[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f44yf_tKK56d4D9v9xL70SNajOcWPHhoSGioDGnft-rM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2298,"Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia","Tiitus (oik. Kivinen, Ilmari)",1883,1940,"2298-tiitus-vanha-konsti-parempi-kuin-pussillinen-uusia","2298__Tiitus__Vanha_konsti_parempi_kuin_pussillinen_uusia","Kertomus hra Kenosen matkasta Lontooseen","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1926,null,14625,93457,false,75736,[24,25],"Finns -- England -- Fiction","Humorous stories",[27,28,29],"Humour","Novels","Travel Writing","\"Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia: Kertomus hra Kenosen matkasta Lontooseen\" by Tiitus is a humorous novel written in the early 20th century. The book follows herra (Mr.) Kenonen, a somewhat old-fashioned and opinionated Finnish gentleman, as he sets off on a journey from Finland to London to fetch his daughter Leena. The narrative appears to blend light satire of travel and cultural misunderstandings with lively character portraits, making it a likely choice for readers interested in gentle humor, observations on national character, and comical travel adventures.  The opening of the book introduces Mr. Kenonen as he reluctantly prepares for his trip abroad after his daughter Leena, staying in London to improve her English for a bank job, requests help returning home. Kenonen scoffs at the need to visit such cities, but resigns himself to the journey, seeing it as his paternal duty. The story quickly brings in other travelers, such as Kenonen’s practical cabin-mate Taavetti Tiilikainen, and introduces their humorous difficulties with foreign languages and customs. Amid vivid and witty depictions of travel woes—like seasickness on the ferry, bureaucracy at customs, and comic misunderstandings—the narrative expands to include the aspirations and foibles of Finnish people dreaming of adventure abroad. In these pages, the tone is light, conversational, and scattered with amusing anecdotes, skillfully blending slice-of-life humor with social commentary. (This is an automatically generated summary.)",[],217,"Humoristinen kertomus herra Kenosen matkasta Lontooseen noutamaan tytärtään. Teos kuvaa Kenosen kommelluksia ja omaperäistä selviytymisstrategiaa vieraassa maassa puutteellisesta kielitaidosta huolimatta.","Tiituksen 'Vanha konsti parempi kuin pussillinen uusia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2298. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","VANHA KONSTI PAREMPI KUIN PUSSILLINEN UUSIA\n\nKertomus hra Kenosen matkasta Lontooseen\n\n\nKirj.\n\nTIITUS\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nOli kevät.\n\nHerra Kenonen oli matkalla ulkomaille. Siis asiasta on tehtävä kirja.\nJa tässä se kirja nyt tulee.\n\nNeiti Leena Kenonen oli kirjoittanut Lontoosta, että isä tulisi häntä\nnoutamaan, niin näkisi samalla tämän kaupungin.\n\n-- Ikäänkuin siinä olisi mitään näkemistä! sanoi hra Kenonen\naamiaispöydässä, kirjettä lukiessaan. -- Ne vain luulevat. Ja olenhan\nminä nähnyt siitä postikortteja ja muita kuvia. Kaupunki kuin kaupunki.\n\nMutta seuraavana päivänä ilmoitti hän, että koska ei tyttö osaa sieltä\nyksin tulla, niin kai hänen on lähdettävä. Sehän on hänen vanha\nkohtalonsa.\n\n\"Lähetä lapsi asialle, lähde itse perässä\".\n\nJa näkeepähän samalla, missä määrin se tyttö nyt sitten tulee toimeen\noikeitten englantilaisten, semmoisten pitkäkoipisten piipunpolttajien\nkanssa.\n\n-- Mutta kuinka sinä voit sinne matkustaa? kysyi rouva Kenonen\nhuolestuneena. -- Osaatko sinä ollenkaan kieltä?\n\n-- Haudujuuduu?! huudahti hra Kenonen kummastuneena. -- Minäkö? Oletko\nsinä kuullut minun puhuvan enkeliskaa?\n\nRouva Kenonen ei todellakaan ole kuullut, kuinka hänen miehensä puhuu\nmaailmanvalloittajakansan kieltä. Eikä sitä ole kuullut kukaan muukaan.\n\n-- Jees, Hyyde Barkk! murisi hra Kenonen. -- Aina sitä sen verran\nosataan, että toimeen tullaan.\n\nJa hra Kenonen ryhtyi tekemään matkavalmistuksia. Vieläpä aivan\nlevollisella mielellä. Sillä hänellä on eräs tieto, jonka hän pitää\nomana salaisuutenaan. Samoin kuin entinen historiallinen henkilö\nsanoi: \"Poikani, et aavistakaan, miten vähällä älyllä valtakuntaa voi\nhallita\", niin samoin on Kenonenkin tullut huomaamaan, miten vähällä\nkielitaidolla voi ulkomaanmatkoja tehdä. Kunhan vain ei tuppaudu liian\npitkiin puheisiin niiden alkuasukkaiden kanssa.\n\nEsimerkkinä mainittakoon, että kun hra Kenonen ensi kertaa oli käymässä\nTanskassa, tuli hän siellä koko ajan toimeen omalla kielellään. Ensin\nhän vähän sadatteli, että mikä h--tin maa tämä on, missä ei suomea\nosata, kun tanskalaiset aina kyselivät \"vaba, vaba?\" mutta sitten hän\njollakin rautatieasemalla kyllästyneenä ärjäisi hikeään pyyhkien:\n\n-- Vaba, vaba? Ei vapaa, vaan _piletti_, hornassa, _Kööpenhaminaan!_\n\nSilloin tanskalainen piletinmyyjä ymmärsi todellakin, ja olivat hänen\nhyväntahtoiset kasvonsa ikäänkuin kirkastuneet, kun hän ojensi piletin\nhra Kenoselle ja sanoi jotain, että:\n\n-- Fem ou förre.\n\n-- Ota tuosta äläkä hörritä, ei siitä kuitenkaan saa kukaan selvää,\nsanoi hra Kenonen, ojentaen 50 kruunun setelin, ja saaden takaisin sen\nmikä siitä oli tulevakin.\n\nNiin että hra Kenonen on huomannut voivansa kielitaidon puolesta\nmatkustaa vaikka Taka-Intiaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nNuori neiti Leena Kenonen oli oleskellut Englannissa jo useita\nkuukausia, sillä hän oli matkustanut sinne ennen joulua. Hän on\ntodellakin vielä nuori, niin nuori, että varsinaisen, hyvästi kauppansa\ntekevän ja kaikkia koulutyttöjä haikeasti itkettävän rakkausromaanin\nennätämme kirjoittaa hänestä myöhemminkin. Tällä hetkellä ei meillä\nsiihen ole oikein aikaa.\n\nHän on nimittäin vasta yhdeksäntoista vuotias. Hänellä on siniset\nsilmät, ja muu muoto semmoinen kuin pitääkin. Ukko Kenosta ei\ntodellakaan luulisi hänen isäkseen.\n\nLeena Kenoselle oli edellisenä syksynä luvattu paikka eräässä\npankinkonttorissa sillä ehdolla, että hankkii ensin itselleen\nmahdollisimman hyvän englanninkielen taidon. Pankinjohtaja sanoi,\nettä parasta on, jos neiti matkustaa joksikin aikaa Englantiin. Onhan\nneidillä varakas isä. Leena Kenonen tuli kotiin ilosta säteillen ja\nkertoi, että paikka on saatu, mutta pitää ensin käydä Englannissa kieli\noppimassa.\n\n-- Siis se jäi saamatta, sanoi hra Kenonen kuivasti. -- Luuletko sinä,\nettä minä olen mikään Kordelinin säätiö?\n\nNeiti Kenonen itkeä tihautti ja kertoi sitten, mitä pankinjohtaja oli\narvellut hra Kenosen taloudellisesta asemasta.\n\n-- Vai niin, sanoi Kenonen. -- Taikka jos se nyt sikseen tulee, niin\nkestän kai minä vielä tämänkin kolauksen. Saat lähteä jos mielesi\ntekee, mutta muista siellä aina, että minä tienaan täällä kotona vain\nmarkkoja enkä puntia. Ja käytä aikasi hyvin ja opettele ensin lausumaan\nse niiden \"the\". Sen kun on oppinut sanomaan, niin kyllä sitten oppii\nkaiken muunkin. Jollei sitä hau-hau-kieltä opi siellä paikan päällä,\nniin ei sitä sitten kai opi missään muuallakaan. Mistä ne lienevät itse\nsen ensin oppineet?\n\nNeiti Kenonen hymyili kyyneltensä läpi. Hän oli onnellinen ja kiitti\nisäänsä, mutta hra Kenonen sanoi:\n\n-- Käy ostamassa sanakirja ja ala lukea.\n\nEräänä koleana syyspäivänä lähti sitten laiva Helsingin satamasta.\nLeena Kenosta oli saattamassa isänsä sekä eräitä tyttötuttavia, jotka\nhra Kenonen muisteli joskus nähneensä tyttärensä seurassa. Mutta oli\nsiellä myöskin eräs nuori mies, jota ei hra Kenonen ollut koskaan\nnähnyt, ja joka toi hänen tyttärelleen suuren kukkakimpun.\n\n-- Mikähän käki sinäkin olet? ajatteli hra Kenonen kummissaan ja\nepäluuloisena. -- Tuopi Leenalle kukkia, lapselle!\n\nHra Kenosella ei kuitenkaan ollut enää tilaisuutta tutkimuksiin ja\nkuulusteluihin, sillä laiva lähti, ja Leena ja hänen saattajansa\nhuiskuttivat toisilleen niin kauan kuin näkivät toisensa. Varsinkin\nse pojanlorvelo huiskutti. Hra Kenonen huiskautti vain pari kertaa\netukäpälällään ja lähti sitten kävelemään, ajatellen mennessään, että\nhyvä olikin, kun tyttö lähti pois. Tiedä näistä helsinkiläisistä\nkekkaleista, jotka hännystelevät keskenkasvuisia tyttöjä. Mutta\ntottapahan nyt unohtuu. Ja tulehan sitten, vintiö, vain kuikuilemaan\nmeidän nurkille, niin kyllä minä silmät sinulta saippuoin, ja katsokoon\nsilloin Leenakin eteensä, uhkasi hra Kenonen itsekseen. -- Sillä se on\nniinkuin Syyrakki sanoo: \"Kurittamatoin lapsi tulee niin kankiaksi kuin\nhillimätöin hevonen\".\n\nKenonen luulee tuntevansa nykyajan nuorison. Mies parka!\n\n\n\n\nIII\n\n\nOli siis, palataksemme asiaan, kevät, ja hra Kenonen oli matkalla\nEnglantiin.\n\n-- \"Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti\", mutisi hra Kenonen,\njoka nuorempina päivinään oli lukenut Walter Scottin suuren\n\"Ivanhoe\"-romaanin. \"Pyhä Yrjänä ja iloinen Englanti\", huusivat\nRikhard Leijonamielen johtamat isänmaalliset metsäsissit, hyökätessään\nsankarillisella urhoollisuudella Torquilstonen linnaa vastaan.\n\n-- Saa nyt sitten nähdä, kuinka lysti paikka se oikeastaan on, ajatteli\nhra Kenonen. -- Mutta kyllä minä melkein luulen, että Kööpenhaminan\nTivoli on hauskempi.\n\nPäästyään laivaan ryhtyi hra Kenonen etsimään hyttiään. Se oli kahden\nhengen hytti, mutta vuoteet eivät kuitenkaan olleet päällekkäin,\nvaan kumpikin puolellaan komeroa. Toisen vuoteen reunalla istui jo\nhyttitoveri, isäntämiehen näköinen, sarkapukuinen henkilö.\n\n-- Jaa, saan esittää itseni, Kenonen! sanoi hra Kenonen virallisesti.\n\n-- Minä olen Taavetti Tiilikainen Kurkiharjusta, vastasi isäntämies\nvähemmän virallisesti. -- Englantiinko se on matka?\n\n-- Minulla on vähän asiaa Lontooseen, sanoi hra Kenonen sellaisen\nmiehen äänellä, jolle Lontoon matka on osapuilleen saman tekevä kuin\nkäynti Keravalla tai Kirkkonummella.\n\nTaavetti Tiilikainen Kurkiharjusta ilmoitti, että hänellä oli myöskin\nLontoo matkan määränä, sekä lausui tyytyväisyytensä sen johdosta,\nettä oli hyttitoverikseen saanut suomalaisen miehen. Oli jo alkanut\nhäntä vähän epäilyttää, saako ensinkään tarinatoveria, kun ei ollut\nvielä suomen sanaakaan kuullut, vaikka oli jo toista tuntia laivalla\noleskellut.\n\n-- Kuinkas te sitten olitte aikonut Englannissa toimeen tulla? kysyi\nKenonen.\n\nIsäntä Tiilikainen sanoi, että hänellä on siellä poika tai ainakin\npitäisi olla. Kaipa se sitten hoitaa asioita, kun sinne asti tullaan.\n\n-- Minulla on siellä tytär, selitti hra Kenonen. -- Vaikka en minä\nhänen apuaan tarvitse. On tässä oltu ulkomailla kerta jos toinenkin.\n\n-- Arvaahan sen. Minulla tämä on ensimmäinen reissu. Kuuluu olevan\nsuuri kaupunki, se Lontoo.\n\nHra Kenonen sanoi:\n\n-- Eikö tuossa riittäne näkemistä yhdeksi kertaa.\n\n-- Mutta mitenkähän se on tällä laivalla sen syömispuolen laita?\n\nHra Kenonen selitti, ettei siitä tarvitse murehtia.\n\n-- Mutta ei minulle sen puolesta tiukka tulisi, vaikka... minulla\non omatkin eväät. Kalakukko ja piirakoita ja voita, ilmoitti\nkurkiharjulainen.\n\n-- Näytät sinä olevankin oikea savolainen, ajatteli hra Kenonen\nitsekseen.\n\n\n\n\nIV\n\n\nLaiva oli lähtenyt, Helsinki häipyi vähitellen näköpiiristä. Laiva,\njonka oli poikettava ottamassa voilasti, puski Hankoa kohti.\n\nTunnin kuluttua sanoi Taavetti Tiilikainen:\n\n-- Niin tämä matka on melkein kuin Saimaalla kulkisi. Minä luulin, että\nkun merelle tullaan, niin sitten ei näe muuta kuin taivasta ja vettä.\n\nHra Kenonen vastasi profeetallisesti, ettei ole matka vielä kuin\nalussaan, eikä oikeastaan alussaankaan. Vielä sitä vettäkin nähdään,\njos ei tämä riitä.\n\n-- Voipi olla, myönsi Tiilikainen, joka ei rakastanut väittelyä.\n\nMutta kuinka tahansa, ulkomaanmatkalla sitä nyt ollaan. Tässäkin kaksi\ntavallista suomalaista miestä, joilla ei kummallakaan nähtävästi ole\nmitään erityisempää asiaa oman maan rajojen ulkopuolelle, semminkään\nenää nyt, kun kansamme viimeinkin on isäntänä omassa talossaan. Ennen\nse tuli joskus lähtö tahtomattakin.\n\nOn merkillistä, miten jokainen suomalainen, joka on matkustanut\nulkomailla, tapaa siellä suomalaisia jokaisessa loukossa,\nsemmoisissakin, joihin ei luulisi kenenkään suomalaisen löytävänkään.\n\nMutta mahdollisesti se johtuu siitä, että jokaisessa meistä on hiukan\ntuttavaamme Teuvo Tuiteria.\n\nEhkä saamme kertoa tässä välillä vähän Teuvo Tuiterista ja hänen\nikävästään vieraille maille.\n\nTeuvo Tuiteri on kyllä jo ollutkin ulkomailla.\n\nKerran Haaparannassa ja samoin kerran Tallinnassa. Siis kahdessakin\nvaltakunnassa.\n\nMutta kun toiset seurassa alkavat kertoilla Saksan-, Englannin-\nja Ranskanmatkoistaan, sitten kun Teuvo Tuiteri ensin on kertonut\nelämyksistään ja huomioistaan Tallinnassa ja Haaparannassa, vaikenee\nTeuvo Tuiteri ja tulee surumieliselle, ettemme sanoisi synkälle\ntuulelle.\n\nHänestä tuntuu siltä kuin eivät hänen tähänastiset ulkomaanmatkansa\nolisikaan olleet mitään mainittavia ulkomaanmatkoja.\n\nMutta päästä kerrankin Saksaan, Italiaan, Egyptiin, niinkuin muut\nmatkailijat... se olisi toista.\n\nJa toista olisi ruveta kertomaan:\n\n-- Apropoo suurista rakennuksista... kun minä ensi kerran tulin\nEgyptiin...\n\nKuin että:\n\n-- Silloin kun minä olin V.P.K:n sammutusosaston toimeenpanemalla\nhuviretkellä Tallinnassa...\n\nJa Teuvo Tuiterin rintaa on aina kalvanut sanomaton kaipaus päästä\nkerrankin oikein ulkomaille -- jonnekin kauas. Ei tosin mihinkään\nIntiaan jalopeuroja ja tiikereitä metsästämään eikä Afrikkaan\nkrokotiilejä onkimaan, vaan johonkin viljavaan, vanhaan sivistysmaahan,\njossa on jaloja taideteoksia ja vanhoja ritarilinnoja ja uhkeita\nviinitarhoja, sellaisia kuin kuvapostikorteissa näkyy. Tämä kaipaus\nsyttyi Teuvo Tuiterin rinnassa jo maailmansodan alkuaikoina.\n\nSilloin ei tosin voinut muita ulkomaanmatkoja ajatella, mutta pääsihän\nsentään matkustamaan Venäjälle. Ja Venäjä on laaja. Ryssät ovat\ntosin ryssiä, mutta kieltämättä olisi Venäjälläkin paljon outoa ja\nmielenkiintoista nähtävää, ja ainakin olisi siellä riittävästi tilaa\nliikkua -- --.\n\nAjatus hautui. Se kypsyi vähitellen. Vihdoin osti Teuvo Tuiteri pienen\nsuomalais-venäläisen tulkkisanakirjan ja lueskeli sitä iltaisin,\nmilloin ei ollut ystäväpiirissä kortinpeluussa. Samaan aikaan\nalkoi hän raitiovaunuissa kuunnella venäläisten rouvien molotusta,\nettä käsittäisikö tuosta muka mitään, ja luulikin silloin tällöin\nymmärtävänsä jonkun sanan.\n\nHän alkoi kerätä matkarahastoa. Hän ryhtyi säästämään.\n\nHänellä olikin joku tuhatkunta markkaa, kun Venäjällä äkkiä tuli\nvallankumous, tuli että tömähti.\n\n-- Sisso! sanoi Teuvo Tuiteri.\n\nMutta älähän mitään. Liikeyhteys Venäjän kanssa kukoisti. Alkoi oikea\nkeinottelukuume. Suomalaisia matkusti Venäjälle kauppoja tekemään, ja\nhe hyötyivät niistä mahdottomasti.\n\nTeuvo Tuiteri ei ollut vielä kypsä lähtemään itse, mutta\nkeinotteluvimma tarttui häneenkin. Hän ryhtyi yhteen puulaakiin erään\nystävänsä kanssa, joka matkusteli Venäjällä liikeasioissa, ja alkoi\nhyötyä huimasti. Oli aivan uskomatonta, kuinka helposti rahaa tuli.\nSitä tuli kuin tuohta.\n\nTeuvo Tuiterilla oli lopuksi 85,000 duumaruplaa pöytälaatikossaan.\n\nSitten tuli romahdus ja bolshevikkivalta, ja kapina ja kova tupenrapina\nmyöskin Suomessa, ynnä sitä seuraavat ajat. Venäjän-yrityksessään\noli Teuvo Tuiteri menettänyt kaikki säästönsä ja joutunut vielä\ntekemään velkaakin. Ne 85,000 ruplaa ovat tosin vieläkin hänen\npöytälaatikossaan, odottamassa ruplan nousua.\n\nSe oli paha kolahdus. Mutta Teuvo Tuiteri oli vielä nuori ja joustava.\nHän toipui.\n\nAlkoi saksalaisaika. Teuvo Tuiterikin osti saksan kieliopin ja alkoi\nkerätä uutta rahastoa Saksan matkaa varten. Hän seurasi innokkaasti\nSaksan olojen kehitystä ja Saksan markan kurssien vaihteluja, ja ryhtyi\nlopulta, niinkuin moni muukin, keinottelemaan Saksan rahalla. Ensin\nhyvin arkaillen ja varovasti, mutta sitten, menestyksen rohkaisemana,\nyhä uskaliaammin.\n\nKunnes hänellä oli niin paljon saksan markkoja, että hän saattoi laskea\ntekevänsä ilmaisen Saksan matkan ja hyötyvänsäkin vielä huomattavasti,\ntekemällä taitavia ostoksia. Silloin romahti saksan markka ja se\nlankeemus oli suuri.\n\nTeuvo Tuiteri oli aivan huumautunut.\n\nEpätoivoissaan alkoi hän ajatella matkaa jonnekin kauas itämaille.\nEtenkin Japaniin. Hän alkoi lukea maan- ja kansatieteellisiä kuvauksia\nJapanista ja valvoi usein puoleen yöhön, miettien keinoa, millä voisi\ntehdä ilmaisen matkan Japaniin. Kun saisi jossakin sinne menevässä\nlaivassa helpon ja mukavan työn, mutta ei mitään sellaista, joka\npakottaisi kiipeämään mastoon. Pelkkä mastoonkiipeämisen ajatuskin\npyörrytti häntä.\n\nNäistä suunnitteluista ja haaveista herätti hänet kolkolla tavalla\nJapanin maanjäristys.\n\nTeuvo Tuiteri haihdutti mielestään kaikki Japania koskevat unelmat.\n\nSyksyllä hän tapasi eräässä seurassa taiteilijan, joka äsken oli tullut\nParisista. Taiteilija lausui \"Parii\" ja oli hyvin ranskalaistunut\nmuutamissa viikoissa.\n\nTeuvo Tuiteri kuunteli melkein hengitystään pidättäen. Ja keskustelun\nkuluessa kuuli hän, että nyt, kun Saksaan matkustaminen sikäläisten\nhuonojen olojen johdosta on käynyt miltei mahdottomaksi, on englannin\nja ranskan kielen opiskelu Helsingissä päässyt ennenkuulumattomaan\nvauhtiin.\n\nÄkkiä selvisi Teuvo Tuiterille, että hänen on tästä lähin ponnistettava\nkaikki voimansa voidakseen matkustaa kerran Parisiin. Se on sentään\nhienoin kaikista hienoista paikoista. Tulisi aika, jolloin hänkin voisi\nvaatimattomasti sanoa:\n\n-- Parisissako? Kyllä minä sen kylän tunnen...\n\nTeuvo Tuiteri päätti kotiin tultuaan ryhtyä ottamaan ranskankielen\ntunteja. Hän oli kuullut, että ranska on sellaista kieltä, jota on\nparas olla yrittämättä ilman opettajaa opiskella.\n\nTämän päätöksen tehtyään sammutti hän lampun ja kääntyi seinään päin\nsekä nukkui heti.\n\nKoko-yön hän näki unta Parisista. Hän liikkui siellä kuin kotonaan,\nmikä oli sitä helpompaa kun kaikki parisilaiset, kumma kyllä, puhuivat\nsujuvasti suomea.\n\nAamulla herättyään oli ensimmäinen uutisotsake, mihin hänen huomionsa\nlehdessä kiintyi: \"Ranskan frangi laskee huomattavasti\".\n\nTeuvo Tuiteri ei vielä ryhtynyt ottamaan ranskankielen tunteja.\n\nHän jäi toistaiseksi odottavalle kannalle.\n\nMutta kaikki muut, jotka kynnelle kykenivät, kiiruhtivat Parisiin,\nmissä lopulta kotiinpalaavien kertomusten mukaan, puhuttiin suomea\njoka kadunkulmassa. Ja kaikki ylistivät kilvan Ranskassa elämisen\nylenluonnollista halpuutta ja haukkuivat voimainsa mukaan saksalaisia\nmuukalaisten nylkemisestä.\n\nTeuvo Tuiteri ei ole vieläkään käynyt Ranskassa, mutta jos joku\nmahdollisuus siihen ilmenee, ja ellei Ranska loppujen lopuksi tule\nyhtä kalliiksi kuin Saksa, niin kyllä hän vielä sinne matkustaa. Sillä\nhänestä tuntuisi elämä hukkaan menneeltä, ellei hän kerran pääsisi\nkäymään kauempanakin kuin Haaparannassa ja Tallinnassa.\n\n\n\n\nV\n\n\nOli otettu Hangosta laivalasti ja lähdetty jatkamaan matkaa. Ja\nseuraavana aamuna oli hra Kenosella tilaisuus ja mielihyvä huomauttaa\nhyttitoverilleen:\n\n-- Niinkuin näkyy, niin on sitä vettäkin tällä välillä.\n\nMihin toinen myönsi:\n\n-- Näkyyhän tuota olevan, jos sitten riittänee Hulliin asti.\n\n-- Haha! sanoi hra Kenonen. -- Ei ole pelkoa kesken loppumisesta.\n\nMitäkö me alkumatkasta kertoisimme?\n\nMitäpä siitä oikeastaan olisi kertomista? Ei ainakaan kummempaa.\nSillä kun ei Itämerellä edes myrskyä sattunut, niin vähät siinä\noikeastaan oli ihmeet kerrottaviksi. Se vähän meritautia, mitä jotkut\nheikkoverisemmät sairastivat, ei ansaitse kuvailemista. Ja matkaseura\noli semmoista kuin se tällaisilla laivamatkoilla tavallisesti on.\nJollei lukija vielä itse ole ollut ulkomaanmatkalla, niin hän kumminkin\npiakkoin sellaisen tekee, ja näkee silloin omin silmin. Toiset olivat\nulkomaalaisia ja puhuivat englantia, toiset olivat suomalaisia ja\npuhuivat ruotsia. Niinkuin tavallisesti. Kenonen ja Kurkiharjun rikkain\ntalollinen Taavetti Tiilikainen vain puhuivat suomea, herättämättä\nkuitenkaan erityisempää huomiota. Maailmansodan jyrinässä on ihmiskunta\ntottunut kaikkeen. Sitä ei ihmetytä edes sekään, että Suomesta\ntulevalla laivalla kuulee suomeakin.\n\nMatkustajien joukossa oli eräs englantilainen perhe, herra, rouva ja\nkaksi tytärtä, jotka olivat matkalla Suomesta Englantiin. Herran nimen\noli Kenonen nähnyt matkustajaluettelossa, mutta oli se semmoinen,\nettei hän yrittänyt sitä ajatuksissaankaan lausua. Sen verran oli\nKenonenkin hajulla englanninkielen salaperäisyyksistä, että ymmärsi\ntuollaisen nimen oikein lausumisen kuuluvan synnynnäisen englantilaisen\netuoikeuksiin.\n\nMutta tämä herra pyöreine ruumiinmuotoineen, pyöreine,\nihmisystävällisine kasvoineen ja suurine, pyöreine silmälaseineen\nmuistutti Dickensin sankaria Samuel Pickwickiä, Esq., jonka kuvan\nKenonen oli jossakin vanhassa kuvalehdessä nähnyt, ja hra Kenonen risti\ntämän myötätuntoisen näköisen herrasmiehen siitä syystä Pickwickiksi.\n\nOltiin tulossa Kielin kanavaan. Oli syöty päivällinen ja juotu sitten\ntavanmukaiset kahvit tupakkahytissä, ja alettu vähitellen hajaantua\niltakävelylle kannelle. Edessäpäin häämöttivät Saksan valot.\n\nHra Kenonen ja isäntä Tiilikainen katselivat sinne päin, saatuaan\nkuulla, että siellä se on nyt sitten se Saksa, useinmainittu. Mr\nPickwick, joka oli kävellyt yksikseen kannella, pysähtyi heidän\nluokseen ja sanoi ystävällisesti, hypistellen sikaria kädessään:\n\n-- Saanko pyytää tulta?\n\n-- Pliis! vastasi hra Kenonen kohteliaasti ottaen tulitikkurasiansa ja\nojentaen sen englantilaiselle.\n\n-- Kiitoksia paljon! sanoi viimemainittu. -- Kaunis ilma tänään!\n\n-- Joo, se on kyllä mukiinmenevä, myönsi hra Kenonen.\n\nSitten hän vasta hoksasi hämmästyä. Hänen kasvoillaan oli kummallinen\nja ällistynyt ilme, kun hän sanoi:\n\n-- Te puhutte suomea!\n\n-- Kyllä minä puhun sitä.\n\n-- Ja olette englantilainen?\n\n-- Kyllä minä olen englantilainen, myönsi toinen. -- Mutta minä olen\nollut kahdeksan vuotta Itä-Suomessa -- olen insinööri -- ja siellä\noppinut suomea.\n\n-- Niin, siellä kyllä oppii, vakuutti Tiilikainen keskusteluun\npuuttuen. -- Ei itse vanha kehnokaan jaksaisi siellä olla suomea\noppimatta. No terveppä sitten mieheen! Minä olen niitä Kurkiharjun\nTiilikaisia.\n\nEngelsmanni paiskasi kättä aito suomalaiseen tapaan, ja näin oli\nsolmittu ystävyyden liitto.\n\nEnglantilainen oli sanonut nimensä, mutta kun sen lausuminen tuotti\nniin Kenoselle kuin Tiilikaisellekin voittamattomia vaikeuksia, ja kun\nhra Kenonen pari kertaa oli harmikseen ja häpeäkseen sanonut häntä\nherra Pickwickiksi, sanoi englantilainen, että sanokaa vain pois vaikka\nPickwickiksikin. Yhtä hyvä nimi se on kuin joku muukin.\n\nNiin että voimmehan mekin sanoa häntä herra Pickwickiksi. Nimi kuin\nnimi.\n\n\n\n\nVI\n\n\nLaiva ei ollut eilisen teeren poikia, mutta se oli vakava ja\ntukevatekoinen. Saatuaan mahansa täyteen hyvää suomalaista meijerivoita\nui se vakavasti kuin lehmä. Eivät sitä tuulet ja laineet paljonkaan\ntuljutelleet. Kapteeni oli tehty samaan malliin kuin laivakin, mikä\noli omiaan yhä lisäämään rauhan ja turvallisuuden tunnetta tässä\nvanhassa astiassa. Luokkamatkustajatkin, kaikista kielellisistä\nja mielellisistä eroavaisuuksista huolimatta alkoivat pian tuntea\nolevansa kuin samaa perhettä. Tähän tulokseen oli omiaan erityisesti\nvaikuttamaan Mr Pickwick, joka pian joutui seuran puheenjohtajaksi\nja yhdyssiteeksi. Mr Pickwick oli kaikinpuolinen poikkeus yleisistä\nenglantilaisuussäännöistä: hän ei ollut pitkä ja laiha, vaan enemmän\nlyhyt ja lihava, hänen kasvonsa eivät olleet luisevat ja kapeat, vaan\npyöreät, kaikinpuolin pyöreät, hän osasi suomea ja ruotsia ja -- last\nbut not least, sanoi hra Kenonen, lausuen sen rehellisesti niinkuin se\nkirjoitetaankin -- hän ei polttanut piippua, vaan sikaria. Hra Kenonen\nsanoi, että tuossa keukkaleukaisessa piipunpolttamisessa on jotain\närsyttävää.\n\n-- Voipi olla, myönsi Tiilikainen. -- Mutta se vanha pitkävartinen\nherraspiippu ja sitten se talonpoikainen punainen lankivarsi ovat\nerikseen.\n\nOli iltayö. Kielin kanavaa pitkin lipui laiva, ja kirkkaat, määrätyn\nvälimatkan päässä olevat lamput ujuivat kahdeksi kilometrejä pitkäksi\nkulkueeksi edessä ja takana kanavan rannoilla. Varhaiskevään tummassa\nyössä teki tämä kaikki varsin runollisen vaikutuksen.\n\nVähitellen painuivat muut matkustajat yöpuulleen. Kenonen,\nTiilikainen ja Pickwick vain valvoivat myöhempään, katsellen nukkuvan\nPohjois-Saksan hämärästi häämöittäviä rantoja.\n\nPickwick kertoi ystävilleen suomalaisille oloista Englannissa ennen\nsotaa ja sodan jälkeen, ja kiitolliselle kuulijakunnalle hän kertoikin.\nKunnon suomalaiset, joilla tähän saakka oli ollut verraten ylimalkaiset\nkäsitykset oloista ja elämästä ja maailmankatsomuksesta tuolla\nsumuisella saarella, joka on ruvennut merien ja melkoiseksi osaksi\nmaittenkin herraksi, kuuntelivat korvat hörössä ja suu puoleksi auki.\nKenonen vain silloin tällöin sanoi \"jaa\" tai \"jaha\".\n\nMaailmansota teki sen, ettei Englanti enää ole sisäisesti enempää\nkuin ulkonaisestikaan sama kummallisuuksien maa kuin se, jonka\nolemme oppineet romaaneista tuntemaan, ja jonka pääpiirteenä oli,\nettä herrasmiehen oli ehdottomasti pukeuduttava hännystakkiin,\nkäydessään päivälliselle, söipä hän sitten vaikka omassa yksinäisessä\nylhäisyydessään kotonaan ilman muuta seuraa kuin tuolin takana seisova\nja tarjoilua hoitava palvelijansa. Maailmansota antoi hännystakille\nvakavan iskun. Englantilaisen herrasmiehenkään ei tarvitse nääntyä\nnälkään, jos hänellä syystä tai toisesta ei ole tilaisuutta muuttaa\njuhlapukua ylleen päivälliselle käydessään. Saksalaisten zeppelinien\npudotellessa pommejaan pilkkopimeään Lontooseen ja englantilaisten\nherrasmiesten taistellessa ja kaatuessa länsirintaman juoksuhaudoissa\nrinnakkain kaivostyöläisten, tehtaantyömiesten ja renkimiesten kanssa\nalkoi englantilaisille selvitä, että maailma on taas vähän muuttunut\nja että siinä on suurempiakin asioita kuin klubit, hockey-peli,\npäivälliset hännystakissa ja sunnuntairatsastukset Hyde Parkissa. Niin,\nmitä Hyde Parkiin tulee, niin onpa jouduttu jo niinkin pitkälle, että\n-- parlamentin erikoispäätöksen nojalla, vähempi ei siihen olisikaan\nriittänyt -- tässä puistossa saa kuka tahansa ajella tavallisella\nvuokra-ajurilla, mikäli sellaisen vielä jostain Lontoossa löytää, tai\ntaksa-autolla. Ennen sotaa ei kukaan oikea englantilainen olisi voinut\nkuvitellakaan sellaista mahdollisuutta, että tässä puistossa saisivat\najella muut kuin ne, joilla on omat, yksityiset ajopelinsä. Eikö tämä\njo osoita, että Englannin elämässä on tapahtunut mahtavia mullistuksia?\n\n-- Juu, totta varmaan! myönsi hra Kenonen hartaasti.\n\nPaitsi näitä yleisluontoisia selvityksiä antoi Mr Pickwick\nsuomalaisille hyviä käytännöllisiäkin neuvoja, kuten sen, että\nautonkuljettajalle on aina ja ehdottomasti annettava juomarahaa\ntaksamittarin ilmoittaman hinnan lisäksi, ja että miesten on hississä\notettava hattu päästään, jos hississä on nainen tai naisia.\n\n-- Siis hississä ja kirkossa, totesi Tiilikainen, näyttäen painavan\nasian muistiinsa. -- Pitääkös ulkonakin kenelle pää paljastaa?\n\n-- Ei muille kuin Whitehallin kadulla, joka vie Trafalgar squarelta\nParlamenttitalolle, olevalle tuntemattoman sotilaan haudalle.\n\n-- No nämä nyt muistaa, sanoi Tiilikainen. -- Ja meidän apteekkarille\nminä myöskin paljastan, jos se sattuisi tulemaan vastaan, se kun nyt\non hänkin ulkomaanmatkalla. Tämmöisen kansanmiehen täytyy olla hyvissä\nväleissä apteekkarinsa kanssa.\n\nVielä saatiin tietää, että kaikki oikeat ihmiset matkustavat\nEnglannissa kolmannessa luokassa.\n\n-- Minä olen kyllä tottunut matkustamaan toisessa, sanoi hra Kenonen.\n\n-- Minä en kyllä ole tottunut matkustamaan paljon missään luokassa,\nsanoi Tiilikainen.\n\nMr Pickwick sanoi, että ensi luokassa matkustavat vain ylimykset\nja miljonäärit, eivätkä matkusta nekään sen mukavammin kuin\nkolmasluokkalaisetkaan, ja toisessa luokassa vain ylimysten palvelijat.\n\n-- Jaa, en minä sitten siihen luokkaan lähde, sanoi hra Kenonen. --\nNo nytpä me sitten jo oikeastaan tiedetäänkin kaikki, mitä tarvitaan,\nosataksemme elää maassa maan tavalla. Kiitoksia paljon vain neuvoista!\n\n-- Ei kestä. Myöhä on jo. Hyvää yötä! sanoi Mr Pickwick ystävällisesti.\n\n-- Gunatt! vastasi hra Kenonen kohteliaasti. Oikeastaan tarkoitti hän\nsanoa sen englanniksi \"gud nait\", mutta jokseenkin yksiinhän se löi.\n\nTiilikainen ja Kenonen eivät vieläkään malttaneet mennä nukkumaan,\nsillä oli niin hauska katsella suurta kanavaa öisessä valaistuksessaan.\nJa laivojakin tuli silloin tällöin vastaan.\n\n-- Vai on sinulla poika Englannissa, sanoi Kenonen\n\n-- On, vanhin poikani Jaakko. Lukee yliopistossa joksikin maisteriksi\nja on joskus puhunut, että minun pitäisi pistoovata hänelle\nulkomaanmatka, mutta enpä ole tuosta ollut tietääksenikään, ennenkuin\nsain syrjäisiltä kuulla, että sillä oli Helsingissä jo melkein kuin\nmorsian. Minusta se on liian aikaista, mutta minäkös hänen kanssaan\ntaistelemaan! Tietäähän sen tämän nykyajan nuorison. Siitä se vasta\noikein yltyy. Se vapaussotako se lie tehnyt sen niin sotaiseksi. Minä\näidin kanssa neuvottelin, ja se kun on semmoinen järkevä emäntä, niin\nse sanoi, että antaa hänen nyt lähteä ulkomaille, niin unohtuvat siellä\nne Helsingin hepsankeikat. Kirjoitin Jaakolle ja sanoin, että lähteköön\nnyt sitten sille ulkomaanmatkalleen, ja se lähti Saksaan ja Englantiin.\n\nHra Kenonen myönsi, että se oli viisaasti järjestetty. Se on kyllä\nvanha konsti, mutta se on osoittautunut useimmiten auttavaksi.\n\n-- Niinhän ne ovat enimmäkseen ne vanhat konstit todisti\nTiilikainenkin. -- Yksi vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.\n\n-- Totta varmaan! vahvisti hra Kenonen, muistaen Leenansa saamaa\narveluttavan suurta kukkavihkoa.\n\nVihdoin alkoi näitä viisaita vanhan kansan isiä nukuttaa.\n\nKun he myöhäisenlaiseen heräsivät, oltiin Pohjanmerellä.\n\n\n\n\nVII\n\n\n-- Joutuipahan kerran Kurkiharjun Taavetti Tiilikainen Pohjanmerelle,\nihmetteli hra Kenosen matkatoveri. -- Mutta eihän tämä ole sen kummempi\nkuin tuo äskeinen Itämerikään. Laineet tosin näyttävät suuremmilta kuin\nSaimaalla, mutta minä kun olen ollut siinä käsityksessä -- mistä lienen\nlukenut vai kuullutko lienen -- että täällä se muka oikein viskelee...\n\n-- Kyllä se vielä ennättää tapansa näyttää ennenkuin Hullissa ollaan,\nmainitsi kuivasti eräs siitä sattumalta ohikulkeva laivamies.\n\nHra Kenonen ajatteli toistaiseksi muita asioita ja sanoi sitten:\n\n-- Kyllä sinä oikeassa olet, ettei näistä nykyisistä\nkaupunkilaistytöistä ole naimisiin. Eivät ne muuta osaa kuin tukkaansa\nlyhentää.\n\n-- Ja hameitaan, lisäsi isäntä Tiilikainen. -- En minä heitä tosin\nmonta tunne, mutta näin minä viime kesänä siellä meidän pitäjässä,\nPörsänperän kylässä -- siellä on semmoinen pahanniminen syrjäkylä --\nmuutaman ilmestyksen, joka mahtoi olla ikäänkuin kaikkien synnynnäisten\nhelsinkiläisryökkinöiden mallikappale.\n\nTiilikainen kuvaili lähemmin, miltä sellainen ilmiö Pörsänperässä\nnäytti ja vakuutti, että varsinkin Pörsänperän poikien silmät tahtoivat\nmennä kieroon tuota ihanuutta vilkuillessaan. Tiilikainen kuvaili\nmyöskin, kykynsä ja sanavarastonsa mukaan, hänen kauniita kenkiään --\nkengätkin olivat sillä milloin minkin väriset, toinen pari toistaan\nkoreampi -- hänen läpikuultavia harsosukkiaan, hänen lyhyitä hameitaan\nja vielä lyhempää tukkaansa, hänen niskaansa, otsaansa, poskiaan,\nleukaansa, pohkeitaan ja nilkkojaan, jotka olivat kuin linnulla, ja\njommoisia ei tukevatekoisessa Pörsänperän naismaailmassa oltu ikinä\nnähty.\n\nJa tytöt painoivat muistiinsa joka ikisen seikan hänen puvustaan ja\nesiintymisestään ja naurustaan ja pyörähdyksistään, jäljitelläkseen\nniitä sikäli kuin pörsänperäläiset olosuhteet sallisivat.\n\nMutta kateus ja panettelu, jotka hiipivät jokaisen muita\nkorkeammalla olevan henkilön kantapäillä, eivät tehneet poikkeusta\nhelsinkiläisneitiinkään nähden. Tuntemattomasta lähteestä peräisin\noleva huhu alkoi kuiskailla, ettei tämä hieno vieras oikeastaan\nolisikaan mikään puhdasrotuinen helsinkiläisneiti, vaan tavallinen\neteläsuomalainen maatiainen, nousukas, joka vasta äskettäin on saanut\nkauppa-apulaisen tai konttoristin paikan pääkaupungissa.\n\nNeiti itse ei tietysti tiennyt mitään näistä juoruista. Ja sitäpaitsi\nne loppuivat ennenkuin olivat ennättäneet tulla viikon vanhoiksi.\nNe lopetti Kuuselan emäntä, jonka täysihoidossa neiti asui ne kolme\nviikkoa, mitkä hän Pörsänperässä vietti.\n\nKun Kuuselan emäntä kuuli, mitä hänen vieraastaan lörpöteltiin,\nläiskäytti hän kämmeniään yhteen.\n\n-- Vai ei helsinkiläinen! Kuulkaapa:\n\nJa emäntä kertoi, kuinka hän eräänä iltana oli lypsyllä, ja neiti tulla\nsipsutteli katsomaan ihmeellisissä kengissään likaa pelkäämättä.\n\n-- Mikä sen lehmän nimi on, jota emäntä nyt lypsää? kysyi neiti.\n\n-- Mansikki tämä on, ilmoitti emäntä.\n\n-- Ai kuinka kaunis nimi! huudahti neiti.\n\n-- Ja tuo tuossa on Mansikin vasikka, esitteli emäntä.\n\n-- Ai kuinka herttainen! Kuinka vanha se on?\n\n-- Se on vasta viikon vanha, sanoi emäntä.\n\n-- Ai kuinka sööttiä! ihasteli neiti.\n\nJa kysyi sitten!\n\n-- Imettääkö Mansikki sitä itse?\n\nEmäntä loi musertavan katseen juorun levittäjiin ja kysyi:\n\n-- Etteikö hän sitten olisi oikea kaupunkilainen?!\n\nJo uskoivat pörsänperäläisetkin.\n\nTaavetti Tiilikaisen kertoessa tätä itäsuomalaisella monisanaisuudella\noli tuuli vähitellen voimistunut ja meri alkanut käydä kuoppaisemmaksi.\nJa hra Kenonen oli samassa suhteessa tullut yhä miettiväisemmän\nnäköiseksi. Hän tuskin enää kuunteli toisen puhetta, hän oli\nvaipunut istumaan erääseen kannella olevaan korituoliin ja tuijotti\nvaahtopäisiin laineisiin kuin olisi hän tahtonut niiden lomassa\nnähdä vilahduksen tässä suuressa laivojen hautausmaassa lepäävien\nlukemattomien haaksirikkoutuneitten tai maailmansodassa upotettujen\nalusten hylyistä. Laiva keikkui keikkumistaan Pohjanmeren aalloilla.\nVuoroin oli keula Huilia kohti, vuoroin taivasta kohti ja vuoroin\npohjaa kohti, kuin olisi rehelliselle merenkyntäjälle pistänyt äkkiä\npäähän antautua vanhoilla päivillään sukellusvenheen alalle.\n\nHra Kenonen vaaleni vaalenemistaan, ja aivan odottamatta ryntäsi hän\nlaivan reunalle, kumartui kaidetta vastaan ja uhrasi Pohjanmeren\nkaloille hyvän ja ravitsevan aamiaisensa, samalla kun röyhkeä\ntuulenpuuska tempaisi lakin hänen päästään. Se oli ikuinen ero, sillä\nlakki käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti omin päinsä purjehtimaan\nkotimaatansa kohti. Kompassin puutteessa lienee se kuitenkin eksynyt\njohonkin väärään satamaan, koskapa sen laillinen omistaja ei ole sitä\nsen jälkeen tavannut.\n\n-- Tuon se nyt teki, totesi Taavetti Tiilikainen. -- Ja hyi pakana kun\nminunkin sisälmyksiäni etoo. Jokohan...?\n\nJo.\n\nTaavetti Tiilikainen oli näet myöskin valmis. Hänkin sentään onneksi\nennätti laivan reunalle, niin ettei pahaa jälkeä jäänyt.\n\nTaavetti Tiilikainen aluksi vähän häpeili tilaansa, mutta pian hän\nmielensä kevennykseksi sai kuulla, ettei toistenkaan matkustajien\nlaita ollut sen parempi. Päinvastoin pahempikin. Päivällispöydässä\nei ollut juuri muita kuin kapteeni ja Mr Pickwick, joka ei näyttänyt\nolevan milläänkään, ja joka tuttavallisesti nyökäytti Kenoselle ja\nTiilikaiselle, kun nämä tekivät miehuullisen yrityksen ottaa osansa\npöydän runsaista antimista. Mutta tuskin olivat he istuutuneet\npaikoilleen, kun hra Kenonen äkkiä nousi ylös ja ryntäsi takaisin\nkannelle, ja minuutin kuluttua, maisteltuaan pari palaa, nousi\nTiilikainenkin kiireesti ylös kuin olisi muistanut jotain ja mutisi\nmennessään selitykseksi:\n\n-- Pitää mennä katsomaan, ettei se kaveri putoa järveen...\n\nSille tielleen jäivät molemmat, eikä heitä myöhemmin näkynyt\nkannellakaan. He eivät kuitenkaan olleet pudonneet laivasta, vaan\nolivat vetäytyneet majoihinsa niinkuin muutkin matkustajat. Siellä he\nlepäsivät kumpikin vuoteellaan ja kärsivät. Tiilikainen vain kerran\nhuokasi:\n\n-- Kun olisi joku Joonas, jonka voisi viskata valaskalan kulkkuun!\n\nHra Kenonen ei vastannut siihen mitään.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOdotellessamme tämän surkeuden loppumista ei meidän tarvitse sillekään\nosalle lukijakunnastamme, jolla ei vielä ole ollut tilaisuutta\nmerimatkaan, tarkemmin selittää, millaista se heikkous oli, joka\nvaivasi Kenosta ja Tiilikaista niinkuin muitakin matkustajia. Olemme\nnimittäin huomanneet, että kansallemme on auennut mahdollisuus\ntutustua siihen kuivalla maallakin. Asian valaisemiseksi pyydämme\nsaada kärsivälliselle lukijalle kertoa omat viimekesäiset kokemuksemme\neräässä n.s. \"sydänmaan junassa\". Kertomus kuuluu seuraavalla tavalla:\n\nRautatietä sinne ei vielä ole saatu, lieneeköpä oikein tosissaan\nuneksittukaan. Mutta nyt ei ole enää rautatiestä paljon väliäkään,\nsittenkun kauppias Piiparinen teki sen mainion ja yleishyödyllisen\nteon, että osti auton välittämään liikennettä kaupungin ja Varpusalmen\nlaivalaiturin välillä.\n\nJa niin oli taas yksi nurkka kaunista Karjalaa liitetty \"muun Suomen\nyhteyteen\". Muun Suomen ja koko maailman.\n\nAstuimme aamuvarhaisella höyrylaiva \"Melattaresta\" Varpusalmen\nidylliselle laiturille, ajomiehen ja perämiehen pantua kummankin päänsä\npantiksi, että kyllä Piiparisen auto siellä jossakin läheisyydessä on,\nvaikka se ei huonon tien takia pääsekään laiturille saakka.\n\n\"Melatar\" puhalsi meille jäähyväisensä, minkä jälkeen käännyimme\nlaiturilla olevien harvalukuisten, mutta suopean, vaikkakin jossain\nmäärin unisen näköisten alkuasukkaiden puoleen, ja tiedustelimme,\nmahtaisiko Piiparisen auto olla näillä mailla.\n\nAlkuasukkaat katselivat arvostelevasti uutta ja arvokkaan näköistä\nnahkakapsäkkiämme, jonka olemme havainneet hankkivan itsellemme paljon\nkenties ansaitsematonta, mutta joka tapauksessa mieluisalta tuntuvaa\nkunnioitusta, ja vastasivat sitten, että kyllä Piiparisen auto on, eikä\nse ole kaukana yhdestäkään meistä.\n\nSe on nimittäin tavallisessa asemapaikassaan osuuskaupan pihassa ja\nlähtee sille ominaisella junamaisella täsmällisyydellä puolen tunnin\nkuluttua.\n\nKysyimme siis tietä osuuskauppaan.\n\nVarmaankaan emme olisi yksinkään, neuvon saatuamme, tieltä eksyneet.\nSillä laivalaiturilta meni vain yksi tie, ja sekin suoraan osuuskaupan\npihaan. Niin että on niitä maailmassa vaikeampiakin löytöretkiä\nsuoritettu.\n\nKaiken varmuuden vuoksi lupasi kuitenkin eräs alkuasukkaista saattaa\nmeidät osuuskaupalle, ja sylkäistyään miettiväisesti seurasivat\ntoisetkin, joilla myöskin näytti olevan runsaasti aikaa, hänen\nesimerkkiään.\n\n-- Niinpä niin, se on Piiparisen auto, lausui ensimmäinen saattajamme\nja toiset lisäsivät:\n\n-- Ja sahvöörin nimi on Panhelainen.\n\nMihin edellinen puhuja täydennykseksi lausui:\n\n-- Joo, se on sen punaparta-Panhelaisen poikia... ukko oli vain\nmuurarismiehiä, mutta poika on päässyt sahvööriksi.\n\nKeskustelun täten sekä matkaa lyhentäessä että hyödyllisiä tietoja\nantaessa olimme tuossa tuokiossa osuuskaupan pihassa.\n\nKylä osuuskauppoineen oli pienen vaaran laella. Heräävän\npohjois-karjalaisen kesäaamun luonto säteili ympärillämme kaikessa\npirteässä ihanuudessaan. Kastepisarat kimaltelivat ja linnut lauloivat.\n\nSiellä oli auto, niinkuin oli vakuutettukin.\n\n-- Tämä on tässä sitten se ennenmainittu Piiparisen auto, huomautti\neräs saattajistamme.\n\n-- Ja tämä tässä on sitten se Panhelainen, esitteli toinen.\n\nKysyimme, oliko autossa tilaa. Panhelainen arveli olevan.\n\nMolemmat vastakkain olevat takapenkit olivatkin vielä tyhjät.\nEtummaiseen penkkipariin oli ahtautunut kaksi lippalakkista nuorta\nmiestä, pari paljasjalkaista poikaa, pelokkaan näköinen emäntäihminen\nja täysikasvuinen pullukkaposkinen tyttö, nähtävästi emäntäihmisen\ntytär.\n\nKaikki olivat sitä mieltä, että takana oli riittävästi tilaa ja sitä\nmieltä olimme mekin. Arvelimme itseksemme, että paikkakuntalaiset\nystävällisesti ja vieraanvaraisesti olivat jättäneet arvokkaimmat\npaikat vierasten käytettäväksi. Mutta eräs saattajistamme paljasti\nasian toisen puolen:\n\n-- Vaikka kyllähän se saattaa siellä vähän viskellä herraa...\n\nOtaksuimme, ettei se olisi niin vaarallista, ja kapusimme arvokkaan\nnäköisine kapsäkkeinemme peräpenkille.\n\nEnnenkuin lähdettiin, tuli vielä mukaan osuuskaupan hoitajakin, suuri\nja lihava mies hänkin. Osuuskaupan hoitaja mulkoili tyytymättömän\nnäköisenä etupuolella istuviin, jotka puolestaan näyttivät pureutuvan\nentistä tiukemmin penkkeihinsä kiinni. Sitten kapusi hän viereemme.\n\n-- No ei nyt luulisi pahasti nakkelevan peräpuoltaan, ihailivat\nsaattajamme, nähdessään miten tukeva pari auton takaosan täytti.\n\nIlmestyi vielä eräs poika, joka nousi kuljettajan viereen.\n\nEräs saattajistamme, joka ilmeisesti halusi, että vieras olisi\nlähtiessään perillä kaikista asiaan vaikuttavista seikoista, ilmoitti\nmeille sulkumerkkien välissä:\n\n-- Se on Panhelaisen poika.\n\nPanhelainen katsoi kelloaan.\n\n-- Nopas nyt! sanoi hän päättäväisesti, käänsi sitten päätään\nvähän oikealle, heittäen senpuolisesta silmännurkastaan pikaisen\nyleiskatsauksen vaunuun ja kysyi kaikilta yhteisesti:\n\n-- Onko valmis?\n\n-- On! kuului yksimielinen vastaus.\n\n-- Siis! sanoi Panhelainen.\n\nAuto lähti nytkähtäen liikkeelle, keikahti vähän kääntyessään pihasta\nmaantielle, ja matka oli alkanut.\n\nTie ei ollut rakennettu autoliikenteen vaatimuksia silmälläpitäen.\nSen saivat pian tuta matkustajat yleensä ja peräpenkillä istujat\nerityisesti.\n\nTanssiessamme osuuskaupan hoitajan kanssa peräpenkin ja vaunun katon\nvälillä kahden mahtavan kummipallon kaltaisina, huomautti kaupanhoitaja:\n\n-- Pääasia on, ettei lyö päätään kattoon.\n\nNyökkäsimme myöntävästi ja nyökkäyksemme teki erikoisen pontevaksi se\ntärsky, jonka juuri samassa saimme.\n\nPanhelainen käsitti tehtävänsä niin sanoaksemme suurpiirteisesti.\nSellaiset sivuseikat kuin maantierummut ja kuopat eivät näyttäneet\nerikoisemmin hänen mieltään kiinnittävän. Sitä enemmän kiinnittivät ne\nmeidän mieltämme, varsinkin kun kaupanhoitaja kertoi:\n\n-- Konttisen poika se sai viime reissulla semmoisen kuhmun päälakeensa,\nettä täytyi kymmenen minuuttia hautoa kylmällä vedellä Kekaraisen\nkaivolla.\n\nOsuuskaupan hoitajasta oli meillä muuten suuri hyöty. Hän tunsi tien\ntarkoin ja ilmoitti aina, milloin oli tavallista parempi hetkaus\nodotettavissa, joten tiesimme ajoissa tarrautua penkkiin kiinni.\n\nHyvää vauhtia sujui matka. Salomaisemat vain vilisivät silmissä. Auto\nhyppi ja keikkui ja Panhelaisen innoitti suvinen luonto pistämään\nlauluksi:\n\n    \"Kaunis Karjala,\n    isiemme maa...\"\n\nja lauluun yhtyi myöskin Panhelaisen poika:\n\n    \"Työhön, jaloon taistohon\n    nyt poikajoukkos' saa.\"\n\nLaulu katkesi kuitenkin kesken, sillä edellämainittu pullukkatyttö,\njonka mansikanpunaiset posket olivat muuttuneet maidonvalkoisiksi, sai\näkkiä ankaran meritaudinkohtauksen asianmukaisine seurauksineen.\n\nTyttö oli onnettoman näköinen, sillä hänen pukunsa ei ollut juuri\nparhaimmassa siivossa. Me toiset surkuttelimme tytönpullukkaa, mutta\nkäytännöllinen ja kokenut Panhelainen huomautti, pysäyttäessään auton\nlähimmän torpan kohdalle, filosoofisesti:\n\n-- Semmoista sitä voi matkalla sattua.\n\nMihin eräs pojista tietäväisesti lisäsi:\n\n-- Ja sattuukin usein tällä matkalla.\n\nNeitosen siistiessä itseään torpan kaivolla pistivät miehet tupakaksi\nja vaihtoivat ajatuksia vuodentulotoiveista ja liikenneolojen\nkehityksestä.\n\n-- Voi, voi kuinka sinä olet märkä! päivitteli emäntä tytön palatessa\nkaivolta.\n\n-- Märkä, mutta puhdas, totesi kaupanhoitaja, katsoen asiaa sen\nvaloisammalta puolelta.\n\n-- Kyllä se matkalla kuivuu, ennenkuin kaupunkiin päästään, vakuutti\nautonkuljettaja, jonka auktoriteetti oli kiistämätön.\n\nMatkaa jatkettiin.\n\nOsa lyhytmatkalaisia oli jo jäänyt välillä oleville venäjille ja\ntienhaaroihin, mutta toisia oli tullut sijaan, niin että vaunu tuntui\nolevan täysi, kun Hakasalon tienhaarassa puolenkymmentä henkeä\nkontteineen, haravoineen ja viikatteineen viittasi autoamme pysähtymään.\n\n-- Sopiiko siihen vielä? tiedusteli joukkueen johtaja, harmaatukkainen\nukko.\n\n-- Sopiihan tänne, vastasi Panhelainen toivorikkaast.\n\nMutta tulijain paljoutta vähän kummeksien kysyi hän kumminkin:\n\n-- Minnekkä te kaikki olette menossa?\n\n-- Suurelle aholle.\n\n-- Vai niin, no eihän se ole kuin viisi kilometriä, sanoi Panhelainen.\n-- Mutta ne kampsut pitää neuvotella sinne ulkopuolelle.\n\nJa kuljettaja nousi \"neuvottelemaan\".\n\nKuinka lieneekään Panhelainen neuvotellut, mutta mukaan vain kaikki\npääsivät. Ilmeisesti oli mies suuri n.s. organisatoorinen kyky.\nKahdentoista hengen vaunussa oli nyt 18 sielua asianomaisine ruumiineen\nja matkatavaroineen, ja eräs eukko sanoi:\n\n-- Eihän tämä vielä mitään... on tähän enemmänkin mahtunut.\n\nJa todellakin: vähän matkan päässä pyrki kyytiin vielä eräs\nnaisihminen, jota mainittiin Silppulan tehtaan saunottaja-akaksi ja\njoka kuului olevan menossa virkaansa hoitamaan.\n\n-- Ei tänne enää mahdu! huusivat eräät sisälläolijoista, nähtävästi\nitsekin uskoen siihen.\n\nMutta ihmisystävällinen Panhelainen sanoi:\n\n-- Täytyy kai sen mummon päästä mukaan... muuten jääpi tehtaalla sauna\nlämmittämättä.\n\n-- No tule sitten mummo tähän minun polvelleni, lupasi eräs ovenpieleen\nahtautunut, reilun näköinen renkimies.\n\nAsiata tutkittaessa havaittiin, että mainitulla polvella olikin\nainoa saatavissa oleva vapaa paikka, ja mummo hyväksyi kiitollisena\ntarjouksen.\n\n-- Niin:\n\n    \"istu sä kultani polvelleni\n    et sinä paljon paina\",\n\nsiteerasi renkimies.\n\nMutta nyt olikin sitten vaunu niin täynnä, ettei ovi kiinni mahtunut.\n\nMinkä johdosta se ennenmainittu emäntä arveli:\n\n-- Jos tuo mummo vielä huiskahtaa ovesta ulos?\n\n-- Ei se putoa, vakuutti renki. -- Kyllä minä tämän varjelen.\n\nJa mummo itse arveli vaatimattomasti:\n\n-- Kenellekäs siitä sitten olisi vahinkoa, jos yksi tällainen mummo\nputoaisikin?\n\nMutta kun seuraavassa käänteessä mukaan pyrki kaksi naista, joista\ntoisella oli jauhopussi hartioillaan, täytyi itsensä Panhelaisenkin\nmyöntää, ettei se valitettavasti käynyt päinsä.\n\nMinkä päälle hän vähän huoahti, luotuaan varmuuden vuoksi vielä\ntutkivan katseen vaunuunsa.\n\nKahden ja puolen tunnin päässä siitä, kun matka oli alkanut, olimme\nkaupungissa.\n\nTultu oli.\n\nJa hyvin oli tultukin.\n\nAinakin suurin piirtein katsoen.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKaikki loppuu aikanaan, meritautikin. Lähestyttiin Hullia, myrsky\ntaukosi ja haamumaisia olentoja alkoi vähitellen ilmestyä laivan\nkäytäviin. Olivatpa jo jotkut uskaltautuneet ruokasaliinkin asti.\n\nHull on, niinkuin Tietosanakirjassa sanotaan, \"kreivikunnan muodostava\nkaupunki Koillis-Englannissa Plumber-joen varrella, H:puron suussa,\n32 km. merestä\". Laiva ei jatkanut enää illalla matkaa kaupunkiin,\nvaan jäi sinne miten kauas lie jäänytkin yötä viettämään. Saatuaan\nkuulla syyn olevan siinä, ettei laiva voi päästä perille pakoveden\naikana, vaan on sen jäätävä aamupuoleen odottamaan nousuvettä, löi\nmaanviljelijä Taavetti Tiilikainen näppiä hra Kenosen nenän edessä ja\niloitsi:\n\n-- No enkös minä jo Helsingistä lähtiessä sanonut, ettei sitä niin\nvarmasti tiedä jaksaako tätä vettä riittää perille asti. Ja nythän se\nloppui kesken!\n\n-- Häh? sanoi Kenonen. -- Joko sinä alat tointua meritaudistasi?\n\n-- Entäs sinä? kysyi Tiilikainen vuorostaan.\n\n-- Minäkö, vastasi hra Kenonen kummastuneena. -- Enhän minä ole\nmeritaudissa ollutkaan. Olin vain muuten vähän huonovointinen.\n\n-- Jaa, jaa, sanoi Tiilikainen, pyöritellen kuitenkin epäilevästi\npäätään.\n\nMatkustajat oli vallannut tullitarkastuksen edellä käyvä kiihko. Mr\nPickwick tuli antamaan hyviä neuvoja suomalaisille tuttavilleen:\n\n-- Jos teillä on alkohoolia, tupakkaa tai hajuvesiä matkatavaroissanne,\nniin pankaa ne taskuihin, sillä ne ovat erityisesti kiellettyä tavaraa\nEnglannissa. Ja taskuja ei tarkasteta.\n\n-- Ei minulla ole mitään, ei edes hajuvesiä, sanoi isäntä Tiilikainen.\n-- Mitä sitten tehnevät kalakukolle?\n\nMutta hra Kenonen alkoi ahtaa sikareita taskuihinsa.\n\nTulivat laivaan tullimiehet. Huomattuaan hra Kenosen ja Tiilikaisen\nkielentaitamattomiksi eivät he kuitenkaan syventyneet sen tarkemmin\nheidän tavaroihinsa, vaan uskoivat hra Kenosta, kun hän rehellisesti,\npäätään pudistaen vakuutti:\n\n-- Niks poks!\n\nTiilikaisen eväskorin sisällys heidän mieltään sentään näkyi\nkiinnittävän. Ison-Britannian kuninkaalliset virkamiehet viittasivat\nTaavetti Tiilikaisen mahtavaan kalakukkoon vähän hymyillen ja kysyivät,\nettä mikä leipä se oli?\n\n-- Kalakukko, vastasi Tiilikainen, arvaten kysymyksen.\n\nJa samassa hän pyöräytti terävällä puukollaan kalakukon kuoreen aukon,\nkaivoi puukkonsa kärjellä esiin pari lihavaa muikkua ja ojensi ne\nkohteliaasti tullimiehille:\n\n-- Saapiko olla?\n\nTullarit vilkaisivat toisiinsa naurussa suin ja pistivät kumpikin\nmuikun suuhunsa, söivät ja näyttivät tyytyväisen näköisiltä, puhuen\ntoisilleen muutaman sanan englanninkieltään.\n\n-- Mitä ne sanovat? kysyi Tiilikainen Mr Pickwickiltä.\n\n-- Mainioksi kehuvat, tulkitsi tämä kunnon herrasmies.\n\n-- Sitähän minäkin, sanoi Tiilikainen hyvillään. -- Ja jos eivät muut\nenglantilaiset ole näitä herroja ärhäkämpiä, niin kyllä minä sitten\ntämän valtakunnan kansan kanssa hyvin tulen toimeen. Ainakin niin kauan\nkuin kalakukkoa riittää, lisäsi hän varmuuden vuoksi.\n\nTullitarkastuksen päätyttyä molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi\nalettiin odotella maihin pääsyä, ja katsellessaan laiturilla jonkun\nmakasiinin seinustalla ryhmässä seisovia satamatyöläisiä sanoi\nTiilikainen kummastuneena:\n\n-- Niinhän nämä ovat kuin suomalaisia kuuna päivänä! Jos seisoisivat\nHelsingin taikka vaikka Kuopion rannassa, niin ei kukaan pysähtyisi\ntöllistelemään.\n\n-- Jaa, mutta kyllä ne nyt ovat sittenkin englantilaisia, vakuutti\nhra Kenonen. -- Tämä on kaikki Englantia, nuo rakennukset tuolla\novat englantilaisia taloja ja vesi tässä satamassa on englantilaista\nvettä, ja tuo hevonen tuolla on englantilainen hevonen ja nuo miehet\ntuolla ovat englantilaisia miehiä. Kaikki, kaikki mitä näemme, on ehta\nenglantilaista! huudahti hra Kenonen, tehden valtavan eleen oikealla\nkädellään, niinkuin se vanha kehno lienee tehnyt silloin kun se sanoi:\ntämän kaiken annan minä sinulle jos lankeet maahan ja kumarrat minua.\n\n-- Hm, mikä heistä tietää, tuntemattomista miehistä, epäili Taavetti\nTiilikainen yhä edelleen. -- Tuokin nuori mies tuolla on ihan\nsamannäköinen kuin Iisakki Korhosen poika Kurkiharjussa. Vaikka ei se\nsama ole, koska se Iisakki Korhosen poika kuoli viime vuonna. Kyllä\ntuommoisesta naamarustingista pitäisi suomea lähteä vaikka Afriikassa.\n\nJa Tiilikainen käveli laivan kannella ihan sen Iisakki Korhosen pojan\nnäköisen nuoren miehen kohdalle, katsoi miestä suoraan silmiin ja sanoi:\n\n-- Huomenta!\n\n-- Huomenta! vastasi mies rauhallisesti.\n\nTaavetti Tiilikainen loi voitonriemuisen silmäyksen hra Kenoseen ja\nkehitti keskustelua:\n\n-- Kylmäpä teillä tuntuu olevan täällä Englannissa.\n\nNuori mies otti kädet housuntaskuistaan, korjasi kaulahuiviaan, pisti\nkädet takaisin housuntaskuihinsa ja myönsi:\n\n-- Onhan se vielä kolakanlaista näin keväällä, mutta kyllä se siitä\npäivemmällä lämpiää.\n\n-- Taidatte olla näitä hullilaisia? jatkoi Tiilikainen kanssapuhetta.\n\n-- Enkä... Puumalasta minä olen kotoisin. Minä olen tuon laivan miehiä,\nselitti nuori mies viitaten keulan edessä olevaa toista suomalaista\nlaivaa kohti.\n\n-- Jassoo, sanoi Tiilikainen.\n\nMutta hra Kenonen huomautti vahingoniloisesti:\n\n-- Sinusta taitaa olla suurikin kumma, jos Puumalan mies osaa suomea.\nMutta meneppäs tarinoimaan vaikka noidenkin tuolla etempänä olevien\nmiesten kanssa!\n\n-- Eipä minulla ole heille mitään asiaa, sanoi Tiilikainen. -- Mutta on\nse sentään kumma paikka, että näinkin etäällä ensimmäiseksi suomalaisen\ntapaa.\n\n-- Ei se mikään kumma ole tällä laiturilla... suurempi kumma se olisi,\njos ei tässä suomalaisia tapaisi, arveli Puumalan poika.\n\nPäästiin siitä vihdoin laivasta. Kun hra Kenonen astui Hullin\nlaiturille, niin ei hän laskeutunut polvilleen niinkuin Kolumbus\nGuanahanin saarella, vaan katsahti ympärilleen ja sanoi jotenkin\näänekkäästi:\n\n-- Nyt lasken minä jalkani Suur-Britannian tantereeseen!\n\nMihin hänen perässään tullut Taavetti Tiilikainen huomautti:\n\n-- Mutta ei se tantere sittenkään vain tärähtänyt.\n\nHra Kenonen ei ollut kuulevinaankaan, sillä nyt oli edessä kysymys,\nkuinka päästään asemalle.\n\nMr Pickwick, joka perheineen itsekin matkusti samassa junassa,\njärjesti kuitenkin hyväntahtoisesti sen asian, vieläpä osti piletitkin\nravintolavaunuun, käski kantajan hankkia hyvät paikat, kantaa liiat\ntavarat pakaasivaunuun ja niin poispäin.\n\n-- Mitään pakaasilippuja ei täällä anneta niinkuin Suomessa, mutta\nmaksuakaan ei kanneta, ja tavarat tulevat varmasti perille, vakuutti\nenglantilainen.\n\nHra Kenonen tosin mullisteli vähän silmiään, mutta jätti kuitenkin\nsuuremman kapsäkkinsä kohtalon englantilaisen rautatiehallituksen\nhuomaan.\n\n-- Kantaja näytti koko homman perästä olevan hyvin tyytyväinen yhteen\nshillingiin, huomautti Kenonen.\n\n-- Ja teki kunniaa kuin kenraaleille, jatkoi Taavetti Tiilikainen. --\nEi minulle olekaan ennen kunniaa tehty, niin että kannatti tämä matka\njo senkin takia.\n\n\n\n\nX\n\n\n-- Parasta nyt on pitää paikkansa Lontooseen asti, kun kerran saatiin\nnäin hyvät paikat, sanoi Kenonen.\n\n-- Jaksaa tässä ne muutamat tunnit istua, kun jaksettiin laivassakin\nolla, arveli Taavetti Tiilikainen.\n\nHra Kenosella on aikoinaan ollut eräs elämys, jonka johdosta hän,\nkokemuksen koulussa viisastuneena, tuosta paikkojen hallussa\npitämisestä huomautti.\n\nHän oli kerran lähtenyt syksyiselle, rasittavalle matkalle huumaavasta,\nsähkövaloa säteilevästä ja raitioteitten ruminaa kaikuvasta\nHelsingistä, pehmittääkseen perinpohjaisesti erään kevytmielisen,\nkykenemättömän ja hulttiomaisen asioitsijan, jonka leväperäisyyden\ntakia hra Kenonen sai tappiota sen sijaan, että hänen olisi pitänyt\nsaada vähintäänkin viisi kertaa suurempi summa puhdasta voittoa\nyhdessä nykyajan lupaavimmista koivu- ja sekahalkoahvääreistä. Samalla\noli hra Kenosen tarkoituksena koettaa saada, asianomaisen henkisen\ntaistelun ja siihen olennaisena osana kuuluvan haukkumisen jälkeen, tuo\nasioitsija peloitetuksi suorittamaan ainakin 50 prosenttia korvausta\nsiitä vauriosta, jonka hra Kenonen väitti hänen menettelynsä kautta\nkärsineensä.\n\nMainitsemme nämä seikat vain siksi, että lukija ymmärtäisi, ettei hra\nKenonen ollut kaikkein aurinkoisimmalla tuulellaan tuolle matkalle\nlähtiessään, ja kun se vielä tapahtui ikävää Karjalan rataa pitkin,\nniin ei matkakaan ollut omiaan lieventämään hänen mielentilaansa\nlauhkeampaan ja ihmisystävällisempään suuntaan.\n\nHra Kenonen istua murjotteli siis vaunuosastonsa nurkassa ikkunan\nääressä, päällystakki riippuen pitimessä ja ruskea kapsäkki lojuen\nhyllyllä sohvan yläpuolella kuin linnoitus, joka turvaa alempana\nsijaitsevan asutun paikan koskemattomuutta. Hän oli otsa kurtussa\nlukenut ostamaansa halpahintaista ja tavallisten kaavojen mukaan tehtyä\nsalapoliisikisaa ja ihmetellyt pitkin matkaa teoksessa toimivan,\netevänä ja kuuluisana pidetyn yksityisetsivän hidasta järjenjuoksua\nja harmittavaa saamattomuutta rikoksen paljastamisessa. Kenoselle\nitselleen oli alunpitäen ollut selvillä, mitä latua etsivän olisi\npitänyt lähteä päämääräänsä pyrkimään -- Kenonen oli nimittäin ollut\nniin viisas, että oli ensiksi lukenut kirjan viimeisen luvun, missä\nrikos ja rikoksellinen paljastetaan, syytön vapautetaan epäluuloista ja\nlurjus pannaan käsirautoihin, odottamaan ansaittua rangaistustaan.\n\nHra Kenonen oli juuri päässyt loppuun, kun juna pysähtyi\nneljännestunniksi muutamalle \"Turistin\" ravintola-asemaksi\nilmoittamalle asemalle.\n\nTympeämielinen matkustajamme ajatteli, että jos hän olisi ruvennut\nkirjoittamaan salapoliisiromaania, ei hän olisi viitsinyt päästää\nkäsistään noin tyhmää juttua, ja lähti sitten asemalle valloittaakseen\nitselleen paistilautasen ja kaljapuolikkaan.\n\nToisen luokan ravintolassa oli tarjoilupöydän ääressä tavanmukainen\nihmismuuri, koska enemmän kuin puolet kolmannenluokan matkustajista\noli tietysti tunkeutunut toisen luokan ravintolaan, ja ollen yleensä\nketterämpää ja suippoluisempaa väkeä sekä ruumiillisesti voimakkaampaa,\nmikä on erityisen tärkeä ominaisuus rautatieravintolassa, oli tämä\nenemmistö ensimmäisenä ennättänyt saaliin jaolle.\n\nJoka kuitenkin luulee, että hra Kenonen olisi jäänyt nöyrän,\nkärsivällisen ja alistuvaisen näköisenä seisomaan tuon elävän muurin\ntaakse, odottamaan tyhjää nieleskellen vuoroaan siihen saakka, kunnes\nuseimmat matkustajista ovat ennättäneet hampaitaan kaiveskellen ja\nhammastikkujaan imeskellen palata takaisin junaan, viimeksijääneiden\nhotkiessa hätäisesti ja kasvot punoittaen paloja, jotka puoleksi\npurtuina tahtovat takertua ruokatorveen, -- joka luulee, sanomme me,\nettä hra Kenonen kuuluu siihen vaatimattomaan lammaslaumaan, niin\nhän ei laisinkaan tunne tätä suurpiirteistä miestä ja hra Kenosen\nluonnonlaatua.\n\nNähtyään ihmismuurin muuttui hra Kenonen oitis jonkinlaiseksi kahdella\njalalla liikkuvaksi muurinmurtajaksi, joka olisi tuottanut barbaarien\nvarustusten valloituspuuhassa olevalle roomalaiselle sotapäällikölle\niloa ja tyydytystä. Yksi ja toinen murahti, että kuka horna se sillä\ntavalla tuuppii, mutta kukaan ei tullut epäilleeksi hra Kenosta, koska\ntämä, joka on elämää kokenut ja huomattavalla käytännöllisellä älyllä\nvarustettu henkilö, käänsi joka toinen sekunti päänsä taaksepäin ja\nhuusi:\n\n-- Älkää pakatko päälle, sanon minä! Ennätätte te vähemmälläkin!\n\nSamassa olikin hra Kenonen jo tarjoilupöydän ääressä, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli hän tarttunut kiinni lautaseen, jonka joku\ntarjoilijattarista juuri laski pöydälle.\n\n-- Seis, hyvä herra, se oli minun lautaseni! sanoi eräs vieressä\nseisova keski-ikäinen herrasmies, jolla oli tyyni katsanto ja sileiksi\najellut kasvot.\n\n-- Se ottaa, joka ensiksi ennättää! sanoi hra Kenonen, aikoen puskeutua\ntakaisin ihmismuurin läpi rauhassa nauttiakseen ponnistustensa\nhedelmistä, mutta se ei käynytkään niin helposti päinsä.\n\nVieras nimittäin tarttui hänen käteensä ja sanoi:\n\n-- Olette hyvä ja annatte minulle lautaseni.\n\nSe oli sanottu hyvin täsmällisesti, vieläpä vaateliaastikin, mutta hra\nKenonen vain ähkäisi:\n\n-- Missä siinä on teidän puumerkkinne?\n\nTyynikatseinen herrasmies tarttui lautaseen sen pitemmittä puheitta,\nja vaikka hra Kenonen piti siitä kiinni kaikella käsivoimallaan, otti\ntoinen kuitenkin paistin häneltä helposti kuin lapselta.\n\nHra Kenonen avasi jo mahtavan kitansa hönkäistäkseen kaikella\nkeuhkovoimallaan: \"Väkivaltaa! Rosvousta!\" Mutta samassa työnsi\nkuitenkin tarjoilijatarkin, joka kesken kiireensä oli ennättänyt\nseurata herrojen kiistaa, sormensa peliin ja näissä sormissa oli\nkukkurainen paistilautanen, jonka hän ojensi hra Kenoselle ja sanoi:\n\n-- Olkaa hyvä... ei tässä tarvitse tappelua tehdä, kyllä paisti riittää.\n\nHra Kenonen, jonka jykevät kasvot punoittivat kuin kukon heltta,\nmuljautti ympärilleen ankaran ja vihaisen silmäyksen, ikäänkuin\nantaakseen ympäristönsä ymmärtää, että tässä onkin sellainen mies,\njonka nenän alle ei ole hyvä tulla sadetta pitämään. Mutta kohdattuaan\njoka taholla puoleksi uteliaita, puoleksi hymyileviä silmäpareja ja\nnauruun valmiita naamoja tuhautti hra Kenonen vain sieraimiinsa kuin\nhuonolla tuulella oleva härkä ja tunkeutui selkä edellä ja paistiaan\nylhäällä pitäen takaisin ihmismuurin läpi niin että joukko ympärillä\naaltoili.\n\nPäästyään väljemmille vesille ja saatuaan itselleen paikan eräässä\npöydässä alkoi hra Kenonen syödä paistiaan ja katsella ympärilleen,\nnähdäkseen missä se herra oli, joka oli häneltä lautasen ottanut.\nSe sattuikin olemaan viereisessä pöydässä ja söi kaikessa\nrauhassa, huomaamattakaan niitä murhaavia silmäyksiä, joita häneen\nnaapuripöydästä heitettiin.\n\n-- Jos tuo mies vielä jonkun kerran minun tielleni joutuu, niin kyllä\nminä...! ajatteli hra Kenonen melkein ääneensä.\n\nHän ei lopettanut ajatustaan, mutta hän tarkoitti joka tapauksessa\nsitä, että kyllä siinä silloin syntyy vähän eri krahaus.\n\nHetken perästä, kun hra Kenonen oli lopettanut syöntinsä, huomasi hän,\nettä kirottu tuntematon oli jo kadonnut.\n\n-- Menköön hiiteen ja olkoon siellä ikänsä ja viisi päivää! toivotti\nhra Kenonen hänelle kaikesta sydämestään.\n\nHra Kenonen osti rautatiekirjakaupan myymälästä pari lehteä ja selaili\nseikkailuromaaneitakin, mutta juna rupesi samassa lähtemään, ja hra\nKenoselle tuli kiire hypätä kyytiin.\n\nHra Kenonen pääsi toisen luokan vaunun portaalle ja astui sisälle\nvaunuun.\n\nSiinä riippui päällystakki paikallaan -- eivätpäs olleet uskaltaneet\nvarastaa, vietävät -- ja ruskea kapsäkki hallitsi lujasti korkeata\nasemaansa -- olisivatpas vain uskaltaneet koskea siihen, juupelit! --\nmutta sohvalla, juuri siinä ikkunan vieressä, missä on niin mukava\ntuolloin tällöin torkahtaa, siinä istui vieras mies... kuka vieras?...\nSiinä istui se herra, joka oli ottanut lautasen hra Kenosen kädestä!\n\nHra Kenonen hieraisi silmiään -- uskomatonta, tämä tavaton näky ei\nkadonnut -- se ei todellakaan haihtunut olemattomiin!\n\n-- Ylös! herra! karjahti hra Kenonen niin että viereisellä penkillä\noleva rouvashenkilö oli pudota permannolle.\n\nVieras herra kohotti päätään ja loi hra Kenoseen kummastuneen\nsilmäyksen.\n\n-- No mutta mitä nyt taas? kysyi hän sitten ikäänkuin ihmeissään siitä,\nettä oli joutumaisillaan jälleen riitaan hänelle täysin tuntemattoman\nhra Kenosen kanssa.\n\n-- Veit, vietävä, paistin käsistäni, mutta et vie, riivattu, minun\npaikkaani! karjui hra Kenonen raivosta silmittömänä. Kun suomalainen\nsuuttuu, niin se sinuttelee, ja hra Kenonen on -- siinäkin suhteessa --\nsuomalainen.\n\n-- Hyvät ihmiset, päivitteli sileäkasvoinen herra muille vaunussa\nolijoille, jotka ymmärrettävästi mitä suurimmalla mielenkiinnolla\nseurasivat asian kehitystä. -- Minä en ensinkään tunne tätä\nherrasmiestä, ja nyt se on jo toisen kerran minun kimpussani! Tuolla\nasemaravintolassa tahtoi syödä väkisin minun paistini ja täällä junassa\ntahtoo karkoittaa minut paikaltani, jolla olen istunut Viipurista\nasti...\n\n-- Kyllä minä sinut viipuroitsen! mörisi hra Kenonen ja kävi käsiksi\nsileäkasvoiseen herraan paiskatakseen hänet pois paikaltaan.\n\nEpäilemättä olisi hän sen tehnytkin, jos hän olisi ollut jonkin\nverran vahvempi tai jos vieras olisi ollut jonkin verran heikompi.\nMutta vaikka hra Kenonen onkin meikein aina rajattomasti luottanut\nkäsivoimiinsa ja vaikka hänellä omista puheistaan päättäen pitäisi\nolla suunnilleen seitsemän miehen voimat ja osapuilleen yhdeksän\nmiehen ymmärrys, kävi nyt kuitenkin, lyhyen käsirysyn jälkeen, niin\nodottamattomasti ja vastoin laskelmia, että se olikin hra Kenonen\nitse, joka tuli paiskatuksi. Vieläpä sellaista vauhtia, että hän\nlensi vaunun toiseen päähän istualleen keskikäytävälle, ja näki parin\nsilmänräpäyksen ajan erinäisiä hyvin koreita punaisia, sinisiä ja\nruohonpäisiä aurinkoja ynnä muita taivaankappaleita.\n\nSitten kömpi hra Kenonen ylös.\n\nJos hän olisi sillä hetkellä muistanut, että junassa on hätäjarru,\nolisi hän luultavasti käyttänyt sitä, mutta kun hän ei muistanut sitä\nseikkaa, niin syöksyi hän hakemaan junailijaa ja muita junamiehiä\navukseen hankkiakseen itselleen oikeutta.\n\nViereisessä vaunuosastossa pysähtyi hän kuitenkin ällistyneenä.\nSiinähän oli hänen ruskea kapsäkkinsä ja hänen päällystakkinsa, sanalla\nsanoen hänen paikkansa, joka tietysti oli vapaa ja koskematon.\n\nHra Kenonen oli taistellut tupakoitsemattomien joukossa, vaikka hänen\noikea paikkansa tietysti oli tupakkamiesten puolella.\n\nNyt olisi hra Kenosen ollut oikeaakaan palattava takaisin selittämään\nasiaa ja pyytämään anteeksi, mutta koska se olisi ollut vastoin hra\nKenosen sisällistä luontoa, niin kokosi hän kompeensa, meni seisomaan\nvaunusillalle ja hyppäsi seuraavalla asemalla pois junasta.\n\n\n\n\nXI\n\n\n-- Menee niin että menninkäiset oksilta katselevat, huomautti Taavetti\nTiilikainen, kun pikajuna täyttä vauhtia törmäisi kohti brittiläisen\nmaailmanvallan pääkaupunkia.\n\nKaupunkeja ja tehtaita ja kyliä kirkkoineen, joissa kaikissa oli\nsamanlaiset nelisnurkkaiset, tasakattoiset tornit, hiilikaivoksia ja\nloppumattomia hiilijunia ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja nokisen\nnäköisiä laitumia ja nokisen näköisiä lehmiä ja nokisen näköisiä pikku\npuroja ja nokisia tehtaan piippuja ja nokisen näköisiä, tiilistä\nrakennettuja taloryhmiä ja uusia kaupunkeja ja tehtaanpiippuja ja\nloppumattomia kivihiilivaunuja ja nokisen näköisiä lammaslaumoja\nja tehtaita ja laitumia ja pieniä puiston kaltaisia metsiköitä\nja tunneleita ja nokisen näköisiä lammaslaumoja ja loppumattomia\nkivihiilijunia ja...\n\nNiin: ja niin edespäin.\n\nHra Kenonen ja isäntä Tiilikainen olivat saaneet kerrassaan hyvät\nikkunanposkipaikat ravintolavaunussa, ja kun he ilokseen ja ihmeekseen\nhuomasivat, että he tulivat erinomaisen hyvin toimeen edeskäyvän\nkanssa, mitä keskinäiseen ymmärtämykseen tulee, niin oli heillä elämä\nkuin silkkiä. Hra Kenonen sanoikin, ettei hän näin ollen välitä, vaikka\njuna ajaisi Lontooseen pysähtymättä ympäri koko saaren ja veisi heidät\nHulliin takaisin. Sittenpähän olisi kerta kaikkiaan nähty koko hoito.\n\nEdeskäypä tuli sangen kohteliaana ja sujuvana ja hillittynä ja sileäksi\najeltuna, ja jakaus hänen päälaellaan oli suoranainen ihme. Tuntui\nmelkein siltä kuin olisi se ulottunut hyvän matkaa pääkuoren sisäänkin,\nniin että jos olisi katsonut lähempää, olisi voinut nähdä hänen\naivojensa toiminnan.\n\nTaavetti Tiilikainen oli vähän aikaisemmin valitellut nälkäänsä\nja arvellut, että eikö pitäne ottaa kalakukko esille. Nämä tämän\njunan herrat eivät näyttäneet sellaisilta, että ne olisivat suomea\nymmärtäneet, niin hyvä onni kuin heillä tähän asti on siinä suhteessa\nollutkin. Hra Kenonen honkasi heti, ettei tässä passaa ruveta omia\neväitään ahmimaan, ne heittävät muuten pois koko junasta tai ainakin\najavat pois tästä vaunusta, ja tässä vaunussa on hyvä olla, tästä ei\nlähdetä minnekään. Ei ainakaan vapaaehtoisesti!\n\nKun edelläkuvattu edeskäypä lähestyi ystäviämme kohteliaan, vaikkakin\nehkä hieman salakavalan näköisenä, ja ihmeellisen eriskummalliseen\nkylkikumarrukseen taipuneena kallisti suurenmoisen jakauksensa heidän\npuoleensa ja sanoi jotain, josta hra Kenonen oli erottavinaan sanan:\n\"lönsh\", niin katsoi Taavetti Tiilikainen hieman levottomana vuoroin\njakaukseen, vuoroin hra Kenoseen ja kysyi:\n\n-- Mitä se sanoo?\n\nHra Kenonen vastasi empimättä:\n\n-- Se kysyy, tahdommeko syödä aamiaista.\n\n-- Se on viisas poika, kun tuli semmoista kysymään... ja hyväsydäminen,\narveli Tiilikainen. -- Sano sille, että kyllä. Ja kovasti.\n\nHra Kenonen vastasi siis englanninkielellä:\n\n-- Jees, poks!\n\nRuokalistasta eivät he saaneet oikein selvää, mutta sitten kirkastuivat\nhra Kenosen kasvot, hän nykäisi edeskäypää hihasta, ja viittasi\nkauempana laitumella käyskentelevään nokisenharmaaseen lammaslaumaan ja\nmaiskutteli merkitsevästi suutaan.\n\nSilloin kirkastuivat myöskin edeskäyvän kasvot, ja hän huudahti: \"äi\nsii!\"\n\nOlut tilattiin yhtä helppotajuisella merkkikielellä. Hra Kenonen oli\navaavinaan olutpullon korkin korkkiruuvilla, sanoen samalla \"puks!\"\nja kaatavinaan lasiin, ja edeskäypä loisti kuin aurinko ja kiitti ja\nkumarteli ja nauroi: \"äi sii, äi sii, biö!\"\n\n-- Just, just! sanoi Kenonen. -- Bier, bier justiinsa, jees poks!.\n\nVoita ja leipää ja olutta ja tukeva, mehukas lammaspaisti poistivat\nnälän.\n\nJa sitten sopi taas katsella ohivilahtelevia kyliä ja kaupunkeja ja\ntehtaan piippuja ja loppumattomia kivihiilijunia ja varhaiskeväisiä\nmaisemia, ja juna syöksyi aina vain eteenpäin kuin vihastunut peto, ja\nryntäsi sisään tunneleihin ja hyökkäsi ulos tunneleista ja pysähtyi\nvain silloin tällöin joksikin silmänräpäykseksi jollekin suuremmalle\nasemalle. Lähempänä Lontoota tuli junaan yhä enemmän väkeä, ja moni\ntulijoista loi himoitsevia katseita myöskin Kenosen ja Tiilikaisen\npuoleen, sillä heidän pöydässään olisi ollut tilaa kahdelle muullekin,\nmutta silloin hra Kenonen mullisti silmiään niin merkillisellä tavalla,\nettä kylmäverisyydestään tunnetut englantilaiset menivät kerrassaan\ntoiseen vaunuun.\n\nEmme tahdo tuomita hra Kenosta, sillä jokainen tietää omasta\nkokemuksestaan, miten röyhkeiltä semmoiset henkilöt tuntuvat, jotka\nkoettavat tulla viereemme, kun olemme onnistuneet saamaan hyvät ja\nmukavat paikat. Vaikka voi siinä joskus sattua erehdyskin. Meille esim.\ntapahtui kerran kotimaassa, ollessamme parin kilpailevan virkaveljen\nkanssa matkalla Harjunkosken suurelle tehtaalle, tuollainen pieni\nerehdys.\n\nOlimme saaneet vaunussa sopivan nurkkauksen, kaksi vastakkain olevaa\nkahden hengen sohvaa. Yksi paikka siinä tosin jäi vapaaksi, mutta kuka\nsiihen nyt tulisi, kun ei ollut erikoisempaa ahtauttakaan. Näkihän\njokainen, että me olimme samaa matkaseuraa, joka oli saanut itselleen\noman nurkkansa.\n\nJuuri kun juna lähti liikkeelle, astui se neljäs mies vaunuun ja jäi\nseisomaan meidän kohdallemme, katsellen kysyvästi meihin kolmeen ja\nmeidän neljänteen paikkaamme.\n\n-- Onkohan tämä paikka vapaa? kysyi hän ystävällisesti, melkeinpä\ntutunomaisesti hymyillen.\n\nMe katsahdimme toisiimme.\n\nJokaisen meidän katseestamme saattoi, olematta mikään tutkinnon\nsuorittanut ja diploomin saanut ihmistuntija, aivan selvästi lukea,\nettä me emme halunneet neljättä miestä tähän.\n\n-- Kyllähän tämä paikka vapaa on, myönsi lopuksi yksi meistä vähän\nhidastellen. -- Mutta tuolla näkyy, tuolla vasemmalla puolen, olevan\nvielä parempaa tilaa.\n\n-- Siellä on kokonainen tyhjä sohva, selitti toinen meistä kiireesti.\n\n-- Niin, mutta sen yläpuolella näkyy olevan tavaroita... minä näin kun\nse nosteli niitä sinne, ilmoitti kolmas meistä.\n\n-- Onpas se rouva ottanut kapistuksia mukaansa! hymyili se neljäs\nmies. -- Mutta ehkä minä istun tähän, koska kerran tässäkin on vapaa\npaikka... jollei herroilla ole mitään sitä vastaan?\n\nVihasimme siitä hetkestä sitä neljättä miestä. Kukaan meistä ei aluksi\nvastannut mitään. Mutta täytyihän siihen jotain sanoa, kun se riivattu\nyhä seisoi siinä kysyvänä ja hymyilevänä.\n\n-- Mitäpäs meillä! murahti yksi meistä.\n\n-- Olkaa hyvä vain! lisäsi toinen meistä väkinäisesti.\n\nKolmas meistä, se, jonka vieressä oli se vapaa paikka, ei sanonut,\nmitään, vaan siirtyi olkapäitään kohauttaen enemmän ikkunaan päin,\nvalmistaen siten tilaa neljännelle miehelle.\n\n-- Kiitos! sanoi neljäs mies ystävällisesti hymyillen. -- Tuntuu olevan\nlämmintä tässä vaunussa...\n\n-- Hm... onhan tuota...\n\n-- Ehkä minäkin riisun palttooni? kysyi se neljäs mies kuin lupaa\npyytäen ja riisui sitten päällystakkinsa, ripustaen sen naulaan.\n\nMe kolme emme sanoneet siihen mitään.\n\nKoetimme ylimalkaan olla kuin ei sitä neljättä miestä olisi ollut\nolemassakaan. Mutta vaikeatahan se tietysti oli, kun se ei näyttänyt\nhuomaavankaan meidän kylmyyttämme.\n\nMuutamat ihmiset ovat todellakin sellaisia.\n\nTämä punertavine poskineen ja vesiharmaine silmineen oli mitä ikävin\nilmiö, naivi, tungetteleva, ymmärtämätön...\n\nHarmittava olento\n\nMe kolme olimme sanomalehtimiehiä. Me olimme maan kolmen lehden\nedustajat. Olimme matkalla Harjunkosken uuden tehtaan avajaisjuhliin.\n\nRupesimme matalalla äänellä juttelemaan keskenämme omista asioistamme:\n\n-- No, teillä oli oikea jymyuutinen se tämän aamuinen!\n\n-- Olihan se.\n\n-- Meillä se huomenna peruutetaan. Se on paljasta palturia alusta\nloppuun!\n\nJa niin edespäin.\n\n-- Teillä oli helkkarin huonosti luettu korehtuuri eilen. Mutta ei\nteillä sentään ollut yhtään niin kamalaa painovirhettä kuin meillä oli\ntänä aamuna. Se oli oikein pöyristyttävä!\n\nJa niin edespäin.\n\nSe kiusallinen neljäs mies sotkeutui keskusteluun, vaikka hänen olisi\npitänyt huomata, ettemme tahtoneet olla missään tekemisissä hänen\nkanssaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, sanoi hän nöyrästi hymyillen, herrat taitavatkin\nolla sanomalehtimiehiä?\n\nUhkaava, kolmen sekunnin pituinen hiljaisuus.\n\n-- Kyllä! jyrähti sitten eräs meistä, ääni hillitystä harmista\nvärähdellen.\n\nToinen meistä nousi äkkiä ylös ja alkoi pujotteleitua polviemme välistä\nvaunun käytävää kohti.\n\nMe muut katsahdimme häneen vähän kysyvästi.\n\nHän sanoi merkitsevällä äänenpainolla:\n\n-- Pistäydyn vain katsomassa tuolla toisessa vaunussa, olisiko siellä\ntilaa... _meille kolmelle!_\n\nJa hän meni.\n\nMeistä toisista tuntui tilanne hiukan kiusalliselta. Semminkin kun\nnäimme, että se neljäs mies oli vihdoinkin ymmärtänyt. Näimme sen hänen\nhymystään.\n\n-- Eivät kai herrat satu olemaan matkalla Harjunkoskelle?\n\n-- Kyllä!\n\nSe neljäs mies nousi ylös ja esitti itsensä: insinööri N.N.\nHarjunkoskelta.\n\n-- Minun nimittäin pitäisi toimia tehtaan isännistön puolesta herrojen\nmatkaoppaana... ja aloin heti vaunuun tultuani aavistaa, että herrat\novat juuri niitä, joita etsin, selitti hän hymyillen.\n\nHänen hymynsä oli hyvin älykästä ja miellyttävää. Ilmeisesti hauska,\nhuumorintajuinen herra. Mekin hymyilimme.\n\nSe vaunusta lähtenyt palasi takaisin ja jyrähti:\n\n-- Tulkaa pois pojat, siellä on tilaa!\n\nTietysti me jäimme paikoillemme.\n\nJa hauska matka siitä tulikin.\n\nSemminkin kun se neljäs oli niin kovasti mukava mies.\n\nMutta hra Kenosen ja Taavetti Tiilikaisen matka meni kuin virran\njuoksu, ja he olivat nähneet melkoisen läpileikkauksen Englannista,\nkun maailma lopulta alkoi näyttää olevan taloja täynnä ja juna kulki\nmilloin niiden välistä, milloin taas ylä- tai alapuolella, ja puhkaisi\ntaas jonkun tunnelin ja pysähtyi äkkiä.\n\nKuului huutoa ja kohinaa ja liikettä ja kaikki matkustavaiset alkoivat\ntunkeutua vaunun ovia kohti ja hra Kenonen vilkaisi kelloonsa, veti\nsyvään henkeään, katsoa muljautti Taavetti Tiilikaiseen kummallisen\nsilmäyksen ja sanoi kumealla äänellä:\n\n-- Nyt ollaan Lontoossa!\n\n-- Päästiinpäs! sanoi siihen maanviljelijä Taavetti Tiilikainen\nKurkiharjusta.\n\nTiilikainen ja Kenonen kapusivat viimeisinä alas junasta\nVictoria-asemalle.\n\n\n\n\nXII\n\n\nMatkamiesten astuttua junasta kuuli hra Kenonen nuoren naisen huudon:\n\n-- Isä!\n\n-- Hei, hei, sanoi hra Kenonen tyttärelleen Leenalle. -- Meidän on\nensiksi saatava minun ja Tiilikaisen tavarat pois pakaasista, muuten ne\nmenevät hiiden kattilaan.\n\nSe oli verraten pian tehty.\n\nSiellä pakaasivaunun luona oli jo Tiilikainenkin erään nuoren miehen\nkanssa.\n\n-- Tässä on minun poikani Jaakko, esitteli Taavetti Tiilikainen.\n\nHra Kenonen ojensi majesteetillisesti kouransa ja puristi nuoren miehen\nkättä, mutta sitten hänen silmänsä pullistuivat ja suunsa aukesi:\n\n-- Häh?! mörähti hra Kenonen kummastuneena.\n\nSillä hänen edessään seisoi ilmielävänä se sama epäilyttävä\nnuorukainen, joka oli ojentanut suurimman kukkakimpun hänen\ntyttärelleen Leenalle silloin kun tämä syksyllä lähti Englantiin.\n\n-- Eriskummallista! sanoi hra Kenonen.\n\n-- Mikä sitten? kysyi Leena Kenonen, seuraten jonkinlaisella\nlevottomuudella isänsä ilmeitä.\n\n-- Nuori mies, sanoi hra Kenonen kumealla äänellä, vastatkaa erääseen\nkysymykseen!\n\n-- Kyllä, kernaasti! vakuutti nuori mies alttiina palvelukseen.\n\n-- Siis -- mutta ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte: oletteko te\ntämän maanviljelijä Taavetti Tiilikaisen poika Kurkiharjusta?\n\nNuori mies vakuutti varmasti olevansa juuri sama henkilö.\n\n-- Se on sangen merkillistä, sanoi hra Kenonen tuomarin äänellä, mutta\nminä olen nähnyt teidät ennenkin.\n\n-- Ei se niinkään merkillistä ole, väitti nuori mies vastaan,\nvilkaisten salavihkaa neiti Leena Kenoseen, joka sadetakki yllään\nkuunteli mielenkiinnolla tätä ajatusten vaihtoa. -- Olenhan minäkin\nnähnyt hra Kenosen monta kertaa Helsingissä.\n\n-- Te olitte saattamassa tätä tyttöä -- nyt muistan -- silloin kun hän\nlähti matkalle?\n\n-- Olinhan siellä minäkin... me kun ollaan koulutoverit, kertoi nuori\nmies.\n\n-- Jassoo, sanoi hra Kenonen. -- Minusta se vain tuntui...\n\nHän ei ennättänyt sanoa, miltä se hänestä tuntui, kun lontoolaiset\nkantajat, joilla näytti olevan vähän kiire, sysäsivät hänet syrjään.\n\nSilloin suuttui hra Kenonen sangen kovin ja tavoitti erästä kantajaa\nkauluksesta, onnistumatta kuitenkaan ja huusi ankarasti:\n\n-- Minnekkä teillä on semmoinen h--tin hoppu!?\n\nKantajat nauroivat hänelle ja vastasivat jotain, jota hra Kenonen ei\nymmärtänyt, mutta Leena Kenonen näytti sen ymmärtävän, koskapa hän\npunastui ja vastasi jotain vihaisella äänellä suulaimman näköiselle\nkantajalle.\n\nHetken kuluttua oli tavarat saatu autoihin. Tiilikainen poikineen\nja kalakukkoineen ajoi ensinmainitun asuntoon, jossa hänelle oli\nolinpaikka valmistettu, kun taas Leena oli hra Kenoselle vuokrannut\nhuoneen pienestä hotellista Kensingtonin puolella, aivan läheltä sitä\ntaloa, jossa neiti Kenonen asui täysihoidossa jonkun leskirouva Smithin\ntai Brownin tai Jenkinsin luona.\n\nKun hra Kenonen oli saatu sijoitetuksi huoneeseensa ja tavarat oli\npinottu tuoleille ja kaappeihin ja kädet oli pesty ja parta ajeltu ja\npuhdas kaulus muutettu, sanoi Leena Kenonen, että isä oli kutsuttu\nkello viiden teelle sen rouva Smithin tai Brownin tai Jenkinsin luo.\n\n-- _Teelle?_ kysyi hra Kenonen harmistuneena. -- Täytyykö minun juoda\n_teetä?_\n\nLeena Kenonen vakuutti, että jokaisen täytyi Englannissa juoda teetä ja\nettä kyllä siihen tottuu. Mutta hra Kenonen puhisi ja haukkui teen ja\nenglantilaiset, ja katsoi kylmään, avoimeen takkaan, jonka edessä oli\npari kivihiilen palasta, ja sanoi, että tässä huoneessa vetää.\n\nLeena Kenonen ilmoitti, ettei Englannissa semmoista huonetta olekaan,\njossa ei vetäisi, kun esim. oven kynnys on tuntematon käsite, mutta\nettä siihenkin tottuu.\n\nHra Kenonen murisi jotain ja puuhaili jotain selin tyttäreensä\nkääntyneenä kapsäkkinsä ääressä ja sujautti jotain kapsäkin pohjalta\npovitaskuunsa ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Mutta vielä ovea\nlukitessaan sanoi hän rajatonta halveksumista ja osittain pelkoakin\nilmaisevalla äänellä:\n\n-- _Teetä!_\n\nHra Kenosen huone oli hotellin ylimmässä kerroksessa, mutta hissi\nkuitenkin oli, ja kun Leena Kenonen painoi nappia, tuli hissi\nvormupukuisine hissipoikineen ylös kuin tuoksaus.\n\n-- Ottakaa hattu päästä, isä, kun hississä on naisia, kuiskasi neiti\nKenonen, kun he astuivat sisään hissiin.\n\n-- Ketä naisia? kysyi hra Kenonen katsahtaen kummastuneena ympärilleen.\n\n-- _Minä_, huomautti neiti Kenonen.\n\nHra Kenonen hönähti ylenkatseellisesti, mutta hänen tyttärensä Leena\nlisäsi:\n\n-- Nimittäin, jos tahdotte, että teitä hotellissa pidetään\nherrasmiehenä.\n\nSilloin tempaisi hra Kenonen hatun päästään, mutta hissi oli jo päässyt\nalas ja hissipoika avasi oven juuri päänsä paljastavalle hra Kenoselle\nja otti tämän kunnianosoituksen itselleen ja kumarsi syvään.\n\n-- En minä sitä sinulle tarkoittanut, senkin marakatti, sanoi hra\nKenonen äkäisesti, ja hissipoika kumarsi toistamiseen.\n\nTämän jälkeen tunsi hra Kenonen voittamatonta vastenmielisyyttä tätä\nhissipoikaa kohtaan ja julmisteli hänelle aina kulmakarvojaan ja\npainoi hatun lujemmin päähänsä hissiin astuessaan. Mutta hissipoika\nkohteli hra Kenosta erinomaisella, melkeinpä liioitellulta tuntuvalla\nkohteliaisuudella, niin että hra Kenonen muljautti häneen usein\nepäluuloisia silmäyksiä, valmiina ravistamaan poikaa kauluksesta,\nmikäli vähäisintäkään ivamielisyyttä hänessä huomaisi. Mutta\nnuoren brittiläisen kasvot olivat aina yhtä järkähtämättömät ja\nselittämättömät.\n\nLeskirouva, jonka luona Leena Kenonen asui, oli pitkähkö ja laiha\nihminen, sillä kaikki Englannin naiset ja erittäinkin täysihoitolaisia\npitävät leskirouvat ovat suuremmassa taikka vähemmässä määrässä\npitkähköjä ja laihahkoja ihmisiä. Hän otti hra Kenosen vastaan\nerinomaisen ystävällisesti ja kysyi:\n\n-- Do you speak English?\n\n-- Oo, jees, mykky liite, vastasi hra Kenonen epävarmasti, ja\nsitten sujui kanssapuhe rentonaan, ja jos sattui joitakin pieniä\nväärinkäsityksiä, niin ne selvitti tulkkina toimiva Leena Kenonen, ja\nhra Kenonen käytti kaiken kielitaitonsa ja vastaili parhaan kykynsä\nmukaan:\n\n-- Jees... jees poks... juu, juu, jassoo... ool rait, haudujuuduu...\nveri well.\n\nVälistä sattuivat hra Kenosen vastaukset niin paikalleen, että Leena\nKenonenkin alkoi luulla isänsä osapuilleen ymmärtäneen mistä oli\nkysymys, mutta jo seuraava vastaus meni tavallisesti aivan päin\nhiiteen, niin että Leenan täytyi ryhtyä selvittämään, ja rouva Smith\ntai Brown tai Jenkins hymyili kuin viimeisten päivien pyhimys, niin\nettä hänen suussaan näytti olevan kaksi kertaa enemmän hampaita\nkuin muilla ihmisillä, ja vakuutti, että hra Kenonen on ehtinyt jo\nkunnioitettavan pitkälle englanninkielen taitamisessa, ja kun hän vain\non vähän aikaa Lontoossa, niin laskettelee hän sitä ihan rentonaan.\n\nKun hra Kenonen otti ensimmäisen teekupin käteensä ja maistoi\nensimmäisen kulauksen tuota väkevää teetä, kohosi hiki hänen otsalleen,\nikäänkuin olisi hän nielaissut kalanmaksaöljyä. Hra Kenonen piti\nteekuppia vasemmassa kädessään ja otti oikealla nenäliinan taskustaan\nja antoi sen pudota pöydän viereen lattialle ja kumartui ottamaan\nsitä ylös laskematta kuppia kädestään pöydälle, ja pujahti samassa\npöydän alle ja kourasi kädellään povitaskua ja löräytti taikatemppujen\ntekijän nopeudella ja kätevyydellä povitaskussa oivasta taskumatista\njotain teekuppiin ja nousi ylös ja pisti nenäliinan taskuunsa ja sanoi\nkohteliaasti emännälle:\n\n-- Pardong!\n\nNyt ei tee maistunut hra Kenosesta ensinkään vastenmieliseltä, vaan\nhän joi sen ilmeisellä mielihyvällä, ja kun hänelle tarjottiin toinen\nkuppi, niin otti hän tarjouksen kiitollisuudella vastaan ja pudotti\ntaas nenäliinansa, ja ottipa hän kolmannenkin kupin ja pudotti samassa\nkolmannen kerran nenäliinansa.\n\nOnneksi ei hra Kenoselle tarjottu neljättä kuppia.\n\nHra Kenonen punoitti aika lailla poislähtiessään ja kumarteli rouva\nSmithille tai Brownille tai Jenkinsille lukuisia kertoja ja puhui\nenglantia suun täydeltä:\n\n-- Tänk juu... oo jees... äi sii... juupa juu... morningpost...\nhaudujuuduu... veriwell... ool rait...\n\nJa kun Leena Kenonen oli saattanut isänsä takaisin hotellihuoneeseen\nja lähtenyt asuntoonsa, painoi hra Kenonen nappia ja huusi\nsisäänkurkistavalle palvelevalle hengettärelle mahtipontisesti:\n\n-- Huiski!\n\nJa \"huiskia\" tuli kuin tulikin.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSeuraavana päivänä oli hra Kenosella harvinainen ja mieltäkiinnittävä\ntilaisuus tehdä automatka englantilaiselle maaseudulle. Mutta ennenkuin\nkerromme siitä, sallittakoon meidän ensin vielä kerran poiketa\nvarsinaisesta juonestamme ja vertauksen vuoksi esittää, millaista\nhuvia automatka suomalaisella maaseudulla vielä tätä nykyä saattaa\nolla. Tässä kerrotun matkan \"Pilikon poskitiellä\" ovat asianomaiset\nmeille kertoneet, ja heidän katseestaan, äänestään ja koko olennostaan\nhenkäili meitä vastaan niin ilmeinen ja vilpitön totuudenrakkaus,\nettemme usko heidän paljonkaan liioitelleen, jos ensinkään. Ja\nsitäpaitsi: lukija itsekin on luultavasti joskus joutunut samanlaisiin\nkohtaloihin, niin ettei niissä ole hänelle mitään uskomatonta.\n\nAsianomainen, johtajaksi nimittämämme henkilö kertoi mainitusta\nmatkastaan seuraavia piirteitä:\n\nJohtaja ja maisteri istuivat auton perällä, ja niinsanoaksemme\nkuskipukilla istui johtajan uskollinen ja koettu automies Paavo.\n\nLuonnollisesti oli retkikunta erinomaisesti varustettu niin kartoilla\nkuin muillakin nykyajan mukavuuksilla. Semminkin juuri kartoilla.\nKartat ovat automatkalla tärkeät välikappaleet, vaikkapa ei olisikaan\nkysymys matkasta Mongolian halki. Kun vain osaa niitä käyttää ja\nmuistaa painaa mieleensä, kuinka monen tienhaaran ohi on ajettu.\n\nSavon sydänmaille olivat he nyt painuneet ja söivät yksinkertaista,\nmutta tukevaa päivällistään muutamassa majatalossa, perunoita,\nkokonaisia paistettuja ahvenia ja riisiryynikeittoa, sellaista\nvelliksi sakeahkoa, puuroksi vetelähköä. Siis ruokaa, jonka jälkeen\nmies mielellään huokaa, tunnin tai puolitoista, ellei satu erikoista\nkiirettä olemaan.\n\nOlivat he kysyneet kalakukkoakin ja saaneet vastaukseksi kummastuneen\nkatseen, ikäänkuin olisivat tilanneet paistettua kissaa. He olivat\neteläsuomalaisia, joten heille oli annettava anteeksi, etteivät he\ntietäneet, ettei kalakukko ole Savossa samanlainen ruokalaji kuin\nLindströmin pihvi Helsingin ravintoloissa, jonka saa heti, milloin vain\npyytää ja joskus pyytämättäänkin. Sitäpaitsi ei kalakukko koskaan eikä\nmissään tapauksessa kuulu savolaisen majatalon ruokalistaan.\n\nPäivällisen jälkeen otettiin kartat esille. Tarkoituksena oli päästä\nillalliselle ja yöpuulle lähimpään kaupunkiin. Lähin ei kuitenkaan\ntässä tapauksessa merkinnyt varsinaisesti lähellä olevaa, sillä\nkaupunkiin tuli matkaa 95-100 kilometriä, niinkuin maisteri taitetusta\ntulitikusta tehdyllä tilapäisellä harpilla totesi. Matkailija, joka\non joutunut viettämään öitään sydänmaan seutujen majataloissa, kyllä\nymmärtää, miksi johtaja ja maisteri kernaasti halusivat yöksi kaupungin\nseurahuoneelle.\n\nMajatalon vanha isäntä-ukko, joka oli syrjäkorvalla kuunnellut\nmatkasuunnitelman kehittämistä, tokaisi:\n\n-- Ei sitä tule kaheksookaankymmentä kilovirstoo, jos siellä\nLehmäniemen kohalla oijustaa Pilikon poskitietä pitkin...\n\nMatkustajat kysyivät, että missäs asti se semmoinen Lehmäniemi sitten\non, ja saivat kuulla, että kolmisenkymmentä kilometriä sinne on. Ja\nsen poskitien pituus lienee noin parisen penikulmaa. Ja sitten tokkopa\ntullee enää kolmea penikulmaa kaupunkiin.\n\nEräällä kartalla näytti niillä seuduin olevan todellakin merkittynä\njonkinlainen tie, jonka saattoi olettaa tuoksi matkaa lyhentäväksi\n\"Pilikon poskitieksi\".\n\n-- Mutta pääseekö siitä autolla?\n\n-- Ovat ne siitä, kuuluvat ajaneen vaikka millä...\n\n-- Mitäs Paavo arvelee? kysyi maisteri. -- Yritettäisiinkö?\n\n-- No jos se senkin verran lyhentää, niin voisihan sitä yrittää, arveli\nPaavo, joka oli aamusta alkaen istunut ratissa. -- Käännytään takaisin,\njos näyttää liian mahdottomalta.\n\nSe neuvo kelpasi johtajalle ja maisterille, ja majatalon ukko vahvisti\npäätöksen lopullisesti, huomauttaen:\n\n-- Sama valtahan se on matkustavaisella keäntyä takasin kuin männä\netteennipäin!\n\nSavossa matkustamisella on sekin hyvä puolensa, että siellä on aina\nlypsämättä saatavissa hyviä neuvoja.\n\nAjettiin taas kohtalaista ja tasaista vauhtia tunnin verta, eikä Paavo\nkironnut kuin pari kolme kertaa, mikä todisti maan tierumpujen yleensä\nolleen tyydyttävässä kunnossa. Oli alettu katsella vasemmalle, mutta\nmitään \"Pilikon poskitieksi\" arvioitavaa tienhaaraa ei oltu huomattu.\n\nVihdoin pysäytettiin erään kolmea lehmänkantturaa ohjailevan eukon\nkohdalla, että tietääkö hän, missä asti se poskitie on.\n\nEukko retuutti ensin varovaisuuden vuoksi lehmät ojaan, toisia\nvetäen, toisia työntäen. Itse meni hän ojan taakse ja ryhtyi sieltä\nvastailemaan:\n\n-- Pilikonko... johan työ ootta ajanna sen sivu!\n\n-- Emme me ole mitään tienhaaraa huomanneet.\n\n-- Eihän ne taho äkkinäiset sitä huohmata... huohmasijakos työ sen\npunaseks mualatun talon, jonka sivu työ viimeks ajoja?\n\n-- Jaa? kyllä me sen huomasimme... sen, jossa on nuusniekka juuri\nmaantien laidassa.\n\n-- Nuusniekkapa tosijaan, hä hä hä... no se tie keäntyy justiisa sen\npömpelin ja riihen välitse.\n\n-- P--kos sitä olisi sieltä osannut ruveta haistelemaan, ihmetteli Paavo\nsuorasukaiseen ja kansanomaiseen tapaansa.\n\nKäännyttiin takaisin. Löytyi nyt helposti poskitiekin, kun oli niin\nselvät merkit.\n\nTalon pihamaalla näkyi vain keskenkasvuinen poika, joka nenäänsä\nmiettiväisenä kaivellen tarkasteli autoa ja siinä istujia.\n\n-- Poika hoi!\n\nPoika lakkasi kaivelemasta nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli valmis\nkuulemaan.\n\n-- Tuoko se on se Pilikon tie?\n\n-- Siitähän se männöö, myönsi poika.\n\n-- Voiko sitä ajaa autolla?\n\n-- On ne siitä ajaneet autollai...\n\nPaavo käänsi päättäväisesti koneen edellämainittujen vaatimattomien,\nmutta talossa tarpeellisten huoneiden välitse. Poika ryhtyi jatkamaan\nkeskeytynyttä askarteluaan kasvojensa keskiosassa.\n\nPilikon poskitien alkupää oli sileätä ja nurmettunutta tien pohjaa.\nIlmeisesti ei tämä suositeltu oikotie kärsinyt liikarasitusta, jota\nmaaanteihimme nähden yleensä valitetaan.\n\n-- Alku tien kaunistaa, muovaili johtaja vanhaa sananlaskua.\n\nMihin Paavo, jolla tuntemattomille teille lähdettäessä oli taipumusta\nprofeteeraamiseen, lisäsi:\n\n-- Mutta lopussa kiitos seisoo.\n\nJatkaen hetken kuluttua, kun keskelle tietä ilmestyi iso kivi, niin\nettä täytyi ruhjoa pari keskikokoista katajapensasta, kansallisen\nkestävyytemme symboolia:\n\n-- Ja saattaa seisoa autokin...\n\nTalotonta taivalta se oli. Tie jätti, lievemmin sanoen, tilaa\ntoivomuksille.\n\n-- Voi se siitä sentään vielä parantuakin, arveli johtaja, joka on\noptimistinen luonne.\n\n-- Ainakin on siinä parantumisen varaa, murahti maisteri, vilkaisten\nkelloonsa.\n\n-- Minä en tykkää siitä, että kangasmaa näyttää loppuvan ja sekametsä\nalkavan, puhui ratissa istuja kuin itsekseen. -- Tiedä vielä,\nminkälaiselle suolle tässä lopuksi joutuu...\n\nHetken perästä ilmoitti hän:\n\n-- Siitä minulla kuitenkin on hyvä mieli, ettei tämä auto ole minun...\nse olisi kova isku köyhälle miehelle.\n\nJohtaja, joka ei voinut ilahduttaa itseään samalla tosiasialla,\nsynkistyi jonkin verran. Vaikka hän, kuten edellä mainittiin, onkin\npohjaltaan optimistinen luonne.\n\nTiestä ei nyt enää voinut sanoa, että se oli huonoa. Se oli nimittäin\nmuuttunut kurjaksi. Milloin se ei ollut vaaleanharmaata pehmeätä\nsavivelliä, oli se ankarata louhikkoa, mikä teki Paavon synkkien\naavistusten pikaisen toteutumisen enemmän kuin todennäköiseksi.\nVaihteen vuoksi oli se silloin tällöin melkoisen huolimattomasti\nsekoitettua savivellilouhikkoa.\n\n-- Olen minä parempiakin teitä ajanut, muisteli Paavo menneisyyttään.\n\n-- Nyt on tunti ajettu, ilmoitti johtaja hyvin pitkän äänettömyyden\nperästä.\n\n-- Seitsemän kilometriä, vastasi Paavo, joka piti tarkkaa vaaria\nmatkamittarista sellaisilla teillä, joitten reunoja eivät\nkilometripatsaat kaunistaneet. Ja tämä oli kyllä sellainen tie. --\nSiinä ajassa sen riski mies jokseenkin käveleekin, huomautti Paavo\nohimennen.\n\n-- Pahuksen äijä siellä kestikievarissa! puhkesi maisteri äkkiä\npuhumaan, tulkiten epäilemättä yleisen mielialan. -- Tarvitsisi\nköniinsä aika lailla!\n\n-- Ja se pojanmölli siellä nuusniekan luona! lisäsi Paavo\npuolueettomuuden vuoksi.\n\nMetsän rämeikköön ilmestyi vihdoin aukko, ja aukossa oli perunamaa\nja tien vieressä mökki. Pienellä pihamaalla oli aluksi vain kaksi\npaitasillaan olevaa lasta, jotka auton nähtyään vilistivät sisään niin\nettä paljaat pakarat vilkkuivat.\n\n-- Antaa pysähtyä! huusi johtaja, mutta hiljaa kulkenut auto, jonka\nvasen etupyörä oli pudonnut syvänlaiseen kuoppaan, pysähtyi samassa\nitsestäänkin.\n\n-- Siinä hän nyt sitten on! totesi Paavo maltillisesti.\n\nMökistä tuli esille eukko avojaloin ja kuvankauniisti kohotetuin\nhelmoin, ikäänkuin olisi hän juuri ollut lattian pesussa. Hänellä oli\nkäsivarrellaan toisella vuodella oleva lapsi, ja helmoissa riippui\npuolenkymmentä vähän suurempaa, joilla kaikilla oli joko etusormi tai\npeukalo suussa.\n\n-- Kato nyt Henrikki autoo! kehoitti mökin eukko sylissään olevaa.\n\n-- Tää Henrikki kun ei näet ouk vielä millonkaan nähnä autoo, lisäsi\nhän anteeksipyytävästi hymyillen herroille.\n\n-- Koska tästä teidän ohitsenne on viimeksi auto ajanut? kysyi maisteri\ntutkimusta suorittavan poliisikomisaarion tavoin.\n\n-- Ajohan tästä yks herra kaupunnista toissa kesänä, mutta se sano\njottei hän toista kertoo tätä tietä aja, vaikkei ois mittään muuta\ntietä koko leänissä...\n\n-- Sen minä kyllä uskon! vakuutti Paavo, ryhtyen mökin pihalta\nnoutamallaan kangella nostamaan etupyörää kuopasta.\n\n-- Kuinka pitkälti tätä tietä vielä riittää? kysyi johtaja.\n\n-- Niin jottako vallanmuantielle? Mikäpä sitä lienöön niin metrilleen\nmitanna, vuan ennen ne kuuluvat räknänneen sen kahekstoista\nvenäähenvirstaks.\n\n-- Onko se yhtä huonoa kuin tähänkin asti? tiedusteli maisteri synkästi.\n\n-- No ei se taija paljon parempookaan ollak... eikähän siitä ennee\nkukkaan ajakkaan...\n\n-- Käännetään takaisin! määräsi johtaja.\n\nMökin pihassa päästiin jotenkuten kääntymään, tekemällä pieni vierailu\nperunamaallekin.\n\n-- Nyt on ainakin tuttua tietä, mutisi maisteri.\n\n-- Kato nyt, Henrikki, nyt se lähtöö! huusi mökin eukko.\n\nOli kulunut tasan kolme tuntia siitä, kun poskitielle poikettiin, kun\nauto jälleen nousi maantielle riihen ja pikkukamarin välitse. Paavo\nheitti ikävöivän silmäyksen pihaan, mutta nyt ei näkynyt sitä nenäänsä\nkaivelevaa poikaakaan, jolle Paavolla olisi mielestään ollut jotain\nasiaa.\n\nMaantielle päästyä ja pannessaan kuraisen koneensa kovempaan käyntiin\nilmoitti Paavo ykskantaan herroille:\n\n-- Juu, se oli se niinsanottu \"Pilikon poskitie\"...\n\n\n\n\nXIV\n\n\nNiin -- seuraavana aamuna, kun hra Kenonen oli tuskin kunnolla ylös\npäässyt, ilmestyi huoneeseen ilman koputuksia tai muita naputuksia\nisäntä Taavetti Tiilikainen ja sanoi yksinkertaisesti.\n\n-- Huomenta!\n\n-- Moorning! vastasi hra Kenonen. -- Kuinka sinä olet tänne tullut?\n\n-- Hissillähän minä tulin. Se käypi niin sievään. Ja numero oli ovella,\nniin että mikäpäs tässä. Meillä on auto kadulla odottamassa, joudu\nmukaan!\n\n-- Kenellä \"meillä\"? kysyi hra Kenonen, joka oli tummanpunainen\nkasvoiltaan, koska hän oli juuri ankarassa taistelussa\nkauluksennappinsa kanssa.\n\n-- Jaakolla ja minulla, ilmoitti Tiilikainen. -- Jaakko sanoi, että\npitää meidän nähdä muutakin Englantia kuin lampaita, kivihiilijunia ja\nLontoo. Jaakko minut tänne sinunkin huoneeseesi opasti.\n\n-- Se tuntuu olevan hyvin perillä asioista, tuo sinun poikasi, murisi\nKenonen. -- Minä tuskin itsekään tiedän, missä minä asun.\n\n-- Mikäs hänellä, vanhalla lontoolaisella, kehui isä Tiilikainen\npoika-Tiilikaisen asiantuntemusta. -- Sanoi, että pitää tehdä ajelu\njonnekin länteen päin maaseudulle... sanoi se sen paikan nimenkin, vaan\nen muista. Kuninkaan linna kuuluu olevan.\n\nHra Kenonen hörösteli korviaan. \"Kuninkaan linna\" vaikutti häneen\nmahtavasti. Hänelle ei ollut juolahtanut mieleenkään, että hän voisi\ntällä matkalla semmoisissakin paikoissa käydä.\n\nTultuaan valmiiksi astui hra Kenonen vieraineen ulos, painoi vanhan\nmatkustajan tottumuksella nappia, joka toi hissin poikineen ylös, ja\nmiehet olivat kymmenen sekunnin perästä alhaalla hotellin hallissa.\n\nSiellä istuivat korituoleissa neiti Leena Kenonen ja herra Jaakko\nTiilikainen.\n\n-- Mistä sinä olet tänne tullut? kysyi hra Kenonen tyttäreltään,\nrypistäen otsaansa.\n\n-- Kotoa tietysti! Herra Tiilikainen pyysi minutkin automatkalle...\n\n-- Hm, hm... murahteli hra Kenonen.\n\n-- Siellä on _niin_ kaunis ilma, selitti Jaakko Tiilikainen. -- Nyt on\nmainio tilaisuus tehdä huviretki Windsoriin.\n\n-- Sekö se on se kuninkaan linna? kysyi hra Kenonen.\n\n-- Se... kuninkaalliset käyvät siellä melkein joka viikko. Mutta pääsee\nsinne yleisökin.\n\nHra Kenonen lausui olevansa oikeastaan periaatteessa tasavaltalainen,\nmutta kuulleensa, ettei Englannin kuningas ole mikään tyranni, joten\nhän katsoi voivansa suostua ehdotukseen.\n\n-- Mutta milloinkas me tätä kaupunkia katselemme?\n\n-- Onhan siihen vielä aikaa, arveli Tiilikainen.\n\n-- Käydään nyt ensin katselemassa näiden maanviljelyksiä.\n\n-- Yhäkö tätä kaupunkia riittää? kysyi Tiilikainen, kun oli ajettu\nviisi minuuttia.\n\n-- Eihän tämä ole kuin kaupungin toista laitaa, huomautti Leena\nKenonen. -- Meillä on takanapäin kaupunkia pari penikulmaa.\n\n-- Hoi helkkarissa! sanoi Tiilikainen. -- Sehän on puolta pitempi matka\nkuin meiltä kotoa Kurkiharjun kirkolle.\n\nVihdoin oltiin oikealla maaseudulla. Thames-virta luikerteli täällä\npienenä, sievänä, viheriärantaisena jokena.\n\n-- Tämä on kyllä erilaista kuin Kurkiharjussa, myönsi isä Tiilikainen.\n-- Mutta ihmiset kävelevät täällä kahdella jalalla niinkuin sielläkin.\n\nHra Kenonen oli enimmäkseen ollut vaiti, sillä hän oli pitänyt silmällä\nLeenaa ja Jaakkoa, mutta kun hän ei huomannut mitään erikoista,\nrauhoittui hän vihdoin ja suuttui itselleen ja haukkui itsensä\najatuksissaan vanhaksi hölmöksi, joka haaskaa kalliit ja muistorikkaat\nhetket tyhjänpäiväiseen hautomiseen, sillä jos noilla pennuilla\nolisikin joitakin salajuonia, niin yhdellä sanallahan niistä tulee\nloppu. Ja sitäpaitsi ei niillä näytä mitään olevankaan.\n\nJa hra Kenonen ravisteli itseään niin että suuri auto tutisi,\nkaristellen siten yltään kaikki turhanpäiväiset ja vahingolliset\npäänvaivat, ja ryhtyi Leenan ja nuoremman Tiilikaisen välityksellä\npumppuamaan tietoja autonkuljettajalta, joka osoittautuikin\nehtymättömäksi tietojen lähteeksi. Ja hra Kenonen kysyi Leenalta, mikä\nse \"Uindze\" on, ja kuultuaan, että se on juuri se Windsor, mihin\nollaan menossa, niin hra Kenonen pyysi saada tiedustella, miksi sitä\nei sitten nimitetä oikealla nimellään, ja ilmoitti haluavansa nähdä\nWindsorissa ensiksikin kuninkaan huoneet, jos sinne pääsee, ja toiseksi\nsen paikan, jossa ne Windsorin iloiset rouvat olivat.\n\n-- Anna sinä ne olla, vanha mies! sanoi Tiilikainen, mutta Kenonen\nsuuttui ja sanoi, ettei Tiilikainen ymmärrä Shakespearen taidetta\nenempää kuin Don Kuiksote tuulimyllyjä.\n\nTultiin siitä Windsoriin, syötiin kaupungissa eräässä ravintolassa\naamiainen, jonka hra Kenonen välttämättä tahtoi maksaa ja maksoikin,\nja lähdettiin linnaa katselemaan. Kuninkaalliseen huoneistoon päästiin\nkuin päästiinkin, ja hra Kenonen puhui englanninkieltä oppaana olevan\nvahtimestarin kanssa ja saavutti tuon kunnon vanhuksen kiitollisuuden\nylenmääräisillä juomarahoilla ja sanoi, että jos hänellä olisi tämä\nlinna, niin tekisi hän siinä erinäisiä muutoksia, joista ensimmäinen\nolisi se, että hän ajaisi kaikki turistit pellolle ja panisi portille\nsakkotaulun ja pyövelin ja mestauspölkyn varoittaviksi esimerkeiksi.\n\nP. Yrjön kuuluisa kappeli katsottiin myöskin, minkä jälkeen hra Kenonen\nkäski vahtimestarilta kysyä, missä ne iloiset rouvat olivat.\n\nVahtimestari näytti erästä vanhuuttaan harmaata linnan sivurakennusta\nja sanoi, että iloiset rouvat ovat olleet siellä, ja kun hra Kenonen\nkysyi, eikö niitäkin saisi nähdä, ja vahtimestari ilmoitti, ettei\nse valitettavasti käy päinsä, koska ne jo ovat kuolleet, niin tuli\nhra Kenonen surumieliseksi ja sanoi, että semmoistahan se on, yhtenä\npäivänä ollaan iloisia ja nauretaan ja kikatetaan, mutta toisena\npäivänä on kikatus jo loppunut.\n\nHra Kenonen sanoi, että kyllähän tämä paikka jo on nähty, ostetaan\nnyt vain postikortit muistoksi ja lähdetään Lontooseen, missä on eri\nhumina, joka on vielä kokonaan tutkimatta.\n\nLontooseen palattiin iltapäivällä toista tietä, ja eräässä paikassa\npysäytti kuljettaja auton ja viittasi joen rannalla alavalla nummella\nolevaan yksinäiseen, vanhaan ja pieneen rakennukseen, sekä selitti\njotain nuoremmalle Tiilikaiselle.\n\n-- Kuulkaa! huusi tämä. -- Tuo tuolla on tärkeä historiallinen paikka!\n\n-- Tuoko tönö tuolla? kysyi hra Kenonen epäilevästi. -- Ei se ainakaan\nkovin tärkeältä näytä.\n\n-- Niin, mutta se on se kuuluisa Runnymeden niitty, jolla Magna Charta\nallekirjoitettiin kesäk. 15 p. 1215.\n\nHra Kenonen kysyi, mikä se semmoinen kartta oli ja oliko siinä\nlailliset karttamerkit, ja kuultuaan, että se oli englantilaisten suuri\nvapauskirja, joka silloisen kuninkaan oli ollut pakko antaa, niin sanoi\nhra Kenonen, että olisivat sitten tehneet järkiään tasavallan. Ja mikä\nse semmoinen kuningas on, joka antaa kapinallisten pakoittaa itsensä\nallekirjoittamaan sellaisia papereita? Jos hän, nimittäin hra Kenonen,\nolisi joutunut tuollaiseen asemaan, niin olisi hän mennyt tuonne\nWindsorin linnaan ja pannut portit lukkoon ja ladannut kanuunat ja\nsanonut, että tulkaapas ryökäleet lähelle, niin ammun teidät mäskiksi!\n\n-- Milläs se Juhana Maaton olisi ampunut, kun ei ollut ruutikaan vielä\nkeksitty? kysyi nuori Tiilikainen.\n\n-- Ha, ha! sanoi neiti Leena Kenonen.\n\nHerra Kenonen ällistyi vähän, mutta vihdoin hän avasi suunsa ja sanoi:\n\n-- No, olisi sitten keksinyt ruudin ensin!\n\n\n\n\nXV\n\n\nHra Kenonen oli nyt ollut viikon päivät Lontoossa, ja oli nähnyt paljon\nihmeitä. Hän oli käynyt museoissa, myöskin British Museumissa, missä\nhän oli kiinnittänyt erityistä huomiota egyptiläisen osaston pitkiin\nmuumioriveihin ja kysynyt, kuka niistä on Tutankhamen. Saatuaan kuulla,\nettei Tutankhamen ollut täällä, kysyi hän, miksi ei sitten sitä oltu\ntänne tuotu, ja ilmoitti, ettei hän näistä toisista äijistä välitä,\nolkoot omissa lämpimissään. Hänelle olisi näytetty kuuluisaa kirjastoa,\nmutta hän sanoi, että mitäs niistä kirjoista, on hän niitä ennenkin\nnähnyt.\n\nHän oli käynyt kuuluisassa eläintarhassa ja käynyt kuuntelemassa\nParlamenttitalon suuren kellon soittoa ja oli ollut tulla yliajetuksi\nCityssä ja oli ajanut maanalaisella radalla ja oli kerran lähtenyt\nyksin Hyde Parkiin ja eksynyt sieltä takaisin tullessaan ja oli\nkauhistunut hengessä ja ryhtynyt puhumaan englanninkieltä poliisin\nkanssa.\n\nViiden minuutin kuluttua oli hän tullut siihen masentavaan\njohtopäätökseen, ettei tuo poliisi osaa englanninkieltä, ja lähtenyt\njatkamaan matkaansa.\n\nSeuraavat 14-15 tuntia olivat kaameimmat hra Kenosen elämässä. Onneksi\noli hänellä rahaa, niin ettei hänen tarvinnut nälkää nähdä. Mutta kun\nhän koetti poliiseille ja autonkuljettajille selvittää, kuka hän on\nja missä hänen pitäisi asua, eivät nämä voineet muuta kuin pudistaa\npäätään ja luoda häneen osaaottavia silmäyksiä.\n\nOli tullut uusi päivä, ja Leena Kenonen oli kauhukseen saanut aamulla\nhotellissa selville, ettei hra Kenonen ollut koko yönä ollut kotona ja\nettei häntä oltu nähty sitten kun hän eilen aamulla jokseenkin näihin\naikoihin oli lähtenyt tavanmukaiselle kiertueelleen.\n\nLeena Kenonen säikähti pahasti, niinkuin luonnollista olikin, ja otti\nauton ja ajoi Tiilikaisten kortteeriin ja toimeenpani hälyytyksen.\nJaakko Tiilikainen sanoi heti, että asia on vakava, sillä jos hra\nKenonen on yksin ollut yön kaupungilla, niin on hänelle voinut tapahtua\nmitä tahansa, mutta Taavetti Tiilikainen otti asian rauhallisemmin ja\narveli, että kyllä se routa senkin porsaan vielä kotiin ajaa.\n\nJaakko Tiilikaisen ehdotuksesta ajoivat Jaakko ja Leena Suomen\nlähetystöön, missä heille kerrottiin eräältä Itä-Lontoon\npoliisiasemalta juuri soitetun, että siellä on etuhuoneessa aamuyöstä\nasti istunut eksynyt muukalainen, joka vuoroin itkee, vuoroin rähisee\njotain tuntemattomalla kielellä, lyö rintoihinsa, osoittaa itseään\netusormellaan, ja toistaa toistamistaan:\n\n\"_Finnish! Finnish! Jees poks_!\"\n\nMuuten ei hänellä poliisin ilmoituksen mukaan ole mitään hätää, sillä\nrahaa näyttää hänellä olevan, ja poliisin toimesta on hänelle hankittu\nteetä ja voileipää. Nyt nukkuu hän sikeästi kuorsaten penkillä ja\nmutisee joskus unissaan:\n\n\"Finnish... jees poks\".\n\nKun Leena Kenonen ja Jaakko Tiilikainen saapuivat poliisiasemalle,\nistui hra Kenonen haukotellen ja jossain määrin ränsistyneen näköisenä\npuusohvalla. Hänen katseensa kirkastui ja hän sanoi levollisesti:\n\n-- Moorning post!\n\nHra Kenonen kiitteli poliiseja ja tarjosi rahaa, mutta kun tämä tarjous\nkohteliaasti, mutta varmasti evättiin, sanoi hra Kenonen vilpittömästi:\n\"Tänk juu, sentlemen, veri mätsh!\" ja jonkinlainen päällysmies taputti\nhäntä ystävällisesti olkapäälle, puristi hänen kättään ja sanoi neiti\nKenoselle:\n\n-- Oikein kunnon herrasmies! Englanninkielen taito vain hieman\npuutteellinen. Ei pitäisi päästää yksikseen kaupungille.\n\nAjaessaan hotelliin sanoi hra Kenonen, ettei hänellä ollut mitään\nhätää, ja että on aivan suotta nostaa melua, jos hän sattuu vähän\nviivähtämään. Ei hän nyt sentään enää ainakaan Lontooseen eksy. Oli\nvain seikkailun halusta joutunut vähän liian kauas ja poikennut\npoliisiasemalle levähtämään, juttelemaan poliisien kanssa ja\nkatselemaan, millaista se niiden virantoimitus öiseen aikaan on\ntällaisessa suurkaupungissa. Oli siellä tarinoitu ja juotu yhdessä\nteetä, ja oli hän tainnut hiukan torkahtaakin.\n\nTämän seikkailun jälkeen ei hra Kenonen kuitenkaan astunut enää omin\nnokkineen ulos hotellinsa portista, mutta ukko Tiilikainen kulkea\nlotikoitti yksikseen ympäri Lontoota ja kävi kerran Kristallipalatsissa\nasti ja joutui pieneen riitaan maksusta autonkuljettajan kanssa\ntakaisin tultuaan. Autonkuljettaja haukkui englanniksi ja Taavetti\nTiilikainen suomeksi, ja poliisi oli epätietoinen, mutta kuunteli\nkuitenkin kohteliaasti myöskin Tiilikaisen väitteitä, vaikka ei\nluonnollisesti ymmärtänytkään yhtään sanaa. Tämä tora tapahtui\nTiilikaisen asunnon portilla, kunnes palvelijatar huomasi sen ja\nmeni ilmoittamaan asiasta Jaakko Tiilikaiselle. Tämä kiirehti\nvälitysmieheksi ja ukko Tiilikainen tuli lopulta vakuutetuksi siitä,\nettä kuljettaja oli oikeassa, mutta käsittämättömäksi arvoitukseksi\njää, kuinka autonkuljettaja ja Tiilikainen niinkin paljon ymmärsivät\ntoisiaan kuin todella tapahtui, sekä varsinkin se, miten Taavetti\nTiilikainen oli omin päinsä osannut Kristallipalatsiin ja aterioinutkin\nsiellä. Mutta olihan hän kyllä siksi toiseksi ollut hra Kenosen\nkoulussa.\n\nToiselta puolen tuntui hra Kenosesta selittämättömältä, miten\noli mahdollista, että olipa hän tyttärensä kanssa vaikka missä,\nravintolassa, teatterissa, museossa, puistoissa tai missä tahansa, niin\naina sattui ukko Tiilikainen poikineen tai ainakin poika-Tiilikainen\nsamaan paikkaan, vaikka ei edeltäpäin oltu mitään sopimusta\ntapaamisesta tehty.\n\nHra Kenonen päinvastoin koetti pitää nuoria toisistaan erillään niin\npaljon kuin mahdollista, minkä johdosta hän oli ruvennut suorastaan\nkarttelemaan Tiilikaisia. Mutta ei se vain auttanut. Ja hra Kenosen\nmielestä olisi tällaisessa kaupungissa pitänyt olla runsaasti\nmahdollisuuksia kulkea huomaamatta toistensa ohikin.\n\nKaikki kunnioitus hra Kenosen terävälle älylle, mutta nerokkaimmankin\nisän on vaikea pitää oveluudessa puoliaan nykyajan neitosille.\nHeidän äitinsäkin ovat siinä suhteessa aivan takapajulla. Kerromme,\nvalaistaksemme tapamme mukaan esimerkillä väitettämme, kuinka eräs\ntuttavamme, neiti Leeda Joutsenhelmi pari vuotta sitten nappasi\nitselleen miehen. Jutussa ei kyllä ehkä ole varsinaisesti uutta, mutta\nsittenkin.\n\nNäin se kävi.\n\n-- Jaa, jaa! sanoi mamma Joutsenhelmi surullisesti. -- Neljä tytärtä\nminulla on, ja vain yksi niistä on päässyt onnellisesti naimisiin.\n\n-- Pyh, vai \"onnellisesti!\" vastasi neiti Leeda Joutsenhelmi niskaansa\nnakaten. -- Jollei Bertalle olisi käynyt \"onnettomasti\" ja jollei hän\nsen johdosta olisi pitänyt Heikkiä niin lujilla, niin ei hänkään olisi\nnaimisissa.\n\n-- Miehiä täytyy valitettavasti aina pitää lujilla, jos siihen vain on\ntilaisuutta, huokasi mamma Joutsenhelmi. -- Nämä ovat aivan erilaisia,\nnämä nykyajan nuoret miehet kuin minun aikoinani...\n\n-- Kyllä kai sinäkin sait pitää pappaa kuumana, ennenkuin sait hänet\nvihille, arveli tytär, tunnustellen varovaisesti sormenpäillään\nkäherryssaksien kuumuutta.\n\n-- Minäkö! huudahti mamma Joutsenhelmi miltei kiivaasti. -- Se ei ole\ntotta! Pappa jumaloi minua, minä olin hänestä aivan pääsemättömissä. Ja\nniin kauhean mustasukkainen kuin hän oli toisille nuorille miehille,\njotka kuuluivat ihailijapiiriini! Se oli ihan hirveätä!\n\n-- Hm.\n\nNeiti Leeda Joutsenhelmi seisoi peilin edessä pukeutumishommissa. Hän\nei ollut niissä vielä pitkälle ehtinyt, sillä hänellä oli yllään vain\n--, no niin, samapa se. Paljon hänellä ei missään tapauksessa ollut\nyllään.\n\n-- Bertta on kieltämättä onnellinen avioliitossaan. Heikki ei tosin\nole mikään kaunis mies, mutta miehen ei tarvitse ollakaan kaunis. Mitä\nkauniimpi mies on, sitä huonompi aviomies hän on. Eikä Heikki ole\nerityisen viisaskaan...\n\n-- No ei, totisesti! huudahti neiti Leeda.\n\n-- Mutta miehen ei tarvitsekaan olla mikään nero ollakseen hyvä\naviomies. Heikki on joka tapauksessa _mies_, ja se riittää.\n\n-- Muutamille.\n\n-- Saisi riittää sinullekin! sanoi mamma Joutsenhelmi äreästi.\n-- Sinä olet nuorin sisaruksista ja olet jo pitkän matkaa\nneljännelläkymmenellä, mutta miehestä ei ole vielä tietoakaan.\n\n-- Enpä ole erityisesti yrittänytkään, huomautti tytär.\n\n-- Olisi jo aika yrittää, jos mieli ensinkään yrittää. Muutaman vuoden\nkuluttua...\n\n-- En minä vielä mikään ikäloppu ole sanoi Leeda vähän venytellen. --\nJa minä tunnen luissani, että saan miehen sinä päivänä jolloin tahdon.\n\n-- Se on hyvä _sanoa_... mutta nythän on karkausvuosi! Näytäppä nyt,\nettä saat miehen, koska olet niin varma asiastasi!\n\n-- Onko mammakin niin lapsellinen, että puhuu karkausvuodesta. Sehän\non pelkkää leikillistä lorua. Nykyajan naiselle on jokainen päivä\nkarkauspäivä. Missä se laamapaita taas on?\n\n-- Aiotko lähteä ulos?\n\n-- Lähden hiihtämään.\n\n-- Sitten sinun on välttämättä muutettava lämpimämmät housut. Te\nnykyiset nuoret naiset olette niin kauhean ajattelemattomia. Kun minä\nolin nuori...\n\n-- Kun mamma oli nuori, ei naisilla ollut housuja ollenkaan. Kyllä minä\ntiedän.\n\n-- Sinä olet aivan mahdoton!\n\nTunnin kuluttua lähti Leeda Joutsenhelmi hiihtopuvussa ja lappalaisine\njalkineineen, sukset kainalossa. Ja oli sunnuntai, helmikuun 24 päivä.\nJa mennessään alas pimeähköä, likaista ja paistinkäryn kyllästyttämää\nporraskäytävää, hyräili hän keveätä jazzikappaletta.\n\nKolme tuntia hän viipyi.\n\nKun hän palasi tuli hän ajurilla, sukset sivullaan. Ja hänen rinnallaan\nistui nuorehko, kalpeahko, vaaleaviiksinen mies, jolla oli niinikään\nsukset sivullaan.\n\nLeeda Joutsenhelmi nilkutti vaaleaviiksisen miehen tukemana ja silloin\ntällöin vähän voihkaisten ylös portaita.\n\nMamma avasi eteisen oven.\n\n-- Jestas, mitä on tapahtunut? huusi hän. -- Oletko sinä onneton\nkatkaissut jalkasi?\n\n-- Ei, se on vain vähän nyrjähtänyt, ilmoitti Leedan saattaja. -- Se\nnyrjähti tuolla Alppilassa. Kyllä se menee parissa päivässä ohi, jos\nhierottaa. Anteeksi että minä...\n\n-- Ai, niin, jos saan esittää! huudahti Leeda Joutsenhelmi\nmetallinkirkkaalla äänellä. -- Herra Salakka ja äitini. Rikhard --\nherra Salakka tarkoitan -- pelasti minut...\n\n-- Käykää sisään, käykää sisään! huudahti mamma Joutsenhelmi. -- Se oli\nkovin ystävällisesti tehty... se oli ritarillisesti tehty! Minun pikku\nLeedani on vielä niin kovin varomaton ja riehakka, niinkuin nuorten\ntyttöjen tapa on. Minä aina pelkään, että hän loukkaa itsensä. Se\nnuoruus, se nuoruus... mutta olkaa toki hyvä ja käykää sisään! Kuppi\nkuumaa, kuppi kuumaa, se on niin kovasti hyvää ja terveellistä kylmästä\ntultua. Kuinka sinä nyt sillä tavalla nyrjähytit jalkasi, pikku\nLeeda-parkamme?\n\nIstuttiin vierashuoneessa ja juotiin kahvia.\n\nKun ensimmäiset kupit oli juotu, vilkaisi Leeda Joutsenhelmi terävästi\nritarilliseen saattajaansa ja sanoi sitten äkkiä:\n\n-- Mamma, pysy tyynenä -- minä ja Rikhard olemme kihloissa!\n\nVaaleaverinen mies hätkähti kuin iskun saanut, mutta ei kieltänytkään.\nLeeda Joutsenhelmen katseessa oli jotain, mikä ilmoitti kaiken\nvastarinnan turhaksi. Hän muuttui vain entistä kalpeammaksi ja taivutti\nvähän päätään.\n\n-- Niin, mamma, sinä et saa kieltää! huudahti Leeda Joutsenhelmi\nuhmaavasti, miltei hurjasti mammalle, joka ei vielä ollut sanonut\nmitään. -- Rikhard ottaa minut vaikka tulen ja veden läpi! Me olemme\nsuudelleet toisiamme, silloin kun Rikhard auttoi minua ylös lumesta.\nPoliisi numero 983 kulki juuri silloin ohi ja näki sen. Meidän _täytyy_\nsiis mennä naimisiin!\n\nMamma Joutsenhelmi hyrähti itkuun. Hän syleili kiivaasti tytärtään.\nSitten syleili hän vielä kiivaammin herra Salakkaa ja nyyhkytti:\n\n-- Sinä paha, paha poika, joka riistät minulta pikku tyttöni, nuorimman\nlapseni... mutta minä en tahdo olla onnenne tiellä. Minä siunaan\nteitä... uhuu... uhuu...\n\nRikhard Salakka pääsi pois vasta klo 10 aikaan illalla, sittenkun häät\nja asuntokysymys oli järjestetty. Häät pidetään kolmen viikon kuluttua.\n\nKun sulhanen oli lähtenyt, sanoi mamma Joutsenhelmi huolestuneena:\n\n-- Mutta kuinka on kipeän nilkkasi laita?\n\nLeeda Joutsenhelmi vastasi vain:\n\n-- Mamma on aina yhtä yksinkertainen!\n\nSitten pyörähti hän oikealla kantapäällään kerran ympäri vastapäivään.\n\nSitten pyörähti hän vasemmalla kantapäällään kerran ympäri myötäpäivään.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nTästä näyttää sittenkin, vastoin alkuperäistä aikomustamme, kehittyneen\njonkinlainen rakkausromaani. Se ei ole voinut kiertää kohtaloaan. Se\nnäkyy olevan ilmassa. Ja koska terävä lukija jo alkaa arvata lopun,\nniin on meidän aika sytyttää tulilanka ja antaa miinoituksen laueta.\nEllei siitä tulisikaan mitään tärisyttävää pamausta, niin tuleehan\nainakin tupsaus ja vähän pölyä ja savua.\n\nEräänä iltana oli Kenonen tyttärineen mennyt päivälliselle Frascatin\nravintolaan, jonka orkesteria Leena Kenonen oli päivällä isälleen\nkavalasti ylistänyt.\n\nKävi niinkuin ennenkin. Kun oli saatu pöytä ja vähän aikaa istuttu ja\nLeena Kenonen oli käännellyt päätään ja tarkastellut yleisöä, huudahti\nhän:\n\n-- Isä, tuolla istuvat Tiilikaiset! Tietysti kutsumme heidät tähän\npöytään?\n\n-- Tyttö! sanoi hra Kenonen. -- Tämä on ylenluonnollista! Oletko hyvä\nja selität!\n\n-- Mitä sitten? kysyi Leena Kenonen viattomasti.\n\nHra Kenonen sanoi, että kenties ikä ja huolet ja pitkät, unettomat\nyöt ovat heikontaneet näkövoiman hänen silmistään, ettei hän enää\nvoi kilpailla kotkan kanssa katseen terävyydessä. Mutta ei hän\nsentään _niin_ sokea ole, ettei tajuaisi, että tässä pelataan jotain\nfuskua hänen turvattoman selkänsä takana. Kuinka on mahdollista,\nettä Tiilikaisen poika aina sukeltaa esille siinä pisteessä\njättiläiskaupunkia, missä hekin sattuvat olemaan? Tässä on jokin\npunainen lanka, ja hra Kenonen olisi erinomaisen onnellinen, jos hän\nsaisi selville, missä sen langan toinen pää on kiinni.\n\nNeiti Kenonen hypisteli lumivalkoista pöytäliinaa ja sanoa pöläytti\näkkiä:\n\n-- Me olemme kihloissa!\n\n-- Häh?! huusi hra Kenonen.\n\n-- Nimittäin salakihloissa, täydensi neiti Kenonen kiireesti ja kaatoi\npienen suolatelineen.\n\n-- Älä riko talon mööpeleitä! äsähti hra Kenonen tuimasti. -- Kutka\n\"me\"?\n\n-- Jaakko ja minä.\n\n-- Te... kihloissa! Sinä... ja Tiilikaisen poika! _Keskenännekö?_\n\n-- Niin...\n\n-- Veri well, sanoi hra Kenonen melkein huumautuneena tästä pommista.\n-- Veri-mätsh-well! Jees, poks! Ja aikooko herrasväki kukaties mennä\nvielä naimisiinkin? Jos on lupa kysyä?\n\n-- Tietysti?\n\n-- Tietysti! Tietysti! Ool rait! Olisitko sinä todellakin niin tyhmä,\nettä menisit naimisiin?\n\n-- Onhan isäkin mennyt!\n\n-- Kuka isä? Jaa, mutta se on eri juttu.\n\n-- Tämä on myöskin eri juttu.\n\n-- Sehän olisi naurettavaa! Millä te eläisitte?\n\n-- Minähän saan paikan pankissa, ja Jaakko saa myöskin paikan.\n\nHra Kenonen väitteli jonkin aikaa tyttärensä kanssa ja sanoi lopuksi\nlujasti, ettei ainakaan hän anna suostumustaan tähän hassutukseen.\n\nLeena Kenonen nyyhkytti.\n\n-- Ole nyt tuossa! suhahti hra Kenonen. -- Ihmiset katsovat!\n\nLeena Kenonen alkoi yhä katkerammin itkeä, kunnes hra Kenonen\nharmistuneena sanoi:\n\n-- No mene nyt sitten kutsumaan tänne se -- \"sulhasesi\"! Senkin\nitkupussi! Ja \"appiukkosi\" myöskin!\n\nLeena Kenonen ei noussut paikaltaan. Hän vain kuivasi kiireesti\nsilmänsä ja heilautti tuskin huomattavasti nenäliinaansa. Hetkisen\nkuluttua saapuivat Tiilikaiset ja istuutuivat mitään aavistamatta\npöytään.\n\nHra Kenonen nielaisi pari kertaa jotain olematonta ja sanoi sitten\nmurheellisella äänellä ukko Tiilikaiselle:\n\n-- Nämä ne ovat sitten kihloissa!\n\n-- Kutka? kysyi Taavetti Tiilikainen kummastuneena nuoremman\nTiilikaisen kasvojen äkkiä muuttuessa keitetyn kravun värisiksi.\n\n-- No tietysti nämä... elävät! sanoi hra Kenonen epäkohteliaasti,\nosoittaen vasemman kätensä etusormella tytärtään ja oikean kätensä\netusormella Jaakkoa. -- Meillä ei ole muuta tehtävänä kuin onnitella\nnöyrimmästi.\n\nJa hra Kenonen kohottautui vähän tuoliltaan ja kumarsi ensin\ntyttärelleen ja sitten tulevalle vävypojalleen ja irvisti happamesti.\n\nAsia selvisi vähitellen ukko Tiilikaisellekin, kun sitä hänelle\nselvitettiin. Siinä sitä jauhettiin puolisen tuntia ja ukot alkoivat\nalistua kohtaloonsa.\n\n-- Kyllähän meitä on vedetty huulesta, murisi hra Kenonen. -- Ja\nsiinä se sitten oli se sinun \"vanha konstisi\", joka on parempi kuin\npussillinen uusia!\n\n-- Kyllä ne vanhat konstit pitävät edelleenkin paikkansa, marmatti\nTaavetti Tiilikainen, tyytymättömänä nenäänsä kaivellen, mutta kun nämä\nhyväkkäät keksivät ne ennen meitä.\n\n-- Niin, sanoi Jaakko, joka vähitellen oli saanut kootuksi rohkeutensa\nnähdessään, ettei tässä sentään suorastaan hirtetä. -- Se on se vanha\n\"tapahtuneen tosiasian\" konsti, jonka nuoret ovat maailman alussa\nkeksineet pakoittaakseen julmat vanhempansa myöntymään, eli hienommasti\nsanoen \"fait accompli\".\n\n-- Onko se englantia? kysyi hra Kenonen.\n\n-- Ei kun ranskaa, selitti oppinut sulhanen. -- Mutta pitää se\npaikkansa Englannissakin.\n\n-- Jees, poks! myönsi hra Kenonen hieman vastahakoisesti.\n\nSiitä tuli kuitenkin oikein jymypäivälliset loppujen lopuksi, ja\nsovinto nuoremman ja vanhemman polven välille rakentui itsestään, ja\npöydän antimien ja päivän suuren tapauksen ja orkesterin sävelten\nhuumaamana piti hra Kenonen jonkinlaisen onnittelupuheen nuorelle\nparille, mutta eksyi lopulta liian kauas pääasiasta ja puhui paljasta\npötyä, kunnes ukko Tiilikainen nykäisi hänet istumaan.\n\nJa kaikki oli iloa ja riemua, ja orkesteri soitti, ja Kenonen sanoi,\nettä pitäisi lähettää nimikortti orkesterin johtajalle ja pyytää häntä\nsoitattamaan hetken merkityksen johdosta suomalaisiakin sävellyksiä,\nmutta asia raukesi, kun sulhasmies sanoi, ettei niillä täällä ole\nsuomalaisten sävellysten nuotteja.\n\nMutta hetken kuluttua täräytti orkesteri Marseljeesin, ja pari\nviereisessä pöydässä istuvaa pienikasvuista, tummaveristä herrasmiestä\nalkoi takoa nyrkkejään pöytään ja laulaa: \"Allons enfants de la\npatrie...\"\n\nJa kuullessaan noiden tuttujen, kiihoittavien sävelten vyöryvän yli\nkomean, säihkyvän salin, hyppäsi hra Kenonen rajattoman riemastuksen\nvallassa tuolilleen seisomaan ja huusi korkealla äänellä, kohottaen\noikean kätensä ylös:\n\n-- Mutta _olipas_, helkkari, sittenkin! _Porilaisten marssi!_\n\n\n\n"]