[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbqjenk4dGULSyzHcymwG39ApVqfSpXaDL_O2vJxoPhw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":14,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},2296,"Pieni novellikirjasto VII","Usea tekijä",null,"2296-usea-tekija-pieni-novellikirjasto-vii","2296__Usea_tekijä__Pieni_novellikirjasto_VII","novelli",[],[],"fi",1895,19063,124929,false,62604,[20,21],"Fiction -- Translations into Finnish","Short stories -- Translations into Finnish",[23],"Short Stories","\"Pieni novellikirjasto VII\" by Various is a collection of short stories written in the late 19th century. This anthology features a variety of narratives that delve into human experiences, social themes, and moral lessons, contributing to a reflection on the complexities of life. The opening story highlights the reign of a young prince, Kasimir III, who drastically changes the court's lifestyle and governance in a departure from his father's extravagant ways.  The beginning of the collection presents the story \"Henkilääkäri,\" written by W. H. Riehl, which introduces Prince Kasimir III, who, upon ascending the throne, seeks to rid the court of frivolous behaviors and distractions. As he decides to appoint a personal physician against his better judgment, the narrative unfolds the contrast between the young prince's determined simplicity and the traditions of the old court. After a bout of illness leads him to change his mind, he unwittingly selects the inexperienced Dr. Müller to be his personal physician—an appointment that stirs intrigue and speculation among the courtiers and sets the stage for the unfolding drama of social dynamics within the royal court. (This is an automatically generated summary.)",[],84,"Viidestä eri kertomuksesta koostuva novellikokoelma sisältää käännöksiä saksalaisilta, espanjalaisilta ja muilta eurooppalaisilta kirjailijoilta. Kertomukset vaihtelevat historiallisista ruhtinashoveista kaukaisiin maihin ja käsittelevät inhimillisiä kohtaloita sekä moraalisia valintoja.","'Pieni novellikirjasto VII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2296.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PIENI NOVELLIKIRJASTO VII\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHenkilääkäri, kirj. W. H. Riehl.\nÄitipuoli, kirj. Don Antonio de Trueba.\nPaulaan joutuneet, kirj. Felix Lilla.\nPaennut liiketoveri, kirj. L. Maurice.\nKiinalais-tyttö, kirj. Johannes Wilda.\n\n\n\n\nHENKILÄÄKÄRI.\n\nKertomus vanhoilta ajoilta.\n\n\nKirj.\n\nW. H. RIEHL.\n\n\nRuhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa,\nruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi\nainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti\ntämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden\nhovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa\nniin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt\nvierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta\nhyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen\ntultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.\n\nHovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista\nja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla\noli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia;\nnuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi _itse_ eikä\nedes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta\nvaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse\nhallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta!\nJollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta,\nniin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista\nmahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan,\nkun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.\n\nHovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen\näitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin\nvaltakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako,\nettä vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä\nkuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei\ntuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän\nyksinäistä, hiljaista metsää.\n\nSyksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas\ntällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun\nriistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään\ntaudista tiennyt; hän luuli sentähden -- ja täydellä syyllä -- voivansa\nluottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa\nhänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut,\nniin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle\nnoustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan\nruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ,\nmetsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit\ntarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière,\nei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä,\ntiedekuntaa.\n\nNyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen\nvanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua\nja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä\nvoittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen,\nvaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut\nhovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten\nsyvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna\noli ihan vapaa kuumeestansa.\n\nHän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa\nmiltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään\npuristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: \"sanasta miestä!\"\nja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta\nvaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan\nlupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin\nhovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä\nnyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan,\nneuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin\nvalitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.\n\nYleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa\nsijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen\npääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas\nvalitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki\noli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli\naivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli\ntuonut mukanansa -- kihlasormuksen ja tohtorihatun -- muuten ei ollut\nhänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja\nkohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa\npidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt.\nMuuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen\nneuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu.\nAlhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta\nja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä\nhänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut\ntulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain -- _Juhana Jaakko Müller_!\n[Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän\nJuhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!\n\nMüllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on\narvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja\nkun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton\noman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia\nruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista\nvarten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle\ntietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta\nnimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta,\nikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:\n\n\"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä\nhenkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette\nyliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita,\nja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan\nparanna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden\nolen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään\nmitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras\nlääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa\nollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy\nruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt\ntaasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen\nkello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu\nkiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin\nehkä laulaa teille kunnian kukko.\"\n\nRuhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää\nvoinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen\nolevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi\ntaasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän\ntuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei\nollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin\naivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi\nhän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden\nkiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra\nnyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.\n\nKun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin\nheistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat\nrehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään\nja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet,\nitselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta\nsydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se -- sen myönsi hän itselleen\n-- ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen\nkaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän\npalauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia -- hän oli luonut\nensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin\nhänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan\npetkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota\nhänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui\nyhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä\nmielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran\neläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi\nollut oikein \"oppinut\" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse\nasiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta\ntarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa\nkylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää\npääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa\ntiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut _hänen_\ntieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta\ntätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli\nsiihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän\nensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta,\njoka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä\nnimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla\nhän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää\nikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta\noli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät,\nansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.\n\nTohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä\nja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän\nmuisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa\nkirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki\nlinnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:\n\n    \"Mene sokeana sisään kuninkaan luo\n    Ja mykkänä palaja sieltä.\"\n\nTätä neuvoa noudatti hän ja huomasi pian sen suojelevaa voimaa.\n\nLääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä\nseuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8,\nruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien\nja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa\npoistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta\nnykyinen ruhtinas kumminkin oli -- paremmaksi varmuudeksi -- antanut\nankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä\ntietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja\nkun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan\nuteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä\nsalaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui\nsisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma\nulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen\nkysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus\ntoiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä\nterve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei\nkoskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa\npitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata,\nkun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun\nsitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän\ntyötään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa.\nMüller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu\nvillisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja\nkoiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa\nsilmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen\ntuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän\nkumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.\n\nHovin koko väestö, alkaen hovimarsalkasta mitättömimpään lakeijaan\nasti, oli vähällä haleta uteliaisuudesta. Mitä keskusteltiinkaan noissa\nruhtinaan ja lääkärin salaperäisissä neuvotteluissa? Marsalkka kuunteli\nlukonreikien takana, mutta ei kuullut hiiskaustakaan. Ruhtinaan\nkamarissa oli kaikki hiljaista. Keskustelut pidettiin siis huoneen\nkaukaisimmassa nurkassa ja kuiskaamalla -- sehän päivän selvä, ja\ntästä tultiin siihen luonnolliseen päätökseen, että tohtori Müller oli\nruhtinaan ensimäinen ja ainoa uskottu, hänen ainoa suosikkinsa.\n\nTietysti kääntyivät uteliaat milloin suoraan, milloin kaikenmoisilla\nhoukutuksilla Müllerin puoleen. Häntä imarreltiin ja ärsytettiin, häntä\nvaivattiin ja rasitettiin alituisilla ja vaativilla kysymyksillä;\nmutta tuo muulloin niin avomielinen ja puhelias tohtori oli ja\npysyi salaperäisenä, itseensä sulkeuneena ja paatuneena -- ainakin\nkysyjäin mielestä. Itse asiassa antoi hän heille, nyt kuten ainakin,\nsuoria ja avomielisiä vastauksia; hän ilmaisi näet jokaiselle, että\nruhtinas vain puhui hänen kanssansa ilmasta, että hänen virkansa oli\ntyhjäntoimittajan, ettei hänellä ollut vähän vähääkään vaikutusta ja\nettei hän ensinkään ollut ruhtinaan uskottu, vielä vähemmän suosikki.\nMutta ei kukaan uskonut häntä. Kaikki olivat sitä mieltä että nuori\nlääkäri oli luotu hovimieheksi ja että hänen vaitiolonsa ja kieltonsa\nolivat paljaita keinotemppuja. Ihmeteltiin vain, ettei ennen oltu\nhuomattu tuota erinomaista diplomaattista kykyä avosydämisessä ja\niloisessa lääkärissä.\n\nMüller nauroi itsessään noita eriskummallisia ihmisiä, jotka\nteeskentelemättömimmässä totuudessa näkivät petollisuuden hienoimpia\ntemppuja. Mutta vielä naurettavampaa oli hänestä se, että häntä\nitseään, joka oli koko kaupungin uteliaisuuden esineenä, vaivasi\nkauhea uteliaisuus. Hän, näetsen, ei voinut ymmärtää, mistä syystä\nruhtinas oli tahtonut julkisesti korottaa ja samalla salaperäisesti\nniin kovin nöyristää häntä. Hän oli kumminkin siksi viisas, ettei hän\ntuota uteliaisuuttaan näyttänyt; hän odotti kärsivällisesti ja ääneti,\narvellen että aika kyllä asian selvittäisi.\n\nMuutamien viikkojen kuluessa oli huhu uuden henkilääkärin suuresta\nvaikutuksesta levinnyt ympäri koko maan. Ensimäiseksi todistukseksi\nsiitä sai tohtori Müller vastaanottaa kirjeen eräältä kaukaiselta\nsukulaiselta, joka asui etäisessä kylässä ja hartahasti pyysi hänen\npuoltosanaansa ruhtinaan luona. Tämä sukulainen oli ruokakauppias,\njoka kauan oli halunnut saada kahvin ja sokurin ohessa myöskin\nkaupitella palttinaa. Mutta sitä ei paikkakunnan tuomari ollut\nsuvainnut, _hänen_ sukulaisensa kun, näetsen, piti palttinakauppaa\nnaapurikylässä. Tästä syystä kääntyi nyt ruokakauppias tohtori Müllerin\npuoleen ja rukoili, että hän ruhtinaan kautta tekisi lopun tuomarin\nhävyttömyydestä. Tohtori Müller vastasi ensi postissa: \"Ruhtinailla\nei ole tapana välittää palttinakaupoista. Mitä minuun taasen tulee,\nniin ei ole minulla ensinkään mitään vaikutusta ruhtinaaseen, vaikka\nvalheellisesti niin luullaan. Minä sentähden valitettavasti en voi\npyyntöönne nähden mitään tehdä.\" Mutta -- kuinka hämmästyikään\nrehellinen tohtori Müller, kun neljäntoista päivän kuluttua sai\nvastaanottaa lämpimimmän kiitoskirjeen ynnä aika suuren juuston\nsamalta ruoka-kauppias-sukulaiseltaan. Tämä oli, näetsen, saanut\ntuomarilta pyydetyn luvan, joka oikeutti häntä harjoittamaan myöskin\npalttinakauppaa, ja oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että tohtori\noli sen hänelle hankkinut ja että tuo kieltävä kirje ei ollut muuta\nkuin \"politiikkaa, sillä täytyyhän hovimiehen kirjoituksissaan\nnoudattaa suurinta varovaisuutta.\" Itse asiassa olikin tohtori viaton\nsyy siihen, että \"sukulainen\" oli saanut hartaan toivomuksensa\ntäytetyksi. Ruokakauppias oli, näetsen, kerskannut ja pitänyt niin\nsuurta suuta \"sukulaisensa henkilääkärin\" vaikutuksesta, jotta tuomari\nkatui kieltoansa ja antoi jälkeen, ennenkuin pelätty ruhtinaallinen\npäätös ehtisi saapua. Tuomari kirjoitti itse sen ohessa tohtorille\nja koetti pitää esillä nyt osotettua hyvää tahtoaan, vakuuttaen aina\nhaluavansa \"palvella Müller sukua\", sekä pyysi katuvaisena, että\nherra henkilääkäri jalomielisesti unhottaisi menneisyyden ja sulkisi\nhänet suosioonsa. Hän olisi sielullaan ja mielellään aina altis\nvastapalvelukseen. Tohtori söi osan oivallisesta juustosta itse, osan\nhän lahjoitti ystävilleen, mutta kirjeet tallensi hän, ne kun hänen\nmielestään mitä naurettavimmalla tavalla osottivat että tietämättään\nja vasten tahtoaankin täytyy olla ja pysyä vaikuttavana miehenä, kun\nvasten tahtoaan ja ansiottaan on sattunut joutumaan henkilääkäriksi.\nSamoin kuin kaupungista maalle levinnyt huhu oli antanut hänelle\nsuosikin maineen, niin vei huhu sen takaisin maalta kaupunkiin\nsuurennettuna ja parannettuna ja vahvisti yhä kaikissa vakaumuksen,\nettä tohtori Müller oli ruhtinaan kaikkivoipa ystävä.\n\nMutta jos ensimäisten neljäntoista päivän kuluessa ainoastaan\nsukulainen-kauppias oli koettanut päästä hänen suosioonsa, niin pyrki\nsiihen kolmannella, viikolla arvokkaita porvareita ja virkamiehiä ja\nneljännellä itse ruhtinaallinen kamaritirehtööri, joka oli jonkunmoinen\nvaltiovarain ministeri pienessä maassa. Tämä viimeksimainittu tahtoi\nnäetsen korottaa veroja ja pyysi tohtorin myötävaikutusta siihen.\nTohtori vakuutti vakuuttamalla, nyt niinkuin ainakin, ettei hänellä\nollut mitään sanomista ruhtinaan luona ja että kamaritirehtööri\noli kääntynyt väärän miehen puoleen -- mutta \"noita lauseparsia jo\ntunnemme\", ajatteli kamaritirehtööri ja hymyili niin ystävällisen\nuskomattomasti kuin se hänelle oli mahdollista. \"Muuten\", lisäsi\nMüller, \"niin puhutaan kaikkialla, että armollinen ruhtinaamme\naikoo vähentää noita veroja, joita te tahdotte korottaa, ja koko\nhänen politiikkansa viittaakin siihen. Sentähden lienee teidän,\nvaikka olettekin koko roomalaisen valtakunnan etevimpiä raha-asiain\nymmärtäviä, kovin vaikea saada armollisen ruhtinaamme rautaista tahtoa\ntaivutetuksi korotettujen verojen puolelle, ja mitä minun kuulumaton\nsanani silloin vaikuttaisi.\"\n\nTohtori oli ainoa, joka uskalsi vanhalle raha-asiain ministerille julki\nlausua, mitä koko maa ajatteli; ministeriä kaikki ystävät olivat,\nnäetsen, imarruksillansa herättäneet hänessä perättömiä toiveita.\nHänen verojen korotuspuuhansa päättyivätkin loistavaan tappioon ja\nhänen kiukkunsa siitä kääntyi salaiseen, mutta syvään vihaan viatonta\ntohtoria kohtaan. \"Olkaa varuillanne tuota ylimielistä miestä vastaan\",\nkuiskasi hän ystävillensä; \"minä olen, näette, saanut varman tiedon\nsiitä, että hän yksin tuntee ruhtinaan salaiset tuumat ja nauttii\nhänen rajatonta luottamustaan, vaikkakin hän aina koettaa meitä\nuskottaa, ettei hän keskustele hänen kanssaan muusta kuin säästä ja\nilmasta; niin, siihen vakaumukseen olen tullut ja se tieto on minulla\nkorvauksena tappiostani.\"\n\nOlihan siis selvän selvä, että tohtori Müller oli ruhtinaan suosikki\n-- ei ainoastaan sentähden että muutamat hänen puoleensa kääntyneet\narmonanojat olivat saaneet, mitä olivat pyytäneet, vaan, ja vieläpä\nenemmän, sentähden että toiset, jotka olivat häntä kumartaneet, eivät\nolleet sillä mitään voittaneet. Jos tohtori Müller olisi seisonut\nvaikka päällään, niin olisi hän sittenkin ollut ruhtinaan suosikki\nheidän mielestään.\n\nKoko kaupunki jakautui kahteen puolueeseen. Toiset olivat Müllerin\njulkisia ystäviä, toiset hänen salaisia vihamiehiään -- julkisena\nvihamiehenä, näetsen, ei uskaltanut kukaan vielä esiintyä. Tohtorin\npuolella oli ylimystö; vastustajat taasen kuuluivat parhaasta\npäästä porvaristoon. Ja kumminkin oli Müller itse niin kerrassaan\nporvarillinen luonteeltaan ettei hänessä ollut havaittavana mitään\nylhäistä. Mutta hovimarsalkka, joka syystä saattoi ylpeillä siitä, että\nruhtinas hänen neuvostaan oli päättänyt ottaa henkilääkärin, kerskasi\nnyt ilman minkäänlaista syytä siitä, että juuri hänen puoltolauseensa\noli hankkinut Müllerille ruhtinaan suosion. Ollen oikeakarvainen\nhovimies luuloitteli hän kaikkia että se, mikä oli tapahtunut\nolematta hänellä mitään osaa siinä, olikin tapahtunut juuri hänen\nvaikutuksestansa. Hän suvaitsi mieluummin ottaa vastaan nuhteita siitä,\nettä hän oli valinnut sopimattoman miehen, kuin kuulla sanottavan\nettä vaali oli tapahtunut hänen tietämättään. Ja tästä kaikesta oli\nseurauksena että Mülleriä pidettiin hovimarsalkan kätyrinä. Tosin oli\nylhäinen herra itsessänsä hyvin harmissaan luulotellun suosikkinsa\nsalaperäisyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, mutta hän oli toki siksi\nviisas, ettei antanut kenenkään aavistaa tätä harmia, ja sitä paitsi\ntoivoi hän ennemmin tahi myöhemmin saavansa tohtorin pauloihinsa.\nYlimykset noudattivat hovimarsalkan petollista esimerkkiä; pitivätpä\nvielä nuoren henkilääkärin varmana todisteena siitä, että vanha\nlemmikkijärjestelmä uudelleen oli päässyt voimaan ja että se ennen\npitkää taaskin ottaisi kehittyäkseen. Kun aatelisten nuorukaisten ei\nollut tapana alentaa itseään tunnustelemaan \"asianomaisten valtasuonta\neikä kirjoittamaan reseptejä\", niin oli porvarillinen suosikki kateuden\nyläpuolella, tahi paremmin: oli liian halpa ollaksensa ylimysten\nkateuden esineenä.\n\nTohtorin vanhat ystävät ja tuttavat alkoivat katsella entistä iloista\ntoveriaan yhä suuremmalla epäluottamuksella. Hän oli heistä entistänsä\nsalaperäisempi ja itseensä sulkeutunut, ja he pitivät sitä ylpeytenä.\nJa kumminkin oli itse asiassa syvä nöyryys syynä siihen suureen\nmiettiväisyyteen ja hiljaisuuteen, jota tohtori nyt osotti. Hän, tuo\nennen niin iloinen mies, ei enää viihtynyt seuraelämässä, hän kun\nnyt -- merkillistä kyllä -- alkoi harrastaa lääkeoppia. Alituiseen\nvaivasi häntä ajatus, että hän oli joutunut tähän kadehdittuun ja\nkumminkin niin arvottomaan asemaan ainoastaan sentähden ettei hän ollut\nmitään oppinut. Mies parka ponnisti voimiansa saadaksensa päähänsä\noppikirjoja ja luentovihkoja, sill'aikaa kun luultiin hänen hallitsevan\nruhtinaskuntaa, ja usein hiipi hän lasareettiin tutkiakseen tauteja,\njoista hän opinto-aikanansa ei ollut mitään välittänyt, sill'aikaa kun\nhänen vanhat toverinsa istuivat ravintolassa ja olivat yksimieliset\nsiitä, että hän ylpeydestä pysyi poissa heidän iloisesta seurastaan.\nHänestä tuntui kuin täytyisi koko tämän hullun näytelmän päättyä\nhäpeään, jollei hän hankkisi itselleen tietoja, syviä lääketieteellisiä\ntietoja, jotka oikeuttaisivat häntä oppineen ja todellisen tohtorin\nnimeen ja joiden kautta hän voisi syrjäyttää uhkaavaa vaaraa.\n\nHänen ympärillään oli kaikkialla pimeyttä, häiriötä, erehdyksiä\nja itsepettoa. Ruhtinas ei voinut ymmärtää syytä siihen mielten\nlevottomuuteen, jonka hän huomasi kaupungissa ja maalla vallitsevan,\nsillä ei uskaltanut kukaan hänen läsnäollessaan puhua hänen\nhenkilääkäristänsä. Sill'aikaa kun hän yleisen mielipiteen tähden oli\nkoettanut välttää kaikkea, joka suosikkisuudelle vivahtaisikin, oli\ntämä yleinen mielipide antanut hänelle suosikin, josta hän ei tietänyt\nuneksiakaan. Hovimarsalkka vaivasi päätään päästäksensä tohtorin\nsalaisuuden perille, aateli vaivasi päätään saadaksensa selville, mitä\nhovimarsalkka tiesi, uusi henkilääkäri vaivasi päätään koettaakseen\nsaada edes vihiä siitä, mitä ruhtinas tarkoitti ja mitä aikeita\nhänellä oikeastaan oli, ja vihdoin vaivasi koko ruhtinaskunta päätään\naprikoimalla ruhtinaan, henkilääkärin, hovimarsalkan ja aatelin välisiä\nsuhteita. Rehellinen ja hiljainen tohtori sai aikaan mitä hassuimpia\njuonia, ja siitä syystä että hän kaikista hovi-ohjeista tunsi\nainoastaan yhden turkkilaisen sananlaskun, oli hän täydellisin hovimies\nkoko ruhtinaskunnassa.\n\nMutta kaikki tämä häiriö sai yht'äkkiä loppunsa erään naisen kautta.\n\nHenkilääkäri Müllerin morsian Anna von Lehnberg oli köyhä, nuori\norpotyttö vanhaa aatelista sukua. Hänen ylpeät sukulaisensa eivät\nensialussa tahtoneet tietää mitään semmoisesta kosiasta, jonka nimi oli\npaljas Juho Jaakko Müller. Mutta kun tuosta Mülleristä tuli ruhtinaan\nhenkilääkäri ja uskottu mies, johon pääkaupungin aateli kiinnitti\ntoiveitaan, niin kääntyi lehti. Ansio voi tehdä tavallisimmasta\nMülleristäkin aatelismiehen. \"Jos olisin oppinut jotakin oikein\",\nsanoi tämä itselleen, \"niin silloin ei minulla olisi ollut mitään\nansiota eikä minusta olisi tehty henkilääkäriä, ei ainakaan ruhtinaan\nuskottua; niin, jos minulla olisi ollut tietoja, olisi alati koetettu\npurkaa kihlaustani. Ei ole mitään niin huonoa, josta ei olisi jotakin\nhyvää.\" Hän alkoi väliin itsekin uskoa, että hän oli ruhtinaan suosikki\n-- niin tarttuvaisia ovat yleisön mielipiteet; mutta, seuraava käynti\nruhtinaan luona ja keskustelut hänen kanssaan säästä ja ilmasta olivat\nomiansa haihduttamaan kaikki tuollaiset unelmat. Tohtori lahjoitti pois\nkesytetyn lehtorupsaleen, tämä kun alati muistutti häntä ilmasta. Tuo\nlehtorupsale oli sitäpaitse liiaksikin usein saanut häntä ajattelemaan,\nettei hän oikeastaan ollutkaan henkilääkäri, vaan hänen korkeutensa\nruhtinaan lehtorupsale.\n\nAnna, joka eleli maalla erään vanhan setänsä luona, tunsi yhtä vähän\nkuin kukaan muukin tohtorin oikeaa asemaa. Hän oli vain sitä mieltä,\nettä sulhasen kohtalo äkkiä oli muuttunut, ja hän iloitsi siitä. Mutta\nvaikkakin hänen luonteensa ominaisuuksia olivat hiljaisuus ja lempeys,\noli hän varsin tarkkaälyinen, ja viime aikoina oli hän sulhasensa\nkirjeissä ollut huomaavinaan jotakin, jota hän ei voinut ymmärtää.\nJa vaikkakin Müller joka lauantai lähetti hänelle kirjeen, milloin\nkahden, milloin kolmen postipaperiarkin kokoisen, ja uskollisesti\nkertoi ajatuksiaan ja tunteitaan sekä myös mitä viime viikon kuluessa\noli tapahtunut, niin ei hän sanallakaan kosketellut tärkeintä kaikista:\ntoimiansa ruhtinaan luona ja seurusteluaan hänen kanssaan. Morsian\noli kyllä usein varovaisesti kolkutellut salaperäisen komeron ovea,\nmutta tohtori ei ollut kolkutusta kuulevinaan. Hän oli morsiamelleen\nensi alussa mitään salaamatta kertonut suoran totuuden, saman kuin\nmuillekin, mutta kun Anna rupesi urkkimaan enemmän tietoja, vastasi\nhän vain: \"hovijutut eivät ole nuorten tyttöjen korvia varten.\"\nMutta tällaisista vastauksista tuli tietysti tuo nuori tyttö vain\nkahta uteliaammaksi noita hovijuttuja tietämään, ja viimein sanoi\nhän itselleen: \"tässä salautuu jotakin, josta minun tulee saada\nselvä, maksoi mitä maksoi\", varsinkin kun tohtorin kirjeet vähitellen\nalkoivat hänessä herättää yhä enemmän epäluottoa. Muinen, kun\ntoivotun avioliiton solmimisen aika siirtyi yhä kauemmaksi himmeään\ntulevaisuuteen, oli toiveissaan elävän köyhän sulhasen jokaisessa\nkirjeessä syviä huokauksia tuota kaukaa häämöittävää hetkeä kohden;\nnyt sitävastoin, kun ruhtinaan henkilääkäri saattoi viettää häänsä\nmilloin tahansa ja korkeasti-aatelinen Lehnberg sukukin oli pelkkää\npäiväpaistetta ja ystävällisyyttä, nyt ei hänen kirjeissään enää ollut\nsanaakaan avioliitosta, ei likeisemmästä ei kaukaisemmasta. Syy tähän\nsulhasen äänettömyyteen oli kumminkin hyvin kunnioitettava. Vaikka hän\nolikin arvoltaan ja nimeltään henkilääkäri, ei hänellä mielestänsä\nkumminkaan mitään virkaa ollut, ja sentähden hän ei pitänyt itseänsä\noikeutettuna avioliittoa ajattelemaan. Ollessaan muinen ilman virkaa\nja ammattityötä ei hän koskaan ollut ottanut likemmältä miettiäksensä\nasemaansa; hän oli kyllä uneksinut onnesta, joka häntä odotti syvästi\nrakastetun morsiamensa kanssa, mutta ajattelematta, aavistamatta niitä\ntosi-oloja, joita avioliitto tuo mukanaan.\n\nMutta mitään sellaista syytä hänen vaitioloonsa ei Anna osannut\naavistaakaan. Anna tahtoi tietää, miten asiat olivat, ja kun sulhasen\nkirjeet eivät niistä mitään selkoa antaneet, vaan päinvastoin tekivät\nne yhä salaperäisemmiksi, niin rupesi Anna houkuttelemaan vanhaa\nsetäänsä lähtemään pääkaupunkiin muka nyt jo tapaamaan erästä ystävää,\njoka kyllä häntä odotti, mutta vasta tulevana kesänä. Anna ajatteli:\n\"jos vain kerran pääsen näyttämölle, kyllä pääsen myöskin tilaisuuteen\nkurkistamaan kulissien taakse.\" Nuoren tohtorin kasvot kuvastivat iloa,\nmutta myöskin hämmästystä, kun hän aivan odottamatta näki morsiamensa.\nTämän tutkiva silmä sen kohta huomasi. Anna näki epäluulonsa\noikeutetuksi ja keksi siinä paikalla sukkelan keinon. Hän päätti olla\nkipeään asiaan koskettelematta, siten taivuttaaksensa sulhastansa\nomalla vaitiolollaan. Tällä tavalla sekä hyvyydellä ja lemmellä luuli\nhän parhaiten pääsevänsä salaisen asian perille. Pienellä, pidätetyn\ntyytymättömyyden osotuksen vivahduksella tahtoi hän vain antaa\nsulhasensa tietää, että tämä salaperäisyydellään oli syvästi loukannut\nuskollisinta sydäntä.\n\nAnna oli oikein ajatellut ja toiminut. Hänen säälivä vaitiolonsa ja\nsilmäyksensä, jotka ilmaisivat hiljaista kärsivällisyyttä, masensivat\nonnettoman tohtorin. Salakavalimmat kysymykset ja kovimmat nuhteet\neivät olisi voineet vaikuttaa, mitä Annan menettely vaikutti.\n\nNiin kului ensimäinen viikko.\n\nEräänä päivänä olivat Müller, hänen morsiamensa ja vanha setä\nkävelemässä hovipuistossa. Kirkas päiväpaiste, kaunis, valkopukuinen,\nlumenpeittämä maisema ja puhdas, raitis talvi-ilma vaikutti\nvirkistävästi heihin jokaiseen ja kevensi heidän sydämensä. Tohtori\ntunsi itsensä yht'äkkiä niin rohvaistuneeksi, että, jollei setä olisi\nollut seurassa, hän paikalla olisi tahtonut tehdä morsiamellensa\nsynnintunnustuksensa, vaikkapa olisikin häpeästä vajonnut maan\nsisään. Nyt päätti hän lykätä asian iltapuhteeseen; silloin olisi hän\ntilaisuudessa Annallensa rehellisesti tunnustaa koko totuuden.\n\nNäitä hänen vakavia mietteitään häiritsi äkkiä ruhtinas. Hän tuli\nsyrjäkäytävältä heitä vastaan ja heitti ohitsemennessään heihin\npitkän silmänluonnin. Vähän ajan kuluttua kohtasivat he toistamiseen\nruhtinaan. Näytti siltä kuin olisi hän tahallaan suunnannut askeleensa\nheitä vastaan. Hänen silmänluontinsa näyttivät tohtorin mielestä vielä\nterävämmin kuin äsken heitä tutkivan. Ja sitten, kun he puistosta\nlähtivät, näkivät he hänen vielä kolmannen kerran hovin rappusten\nvieressä.\n\nSeuraavana aamuna kun tohtori tapansa mukaan meni ruhtinaan luo, pyysi\nhovimarsalkka häntä puhutellakseen. Vanha hovimies turvasi tohtorin\napuun oikein rukoilemalla. Ruhtinaan sisar oli tullut vierailuille.\nOli siis taasen hovissa naisia, ja kumminkin kesti yhä tuota entistä\nluostarielämää! Nyt, jos milloinkaan, oli yksitoikkoisuus saapa\nloppunsa ja ruhtinaassa herätettävä halua huvituksiin, kemuihin\nja juhlallisuuksiin. Vireä prinsessa oli, turhaan koetettuansa\nvaikuttaa ankaraan veljeensä, uskonut huolessa vanhalle ystävälleen\nhovimarsalkalle. Tämä paloi halusta tehdä prinsessalle mieliksi ja\nsamalla saattaa elintavat hovissa entiselle tolalle.\n\nMutta hän tiesi että palatsissa oli vipu asetettava hyvin matalalle,\njos tahdottiin saada mitään aikaan ylimmäisessä huipussa. Sentähden\nkoetti hän parastansa, voittaaksensa puolelleen henkilääkärin. Hän\npyysi ja rukoili että tämä koputtaisi ruhtinaan omaatuntoa. Lääkärinä\ntulisi hänen puoltaa tansseja ja kemuja, nämä kun muka poistaisivat\nruhtinaan alakuloisuuden, ja samalla tulisi hänen osottaa, että\nruhtinas oli velvollinen huvittelemaan sisartaan, jotta ainakin\nsilloin tällöin jokin juhlallisuus keskeyttäisi hovin kuolettavaa\nyksitoikkoisuutta. Vanha mies oli oikein kaunopuheinen. Ensikerran\nkääntyi hän nyt -- hän, hovimarsalkka, -- pyynnöllään tohtorin puoleen,\nmutta samalla kun hän hymysuisena kuunteli tohtorin tavallista\nkieltävää vastausta, raivosi viha hänen sisässänsä. Kehtasiko todella\ntämä ihminen vastustaa häntä? \"No, niin\", ajatteli hän, ja ystävällinen\nhymy lepäsi hänen huulillaan -- \"no niin, mutta ilmaiseksi et ole tätä\ntehnyt; sinun _pitää_ langeta, vaikka itsekin seuraisin lankeemuksessa\nmukana.\"\n\nTällaisten hurskasten toivomusten seuraamana astui Müller ruhtinaan\nluo. Casimir III:s ei tänään tiedustellut henkilääkärinsä vointia.\n\"Kuka on tuo nainen, mikä hänen nimensä, joka eilen käveli kanssanne\npuistossa?\" kysyi hän kiireesti sisäänastuvalta. Tohtori oli niin\ntottunut ruhtinaan tavallisiin kysymyksiin, että hän empimättä vastasi:\n\"koillinen, räntää, armollisin ruhtinas!\" Ja kun ruhtinas kiivaasti\nuudisti kysymyksensä, hämmästyi tohtori siitä enemmän kuin jos hän\nolisi kuullut tornikellon huutavan kello 12 päivällä lyömisen sijasta:\n\"olkoon onneksi!\" Ja kun hän viimein sai selville, mistä kysymys\noli, pelästyi hän kahta kovemmin. Hän mainitsi hiljaisella äänellä\nneidin nimen, mutta jätti sanomatta, että neiti oli hänen kihlattu\nmorsiamensa. Ruhtinas alkoi nyt erittäin tarkoin tiedustella, kuinka\nkauan neiti oli ollut kaupungissa, kuka vanha herra oli, ynnä paljon\nmuuta. Müller vastasi, niinkuin syytetty vastaa tutkijatuomarillensa.\nÄkkiä ja puolittaisin omalle itselleen sanoi ruhtinas: \"minkätähden\nlaiminlyö paroni Lehnberg minua? Miksi hän ei käy luonani? Maani aateli\nei saa väistää minun asuntoani! Haluan nähdä hänet... Miksi kammovat\nnaiset hoviani? Niin -- minähän en käske heitä luokseni. Mutta siinä on\nmuutos tapahtuva. Sisareni täällä-olo vaatii toista seuraa kuin nyt.\nEntiset hovikemut alkakoot taasen -- harvemmin ja poikkeuksina -- mutta\nne alkakoot ja jo nousevalla viikolla!\"\n\nJo ymmärsi henkilääkäri yskän. Annan näkeminen oli vaikuttanut\nihmeellisen muutoksen ruhtinaassa, sillä jos mikään, niin on naisen\nsilmä omiansa tekemään ihmeitä paatuneimmassakin naistenvihaajassa.\nSydämensä tuskassa unhotti sentähden tohtoriparka kaiken varovaisuuden\nja hovimarsalkan pyynnön ja uskalsi ottaa neuvoakseen, ettei ruhtinaan\ntulisi aivan jyrkästi katkaista vanhoja tapojaan ja vaihtaa työtä ja\nmetsästystä kemuihin ja tansseihin. Kuullessaan odottamatonta neuvoa,\nkatseli ruhtinas tohtoria melkein yhtä suurella hämmästyksellä kuin\ntohtori äsken oli katsellut häntä, kohotti uhkaavasti sormeansa ja\nsanoi: \"olla vaiti, kunnes kysyn!\" ja luovutti sillä tohtorin tyköään.\n\nSaman päivän illalla tuli hovimarsalkka tohtorin luo, ei jalan vaan\nnaapurien ihmeeksi vaunuilla ajaen, palvelia seurassansa, ja lausui\nsuosikille sydämellisimmät kiitoksensa hänen puoltosanastaan, joka\nniin äkkiä oli murtanut ruhtinaan rautaisen tahdon. Vieläpä lausui hän\nprinsessankin puolesta kiitokset. Mikä ei ollut onnistunut ruhtinaan\nsisarelle ja vanhimmalle hovimiehelle, se oli onnistunut, luuli hän,\ntuolle kirotulle Müllerille, hänen \"rakkaalle Müllerilleen\", ja vielä\nniin lyhyellä käynnillä, ettei väijyvä ja oven takana kuunteleva\nhoviväki toista niin lyhyttä käyntiä muistanut. Mutta Müller ajatteli\nitsessään: \"Siis olen minä sittenkin tuomittu suosittelemaan; jos\nen mitään tee, niin on se suosittelua; jos kiellän, niin on se\nsuosittelua; vieläpä kun ensikerran avaan suuni, puhuakseni kansan\ntoivomuksia vastaan, niin minä silloinkin suosittelen.\"\n\nSitten tapahtui, mitä hän jo edeltäpäin oli aavistanut: parooni\nLehnberg pääsi ruhtinaan puheille ja kutsuttiin ynnä veljensä\ntyttären kanssa ensimäisiin hovitansseihin. Ja seuraavana aamuna\nsai henkilääkärimme kuulla juuri sitä, mitä hän niin suurella\ntuskalla oli pelännyt: koko kaupunki oli haleta kateudesta \"vihriätä\nmaapomeranssia\", neiti Lehnbergiä kohtaan, sillä häntä vain oli\nruhtinas kemuissa nähnyt ja puhutellut. Moni kyllä arveli, että tähän\noli syynä se, että neiti oli suosikin morsian, mutta viisaimmat\nvakuuttivat ettei ruhtinas ollut puhunut sanaakaan moukkamaisesta\nsulhasesta ja että tämä pian saisi ruhtinaallisesta ystävästänsä\nvaarallisimman kilpailian. Tohtoria uhkasi nyt kohtaus, jossa hänen\ntulisi valita kahdesta pahasta toinen; jos hän oli enemmän viisas kuin\nrakastunut, niin siinä tapauksessa vakautuisi hänen suosikkuutensa\nkestäväksi kuin rauta, ja hän ehkä korotettaisiin ruhtinaan lemmettären\npuolisona von tahi zu Müllerburgin nimellä aatelissäätyynkin; tahi jos\nhän oli enemmän rakastunut kuin viisas, niin suosikki pian palajaisi\nvirasta vapaana tohtori Müllerinä entiseen mitättömyyteensä.\n\nTohtorin mieltä katkeroitti ylön kauhea sukkamielisyys ja samalla\npelkäsi hän kadottavansa aseman, jota hänellä tosin ei koskaan ollut\nollut, mutta josta kumminkin koko hänen elämänsä onni riippui.\nReippaasti tuli hänen toimia. Olla vaiti ja odottaa ei enää käynyt\npäinsä.\n\nHän riensi morsiamensa luo ja hämmästytti häntä vaatimuksella että\navioliitto nyt olisi mitä pikemmin solmittava. Tosin oli ruhtinas\nsiihen määrään naisvihaaja, että hän saattaisi kieltää koko\nnaimisenkin, mutta hän, Müller, oli vakavasti päättänyt huomenaamuna\navosydämisesti ja suoraan kertoa koko asemansa, ja raudasta tahi\nkivestä täytyisi ruhtinaan olla, jollei hän suvaitsisi sallia\nuskollisimman palveliansa mennä avioliittoon rakastettavan neidin\nkanssa. \"Ja kumminkin pelkään minä\", lisäsi Müller alakuloisena,\nkun huomasi, mitä itsensäpettämistä oli hänen sanoissaan, \"että\nkaikki menee päin seiniä.\" Mutta Anna lohdutti häntä, arvellen ettei\nruhtinas ensinkään ollut mikään naisvihaaja, kuten oli väitetty,\nsillä päinvastoin oli ruhtinas häntä kohtaan osottanut mitä suurinta\nkohteliaisuutta hovitansseissa. Saatuansa tämän lohdutuksen\nviattomalta, mitään pahaa aavistamattomalta tytöltä, valmistausi Müller\nhuomispäivän vaikeaan suoritukseensa.\n\nKun hän seuraavana aamuna nousi marmorirappusia, soi yhtä mittaa\nhänen korvissaan ruhtinaan käsky: \"olla vaiti, kunnes kysyn!\" Ja kun\nhän seisoi viimeisillä rappusilla, rasitti häntä semmoinen tuska,\nettä hänen täytyi seisahtua hengittämään. Mutta kohta sen jälkeen\nrohkaisi häntä ruhtinaan silmäys, ja tuon ainaisen ilmasta-keskustelun\naikana sai hän osalleen samaa kohtelua kuin ennen. Tämä antoi\nhänelle uskallusta, ja hän pyysi, että ruhtinas armollisesti\nottaisi kuullakseen häntä jonkun minuutin eikä ottaisi pahaksi,\nettä hän suullisesti toi esiin anomuksen, joka lain mukaan olisi\nollut kirjallisesti jätettävä. Ruhtinas keskeytti häntä: \"Ei mitään\nesipuheita, rakas tohtori, suoraan tekstiin! Mitä hän tahtoo? Lyhyeen,\nkolmella sanalla!\" -- \"Tahdon mennä naimisiin!\" sanoi Müller. Ruhtinas\nhymyili, vastaus kun todellakin supistui kolmeen sanaan. \"Kenen\nkanssa?\" kysyi hän erittäin suosiollisesti. -- \"Neiti Anna Lehnbergin.\"\n-- Tätä nimeä kuullessaan ei ruhtinas enää hymyillyt eikä hän juuri\narmolliseltakaan näyttänyt, päinvastoin, vihasta ja hämmästyksestä\njähmettyneeltä. Jonkun aikaa astuskeli hän ääneti edestakaisia ja\nkatseli tohtoria läpitunkeevilla silmäyksillä. Sitten kysyi hän äkkiä,\noliko neiti antanut suostumuksensa ja uskoiko Müller, että Lehnbergin\nsuku mukautuisi tällaiseen epäsäädylliseen avioliittoon. Kun tohtori\nnäihin kysymyksiin vastasi, että asia oli kaikin puolin päätetty,\nhämmästyi ruhtinas vielä enemmän. Taasen tuli pitkä äänettömyys, jonka\nkestäessä Müller ei kyennyt lukemaan, montako koiraa oli seinätapetin\nmaalauksessa osallisena metsäsika-jahtiin, eikä montako lehteä oli\npuissa, sillä hänen silmänsä himmentyivät, jotta hän ei nähnyt mitään.\nViimein sanoi ruhtinas, joka vihoissaankin puhui yhtä lyhyeen kuin\ntyyneenä ollessaan: \"Ensiksi en tahdo että palveliani naivat; joko\njäätte naimattomaksi tahi jätätte palvelukseni. Toiseksi en suvaitse,\nettä aatelini tekee epäsäätyisiä avioliittoja. Jos sentähden jätätte\npalvelukseni ja välttämättömästi tahdotte naida, niin saatte valita\njonkun muun kuin neiti Lehnbergin. Ja kolmanneksi ei ole teidän enää\ntarvis tulla luokseni joka päivä -- ainoastaan kun kutsun. Jumalan\nhaltuun!\"\n\nKuinka Müller pääsi ulos ruhtinaan huoneesta ja osasi kotiinsa, sitä\nhän ei tiennyt. Hän tointui vasta omassa asunnossaan. Tuo \"loppu\nkauhistuksella\", jota hän jo kauan oli aavistanut, oli siis nyt tullut.\nHän ei koskaan ollut tahtonut vaikuttaa ruhtinaaseen, hän oli ollut\nkoko maailman suosittelia ja hänen luultu suosikki-asemansa oli ollut\nhänelle ja muille hyödyksi, saamatta koskaan aikaan mitään pahaa. Mutta\nnyt, kun hän ensi kerran tahtoi puhua oman itsensä hyväksi, meni koko\nhänen aikeensa myttyyn mitä kauheimmalla tavalla, koko hänen elämänsä\nonni oli raukeamaisillaan; hän oli häväisty koko maailman mutta enimmän\nkumminkin morsiamensa ja tämän perheen edessä.\n\nTämä päivä oli katkerin Müllerin elämässä, ja se hetki, jona hänen\ntäytyi morsiamelleen tunnustaa, mitä ruhtinaan luona oli tapahtunut,\nkatkerin tämän päivän hetkistä. Olisi luullut, että hänen nuoruutensa\nlaiminlyömissynnit nyt olivat sovitetut.\n\nPian tuli kaupungissa tunnetuksi, että henkilääkäri Müller oli joutunut\nruhtinaan epäsuosioon. Hänen vastustajansa riemuitsivat, hänen\nystävänsä pelästyivät kauheasti, mutta iloitsivat sen ohessa, sillä\nuseammat suovat mielellään, että etevä mies kompastuu, vieläpä vaikka\nheidän itsensä täytyy pelätä siitä vahinkoa. Niin pitkälle menee kateus\nmaailmassa.\n\nRuhtinaan kanssa ei ollut kukaan tähän saakka uskaltanut puhua\nhenkilääkäri Mülleristä. Parjata häntä ei rohjennut kukaan, sillä se\nsaattaisi olla vaarallista; kiittää häntä ei myöskään kukaan tahtonut,\nsillä sehän olisi voinut kohottaa häntä vielä korkeampaan suosioon,\nja kaikessa tapauksessa ei ollut neuvollista puhua mitään korkealle\nherralle hänen kysymättään. Mutta nyt höltyivät kaikkien kielet.\nEnsinnä toivotti prinsessa veljelleen onnea, kun oli vapauttanut\nitsensä lääkärin pauloista; ja prinsessa kertoi sen ohessa, että\nkoko maa hengitti vapaammin nyt, kun oli suosikki sortunut, mainiten\nsamassa, että naapurimaiden hoveissakin Müllerin hallitus oli\nherättänyt vastenmielistä huomiota ja että useat sukulaisuudessa olevat\nhovit jo olivat olleet aikeessa kirjeen kautta kehoittaa ruhtinas\nCasimiria luopumaan ystävällisestä kanssakäymisestä porvarillisen\ntohtorin kanssa.\n\nRuhtinas oli kuin puusta pudonnut tätä kuullessaan. Siis oli tämä\nMüller salaa harjoittanut luvattomia toimia ja hiljaisuudessa pitänyt\nsuosikkihallitusta, joka oli hajoittanut koko maan puolueisiin!\nLuonteeltaan epäluuloinen aavisti korkea herra koko sarjan riettaita\nja hävyttömiä juonia, joita tämä nuori ihminen, tavattoman uskalias\nveijari, oli punonut hänen selkänsä takana. Myöskin tuon aiotun\nnaimiskaupan neiti Lehnbergin kanssa näki ruhtinas uudessa valossa.\nHän kutsutti luokseen hovimarsalkan ja kysyi häneltä, kuinka oli\nmahdollista, että vanha, ylpeä Lehnberg-suku saattoi mukautua\nyhdistykseen moukkamaisen tohtori Müllerin kanssa, ja hovimarsalkka,\njoka nyt pääsi oikeaan elementtiinsä, ei laiminlyönyt tilaisuutta\n-- avata ruhtinaan silmiä. \"Juuri teidän ylhäisyytenne tähden on\nsuku siihen suostunut, sillä kun Müller nautti Teidän rajatonta\nluottamusta ja esiintyi koko maailman edessä Teidän tunnustettuna\nja likeisimpänä ystävänä, teki Lehnberg-suku perhe-ylpeydestään\nTeille uhrin.\" Ruhtinaalle olivat nämä sanat mitä pippuri ja suola\nveriselle haavalle, ja hovimarsalkka, joka huomasi, kuinka viha, joskin\nhäädettynä, teki työtä korkean herran kasvoissa, otti nyt oikein\nhalusta laverrellakseen tuota tarinaa Müllerin suosikkivallasta, pitäen\nsitä täydellisenä historiallisena totuutena. Ja miksikä ei? Olihan\nteräväsilmäisimmällekin hiukan epäselvänä mitä jutussa oli tarua, mitä\ntotta.\n\nNopeana toimissaan päätti ruhtinas asettaa varottavaksi esimerkiksi\npaljastetun tohtorin, joka niin kauan ja min suurella taidolla oli\npetollisesti käyttänyt hyväkseen asemaansa ruhtinaan muka suosikkina,\nja rangaista häntä. Viaton henkilääkäri-parka, joka muitten mielestä\noli nauttinut suosikin ansaitsematonta onnea, oli nyt syöstävä alas\nkorkeudesta, johon hän ei koskaan ollut pyrkinyt ja johon hän ei\nkoskaan ollut päässytkään.\n\nMutta jos ruhtinas olikin despootti aikansa tavan mukaan ja\nperiaatteiltaan kova, niin ei hänen sydämensä kumminkaan ollut kivestä\neikä hänen järkensä niin kutistunut, kuin tirannien tavallisesti.\nSentähden hillitsi hän vihaansa kahden muun mielenliikutuksen avulla.\nEpäritarillista oli näet hänen mielestään käyttää armotonta kovuutta\nmiestä kohtaan, joka kilpakosijana oli hänen intohimojensa tiellä.\nNiin, ruhtinas rupesi vähitellen aavistamaan että hänen vihansa\nitse asiassa koski enemmän sulhasta kuin petollisesti herransa\nluottamuksesta kopeilevaa henkilääkäriä. Ja miten oli -- ruhtinas\nrupesi itsessään häpeemään kiihkoista intohimoaan, samalla kun toiselta\npuolen kaikille muille kuin ruhtinaalle arvoituksen kaltainen Müller\nnyt yht'äkkiä muuttui ruhtinaalle itselleen suurimmaksi arvoitukseksi.\nRuhtinas tahtoi omilla aistimillaan saada selville, oliko todellakin\nmahdollista, että tuollainen omaa voittoa tavoitteleva ja petollinen\nviekkaus saattoi asua henkilääkärin sydäntä voittavan ja luottamusta\nherättävää ulkomuodon takana; hän tahtoi lukea, mitä teeskenteliän\nsydämessä piilousi, ennenkuin hän langetti hänen tuomionsa; hän tahtoi\noppia perinpohjaisemmin tuntemaan ihmisiä ja -- ylönkatsomaan heitä.\n\nCasimir III:s kutsutti sentähden eteensä vangitun tohtorin saadaksensa\npienissä erin ikäänkuin vetää esiin pahantekiän suusta seikkaperäisen\ntunnustuksen hänen töistään. Mutta sitä hänen ei ensinkään tarvinnut.\nTohtori otti itse rehellisen ja totuutta rakastavan luonteensa\nmukaisesti kohta paikalla alusta loppuun kertoakseen koko historian\ntuosta vaikuttavaisuudesta, jota hän aina oli kieltänyt, mutta jota\naina uudelleen oli hänen niskoillensa tyrkytetty -- sukulaisen\nkirjeestä hovimarsalkan pyyntöön saakka. Alussa näytti ruhtinas vähän\nepäilevältä, sitten alkoi hän ihmetellä ja uskoa, ja viimein purskahti\nhän kaikuvaan nauruun. Tohtori Müller päätti kertomuksensa lausumalla\nhyvin vakavasti: \"Kuka vain pääsee ruhtinaan likisyyteen, hän on kohta\npaikalla ihmisten mielestä vaikuttava mies, käyttäköön hän itsensä\nmiten tahansa. Ja niin tulee ruhtinas syypääksi tuhansiin asioihin,\njoista hän ei tiedä niin hölyn pölyä, ja koko hänen ympäristönsä\ntekee syntiä hänen kustannuksellaan. Asiain näin ollen saattaisi\npian tulla siihen mieleen, että piru olkoon ruhtinaana -- antakaa\nanteeksi Teidän ylhäisyytenne. Mutta asia ei ole sittenkään niin\nkamala kuin luulisi, sillä ympäristö, joka niin usein erityisseikoissa\nvahingoittaa ruhtinasta, hyödyttää häntä ylimalkaan vielä enemmän.\nSyystä että tämä ympäristö niin usein tekee syntiä ruhtinaan laskuun,\nsaa se kansan suussa kantaa herransa _kaikki_ todelliset erehdykset\nja viat. Jos ruhtinas on hyvä, niin sanotaan, että hän olisi vieläkin\nparempi -- niin, kaikkein paras -- jollei hänen ympäristönsä olisi\nniin huono; jos hän taasen on huono, niin sanotaan, että armollinen\nherra kyllä ei olisi semmoinen, jollei hänellä olisi huonoja ystäviä\nja neuvonantajia, jotka vääntävät väärään hänen hyvät aikeensa ja\npilaavat asiat. Lyhyesti: oli ruhtinas mimmoinen tahansa, niin on hän\naina parempi ympäristöään, joka -- nukkukoon se tahi valvokoon --\naina häneen tavalla tai toisella vaikuttaa. Sentähden pyydän ettei\nTeidän korkeutenne liian suureksi katso _minun_ vaikutustani, jota\ntahtomattani olen harjoittanut. Itse asiassa on Teidän korkeutenne\nluonut sen, tekemällä minut niin salaperäisesti henkilääkäriksenne.\"\n\nRuhtinas iloitsi jo itsessään tohtorin rehellisyydestä ja älykkyydestä,\nja nyt huomasi hän, etteivät hänen silmänsä alusta aikain olleet\npettäneet häntä tämän miehen suhteen. Hän tahtoi kumminkin menetellä\nvarovasti, jottei uudelleen tarvitsisi katua tekojaan. Muutamia\nlohdutuksen sanoja lausuttuaan, lähetti hän tohtorin tyköään ja jatkoi\ntutkimuksiaan. Mutta huolimatta kaikista parjauksista, mitkä rakeitten\nkaltaisesti sateli tohtorin päälle, näki Casimir päivä päivältä yhä\nselvemmin, että tohtorin kertomus oli alusta loppuun todellinen.\n\nMuutamien päivien kuluttua kutsutti hän uudelleen henkilääkärin\nluoksensa ja sanoi viidessä eri suhteessa huomanneensa hänessä\nharvinaisen miehen. Ensinnäkin oli Müller kaino ja syvältä itsensä\ntunteva, toiseksi vaitelias, kolmanneksi totuudessa pysyvä, neljänneksi\nvaikutusvaltaan pyrkimätön ja viidenneksi niin älykäs ja täynnä\nsyntyperäistä viisautta kuin vanhin valtiomies. Maailma oli tehnyt\ntohtorista ruhtinaan uskotun, kun hän ei sitä ollut; tästä lähtein\ntulisi tohtori nauttimaan ruhtinaan täydellistä luottamusta, kun\nmaailma luuli hänen syvimmässä epäsuosiossa olevan. Ruhtinas käski\nsentähden tohtorin yhä edelleen aamuisin tulla hänen luokseen\nlääkärikäynnille, mutta hän ei kysyisi enää, niinkuin muinen,\nainoastaan tohtorin terveyttä; hän kuulustelisi siihen lisäksi hänen\nmielipiteitään kaikista tärkeämmistä hallitustoimista. Ja tohtori\nriipusti kaikki myöhästyneet opintonsa naulaan ja rupesi tutkimaan\nvaltio-opillisia asioita, joihin ei siihen aikaan yleensä -- ja\nvarsinkaan ei pienen saksalaisen ruhtinaan talontarpeeksi -- niin\npaljon vaadittu kuin meidän aikoina.\n\nVuoden kuluttua korotettiin henkilääkäri Müller -- ruhtinaskunnan\nsuurimmaksi ja viimeiseksi ihmeeksi -- ruhtinaalliseksi kapinetin\ntirehtööriksi eli ensimäiseksi ministeriksi, ja semmoisena vietti hän\nhäänsä neiti von Lehnbergin kanssa. Ruhtinas oli yhä edelleen hyvin\nsuosiollinen rakastettavalle naiselle, mutta hänen tunteensa häntä\nkohtaan eivät enää olleet samallaiset kuin ennen.\n\nIhmiset eivät alussa tahtoneet uskoa että Müller uudelleen oli päässyt\nherransa täydelliseen suosioon, ja kun tämä viimein heille julkisesti\nilmoitettiin hänen nimittämisellään kapinetin tirehtööriksi ja he\nnäkivät hänen nimensä ruhtinaan julistusten alla, niin arvelivat\nhe, että tohtori tosin näennäisesti oli saanut korvauksen, mutta\nettei hänellä enää ollut tuota entistä tavatonta persoonallista\nvaikutusvoimaa eikä ruhtinaan entistä täydellistä luottamusta. Ja\nMüller oli siksi viisas, että hän jätti heidät tuohon luuloon; ja\nsiitäpä syystä nyt, kun ruhtinas häneen täydellisesti luotti, häntä\nei enää niin suuressa määrässä kadehdittu kuin siihen aikaan, jolloin\nhänen _luultiin_ tuota luottamusta nauttivan.\n\n\n\n\nÄITIPUOLI.\n\nEspanjalainen kertomus.\n\n\nKirj.\n\nDon Antonio De Trueba.\n\n\nI.\n\nGoldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista\ntalonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä,\nvanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markutta.\n\nEräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka\nkutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:\n\n\"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni\nherra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin\nmenet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa\nettä palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet\nkaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet\nvielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta\nkiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei\nole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan\nminä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän\nniitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan\nkuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus\nvanhempia kohtaan.\"\n\nMartin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä\neiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla\nhuomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin\npappi. Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon\nsallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän\nuskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.\n\nDominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä,\nkuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he\najoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä\nhoitamaan. Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika\njo jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän\nlupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen\nja sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan.\nPäiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin\nmallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella\nikävuodellaan.\n\n\"Kuulehan Martin\", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona,\nnaapurinainen; \"älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän\nkuin tarvitaankin, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai\nuudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa\nsiivoa ja järjestystä talossa.\"\n\n\"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni\", huudahti Martin, \"emintimän\nlapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko\nsydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua\nvarten ei ole enää maailmassa naisia.\"\n\nJa lohduttamaton isä juoksi tiehensä salataksensa kyyneleensä.\n\nKuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martinparan täytyi päivä\npäivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun\nkurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä\nollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei\nommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita,\nei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä -- kaikki\nmeni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.\n\nMartin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisellisiakin\naskareita ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi,\nja usein tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys,\nhän sitä ennen sai jakaa liemen, voidaksensa sitten oikein jakaa leivän.\n\nHän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo\nhävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla\nei ollut niistä muuta hyötyä kuin -- vastusta ja harmia. Ramona,\nnaapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat\nsukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta\nhänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan,\nenemmän kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut.\nEräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa\nepäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa\nkeksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen\nviisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa kuin naimista hän ei\nlöytänyt. Kun hän siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa\nsattui hänen talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli\nerinomaisen hyvä maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.\n\n\"Joakiina\", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; \"tyttärilläni\nei ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole\nemäntää, joka hoitaisi kotoa ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko\ntulla vaimokseni?\" -- Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten\nkuin: \"Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua\nkauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän\" -- muutamien tuollaisten\nsoperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.\n\nKolme viikkoa sen jälkeen vietettiin talossa iloiset häät.\n\nMartinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja\nsiistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen\npaitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan\nkuninkaan.\n\nPikku tytöt kulkivat koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia\nkuin kirsikka ja niin aistikkaasti koristetut, että niitä oikein\nihmeekseen katseli.\n\nMinino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena tepastellut\nympäri naukuen ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa\neikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli\nmiltei ylönkatseella maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen\nsuosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira,\njoka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja\nsilloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt\nhyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä.\nMartinin huoneessa hymyi kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.\n\nOlisiko ehkä sen tehnyt taivaastansa Dominika?\n\nKen tietää?\n\n\nII.\n\nOli Heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja\npoikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruoasta ja\nmenivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien\nkomeiden kirsikkapuiden siimekseen.\n\nJoakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa,\nalkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia\nja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes\n\"pieni enkeli\" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa\ntäydeltä huutamaan ja parkumaan.\n\n\"Älä itke, sydänkäpyni\", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. \"Miksi\nitket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko\nmaailman _pesetaat_ (eräs rahalaji)? Kuinka kauniin pojan on Jumala\nminulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa,\njoka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä,\nkuinka hän nauraa... Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut\nsuuteloillani!\"\n\nMartin otti vuorossaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt,\nvarsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää\nihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet.\nKun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa\nJoakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja\naikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet\nyht'äkkiä rupesivat väräjämään.\n\n\"Mikä sinun on, lapseni?\" kysyi Martin.\n\n\"Älä kysy, isä\", vastasi tyttö yhä suuremmassa ahdistuksessa.\n\n\"Miksi en kysyisi?\" sanoi Martin hyväillen häntä. \"Mikä sinua surettaa,\npieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne\nylpeys.\"\n\n\"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen, ja jo osaa!\" huudahti Joakiina kovin\nnärkästyneenä.\n\n\"Älä oli milläsikään, vaimo\", sanoi Martin sovinnollisesti. \"Ainahan\nlapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän.\"\n\n\"Kyllä minä hänestä saan kateuden lähtemään muutamilla selkäsaunoilla.\"\n\n\"Joakiina, varo itseäsi, sitä tekemästä.\" \"En, enkä varo! Vaikkakin nuo\ntoiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat\nsamassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka\npilaa heidät.\"\n\n\"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!\nSemmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, emme tarvitse niitä etsiä.\"\n\n\"Samaa sanon minäkin -- sinulle!\" Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein\nMagdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä\nkyynelillään:\n\n\"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei\nrakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi.\"\n\n\"Vaimo!\" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttiansa. \"Älä\nlörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua... Minäkö en rakastasi\npoikaani!\"\n\n\"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni.\" Kun Martin huomasi, ettei\nmikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti\nväärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä\nettä sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi\naikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:\n\n\"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei\nvoi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan\npoikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin\nminä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin\nminä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi\nsuojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko;\nmutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla\nsiitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa\nkuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan\nkasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika,\njota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin\nhän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan\nminä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli\ntämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele,\nniin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on\nkuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla\nlupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää.\nEn suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla,\nlukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne\novat minun _omat_ tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja ja\nsuurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa,\nnimi: _äidittömät_.\"\n\nKun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja\nnäytti katuvan kovuuttansa. Martin oijensi hänelle kätensä ja\npyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä\nperheessä, jotta nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä\nja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen,\nlopulta tulee sanoneeksi: \"tapahtukoon tahtosi!\"\n\n\nIII.\n\nJoakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on\nsananlasku: _\"Madrasia, el diable la arrasta\"_ (perkele houkuttelee\näitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki\nrakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.\n\nMuut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin\nhyvin, mutta tämäpä olikin itse asiassa vain näennäistä, sillä tiesihän\nMartin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen\ntiesi ettei Martin rakastanut poikaparkaa niin paljon kuin tyttäriä.\n\nEi tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä,\nniin paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta\nJoakiinan sydämessä. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun\nhänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki\nkohtasi poikaparkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä ponnistuksia\ntahansa ja koettanut muistaa että Joakiinaa lapsi oli hänen lapsensa\nyhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei juuri inhonneeksi,\nkumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä lasta.\n\nJoakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä\nhän ei ollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei\nhän uskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa\nhänen kurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat\ntottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin\nkasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli\nheiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja,\njoita äitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni\ntottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.\n\nJos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen\ntavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin\nJumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa\ntapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada\nkaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.\n\nEräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä\nmyllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, jota aikaa ihan\nminuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä\ntiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään\nlaskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen\nselästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin\nkun ei auttajaa likisyydessä ollut.\n\nAivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti\nJumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä\noli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel\nmuulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös\nja sai sen sitten pienellä töyttäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja\nennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja hymyvä\nkuin keväinen kukka.\n\nEräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen\nmiehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään\nsanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:\n\n\"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen\nkello 12. sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo\nviinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme.\"\n\nTeresa katsoi pataa. Kello 1/2 12 kattoi hän pöydän; sitten otti hän\nullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon oven lukko\noli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä avatuksi.\nTämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsessään kaiketi nyt riemuitsi,\nluullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä tyttöparkaa.\n\nMitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli\nkohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli\ntuli kotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat\nullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa\nvarten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa,\nmutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua\npyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi\nhän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään\npoisantaa. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he\nhätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.\n\n\"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?\" huudahti hän. Ja\nepäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle\nkeinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti,\nnäet, Teresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut\nvoittavansa, otti syliinsä \"Mininon\", joka nurkuen naukui nurkassansa,\nikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: \"Mitähän oikein tässä talossa\nsyödään?\" sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä\nsisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun\nse tahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski\nkyntensä rypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän\nhinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan\nsyytä piestä pikku Teresaa.\n\nNuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä\npäivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta,\njoka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa\ntuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.\n\nJoakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta\nainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt\nvihdoinkin saisi haluttua syytä antamaan selkäsaunan tytölle, tämä kun\ntietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.\n\nMarkiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja\nhän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin.\nMutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin\nhän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta millänsäkään:\n\n\"Oi rouva-äiti, kuinka suloinen haju sillä on!\"\n\nJoakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian\naikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.\n\nKuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo\nkoetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallaamaan tomuun\nlapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle\nonnistuisi.\n\n\nXV.\n\nTytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi\nlähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikkoisin ja lauantaisin\nmyymään munia ja hedelmiä.\n\nEräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen\npäärynää Isabelille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle,\nsanoen:\n\n\"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta\nhinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa\nmukananne, kun kotiin palaatte.\"\n\n\"Jollemme saa, äitirouva?\" vastasivat tytöt.\n\n\"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä.\nJollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut\nminulle.\"\n\nPelästyneinä vaikenivat tytöt, ottivat kukin omenavasunsa ja lähtivät.\n\nMartinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa\nkylän muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä,\nistuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat\ntäyttää äitipuolensa pirullista vaatimusta. Ja kylläpä olikin heillä\nmiettimistä.\n\n\"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?\"\nhuokasi huolissaan Isabel.\n\n\"Tyttö\", vastasi Teresa, \"sitä en minä tiedä.\"\n\n\"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille\njotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää\", sanoi Markiitta,\nsamalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.\n\n\"Jotta saisimme yhtä paljon rahoja päärynöistämme, täytyy sen, jolla\non vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi,\nhalvemmasta.\"\n\n\"Mutta sanoihan äitirouva, että meidän pitää myydä joka kappale samasta\nhinnasta.\"\n\n\"Niin hän sanoi.\"\n\n\"Kuulkaahan\", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta\nmuistanette, oli venyvin omatunto; \"kuulkaahan: kun olemme myyneet\npäärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden.\"\n\n\"_Ca balino, amen Jesus!_ Jos äitimme saisi sen tietää\"! vastasi Teresa.\n\n\"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,\nTeresa?\"\n\n\"Kyllä, parempi se!\"\n\n\"Mutta jos äitirouva ei saa sitä tietää...\"\n\n\"Hän saa, Markiitta. -- Olethan kuullut opettajattaren kertovan tuosta\npienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat.\"\n\n\"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi\nettä uskoisin mitään tuollaista?\"\n\n\"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äitirouva kyllä antaa meille korvapuusteja,\nmutta me puhumme totta.\"\n\nTytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys\npakoittaisi heitä tekemään.\n\n\"Tulin ajatelleeksi jotakin\", sanoi äkkiä Isabel. \"Kun kuljemme\nkouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan\nSaca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja kuulustella\neikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä.\"\n\n\"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!\" huudahtivat Teresa ja Markiitta\nyksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.\n\nJa tytöt ottivat vasunsa ja jatkoivat matkaansa.\n\nNyt tahdon kertoa, kuka hän oli tämä Don Juan Saca-Cuentas.\n\nDon Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän\nkiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi.\nKerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka\noli tällainen:\n\nHerra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua\ntarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien\npoikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs\npoikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen,\nja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse\nruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.\n\n\"Herra maisteri\", sanoi hän, \"tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle\nyhden asian?\"\n\n\"Kysy sinä vaan\", vastasi opettaja; \"tiedäthän että minä mielelläni\nkuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää -- eihän kysymys ole\nhäpeäksi.\"\n\n\"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä\", sanoi poika; \"voiko\nkoskaan tapahtua että minun ikäni vain on puoli hänen ijästänsä?\"\n\n\"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain\", vastasi opettaja.\n\"Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon\nkäydä hitaammasti isällesi kuin sinulle.\"\n\n\"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä\", intti poika, \"ett'ei kellon\ntarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni\nsittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni ijästä.\"\n\n\"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä\", huudahti\nkiukustunut opettaja.\n\n\"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?\" kysyi poika ja\njatkoi vastausta odottamatta: \"Olen nyt kahdentoista ja isäni on\nkuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta\nja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa\nniin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi\nkertaa niin vanha kuin minä.\"\n\nOpettaja kävi kasvoistaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu\nseinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:\n\n\"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette\nparas laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset\npoikanulikatkin jo tietävät?\"\n\nDon Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuaksensa\nentiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä\nsaivat maksaa.\n\n\nV.\n\nOli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta\nkoululaisilla oli tapana joutiloida aamupäiväkin, ja opettaja mukautui\nsiihen, mukavuutta rakastava kun oli.\n\nDon Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-lehdistössä, joka kaunisti\nkoulun edustaa, ja piti luennon _sodasta Flandern'issa_ muutamille\nnaapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli -- sama kunnon eukko,\njoka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uuteen naimiseen.\nLuulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta\nDon Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä --\nsotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja\njos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin\nkyyneleitä.\n\nMartinin tytöistä aukeni taivas, kun he näkivät koulumestarin.\nHe pelkäsivät vain että hän ehkä juuri oli valmis menemään ulos\nympäristöstä hakemaan tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän\npähkinäkeppejä -- toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.\n\n\"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!\" huudahti muuan naisista, kun näki\nsisarten lähestyvän.\n\n\"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla\", sanoi Ramona.\n\"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä.\"\n\n\"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martini nahjuksessa, joka sanoo _jaa,\njaa_ kaikkiin.\"\n\n\"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä\ntyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!\"\n\n\"Lurjuksia äitipuolet! Ei niillä vertaisia.\"\n\nTytöt ehtivät nyt paikalle.\n\n\"Hyvää päivää, armolliset\", tervehtivät he ja asettivat maahan vasunsa.\n\n\"Jumal' antakoon teillekin hyvän päivän, tytöt.\"\n\n\"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden\nlasku-arvoituksen.\"\n\n\"Mielelläni, vaikkapa kaksi\", vastasi koulumestari ylpeästi.\n\n\"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää,\ntoiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me\npanemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä\npaljo rahaa, kun me tulemme kotiin.\"\n\n\"Ole tervehditty, saastuttamaton Maria! Mitä hulluutta!\" huudahtivat\nnaiset.\n\n\"Tytöt\", sanoi koulumestari äreästi, \"muistakaa, ett'en suvaitse ivaa.\"\n\n\"Me emme ivaa, me vakuutamme...\"\n\n\"Menkää tiehenne, lutukset!\"\n\n\"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka luuleva te olette, Don Juan!\"\nhuudahti Ramona.\n\n\"Mutta eihän se ole mahdollista...\"\n\n\"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa\npoikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa\nvanhemmaksi...\"\n\nTämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin\nlyijyskynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle\nsuojapaperille.\n\nTytöt katselivat huolellisina ja naiset uteliaisuudella hänen\nnumeroitaan.\n\n\"Saatteko selvän siitä, Don Juan... saatteko?\" kysyi yksi heistä.\n\n\"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö\", vastasi\nkoulumestari närkästyneenä.\n\nHän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää\nuusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tohrauksia.\n\n\"No, Don Juan... tuleeko mitään?\" kysyi yksi naisista ja toinen\ntuumasi, ivallisesti hymyen:\n\n\"Kärsivällisyyttä, naapurit, kyllä tulee!\"\n\n\"Menkää, sen riivatut!\" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi\nmaahan kynän ja kirjan.\n\n\"Tehän olette siis lörpöttäjä vain!\" sanoi muuan naisista.\n\nJa kaikki purskahtivat nauruun.\n\n\"Vaimot, vaimot!\" änkytti Don Juan, jotta viha miltei tukki suun.\n\n\"Taitavin luvunlaskia koko Vozcayassa! Ha, haa!\"\n\nDon Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan\njoukon haukkumasanoja erityisesti, ympärillään olevia naisia vastaan ja\nsen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään\nkouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.\n\nVähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä taasen\nmatkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina\nkuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskuja? Toivon\nkipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat.\n\n\"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja\nkyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!\"\n\n\nVI.\n\nKun tytöt saapuivat Valmasedan torille, sanoi Isabel pienille\nsisarilleen::\n\n\"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä\nniin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja\njotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä\ntoisiamme kuin mahdollista.\"\n\nTämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San\nSeverinokirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.\n\nVähän ajan kuluttua tuli muuan herra Isabelin luo ja kysyi:\n\n\"Tyttö, montako päärynää saa yhdellä cuartolla?\"\n\n\"Seitsemän.\"\n\n\"Tässä seitsemän cuartoa, anna minulle niin monta kuin niillä saa.\"\n\nIsabel luki yhdeksänviidettä päärynää ja sai seitsemän cuartoa.\n\n\"Ettekö osta minultakin?\" kysyi Teresa.\n\n\"Paljonko ne sinulla maksaa?\"\n\n\"Yhtä paljon kuin hänellä tuolla.\"\n\n\"No, anna minulle neljästä cuartosta.\"\n\nTeresa antoi herralle kahdeksankolmatta päärynää ja sai neljä cuartoa.\n\n\"Kuulkaa, herra\", sanoi Markutta, \"ostakaa yhdellä cuartolla minulta,\njotten tarvitse hävetä sisarieni rinnalla.\"\n\n\"Oikein! Säälin sinua muuten; sinähän olet pienin. Mikä on hinta?\"\n\n\"Sama kuin toisten.\"\n\n\"No, tässä saat pienen cuartosi.\"\n\nKun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he asioimislaitaansa ja\nhuomasivat että Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa,\nTeresalla kaksi päärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme\npäärynää ja yksi cuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen\nkäskyä.\n\nKului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä\nmyymättä.\n\n\"Oi äitini! Kuinka käy meille!\" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa\nkuului tam, tram tarararatam -- torvien toitotuksia ja rumpujen\npärinää. Väkeä juoksi kiireesti _puerta de Menan_ luo.\n\nPataljoona sotaväkeä marssi esiin. Se hajosi, torille ehdittyään.\n\nUpseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsiain luo ja ostivat niin paljon\nhedelmiä kuin käsiinsä saivat, -- niitä ei enää paljon ollut jälellä.\n\nMuutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään\nniiden luo.\n\n\"Mitä maksavat päärynät?\"\n\n\"Kolme cuartoa kappale.\"\n\n\"Hävytöntä!\"\n\n\"Niitä ei myydä halvemmasta\", inttivät tytöt. Kun sotamiehet tiesivät\nettä oli toisia, jotka mielellään maksaisivat vaaditun hinnan, eivät he\nenää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin sai Isabel kolme cuartoa\nyhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja Markiitta yhdeksää\nkolmesta.\n\nKun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin _kymmenen_\ncuartoa. Ja siten oli selveytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan\nlaskumestari ei ollut saanut selvitetyksi.\n\n\nVII.\n\nTuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella\ntapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.\n\nMartin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä\nlypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota\nkädestä.\n\n\"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta\", sanoo Antonio, joka oli kasvanut\njonkunlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.\n\nÄiti koettaa viihdyttää häntä.\n\n\"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta\", kertaa poika.\n\n\"No mene sitten, junkkari\", sanoi viimein Joakiina ja päästi hänen.\n\nPoika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä\nvastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäkäsin tuntien\nhelpoitusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen\nhuulten koskettelemisesta.\n\nLeo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä\ntoimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan\nsanoa:\n\n\"Tulenhan minäkin saamaan osani maidosta, vai kuinka?\"\n\nKirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa -- kotka oli sen vienyt --\nseisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.\n\n\"Etkö huomaa, Martin\", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä\nnäystä; \"etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on,\nkun hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä\nkaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista,\nToisin syödä sinut elävältä suudelmillani!\"\n\n\"Äiti, milloin syödään? Minä tahdon ruokaa!\" huudahti poika.\n\n\"Mitä?\" sanoi Joakiina, \"olethan juuri täyttänyt vatsasi vuohen\nmaidolla.\"\n\n\"Niin, mutta imeä ei ole samaa kuin syödä.\"\n\n\"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!\" Ja Joakiina\npurskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.\n\n\"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään\npojan Jumala on minulle antanut?\"\n\n\"Jumala siunatkoon häntä\", sanoi naapurivaimo; \"Jumala siunatkoon häntä\nja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä,\nJoakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?\"\n\n\"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen\npoika, joka on levännyt minun sydämeni alla!\" vakuutti Joakiina ja\npurskahti itkemään.\n\n\"Hän ei kuolisi\", sanoi naapurivaimo, \"yhtä vähän kuin sinun\nlapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua\nennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt\nhäntä.\"\n\nJoakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus\nsekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että _hänen\npoikansa_ voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret\nolivat saaneet kärsiä...\n\nNaapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui\nja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiaksensa äidin turvattomille\ntytöille, jotka min kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.\n\n\"Joakiina\", sanoi hän juhlallisella äänellä, \"Jumala antaa väliin\nvanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot Äidit kuolevat,\nleskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun\nhe eivät voi hankkia äitejä.\"\n\n\"Äitipuolia!... Sydämeni poika!\" mumisi Joakiina ja painoi Antonioa\nrintaansa vastaan.\n\nSamassa tulivat tiellä näkyviin tytöt, jotka palasivat Valmasedasta.\n\nHe olivat iloisen näköisiä.\n\nJoakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi\nensikerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä...\n\nEnnenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he\nkertomaan, millä ihmeen kummalla tavalla heidän oli onnistunut täyttää\näitipuolensa määräyksiä.\n\n\"Joakiina!\" huudahti mummo, \"etkö näe tässä ihmeessä Jumalan ohjausta?\"\n\n\"Näen, näen!\" vakuutti Joakiina. \"Vihdoinkin avaa Jumala silmäni;\nkunpa vain ei liika myöhään...\"\n\n\"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!\" sanoi Ramona melkein\nprofeetallisella äänellä.\n\nJa Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta,\njoka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä\ntytöille, ja nimittäen heidät ehtimiseen tyttärikseen, jota hän\nei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattomalla\nhellyydellä rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä\nkyynelillään.\n\nTänä hetkenä vuodatti varmaan pyhän riemun kyyneleitä Dominika, joka\ntaivaasta vartioitsi lapsiansa.\n\n\"Martin, Martin!\" huusi Ramona ilosta itkien.\n\n\"Mikäs on?\" kysyi kunnon mies ja kurkisti ulos ovesta.\n\n\"Mikä? Näet sinä, Jumala on antanut tyttärillesi äidin.\"\n\n\"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!\" huudahti\nMartin ilosta haltioissaan.\n\nJa hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana,\nsulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti\nhänen tyttäriään.\n\nJoakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysiä\nselville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, heitti huolestuneen ja\nkysyvän silmänluonnin mummoon. Mutta tämä huusi ihastuksessansa:\n\n\"Joakiina! Nyt on poikasi saanut isän!\"\n\n\n\n\nPAULAAN JOUTUNEET.\n\nSeikkailu Erie-järvellä.\n\n\nKertonut\n\nFelix Lilla\n\n\nTodellisessa, jokapäiväisessä elämässä tapahtuvat lemmenhistoriat\nalkavat hyviä usein keittiössä. Moni nuori teurastaja, leipuri tai\npuutarhuri, joka lihaa, leipää tai vihanneksia kaupitessaan joutuu\nkeittiöön, tapaa siellä leimuavan keittiölieden ääressä, nuoren,\nahkeran keittäjättären ja rakastuu häneen. Hänellä on samalla kertaa\nhyvä tilaisuus hajuaistinsa avulla koetella, osaako tuo mielitietty\nhyvin keittää ja paistaa. Jos näin on laita, ajattelee hän: tuo eikä\nkukaan muu! Ja jos ei toiselta puolelta mitään estelyitä tule, niin on\ntuo vastainen mestari vastaisen rouvansa löytänyt.\n\nNäin helposti ei kuitenkaan onnistunut Claude Regnard paralle. Hän oli\nnuori Kanadalainen, ranskalaista syntyperää. Vasta ihmeellinen sarja\nmerkillisiä tapahtumia saattoi hänen sydämensä toiveiden perille.\nHän oli köyhä kalastaja. Vanhempainsa kuoleman jälkeen oli hän aivan\nyksinään maailmassa, eikä hänellä ollut mitään muuta, kuin pieni\nmajapahanen rannalla, jotenkin hyvä vene ja vähää kalanpyydyksiä.\nVäliste meni hän toisten kalastajain kanssa pyyntiin, väliste\ntaas yksinään. Mutta aina oli hänen ansionsa hyvin pienet, sillä\nvaikkapa hän olisi saanut kaloja hyvinkin paljon, oli niiden hinta\nhyvin halpa Port Talbot'issa, joka oli pieni kaupunki Erie-järven\nkanadanpuoleisella rannalla. Tämän kaupungin läheisyydessä asui hän\neräässä viheliäisessä rannikkokylässä.\n\nKeittiössä oli hän oppinut tuntemaan pikku Lovisaa. Tämä oli\nEtienne Joubert'in, Port Talbot'issa asuvan ahkeran ja kunnollisen\npikkuravintoloitsijan tytär. Lovisa oli niin ystävällinen, iloinen ja\nhyväsydäminen; eikä hän kovin paljo tinkinytkään ostellessaan Claude\nRegnard'in kaloja. Mutta tämäpä toikin hänelle aina parhaat kalansa,\nja olisi hän ne tuolle tytölle antanut mistä hinnasta tahansa, olisipa\nantanut ne ilmaiseksikin ja itse kärsinyt nälkää. Niin sydänjuuria\nmyöten oli hän Lovisaan ihastunut. Eikä tyttökään häntä pois työntänyt;\nhän naureskeli ja laski leikkiä iloisesti, kun Claude tuli keittiöön,\nmissä hän pirteänä ja toimellisena puuhaili.\n\nKun Claude taas kerran ilmaantui sinne, tuntui hänestä kuin salaman\nisku kirkkaalta taivaalta, kun Lovisa sanoi hänelle: \"Ensi viikolla\njätämme me Port Talbot'in. Isä on myönyt ravintolansa.\"\n\n\"Ja minne, hyvä neiti, menette te sitten?\" kysyi hän vapisevalla\näänellä. \"Ehkä kauaksi, kauaksi täältä?\"\n\n\"Eipähän niinkään, Claude hyvä, ainoastaan järven toiselle puolelle\nOhioon\", vastasi Lovisa. \"Isä tahtoo päästä Yhdysvaltain kansalaiseksi.\nHän on eräältä ranskalaiselta, joka tahtoo päästä toimestaan lepäämään,\nostanut hyvin hienon ravintolan Clevelandissa, jossa sanotaan olevan\nhyvin hupaista ja kaunista.\"\n\n\"Kylläpä niin, Cleveland on kaunis ja upea kaupunki. Mutta -- minähän\nmenetän nyt Teidän kauppatuttavuutenne!\"\n\n\"Ikävä kyllä, mutta sitä ei voi parantaa.\"\n\n\"Ja Teidätkin, neiti Lovisa, menetän minä!\"\n\nLovisa naurahti. Sitten lausui hän veitikkamaisesti: \"Kalojen\nkuljettaminen järven yli kävisi kait kovin hankalaksi?\"\n\n\"Kun ilma on hyvä, ei siinä mitään hankaluuksia ole, sillä matka tekee\nainoastaan kuusikymmentäviisi Englannin penikulmaa. Pahalla säällä käy\nse kyllä pienelle kalastajaveneelle vähän vaaralliseksi. Mutta pahinta\non, että Ohion puoleiset kalastajat eivät tule kärsimään, että minä,\nKanadalainen, kilpailen heidän kanssaan Clevelandissa.\"\n\n\"Tosiaankin, tämä seikka, Claude hyvä, tuntuu minusta todella hyvin\nikävältä!\"\n\nSurumielin lähti Claude pois. Hän meni tyhjän kalavasunsa kanssa\nsatamaan, irroitti veneensä, nosti purjeen ja palasi majaansa\nrannikolla.\n\nMyötäänsä mietiskeli hän tuota kovaa kohtaloa, joka ryösti häneltä\nLovisan. Tuliko hänen todellakin muutaman päivän päästä nähdä Lovisa\nviimeinen kerta, viimeinen kerta kuulla hänen armasta ääntänsä? Se\najatus tuntui hänestä ihan sietämättömältä.\n\nViimein välähti hänen mieleensä hyvä aate. \"Se on tosiaankin hyvin\nyksinkertainen asia!\" puheli hän. \"Voinhan minä asettua Ohioon ja\npäästä siellä kansalaiseksi aivan yhtä hyvin, kuin herra Joubert.\nSikäläiset kalastajat varmaankin ottavat minut mielellään liittoonsa,\nolenhan minä siivo ja kunniallinen nuorukainen. Sittenhän minä taas\nsaan, miten usein vaan tahdon, käydä neiti Lovisaa tapaamassa ja viedä\nhänelle parhaat kalat, mitä saan.\"\n\nTämä tuuma näytti hänestä ihanalta. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä\nsanaakaan, kun hän seuraavalla kerralla kävi Port Talbot'issa\nJoubert'in ravintolassa, jossa jo valmistettiin muuttoa. Hän tahtoi\nClevelandein ilmautumalla hämmästyttää Lovisaa, ja tämä varmaan näkisi\nsiinä oikean todistuksen hänen rakkaudestaan. Tämä ajatus elähytti\nClaude-parkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuorukaisen toiveet näyttäytyivät kuitenkin petollisiksi.\n\nHän oli muuttanut Ohion rannalle. Sikäläiset kalastajat, joiden puoleen\nhän kääntyi, eivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan,\nolivatpa suorastaan vihamielisiä hänelle. Hän rakensi suurella vaivalla\npienen lautamajansa, jonka hän pienissä osissa ja useampia matkoja\ntehden oli kuljettanut Kanadan puolelta, muutaman penikulman päähän\nClevelandista, eräälle autiolle kivikkorannalle. Sen takana kohousi maa\njyrkiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi orjantappura- y.m. pensaita.\n\nNuo hänelle vihamieliset kalastajat pilkkasivat häntä monella tavalla,\njos sattuivat hänen pakeillensa vesillä, ja tekivät hänelle monenmoista\nkoiruutta. Kuitenkin sattui hän pian saamaan hyvän saaliin, jonka hän\niloissaan kuljetti Clevelandiin. Sinne tultuaan kyseli hän Joubert'in\nravintolaa.\n\nSe oli hyvin komeasti järjestetty ravintola, suuresti eroavainen\ntuosta vaatimattomasta ruokalaitoksesta Port Talbot'issa. Tämä komeus\nraskautti nuoren Kanadalaisen mieltä, kun hän arkaillen oli astunut\nsisään ja kysyi, missä keittiö oli.\n\nHerra Joubert itse astui arvokkaana häntä vastaan... \"Katsohan -- Claude\nRegnard! Tekö täällä Clevelandissa?\" puheli hän.\n\n\"Niin, minäkin olen muuttanut tänne Ohioon.\"\n\n\"Ja aivotte tänne kalojanne myydä?\"\n\n\"Kauniita kaloja! Katsokaahan! Neiti Lovisa on niihin varmaankin hyvin\ntyytyväinen.\"\n\n\"Lovisalla ei enää ole mitään keittiössä tehtävää; hän on\nravintolahuoneessa ja kahvilassa; hänen täytyy olla maksupöydän ääressä\nja pitää kassasta huolta.\"\n\n\"Ah -- sittenhän minä luultavasti en saa tänään häntä nähdäkään!\"\n\n\"Minusta näyttää, Claude hyvä, että Te tavoittelette minun tytärtäni.\"\n\n\"Herra Joubert, minä --\"\n\n\"Minä olin sellaista jo Port Talbot'issa huomaavinani! Älkää toki\nhautoko hassutuksia päässänne, Claude! Tehän olette köyhä poloinen, ei\nTeidän sovi sellaisiin tuumiin antautua!\"\n\nNuori kalastaja painoi päänsä suruissaan alas.\n\n\"Katsokaas, Claude\", jatkoi ravintoloitsija hyvänsuopeasti, \"jos\nTeillä olisi pääomaa, jos olisitte esim. hyvin järjestetyn kalakaupan\nomistaja, tekisitte kauppaa myöskin konserveilla ja herkkukaloilla --\nsellaista kauppaa ei vielä tällä suuriliikkeisellä kadulla olekaan,\nja se varmaankin hyvin kannattaisi --, silloin voisi jotenkin Teidän\nmerkillisiä haaveilujanne selittää, siitä voisi todella järkevästi\npuhellakin. Mutta näin ollen ei sitä luonnollisesti sovi ajatellakaan\nedes! Minä en tosiaankaan tarkoita mitään pahaa Teille. Teidän kalanne\nminä mielelläni ostan. Käykäähän tänne!\"\n\nAlakuloisena seurasi Claude ravintoloitsijaa. Hän kyllä myi kalansa,\nmutta ei saanut tilaisuutta puhutella Lovisaa. Tosin näki hän\nhänet silmänräpäykseltä lasioven läpi. Ah, Lovisalla ei enää ollut\nyksinkertainen kotipuku yllä, vaan komeili hän silkki- ja atlas-puvussa\n-- \"aivan kuin joku ylhäinen nainen!\" ajatteli Claude. Pari keikailijaa\nseisoi hänen pöytänsä ääressä ja laverteli hänelle imarruksia.\n\nSydän raskaana asteli Claude talosta pois.\n\nOli kirkas, syksyinen aamupäivä, kello kävi yhtätoista. Claude päätti\nkierrellä kaupungin katuja, siten lähemmin nähdäksensä Clevelandin\nkauneuksia ja mahdollisesti vähän virkistääksensä mieltänsä.\n\nHän huomasi, että jonkinmoinen mielten kuohu vallitsi useissa kadulla\nkulkevissa henkilöissä. Moni näytti olevan raskaiden huolien alaisena.\nLiikemiehiä kokoontui siellä täällä yhteen, innokkaasti puhellen ja\nviittaillen käsillänsä.\n\n\"Mitähän on nyt oikeastaan tapahtunut?\" kysäsi hän eräältä mieheltä,\njoka jouten seisoi tyhjän työntökärryn ääressä.\n\nClaude nimittäin osasi täysin englannin kieltäkin, kuten usiammat\nKanadan Ranskalaiset.\n\n\"On tehty suurenmoinen rosvous\", vastasi mies. \"Onpa hyvä asia, ett'ei\nmeikäläisillä ole mitään rahaa pankissa. Hyvin rohkeat ja harjaantuneet\nrosvot ovat viime yönä vieneet Kauppa-Pankista kolmeneljännesmiljoonaa\ndollaria kultaa ja seteleitä. Ettekö ole nähnyt kuulutuksia katujen\nkulmissa?\"\n\n\"En, niitä en ole hoksannut tarkastaa.\"\n\n\"Pankin johtajat ovat määränneet kymmenentuhannen dollarin palkinnon\nsille, joka saa rosvot kiinni ja ryövätyt rahat takaisin. Se on sievä\npalkinto se -- kun vaan pystyisi sen ansaitsemaan. Mutta siinäpä ollee\nhengenvaara tarjona, sillä nuo rosvot ovat olleet rajuja poikia, niillä\non kyllä revolverit ja puukot.\"\n\n\"Tunnetaanko heidät?\"\n\n\"Yksi joukosta lienee varmasti tunnettu. Eräs tuttava poliisi kertoi\nminulle siitä yhtä ja toista. Viiden päivän aikana on täällä eräässä\nravintolassa oleskellut kolme epäluulon-alaista miestä, jotka\neilis-iltana ovat kadonneet hyvästiä sanomatta. Sen verran on päästy\nselville, että yksi niistä merkkien mukaan todennäköisesti on tunnettu\npankkirosvo Bill Romney, joka jo New-Yorkissa ja muualla on samallaisia\nkonnankepposia tehnyt. Sanotaan, että hän osaa avata konstikkaimmatkin\nlukot, hän kun alkujaan on ollut mekanikko ja avainseppä. Luulen, että\njoku päivä takaperin näin hänet kadulla molempien toveriensa kanssa.\nRomney on, ellen erehdy, lyhytkasvuinen mies, parta harmaa, siniset\nsilmälasit nenällä. Hänen toverinsa ovat nuorempia ja luultavasti vaan\ntavallisia rosvoja. Romney on päämies. Muuten olivat kaikki kolme\nkomeissa vaatteissa aivan kuin herrasmiehet ainakin. Sellaisiahan\ntuollaiset miljoonarosvot tavallisesti ovatkin. Niinpä niin, hyvä\nkalamies, Amerikassa potkitaan konnuudella nykyään paljo kauvemmaksi,\nkuin rehellisyydellä. Minnepä olen minäkin kaikella rehellisyydelläni\npäässyt? Kärryntyöntäjäksi!\"\n\n\"Poliisi kaiketi koettaa rosvoja kovasti ahdistaa?\"\n\n\"Monta salapoliisia ja muitakin poliisimiehiä on liikkeellä. Kaikkiin\nrautatie- ja höyrylaivapysäyspaikkoihin on sähköitetty. Mutta Bill\nRomney on vanha kettu, häntä ei ole helppo ottaa kiinni. Luultavasti\nkoettaa hän tovereineen luiskahtaa Europaan, jossa he sitten kaikki\nkolme elävät suurina herroina.\"\n\nNämä tiedot saatuansa kulki Claude eteenpäin ja joutui suurelle\nvaltakadulle, jossa hän näki Kauppa-Pankin suuren ja komean\nrakennuksen. Suuret ihmisjoukot pyrkivät sinne sisälle, luultavasti\ntalletuksiansa tiedustelemaan. Myöskin sähkösanomain kuljettajat\nkulkivat kiireisesti edes ja takaisin. Suuri häviö, jonka pankki\nedellisenä yönä oli kärsinyt, oli nähtävästi saattanut Clevelandin\nliikemaailman suureen kiihkoon. Pankin johtajat olivat kaiketikin hyvin\nhämillään ja huolissaan.\n\nKäveltyään muutaman tunnin ajalla itsensä väsyksiin ja nähtyään paljo\nkaupungin merkillisyyksistä, pistäytyi hän erääseen ruokailupaikkaan\nsatamassa ja nautti siellä yksinkertaisen aamiaisen. Sitten meni hän\nveneeseensä, nosti purjeen ja kulki kotirantaansa kohden.\n\nHän saapui sinne noin seitsemän tienoissa illalla. Aurinko oli jo\nlaskenut, ilma oli viileä, harmaat syksyusmat leiailivat Erie-järvellä.\n\nHän nousi pois veneestänsä ja aikoi munalukolla kiinnittää sen erään\nrannalle pystytetyn patsaan rautaiseen renkaaseen, sillä hänellä\noli vähän syytä peljätä, että hänen pieni veneensä, hänen arvokkain\nomaisuutensa, ehkä muuten varastettaisiin häneltä yöllä.\n\nTätä tehdessään kuuli hän äkisti karkean huudon: \"hohoi, kalamies!\"\n\nNostaessaan silmänsä näki hän siivosti puetun miehen, jolla oli\npunaiseen puuvillakankaaseen kääritty mytty kainalossa.\n\n\"Mitä tahdotte, herra?\"\n\n\"Tehän asutte aivan yksinänne täällä autiolla rannalla.\"\n\n\"Niin asun, herra.\"\n\n\"Saisinko vuokrata Teidän venheenne pientä matkaa varten?\"\n\n\"Kyllä, herra. Minne tahdotte päästä?\"\n\n\"Vähäisen vaan Kanadan puolelle.\"\n\n\"Se käy päinsä.\"\n\n\"Eihän siinä olle mitään vaaraa tarjona noin pienellä veneellä.\"\n\n\"Olkaa huoleti, herra! Ilma on hyvä, tuuli sopiva. Minä olen sen matkan\nusein kulkenut, sillä Erie-järvi on niin sanoakseni kuin koti minulle.\"\n\n\"Sepä hyvä! Mutta usmaa näyttää syntyvän järvelle, ja yö tulee olemaan\njotenkin pimeä.\"\n\n\"Minä tämän matkan osaan usmallakin. Sitäpaitsi nousee kohta täysikuu\ntaivaalle ja valaisee usman.\"\n\n\"Mutta usmassa voisi ehkä joku höyrylaiva ajaa päällemme ja upottaa\nmeidät.\"\n\n\"Siitä ei ole pelkoa, sen varan minä kyllä aina pidän.\"\n\n\"No hyvä silleen! Me antaumme nyt Teidän kuljetettavaksenne.\"\n\n\"Ette siis ole yksinänne, herra?\"\n\n\"En. Tuolla pensastossa on minulla vielä kaksi toveria.\" Hän kääntyi\nympäri ja huusi: \"Tulkaa vaan esille. Kaikki on järjestetty!\"\n\nSilloin tuli kaksi miestä kummun reunalla olevasta pensastosta ja kulki\nnopeasti rannalle.\n\nToinen niistä oli jo vanhanpuoleinen; hänellä oli harmaa parta ja\nsiniset silmälasit; oikeassa kädessään kantoi hän pientä sievää\nnahkakapsäkkiä. Toisella, joka oli vielä jotenkin nuori mies, oli\nmatkalaukku.\n\nSalaman nopeudella syntyi nuoren Kanadalaisen aivoissa ajatus: \"tuossa\novat ne kolme pankkirosvoa!\"\n\nJa tosiaankin -- eihän sitä voinut epäilläkään. He eivät olleet\nuskaltaneet käyttää rautatietä tai höyrylaivaa pakoretkeänsä varten. He\nolivat siksi kokeneita ammatissaan, että tiesivät sähkön olevan höyryä\nnopeamman. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet etäälle pakenemaan,\nolivat he huolellisesti koko päivän piilotelleet itseänsä pensastossa,\njossa ei kukaan kulkenut. Ja heille oli todellakin selvintä päästä\nkalastaja-veneellä Erie-järven yli Kanadaan.\n\nKun nämä ajatukset risteilivät Clauden päässä, näytti hän hyvin\nmiettiväiseltä.\n\n\"No, mitä ajattelette Te meistä?\" kysyi mies, jolla oli punainen mytty\nkainalossa. \"Tehän näytätte niin omituiselta, kuin olisitte jokin\nkuuluisa ajatustenlukua.\"\n\n\"Tuntuu minusta ihmeelliseltä, että Te, hyvät herrat, niin salaisesti\nja oudolla tavalla yön aikaan pyritte järven yli. Mutta se on asia,\njoka ei kuulu minuun.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, kalamies! Tehän olette oikein järkevä ihminen.\"\n\n\"Minä vaan mietin sitä, mikä hinta minun tulisi yliviennistä saada.\"\n\n\"Sanokaa vaatimuksenne!\"\n\n\"Hm, sata dollaria voivat herrat mielestäni maksaa.\"\n\n\"Hävytöntä!\" huusi tuo lyhytkasvuinen, sinisillä silmälaseilla\nvarustettu herra.\n\n\"Ottamalla lukuun nämät tavattomat asianhaarat ei se minun mielestäni\npaljo ole\", vastasi Claude. \"Pitäähän toki köyhän kalastajankin joskus\nlihavampi pala saada.\"\n\nNuo kolme miestä kuiskuttelivat minuutin ajan hiljaa keskenään. Pikku\nvanhus puhkesi ilkeään nauruun. Punaista myttyä kantava mies kääntyi\nsitten nuoren kalastajan puoleen lausuen: \"Saatte pyytämänne sata\ndollaria niin pian kuin olette saattaneet meidät ehjinä järven yli.\"\n\n\"Astukaa veneeseen, hyvät herrat!\" huusi Claude.\n\nHe astuivat siihen kaikki ja Claude pystytti purjeen. Sitten ohjasi hän\nveneen usvan keskelle.\n\n\"Mihin satamaan pohjoisrannalla tahdotte, hyvät herrat, päästä?\" kysyi\nhän.\n\n\"Hm -- miten paljo matkaa on lähimpään kohtaan?\" kysyi silmälasimies.\n\n\"Runsaasti kuusikymmentä Englannin penikulmaa.\"\n\n\"Miten kauvan kestää matka?\"\n\n\"Tällä tuulella noin kahdeksan tuntia, ehkä vähää enemmänkin.\"\n\n\"Sittenhän me pääsemme perille noin kello neljän tienoissa aamulla.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Meillä ei ole mitään erityistä asiaa satamapaikkaan; monistakin syistä\nolisi meille mieluisempaa nousta maalle jollakin hyvin yksinäisellä\npaikalla rannalla, josta sitten pian voipi päästä jollekin maantielle.\"\n\n\"Se käy helposti päinsä\", sanoi mielevästi hymyillen Claude, jonka\npäähän nyt oli noussut eräs hyvä ajatus. \"Minä tunnen pienen\nrauhallisen poukaman, jonne voitte aivan häiritsemättä nousta. Jos\nsiitä käytte muutamia satoja askeleita ylöspäin, saavutte maantielle,\njoka vie Amherstburg'iin.\"\n\n\"Se sopii\", huudahti vanhus innokkaasti. \"Siten on tehtävä!\"\n\nToverit nyökäyttivät myöntyvästi päätään.\n\nNopeasti kiiti vene Erie-järven aalloilla. Nuo kolme miestä puhelivat\npaljon keskenään, mutta aina hyvin hiljaa kuiskutellen. Nuori\nKanadalainen ajatteli Lovisaa. Olihan hänellä nyt viimeinkin mitä\nparhaimmat toiveet. Tämä ajatus teki hänet niin iloiseksi, että hän\nalkoi laulaa hilpeätä ranskalaista laulunpätkää.\n\n\"Se tolvana ei aavista mitään meidän asioistamme\", kuiskasi\nsilmälasimies tyytyväisenä tovereilleen.\n\nHetken päästä valaisi kuu tuota yöllistä huurua. Erie-järvellä oli\nnyt varsin miellyttävää ja rauhallista. Kerran kuulivat he etäällä\nhöyrylaivan koneen raminaa; mutta erehtymättä ohjasi Claude venettään\npohjoista kohden.\n\nSiten kului runsaasti kahdeksan tuntia. Usma hälveni vähitellen, ja\nitäisellä taivaanrannalla teki päivä nousuaan.\n\n\"Joko olemme pian perillä?\" kysyi vanhus. \"Muutaman minuutin päästä\npääsemme poukamaan\", vastasi kalastaja.\n\nHeti sen jälkeen laski hän purjeen alas ja ohjasi veneen\nrannikkohiekalle.\n\n\"Tässä on se hiljainen lahdenpoukama!\"\n\nNäkyi hiekkaranta, joka kohosi matalaksi, ruohoa ja pensaita kasvavaksi\nharjanteeksi. Nuo kolme miestä astuivat maalle.\n\n\"Saanko luvan pyytää ne sata dollaria, jotka minulle on luvattu?\" sanoi\nClaude kohteliaasti.\n\n\"Köysi sinun kaulaasi, sinä kanadalainen koira!\" huusi silmälasimies\nmyrkyllisesti. \"Luuletko sinä, että me annamme nylkeä itseämme. Dollari\nhengeltä on aivan riittävä kuljetusmaksu. Tässä on kolme dollaria!\"\n\nKalastaja otti vaieten nuo kolme dollaria ja työnsi veneensä rannalta\nulos.\n\nPäästyään noin parinkymmenen metrin päähän pysähtyi hän ja huusi:\n\"hyvät herrat, kuulkaahan vielä sananen!\"\n\nNuo kolme miestä kääntyivät järvelle päin.\n\n\"Mitä Te vielä tahdotte?\" kysyi vanhus.\n\n\"Tuossa on teille takaisin teidän vaivaiset dollarinne!\" huusi Claude.\n\nJa hän heitti nuo kolme rahaa, yhden toisensa perästä, rannalle, josta\nvanhus nauraen nosti ne ylös pistäen taskuunsa.\n\n\"Te olette hölmö!\" huusi hän kalastajalle.\n\n\"Niinkö luulette, te vanha hirtehinen?\" huusi Claude. \"Haha! Te olette\nminut pettäneet, mutta minä olen teidät kavaluudessa voittanut!\nNouskaahan vähäsen ylös kummulle päin, niin saatte nähdä!\"\n\nHän souti veneensä vielä jonkun matkan ulommaksi ja pysähtyi jälleen.\n\nSillä välin olivat nuo kolme miestä levottomina kiireisesti nousseet\nkummulle. Suurimmaksi kauhukseen huomasivat he silloin, etteivät he\nolleetkaan Kanadan rannalla, vaan pienellä puolikuun muotoisella\nhiekkasaarella keskellä Erie-järveä.\n\nHe juoksivat heti takaisin.\n\n\"Tuokaa veneenne takaisin! Saatte ne sata dollaria!\"\n\n\"Minä en niistä enää huoli!\"\n\n\"Kaksisataa dollaria!\"\n\n\"En!\"\n\n\"Tuhannen dollaria!\"\n\n\"En!\"\n\n\"Kymmenentuhatta dollaria!\"\n\nÄänekkäällä pilkkanaurulla vastasi Claude: \"Ne kymmenentuhatta dollaria\nansaitsen minä teidän kiinniottamisellanne!\"\n\n\"Viisikymmentätuhatta dollaria!\"\n\nClaude ei vastannut, vaan purjehti, vastatuulta luovien, usman keskelle\nlänteen päin, itsekseen mutisten: \"Parempi saada kymmenentuhatta\nkunniallisella tavalla, kuin viisikymmentätuhatta häpeällisellä! Ja\nonpa melkein varmaa, että ne konnat, jos heidän pyyntöönsä suostuisin,\nuudelleen pettäisivät minut, ehkäpä tappaisivatkin.\"\n\nUusi päivä valkeni ihanana, ja usma hajosi auringonsäteiden tieltä.\nNoin kymmenen tunnin päästä tuli Ohion ranta näkyviin, ja pian sen\njälkeen saapui Claude Clevelandiin. Hän laski veneensä valkamaan\nja meni heti, niin väsynyt kuin olikin, Kauppa-Pankkiin. Hän astui\nsisälle ja pyysi tavata johtajaa. Ensin tahdottiin hänet työntää pois.\nMutta kun hän sanoi: \"Minulla on tietoja pankkirosvoista\", vietiin\nhän kiireimmiten sisälle pankin \"kaikkein pyhimpään\", jossa johtajat\nsurumielisinä istuivat viheriän neuvottelupöydän ääressä. Tähän asti\nei kaikista ponnistuksista huolimatta oltu saatu vähintäkään vihiä\nrosvoista.\n\n\"Hyvät herrat\", kysyi Claude, \"kuka teistä on ylijohtaja.\"\n\n\"Minä olen\", vastasi eräs vanha kunnianarvoisa herra; \"minun nimeni on\nHamilton.\"\n\nKalastaja kumarsi ja esitteli itsensä.\n\n\"Mitä olisi Teillä sanottavaa?\"\n\n\"Minä tahdon teille vaan ilmoittaa, että tunnen pankkirosvojen\nolinpaikan. Onko varmaa, että minulle annetaan kymmenentuhannen\ndollarin palkinto, jos saatan rosvot saaliinensa teidän käsiinne?\"\n\n\"Se on varmaa!\"\n\n\"Minä olen nimittäin saattanut ne kolme rosvoa paulaan, ne ovat\ntavaroineen minun vallassani.\"\n\n\"Tekö yksinänne?\"\n\n\"Niin, herra!\"\n\n\"Mutta sitä on vaikea uskoa\", sanoi herra Hamilton epäillen ja päätään\npudistellen.\n\n\"Se on aivan varmaa, herra! Minulla on ne kaikki kolme varmassa\nsäilytyspaikassa autiolla hiekkasaarella Erie-järvellä, josta he eivät\nvoi päästä pois, sillä laivoja kulkee niillä tienoilla vaan hyvin\nharvoin, eivätkä kalastajatkaan siellä nykyään liiku.\"\n\nJa nyt kertoi hän seikkaperäisesti koko viime-öisen tapahtuman.\n\nPankin johtajat katselivat häntä suuresti kummastellen ja herra\nHamilton huudahti: \"nuori mies, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin\nolette Te tavattoman sukkela mies!\"\n\nClaude naurahti. Sitten lausui hän: \"Ei siis tarvita muuta kuin\npoliisin avulla noutaa nuo heittiöt saarelta. Mutta parasta olisi,\njos se tapahtuisi viekkaudella. Sillä vaikka tuo saari onkin pieni,\nvoisivat nuo kolme kuitenkin kätkeä sinne aarteensa niin hyvin, ett'ei\nsitä moneen vuoteen löydettäisi. Viekkautta siis on käytettävä.\nHöyrylaiva älköön kulkeko suoraan saarta kohden, vaan lännestä päin,\nDetroitista käsin, ja olkoon menevinänsä saaren ohi; Silloin nuo\nheittiöt itsestäänkin huutavat laivalle ja astuvat mitään vaaraa\naavistamatta siihen.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi herra Hamilton myöntyvästi.\n\nTämän ohjelman mukaan pantiin nyt kaikki varustukset kiireisesti\nkuntoon. Claude sillä välin vahvisti itseään ruoalla ja juomalla ja\nlevähti vähäsen.\n\nPuoli tuntia sen jälkeen läksi pieni höyrylaiva satamasta ja kulki\nensin länttä kohden. Laivassa oli kuusi poliisia valepuvussa ja taitava\nsalapoliisi, sen lisäksi vielä Claude Regnard ja pankinjohtaja Hamilton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut ilta.\n\nNuo kolme pankkivarasta olivat viettäneet koko päivän saarella mitä\nsuurimmassa tuskassa. Ei ollut ympäristöllä missään maata lähellä.\nHe eivät huomanneet mitään laivaa tai venettä. Ja alituisesti kalvoi\nheidän mieltään pelko siitä, että höyrylaiva etelästä päin tulisi heitä\nväkivallalla ottamaan. Sen vuoksi olivat he hyvin sukkelalla tavalla\nkätkeneet ryövätyn aarteensa.\n\nJos heidät vangittaisiinkin, voisivathan he kuitenkin toivoa pääsevänsä\nvankilasta karkuun ja sitten sopivassa tilassa saavansa kätketyn\nrikkautensa käsiinsä.\n\nAurinko teki laskuaan. Silloin huusi yksi heistä: \"höyrylaiva!\"\n\n\"Missä?\" kysyi silmälasivanhus.\n\n\"Lännessä.\"\n\n\"Ei siis Clevelandista, vaan nähtävästi Detroitista. Mutta onhan sinne\nvoitu sähköittää. Meidän on odottaminen, suuntaako höyrylaiva kulkunsa\nsaarta kohden.\"\n\nMutta sitä ei höyrylaiva tehnyt, sen he pian huomasivat.\n\nVanhus sanoi silloin iloisesti: \"Tämähän käy todella hyvästi. Meillä\non onni mukanamme. Laivaväellä ei ole mitään tietoa meistä. Kaivakaa\nnopeasti tavarat esille. Minä huudan laivalle!\"\n\nHän juoksi rannalle, heilutti hattuansa ja huusi: \"Halloo!\"\n\nLaivan kone pysäytettiin. Salapoliisi ja eräs toinen mies astuivat\nveneeseen ja soutivat saarta kohden.\n\n\"Mitä tahdotte, herra?\" kysyi salapoliisi.\n\n\"Minne on laiva matkalla?\" kysyi puolestaan vanhus.\n\n\"Ensin Port Talbot'iin, sitten Buffaloon.\"\n\n\"Me tulisimme mukaan.\"\n\n\"Käy päinsä. Mutta teidän tulee suorittaa maksu Detroitista lähtien.\"\n\n\"Sen suoritamme kernaasti.\"\n\n\"Mutta mitenkä olette joutuneet tälle aivan autiolle saarelle?\"\n\n\"Meidän piti täällä ampua vesilintuja, ja veneemme joutui vesiajolle.\"\n\n\"Sepäs kiusan paikka! Mutta missä ovat ampumaneuvonne.\"\n\n\"Ne menivät veneen mukana.\"\n\n\"Olette onneksi kuitenkin pelastaneet muut tavaranne, kuten huomaan.\nOlkaa, herrat, hyvät ja astukaa veneeseen! Emme jouda täällä\nviivyttelemään, sillä meidän on ajoissa saavuttava Port Talbot'iin.\"\n\nToiset kaksi rosvoa tulivat kantaen nahkakapsäkkiä, matkalaukkua ja\npunaista myttyä. Kaikki kolme astuivat veneeseen ja kuljetettiin\nhöyrylaivaan.\n\nTuskin olivat he sinne nousseet, niin poliisit hyökkäsivät heidän\nkimppuunsa ja vangitsivat heidät paikalla.\n\nHerra Hamilton tutki vankien tavarat ja löysi Kauppapankista varastetun\nsumman vielä aivan täydellisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuo kolme rosvoa saivat laillisen rangaistuksensa. Mutta Claude Regnard\nsai hyvin ansaitsemansa 10,000 dollarin palkinnon.\n\nTällä pääomalla laittoi hän kuntoon kala-, säilyke- ja herkkukaupan,\njoka pian rupesi kukoistamaan, sillä tuo iloinen ja miellyttävä\nKanadalainen voitti kaikkien suosion. Nyt uskaltaisi hän kaiketikin\npyytää Lovisaa vaimokseen.\n\nJa niin kävi, että tuo lemmitty tyttö tuli hänen omaksensa, ja hän\npääsi siten toiveidensa perille. Hän elää vieläkin arvossa pidettynä\nmiehenä hyvässä Clevelandin kaupungissa Ohion ihanassa valtiossa.\n\n\n\n\nPAENNUT LIIKETOVERI.\n\nErään poliisivirkamiehen muistelmista kertonut L. Maurice.\n\n\nEräänä aamuna, kun juuri olin ehtinyt saapua virkahuoneeseeni -- kertoo\njälkeenjättämissään muistelmissa herra D., eräs Lontoossa äsken kuollut\narvossa pidetty salapoliisi, -- ilmoitettiin minulle että eräs herra\ntärkeän asian vuoksi tahtoi puhutella minua.\n\nTietysti annoin heti laskea hänet sisään ja näin edessäni komeasti\npuetun, vielä sangen nuoren miehen, joka nähtävästi oli suuressa\nmielenliikutuksessa.\n\nHän esitteli itsensä minulle hyvin tunnetun asioimisliikkeen \"Bridgeby\nja Barton\" osakkaaksi ja kertoi minulle katkonaisissa lauseissa että\nhänen liiketoverinsa, herra Barton, edellisenä päivänä odottamatta oli\nkadonnut ja vienyt mukaansa kassassa löytyvät rahat.\n\n\"Olen hävinnyt mies\", lopetti hän \"jos Teidän ei onnistu saada häntä\nkiinni ja ottaa häneltä pois, mitä hän on anastanut.\"\n\n\"Malttakaa mielenne, herra Bridgeby\", sanoin minä taputtaen tuota\nnuorta miestä, joka pyyhki hikeä kalpeilta kasvoiltaan, rauhoittavasti\nolkapäälle. \"Olkaa varma siitä, että koetan tehdä parastani asianne\nhyväksi. Mutta kertokaa minulle ennen kaikkea, mitä minun tässä\ntapauksessa on tärkeätä tietää.\"\n\n\"Ikävä kyllä, en voi juuri mitään vihjausta Teille antaa. William\nBarton, liiketoverini, nautti täydellistä luottamustani. Hän ei\npelannut, ei juonut, ei hänellä ollut lemmenseikkailuja, hän oli\nlyhyesti sanoen kaikin puolin pätevä mies -- ainakin oli minulla\ntähän asti se luulo hänestä. Niinkuin salama kirkkaalta taivaalta\nkohtasikin minua sentähden tänä aamuna tämä lyhyt tiedonanto tässä\nkirjelapussa\" -- herra Bridgeby ojensi minulle erään paperin -- \"jonka\nkonttoriin tultuani löysin pulpetiltasi, sekä se havainto, jonka kassaa\ntarkastaessani tein.\"\n\nMinä luin paperilapusta seuraavat sanat:\n\n    Herra Bridgeby! Vakuutus siitä, että yhteinen liikkeemme ei\n    koskaan tule onnistumaan, antaa minulle aihetta koettamaan\n    yksinäni onneani toisessa paikkakunnassa ja siihen tarpeeseen\n    ottamaan mukaani kassassa löytyvät varat. Jos onnistun\n    aikeissani, niin maksan heti teille takaisin. Siihen asti voikaa\n    hyvin.\n\n                                                  Barton.\n\n    Jälkikirjoitus: Sanokaa äidilleni, että piakkoin kirjoitan\n    hänelle.\n\n\"Paljonko hän otti mukaansa?\" tiedustelin minä.\n\n\"Täsmälleen kuusituhatta viisisataa seitsemänkymmentä kaksi puntaa\",\nhuokasi herra Bridgeby.\n\n\"Tuo teko kohtasi siis teitä aivan odottamatta vai oliko teillä jotakin\nsyytä arvella, että hän sen tekisi ennemmin tai myöhemmin?\"\n\n\"Ei vähintäkään. Olin pakotettu lähtemään eilen aamulla pienelle\nmatkalle ja poistuin yhtä huoletonna kuin ennenkin, ollen siitä\nvakuutettu, että toimemme poissaollessani tulisivat tavallisuuden\nmukaan tunnollisesti hoidetuiksi. Kun minä siis eilen myöhään tulin\ntakaisin, en huolinut vaivata itseäni edes avaamaan liikekonttoriamme\nkatsoakseni olisiko kaikki järjestyksessä. Jos olisin niin tehnyt,\nolisin kyllä vähän aikaisemmin huomannut petoksen ja pyytänyt teitä\nvarasta takaa-ajamaan.\"\n\n\"Onko teillä mitään aavistusta siitä, mihinpäin hän olisi lähtenyt.\"\n\n\"Ei kaukaisintakaan.\"\n\n\"Hm -- tahdonpa siis etsiä hänen äitinsä ja koettaa häneltä saada\njotain tietoa.\"\n\nHerra Bridgeby pyyhki taas hikeä otsaltaan.\n\n\"Rouva Barton parka!\" sanoi hän sangen liikutettuna. \"Täytyykö teidän\ntodellakin kääntyä hänen puoleensa? Hän tulee siitä vaan tarpeettomasti\nliikutetuksi, koska hänkään luultavasti ei voi antaa mitään tietoja\ntässä asiassa.\"\n\n\"Kukapa tiennee\", arvelin minä. \"Ehkä on tuo kirjeen jälkikirjoitus\ntahallisesti tehty.\"\n\nJätin nyt herra Bridgebyn hyvästi lähteäkseni äsken mainitun rouva\nBarton'in luo. Tiellä sinne harkitsin asiaa kaikilta puolin ja kuta\nenemmin sitä mietin, sen omituisemmalta se minusta tuntui.\n\nTunsin Bridgebyn ja Barton'in liikkeen jo entuudesta aivan hyvin, koska\nsellaiset ylimalkaan ovat kaupungissa tunnetut, ja tiesin siis myöskin,\nettä kertomus, jonka herra Bridgeby oli liiketoveristaan antanut, oli\ntodellinen, kuin myös senkin, että herra Bridgeby itse oli Barton'in\nvastakohta, nimittäin kerrassaan laiska ja kevytmielinen nuori herra.\nJos sentähden olisi käynyt päinvastoin, nimittäin että herra Bridgeby\nolisi paennut rahojen kanssa, niin tuo olisi minusta tuntunut paljoa\nluonnollisemmalta. Ajattelin kuitenkin että Barton oli kyllästynyt\ntoimettomaan kumppaniinsa ja sentähden, omaisuuden ja liikkeen aikaa\nkysyvän laillisen jakamisen sijaan, valinnut tämän lyhyemmän keinon\npäästäksensä hänestä irti, keinon, joka tosin kyllä oli oikeudentuntoa\nloukkaava eikä sopinut yhteen Barton'in vakavien oikeuden-käsitteiden\nkanssa.\n\nMutta olihan todistuksena Bridgebyn näyttämä kirje. Tämä todisti aivan\nsitovasti asian laidan. Oli miten oli, tutkimus oli kyllä tuottava\nvaloa asiassa; nyt täytyi ennen kaikkea koettaa päästä karkurin\njäljille.\n\nRouva Barton asui kaupungin laidassa, puutarhan keskellä sijaitsevassa\nmitä somimmassa talossa. Se oli tuossa aamu-auringon valossa niin\nrauhallisen näköisenä tuo valkoinen rakennus vihreine ovineen ja\nsamanvärisine ikkunanpielineen, niin että minä, tietäen minkä\nsurullisen vaikutuksen käyntini tekisi, syvästi säälien soitin\novikelloa.\n\nPalvelustyttö aukasi oven ja vei minut tuon vanhan naisen luokse.\n\nEnsi silmäyksellä huomasin, että hän oli kovin levoton. Hän näytti\nsangen kalpealta, hänen huulensa ja kätensä vapisivat hermostuneesti.\n\nKun olin esitellyt itseni, sanoi hän säikähtäen:\n\n\"Oi Jumala, olette siis joku poliisivirastosta? Mitä on minun\nkuuleminen?\"\n\n\"Ei mitään, rouva, vielä tuota tuonnemmaksi\", lausuin minä totisena,\n\"vaan täytyy minun pikemmin ensi aluksi pyytää Teiltä vastausta\nmuutamiin kysymyksiin.\"\n\nRukoilevasti kohottaen käsiään, kuoleman kauhu kasvoissaan, huusi hän:\n\n\"Älkää kidattako minua, vaan ilmoittakaa minulle heti, jos teillä\ntodella on mitään tiedossanne lapseni kohtalosta! Eikö kallis\nWilhelmini enää ole elävien joukossa? Voi, tämä epätietoisuus on\nkauheata!\"\n\n\"Ettekö sitten ole vielä saanut tietää\", vastasin minä, liikutettuna\ntuosta epätoivon ilmauksesta, joka ei voinut olla teeskenneltyä, \"että\npoikanne on karannut vieden suuremman rahasumman liikkeen kassasta?\"\n\nHän peitti kasvonsa käsillään. \"Hyvä Jumala! Sentähdenkö minä siis\nturhaan odotin häntä koko yön! Mutta eihän se ole mahdollista -- hän,\njoka tähän asti oli rehellisyyden perikuva, ei ole voinut sitä tehdä\neikä semmoisella tavalla tahrata nimeänsä ja niin välinpitämättömästi\njättää äitiänsä!\"\n\nKohotin vaieten olkapäitäni. \"Todistukset ovat häntä vastaan, rouva!\nHänen liiketoverinsa löysi pulpetiltansa kirjelipun, jossa poikanne\nilmoittaa hänelle koettavansa onneansa toisessa paikkakunnassa ja\nlisäksi pyytää häntä Teille ilmoittamaan että hän kirjoittaa Teille\nhetimiten.\"\n\n\"Kirje on väärennetty!\" huusi rouva säkenöivin silmin.\n\n\"Rohkea väitös, hyvä rouva!\"\n\n\"Olen valmis väittämään sitä yhä edelleen! Ei, ei, minun Willyni ei\nole mikään rosvo, hän ei ole voinut niin sydämettömästi ja hyvästiä\nsanomatta jättää vanhaa rakasta äitiänsä! Hyvä Jumala, kun vaan hänelle\nei olisi jotakin onnettomuutta tapahtunut, jotakin rikosta tehty häntä\nkohtaan! Luuloni mukaan herra Bridgeby pystyy vaikka mihin!\"\n\nNäin sanottuaan puhkesi rouva Barton kiihkeään itkuun.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että hänen sanansa ja surunsa syvästi\nliikuttivat minua. Poliisimiehen pitäisi kyllä varoa antamasta\ntunteitten järkyttää mielipiteitään, mutta tällä kertaa nuo\ntunteen-ilmaukset soveltuivat niin suuressa määrässä yhteen salaisen\najatuksen kanssa, joka minussa oli herännyt, ett'en voinut olla niitä\nhuomioon-ottamatta.\n\n\"Rauhoittukaa, rouva\", sanoin minä; \"tämä asia kyllä tulee kaikin\npuolin tarkkaan tutkituksi. Vastatkaa nyt minulle lopuksi muutamiin\nkysymyksiin.\" Hän nyykäytti päätään myöntävästi. \"Milloin näitte\npoikanne viimeksi?\" \"Eilen iltapuolella.\"\n\n\"Huomasitteko silloin mitään erityisempää muutosta hänessä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Puhuiko hän poislähtiessään mitään siitä, minne hän aikoi lähteä?\"\n\n\"Ei herra. Hän erosi minusta niinkuin hänen tapansa oli ja meni pois.\nMinä arvelin hänen lähteneen joko iltaseuraan tahi konttoriin.\"\n\n\"Ja siitä asti ei teillä ole ollut mitään tietoja hänestä?\"\n\n\"Ei vähintäkään, herra. Eilis-illasta kello yhdestätoista, jolla\ntunnilla hänellä aina oli tapa tulla kotiin, olen minä ollut mitä\nsuurimmassa levottomuudessa ja aivoin juuri lähteä hänen konttoriinsa\nsaadakseni tietoja hänestä, kun näin teidän tulevan. Voi hyvä Jumala\"\n-- ja hän puhkesi taas suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen -- \"mitä\nonkaan mahtanut lapselleni, minun Willylleni, tapahtua?\"\n\nKoetin parhaani mukaan rauhoittaa häntä, vaikk'en itsekään uskonut,\nmitä puhelin. Myöskin lupasin antaa hänelle piakkoin tietoja ja\npoistuin lähteäkseni takaisin herra Bridgebyn luokse.\n\nAikomukseni oli hankkia itselleni sieltä tuo muka Barton'in jättämä\nkirje sekä myöskin toisia hänen kirjeitään, joita siellä kaiketikin\nlöytyi, saadakseni tarkoin verrata noita kirjeitä käsialan puolesta\ntoisiinsa.\n\nHerra Bridgeby vastaanotti minut näköjään sangen tyynesti, kuitenkin\nolin huomaavinani hänen katseessaan suurta mielen jännitystä. Hänen\nlaihat, kellertävät, elähtäneen näköiset kasvonsa ja terävät, kuopalla\nolevat silmänsä eivät olleet juuri omiansa luottamusta herättämään.\n\n\"Rouva parka ei tiennyt asiasta mitään\", sanoin levollisesti, \"ja\noli niin masentunut minun tiedonannoistani, että katsoin parhaaksi\npian poistua hänen luotansa. Muutoin juohtui välillä mieleeni sangen\nyksinkertainen keino saada karkuri kiinni.\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi hän terävästi.\n\n\"Hän on vielä vasta-alkavainen pahantekijäin tiellä\", naurahdin minä,\n\"muutoin hän ei olisi tuossa ennenmainitussa kirjeessään antanut\ntoimeksi ilmoittaa äidilleen että hän muutamien päivien kuluttua\nkirjoittaisi hänelle. Tietysti poliisi-virasto nyt viran puolesta ottaa\ntakavarikkoon ja aukaisee kaikki rouva Barton'ille tulevat kirjeet,\nniinkuin se epäilemättä muutoinkin olisi tehnyt.\"\n\n\"Aivan oikein\", arveli hän, \"siinä hän teki sangen varomattomasti.\"\n\n\"Huomauttiko hän nimenomaan tuossa kirjelipussa kirjoittavansa\näidilleen vaiko vaan muutoin antavansa tietoja itsestään?\"\n\n\"Kyllä hän lupasi kirjoittaa.\"\n\n\"Missä teillä on tuo paperi? Sallikaa minun vielä kerran tarkastaa\nsitä.\"\n\n\"Paperiko\", sanoi hän vähän hämillään. \"Voi kuitenkin, sen minä\nepähuomiossa poltin.\"\n\n\"Poltitte? Oletteko te järjissänne? Tuon ainoan todistuksen, jossa hän\ntunnustaa itsensä syylliseksi, te poltitte?\"\n\n\"Ikävä kyllä, sytytin äskettäin sikarin ja siinä kiihkoisessa\nmielentilassa, johon olen tämän kiusallisen asian tähden joutunut,\ntein sen tuolla kirjelipulla. Mutta olettehan sen jo ennen lukenut ja\ntiedätte siis onneksi, mitä se sisälsi?\"\n\nNiin sanoen katsoi hän arasti minua silmiin, mutta loi heti katseensa\nalas maahan.\n\n\"Nyt tosin tiedän jotakin\" ajattelin itsekseni, mutta ääneen lausuin:\n\n\"Tosin kyllä tunnen sen sisällön, mutta kirje olisi toisenkin asiaa\ntähden ollut tärkeä; ajatelkaa, minkä todistuksen se olisi antanut\noikeuden edessä, kun syyllisen kiinni saamme. Ei mitkään valheet olisi\nhäntä silloin auttaneet. Mutta onnettomuus on nyt kerran tapahtunut,\nja meidän täytyy koettaa ilman sitä päästä selville asiassa. Teittekö\npoissa ollessani mitään huomiota, joka voisi olla meille hyödyksi\nkarkuria etsiessämme.\"\n\n\"Valitettavasti en.\"\n\n\"Siispä minä nyt heti lähden asemalle kyselemään siellä viranomaisilta,\njoista mahdollisesti joku tuntee hänet, eikö olisi huomattu mihin\nsuuntaan hän läksi. Ja siinä tapauksessa seuraan heti jälkiä ja heitän\nsiis teidät hyvästi muutamiksi päiviksi.\"\n\n\"Pyydän ett'ette kovin kauaa anna minun odottaa tietoja.\"\n\n\"Olkaa huoleti\", huudahdin minä ja poistuin, en asemalle mennäkseni,\nvaan rientääkseni virastoomme, antaakseni siellä tietoja huomioistani\nja pyytämään muutamia tovereistani salaa pitämään silmällä Bridgebyn\ntaloa ja seuraamaan häntä, jos hän poistuisi kodistaan, kuin myös\ntarkasti silmällä pitämään niitä henkilöitä, jotka kävivät siellä.\nMinä itse en tietysti voinut näyttäytyä niillä tienoin päivän ajalla,\nmutta pimeän tullen riensin paikalle. Vastapäätä Bridgebyn taloa oli\nravintola. Tähän olivat virkatoverini asettuneet päivän ajaksi ja\nkertoivat nyt minulle, ett'ei Bridgeby ollut poistunut asunnostaan ja\nett'ei ylimalkaan mitään merkillisempää siellä ollut tapahtunut. Koska\nsaamieni tietojen mukaan puheenalaisen rakennuksen toisella puolella\nvaan oli pieni, korkealla muurilla ympäröity piha, ei minun tarvinnut\npeljätä, että kukaan poistuisi talosta tai tulisi sinne siltä puolen.\n\nMuutoin olin myös jo edeltäpäin laskenut, ett'ei päivän ajalla mitään\nmerkillisempää tapahtuisi, mutta toivoin pimeän tultua parempaa tulosta.\n\nSentähdenpä minä nyt erään toisen toverin kanssa otin vahdinpidon\nhuostaani ja vapautin toiset. Niiden piti taas, ell'ei meitä kello\nkolmeen yöllä näkynyt takaisin tuleviksi, vuorostaan ottaa vahdinpito.\n\nKello oli lähemmä yhdeksän illalla, kun minä asetuin vastapäätä\nBridgebyn taloa; toverini sillä aikaa käveli edestakaisin kadulla.\n\nYht'äkkiä näin minä, kuinka Brooks -- se oli toverini nimi -- painautui\nerään oven varjoon piiloon ja senjälkeen varovasti tähtäili erästä\nolentoa, joka hiljaa astuskellen lähestyi.\n\nSamassa kiiruhdin minäkin asettumaan niin, että lähenevä ei saattanut\nminua huomata; se olikin viisaasti tehty, koska tuo henkilö seisahtui\nBridgebyn talon eteen ja tarkasti katseli kaikille suunnille\nympärilleen, ennenkuin soitti ovikelloa.\n\nVasta sen jälkeen, kun hän oli viipynyt muutamia hetkiä sisällä\nhuoneistossa, hiipi Brooks luokseni ja kuiskasi minulle:\n\n\"Se oli Troddles.\"\n\nEn voinut olla tyytyväisyydestä huudahtamatta. Tuo mainittu henkilö\nkuului kaupungin pahimmassa huudossa olevien lurjuksien joukkoon, ja\nolimme jo pitemmän aikaa etsineet häntä, koska häntä suuresti epäiltiin\nerään ryöväyksen ja murhan toimeenpanijaksi.\n\nSovittuani toimenpiteistä toverini kanssa, riensi tämä kiireesti\npoliisi-asemalle tuomaan apumiehiä, sill'aikaa kuin minä edelleen pidin\nsilmällä Bridgebyn asuntoa.\n\nApumiehet, kolme poliisia, saapuivat Brooks'in kanssa noin kymmenen\nminuutin kuluttua paikalle, ja minä sijoitin heidät itsekunkin sopiviin\npakkoihin.\n\nKohta senjälkeen avautuisi taas Bridgebyn asunnon ovi, ja sama henkilö,\njoka oli mennyt sisälle, tuli nyt sieltä jälleen ulos.\n\nNuo kolme poliisia ja minä seurasimme häntä varovasti, kun sitävastoin\nBrooks jäi paikalleen edelleen vartioimaan Bridgebyn asuntoa.\n\nTultuamme syrjäisemmälle paikalle juoksin minä äkkiä esille laskin\nkäteni Troddles'in olkapäälle ja sanoin: \"odota hetkinen, poikaseni,\ntahdon puhua sanasen kanssasi.\"\n\nMies, jättiläisen kokoinen synkkä olento, hätkähti säikähtäen kyyryyn;\ntuskin oli hän huomannut minun toverini, kun hän koetti riuhtaista\nitsensä irti paetakseen.\n\nOlin arvannut tuon edeltäpäin; siksipä tartuin lujasti häneen kiinni,\nja annoin hänen kuljettaa itseäni muutaman askeleen eteenpäin, kunnes\ntoverini ehtivät avukseni.\n\nHurja taistelu syttyi nyt, mutta meille onnistui kuitenkin vihdoin\nheittää tuo roisto maahan, sitoa hänet ja kuljettaa virastoomme, jossa\nheti tarkastimme miehen ja löysimme hänen taskuistaan kaksisataa\ndollaria kullassa.\n\n\"Sanokaapas, velikulta\", kysyin minä, \"mistä saitte näin paljon rahaa?\"\n\n\"Se ei liikuta teitä\", mumisi hän.\n\n\"Epäilemättä saitte ne herra Bridgebyltä palkaksi siitä, kun toimititte\nhänen liiketoverinsa, Barton'in, tieltä pois?\"\n\nTroddles säpsähti kovasti, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Sanon teille jotakin\", jatkoin minä; \"irti ette pääse, siitä saatte\nolla varma, ja että teillä on jotain yhteyttä Bridgebyn kanssa,\nsiihen meillä on varma todistus, koskapa näimme teidän menevän hänen\nasuntoonsa ja tulevan sieltä pois. Tunnustakaa siis avomielisesti, mitä\nolette tehneet Barton'ille?\"\n\nHän katsoi minuun julmistunein silmin ja mumisi:\n\n\"Hiis vieköön teidät ja Barton'in, minä en tiedä mitään.\"\n\n\"Minulla siis ei ole mitään enää teidän kanssanne tekemistä,\ntunnustusvankila kyllä tekee teidät puheliaaksi.\"\n\nAnnoin viedä tuon paatuneen roiston vankikoppiin ja päätin ilman hänen\ntunnustustansakin mennä Bridgebyn luokse ja vangita hänet, koska\ntoivoin että hän ensi hämmästyksessään antaisi viekotella itsensä\njohonkin varomattomuuteen.\n\nBrooks ei ollut nähnyt kenenkään poistuvan talosta, siis täytyi\nBridgebyn vielä olla asunnossaan.\n\nSoitin ovikelloa ja pyysin avaavan neekeripojan ilmoittamaan minut\nherrallensa.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua tuli lähettiläs takaisin saattaaksensa\nminut herransa luo. Brooks odotti sill'aikaa etuhuoneessa.\n\nHerra Bridgeby vastaanotti minut yönuttuun puettuna ja näytti hieman\nneuvottomalta. Hän koetti sitä kuitenkin kaikin voimin peittää ja\nhuudahti kummastellen:\n\n\"Kuinka, vieläkö te olette täällä? Luulin teidän jo olevan kaukana\nBarton'in jäljillä!\"\n\n\"Minun ei ollut tarpeellista tehdä mitään matkaa hänen tähtensä\",\nsanoin totisena.\n\n\"Ah\", änkötti hän; kirkkaassa kaasuvalossa näin että hänen kasvonsa\nmuuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi.\n\nEn odottanut kunnes hän tyyntyisi, koska tahdoin saada asian\npäätökseen, vaan kysyin häneltä heti:\n\n\"Tunnetteko erästä Troddles nimistä miestä?\"\n\nHän horjui ja tarttui pystyssä pysyäkseen suonenvedontapaisella\nliikkeellä tuolin karmista kiinni.\n\n\"Trodd -- Troddles?\" sammalsi hän.\n\n\"Hän on meidän käsissämme\", jatkoin pikaisesti, \"ja hänen\ntunnustuksensa johdosta vangitsen nyt teidät, Bridgeby, liiketoverinne\nmurhan alkuunpanijana.\"\n\n\"Kirottu\", huusi hän hampaitaan kiristäen ja veti silmänräpäyksessä\nesille revolverin taskustaan.\n\nMutta ennenkuin hän ehti minua kohti laukaista, tartuin häntä\nkäsivarteen. Mutta laukausta en sittenkään ehtinyt estää. Ase laukesi,\nmutta luodin suunnan johti korkeampi käsi.\n\nBridgeby horjui kovasti koristen lattialle, luoti oli sattunut hänen\nkaulaansa.\n\nSamassa tuokiossa syöksyi Brooks huoneeseen ja käsitti ensi\nsilmäyksellä asian laidan. Koska hänellä oli vähän haavansitomistaitoa,\nkumartui hän maahan verissään makaavata tutkiakseen.\n\n\"Kymmenen minuutin kuluttua ruumiina\", mumisi hän lyhyen tutkimuksen\njälkeen.\n\nBridgeby lienee ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sillä hänen silmäyksensä\nilmaisivat kovaa sieluntuskaa.\n\n\"Jos nyt tahdotte rikoksenne tunnustaa, niin käyttäkää siihen ne\nharvat minuutit, jotka teidän on vielä suotu elää, ennenkuin seisotte\nkorkeimman Tuomarin edessä.\"\n\nHän nyykäytti päätänsä myöntäväisesti.\n\nHaava kaulassa vaikeutti hänen puhettaan. Lähetin neekeripojan hakemaan\nkiireisesti lääkäriä; sillä välin nostimme Brooks ja minä hänet ylös\nja laskimme varovasti huoneessa löytyvälle sohvalle, ja kun Brooks\noli laatinut hänen haavaansa makuuhuoneesta tuodusta liinasesta\njonkinmoisen siteen, istahdin minä hänen viereensä kuullakseni hänen\ntunnustustaan.\n\n\"Te tahdoitte Barton'in kuolemaa kautta parantaa raha-asioitanne ja\npalkkasitte sentähden Troddles'in häntä tappamaan?\"\n\nBridgeby nyykäytti päätänsä ja minä jatkoin: \"Sen kautta, että te itse\nkehoititte poliiseja häntä takaa-ajamaan, te kai toivoitte poistavanne\nkaiken epäluulon itseänne kohtaan.\"\n\nHän nyykäytti taas myöntävästi.\n\n\"Mutta missä ovat rahat, jotka teidän liiketoverinne muka otti\nmukaansa?\"\n\nBridgeby osoitti rahalaatikkoaan.\n\n\"Troddles siis nähtävästi hyökkäsi onnettoman Barton'in kimppuun ja\nmurhasi hänet\", tutkistelin minä edelleen; \"milloin ja missä tuo rikos\ntehtiin?\"\n\nBridgeby koetti vastata, mutta ei saattanut ääneen puhua, ja vasta kun\nolin asettanut korvani aivan lähelle hänen suutansa, kuulin seuraavat\nkatkonaiset sanat:\n\n\"Eilen -- illalla -- vanha -- kivenlouhos --\"\n\n\"Siis vanhan kivenlouhoksen luona hän tappoi hänet ja heitti kait heti\nruumiin alas louhokseen?\"\n\nBridgeby nyykäytti taaskin.\n\n\"Minkä vuoksi kävi Troddles luonanne? Hänen tulonsa teidän asuntoonne\npäivän aikana näytti kait teistä arveluttavalta, sentähden olitte\nkeskenänne sopineet, että hän saapuisi illalla luoksenne rahoja\nnoutamaan?\"\n\nBridgeby tuskin enää kykeni tätä myöntämään; oli nähtävissä, että hänen\nviimeinen hetkensä lähestyi, ja korina kävi yhä kamalammaksi.\n\n\"Paljonko maksoitte hänelle?\"\n\nHän kohotti kaksi sormea ylös, kun hän ei enää voinut nyykäyttää.\n\n\"Kaksisataa dollaria, niinkö?\"\n\nNyt hän ei voinut enää mitään merkkiä antaa, sillä kuolon-kamppaus\nalkoi, ja juuri sillä hetkellä, kun haettu lääkäri astui sisään, läksi\nBridgebystä henki.\n\nTunnustus, jonka hän minulle ja Brooks'ille teki ja joka heti pantiin\npöytäkirjaan, olikin jo kyllin riittävä Troddles'in tuomitsemiseksi.\nMurhaaja hirtettiin, viime hetkessä katuvana tunnustettuaan\nsyyllisyytensä.\n\nOnnettoman Barton'in maalliset jäännökset löydettiin Bridgebyn\nilmoittamasta paikasta; lohduton äiti hautasi ne maan poveen. Myöskin\nne rahat, jotka olivat antaneet aiheen tuohon kamalaan tekoon,\nlöytyivät viitatusta paikasta. Rouva Barton käytti suurimman osan\nniistä armeliaisuuden laitoksiin.\n\n\n\n\nKIINALAIS-TYTTÖ.\n\nKertonut\n\nJohannes Wilda\n\n\nKapteeni Dethlevsen nyökäytti päätään vaimolleen.\n\n\"Kertomusta Kuli-tytöstä siis tahtoisitte kuulla? Ei se, lapseni, ole\nnaurattava, mutta olkoon menneeksi.\"\n\nPieni seurue, jolle kapteeni näin lausui, istui kuutamolla kapteeni\nDethlevsenin puutarhamajassa Elben raanalla. Vastapuolinen ranta oli\nihmeellisessä kuutamon hohteessa, tuo leveä virta läikkyi, purjeita\nnäkyi siellä täällä hiljaisesti liukuvan, joskus myös joku höyrylaiva.\n\nKapteeni nojautui tuolilleen ja alkoi:\n\nOlin silloin neljänkolmatta vuoden ikäinen, toisena perämiehenä\nenglantilaisella \"Churukka\"-laivalla. \"Churukka\" kulki espanjalaisella\nlipulla Makaon ja Havannan välillä. Se oli melkoisen suuri laiva ja\nkuljetti \"Kuleja.\"\n\nKuten tiedätte, kutsutaan Kuleiksi päivätyöväkeä, joita Europalaiset\npalkkaavat itä-Aasiasta, varsinkin Itä-intiasta ja Kiinasta.\nSittenkuin Englanti alusmailtaan poisti orjakaupan, tuli tavaksi viedä\nnäitä \"KuIeja\" neekerien sijalle sokuriviljelyksille, vuorityöhön,\nrautatierakennuksiin ynnä muuhun. Ne eivät olleet paljo orjia paremmat;\nheitä tosin pestattiin välipuheilla, mutta heitä kohtaan harjoitettiin\npaljo petosta ja vääryyttä, jopa suoranaista väkivaltaakin.\n\nEi ole siis kummeksittava, että matkalla ryhdyttiin monenmoisiin\nvarokeinoihin tuota elävää lastia vastaan.\n\nSillä matkalla, josta minä nyt kerron, oli meillä kuljetettavana\nmuutama sata kiinalaista Kulia vaimoineen. Laivan välikansi oli\nlujalla rauta-aidalla rajoitettu. Aidan ulkopuolella oli suoja, jossa\nmeidän pyssymme ja miekkamme säilytettiin, ja sen edustalla piti alati\nladatulla pyssyllä varustettu matruusi vahtia, ollaksensa turvana, jos\nkenellä laivaväestä oli jotakin tehtävää välikannella.\n\nMatkamme sujui nopeasti eteenpäin. Olimme olleet jo useampia viikkoja\nmerellä, ja Kulit tulivat olosuhteiden mukaan varsia hyvin toimeen. Me\nhankimme heille raitista ilmaa ja hyvää ravintoa sekä kohtelimme heitä\nhyvästi. Tosin ei heidän elämänsä mitään kadehdittavaa ollut, mutta\nsemmoiseenhan he ovat tottuneet kotimaassaankin.\n\nHe viihtyivät hyvällä säällä varsin hyvin, soittelivat ja panivat\ntoimeen pilanäytöksiä. Minä mielelläni oleskelin heidän pakeillaan\nhuolimatta tuosta kaikille europalaisille vastenmielisestä\nkiinalais-hajusta. Myös koettelin joskus niiden kanssa, jotka\netukannella kävivät raitista ilmaa nauttimassa, saada aikaan\nkeskustelua liikkeillä ja englanninkieltä solkaten. Ja tunnustan, että\nminulla tähän oli eräs erityisempikin syy.\n\nHuomasin heidän joukossaan erään nuoren tytön. Kuli-naiset ovat\ntavallisesti rumia, ainakin meikäläisten mielestä, mutta tällä tytöllä\noli kauniit mustat silmät, joiden alakuloinen katse näytti seuraavan\nminua lakkaamatta. Se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Meidän\nvälillemme syntyi jonkinmoinen molemmin-puolinen mieltymyksen side;\nymmärsimme toisiamme, vaikka emme osanneet toistemme kieltäkään.\n\nMeillä oli laivan etukeulan puolelle sijoitettuna eräs näppärä, mutta\nraakamainen laivamies. Hänen nimensä oli Sievert. Laivan kantta\npestessään joutui hän riitaan erään Kulin kanssa, joka ei ajoissa\nväistynyt hänen tieltään, ja löi tältä raukalta silmän puhki.\n\nAasialaiset tottelevat mielellään, jos heille vaan osoitetaan oikeutta.\nMutta törkeätä vääryyttä he eivät suvaitse, vaan panevat henkensäkin\nalttiiksi kostaaksensa.\n\nSievert'in raaka teko tuotti meille kaikille mitä katkerimpia hedelmiä.\n\nHänen ei olisi pitänyt enää yksinänsä mennä välikannelle. Hehkuvan\nvihaisia silmäyksiä luotiin häneen joka taholta. Mutta hän ei pitänyt\nniistä väliä. Eräänä päivänä, kun minun juuri piti astua ensimmäisen\nperämiehen sijalle vahdinpitoon, kuului välikannelta kolkkoa meteliä.\n\nMinä riensin sinne. Sain selville, että Sievert oli taas ilmaa\nvarokeinoja mennyt sinne; hänet oli otettu kiinni ja viety pois\nnäkyvistä, eikä tuo raivoisa joukko suostunut häntä takaisin antamaan.\n\nKapteeni seisoi jo kivääri kädessä rautaisen ristikkoaidan edessä. Kun\nhuomattiin, että Kulit olivat varustetut veitsillä, jotka he jollakin\nselittämättömällä tavalla olivat onnistuneet tuomaan mukanansa laivaan,\nemme me harvalukuiset miehet uskaltaneet heidän luoksensa tunkeutua ja\nsiten panna alttiiksi henkeämme ja koko laivan kohtaloa.\n\nKapteeni tahtoi vielä välttää verenvuodatusta. Hän käski panna\npaloruiskun kuntoon, ja pian räiskyi vesi tuon raivoavan joukon\nkeskuudessa. Mutta siitä ei ollut apua. Kun heitä kehoitettiin\ntottelemaan, kuului heidän joukostaan vaan englanninkielisiä\nuhkauslauseita: \"Ei, ei! -- hänet tapamme! -- teidät tapamme! --\nkuolemme kaikin yhdessä!\"\n\n\"Ampukaa!\" komensi kapteeni, ja meidän oli pakko tähdätä Kuleihin.\nSyntyi hirveä tuskan huuto, ja kun ruudinsavu hälveni, huomasimme,\nkuinka nuo ihmiset täydellisessä sekasorrossa koettivat kätkeytyä\nvälikannen pimeimpiin loukkoihin.\n\n\"Eteenpäin!\" komensi kapteeni. Kuusi meistä tunkeutui nyt aseilla\nhyvin varustettuina välikannelle; toiset jäivät pyssyineen ristikon\nulkopuolelle. Eräästä nurkasta vielä välkkyi veitsiä; sapelin-iskuilla\nvastattiin niihin meikäläisten puolelta. Minäkin olin huumautunut\nja löin kerran sapelilla. Kuului kimakka parahdus! Minun lyöntini\noli sattunut naiseen, joka syöksyi minun polviani vasten juuri sillä\nhetkellä, jolloin minun piti lyödä miestä, joka uhkasi minua veitsellä.\n\nNainen, jota minun iskuni oli kohdannut, oli -- ennen mainittu\nKuli-tyttö!\n\nVähitellen saimme nuo kapinalliset kukistetuiksi ja aseet heiltä pois.\nSievert'in ruumiin löysimme eräästä nurkasta hirveästi raadeltuna.\nTaistelussa oli noin kymmenen Kulia menettänyt henkensä, ja yhtä monta\noli haavoitettu. Näiden joukossa oli myös minun Kuli-tyttöni. Minä olin\nhyvin masentuneena. Vasta sitten vähän rauhoituin, kun huomattiin, että\nisku oli halkaissut ainoastaan hänen otsanahkansa.\n\nKuusi Kulia oli vangittu veitset käsissä; muut olivat ajoissa\nheittäneet veitsensä pois, joten ei enää käynyt päinsä saada selvää,\nkeillä kaikilla sellainen ase oli ollut. Nuo kuusi pantiin rautoihin.\nMuille ei tehty sen enempää, olihan \"tavara\" säästettävä. Tosin\nrajoitettiin heidän vapautensa suuresti, ja sen lisäksi vähennettiin\ntoisinaan heidän riisi- ja vesiannoksiansa. Kun heidän ruoka-annoksensa\neivät sitäkään ennen olleet varsin runsaita, ymmärsivät Kulit, että\nheitä nyt tahdottiin masentaa nälällä, ja se teki heidän vihansa meitä\nkohtaan vielä katkerammaksi.\n\nNyt alkoi hyvin levoton aika; en tahtoisi toiste enää sellaista elää.\n\nMustasilmäistä kiinalaistyttöä sain tuskin ollenkaan enää nähdä;\nKulit eivät tulleet kannelle, emmekä me taas uskaltaneet mennä heidän\nluoksensa. Sitäpaitsi ajattelin minä, että tyttö nyt vihaisi minua ja\nettä hän siitäkin syystä pysyi näkymättömissä.\n\nKahdeksan vuorokautta myöhemmin -- oli kaunis kuutamoyö, niinkuin\nnytkin, ja lähenimme jo Kap-kaupunkia -- olin minä kannella vahtina.\n\nOli ollut myrsky; kaikki nukkuivat väsyneinä.\n\nMinä nojauduin erästä tukipuuta vasten ja uneksin. Uneksin kodista; ja\ntunnustan, että kiinalaistyttökin usein oli ajatuksissani.\n\nYht'äkkiä tunnen käryä nenässäni. Säikähtyneenä havahduin unelmistani\nja hengitin ilmaa sieramiini. Olisikohan keittiössä rasvaa jotenkin\npäässyt palamaan?\n\nHaistelin ilmaa vielä pari kertaa. En tuntenut enää hajua. Ehkäpä oli\nminun nenänikin uneksinut.\n\n\"Viimeinkin!\" ajattelin itsekseni haukotellen ja haukotellen, kun näin\nensimäisen perämiehen nousevan kajuutan portaita ylös. Aika oli jo yli\npuoliyön, ja minä ikävöin lepoa.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mitään. Suunta lounaan ja lännen välinen\", vastasin minä.\n\n\"Onko välikannellakin kaikki ollut rauhallista?\" kysyi hän viitaten\npäällään sinne päin.\n\n\"Aivan hiljaista!\" lausuin minä.\n\n\"Kiitos\", sanoi hän. Minä läksin astumaan kannelta alas.\n\nOlin juuri astumaisillani kammiooni, mutta silloin juolahti mieleeni\nkäydä vielä kerran tarkastamassa ristikkoaidan luona. Silloin oli\nnäet sinne aina sijoitettuna aseellinen mies, joka piti vahtia yötä\nja päivää. Minä tiesin, että se merimies, joka sinne tällä kertaa oli\nmäärättynä, oli kyllä muuten kelpo poika, mutta hyvin taipuvainen\nnukahtamaan. \"On parasta, että käyn häntä vähäsen herkistämässä, jotta\nhän ei joutuisi ensimmäisen perämiehen kanssa huonoihin väleihin\",\npuhelin minä itsekseni.\n\nMenin siis asehuoneelle päin. Aivan oikein, siellä istui tuo\nkunnon Norjalainen kivääri-arkun päällä ja kuorsasi. Minä ensi\ntyökseni sopivalla tavalla vähän virkistin häntä. Sitten nojauduin\nrautaristikkoa vasten ja tähtäilin välikannelle, jota ulkopuolella\nolevien lyhtyjen valo hyvin himmeästi valaisi. Sieltä tunkeutui\nvastaani sanomattoman tukehduttava katku. Se ei tosin suuresti enää\nhaitannut minua; olin siihen jo vähitellen tottunut.\n\nKoko Kuli-seurue näytti nukkuvan, ja kuitenkin tuntui minusta siltä,\nkuin olisi jonkinmoinen hiljaisesti vavahteleva liike käynyt koko tuon\njoukon lävitse; aivan sellainen kuin mullassa, jonka alla myyrä rupeaa\nliikkumaan.\n\nOlin jo kääntymäisilläni pois, mutta silloin tunsin, että jokin\nvienosti ja nopeasti kosketti alaspäin riippuvaan käteeni.\n\nKatsoin tarkasti ristikon sisäpuoleista vierustaa. Himmeässä valossa\nnäin minä sidotun otsan, jonka alta kaksi tuttua silmää loisti\nkummallisella tavalla: saatoin lukea, niistä tuskaa ja lempeä. --\nKuli-tyttö oli siis edessäni.\n\nHän teki salamannopean liikkeen käsivarrellaan, ja silloin putosi minun\njalkojeni eteen pieni esine. Sen jälkeen katosi hän ristikon luota\nvälikannen pimeyteen!\n\nVaistomaisesti tunsin minä nyt, että tyttö sapeliniskusta huolimatta\ntunsi myötätuntoisuutta minua kohtaan ja että hän oli tahtonut antaa\nminulle jonkun varoittavan merkin. Minä odotin vielä hetkisen, sitten\nkumarruin ikäänkuin sattumalta alaspäin, ja läksin sen jälkeen, tuo\npieni esine kädessäni, takaisin kajuutta-käytävään ja kammiooni, jossa\nheti sytytin tulen.\n\nEsine, jonka olin tuonut mukanani, oli palanen punaista kangasta. Minä\nkäärin sen auki, ja sen sisältä putosi -- tulitikku.\n\nMinä pelkäsin saavani halvauksen. Mistä ihmeestä olivat Kulit saaneet\nsytytys-aineita, ja mitä oli tekeillä?!\n\nEi ollut aikaa siekailla, juoksin heti kapteenin luo, herätin hänet ja\nnäytin hänelle tulitikun.\n\n\"Ne heittiöt aikovat sytyttää laivan tuleen\", sanoi hän käheällä\näänellä; \"kunhan eivät olisi jo sitä tehneet!\"\n\nNyt muistui minun mieleeni tuo omituinen käry, jota olin kannella\nvahdissa ollessani ollut tuntevinani. Tuskia olin tämän hänelle\nmaininnut, niin syöksyi hän samassa ulos kajuutasta.\n\n\"Olkaa hiljaa, perämies, ett'ei kukaan kuule meitä. Tulkaa mukanani!\"\n\nMe hiivimme etukannelle. Sen katoksen alla tuntui aivan selvästi\npalaneen käryä. Ett'ei se vielä laivan peräpuolelle tuntunut, riippui\ntuulen suunnasta. Myöskään etukeula-tähtäilijä, joka oli katoksen\npäällä, ankkuri-laitoksen vieressä, ei vielä huomannut mitään, koska\nhän hengitti raikasta ulko-ilmaa.\n\n\"Laivassa on tulta\", kuiskasi kapteeni käheästi. Ja vaikka se oli\nminulle jo muutenkin varma asia, tunsin kuitenkin, kapteenin sanat\nkuullessani, kylmien väristysten karmivan selkärankaani.\n\n\"Olen niin varma siitä, kuin omasta nimestäni, että niillä on aikomus\ntehdä yht'aikaa rynnäkkö meidän kimppuumme, teurastaa meidät ja sitten\npelastaa itsensä veneillä. Herättäkää väki hiljaisesti kojuistaan --\nja sitten joka mies alas asehuoneelle! Jokainen ottakoon niin nopeasti\nkuin mahdollista pyssyn ja pankoon sen ampumakuntoon.\"\n\nRyhdyin siis väkeä herättämään. Ei ollut helppo asia saada heitä\nhiljaisesti liikkumaan kojuistaan ulos ja selvittää heille, mistä oli\nkysymys.\n\nKapteeni itse oli herättänyt upseerit. Hetken kuluttua olimme kaikki,\nvahteja lukuunottamatta, kokoontuneet välikannelle johtavan aukon\neteen. Komentosanan kuultuaan syöksyivät nyt kaikki asekomeroon ja\ntuossa tuokiossa oli jo noin kaksikymmentä pyssyä ojennettuina ristikon\nlävitse Kuleja kohden.\n\n\"Valoa tänne\", huusi kapteeni. Ylhäältä tuotiin lyhtyjä.\n\nMiten oikea kapteenin arvelu oli, osoitti heti se huomiomme, että\ntuo raskas rauta-aita oli siinä määrässä irroitettu puisista\nliitoskohdistaan, että se olisi helposti antanut myöten, jos suurempi\nihmisjoukko olisi kovalla voimalla tehnyt ryntäyksen sitä vastaan.\n\nKulit joutuivat nyt aivan pois suunniltaan. Heidän aikomuksensa oli\nnähtävästi ollut saattaa meidät tulen vaaran kautta häiriöön ja silloin\nkaataa rauta-aita kumoon ja anastaa itselleen aseet. Mutta tämä aikomus\noli nyt aivan odottamatta tullut estetyksi. Heidän raivoonsa yhtyi\npelko siitä, miten heille itselle kävisi. Syntyi huuto ja melske, monta\nvertaa kamalampi, kuin ensimmäisessä kapinassa, mutta pyssynpiippujen\neteen muodostui tyhjä puoliympyrä, johon ei kukaan Kuleista uskaltanut\nastua.\n\nKun kapteeni huomasi päässeensä kapinan valtiaaksi, jätti hän komennon\nensimmäiselle perämiehelle ja kiirehti minun ja kirvesmiehen kanssa\netukeulalle. Laskeuduimme kannelta erään luukun kautta alas. Palaneen\nkäry oli täällä jo aivan sietämätön. Särettyämme yhden seinän, syöksyi\nsen takaa niin paksu savupilvi vastaamme, että meidän täytyi palata\ntakaisin. \"Churukka\" oli tulen vallassa jo paljo suuremmassa määrässä\nkuin olimme osanneet aavistaakaan.\n\nNuo kostonhimoiset Kulit olivat välikannelta tehneet aukon suorastaan\nlastihuoneeseen, jossa oli öljyä, lampunsydämiä, tappuroita, väkiviinaa\nja rasva-astioita.\n\nKaikki voimat, mitä vaan oli käytettävissä, määrättiin nyt\nsammutustyöhön; tuotiinpa esiin muutamia kulejakin, joiden täytyi\nauttaa hiekan ja veden kantamisessa sammutuspaikalle. Oli onni, että\ntuuli puhalsi takaapäin; saatoimme siten yhä edelleen purjehtia ja\npysyä suunnassamme, joten se toivo, että saisimme tavata muita laivoja,\nhetki hetkeltä meissä lisääntyi.\n\nMutta sammuttamisesta ei tullut juuri mitään. Tuli oli jo meitä\nvoimakkaampi, emmekä päässeet miltään puolelta oikein sen pesäpaikkaan.\nSavu työntäytyi yhä mustempana ja paksumpana ulos lastihuoneesta.\n\nNyt olivat Kulit aivan kesyjä ja lannistettuja. Kuinka tuli oli\nsytytetty ja kuka sen oli sytyttänyt, siitä he eivät antaneet\ntietoa; tyttökin, joka oli meidän pelastajamme, ei ollut laisinkaan\nymmärtävinänsä meidän kysymyksiämme. Mykkänä katseli hän yhä edelleen\nminua suurilla, tummilla silmillään, ja ainoastaan kerran, kun minä\nkädelläni kiitollisuudesta silitin hänen poskeansa, näkyi noissa\nvakaissa tummissa silmissä hetkellinen loisto.\n\nTällä julkisella suosionosoituksella en minä nähtävästi tehnyt hänelle\nmitään hyvää-työtä; minä huomasin yhä, kuinka hänen kansalaisensa\nvälttivät häntä. Sen vuoksi päätin minä pitää huolta hänen\nturvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan, jos meidän suotaisiin päästä\nhengissä tästä pulasta; olihan se aivan epäilemätöntä, että hänen\nkansalaisensa eivät jättäisi häntä pettäjänä rankaisematta. Mitä muuten\ntulipalon sytyttämiseen tulee, oli meistä nyt aivan varmaa, että siihen\nkäytetyt tulitikut olivat saadut ainoastaan tuon murhatun Sievert'in\ntaskusta.\n\nJa \"Churukka\" paloi edelleen. Kulit oli viety takakannelle ja heitä\nvartioitiin siellä. Etupuolella suljettiin tiviisti kaikki luukut\nlaivan sisuksissa raivoavan tulen tukehuttamiseksi; ainoastaan raoista\ntihkuva savu sekä yhä lisääntyvä kuumuus ja käry ilmaisivat tuon\nhävittävän elementin edistymistä.\n\nAurinko nousi, kulki puoleensa ja oli taas laskeutumassa. Koko laivan\nväestö, yksin Kulitkin, olivat aivan hiljaa. Me kuljimme eteenpäin\nhuimaavalla vauhdilla. Jokainen purjeenpalanen, mitä vaan voitiin\ntuulen alaiseksi levittää, oli pingotettuna.\n\nKun aurinko laskeutui, leimahtivat etukannen luukuista ensimmäiset\nliekit esiin.\n\nKapteeni oli käskenyt varustamaan kaikki veneet kuntoon. Päällikkyys\nja miehistö, koneet ja ruokavarat, kaikki oli jo edeltäpäin veneiden\nkesken jaettuna.\n\nMutta mihin olivat kaikki Kulit pantavat?\n\nHeitä varten ei oltu meidän laivassamme, sen enemmän kuin muissakaan\nlaivoissa, jotka kuljettavat ihmisiä \"lastinaan\", tehty minkäänlaisia\nvarustuksia. Kapteeni ohjasi heitä omin päinsä astioista ja riu'uista\nsitomaan lauttoja, mutta sitä työtä tekivät he hyvin hitaasti ja\nvälinpitämättömästi.\n\nTänä yönä ei näkynyt kuutakaan, vaan täysi pimeys vallitsi. Aallot myös\nkävivät jotenkin korkealla. Niiden vaahtoiset harjat näyttivät kuin\nolisivat ne olleet aaveita. Ajateltiin myös hai-kaloja, jotka tuolla\nalhaalla syvyydessä väijyilivät.\n\nKello kymmenen tienoissa nousivat kamalan korkeat liekit ylös etumaston\nluota, ja pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin koko masto paloi\nloimottavana, liekkejä levittävänä soihtuna. Kuumuus sai ilman yhä\nkiivaampaan liikkeeseen; kun köydet olivat palaneet poikki, putoilivat\nmaston palaset räiskyen kannelle. Se oli suurenmoinen ja hirvittävä\nnäytelmä.\n\nLaiva ei enää oikein totellut peräsintä. Sen vuoksi antoi kapteeni\nkoota muiden mastojen purjeet ja käski laskemaan veneet ja lautat\nmereen.\n\nKun laiva ei ollut enää liikkeessä, täytyi pitää kovaa kiirettä,\nsillä oli peljättävissä, että nuo tukemattomat mastot laivanrungon\nlevottomasti keikkuessa millä hetkellä tahansa saattaisivat kaatua.\n\nTaikka kaikki nyt syöksyivät kiireen kaupalla veneisiin, ei kukaan\nmenettänyt kuitenkaan malttiansa, vaan veneet säilyivät kaatumatta.\n\nKulien naiset olivat jaetut kunkin veneen osalle. Yksi veneistä oli\nminun päällikkyyteni alaisena, ja minä tahdoin siihen saada Kuli-tytön.\nMutta minä en häntä nähnyt; koetin tyynnyttää itseäni sillä arvelulla,\nettä hän ehkä oli joutunut ensimmäisen perämiehen johdettavaan suureen\nveneeseen, joka jo liikkui ulompana.\n\nKuli-miehet käyttäytyivät kuin hurjat, huomattuaan, että heidän täytyi\nturvautua pääasiallisesti vaan lauttoihin ja että heidät erotettiin\nnaisista. Mutta viimein pakotti kuumuus heidät laskeutumaan lautoille.\nSillä välin olivat liekit tarttuneet suurmastoonkin; ne tunkeutuivat\nulos myöskin laivan kylkiluukuista, ja silminnähtävästi oli laivaan\ntullut iso reikä, koska sen keulapuoli vaipui syvälle veteen.\n\nHirveän korkea savupatsas nousi ylös punertavia pilviä kohden; ja\nylt'ympärillä oli meri veripunainen -- niin ainakin näytti meistä.\n\nKaksi veneistä oli jo liikkunut ulommaksi, ainoastaan kapteeni ja minä\npysyttelimme vielä veneinemme laivan läheisyydessä. Hän ei voinut vielä\n\"Churukasta\" luopua, ja tahtoi hänkin, samoin kuin minäkin, nähtävästi\ntarkastaa, miten lautoille kävisi.\n\nOli kerrassaan omituista näytelmää tuo lauttojen mylleröiminen\npunertavalla merenpinnalla. Tulen punaamat Kulit raivosivat niillä\nja pudistelivat uhkaavina nyrkkejään meitä kohden. Jos ne olisivat\npäässeet meidän veneisiimme käsiksi, olisi hukka meidät perinyt.\n\nSilloin kuului yht'äkkiä rasahdus, joka tunki luiden ja ytimien\nlävitse: etumaston tyvi ja suurmasto kaatuivat; ja siinä valtavassa\nliekissä, mikä siitä syntyi, näin minä jotakin sellaista, mikä melkein\njäädytti veren suonissani. \"Churukan\" kannella oli vielä ihmisiä!\n\"Soutakaa -- soutakaa!\" huusin minä miehilleni ja suuntasin venettä\njälleen laivan rungon luo.\n\nMutta kun olimme päässeet sitä lähelle, eivät miehet tahtoneet\nlikemmäksi soutaa, ja minun täytyi heidän tähtensä luopua\nyrityksestäni, vaikka olisin mielelläni hypännyt mereen voidakseni\ntuoda alas hänet, joka seisoi tuolla ylhäällä kannella.\n\nTosin olisi se ollut mahdotonta, suoraa järjettömyyttä.\n\nNiin, tuolla ylhäällä peräkannella seisoi minun Kulityttöni, ja liekit\nvalaisivat hänen kasvojansa. Hän ei ollut yksinään, pari pirullisesti\nirvistelevää miestä oli hänen vieressään. Noiden hirviöitten ei olisi\ntarvinnut niin lujasti pitää häntä käsivarsista kiinni, sillä eihän hän\ntehnyt vähääkään vastarintaa; olin näkevinäni hänen tummissa silmissään\nsaman ilmauksen, kuin edellisenä päivänä, jolloin silitin häntä\nposkelle.\n\nMinä huusin sinnepäin, mitä lienen huutanutkaan, ja vastaukseksi kuului\nsieltä valittava ääni. Mihin epätoivon tekoihin minä tuskassani ja\nvihassani vielä mahdollisesti olisin ryhtynyt, en osaa sanoa, mutta\njuuri tällä hetkellä kirkasivat naiset minun veneessäni, ja miehistö\nhuudahti kauhusta. \"Takaisin, takaisin!\" huusivat he ja soutivat\nvoimansa takaa pois laivan äärestä.\n\nTuskin olimme päässeet pois sen läheisyydestä, niin etukeula vaipui\nsihisten syvyyteen ja peräpuoli nousi melkein kohtisuoraan ylös; ja\nsitten työntäytyi \"Churukka\" äkillisellä tempauksella alaspäin, ja meri\numpeutui sen ylitse. Meillä oli täysi työ päästä irti sen pyörteestä.\n\nMinä vaadin, että me vielä vähän aikaa etsisimme sillä kohdalla, missä\nsyvyys oli \"Churukan\" niellyt. Mutta emme löytäneet mitään; synkät\nkuohupäiset aallot vaan siinä niinkuin muuallakin nousivat ja vaipuivat.\n\nVelvollisuus vaati minut nyt poistumaan tuolta surulliselta paikalta. --\n\nKaksi päivää pysyttelimme vaivoin toistemme läheisyydessä; kolmantena\npäivänä pääsimme kaikki erääseen Austraaliasta Kap-kaupunkiin menevään\nhöyrylaivaan. Lautoilla olevista Kuleistakin tuli jommoinenkin joukko\npelastetuksi. Mutta enimmät heistä oli kuitenkin meri nielaissut noilta\nhataroilta aluksilta.\n\nHavannan meri-oikeus vapautti kapteenin kaikesta tämän onnettomuuden\nedesvastauksesta.\n\nMinä palkkauduin erääseen saksalaiseen laivaan, joka lähti Bremeniin.\nMihinkään Kuli-laivaan en tuon hirveän tapahtuman jälkeen enää\nmilloinkaan ole tarjoutunut, vaikka kuukausipalkat niissä ovatkin\nhyvin korkeat. Sain kylläni yhdestä kerrasta, ja tuon poloisen, minun\nedestäni kuolleen kiinalais-tytön silmät seurasivat minua vielä monet\nvuodet unissani.\n\nKapteeni Dethlevsen vaikeni. Hänen vieraansakin katselivat hiljaisina\nkuutamossa välkkyvää Elbeä, ikäänkuin \"Churukka\" ja Kuli-tyttö vielä\nkerran siellä olisivat vaipumassa syvyyteen.\n\nMutta rouva Dethlevsen oli tarttunut miehensä käteen ja silitteli sitä\nhellästi.\n\n\n\n"]