[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPgrmGzm3RuDo4BgnSj9wDEKeYU0RBZdcuK3LTm9NFJg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2297,"Herra Kenonen matkoilla","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"2297-tiitus-herra-kenonen-matkoilla","2297__Tiitus__Herra_Kenonen_matkoilla","Eräitä hänen elämyksiään maaseuduilla ja kaupunkipaikoissakin","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1923,null,12194,80682,false,62613,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Humour","Novels","\"Herra Kenonen matkoilla\" by Ilmari Kivinen is a novel written in the early 20th century. The story follows the character Napoleon Bonaparte Kenonen, who reflects on his family's dynamics and his father's larger-than-life persona while embarking on an amusing journey that promises to reveal the complexities of their lives and relationships. The narrative is filled with humor and insight, showcasing both individual and familial quirks.  At the start of the novel, Napoleon shares his thoughts about a previous book that chronicles his father's life, emphasizing how the narrative is skewed towards his father's accomplishments to the detriment of his sons. Following pressure from his brothers, Napoleon resolves to write about their experiences, leading to the introduction of their journey together. As they travel, the father displays his pompous demeanor, preparing for a speech while Napoleon offers his witty observations on their familial relationships, societal expectations, and the comedic misadventures that unfold during their travels. The opening sets the tone for a light-hearted yet insightful exploration of family and identity. (This is an automatically generated summary.)",[],88,"Napoleon Bonaparte Kenonen kertoo perheensä matkoista ja kokemuksista niin maaseudulla kuin kaupungeissakin. Satiirisessa teoksessa poika kuvaa isänsä mahtipontisuutta ja perheen edesottamuksia huumorin keinoin.","Tiituksen 'Herra Kenonen matkoilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2297. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HERRA KENONEN MATKOILLA\n\nEräitä hänen elämyksiään maaseuduilla ja kaupunkipaikoissakin\n\n\nKertonut yhteiskoululainen Napoleon Bonaparte Kenonen\n\n\nKäsikirjoituksen painoon toimittanut\n\nTIITUS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nJos olette lukeneet erään paksun, lukuisilla kuvilla kaunistetun\nkirjan, jonka nimi on \"Herra Kenonen. Hänen elämänsä ja mielipiteensä\",\nniin olette jo saaneet jonkinlaisen, vaikka tosin yksipuolisen kuvan\nmeidän henkevän perheemme toimeliaasta elämästä. Mainitun kirjan on\n-- nähtävästi isäukkomme viittausten mukaan -- kirjoittanut herra\nTiitus, mutta kaikesta näkyy, että herra Tiitus on ollut vain suuna,\nisäukon ollessa säkkinä, ja kun on ollut sellainen säkki, niin ei\nvoinut muuta odottaakaan kuin että kirjassa puhuttaisiin melkein\nyksinomaan vain isästä ja hänen urotöistään. Isäukko on liikemies\nselkänikamiaan myöten, ja on aina osannut tehdä reklaamia itsestään.\nMeistä pojistaan on hän antanut kirjassaan puhua vain ohimennen ja\nsilloinkin tavallisesti ylimielisessä äänilajissa, ja muutenkin on\nkoko kirja niin täynnä ukkoa itseään, että muiden on vaikea päästä\nsiinä kääntymäänkään. Tuntuu melkein siltä kuin olisi isäukko pelännyt\npoikiensa loiston himmentävän hänen oman valonsa ja koettanut siitä\nsyystä tunkea meidät niin syrjään kuin mahdollista.\n\nKirjan ilmestymisen jälkeen oli isä olevinaan vihainen sen\nkirjoittajalle ja väitti kirjoittajan tahtoneen luoda hänestä\nirvikuvan, lisäämällä hänen luonteeseensa naurettavia piirteitä,\nmutta itse asiassa oli ukko niin, ylpeä ja mielissään kirjasta,\nettä tuskin malttoi pysyä kengissään. Hän osti meille jokaiselle\noman kirjamme ja oli hyvin tyytyväinen, milloin näki meidän sitä\nlukevan tai olevan lukevinamme, mutta jos hän huomasi, ettemme olleet\npäiväkausiin sitä avanneetkaan, alkoi hän haukkua meitä ja sanoi,\nettä me tuhlaamme kaiken aikamme turhuuteen ja koirankonsteihin,\nemmekä välitä henkemme jalostamisesta ja kehittämisestä enempää kuin\npitkäkärsäinen maatiaissika kolmannen asteen trikolometriasta. Me\nkysyimme, mitä kolmannen asteen trikolometria on, mutta silloin tuli\nisä kärttyisäksi käskien meidän pitää suumme kiinni. Isä höystää hyvin\nmielellään puhettaan vieraskielisillä ja tieteellisillä sanoilla ja\npuhelee niin oppineesti kuin yliopiston professori taikka apteekkarin\njuoksupoika, mutta jos me häneltä kysymme, mitä sanat merkitsevät, niin\nalkaa hän haukkua meitä taikka sanoo, ettei niille ole vielä keksitty\nsuomenkielisiä vastineita.\n\nKun isäukon elämäkerta oli ilmestynyt, olivat kaikki tuttavat pojat\nsitä mieltä, että meille oli siinä tehty vääryyttä, ja lopuksi oli\nminun pakko nuorempien veljieni ja muiden poikain painostuksesta lähteä\npyytämään sen kirjoittajalta, että hän kirjoittaisi edes pienenkin\nkirjan meidän poikien elämästä.\n\nKun minä soitin kirjailijan ovelle, niin tuli hän itse avaamaan ja\noli vihaisen näköinen ja pisti 50 pennin rahan kouraani ja kysyi,\nluulinko minä häntä pankkiiriksi, kun juoksen joka tunnin päästä\nkerjäämässä hänen ovellaan. Minä sanoin silloin, että minähän olen\nKenosen Napoleon, jolloin kirjailija kysyi, kuinka isä jaksaa, ja käski\nminun käydä sisään ja kuivata huolellisesti jalkani oven edessä olevaan\nmattoon.\n\nPuhuttuani asiani katsoi kirjailija minuun vähän pitkään ja ikäänkuin\nihmeissään, ja minä aloin jo pelätä, että hän vaatisi minulta takaisin\nsen 50 pennisen ja ajaisi minut ulos. Mutta sitten hän sanoi, että\najatus ei kyllä ehkä olisi hullumpi, mutta ettei hänellä nyt missään\ntapauksessa ole ainakaan kahteen vuoteen aikaa ryhtyä sellaista kirjaa\nkirjoittamaan. Minä huomautin, että me kasvamme kahdessa vuodessa\nmelkein aikamiehiksi, ainakin me vanhemmat pojat, ja kirjailija\nkysyi silloin, kuinka vanha minä sitten olen. Vastasin olevani jo\nneljäntoista vanha, ja sitten nousi kirjailija ja sytytti savukkeen,\nhuomaamatta kuitenkaan tarjota minulle, ja alkoi kävellä pitkin askelin\nedestakaisin huoneessa, katsahtaen silloin tällöin tutkivan näköisesti\nminuun, niin että aloin jo melkein tuntea oloni tukalaksi.\n\nSitten hän äkkiä pysähtyi eteeni ja kehoitti minua itseäni\nkirjoittamaan kirjan meidän elämästämme. Varmaankin arvasi hän samalla\najatukseni, koska lisäsi, että oikeinkirjoitustaitoni mahdollisesti\nolisi niin ja näin, mutta että hän korjaisi kyllä pahimmat\noikokirjoitusvirheet ja koettaisi saada kirjalle kustantajan.\n\nMinä lupasin yrittää, ja tässä on nyt sen kirjan ensimmäinen osa.\nSiitä on minulle ollut hirveän paljon työtä ja vaivaa, ja se on\nollut tehtävä salassa isäukolta, jolle tämä kirja tulee täydellisenä\nyllätyksenä. Olisi hauskaa nähdä isäukon naamaa, kun hän älyää tämän\nkirjan kirjakaupan ikkunassa. Jos siinä saisi hänestä näpätyksi\nsilmänräpäysvalokuvan, niin minä luulisin sen postikortin tekevän hyvin\nkauppansa.\n\nKunnioittaen:\n\nNapoleon Bonaparte Kenonen.\n\n\n\n\nI\n\n\nEräänä päivänä tuli isäukko kaupungilta kotiin niin juhlallisen\nnäköisenä kuin olisi hän ollut jättämässä konkurssianomuksensa.\n\nSitten hän avasi sanaisen arkun ja sanoi, että häntä oli pyydetty\npuhujaksi Katinhännän valistusseuran iltamaan kahden viikon perästä.\n\n-- Et suinkaan sinä vain lupautunut? kysyi äiti levottomana.\n\n-- Häh? kysyi isä. -- Luuletko, etten minä osaa puhua? Luuletko sinä,\nettä puhuminen on niin suuri konsti? Papukaijakin osaa puhua.\n\n-- Mitä sinä sitten aiot puhua? Halkokaupoistasi vai? kysyi äiti.\n\nIsä punastui tukanrajaansa myöten, näytti pureskelevan jotain ja\nvastasi sitten:\n\n-- Mitäs pahaa siinä olisi? Mutta osaan minä puhua muustakin. En minä\nniin pölhö ole kuin sinä luulet. Minusta olisi voinut tulla hyväkin\npuhuja, jos olisin sille alalle antautunut, sillä minä luulen, että\nminulla on luontaisia taipumuksia, samoinkuin sillä Sikasen akalla\nminun kotikylässäni nuoruuteni päivinä. Se oli semmoinen akka puhumaan,\netten minä ole moista sittemmin kuullut, vaikka olen Helsingissä jos\nmuuallakin kuullut hyvinkin eteviä ja kuuluisia puhujia. Se akka --\nse oli muuten vain semmoinen tavallinen mökkiläisen akka, eikä edes\nlihavakaan -- ei muuta tehnyt kuin kävi kyliä, joi kahvia ja puhui.\nJa vaikka se puhui viisi sanaa samassa ajassa kuin muut kaksi, ei\nse sittenkään koskaan kunnolla loppuun päässyt. Kuollessakin siltä\njäi sana kesken. Kahdesti se yritti saada sen sanotuksi, mutta liekö\nsattunut joku pitempi ja monironkelisempi sana, kun ei jaksanut loppuun\nasti sitä viedä. Jos se akka olisi elänyt tähän aikaan ja tullut\nvalituksi eduskuntaan, niin olisi siitä vissiin tehty viikon perästä\nministeri, jotta muutkin olisivat saaneet eduskunnassa suun vuoroa.\n\nMinä en ole ruvennut puhumista harjoittelemaan siitä syystä, ettei se\noikein kannata elinkeinona. Mutta koska minulta on pyydetty puhetta\nKatinhännän iltamaan, niin puhutaan sitten. Kyllähän aina puhua\nvoi, kun kerran on jotain muutakin päässä kuin hiukset ja hilsettä.\nJuhlatoimikunta pyysi, että puhuisin vaikka itsestäni, mutta se on\nminusta niin vastenmielistä. Jos puhuisi itsestään, niin joutuisi siinä\nmelkein väkisin kehumaan itseään, ja omalla kiitoksella on minusta aina\nollut vähän semmoinen pahanhajuinen löyhkä. Tämän takia mieluummin\npuhun yleisistä asioista, politiikasta ja sen semmoisesta, mistä\nyleisölle tekee hyvää kuulla rehellisiä mielipiteitä semmoisen miehen\nsuusta, joka uskaltaa puhua suunsa puhtaaksi, vaikka se siinä sitten\nrepeäisikin.\n\nIsä hieroi nenäänsä ja lisäsi:\n\n-- Luultavasti minä annan myöntävän vastauksen.\n\nJa myöntävän vastauksen hän antoikin.\n\n-- Napoleon saa tulla mukaan, lisäsi hän. -- Minä teen puheen\npidettyäni suuren kesämatkani, ja pojalle tekee hyvää tutustua\nisänmaansa luontoon sekä elinkeinoihin.\n\nLuulen, ettei isä olisi ottanut minua mukaan maksustakaan, jos hän\nolisi etukäteen ollut selvillä matkan vaiheista ja minun heräävistä\nkirjallisista harrastuksistani.\n\n\n\n\nII\n\n\nJuna vihelsi ja lähti. Hauska Helsinki jäi taaksemme. Kovaluontoinen,\nvahva ja mistään inhimillisistä tunteista välinpitämätön veturi raahasi\nnyt minua kohti tuntematonta tulevaisuutta. Tämä oli siis olevinaan sen\nn.s. huvimatkan alkua. Isä oli lähtenyt \"kesämatkalleen\" tutustuakseen\nisänmaansa luontoon ja elääkseen siinä sivussa ilmaiseksi parhaan\nkesäkauden sukulaistensa ja tuttaviensa vieraana ja kustannuksella,\nja uhkauksensa mukaan oli hän ollut niin kohtelias, että oli ottanut\nminutkin mukaansa. Hän oli jo etukäteen huomauttanut minulle, kuinka\nsuuren ja ansaitsemattoman kunnian hän täten oli minulle osoittanut.\nJos hänen poikansa olisivat paksupäisempiä, niin olisin minäkin ehkä\nottanut hänen sanansa täydestä todesta, mutta minä en ole mikään aasi.\nTiedän, että isäukko jo talvella oli neuvotellut äidin kanssa minun\nlähettämisestäni maalle jonkun tuttavan tai sukulaisen luokse, joka\npanisi minut kovaan maatyöhön. Isäukko tuntuu olevan sitä mieltä,\nettä se tekisi hyvää minun kasvatukselleni ja luonnonlaadulleni,\nmutta minä satun olemaan toista mieltä. Minä olen syntynyt vapautta\nrakastavan kansan keskuudessa uljaassa Pohjolassa, enkä siis ole\nmikään mustanaamainen neekeripoika, joka voidaan myydä orjaksi enimmän\nmaksavalle käteistä rahaa tai kolmen kuukauden vekseliä vastaan. Isä\non kyllä kehittynyt teeskentelytaidossa, mutta en minäkään ole mikään\npuupää. Minä tiedän, ettei isä ole ikinä tehnyt kovaa maatyötä eikä\ntule sitä koskaan tekemäänkään, joten hän on jäävi arvostelemaan\nsen vaikutuksia, mutta minulla on siitä viime kesälomaltani sen\nverran kokemusta, että tiedän sen sopimattomaksi minunlaiselleni\nhentorakenteiselle pojalle, joka on kasvanut suurkaupungin\nhienostavassa ilmakehässä niinkuin arka orvokintaimi puutarhurin\nlasikattoisessa kasvilavassa. Olen kuitenkin olevinani niinkuin en\nmitään aavistaisi. Tulevaisuus saa sitten näyttää, kumpi tässä pelissä\non korttinsa taitavammin hoitanut, isäkö vai minä.\n\nNäissä mietteissä istuin kolmannen luokan vaunun kovalla penkillä\n-- isä, kuvaavaa kyllä meidän suhteellemme, matkustaa itse toisessa\nluokassa komeasti kuin kansanedustaja, mutta ostaa pojalleen ja nimensä\nja omaisuutensa perijälle kolmannen luokan piletin. No, minä tulen\nsen kyllä sopivassa tilaisuudessa muistamaan. Kansanvaltaiselta ja\nvapaamieliseltä mieheltä, jollainen isä väittää olevansa, on tämmöinen\nmenettely hieman omituista.\n\nOlimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen,\nherrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli\nkuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli\noikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä\narvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.\n\nHuomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja\nsuuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani\nsekä menetellä olosuhteiden mukaan.\n\nKolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja\nkysyi:\n\n-- Onko nuori ystäväni pelastettu?\n\n-- En, herra, vastasin minä nöyrästi.\n\nMustatakki tuijotti minuun säälivästi, ikäänkuin olisi hänen surullinen\nvelvollisuutensa antaa minulle kalanmaksaöljyä. Sitten hän huokasi:\n\n-- Eikö herätys ole vielä etsinyt nuorta ystävääni?\n\n-- Ei, herra, sanoin minä alakuloisesti ja loin katseeni maahan.\n\nMustatakki istuutui viereeni penkille ja pyyhki hikeä naamaltaan\nsuureen, likaiseen nenäliinaan. Sitten hän sanoi:\n\n-- Varmaankin nuori ystäväni erehtyy. Eikö nuori ystäväni joskus tunne,\nettä jossakin hänen läheisyydessään on joku, joka ikäänkuin kutsuu\nhäntä luokseen, joku, joka haluaisi, että nuori ystäväni antautuisi\nhänelle...?\n\n-- Kyllä, herra, myönsin minä matalalla äänellä. -- Kyllä minusta\nvälistä tuntuu juuri semmoiselta.\n\n-- Siinäpä se! huudahti mies iloisesti, ikäänkuin olisi hän löytänyt\nkultaisen kaksikymmenmarkkasen permannolta. -- Siihen minä juuri tahdon\ntulla! Tietääkö nuori ystäväni, kuka se on, joka silloin vetää häntä\npuoleensa ja minkätähden hän sen tekee?\n\n-- Kyllä, vastasin minä. -- Se on isäukko, joka haluaisi antaa minulle\nselkään.\n\nMustatakkinen mies näytti kieltämättä sellaiselta, kuin olisi\nhän odottanut jotakin muuta kuin tätä aivan luonnollista ja\ntotuudenmukaista vastausta. Hän oli siunaaman ajan vaiti, ja huokasi\nsitten, ennenkuin jatkoi:\n\n-- Etkö tiedä, keneen sinun isäsi turvaa, kun vaarat ja onnettomuudet\nhäntä uhkaavat ja kun hän on suuressa tuskassa?\n\n-- Isä soittaa poliisille, vastasin minä typerännäköisenä. -- Isä\nhuutaa aina poliisia, kun hänelle hätä tulee, ja välistä huutaa hän\nsitä, vaikka ei mitään hätää olekaan. Jos herra haluaa kuunnella,\nniin minä kerron, miten isä kerrankin keskellä yötä vaivasi aivan\naiheettomasti passipoliisin meille sisään kolmanteen kerrokseen...\n\n-- En minä halua kuulla sellaisia kertomuksia, keskeytti mustatakkinen\nmies murheellisella, mutta ei sentään vihaisella äänellä. -- Minä\nolisin halunnut puhella kanssasi korkeammista asioista, mutta sinulla\nei tunnu olevan alkeellisintakaan käsitystä näistä asioista, vaikka\nnäytätkin olevan hyvästä perheestä. Minä haluaisin todellakin puhua\nisäsi kanssa sinun kasvatuksestasi.\n\n-- Hyvä herra, se käy kyllä päinsä, selitin minä kerkeästi. -- Isä on\nse paksu ja naamaltaan mursun näköinen herra, joka istuu tuolla toisen\nluokan vaunussa. Varmaankin tekisi hänelle hyvää, jos joku kolkuttelisi\nhänen omaatuntoaan, sillä minä pelkään, että hän aikoo tehdä tällä\nmatkalla sydämettömän petoksen erästä nuorta, turvatonta sukulaistaan\nkohtaan.\n\n-- Onko... onko isäsi väkivaltainen luonne? kuiskasi mustatakki\nepäröiden.\n\n-- Ei suinkaan, isä on pohjaltaan oikea lammas, vaikka hän on alussa\nolevinaan vähän äkäinen. Hänelle pitää vain puhua kovalla äänellä...\nhän on huonokuuloinen, vaikka ei tahdo sitä myöntää. Jos teillä\nolisi myydä hengellisiä kirjoja, niin saisitte hyvät kaupat, sillä\nisä ostaa aina hengellistä kirjallisuutta tukuttain, rauhoittaakseen\nomaatuntoaan. Jos haluatte heti alusta saavuttaa isän luottamuksen,\nniin lyökää häntä tukevasti olkapäälle ja kysykää, onko hän se\nsama herra, josta junassa kerrotaan, että hän on tottunut panemaan\nmurtovarkaita pussiin. Isä on hieman turhamainen ja pitää siitä, että\nhäntä kehutaan...\n\n-- Jokaisella meistä on pienet omituisuutensa, keskeytti kolporttööri,\nmutta minä luulen, että isäsi on hyvä ihminen. Menen heti hänen\npuheilleen.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHänen lähdettyään kysyi vastapäisellä penkillä istuva, keskusteluamme\nkuunnellut vanhanpuoleinen mies:\n\n-- Miten sinun isäsi rosvoja pussiin pistää?\n\nKun en tahtonut olla epäkohtelias, niin kerroin koko tapauksen:\n\nSiihen aikaan, jolloin minä vielä olin nuori ja kokematon, kohosi\nlapsuuteni viattomalle sinitaivaalle usein musta pilvi, jolla oli\nkädessään milloin viivotin, milloin mattojen tomutuskeppi ja milloin\nnahkahihna. Tämä musta pilvi oli isäukko ja hänen kädessään oleva\nesine oli se salama, joka tuosta pilvestä iski. Se iski tavallisesti\nminuun. Voisinpa, poikkeamatta totuudesta, sanoa, että se iski melkein\naina minuun ja samaan paikkaan joka kerta. Se paikka oli kuin mikäkin\nukkosenjohdatin, joka aina veti salamat puoleensa.\n\nEräänä päivänä oli isä jo aamutuimaan pieksänyt minut jostakin aivan\nturhanpäiväisestä asiasta. En enää muista, mikä se oli, mutta muistan,\nettä ukko oli ollut hyvin kiihtynyt ja että toimitus oli minusta\nollut tavallista ikävämpi. Toivoin, että eräs paikka minussa olisi\nollut koivun visasta tai jostakin muusta kovasta ja tunteettomasta\npuulajista. Minulla oli kyllä tapana asettaa tarkoitusta varten\nvaraamani pohjanahkan palanen housujeni sisäpuolelle panssariksi,\nmilloin oli syytä otaksua tätä varokeinoa tarvittavan, mutta tällä\nkertaa oli juttu otettu esille niin äkkiä, etten ollut ennättänyt\nmillään tavalla valmistautua.\n\nSitten kun isän käsi oli väsynyt, turvautui hän jalkaansa ja potkaisi\nminut ulos ovesta ennustaen, että minusta tulee ulosottoapulainen\ntai raastuvanoikeuden haastemies tai joku muu yhteiskunnan vihaama\nolento. Koska tunsin kärsiväni vääryyttä, tein useita suunnitelmia\nvalmistaakseni ukolle jonkun epämiellyttävän yllätyksen, mutta mikään\nniistä ei tuntunut käytännölliseltä. Isäukko on vanha, viisas ahven,\njoka ei helposti tartu typerästi valmistettuun syöttiin. Aloin jo tulla\ntoivottomaksi, kun taivas samassa armahti minua ja lähetti tielleni\nHiskias-enon.\n\nHiskias-eno on jonkinlainen toisen luokan kauppanero jonkinlaisessa\ntoisen luokan kaupungissa Pohjanlahden rannalla, ja hän käy silloin\ntällöin pääkaupungissa vähän hummaamassa eli hoitamassa liikeasioitaan,\nniinkuin hän itse sanoo. Näillä pääkaupunkiretkillään on hän\ntavallisesti meillä yötä.\n\nHiskias-eno tapasi minut aseman lähellä ja tarttui kaulukseeni\nja ravisteli minua tuokion, antaakseen minulle aikaa järjestää\najatuksiani, ja sanoi sitten, että hänellä on paljon asioita\nkaupungissa, niin että hän ei oikein ennättäisi käydä meillä ennenkuin\nlähtee liiketuttaviaan tapaamaan, mutta että hän on aikonut tulla\nmeille yöksi. Hän sanoi tietävänsä, että minulla on aina omat portin ja\nulko-ovien avaimet taskussani, ja pyysi saada ne lainaksi.\n\nEn olisi mielelläni luovuttanut avaimiani, mutta eihän siinä muukaan\nauttanut, ja eno pisti avaimet taskuunsa ja pyysi minua sanomaan isälle\nja äidille terveisiä, ettei häntä tarvinnut odottaa, jos hän sattuisi\nviivähtämään vähän kauemmin. Hän tulisi kyllä omia aikojaan sitten kun\nennättää, ja menisi vierashuoneeseen nukkumaan.\n\nMinä tulin kotiin vasta päivällisajaksi, mutta en muistanut puhua\nHiskias-enosta mitään. Myöhemmin illalla minä sen sitten muistin,\nmutta arvelin, ettei minun sopisi jättää niin kiitollista tilaisuutta\nkäyttämättä, ja aloin sentähden jutella viimeaikaisista lukuisista\nmurtovarkauksista. Näin, että isäukko alkoi höristellä korviaan, ja\nkun sitten kerroin, että viime yönä oli varas tunkeutunut väärällä\navaimella erääseen meidän talon viereisessä portaassa olevaan asuntoon\nja ilmaisin pelkoni, että piakkoin olisi meidänkin vuoromme joutua\nryövärien saaliiksi, niin tuli ukko kovin levottomaksi ja sanoi, että\nRanskanmaassa on jotakin mätää ja meidän maassamme myöskin, kun ei\nhallitus kykene turvaamaan rauhallisille kansalaisille kuuluvaa lain\nsuojaa.\n\nÄiti hymähti vähän pilkallisesti ja sanoi, ettei ainakaan isän tarvitse\npelätä mitään, hän kun on aina kehunut urhoollisuudellaan ja suurilla\nkäsivoimillaan, johon isä vastasi, että avoimessa ja rehellisessä\ntaistelussa hän kyllä ottaa pehmittääkseen vaikka kokonaisen\nrosvojoukon, mutta pimeässä hiipivää kavalaa lurjusta vastaan on\nrohkeinkin mies turvaton. Minä sanoin silloin, että jos minä olisin\naikamies, niin ryhtyisin minä väijymään varasta oven sisäpuolella,\nja kun rosvo olisi päässyt sisään, niin hyökkäisin takaapäin hänen\nkimppuunsa ja pujottaisin säkin hänen päähänsä ja tekisin lurjuksen\nsillä tavoin taisteluun kykenemättömäksi.\n\nIsä irvisti halveksivasti ja sanoi, että jos minä olisin aikamies, niin\nhyppäisin minä ulos ikkunasta varkaan sisään tullessa ja katkaisisin\nmolemmat koipeni ja toisen puolen kylkiluistani. Isäukko sanoi, että\nkyllä hän neuvomattakin tietää, mitä on tehtävä silloin kun ratkaiseva\nhetki saapuu.\n\nMinä en vastannut mitään isän pistopuheisiin, mutta vähän myöhemmin\nkuulin isän keittiössä tiedustelevan jotakin tyhjää jauhosäkkiä, ja\nsilloin tuli minulle niin omituisen hyvä olo.\n\nPäätin pysytellä valveilla odottamassa Hiskias-enon tuloa, voidakseni\nolla avuksi enolle, jos hänelle hyvin hullusti rupeaisi käymään, mutta\neno viipyi tapansa mukaan niin kauan, että minä väkisinkin nukahdin.\n\nHeräsin aamuyöstä kauheaan rytäkkään.\n\nEno oli tullut kotiin aika sumussa ja koettanut saada avainta\namerikkalaiseen eteisoven lukkoon, kun isäukko oli kuullut rapinaa\novelta ja hyökännyt tyhjä vehnäjauhosäkki aseenaan enon kimppuun sekä\npujottanut karjuen ja apua huutaen säkin enon päähän juuri kun eno\nvihdoinkin oli onnistunut saamaan oven auki. Samalla oli äiti avannut\nikkunan ja huutanut poliisia.\n\nEno oli ehkä jonkin verran hämmästynyt tällaisesta vastaanotosta ja\nluullut joutuneensa erehdyksessä väärään paikkaan ja ryövärien luolaan.\nSillä hän potki ja huitoi ympärilleen kuin hullu ja saikin annetuksi\nisälle muutamia aika muksuja, vaikka hänen päänsä olikin säkissä.\nNiistä isä vasta oikein julmistui ja kaatoi enon maahan ja sitoi säkin\nsuun hänen kaulaansa, niin että eno ehkä olisi kuristunut, elleivät\nhänen kovat kauluksensa olisi pelastaneet häntä. Sitten sai isä enon\nvatsalleen ja istuutui kahdareisin hänen selkäänsä ja leipoi häntä\naikalailla nyrkeillään, huutaen koko ajan apua, vaikka eno ilmeisesti\nolisi ollut enemmän avun tarpeessa.\n\nMinä en ehtinyt paikalle selittämään väärinkäsitystä, ennenkuin poliisi\noli ennättänyt tunkeutua sisään.\n\nKun enon kädet oli lujasti köytetty selän taakse, riisuivat poliisi ja\nisä säkin hänen päästään. Eno oli kasvoiltaan aivan valkoinen, josta\npäättäen säkin pohjalla oli vielä ollut vähän vehnäjauhoja.\n\nIsä ja äiti hämmästyivät aikalailla, tuntiessaan murtovarkaan enoksi.\nPoliisi päästi enon kädet vapauteen ja lähti naureskellen tiehensä.\n\nSitten alkoi eno selittää asiaa, ja selitettyään sitä jonkin aikaa\nmyöskin omasta puolestaan alkoi isäukko etsiä nahkahihnaansa ja minua.\n\nHihnan hän löysi, mutta ei minua. Minä nimittäin olin arvellut, että\nenempi läsnäoloni olisi tällä kertaa tarpeeton ja olin poistunut\npoliisin mukana.\n\nMinun avaimeni otettiin takavarikkoon, niin että minun täytyi\nteettää itselleni uudet avaimet, mutta niitäpä minä en sitten enää\nlainannutkaan kellekään.\n\n\n\n\nIV\n\n\nLopetettuani kertomuksen vallitsi vaunussa jonkin aikaa jollain tavoin\nristiriitainen tunnelma. Muutamat matkustajat nauroivat ja sanoivat,\nettä meillä mahdetaan viettää ihanteellista perhe-elämää, mutta jotkut\ntoiset katselivat minua hieman epäystävällisesti. Eräs lihava rouva\nhuokaili ja keinutteli yläruumistaan ja sanoi nuorison villiytyneen\nkuluneina sotavuosina aivan hirvittävästi, ja eräs toinen, laiha rouva,\njolla oli silmälasit, sanoi, että kaikki riippui kasvatuksesta, ja\nettä on verraten hyviäkin perheitä, joissa ei ymmärretä järkiperäisen\nkasvatuksen alkeitakaan.\n\nMuuan tuiman näköinen, keski-ikäinen mies ilmoitti, että jos minä\nolisin hänen poikansa, niin pieksäisi hän minut niin että takapuoleni\nolisi korea kuin leppäkertun selkä.\n\nOlin juuri vastaamaisillani jotakin tilaisuuteen sopivaa, kun\nmustatakkinen samassa palasi takaisin meidän vaunuumme.\n\nNäin heti, että hän oli saanut selkäänsä. Hänen toinen korvallisensa\npunoitti kuin kukon heltta, ja hänen kauluksensa oli revitty,\njotapaitsi hänen mustan kauhtanansa takapuolella oli tomuinen\nkengänpohjan kuva, niin että hänen poistumisensa isän vaunusta lienee\nollut vauhdikkaampi kuin hänen sinne menonsa.\n\nKysyin häneltä, oliko hän saanut kolistelluksi isäukon omantunnon\nhereille ja myydyksi paljon ylentävää kirjallisuutta, mutta\nkolporttööri katsoi minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin minäkin\njollakin tavoin ollut syypää hänen vastoinkäymiseensä, ja sanoi, että\nminun isäni on Belialin lapsi, ja että Sodomalla ja Gomorralla on oleva\nhelpompi viimeisenä päivänä kuin meidän perheellämme. Ajatellessani\nisäukon tunteita ja miltä hänen naamansa mahtoi näyttää, kun mustatakki\nläimäytti hänen olkapäälleen ja alkoi huutaa hänen korvaansa varkaiden\npussiin pistämisestä ja sitten saarnata hänelle parannuksesta ja\nmielenmuutoksesta, en voinut olla purskahtamatta nauruun.\n\nKolporttööri näytti luulevan, että minä nauroin hänelle, ja sanoi, että\nmahtoi se olla kauhea perhe, jossa isä on raakalainen ja pakana ja\npojat mielipuolia, mutta silloin suutuin minä perheen kunnian puolesta,\njota meidän suvussa on aina totuttu pitämään pyhänä ja ylevänä asiana,\nja vastasin, ettei meidän suvussa ole mielipuolia, koska mielipuolet\npotkaistaan siitä ulos, niin että kengänkuva jää hännän alle, ja\nvaipuvat sitten kolporttööreiksi, jolloin toiset matkustajat rupesivat\nnauramaan ja kolporttööri lähti seuraavaan vaunuun uhaten vaatia\njunailijalta, että isä ja minut ajettaisiin pois junasta.\n\nMeidän keskustelumme oli vaikuttanut virkistävästi yleiseen tunnelmaan\nvaunussa, enkä tiedä, mikä minua oikein riivasi, mutta kun näin\nyleisen mielenkiinnon kohdistuneen isäukon persoonaan, niin tunsin\nvoittamatonta halua lisätä sitä, ja sanoin, että isällä on kaikenlaisia\nsalaperäisiä hommia. Hän matkustaa usein, ilmoittamatta matkansa\npäämäärää edes lähimmille, huolestuneille omaisilleen, ja hänellä on\naina mukanaan suuri, salaperäinen kapsäkki, jota hän kotona säilyttää\nlukitussa komerossa, minkä avaimen hän pitää lukitussa pöytälaatikossa.\nPöytälaatikon avainta hän taas säilyttää liivintaskussaan. Lisäsin,\netten ollut varma siitä, säilyttikö hän pöytälaatikon avainta yöllä\npäänalusensa alla, mutta ettei sekään tuntunut mahdottomalta.\n\nToiset matkustajat höristivät heti korviaan, sillä yleisöä viehättää\nkaikki salaperäinen sekä käytännöllisessä elämässä että elävissä\nkuvissa.\n\nPari turpean näköistä miestä alkoi keskustella matalalla äänellä\nkeskenään, ja minä kuulin sanan \"kommunistikuriiri\". Sitten kysyi\ntoinen heistä, tiesinkö mitään isäni valtiollisista mielipiteistä,\nja oliko hän koskaan puhunut vallankumouksesta ja köyhälistön\ndiktatuurista?\n\nMinä sanoin, että jos vallankumoukset riippuisivat isän tahdosta, niin\nolisi vallankumouksellisen ammatti epäedullisimpia ja vaarallisimpia\nelinkeinoja, mitä ajatella saattaa, ja tulivuoren savutorven nuohoojan\nammatti paljon hauskempi ja turvallisempi. Turpeat miehet vaikenivat\nsilloin, mutta eräs kalpeakasvoinen kansalainen, jolla oli kankea\npystytukka, kysyi minulta, tiesinkö minä, mitä isällä oli kapsäkissään,\nja olinko nähnyt hänen koskaan panevan sinne tai ottavan sieltä\nminkäänlaisia kiiltäviä metalliesineitä?\n\nVastasin, että olin todellakin nähnyt hänen sujauttavan matkalle\nlähtiessään kiiltäviä tavaroita kapsäkkiinsä. Minä tarkoitin, vaikka\nen tullut sitä nimenomaan sanoneeksi, isän parranajovehkeitä. Mitä\nkalpeakasvoinen mies tarkoitti, sitä minä en kysynyt.\n\nJunan pysähtyessä seuraavalle asemalle näin kalpeakasvoisen miehen\nkiireesti nousevan paikaltaan ja menevän ulos vaunusta. Puolen minuutin\nkuluttua herätti kaikkien meidän huomiota asemalaiturilta kuuluva\nmetakka, ja katsoessani ulos ikkunasta kuulin ja näin isän kapsäkki\nkädessä ärjyvän poliisille ja parille siviilipukuiselle miehelle, jotka\nnäyttivät olevan yhtä mieltä poliisin kanssa, mutta vakavasti eri\nmieltä isäukon kanssa.\n\nKoska isä tuntui joutuneen jonkinlaiseen ahdinkoon lähdin minäkin\nvaunusta, ollakseni hänelle avuksi, jos asiat näyttäisivät saavan\nvakavan käänteen. Ulos tultuani rauhoituin kuitenkin kuullessani, ettei\nisää syytetty murhasta eikä ryöstöstä eikä edes taskuvarkaudesta,\nvaan että häntä epäiltiin vain väkijuomatrokariksi. Kun tiesin isän\nviattomaksi tällaiseen rikokseen, rauhoituin heti ja asetuin lähistölle\nseuraamaan tapahtumain kehitystä.\n\nIsä huusi ja rähisi sekä sanoi vaativansa ankaraa rangaistusta\nlaittomasta vangitsemisesta, kun taas poliisi ja siviilipukuiset\nkoettivat rauhoittaa isää ja väittivät, ettei mitään vangitsemista\nollut tapahtunut, vaan että he vaativat vain isää avaamaan kapsäkkinsä.\nIsä avasi vihdoin kapsäkkinsä, jolloin kävi selville, ettei siellä\nollut mitään luvatonta. Tämän kahakan aikana oli juna mennyt menojaan,\nja isä huusi nostavansa semmoisen jutun, että nurkat paukkuvat ja\ntomu karisee käräjätalon katosta. Siviilipukuiset mutisivat, että\nse oli isän oma vika, että hän jäi junasta, sillä jos hän olisi\nvastustelematta avannut kapsäkkinsä, niin olisi hän hyvin ennättänyt\njatkaa matkaansa.\n\nSitten lähtivät siviilipukuiset kävelemään pois asema-alueelta, ja\nisä käveli heidän perässään ja otti esille hopeisen savukekotelonsa\nja kysyi, eivätkö he haluaisi tarkastaa senkin sisältöä. Sitten otti\nukko kultakellonsa ja sanoi, että ehkä hän saa avata senkin, sillä\nsen sisällä on merkillisiä värkkejä, joista hän ei ole päässyt hullua\nhurskaammaksi. Silloin kääntyi toinen miehistä ja sanoi, että ellei\nherra jätä heitä rauhaan, niin antaa hän herralle päin kuonoa, jolloin\nisä kääntyi takaisin ja ilmoitti minulle, että hän on ruumiillisessa\nvaarassa.\n\nPalasimme takaisin asemalle, jossa meille ilmoitettiin, että\nseuraava juna menee tunnin kuluttua, ja isä sanoi tekevänsä tästä\nasiasta ilmoituksen ja välikysymyksen rautatiehallitukselle ja\nvaltioneuvostolle. Meidän odotellessamme seuraavaa junaa haukkui isä\naikansa kuluksi poliisia niin pontevasti, että järjestyksenvalvoja\nlopuksi vetäytyi aseman takana olevaan puistoon eikä tullut sieltä\npois ennenkuin me olimme nousseet junaan, ja hänen paettuaan pisti isä\ntuon tuostakin päänsä sisään pilettiluukusta ja huusi asemapäällikköä,\nja kun asemapäällikkö tuli, niin haukkui isä vuorostaan häntä niin\netevästi, että sitä oli ilo kuunnella. Isällä on hyvin rasvaisia\nsanoja varastossaan, milloin hän sattuu olemaan voiton puolella,\nja tällä kertaa löi hän loistavasti kaikki entiset ennätyksensä.\nAsemapäällikkökin taisi lopuksi tuskastua, koskapa hän ärjäisi,\nettä ellei isä pidä suutaan kiinni, niin heitättää hän isän ulos\nodotussalista. Mutta kun isä tiesi, että poliisi piileskeli, niin ei\nhän pelästynyt tätä uhkausta, vaan pisti taas päänsä pilettiluukkuun\nja sanoi, että jos poliisi näyttää nokkaansakaan tässä huoneessa niin\nkauan kuin isä on siellä, niin käärii hän poliisin yhteen myttyyn ja\nheittää hänet oven pielessä olevaan rikkalaatikkoon.\n\nSitten alkoi isä hyvin epäluuloisesti töllistellä minuun ja sanoi,\nettä jos hän pääsee selville siitä, kuka on tämän kirotun tapauksen\nalku ja juuri, niin ryhtyy hän aivan erinomaisiin toimenpiteisiin.\nMinä huomasin isän luulevan, etten minä ehkä olisi aivan ilman osuutta\ntapahtumain kehitykseen, ja koska tällainen luulo olisi vaikuttanut\nhäiritsevästi meidän väleihimme tällä huvimatkalla niin katsoin\nvelvollisuudekseni ilmoittaa, että se junassa ollut mustatakkinen\nkolporttööri oli uhannut toimitta isän ja minut pois junasta.\n\nSilloin kääntyi isän viha minun onnekseni kolporttööriin, ja isä\nalkoi kiroilla kolporttööriä ja sanoi toivovansa, että hän olisi\nantanut kolporttöörille kaksi korvapuustia yhden asemesta. Isä\nsanoi, että esiintymisestään ja puheistaan päättäen oli kolporttööri\nmielipuoli, jonka ei pitäisi saada kulkea vapaudessa eikä vaivaamassa\nmatkustelevaa yleisöä. Minä olin samaa mieltä kuin isäkin ja sanoin,\nettä isä on suuri ihmistuntija. Isä tuli silloin vähän paremmalle\ntuulelle ja sanoi osaavansa kyllä tuntea suden, vaikka sen yllä\nolisikin lammasnahkaturkki. Isä kertoi aina vaistomaisesti vihanneensa\nkolporttöörejä, jotka kiusaavat hengenkin pois ihmisestä, ja varoitti\nminua koskaan rupeamasta kolporttööriksi. Minä lupasin koettaa aina\nvälttää tätä kiusausta, ja sitten tuli juna, ja me nousimme siihen.\nEllen erehdy, olivat asemavirkailijat mielissään siitä, että seuraava\njuna sattui tulemaan niin pian.\n\nKun junailija tuli, kysyi isä, joka vielä seisoi vaunujen välisillalla,\nantaen minulle ohjeita siitä, miten minun oli meneteltävä\nravintola-asemalla löytääkseni hänet, junailijalta, oliko junassa\nmustatakkisia kolporttöörejä. Junailija vastasi kieltävästi, ja isä\nkatsoi junailijaa suoraan silmiin ja sanoi hänelle matalalla äänellä,\nettä kolporttöörit ovat viimeisten aikojen vitsaus, ja junailija mutisi\nsiihen jotakin epäselvästi ja jatkoi vaellustaan, luotuaan isään\nsilmäyksen, josta päättäen hän ei pitänyt isää aivan syyntakeisena.\n\n\n\n\nV\n\n\nPäästyämme jälleen junaan jatkoimme matkaamme entiseen tapaan, isä\nmahtavasti toisessa luokassa ja minä vaatimattomasti kolmannessa. Jos\nmeidän rautatiellämme olisi neljäs luokka, niin olisi isä tietysti\nostanut minulle siihen piletin. Isä kyllä osaa pitää huolen omasta\narvostaan ja mukavuudestaan, mutta hän on aivan vanhanaikaisella\nkannalla poikiinsa nähden. Hän ei ymmärrä ajan henkeä eikä nykyajan\nnuorten vaatimuksia ja tunteita. Kun hän sitten joutuu kaikenlaisiin\nikävyyksiin, syyttää hän siitä aina meitä, etsien vähäpätöisiä raiskoja\nmeidän silmistämme ja huomaamatta suurta kurkihirttä, joka pimittää\nhänen omaa näköään.\n\nMatkustusta koskevissa asioissa esimerkiksi pitää isä arvolleen\nalentavana kysyä neuvoa minulta, vaikka siitä voisi hänelle olla\njoskus kouraantuntuvaa etua. Saattaisi luulla isän pitävän itseään\nKolumbuksena, joka löysi Austraalian.\n\nKerran oli isän luona käynyt eräs mies, jolla oli joitakin\nliikeasioita. Lähtiessään meiltä kuulin hänen sanovan isälle, että jos\nisä haluaa tehdä hänen kanssaan lopullisen sitoumuksen, niin olisi isän\nparasta käydä hänen luonaan, ja olisi silloin matkustettava rautateitse\nMuijalan pysäkille.\n\nSitten kului useita päiviä, ja eräänä perjantaina ähisi isä Turistin\nääressä ja haukkui sitä miestä, joka oli pyytänyt häntä käymään\nluonaan. Isä sanoi, ettei hän muista sen osoitteesta muuta kuin että\nsiinä oli jotakin akkamaista. Jos isä olisi kysynyt minulta, niin\nolisin heti voinut sanoa, että se oli Muijala, mutta isä ei kysynyt,\neikä häntä ole hyvä mennä pyytämättä neuvomaan, ei ainakaan minun.\n\nVihdoin huomasi isäukko Turistista Ämmälän nimen ja sanoi, että\nsiinähän se onkin, juutas! Mistä lienevät niin haljun nimen\nkeksineetkin!\n\nIsä siis matkusti Ämmälään ja rupesi siellä kyselemään sellaista\nja sellaista maanviljelijää, mutta ei kukaan ollut siellä kuullut\nsellaisesta puhuttavankaan. Isä väitti, että kyllä se täällä asuu, ja\nalkuasukkaat vastasivat, ettei ainakaan tämä sukupolvi tiedä siitä\nmitään. Silloin alkoi isä aavistaa olevansa väärillä jäljillä, ja\nkun eräs ukko kysyi, oliko isä aivan varma, että hänen etsimänsä\nhenkilö oli ilmoittanut Ämmälän osoitteekseen, vastasi isä, ettei hän\nhalua ottaa valalleen mitään tässä valheellisessa ja petollisessa\nyhteiskunnassa, mutta että hyvin akkamaisen paikan nimen se mies joka\ntapauksessa oli ilmoittanut. Se ukko mietti vähän aikaa ja kysyi\nsitten, oliko se Loviisa, ja isä vastasi, ettei se ollut Loviisa eikä\nedes Kristiinakaan, niin akkamaisia kuin molemmat nimet olivatkin.\n\nUkko tuumi taas vähän aikaa ja kysyi sitten äkkiä, että eiköhän se vain\nollut Muijala?\n\n-- Muijala? Muijalahan se juutas olikin? huusi isä silloin ja kysyi\nsitten, että missä se Muijala on?\n\nÄmmälässä eivät tienneet varmaan sanoa, missä Muijala on, vaan\nvakuuttivat, ettei se ainakaan Loviisan radalla ole.\n\nIsä lähti ensimmäisellä junalla Ämmälästä Lahteen kiukkuisena kuin\nvaapsahainen, osti Lahdesta Turistin, koska hän oli unohtanut entisen\nTuristinsa kotiin, ja löysi vihdoin Muijalan Hangon tieltä.\n\nSilloin isä vasta oikein suuttui, sillä Hangon rata oli jo kerran\nennenkin tehnyt hänelle kolttoset.\n\nJoku vuosi takaperin oli nim. isä tuntenut pitkät ajat jonkinlaista\nköhää kaulassaan ja rinnassaan ja alkanut pelätä keuhkotautia. Joku\noli neuvonut häntä matkustamaan Nummelan kuuluisaan parantolaan\ntutkituttamaan itseään erikoislääkärillä. Isä olikin kirjoittanut\nNummelaan, ja oli sieltä saanut vastauksen, jossa hänet kutsuttiin\nlääkärin vastaanottotunnille ylihuomiseksi klo 1.\n\nIsä otti selville, että Nummelan parantolaan mennään rantarataa myöten,\nja osti siis piletin Nummelan asemalle.\n\nNummelan asemalla alkoi hän kysellä Nummelan parantolaa, jolloin\nhänelle vastattiin, että kyllä täältä sinne matkaa tulee ja että\nNummelan parantolaan mennään Röykän asemalta.\n\nSilloin isä harmistui, niinkuin syytäkin oli ja huusi ympärillä\nseisoville, että mitä petkutusta tämä sitten on ja miksi ei Nummelan\nparantolaa ole rakennettu Nummelan asemalle, vaan johonkin hiiden\nRöykkään?\n\nYmpärillä seisovat kohottelivat housujaan ja huusivat vastaan, etteivät\nhe sitä tiedä eikä se ole heidän vikansa, ja isä kysyi, koska sinne\nRöykkään juna menee takaisin?\n\nYmpärillä seisova yleisö vastasi, että klo 5.54.\n\n-- Mutta minun piti olla lääkärin vastaanottotunnilla tänään klo 1,\nhuusi isä. -- Mitäs siihen sanotte?\n\nAsemayleisö ei siihen sanonut juuri sitä eikä tätä, vaan katseli\nisäukkoa jonkinlaisella laimeahkolla osanotolla.\n\n-- Eikö täältä mene mitään junaa ennemmin? kysyi isä.\n\nAsemayleisö myönsi, että tavarajuna menee kyllä aikaisemmin, mutta\nsiinä ei ole matkustajavaunuja.\n\nIsä sanoi, että semmoiset tavarajunat, joissa ei ole matkustajavaunuja,\novat 20:nnen vuosisadan häpeäpilkku, ja tiedusteli, eikö hän kumminkin\nvoisi päästä menemään siinä tavarajunassa.\n\nArvoisa yleisö vastasi nenäänsä hieroskellen, että se kai riippuu\njunailijan myötämielisyydestä, mutta eihän mikään estä herraa\nyrittämästä.\n\nIsä sanoi, että tällä rataosalla tuntuvat vallitsevan papualaismaiset\nolosuhteet, ja jäi sitten synkän näköisenä odottamaan tavarajunaa.\n\nKun tavarajuna vihdoin saapui asemalle, hyökkäsi isä junailijan\nkimppuun ja vaati päästä mukaan. Junailija asettui haraamaan vastaan\nsanoen, että kun tämä kerran ei ole matkustajajuna eikä edes\nsekajunakaan, niin ei siihen voida ottaa matkustajia. Isä huusi, että\nmitä se semmoinen on, ja junailija vastasi, että se on tavallista\nporvarillista järjestystä.\n\nJonkin aikaa vallitsi siinä sellainen rähäkkä, että asema-alueen\nvarikset ja harakat hermostuivat ja lensivät pois koko paikkakunnalta.\n\nMutta isäukko on suuri diplomaatti, ja jos hän olisi antautunut\ndiplomaattiselle alalle, olisi hän varmaankin ulkoministeri taikka\njoku lähettiläs ja kääntäisi puolelleen koko Euroopan huomion. Kun\nhän huomasi, etteivät uhkaukset ja röyhkeys tässä vieneet toivottuun\ntulokseen, muuttui hän äkkiä lauhkeaksi kuin lammas ja sanoi\nmielistelevällä äänellä nyt vasta huomaavansakin, että herra junailija\non vanha tuttava, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä satu muistamaan,\nmissä ja milloin he ovat viimeksi tavanneet. Isä tarjosi junailijalle\nparempia sikareitaan, niitä, joita hän itsekin polttaa ja jotka hän\nsäilyttää oikeanpuolisessa povitaskussaan. Vasemmassa taskussaan pitää\nhän niitä huonompia sikareita, joita hän tarjoaa muille. Samalla kysyi\nisä, kuinka vaimo ja lapset jaksavat.\n\nJunailija otti pulskan, vatsavyöllä koristetun sikarin ja kiitti\nkysymästä ja ilmoitti olevansa edelleenkin poikamies, ja sitten alkoi\nisä valittaa kohtaloaan ja selitti olevansa aikansa lapsipuoli ja\nolosuhteitten uhri. Junailija ei kehdannutkaan kieltää enää isältä\npääsyä junaan, ja isä pääsi tuon 29 kilometrin pituisen matkan takaisin\nRöykkään junailijavaunussa. Isä ei ollut erikoisen hyvällä tuulella\npäästessään Nummelan parantolaan, mutta ei ollut oikein lääkärikään,\nkun ei isä ollutkaan tullut määrätyllä vastaanottotunnilla. Sitten\ntutki lääkäri isän keuhkot ja sanoi, että tuberkuloosi hänen\nluullakseen pystyy ennemmin sarvikuonoon kuin isän tapaiseen\nruumiinrakennukseen.\n\nTällaisia kommelluksia voi isälle matkoillaan tapahtua, vaikka hän\nesiintyykin kuin englantilainen loordi, joka on matkustanut maapallon\nympäri sekä myötä- että vastapäivään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nEnnen rautatiematkamme loppua ennätin vielä osoittaa pienen\nhuomaavaisuuden isäukolle, mutta luulen, että jos isä olisi\naavistanutkaan minulla olevan jotain osaa taikka arpaa siinä asiassa,\nolisi minulle koittanut eräs monivaiheisen elämäni raskaimmista\nhetkistä.\n\nEikä minulla ollut edes panssarinahkoja mukanani.\n\nMeillä pojilla on nimittäin varastossa ja helposti käsille saatavassa\npaikassa kotona kaksi tieteellisellä tarkkuudella ja ihailtavalla\nkätevyydellä soveliaaseen ja tarkoitustaan vastaavaan muotoon\nleikattua pohjanahkapalasta, joita me nimitämme panssarinahoiksi.\nPanssarinahkojen tarkoitus on vaikuttaa lieventävästi isälliseen\nkuritukseen ja sen voimaan. Heti kun jollekin meistä ilmenee syytä\nruveta pelkäämään, että hänen peräsalonkinsa joutuu uudistamaan\nvanhaa tuttavuutta isäukon rottingin kanssa, kiiruhtaa hän sisälle\nja sijoittaa panssarinahat niille kuuluviin paikkoihin housujensa\nsisäpuolelle. Ne ovat varustetut oikein nauhoilla, että paremmin\npysyisivät paikoillaan. Minä luulen, että keskiajan ritarien panssarit\novat kehittyneet tämänkaltaisista panssarinahoista. Kerran kun\nisä ikävän tapansa mukaan tomuutti minun housujani niiden ollessa\njaloissani, ja minä kiljuin asianmukaisella innolla, jotta näytelmä\ntuntuisi luonnolliselta, ähisi isä minua hosuessaan, että jos tämä\nsauna tekee minulle kipeää, niin kyllä tekee hänellekin kipeää\najatellessaan, että hänen omenansa ovat tippuneet meripeninkulman\npäähän puusta. Minun täytyi silloin purra huuleeni estääkseni itseäni\npurskahtamasta nauramaan, sillä minulle ei sillä kertaa tehnyt\nvahingossakaan ensinkään kipeää. Isä nimittäin sattui hutkimaan hyvin\ntasaisesti ja järkiperäisesti, niin ettei yksikään isku sattunut\nsivulle eikä liian alas, vaan kaikki satoivat panssarinahkoihin\nniinkuin pitikin.\n\nMutta erään toisen kerran, kun diplomaattiset suhteet isän ja minun\nvälillä katkesivat niin äkkiä, etten ennättänyt käydä panssaroitumassa,\noli minun kiljumiseni varmaankin paljon luonnollisempaa ja\nvaikuttavampaa kuin edellämainitussa tapauksessa. Olen varma siitä,\nettei siinä ollut mitään pingoitettua ja teennäistä, niinkuin\nteatteriarvostelijat sanovat, vaan että se kumpusi olemukseni\nsyvimmistä hetteistä. Myönnän avoimesti olleeni hyvin kiusallisessa\ntilanteessa ja toivoin todellakin, että joku muu, esim. Ovelan Jullu,\nolisi sillä hetkellä ollut minun housuissani. Minusta on sopimatonta,\nettä rangaistus seuraa tuomiota niin nopeasti, ettei tuomitulla ole\nensinkään aikaa järjestää yksityisiä asioitaan. Eduskunnan pitäisi\nsäätää semmoinen laki, ettei pieksämistä saa alkaa ennenkuin on kulunut\nainakin neljännestunti siitä, kuin tuomio on langennut. Toivon lukijan\nvoivan sen uskoa, kun vakuutan, ettei minun ollenkaan tarvinnut\npureskella sillä kertaa huuliani verille estääkseni itseäni nauramasta.\n\nKaiken kaikkiaan ovat nämä panssarinahat erinomainen keksintö. Minä\nolen aikonut täysikasvuiseksi tultuani ottaa niille patentin ja ryhtyä\nvalmistamaan niitä tehdasmaisesti. Luulen voivani kääriä niillä\nkokoon miljoonia paljon vähemmällä vaivalla kuin isäukko moninaisilla\nahväärihommillaan.\n\nNiinkuin sanottu eivät nuo hyödylliset esineet olleet minulla mukanani\ntällä matkalla, joten minun täytyi noudattaa varovaisuutta ja harkintaa\nsuhteessani isäukkoon.\n\nMutta kun Rautatiekirjakaupan myyjäpoika tuli meidän vaunuumme\nja kimakalla äänellä aloitti luettelon kaikista niistä kirjoista\nja sanomalehdistä, joita hänellä oli käteismaksulla myytävänä\nmatkustavalle tiedonjanoiselle yleisölle, sain taas pienen\naatteentyngän, ja minusta tuntui voiteen haaskaukselta olla sitä\nkäyttämättä.\n\nSe oli hyvin pitkä, se pojan luettelo ja antoi hämmästyttävän kuvan\nnykyisen kirjapainoteollisuuden tuotantokykyisyydestä, samalla kun se\nantoi yhtä hämmästyttävän kuvan Rautatiekirjakaupan poikien tavattoman\npitkälle kehittyneestä muistista.\n\nKun poika oli pysähtynyt täyttääkseen tyhjentyneet keuhkonsa jälleen\nilmalla, kerroin minä hänelle, että toisen luokan vaunussa on\nsellainen ja sellainen huonokuuloinen herrasmies, joka on rikas kuin\nKansallispankki ja sitäpaitsi suuri kirjallisuuden ystävä. Poika lähti\nkiireesti etsimään isäukkoa, ja minä hiivin perässä katsellakseni\novenraosta, kuinka hän suoriutuisi tehtävästään.\n\nKirjakauppapoika löysi isän vaikeuksitta ja alkoi kiljua hänelle\nepistolaansa korvia särkevällä äänellä. Minä näin isäukon huitovan\nkäsiään, ikäänkuin olisi hän tahtonut karkoittaa näkymättömiä paarmoja\nnaamaltaan, mutta kun ei siitä ollut apua, avasi isä suunsa koko\nlaajuudessaan ja käski pojan mennä hiiteen. Poika ei kuitenkaan mennyt\nhiiteen, vaan paukutti katkismustaan minkä ennätti, jolloin isä kääntyi\nympärillä istuvien puoleen ja kysyi, olisiko luvallista tarttua pojan\nniskaan ja heittää hänet ulos ikkunasta. Eräs rauhallisen näköinen\nherrasmies arveli, ettei se ole lain mukaista, johon isä vastasi, että\nmeidän lainsäädäntömme on vanhentuneella kannalla.\n\nSitten nousi isäukko ylös ja lähti lipettiin, mikä on hyvin harvinaista\nniin sankarilliselta henkilöltä kuin isä on. Nähdessäni isän\nkiiruhtavan sille ovelle päin, jonka raosta minä kurkistelin, juoksin\nminä kiireesti takaisin vaunuuni ja aloin katsella ulos ikkunasta.\n\nIsä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa\non piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne\nRautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä\nmillä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä.\nMinä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut\nValtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan\nilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei\nanna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan\nyrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että\nnämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi\nautomaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti,\njos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen\nsanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on\narveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin,\nettä on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin\nse, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon\nhampaankoloonsa vastaista tarvetta varten.\n\nSitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella\nminua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla\nhuutavan:\n\n-- Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä?\n\nIsä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten\nlukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se\non kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun\nneuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia\nluonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta\nja mikä leikkiä.\n\nSamassa alkoivat jarrut jyrätä, juna hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi\nravintola-asemalle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTämän esikoisteokseni käsikirjoitusta tarkastaessaan kysyi julkaisija,\novatko tässä esitetyt tapaukset ja henkilöt tosia. Minä vastasin, että\ntietysti, kuinka minä olisin voinut ruveta pistämään tähän mitään\nomasta päästäni? Sitäpaitsi kun isäukko milloin liikkeelle lähtee,\nniin kyllä siitä aina aihetta heruu, tarvitsematta paljoakaan omia\nhöysteitään mukaan pataan. Julkaisija sanoi silloin, että täytyy\nmuuttaa eräiden paikkojen ja henkilöiden nimiä sen verran, ettei niitä\nvoida tuntea, koska on sopimatonta ja tarpeetonta panna kirjaan, joka\nei ole mikään poliisipöytäkirja, eläviä ihmisiä semmoisina, että\nnaapurit ne heti tuntevat ja rupeavat töllistelemään. Sitten pyyhkäisi\nhän ensimmäiseksi sen aseman nimen, jolle me pysähdyimme. Se oli\nravintola-asema, niinkuin jo sanottu.\n\nIsä neuvoi minulle ensin kolmannen luokan ravintolan oven ja meni\nitse toisen luokan ovesta sisään, mutta vähän ajan kuluttua tuli\nhän hakemaan minua sanoen, että syödään nyt samassa pöydässä, koska\nkuitenkin valitettavasti ollaan saman ruokakunnan jäseniä. Tässä äkkiä\nheränneessä sukulaisrakkaudessa piili ilmeisesti jokin arvoitus, mutta\nse selvisi pian, sillä toisen luokan ravintolan tarjoilupöydän edessä\nseisoi kolminkertainen hyvin tiukka ihmismuuri, jota ukko nähtävästi\noli turhaan yrittänyt puhkaista.\n\nIsä antoi minulle rahaa ja käski minun mennä ostamaan kaksi pihviä ja\nvoita ja leipää ja kaljapullon ja lasin maitoa.\n\nMinä tein yrityksen tunkeutua ihmisten välistä, mutta kun se ei\nonnistunut ja muuan talisilmäinen herra alkoi ärjyä, että mitä se\npoika tuuppii, niin minä siirryin toiseen paikkaan ja kumarruin alas\nsekä aloin kyynärpäitäni käyttäen pujoitteleitua jalkojen välitse ja\npaltonhelmojen alitse. Tämä onnistui paremmin, sillä ihmismuuri on\naina alapuoleltaan hatarampi kuin yläpuoleltaan. Tuossa tuokiossa olin\nminä päässyt tarjoilutiskin ääreen ja saanut mitä tarvitsin. Jotkut\nkyllä murisivat, että mistäs sinä siihen ilmestyit, mutta minä vastasin\nnöyrästi olleeni jo kauan olemassa tässä maailmassa, vaikka minua ei\npienuuteni ja hennon vartaloni takia ole yleisemmin huomattu. Sitten\npyysin takana seisovia tekemään tilaa ja päästämään minut pois, että\nhe itse pääsisivät minun paikalleni, ja heti oltiin minulle hyvin\navuliaita.\n\nIsäukko alkoi syödä pihviään ja sanoi sen olevan niin sitkeän kuin\nolisi se löydetty Tutankhamenin haudasta. Välillä mulkoili hän\nsuuttuneen näköisenä ihmismuuriin ja sanoi, että kyllä se oli toista\nennen aikaan tämä rautateillä matkusteleminenkin. Toisen luokan\nmatkustajilla oli niin hyvää tilaa, että saattoivat kukin ruveta\nsohvalle pitkälleen milloin halutti, mutta nyt kaikki pikkukauppiaat\nja konttoristitkin matkustavat toisessa luokassa ja valittavat sitten\npalkkojensa pienuutta. Isä tuntui olevan sitä mieltä, että olisi\nmäärättävä laki, jonka mukaan pilettiä ostettaessa olisi näytettävä\nverokuittinsa, ja ettei niille, joiden vuositulot eivät nouse 60,000\nmarkkaan, saa myydä muita kuin kolmannen luokan pilettejä.\n\nSitten isä kiinnitti huomionsa siihen epäkohtaan, että kolmannen luokan\nmatkustajat junan pysähdyttyä asemalle hyökkäävät kuin susilauma toisen\nluokan ravintolaan eivätkä tiedä ensinkään huutia, vaan asettuvat\nläpipääsemättömäksi seinäksi tarjoilupöydän ääreen ja estävät laillisia\ntoisen luokan matkustajia pääsemästä oikeuksiinsa.\n\nEräs isän vieressä istuva mies, joka söi maitoa ja voileipää ja\nmuutenkin näytti kolmannen luokan matkustajalta, sanoa tokaisi\nsiihen, että on se sentään hyvä, että kansanvaltaisuudesta on vielä\nedes sen verran rippeitä jäljellä, että köyhänkin raha kelpaa siinä\nkuin rikkaankin. Isä mullisti heti häntä kohti yhden masentavimpia\nsilmäyksiään, jota toinen ei kuitenkaan huomannut, ja hönkäsi kyllä\ntietävänsä, ettei köyhyyttä voi pitää minään varsinaisena rikoksena,\njohon olisi lain ankaruutta sovellutettava, mutta ettei se hänen\nmielestään myöskään ollut mikään erityinen ansio, jonka pitäisi\noikeuttaa köyhimykset saamaan sellaisia etuja ja oikeuksia, mitkä\nluonnostaan kuuluvat rikkaille. Isäukko huokasi hurskaasti, että se on\nJumalan tahto, että maailmassa pitää olla köyhiä ja rikkaita.\n\nVoileipää syönyt mies oli jo lähtenyt, luotuaan isään vihamielisen\nsilmäyksen ennättämättä kuulla isän jumalisia loppusanoja, mutta nyt\npuuttui puheeseen laihahko, harmaapartainen ja silmälaseja käyttävä\nherra, joka joi teetä ja luki sanomalehteä pöydän toisella puolen.\n\nTämä herra kohotti kohteliaasti hattuaan ja pyysi anteeksi, että\ntuntemattomana sekaantuu keskusteluun, mutta hän sanoi aina\nmielenkiinnolla kuuntelevansa henkilöä, jolla on esitettävänä\nitsenäisiä mielipiteitä, jotka ovat niin harvinaisia nykyaikoina.\n\nIsäukko kumarsi vuorostaan kohteliaasti ja vastasi aina mielihyvällä\nvaihtavansa ajatuksia oppineitten ja sivistyneitten ihmisten kanssa,\nkoska tällaiset keskustelut avartavat näköaloja kummallekin puolen,\nja harmaapartainen herra sanoi, että hän oli sattunut kuulemaan\nisän lausunnon, ettei toisen luokan rautatiepilettejä olisi myytävä\nmuille kuin sellaisille henkilöille, jotka voivat todistaa maksavansa\nveroa vähintään 60,000 markan tuloista. Vieras herra myönsi, ettei\nperiaate sinänsä ehkä ollut hullumpi, sillä estäisihän se ihmisiä\nmatkustelemasta yli varojensa, ja kun yhteiskunta ja valtio niin\nmonella muullakin tavalla sekaantuvat ihmisten yksityisiin asioihin,\nniin miksikäs ei tälläkin tavoin, varsinkin kun se tapahtuu\ntarkoituksessa pakoittaa ihmisiä säästäväisyyteen. Hän halusi\nkuitenkin huomauttaa, etteivät tällaisille tuloille ole onnistuneet\npääsemään esim. lyseon vanhemmat lehtorit, joitten joukossa on paljon\nfilosofian tohtoreitakin, kaikkien muiden ollessa maisterin tutkinnon\nsuorittaneita. Harmaapartainen herra kysyi, olisiko isän mielestä\noikein kohtuullista, että vanhempi lehtori, joka ehkä on jo ikämies, on\npakoitettu kököttämään kolmannen luokan kovalla penkillä samalla kun\njoku sivistymätön tai puolisivistynyt keinottelija, joka haalii kokoon\nrahoja kaikenlaisilla enemmän tai vähemmän epäilyttävillä liiketoimilla\nja ihmisten nylkemisellä tai petkuttamisella, olisi oikeutettu\nrehentelemään toisessa luokassa.\n\nIsä punastui vähän ja sanoi, että jokaisessa mitalissa on taka-\nniinkuin etupuolensakin, mutta hän on vain puhunut periaatteellisessa\nkatsannossa, ryhtymättä pohtimaan yksityiskohtia, ja sanoi kernaasti\nolevansa valmis myöntämään vanhemmille lehtoreille hakemuksen\nperusteella erioikeuden toisessa luokassa matkustamiseen. Kuitenkin\ntahtoi hän huomauttaa, että lehtoreissakin on monenlaisia, ja että\nesim. hänen poikansa ovat usein jääneet luokalle siitä syystä, etteivät\nlehtorit ole kyenneet antamaan heille riittävää ja kunnollista ohjausta\ntieteitten peruskysymyksissä.\n\nHarmaapartainen herra veti suutaan vähän nauruun ja kysyi, oliko isä\nvarma siitä, ettei hänen poikiensa kyvyissä ole mitään muistuttamista,\njolloin isä huomautti, että hänen poikansa ovat hänen jälkeläisiään,\njoten niitten päässä ei pitäisi olla mitään vikaa, ja vieras\nherra kumarsi kohteliaasti ja sanoi, ettei hän ollut tullut sitä\najatelleeksi, mutta että hän uskoo sen kernaasti, kun isä kerran sen\nitse sanoo.\n\nIsä lähetti minut ostamaan tulitikkuja saadakseen sytyttää sikarinsa,\nja hetken kuluttua istuimme jälleen junassa.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nParin tunnin kuluttua tulimme sille asemalle, jolle meidän pilettimme\nolivat ostetut.\n\nAsemalla kysyi isä, missä se auto oli, jonka Katinhännän valistusseura\noli lähettänyt häntä vastaan. Olemattomia viiksiään nyppivä asemamies\nkatseli taivaalle, vaikka siellä ei näkynyt mitään erikoista, ei edes\nsateenkaarta, ja vastasi sitten, ettei täällä ole mitään autoja, mutta\neräs kyytipoika on kyllä tullut Katinhännästä ja kuuluu odottelevan\njotain juhlapuhujaa. Isäukko pullisti rintaansa ja sanoi \"juhlapuhuja\nolen minä\" samalla tavoin kuin eräs kuningas kuuluu sanoneen, että\nvaltio on hän itse. Kyytipoika löydettiinkin, hän seisoi nimittäin\naseman takarapuilla sen näköisenä kuin olisi hänet komennettu siihen\nvahtipalvelusta suorittamaan, ja tunnettiin majatalon kyytipojaksi\nsellaisesta harmaasta sarkatakista, jossa on 10 senttiä liian pitkät\nhihat, ja joka näyttää olevan laissa määrätty kestikievaripoikien\nunivormuksi.\n\nLähdimme matkustamaan kohti Katinhännän yhteiskuntaa kyydillä, joka ei\nollut ensiluokkaisimpia, ja pitkin tietä, joka ei ollut maailman eikä\nedes tämän maan parhaita, ja isä sanoi aavistavansa, että Katinhännän\nolot ovat jossain määrin takapajulla, ja että yhteiskunnallista\nvalistusta kaivataan siellä tällä hetkellä kipeämmin kuin hammasliitua\nja kynsiharjoja.\n\nMuutamassa mutkassa menivät valjaat vähän rikki, ja isä hyppäsi heti\nalas rattailta huutaen, että juuri tätä oli hän koko ajan aavistanut.\nHän oli heti matkalle lähdettäessä havainnut, ettei noin viheliäisiä\najoneuvoja ole ollut toisia koko Euroopassa ja mahdollisesti ei\nAasiassakaan muilla kuin ehkä Tibetin köyhimmällä juhdan omistajalla,\nja vaati kyytipojalta selvitystä siitä, aikooko hän ja millä tavoin\ntäyttää lakimääräisen kyyditsemisvelvollisuutensa. Isä sylkäisi ojan\ntoiselle puolen ja sanoi, ettei hänen vikansa ollut, että nämä ajopelit\nvaljaineen todennäköisesti olivat valmistetut ennen vedenpaisumusta\nja joutuneet mätänemistilaan lojuessaan kuukausimääriä sellaisen\nvedenpaljouden alla, samalla kun tuo hevonen oli pelastunut vain sen\nvuoksi, että ukko Noak sääliväisyydestä oli ottanut sen arkkiinsa.\n\nKyytipoika ilmoitti kyllä saavansa vaurion korjatuksi, kunhan poiketaan\nlähimpään tien varrella olevaan taloon, joka on Hesekiel Kumpulaisen\ntalo. Isäukko vastasi, että tosin isännän nimikin haiskahtaa\njossain määrin vanhan testamentin aikuiselta, mutta ettei hänen\ntapansa ole kiinnittää huomiota muodollisuuksiin, kunhan asia tulee\najetuksi kunnialliseen päätökseen, olletikin kun isännän sukunimi on\nväärentämätöntä suomalaista alkujuurta.\n\nTuokion kuluttua olikin vahinko saatu korjatuksi ja kahden tunnin\nmatkan jälkeen olimme Katinhännän valistustalon pihamaalla.\n\nTalo oli punaiseksi maalattu rakennus järven rannalla olevalla\nkummulla, jolla paitsi valistustaloa oli kaksi mäntyä ja\nkatajapensaita. Mäntyjen väliin pingoitetuille nuorille oli ripustettu\nkuivamaan talon vahtimestarin ja hänen perheensä pyykkivaatteita, jotka\ntuulessa hulmuten ja lepattaen tervehtivät meitä.\n\nPari nuorta miestä, jotka housunlahkeissaan olevista näpistimistä\npäättäen kuuluivat polkupyöräilyä harrastavaan Katinhännän älymystöön,\nsaapui pihalle kysymään, oliko matka ollut onnellinen, ja lausumaan\nmeidät tervetulleiksi. Samalla he ilmoittivat, että ohjelman suoritus\noli jo alkanut.\n\nMenimme juhlasaliin keittiön läpi, jossa olevat pitkät penkit ja kaksi\nvalkoisista laudoista tehtyä pöytää ilmaisivat huoneen ravintolaksi.\nPöytien ääressä sekoitteli puoli tusinaa punoittavia isäntämiehiä\nteelasejaan, ja huoneessa vallitseva tuoksu juorusi, että teelaseissa\noli muutakin kuin teetä.\n\nIsä nosti kapsäkkinsä tarjoilutiskin taakse sekä kehoitti tarjoilua\nhoitavia naisia tarkoin valvomaan, ettei kapsäkille mitään pahaa\ntapahtuisi. Iltamatoimikunnan jäsenet käskivät nostaa kapsäkin\nvahtimestarin huoneeseen, ja ohjasivat isän ja minut juhlasaliin, missä\nmeille osoitettiin kunniapaikat ensimmäisessä penkkirivissä.\n\nMinä en uskalla mennä väittämään, että meidän saapumisemme olisi\nherättänyt mitään erikoista mielenkuohua Katinhännän juhlayleisön\nkeskuudessa. Kaikki katsoivat kyllä meihin, kun me astuimme sisään ja\nisä asettui paikalleen arvokkaasti kuin Monte Kriston kreivi, joka on\nisäukon mielisankari ja esikuva kaikenlaisissa elämänvaiheissa, mutta\nsitten kiinnittivät kaikki huomionsa sivupenkillä olevaan nuoreen\nmieheen, joka vääristeli naamaansa hyvin merkillisellä tavalla. Minäkin\nkäännyin katsomaan sinne päin, ja isäukko kysyi minulta, katselivatko\nkaikki meitä. Minä vastasin tietysti, että isä on yleisen huomion\npolttopiste, jolloin ukko oikaisi selkäänsä ja korjasi kaulaliinaansa.\n\nVaikka minä en tuntenut paikkakuntaa, oli minun kuitenkin helppo\nhuomata, että sivupenkillä istuva nuori mies oli Katinhännän kultaisen\nnuorison lemmikki ja huviministeri, sekä omisti varsin huomattavat\nnäyttelijälahjat.\n\nOhjelmassa oli paraillaan runonlausuntoa. Lausujatar oli lihava tyttö,\njolla oli yllään vaaleanpunainen leninki ja jonka tukka oli pöyhötetty\njonkinlaiseksi taiteelliseksi heinäru'oksi keskelle päälakea. Hän\noli nähtävästi paikkakunnan suurin lausuja. Hän kuiski runoaan\nvälistä vienosti kuin tuulenhenkonen, pannen päänsä kallelleen ja\nsilmänsä melkein kiinni, välistä taas kirkui kiihtyneenä kimakalla\näänellä, kohoten varpailleen ja huitoen molemmilla käsillään. Isäukko\nkatseli ja kuunteli hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla\nja kunnioituksella, sillä tällainen runonlausuminen on juuri ukon\nmakuun, jotavastoin hän tuomitsee nykyaikaisen lausumistaiteen. Mutta\nisäukko olikin ainoa koko salissa, joka yksinomaan seurasi lausujan\ntaiteellista esitystä.\n\nKaikki muut, minä niiden muassa, seurasimme sivupenkillä istuvan nuoren\nmiehen mykkää pantomiimia, jolla hän tulkitsi näyttämölavan edessä\nesitettävän runon -- se oli muuten Sven Duuva -- tapauksia ja tunnelmia.\n\nKun runonlausujatar, kostea kiilto silmissään, aloitti huokauksella:\n\n    \"Sven Duuvan isä köyhä ol'...\"\n\nniin käänsi sivupenkillä istuva nuori mies taskunsa nurin ja pudisti\nalakuloisesti päätään, jolloin yleisö nauraa hörähti. Ja kun runon\nmukaan \"poika aukaisi leveän suunsa\", pisti hän sormet suupieliinsä\nja venytti ne miltei korviin asti katinhäntäläisen iltamayleisön\nsuureksi iloksi. \"Korpraali huusi nauraen\" ja sivupenkin taiteilija\npiteli vatsaansa ja hihitti omituista tylsää naurua, jolloin katselijat\npurskahtivat sellaiseen riemunremakkaan, ettei lausujan ääntä vähään\naikaan ollenkaan kuulunut.\n\nLausujatar ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota,\njohtuiko se nyt sitten siitä, että hän oli niin antautunut\ntaiteelleen ja innostunut tehtäväänsä, vaiko siitä, että tällainen\nyleisön suhtautuminen taiteellisiin esityksiin kuului asiaan\nKatinhännän iltamatilaisuuksissa. Hän vain ravasi eteenpäin runoaan\nvastustamattomasti kuin höyryjyrä, ja tultuaan siihen kohtaan, missä\npieni suomalainen joukko joutuu kovalle koetukselle porraskäytävän\nedustalla, päästi hän suustaan sanat \"taas _paukaus_...\" sellaisella\nvoimalla, että sivupenkin nuori mies putosi lätkähtäen lattialle sormet\nkorvissa ja yleisön ulvoessa naurusta.\n\nKun runonlausunta oli päättynyt ja saanut ansaituksi palkinnokseen\nvilkkaat suosionosoitukset, ryntäsi osa yleisöä ravintolan puolelle,\nja toinen niistä nuorukaisista, jotka olivat olleet pihalla meitä\nvastaanottamassa, tuli kohteliaasti ilmoittamaan isäukolle, että nyt\nolisi hänen puheensa vuoro.\n\nIsälle on julkisena esiintyjänä annettava se tunnustus, ettei sellainen\ntaiteilijatauti, jota sanotaan esiintymiskuumeeksi, häntä nähtävästi\nollenkaan vaivaa. Jos hän jotain sellaista sisässään tunteekin, niin\nosaa hän ainakin erinomaisen hyvästi salata sen. Hänen korvansa vain\npunoittavat, mutta kun eivät isän korvat yleensäkään juuri liian\nvalkoiset ole, niin ei sitä erityisemmin huomaa.\n\nUkko kapusi ähkyen ja puhisten näytelmälavan reunalle ja väänsi jäykän\nja merkitsevän häränsilmäyksen katinhäntäläisen juhlayleisön puoleen.\nArvattavasti oli hän odottanut, että yleisö tervehtisi häntä raikuvilla\nkättentaputuksilla, mutta kun niitä ei kuulunut, yksi oven suussa oleva\npenkki vain romahti suurella jysäyksellä nurin, niin rykäisi isäukko\npari kolme kertaa ja ärjäisi äkkiä: \"Arvoisat kansalaiset!\" semmoisella\näänellä, että arvoisat kansalaiset vähän hetkahtivat. Ukko aina puhetta\naloittaessaan ärjäisee sillä tavalla luultavasti yllyttääkseen omaa\nrohkeuttaan ja ottaakseen luonnon pois kuulijoistaan.\n\nMinä ajattelin, että saapas kuulla, mitä aatteita meidän perheemme\nkunnioitetun päämiehen aivokopassa viime aikoina on ollut itämässä.\nSillä kyllä siellä aina jotain hautuu. Ei ukko ole mikään semmoinen,\njoka ajattelee vain mammonan palvelusta, kyllä hän harrastaa\nylevämpiäkin asioita. Sitäpaitsi ei hän tavallisesti tyydy märehtimään\nsellaista, mitä toiset jo ovat pureksineet, vaan hiihtelee mieluummin\nomia latujaan.\n\nUkko aloitti vähän noin niinkuin ylimalkaisesti, katseli kattoon ja\nsanoi, että kun katselemme Suomen kansaa, niin jakaantuu se kolmeen\npääosaan, nim. miehiin, naisiin ja lapsiin. Sitten luiskahti ukko\nhetkeksi, hiukan syrjäpoluille ja mainitsi jotain siihen suuntaan, että\nkirjallisuudessa jaoitellaan taas lapset useampiin lajeihin, niinkuin\nmaailman lapsiin, luonnonlapsiin, emintimän lapsiin ja Israelin\nlapsiin, mutta huomasi sitten olevansa harppaamaisillaan vähän liian\nkauaksi ja palasi takaisin raiteilleen.\n\nSitten sanoi hän tahtovansa hetkeksi kiinnittää arvoisan yleisön\nhuomiota erääseen toivottavaan uudistukseen valtiollisessa elämässämme.\n\nArvoisa yleisö puolestaan ei näyttänyt erikoisemmin innostuneelta\nkiinnittämään huomiotaan uudistuksiin valtiollisessa elämässämme, vaan\nkulki edestakaisin ovissa ja jyristeli penkkejä, mutta silloin ukko\näkkiä karjahti oikein vatsansa pohjasta:\n\n-- Hiljaa, kun minä puhun!\n\nVoitte uskoa, että salissa syntyi hiljaisuus. Sivupenkiliä\nistuva nuori mieskin, joka näytti juuri valmistautuvan osaltaan\nhavainnollistuttamaan isän puhetta, samoinkuin oli äsken tulkinnut\nisänmaallisen runon sisällisiä kauneuksia, hämmästyi niin että suu jäi\nauki. Varmaankaan eivät katinhäntäläiset olleet tottuneet tällaiseen\nkomentoon puhujalavalta. Minä olin oikein ylpeä isäukon ja perheen\nkunnian puolesta.\n\nUkkokin näytti tyytyväiseltä saavuttamaansa menestykseen ja ryhtyi\njatkamaan puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän sanoi\ntottuneensa katselemaan asioita syvällisemmältä kannalta kuin\ntavallinen tusinayleisö, ja muun ohella johtuneensa harkitsemaan sitä\ntapaa ja niitä perusteita, joilla meidän maassamme, mahdollisesti\nmuissakin maissa, ehdokkaita asetetaan ja jäseniä valitaan eduskuntaan.\n\nNiinkuin tiedetään, huomautti ukko, pannaan valtiollisissa vaaleissa\nkuten kunnallisissakin pääpaino siihen, mihin puolueeseen ehdokas\nkuuluu, sekä sitäpaitsi muihinkin vähemmän tärkeisiin seikkoihin.\n\nSitten jatkoi ukko seuraavaan tapaan:\n\nOmituista kyllä, ei ensinkään oteta lukuun sitä tärkeätä seikkaa,\nmillaiset ehdokkaan yksityiset perhesuhteet ovat, onko hän naimisissa,\nonko hänellä lapsia ja millaisia lapsia hänellä on.\n\nNämä tällaiset asiat ovat kuitenkin kaikkein tärkeimpiä. Sentähden\non minua jo kauan suututtanut, sanoi ukko, kun eduskuntaan valitaan\nhenkilöitä, jotka eivät edes ole naimisissa.\n\nToivottavasti me jokainen tiedämme ja myönnämme, miten tärkeä sääntö\navioliittosääntö on. Siihenhän oikeastaan perustuu ihmiskunnan\nolemassaolo. Avioliitolla on -- semminkin näinä aikoina, jolloin suuret\nsodat ja espanjatauti tekevät tuhoisaa jälkeä -- suuriarvoinen tehtävä\npuolueiden äänimäärien lisäämisessä. Nummisuutarien Eskon sanat, että\nellei olisi saappaita, niin eipä taitaisi olla jalkojakaan, voidaan\nmielestäni sattuvasti sovelluttaa tähän asiaan sikäli, että ellei\naviosäätyä olisi niin eipä taitaisi olla eduskuntaakaan.\n\nUkko piti pienen taidepaussin, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden\npuhjeta nauruun ja kättentaputuksiin, mutta kuulijat katsoa mulkoilivat\nukkoon aivan järkähtämättömästi. Joku haukotteli ääneen.\n\nUkko loi kuulijoihinsa silmäyksen, joka merkitsi, että kyllä näkyy,\nettei tässä pesässä ymmärretä hienompaa huumoria, ja jatkoi sitten\nvähän harmistuneen näköisenä:\n\n-- Sitäpaitsi käsitellään eduskunnassa alituiseen tärkeitä asioita,\njotka joko suoranaisesti tai välillisesti koskevat avioliittoa ja\nsen yhteydessä olevia asioita. Minusta on yhtä nurinkurista, että\nnaimaton edustaja saa päättää sellaisista asioista, kuin jos meidän\ntalomme talonmies, joka kantaa halot keittiöömme, sen nojalla saisi\nmyöskin määrätä, mitä meillä syödään päivälliseksi, hernerokkaako vaiko\nlampaanlihaa kaalissa. Ne ovat tosin molemmat ravitsevia, maukkaita\nruokalajeja, jos ne vain ovat tarpeeksi kiehuneet. Veriletuista\npuolukkahillon kanssa minä myöskin paljon pidän. Mutta oikeus ja\nkohtuus on, että niiden paistamisesta ja syömisestä määrään minä itse\ntaikka vaimoni. Talonmiehelle ei ole myönnettävä oikeutta sekaantua\nsiihen.\n\nVain sellainen mies, jolla on ollut kykyä hankkia itselleen suuri\nperhe, ja joka samalla on pystynyt pitämään yllä järjestystä tämän\nperheen keskuudessa sekä ruokkimaan ja vaatettamaan sen, niin ettei\nse ole langennut kunnan rasitukseksi, vain sellainen mies on saanut\nsitä kokemusta, taitoa ja koeteltua kansalaiskuntoa, joka tekee hänet\nmahdolliseksi asettumaan eturiviin ja johtamaan kansan kohtaloita\nsuurta tulevaisuutta kohti. Niinkuin etevä sotapäällikkö Napoleon ensin\nvoitti taistelun päässään, ennenkuin hän seuraavana päivänä voitti\nsen sotakentällä, niin myös sellainen mies, joka on osannut hyvin\nhoitaa oman perheensä, on kypsynyt johtamaan sitä suurta ja riitaista\nperhekuntaa, joka historiassa tunnetaan Suomen kansan nimellä.\n\nUkko pysähtyi hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näki että\nhän ponnisteli vakavasti temmatakseen yleisön mukaansa, mutta\ntulokset eivät oikein vastanneet vaivannäköä. Kuulijat harvenivat\nharvenemistaan, ja pari kolme äijää suorastaan nukkui.\n\nIsäukko ei kuitenkaan heittänyt vielä kirvestään järveen, vaan jatkoi:\n\n-- Minä olen ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta ja olen yhä\nedelleenkin. Voin siis, kehumatta liikaa itseäni, -- oma kiitos on\nminusta aina haissut oikein myrkylliseltä -- voin siis väittää olevani\nasiantuntija. Minulla on kuusi poikaa ja pari kolme muutakin lasta.\nEikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että minun lapseni olisivat\nhänen ovellaan käyneet kengännauhoja kaupittelemassa. Eipä silti, että\nkengännauhojen kaupittelemisessa mitään häpeällistä olisi, mutta minä\narvelen, ettei sillä ahväärillä hevillä miljonääriksi päästä.\n\nTässä veti isä suutaan vähän nauruun, mutta yleisö töllisteli häneen\nniin vakavasti kuin olisi kuunnellut saarnaa.\n\nHuomasin, että isäukkoa ei huvittanut enää jatkaa, enkä voi\nmoittia häntä siitä. Ei olisi mitään erityistä nautintoa kiskoa\nperässään kaksitoistakoukkuista jousiäestä pitkin huonosti kynnettyä\nkesantopeltoa, ja Katinhännän syvien rivien mukaansa tempaaminen näkyi\nolevan jokseenkin yhtä kiitollista hommaa.\n\nUkko Kenonen tekikin äkkiä ruton lopun koko puheesta, jonka hän\nvarmasti oli suunnitellut paljon pitemmäksi, ja huipisti sen\nseuraavaksi loppulauseeksi:\n\n\"Niinkuin tästä lyhyestä esityksestäni on käynyt selville, on\nmielestäni, ja toivottavasti kaikkien tervejärkisesti ajattelevien\nkansalaisten mielestä, päivänselvää, että tulevissa vaaleissa on,\nmikäli ei erittäin painavia syitä jossakin satunnaisessa tapauksessa\nole lieventävänä asianhaarana esilletuotavaksi, eduskuntaan valittava\nvain sellaisia henkilöitä, jotka ovat laillisessa avioliitossa ja jotka\nkäsittävät jokaisen uuden lapsen uudeksi edistysaskeleeksi. Sillä\nihmiskunnan tosi ja vakava edistys voi minun vaatimattoman mielipiteeni\nmukaan tapahtua vain lapsenkamaritietä\".\n\nUkko kumarsi ja pysähtyi silmänräpäykseksi odottamaan kättentaputuksia.\nTodennäköisesti olisi hän niitä saanutkin, ellei eräälle torkkujista\nolisi sattunut juuri silloin ja kuin isäukon puheen päätösmerkiksi\ntapahtumaan jokin äänekäs vahinko.\n\nYleisö repesi tällöin riivatunmoiseen nauruun, niin että nukkujakin\nheräsi, hieroi silmiään ja tuijotti tyhmistyneen näköisenä ympärilleen.\n\nIsä astui raivostuneena alas puhujapaikalta ja sanoi minulle kovalla\näänellä, että tällaiselle yleisölle puhuminen on samaa kuin päärlyjen\nheittäminen siihen sikalaumaan, jota tuhlaajapoika deekikselle\njouduttuaan sai elinkeinokseen paimentaa vieraalla maalla. Jos\nhän olisi tietänyt, että tämän paikkakunnan ihmiset ovat moisia\nporsaita, niin olisi hän mieluummin lähtenyt Ovambomaalle puhumaan\njärkiperäisestä poronhoidosta kuin pitämään valtiollista puhetta\ntämmöiselle ulosvalitulle aasijoukolle, joka on vielä tuskin muuta kuin\nraakalaisasteella.\n\n\n\n\nIX\n\n\nVoitte uskoa, kun väitän, että ukko oli huonolla tuulella. Hän päätti\nheti lähteä paluumatkalle Katinhännästä, ja sanoi siihen kyllä aikoja\nkuluvan, ennenkuin häntä voidaan houkutella puhujaksi sellaisille\ntakapajulla oleville paikkakunnille kuin Katinhäntään.\n\nErään paikkakuntalaisen rattailla pääsimme lähtemään takaisin sille\nasemalle, jolta olimme tulleet, mutta noin 3 kilometrin päässä\nasemalta olevassa tienhaarassa sanoi katinhäntäläinen, ettei hän voi\ntulla asemalle asti, vaan täytyy meidän kävellä loppumatka. Isäukko\nkoetti ensin uhkauksilla, sitten houkutuksilla ja lopuksi rukouksilla\nsaada miestä viemään meidät asemalle, mutta mies sanoi, että hänellä\non kiireet paikat, kun hän on kätilöä noutamassa, ja arveli, ettei\nmeille kahdelle riskille miehelle ollut mikään konsti kävellä lyhyttä\nloppumatkaa selvää tietä pitkin.\n\nEikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun\nharppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan.\nIsäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle\nkyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä\nasuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.\n\nMinä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt\nkalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka\nluulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi\nihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja\nsuvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan.\nJa kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen\nmaaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä\noli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla \"Huoneita matkustajille\".\n\n-- Onko huonetta? kysyi ukko.\n\n-- Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.\n\n-- Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski\nminun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät\non heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että\ntäytyy odottaa sukkasillaan.\n\nNaisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä\nvarovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että\nAmerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen\ntehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni,\nettä mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista\nkengistä!\n\nHuone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi\nerottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.\n\nMutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin\nolisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.\n\n-- So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. -- Nyt oli mennä pöytä\nnurin!\n\n-- Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan,\nnikotteli joku toinen ääni.\n\nNyt sekautui puheeseen nainen, nähtävästi tai oikeastaan kuultavasti\nmainittu Maikki.\n\n-- Tuollainen vieras! Tulkaa eteiseen katsomaan minkä siivon se on\nsinne tehnyt! Lainehtii ihan! Sellainen porsas!\n\n-- No, noh, vahinkohan se on ollut. Heikki on niin väsynyt. Nyt se jo\nkuorsaa tuossa sohvalla.\n\n-- Luuletteko te, että minun on pakko ruveta siivoomaan sellaisten\nsikojen jälkiä! Jos nyt sattuisivat poliisit tulemaan tarkastukselle.\n\n-- No, ei Maikki nyt hauku i-ihmisiä. Rahallahan siitä pääsee. Maikki\npuhdistaa nyt vain, niin Maikki saa tästä 20 markkaa.\n\nMaikki tuntui rauhoittuvan ja poistuvan huoneesta.\n\n-- Kuule Heikki, älä rupea nukkumaan, muuten et jaksa nousta asemalle.\nJuna lähtee tunnin päästä, ja me mennään Helsinkiin. Hei Heikki! Nouse\nylös -- juomaan!\n\n-- Anna sen nukkua! Eihän sitä voi tuossa kunnossa junaan viedä.\nAsemalla jo joutuu kiinni. Kaadappas minulle vähän.\n\nSieltä kuului nyt pullon pulputusta ja juomalasien kalahduksia.\n\nSitten remahti äkkiä virsi:\n\n    \"Sun haltuus rakas isäni\n    Mä annan vanhan äitini...\"\n\nPalveleva henkemme toi kengät. Ne olivat puhdistetut ja kuivat.\n\n-- Minä kuivailin niitä hellan päällä, niin viipyi näin kauan...\n\n-- Tuolla tuntuu olevan iloisia veikkoja seinän takana, sanoi isäukko.\n\n-- Mitä lienevät asioitsijoita. Mutta ne lähtevät iltajunalla.\n\nSeinän takaa ei kuulunut muuta kuin örinää ja mörinää. Silloin tällöin\nmies, jolla ei ollut musiikkikorvaa enempää kuin variksella, viritti\nlaulun vanhasta äidistään.\n\nIsä kävi puhelimessa ja viipyi neljännestunnin. Hänen huoneeseen\npalattuaan kuulimme, että seinän takana oltiin lähtöhommissa.\n\n-- Nyt pohjaan ja asemalle! Ei ole enää kuin varttitunti junan lähtöön.\n\n-- Heikki, nouse ylös!\n\n-- Ei, kyllä se pitää saada ylös. Heikki, nouse ylös, juna lähtee!\n\n-- Nosta se istualleen!\n\n-- Heikki, juna jättää!\n\nKuului läiskähdys.\n\n-- Älä lyö sitä päähän! Minä käännän sen mahalleen, niin läiskytä\ntakapuolille.\n\nLäiskis, läiskis, läiskis...\n\n-- Ei se herää, ja minun kämmentäni kihelmöi. Voipas juutas kuinka meni\nrievuksi! Ei se paljon kestä, vaikka on miestä kehumaan.\n\n-- Kyllä se täytyy jättää.\n\n-- No sitten se suuttuu jumalattomasti -- Heikki! Ylös heti!\n\n-- Ei se herää. Suuttukoon. Jos ei nyt lähdetä, niin jäämme mekin\njunasta.\n\nVihdoin kuului ovien pauketta ja kaikki hiljeni seinän takana.\n\nKun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:\n\n-- Ei tainnut joutua Heikki junaan?\n\nPalvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:\n\n-- Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato... vaikka koko talonväki oli\nrepimässä sitä ylös.\n\nKun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän\nseinän takana:\n\n-- Mikä h--tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun\nolisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä... tärkeissä\nasioissa...!\n\nIsäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin\nsattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta\nmatkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.\n\n\n\n\nX\n\n\nTämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu\nkotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli\nleimahtanut ilmiliekkiin.\n\nIsäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että\nisänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi\ntehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty,\nmitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian\nmyöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina\nedelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti\nsuomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään\npunaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko\nmuuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja\nasuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista\narmeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko\noli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen\nSuomi kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet\nkäsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan\npäällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli,\noikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään\nmuurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.\n\nMutta onni ei ole koskaan hymyillyt isälle, eikä antanut hänelle\ntilaisuutta näyttää, mihin hän oikeastaan pystyy.\n\nKun tulitikkusota alkoi, niin suhtautui isä siihen aluksi\nvälinpitämättömästi ja sanoi, että hän käyttää sellaisia tikkuja, joita\nsaa halvemmalla, valmistipa ja möi heitä sitten vaikka ukko mustilainen.\n\nKuitenkin tapahtui isäukossa muutaman päivän kuluttua perinpohjainen\nmielenmuutos. Hän tuli eräänä päivänä omituisen ja salaperäisen\nnäköisenä kaupungilta, ja hänen älykkäissä silmissään oli merkillinen\nkiilto, kun hän sanoi, että ajan kello on kumahtaen lyönyt ja että\nhän luulee oikean hetken tulleen. Äiti meni lähemmäksi haistelemaan\nukon henkeä, mutta ei siinä mitään vikaa ollut, ja isä sanoi, että nyt\non tullut aika, jolloin tarvitaan oikeata miestä oikealla paikalla.\nSuuri taistelu on alkanut, ja hän aikoo asettua sen etunenään,\nennenkuin joku muu ennättää siihen tuppautua. Kysymys on kotimaisen\ntulitikkuteollisuuden elämästä ja kuolemasta, ja hän on päättänyt\npelastaa sen elämään, vaikka housunkannattimet katkeaisivat.\n\nSitten sanoi isä toimeenpanevansa ensimmäiseksi suursiivouksen\npääkaupungissa, ja ennusti, että missä hän kulkee, siellä jää\nsamanlaista jälkeä kuin Attilan hevosen kavioista, joiden jäljissä ei\nkoskaan ruoho eikä apila kasvanut.\n\nJonkun viikon kuluttua laimeni kuitenkin isän innostus jossain määrin\nja hän sanoi, että aika ei tunnu vielä oikein kypsältä ja että hänen\ntäytyy hoitaa yksityisiäkin asioitaan, joita ei varmaankaan kukaan muu\nota huolekseen, jos hän ne jättää hunningolle. Näön vuoksi käski hän\nminun jatkaa hänen työtään, mutta minä huomasin sen epäkiitolliseksi,\nja minulla on myöskin yksityiset asiani, joista minun on huolta\npidettävä.\n\nKun me nyt istuimme junassa, tuli isä siihen kolmannen luokan vaunuun,\nmissä minä olin, ja sanoi, että matkaohjelmassa on tapahtunut pieni,\nmutta tärkeä muutos. Hän oli kuullut, että Kuopiossa, joka on\ntulitikkutaistelun tärkeimpiä polttopisteitä, koska siellä on maailman\nsuurin trustivapaa tulitikkutehdas, pidetään joku maakauppiaitten\nkokous, ja sanoi tarttuvansa tilaisuutta tukkaan. Kuopiosta on valo\nkerran ennenkin välähtänyt Suomen kansalle, kun suuri leijona Juhana\nVilhelm hönkäsi sieltä peloittavan sotahuutonsa, ja Kuopiossa tahtoo\nhänkin kohottaa taistelulipun kotimaisen tulitikkuteollisuuden\nsuojaksi. Ukko sanoi, että tällainen kauppiaskokous on erittäin\nsovelias tilaisuus tulitikkuaatteen propagandan levittämiseksi,\nja aikovansa järjestää Kuopiossa julkisia esitelmätilaisuuksia\ntulitikkuaatteen valaisemiseksi. Ukko hymyili samalla vähän\nkavalasti ja sanoi, että jos hän hoitaa hyvin korttinsa, niin ehkä\ntulitikkuherrat uskovat hänelle tulitikkujen myynnin ja välityksen\npääasiamiehen toimen Suomea ja Pohjoismaita varten, ja kyllä hän\nsilloin paikkaa tällä hommalla taskunsa siinä kuin joku toinenkin.\n\nMinusta oli mieluista jokainen välikohtaus, joka lykkäsi tuonnemmaksi\nmatkani todellisen tarkoituksen toteutumisen, nim. minun sijoittamiseni\nkovaan ja katkeraan maatyöhön johonkin sukulaistaloon, missä\ntäytyy nousta kuudelta aamulla työhön ja missä ei eläviä kuvia ole\nseitsemää penikulmaa lähempänä. Lausuin siis vakaumukseni, että\nisän esiintymisellä Kuopiossa on oleva käänteentekevä merkitys koko\ntulitikkutaistelulle, ja sisässäni ajattelin, että ukko kukaties joutuu\nKuopiossa semmoisiin mulkkauksiin, ettei häntä haluta matkaa sen\nkauemmaksi jatkaakaan.\n\nIsä palasi voimiinsa luottavan näköisenä takaisin vaunuunsa, ja\nminä jäin kolmannen luokan yleisön keskuuteen seuraamaan erästä\nkaupanhierontaa, joka herätti minussa mielenkiintoa.\n\nEnsiksi kiintyi huomioni toiseen kaupanhierojista, joka näytti\nminusta omituisen tutulta. Mietin kauan aikaa, kuka se mahtoi olla,\nmutta sitten muistin äkkiä, että sehän olikin tunnettu kansalainen,\nSurku-Vihtoori Helsingistä. Surku-Vihtoori, joka eli vanhalla\nsukukellollaan.\n\nSallittakoon minun Kuopioon tuloamme odotellessa kertoa vähän\nSurku-Vihtoorista.\n\nOlin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani\nkatsellut erästä resuista ja kuumana heinäkuun päivänäkin viluisen\nnäköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä,\nniska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä\ntakaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa\nhierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla.\nSama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään,\nolipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama\nrisainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle\nkallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin\nensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen\nhengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina\nyhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet\nvuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon\nkosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin,\njoka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan\nja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se\nkasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä\nsanottiin.\n\nEnsimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin\nkatselleeksi eräänä talvipäivänä.\n\nSe oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen\nlähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme,\non näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa\niltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti\nkamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka\nmuistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen pääkaupungin toria.\n\nMutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan\nja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin\nmuulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti\nkallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden\njoitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle,\njoka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se\nsitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen\ntoivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä,\njättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.\n\nEn voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen\nruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin\nrasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada,\nitselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut\nulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa,\nvaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.\n\nMyöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se\nSurku-Vihtoori oikein elää?\n\nKerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä\nvanhaa sukukelloaan.\n\nSatuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä\npilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin\nmaalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa,\nedelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja\nsinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä\nkellokauppa.\n\nVihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä\nruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt\nja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:\n\n-- Se on hyvä kello... p--le... osta pois! Saat\nsadallakahdellakymmenellä markalla.\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.\n\n-- P--le! Korotas nyt vähän sentään!\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa!\n\n-- Sano viimeinen hinta!\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa... eikä penniäkään päälle.\n\n-- Tämä on 200 markan kello... ja enemmänkin... no, maksa pois 120\nmarkkaa!\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli\nkieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:\n\n-- Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.\n\n-- Varastetusta! Älä s--na! Tää on vanha sukukello... Viidenkymmenen\nvuoden paikkeilla ollut meidän suvussa... Pahaa oikein tekee kun pitää\ntämä myydä...\n\nJa Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin\npitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli\nluopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi kierosilmä.\n\n-- Etkös kuullut, helkkarissa, että tää on vanha sukukello, kähisi\nVihtoori. Älä viitsi tinkiä köyhältä s--nalta.\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa!\n\n-- Anna edes satakymmenen!\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa! jankutti kierosilmä, jota eivät mitkään\ninhimilliset tunteet näyttäneet liikuttavan.\n\n-- No, olkoon sitten menneeksi sadallaviidellä, helpotti Vihtoori.\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa!\n\nSurku-Vihtoori tuhersi taas itkua.\n\n-- Oi voi p--na! Anna sata!\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa.\n\n-- Yhdeksänkymmentäviisi!\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa.\n\nVihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen\nkorkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut\nkierosilmän puolelta.\n\nMutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan,\nhuokasi ja jatkoi kaupan hieromista:\n\n-- Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa\nkouraan, niin saat tämän kellon -- tämmöisen hyvän kellon.\n\nKierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin\ngrammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:\n\n-- Kahdeksankymmentä markkaa.\n\nVihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa\nkahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi\nnäyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.\n\nParin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa.\nOhikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän \"vanhaa\nsukukelloa\".\n\nJa nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon\nradalla ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla.\nOlisiko ruvennut trokariksi?\n\nVihtoori ei tuntenut minua, vaikka hän kerran tai pari vilkaisikin\nminuun. Hänen huomionsa oli kiintynyt savolaisukkoon, jolla oli\nluisevat ja viekkaan näköiset kasvot ja jaloissaan pitkävartiset\nvalkoiset lapikkaat.\n\nVihtoori veti taskustaan kellon, piti sitä savolaisen silmien edessä ja\nsanoi käheällä äänellä:\n\n-- Eikös isäntä osta hyvää kelloa? Täytyy myydä rahapulassa, vaikka tää\nonkin sukukello...\n\nPuolen tunnin kuluttua oli Surku-Vihtoori myynyt sukukellonsa\npuolestatoistasadasta, ei kuitenkaan sille isännälle, vaan eräälle\nnuorelle sällille.\n\nJa kun vielä oli kulunut lähes tunti, saavuimme me Kuopioon, missä ukko\nKenosen suuri isänmaallinen sotaretki oli alkava.\n\n\n\n\nXI\n\n\nKuopiossa isä tietysti koetti päästä Seurahuoneelle asumaan, sillä\nisä elää aina arvonsa mukaisesti, mutta Seurahuone oli niin täynnä\nkokoukseen saapuneita maakauppiaita, ettei isää huolittu sinne, vaikka\nhän ilmoittikin, että Helsingissä tyhjennetään missä hotellissa tahansa\nvaikka potkimalla joku huoneista, jotta saataisiin hänelle tilaa.\n\nMeidän oli näin ollen pakko etsiä itsellemme katto päämme päälle\neräässä matkailijakodissa, minkä jälkeen me lähdimme ukon kanssa\nkatselemaan Kuopion ihanuuksia ja valmistelemaan maaperää\ntoiminnallemme.\n\nIsä pistäytyi parissa kolmessa puodissa ja tuli ulos silmät pystyssä\nja ilmoitti, että asia on vakavampi kuin hän on luullutkaan, ja että\nmyrkky on tunkeutunut niin syvälle yhteiskunnan ruumiiseen, ettei tässä\nauta muu kuin armoton leikkaus, koska kultakuormaa kantavan aasin on\nonnistunut kiivetä itse Kuopionkin muurien yli, ja trustin tikkuja\nmyydään kuopiolaisissakin kaupoissa. Onneksi on leikkausveitsi nyt\nkuitenkin sellaisen miehen kädessä, joka osaa ja ymmärtää sitä käyttää,\nja isä sanoi, että hän nostattaa Kuopiossa sellaisen myrskyn, että\ntulitikkuherrojen ja koko maailman huomio on häneen kohdistuva henkeä\nsalpaavalla jännityksellä.\n\n-- Nyt on sota alkanut! huusi ukko minulle keskellä Minna Canthin\nkatua, ja eräs ohikulkeva akka säikähti sen kuullessaan, niin että\nhänen polvensa notkahtelivat, siunasi ja lähti juoksemaan. Silloin\nukko nauraa rähähti ja ennusti, että kuopiolaisille kyllä on tapahtuva\nmonta järkytystä, ennenkuin päivän kultainen kehrä on kahdesti mennyt\nmailleen lännessä.\n\nIsä lähti kauppiasten kokoukseen, pyrkien pitämään esitelmää\ntulitikkuaatteesta. Ukko sanoi lähtiessään, että hän käärii\nmaakauppiaat pikkusormensa ympäri ja panee heidät myymään mitä vain\ntahtoo. Viiden minuutin kuluttua tuli isä takaisin kadulle ja sanoi\nhänelle vastatun, että kun kokouksella on vahvistettu ohjelmansa,\njonka käsittely vie tarkkaan käytettävissä olevan ajan, ja kun isä\nsitäpaitsi ei kuulunut Kuopion seudun maakauppiasten liittoon, niin\nei hänelle voida myöntää tilaisuutta puhua kokouksessa. Ukko sanoi\nminulle, että kyllä hän ymmärtää, mistä päin tuulee, ja tuntee tässä\nraapaisussa trustin jalopeurankynnen, mutta että nämä savolaiset\nkupetsat saavat kyllä tuta, ketä he ovat pistäneet, ja että jos\nkuopiolaiset tietäisivät, millaista miestä he ovat epävieraanvaraisella\nkäytöksellään loukanneet, niin he pukeutuisivat säkkiin ja tuhkaan ja\nitkisivät itseään ja lapsiaan, sekä syntyneitä että vielä syntymättömiä.\n\nUkko rupesi heti puuhaamaan itselleen esiintymistilaisuutta ja vuokrasi\nillaksi erään seuran kokoushuoneen, missä oli piano ja puhujalava sekä\nkahdeksankymmentä tuolia. Sitten painatti hän seuraavia ilmoituksia,\njoita minä kävin naulaamassa katujen kulmiin ja lyhtypatsaisiin:\n\n               \"Esitelmän\n    Maailmanlopusta ja tulitikkuaatteesta\n      pitää tänään K.E. Seuran salissa\n              A.B. Kenonen.\n\n    Pääsymaksut: Aikuisilta 5 mk., lapsilta 3 mk.\n    Alkaa täsmälleen kello 7 illalla\".\n\nMinä kysyin, mitä se maailmanloppu siinä merkitsi, ja ukko vastasi,\nettei se merkinnyt oikeastaan mitään. Hän oli pistänyt sen siihen vain\nsitä varten, että saisi ihmiset tulemaan kuulemaan esitelmää, koska\nihmiset ovat aina uteliaita kuulemaan ennustuksia maailmanlopusta.\n\nMinustakin oli tämä viisaasti ajateltu, ja illalla me lähdimme\nesitelmäpaikalle. Minä asetuin ovelle pöydän taakse myymään pilettejä,\nja isä meni istumaan saliin ensimmäiselle tuoliriville, nostaen oikean\njalkansa vasemmalle polvelle ja pistäen peukalonsa liivintaskuihin.\n\nNeljännestä yli seitsemän oli saliin kertynyt yksi poliisi sekä meidän\nkortteeritalomme emäntä ja hänen neljä lastaan ja palvelijatar, joille\nkaikille me olimme antaneet vapaaliput. Eräs maalaisukko oli kyllä\nkysellyt pääsylippujen hintoja, mutta oli pitänyt niitä liian kalliina\nja kääntynyt ovelta takaisin.\n\nKun ei kuulijoita näyttänyt enempää tulevan, nousi isä ylös ja ilmoitti\nposket tummanpunaisina, että esitelmätilaisuus peruutetaan sattuneesta\nsyystä. Matkailijakodin vapaalippulaiset lähtivät silloin tiehensä, ja\nisä sanoi poliisille pelkäävänsä, että kuopiolaiset ovat henkisesti\nturtunutta väkeä.\n\nPoliisi myönsi, että siinä voi olla osaksi perääkin, mutta halusi\nlieventävänä asianhaarana huomauttaa, että kaupungissa kävi jo viime\nviikolla eräs herätyspuhuja, joka ilmoitti maailmanlopun tapahtuvan\nkahden vuoden perästä, joten kuopiolaiset jo tietävät asiasta\nsuunnilleen kaiken, mitä siitä voidaan etukäteen tietää, semminkin\nkun edellisen puhujan tilaisuuksiin oli ollut vapaa pääsy. Sitäpaitsi\nselitti poliisi, että kaupunkilaiset ovat nähtävästi lähteneet\nmaakauppiasseuran iltamaan kaupungintalolle, missä on vaihteleva\nohjelma ja lopuksi yleinen tanssi.\n\nIsä sanoi minulle, että nyt hän tietää, mitä hänen on tehtävä, ja\nettä ellei hän saa tänä iltana tilaisuutta lausua kuopiolaisille\nsekä kaupungissa vieraileville viekkaille ja ynseille savolaisille\nmaakauppiaille eräitä totuuden sanoja kansallisesta herätyksestä ja\ntulitikkuaatteesta, niin saa häntä sanoa Matiksi.\n\nSilloin välähti minun päässäni eräs tuuma, ja minä sanoin isälle, että\njos minä saisin järjestetyksi näennäisen murhayrityksen isää vastaan\nhänen puheensa aikana, niin tekisi se varmaan suurenmoisen vaikutuksen.\n\nIsäukko töllisteli minuun tuokion ällistyneen näköisenä, mutta löi\nsitten otsaansa ja sanoi, että se oli kerrassaan nerokas päähänpisto\nja ansaitsee kiittävän maininnan. Mutta sen suorituksen pitäisi olla\ntäysin vaarattoman, jolloin minä näytin taskussani olevaa koirapommia\nja sanoin, että kun tämän panee lattialle, niin se antaa hirveän\npamauksen, eikä väkijoukossa kukaan saa selvää, mistä se pamaus\noikeastaan lähti.\n\nIsä sanoi, ettei hän tahdo enää olla missään tekemisissä tämän asian\nkanssa, mutta että minä saan omalla vastuullani menetellä olosuhteitten\nmukaan.\n\nTullessamme kaupungintalolle olivat iltamat jo alkaneet ja väkeä oli\nsalin täysi. Alkusoitto ja tervehdyspuhe olivat jo menneet, ja nyt\nseurasi ohjelmassa torvisoittoa.\n\nIsäukko oli vähän hermostuneen näköinen, mutta kun minä sanoin,\nettä todennäköisesti olisi juuri nyt sopiva hetki, niin lähti ukko\npäättäväisesti kävelemään puhujalavalle päin, ja minä juoksin sanomaan\ntorvisoittokunnalle, että lopettaisivat torinansa, koska tulee\nylimääräinen puhe.\n\nSoittajat vaikenivat heti, ja iltamatoimikunnan ihmeeksi kapusi isä\npuhujalavalle ja alkoi pauhata.\n\nSitä kelpasi kyllä kuunnella, sillä ukko ei säästänyt sanojaan. Hän\npuhui tulitikkutrustin aikeista ja kotimaisen tulitikkuteollisuuden\nmerkityksestä, ja alkoi sitten haukkua kuopiolaisia ja yleensä\nsavolaisia kansallisesta hengettömyydestä. Varsinkin haukkui hän\nkauppiaita, jotka omanvoitonpyynnistä myyvät sielunsa paholaiselle ja\nkaupittelevat trustin tikkuja, ja kun suurin osa iltamayleisöstä oli\nkauppiaita ja kauppa-apulaisia sekä heidän rouviaan ja morsiamiaan,\nniin alkoivat siellä monet korvaparit hehkua punaisina.\n\nMinä olin asettunut istumaan takimmaiseen tuoliriviin, ja kun isäukko\noli mielestäni tarpeeksi lyönyt löylyä, harkitsin minä ajankohdan\nsoveliaaksi, pistin salaa koirapommin permannolle ja polkaisin sitä\nkantapäälläni.\n\nSe pamahti kuin kiväärinlaukaus, ja salissa syntyi hirveä hämminki.\nEräs nainen pyörtyi.\n\nMutta isä kohotti rauhoittavasti kätensä ja pyysi yleisöä tyyntymään,\nkoska katalan salamurhaajan kuula oli tähdätty yksinomaan häntä kohti.\nIsäukko huusi sankarillisesti, että vaikka häneen kohdistettaisiin\nkokonaisen kuularuiskukomppanian tuli, niin on hän sittenkin seisova\npaikallaan viimeiseen hengenvetoonsa asti tulitikkuaatteen puolesta.\n\nKaikki olisi epäilemättä mennyt hyvin, ellei eräs poliisitolvana olisi\nryhtynyt pitämään siellä salin perällä kuulustelua. Muuan nainen\nilmoitti silloin, että minä olin saanut aikaan sen paukauksen, jolloin\njotkut lähinnä seisovat huusivat, että he olivat nähneet meidän tulevan\nyhdessä, isän ja minun. Silloin iltamatoimikunta puuttui asiaan ja\nkäski isän lähteä tiehensä, ja kun ukko yhä paasasi, tarttuivat he\nisään ja laahasivat hänet ulos monissa miehin. Isä riuhtoi vastaan\nminkä jaksoi, mutta ylivoima voitti hänet. He heittivät hänet ulos\nkylmästi ja tunteettomasti, mutta oikein hyvää vauhtia, ja minut\nhe heittivät hänen perässään. Kuulin selvästi kuinka takinliepeeni\nlepattivat ilmaviimassa, lentäessäni alas kaupungintalon rappusista.\nOnneksi putosin isän päälle, niin ettei minulle tullut mitään vahinkoa.\n\nKun isä oli päässyt ylös ja poiminut kadulta hattunsa ja keppinsä\nja sikarikotelonsa, heristi hän nyrkkiä ja kirosi kaupungintalon ja\nkaiken, mitä se sisälsi.\n\nMe lähdimme seuraavana aamuna varhain matkustamaan pois Kuopiosta uusia\nseikkailuja kohti, joista minulla toivottavasti on vastaisuudessa\nkunnia tehdä puolueettomasti selkoa.\n\nIsä tuijotti synkästi Kuopioon junan lähtiessä jyrisemään etelään päin,\nja hänen huuliltaan kuului seuraava kolkko ennustus:\n\n-- _On tuleva aika, jolloin Suomen lapset mielellään kaivaisivat minut\nylös maan mullasta, jos voisivat_...\n\n\n\n"]