[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkk3VMvPXogmKuG5rgjv4qg6VEPVo6Bxy7sHUoRddCO8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2294,"Koivikossa I","Mendelin, Irene",1864,1944,"2294-mendelin-irene-koivikossa-i","2294__Mendelin_Irene__Koivikossa_I",null,"runous",[],[],"fi",1893,10752,59406,false,62594,[22],"Finnish poetry -- 19th century",[24],"Poetry","\"Koivikossa I\" by Irene Mendelin is a collection of lyrical poems written in the late 19th century. The work expresses profound feelings of love, patriotism, nature, and personal reflection, centering on the bond between the speaker and their homeland, Finland. It showcases the emotional landscape of the author, often invoking themes of nostalgia and nature's beauty.  The opening of the poetry collection introduces the reader to themes of homeland, nature, and introspection. The narrator reflects on the serene beauty of their childhood landscape filled with birch trees, evoking memories and emotions tied to their formative years. This portion of the work combines deep affection for Finland with a longing for peace and contentment, hinting at the historical struggles faced by the nation and its people. As the speaker navigates their emotional terrain, they express a desire for resilience and hope amidst the storms of life, setting the tone for the rest of the poetry in the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],128,"Kymmeneen osastoon jaettu runokokoelma sisältää runoja luonnosta, isänmaasta, kodista ja uskonnosta. Teos tarkastelee myös lapsuusmuistoja, ystävyyttä sekä yhteiskunnallisia kysymyksiä.","Irene Mendelinin 'Koivikossa I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2294.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOIVIKOSSA I\n\nKirj.\n\nIrene Mendelin [nimimerkillä Irene]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKoivikossani.\n\nI. Isänmaa.\n\nMaalleni.\nTuleepa myrskyt --.\nRakkaus koisia kokoo.\nHämeen laulu.\nKansansa halveksijoille.\nNuorisolle.\nHädän aikana.\nHelmikuun 5 päivänä.\nMyrskyssä.\nTakaa Suomenlahden.\n\nII. Muisto ja maine.\n\nD.E.D. Europaeus.\nJosef Julius Wecksell.\nJohannes Takanen.\nAugust Uotila.\nUno Cygnaeus.\nW. S. Schildt.\n\nIII. Koti ja ystävyys.\n\nB. F. Godenhjelm'ille 1.\nIda Godenhjelrallle.\nB. F. Godenhjelm'ille 2.\nKun sataa.\nÄidilleni.\nNuku rauhassa.\nEräänä syntymäpäivänä.\nNuorelle taiteilijalle.\nAnna Enkvist.\nJ. E. Sandelin.\nRauha.\nJatkon huviretkellä.\nYstävälle.\n\nIV. Luonto.\n\nMetsäkävelyllä..\nAamusella.\nMetsässä.\nVarpunen.\nJoulukuusen luona.\nVuoden lopulla.\n\nV. Sydän.\n\nSyksyllä.\nVuolteessa.\nSairaana.\nYksin.\nHiiloksella.\nKallioilla.\nSarastaessa.\nLaineet.\nKesä-yöllä.\nYksin maailmalla.\nIllan tullen.\nJärven rannalla.\nNukkuos rauhassa.\nTalven lapsi.\nKerran.\nJärvellä.\nNähnyt olen.\n\nVI. Lempi.\n\nKuin kuusen, koivun on kohtalomme.\nYstävää vartoessa.\nKesä-aamuna.\nKuin lammen laine.\nLiki oon sua.\nMyrsky-yöllä.\nTaivas ja meri.\nEi muista.\nAgaavi.\nKiertotähdet.\nKevät.\n\nVII. Uskonto.\n\nLuo puhdas sydän mulle.\nHaudan partaalla.\nPitkänä perjantaina.\nYlhäinen vieras.\n\nVIII. Mietiskely.\n\nEtsiessä.\nKulkija.\nRantakallioilla.\nEi tähtösiä tarvis.\n\nIX. Elämä.\n\nKun peittää multa jo armaan.\nÄiti kätkyen ääressä.\nValvova äiti.\nÄiti.\nTarina.\nKosken partaalla.\nVellamon neito.\nPuodissa.\nKadulla.\nRiemun ja surun malja.\nVanha ukko.\n\nX. Yhteiskunta.\n\nPois kirous maastamme.\nJyväskylän työväen-yhdistykselle.\nTyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.\n\n\n\n\nKoivikossani.\n\n\n    Oi kuin tääll' on hyvä olla\n    Alla lehtikatoksen,\n    Sydän tyyntyy tyveneksi\n    Humutessa koivujen.\n\n    On niin armas ollakseni,\n    Kun tää puisto huminoi;\n    Se niin monet, monet muistot\n    Mulle tarinoida voi.\n\n    Nämä koivut, tämä puisto,\n    Isä, istuttamas on;\n    Täällä toimit, täältä muutit\n    Tuonen tyyneen talohon.\n\n    Tuota sitten kuuleskelen,\n    Konsa elon myrskyt käy;\n    Suljen silmän', ett'ei mulle\n    Tyly, kylmä mailma näy.\n\n    Täällä ensin ihaelin\n    Suloutta Suomenmaan,\n    Syttyi lempi maani kieleen\n    Ja sen kansaan vakavaan.\n\n    Kuva kallis kodistani\n    Syvään piirtyi sieluuni;\n    Lapsuuskoti koivikkoineen\n    Pyhä mulle ijäti!\n\n    Korkeaks on puisto tullut,\n    Mont' on siinä vartijaa,\n    Mutta niiden lomistakin'\n    Suru synkkä suikahtaa.\n\n    Siksi usein kaihomieliä\n    Koivut kauniit vaikeroi,\n    Siksi vienoon viihdytellen\n    Niiden lauha humu soi.\n\n\n\n\nI.\n\nISÄNMAA.\n\n\n\nMaalleni.\n\n\n    Vain unta uneksuinko\n    Ma sulle, synnyinmaa,\n    Kun luulin: päivä kirkas\n    Jo sulle sarastaa?\n    Kun luulin: huoltes huntu\n    Jo ijäks siirtyi pois,\n    Siunattu rauhan aika\n    Sinulle suotu ois?\n\n    Sa pyhään lakiin luotat\n    Ja valaan ruhtinaan\n    Ja uskot: niissä suoja\n    On kansan sekä maan.\n    Jos ihmisvala pettää,\n    On laki arvoton,\n    Ja silloin, maani armas,\n    Sin' olet turvaton!\n\n    Mut käy vaan, kansa kallis,\n    Es'isäis jälkiä,\n    Ja muista: totuus aina\n    Maan ompi perivä!\n    Sä kulje suoraa tietäs --\n    Ei hukkahan se vie --,\n    Useinkin vaivan kautta\n    Käy onneen oikotie.\n\n    Jos kaikki, kaikki pettää,\n    Ei petä Taivainen;\n    Hän kaikkivoipa ohjaa\n    Kohtalot kansojen,\n    Kuin vesiojat johtaa\n    Hän syömmet ruhtinain\n    Ja murtaa pahain juonet --\n    Saa voiton totuus vain.\n\n    En unta uneksinut\n    Ma sulle, synnyinmaa,\n    Kun luulin: päivä kirkas\n    Jo sulle sarastaa;\n    Se nouseva on kerran\n    Lomitse pilvien\n    Ja siunauksen tuova\n    On runsaan Suomellen.\n\n\n\nTuleepa myrskyt --\n\n\n    Tuleepa myrskyt tahi rajuilmat,\n    Tuleepa nälkä, rutto, kuolema,\n    Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,\n    Niin kauan kuin suur' elää Jumala.\n\n    Sill' ei oo kansaa, mi niin paljon kärsi\n    Vammoista nälän, ruton, sotien,\n    Mi, varjona vaikk' kuolon yössä hoippui,\n    Pyhyyttä kunnioitti lakien.\n\n    Sill' ei oo kansaa, jonka historia\n    Niin kirkas ois, kuin Suomen kansan on;\n    Jos verta viljalta sen lehdill' onkin,\n    Se petoksest' on puhdas, tahraton!\n\n    Ja senpä vuoksi sill' on elinvoimaa\n    Ja senpä vuoks' se sortua ei voi --\n    Ja senpä vuoks' sit' taivaan käsi suojaa\n    Ja sille paistaa toivon kirkas koi. --\n\n    Ja menneisyyden mainehikkaat haudat\n    Ne toivon koille kirkkautta suo,\n    Ett' ajan sen ne lemmen, alttiiks-annon\n    Myös kansan nykyisenkin syömmen luo.\n\n    Ja sillähän juur' elinvoimaa onkin,\n    Ken alttiiks' antaa voi ja rakastaa,\n    Kell' onni maansa on niin pyhä, kallis,\n    Sen että eestä _kaikki_ väistää saa.\n\n    Ja siks' saa tulla myrskyt, rajuilmat,\n    Saa tulla nälkä, rutto, kuolema;\n    Tää kansa se ei murru, tyyten sorru,\n    Niin kauan kuin suur' elää Jumala.\n\n\n\nRakkaus korsia kokoo.\n\n\n    Kaunis, kallis on synnyinmaani,\n    Suomi-äitini armahin,\n    En sen vertaa ma tiedä toista,\n    Mi mun mieltäni lumois niin.\n    Katso -- näätkö sen vaarat, vuoret,\n    Näätkö välkkyvät vedet nuo?\n    Ne -- ne tenhoa mielen voipi,\n    Lemmen suuren ne rintaan luo.\n\n    Käyös metsien pimentoihin\n    Kuusten kuiskeita kuulemaan,\n    Käyös leppeihin lehdikkoihin,\n    Käyös laaksohon kukkaisaan,\n    Taikka soutaos illan tullen\n    Vienoj' aaltoja vilppaita,\n    Niin ne kertovat kaikki sullen,\n    Suomen niemyen suloa.\n\n    Ellei rinnassas sydän silloin\n    Syki lempeä hehkuvaa, --\n    Ilomielin mi kaikki uhraa,\n    Jos niin vaativi isänmaa, --\n    Miksi riemuat, kaihot sitten,\n    Mitä varten sa vaivaa näät?\n    Kolkko, tyhjä on elämäsi,\n    Työsi, rientosi itsekkäät.\n\n    Synnyinmaasi ei niistä hyödy\n    Eikä kansasi köyhä myös;\n    Haihtuu tyhjänä tähkäpäänä\n    Hedelmittä sun vaivas, työs.\n    Mutta rakkaus korren pienen\n    Yhteistyöhömme tuoda vois,\n    Eikä jouten se kors' ois tuotu,\n    Synnyinmaa sit' ei hyljäis pois.\n\n\n\nHämeen laulu.\n\n\n    Soi Hämeen laulu raikas, soi --\n    Kajahda pilvihin!\n    Ja kansasta sä tarinoi,\n    Mi voimin pontevin\n    On työskennellyt, taistellut\n    Ja karun luonnon voittanut.\n\n    Niin jalonjylhä luonto on\n    Saloilla Hämeen maan\n    Ja kansakin tää pelvoton\n    On tyyni, vakaa vaan,\n    Vaikk' elon aallot elämöi,\n    Vaikk' kuinkin myrskyt mylleröi.\n\n    Mut suvilehdon lempeys\n    Myös kansaan hengen luo,\n    Ja vetten, metsäin viehkeys\n    Mietettä monta tuo; --\n    Siks' on tää kansa sitkeä\n    Niin ihmeen hellä, miettivä.\n\n    Miss' ennen suot ja rämehet\n    Vain hyytä huokuivat\n    Ja tuotti tuskat tuhannet\n    Ja nälkäkuolemat, --\n    Nyt viljapellot aaltoaa,\n    Ne edistystä kannattaa.\n\n    Ja missä synkkyys vallitsi\n    Ja hengen musta yö,\n    Nyt opin ahjot leimuvi,\n    Ne loi tään kansan työ.\n    Niiss' soihtu valistuksen on,\n    Ne viittaa valon voittohon.\n\n    Kun sota syttyi, salamoi\n    Ja surmaa suitsutti\n    Ja maahan vihamiehen toi,\n    Mi ryösti, murhasi,\n    Ei sortunut se silloinkaan --\n    Se taisteli ja toivoi vaan.\n\n    Se mont' on kovaa kokenut,\n    Tää kansa Hämeenmaan,\n    Mut sille voimaa valanut\n    On usko Jumalaan; --\n    Siin' on sen kilpi ankara,\n    Sen kalpa kirkas, voittoisa.\n\n    Se usko läpi usman, yön\n    Sai kansan voittohon,\n    Se leimasi sen toimen, työn,\n    Se siunannut sen on.\n    Sit' ellös hylkää konsanaan,\n    Sä kansa kallis Hämeenmaan.\n\n    Soi Hämeen laulu raikas, soi!\n    Kajahda pilvihin!\n    Ja kansasta sä tarinoi,\n    Mi voimin pontevin\n    Käy innoin elon taistohon\n    Ja uskoo valon voittohon.\n\n\n\nKansansa halveksijoille.\n\n\n    Voi teitä, kehnot, raukat,\n    Te maamme onnettuus,\n    Kurjissa sieluissanne\n    On valhe, kavaluus.\n    Pyhimmät aatteet, tunteet,\n    Mi syömmet innostaa,\n    Ne teiss' on ulkokuorta\n    Ja tyhjää pakinaa.\n\n    Maa, minkä leipää syötte,\n    On teille vieras se,\n    Sen kansaa halveksitte,\n    Sen kielen hylkäätte. --\n    Maan päältä jospa voisin\n    Teit' tyystin poistaa pois,\n    En soisi, hautananne\n    Ett' isänmaani ois!\n\n    Oi jospa tuli taivaan\n    Äkisti laukeais\n    Ja syömmet kurjat, kylmät\n    Kerrassaan kadottais! --\n    Ei -- tulta tuhoovaista\n    En teille toki sois,\n    Vaan tulta, joka kuonast'\n    Eroittaa kullan vois.\n\n    Oi jospa taivaan Herra\n    Sit' tulta sinkoais,\n    Jokaisen kurjan syömmen\n    Tulella puhdistais!\n    Poistuisi kansastamme\n    Häpeä, kehnous,\n    Sais sijaan suuret aatteet\n    Ja suuri rakkaus.\n\n    Silloinpa, Suomi armas,\n    Sun koittaa onnesi,\n    Kun mahtavasti kerran\n    Sun kieles sointuvi,\n    Kun takoo koko kansa\n    Sovinnon Sampoa\n    Ja edistyy ja kasvaa\n    Jaloissa riennoissa.\n\n\n\nNuorisolle.\n\n\n    Kun muinoin Gööttien joukot\n    Sai kauhuhun Kreikanmaan,\n    Ol' silloin Athenalaiset\n    Ne sortua velttouttaan.\n    Ja pelko, kauhu se valtas\n    Sen valtion kuuluisan,\n    Mi taiteen, tietehen temppel'\n    Ol' silloisen maailman.\n\n    Jo uhkas turmio varma\n    -- Pelastust' ei mistään näy --\n    Mut silloin poikaset hennot\n    Ne Gööttiä vastaan käy.\n    Mies uljas parvea johtaa,\n    Niin nuorta ja hehkuvaa,\n    Ja poikain leimuva into\n    Se miehetkin innostaa.\n\n    Ja poikain joukkohon yhtyy\n    Nyt miehet ja vanhukset,\n    Ja sadoissa sydämmissä\n    Pyhät polttavi tuntehet.\n    Ja ennenkuin yöhyt ehtii\n    Atheenass' on riemastus:\n    On voitto saatuna suuri --\n    Sen saanut on innostus.\n\n    Vähät voimat ne suuria aikaan saa,\n    Kun on intoa, innostusta!\n    Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,\n    Kun on toivoa, uskallusta!\n    Kun on uskoa oikean voittohon,\n    Ajatukset kun nuorilla suuret on!\n\n    Sen vuoks' ei nuoriso laimeta saa\n    -- Ei laimeta, veltostua! --\n    Sen rientää täytyvi eellehen vaan\n    -- Ei mieleltä vanhentua! --\n    Sen tunnussana on valistus\n    Ja veljeys, hengen vapaus.\n\n    Tää tunnussana se myöskin on sun,\n    Sa nuoriso armaan Suomen;\n    Jos innoin käyt elon taisteluhun,\n    Niin työllesi koittaa huomen;\n    Jos lippus puhdasna säilyy vaan,\n    Saa monet mielet se hehkumaan.\n\n    Vähät voimat ne suuria aikaan saa.\n    Kun on intoa, innostusta!\n    Kun on tahtoa työhön ja toimintaan,\n    Kun on toivoa, uskallusta!\n    Kun on uskoa oikean voittohon,\n    Ajatukset kun nuorilla suuret on!\n\n\n\n    Hädän aikana.\n\n\n    Vait kanteloni! -- ellet muuta voi\n    Kuin minun huoliani vaikeroida!\n    Vait kanteloni! -- ellös enää soi,\n    Jos kieles ei voi toisin äänin soida.\n\n    On Suomenmaassa suru synkkä nyt,\n    Kun salomailla kansa nälkään nääntyy,\n    Kun hallan henk' on viljan ryöstänyt,\n    Kun vuoden toivo yhä tyhjäks kääntyy.\n\n    Se sitkeästi työtä tehnyt on,\n    Tuo ryysyinen ja synkkä, valju väki,\n    Se kaatoi ikihongat takalon\n    Ja soita raivatessa nälkää näki.\n\n    Se keväällä, kun teki toukojaan,\n    Kesältä toivoi sadetta ja poutaa,\n    Se että syksyn tullen pelloiltaan\n    Sais aittoihinsa viljakullan noutaa.\n\n    Mut kevätkylmät pani siemenen,\n    Ja kesäkylmät täydensivät kadon,\n    Ja syksykylmät veivät viimeisen\n    Jälelle jääneen niukan viljasadon.\n\n    Ja taas on nälkä vierahana sen,\n    Mut kahta kauheempana entistänsä;\n    Se tulee kera kuolon kauhujen\n    Ja viepi viljoin kansaa päiviltänsä.\n\n    Ei arvaa syrjäinen, kuink' koitetaan,\n    Kuin paljon kärsitähän takamailla,\n    Kuink' elonvoimat työhön uhrataan,\n    Vaikk' ollaan työstä palkkiota vailla.\n\n    Työn siunaus ja palkka talteen jää\n    Suvuille vielä syntymättömille,\n    Kun suo, mi hyytää sekä kylmentää,\n    On sijaa suonut maille viljaville.\n\n    Mut maahan mullattuna silloin on\n    Tää sukupolvi, mi nyt kärsii, raataa,\n    Mi petäjästä leikkaa ravinnon\n    Ja uusin toivein kaskipuita kaataa.\n\n    Soi, kanteloni, salskein sävelin\n    Tuost' uljuudesta, joka kaikki kestää,\n    Mi turvaa työhön, omiin voimihin\n    Ja Herraan, joka sortumasta estää.\n\n\n\nHelmikuun 5 päivänä.\n\n\n    Nuorten laulu korvissani soipi,\n    Pyhän laulun tenhosävel soi.\n    Mieli lämmin on ja veri polttaa,\n    Sydän lempii, hehkuu, jumaloi.\n    Synnyinmaani sorrettu ja kallis,\n    Sinäkö et saisi kukoistaa?\n    Sinäkö et saisi korkealle\n    Vapauden virttä kaiuttaa?\n\n    Hengen vapauttahan vain pyydät,\n    Käydä valistukseen, valohon,\n    Syntysanat syvät tutkiella --\n    Niillä poistaa usvan, pimennon,\n    Niillä nostaa kansan kirkkauteen,\n    Niinkuin taivaan päivyt tähkäpään\n    Nostaa noroilla ja salomailla\n    Alta talven lumen sekä jään.\n\n    \"Maamme\" laulu, soios korkealle,\n    Sytytä sa tulta rintahain!\n    Puhdista kuin leuto suvisade\n    Syömmet laulajain ja kuulijain,\n    Että hehkuisi ne isänmaalle,\n    Työnsä Suomenmaalle pyhittäis,\n    Että töistämme ja toimistamme\n    Itsekkäisyys tyyten poies jäis!\n\n    Että heleästi helkytellä\n    Runotar se kanneltansa vois,\n    Että surun soitostakin kerran\n    Riemun runsas, täysi sävel sois,\n    Riemun sävel, koska maamme armas\n    Jalon ihanasti kukoistais,\n    Koska valossa ja vapaudessa\n    Auvon onnea se ouruais!\n\n\n\nMyrskyssä.\n\n\n    Käy myrsky. Korkealle aallot lyö,\n    Ne rannan hiekkaan uurroksia syö\n    Ja riehuin, ulvoin, vonkuin vimmoissansa\n    Ne heittää ilmaan vaahtovaippojansa,\n    Kun painaa niitä myrskyn raivotyö.\n\n    Ma seison kalliolla katsellen\n    Tät' taistelua luonnon voimien. --\n    Ma kuulen, kuinka myrskyn kannel soipi,\n    Nään, kuinka taivas tulta salamoipi,\n    Kuin kaikki hävittää ois määrä sen.\n\n    Väristen seison täällä vartoen,\n    Ett' taukois pauhu metsän, aaltojen,\n    Ett' tyyntyis veden ranta tyveneksi\n    Ja metsän jylhä humu sointuiseksi,\n    Ett' ois taas luonto raitis, rauhainen.\n\n    Ma sydämmem lohdutukseks näin\n    Tät' taistelua seuraan silmilläin. --\n    Mun kansaanikin uhkaa julma myrsky,\n    Läheltä kuuluu jo sen hurja hyrsky --\n    Mut tyyntyy, tyyntyykö se konsaan näin?\n\n    Jos mahtava nyt mulla kannel ois,\n    Se myrskyn voimalla nyt myöskin sois.\n    Se tuhansihin soisi rohkeutta\n    Ja voimaa, toivoa ja rakkautta --\n    Sois pelkuruuden, pienoismielen pois.\n\n    Ja silloin syttyis pyhä innostus\n    Ja syttyis into sekä uskallus.\n    Ja nuor' ja vanha elämänsä antais\n    Ja saita kalliit aartehensa kantais,\n    Niist' että koituis maalle pelastus.\n\n    Vaan mull' ei ole moista kannelta.\n    Ken soittoani kuulee vienoa?\n    Ei siitä innostua konsaan voida. --\n    Mut anna, Herra, pyhän soiton soida\n    Kädessä jalon -- soida, tenhoa!\n\n    Sa anna soida pyhän kantelon,\n    Se suurten tuntehien tulkki on.\n    Suo jalon soittaa mieliin innostusta\n    Ja toivon riemua ja uskallusta --\n    Niin myrsky tyyntyy sointuun, valohon.\n\n\n\nTakaa Suomenlahden.\n\n\n    Kaukaa takaa suuren Suomenlahden\n    Eestiveljyt mulle viestin toi.\n    Iltahetken istuttaissa kahden\n    Heimokansasta hän tarinoi,\n    Kertoi Viron kansan kohtaloita\n    Raudanraskaita ja ankaroita.\n\n    Vuosisatain orjuus, sortovalta\n    Syöstä tahtoi unhon yöhön sen,\n    Syöstä tahtoi -- mutta sorron alta\n    Kumpus' sille kevät herttainen,\n    Kumpus' kevät, kumpus' kukkasetki\n    Silloin oli Viron aamuhetki.\n\n    Silloin kaikui laulu Viron kielin.\n    Runokannel heloäänin soi.\n    Silloin kylvö tehtiin intomielin,\n    Kuni rakkaus vain yksin voi.\n    Kylvölle jos taivas kasvun antaa,\n    Vuosisadoiksi se heelmän kantaa.\n\n    Viron taivaan taasen pilvet peittää,\n    Kevät kesätöinnä katosi.\n    Murhe musta suruharson heittää\n    Yli kantelon, mi helkkyvi.\n    Surua nyt Viron kannel soipi --\n    Runotar sen itkee, vaikeroipi.\n\n    Mut ei epätoivoon kansa vaivu,\n    Tottunut se myrskysäihin on;\n    Henkisesti kuolemaan ei taivu,\n    Halua sill' ompi elohon.\n    Elonvoimaa tuntee rinnassansa,\n    Hengen vapaus on maailmansa.\n\n    Pilvessä vaikk' onkin Viron taivas,\n    Myrskysäät ne Herran vallass' on.\n    Viron kansa, suuret surus, vaivas\n    Kerran vielä vaihtuu ilohon.\n    Kuningasten kuningas hän tietää,\n    Kuka elämän tai kuolon sietää.\n\n    Kell' on sydän lämpöinen ja herkkä,\n    Kypsi ei oo vielä kuolemaan;\n    Kansa -- nuori kuni kuusen kerkka --\n    Viel' et jouda öiseen unholaan.\n    Elontehtävä on sulle suotu\n    Ja sen täyttämään sä olet luotu.\n\n    Veljeskansa meren tuolla puolla,\n    Viel' on päiväs pilven peittämä,\n    Vielä uhkaa myrskyt täällä, tuolla;\n    Mutta kerran kaikk' on selkeenä.\n    Silloin kantelosi riemuin soipi,\n    Työsi kylvös tuleentua voipi.\n\n\n\n\nII.\n\nMUISTO JA MAINE.\n\n\n\nD.E.D. Europaeus.\n\n\n    Mies muinen kulki, kulki erämaita,\n    Samoili salomaita laajoja.\n    Hän etsi aartehia arvokkaita,\n    Mut aikaa sitten unhotettuja.\n\n    Hän kulki, kulki kauas kotimaasta\n    Aloille entisille kansansa;\n    Nyt osa siitä siellä toimii, raastaa,\n    On alle mahtavamman sortua.\n\n    Ja muukalaisena hän kulki siellä,\n    Aarteita kadonneita etsien,\n    Vaivansa unhottaen ihamiellä,\n    Kun etsittäviään sai ilmoillen.\n\n    Ja tunne lämmin poltti povessansa,\n    Kun käsissään hän piti aarteitaan;\n    Oi, niissä ilojansa, surujansa\n    Soi mennyt aika vielä haudoistaan.\n\n    Ja mailla syrjäisillä heimokansa\n    Hänelle kertoi ihmetarinat;\n    Syvästi tenhos hänen sieluansa\n    Kullervo-laulut jylhän ihanat.\n\n    Niin, runoja hän etsi, lauleloita,\n    Taruja etsi aikain menneitten,\n    Ja löysi paljon, löysi ihanoita,\n    Kalleita perintöjä isien.\n\n    Ja synnyinmaahansa ne sitten tuoden\n    Jakeli löytöjänsä muille hän,\n    Ja täysin käsin niitä muille suoden,\n    Soi myöskin kunnian hän löytäjän.\n\n    Hän teki työtä hiljaa, uutterasti,\n    Vaivaansa nurkumatta milloinkaan;\n    Palkatta työskennellen loppuun asti,\n    Ei palkaks' saanut kiitossanaakaan.\n\n    Ja nyt hän poissa on, on Tuonen mailla --\n    Mies paljon työtä tehnyt poissa on --\n    Mut hautansa on kukkasia vailla,\n    On vallan unhotettu, hoidoton.\n\n    Näin usein käypi -- mailma unhoittaapi\n    Työmiehen uutteran ja hiljaisen,\n    Mut hänen työnsä tuotteet kukoistaapi,\n    Ne elää kautta kaikkein aikojen.\n\n                     Kirjoitetta v. 1889.\n\n\n\nJosef Julius Wecksell.\n\n\n    Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,\n    Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan\n    Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi\n    Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi\n    Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,\n    Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.\n\n    Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain\n    Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin.\n    Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,\n    Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.\n    Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin\n    Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.\n\n         *   *   *\n\n    Tää tuho takatalven\n    Sydäntä kirveltää,\n    Kun kevään toivehista\n    Niin monet häviää,\n    Kun kuihtuu kukka kaunis,\n    Mi suven sulo ois,\n    Kun lehdon laulajista\n    Niin monet kuolee pois.\n\n    Mut takatalven tiedän,\n    Mi vielä julmemp' on;\n    Ei ole luonnon halla\n    Niin tyly, tunnoton.\n    Se ihmissyömmen sortaa\n    Suloisin toiveineen,\n    Se ihmishengen syöksee\n    Pois yöhön ikuiseen.\n\n    Ma tiedän tarun vanhan\n    Sydämmen keväästä;\n    Se oli koittaessaan\n    Niin kaunis, sätevä.\n    Jos tarun kuulla tahdot,\n    Ma kerron sulle sen;\n    Mut niinkuin syksy-yöhyt\n    Se synkk' on, suruinen.\n\n         *   *   *\n\n    Muusain lemmikkinä muinen\n    Nuorukainen yleni;\n    Taivaan tuli rinnassansa\n    Kallis, pyhä liekehti.\n    Luonnosta ja elämästä\n    Lauloi laulut kauneimmat,\n    Ihmishengen kaipausta\n    Kertoi runot ihanat.\n\n    Hän lauloi auringosta\n    Ja kukkasista maan,\n    Hän \"Herran kasvitarhan\"\n    Kuvaili herttaisaan.\n    Hän lemmen huolet lauloi\n    Ja ilot nuoruuden,\n    Ja kauneutta Suomen\n    Ja sankar'-muistot sen.\n\n    Hän tunnon tyyntä rauhaa\n    Ylisti lauluissaan\n    Ja sielun tuskat tuimat\n    Kertoili kaihoisaan.\n    Hän näytti, mist' on apu\n    Ja hoiva saatava,\n    Kun mailman melskehissä\n    On sydän murtua.\n\n    Ja niin monet toiveet silloin\n    Liittyi nuoreen laulajaan;\n    Kunnia ja maine viittoi\n    Häntä taiteen maailmaan.\n    Täynn' ol' mieli miettehiä,\n    Sydän lämmin, hehkuva;\n    Kevätaika oli sillä\n    Ja se versoi lauluja.\n\n    Mahtavimmin kantelonsa\n    Sävelet ne silloin soi,\n    Kun hän draaman ikikauniin,\n    Kun hän \"Daniel Hjorth'in\" loi.\n    Sadat syömmet syttyi silloin,\n    Syttyi toivoon ihanaan:\n    Noin kun kevät runsas ompi,\n    Mitä kesä tuottaakaan?\n\n    Mut ei kesä koskaan tullut,\n    Tuli takatalvi vaan,\n    Syömmen nuoren, rikkaan hyyti\n    Kolkoksi kuin erämaan.\n    Pyhä tuli sammui silloin,\n    Hengen valo katosi,\n    Kevät kuoli -- kukat kuihtui,\n    Laulut ijäks vaikeni.\n\n    Talon kolkon synkät suojat\n    Kätki nuoren laulajan,\n    Talo kolkko yhä vielä\n    Kätkee ruumiin riutuvan.\n    Laulunsa yl' maamme kuulut\n    Hälle ovat oudot vaan;\n    Kuni varjo, vainaja hän\n    Liikkuu vielä päällä maan.\n\n         *   *   *\n\n    Tän tarun olen kuullut\n    Keväästä sydämmen,\n    Jon surmas takatalvi\n    Jo sarastaissa sen.\n    Siit' on jo monta vuotta,\n    Mut talvi kestää vaan --\n    Ei aurinkoa löydy,\n    Mi sais sen poistumaan.\n\n\n\nJohannes Takanen.\n\n(k. 1885.)\n\n\n    Ei sulle onnettaret hymyelleet,\n    Sun teilles kukkasia kylväen;\n    Ei lemmittynään sua lemmiskelleet\n    He riemujansa sulle jaellen.\n\n    Sä ankarasti nuorena jo vallan\n    Sait tutustua elon myrskyihin,\n    Kun kova onni henki hyisen hallan\n    Sun toivos ihanimpiin kukkasiin,\n\n    Kun puute vaani sua saaliiksensa\n    Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois,\n    Kun syömmes nuoren aatekuvinensa\n    Tuo julma peikko vanginnunna ois.\n\n    Vaan kesken vastuksia toivoit vielä\n    Ja katsoit luottain päiviin tuleviin,\n    Ja luomisvoimallasi ihamiellä\n    Loit eloa sa kylmään marmoriin.\n\n    Näin Suomi kunniaa sai pojastansa,\n    Sen rakkaus ja taide sille soi --\n    Nyt nimes povehensa peittää kansa\n    Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.\n\n    Mut suree, että nuorna vallan vaivuit\n    Sa ennen-aikaisehen hautahan,\n    Ett' alle puutteen silloin juuri taivuit,\n    Kun onni sulle näytti viittovan.\n\n    Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti\n    Ja elon uuden povees viritti,\n    Kun tulevaisuus toivollisna loisti --\n    Niin silloin löysitkin sä hautasi. --\n\n    Taas Suomi seisoo huolipuvussansa,\n    Sen äidinsydän murheellinen on;\n    Näin jaloimmat silt' usein pojistansa\n    Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. --\n\n    Niin nuku siis, sa kaihoin kaipaeltu,\n    Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa;\n    Ihanat kuvat, jotka muovaeltu\n    On käsilläs, ne tuntee isänmaa.\n\n\n\nAugust Uotila.\n\n(k. 1886.)\n\n\n    Nuorukainen, Suomi vanhimpasi\n    Siunaava on aina muistoasi,\n    Siunaava on nuorta eloasi,\n    Vaikka varhain sorruit pois.\n\n    Elithän sä nimes aamukoiton,\n    Saithan nähdä työsi ensi voiton,\n    Kuulla sait jo mainees alkusoiton\n    Kunniaksi Suomenmaan.\n\n    Vaikk' ei neros kauan saanut luoda,\n    Ihanteitas maalles ilmituoda,\n    Henkes kuvia ei monta suoda, --\n    Lepäät kaihottuna sa!\n\n    Haudallas -- ei kotikuusi siellä\n    Huminoi, mi sulle kaihomiellä\n    Suruamme suurta äidinkiellä\n    Suloisesti kuiskoais.\n\n    Mutta tuuli, joka siivin liitää\n    Halki ilmojen, se luokses kiitää,\n    Tervehdyksen tuoden, kertoin siitä\n    Maasta, joka kalliin on.\n\n    Suomen pääsky, ollen talvitiellä,\n    Levähtäissään palmupuussa siellä,\n    Sulle visertelee kaihomiellä\n    Viestin synnyinmaastasi.\n\n    Silloin kuuntelee sun henkes heitä,\n    Silloin muistelet sa armas meitä;\n    Viestin sulta, tullen taivaan teitä,\n    Tuopi tuuli, pääsky taas.\n\n\n\nUno Cygnaeus.\n\n\n    Tyynen meren rannikoilla,\n    Metsiss' uuden maailman\n    Kulki kauan, kauan sitten\n    Poika kylmän Pohjolan.\n\n    Villin luonnonkansan kesken\n    Omaa maataan muisteli,\n    Siellä syttyi suuri aate\n    Suomen kansan onneksi.\n\n    Ajatteli omaa kansaa\n    Salomailla Suomenmaan:\n    Miten voisi herättää sen\n    Täyteen itsetajuntaan?\n\n    Miten saisi tiedon vedon\n    Salomaiden sydämmeen?\n    Miten kansaa veljyytehen?\n    Miten hengen vapauteen?\n\n    Sitkan villijoukkoin luona\n    Tätä mietti Suomen mies,\n    Hälle haaveiluissaan väikkyi\n    Suuri, lämmin kotilies'.\n\n         *   *   *\n\n    Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut.\n    Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut.\n    Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa.\n    Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.\n\n    Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi;\n    Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi;\n    Syttyy lempi tähän maahan, joka meist' on verraton,\n    Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.\n\n    Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun\n    Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun;\n    Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi,\n    Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.\n\n    Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies' kun lämmittää,\n    Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää.\n    Kyllä katsoo Suomen äidit, ett'ei sammu milloinkaan\n    Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.\n\n    Kotiliesi lämmin lieskuu,\n    Aate suur' on voittanut,\n    Siunausta, valistusta\n    Tuhansihin kylvänyt.\n\n    Mutta hän, mi lieden laati,\n    Aatteen suuren ilmitoi,\n    Hän jo nukkuu nurmen alla\n    Hälle taivas levon soi.\n\n    Nukkuu -- mutta työnsä elää\n    Kautta kaikkein aikojen,\n    Uno Cygnaeuksen muisto\n    Rakas on ja ikuinen.\n\n\n\nWolmar Styrbjörn Schildt.\n\n(31.7.1810-31.7.1891)\n\n\n    Yks' yhdeksättä vanhus täytät vuotta,\n    Yks' yhdeksättä -- pitk' on aika tää.\n    Se pitkä on; mut eip' oo suotu suotta\n    Se sille, ken sen käyttää ymmärtää;\n    Voi miehen työ ja toimi paljon tuottaa,\n    Kun ikää on ja into lämmittää.\n    Ja sull' ol' sydän täynnä innostusta\n    Ja sull' ol' voimaa sekä uskallusta.\n\n    Kun olit nuori, silloin Suomen kansa\n    Se sotavammojansa vaikeroi,\n    Yö henkinen sit' uhkas kauhuillansa\n    Kuin halla, joka viljan viedä voi;\n    Vain hyljättynä kaukosaloillansa\n    Tää kieli isiemme vielä soi,\n    Ja synkältä se näytti onni Suomen --\n    Mut kiitos Herran, maalle koitti huomen!\n\n    Ja nuorten työstä sille huomen koitti,\n    Se työ se innosti ja lämmitti,\n    Ja nuoruusvoimilla se esteet voitti\n    Ja raivas tietä, mielet tenhosi;\n    Taas kanneltansa Suomi armas soitti,\n    Se laulut unhoitetut viritti,\n    Ja Suomalaiset heräs horrostansa\n    Ja tunsi olevansa Suomen kansa.\n\n    Se aik' ol' maamme armaan kevät-aika,\n    Tek' innoin nuoret silloin toukojaan,\n    Ja työn ja rakkauden pyhä taika\n    Sai ihanasti touot nousemaan.\n    Ja joskin huokui hyytä hallan aika\n    Ja oli riistää viljan toivokkaan,\n    Niin, siunauksensa kun taivas antoi,\n    Se kasvoi, heilimöi ja heelmän kantoi.\n\n    Sin' olit yksi kylväjistä noista,\n    Ja siitä kiitos sulle lämpöinen!\n    Yks' olit uuden Sammon laatijoista,\n    Mi tuotti elon uuden Suomellen.\n    Se Sampo synkkyyden ja pelon poistaa,\n    Kun uhkaa idän halla härmäinen;\n    Ei hyytää meitä voi se, vaikk' ois mieli --\n    Meill' ompi kansallisuus, äidinkieli.\n\n    Nyt olet yksin -- suuret aikalaises\n    On poissa, heille taivas levon soi --\n    Taas näet pilvet synkät uhkaavaiset,\n    Ne myrskysäistä sulle tarinoi --\n    Mut soikoon sulle sanat heimolaises:\n    \"Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!\"\n    Se päivä kyllä kerran vielä koittaa,\n    Sill' yksin totuudell' on voima voittaa!\n\n\n\n\nIII.\n\nKOTI JA YSTÄVYYS.\n\n\n\nB. F. Godenhjelm'ille 1.\n\n(7.1.1890.)\n\n\n    Jo kevät joutuu, valon armas aika,\n    Kevättä luoden mieliin ihmisten;\n    Jo jään ja lumen poistaa lämmön taika,\n    Mi huokuu yli merten, mannerten.\n    Sulavi kirsi -- koituu kylvön aika,\n    Ja puut ja pensaat käyvät lehtehen,\n    haloilla Suomen laulu raitis raikuu\n    Ja ulapoilla Ahdin kannel kaikuu.\n\n    Ja viikko muuan vierähtää kun saapi,\n    On kesä kukkaisa jo parhaillaan,\n    Ja vainioita vilja kaunistaapi,\n    Mi täysin tähkin heiluu herttaisaan.\n    Maamies sit' tähystää ja riemuaapi:\n    Siin' ompi palkka hänen vaivoistaan.\n    Sen syksy hälle tullessansa tuopi,\n    Se talvellakin hyvän tunnon suopi.\n\n    Näin luonnon laita -- näinpä ihmisenki\n    Oi hallakin on aika keväimen,\n    On aika, jolloin herää ihmishenki\n    Ja kokoo aineksia taltehen.\n    Mi suurt' on, ihanaa -- se enitenki\n    Kylvääpi sieluun pyhän siemenen --\n    Ajalla suven siemenet nuo varttuu,\n    Ja syys kun saa, ne hedelmiksi karttuu.\n\n    Lie armas ollut sulla kevät-aika --\n    Sa opettaja kallis, rakkahin, --\n    Sun suvellas kun on niin kumma taika\n    Hyveitä luoda nuorten mielihin.\n    Tään laadit kodin, jot' ei murra aika;\n    Valon ja lämmön loit sen suojihin.\n    On paras paikka maailman tää vainen,\n    Ja onnellinen tääll' on jatkolainen.\n\n\n\nIda Godenhjelm'ille.\n\n\n    Lämmin tunne täyttää\n    Monet sydämmet,\n    Sulle hartaat nousee\n    Onnen toivehet;\n    Jatkon tyttösarja\n    Sua tervehtää\n    Kuni arvokasta,\n    Armast' ystävää.\n\n    Miten raivonneekin\n    Elon myrskysäät,\n    Rakas olet meille --\n    Rakkahaksi jäät.\n    Elämäsi onnen\n    Taivas suojelkoon!\n    Elämäsi kaiken\n    Korkein siunatkoon!\n\n\n\nB. F. Godenhjelm'ille.\n\n(7.3.1893.)\n\n\n    Sopeihin saata kanteloni kielet,\n    Runotar Suomen sinisilmäinen!\n    Käy halki saloin, kierrä ilmapielet,\n    Tuo suloa sa suvilehtojen.\n    Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet,\n    Niin sointuun pyrkii sanat sydänten.\n    Sopeihin siis sa kanteloni laita\n    Ja johda mua kohti runomaita!\n\n    Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä\n    Niin herttaista ja armasta nyt on,\n    Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä\n    Ja joka miel' on kirkas, talveton. --\n    Ei ole valtaa lumella, ei jäällä,\n    Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon.\n    Ei ole valtaa talvituntehilla,\n    Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.\n\n    Ja sydän syttyy sua aatellessa,\n    Sa opettaja kallis, rakkahin!\n    Ei ole yhtään tässä huonehessa,\n    Ken sua ei siunais mielin lämpöisin;\n    Ja parvet sankat elon aalloksessa\n    Ne muistaa sua valotuntehin. --\n    Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä,\n    Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.\n\n    Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen\n    Sit' eipä idän halla panna voi!\n    Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen\n    Se sydämmissä versoo, ihanoi --\n    Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen,\n    Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi.\n    Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle\n    Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. --\n\n    Vähäinen luvultaan on Suomen kansa,\n    Se miekkavallaks' ompi mahditon;\n    Mut hengen työllä sekä aurallansa\n    Se valon tietä käypi voittohon.\n    Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa\n    Ja takaloilta öisen pimennon.\n    Sen sivistyksellä on syvät juuret --\n    On Kalevalan virret ikisuuret.\n\n    Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis,\n    Kuin haipunut se ompi ennenkin,\n    Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis.\n    Se sorron alla hehkuis sittenkin.\n    Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis,\n    Joll' oikeus on elää uljahin.\n    Se toivois, toimis, poistais ajan öisen --\n    Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:\n\n    Ylhäältä armo tulee suuri, oiva;\n    Sielt' työhön, toimehenkin siunaus;\n    Siell' oikeudella on tuki, hoiva --\n    Jumala sorretun on linnoitus.\n    Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva,\n    Ett' onnen syttyis pyhä riemastus,\n    Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut,\n    Kun onnen päivä poistais öiset surut.\n\n    On tyttösarja koulun suomalaisen\n    Edessäs, opettaja arvokas,\n    Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen\n    Me emme petä sinun toiveitas!\n    Ylinnä isänmaa on Suomen naisen,\n    Jos sorrettu se on tai onnekas.\n    Sydämmen kielenä on Suomen kieli\n    Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.\n\n\n\nKun sataa.\n\n\n    Vettä sataa vihmoo,\n    Vihmokohon vaan,\n    Minä suljen silmän'\n    Enkä katsokaan.\n    Annan lentää ajatusten\n    Yli vetten, mannerten,\n    Yli soiden sulloella\n    Luokse kotikoivujen.\n\n    Kuulen, kun ne kuiskii,\n    Kuiskii tarujaan,\n    Kun ne myrskyn kuoroon\n    Yhtyy laulamaan.\n    Näen koivuin sorjat oksat\n    Huoneusta saartavan,\n    Niinkuin suojais haltijaa ne\n    Myrskysäiltä maailman.\n\n    Näen haltijankin\n    -- Äidin armahan --\n    Näen otsan valjun,\n    Silmän tuikkivan.\n    Ja nuo monet hienot uurteet,\n    Joit' on suru uurtanut,\n    Ja mä ihmettelen taasen,\n    Ettet aikaa sortunut.\n\n    Elämäsi onnen,\n    Armas, kadotit,\n    Kun sä nuoruuslempes\n    Maahan multasit.\n    Luonas Tuonen kolkko vieras\n    Vieraillut on sittenkin,\n    Riistäin äidin sydämmeltä,\n    Mik' ol' sille rakkahin.\n\n    Mistä sait tuon voiman,\n    Hengen lujuuden?\n    Uskos harras, lämmin\n    Sekö antoi sen?\n    Kun noin kärsit nurkumatta\n    Osatarten oikkuja,\n    Itses unhoitat ja muille --\n    Muille tarjoot lohtua.\n\n    Elon pikku huolet\n    Käy niin turhiksi,\n    Kun ne vertaan suureen\n    Sydänsuruusi.\n    Surun kätket sydämmeesi,\n    Siit' et äännä, valita --\n    Työstäs hiljaisesta etsit\n    Lohtua ja unhoa.\n\n    Mistä sait tuon voiman,\n    Hengen lujuuden?\n    Uskos harras, lämmin\n    Sekö antoi sen?\n    Mistä sait tuon syvän lemmen,\n    Joka kaikki anteeks' suo,\n    Joka hornan syvyyksistä\n    Sillan sinitaivoon luo?\n\n    Tiedä en -- mut kiitän\n    Sua siitä vaan,\n    Kiitän parhaimmasta,\n    Mit' on päällä maan.\n    Äidin lemp' on puhtain, pyhin,\n    Suurin, alttiiks-antavin --\n    Äidin lemp' ei koskaan sammu,\n    Vaikka sammuis tähdetkin.\n\n    Vettä sataa, vihmoo --\n    Vihmokohon vaan,\n    Minä suljen silmän'\n    Enkä katsokaan.\n    Annan luistaa ajatusten\n    Yli vetten, mannerten,\n    Yli soiden sulloella\n    Luokse äidin armaisen.\n\n\n\nÄidilleni.\n\n\n    Mitäpä siitä jos nukkuisin,\n    Nukkuisin ainaiseksi?\n    Nukkuisi sydämmen murhekin,\n    Sais sydän tyveneksi --\n    Huolta ei tuntisi ollenkaan,\n    Olisi kylmä ja tyyni vaan.\n\n    Nukkua en toki tahtoiskaan,\n    Äitini itkis armas, --\n    Lapsi jos vietäisi Tuonelaan,\n    Äitini miel' ois karmas.\n    Multa ei painaisi sydäntäin\n    Niin kuni murhe mun äitiäin.\n\n    Liian jo monta on Tuonelaan\n    Saattanut äitikulta,\n    Liiaksi hänen on onneaan\n    Riistänyt musta multa --\n    Lohtua, lohtua hälle vaan\n    Luoda jos voisin ma hiukankaan!\n\n\n\nNuku raudassa.\n\n\n    Nuku rauhassa, veljyt armas,\n    Unta tyyntä ja ihanaa.\n    Suru synkkä ja kaiho karmas\n    Ei sun luoksesi enää saa.\n    Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,\n    Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.\n\n    Olen itkenyt aikaa monta,\n    Ijäks' mennyttä itkenyt.\n    Nyt on eloni ilotonta,\n    Sydän sairas ja särkynyt.\n    Niin nyt olen ma raukka impi,\n    Kuni taittunut rannan rimpi.\n\n    Taivaan rauhoa anon sulle,\n    Kristus sielusi siunatkoon!\n    Suokoon lohtua syömmeen mulle,\n    Kristus henkeni valaiskoon!\n    Anna usko ja autuus meille,\n    Johda, armias, taivaan teille!\n\n    Nuku rauhassa, veljyt armas,\n    Unta tyyntä ja ihanaa.\n    Suru synkkä ja kaiho karmas\n    Ei sun luoksesi enää saa.\n    Siell' on hiljaista, tyyntä rauhaa,\n    Siell' ei elämän myrskyt pauhaa.\n\n\n\nEräänä syntymäpäivänä.\n\n\n    Kukkuu käki ja laulaa linnut,\n    Huokuu suloa taivas, maa;\n    Veden kalvo se siintää, välkkyy;\n    Vilja heelmöi ja nuojuaa.\n    Kaiken mailman nyt elvyttääpi\n    Luojan ääretön rakkaus,\n    Rakkaus, joka elon antaa,\n    Luonnon kaiken on uudistus.\n\n    Rakkaus, joka mustan mullan\n    Saattaa kukkia kasvamaan,\n    Rakkaus, joka kallionkin\n    Saattaa lähteitä kuohumaan,\n    Rakkaus, joka sydämmehen\n    Luopi kaunoisen keväimen,\n    Jonka määränä ompi aina\n    Ylin ihanne ijäinen.\n\n    Sepä rakkaus valollansa\n    Sunkin sielusi valaiskoon,\n    Iki-kevähän luokoon sinne,\n    Iki-onnen se suokohon,\n    Että elosi oisi kaunis,\n    Oisi tyyni ja sätevä,\n    Niinkuin kukkaisa kesä-aamu,\n    Niinkuin armainen aamu tää!\n\n\n\nNuorelle taiteilijalle.\n\n\n    Paistaa päivä ja hopealle\n    Hohtaa talviset kentät nuo,\n    Havumetsälle huojuvalle\n    Huurre loistavat helmet luo.\n\n    Viikot vierii ja kevät saapi.\n    Luonto elpyvi, vihannoi;\n    Ahti kannelta kaiuttaapi --\n    Väinön soitto se suloin soi.\n\n    Kuule -- katsele nuorukainen,\n    Niistä intoa henkes saa;\n    Niistä lempeä, voimaa vainen\n    Nuori syömmesi ammentaa.\n\n    Eikä kumma, jos Suomi voikin\n    Näin sun mieltäsi innostaa,\n    Jos se lempeä rintaan loikin --\n    Hurmeen höystämä on tää maa.\n\n    Verta vuotanut on sen kansa,\n    Tuskat tuntenut tuhannet;\n    Mut ei himmennyt kunniansa\n    Kirkkaat loistavat sätehet.\n\n    Taidelahjasi ottaa vastaan\n    Pyhä, kallihin Suomenmaa;\n    Lempisilmin se seuraa lastaan,\n    Sua siunaten rakastaa.\n\n    Luomisvoimallas mitä luotkin,\n    Mieti: maalleni annan sen;\n    Silloin aartehet armaat suotkin,\n    Ihanteitasi palvellen.\n\n\n\nAnna Enkvist.\n\n(29.2.1862-7.4.1891.)\n\n\n            \"Niin nukahti nuorena,\n            Verevänä vierähti.\"\n\n    Lyhyt oli elämäsi, Anna;\n    Lyhyen se lyhyt oli vaan,\n    Lyhyt, kuni yö on kevähällä --\n    Kirkas kuni päivä kirkkainnaan.\n\n    Kirkkauden sait sä ylähältä,\n    Vapahtaja sulle antoi sen,\n    Iki-elämän sä kuljit tietä,\n    Olit ijäisyyden-ihminen.\n\n    Lämmin sydän povessasi sykki,\n    Lämmin sekä alttiiks-antava;\n    Olit huolten huojentaja hellä,\n    Murehissa lohdun antaja.\n\n    Olit kotis sydän sekä keskus --\n    Kotis lämpöisen ja herttaisen --\n    Hellä äiti, kelpo kasvattaja,\n    Ystävänä vakaa, armainen.\n\n    Tyhj' on kotis nyt, sen sydän poissa\n    Suru suuri siellä vallitsee, --\n    Kosteat on pienten orpoin silmät,\n    Sydänt' isän suru runtelee.\n\n    Tyhj' on kotis nyt, sin' olet poissa --\n    Mut sun muistos siunattu se jää --\n    Riemuin autuasten asunnoissa\n    Puhdas henkes Herraa ylistää!\n\n\n\nJ. E. Sandelin.\n\n(24.10.1890.)\n\n\n    Sin' olet poissa! -- Yhden talven lumi\n    Jo kattanut sun hautakumpus on;\n    Sin' olet poissa! -- Yks' on kevät saanut\n    Jo haudallesi luoda kukaston.\n    Nyt kesän aika kuluu kulumistaan\n    Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen --\n    Mut sinä nukut Tuonen syvää unta,\n    Et enää herää eloon maalliseen.\n\n    Sin' olet poissa! -- Kylm' on sydän lämmin,\n    Mi rakastaa ja osaa ottaa voi,\n    Mi tunsi toisen ilot sekä huolet\n    ja murretulle lohdun sanan soi.\n    Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut --\n    Kun tuntea soi ihmissydämmen, --\n    Siks' erhetysten, rikostenkin alta\n    Sun syvä silmäs keksi ihmisen.\n\n    Sä tiesit, että ihminen on heikko,\n    Mi langeta -- mut nousta jälleen voi.\n    Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki\n    Silloinkin, kun se yössä haparoi.\n    Ja siksi muistos rakkahana säilyy,\n    Kun monen muun jo peittää unheen yö,\n    Ja siks' ei turha elämäsi ollut --\n    Siks' ompi siunattu sun elos työ!\n\n\n\nRauha.\n\n\n    Nuku, ystäväni armas,\n    Nuku unta rauhaisaa,\n    Jot' ei häiri taudin tuska\n    Eikä kipu katkera.\n\n    Nuku, niinkuin kukka kaunis\n    Nukkuu talven tultua\n    Lumen alla, vartoin siellä\n    Kesää uutta armasta.\n\n    Nuku nuorna, lemmellisnä,\n    Kaihoin kaipaeltuna,\n    Nuku elos keväimessä\n    Vartoin kesää ainaista.\n\n    Nuku, Rauha, kukka hento,\n    Elon myrskyn murtama,\n    Nuku -- sua omaisesi,\n    Ystäväs ei unhoita.\n\n\n\nJatkon huviretkellä.\n\n(24.5.1890.)\n\n\n    Jo murtunut on aikaa talven valta.\n    On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, --\n    Ja taas on suvi -- versoin ihanasti\n    Taas Suomi-äiti armas myhäjää.\n    Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen\n    Ja kutsuu läikkyville laineilleen,\n    Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta\n    Ja suloansa suoda sydämmeen.\n\n    Mut suven kanssa koituu eron aika;\n    Jo eron raskas hetki meille saa,\n    Mi kodist' yhteisestä, kallihista\n    Niin monta meistä ijäks' eroittaa.\n    Kun syksy saa -- taas kotiliesi hehkuu\n    Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, --\n    Mut lämpöään ne eivät teille huo'u,\n    Toverit poistuvaiset, rakkahat!\n\n    Te silloin poissa ootte -- kaipaellen\n    Teit' täällä usein, usein muistellaan.\n    Niin vierköön aika -- meille vierahiksi\n    Te ette voi tok' käydä milloinkaan.\n    Oi, yhdysside luja meidät liittää,\n    Ja se on lempi tähän laitokseen\n    Ja rakkaus sen jaloon johtajahan,\n    Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.\n\n    Niin yhdysside luja meidät liittää:\n    Samahan meill' on pyhä isänmaa,\n    Ja sama meill' on armas äidinkieli\n    Ja sama työkin meille sarastaa:\n    Annamme synnyinmaalle kaiken voiman\n    Ja sille lempemmekin puhtaimman.\n    Hyvästi toverit! -- Nyt Herran haltuun!\n    Hän suokoon siunauksen runsahan!\n\n\n\nYstävälle.\n\n\n    Raitis, tuoksuva aamutuuli,\n    Ystävälleni viesti vie!\n    Itse seurahas liittyisin ma, --\n    Mutta liian on pitkä tie.\n\n    Vedet välkkyvät välillämme\n    Sekä kunnahat korkeat,\n    Suot ja salojen sankat metsät,\n    Honkapuut iki-salskeat.\n\n    Sitten laajoja vainioita,\n    Joilla vilja se lainehtii!\n    Meri lempien rantaa saartaa,\n    Sille laulavi, uneksii. --\n\n    Raitis, tuoksuva aamutuuli,\n    Ystävälleni viesti vie!\n    Itse seurahas liittyisin ma --\n    Mutta liian on pitkä tie.\n\n    Kerro, kaihoni kaikki hälle,\n    Hälle toivoni kerro myös,\n    Miten tähtöset toivon tuikkii\n    Mulle surujen synkäss' yöss'\n\n    Miten Luoja ei lastaan heitä\n    Eikä sortua anna sen;\n    Surun suopi, mut lohdun myöskin\n    Isä lempeä, ylhäinen.\n\n\n\n\nIV.\n\nLUONTO.\n\n\n    Aamu on kaunis ja linnut ne laulaa,\n    Mäntymetsä se huminoi,\n    Sydänki sykkivi riemusta mulla,\n    Murhe täällä ei viihtyä voi.\n\n    Toivosta täyttyvi syömmeni täysin,\n    Voimaa, valoa siihen saa,\n    Toivoa tohdin ma maalleni taasen\n    Edistystä ja kunniaa.\n\n    Altapa soiden ja härmäisen hallan\n    Maamme noussut on kukkimaan,\n    Hurme ja nälkä ne kasvatti kansan\n    Omaan työhönsä luottamaan.\n\n    Työ, se on voima, mi suuria luopi;\n    Työhön kansani tottunut on,\n    Henkensä työllä se nostavi\n    Suomen täytehen loistohon.\n\n\n\nAamusella.\n\n\n    Jo lahti tyyni välkkyvi helmeillen,\n    Sen pintaan luopi päivyet paistettaan,\n        Ja metsän pimennossa kukkuu\n        Käkönen lempensä ilon, huolen.\n\n    Ja kastehelmet kiiltävi kaunoisna\n    Ja aamutuuli huokuvi tuokseita.\n        Ja rannalla ma seison yksin\n        Ihaillen aamua ihanaista.\n\n    Ja sydän sykkii lämpöisnä povessain\n    Ja siinä herää sointuja vähittäin,\n        Ne soinnut synnyttävi siellä\n        Kaunoinen syntymämaani Suomi.\n\n    Se seisoo niinkuin morsian ihana\n    Ja puoleks' hymyy, puoleksi vakaa on;\n        Sen kulmilla on kiehkurainen\n        Suloista laps'ajan muistelmista.\n\n    Ja sinitaivas saartavi kaunoista\n    ja hymyhuulta, ruusuista armastaan,\n        Mi, vuolla hohtain hopeaisna,\n        Kultaisna kuultavi kunnahilla.\n\n    Oi Suomi kaunis, lemmikki taivahan,\n    Sa kasva, vartu Luojasi suojassa,\n        Sa tuoksu, ihanoi, oi maamme,\n        Lemmessä lastesi onnellisna.\n\n    Lempemme luova kultia sulle on,\n    Sun kerran viel' on nostava loistohon;\n        On kautta työmme nimes kaiku\n        Kauaksi kiirivä yli maiden.\n\n    Vaan siksi kasva, vartu ja ihanoi,\n    Sa maamme armas, lemmikki taivahan,\n        Niin -- kasva, vartu, tuoksu, toivo,\n        Lemmessä lastesi onnellisna!\n\n\n\nMetsässä.\n\n\n    Tiu, tiu, ti ti tii!\n    Soi oksalta,\n    Kvivi vitt, kvivi vitt!\n    Soi toiselta. --\n    Nuo ne riemuta ymmärtää\n    ja nauttia elämää.\n\n    Sur sur, su su sur!\n    Soi ilmassa,\n    Siri sir, siri sir!\n    Soi ruohosta. --\n    Nyt päivyt se heloittaa!\n    Ja niitty se tuoksuaa!\n\n    Hallooh, la la laa!\n    Näin tyttönen.\n    Kili kal, kili kal!\n    Ja vastaten\n    Myös kello se kalkahtaa,\n    Kun Kellokki astahtaa.\n\n    Hallooh la la laa!\n    Yl' metsämaan,\n    Hallooh, la la laa!\n    Se soipi vaan,\n    Ja siinä on riemua,\n    Ja siinä on kaihoa.\n\n\n\nVarpunen.\n\n\n    Tiu, tiu! -- Tuuli käy, --\n    Kylm' on oksan olalla,\n    Siementä ei missään näy!\n    Tiu, tiu!\n    Tiukkuu varpu oksalla.\n\n    Tiu, tiu! -- Tuiskuaa,\n    Joka korren peittäen;\n    Hangen alt' ei mitään saa,\n    Tiu, tiu!\n    Nälkä nyt on varpusen!\n\n    Tiu, tiu! -- Tyttönen,\n    Varpuselle siemen tuo!\n    Köyhä ompi varpunen,\n    Tiu, tiu! --\n    Kunnes Luoja kevään suo!\n\n    Tiu, tiu! -- Silloin on\n    Varpusella varoja,\n    Luonnon laar' on pohjaton!\n    Tiu, tiu!\n    Joudu kevät kukkaisa!\n\n    Tiu, tiu! -- Tyttönen,\n    Joutuisasti siemen tuo!\n    Viel' on talvipakkanen,\n    Tiu, tiu! --\n    Milloin Luoja kevään suo?\n\n\n\nJoulukuusen luona.\n\n\n    Ja huoneessani mulla\n    On kuusi korpimaan,\n    On huurteinen sen runko,\n    On lunta oksillaan.\n\n    Ja kuusen raikas tuoksu\n    Kun täyttää suojani,\n    Se tuopi tervehdyksen\n    Saloilta Suomeni.\n\n    Saloilta, joilta taide\n    Eloa uutta saa --\n    Saloilta, joissa Suomen\n    Runotar asustaa.\n\n    Salojen sorjat metsät\n    On maamme kaunistus,\n    Ja niissä, niissä myöskin\n    On maamme rikkaus. --\n\n    Kun kansa varat hukkaa\n    Helyihin ulkomaan,\n    Vahingon Suomen metsät\n    Käy kaatuin korvaamaan.\n\n    Oi terve, terve teille,\n    Te maamme mahtavuus!\n    Ja terve sulle myöskin,\n    Sa kaunis joulukuus'!\n\n    Oi että teidän lainen\n    Ois kansa Suomenmaan\n    Se että Suomen eestä\n    Ois valmis kuolemaan\n\n\n\nVuoden lopulla.\n\n\n    Kupukannen tähdet tuikkii,\n    Sinilaki säteilee;\n    Maata synkkää, pimeätä\n    Tervehtäin ne katselee.\n\n    Että poistuis murhe musta,\n    Ihmismielten katkeruus,\n    Että muistais kansat kaikki:\n    Koittanut on valo uus'.\n\n    Koittanut on ihmisille\n    Totuus, armo, rakkaus,\n    Vapaus ja varma toivo,\n    Syntein anteeksiantamus.\n\n    Oi, Sa korkeuden Herra,\n    Hallitsija mailmojen,\n    Kansalleni armos anna,\n    Käännä kasvos puoleen sen.\n\n    Anna leipää korpimaihin,\n    Siunaa kansa takalon!\n    Anna voimaa, rohkeutta!\n    Nääntyvä se muuten on.\n\n    Poista vaarat, vaivat kaikki\n    Anna maani kukoistaa!\n    Ken sit' uhkaa ilkijuonin,\n    Kätesi sen kukistaa.\n\n\n\n\nV.\n\nSYDÄN.\n\n\n\nSyksyllä.\n\n\n    Syysmyrsky käy ja puisto paljastuu,\n    Sen keltalehtiä nyt tuuli heittää,\n    Miljoonittain ne maahan laskeuu\n    Ja kesän kukkaset ne multaan peittää.\n\n    Ne hautaavat niin monta elämää\n    Ja sulomuistoja ja unelmoita;\n    Kas tuossa orvokin jo peittyy pää --\n    Sen helpeillä näät hallan suuteloita.\n\n    Nuo viileet suutelot ne hiljalleen\n    Elämän nesteet kukkaselta hyytää,\n    Olosta oudost' uneen rauhaiseen\n    Ne kukkaa pientä nukutella pyytää. --\n\n    Kun sitten kevään tullen kirkkaammin\n    Heloittaa avaruuden kultakerä,\n    Kun nousee nurmi, puhkee lehtikin,\n    Taas silmänsä myös avaa kukan terä.\n\n    Siis painu, painu alle lehtien\n    -- Nyt alkaa pimeyden, vilun valta --\n    Kun aikas nukut, nostaa ilmoillen\n    Sun päivyt luminietostenkin alta.\n\n    Minäkin mielelläni nukkuisin\n    Unelmatonta, tyyntä, syvää unta;\n    Mut min' en saa -- vaikk' kylmää vilukin --\n    Mun peitoksen' ei sada vielä lunta.\n\n\n\nVuolteessa.\n\n\n    Toista tyynnyttelen -- itse\n    Tyyntyä en voi --\n    Lohdutan, vaikk' korvissani\n    Kauhunsävel soi, --\n    Tuttupa tuo sävel mulle,\n    Tuttu vanhastaan!\n    Siksipä en siitä huoli,\n    Soikoon, soikoon vaan!\n\n    Riistäköön se viimeisenki\n    Ilon rinnastain, --\n    Toivon, uskon, luottamuksen\n    Vieköön kaikki vain!\n    Ken ne kaikk' on kadottanut --\n    Tyyni olla voi,\n    Kauhunsävel eipä hälle\n    Koskaan enää soi!\n\n\n\nSairaana.\n\n\n    Näin päivät pääksytysten\n    Ma lepäellä saan,\n    Elämä lyhyt ompi\n    Ja näin se kuluu vaan!\n\n    Muut työssä toimii, hyörii\n    Mun työn' on haaveilu;\n    En kuulla saa, kun kutsuu\n    Elämän taistelu.\n\n    Nyt uudet aatevirrat\n    Käy yli kaiken maan,\n    Sydämmet sytyttääpi\n    Ne mahtivoimallaan.\n\n    Ja veljellisyys syttyy\n    Ja syttyy innostus;\n    On nuorten tunnussana\n    Vapaus, valistus.\n\n    Paheista vapahiksi\n    He pyrkii kokonaan,\n    Valavat valistusta\n    Asuntoon halvimpaan.\n\n    Mut päivät pääksytysten\n    Ma lepäellä saan,\n    Elämä lyhyt ompi\n    Ja näin se kuluu vaan.\n\n\nYksin.\n\n\n    Oot yksin keskellä joukkion\n    Ja pystyssä pääsi sä kannat. --\n    Suot kurjien hihkua, temmeltää\n    Ja käärmehen myrkkyä hengähtää.\n    Oot yksin keskellä joukkion,\n    Ja pystyssä pääsi sä kannat.\n\n    Kyyn henkii myrkkyä joukkio,\n    Se mainehes tahrata tahtoo!\n    Sun luontehes ehjä ja ylevä\n    Se ongelma sille on hämärä.\n    Kyyn henkii myrkkyä joukkio\n    Se mainehes tahrata tahtoo!\n\n    Oot sille hämärä ongelma,\n    Käsittämätöin kuni sfinksi!\n    Miel' halpa ei tajua jaloa,\n    Miel' köyhä ei sydämmen aarteita.\n    Oot syvä, hämärä ongelma,\n    Käsittämätöin kuni sfinksi.\n\n    Oot yksin keskellä joukkion --\n    Mut pystyssä pääsi sä kanna!\n    Suo kurjien hihkua, temmeltää\n    Ja käärmehen myrkkyä hengähtää.\n    Oot yksin keskellä joukkion --\n    Mut pystyssä pääsi sa kanna!\n\n\n\nHiiloksella.\n\n\n    Täss' istun suojassani\n    Ja katson hiilokseen,\n    Se leimuaa, se hehkuu\n    Ja hiipuu hiljalleen.\n\n    Noin sydämmessä mulla\n    Myös tunteet vaihtelee,\n    Ne leimuaa, ne hehkuu\n    Ja hiipuu hiljalleen.\n\n\n\nKallioilla.\n\n\n    En mä viihdy suojassani,\n    Siell' on raskas olla,\n    Vapahana leijaella\n    Lyst' on kalliolla.\n\n    Aava meri rintanani\n    Rohkeutta antaa,\n    Tuuli tuima tullessansa\n    Laulusia kantaa.\n\n    Päivä kirkas heloitellen\n    Surut kauas suistaa,\n    Kevyisesti mielessäni\n    Ajatukset luistaa.\n\n    Joudu, kevät kultahinen!\n    Tuo'os kukkasia!\n    Tuo'os, armas, tullessasi\n    Laulun aineksia!\n\n\n\nSarastaessa.\n\n\n    Ilo elpyvi rinnassani,\n    Kirsi sulavi syömmestäin,\n    Surun allakin voin mä jälleen\n    Luottain katsoa taivoon päin.\n\n    Tiedän: Valvovi Isän silmä,\n    Lasta kaitsevi eksyvää,\n    Antaa tähtösten viittaella\n    Elon polkua hämärää.\n\n    Toivon tähtösten tuikkaella,\n    Ett'ei harhahan lapsi käy,\n    Joskin surujen sumuyössä\n    Rasti raukalle ain' ei näy.\n\n    Ilo elpyi jo rinnassani,\n    Kirs' on sulanut syömmestäin,\n    Surun allakin voin mä jälleen\n    Luottain katsoa taivoon päin.\n\n\n\nLaineet.\n\n\n    Mitä laulavat laineet mulle,\n    Mitä mielehen tuuli saa?\n    Saako lempeä, riemua saako --\n    Vaiko kaihoa katkeraa?\n\n    Sit' en tiedä -- mut silmäin seuraa\n    Sua, loistava lainevyö;\n    Jos sä peittäisit mun! oi, oisko\n    Mulla rauhasa unhon yö?\n\n    Enkö surua tuntis siellä\n    Mailla Ahtolan ahnahan?\n    Eikö murheiden muisto seurais\n    Mua tuville Tuonelan?\n\n    Mitä laulatte laineet mulle?\n    Miksi mieltäni hurmaatten?\n    Ette lohtua luoda voisi,\n    Ette lepoa sielullen.\n\n\n\nKesä-yöllä.\n\n\n    Hiljalleen nyt loiskivi lammen laineet,\n    Mäntymetsän viehkeä humu soipi,\n    Rannan rastas kuorohon myöskin yhtyy\n        Lempeä laulain.\n\n    Luonnon verhoo kuulava hämyharso,\n    Rauhan leima loistavi taivahalta,\n    Hiljaisuus se kertovi sadoin kielin\n        Armoa Herran.\n\n    Äsken luonnon virkisti sade taivaan,\n    Voimaa uutta uhkuvi kasvikunta,\n    Täydet tähkäpäät pian pellon kultaa\n        Poistaen puutteen.\n\n    Katso, kuule ystävä! Öinen luonto\n    Sulle syvät kertovi salaisuudet,\n    Uskoo sulle, mitä ei päivä kirkas\n        Konsana kerro.\n\n    Silloin elon himmeä arvoituskin\n    Selviää ja rintasi rauhoittuupi;\n    Tunnet, ett' on toimesi, matkas määrä\n        Valkama valon.\n\n\n\nYksin maailmalla.\n\n\n    Ken koito yksin ja vierasna\n    Saa liikkua maailmalla,\n    Se on kuin kukkanen syksysään,\n    Jon juuria hyytää halla.\n\n    Sen mielt' ei tajua yksikään,\n    Se muille on vieras vento,\n    Ja ihmisjoukkojen vilskeessä\n    Se on kuni tähtilento.\n\n    Käy, syvä kaipaus rinnassaan\n    Ja aatteita, unelmoita --\n    Mut sydän itkevi, värisee --\n    Ei tajua ykskään noita.\n\n    Ja silloin on, kuni kylmeneis\n    Sydänhelpehet hienoisimmat,\n    Kuin kellot soisivat lepohon\n    Sydänkukkaset kaunihimmat.\n\n\n\nIllan tullen.\n\n\n    Ilta tyyneksi jälleen saapi,\n    Luonto viehtyvi uinailuun,\n    Tuuli lehdossa kuiskuttaapi,\n    Yhtyy lintusten laulelmin.\n\n    Rauhaa huokuvi maa, ja taivas\n    Tyyneen järvehen kuvastuu;\n    Synnin sortama maa niin kauniiks',\n    Ihmeen kauniiksi kirkastuu.\n\n    Ehtoon enkelit hiljaa liitää,\n    Rauhan siunaus huulillaan;\n    Kastehelmiä kukat kiiltää,\n    Kyynelhelmiä lapset maan.\n\n    Oi kuin ilta tää tyynen tyyni\n    Olit muinen mun sydämmein;\n    Rauhan siunaus, enkel' ehtoon,\n    Anna hiljaa mun sielullein!\n\n\n\nJärven rannalla.\n\n\n    Nuo illan ruskopilvet\n    Veen kalvoon kuvastuu,\n    Ja koko taivas sinne\n    Sulosti kangastuu.\n    Se on niin tyyni, kaunis\n    Kuin muisto lapsuuden,\n    Vain silloin tällöin hiljaa\n    Värähtää pinta sen.\n\n    Oi jospa syömmen' oisi\n    Noin kirkas, puhtonen,\n    Jos kuvastaa se voisi\n    Kuvoa ijäisen,\n    Jos värähtämään saisi\n    Sen aatteet puhtaat vaan,\n    Sen tunteista ois suurin\n    Rakkaus Jumalaan!\n\n\n\nNukkuos raudassa.\n\n\n    Luonto jo nukkuvi rauhassa.\n    Nukkuvi talviunta;\n    Hohtava hursti on peittona,\n    Hursti on valkolunta.\n\n    Uinuvi suvinen sulous,\n    Uinuvi orvonkukka,\n    Lehtojen ilo ja armaus,\n    Nuojuva nurmen nukka.\n\n    Poissa on pääsky ja leivonen,\n    Käkönen kultakieli;\n    Niiltähän sai ilon armaisen\n    Alati ihmismieli.\n\n    Kaikki nyt nukkuvi, hiljaa on\n    Hiljene sydän parka!\n    Miksi, oi miks' olet rauhaton?\n    Miksi sa olet arka?\n\n    Nukkuos, vaikka sun keväimes\n    Kukkivi parhaallansa!\n    Nukkuos, lumi sun kukkaises\n    Verhovi vaippahansa. --\n\n\n\nTalven lapsi.\n\n\n    Pilvilinnoja ihanoita\n    Niitä yhä ma laadin vaan,\n    Haaveilua ja unelmoita\n    Elämäni on kokonaan.\n\n    Siksi näinkö ma uneskelen,\n    Että talven ma lapsi oon?\n    Kevätkukkia sikskö lemmin,\n    Ett' on eloni kukaton?\n\n    Talven lapselle päiv' ei paista\n    Eikä tuoksua kukatkaan,\n    Kämäräistä on mailma hälle,\n    Kylmän kolkkoa, tyhjää vaan.\n\n    Pilvilinnoja siksi laadin,\n    Tuulentupia rakennan,\n    Että niissä on kirkkautta,\n    Kevättuoksua ainian.\n\n\n\nKerran.\n\n\n    On niin, kuin oisin levännyt ma kauan\n    Ja nähnyt unta auvon ihanaa:\n    Kuin taivaan kupukans' ol' tyyntä kaikki,\n    Keväistä, lämpöistä ja kukkaisaa.\n\n    En huolesta ma tiennyt, kyynelistä,\n    Kuin mitä itkee kaste iltaisin,\n    Ja lehdon laulajat ne onneani\n    Säesti raikkain, suloin sävelin. --\n\n    Mut sitten heräsin ja kylmä viima\n    Puhalsi vasten otsaa, sydäntäin,\n    Ja kyynelet nuo uness' unhoitetut\n    Taas kiertää mulle salaa silmähäin.\n\n    Ja pois on kevään kukkaset ja lämpö,\n    On elo kylmää, synkkää, pimeää;\n    Vaan sinilaen kirkkaat, valjut tähdet\n    Ne tunnotoinna yöstä välkähtää.\n\n    Yks' ajatus vaan mull' on mielessäni,\n    Yks' toivo sydämmessäin asustaa:\n    Ett' tuota samaa, samaa unta nähden\n    Ma uudelleen taas saisin nukahtaa.\n\n\n\nJärvellä.\n\n\n    Tyyni on järven kalvo,\n    Tyyni ja loistava,\n    Rantoja kuvastaapi,\n    Taivasta siintoista.\n\n    Purteni velloo vettä,\n    Kyntävi vakojaan.\n    Vesi se kiehuu, kuohuu\n    Juur' kuni tuskissaan.\n\n    Hetkinen vaan -- ja taasen\n    Tyyneksi järvi käy,\n    Purteni piirtämistä\n    Jälkeäkään ei näy.\n\n    Toisinpa sydän mulla.\n    Suru kun särki sen,\n    Vuosia vieri -- mutta\n    Haava on verinen.\n\n\n\nNähnyt olen.\n\n\n    Seisoi Moses Nebon kukkulalla,\n    Kohti kaukomaata katsellen;\n    Onnen, lupauksen ihmemaata\n    Katsoi ikävöiden, kaihoen.\n\n    Sydän paloi sinne -- mutta jalka\n    Sinne konsaan astua ei saa.\n    Hengittää ei Kaanaan kunnahilla\n    Saa hän Kaanaan ilmaa tenhovaa.\n\n    Kaukaa vaan sit' tähystellä saapi,\n    Kun jo kuoloon silmät sumentuu;\n    Elämänsä suuri toivo raukee:\n    Kaanaa kaukana vaan kangastuu. --\n\n    Minäkin oon seissyt kukkulalla\n    Unelmaini maata katsellen;\n    Nähnyt olen, kuinka kirkkaudessa\n    Viittaili se riemuun autuuden.\n\n    Nähnyt olen -- mutta hiljaa seissyt --\n    Viittausta seurata en saa. --\n    Tulikuvana on sielussani\n    Unelmaini kaunis ihmemaa.\n\n\n\n\nVI.\n\nLEMPI.\n\n\n\nKuin kuusen, koivun on kohtalomme.\n\n\n    Hän jalo, armas -- jalompi muita,\n    Hän täyden lempeni multa saa,\n    Hänt' aatos etsii ja sydän kaipaa --\n    Se häntä alati kuulostaa.\n\n    Kuin korven kuusi, tuo tumma, sorja,\n    Se katsoo koivua laaksomaan,\n    Se katsoo kaihoen, ikävöiden --\n    Mut ei saa omaksi milloinkaan.\n\n    Kuin kuusen, koivun on kohtalomme;\n    Et mua, armas, sa saada voi;\n    Siks', yksin lemmin ja yksin laulan --\n    Kai joutsenlauluni kerran soi!\n\n\n\nYstävää vartoessa.\n\n\n    Painu päivä lännen maille,\n    Armas aurinko alene,\n    Illan viehkeä hämyharso\n    Maita, metsiä verhoile!\n\n    Tyynny tuuli jo tyveneksi,\n    Rannan aalto sä raukene! --\n    Ellös koivuni kaihoellen\n    Suruvirsiä veisaile!\n\n    Oi, kun vierivi hetki muuan,\n    Armas ystävä luoksein saa, --\n    Sydänsuruni sulaa silloin,\n    Kaiho kalvava katoaa.\n\n    Juhli -- juhlios, puisto kaunis\n    Ilta viehkeä ilakoi! --\n    Luonain ystävä armas ompi,\n    Jota syömmeni jumaloi.\n\n\n\nKesä-aamuna.\n\n\n    Päivä paistaa ja linnut laulaa,\n    Puut ne kukkien vihannoi,\n    Järvet hohtaa ja taivas siintää,\n    Kirkonkellojen ääni soi.\n\n    Tuuli lehdossa hiljaa haastaa,\n    Luonto lempeä henkäisee,\n    Valkoperhoinen ilomielin\n    Kedon kukkia suutelee.\n\n    Ja ma katselen tuota, impi,\n    Kesäaamua ihaillen;\n    Onhan armasta kaikkialla,\n    Mutta syömmein on suruinen.\n\n    Oisit luonani sa, jot' aina\n    Öin ja päivin ma aattelen,\n    Eipä lauluni silloin oisi\n    Eikä mieleni murheinen.\n\n    Ei, vaan lauluja lehdot kaikuis.\n    Riemulauluja kaikuis ne;\n    Niinkuin silmäni silloin loistais,\n    Eipä aurinko loistele.\n\n    Mutta tuolla sa viivyt vainen\n    Meren kaukaisen rannoilla,\n    Siks' on silmäni tuike himmyt,\n    Siks' on syömmeni kaihoova.\n\n    Sinisilmät ne loistavaiset\n    Sydänkukille päivää soi, --\n    Sielun aattehet jalot, suuret\n    Lemmenliekin mun poveen loi.\n\n    Vuotten viertyä vielä kuulen\n    Äänen armahan, heleän;\n    Näen tuulessa hymyn, hellän,\n    Näen katsehen lempivän.\n\n    Eipä valkene koskaan päivä,\n    Jona häntä en muista mä --\n    Aina sieluni syvyydessä\n    Kuva kallis on säilyvä.\n\n\n\nKuin lammen laine.\n\n\n    Hiljaa, juuri kuin lammen laine,\n    Syntyi lempeni ainoinen,\n    Syntyi lämmössä kevätpäiväin\n    Kera kaunisten kukkien.\n\n    Sitten versoen vienoisesti\n    Loi se syömmehen' kukkiaan:\n    Sulotoiveita, unelmoita,\n    Iki-onnea ihanaa.\n\n    Sinisilmät ne loistavaiset\n    Sydänkukille päivää soi, --\n    Sielun aattehet jalot, suuret\n    Lemmenliekin mun poveen' loi.\n\n    Vuotten viertyä vielä kuulen\n    Äänen armahan, heleän;\n    Näen huulensa hymyn hellän,\n    Näen katsehen lempivän.\n\n    Eipä valkene koskaan päivä,\n    Jona häntä en muista mä. --\n    Aina sieluni syvyydessä\n    Kuva kallis on säilyvä.\n\n    Hiljaa, juuri kuin lammen laine,\n    Syntyi lempeni ainoinen,\n    Syntyi lämmössä kevätpäiväin,\n    Kera kaunisten kukkien.\n\n    Hiljaa, juuri kuin lammen laine\n    Kuolee rantahan iltaisin,\n    Kuoli syömmeni kukat kauniit,\n    Iki-onneni ihanin.\n\n\n\nLiki oon sua.\n\n\n    Liki oon sua, niin kuni koitar\n    On aamua valkenevaa --\n    Sun valjua, jaloa otsaas\n    Mun silmäni hyväillä saa.\n\n    Niin rakas sä oot, kuni päivyt\n    Ja kaste ne kasville on,\n    Sä tuikkiva tähteni kirkas,\n    Sä päiväni sammumaton!\n\n    Liki oon sua niin, kuni koitar\n    On aamua valkenevaa,\n    Niin liki -- ja kaukana sentään,\n    Kuin toivo on toivottomaa.\n\n\n\nMyrsky-yöllä.\n\n\n    Viihdypä myrsky, oi viihdy jo,\n    Ellös sa aaltoja nosta!\n    Aallot ne vinhasti laivoa lyö;\n    Hukkua vois se, kun musta on yö.\n    Viihdypä myrsky, oi viihdy jo,\n    Ellös sa aaltoja nosta!\n\n    Laivalla kultani kulkee nyt\n    Vierasta maailman rantaa;\n    Yökin on musta, ei tähtiä näy;\n    Tokkopa koskaan hän takasin käy?\n    Laivalla kultani kulkee nyt\n    Vierasta maailman rantaa.\n\n    Tuiki ei tähdet, ei paista kuu,\n    Murhe mun mieleni valtaa;\n    Suojele, Luoja, mun kultoan' sä,\n    Elämä hälle suo säteilevä! --\n    Tuiki ei tähdet, ei paista kuu,\n    Murhe mun mieleni valtaa.\n\n    Kyllä tok' kerran se kirkastuu\n    Taivahan valoisa päivä! --\n    Jumala armasta suojella voi,\n    Siksipä laulun' jo riemuten soi:\n    Kyllä tok' kerran se kirkastuu\n    Taivahan valoisa päivä!\n\n\n\nTaivas ja meri.\n\n\n    On taivas yllä\n    Ja meri alla,\n    Välillä ääretön avaruus.\n    Ja ilma soipi\n    Ja laine laulaa\n    Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!\n\n    Alussa ajan\n    Nuo kaksi lempi\n    Niin hellän hellästi toisiaan.\n    Mut sitten kerran\n    Vuos'tuhansiksi\n    Eroitti Luoja ne toisistaan.\n\n    Siks' sinilaki\n    Nyt yllä kaartuu\n    Ja merta kaihoen katselee.\n    Siks' meri laaja\n    Se riehuu, raivoo --\n    Tai silokalvona siintelee.\n\n    Ja siksi taivas\n    Se pilveen käypi\n    Ja iskee tulta ja kuolemaa.\n    Ja meri ulvoo,\n    Sen aallot pauhaa\n    Ja kohti pilviä tavottaa.\n\n    Ne tahtois suistaa\n    Tuon suuren juovan,\n    Mi heitä peikkona vartioi,\n    Ja saada lemmen,\n    Autuuden auvon,\n    Mi heille säihkyen salamoi.\n\n    Mut toisinansa,\n    Kun tyynn' on ilta,\n    Niin eron tuskan ne unhoittaa.\n    Ja silloin taivaan\n    Ikuiset tähdet\n    Syvälti merestä tuikahtaa.\n\n    Ja mer' on tyyni\n    Ja taivas kuulas\n    Ja pyhä silloin on hiljaisuus.\n    Ja ilma soipi\n    Ja laine laulaa\n    Sit' yhtä virttä, mi ain' on uus'!\n\n    Tai taivaan päivyt\n    Kun kirkkautensa\n    Yl' laajan, läikkyvän pinnan luo,\n    Niin sille, sille\n    Mer' säteileepi\n    Ja sille tenhovan hymyn suo.\n\n    Ja silloin laineet\n    Ilosta läikkyy\n    Ja laulaa riemuista lauluaan.\n    Vuos'tuhannetkin\n    Näin lempi kestää --\n    Se voima yksin on sillä vaan!\n\n    Näin mer' ja taivas\n    Ne toivoo aikaa,\n    Mi heidät ijäksi yhdistää.\n    Ne vartoo, konsa\n    Taas suuri Luoja\n    Suo heille onnea, elämää.\n\n\n\nEi muista.\n\n\n    Ei muista lintunen talvisäitä,\n    Kun suv' on täydessä kukassaan,\n    Kaikk' kärsimykset se unhoittaapi,\n    Sen laulu riemua helkkyy vaan.\n\n    Ei muista lainehet jäistä paulaa,\n    Kun vapahina ne loiskivat,\n    Ei konsaan luule ne jäätyvänsä\n    Kun kukkarantoja kaulaavat.\n\n    Ja kesävaipassa valkovyöhyt,\n    Kun hiljaa huojuen tarinoi,\n    Ei muista, kuinka se lehdetöinnä\n    Vilusta värjyen vaikeroi.\n\n    Myös min' en surujen säistä tiedä,\n    Kun sinä luonani olet vaan;\n    Valoisa mulla on sydän silloin,\n    Käy riemun henkäys yli maan.\n\n\n\nAgaavi.\n\n\n    Agaavi kasvi\n    On omituinen,\n    Vuos'kaudet se voimia kerää,\n    Ja kylliksensä\n    Kun koonnut ompi,\n    Se äkkiä juur' kuni herää.\n\n    Ja ohdakkeinen\n    Ja ruma kasvi\n    Nyt loistavi kauneudessa.\n    Sen ihmekukka,\n    Niin suuren suuri,\n    On verraton armaudessa.\n\n    Mut hetken lyhven\n    Kukittuansa,\n    Sen sammuvi tenhova loiste.\n    Ja kukka kuihtuu,\n    Agaavi kuolee --\n    Ei kuki se konsana toiste.\n\n    Agaavin lainen\n    Se sydän ompi,\n    Jok' kukkia, lempiä voipi\n    Vain yhden kerran,\n    Jon syvyydessä\n    Yks lempi se täytenä soipi.\n\n    Yks lempi, johon\n    On elinvoima\n    Kaikk' koottuna uhkuva, suuri.\n    Ja kun se sortuu,\n    Niin sortuu sydän --\n    Ja sortuvi elämän juuri.\n\n\n\nKiertotähdet.\n\n\n    Kaks kulki kiertotähteä\n    Loitolla toisistaan.\n    Ei tienneet toisistansa;\n    Ne kiersi, kiersi vaan.\n\n    Miljoonat penikulmat\n    Niili' oli välillään,\n    Kun avaruutta kiertäin\n    Ne kulki väyliään.\n\n    Mut kerran -- hämyharsoon\n    Taas maa kun pukeutui --\n    Tahdosta taivaan Herran\n    Ne yhteen ohjautui.\n\n    Ja silloin kirkkahammin\n    Ne loisti molemmat,\n    Valaisten valoisiksi\n    Maat öiset, varjoisat.\n\n    Ja silloin, silloin syttyi\n    Myös heissä rakkaus --:\n    Ikuisen lemmen auvo,\n    Autuuden kaipaus. --\n\n    Nyt kulkevat ne taasen\n    Loitolla toisistaan,\n    Miljoonat penikulmat\n    Eroittaa ratojaan.\n\n    Mut rakkaus ei sammu\n    Se kestää eronkin,\n    Se kolkon avaruuden\n    Kirkastaa unelmin.\n\n    Yl' laajan sinilaen\n    Nuo kaksi toisiaan\n    Tähystää ikävöiden\n    Kuin armas armastaan.\n\n    Kentiesi kerran vielä\n    Ne osuu yhtehen --\n    Kentiesi Herra heille\n    Suo täyden autuuden.\n\n\n\nKevät.\n\n\n    Jo kevät armas jälleen\n    Saa Suomehen,\n    Jo tunnen hengittäissä\n    Ilmassa sen.\n    Ma näen: kaikkialla\n    On elo uus',\n    On talven lumikentill'\n    Uus' ihanuus.\n\n    Helmillä herttaisilla\n    Ne loistavat,\n    Ei helmet valtain kruunuiss'\n    Oo kirkkaammat.\n    Ja puut ja pensaat alkaa\n    Jo punoittaa;\n    Kun viikko muuan vierii,\n    Ne lehteen saa.\n\n    Ja silloin laulu kaikuu\n    Taas lintujen,\n    Ja poissa kaive, murhe\n    On ihmisten.\n    Ja vedenpintaan tuuli\n    Luo väreitä,\n    Ja ihmisrintaan luonto\n    Luo lempeä.\n\n    Näin kevät kaikkialla\n    Luo elämää,\n    Sen voimastahan kaikki\n    Taas heräjää.\n    Vaan yht' ei kevät armas\n    Voi kuitenkaan:\n    Ei mulle konsaan tuoda\n    Mun kultastan'.\n\n\n\n\nVII.\n\nUSKONTO;\n\n\n\nLuo puhdas sydän mulle!\n\n\n    Luo puhdas sydän mulle, oi Jesu armoinen,\n    Mun syömmen' on niin synkeä ja musta,\n    Ja anna henki uusi ja vahva minullen,\n    Ett' elon selviän ma harhailusta!\n\n    Tääll' on niin paljon, paljon, mi mua viehättää,\n    Mi lumoo multa sydämmen ja mielen --,\n    Ja kuni pieni lehti, jot' tuuli lennättää,\n    Ma luisun, luisun väärällenkin tiellen.\n\n    Mut ytimeksi mulle jos kerran Sinä käyt,\n    Niin elon vaarat, taistelut ma voitan,\n    Ja vaiheissani aina jos Sinä mulle näyt,\n    Niin riemuiten ma voiton virttä soitan.\n\n\n\nHaudan partaalla.\n\n\n    Jo saavuit mailman myrskyistä\n    Sa tyyneen valkamaan,\n    Ja tuskasta ja vaivasta\n    Ijäiseen onnelaan. --\n    Poiss' elon tuska, taistelu\n    Ja kipu, tauti on, --\n    On sielullasi lepo nyt\n    Ja rauha verraton.\n\n    On rauha, jot' ei häiritä\n    Elämän myrskyt voi,\n    Sen rauhan Herra Jesus nyt\n    Sun sielullesi soi; --\n    Hän vei sun onneen ijäiseen\n    Ja antoi elämän, --\n    Nyt nautit iloja sa vaan\n    Ikuisen kevähän.\n\n    Syys on nyt täällä, kuihtumus\n    Ja hyinen halla vaan.\n    Sa jätit ne ja vaihdoit pois\n    Elohon ihanaan. --\n    Oi, pois siis murhe musta nyt\n    Ja tuska toivoton! --\n    Ja kiittäkäämme Herraa vaan!\n    Hän isä hyvä on.\n\n    Hän ihmissielun korjaa pois --\n    Mi henk' on Jumalan --\n    Ja laskee ruumiin lepohon\n    Maa äidin helmahan.\n    Kuin siemenen hän laskee sen\n    Maan poveen itämään,\n    Ja siemen kasvaa, uudistuu\n    Näin uuteen elämään.\n\n    Niin saavuit mailman myrskyistä\n    Sa tyyneen valkamaan,\n    Ja tuskasta ja vaivasta\n    Ijäiseen onnelaan.\n    Sait rauhan, jot' ei häiritä\n    Elämän myrskyt voi;\n    Sen rauhan Herra Jesus nyt\n    Sun sielullesi soi.\n\n\n\nPitkänä perjantaina.\n\n\n    Päivä paistoi kirkkahasti,\n    Veden kalvo välkkyili,\n    Nuorta heinää ihanasti\n    Tuulettaret tuuditti.\n\n    Kaunokoivut hiljallensa\n    Kuiskailivat keskenään,\n    Lehdon linnut kiitoksensa\n    Visersivät virsissään.\n\n    Yli vetten, maiden loisti\n    Onni, rauha hiljainen;\n    Yli vetten, maiden toisti\n    Luonto: kiitos Luojallen!\n\n    Mutta sydämmeni yksin\n    Vaiken', oli ääneti;\n    Luojoansa ylistyksin\n    Lähennyt ei sieluni.\n\n    Kylmänä mun rinnassani\n    Sykkieli sydän vaan,\n    Penseästä povestani\n    Poistunut ei routakaan.\n\n    Mutta silloin taivahalta\n    Valo koitti sinnekin,\n    Valo lämmin Golgatalta,\n    Valo kirkkain, ihanin.\n\n    Ristin valo Golgatalta\n    Sydämmen kun valaisi,\n    Hiljaa siellä kirren alta\n    Kevähän se herätti. --\n\n\n\nYlhäinen vieras.\n\n\n    Ylhäinen vieras talohon on tullut,\n    Hän vaimon vanhan luokse tullut on.\n    Niin kumman oudoks' käypi vaimon mieli,\n    Kaikk' elpyy menneet muistot elohon.\n    Ja suurin kuvin ohi sielun silmäin\n    Nyt rientää vuodet pitkän elämän.\n    On paljon, joka paremp' oisi toisin,\n    On monta työtä synnin synkeän.\n\n    Kun katsoo vieras korkea ja vakaa,\n    Niin yhä kirkkaammiksi kuvat käy\n    Ja silmä tarrautuu niihin kiinni --\n    Mut ilon aihetta ei niissä näy.\n    Ja silloin tuska saa ja mieli murtuu\n    Ja outo tulevaisuus kauhistaa.\n    Jo ov' on auki, josta täytyy mennä\n    Niin _yksin_ tietä tuntemattomaa.\n\n    Niin ypö yksin -- eikä tiedä minne!\n    Edessä musta kuilu ammottaa,\n    Mink' yl' ei silmä kanna, aatos lennä.\n    Ken syvyyden tuon voipi silloittaa?\n    Ken tietää, mitä kätkee toinen ranta?\n    Siell' ihmishengen onko määrämaa?\n    Ja sortunutko siellä rauhan löytää\n    Ja anteeksiannon sovitusta saa?\n\n    Ei tiedä, tiedä! -- Sit' ei kenkään tiedä\n    Se elämän on suuri arvoitus! --\n    Mut lähemmä käy silloin vakaa vieras\n    Ja silmistänsä loistaa rakkaus.\n    Ja vaimo katsoo, katsoo -- silloin hälle\n    Kaikk' elon ongelmat ne selviää.\n    Syvyyden yli siintosilta johtaa\n    Ja kotiranta siellä häämöittää.\n\n    Ja elon ristiaallot tyyntyy hiljaa,\n    Ja tyyntyy tykintä myös sydämmen.\n    Ei yksin oo hän, ystävä hänt' ohjaa\n    Ja taluttavi yli syvyyden.\n    Ja turvallisna käy hän rauhan maahan,\n    Miss' ihmishengen ompi valkama.\n    Ylhäinen vieras ompi Kristus Jesus --\n    On Kristus Jesus eikä kuolema.\n\n\n\n\nVIII.\n\nMIETISKELY.\n\n\n\nEtsiessä.\n\n\n    Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin\n    Laps'aikan' uskon varman, vakavan,\n    Tuon uskon yksinkertaisen ja selvän,\n    Tuon uskon lempeän ja rauhaisan.\n    Sill' oli voima vaikka vuoret siirtää\n    Ja voima oli taivaat aukomaan.\n    Oi \"Isä meidän\" saattoi lapsen mielen\n    Luo iki-isän valon valkamaan.\n\n    Kaikk', kaikki antaisin, jos jälleen saisin\n    Laps'aikan' uskon varman, vakavan;\n    Mut mailman rannalla mä, tyttö raukka,\n    Jo aikaa sitten sain sen hukkahan.\n    Nyt on niin ilotonta elämäni,\n    Nyt on niin hämärää mun sielussain;\n    Kaikk', kaikk' on mennyt: usko, toivo, rauha.\n    Nyt eloni on etsimistä vain.\n\n    Mik' ompi Jumala? -- niin kysyn koito,\n    Hän onko henki, järki, kaikkeus?\n    Henk' onko ääretön ja täydellinen,\n    Korkeinko hyvä, totuus, valkeus? --\n    Niin on hän -- sit' ei kenkään voine kieltää;\n    Mut mistä hänet löydän, käsitän?\n    Maailmat kaikk' on hänen tekoansa\n    Ja teoistaanhan tuntee tekijän.\n\n    Hänestä kertoo meret, manterehet,\n    Hänestä avaruuskin ääretön,\n    Hänestä kertoo myrsky kiiriessään\n    Ja illan tyyni, tuike tähtivyön.\n    Hän kaikkialla on ja kaikkialle\n    Leimansa painaa, suuruuttansa suo!\n    Mik' ompi ihmislapsi, jotta voisi\n    Kohota hengen täydellisen luo?\n\n    Mik' ompi ihmislapsi? -- Tomu, tuhka\n    Ja maaksi maatuvainen on hän vaan.\n    Mik' ompi ihmissielu -- ihmishenki?\n    Se Jumalasta ompi alkuaan.\n    Se osa henkeä on ääretöntä,\n    Osanen mailman kaikkisuutta on,\n    Ja senvuoks' ikävöi ja vaiteloi se\n    Ja haluns' ompi ikivalohon.\n\n    Niin ikävöi sa, sieluni, ja etsi\n    Tuot' ääretöntä alkuhenkeä! --\n    Tuo hämäryys, mi hänet sulta peittää,\n    Se ehkä kerran poistuu, hälviää,\n    Ja sijaan sen saa kirkkaus, ja usko --\n    Varmempi lapsuutesi uskoa --\n    On tähden kirkkaan lailla Isän luokse\n    Sun kuolon kolkon kautta johtava.\n\n\n\nKulkija.\n\n\n    \"Totuuden vuorelle monta tietä\n    Ja monta polkua johdattaa\",\n    Ja monta sinne on pyrkijätä,\n    Ja monta sinne on kulkijaa.\n\n    Ma raukka etsijä yössä kuljen --\n    En löydä polkua yhtäkään,\n    Yön sumu saartavi mun -- ei tuiki\n    Minulle tähtönen pieninkään.\n\n    Sytyttäis tähtösen pienen Herra,\n    Mi saisi tielleni loistamaan,\n    Niin sankka sumu se hälveneisi --\n    Iloisna saisin ma astumaan.\n\n\n\nRantakallioilla.\n\n\n    Ma istun kalliolla\n    Ja merta katselen,\n    Soi kaukaa kumaellen\n    Ään' kirkonkellojen.\n\n    Se kutsuu ihmislapset\n    Jumalan huoneesen.\n    Ma yksin täällä viivyn\n    Ja istun miettien.\n\n    On tääkin Herran huone,\n    Niin laaja, avara --\n    Soi täälläin kiitosvirsi,\n    Niin raitis, ihana.\n\n    On, niinkuin taivaan Herraa\n    Rukoilis kalliot\n    Ja lumi loistavainen,\n    Mi peittää louhikot.\n\n    J taivas, sinervänä\n    Mik' ylläin kaartelee,\n    Ja meren laaja pinta,\n    Mi loistaa läikkyilee.\n\n    Ja sydän rinnassani\n    Se heltyy, ihanoi;\n    Ja sielun syvyydessä\n    Rukous hiljaa soi.\n\n\n\nEi tähtösiä tarvis.\n\n\n    Oi, iltaruskon maille\n    Mun mielein halajaa, --\n    Oi, sieltä murheellista\n    Mä voisin lohduttaa.\n\n    Jos tähti siellä oisin\n    Ma kirkas, loistoinen,\n    Maan lapset viittoaisin\n    Luo Isän ikuisen.\n\n    Jos ken se viittotieltä\n    Pois yöhön eksyisi,\n    Tien oikeanpa hälle\n    Osoittais hohteeni.\n\n    Ei saisi hukkaan mennä\n    Inehmo yksikään, --\n    Vaan ylhäisin ja kurjin\n    Sais onneen -- elämään.\n\n    Mut tähtösiä taivas\n    On aivan täynnänsä,\n    Ja miljoonittain sentään\n    Maan lapset häviää.\n\n    Ei tähtösiä tarvis --\n    Mut rakkautta on,\n    Mi johtais eksyväiset\n    Totuuden tuntohon!\n\n    Suo Herra rakkautta,\n    Suo väsymättömää,\n    Tulista, pyhää, suurta\n    Tukeemaan eksyvää!\n\n\n\n\nIX.\n\nELÄMÄ.\n\n\n\nÄiti kätkyen ääressä.\n\n\n    Päivä paistoi ja kukat tuoksui,\n    Kun sa synnyit, mun pienoisen';\n    Linnut lauleli suloin silloin\n    Ylistyksensä Luojallen.\n    Taivas siinsi ja järvet hohti,\n    Kaunokoivut ne kuiskaili,\n    Kun sa silmäsi ensi kerran\n    Auoit, syömmeni lemmikki.\n\n    Mitä näkivät silmäs silloin? --\n    Ihanuudesta taivaan, maan\n    Painui mielehes kuva Suomen,\n    Painui rakkaus Jumalaan. --\n    Kauniiks saaos sa pienokainen,\n    Taimi taivahan tarhassa!\n    Kasva kauniiksi hyvehissä\n    Maasi, kotisi sulona!\n\n    Näitä aatellen olen tässä\n    Kehtos ääressä istunut,\n    Sua katsellen, koska hiljaa\n    Uni silmäs on sulkenut.\n    Kun sa tyynenä nukut tuossa,\n    Siitä syömmeni riemuitsee;\n    Nuku kaunoinen rauhallisna --\n    Äitis valvoo ja rukoilee.\n\n\n\nValvova äiti.\n\n\n    Sulo-unta vuotehella\n    Nukkuu lapsi herttainen.\n    Äiti viel' on valvehella,\n    Uutterasti neuloen.\n\n    Sädehtien silkki säihkyy,\n    Josta neuloo hamosen;\n    Mieless' äidin muistot väikkyy,\n    Muistot aikain menneitten.\n\n    Oi, hän muistaa, kuinka kerran\n    Morsianna seisoi hän,\n    Seisoi huonehessa Herran\n    Kera armaan ystävän.\n\n    Päivä paistoi kirkkahasti\n    Yli vetten, mannerten;\n    Virret sointui ihanasti,\n    Nousten sinitaivaallen.\n\n    Värähteli huntu hieno,\n    Myrttiseppel' tuoksuili;\n    Sydämmessä onni vieno,\n    Autuus, lempi asusti. --\n\n    Kuihtunut on seppel' aikaa\n    Ystävä hän poissa on --\n    Välttämähän Tuonen taikaa\n    Inehmo on voimaton. --\n\n    Sädehtien silkki säihkyy, --\n    Lapsi nukkuu rauhaisaan,\n    Mieless' äidin mietteet väikkyy,\n    Väikkyy aikaan tulevaan.\n\n    \"Mitä aika sulle luopi,\n    Orpolapsen' ihana?\n    Ilon vaiko huolen tuopi,\n    Tietää yksin Jumala.\"\n\n    \"Nyt sa nukut, lapsi armas,\n    Unta tyyntä, ihanaa --\n    Suokoon Herra, ett'ei karmas\n    Mailma sulle olla saa!\"\n\n\n\nÄiti.\n\n\n    Hän valvoo pirtissä yksinänsä\n    Ja lasta tuutivi käsillään,\n    Ja kaive, murhe on sydämmessä\n    Ja lapsi kuoleva sylissään. --\n\n    Voi, äiti raukka, jo päivä koittaa,\n    Ja yö on mennyt sun valvoissas,\n    Sun vaaliessas ja hoitaessas\n    On enkel' suudellut pienoistas.\n\n    Nyt nukkuu tyynenä, ihanaisna\n    Ja kivutoinna hän helmassas;\n    Nyt silmät ummessa, hymyhuulin\n    Hän lepää vasten sun poveas. --\n\n    Vaan kirkastettuna taivon mailla\n    On henki lapsesi viaton,\n    Hän virren kaunihin veisaa siellä\n    Ja valkosiipinen enkel' on.\n\n    Niin ellös sure, sa äiti armas,\n    Vaikk' kylmä ruumis sylissäs on,\n    Vaikk' kukkas kuihtui ja toivos murtui!\n    Oi ellös sure: hän enkel' on.\n\n\n\nTarina.\n\n\n    On taru vanha, mainio,\n    Suruinen, herttainen;\n    Ens' ihminen sen tunsi jo\n    Sen tuntee viimeinen.\n\n    Se taru entis-aikojen\n    Ja aikain tulevain,\n    Se taru ihmissydänten\n    Ens' rakkaus on vain.\n\n    Kun syömmehen se kelle saa,\n    Se suloansa suo,\n    Se elvyttää, se riemastaa,\n    Se kukkasia luo.\n\n    Maan mullasta se nostattaa\n    Miel'-alan ihmisen,\n    Ik'-onni on sen määrämaa,\n    Se johtaa onnehen.\n\n    Mut mailman myrskyt useinkin\n    Sit' tiellä vainoaa\n    Ja henkii hyytä kukkihin,\n    Sydämmen surkastaa.\n\n    Ja sitt' ei muuta jäljellä\n    Kuin muisto, muisto vaan,\n    Ja onnen puute, ikävä.\n    Ja halu Tuonelaan.\n\n    On rakkaus se tarina\n    Ajoista aikoihin;\n    Tuo surun se tai onnea,\n    Tuo ehkä kumpaakin.\n\n\n\nKosken partaalla.\n\n\n    Hän kosken partahall' istui,\n    Sen kuohuja katsellen,\n    Ja seikat muinaiset muistui\n    Nyt mielehen neitosen.\n    Hän lapsuus-aikansa riemun\n    Taas muisti nyt armaimman,\n    Ja ensi lempensä liemun,\n    Tuon hehkuvan, intoisan.\n\n    Hän muisti, kuink' ihamiellä\n    Suv-'illoin hän leijaili\n    Ja poimi kukkia siellä\n    Ja Ahtia aatteli.\n    Ja tyyn' ol' ilta ja hiljaa\n    Vaan rastas se visersi,\n    Ja vienoon heiluva vilja\n    Ja kukat ne tuoksuili.\n\n    Ja raitis laulunsa illoin\n    Halk' kuohuvan kosken soi,\n    Ja tuuli tuoksuva silloin\n    Se vastimen armaan toi.\n    Tuon laulun nytkin hän muisti,\n    Se soi hänen korvissaan,\n    Ja tietämättänsä luisti\n    Sen sanat jo sointumaan.\n\n    Hän lauloi, sävelet riemuin\n    Halk' kuohuvan kosken soi,\n    Ja ensi lempi se liemuin\n    Taas tenhonsa mieleen loi.\n    Hän vaiken'. -- Toinen nyt hällen\n    Ei vastannut lauleloon, --\n    Ja poski hohtava jällen\n    On vaalea, rusoton.\n\n\n\nVellamon neito.\n\n\n    Kuuhut loistaa taivahalta,\n    Kuvastuupi aaltohon;\n    Ihanaisna aallon alta\n    Nousee neito Vellamon.\n\n    Oi, hän jätti isän linnan,\n    Ahdin kultakartanon,\n    Viehkeätä tuskaa rinnan\n    Viihdyttääkseen lepohon.\n\n    Ja hän katsoo ihamiellä,\n    Kuinka kuuhut kumottaa,\n    Pilvet valjut, tummat siellä\n    Toinen toistaan tavoittaa.\n\n    Rannan metsä huokaa hiljaa,\n    Kyntörastas visertää,\n    Vienoon heiluu pellon vilja,\n    Veden kalvo välkkyää.\n\n    Lainehilla läikkyvillä\n    Keinuu neito Vellamon,\n    Mutta mieli noussut sillä\n    Kohti sinitaivast' on.\n\n    Rauhallisna sydän sykkii,\n    Sulaa suru ilohon,\n    Toivon tuntehia tykkii\n    Sydän vieno Vellamon.\n\n\n\nPuodissa.\n\n\n    Katseen minuun loi hän,\n    Oven aukaisi;\n    Katse tuo se sydämmeeni\n    Painui ijäksi.\n    Elon kovuutta se kertoi,\n    Kertoi puutteesta --\n    Syömmen' heltyi -- lahjan hälle\n    Tahdoin tarjota.\n\n    Mut en kehdannut sit' tehdä,\n    Toisten nähden en;\n    Mietin: lähteissäni sitten\n    Salaa annan sen;\n    \"Pois sä ukko\" silloin hälle\n    Poika ärjähtää --\n    Ja hän kääntyi, kääntyi vaiti,\n    Hämyyn häviää.\n\n    Ostin ostokseni -- riensin\n    Jälkeen vanhuksen,\n    Etsin häntä illan suussa,\n    Etsin kaihoten. --\n    Tavannut en; -- surumuiston\n    Sain ma ijäksi;\n    Luotani, sen tunsin selvään,\n    Väistyi enkeli.\n\n\n\nKadulla.\n\n\n    Käy katua vaivoin poika\n    Niin kalvas ja kuihtunut.\n    Iloton on silmien katse --\n    Mist' oisi hän iloinnut?\n\n    Hän raukka on raajarikko,\n    Jalat rampana molemmat,\n    Ja vartalo, posket valjut\n    Ne näljästä kertovat,\n\n    Niin arkana auvoisilta\n    Hän almua anovi --\n    Ja vaatia vaikka voisi,\n    Hän pyytävi nöyrästi.\n\n    Oi, että se pyyntö kuuluis\n    Ja tunkisi sydämmiin\n    Ja lempeä herättäisi\n    Se veljihin kärsiviin!\n\n    Mut penseä, kylm' on mailma,\n    Niin kylmä ja itsekäs;\n    Oi lapsonen -- ei se huoli,\n    Vaikk' kuolisit nälkähäs.\n\n    Laps' raukkani, ken sa lienet,\n    Kova kohtalos liian on:\n    Elo pitkä on kenties sulla\n    ja -- synkeä, iloton.\n\n\n\nRiemun ja surun malja.\n\n\n    On riemun malja ja surun malja,\n    Ja laulaja niistä juo. --\n    Autuutta Olympon\n    Ja tuskaa Tartaron\n    Ne hälle suo.\n\n    Ja riemun malja on pien' ja kirkas,\n    Se loistavi helmeillen.\n    Ja ilon ihanan\n    Ja suuren, runsahan\n    Suo vaahto sen.\n\n    Ja siitä kumpuvi laulut hellät\n    Ja hilpeät, riemuisat;\n    Ylistää sointua,\n    Elämän suloa\n    Ne tahtovat. --\n\n    Mut surun malja on suur' ja syvä,\n    Se täpösen täysi on.\n    Kaikk' elon murehet\n    Ja tuskat tuliset\n    Ne siinä on.\n\n    Ja siitä laulajan juoda täytyy\n    Niin syvältä siematen;\n    Kuin elon nestettä,\n    Niin juopi myrkkyä\n    Hän -- riutuen.\n\n    Ja täytyy lauloa surut suuret\n    Ja ankarat taistelut,\n    Siks' kunnes viimeinen\n    Sykintä sydämmen\n    On tauonnut.\n\n\n\nVanha ukko.\n\n\n    Kuusen-oksia vihriöitä\n    Ukko heitteli kadullen,\n    Taisi kylvää hän sinne myöskin\n    Surun kirkkahan kyynelen --\n\n    Koska harmajan hapsipäänsä\n    Yhä kaihoen kumarsi,\n    Koska vapisi käsi hällä\n    Kun hän oksia heitteli.\n\n    Liekö heitellyt niitä sinne\n    Oman lapsensa varallen,\n    Liekö mullannut niiden kanssa\n    Ilon armahan, ainoisen?\n\n    Vaiko mietti hän elämänsä\n    Monivaiheista tarinaa?\n    Ehkä aatteli: mulle kohta\n    Toinen oksia heittää saa.\n\n    Kuusen-oksia vihriöitä\n    Ukko heitteli kadullen,\n    Taisi kylvää hän sinne myöskin\n    Surun kirkkahan kyynelen.\n\n\n\n\nYHTEISKUNTA.\n\n\n\nPois kirous maastamme!\n\n\n    Yks' voima on, jota inhoan\n    Niin syvään, kun ihminen voipi;\n    Se voima myrskyissä maailman\n    Vain turmioks' salamoipi;\n    Se voima on tuttuna kautta maan\n    Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.\n\n    Se kylvää kyynelten kylvöjä\n    Ja tuhanten onnen se murtaa,\n    Se riistää lapsetkin äidiltä\n    Ja vaivojen vakoja uurtaa;\n    Ja vaoista viljana nousemaan\n    Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!\n\n    Kas nuorukaista niin ylevää\n    Ja elämän toiveita täynnä,\n    Jok' isänmaata vois hyödyttää --.\n    Voi, kuinka on hänenkin käynnä!\n    Miss' on nuo toivehet kaikki nyt?\n    Ken on ne sortanut, särkenyt?\n\n    Kas miestä ijässä miehuuden,\n    Hän myöskin sen voiman on orja,\n    Ja omaa liettänsä ryöstäen\n    Sen uhriksi kaikki korjaa; --\n    Mut vaimo ja lapset ne surra saa\n    Ja kärsiä puutetta katkeraa.\n\n    Ja katso suojia vankilan,\n    Niin kolkon kolkkoja, vielä! --\n    Oi kaikki surkeus maailman\n    On yhtehen koottuna siellä:\n    Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus\n    Ja myöhäinen kalvava katumus.\n\n    Mut mikä syynä on kurjuuden\n    Ja kaiken sen turmion juuri?\n    Oi, voima se on tuo hirmuinen,\n    Tuo kunnian ryöstäjä suuri;\n    Sit' ihminen viinaksi nimittää,\n    Mi himoja syömmehen synnyttää.\n\n    Siis kellä rinnassa sydän lyö,\n    Mi riemuta voi sekä huolla,\n    On tässä suuri, on pyhä työ,\n    Min puolesta elää ja kuolla:\n    Pois juoma se inhottu helvetin,\n    Pois kirous maastamme hirmuisin!\n\n\n\nJyväskylän Työväen-Yhdistykselle.\n\n\n    Tää aik' on rientojen, yhdistysten --\n    Tää aika -- aika on liittojen;\n    Huojentaa kuormia kärsimysten\n    Se tahtoo lemmellä veljyyden.\n    Mik' ompi onneksi armaan Suomen,\n    Sit' tähtää aikamme yhteistyö;\n    Valjennut maallemme on sen huomen,\n    Ijäksi siirtynyt pitkä yö. --\n\n    On paljon kärsinyt Suomen kansa,\n    On tuskat tuntenut tuhannet --\n    On maansa höystänyt hurmeellansa,\n    Voimansa uhrannut viimeiset.\n    Kentillä Lützenin kerran voitti\n    Se sankarimainetta ihanaa,\n    Ja Siikajoen kun päivä koitti,\n    Valaisi verta se, kunniaa.\n\n    Kun pani peltojen viljan halla,\n    Maamiehen toivehet murtaen,\n    Ei edes näljän ja vaivan alla\n    Sit' tahranneet työt rikosten.\n    Ei nälkäkuolema kauhuillansa\n    Uljuutta kansamme murtanut:\n    Sadottain haudaten kuolleitansa\n    Se kesti kaikki -- ei sortunut.\n\n    Se aik' on vierinyt aikaa sitten,\n    Tää aika levon ja rauhan on.\n    Tuost' yöstä tuskan ja hurmehitten\n    Meill' aamu armas nyt noussut on.\n    Sen valo kirkas nyt leimuaapi,\n    Se vallan uudeksi olot luo;\n    Nyt tieto, taidekin kukoistaapi,\n    Työ kaikki hedelmät runsaat suo.\n\n    Ja kansa uhkuvi nuoruuttansa,\n    Se innoin yhtyvi rientoihin;\n    Se tahtoo koitella voimiansa,\n    Sen miel' on jaloihin toimihin.\n    Se tekee liittoja keskenänsä\n    Ja yhdistyksiä perustaa,\n    Ja puutteen poistaen keskeltänsä\n    Vauraaksi itsensä kasvattaa.\n\n    Tää aik' on rientojen, yhdistysten --\n    Tää aika -- aika on liittojen;\n    Huojentaa kuormia kärsimysten\n    Se tahtoo lemmellä veljyyden. --\n    Työväen yhdistys, työtäs hiljan\n    Juur' alkanutta sä jatka vaan!\n    Nyt kylvät siemenes, siitä viljan\n    Käyt kerran runsahan leikkaamaan!\n\n    Käy viljan kylvöhön, joka kerran\n    Työmiehen turvavi vanhuutta --\n    Mutt' ota kanssasi pelko Herran,\n    Es'isäin kilpi tuo ankara.\n    Edespäin rientäös -- ennallensa\n    Isäimme jääköhön rikkaus,\n    Niin, heidän uskonsa, rakkautensa\n    Ja jalo itsehen-luottamus!\n\n\n\nTyttökoululaitoksen 50:tenä muistopäivänä.\n\n6.11-1843-6.11.1893.\n\n\n    Runotar sirosiipi, vilpoisasti\n    Leijaile tänne, kuni tapas on,\n    Niin että soitto soisi ihanasti,\n    Sopeissa helkkyis kielet kantelon!\n    Nyt sull' on syytä soittaa riemuisasti,\n    Kun tuhannet ne yhtyy ilohon:\n    Puol' vuosisataa sitten Suomi jalon\n    Soi tyttärilleen lahjan: tiedon valon.\n\n    Puol' vuosisataa sitten täällä aukes\n    Tie naisellekin tiedon maailmaan,\n    Ennakkoluuloin rautakahleet raukes,\n    Ijäksi murtuivat ne ruostettaan.\n    Elämä uusi sekä laaja laukes,\n    Se kutsui naista työhön intoisaan.\n    Ol' vuosisatain kaiho taustanansa,\n    Vuos'satain toivo eessään loistossansa.\n\n    Vuos'satain kaiho taustana ol' hällä,\n    Miljoonain ikävöimys totuuteen,\n    Kun pilkka osana ol' henkevällä\n    Ja naisen tie vei kuoloon henkiseen.\n    Valoa sydämmellä lämpimällä\n    Hän rakasti, -- mut yön sai osakseen,\n    Vaikk' Kantelettaremme helmivyötä\n    Jo punoi hänkin, kulkein korven yötä.\n\n    Mut nyt on toisin. -- Suomi tyttärilleen\n    On lahjan suonut kuninkaallisen;\n    Siks' ilo ouruaa nyt ylimmilleen,\n    Sydämmet riemu täyttää tuhanten.\n    Siks' ilon noustessa nyt sävelilleen\n    Myös nousee kiitos valon Isällen,\n    Hän ensimmäinen on ja viimeinenki,\n    Häneltä totuuden saa ihmishenki.\n\n    Rakensi Kreikkalaiset totuudelle\n    Ihanan templin kirkasloisteisen --\n    Avoinna oli valonsätehelle\n    Sen joka sivu, joka kulma sen.\n    Me pyhitämme koulut totuudelle,\n    On oppilaitos templi totuuden,\n    Jok' oppiaine säteitä sen tuopi\n    Ja valoa ja kirkkautta luopi.\n\n    Jo näitä temppeliä maass' on monta,\n    Mi naisiakin tiedon tielle vie;\n    Vain harvat muistaa aikaa auvotonta,\n    Kun valohon ol' suljettuna tie.\n    Mut että raskast' ol' se, toivotonta,\n    Siit' tuskin kellään epäilystä lie.\n    Ne sortui monet hämäryyteen, yöhön; --\n    Me käydään riemuin valon suureen työhön.\n\n    Siit', isänmaamme, sulle armahalle\n    Nyt kaikkialta lämmin kiitos soi;\n    Asettaa tyttäres sun korkealle,\n    Ne sua rakastaa ja ihanoi.\n    Ja työllä hiljaisella, ahkeralla,\n    Ne hartain mielin sua kunnioi;\n    Sa Herran lahja korkea ja pyhä,\n    Oo Herran siunaama sa aina, yhä!\n\n\n\n"]