[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-2HNU5AhAOZZD57EkGH0KGcCQUJW0BFlG8KGB2pcXRU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2309,"Yksinkertainen kukkavihkonen","Dilling, Lars",1848,1887,"2309-dilling-lars-yksinkertainen-kukkavihkonen","2309__Dilling_Lars__Yksinkertainen_kukkavihkonen",null,"romaani",[],[],"fi",1881,1891,11846,75022,false,62828,[23,24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Norwegian -- Translations into Finnish",[26],"Novels","\"Yksinkertainen kukkavihkonen\" by Lars Dilling is a narrative woven around the world of a circus, likely written in the late 19th century. The story unfolds primarily through the characterization of a circus family, especially focusing on their daughter, Paola, as she prepares for her debut performance. Themes of aspiration, family bonds, and the fleeting nature of fame are hinted at in the opening scenes, drawing readers into the vibrant yet precarious lives of circus performers.  At the start of the narrative, we are introduced to the chaotic and lively atmosphere backstage at a circus. The Carambino family prepares for the evening's performance, particularly focusing on young Paola, who is determined to shine in front of the audience for the first time. As she takes center stage, the passage captures both the excitement of her debut and the precarity of her situation, highlighted by an accident during her act that leaves her unconscious and surrounded by concerned family members and performers. The vivid descriptions and the tension of the moment set the tone for a story that promises both artistic endeavors and the inherent dangers of the performing life. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Linnankoski, Johannes",235,"Norjalaiskirjailijan teos sisältää arkisia ja humoristisia kertomuksia 1800-luvun lopulta. Tarinat seuraavat muun muassa sirkusperheen elämää ja tyttären jännittävää ensiesiintymistä sekä tarjoavat erilaisia tuokiokuvia aikakauden ihmisten välisistä kohtaamisista.","Lars Dillingin 'Kaksinkertainen kukkavihkonen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2309. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YKSINKERTAINEN KUKKAVIHKONEN\n\nKirj.\n\nL. Dilling\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nYksinkertainen kukkavihkonen.\nSatamassa.\nLäpi hiedikon.\nJäätelöannos.\n\n\n\n\nYksinkertainen kukkavihkonen.\n\nSirkuskuvaelma.\n\n\nAstumme kulissien taa taiteilijain sisäänkäytävästä.\n\nVastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju.\nMutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten\npoljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.\n\nSuuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät\namfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi,\npari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä\naploteeraavat kuten tavallisesti.\n\nKapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia\nvarten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.\n\nMuuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa\nnojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan\nupseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.\n\nAivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on\nsuuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja\nkellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen\ntimantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan\nperuukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin\nnuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot,\nmustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on\nkevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja\nvaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään\npiirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti\nhankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on\nollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja\nviuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä\nkuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän\ntavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja\nvastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä.\nTänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen\ntyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.\n\nSe oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun\ntaiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä\nmuuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa\nruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia\nkultarimsuja.\n\nCarambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa.\nPoika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti\nlautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu\nlihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos\nhän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi\nensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin\njonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun\nrikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.\n\nJa hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja\nviluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine\nsilmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia\nruusuja.\n\nVartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa,\njonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten\nsuojaksi.\n\nYksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä\nsalissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä\nulos.\n\nNyt tuli Paolan vuoro.\n\nLumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa\ntalutettiin esiin.\n\nÄiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä\nseisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar\npilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi\nhopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja\nkäsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.\n\nÄiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan,\nkiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen\notsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin\nkuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.\n\nPaola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella\njalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen\nhänelle kätensä.\n\nYlpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä\ntaiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi\nsisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä,\nesirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain\nmuodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen\nsisään ja tervehti hymyillen yleisöä.\n\nHän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli\nikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö\noli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä\nviehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian\nruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella\nratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia\naidakkeen sivua.\n\nPieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä\nkulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.\n\nNe olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista,\nvärjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät\nmiellyttäviltä kaasuvalossa.\n\nKun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan\nnuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.\n\nMiten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä\noli nähty hänen koeharjotuksessaan.\n\nSilloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain\nsisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan\nkatsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli\npunastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja\nlikaisia kenkiään sekä -- äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.\n\nTirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin:\nniin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.\n\nKallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat\nhienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset\nvarjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.\n\nNyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun\nhän piteli kukkavihkoaan. -- Se oli varmaankin hänelle?\n\nHänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen\nja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.\n\nIsä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä\ntaiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi\nlaukata.\n\nPaola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla\nsilkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin\nsuosionosotusten kaikuessa.\n\nKun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi\nsuikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.\n\nHän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon,\nputosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän\nsiinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.\n\nKaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja\nisä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet\npois kahden ratsastajan auttamana.\n\nSoitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.\n\nTuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt\ntavallistaan kalpeammat.\n\nUlkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja\nvihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla\nkasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa\njuuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään\nvanha klovni, mister Bottle.\n\nHän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli\ntuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut,\nmaalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.\n\n-- Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi\nklovni.\n\n-- Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.\n\n-- Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista\nylenkatseellisesti.\n\nÄiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:\n\n-- Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun\nensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian\n-- kallis.\n\nTirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää\nrauhottaa.\n\nHän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.\n\nKlovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen\nnarritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa.\nKyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän\nvarsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen\nsiten yleisöltä kyyneliään.\n\nEdelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän\nsilmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen\neikä koskaan enää avannut.\n\nLääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.\n\nTirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän\nvaaroista.\n\nHän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja\nviatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.\n\nHän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla\nruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen\nrintaa vasten puristettuna.\n\nSe ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin\nhelposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle -- hänen kunniansa.\n\nSe oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei\nkoskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.\n\n\n\n\nSatamassa.\n\n\nPimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei\nsentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut\nentistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se\ntuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin\njouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.\n\nKello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä\nniukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit\nteaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat\nnäyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.\n\nMuuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.\n\nHänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja\nkauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat,\njotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja\nmusta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen\nmajavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia\nsuustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa\nsäteilevä tiamanttisormus kimalsi.\n\nHän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.\n\nÄkkiä kuului kumiseva: \"Seis!\"\n\nKummastellen nosti hän silmänsä.\n\nHänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine\nsilmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat\nkasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi\nkantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla\nlepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti\nhänen olevan kapteenina jollakin \"Yhdistetyn merikulkuyhtiön\" laivalla.\n\n-- Etkö tunne minua enää, vanhapoika?\n\n-- Vilpittömästi sanoen -- en.\n\n-- No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet\nkoko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen\nKristian Freybert, muistatko nyt?\n\n-- Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.\n\n-- Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No\nniin -- minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi\nsatunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua\npienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja\nnauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin\nraitiovaunuissa. -- Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. -- Hän\non rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi\ntämä. -- Herra Belskov nimeltään. -- Henrik Belskov, huudahtin, --\nminun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen\nseitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa -- sinä hyvin tiedät\nHenrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.\n\n-- Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä\nolit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea\n\"Cabrisiosassa\" ja kuuluessasi kööriin \"Bronshästenissä\".\n\n-- Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina\nlausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla\nsamana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin\npeukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä\nteidän toisten säestäessä:\n\n    Piat-Chang,\n    Piat-Chang,\n    Väkeväksi\n    Sä meidät teet.\n    Sä henki suur'\n    meit auttaos!\n    Ja varjellos!\n\n-- Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.\n\n-- Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat\nkuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.\n\n-- Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin\nvanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan\nteaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.\n\n-- Kaikkia, minä menin merelle. Se oli parempi. Ja nyt minä olen meidän\nsuurimman höyrylaivamme päällikkönä -- ja täällä voit nähdä ylpeän\nnimeni perillisen. Esiin poika, ja muistappa tehdä hunööriä isäsi\nvanhalle ystävälle!\n\nVähäinen, mustasilmäinen pikkumatruusi merimiespuvussa astui isänsä\nviereen ja tervehti sotilaan tapaan.\n\n-- Sinä olet siis nainut?\n\n-- Niinkun näet. Minulla on vaimo ja lapsia -- kolme nulikkaa ilman\ntätä. Entä sinä.\n\n-- Minä olen nuorimies.\n\n-- Mitä sinä täällä alhaalla teet?\n\n-- Minä huvitteleiksen. Ja se tuntuu olevankin kauhean vaikeata\ntehtävää.\n\nKasvot, jotka näistä nuoruuden muistelmista olivat saaneet hiukan\neloisuutta, vaipuivat jälleen äskeiseen hervottomuuteensa.\n\n-- Sinä olet jotenkin riutunut, huomaan minä. Mutta jos se sinua --\nhuvittaa, niin kernaasti sen suon minäkin puolestani. Mutta emmehän\nvoine seisoa täällä kadulla kovin kauvan. Menkäämme _à Portaan_ ja\ntyhjentäkäämme lasi yhdessä.\n\n-- Minulla ei ole ollenkaan halua juoda mitään. Minä tulen juuri\nsuurilta päivällisiltä ja hiivin sieltäkin ennen aikojani. Minä olen\nkerrassaan kyllästynyt kaikkeen. Viimekuluneina neljänätoista päivänä\nolen ollut päivällisillä jok'ainoa päivä. Minä tarvitsen hieman\nraitista ilmaa. Minua ihan ilettää jo tuo samppanja.\n\n-- Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! -- Mitä sinä\nnulikka sanot, hä? _Sinullako_ olisi vastaankännistelemistä kun me\nravintolaan menemme.\n\n-- Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.\n\n-- Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme\njuopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!\n\n-- Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito -- se ei mene alas, sitä saan\nkyllin kotona!\n\n-- Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi\nhän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi\nmatkan Kuninkaan uudelle torille päin.\n\nPian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria\nposliinivaaseja ja troopillinen ilma.\n\nVanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana,\nhänen sivullaan seisoi \"Paul kamariherra\", kaunis Paul, naisten\nlemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa\nsisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.\n\nHuoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään\ntekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin,\nseisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä\nnaisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä\nmuuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen\nsyöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.\n\nHerrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään\n\"caminadensa\" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen\nabsinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat\näänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat\ntulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa.\nBelskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän\nluo ja tilasivat soodavettä.\n\nSitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin\nväsynyt.\n\nKapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja\nvettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu\nsujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut\nmuistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt\nikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.\n\nPikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen\nkuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi.\nBelskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä\nsaivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:\n\n-- Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin\npäältäni!\n\n-- Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.\n\n-- Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.\n\n-- Niin, isä, täällä on niin hauska istua.\n\n-- Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni\nryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt\nminun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. -- Vaimoni siellä\nodottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.\n\n-- Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän\niltasella.\n\n-- Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin,\nsinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä\nasun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa\nnähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa\nmaatessaan.\n\nHe lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki\nja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.\n\nKapteeni soitti, aivan koko huoneus vapisi. Muuan vähemmin\nsiistiasuinen palvelustyttö tuli ovea avaamaan. Belskovia tartuttiin\nolkapäihin ja johdettiin käytävää myöten valaistuun huoneesen.\n\nSe oli pieni salonki yksinkertaisine vaan hyvästi hoidettuine\nhuonekaluineen. Seinällä ei riippunut mitään purjehtivan laivan kuvaa\nkullatuissa puitteissa, niinkun merikapteenien kodeissa on tavallista,\nvaan erään tunnetun tanskalaisen näyttelijän valokuva. Se oli\nluultavastikin perintö Freybertin vanhemmilta. Eräässä nurkassa seisoi\nnukketeaatteri ja sen vieressä riippui kitarri.\n\nPöytä oli katettu: varsin vankka tanskalainen iltanen makkaraa, sylttiä\nja muita kodikkaita ruokia.\n\nPöydän luona istui kaunis, vaalea nainen ja mustasilmäinen, noin\nneljännellä vuodellaan käyvä poika. Äiti asetteli juuri hanhipaistin\nviilekkeitä leivälle ja poika seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella\ntätä viehättävää leikkelykoetta. Sohvalla makasi muuan pieni olento ja\nkehdossa, kaukana nurkassa uinaili kaikkein nuorin.\n\nKun he astuivat sisään, nousi nuori rouva ja käveli heille vastaan.\n\n-- Täällä näet minun vaimoni. Hän ei ole mikään suuri, mutta erittäin\nhyvä, ja tässä on minun koulutoverini Henrik Belskov, rikas\nnorjalainen, joka on tullut tänne Kööpenhaminaan huvitellakseen itseään\nikävyydellä tai ikävöidäkseen huvittelemalla. Katsoppa häntä, eikö ole\nuljas?\n\nTuo valkea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi turkinhihasta ja puristi\nnuoren rouvan kättä. Rouva tervehti ystävällisesti ja suoranaisesti\neikä näyttänyt ollenkaan ujostelevansa tai kummailevansa tätä myöhästä\nkäyntiä.\n\n-- Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun teille tämmöisenä aikana\npäivässä.\n\n-- Se on hyvin tavallista, että minun mieheni näin iltasin tuo yhden\ntai toisen tuttavansa tänne, ja jos tahdotte pitää hyvänänne mitä\nmeillä on tarjota, olette sydämmellisesti tervetullut.\n\nSamalla tuli viereisestä huoneesta nuori hehkeä tyttö. Hän oli\nrouvan näköinen joskin kauniimpi, hänellä oli aivan samanlaiset\nmustanloistavat silmät kuin äidillä ja pienokaisilla. Hän oli puettu\nmustaan äidilliseen villaleninkiin ja hieman veikistelevästi oli hän\nasettanut valkean, punonnaiskoristeilla somistetun esiliinan eteensä.\n\nHän säpsähti hiukan, mutta astui sitte lähemmä vieno punastus poskilla.\n\n-- Kälyni, neiti Rikke Brauner -- kandidaatti Belskov.\n\nVaalea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi taasen esiin turkeista ja\npuristi pientä, pehmeää ja lämpöstä naisenkättä.\n\n-- No, Petteri, tuleppa tervehtimään vierasta herraa!\n\nPuhuteltu pienokainen asetti hanhenpaistivoileipänsä syrjään ja teki\nkankean kumarruksen.\n\n-- Mutta nyt meidän pitää heittää päällysvaatteet pois.\n\nBelskov viskasi turkin päältään ja seisoi somassa seurustelupuvussa.\nHänen komea, kiherä täyspartansa hulmueli hienona huntuna valkoisella\nrinnallaan ja kun hän pisti kätensä syvästi kaarevaleikkeisen liivinsä\nalle ja veti koristeisen palttinaliinan esiin, niin vieno violiinien\ntuoksu hajuaistia kutkutti.\n\nRikke eteni pöydästä ja loi vieraasen salavihkaisia silmäyksiä. Näytti\nkun ei hän koskaan olisi nähnyt kauniimpaa ja hienompaa herraa.\n\n-- Kuule Mile, sanoi Rikke rouvalle, -- nyt meidän pitänee toimittaa\npienokaiset toiseen huoneesen.\n\nHän otti yhden pienokaisen käsivarrelleen ja toisella kädellään\nvieritteli lasten vaunut ulos. Sitte hän tuli takasin, liiteli kevyesti\nympäri huonetta poimien leikkikalut laattialta ja asettaen pari\nneulottua liinaa sekä sohvatyynyn paikoilleen ja muutamilla ripeillä\nliikkeillä oli tuo pehmeä, lämmin pikku käsi tenhonut huoneen mitä\nkomeimpaan järjestykseen.\n\nBelskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone,\npuolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja\nhajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän\nja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.\n\nHän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan\nhiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on\nhansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka\ntoisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja,\nuhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.\n\nKapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi\ntosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti\nitse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli\nRikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.\n\n-- Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!\n\n-- Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi\nkapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku\nnaukun, niin hyvinkin menee alas.\n\n-- Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta -- Rikken tehtaasta.\n\n-- Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä\nruokaa ollenkaan.\n\nKun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti\nvoinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se\nmaistuikin.\n\nMuuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen\nliikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan\nkaikkialla.\n\nKun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun\nPetteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen\nsormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa\nsekä hommaili teen valmistamista.\n\nKun pojat olivat syöneet menivät he kohteliaasti ympäri ja kiittivät.\n\n-- Ja nyt omaan huoneesenne järjestyksessä.\n\n-- Joko he makuulle menevät?\n\n-- Ei, he alkavat voimistella. Nyt sinä tulet näkemään sitäkin.\n\nSamassa tuokiossa tulivat he takaisin voimistelukengät jalassa.\n\n--- Me olemme valmiit, isä!\n\nPojat menivät edellä ja kapteeni ystävineen jälessä pieneen\nlastenkammariin, jossa kaksi pienintä jo makasivat vienossa uinailussa.\n\nSänkykammariin johtavassa oviaukossa riippui muutamia\nvoimistelutelineitä.\n\nIsä komensi ja pojat tekivät temppujaan.\n\n-- Se vaikuttanee hyvää syönnin jälkeen. Nyt voitte ruveta marssimaan.\n\nHe menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja\nasettaneet totilasit esiin.\n\nKapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian\nlipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää\nisän laulaessa kitarrin säestämänä \"Gina tuo ihastuttava impi\" ja \"Anna\nkanan mennä\".\n\n-- Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi\nrouva, -- eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.\n\n-- Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina\nmeidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään\nasti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja -- mars!\n\nBelskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää\ntäyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä\njo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku\nPetterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten\nlämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.\n\n-- Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, -- kun me olemme tehneet temppumme,\npitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.\n\n-- Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka\nilta esiintyvän.\n\n-- Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?\n\n-- Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö --\nteaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija,\nbalettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni\novat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset:\nheillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin\nteaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.\n\n-- Entä teaatterirakennus?\n\n-- Se on täällä nurkassa. Minä omistan sen yksinäni ja senvuoksi ei\nminulla olekkaan mitään kinastuksia osakkaitten kanssa.\n\nHän veti syrjään verhon, joka oli peittänyt pientä nukketeaatteria,\nveti esiripun ylös ja näytti kauniita paperilaitoksia.\n\n-- Tässä saan Teille esittää muutamia henkilöitä. Täällä on primadonna.\nSe on jo jotenkin kulunut taiteen palveluksessa joten minun on täytynyt\nliisteröidä paperitukeita hänen selkäänsä, hän nähkääs on siinä\nsuhteessa aivan yhtä käytännöllinen kun oikeatkin primadonnat. Täällä\non meidän komiikkeri. Se on yleensä pulska poika, eikä ole itserakas\neikä ylpeä, niinkuin herrat komiikkerit tavallisesti ovat. Täällä\nnäette meidän \"luonnottaremme\" (ingenue'mme), ja huomatkaapa, että se\non kiiltopaperista. Minä olen muodostellut sen laatikon kannesta. Hän\nnäyttelee mitä rollia tahansa ja se juuri onkin harvinaista nykyaikana,\njolloin nuoret naiset alkavat näytellä \"luonnottarien\" osia vasta hyvän\nmatkaa neljättäkymmentä käydessään ja kadotettuaan kaiken pirteen\nnuoruuden tuoksunsa.\n\n-- Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoi Rikke.\n\n-- Oho, en tahdo kuitenkaan kieltää, ettei löytyisi arvokkaita\npoikkeuksiakin niinkuin esim. sinä, pikku kälyseni. Mutta ne ovatkin\nsemmoisia alkuperäisiä luonnon jalokiviä, etteivät ne tee mitään\nsitoumuksia, sillä jonakin kauniina päivänä voi tulla tuommoinen\nteikkari kuin esim. Belskov ja saada heidät suostumaan rouvan rollia\nnäyttelemään.\n\nRikke kallistausi alemma käsityönsä ylitse.\n\n-- Näytä nyt meille joku kappale, isä! pyytelivät pojat.\n\n-- Jospa nyt sitte näyttäisin jonkun ikivanhan kappaleen. Se onkin\nnykyjään käytännössä ja on helposti näyttämölle asetettu. Minä otan\npari paperinukkea ja asetan ne näyttämölle puoleksi tunniksi puhelemaan\npuuta heinää. Se on sitte ikikappale.\n\n-- Mutta etkö sinä näyttele joskus myös uudempia realistisia\nkappaleita?\n\n-- En, lapset pitävät enemmän vanhasta romanttisesta suunnasta, jossa\nkaikki viisi kuvaelmaa kumpuaa viattomuutta ja hyve saa voiton\nloppukohtauksessa. Sen sijaan uudenaikaisissa kappaleissa sankarittaret\novat kadottaneet viattomuutensa jo ennenkun esirippukaan nostetaan,\nmutta semmoisia kappaleita eivät he vielä, Jumalan kiitos, ymmärrä.\nMutta te voitte olla varmoja siitä, että kun he tulevat kaksitoista\nvuotiaiksi, niin he haukottelevat minun siveellisille näytelmilleni, ja\nmuuten minä otaksun, että kun he pääsevät \"miesten lukuun\", niin he jo\nitse alkavat kirjoittaa realistisia draamoja, jotka saavat isänäidinkin\nhaudassaan punastumaan.\n\n-- Isä, näytä nyt meille pikku kappale tämän vieraan herran tähden!\n\n-- No niin, te olette oikeassa, mitä minä tässä joutavia\nlavertelenkaan. Tarkkaavaisuutta hyvät herrat ja naiset nyt! Näytäntö\nalkaa.\n\nHän meni teaatterin taakse ja alkoi näytännön, joka sai lapset mitä\nparhaimmalle tuulelle. Hilpeys tarttui pian muihinkin eikä aikaakaan\nniin koko seura, yksin tuo vaalea rouvakin, oli mitä herttaisimman\nnaurun vallassa.\n\nVihdoin laskettiin verho alas ja punakkana ja hengästyneenä tuli\nkapteeni pöydän luo saamaan pikku siemauksen vahvistusta totilasistaan.\n\n-- Ka niin, pojat, nyt on ilta lopullaan. Menkää huoneesenne ja\nasettukaa maata!\n\nHiljaan ja tottelevina ojensivat he pienet kätösensä hyvääyötä\nsanoessaan ja työnnälsivät pienet punahuulensa isän tuuheaan, mustaan\npartaan.\n\nKun Belskov hetkinen tämän jälkeen nousi jäähyväisiä ottaakseen,\nkuiskasi kapteeni:\n\n-- Sinun pitää nähdä heitä makuulla.\n\nHän veti ystävänsä hellävaroen lastenkammariin.\n\nSiellä uinuivat nuo pienet reippaina ja punan purppuroimin poskin kuin\nkukkanuput sateen jälestä onnellisen hymyilyn väikkyessä puoliavoimilla\nlapsenhuulillaan.\n\nBelskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin\noli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää\nrintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.\n\n-- Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa\nvyötäisille, -- että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan\nluonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja\nvapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi\ntyyneesen pujottautua.\n\n-- Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä\nhuoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla.\nKumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.\n\n-- Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nBelskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei\nlöytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi\nkumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka\ntarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.\n\nHän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli\nympärilleen.\n\nHuone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta\nse oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.\n\nRouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin\noli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.\n\nHänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän\nitsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi\ntyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä\nseltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja\ntulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu\nsikarinpätkä.\n\nKylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän\nsen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja\nsitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.\n\nHän harjaeli sohvan kädellään.\n\nSiellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki\npaljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.\n\nHän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen\nsikarin.\n\nVarsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin\nviettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.\n\nHän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena.\nOvi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly.\nHän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten:\nmustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan,\npunonnaiskoristeiseen etuliinaan.\n\n-- Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov\nihmetellen.\n\n-- Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. --\nTäällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.\n\nSitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla\nesiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki\nparhaimpaan järjestykseen.\n\n-- Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.\n\n-- Ei, sinä et saa mennä, sanoi hän puoleksi nousten sohvalla. -- Sinä\net saa enää koskaan minua jättää, sillä kun minä lepään täällä sinun\nsylissäsi, niin silloin olen oikeassa satamassani.\n\nHän kietoi käsivartensa Riken vyötäisille ja tahtoi suudella häntä,\nmutta vetäytyikin takaisin helähtävän äänen kuuluessa ja tuskan otsaa\npolttaissa.\n\nHän katseli ympärilleen harhailevin silmäyksin. Hän oli särkenyt pari\npulloa ja seisoi nyt pöydän luona lamppua syleillen, jonka kuuma lasi\noli hänen otsaansa polttanut.\n\n-- Laupias Isä, se olikin siis vain unelma! Semmoisia unelmia niitä\nsyntyy kun syö keinotekoista kilpikonnaa ja omenaleivosta naisten\nseurassa. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on huono vatsa ja heikko\nsydän. Tuossa minä onneton olen seisonut ja suudellut vanhaa lamppuni\nkupukkaa ja luullut sen neiti Brauneriksi.\n\nMietiskellen käveli hän laattialla.\n\n-- Hänellä oli muuten oikein. Täällä on kauhean epämiellyttävää. Jos\nvaan voisin saada hänet tänne hiukan siivoomaan.\n\nSitte hän äkisti astui kirjotuspöydän luo turkki hartioilla.\n\nTuo valkea käsi tiamanttisormuksineen rapsuttelihe äkkiä paperille\nkirjettä sepiten. Kuoreen kirjoitti hän:\n\n    Neiti Rikke Brauner.\n                   Suuri Rantakatu\n              Kapteeni Freybertin luona\n                       Täällä.\n\nSe mahtoi olla hyvinkin tärkeä kirje koskapahan itse juoksi\nkirjelaatikolle sydänyönä.\n\nJumala ties mitä lie sisältänytkään.\n\n\n\n\nLäpi hiedikon.\n\nSkånelaisidylli.\n\n\nReippaana ja helottavana kuni kesäinen aamu seisoi tuo pieni\nKöpenhaminan neito pappilan avatussa vinninikkunassa.\n\nViiniköynnökset ja muratit kohoilivat kiemurrellen seiniä myöten, puut\nseisoivat vielä kosteina aamukasteen suuteloista, reseetain ja\nrehevävartisten ruusujen miellyttävä lemu täytti ilman ja kaukana\ntuolla ladossa pitivät kottaraiset kauheata mellakkaansa. Hiukan\ntaaempana, puutarhan takaa kohosi kirkko komeillen valkoisine muurineen\nauringon loisteessa.\n\nKirkkoherra Brudelius istui huvimajassaan aamupiippuaan poltellen\nsill'aikaa kuin rouva käveli huoneesta huoneesen ja haavilla lenteleviä\nkärpäsiä pyyteli.\n\nPastori oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli lempeä, puhtaaksi ajeltu\npappisnaama ja musta samettipatalakki.\n\n-- Hyvää huomenta setä, huusi nuori tyttö ikkunasta.\n\n-- Hyvää huomenta, pikku Lotta!\n\nAlhaalla maantietä pitkin tuli pastorin veljenpoika Lave Brudelius\nratsastaen. Hän oli pappilan vuokraaja.\n\nHänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat\naraapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.\n\nHän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen\nselässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset,\nkiillotetut kengät jalassaan.\n\nHän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat\nkööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita\nkaramellia.\n\n-- Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.\n\nSanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään\nsukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä,\nmutta kuitenkin sanoi hän heitä \"sedäksi\" ja \"tädiksi\" ja itseään häntä\nsanottiin \"Lotaksi\". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään\n\"kaunis Kööpenhaminan Lotte\" eli \"Charlotte\", joksi hän oli ristitty:\nMutta kaikista hauskimmalta kajahti \"vuokraajan\" nimi. Se kun hänen\nmieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia\nromanttisia asioita.\n\nNuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen\nsiten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.\n\nLotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa\ntuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.\n\nHän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä\nranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa\ntunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän\nbabyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot,\npieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta\nnäkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä\nsilkkisukissa.\n\n-- Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. -- Te olette jo\naikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!\n\n-- Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli\nsisään.\n\nPastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.\n\n-- Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. -- Mutta sinun, Lotta,\ntäytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut\nitse kyyditä meidät.\n\nLotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut\noven edessä.\n\nLotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin\nlähdettiin.\n\nTie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi\nmaalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja\npiilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien\npäällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.\n\nHän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili\nlyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa\nhymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen,\nvaaleain viiksien alta.\n\nJoskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli\nvierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia\nposkiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen\najatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.\n\nMaanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua\nsittekin.\n\nTie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni\njärvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea\nkanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja\nnäköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.\n\nVihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle.\nLähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi\njo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.\n\nKaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla\nmuurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti\npääkadulle.\n\nTäällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt\nmissään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.\n\nHevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina\npyöräinakseliin saakka.\n\nTäytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja\nSkanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa\nkatsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla\nhiekkasärkällä.\n\nVanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.\n\nHuoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine\nikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla\nkuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja\nja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan\nkasvaa tuossa hiedikon keskellä.\n\nEi yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri\nkoskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia\nvaapusteli kaakotellen hiedikossa.\n\nKun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi\npystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.\n\n-- Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa.\nTämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin\nheittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.\n\nHän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin\nmärkä kana.\n\n-- Tule tänne, niin puhdistan kenkäsi hiekasta, sanoi Lave.\n\n-- Se ei merkitse mitään! Ne tulevat aivan samassa yhtä täyteen\njälleen.\n\n-- Oo, me kyllä keinon keksimme. Tulehan tänne vain.\n\nLotta nousi toiselle jalalleen ja ojensi toisen hymyillen Lavea kohti,\njoka laskeusi polvilleen rappusten viereen. Hän veti kengät Lotan\njalasta, pudisti hiekan ulos ja käsineen nuo sinervät silkkisukatkin\nharjasi.\n\nKun tämä oli tehty kohotti Lotta pystynenäänsä ja kysyi:\n\n-- Mitä sitte?\n\n-- Sitte minä otan neidin käsivarrelleni ja kannan kirkolle.\n\n-- Käykö se päinsä?\n\n-- Saammepa koettaa!\n\nHän kumartui alas ja ennenkun hän oikein tajusi koko asiaa, istui Lotta\njo hänen voimakkaalla käsivarrellaan käsivarret hänen kaulalleen\nkierrettyinä ja niin lähdettiin kulkemaan tuossa hiekkameressä.\n\n-- Jos näin kulkisimme Itäkadulla, niin saisitte nähdä, mitä melua se\nherättäisi.\n\nVaan siitäpä ei vaaraa. Ainoastaan pari merimiehenvaimoa pistivät\npäänsä kukkaruukkujen lomista ja jonkunlaisella ihmettelyllä katselivat\nheitä. Muuten oli kaupunki kuin kuollut.\n\n-- Olenko minä raskas?\n\nHän kohotti katseensa Lottaan ja näytti hymyillen valkoisia hampaitaan.\n\n-- Mielelläni kannan teidät vaikka Malmöhön saakka.\n\nLotta taivutti päätään hiukan ja katseli hänen voimakasta,\nauringonpolttamaa niskaansa.\n\nHän oli tosiaankin varsin miellyttävä.\n\n-- Tiedättekö mitä, sanoi Lotta, tämähän on vallan romanttista. Aivan\nkuin Paul ja Virginia.\n\n-- Keitä olivat he?\n\n-- He olivat romaanin nuorisoa. Poika kantoi tyttöä veden ylitse.\n\n-- Ja sitte?\n\n-- Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein\nmuistelen -- sitte he kihlautuivat.\n\nLave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.\n\n-- Nyt olemme perillä.\n\nHän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä,\nreheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä\nhiekka-aavikkoa.\n\nKirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.\n\n-- Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta\navaimia hakemassa.\n\nLotta ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin\nystävällisesti häntä silmiin.\n\nLave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma\njos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.\n\n-- Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on\nlopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.\n\nLotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi\npuitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa\nnauhan lujempaan.\n\nLave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja\nkolmisin nousivat he sitte mäelle.\n\nSiellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan\nhautauneena.\n\nOli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa\nlentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin\nkeskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.\n\nMannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu,\nnähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen\nja muine muistomerkkeineen.\n\nHe astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään\nhuoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista\ntiilistä.\n\nAlttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä\nkirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty\nvärjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain\njärsimää kynttilää.\n\n-- Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. --\nSemmoista ne tekevät rotat kirkossa.\n\nNuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; \"pyhältä\näidiltä\" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa\ntuttavuutta.\n\nYmpäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle\npolville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään\npehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille\nlaattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat\nkoristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla\nriippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla\nsilkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.\n\n-- Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.\n\n-- Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.\n\n-- Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä,\nkorkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät\nmieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.\n\nSamassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla\nkopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.\n\n-- Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!\n\n-- Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä\nkokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy\nnyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä\ntulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan\nviitsisi varastaakaan.\n\nLave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi\nulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.\n\nHe kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja\nmaalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.\n\nMuuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista,\nkultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.\n\n-- Se on pyhä Kristofer, joka kantaa Jesuslasta olkapäällään, sanoi\nLotta. -- Aivan niinkuin te minua kannoitte, lisäsi hän hiljemmin.\n\n-- Siinä tapauksessa lienen minäkin jonkunlainen pyhimys. Me olemme\nmolemmat onnellisia kun olemme saaneet kantaa semmoista taakkaa.\n\n-- Opetettiinko teitä Trelleborgin maanviljelysopistossa niin\nkohteliaiksi? kysyi Lotta. -- On aina väitetty ruotsalaisia pohjolan\nranskalaisiksi ja tottapa se näyttää olevankin.\n\nHän seisoi nojaten alttarin reunukseen ja katseli sitä ympäröivää\npyöröjakkaraa.\n\n-- Se lienee liian kova laskeutua polville. Minä vaan en antaisi tässä\nkirkossa itseäni vihkiä.\n\n-- En minäkään. Mutta minusta näyttää hyvin hauskalta kihlautua täällä.\nLave katseli tiililaattiaan. Ja parasta se olikin, sillä Lotta karahti\nhyvin punaiseksi kasvoiltaan.\n\n-- Kihlautua voi missä hyvänsä, sanoi hän. -- Minulla on muuan serkku,\njoka kihlausi rautatievaunuissa matkalla ollessaan.\n\nLave nosti päänsä ylös.\n\n-- Minä en voi ajatella mitään sen kauniimpaa paikkaa kihlautua kuin\nkirkossa tuossa kunnioitettavan Luojan huoneessa.\n\nNyt oli Lotan vuoro katsella laattiaan.\n\n-- Se on -- se on -- hyvin totta.\n\n-- Mutta kosiminen on niin vaikeaa.\n\nLotta seisoi ja pureskeli vaaleansinistä hatunnauhaansa. Häntä nauratti\nniin äärettömästi.\n\n-- Se lienee kyllä vaikeaa. Minä en ole koskaan koettanut sitä.\n\n-- Te naiset olette onnellisia, te kun olette kokonaan vapautetut\ntuosta vaikeasta tehtävästä.\n\n-- Mutta sen sijaan meitä -- kositaan ja se on monta kertaa vaikeampaa.\n\n-- Onko teillä ollut jo monta kosijaa?\n\n-- Te olette ensimmäinen, sanoi hän kohottaen pystynenäänsä ja heittäen\nveitikkamaisen silmäyksen.\n\n-- Minä -- enhän minä ole teitä kosinut.\n\n-- Ettekö sitä tarkottanutkaan, sanoi hän hämillään.\n\n-- Kyllä, sitä juuri tarkotin. Lotta, jos te vaan tahdotte olla minun.\n\n-- Minä kyllä tahdon. Minä pidän sinusta niin, sinä olet niin kaunis,\nniin kaunis, niin siivo ja niin -- hirveän voimakas.\n\nLave kietoi käsivartensa hänen vyötäsilleen.\n\n-- Silloin minä hyvinkin saanen kihlaussuudelman?\n\n-- Ei, ei täällä kirkossa Lave, -- mutta siellä ulkona kyllä. Me voimme\nmennä ulos ja -- aivan heti.\n\nJa siellä ulkona korkeain, valkeain hiekkasärkkäin välissä painalsi hän\nsuutelon toisensa perästä Lotan tuoreille lapsenhuulille.\n\nSitte kulkivat he hetkisen puistikossa. Vaan jopa oli aika ajatella\nkotimatkaakin.\n\nAlhaalla veräjällä otti Lave hänet taasen käsivarrelleen ja nyt\ntuntuikin puolta keveämmältä kahlata Falsterbon hietikkoa.\n\nLotta istui pitäen hänestä kiinni lujalla syleilyllä, mutta hän ei\nmalttanut olla hiukan vetämättä hänen paksuja, vaaleita viiksiään.\n\n-- Vou, vou! sanoi Lave ja teki liikkeen ikäänkun purrakseen häntä\nkäteen. -- Oletko siinä siivolla, tai muuten pudotan sinut veteen!\n\n-- Mutta minäpä en irtaukaan sinusta, sanoi hän. -- Sinä saat kantaa\nminua läpi koko elämän.\n\n-- Ja minä olen käsilläni kantava sinua aina samalla tavalla kuin\ntänään ja hän katsoi lemmekkään syvästi Lotan silmiin.\n\nUlkopuolella kaupungin porttia laski hän Lotan maahan ja otti\nkyytimaksun tuon vaaleansinisen babyhatun lierien alla.\n\nKun he tulivat Skanörin kestikievariin, oli pastori varsin huonolla\ntuulella. He olivat odottaneet jo pitkän aikaa päivälliselle.\n\n-- Mutta hyvänen aika, mitä te oikeastaan olette tehneet?\n\n-- Me olemme kihlautuneet setä, sanoi Lotta, ja ainapa tuokin aikansa\nvaatii.\n\n-- Kihlauneet! huudahti pastori. -- Tuleeko sinustakin, pyntätystä\nkööpenhaminalaisnukesta, talonpojan vaimo? Minä olen varma, että se käy\nsinulle vaikeaksi.\n\n-- Se ei liene ainakaan vaikeampaa kuin kulkea Falsterbon kaduilla. Ja\nkun me kerran pääsimme tämän hiekkameren läpi niin -- -- --.\n\n-- Niin, elämä on myös tuommoinen hiekka-aavikko, mutta se on useinkin\nhyvin vaikeaa kulkea, keskeytti pastorin rouva.\n\n-- Mutta kun Lave ottaa minut käsivarrelleen, niin me hyvin kyllä\nsukeumme tuosta aavikosta, sillä hän on niin hirveän voimakas, ja hän\nkohotti hellästi pystynenäänsä Laven auringonpaahtamia kasvoja kohden.\n\nTuntui harmilliselta, että hän oli heittänyt babyhatun päästään, sillä\nvarmaankin olisi hän taasen mieluummin ollut sen lierien suojassa.\n\nMutta, kunhan lähdetään kotimatkalle -- -- --!\n\n\n\n\nJäätelöannos.\n\n\nI.\n\nRouva Breinesin naiskammiossa oli hauskaa.\n\nHuonekalut olivat sinisellä atlaksella verhotut ja tuolit kullatut.\nSiellä täällä oli muutamia sinisellä atlaksella päällystettyjä ja\nkultaompeluksilla sekä silkkikoristeilla somistettuja etager-hyllyjä ja\nsuuri joukko jos jonkinlaisia puuhkioita ja pateereja tai miksi\nkaikiksi sanottaneekaan noita täytetyitä, pyöreitä, neliömäisiä ja\nsoikeita kappaleita atlaspäällyksillä ja aivan tarpeettomalla määrällä\nsilkkinauhoja ja koristeita.\n\nNurkassa, lähellä ikkunaa oli muuan pystypiaano takapuoli huoneesen\npäin käännettynä. Jos istuutui piaanon eteen, niin aivan hävisi tänne\nmonien lehtikasvien ja joka puolta ympäröiväin huonekalujen\nmuodostamaan, troopilliseen rouvan pikku Eedeniin.\n\nHiljaista ja rauhaisaa oli täällä pikku kammiossa; ei ainoataan\nihmistä. Lempeä, miltei uinuttava valaistus väikkelehti täällä,\nkullattu kattoruunu oli sytytetty ja lamppua samoin kuin\nkirjotuspöydällä olevaa kynttilääkin peitti sinervät varjostimet.\n\nSininen silkkiverho oli vedetty oven suojaksi, mutta viereisestä\nhuoneesta kajausi tanssinsäveleitä ja vilkkaan keskustelun tihinää.\nTalon isäntä, tukkukauppias Breine piti tänä iltana kemuja.\n\nSävelet herkesivät hetkiseksi, verho työnnettiin syrjään ja ovessa\nnäyttäysi korkeahko, soleva naisvartalo.\n\nMuutamia frakkiin puettuja kavaljeereja kiharat otsalle kammattuina ja\npuoluehattu kainalossa liehueli hänen ympärillään, vaan pieni ilmaus\ntuon haltijattaren kasvoilla sai heidät peräytymään. Tulisesti tempasi\nhän uutimen syrjään ja heittäysi väsyneenä silkillä verhotulle\ndivaanille.\n\nHänellä oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, tummat, sädehtivät silmät\nja mustat hiukset käherretyt à la Tiitus (Tiituksen tapaan) ja\nkoristettuina ainoastaan parilla tiamanttitähdellä.\n\nHänen lohenvärisestä atlaksesta ja hopeankirjaellusta silkistä\nvalmistettu, syväleikkeinen pukunsa, tuo pariisitoaletin aito\nmestariteos jos jonkinlaisten pitsien, nauharuusujen, poimujen ja\nkiehkuroitten ympäröimänä sekä keinotekoiset, jättiläissuuret\nruususikermät näyttivät reippaan ja nerokkaan järjestelynsä vuoksi mitä\nhurmaavimmalta.\n\nHän oli kaunis raukeana venyessään tuossa divaanilla ja leikkiessään\njonkinlaisella ihmeviuhkalla. Vielä kauniimmalta olisi hän näyttänyt,\njollei noissa vaaleissa kasvoissa olisi väikehtinyt kalpeutta ja\narvokkuutta.\n\nHän oli saanut kyllänsä tanssinsäveleistä, vanillijäätelöstä, hellistä\nsilmäyksistä, mauttomista imarteluista, frakkiin puetuista herroista ja\ntuosta väsähyttävästä salonkituoksusta.\n\nHän oli arvokas, hän oli aina ollut polviaan notkistelevain\nkavaljeerein ympäröimänä, mutta hän oli herpounut kaikkeen tuohon\npalvelukseen, hän oli kyllästynyt tanssiaishaltijattaren asemaansa.\n\nStella Adler -- niin kuului hänen nimensä -- ei saanut kauvan\nhäiritsemättä olla.\n\nKärsimättömänä kohotti hän raukeat silmänsä, mutta kun näki kuka tulija\noli, niin hilpeä hymyily huulilleen kumpusi.\n\nHän hivahtihe syrjemmälle valmistaen siten tilaa tulijalle.\n\nTulija oli komea, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen\ntäyteläisillä, hehkeillä ja ilokkailla kasvoilla sekä mustilla\nhiuksilla pitkine, riippuvine palmikoineen ja valkoisista sulkasista\nsekä punasista ruusuista valmistetulla, erityisellä tukkakoristeella.\n\nHän oli puettu punervasta sametista ja atlaksesta tehtyyn, pitkään\nleninkiin, jota vielä vaaleankellervät pitsit somistivat.\n\nHän oli rouva Breine, tukkukauppiaan vaimo ja tämän miellyttävän kodin\nvaltijatar.\n\n-- Minä kyllä tiesin tapaavani sinut täällä, sanoi rouva Breine istua\nsuikahuttaen ystävättärensä viereen. -- Miten hauskaa taasen tavata!\nAjatteleppa Stella, kun kokonainen pitkä vuosi on kulunut viimme\nnäkemästämme, jolloin olimme tuolla kunnon Pariisissa, minä\nkuherruskuukausilla mieheni kanssa, sinä eläkerahastosi kustannuksella.\nNyt varmaankin voinemme hetkisen käyttää hauskaan puheluun.\n\n-- Kun et vain unohtane muita vieraitasi, Fanni!\n\n-- Enpä ollenkaan, siitä saat olla varma. Ne ovatkin juuri paraallaan\nillastamassa.\n\n-- Ja kemuissahan me Pariisissakin viimeksi toisemme tapasimme.\nOlisipas vain isä Breinellä ollut vihiä että hänen vaimonsa oli\nnaamioituna sill'aikaa kun hän itse oli kansalliskokouksessa ja makasi\nVersaillessa yönsä. Muistatko, miten me eksyimme toisistamme ahdingossa\nja saimme mennä yksiksemme kotiin.\n\nStella huoahti kevyeen ja mumisi puoliksi itsekseen:\n\n-- Ah, niitä oopperakemuja minä en niinkään helposti unohtane!\n\n-- Mutta etkö tosiaan tahtoisi jotakin syödä?\n\n-- En, kiitoksia, minun ei ole nälkä.\n\n-- Ja suoraan sanoen, siitä ei sinulle suurta vahinkoakaan tule, sillä\ntäällä ei ole enää yhtään lintua tai kalaa. Kaikki mitä pufetissa\nlöytyneekin, on erinomaista keksintöä. Siellä ovat kaikki mahdolliset\nja mahdottomat ihmiset pakkauneet mahdollisimman pieniin huoneisin ja\nlautaset kukkuroilleen ahdetut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia\nruokalajeja sekasin, joita sitte syödään mahdollisimman epämukavassa\nasemassa. Mutta lasin viiniä voinet hyvinkin juoda!\n\n-- Ei, kiitoksia, minä olen niin väsynyt ja tarvitsen ainoastaan\nhiukkasen levähtää.\n\n-- Levätä laakereillasi, huomaan. Mutta miten onnelliseksi, tai ehkä\nparemmin onnettomaksi, sinä olet tehnyt kemusalongin. Koko laattia\naivan kirjavoi onnettomien kavaljeerien sydämmiä. Ja kenties olen minä\npakotettu lakasuttamaan ne pois ennen tanssin alkamista, muuten pian\nkompastuvat niihin. Herrathan parveilevat sinun ympärilläsi -- -- --\n\n-- Juuri kuin kärpäset sokeripalan ympäri tai nälkäiset papit hyvien\nkirkkoherran paikkain läheisyydessä, sanoi Stella ilkamoinen piirre\nkauniilla, hehkevillä huulillaan. He näyttävät pitävän minua\njonkinlaisena elämänleipänä. Mutta suotta he itseään vaivaavat. Minä\ntahdon olla rakastettu itseni enkä vain rahojeni tähden.\n\n-- Pikku hupakko, sanoi Fanni ja viuhkallaan kevyesti ystävätärtään\nsujautti -- oletko sitte niin ruma tai luuletko sinä herrat varsin\nsokeiksi? Minusta juuri näyttää jalokivi uhkeimmalta kultaan\nkiinnitettynä.\n\n-- Minusta on kaikki varsin yhdentekevää.\n\n-- Minä alan ymmärtää sinua. Sydämmesi ei olekaan enää vapaa.\n\n-- Vallan oikein, minä olen rakastunut. Ja kun meillä on yksi kerran\nsydämmessä, ei sinne useampia mahdu.\n\n-- Se taasen riippuu kokonaan sydämmen rakenteesta. On sydämmiä, jotka\nomaavat äärettömän joustavuuskyvyn ja semmoisiin voi mahtua\nuseampiakin. -- Mutta ken on se onnellinen? Tunnenko minä hänet?\n\n-- Et, sillä minä en tunne häntä itsekään. Minä en tiedä edes hänen\nnimeäkään ja tuskin koskaan enää saan häntä nähdä.\n\n-- No mitä tuntehikkaita päähänpistoja nuo ovatkaan, sanoi rouva Breine\npäätään puistaen. -- Vaan jokaisellahan pitää olla surunsa.\nElatushuolien puutteessa hankit sinä itsellesi rakkaudensuruja. Vaan\nsaanenhan minä kysyä -- -- --?\n\nMuuan käherrettytukka vahtimestari hiipi varpasillaan sisään ja\nkeskeytti naisten puheen.\n\nVahtimestari Olsen oli aina jotenkin alakuloinen, hän kun alinomaa oli\ntekemisissä kohmelon ja onnettoman rakkauden kanssa, jotka molemmat\nolivat luonnollisia seurauksia hänen uutterasta osanotostaan\nseuraelämään. Kun hän aina öisin joi koko joukon viiniä, niin se sattui\npäähän ja nähdessään paljon kauniita naisia, syöpyi siitä aina jotakin\nsydämmeen. Viimmemainituihin hän kyllä ei saanut sattua, ainoastaan\nnähdä, jota harmittavaa seikkaa hän hiukan epätarkasti nimitti\n\"vantaaliseksi tuskaksi\" tarkoittaen tantaalista tuskaa.\n\n-- Saanko luvan tarjota naisille jotakin? kysyi Olsen surumielisesti\nhymyillen ja harmaansinisillä silmillään katsoa pälyellen rouvan\ntäyteläitä rintoja.\n\n-- Tahdotteko olla hyvä ja hankkia meille annoksen jäätelöä, sanoi\nFanni.\n\n-- Viiden minuutin kuluttua voin asettaa sen jalkojenne eteen,\nrouvaseni.\n\n-- Minä toivon että asetatte sen pöydälle.\n\n-- Heti, rouvaseni, heti!\n\nHän suiluttelihe ulos. Fanni katseli hymyillen hänen jälkeensä.\n\n-- Seurusteluhalu on tarttuvaista, nyt tahtoo jo vahtimestarikin olla\nkavaljeeria.\n\n-- Varsin luonnollista, sanoi Stella, sillä kaikki minun\nkavaljeerinihan ovat ruvenneet näyttelemään vahtimestarin rollia.\n\nHän kohotti silmäkulmiaan ja nojasi raukeasti Tiituspäätään\nvaaleansinerviin silkkityynyihin.\n\nSamassa työnnettiin verho uudelleen syrjään ja sisään astui\ntukkukauppias.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTukkukauppias Breine oli hiukan lihavahko herra ohuella, ruskealla\ntukalla ja pienellä ruskeahkolta ja harmaalta vivahtavalla\nposkiparralla.\n\nHän ei näyttänyt olevan aivan hyvällä tuulella.\n\n-- Kuinka suvaitsevat naiset viihtyä täällä? kysyi hän koettaen salata\nkasvoilleen kohouvia poimuja.\n\n-- Kiitoksia, mainiosti! sanoi Stella.\n\n-- Olen varsin iloinen, että sinä hiukan levähdät, sanoi hän\nvaimolleen. Luultavastikin sinulle käy jotenkin rasittavaksi liehuella\nkoko illan yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle.\n\nRouva leikki viuhkallaan ja hyräili jotakin valssinsäveltä.\n\n-- Sinäpä näytät olevan varsin hyvällä tuulella, sanoi Breine\nhäiriyneenä.\n\n-- Mutta samaa tuskin voitanee sanoa tukkukauppiaasta, lisäsi Stella\nhymyillen.\n\n-- Päin vastoin, minä olen juuri mitä helakammalla päällä.\n\n-- Uskoppa häntä, Stella, sanoi rouva. Minä näen jo nenästäkin, että\nhän on varsin riidanhaluinen. Hän on tullut tänne yksinomaan saadakseen\nväittelyä alkuun.\n\n-- Siinä tapauksessa lienee parasta turvautua pakoon.\n\n-- Ymmärtänettehän hyvinkin, että vaimoni laskee pilojaan.\n\n-- Mutta minun täytyy sittekin tanssisalonkiin. Jumala tietänee kuinka\nmonta tanssia lienenkään unohtanut ja jollen aikoinani mene velkaani\nsuorittamaan, voi piankin velkojani tulla ja väkisin laahata minut\nsinne.\n\nHymyillen vetäytyi hän pois ja jätti tuon aito parin kahden.\n\nBreine heittäysi nojatuoliin ja alkoi sormineen pöytään rummuttaa.\nFanni kohousi suoraksi sohvalla:\n\n-- Ole hyvä ja aiota, sen parempi mitä pikemmin. Eihän sinua nyt mikään\nestäne. Minä olen valmis pahimpaan.\n\n-- Mutta parahin Fannini, minähän en ole sanonut sanaakaan.\n\n-- Et, mutta sinä olet raivoissasi, sen näen jo nenästäsikin. Se on\ntavallista pystymmässä.\n\n-- Fanni!\n\n-- Minähän olen ollut liijan kaunis tänä iltana. Eikö totta?\n\n-- Mutta sinähän olet aivan liian vaatimaton.\n\n-- Minähän olen veikistellyt liiaksi nuorten herrain kanssa, eikö niin?\nMinähän olen väikehtinyt yhden kavaljeerin käsivarrelta toiselle,\nniinkuin sinä erinomaisen sattuvasti lausuit.\n\n-- Koko meidän avioliittommehan on ollut yhtä ainoaa keskeymätöntä\ntanssia.\n\n-- Vaan minäpä en totta puhuen luule tanssineeni ruusuilla.\n\n-- Ah Fanni, sinä et tiedä miltä tuntuu nähdä kauniin vaimonsa\npainaltauvan toisen rintaan ja hänen ympärikietouneitten käsivarsiensa\nhennoillessa kellehtivan valssin pyörtehissä. Nuo kemut, nuo kemut!\n\n-- Kiittämätön! Ja kuitenkin ovat muutamat semmoiset kemut tehneet\nsinutkin onnelliseksi. Muistatko -- sitte ei ole kuin puolitoista\nvuotta -- kun vielä istuskelit komeasti kalustetussa huoneessa ja\nkuitenkin kaipasit huoneesi kauniinta koristetta, nuorta vaimoa, kun\naloit huomata, ettei miehen ole hauska yksin asua kuudessa huoneessa --\nvaan sanoppa missä me tutustuimme toisiimme?\n\n-- Kyllä se tapahtui kemuissa.\n\n-- Ja missä kosit sinä?\n\n-- Kemuissa myöskin.\n\n-- Ja sinulla ei ole mitään syytä kaikerrella. Me olemme viihtyneet\nhyvin yhdessä.\n\n-- Varsin niin, olemme eläneet kuin alituisissa kemuissa.\n\n-- Ja minä olen ollut toimekas emäntä.\n\n-- Ja syönyt otsasi hiessä leipäsi -- kaikkien kaupungin kemujen\ntähden.\n\n-- Ilvehditkö? Sinä vielä kerran kadut kun minä menen pois.\n\n-- Siihen minä olen tottunut kaikkina kemuiltoina, sanoi tukkukauppias\nkiepautellen tulisesti rouvan viuhkaa, jonka tämä oli pöydälle\nasettanut.\n\n-- Sinä olet tänään tavallistasi uhkeampi, sanoi Fanni nousten\nsohvalta. Tukkukauppias kohoutui pystyyn hänkin.\n\n-- Jaa, tätä en minä voi kauvemmin kestää. Pitänee alottaa toinen\ntanssi.\n\nHän hykerteli viuhkaa käsissään ja ratsis -- elfenluinen varsi oli\nkappaleina.\n\n-- Siitä näyttää tulevan yhä parempaa, ystäväiseni. Minua ei ollenkaan\nkummastuta, jos alat rikkoa peilejä ja ikkunaruutuja.\n\n-- Siihen minulla kyllä voisi olla hyvä halu.\n\n-- Ja eihän sinulle pitäisi olla minkäänlaisia vastuksia. Kenties\nminäkin voinen olla joksikin avuksi. Täällä on hiilikoukku. Sinä\nvoinet alottaa kuvastimista ja minä posliinivaaseista ja muista\npikkukapineista.\n\nHäpeissään ja hiukan nolostuneena vaimonsa levollisuudesta viskasi hän\nrikkonaisen viuhkan pöydälle, ja aikoi lähteä kun sisään astui nuori\nherra vahtimestari Olsenin johtamana.\n\n-- Olkaa hyvä -- herrasväki on varmaankin täällä sisällä.\n\nHän oli korkeavartinen, komea nuori mies reippaine, hiukan ylpeine\nkasvonpiirteineen. Hänellä oli vaaleat käherät hiukset, ja pari\ntuuheita, vaaleahkoja viiksiä siihen kuuluvine pujopartoineen.\n\n-- Häirinnenkö teitä hyvinkin?\n\nBreine kääntyi innokkaasti ympäri.\n\n-- Georg, oletko se sinä, ystäväiseni. Kaiken hyvän nimessä! Vaimoni ja\nminä olimme vain muutamissa perheellisissä järjestyspuuhissa. Saan\nesittää: paras ystäväni luutnantti Georg Felsen, suoraan ulkomailta\nkotiunut -- vaimoni Fanni.\n\n-- Mieheni on puhunut Teistä niin paljon, että tuntuu kuin olisin\nTeille puolittain vanha tuttu.\n\n-- Ja minua ilahuttaa päästä tuttavaksenne, rouvaseni.\n\n-- Sain kuulla että olit kotiunut ja lähetin heti paikalla sinua tänne\nkutsumaan. Jonakin muuna iltana et luultavastikaan olisi saanut nähdä\nvaimoani, mutta tänä iltana aivan kuin sattumoilta, kun hänellä\nitsellään on kemut.\n\n-- Älkää kuunnelko häntä, herra luutnantti, hän on niin paha.\n\n-- Minä tunnen hänet, hyvä rouva. Aivan samanlainen oli hän ennenkuin\nminä Pariisiin lähdin.\n\n-- Ja minä kun luulin aina, että sinä olit Itaaliassa. Sepä\nkummallista, ettemme tavanneet toisiamme Pariisissa. Olimmehan mekin\nsiellä viime vuonna.\n\n-- Eipä niinkään suurta kummailemista semmoinen suuri kaupunki.\n\n-- Me matkustimme sieltä pari päivää noitten suurien oopperakemujen\njälkeen, sanoi Fanni.\n\nGeorg kääntyi äkkiä:\n\n-- Olitteko te oopperakemuissa, rouvaseni?\n\n-- En, kuinka -- kuinka voitte semmoista luulla, sanoi Fanni\nhäiriyneenä.\n\n-- Sepä ihmeellistä minkä vaikutuksen nuo oopperakemut teki teihin\nmolempiin, sanoi Breine.\n\n-- Se oli herra Felsen, joka niin kiihottui.\n\n-- Se oli -- se ei ollut mitään.\n\n-- Mutta nyt olen pakotettu vilkasemaan hiukan saliinkin, en voi\nkauvemmaksi unohtaa muita vieraitani.\n\n-- Saanko minä kunnian tanssia kanssanne, rouvaseni?\n\n-- Minä olen sen pahempi jo pyydetty, mutta minä koen hankkia teille\nerään toisen naisen, ja minä luulen, ettette kadu kauppaanne. Hän on\nnuori, kaunis ja rikas. Ja ainoastaan tuolle hänen viimme\nominaisuudelleen antavat useammat herrat arvoa. Minä tulen pian\ntakaisin.\n\nFelsen tuskin kuuli hänen viimmeisiä sanojaan. Hän seisoi syviin\nmietteisin vaipuneena ja havausi haaveistaan vasta sitte kuin ystävänsä\nhivautti kätensä hänen olkapäilleen ja työnnälti hänet alas sohvalle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi\nhäntä syvästi silmiin.\n\n-- Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne\nnäyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?\n\n-- Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet\njouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes\nhänen kasvojaan.\n\n-- Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?\n\n-- Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään\nnaisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää\nminun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan\nkauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja\nkaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen\nmarmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin\npitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä -- kaikki\nnämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden.\nReippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä\ntarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun\nkäsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut\nkristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri\netsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he\nolivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä,\nja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me\nyhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt\nja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta,\nsamppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista\nromanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen\nkäteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli\ntaipumaton. -- Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua,\njoka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme\nKristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. -- Sallikaa minun nyt mennä,\nsaatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada\nnimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän\nritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja\npainalsin sen hänen käteensä. -- Tämä sormus kiinnittää minut teihin,\nsanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan.\nTahdotteko kantaa sitä? -- Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme\nvaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. -- Me tapaamme\nKristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä\nkäyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo\ntimanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden\nBetlehemiin.\n\n-- No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias\nnousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta\nmissä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.\n\n-- Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.\n\n-- Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin\nkaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne\npäästetään.\n\nTukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita\npikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä\nmiellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi\noli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän\nseisahtui piaanon eteen.\n\n-- Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu\ntroopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi\nkäännellä nuottikirjan lehtiä.\n\nHän ei huomannut että Fanni ja Stella astuivat sisään.\n\n-- Täällä ei ole ketään, sanoi Stella. -- Sen parempi.\n\n-- Minä olen varma, että sinä olet pitävä hänestä, sanoi Fanni\ninnokkaasti. Hän on nuori, kaunis, sivistynyt ja hieno. Hän on elänyt\nuseita vuosia ulkomailla.\n\nFelsen aikoi hymyillen pujottautua piilopaikastaan, mutta istuutui\ntakaisin kun kuuli Stellan ilkamoiden sanovan:\n\n-- Ja luultavasti hän on elänyt siihen määrään, että on huomannut\nparhaaksi kääntyä kotiin ja hankkia jonkun toisen, jonka kustannuksella\nnyt eläisi. Hänestä varmaankin tulee muuan minun innokkaimpia\njumaloitsijoitani.\n\n-- Hävytöntä! mumisi Felsen.\n\n-- Oo, hänellä varmaankin on muutakin toimittamista kuin elää toisen\nkustannuksella, sanoi Fanni kiihkeästi.\n\n-- Mutta ehdottamani keino on kuitenkin parhain. Parinkymmenen tuhannen\nvuotuiset tulot eikä mitään muuta tehtävää kuin olla vaimon miehenä.\n\n-- Häpeä, Stella.\n\nFelsen oli noussut vaaleana ja yhteenpuristetuin hampain.\n\n-- No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen,\ntuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti,\nkentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.\n\nFelsen esiintyi:\n\n-- Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian\nastua määrättyyn virkaani.\n\nKuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut\nkuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se\noli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari,\nhänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt\nja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas\nkäteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten\nsormus oli hyvässä suojassa.\n\n-- Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin\nvaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän\nsisääntuloanne.\n\nRouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.\n\n-- Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta\nkaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin\nystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun\nlevitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt\nkäänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen --\nneiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!\n\n-- Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.\n\n-- Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.\n\n-- Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä\nteidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä\nviedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset\nvelvollisuuteni vaativat sitä.\n\nHän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä\nnojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä\ntaistelua ilmaisevalla äänellä:\n\n-- Istuutukaa, herra Felsen!\n\n-- Kiitoksia.\n\n-- Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko\navomielisiä?\n\n-- Miten vain haluatte!\n\n-- Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?\n\n-- Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä,\nneitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin\njumaloitsijananne kuin vihollisenanne.\n\n-- Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä\nvastaan, -- nyt sitä vastaan -- --\n\n-- Tunnette minua aivan yhtä vähän.\n\n-- Se on totta, mutta -- --\n\n-- Mutta?\n\n-- Mutta -- --\n\n-- Mehän olemmekin nyt varsin avomielisiä?\n\n-- Minä en haluaisi mitään sen mieluummin.\n\n-- Mutta kun olette huomannut, että minä olen kyllin hävytön, etten\nheti langennut polvilleni, niin kenties huvitteleitte asettamalla minut\nvoitettuna jalkainne juureen, jotta sitte saisitte huvin -- työntää\nminut luotanne.\n\n-- Herra luutnantti, sanoi Stella tulisesti kohoksi pelmahtaen.\n\n-- Haluatteko jotakin? kuului lällättävä ääni hänen takanaan. Se oli\nsynkkämielinen vahtimestari Olsen, joka äänettä oli sisään hiipinyt ja\nnyt seisoi siinä pää kallellaan ja annos jäätelöä kädessä.\n\nStella vaipui uudelleen tuolille ja kätki kasvot käsiinsä:\n\n-- Ei, kiitoksia, menkää vain!\n\n-- Minun piti viedä tämä vanillilasi rouva Breinelle.\n\n-- Aseta se tähän pöydälle ja hanki minulle samanlainen, sanoi Georg\nkärsimättömästi. Minä tarvitsen hiukan virvoketta, mumisi hän puoleksi\nitsekseen.\n\n-- Heti, herra, heti. Haluatteko ehkä mitään muuta?\n\n-- En, kiitoksia, voitte mennä!\n\nStella istui edelleen kiharainen päänsä käsiin vaipuneena, valkea niska\noli kaareunut ja osa hienomuotoista korvaa häämötti jättiläismäisten,\nlohenväristen ruusujen keskeltä, jotka hänen olkapäitään somistivat.\nGeorg huomasi olleensa liian kova.\n\n-- Neiti!\n\nHän kohotti päätään tuo entinen uhkamielinen välähdys mustissa\nsilmissään.\n\n-- Onko teillä mitään muuta sanottavaa?\n\n-- Minä olen semmoinen tulisukka, minä pikastuin askein, minä tahdoin\nvain -- --\n\n-- Te tahdoitte vain kostaa ivan ivalla ja nöyryyttää minut. Olkaa\nhuoletta, herra Felsen, Te olette täydellisesti saavuttanut\ntarkoituksenne.\n\n-- Neiti!\n\n-- Minä uskalsin luulla teitä oman edun sankariksi ja te uskalsitte\nsanoa minulle vasten silmiä, että minä olen sydämmetön koketti, joka\nhuvitteleihen valjastuttamalla onnettomia rakastajia triumfivaunujen\neteen. Olemmeko tasassa?\n\n-- Minä en ymmärrä mitä sanoa puollustukseni.\n\n-- Minä kenties voisin sanoa paljonkin, mutta minä en ollenkaan tiedä,\nmiten me tulimme alottaneeksikaan tämän keskustelun, ja vielä vähemmin\ntiedän minä, minkätähden me -- jatkamme sitä.\n\n-- Ei, neiti on oikeassa. Minun alkuperäinen tarkoitukseni oli pyytää\nteitä ensimmäiseen valssiin.\n\n-- Kiitoksia, tällä kertaa olen minä niin väsynyt, että tarvitsen\nlevähtää.\n\n-- Silloin en minä voi kauvemmin vaivata teitä, neitiseni.\n\nHän kumarsi kylmästi ja lähti äkkiä tanssisaliin.\n\nStella oli noussut seisoalleen. Oven luota huojueli hän divaanille\nja heittäysi suin päin erääsen sen nurkkaan haudaten päänsä\nvaaleansinerviin silkkityynyihin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMonia katkeroita ajatuksia liiteli Stellan päässä venyessään tuossa pää\nsilkkityynyihin kätkettynä.\n\nTämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina\nmielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy\n-- oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää\nmuistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan -- ja hän, joka vielä yhä\nkantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena,\nmiten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta\nkukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti.\nMimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän\nproosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden\npilkahduksia.\n\nHän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen\nrakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä\noli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun\nrunollisuutta.\n\nMutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen\nsilmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli\nvain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.\n\n-- Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa\nkohtasi, olin minä, mumisi hän.\n\nHän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo\narvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen\nparatiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.\n\n-- Pois, pois koko sormus!\n\nHän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta\nmalttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen\nsydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä\njalkainsa alle polkevan.\n\n-- Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin.\nMutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa\nmistä se tulee?\n\nHän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä\nolevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli\njuuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen\n-- tuossa lasissa.\n\nHän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti\nhän seuraavat rivit paperille:\n\n    El' muistoa halveksu pientä,\n    vaan kädessäsi aina se kanna.\n    Ehket koskaan saane sa tietää\n    ken on se, joka sulle sen antaa.\n\nHän kiersi paperin kääryyn, työnsi sormuksen sen ympäri ja sujutti\nsitte jäätelöön. Hän jätti asetin pöydälle ja lähti saliin etsiäkseen\nvahtimestaria, jonka tuli jättää jäätelö Georgille.\n\nHetkinen sen jälkeen kuin Stella oli lähtenyt tuli Fanni sisään;\nvahtimestari Olsen oli sanonut jäätelön olevan pöydällä. Mutta kun hän\naikoi pistää lusikalla sitä suuhunsa, huomasikin silloin sormuksen ja\npaperin, otti ne ylös ja luki säkeet.\n\nHän luki ne useampaan kertaan, tuumaili ja puisteli pientä päätään.\nSitte hän painalsi sormuksen sormeensa, otti jäätelöasetin ja meni\nruokasaliin vahtimestarin luo.\n\n-- Kuka jätti Teille tämän jäätelön?\n\n-- Taloudenhoitajatar, vastasi Olsen tavallisella, surullisella\nhymyilyllään.\n\n-- Hän ei tiedä niin mitään, ajatteli Fanni. Onko tämä jo kauvankin\nollut kammarissa?\n\n-- Hetkisen vain. Tuo kaunis luutnantti, Felseniksi luulen häntä\nnimitetyn, pyysi minun tuomaan sen. Hän oli kovin innoissaan\ntoimittaakseen minut pois jäätelöä hakemaan, vaan sitäpä ei\nlöytynytkään enää.\n\n-- Siinä tapauksessa voi hän saada tämän.\n\n-- Pitääkö minun jättää se hänelle?\n\n-- Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille\nlimonaatia.\n\n-- Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste -- mutta niin\nlyhyen tuttavuuden jälkeen! -- Mutta sehän onkin luonnollisesti\nmieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä\nhansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut\nlahjansa vastaan...\n\nHän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä\nnurkassa:\n\n-- Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän\npalvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.\n\n-- Te olette liian hyvä...\n\nVeikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää.\nFelsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä\nhivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään.\nSormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa\nsalainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli\nhämmästyttävää!\n\n-- Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se\non kaunis, eikö niin?\n\n-- Kyllä -- se -- se on -- hyvin kaunis.\n\n-- Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin\nhänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän\nmuistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän\nkeikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.\n\nFelsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.\n\nSillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen\njättämään jäätelön Felsenille.\n\n-- Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti\nkädessään. Tuolla, katsokaa neiti!\n\nHän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti\nliikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen\nsormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän\ntavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä\ntietänee tämä?\n\nHän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari\nkavaljeeria.\n\nHän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa\nkukkakihermäin keskellä.\n\nHetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun\nkohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä\nlehtisikermien välistä.\n\nAivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen\nsaanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana\nkappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei\nhuomannut kun miehensä astui sisään.\n\n-- Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää\nsuutuksissa?\n\nHän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.\n\n-- Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen,\nmutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että\nhyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin\nonnelliseksi kuin ansaitsisit.\n\nHän hyväili vaimonsa kättä mutta kavahti sitte äkkiä.\n\n-- Mitä -- mikä sormus tämä?\n\n-- Se on -- se on eräs nimetön lahja, sanoi Fanni hämmentyneenä.\n\n-- Kuka sen on antanut.\n\n-- Nimettömäin lahjain antajia ei tavallisesti tunneta, sanoi hän\npainokkaasti.\n\n-- Mutta minäpä tunnen hänen nimensä?\n\n-- Sinä tiedät siis?\n\n-- Se on Georg Felsen.\n\nStella oli kuin pilvistä pudonnut. Olisiko Felsen todellakin rakastunut\nFanniin suomatta heidän yhtymälleen vähintäkään arvoa tai ajattelematta\nmistä sormus tuli, hetken huumeessa vain asettanut sen hänen sormeensa?\nTai oliko Fanni ehkä löytänyt sen ja itse pannut sormeensa saadakseen\nkehua hänelle olevansa tuommoinen rakastettu valio? Mutta sehän oli\nhassunkurinen ajatus. Fannihan ei tuntenut vähintäkään sormuksen\nhistoriasta eikä ollut sitä ennen nähnyt. Se oli hulluinta mitä voi\nolla.\n\nTukkukauppias oli epätoivoisena vaipunut tuolille.\n\n-- Ajatella parhainta ystävätään ja omaa vaimoansa pettureiksi!\n\n-- Ja muilla vaimoilla ei hyvinkään liene mitään mieltymystä\npetollisuuteen, sanoi Fanni tyynesti.\n\n-- Sinä et pelastu tästä sukkeluuksillasi. Tahdotko kieltää, että minun\ntietämättäni olit oopperakemuissa Pariisissa?\n\n-- Stella on siis kielinyt?\n\n-- Stella ei ole puhunut sanaakaan, mutta tämä sormus avaa minun\nsilmäni ja näyttää miten kevytmielisesti ja petollisesti sinä olet\nmenetellyt.\n\n-- Sano minulle Breine, oletko juonut paljon sherryä jälkiruoaksesi?...\n\n-- Ah Fanni, Fanni, voitko olla noin julma?\n\n-- Hyvä Jumala, Breine, minä en todellakaan ymmärrä, mitä olisin\ntehnyt. Meidän pitää saada herra Felseniltä valoa tähän asiaan,\nselvittäköön hän kaikki!\n\nSamassa tuli vahtimestari ilmoittaen tanssin alkavaksi ja että\nherrasväkeä kaivataan.\n\n-- Onko herra Felsen siellä sisällä?\n\n-- Ei, hän otti päällystakkinsa ja jätti kemut hetkinen sitte, sanoi\nOlsen.\n\n-- Hyvästiä sanomatta? Mutta mitä kaikki tämä merkinnee? mutisi Fanni.\n\nKeskustelun keskeytti muuan kavaljeeri, jolle Fanni oli luvannut\nensimmäisen tanssinsa iltasen jälkeen. Fanni tarttui hänen\nkäsivarteensa ja meni saliin.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKuin salaman lyömänä venyi tukkukauppias nojaluolissaan. Stella istui\npiaanon takana ja itki. Tanssisalista kajausi viehkeää tanssimusiikkia,\nnaurua ja jalkain kevyitä sihahduksia.\n\n-- Erinomaisen loistavat ja virkistävät kemut nämä tukkukauppias\nBreinen toimeen panemat, huoahti hän. Tuolla sisässä kumuaa iloinen\ntanssi ja täällä istuu kauppias itse surullisena onnensa raunioilla.\n\nKauppias antoi kasvonsa sujuta käsiin:\n\n-- Löytyneekö onnettomampaa ihmistä kuin minä? äännähti hän\npuolikuuluvasti.\n\nPehmeä käsi sujahti hänen olkapäälleen ja Stella seisoi hänen\nvieressään:\n\n-- Täälläkin muuan semmoinen, sanoi hän.\n\n-- Oletteko tekin, neiti, onneton?\n\n-- Ah, varsin onneton!\n\n-- Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.\n\n-- Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.\n\n-- Felsenkö?\n\n-- Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin\nvoimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden,\njota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on\nniin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.\n\n-- He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.\n\n-- Nainut nainen -- miten äärettömän viheliäistä!\n\n-- Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?\n\n-- Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.\n\n-- En minäkään sitä vastedes tekisi. Minä haen avioeron.\n\n-- Mutta kenties Fanni on viaton.\n\n-- Ei, sitä hän ei ole. Minä tiedän miten kevyttä kaikki on ollut alun\npitäin hänen puoleltaan ja milloinkaan enää en voi häneen luottaa.\n\n-- Kaikki voi vielä tulla hyväksi, herra kauppias.\n\n-- Ei koskaan, ei koskaan.\n\nHän viittasi Stellan istumaan ja heittäysi hänen eteensä.\n\n-- Sanokaa minulle, olenko liian vanha isäksenne?\n\n-- Minä en ymmärrä teitä.\n\n-- Minä tarkotan, että me kaksi voisimme ehkä kulkea käsikkäin\nmaailmassa. Teillä ei ole vanhempia eikä minulla lapsia. Ettekö voisi\ntulla minun ottotyttäreksi?\n\n-- Tämän pyyntönne teette niin äkkiä, etten luule meidän kumpasenkaan\nvoivan sitä nyt ratkaista.\n\nRouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun\nkuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään\npuhelevan.\n\n-- Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään,\ntulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.\n\n-- Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.\n\n-- Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä\nyksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni\npäivinä.\n\nFanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he\nmenevät jo yksiin.\n\nStella ojensi kauppiaalle kätensä:\n\n-- Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta --\n\n-- Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin.\nMinä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.\n\nHän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.\n\n-- Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä\nparatiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua\nminusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä\nen edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä\ntarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä\nminä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni\nei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei\nlöytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi\npitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.\n\n-- Kuulehan Fanni, sanoi Stella.\n\n-- Mutta sinulle, enemmin kuin jollekulle toisellekaan, ei onnistu\nhäntä minulta riistää. Tästälähtein pidän minä hänestä vielä enemmin,\nja hän kiersi kätensä miehensä kaulalle.\n\n-- Päästä minut, sanoi Breine ja tempasi itsensä irti. -- Minä tahdon\neroa!\n\n-- Mutta minäpä en tahdo.\n\nJuuri silloin astui Georg Felsen sisään.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen, mutta minä suoriun pian. Minä olin jo\nmennyt ja ajattelin kirjottaa, mutta arvelin suullista selvitystä\nkuitenkin paremmaksi.\n\n-- Minä vetäydyn syrjään, sanoi Stella.\n\n-- Ei neitiseni, mitä minä sanon, voitte kernaasti kuulla. Suonette\nkenties anteeksi käytökseni teitä kohtaan. Kun minä taasen heitän\nhyvästit isänmaalleni ja nyt luultavasti ainiaaksi, soisin ettette\nkatkeruudella minua muistelisi.\n\n-- Te matkustatte? kysyi Fanni.\n\n-- Niin rouvaseni, en voi kauvemmin viipyä senvuoksi, mitä välillemme\non sukeunut.\n\n-- Meidän välillemme?\n\n-- Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi\nBreine.\n\n-- Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,\n\n-- Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni,\nsanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon\nromanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan\ntuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.\n\nStella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että\nhän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun\nivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.\n\n-- Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne?\nkysyi Fanni.\n\n-- Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni\nvaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa.\nJa minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen\nromanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole\nteitä rakastanut.\n\n-- Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja\nolen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt\nkokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei\nteidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.\n\n-- Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus --\n\n-- Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki\ntämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen\njälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän\nseuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut\nhullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin\nja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan\nolisikin.\n\n-- Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa.\nItse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.\n\n-- Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti\nFanni.\n\nStella läheni.\n\n-- Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain\nsormuksen oopperakemuissa.\n\n-- Te?\n\n-- Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä\nsyvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa\nja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen\nvanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.\n\n-- Siis kuitenkin! -- Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!\n\n-- Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.\n\n-- Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja\nälkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää\nseuraa neiti Adlerille niin kauvan.\n\nJa herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa\nja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva\nBreinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat\ntuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin --- niin\nlähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat\naivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä,\nvaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa\nkätkenyt.\n\n-- No, sanoi Breine, näyttääpä siltä kun saisimme onnitella?\n\n-- Kyllä, nyt on kaikki järjestyksessä.\n\n-- Ja vieraat ovat menneet, sanoi tukkukauppias käsiään hykertäen. Me\nolemme nyt herroja talossa ja voimme ottaa yhden ylimääräisenkin lasin.\n\nHän kutsui Olsenia, joka sammutteli tulia salissa.\n\n-- Hanki meille pullo samppanjaa!\n\n-- Jään kanssako?\n\n-- Ei, kiitoksia. Minä luulen, että siitä tavarasta olemme jokainen\nsaaneet tarpeemme. Tuo jäätelöannos oli siksi tulistuttavaa.\n\nSamppanjaa tuotiin, lasit täytettiin ja juotiin kihlautuneitten malja.\n\n-- Minä myös kaikessa alammaisuudessani pyydän saada onnitella, sanoi\nvahtimestari Olsen. Itse kun olen kanssa kihloissa.\n\n-- Kenen kanssa?\n\n-- Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.\n\n-- No milloin se tapahtui?\n\n-- Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet,\nviimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.\n\n-- Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.\n\n-- Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin\nrakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä\ntulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa -- ja sitte me\nsuutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!\n\nOlsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja\nhiipi sitte lamppuja sammuttamaan.\n\nKun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan\nvalkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen\nonnentähtensä.\n\nMeidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan\nylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille\nhaaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on\naina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.\n\n\n\n"]