[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGJLYQ_EUxN6Ow7VlZv_lJSrw5-54-3MzrxkqG3seB_U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2307,"Rikostoverit y.m. novelleja","Stern, Adolf",1835,1907,"2307-stern-adolf-rikostoverit-y-m-novelleja","2307__Stern_Adolf__Rikostoverit_y.m._novelleja",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1879,1911,18983,122099,false,62732,[24,25],"German fiction -- Translations into Finnish","Short stories, German -- Translations into Finnish",[27,28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","Historical Novels","Short Stories","\"Rikostoverit y.m. novelleja\" by Adolf Stern is a collection of novellas written in the early 20th century. This work likely delves into themes of crime and morality, featuring characters embroiled in dire circumstances, including gondola rowers in Venice who grapple with their conscience amidst a plague and the consequences of their actions.   At the start of the collection, the narrative introduces a dark, atmospheric Venice during the plague of 1630, establishing a sense of foreboding. The story focuses on a gondolier named Daniello Barozzi, who faces a moral dilemma as he reflects on his past actions as an executioner for the state. He grapples with the haunting memory of a man named Orlando Cornaro, whom he and his companion Andrea had condemned to death, and the weight of their choices bears heavily on him. As he navigates through the grim streets, Daniello encounters his dying friend Andrea, who challenges him to seek redemption for their past crimes, setting the stage for a deeper exploration of guilt, justice, and the desire for atonement. (This is an automatically generated summary.)",[],117,"Saksalaisen kirjailijan novellikokoelma sisältää kertomukset Rikostoverit, Veit lasinpuhaltaja ja Alppijoen partaalla. Tarinat sijoittuvat eri puolille Eurooppaa ja käsittelevät rikosta, syyllisyyttä sekä ihmiskohtaloita historiallisissa puitteissa.","Adolf Sternin 'Rikostoverit y.m. novelleja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2307. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","RIKOSTOVERIT Y.M. NOVELLEJA\n\nKirj.\n\nAdolf Stern\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAdolf Stern.\nRikostoverit.\nVeit lasinpuhaltaja.\nAlppijoen partaalla.\n\n\n\n\nAdolf Stern.\n\n\nAdolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta -- hänen\nisänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa -- hänen täytyi jo aikaisin\ntulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedot\nja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä,\netupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin,\nmyöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana.\nTähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteen\nmerkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänet\nnimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksi\nkirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdenin\nteknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta,\nkuolemaansa asti v. 1907.\n\nKirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimen\netenkin \"Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart\"\nja \"Studien zur Literatur der Gegenwart\" nimisillä teoksillaan.\nKaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänen\nlukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaista\nteosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät\n\"Ohne Ideale\" ja \"Die letzten Humanisten\". Novellimuotoa hän viljeli\nmielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin \"Weihnachtsoratorium\"\nja \"Die Wiedertäufer\" sekä \"Die Totenmaske\" ynnä useat muut\n\"venezialaiset novellit\". Novellistina monet arvostelijat asettavatkin\nhänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m.\nrinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus ja\ntaiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiä\nrunoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.\n\n\n\n\nRikostoverit.\n\nVenezialainen novelli.\n\n\nRio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talon\nalikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valo\nkapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Maria\ndell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungin\ntyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, ja\nmiltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia,\nnukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noilla\npienillä holvisilloilla loimotti -- omituista kyllä näin kesäisessä\nyössä -- riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksu\nlevisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.\n\nVeteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdelle\ngondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavan\nvarrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä,\nkorkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa,\nleveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla,\nvaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivan\nsamanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit;\nse näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannella\nseisovaa soutajaa.\n\nSuuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joista\nlampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkisti\nvarpailleen nousten ristikkoikkunasta sisään. Raa'asti naurahtaen\nhän huusi alukseen jääneelle toverilleen vain sanat \"ei vielä!\" ja\nhyppäsi takaisin paikalleen. Sitten hän työnsi sauvoimensa lujasti\npohjaan. Hänen toverinsa murahti jonkun huomautuksen, joka ei päässyt\nkuuluviin nahkanaamion takaa, ja uudelleen ponnistaen he alkoivat\nkuljettaa kömpelöä, raskaslastista venettänsä ahdasta kanavaa pitkin\nkohden Sacca della Misericordian väljempiä vesiä. Jäljessä tulleen\ngondolin kuljettaja souti sillävälin aluksensa samalle kohtaa, missä\nedellinen äsken oli ollut, laski rantaan ja sitoi vitjat siinä olevaan\npaaluun. Hän oli kuullut naamioidun miehen sanat, astui saman ikkunan\nluo kuin äskeinenkin ja lausui, ennenkuin vielä oli saattanut nähdä,\nmitä sisällä huoneessa tapahtui: \"Elätkö, Andrea, ja onko veli Paolo\nluonasi?\"\n\nSisästä vastasi ääni, joka kuului vielä voimakkaalta, mutta kolealta,\nja joka kummallisesti kaikui ahtaan kanavan vastapäisellä puolella\nolevasta seinästä: \"Elän, Daniello -- mutta olen yksin. Teatiini läksi\nkolme tuntia sitten; arveli, että on sopivampaa kuolla luostarissaan\nkuin täällä.\" [Teatiinit: roomalais-katolinen munkkikunta, perust. v.\n1524, levinnyt yli koko Italian ja saanut jalansijaa muuallakin Etelä-\nja Keski-Euroopassa. Suom. muist.]\n\n\"Hänkin siis!\" huokasi gondolinsoutaja, ja huoneessa makaava sairas\nolisi voinut kuulla hänen purevan hampaansa lujasti yhteen estääkseen\nniitä kalisemasta. \"Minä tulen sisään luoksesi, Andrea. Vain houkkio\nnyt enää uskoo Veneziassa pääsevänsä kuolemaa pakoon. Enkä minä enää\npiittaa koko elämästä, en toden totta, ja jos olisin aivan varma,\nettemme tuolla ylhäällä kohtaa sitä San Erasmon miestä, niin en edes\nodottaisi, kunnes rutto katsoo hyväksi korjata minut.\"\n\nTämän Daniello puhui pikemmin itsekseen kuin huoneessa makaavalle\nsairaalle. Hän kääntyi menemään talon sisäänkäytävää kohti. Tulen\nhohteessa hän huomasi ovelle äskettäin maalatun punaisen ristin.\nTahtomattaan hän tuli silmänneeksi muitakin ovia pitkin kanavan\nvartta; jokaisessa oli sama merkki. Daniello murahti itsekseen:\n\"Saisivat säästää maalia ja merkitä vain ne pari taloa, jotka vielä\novat säilyneet.\" Mutta enempää viivyttelemättä hän astui taloon ja\nsitten siihen holvikattoiseen, mutta matalaan huoneeseen, missä hänen\ntoverinsa virui toivottomana myrkyllisessä ruttotaudissa, joka tänä\nHerran vuonna 1630 jo useita viikkoja oli pitänyt Veneziaa kauhun\nja surun vallassa. Metallinen lamppu, jonka valo kajasti ulos, oli\nmatalan, kirjavan marmoripylvään päässä, mikä varmaankin oli jostakin\nrappeutuneesta palatsista joutunut tähän köyhään kammioon. Peräseinän\nluona oli vuode, ja siinä makasi sairas, joka ankarassa kuumeessa,\nmutta silti täysin tajuissaan huudahti tulijalle: \"Ei sinun olisi\npitänyt tulla, Daniello; minä olen kohta päässyt kaikesta, mutta sinun\nJumala ja pyhimykset kenties suovat jäädä eloon.\"\n\n\"Jos he sen minulle suovat, niin silloinhan pääsen täältä terveenä\",\nvastasi gondolinsoutaja astuen lähemmäksi kehnoa vuodetta. Siinä viruva\nmies näytti olevan yhtä mahtavan kookas kuin vieressä seisovakin,\njonka täytyi kumartua, jottei kolahuttaisi päätänsä kivisen holvikaton\nsärmiin. Muutenkin he olivat toistensa näköiset: pyöreä pää ja tuuhea\nmusta tukka sekä erikoinen silmien ilme olivat heille yhteiset;\nheidän kasvonsakin olisivat olleet yhdennäköiset, ellei tauti olisi\nrunnellut Andrean kasvoja, jotka olivat käyneet kuumeisen punaisiksi\nja omituisesti turvonneet, kun taas Daniellon olivat kalpeat ja\nniin laihat, että otsa ja poskipäät ulkonivat melkein kulmikkaina.\nPelkäämättä Daniello kumartui kuolevan puoleen ja sanoi: \"Tahdotko\nvielä mitään, Andrea?\"\n\n\"Tahdon kyllä!\" vastasi sairas kiihkeästi. \"Vesi on loppunut tuopista\n-- pelkäänpä, ettei säiliössäkään ole enää. Voisitko hankkia minulle\nviimeisen raikkaan kulauksen, Daniello?\"\n\n\"Miksikäs ei?\" huudahti tämä, ja ilmeissä ja äänessä vilahti äkillinen\nuhma. \"Täällä on ympärillä tietysti monta säiliötä täynnä, taloissa,\njoissa ei enää pitkiin aikoihin ole vettä tarvittu! Koeta kärsiä vielä\nneljännestunti, niin ei sitä pidä sinulta puuttuman!\" Ja Daniello otti\npäättävästi tyhjän tuopin ja meni pihalle, missä hän ensiksi teki\nhuomion, että pyöreä säiliö oli pohjiaan myöten kuivana. Sitten hän\nripeästi heilautti itsensä yli matalahkon muurin, joka erotti tämän\npihan naapurista, missä niinikään oli sadevesisäiliö. Hapuiltuaan tämän\nluokse hän huomasi, että puukansi oli suljettu, mutta hän vain hieman\ntaivutti häränniskaansa, tarttui molemmin käsin lujasti kiinni ja\nmursi ohuet laudat ilman sanottavaa ponnistusta. Kun hän siinä hiukan\nluiskahti, sattui hänen jalkansa pimeässä johonkin esineeseen, joka\nantoi perään. Vilunväreet karsivat äkkiä väkevän miehen ruumista; hänen\nei tarvinnut tunnustella kädellään tietääkseen, että tuossa, mihin hän\ntuijotti, makasi ihmisen ruumis. Hän ymmärsi kohta, että vainaja oli\nvaipunut maahan ja heittänyt henkensä matkalla vesisäiliön luo, ja hän\nsanoi itsekseen: \"Noin olisi Andreankin käynyt -- hyvä että tulin!\nKukahan huomenna tai ylihuomenna ojentanee minulle viimeisen juomani?\nJa nuo vastaleivotut hautaajat tekevät kelvottomasti tehtävänsä, eivät\nviitsi peijakkaat edes pihoihin katsoa. Mutta Andrealle ei tästä\nmitään!\"\n\nPuhuessaan hän oli täyttänyt tuopin, vilkaisi vielä arasti taaksensa\npimeään ja suoriutui paluumatkalle. Pihamuurin yli kiipeäminen kävi nyt\nhankalammin kuin äsken, mutta hän osoitti siinä taitoa ja näppäryyttä,\njommoista tuollaiselta jättiläisolennolta tuskin olisi odottanut. Ei\npisaraakaan vaivoin hankitusta vedestä läikkynyt maahan, ja kahden\nminuutin kuluttua hän oli jälleen kumppaninsa vuoteen ääressä.\nKuumejanossaan sairas pani kivituopin huulilleen, mutta ei jaksanut\nkannattaa sitä, jonka vuoksi Daniellon täytyi pitää siitä kiinni.\nAndrean katse suuntautui auttajaan, ja siinä oli niin kiitollinen ilme,\nettä tuon jäyhän miehenkin silmät kostuivat.\n\n\"On kuin jo tuntisin helvetin tulen polton\", virkkoi sairas juotuaan\nvihdoinkin kyllikseen. \"Veli Paolo on ripittänyt minut ja vakuuttanut,\nettä Jumala on minulle armollinen, mutta minä en voi häntä uskoa,\nDaniello, niin mielelläni kuin tahtoisinkin. Elleivät semmoiset ihmiset\nkuin me joudu kadotukseen, niin sitten ei kukaan. Pelkään, että saan\nkitua siellä, minne sinä et voi minulle ojentaa vesipisaraakaan\nvirvoitukseksi.\"\n\nDaniello laski puoleksi tyhjentyneen tuopin kivilattialle, niin että\nkalahti. \"Mutta miksi et tahdo uskoa munkkia?\" huudahti hän kiihkeästi.\n\"Miksi me joutuisimme kadotukseen, jotka emme ole muuta tehneet kuin\nmitä ylhäiset herramme ovat käskeneet? Jos vääryys on tapahtunut, niin\nheidän sielunsa kärsikööt rangaistuksen; me olemme alhaisia miehiä\nemmekä ole vastuussa käskijäimme päätöksistä!\"\n\nVaivoin sai Andrea vuoteessaan kohotetuksi itseään sen verran, että\nmolempiin käsiinsä nojaten saattoi katsoa Danielloa kasvoihin. \"Se\ntuntuu meistä helpolta lohdutukselta niin kauan kuin uimme pinnalla\nmuiden elossa-olevien kanssa suuressa virrassa. Mutta kun vajoamme\nja olemme ypöyksin kuoleman edessä, silloin meille yhtäkkiä selviää,\nettä meidän jokaisen täytyy vastata puolestamme. Ja vaikka koko\nkymmenen-neuvosto tänään kuolisi minun kerallani saan kuitenkin yksin\nastua ylimmän tuomarin eteen enkä voi vedota heidän käskyihinsä.\"\n\n\"Sinä kidutat itseäsi ja minua!\" vastasi Daniello lyhyesti, mutta\nAndrean sanat saivat kuitenkin hänen kasvonsa synkän miettiviksi. \"Me\nteemme tehtävämme; Jumala lähettää itsekullekin päivätyönsä, ja Hän\ntietää, ettei meidän työmme meille iloa tuota.\"\n\n\"Kuolema riistää kaikki valheet huuliltamme!\" huusi sairas niin\näänekkäästi kuin vielä kykeni. \"Emme ole suotta olleet seitsemän\nvuotta kymmenen-neuvoston ja kolmen päämiehen gondolinsoutajina ja\nheidän käskystään hukuttaneet laguuneihin ehkä sata ihmistä. Tuolla,\ntuon pylvään alla on kukkaro, jossa on enemmän kuin tuhannen sekiiniä;\nminulla ei olisi edes niin monta hopeakolikkoa, jos olisin jatkanut\nentistä ammattiani ja kuljettanut ihmisiä Rio San Feliceltä Suurta\nkanavaa ylös ja alas. Tunnusta, Daniello, että sinun laitasi on samoin!\nMinun täytyy jättää aarteeni sinulle; suokoon Jumala, että voisit tehdä\nsillä jotain, jotta sieluni saisi rauhan!\"\n\n\"Minä luetan sielumessuja teatiineilla ja karmeliiteilla!\" vakuutti\nDaniello. Mutta Andrea, joka jo aikoja sitten oli vaipunut pieluksille\ntakaisin, vastasi ähkien: \"Messut eivät sitä tee! Sinun pitäisi koettaa\nsaada sovitetuksi katalin konnantyö, minkä olemme tehneet. Ota kaikki\nrahani sitä varten äläkä myöskään säästä omiasi, jos Jumala suo sinulle\naikaa sellaiseen katumustyöhön.\"\n\nDaniello oli saanut sairaan puheesta selkoa vain kumartumalla hänen\npuoleensa. Nyt hän katseli synkkänä toveriansa, jonka silmät olivat\nummessa ja jolta pitkä keskustelu näytti vieneen viimeisetkin\nvoimat. Daniello avasi pari kolme kertaa suunsa saaden kuuluviin\nvain käsittämättömiä ääniä, mutta vihdoin hän puhui, huohottaen kuin\nsuunnattoman painon alla: \"Sovittaa mitä me korkeiden herrojemme\nkäskystä olemme tehneet? Emme kumpikaan osaisi nimeltäkään mainita\nuseimpia niistä, jotka meidän gondolissamme ovat lähteneet matkaan ja\nsille tielle jääneet. Veli Paolon olisi pitänyt paremmin lohduttaa\nhäntä -- olisin häntä siitä kiittänyt! Tämä kamala rutto tekee meidät\nkaikki voimattomiksi, vieläpä lamauttaa teatiinin kaltaisenkin rohkean\nmunkin uskon ja kielen.\"\n\nDaniello tunsi tällä hetkellä itsensä sanomattoman väsyneeksi; hän\nkatseli ympärillensä huoneessa ja nouti puisen jakkaran aivan Andrean\nvuoteen viereen, mutta istuutui kuitenkin niin, ettei raskaasti\nhuokuvan sairaan hengitys voinut kohdata häntä. Tuskin oli hän\npäässyt istumaan, kun kuolevan toverin ääni taas sai hänet säpsähtäen\nkavahtamaan pystyyn. Andrea huusi vettä. Daniello nosti tuopin\nuudestaan janoisen huulille. Sairas joi taaskin ahnain siemauksin,\nkunnes yhtäkkiä herkesi ja mitä avuttomimman epätoivon liikkeellä\ntyönsi astian kiivaasti luotaan, niin että jäännösvesi valahti hänen\nkarkealle vuodepeitteelleen ja lattialle. Hänen kätensä hapuilivat\nilmaa kuin hukkuvan, ja hän huusi valittavalla äänellä:\n\n\"He ovat ympärilläni, Daniello -- kaikki, kaikki! He vetävät minua alas\n-- tuossa on Orlando Cornaro -- hän ei enää rukoile henkensä puolesta\n-- hän käy kimppuuni ja vaatii henkeäni! Armoa, herra -- armoa!\"\n\nDaniello erotti selvään sanat ja korahdukset niiden välillä. Andrean\nsilmät avautuivat vielä kerran ja tuijottivat tiukasti erääseen\nhuoneen nurkkaan, missä Daniello ei nähnyt muuta kuin tyhjät seinät,\nmutta mistä kammon kylmyys sittenkin huokui häntä vastaan. Lausumalla\nCornaron nimen oli kuoleva manannut esiin kuvan, joka nyt oli hänenkin\nsilmiensä edessä eikä ottanut väistyäkseen. Kysymys, jonka Daniello oli\ntekemäisillään sairaalle, kuoli hänen huulilleen; Andrean lakastuneet\nsilmät ja jäykästi ojentunut ruumis osoittivat tällä hetkellä\nkysyjälle, että hänen toverinsa oli huudahtaessaan heittänyt henkensä.\n\nDaniellon ensimäinen liikahdus johtui tahdottomasta\nitsensäsäilytysvaistosta. Hän hiipi epävarmoin askelin vainajan vuoteen\nluota ovelle asti, pysähtyi sitten hetkeksi ja kuunteli, eikö Andrea\nenää herännyt. Silloin hän muisti kumppaninsa viimeisen tahdon ja meni\npylvään luo, jolla lamppu vielä paloi. Hän työnsi pylvään voimakkaasti\nsyrjään ja huomasi kivisessä lattiassa helposti sen laatan, jonka alle\nAndrea oli kätkenyt säästönsä.\n\nMitä näillä sitten toimitettaisiinkin -- ruumiinkorjaajien käsiin,\njotka aamulla tulivat tänne tekemään tehtävänsä, eivät ne saaneet\njoutua. Niinpä Daniello veti esiin raskaan nahkakukkaron, jossa vainaja\noli säilyttänyt rahansa, eikä edes viitsinyt siirtää pylvästä entiselle\npaikalleen. Hän riensi kiireesti huoneesta. Kun hän äkkiä aukaisi oven,\nlehahti ulkoa huoneeseen lämmin ilmavirta, ja lamppu, jonka liekki jo\nennestään oli levottomasti liehunut, sammui oven ja ikkunan välisessä\nvedossa.\n\nDaniello jätti pimeän huoneen ja Andrean ruumiin taaksensa; ulkona\nloisti etäältä San Marzialen luona olevalta holvisillalta sammuvan\nrovion hehku. Mutta ennenkuin oli kiireesti kulkien ehtinyt sinne asti,\ntyrmistynyt mies pysähtyi. Hän kääntyi ja käveli verkalleen ja empien\ntakaisin sinne, mistä oli paennut. Hän astui gondoliinsa ja heittäytyi\nlopen uuvuksissa sen pohjalle, niin että aluksen toinen istuin tuli\ntueksi hänen päänsä alle. Hämärä ajatus nukkua täällä näytti vallanneen\nhänet. Mutta hän ei sulkenut silmiänsä eikä myöskään tehnyt yritystä\nkarkoittaakseen niitä kiduttavia ajatuksia, jotka toverivainaja oli\nhänelle heittänyt samalla kuin jätti tuon rahakukkaron, jonka hän juuri\noli viskannut gondolin pohjalle, niin että kilisi, ja jonka päällä hän\nnyt lepäsi. --\n\nPainostava tunne rasitti Daniellon aivoja, ja hänen täytyi\nmiettimistään miettiä, missähän Andrean sielu nyt majaili ja oliko se\nepätoivo, jonka vallassa onneton oli eronnut elämästä, vasta paljoa\nkovempien tuskien alkua. Seitsemän vuotta he olivat yhdessä palvelleet\nkymmenen-neuvostoa ja valtion inkvisiittoreita, eikä hänen enemmän\nkuin Andreankaan mieleen ollut koskaan juolahtanut kysyä, olivatko\nne onnettomat, jotka he aluksestaan hukuttivat syvyyteen, syyllisiä\nvai syyttömiäkö. Ja niinpä hän nytkin kesken synkkää aprikoimistaan\nvielä kerran uhmaten intti: \"Mitä me olemme, että meidän pitäisi\nvastata Venezian päämiesten teoista? Mistä me tiedämme, olivatko\nkaikki tuomitut ansainneet kuolemanrangaistuksen?\" Kaameasti kajahti\nhänen raivoisa, lyhyt yksinpuhelunsa öisellä, hiljaisella kanavalla\nautioiden, korkeiden talojen seinistä, ja hänen äänensä kolea sointu\nsai hänet kohta vaikenemaan.\n\nMutta jos hän oli luullut karkoittaneensa ne haamut, jotka kuollut\nkumppani oli viimeisinä hetkinään hänen eteensä manannut, niin hän\npian tunsi, ettei tämä ollut mahdollista. Orlando Cornaron nimi\npalasi uudelleen ja uudelleen hänen huulillensa, ja ajatuksissaan\nhän näki gondolinsa, joka lepäsi rantaan kiinnitettynä korkeiden\nkiviseinien välisessä kapeassa kanavassa, ajelehtivana kaukana\naukealla laguunilla, korkean San Andrea dell' Lidon linnoituksen\nedustalla. Toverinsa ja hän olivat panneet pois aironsa ja seisoivat\nvarroten gondolin keskellä istuvan, liikkumattoman ja jäykkäkasvoisen\nmiehen viittausta. Mutta juuri samassa kuin viittaus annettiin, sai\nnuori mies, joka makasi köytettynä veneen pohjalla, löyhät siteensä\nirti, hypähti pystyyn ja heittäytyi -- ei säpsähtäneen arvohenkilön,\nvaan jäyhän Andrean jalkoihin ja syleili hänen polviansa. Valju kuu\npistäytyi juuri esiin pilvenhattaroiden välistä, jotka tullen San\nErasmon saarelta päin ajelehtivat ulapan yli, ja sen valossa näkyivät\nnuoren ylimyksen kalpeat; tuskaiset kasvot. Molemmat gondolinsoutajat\ntunsivat hänessä uljaan Orlando Cornaron, joka äskettäin oli kadonnut\niloisten kumppaniensa joukosta. \"Lapseni tähden, armahtakaa!\" huusi hän\nAndrealle ja käänsi samalla rukoilevan katseensa taakseen Danielloon.\n\"Olen syytön, en ole mitään rikkonut, olen vain kevytmielisesti\ntuhlannut perintöni! Chiarina-tyttäreni tähden, armoa!\" Molemmat\njäyhät miehet seisoivat kauhun vallassa ja ikäänkuin lamautuneina;\nkymmenen-neuvoston jäsen oli noussut istuimeltaan ja koetti, toistaen\nsilmillään ja kasvojensa ilmeillä surmakäskyn, painaa rukoilijaa\nhartioista alas, samalla huudahtaen: \"Jos kukaan niin juuri te, signor\nOrlando, olette ollut lapsellenne armoton!\" Daniello ja Andrea,\nhavahtuen ikäänkuin huumauksesta, karkasivat onnettoman kimppuun. Hänen\nvalitushuutonsa: \"Chiara -- oma Chiarani!\" kajahti vielä kerran yli\nhiljaisten vesien, sitten kuului polskahdus, ja Orlando Cornaro vaikeni\nainiaaksi. Signor Alvise Morosini, senaattori, korjasi epäjärjestykseen\njoutuneen samettivaippansa, istui näköjään levollisena takaisin\npaikalleen ja tarkasteli terävin katsein molempien soutajain kasvoja.\nSe, mitä hän niistä luki, ei näyttänyt tyydyttävän häntä; hän suvaitsi\nlausua heille muutaman sanan tuomitusta, joka, kuten hän vakuutti,\ntietenkin oli yhtä vähän syytön kuin kaikki muut, jotka olivat\nmenneet tätä samaa märkää tietä. Orlando Cornaro, nuori leskimies\n-- kertoi hän -- oli, välittämättä ainoan tyttärensä kohtalosta ja\ntulevaisuudesta, mielettömällä, halpamaisella tuhlaamisella hävittänyt\njalosukuisen perheen varallisuuden; kolmasti hän oli saanut varoituksen\nkymmenen-neuvostolta, mutta julkeana ei ollut niistä tietääkseenkään,\nja kun hänelle isällisesti oli tarjottu Candian maaherran virkaa,\noli hän vastannut pilkkapuheilla. Säästääkseen kultaisen kirjan\ntahraantumasta, mielettömän miehen häpeällisestä lopusta ja hänen\nlapsensa mieron kurjuudesta oli viranomaisten täytynyt puuttua asiaan\nja toimittaa tuo parantumaton heittiö Jumalan laupiaaseen huomaan.\n\nAndrea ja Daniello olivat ääneti kuunnelleet kertomusta ja salanneet\nsen herättämän vavistuksen niin hyvin kuin saattoivat. He olivat\npalanneet kotiinsa aamun sarastaessa kuten tavallisesti, he olivat\nentiseen tapaansa lausuneet Santa Maria dei Gesuiti-kirkossa\nrukouksen onnettoman vainajan sielun puolesta ja entiseen tapaansa\nlaskeneet maalle signor Alvise Morosini'n erään oven luona, joka ei\nollut hänen palatsinsa ovi. Sitten he tosin eivät olleet nukkuneet\nyhtä rauhallisesti kuin ennen, ja koko seuraavan päivän he olivat\ntähystelleet toisiansa aroin katsein. Mutta ajat olivat kuluneet -- he\nolivat sittemmin muistaneet tuota yötä vain koettaessaan yhteisillä\nretkillään ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta karttaa sitä taloa, joka\noli ollut Orlando Cornaron. --\n\nJa nyt, sydänyöstä aamuun asti, voimakas Daniello ei voinut ajatella\nmitään muuta kuin aaltoilevaa ulappaa ja nuoren aatelismiehen\ntuskaisia, rukoilevia kasvoja. Hän hengitti raskaasti savuisessa,\nhelteisessä ilmassa, ja hänen aivoissaan vilahti ajatus kuljettaa\ngondolinsa kauas laguuniin, missä kai oli viileämpää. Mutta sitten taas\ntuntui, kuin kädet ja jalat olisivat kieltäytyneet tottelemasta, ja hän\njäi makaamaan gondolinsa pohjalle tuntien miten se sieluntaakka, jonka\nhänen kumppaninsa oli kuollessaan vierittänyt hänen kannettavakseen,\nkävi yhä raskaammaksi, yhä masentavammaksi. Viime päivät olivat\nmuuttaneet kaikkien olemuksen; jokaista painoi raskas huoli, ei siitä,\nmitenkä voisi elämästä parhaiten nauttia, vaan siitä, miten voisi\nkuolla hyvin. Tuo jäyhä mies, joka ei ollut tuntenut pelkoa hädässä ja\nvaaroissa, vapisi nyt ajatellessaan kuolinhetkeä sellaista kuin hänen\nystävänsä Andrean oli ollut. Turhaan hän uhmaten hoki: \"Kuinka tuo\nnarri voisi vaatia meitä tilille hengestään? Mitä me olemme?\" Sielunsa\nsilmällä hän näki pelottavan selvästi, kuinka toisin tuo yö olisi\nvoinut päättyä, jos Andrean ja hänen rinnassaan olisi asunut sääli ja\noikeudentunto. Heidän olisi vain tarvinnut molempien mennä Cornaron\npuolelle ja päättävästi ohjata aluksensa kohti Friuli'n rannikkoa.\nValtioinkvisiittorihan oli yksin kolmea vastassa. Daniello yksinään\nolisi väkevällä kädellään voinut heittää hänet mereen, jos hän olisi\nyrittänyt vastarintaa. Tre Porti'n lähistöltä taas olisi muutamassa\npäivässä helposti päästy keisarilliselle alueelle ja turvaan. Yhä\nhurjemmaksi kiihtyi myrsky Daniellon sielussa: \"Hän oli viaton,\nhengenhädässä, meidän olisi pitänyt auttaa häntä! Venezia?! - Mitä\nminua nyt liikuttaa tasavalta ja kaikki sen ylhäiset herrat? Rutto\nmeidät korjaa jok'ikisen - eikä ihminen lopuksi muuta tarvitse kuin\nkolkan, missä voi kuolla rauhassa itsensä ja Jumalan kanssa. Kirottua,\nettä ihminen saa älyn vasta hädässä! Signor Orlando tulee syyttämään\nmeitä murhaajikseen, emmekä me saata vastata: 'Herra, emme tästä mitään\ntienneet!'\"\n\nNiin virui Daniello Barozzi synkkiä mietteitä hautoen mustassa\nveneessään ja antoi yön kulua. Nousuvesi kohosi kanavaan ja\nkeinutteli gondolia voimakkaammin -- hän ei sitä huomannut enemmän\nkuin kylmää viimaakaan, joka aamun ensi hetkinä tuprutteli aivan\nsammuneiden ruttovalkeiden savun asemesta valkoisia höyryjä, jotka\nnousivat vedestä. Masentunut mies, joka tällä hetkellä tunsi itsensä\nviheliäisemmäksi kuin koskaan ennen, antoi uupuneen päänsä vaipua\nrinnalleen ja tuijotti unettomilla silmillään gondolin kansilautaa,\njolla Andrea tavallisesti oli seisonut, mutta jolla hän ei nyt enää\nmilloinkaan tullut seisomaan.\n\nKun aamu vihdoinkin alkoi sarastaa korkeiden kattojen välitse ja pari\npöllöä, joilla oli onkalonsa kanavan synkkien palomuurien takana, lensi\npesäänsä, ponnahti Daniello pystyyn niin äkillisellä liikkeellä, että\nsamea kanavan vesi pärskähti gondolin laitojen yli. Leimauksena selvisi\nhänelle päätös ennen päivänkoittoa: \"Andrea osui ainoaan, mikä vielä on\njäljellä: täytyy hyvittää mitä olemme rikkoneet! Signor Orlando jätti\njälkeensä lapsen! Se on kenties turvattomana tänä onnettomuuden aikana,\ntalon palvelijat ovat kenties lähteneet pakoon. Tahdon pitää huolta\nCornaron lapsesta ja uhrata sen hyväksi joka hetken, mikä on elämästäni\njäljellä, joka sekiinin, mitä minulla on!\"\n\nHän seisoi suorana gondolissaan; aamun sarastus valaisi kasvoja,\njotka olivat kalpeammat ja uurteisemmat, mutta myös tyynemmät kuin\nedellisenä iltana. Yhtäkkiä hän kärsimättömästi loi katseensa pitkin\nkanavan suuntaa; sisäinen pakko ajoi häntä lähtemään pois ja astumaan\nensimäisen askelen sillä tiellä, jonka hän nyt näki edessään, -- ja\nkuitenkin hänestä tuntui, kuin taikavoima vielä pidättäisi häntä\ntäällä. Hänen täytyi päästä varmuuteen siitä, että hänen onneton\ntoverinsa edes sai leposijan jossakin niistä suurista haudoista,\njoita San Michelen saarelle oli kaivettu ruton uhreja varten.\nSiksi hän viivytteli, ja sillaikaa valkeneva aamu paljasti hänen\nympärillään mustuneet kiviseinät ja punaristiset ovet. Kaikki talot\nnäyttivät yhtä kuolleilta ja autioilta kuin Andreankin. Ei askeltakaan\nkuulunut, ei näkynyt ihmiskasvoja yhdessäkään ikkunassa. Vielä kului\nhetki, ja hämärä hälveni hälvenemistään, ennenkuin vihdoinkin alkoi\nkuulua airojen loisketta. Daniello tunsi siitä laahaavasta tavasta,\nmillä raskasta venettä soudettiin, että ruumiinkorjaajat olivat\naamukierrollaan. Hän huusi heille jo etäältä, viitaten Andrean oveen,\nettä hänen toverinsa oli jo kuollut.\n\n\"Käykää häneen käsiksi hellävaraisemmin kuin tapanne on ja asettakaa\nhänet ainakin niin, että hän saa kappaleen maata itselleen. Viereisessä\npihassa on myöskin ruumis -- en tiedä miehen vai naisenko --\nvesisäiliön luona! Panen teille sekiinin tähän rannalle, jotta teette\ntehtävänne hyvin. Jos näen, että olette tehneet enemmänkin Andrea\nRotto paran hyväksi, niin saatte pari kolme kultakolikkoa lisää. --\nTiedättekö miten on laita Rio Polon varrella olevissa taloissa?\"\n\n\"Kuten kaikkialla, Daniello!\" vastasi toinen naamioiduista soutajista.\n\"Melkein joka talossa on ollut tahi on rutto. Se on eilisestä lähtien\nvain yltynyt kaikissa kaupunginosissa; ainoastaan Castellani'n puolella\non hieman paremmin laita, jos sieltä tahdotte etsiä asuntoa.\"\n\nKymmenen-neuvoston gondolinsoutaja teki torjuvan liikkeen. Hän jäi\nvielä hetkeksi paikalleen ja katseli surumielin, kuinka hautaajat,\nhuolellisemmin kuin tapansa oli, kantoivat veneeseensä Andrean ruumiin,\njonka olivat käärineet hänen kuolinvuoteensa peitteeseen. Sitten hän\nasetti aironsa paikoilleen ja pani gondolinsa liikkeelle. Hän tuskin\ntiesi, mitä hänen oli aluksi tehtävä, ja hänen, kasvoillaan kuvastui\nyhtaikaa kalvava katumus ja synkkä päättäväisyys.\n\nDaniellon kuljettua pitkin Rio Feliceä ja Suuren kanavan poikki oli\npäivä kokonaan valjennut; kaupungin yllä kaareili ruusunpunerva,\nheleänkirkas taivas. Mutta missään eivät ikkunaluukut ja ovet\nauenneet uutta päivää vastaanottamaan. Pitkin rantoja asteli pieniä\nvartia-osastoja, toisin paikoin kokosivat järjestyksenvalvojat, joiden\ntoimeksi oli annettu ruttosavujen sytyttäminen, puita ja katajanoksia\nläjään. Suuri kanava, joka muulloin oli tähän aikaan päivästä niin\nvilkasliikkeinen, oli nyt lohduttoman autio, katsoipa minne hyvänsä.\nPari tuollaista kammottavaa mustalippuista venettä, jotka olivat\nkeränneet taloista yön aikana kuolleiden ruumiit, kulki verkalleen\nkanavaa alas; jokunen gondoli, jossa istui lääkäreitä tai pappeja,\nliukui ohi. Missä Daniello vain näki ihmiskasvot, oli niissä surun tai\npelon leima; entistä äänettömämpiä olivat ne hiljaiset kulkuväylät,\njoihin hän jälleen ohjasi veneensä ja joita myöten hän pyrki Palazzo\nCornaroa kohti. Hän oli vain muutaman silmänräpäyksen ajaksi\nkeskeyttänyt soutunsa solmiakseen vyöhönsä kukkaron, missä oli Andrean\nperintö, muistaessaan, että hänen täytyi poistua gondolistaan. Ja\nsoutaessaan ripeästi päämaaliansa kohden hän tunsi, että päätös, jonka\nhän oli tehnyt, antoi hänelle jonkinlaista uhmaavaa elämänhalua.\n\nMutta pianpa tämä hänen uusi rohkeutensa lannistui, kun hän jo kaukaa\nhuomasi, että Palazzo Cornaro näytti yhtä autiolta ja hyljätyltä\nkuin muutkin suuret talot Rio Polon varrella. Daniellosta olisi\ntuntunut paremmalta, jos slavonialainen vartioväki pertuskoineen\nolisi ollut estämässä hänen maallenousuansa, kuin että portaat olivat\ntyhjät, aamutuuli viuhui suuren rakennuksen ammottavien akkunoiden\nläpi, ja taiteellisesti koristetut rautaiset portinpuoliskot olivat\nselkoselällään. Hän oli viimeisen puolen tunnin ajan vaivannut päätänsä\najattelemalla miten pääsisi palatsiin sisälle ja nuoren signorina\nChiara Cornaron puheille. Mutta nyt ei kukaan estänyt maallenousua\neikä palatsiin-menoa. Hämmästys valtasi hänet. Näytti aivan kuin\nrutto jo olisi tehnyt täällä tuhotyönsä ja talo olisi avoinna vain\nsiksi, ettei siellä enää asunut ketään. Daniello luuli, että se\npelastava käsi, jonka hän syyllisyydentuntonsa viheliäisyydessä oli\nnähnyt yläpuolellaan, nyt häipyi pois. Hän, tottunut gondolinsoutaja,\nohjasi veneensä niin kömpelösti ja kovalla vauhdilla vasten palatsin\nrantaporrasta, että oli vähällä suistua kannelta kanavaan. Häntä\nkammotti, kun hän esipihasta sisälle katsoessaan näki rivin avoimia ja\naivan tyhjiä huoneita, joissa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa.\nNopeasti hän nousi portaita ylös ja näki ylhäälläkin avoimia ovia ja\ntyhjiä huoneita, jotka jo pitkän aikaa olivat olleet asumattomina.\nVain yksi ainoa ovi, porraskäytävästä oikealle, näytti olevan lujasti\nsuljettu, ja ennenkuin sisään-tunkeutunut ehti päättää, kolkuttaako\novelle vai koettaako väkivoimalla avata se, olivat hänen askelensa,\njotka kaikuivat tyhjässä marmorikäytävässä, ilmaisseet hänen tulonsa,\nja sisästä kuului ääni: \"Kuka täällä on? Kuka te olette? Mitä haette?\"\n\n\"Signorina Chiaran tähden, avatkaa!\" huusi Daniello, joka vasta nyt\nensi kerran älysi, kuinka tavaton hänen pyyntönsä oli tällaisenakin\naikana. Ei kukaan täällä saanut aavistaakaan, mikä hänen\npalvelus-intonsa todellinen syy oli. Mutta peloton ja ovela kun oli,\nhän luotti onnelliseen sattumaan, paaluun, johon saattoi sitoa itsensä\nkiinni, kuten hän ammattikielellään sanoi. Ja semmoisen hän kohta\nlöysikin: ovi, jonka takaa kysymys oli kuulunut, aukesi, vanhan naisen\nvalkotukkainen pää, jota peitti nunnan päähineen kaltainen tumma myssy,\ntuli näkyviin, ja ääni toisti huomattavan kärsimättömästi kysymyksen:\n\"Kuka te olette ja mitä meistä tahdotte?\"\n\n\"Minut lähettää veli Paolo, teatiini!\" vastasi Daniello, joka\nsattui oikeaan aikaan muistamaan rippi-isänsä nimen. \"Hän on\nkuullut, että Cornaron talosta on paljon palvelijoita karannut ja\nettä gondolinsoutaja on kuollut. Minä olen Daniello Barozzi, hyvä\ngondolinsoutaja, ja olen valmis kaikin tavoin palvelemaan talonne\nnuorta valtiatarta, niin kauan kuin Jumala minulle suo elon päiviä.\"\n\nTarjouksen yllättämänä, mutta ilmeinen epäluulo kasvoillaan vanhus\nastui saliin, joka tässä jakoi palatsin yläkerroksen kahtia. Hänen\nsilmänsä tarkastelivat Daniellon kalpeita kasvoja.\n\n\"Mikä se veli Paolo on miehiään?\" sanoi hän aluksi empien, mutta\npuhuessaan hän vähitellen vilkastui ja kiihtyi. \"Mitä satuja hän\nteille juttelee? Cornaron talosta ei ruton ole tarvinnut karkoittaa\njoutilaita palvelijoita, sillä useimmat ovat kääntäneet onnettomuudelle\nselkänsä jo heti sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä signor Orlando\noli kadonnut joko ulkomaille tai hautaan. Jäljelle jääneistä harvoista\non tosin Fabiano parka, gondolinsoutaja, kaksi päivää sitten kuollut.\nVartiamiehet ovat varmasti tietävinään, että onneton on kuollut\nruttoon. Mutta meidän vanha tohtorimme tietää sen asian paremmin --\nFabiano suri herransa ja tämän jalosukuisen perheen kohtaloa niin, että\nkyllästyi elämäänsä. Minä itsekin voisin millä hetkellä hyvänsä mennä\nmaata ja kuolla, ruton minua viemättä. Täällä he nyt ovat autiossa\ntalossa käryttäneet joka paikan, mihin Fabiano on jalallansakaan\nastunut, ja polttaneet peitteet, vuoteet ja talouskalut, molemmat\ngondolit ja airot, kaiken minkä käsiinsä ovat saaneet. Ikäänkuin emme\njo olisi olleet tarpeeksi paljailla tässä suuressa palatsissa!\"\n\n\"Koska siis Fabiano -- Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen\n-- on kuollut, tarvitsee signorina sitä suuremmalla syyllä hyvän\ngondolinsoutajan!\" keskeytti Daniello vanhuksen puhetulvan. \"Viekää\nminut hänen luoksensa, hänen hoitajansa luokse; antakaa minun mennä\nilmoittautumaan!\"\n\n\"Chiara Cornaro ei nykyään tarvitse gondolinsoutajaa, ja kuka tietää\ntarvinneeko koskaan!\" sanoi vanhus kiivaasti. \"Lapsi parka eli totta\nkyllä huonoissa oloissa tässä tyhjäksi ryöstetyssä talossa, mutta hän\noli kuitenkin kotonaan ja me kannoimme häntä käsillämme! Pyhä neitsyt\nhäntä nyt suojelkoon ja varjelkoon! Jumala tiesi mitä he hänelle\naikovat tehdä. Jos hän saa elää, olisi hän täällä yhtä hyvässä turvassa\nrutolta kuin sielläkin -- niin totta kuin nimeni on Gemma Maura!\"\n\nDaniello, joka oli jännityksen ja sisäisen tuskan valtaamana kuunnellut\nvanhuksen puhetta, puuskahti rajusti: \"Eikö signorina Chiara ole enää\ntässä talossa? Missä hän sitten on -- ja kuka on antanut hänelle huonon\nneuvon luopua tällaisena aikana viimeisestä turvapaikasta, oman kodin\nsuojasta?\"\n\nVanhus mitteli puhujaa yhtä epäluuloisin katsein kuin äskenkin. Hänen\nterävä silmänsä oli huomannut vieraan miehen kasvoissa kärsivän\nlevottomuuden, jota hän ei osannut selittää. \"Kun veli Paolonne on\nteille kertonut niin paljon, niin miksi hän on jättänyt sanomatta,\nettä madonna Chiara on viety Morosini'n palatsiin, ollakseen siellä\nparemmassa turvassa taudilta kuin täällä?\"\n\nDaniello loi niin kammottavan tuikean katseen vanhaan emännöitsijään,\nettä tämä peräytyi pari askelta kohden ovea, josta oli tullut. Mutta\ngondolinsoutaja oli tuossa tuokiossa jälleen hänen vieressään, laski\nkätensä raskaasti hänen olkapäällensä ja sanoi väkinäisesti hillityllä\näänellä: \"Missä lapsi on, kenen talossa? San Stefanon Alvise Morosini'n\nluonako? Jumalan laupeuden tähden, sanokaa, että valehtelitte, tai\npuhukaa koko totuus!\"\n\n\"Te tiedätte totuuden!\" huudahti nainen. -- \"Jos tuo jalo lapsi on\nteille niin suurenarvoinen -- vaikka en muista teitä koskaan nähneeni\ntässä talossa ja kaikkein vähimmin silloin, kun signor Orlandon\nkatoaminen saattoi meidät suureen hätään -- niin menkää itse katsomaan\nPalazzo Morosini'in. Lapsi raukalla näkyy olevan pelkkiä ystäviä,\njoista hän isänsä eläessä ei tiennyt mitään! Signor Alvise ei ole\nmilloinkaan tuttavana käynyt talossamme, silloin kun täällä vielä\nvieraita nähtiin -- hän on vain kerran ollut signor Orlandon luona, ja\nmeidän herra parkamme tuli, saatettuaan kävijän palatsimme portaille,\nniin kalpeana takaisin, ettemme olleet häntä sellaisena nähneet\nmuulloin kuin vihanpuuskassa. Mutta sen jälkeen kuin signor Orlandoa ei\nole kuulunut takaisin matkalta, jolle hänen serkkunsa, korkea-arvoinen\ndogi, oli hänet kutsunut, alkoi signor Alvise Morosini esiintyä tämän\ntalon herrana. Hänen käskynsä leikkasi meille leivän ja mittasi viinin,\nhän määräsi vanhan Lucan, hovimestarin, tulemaan kerran kuussa Sala\ndella Bussoleen ja vaati häneltä tiliä joka kolikosta, ikäänkuin _me_\nolisimme tuhlanneet signor Orlandon omaisuuden.\"\n\n\"Ja hänen ylhäisyytensä Morosini otti luoksensa vainajan tyttärenkin?\"\nkysyi Daniello väkinäisesti.\n\n\"Vainajan? Kuka on sanonut, että signor Orlando on vainaja? Me toivomme\nvielä joka hetki herramme palaamista!\" vastasi vanhus ja katseli yhä\nenenevällä vastenmielisyydellä vierasta. \"Signor Alvise ei ennen paljoa\nvälittänyt signorina Chiarasta, antoi vain Lucalle ne pari sekiiniä,\njotka tarvittiin lapsi paran vaatteisiin ja helyihin, mutta nyt hän\nyhtäkkiä, kolme päivää sitten, tuli ja riisti lapsen hänen isäinsä\nkodista.\"\n\n\"Onko lapsi viety yksin, aivan yksin hänen taloonsa?\" kysyi Daniello\njälleen rajusti.\n\n\"Herra varjelkoon, hänen hoitajansa ja kamarineitsyensä ovat mukana!\"\nvastasi Gemma rouva närkästyneenä. \"Signor Orlando -- Jumala hänelle\nanteeksi antakoon -- on huonosti hoitanut omaisuuttaan, mutta niin\nrutiköyhiä emme sentään ole, ettei lapsi raukalla olisi ketään, joka\nhänelle ojentaisi auttavan kätensä.\"\n\nDaniello ei halunnut enää kuulla mitään. Hän oli kysellyt mitä\nyksinkertainen eukko tiesi, ja joka hetken viivytys tuntui hänestä\ntuhoisalta. Hän pakottautui vielä lausumaan: \"Sitten menen tarjoamaan\npalvelustani sinne, missä nuori valtiattarenne oleskelee. Veli Paolo\ntulee ihmeisiinsä kuullessaan, ettei signorina Chiara enää ole täällä.\nJääkää hyvästi, Gemma rouva!\"\n\n\"Emme tunne teidän veli Paoloanne enemmän kuin teitäkään!\" huusi vanhus\nmenijän jälkeen. Pitkä keskustelu, joka loppui samaan nimeen, millä\noli alkanutkin, oli vihdoin ruvennut pelottamaan häntä. Suuttuneena\nhän sanoi itsekseen: \"Totena pysyy, että kieli tarvitsee Veneziassa\nhyvinäkin aikoina kolme kaitsijaa, mutta huonoina pitäisi niitä olla\nkolmekymmentä.\"\n\nDaniello, astuessaan raskain askelin hitaasti portaita alas, ei\nenää kuullut mitä ylikerroksessa puhuttiin. Hänen sielussaan ei\nollut sijaa millekään muulle kuin sille ajatukselle, että Alvise\nMorosini halusi Cornaron perheen perikatoa ja tahtoi käyttää kauhean\ntaudin aikaa hyväksensä tuhotakseen syyllisen-syyttömän Orlandon\nviattoman lapsenkin. Masentunut mies unhotti kokonaan, miten nuori\nhänen katumuksensa ja halunsa sovitustyöhön oli, ja tunsi vain\nolevansa menettämäisillään kumpaisenkin hedelmän. Sama käskijä, joka\noli tehnyt onnettoman Andrean ja hänet itsensä vikapäiksi Orlando\nCornaron murhaan, tahtoi nyt toisella rikoksella, johon ei tarvinnut\nmitään apulaista, riistää häneltä toivon saada raskas syyllisyytensä\nsovitetuksi.\n\nEpätoivoinen viha täytti Daniellon mielen. Mutta ajatellessaan\nylhäisen valtioinkvisiittorin kaikkivaltaa ja omaa alhaisuuttaan\nja mitättömyyttään hän sai selvänäköisyytensä ja luonteensa vanhan\npäättäväisyyden takaisin. Chiara Cornaron hän tahtoi pelastaa Alvise\nMorosini'n, kymmenen-neuvoston ja koko tasavallan uhallakin, mutta hän\nsanoi itselleen, että oli olemassa vai yksi todellisen pelastuksen\ntie: pako uhatun lapsi paran kanssa, mihin lapsen nykyinen vartia oli\npakotettava antamaan suostumuksensa.\n\nAstuessaan gondoliinsa ja soutaessaan typötyhjää kanavaa alas hitaammin\nkuin tullessaan Daniello herkeämättä mietti, mitä hänen ensinnä oli\ntehtävä. Astuipa hän minkä askelen tahansa päämaaliaan kohden, joka\naskelella hän pani henkensä vaaraan. Ja niin vähän kuin hän tästä\nelämästä enää valittikin, kauhistutti häntä uhkaava mahdollisuus, että\nhän kenties saattoi vetää omaan turmioonsa muassaan lapsenkin, jonka\nhän kuitenkin tahtoi pelastaa elämälle ja onnelle. Odottaessaan, että\nsuojeluspyhimyksensä San Rocco tulisi valaisemaan hänen ymmärrystänsä,\noli hänellä vain kaksi mahdollista tehtävää: valmistaa asunnossaan,\nmissä hän ei ollut käynyt sitten eilisaamun, kaikki pakoa varten ja\npitää sopivasta paikasta Palazzo Morosini'a silmällä. Daniello Barozzi\nmyönsi itsekseen, ettei hänellä onnellisempina päivinä kuin nykyisinä\nolisi ollut pienintäkään menestyksen toivetta. Nyt, tässä kurjuudessa,\njohon ruttotauti oli syössyt Venezian, tässä puolittaisessa\nsekasorrossa, joka oli tullut kaupungin entisen lujan järjestyksen\nsijaan, jokaisen yksityisen pelätessä omaa henkeänsä, saattoi hurjinkin\nuhkayritys onnistua. Ja miksi ei taivas viattoman lapsen tähden tulisi\nhänen katumuksensa avuksi?\n\nKun Daniello siinä mahdollisimman kiireesti teki valmistuksia, juolahti\nhänen mieleensä, että hän tuskin oli nähnyt tyttöä, joka näin yhtäkkiä\noli täyttänyt hänen ajatuksensa ja jonka hyväksi hän mielellään tahtoi\nuhrata henkensä. Liiankin selvästi hän vain muisti, että hän toverinsa\nAndrean kanssa oli kaksi kertaa, pari kolme kuukautta tuon kolkon yön\njälkeen, tavannut Cornaron gondolin ja nähnyt sen ikkunoiden takana\nkultakutrisen, kumaran pään, johon Andrea oli tyrmistyneenä viitannut.\nSilloin hän oli suuttunut ja kiivaasti soimannut toveriansa, joka\nsaattoi niin säikähtää kalpeata vaaleatukkaista lasta. Ja nyt hän ei\nmuuta pyytänyt kuin nähdä tuon lapsen kasvot hymyilevinä ja suojella\nvaaroista tuota vaaleakutrista päätä. Andrean viimeinen tahto täytti\nDaniellon sielun, ikäänkuin hänellä ei olisi koskaan muuta toivetta ja\ntahtoa ollutkaan.\n\nSynkässä nuorenmiehen asunnossaan Fondaco dei Servi'n takana hän viipyi\ntuskin tuntiakaan. Hän haali kokoon kalleutensa, mitä hänellä oli, ja\niloitsi sydämessään varovaisuudestaan, että oli muuttanut suuren osan\nsäästöistään hyviksi jalokiviksi eikä ollut säilyttänyt niitä raskaana\nkultana. Jo ennenkin hän oli joskus tullut ajatelleeksi pakoa, joka\nkerran kenties saattoi käydä välttämättömäksi -- mutta toisenlaistapa\npakoa hän oli tuuminut kuin tämä oli, jota hän nyt valmisteli.\nHuolellisesti ja ottaen viisaasti laskuun kaikki mahdollisuudet hän\nvarusti gondolinsa elintarpeilla, joita hänellä oli varastossa tai\njoita hän naapuristosta sai ilman vaaraa kokoon, muistipa hän varata\npeitteitäkin ja muita mukavuuksia nuorta suojattiansa varten. Itselleen\nhän ei unohtanut ottaa hyvää brescialaista tikaria, jonka kätki mustan\nhihaliivinsä alle. Heti kun oli valmis, hän jätti huoneen, jossa oli\nmonta vuotta asunut, ja koko muun omaisuutensa taakseen niin tyynenä,\nkuin olisi aikonut illalla palata, vaikkei hän muuta toivonut kuin\nikiajoiksi päästä näkemästä sitä huonetta ja kaupunginosaa, mistä nyt\nlähti.\n\nTarpeetonta oli Daniellon nyt hakea ahtaimpia ja syrjäisimpiä vesiteitä\npäästäkseen Palazzo Morosini'n luo, sillä leveätkin kanavat olivat\nkeskellä päivää yhtä tyhjät kuin hämärissäkin. Rannoilta kajahteli\nyksinäisten häipyvien askelten ääniä, siellä-täällä marssi tahdissa\nslavonialaisia sotureita, joita hallitus oli lähiseuduilta tuottanut\nkaupunkiin ehkäistäkseen epätoivoisten asukkaiden mellakoita ja\njulkista rosvousta. Suuret roviot paloivat taas kaikilla silloilla\nja kaikissa kulmissa, ja kokonaiset talorivit olivat kattoa myöten\nsavun peitossa. Ajoittain kajahti läpi hiljaisuuden kauas kuuluva\nhuuto: \"Varokaa -- varokaa!\" jolla ruumiinkorjaajat ilmoittivat\nkamalain alustensa tulon. Vielä eilen oli Daniello välinpitämättömänä\nlaskettanut ruumisveneitten sivuitse eikä tartunnan vaara ollut\nhäntä paljoakaan huolestuttanut; mutta tänään hän väisti ja peräytyi\nhuolellisesti, hänen elämänsähän ei enää kuulunut hänelle itselleen,\nvaan toiselle. Tuo jäyhä mies, joka, niin kauan kuin muisti, oli\nrukoillut vain huulillansa, tunsi tänään sydämensä syvyydestä nousevan\nnöyrän rukouksen: suo minun vielä säästyä niin kauan, että ehdin\nsovittaa sen yön, jona olin San Andrea dell' Lidon edustalla.\n\nHämärässä kanavankulmauksessa suuren Palazzo Morosini'n takana\nDaniello kiinnitti gondolinsa rantaan ja astui maalle saadakseen\nmikäli mahdollista tiedon asiain tilasta. Hän ei ollut täällä niin\nvieras, ettei olisi rohjennut näyttäytyä, ja toverinsa Andrean kuolema\nantoi hänelle riittävän tekosyyn lähestyä vaikkapa itse signor Alvise\nMorosini'a. Mutta hän halusi kuitenkin ensin saada tietää, missä nuori\nChiara Cornaro oleskeli, ja harkita niitä esteitä, jotka mahdollisesti\nolivat hänen tuumansa tiellä. Terävällä katseella hän mittaili suuren\nrakennuksen muureja, ikkunoita ja portteja kiertäessään sitä kävellen\ntuntikauden pitkin niitä kapeita rantakaistaleita, jotka ympäröivät\ntaloa kolmelta puolelta. Hän oli varma, ettei yksikään katse sisältä\ntavannut häntä, ja siinä kävellessä hänen suunnitelmansa yhä selveni.\nEi epäilystäkään hänellä ollut tuumansa oikeudenmukaisuudesta, ei pelon\nvärettäkään hän tuntenut itsensä vuoksi. Pahimmassakin tapauksessa,\nellei hänen onnistunut voittaa senaattoria ja kuoleman uhkauksella\npakottaa häntä hyvyyden tielle, jäi hänelle kuitenkin aikaa pistää\nkuoliaaksi ensin hänet ja sitten itsensä. Oli varsin luultavaa, että\nsignor Alvise oli Cornaron perheen pahin vihamies ja ainoa, joka\ntahtoi lähettää viattoman lapsen samaa tietä kuin isän. Aina kun\ngondolinsoutaja tätä mahdollisuutta ajatteli, peitti äkillinen hehku\nhänen kalpeat, päättäväiset kasvonsa ja niskansa. Häntä halutti syöksyä\npalatsiin ja signor Alvisen huoneihin vieviä portaita ylös. Mutta hän\nmalttoi mielensä; ellei hän muuta voinut kuin kostaa, oli hänellä vielä\naikaa riittämään asti.\n\nKun Daniello kolmatta tai neljättä kertaa verkalleen kiersi\npalatsia, tuli hetki, jota hän kauan oli odottanut. Eräs Morosini'n\npalvelijoista, ja lisäksi juuri semmoinen, jonka Daniello tunsi, astui\nmuutamasta talon sivuportista ulos jaloitellakseen hetkisen kirkkaassa\nauringonpaisteessa, joka ikäänkuin kaupungin kurjuutta ilkkuen lepäsi\nVenezian yllä. Ripeästi ja ennenkuin palvelija ennätti väistyä, kuten\nnäinä onnettomuuden aikoina oli tavallista, gondolinsoutaja astui\nhänen rinnalleen. \"Älkää pelätkö, Agostino\", sanoi hän äänekkäästi,\n\"minä tulen terveestä kaupunginosasta. Fondaco dei Servi'n tienoo on\njoltisestikin säästynyt taudilta. Tahtoisin vain tietää, voinko päästä\nhänen ylhäisyytensä signor Alvisen puheille -- ja tokko taloonne\nuskaltaa tulla.\"\n\n\"Mistä minä tiedän?\" vastasi palvelija äreästi. \"Me elämme\nkummallisesti tätä nykyä. Kun rutto ilmestyi, lähetti hänen\nylhäisyytensä signor Alvise kolme neljännestä palvelijoistaan\nmaatiloille Bellunoon -- hänen itsensä täytyi jäädä tänne valtiotoimien\ntakia. 'Mitä vähemmän väkeä talossa, sitä pienempi vaara', kuulin omin\nkorvin hänen sanovan. Ja: 'Minun paikkani on dogipalatsissa, eikä rutto\nhevillä astu sen kynnyksen yli', vastasi hän minulle, kun pyysin, ettei\nhän niin arkailematta joka päivä liikkuisi ulkona. Ja nyt...\"\n\n\"Ja nyt?\" toisti Daniello jännittyneenä ja luuli tuokion, että taivas\noli hänen tuumalleen erikoisen suosiollinen ja että valtioinkvisiittori\noli sairastunut ruttoon.\n\n\"Nyt hän itse ei ole viiteen päivään astunut kynnyksemme yli muuten\nkuin mennäkseen San Stefanoon, ja siellä ylhäällä hän sitten kykkii\nrukoillen kotialttarinsa edessä ja sulkeutuu sielunpaimenensa\nkanssa tuntikausiksi lukon taa. Ja vaikka hän on noin kuolemanpelon\nvallassa, niin hän tuottaa ruton saastuttamasta Palazzo Cornarosta\nRio Polon varrelta signor Orlandon neljäntoistavuotiaan tyttären --\nsen isä oli tuo jumalaton tuhlari, joka olisi vaikka Suuren kanavan\ntäyttänyt sekiineillä, jos hänellä vain olisi ollut niitä tarpeeksi --\nniin, tuo tytön hoitajineen ja kamarineitsyineen tänne ja laitattaa\nhänelle ruokapöydän kuin kuningattarelle ikään. Kun me rohkenimme\ntehdä vastaväitteitä, kääntyi hän ankaraksi ja antoi meidän valita,\ntahdoimmeko mennä vaiko mukisematta jäädä. Kaksi meni, minä ja Pasquale\nja pari muuta jäimme. Eihän tässä lopulta ole missään turvattu, ja\nkukapa huonoina aikoina mielellään kääntää herralleen selkänsä?\nMutta sen minä sanon, että paholaisen härnäämistä tuo signor Alvisen\nmenettely on!\"\n\n\"Taivas sen tietäköön!\" huudahti Daniello aivan unohtaen itsensä.\nAgostinon kummasteleva katse palautti hänet kohta järkiinsä, ja hän\nlisäsi ripeästi: \"Mutta nuori signorina Chiara? Onko hän edes terveenä,\neikö teidän tarvitse olla huolissanne hänen tähtensä?\"\n\n\"Mitä me hänestä?\" pauhasi palvelija edelleen. \"Kuka tässä tietää\nedes itsestään, saati sitten muista, onko kenet tauti merkinnyt vai\nei? Se on semmoinen surkea, itkusuinen tyttöriepu. Yhtä uljaana ja\npöyhkeänä kuin isä esiintyi, yhtä arkana tytär katselee ympärilleen --\nluulenpa, ettei hän ole siitä päivin kuin kevytmielinen isänsä katosi\nnäiltä mailta tehnyt muuta kuin vuodattanut kyyneliä. -- Mutta tehän,\nDaniello, pyritte meidän herran puheille, eikö niin?\"\n\n\"En, en vielä\", vastasi gondolinsoutaja nopeasti. \"Minusta tuntuu,\nettei jalo signor Alvise tätä nykyä tahdo, että häntä asioilla\nhäiritään, enkä minäkään halua tulla kahta kertaa. Parin tunnin\nkuluttua toivon tietäväni jotakin, mitä en nyt vielä voi kertoa. Tulen\nsenvuoksi illalla pyytämään puheillepääsyä.\"\n\n\"Ja aiotte kai siihen asti maleksia ympäri kaupunkia?\" kysyi Agostino\närtyisesti. \"No niin, ilmoittautukaa sitten suoraan portinvartialle,\nkun illalla tulette. Täytyyhän toki suoda kumppanillensakin osa\nvaarasta, johon nykyään aina joutuu vanhoja tuttuja tavatessaan.\"\n\nPalvelija katosi nopeasti takaisin palatsiin; Daniello kuuli hänen\nhuolellisesti työntävän eteen kaikki sivuportin salvat. Gondolinsoutaja\npalasi siihen varjoisaan ja hiljaiseen kulmaukseen, missä hänen\ngondolinsa oli koskemattomana paikallaan. Se, mitä Daniello Barozzi\noli saanut kuulla, oli herättänyt hänessä valveille kaikki tuskat,\njoita hän menneenä yönä oli tuntenut. Jälleen hän näki edessään vuoroin\nkuolevan toverinsa, vuoroin Orlando Cornaron tuskaiset kasvot. Hän\noli elänyt neljänkymmenen vuoden ikäiseksi ja aina huolehtinut vain\nsiitä, mikä lähinnä oli, päivästä päivään tehnyt mitä hän itse ja muut\nsanoivat hänen velvollisuudekseen. Mutta nyt hän oli yhtäkkiä muuttunut\nja kauhistui kaikkea, mitä oli tähän asti pitänyt pyhänä maailman\njärjestyksenä; ajatus, että hän kenties oli tarjonnut kätensä ilmeisen\nrikoksen palvelukseen, välähti hänen mielessään ja enensi katumusta,\njota hän tunsi.\n\nKeskipäivä oli ohitse; Daniello tunsi voimainsa alkavan vaipua. Hän\nheittihe jälleen veneensä pohjalle, söi mukaansa ottamistaan eväistä\nja joi virkistyksekseen kulauksen viiniä. Sitten hän mietiskeli\nAgostinon kertomusta tämän ylvään palatsin herrasta, jonka asumuksen\nmustuneita, ikkunattomia takaseiniä hän lakkaamatta katseli. Oliko\ntuo ylpeä patriisi teeskentelijä vai pelkuriko, joka ei uskaltanut\nkatsoa kuolemaa silmiin, vaikka oli niin monta syyllistä ja syytöntä\ntoimittanut päiviltä pois? Gondolinkuljettaja, niin karkealuontoinen\nkuin olikin, ei ollut tähän saakka koskaan vihannut ketään ihmistä.\nAlvise Morosini'a hän nyt vihasi kaikesta sydämestään; oli kuin hänen\nverensä hillitty aalto olisi rajusti kuohahtaen särkenyt sulkunsa. Tuon\nkymmenen-neuvoston miehen syy oli, ettei Andrea ollut eronnut elämästä\nrauhassa Jumalansa ja itsensä kanssa ja että hän, Daniello, nyt tässä\nvaani sopivaa hetkeä saadakseen panna henkensä alttiiksi katumuksen\ntyössä.\n\nDaniello oli nyt tullut siihen päätökseen, että ratkaiseva askel\noli jätettävä pimeän tuloon. Oli parasta, että hän siihen saakka\npysytteli hiljaa veneessään, ja jos joku järjestyksenvalvoja tai vahti\nsattuisi löytämään hänet tästä loukosta, oli hänen oltava nukkuvinaan.\nMutta hänen näitä ajatellessaan valtasi hänet väsymys ja hän vaipui\ntodellakin sikeään, vaikkei juuri rauhalliseen uneen. Aika-ajoin\nvavahti kookas vartalo rajusti ja kädet puristuivat hurjasti nyrkkiin,\nmikä todisti, ettei hän mitään suloisia unia nähnyt. Mutta kukaan ei\nvakoillut hänen nukkumistaan ja uniansa, ei askelen ääni eikä airon\nloiske kuulunut tähän piilopaikkaan. Päivä jo meni mailleen, kun\nDaniello havahtui unestaan. Hänen täytyi pari silmänräpäystä miettiä,\nkuka ja missä hän oli. Unissaan hän jo oli ollut nuoren Chiara Cornaron\nkanssa ulkona ulapalla Tre Porti'n luona ja taistellut raivokkaita\naaltoja vastaan, joita meri siellä syöksi laguuniin. Kun hän nyt\nnosti päätänsä, näki hän kappaleen San Maurizion holvisiltaa, jolla\nruttovalkea paloi, ja siitä hän huomasi vielä olevansa Veneziassa.\n\nHän tarvitsi kuitenkin ainoastaan muutaman minuutin tointuakseen\ntäydellisesti. Nyt oli tehtävä mitä hän oli päättänyt uskaltaa.\nKylmänä ja lujana hän vielä kerran illan hämärässä tarkasti gondolinsa\nvarustukset, irroitti sitten veneen rannasta ja vei sen lähimmän nurkan\ntaitse leveään kanavaan, jonka varrella Palazzo Morosini'n vesiportti\noli. Muutamalla askelella hän oli suljetun portin luona. Hän kolkutti\nerikoisella tavalla, jonka vain talon uskotut tunsivat. Palvelija, joka\nei ollut Agostino, avasi, kun gondolinsoutaja oli maininnut nimensä, ja\notti tulijan vastaan yrittämättä salata kummastustaan. Gondolinsoutaja\nsanoi vain: \"Minun on tehtävä hänen ylhäisyydelleen signor Alviselle\ntärkeä ilmoitus, joka ei siedä viivytystä.\" Sitten hän astui peremmälle\nkäytävään, joka oli melkein pimeä, kun taas ulkona punertava iltarusko\nvalaisi kanavaa ja Campo San Stefanon muureja. Portinvartia vastasi\näreästi, viitaten muutamaan sivuhuoneeseen: \"Mene tuonne ja peseydy\nensin.\" Hän toi Daniellolle vadin, jossa oli vettä ja viinietikkaa, ja\npiti tarkoin silmällä toimitusta, kun gondolinsoutaja pesi kasvonsa ja\nkätensä. Sitten hän otti hopeisen suitsutusastian, jonka sisällyksen\nsytytti. Väkevä ryydinhaju levisi astiasta. Portinvartia kulki\nryiskellen tulijan ympäri muutamaan kertaan ja sanoi vihdoin: \"No\nriittäköön nyt, jollet tule erittäin pahalta kadulta.\"\n\n\"Olen koko iltapäivän nukkunut ulkona gondolissani\", murahti\nDaniello vastaukseksi. Heilautettuaan suitsutusastiaa viimeisen\nkerran portinvartia viittasi, että hän sai nousta portaita ylös.\nNelikymmen-askelisten portaiden keskikohdalla tuikutti yksinäinen\nvahakynttilä pronssisessa jalustassa, ja ylhäällä talon herran\nhuoneiden luona paloi toinen. Kesti vain muutaman minuutin, ennenkuin\nDaniello sai astua sisään, mutta näinä minuutteina hän tunsi veren\njyskyttävän ohimoissaan, ja hän kopeloi asetta, jonka oli kätkenyt\npoveensa.\n\nHuone, johon palvelija käski hänen astua, oli sekin vain heikosti\nvalaistu. Upean lukupöydän äärestä, jolla pyhän Augustinuksen\n\"Tunnustukset\" ja monenmoisia hartauskirjoja oli levällään, käännähti\ntalon herra sisälle astuvaan Danielloon päin. Alvise Morosini oli\nsamoin kuin gondolinsoutajakin keski-ikäinen mies. Hänen vartalonsa oli\nkeskikokoinen, jäsenensä hennot, miltei sirot, päänsä kapea, tukkansa\ntuuhea, punervanvaalea; samanvärinen komea poskiparta ja tuuheat\nkulmakarvat antoivat ylimyksen kasvoille päättäväisemmän ilmeen kuin\npehmeät piirteet ja harmaat, samalla kertaa tutkivat ja selittämättömät\nsilmät. Nyt näkyi signor Alvisen kasvoilla mielipahan varjo, jonka\nDaniellon tulo oli synnyttänyt. Senaattori havaitsi ensi silmäyksellä,\nettä tuo jättiläiskokoinen mies, joka teki kömpelön yrityksen kumartaa\nsyvään, oli tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, -- hän peräytyi\ntahdottomasti askelen, jonka ensin oli astunut Danielloa kohti.\nSointuvalla, omituisen hillityllä äänellä hän samalla kysyi: \"Daniello\nBarozzi, mikä sinut tuo minun luokseni?\"\n\n\"Velvollisuus, jalo herra. Minun on ilmoitettava, että toverini Andrea\nRotto on kuollut hirveään ruttoon.\"\n\n\"Ja sinä tulet vainajan luota tänne?\" kysyi kymmenen-neuvoston\npäämies. Ääni ei ollut kovempi, mutta siinä tuntui kuitenkin uhkaava\nsuuttumuksen sointu.\n\n\"Anteeksi -- siitä on jo kulunut yö ja päivä, ja minä tulen luoksenne\nniinkuin tällaisena aikana on soveliasta. Osaan kirjoittaa ja olisin\nsenvuoksi voinut kirjeellisestikin antaa tiedon Andrea raukan\nkuolemasta, mutta hän jätti minulle vakavan tehtävän, vaatimuksen\nesittämisen teille, herra!\"\n\n\"Vaatimuksen?\" toisti Alvise Morosini hämmästyneenä. Hänen tarkka\nkorvansa erotti, että Daniello puhui toisin kuin ennen; hänen\nsilmänsä leimahti omituisesti, hän nosti päänsä tutkiakseen tarkemmin\ngondolinsoutajan kasvoja. Mutta niin nopea kuin hän olikin -- Daniello,\njoka oli kaksitoista tuntia odottanut vain tätä hetkeä, ennätti ennen\npaljonkokeneen miehen epäluuloa. Salaman nopeudella ja vankan ruumiinsa\nkoko painolla hän heittäytyi signor Alvisen päälle, hänen vasen kätensä\npuristi senaattorin niskaa ja oikealla hän välkytti kaksiteräistä\ntikaria voitetun silmäin edessä. Signor Alvise sai tyrmistyneenä\nsuustaan sanat: \"Konna! Hullu!\" samalla kuin hänen kätensä yritti tehdä\nristinmerkkiä.\n\n\"Jos huudatte ettekä ota kuunnellaksenne minua, niin isken! Ase riittää\nmeille molemmille!\" sanoi Daniello kiristäen hampaitaan. \"Vain yhtä\nteiltä tahdon -- mutta se minun täytyy saada, kurjan sieluni tähden,\nAndrean tähden, joka muuten joutuu kadotukseen. Antakaa minulle nuori\nChiara Cornaro, muuten emme tästä huoneesta hengissä lähde!\"\n\nDaniello tunsi, miten signor Alvise kiemurteli hänen käsissään, ja\nhän painoi käskijänsä päätä yhä alemmas. Käheällä äänellä, mutta niin\nselvästi, että voitettu sen hyvin kuuli, hän toisti: \"Teidän täytyy\njättää Signorina Chiara minun haltuuni. Häntä ei saa murhata, niinkuin\nhänen isänsä murhattiin!\"\n\n\"Jumalan sormi! Jumalan käsi!\" voihki Alvise Morosini tehden uuden\nepätoivoisen yrityksen työntääkseen pois gondolinsoutajan kouran, joka\nhellittämättä painoi hänen niskaansa. \"Mieletön -- mitä sinä oikeastaan\ntahdot? Millainen takuu minun pitää antaa sinulle tytön hengestä?\"\n\n\"Gondolini on valmiina alhaalla!\" vastasi Daniello. \"Te viette minut\nCornaron tyttären luo, sillä minä en väisty viereltänne, ennenkuin\nkaikki on suoritettu. Te käskette lapsen ja hänen hoitajansa lähteä\nmeidän mukaamme, saatatte meidät ulos -- sitä tietä, jonka liiankin\nhyvin tunnette. Tre Portin luona astumme maalle, me lähdemme tiehemme\nja te saatte vapaasti palata tähän Jumalan kiroamaan kaupunkiin!\"\n\n\"Ennenkuin puhun sanankaan kanssasi, täytyy minun päästä vapaaksi\njulkeista kynsistäsi!\" vastasi senaattori, ja hänen onnistui tällä\nkertaa todellakin pudistaa voimakkaan vastustajansa vasen käsi\npäältään. \"Seison tikarisi alla; pistä jos tahdot, mutta älä ryvetä\nminua. Ja sano nyt, senkin hullu, mikä sinuun on mennyt, kun olet\nruvennut ilkivaltaiseksi kapinoitsijaksi!\"\n\n\"Nimittäkää minua miksi tahdotte!\" vastasi Daniello, säkenöivin silmin\nvalvoen tarkasti jokaista Morosini'n pienintäkin liikettä. \"Henkeni ei\nole minulle ollut kolikonkaan arvoinen siitä päivin kuin kuolema täällä\nhuokuu meitä vastaan jokaisessa ilmanhenkäyksessä. Mutta minä en tahdo\nkuolla niinkuin onneton Andrea, tuntoa painamassa Orlando Cornaron\nmurha -- ja piru tiesi kuinka monen muun, jonka olemme toimittaneet\nhengiltä. Tuo murha minun täytyy sovittaa hyvällä työllä. Minun täytyy,\nherra, täytyy! Älkää siis liian kauan empikö. Missä teillä on lapsi,\njonka tahdoitte murhata kuten isänkin?\"\n\nKorkea-arvoisen kymmenen-neuvoston senaattori katsoi hämmentyneenä\nDaniellon kalpeihin kasvoihin, ja hänen rinnastaan tunkeutui raskas\nhuokaus. Mutta hän sanoi:\n\n\"Sinä hourit murhasta ja verivelasta, kun valtion hallitus on\noikeudenmukaisella tuomiolla poistanut maailmasta rikoksellisen!\nTahdotko olla herrojasi viisaampi?\"\n\n\"En tahdo mitään muuta kuin hyvittää mitä olen rikkonut\", puhui\nDaniello. \"Jos tein sen teidän käskystänne, niin olisi teidän nyt\nparempi, jos ette olisi minua siihen kehottanut. Lohduttakaa te\nkuolinhetkellänne itseänne Venezian valtiolla, -- minä en ole mikään\nylimys ja tiedän vain liiankin hyvin, että signor Orlandon surma\noli katala murha. Mitä miehiä te olette kymmenen-neuvostossa, että\ntahdotte ohjata Jumalan kättä, ja mistä tiesitte, eikö ehkä olisi ollut\nCornarolle hyväksi, että hänen omaisuutensa hävisi? Mutta en ole tullut\nteille saarnaamaan. Antakaa Chiara Cornaro minun huostaani, jotta saan\nviedä hänet Veneziasta pois, ja hallitkaa sitten tasavaltaa miten\nmielenne tekee. Minun käteni eivät olisi verellä tahratut, jos olisin\npäässyt parempien käskettäväksi!\"\n\n\"Eikä minua kalvaisi sisäinen tuska, jos sinä ja sinun kaltaisesi eivät\nolisi lainanneet meille käsiänsä murhatyöhön!\" huudahti Alvise Morosini\nkiihkeästi. \"Hullu sinä olet tikareinesi ja hurskaine aikeinesi!\nLuuletko, ettei minulla olisi sata keinoa tuhota sinut matkalla tästä\nhuoneesta gondoliisi ja antaa ruumiisi mädäntyä kaivossa dogipalatsin\nalla! Mutta en tahdo tehdä sitä, koska Jumala on rangaissut sinua\nsamoilla tunnonvaivoilla kuin minuakin, koska kärsimme samaa kidutusta\nkumpikin! Siitä asti kuin rutto tuli Veneziaan, on Orlando Cornaron\nhaamu kulkenut rinnallani, ja minun täytyy yöt päivät ajatella, enkö\nolisi voinut kieltäytyä tuomitsemasta häntä.\"\n\n\"Olisitte edes osoittanut sääliä, kun hän San Andrean linnan edustalla\nrukoili henkensä puolesta\", sanoi Daniello vihaisesti. Ensi hetkenä\nhän piti jalosukuisen herran tunnustusta kavalana juonena ja puristi\nkouristuksentapaisesti asettaan; mutta kun hän sitten katsoi signor\nAlvisea kasvoihin, antoi hän hämillään ja omituisesti liikutettuna\nkätensä vaipua. Samassa sattui hänen korvaansa senaattorin katkera\nvastaus:\n\n\"Miksette sinä ja Andrea silloin tunteneet sääliä? Jos olisitte sen\nainoan kerran kieltäneet apunne, ei tätä hetkeä olisi koskaan tullut!\"\n\n\"Heretkäämme tästä, jalo herra!\" huudahti gondolinsoutaja, ja se\nalamainen ääni, jolla hän elämänikänsä oli puhunut ylimykselle, palasi\nosittain takaisin. \"Moitteet, joita me syydämme toistemme silmille,\novat todet ja hyvin ansaitut -- mutta ne eivät hyödytä mitään. Jumala\non sallinut meidän tekomme tapahtua, kenties hän armossaan hyväksyy\nkatumuksemmekin. Jos teidän tuntoanne, kuten minunkin, painaa Orlando\nCornaron surma -- miksi sitten olette temmannut hänen tyttärensä kodin\nsuojasta?\"\n\n\"Siksi, että arvelin voivani täällä suojella häntä ruttoa vastaan\nparemmin kuin tuossa rappeutuneessa palatsissa Rio Polon varrella.\nSiksi, etten saanut rauhaa, koska olin riistänyt häneltä isän, ja\nsiksi, että uneksin tahtovani hoitaa häntä täällä hänen nuoruutensa\najan ja omilla varoillani täyttää ne aukot, jotka kovaonninen Orlando\noli repinyt hänen omaisuuteensa. Toiveeni oli, koska hänen näkemisensä\nnyt on minulle katkera nuhde, että hänen nuorekas kukoistuksensa toisi\nminulle lohdutusta, ja uneksin, että kaikkivaltias armossaan oli hänen\nonnellisen hymynsä kautta ilmoittava minulle anteeksiannon!\"\n\nAlvise Morosini puhui pikemmin itsekseen kuin Daniellolle, mutta\ngondolinsoutaja kuuli joka sanan. \"Olette harkinnut hyvin\", huoahti\nhän. \"Jotain sentapaista minunkin aivoni ajattelivat. Ja nytkö minun\nsitten täytyy yksin kantaa koko rikoksen paino tunnollani ja te yksin\nolette varma anteeksisaamisesta koska olette korkea herra, signor\nAlvise?! Minulla on rehellinen osa katumuksessa, ettekö tahdo suoda\nminulle pientä osaa myöskin parannuksesta ja sovituksesta?\"\n\nSiitä väkivaltaisesta miehestä, joka äsken oli synkän päättäväisenä ja\nuhmaten astunut palatsin herraa vastaan, ei näyttänyt olevan paljoa\njäljellä. Daniello Barozzi seisoi nyt melkein nöyrässä asennossa\nvaltioinkvisiittorin edessä pidellen tikariaan riipuksissa niinkuin\nsoturi, joka tahtoo luovuttaa aseensa. Ja vaikka hän vielä lausuikin\nvaatimuksensa lyhyesti, ilmaisivat hänen äänensä ja signor Alviseen\nluotu katseensa nöyrää pyyntöä. Senaattori, joka vasta nyt alkoi\ntointua viime hetkien pelottavista mielenliikutuksista, ei ollut vielä\nkeksinyt vastausta, kun ovelle hiljaa kolkutettiin.\n\nNuo molemmat niin erilaiset miehet vavahtivat samalla tapaa. Daniello\nkätki nopeasti tikarin poveensa. Alvise Morosini, joka edelleenkin oli\nkumarassa, nojaten lukupöytää vasten, koetti suoristautua ylpeästi ja\nvoittaa entisen arvokkaan kasvoinilmeensä takaisin. Hänen lausuttuaan\nkäheästi: \"Sisään!\" aukesi ovi, tummapukuinen naishenkilö näyttäytyi\nsiinä, ja tutkiva katse siirtyi talon herrasta vieraaseen mieheen, jota\ntulija ilmeisestikään ei ollut odottanut täällä tapaavansa. Morosini'n\näänetön viittaus kehotti häntä puhumaan, ja hetken epäröityään hän\nalkoi: \"Armollinen herra -- toivomme, ettei se mitään merkitse, mutta\nmeidän täytyy kuitenkin tehdä ilmoitus. Madonna Chiara ei ole tänään\nkoko iltapäivänä voinut oikein hyvin, hän on valitellut päänkivistystä\nja äkillistä kuumetta, ja meidän on äsken täytynyt laittaa hänet\nvuoteeseen.\"\n\nEpäselvä äännähdys signor Alvisen ja aivan hänen vieressään seisovan\ngondolinsoutajan suusta keskeytti hoitajan ilmoituksen, ja nainen\nnäki kummakseen, että alhainen mies tarttui jalosukuisen Morosini'n\nmolempiin käsiin ja puristi niitä. Kumpaisenkin miehen kasvoilla\nonnettomuuden ilmoittaja luki saman kauhun, joka oli hänet itsensäkin\nvallannut. Alvise Morosini vastasi ainoastaan: \"Menkäämme heti paikalla\nhänen luoksensa, Barbara!\" Kehotus oli lausuttu vain hoitajalle,\nmutta Daniello Barozzi jäi tuskin askeltakaan senaattorin jälkeen\nja seurasi mukana palatsin holvikäytävän poikki huoneistoon, jossa\ntalonherran useita vuosia sitten kuollut puoliso oli asunut. Nuoren\ntytön kamarineitsyt syöksyi juuri sieltä pois ja huusi hoitajalle\npelosta ja itkusuisesta uhmasta vapisevalla äänellä, ettei hän mielinyt\nodottaa lääkärin lausuntoa, vaan tahtoi paikalla lähteä tiehensä.\nNuoren Chiaran hoitaja ei enempää kuin senaattori tai hänen varjonansa\nseuraava Daniellokaan kiinnittänyt mitään huomiota kauhistuneeseen,\nvapisevaan tyttöön. Signor Alvise kysyi oven luona vielä: \"Onko\nlähetetty hakemaan lääkäriä?\" ja Barbara vastasi ainoastaan\nnyökäyttämällä ääneti päätänsä. Sitten he kolmisin astuivat korkeihin,\nheikosti valaistuihin huoneisiin, joissa miesten askelet kajahtelivat\nkolkosti.\n\nKolmannessa huoneessa paloi himmeävaloinen lyhty, marmorilattia oli\npeitetty paksuilla matoilla, veistoksilla upeasti koristettu vuode,\njossa oli sininen katos, täytti puolet huoneen leveydestä -- mutta\nvuoteessa, jonka silkkipeitteet riippuivat lattiaan saakka, makasi\nnoin neljäntoistavuotias hento tyttönen, ja soikeat, kalpeat, tuskan\nvääristämät kasvot katsoivat tulijoihin. Chiara Cornarolla oli pehmeät\nja nuoruuteensakin nähden ylen lapselliset kasvoinpiirteet. Tummat,\nsurumieliset silmät olivat syvällä sinertävien renkaiden sisällä,\ntuuhea, vaalea tukka reunusti yksinkertaisesti otsaa ja valui pieluksen\nyli peitteelle. Vaikka tämä tukka oli lapsi raukan ainoa kauneus,\nlisäsi sen komeus ja runsaus nyt vain hänen kasvojensa kärsivää ilmettä.\n\nChiara kohotti hieman päätänsä ja tunnettuaan hoitajansa yritti\nhymyillä. Mutta kun signor Alvise astui näkyviin, peitti tyttö kasvonsa\nkäsillään, ja kattolyhdyn himmeässä valossakin näkyi, että hänen\nruumiinsa peitteen alla vapisi. Hän kääntyi toiselle kyljelle, niin\nettä kasvot tulivat seinään päin. Mutta sitä ennen hän oli huomannut\nDaniellonkin, joka empien kuin sekavassa unessa oli astunut kynnyksen\nyli. Hän sanoi hoitajalleen, niin että muutkin kuulivat: \"Olen sanonut\nsinulle, Barbara, että he tulevat tappamaan minua. Jos voit, niin laita\nheidät pois, -- en saata nähdä heitä kumpaakaan, minä kuolen, jos\nminun täytyy nähdä heidät!\" Hoitaja vastasi päänpudistuksella. Alvise\nMorosini astui lähemmäksi lapsi raukan vuodetta, mutta turhaan hän\nkoetti vetää lapsen katsetta puoleensa. Synkän ja surullisen näköisenä\nhän kuunteli anteeksipyytävän Barbaran sanoja, loi vielä katseen\nChiaraan ja virkkoi sitten kääntyen äänettömään Danielloon: \"Kaikki\nruttotaudin merkit puuttuvat, mutta sairas hän raukka on. Jos tahdot\njotakin tehdä hänen hyväksensä, niin hanki tänne lääkäri ja pappi,\nmutta älä käy missään talossa, johon rutto on ennättänyt. Mitä pikemmin\npalaat, sitä enemmän sinua kiitän.\"\n\nDaniello katsoi senaattoria lujasti silmiin; viimeinenkin epäluulo,\nettä hänestä ehkä vain tahdottiin tällä tavoin päästä, häipyi hänen\nmielestään, kun hän näki Morosini'n kasvojen rukoilevan, surullisen\nilmeen. Voimakas mies hengähti saatuaan vihdoinkin tilaisuuden teossa\nosoittaa katumustaan ja lähti kiireisin askelin huoneesta. Mennessään\npalatsin portaita alas hän muisti, mitkä tunteet ja aikeet olivat\näskettäin täyttäneet hänen mielensä, hänen astuessaan näitä samoja\nportaita ylös. Hurjasti vihaten Morosini'a hän oli tullut; mutta nyt,\nkun hän tiesi senaattorin olevan samassa tuskassa kuin itsensäkin,\ntuntui hänen vihansakin kadonneen. Mikään muu ei enää ollut vireillä\nja todellista kuin syyllisyydentunto ja tuska Orlando Cornaron vaalean\nlapsen tähden.\n\nHetkistä myöhemmin kulkivat Gasparo Castiglione, Venezian etevin\nlääkäri, ja muuan nuori San Rocco-kirkon pappi, jonka pelotonta\nosanottavaisuutta näinä viimeisinä kovina viikkoina koko kaupunki oli\nylistänyt, Daniellon gondolissa öisiä pimeitä kanavia pitkin Palazzo\nMorosini'a kohden. Gondolinsoutajan kiihko, jonka salaisesta syystä ei\nlääkärillä eikä papilla ollut aavistusta, ja pelätyn valtionpäämiehen\nnimi olivat vaikuttaneet taikavoiman tavoin.\n\nKun Daniello suuren talon laiturilla ojensi kummallekin miehelle\nkätensä auttaakseen maallenousua, tunsi hän ensi kertaa viimeisten\nneljänkymmenenkahdeksan tunnin jälkeen vapautumista sisäisestä\ntuskastaan. Mutta se tunne kesti vain tuokion. Seuraavana hetkenä\nhän jo sai kuulla portinvartia Pasqualelta, että tieto nuoren tytön\nsairastumisesta oli jälleen ajanut pakosalle muutamia Morosini'n\npalatsissa vielä jäljellä olevista harvoista palvelijoista. Daniellon\ntäytyi auttaa perinpohjaisissa sisäänmenovalmistuksissa, joita signor\nGasparo ei millään ehdolla suvainnut laiminlyötävän. Vasta sitten\nlääkäri huoahtaen läksi astumaan portaita ylös; hän tiesi paraiten,\nmiten vähäisen toivon hän toi mukanaan. Daniellosta tuntui, kuin hänen\npitäisi heittäytyä tohtori Castiglionen jalkoihin ja rukoilla häntä\nnuoren Chiaran hengen puolesta. Signor Gasparo hämmästyi melkolailla\nnähdessään ylhäällä nuoren neidin huoneistossa valtioinkvisiittorin\ntulevan vastaan, kasvoilla ilme, joka oli miltei täydellisesti\nsamanlainen kuin se, jonka hän oli nähnyt gondolinsoutajan karkeilla\nkasvoilla. Vaikka lääkäri näinä viimeisinä kauhun viikkoina olikin\nvarsin kovettunut, pidätti hän sentään huomautuksen, etteihän tässä\nollut kysymys vaimosta eikä lapsesta, vaan ainoastaan tämän ylhäisen\ntalon holhotista. Hän meni ääneti nuoren tytön vuoteen luo ja huomasi\nihmeekseen, että niin hyvin signor Morosini kuin gondolinsoutajakin\nseurasivat häntä sairaan huoneeseen. Hän kohotti kulmakarvojansa,\nmutta se, mitä korkea-arvoinen senaattori katsoi hyväksi tehdä, ei\ntavallisesti vahingoittanut häntä, ja niinpä lääkäri kumartui sairaan\nkalpeiden kasvojen puoleen ja otti ensi silmäyksen jälkeen hänen\nkapeat, valkoiset kätensä käsiinsä. Hymy levisi kohta lääkärin ohuille\nhuulille, hän kääntyi taaksensa talon herraan päin ja sanoi:\n\n\"Sytyttäkää, signor Alvise, suojeluspyhimyksellenne suurin\nvahakynttilä, minkä löydätte, -- minua ei täällä tarvita. Tässä jalossa\nlapsessa ei ole pienintä merkkiäkään siitä, että häijy itämainen\nvieraamme olisi tunkeutunut tänne. Signorina Chiara näyttää olevan\nhieman pahoinvoipa, mutta minun paikkani on toisaalla, pahempien\nsairasvuoteiden ääressä!\"\n\nBarbara, Chiaran hoitaja, huudahti ilosta ja syleili kalpeata lasta\nkuiskaten helliä hyväilysanoja. Senaattori ja gondolinsoutaja katsoivat\nkiitollisina lääkäriin, joka astui pari askelta ovea kohden. Signor\nAlvise tarttui Castiglionen käteen. Hän viittasi vuoteeseen päin ja\nsanoi: \"Tämä hyvä sanomanne ei jää palkitsematta, tohtori, mutta\nnäettehän, että suojattini itkee ja tuntee itsensä onnettomaksi; eikö\nteillä ole muuten pelkoa hänen suhteensa? Eikö teillä ole mitään\nkeinoa, millä häntä vahvistaa?\"\n\nSignor Gasparo näytti miettivän hetken ja tarkasteli sitten vielä\nkerran tutkivasti vuoteen luona olevaa ryhmää: nuori Chiara oli\npainanut päänsä hoitajansa rintaa vasten.\n\n\"Minua ei tarvita, ei lainkaan!\" sanoi hän sitten kääntyen vakavana\ntalon herran puoleen. \"Kenties ilman muutos tekisi nuorelle\nsignorinalle hyvää; ehkä hän voisi muuttaa teidän maatiloillenne\nBellunon taa, tahi vaikkapa minun kartanooni. -- Ehkä hänen sydämensä\nkeventyy, kun hän ei enää näe Veneziaa. Onnettoman signor Orlandon\ntytär ei tarvitse minua -- mutta ehkäpä arvoisa ystäväni San Roccon\npappi on tervetullut. Mahdollisesti tiedätte sen asian paremmin kuin\nminä. Minun täytyy nyt lähteä. Tuolla ulkona on meillä pahin vielä\nvoittamatta, ja niin kauan kuin näillä jaloillani pysyn, tahdon tehdä\nminkä voin.\"\n\nVakava mies astui ulos, Morosini'n saattamana eteisen kynnykselle\nasti, ja osoitti ohimennessään San Roccon pappia, joka oli istahtanut\netuhuoneeseen ja hetkisen levähtänyt viime päivien ponnistuksista ja\nmielenliikutuksista. Hän oli kuitenkin kuullut kaiken, mitä sisällä\nsairaan huoneessa tapahtui ja puhuttiin. Isä Francescon kasvot olivat\njalopiirteiset, mutta niin kalpeat, kuin ei olisi veren pisaraakaan\nnoissa poskissa koskaan juossut; tiheä, musta tukka, joka vielä muutama\nviikko sitten, vielä hirmu-ajan alkaessa, oli reunustanut hänen\npaljaaksi ajeltua päälakeansa, oli käynyt harmaaksi. Mutta päänsä\nhän piti pystyssä, ja lempeä rauha puhui hänen silmistään, kun ne\nkohtasivat valtioinkvisiittorin tutkivan katseen. Hän nousi ja astui\nsignor Alvisen keralla lapsen vuoteen luo.\n\n\"Tyynny, rakkaani! Tyynnyhän!\" kuiskasi Barbara neitsyt itkevän\nChiaran korvaan. \"Kunnianarvoisa isä Francesco tuo sinulle lohdutusta,\nlohdutusta, jota sinä lapsi raukka tarvitset, sillä sairas sinä et\nole -- pyhä Rocco olkoon kiitetty -- ja Jumala varjelkoon rakkaan\npääsi jokaista hiuskarvaa! Aukaise silmäsi, lapsi, ja tervehdi\nkunnianarvoisaa herraa.\"\n\n\"Pyhä neitsyt häntä siunatkoon!\" vastasi Chiara Cornaro kohoutuen\nhieman. \"Mutta, Barbara -- minä en voi puhua, niin kauan kuin nuo kaksi\nkatsovat minuun, signor Alvise ja tuo vieras mies tuolla! Isä, jos\nvoitte jotain tehdä, niin toimittakaa, että he jättävät meidät kahden;\nteille minä uskon huoleni!\"\n\nPalatsin herra ja kymmenen-neuvoston gondolinsoutaja kuulivat selvästi\njokaisen sanan, jonka tyttö lausui papille. Alvise Morosini puristi\nvaieten kätensä yhteen ja tuijotti synkästi jalkoihinsa mattoon. Mutta\nDaniello Barozzi ei enää kyennyt hillitsemään itseänsä. Tuomiopasuunana\nsoivat vuoteella lepäävän lapsen hiljaiset, hennot äänet hänen\nsielussaan; hänen silmäinsä edessä väikkyivät jälleen San Erasmon\ntapahtuman ja viime yön kuvat. Hän heittäytyi vuoteen ääreen, tavoitti\ntytön kättä, joka oli papin kädessä, ja voihki: \"Älkää työntäkö\nluotanne palvelustani, signorina! Tahdon olla mitä ikinä vaaditte --\ngondolinsoutajanne, kuormajuhtanne talonkoiranne -- sallikaa minun vain\npalvella teitä! Jumalan laupeuden tähden, älkää kieltäkö!\"\n\nSyvä hiljaisuus seurasi. Signor Alvise ei ollut ennättänyt hillitä\nrikostoveriansa eikä ehkäistä sanaakaan hänen puheestaan. Barbara ja\nSan Roccon pappi katselivat hämmästyneinä maassa viruvan Daniellon\nkookasta vartaloa ja rukoilevasti ylöspäin kääntyneitä laihoja kasvoja.\nMutta nuori Chiara vaipui pieluksilleen takaisin, teki käsillänsä\ntorjuvan liikkeen ja sanoi:\n\n\"Jättäkää minut -- jättäkää minut yksikseni! Rakas isä raukkani!\"\n\nNäissä lapsen muutamissa sanoissa oli sointu, jota Daniello ei\nkestänyt. Hän kavahti jälleen pystyyn, pudisti lyhyttä mustaa\ntukkaansa, niin että se valui otsalle, ja loi katkeran katseen Alvise\nMorosini'in, joka viittasi häntä menemään ulos. Isä Francesco vaihtoi\nmuutaman hiljaisen sanan Chiaran kanssa, sitten hän lähestyi vakavana\nmiehiä ja sanoi senaattorille:\n\n\"Jättäkää minut hetkeksi yksikseni tämän lapsi raukan kanssa, jalo\nherra. Hänen nuori sielunsa on järkytetty, ja hän kaipaa lepoa ja\nselvittävää puhuttelua. Suokaa kuitenkin anteeksi, ettei hän vielä\nkykene kiittämään teitä siitä huolenpidosta, jota hänelle omistatte!\"\n\nKatse maahan luotuna Morosini astui gondolinsoutajan jäljessä\netuhuoneeseen. Isä Francesco sulki lapsen makuuhuoneen oven, mutta\nsignor Alvise aukaisi suureen porraskäytävään vievän oven laskeakseen\nhieman valoa pilkkopimeään huoneeseen, jossa hän nyt oli yksin\nDaniellon kanssa. Kanavanpuoleinen ikkuna oli jo auki; yöilma, kostea\nja painostavan lämmin kuten eilenkin, huokui sisään ja liikutteli\nraskaita samettiverhoja. Signor Alvise heittihe lavitsalle oven\nviereen, Daniello oli mennyt verhojen väliin voidakseen hengähtää\nvapaasti. Miesten katseet kohtasivat toisensa -- ne eivät ilmaisseet\nvihaa, vaan katkeraa mielipahaa.\n\n\"Jollet sinä onneton olisi tullut tänne tänään, olisin kenties saanut\nhänen epäluottamuksensa häviämään!\" puuskahti ylimys viimein. \"Sinun\nhirtehisen-naamasi on herättänyt hänessä kaikki pahat ajatukset\nuudelleen henkiin. Minä olisin voittanut hänet tyttärekseni ja\npelastanut sieluni ja sinunkin sielusi ilman sinun sekaantumistasi,\nsenkin hullu!\"\n\n\"Jollette olisi riistänyt häntä hänen isänsä talosta, olisi hän kyllä\nottanut vastaan vähäiset palvelukseni!\" murahti Daniello vastaukseksi.\n\"Jos lapsi aavistaa, että me tiedämme hänen isänsä viimeisistä hetkistä\nenemmän kuin hän, niin hän toivottavasti myöskin tietää, ettemme me\nalhaiset kirjoita kuolemantuomioita. Jos Jumala olisi ollut minulle\narmollinen -- olisin pannut käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi.\"\n\nJa jäykkä, voimakas mies kääntyi poispäin, kumartui ikkunasta ulos ja\nkatseli pitkin kanavaa koettaen erottaa pimeässä gondolia, jolla hän\nnyt, unelmansa mukaan, olisi ollut jo kaukana laguuneilla. Palatsin\nherra katseli halveksivasti tuollaista hentomielisyyttä. Hän koetti\nhetkeksi voittaa takaisin ylpeytensä ja levolliset, läpitunkemattomat\nkasvonsa, jotka hän ennen oli näyttänyt maailmalle.\n\n\"Jos hän työntää minun käteni luotansa -- niin olenpa tehnyt voitavani.\nEn aio elää kurjassa haamujen pelossa enkä tuhlata päiviäni joutavaan\nkatumukseen. Olkoonpa Orlando Cornaro saanut surmansa syystä tai syyttä\n-- tasavalta vapauttaa minut eikä unohda semmoista narriakaan kuin sinä\nolet, Daniello!\"\n\n\"Käskekää sitten tasavaltanne antaa teille sielunrauha ja levollinen\nkuolinhetki, signor Alvise!\" huudahti Daniello, ja hänen äänessään soi\nkatkera iva. \"Jos te voitte saavuttaa rauhanne kymmenen-neuvostossa --\nhyvä teille! Mutta minua -- vaikkapa itse pyhä isä vapauttaisi minut\nsyyllisyydestä tähän murhaan -- minua se ei auta. Yksi hyvä sana tuon\nlapsen suusta tuolla olisi minulle suuremman arvoinen -- mutta sitä\nsanaa en tule kuulemaan!\"\n\nAlvise Morosini kuuli Daniellon sanat, jotka tuntuivat niin\nvääräuskoisilta ja jotka kuitenkin herättivät vastakaikua hänen\nomassa sydämessään. Synkkänä ja levottomana hän asteli edestakaisin\npitkin etuhuonetta ja käytävää, karttoi rikostoverinsa katsetta ja\njäi aika-ajoin seisomaan oven luo, jonka taakse isä Francesco oli\njäänyt Cornaron tyttären ja tämän hoitajan kanssa. Hän kuuli supatusta\nja kuisketta, mutta yhtään sanaa ei erottanut hänen korvansa, niin\nterävä kuin se olikin, ja syvään huokaisten ylimys jatkoi levotonta\nvaellustaan. Daniello tuskin hievahti paikaltaan, tuijotti vain milloin\nsurullisesti ja jännittyneenä suljettuun oveen, milloin synkkänä\nMorosini'n jälkeen, milloin haaveksivasti ikkunasta ulos. Ulkona\nvallitsi syvä hiljaisuus; vain silloin-tällöin erotti kuuntelija\nraskasta airon loisketta ja varoitushuutoja ruumisveneistä, jotka\nkuljettivat päivän uhreja San Micheleen. --\n\nNiin kului lähes kaksi painostavaa tuntia, kunnes yhtäkkiä Chiaran\nmakuuhuoneen ovi aukesi ja isä Francesco astui ulos. Hänellä oli\nkädessään kolmihaarainen kynttilänjalka, jonka kynttilät hän oli\nsisällä sytyttänyt. Hänen kasvojensa ilme oli tyyni ja vakava. Hän\nlaski kynttilänjalan upeakoristeiselle kaapille, joka oli huoneen\npitkän seinän luona, ja otti samalla käteensä taiteellisilla\nleikkauksilla koristetun norsunluisen ristiinnaulitunkuvan, joka\nkaunisti kaappia, viittasi äänettömästi Danielloa tulemaan lähemmäksi\nja kääntyi sitten senaattoriin päin.\n\n\"Signor Alvise\", sanoi hän hiljaa, \"Barbara Gradi on kertonut minulle\nkaikesta, mitä te olette tehnyt Orlando Cornaron tyttären hyväksi ja\nmitä jaloja tarkoituksia teillä on isättömän lapsen suhteen. Minä\nymmärrän, kuinka syvästi te kärsitte tuon omituisen tytön jäykkyydestä,\n-- olen liikuttanut hänen omaatuntoansa ja selittänyt hänelle, mitä\ntällaisena aikana kuin nykyisenä merkitsee se, että kelpo mies\nvapaaehtoisesti tarjoaa palvelustaan, kuten sinä, Daniello Barozzi,\nolet tehnyt. Mutta Chiaran nuorta sielua ahdistaa hämärä pelko, eräs,\nniinkuin kaikesta sydämestäni toivon, mieletön epäluulo, joka teidän\ntulee panna lapsi raukan kohtalon laskuun. Hänen isänsä oli elostelija\nja kunnoton tuhlari -- mutta kuitenkin hänen isänsä -- ja Chiara on\nrakastanut häntä puhtaan, nuoren sielunsa koko voimalla. Orlando\nCornaro on kadonnut, luultavasti kuollut; salaperäisiä huhuja hänen\nlopustaan liikkuu pitkin Veneziaa, ja niitä on tullut hänen lapsensa\nkorviin. Niin on tuska hiipinyt hänen kokemattomaan sydämeensä, että\nhän luulee jokaisen, joka häntä lähestyy ja kyselee hänen kohtaloansa,\ntietävän jotakin hänen isänsä katoamisesta. En ole salannut häneltä,\nettä sellainen epäluulo voi olla väärä, että se voi tulla suureksi\nsynniksi -- mutta minun sanani eivät yksinään kykene tuomaan rauhaa ja\niloista kiitollisuutta hänen ahdistettuun, nuoreen mieleensä. Niinpä\nsitten lupasin kysyä teiltä Vapahtajamme ristin nimessä, tekeekö hän\nväärin teitä kohtaan. Vannokaa, korkea-arvoinen herra, että olette\nsyytön Orlando Cornaron loppuun, joskin ehkä tiedätte siitä jotakin, ja\nvanno sinä samoin, Daniello!\"\n\nAlvise Morosini ja Daniello olivat, ikäänkuin salaisen,\nvastustamattoman voiman vetäminä, astuneet lähemmäksi isä Francescoa,\njoka oli kohottanut hohtavan ristiinnaulitunkuvan ja ojensi sen heitä\nkohden. Senaattori etsi sanoja kalpein, värisevin huulin, mutta ei\nlöytänyt, -- Daniellonkin rinnasta nousi vain kumeita, epäselviä ääniä,\njotka San Roccon pappi sai tulkita itselleen. Lujemmin hän katsoi\nmiehiä silmiin, käsi, joka piteli kohotettua jumalankuvaa, vaipui\nhitaasti; nuo molemmat eriarvoiset miehet seisoivat vavisten hänen\nedessään ikäänkuin samojen vilunväreiden puistattamina. Yhtäkkiä talon\nherra lausui:\n\n\"Voisin vannoa olevani ilman persoonallista syyllisyyttä -- en tiedä\nmiksi yhden olisi kannettava kymmenen kumppanin synti. Venezian\nvaltio on tuominnut Orlando Cornaron, en minä! Mutta -- tahdon kantaa\nmitä kerran olen ottanut hartioilleni! Toivoin sovittavani kaiken,\nhiljaisuudessa, pitämällä uskollisesti huolta vainajan tyttärestä.\nJollei niin saa tapahtua, sanokaa minua syylliseksi, -- valaa, jota\nvaaditte, ei Alvise Morosini tahdo vannoa!\"\n\nDaniello Barozzi, joka tuskin kuuli jalosukuisen toverinsa harkittuja\nsanoja, voihkasi ainoastaan: \"En voi vannoa! Minä ja Andrea Rotto\nolimme hänen murhaajansa. Pyytäkää hänen tytärtänsä Jumalan laupeuden\ntähden antamaan minulle anteeksi ja sietämään minua silmäinsä edessä!\"\n\n\"Hän antaa teille anteeksi, hän on sen jo tehnyt!\" vastasi isä\nFrancesco. \"Mutta sitä sovitustyötä, joka on Jumalalle otollinen,\nemme valitse mielemme mukaan, vaan se annetaan meille. Tuolla sisällä\noleva nuori neitsyt on luvannut, jos tuon hänelle teidän valanne,\nmielellään luottavansa teihin -- minä taas olen hänelle luvannut viedä\nhänet tästä palatsista isänsä taloon tai Veneziasta pois, jollette voi\nvannoa. Sanani pidän. Teidän täytyy käsittää, signor Alvise, että kun\nminä menen takaisin tuonne huoneeseen enkä voi lapsi raukalle sanoa,\nettä hänen epäluulonsa on ollut täysin perusteeton, -- niin signorina\nChiara ei enää tule jäädä tänne. Jos tahdotte tehdä tähänastiselle\nsuojatillenne viimeisen hyväntyön, niin kirjoittakaa meille ja hänen\npalvelusnaisillensa passi, jolla pääsemme lähtemään tästä kaupungista.\nGasparo Castiglione on tarjonnut Bellunon luona sijaitsevan maatilansa\nChiara Cornaron turvapaikaksi. Mitä pikemmin hän sinne pääsee, sitä\nparempi. Minä lähetän hänen myötänsä jonkun laupeudensisaren, ja siihen\nasti tulee Barbaran saada yksin hoitaa nuorta valtiatartansa.\"\n\n\"Passin saatte\", vastasi Alvise Morosini tyynesti, kun San Roccon pappi\nkatsoi häneen odottaen. \"Sen kirjoittaminen olkoon viimeinen tekoni\nkymmenen-neuvoston jäsenenä, -- jo huomenna eroan tasavallan senaatista\nja koetan löytää tietä Jumalan laupeuden luo. Taivas ei salli meidän\nkatumustyömme tulla niin helpoksi kuin luulimme, Daniello!\"\n\n\"Enkö minä saa edes viedä signorina Chiaraa gondolissani maatilalle\nasti?\" jupisi Daniello ojentaen rukoilevasti kätensä isä Francescoa\nkohden.\n\n\"Sinun näkeminen voisi saattaa hänen henkensä vaaraan, ja sitähän\net tahdo, Daniello!\" vastasi pappi. \"Veneziassa ei tätä nykyä ole\npuutetta hyljätyistä ja kovaonnisista, joiden hyväksi voit katuvaisena\nuhrautua. Chiaran anteeksianto tulee sinulle vielä kerran selvin sanoin\nilmoitetuksi, mutta nyt siirry tieltä ja anna tuolla sisällä olevan\nhädänalaisen jälleen hengittää vapaammin!\"\n\nIsä Francescon ääni oli muuttunut lempeämmäksi ja lämpimämmäksi\nkuin se oli ollut muutama minuutti sitten; hän katseli säälivän\nmyötätuntoisena, kuinka valtioinkvisiittorin ja gondolinsoutajan\npää painui alas ja he seisoivat synkästi vaieten vastapäätä\ntoisiaan. Hän ojensi siunaavasti kätensä heidän ylitsensä, asetti\nristiinnaulitunkuvan, jonka äsken oli ottanut kaapilta, äänettömästi\npaikallensa takaisin, viittasi oikealla kädellään juhlallisesti siihen,\nsamalla kuin hänen vasen kätensä hiljaa avasi sisähuoneen oven.\n\nTuokion kuluttua olivat rikostoverit yksin. Alvise Morosini läksi\nsanaakaan virkkamatta takaisin siihen huoneeseen, missä Daniello\nBarozzi oli hänet tänä iltana ensiksi nähnyt. Gondolinsoutaja seurasi\nhäntä ääneti tarkaten katseellaan senaattorin kasvoinilmeitä ja huulia.\nMorosini otti heti kynän ja kirjoitti, Daniellon seisoessa vaiti ja\nodottaen, paperin, joka antoi Chiara Cornarolle luvan päivän tultua\nlähteä kolmen naisen seuraamana kaupungista ja laguuneilta. Sitten hän\nlausui tyynesti:\n\n\"Kuule, Daniello! Serviitit [Pyhän neitsyen palvelijat, erään\nhengellisen veljeskunnan jäseniä] perustavat uuden, ankarasääntöisen\nveljeskunnan ruttotautisten ja kaikkien parantumattomien\nhoitamiseksi. Huomenna annan toisen puolen omaisuudestani Orlando\nCornaron tyttärelle, toisen puolen serviiteille ja lupaudun heidän\nveljeskuntansa jäseneksi.\"\n\nDaniello heittäytyi polvilleen korkea-arvoisen kymmenen-neuvoston\njäsenen eteen ja sammalsi:\n\n\"Suokaa minulle oikeuteni, herra, oikeuteni! Olen kulkenut kanssanne\npahuuden teitä, herra -- jos tiedätte hyvän tien, antakaa minun seurata\nteitä sillekin! Ottakaa minut veljeskuntaanne halvaksi palvelevaksi\nveljeksi -- sen olette velkaa minulle ja onnettoman Andrean sielulle --\njotta minäkin löytäisin sieluni pelastuksen toivon!\"\n\n\n\n\nVeit lasinpuhaltaja.\n\n\nKolme laajalatvaista puuta kasvoi vieretysten suuren lammen rannalla,\njota niiden mukaan nimitettiin Leppälammeksi. Keskimäisen alla paloi\nnuotio, jonka punaiset liekit iloisesti nuoleksivat tulella olevaa\nvaskikattilaa ja loistivat yön pimeydessä hyvän matkan päähän.\nKattilasta nousi kalakeiton voimakas tuoksu kietoen keskeensä muutamat\nnuoret miehet, jotka olivat leiriytyneet nuotion ympärille ja\nistuivat kääntöpääveitset ja läkkilusikat kädessä valmiina nauttimaan\nmyöhäisen iltasensa. Läheisen Winklarnin kauppalan tornikello oli\njuuri kumahuttanut yksitoista lyöntiä, jotka olivat heleän kirkkaina\nsoineet lämpimään kesäyöhön. Neljässä nuorukaisessa, jotka olivat\nasettuneet nurmelle siten, että lauhkea iltatuuli, joka huokui lammen\nyli, puhalsi liekin poispäin heistä, ja jotka samalla pitivät silmällä\nkeiton kiehumista, näytti kellonlyönti herättävän kärsimättömyyttä.\nHe kääntyivät viidennen puoleen, joka istui aivan lammen rannalla\nja irroitteli märän verkon silmukoista pyristeleviä pikkukaloja\nheittäen ne takaisin veteen. Puolikasvuinen poika, jonka kapeita\nvaaleita kasvoja tulen loimo valaisi ja jolla oli lyhyeksi keritty\npunertava tukka ja kasvoissa kesakoita, huusi rannalla-istujalle: \"Hei,\nVeit, eikö kalakeitto jo ala joutua? Kohta on puoliyö, ja meillä on\npuolentoista tunnin matka lasitehtaalle. Kello tulee yksi, ennenkuin\npääsemme nukkumaan. Anna olla niiden kiiskisten -- kuolevat ne\nverkossakin -- ja tule tänne istumaan meidän luoksemme. Nälkä kai sinun\non niinkuin meidänkin!\"\n\n\"Onpa niinkin\", vastasi Veit päättäen rauhallisesti työnsä.\n\"Kalat kuuluvat joko kattilaan tahi lampeen, ja se, joka antaa\nluontokappaleiden surkeasti kitua, on roisto. Mutta te ette ollenkaan\nansaitse tämmöistä kesäyötä, jos kaipaatte koppiinne nukkumaan. Minä\nen mene vielä pitkiin aikoihin; panen metsään maata puun juurelle\nhetkiseksi, kunnes aurinko minut herättää, ja sitten reippaasti työhön\ntaas. Ja tahtoisinpa silloin nähdä sen, joka saa enemmän aikaan kuin\nminä.\"\n\nHän levitti suuren verkon lammen ja leppien väliselle rantanurmelle\nja tuli kattilan ääressä istuvien kumppaniensa luo. Lyhdyn, jota oli\nkäyttänyt kalastuksessa, hän ripusti pieneen näveriin, jonka väänsi\npuunrunkoon vähän yläpuolelle päätänsä. Ja nyt hän itse seisoi tämän\nlyhdyn valossa; pää kapea, hyvin muodostunut, kasvot päivettyneet,\nsilmät ruskeat, tuuhea tumma kiharatukka, tummat viikset täyteläisten\npunaisten huulien yläpuolella. Hänen silmistään säihkyi ja kauniiden,\nrohkeiden kasvojensa jokaisesta juonteesta uhkui pelkkää iloista\nvallattomuutta. Eräs toveri tuumi pudistaen päätänsä hieman: \"Miksi\nripustat lyhdyn ylös, Veit? Löydämme kyllä lusikalla suumme ilman\nvaloakin, etkä kai aikone kutsua ketään illalliselle. Mutta Winklarnin\nkreivi ratsastaa usein yöllä tuota ylätietä kotiinsa.\" Siihen Veit vain\nsanoi kujeillen: \"Ratsastakoon. Luulenpa, että hän tuntee tuleni -- ja\nmielellään suo minulle pari karppia. Vähätpä mokomasta, ja rahaa en\nvielä ole häneltä vienyt. Nyt syömään, pojat, ja maistukoon ruokamme.\"\n\nKesakkonaama kurkotti ohutta nenäänsä vielä enemmän eteenpäin\nkuin tavallisesti ja huudahti: \"Mitäs horiset? Ettäkö kreivi ihan\nkirjallisesti on antanut sinulle luvan varastaa hänen kalojaan? Saamme\nkiittää Jumalaa, jos hän on jo makuulla tahi tulee kotiansa toista\ntietä. Istu tänne, tässä on lusikkasi, ja nyt katsokaamme miten\nkeittosi on luonnistunut.\"\n\n\"Minä puhun totta, Sebald Riedhofer!\" sanoi Veit ja heittihe pitkäkseen\nnurmikolle. \"Kreivi tietää, että juopottelevilla böhmiläisrentuilla,\njotka puhkovat ja tärvelevät hänen parhaat puunsa, ei ole pahempaa\nvihollista kuin minä, ja että minulla on tarkemmat silmät kuin hänen\nmetsänvartioillaan -- ja että olen usein kulkeilla öisin ja sieppaan\nmonen veijarin kauluksesta kiinni. Ja senkin tuo herra hyvin tietää,\netten tahdo rahaa ettenkä metsästele hirviä ja metsäkauriita, ja hän\nantaa minun pitää hyvänäni ne pari kalaa, tahi jäniksen tai peltopyyn,\nmitkä satun sillointällöin saamaan. Ja nyt ottakaa eteenne ja sanokaa\nitse, eikö se ranskalainen, joka kaksi vuotta sitten oli meillä\nlasitehtaalla, ole opettanut minulle keittotaitoa.\"\n\nVeit oli nostanut kattilan tulelta ja pannut sen toverusten eteen.\nKaikki nämä olivat häntä nuorempia, ja niinkuin hän oli heitä päätänsä\npitempi, niin hän myös istui käskijänä pienessä piirissä. Yölliset\nkalakekkerit, missä palanpaineena oli pari pullollista böhmiläistä\nviiniä, jotka Sebald Riedhofer oli jäähdyttänyt rantavedessä,\nnäyttivät saavan hänestä, isännästä, valoa, eloa ja rattoisuutta. Muut\nnuorukaiset olisivat hänettä painautuneet kalavarkaina arasti yhteen,\nmutta hän istui heidän keskellään varmana ja mielissään kuin tämän\nsuuren lammen ja ympäröivän metsän omistaja ikään. Kalakeitto maistui\nilmeisesti kaikille, täysi kattila tyhjeni tuotapikaa puolilleen,\nruotojen varominen ehkäisi pakinaa, mutta pitoveikot osoittivat\ntyytyväisyyttään katsein, sanattomin hymyin ja ryypätessä nyökäten\ntoisilleen. Kun Musta Andreas, harteva mies, kuitenkin erehtyi ja sai\nruodon kurkkuunsa, löi Veit häntä avuliaasti selkään ja sanoi: \"Et sinä\nAntti viisastu ikinä! Aina liian hätäisesti, aina liian ahnaasti käyt\nkiinni; turmelet itseltäsi koko ilot!\"\n\n\"Kun harvoin saa, niin ottaa lusikkansa liian täyteen\", vastasi Andreas\njatkaen halukkaasti syöntiään. \"Ja jos tässä läkähtyisikin -- niin eipä\nolisi suurikaan vahinko meidänlaisen orjan meno.\"\n\nVeitin kasvoille välähti salaman nopeudella suuttumuksen ilme. \"Orjan?\nMiksi niin halvaksi arvostelette itsenne? Semmoinen ei kenenkään\ntarvitse olla. -- Olenko minä orja?\"\n\n\"No, kun työssä raadat tai seisot lasinjäähdytysuunin edessä, niin\nolethan semmoinen sinäkin, Veit -- vaikka näytätkin siltä, kuin vain\nhuviksesi puhaltelisit lasipikareita!\" puuttui punatukkainen Sebald\npuheeseen. \"Itse asiassa sinä hikoilet aivan kuten me kaikki muutkin ja\nolet paremmassa asemassa vain siksi, että sinulla on enemmän taitoa,\nniin ettei sinulla lasi koskaan säry ja että työnjohtaja antaa sinun\nolla rauhassa.\"\n\n\"Sinäpä sen sanoit, Sebald!\" huudahti Veit. \"Työnjohtaja tietää\nsaavansa etsiä kauan, ennenkuin löytää minua paremman työntekijän. Ja\ntietää myöskin, että jos hän tänään hankkii riitaa kanssani, niin on\nhuomenna viisi lasitehdasta täällä ja Böhmerwaldin puolella, jotka\nheti ottavat minut työhön. Hän tietää, että liivini alla on vitjat,\njotka ovat tehdyt kultakolikoista. Paljon niitä ei ole, mutta on toki\nkaksikymmentä kappaletta. Niinpä en ole riippuvainen työnjohtajasta\nja tiedän aina, kun haluan säästää keuhkojani ja silmiäni kuukauden\npäivät, että sekin käy laatuun. Siksi pidän pääni pystyssä ja niin aion\nedelleenkin jonkun aikaa pitää sen.\"\n\n\"Niin sinä!\" huoahti kolmas, joka tähän asti oli ollut vaiti. \"Sinulla\nonkin parempi onni kuin meillä toisilla. Ehkä se on sinulla nahassa\ntai siinä vauhdissa, millä olet kasvanut. Jos me pitäisimmekin itsemme\nniinkuin sinä, ei se meitä auttaisi mitään, ja ennenkuin saamme\nsäästetyksi yhden kruunun, olemme kahdesta velassa. Jos meikäläinen\nsaa hiukan kokoon, niin kohta hänet kietoo jokin tyttö pauloihinsa, ja\nsitten on hänelläkin vitjat, vaikka toisenlaiset kuin sinulla.\"\n\n\"Miksi annatte kietoa itsenne?\" nauroi Veit ja heitti päänsä\ntaaksepäin, ikäänkuin sitä joku tyttö juuri tavoittelisi. \"Minä\nkatselen neitosia yhtä paljon kuin tekin, vaikka en heti paikalla pidä\njokaista kauniina kuten te! Mutta kun sellaisen löydän, kiedon minä\nhänet -- ja pakotan jokaisen taipumaan! Tahtoisinpa nähdä sen tytön,\njoka vielä vastustaa, kun minä annan hänen huomata, että menehdyn ilman\nhäntä. Yksi tosin on -- mutta se ei kuulu teihin. Joskus sattuu olemaan\ntaitamatonkin!\"\n\n\"Veit -- Veit, älä ole liian ylpeä ja ylimielinen\", varoitti Musta\nAndreas.\n\n\"En tiedä, onko se ylimielisyyttä. Tunnen niin, ja teen niinkuin\ntunnen. Olen Katariinantehtaan paras lasinpuhaltaja -- parempaa saavat\nhakea. Mutta kun illalla lähden työpajasta ulos ja vain oikaisen\nkäsivarteni, vedän vertoja kelle tahansa metsästäjälle. Tahdon\nhengittää yhtä syvään, nähdä ja kuulla yhtä tarkasti kuin metsänkävijät\nja olla vapaa kuin mustalainen.\"\n\n\"Entä kuinka kauan sitä kestää?\" kysäisi Sebald, jonka punatukkainen\npää juuri kohosi kattilasta, mistä hän oli ongiskellut viimeistä\nkalanpalasta. \"Saadaan nähdä -- kukistua ihmisen aina lopuksi täytyy\n-- eikä lie sinun vapautesi kohtalo toinen. Mitä sinua auttavat vankat\nlihaksesi ja työuhmasi, jahka satut sairastumaan?\"\n\nVeit karkasi pystyyn ja suoristihe. \"Minä en tule sairaaksi!\nMinunlaiseni miehet iskee salama kuoliaaksi, tahi sattuu jokin suuri\ntulva tai tulipalo, mistä pelastan jonkun raukan saaden itse surmani!\"\nHänen kasvonsa loistivat valoisaa uskallusta ja rohkeata elämänhalua,\nsilmänsä katsoivat niin tulisesti toisiin, että Sebald Riedhofer loi\nkatseensa maahan ja Musta Andreas silmäili sivullensa. Mutta juuri kun\nVeit siinä seisoi solakampana, jäntevämpänä kuin puunrunko, jolla hänen\nkätensä lepäsi, tunsi hän äkkiä ruumiissaan oudon väristyksen, ja jos\nkumppanit tällöin vielä olisivat katsoneet häntä kasvoihin, olisivat\nhe nähneet uhmaavien huulien vaalenevan. Hän katsoi ympärilleen\nneuvotonna, ikäänkuin joku peto olisi hyökännyt hänen kimppuunsa,\nsitten hän ravisti itseään, väristys oli haihtunut. Näiden omituisten\nkekkerien pitäjä nakkasi tyhjät pullot sirpaleiksi rantakiviin, käski\nvieraittensa huuhtoa kattilan, panna verkot ja muut kampeet kokoon ja\nmennä tiehensä. \"Koska tahdotte vielä mennä takaisin lasitehtaalle\nyöksi, niin Herran haltuun! Minä nukun puun juurella kuten sanoin.\"\n\n\"Se puu kai ulottaa pari oksaansa jonkun neitsytkammion yli!\" tokaisi\nMusta Andreas. \"Kuten haluat, Veit, eihän sinun tiellesi tohdi asettua\nenemmän kuin neuvomaankaan ruveta. Oli hauskaa, että kutsuit meidät\ntänne, ja mitä vielä tänään saanet, sen olet meidänkin tähtemme\nansainnut. Hyvää yötä sitten; tule, Sebald, tulkaa, pojat -- olemme\nväsyksissä, ja hän on väsynyt meihin.\"\n\n\"Ensi kerralla kutsun peltopyypaistille, jahka verotan niitä. Hyvää\nyötä, ja pitäkää sananne. Työnjohtajan ei huomenna tarvitse tietää,\nettemme nukkuneet tehtaalla yötämme.\" --\n\nToverit lähtivät. He veivät Veitin viittauksesta lyhdyn mukanaan;\nottaessaan sen alas piti nuorin heistä, Kirjuri-Frans, sitä aivan\nVeitin kasvojen edessä ja näki hänen poskillaan ja otsallaan oudon\npunan. \"Viini nousee pintaasi, Veit\", huusi hän mennessään, -- \"viini\ntai rakkaus!\"\n\nVeit ei vastannut, vaan kääntyi selin menijöihin, jotka astuttuaan\nlepikkosuon halki ja kappaleen matkaa ketoa saapuivat maantielle ja\nsuureen Schwarzhofin metsään. Hän meni aivan Leppälammen partaalle,\nkäveli kappaleen matkaa tyynen veden rantaa pitkin ja kumartui alas\nvilvoittaakseen itseään. Kirjuri-Frans oli nähnyt oikein, Veit tunsi\nkasvojensa hehkuvan. Mutta eihän se saattanut johtua noista parista\nviinikulauksesta eikä rakkaudestakaan. Oli hän tosin, lähettäessään\nvieraansa kotiin, tuuminut suunnata paluumatkansa Schwarzachin myllyn\nohi ja kolkuttaa myllärin sisaren Klaaran ovelle. Mutta hän oli\nkarkoittanut tämän mielijohteen yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.\nHänessä varmaankin paloi suuttumuksen tuli, jonka hän äsken,\npöyhkeillessään vastoin tapaansa vallastaan tyttöihin nähden, oli itse\nvirittänyt ja saanut leimuamaan. Nyt hän tahtoi tallata suuttumuksenkin\nsammuksiin. Toverien takaa, joiden äänet olivat jo vaienneet, hän kuuli\nWinklarnin tornikellon ilmoittavan puoliyötä, ja sitten oli hänen\nympärillään kesäöinen hiljaisuus. Nouseva kuu kuvastui liikkumattomaan\nvedenpintaan ja valoi äänetönnä loistettansa metsän pimentojen yli.\nLasinpuhaltaja veti sieraimin ja suin heinäkuun-yön ilmaa keuhkoihinsa;\nlämmin tuulenhenki kantoi kukkien ja pihkan tuoksua etäältä suurista\nkuusikoista. Muina öinä oli ilma ja tuoksu täyttänyt voimakkaan nuoren\nmiehen jonkinlaisella huumauksella; hän oli heittäytynyt pitkäkseen\njonnekin nurmelle ja oli aina heti vaipunut uneen ja nukkunut aamun\nsarastukseen asti. Jotakin huumauksen tapaista hän havaitsi nytkin,\nmutta sen sijaan että olisi väsynyt, tunsi hän keskellä syvää\nrauhaa kiihtymystä ja levottomuutta. Kalvava muisto, joka äsken oli\nherännyt, seurasi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin. Lähtiessään leppien\nluota, missä oli lasitehtaalais-tovereineen istunut, Veit arveli\npoistuvansa siksi, että pitojen jätteet, tummuvat kekäleet ja veriset\nkalansuomukset herättivät hänessä vastenmielisyyttä. Hän jätti nopein\naskelin taaksensa lammen ja lepikkosuon ja koetti vakuuttaa itselleen\nmenevänsä etsimään eräältä suuren metsätien syrjäpolulta muuatta\nhoukuttelevaa paikkaa leposijakseen. Hän kulki laajan, kuunvalaiseman\nlaidunmaakaistaleen poikki ja huomasi jo, että jokin veti häntä\nkohden erästä metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka hän oli viimeisen\npuolentunnin ajan yhäti nähnyt edessään, joko sitten sulki silmänsä\ntai piti ne auki. Veit virkkoi puolittain unelmoiden, puolittain\nuhmaavasti: \"Eihän minun tarvitse mennä sinne eikä maata siellä\", mutta\nkulki yhä edelleen kohden metsänrinnassa olevaa paikkaa, jonka tunsi\njo kaukaa siitä, että siellä kasvoi lehtipuiden keskessä yksinäinen,\nmahtava petäjä.\n\nJa siellä hän istui petäjän juurelle, mihin sammal ja varisseet\nneulaset muodostivat ikäänkuin vuoteen ja mistä hän silmäili yli\nkuuvaloisen aukean, jolle vastapäiseltä puolelta johti hiekkainen,\npensaita kasvava solatie. Petäjän oikealla ja vasemmalla puolen\nkasvavat koivut olivat tulleet korkeammiksi, pähkinäpensaat laajemmiksi\n-- mutta muuten kaikki oli kuten sinä kesäyönä, jona hän oli istunut\ntäällä Elsbethin, Winklarnin opettajan tyttären kanssa, painanut\nhäntä rintaansa vasten ja suudellut häntä, niin että immen solakka\nruumis värisi hurmauksesta ja pelosta. Tytön paksut, kauniit palmikot\nolivat irtautuneet, hän oli kiertänyt ne kätensä ympäri ja luullut\nsaaneensa värisevän neidon kokonaan valtoihinsa. Ketään tyttöä ei\nVeit ollut kiihkeämmin, palavammin, lemmenjanoisemmin himoinnut kuin\nhäntä, ei kukaan ollut tuota uhmapäätä lumonnut niinkuin vaalea\nElsbeth. Hänen takiansa Veit olisi ollut valmis panemaan alttiiksi\nkultaisen vapautensakin. Ja juuri tuo ainoa, jonka vuoksi kenties\nolisi kannattanut kuluttaa voimansa ja huohottaen laahautua läpi\nelämän kuten tuhannet muut, oli vastustanut häntä, kieltäytynyt\nhäneltä. Oli riuhtautunut irti hänen syleilystään, työntänyt hänet\nluotansa, rukoillen pyytänyt päästä vapaaksi. Kirottu olkoon hän\nvieläkin kerran! -- Veit tuijotti kohden hiekkaista solatietä. -- Mikä\nhoukkio hän oli ollut, kun juuri tänne oli tuonut Elsbethin! Tuolla\nylänteen reunalla törröttivät, kuten tapa on Ylä-Pfalzissa, kymmenen\ntai kahdentoista ammoin sitten unohtuneen vainajan hautaristit, joista\nsade oli huuhtonut nimikirjoitukset pois. Tuon yön kuutamossa oli tyttö\nnähnyt ja tuntenut isänsä viimeisen kylmän leposijan ja saanut voiman\nriistäytyä intohimoisen lemmittynsä sylistä. Mutta kun hän sitten oli\ntahtonut paeta pois ja kuitenkin vetää lemmittynsäkin mukaansa, oli\nvimmastunut mies singahuttanut hänet luotaan ja syöksynyt viidakkoon\nkuten ilves, joka metsäkaurista tavoitellessaan on iskenyt harhaan.\n\nKaikki tämä oli nyt taas lasinpuhaltajan silmien edessä, ja hän\npureskeli katkerana alahuultaan sitä muistellessaan. Hän oli tuon\nyöllisen tapahtuman jälkeen kääntynyt tytöstä pois, nähnyt hänet vain\nkaukaa joskus ja nauranut hänen kohtalolleen tylysti ja pilkallisesti.\nOrpo tyttö oli seuraavana talvena mennyt naimisiin erään vähäpätöisen\nschwarzachilaisen tullivirkamiehen kanssa, jonka oikea olkapää\noli hieman ylempänä kuin vasen. Veit nimitti häntä pilkallisesti\nkyssäselkäiseksi tullariksi. Miksikä nuo vanhat asiat juuri tänään\nolivat muistuneet hänen mieleensä ja houkutelleet hänet tänne? Hän\ntunsi jotakin väsymyksen kaltaista, hänen katseensa ei enää viipynyt\nnoissa menneitä muistuttavissa hautaristeissä, jotka törröttivät\nsynkkinä kirkkaassa kuutamossa, ja hän antoi ylpeän pystyn päänsä\npainua rinnoille.\n\nJotkut äänet saivat hänet vavahtaen heräämään mietteistään, äänet,\njotka kuuluivat solatieltä päin. Ne kajahtelivat keskiyössä omituisen\nkovina ja kirkkaina. Veit kuunteli päästäkseen selville, olivatko ne\nihmisääniä; sitten hän murahti halveksivasti: \"Naisia, naisia vain\", ja\noli nytkin lähteä paikaltaan ja karata metsään. Mutta äkkiä hän painoi\njo liikkeelle nousseen jalkansa takaisin maahan ja kurottautui suuren\npetäjän vieressä eteenpäin; hänen korvansa erottivat vieläkin naisten\näänet solatieltä, mutta yhtäkkiä hän kuuli läheneviä, kevyitä askelia,\nhänen silmänsä terottuivat ja tähystivät olentoa, joka solatieltä tuli\nkohden tätä paikkaa, missä hän seisoi. Epäilemättä tulija oli tuo\nElsbeth, jota hän oli pari tuntia herkeämättä ajatellut. Vahvaa miestä\npuistatti, hän tunnusteli otsaansa, jota tuskanhiki kostutti. Ja vaikka\nhän tiesi aivan varmaan, että opettajan tytär oli elävä vaimo, tuntui\nhänestä kuitenkin tuokion ajan siltä, kuin hän olisi manannut haudasta\nesiin jonkun haamun. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hänen vanha verensä\nkuohahti, hän harppasi vauhdilla hiekkaiselle tielle, niin että\ntulija vuorostaan pelästyi, ja huusi hiljaa, mutta terävästi: \"Hoo,\ntullireviisorin rouva -- tavataanko taas näin yöllä, vaikkei päivällä\nosuta yhteen?\"\n\nNuori rouva, jonka tielle hän näin astui, peräytyi ääneti pari askelta,\nkädet ristissä rinnalla. Veit saattoi tuntea edessään saman vartalon ja\nsamat kasvot, joiden viehkeys kerran oli hurmannut hänet. Solakammaksi\nvain oli Elsbeth käynyt, säihkyvät silmät olivat syvemmällä kuopissaan,\nmutta mies tiesi kuitenkin, että ne olivat hohtavan siniset. Ja silloin\nsattui hänen korvaansa äänikin, jonka hän viimeksi oli vihan vimmassaan\nkuullut tuskaisen kuiskivana. \"Mitä teet täällä, Veit?\" kysyi\nElsbeth. -- \"En ole koskaan ennen tavannut sinua, vaikka olen monta\nkertaa tullut tänne rukoilemaan tuolla ylhäällä paternosterin isäni\nsielun puolesta,\" lisäsi hän nopeasti -- arvaten, että Veit vastaisi\nivallisesti hänen kysymykseensä.\n\n\"Sitä vartenko tulet Schwarzachista asti?\" vastasi lasinpuhaltaja. \"Tie\non kyllä sievä. Ja tätä sievää paikkaa et ole unohtanut. Minä en ole\nsiitä päivin täällä käynyt näinä kaikkina vuosina, mutta tänä yönä olin\nLeppälammella -- kalastamassa ja kaloja syömässä. Niin minä vaan --\nusko pois!\"\n\nElsbeth ei näyttänyt kuulevan mitä Veit viimeksi sanoi. Hän koetti\nkatsoa edessään seisovasta miehestä poispäin, toiselle puolen\nsolatielle, missä hänen seuralaisiaan ei enää näkynyt. \"Olin\npostinhoitajan rouvan ja hänen tyttärensä kanssa Oberviechtach'issa --\nnyt olen kuitenkin Winklarnissa -- mieheni on viransijaisena Cham'issa.\"\n\nNuori rouva alkoi yhä enemmän vavista, kun taas Veit toipui ensi hetken\nhämmennyksestä ja suoristihe. Hän tarttui Elsbethin molempiin käsiin ja\nlausui hiljemmin kuin äsken: \"Et siis tapaa kyssäselkäistä tullariasi\nvuoteessa eikä sinulla ole kiirettä. Kun näin kohdataan vuosien\nkuluttua, pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.\"\n\n\"Mitä meillä on puhumista keskenämme, kun et ole minusta koskaan\nvälittänyt?\" vastasi Elsbeth rouva. Veit ei nähnyt, mutta kuuli\näänestä, että hänellä oli kyynelet silmissä. Hänestä tuntui, että\nElsbeth oli oikeassa ja että olisi parasta hypähtää sivulle, hävitä\nmetsään ja olla taas oma itsensä. Nyt hän oli mielestään kuin\nmuuttunut. Itkevää hän ei voinut loukata, kun tällä jo muutenkin oli\npaha mieli. Vaivoin hän sai sanotuksi: \"Älä liiaksi sure, että silloin\najoit minut pois. Näethän, Elsbeth, se saattoi hyvinkin olla parasta.\nRisti tuolla ylhäällä on vielä pystyssä, ja minä olen yhä vielä sama\nhurjapää, joka ahmii elämää kahdella lusikalla yhtaikaa. Hyvää yötä\nsiis, käyköön sinulle kaikki hyvin.\"\n\nHän astui askelen metsään päin; nuori nainen ei pidättänyt häntä, kuten\nhän ehkä oli odottanut, vaan ainoastaan valitti: \"Veit -- Veit, miksi\nmeidän pitikin tavata toisemme täällä nyt!\"\n\nSilloin mies kääntyi äkisti jälleen häneen päin. \"Miksi juuri tänne\ntahdot tulla sitten, Elsbeth! Olet pahoillasi siitä silloisesta ja\nsäälit minua!\" Ja ennenkuin Elsbeth sai estetyksi, kietoi hän hänet\nsyleilyynsä ja tavoitti hänen huuliaan. Elsbeth riistäytyi irti ja\npainoi päänsä alas, mutta tuokion kuluttua, kun Veit hellitti hänestä\nja pani käsivartensa ristiin, hän nousi varpailleen ja tarjosi nyt\nitse hänelle huulensa. Veit suuteli häntä nopeasti kerran, kahdesti,\nkymmenesti ja koki turhaan muistella, vieläkö Elsbeth osasi suudella\nniinkuin ennen muinoin. Mutta sitten hän puuskahti: \"On jo aika meidän\nkummankin joutua kotiin. Hyvää yötä vielä kerran, Elsbeth!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" vastasi Elsbeth aivan hiljaa, ja kun Veit oli vielä\nkumartuneena hänen puoleensa, veti hän tuon ruskeakiharaisen pään omien\nvaaleitten hiustensa viereen ja kuiskasi lasinpuhaltajan korvaan:\n\"Minulla on kotona kaksivuotias tytär, ihmeen suloinen pienokainen.\nHänen nimensä on Elsbeth, ja hänellä on sinun silmäsi, Veit!\"\n\nLasinpuhaltaja vain nyökkäsi -- sitten hän riistäytyi irti eikä\nnähnyt enää miten nuori nainen, joka itse riensi ripein askelin\nsolatielle, viittoi hänelle kädellään. Hän seisoi syrjässä tieltä,\ntaaskin tuon samaisen petäjän kohdalla ja nyt syvemmällä metsässä;\nsitten hän päästi väkinäisen vihellyksen ja jupisi katkerasti: \"Niinpä\nniin. Saan lohduttaa itseäni sillä, että hänellä on toiselta saatu\nlapsi.\" Ja astuessaan pitkin kapeata polkua viidakon halki kohden\nKatariinantehdasta tunsi hän taas yhtäkkiä verissään samat vilunväreet\nkuin pari tuntia sitten Leppälammen luona. Hän pysähtyi hetkeksi ja\nmietti, eikö olisi parempi mennä johonkin suojamajaansa kuin yöpyä\nminkä tahansa puun juurelle. Taajimman suojakatoksen, jonka Veit\noli kyhännyt pyssynkantaman päähän lasitehtaalta, oli kreivillisen\nmetsästäjän Ulrich Häslerin kömpelö jalka hävittänyt muutama päivä\ntakaperin. Veitin mieleen juolahti, että olisipa somaa, jos samainen\njalka sattuisi tarttumaan Ulrichin omiin ketunrautoihin jossakin\nodottamattomassa paikassa. Mutta viime tunnin tapahtuma painoi hänen\nmieltään niin raskaasti, ettei hän tullut pitemmälti ajatelleeksi\nmetsästäjälle tehtävää kepposta. Levollekin oli vihdoin mentävä, jotta\nolisi nousevana päivänä virkku ja kunnossa, kuten itse oli kehunut.\nOli jo aika -- sillä hän erotti ensimäisen sarastuksen, kun lähimmässä\nmetsän aukeamassa tuli taas näkyviin palanen taivasta. Hänen täytyi\nnukkua, täytyi ainakin saada uneksia, että Elsbeth kuitenkin oli vielä\ntullut hänen syliinsä. Valoisa päivä näyttäköön, onko unelma myöskin\nelettävissä.\n\nMutta aamulla havahtuessaan lyhyestä, lyijynraskaasta unesta Veit\ntunsi aivoissaan rasittavan painostuksen ja jäsenissään sietämättömän\npoltteen. Joku muu kuin tuo uhmaavan toimintatarmoinen lasinpuhaltaja\nolisi katsonut itsensä sairaaksi, mutta Veit peseytyi ja pukeutui kuten\ntavallisesti ja oli viimeisenä lasitehtaalla, missä tapasi toverinsa jo\neineellä. Hän istuutui harvapuheisena heidän seuraansa tuskin vastasi\nheidän kysymyksiinsä. Musta Andreas, joka huolestuneena tarkasteli\nVeitin kasvoja, lausui arvelunaan, etteivät eiliset kekkerit tahi yö\nolleet tehneet hänelle hyvää. Mutta Veit suoristihe ja löi kädellään\npakottavaa rintaansa: \"Ei niin, Antti, ei niin. Mutta sen, joka pitää\nkemuja ja tavoittelee onnea, tulee tehdä työtä kaksin verroin!\" Ja\nsitten hän meni työhuoneeseen ja kävi käsiksi työhön temmaten innollaan\ntoisetkin mukaansa, niin että työnjohtaja huusi hyvillään lasiuunin\nluota: \"Näytit huonolta tullessasi, Veit -- mutta luulen melkein,\nettet osaa olla sairas ensinkään!\" Ja Veit vastasi totisesti: \"Enpä\nosaakaan\", vaikka hänen jokainen huokosensa poltti. Niin kului hikipäin\npuuhatessa, ulkonaisessa ja sisäisessä kuumuudessa, heinäkuun päivä;\ntunnit eivät lentäneet kuten ennen, ne matelivat verkalleen, hitaasti,\nyhä hitaammin, ikäänkuin jäähtyvä lasivirta. Veit piti sanansa; ei\nkoskaan hän ollut puuhannut niin väsymättömästä, tarrautunut työhönsä\nniin lujasti kuin juuri tänään. Mutta ei hän olisi ihmetellyt, vaikka\nolisi puhaltanut viimeisen henkäyksensä johonkin niistä lasipikareista,\njoita syntyi hänen puhaltimestaan. Mitä kiihkeämmin sisäinen\nlevottomuus ajoi häntä ulkoilmaan, sitä uhmaavammin hän suoristihe\ntyötuolillaan ja jupisi joka kerta, kun irroitti kappaleen ja taivutti\nsen suoraksi: \"Minun ei pidä nähdä Elsbethiä koskaan enää!\" eikä\nkuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin hänet; Elsbethin suloiset kasvot\nkatsoivat häneen puolittain kainosti, puolittain rukoilevina, kuten\nviime yönä.\n\nJa kun pitkä, kuuma työpäivä päättyi, sieppasi Veit takkinsa ja\nmurahti vain lyhyesti \"hyvää yötä!\" tovereille, jotka odottivat\nhäneltä tietoa miten ilta oli vietettävä, ja lisäsi sitten vielä\nMustalle Andreaalle: \"Täytyy mennä uimaan, Antti -- ihan palan tänään!\nHuomenna tai ylihuomenna kutsumme taas itsemme Winklarnin kreivin luo\nkalakekkereihin jonkun toisen lammen rannalle.\" Ja sitten hän läksi --\nmiehet näkivät vain, että hän meni pienelle kirkasvetiselle lammelle,\njoka oli tuskin viidensadan askelen päässä lasitehtaan takana.\n\nVeit sukelsi vilpoisaan veteen, ja pari minuuttia tämän kylvyn jälkeen\noli hänellä parempi olo ja hän luuli jo olevansa eilinen Veit. Mutta\ntuskin oli hän ripein askelin lähtenyt liikkeelle, kun jo taas tunsi\npoltteen verissään; hänen ohimojaan jyskytti ja silmissään vilkkui\nkuin valkeita harsoja, jotka hävisivät, kun hän hieraisi silmiään.\nHänen mieleensä jysähti, että hän vielä eilen oli arvellut ennen\nkaatuvansa salaman iskusta kuin tulevansa sairaaksi; tänään hän kysyi\nitseltään, saattoiko ehkä kuume iskeä kuin salama ja syöstä hänet\nmaahan. Jos niin oli laita -- jos hän oli jo hautaan menossa, silloin\nei ollut hetkeäkään hukattava haaveisiin, silloin tuli koota tahtonsa\nja voimansa yhteen. Silloin tuli sen naisen, joka oli halveksinut,\nuhmannut häntä, vielä antaa hänelle hyvitys tuosta entisestä katkerasta\nhetkestä. Suoraa päätä hänen luokseen -- Veit tiesi tapaavansa hänet ja\nnäki edessään hänen sisarensa mökin. Elsbeth kenties odottikin häntä\n-- naiset ovat käsittämättömiä -- mutta vaikka ei niinkään olisi,\ntahtoi Veit nähdä hänet. Elsbeth ei ollut, miehestään ja lapsestaan\nhuolimatta, unhottanut häntä, ja oli viime yönä luopunut oikeudesta\nsaada vielä toistamiseen riistäytyä häneltä irti -- Veit tahtoi temmata\nhänet itselleen ja hänen sylissään sammuttaa kuumeisen janonsa, jota\nhän luuli elämänjanoksi. Ja nyt hän riensi metsätietä pitkin ja halki\nniittyjen ja nurmikoiden kohden Winklarnin kauppalaa, kuten äsken\nmielikuvituksessaan. Elsbethin kasvot ja solakka vartalo olivat hänen\nsilmäinsä edessä, peräytyivät yhä ja houkuttelivat häntä eteenpäin.\n\nHänellä ei ollut aikaa malttaa mieltänsä -- hänen täytyi vain pitää\nhuolta siitä, että pysyi pystyssä, sillä keskellä kuumetta, joka hänet\ntäytti, puistattivat häntä vilunväreet, ja hänen täytyi purra hampaansa\nlujasti yhteen estääkseen niitä lotisemasta. Kerran johtui hänen\nmieleensä ajatus, että hän ehkä saattoi naiselle, jonka luo hän jonkin\npakon ajamana riensi, viedä kuumeen ja kuoleman, jotka tunsi itsessään\nyhä raskaammin. Hän karkoitti sen ajatuksen luotansa kuin paarman,\njoka lenteli hänen polttavan otsansa ympärillä. \"Joutavia! Tuollainen\ntuuli vain huojuttaa minunlaistani miestä -- ei kisko juurineen maasta.\nJa jos niinkin olisi -- miksi pitäisi hänelle käydä paremmin kuin\nminulle?!\" Niin hän yhä läheni kauppalaa. Yli kenttien hän katsoi\ntaaksensa hehkuvaan ilta-aurinkoon, joka laskiessaan valoi veripunaisen\nhohteen yli maailman. Ei hän pysähtynyt miettiäkseen, vaan ainoastaan\nsiksi, että jalat kieltäytyivät kantamasta häntä kauemmaksi. Sitten hän\notti uudestaan vauhtia ja oli hetken kuluttua niiden aitojen luona,\njotka tässä kohden erottivat kymmenkunnan pikkutalon vähäiset puutarhat\ntiestä ja kauppalan-takaisista pelloista. Hän katseli ympärilleen ja\ntähysteli silmillään, jotka olivat taas terävät, vaikka näkivätkin\nkaiken hämärämmin, etsien mökkiä, jonka hän ennen muinoin oli tuntenut\nhyvin, mutta jonka nyt oli puolittain unohtanut. Ympärillä oli iltaisen\nhiljaista, niin hiljaista, että hän kuuli syvät, raskaat hengenvetonsa\nja koetti pidättää niitä. Ja sitten hän kuuli rapinaa, soratiellä\nsipsuttelevia askelia, ja heti sen jälkeen vihreän pensas-aidan\nristikkoveräjältä hiljaista kättentaputusta ja onnellista lapsen\nnaurua, punaisen auringon ja sen alla hohtavan kultapilven aiheuttamaa.\nSinne katsoessaan hän erotti noin kaksivuotiaan, ruskeakiharaisen\nlapsen, joka oli yöpaita yllä pujahtanut puutarhaan ja iloitsi\nväriloisteesta. Ja kun tyttönen nosti silmänsä kohden vierasta miestä,\njoka katseli aidan yli, niin Veit havaitsi, että Elsbeth oli viime\nyönä puhunut totta. Hänen omat silmänsä ne tuossa katsoivat häneen,\neivät tosin levottomina ja kuumeisina, vaan kirkkaina, lapsellisina,\nluottavaisina. Pienokainen tarttui kätösillään veräjään ja koetti\navata sitä. \"Tahdotko äidin luokse, mies?\" kysyi lapsi. \"Hän on tuolla\ntuvassa, mutta on ollut koko päivän kipeänä.\"\n\nVeit auttoi veräjän avaamisessa ja astui pieneen puutarhaan,\nkorkeakasvuisen, punaterttuisen viinimarjapensaan taakse. Täältä hän\nsaattoi avatun lasioven ja avointen ikkunain kautta nähdä matalaan\nhuoneeseen ja hän tunsi kalpean, nuoren naisen, joka uneksivan\nnäköisenä istui korituolissa ja joka, mitä näkikin, ei nähnyt silmiensä\nedessä olevaa puutarhaa, ei lastansa eikä miestä, joka oli laskenut\noikean kätensä pikku tytön päälaelle. Siinä oli se nainen, jonka\nluokse sisäinen pakko oli Veitiä ajanut. Hän tiesi tällä hetkellä\nyhtä varmasti kuin aurinko illalla laskee, että jos hän nyt astuisi\nElsbethin eteen ja painaisi hänet vasten rintaansa kuten viime yönä,\nniin tällä ei olisi voimaa kieltäytyä häneltä. Hänessä kytevä hehku\nleimahtaisi liekiksi, joka pakostakin polttaisi tuon naisen. Hänen\nkatseensa ahmivat salaa nuoren vaimon solakkaa ruumista, hiljaisia\nliikkeitä. Sillävälin koettivat lapsen kätöset silittää Veitin ruskeaa\nvasenta kättä, hän riistihe irti tuon sisässä-istujan kuvasta ja katsoi\nalas pienokaiseen kysyen: \"Mikä on nimesi, tyttönen?\"\n\n\"Pikku-Elsbeth\", vastasi lapsi. \"Äiti on Iso-Elsbeth -- hänen pitää\ntulla terveeksi taas. Tule sanomaan hyvää iltaa hänelle!\"\n\nSelvemmin kuin ennen Veit tunsi tällä hetkellä kuumeenväristyksiä\nruumiissaan. Entistä valtavammin iski häneen hämärä pelko, että\nhän tuottaa Elsbethille kurjuuden, turmion ja kuoleman, jos astuu\naskelenkaan edemmäksi, ja puolittain vihaisesti hän jupisi itsekseen:\n\"Maailma pyörii, ja minä huomaan vasta nyt, ettei aina voi ylinnä\nkeikkua. Mutta tuo tuolla sisällä on varannut itselleen riittävän\ntukikohdan: ensin se oli kuollut isä, nyt se on elävä lapsi.\"\n\nRajun päättäväisesti hän kiskaisi auki takkinsa ja liivinsä,\notti kaulastaan piilossa kantamansa vitjat, jotka olivat tehdyt\nhopearenkaisiin kiinnitetyistä kultarahoista, ja ripusti ne\nlapsen kaulaan lausuen: \"Sano äidillesi, Pikku-Elsbeth, että Veit\nlasinpuhaltaja oli täällä sanomassa hyvää yötä ainiaaksi. Jumala\nsuojelkoon sinua, Pikku-Elsbeth. Vitjat saat pitää. Veit setä on\nkuollut -- Veit setä ei tarvitse enää mitään!\"\n\nJa äkillisellä harppauksella, välittämättä kuinka paljon lapsi, joka\nsäikkyen hänen rajua liikettänsä kirkaisi, ymmärsi hänen puheestaan,\nhän syöksyi puutarhasta ja pois juostessaan puhui itsekseen: \"Minuun\niski salama -- maailma pyörii, ja minä olen alhaalla, alhaalla\nsyvyydessä.\" Hän ei kuullut, kuinka Elsbeth rouva, jonka lapsen itku\nsäikytti liikkeelle, huuteli hänen nimeään hänen jälkeensä. Kuten\nhaavoitettu hirvi hän kiiti kohden Schwarzhofin metsää -- päästäkseen\nviimeiset voimansa ponnistamalla johonkin niistä suojamajoista, joita\nhänen oli tapana kesäksi kyhätä itselleen sinne-tänne. \"Kultapuron\nviereiseen\", voihkasi hän itsekseen. Ja sitten välähti hänen\naivoissaan: \"Aivan hyvä, tuli mitä tuli. Sanoinhan eilen, että sorrun\njohonkin suureen paloon! Elämän rahtunen täytyy aina maksaa sitä\nkalliimmin, mitä kauemmin se kestää. Kuolla tosin tahdon mutta en\nmenehtyä janoon!\" -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe etsivät Veit hurjapäätä seuraavan päivän aamunkoitteesta aina\ntoisen päivän puoliväliin asti: tullireviisorin rouva Deggendorfer,\nhänen sisarensa, Oberviechtachin lääkäri sekä työnjohtaja ja\ntoverit Katariinantehtaalta. Vihdoin punatukkainen Sebald muisti\nKultapuron partaalla olevan majan. Sieltä löydettiin lasinpuhaltaja\npähkinänvesoista palmikoidun katoksen alta kuolleena makaamassa\npehmeällä sammalvuoteella, jonka hän oli aikaisemmin valmistanut\nitselleen. Sydämenhalvaus oli kohdannut häntä keskellä kuumetta.\nLääkäri totesi, että hän oli kuollut jo neljäkolmatta tuntia\nsitten. \"Hän oli kaiketi hurja mies, jolla lisäksi oli säännötön\nsydämentykintä\", sanoi hän järjestäessään pientä saattoa, jossa\nLeppälammen toverit kantoivat vainajan pois.\n\nSaattueen taakse jäi kalpea nainen, joka syvissä, tuskallisissa\nmietteissään puhui itsekseen: \"Tai oli muitten sydämentykintä liika\nlaimeata hänelle!\"\n\n\n\n\nAlppijoen partaalla.\n\n\nRamsaun kylästä, joka hiljaisena ja vihantana lepää Berchtesgadenin\nalppien jättiläisvuorten välissä, johtaa jalkapolku Wimbachin rotkoon.\n\nMitä lähemmäksi kulkija tulee sen kallioseiniä, sitä kapeammaksi\nkäy polku. Jäätävä kylmyys huokuu sieltä vastaan helteisimpänäkin\nkesäpäivänä. Kun viimeinen mutka on sivuutettu, on edessä kaksi jylhää\nkallioryhmää, jotka ovat työntyneet niin likelle toisiaan, että jää\ntilaa vain polulle ja ryöppyisälle vuorijoelle, joka lukemattomina\npieninä putouksina ja pyörteinä ryntää jylisten ja vaahtoisena\nkorkeiden ruskeiden jyrkänteiden välitse. Jokaisesta kallioseinän\nhalkeamasta syöksyy esiin rotkoa kattavien pensaiden läpi tunkeutuvassa\nniukassa vaaleanvihreässä valossa vain kohisevia ryöppyjä ja sihisevää\nvaahtoa; ei missään näe kirkasta vedenpintaa. Muutamia tuhansia askelia\nkulkee polku pitkin kosteata, hämyistä, kylmää vuorensolaa, missä\nveden pauhu tukahuttaa kaikki muut äänet. Loitompana leviää Wimbachin\nrotko laaksoniityksi. Ramsaun asukkaat ja heidän naapurinsa ovat hyvin\ntottuneita tuohon kaitaan polkuun ja kulkevat sitä kuten muutakin\ntietä sekä päivällä että yöllä. Mutta harvoin he panevat aikaa rotkon\ntarjooman ihmeellisen näytelmän katselemiseen.\n\nUntersteinin opettajakin, joka tänään, kirkkaana, auringonpaisteisena\nelokuun aamuna, teki kävelymatkan Hirvikukkulalle ja kulki Wimbachin\nrotkon kautta, astui jotenkin kiireesti ja pysähtyi vain erikoisen\nkomeiden putousten kohdalle. Olipa hänellä senvuoksi syytäkin\nihmetykseensä, kun näki keskellä kapeata polkua märän käsipuun yli\nkumartuneen miehen, joka liikkumatta tuijotti alas kuohuihin. Tuokiossa\nhän tunsi tuon harmaatakkisen olennon, jolla oli päässä maan tavan\nmukaan vuorikauriin parralla ja kukon sulilla koristettu musta suippo\nhattu, Ramsaun nuoreksi metsänvartiaksi Ambrosiksi. Tämä näytti\nvarhain aamulla laskeuneen alas vuorilta ampumasta, niin valvoneen\nnäköinen hän oli eikä ensinkään juhla-asussa. Metsänvartian läntällensä\ntallatut kengät, tahraiset sukat ja likaiset, paljaat polvet, ryttyinen\ntakki ja rähjääntynyt hattu pistivät sitä enemmän untersteinilaisen\nsilmään, kun hän oli nähnyt Ambrosin palaavan monelta metsäretkeltä\nsiistinä ja komeana. Mutta lähemmäksi tultuaan hän, nähdessään\nmetsänvartian väsyneet, kalpeat kasvot, säikähti vielä enemmän kuin\näsken oli kummastellut hänen asuansa. Ambros tuijotti liikkumatonna\nsyvyyteen eikä huomannut tulijaa, vaikka opettaja astui lujasti pitkin\nkalliopaasia. Vasta tuntiessaan tulijan käden kosketuksen metsänvartia\nsäpsähti ja pyyhkäisi kädellään kasvoiltansa vesipisarat, joita\nkuohuvasta putouksesta oli niille pärskynyt.\n\n\"Hyvää huomenta, opettaja!\" sanoi hän hieman hämillään. \"Mistä tulette\nja mitä täällä kuljeksitte?\"\n\n\"Samaa mielisin kysyä teiltä, Ambros\", kuului vastaus. \"Lojutte siinä\nkuin mikä tullinkantaja sulkien ihmisiltä polun. Mitä teette rotkossa?\nLaittautukaa kotianne; on jo kahdesti soitettu messuun.\"\n\nAmbros kääntyi puolittain poispäin.\n\nOpettaja ei varmasti tiennyt, pyyhkikö hän jälleen putouksen pisaroita\nvai kyyneliäkö, jotka valuivat pitkin ahavoituneita, parrakkaita\nkasvoja. Oli miten oli, mies suoristihe ja virkkoi uhmaavin ilmein:\n\n\"Vesi kiehtoo minua. Ettekö luule, herra Joseph, että tuolla alhaalla\non rauhaisaa levätä?\"\n\nTodenteolla suuttuneena tarttui nuori opettaja metsänvartian\nkäsivarteen ja ravisti jäykkänä seisovaa miestä voimainsa takaa.\nNuhtelevalla äänellä hän sanoi:\n\n\"Oletteko täysijärkinen, Ambros? Oletteko mies? Rukoilkaa pyhimystänne\nsaadaksenne anteeksi tämän synnin! Teillä on häijy vaimo, kuten\nsanotaan. Onko hän niin peräti vienyt teiltä rohkeuden, että luulette\npelin olevan ihan menetetyn, jotta ei muuta kuin anna mennä sielun\nsuoraa päätä paholaiselle? Onko kotonanne hullusti asiat? Hankkikaa\nrauha itsellenne tai kantakaa ristinne kärsivällisesti! Mutta älkää\nenää laskeko suustanne moisia puheita ja karttakaa tätä polkua, missä\nteitä paha väijyy! Miksi otitte sahamyllärin Vevan? Ettehän olisi\nkuninkaan leivässä ollut niiden muutamien guldenien tarpeessa!\"\n\n\"Noin älkää puhuko\", vastasi metsänvartia painokkaasti. \"Näytänkö minä\nmieheltä, joka on kosinut rahoja? Ja kun vaimoni ajaa minut paholaisen\nluo, pitää hänellä toki olla minuun muuta valtaa kuin myötäjäisensä! Ei\nolisi teidän pitänyt niin sanoa, herra Joseph, -- muutenkin on taakkani\njo ylen raskas. Ei tarvitsisi kenenkään hämmentää päätäni enempää! Hyvä\nherra, kun miehellä on kotonaan kuolemansairas lapsi eikä hän voi pysyä\nhuoneessaan, kun vaimo ajaa ulos solvauksin ja pilkkasanoin -- herra\njumala, eikö silloin ole paras syöksyä tuosta alas?\"\n\nNuoren metsänvartian kalpeat kasvot olivat punehtuneet, raukeat silmät\nalkaneet säkenöidä; voimakas, harteva mies seisoi miltei uhkamielisenä\nUntersteinin opettajan edessä. Mutta hän suostui kuitenkin kävelemään\nkaitaa polkua eteenpäin, kun toinen pelottomasti häntä kehotti sanoen:\n\n\"Tulkaa ulos Jumalan kirkkaaseen päivänvaloon, jotta synkät ajatuksenne\nhaihtuvat! Kertokaa minulle kärsimyksestänne, jos se voi keventää\nmieltänne! Täällä ei teillä ole mitään tekemistä. Oikean metsästäjän ei\npitäisi milloinkaan tulla Wimbachin rotkoon.\"\n\n\"Oikein sanottu, koulumestari! Minun ei olisi pitänyt koskaan tulla\ntänne. Se olisi ollut parempi minulle ja Vevalle\", vastasi metsänvartia\nja läksi päättävästi astumaan edellä. Opettaja olikin jo alkanut\nväristä vilusta kosteiden, synkkien vuorenseinien välissä.\n\nHe saapuivat pian rotkon suulle. Metsäniitty, johon Wimbachin rotko\npäättyi, helotti valossa, joka tuntui kaksin verroin virkistävältä\nkosteasta, pimeästä rotkosta tullessa. Aamu läheni puoltapäivää,\nauringonsäteet kultasivat vuorenseiniä ja lakeutta, jolla Ambros ja\nopettaja nyt seisoivat. Kallioiden teräväpykäleiset ääripiirteet\nsiintivät sinisinä. Kedolla hyöri ja pyöri tuhansittain eläviä olioita,\nlinnuista satalukuisiin hyönteisiin asti. Joseph, opettaja, hengähti\nsyvään, mutta Ambros polki maata uuden levottomuudenpuuskan valtaamana.\n\n\"Teidän olisi pitänyt jättää minut sinne! Ei käy laatuun, että tulen\njälleen tänne. Tietysti pidätte minua perin kurjana ja turmeltuneena.\nMutta katsokaahan, tämä on sama paikka, missä olen kerran seisonut\nVevan rinnalla ja luullut voivani nauraa vaikkapa teidän rikkaalle\nArco kreivillenne. Onnesta ja riemusta jyskytti sydämeni silloin,\nvaikka olisi pitänyt tietämäni, ettei minulle ollut enää mitään onnea\nmaailmassa sen jälkeen, mitä tapahtui tuolla rotkossa.\"\n\n\"Puhukaa toki ihmisten lailla järkevästi ja niin että voi käsittää mitä\ntarkoitatte!\" vastasi hänelle Joseph herra hieman kärsimättömästi.\n\"Tahdon mielelläni kuunnella ja lohduttaa teitä, mikäli suinkin voin.\nMutta ensin pitää minun saada tietää, missä on vika. Vaimossanne ja\nteissä! Kun valjaat sotkeutuvat, niin toinen juhta kiskoo sinne, toinen\ntänne.\"\n\n\"Niin onkin!\" huudahti Ambros kiihkeästi ja heittihe perin uupuneena\nkedolle, nojaten päätään ja käsiään muutamaan niistä lukuisista\nkallionlohkareista, joita oli hajallaan siellä-täällä. \"Minä tein\nalun ja Veva tulee lopettamaan. Sillä tällaista ei voi jatkua! Ette\ntiedä siitä mitään -- Martinpäivänä tulee vasta vuosi kuluneeksi siitä\nkuin tulitte Untersteiniin. Nähkääs, herra Joseph, en ole aina ollut\ntällainen retkale, jolle maailma on yhdentekevä, ja kolme vuotta sitten\nei sunnuntaiaurinko milloinkaan olisi nähnyt minua sellaisena kuin te\nnyt näette minut. Ramsaussa joka paikassa ja vuoristossa, uljasten\nmetsämiesten parissa, kaikkialla olin kuin kotonani, ja kaikissa\ntansseissa aina sanottiin: 'Joko vihdoin tulee se riedingiläinen?\nTerve, terve, Ambros!' Sain valita tytöistä sievimmät, ja iloa riitti\nyltäkyllin. Niin meni aika ja tuli Bartholomeuksen kirkkojuhla, missä\nensi kerran näin sahamyllärin Vevan. Sievä ja siisti hän on vielä\nnytkin, mutta miltä hän silloin näytti, sitä en osaa teille kertoa.\nEn tahtonut enää muista ympärillä olevista tietää mitään, ja milloin\nhän ei tanssinut kanssani, seisoin syrjässä ahmien häntä silmilläni.\nFranssi, meripoika, tuumi, että minä katsoin Genovevaa kuten\nvuorikaurista, jonka aioin ampua. Jotain sentapaista se olikin, paitsi\nettä minä se olin ammuttu enkä kyennyt maksamaan takaisin. Kyllähän\ntyttö mielellään tanssi kanssani ja hymyilikin minulle ystävällisesti,\nmutta enempää ei hänen mieleensä juolahtanut tehdä. Minä käyttäydyin\nmelkein kuin hupsu, tahdoin jo heti ensi päivästä nimittää häntä\nkullakseni. Nauroivat sitä ihmiset ihan kilvalla. Jo ennen iltaa\nmenin vuoren yli Ramsaun kylään ja vannoin, etten jalallanikaan astu\nsahalle enkä muuanne, missä saattaisin tavata Vevan tai hänen isänsä.\nTahtoisinpa, että olisin pitänyt valani, tämän tai erään toisen, jonka\ntein. Mutta en pitänyt niitä, vaan asetuin tytön tielle ja osoitin\nrakkauttani kaikin tavoin. Aloin pukeutua komeasti ja panna sulkia\nhattuuni, niin että ihan sitä kummasteltiin, ja mieluummin olin vailla\nsyötävää kuin ilman hopeista vyösolkea. Ja sitten Genoveva alkoi käydä\nystävälliseksi minulle; sahamylläri nauroi, mutta minä huomasin hänen\nnäöstään, että kunhan vain olen tytöstä varma, niin isästä ei tällä\nkertaa ole estettä. Kävin yhä kiihkeämmäksi, rakkaus kulutti minua,\nja siihen aikaan minun täytyi pitää hyvänäni monta kovaa läksytystä,\njoita sain metsäherralta. Kaikki oli minusta samantekevää, ajattelinhan\nvain Vevaa, ja monesti katselin ympärilleni mökissäni tuumien tulleeko\nse häntä miellyttämään. Niin pitkälle ei sentään vielä päästy moniin\naikoihin; Veva oli perin oikullinen, ja ihan vihloi sydäntäni, kun\nhän toisinaan katsoi minuun niin veitikkamaisen rakkaasti, että olin\nsuoraa päätä kaulaan kapsahtaa, ja toisena päivänä taas murjotti synkin\nkasvoin. Kidutin itseäni, hätäilin ja tuskailin, niin että lopulta\nolin näöltäni kuin munkki -- laiha munkki nimittäin -- enkä niin kuin\nmetsänkävijä. Mutta Veva vain lauleli:\n\n    \"Metsämiest' äl' usko, tyttö,\n    pettävä on kieli sillä,\n    kymmenesti kun lupasi,\n    kymmenesti valhetteli.\n\n\"Ja muuta semmoista, herra Joseph, niin että monta kertaa en tiennyt,\ntuliko nauraa vaiko iskeä tulikuuma päänsä seinään. Ja sitten tuli se,\nminkä ei olisi koskaan pitänyt tulla.\n\n\"Se tapahtui eräänä sunnuntaina. Tiesin, että Veva aikoi käydä tätinsä,\nvanhan metsänhoitajan emännän luona, jonka asunnon katto näkyy tuolla\nkuusikon takana, ja arvasin hänen menevän lyhintä tietä rotkon kautta.\nMinä siis asetun väijyksiin ja vannon itsekseni, etten hänettä poistu\npaikalta elävänä. Niin pidän vahtia aamusta varhaisesta puolipäivän\npaikkeille. Silloin näen hänen tulevan. Minulla on kuin paha omatunto;\nperäydyn yhä kauemmaksi, kunnes joudun noiden kallioseinien väliin. Ja\nkuullessani joka puolelta veden kohinaa ja pauhua tunnen meneväni ihan\npyörälle. Mutta Veva astuu mitään aavistamatta polkua pitkin, eikä hän\nikinä ole ollut kauniimpi kuin tuona sunnuntaiaamuna. Punainen hame\nja liivi, ruusuilla koristettu hattu ja paksut hopeiset kaulaketjut\nsopivat hänelle erinomaisesti; mutta musta tukka ja silmät ne minut\nlumosivat. No niin, hän tulee, huudahtaa äkkiä, sillä hän näkee minut,\nmelkein samassa paikassa, missä te minut tapasitte tänään. Siinä minä\nseisoin tolkutonna, saamatta sanaa suustani; se mitä tahdoin sanoa,\nkuristi kurkkuani. Mutta hän, nähdessään minun seisovan jäykkänä kuin\npyssynpiippu, tulee ihan rohkeasti kohti ja kysyy ivallisella äänellä:\n'Tie-rahaako siinä kannatte, metsänvartia, vai onko tuolla ulkona\nliika lämmin?' Kun tämän kuulen, on kuin vihloisi tulinen tuska, ja\nminusta tuntuu olevan parasta tehdä heti loppu. Tartun polun käsipuuhun\n'Veva', huudan, 'jollet minusta huoli, niin sano se heti paikalla!\nEnnen hyppään koskeen kuin elän ilman sinua.' Ja niin todellakin aioin\ntehdä -- mutta Jumala on minua rangaissut siitä rikoksesta. Sillä\nVeva kirkaisi vain: 'Jeesus Maria!' -- ja juuri kun aion hypätä, näen\nallani vihreän pyörteen ammottavan nielun; päätäni huimaa, tarraudun\nlujemmin käsipuuhun ja painan jalkani kalliota vasten. En voinut\ntehdä sitä syntiä, ja onnetonta oli, että olin uhannut. Sillä Veva,\nvieläkin vavisten, päästi heleän naurun ja vielä toisenkin, niin että\nse vihlaisi kuin pyssyn luoti lävitseni. Silloin olisin hypännyt, mutta\nhän, yhä nauraen, tarttuu käsivarteeni, tunnen hänen suudelmansa,\ntahdon riemusta huudahtaa, mutta en saa ääntäkään kuuluviin. Tahdotonna\nannoin kuljettaa itseni pitkin polkua ja tulin päivän valoon kuin\nhuumaantuneena. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin kuin nyt, maailma\nsäihkyi ja kimalteli kuten alpit tuolla. Syleilin Vevaa, joka oli hellä\nja sanoi minua pahaksi pojaksi, kun muka niin säikäytin hänet; olihan\nhän muka aina ollut minulle hyvä ja tahtoi edelleenkin olla. Silloin\nsuutelin häntä jälleen ja olin miltei mieletön riemusta. Mutta minuun\njäi kuitenkin jäljelle jokin tuska, ikäänkuin olisin loukannut itseni\nrotkossa. Veva puheli pelkkiä hyväileviä sanoja, ja niin saavuimme\nkuten ainakin kaksi rakastavaista metsänhoitajan talon tienoille.\nMutta syvällä mielessäni haudoin hänen äskeistä nauruansa ja tuumin,\nettä milloin tahansa saattoi joku tulla vastaan ja sanoa: 'Kerskuri\nja suunpieksäjä sinä olet, Ambros! Puhut, että hyppäät koskeen, mutta\njätät itsellesi koreasti peräytymisaikaa.' Ja sitä mietin, kun Vevan\nrinnalla istuin niityllä ja kävelin metsässä, vaikka oikeastaan\nmieleni oli kuin autuaitten. Olisi vaikka kuningas ratsastanut ohi,\nen olisi häntä kadehtinut. Kun sitten kävimme metsänhoitajan luona ja\nolimme selittäneet asiamme, pakistiin yhtä ja toista. Metsänhoitaja\nosoittaa vanhaa metsärenkiä, joka on monet vuodet asustanut järven\ntoisella puolen. Hän on menettänyt kaksi sormeaan, ja metsänhoitaja\nkertoo Vevalle ja minulle, että se oli tapahtunut sodan aikaan\n-- 'tiedättehän, vuonna yhdeksän; kun tyrolilaiset tunkeutuivat\nHirvikukkulan yli, tahtoivat he viedä hänet mukanaan ja väkisin panna\nomaan nostoväkeensä, hän kun oli hyvä ampuja. Mutta mies oli kelpo\nbaijerilainen, ja kun he eivät heittäneet häntä rauhaan, tempasi\nhän metsästyspuukkonsa ja viilsi kaksi sormeaan poikki.' Semmoista\nmetsänhoitaja meille kertoo ja lisää nauraen, että mies teki viisaasti;\nsiitä teosta hän on saanut kiitokset maakunnan-oikeudelta eikä hänen\ntarvinnut kolme vuotta myöhemmin paleltua kuoliaaksi Venäjällä. Minä\nvastustan ja sanon, että on synti ja häpeä ihmisen silpoa itseään;\nmutta Veva nauraa: 'Eikö totta, Ambros, sitä et sinä olisi koskaan\ntehnyt?' Semmoista oli tänä ensimäisenä päivänä, kun olimme kihloissa,\nja sitä jatkui. En tahdo viivyttää teitä tällä surkealla tarinalla,\nkertomalla miten Veva kävi yhä pilkallisemmaksi ja alituiseen osoitti,\nettei rohkeuteni hänestä ollut kolikonkaan arvoinen. Kun menimme\ntansseihin ja naapurikylien pojat alkoivat liiaksi remuta, niin että\nminä nousin heitä asettamaan ja puhuin selkään-antamisesta, niin kuulin\nVevan virkkavan aivan ääneen: 'Joutavia, hän uhkailee, mutta ei koskaan\ntee mitään.' Ja silloin hurjistuin ja riehuessani iskin ammottavia\nhaavoja, ja monen julman tappelun aiheuttajana on Veva ollut. Oli\nmelkein kuin me kumpikaan emme olisi saaneet mielestämme poistumaan\nmuistoa tuosta Wimbachin rotkon tapauksesta. Milloin yllätin minä Vevan\nsiitä, milloin hän minut. Ja sitten kuljimme rinnakkain kuten kaksi\nihmistä, joilla on paha omatunto -- tai Veva purskahti taas äkkiä\nnauruun ja huusi: 'Katsokaas, siinä on mies, joka rakkaudesta syöksyy\npäistikkaa koskeen!' Ja kun hän välistä lasketti sellaisia sanoja\nkotonaankin, tuli isän ja serkkujen ja tätien kasvoille sellainen ilme,\nettä minun taas teki mieli ruveta riehumaan ja huitomaan ympärilleni.\nÄlkää sentään ajatelko, että aina oli tällaista. Ei, Veva oli toiste\ntaas niin herttainen kuin mikään tyttö tässä maailmassa voi olla,\nniin että minä unhotin kaiken ja ajattelin vain sitä onnea, että\nsaan hänet vaimokseni. Saatte uskoa, herra Joseph, ettei ole näillä\nmailla vuosikausiin ollut semmoista riemua kuin meidän hääpäivänämme.\nSahamylläri valmisti oikein komeat häät, antoipa myötäjäisiksikin pari\nsataa guldenia. Tästä kaikesta olisin tietysti ollut kiitollinen, ellei\nhän juuri illalla olisi sanonut minulle: 'No, Ambros, nyt olet saanut\nVevan, ja koska lupaat pitää häntä hyvänä, niin pidäkin sanasi paremmin\nkuin Wimbachin rotkossa.' Sitä oli vaikea kuunnella, mutta nielin\nkatkeruuteni, sillä en tahtonut riidellä kauneimpana päivänäni. Sitten\naloimme asua yhdessä; en tohdi ajatellakaan, kuinka hyvin kaikki olisi\nvoinut meillä olla ja kuinka me sentään tärvelimme jokaisen iloisen\npäivän, pirstoimme jokaisen oikean riemun niinkuin kuivan puun. Hyvä\nJumala, Veva ei voi ikinä vastata siitä, miten hän on kohdellut minua!\nOlen aina ollut hänen käskettävänään; rakkaudesta olisin tehnyt mitä\nhyvänsä. Mutta paha henki ei jättänyt häntä rauhaan. Mitä ikinä olen\ntoimittanut tai tahtonut, aina hän on ivallisesti puuttunut siihen ja\nsanonut: 'Sinussa muka olisi miestä! Et sinä sitä kuitenkaan ikinä\ntee!' Ja monta asiaa minun onkin ollut mahdoton tehdä pelkästään\nsiitä syystä, että hän on tuolla tavoin puuttunut niihin ja häijysti\nsoimannut minua. Yhä selvemmin olen tullut huomaamaan, että hän on\nkerran nähnyt minun pelkäävän henkeäni. Mutta semmoinen on järjestys\nmaailmassa, että vaimo saa ajatella miehestään mitä hyvänsä paitsi\nsitä, että hän on heikko. Ja jos mies kerrankaan on siinä suhteessa\nhairahtunut, on parempi, että hänestä heti tulee murhaaja kuin että\nhänen vaimonsa joka päivä ajattelee hänen olevan tyhjänpuhujan ja\nsaamattoman.\"\n\nOpettaja, jolle Ambrosin kertomus ilmeisesti kävi yhä\nvastenmielisemmäksi, yritti näiden sanojen jälkeen puuttua nuhtelevasti\npuheeseen. Mutta metsänvartia ei antanut keskeyttää itseään, vaan\ntorjui hyvin tarmokkaalla kädenliikkeellä kaikki vastaväitteet. Tähän\nasti hän oli, yhäti kallionlohkareeseen nojaten, puolittain loikonut\nmaassa, mutta nyt hän karkasi pystyyn ja seisoi hämmästyneen kuulijansa\nedessä kädet nyrkissä ja kasvoilla äskeinen uhma.\n\n\"Sanon teille\", huusi hän käheäksi käyneellä äänellä, \"että tätä\nkärsimystä on mahdoton enää kestää! Onko minulla ollut mitään iloa\npojastani, jonka Veva on minulle synnyttänyt? Eivätkö kotini ja\nvaimoni ole tulleet minulle katkeruuden tuottajiksi? Aamusta iltaan\nolen samoillut metsissä ja vuorilla, ja kotia tullessani olen aina\nsaanut pelätä, että vaimoni taas kertoo minulle samoja juttuja, joilla\nitse olen ihan tarpeeksi kiduttanut itseäni joka kerta, kun tieni on\nsattunut Wimbachin rotkoon. Mieluummin olen pakoteillä, vuoteessa tai\ntuopin ääressä ravintolassa. Ja poikani on varttunut, on jo kohta\nvuoden ikäinen, mutta tuskin tunnen häntä! Kolme päivää sitten hän\nsairastui; Berchtesgadenin tohtori kävi ja katsoi häntä, noin vain\nsilmillään, kuten ne tekevät, kun viisaus loppuu. Ja tuskassani pikku\nMaxin tähden rukoilin Jumalaa ja kaikkia pyhiä, että he jättäisivät\nlapsen minulle. Silloin astuu eteeni Veva, joka on itkenyt nurkassa,\nja kiljaisee: 'Mitä sinä pojasta piittaat? Tuskin olet silmääsi luonut\nhäneen koko aikana, kun hän on ollut olemassa!' Herra Joseph, sen siitä\nsain, että vain rakkaan rauhan nimessä olin pysytellyt kotoa poissa.\nOlinpa vähällä kiivastua, mutta huomasin ajoissa, että vaimoni juuri\nsitä odotti. Siksi vielä kerran nielin katkeruuteni, mutta enempää en\nkestä, en jumal'auta, ja jos poikani kuolee tai Veva etsii riitaa, niin\nkäy hullusti! Herra Jumala!\"\n\nAmbros seisoi vielä hetken jäykkänä ja suorana; sitten hän yhtäkkiä\nhypähti ja poistui tasaisin, nopein askelin.\n\nOpettaja, joka oli vielä kerran katsonut häntä kasvoihin, epäröi\nhetken, eikö velvollisuus ehkä vaatinut seuraamaan miestä. Mutta\nkävelyretki Hirvikukkulalle viehätti häntä liian paljon, ja rauhoittaen\nitseään sillä, ettei kai sentään voinut tapahtua mitään kummempaa\nja ettei hänestä Ambrosin kotona olisi suurtakaan hyötyä, hän pääsi\nhelposti epäilyksestään. Hän siis jatkoi matkaansa, mutta ei kuitenkaan\nvoinut olla ajattelematta metsänvartiaa vaeltaessaan järven ohi\npihkantuoksuisessa havumetsässä kohden päämääräänsä.\n\nMutta päästyään opettajan näkyvistä metsänvartia Ambros muutti nopean\nkäyntinsä hurjaksi juoksuksi. Hän lensi pitkin laaksotietä mökkiänsä\nkohti, niin että kirkkoväki oikealla ja vasemmalla jäi kummastellen\nkatselemaan tuota jumalatonta juoksijaa, joka ei kuitenkaan näyttänyt\nlainkaan lystikkäältä. Vasta ihan asuntonsa lähelle ehdittyään\nmetsänvartia malttoi mielensä ja ikäänkuin tyyntyäkseen tahi saadakseen\njonkun hyvän ajatuksen jäi seisomaan viimeisen pyökin luo, jonka\nrunkoon oli kiinnitetty koruton Maariankuva. Hän otti hatun päästään,\nmutisi rukouksensa ja astui mielestään tyynenä mökkiinsä.\n\nHän astui tupaan, missä oli vain vähän kapineita. Hänen ensimäinen\nkatseensa lensi nurkkaan, missä lapsen kätkyt oli. Hänen vaimonsa\nGenoveva oli kumartuneena kätkyen yli. Nuoren naisen mustat letit\nriippuivat valtoiminaan puoleksi palmikoituina, esiliina oli sitaistu\nhöllästi vyötäisille, -- näkyi, että hän oli ollut pukeutumassa\nkirkkoon mennäkseen, mutta lapsi oli keskeyttänyt hänet. Mies astui\nvarpaisillaan lähemmäksi; vaimo loi valvoneet, punehtuneet silmänsä\nylös -- ivallinen hymy vilahti melkein silmänräpäyksessä hänen\nkasvoillaan. Häntä olisi muuten täytynyt sanoa miltei kauniiksi, mutta\nuhmaava suu teki sen, että hänen kasvoissaan oli jotakin kovaa. Hänen\nhymynsä nähdessään Ambros kalpeni. Äsken hän vielä oli huoneeseen\nastuessaan ollut häpeästä punainen muistellessaan epätoivoaan, viime\nyötä ja tätä aamua. Nyt hänestä tuntui, kuin jäinen käsi painautuisi\nhänen kasvoilleen, ja heti kävi silmissä kaikki taas yhtä sumuiseksi\nkuin ennenkin. Vain konemaisesti hän läheni kätkyttä.\n\n\"Kapakassako olit yön?\" kysyi Genoveva.\n\n\"Näytänkö juopuneelta?\" vastasi metsänvartia katkerasti.\n\nKatseltuaan häntä kiireestä kantapäähän nuori vaimo tunsi hänen sanansa\ntosiksi. Hän kääntyi taas lapseen päin, ja sitä katsellessa hänen\näänensä kävi miltei soinnuttomaksi.\n\n\"Pojan laita on huonosti. Tohtori kävi täällä taas ja arveli, ettei\nlapsella enää ole pitkää aikaa elettävänä.\"\n\nPuolittain tukahdutettu \"Jeesus Maria!\" oli Ambrosin ainoa vastaus.\nHän polvistui kätkyen ääreen; kuumesairas lapsi äänteli tuontuostakin\nvalittavasti unissaan. Pää painettuna tuskallisesti vasten pikku\nvuoteen reunaa oli mies polvillaan maassa; toisella puolen oli Genoveva\nkumartuneena ja kuunteli jännittyneenä ja levottomana lapsen jokaista\nhengenvetoa. Heidän päänsä miltei koskettivat toisiaan, heidän raskaat\nhengähdyksensä ja pidätetyt huokauksensa yhtyivät. Keskipäivän aurinko\npaistoi huoneeseen, ilma oli siellä ummehtunut ja painostava. Niin\nkului tunti tai enemmänkin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, eikä\nkukaan, joka näki heidän yksimielisen tuskansa, olisi voinut aavistaa,\nmikä juopa oli olemassa heidän sielujensa välillä.\n\nNuori vaimo katkaisi ensiksi vaitiolon. Hiljaisella, äskeistä\nvienommalla äänellä hän sanoi:\n\n\"Hän nukkuu paremmin kuin viime yönä. Hänellä ei varmaankaan ole enää\nyhtä kovia tuskia. Kenties hän ei kuolekaan.\"\n\nSynkistä mietteistään havahtuen Ambros nousi äkisti, loi vaimoonsa ja\nlapseensa hämmentyneen katseen ja sanoi:\n\n\"Jos Max kuolee, en minäkään voi jäädä elämään! Parasta siis olisi\ntehdä loppu heti!\"\n\nGenoveva katsoi mieheensä. Syystä kyllä välähti hänen kasvoillaan\nsuuttumus. \"Ja miten käy minun sitten?\" oli hän vähällä kysyä. Kunpa\nhän olisikin tehnyt sen! Mutta jo tuokion kuluttua väikkyi hänen\npuoliavoimilla huulillaan äskeinen pilkallinen hymy; pari kolme kertaa\nhän näytti nielevän vastauksensa, mutta virkahti sitten ääneen,\nkylmästi ja terävästi:\n\n\"Älä puhu niin hurjasti, et sitä kuitenkaan tee!\"\n\nSeuraavassa tuokiossa hän olisi ottanut takaisin sanansa, niin\npelottava oli niiden vaikutus. Ambros karkasi pystyyn, niin että lapsi\nparahtaen heräsi, jokainen veripisara pakeni hänen kasvoiltaan, hänen\nsilmänsä säkenöivät hurjan päättäväisesti, ja käheällä äänellä hän\nhuudahti vaimolleen:\n\n\"Niinkö? Kohta tulet toisiin ajatuksiin!\"\n\nGenoveva tuskin tiesi mitä tapahtui. Hän kuuli tuvan oven paukahtavan\nkiinni. Ambros oli kadonnut, lapsi parkui vielä surkeammin kuin\näsken. Tänä hirveänä hetkenä nuori nainen yhtäkkiä huomasi tekemänsä\nvääryyden, kauhistuen näki, mihin oli pakottanut miehensä. Nyt ei\nkäynyt empiminen, ei ollut aikaa miettiä. Päättäväisesti hän teki\nristinmerkin lapsensa yli, sitaisi kädenkäänteessä palmikkonsa\nnutturalle ja riensi vavisten ja kalpeana ulos. Hänen terävä silmänsä\nkeksi salaman nopeudella laaksotien päässä aivan käänteen lähellä\nAmbrosin, joka paljain päin ja nuttu auki leuhottaen kiiti poispäin.\n\n\"Hän pitää sanansa! Nyt tulee onnettomuus!\" Tämä varmuus kannusti\nnuoren vaimon äärimäiseen, jopa yli hänen uhkuvain voimainsa menevään\nponnistukseen. Hän löi oven lukkoon, lensi alas laaksotietä, harppasi\npuron yli kaukana porraspuusta päästäkseen edelle. Pensaat ja puut,\npellot ja talot vilisivät hänen ympärillään keskipäivän kirkkaimmassa\npaisteessa -- hän ei nähnyt mitään muuta kuin miehensä, joka riensi\nkaukana hänen edellään ja jonka korvaan hänen rukoileva huutonsa\nei kantanut. Onneksi ei ketään sattunut vastaan hänen kiitäessään\nmielipuolen näköisenä eteenpäin. Laaksossa oli hiljaista, päivällisaika\npiti ihmiset taloissa; myllyn luona vain nukkui vanha kerjäläis-ukko,\njoka havahtui vasta kun Genoveva huimaa vauhtia ohi juostessaan\nkosketti häntä jalallaan. Juoksija riensi jo rinnettä ylös, toista\nalas; hänen polvensa uhkasivat pettää, kaikki vilkkui hänen silmissään,\nhän ei nähnyt Ambrosia enää. Mutta hän tiesi minne tämä tie vei;\nvarmuus siitä, että oli aikoja sitten pakottanut miehensä tähän tekoon,\nsai hänet värisemään kauhusta, -- polku johti Wimbachin rotkoon.\n\nMies, joka hänen edellään mennä viiletti hurjaa vauhtia, verettömät\nhuulet irvessä, hampaat lujasti yhteenpuristettuina, silmät jäykkinä,\noli ilmeinen vimmatun päättäväisyyden kuva. Lähellä rotkon suuta hän\noli kuulevinaan vaimonsa äänen takaapäin. Hän naurahti katkerasti:\n\"Paha henki, joka on mennyt häneen, antaa minulle rohkeutta!\" ja\nkatosi hämärään rotkoon. Ensi askelella hän törmäsi kapealla polulla\nulkonevaan kallionkielekkeeseen ja suistui kumoon. Meni tuokio,\nennenkuin hän pääsi pystyyn, mutta sillä aikaa ennätti Genovevakin\nsaapua rotkon suulle. Ja kun mies kumisevin askelin syöksyi lautoja\npitkin keskelle kuilua ja jo tarttui molemmin käsin kosteaan\nkaidepuuhun -- Genoveva tunsi kauhukseen paikan -- ja hänen ympärillään\nvedet kohisivat ja sisässään veri kiehui ja jyskytti, silloin jokin\npidätti häntä hyppäämästä! Mutta tällä kertaa se ei ollut hänen oma\nepäröintinsä, vaan Genoveva oli saavuttanut hänet, syöksynyt hänen\njalkoihinsa portaalle ja kietonut hurjapään polvien ympäri molemmat\nkäsivartensa. Putousten ja pyörteiden vilskeen ja pauhinan halki mies\nkuuli huumauksissaan selvästi sanat:\n\n\"Ambros, pysähdy, pysähdy, anna minulle anteeksi!\"\n\nMetsänvartia teki vain vihaisen kärsimättömän liikkeen.\n\n\"Mitä tahdot? Aion pitää sanani!\"\n\n\"Jumalan tähden, pysähdy!\" huusi Genoveva vaikeroiden. \"Miten käy\nlapsen ja minun? En päästä sinua, hyppääthän iankaikkiseen kadotukseen!\"\n\n\"Sinnehän minut tahdotkin! Olethan tahtonut, että kiirehdin!\"\nvastasi metsänvartia. Mutta hänen kätensä irtautuivat kaidepuusta,\nmielipuolisuuden ilme hävisi hänen kasvoiltaan, hän loi katseen\nvaimoonsa, joka tulipunaisena ja palavissaan virui polvillaan kostealla\nportaalla rotkon jäätävässä kylmyydessä. Hän malttoi mielensä ja huusi:\n\n\"Tule, Veva! Mutta sen vannon, että jos kerrankaan tässä elämässä vielä\nsanot semmoisen sanan kuin tähän asti olet...\"\n\n\"En -- en ikinä -- en luotua sanaa!\" nyyhkytti Genoveva, jonka tuskaisa\nkauhu suli hyväätekeviksi kyyneliksi. \"Pyhä Jumalan äiti, en ole\ntiennyt mitä olen tehnyt! Mutta sinun, Ambros, ei olisi pitänyt kärsiä\nsitä niin kauan!\"\n\n\"En lyö naista!\" sanoi Ambros tyynesti. \"Koska kadut ja itse näet mitä\nolet tehnyt -- mutta jätetään se -- tule pois, tule lapsemme luo!\"\n\nGenoveva meni hänen perässään samaa polkua, jota mies oli kulkenut jo\ntänä aamuna. Ambros katsahti vielä kerran vihertävään hämyyn, missä\nvedet kohisivat. \"Jos Jumala suo\", jupisi hän, \"niin tänne en tule enää\nkoskaan\".\n\nUlos auringonpaisteeseen tultuaan he järjestivät pukujaan, ja sitten\nmetsänvartia vei horjuvan ja hiljaa itkevän vaimonsa kotia niin\nkiireesti kuin suinkin. Jos hän olisi voinut ajatella jotakin muuta\nkuin lastansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut, että Genovevan ynseys\noli murtunut, hävinnyt kuten hänen oma mieletön itsemurhakiihkonsa. Nyt\nhän kuitenkin ajatteli ainoastaan lasta, ja vavisten astuivat molemmat\nhuoneeseen. \"Hän on kai kuollut, en kuule mitään\", sanoi Genoveva vielä\nkynnyksellä. -- --\n\nHe lähestyivät kätkyttä -- lapsi nukkui rauhallisemmin kuin tuonnoin;\nauringonpaiste tunkeutui nyt siihenkin nurkkaan ja valaisi heitä, kun\nhe jälleen -- ja vallan toisin tuntein -- polvistuivat pikku vuoteen\nääreen. Genovevan kyynelet kuivuivat; Ambros sulki hänet syliinsä ja\nkuiskasi:\n\n\"Minusta tuntuu, että Max jää meille. Ja kun lapsi toipuu... me olemme\nnyt terveet, Veva, ja voimme vielä tulla onnellisiksi!\"\n\n\n\n"]