[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxS81QdJxdJOEfCNtIse5nD0q_5NWJzUZxof-d8SYakg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2304,"Kuinka vaimon sain","Reuter, Fritz",1810,1874,"2304-reuter-fritz-kuinka-vaimon-sain","2304__Reuter_Fritz__Kuinka_vaimon_sain","Leikillinen kertomus","romaani",[14],"huumori",[],"fi",1860,1909,9684,56280,false,62694,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Humour","Novels","\"Kuinka vaimon sain: Leikillinen kertomus\" by Fritz Reuter is a humorous novel written in the early 20th century. The story revolves around an aging bachelor who contemplates marriage, sharing his whimsical thoughts and experiences related to finding a wife while navigating societal expectations and personal desires. The narrative is characterized by its lighthearted tone, making it likely to appeal to readers who enjoy comedic explorations of romantic relationships and life's absurdities.  The opening of the novel introduces the protagonist, an older man reflecting on his single life and the pressure to marry. He depicts a sense of frustration and humor about his situation as he interacts with his imaginary thoughts and outside opinions urging him to settle down. One particular evening, after an unsuccessful attempt to light a lamp, he visits a shoemaker's home, where he witnesses a festive celebration, which stirs memories and intensifies his feelings of loneliness and inadequacy. His inner dialogue reveals a mix of longing for companionship and reluctance to embrace the responsibilities of marriage, setting the stage for a comedic journey towards love and self-discovery. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Soini, Lauri",143,"Leikillinen kertomus vanhasta pojasta, joka jouluaaton yksinäisyydessä päättää viimein etsiä itselleen puolison. Teos on huumorilla sävytetty kuvaus poikamiehen pohdinnoista ja tiestä avioliittoon.","Fritz Reuterin 'Kuinka vaimon sain' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2304. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUINKA VAIMON SAIN\n\nLeikillinen kertomus\n\n\nKirj.\n\nFritz Reuter\n\n\nSuomentanut\n\nJuho Ahava\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\n    _Ennen_ häitä tyttö kesytä.\n    _Jälkeen_ niiden saat sä tyytyä.\n\nAikaa voittaen oli minusta ehtinyt tulla vanha poika. Olin\nheittelehtänyt mailmassa ympärinsä, milloin sinne, milloin tänne.\nVäliin oli pääni levännyt pehmeällä tyynyllä, väliin oli väsynyt\nruumiini saanut tyytyä herneenvarsiin vuoteenaan. Mutta sitä mukaa\nkuin vanhenin, eivät herneenvarret minua yhtä hyvin miellyttäneet kuin\nollessani kaksikymmenvuotias, sillä vaikkakin poikavuosinaan mielellään\nsyö porkkanoita, ei sillä hyleksi hanhipaistia vanhoilla päivillään.\n\nIhmiset sanoivat:\n\n-- Mene naimisiin! Minä sanoin:\n\n-- Sitä sietää tuumia!\n\nJa niin tassuttelin minä pyhän aviosäädyn ympärillä, kuten kettu\nhanhitarhan ympärillä, ja ajattelin:\n\nKyllä kai sinulla oikeastaan pitäisi olla joku. Ainahan pääset\nsisälle. Mutta kun olet pyytänyt yhden niistä hauskempaan tanssiin,\ntuletkohan uloskin yhtä helposti?\n\nMutta kun toiselta puolen ajattelin kellarimestarin ikuista silavaa ja\nlammaspaistia ja että huoneeni näytti samanlaiselta kuin kunniallinen\nmaailmamme _ennen_ ensimäistä luomispäivää ja kirottuja nappeja, jotka\neivät koskaan ottaneet pysyäkseen kiinni, silloin sanoin itsekseni:\n\n-- Mene naimisiin!\n\nMutta silloin tuhmat ihmiset vuorostaan sanoivat:\n\n-- Sitä sietää ajatella.\n\nJa niin istuin minä yhä kuin puun ja kuoren välissä, ja ne pulmalliset\nvuodet alkoivat jo tehdä pääni harmaaksi, kun muutamana iltana piippuni\nsytytettyäni seisoin ja tirkistelin ilmaan.\n\nLumi putoili niin hiljaa taivaasta, ulkona oli niin hiljaista,\nainoatkaan vaunut eivät rämisseet, ainoastaan jostakin kaukaa kuului\ntiukujen kilinä, ja minusta tuntui niin yksinäiseltä ja painostavalta.\nJa lisäksi oli vielä joulunaatto.\n\nNiin seistessäni ja tuijottaessani ruudun lävitse ilman mitään määrää\nharhailevalla katseellani, tuli suutarini, Linsen, vetäen kelkalla\nhavukuormaa, jonka hän oli käynyt keräämässä kaupungin metsästä, ja\nkuorman päällä oli kaunis kuusi.\n\n-- Ei, katsos kanaljaa! -- jupisin minä. -- Hänen piti laittaa toinen\nsaapasparini, mutta siihen sijaan menee hän metsään. Hän on jo\nsuutaroinut minulle känsät jalkoihini. Hän ei saa enää koskaan minulta\ntyötä.\n\nNiin seison siinä vielä hetkisen. Koko ruumiini värisee ja kylmä\ntuulenviuhka humajaa selkärankaani myöten alaspäin, jolloin sanon\nitsekseni:\n\n-- Tietysti saat nuhan, kelpo nuhan! Kuinka sitä muuten voisikaan\nvälttää? Saappaat ovat siekaleina, ja langalla, jonka olet antanut\nBütowin eukolle, parsii hän omia sukkiaan; minun jalkani ovat pian\nmennyttä kalua. Niinhän aina käy tässä maailmassa.\n\nNiin seisoin siinä aivan iltapimeään.\n\nKun minun piti sytyttää valkea, en saanut mistään käsiini tulitikkuja,\nja kun vihdoin ne löysin, ei lamppu ottanut syttyäkseen. Bütowin eukko\nei ollut puhdistanut sydäntä. Kun vihdoinkin suurella vaivalla sain\nsen kuntoon, sammui se äkkiä uudestaan. Mummo ei ollut pannut lamppuun\nlainkaan öljyä.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa on oikein tyynnyttävää, jos on saapusalla\njoku, jolle purkaa sisunsa. Mutta minulla ei ollut ketään saapusalla,\nja mitä oli minun nyt tehtävä? Menin ikkunan luo ja tuijottelin jälleen.\n\nSuutarilla oli sillä välin sytytelty kynttilät, ja siellä nousi ilo\nkattoon saakka, sen voin kuulla, sillä nähdä en sinne voinut, koska\nuutimet olivat lasketut alas.\n\n-- Kas vain suutaria! -- ajattelin. Oikeat uutimet!\n\nMinulla ei ollut mitään uutimia, sillä sellaista ei Bütowin eukko\nymmärtänyt. Ensi aikoinaan oli hän kyllä kyhäissyt parisen riepua,\nmutta ne revin pois, koska minulta tultiin kysymään, kuivailinko\nlapsenpaitoja ikkunassani.\n\nLuonnollisesti raivostuin suutaria kohtaan.\n\n-- Se miekkonen ei valmista saappaitani ja kuitenkin elää hän kuin\nkreivi, minun istuessani täällä pimeässä ilman uutimia ja nuhan\npihistessä ruumiissani.\n\nAlan tallustaa suoraan poikki kadun ja mietin:\n\n-- Odotas vain! Kyllä minä luen hänelle lakia, minä!\n\nSuutarille saavuttuani seisoi joulukuusi pöydällä ja sen kynttilät\nolivat sytytetyt, ja suutarin Kallella oli leluhuilu ja Kristianilla\ntorvenräikkä ja he puhalsivat kaikin voimin, pikku Marian huitoessa\nkäsivarsiaan päästäkseen käsiksi kynttilöihin ja sätkyttäessä sääriään\näitinsä sylissä, sillä hän ei osannut vielä kävellä.\n\nSuutarin muija oli siirtänyt syrjään rukkinsa, hänellä oli puhdas\nesiliinansa edessään, hienoinen pyhäinen kaulahuivinsa kaulassaan\nja pyhäinen ilmeensä kasvoillaan, hän hymyili lapsukaisilleen ja\nkuivaili pikku Marian suuta, kun tämä nakerteli aivan liian paljo\npiparpähkinöitään.\n\nSuutari oli pannut puhtaan lakanan työpöydälleen, pistänyt tohvelit\njalkaansa ja istui nyt pitkävartisine piippuineen uunin ääressä ja\nmaisteli oluthaarikastaan.\n\nNo, eipä täällä juuri johtunut mieleen päästää suustansa haukkumasanoja.\n\nSanoin sentähden vain:\n\n-- Hyvää iltaa! Ajattelin vain piipahtaa katsomaan iloanne.\n\nNyt näyteltiin minulle kaikkityyni; piparpähkinät ja omenat,\npiparkakkusydämet ja piparkakku-ukot ja sokeriukko, joka riippui\nyksinään ylhäällä kuusen latvassa.\n\n-- Ne ovat hauraita olentoja nuo, sen voin sanoa, selitti suutari.\n-- Kolme vuotta olemme ne onnellisesti säilyttäneet, paitsi että\nKristian kerran haukkasi hännän husarin hevoselta, kun äiti päästi\nhänet hetkiseksi näkyvistään. -- Niin, sinusta juuri puhun, lisäsi hän\nsormellaan heristäen pojalle.\n\n-- Luulen sentään, että hän saa suutaroida minulle, tuumin itsekseni,\nja tunsin olevani mitä sävyisimmällä tuulella, vaikka minulla oli\nkatalin päänsärky.\n\nMutta kun Linsen näytti ja selitti heidän kaikkein hienoimman\ntaideteoksensa -- se oli Aatami ja Eva _ennen_ syntiinlankeamista,\ntaikinasta kauniisti muovattu ja keltaiseksi maalattu munalla\nja safranilla -- ja kun molemmat pikku Linsenit asettuivat\nkunnioitettavain kantaesivanhempaimme oikealle ja vasemmalle puolelle\nja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, silloin tuntui minusta\naivan siltä kuin vanha pyörtehtailijamme Pitkäkuitu olisi kaivanut\ntylsällä käsikairallaan hiljanverkkaan, lakkaamatta hiljanverkkaan\nkallossani, jotta kitisi ja vinkui vain, samalla kuin hän kysyi minulta\neikö se käynyt mainiosti.\n\nSuutari oli mahtanut huomata, että minua vaivasi jokin tauti, sillä kun\nhänen molemmat pikku kerubinsa olivat oikein olan takaa toitottaneet\nminut ulos hänen paratiisistaan, saattoi hän minut kotiin ja tahtoi\nsytyttää lamppuni, jonkatähden hän myös kysyi missä tulitikut olivat.\n\n-- Kyllä minulla on kaikkea mitä tarvitaan, vastasin minä. Mutta\nainoastaan meidän herramme ja Bütowin eukko tiesi missä kaikki oli\ntallessa.\n\nSuutari riisui avuliaasti saappaani ja sanoi:\n\n-- Kosteat jalat! Ja minä kun en tullut tehneeksi toisia saappaitanne\nvalmiiksi!\n\nSitte auttoi hän minut vuoteeseen ja jatkoi:\n\n-- Odottakaas vähän! Vaimoni tulee ja keittää teille teetä.\n\nNiin tapahtui.\n\nMutta mitä sitte tapahtui lähimpinä neljänätoista päivänä, siitä ei\nminulla ole aavistustakaan.\n\nMakasin raskaassa unessa. Koko huoneeni oli olevinaan täynnä\njoulukuusia, jotka paloivat ja loistivat, ja jokaisessa niistä riippui\nAatami ja Eva ja koko paratiisi, ja kun menin niiden luo ja tahdoin\nsivaltaa ne sen kattilaan, oli minulla ainoastaan rikkinäinen saapas\nkädessäni, ja Kristian ja Kalle seisoivat minun ja komean kuusen\nvälillä ja puhalsivat ja tuuttasivat ja toitottivat, jotta kallossani\nkitisi ja vinkui vain, ja tuhannet kynttilät tanssivat silmissäni,\nja kun minä huusin: Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Annan\ntaasen työtä isällenne, ja ojensin käteni tavottaakseni kaunista\npiparkakku-ukkoa, silloin vetivät he minut takaisin ja tuuttasivat ja\ntoitottivat korviini:\n\n    -- Suutaroida, suutaroida,\n    kell' on aikaa suutaroida?\n    Vanha poika, ei oo sillä\n    sijaa kuusen ympärillä.\n\nSilloin alkoi vanha punaiseksi silattu malja, joka oli päänaluseni\nvieressä, nauraa koko leveällä, kiiltävällä naamallaan, ja koko huone\noli täpötäynnä rikkinäisiä saappaita, jotka irvistelivät minua kohden,\nja suutari Linsen sieppaili niitä kiinni yhden toisensa jälkeen, köytti\nne kiinni nuoraan ja ripusti ikkunani eteen uutimien sijaan.\n\nVuoteeni jalkopäässä seisoi kaksi kuvatusta ja sahasivat puita\nvuoronperään, yksi sahasi pieniä kahvipuita, toinen kihnutteli\ntammenkantoa, ja kun kahvipuita sahattiin, hyppeli Bütowin eukon\nyömyssy ylös ja alas silmieni edessä, ja kun tammenkannon kera\ntouhuttiin, oli minusta suuri hyötymansikka pilkottavinaan viheriästä\nturpeesta, mutta kun katsoin tarkemmin, olikin se enoni Mathiaksen\npunainen nenä, joka pilkotteli viheriästä jalkapussistani.\n\nEräänä päivänä, kun tammenkannon kera touhuttiin oikein hauskasti,\ntuntui minusta kuin pääsisin pimeydestä valoon. Tunnustelin, missä\nolin. Makasin vuoteessa, yölamppu paloi himmeästi, ja nojatuolissa\nsuurten tyynyjen keskellä makasi tosiaankin itse eno Mathias viheriässä\njalkapussissani ja kuorsasi kerrassaan kauheasti.\n\n-- Eno Mathias! huusin minä. Ensin ei hän kuullut huutoani, mutta\nvihdoin väänsihe hän pystyyn ja hieroi silmiään.\n\n-- Eno Mathias, -- toistin minä, -- missä on suutari Linsen!\n\n-- Poikani, -- vastasi eno, sillä hän puhutteli minua yhä \"pojaksi\",\njokseenkin samalla oikeudella kuin naapuri Hamann yhä puhuttelee\nkaksikymmentalviasta juhtaansa \"varsaksi\". -- Alatko jälleen! Mitä\nsinulla on suutari Linsenin kera tekemistä. Hän ei tee sinulle mitään,\nei niin mitään.\n\n-- Eno, -- sanoin minä, kun hän jälleen laittautui alottaakseen\nsahaamisensa, -- onko totta vai olenko nähnyt vain unta, ettei\nvanhoilla pojilla ole mitään sijaa joulukuusen ympärillä?\n\n-- Tuhmuuksia! murisi ukko. -- Makaa vain hiljaa!\n\n-- Minun on siis täytynyt olla sangen sairas? -- kysyin minä.\n\n-- Kyllä, Jumala sen tietää, vastasi eno, ryömien esiin\njalkapussistani, sytyttäen kynttilän ja valaisten sillä kasvojani. --\nMutta enpä totisesti usko, että olet vielä retustanut pahimman ohi,\nsillä ulkonäkösi, poikaseni, -- tässä taputteli hän minua, -- ei ole\nollenkaan entisensä näköinen. Etkö nyt tosiaan voi nähdä, että olen eno\nMathias ja että tämä tässä on minun nenäni eikä mikään hyötymansikka?\nJa etkö tästälähin tahtoisi jättää hyötymansikan rauhaan? Sillä,\nnäetkös, viime yönä nipistit nenästäni vallan kauheasti parikin kertaa,\nkun nukahdin.\n\nLupasin hänelle, että nyt käyttäytyisin paremmin, sillä olin jälleen\nselvällä päällä.\n\nOlin niin hellänarka ja runneltu koko ruumiiltani, että voin tuskin\nliikahtaa, ja milloin avasin silmäni, seisoi Bütowin eukko edessäni\ntoisessa kädessään punaiseksi silattu malja ja toisessa lusikka ja\nantoi minuun jotakin sairassoppaa, joka oli sitkeää kuin kirjansitojan\nliisteri ja maistui aivan samanlaiselle, ja samalla mummo hoputti:\n\n-- Syökää! Syökää! -- Jollette syö, ette parane.\n\nJa näin sanoessaan katsoi mummo niin myötätuntoisesti\nliisterimaljaansa, että minun täytyi särpiä sen sisältö, tahdoinpa tai\nen.\n\nKaikki päättyy kerran, paitsi makkara, joka päättyy molempiin päihinsä.\nNousin vihdoin vuoteestani ja istuin nyt tuntikausia jutellen eno\nMathiaksen kera.\n\n-- Eno, -- sanoin kerran, sillä uneni joulukuusesta ja vanhoista\npojista istui yhä hievahtamatta kallossani, -- eno, meidän olisi\noikeastaan pitänyt mennä naimisiin.\n\n-- Tuhmuuksia! murisi ukko. -- Luuletko sinä että itävaltalaisena\nvääpelinä vuodelta 13 omaisin samat taipumukset kuin pieni unkarilainen\nhusarinnalkki?\n\n-- Oh, ei juuri sitä, sanoin minä. -- Puhuin ainoastaan itsestäni.\nNäetkös, ajattelen niinikään, että jos minulla olisi vaimo, tarkotan:\nkunnon vaimo ja hyvä vaimo ja sievä ja hauska pikku vaimo, jos sinä\nsilloin muuttaisit kotiimme ja...\n\n-- Ja hoitaisin teidän lapsianne? Kiitoksia paljo! -- keskeytti eno\nMathias minut.\n\n-- Sellainen ei ollut tarkotukseni, väitin. -- Mutta naida minä haluan,\nsillä vaikkapa Bütowin eukon hoito sairauteni aikana olkoonkin kaikessa\nkunniassaan, niin...\n\n-- Minä muuten luulen, -- puuttui hän puheeseeni, -- että sait aika\nhyvän hoidon. Minä itse...\n\n-- Niin, eno kyllä teki parastaan, -- myönsin minä, -- mutta vaimo...\n\n-- No, onko sulla jo joku tähtäimessä? kysyi eno.\n\n-- No, eipä muutenkaan, myönsin minä.\n\n-- No, tahtooko hän? kysyi hän.\n\n-- Sitä en vielä tiedä, sanoin minä.\n\n-- Se on varmaankin upea tytön typykkä, voin mä uskoa, sanoi hän\njuonikkaasti silmää vilkuttaen.\n\n-- Oh, eipä juuri!\n\n-- Hän kai on jo aikoja sitte asevelvollisuusijän ohitse? kysäsi hän ja\nvilkutti uudelleen.\n\n-- Ei, ei suinkaan, vastasin minä. -- Mutta voithan kyllä tarkastella\nhäntä itsekin. Hän kävelee aina iltapäivällä tuossa kolmen neljän\nkorvilla kaupunginportin edustalla ylöspäin myllyä kohden, ja et juuri\nvoi helposti erehtyä, sillä hän on kaunein kaikista niistä, joilla on\ntapana olla siellä huvikävelyillä.\n\n-- Tietysti! sanoi eno.\n\n-- Ja sitte on hänellä pieni tupsu kapassaan ja hän taluttaa pientä\npoikasta kädestä, lisäsin minä.\n\n-- Aiotko sitte saada pojan päällisiksi? kysyi eno.\n\n-- Oh, mitä voitkaan lörpötellä! puuskahdin. -- Sehän on hänen\nsisarenpoikansa.\n\n-- Ooho! -- Älähän nyt kiivastu! Kuinka minä voisin sen tietää?\nVoisihan hän olla leskikin, tietääkseni. Tahdon siis häntä hieman\ntarkastella, kuten sanottu.\n\nJa niin lähti hän.\n\nIltapäivällä viiden korvilla tuli hän takaisin, sytytti piippunsa ja\nistui tuppisuuna.\n\nSavusimme molemmat kuten lakeistorvet. Mutta minä olin siksi utelias,\netten kauvan voinut pitää suutani. Nousin ja asettausin niin, ettei hän\nvoinut nähdä kasvoihini vanhoilla viirusilmillään, jonka jälkeen kysyin.\n\n-- Noo, oletko ollut kaupungin portin edustalla?\n\n-- Joo, olen kyllä, vastasi hän.\n\n-- Noo? kysyin minä.\n\n-- Joo, vastasi hän,\n\n-- Oletko nähnyt hänet? kysyin minä.\n\n-- Joo, olen kyllä, ja olenpa häntä puhutellutkin, vastasi hän.\n\n-- Tuhattulimainen! huudahdin kääntyen ympäri. -- Mitä olet puhunut\nhänelle? Enhän minäkään ole vielä häntä puhutellut.\n\n-- Juuri siksi, sanoi hän. Sillä täytyyhän yhden meistä alottaa, ja\ntotta kai voin puhutella sisarenpoikani morsianta?\n\n-- Oh, niin pitkälle emme ole vielä tulleet, sanoin minä.\n\n-- Mitä ei olla, voidaan tulla, sanoi hän, samalla istuen mukavasti\nvanhaan nojatuoliin ja ojentaen säärensä. -- Maltas, jahka nyt kerron\nkoko jutun. Kun kävelin tietä eteenpäin, tulla tepsutteli hän takaani,\nja minä asetuin häntä katselemaan, sillä hän talutti pientä poikaa\nkädestä. Tupsua en voinut nähdä koska se riippui hänen selkäpuolellaan.\n\n-- On kuin näkisin sinut, -- sanoin minä, -- kuinka töllistelit\ntöllistelemistäsi, jotta silmäsi olivat maalle muljahtamaisillaan.\n\n-- Kun minun tulee jotakin katsoa, on tapani pitää silmäni auki, sanoi\neno. -- Mutta hän painoi silmänsä maahan, juuri niin kuin tekee, kun\nlaskee sängynuutimensa alas, voin ajatella. Ja kun hän oli mennyt\nohitseni, näin myös tupsun.\n\n-- No, kyllä sinä olet tainnut mulkoilla häntä oikein aika tavalla,\nsanoin minä.\n\n-- Niin tein, vastasi hän. Mutta nyt tulee itse juttu.\n\n-- No, mitä pidit hänestä? kysyin minä.\n\n-- Onhan hänellä kyllä hyvät puolensa, poikani: ensiksikään ei hän\nollut kokonaan päähupussa korujen sisällä, ja toiseksi ei hän lakaissut\nkatua hameillaan, ja nämä kaksi hyvettä merkitsevät enemmän kuin\ntavallisesti luullaan. Sillä kenellä on paljo pään ulkopuolella,\nhänellä on tavallisesti vähän päässä pidettävää, ja niillä, joilla\novat pitkät hameet, ovat enimmäkseen huonot jalat tai, mikä on vielä\npahempaa, huonot kengät. Poikani, kun on kysymys naisväestä ja\nhevosista, on ensin tarkastettava jalkoja, sillä jos kävelimet ovat\nasianomaisessa kunnossa, jalkojen asento hyvä ja kengät puhtaat,\nsilloin voit uskoa niiden omistajan ahkeruuteen, säällisyyteen ja\npuhtauteen.\n\n-- Luulet siis...? alotin minä.\n\n-- En luule kerrassaan mitään, keskeytti hän. Annas minun nyt ensin\nkertoa, mitä vielä tapahtui. Kun hän nyt kulki edelläni myllyä kohden\nja minä hänen jälessään, täytyi minun todellakin sanoa itsekseni:\ntosiaan et näytä oikein sievältä. Keikahuttelet kyllä vähän päätäsi,\nmutta siitä ei vaaraa. Miksei hän vääntelisi päätään? Onhan hän\nnaisihminen, tietääkseni. Mutta ajattelin edelleen -- puhuminen? Se\non sentään pääasia. Voithan puuttua viattomaan pikkupakinaan hänen\nkanssaan. No niin, kun hän kääntyi takaisin, asetuin selkä puuta\nvasten ja olin puuhailevinani tupakkavehkeineni, ja kun hän oli tullut\nminusta noin viiden askeleen päähän, vetäisin tulukset taskustani\nja tempasin niiden mukana kasan kolikoita -- ymmärrätkö, poikani?\nKaikki tapahtui aivan tahallaan! -- Ja niin minun groschenini kierivät\npitkin jäätynyttä polkua. Nyt kumarruin maahan ja puhkuin kerrassaan\nkauheasti, ikäänkuin minun olisi ollut tulimaisen vaikea saada ne\nmaasta ylös, ja kun hän näki tämän, käski hän aivan oikein pikku pojan\nauttamaan minua poiminnassa, ja hän itsekin auttoi, ja näetkös, sitä\njuuri odotinkin. Minä kiitin ja me jouduimme juttusille keskenämme ja\nkulimme yhtä matkaa kaupungin portille.\n\n-- No, mistä te puhuitte?\n\n-- Oh, emme juuri mistään erityisesti. Sanoin, että olin sinun enosi\nja kysyin, eikö hän sinua tuntenut, sillä sinunkin oli tapana kävellä\ntäällä joka päivä, johon hän vastasi, että \"hänellä ei ollut sitä\niloa\". -- Hän sanoi todellakin \"iloa\", näetkös. Sitte kysyin, eikö\nhän ollut nähnyt täällä nuorta miestä, jolla oli keltaisenharmaa\nhattu ja keltaisenharmaa päällystakki ja keltaisenharmaa tukka ja\nkeltaisenharmaat housut. Ei, sanoi hän, mutta hän oli nähnyt vanhemman\nherran sellaisessa puvussa. -- No, sanoin minä, se vanhempi herra on\njuuri sama nuori mies, josta puhuin, toisin sanoen juuri sinä. Silloin\nteki pieni pojannulikka hypähdyksen ja huusi: \"Täti, se on sama herra,\njosta sinä aina sanot, että hän muistuttaa kahviin pistettyä rinkeliä\".\nSilloin tulivat tytön kasvot tulipunaiseksi, ja minä nauroin täyttä\nkurkkua ja sanoin, että se olit juuri sinä.\n\nMinäkin tulin nyt yhtä punaiseksi -- sillä tuo lörpötys ei voinut olla\nminua harmittamatta ja sanoin enolle:\n\n-- Jos tahdoit ainoastaan tehdä siskosipojan naurettavaksi ihmisten\nsilmissä, olisit kernaasti saanut pysyä kotona.\n\n-- No, niinpä tosiaankin olisin voinut, mutta tahdoinkin jotakin aivan\ntoista, tahdoin näet mielelläni tietää, tahtoiko hän tulla sinulle.\n\n-- Älä hitolla! huudahdin minä. -- Et suinkaan sinä koskaan ole häneltä\nsitä suoraan kysynyt?\n\n-- Poikani -- sanoi eno ja tuprutteli savua suun täydeltä -- kun minä\npuutun asiaan, vien sen myöskin satamaan -- mutta _hienosti!_ Kysyin\nhäneltä siis, tiesikö hän, mikä sinä olit miehiäsi? -- Ei, sanoi hän,\nkentiesi tohtori. -- Oh, herra varjelkoon, sanoin minä, kuinka hän\nolisi voinut tulla siksi? -- Asianajaja sitte? -- Ei sitäkään. --\nMutta sitä tai sitä sitte. Ja niin arvaili hän aina raatimieheen ja\nparturiin saakka, mutta minä pudistelin vain päätäni ja sanoin lopuksi:\nEtte voi arvata sitä kuitenkaan. Hän ei ole kerrassaan mitään! --\nSe näytti hänestä olevan hyvin vähän, ja hän arveli sentähden, että\nsinä kai elit rahoillasi. Niin, sanoin minä, siinä saattoi hän olla\noikeassa, siihen oli sinulla nuoruudestasi saakka ollut suurin halu,\nmutta en juuri voinut sanoa, että olisit siltä tullut mihinkään asemaan\nelämässä. Nyt olit kuitenkin alkanut ajatella toista säätyä kuin\nmissä olet elänyt. -- Mitä sitte? tahtoi hän tietää. -- Aviosäätyä,\nvastasin minä ja kysyin samassa, mitä hän ajatteli siitä asiasta.\nOlin ennakolta tuuminut itsekseni: jos hän vaalenee tämän kysymyksen\nkuultuaan, niin ei hän pidä sinusta, jos hän sitävastoin punastuu, niin\npitää hän sinusta. Ja aivan oikein hän punastelihe moneen kertaan ja\nkumartui alas ja sai jotakin puuhattavaa pikku pojan hatun kera, ja\nkun hän ojensihe jälleen, kääntyi hän puoleksi minuun päin ja niijasi\nomituisella tavallaan, ja niin oli hän poissa! Kysymystä, jonka omasta\npuolestani olisin tahtonut hänelle tehdä, en ehtinyt lainkaan saada\nsuustani.\n\n-- Joo, se mahtoi kyllä olla hauska kysymys, sen voin arvata, sanoin ja\npurasin harmissani piipunvarteni hammasluun poikki.\n\n-- Ei lainkaan, sanoi eno. -- Ajattelin vain kysyä häneltä, osasiko hän\noikein hyvin keittää kalaa, sillä silloin muuttaisin teidän luoksenne.\n\nJa samalla tämä vanha poika näytti niin tärkeältä ja vakavalta kuin\nminun kosimiseni olisi koskenut häntä enemmän kuin minua itseäni.\n\nMutta oli tuleva vieläkin hullumpaa. Lähimpinä päivinä, kun minä aloin\nvoida lynkata hieman ympärinsä, en mielelläni mennyt myllylle päin,\nkoska minusta oli hieman ilkeää näyttäytyä hänelle.\n\n-- Sinun on mentävä kerrankin jäälle, -- ajattelin, -- ja katseltava\nluistelijoita ja kelkkoja.\n\nSanottu ja tehty!\n\nTultuani lähelle kojua, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa ja punssia\nja kylmää totia, suuntasin kulkuni sinne ja ennätin juuri näkemään,\nkuinka eno Mathias panee kahdeksan groschenin rahan tiskille ja pyytää\nneljällä groschenilla leivoksia ja neljällä punssia. Tuo näytti minusta\nhieman omituiselta, koska tiesin, että hän mieluummin joi kylmää\ntotia kuin punssia, ja mitä leivoksiin tuli, ei hän koskaan maistanut\nsellaisia.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? ajattelin. Mutta kentiesi hän tahtoo kestitä\nlapsia.\n\nEikös mitä! Huomaamatta minua, meni hän leivosvuorineen ja täysine\npunssipulloineen suoraapäätä eräälle kelkalle, jossa istui naishenkilö\nviheriä harso silmillään, ja siellä alkoi hän kumarrella, jotta ruumis\naivan aaltoili, ja raapia jaloillaan jäätä, jotta pelkäsin vanhan\nkunnon miehen menettävän tasapainonsa. Olin juuri juoksemaisillani luo\nja tarttumaisillani hänen kainaloihinsa pitääkseni häntä pystyssä, kun\nnainen samassa heitti harson syrjään -- ja mitä saankaan nähdä? Joo,\nkalliin aarteeni, suloisen silmänruokani!\n\nSeisoin päästäni pyörällä kuin olisin saanut navakan korvatillin\nmolemmille puolille.\n\n-- Helkkarin tuhattulimainen -- ajattelin -- nyt ukko menee ja tärvelee\nkoko kosintahommani.\n\nJa päätä pahkaa hölkkäsin minä kotiin, niin suutuksissani kuin ihminen\nikinä voi olla.\n\nIstuessani kotona ajatellen itsekseni, aukeni ovi ja eno kömpi sisään.\n\n-- Hyvää iltaa! sanoi hän. Miksi istut pimeässä? Tee tulta hitolla!\n\nEnsi kerran elämässäni jätin vastaamatta enoni tervehdykseen. Nousin\nainoastaan ja tein tulta ja näytin niin happamelta kuin suolattu silli,\njoka on neljätoista päivää maannut etikassa.\n\n-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän.\n\n-- Ei mikään! vastasin ynseästi, mutta sitte ajattelin, että hän\nsentään oli lihallinen enoni, ja sentähden lisäsin: en voi oikein hyvin.\n\n-- Mutta minä voin, sanoi hän ja näytti niin hilpeältä kuin vanha aasi,\njoka neljätoista päivää on seissyt tallissa ja syönyt pelkkiä kauroja.\n-- Olen jälleen puhutellut häntä.\n\n-- Kernaasti minusta nähden, mumisin minä.\n\n-- Kuinka minun on se ymmärrettävä? sanoi hän ja näytti sangen\njuhlalliselta.\n\n-- Unelma on mennyt kuten unelma ainakin, sanoin.\n\n-- Kuinka! Etkö tahdo? kysyi hän, laski molemmat kätensä nojatuolin\nselustalle, pisti niiden ylitse nenänsä etunojaan ja tähysteli minua\nterävästi. -- Ja minä kun olen alustanut asiaa niin hienosti! Minusta\ntosiaankin olisi sääli, jos siitä ei tulisi mitään. -- Mitä? Etkö siis\ntahdo?\n\n-- Ei, eno, minä _en_ tahdo. Luuletko sinä, että minä jätän kerman\nsinun kuorittavaksesi ja itse tyydyn pelkkään piimään? Ei, kiitos\nkaunis! Siitä ovat kaikki yhtä mieltä -- näetkös: Amalia Schoffe, omaa\nsukua Weise, ja Elise von Hohenhausen, omaa sukua von Ochs, ja kaikki\nmuut, jotka ovat kirjottaneet tällaisista asioista -- että kauneinta\nkoko avioliitossa on rakastavaisten seurustelu ennen häitä, ja tämän\nseurustelun viet sinä minulta, ja minä saan vain seistä katsellen, kun\nsinä kestitset morsiantani punssilla ja leivoksilla.\n\nEno sieppaa käsiinsä rouva Schoffen, omaa sukua Weise, ja rouva\nHohenhausenin, heittää ne sohvannurkkaan, asettuu eteeni ja sanoo:\n\n-- Kysyn sinulta viimeisen kerran: tahdotko naida tytön vai etkö tahdo?\n\n-- En! vastasin minä.\n\n-- No -- sanoi hän ja katsoi minuun kauvan niin juhlallisen näköisenä\nkuin olisi äsken tehnyt testamenttinsa ja nyt aikonut vain panna\nnimensä alle -- no, en tahdo, että tyttö joutuu kärsimään minun\nvaikutuksestani. Otan hänet itse.\n\nJa niine hyvineen marssi hän ylpeästi ulos ovesta.\n\nJoo, sepäs vasta olikin ihana hanke!\n\nSeisoin aluksi aivan ällistyneenä, mutta sitte heittäysin\nsohvannurkkaan rouva Schoffen päälle ja aloin nauraa oikein\nhartiavoimalla.\n\nEnoni, joka oli runsaasti kaksikymmentä vuotta vanhempi minua, luuli\nolevansa jotakin, johon minulla ei ollut ryhtiä.\n\nTahdoin nauraa uudelleen, mutta se ei ottanut luonnistuakseen, sillä\nsydämeni oli aika lailla hämmentynyt.\n\nVaikka minä pinnistinkin suupieleni mitä leveimpään irvistykseen,\nkatkesi nauru puolitiehen, ja kun näin itseni peilissä ja näytin\ntyhmimmän näköiseltä maailmassa, hypähdin pystyyn ja kulin pitkin\naskelin huoneessa edestakaisin, löin nyrkkini pöytään ja puuskahdin\nitsekseni:\n\n-- Hän tekee sen! Hänessä on miestä siihen!\n\nKun Bütowin eukko tuli sisään, sai hän tietysti kiroja pitkät rivit,\nja kun se oli suoritettu loppuun, menin klubiin ja pelasin l'hombrea.\nTuumin lakkaamatta itsekseni: sitä et toki sentään voi sietää. Pelasin\nsuurempia summia kuin koskaan, hävisin ne ja tuumin taasen ja taasen:\nEt toki sentään voi menettää sitä sydäntä! Sain kaksinkertaisen pietin.\n\nSuuttuneena menin kotiin ja panin maata, mutta en voinut nukkua.\nKuohuin kiukusta koko yön, sillä minun oli mahdoton olla ajattelematta\nsuloista tyttöä -- olin jo rakastunut häneen -- ja tulin ajatelleeksi\njoulunaattoa ja sitä, etten koskaan elämässäni saisi olla mukana\njoulukuusta koristelemassa.\n\nKun sitte sanoin itsekseni: \"Eteenpäin mars!\" niin alkoivat kaikki\nepäröimiseni surista päässäni kuin mehiläisparvi, ja silmieni edessä\nhäämötti suuri kysymysmerkki, ja kun koetin sitä selittää, merkitsi se\naina: \"Niin, mutta tahtooko hän tulla sinulle?\"\n\nNo, siihen kysymykseen ei kukaan voinut vastata paremmin kuin hän itse\n-- sen kyllä käsitin -- ja kun harmaan talviaamun valo virtasi kylmään\nhuoneeseeni ja minä tutisin vilusta kahvia keittäessäni, tuumin minä:\n\n-- Nyt on aika! Mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua!\n\nKutsuin Bütowin eukon sisään ja sanoin hänelle:\n\n-- Matami Bütow! Mene kauppias Bohnsackille ja osta minulle pari\nsellaisia hienoja keltaisia hansikkaita, jollaisia nuorten asianajajain\non tapana käyttää, kun he tahtovat olla oikein soreita -- mutta oikein\nkeltaisia, muista se!\n\nYhdentoista korvilla pukeuduin mustaan hännystakkiini, mustiin\nhousuihini ja kiiltokenkiini ja uusiin keltaisiin hansikkaihini,\nja ennenkuin panin hatun päähäni, asetuin peilin eteen ja sanoin,\ntosiaankin täydellä syyllä:\n\n-- Onko tämä todellakin mahdollista! Sitäpä en olisi voinut uskoa!\n\nHeitin vielä katseen ympäri huonettani ajatellen:\n\n-- Tällaiselta ei täällä enää kauvan näytä. Sen jälkeen tirkistelin\nvanhoihin tohveleihini, jotka olivat vuoteen edessä ja sanoin:\n\n-- Niin, tekin kummastutte, jos se onnistuu ja jos ennen pitkää pari\npieniä sieviä tohveleita tulee tänne vieraisille.\n\nAstuskelin nyt katua eteenpäin ja kulin eno Mathiaksen asunnon ohitse,\njolloin ajattelin:\n\n-- Ensin sovinto koko maailman kanssa, kun sinulla on sellainen taival\ntehtävänä!\n\nSillä minun mielestäni tuntui kuin olisin lähtenyt viimeiselle\ntaipaleelleni. Koputin ovelle ja astuin sisään.\n\nOlen kyllä nähnyt paljo elämäni päivinä: olen nähnyt miehen, joka söi\ntulta, toisen, joka söi tappuroita ja veti ne takaisin kurkustaan\nkauniina silkkinauhana, mutta koskaan en ole seissyt niin hölmistyneenä\nkuin sinä hetkenä, jona samaisena päivänä seisoin vastatusten eno\nMathiaksen kanssa.\n\nHän seisoi huoneessaan aivan samoissa pukimissa kuin minäkin, sillä\nerotuksella vain, että hänen musta hännystakkinsa oli viheriä\nmetsästystakki ja että hänen keltaiset hansikkaansa olivat hirven\nnahkasta, kun minun siihen sijaan vuohennahkasta, ja että hänen valkeat\nviiksensä riippuivat suupieliä myöten alas oikealle ja vasemmalle kuin\njääpuraat, kun minun siihen sijaan olivat vaksatut pystyyn taivasta\nkohden ja vivahtivat kaikenkarvaisiin väreihin.\n\n-- Eno! huudahdin minä ja samalla vieri hattuni edelläni huoneeseen.\n\n-- Poika! huusi hän vastaan. -- Mitä tahdot?\n\n-- Mitäs _sinä_ tahdot? vastasin minä.\n\n-- Minä tahdon, mitä sinä _et_ tahdo, sanoi hän.\n\n-- Kyllähän minä tahdon, sanoin minä. -- Olenhan tullut tänne näissä\npukimissani sanoakseni sinulle, että olen nyt lujasti päättänyt ja\npyytääkseni sinua jäämään rakkaaksi, vanhaksi enokseni.\n\n-- Soo! sanoi hän ja istuutui nojatuoliinsa, terävästi tähystellen\nminua. -- Silloin tahdon sanoa sinulle, että aijoin tulla juuri\nluoksesi näissä pukimissani pelotellakseni sinua. Tunnen moiset asiat\nsotilasajoiltani. Pieni pelästys tempaa ihmisen pystyyn, sillä näetkös,\nsilloin on häpeä mukana leikissä. Ja sen tahdon sanoa sinulle, poikani\n-- lisäsi hän nousten ja laskien kätensä käsivarrelleni, -- en millään\nmuotoa tahdo olla sinun tielläsi. Tyttö on kuin luotu sinulle, ja hän\non hyvä tyttö. Ja samalla hän kouristi käsivarttani vanhalla leveällä\nkourallaan, ja minä ajattelin: Jos hän on _sellainen_, niin on hän\n_enemmän_ kuin hyvä.\n\nEno meni nyt ja kaatoi lasiin vanhaa hyvää portviiniään.\n\n-- Tule tänne, poika -- sanoi hän -- ja ota pieni vahvistustippa! --\nKuinka olet tuuminut alkaa?\n\n-- Niin -- sanoin minä -- jospa vain tietäisin!\n\n-- Nosta jalkasi tähän tuolille! sanoi hän.\n\n-- Miksi niin? kysyin.\n\n-- No, eipä juuri miksikään, sanoi hän ja päästeli housunlahkeideni\nkantanauhat napeistaan. -- Sinun on luonnollisesti alettava lankeamalla\npolvillesi, ja silloin nämä saattaisivat joutua kireälle.\n\n-- Sepä olisikin kaunis alku! sanoin minä.\n\n-- Mikä kuuluu asiaan, täytyy tehdä, sanoi hän. -- Itse en ole koskaan\nkoettanut tätä asiaa, mutta olen nähnyt sen kuvattuna. Mutta mitä olet\naikonut sanoa? Odotas, niin tahdon sinua auttaa jälille.\n\nJa nyt avasi hän kiireimmittäin kaapinlaatikon, jossa säilytti vanhoja\nmuistojaan.\n\nOikein! Nyt tuli sukukirja esiin! Se tapahtui ani harvoin, ja\nsilloinkin vain iltaisin, kun kaikki oli hiljaista ja tyyntä.\n\nSilloin pukeutui hän puhtaaseen kaulukseen ja parhaaseen pukuunsa,\nasetti parin kynttilöitä pöydälle, käänsi lehden toisensa jälkeen\nsyvissä ajatuksissaan, luki kaikki värssyt ja piti kuolleiden luettelon\njärjestyksessä mustilla risteillä.\n\nSeuraavana aamuna oli hän aina sangen alakuloisella tuulella, ja viime\nkerralla tuli hän luokseni ja sanoi:\n\n-- Tietääkseni on enää yksi ainoa elossa, nimittäin Kristian Bünger,\nvanhan räätäli Büngerin poika, hänen, joka asui vanhempaini taion\nvastapäätä. Hän lienee tullikirjurina Parchimissa, ja jos elän ja\ntervennä olen, menen häntä tervehtimään ensi kesänä.\n\n-- Kas tässä, sanoi hän pantuaan sukukirjan pöydälle, istu tähän ja\netsi joku värssy, ja lue se sitte muistiisi! Siinä on monta, joilla\nvoisit rukoilla itse taivaallista isäämmekin. Silloin kyllä löytynee\nsellainenkin, joka sopii parhaimmalle tytölle maailmassa.\n\n-- Eno, sanoin sukukirjaa selaillen, nyt tiedän mitä teen. Puhun mitä\ntunnen sydämessäni, ja tänään sydämeni tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä.\n\n-- No, sitäpä kelpaa kuulla, poikani, sanoi eno, ja kentiesi onkin\nsiten paras. Mutta lähde nyt! -- Seis! huusi hän, kun minä käännyin\nmennäkseni. -- Rintapaidan nauhahan riippuu puolta kyynärää pitkältä\nselkää alaspäin. Kas niin, mene nyt herran nimeen! sanoi hän antaen\nminulle siunauksensa ja pistäen nauhan kaulahuivin alle.\n\nMinä menin, mutta tultuani portin edustalle, ryki joku yläpuolellani,\nja kun kohotin katseeni, nojasi eno Mathias ulos ikkunasta ja nyökytti\nja vilkutti minua kohden, ja joka kerta kun pitkää katua alaspäin\nmennessäni vilkasin taakseni, nyökytteli hän siellä ja viuhtoi\npunaruutuisella nenäliinallaan, jotta minä aloin pelätä ihmisten\nkeksivän, mitä meillä oli tekeillä.\n\nVoisin nyt tässä kertoa pienen jutun, mutta sitä kyllä varon tekemästä.\nNiin helposti kuin romaaneissa, ei tällainen tapahdu todellisuudessa.\nSadasta tekevät yhdeksänkymmentä mitä hullunkurisimpia tuhmuuksia, ja\nvaikkapa kaikki sata palaisivat kotia mitä onnellisimpina sulhasina,\nniin sittekin yhdeksänkymmentä sanoisivat itsekseen:\n\n-- Herra varjelkoon minua vasta moisesta rehkimisestä! Mutta _jos_\nniin täytyisi tapahtua vielä kerran, käyttäytyisin kyllä hieman\nymmärtäväisemmin.\n\nJa minä sanon:\n\n-- Herra suokoon, etten enää joutuisi sellaiseen asemaan!\n\nPuolentoista tunnin jälkeen palasin takaisin niin onnellisena kuin\nkukaan ihminen voi toivoa tulevansa, ja siltä mahdoin näyttääkin. Ja\nkoska yksinäisessä poikamiehen elämässäni olen saanut tuhman tavan\njutella yksikseni, niin en tyynemmin mietittyäni juuri voi panna\npahakseni ihmisille, vaikkapa he, minun kulkiessani katua eteenpäin,\nväistyivät syrjään tieltäni ja tirkistelivät jälkeeni nähdäkseen,\nhuidoinko yhtä innokkaasti jaloillani kuin käsillänikin.\n\nLähetessäni enoni asuntoa, syöksähti hän kadulle vastaani ja lankesi\nkaulaani, sillä hän oli puolitoista tuntia seissyt ovensa takana ja\nväijynyt minua, ja nyt huusi hän:\n\n-- Suu kiinni! Suu kiinni! Tiedän kaikki tyyni. Milloin saamme häitä?\n\nMinä tyynnytin häntä:\n\n-- Mutta vaikenehan toki ainakin kadulla! Samalla tartuin hänen\nkyynäskoukkuunsa ja vedin hänet mukaani kotiini. Mutta päästyämme\nhuoneeseeni, jossa Bütowin eukko parhaallaan kattoi päivällispöytää,\nei hän enää voinut hillitä itseään, hänen sydämensä pelasi soloa\nkorkeimmissa väreissä, ja kun mummo kummissaan katsoi häneen, loisti\nhänen silmistään vain pelkkiä valtteja. Hän viittasi peukalollaan\nolkansa ylitse minuun ja sanoi:\n\n-- Kas siellä, rouva Bütow, siellä seisoo hän -- sisarenpoikani! Ja nyt\nhänkin on sulhasmies ja yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa!\n\nKun eukko nyt tuli ja onnitteli ja tahtoi tietää, kuka se onnellinen\noli, oli minulla kylliksi tekemistä hänen suunsa tukkimisessa, ja kun\neukko vihdoin oli poissa, sanoi hän katsoen suuttuneena minuun:\n\n-- Oletpas sinä teeskentelijä! Paatunut ihminen! Sinulla täytyy olla\noikein musta sydän, kun niin kauvan voit salata sellaista onnea.\n\nMinun täytyi siis istua kertomaan hänelle koko asia. Silloin tuli hän\ntaasen ystävällisemmäksi minua kohtaan, nyökkäsi ja sanoi:\n\n-- Hyvä! Oikein hyvä!\n\nMutta sitte alkoi hän uudestaan pudistella päätänsä.\n\n-- Hm! Se ei käynyt aivan minun mieleni mukaan.\n\nJa kun olin vihdoin päättänyt kertomukseni, nousi hän ja hänen kasvonsa\nolivat samannäköiset kuin taivas heinänkorjuuaikaan, kun ei oikein\ntiedä, onko tuleva sade vai päiväpaiste. Hän pudisti päätään, ja\nvihdoin sanoi hän:\n\n-- Tuon olisin aivan varmaan tehnyt paljo paremmin.\n\nJa sitte kysyi hän:\n\n-- Minkä värssyn kohdalla sinä lankesit polvillesi?\n\nNyt oli minun pakko tunnustaa, etten lainkaan ollut langennut\npolvilleni.\n\n-- Vai niin -- sanoi eno tarttuen hattuunsa -- silloin toivotan\nsinulle maukasta ateriaa! -- Olet raakkunut liian aikaisin saaliisi\njohdosta, poikani! Asia ei ole vielä läheskään selvillä. Jokaiseen\nkihlaukseen kuuluu polvistuminen, ja asia ei pidä kutiaan, ennenkuin se\non vahvistettu molemmilla polvilla. Minua ainakaan ei kummastuttaisi,\nvaikka kaikki raukeaisi tyhjiin jo huomispäivänä Noudata neuvoani\ntoisella kertaa!\n\nJa niin lähti hän.\n\nSiitä huolimatta seurasi minulle ihana aika, niin, oikein ihana! Siitä\nvoisin kertoa koko joukon, mutta sitäkin varon tekemästä. Suurin ilo\nja syvin suru on kunkin säilytettävä omiksi hyväkseen, ja vaikka\nmielelläni uskon, että kaikki, jotka lukevat tämän, ovat kilttejä ja\nsiivoja ihmisiä, niin voisi kuitenkin sattua, että joukkoon pujahtaa\nyksi tai toinen pilkkakirveskin ja mahdollisesti huvittelisi minun\nkustannuksellani, joka suurimmassa määrin harmittaisi minua.\n\nMutta jokaisessa piparkakussa on luonnollisesti hieman pippuria, ja\nluonnollisesti en minäkään jäänyt sitä ilman.\n\nEnsin sirotti eno silloin tällöin jyväsen, mutta kun hän oli tullut\nvakuutetuksi; että asia oli luja ja varma, ja vieraillut morsiameni\nkotona ja saanut siinä tilaisuudessa kalakysymyksen tyydyttävästi\njärjestetyksi, säästi hän höysteitään, mutta meni siihen sijaan liian\nsyvälle siirappipulloon -- aivan liian syvälle, sanon minä -- sillä nyt\nkuvaili hän kaikille ihmisille, jotka tahtoivat kuulla häntä, onneani\nniin imeläksi ja suloiseksi, että piparkakkujeni ympärillä surisi\npian niin paljo kärpäsiä, etten enää kauvemmin voinut sietää sitä, ja\nettä monia hauskoja kaskuja pantiin minusta liikkeeseen, ainoastaan\ntehdäkseen minut naurun esineeksi. Minua pitivät ihmiset pilanaan\nmihin meninkin. Jokikinen nulikka irvisteli minulle viiden askeleen\npäässä kadulla, ja kun minä silloin kysyin, mitä ne virnistelivät, niin\nvastasivat kaikki ikäänkuin olisivat siitä sopineet:\n\n-- Oh, ei juuri mitään!\n\nKun iltaisin menin nuorenmiehenklubiini -- sillä olin päättänyt,\netten jättäisi tätä seuraa, ensiksikin siksi, että se sointui yhteen\nmielensuuntani kera, toisekseen, koska katsoin sen hyödyttävän\nsivistystäni -- no, kun siis menin sinne, syntyi siellä aivan kauhea\nsipatus ja supatus, ja niin kertoivat he jutun toisensa jälkeen siitä,\nmitä se ja se oli sanonut _ennen_ häitä ja mitä hän oli sanonut häiden\n_jälkeen_ ja mitä lammaspaimen oli sanonut koiralleen j.n.e. Kun minä\nsilloin tuohduin ja kysäsin, mitä he sillä kaikella tarkottivat,\nvastasivat he yhteen suuhun:\n\n-- Oh, herra varjelkoon, emmehän tarkottaneet niin mitään.\n\nJollen näistä syistä mennyt klubiin, olivat Bütowin eukolla omat\npiparkakkunsa valmiina, joista hän antoi minulle silmiä ja korvia\nmyöten: pitikö sen ja sen olla _niin_ vai pitikö sen olla _niin?_ Eihän\nhän voinut tietää, kuinka minä muka _nyt_ tahdoin kaiken olemaan,\nsillä vaikka hän olikin vanha mummo ja oli palvellut niin monta herraa\nelinpäivinään, niin ei hän ollut kauvaa palvellut ketään, joka kuului\nsulhassäätyyn. Minun olisi kuitenkin oltava kärsivällinen häntä\nkohtaan, sillä tulisihan kaikki pian olemaan toisin j.n.e., j.n.e. Ja\nmitä tuli pesuun ja puhtauteen, myönsi hän minun olevan aivan oikeassa\nsiinä, ettei se ollut läheskään riittävän hyvää minun morsiamelleni,\nsillä mikäli hän oli kuullut, oli morsiantani kasvatettu aivan kuin\nprinsessaa eikä tämä ollut koskaan pistänyt sormiaan kylmään veteen,\nmutta _hänen_ silmänsä olivat liian vanhat voidakseen keksiä jokaista\ntomuhiukkasta takissani. Ja jos morsiameni tahtoi käydä luonani, niin\nolihan se hänen oikeutensa -- hänellä, Bütowin eukolla, ei ollut\nmitään sitä vastaan -- eikä hänen tarvinnut kaatua hämähäkinverkkoihin\nkatossa eikä tomukasoihin piirongin päällä eikä hänen tarvinnut\ntaittaa jalkojaankaan siihen pieneen yksityiseen rikkaläjään, jonka\nhän mukavuutensa vuoksi oli lakaissut huoneen nurkkaan. Ja jos tahdoin\ntulta uuniin iltaisin, niin saatoinhan sanoa sen -- eihän hän voinut\nsitä muuten tietää -- ja ennen olin aina mennyt klubiin, miksi en\ntehnyt nyt samoin?\n\nNyt istuutui hän lattialle uunin eteen ja puhalsi puhaltamistaan, ja\nhiilet hohtivat hänen paksuille puhalluspalkeilleen, ja minä ajattelin\nitsekseni:\n\n-- Jumala antakoon minulle syntini aneeksi! Tiedän sangen hyvin, että\nhän on _minun_ rouva Bütowini ja kristillinen kankurinleski, mutta\nmistä sitte tulee, että minun alituiseen täytyy ajatella niitä korkeita\nherrasväkiä, jotka asuvat syvällä, syvällä allamme, paikassa, jossa\nsanotaan olevan aivan hirvittävän kuuma? Ja miksi tulen aina, kun näen\nhänen puhaltavan noinikään, ajatelleeksi, että kentiesi tuossa samassa\npaikassa istuu kerran olento, joka puhaltaa puhaltamistaan samalla\ntavoin, puhaltaakseen hieman lämpöä aviolliseen onneeni?\n\nTästä voi jokainen nähdä, etteivät kaikki arveluttavuuteni vielä olleet\nvoitetut. Mutta se oli tuleva vieläkin pahemmaksi, kun eräänä päivänä\niltapuoleen palasin takaisin morsiameni luota.\n\nKun nimittäin kävelin katua eteenpäin, kuulin jo kaukaa kauheaa melua.\nIhmiset pilkistelivät ulos ikkunoistaan ja erään porttikäytävän\nedustalle oli kerääntynyt väkijoukko, joka seisoi eteiseen tirkistellen.\n\nJuuri kun minun piti mennä portin ohitse, pomppiloi turkkuri Obst\nportista ulos kuin mikäkin biljardipallo, joka on kimmahtanut vallin\nylitse, ja istuttaa leveät istuinlihaksensa keskelle katuojaa.\n\n-- Kuinka on laita, naapuri? kysyy ukko Grün.\n\nNiin, sanokoon ken voi, vastaa turkkuri. Vaimoni heitti minut kadulle.\n\n-- Miksi niin? kysyy toinen.\n\n-- Joo, sen kyllä sanon sinulle, naapuri, sanoo turkkuri kömpien\nkatuojasta pystyyn. -- _Vaimoni_ tahtoo, mitä _minä_ tahdon, ja sitä\n_minä_ en tahdo.\n\nKun tämä juttu ei vähimmässäkään määrin koskenut minua, jatkoin minä\nmatkaani ja ajattelin itsekseni:\n\n-- Sepäs oli ihmeellistä. Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa: \"vaimoni\ntahtoo, mitä minä tahdon ja sitä minä en tahdo\". -- Sitäpä täytyy kysyä\nenolta.\n\nMenin siis hänen luoksensa, kerroin koko jutun hänelle ja kysyin:\n\n-- Mitähän mies sillä mahtoi tarkottaa?\n\n-- Hm! sanoi eno ja käveli mietteissään huoneessa edestakaisin. -- Vai\nniin, vaimo oli heittänyt miehensä kadulle, sanot sinä?\n\n-- Niin sanoi hän itse.\n\n-- Ja hän istui katuojassa.\n\n-- Niin teki hän.\n\n-- No, sanoi eno kotvan mietittyään, silloinhan kaikki on oikein;\nsilloinhan on hänen vaimonsa ajanut hänet ulos, ja silloinhan on totta\nvanha sananparsi, joka sanoo: Vaimoni tahtoo olla herra talossa, ja\nminä myös tahdon olla herra talossa, ja minä en tahdo myöntyä vaimoni\ntahtoon. Mutta koska vaimo nyt oli sisällä talossa, ja mies istui\nulkona katuojassa, niin silloin täytyi _vaimon_ olla _herrana_ talossa.\nEn tiedä, mistä se tuli, mutta tämän keskustelun jälkeen tuntui mieleni\nsangen kolealta. Siltä puolelta en vielä ollut katsellut avioliittoa.\n-- Eno -- sanoin minä -- tunnethan minut, ja tunnethan hänetkin. Sanos\nminulle nyt, kummanko meistä luulet tulevan herraksi talossa?\n\n-- Joo, sanoi hän, minusta hän ei näytä lainkaan siltä, että hän\nhaluaisi istua ulkona katuojassa. Luullakseni hän mieluummin pysyy\nsisällä talossa.\n\n-- En hitolla minäkään, sanoin minä.\n\n-- No, niin hullusti ei sentään käynekään, lohdutti hän minua.\nMutta luulen kyllä, että hän kyllä tulee harjottamaan sinuun nähden\ntuollaista \"rakastettavaa, naisellista hallitusta\", kuten on tapana\nsanoa. Joudut kyllä jokseenkin piukalle sidotuksi hänen esiliinansa\nnauhaan, ja kuinka pienet hänen tohveliensa kannat lienevätkin, tulevat\nne kyllä jättämään näkyvät jälkensä.\n\n-- Ei mitään pelkoa, usko pois, tuumin minä. -- Minä kyllä häiden\njälkeen näytän hänelle, _missä_ kaapin on seistävä.\n\n-- Älä luota siihen, sanoi eno. Etkö tunne vanhaa sananpartta:\n\n    _Ennen_ häitä tyttö kesytä.\n    _Jälkeen_ niiden saat sä tyytyä.\n-- En, se oli jotakin aivan uutta minulle -- sanoin minä ja koetin\nnäyttää siltä kuin minusta olisi tehty paavi.\n\n-- Istu nyt -- sanoi hän -- niin kerron sinulle opettavaisen jutun.\n\n-- Antaa hurista vaan! sanon minä. -- Mutta pidä sen opetus omina\nhyvinäsi! Minä olen liian vanha sellaiseen.\n\n-- Ole huoletta, vastasi hän. Opetuksen tulee kyllä vaimosi antamaan\nsinulle, jollet seuraa minun neuvoani.\n\nIstuin enoni viereen, ja hän alkoi kertoa seuraavaa:\n\n-- Rumpelmannshagenissa, jossa kävin ensimäiset maanmiehen oppivuoteni,\nasui kaksi nuorta, reipasta miestä. Yhden nimi oli Wulf ja hän oli\nkylänseppä, toisen nimi oli Kiwitt ja hän oli mylläri. Seppä oli\nnokkela mies ja ymmärsi ammattinsa, kun mylläri taasen oli tuhmajussi,\nmutta rahaa hänellä oli.\n\nMuuanna hyvänä päivänä jutellaan: -- Oletkos kuullut uutisia? Seppä ja\nmylläri kulkevat kosimassa voudin Fiinaa ja Maijaa. Sanotaan, että häät\npidetään jo Martinpäivän iltana.\n\nJa aivan oikein. Martinpäivän iltana menivät molemmat parit naimisiin,\nja vanha vouti piti oikein jyryt häät. Me herraskartanon nuoret olimme\nmekin kutsutut, ja muistan vielä tänään, kuinka iloisesti kaikki kävi,\nsillä kirjurimme Ludvig Brookmann kaatoi aamupuoleen kannun väkevää\nolutta päähäni ja kun minä suutuin, sanoi hän, että se oli vain leikkiä.\n\nHäiden jälkeen oli kuten pitikin. Mutta ei kestänyt kauvan, ennen kuin\nalettiin hieman supatella:\n\n-- Oletko kuullut, naapuri? Myllärin vaimo lyö miestään. -- Ja niin se\ntekikin.\n\nEräänä sunnuntaina iltapuoleen, kun seppä istui kapakassa ja pelasi\nkorttia, tulee mylläri hänen luoksensa ja sanoo:\n\n-- Tiedän kyllä mitä tapahtuu illalla, tiedän kyllä.\n\n-- Mitä sitte? kysyy seppä ja nousee ja menee ulos lankonsa kera.\n\n-- Oh, älä nyt ole olevinasi, sanoo mylläri. Me molemmat olemme kyllä\njoutuneet kauniiseen kiipeliin.\n\n-- Jos tarkotat minun vaimoani -- vastasi seppä -- niin minusta on\nkaikki hyvä sellaisena kuin on.\n\n-- Niin, kun hän ei ole kotona, sanoo mylläri.\n\n-- Tules mukaan! sanoo seppä. Minä teurastin eilen sian, ja tiedäthän,\nettä vaimoni pitää verimakkarasta. Nyt saat todisteen.\n\nHe menevät sepän kotiin ja kun he pääsevät sinne, huutaa seppä:\n\n-- Fiina!\n\nHänen vaimonsa vilkasee ulos ikkunasta ja kysyy:\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Fiina -- sanoo seppä -- ota iso makkarakuppi ja heitä se ulos\nikkunasta!\n\n-- Mitä ihmettä? kysyy vaimo.\n\n-- Sinun on vain heitettävä kuppi makkaroineen kadulle -- sanoo seppä.\n\n-- Heti! sanoo Fiina, ja ykskaks kimmahtavat makkarat kadulle kuten\nturkkuri tänä aamuna.\n\n-- Hyvä on! sanoo mestari Wulf. -- Ja toimitetaan toinenkin kuppi samaa\ntietä!\n\nNo, se meni samaa tietä kuin ensimäinenkin, ja seppä sanoi:\n\n-- Hyvä kaikki, Fiina! Ja älä nyt pitkästy, vaikka tulisin kotiin\nillalla hieman myöhempään.\n\nHän meni myllärin kera kapakkaan jälleen. Tiellä sanoi hän myllärille:\n\n-- No, näitkös nyt?\n\n-- Kyllä, vastasi mylläri, tuo oli hyvin tehty. Kuinka olet menetellyt?\n\n-- Oh, aivan yksinkertaisesti, sanoi seppä.\n\n-- Oletko sulkenut hänet huoneeseen.\n\n-- En!\n\n-- Oletko antanut hänelle selkään?\n\n-- En, en sitäkään!\n\n-- No, mitä hittoja olet sitte tehnyt?\n\n-- Joo, sen kyllä sanon sinulle vastasi seppä. Vielä kihloissa\nollessamme vaanin selville, mistä vaatekappaleestaan hän piti enimmän,\nja kun pääsin tietämään, että se oli pieni kaunis punainen silkkihuivi,\npidin varani, kun kerran olimme syöneet aamiaista ja pöytä oli pahasti\nryvettynyt hanhenrasvaan, ja kuivasin sen hänen kauniilla huivillaan.\nVoit hyvin arvata, kuinka hän kävi kimppuuni! Minä sitä vastoin\notin häntä vyötäröltä ja suutelin häntä ja sanoin: \"Fiina, olethan\n_minun!_ Mitä silloin tarvitset välittää tuollaisesta rihkamasta?\nHuivin kyllä voit saada uudenkin, mutta kautta sieluni et voi saada\nketään, joka pitää sinusta yhtä paljo.\" Hän myöntyi silloin, ja kun\nolimme ampumajuhlassa Peterowissa, voitti hän vaasin, oikein kauniin\nkappaleen. Kun hän oli ehtinyt kiintyä siihen, otin eräänä hyvänä\npäivänä vaasin, käsittelin sitä hieman huolimattomasti ja -- rauskis!\n-- se putosi kiveen pirstaleiksi. Nyt alkoi hän itkeä, mutta minä\nsuutelin häntä ja sanoin: \"Nono, Fiina! Olihan sentään paljo parempi,\nettä vaasi meni rikki kuin että minä olisin tehnyt niin, sillä minunhan\nkuitenkin täytyy ansaita leipää meille molemmille koko iäksemme.\"\nKun sitte katkaisin kolme piitä hänen kammastaan, nauroi hän vain ja\nsanoi: \"Toivon että ostat minulle uuden Petrowin syysmarkkinoilta.\"\nSen teinkin, ja siitä pitäen on hän tyytyväinen kaikkeen eikä koskaan\nnäytä hapanta naamaa. -- Mutta nyt täytyy minun mennä sisälle peliä\nlopettamaan.\n\nSeppä meni sisälle, mutta puolen tunnin perästä tuli kapakoitsija hänen\nluoksensa ja sanoi:\n\n-- Tule ulos, seppä! Mylläri Kiwitt seisoo ulkona ja näyttää aivan\nkauhealta.\n\nNo, seppä Wulf meni ulos ja tapasi lankonsa, joka seisoi siellä kasvot\nrevittynä ja toinen silmä turvoksissa. Seppä tuli aivan hämilleen ja\nkysyi:\n\n-- Lanko Kiwitt, kuinka olet käyttäytynyt?\n\n-- Niin, voit vielä kysyä, vastasi mylläri. Se tulee vain kirotusta\njutustasi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Tuumin ja tuumin vain tuhmaa juttuasi, ja niin ajattelin itsekseni,\nettä mikä on tepsinyt yhteen siskoon, se kai tepsinee toiseenkin.\nAinakaan ei ollut siitä vahinkoa, jos koetti. Menin siis kotiin.\nVaimoni seisoi juuri peilin edessä ja laittautui parhaallaan nätiksi,\nmennäkseen kahvikekkereihin meijerirouvan luo, ja pöydällä oli hänen\nparas lakkinsa. No, ajattelin minä, sehän käykin aivan mainiosti.\nJos nyt vain otat ja pistät sen pesuvatiin, likaiseen saippuaveteen,\nniin kylläpä siitä tulee kaunis! -- Sanottu ja tehty, mutta hän oli\nmahtanut nähdä peilistä, mitä köhnystelin, ja ennenkuin olin ehtinyt\nvarustautua puolustukseen, tarrasi hän naamatauluuni. \"Maija\", huusin\nminä, \"olethan _minun_, ja lakin kyllä voit saada helposti takaisin.\"\n-- \"Niin\", huusi hän \"sinun olen! Ja sieluni kautta, saat kalliisti\nmaksaa lakkini.\" -- Ja näetkös, tällaiseksi on hän minut mukiloinut ja\nryvetellyt! Kaikkeen on kirottu juttusi syypää!\n\n-- Pöllöpää! huudahti seppä. Enkö sanonut sinulle, että tuollaiset\nsuoritin valmiiksi _ennen_ häitä. _Jälkeenpäin_ ei se enää käy.\n\n-- Niin kuului _se_ juttu, poikani, sanoi eno Mathias ja nousi. -- Jos\nnyt olet ymmärtäväinen, niin tiedät, mitä sinun on otettava varteen.\n\nMinäkin nousin ja asetuin ikkunan ääreen, jossa annoin koko jutun\nkohtausten kulkea pääni lävitse. Vihdoin käännyin ja sanoin:\n\n-- Tuhma juttu, eno! Tavallisesti keksit hauskempia sellaisia.\n\n-- Niin, sanoi eno nauraen, sentähden, että tavallisesti kerron myös\njutun opetuksen, mutta tällä kertaa saat sen itse keksiä.\n\n-- Et suinkaan luulottele, että ajattelen koskaan pistää morsiameni\nhattua pesuvatiin tai kuivata pöytää hänen silkkihuivillaan?\n\n-- Voithan koettaa, naureskeli vanha veitikka.\n\n-- No niin -- sanoin minä -- silloin minulle kyllä kävisi kauniisti.\n\nUkko seisoi vain virnistellen, ja juuri kun ajattelin itsekseni, että\nvanhat ihmiset ovat koko konstikkaita kappaleita, kysyi hän:\n\n-- Kuinka vanha olet oikeastaan, poikani? En ollut juuri halukas\nkuulemaan ijästäni puhuttavan itse sulhasaikanani, ja kun näin\nhänen naamastaan, että hän ainoastaan tahtoi huvitella minun\nkustannuksellani, vastasin minä:\n\n-- Miksi sitä kysyt?\n\n-- Oh -- sanoi hän -- pistipähän vain päähäni.\n\n-- Siinä tapauksessa tahdon sanoa sinulle, sanoin jokseenkin tuikealla\näänellä, että marraskuun 7 päivänä täytin neljäkymmentäyksi vuotta.\n\n-- Vai niin -- sanoi hän -- olet siis yli neljänkymmenen.\n\n-- Niin, onko sulla mitään muistutettavaa sitä vastaan?\n\n-- Ei, kernaasti minusta nähden! Tulin vain ajatelleeksi\nvanhaa sananpartta: ken ei kaksikymmenvuotiaana ole kaunis,\nkolmikymmenvuotiaana väkevä, neljänkymmenvuotiaana viisas ja\nviisikymmenvuotiaana rikas -- se ei konsaan kelpaa mihinkään\nmaailmassa. Ja sinä et näytä ehtineen kovinkaan pitkälle viisaudessa\nnelinekymmenine vuosinesi.\n\n-- Eno Mathias! huudahdin minä ja ojentausin suoraksi. Ken minua pitää\ntuhmana, hän pettyy perinpohjin.\n\nMutta nyt juuri mahdoin näyttää sangen tuhmalta, sillä eno nauroi ja\nsanoi:\n\n-- Etkö kuitenkaan osaa juttuani ottaa opiksesi! -- Kuules, poikani,\nsehän on vain vertaus. Mitä seppä teki huiville, vaasille ja kammalle,\nse ei sovi sinulle. Sinun on luonnollisesti keksittävä jotakin muuta.\nUskallatko vielä sinun iälläsi tehdä kolme oikein hullua kepposta\n_ennen_ häitä?\n\n-- Hullua kepposta? kysyin minä.\n\n-- Niin, vastasi hän.\n\nAloin nyt kävellä huoneessa edestakaisin, miettien asiaa.\n\nVihdoin pysähdyin hänen eteensä ja sanoin:\n\n-- Joo. Luulen kyllä, että voisin miettiä kokoon muutaman.\n\n-- Tee se sitte!\n\n-- Mutta luuletko, että silloin voin olla varma pääsystäni herraksi\ntalossa?\n\n-- Kyllä, siitä olen aivan varma, poikani. -- Mutta muista, _hulluja_\nkepposia, ei _ilkeitä_. Näetkös, jos hän silloin alkaa riidellä,\nsilloin on sinun langettava hänen kaulaansa ja suudeltava häntä\nkelpolailla ja sanottava:\n\n-- Hiljaa! Hiljaa! Älä huoli siitä, vaan ainoastaan siitä sydämestä,\njoka kuuluu sinulle ja on iätkaiket sykkivä sinulle.\n\n-- Ja sitte, -- lisäsi hän pienen äänettömyyden jälkeen, -- voit\nkernaasti tehdä tuon pienen polvistumisen, sillä sano mitä tahdot, niin\nse kuitenkin kuuluu asiaan.\n\nOtin nyt lähemmin harkitakseni asian ja tuumin vihdoin itsekseni:\n\n-- Kun enosi kerran neuvoo sinua, on sinun kai tehtävä hänen mielikseen\nnoihin kepposiin nähden.\n\nJa minä teinkin ne aivan oikein.\n\nVoisin kertoa ne kujeet, joihin ryhdyin, mutta varon sitä tekemästä.\nOnnettomuus ei tule kello kaulassa, ja kertomus saattaisi joutua\nvaimoni käsiin, ja jos hän silloin pääsee perille, että häntä on\nvedetty nenästä, voisi hän sanoa:\n\n-- Seis tykkänään! Se peli ei vetele. Nyt olet hutiloinut kortteinesi,\nukkoseni. Nyt sekotan ne _minä_. -- Kas niin, nyt olen minä etukädessä,\nja nyt pelaan minä. Tunnusta tätä ja tätä! Noin, nyt saadaan nähdä,\nkuka voittaa.\n\nMutta monta kertaa, kun hän nyt vaimonani hyörii ja puuhailee kotona ja\naina ystävällisesti myöntyy minun tahtooni, ajattelen minä itsekseni:\n\n-- Sinun pitäisi hävetä, kun olet kehdannut menetellä niin viekkaasti!\n\nJa äskettäin sanoin enolleni;\n\n-- Tiedätkös mitä? Minulla on hyvä halu puhua kaikki tyyni hänelle.\n\n-- Oletko hullu, poika? puuskahti eno. Jokaisen kunnon miehen täytyy\nsilloin tällöin keksiä joku kepponen tai sanoa jotakin hauskaa, mutta\nhän ei saa itse kertoa niistä kenellekään, sillä silloin menettävät ne\nmolemmat voimansa. Elätte onnellisina ja sillä hyvä!\n\n-- Niin -- vastasin minä -- niin sinä sanot. Mutta minusta tuntuu\nusein, että voisimme elää vieläkin onnellisempina, jos hänellä olisi\nvalta.\n\n-- Poikani, sanoi eno ja pani kätensä olalleni, -- kaikki onni, mikä\non mahdollinen saavuttaa täällä maailmassa, ei ole koskaan tullut\nyhden ainoan ihmisen osalle. Tyydy siihen, mitä olet saanut. -- Ja\nkoska puhumme aviosäädystä, niin tunsitko vanhaa Jockum Smittiä?\nTarkotan vanhaa Jockum Smittiä ja hänen vaimoaan, jotka molemmat\nelivät 80 vuoden vanhoiksi ja lopuksi haudattiin yhdessä samana\nkauniina sunnuntaiaamuna. -- No, hän sanoi minulle kerran -- sillä\nminä en itse ymmärrä niitä asioita -- \"Herra vääpeli\", sanoi hän,\n\"aviosääty on omenapuu. Sen oksilla voi istua ja poimia omenia, mutta\nkauneimmat ja punaisimmat omenat riippuvat latvassa, ja niitä ei voi\nkukaan ylettää, sillä siihen on ihminen liian lyhyt. Jos nyt joku on\nniin varomaton, että tahtoo keinolla millä tahansa saada nämä kauniit\nomenat käsiinsä, sieppaa hän seipään ja kopistelee ne maahan, mutta\nkolhii ne samalla piloille. Ja ne oksat, joissa parhaita omenia kasvaa,\ntärveltyvät samalla iskulla. Järkevä mies antaa niiden siihen sijaan\ntäydessä rauhassa istua oksissaan ja odottaa syksymyöhään, jolloin ne\nitsestään putoilevat hänen syliinsä, ja silloin ne sitäpaitsi maistuvat\nkaikkein maukkaimmilta. -- Ja sentähden, poikani, lisäsi ukko ja hänen\nkasvoilleen levisi samalla sangen vilpitön ilme -- älä ennen aikaansa\nkopistele omenia puusta, vaan odota syksyyn -- sinun syksysi ei ole\nkaukanakaan -- ja kun silloin jätät vaimollesi viimeisen parhaan\nomenasi, kerro hänelle _silloin_ kepposesi ennen häitä -- silloin saat\nnähdä, että hän nauraa niille oikein makeasti.\"\n\n\n\n\nHEVOSEN SELÄSTÄ PÄINMÄNTYYN.\n\n\nVanha kaapu lämmittää paljo paremmin kuin kaikki uusimuotiset\nvaatekappaleet, vanha kunniallinen nuttu näyttää paljo kauniimmalta\nkuin kaikki riivatun hetaleet, joissa nykypäivinä heiskutaan --\nne eivät ole mitään edestä eivätkä mitään takaa -- ja vanhalla\nsaapasparilla kävelee paljo mukavammin kuin uusilla, varsinkin jos\nihmistä rasittavat liikavarpaat. Ja liikavarpaita on tähän aikaan\nkaikilla ihmisillä; ne likistävät yhtä siellä, toista täällä.\n\nNiin ajattelen nykyään, mutta ollessani tuollainen kaksitoistavuotias\nmuskula, olin minä yhtä maata kuin kaikki muutkin pojat: olin\nkiihkeästi mieltynyt kaikkeen uuteen.\n\nJos olin saanut uuden lakin tai uuden jousen, silloin maleksin niiden\nkera ympärinsä, ikäänkuin olisimme olleet siamilaiset kaksoset, mutta\nsitte jätin ne oman onnensa nojaan tai hukkasin ne tai vaihdoin, sillä\nsilloin sain aina jotakin uutta jälleen.\n\nJa uutuuksien havittelemisesta sain minä halun vaihtelemiseen ja\nvaihtamisesta ja viuhtomisesta olisi voinut koitua jotakin vielä\npahempaa, jollei meidän herramme olisi katsahtanut puoleeni ja\nannattanut minulle hyvissä ajoin enollani pari kunnon korvapuustia.\n\nJokaiseen oikeaan vaihtokauppaan tarvitaan kaksi henkilöä, viisas ja\ntuhma.\n\nMolemmille saattaa asia saada huonon käänteen. Viisaan vie se helposti\nkonnankoukkuun ja tuhman kerjuusauvaan.\n\nNo, minulle puolestani viittoi tietämättäni viimeksi mainittu vähemmän\nilahduttava tulevaisuus, sillä minut on aina mielellään luettu tuhmien\njoukkoon, ja kun luon katsauksen omaisuussuhteihini, en juuri voi sitä\nkieltää.\n\nNo, \"olkoonpa sen laita kuinka tahansa\", kuten ystäväni Gollenreiderin\nmajatalon isännän Treptowissa on tapana sanoa -- korvapuustit olin\nsaanut, ja koska kotikaupungissani vallitsi lyypekkiläinen oikeus, niin\ntäytyi minun pitää ne hyvänäni.\n\nMutta mitä tulee syyhyn, josta ne sain, on niiden laita seuraava:\n\nMinulla oli ihmeen kaunis kaniini, sininen ja valkeapilkkuinen, jonka\nparas ystäväni, Fritz Risch, tahtoi saada omakseen.\n\nFritz Rischin ja minun oli tapana aina vaihtaa keskenämme. Olin jo\nhäneltä saanut koko joukon harvinaisuuksia -- vahinko vain, etten\noikein tiennyt, mitä niillä tekisin.\n\nTällä kertaa tahtoi hän minulle antaa kaniinistani kahdeksan\nshakkinappulaa, kolme tyhjäksi puhallettua kananmunaa ja\nkynttiläsaksien puolikkaan, ja sitte saisin vielä kaupan päällisiksi\nhänen tätinsä koiran pennun, jahkahan se tekisi pentuja, joka\nkuitenkaan ei ollut niinkään helppoa, koska, kuten jälkeenpäin sain\nkuulla, koira olikin koiras eikä mikään narttu.\n\nNo, olipa toisten laita miten tahansa, niin kynttiläsaksien puolikasta\nen oikein saanut mahtumaan päähäni, ja minä sanoin hänelle:\n\n-- Fritz, mitä teen minä saksien puolikkaalla?\n\n-- Oh -- sanoi hän -- sen löysin eilen, kun kaaduin pihalle, kentiesi\nsinä löydät toisen puolikkaan ja myyt sitte koko sakset kahdeksasta\ngroschenista.\n\nNo, se oli mahdollista. Mutta koska olin usein kaatunut löytämättä\nmitään, oli minusta asia hieman arveluttava.\n\nSilloin sanoi hän:\n\n-- Fritz -- sillä minun nimeni on myös Fritz -- näetkös, minun isäni\non ainoastaan seppä, kun sinun isäsi on pormestari, mikset sinä voisi\nlöytää yhtä hyvin kuin minäkin?\n\nNo, sehän oli totta. Kauppa tehtiin ja hän lähti.\n\nMutta juuri kun hän meni portista minun kaniinini kera ja minä seisoin\npihalla katsellen tyhjäksi puhallettuja kananmuniani ja kynttiläsaksien\npuolikasta, sain minä äkkiarvaamatta molemmat korvapuustini, ja kun\nkatsoin taakseni, näin enoni, Mathias-enon, joka oli istunut omenapuun\ntakana ja kuullut koko kaupanteon.\n\nMathias-eno oli vanha sotilas ja hänellä oli aina omat omituiset\naatteensa. Muunmuassa hän aina ensin löi ja vasta jälestäpäin sanoi,\n_miksi_ hän löi.\n\nHän oli ollut Unkarissa ja Puolassa ja osasi kertoa monia juttuja,\nmutta pahinta hänen jutuissaan oli, että niissä aina piili joku opetus,\nja kun hän tuli _siihen_, niin silloin useinkin läiskähti uudelleen,\njotta se paremmin säilyisi muistissamme.\n\nKun minä olin saanut korvapuustini, istuutui Mathias-eno penkille\nomenapuun juurelle ja sanoi:\n\n-- Poika, tiedätkös, miksi sait tämän muistiaisen?\n\n-- En, eno -- vastasin minä -- ethän ole vielä kertonut mitään tarinaa.\n\n-- Se tulee luonnollisesti jälkeenpäin -- sanoi hän. -- Muistiaisen\nsait vaihtamisestasi ja viuhtomisestasi, sillä tietääkseni ei isäsi\ntahdo saada mitään schakkijuutalaista pojastaan. Mutta tule nyt tänne,\nniin saat kuulla tarinan!\n\nPalvellessani vielä unkarilaisessa ulaaniväessä oli meidän\neskadroonassamme ratsumestari, pieni ja pyöreä mies, jolla oli pieni\nkyttyrä olkapäiden välissä. Hän oli kuin sytytetty ruuti, ja hänellä\ntäytyi aina olla jotakin uutta. Hän oli niin täynnä oikkuja kuin aasi\nharmaita karvoja, ja jos hän kaatui katukäytävälle, ei hän saanut\nrauhaa, ennenkuin hän makasi katuojassa, ja jos hänellä tänään oli\nsaappaat, täytyi hänellä huomenna olla puolikengät ja ylihuomenna\ntohvelit. Pikku herra oli kuitenkin rikas, ja ne tuhmuudet, jotka hänen\nhanhenaivonsa keksivät, saattoi hänen rahakukkaronsa sangen hyvin\nkestää, ainakin jonkun aikaa.\n\nMikä olikaan siis luonnollisempaa kuin että meidän epäluonnollisella\npikku ratsumestarillamme aina oli ympärillään parvi nälkäisiä\ntovereita, jotka tarrasivat häneen kiinni kuin kaartilaisen kannukset\nja imivät häntä kuin iilimadot, mutta hänen selkänsä takana nauroivat\nhänelle kuin lurjukset ainakin?\n\nNo, tämän arvoisan veljeskunnan muuan jäsen uskotteli hänelle nyt, että\nhauskinta koko maailmassa oli istua hyvin suletuissa lasivaunuissa,\npalvelija edessä ja toinen takana, ja sitte ajella neljällä hevosella\nmaantietä edestakaisin.\n\nSe oli jotakin uutta pikku ratsumestarillemme; sitä ei hän ollut vielä\ntehnyt, ja kuten ystäväni suutari Samckowin Rostowissa on tapana sanoa,\n\"niinmuodoin\" hankittiin lasivaunut ja hevoset, ja suurin huvi tässä\nmaailmassa otti alkunsa, mutta pian loppunsakin, sillä kun meidän pikku\nvästäräkkimme ratsumestari istui lasivaunuissa ja hyppeli ympärinsä\nikkunasta toiseen, kuten paholainen apteekkipullossa, silloin pysähtyi\nkaikki kansa nauramaan, kuten olisi nähty apina.\n\nKolmen päivän kuluttua kävi tämä huvi jo vanhaksi, ja oli todellinen\nonni, että rykmentin eversti otti nuoren rouvan ja tämä sai päähänsä,\nettä hänellä piti olla lasivaunut, edessä neljä hevosta ja palvelija\nedessä ja takana.\n\nMutta eversti ei omistanut muuta mitään kuin päivärahansa, ja hän oli\nistunut vuodesta vuoteen vapaahetkinään illoin laulellen kaunista,\nlaulua:\n\n\"Päivärahat meillä liian pienet on.\"\n\nHän oli kuitenkin aina pyrkinyt parantamaan tulojaan, ja niin oli\nhän kolme päivää ennen häitään muutamalta unkarilaiselta kreiviltä\nvoittanut rahvelipelissä vaunut ja kaksi hevosta, joista toinen oli\näksy.\n\nHän meni nyt pikku ratsumestarimme luo ja kuvaili hänelle, kuinka\nhauskaa olisi, jos itse rupeaisi kuskiksi ja ajaisi itse, ja\nkoska tässä olivat saapuvilla molemmat, jotka tarvittiin oikeaan\nvaihtokauppaan, niin kauppa päätettiin, ja armollinen rouva sai\nlasivaunut, palvelijoineen edessä ja takana, ja ratsumestari sai\nkaleissin ja äksyn konin.\n\nEräänä hyvänä huomenna, kun kukaan ihminen koko Peterwardeinissa\nei aavistanut mitään pahaa, istuutui pikku ratsumestarimme uuteen\nkaleissiinsa ja ajoi äksyn koninsa puoleisen aisan suoraan\neverstinrouvan ikkunaan.\n\nNytkös nousi oikea helkkarin metakka, ja se, jonka piti olla everstin\najutantti, mutta siihen sijaan olikin everstin rouvan, tuli ulos ja\nkysyi ratsumestarilta, oliko itse hittolainen mennyt häneen karvoineen\nja kavioineen.\n\n-- Ei -- sanoi kyttyräselkä pikku ratsumestari -- ei minuun, vaan\nkirottuihin koneihin.\n\nJa nytkös seurasi jupakoimista ilman päätä ja perää, ja tästä\njupakoimisesta tuli kaupanhieronta ja kaupanhieronnasta vaihtokauppa,\nja ajutantti oli yksi niistä teräväpäistä, jotka osaavat leikata\nhihnoja toisten nahasta. Kyttyräselkä pikku ratsumestarimme sai\nkaleissistaan ja molemmista hevosistaan päistärikön ratsuhevosen, joka,\njos se olisi ollut edestä sellainen kuin oli takaa, ei olisi jättänyt\nmitään toivomisen varaa.\n\nTämän päistärikön tunsin minä muuten sangen hyvin, sillä minä olin\nvuotta aikaisemmin noutanut sen remonttihevosten mukana Bukovinasta,\nja joskin pikku ratsumestarin molemmissa vaunuhevosissa oli istunut\n_yksi_ äksy piru, niin istui tässä päistärikössä varmaan kymmenen\ntulta leiskuvaa ja tulta syövää pirua, ja ratsastusradalla kimmahteli\nse ilmassa hiekkasäkkeineen ja kaikkine neljine kavioineen yhtaikaa.\nItse isä Jumalakaan ei olisi sitä voinut käyttää muuhun kuin antaa sen\nseistä tallissa, syödä kauroja ja potkia tallirenkejä.\n\nNo niin! Tämän samaisen päistärikön ostaa nyt pieni kyttyräselkä\nratsumestarimme, ja eräänä hyvänä päivänä istuutuu hän sen selkään ja\nratsastaa pitkin katuja Peterwardeinista ulos kentälle, ja kymmenen\npahaa henkeä seuraavat mukana päistärikön sisällä, mutta uinailevat.\nPäistärikkö juosta hölkkäsee tietä eteenpäin yhtä tyynesti kuin kirjuri\nBloch'in vanha musta tamma.\n\nKyttyräselkä ratsumestarimme ratsastaa eikä ajattele mitään. Silloin\nkävelee vastaan muuan metsästäjä koirineen, ja pikku ratsumestarimme\nmietiskelee juuri sitä, miksi metsästäjä kulki täällä, ja miksi koira\nkulki täällä ja miksi metsästäjä kulki koiran kera ja koira metsästäjän\nkera, ja hän syventyy lähemmin näihin merkillisiin seikkoihin, ja kun\nhän on onnellisesti päässyt niistä selville, hierovat päistärikön\nkymmenen pahaa henkeä silmiään ja heräävät ja yhtäkkiä makaa pikku\nratsumestarimme ojassa.\n\n-- Ja tästä, poikaseni -- sanoi Mathia-seno minulle -- tästä...\n\n-- Nyt, ajattelin minä, nyt tulee kirottu opetus, ja samalla\nkyyristäysin.\n\n-- Ei -- sanoi hän -- ei vielä! Tarina ei ole vielä lopussa. -- Tästä,\npoikaseni, on saanut alkunsa arvotus: _Milloin tulevat vuori ja laakso\nyhteen?_ Ja vastaus kuuluu näin: _Kun kyttyräselkä putoaa ojaan_.\n\nRiivattu päistärikkö hyppeli nyt lakkaamatta sen paikan ympäri, missä\nratsumestari makasi potkien. Se kelvoton elukka korskui ja hirnui, ja\nkymmenen pahaa henkeä sen sisällä nostivat hännän pystyyn.\n\nPikku ratsumestarimme kokosi nyt luunsa niin hyvin kun voi ja kömpi\nylös ojasta ja puuskui suutuksissaan pelkkää tulta ja liekkejä.\n\nHän tempasi pyssyn metsästäjältä ja huusi, kuten kalkkunakukko sanoi\nkastemadolle, kun tämä sätkytteli kukon nenällä:\n\n-- Odota vain, lurjus! Me emme ole vielä selvittäneet laskujamme\nkeskenämme.\n\nHän tahtoi päätä pahkaa ampua hevosen kuoliaaksi.\n\nMutta metsästäjä tarttui hänen käsivarteensa ja pyysi häntä säästämään\nelukkaa. Sehän oli järjetön elukka, tuumi hän, eikä sillä ollut\nparempaa ymmärrystä.\n\nJa kun pikku ratsumestarimme kirosi ja vannoi, ettei hän sietänyt nähdä\npäistärikköä silmiensä edessä, niin vannoi metsästäjä kolmeen kertaan,\nettä hän pääsisi siitä, sillä hän tahtoi ottaa hevosen mukaansa ja\nantaa siitä metsäkoiransa, ja siihen vaihtokauppaan ratsumestari\nlopulta suostui.\n\nNiin päätettiin nyt tämäkin kauppa.\n\nUutuudenhimossaan ja vaihtohalussaan oli ratsumestari siis päässyt jo\nkoiraan saakka. Mutta hän oli menevä vielä pitemmälle.\n\nPikku ratsumestarimme ymmärsi metsästyksestä jokseenkin yhtä paljo\nkuin lehmä sunnuntaista, mutta ruskeapilkkuisen koiran tähden tuli\nhänestä suuri metsämies, hän ryömi jättiläiskokoiseen saapaspariin,\nampua paukutteli kaksipiippuisella pyssyllään koko aamun linnan\nvieressä, ampuipa molemmilla piipuilla hattunsa reunuksenkin lävitse\nkoko eskadroonan edessä, joka nauroi täyttä kurkkua, minkä jälkeen hän,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, lähti peltopyitä ampumaan.\n\nNo, minä olin silloin jo vääpeli ja sellaisena olin kuin eskadroonan\näiti. Minun käsissäni olivat rahat ja minä saatoin auttaa herroja\netumaksuilla, kun he olivat pulassa, jonka tähden he monta kertaa\nottivat minut mukaan metsästysretkille. Minä olin siksi tuhma, että\nraahustin mukana, vaikken siitä saanut muuta kuin väsyneet jalat.\n\nNo, pikku ratsumestarimme ja minä lähdimme sentähden yhteen matkaan,\nja siksi viisas minä olin, että aina annoin hänen mennä kolme askelta\nedeltäpäin, sillä ajattelin noinikään: minun pohkeeni ja mitä niiden\nyläpuolella on eivät ole samaa maata kuin hänen hatunreunuksensa.\n\nPikku ratsumestarimme huuteli koiraansa ja vihelteli sille, houkutteli\nsitä, antoi sille selkään, tempoi sitä korvista ja antoi sen etsiä\notuksia ja noutaa saaliin ja temppuili sen kera kaikin ajateltavin\ntavoin, niin että oikea enkelikin koiraksi olisi lopulta menettänyt\nkärsivällisyytensä ja ymmärryksensä.\n\nKoiran pää menikin niin sekaisin, että se juoksi, kun sen olisi pitänyt\nseistä ja seisoi, kun sen olisi pitänyt juosta, ja ratsumestari ampui\nalinomaa ohitse, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ja koira\nsai aina syyn niskoilleen. Lopulta suuttui pikku Nimrodimme niin\nsilmittömästi, että hän tahtoi ampua koiran, kuten ennen oli tahtonut\nampua hevosen.\n\nMinun kävi sääliksi eläintä, ja minä sanoin:\n\n-- Herra ratsumestari, -- sanoin minä, -- koira on vielä nuori, se ei\nole riittävästi harjaantunut. Antakaa se minulle, niin annan minä siitä\ntämän piipun. Näettekös, siihen on maalattu kuuluisa Griwitzin kaupunki\nMeklenburgissa. Tämä täällä vasemmalla esittää kirkontornia ja tämä\nkukkula oikealla on viinimäki.\n\nMutta hänellä nyt oli suuri kokoelma piipunkoppia -- sen tiesin -- ja\nmuutamiin niistä oli maalattu Wien ja Ofen ja Triest -- enkä tiedä\nmitä kaikkia kaupunkeja -- mutta Griwitziä ei hänellä vielä ollut, ja\nsentähden oli se uutta hänelle ja me vaihdoimme.\n\nLähdimme nyt kotia kohden, hänen polttaessaan uudella piipullaan.\n\nMutta kun me menimme Peterwardeinin portista sisään, aloin minä tuntea\ntaipumusta pieneen leikinlaskuun ja sanoin:\n\n-- Herra ratsumestari, tiedättekö millä oikeastaan poltatte?\n\nHän katsoi minuun ällistyneenä ja sanoi:\n\n-- Piipulla.\n\n-- Ei, sanoin minä, vaan vaunuilla, joita vetää neljä hevosta ja joissa\non palvelija edessä ja takana.\n\nJa minä valaisin hänelle koko vaihtokaupan, niin että hän sai oikein\nkuvastella itseään tyhmyytensä jättiläispeilissä.\n\nSilloin otti hän lasivaunut neline hevosineen ja kaleissin äksyine\nhevosineen ja päistärikön kymmenine pahoine henkineen ja nuoren koiran\nja piipun kopan Griwitzineen ja iski koko kimpun kiveen huudahtaen:\n\n-- Helvettiin koko roska!\n\nJa niin jatkoi hän entistä elämäänsä, kunnes hänellä muutamana hyvänä\npäivänä ei ollut jälellä edes pahanpäiväistä rihkamaa lyötäväksi\nmurskaksi. Koko hänen onnettomuutensa johtui uutuuksien himosta ja\nhänen vaihtamisestaan ja viuhtomisestaan.\n\nNäin sanoen nousi äitini veli, Mathias-eno, ja kun minä taasen\nkyyristyin odottaen opetusta, sanoi hän:\n\n-- Ei, tällä kertaa annan jäädä silleen. Mutta katsele tarkoin tätä\nrihkamaa, jonka sait kauniista kaniinistasi, ja mitä tulee täti\nRümplerin mäyräkoiran pentuun, niin muista sananlaskua: Susi syö\njälelle jääneen.\n\nNäin sanoen lähti hän puutarhasta.\n\nSeisoin nyt siinä ja katselin ihanuuksiani ja älysin, että olin ollut\nsuuri nauta. Siitä hetkestä lähtien en ole enää vaihtanut mitään, mutta\nhalu \"saada aina jotakin uutta\", se istui nahoissani -- kauvan. Monta\ntuhmuutta ja harmia on ryöminyt ulos siitä munasta.\n\nNyt -- luullakseni -- on se lopussa. Nyt puristavat minua uudet\nsaappaat, nyt on uusi takki aina kireä, nyt kiusaavat minua uudet\nkasvot.\n\nNiin, nyt tahtoisin taasen istua vanhan omenapuun alla ja uudelleen\nkuulla vanhat jutut.\n\nNyt tahtoisin, että Mathias-eno antaisi minulle vielä kerran\nmuistomarjan, sillä nyt voisin paremmin ottaa sen opikseni.\n\n\n\n"]