[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJyuSAtCZk9JkzONneECamJDId1a4H-aNGD6xtuC0cSk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},230,"Vaihdokas","Reijonen, Juho",1855,1924,"230-reijonen-juho-vaihdokas","230__Reijonen_Juho__Vaihdokas","Kuvaus vanhan kansan elämästä","romaani",[],[],"fi",1884,null,26751,171212,false,14840,[23],"Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Vaihdokas: Kuvaus vanhan kansan elämästä\" by Juho Heikki Reijonen is a novel written during the late 19th century. The story explores the lives of rural Finnish inhabitants, focusing on the experiences of characters like Taavetti, a village bell-ringer, who grapples with loneliness and social isolation. It delves into themes of companionship, struggling against fate, and the trials of adapting to life's changes, reflecting the complexities of human relationships within a close-knit community.  At the start of the novel, we are introduced to a picturesque village thoughtfully nestled between two lakes, with rich descriptive imagery of its landscape and characters. Central to the opening is Taavetti, the bell-ringer, who watches over the village from atop the church tower, reflecting on the people below and feeling a profound sense of loneliness. We see glimpses of village life, including the joyful yet fleeting moments of weddings and gatherings, juxtaposed with Taavetti's feelings of alienation. His internal struggles surface as he questions his solitude in a world that feels cold and unwelcoming. When he encounters Puna-Marjetta, a shy girl from the village, an unexpected connection begins to bloom, hinting at the possibility of companionship and change in Taavetti's life as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],394,"Itäsuomalaiseen kirkonkylään sijoittuva kuvaus vanhan kansan elämästä ja uskomuksista. Kertomus käsittelee kadonnutta poikaa, jota pidetään menninkäisten viemänä vaihdokkaana, sekä kyläyhteisön suhtautumista arvoituksellisiin tapahtumiin.","Juho Reijosen 'Vaihdokas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 230. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen ja Projekti Gutenbergin\nDP oikolukijat.","VAIHDOKAS\n\nKuvaus vanhan kansan elämästä\n\n\nKirjoitti\n\nJuho Reijonen\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1884.\n\n\n\n\n\n\nMuuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen\njärven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen --\ntahi lännestä itään, jos niin tahdotaan -- kulkee kohtalaisen korkea\nkangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä\npäilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju\nalangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden\näyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja\nistutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita,\nlipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin\nrakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi\non monta vertaa enemmän kuin edellisiä.\n\nHarjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja,\nsaaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja\nnuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi.\nSitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden\nvälistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän\nlaskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo,\njonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.\n\nLampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana\nkeidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan\nerämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren\nvaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen\nmaantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei\nmielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan\nkellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille\ntietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.\n\nNoin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen\ntoveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti\ntervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään\nHerrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon\nhajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä\npäivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono,\npääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta\nkaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen\npudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle\npäätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi\naidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja\nummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja\nelävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle,\nkauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista\npystytettiin -- kaakinpuuksi.\n\nSiten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu\nryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja\ntornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin\nkirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin.\nKiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden\nonkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille,\neikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään\nhäirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.\n\nSiihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli\nKaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin\naikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi.\nTaavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi,\nniinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän\nkehua \"oikein tarmon takaa\" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman\npuolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa\nlaveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea\nnäköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä.\nSieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki\nluonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla\nmaailmassa ilmestyy. -- Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti\nvilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta\npuhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet\nuurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten\npäiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.\n\nToisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa\nhekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat\nystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas\ntölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen\nistumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille\nennättäisivät. -- Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät\nkatselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne\nsitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein\nmielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, -- mutta niinhän\nne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina\nnäyttävät.\n\nSilloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä\nhuomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon\nheiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli\nkauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein\nniiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri\nolentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti\nsäteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän\nsasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.\n\nTaavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina\navonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli\noli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana\nvertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen\nyksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä?\nSentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: \"miksi minun täytyy olla\nyksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?\"\n\nKellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena\nsoittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien\nmatkivat: \"miksi yksin, miksi yksin?\" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja\nhyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada\nkysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä\nvenyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja\nvalittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.\n\nSaadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen\nsoittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen\ntulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä\ntiheämmin vain kajahti \"miksi yksin\" Kaikusen korvissa ja ulkona\nharhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.\n\nTaavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin\npainajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään,\nmikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt.\nKevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana,\nhaamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen\nvihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin\ntau'onneen.\n\nVapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat\nsoitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki\nkorvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys \"miksi yksin?\nmiksi yksin?\" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos\nsemmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä\ntilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen,\njohon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.\n\nAamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja\nluukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen\nallensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä\nnielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa\nlongahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin\nukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla.\nVelvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-,\neikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin\nkuin provasti \"jalkansa sisään pisti\", niinkuin hän tahtoikin ja oli\nkellonsoittajalle määrännyt.\n\n\"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen\",\nmutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen\nkansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.\n\nSaarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan\nsurullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen\nloputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat\nhänen korviinsa saarnamiehen sanat: \"ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla\n--\". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: --\n\"hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää\".\n\nTaavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin\nsopivaa apua ja kuka se olisi?\n\n\"Epäilemättä joku nainen\", virkkoi hän itsekseen, \"mutta ovathan naiset\ntähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää\nkellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi\npuolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot\nylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä.\"\n\nPääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä\nsilmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan\nkoreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja\npureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa,\nhänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä\nnäkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut.\nPunertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein\nvoinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä\nolisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa\nolisi ollut viehättävän solakka.\n\nKellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa\nperillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka\nnähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä;\nistui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.\n\nIkäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi\nsopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen \"Puna-Marjetta!\"\n\nTyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.\n\n\"Marjetta!\" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin\nkuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä\nkerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: \"tule tänne ylös, jott'en tarvitse\nkeuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle\npikkuisen asiaa.\"\n\nEmpimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja\nsuurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin\nmietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin\nolisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt\npuheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti\naukosta.\n\nHiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti\nhän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui:\n\"siinäkö sinä jo oletkin?\"\n\n\"Tässä,\" vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, \"mutta kyllä\ntänne oli kiipeämistäkin.\"\n\n\"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen,\" myönsi\nTaavetti.\n\n\"Niin oikein se hengästyttää,\" sanoi Marjetta.\n\nSitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin\nsanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin\ntytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin\nrohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.\n\n\"Minä olen aivan yksin,\" sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.\n\n\"Niinpä näyt olevan,\" tiesi tyttö vastaukseksi.\n\n\"Vainpa muulloinkin,\" selitti Taavetti.\n\n\"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon,\" neuvoi Marjetta häntä\nystävällisesti.\n\n\"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e--e--eukotta -- ihan\nyksin,\" sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä\notsaltansa.\n\n\"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta,\" vastasi tyttö\nveitikkamaisesti.\n\n\"Ja sinäkin olet yksin,\" arveli kellonsoittaja.\n\n\"Yksin olen,\" sanoi tyttö kierrellen, \"isä jäi kotiin, kun hänen on niin\nvaikea käydä jalkaisin.\"\n\n\"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä,\" täydensi Taavetti puhettansa, \"Ja\nminulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun,\njos meistä niinkuin tuota pari tulisi?\"\n\nNyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän\nsuustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli\nkellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä,\njoka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.\n\nViimein katkasi hän vaitiolon kysyen: \"mitäs arvelet siitä? Eikös se\nsinustakin kävisi laatuun?\"\n\n\"Miksipäs ei,\" sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti\npalausmatkallensa.\n\n\"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan,\" lausui\nTaavetti iloisesti.\n\n\"Tule vain,\" kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, \"mutta älä\nhisahda siitä niin kristisielulle.\"\n\nKevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän\ntiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi\nsätittiin -- \"ja millaista miestä sitten?\" tuumaili hän puoli ääneen. --\n\"Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka\nken\".\n\nTaavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,\njonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui\nLampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa\nSuosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,\nIsaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti\nMatin mielen suostumaan \"nuorien puuhiin\", kuten hän itse sanoi.\nToimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.\n\nLampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen\nämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat\nkihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa \"koko historiaa,\nkun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut\nmitään.\" -- Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää\nhuhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä\nseurakunnalle kertoi. \"Mutta,\" lausui Maija, \"katsokoot itseänsä, ja\nsyyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin --\nsyyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään\nosaa koko hommassa.\"\n\nKuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan\nkaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä\nMarjetan luona vakuuttelemassa, \"ettei Taavetilta mustat kengät\nensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. --\nKaikkipa tässä,\" lisäsi hän \"mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!\" --\nTaavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä\nmuuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja\nTaavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat\nsieltä yhtenä takaisin.\n\nToinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne\nsoivat: \"miksipäs ei, miksipäs ei\" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt;\n\"laatuun käy,\" mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä\nkuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia\nvaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei\nperheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko\nAhasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin\nhän ennen oli tehnyt.\n\nPitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen\nLampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä.\n\"Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä\narkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää\nylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä,\" oli\nSormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.\n\nAsianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn\npäitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin\naimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja\nkaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita\nvierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan\nkohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.\n\nTuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata,\nvaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta\ntuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset\nsiinä asustelleet. Huoneen -- jos suutari-kellonsoittajan asuntoa\noikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa -- huoneen sisustuskin\noli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen\nlavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen\nlioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi,\npieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli\nmyötäjäisikseen saanut -- kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan\nkaikki huonekalut eli \"*supellectilia*,\" niinkuin komsarjus\nRytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä\nhistoriallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on\nkyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi\nja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys,\nsillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta,\nnimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi\nsaanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön,\njolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista,\nsavipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.\n\nRauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa\nalhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli\nheillä elämä kuin \"taivaan pankolla,\" sillä he olivat onnellisemmat ja\nrikkaammatkin kuin moni kruunattu pää -- he olivat tyytyväiset. --\nKyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa \"hönniksi,\" eivätkä usein\nkäynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää -- kukapas olisi\nkehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa.\nVielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena\ntavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä\nlauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun\n\"menemään Marjetalle ratoksi\" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi\npyhään soittamassa. -- Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nPoika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu\nennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot\npelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan.\nLampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan\nkaulaan: \"kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin\nkummalta muutoin näytä\".\n\nMaalarin Maija lisäsi: \"Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä\npojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole\nkenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle\nannettaessa.\"\n\n\"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe -- eikä näekään, kun\nnystyräluomi on niskakuopassa,\" tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen\nja tarkastellen.\n\n\"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika\nkellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet,\" sanoi\npäättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja\ntunkeutui joka asiaan.\n\n\"Mitä sanot?\" kysäsi Lampelan Liisa \"vielähän hänen isänsä elää, tiedän\nminä.\"\n\n\"Eläköönpä jos,\" vastasi Maija kohottaen olkapäitään, \"mutta\nkellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee.\" Kääntyen lapseen alkoi hän\nsäälitellä sitä: \"paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes\nisäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi\ntullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa,\njosta Esterin kirjassa kerrotaan.\"\n\n\"Ehkäpä tulee vieläkin\", puuttui Sussu puheesen, \"sillä nystyräluoma\nniskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo\nkoko pitäjäässä\".\n\n\"Saattaa tulla, saattaa tulla,\" myönsi maalarin Maija, \"mutta parempi\nolisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin\npäässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan\nsotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?\"\n\n\"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla,\" mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija\nei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.\n\nHymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili\nmielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen\nmielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä\nosottaisi häntä ja sanoisi: \"tuossa menee lukkarin muorin anoppi\nkirkkoon,\" -- eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla\nvaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. -- \"Kirkossa istuisi hän\nsitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi\nseurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse\nprovastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi\npapin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan\nSormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi\nkäräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit.\" Niin\najatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään\nvirkkanut.\n\nSussu pisti pojan vasuun, jonka hän varovasti asetti oven suussa\nolevalle rahille ja sanoi toisille naisille: \"kuulkaapas, kuinka sillä\non kirkas ääni! Olla pikkuisen enemmän ikää, niin pitäisi piiskaa antaa,\nmutta ennättääpähän se vielä varpurieskaankin tutustua.\" Vielä hommasi\nSussu kaikenlaista lapsen kanssa, sillä hän oli äidiltänsä perinyt\nlapsimuorin ammatin, eikä toiset naiset siitä ymmärtäneet mitään; he\nolivat vain tulleet Sussulle avuksi. -- Siinä puuhatessaan huomasi Sussu\nriepujen käyvän vähiksi ja päätti lähteä kotoansa lisää hakemaan.\n\n\"Pitäkää siitä nyt hyvä huoli,\" sanoi hän muille, \"minä pistäydyn kotona\ntuomassa hiukan riepuja ja Tanelin vanhemman vyön kapalovyöksi.\"\n\n\"Tuo yhdeksän miehen-voimaakin (laakerisalvaa) Marjetalle rohdoksi,\"\nhuomautti häntä Liisa.\n\n\"Kyllä,\" lupasi Sussu ja käski Liisan sytyttämään päreen, sillä kuopassa\noli jokseenkin hämärä. \"Maija tuo katsonee lasta sen aikaa,\" lisäsi hän\nvielä ja niin sanoen riensi asiallensa. Pian palasi hän kumminkin\ntakaisin ja ovelta varoitti vielä: \"Maija, muista sinä panna päreristi\nlapsen päälle niin kauaksi, kuin pyhään soitetaan, jott'ei rietas saa\nsitä vaihtaa.\"\n\n\"Ikäänkuin tuota ei neuvomattasi tiedettäisi,\" vastasi Maija äkäisesti,\n\"mene sinä vaan asioillesi, kyllä me täällä sinuttakin toimeen tullaan.\"\n\nSussu meni ja kun Liisa mutisten itsekseen: \"täällähän jo onkin pimeä\nkuin säkissä,\" sai pihkaisen päreen palamaan vaikeni poikakin itkemästä.\nHän oli koko ajan ollut siihen asti äänessä, vaikka ääni jo lopulla oli\nruvennut sortumaan.\n\nSenpätähden unhottikin Maija Sussun varoituksen kokonaan ja ryhtyi\nLiisan kanssa kilpaa kertomaan kylän uutisia olkivuoteella olevalle\nMarjetalle. Ritisten paloi päre rahkossa kiukaalla. Se paloi loppuun.\nMuutettiin toinen ja mustahtavaa savua kohoeli siitä jo ennestäänkin\nnoesta kiiltäviä katonalaisia kohti. Pari tahi kolme kertaa putosi\npalanut karsi lattialle, mutta se ei eukkojen harrasta puhetta\nlaisinkaan häirinnyt. Viimein oli sekin päre palanut ja yht'äkkiä\nvallitsi kuopassa pilkkoisen pimeä. Samassa kuului oven suusta päin\nkummallinen rupsahdus.\n\n\"Herrainen aika! Mikä se oli?\" huudahtivat eukot yhteen ääneen.\n\n\"Oliko lapsen päällä ristiä?\" kysäsi Maija.\n\n\"Etkös sinä pannut?\" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.\n\n\"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!\" valitti maalarin Maija\nmasentuneena.\n\n\"Ja nyt se on varmaan vaihdettu,\" toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan\npäreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta\ntulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan\nkirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea\nulvominen.\n\n\"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?\" lausui Sussu sisään astuessaan.\n\n\"Pimeässä, Herra nähköön!\" vastasi Liisa, \"ja mitä kaikkea lienee\ntapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu.\"\n\n\"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa,\" lohdutti häntä Sussu.\n\n\"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna -- ja\nkuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän,\"\npuhui Liisa.\n\n\"Onkos teidän Mustilla yösilmät?\" kysyi kauhusta värisevä Sussu.\n\n\"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa,\" vastasi Liisa \"ja sen\ntauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti,\nkun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan\npalajavan\".\n\n\"Varmaankin on poika sitten vaihdettu,\" päätti Sussu, \"ja tuntuihan\nminustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja\nkitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini.\"\n\n\"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!\" marmatti maalarin\nMaija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.\n\n\"Voi sinua todellakin!\" sanoi Sussu, \"voi sinua, minkä teit! Eihän\nkastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää.\"\n\n\"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin,\" sanoi Liisa\npisteliäästi Maijalle.\n\nSe lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota\nolisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän\nhoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori\näiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään\n-- se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla.\nSitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan\ntavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.\n\nHämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja\nLampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: \"no onhan se\nvanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin\nkissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut\nlasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?\"\n\n\"En minäkään,\" vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.\n\nOvensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa\nvikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä\npieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi\nsen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein\npäälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi\njo olevan ihan menehtymäisillään.\n\n\"Herrainen aika! Aivanhan se on musta,\" huudahti Liisa.\n\n\"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas\nvalkea lienee,\" sanoi Sussu. \"Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu\njälellä,\" jatkoi hän puhettaan. \"Pää on tosin isohko, kuin\nvaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan\nsijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee.\"\n\n\"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan,\" lausui Liisa \"mutta mihinhän\nrymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan\npanemaan, lähätti vain nurkkaan?\"\n\n\"Kirkkomaahan tietysti,\" vastasi Maija karsinasta, \"kyllähän sillä\nkalenteri on selvillä, -- mutta,\" keskeytti hän itseään, \"miksi se\nsormiaan noin siristelee?\"\n\n\"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin,\" vastasi Liisa.\n\n\"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä\nse siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin,\"\nneuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.\n\nSormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan,\nmutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.\n\n\"Hupsut,\" sanoi Sussu \"nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää\nuskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi,\neikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää\nsiksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta.\"\n\n\"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi\nihmiseksi takaisin,\" ehdotti maalarin Maija.\n\nSiihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä\nhereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin\nhevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun\nluuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: \"Maija, sinä,\njoka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei\nrietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin.\"\n\n\"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan\" lausui Maija mahtavasti,\n\"mutta nimi?\"\n\n\"Pane hänet, vaikka miksi,\" sanoi Sussu.\n\n\"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja\nJerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä,\"\nkiehitti Liisa toisten puheen väliin.\n\n\"Niinkö Moosekseksi,\" uteli Sussu?\n\n\"Ei, ei, vaan siksi toiseksi -- mikä se nyt taas olikaan -- se, jota\nprovasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja -- Jer--\nJer-- kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii,\"\ntuumaili Liisa.\n\n\"Jerikohan se oli,\" tiesi Maija.\n\n\"Ei se aivan niin taida olla,\" intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain:\n\"ole vait', kyllä minä sen tiedän,\" rykäisi ja ryhtyi toimeen.\n\nMaija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin,\nluki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla:\n\"erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas\nherra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita,\nkerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!\"\n\nHartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa\nkyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija\nsanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: \"ikäänkuin minä en sitä\ntietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi;\ntahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest --\"\n\n\"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat\", keskeytti Sussu \"ja ruvetkaa\nvirvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa\".\n\nLiisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen\nMarjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja\nyhdeksänmiehen-voimalla. -- Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan.\nEukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin\njotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat\nkuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin\nhäntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria\nnäin lauantai-iltana vaivata.\n\nLiisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä,\nlähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa\nmukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: \"kuolema sinulle\nonkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa\nkellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja\npuutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.\n\nMinulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan\npalvelukseen käytä. -- Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on\nperin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut\nlähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita\".\n\n\"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista\", oikasi häntä Sussu.\n\n\"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta\nentäs Taavetti ja lapsi -- mihinkäs ne joutuvat?\" sanoi Marjetta vesissä\nsilmin.\n\n\"Ole huoletta heistä\", vastasi Maija rauhoittavasti, \"poika pistetään\nviereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon\nvielä saa.\"\n\nSemmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi\nkeräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut\nkaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana\nviikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan\nvaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa\nmerkitystä antamaan.\n\nSaapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli\neräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla\nviikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän\nhammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin\nhäntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen.\nKapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan.\nMittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian\npudistella päätänsä ja ihmetellä: \"no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän\ntämä paina mitään koko poika\".\n\n\"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on\nkastettukin?\" huudahtelivat naiset.\n\n\"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin\", vakuutti voin ostaja lähemmäksi\ntulta siirryttyään, \"mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden\nnaulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin\npolttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto\".\n\nToiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle,\ntoiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla.\nOikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin\nLiisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää\nratkaisematta.\n\nYleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon\nvanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä\nlähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä\nkuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin,\nrupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi\npastori: \"*nomen et omen* (nimi ja enne)\", mutta vahvisti kuitenkin\nkasteen ja mainitsi maalarin Maijan \"tässä asiassa oikein tehneen\",\njosta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti\npastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: \"kyllä\nse tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään\nmammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!\"\nhuokasivat vielä muutamat.\n\nVähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan\nvaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin\nostajan kanssa pitäjäälle.\n\n\"Mitäs siinä aprikoit\", sanoi hän, \"mene, mene vaan hörymättä; etkähän\njuuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on\nsallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja\nvoithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta.\nPaitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin\nheille: 'levätkööt he vahvass' rauhass'' luetaan -- tähän aikaan ovat\nrahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on\nsallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä\nmeidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan.\" -- Sen\nsanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään \"mokomia\nvarpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu.\" Sairaan luokse jäi\nvain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. -- Niin päättyi ensimmäinen päivä\nvaihdokkaan elämässä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina\npitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana\nlauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman\npuoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa\nveteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä\n\"harjakset pois hiivalla\", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin\nseitsenvärisistä langoista solmittu \"taikeanauha\" silmäysten\nestämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut\nsilmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi\nlasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli\nitkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu,\nkuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla\nlasta \"piästämään\" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden\nvasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika\nryypyn joka vaaksan päästä.\n\nSillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun\nmaahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella\nvarpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen\n\"Silmänkääntäjän\", myöntää: \"elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se\nrupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu\".\n\nNiin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien\nperästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta\ntointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.\n\nPieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän\näitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka\nIson-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun\nIson-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, \"että ihanhan se\nhukkuu\", kuten hän sanoi.\n\nPuna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: \"kummallista,\njotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden\nvälillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat\ntoisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt\nseison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka\nTiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle\nkirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen\näkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän\nsitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa\nvaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on\nsallittu, se on sallittu, sillä 'kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä\nkirjavampi'.\"\n\nHeti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken\nJerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli\npäiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen\nmonta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.\n\nEräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta\nakkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan\nMarjettaa luoksensa tulemaan. \"Poikani\", lausui sairas \"näetkö, miten\ntuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin\".\n\nPoika myönsi näkevänsä ja sanoi: \"mutta viittasivatpas ne tähdet\nsilloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin,\nviittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen\nkutsuneet; eihän äiti?\"\n\n\"Ei poikaseni\", vastasi äiti hymyillen, \"ei ne todellakaan taivaasen\nkutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon\nkuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin\nkehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan,\nmutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven\ntyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja\nkoettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, -- mutta luuletkos, että\njos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?\"\n\n\"En\", vastasi poika hiukan mietittyään, \"ei siellä järven pohjassa muuta\nole, kuin kiviä ja soraa\".\n\n\"Niin, paljasta soraa ja kiviä siellä vain on\", myönsi Marjetta, \"mutta\nkuitenkin syöksyy moni syvyyteen ja vasta liian myöhään huomaa\npettyneensä.\n\n\"Miksi ne sitten sinne hyppäävät\", kysäsi Jeriko?\n\n\"Siksi, että alaspäin on helpompi mennä, kuin ylös todellisia tähtiä\nkohden\", selitti äiti, \"ylöspäin ei näet siivittä voi kukaan kohota\".\n\n\"Mutta ethän silloin sinäkään voi ylös tähden tykö mennä\", lausui poika\nkorkeuteen silmäillen?\n\n\"Voin\", vastasi sairas, \"kyllä minä voin, sillä minä olen saanut uskon\nkautta toivon siivet ja niillä siivillä voipi synnin merestä kohota\npaljoa korkeammallekin, kuin tähtitarhoihin\".\n\n\"Eihän sinulla ole siipiä,\" väitti poika.\n\n\"On, vaikka sinä niitä et vielä näe, etkä ymmärrä,\" selitti äiti, \"ja\nminä luulenkin kohta kohoavani teidän tyköänne tuonne ylös.\" -- Hetkisen\nkuluttua jatkoi hän: \"lupaapas minulle Jeriko, ett'et rupea koskaan\ntavoittelemaan syvyydessä päilyviä tahteja, vaan pyrit aina valoa\nkohden.\"\n\n\"Kyllä, jos minulla vain siivet olisi,\" lupasi lapsi.\n\n\"Siivet, joita tarkoitan, sinä kyllä saat aikanasi, jos itse tahdot ja\ntahdothan sinä?\" lausui äiti.\n\n\"Tahdon,\" sanoi poika, \"tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka\nminne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan.\"\n\nKeskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi\nhuoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun\nukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti\nlentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: \"kukahan nyt lienee\nenkeliksi päässyt?\" -- Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana\nlepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan\nlempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet\nmuodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.\n\nKun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan,\ntunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille.\nKatkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei\nmuu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi\nmaantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän\nperästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: \"kummallista, jotta\ntuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä,\" mutta\nnyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.\n\nHaudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli\npiirretty sanat: \"tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta,\njoka kuoli viime torstai-iltana.\" -- Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset\ntuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen\njääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut:\nettä ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu\nviittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan\nsiellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne\nmennäksensä.\n\nJerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla.\nPäiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt\nisäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä\nhänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan\nsuurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä\npoika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se\nseikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä\nKissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa\nriikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan\nmökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa\nlumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen\nheitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi\nhänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.\n\n\"Hei pojat,\" huusi hän \"tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan\naikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja.\" -- Nyt\nalkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja.\nAlussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset\nhuomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi\npuolustautumaan.\n\n\"Vastarintaan se rupeaa\", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti\nhyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä\nilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli\nöljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti\nmiehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä\nhe hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä\n\"vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi\" ynnä muuta, ynnä\nmuuta.\n\nVaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa.\n\"Kas tätä mamselia vaan\", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin\npikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko\ntemmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.\n\n\"Tuos' on sinulle mamselista\", sanoi vaihdokas lyödessään ja\nhuomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia.\nHeikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan\nkäden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen\nkolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä\nsuuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.\n\nKissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai\noikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt\ntoisille pojille antaa. -- Rahansakin oli poika taistelun aikana\nkadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan\nkäski suoriutumaan \"sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen\nmuoska\", sanoi hän.\n\nRahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata\nisänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän\ntilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut\nmyöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui\nmieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei\näiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten\njuohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois,\nkauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän\nkotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin\nsuuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi\nhopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja\nruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden\nhyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän\nantaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset\npullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto\nmessukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja\nhyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli\näitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta\ntunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä\nsuureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse\nsekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa\nhätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä\ntarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!\n\nKiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä,\njoka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään\npoikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: \"missä\nrahat? missä puteli?\" Poika parka koetti miten parhaiten taisi\nonnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä\nnahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei\nolisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi\nkiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.\n\nVihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse\ntulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan\nsytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan\nmuuta, kuin tuhkakuopan, -- sillä viha synnyttää aina vihaa. -- Kotona,\nkuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona\niltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa\nmuistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti -- hän\ntunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa\nonneton.\n\nIsä ei sinä iltana saapunutkaan kotiin ja iltasetta täytyi pojan\nlaskeutua levolle. Siitä lähtien tapahtui se useinkin. Joskus viipyi\nKaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei\nhän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin\nköyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin.\nSilloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi\nkerjuulla, \"maailman koulussa\", kuten sitä sanotaan.\n\nSiten kului taas lähes vuoden päivät. Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa\nmukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut\nkysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline\nkomsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen\nverran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun\nmökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.\n\nAamulla lähti vaihdokas taas kylälle ruokaa pyytämään. Hän aikoi poiketa\nensiksi Tiistilään mutta kun hän aukasi veräjää, huomasi Pikku-Kaisa\nhänet ja itkien juoksi pakoon, kuin olisi jonkun mörön nähnyt. Tiistilän\nisäntä tuli portaille ja heiluttaen haravansa vartta karjui hän:\n\"avaahan vielä kerran meidän ovea, sinä murhamiehen pentu, niin tästä\nsaat\".\n\nKoskiko isännän kovat sanat, vaiko Pikku-Kaisan pelästyminen enämmän\nvaihdokkaasen, sitä ei hän itsekään olisi osannut sanoa, mutta apealta\ntuntui vaan hänen mielialansa. Hän istahti yksinäiselle kivelle tien\nviereen ja tunsi olevansa liikalainen näillä tienoilla. Hän muisteli,\noliko kukaan hänelle hyvää sanaa sanonut sitten äitinsä kuoleman, mutta\nei muistanut sitä kenenkään tehneen. Vimmoissaan toivoi hän itsensä\njulmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria\nkalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin\njättiläiset muinoin olivat tehneet. -- Nälkä herätti pojan viimein\nnoista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa.\n\nSiellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä\nusuttivat talon koiran hänen päällensä. Emäntä torui heitä tosin, mutta\nrenki vain nauroi ja sanoi: \"eihän sillä rymän mankaralla kuitenkaan\nsielua ole, vaihdokashan se on\".\n\nPojan täytyi tyhjin vatsoin palata kotiin. Hän hämmästyi, kun näki savun\nnousevan torvesta ja Kissa-Kertun Riston loikovan päiväpaisteessa kuopan\nkatolla. \"Hoi vaihdokas\", huusi Risto Jerikolle, \"nyt meistä tulee\nveljekset, mutta, jos sinä vielä minua aiot lyödä, niinkuin lumilinnan\nluona talvella niin, niin --\"\n\nJeriko ei kuullut enämpää, vaan luikahti kuoppaan. Siellä emännöi\nKissa-Kerttu, aivan kuin kotonaan. Hän kysyi jokseenkin äreästi\ntulijalta: \"joko sinä olet syönyt?\"\n\n\"En\", vastasi poika kyynelsilmin. \"Tiistilän isäntä uhkasi antaa\nharavasta ja Kotilan Aapo usutti Hallia päälleni\".\n\n\"Vai niin se Tiistiläinen peuhaa, se ulkokullattu väkäleuka! Tokko sinä\nhäntä edes vastustit, sitä kerettiläisprofeettaa?\" lasketteli\nKissa-Kerttu.\n\nVaihdokas selitti kiittäneensä kauppojansa, kun pakoon pääsi, josta\nKissa-Kerttu ärtyi häntä oikein sättimään. \"Ei sinussa, mokomassa\nretuksessa, ole miestä niin kynnen mustaisen vertaa, ihan olet, kuin\nilmoinen äitisi, semmoinen jäniksen kaima. Olispahan Risto siihen\nsattunut, niin olisi se körttinuttuinen Tiistilän peto saanut nimensä\nkuulla, jott'ois korvansa tilliä kotveroisen soineet; mutta mitäs\nsinusta! Ei sinusta kuuna kulloisna päivänä tule henkesi elättäjää, vaan\nolet aina liikana hirtenä meidän huoneessa\".\n\nRisto oli tullut sillä välin myös sisään ja nähtyään vaihdokkaalla\nvaskisen napin paidan rinnassa, alkoi hän tinkiä sitä itselleen.\nKissa-Kerttu käskikin Jerikon antamaan sen Ristolle. -- \"Mutta mitäs isä\nsitten sanoo\", rohkeni vaihdokas muistuttaa?\n\n\"Sinun isäsi on nyt minunkin isäni ja minun äitini sinun äitisi,\"\nselitti Risto \"ja sentähden pitää sinun minua totella; pitäähän äiti?\"\n\n\"Pitää,\" myönsi äiti ja kun poika ei tahtonut vieläkään napistaan\nluopua, tarttui Kissa-Kerttu hänen tukkaansa sanoen: \"vai et sinä\ntottele äitiäsi, kyllä minä sinut opetan.\"\n\nVaihdokkaan mieli kävi napin tähden vielä surullisemmaksi entistänsä ja\nhän tuumaili: \"minun äitini on jo kirkon haudassa.\"\n\n\"Niin vaan, kunpa isäsi löi Mustaa-Heikkiä, jotta se vasta yöllä siitä\nselvisi ja kun Tiistiläinen ajoi meidät tän' aamuna mökistä pois, niin\npitää isäsi ottaa äiti omakseen ja minut myös, jott'emme me\nvierasmiehiksi käräjissä kelpaisi ja isäsi tuopi meidän tavaratkin kohta\ntänne,\" kertoi Risto. Sitten sanoi hän äkkiä vaihdokkaalle: \"nytpä\ntiedän, mistä sinä tämän korean napin olet saanut. Sinä olet sen\nvarastanut vääpeliltä; olethan?\"\n\n\"En, minä sen löysin maan tieltä,\" vastasi vaihdokas, vaan epäillen\npudisti Risto päätänsä.\n\nSenlaista oli sitten vaihdokkaan elämä parin vuoden ajan. Ylenkatsetta\nsai hän osakseen kylässä, huonoa kohtelua kotona. Varsinkin näkyi Risto\nluulevan itsellään olevan vastaansanomattoman oikeuden kiusata\nvaihdokasta. Itsekin tottui Jeriko pitämään itseänsä jonkinmoisena\nliikalaisena ja vajosi vähitellen huolimattomuuteen ja tylsyyteen. Vihaa\nja katkeruutta kasvoi hänen pieneen sydämeensä ja hän inhosi noita\nrenttuja, joita lakkaamatta tuli ja lähti, sillä Kissa-Kerttu harjoitti\nyhä kapakoitsemistointansa. Isä oli erotettu kellonsoittajan toimesta ja\nhäntä käytettiin vankien piiskurina. Harvoin näki Kaikunen enää muuta\nselvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään\nvälittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja\nrakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän\nvaloa nuo \"auringon nielijöiksi\" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja\ndahliat. -- Hellä ja huolekas hoito yhdessä rakkauden kanssa, ne\nkehittävät ihmisestä jotain hyödyllistä ja kaunista, samoin kuin\nkevätauringon säteet loihtivat röhmyisestä omenapuusta esiin puhtaita\nkukkia ja hedelmiä, mutta Jeriko ei niitä saanut nauttia.\n\nOli sentähden onneksi pojalle, kun Kissa-Kerttu viimein, pojan noin\nkymmenvuotisena ollessa, tuskastui häneen niin, ett'ei voinut enää\nJerikoa mökissä kärsiä, vaan toimitti hänet paimeneksi Sormulaan. Siten\npääsi poika hengittämästä kotimökkinsä siveellisesti turmelevaa ilmaa,\nsillä Sormulalla, kuten muillakin vankoilla taloilla, oli oma\nkarjamökkinsä kaukana salomaalla järvien takana ja sinne lähetettiin\nvaihdokaskin. Tuo paikan hankkiminen oli ainoa äidillinen työ, jonka\nKissa-Kerttu pojintimallensa teki.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nIloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät\nsilmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun\naamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla\nkärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja\nkunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti\nveräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni\nsuloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta\naamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.\n\nKarja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen\nkeskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa\nkysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä\nelämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää\nolisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä\nelellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat\nkiusanneet.\n\nAamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin\ntuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat\nvisertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko,\nlehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä.\nKukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen\nläpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti\nhimmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen,\nniemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan\nhallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten\nkirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt\nmyöhästyvän hautaansa ehtimästä.\n\nSilloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta\nruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa.\n\"Viuh, vauh\", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue\nkulkuaan. -- Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka\nmaistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui\nvaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta\nja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.\n\nHe jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan.\nHiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: \"poika! aja mullikka\nkarjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!\"\n\nJeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin\nselkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa\nronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten\nperästä.\n\nLeikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin\nJärv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin\nsaattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen,\nvaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille\nja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella\npäivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi\nkarjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa\nsyrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.\n\nLähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla\npyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot\npiimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan\nlehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät\nmärehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.\n\nTyöskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin,\ntiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja\nkaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja\nvasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan\nvaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin\nyksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti\nhöystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen\nvaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.\n\nHauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat\nmarjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat\njuosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät\nsiimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten\nalakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä\nmukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja\nkieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista,\neivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan\nkäpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten\ntoitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta\nilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät\nhumisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun\nkallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas\nsävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon\nlapsien laulajaiset salon sydämessä.\n\nKun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja\nsammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri\nryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee\npaimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona\nvoileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun\nhän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.\n\nJerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua\nKarja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta,\nvispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista\npihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo\npalavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin.\nTuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi\nsuolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko\nAnnin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni\npaimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui\nrasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään\npojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä\npaimenen päälle sanoen:\n\n      \"Mimerkki metinen muori.\n      Tapiolan vaimo tarkka!\n      Mettä maidosta sinulle,\n      Simoa salojen eläjä,\n      Vettä karjan katsojalle\n      Pikkuiselle paimenelle\n      Kannan minä kiulussani\n      Runsahasti rainnassani:\n      Kun annat kuuta karjalleni,\n      Lilliä mun lapsilleni,\n      Minä kiiltoa sinulle,\n      Sikiöillesi simoa\n      Kannan kaikkina kesinä,\n      Hilailen hyvillä säillä,\n      Vaikk'en maitoa halua,\n      Enkä voistakaan välitä.\n      Poika kielasti sinua,\n      Valehti vanhukselle\n      Minun voita vuottavani,\n      Kermoa kyseleväni,\n      Sinut petti paha paimo,\n      Märkähattu, kaksikieli,\n      Se on itse maidon juoja,\n      Rakastaja rasvakeiton,\n      Hälle annan härkinpuusta,\n      Varvun päillä varvikosta,\n      Minä häntä härkittelen\n      Koivun oksilla opetan,\n      Valelen vilulla veellä,\n      Lähdeveellä lämmittelen.\"\n\nSen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että\nkyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut.\nHän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä\npaimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin\nedessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain\nkoivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja\npeläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän \"mi saatua väkeä\"\njuosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi.\n-- Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli\njuuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä\nsäärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin\nlystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia\nvasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei\nmyöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: \"miksi\ntoisilla niin imelä säkki leuan alla oli,\" kuten hän sitten itse kertoi.\n\nMetsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten\npeittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin\nSikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia \"niin tyrskytti?\"\n\nKuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja\nTiinalle, kun olivat hänen \"vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet,\neikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään.\"\n\n\"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne,\" muistutti Tiina hymyillen.\n\n\"Häh! -- kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet,\" murisi\nSikke-muori nyreissään -- \"ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla\nnuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän\naikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden\nrankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja 'maast' ja merest''\nvähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; -- eikö jo\nkohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat.\nNiin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo\npanin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan\npäiväiseksi.\"\n\n\"Älkää nyt äiti-kulta taas tyhjästä toruko,\" sanoi Tiina, iskien Annille\nsilmää, \"kyllähän se poika pian takaisin tulee, jahka vain ensi\nsäikäyksestään selviää.\" Sitten tiuskasi hän lähimmälle hatasarvelle\n\"vat siihen\" ja kyyristihe heruttelemaan Mansikkia. Sikke-muorinkin\nruppastuuli haihtui vähitellen ja unohtui kokonaan, kun hän lehmisavun\nlähellä keksi paimenen kontin.\n\n\"Kyllä herra on täksi kesäksi saanut toimekkaamman paimenen, kuin viime\nkesäinen oli,\" sanoi Sikke-muori mielihyvillään. \"Katsokaas, miten paljo\nrössyä se jo ensi päivänä on kotiin tuonut! Vispilä on, kuin ollakin\npitää, hierin tulee tuosta hyvä, mutta nuo tohvelin tapaiset eivät ole\nmistään kotoisin. --\"\n\nKentiesi olisi ämmä enemmänkin Jerikoa ylistellyt, jollei Karja-Anni\nsiinä samassa tuskasta parkaisten olisi hypähtänyt ylös ja kaatanut\nvieressään olevaa maitohinkkiä, joka kaikeksi onneksi vielä oli tyhjä.\n\n\"Herr'estä ja varjele!\" siunasi Sikke-muori ja alkoi udella: \"mikä\nsinulle tuli Anni? -- Vastaa hyvä lapsi; mikä se oli? Saitko sinä\nkohtauksen -- no vastaa nyt jotain?\"\n\n\"En, en, vaan tuo -- tuo puri minua,\" sopersi Anni pelosta vaaleana ja\nvapisten osotti hän vieressään olevaa käärmettä.\n\n\"Mikä? Sano Herran nimessä mikä?\" huusi hätään rientävä Tiinakin melkein\nyhtä säikähtyneenä, kuin Karja-Anni itsekin.\n\n\"Käärme, käärme,\" huokaili tyttö tuskissaan. \"Ettekö näe; tuo kyy\npaholainen tuossa?\"\n\n\"Voi hyväinen aika! Ja nyt sinä kuolet, kuin Viikunan vasikka viime\nkesänä,\" lausui Tiina osanottavasti.\n\n\"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi\ntokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan -- ja entäs Lauri sitten --\"\ntyttö hyrähti itkuun.\n\n\"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan,\" toimitti Tiina\nsäälitellen.\n\n\"Eikös Sikke-muori osaa,\" kysyi Anni-raukka nihkuttaen.\n\n\"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?\" lausui Sikke-muori\nloukatun äänellä. \"En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia\nosaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi\nHerran haltuun,\" lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.\n\n\"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin -- kuin\n-- voih, miten se on vaikeaa,\" huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.\n\n\"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi,\" kehoitti Sikke-muori, \"tunnusta\npois ujoilematta. Onko Lauri --?\"\n\n\"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. --\"\n\n\"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä,\" -- tiedusti Tiina?\n\n\"Minä -- sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen\nottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista.\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. -- Sano pian;\nsinä vapiset, kuin virran päällä -- sano pian, sinulla ei näy enää\npaljon aikaa olevan elettävänä,\" tuumaili Sikke-muori.\n\n\"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta\nenämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut,\" sai\nKarja-Anni viimein lausutuksi.\n\n\"Oh! Eikö mitään muuta?\" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli\nluullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta\nTiina hengitti nyt kevyemmin.\n\nSillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut\nkesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi\nhän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina\nkäärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte\nkuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.\n\nVakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei\n\"ne kaikki taudit ole kuolemaksi,\" mutta epäillen pudistelivat naiset\npäätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: \"ei se mahda auttaa,\nkun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan.\nAijai jai!\" huudahti hän keskeyttäen itseään, \"nyt tuntuu litistävän ja\nmuutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo.\"\n\nSiinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin:\n\"tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö\nhyvin?\" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista\nteki. -- Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi\nPekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä\nkuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli\nsen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle\npolkaissut.\n\n\"Mitä\", äännähti Pekka \"kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin\npantu?\"\n\n\"Mikä,\" huudahtivat naiset yhteen ääneen, \"mikä? käärmekö?\"\n\n\"Niin justiinsa käärme,\" myönsi Pekka myhäillen.\n\n\"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut,\" arveli Tiina?\n\n\"Siinäpä se juuri temppu onkin,\" vastasi Pekka, \"eikö tuo liene koko\nhätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä\nparahtanut?\"\n\n\"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se\nsydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana,\"\npuolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen\nriuhtoa jalkaansa irti.\n\n\"Vieläkös mitä,\" väitti tuo itsepäinen Pekka, \"sinä vain säikähdit, kun\nsatuit polkasemaan sen päälle ja näit madon.\"\n\n\"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle\nsattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan,\" arveli\nSikke-muori hyvin viisaan näköisenä.\n\n\"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei\nkäärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut,\" intti Pekka yhä.\n\n\"Kukas sen siihen olisi pannut?\" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan\nterveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin\ntarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan:\n\"voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin -- vaskitsahan tuo on\nkoko käärmeesi. -- Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato,\nse vain syö myrkyn pois ruohoista,\" selitti hän Karja-Anniin kääntyen.\n\nHiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: \"en minä sitä enää\nniin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta\nihan olin pyörtyä, kuin sen näin.\"\n\n\"Niin säikähdyksestä,\" tuumaili Pekka, \"ja toisillakin oli vielä nenän\npää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki.\"\n\n\"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa,\" sanoi Tiina,\n\"mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?\"\n\n\"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut,\" päätti\nAnni ja jatkoi innokkaasti \"ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se\nhylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti\nmakeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin\nsäikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä\nsinua siitä nauratan, vekkuli!\"\n\n\"Ole tuossa äystäämättä,\" kielsi Tiina nauraen, \"hyväpä tuo oli, että\npäästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. --\"\n\n\"Ole vaiti,\" tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.\n\n\"Kas sitä poikaa vaan,\" puuttui Sikke-muori puheesen, \"se toki ottaa\nneuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein\nmuistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos\nsemmoisen yhdyttäisi. -- Jos näätte\", pitkitti hän unhottaen kokonaan,\n\"ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, \"jos näätte,\nkäärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin\nsaa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki\nkäärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi\nteukalehtaen, höpisi polttaessaan:\n\n      \"Mato musta maan alainen,\n      Toukka tuonen karvallinen;\n      Jospa nostat nokkoasi,\n      Häilähdytät hänteäsi,\n      Tungen sun tuohuksen tulehen.\n      Panen papin valkeahan,\n      Jos tulet tuville näille,\n      Matelet mataramaille;\n      Pistän pihtihin isäsi,\n      Pulikkahan emosipuolen. --\n      Pistänet minun lihoa,\n      Vunukoita vaimon vanhan;\n      Tapan sinut taioillani,\n      Pakahdutan pulmillani. --\n      Purret minun karjojani,\n      Maidon tuojia mokoma,\n      Käytän sun kärytulessa,\n      Aalloissa Aluejärven;\n      Kun et tuostana totelle,\n      Vääjänne väheäkänä,\n      Vien sun viime taivosehen\n      Ukon tulihin tuherran.\n      Pysy mato poikempana\n      Kulon alla kurja lintu,\n      Pure puita pökkelöitä,\n      Rauskuta Raunio-kiviä,\n      Älä meitä, älä muita,\n      Eikä meidän maitosuita; --\n      Tunge pääsi turpehesen,\n      Mene mättähän sisälle,\n      Siellähän sinun majasi,\n      Asuntosi ankeloinen. --\n      Tiedän sykkä synnyntäsi,\n      Maan on kammo kasvantasi,\n      Oot sä suusta Syöjättären,\n      Hiiden kuolasta kotoisin,\n      Siksi pala pihtinesi,\n      Hiserry häjy-niminen.\"\n\n\"Voi anoppiparka\", lausui Pekka nauruansa pidättäen, \"ei ne nuo temput\nnyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt\".\n\n\"Sepähän nähtäneen\", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita\nja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi\npaimen oli.\n\n\"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti\", matki Karja-Anni, \"hilaa metsästä\nkaikenlaista roskaa ihmisten peloksi -- ja mihin lienee nyt vielä\njuossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla\nvarmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea.\nOikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta\nja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä.\"\n\nSilloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein\nkyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: \"Jerikooo!\nJeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!\" -- Semmoinen\noikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, -- myrskyä ja päiväpaistetta!\n\n\n\n\nV.\n\n\nHyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän\nväliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty,\nmaitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan\nyösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin\npistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö\npaimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta\nkohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle.\nJoitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne\niloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan\näänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin\nhelähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen\nihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut\nunhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä\nhänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen\njoutuneen ja hän oli siihen syypää.\n\nPuolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä\nunestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi\nkarkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan\ntoverikseen.\n\nSikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan\nolevan metsäpeitossa. \"Mutta jos onkin,\" sanoi hän, \"niin kyllähän sen\nsieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs\nsitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on\nlöytäminen harmaampaakin?\"\n\n\"Älkää joutavia lörpötelkö\", sanoi Pekka pukeutuessaan, \"eihän ihmistä\nvoi muuksi muuttaa\".\n\n\"Eihän vain\", rähähti muori, \"ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty!\nMitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä\näkäpäissään lypsäessään -- se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on\nlautamiehen tytär -- niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst'\nolla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten\nkotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan\nja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana\nja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten\nyläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan\ntakana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei\nmilloinkaan ennen ollut nähnyt -- eikös kellokas siinäkään ollut\nmuutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?\"\n\nPekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen.\nVanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen\npoikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne\nkesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi\nvieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa\npäälle ja väliin töpehtien jupisi:\n\n      \"Rutista ruman sydäntä,\n      Pakota pahan kereä,\n      Jott'on inho itsellensä,\n      Vaiva kova vaimollekin;\n      Kutistaa minunkin sydäntä,\n      Pakottavi pernoani,\n      Kun on lapsen lainannunna,\n      Piilohonsa peittänynnä.\n\n      Metsähinen mies utala,\n      Havuhapsi haltijainen!\n      Kun et laske lasta irti\n      Päästä pientä kyyretyistä,\n      Otsolla sinut revitän\n      Kaivelutan karhullani.\n      Kun ei otso uskaltane\n      Karhu kaunis päälle käyne,\n      Laulan ruton ruoskimahan,\n      Tuonen taudin tappamahan.\n      Kun ei tuoni uskaltane,\n      Mana mahtane mitänä;\n      Tiedän taaton taivahissa,\n      Kaikkivoivan pilven päällä,\n      Jok' ei säiky saatanoita,\n      Pelkeä pahintakana;\n      Hänet pyydän pieksämähän,\n      Sullomahan sortamahan.\n      Haltijat havuisen linnan,\n      Metsän poikaset punakat!\n      Laskekaatte lapsueni,\n      Päästäkäätte pienoiseni,\n      Jott'en luusi Luojoani,\n      Puista pitkäisen iseä,\n      Puhumahan puolestani,\n      Sivullani sotimahan,\n      Vasten teitä vaivaisia,\n      Heittiöitä haltijoita;\n      Hänell' on kuntoa kosolta,\n      Viljahkolta voimiakin. --\n      Auta Ukko onnetonta,\n      Korjoa kujertavaista,\n      Vaali sinä vaimon lasta,\n      Etenkin imehmolaista,\n      Kun oot imehnon sukua,\n      Heimoa hyväntöläistä:\n      Taivottaren taatto vanha,\n      Laji-isä luonnotarten!\n      Katso kaikki ilman suunnat,\n      Silmeä sinisaloja,\n      Laita lapseni kotia,\n      Pienoinen piharikoille,\n      Metsähiiden huimenista,\n      Kourista kanervaparran!\"\n\nTuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin\nmökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia,\nvakuuttaen: \"kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on\".\nPaljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan,\nkoska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin\nsuunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin\npäin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi\nyhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo\nehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja\nPekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan\nväsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta\nhuhuilemisesta.\n\n\"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?\" kysäsi Pekka kiukkuisena\nturhasta hakemisestaan.\n\n\"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?\" tiedusti Sikke-muori\nihmetellen.\n\n\"Vielä mitä\", vastasi Tiina, \"ei se metsässä ole. Koko metsän\njuoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli --\noikein jalkoja pakottaa\".\n\n\"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus\", sanoi\nPekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.\n\n\"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan\", sanoi\nSikke-muori ähitellen vävyllensä.\n\n\"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen\nvuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut\",\nvakuutti Pekka.\n\nMuori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: \"no sitten\nei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei\nitse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi\nsanalla voimaa\". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: \"ei se voi olla metsässä,\nvaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään\nniille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta\nlevolle -- minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää\". Muori\nköllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.\n\nAnnin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä\nlisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden\nTiina alkoi akkiloida: \"jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin\nAnnilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan\".\n\n\"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi\", muistutti Pekka ankarasti,\n\"eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen\noppiin, vai rupeatko sinäkin vielä --\"\n\n\"Äläkä sinä\", sanoi Tiina, \"äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä\nsillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan\noikeinkaan olla\". Hetkisen kuluttua sanoi hän: \"millä tuon tytön nyt\nsaa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa\nsijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla\".\n\nPekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään,\nnimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä\nkotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani\nkapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä\nsusivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä\nkokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, \"mutta Jerikosta ei nähty\nvilahdustakaan\", selitti susivouti Annille. \"Muutoin arvelen minä\",\nsanoi hän vielä, \"että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa\".\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huudahti Anni.\n\n\"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu\nkuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi\", lohdutteli tuo\nsäälimätön ruununmies tyttöä.\n\nEtsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri\npitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä.\nKissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan:\n\"tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin\nelätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi\".\n\n\"Mutta ei\", sanoi Risto, \"lempo lähtekään karjan perässä\njuoksentelemaan, vaan en minä\", ja siihen se homma raukesi.\n\nMuilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat\nJerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa,\nmuutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista,\njuuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi\nhuomanneensa lapsen itkua pilvissä, \"niinkuin taivaan vuohi olisi\nsiellä mäkättänyt\".\n\nTietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan\nhampaissa. \"Hän kuului kironneen lapsiparkaa\", vakuutti maalarin Maija\nSormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä\nAnniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli\nkatoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia\nkuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan\nkadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei\nhetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä\nitsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän\nsitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.\n\nKerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi\nmuori kertoa: \"tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka\npappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea\nkaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat\nkaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on\nkaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on\ntoinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan\nkoko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin\nkadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se\nHaapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut\nkynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin\".\n\n\"Minkätähden se on niin oleva?\" kysäsi Anni uteliaasti.\n\n\"Sentähden näethän\", toimitti Sikke-muori \"sentähden, että Sussu kiisti\nkiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet,\ntarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut,\n-- levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo\nkuolleille, rauha eläville\".\n\n\"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?\" kysäsi Tiina.\n\n\"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään\nmuuksi\", selitti Sikke-muori, \"ja saattaahan se niin ollakin. Eihän\nsillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen\nkummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.\n\nSormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi\nvirkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa\npirtissä\". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta:\n\"tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa,\neikä juuri kirkossakaan?\"\n\nAnni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.\n\n\"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi\", sanoi Sikke-muori, \"vaan\nminä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin\ntalonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi\nitsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä\nsillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se\ntekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille\nsiellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli\ntehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun\nMatti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli\npaha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut -- ja se mies\nvasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan\nkunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta\nse olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli\njulma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle\nleivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla\nlukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä\nkulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se\nkorvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se\nnyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa\nällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua\nkoko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä\ntiuku.\"\n\n\"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään\", huomautti Tiina.\n\n\"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin\nmuistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja\npuoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: 'kaikk', kuin maa\npäälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan' -- niin\nmut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas\njäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa;\nmihinkäs minä taas jäinkään?\"\n\n\"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta\", vastasi Anni.\n\n\"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin\", jatkoi Sikke-muori kertomistaan.\n\"Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan\nja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain\nverenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi\nolevankin, kun minäkin sitä katsoin -- punaisia piirtoja siinä oli,\nvaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin\ntervattu harakka sillä olisi hyppinyt\".\n\nMonella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin\nlevottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa\nlähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa\noli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella\nnäkyi olevan. -- Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos\npoika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää\npojan, jos se kotiin tulisi, \"kun hän karkaamisellaan on niin paljon\ntuskaa ja huolta tuottanut\".\n\n\"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin\njoutuisi\", kysyi Anni.\n\n\"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa\", vakuutti\nTiina.\n\nPekka kehotti vielä: \"pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara\nmurhekalkkisi lievennykseksi\".\n\n\"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan\", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat\nihan toista.\n\n\"Ethän vain\", vastasi Pekka, \"yksi tie, kaksi asiaa\".\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän\nkatoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn\nsaatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän\nedes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain\nhänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo\nparemmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, -- ja tuo tunne oli\nkatkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin\nkoettivat kaikki kiusata häntä.\n\n\"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä\", huokasi poika ja\nkyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä\ntakaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja\npensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja\noksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä\nhitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle\nkallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa\nsilmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.\n\nEi kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara\ntykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt\nketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan\nihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa.\nNäköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja\npurppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat\nveden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.\n\nKoko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä\nhohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet\npiirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään\nkalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja\niloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään\ntuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo,\nuinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet,\ntoiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja\nsyvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä\nkerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten\nkatkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn\npauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot.\nSemmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä\nkalliolta katsellessa.\n\nTuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten\nsalmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua.\nSe levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina.\nPoika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen\ntäytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut,\nyksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen\nmiettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon\nalkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut,\njoiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan,\nniinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut\npehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona\nkukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen\nvoimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin,\nihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan\nkyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää.\nPuiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin\nkaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet\nhohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat\nmelkein läpikuultaviksi.\n\nPoika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa\nvienosti loisti. -- Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta\ntaivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta\nheiastamaan -- kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan\nsellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen\nentinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen\nolisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi\nselittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.\n\nPoikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti\nsilmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle\nja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja\naavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin\ntuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta\nnäyttivät. -- Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi\nrukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei\nuskaltanut, -- eipä oikein olisi osannutkaan.\n\nEnkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta\nalas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin\npäällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat\nympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa,\njonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.\n\nVaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo\nennenkin nähnyt, mutta missä -- sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli\nenkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon\nkasvoilla -- sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti\npoikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei \"uusi äiti\" koskaan hänen\npäätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa\npitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin\npehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se\nhänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä\npatalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja\nmuutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.\n\nKertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas\noli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia\njylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä\npakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille\nvoin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät\nhaltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi\ntahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä\nolla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.\n\nPitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi\näitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen\nlähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika\nheräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa,\njossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut.\nViimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen\nkauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin\nkauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen.\nHän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen\nuinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo\nkohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä\nja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa\nenkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta\nkääntämään mietteensä tosioloihin.\n\n\"Kaikki olikin vaan tyhjää unta\", huokasi poika, \"ja mihinkäs minä nyt\njoudun?\" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata\ntakaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän\ntiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli\nparasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää\nikinä mennä. \"Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne\", sanoi poika ääneen ja\nlähti osailemaan takaisin maitomökille.\n\nSe oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa\noli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan\npaikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin\nlähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut\nkysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle\nsamat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan\nmatkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset\neivät myöskään osanneet tietä neuvoa.\n\n\"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen\nsillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien\", mietti poika miehevästi.\n\nKovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun\nmatkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja\nsen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän\nmuistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin\nympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä\nsitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.\n\nJuurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua\nkummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle\nvihoissaan mörissyt. \"Prr, tsirrrr, surrurrur\" tärisi ääni pojan\nkorvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat\nkummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää\nlähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta\nmaitomökille joutuvansa.\n\nKotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein\nhuomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen,\nkuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt,\nja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa\ntemppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi\nhän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen\npäällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille\nsaapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin\npuiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin.\nIloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään\njoutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan\nmörisi.\n\nTällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan\ntoisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä\nhuilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti\nlähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas\nsaavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei\nhän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.\n\nOvelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen.\nYhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka\nalla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja\npiippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi\npitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan\npäällä. -- Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta\nensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta\nlaatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin\nolakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä,\neheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa\nsykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.\n\nNuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain,\nettä äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin\nkäännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista\nparemmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen\nsävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää.\nToisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne\nhiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen\nvalittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin\nsyvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan\nniitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei\nonnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.\n\nSoittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi\nkummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän\nherätti kummastusta hänessä.\n\nJeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: \"mikä\nihmeellinen äänilipas se tuo on?\"\n\n\"Se on viulu se\", sanoi ukko, \"mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja\nmistä sinä tänne tipahdit?\"\n\n\"Niinkö minä\", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan\nvastasi sitten kiertelemällä: \"olenpahan vain tuolta kirkonkylältä\".\n\n\"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?\" kyseli vanhus\nyhä poikaa tarkastellen.\n\n\"Enhän minä ole kukaan\", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän\nluuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.\n\n\"Oletko sinä hullu, vai viisas?\" tiuskasi ukko ja näytti todellakin\nrupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja\npani oikein salvan eteen.\n\n\"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä\", selitti\nJeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.\n\n\"Seis mies!\" komensi vanhus, \"ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan\nensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika,\njoka ennen oli kellonsoittajana?\"\n\n\"Sen ja Kissa-Kertun\", vastasi tutkittava itkussasuin.\n\n\"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?\"\n\n\"No kun olen eksyksissä\", toimitti poika.\n\n\"Hullu se taitaa sittenkin olla -- eksyksissä ja vaatteet nurin -- hm!\n-- Kaikusen poika -- ota siitä selko, jos saat\", mutisi vanhus\nparrassaan ja kyseli vielä: \"miksikäs sinä taannoin itkit sitten?\"\n\n\"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta\", sanoi poika terhakasti ja\nosotti sormellaan viulua.\n\n\"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?\"\n\n\"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä\", sai vanhus vastaukseksi.\n\n\"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?\"\n\n\"Ei, minä tulin itse\", vastasi taaskin poika, \"ja olin yötä tuolla\nkalliolla\".\n\n\"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?\" kysäsi isäntä.\n\n\"Juoksemallahan minä tulin\", selitti Jeriko.\n\n\"Puhuikos rouva mitään rukistaan?\" sanoi ukko.\n\n\"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden\ntulevan\".\n\n\"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää\", mutisi vanhus\nitsekseen. \"Tänään on torstai -- lauantai-iltana menen minä kirkolle;\nhm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. -- Poika parka\non päästä vialla -- tottapahan ylihuomenna selviää\".\n\nHetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja\nkysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: \"tiedätkö mitä tuolla\ntehdään?\"\n\n\"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia\" sanoi Jeriko.\n\n\"Niin, sillä ammutaan\", myönsi vanhus, \"mutta jos sinä tahdot täältä\nlähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä\nsinutkin; muista se\". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle\nolikin hyvään tarpeesen.\n\n\"Tunnetko minua?\" kysyi ukko pojalta syötäessä.\n\n\"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?\" tuumaili poika.\n\nTuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään\nväki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan\nsitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli\nhän sukua -- sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut\nkenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi\nSormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään\ntulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän\ntilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko\npaikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen\nkynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea,\nmutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen\nhyvänsä.\n\nKun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja\nliikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut\npäällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa\npaenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa\nkoskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä\nvähääkään. -- Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan,\nkuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni\narvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen\nkammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.\n\nRukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden\nhämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle,\nmissä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan\nvaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin -- se oli\nrukkiukon oikea nimi -- kadonnutta poikaa kysymään.\n\nVielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti\nkadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet\nhalttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana\nilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan\ntapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet.\nSuuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä\nastuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.\n\nMonen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun\nhän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon\nkuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa\nhartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika\nseikkailunsa kertoikin.\n\nKansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon\nsielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan\npuolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei\nrukkiukko ole ollenkaan paha, \"vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma\näitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa\", ja\nsilloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.\n\nSiitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa\nvaihdokkaana, \"sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun\", sanoivat\nihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella\ntavoin, kuin ihmiset luulivat.\n\nMeyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa\nrakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi\nihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna\npitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui\nhaihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui\nmyötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan \"hyvän ukon,\njoka on mahtanut saada paljo kovia kokea\", lausui Lampelan kunnioitettu\nisäntä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPaimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli\ntutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan\nkarjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat\nkarjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan,\nei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin\ntalojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten\nleikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. --\nTavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin\nkivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään\nvoinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika\nkaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi.\nIhmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä\nkappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli\nmilloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella\nkanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein\nviehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti\nsoittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.\n\nUsein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset\npaimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon\nmökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan\nyhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän\nloppua sanoilla:\n\n      \"Mene päivä männikölle,\n      Viere vemmel koivikolle,\n      Päästä paimenta kotihin,\n      Laske lasta lämpimähän,\n      Vilusta värisemästä,\n      Pakkasesta parkumasta!\"\n\nPistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta\niltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori\nei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina\nolemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, \"sillä se teroittaa järkeäsi\",\nsanoi hän.\n\nMuutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi\nyhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa\nhän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.\n\nSen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja\nPekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään\njotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä\nselitettäväksi arvoituksen sanoen: \"teiri puussa, suolet maassa, vielä\nsittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?\"\n\n\"Kyllä tiedän\", sanoi Sikke-muori \"sinä tahtoisit värttinän sijaan saada\nrukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta\nja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt\nhullaantuneen semmoisia hankkimaan\".\n\nViimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja\nvoiton hymy huulilla lausui hän: \"puinen kirja, luiset puustavit,\nlaskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?\"\n\nSiinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään\ntuumaili: \"ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi\nHymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä\ntulee. --\"\n\n\"Älähän nyt noin hätäile\", puhui Sikke-muori. \"Eihän se ole muuta, kuin\nsemmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt\nsen nimeä muista\".\n\n\"Niin todellakin, helmilautahan se onkin\", tiesi nyt Karja-Annikin ja\notti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa\nkäsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta\nennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi\nJeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.\n\n\"Sano vaan\", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, \"sano vaan, niin\nsaadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa\".\n\nLuvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: \"mikäs se on: ei\nsiin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut\nsuutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?\"\n\nKaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori:\n\"sitä et sinä toki tiedä itsekään\".\n\n\"Tiedänpä kyllä\", väitti poika \"ja jos ette sitä huomeneen mentäessä\narvaa, niin on muorilla matka Hymylään\". Sen sanottuaan luikahti poika\npihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.\n\nPojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan\nkaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada\nuntakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi\nitsekseen: \"tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat,\npanee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se\npungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu.\n-- Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta\neihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. --\nVarmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy\nHymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin\nmonta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä\".\n\nMuori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja\nväsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon\nhänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin\npaimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi\nhänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten\nvävyänsä, kun hän ei voinut arvata \"niin helppoa arvoitusta, kuin\nrukkiukon viulu oli\".\n\nNiin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten\nsyystoivotus:\n\n      \"Sa'a lunta luppaele,\n      Ränteäkin räppäele!\n      Jo on törkyjä talossa,\n      Hauteina hautumassa,\n      Kyllin syödä kourusarven,\n      Ahmailla emännän viljan.\"\n\nSormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli\nsumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä\nputoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko\nkotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää\npaimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas\njoutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli\nsen aikaan saanut.\n\n\"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää\nsaa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen\nkuulla soittavan\", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se\nseikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, \"ja sitä ei\nuusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan\", lausui\nhän ääneen perille päästessä.\n\nLauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän\nlupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui\npoika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen,\ntuumaillen: \"sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun\npaholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi.\"\n\nSilloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi,\nett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin\nennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä,\nsillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut\nkesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää\ntoimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi\nhäntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan\nja mietti: \"minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja\nsaan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä\njälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai\nkuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?\"\n\nSormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti\nvielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan\nasuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin\nmukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti\npaljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain\nnaisten kissalempikin osottaa. --\n\nMeyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään\narvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren\nkevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren\nupseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni\nyksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti\nrukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi\nitsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan\nsoittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja\nkunnioitettu taiteensa tähden.\n\nLyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia\nihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat\nja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa\nsanoi, \"joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä\nvuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön\nelämässä kohdatessaan\".\n\nTuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin\noppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika\nsai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan\nluontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko\nsitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.\n\n\"Sinun pitää\", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, \"sinun pitää oppia\noikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet\nroskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti\nsoitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat\ntunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja\ntietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa\".\n\nJeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt\nrukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea\nja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä\nJerikon kanssa.\n\nLoviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja\nnäyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa\nsuosittelivat häntä.\n\nLeikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi\noppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli\nlainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:\n\n      \"Työ ja taistelu, käskyt on Herran,\n      Eloa on työ, mut' laiskuus kerran\n      Häpeähän saattaa\n      Ja kuolemahan kaataa.\"\n\nTosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat\ntalon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan\nSikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa\nasioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori\nvihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.\n\n\"Niinkuin olen sanonut\", lausui tuo arvoisa vanhus, \"ne rukit vain\ntuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun\nniiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen\npyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä\nylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä\nsiitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu\ntehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin\".\n\nHonkalan Leena keskeytti muoria kysyen: \"onkos se totta, kun kylällä\nsanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän\npääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän\nSormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?\"\n\n\"Menihän se! Tottahan se on\", tiesi Sikke-muori, \"eihän siin' ole savua,\njoss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa\nsoittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan\njotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi\".\n\n\"Se on tietty se\", myönsi Honkalan Leena.\n\n\"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se\nmaalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa\ntyötä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää\", puhui\nSikke-muori.\n\n\"En toki\", sanoi Leena \"ei siitä kunnian kukko talolle laula, jos rukin\nostaa, kaikkihan se vie lehmäonnet ja muut\".\n\nMaalarin Maijan tai rukin ystävien puolue kasvoi kuitenkin kasvamistaan\nja rukintekijöiltä ei puuttunut koko talvena työtä. Ihmiset ihmettelivät\nsuuresti nähdessään rukkiukon ja vaihdokkaan ystävyyttä ja tuumailivat:\n\"kyllä se rukkiukko vielä kuollessaan määrää vaihdokkaan perillisekseen,\neikä sitten sillä pojalla hätää ole\".\n\nMaalarin Maija taas kertoi kylällä pojan edistyksistä yhtä ja toista ja\nvaikka Maijan arveltiin panevan vähän liikoja, odotettiin kuitenkin\nuteliaisuudella kylänlukua.\n\nSe tulikin kevättalvella. \"Mäkitupalaisen Taavetti Kaikusen lapset\nRisto, Peti, Anni ja Jeriko! ovatko ne täällä?\" huusi pastori römäkällä\näänellä. --\n\n\"Eivät ole\", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta\naika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi\npapin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja\nAnnille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle\nkirjan ärähtäen: \"lue tuosta!\"\n\nSelvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa\npastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi\npoikaa ja puhkesi lausumaan: \"*omnibus numeris absolutus*! (kaikin\npuolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)\"\n\nPastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla\nkertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset\nkoulukumppanit.\n\n\"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta\", puhelivat\nihmiset kylällä sen kuultuaan.\n\nMolemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin\nparhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon\noppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli,\nsillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut\nLoviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle,\nett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa\nperillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista\ntunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.\n\nLähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan\njatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi\noikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta\nerotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan\nKallea, joka oli sieltäpäin tuleva.\n\nJeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli\niloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä\nystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan\nLoviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan\nkuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa\nLoviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: \"sinun, ikuisesti sinun\".\n\nSäikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka\nvihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä\nseisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa\nKallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.\n\nRakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: \"Jeriko!\ntule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa;\nmutta pidä se vielä salassa\".\n\nKylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti\nhorjuvin askelin kotiinsa päin.\n\n\"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?\" kysäsi\nKalle.\n\n\"En tiedä\", sanoi Loviisa, \"luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin\nminäkin\".\n\n\"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi\nolkoon kaikki vielä salassa\", sanoi Kalle.\n\nSillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön,\nmutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. \"Haha haa!\nvaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen,\nhaha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli -- sehän olisi\nkaunis pari, haha haa!\" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen\nsydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon\nmetsästä kotiin lähtiessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nElämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon\nsilmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin\npian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä\nlöytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat\nolleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti\nhaihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä\npojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli\nsopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita\ntarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan\njärjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt,\nnuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja\nkovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen\nluomia rakennuksia kukistamaan.\n\nJonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli\ntaidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa\nedelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti\nkatkeruuden.\n\n\"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu\", mietti nuorukainen.\n\"Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa\nhäntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä,\nmutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin\njokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee -- hänestä\ntulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa\niloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä\".\n\nNiin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle\nkuiskaamat sanat: \"sinun, ikuisesti sinun\", äkkiä katkasivat kaikki ne\nsiteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja\nkatkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat \"tule ottamaan osaa\nonneemme\". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa\nvieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen\nviihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle\ntaistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.\n\n\"Vai niin\", ajatteli Jeriko, \"vai niin, että minä olin kylliksi houkko\nluulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli\nerehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa,\nkenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille\ntarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me\nansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä\nitse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on\nmuu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin\nauhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa\nkasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te\nonnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia\nrikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata\ntunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan;\nlohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa\nnopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne,\nett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!\"\n\nÄkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja\nkysyi: \"miksi niin alakuloinen, poikani?\"\n\nSe oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.\n\n\"Miksi niin alakuloinen, poikani?\" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta\nei saanut mitään vastausta.\n\n\"Kallen lähtöäkö noin suret\", jatkoi vanhus, \"sehän on narrimaista.\nHeitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja\nminä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että\nitsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut\nopettajana Arnold Mark Meyer\".\n\n\"Kunnia\", huoahti Jeriko, \"kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten,\neikä meikäläisiä\".\n\n\"Meikäläisiä?\" sanoi rukkiukko kummastuneena. \"Poika, tiedä se, että\njuuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet\ntaiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi\ntoisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi\nkylmää kultaa maan ytimissä. -- Sinä olet tänään kummallinen, luulisin\nsinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se\ntulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä.\nTaiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita\nei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa\ntarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa\nyltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä\nehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti\".\n\n\"En laisinkaan\", murisi Jeriko, \"tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä\nmitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?\"\n\n\"Ahaa\", mietti Meyer, \"elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän\nensimmäisen tappion tuotti? -- No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi\".\n\nTurhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan\nkysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä\nsanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun\nloukanneen poikaa isän tähden, \"mutta aika kaikki haavat parantaa\",\narveli hän.\n\nSiltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan.\nKoko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan\nja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi,\nilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi.\nSormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein\nsoitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan,\nkuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut\nmielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan\npäinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten\nhän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta\npäästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli\nmelkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti\ntavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän\noikeastaan pyrki.\n\nMeyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret\ntoiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt\nkeinoa, millä asiat saisi muuttumaan. -- Rukkiukko luuli Jerikon\nhaaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen\naikuista \"suuren maailman\" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti\nkysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää\nvastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään\ntiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa\nuhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa\nsydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin\nsoittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton\nmitättömäksi \"sekamelskaksi\". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä\nkolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa\noli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta.\nRukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika,\njoksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan.\nPäinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi \"tämä\nvielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä,\ntiellä köyhä rikkahilla\".\n\nKallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat:\n\"Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. -- Uskollinen ystäväni! Nyt en enää\nehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle\nkirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä\nelämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä\nkotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* --\n(hitaasti rientävää) vauhtia, sillä \"beanina\" ollessa on ihmisen\ntutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. -- Mutta nyt itse asiaan. Loviisa\nei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan\nvastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä\nvaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä\nystävä, sillä se todella olet minulle -- missä sinä, siellä sydämeni;\nsiksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit\nsäilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi;\nvaleas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!\" (Ei mitään uutta; voi\nhyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).\n\nJeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen\nrakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää\nLoviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä,\nvaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän\ntapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä\npidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa\npuuhissa.\n\n\"No herrainen aika!\" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; \"pilvistäkös\nsinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen,\nniinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?\"\n\n\"Niin ne kulettelevat nytkin\", sanoi Jeriko katkerasti, \"mutta niiden\ntie ei käy rikkaiden ovien editse --\"\n\n\"Mutta oletko sinä kipeä?\" keskeytti Loviisa puhujaa, \"sinä olet valkea,\nkuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin\ntoimittanut sinulle järnestestamenttia\".\n\n\"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta\", toimitti\nJeriko, antaen Loviisalle kirjeen.\n\n\"Neidelle, hihihi\", nauroi Loviisa raikkaasti, \"kukas sinua nyt on\nneuvonut minua neidittelemään? hihihi!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan\nhuomannut, ennenkuin tänä syksynä\", sanoi Jeriko.\n\n\"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit\", puhui Loviisa\nloukatun äänellä.\n\n\"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan\", puhui\nnuorukainen. \"Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei\nhän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata\nasian\".\n\n\"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan.\nTiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja\nmuista semmoisista\", lausui Loviisa. \"Kohta hän mahtaa puhua\njuomingeista ja Luoja tiesi mistä\".\n\n\"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa\", sanoi\nJeriko.\n\n\"Se on tyhmyyttä\", puhui Loviisa kiivaasti, \"tyhmyyttä, eikä muuta, vaan\nte kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa\ntappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä\nvaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan\nsoittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä\nkieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin,\nsyönyt sanasi -- hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka\nethän tuota tosin --\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi Jeriko ja meni.\n\n\"Noo!\" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan\nulos, \"kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän\njo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö\nhän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli?\nLoukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta\nsuuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein\nvaihdokkaaksi sanonut. -- Ei kuulu\", sanoi tyttö avaten ovea, \"pois hän\nmeni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi,\nvaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. -- Tämähän on\nperin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään\".\n\nLoviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla\npöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne\nkosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän\nhuokasi: \"kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää\nkarttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä\nminusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle\nnimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin\nennen.\"\n\nLoviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan\nlattialle. \"Hyväinen aika!\" huudahti tyttö. \"Olen kokonaan unhottanut\nkirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. -- Kaikki on tänään niin\nkummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin\".\n\nHän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: \"Niin se on,\nkirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana,\ntunne vähintäkään halua sinua lukea\".\n\nSillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä\nkummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta\nkotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä\npunoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä\naivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja\nvaltimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja\ntuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten\nennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä\nvastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen\nlukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina\nlapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin,\nsuurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin\nKallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen,\nkuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset\nvoi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti\nhuomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa\nvastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: \"hyväpä kuin\nviimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa\". Vielä voi Loviisa\nriimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos\nei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian\nkorkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri\nnäyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan.\nLoviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä,\njonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin\nhän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään\nkärsivänsä silmiensä edessä. -- Mutta jospa se vain oli Loviisan\ntavallista pilaa? -- Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti\nvastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.\n\nNuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja\najoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän\njuoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.\n\nTuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan\nkuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli\nMusta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta\nryyppimaän. \"Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki\",\najatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.\n\nKoski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten\njääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset\nhenkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut\nihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää\ntoinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju,\neikä vankka perusta järkähdäkään.\n\nNoinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen\npyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut\npyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki.\nSärkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin\nsyvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani\nturhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme\nyhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy\nkoskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki\nniin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat\nsitten elämäni muistot?\n\nNe alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta\nhuurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän\npäivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa\nKissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki\ntaidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän\npoikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat\npystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden.\nTuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä\nkatsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta,\nvaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan\nperheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset\nväistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena\nhäntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, \"sillä hän on ruvennut\nherraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä\". Kun ei\nJeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni \"peitotakseen\nhänestä herruutta ulos\" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan\nperänurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla\non lennättänyt. -- Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja\nomantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan\njumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua\nkirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla.\nTuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä\nja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta:\n\"en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut\ntanhuelemaan\", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.\n\nMutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä\nvanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan\nroiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse\npyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan\nnimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko\nrippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: \"sinä saatat\nsoitollasi koko sydämeni sulamaan;\" sama Loviisahan se on tuokin, joka\nniin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo\nHirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se\non sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on\ntuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.\n\n\"Niin on\", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, \"Loviisa ja Kalle ovat\nsulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä\nkoettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan\nvoi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se\nnäkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni\npäivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun\nolen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut\nhylätä. -- Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä\nminua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin\nsaman tekevä, onko minua olemassa tahi ei\".\n\nHän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea.\nSiellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli\nitseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä\nJerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti\nJeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä.\nViimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada\nkuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä\nkuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti\näskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.\n\n\"Niinkö pitkällä\", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti\ntakaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa,\nkun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä\näänellä lausutut sanat: \"niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo\npuuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; -- se antaa rohkeutta\nelämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi,\nhehehe!\"\n\nPuhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli\nirtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma,\nsamosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.\n\nKäheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin\nmennessään: \"niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee\nvielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi\nhirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa --\nhulluutta, hehehe!\"\n\nKun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean,\nvalaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja\nvalittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei\nkuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja\nkolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina,\nliikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni\nkateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän\nsitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen\njäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme\nkertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä\näkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan.\nLikelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi\ntuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän\nvain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.\n\nVilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän\nhuomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä\nrukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa\nkokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea\nkasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon\nsisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: \"aikuinen mies ja\njuoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika\". Hiukan pidettyänsä väliä\nsanoi hän lujasti: \"missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut\nminun turhaan odottaa -- missä olet ollut?\"\n\n\"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän\nolevan\", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja\npaineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.\n\nUkko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen\nsilmiinsä katsoakaan, ja sanoi: \"siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla\nulkona?\"\n\n\"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima\", vastasi Jeriko\nhajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin\neriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten\nselaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen\nmuutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon\nsananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän\nkäteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: \"väärän todistajan ei\npidä pääsemän rankaisematta\". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne.\nJeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen,\njonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.\n\nTuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä\nja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat\nkiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet\npullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt,\ntuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä\nkasvoilta kokonansa poistaa.\n\nTuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista\nkasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän\nkolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:\n\n\"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen\nelämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi\nminun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti\nitsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen\nolipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että\nkertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi\nminulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon\npettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on\npysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse\nkantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä\ntahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on\nkantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle\npelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu\nnähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.\n\nSinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi,\nitsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi\nosottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit\nomaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki\nhehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet\nkoko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi\nnöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta\nsaanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät\nhengen lahjat? -- Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi\ntilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä\nsyntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin,\ntahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.\n\nEn varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin\nasian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole\nhavainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo\nminun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta\ntoimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys.\nHumalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se\ntarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta\nminulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli\nkasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi -- minä en\ntarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää\ntotuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa.\" --\n\nKatkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta\njotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta\nepäselväksi sorinaksi -- niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä\nkuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti.\nKäskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: \"älä keskeytä minua\npoika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta,\nkuin hunajaa\".\n\n\"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit\nsinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle,\nett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä\nhiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo\nriennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan\npunastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta\nsiellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi\nolet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan\nsamalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat\".\n\n\"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle\nväärin\", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.\n\n\"Olen kyllä\", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään\nlievennyt, \"olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta\nmuulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei\nsinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja\nmielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä\non sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?\"\n\n\"Mitä syytä!\" huudahti Jeriko, \"mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he\novat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa\ntekin, ja miksi?\" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä:\n\"kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon\nnäyttää heille --\"\n\nJeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä\nnyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa\nnähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti\nedessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa\nhäntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.\n\nMeyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen\nvieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: \"tee niin,\ntee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein\nkäyttämällä, -- näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot\nuhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille\nihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että\ntahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä\ntarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii!\nNyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin.\nAhkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa;\npuolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi\nsanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit\nelämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten\nvähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon\ntoimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä,\nsillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet\nsitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri\nohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret\nnerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma\nei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen\nperisikin, jos se sen tekisi\".\n\nUkko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa\nvaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän\ntaas: \"sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja\nepäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas\nhurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä\nliiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää\nlöydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas\nannat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että\njärkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon\novet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa\".\n\nHiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei\nsisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain.\nHänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä\ntunsi, tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin\nkäsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun\ntäytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän\ntosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen\nkaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä\nitseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja\nhuikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään.\n-- Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken\nrannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon\nsilmän nurkassa saanut aikaan.\n\nJeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella\npäätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän\noli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle.\nKoko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli\nnyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä\nnähdä.\n\nÄännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: \"nyt en minä aio sinulle enää\nsaarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että\ntohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan\nymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta\nväkisellä en niitä sinulle tuki\".\n\n\"Antakaa niitä minulle aina\", tuumaili Jeriko, \"ja ennen kaikkea antakaa\nminulle anteeksi tyhmä käytökseni\".\n\n\"Sitä ei nyt enää muistella\", sanoi vanhus, \"entiset ovat olleet ja\nmenneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme\nikuisesti\".\n\n\"Minua hävettää --\" alkoi Jeriko.\n\n\"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis\nsemmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä\ntotta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus\".\n\nJeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet\nnousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä\nkuiskuttavan: \"älä kerro, hän nauraa sinulle;\" toinen ääni puhui:\n\"kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja\".\nNaurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden\nja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, -- hänestä oli tullut mies.\n\nPuoliyöhön asti pilkotti valkea Meyerin mökistä sinä iltana ja naapurit\nkummastelivat, mitä ihmettä siellä nyt mahdettiin tehdä. Maalarin Maija\nei jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi vähissä vaatteissaan vuoteelta,\nheitti ison villahuivin hartioilleen ja juosta sipsutti naapuriin. Ovi\noli tosin kiinni, mutta Maija ei sitä hämmästynyt. Hän jyskytti ovea ja\nhuuteli: \"ohoi! avatkaa, avatkaa! Hohoi! avatkaa, minä ihan palellun!\"\n\n\"Kuka siellä ihmisten yörauhaa häiritsee\", kysyi Meyer äreästi ovea\navatessaan?\n\n\"Ei kukaan; minä vain juoksin kysymään kumpiko teistä sairastaa?\" puhui\nMaija.\n\n\"Sairastaa? Ei kumpikaan\", sanoi rukki-ukko.\n\n\"No miksikä te sitten valvotte?\" tiedusteli Maija.\n\n\"Me keitämme öljyä sinun myllysi voiteeksi ja hankimme sille\njauhamista\", sanoi Meyer, sulkien oven aivan Maijan nenän edessä.\nJerikoa nauratti kasvatusisänsä vastaus, sillä Maijaa kutsuttiin kylän\nkesken \"rollimyllyksi;\" mutta Maijaa itseään tuo vastaus ei ensinkään\nnaurattanut. Hän kierti akkunan alle, painoi korvansa seinään ja koetti\nkaikin mokomin saada selvää siitä, mitä sisässä puhuttiin.\n\nKauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta\nkuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli \"Loviisa\",\nja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko\nasian menon. Huomenna jo ennen puolta päivää tiedettiin sitten kylällä\nkertoa, että rukkiukko ja Sormulan Loviisa kuulutetaan ensi pyhänä\npyhään \"aviokäskyn säätyyn\". \"Sormulan herra kuuluu pakottavan\ntyttärensä siihen, sillä rukkiukko on rikas, kuin juutalainen\", tiesi\nmaalarin Maija.\n\nLoviisasta mökissä todellakin keskusteltiin. Meyer lohdutteli siellä\nkasvattiansa parhaan mukaan ja sanoi jo aikoja sitten huomanneensa tytön\npitävän Jerikosta enämmän, kuin Kallesta. Hän lupasi paitsi sitä ottaa\nasiasta selon ja sanoi arvelevansa Loviisan lähteneen lemmen vesiä\npurjehtimaan tuulen mukaan, kysymättä neuvoa sydämensä kompassilta.\n\n\"Kuitenkaan ei minulla tätä nykyä suuria toiveita ole, sillä Sormulan\nHerra ei tunnusta sinua vertaisekseen ja ehkäpä hän vaatii vävyltänsä\nvarojakin, sillä hänellä on jokseenkin tiukat asiat\", lausui Meyer\nlopuksi ja sitten vihdoinkin ruvettiin levolle.\n\nSeuraavana aamuna nousi Jeriko vuoteeltaan virkeämpänä, kuin moneen\naikaan ja melkein iloisena ryhtyi työhönsä. Siinä unhotti hän vähitellen\nkoko ennen kuvailemansa kurjuuden ja ystävällisesti silmäili Meyer tuota\nrotevaa, sorvaustuolin edessä työskentelevää nuorukaista.\n\n\"Lakkaapas hetkiseksi tuosta työstä\", sanoi vanhus, \"ja soita minulle\nhiukan, niin minä lopetan Loviisan tilaaman ompeluruuvin ja vien sen\nsitten hänelle\". Tumma punerrus levisi Jerikon kasvoille, mutta ukko\nlohdutteli häntä: \"älä ole milläsikään; minä jo samalla tiellä kopeloin\npurjehdusvesiä, sillä niinkuin illalla jo sanoin, luulen minä Loviisan\nunhottaneen kysyä kompassilta neuvoa matkan suunnasta\".\n\nNopeasti kului Jerikosta aika, sillä Meyer-ukko oli sanoillansa\nsytyttänyt hänessä uutta toivoa ja huomauttanut kaikenmoisia\npikkuseikkoja, jotka todellakin näyttivät vahvistavan hänen sanojansa.\n\nViimein lähti vanhus Sormulaan ja kärsimättömän kauan hän siellä\nviipyikin. \"Mitähän jos se nyt minun siellä jo kihlaa,\" arveli Jeriko,\n\"olisi se hiukan hullua, mutta ei siinä ole paljoa takeita, sillä hän\nnäytti milt'ei minua itseäni innokkaammalta saadakseen asiaa kuntoon\". --\nVihdoinkin viimein kuului portailta askelia. Jeriko riensi tulijaa\nvastaan, mutta kovin ällistyi hän nähdessään edessään Mustan-Heikin\ninhottavan naaman.\n\n\"Näin ukon menevän morsiamensa luokse, niin arvelin, jotta pistäydyn\ntäällä sinuakin kerran katsomassa,\" sanoi vieras ja istahti käskemättä\nrahille pöydän ääreen.\n\n\"Morsiamensa luokse? Kukas hänen morsiamensa olisi,\" tiedusti Jeriko\nnauraen.\n\n\"Sormulan Loviisahan tuo kuuluu olevan, hehehe! Vanha hupsu, ei älyä,\nettä rahojen tähden Sormulainen valkeahapsisen vävyn ottaa, hehehe!\"\ntuumaili Musta-Heikki.\n\n\"Sormulan Loviisa!\" sanoi Jeriko vaaleten, mutta heti purskahti hän\nnauruun pitäen koko jutun hulluutena. \"Vai Loviisa? Kuka sen jutun nyt\nlienee keksinyt?\"\n\nVieras ei virkkanut mitään, vaan kaivoi poveltaan vaskihelaisen\npiippunysänsä, koputti siitä perskat pöydän nurkalle, pisti ne poskeensa\nja pani sitten vielä uuden tupakan. Sitten hän vetäsi pari pitkää\nhenkisauhua ja viimein vastasi: \"Kuka lienee, mut niin puhutaan.\"\n\nTaas oltiin hiukan ääneti, mutta kun talon mies ei alottanut puhetta,\njatkoi Musta-Heikki: \"eilen olit sinä vaihdokas-parka jokseenkin\nhuonolla tuulella: sinä siis tiesit tuon ukkohupakon naimapuuhista?\"\n\nHän tirkisteli viekkaasti Jerikoa, joka vuoleskellen jotain\npuukappaletta näytti miettivän, mitä asiaa Mustalla-Heikillä oikeastaan\nmahtoi olla, sillä häntä ei juuri nähty usein kunniallisten ihmisten\nseurassa. Yksinänsä asui hän vain Hiisikosken myllyllä ja näytti tulevan\nhyvästi toimeen, vaikka syrjäisessä myllyssä ei usein jauhattajia\nkäynyt, eikä Heikki mitään varsinaista työtä tehnyt. Miestä epäiltiin\nvarkaaksi ja niiden suojelijaksi, varsinkin kuin hän vilkkaasti\nseurusteli kansalaistensa mustalaisten kanssa, mutta mitään varmaa ei\nhänestä tietty. Pari eri kertaa oli nimismies pitänyt talontarkastusta\nmyllyllä, mutta ei mitään varastettua sieltä löydetty ja nyt Heikki oli\njo kauan aikaa saanut olla aivan rauhassa ja hätyyttelemättä.\nPäinvastoin tiedettiin Mustan-Heikin toisinaan viime aikoina\ntaikatempuillaan toimittaneen kadonneita tavaroita takaisin ja varsinkin\noli hän taitava eläintautien puoskaroija.\n\n\"Nyt se konna antaa rikkautensa Sormulaan ja heittää sinun lehdellä\nsoittamaan, hehehe! Siihen se on mennyt sinun työsi, kuin tina tuhkaan,\nhehehe! Nuoruuden aikasi olet menettänyt saamatta äyriäkään ja hän on\npitänyt sinua aivan, kuin orjaa; mutta kylläpä minä sinun sijassasi\ntietäisin, mitä tekisin, hehehe! ja se olisi hänelle parahiksi, hehehe!\"\n\n\"Mitä te sitten tekisitte?\" kysäsi Jeriko ja hänen alahuulensa kohosi\npilkallisesti.\n\n\"Minä tekisin vain, niinkuin toimen mies ainakin, hehehe! Sinun isäsi on\ntoimen mies, iso perhe elätettävänä ja päivästä päivään vaan mennään;\näitisi on kanssa toimen ihminen, erittäin toimellinen ja Risto kanssa,\n-- sillä keinoin minä tekisin, hehehe!\" sanoi Musta-Heikki.\n\n\"Niinkö pitäisitte viinakauppaa ja toisinaan joisitte itsennekin aivan\ntoimettomaksi,\" tiedusti Jeriko inholla.\n\n\"Eihän pieni ryyppy tee pahaa, mutta ei pidä itseään ani toimettomaksi\njuoda, siitä on vain huolta ja lörpötetään joutavia,\" tuumaili vieras,\n\"ei pidä mieltä juoda, vaan pitää katsoa eteensä, niin toimen mies tekee\nja pysyy aina leivässä käsin, hehehe!\"\n\n\"Niin minäkin aion pysyä, kuin rehellisesti teen työtä,\" sanoi Jeriko.\n\n\"Hullu paljo työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin, hehehe!\" nauroi\nvieras.\n\nJeriko ei vielä ollut selvillä Mustan-Heikin käynnin tarkoituksesta,\nvaan päätti hänen antaa puhua suunsa puhtaaksi ja olla vieraan tuumiin\nmyöntyvinään. Sentähden sanoikin hän: \"olisipa se hauskaa elämää, kuin\nei tarvitsisi työtä tehdä, mutta eiköhän silloin hampaat joutuisi\nnaulaan?\"\n\n\"Eikö mitä, hehehe!\" sanoi vieras luullen nyt löytäneensä Jerikon aran\npaikan ja hymyillen jatkoi hän: \"elää siitä niin moni työttä,\nesimerkiksi sinun isäsi ja vaikka ken, kun vain elää osaa. Eikäpä nuo\ntaida Ristonkaan työt liiaksi haittailla, hehehe, vaan kuitenkin hänellä\naina on heliseviä taskussaan enempi, kuin monella muulla, hehehe!\"\n\n\"Sanokaa suoraan ja peittelemättä, mitä tarkoitatte tuolla puheellanne,\"\nsanoi Jeriko, \"sillä minä en ymmärrä, mihin tahdotte tulla?\"\n\nAsiaa mahtoi pitää tarkasti joka haaralta miettiä ja punnita; koska\nMusta-Heikki pyöritteli kotvasen piippuansa, vetäsi siitä sitten oikein\njättiläissavun, joka mitä ilkeimmällä katkulla täytti koko huoneen ja\nsitten hän vasta mutisi: \"enpähän paljo mitään.\" Heikki kysäsi, \"etkö\nota pikku ryyppyä,\" ja saatuaan jyrkän kieltävän vastauksen, näytti\npäättävän puhua selvemmin, käyköön sitten syvin tai matalin; mietti\nvieläkin vähän ja alkoi:\n\n\"On syksyiltoja, on pimeitä kuuttomia öitä; mitä varten niitä olisi,\njos ei jotakin varten? On lukottomia aittoja, on yhtä ja toista\nrikkaille tarpeetonta kampsua, niinkuin rukkiukollakin on rahoja\njossakin piilossa homehtumassa, toimen mies katsoo, missä ne ovat ja\nlaskee ne piilosta päivän valoon. Sitä isäsi osaa, hehehe! Hätäkös on\nottaessa niitä, kun on hyviä ihmisiä, jotka tavaroista maksavat hyvän\nhinnan, niinkuin esimerkiksi tuolla Hiisikoskella, minä näet sen, ja\nrahat säilyvät siellä hyvässä tallessa. Ei löydä lempo soi!\nnimismieskään, hehehe, ei löydä tavaroita, ei rahoja, hehehe! Tulee näet\nvälistä mustalaisia, rohkeita Roms'ia, mustasilmäisiä Juvas'ia ja\ntavarat ovat toisilla markkinoilla, ota niistä sitten enää selvä, hui\nhai! ne kissa vei, hehehe! Toimitat taikauskoiselle emännälle silloin\ntällöin takaisin jotakin pientä, ei epäile kukaan, pysyt rehellisenä\nmiehenä, etkä tarvitse työllä selkääsi katkaista, hehehe! Sukkela\ntemppu, hehehe, eikös ole?\"\n\n\"Se on hävytön valhe, että isäni on varas,\" kiljasi Jeriko vihasta\ntulipunaisena, \"ja nyt ulos sinä iankaikkinen hehehe, sinä pyövelin\nruoka, äläkä avaa toiste tämän, huoneen ovea, muutoin --\"\n\n\"No, no ei olla niin kiivaita, ei olla niin kiivaita,\" keskeytti\nMusta-Heikki, \"on nähty mies valmiina koskeen hyppäämään, on pelastettu\nmiehen henki, voisi olla ilkeää, jos ihmiset saisivat sen tietää; voisi\nloppua tuttavuus Sormulassa, hehehe ja voitaisiin panna kammitsa isän\njalkoihin, hehehe!\"\n\nJeriko ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan voimakkain käsin heitälti\nhän vieraansa ovesta ulos. Tulisina hiilinä hehkuivat Mustan-Heikin\nsilmät, kun hän hangesta ylös päästyään pudisti nyrkkiänsä ovea kohti ja\nkähisi: \"tätä muistat sinä vielä, muistat lempo soi!\" Sitten lähti hän\nastumaan, tyyntyen tyyntymistään matkalla ja mutisi: \"ei hän uskalla\nvirkkaa siitä kellekään ja jos virkkaa, niin onhan minullakin -- kieli,\nmutta toistaiseksi olemme kumpikin vaiti, hehehe!\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nJerikon mielestä eivät lähteneet nuo kamalat sanat: \"sitä isäsi osaa,\"\nvaikka hän kuinka olisi niitä koettanut poistaa. Hän mietti lähteä heti\npaikalla isänsä luo ottamaan asiasta selkoa, sillä voihan Mustan-Heikin\npuheessa olla todellakin perää, miksikäs hän niin paljon muutoin\nseurustelisi hänen isänsä ja Riston kanssa. \"Mutta mitäs teen sitten,\njos isäni huomaan varkaaksi,\" mietti onneton poika. \"Mitäs muuta, kuin\nilmoitan ruununmiehille, sillä enämpi tulee kuulla Jumalaa, kuin\nihmisiä.\"\n\nMeyer saapui viimein illan suussa kotiin Sormulasta ja hänelle kertoi\nJeriko Mustan-Heikin vieraissakäynnin ja esitykset.\n\n\"Annetaan nyt toistaiseksi asian olla sillänsä,\" sanoi vanhus \"ja\npidetään silmällä niinhyvin Mustaa-Heikkiä, kuin isääsikin, mutta nyt ei\npidä koko jutusta olla tietävinäänkään. Se minusta kuitenkin on ihmettä,\nettä hän uskalsi tehdä sinulle niin hävyttömän tarjouksen.\"\n\n\"Ei hän varmaankaan olisi sitä tohtinut tehdä, jos ei olisi minua nähnyt\ntuolla kosken rannalla,\" sanoi Jeriko, \"mutta nyt hän sen vuoksi luottaa\näänettömyyteeni.\"\n\n\"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee\nneuvo,\" puhui Meyer. \"Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä\nen hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua.\"\n\nKuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon\nnauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä\nkylällä puhuttiin... \"Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi\npanna, vaan minun, vanhan kannon,\" sanoi Meyer Jerikolle?\n\n\"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero,\" vastasi\nJeriko.\n\n\"Niin säätyerotus\", mutisi Meyer. \"Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä\nsuvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean\ntolkun saisi.\"\n\nHiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko\nSormulassa \"purjehdusvesiä kopeloimassa,\" niinkuin hän sanoi, mutta\ntytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä\nsitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille\nLoviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut\nsilmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin\nHimmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo\nhempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen.\nMeyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää\nhänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo\nRinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella,\nkuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla\nsanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka\nhäikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele\njoutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen\ntottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän\nMeyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti\n\"parhain päin kääntää.\"\n\nKerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta,\njota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen\nkysäsi: \"kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?\"\n\n\"Hm,\" vastasi vanhus \"minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi\nkauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle\nHimmi.\"\n\n\"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani,\" kuului silloin\näkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: \"*Terpsichore affectus\ncitharis movet, imperat, anget*!\" (T.soitolla tunteita tuottaa,\nvallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja\ntulisesti suuteli häntä.\n\nSiihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen\ntulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen\nanteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen\nLoviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. --\n\"Vai niin ne ovatkin asiat,\" sanoi Himmi, \"etkä sinä, Loviisa-kulta, ole\nvirkkanut minulle mitään?\"\n\nKalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan\nsalassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja\nopettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää\nsalassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka\nHimmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että\nasia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: \"kyllä\nminä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin\npaljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa.\"\n\nKallen kotiin saavuttua näytti Jerikolta kaikki toivo olevan hukassa,\neikä rukkiukkokaan enää voinut lohduttaa häntä, sillä Kalle oli isänsä\npuheiden mukaan ihmeellisesti edistynyt sekä tiedoissa, että taidoissa.\nSenpätähden päättikin Jeriko, jos mahdollista, kokonaan tukahduttaa\ntunteensa Loviisaa kohtaan, eikä enää ajatella toisen miehen morsianta.\nTyötä ja tuskaa maksoi hänelle jo tuon päätöksen tekeminenkin, mutta\nvielä vaikeampi oli sitä toimeen panna, sillä ajatukset ne vain yhä\npyrkivät Sormulaan. -- Kallekin käyttäytyi hyvin ystävällisesti\nkasvinkumppaniansa kohtaan, joka seikka yhä vain lisäsi Jerikon\nomantunnon rauhattomuutta. Hän ei voinut Kallea kohdella entisellä\nystävyydellä, sillä Kalle tuntui hänestä olevan hänen onnensa esteenä,\nvaikka selvä järki sanoi päinvastoin hänen itsensä koettavan Kallen\nonnea estää.\n\nMonasti katui Jerikoparka, kun oli salaisuutensa Meyerillekään uskonut,\nmutta asia ei sillä korjautunut. Jeriko kartti taas rauhattomana\nkaikkien ihmisten seuraa niin paljo, kuin mahdollista ja etsi aina\nyksinäisyyttä. Kuitenkin oleksi hän joutohetkinänsä usein semmoisissa\npaikoin, joissa toivoi saavansa Loviisaa nähdä, mutta Sormulaan hän ei\nuskaltanut mennä, sillä hän häpesi itseänsä ja luuli Loviisan jo\npäältäpäin hänestä näkevän, mitä ajatuksia hänellä mielessä pyöri.\n\nRukkiukkokaan ei Sormulan asioista sanottaviksi kertonut, joten siis\nJeriko ei tiennyt Loviisan ja Kallen välistä muuta, kuin sen, että Kalle\noli Sormulassa jokapäiväisenä vieraana, ja luuli asiat siellä olevan\naivan ennallaan.\n\nSormulassa eivät kumminkaan asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin\nJeriko luuli, sillä Himmi teki siellä kostotyötänsä. Kun Loviisan äiti\nviime aikoina oli tullut kivuloiseksi, täytyi tyttären tavallista\nenämmän hyöriä taloustoimissa ja ainoastaan silloin tällöin jouti hän\nviettämään hetkisen toisten parissa. Sitä enämmän oli Himmillä aikaa.\nHän hääräsi alinomaa Kallen luona, niinkuin paarma hevosen ympärillä. He\nsoittivat yhdessä, lauloivat yhdessä ja keskustelivat yhdessä. Alussa\npaheksui Kalle sitä, kun Loviisalla oli niin vähän aikaa hänelle\nuhrata, mutta vähitellen haihtui kaipaus ja Himmin seura palkitsi\nhänelle kaikki. Himmi, jos kukaan, osasikin kiinnittää nuoren miehen\nitseensä. Hän oli lukenut paljon kaikenmoisia kirjoja ja Kallen täytyi\nihmetellä hänen mielikuvituksensa laajuutta ja tietojensa paljoutta.\nErittäin hurmaavaa oli Kallesta kuunnella, kun Himmi hopeanheleällä\näänellä kertoi muinaisista ritareista ja kuninkaista, joiden nimiä\nylioppilasparka ei ollut edes unissaankaan nähnyt, sitä vähemmän\nilmisissään lukenut tahi kuullut. Himmi ei kuitenkaan koskaan näyttänyt\nloistavan tiedoillaan, vaan paremmin kyseli Kallelta, oliko se tahi se\nseikka niin ja heti siirtyi aineesta toiseen, jos Kallea milloin näytti\nikävästyttämään rupeavan.\n\n\"Oliko\", kysyi Himmi kerrankin, \"oliko kuningas Arturilla kuus'toista,\nvaiko neljäkymmentä ritaria pyöreän pöytänsä ympärillä?\"\n\n\"Arturilla?\" tuumaili Kalle. \"Arvattavasti niitä oli neljäkymmentä,\nvaikka en minä heitä niin tarkoilleen muista\". Kalle ei tarkoilleen\nmuistanut edes, missä ja milloin moinen kuningas oli hallinnutkaan, vaan\noli liian ylpeä tunnustamaan sitä.\n\n\"Niin neljäkymmentä niitä oli, nyt minäkin sen muistan\", lausui Himmi ja\nrupesi ihmettelemään, miten tarkka muisti Kallella oli ja miten\nvaatimaton hän kuitenkin oli. Molemmin puolin ihmeteltiin sitten\ntoistensa hyviä omaisuuksia, kunnes Kalle innossaan sanoi sen miehen\nonnelliseksi, joka läpi elämänsä saisi niin ihmeellisen naisen kanssa\nelää ja jakaa \"myötä- ja vastoin-käymiset\". Sillä kertaa ei enämpää\npuhuttu, sillä Loviisan tulo keskeytti puheen, mutta siitä lähtien\nmuuttui noiden kahden väli entistä sydämellisemmäksi.\n\nKalle ei voinut olla mielessään Loviisaa ja Himmiä toisiinsa\nvertailematta. Aina kallistui silloin voitto Himmin puolelle; hänen\nvaakalautansa jäsähti maahan. Loviisan kohosi, kuin kevyt höyhen, ylös\nkorkeuteen.\n\n\"Hyvän karjapihan ja oivallisen talouden hoitajan minä kyllä Loviisasta\nsaan, mutta aatteles miten hän käyttäytyisi, jos esimerkiksi joutuisi\npiispan salonkiin Turussa, jossa minulla oli kunnia olla, sillä isäni on\npiispan sukua. Hävetä minä saisin silmäni korvani täyteen; mutta Himmi\nliehuisi siellä, kuin kotonaan\", mietti Kalle.\n\nEnsimmältä hävetti häntä itseäänkin tuommoiset mietteet, mutta\nvähitellen tottui hän niihin. Siihen lisäksi osasi Himmi muutamilla\nhämärillä lauseilla uskottaa Kallelle, että Loviisalla kyllä olisi\nenämmän aikaa seurustelemiseen uhrata, jos heidän seuransa häntä\nhuvittaisi. Harmikseen huomasi Kalle niin olevankin asian laidan ja niin\ntodella olikin. Loviisa, kun näki, ett'ei toiset häntä kaivanneet, ei\ntahtonut tungettelentua heidän joukkoonsa, vaan nähtävästi karttoi\nheitä. Se loukkasi Kallen ylpeyttä ja seuraus oli selvä, hän uhalla\nlellitteli Himmiä sitä enämmän.\n\nLoviisa näki tuon, mutta kärsi valittamatta. Hänen olikin jokseenkin\nhelppo kärsiä, sillä ihmeekseen hän huomasi, ett'ei hänen sydämensä,\nvaan paremmin hänen ylpeytensä, ollut loukattu.\n\nSillä kannalla olivat asiat Sormulassa, kun tytöt muutamana päivänä\nistuivat salissa. Tapansa mukaan tuli Kalle heidän luoksensa ja Himmi\nuteli: \"kuuluuko kylälle mitään uusia?\"\n\n\"Eipä erityisiä, armas Himmi\", lausui Kalle ja kääntyen Loviisaan päin\nlisäsi hän: \"tiellä tapasin vaihdokkaan molempine isinensä ja hän näytti\nminusta niin kummalliselta, kuin olisi maansa myönyt ja rahansa syönyt\".\n\n\"Eihän tuo ihme olekaan, kun hän, poikaparka, ei ole ollut terveenä\npitkiin aikoihin\", sanoi Loviisa ja jätti Kallen selittämään Himmille:\n\"mikäs olento se vaihdokas on?\"\n\nLoviisasta oli sisällä niin tukahduttavan kuuma, että hänen täytyi saada\nhengittää raitista ilmaa ja hänen sydämensä tykytti niin rauhattomasti,\nkuin olisi se tahtonut rinnasta pois hypähtää. Hän riensi järven\nrannalle ja istahti juuri sille kivelle, jolla Jeriko vuosi takaperin\noli istunut tuona iltana, jolloin Kalle lupasi hänelle ikuista\nuskollisuutta. Tuskin oli siitä vuotta kulunut ja nyt Kalle jo nimitti\nHimmiä \"armaaksi\". Koko vuosi oli ollut niin tavattoman pitkä, eikä\nJerikokaan hänestä enää mitään välittänyt. Koko vuoden oli hän\npäinvastoin karttanut häntä ja näyttipä siltä, kuin olisi tuo entinen\nlapsuuden ystävä inhonut häntä, samoin kuin Kallekin nyt näkyi jo\ntekevän.\n\n\"Ilkeä, kevytmielinen mies koko tuo Kalle; sanoo Jerikoakin\nvaihdokkaaksi; hyi, ett'ei hän häpeä! -- Niin Jeriko -- onko hän sitten\nparempi? Ei hän tänä vuonna enää tuo Hirvatsaaresta kukkiakaan, niinkuin\naina ennen\", mietti Loviisa kyynelsilmin. \"Voi! jos vielä kerran saisi\nnähdä tuota samaista Jerikoa\", huudahti tyttö ja näytti itsekin\nsäikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi.\n\nHetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta\npäätti heti: \"kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin\non ollut niin sairaana ja Kalle sitten --\"\n\nHuolimatta kaikista noista surun syistä, kääntyivät Loviisan ajatukset\nyhä uudestaan Jerikoon ja hänen kummallisuuteensa. Hän muisteli kaikkia,\nmitä Jeriko oli hänelle puhunut ja tehnyt, ja huomasi hänen aina olleen\nhänelle mieliksi, kun Kalle sitä vastaan oli usein ollut kiusaksi. \"Minä\nkärsin aivan ansiosta\" ajatteli neitonen, \"jos en niin kevytmielisesti\nolisi Kalleen kiintynyt, niin olisi tämäkin vuosi ollut onnellisempi,\nhauskempi, kuin se todella oli; nyt se on ollut pelkkää varjoelämää.\nNiin, niin! Jerikokaan ei silloin olisi karttanut minua, niinkuin hän\nnyt on tehnyt, luullen arvattavasti sopimattomaksi seurustella toisen\nkihlatun morsiamen kanssa. Mut jospa hän pitäisikin minusta ja olisikin\nsen tähden minua niin tarkasti paennut? -- vielä vai; -- silloin hän\ntoki tahtoisi nähdä minua, mutta sitä hän ei tahdo. Voi kuitenkin! jos\nJeriko tietäisi mitä tämä rintaraukkani tuntee, niin ei hän minua näin\njättäisi yksinäni suremaan\", puhui Loviisa itsekseen ja hyräillen\nlaulua:\n\n      \"jos kultain kuulis',\n      hän tykön' tulis'\n      lohduttamaan minua\",\n\nlähti hän astumaan kotiansa kohti, sillä hän muisti pitävänsä isänsä ja\näitinsä kanssa tänään vielä mennä pappilaan vieraaksi ja oli sitä\nkotonakin yhtä ja toista toimitettavaa.\n\nTuskin oli Loviisa ehtinyt rannalta poistua, ennenkuin pensaiden takaa\nhyppäsi ylös nuori mies ja kiiruhti kylälle päin. \"Jumalalle kiitos!\nett'ei hän minua keksinyt\", mutisi nuorukainen, \"hän olisi ehkä luullut\nminun itseänsä vaanivan. -- Hupsu minä olen, kuin olenkin; luulin hänen\nmainitsevan nimeäni, vaikka kultaansahan hän vain ajattelee! Parasta on,\nett'ei hän enää saa minua nähdä, sillä kuka takaa, että minä vielä\nvoisin hillitä itseni? Parasta on erota näkemättä, ajatelkoon hän mitä\ntahansa -- ja sainhan minä hänet nähdäkin, mutta murheelliselta hän\nnäytti. Se oli arvattavasti erehdystä ja minä vaan näen kaikkien\nkasvoilla oman tuskani kuvastuvan. Mitkäpä murheet häntä nyt\npainaisivat; ilohan hänellä on, kun huomenna saa kainostelematta,\nkaikkien nähden ja kuullen, kutsua Kallea omakseen. Silloin hän ei\nmuistakaan köyhää, hyljättyä vaihdokasta, mutta älköön, samahan se on\".\n\nNiin mietti mielessään onneton Jeriko, mutta asia ei hänestä kuitenkaan\ntaitanut aivan \"sama\" olla. Kotiin saavuttuansa hän, näet, pyysi\npyytämistään, että Meyer, niinkuin jo aikoja sitten oli luvannut,\nlähettäisi hänet matkoille, \"vaikka jo tänä iltana tahi viimeistäänkin\nhuomenna\".\n\nMeyer suostuikin tavallansa tuohon pyyntöön, kuitenkin siten, että\nJerikon oli vasta pappilan Kallen kanssa yhdessä lähdettävä, \"ja Kalle\nenämmän maailmaa nähneenä voi sinua siellä perillä hiukan ohjailla\",\nsanoi hän. Jerikon täytyi tyytyä siihen, vaikka se olikin hänestä\nvastahakoista.\n\nHuomenna sanoi Meyer lähtevänsä Jerikon lähtöä valmistelemaan ja meni\nSormulaan. Siellä kutsui hän herran kahdenkeskiseen ja kauan he sitten\nkeskustelivatkin Jerikosta.\n\nKovin ällistyi Sormulainen alussa, kun rukkiukko aivan peittelemättä\nilmotti tulleensa kosimaan Loviisaa kasvatillensa. \"Varmaan olet sinäkin\nhuomannut, että tyttäresi ja pappilan Kallen välillä on ollut yhteisiä\ntuumia, mutta se on ollut molemmin puolista erehdystä\", lausui Meyer.\n\n\"No, mutta onko poika, kasvattisi, tullut hulluksi ja sinä myös vanha\nmies?\" kysyi Sormulan herra.\n\nMeyeriä suututti tuommoinen kysymys ja kiivaasti kysäsi hän vastaan:\n\"mitä hulluutta siinä sitten olisi?\"\n\n\"Mitä hulluutta?\" huudahti toinen, \"et suinkaan sinä täydellä todella\nvaatine minun antamaan ainoata lastani entiselle paimenpojalleni,\ntalonpoikalurjukselle, joka vielä on köyhempi kerjäläistäkin ja\nkorkeintaan kelpaa minun talkoissani työväelle viulua kihnuttamaan, --\nhahaha! sehän olisi siivoa!\"\n\n\"Ensiksikin\", vastasi rukkiukko vakavasti, \"Jeriko ei ole mikään lurjus,\nvaan kentiesi kunniallisempi, kuin moni muu, eikä minusta muutoinkaan\ntuo niin ihmettä olisi, jos renkivoudin pojan tyttö joutuisikin\nnaimisiin kunnialliselle talonpojalle, mutta Jeriko sitä paitsi onkin\nsaanut paljoa paremman kasvatuksen, kuin moni herran nimeä kantava\".\n\n\"Niin, niin\", vastasi Sormulainen pilkallisesti, \"sinä olet opettanut\nhänen, niinkuin jo sanoin, aika tavalla viulua kihnuttamaan ja sillä hän\nvoi ansaita äyrin, pari ja muutaman ryypyn silloin tällöin\".\n\n\"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan\", tuumaili\nMeyer, \"mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa 'kihnuttamisella'\nhankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että\nisäsi vapaaherran talouden hoitajina\".\n\nSormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: \"mutta eihän hän\npaljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?\"\n\n\"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja\nkokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki\nrihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa\nvelattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän\ntytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät\nsen, tee siis kuin tahdot.\"\n\nKun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra\najatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa \"edes pari viikkoa\", johon Meyer\nmielellään myöntyikin.\n\nPari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti\nJerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,\nmutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.\nSinne lähti taas kerran rukkiukkokin.\n\nMitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut,\nsiitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus\nnäyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä\nnäkynyt, ei kuulunut. -- Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer\npalannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle,\nikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui\ntänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman\nalakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin\nsateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli\nsynkässä pilvessä.\n\nHautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa.\nJerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä\nkirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset\nmarjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti \"tuota siunattua\nvettä\", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää\n\"tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään\".\n\nHaudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri\nasettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti\npoika kotiinsa.\n\nRukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä\nselon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä\nvallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua.\nVihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen\nkuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.\n\nHengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: \"vaihdokas, joudu pian\nSormulaan. -- Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä\n-- halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt\nRiihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut --\nhevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään -- kuollutta ihmistä,\npelkäähän sitä. -- Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, --\nlukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. -- No etkö sinä tulekaan --\nluulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma\nasiasipahan se on -- minä menen kuitenkin\".\n\nMaija oli jo mökistä ulkona, ennenkuin Jeriko käsitti, mitä oli\ntapahtunut. Hän riensi sitten myös ulos ja tiellä sivuutti sekä maalarin\nMaijan, että Lampelan ja Tiistilän isännät, jotka menivät lautamiehinä\nolemaan läsnä poliisitutkinnossa.\n\n\"Ei, herra nimismies\", lausui lukkari silloin, kuin Jeriko töytäsi\nSormulan asuinpirttiin, jonne rukkiukko oli viety -- \"ei, herra\nnimismies, ei tässä nyt enää suoneniskut auta, sillä hänessä ei ole\nhenkeä hituistakaan\".\n\n\"Mutta ei halvaus tavallisesti ensi kerralla tapa\", selitti Kalle, joka\nsiihen asti oli koetellut lohdutella hätäilevää Himmiä.\n\n\"Halvaus\", jupisi lukkari hampaidensa välistä ja inholla silmäillen\nKallea, \"se on sama halvaus, joka kohtasi Kotilan isäntää puun oksassa\nja se tappaa aina, jos ei vain kunniallisia ihmisiä satu saapuville\".\n\n\"Mitä kanttori sanoo?\" kysäsi nimismies.\n\n\"En mitään, en mitään\", vastasi lukkari, \"ihmettelen tässä vain, kun\nmusta veri alkaa kohota kaulaan\".\n\nSormulan herra ja nimismies siirtyivät ruumista lähempää tarkastelemaan\nja edellinen tiesi mustan veren nousemisen kulkkuhalvauksen\ntuntomerkiksi.\n\nViimein saapuivat Lampelan ja Tiistilän isännät ynnä joitakuita\nmuitakin kyläläisiä. Sitten pidettiin varsinainen poliisitutkinto ja\nkaikki asiaan kuuluvat piirsivät joko nimensä tahi puumerkkinsä\nnimismiehen kirjoittaman pöytäkirjan alle. Lukkari yksin oli, kuultuaan\nmihin päätökseen keskustelu ja tutkimus johti, luikahtanut matkoihinsa\nliian aikaiseen.\n\nJeriko oli koko ajan seisonut ruumiin vieressä, eikä laisinkaan näkynyt\nhuomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Tulinen tuska repeloi hänen\nrintaansa, mutta ei pienintäkään vesipisaraa näkynyt hänen silmissänsä.\nSiihen sijaan vuoti vuolas kyynelvirta äskettäin sisään tulleen Loviisan\nsilmistä. Koko hänen olentonsa värisi katsellessaan Meyerin kuolon\njäykistänsä kasvoja, jotka vielä tuossakin tilassa näyttivät niin\nlempeiltä ja vakavilta. Loviisa heitti käsivartensa tuskissaan Jerikon\nkaulan ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.\n\nSormulan herra huomasi, mitä tyttärensä teki ja säihkyvin silmin hyppäsi\nhän tytärtänsä Jerikosta erottamaan.\n\n\"Loviisa, Loviisa\", karjui Sormulainen, melkein tuhkaharmaana\nkasvoiltaan, \"ettes häpeä syleillä tuommoista roistoa tässä isäsi ja\nsulhasesi silmien edessä!\"\n\nHimmi katsoa tuijotti punehtuen Kallea, joka myös oli tavattoman\npunainen.\n\n\"Meillä oli todellakin hieman puhetta sinne päin\", soperteli Kalle\nsilloin hämillään ja nolostuneena, \"mutta tarkemmin asiaa mietittyäni,\nen minä vielä --\"\n\nKallen selityksiä kuuntelematta ajoi Sormulan herra Jerikon ulos\nhuoneestaan, ikäänkuin Jeriko olisi sen siellä olollansa saastuttanut ja\nkielsi \"vaihdokkaan\" vast'edes hänen tyttärellensä \"livertelemästä\". --\n\"Kaikkia ne uskaltavatkin, hävyttömät\", puhkui herra, vaikka Jeriko jo\noli ulkona.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nNyt vasta tunsi Jeriko itsensä oikein yksinäiseksi ja hylätyksi, sillä\nSormulaisen käytös osotti selvästi, mitä sekä Loviisalla, että hänellä\noli edessä, kärsimystä ja tuskaa. Katkerammalta, kuin ensin, tuntui nyt\nJerikosta rukkiukon kuolemakin, joka oli ollut syynä Loviisan tunteen\npurkaukseen. Hän tunsi oman onnettomuutensa, mutta paljoa kovemmalta\ntuntui mielestä se, kun Loviisakin joutui hänen tähtensä onnettomaksi.\n\nIkäänkuin houriossa saapui Jeriko viimein rukkiukon mökille, josta hänen\nihmeeksensä vilkkui valkea. Siellä tapasi tulija lukkarin itseänsä\nodottamassa. Lukkari selitti sitten Jerikolle, että hän suuresti epäili,\noliko Meyer elämästä erinnyt luonnollisella kuolemalla ja kyseli tiesikö\nJeriko Meyerillä olleen rahoja matkassa.\n\nJeriko ei luullut hänellä niitä olleen, mutta lukkari sanoi: \"en sitten\nkäsitä, mitä varten he ovat hänet kuristaneet kuoliaaksi, sillä eihän\nhänellä olisi luullut olevan niin kovia vihamiehiäkään\".\n\nJeriko sanoi luulevansa halvauksen äkkiä kohdanneen Meyeriä, mutta\nlukkari vain pudisteli päätänsä uskomattomasti ja erimielisinä rukkiukon\nkuoleman syystä, he vihdoin toisistaan erosivatkin.\n\nYksikseen jäätyänsä sai Jeriko vihdoinkin rauhassa ajatella asemaansa.\nKoko yön hän istui akkunan poskessa mietteissään, tuijotellen ulkona\nolevaan pimeyteen. Yö oli synkkä ja sumuinen, ettei edes tähtien tuike\nvoinut sitä vähäistäkään valaista, mutta semmoinen yö sopikin hyvin\nyhteen Jerikon nykyisen mielialan kanssa.\n\nAamupuolella seestyi ilma kumminkin hiukkasen ja pilvet ohenivat siksi,\nettä yksi ja toinen vilkkuva tähti pääsi niiden välitse pilkistämään.\nJeriko nousi silloin ylös istuimeltansa akkunan pielestä ja sytytti\nuuden kynttilän entisen, jo kauan sitten hänen huomaamattansa loppuun\npalaneen sijaan. Sitten etsi hän kaikista mahdollisista ja mahdottomista\npaikoista paperia, mutta, kun ei löytänyt, repäsi viimein kasvatusisänsä\nhänelle lahjoittamasta raamatusta kansilehden, johon Meyer oli piirtänyt\nlauseen: \"vaella minun edessäni ja ole vakaa\".\n\nTuo kummallinen lause tuli siten, ikäänkuin alkulauseeksi siihen\nkirjeesen, jonka Jeriko sitten vapisevalla kädellä kirjoitti Loviisalle.\nSiinä sanottiin:\n\n\"Illalla, tuona kamalana hetkenä, jona seisoimme minulle ja sinullekin\nrakkaan kasvatusisäni ruumiin vieressä, huomasin, että sydämeni on\nminulle puhunut sinusta täyttä totta. Minusta onkin aina ollut, kuin\nolisi meillä joku oikeus toisiimme ja nyt tiedän niin olleenkin, sillä\nmolempien sydämessä ovat samat tunteet toisiansa kohtaan vallinneet. Se\non minulle lohdutuksena nykyisessä murheessani ja on oleva\nvastaisissakin huolissani, sillä mitä muuta olisi minulle elämässä\ntarjona, kun kohtaloni riistää minulta nyt kaiken toivonkin saada sinua\nkoskaan omakseni kutsua. Mieleni on paha, hyvä Loviisa, kun näin olen\nollut syynä sinun onnettomuuteesi, sinun, jonka onnen tähden mielelläni\nelämäni antaisin, mutta ettei kohtaloni enää teitä kiusaisi, jätän nyt\nsynnyinseutuni ja lähden maailman myrskyihin etsimään rauhallista\nvalkamaa, jonka kohtaloiden Herra varmaan lienee minullekin jossain\nvalmistanut, jos ei muualla, niin haudassa. Jää siis hyvästi kallis\nLoviisa, joka olet ollut päiväpaisteena elämäni pimeällä polulla ja tule\nonnelliseksi Kallen kanssa! Hänellä on hyvä sydän ja varmaan hän\nhellyydellänsä hankkii sen onnen, jota minä en voi sinulle valmistaa.\nKaikenlainen onni tulkoon osaksesi, Loviisa hyvä! Toivon, vaelluksemme\npäätyttyä, tuolla täydellisyyden majoissa toisemme tapaavamme, sillä\ntuskin enää tässä elämässä kohdannemme.\n\n      Aina sydämellinen ystäväsi\n      Jeriko eli vaihdokas.\"\n\nPäivä alkoi jo sarastaa silloin, kuin Jeriko sai kirjeensä valmiiksi ja\ntuskin oli se ehtinyt valeta, kun jo Sormulan herra, nimismiehen kanssa,\ntuli Meyerin asuntoon laillisena perillisenä panemaan vainajan\nomaisuutta \"sinetin taakse\". Jerikon täytyi silloin taas kerran lähteä\nkodistaan, eikä hän suinkaan paljoa tavaraa kanssansa saanut. Rukkiukon\nviulun antoi kuitenkin Sormulainen hänelle lausuen: \"ota tuo matkaasi,\nsillä minä en sitä tahdo, vaan sinä sillä ehkä voit leipäpalaisen\nansaita. Tuskinpa kunniallisella työllä kykenisitkään leipääsi\nansaitsemaan, kun olet saanut laiskana kasvaa\".\n\nMuistoksi rukkiukosta ottikin Jeriko viulun, aikoen sitä soitellessaan\nmuistella niitä nuoruutensa päiviä, joita oli saanut Meyerin luona\nviettää, ja niin hän lähti tuosta asunnosta, joka oli hänelle ollut\nkotina niin kauan ja jossa hän oli mieheksi varttunut.\n\nKäytyänsä isänsä luona ja luvattuansa auttaa häntä, jos hänen, toivonsa\nmukaan, onnistuisi jossakin kaupungissa saada työtä sorvarien luona,\nlähti Jeriko reppu selässä kotiseudustaan patikoimaan. -- Oli mitä\nkauniin syksyinen päivä, kun vaeltaja Pitkänmäen rinteeltä loi\njäähyväissilmäyksen kotiseutuunsa. Sinne kuului kirkonkellojen ääni.\nLuultavasti soitettiin sanomakelloja rukkiukolle. Jerikon mieli kävi\nsiitä alakuloiseksi, mutta rivakasti hän kuitenkin lähti jatkamaan\nmatkaansa, toivoen toisissa oloissa pian muuttuvansa iloiseksi ja\nunhottavan huolensa.\n\nAluksi suuntasi vaihdokas kulkunsa läheisimpään kaupunkiin, mutta siellä\nei vielä hänen mielensä kovin iloiseksi tullut, sillä kehräherrat\nkyselivät häneltä kisällikirjaa. Jeriko huomasi, ettei hänellä olekaan\nlaillista oikeutta edes elättää henkeänsä \"kättensä työllä\", ja yhä\neteenpäin, kauemmaksi ja kauemmaksi täytyi hänen rientää. Maaseuduilla\nkävi matka kuitenkin hieman paremmin. Ihmiset olivat ystävällisempiä ja\nyksinkertaisempia maalla, kuin kaupungeissa, mutta paljon sai\nJerikoparka sittenkin kurjuutta kokea, niin että hän oli melkein\nepätoivoisena, viimeinkin saapuessaan Turkuun.\n\nTurhaan koetti Jeriko siellä, tuntemattomassa kaupungissa, hankkia\nitselleen jonkunmoista paikkaa. Työtä hän siksi tosin sai milloin\nmitäkin, ett'ei juuri kerjäämään tarvinnut ruveta, mutta kuitenkin\ntäytyi hänen lopulla lähteä tarjoamaan viuluansa joko kaupaksi tahi\npantiksi. Onnensa satutti Jerikon erääsen taloon, jossa silloin sattui\nolemaan vieraana muuan ruotsalainen kauppias Tukholmasta.\n\nKun Jeriko siellä viuluansa kauppaeli, pyysi eräs talon puotilaisista\nhänen soittamaan sitä, että saataisiin kuulla, \"millainen tuolla on\nääni?\"\n\nJeriko totteli pyyntöä. Hän soitti alussa vienosti jotakin suruista\nsäveltä. Vähitellen näkyi soittaja kuitenkin unhottavan ympäristönsä.\nHän oli olevinaan kotona, kaukana tuolla salojen sylissä. Linnut\nlauloivat kilpaa kummuilla; päivän säteet leikkivät keskenänsä\nsisäjärven tyynellä, kiiltelevällä pinnalla; raikkaita lauluja tuntui\nliikkuvan ilmassa, mutta laulajoita ei näkynyt. -- Hämmästyneinä\nkuulijat sekä katselivat että kuuntelivat tuota kummallista soittajaa,\njoka tuntui viulullansa osaavan loihtia, mitä tahtoi. Kaikissa ihmisissä\non näet rakkautta tosikauniisen, vaikka se harvoin näkyviin pääsee.\nKaikista enimmän kuitenkin näytti tuo äskettäin sisään tullut\nmuukalainen saavan nautintoa vaihdokkaan soitosta, jota yhä kesti --\nkesti vielä kauan ja siinä yhdistyi sekä luonto, että taide.\n\nVieras viittasi kädellään, ikäänkuin varottaakseen toisia, ett'eivät\nsoittajaa häiritsisi, mutta se oli tarpeetonta, sillä kaikki näyttivät\nsiltä, kuin olisivat nielleet Jerikon soittoa.\n\nNyt muuttui soitto vähitellen. Päivä pimeni, pilvijoukot tuntuivat\nhohisten rientävän eteenpäin taivaslaella ja metsässä huokailivat\nkorkeat puut notkistellen latvaansa myrskyn edessä. Jo jyrisi pitkäisen\npauhu pilvissä ja sähisten risteilivät siellä salamat. Oli sitten, kuin\nolisi rakeita ravoisasti satanut, mutta vähitellen tyyntyi taas kaikki.\nViulu tuntui nyt valittavan, kuni kärsivällinen lapsi sairasvuoteella,\nmutta jo seuraavassa tuokiossa virtaili siitä rohkaisevaa toivoa. Sitten\nseurasi taas tyyntä, hiljaista hyrinää, mutta äkkiä parkasi soitin, kuin\nolisi sen sydän särkynyt ja kaikki ollut hukassa, kadotettu -- itse\ntoivokin.\n\nSitä sydäntä särkevää ääntä ei kestänyt kauan. Taas puhui tuo\nkummallinen viulu lohdutuksen sanoja, ikäänkuin antaaksensa uutta\nuskallusta toisiin ponnistuksiin ja taisteluihin, ehkäpä tappioihinkin.\n\nYhä haaveksivammin liikutteli Jeriko käyräänsä, yhä vieri uusia säveliä\nja kuvia soittimen kieliltä. Siinä oli ikihonkiemme humina, siinä\nvirtaimme vilkas juoksu, purojemme solina ja koskiemme juhlallinen\nkohina; siinä kuului uudisasukkaan kirveiden iskut ja kaatuvien puiden\nrytinä; kuului ankaroiden taistelujen temmellys, sairasten valitus,\npuutteiden liikuttava sävel, mutta kaikkien muiden sävelien ohessa oli\neräs, joka vähitellen yhä enämmän sai valtaa ja oli viimein, kuni\nkaikista kärsimyksistä pelastetun joukon korkeuteen kohoava halleluja\ntai kiitollisuudesta pakahtuvien sydämien riemuisa ylistysvirsi.\n\nKyyneleet kiilsivät kuulijain silmissä, kun Jeriko taukosi ja viulua\nsydäntänsä vasten puristaen selitti, ettei hän kuitenkaan voi siitä\nluopua, vaikka epätoivossaan oli aikonut sen tehdä.\n\nRuotsalainen kauppias silloin syleili Jerikoa, kuin kadonnutta, mutta\njälleen löydettyä veljeänsä ja nyt vaihdokkaan elämässä oli tapahtunut\nuusi käänne; häntä oli ymmärretty, kun hän antoi soittimensa puhua\nsielunsa syvimpiä tunteita. Uusi ystävänsä vei hänet sitten veljenään\nkotiinsa ja vieläkin todistaa muutamat heidän yhdessä säveltämänsä\nkappaleet heidän olleen todellisia veljeksiä, vaikka tuo ruotsalainen\nveli ei uskaltanut sydämensä tunteita niin selvästi esiin tuoda, kuin\nsuomalainen luonnon lapsi. -- Meren takana herätti Jeriko heti huomioa\nylhäisissäkin piireissä niin paljon, että hänelle siellä uskottiin erään\nsotaväen soittokunnan johtaminen, vaikka hänen soitannollisessa\nkasvatuksessaan vielä ilmestyikin muutamia pieniä puutteita.\n\nNyt tunsi Jeriko tosiksi kasvatusisänsä sanat, \"ettei jokaisella\nsoittoniekalla ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer\", ja hän olisi\nollut täydellisesti onnellinen, jollei vaan Sormulan Loviisa olisi ollut\nKallen kihlattu morsian, mutta sittenkin oli hän onnellisempi, kuin\nmilloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.\n\nKaukaa ei tuo onnellisuus kuitenkaan kestänyt, sillä vuoden parin\nperästä täytyi Jerikon taaskin kokea, miten itsepäisesti tuoni hänen\nsuosijoitansa ja ystäviänsä vainosi. Jeriko sai saattaa ystävänsä\nmaanpoveen, ystävän, jonka kanssa hän oli valvonut monta yötä\nvalmistaessaan erästä hehkuvalla tunteella sepitettyä suurta\nsävelteosta, joka on tuon vainajan tehnyt tunnetuksi ja kunnioitetuksi.\nJerikosta tuntui ystävän kuoltua puoli hänen omasta itsestään olevan\npoissa.\n\nNyt ei vaihdokas enää viihtynyt Tukholmassa, vaan pyysi ja sai eron\nvirasta. Matkoille paloi hänen halunsa, sillä tuntemattomissa, vieraissa\nja vaihtelevissa oloissa luuli hän paremmin, kuin paikoillaan voivansa\nviihdyttää suruista sydäntänsä.\n\nMaasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen\nnimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää\nollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin\nnytkin, peitti meidän miehemme. \"Echo'na kaikui silloin Jerikon\nsukunimi, vieläpä saksalaiset sitäkin tiesivät väännellä, niin että\ntänäkin päivänä kopeilevat he vielä vaihdokkaasta, niinkuin olisi hän\nnähnyt päivän valon jossakin Pommerilaisen omenapuun varjossa, vaikka\nhänen kehtonansa oli vipuheija revontulista rikkaan pohjoisen taivaan\nalla.\n\nKymmenkunta vuotta oli Jeriko kierrellyt suurissa sivistysmaissa keräten\nkunniaa ja kultaa ja tietämättä mitään syntymäseutunsa oloista. Hän oli\nkyllä määräaikoina lähetellyt rahoja isällensä, mutta kun ukko Kaikunen\nei ollut kirjoituksen taitava, ei Jeriko edes tiennyt, olivatko\nlähetykset päässeet perillekään tahi eikö. Sitten, noin monen vuoden\nkuluttua, luuli Jeriko kylliksi vakaantuneensa, että voisi rauhallisesti\nkatsella Loviisan ja Kallen onnea, ehkäpä vielä siitä iloitakin.\nSentähden hän, kun päivät taas pitenivät ja kukkaset alkoivat herätä\ntalviunestaan, päätti seurata pohjoiseen pesimään rientäviä lintuparvia\nja rakentaa hänkin sinne jonkunmoisen pesän, vaikka siitä tulisikin\nparas, nimittäin kumppani, puuttumaan.\n\nPääskyset, kiurut, peipposet ja muut siivelliset soittoniekat olivat jo\nehtineet saada pesänsä kuntoon, jopa ensiksi tulleilla oli perettäkin\nsilloin, kuin Jeriko joutui syntymäseutuunsa.\n\nPitkänmäen rinteellä käski matkustaja ajajan seisahduttaa hevoset ja\nmielihyvällä katseli hän kesäpuvussaan koreilevaa luontoa. Kaikki tunsi\nhän vielä talot, pellot, lahdet, salmet ja saaret, yksin tuon suuren\nkivenkin Lampelan rantapellon pientarella. Kummako se, olihan hän usein\npienenä paitaressuna kiivennyt sille ja hypännyt sieltä Keidaslammin\nkirkkaasen veteen vilvastuttamaan itseänsä helteissään. Kaikki näytti\nolevan ennellänsä, mutta kuitenkin oli kaikki muuttunut. -- \"Saa nähdä,\nmissä nyt Risto on, missä isä, tuo kurja isä. Miten ottaa Loviisa minut\nvastaan? Vieläkö Tiistilän isäntä nytkin pitää minulle nuhdesaarnoja\nviulun soitosta ja ennen kaikkia vieläkö Sormulan herra sulkee minulta\novensa, niinkuin viimein\", ajatteli Jeriko.\n\nKyyditsijä ihmetteli itsekseen, mitä varten herra noin kauan tarkasteli\nkylää, johon hän kuitenkin oli menossa, mutta ei uskaltanut kiirehtiä\nniin suurta herraa, joka ajoi parilla, vaikka oli aivan yksikseen. \"Kuka\nsen tietää, millainen mahtipukari se on\", arveli mies.\n\nVihdoinkin lähdettiin eteenpäin ja heti oltiin Lampelan kohdalla. Tuossa\noli nyt hönni, jossa ukko Kaikunen oli asunut, mutta nähtävästi oli se\nnyt autiona. Aavistaen pahinta, kysäsi Jeriko kyytimieheltä: \"onko\nKaikunen, se entinen kellonsoittaja, kuollut?\" \"Ei, kyllä se elää, vaan\nakkansa kuoltua kuului muuttaneen Lampelaan\", selitti kyytimies ja\nlisäsi: \"älkää pahaksi panko, mutta mistä herra sen Kaikusenkin tuntee?\"\n\n\"Tunnenpahan vain\", vastasi Jeriko ja käski ajaa Lampelaan.\n\nTalossa nousi hirmuinen häläkkä, kun huomattiin vaunut kujoisten suussa\nkääntyvän sinne. Pienet pojat ja tytöt suikuilivat mikä mihinkin\nnurkkapieleen, josta sitten avossa suin uteliaasti pilkistelivät, kun\nluulivat milloin vaunuissa tulijan silmän välttyvän. Naiset töytäsivät\naittoihinsa tai muihin piilopaikkoihin, joten vierasta vastaan ottamaan\njäi vain talon nuori isäntä. Kartanokoirakin, pystykorvainen Vahti,\nhämmästyi alussa vaunujen tulosta niin, ettei ollut sanaa suuhun\ntulevaa, vaikka se ei tavallisesti ollut ensimmäinen säikähtämään.\n\n\"Hyvää päivää Matti!\" lausui tulija reippaasti hypähtäen alas vaunuista\nja löi kättä isännälle.\n\nNöyrästi kumarrellen vastasi Matti tervehdykseen. Samassa pistäytyi\netehiseen sisähuoneista pari valkohapsista vanhaa miestä katsomaan \"kuka\nkummitus sieltä semmoisilla ajopelillä tuli\".\n\nNiitä tervehtimään kiiruhti Jeriko. Hämmästyneinä ja ääneti katselivat\nvanhuksetkin tuota solakkavartaloista herraa, joka heitä niin\nsydämmellisesti tervehti.\n\n\"Ettekö enää tunne minua?\" kysäsi Jeriko nähdessään kaikkien niin\noudosti itseänsä tarkastelevan.\n\n\"Suokaa anteeksi\", puhui Lampelan vanha isäntä, \"minä en jaksa muistaa,\n-- ettehän vain liene meidän uusi voutimme?\"\n\n\"Ettekö tekään enää tunne minua isä?\"\n\n\"Tekö poikani?\" huudahti vanha Kaikunen, \"se on mahdotonta, minä olen\nvaan Taavetti Kaikunen --\"\n\n\"Sen kyllä tiedän ja kuitenkin olen poikanne.\"\n\n\"Jeriko?\"\n\n\"Sama kappale.\"\n\n\"Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni!\nSitä en minä olisi ansainnut\", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet\nkohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa.\n\n\"Hänen armonsa on suuri\", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin\npannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.\n\n\"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva\", huudahti Kaikunen\nlapsellisella ilolla.\n\n\"Mikä mamseli?\" tiedusti Jeriko.\n\n\"Sormulan mamseli, Loviisa mamseli\", selitti isä pojallensa. \"Hän on\nollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein\nsinusta\".\n\nSisällä sai Jeriko sitten kuulla Kallen ja Himmin olleen avioliitossa,\nmutta Himmin muuttaneen maan majoille jo pari vuotta sitten,\nkatkeroitettuaan ensin turhamaisuudellansa sekä miehensä, että oman\nelämänsä. Sormulan herra taas oli halvattuna sairastanut monta pitkää ja\nvaikeaa vuotta, kunnes kuolema viimein oli vapauttanut hänet\nkärsimyksistään. \"Nyt äitinsäkin kuoltua, emännöi Loviisa yksin\nSormulassa, mutta kyllä siinä talous yhä vain on korjaantumaan päin\",\nsanoi Lampelan Matti.\n\nVielä samana iltana lähti Jeriko isänsä kanssa Sormulaan\ntuliaiskäynnille. Kylällä katselivat ihmiset pitkään uljasta, Kaikusen\nrinnalla kävelevää, herraa. Maalarin Maija, joka vielä omien sanojensa\nmukaan oli yhtä \"kappera jalalta, kuin ennenkin, kun vaan milloin asia\nvaati\", oli jo jollakin tavoin saanut tietää \"vaihdokkaan, sen Kaikusen\npojan tulleen kotiin ja olevan nyt suuren herran, ihan maaherran\narvoisen\", jonka vuoksi kyläläisten uteliaisuus Jerikon suhteen pian\ntuli tyydytetyksi.\n\nMatkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä\ntiepuolessa.\n\n\"Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi\",\nlausui hän isällensä, \"mutta mitä varten siinä on kaksi\".\n\n\"Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä\nhirtti siinä itsensä\", kertoi vanha Kaikunen.\n\nViimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.\n\n\"Loviisa!\" ja \"Jeriko!\" olivat sanoja, joita nuoret vaihtelivat\nkeskenään tuokioisen, sillä muuta he eivät liikutukseltaan pitkään\naikaan kyenneet sanomaan, vaikka sydän kumpaisellakin oli täynnä\ntunteita ja sanoja.\n\nJerikon onni oli täydellinen, kun hän syleili vieläkin suloista, vaikka\nmonenlaisista suruista ja kärsimyksistä kalvennutta, uskollista\nLoviisaa, mutta yht'äkkiä tempasihe tyttö irti hänen syleilystään.\n\n\"Ei, ei\", nyyhkytti Loviisa, \"minä en voikaan tulla omaksesi -- sinä et\ntiedä mikä hirveä rikos meidät erottaa!\"\n\nSäikähtäen kysäsi Jeriko: \"mikä?\"\n\n\"Isäni, isäni\", tyrski Loviisa, \"oli syynä Meyerin kuolemaan\".\n\n\"Kuinka? Ei suinkaan! Hänhän kuoli halvaukseen?\"\n\n\"Ei, ei\", selitti Loviisa, mutta ei voinut jatkaa.\n\nSilloin kertoi vanha Kaikunen, että Sormulan herra oli kuolinvuoteellaan\ntunnustanut hänelle Mustalla Heikillä Riihimäen rinteessä\nkuristuttaneensa Meyerin kuoliaaksi, kun rukkiukko oli uhannut velastaan\nmyyttää Sormulan ja sitten lahjoittaa kaiken omaisuutensa Jerikolle.\nLoviisa oli sattumalta viereiseen huoneesen kuullut tuon kamalan\ntunnustuksen ja surrut sitä sitten niin, että oli pelätty järkensä\nmenettävän.\n\n\"Niin\", lausui hiukan tyyntynyt Loviisa, \"nyt näet, ett'et voi minua,\nhänen tytärtänsä, puolisoksesi ottaa\".\n\nKului hetkinen, ennenkuin puhuteltu kykeni puuttumaan puheesen, mutta se\naika oli Loviisasta sanomattoman pitkä.\n\n\"Älkäämme tuomitko\", lausui Jeriko vihdoin, \"he ovat korkeimman, mut\nsamalla armollisimman tuomarin tuomittavina, ja Hänen edessänsä on\npuhtainkin meistä saastainen\".\n\nIlokyyneleet kiilsivät taaskin vanhan Kaikusen silmissä, sillä hän\nhuomasi poikansa jo nuorena löytäneen sen kalliin helmen, jonka hän\nvasta vanhana, harmaapäänä oli käsittänyt.\n\nSilloin aukeni ovi ja sisään astui Kalle, Jerikon ja Loviisan\nkasvinkumppani, joka nyt oli pitäjäässä kappalaisena.\n\n\"Jeriko! ja ihan ilmi elävänä\", lausui tulija.\n\nJerikon täytyi sitten illan kuluksi Kallelle jutella vaiheistaan ja\nmatkustuksistaan vieraissa maissa.\n\n\"No pitäisihän sinun sitten olla yhtä tunnettu koko Europassa, kuin itse\ntuo mainio Echo\", lausui Kalle kuultuansa Jerikon matkoista.\n\n\"Tietysti\", vastasi Jeriko leikillisesti, \"tietysti olenkin ihan yhtä\ntunnettu, sillä minähän juuri olen tuo mielestäsi 'mainio' Echo\".\n\n\"Oletko sinä Echo\", huudahti Kalle ikäänkuin kunnioituksesta seisomaan\nnousten, \"nykyajan viuluniekkojen kuningas? Oletko sinä se?\"\n\n\"Olen, se on nykyinen nimeni\", lausui Jeriko ja viitaten juuri\nillalliselle kutsumaan tulevaa Loviisaa jatkoi hän, \"jos minä olen\nkuningas, niin on tuossa tuleva kuningattareni ja hartain toivoni on,\nettä sinä otat vaivaksesi yhdistää meidät toisiimme avioliiton\nsiteillä\".\n\nKalle huokasi syvään, mutta kuitenkin tuntui hänen onnentoivotuksensa\ntulevan sydämestä. -- Kihlatut astuivat sitten ensin ruokahuoneesen ja\nheitä seurasi sinne vanha Kaikunen ja Kalle-pappi, joka, viimeksi\nmainittu, siunasi ruoan, ennenkuin sitä nautittiin, sillä niin oli\nvanhan kansan tapa.\n\n\n\n"]