[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsgq1pAzdlzWCgMnCff8a-fJ56zy1GyaCKZwgr0mxMFg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2293,"Rämeen Paavo; Antti Heimosen taloudenvaiheita","Juuso (ft. 1890)",null,"2293-juuso-rameen-paavo","2293__Juuso__Rämeen_Paavo","Kaksi kertomusta maatalouden alalta","romaani",[],[],"fi",1889,21334,134842,false,62577,[21],"Finnish fiction -- 19th century",[23,24],"Historical Novels","Short Stories","\"Rämeen Paavo; Antti Heimosen taloudenvaiheita\" by Juuso is a historical short story collection written in the late 19th century. The book focuses on the life of Paavo, a young farmer from the Honkala estate in eastern Finland, as he navigates the complexities of rural life, family responsibilities, and evolving societal norms. The narrative captures the struggle of maintaining family traditions while adapting to new circumstances.  At the start of the story, we are introduced to the Honkala estate, which has been maintained by the same family for generations. As old Simo, the father, contemplates the future of his three sons—Simo, Pekka, and Paavo—he worries about dividing the land among them. Discussions with the village cantor lead Simo to consider sending Paavo to become a cantor himself as a way to create a stable future. The opening emphasizes the themes of tradition, familial ties, and the pressures of economic survival in rural Finland during that period. As their lives unfold, we see a mixture of ambitions and fears that shape the paths of these characters. (This is an automatically generated summary.)",[],117,"Kaksi maatalousaiheista kertomusta kuvaavat itäsavolaista talonpoikaiselämää ja uudisraivausta 1800-luvun lopulla. Ensimmäisessä tarinassa nuorin poika Paavo joutuu jättämään kotitalonsa ja raivaamaan itselleen elannon suosta, kun taas toinen osa seuraa Antti Heimosen talouden kehitystä.","Juuson 'Rämeen Paavo; Antti Heimosen taloudenvaiheita' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2293. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RÄMEEN PAAVO; ANTTI HEIMOSEN TALOUDENVAIHEITA\n\nKaksi kertomusta maatalouden alalta\n\n\nKirj.\n\nJUUSO\n\n\n\n\n\nSortavalassa,\nTaavi Lehtisen kustantama,\n1889.\n\n\n\n\nRämeen Paavo\n\n\nKorkealla vaaralla oli Honkalan talo itä-Savossa. Monta miespolvea\noli sama suku tätä taloa hallinnut. Talo oli aina pysynyt, mikäli\nmuistettiin, jotenkin vankkana. Poika oli aina seurannut isän jälkiä.\nKaikki talon tavatkin olivat pysyneet melkein muuttumattomina polvesta\npolveen. Ei rakennuksiakaan oltu paljon uudistettuna pitkiin aikoihin,\nmuutamia korjauksia vaan oli tehty. Eikä siinä suuresti uusia\nrakennuksia tarvinnutkaan, kun huoneet olivat tehdyt erittäin vahvoista\nhonkapuista, ja hyvät lautakatot olivat peitteenä. Tilaa huoneissa\ntaas oli yhden perheen asua kylliksi. Oli kaksi suurta tupaa suukkain\nkahden puolen suurta porstuaa, ja toisen tuvan sivulla pikkuinen\nkammari vieraita varten. Vierasten huoneessa oli huonekaluina kaksi\nleveää sänkyä ja ympäri seiniä kääntyvän karmin kanssa tehtyjä pitkiä\ntuolia, joita kutsuttiin \"kanopiksi\", leveä pitkäjalkainen soututuoli\nja jotenkin leveä pöytä, jolla aina lepäsi vanha raamattu nojaavalla\nalustimellaan. Nurkassa lautahyllyllä oli muita hengellisiä kirjoja, ja\nviime aikoina riippui eräällä seinällä myös virsi-kannel, jolla nuorin\ntalon pojista pyhäpäivinä soitteli.\n\nNykyisellä Simo isännällä oli kolme poikaa, Simo, Pekka ja Paavo. Ukko\nSimo kun alkoi vanhaksi käydä ja vanhemmat pojat, Simo ja Pekka, olivat\njo perheellisiä miehiä, niin ukkoa alkoi arveluttaa, miten poikien\nelanto hänen kuoltuansa kävisi; yhdessä ehkä eivät sopisi elämään, ja\ntila tulisi pieneksi kolmeen osaan jakaa, mikä jako olisi sitä pahempi\ntoimeen panna, kun tilalla ei ollut sopivaa kolmen talon paikkaa. Niin\nukko Simon arvelujen mukaan Paavo oli jo liikaa perheessä, jolle ei\noikein tilaa jäisi, eikä rahavaratkaan riittäisi eri paikoilta sitä\nostaa. Ukko Simolle tuli päivä päivältä yhä selvemmäksi, että Paavolle\nei tilaa riitä, joten hänelle, kun oli vielä nuori, olisi jokin muu\nelinkeinoksi hankittava.\n\nNämä tuumat eivät ukko Simolla enää piilossa pysyneet, vaan jo ilmaisi\nne vanhemmille pojillensa, ja pian alkoi hän tuttaviensakin kanssa\nneuvotella, mikä ammatti Paavolle parhaaksi tulisi.\n\nSyksyllä ensimmäisellä rekikelillä tuli pitäjän lukkari Honkalaan\nvieraaksi, ollen tavallisuuden mukaan saataviansa kokoomassa. Pitkän\nillan kuluessa Simo lukkarillekin avasi sydämmensä ja ilmoitti\npainavan asiansa Paavon tilasta. Lukkari oli hyväntahtoinen mies ja\nosaaottava melkein joka talon asioihin ja etenkin semmoisien kuin\nHonkalan talo oli, josta ei yksinänsä jyvä- ja lihasaatavaa maksettu\npitkällä mitalla, vaan vielä annettiin pikku kymmenykset voista,\nvilloista ja kaloistakin y.m. talon vuodentuloista. Isännillä myös oli\nhyvä luottamus lukkariinsa, joka taas puolestansa oli avullinen missä\nhänen apuansa tarvittiin. Eikä kanttori suonirautaakaan säästänyt\neikä sitä kotiinsa unhottanut pitäjälle lähteissänsä, sillä sitä\noli tarvis melkein joka talossa. Useampi täysikasvuinen ihminen sai\ntuntea kanttorin suoniraudan naksauksen, milloin kaulassansa, milloin\nkäsivarressa tahi peukalon selässä ja vieläpä kielen allakin. Eikä\nvarakkaampien talojen rahvaan tarvinnut tästä työstä maksua kysellä.\n\nPaavon tulevaa asemaa kanttorin kanssa Simo isäntä tuumitteli jos\njonnekkin päin. Viimein Simo isäntä ehdotteli, että eiköhän Paavosta\nvoisi tulla lukkaria, kun sillä on jonkinlainen lauluääni.\n\n\"Voisi kyllä\", myönsi kanttori, \"onhan Paavo vihnerä ja reipas poika,\nja jotenkin hyvä korva on hänellä sekä tavallinen äänikin. Vaan ettekös\nPaavoa tahtoisi lähettää maanviljelysopistoon, johan niitä nyt on\nolemassa?\" ehdotteli kanttori.\n\n\"En, sinne en Paavoa pane, siellä ei tule herraa eikä talonpoikaa.\nNiinpä se kävi Seppälän Aatullekin, josta ei tullut muuta kuin muitten\nihmisten syöttyri, ja semmoisia ne kaikki kuuluvat tulevan. Enhän miten\nsemmoiseen oppiin poikaani pane\", sanoi Simo.\n\n\"Jos Paavo olisi vähän nuorempi, niin olisi sopinut panna hänet muuhun\nkouluun, että olisi tullut virkamies\", sanoi kanttori.\n\n\"No, se olisi ollut toista, että olisin hänen pannut papin kouluun,\nmutta nyt hän on liian vanha sinne laittaa, eikä ole varojakaan\", sanoi\nSimo isäntä.\n\n\"Antakaa sitten Paavon olla kotona, onhan teillä tilaa viljellä\nkolmellenkin miehelle\", kehoitti kanttori.\n\n\"Tilaa nykyjään on useammallekin miehelle, vaan kun minusta aika\njättää, niin saattaapa se tilakin pieneksi käydä. Kun on kolme\nveljestä, niin voipi tulla kolme taloakin ajan kanssa, ja tässä ei\nkolmea talon paikkaa ole. Kaksi taloa tähän kotimäelle voisi saada,\nmutta kolmannen talon paikkaa ei löydy koko meidän tiluksilla,\nvaikka on 'puolentoista oravan' [3/8 manttaalia] tila, eikä ne riitä\nkaskilehdotkaan kolmelle talolle\", vaikeroi ukko Simo.\n\n\"Kyllähän se sitten on vaikea kolmannen pojan tuleva asema, ja olisi\nsitten jokin keino keksittävä kolmannen pojan osaksi\", sanoi kanttori.\n\n\"Niin, kyllä se Paavolle pitää sija etsiä, vaikka kotivävyksi\", sanoi\nukko Simo.\n\n\"Tosiaankin, hätäkös tässä, onhan Paavon laiselle pojalle kotivävyn\npaikkoja, ja minä tiedänkin pari semmoista\", sanoi kanttori.\n\n\"Missä ne olisi\", kiirehti ukko Simo kysymään.\n\n\"Toinen niistä on omassa pitäjässä, ja toinen naapuripitäjässä\", sanoi\nkanttori.\n\n\"Hauta-ahon taloa tarkoitatte varmaan omasta pitäjästä\", kysyi ukko\nSimo.\n\n\"Juuri Hauta-ahoa, onhan siinä vankka talo, eikä ole perillisiä, kuin\nyksi tytär ja pieni poika, josta ei heti vastusta ole, ja onhan siinä\nhyvänlaiset rakennukset, jos tila ei niin erin kehuttavan hyvä liene\",\narveli kanttori.\n\n\"Hauta-ahon tila ei ole hyvä, semmoinen alava hallanpesä, ja jopa\nparhaat pölkkymetsätkin siitä on syötynä, ja niitten turvinhan ne\nHautalaiset jo pitkät ajat ovat leivissä pysyneet. Eikä minusta se\ntyttökään ole oikein käypää kalua, näyttää joutavalle hämplälle, ja on\nkorea kuin riikinkukko. Moiselle mamselille minusta näyttää hän, tuskin\nhänestä talonpojan emäntää tulee; ja kun siinäkin on poika kasvamassa,\nniin ei pitkällistä rauhaista paikkaa siinäkään tule\", epäili Simo.\n\n\"No, jospa sitten olisi yrittää sinne toiseen paikkaan, mutta siinäkin\non sama este, että on poika kasvamassa, ja vahva, vähän juurikkamainen\nukko\", sanoi kanttori.\n\n\"Niinpä saattaa olla, ja kotivävyn asema on hyvin kiusallista, niin\nkuin vanhat sanovatkin, että kotivävyn rukkaset pitää olla pankolla\",\ntuumaili Simo.\n\nVielä illan kuluessa kanttori ja Simo tuumittelivat jos jotakin tointa\nPaavolle, vaan ei mikään oikein sattunut miellyttäväksi.\n\nIlta oli jo kulunut paljon myöhemmäksi, kuin Honkalassa tavallisesti\noli muina iltoina valvottu, ja nytkin jo muu perhe oli aikaa sitten\nnukkunut. Läksipä nyt isäntäkin suureen tupaan nukkumaan, ja kanttori\njäi vierashuoneesen.\n\nAamulla, perheen työhön asetettuansa, tuli Simo isäntä kanttorin\nluokse, joka oli myös jo valveilla. Vähän ajan perästä poika Simon\nemäntä, joka oli talossa emäntänä -- vanha emäntä oli jo kuollut --,\ntoi kahvipannun pöydälle, josta vieraalle ja vanhalle isännälle kaatoi\nkahvia; sitten korjasi hän kahvikompeet suureen kaappiin. Muu perhe ei\nkahvia juonut, eikä sitä muulloin keitettynä, kuin hyville vieraille.\n\nKahvikapineet korjattuaan meni emäntä pois kammarista. Niin jäi taas\nisäntä ja kanttori kahden kesken, jolloin taas alkoi vilkas keskustelu\njatkoksi illallisille tuumitteluille Paavon tulevasta toimesta, sillä\ntämä asia oli ukko Simolle tullut raskaaksi painoksi, kun näki, mikä\ntaloudellinen katkelma odotti hänen poikainsa vastaista elämää.\n\nUkko Simo ei sanonut saaneensa unta viime yönä, kun hän pitemmälti tuli\najattelemaan, miten kolmannelle pojalle tilan saisi, ja ikävä olisi\ntalotta yksikään poika jättää, koska heidän suvussaan ei tähän asti\nollut sitä vielä sattunut.\n\nPitemmälti asiaa aprikoituansa sanoi Simo tulleensa siihen päätökseen,\nettä panisi Paavon lukkarinkouluun, jos kanttori hänen ottaisi. Sitten\nkun hän onnistuisi pääsemään vakinaiseksi lukkariksi, niin toiset\nveljet voisivat hänen osansa hänelle rahana maksaa, joten jäisi talo\nliika pieniksi repimättä; kaksi tavallista taloa siihen kyllä saisi,\nmutta ei kolmatta.\n\nKanttori lupasi ottaa Paavon luoksensa ja pyysi tuomaan hänet jo ensi\npyhänä kirkolle tullessa.\n\nUkko Simo pyyti nyt Paavon kammariin ja kysyi, suostuisiko hän\nkanttorin luokse menemään, ja selitti asian vastaisen tärkeyden.\n\nMielihyvällä Paavo suostuikin isän ehdotukseen, ja päätettiin ensi\nsunnuntaina viedä Paavo kanttorin luokse.\n\nAamuruuan syötyänsä läksi kanttori Honkalasta, johon jätti ennen\nkeräämänsä sekä Honkalasta saadut \"aprakat\", mitkä isäntä lupasi\nkirkolle tullessaan tuoda kotiin.\n\nKanttorin mentyä ilmoitti ukko Simo asian vanhemmille pojillensa, jotka\nolivat myös tuumaan taipuvaiset.\n\nSunnuntai-aamuna varhain puki Paavo yllensä uudet kirkkovaatteet,\nsievät sarkahousut ja puolivillaisen, lyhykäisen \"purstonutun\",\njommoista vielä muutamissa herännäis-perheissä paikkakunnalla\nkäytettiin. Sillä ukko Simokin kuului Paavo Ruotsalaisen herättämän\nhengellisen liikkeen lahkolaisuuteen.\n\nNuorempi Simo varusteli veljeänsä Paavoa kyytiin, ja Pekka taas viemään\nkanttorin jyvä- ja villasäkkiä sekä lihajalkoja.\n\nEnnen kuin veljekset läksivät kirkolle, niin luki vanha isäntä\nraamatusta muutaman luvun ja siunasi lähtevää poikaansa Paavoa, toivoen\nonnea ja Herran rauhaa kodin piiristä lähtevälle lapsellensa. Monta\nvaroittavaa neuvoa antoi hän myös Paavolle ennen lähtemistä. Muuten\nvallitsi ukko Simossa juhlallinen äänettömyys koko aamun. Vaikea oli\nukon laittaa poikaa \"kylän kuluille\", niin kuin hän itse sanoi.\n\nAika kiirehti jo kirkolle lähtemään, ja veljekset läksivät ajamaan.\nKauvan ukko katsoi jälestä poikain menoa. Kun ei poikia enää näkynyt,\nniin ääneen ukko huokasi: \"Nyt olen yhden pojistani kenties kadottanut.\nTietymätöntä on, mitä kokematon nuorukainen voipi maailman hartioilla\noppia. Voipi oppia hyvää, mutta pian voipi taipua pahaankin\". Näin ukko\nhuolissansa koko päivän väliin käveli, ja väliin taas luki raamattua.\n\nVeljekset saattoivat Paavon lukkarin taloon, johon hän otettiin\nilomielin vastaan, ja lukkari vei jo Paavon kanssansa kirkkoon\nveisaamaan.\n\nEnsikerran nyt Paavo oli lukkarin lehterissä laulamassa. Harva\nkirkkoväestä taisi jättää huomaamatta, että Honkalan Paavo oli lukkarin\nlehterissä. Useammalla kirkosta palajavalla oli ensimmäinen uutinen\nkotiin tultua ilmoittaa, että Honkalan Paavo oli lehterissä.\n\nNiin Simo ja Pekkakin ilmoittivat kotiin tultuaan, että johan meidän\nlukkari tänä päivänä alotti virkatoimensa, ja kanttorin kanssa\nlehterissä lauloi.\n\n\"Vai niin, vai jo Paavo oli lehterissä\", virkkoi kotirahvas.\n\nVanha isäntä oli vaan vähän alakuloisen näköinen kuullessaan Paavosta\npuhuttavan.\n\nTästä lähin Paavo oli joka pyhä lehterissä, mikä ei enää kestäkään\noutoa ollut, kun tieto lensi ympäri pitäjän, että Honkalan Paavo on\nlukkarin opissa.\n\nArkipäivinä kanttori neuvoi Paavoa, ei yksinänsä nuottien tuntemiseen,\nvaan myös kirjoittamaan ja luvunlaskuun. Näin talvi kului jo kevät\npuolelle. Paavo jatkoi työtänsä uutterasti edistyen hyvästi, mutta ääni\nei kovennut, kuten toivottiin, vaan päin vastoin aleni ja kähistyi sitä\nenemmän, mitä enemmän Paavo tuli yhtä mittaa laulamaan.\n\nPääsiäispäivänä veti Paavo erinäisen huomion puoleensa kirkkorahvaassa,\nkun tukan jakaus oli keskeltä päätä alennut vasemmalle sivulle. Taas\noli veres uutinen kotiin mentyä kerrottavana kirkkorahvaalla, että\njohan Honkalan Paavokin alkaa herrastua, kun oli jo jakaus toisella\nkorvalla. Ukko Simo tästä uutisesta ei mitään tiennyt; vaikka hän kävi\nkirkossa, ei hän niin pieniä muutoksia huomannut.\n\nPääsiäisen perästä meni Paavo ensi kerran kotonansa käymään. Jakauksen\nmuuttuminen oli jo tiedossa kotona muulla perheellä, paitsi ukko\nSimolla. Jopa ukkokin aamulla huomasi Paavon jakauksen muuttuneeksi.\nTästä Paavo isältänsä sai ankaran nuhteen, ja ukko jo tuli oikein\nharmiinsa Paavon turhamielisyydestä. Ei kuitenkaan sen pahempaa tästä\nseurannut. Veljiltä ja heidän emänniltänsä ei Paavo päässyt leikillistä\nivaa kuulemasta jakauksen muuttamisesta.\n\nPaavo pyysi isältänsä rahaa, että saisi ostaa vaatetta kesäpuvuksi ja\nettä saisi teettää kengätkin. Vaatteen ostoon antoi ukko vähän rahaa,\nvaan kengät lupasi kotona teettää, kun suutari tulee.\n\nMuutaman päivän perästä läksi ukko Simo Paavoa kyytiin kanttoriin.\nVielä vanhus torui kanttoria Paavon jakauksesta.\n\nUkko tiedusteli kanttorilta, miten Paavo on käyttänyt itseänsä ja josko\nhänestä näyttää lukkaria tulevan.\n\nKanttori kiitti Paavon käyttävän itsensä siivosti ja jotenkin hyvästi\nedistyvän, vaan että ääni on liian matala ja laulaissa tahtoo ruveta\nkähisemään, epäillen tokko Paavosta olisi lukkariksi.\n\nTämä oli ukko Simosta harmittavaa, mutta jätti hän kumminkin Paavon\nvielä kanttorin luokse.\n\nPaavo jatkoi tointansa edelleen. Isältänsä saaduilla rahoilla osti\nvaatetta, josta teetti kirkonkylän räätälillä uuden puvun; nutun\nteetti hän nyt pitemmän, kuin mitä ennen oli pitänyt, eikä siihen enää\npyrstöjä pantuna. Mutta ei Paavo uusia vaatteitansa rauhallisella\nomalla tunnolla katsellut, kun takki oli erilainen kuin entiset, ja\nluuli isältänsä taas tästä torumisia saavansa, vaan nyt se oli tullut\nmikä tullut, ei sitä voinut enää purkaa, eikä Paavo sitä omasta\nmielestänsä tahtonutkaan purkaa.\n\nLämpimän kesän tultua kun Paavo ensikerran meni uudella puvulla\nkirkkoon, niin taas rahvaalla oli uutta puheenainetta Paavosta.\nJokainen huomasi Paavon uuden takin, joka oli paljon pitempi entistä\nja ilman pyrstöjä sekä muutenkin herraskuosiin tehty. Paavo kun kohosi\nlehteriin, niin hän oli kokonansa herrasmiehen näköinen, kun vielä oli\nhänellä valkea, silitetty paidan rinta. Kirkkorahvas keskenänsä piti\npaljon puhetta Paavosta, eikä kotiin mentyäänkään unhottanut kertomatta\njättää nuoren lukkarin uudesta takista. Ei pitkältä kulunut kun ukko\nSimokin sai nähdä poikansa uudessa puvussa. Siitä ukko pahastui enemmän\nkuin jakauksesta ja antoi taas Paavolle ankaran nuhteen, uhaten moisen\ntakin pois ottaa ja kotona vanhalla Sakari räätälillä uuden entistä\nkuosia teettää. Ukolle tuli jo katumus, että sai Paavon liika nuorena\nlaskeneeksi oman silmän alta, kun nyt maailma alkoi häntä mukaansa\nviedä. Ei kanttorikaan päässyt tästä nuhteitta, kun oli antanut\nPaavolle liian suuren vallan, vaikka oli luvannut olla isän asemessa.\n\nKanttori koetti itseänsä puolustaa ja ukolle selittää, että eihän vaate\nihmistä saastuta, olkoonpa se mitä kuosia hyvänsä, jos ihminen muuten\npitää puhtaan omantunnon. Eikä hän Paavossakaan ollut mitään paheita\nhuomannut.\n\nPaavo myös koetti isällensä selittää takinteon johdosta, kuinka kaikki\nhäntä pilkkasivat semmoisen vanhanaikuisen takin tähden, kun ei\nkukaan nuorista enää semmoista käyttänyt, ja kuinka hän ei jaksanut\nsitä kiusausta enää kärsiä; vakuutti isällensä, ett'ei hän mieltänsä\nsentähden ollut muuttanut eikä itseänsä paremmaksi entistä arvosteleisi.\n\nEi ukkoa tyydyttänyt enemmän Paavon kuin kanttorinkaan puolustukset,\nvaan sanoi sen olevan jo selvän esimerkin siitä, että, kun ei niin\npientä kiusausta jaksanut kärsiä, niin mahdoton olisi suurempien\nsattuessa kestää. Hänen mielestänsä Paavo oli nyt antautunut maailman\nystävyyteen ja ihailemiseen.\n\nAsia jäi kuitenkin sillensä. Olihan ukko vaan harmissansa poikansa\nturhamielisyydestä ja itsepäisyydestä, kun oli ilman isältä kysymättä\nuskaltanut uutta kuosia teettää takin, jommoista hän inhosi muillakin\nnähdä, saati sitten omalla pojallansa. Senpä tähden ukko nyt\nvaroittakin poikaansa välttämään maailman viettelyksiä, ja kehoitti\nhäntä lujempaan itsensä kieltäväisyyteen. Hartaasti pyysi ukko\nkanttoriakin tarkemmin Paavoa silmällä pitämään ja estämään hänen\nturhia mielikuvituksiansa.\n\nNiin kanttori kuin Paavo lupasivat tehdä parastansa.\n\nMurheisena läksi ukko kotiinsa, ja Paavo jäi entiselleen kanttoriin.\n\nPaavo työskenteli entiseen tapaan, koko kesän syksyyn saakka,\nja toimensa edistyi erittäin hyvästi muuten, mutta ääni ei\nvaan korjaantunut, se enemmän vaan tahtoi kähistyä. Paavo oppi\nsuonirautaakin käyttämään ja hankki itsellensä tämän tohtori-kirveen,\njolla monelta jo sai suonen aukaistuksi. Lukkarilla oli myös toimena\nkirkon kellojen soitto. Paavokin sai usein käydä kelloja lierittämässä.\n\nSyksyllä eräänä lauvantai-iltana meni Paavo tavallisuuden mukaan\niltakelloja soittamaan. Kellot soitettuaan laskeutui hän jyrkkiä\nportaita pimeässä alas, kompastui ja putosi jotenkin korkealta alas.\nHän meni aivan tainnoksiin; toinen kellonsoittaja muitten avulla\nsaattoi hänet pitäjän tuvalle. Tänne haettiin lukkari, joka hiereli\nPaavoa ja suonta laski. Paavo saatiinkin tointumaan sen verran, että\nhevosella kuletettiin kanttorin kotiin.\n\nNyt makasi Paavo aivan vuoteen omana, pää oli pahasti kipeä ja\nmustelmilla. Ei Paavosta nyt ollut kirkkoon menijää.\n\nKun Paavoa ei kirkossa näkynyt, niin uteliaasti kirkkorahvas\ntiedusteli, mikä Paavolla mahtoi olla, kuin ei ole kirkossa. Pian\nlevisi tieto ympäri pitäjän Paavo-lukkarin loukkaantumisesta. Muutamat\narvelivat, että Paavo oli kummituksia säikähtänyt ja sen johdosta\npudonnut tapulista ja muutamat kertoivat Paavolta pään särkyneen aivan\nmäsäksi, että muka odotetaan vaan mikä hetki on viimeinen.\n\nTämä onneton tapaus tuli ukko Simollenkin jo sunnuntai-iltana tietoon.\nMaanantai-aamuna varhain läksi ukko poikaansa katsomaan. Paavo oli\nvielä vuoteessa, mutta muuten paremmin voipa kuin lauvantai-iltana;\nainoastaan päätänsä valitti kovin kipeäksi eikä kuullut pientä puhetta,\nkorvansa sanoi vaan humisevan.\n\nHuolissaan istui ukko Simo poikansa vuoteen vierellä. Hänen mielessänsä\npaloi sekin ajatus, että aikeensa tähänkin suuntaan oli tyhjiin\nrauvennut. Paavolta oli kohta vuosi mennyt lukkarin koulussa, ja nyt\npalkan sai semmoisen, että tuskin omalla työllänsä koskaan voisi\nhenkeänsä elättää.\n\nVielä toinenkin harmi painoi ukkoa, kun Paavo oli turhuutta jälestä\najanut ja muuttanut vaatepukunsa sekä tukkaansa reistaillut. Tämän\nasian ukko otti nyt Paavon kanssa puheeksi huomauttaen, eiköhän tämä\ntapaus ollut rangaistukseksi Jumalan kädestä niistä turhuuksista,\njoihin hän oli horjahtanut. Hän kehoitti Paavoa sekä näitä että muita\nsyntejänsä katumaan.\n\nPaavon sydän heltyi isän lohdullisista neuvoista itkuun, ja hän pyysi\nisältänsä anteeksi erhetyksensä.\n\nIlomielin isä lupasi antavansa puolestansa katuvalle pojalle anteeksi,\nkehoittaen häntä Jumalalta ensin anteeksi pyytämään. Vielä monta\nvaroitusta ja neuvoa antoi ukko tuolle niin sielun kuin ruumiin\npuolesta murtuneelle pojallensa ennen kotiin lähtöänsä.\n\nKolme viikkoa oli Paavo melkein vuoteen omana, jolla ajalla lukkarin\nperhe hoiti häntä parhaan mukaan, ja lukkari hierteli hänen särkynyttä\npäätänsä ja antoi kupata särkyneempiä paikkoja.\n\nSitten alkoi Paavo olla muuten jokseenkin terve, paitsi että korvat yhä\nhumisivat, ja hän ei pientä puhetta kuullut. Kaikkea muuta hän alkoi\nsaattaa tehdä, vaan laulusta ei tullut mitään, kun kuulo oli huono, ja\nennestäänkin matala ääni vielä tapaturman perästä huononi.\n\nKun Paavo ei voinut laulua harjoitella, ja lukkariksi aikominen oli nyt\nvarsinkin toistaiseksi toivotonta, niin haki ukko Paavon kotiin, että\nei tarinnut kanttoriin evästä kulettaa.\n\nKotona Paavo teki kaikenlaisia pieniä talon askareita, kun ruumiinsa\nei vielä sallinut kovaan työhön ryhtyä; väliajoilla kirjoitteli hän ja\nharjoitteli itseksensä mitä kanttori oli opettanut. Pitkinä puhteina\nteki Paavo kaikenlaisia puukaluja, joihin oli vähän harjaantunut\nlukkarissa ollessansa, äsken tulleen nikkarin luona, jossa hän\nväliajoilla oleskeli.\n\nKuukauden perästä oli Paavo tullut muuten aivan terveeksi, kuulo vaan\nei vieläkään selvennyt.\n\nEnsimmäisen rekikelin tultua kierteli kanttori taas saatavillansa ja\ntuli Honkalaankin. Nyt tuumiteltiin Paavon kohtalosta, mikä hänelle nyt\ntoimeksi tulisi, kun hänen lukkariksi kelpaaminen oli epäiltävä.\n\nKanttori ehdoitti vielä tulemaan hänen luoksensa, luvaten koettaa\nhänen korviansa parantaa, ja jos laulua ei voi harjoitella, niin voisi\nlähellä olevan nikkarin luona käydä puutöitä tekemässä, että oppisi\nkäsiteollisuuteen, kun Paavolla siihenkin näytti hyvä taipumus olevan.\n\nUkko suostui kanttorin ehdotukseen ja lisäsi sen toivomuksen, että\nPaavo siellä talven kuluessa nikkarin avulla tekisi kärrit, kun se uusi\nnikkari kuului olevan hyvä kärrien tekijä.\n\n\"Voipihan Paavo ne talven päälle ehkä tehdäkin, kun nikkari häntä\nauttaa ja täältä puut laitatte\", myönsi kanttori.\n\nAsia olikin päätetty ja Paavo lähtikin kanttorin kanssa pitäjälle\nsaatavien keruulle ja sieltä kanttoriin.\n\nKoko talven oli Paavo kanttorin luona, joka päivä käyden nikkarin luona\ntyössä, jossa hän teki uudet sievät kärrit, jommoisia paikkakunnalla\nei vielä ollut. Vielä teki hän monta muutakin sievää kalua. Väliin\nharjoitteli hän kirjoitusta ja luvunlaskua; laulusta ei paljon mitään\ntullut, kun kuulo ei vieläkään selvennyt.\n\nKeväällä ukko Simo tahtoi Paavon kotiin auttamaan kesätöissä. Ei ukko\nollutkaan enää hyvin pahoillansa siitä, ett'ei Paavosta lukkaria\ntulisi, kun hän oppi nikkariksi. Voisihan hän silläkin henkeänsä\nelättää yhtä hyvin kuin lukkarinakin. Paavon tekemät kärrit olivat\nukkoa siksi miellyttäneet. Ne oli kesällä myötynä hyvästä hinnasta, kun\nPaavo ensi talvena lupasi tehdä toiset sijaan.\n\nPaavo oli koko kesän kotonansa, ainoastansa pyhinä kävi hän kirkossa,\njossa hän kanttorin kanssa oli lehterissä.\n\nSyksyllä Paavo meni taas nikkarin luokse tekemään kärriä ja monta muuta\ntalouden kalua.\n\nNikkarille ei tarvinnut Paavon mitään oppirahoja maksaa, kun muutamia\nvuosia takaperin pitäjääsen Etelä-Pohjanmaalta muuttanut kirkkoherra\noli tämän nikkarin tänne hankkinut juuri edistääksensä käsiteollisuutta\npaikkakunnalla, joka entuudestansa oli alhaisella kannalla; valtiolta\nsai hän nikkarille vähän palkan korvausta.\n\nKirkkoherra kun oli Paavon tullut lukkarissa ollessa tuntemaan, niin\nkehoitti hän Paavoa jatkamaan nikkarityötä tämän ammatissansa taitavan\nmiehen luona.\n\nPaavo olikin koko talven nikkarin luona, jossa ollessansa teki muitten\nmuassa kärrit kotiin, vieläkin sirommat kuin edellisenä talvena. Nyt\nhän oli oppinut jo itse rautatyötkin kärriin tekemään. Hän olisi\nkesänkin ollut nikkarin kanssa, ell'ei veljensä Pekka olisi tullut\nkivuloiseksi, jonka tähden ukko vaati Paavon kotiin kesän ajaksi.\n\nEnsimmäiseksi kotiin tultuansa oli Paavon mentävä paloa puhdistamaan\npäiväläisten kanssa, kun Simo oli hevostyössä renkien kanssa. Tämä\ntyö Paavosta ei ollut mieluista, kun muutamiin vuosiin ei ollut sitä\ntehnyt, ja siitäkin syystä kun oli kirkkoherran usein kuullut kertovan,\nettä Pohjanmaalla ei enää kaskea viljellä, ja että siellä tullaan\nkuitenkin paremmin toimeen. Yhtä vastenmielistä oli hänestä kasken\nhakkuu, mutta ei hän kumminkaan isällensä tästä mitään virkkanut,\ntyömiesten kesken vaan piti puheita, että Pohjanmaalla ei enää kuuluta\nkaskea viljeltävän ja siellä kuitenkin paremmin toimeen tulevat kuin\ntäällä.\n\nHänen veljensä ja päiväläiset panivat kovasti Paavoa vastaan, väittäen,\nettä jos täällä kaskenviljelys jätetään, niin jääpi leivänkin syönti.\n\nKaskenhakkuusta oli Paavolle kuitenkin se huvitus, että sai valita\npaljon sopivia puita kärrin tarpeiksi talven varalle.\n\nKoko kesän Paavo oli kaikissa maanviljelystöissä, mikä häntä erittäin\nhuvittikin. Samoin nyt kuin viime kesänäkin kävi hän joka pyhä\nkirkossa, ja oli vieläkin kanttorin kanssa, vaikka laulua hän ei voinut\njohtaa, kun kuulo oli vieläkin pilalla.\n\nKun Pekka vielä syksyllä oli kipeänä, niin ei ukko Paavoa laskenut\nenää kotoa pois, kun Simo olisi yksin jäänyt talon työhön kykeneväksi\nmieheksi kotiin. Ja olipa ukolla toinenkin tarkoitus. Jos näet Pekka\nsattuu kuolemaan, kun jo puolen vuotta oli kitunut, niin kahdelle\npojalle, Paavolle ja Simolle, olisi väljää kyllä, ilman muuta\nelinkeinoa etsimättä.\n\nTässäkin Paavo totteli isäänsä ja jäi kotiin, jossa muitten askareitten\nsivulla teki puutöitä, parit kärritkin, joihin rautatyöt kävi kirkolla\nnikkarin luona tekemässä. Kärrit sai Paavo myödyksi hyvästä hinnasta.\n\nVaikka Pekka jo kevättalvella alkoi parantua työhön kykeneväksi, niin\nei ukko Paavoa kuitenkaan tahtonut kesäksi kotoa pois laskea, ja\nPaavokin halusi nyt paremmin jäädä kotiin kuin mennä lukkarin tahi\nnikkarin luokse. Paavolla oli toisetkin tuumat mielessä.\n\nMuutamia vuosia takaperin pitäjään muuttanut kirkkoherra oli mukanansa\nPohjanmaalta tuonut muutamia palvelijoita, ja niitten joukossa\nerään Sanna nimisen tytön lapsenpiikana. Sanna oli kasvanut jo\ntäysikasvuiseksi. Talonväki Sannasta piti paljon, sillä hän oli siivo,\nahkera ja nöyrä tyttö.\n\nKirkonkylässä ollessansa Paavo tuli tuntemaan Sannan, ja samoin Sanna\nPaavon, ja tämä tuttavuus kasvoi niin suureksi, että olivat päättäneet\nsolmita ikuisen ystävyyden. Kumpikin olivat koettaneet salata\nsalaisuuttansa, mutta eihän tuli tappuroissa kauvan piilossa pysy,\npappilassa sekä lukkarissa ja jopa muuallakin suhkivat, että Paavolla\nja Sannalla taitaa olla yhdet tuumat.\n\nKeväällä muutamana iltana oli Paavo isänsä kanssa kahden kesken\nvierashuoneessa, tuumitellen jotain talouden asioita. Kotvaseksi tuli\npuheloma. Paavo käveli pitkin seinvieriä ja jahkaili ikäänkuin jokin\nhäntä vaivasi. Vihdoin alkoi Paavo sortuneella äänellä isällensä\nsopertaa: \"Minulla olisi isälle ilmoitettava asia, joka Teidän mielestä\nvoipi olla lapsellista ja ehkä turhamaistakin, mutta minua tämä on jo\nkauvan vaivannut, ja luulen sen tärkeäksikin, enkä voi olla Teille\nilmoittamatta. Minä olen aikonut ruveta naimaan.\"\n\n\"Naimaan -- ja mistä?\" tokaisi isä.\n\n\"Kirkkoherrassa olevan Sannan\", sanoi Paavo vapisevalla äänellä,\n\n\"Vai Sannan, vai Sannan\", sanoi ukko Simo. \"Johan sinä poikani saatat\ntaas vanhoilla päivilläni minulle uuden harmin. Paranematta ovat vielä\nne sydämeni haavat, jotka saatoit minulle kun tukassasi ja puvussasi\nrupesit maailman tapoja matkimaan, ja nyt sinä vaimoksesi valitseisit\nsemmoisen henkilön, joka on täydellinen maailman lapsi. Tämä se\nselvään osoittaa, mitä sinun sydämessäsi asuu. Siellä asuu turhuus.\nJoka liittyy tuommoisiin ihmisiin kuin Sanna on, niin sen sydämessä ei\nmitään hyvää asu, vaan ne hyveet, joita sinä minulle olet luulotellut,\novat ulkokultaisuuden kiiltoa. Onneton oli se päivä, kun sinun kotoa\nlaitoin tuonne turhuuden torille! Sen päivän muistot ennen aikaani\nminun maahan painavat. Naimasta minä en sinua estä, sillä sehän olisi\nJumalan sääntöä vastaan, vaan en semmoista aviokumppalia sinulle soisi,\nkuin tuo pappilan piika on, joka sinun turhamaisen mielesi edelleen\nsokaiseisi.\"\n\n\"Rakas isä\", alkoi Paavo, \"minä luulen että Te olette liiaksi tuominnut\nSannaa, ettenhän Te häntä muuta tunne, kuin mitä muutaman kerran olette\nnähneet. Sikäli kuin minä tunnen Sannan ja olen kirkkoherran perheestä\nja muualtakin kuullut, niin hän on siivo, tunnollinen tyttö.\"\n\n\"Vai siivo ja vielä tunnollinen on semmoinen ihminen, joka pukeutuu\ntuommoiseen pukuun, niinhän tuo on kuin parhaat mamselit, outo ei häntä\npalvelijaksi luulisikaan. Ei palvelusihmisen eikä talonpojan tarvitse\ntuolla tavoin koristella ja ajaa takaa herrasväen muotia; niiden\ntakaa-ajaminen on selvä tuntomerkki ihmisen sisällisestä tilasta.\nSelvinhän raamattu tästäkin sanoo: ne, jotka pehmeitä kantavat, ovat\nkuningasten huoneissa\", selitti ukko kiivaasti.\n\nAlakuloisena koetti Paavo vieläkin saada isällensä selvemmäksi, että\npuku ei riipu ihminen sisällisestä tilasta, ja että ainakin Sanna\nei ole mikään kunnoton ihminen, sehän on siitäkin huomattava, kun\npappilassa on häntä niin kauvan pidetty kuin omaa lasta, ja heidän\ntahtonsa mukaisestihan hänen täytyy käyttäytyä, eihän kirkkoherra\nsuvaitsisi semmoista perheessänsä, joka tavalla tai toisella olisi sivu\nihmisyyden rajoista. Tämäkin seikka oli Paavon mielestä vakuutuksena\nsiitä, että Sanna ei ole turhamainen tyttö.\n\n\"Pukuko ei saastuta ihmistä!\" sanoi ukko innostuneena. \"Se on väärää,\nkavalan hengen liehakoitsemista. Mitäs Paavo Ruotsalainen sanoo, kun\nisänsä hänelle sortuutin ja verkapöksyt teetti. Hän tunnustaa sydämensä\nvakuutuksesta suoraan, että sortuutti hänet sokaisi, verkapöksyt\npölleröitti.\" Nyt Paavo vaikeni, eikä enää jatkanut, kun huomaitsi\nisänsä kiivastuneeksi ja että häntä ei voisi mitenkään taivuttaa.\n\nMolemmat, niin isä kuin poika, olivat kotvasen ääneti aatteihinsa\nvaipuneina.\n\nViimein otti ukko asian uudestansa puheiksi ja sanoi: \"Poikani, jos\nsinä olisit Jumalalta pyytänyt itsellesi aviokumppalia ja siitä\nvakuutettuna avioelämää rakentaisit, niin sitten minulla ei olisi\noikeutta sinua siitä estellä, mutta kaikesta päättäen et sinä ole sitä\ntehnyt.\"\n\n\"Jo minäkin olen sinun naimistasi itsekseni ajatellut, kun olet jo\nsiinä ijässä, vaan minä olen silmäillyt toisenlaisia vaimoksesi, enkä\ntuommoisia höytyviä. Minä olen paljon pitänyt Tuomaalan Annista, hän on\nkunnon tyttö, hän ei häpee vanhainkaan seuroja, ja on aina ensimmäisiä\nJumalan sanan harrastuksissa. Semmoisen vaimon jos itsellesi valitset,\nniin olet oleva onnellinen, niin ajassa kuin ijankaikkisuudessa\",\nvakuutti ukko.\n\nKammarin ovi aukesi, ja sisään tuli Simon emäntä käskemään iltaruualle,\njonka vuoksi keskustelu katkesi, sillä kumpikaan ei tahtonut asiaa\nvielä muille ilmoittaa.\n\nNaima-asiasta ei Paavolle isänsä kanssa tullut enää mitään puhetta, se\njäi kuin olisi ijäksi molemmilta unehtunut.\n\nEntiseen tapaan Paavo kävi joka pyhä kirkossa. Erään kerran kirkosta\ntullessansa toi Paavo pappilasta sanomalehtiä lukeaksensa. Kirkkoherra,\njoka oli innokas mies ja tahtoi monella tavalla edistää seurakuntansa\nniin henkistä kuin aineellista vaurastumista, oli tilannut muutamia\näsken ilmestyneitä suomenkielisiä sanomalehtiä, joita antoi lukea\njokaiselle, kuka vaan halusi.\n\nSanomalehdet Paavo oli pannut kammarin pöydälle. Kun ukko huomasi,\nettä Paavo oli tuonut uutta lukemista, niin alkoi hän niitä uteliaasti\nlukea. Kotvasen luettuansa huomasi hän, että niissä ei muuta ollut kuin\nmaallisia tietoja ja muutamin paikoin vielä pikku leikillisyyksiäkin,\nniin kuin arvoituksia ynnä muuta, mitä ukko piti joutavana loruna. Ukko\ntosin oli kuullut, että sanomalehtiä on jo olemassa, vaan ei ollut tätä\nennen niitä nähnyt. Vai tämmöisiä ne sanomalehdet ovatkin, arveli ukko\nitseksensä, ja jätti sanomalehdet vastenmielisesti takaisin pöydälle.\n\nPaavo tuli sisään ja otti sanomalehdet katsellaksensa. Silloin ukko\nhuokasi syvään ja sanoi: \"Poikani, mistä sinä olet nämä lorukirjat\nkulettanut?\"\n\n\"Pappilasta\", sanoi Paavo.\n\n\"Pappilasta? Onko meidän pappilassa jo tuommoisia kirjoja, ja niitä\nsitten jaellaan nuorille mielettömille luettavaksi? Oletko todellakin\nnämä tuonut pappilasta?\"\n\n\"Olen\", vakuutti Paavo.\n\n\"Jo nyt taitaa olla viimeiset ajat, kun pappilassakin luetaan loruja ja\nniitä seurakuntalaisillekin annetaan luettavaksi. Ja miten esivaltakin\nantaa räntätä moisia kirjoja! Niin se maailma muuttuu. Kyllä taitaa\ntuo kirkkoherrakin olla vaan palkkapaimen, vaikka hän näyttää niin\nystävälliselle ja saarnansa ovat hyviä; taitaa olla vaan susi lammasten\nvaatteissa\", vaikeroi ukko Simo.\n\nPaavo seisoi aivan kivettyneenä vähän matkaa isästänsä, sanomalehdet\nkädessä, katuen että hän sai sanomalehdet tuoneeksi isänsä näkyviin.\n\n\"Paavo raukka\", jatkoi ukko, \"sinä kokonansa olet nyt väärillä teillä.\nSinä olet heittäytynyt maailman ja lihasi orjaksi. Kaikki turhuus sinua\nvaan miellyttää. Ja sieltä kirkonkylästä sinä kaikkia uusia hulluuksia\nolet imenyt. Voi kuitenkin kun sinun tulin sinne laittaneeksi! Parempi\nolisi ollut panna sinut vaikka kalamökkiin Rämeen lammin rannalle\nasumaan; siellä kun olisit saanut hallan kanssa taistella, niin ei\nmielesi olisi niin kevyt ollut maailman turhuutta perästä ajamaan\",\nsurkutteli ukko.\n\nTärisevällä äänellä koetti Paavo selittää isällensä, että eihän\nsanomalehdet ole mitään turmiollista lukemista, niissä on paljon\nneuvoja maan viljelemisestä ja monesta muusta hyödyllisestä asiasta,\nkuin myös valtiollisista seikoista. Mutta vielä ankarammin vastusti\nukko sanomalehtiä, eikä sanonut talonpojan tarvitsevan mitään neuvoja\nmaanviljelyksessä, kyllä muka kyntää osaa ilman lorukirjoittakin. Ja\nmitäpä talonpojalla on valtioasioihin tarttumista, kyllä herrat niistä\nhuolen pitävät, eikä talonpoika osaa niille mitään tehdä, eikä jouda\naikaansa turhuudessa kuluttamaan. Viimeinen päätöksensä oli vaan se,\nettä Paavo semmoiset lorulehdet kuljettaisi takaisin, eikä enää heidän\npöydille niitä kantaisi.\n\nPaavo pisti sanomalehdet korjuusensa ensi pyhään asti, että sitten\nsaisi kirkolla käydessänsä viedä ne takaisin kirkkoherralle.\n\nEntisellään elettiin Honkalassa, eikä Paavon väli isänsä kanssa ollut\nentistä pahempi, olihan kumpikin vähän alakuloisempi koko kevään, sillä\nmolemmilla oli vähän mielen alla.\n\nPaavo jäi nytkin kotiin kesäksi, eikä ukko sanonut enää häntä pois\nkotoa laskevansa.\n\nKesän tultua alettiin taas tehdä kesätöitä entiseen tapaan.\n\nVanha isäntä vielä läksi Simo poikansa pojan kanssa Rämeen lammille\nkalanpyytöön, vaikka pojat sitä estelivät, kun oli vanha ja\nalkoi kömpistyä. Muutamana päivänä kalapoika juoksi kotiin hyvin\nhätääntyneenä, josta pahaa aavistettiin. Poika kertoi isoisänsä rysää\nnostaissaan pudonneen lampiin. Sieltä sai hän hänet vaivalla viimein\nylös ja kuljetti mökkiin, mutta sanoi hänen olevan hyvin kipeän ja\npyrkivän kotiin.\n\nKaikki veljekset läksivät selkähevosilla Rämeen mökille isäänsä\nhakemaan, sillä kärritietä suoraan sinne ei ollut. Pian joutuivat\nmökkiin, missä isänsä väristen virui.\n\nKahden hevosen väliin riuvuista tehtyyn vitmiin panivat pojat isänsä,\nvaatteilla peitettynä, ja niin saivat hänet hengissä kotiin. Ukko\noli kovasti vilustunut, vielä kotiin tultuakin värisi hän. Hän\nkannettiin vierashuoneesen, mikä oli lämpimäksi lämmitetty. Paavo\nrupesi isäänsä hierelemään ja olisi mielellänsä avannut suonenkin,\nvaan ei kuitenkaan uskaltanut. Ei sairas tahtonut mitään ravintoa\nnauttia. Suurin vilun tuska oli ohi mennyt, muuten valitti hän koko\nruumiinsa olevan erinomaisen kankean ja kipeän. Hän kehoitti kiireellä\nhakemaan pappia luullen ei kauvan tässä maailmassa viipyvänsä. Pekka\nläksi papin hakuun. Tälle ukko varoitti, että toisi kappalaisen, sillä\nkirkkoherralle hän ei sanonut vielä uskovansa sielunsa asiaa, kun häntä\nvähän tunsi.\n\nPaavo jäi sairasta isäänsä hoitelemaan, milloin korjaili pään alusta,\nmilloin muuta vuodetta, ja ehdotteli, jos mitä hänelle olisi pitänyt,\nmutta ei ukko sanonut enää tässä elämässä mitään tarvitsevansa. Ei hän\njaksanut paljoa puhellakaan. Sanoihan muutaman kerran vaivaloisesta\nPaavolle: \"poikani, elä muista vihalla minun varoituksiani, sillä\ntiedäthän että minä olen sinua varoittanut sulasta rakkaudesta ja\ntäyttäen isällistä velvollisuuttani. Muista vaan varoituksiani.\nTalouden asioista en enää jaksa mitään selvittää, ne tehkää miten\nparhaaksi katsotte. Jumala antakoon vaan teille, lapseni, rehellisen\nmielen ja varjelkoon teitä riidoista sekä maailman turhuudesta!\"\n\nTaas vaipui hän äänettömäksi, raskaasti hengittäen.\n\nPekka ajoi jo papin kanssa pihaan, vaan olikin kirkkoherra mukana,\nkappalainen ei ollut sattunut kotiin.\n\nTuulen nopeudella kirkkoherra riensi sairaan luokse. Hänen sisään\ntullessaan sairas havahtui horrosunestansa, ja silmänsä kirkastuivat.\nKirkkoherra alkoi puhutella sairasta erittäin lohdullisesta. Sairas\nvirkistyi, niin että ei olisi luullut hänen niin huonona olleen kuin\noli. Minuutti minuutilta tuli sairas iloisemman näköiseksi, mitä\npitemmältä kirkkoherran kanssa puheli. Sairas tunnusti kirkkoherralle\nrikoksensa häntäkin vastaan, sanoi poikansa suhteissa häntä väärin\nsyyttäneensä ja pyysi tätä hartaasti anteeksi; samoin pyysi\nkirkkoherran anteeksi pyytämään hänen puolestansa, kirkkoherran\npalvelijalta Sannalta, jota myöskin oli ankarasti tuominnut ja\nhalventanut pojallensa Paavolle, Paavon häntä aviokumppaliksi\nehdotellessa. Autuaallinen loisto oli sairaan kuolevilla kasvoilla,\nkun hän nautti Herran pyhää ehtoollista. Kättä puristaen pyysi hän\nkirkkoherraa hänen jälkeisiänsä ohjaamaan oikialle tielle. Nämä olivat\nhänen viimeiset sanansa. Äänettömänä käänti hän kerran kirkkaat\nsilmänsä ympärillänsä oleviin lapsiin ja lapsen lapsien puoleen, ja\nhuulensa vähän liikkuivat, mutta puhetta ei enää kuulunut. Vähitellen\nvaipui hänen silmänsä umpeen eikä hengitystä enää kuulunut. Nyt hän oli\nmuuttanut ijäiseen eloon.\n\nYön hiljaisina olivat kaikki vainajan ympärillä, ei kuulunut muuta,\nkuin hiljaista itkun nyyhkimistä.\n\nTästä selvittyä puheli kirkkoherra mieltä liikuttavia sanoja kuoleman\nkohtauksesta ja haudan tuolla puolen olevasta elämästä.\n\nPaavo lähti nyt kirkkoherraa kyytiin, jolla matkalla hän kertoi\nkirkkoherralle isä vainaansa varoituksia ja vastenmielisyyksiä häntä\nkohtaan puvun muuttamisesta, sanomalehtien lukemisesta sekä, niin kun\nkuoleva itse oli jo kertonut, Sannan ja hänen välisuhteistansa.\n\nKirkkoherra selitti nyt Paavolle erilaisia ihmisluonteita ja miten\nkukin arvostelee niitä asioita, joista hän ei ole perillä, ja myöskin,\nettä yleensä Suomen kansan luonne on sitkeä vanhoillansa pysymään\nja arka uusille pyrinnöille, mutta samalla vakava, niin että monta\njoutavallista kerkiää sivu mennä, ennen kun he siihen tarttuvat. Hän\nhuomautti myös, kuinka Suomen kansa on myös uskonnollinen kansa,\nerittäinkin siihen aikaan, kun herännäisyys oli suuresti levinnyt\nympäri Suomea. Paljon muutakin selitteli kirkkoherra Paavolle tuolla\nmatkalla. Hän huomautti, kuinka Paavon isävainaja oli kyllä ollut\nahdas uskonnollisissa käsitteissänsä, mutta kuinka sellaiset käsitteet\nhelposti myös syntyvät aikoina, jolloin ihmiset ovat liiaksi maailman\nhommissa eivätkä ylevämpiä ajattele ja kuinka ne saattavat olla\nterveellisenä vastapainona. Tulipa puhe myöskin kansallisista ja\nvaltiollisista asioista ja riennoista, joista ei Paavon isä myöskään\nollut välittänyt ja joihin hän ei katsonut talonpojalla olevan\noikeuttakaan ryhtyä. Kirkkoherra huomautti, kuinka tuolla vanhan kansan\nmiehellä luonnollisista syistä oli ollut pieni näköpiiri sellaisissa\nasioissa, eikä sitä ennen kukaan ollut talonpoikia sellaisissa\nohjannut. Kirkkoherra huomautti, kuinka ihmisen velvollisuudet\neivät oikeastansa saata niin pieneen piiriin rajoittua. Kun Jumala\non ihmiselle suonut järjen ja selvemmän ymmärryksen, kuin muille\nluoduille kappaleillensa, niin hänen tulee tätä järkeänsä viljellä\ntuollaisillakin aloilla. Ihmisen työala ei saa seisahtua yksinänsä\nkodin piiriin, hän ei saa ajatella aina vaan omaa itseänsä ja omaa\nperhettänsä, vaan Jumalan määräyksen mukaan hänen tulee rakastaa\nlähimmäistänsäkin, ja tätä käskyä täyttäissänsä ihmisen tulee rakastaa\nkoko luojan luomaa ihmiskuntaa, mutta kuitenkin lähimmin toimia ja\ntyöskennellä sen maan ja kansan parhaaksi, jonka yhteyteen hän likimmin\nkuuluu; sitä yhteyttä selvimmin ja lyhimmin kutsutaan isänmaaksi, ja\ntoimimista sen hyväksi isänmaan rakkaudeksi. Kun Jumala on meidät\njohdattanut tämän pohjoisen Suomenmaan vartijoiksi ja asukkaiksi,\nniin meidän on uhrattava kykymme ja voimamme tämän maan ja kansan\nhyväksi. Mutta kun valitettavasti meidän kansamme ei vielä aina pysty\nkäsittämään näitä asioita, niin se velvollisuuden tunne on herätettävä\nkansallemme niitten kansalaisten kautta, jotka tämän velvollisuutensa\njo tuntevat. Hän arveli, että sanomalehdet ja muu hyvä kirjallisuus\nvoi tässäkin suhteessa olla kellona, joka soittaa nukkuvan kansamme\nvalveille. Hän puolusti sanomalehtiä vielä siitäkin syystä, että\nniitten kautta hyödylliset tiedot ja ymmärtävämpäin miesten ajatelmat\npian leviävät ympäri maata, laajalti nähtäviksi, jota kaikkea muuten\nei voitaisi saada niin pian aikaan. Mutta kuitenkin tulee meidän\nkaiken tämän ohella pitää suurin huoli kuolemattomasta sielustamme,\nja kaiken maallisenkin hyvän edestä tulee kiittää Jumalaa. Eikä se,\nettä ihmisellä on suuremmat tiedot Luojan luomasta luomakunnasta, estä\nJumalaa kunnioittamasta; päin vastoin kykenee hän paremmin ja suuremman\nkunnian Jumalalle antamaan, mitä enemmän ja laajemmalti on tullut\ntuntemaan hänen äärettömän viisaita tekojansa.\n\nIhastuksella Paavo kuunteli kirkkoherran selvitystä näistä asioista,\njoista hänelläkin hyvin hämärät tiedot oli. Tarkoin hän painoi\nmieleensä kaikki kirkkoherran neuvot, jommoisia hän ensi kerran kuuli.\n\nYhtä vähän kirkkoherra kuin Paavokaan huomasivat matkan kuluneeksikaan,\nkun olivat jo pappilan portilla.\n\nHonkalan vanhalle isännälle pidettiin suuret hautajaispidot, joihin oli\nkutsuttu, paitsi sukulaisia ja ystäviä, pitäjän säätyhenkilötkin.\n\nHaudalla kirkkoherra piti lyhyen, mutta pontevan puheen ihmisen\nelämän tarkoituksesta ja sen velvollisuuksista, läpi elämän lapsesta\nvanhuuteen ja kuolinhetkeen saakka.\n\nSuuri kaipaus oli Honkalassa vanhaa isäntää, etenkin kun ei kukaan\nveljeksistä ollut tottunut ulkoasioissa liikkumaan, ne kun olivat\nviimeiseen asti vanhan isännän hoidossa ja huolena.\n\nVanhin veli Simo tuli nyt talon johtajaksi.\n\nKaikki asiat Honkalassa kävivät kuitenkin entistä tapaa. Paavokin oli\nkotona, tehden talon töitä.\n\nEi pitkältä vanhan isännän hautajaisista kulunut, kun Paavo ilmoitti\nveljillensä, että hänellä on aikomus ruveta naimapuuhiin. Tämä oli jo\ntuttava asia veljille, vaikka Paavo tätä ennen ei ollut siitä mitään\nvirkkanut.\n\nVeljet olivat naimisesta samaa mieltä kuin isävainajakin, että ei\nainakaan \"Sanna\" ole sopiva, mutta ei he mitään enempää ruvenneet\nvastustelemaan.\n\nJo syyspuoleen kesää eräänä sunnuntaina Paavon ja Sannan avioliiton\naikomus kirkossa ilmoitettiin koko seurakunnan tiedoksi.\n\nNytpä supina kirkossa naisilla kävi, että niinpähän se tapahtui, kuin\nsitä jo huhuttiin. Tosipahan se oli, että Paavosta ja Sannasta yksi\ntulee. Eikä kotiin mentyäkään tätä uutista unhotettu ilmoittamatta.\n\nKuukauden perästä ensimmäisestä kuulutuksesta oli Paavon ja Sannan\nhäät pappilassa. Kirkkoherra piti tässäkin tilaisuudessa ylevän puheen\navioelämän tärkeydestä ja lopulla toivoi nuorelle pariskunnalle onnea\nja menestystä ajassa ja ijankaikkisuudessa. Koko kirkkoherran perhe\nsaattoi nuorta pariskuntaa Honkalaan, johon oli myös paljon muitakin\nvieraita kokoontunut.\n\nHonkalan talo oli nyt saanut yhden perheen jäsenen, kadonneen sijaan,\nniin että perhe oli entisen suuruinen.\n\nKolme vuotta Honkalassa elettiin erinäisempiä tapahtumatta; Paavolla\nvaan oli jo pikku poika Yrjö. Paavo itse teki talvilla kärriä ja\nmuita puusepän ammattiin kuuluvia kapineita. Sanna myös teki samoja\ntöitä kuin toistenkin veljien vaimot. Kaikki muu elanto meni hyvästi,\nmutta perheen välisuhde oli rikkaantunut, ja mennyt niin pitkälle,\nettä Honkalasta tehtiin kolme taloa. Nyt oli ukko Simon ennakkoluulo\ntoteutunut, että kun on kolme veljestä, niin ehkä tulee kolme taloakin.\n\nSannan taloontuonti kun oli jo alussa vastenmielistä, niin ei tämä\nkylmyys mielistä sulanut yhdyselämässäkään. Toisten veljien vaimot\ntahtoivat kohdella enemmän pilkallisesti Sannaa, nimitellen häntä\nrouvaksi ja matamiksi, ja hänen vaatetuksensa oli yhä puheina ja inhona\nheillä, vaikka Sannalla ei mitään liikanaisia koristeita ollut, se\noli vaan erilainen kuin toisilla emännillä ja muutamilla muillakin\nheränneillä naisilla. Päivä päivältä tämä lisäsi kylmyyttä heillä\nkeskuselämässä ja vaikutti miehissäkin niin tuntuvasti, että tehtiin\nkolme taloa.\n\nIrtain omaisuus oli helppo jakaa, vaan konnun jakaminen se ei ollut\nhelppo tehtävä. Se seikka, että tilalle kolmea talon paikkaa ei voisi\nsaada, tuli nyt selvemmin näkyviin. Veljekset tuumivat moneen päin,\nmiten tilan jako tulisi kaikille mukava, mutta ei se sen selvemmäksi\ntullut, kolmannelle veljelle ei talon paikkaa löydy. Vaikka mitä\npaikkaa esitellään, niin ei kukaan, veljes tyydy siirtymään ulommaksi\nkuin kotimäelle. Rämeen selällä olisi tilaa avarasti, ja olisi siellä\nsileää maatakin, mutta siellä kaikki kasvit korjaisi halla, jonka\nkanssa ei kenenkään mieli tee taistelemaan.\n\nMolemmat vanhemmat veljet yksistä neuvoin viimein keksivät sen keinon,\nettä ehdoteltiin Paavoa menemään Rämeen selälle, siellähän muka olisi\nlikellä paljon koivuja ja muitakin puita nikkaritarpeiksi, ja kalavesi\nlikellä, kun Paavo mielellänsä kaloja pyyteli, sekä hyvä karjanlaidun,\nkun Sanna halusi parempaa karjanhoitoa, ja paras niittykin sinne jäisi.\n\nPaavoa tosin miellytti veljeinsä ehdottamat hyvät puolet Rämeen\nselästä, jotka hän itsekin tunsi, vaan halla harmaaparta oli suurin\nkammo siellä naapurina; niin vaarallisen naapurin likelle ei Paavokaan\nsinne tahtonut lähteä. Paavo tuumitteli Sannankin kanssa tästä, mutta\nSanna olisi mielellänsä mennyt Rämeen selälle. Sanna ei niin hallaa\nkammonut, Pohjanmaalla sanoi kyllä semmoisilla paikoilla taloja olevan\nja niiden hyvin toimeen tulevan; häntä miellytti erityisesti siellä\noleva hyvä karjanlaidun. Peloittava oli Paavosta kuitenkin tämä\nikuisesti pelätty hallanpesä.\n\nAsia ei sen selvemmäksi tullut veljesten välillä, vanhemmat veljet\neivät sanoneet Rämeen selälle lähtevänsä, ennen hylkäävät koko konnun.\n\nPaavolle tämä kaikki kävi ikäväksi. Hänen oli vaikea lähteä, mutta hän\nkun oli nuorin, niin piti velvollisuutenansa muutokseen mennä, vaikka\nse ei hyvältä tuntunutkaan.\n\nTätä jupakkaa kesti jo pitemmän ajan eikä se sen selvemmäksi tullut.\nErään kerran lähti Paavo kirkkoherralta ja kanttorilta neuvoa kysymään,\nmitä oli tehtävä, hyljätäkö koko kontu toisille veljille mitättömästä\nhinnasta, jota olivat tarjonneet, vai mennä Rämeen selälle.\n\nKirkkoherralle Paavo kertoi, minkälainen Rämeen selkä ja sen\nympäristöseudut olivat. Kirkkoherra ihastui siihen paikkaan ja kehoitti\nPaavoa paremmin sinne menemään, kuin vielä vanhalle paikalle jäämään,\nsillä alankomaa on paljon suotusampi viljan kasvulle kuin korkeat\nvaarat, eikä halla hyvästi viljellyille vainioille ole niin suuri\nvihollinen kuin sitä pelätään, sen hän sanoi tietävänsä kokemuksestansa\nPohjanmaalla.\n\nVielä meni Paavo kanttorinkin luokse tuumimaan asioista.\n\nKanttori oli epätietoinen eikä voinut johtavaa päätöstä sanoa, mutta\nlupasi lähteä Paavon kanssa itse paikalle tarkastelemaan.\n\nKanttori ja Paavo menivät Rämeen selälle ja katselivat sen ympäristöjä.\nMaan tasaisuuden ja alhaisuuden suhteen ei kanttori paikkaan oikein\nmieltynyt, mutta kehoitti kuitenkin Paavoa tänne muuttamaan ennenkuin\ntilaa hylkäisi. Hän luuli että jos täällä maanviljelys ei menestyisi,\nniin on hyvät puumetsät, joita Paavo juuri tarvitsee kärrien teon\nsuhteen; ja voipihan siellä siksi karjaa pitää ja vähin viljelläkin,\neihän joka vuosi kylmä.\n\nPaavo suostui kanttorin ehdotukseen, ja kun kirkkoherra myös häntä\nkehoitti, ja Sanna mieluummin sinne halusi, niin Paavo päätti muuttaa\nRämeen selälle, jos hänelle toiset veljet rakentavat kartanoa ja\nmuutamia vuosia antavat viljellä vanhoja peltoja osaltansa.\n\nKotiin tultuansa kertoi Paavo Sannalle kirkkoherran ja kanttorin\nehdottelevan muuttamaan Rämeen selälle, ja sanoi siihen taipuvansa.\n\nSanna ihastui Paavon taipuvaisuudesta muuttamaan. Hän oli lapsuutensa\najan elänyt samanlaisilla alangoilla ja piti niistä enemmän kuin\nkivikumpuroista.\n\nNiin asia oli päätetty lopullisesti, ja Paavo ilmoitti nyt vanhemmille\nveljillensä, että hän muuttaa Rämeen selälle sillä ehdolla, että\nhänelle yhtenä tehdään tavalliset huoneet ja peltomaat aidoitetaan ja\nkynnetään, sekä vanhaa paikkaa annetaan viisi vuotta viljellä. Vielä\nPaavo pyysi yhteisesti kaivattamaan Rämeen lammista ojan Parrassuon\nnoron halki, jonka poikki kulkutie hänelle tulee. Tämän vetelän noron\nyli oli ennen latjattu kapulasilta, josta Honkalaiset rämpivät Rämeen\nselälle, mutta tämmöinen tie oli hyvin vaivaloista päästä etenkin\nkeväin ja syksyin.\n\nVeljet suostuivat Paavon ehdotuksiin ja mielihyvällä sanoivat\ntäyttävänsä Paavon vaatimukset, kun hän vaan suostui muuttamaan.\nTarkempi määritteleminen kartanon laadusta ja rakennustavasta\njätettiin kahden viikon perästä tehtäväksi, jolloin asia lopullisesti\nseikkaperäisesti päätetään; kanttoria pyydettiin välikirjoja tekemään,\njohon kanttori lupasi saapuvansa.\n\nMäärättynä päivänä oli Honkalaan saapunut muutamia talon sukulaisista\nja naapureista asian ymmärtäviä miehiä. Oli kirkkoherrakin tänne\npoikennut muutamalta virkamatkaltansa sekä kanttori välikirjain tekoon.\n\nKaikki muut muuttoehdot olivat veljekset jo ennen syrjäisten tuloa\nsopineet, paitsi navetan ja kaivettavan ojan suuruuden. Näistäkin nyt\nsovittiin. Kirkkoherran kehoituksesta päätettiin navetta tehdä 9 syltä\npitkä ja 5 syltä leveä. Hän huomautti että kapeampaan navettaan ei voi\nsaada järjellistä lehmäin ruokintaa asetetuksi.\n\nKysymyksessä oleva oja sovittiin kaivettavaksi jo samana kesänä\nkahdeksan korttelia leveä ja seitsemän korttelia syvä, sekä ojan yli\nsilta tehdä, kuin myös kahden puolen ojaa vetelää suota korjata siksi,\nettä kärrien kanssa pääsee.\n\nKaikki kartanot päätettiin tehdä uudesta, kun kaksi vanhalle paikalle\njääpää taloa tarvitsivat kaikki entiset kartanot, ja uudet hirret\nolivat vedettävät juuri Rämeen seuduilta. Rakennukset päätettiin\ntehdä ensi vuotena valmiiksi, joten ennen talven tuloa oli jo\nkivijalat ja uunien pohjat tehtävät sekä muutama peltomaa kynnettävä.\nAsuinrakennukseen päätettiin tehdä: tupa ja kaksi pikku kamaria\nporstuan vastapäätä. Määrättiin myöskin mitä suuntaa tilan rajat\ntulisivat kulkemaan, jonka tarkempi määrääminen jäi maamittarin\ntehtäväksi. Välijaon hakemislupa jo ensi kesäksi annettiin kanttorin\ntoimeksi. Paavo pyysi muutamia naapureista katsomaan uuden talon\npaikkaa, ja määrittelemään itse rakennuksien asemaa.\n\nMuitten muassa kirkkoherra ja kanttori läksivät Rämeen selälle, Paavon\ntulevaa työalan asemaa katsomaan ja asettamaan.\n\nRämeen selän seudut olivat, niinkuin ennen jo on tultu tuntemaan,\nalavaa, vaan lihavaa maata, vaihdellen väliin tasaista, kovaa maata,\nväliin soita ja rämeitä.\n\nUseat talon paikan katsojista hämmästyivät tätä seutua nähdessänsä. He\nolivat luulleet sitä kuitenkin enemmän ihmis-asumukselle mieluiseksi,\nkuin se todellakin oli. Muuan vanha toimellinen Paavon sukulainen meni\nPaavon luokse ja sanoi: \"Poikaseni, kyllä viisaammin teet, jos hylkäät\ntämän paikan, sillä eihän tätä ole Jumala ihmisasumukseksi luonut,\nvaan metsän petojen pesintäpaikaksi. Ajatteleppas, miten täällä voit\nmenestyä? Kaikkialla, mikäli näkyy, on vaan alhaista maata, rämettä ja\nkorpea, ei yhtään ihmis-asumusta ole likitienoilla, ei minkäänlaisia\nkulkuteitä liki kuuluvin. Ja jos näitäkään et kaipaisi, niin mitä\ntäällä viljelemisestä tulee, jos maa mitä kasvaisi, niin sen halla\nkorjaa. Toivoton on tänne talon teko.\" Näin päätti vanha kokenut\ntalonisäntä.\n\nPaavo tuli tästä hyvin hämilleen ja sanoi surumielin, että eihän se\npaikka ollut ilahuttava, vaan kun ei ollut parempaa, niin täytyihän\nsitä sinne yrittää, ja varsinkin nyt, kun asiat olivat jo näin pitkälle\npäässeet, että oli jo siitä sovittu ja se kirjallisesti vahvistettu.\n\nTämän keskustelun kuultuaan tarttui kirkkoherra keskusteluun. Hän\narveli toista tästä paikasta. Hän luuli maan hyvin hedelmälliseksi,\nkun se kerran tulee viljellyksi. Hän selitteli myös, miten\nalhaisemmat tasangot ovat edullisemmat viljelykselle, kuin korkeat\nkivikkovaarat. Ensiksi siitä syystä, että alhainen tasanko ei ole\nniin arka kuivuudelle kuin vaarat. Ilma alangolla on lauhkeampaa\nja maa tuoreempaa, ja kasvit oikein menestyäksensä juuri kaipaavat\nkosteampaa ja viileämpää ilmaa, kuin mitä meidän vaaramailla on, sillä\nkorkeilla vaaroilla kaiken mehevyyden maasta haihduttavat tuulet ja\nauringonpaahteet. Se ainoa etu, mikä korkeista kivikkovaaroista on, on\nse että ovat hallasta turvatut. Korkeilta vaaroilta sateet ja etenkin\nkevät vedet valuttavat joka vuosi voimaa alas alangoille, ja siten\nkumpujen juuret lihovat, kun vaarat sitävastoin laihtuvat. Ja vielä\non muitakin etuja alankomaan viljelyksessä, ei yksinänsä se, että se\nvaaroilta laskeutuneen väkiaineen saapi lahjaksi; se suoranaisesti\nsille pannun lannan säilyttää paremmin kuin vaaramaa, ja sileä maa on\nmukavampi viljellä, kuin kivikkoperäinen maa.\n\n\"Mutta minkä tähden jokainen tahtoisi asua vaaroilla, ja miksi\nesi-isämme ovat talot tehneet korkeille paikoille?\" kysyi eräs mukana\noleva talon isäntä.\n\n\"Esi-isiemme aikakausi, jolloin asumuksia Suomessa perustettiin, oli\ntoinen kuin meidän aikakausi. Heidän oli pakollista kavuta korkeille\nmäkilöille, monista syistä, missä vaan niitä löytyi. Alangoilla oli\nsilloin jylhemmät metsät kuin vaaroilla, raivata pelloksi ja suurissa\naarniometsissä oli ikuinen kylmyys ja routa maassa, auringon säteet\nsinne harvoin ylettivät; silloin alangot olivat enemmän vesiperäiset ja\nliian jylhät ihmisasumuksille. Kivikkovaaroilla oli silloin edullisempi\nasema monelta puolen. Sieltä oli avarampi näköala vartijoita aina\nväijyviä vihollisia, jotka vähän väliä kävivät ryöstöretkillä. Vieläpä\nhe käyttivät kiviä varustusmuurinansa, niitten takana suojellaksensa\nitseänsä ja omaisuuttansa vihollisen päällekarkauksilta. Silloin\nkorkeat vaarat olivat ainoat, joissa viljan kasvu voi menestyä, ja\nusein niistäkin halla hävitti koko vuoden tulon. Mutta nyt on toiset\najat meillä käsissä. Nyt on suuret metsät jo raivattu, muutamin paikoin\nliiankin vähäksi. Alangot ovat kuivaneet, hallan synnyt vähenneet.\nNyt ei ole meillä enää hallasta niin suurta vaaraa pelättävänä kuin\nmenneinä aikoina. Suuret hallavuodet ovat enemmän harvinaisia. Ja\nJumala on ihmisneron korottanut jo niin korkealle, että se voipi\nhallaakin vastaan tehdä varokeinoja.\n\n\"Pohjanmaalla ja muuallakin Suomessa on se toteen näytetty, että ennen\nhyvin hallaiset paikat ovat tulleet lämpimiksi. Kun maa viljeltynä\nmuutenkin paranee, niin sitä myöten siitä kylmyyskin haihtuu. Ja meidän\npelkomme alankoseuduista ei enää auta, jos mitenkin niitä kammoisimme;\nkansa kun lisääntyy, niin kaikki talot eivät vaaramaille sovi elämään,\nse pakkohan tämänkin talon tänne ajaa. Ja jos itse rakennukset\nsopisivatkin vaaroille, ja vaikka pienet pellotkin sinne saisi, mutta\njos kaikki muut joka päivä talossa tarvittavat tarpeet pakenevat\netemmäksi ja etemmäksi, niin silloin talojen asema tulee horjuvaksi;\nsenkin vuoksi on talo tehtävä sinne, missä enimmät tarpeet ovat\nympäristöllä. Yleiseen meidän taloudellinen asemamme, entiseen tapaan\neläissä, kulkee kohti perikatoa, sillä entiset elintavat eivät jaksa\nenää elintarpeitamme riittävästi tuottaa. Kaskimetsät, joista tähän\nasti olemme tottuneet leipämme saamaan, alkavat vähetä ja huonota.\nNiittymme ovat vanhentuneet, ja tulo niistä vuosi vuodelta vähenee.\n\n\"Kohta olemme joutumaisillamme ajan käänteesen. Uudet viljelystavat\nolisivat keksittävät, ennenkuin pakko ajaa uusille urille kulkemaan.\nSen mukaan mitä minä luulen, olisi ajoissa tartuttava parempaan pellon\nja niityn viljelykseen, kaskiviljelyksen rinnalla, ja mikäli pellon ja\nniityn viljelys lisääntyy, sikäli pitäisi kaskiviljelystä vähentää,\nmutta tätä käännettä jos emme aikanansa tee, niin se voipi monesta\ntalosta tehdä talottoman.\"\n\nNäin selitteli monissa eri paikoissa ollut, kokemuksista rikas\nkirkkoherra.\n\nToiset talonpaikan katselijat kuuntelivat tarkasti tätä heille aivan\noutoa puhetta. Muutamat heistä jäivät aatteihinsa tuosta uudesta\nennustuksesta, vaan toiset eivät pitäneet väliä, sanoivathan vaan\nhiljaa keskenänsä, että on sitä elettynä ennenkin, ja eletään sitä\nvastakin, jos Jumala vuosia antaa, ja jos pellon ja niityn varaan\ntalous joutuu ilman kaskenviljelyksettä, niin silloin on heti loppu\nkäsissä, ja jos tämmöisille paikoille täytyy asumaan tulla, niin\nparempi on lähteä kerjuulle.\n\nEi kukaan kirkkoherran mielipiteitä hänen kuulten rohjennut ruveta\nvastustelemaan, sillä he tunsivat hänen semmoiseksi mieheksi, että\neivät jaksa häntä ylipuhutella.\n\nTalon paikan katselua jatkettiin edelleen, ja viimein talon asemaksi\noli valittu vähän ylevämpi kohta Rämeen lammin rannalla.\n\nItse kunkin eri rakennuksen paikka ja suunta määrättiin myös.\n\nEnnenkuin talon paikaksi määrätyltä paikalta pois lähdettiin, otti\nkirkkoherra vielä puheeksi, ikäänkuin näitä muita talonpaikan\nkatselijoita, jotka näyttivät hyvin toivottomilta ja etenkin Paavoa\nrohkaisten, tämän kammotun paikan merkityksen, ja lopuksi toivoi\nhän kaikkivaltiaan voimallista johdatusta ja apua tämän rämeisen\nseudun raivaajalle, ja toivoi hänelle lujaa kestävyyttä, pitkää\nikää ja taitoa, että voisi tämän kolkon seudun muuttaa vihannaksi\nviljavainioksi.\n\nTakaisin taloon palattua katseltiin vielä kotimäelle Pekalle talon\npaikkaa. Vanhemmat veljekset vielä suostuivat toistaiseksi elämään\nyksissä huoneissa, vaikka tilakin tulisi jaetuksi, sillä kaksi uutta\ntaloa tulisi rasittavaksi kerralla rakentaa.\n\nKulovalkean nopeudella levisi tieto ei ainoastansa ympäri omaa pitäjää,\nvaan naapuripitäjiinkin, että Paavo Honkalan mäeltä tulee muuttamaan\nuudispaikalle ja semmoiseen paikkaan, että ei vielä moiseen ole ennen\ntaloa tehtynä; sinne ei muka pääse kuin linnut, ja se on semmoinen\nhallanpesä, että ei viljan puinnissa silmät nokeudu. Joka mökissä\nnyt arvosteltiin Paavon vastaista elämää, ken minkinlaiseksi sitä\nkuvaillen. Ihmisystävällisemmät säälivät Paavo parkaa ja päättivät\nPaavon pään tulleen vikaan tapulista pudotessa, eihän hän muuten muka\nantaisi toisten veljein itseänsä houkutella näkyväiseen onnettomuuteen.\nMuutamat taas pitivät sen ansaittuna rangaistuksena Paavolle ja\nSannalle herrasmaisuudesta, arvellen, että kyllä korvessa eläessä\nPaavolta takinliepeet vielä lyhenevät entiselleen ja useampi pyrstö\nsyntyy, kuin entisiin isä-vainajansa teettämiin pyrstötakkeihin, ja\nvielä muka jakauksen kuusen oksa kääntää molemmille korvallisille, ja\nkyllä Sannalle karasoksat ripuja hienoihin helmoihin laittaa, että\ntulee kokonansa rouvien kuosiin -- niitä hänen pukunsa on vielä vailla.\nNiin -- ja nythän Paavo ja Sanna saisivat ilman kenenkään estelemättä\nkarjanhoidon ja muun taloutensa laittaa mielensä mukaan paremmalle\nkannalle, kun he sitä ovat vaikeroineet, että karjanhoito on yhteisessä\ntalossa ollut huono, ja Paavo kasken viljelystä on morkannut.\nMonenlaisia ivallisia ennustuksia lasketeltiin Paavon vastaisesta\nelannosta. Ei kukaan luullut Paavon kolmea vuotta voivan elää ilman\npakoa Rämeeltä.\n\nHuolimatta ivallisten ihmisten rivo-puheista kuin myös säälijäin\nvaroituksista, hommasi Paavo edelleen muuttoa. Jo samana syksynä\ntehtiin kaikki edellä määrätyt uuden talon rakennusalkeet. Ojakin\nRämeen lammista oli kaivettu määrättyä suuntaa, vaan oja itsestänsä oli\nsuurennut melkein puolta suuremmaksi kuin edeltä oli määrätty. Rämeen\nlampi oli näet paljon ylempänä, kun Porrassuon noron alla oleva alanko,\nja kun kerran vesi sai hyvän alun ojassa, niin se repi ojan reunat\nleveämmiksi, niin että Rämeen lampi laskeutui liki kolme kyynärää\nentisestään.\n\nVuoden perästä oli Rämeen lammin rannalla jo uusi kaunis pikku talo\nniin valmiina, että Paavo perheinensä muutti sinne asumaan.\n\nVuoden perästä oli Honkalan talon maakin lohkottu kolmeen palaan.\n\nNyt Honkalan Paavoa alettiin kutsua Rämeen Paavoksi, jolla nimellä hän\nympäristöseuduilla jotenkin laajalti tunnettiin.\n\nIkävällä mielten jännityksellä jäivät nyt kaikki odottamaan, milloin\nPaavo Rämeen selältä pakenee elikkä milloin köyhyys ajaa hänen mieron\ntielle. -- Oudolta tuntui Paavosta perheillensä ensimmäiset ajat elää\nkorven keskellä, kun ei mitään muuta liikettä kuulunut, kuin välistä\ntuulen hiljaista huminaa, jonkun närhin rätistelemistä, suokurpan ääntä\nja muuan karjan kello. Karastuin mielin tarttui Paavo tätä jylhää\nluontoa valloittamaan.\n\nPienet olivat viljelykset Paavolla ensi vuosina; heinää hän kuitenkin\nsai jotenkin runsaasti muutamain vuosien perästä, kun ennestäänkin\noli siellä jotenkin hyvää niittyä, ja Paavo niitä raivasi lisää, sekä\nvanhalla paikalla oli jättänyt viljeltäviänsä peltoja heinän kasvulle.\n\nAhkerasti Paavo talvisaikoina teki puukaluja taloutensa tarpeeksi ja\npaljon kärriä myötäväksikin, ansaiten niillä rahoja talon tarpeisin.\n\nViiden vuoden perästä oli Paavolla jo puolta suurempi karja, kuin\nRämeesen mentyä, sillä heinäniityt olivat hänellä monipuolisesti\nsuurenneet. Kun Rämeen lampi oli laskeutunut, niin sen kuiville jääneet\nrannat kasvoivat hyvästi heiniä, ja oli myös monta rämeistä purovartta\nPaavo raivannut lisää. Ei hallakaan Paavon viljelyksille tähän asti\nsanottavia vahingoita tehnyt, ainoastansa muutamana syksynä myöhemmin\nkylvettyjä toukoja oli vähän vikuuttanut.\n\nKun voin hinta viime vuosina oli melkoisesti kohonnut, niin Paavolla\noli karjasta suuri tulo. Tämä se enemmän häntä kehoitti karjanhoidon\nparantamiseen ja lisäämiseen, jonka vuoksi hän vuosi vuodelta laajenti\npurojen varsilla olevia rämeitten raivuita, mitkä moninkertaisesti\npalkitsivatkin sen, mitä niihen oli kulutettuna. Elonviljelystä ei hän\nhallan pelosta pitänyt muuta kuin pellossa ja viime aikoina suossa,\njonka oli ojittanut, kun Porrassuon noron kautta oli hyvä vedenlähtö.\nTämä suoala, minkä hän oli viljelykselle ottanut, oli vaihtelevaista\npohjaltansa ja roudan paksuudelta. Paikoin oli siinä mutaa pari\nkyynärää paksulti, paikoin taas kolmekin kyynärää, muutamin paikoin\noli savi pohjalla ja toisin paikoin hiekka. Viemäriojaa kaivaissa tuli\ntämän suon erilaisuus paraiten näkyviin, kun se täytyi kaivaa jotenkin\nsyvä, ennenkuin veden otti. Tämän pohjalta täytyi välistä nostaa suon\npinnalle savea ja hiekkaakin, ennenkuin ojan sai joka paikasta yhtä\nsyväksi. Viemäriojan varsille ojasta nostetut savet ja hiekat täytyi\nlevittää sarekkeelle, kun ne ei muuta suota polttaissa palaneet,\nniinkuin niitten ojien reunukset, joissa oli paljasta mutaa. Tämä\nlevittäminen teetti vähän liikaa työtä, joka Paavoa harmitti. Toisien\nojien reunat tuli kyllä silitti. Mutta ei hän mitenkään voinut savi- ja\nhiekkakasoja sillensä jättää, kun ne olisivat vastanneet veden pääsön\nojaan ja langettaneet ojan umpeen.\n\nPari ruisviljaa oli Paavo suostansa saanut erittäin hyvää, mutta kolmas\nkasvoi jo huonompi, ja jyvän lähtö oli sitäkin huonompi, ainoastansa\nviemäriojan varret kasvoivat entistä paremmin, ja tähkät tällä alalla\nolivat puolta suuremmat.\n\nPaavo kummeksi, mikä tähän näin suureen erilaisuuteen mahtoi olla\nsyynä, vaan ei hän kumminkaan voinut sen perille päästä.\n\nVielä neljäntenä kesänä poltti Paavo saman suon ja kylvi rukiille.\nNyt kasvu oli vieläkin huonompi, paitsi valta-ojan varsilla. Tällä\nalalla oli ruis hyvä ja tähkät suuret. Muulla alalla suota kun oli\nkasvi vaivaloista, niin valmistuminen myöhästyi ja halla korjasi\nnekin vähät toiveet; ainoastansa viemäriojan varsilla, missä hiekka\nja savi oli mudan kanssa sekaisin, kerkisi ruis valmistumaan ennen\nhallan tuloa. Nyt Paavoa rupesi vielä enemmän arveluttamaan tämän suon\noikullisuus, ja hän aprikoi jos jotakin päästäksensä perille, minkä\ntähden viemäriojan varsilla paremmin vilja menestyy. Senkin tähden oli\nse hänestä kummallista, että viemäriojan varsilta ei mutakaan palanut,\nkun oli saven ja hiekan kanssa sekaisin, ja sittenkin paremmin kasvoi.\n\nTäysin Paavo ei syyn perille päässyt, mutta hän päätti koettaa edelleen\ntätä keinoa ja nostaa useammasta ojasta hiekkaa ja savea sarekkeen\npinnalle eikä sitten polttaa suota. Tämä onnistui hyvin, vaikka millä\nkohdalla suotansa olisi sitä koettanut.\n\nRinnakkaisviljelyksenä käytti Paavo vanhaa tapaa suon polttamisessa,\nmutta se ei menestynyt muuta kuin parilla viljalla vereksestä suosta.\nViimein hylkäsi Paavo kokonansa tämän tulen avullisuuden ja koetti\nniin paljon kuin suinkin jaksoi saada hiekkaa ja savea suon pinnalle\nsekä kynteli ne polttamatta sekaisin, ja sitä paremmin se kasvoi, mitä\nvähemmän suota oli poltettu, ja yhä paremmin siellä, missä ei oltu\npoltettu ensinkään.\n\nToisenlaisia ääniä alkoi nyt kuulua naapureilta Paavon elannosta.\nKaikki kummeksivat, millä taikakeinolla Paavo oli jo niin monta vuotta\nvoinut uudispaikalla toimeen tulla, kun ei hän kaskeakaan viljele ja\nkuuluu kuitenkin oikein hyvin toimeen tulevan, vieläpä paremmin, kuin\nvanhemmat veljet vanhalla paikalla.\n\nMuutamat Paavon läheisemmät sukulaiset, ja tuttavat, jotka olivat\nPaavon luona käydessänsä tulleet likemmin tuntemaan Paavon\ntaloudellisia oloja, kertoivat muitten suureksi ihmeeksi Paavon\nenimmät elintarpeensa saavan karjastansa. He kertoivat, että Paavolle\njo entuudestansa jäi jotenkin hyvä niitty, ja kun Rämeen lampi\nlaskeutui, niin sen pohja kasvaa hyvää heinää ja että hän on myös\nsemmoisia ryösöjä purovarsilta raivannut, sekä saanut mitä parhaimpia\nnurmia, joten nyt hänelle tulee heiniä enemmän kuin yhdellekään muulle\ntalolle likitienoilla. Heiniä kun on kyllälti, niin saapi pitää\nsuuren karjan, eikä tarvitse karjalle eloja paljon antaa. Karjassa\nsaapi hän erittäin paljon voita, ja voi kun on näin hyvässä hinnassa,\nniin hänen rahatulonsa ovat niin suuret, että voisi elää ilman eloa\nviljelemättäkin. Sen lisäksi kasvattaa hän hevosia, joita saapi\nmyödä joka toinen vuosi. Viljaa hänelle tulee tarpeeksi, kun lantaa\nsuuresta karjasta tulee paljon. Sen hän suomudan kanssa panee pellolle\nja hakkaa niitten sekaan tunkioihin vesoja. Tämän sekalannan panee\nhän pienelle maa-alalle, joka siten, vaikka onkin uudismaa, kasvaa\njoka vuosi hyvästi. Suoviljelyksiä on hän viime aikoina suuret alat\nojittanut ja raivannut, joista saapi hyvän tulon. Ja kummallista onkin\nsen Paavon suoviljelys, kuin hän nyt ei enää niitä polta vaan nostaa\nsavea ja hiekkaa sarekkeelle, ne levittää, eikä muuta kuin kyntelee\nsekaisin mudan kanssa, ja sekös sitten viljaa työntää. Näin ihmetellen\nkertoi suuressa kirkkovenheessä kirkolta kulkeissa eräs Paavon, taloja\nkatsellut sukulainen.\n\n\"Vai niin hyvästi Paavo rupeaa Rämeessä menestymään, vaikka kaikki\nluulivat silloin kun Paavo sinne muutti, että siitä ei tule kunnon\nkerjäläistäkään\", sanoi muuan talonisäntä.\n\n\"Paavosta on jo tullut talo, sillä on juuret niin lujasti maassa, että\nei se hevillä köyhdy\", vakuutti edelleen Paavon sukulainen.\n\n\"No ilmankos se meidän kirkkoherra yhä teroittaa, että pellon ja niityn\nviljeleminen on enemmän tuottava, kuin kaskiviljelys, ja tuostahan sen\nnyt näkee, minkä se Paavolle teki, vaikka ei kaskea viljele\", sanoi\neräs isäntämies.\n\n\"Kyllä meidän kirkkoherra niin hengelliset kuin maallisetkin asiat\ntietää, kun vaan hänen neuvojansa seuraisimme. Kun tämänkin päivän\nsaarnasta saisi puoletkaan varteen otetuksi, niin ei olisi ihmisellä\nhätää\", sanoi muuan vanhanpuoleinen toimellinen mies.\n\n\"No kyllä se on totta, mitä Samuli sanoi, että meidän kirkkoherran\nlaista miestä ei monta löydy, vaikka ensimmältä häntä moitittiin, Mitä\nloruja hänestä laskettiin, kun hän käsityön opettajan tänne hommasi, ja\nentäs sanomalehdistä, kun hän niitä jakeli pitäjälle luettavaksi, ja\npyhäkouluja sekä lauluharjoituksia asetteli, ja nyt kaikki ovat hyvää\ntuottaneet\", kertoi eräs joukosta.\n\n\"Eipä se Paavonkaan talo taitaisi Rämeellä seisoa ilman\nkirkkoherratta\", arveli eräs.\n\n\"Ennenhän Paavo olisi lähtenyt kerjuulle, ennen kuin Rämeelle ilman\nkirkkoherran kehoittamatta; kuulinhan minä sen omilla korvillani jo\nsilloin kun oltiin Rämeen selälle talon paikkaa katselemassa, miten\nkirkkoherra sitä puolusti ja meille selitteli, mitä edullisempi\nalankomaan viljelys on kuin kivikkomaan; johan hän on sitä ennenkin\nPaavolle teroittanut, niinhän Paavo itsekin sanoo\", selitti Paavon\nsukulainen.\n\n\"Useinpa se kirkkoherra kuuluu Rämeellä käyvän nytkin, eikö tuo antane\nPaavolle neuvoja vieläkin, outoahan olisi, että Paavo olisi omin\nneuvoinsa osannut taloutensa niin laittaa\", luuli muuan.\n\n\"Se on tiettyä, että ei Paavo neuvojen puutteessa ole; mitä saanee\nkirkkoherralta, mitä sanomalehdistä ja muista kirjoista, joita hän\nlukee. Paavo on hankkinut paljo kirjoja itsellensä, ja niissä on hyviä\nneuvoja; minä muutamia olen hänen kirjoistansa lukenut\", sanoi Paavon\nsukulainen.\n\n\"Kyllä ne taitaisi nuo sanomalehdetkin olla sentähden hyvät, vaan ne\ntulee talonpojalle kalliiksi ostaa\", arveli eräs talonmies.\n\n\"Sanomalehdet ovat hyvät; enemmän niistä saapi oppia, kuin mitä ne\nmaksavat; monta neuvoa on kalliimpaa, kuin koko sanomalehden hinta on\",\nvakuutti muuan, joka sanomalehtiä oli lukenut.\n\n\"Vieläkin minä menen tuohon Rämeen Paavoon, kun se minusta tuntuu\nkummalliselta, että siellä voipi semmoinen talo syntyä. Olisihan\nmeilläkin siellä lähellä Paavoa salopalsta eikä siitä ole mitään\nhyötyä. Kuin olisi sinne tehdä mökki ja vaikka kesällä karjaa pitää,\nkun meillä on niin huonot laitumet kotona, ja ajan kanssa vaikka muuan\npoika menisi Paavolle naapuriksi, ja olisi eräs suosaareke viljellä\nsamaan tapaan, kuin Paavo, arveli muuan talonisäntä.\"\n\n\"Se ei hulluinta olisi, ja siihen tapaan voisit kotonasikin suota\nviljellä näkeiksi. Minä sitä jo koetin, ja se onnistui samoin kuin\nPaavollakin, ja koetan minkä jaksan vuosi vuodelta lisätä purovarsien\nraivuuta ja suon viljelystä\", vakuutti Paavon sukulainen.\n\n\"Olisihan meilläkin samanlaisia rämeitä ja purovarsia, tokkokaan niistä\ntulisi nurmea\", arveli eräs soutaja.\n\n\"Minkätähden niistä ei tulisi, eihän ne Paavonkaan rämeet ole muita\nparemmat\", tuumaili muuan.\n\n\"Mitenkä Paavon Sanna maitojansa hoitanee?\" kysäsi eräs miesten lähellä\nveneessä istuva emäntä.\n\n\"Kyllä se paremmin hoitaa kuin täällä muut tavallisesti hoitavat,\nheillä on siisti maitohuone, jossa ei säilytetä muuta mitään, kuin\nnuoret maidot, ja se on kesälläkin jotenkin kylmä\", selitteli Paavon\nsukulainen.\n\n\"Vai semmoinen karjan ja talouden hoitaja siitä Sannasta tuli, vaikka\nse tyttönä ollessansa näytti semmoiselle heikaleelle\", sanoi muuan\nemäntä. \"Sanna on semmoinen emäntä, jota harvasta tavataan. Hänen\nkaltaistansa emäntää ei likeltä löydä.\"\n\n\"Kyllä pitää koettaa saada heinämaita lisää ja tarttua paremmin suon\nviljelykseen, kuin tähän asti, ja vähentää kasken viljelystä\", sanoi\npäättävästi muuan keskustelussa osallinen talonisäntä.\n\n\"Sitä täytyy useammankin yrittää, ei tämä kituroiminen maksa\nmitään, että lehmiä pitää ruisolilla ja syöttää kaikki elot niille\neikä sittenkään mitään saa, ja huonoja kaskimaita viljelet, eikä\nsiitä siihen pääse, puute puutteen päältä ei lähde\", vaikeroi eräs\ntalonisäntä.\n\nUseampi venheessä istujista isäntämiehistä yhtyi samaan vaikeroimiseen\nja toivomukseen viljelyksiensä parantamisesta.\n\nSamaan tapaan keskustelivat ja päättivät toisessa puolessa venhettä\nistuvat emännätkin, että karjanhoito pitäisi saada entistä paremmalle\nkannalle.\n\nMoni isäntä päätti mennä oikein emin silmin katselemaan tuon Rämeen\nPaavon viljelyksiä ja karjan hoitoa, kun se niin erilaiselle kuului.\n\nSamallaisia keskusteluja kuului useammassa paikassa likitienoilla,\nmissä vaan rahvasta enemmän oli koolle kertynyt.\n\nYhtä ahkerasti Paavo hoiti talouttansa ja vuosi vuodelta lisäsi suon\nviljelystä ja rämeitten raivuuta, joten heinä varat lisääntyivät, niin\nettä sai pitää suuren karjan, ja sikäli suureni pellon viljelys, kuin\nlantavarat lisääntyivät.\n\nKun Paavon omalta tilalta parhaat rämeet ja purovarret alkoivat vähetä,\nniin osti Paavo eräältä etempänä asuvalta talolta ulkopalstan, joka\noli Paavon tilan vieressä, ja myöjältä oli joutava, kun oli talosta\nkaukana. Vaikka ostopalsta oli melkein yhtä suuri, kuin Paavon oma\ntila, niin sai sen huokealla hinnalla, kun se myöjälle oli aivan\narvoton eikä tuottanut hänelle mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa,\nkun piti siitä joka vuosi ulostekoja tehdä. Mutta Paavolle ei ollut\ntämä palsta saman arvoinen kuin myöjälle, sillä tässä oli hyviä soita\nja ryösöjä purovarsia, joista oli toivo saada hyviä niittyjä, sekä\njotenkin hyvä puumetsä.\n\nNyt Paavo käänsi viljelyksensä ostopalstalle, jossa oli parempia\npaikkoja, kuin hänen entisellä tilallansa. Tällä ostopalstalla oli myös\narviolta noin puolen virstan suuruinen lampi, jota Paavo aikoi laskea,\ntoivoen sen pohjalta saavansa niittyä ja samalla sen ympäristöllä\nolevat suot kuiviksi. Hän luuli sen kuivaamisella viimeisenkin\nhallan Rämeen ympäristöltä häätävänsä. Tarkemmin sen laskupaikkaa\nkatseltuansa, näytti laskuoja tulevan kalliiksi, niin ett'ei vielä\nuskaltanut työhön tarttua, kun oli tilan ostoon ja uusiin viljelyksiin\nvaroja mennyt tavallista enemmän.\n\nEnnenkuin Paavo oli kymmenen vuotta Rämeellä asunut, niin oli hänelle\nmonta naapuria tullut. Joku pani takamaillensa torpparia, ja monta\ntaloakin sinne oli syntynyt, eron kautta, samoin kun Honkalankin\ntalossa, ja uusia oli tekeillä. Ei nyt muuttajat enää kammoneet Rämeen\nsaloa, niinkuin Paavon sinne muuttaessa. Kilpaa olivat sinne menneet,\nkun Paavosta näkivät esimerkin, miten siellä saattoi menestyä.\n\nVuosi vuodelta tuli uusia naapuria Paavolle lisää, niin että kymmenen\nvuoden perästä oli jo pieni kylä Rämeen selällä. Nämä uudisasukkaat\nelivät täällä hiljaista elämää mullistaen soita ja korpia nurin. Olisi\nouto luullut näitten saloasukkaitten elävän kuin metsän peikkojen\nkorven keskellä, mistään muusta maailmasta tietämättä ja kaikkea\nhenkistä elämää vailla, mutta niin ei asian laita ollut. He elivät\nhyvässä sovussa keskenänsä, ja henkinen elämä oli tämän siirtokunnan\nkesken elävämpi, kuin monessa suuressa kirkonkylässä. Siitä asti\nkuin Paavolle alkoi naapuria tulla, niin alkoi hän sunnuntaisin\npitää pyhäkoulua, jonne kokoontui nuoret ja vanhat. Pyhäkoulussa\nkävijäin luku kasvoi kasvamistansa sitä myöten, kuin asukkaat Rämeelle\nlisääntyivät. Näissä pyhäkouluissa ei Paavo yksinänsä opettanut\nlukemaan, vaan hän opetti kirjoitusta, luvunlaskua ja laulua,\nniin että moni täysikasvuinen oppi vielä kirjoittamaan ja nuottia\ntuntemaan. Useammassa asunnossa, missä nuorta rahvasta oli, olikin\nnuottikannel, ja sunnuntai-iltoina pidettiin lauluharjoituksia. Monesti\nkirkkoherrakin oli Rämeeläisien lauluharjoituksissa ja pyhäkouluissa.\n\nNämä harjoitukset tekivät niin siunatun vaikutuksen uudisasukkaissa,\nettä kaikki lapset ja nuori väki osasivat hyvästi lukea, ja useampi\nheistä osasi myös kirjoittaa ja tunsi nuottia. Perhe-elämä yleensä oli\nsiivoa, kristilliselle pohjalle rakennettua. Taloudelliset olot myös\nvaurastuivat vaurastumistansa.\n\nSiitä asti kuin Paavo oli veljistänsä eronnut, oli hän sanomalehtiä\ntilannut ja muitakin kirjoja hankkinut, joita naapuritkin saivat\nhyväksensä käyttää, ja viime aikoina muutamat naapurit jo itsekin\ntilasivat sanomalehtiä ja jonkun uuden kirjan ostivat.\n\nVaikka Rämeeläiset elivät näin syrjäisessä seudussa, jossa ei mikään\nliikkeen hälinä heidän rauhaansa häirinnyt, niin olivat he kumminkin\ntyytyväisiä oloonsa. He pitivät itsensä onnellisimpina, kuin moni\nsuurien liikkeitten paikoilla asuja. Ja sen, joka likemmin tuli\ntuntemaan näitten uudisasukkaitten sisällistä ja ulkonaista elämää,\ntäytyi myöntää, että he todellakin olivat onnellisia.\n\nHeidän perhe-elämänsä oli siivoa ja puhdasta. Lapset olivat\ntotutettu nöyriksi ja Jumalaa pelkääväisiksi. Kaikki perheen jäsenet\nolivat yksimieliset keskenänsä. Samoin naapurit olivat ystäviä\nkeskenänsä. Ahkeruus, rehellisyys ja ystävällisyys oli heidän\nyhteinen tunnussanansa. Sillä he jokainen tiesivät, että velttona,\nhuolimattomana ja eripäisenä ei täällä leivissä pysy. Yksimielisellä\nahkeruudella ja kestävyydellä on tämä jylhä luonto valloitettava, ja he\nolivatkin vakuutetut siitä, että jos heillä on kuntoa, niin he Jumalan\navulla tästä kolkosta seudusta tekevät ihanan ja viljavan seudun, siitä\noli jo Paavon talo todistuksena.\n\nRämeen asukkaat olivat, kuten jo tiedämme, syrjässä liiketeistä, että\nei mitään läpi kulkua heidän paikkakunnaltansa ollut, paitsi kolmen\nvirstan päässä vähän kuljettava maantie, jonne Rämeeläiset olivat viime\naikoina rakentaneet jotenkin hyvän kärritien. Mutta eivät Rämeeläiset\nijäti umpipohjukkaan jääneet.\n\nNoin kahden peninkulman päässä Rämeeltä salon takana oli naapuripitäjän\nsuuria kyliä, joista asukkaita samoin kuin Rämeellenkin oli muuton\nkautta metsään tullut, ja niin Rämeen salolle päinkin, joten tämä salo\npieneni ja kylät tulivat likemmäksi toisiansa. Vaikka näitten kylien\nvälimatka ei ollut mikään pitkään matkaan verraten pitkä, niin ei\nkuitenkaan toisella puolella saloa asujat paljon tunteneet toisiansa.\nTuntemattomina toisiinsa pysyivät siitäkin syystä, kuin olivat eri\npitäjätä, joten heillä ei ollut mitään yhteisiä asioita keskuudessansa.\n\nEräänä syksynä salon takana naapuripitäjän kyläläiset karsivat\ntalvitien Rämeen salon halki, joka tie lyhensi monta peninkulmaa\nheidän kaupunkimatkaansa, ja tiellä oli toinenkin tarkoitus. Muutamia\npeninkulmia Rämeeltä oli ruvettu rakentamaan rautaruukkia, josta\nympäristöläiset toivoivat suurta rahan tuloa, ja tämä toivo se Rämeen\nsalon täkäläisiä enimmän kehoitti tien raivuusen. Jo ensimmäisellä\nrekikelillä tätä uutta tietä alotettiin kulkea, ja talven päälle oli\nsiinä jotenkin paljon kulkijoita. Keväällä rospuuton tultua tämä liike\nkokonansa taas loppui, niin että maitten sulettua ei yhtään matkamiestä\nnäkynyt, paitsi muutamia jalkasin kulkijoita, jotka salon poikki\nrämpivät.\n\nMuutamana kesänä tavallisilla virkamatkoillansa tuli äsken lääniin\ntullut uusi kuvernööri tähänkin pitäjään.\n\nVaikka tämä kuvernööri oli vanha sotilas, niin oli hän harras\nmaanviljelyksen harrastaja, mutta kasken viljelystä hän ei suosinut,\njommoista viljelystapaa hän ei ollut paljon tottunut näkemään\nSuomessa siinä läänissä, mistä tähän muutti. Harmistuneena kuvernööri\nvaikeroi, miten täällä kansa toimeen tuli, kun pellot ja niityt ovat\nniin huonossa kunnossa; ja äärettömänä vahinkona piti hän metsien\npolttamista ja niitten kyntelemistä. Kirkkoherralta hän likemmin\nkyseli, eikö ensinkään löydy tässä pitäjässä taloja, jotka paremmin\nviljelevät peltoja ja niittyjä, kuin mitä hän oli nähnyt? Kirkkoherra\nei sanonut löytyvän muuta kuin erään pikku uudiskylän, ja siinäkin\nyhden ainoan talon, jossa järjellisemmin on viljelykset; se oli\nRämeen Paavon talo. Oikein kuvernööri tästä ihastui, että joku talo\nkumminkin löytyy, jommoista hän ei ollut vielä yhtään tavannut koko\nläänissä, vaikka oli suuremman osan lääniä jo kierrellyt. Kuvernööri\nkirkkoherralta tiedusteli, tulisiko tämä seutu hänen matkansa varrelle,\nettä hän saisi nähdä; hän vähän ikäänkuin epäili, josko semmoista taloa\noli olemassa. Kirkkoherra kertoi sen olevan noin kolme virstaa syrjässä\nsiltä maantieltä, mitä kuvernööri tulisi kulkemaan. Kun ei matka ollut\nsinne pitempi maantieltä, niin päätti kuvernööri syrjäytyä sinne\nkatsomaan ja pyysi kirkkoherraa seuraamaan mukana; johon kirkkoherra\nsuostuikin.\n\nKun asiat kirkonkylässä oli toimitettuna, niin lähti kuvernööri\nkirkkoherran kanssa Rämeelle.\n\nKun Paavokin oli kuvernöörin kokoukseen saapunut, niin kirkkoherralta\nsai hän vähää ennen kuvernöörin lähtöä tiedon, että kuvernööri tulee\nRämeelle, jonka vuoksi Paavo kiirehti kotiinsa edeltäpäin.\n\nEi pitkälti Paavon tarvinnut kotonansa odottaa, kun kuvernööri\nseuralaisinensa tuli Paavon taloon.\n\nYstävällisesti tervehti kuvernööri Paavoa ja hänen perhettänsä.\nUteliaasti hän kyseli Paavolta kaikkia hänen elämänsä vaiheita, vaikka\nkirkkoherra oli ne melkein tarkoin jo matkalla kertonut.\n\nEi kuvernööri kauvan viihtynyt sisällä, vaan pyysi Paavoa näyttelemään\nviljelyksiänsä. Ujostellen Paavo kuljetti näin korkeita vieraita\nvainioillensa.\n\nKesän kauneimpana aikana, viljain parhaallaan vihannoidessa näyttivät\nPaavon lihavat viljavainiot reheviltä.\n\nKummastellen silmäili kuvernööri näitä harvassa tavattavia\nviljelysaloja, ja sitäkin kummempi oli hänestä, kuin niin lyhyessä\najassa Paavon toimeliaisuus oli niin hylkynä olleen ruman seudun\nmuuttanut näin kauniiksi viljakentäksi. Samoin kuvernöörin\nseuralaisetkin ihailivat Paavon viljelyksiä ja loivat väliin Paavoon\nkunnioitusta osoittavia silmäyksiä.\n\nKaikki Paavon talon rakennukset kuvernööri katseli ja olivat ne\nhänestä mieleiset. Rakennuksien joukossa piti hän erittäin siististä\nmaitohuoneesta.\n\nParissa Paavon naapuritalossa kävi kuvernööri myöskin katselemassa,\njoissa viljelykset oli Paavon malliin alotettu, vaikka olivat vielä\npaljon vaillinaisemmat, kun olivat myöhempään alotetutkin.\n\nPaavo kertoi kuvernöörille, että hänen tiluksillansa olisi eräs toinen\nlampi, jonka laskemalla lisääntyisi vielä paljon niittyä, mutta ei\nsanonut kohta varansa siihen yritykseen riittävän.\n\nKuvernööri ehdotti Paavolle, että Paavo kyllä siihen saisi pienen avun\nvaltiolta, ja sen lisäksi lainan hyvillä ehdoilla, ja tämän hän lupasi\ntoimittaa, kun Paavo vaan lähettää kirjalliset hakemukset.\n\nNäin hyvän tilaisuuden sattuessa ehdotteli Paavo kuvernöörille uuden\nmaantien tekoa Rämeen salon halki, mistä talvitie muutamia talvia oli\njo kulkenut. Kirkkoherra vakuutti Paavon ehdotuksen uuden maantien\nteosta tarpeen vaatimaksi. Kuvernööri lupasi panna asian alkuun ja\npyytävänsä tähän tarvittavia varoja kruunulta.\n\nTyytyväisenä lähti kuvernööri seuralaisinensa Rämeeltä, luvaten vielä\nvastakin käydä.\n\nJo samana syksynä, kun kuvernööri kävi Rämeellä, tuli asianomainen\ninsinööri tutkimaan uuden maantien linjaa ja samalla Paavon lammin\nlaskua; jo seuraavana talvena Paavo sai lammin laskuun luvatut rahat,\npienemmän summan palkinnoksi uutterasta maanviljelyksestä ja suuremman\nmäärän helpoilla ehdoilla lainaksi.\n\nVuoden perästä jo alotettiin maantien tekokin Paavon ehdottamaan\npaikkaan, ja parin vuoden perästä maantie oli jo valmis, ja siten\nRämeen umpipohjukassa asuneet uudisasukkaat joutuivat valtamaantien\nvarrelle.\n\nAlusta aikain oli tällä uudella maantiellä enemmän matkustajia, kuin\nedeltä voitiin arvata, sillä uusi rautaruukki veti rahvasta laajalti\nliikkeelle, ja monelle muullekin haaralle oli tästä mukava matka.\n\nNyt Rämeeläisille koitti uusi aika; korvet ympäristöltä olivat\nhävinneet; pikku kylän halki kulki pulska, lavea maantie, jota\nmatkamies matkamiehen perästä kulki. Tuo entinen rauhainen, tyyni elämä\noli nyt vähän häiritty. Mutta, sen pienen häiriön palkitsi liike.\nUseampi matkamies tarvitsi jotain ostaa, ja etenkin oli Rämeeläisillä\nheiniä myötävänä enemmän, kuin missään muualla likitienoilla. Heinillä\nRämeeläiset saivatkin, varsinkin kevättalvella, paljon rahoja.\n\nRuunulta rahat saatuansa kaivatti Paavo Kuikkalammista niin suuren\nviemäriojan, että lampiin ei jäänyt kuin lätäkkö keskipaikaile. Tämän\njotenkin pitkän viemäriojan varsille aukeni monta viljeltävää suota,\nojan saatua kuivaksi.\n\nTuo vanha vihollinen halla ei Rämeeläisille ollut paljon mitään\nvahingoita tehnyt; sen pelko oli heiltä melkein unhotuksiin jäänyt.\n\nSeuraavana syksynä, kun Paavo Kuikkalammin oli kuivannut, ilmestyi tuo\nvanha odottamaton vieras, halla harmaaparta Rämeelle ja kylmi kaikki\nmyöhemmin tehdyt kevätviljat, vaikka hallasta, muualla ei paljon tietty.\n\nSeuraavana kesänä ojitti Paavo lasketun lammin rantoja ja viemäriojan\nvarsia uusia viljelyksiä varten. Kaivatti myöskin muutamia tavallista\nsuurempia ojia kuiville jääneen lammin pohjalle, että saisi kuivatuksi\nne kylmät vesilähteet, joita lammin kuivettua sen pohjalle lukuisasti\nilmestyi ja joista luuli hallan viime syksynä irti päässeen. Mutta ei\nhalla totellut Paavon ojitusta, vaan samana syksynä oli se vieläkin\nrohkeampi kuin edellisenä, ja teki paljon enemmän vahingoita.\n\nAlakuloisuus vallitsi nyt Rämeeläisiä, kun halla jo kahtena vuotena\nperättäin suuren osan heidän vuodentuloistansa turmeli. Arveluttavalta\nnäytti heidän vastainen toimeentulonsa, kun halla ei näyttänyt olevan\nmikään kulkuvieras, vaan varusteli ainaiseksi asukkaaksi vanhoille\nelinpaikoillensa, vaikka he luulivat sen jo ijäti karkoitetuksi. Monia\ntuumitteluja oli Rämeeläisillä tuon vanhan alkuasukkaan takaisin\ntulosta:\n\nJo yltä ympäri tiedettiin Rämeeläisien onnettomuudesta. Nyt vanhat\nmiehet saivat vettä myllyynsä; niinhän se muka kävi, kuin sitä\nennustettiinkin; ei semmoisilla paikoilla voi elää; kyllä halla ei\nhevillä lähde; missä sillä on asumuksensa, niin siellä se on vaikka\nse välistä piilenee. Saapihan nähdä, miten käypi Rämeeläisten kanssa,\nei niistä pitkästä eläjää tule, lyhyt se oli kuin kanan lento tuo\nheidän onnellisuutensa. Kyllä kivikkovaarat eivät petä; jos ne vähemmin\nkasvaa, niin harvoin niistä halla osalle tulee, niin kuin alavista. Jos\nsemmoiset ryösöt olisivat soveliaat talon paikoiksi, niin kyllä niille\nolisi ennen Paavoa jo taloja tehtynä, päättivät vanhat viisaat.\n\nJos missä Rämeeläiset liikkuivat, niin ensimmäiseksi kyseltiin\nheiltä tapahtuneista hallan tuhotöistä, ja usea säälitteli heidän\nrohkeuttansa, kun olivat semmoiseen hallanpesään erehtyneet muuttamaan;\nvaikka useamman säälimiset olivat vaan pelkkää teeskentelyä, ja\nmuutamat mielessänsä iloitsivat, kun heidän ennustuksensa ennen\npitkää toteentuivat. Tämmöiset säälimiset vielä alemmaksi painoivat\nRämeeläisten mieliä, kun tiesivät että ne eivät olleet sydämmellistä\nsääliä.\n\nKovalla mielten jännityksellä odotettiin tulevaa kesää ja mitä se\nmukaansa toisi. Jo keväillä aikaiseen koettivat Rämeeläiset kylvää\nkevätviljansa, ett'ei halla syksyllä niitä tapaisi.\n\nSelkeinä tyyni-iltoina pitkin kesää silmäilivät Rämeeläiset taivaan\nrantaa, nähdäksensä, rupeisiko ilma jäähtymään ja tulisiko pohjoinen\npilvettömäksi. Eräänä päivänä heinäkuun lopulla kääntyi tuuli pohjoseen\nja ilma kylmeni. Aamusta kulki paksuja pilven pahkoja, joista väliin\nsatoi. Päivän päälle pilvet harvenivat harvenemistansa, niin että\niltapäivällä oli taivas melkein pilvetön, ja tuuli vaikeni.\n\nMitä kirkkaammaksi selkeni taivas, sitä synkemmäksi muuttuivat\nRämeeläisten mielet. He olivat kuin elämän ja kuoleman rajalla. Kaikki\naatteet seisattuivat huomisaamuun. Huomisaamu oli heille julistava\nratkaisevan päätöksen, saisivatko he kovasta työstänsä mitään palkkaa\nvai jäisivätkö tyhjille suin. Pitkä oli tämä odotusaika. Ei monelle uni\ntullut silmiin tänä kolkkona yönä. Kaikki tähystelivät vaan pohjoista\ntaivaanrantaa, vieläkö siellä joku pilven hattara olisi.\n\nVielä pohjoisessa oli muutamia pilven pahkoja, mutta ilma oli tyyni.\nUseammat isäntämiehet kävelivät vainioillansa kopeloiten, joko\ntähkät jäätyivät. Ei Paavoakaan nukuttanut, hän käveli kaiken yötä\nalhaisemmilla paikoilla, tutkien, mitkä paikat vilummilta tuntuivat.\nLasketun lammin seudut, joita Paavo epäilikin, tuntuivat kylmemmille.\nKuikkalammen pohjalle ja reunoille avonaiseksi jääneet lähteet puhuivat\nkuin pale vilua ilmaa. Ojissa juokseva vesi oli kylmää kuin rauta. Jo\nkeskiyön aikana lammen tienoilla oli heinät jäässä, vaikka muualla\nvielä olivat sulat. Nyt Paavo luuli päässeensä täysin hallan synnyn\nperille. Hän tuli vakuutetuksi, että lammen kuivaaminen oli koko\ntämän turmion tuottanut. Nyt kylmänä yönä hän selvästi näki, miten\nnoista ennen veden alla piilossa olleista ja nyt avonaiseksi jääneistä\npohjattomista aukoista auverti ylös kylmää, joka ilmaa laajalti\njäähdytti. Hän päätti nämä vilun ahjot salvata takaisin kiinni ja siten\nsaada halla hävitetyksi. Mutta tämä ei kerinnyt täksi yöksi; ennenkuin\nhän sen kerkiäisi tehdä, niin halla on hävitystyönsä jo kerinnyt tehdä.\n\nAllamielin nyt Paavo katseli noita huuraisia noroja, joita hän ennen\nihaili. Yö kylmeni kylmenemistänsä, niin että silminnähtävä vaara oli\ntulossa. Päivän koittaessa alkoi kuitenkin vähän tuuli hengittää,\nja muutamia pilven pahkoja ilmaantui taivaalle; siitäpä sydämmet,\nsamoja kuin maakin, alkoivat sulaa. Ilma vähän lauhkeni, eikä hallaa\nollut kuin alhaisemmilla noroilla, kaikki kasvit vielä säilyivät.\nHaikeain huokausten sijasta kohosi nyt korkeuteen monta harrasta\nkiitoshuokausta, kun Kaikkivaltias vielä varjeli viime yön vaarat.\n\nSeuraavana päivänä oli vieläkin kylmä, ja iltapuoleen taivas taas\nselkeni. Sama pelko taas valtasi Rämeeläisiä kuin edellisenä iltana.\nKoko yön oli selkeä taivas, ja jo päivän koittaessa alhaisemmat paikat\nalkoivat muuttua valkeiksi. Auringon noustessa olivat norot aivan\nvalkeat, mutta kuin aurinko kohosi ylemmäksi, niin pian katosi valkea\nvarjo. Ei halla vielä mitään vahingoita tehnyt.\n\nIlma ei vieläkään lämminnyt, iltasella näytti samat merkit kuin kahtena\nedellisenä iltana. Ei pienintäkään pilven hattaraa näkynyt pohjoisella\ntaivaalla. Ei lehtikään liikahtanut tuulen hengähdyksestä. Pahempi\npelko oli nyt kuin edellisinä iltoina. Jo aikaisemmin kuin edellisinä\naamuina häämötti hallan harmaa vaippa alangoilla. Mitä likemmäksi tuli\nauringon nousu, sitä ylemmäksi kohosi halla. Auringon noustessa olivat\nkaikki Rämeeläisten vihannoivat viljat kolkon syystalven näköiset.\n\nLevottomina Rämeeläiset kouristelivat huurassa olevia tähkäpäitä.\nSyvät huokaukset tunkeutuivat useamman rinnasta, oltiin toivottomina\nsiitä, miten päästänee talven yli, kun vilu vei kaikki vuoden,\ntulokset. Huolistuneena Paavokin vainioitansa katseli ja meni vieläkin\nKuikkalammen seudulle, ikäänkuin manaamaan tuota tuhon tuottajaa.\nHarmissansa heittäytyi hän istumaan mättäälle, katsellen kolkkoa\nkesätalvea, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt eikä luullut enää\ntämmöistä näkevänsä. Istuissansa vaipui hän syviin mietelmiin. Hänen\nmielessänsä kuvautui esi-isien ajat, jolloin saivat joka vuosi hallan\nkanssa taistella. Elävänä astui hänen silmiensä eteen Saarijärven\nPaavo. Unelmistansa herättyä huokasi hän syvään, ja tähän tapaan\nkulkivat hänen mietteensä:\n\n    \"Syyttä ei surrut Paavon vaimo,\n    Saarijärven raukka aimo,\n    Kun hän näki jo heinäkuussa\n    Kaikki vainionsa hallan suussa.\n      Suruun suistui sydän syvään vallan,\n    Kenen viljat viruu alla hallan.\n      Kyynel kasvaa silmään rohkeimmanki,\n    Keltä kasvit kattaa kesähanki.\n      Ahnettakin ahneempi on hallayö,\n    Vaivat vuosien se kerralla syö.\n      Vaikka vaivoin korvet pelloiksi perkaa,\n    Niistäkin hän tulon kerralla tempaa.\n      Unettomin öinpä nytkin moni tähtää,\n    Josko eineheksi jäänee yhtään tähkää.\n      Mutta eineen antava on toki kerran\n    Työmme siunaten Taivahan Herra.\n      Nälkään emme näänny nytkään,\n    Vaikka halla ei heittäne yhtään.\"\n\nTällaisissa mietteissä ja toiveissa Paavo läksi kotiinsa. Jos\npakkanen pani viljat pahaksi, niin karjan tuotteilla voipi tarkemmin\neläissä toimeen tulla. Huolettomampi oli hän kotiin palattuansa, kuin\nlähteissänsä.\n\nAuringon ylemmäksi noustua halla hävisi näkymättömiin, ja viljat\nsulivat huurasta. Vaikka jokainen koetti saada selkoa hallan\ntuottamasta vahingosta, niin ei vielä voinut varmasti päättää\nvahingon suuruutta. Rukiit ainakin näyttivät ylhäisemmillä paikoilla\nsäilyneeksi. Keskipäivän aikana ilma muuttui lämpimäksi, ja iltapuoleen\ntaivas pilveytyi, ilta ja yökin tuli lämmin. Seuraavana päivänä tuli\nsadetta.\n\nEi halla kumminkaan ollut niin suuria vahingoita tehnyt kuin arveltiin.\nAinoastansa alhaisemmilta paikoilta vikuutti rukiita ja ohria sekä\npienen osan kauroja.\n\nIloiset olivat Rämeeläiset kun pääsivät niin vähällä vahingolla, vaikka\nluulivat kokonansa katovuoden tulleen.\n\nKiirein työ oli Paavolla ruveta salpaamaan Kuikkalammen laskuojaa,\nettä vesi nousisi ylemmäksi ja peittasi lähteensilmät. Vaikka ojaan\noli sulku tehtynä, niin ei vesi kesä-kuivan aikana jaksanut kohota\nniin korkealle, että lähteet olisivat hukkuneet. Kun lammenpohja ja\nympäristöt kasvoivat jo hyvästi heiniä, niin tuli sääli Paavolle\nhukuttaa tämä laaja niitty veden alle, vaikka halla häntä niin\nhätyytti. Hän rupesi miettimään muita keinoja hallan häätämiseksi,\nennen kuin hän niin suuren työn tyhjäksi tekisi ja niin suuren tulon\ntoiveen kokonaan kadottaisi. Monia keinoja hän mietti. Viimein juolahti\nhänelle mieleen koettaa kaivaa lammen pohjalle ja reunoille syvät ja\nleveät ojat että vesi pinnasta ja lähteistä vieläkin alenisi, ja sitten\nnäissä kanavissa seisottaa vettä kesän aikana, kuitenkin ainoastaan\nniin yläällä, että se ei heinän kasvulle haitaksi tulisi. Hän luuli,\nettä kun ojissa seisova vesi auringon paisteesta lämpiää, niin\nlähteistä nouseva vilu vesi sekaantuu lämpimän veden kanssa, ja siten\nkoko vesi lämpeää eikä synnytä vilua kuuraa.\n\nKeksintönsä piti hän varmana ja päätti sitä Luojan avulla koettaa.\nKiireimmät kesätyöt tehtyänsä alotti hän ojan kaivun. Samana syksynä ja\nseuraavana talvena sai hän aikomansa ojat kaivetuiksi.\n\nKeväällä suurimman tulvaveden mentyä, pani hän valtaojaan tehdyn sulun\nkiinni, sikäli, että lammen pohjalle oleviin ojiin vesi jäi seisomaan\nnoin vähän yli kyynärän alemmaksi maan pinnan.\n\nVähän ajan takaa kävi Paavo katsomassa uutta laitostansa ja pysyikö\nvesi alallansa. Vilumpina kesäiltoina meni hän Kuikkalammen tienoille\nkatselemaan, josko lähteet vielä vilua ilmaan hohtivat; mutta mitään\nvilun merkkiä ei näkynyt koko kesässä. Yhtä lämmin oli tämäkin hallan\npesä kun muutkin paikat.\n\nEntistä iloisemmat olivat Rämeeläiset, kun halla ei koko kesässä enää\nheitä hätyyttänyt, ja luulivat, että Paavo sai hallan haudatuksi ehkä\nsyvemmälle kuin se ennen lammen laskua olikaan. Perästäkin päin joka\nkesä hoiti Paavo samaan tapaan laskemansa lammen pohjalla olevissa\nojissa vettä, eikä hallaa enää Rämeellä nähty.\n\nMutta palatkaamme takaisin hallakesään. Niin kuin jo tulimme tietämään,\nturmeli halla osan Rämeeläisten kasvuja jo heinäkuun lopulla. Vielä\nElokuun lopulla tuli halla uudestansa, ja nyt se pahemmin vikuutti\nkauroja, joita vielä oli paljon korjaamatta.\n\nMutta vaikka Rämeeläisiltä oli näin ison osan viljoista vilu vienyt,\nniin eivät he kumminkaan pahaan pulaan joutuneet. Heillä oli jotenkin\nhyvällä kannalla karjanhoito, ja kun ruokavaroja elukoille tuli\nrunsaasti, niin heillä oli iso tulonlähde karjasta, jolla paikkasivat\nsen aukon, minkä vilu viljoista kadotti.\n\nKun Rämeeläiset pääsivät taas rauhaan pakkasen pelosta, jatkoivat\nhe entistä innollisemmin viljelyksiänsä uusilla aloilla. Siten\nvuosi vuodelta laajeni heidän viljelysalansa, ja sikäli myös tulot\nsuurenivat; etenkin niittyjä oli heillä runsaasti ja hyvässä kunnossa.\n\nKuikkalammen laskun johdosta oli Paavo saanut avarasti lisää hyvästi\nkasvavaa niittyä, ei yksinänsä lammen reunoista ja pohjalta, vaan\nmyös valtaojan varsille ja sen alasuuhun. Laskuojan suussa oli vanhaa\ntakkuheinää kasvavaa niittyä, jossa, niin kuin tavallista ainakin,\nkasvoi lyhyttä ja kovaa heinää kuin sian harjaksia. Mutta kun keväällä\nlammesta kaivettu laskuoja levitti vettä näille takukoille laajemmalti\nja toi kaikenlaista muraa, niin nämä vanhat väsyneet nurmitanteret\ntuosta uudesta ravinnosta virkistyivät ja rupesivat kasvamaan hyvästi\nmehukasta heinää, niin että missä vesi vaan kulki, siitä takku hävisi\nja heinän kasvu korjautui.\n\nKun Paavo näki, että kulku vesi tekee niin paljon hyötyä, niin hän\nkoetti levittää sitä laajemmalti vanhoille niityille, pikku salpuitten\nja syrjäoja-nirojen kautta. Tämä vesi teki monipuolista hyötyä, jota\nPaavo ei osannut aavistaakaan.\n\nEräässä paikassa valtaojan suussa oli pieni ala vanhaa suoniittyä,\nmikä ei kasvanut muuta kuin sammalia, ja jonkun piipan vihiläisheinää.\nTälle oli tulvavesi keväällä kulettanut hiekkaa. Sikäli kuin hiekka\noli levinnyt, sikäli katosivat sammalet ja vihiläisheinä, ja kasvoi\nrehevästi mehukkaampaa heinää. Muutamaa somerikkorinnettä myöten oli\nPaavo niinikään johtanut vettä vanhalle niitylle. Ojan alareunasta\nvalui vettä rinteelle, ja sikäli kuin oja kulki, rupesi alapuoli\nojasta kasvamaan heinää. Tämä Paavoa ja muitakin, jotka sen näkivät,\nihmetytti, aivan laiha ja kuiva somerikkomaa kun rupesi heinänkasvuun,\nkun vesi sitä vaan kasteli. Tätä Paavo kertoi monellekin, mutta harvat\nsitä tahtoivat uskoa, ennenkuin omin silmin näkivät.\n\nKerran muitten vieraitten muassa tuli eräs vuori-insinööri Paavon\nluokse. Vieraat lähtivät katselemaan Paavon viljelyksiä, ja menivät\nmyös tuota ennen hallaista paikkaa katsomaan. Siellä Paavo erittäin\nosoitti sitä somer-rinnettä, joka paljaasta veden ylijuoksusta oli\nruvennut heinää kasvamaan. Insinööri kaiveli niityn pinnan alta maata\nja otti sitä mukaansa useammasta kohden. Pihaan päästyänsä tutki\nhän mitä aineksia siinä löytyi. Hän tuli siihen päätökseen, että\nmullan seassa olevat kiviaineet sisälsivät lanta-ainetta, erittäinkin\nfosforia. Tämmöinen somermaa kun saapi vettä, niin siitä liukenee\nlanta-ainetta kasveille, mutta kuivana ollessa ei siinä kasvullisuus\nmenesty.\n\nPaavo koetti muuallakin somermaata vedellä lannoittaa, ja se onnistui\nyhtä hyvin.\n\nPaavon kokeista levisi muillenkin oppia, erittäinkin niittyin hoidossa.\n\nRämeelle tuli yhä uusia asukkaita lisää, niin että ikuisista ajoista\nasti hylkynä ja kammottuna ollut korpiseutu oli muuttunut ihanaksi\nkyläksi. Ja Rämeeläiset vuosi vuodelta vaurastuivat. Heillä oli hyvät\nrahatulotkin karjasta ja heinistä. Rautatehtaan työväelle saivat\nkarjantuotteet myödä hyvästä hinnasta, ja rahtimiehille möivät he\nheiniä. Vaikka tehtaalla oli rahtia kyllälti tarjona, ja välistä\nedullistakin, eivät he kuitenkaan osanneet rahdilla rahaa saada eivätkä\nsiihen joutaneet, heillä kun oli työtä kotinsa ympärillä.\n\nVaikka Paavon suuren ja järjellisen talouden hoito veti häneltä paljon\naikaa, kun hänen tuli pitää silmällä, että kaikki tehtävät tulivat\naikanansa ja kunnollisesti tehdyiksi, niin liikeni häneltä kuitenkin\naikaa talouden toimiensa rinnalla yhteisasioita valvoa, ei yksinänsä\noman kunnan olojen parantamisessa, vaan ulkopuolellakin. Pystyvämpiä\nmiehiä hän oli koko likikuuluvissa monipuolisesti. Innolla hän harrasti\nkansan sivistyksen kohottamista. Myös oli hän harras käsiteollisuuden\nedistäjä, antaen siihen aivan käytännöllisiä neuvoja, kun oli itse hyvä\npuuseppä.\n\nAhkeruudesta ja hyödyllisestä toimesta oli Paavo Talous-seuralta\nsaanut, paitsi pikku rahapalkinnoita, myös \"mitallin.\"\n\nPalajamme nyt vielä hetkiseksi Paavon syntymäpaikalle Honkalan\nmäelle, katselemaan Simon ja Pekan taloja. Simo ja Pekka asuivat nyt\nkumpikin eri kartanoissa Honkalan mäellä. He viljelivät samaan tapaan\nkuin isä vainajansa; enimmät viljansa he saivat kaskiviljelyksestä.\nJo hekin olivat ruvenneet niittyjänsä entistä paremmin hoitamaan.\nVesijohtoja niityillensä olivat laittaneet mihin suinkin oli\ntilaisuutta. Suoviljelykseen ja laveampaan niityntekoon ei heillä ollut\ntilaisuuttakaan.\n\nVeljekset Honkalan mäellä elivät melkein entisellään. Karjanhoito oli\nvähän parempi kuin ennen. Ei Simon eikä Pekan emännät enää pilkanneet\nSannaa karjanhoidosta. Nyt he kunnioittivat Sannaa. Usein veljekset\nkävivät toistensa luona. Vaikka Simon ja Pekan talot olivat torppia\nPaavon taloon verraten, niin eivät veljet kadehtineet sen tähden\nPaavon onnea. He tunnustivat nytkin, että ei heillä olisi talo Rämeen\nselällä seisonut pienempikään, saatikka semmoinen kuin Paavolla oli.\nHe muistivat vielä, miten iloiset he olivat, kun Paavo suostui sinne\nmuuttamaan ja heidän ei tarvinnut sinne mennä. He tunnustivat, että\nPaavolla oli parempi kyky kuin heillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViiteentoista vuoteen en ollut tilaisuudessa tarkemmin Rämeeläisistä\nenkä muistakaan tämän seudun oloista kuulemaan.\n\nViidentoista vuoden perästä sain hyvän tilaisuuden päästä näkemään\nnäitä ennen tuttavia seutuja. Enemmän kuin luulin oli Rämeellä\ntällä ajalla muutoksia tapahtunut. Rämeellä oli monta vankkaa\ntaloa kohonnut, monta uudisasukasta oli lisää tullut, suuret alat\nrämeitä ja korpia oli viljelykselle raivattu. Paavon talo oli\naivan hovimaiseksi muuttunut. Siihen menin ensin sisälle, koska\nse oli tuttavin minulle. Suuria muutoksia huomaitsin tämän talon\nasujissakin tapahtuneen. Paavo ja hänen vaimonsa olivat reippaista\nja voimakkaista, jommoisia he miehuuden ijässä olivat, muuttuneet\njo vanhoiksi ja vähän kömpelömäisiksi, Paavolla oli tukat päässä,\nkuin hallan panemat, ne olivat kuin heinät halla-aamuna. Muoto oli\nkalpeampi ja vartalo vähän köyristynyt, liike hitaampi, eikä luontokaan\nollut niin vilkas ja hilpeä kuin viisitoista vuotta takaperin.\nPitemmälti tarinoidessa tuli kuitenkin näkyviin, että järki oli\nvielä paljon vahvempi ruumiin voimia. Emäntä puolestaan oli paljon\nvahvempi Paavoa ruumiinvoimiensa puolesta. Oli vielä Paavon perheessä\nmuitakin muutoksia tapahtunut. Paavon lapset, jotka useammat olivat\nviisitoista vuotta takaperin pikkusia, olivat nyt täysikasvuisia\nvereviä nuorukaisia. Paavon vanhin poika Yrjö oli ylioppilas, ja jo\nmonta vuotta oli hän ollut kotona isän apuna taloa hoitamassa. Talon\nhoidossa Paavo tarvitsikin jo apua, sillä hän oli viime aikoina tullut\nvähän kivuloiseksi. Lempityötä olikin Yrjöllä talouden toimet; hän oli\ntoimialaksensa valinnut maanviljelyksen. Sepä ukko Paavostakin oli\nsuotuisin, että Yrjöllä oli taipumus maanviljelykseen, johon hänkin\nYrjöä oli toivonut, sillä hän piti maanviljelyksen tärkeämpänä kuin\nminkään viran. Paavoa hyvin miellytti nähdessänsä poikansa nuoruuden\ninnolla talon toimissa puuhaavan. Ikävällä Paavo oli toivonutkin\nsitä aikaa, että hän näkisi poikansa jatkavan häneltä kesken jääpää\ntoimialaa. Yrjöstä olikin Paavolla nyt hyvät toiveet, että tämä ehkä\nolisi hänestä kykenevämpi tällä alalla, kun oli aikanansa saanut\ntieteellistä oppia ja nuoruuden aikana jo pääsi opin avulla kokeita\ntekemään. Paavo luuli siis pojallansa olevan paljon laveamman näköalan\ntulevaisuuteen, kuin mitä hänellä poikansa ijällä oli ollut. Monta\nuutta tapaa olikin jo Yrjön kehotuksesta tehty. Oli jo kylvetty heinä\nmuutamiin pelto-osiin, ja sikäli uudispeltoa lisätty viljan kasvulle.\nKarjan hoidossa ja itse karjassa oli myös monta kohtaa entisestään\nmuutettu. Vanhoja purovarsiniittyjä hoidettiin vieläkin entiseen tapaan\nvesilannoituksella, ja niitten sanoivat vieläkin hyvästi kasvavan.\nVielä nytkin vangitsi Paavo hallaa Kuikkalammen pohjalla samaan tapaan,\nkuin hän aloitti, ja oli sen saanut sinne asettumaan, joten ei sitä sen\npäivän perästä sanonut näkyneen, kun oli uudet suuret ojat kaivattanut,\nja niissä ruvennut pitämään vettä kaiken kesää varman määrän.\n\nHauska oli katsella tätä harvassa tavattavaa seutua ja erittäin Paavon\ntaloa, josta syrjäinenkin voi päättää, että sillä tavalla järjestetyn\ntalon kannattavaisuus on taattua. Tulin ajatelleeksi, että moni\nalanko-räme ja korpi tulisi hyödylliseksi viljelysmaaksi ja vieläpä\nihanaksi ihmisasunnoksi, kun vaan olisi tiheämmässä semmoisia miehiä\nkuin Paavo on, ja joilla olisi ahkeruutta, lujaa kestäväisyyttä, ja\nennen kaikkea rohkeutta työn alkuun panemiseen.\n\n\n\n\nAntti Heimosen taloudenvaiheita\n\neli\n\nMiten velkoihin tullaan ja miten veloista päästään.\n\n\nKansamme velkaantumisesta on erittäin näinä aikoina ollut paljon\npuhetta. Useammissa sanomalehdissä on valituksia lakkaamatta.\nSanomalehdet eivät valituksiansa ole itse synnyttäneet, vaan\novat valitusvirtensä ottaneet kansan vaikeroimisista, joita\nkuulee ylt'ympäri. Suurempaa seuraa ei tarvitse hakea, valituksia\nkuullaksensa, kun kaksi naapuria tulee yhteen, niin ei pitkältä\nennätetä muuta tarinoida, kun jo tulee puheeksi: miten saatanee rahaa\nveloista vähemmäksi päästä? -- Kokonansa irtautumisesta ei monellakaan\nole heti toivoakaan. -- Kumma ei olekaan, jos ensimmäisenä kielellä\npyörivät tämmöiset puheet! \"Suu puhuu sydämen kyllyydestä.\" --\nAlituinen velkakuorman paino tekee mielen sairaaksi, ja sairas heti,\ntuttavansa tavattuaan, ilmoittaa kärsittävän kipunsa. En aio ruveta\nkertomaan, miten näin mieli-sairautta synnyttävä velkakuorma itse\nkullekin on syntynyt, sillä siihen on joka eri talossa erilaisia syitä,\njotka joko ovat pakottaneet tahi houkutelleet velan tekoon, joista\ntulisi liian pitkälle tässä kertoa; ja onhan niitä syitä jo yllinkyllin\nkoeteltu hakea ja sanomalehdissä paljastaa. Sivumennen mainitsen\nkuitenkin muutamia pääkohtia. Taloudessa, olipa se suuri tahi pieni,\nvakinaisen palkan saajan, maanviljelijän, kauppiaan, käsityöläisen tai\nminkä hyvänsä, jolla oma talous on, jos sillä ei riitä tulot menoihin,\nsilloin siinä on vika; joko tulopuoli on laskettu vähenemään tai\nmenopuoli suurenemaan. Jos nämä molemmat on päästetty luonnollisten\nrajainsa ulkopuolelle, niin silloin pakko ajaa velan tekoon. Ja kun\nkerran tämmöiseen pakkotilaan on jouduttu, niin siitä on vaikea irti\npäästä. Mutta kuinka moni meistä huomaa, milloin olemme rajan yli\nkulkeneet? -- Ainahan itse luulemme rajaimme sisällä seisovamme,\nvaikka raja on jäänyt jo matkan päähän. Tarkka naapuri tosin näkee,\nettä olemme ulkopuolella rajaimme, ja jos hän huomauttaisikin, niin\nemme sitä usko. Me olemme liika itserakkaita ja kunnianhimoisia.\nAjattelemme itsestämme liika paljon hyvää. Emme milloinkaan tahdo ottaa\nomia vikojamme tarkastuksen alaisiksi itseksemmekään, saati sitten\nperheemme ja naapuriemme kesken. Ja jos vaikka kuinka hyvä ystävä\nmuistuttaisi eli varoittaisi, \"sinun taloudessasi tai käytöksessäsi on\nse ja se paha epäkohta, ja jos se ei tule aikanansa korjatuksi, niin\nse ennen pitkää viepi perikatoon\", niin moniko meistä enään tämmöistä\nystävää tosi-ystävänään pitäisi? Ajattelemmehan: \"olenhan vapaa ja\nkunniallinen ihminen ja yhtä viisas kuin hänkin; itsehän paraiten osaan\nasiani punnita\", ja vieläpä pöyhkeilemme: \"mitä toisen on toisen asiain\nkansa tekemistä.\" -- Tämmöinen ajatuskanta sekä itse-viisautemme,\nhuolimattomuutemme, kokeneitten neuvon hylkääminen, omien kokemattomien\nmielikuvituksiemme jäljestä ajaminen, on monenkin alkujansa\nvelkaan houkutellut. Ja joka velkaan kerran on takertunut, etenkin\nmaanviljelijä, jolla ei ole vakinaista rahantuloa, niin hänen on vaikea\nniistä selvitä ilman vahinkoa ja vaikeroimisia. Tämmöisiä vaikeroimisia\njoka päivä kuullessani muistuu mieleeni elävänä kuvauksena erään vanhan\nnaapurini Antti Heimosen talouden vaiheet, kuinka hän niinikään joutui,\nomia mielikuvituksiansa seuraten, velkain orjaksi. Hänen taloutensa\nvaiheita aion tässä lyhyesti kertoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalo, meidän taloihin katsoen, oli keskisuuri. Talossa keskimäärin\nelätettiin 8 jopa 10 lypsylehmää, pari hevosta ja vähän pientä karjaa.\nAlaansa myöten oli se tavallisen hyvässä kunnossa. Kartanonkin\npuolesta oli se tavallinen talonpojan asunnoksi: yksi väljä, siisti\ntupa, porstua ja porstuan pohjassa kamari; karjakartano ja muut\nulkohuoneet olivat hyvän puoleiset. Eloa ei koskaan ostettu, velkaa\ntalossa ei yhtään ollut. Talon perheesen kuuluivat: Antti vaimonsa ja\nkahden lapsensa kanssa, Antin isä ja äitipuoli, vanha täti ja kaksi\nkeskenkasvuista sisarta.\n\nEnnen kun pitemmälti rupean kertomaan Antin talouden vaiheista, on\ntarvis vielä paremmin päästä selville talon sisällisestä olosta ennen\nja nyt.\n\nJo monesta polvesta asti oli tämän talon rahvas tunnettu siivoksi\nja Jumalaa pelkääväiseksi. He elivät erinomaisen hyvässä sovussa\nkeskenänsä ja naapurien kanssa. Antin isä, joka myöskin oli Antti,\ntuli hyvin kivuloiseksi, että ei jaksanut taloutta hoitaa, semminkin\nulompana liikkua. Sentähden ukko Antin täytyi taloudenhoito jättää\nkahdenkymmenen vanhalle pojallensa. Alussa piti hän tarkalla silmällä\npoikansa toimia ja ohjasi, mikäli voimansa myöten antoivat. Pyysi\nmyös lankoansa, nuoren Antin enoa, joka oli toimellisimpia ja\nymmärtäväisimpiä miehiä paikkakunnassa, tarkastelemaan poikansa toimia\nulko-asioissa ulkopuolella hänen näköpiiriänsä. Tämä hyvän suopa,\ntoimellinen eno täytti lankonsa vaatimuksen. Hän tarkasteli ja ohjasi\nnuoren isännän toimia niin maltillisesti, että nuori Antti ei päässyt\nluulemaan enoansa miksikään hänen tarkastelijaksensa. Nuori Antti\nolikin isänsä ja enonsa ohjaamana harjaantunut talon toimiin, niin\nettä kaikki asiat menivät entiseen tapaan. Useampia vuosia kun Antti\noli taloa hyvästi hoitanut ja kun hän oli siivo ja ahkera mies, niin\nei kellään ollut epäilystä, että talon asiat huononisivat. Niinpä\njo eno lopetti koko tarkastustoimensa, ja siten taloudenhoito jäi\nyksinomaisesti Antille, josta ei kukaan häneltä tiliä eikä mitään\nselvityksiä vaatinut; ja jo kontukin tuli nuoren Antin kiinteesen.\n\nSiihen aikaan, jolloin kertomukseni alkaa, oli nuori Antti ollut jo\nmonta vuotta itsenäinen talonisäntä.\n\nTalolla oli varakkaita sukulaisia, joiden kanssa käytiin vieraisilla.\nSukulaisuus Antin naimisen kautta vielä laajeni. Monesti sattui\nvieraita yht'aikaa useampia, ja niin yksi pienen puoleinen vierashuone\nkävi pieneksi. Tämä Anttia vähän loukkasi, ja hän oli vähän häpeissänsä\npienien ja yksinkertaisien huoneidensa vuoksi. Hän usein ajatteli\nuusien huoneitten tekoa ja tuumittelikin siitä isänsä ja enonsa kanssa.\nMutta nämä estelivät Antin uusia tuumia. Kerrankin Antti enonsa kanssa\nasiasta keskusteli ja esitteli, että kun on hirsiä omassa metsässä ja\nne omilla hevosilla vedetään niin ei se paljon tule maksamaan, jos\nmuutamia huoneita tekisi lisää.\n\nVanha kokenut eno tunsi talouden asiat monipuolisesti ja tiesi,\nmiten vähänkin liika meno pikkutalossa tulee rasitukseksi ja saattaa\nvelkaan. Mutta eno kun oli ajatteleva mies, niin ei jyrkästi sisarensa\npojan palavaa mielihalua vastustanut, vaan toi kumminkin esiin monia\nesimerkkejä, koettaen niiden kautta näyttää, että \"parempi oli pienessä\nkartanossa elää ilman velatta, kuin suuressa velallisena.\"\n\nAnttia eivät nämä vastustustuumat tyydyttäneet. Hän ei luullut paljon\ntulevan maksamaan, jos muutamia huoneita tekisi lisää, ja jos siihen\nvähän tulisikin ottaa lainaa, niin pianhan ne maksaisi. Eno kun näki\nkaikki estelemiset turhiksi, niin hän viimein ehdoitteli: \"Tee vaan yksi\nhuone lisää, siitä tulee kyllä pikku talon asunnoksi. Loma-ajoilla\nvarustat siihen kiviä ja teetät ensi kesällä kivijalan ja uunin pohjan,\nsitten vedätät talvella hirret. Keväällä sinä sen hakkuutat ja panet\nvesikattoon, sitten vasta toisena vuotena teetät uunin, ikkunat y.m.\nSiten et tarvitse velkaa tehdä.\"\n\nTämä puhe oli Antista mieleen. Nyt oli eno Antin mielestä viisaampi\nkuin koskaan ennen, kun käsitti vähän nyky-aikaisia vaatimuksia.\n\nAntti päättikin tehdä enon neuvon mukaan. Ensi kesänä varustettiin\nkiviä ja alotettiin tehdä enon neuvon mukaan. Kartanon asema oli hyvä\nja Antin mielestä näytti paljon muhkeammalta, jos tekisi vielä kaksi\nhuonetta lisää. Samalla puuhallahan ne muka menisivät. Jos vedetään\nvielä vähän kiviä lisää ja talvella joku liika kerta metsässä ajetaan\nhirsiä hakemassa, niin ei se paljon rakennusta tule kallistamaan.\nSitenpä Antti päättikin ensimmäisen aikomuksensa mukaan tehdä kolme\nuutta huonetta. Kivijalka jatkettiin ja valmistettiin kolmen huoneen\nperustukseksi.\n\nEno sai kuulla sisarensa pojan kartanontekotuumat. Hän tuli katsomaan,\nminkälainen perustus oli asetettu. Eno ukko ja Antin isä puhelivat\nkeskenään kivijalan vieressä vähän etempänä Antista, joten Antti\nsiis ei tarkoin kuullut heidän puhettaan; mutta arvasipa hän, että\nukkoloista ei tämä rakennus ollut mieleen. Antin isä oli aina ollut\nvastenmielinen uuden kartanon tekoa, vaan kun oli hiljainen luonnoltaan\nja isännyys oli pojan käsiin joutunut, niin ei jyrkempää vastarintaa\nruvennut tekemään. Sanoihan taas enon aikana Antille: \"kunhan tämä uusi\nrakennus ei sinua, poikani, murheesen saattaisi.\"\n\nEno ei enää virkkanut mitään, kun tiesi vastustelemisensa tyhjäksi ja\nettei hän sillä muuta saisi kuin Antin vihoitetuksi.\n\nTalvella siis vedettiin hirret, keväällä hakattiin ja katettiin.\nTalvella oli Antti myös saanut lasit, uunin, ovet ja lukot huokealla\nhinnalla ja vielä velaksi. Siten päättikin kartanon valmistaa syksyyn\nvalmiiksi.\n\nKartanon valmiiksi saatuansa pyyti Antti sukulaisensa ja muutamia\nherrasperheitä ja naapureita vieraiksi. Nyt ei Antin tarvinnut\nujostella kartanonsa huonoudesta, kun oli hyvästi rakennettuja huoneita\nkyllälti. Kaikki olivat iloisia ja reippaita. Antin isä ja enoukko vaan\nnäyttivät ajattelevilta. Kartanon teko ei velkaa taloon tehnyt muuta\nkuin neljättä sataa markkaa. Talossa kun ei ennen velkaa ollut, niin\nAnttia tosin rupesi vähän tuo asia huolettamaan, että hän nyt oli talon\nvelkaan saattanut. Hän päättikin lisätä viljelys-aloja, että saisi\nlisätuloja velkain maksuksi. Samana kesänä, jolloin kartano tehtiin,\nhän jo hakkasi suuren kasken ja pellon vieressä olevaa ahoa hän kynti\nlisäpelloksi; jätti myöskin karjaa kolme lehmää lisää talvelle, jotta\nsaisi voita enemmän.\n\nEnoukko tuli taaskin syksyllä vieraiksi. Kohta tultuansa eno huomautti\nAnttia: \"ovatko vahingossa teidän lehmät ja hevoset päässeet paraasen\nniittyynne? Ja oli lehmiä niityn laidassa olevassa oraassakin.\" --\nAntti vastasi: \"Ei, kyllä ne sinne varta vasten vietiin. Niityllä\non käytetty eläviä koko syksy, kun siinä oli niin hyvä äpärikkö, ja\nmuualta alkaa ruoka loppua, ja sitä paitsi tuli karjaa jätetyksi\nenemmän talvelle kuin ennen, joten ruokaa säästäessä täytyy elukoita\nmyöhemmin käyttää metsässä, ja oraasenkin on niitä laskettu, kun on\nrouta ja hyvä oras.\"\n\n\"Monta kertaa huokeammaksi tulee syöttää elukat kiinni, kuin niityssä\nja oraassa\", vastasi eno. \"Niityn syöttäminen, varsinkin pehmeäpohjan,\nniinkuin teidänki niitty on, se on suuri vahinko. Ensiksi: elukat\nmaan pehmeänä ollessa sotkevat pinnan rikki, ja heinän juuret\nsärkyvät. Toiseksi: niityn pinta tannertuu kovaksi, ja keväällä\npysyy maa kauemmin kylmänä, kun lujaksi poljettuun maahan ei ilma\npääse syvemmälle vaikuttamaan, joka juuri antaisi kasville ravintoa.\nKolmanneksi: äpärikkö kun syötetään pois, niin mistä sitte tulee uutta\nkasvuvoimaa, kun niittyjä meillä ei lannoiteta? Äpärikköhän on juuri\njätettävä niityn lannaksi. Jos useampana kevännä ja syksynä niityillä\nkäytetään karjaa, niin se lakkaa heinänkasvusta ja muuttuu metsäiseksi.\nTuuliainen kuljettaa näet puunsiemeniä, joita pysähtyy niityllenki;\nsiemen kun sattuu elukan polkemaan koloon, josta on pinta rikki, niin\nsiinä puun siemen hyvästi itää ja on hyvässä säilössä juurtuaksensa. --\nOraan syöttäminen on suurempi vahinko. Maan sulana ollessa syöttämistä\nemme ota puheeksikaan, eihän ketään niin hullua löydy, joka pehmeään\noraasen laskisi kissaakaan tallaamaan. Kysymykseen tulee ainoastaan\nroutaan kylmäneen oraan syötön vahinko. Oras routaisessa maassa on\npuristettu kuin hohtimien väliin. Kylmänyt oras on hapras, se elukkain\nkävellessä katkeaa poikki aivan maan rajasta; maan sisään jääpi oraan\nkanto, jossa on reikä sitä suurempi, mitä parempi oras on. Reikään\nelukkain kävellessä karisee multaa, joka säilyy siellä kuin putelissa.\nOras kun on katkennut aivan maan tasalta ja muutama vielä maan sisältä,\nniin sinne kevät-sade langettaa veden kanssa lisää multaa. Ilman\nlämmittyä silloin oraan kanto ja juuret alkavat lahota. Sitä vastaan\njos oras on syöttämättä, niin lehvä kaatuu reijän päälle ja estää oraan\nsisään pääsemästä multaa ja vettä. Jos talven alla hyvät oraat ovat\nmädänneet, niin parempi on keväällä lauhtuneet oraan lehdet haravoida\npois.\"\n\n\"Ovatko teidän heinät pilaantuneet tuolla suurella nurmella, kun\nnäyttävät niin keloontuneilta?\" jatkoi eno.\n\n\"Kyllä ne vähän pilaantuivat sateistakin, kun jäi myöhäksi teko\",\nvastasi Antti.\n\n\"Mitenkäs teiltä tänä kesänä heinänteko myöhästyi, ainahan teillä\nmuulloin on heinät tehty oikealla ajalla?\" kysyi eno.\n\n\"Heinänteko myöhästyi sen kautta, että hakattiin suurta kaskea, ja se\nveti paljon aikaa, ja kun heinät keväistä myöhään pääsivät kasvamaan,\nniin jätin senkin tähden, että heinä vielä turpoaisi. Hyvin näytti\nhupenevan, kun toisista nurmista aikaisemmin tehtiin\", vastasi Antti.\n\n\"Pidätkö siis vahinkona aikaisen heinänteon?\" kysyi taasen eno.\n\n\"Tiettävä vahinkohan se on, kun saapi kolmatta osaa vähemmän heiniä\",\ntuumaili Antti.\n\n\"Se on väärä käsitys\", jatkoi eno. \"Aikaiseen niitetyt heinät tosin\nkokoonsa katsoen hupenevat. Vasta kukalle puhjennut heinä hupenee\ntosin kolmannen osan siihen verraten, joka on kasvanut siemeneen asti.\nPehmeimmillään oleva nuori mehuisa heinä kutistuu pieneen tilaan, kun\nheinän varressa oleva reikä menee pehmeänä ollessa umpeen ja lehvät\nsamoin kutistuvat pienempään tilaan, joten koko näyttää pienemmälle;\nmutta paino siitä ei katoa. Sitä vastaan siemeneen kasvanut heinä ei\nenää lymmy. Varressa oleva reikä jääpi avonaiseksi, sikäli kuin se on\nkasvaissa mehunsa kadottanut; kova korsi ei pääse kutistumaan; samoin\nlehvät jäävät saman kokoisiksi, kun ovat kasvaissa. Tämä se tekee\nsilmällä katsoen ko'on suuruuden eron. Vaan mitäs ravinto-ainetta on\ntäysikasvaneessa kelottuneessa heinässä? Siitä ravinto-aineen on imenyt\nsiemen, joten sillä heinällä käytettynä ei ole mitään arvoa. Vielä on\nniitylle vahinkoa myöhäisestä heinänteosta. Kaikki kasvit tarvitsevat\nmaasta puolta suuremman voiman siementä kasvattaessansa, kuin itse\nvartta; etenkin suoperäisessä niityssä, jossa luonnostansa on vähän\nkivennäis-ainetta, sillä ilman kivennäis-ainetta siemen ei voi kasvaa,\nja sitä tarvitsee myöskin varsi kasvaaksensa. Mutta heinää kun emme\nkasvata siemenen tähden, niin turhanpäiväisesti lopetamme niityistämme\nvähän kivennäis-aineen siemenelle heinää kasvattaessa ja siten viimein\nkoko heinän kasvun. Ja mitä kärsii myöhään niitetty sänki? Se ei kykene\nkasvamaan äpärettä, ja avonaisen kovan kannon sisään sataa syksyllä\nvettä, joka lahottaa juuret, ja kun niitty ei ole kasvanut äpärettä,\nniin jääpi se ilman lannatta. Kyllä se on luonnollista.\"\n\n\"Sitä pitää koettaa\", tuumasi Antti.\n\n\"Koeta vaan, kyllä sen todeksi löydät\", vastasi eno!\n\nIllan kuluessa tuli vielä puhe Antin talouden asioista. Antti kertoi\nenollensa, että kyllä hän vähän joutui velkaan kartanon teossa\nvaan että hän niistä luulee heti pääsevänsä. Tänä kesänä hakattiin\nsuuri kaski, niinkuin oli puhe, ja pellonvierestä ahoa kynnettiin\nlisäpelloksi; kolme lehmää lisättiin talveksi, jotta voillakin muka\nsaadaan enemmän.\n\nAntin talouden tuumat eivät olleet enosta mieleen. Nyt eno ei\nvälittänyt, vaikka Antti suuttuisikin häneen, vaan sanoi ajatuksensa\nsuoraan:\n\n\"Poikani, sinä olet nyt pahemmin erehtynyt, kuin viime syksynä\nkartanon tekopuuhissasi. Kaskea ei olisi pitänyt niin suurta laihaan\nmaahan hakata, siitä ei tule muuta kuin suuri tappio, sen olen jo\nkokemuksesta nähnyt, ja itsekin sait jo alussa vahinkoa, kun paras\nniittysi jäi myöhään tekemättä. Ja miksikäs sinä peltoa lisäsit?\nOnhan teillä entistä peltoa sen verran, kuin jaksatte voimassa pitää.\nVanhat ennen sanoivat: 'kun peltoa suurennat niin kekoa pienennät',\nja se on totta. Lehmiä myöskään ei olisi pitänyt lisätä, kun ei ole\nruo'aksia enempää, kuin ennen, ja ostoruo'alla talonpojan ei kannata\nkarjaa pitää. Olen pitkin ikääni merkinnyt, että jos missä talossa\neläväin ruoka tulee keväillä ostosaan, siitä ei taloa tule. Mutta\ntämän erehdyksesi voit vielä purkaa. Hakatusta kaskestasi jätät puolet\ntoiseen vuoteen, ja kynnetyn ahon jätät sikseen. Liiat lehmät myö tai\npane tiinuun, niin saathan lihat ja nahkat myödä. Veloistasi et sillä\ntavoin pääse koskaan, päinvastoin velat sinulle suurenevat. Jos sinun\nhaluttaa veloista päästä, niin myö ne kolme liikaa lehmää, vaikka\nhuokeammastakin hinnasta, ja toinen hevonen; silloinhan sinä olet\nniistä irti, ja vielä jääpi ainakin sen verran, että saat varsan sijaan\nkasvamaan, josta sinulla muutaman vuoden perästä on hevonen. Minun\nmielestäni olisi paras niin tehdä, niin pääsisit veloistasi huoletta,\nvaan jos säästät velkaa, niin 'velka tekee poikaa'.\"\n\nAntti oli kotvasen äänettä ajatuksissansa. Enon viimeiset neuvot eivät\nAnttia miellyttäneet. Hänen mielessänsä kuvaili: mitä enemmän hän saapi\nviljaa suuresta kaskesta ja suuremmasta pellosta, ja mitä enemmän\nhän saa suuremmasta karjasta voita ja enemmän lantaakin pellolle,\nsitä helpommat ovat tuon vertaiset velat hänelle maksaa. Ja olenhan\ntoki suuremman talon isäntä, onhan sekin jotain, tuumi hän. Mutta jos\ntekisin enon esityksen mukaan: jättäisin viljelykseni kesken, möisin\nlehmäni ja hevoseni huokeaan hintaan, paljoko niillä hyötyisin? Niin --\nenhän muille ihmisille viitsisi silmiäni näyttää. Koko kylähän nauraisi\nitsensä uuvuksiin, ilkkuen: jopahan Antilta jäi viljelykset kesken,\nja täytyi hänen myödä lehmät ja hevonen uuden kartanon tähden. Sen\nse teki! Kohta se talo loppuu! Olisi sitten rolli-ämmillä tekemistä.\nKohta se kuuluisi ympäri pitäjän. Ja jos kuka kysyisi, miksi niin\ntein, -- mitä siihen vastaisin? Viitsisinkö sanoa, että velkain tähden\ntäytyi talouttani repiä? En, siihen häpeään en vielä rupea! Eno on\nliika vanhoillaan olija, ei hän tähän asiaan ymmärrä niin paljon, kuin\nluulee, vaikka hän on viisas mies. Tässä en saata häntä totella. Jos\nhän suuttunee, niin minkä hän pääasiassa sille tekee. Minulla on oma\ntalouteni, eihän eno ole minun holhoojani. En mitenkään voi sitä tehdä.\nOlisin juuri kuin Mökki-Mikko yhdellä hevosella, jommoista meidän\ntalossa ei ole moneen miespolveen tapahtunut. Mitä hullutusta?\n\nNäin riehuivat Antin ajatukset itsekseen. Rauhoitti Antti kuitenkin\najatuksensa ja jatkoi enonsa kanssa keskustelua. \"Kyllähän se hyvä\nolisi, jos pääsisin veloista irti mitä välemmin, se olisi haluni,\nvaan en voi kuitenkaan neuvoanne seurata. Paha on jättää kaskea\nrasiksi, kun se kerran tuli hakatuksi; en kynnettyä ahoakaan viitsi\njättää pehmyttämättä, siihen talvella vedän liiemmäksi mutaa; ainahan\nliika liian kasvaa. Lehmät taas -- siinä ne menee yli talven, missä\ntoisetkin. Jäihän tuota viime kevännäkin ruokaa tähteeksi, niin --\nvaikka nyt muutamia tulee lisätä, niin ehkä niille ruoka piisaa.\nHevosen myönti on kokonansa mahdoton, enhän mitenkään yhdellä hevosella\nvoi töitä aikaan saada.\"\n\nEno vaikeni äänettömäksi, sanoen vaan verkalleen: \"oma asiasi, mutta\nminä aavistan pahaa.\" -- Vielä lisäsi eno säälivästi: \"Poikani, pane\nmieleesi: jos tähän tapaan talouttasi pitkität, niin ennen kymmentä\nvuotta sinulta menee talo käsistä.\"\n\nAntti närkästyi tästä ja tokasi vaan: \"Noh, omin neronsa sitä pitää\njokaisen koitella toimeen tulla.\"\n\nTähän loppui nyt keskustelut talouden asioista. Kumpainenkin vähän\nnärkästyi toiseensa. Antti päätti tehdä oman päänsä mukaan, ikäänkuin\nnäyttääksensä enolle, tokko hänestä talo tulee. Talvi elettiin\nennellään kevääsen. Kevät näytti pitkälle, ruo'an etsijöitä alkoi\nvilistä yltä ympäri. Ruokaa edellisenä kesänä kyllä tuli tavallisesti,\nmutta syksyllä tuli talvi aikaseen, ja kun elukat olivat huokeita,\nei monikaan niitä hennonnut myödä. Kun nyt kevät rupesi jatkumaan,\nniin ruoakset useammaltakin alkoivat käydä vähiksi. Jopa Antinkin\ntalosta heinät alkoivat loppua, ett'ei lehmille kannattanut antaa,\neikä ollut enää paljon olkiakaan. Lehmät joutuivat nyt kokonansa\nruisolkien varaan; niille täytyi antaa suurusta enemmän, jos mieli\nvähänkin ne kunnossa kesään saada. Pakkasta kun yhä kesti, niin jo\nAntinkin täytyi lähteä etsimään elukkain ruokaa, mitä oli nyt vaikea\nsaada. Sai Antti kumminkin vielä kaksi kuormaa olkia. Mutta ei ilmat\nvieläkään näyttäneet kesään päin, joten elukkain ruo'asta alkoi kummia\nkuulua. Antinkin täytyi vielä lähteä uudestaan hakemaan. Vaikea oli nyt\nenää löytää mistään. Koko viikkokauden ajeli Antti monessa paikassa\nvähääkään saamatta. Jo päätti hän lähteä kotiin tyhjiltänsä, mutta\nkun tiesi, että kotona ei enään ollut yhtään ruokaa, niin ei voinut\ntyhjiltänsä mennä; kuolisivathan kaikki elukat nälkään. Hän päätti\nvieläkin syrjäytyä eräässä kylässä asuvaan rikkaasen itaraan taloon,\njoka ei muulloinkaan ollut myönyt, ennenkuin saisi monenkertaisen\nhinnan. Tämä armelias isäntä auttoi Anttia suuressa tarpeessa monien\nrukouksien ja nelinkertaisen maksun edestä.\n\nAntin kotiin saavuttua olivatkin jo elukat kaksi päivää paljaan elon\nvarassa. Jo viimeinkin ilmat alkoivat muuttua lämpimämmiksi ja lumet\nalkoivat sulaa, että Antinkaan ei tarvinnut enään ruokaa hakea.\n\nAnttia alkoi harmittaa, kun oli tullut lisävelkaa ruo'an ostossa toista\nsataa markkaa; ja sekin, kun elot oli pitänyt syöttää elukoille niin\nvähiin, että nyt alkoivat loppua, vaikka luuli niitä piisaavan koko\nvuodeksi. Kesään kumminkin päästiin sen pahempaa kuulumatta. Paikalla\nlumien sulettua täytyi Antinkin laskea karja niitylle, kun ei muualla\nmetsässä ollut ruokaa, eikä kotona mitä eteen ojentaa. Tyhjässä\nmetsässä käveltyänsä lehmät kuivuivat, ettei niistä paljon maitoa\nkihonnut.\n\nKevätkylvy kylvettiin entisellään; sitten täytyi Antin lisätä työväkeä\nsuuren kasken raivuusen ja uudispellon pehmitykseen.\n\nKeväistä sateli vettä, että oli huonot palosäät, ja niin Antinkin\nkaskesta piti puolet viertämällä paloksi saada. Kaski sai paloksi ja\nuudispelto pehmitellyksi. Sitten hakattiin toinen suuri kaski, ja\nsenjälkeen ryhdyttiin heinäntekoon. Heinät Antti teetti tavallisella\najalla. Heinäilmat olivat hyvät. Heinänteon lopussa muuttuivat säät\nsateisiksi; uutisen joutuminen näytti myöhästyvän. Kellä oli vanhaa\nrukiin siementä, ne aloittivat rukiinpanoa, vaan niitä olikin harvalla\ntalolla. Pitkä kevät vei siemenet elukoita kesään saadessa. Antiltakin\nolivat siemenet menneet keväällä rintapeltoon eikä ostamaan enää\nhaluttanut, kun koko kesä piti syöntäeloakin ottaa velaksi. Pitäjän\nlainajyvästöstä lainattiin siemeniä, vaan paljonko niistä piisasi\nsuureen tarvitsevaan joukkoon. Arveli Anttikin pyytämään sieltä, vaan\nhäntä hävetti, kun ei koskaan ennen heidän talosta makasiinin ovea oltu\navattu, ja sekin kainustutti Anttia, kun jyvästönhoitajana oli eräs\nhänen varakkaita sukulaisiansa. Tarvis kun pakotti, niin rohkaisi hän\nmielensä menemään ja saikin sieltä lainaksi yhden tynnyrin. Sen hän\nkylvi maahan, vaan mitä se riitti suuriin viljelyksiin. Eihän muu auta,\nloput pitää jättää uutisella kylvettäväksi. Sateita kesti vielä kolme\nviikkoa. Uutinen joutui myöhään ja sikäli myös rukiin kylvy useammalla\ntalokkaalla, joiden joukkoon nyt ensikerran Anttikin kuului. Viimein\nkylvettiin, mutta vesinen maa ja sateisena aikana valmistunut siemen ei\npaljo orastunut, josta tarkka maamies osasi päättää, että ensi vuonna\noli oleva katovuosi uutiskylväjillä.\n\nViljavuosi tuli nyt vähän huonompi, kuin edellisenä vuonna,\njoten elukatkin tulivat huokeammiksi, kuin edellisenä syksynä --\nluonnollisesta syystä, kun useamman täytyi myödä enemmän keväältä ja\nkesällä tehtyjen velkain tähden ja kun vuosi tuli huonompi edellistä\nvuotta. Anttikin möi nyt neljä lehmää. Hänelle vielä jäi karjaa sen\nverran, kuin hän ennen tavallisesti piti. Lehmistä saatu hinta ei\nriittänyt likikään sen korvaamiseksi, mitä hän elukkain ruo'an ja\nkesällä elon ostossa tuli velkaan. Voitakin saatiin vähän myödä, kun\nlehmät pääsivät huonoon kesään, ja suuren työväen kanssa meni paljon\nsyödessä.\n\nJo Anttia alkoi arveluttaa, että hänen asiansa eivät nyt olleet\npaikallansa. Tuumaili, että parempi kuitenkin olisi ollut edellisenä\nsyksynä tehdä enon neuvokin mukaan, myödä vaikka nuo neljä lehmää,\nmitkä nyt piti kuitenkin myödä vielä huokeammasta, kuin niistä\nedellisenä syksynä olisi saanut; siten olisi hän päässyt entisistä\nveloistaan liki kuitiksi. Hän huomasi nyt, että hänen ei olisi\ntarvinnut keväällä ostaa eläimen ruokaa ja olisi elokin piisannut\nostamatta. \"Kyllä se oli suuri hairaus, vaan mikä on tullut se on\ntullut, ei sille nyt auta\", arveli hän.\n\nLohdutti kuitenkin Antti itseänsä. \"Onhan minulla nyt puolta suurempi\nruiskylvö kuin ennen. Jos Jumala vuotta antaa, niin kyllä se palkitsee\ntämän vuotisen vahingon; eikä ihminen tiedä edeltäpäin, miten käy. Mitä\nJumala antaa, se pitää vastaan ottaa.\"\n\nEi kuitenkaan tämä lohdutus Anttia pitkältä rauhoittanut; hän mietti\nyhtä ja toista, miten välemmin pääsisi veloistansa. Antti oli raitis,\nrehellinen, huoleva ja ahkera mies, hänestä oli häpeä olla velassa.\nVihdoin juolahti hänelle mieleen, että P:salolle piti tulla suuri\npölkyn veto ensi talvena; sieltä, arveli hän, tuli hänenkin koetella\nrahaa saada, se muka olikin paras keino näin tiukkana raha-aikana.\n\nAntti palkkasi toisen rengin; yksi oli jo ennen palkattu. Kotitöitä\ntehdään kiireen mukaan, että kelin tultua päästäisiin rahtiin.\nEnsimmäisillä lumilla ei Antti vielä päässyt kotitöiltänsä. Toisia\nnaapuria oli jo mennyt, kun reki rupesi juoksemaan. Antin lähtö\nviivästyi niin pitkälle, että muuan naapuri jo tuli kotiinsa uusia\neväitä hakemaan. Antti kyseli, minkälaista se rahti oli?\n\n\"Rahti on hyvää, hevonen ja kaksi miestä voipi saada 8 jopa 10 markkaa\npäivälle, jos tekee työn tavoin\", vastasi naapuri.\n\nAntti kiirehti matkalle kahdella hevosella viiden miehen kanssa. Naiset\nmuistuttivat Antille, miten he hevosetta kotona toimeen tulisivat, kun\non vesi vedettävä ja pitäisi saada heiniä y.m., kun oli määrä lähteä\nuseammaksi viikoksi pois kotoa.\n\n\"Todellakin! -- Eihän sitä hevosetta koti tule toimeen, sitä en tullut\najatelleeksikaan; ja yhdellä hevosella taas ei paljon kerkiä tienata\nrahdissa\", -- myönsi Antti. Mikä neuvoksi? -- Eräs naapuri sattui\nistumaan penkillä ja kuuli talon tuumat. Hän huomautti Antille: \"Osta\nkolmas hevonen, teidän talossa menee kolme hevosta muutenkin, kun\nkesätyöt ovat suuremmat kuin ennen, saatikka nyt kun on semmoinen rahti\nkäsissä, jota harvoin tapaa!\"\n\n\"Eipä se hulluinta olisi, kolmas hevonen menisi kesälläkin, kun on\nsuuri palo kynnettävä\", arveli Antti. \"Mutta milläpä sen ostaa, kun ei\nole rahaa.\"\n\n\"Rahaa! Rahaako teidän talossa pitäisi hevosen ostoon olla? Saattehan\nte vaikka viisi hevosta rahattakin. Minä tiedän, että ukko Tuomaalla on\nkolme hevosta, ja hänellä on kolmas aivan joutava, ja häneltä joutaa\nvelaksikin vaikka mihin asti\", esitti naapuri.\n\nAnttia esitys miellytti, ja hän päättikin lähteä Tuomaalta hevosen\nostoon. Tuomas mielellänsä antoikin hevosen Antille velkakirjaa\nvastaan. Nythän taas asiat oli hyvällä kannalla. -- Kolmas hevonen jäi\nkotiin ja kahdella hevosella lähti Antti renkien ja päiväläisten kanssa\nsuureen rahan saaliisen.\n\nRahti olikin hyvä, niinkuin naapuri oli kertonut, mutta ainoastaan\nalussa. Se ei hyvänä kauan kestänyt. Siitä kun oli paljon puhuttu, niin\nsinne pakkautui paljon rahvasta, että likeinen metsä loppui väleen.\nVetomatka jatkui, lunta tuli paljon ja palkkaa ei lisätty, joten\nrahti päivä päivältä huononi, niin että muutaman kuukauden perästä\nei tahtonut rahtimies saada leipää. Useampi sitä kuitenkin jatkoi:\n\"parempi saada vähänkin, kun ei mitään\", arveli monikin.\n\nAntti myöskin pitkitti rahtia melkein pakosta, kun oli tullut kolmannen\nhevosen ostaneeksi. Se ei Antillekaan rahaa antanut niin paljon, että\nolisi niistä velan maksuun joutanut, vaan ne menivät aikuisiin talon\ntarpeisin.\n\nKevätpuoleen loppui sekin huono rahti, ja nyt joutuivat rahdintekijät\nkotiinsa. Useammalla rahdintekijällä oli elot lopussa, ja täytyi ruveta\nvelkaa etsimään.\n\nElot väheni Antiltakin, hätäisesti saattoi hän kesään päästä. Hän ei\nkevätkorvaa ruvennut jouten viettämään, niinkuin moni muu rahtimies\nteki, vaan veti mutaa pellolle ja puita kesän tarpeeksi. Lumet sulivat\nnyt maalta aikaisempaan, kuin viime kesänä, niin ett'ei eläväin\nruo'asta puutetta tullut. Mutta vaikka lumet aikaiseen sulivat, olivat\nilmat kylmiä koko toukokuun ajan. Uudispano-rukiista ei näyttänyt\npaljon mitään tulevan. Oraat kun olivat jo syksyllä huonot, niin\nkevätahavat ne lisäksi hävittivät. Niinpä kävi Antinkin ruiskylvyille.\nSiinä, minkä oli vanhalla siemenellä kylvänyt, oli parempi oras, kuin\nuudiskylvyissä, vaan ei niin hyvä, kuin ennen oli Antin pelloissa,\njohon oli syynä, että makasiinista saadut siemenet eivät olleet niin\nhyviä, kuin omasta hinkalosta mitatut.\n\nSurumielin katselivat kaikki uutisella kylväjät ruisoraitansa ja\nhuokailivat: \"Ei Jumala anna milloinkaan hyvää vuotta. Kasvaapas\nrikkailla!\"\n\nAnttikin oli harmissansa, ei yksinänsä tulevasta katovuodesta, vaan\nmonet huolet häntä painoivat. Elot olivat loppuneet, ja niitä täytyi\nsaada millä hinnalla hyvänsä. Rahaa ei ollut, millä ostaa. Velkaa oli\njo entistä ja toistako pitäisi tehdä! -- Mikä tästä viimein piti tulla?\n\nHuolet eivät asiaa parantaneet. -- Syömistä täytyi saada, eihän sitä\nsyömättä elä, eikä töitä saata jättää tekemättä, sillä loppuhan\nsittenkin tulee. Useampi rahdin tekijä haki touvon siementä. Kuka\nsai velaksi, kuka osilla kylvätti, kuka mitenkin keinotteli; jäipä\nmuutamille kylvämättäkin. Antti oli kumminkin kevätsiemenet säästänyt,\njoten hänellä niistä ei puutetta ollut. Kesätöitä alettiin tehdä kuka\nmitenkin jaksoi. Ilmat muuttuivat lämpimiksi. Palosäät olivat hyvät,\nkun koko kevät oli poutaa. Anttikin sai palonsa paremmin tehdyksi,\nkuin viime kesänä. Uuden kasken hakkasi hän vähän pienemmän entistä.\nHeinä-ilmat olivat suotuisat. Heinät teki hän aikaiseen, seuraten\ntässä enon neuvoa. Uutinen näytti nyt joutuvan aikaisempaan kuin viime\nkesänä. Vanhaa rukiin siementä ei taas ollut useammalla talolla, eipä\nAntillakaan. Sitä koeteltiin nyt neuvotella kuka mitenkin. Anttikin oli\nsaanut eräältä naapuriltansa lainaksi uudisrukiin päähän, joita sitte\nantaisi maksuksi enemmän. Muutamat toimeliaat maamiehet kieltelivät\nvanhan siemenen etsivää. \"Ei nyt pidä vanhalla kylvää, kun on ollut\npoutakesä, kun sitä vastaan viime vuoden rukiit valmistuivat sateilla\neivätkä ole hyvät siemeniksi.\"\n\nMonen täytyi tätä neuvoa väkisenkin seurata, kun eivät saaneet mistään\nlainaksi; vaan joka sai se kylvi kielloista huolimatta.\n\nNiin Anttikin kylvi saamansa kaksi tynnyriä vanhaa ruista. Varakkaammat\ntalot eivät kylväneet viime vuoden rukiilla; se, jolla oli kolmannen\nvuoden poutakesän rukiita, kylvi vanhalla osaksi ja loput uutisella;\nnämä sitten seuraavana syksynä joutuivatkin vanhan kanssa yksin ajoin.\nNiiltä, jotka viime vesikesän siemenillä olivat rukiinsa kylväneet,\nalkoivat oraat pitkällä poudalla kuivaa, ja nähtävänä oli, että niistä\nei ruista leikattaisi. Muutamat kylvivät uutisella uudestaan, mutta\nuseampi jätti sallimuksen nojaan: \"Mitä Jumala antanee, siihen pitää\ntyytyä.\" Ei Anttikaan raatsinut uusilla siemenillä kylvää, vaikka oras\nnäytti huonolta. Vuodentulon sai hän tänä syksynä paljon huonomman,\nkuin edellisenä syksynä, vaikka oli kylvänyt lähes puolta enemmän kuin\nsitä ennen.\n\nKiireimmät kesätyöt oli nyt tehtynä. Jopa lautamiehet alkoivat etsiä\nniitä, jotka keväillä olivat eloa lainanneet ja muita velkamiehiä.\nEivätpä nämä tarkkavainuiset Anttiakaan enää unhottaneet, vaan useampi\nkävi siellä vieraisilla, ja lähtiessänsä pyytivät vuorostansa Anttia\nkestiinsä -- käräjiin. Tähän asti oli huoli velan saannista, nyt\nniitten maksusta.\n\n\"Huolet ei näy loppuvan\" -- arveli Antti, joka oli ensimmäiset manuut\neläissänsä saanut. Antti lautamiesten kestiä koetteli välttää, möi\nkolmannen viime syksynä ostetun hevosen melkein puolta huokeammasta\nhinnasta, kuin oli ostanut, ja muutamia lehmiä sekä vähän eloja;\nsiten pääsi hän tästä kerrasta. Talvikäräjistä ei Antti jaksanutkaan\nlautamiesten kestiä kiertää, vaan otettiin hänelle kaksi tuomiota,\nyhteensä yli kuuden sadan markan. Antin velat olivat näet kuuluiksi\ntulleet, että niitä muka olisi enemmän kuin hän jaksaisi maksaa, ja\nsentähden velkojat olivat kiireissänsä, kuka ennen kerkiäisi velkansa\npois saamaan.\n\nTalven askaroi Antti nyt kodissansa vetäen mutaa pellolle. Rahtia\netsimään hän ei enään lähtenyt, kun viime talvi vaan velkaa lisäsi.\nRukiin, niinkuin touvonkin siemenet pani Antti omasta kasvusta\nsäästöön, vaikka epä-tietosena, säästyisivätkö ne todella syömiseltä.\n\nEläimien ruuan puutetta ei hänellä nytkään ollut, mutta elo meni niin,\nettä sitä kesän aikana taas oli ostettava -- tietysti velaksi, kesän\naikana työskenteli hän muuten samaan tapaan kuin parina viimeisenä\nkesänä, sillä poikkeuksella vaan, että nyt ei ollut uudispeltoa\nkynnettävänä eikä kaskea hakattavana entistä määrää; ruis-kylvöt kylvi\nhän omilla vanhoilla siemenillänsä.\n\nUudiskylvöt Antin pellossa ja metsämaassa olivat paremman puoleiset,\nsiihen katsoen, että metsä-maa ja uudispelto olivat laihaa maata;\nmutta vanhalla kylvetyssä maassa oli huono kasvu. Touvot kasvoivat\nyleensä hyvästi. Anttikin toivoi nyt parempaa viljavuotta, kuin viime\nkesänä, koska hänellä nyt oli paljon toukoviljoja. Viljat valmistuivat\naikanansa, ja tuli keskinkertaista parempi vuosi yleiseen.\n\nSyksyllä alkoivat nuo kutsumattomat vieraat taas käydä vieraisilla\nvelkaisten luona, pyytelemässä käräjiin. Antillekin oli monta uutta\nkutsua lisääntynyt. Hän koettelee velkojiansa suositella odottamaan,\nvähä itse kullekin maksamalla, mutta velkojat eivät tahdo suostua\nvähään maksuun. Antti on kuin tulen keskellä, ei tiedä miltä puolen\nsammuttaisi. Vähät maksut häviää, kuin kauhallinen vettä suureen\ntulipaloon. Sai Antti kumminkin estetyksi, että ei uusia tuomioita\ntehtynä. Taas pääsi hän vähän hengähtämään, mutta eipä pitkää\nlepo-aikaa ollut. Talvikäräjissä otetut tuomiot, joista jo mainittiin,\nolivat vielä maksamatta; ne hän oli luvannut maksaa nyt tänä syksynä,\njohon aikaan asti velkojat odottivatkin. Hän möi taas muutaman\nlehmän ja vähän eloja, joista vei vähän kummallekin tuomiomiehelle.\nTuomiomiehet eivät tyytyneetkään niin vähään maksuun, kuin Antti oli\nheille saanut, vaan talven tultua panivat tuomionsa ryöstöön. Antti on\nnyt aivan toivoton, ei tiedä millä nämä maksaisi? Näistä menee irtain\nomaisuus ja muista veloista kontu. -- Antti tiedusteli uusia lainoja,\nvaan ei saanut mistään. Hän etsii talollensa ostajia myödäksensä\nkaikki ja päästäksensä tuosta kiusallisesta olosta. Loppuhan tästä\nkuitenkin tulee, arveli hän, ja meneehän se kuitenkin perästäkin, niin\nvälemminhän tämä tuska sammuisi!\n\nTalon ostajia ei löydy! -- Irtaimen tavaran ostajia tähän aikaan\nvuotta ei myöskään ole. -- Aika kuluu, eikä saa rahaa! Pakkomyynti on\nlähellä. -- Mitä likemmäksi pakkopäivä lähenee, sitä tuskallisemmaksi\ntulee Antin kohtalo. Ei hän saa öilläkään unta. Hän laihtuu kuin sairas\nainakin. -- Kaikki talouden jokapäiväiset tehtävät jäävät rappiolle,\njosta vastainenkin köyhyys on odotettavana. Vanhukset vielä Anttia\nsyyttävät toimettomasta talouden pidosta ja siitä, että vanhoilla\npäivillänsä joutuvat mieron tielle. Jokainen arvaa mikä ahdinko on\nAntilla edessä. Itsepäiviänsä mutisee Antti: \"Niinpä se kävi, kuin\neno sanoi, vaikka en sitä uskonut. Voi minua tomppelia, kun en enoa\ntotellut! Olenhan nyt suuren talon isäntä! -- Enhän nyt ole Mökki-Mikko\nyhdellä hevosella! Eihän nyt kylällä naureta! -- Helppohan nyt on\nvelasta päästä! -- Voi minua polonen, olen kerjäläistäkin kurjempi!\"\nNäin päivitteli Antti.\n\nVielä kerran puolipyörryksissä hoiperoi Antti nimismiehen luokse,\nilmoittamaan ettei hän mitenkään voi rahaa saada; täytyy antaa\nmyödä, mitä löytyy. Nimismiehellä oli sääli Antti parkaa, kun hän\noli kelpomies, vaikka oli taloutensa asioissa hairahtanut, joutunut\npääsemättömään pulaan. Nimismies alkoi Antilta tiedustella, miten\npaljon hänellä velkoja yleensä oli. Antti luetteli nimenomaan kaikki\nvelkansa.\n\nNimismies kirjoitti kaikki paperille. Velkoja kertyi tuhannen\nkolmensadan markan paikkeille.\n\n\"Huh, Antti parka! Kylläpä näitä on ololti!\" sanoi nimismies.\n\n\"Onhan niitä kertynyt\", tuumaili Antti.\n\nNimismies kirjoitti myöskin Antin irtaimen tavaran ja arvosteli sille\nhinnan osapuilleen; kyseli myös, paljonko on rukiin kylvöä ja paljonko\nhän kylvää toukoja; arvosteli niistä keskimääräisen tulon, joten kaikki\nirtain omaisuus yhteen laskettuna tuli vähän yli siitä, mitä Antilla\noli velkoja. Uteliaana Antti odottaa mikä tulos näistä laskuista tulee!\n\n\"Sinun omaisuutesi syksyyn päästyä riittää hyvästi kaikkien velkain\nmaksuksi\", vakuutti nimismies.\n\nTämä tuntui Antista, kuin olisi lämmintä öljyä kaadettu hänen\nsydämmellensä.\n\n\"Vielähän sitte kontu jäisi!\" ehätti Antti.\n\n\"Vielä\", vakuutti nimismies.\n\nAntti seisattui ajattelemaan: \"Jos Jumala vielä syksyyn auttaisi\",\nsanoi hän hetken päästä, \"että ei tarvitseisi nyt pakolla hävittää,\nniin möisin joka ripaleen ja maksaisin velkani viimeiseen penniin asti,\nett'en tarvitseisi tämmöistä kuormaa kantaa. Ja jos tätä vielä täytynee\nkauemmin kantaa, niin täytyy kesken ijän vaipua hautaan, ja todellakin\njoutuvat vanhukset, vaimoni ja lapseni mieronkulkijoiksi.\"\n\nToiveensa ilmoitti Antti näin nimismiehelle, lisäten siihen kuitenkin\nhuoaten, että mahdotontahan hänen sentäänkin oli päästä syksyyn,\nnythän se kaikki kuitenkin menisi vasaran alle. Nimismies oli jo kauan\naprikoinut Antin asioiden johdosta ja keksiäksensä jotakin pelastusta\noli hän nyt Antin taloudesta tilin tehnyt. Nyt he yhdessä tuumivat,\nmiten voisi saada lievitystä ryöstössä oleville tuomioille, siihen asti\nkun kerkiäisi vapaammasti tavaroille kauppaa hakea. Nimismies lupasi\nnyt Anttia auttaa, miten vaan voisi.\n\nViimeiset nimismiehen sanat liikuttivat Anttia niin, että hän purskahti\nitkuun, kuin pieni lapsi. Antin sydän alkoi lämmitä. Se alkoi purkaa,\nkuin virta keväillä jäitänsä.\n\nNimismies kirjoitti tuomiomiehille kysyen heiltä, tyytyisivätkö puoliin\nrahoihin tällä kertaa ja puolia odottaisivat hänen takuuksellaan vielä\nsyksyyn asti. Antti kiiruhti kiireellä kirjaa viemään velkojillensa.\nVelkojat suostuivat nimismiehen ehdotukseen.\n\nNimismies maksoi tuomioista puolet omilla rahoillansa siksi, kunnes\nAntti kerkiäisi saada.\n\nEnsi markkinoilla Antti möi toisen hevosen ja muita tavaroita lisäksi\nniin paljon, että sai nimismiehelle rahat, mitkä tämä oli antanut\ntuomio-miehille. Nyt Antti oli vähäksi aikaa pulasta päässyt.\n\nVelkamiehillensä alkoi Antti tarjota kaikenlaista semmoista tavaraa,\njota ilman hän yksinkertaisessa elämässään toimeen tuli. Moni ottikin\nvelastansa tavaraa. Entistä uutterammin teki Antti ja koko perhe työtä.\nLoma-ajat veti Antti mutaa pellollensa, kun tiesi, että ensi talvena\nei hänellä ole hevosta, millä vetää, eikä karjaa lannanteossa. --\nKarjaa kun oli syksyllä jäänyt vähemmän, kuin edellisinä vuosina, ja\nkeskitalvella tuli toinen hevonen myödyksi, niin vähille elukoille\npiisasi hienoa ruokaa, ja ne olivatkin paljoa lihavammat, kuin\nedellisinä keväinä, vaikka suurusta annettiin paljon vähemmän.\n\nSiemenet oli Antilla kaikki varustettuna syksyllä, ett'ei niitä\ntarvitsisi etsiä. Syöntä-elokin nyt piisas ostamatta, kun ei elukoille\npaljon syötetty, eikä kesällä vierasta työväkeä paljon ollut. Lehmiä\nvaikka oli puolta vähemmän kuin ennen, niin saatiin maitoa enemmän kuin\nennen puolta suuremmasta karjasta.\n\nKerran Antin vaimo pyysi Anttia maito-aittaan katsomaan, minkä verran\nvoita oli säästössä. Antin ihmeeksi voita oli puolta enemmän kuin\ntaka-kesinä samaan aikaan, suuren karjan ollessa. Koko perheelle ja\nmonelle naapurillekin selkeni, että suuri vahinko on pitää suurta\nkarjaa vähillä ruo'aksilla, jos ne laihana kesään saapi. Yhtä suuri\nvahinko on ruisolilla elättää lehmiä ja niitä suuruksen turvin kunnossa\npitää. Sen Antti oli nyt tullut kokemaan vaihtelevassa taloudessaan.\n\"Kolme oli pahaa köyttä, jotka minua tahtomattani velkaan vetivät\",\nsanoi Antti muutaman kerran. \"Yksi: että jätin liiaksi karjaa talvelle.\nToinen: kun hakkasin suuria kaskia. Kolmas: kun lisäsin peltoa, joita\nen jaksanut voimassa pitää. Nämät ne olivat, jotka talostani lopun\ntekivät, vaikka alussa minun luuloni oli, että ne kolme kohtaa taloni\nhoviksi muuttaisivat. Näitä kolmea kohtaa enoni enimmän pelkäsi, vaikka\nhäntä en silloin uskonut. -- Ei koskaan lakkaa korvistani kuulumasta\nenoni sanat: 'parempi pienessä kartanossa velatonna, kuin suuressa\nvelallisena!'\"\n\nMonta muutakin vikaa löysi Antti nyt taloudessaan, kun rupesi niitä\ntarkemmin itserakkaudetta katselemaan. Monta seikkaa, joita hän ennen\npiti kunniana ja suurena talon etuna, piti hän nyt, mielensä alennuttua\nja tarkemmin asiaa tarkastettuansa, häpeänä ja talon tappiona. Monta\nmuutosta hän päätti tehdä, jos vaan pääsisi irtaimella veloistaan, ja\njäisi maa käsiin. -- Tekikin jo sen muutoksen, että ei enää kaskea\nhakannut, kuin pienen palon niityn laitaan. Sen ajan, mikä ennen meni\nkaskea hakatessa, veti hän vesoja pellolle, jossa naiset hakkasivat ne\npieniksi. Entiset kasket raivasi ja kylvi hän rukiiksi. -- Heinät sai\nhän tehdyksi pienemmällä rahvaalla, kuin ennen; sen teki ahkeruus.\n\nSyksy tuli käsiin, viljavuosi tuli tavallinen. Anttikin sai paremman\nvuoden, kuin monena edellisenä kesänä, kun oli kylvänyt aikanansa\nhyvillä siemenillä; kaski-maassa vaan oli hoikka kasvu, kun maa oli\nlaihaa. Antti ja koko perhe varustautuivat kuin kuolemaa kohti,\nkun taloa piti ruveta tyhjentämään talvea vasten. -- Paljon oli jo\npitkin vuotta Antti myönyt joutavampia tavaroita ja monta velkaansa\nmaksanut. -- Levollisella mielellä möi hän nyt karjaa ja viimeisen\nhevosen sekä elot ja jäännöksen tavaroita. -- Viimeistä lehmää kun\nAntti möi, niin muuan velkoja sattui saapuville. Itkusilmissä rukoili\nhän Anttia myömästä ainoaa lehmäänsä. \"Jätä se osa minun velkaani\nmaksamatta, minä odotan sitä vaikka kuinka kauan\", sanoi velkoja. Antti\nkiitti armeliasta velkojaansa, mutta ei sanonut luopuvansa lujasta\npäätöksestänsä, että, jos omaisuus piisaa, niin hän ei jätä penniäkään\nvelkaa maksamatta tältä syksyltä.\n\nTekikin Antti päätöksensä jälkeen, möi sikäli taloudestansa, kuin\nvelkansa sai kuitiksi. Talo tyhjenikin tavaroista, ei jäänyt kuin\ntärkeimmät työaseet, heinät ja enin osa olkia vielä myömättä. Elukoita\nei jäänyt kuin yksi vasikka. Viimeisen velkansa kun Antti sai\nmaksetuksi, niin huudahti hän: \"Nyt se viimeinen jää suli sydämmestäni!\"\n\nVaikka talo oli paljastettu nyt melkein läpikuultavaksi, niin oli koko\nperhe paljo iloisempi kuin vuosi takaperin.\n\nTaloon kun ei jäänyt hevosta, millä tärkeimpiä tehtäviänsä saisivat\ntehdyiksi, niin moni naapuri ehdotteli Anttia ottamaan hevosen velaksi\nja muutaman lehmän, vaikka voi-arennille. Mutta vaikka naapurit olivat\nhyvässä tarkoituksessa esitelleet hevosen ostoa, niin Anttiin se koski\nkipeämmästi, kuin olisi piiskalla lyönyt.\n\n\"Hyvät naapurit! Älkää uutta paulaa kaulaani sitoko, kun vasta entisen\nolen jaksanut poikki katkaista. Sen olen päättänyt, että velkaa en tee,\nvaikka en ikänäni hevosta ja lehmää näkisi taikka minkälaista kurjuutta\nmuuten kärsisin, kun kerran entisestä kuormasta Jumala on minut\npäästänyt\", vastasi Antti.\n\nSyksy oli kuiva ja lämmin, olisi ollut hyvä vaikka mitä ulkotöitä\ntehdä. Muut ulkotyöt kun oli Antillakin jo tehty, eikä ollut\nhevosta, jonka kanssa liikkua, niin päätti hän naisten kanssa ruveta\nmetsittyneitä niittyjänsä raivaamaan. Raivattiin ensin sileämmiltä\nniityiltä pehkot ja mättäät. Erään niityn niskalla oli vesinen\nsuoräme, jota ei saanut niitetyksi ilman raivaamatta. Tätä rämettä oli\nAntti jo ennen mielinyt raivata nurmeksi, mutta ei joutanut muilta\nkiireiltänsä. Nyt ryhdyttiin tähän hylkynä olleesen rämeesen käsin.\nPari viikkoa raivattuansa saivat he alapuolisen rämeen, liki parin\ntynnyrinalan raivatuksi. Raivatun rämeen yläpäässä pisti kahden puolen\npuroa maakaistaleet puroon, eroittaen rämeen kahteen eri osaan, joita\nyhdisti vaan pieni notkelma, josta puro lirisi. Tähän notkelmaan rupesi\nAntti nyt salpuun tekoon nostaakseen vettä yläpuoliseen rämeesen ja\nsiten sammalta hapattaaksensa, jotta saisi senkin niityksi raivatuksi.\nSalpuuta kun ei tullut pitkälle tehdä ja oli puut äärellänsä, niin\nsaikin Antti sen melkein valmiiksi ennen talven tuloa.\n\nMuun raivuun talven tulo esti. Niin niityistä kuin rämeistäkin\nraivatut puut ja vesat pantiin kokoihin kotiin vetoa varten. Talven\ntultua sai Antti milloin yhdeltä milloin toiselta hevosta tärkeimpiä\nvetoja vetääksensä ja maksoi palkan eläinten ruuaksilla. Eräällä\nmökkiläisellä, jolla ei ollut paljon omia töitä, oli hevonen. Sitä piti\nAntti muutamia viikkoja mutaa ja niityiltä raivatuita vesoja vetämässä\nja antoi niinikään omistajalle olkia ja heiniä palkkiosta.\n\nHiljaisesti nyt elettiin Antin talossa, ei paljon käynyt vieraita,\neikä Antinkaan perhe paljon muualla käynyt kuin kirkossa. -- Joulu\nalkoi lähestyä. Kaikki naapurit varustivat jouluksi niinkuin tavallista\nainakin. Antin talossa ei ollut mitään liiempia, varustuksia, ei muuta\nkuin olutta tehtiin. Lapset eivät olisi tienneet joulua tulevankaan,\njos ei eräs kerjäläis-mummo olisi käydessänsä ilmoittanut, että\nPekkalassa paistettiin vehnäsiä ja piirakoita; toivovat siellä näet\nvieraita jouluksi. Lapset juoksivat äitinsä luoksi kysymään:\n\n\"Äiti! paistetaankos meilläkin vehnäsiä ja piirakoita? Tuleekos\nmeillekin vieraita?\"\n\n\"Ei, lapseni! Ei meillä ole!\" vastasi äiti.\n\n\"Menikös ne kaikki veloista?\" kysyivät lapset.\n\n\"Menivät, lapseni\", vastasi äiti ja pyyhki kyyneleitä silmistänsä.\n\nLasten keskustelu liikutti myös Anttiakin; hänellekin tuli vedet\nsilmiin ja hän lähti pihalle. Hän ajatteli mennessänsä, että hänen\ntoimettoman isännyytensä tähden täytyi nyt koko perheen joulu viettää\njokapäiväisessä yksinkertaisuudessa.\n\nTuli joulun aatto. Huoneet oli Antinkin talossa puhdistettu.\nHuonekaluja ei vierashuoneissakaan paljon ollut; yksi vanha pöytä\nja vanha sänky sekä muutamia tuoli-rania oli siinä huoneessa, jota\nyksinänsä lämpimänä pidettiin. Ja pöydällä oli vanha raamattu.\n\nJo on iltahämärä, kun kuuluu re'en ratinaa pihalta; hevonen seisattuu\nrappusien eteen. Talonväki, arvaten vieraita tulevan, juoksivat\nvieraita vastaan ottamaan. Vieraat olivat Antin emännän veli\nvaimoinensa ja yksi lapsi mukana. Vieraat vastaanottajain saattamina\nmenivät sisään. Tavallisuuden mukaan talonväki korjasi vieraiden\nreestä, mitä siellä oli. Reessä oli monen monta koria, nyyttiä ja\nmaitoastiaa; nämät kaikki olivat tuomisiksi tuodut, niinkuin etenkin\nSavon puolella on tapana. Vieraat muistuttivat talonväkeä, että reessä\nolisi vähän tuomisia, jotka pitäisi korjata pois. Emäntä rupesi\npurkamaan tuomiskonttia, josta löytyi kaksi siankinkkua, voita,\nvehnästä, piirakasta ja astiassa nuorta maitoa. Olipa muutamassa\npussissa kahviakin. Herkkuja oli nyt vieraille ja talonväelle koko\njoulun pyhiksi.\n\nJoulu-iltana tuli vielä toisia vieraita, jotka taas tulivat suurien\ntuomiskonttien kanssa.\n\nVanha eno ei ollut Antin talossa käynyt kuin kaksi kertaa sen perästä,\nkun Antin kanssa olivat keskustelleet talouden asioista. -- Ei\nAnttikaan viitsinyt enonsa luona käydä, kun oli hänen neuvokkinsa ylen\nkatsonut ja saattanut talonsa loppulahteen.\n\nEräänä helmikuun aamuna, vielä ollessa pimeän, astuu vieras tupaan.\nVieras oli Antin eno!\n\nAntti ja muukin perhe kohosivat vierasta tervehtimään. -- Antti meni\nriisumaan vieraan hevosta. Reestä kantoi hän kapineet sisään, joiden\njoukossa taas oli suuri tuomis-kontti. Tupaan tultuaan Antti kohteli\nenoaan erinomaisen kainolla ystävyydellä. Eno taas oli yhtä kohtelias,\nkuin ennenkin, eikä ollut tietävinään, että talossa olisi mitään\ntapahtunut. -- Vähän aikaa tarinoitua meni eno ulos, sieltä tultuaan\nsanoi hän Antin vaimolle: \"Liisa, mene läävään katsomaan, lehmälläsi on\nvasikka.\" --\n\nLiisan mieli alehtui! Vedet tuli silmiin, sillä hän luuli enon häntä\npilkkaavan. Hän vastasi enolle: \"Ei poiji Liisan lehmä tänä kesänä.\"\nEno toistamiseen kiirehti Liisaa läävään lehmää katsomaan. Liisa ei\nymmärtänyt mitä enon puheet tarkoittivat, lähti kuitenkin läävään,\nsillä hän luuli, että jos vasikalla olisi mikä ja eno ulkona käydessään\nolisi jotain kuullut läävästä.\n\nAntinkin mieli oli alentunut, kun hän oli kuullut, kuinka eno puhui\nLiisalle lehmiin poikimisesta. --\n\nLiisan läävään mentyä sanoi Antti: \"Hyvä eno! minä olen teitä\nvastaan suuresti rikkonut, viisaat neuvonne ylenkatsonut,\ntottelemattomuudellani olen häväissyt teitä ja itseäni ja perheeni olen\nsaattanut köyhyyteen, vaan Liisa ei ole siihen vähääkään syypää, älkää\nhyvä eno pilkatko Liisaa!\"\n\n\"En pilkkaakaan, toinen lehmä on läävässä\", vastasi eno. -- -- --\n\nLiisa meni lyhdin kanssa läävään. Vasikka oli tehtaallansa, eikä mitään\nsen enempää ollut. -- Läävästä lähteissään näki Liisa toisella puolen\novea suuren ja kauniin lehmän. -- Liisa ällistyi, eikä tietänyt,\nkenen lehmä se oli ja mitä varten se oli tuotu heidän lääväänsä. --\nHämillänsä tulee Liisa läävästä ja sanoo läävässä olevan vieraan lehmän.\n\n\"Lehmä ei ole vieras, se on teidän\", -- sanoi eno. \"Lehmän minä toin,\nettä saatte lapsillenne maitoa. -- Se on vasta poikinut ja olisi nyt\nlypsettävä\", lisäsi eno.\n\nAntti ja Liisa kiittivät sydämmellisesti enoa lehmästä, mutta Antti\ntahtoi paremman selvyyden, miksi tahi millä ehdoilla eno oli lehmän\ntuonut?\n\n\"Kyllähän lehmä on meille suureen tarpeesen, mutta minä en jaksa tällä\nkertaa sitä maksaa ja velkaa en tahdo enää tehdä\", sanoi Antti.\n\n\"Lehmää en ole tuonutkaan maksua vastaan. Se on äitivainaallesi tuleva\nlehmä. Isä vainaja käski minun antamaan äidillesi kaksi lehmää, jos\nsuinkin varallisuuteni kannattaisi, vaan siihen aikaan, kun hän\ntuotiin tähän taloon, oli meillä vähän lehmiä, joten hän ei saanut\nkuin yhden lehmän, mutta nyt, kun asiat ovat muuttuneet, niin täytän\nvelvollisuuteni ja isä-vainajan tahdon.\"\n\nEnon käytös oli Antin mielen särkenyt, ett'ei hän jaksanut enää\nitseänsä pidättää, vaan purskahti itkuun. Samoin teki Liisakin.\n\nJopa enoltakin alkoi kyyneleet silmistä valua. -- Tuli Antin isäkin\nvierashuoneesen ja sai kuulla asian; hänkin yhtyi samaan nuottiin. Nyt\nitkettiin ilosta ja surusta. -- Tästä selvittyä pyysi Antti isältänsä\nanteeksi, että hänen vanhoilla päivillänsä piti nähdä harmia ja\nköyhyyttä hänen toimettomuutensa tähden. -- Enoltansa pyysi vieläkin\nAntti anteeksi sitä, että oli kerskaillut omalla nerollansa toimeen\ntulevansa, joka ei kuitenkaan pitkälle riittänyt.\n\n\"En olisi ansainnut Teiltä, hyvä eno, enää puhetta, kun olen omia\nmielikuvituksiani seurannut ja asiani näin huonosti ajanut, saatikka\nsitten tämmöistä jaloa lahjaa näin hyvään tarpeesen. Millä voin, Eno,\npalkita hyvyytenne? En voi palkita millään\", nyyhkytti Antti.\n\n\"Kaikki saatat vielä palkita! Minulta et olekaan mitään kadottanut,\njosta olisi palkitsemista, paitsi itseltäsi, vaan kaiken senkin voit\npalkita itsellesi takaisin, mitä olet hävittänyt, jos pidät niin lujaa\ntahtoa, että velkaa et tee, ja jos niitä käänteitä, joita taloudessasi\nolet alkanut tehdä, jatkat edelleen, niin muutamien vuosien kuluttua\nsinulla on talo entisellään. Monta kohtaa olen huomannut sinun\nparantaneen. Kesällä kävelin salaa katselemassa viljelyksiäsi; johan\nne nyt ovat toisella kannalla kuin ennen. Kaskeksi olet hakannut vaan\nvähän lehtimetsäistä niityn laitaa. Pelloilla on jo vähän ojia, ja\nmuutoinkin ovat ne paremmassa kunnossa. Viisas poikkeus oli sinulta,\nett'et enää viime kesänä laskenut karjaa kesantopellolle. Kesanto\njätetään lepäämään, lisää voimia saamaan, eikä karjanlaitumeksi entisiä\nvähiä voimiansa vähentämään. Niinkuin nyt jo olet huomannutkin, niin\njokainen heinä, kuin maasta nousee, imee siitä voiman, ja jos sen\nelukat syövät tahi se niitetään, niin maa sitä laihemmaksi jääpi.\n-- Ihmeekseni katselin syksyllä sinun niittyraivuutasi, jota olet\nniin paljon yhtenä syksynä kerinnyt tehdä. Erittäin sen rämeen olet\nraivannut hyvästi, puut juurinensa pois ottanut, että kannosta ei pääse\nuusia vesoja kasvamaan, ja siihen rämeen välille olet salpuun tehnyt.\n-- Se räme on vielä sinulle suuri rikkaus\", puhui eno.\n\n\"Sen olen päättänyt että velkaa en tee, ja Jumalan avulla koettelen\nalotettuun tapaani muitakin talouteni asioita jatkaa\", sanoi Antti.\n\nKun Antin isä kuuli enon mieltymyksen vastaisiin talouden asioihin,\nsanoi hän mielihyvällä: \"No, eihän sitten vielä mitään hätää ole!\nVielähän sitten pojastani talo tulee.\"\n\n\"Vielä\", -- vakuutti eno.\n\nEno vielä viipyi muutamia päiviä Antin talossa, jolla ajalla\nkeskusteltiin monista tärkeistä asioista. Enon hyviä neuvoja ei nyt\nAntti ylenkatsonut, vaan kuunteli niitä mitä tarkimmilla korvilla. --\nKesällä lupasi eno uudestaan taas tulla käymään.\n\nLapset kun huomasivat, että oli maitoa talossa sekä saivat sitä\nmaistaakin, kysyivät äidiltänsä: \"Mistä on maitoa saatu?\"\n\n\"Oma lehmä on sitä antanut\", vastasi äiti.\n\n\"Onkos meillä lehmä?\" kysyivät lapset.\n\n\"On, lapseni\", vastasi äiti.\n\n\"Mistä se tuotiin?\" kysyivät lapset.\n\n\"Iso-enonne sen toi\", vastasi äiti.\n\n\"Missä se on?\" kysyivät lapset.\n\n\"Läävässä\", vastasi äiti.\n\nSilloin kiitivät lapset, kuka jaloillensa kykeni, lehmää katsomaan.\nKäsiänsä räpyttäen huusivat lapset: \"Ai, miten hyvä lehmä! -- Onhan se\niso-eno hyvä, kun toi meille niin hyvän lehmän?\"\n\n\"Hyvähän se iso-eno on\" -- myönsi äiti.\n\n\"Jos iso-eno ei olisi ollut niin armelias, niin olisimme saaneet\nolla lehmättä vielä koko vuoden. Teidänkin, lapseni, pitää rakastaa\niso-enoa, jos kaikkiakin ihmisiä. Iso-enon on Jumala vaikuttanut\ntuomaan meille tuon lehmän, josta meidän on ensin kiittäminen Jumalaa\nja sitten hyvää iso-enoa\", neuvoi äiti.\n\nLoppu talvi elettiin edelleen hiljaisesti. Keväimen kuluessa möi\nAntti heiniä ja olkia, joilla sai niin paljon, että maksoi veronsa,\nosti huokeampihintaisen hevosen sekä siemen- ja syönti-viljaa. Touon\nsiementä ei Antilta uupunut, kuin yhteen kaskimaahan, minkä kylvätti\nosakylvyyn; olisi siihenkin piisannut, vaan hän säästi siemenrukiita,\njoita on vaikeampi saada, sekä syöntieloa ett'ei se kesken kesän\nloppuisi. Kaikki kesätyöt koetettiin uutterasti omin rahvain tehdä, kun\nei ollut varaa päiväläisiä pitää.\n\nLeikkuu-aikana tuli taas eno Antin luokse. Mielihyvällä katseli hän nyt\nAntin viljelyksiä ja hyvää viljavuotta.\n\nIloisempana nyt Anttikin talvelle läksi, kun monena edellisenä syksynä.\nViljaa kasvoi enemmän kuin hän pienessä elannossa tarvitsi. Oli oma\nhevonen, yksi maitolehmä ja hieho, jota toivottiin ensi kesäksi\nlypsämään, viisi lammasta sekä neljä vasikkaa, jotka Antti oli elolla\nvaihtanut.\n\nRämeen raivuuta syksyn kuluessa jatkettiin, joten salpuun yläpuolikin\nsaatiin raivatuksi.\n\nKolmen vuoden perästä oli Antilla jo kaksi hevosta, kuusi lypsävää\nlehmää ja siihen nuorta karjaa. Paljon oli hän hankkinut tyhjennettyyn\ntaloonsa kaikenlaisia työ- ja ajokaluja. Viljelykset olivat paljon\nentisestään korjaantuneet. Raivattu räme paikoittain kasvoi jo hyvästi\nheiniä. Niityt oli myös paljon korjaantuneet, osaksi raivuun ja\nojituksen kautta, ja enimmän siitä, kun Antti ei laskenut niitylle\nsyksyn ja keväisin karjaa.\n\nKolme vuotta Antin talouden tyhjentämisen perästä muutti tämän kertoja\npois siltä paikkakunnalta. Yhdeksään vuoteen en Antin enemmän kuin\nmuittenkaan entisten naapurien elämästä saanut kuin hämäriä tietoja.\n-- Mutta kerran tulin tilaisuuteen käydä tervehtimässä vanhoja\nystävällisiä naapuria. Monia muutteita oli jo kerinnyt tapahtua. Monta\noli kuollut. Monta oli sijaan syntynyt. Moni talo oli saanut uuden\nisännän, mikä kuoleman mikä muuton kautta. -- Paljon oli nuorta\nväkeä, joita en tuntenut, vaikka olivat samoja vanhoja naapuria, jotka\nyhdeksässä vuodessa olivat kerinneet jo lapsesta aika-ihmisiksi kasvaa.\n\nUteliaisuuttani tyydyttääkseni kyselin yhtä ja toista entisistä\nnaapureistani. Kenestä sain kuulla iloisempia, kenestä suruisempia\ntietoja. Melkein ensimmäiseksi kysyin, miten Antti Heimonen voipi?\n-- Useampi melkein yhdestä suusta kiiruhti vastaamaan: \"Se voipi\nhyvästi. Hänen talonsa on varakkaampia taloja tässä kylässä; ja hän\non toimeliaimpia ja viisaimpia miehiä kuin täällä löytyy. Antin taloa\ntuskin enää tunnette! -- Hänellä on parhaiten järjestetty, talo liki\nkuuluvin. -- Niin hyviä niittyjä ja peltoja ei ole monessa paikassa,\nkuin on Antilla. Sanalla sanoen, se on talo harvinaisimpia.\"\n\nNäin iloisia uutisia Antista kuultuani päätin omin silmin mennä\nkiireellä katsomaan Anttia ja hänen hyväksi kehuttua taloansa. Hevonen\npistettiin kärrien eteen. Vähän matkaa ajettuamme syrjäydyimme\nmaantieltä Antin taloon vievälle tielle, jota oli noin neljäsosa\nvirstaa. Jo heti maantieltä katsottuani huomasin talon korjautuneen,\nkun pihaan menevä tie oli milt'ei parempi maantietä. -- Vähän matkaa\najettuani pienen metsän läpi alkoi näkyä järvi ja rannalla kauniit\nrakennukset ja pellot. Jos naapurit eivät olisi edeltä kertoneet, niin\nen olisi uskonut sitä Antin taloksi. Kahden puolen tiestä olevissa\npelloissa oli mitä kauniimmat kasvut, joita ihailin niin, että tahdoin\nunhottaa matkani päämäärän. Pihaan päästyäni silmäilin kartanoa.\nAsuinrakennus oli vuorattu ja maalattu. Uusi karjakartano oli kivestä\ntehty. Asuinrakennuksen ja karjakartanon välillä oli uusi pieni\nrakennus; kyytimieheni sanoi sen olevan maitohuoneen.\n\nRappusille noustessani tuli Antti vastaan. Ystävällisesti tervehdittyä\nvei hän sisään. Antinkin talossa oli tapahtunut suuria muutoksia,\nei yksinänsä taloudenasioissa, vaan erittäin perheessä. Antin isä\nja äitipuoli ja vanha täti olivat kuolleet. Molemmat sisaret olivat\nnaimisissa, ja vanha, toimellinen enokin oli muuttanut tuonelaan.\nAntti eli nyt aivan omin perheinensä, vaimonsa ja viiden lapsensa\nkanssa. Kaksi vanhinta lasta, poika ja tyttö, olivat jo kansakoulun\nläpikäyneet, kaksi oli parhaallaan koulussa.\n\nTärkeimmät asiat keskusteltua ja vähän virvoketta saatua, kävelimme\nAntin kanssa katselemassa talon kaikki merkilliset paikat. Paljon oli\nsiellä rakennettu. Paljon oli siellä kaikenlaisia talouden kaluja ja\ntyöaseita. Ne oli Antti omalla käsityöllään itselleen iltapuhteilla\nhankkinut. Maitohuoneessa oli nykyaikaisia maitoastioita. Viereisessä\nhuoneessa oli hyvää voita säästetty sieviin, noin kolmen leiviskän\nvetoisiin kaksipohjaisiin tynnyreihin. Talossa oli kivestä rakennettu\nkarjakartano, jossa oli noin kahdellekymmenelle lehmälle sievästi\ntehdyt pöydät ja pöytäin vieressä soimet, jonne vesi kulki karjakodasta\njuotavaksi.\n\nKartanon katseltuamme läksimme katselemaan peltoja ja niittyjä.\nPellot olivat kaikki ojitetut ja lannoitetut. Oli kolme vuoronaista\njo kylvyheinällä. Niityt olivat sileäksi raivatut. Missä vähänkin oli\nvesikulkua, siihen oli salpuu tehtynä veden nostoa varten. Maailman\nalusta hylkynä ollut räme kasvoi nyt pitkää tuuheaa heinää monen\nvärisillä kukilla, kuin kasvitarha. Jos ei olisi ollut kiire matkalle,\nniin olisin kauemmin ihaillut tätä harvinaisen kaunista niittyä, joka\nennen oli sammalilla ja vesapehkoilla sekä taittuneilla, vedessä\nmakaavilla puilla peittänyt tämän vihannoivan nurmikon. Ihaillessani\ntätä ikävästä rämeestä kukkakentäksi muuttunutta niittyä, tuli mieleeni\nsurullisia tunteita. Ajattelin itsekseni: Kuinka moni kaunis niitty\nvielä lepää sammal- ja varvikkopeiton alla. Kuinka monen rämeen läpi\nkulkeva puro hienolla lirinällään ystävällisesti kuiskaa maamiehelle:\n\"Tulkaa rannoillani olevilta soilta ja rämeiltä raivaamaan rääsyiset\npeitteet, niin niitten alta löydätte kauniin niityn.\" Ja keväin,\nsyksyin ne purot oikein huutavat: \"Rannoiltani raivatkaa pois rojut\njoutoaikoina! Niiden alta löydätte suuren aarteen!\"\n\nKuinka moni maanviljelijä ottaa kuullaksensa puron ystävällistä\nkehoitusta?\n\nPihaan astuessamme silmäillessäni kauniita niittyjä ja peltoja,\nvaltasivat samat tunteet mieleni, vaikka Antille olisi pitänyt\niloisempana seurakumppalina olla. Moni pelto vielä ikävällä odottaa\nojankaivajaa ja paremman lannan laittajaa, että hän kykeneisi maksamaan\nparemman palkan työmiehelleen.\n\nTaloon tultuani koetin haihduttaa nämä painavat ajatukseni, joten\ntekeydyin iloisemmaksi, että talonväki ei mitään ikävää aavistaisi.\n\nKeskusteltiin monista menneistä tapahtumista. Vähällä ajalla kerittiin\nmuistella jäljelle jääneen parinkymmenen vuoden paraiten muistossa\nsäilyneet tapahtumat. Milloin olimme ihanassa kevätpäivän kaltaisessa\nnuoruuden ijässä, milloin keski-ijän taistelussa, milloin vanhuuden\niltahämärässä, milloin rikkautta ja kunniaa loistavissa toiveissa,\nmilloin taas köyhyydessä, puutteiden ja lukemattomien vastuksien alle\nvaipuneina.\n\nKipeästi kaipasi Antti eno-vainaatansa. Karpalon kokoiset kyyneleet\nvierähtivät Antin silmistä hänen muistellessaan enonsa järkeviä ja\nhyvää tarkoittavia neuvoja, jotka hän oli tarkoin mieleensä painanut.\n\nKun asiani kiirehtivät lähtemään, niin täytyi jättää nämä muistorikkaat\nkeskustelut ja tämä miellyttävä talo rauhallisine asukkaineen.\n\nJäähyväiset otettuani läksin matkalle. Antti saattoi minua vähän\nmatkaa. Sitten otimme toisiltamme viimeiset ystävälliset, mielestä\nkatoamattomat jäähyväiset, toivoen kumpikin toisillemme ikuista onnea\nja rauhaa.\n\n\n\n"]