Elämän havainnoita VII

ELÄMÄN HAVAINNOITA VII

Rauta-mies; Hairahdus; Pentti ja Inka

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1897.

RAUTA-MIES.

Kun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa rauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tavallisissa oloissa juuri usein nähdä vierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjavin näky. Rautaa tulvaa kaikista – minä en sano kansoista ja kielistä – maamme osista ja pian saa kuulla puhuttavan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee köyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä – harvoin köyhistä rikastuneita – yli onnensa menneitä, virkansa ja luottamuksensa menettäneitä, kovanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja kaikilla on varma toivo paremmasta tulevaisuudesta. Tätä kaikkea nähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi työntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi vaan työn teettäjiä. – "Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat."

Tällä tavalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri väreistä hevillä selvää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien työmiehistä sanotaan heitä supistuneesti vaan "rauta-miehiksi" ja "rauta-akoiksi". Siitä sana: rauta-mies.

Aikomukseni ei ollutkaan ruveta selville seulomaan tuota kirjavaa joukkoa, aion vaan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni pistänyt.

Sattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien työpaikkaa. Harva päivä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa työn menoa ja sitä tekeviä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja rivot pilalaulut kajahtelivat usein heidän huuliltansa, joita toisien moninkertaiset naurunhohotukset palkitsivat, samassa osoittaen, että kulloinkin ilmestyvä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.

En ollut kovin useasti vielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja nuori mies veti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa toisien rivoon summa-iloisuuteen, oli vaan synkän ja alakuloisen näköinen. Kuta useammasti kävin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi silmäni häneen. En kuullut hänen lausuvan ainuttakaan rivosanaa, enkä että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein hauskaa ilon-ainetta väliin semmoistakin, mikä sai heidät remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei hänen hymykuoppansa edes värvähtäneet.

"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.

"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Sav ... Kuort ... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan kuullutkaan", vastasi kysytty, miettiväisesti taivaalle tirkistellen ja toisella kädellään leukaansa puristellen.

"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.

"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."

"Entä sukunimi?"

"Sitä en tiedä; häntä sanotaan vaan Nikiksi."

"Onko hänellä vaimoa ja lapsia?"

"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia ole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arveli hän.

"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun tutkivasti.

"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on vaan mielestäni niin kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.

"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden puheeseen, sitä vähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään pois, erkaantuu hän kohta muista ja viettää aikansa yksinäisyydessä."

"No mitä hän silloin tekee?"

"Hänellä on kirjoitusneuvot ja melkein aina hän kirjoittaa."

"Mitä hän kirjoittaa?"

"Sen ties taivas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."

"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"

"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on kirjoittanut; ellei hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi poskella, eikä näytä silloin kuulevan eikä näkevän. Ainoa elonmerkki on se, että hän joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa jonkun kuulevan, lakkaa hän heti hyräilemästä. – Hän on mielestäni niinkuin elävältä kuollut."

"Minkälaista laulua hän hyräilee?"

"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa, että sen sisällöstä jotakin tietäisi."

"Eikö hän koskaan puhu elämästään muille ihmisille, esimerkiksi työkumppaneilleen?"

"Minun tietääkseni ei kenellekään, minä luulen, ettei hän ole... Kukaan ei tiedä hänestä sen enempää, ei ainakaan näillä tienoilla."

"Joko kauvan olette olleet hänen parissaan?"

"Kaksi vuotta."

"Ja sen verran tiedätte vaan hänestä."

"Sen verran, en enempää enkä vähempää, mutta ei suinkaan se ole minun vikani ... minä luulen, ettei ole."

"Ryyppiikö hän?"

"Ei, sitä hän ei tee. Näiden parin vuoden kuluessa on hän pari kertaa ollut vähän humalassa, mutta sitä ei suinkaan saata ryyppimiseksi sanoa."

"Minkälainen on hän humalassa ollessaan?"

"Silloin on hän umpimielisempi kuin koskaan ennen. Hän ei vaihda sanaakaan kenenkään kanssa, hakee vaan yksinäisyyttä ja kun hän luulee, ettei kukaan kuule, hyräilee hän tuota lauluansa."

Minä koetin muiltakin udella hänen retkiään, mutta huonolla menestyksellä ja ne tiedot, mitkä minulla nyt oli, olivat ainoat, mitä voin hänestä saada.

Minä kävin tavasta työpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli ennenkin ollut.

Eräänä aamuna menin sinne, ennenkun kaikki työmiehetkään olivat kerinneet tulla. Poissa-olevat tulivat kiireenkynttä ja niiden muassa Nikkikin. Hän käveli erillään muista alakuloisen näköisenä ja kulki aivan minun ohitseni. Minä sanoin hänelle hyvää huomenta, hän loi minuun synkän katseen ja vastasi tuskin kuultavasti ohimennessään.

"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matapäinen ja kurjan näköinen, että luulisipa sinun jo näin varhain syöneen kokonaisen kannun etikkaa. Pois kaikki happamuus, sillä semmoinen meno ei kelpaa", huusi eräs työtoveri leikillisesti Nikille.

Oli kylmänlainen kevät-ilma ja maa oli iljamella.

Suulas mies kävi Nikkiin käsiksi ja alkoi häntä kaikin voimin nujuuttaa; sen teki hän lämmittääkseen itseään ja toista ja ehkäpä pudistaakseen Nikistä pois tuota ainaista noloutta.

"Voithan olla rauhassa", sanoi Nikki ja riuhtasi itsensä irti.

Mutta voimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin vähällä. Hän tauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella innolla rujuuttaa häntä. Nikin tila näytti hyvin tukalalta. Hän ei ottanut yhtään vastaan, koetti vaan varoa, ettei toinen olisi saanut häntä kovin suureen häviöön. Yht'äkkiä riuhtaisi hän voimallisella ponnahduksella taas itsensä irti. Vastustajan kynnet kirposivat semmoisella voimalla, että hän ponnahti kauvas takaperin, hänen jalkansa luiskahti ja kadottaen tasapainonsa kaatui hän niinkuin ranka takaraivonsa kiveen.

Kauhea hätä valloitti koko työväki-ryhmän. Mies makasi siinä niin hervotonna, ettei karvanjuuri tärähtänyt. Nikki vapisi niinkuin haavanlehti, mutta yhtäkaikki oli hän ensimmäisenä vamman saanutta auttamassa. Kun hän saatiin toiseen asemaan, huomattiin, että miehen takaraivolla oli iso haava, josta vuoti paljon verta.

"Hän on kuollut, hänen pääluunsa on rikki", ruvettiin nyt miehissä huutamaan.

"Hyvä Jumala? Tahtomattani tein tämän. Se vielä piti tulla ja nyt joudun aivan syyttömästi vankeuteen", päivitteli Nikki, ja hän raukesi niin katkeraan suruun, että hänen hartiansa jytisivät sisällisestä tuskasta.

"Karkaa silloin kun vielä aika on", kehoitti joku joukosta.

"Sitä en tee. Mieluummin kärsin, tulkoon vielä mitä tulkoonkin; minä olenkin luotu kärsimään" sanoi Nikki surunsa seasta.

Minun kävi kovin säälikseni Nikki paran tukala asema.

Kun olin vähin tottunut haavoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan vahingon saanutta miestä. Oitis huomasin minä, että hän oli vaan pyörtynyt, eikä suinkaan kuollut. Meluavalle joukolle ilmoitin silloin, ettei vaara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Minä otin ensi töikseni verenjuoksun kiinni ja tuotatin vettä, jolla huuhtelin hänen kasvojansa. Se vaikutti niin paljon, että mies virkosi ja nousi istumaan.

Haava pestiin ja sidottiin niin hyvin kuin semmoisissa tiloissa mahdollista oli, ja sitten lähdin minä saattamaan häntä majapaikkaansa. Nikki ei voinut jäädä työhön, sillä hänen mielensä oli kovin jännityksissä tuon kovanonnen kohtauksen tähden; paitsi sitä tahtoi hän hänen tähtensä haaksirikkoon joutuneesta työkumppanistaan pitää niin likeistä huolta kuin suinkin voi.

Kun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, että hoitaisin edelleenkin häntä, maksoi mitä maksoi.

Sen lupasinkin tehdä. – Tuntui siltä, että hän rupesi antamaan luottamusta minulle; hän oli puhunut jo minun kanssani kenties enemmän kuin kenenkään muun. Jäljestäpäin huomasinkin, että koko tuo edellä kerrottu turma oli onnen potkaus, sillä ilman sitä kenties ei olisi koskaan saatu selville hänen umpimielisyytensä syytä.

Minä kävin useasti sairaan luona, siivoamassa ja sitomassa hänen haavaansa. Joka näkemä kyseli Nikki, kuinka sairas voipi ja mitä toivoja hänestä on? Minä ilmoitin hänelle arveluitani enkä sanonut pitäväni sitä niin erittäin vaarallisena. Silloin hän aina tavallisesti huokasi.

"Te salaatte jotakin minulta, sen näen selvästi. Sanokaa suora totuus, minä voin sen kuulla ... mitä luulette? Onko pääluu rikki?" sanoi hän eräänä kertana hyvin hätääntyneenä.

"En suinkaan minä käsitä sen rikki olevan, sillä eihän tuohon ole ilmestynyt mitään kuumettakaan, vaikka nyt on jo kolmas vuorokausi", sanoin minä.

"Mutta se saattaisi vielä tulla", sanoi hän ja huokasi taas.

"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te vaan salaisi minulta jotakin", jatkoin minä.

Hän säpsähti nähtävästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti sanaakaan sanomatta pois.

Jonkun päivän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa. Hän oli kynttilän valolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti kova hämmennys hänet käsittävän, sillä kiireesti pisti hän kirjoitusneuvot pöytälaatikkoon.

"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän voipi? Eihän vaan kuume ole ilmestynyt?" kysyi hän yhteen henkäykseen.

"Hän on kohta aivan terve ja minä voin vakuuttaa, ettei teidän tarvitse sen asian vuoksi huolehtia yhtään vähää", sanoin minä hänelle.

"Oikeinko totta?" kysyi hän puoli-iloisesti.

"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan voi luottaa muiden ihmisien sanaan?" kysyin sitten vähän kummastuksissani.

"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi hän ja vaipui ajatuksiinsa.

"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittavan, kun ma tänne tulin?" kysäsin minä.

"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan kirjoittaa ... piirtelen vaan aikani kuluksi ... ei se ole mistään kotoisin ... ilman aikojaanhan se on", hätäili hän.

"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin minä.

"Mitäs Jumalan tähden ... ei niissä ole mitään katsomista. En ole vielä näyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille voisin näyttää", sanoi hän ujostellen.

Minä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen synkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet vielä liian ujoksi ja sen vuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.

Vamman saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin. Rinnakkain olivat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten minkälaista ja missä hyvänsä; näyttipä siltä, että heidän välilleen oli solmiintunut tosi-ystävyys ja etteivät he voineet tulla toisittaan toimeen.

Niin oli elämä käynyt entiselleen, se vaan eroitusta, että Nikillä oli nyt yksi ystävä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän vapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmettelivät sitä, sillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekevän. Mutta vaikka hän olikin sen verran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä umpimielinen kuin ennenkin.

Minä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän koettaisi saada selville Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen kotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet, hyvässä toivossa nyt ainakin saavani tietoa tuon surullisen miehen elämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toivoa, sillä kun toinen oli ruvennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kivi.

Oli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. Kirkkaat kastepisarat kimaltelivat kasvien lehdillä ja kukkasien terillä auringon nousun edellä yltyvässä valossa ja yökasteen tuorehduttamana levitti kasvikunta ilmaan miellyttävän tuoksun. Ihmetellen luonnon ihanuutta ja nauttien kesäaamun viehkeää ja hiljaista rauhaa, astuskelin ajatuksiini vaipuneena eteenpäin. Tieni kulki sen työpaikan kautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään huomaamatta olin tullut jonkun huoneen suojaan aivan lähelle työpaikkaa. Silloin luulin kuulleeni syvän huokauksen; minä havahduin ja pysähdyin. Aivan oikein, en ollutkaan erehtynyt, sillä samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen; työpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi näin varhain?

Samassa kuului toinen rykäiseminen ja vienon heleä värähtelevä ääni tunkeusi samalla korviini.

En uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surevan laulu ja kuului näin;

    "Aamulla noustessa auringon armaan
    Riemuisna ihmiset heräsi
    Mulle se tuopi vaan murehen karvaan
    Kun minut kultani hylkäsi.

    Toiset ne päivällä riemussa hyörii
    Eik' ole tunnossa tuskaakaan
    Kyynel se mulla vaan yhä pyörii
    Kun minä kullatta olla saan.

    Illalla levolle laskevat toiset
    Vaan minä suurehen suruhun
    Ei ole hauskoja murehet moiset
    Miksikä kultani hylkäsi mun."

Laulaja vaikeni ja syvä, kumiseva huokaus tunki läpi kaunihin aamu-ilman korviini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka näin varhain oli raittiissa ilmassa keventämässä kenties kaipaavaa sydäntänsä. Hän oli kiven päällä selin minuun istumassa, eikä huomannut ensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin käsiinsä ja oli ajatuksiinsa vaipuneena. Kun minä sanoin hänelle hyvää huomenta, hän säikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta kun hän huomasi, ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, rauhoittui hän nähtävästi.

"Kuulitteko te?" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin.

"Mitä kuultavaa minulla sitten on ollut?" sanoin minä teeskennellen.

"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen kuulleen", sanoi hän häpeillen ja ujosti.

"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin surullisen viehkeää, että sitä kuuntelisin aina", tunnustin minä.

"Sitä ei ole kukaan vielä koskaan kuullut", sanoi hän noloontuneena.

"Eikö sitä sitten saisi kuulla?"

"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte ... eikähän se teidän vikanne ole", sanoi hän ja siihen se keskustelu loppui.

Jonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli nytkin kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsivat kaikki kirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon.

"Te olette tehnyt minulle niin suuren hyväntyön, etten sitä voi koskaan unhottaa", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä.

"Minkäpä vaan? antakaapas kuulua."

"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan."

"Se oli välttämättömyys; olemmehan kukin velvolliset toisiamme hädän aikana auttamaan."

"Vaikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja ahdistusta lausuitte minulle toivon ja lohdutuksen sanoja, Siihen sijaan kuin muut huusivat kuolemaa ja tuomiota."

"Enhän silloinkaan voinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä kannalta."

"Siinäpä se on ... miks'eivät muut tehneet samoin? Sitte olette hoitanut sairasta ja saanut hänet terveeksi, ottamatta suurista vaivoistanne mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korvata ... olisin kiittämätön konna, jos en niin tekisi", puheli hän, tehden samassa äkkinäisen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.

"Joutavia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa vastaanottamaan tarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, että tuon vähäisen palveluksen olisin tehnyt palkinnon himosta", sanoin minä.

"No millä tavalla voisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?"

"Sen voitte aivan pian tehdä, vieläpä aivan helpolla tavallakin."

"Kuinka? miten?"

"Samanlaisella pienellä palveluksella."

"Jos kuinka suurella, kun se vaan on minun vallassani ... mutta millä tavalla ... sanokaa!"

"Kertomalla omasta elämästänne minulle; minä huomaan, että teitä vaivaa joku sisällinen suru", sanoin minä, tarkastellen samassa häntä.

Hän säpsähti ne sanat kuultuansa ja sisällinen taistelu näkyi saaneen vallan; hän sijoitteli itseään, väänteli käsiään ja huokaili raskaasti.

"Tämän pyynnön voisin kieltää keneltä hyvänsä, mutta teiltä en voi", sanoi hän tovin päätä puoli-surullisesti.

"No, alkakaamme siis...! Joko kauvankin olette ollut poissa kotitienoistanne?" aloittelin minä.

"Kuusi vuotta."

"Ja aivan rautatien töissä?"

"Aivan rautatien töissä. Kun toisesta paikasta on työ loppunut, olen siirtynyt toiseen."

"Mistä te olette oikein kotoisin?"

"V—-n pitäjäästä maamme itärajalta."

"Nimenne sitten?"

"Nikki K—-n."

"Onko teillä kotipaikoillanne mitään pesäpaikkaa?"

"On ... minä olen arvossapidettävien ja varakasten vanhempieni toinen ja nuorin poika ja entinen kotini on paikkakunnan vahvimpia taloja."

"Vanhemmat ja vanhin veli elävät siis vielä?"

"Elävät ja hoitavat taloutta."

"No mikä kova-onni teidät on saattanut tuommoiseen kulkuri-elämään ja rauhattomuuteen, kärsimään kaikkea puutetta ja kurjuutta, ja saattanut pois hyvästä kodista ja ystäväin parista? Oikein minua kauhistuttaa semmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon minä, katsoen teidän käytökseenne, ettei mikään rikos ole teitä karkoittanut", sanoin minä kauhistuksella viimeisiä asioita kuullessani.

"Ei Jumalan tähden mikään rikos ... älkää luulko, että mikään rikos ... mun syy se on, joka minut on pakoittanut... Älkää väärin tuomitko minua...!" sanoi hän ja loi minuun surullisen silmäyksen.

Minä itsekin säikähdin tuota ankaraa arvosteluani ja sopimatonta epäluuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa hyvin vaikea löytää keinoa, kuinka pääsisin tästä pälkähästä ja saisin asian entiselle kannalle.

"Minähän arvelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen vuoksi tapahtunut, ja sentähden haluaisin sitä paremmin tietää: mikä on saattanut teidät luopumaan lapsuuden kodista ja ystävistä", sanoin pitkänlaisen vaiti-olemisen perästä.

"Se on jotenkin vaikea tehtävä, koska suurin osa ihmisistä pitävät lähtöni ja suruni syyn joutavana mielijuohteena", sanoi hän.

"Sen tervetulleempi minulle."

"En tiedä, onko se tervetullut kenellekään, koska asia on niin yksinkertainen, että minä pakenen omaa itseäni."

"Pakenette omaa itseänne; sepä on jotakin outoa, jota en minä voi käsittää; pyydän, että jatkatte", sanoin minä.

"Ja kuitenkin olen minä paennut omaa itseäni; kun vaan olette saanut kuulla elämäni juoksun, toivon, että itsekin ajattelette niin... Olenhan minäkin ihminen ja onhan minullakin sydän, joka voipi tuntea ja kärsiä. Minä olin nuori ja palava, kuten kaikki muutkin. Olin varteva ja notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja varakkaista vanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka, mutta minulla oli vaan yksi kunnian pyrintö. Oli, näette, siinä naapurissa saman-ikäinen tyttö kuin minäkin ja pienestä paitaressu pahasesta alkain kasvoimme me ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi. Kaikki, kaikki olivat meille yhteisiä, ilot, surut ja pienet riidat, Mutta nämät saattoivat vaan meidät likemmäksi toisiamme ja sydämen sydämeen sulamaan. Tietämättämme kohosimme me ihmisiksi ja silloin huomasimme, että tuttavuutemme oli enempi kuin lapsuuden ystävyys. – – Hän ei nähnyt ketään muuta kuin minua, enkä minä ketään muuta kuin häntä. Me tunnustimme toisillemme sydäntemme tunteet ja ihana liitto solmiintui silloin välillemme; tästä lähtien minä en muuta voinut, kuin muistella häntä yötä ja päivää; nukkuissanikin näin hänestä unta.

Tämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti vaan sitä autuaallista hetkeä, jolloin voisimme toisemme omaksemme sanoa. Silloin tuli musta käärme väliimme ja turmeli sen niin, että se tuli ylitse-pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa-kosija, ja hän oli niin ovela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy, jonka vuoksi luovuin vanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystävistä; sentähden olen nytkin täällä, maalla vierahalla ja sen vuoksi olen surullinen ja umpimielinen", kertoi hän synkällä äänellä.

"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?"

"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."

"Kuinka se on ymmärrettävä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni, mikään kunniaton."

"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään; kenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja varakkaimpana nuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut vastaan tarjotun käteni. Ei se siis ollut vikana, ettei minulla säädyssäni ollut kunniaa ... rikkaampi häntä olin myös moninverroin, sillä eipä hänellä muuta ollut kuin pöyhkeilevä, ulkonainen keikaroiminen ja kiilto", selitti hän.

"No, mikä hän sitten oli?"

"Hän oli herra."

"Mikä herra?"

"Hän oli susivouti."

"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi kannattanut hyljätä hyvämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä ja sydämensä antanut", sanoin minä puolikauhistuksissani.

"Voi, älkää niin sanoko! ... kyllä hän on herra... Minä tahtoisin, että te näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuvalla hevosella pitäjällä. Tiukea-ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta ilmestyy muhkeasti puetettu virkamies, armollisesti noikaten lakki kourassa kumarteleville maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin lailla uskaltaa olla välinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata häntä, sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi. Jos te tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei hän ole herra... Tosin ei hän ole vielä rikas, mutta jos hänellä ikää piisaa, niin luulen hänelle rikkauttakin karttuvan, sillä hyvä alku on jo tehty, vaikkei hän ole vielä kauvan ollut pitäjässämme, johon hän tuli köyhänä kuin kirkkohiiri. – – Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin mitä olin minä häneen verraten, vaikka olinkin kunniallinen ja varakas nuorukainen, sillä olinhan vaan kovaa työtä tekevä maanmyyrä", selitteli hän.

"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"

"Eräänä kesäisenä pyhä-iltana oli kylämme nuoriso koossa kestikievarin lähellä olevalla kentällä, ja siellä olimme minä ja Hennakin. Kaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia, juostiin leskistä ja viimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin ilma ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihyvällä rakasta Hennaani, kun hän hehkuvin kasvoin solakkana, notkeana ja pirteänä heilakoitsi muiden parvessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia tyttöjä sekä kauneudessa että arvossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän minusta. Silloin kuului äkkiä tuo korvia kirveltelevä aisakellon ääni ja susivouti ajoi täyttä nelistä kestikievariin. Tuskin oli hän kerinnyt päällysvaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli kisapaikalle, pitäin toisessa kädessään sateenvarjoa, toisessa merenvahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean käden etusormessa; kai se oli kultaa. Kaikki kumartelivat hänelle, mutta minä huomasin, kuinka hän oitis iski silmänsä Hennaan; minun vereni kuohahti ja minä en kumartanutkaan.

'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiväs, koska hän on niin kankea? ja hänen päätänsäkin näyttää palelevan', sanoi susivouti ja loi minuun tuiman silmäyksen.

Samassa käveli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.

Viha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiivaasti susivoudin eteen. 'Olkaa taputtelematta viattomia tyttöjämme', sanoin hänelle tuimasti.

'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa vielä suutakin 'pruukata', mutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tavata toisiamme ja silloin luulen, että...' sanoi hän, tehden samassa uhkaavan liikkeen.

'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.

'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin sievä tyttö joutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta minä koetan huolta pitää siitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arvokas herra, luoden samassa uhkaavan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni keimaillen kestikievariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin sen harmista halkeavan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi minun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän silmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen vuoksi, sitä en voinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selvän ottaa.

En voinut olla kisapaikalla, vaan lähdin pois ja menin suoraa päätä kotiin. Siellä tovin oltuani sain sanoman, että susivouti oli mennyt Hennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt se sai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni vapisi. Tätä tuskaa en suinkaan olisi kauvan kestänyt, mutta minä selvenin kuitenkin pian sen verran, että voin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan siveelliseen voimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.

Seuraavana aamuna kun sain tietooni, että susivouti jo oli mennyt pois, lähdin Hennan kotiin, sillä en mitenkään tullut aikaan, ennenkun sain selvän tiedon asiasta. Sinne tultuani vaadin saada Hennaa puhutella kahden-kesken. Hän tuli, mutta heti ensisilmäyksellä huomasin, että koko hänen käytöksensä oli epäröivä ja arka.

'Voi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla ovat olleet! Tottahan edelleenkin saan luottaa sinun vilpittömään rakkauteesi ja uskollisuuteesi', sanoin minä murtuneella mielellä ja yritin lähestymään häntä.

'Älä nyt ole noin rauhaton ja varma ... eihän se niin vissi vielä ollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt minä sanon sinulle, etteihän siitä mitään...' sanoi hän hätäisesti.

'Ettäkö sinä olet tuon reppuherran antanut vietellä itsesi! En minä olisi voinut uskoa, että sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin löyhää laatua, ellen olisi sitä sinun omasta suustasi kuullut', sanoin minä hämmästyksissäni.

'Reppuherra! Älä puhu, Nikki, niin varomattomasti, minä pyydän sitä entisen ystävyytemme vuoksi... Ethän sinä reppuherrakaan ole... Mitäpä minulla olisi sinun kanssasi muuta odotettavissa kuin kova ja raaka talonpojan työ. – Jolla on vara valita itsellensä parempiakin päiviä, eikä ottaisi tarjottaessa sitä vastaan, tekisi hän itseänsä kohtaan sangen väärin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enkä soisi sinun enää koskaan siitä minulle puhuvan', sanoi hän ylvästellen, ikäänkuin hänen kädessään olisi jo ollut susivoudin ankara valta.

Sen jälkeen poistui hän huoneesta.

Minä jäin siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt, mutta en voinut sitä tehdä, sillä en käsittänyt minkätähden minun olisi pitänyt itkeä. En ymmärtänyt edes poiskaan lähteä, vaikka jotakin semmoista tarvetta hämärästi tunsin, sillä ajatukseni olivat niin hajallaan ja sekaisin, etten voinut mitään erikoiskohtaa käsittää. Vihdoin selkeni sydämessäni sanat: 'eihän se vielä niin vissi ollutkaan ... ethän sinä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki ohitse...' Silloin oli minulla voimaa liikkua ja minä syöksyin hurjaa vauhtia ulos. Sitä kyytiä menin minä kotiin ja nakkausin vuoteelleni maata. En voinut syödä illallista ja kotiväki ihmetteli, miksikä Nikki nyt on tuommoisena. Koko yönä en nukkunut silmäntäyttä, mutta sydämeni oli niin täysi, että luulin sen pakahtuvan.

Aamulla kun väki nousi ylös, nousin minäkin. Isä oli juhlallisen näköisenä pöydänpäässä ja määräsi tehtäviä töitä. 'Nikki lähtee kahdella hevosella myllylle, sillä jauheet ovat lopussa; neljä tynnyriä rukiita kumpaankin kuormaan', määräsi hän minun osalleni.

Kun muut menivät eineelle, menin minäkin, mutta syömisestä ei tullut mitään. Koetin kyllä panna ruokaa suuhuni, mutta ensimäinen pala kesti vanuttaa koko syöntiajan, eikä se sittenkään tahtonut mennä alas.

Syömästä päästyä rupesin laittamaan kuormia kerkeämiseen. Pian olivat ne valmiina; minä hyppäsin toisen kuorman päälle ja niin aloin mennä hyrrytellä eteenpäin. Tielle päästyäni vaivuin niin ajatuksiini, etten huomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta. Kävelivätkö hevoset rivakasti vai hitaasti, oliko myötä- vai vastamaata, tuliko tienhaaroja vai oli tulematta, kaikki oli yhtä vaan. Kuinka kauvan olisin ollut tuossa haaveksivassa tilassa, sen ties taivas; mutta kun juuri mielessäni pyöri sanat: 'ethän sinä vielä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki ohitse...' kuului edestäni ystävällinen, iloinen ääni: 'mihinkäs nyt Nikki menee?' Se oli eräs, minun ikäiseni tuttu torpanpoika; joka minua kotinsa portilta näin puhutteli. Minä kohotin päätäni ja havahtuen tunsin paikan. Silloin huomasin, että hevoset olivat kääntyneet väärälle tielle ja tulleet puoli peninkulmaa aivan toiselle suunnalle, mihin minulla oli mentävä; eipä ollut muuta neuvoa, kuin kääntyä takaisin. Myllyyn oli matkaa noin puolikolmatta peninkulmaa ja eihän minua mikään estänyt voivilla hevosilla sinne pääsemästä. Jauhetten saanti oli myllyssä hyvä ja minulla oli sen verran tointa, että toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten palkkasin erään miehen viemään hevoset ja kuormat kotiin, mutta itse sivalsin eväslaukun selkääni ja lähdin kävelemään toisaanne päin, pois lapsuuden kodista, pois isän ja äidin tyköä, pois sukulaisien, ystäväin ja tuttavien parista ... kauvas pois ... niin kauvas, etten näe enään koskaan heitä. – Sillä matkalla olen ja sentähden olen nyt tässä."

Hän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin, että hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti koetti minulta salata. Vihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun päin ja koetti tekeentyä niin levollisen näköiseksi kuin suinkin mahdollista.

"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna", sanoi hän sitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.

"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka voipi hyljätä lapsuuden ystävänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän on ystävänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi vaan ylönkatsetta", sanoin minä muka lohduttaakseni häntä.

"En voi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hyvä, mutta hän vaan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän voinut vastustaa... Minä luulen, että se oli vaan hetken hurmaus ... kuinka minä voisin hänet unhottaa?"

"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; voisittehan vahinkonne korvata siten, että valitsette jonkun toisen."

"Voi älkää sanoko niin! Minä en voi enään ketään valita, sillä minulla ei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei ole enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton."

"No, mutta onhan tuo kova surunne kuitenkin turha toivo, koska rakkautenne esine on jo toisen oma."

"Totta kyllä, että tämä on turha toivo, sillä minä en toivo enään mitään tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi tietää missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan vielä kenenkään oma."

"Mitä? Kuinka? Eikö susivouti häntä nainutkaan?" kyselin minä säikähtäen ja kauhistuksissani.

"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."

"Oliko tuo konna niin kelvoton, että vietteli viattoman tytön?" sanoin minä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.

"Minä en soisi kenenkään ajattelevan pahaa hänestä ... minä tunnen hänen ... hän on siveä ihminen... Hän ei ole vieteltävä eikä vietelty; hän on petetty."

"Kuinka?"

"No, kun susivouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän tytön siihen ... mutta kyllä Henna on yhtä viaton kuin ennenkin ... sen takaan Jumalankin edessä... Minä luulen, että Hennalla on sittemmin ollut yhtä kovat ajat kuin minullakin."

"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä voittehan mennä kotiinne ja yhdistyä jälleen rakastettunne kanssa", ehdottelin minä jo jokseenkin hyvillä mielin ja rauhoittuneena.

"En koskaan, en koskaan... Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan en voi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen tule... Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota vastaan kahdesti annettua ... siinä solmu... Vaikka minä kärsin juuri sentähden, että se niin on, mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin paremmalta kuin mikään muu keino."

"Teitä ei siis voi auttaa mikään!"

"Ei mikään."

"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?"

"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään lähetetyksi."

"No, miksikä ei?"

"Minä tahtoisin sen niin hyväksi, mutta en voi ... tahtoisin laskea asian hänen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin estettä..."

"Voitteko näyttää minulle jonkunkaan noista kirjeistä?" pyytelin minä puoli-arasti.

"Ne ovat niin huonoja ... enhän minä kehtaisi ... mutta kuitenkaan en voi teiltä... Tämä on se, jonka olen viimeksi kirjoittanut", sanoi hän ja ojensi minulle pöytälaatikosta ottamansa paperin, hätäillen ja punastellen.

"Saanko pitää tämän muistonanne?"

"Kyllä kai ... mitäpä minä hänestä ... mutta se on niin huonosti..." sanoi hän yhä enemmän hämillänsä.

Kirje kuuluu sanasta sanaan näin.

"Suo anteeksi, että vielä vaivaan silmiäsi näillä muutamilla yksinkertaisilla riveillä. Vai ovatko ne himeät näitäkin näkemään, kun sinä rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen löytänyt? En minä olisi uskonut, että sen siteen piti niin vähällä katketa, joka kerran meidät yhteen yhdisti. Muistatko sitä pyhää liittoa ja lupausta, jotka taivaan herran edessä toisillemme vannoimme? Ikuista uskollisuutta ja rakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta väärä kunnianhimo sokaisi sinun puhtaan ja vilpittömän sydämesi ja sinä rikoit pyhän lupauksesi; mutta voi sinua, sinä olet murtanut ihmissydämen. Sinä olet ulkona näistä sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: minä kihlaan sinun itselleni uskossa, ja sentähden on paras niinkuin se nyt on; mutta kuitenkaan en voi sinua unhottaa. Ja todellakin avioliitto kuvaa sitä suhdetta, missä totiset sielut ovat taivaallista ylkäänsä kohtaan; usko ja luottamus pitää siinäkin perustuksena olla, samoin avioliitossa. Kussa tämä siinäkin puuttuu, siinä epäluuloisuus alkaa huiskuttaa sen perustuksia ja sisällinen väliseinä alkaa rakentua aviopuolisoiden välille. Tämä kasvattaa heidän yhdys-elämäänsä eripuraisuutta, jonka lopuksi vihdoin tulee yksipuolinen kylmä elämä, siihen sijaan kuin heidän pitäisi elää toisiensa hyväksi. Täysi, rajaton, vilpitön ja avosydäminen luottamus toisiinsa, ne ne ovat onnellisen avioliiton elin-ehdot. Ne tekevät avioliiton kirkkaan taivaan kaltaiseksi ja sydämen iloiseksi, ja sitä vastaan kaikki epäilyksen mustat sumut turhaan ryntäävät. Kussa kerran tämmöistä avioliittoa ei voida rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta.

                                          Nikki K—-n."

"Onhan teillä paljon muitakin kirjoituksia", sanoin minä tämän ääneen luettuani.

"On, kyllä niitä on ... ikävissäni kirjoittelen aina jotakin", sanoi hän punastellen, ja samassa otti hän pöytälaatikosta kainalovihon papereita ja näytti minulle.

"Antakaa kaikki nuot paperit minulle", pyytelin minä.

"En vaikka mikä olisi ... ei vaikka... Ne ovat niin mitättömiä ja vähäkelpoisia, että itsekin häpeen niitä ... minä pyydän: älkää pyytäkö niitä minulta."

"Oletteko mistään lukenut niitä värssyjä, joita kuulin teidän hyräilevän tuona pyhä-aamuna?"

"En ... mitäs niitä nyt toki tuommoisia lukea..."

Joku päivä kului. Eräänä aamuna varhain tultiin minulle ilmoittamaan, että joku outo mies tahtoisi heti saada puhutella minua. Minä nousin kiireesti ylös ja puin päälleni. Kun menin makuuhuoneestani ulos, oli Nikki edessäni. Hänellä oli matkareppu seljässä ja heti ensi silmäyksellä huomasin minä, että hän oli hyväisestään pöhnässä.

"Hyvää huomenta! Antakaa anteeksi, kun tulin näin varhain teitä häiritsemään ... tahtoisin puhella vähän kanssanne..." sanoi hän.

"Aivan kernaasti, istutaan tähän, niin saamme puhella. Mutta mikä teillä nyt on mielessä, kun olette niin matkamiehen näköinen?"

"Matkustus."

"Kotipuoleen kai?"

"Ei kotipuoleen, mutta yhä kauvemmas kodista. Minä en voi täällä ... olen liiaksi paljon avannut sydäntäni ja ilmoittanut itsestäni. Minä pelkään, että saavat tiedon. Poikkesin tänne, sillä en voinut lähteä teille hyvästiä sanomatta... Älkäähän huoliko puhua ... se lisää vaan kuormaani... Jumala teille palkitkoon...! Te olette ollut niin hyvä..."

Sitten puristi hän kättäni hellästi ja minä näin, että hänen silmissään pyöri kyyneleitä. Sitten hän lähti.

Minä lähdin häntä saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haavan lehti värähtänyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi säteillänsä tyynen ja avaran näkö-alan ympärillämme. Oli vielä niin varhainen, ettei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä; linnut vaan ahkerasti visertelivät aamuvirttänsä ja lähellä olevan kosken kohina huokauksen tavoin tunki korviimme tyynen aamu-ilman halki; nämät olivat ainoat, mitkä häiritsivät hetken hiljaisuutta.

Puhumattomina kävelimme me rinnakkain, mutta kummankin sydän oli täysi, sillä me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.

"Oikean nimen ne ovat minulle arvanneet... Nikki on nimeni, mutta kyllä onkin sydämeni rakki runneltu", sanoi hän pitkän vaiti-olemisen perästä.

Minä en voinut vastata siihen mitään.

Minulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme kättä ja hän lähti kävelemään kaikenni toisaalle päin kuin hänen kotinsa oli. Minä jäin seisomaan ja katsoin niin kauvan kuin voin hänet nähdä. Säännöllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja vasemmalle hänen astuskellessaan. Juuri kun hän oli häviämäisillään minun silmistäni, tunkeentui jotakin ääntä korviini. Minä pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Silloin kuulin selvästi sanat:

    – – "Mulle se tuopi vaan murehen karvaan,
    Kun minut kultani hylkäsi."

Ja kaiku vastasi: "kultani hylkäsi".

HAIRAHDUS.

En ollut nimeltäkään tuntenut pastori K—-aa, sitä vähemmin tutustunut häneen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sillä asuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista voinut tulla kysymykseen. Se olikin pelkkä sattumus, joka ohjasi asiat niin, että tulin kulkemaan niillä tienoilla ja tapaamaan häntä virkansa puolesta.

Kun astuin hänen virkahuoneeseensa, oli edessäni vanha mies hiukset ja parranhaituvat lumenvalkoiset; viimemainitut tarkoin tallennettuina, mitä luonto oli hänen osaksensa suonut. Vuodet olivat kyrmistäneet hänen hartiansa kumaraksi ja pää nokatteli säännöllisesti vapisemisen vaikutuksesta. Mutta kun hän loi katseen suurista, mustista ja ympyriäisistä silmistänsä, huomasi aivan pian, että ukon sisällisessä ihmisessä löytyi vielä lämpöä ja tulta, vaikka lumi oli jo kiireelle laskeunut. Hänen rypistyneissä hymykuopissaan asusti ainainen viehkeä hymy ja tämä lisäsi sitä kunnioitusta, minkä jo ensi katsannossa häntä kohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui mielestäni siltä, että edessäni oli senlainen henkilö, joka kenties kaikissa elämän kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan sallimuksen määräämien alaiseksi, olipa ne sitten hyviä tahi huonoja.

Pastori otti minut vastaan erinomaisen ystävällisesti. Hän toimitti minulle istuimen, tupakkaa, kahvia ja melkein ensi sanoikseen vaati hän, että jäisin taloon yöksi, "koska", niinkuin hänen sanansa kuuluivat, "nyt on näinkin myöhäinen ilta". Eihän ollut muuta neuvoa kuin totteleminen, vaikka tavallinen ujouteni ja asiani kiireellinen luonto panivat vastaan; minua oikein hävetti niin altis kohteliaisuus.

"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran vieraan kanssa; täällä syrjäisessä paikassa ei sitä usein ole tarjona", sanoi pastori, kun näki, että minä kuitenkin kaikenlaisien estelyiden jälkeen jäin heille yöksi.

Talossa ei näkynyt muuta herrasväkeen kuuluvaa henkilöä kuin pastori ja eräs täysikasvuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori näkyi rakastavan kaikella helleydellä. Väen vähyyden tähden vallitsi talossa semmoinen tyyneys ja äänettömyys, että se äkkinäisestä tuntui jonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.

Pastori ja minä istuimme kahden kahtojaan hänen kamarissaan, jutellen illanvietoksi sitä ja tätä ihmis-elämän ulkopiirteistä ja muista ulkonaisista asioista. Hän on vilkas puhekumppani. Hänellä oli paljon aineita säilyssä, ja terävä-älyisesti arvosteli ja kehitteli hän, hyvällä kuvitusvoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulevia asioita. Jota enemmän keskustelimme, sitä enemmän innostui ja elähtyi hän; innostuinpa minäkin ja nyt en ensinkään katunut kauppaani, vaikka jäin taloon yöksi.

"Oletteko koskaan mitään kuullut minun yksityisistä elämäni seikoista?" kysyi pastori yht'äkkiä ja katsoi minuun läpitunkevasti suurilla mustilla silmillänsä.

"En, mistäpä mitään semmoisista olisin kuullut?" sanoin puolisäikähtyneenä.

"Jos ette pahaksenne panisi, ettekä väsyisi kuulemasta, niin kertoisin siitä jotakin; minun mielestäni olisi siinäkin yhtä ja toista huomioon otettavaa", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.

"Oh, en – mitäs Jumalan tähden minä – enhän mitään mieluisemmasti halua kuulla kuin elämän kokemuksia", sanoin hänelle änkyttäen vastaukseksi.

"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella salolla, jonka tyven kulovalkea on turmiolle polttanut, mutta joka kuitenkin koettaa vielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja onnettomuutta", sanoi pastori ja hänen äänensä värähteli.

"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle uteliaasti ja kehoittavaisesti.

"Minulla oli nuoruuden ystävä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli maanmittarin poika ja asui aivan lähellä minun kotiani. Pahaisista paitaressuista pitäen kasvoimme me samalla salolla, saman järven rannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä kivillä voileipiä järven tyyneltä pinnalta ja tappelimme tavasta yhdestäpuolen kylän poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut tulivat sillä tavalla jaetuksi ja me kasvoimme ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hyvät ystävät kylän poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa tuli elämä hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin kengät jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttavalla kesäisellä hiekkanummella, ja silloin vallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se oli elämäni onnellisin aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystävyyttä. Ei mitään eroitusta ja rajoitusta; kaikki olivat veljiä ja sisaria. Ei mitään surua ja murhetta, ja tulevaisuus – siitäpä huolimme viisi, sillä semmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmekään.

Kalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta vallattomasta ja murheettomasta lapsimaailmasta. Vanhempamme ilmoittivat yksivakaisesti, mutta vakavasti meille, että meidän oli lähteminen kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi tavata ainuttakaan entisistä kisakumppaneistamme. Kovan apeaksi kävi mielemme, ajatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt edessämme. Nyt oli jättäminen rakkaat vanhempamme, kaikki ystävämme sekä suruton, huoleton, maailmasta väliäpitämätön elämämme ja lähteminen tielle tietymättömälle, outojen ihmisien käskettäväksi. Joku vaistomainen aavistus sanoi meille, että vanhempiemme hellä huolenpito nyt oli lopussa ja etteivät tästäpuoleen enää pienet itkut ja valitukset mitään auttaneet. Kaiken tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme monta surua; ne olivat ensimmäisiä laineita tulevista elämän suruista. Tämä kaikki ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli vanhempiemme tahto, joka oli korkein tuomio-istuimemme, ja sitä oli totteleminen.

Nyt ruvettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan. Ohraisia näkkileipiä leivottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä reijistänsä pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni; kun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuivamaan. Vihdoin tuli se päivä, jolloin kuivuneet näkkileivät toistamiseen työnnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne korkeihin, saranallisilla kansilla ja lukoilla varustettuihin tynnyreihin. Renki Pekka voiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille, laulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian ruvettiin kärryille rovimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun siihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso matkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.

Tuo korkea kuorma kartanolla oli vankkana todistajana edessämme olevasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme hyvästi rakkaat vanhempamme, muun kotiväen ja kylän poikaset, jotka olivat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Vanhempamme kokivat lieventää meidän suruamme minkä voivat, antaen samalla meille lempeitä ja varoittavia neuvoja. Mutta kaiken tuon hyvän ohessa, vaatettivat he meitä kiireenkynttä ja sekös meidän sydäntämme kirventeli, sillä älysimme, että lähtö on aivan lähellä. Ei kauvan viipynytkään, ennenkun meitä otettiin käsipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa kuormaa kohden, jonka eteen hevonen jo oli valjastettu. Me itkimme ja tyrskimme, mutta siitä huolimatta nostettiin meidät kuorman päälle. Renki Pekka otti suitset käteensä, nykäisi hevosta ja niin sitä lähdettiin – ensi kerta vanhempien lempeästä kodista.

Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikkerä ja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli siinä pysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle, juuri kuin pari lampaan vuonaa, joilta jalat ovat kiinni sidotut.

Koska oli elokuun viimeiset päivät, olivat yöt jo hyvin pimeät. Pitkällisten sateiden vuoksi olivat tiet kuluneet kuopille ja löyteisiin, jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki Pekka ei yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa leväyttämään; hän käveli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni äänestä katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt, että täytyi matkustaa yötä päivää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä; ei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hevonen tarvitsi syödäkseen. Meitä rupesi kovasti väsyttämään ja joka hetki olimme vaarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.

'Voi, voi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä', sanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt nukkuissani putoamaan.

'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.

'Niin, emme pysy', koin minä vakuuttaa hänelle.

'No, tulkaa sitten tänne hevosen jälkeen kävelemään, kyllä täällä pysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä', sanoi Pekka.

Tuo vastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä asemaamme.

Eräänä myöhäisenä iltana menimme hevostamme syöttämään erääseen kestikievariin. Meillä oli kova nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen meidän eväsvakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme ahnaasti syömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta samassa kuului hirveä rämähdys pöydän alta ja jotain märkää ainetta rupesi virtanaan tulvaamaan. Me hämmästyimme kovasti. Mutta vielä enemmän hämmästyimme, kun toisesta huoneesta tormasi vasten silmiämme eräs pitkä ja likainen nainen. Hän oli jolsa luonnostaankin, mutta vihastuneena oli hän nähdä kahta kauheampi.

'Vai niin, kakarat, kyllä minä teidät opetan ihmisiksi olemaan ihmisten huoneessa. Vai katsoitte hyväksenne potkia rikki viinapullot pöydän alla, jotka minä niin suurella vaivalla ... kyllä minä teidät – – mitä minä nyt vieraille annan? Kaikki nulikat sitä sitten pakkautuu vierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sillä siitä pääsekään', huusi hän ja samassa oli hänen molemmat hirveät kätensä tarttumaisillansa meidän tukkaamme.

Maailma musteni meidän silmissämme. Vahinko oli tullut, mutta ei sitä tietä, mitä tuo hirviö oli väittänyt. Kauhulla odotimme vaan hirmuista iskua, sillä eipä ollut, millä olisimme itseämme puolustaneet.

Juuri kun meillä oli hätä korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle ovelle. Hänen punainen, täyskuun muotoinen naamansa hehkui entistäänkin punaisempana; hänen kätensä olivat levitetyt leveälle, molemmat nyrkit kokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.

'Hirviö, riiviö! Tahdotko hätyyttää lapsia? Ovathan he siihen aivan viattomia – vahinko se on ollut, eikä mikään muu... Jos kosket heihin, saatpa minun kanssani tekemistä, ole niin kauhean näköinen kuin oletkin. Ota hukkaanmenneistä tavaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa koskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkejään, ja asettuen meidän ja hätyyttäjämme väliin.

Kantajamme ei ollut odottanut semmoista vastustusta. Hän vetäisi takaperin ja sanoi puolimasentuneena:

'Mikä minulle ne voitot maksaa, mitä sillä olisin saanut?'

'Vielä mitä. Vai voitot! Vai olet vielä salakrouvarikin! Voitot...! Ota hinta siitä mitä olet kadottanut, taikka kyllä minä sinun...' tiuskui renki Pekka ja se masensi kaikenni tuon kiivaan ja vaateliaan naisen.

'Maksakaahan sitten vaan suorastaan viinan hinta, jos teillä on senkään verran rahaa', sanoi jolsa nainen, vieläkin kyllin pisteliäästi.

'Rahaa – etteikö meillä rahaa? Kun osaisit hävetä. – Vai ei ole rahaa...' mutisi renki Pekka ja kaivoi kukkaroaan. Senkin seitsemän kertaa tuli hänen leveisiin hyppysiinsä kukkarosta viidenpennin ja pennin rahoja, joita hän luuli hopearahoiksi. Niitä hän suurella hitaisuudella ja tarkkaavaisuudella tarkasteli sen lyhyttä, tämän pitkää kynttilävalkean valossa. Kun hän vihdoinkin oli saanut koperoiduksi ja valituksi sieltä määrätyn summan, oikaisi hän itsensä suoraksi ja ryhdikkääksi, sitoi kukkaronsa suun kiinni suurella varovaisuudella ja kääntyi sitten vaatijaan päin.

'Vai ei rahaa ... sanosta, ettei rahaa... Tuossa on; anna lasten olla rauhassa ja pidä suusi kiinni', sanoi hän sitten, ojentaen rahat naiselle.

Sanaakaan sanomatta otti tämä rahat Pekan kourasta ja pakeni pois samasta ovesta, mistä oli tullutkin.

Me hengitimme helpommin; tuntuipa siltä kuin olisimme pelastuneet silminnähtävästä vaarasta. Me emme tienneet, oliko Pekalle annettu kotoa matkarahan nimellä mitään; meillä itsellämme ei ainakaan mitään semmoista kassaa ollut; päätimme sentähden, että Pekka maksoi vahinkomme omistansa ja luuloni vielä nytkin on, ettei hän ole siitä koskaan mitään puhunut kotona eikä kylässä. – Siihen se rettelö loppui ja Pekka tuntui nyt mielestämme parhaalta ihmiseltä maailmassa.

Kun olimme kovin uuvuksissa, menimme väentupaan ja panimme, hevosen syödessä, penkille maata. Mutta juuri makeimpaan uneen päästyämme, rupesi renki Pekka meitä kärkkimään ylös, sillä hevonen oli nyt tarpeekseen syönyt. Hädintuskin toinnuimme sen verran, että ymmärsimme mitä hän tarkoitti. Unen horroksissa ollessamme koetimme jotain sinne päin sommertaa, että hän antaisi meidän vähänkään nukkua; sitten vaivuimme taasen uneen. Mutta tuskin olimme oikein alkuunkaan päässeet, kun molemmin putosimme kolinkolia lattialle. Täytyipä nyt herätä ja horroksissa ollessamme emme ensin tietäneet missä olimme. Mutta kun oikein heräsimme, havaitsimme, että renki Pekka seisoi edessämme, pitäen pärevalkeaa kädessään; se näky saatti meidät pian huomaamaan asemamme.

'Vai ette ylös ollenkaan...? Päästäänkö sillä tavalla kaupunkiin siksi kun koulut aukeavat? Ei auta nyt öitä nukkuminen, satoi tahi paistoi. Minun on vastaaminen siitä, että oikealla ajalla perille joudutaan ja minua on totteleminen. Tämän itsekin hyvin kyllä tiedätte, sillä niinhän sitä kotonakin...', sanoi Pekka mielestämme nyt kylläkin virkavaltaisesti.

Mikäpä muu neuvona oli kuin totteleminen ja me aloimme panna vaatteita yllemme Pekan autellessa. Ulos päätämme vängeimme taasen tuon korkean kuorman päälle ja aloimme mennä körötellä.

Oli niin pimeä, ettei nähnyt vaikka tikulla olisi silmään pistänyt ja vettä satoi rankasti. Renki Pekka käveli kuorman jäljessä ja lauleli omia laulujaan. Meitä rupesi taas nukuttamaan ja Pekan laulu sekä kärryn ratina ja rytinä kiihoitti vaan untamme; pian nukuimme taas. Kuinka kauan olimme siinä tilassa, en tiedä, mutta minä heräsin siitä, että asemani tuntui jotenkin murettuvan ja samassa luulin kuulleeni jonkunlaisen moksahduksen. Minä koperoitsin ja haapuroitsin sivultani ympäriinsä, hakien Kallea, mutta en löytänyt, vaikka hän oli siinä koko ajan istunut.

Silloin huomasin, että Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli kävellessään ja sentähden ei hän ollut kuullut Kallen putoamista.

'Kalle putosi, hoi!'

'Kaksi meit' on veljestä ja Savosta me ollaan...'

'Kalle putosi – kuuletteko, Pekka?' huusin hänelle toistamiseen laulunsa henkäyksen välissä.

'Mitä joutavia.'

'Oikein totta.'

'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meitä hollaa.'

'Älkää, älkää, hyvä Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin nyt täyttä kurkkua, sillä minä pelkäsin hänen vaan aloittavan uutta laulua, huolimatta vähääkään minun hädästäni.

'Tpruu, tpruu! No mitä hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman päältä putoaa?' sanoi hän puolikiivaasti, seisottaen hevosen.

'Kallea ei löydy mistään, tottapa hän silloin pudonnut on', koin hänelle vakuuttaa.

'No onkos nyt ... elävä ihminen putoaa kuorman päältä. Kun kauan elää, niin jotakin näkee. Eihän siitä ... joko siitä on aikaakin kun se putosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.

Hän laitti minut pitämään hevosta kiinni ja palasi itse Kallea hakemaan; hän sai tallustella koko joukon takaisin päin, mutta siellä tulla nyrkyttelikin Kalle jo vastaan, itseksensä itkeä tihistellen. Pekka kantoi hänet sylissänsä hevosen luo. Sitten rupesi hän pimeän päässä kaivamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla, ettemme tielle putoaisi.

'Eihän se toki sovi, että ne tielle tippuvat. Poika rievut eivät ole tottuneet valvomaan ... eihän se niinkuin kotona...' puheli Pekka koloa kaivaissaan.

Kuinka hän niin täyteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain semmoista sai, sen ties taivas, mutta koloa siinä nyt vaan oli. Iso se ei ollut, sillä kun Kalle ja minä istuimme siihen, puristuimme me yhteen myttyrään niinkuin kaksi hyvin puristettua nyyttiä. Mutta semmoisenaankin se oli mielestämme hyvin mukava, sillä nyt olimme hyvässä turvassa, ettemme enää putoa.

'Pysyttekö nyt siinä...? eihän sitä sen paremmaksi...' kysyi Pekka.

'Pysymme, pysymme, emme me enään putoa; kiitoksia, hyvä Pekka!' koimme me yhteen ääneen sanoa.

'Ooh ruuna.'

Hevonen lähti.

    'Oman kylän tytöt on kuin Saksan omenoita,
    Toisen kylän tytöt niinkuin kengän tallukoita.'

Meillä oli nyt niin mukava olo, että taasenkin nukuimme aivan pian. Minä en tiedä, kuinka kauan sitä teimme, mutta nyt heräsimme mukanamme olevan ison, Moppe nimisen koiramme hirveästä ja kiivaasta haukkumisesta. Se säyhysi tien vieressä, etupuolella meitä ja oli niin kiivas, että olisi luullut hänen tuossa paikassa syöksyvän jonkun kimppuun. Hevonen kävellä jurpotteli eteenpäin, mutta Pekka ei laulanut. Me koetimme katsella tirkistellä tiepuoleen, nähdäksemme mitä Moppe niin kiivaasti haukkui, mutta pimeän tähden oli mahdoton mitään nähdä. Koira haukkui yhdessä paikassa ja pian käveli hevonen sen paikan ohi.

'Älkää ajako, hoi! Älkää ajako, teiltä putosi jotain', huudettiin silloin meidän jälkeemme, mutta entistä kiivaammin säyhysi Moppe.

Me tunsimme, kuinka Pekka kiivaasti kopeloitsi kuormaa, kai tunnustellaksensa, oliko mitään pudonnut.

'Älkää ajako! todellakin putosi', kuului samassa toisen kerran.

Siinä leipätynnyrin ja häkin nurkan kulmauksessa oli kirves pystyssä; se oli ollut siinä kotoa lähtein. Me tunsimme, kuinka Pekka kiireesti sieppasi kirveen suojapaikastaan.

'Tule sinä tuomaan pudonnut kalu tänne, jos tahdot saada oikein kunnon tervetulijaiset', huusi Pekka nyt vuorostansa; mutta hänen äänensä hieman värähteli, jota en ollut koskaan ennen kuullut.

Koira lakkasi haukkumasta ja juoksi hevosen luo; Pekka herkesi myös taaksensa tirkistelemästä, mutta kirvestä ei hän vaan heittänyt pois käsistänsä.

'Mikä se oli, sanokaa, hyvä Pekka? – Putosiko meiltä mitään?' sanoimme yhteen ääneen puolipeljästyksissämme.

'Eihän sitä mitään pudonnut. Mikäpä ne kaikki tietää ... eihän ne mitään hyvää ... soo, ruuna!'

'Toisin minä nätin tytön oman talon tupaan, Mutta vaikka pyytelenkin, äiti ei vaan lupaa', j.n.e. lauloi nyt Pekka, mutta hän lauloi täyttä kurkkua, jota hänen ei oltu kuultu koskaan ennen tekevän, jopa niin, että korpi kajahteli.

Nyt ei meitä enään nukuttanut ja päiväkin rupesi pian valkenemaan. Kallelle ei ollut pudotessaan tullut muuta vahinkoa kuin se, että hän oli vähän loukannut nenäänsä.

Mitään erinomaista tapahtumatta pääsimme sitten koulukaupunkiin. Vanhempamme olivat jo edeltäpäin toimittaneet meille majapaikan erään vankan merimiehen lesken luona. Tämä otti meidät vastaan niinkuin omat lapsensa, mutta ikävältä tuntui kuitenkin. Kaikkein vaikein oli meidän luopua Pekasta, joka aivan pian rupesi hankkimaan takaisin palaamista. Hän oli kotonakin ollessa meille ollut arvokas, mutta tällä matkalla oli hän tullut kahta rakkaammaksi. Niinä kolmena vuorokautena, mitkä meiltä matkallamme kului, ei hän ollut kertaakaan silmiänsä ummistanut, ei kertaakaan kärryissä jalkojaan leväyttänyt, mutta valvoen oli hän yöt ja päivät astua tallustellut kuorman perässä, ja tämä kaikki meidän tähtemme. Hän oli varjellut ja suojellut meitä kaikista vaaroista ja vahingoista, ja saattanut meidät kunnialla perille; päälliseksi oli hän ainoa tuttu henkilö täällä. Oliko kumma, jos mielemme oli apea hänestä erotessamme?

'Kyllä teidän, poika rukat, täytyy nyt jäädä tänne ... eihän sitä kaikki kotona...' sanoi Pekka, kun surumielin kerromme hänelle kaihoamme. Sitten kääntyi hän selin ja pyyhki muka salaa silmiänsä.

Niin, koulua sitä nyt ruvettiin käymään. Viattomia, sydänmaalla kasvaneita poikanulikoita kun olimme, ajattelimme kaikista ihmisistä hyvää. Iloisina menimme kouluun, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun toiset pojat alkoivat meitä ivata ja tehdä kaikenlaista kiusaa. Me koetimme kärsiä tätä useampia viikkoja hiljaisina, mutta kiusanteko vaan yltyi. Kun ei siitä mitään apua lähtenyt, koetimme itkemällä hellyttää heidän sydämiään, mutta ne vaan paatuivat. Vihdoin koetimme yhdistynein neuvoin vapautua sortajistamme, mutta silloin saimme niin loimeemme, että kasvomme olivat turvoksissa ja mustelmissa monta päivää, josta seikasta saimme emännältämme monta nuhdesaarnaa. Ei siis auttanut mikään neuvo, vaan meidän täytyi antautua koulupoikien yleisien lakien alaisiksi ja niin tuli meistäkin koulupoikia.

Me emme olleet huonompia kuin joku muukaan koulupoika; opimme vaan hiljalleen mitä opetettiin. Se vaan oli heti alussa huomattava seikka, että Kallella oli ankara halu jäljitellä muiden käsi-alaa kirjoituksessa. Kun vaan oli vähänkin aikaa, huihtoi ja raaputteli hän paperit täyteen kymmenien käsikirjoituksien jäljennöksiä. Hänellä oli notkea ja taipuisa käsi ja sentähden varttui hän joksikin pian kauniisti kirjoittamaan, ja se edisti häntä sangen paljon tuossa oudossa ja harvinaisessa taiteessaan.

Minun aikomukseni ei ollutkaan, että rupeaisin kertomaan kaikenlaisia kouluseikkoja. Tämän olen tehnyt osaksi renki Pekan tähden, osaksi sen vuoksi, että tulisitte alusta alkain tuntemaan Kalle-ystäväni, joka sittemmin niin syvästi vaikutti minun elämäni juoksuun."

"Kalle ja minä olimme nyt jo koko miehiä. Koulunkäyntimme oli, näette, kehittynyt siihen määrään, että valkoinen ylioppilaslakki lyyryineen kaunisti jo jotenkin korkealla olevia päitämme. Me olimme nyt ylioppilaita; olimmepa yliopistossakin olleet jo kolme lukukautta.

Renki Pekka oli vielä meillä, sillä isäni ei voinut hänestä luopua, eikä hän isästä. Hän ei ollut vielä tuonut 'nättiä tyttöä oman talon tupaan', mutta yhä hän vielä välisti pisti lauluksi. Joka kerta kun koulusta kotiin tulimme, toimme hänelle tulijaisiksi neljänneskartuusin, ensimmältä viisveljeksiä, sittemmin kasakkia, mutta nyt olimme hänelle tuoneet kokonaisen vaapenan ja kipsipiipun letkavarsineen. Hän oli aina kiitollisuudella vastaan-ottanut lahjamme, mutta nyt hän peräti hämmästyi. Hän ei tosin tuntenut tupakan arvoa, mutta tuo kartuusin isous oli hänelle silminnähtävänä todistajana, että lahja oli tavallista suurempi.

'Johan nyt noita nuoria herroja ... ei olisi uskonut ... eihän sitä niin paljoa...' koki Pekka hämillään sanoa.

Niin, me olimme nyt ylioppilaita, tulta ja toivoa täynnä; tuntuipa siltä, että koko maailma on meidän sylissämme ja että se välttämättömästi tarvitsee meitä. Yhdessä olimme koulua käyneet ja niinkuin uskolliset ystävät ainakin rinnan istuneet koulun penkillä. Yhdessä olimme kärsineet, jos kärsimistä oli toisen tai toisen osaksi tullut, yhdessä iloinneet, kohtasipa ilo kumpaa tahansa. Yhdessä olimme lukeneet ja edistyneet, yhdessä asuneet, syöneet, juoneet ja maanneet. Yhdessäpä olimme aina koulun lupa-ajoillakin, sillä asuntomme oli vaan muutaman kivenheiton päässä toisistansa. Aivan yhtärintaa olimme opissakin, sillä eroituksella vaan, että Kalle oli tuossa muiden käsi-alan jäljittelemisessä tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule hänelle vertaa löytyneen. Mikään ei voinut järkäyttää lapsuudesta saakka kasvanutta ystävyyttämme. Jos jolloinkin välillämme sattui jotain kommellusta, vahvisti se vaan ystävyytemme lujuutta, sillä avosydämisesti ilmoitimme ajatuksemme toisillemme ja silloin huomasimme, että vika oli siinä, kun olimme väärin toisiamme ymmärtäneet.

Nuoret ja eloisat kun olimme, aioimme lähteä matkustelemaan, tutustuaksemme paremmin armaaseen isänmaahamme. Kesä oli kauneimmallansa ja me laskimme jo ennakolta lukua, kuinka hauskaa meillä tulisi olemaan. Tehty niinkuin päätetty, ja me lähdimme matkaan.

Isäni vanha ystävä ja koulutoveri B—-m oli provastina S—-n pitäjässä. Tätä ystäväänsä ei isäni ollut nähnyt kaukaan aikaan; sentähden käski hän meidän käydä sanomassa hänelle terveisiä, jos vaan sattuisimme niillä piirteillä matkustaissamme kulkemaan. Tämä tuntui mielestämme niin tärkeältä tehtävältä, että melkein suoraa päätä matkustimme sinne.

Kartanolle tultuamme huomasimme, kuinka porstuan ovipielistä kaksi hentoa olentoa salaa tirkisteli meihin, mutta kun me tulimme lähemmäksi, vetääntyivät he ujostellen pois.

Me astuimme provastin virkahuoneeseen ja tavallisen tervehdyksen tehtyämme, sanoin hänelle isäni terveiset. Siitäkös ukko niin ilostui, että hän tarttui syliksi vuoroin kumpaakin meistä ja halaili niin innokkaasti ettei tahtonut tulla loppua.

'Vai niin, vai ystäväni poika ja hänen ystävänsä! Kukapa olisi uskonut, että hänen poikaansakaan saapi edes tavata. Kuinka vanhukset voivat? Ovatko he terveinä? – – Mutta mitäpäs näistä kyselen, sillä onhan vielä aikaa. Te saattekin luvan olla meillä koko kesän, huvittamassa meitä, vai kuinka? – Eikä mitään estelemisiä, sillä eihän ylioppilailla ole mihin kiirettä. – Pois päältänne ja taloksi', kiirehti ukko melkein komentavasti.

Samassa pistäysi hän huoneesta pois. Kauvan ei hän kuitenkaan viipynyt, ennenkun palasi takaisin, tuoden mukanansa pruustinnan ja pari ujoa neitiä.

'Vaimoni, vanhempi tyttäreni Mari ja nuorempi Tiina', esitteli hän heidät meille.

Hekin toivottivat meitä tervetulleiksi ja kehoittivat olemaan niinkuin kotonansa.

Kun taloon tultuamme oli jo jotenkin ilta, oli teepöytä pian valmiina ja me kaikki istumassa sen ympärillä. Siinä meidän piti tehdä ankaraa tiliä vanhempaimme voinnista, terveydestä, toimeentuloista, kotipuolemme kuulumisista, yliopiston oloista ja muista semmoisista.

Pakinoidessamme siinä iloisesti yhtä ja toista, astui jo selvästi esille neitien luonnetten erinkaltaisuus. Vanhempi heistä oli kahdenkymmenen yhden vuoden ikäinen. Hän oli pitkänsolakka hento olento ja hänen paksu kellertävä tukkansa riippui valtavana hänen hartioillaan kahtena vankkana palmikkona. Hän oli täynnä arvokasta vakavuutta, mikä ensi katsannolla tuntui hiukan kankealta ja kylmältä itsepintaisuudelta. Hän puhui harvoin ja silloinkin vähän erällänsä, mutta jokainen hänen sanansa oli hyvin mietitty, ja tarkalla vaa'alla punnittu. Hänen suunsa meni harvoin hymyyn, mutta silloin kun se tapahtui, kaunisti se sanomattoman viehkeäksi hänen kovalta vivahtavat kasvojensa juonteet. Semmoisena oli hän sangen viehättävä. – Nuorempi, kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt, oli sisarensa täysi vastakohta. Hän oli lihavanlainen, lyhyenläntä tytön tyllerö, punainen ja mehevä kuin täysin kypsynyt mansikka ja semmoinen lärppä, ettei juuri monta semmoista elämässään tapaa. Sanojensa säännöllisyydestä huoli hän viisi, mutta tulla niitä vaan piti niinkuin turkin hihasta. Mutta vaikka hän oli tuommoinen heisakka, ei kuitenkaan hänen puheensa, alinomainen kikkerä naurunsa ja elehtelevä ruumiinsa liikunto tuntunut vastenmieliseltä. Päinvastoin tavoitti hän käytöksellään puoleensa muiden mielisuosion, sillä hankalimmissakin kohdissa osasi hän tehdä puheissa ja töissä semmoisia sukkeluuksia ja käänteitä, että ne saattoivat jokaista läsnä-olijaa miellyttää. Lyhyesti, hän oli niinkuin kultasiipinen perhonen, joka vasta siivet saatuaan iloisesti lentelee kukasta kukkaan, antaen kullekin heistä hyväntahtoisen suutelon.

Sillä välin kun illallista laitettiin, soittivat molemmat neidit piaanoa. Sama erinkaltaisuus siinäkin. Mari oli soittaissaan tyyni, vakainen ja teki tehtävänsä ikäänkuin haaveksien. Hänen suunsa ei mennyt koskaan naurun-vienoonkaan, eikä ruumis hievahtanut minnekkään päin, kädet tekivät vaan koneentapaisesti työtään. Hän ei erehtynyt yhtään ainoata kertaa ja tuntuipa siltä, että se olisi ollut melkein synti, jos niin olisi käynyt. Sävelet kaikuivat kumisevina ja iloisemmissakin kappaleissa kuulostivat ne ikäänkuin synkimmiltä surusäveliltä; oli niinkuin olisi täytynyt niin olla, sillä kuinka ne muutoin olisivat voineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun hän nousi piaanon äärestä, ei hän luonut katsetta keneenkään, eikä lausunut ainutta sanaa. – Nyt istui Tiina piaanon ääreen: Siinä oli senkin seitsemät temput, ennenkuin hän koskikaan näppäimistöön. Moneen monituiseen kertaan peitti hän kasvonsa käsillään, painoi sitten päänsä liki näppäimistöä, iloisesti nauraa kikattaen. 'Voi, voi, mitähän minä yrittäisin – enhän minä osaa mitään – – minä en kehtaa, en kehtaa', ja muuta semmoista sopotti hän yhtenä hyrinänä. Vihdoin poukahti hän suoraksi, ikäänkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoivat hänen molemmat kätensä liidellä laidasta laitaan seitsenoktaavisella näppäimistöllä. Hän erehtyi tuon tuostakin; hän nauroi itsekin hupelomaisuudelleen, mutta yhä innokkaammasti alkoi hän uudestaan ja rajuja säveleitä vuoti virtanaan. Yht'äkkiä tuli hän vakaiseksi ja alkoi soittaa erästä surullista kappaletta, ja sen hän soitti niin suurella maltilla ja säännöllisyydellä, että minua oikein ihmetytti. Satuin luomaan katseen hänen kasvoihinsa ja silloin näin tipahtelevan kirkkaita kyyneleitä hänen silmistänsä. 'Sydäntä, sydäntä', ajattelin minä ja se teki minuun niin kummallisen vaikutuksen.

Meitä käskettiin nyt illalliselle ja sen syötyämme toimitettiin Kalle ja minä ullakkokamariin levolle.

Mitenkä lieneekin ollut, mutta minä en saanut unta. Minä tunsin sydämessäni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen tuntenut. Vihdoin pääsin selville, että olin juuri nyt rakastunut – en vanhempaan, arvokkaan vakaiseen sisarukseen, vaan tuohon nuorempaan hälppään.

Minä kääntelin ja sijoittelin puhuen itseäni, mutta mitenkään päin ei ollut hyvä. Minä luulin Kallen nukkuvan, mutta sittemmin huomasin, ettei hänkään nukkunut. Tämä teki mieleni vieläkin levottomammaksi, sillä ystäväni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja hilpeä, oli hän nyt ollut vähäpuheinen juro, josta ei näyttänyt olevan mitään hyötyä vähäiselle seurallemme. Mietiskellen istui hän melkein yksinänsä, silloin tällöin luoden tutkivan silmäyksen kumpaankin neitiin.

'Jos, jos vaan Kallekin rakastaa – Tiinaa', ajattelin ja henkeäni ahdisti.

'Valvothan sinäkin, Kalle', sanoin hänelle viimein tuskissani.

'Valvon.'

'Minä olen matkustuksen vuoksi niin väsynyt, etten saa unta.'

'Vai niin.'

'Voi taivasten tekijä ... hän rakastaa ... hän on selvemmällä minun tunteistani kuin minä hänen tunteistaan', ajattelin hädissäni.

'Eikö levähdetä tässä joku aika, minä olen niin uupunut', sanoin hänelle teeskennellyllä levollisuudella.

'Kuinka itse tahdot.'

'Aina vaan tuommoisia kylmiä, umpikuljuisia vastauksia, mutta selville minun pitää päästä, vaikka millä hinnalla', ajattelin taas.

'Kumpi sinusta noista neideistä on parempi?' kysyin häneltä vavisten.

'Molemmat ovat paremmat.'

'Eikä, vaan kummasta sinä enemmän pidät?'

'En kummastakaan.'

'Herra siunatkoon, Kalle ... kuinka sinä voit olla noin tyly ja kylmä?' koin hänelle änkyttäin sanoa.

'Mikä kylmä? Ha, ha, ha, haa! Vika, veikkonen, on itsessäsi, eikä minussa. Olet itse tulistunut ja sen vuoksi luulet minun kylmenneen, siinä kaikki. Tuossa liekissäsi olet kärventänyt vähän siipiäsi ... tuo tyllerö tyttö ... etkös näe, että minullakin on harkitsemiskykyä ... sinä vapiset ... mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle vähintäkään haittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja avonaisesti.

Minä häpesin sydämeni pohjasta omia ennakkoluulojani. Minä pyysin häneltä anteeksi, kun olin väärin häntä ymmärtänyt – enemmän: minä menin hänen luokseen ja syleilin häntä moneen kertaan. Mieleni oli kovin kuohuksissa ja kyyneleitä rupesi virtana valumaan silmistäni, mutta nyt minä luotin taas niin verrattomasti ystävääni ja saatoin häntä rakastaa kaikella veljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.

Aamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, olivat siellä jo kaikki täydessä toimessa. Kahvi oli valmiina ja sen juotuamme teettelimme poislähtöä, mutta provasti kehoitti meitä levähtämään edes jonkunkaan päivän. Me myönnyimme – en tiedä oliko se itseni tähden, mutta totta on, ettei minulla ollut nyt halua lähtemään.

Olimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin kohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehdäksemme elämän niin hupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin, kirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillistä ja niitä pisteltiin toistemme käteen; käytiin kävely- ja veneretkillä, ja koetettiinpa välisti onkiakin. Ja neidit olivat niin iloisia, ja minä olin iloinen, ja Kalle ystäväni oli iloinen, hilpeä ja avosydäminen.

Yleisenä tietona oli, että olimme aikoneet pariksi vuorokaudeksi jäädä sinne. Tämä oli Tiinan mielestä liian vähän.

'Ettehän lähde vielä meiltä pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta... Eikö niin? Minulle tulee niin ikävä ... ja Ma – – Marille tulee ikävä... Ettehän voi olla niin kovat, että tahtoisitte meille ikävää?' pyyteli Tiina.

'Herra siunatkoon minkälainen hälppä sinä, Tiina, olet! Kuinka sinä saatat vieraita pakottaa enemmän aikaa viipymään kuin heidän omat asiansa myöntävät? Ja sitten vielä puhut omastasi ja vieläpä minunkin ikävästäni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari arvokkaasti ja nuhtelevaisesti.

'Puhun mitä ajattelen', sanoi Tiina vähän ujostellen.

Tämä kohtaus oli saada vähäisen seuramme puhumattomaksi. Se seikka tuntui sangen ikävältä, ja sentähden koetimme Kallen kanssa saada asiaa entiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa huomanneet mitään loukkaavaa, sillä tuntuuhan itsestämmekin ikävältä erota hyvistä ystävistämme. Marin muistutuksen vanhimpana sisarena myönsimme myös oikeutetuksi. Tämä vaikutti sen, että Mari tuli hieman iloisemmaksi ja Tiina vähän vakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus vähän muodostuneena jälleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen keskustelun johdosta tulleet siihen päätökseen, että jäisimme viikon päiviksi taloon.

Kuinka mieluinen tuo päätös oli toisiin katsoen, en voi varmuudella sanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arvoinen. Oi kuinka mieluisasti olisin puolestani viipynyt nuot Tiinan ehdottamat kuukaudet – niin, jopa koko vuodenkin, kun se vaan olisi käynyt laatuun.

Mitenkä lienee ollutkaan, mutta ei ollut vielä kolmas päivä mailleen mennyt, niin Kalle taas tuli vähäpuheiseksi ja jöröksi. Koetimme joukonmiehissä häntä ilostuttaa, mutta mikään ei auttanut, sillä semmoisena hän vaan pysyi.

Tuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meitä ei nukuttanut nytkään ja sanaakaan puhumatta toisillemme kääntelimme ja vääntelimme itseämme kyljeltä toiselle.

'Ethän sinä, Kalle, taaskaan nuku', sanoin hänelle vihdoin toisesta sängystä.

'En.'

'Mikä sinua huolettaa? Olet iltapäivällä ollut niin kummallinen.'

'Matka.'

'Matka, mikä matka?'

'Se, että lähdemme huomen-aamulla pois.'

'No, mutta Herran tähden, Kalle! Mitä tämä merkitsee?'

'Sitä, että mitä pikemmin joudumme tielle, sitä parempi.'

'Ollaanhan nyt edes tämä viikko, niinkuin olemme luvanneet.'

'Vai edes. Kyllä minä tiedän, että olisit täällä vaikka aina, mutta minun aikani ja asiani eivät salli tunninkaan lykkäystä, sen olen nyt miettinyt. Jos ei sinua haluta lähteä, niin menen yksin', sanoi Kalle päättävästi.

Kumpikaan meistä ei sinä yönä nukkunut silmän täyttä.

Heti seuraavana aamuna ilmoitimme talon väelle päätöksemme ja hankkiuduimme lähtemään. Provastilla ei ollut mitään erinomaista vastaansanomista, mutta neidit katsoivat meitä suurin, kysyvin silmin. Meillä ei ollut enää tilaisuutta neideille puhua luotuista sanaa. Kättä puristaen jättelimme kaikki hyvästi, mutta minä olin tuntevinani, että Tiinan kädenpuristus oli tavallista hellempi.

'Viekää terveisiä kotiin!' muistutti provasti.

'Onnea matkalle!' toivotti Mari.

'Muistakaa meitäkin!' velvoitti Tiina, mutta hänen äänensä värähti niin vienosti.

Nyt olimme tiellä. Oi kuinka vaikea minun oli lähteä, mutta minä en voinut Kallesta luopua. Kulkumme kävi tavallista rataa ja Kalle tuli pian yhtä iloiseksi ja avosydämiseksi toveriksi kuin hän ennenkin oli ollut.

Minä olin taas yliopistossa lukujani jatkamassa. Mikä lieneekin vielä syynä ollut, mutta Kalle ei tullut täksi lukukaudeksi sinne, vaikka aina oli semmoinen puhe ja liitto keskenämme ollut. Minulla oli ensimmältä kova kaipuu hänestä, sillä olimmehan ikäänkuin yhteen kasvaneet; tuntui nyt niinkuin olisin ypöyksinäni viskattu kiehuvaan ihmismereen. Kenties olisin uupunut ikävän vuoksi, mutta minua tuki kaiketi toinen voima nyt kuin ennen ja minä en sortunut. Tuo pyöreä tytön tynkkä S—-n pappilasta oli aina sydämessäni, mielessä ja ajatuksissani kaikkine vallattomuuksineen, kyynelineen, jotka minä näin soittaissaan hänen silmistänsä putoavan, kaikkine lempeine kädenpuristuksineen ja värähtävine äänineen. Hänen muistonsa se oli, joka minua tuki, lohdutti ja innostutti. Hänen tähtensä minä sanomattomalla ponnistuksella voin tehdä työtä ja jatkaa opinnoitani. hänen tähtensä voin minä hyljätä iloisien toverieni iloiset seurat ja kiinnittää kaikki tarmoni ja kykyni tarkoitettua päämäärää kohden, ja kaikki tämä sentähden, että voisin kerran omakseni saada hänet. En ollut puolellakaan sanalla ilmoittanut Tiinalle sydämeni asiaa, mutta toivoin voivani sen kerran tehdä. Ensin opinnot loppuun, sitten virka ja sitten ... niin sitten...

Tuommoisissa taisteluissa, ponnistuksissa ja tunteissa oli lukukausi kulunut loppupuoleen. Minä olin kilvoitellut hyvän kilvoituksen, sillä nyt tiesin voivani suorittaa loppututkinnon ja kesällä aioin vihittää itseni papiksi.

Näissä mietteissä olin silloinkin, kun postimies astui huoneeseeni ja ojensi minulle kirjeen. Monta kirjettä olin jo eläissäni saanut, mutta ei yksikään niistä ollut minuun tehnyt sellaista vaikutusta kuin tämän vastaan-ottaminen, sillä päällekirjoitus oli niin harvinaisen tutunomaista. Minä punastuin ja vapisin, ja koin peittää hämminkiäni postimieheltä. Tämä ei kuitenkaan sen paremmin onnistunut, kuin että hän silmiini vilkaistuaan sanoi:

'Vai niin, vai kullalta ... kyllä minä näen.'

Sen sanottuaan meni hän nauraa virnistellen pois. Minä mursin vapisevin käsin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta ... ei ... sittenkin Tiinalta ... eihän ... mitä? Mariltako...? Kuinka se...? Onko kummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!

'S—-stä Huhtikuun 18 päivä' ... 'on, on ... toiselta tahi toiselta.' Tuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aivojeni läpi.

Kun minä tulin varmaksi, että kirje todellakin oli jommalta kummalta neiti B—-ltä S—-stä, ei ollut minussa miestä heti sitä lukemaan. Minä viskasin kirjeen pöydälle, painoin kädelläni polttavaa otsaani ja aloin kävellä levottomasti edestakaisin huoneessani. Vihdoin viskausin pitkäkseni sohvan kannelle ja annoin vapaasti tunteitteni ja ajatusteni lentää. Siinä oltuani sen pitkää, tämän lyhyttä, tunsin saaneeni sen verran rohkeutta, että voisin ehkä katsoa nimikirjoitusta, sillä kummankin neidin käsikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen nähden voinut hämmingissäni päättää kumman se oli, vaikka muuten tunsin ne tarkkaan.

Minä nousin ylös, astelin pöydän luo ja silmäsin sen loppuun. Se, mitä nyt näin, oli omiansa aivan pian jäähdyttämään tulikuumaa aatteitteni riehuntaa. Melkein kylmänä luin seuraavan kirjeen:

'Hyvä ystävä!

Siellä loistavassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huvitusten ympäröimänä et taida kertaakaan muistaa meitä Suomen saloilla asuvia. Tuota en pane kovin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki, että meilläkin on sydän. Aina siitä hetkestä saakka, kun meillä kävitte, on sydämessäni asunut kauhea ikävä teitä kohtaan, erittäinkin sinua. Ja elämän iloisimmissakin kohdissa olen aina vaan tuntenut tätä kalvavaa kaihoa. Ei mikään olisi minulle sen suotuisampi, kuin että näkisin sen päivän valkenevan, jolloin saisin sinut taasen nähdä; en tiedä miksikä niin on, mutta niin se on. Pidä minua ystävänäsi ja sisarenasi, muuta en tohdi toivoakaan ja siinä on kylläksi; mutta älä vaan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen näin rohkeasti kirjoittanut, mutta en voinut toisin tehdä. Minä olen tämän niin salaa kirjoittanut, ettei Tiinakaan tiedä mitään; hänkin muistelee usein teitä. Älä nyt vaan tätä pahaksesi pane, vaan muista joskus jollakin pienellä rivillä sinua aina muistavaa sisartasi – – Mari B—-iä.'

Minä olin jotenkin levollisena alkanut kirjettä lukea, mutta yhtä levollinen en ollut sen loppuun päästyäni. Maailma musteni silmissäni ja se kahdestakin syystä. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle kirjoittanut! – Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja luullut. Olihan kirjeessä, että hän vaan usein muistelee meitä, molempiako...? Ei, ei, Kallea, ystävääni, sitä hän muistelee ja rakastaa, olivat nyt ryöppeät ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta allikkoon. En voinut pitää ajatuksiani koossa, tunsin päätäni pyörtävän ja nakkausin toistamiseen sohvan kannelle puku päällä maata. Vihdoin viimein olin vaipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selvinnyt ennenkun seitsemän aikana aamulla.

Ylös noustuani olin paljon tyynempänä, sillä sekanainenkin uni oli mieltäni levottanut ja virkistänyt. Minä astelin pöydän luo, hakemaan tuota elämääni häiritsevää kirjettä, jonka tuskissani olin illalla sinne nakannut. Nyt voin jokseenkin tyynellä mielellä lukea sen uudelleen. Aivan niinhän se oli kuin se oli. Marin käsiala oli silmieni edessä niin ihka selvänä kaikkine omituisuuksineen ja hienoine naisellisen hennon kätensä värähdyksineen; olipa niinkuin hän olisi tuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin nurkkaan, sieltä katsellakseen, minkä vaikutuksen se minuun tekisi.

Minä luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas minä luin. Minä punnitsin ja tarkastelin siinä joka-ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen kirjaimen ja pilkunkin ja jota enemmän sitä tein, sitä enemmän tuotti se levollisuutta, ja tyyneyttä vielä nytkin jotenkin rauhattomaan sydämeeni. Vähitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi selkenemään, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toivonut ja mielessäni kuvitellut. Jota enemmän tämä aate minussa vahvistui, sitä enemmän rupesi Marin kirje saamaan mielessäni arvoa ja sitä hartaammin luin ja tutkin sitä. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemmältä kuin ystävän ja sisaren kirjeeltä. Minä olin huomaavinani siinä puhdasta ja vilpitöntä rakkautta, jota en minä ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan astua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteissäni vakaantunut, rupesi Tiina vähitellen haihtumaan pois sydämestäni, niinkuin turha toivo konsanaankin, ja hänen sijassansa väikkyi siellä Mari kaikkine totisuuksineen ja viehkeine hymykuoppineen.

Vaikkei hän kirjeessään ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut rakkauttaan, eikä siis siinä suhteessa minulle mitään toivoa antanut, oli se kuitenkin lempeä ja sydämellinen ja semmoisenakin oli sillä mielestäni sanomattoman suuri arvo. Sen nojalla voin minä siitä lukea, ajatella ja päätellä kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi mieleeni uskallusta ja toivoa.

En kauan miettinyt enkä aprikoinut. Minä istuin kirjoituspöytäni ääreen ja kirjoitin hänelle vastauksen, mutta siinä tunnustin hänelle rakkauteni. – Minä luulen, ettei koko maailma olisi voinut saada minua toisin tekemään, sillä hän oli saanut semmoisen arvon ja sijan sydämessäni, etten mitään maailmassa olisi voinut hänen rinnallensa asettaa.

Ihme kumma! Vaikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painava, ei kuitenkaan mieleni ollut kovin levoton, sillä tunnossani tuntui siltä kuin joku vakuutus olisi sitä tukenut. Totta kyllä on, että muistaissani mitä olin tehnyt ja ajatellessani minkä vastauksen saisin, läikähti sydämeni kylmäksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta, mutta kumminkaan ei se estänyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.

Niin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain minä vastauksen. Heti päällekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta lähteneeksi. Entisen levollisuuden sijaan tapasi minut hämmästys ja pelko, sydämeni sykki niin kovasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluvan. Kirjeen kuorta murtaissani vapisi käteni niin, etten ollut sitä auki saada, sillä sisälsihän se elämäni kohtalon. En uskaltanut, enkä voinutkaan sitä järjestyksessä lukea, loin vaan paikoittain siihen hätäisen yleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut lämpimästi vastaan otetuksi. Se havainto rauhoitti mieltäni niin paljon, että voin kirjettä ruveta järkiään lukemaan. Sama hento ja viehättävä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin saattaisi ollakaan, sillä olivathan ne saman käden, saman henkilön kirjoittamat. – Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla vakavaa ja uskollista vastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani. Hän päätteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me näin odottamattomalla tavalla olimme toisemme kohdanneet; tämä oli minun mielestäni sangen ihana johdelma, sillä minä myös katselin asiaa samalta kannalta. Nyt tunsin sydämessäni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen ollut semmoista tuntenut. Minä tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja leikilliseksi, että koulutoverini huomasivat minussa suuren muutoksen tapahtuneen. He ivailivat ja kiusailivat minua kaikenlaisilla kompeilla ja sukkeluuksilla, mutta mitä huolin minä heidän ilveistään, sillä olinhan nyt niin onnellinen, kun olin löytänyt sydämeni rakastetun.

Minä kirjoitin Kalle ystävällenikin uudesta odottamattomasta onnestani; kuinkas muutoin, sillä olimmehan ystävät, jotka pitkin elämäämme olimme avosydämisesti toisillemme ilmoittaneet sekä surumme että ilomme. Minä vakuutin hänelle, että tämä oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja pyysin hartaasti, että hän ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja onneeni. Heti sain häneltä vastauksen, vaikkei hän ollut muutoin kirjoittanut minulle moneen aikaan. Hän onnitteli minua moneen kertaan ja hänkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. Hän iloitsi sydämestään minun onnestani ja sanoi hartaasti ottavansa osaa siihen. Sitä hän vaan kovin pahoitteli, kun ei hän ollut saapuvilla, että olisi voinut sulkea minut veljelliseen syliinsä; tuntuipa siltä kuin tämä osa kirjeestä olisi kyynelsilmissä kirjoitettu.

Tämä oli nyt minulle pelkkä leikkikalu, niin keveältä se tuntui. Minulla oli tahtoa, voimaa ja kykyä jatkamaan opinnoitani, eikä mitkään vaikeimmatkaan opinhaarat pidättäneet minua vähääkään, vaan kaikki kävi ikäänkuin itsestänsä. Jos uupumus saavutti, otin esille nuot molemmat rakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja vertaillakseni niitä toisiinsa. Voi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka yhdenkaltainen aate ja henki niistä uhkui; ne olivat minulle henki ja elämä ja kaikki kaikessa.

Kun tulin varmaksi, että voin tutkinnon suorittaa tällä lukukaudella, ilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myös, että tutkinnon jälkeen vihitän itseni papiksi ja koetan päästä apulaiseksi hänen isällensä, sillä olin kuullut hänen semmoista itsellensä hankkivan. Ja sitten ... niin, niin, sitten...

Sitä ei suinkaan tarvitsisi mainitakaan, että minä ja Mari olimme keskenämme ahkerassa kirjevaihdossa, ja sen kautta tuli julki odottamaton seikka. Eräässä kirjeessään, näette, ilmoitti Mari, että Kalle ystävän oli kihlannut Tiinan – –. Itse uutinen ei mielestäni ollut niinkään outo, sillä olinhan jotain semmoista aavistanut. Mutta oudompaa oli mielestäni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni tulla, eikä Kallen, jonka pidin suorastansa siihen velvollisena. Muutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta minulle. Ensin pyrki tämä seikka häiritsemään mieltäni, mutta pian käsitin asian siltä kannalta, että hän ei ollut vielä kerinnyt sitä tekemään ja niin jäin minä odottamaan tuota tärkeätä kirjettä ystävältäni.

Kului joku aika ja tutkintohetki tuli. Minä suoritin sen niin keveästi ja loistavasti, että sain korkeimman arvolauseen. Samoin kävi papin tutkinnossakin ja pian olin minä vihitty pappi.

Nyt, kun olin noista pulmista päässyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida, eikä mietiskellä, sillä ajatukseni eivät lyöneet eikä laskeneet mihinkään muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimittäin siihen, kuinka nopeimmin pääsisin rakastettuni luo.

Juuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aivan lähtemäisilläni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin, että se oli ystävältäni Kallelta. Siinä hän ilmoitti kihlauksensa ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että oli näin kauan viivytellyt ilmoitustansa. Sepä juuri minustakin oli oudonomaista, sillä emmehän ennen olleet niin hitaita toisillemme vähäpätöisempiäkään asioita ilmoittamaan. Tuo anteeksipyytäminenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei meidän välillämme oltu monesti semmoisia tarvittu. Minä en oikein tietänyt kuinka se oli, mutta minusta vaan tuntui siltä, uin koko tuo kirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.

En joutanut pitkin punnitsemaan ystäväni kirjettä, sillä hevonen oli jo kartanolla ja minä lähdin paikalla matkaan. Nuoret voimani kestivät kaikkea, ja yöt päivät riensin S—-n pappilaa kohden. Kovin kauan ei viipynytkään, ennenkun saavuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota niin verrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja vanhemmat antoivat meille siunauksensa; hekin sanoivat, että siinä oli selvästi nähtävänä Jumalan sallimus.

Nyt olin yht'aikaa virallinen pappi hyvillä arvolauseilla, rakastava ja rakastettu sulhanen. Eikö ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi kerraksi?

Ensiriemastuksen ohitse mentyä, tasaantui elämä rauhalliseksi jokapäiväiseksi elämäksi. Silloin vasta huomasin, ettei Tiina enään ollutkaan sama iloinen tyttö-heisakka kuin ennen. Hän oli ujosteleva, synkkämielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa. Usein hän vaipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa ollessaan, mutta kun hän pääsi yksinäisyyteen, painui hän niin syviin ajatuksiin, ettei hän näyttänyt huomaavan ulkomaailmasta mitään. Jos hän milloin istui pianon ääreen ja koetti soittaa – joka kyllä harvoin tapahtui, kumisivat hänen sävelensä niin surullisesti kuin ne olisivat haudasta nousseet.

Kaikkea tätä nähdessä ja huomatessa, emme tienneet mitä tehdä ja ajatella. Ennen niin iloisa ja elehtivä, melkein vielä lapsimainen tytön heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa vankan haaveilijan kaltaiseksi. Me koetimme yksissä neuvoin iloittaa ja elvyttää häntä, mutta kaikki oli turhaa. Syytä tähän ei tietty. Kaikki tiesivät vaan vakuuttaa, että hän vasta viime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.

'Mikä, sinua, hyvä lapsi, vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen', kysyi häneltä Mari eräänä kertana, koettaen päästä hänen umpimielisyytensä perille.

'Eihän minua mikään vaivaa, antakaa minun olla', vastasi hän vaan lyhyesti.

'Sinun asiasi ei ole aivan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehkä voisimme olla joksikin avuksi', pitkitti Mari.

Tiina pyörähti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia jäi.

Kun kaikki kokeemme olivat turhat, eikä hänen umpimielisen surunsa perille päästy, päätimme joukonmiehissä, että hän kovin ikävöitsi sulhastansa, sillä Kalle ei ollut saapuvilla, ja että kaikki vuoti siitä.

Vaikka kuinka olisimmekin päätelleet ja harkinneet järjellisiä ja mahdollisia syitä Tiinan kummalliseen käytökseen, tuntui kuitenkin mielestäni hyvin oudolta niin äkkinäinen ja suuri muutos hänen elämässään. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus kuin yöllä ja päivällä ja niin se oli nytkin, mutta päinvastaiseen suuntaan. Sillä Tiina oli entisestään niin paljon synkistynyt ja Mari sen verran kadottanut entistä ujouttaan, että tuntui siltä, kun Tiina olisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi – sisarukset olivat muuttaneet luonteitaan.

Elämä olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna kesäsydännä, varsinkin meillä nuorilla rakastavilla, mutta Tiinan synkkämielisyys huolestutti kaikkia, erittäinkin meitä, siihen määrään asti, että se pani vakavasti miettimään mitä oli tehtävä. Vihdoin tulimme kaikin salaisessa neuvottelussa siihen yksimieliseen päätökseen, että Kalle oli kutsuttava tänne, kumpikin kihlattu pari pantava kuulutuksille ja sitten kohta pidettäisiin häät.

Niinkuin oli päätetty, tehtiin myös. Kalle tuli. Hän oli hilpeän ja iloisen näköinen ja syleili provastia, pruustinnaa, morsiantaan ja meitä, samassa onnitellen meitä monin kertaisesti. Hän pyysi hartaasti anteeksi, kun hän niin myöhään ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta siihen hän sanoi olleen erityiset syynsä. Mitä nuot erityiset syyt sitten olivat, sitä ei hän sanonutkaan.

Kallen tultua näytti Tiina elpyvän, sillä hän tuli paljon iloisemmaksi ja nuot surumielisyyden puuskat tapasivat häntä vaan harvoin, mutta kaikenni ne eivät vaan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen seuraamme ikäänkuin uutta henkeä ja elämää, sillä hän oli iloinen luonnostaan, kekseliäs luomaan aina uusia hauskoja huvituksia ja ajanviettoja. Meillä oli hyvät toivot ja iloitsimme, kun olimme keksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.

Niin kului aika ja meidät oli kuulutettu jo kerran.

Vaikka Kalle olikin niin iloinen ja ystävällinen minuakin kohtaan, että olisi luullut välillämme vallinneen entisen avosydämisen ystävyyden, oli kuitenkin ikäänkuin jotakin salaperäistä, jota hän olisi tahtonut kaikin mokomin peitellä. Mikä se sitten oli, sitä en minä tiennyt.

'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitkä Mari on sinulle kirjoittanut?' kysyi hän eräänä kertana minulta kahdenkesken ollessamme.

'On, tallella ne ovat, miksi sitä kysyt?' sanoin minä vähän oudoksuen.

'Ilman aikojaan vaan kysyin', sanoi hän ja lähti pois.

Silloin muistin, että matkalaukkuani purkaessa olin sieltä nostanut isonlaisen kauniin pahvilaatikon, jossa saatuja kirjeitäni säilytin, vieraskammarin pöydälle ja unouttanut sen sinne.

Vaikkei siellä mitään vaarallista ollut, oli siellä kuitenkin yhtä ja toista, jota mielelläni en olisi antanut jokaisen lukea. Lähdin siis kiireesti noutamaan tuota laatikkoa, mutta sen käsiini saatuani huomasin, että joku oli, ainakin osaksi, lukenut kirjeitä, sillä ne eivät olleet entisessä järjestyksessä; Marin ensimäinen kirje oli päällimpänä. Minä en suurin välittänyt koko jutusta, kosk'ei siellä mitään erinomaisesti salattavaa ollut, otin vaan laatikkoni ja panin talteen, ettei vasta semmoista tapahtuisi.

Niin kului aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta. Me olimme jo useampia viikkoja olleet kuulutettuina, kun Tiinan synkkämielisyys rupesi taas tulemaan tiheämmäksi ja käymään ankarammaksi. Sentähden ruvettiin kiireenkynttä laittamaan häitä; luultiin, näette, että kun häät kerran sivu menevät, niin Tiinan synkkämielisyys katoaa itsestänsä, koskapa tuo tärkeä askel kenties huolestuttaa häntä. Sitäkin enemmän oli syytä siihen luuloon, kun ei Tiina sanonut kenellekään surunsa syytä, vaikka kuinkakin hartaasti olisi koetettu sitä selville saada.

Häät tulivat. Provasti itse vihki meidät omain lastensa kanssa pyhään avioliittoon ja vihkiminen kävi tavallista rataansa; Tiinakin oli niin tyyni ja rauhallinen, ettei olisi luullut hänellä koskaan olleen surun hippua. Vihkimisen jälkeen jatkui ja eneni tuo tyyneys kuitenkin oikein pelottavassa määrässä, niin että se muutaman tunnin kuluttua oli täydellistä yhtämittaista synkkämielisyyttä. Tämä vaikutti sen, ettei ilo ilolle maistunut Marille ja minullekaan, vaikka rakastimme sydämestämme toinen toistamme, tuntien samassa juhlallista tunnetta ja autuutta. Samasta syystä alakuloisuus valtasi koko hääväenkin.

Sillä välin oli aika kulunut lopulle Elokuuta. Kalle-ystäväni heitti yliopiston luennot siihen, mutta hän aikoi kuitenkin mennä Helsinkiin, suorittaa siellä maanmittarin tutkinnon ja ruveta sitten maanmittariksi, saadakseen siten pikemmin palkallista työtä. Samalla ajalla sain minä konsistoriumilta määräyksen kirkkoherran apulaiseksi K—-n pitäjääseen, joka on Pohjanmaan syrjäisimpiä seutuja ja jonne minun oli hetimiten muuttaminen. Tämä uutinen ei kovin ilahuttanut meitä eikä muita, sillä toivomme oli yhteisesti ollut semmoinen, että minut määrättäisiin appeni apulaiseksi, niinkuin sitä oli koetettu esitellä; kuitenkaan emme antaneet sen asian itseämme kovin vaivata, sillä olihan se korkeain esimiehiemme käsky, jota oli ehdottomasti noudattaminen. Kaikin puolin varustelimme siis itseämme muuttoa varten.

Kalle tuli lähtemään ennen kuin me. Lähdön edelliset päivät oli Tiinan elämä myötäistä synkkää vaiteliaisuutta ja puhumattomuutta. Paikasta toiseen siirtyili ja kuljeskeli hän ja akkuna näkyi hänelle olevan lempipaikka. Sen kamanalle laskeusi hän kyynäspäillensä ja katseli siitä ulos tuntikausia paikalta hievahtamatta; mitä hänen selkänsä takana tapahtui, siitä ei hän näkynyt piittaavan yhtään mitään. – 'Sehän on vaan ikävän tähden', arveltiin yleisesti. Kun Kalle ennen lähtöänsä otti jäähyväisiä, kääntyi hän – niinkuin luonnollistakin oli – ensiksi vastavihityn, nuoren vaimonsa puoleen avatulla sylillä, sanoen hänelle: 'hyvästi nyt rakkahani! Älä kovin murehdi, poissaoloni ei ole pitkällinen ja pian saamme taas sulkea toisemme syliimme.' Tiina oli silloinkin akkunan vesilaudalla rynkämöisillänsä, katsoa tuijottamassa ulos. Kun hän tuon äänen kuuli, näytti hän säpsähtävän ja koneentapaisesti nousi hän ylös. Mutta hän ei rientänyt poislähtevän nuoren miehensä avattuun syliin, otti vaan sanaakaan sanomatta kiinni hänen toisesta kädestänsä, pujautti sitä ja laskeusi taas akkunan vesilaudalle rynkämöisillensä. Hänen silmissänsä ei näkynyt veden pisaraa, syvä huokaus kumahti vaan hänen rinnastansa.

Kalle lähti, mutta Tiina jäi liikkumattomaksi vesilaudalle!

'Herra siunatkoon, miksi tuo lapsi on noin kummallinen?' huudahti silloin provasti.

'Paras on, rakas isä, kun ette saa sen syytä koskaan tietää', sanoi Tiina isänsä äänestä ja sanoista havahtuneena. Sitten kiepsahti hän ylös ja meni nopeasti vieraskamariin.

Se oli ainoa sana, mikä oli pitkään aikaan hänen suustaan kuultu; sitä oikein säikähdettiin, niin oudolta tuntui se ja siitä saatiin kuulla, että oli jotakin olemassa, joka hänen tuntoansa vaivasi, mutta mitä, sen ties taivas.

Meidän lähtömme oli melkein samaan aikaan kuin Kallenkin. Kun me jättelimme Tiinaa hyvästi, itki hän niin, että oli vedeksi sulaa; se oli ensimäinen kerta, kun minä näin hänen itkevän. Hän tuli kujalle saakka meitä saattamaan ja siihen hän jäi meidän menoamme katsomaan. Katsoimme jälkeemme niin kauvan kuin voimme häntä nähdä ja aina hän vaan seisoi siinä kasvot meihin päin käännettyinä. –

Viikon päivät matkustettuamme, saavuimme määräpaikkaamme. Siellä otettiin meidät ystävällisesti vastaan ja yliskamari annettiin meidän asuttavaksemme. Paikkakunta oli mitä alkuperäisimmällä kannalla, kaukana poissa kaikesta ihmisten keskusliikkeestä, jylhien korpien ja erämaiden takana. Ihmisetkin olivat pitäjässä yksinkertaisia luonnon lapsia, mutta sangen rehellisiä ja hyviä he olivat. Tähän nähden ei suinkaan sivistynyt seura-elämämme piiri ollut monilukuinen, sillä kirkkoherran perhekin oli vaan kaksihenkinen, kun ei heillä ollut olemassa ainuttakaan lasta.

Mutta vaikka olimmekin näin eroitettuina sivistyneestä maailmasta ja, niinkuin tuntui, kaikesta sen vaikutuksesta, ikäänkuin luonnon vankeina, ei kuitenkaan tuntunut aika ikävältä ja pitkältä. Me rakastimme ja kunnioitimme toinen toistamme ja se täydensi kaikki elämän vailinaisuudet, joita ehkä monikin luuli paikkakunnassamme runsaastikin löytyvän. Minä luulen, että meidän rakkautemme ja sydämellisyytemme oli niin vilpitöntä ja puhdasta laatua, ettei mikään jylhyys ja ikävä paikka olisi voinut saattaa meitä kärsimättömiksi elämäämme. Jos jolloinkin kaipasimme muiden ihmisien seuraa, oli sitä kylläksi isännässämme ja emännässämme, tuossa vanhusparissa, jota elämä oli niin paljon opettanut, että he nyt tyytyväisinä tässä syrjäisessä paikassa viettivät viimeisiä päiviänsä. Taikkapa otimme hupimme noista raittiista ja hyväsävyisistä ihmisistä, joita ei vielä mikään ulkonainen kiilto ja prameus ollut vähääkään turmellut. Me emme kaivanneet mitään, emmekä tunteneet minkään tarvettakaan, kalkki oli vaan pelkkää onnellisuutta.

Olipa kuitenkin eräs seikka, joka välistä sai meidät miettiväisemmiksi ja se oli tuo ikävä ja arveluttava Tiinan salaperäinen surullisuus. Kun se vaan johtui mieleemme, kiintyivät kaikki aatteemme tuon yhden ja saman asian ympärille ja kaikki muut seikat saivat jäädä sikseen. Hankaluutta ja asian selville saamattomuutta edisti vielä paljon se seikka, kun kuukausia kului, ennenkun sai jollekin lähetetylle kirjeelleen vastauksen. Koetimme usein saada Marin kotitalosta tietoa Tiinan tilasta, mutta joka kerta tuli siihen yksi ja sama mutkaton lyhyt vastaus: 'Tiina on samanlainen'. Loppupäätös kaikista päättelemisistämme ja tiedustelemisistämme oli aina se, että hänen surumielisyytensä jäi meille pelkäksi arvoitukseksi.

Kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun muutimme tuohon syrjäiseen paikkaan. Paljon oli muutoksia tapahtunut. Minun korkeat arvolauseeni olivat tuottaneet meille oman paikan ja meillä oli nyt oma, murheeton leipä. Me olimme nyt 'ihmisten ilmoissa', poissa tuolta luonnon jylhästä vankeudesta. Kaikki kirjevaihto kävi niinkuin muuallakin maailmassa, jonka nojalla saimme tietoja mistä vaan halutti. Tämä kaikki oli jo sangen hyvää, mutta suurin hyvä kuitenkin oli se, kun Marin rinnoilla lepäsi terve, kaunis poika. Hän oli isänsä kaima, Hiskias, ja äitinsä hymyili esikoisellensa ja oli niin onnellinen.

Ystäväni, Kalle, oli suorittanut tutkintonsa; hän oli nyt maanmittari ja hänelläkin oli oma työpaikka. Puoli vuotta takaperin oli Tiina muuttanut hänen luoksensa. Kaikki oli nyt onnellista ja toivorikasta, sillä kälyni kohtalokin oli kallistunut parempaan päin. Se vaan meitä kummastutti, kun heidän sisällisestä elämästään niin aniharvoin saimme tietoja, vaikka niitä vaadittiinkin.

Joulu oli tulossa. Meillä, niinkuin muillakin, oli paljon puuhaa ja tointa sen vastaanotto-valmistuksista. Olimme päättäneet laittaa joulukuusen ja käskeä naapurien lapset ympäristöltä leikkimään sen ympärille. Se laitettiinkin mitä muhkein ja vaimoni piti sen koristuksista ja makeisista huolen. Hän ripusti siihen mitä monivärisimpiä tekokukkia, joiden väliin hän sijoitteli kynttilöitä ja monen moisia hedelmä- ja leivosmakeisia.

Kun sitten aatto-ilta tuli ja kylän lapset sekä omat palkollisemme kokoontuivat kuusen ympärille, olivat he hämmästyksestä ja ilosta tukehtua. Tämä oli vaimostani erittäin miellyttävä kohtaus; hän otti itse johtaakseen tuota ällistynyttä lapsiliutoa ja pian oli ilo ylimmillään sekä kaikki ujous poissa. Siinä he sitten hyppelivät, juoksivat, leikkivät ja tanssivat rinkitanssia. Lopuksi jakoi vaimoni heille kaikki makeiset.

Kun ilo oli loppunut ja lapset saatetut kotiinsa, istuimme kahden kahtostaan salissa. Tuo onnistunut joulukuusi ja sen ympärillä laatimamme ilo oli meidänkin sydämiimme luonut semmoista iloa ja valoa, että en luule koskaan ennen semmoista tunteneemme. Minun vahva vakuutukseni on, että tunsimme onnemme puhtaimmassa ja korkeimmassa muodossa mikä koskaan on kuolevaiselle ilmestynyt. Me olimme kauvan vaiti ja nautimme tuota ihanaa tunnetta.

'Sinä, rakkahani, olet minut tehnyt niin onnelliseksi, etten mitään maailmassa voi siihen verrata', virkahdin minä viimein ja kiersin samassa käteni hänen kaulaansa.

'Niin, se on iloista kuulla, kallis Hiskiakseni, kun sinä olet tyytyväinen minuun. Kaikki riippuu sinun hyvyydestäsi ja rakkaudestasi, sillä jos en minä olisi onnellinen, niin et sinäkään voisi olla ... enhän silloin voisi olla sinulle mieliksi. – – Sinun kanssasi uskaltaisin vaikka maailman ääriin', sanoi Mari ja hänkin kiersi hennot kätensä minun ympärilleni.

'Mutta tuskin olisimme tähän onneemme päässeet, jos et sinä olisi asiaa ensin aloittanut', sanoin minä.

'Mitä, kuinka ... minäkö aloittanut...?' sanoi hän ja minä tunsin kuinka hänen kätensä irtaantuivat kaulastani.

'Niin, armahani.'

'Mitä puhut, Hiskias, kuinka sitä olisin tehnyt?'

'No kirjoittamalla minulle ensiksi.'

'Kirjoittamalla sinulle ensiksi! Kuinka, Hiskiani, leikilläsikään voit minusta semmoista sanoa, että minä olisin kirjoittanut ensiksi nuorelle miehelle?'

'Sinä, kultaseni, lasket nyt leikkiä. Minä luulen, että tuo onnemme luoja kirje on minulla vielä tallella ja minä voin tuoda sen sinun silmiesi eteen', sanoin minä ja lähdin sitä hakemaan.

Kaikki kirjevaihtomme aikuiset kirjeet olivat minulla tarkassa tallessa ja hyvässä järjestyksessä, jonka vuoksi löysin sen aivan pian. – Kuinka lieneekin niin sattunut, ettei niitä ennen ollut tullut käsitellyksi, eikä päivänvaloon saatetuksi.

Minä riensin, kirje kädessä, voittoriemulla saliin ja annoin sen vaimoni käteen.

Tuskin oli hän siihen silmänsä luonut, kun hän päästi kipeän parahduksen ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

'Herra Jumala! Mikä sinulle nyt tuli?' huudahdin minä ja riensin häntä auttamaan.

Minä kannoin hänet sohvalle ja koin häntä virvoittaakseni tehdä minkä voin. Onneksi ei hän ollut kauvan tunnottomuuden tilassa, ennenkun hän rupesi silmiänsä aukomaan.

'Voi, Hiskias! me olemme surkeasti petetyt', olivat hänen ensimäiset sanansa, kun hän rupesi puhumaan.

'No, mitä Jumalan tähden tämä nyt on, mikä sinua vaivaa?' koin hätäyksissäni sanoa.

'Me olemme petetyt.'

'Petetyt! mitenkä petetyt?'

'Tuo kirje ei ole minun kirjoittamani?'

'No, kenen kirjoittama se sitte on? Onhan se selvästi sinun käsialaasi', sanoin minä vuorostani vähän hämmästyneenä.

'Se ei ole selvästi minun käsialaani, vaikka sitä on kyllä mestarillisesti koetettu jäljitellä; siitä pilkistelee esiin Kallen käsiala ja hän sen on kirjoittanut ... voi meitä, Hiskias', sanoi vaimoni surullisesti.

Silmänräpäyksessä selveni minulle kaikki. Ensi kerran elämässäni käsitin nyt puhtaan naisellisen kainouden täydessä jaloudessaan. Sitä loukkaamatta ei vaimoni olisikaan voinut tuota kirjettä kirjoittaa. Sen käsityksen nojalla oivalsin myös, että Kalle oli todellakin sen kirjoittanut, saadakseen itsellensä ryöstetyksi ensimäisen rakastettuni ja sysätäkseen minut pois tieltään. Ja kaikkeen tähän oli hän hyväkseen käyttänyt tuota muiden käsialan jäljittelemistaitoaan, jossa hän oli tullut niin mainioksi. Nyt älysin Kallen äkkinäisen synkistymisen ja kylmenemisen minuun ensimäisellä käyntiretkellämme vaimojemme kodissa, yliopistoon lähtemättömyytensä ja kirjoittamattomuutensa viime aikoina sekä tuon vaistomaisen luuloni, että hän salaisi jotakin.

Vaikka Kallen työ tuntuikin mielestäni konnamaiselta, en kuitenkaan huolinut koko kepposesta yhtään mitään; sillä olinhan kaikin puolin onnellinen; sentähden antauduin mielelläni kohtaloni alaiseksi ja olin sangen tyytyväinen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain rauhoitetuksi rakkaan vaimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin syvän vaikutuksen.

'Sinä et vastaa', ennätti vaimoni sanoa, vaikka eivät edelliset ajatukseni viipyneet aivoissani sekuntia enempää.

'Olkoon vain Kallen kirjoittama ... se on aivan sama. Pääasia on vaan se, että olemme, armaani, tavanneet toisemme', sanoin minä.

'Voi, – – sanotko niin? Se ei ole sama, mitenkä me olemme toisemme tavanneet, sillä asialla on toinenkin puoli. – – Sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä.'

'Vaikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin minä vähän hämilläni.

'Onnellisuus ei saa tulla mitään kavalaa tietä, sillä semmoinen onnellisuus ei voi olla pysyväistä laatua.'

'Kukapa sen voipi meiltä ryöstää, sillä onhan omassa vallassamme säilyttää se, mitä kerran olemme saaneet. Sinä tiedät sen, että minä rakastan sydämestäni sinua ja minä tiedän olevani rakastettu. Siinähän meille on kylläksi, mitä me muuta kaipaisimme? – Älä nyt anna tuon asian häiritä mielesi rauhaa ja kaikki kääntyy taas hyväksi', sanoin minä ja kiersin käteni hänen ympärilleen.

Hän irroitti itsensä tylysti irti.

'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hyvä minulle, ja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on vielä muutakin. – – Ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän sitten synkästi.

Minä en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi. Se huomio vastasi tuntooni kuin ukkosen jyrähdys ja minä jäin aivan neuvottomaksi ja sanattomaksi. Minä rupesin pyytelemään, että antaisimme tuon asian olla ja panisimme levolle, koska ilta jo oli kulunut puoliyön ja aamulla oli aikaisin ylösnouseminen. Kylmän hyvän-yön toivotuksen tehtyänsä meni hän lapsikamariin ja minä menin makuuhuoneeseeni. Ajatukseni pyörivät niin sekaisin, etten ollut saada unta silmiini, mutta vihdoin olin kuitenkin vaipunut jonkunmoiseen unenhorrokseen. Kauvan en saanut tuota hajanaistakaan lepoa nauttia, sillä virkavelvollisuus vaati nousemaan ylös.

Heti noustuani menin lapsikamariin, sanomaan vaimolleni hyvää huomenta ja toivottamaan hänelle iloista joulua. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin, että hän oli ylhäällä ja täysissä vaatteissa.

'Kuinka nyt on, kultaseni, oletko sinä nukkunut ensinkään?' kysyin minä.

'No mitäs sinä olet tehnyt?'

'En.'

'Valvonut ja ajatellut.'

Minä säikähdin noita lyhyviä ja melkein tylyjä vastauksia. Nyt vasta rupesin täydessä valossa käsittämään, mihin syvään kuiluun olimme syöksemäisillämme. Minä rukoilin kyynelsilmissä häntä, ettei hän tuon turhanpäiväisen asian tähden katkeroittaisi mieltänsä ja turmelisi omaa ja minun onneani. Samassa pyytelin hartaasti, ettei hän suinkaan, Jumalan tähden, antaisi Tiinalle mitään tiedoksi tästä asiasta, vaikka kohtakin hänellä olisi sitä luuloa, että Tiinankin umpimielinen suru oli tuon onnettoman kirjeen synnyttämä. Kaikkiin noihin rukouksiini ja pyytelemisiini ei vaimoni vastannut mitään, vaali ja hoiteli vaan mykkänä pikku Hiskiasta.

Minun piti lähteä kirkkoon, sillä kirkko oli jo valaistu ja soitot kiirehtivät. Minä olin sommitellut saarnani siihen suuntaan, kuinka Jumala suuressa rakkaudessaan oli antanut syntyä oman rakkaan poikansa meille lunastajaksi, iloksi ja autuudeksi. Toisessa osassa oli aikomukseni selittää enkelein kiitosveisun taivaallista juhlallisuutta rauhan ruhtinaan syntymisen johdosta ja siitä iloisesta sanomasta, minkä he paimenille ilmoittivat. Se oli juhlallinen saarna, sen voin vakuuttaa, ja sitä laatiessani olin niin innostunut, että ehdottomasti tunsin, kuinka syvälle sieluuni painuivat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.'

Minä nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni olivat niin sikin sokin, etten muistanut ensinkään mistä piti puhumani ja aineetkin olivat kadonneet muististani. Minä yrittelin sitä ja tätä, päästäkseni alkuun, mutta en voinut saada mitään kokoon, sillä sydämessäni aina vaan soi: 'me olemme petetyt – sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä – onnellisuus ei saa tulla mitään kavalaa tietä, sillä semmoinen ei voi olla pysyväistä laatua – ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin – valvonut ja ajatellut'... Viimein koin hädissäni jotakin soperoida, mutta sen jokainen arvaa, ettei se kelvollista ollut.

Tästä hetkestä alkoi onnemme aurinko laskeutua. Vaimoni tuli niin totiseksi, synkäksi ja yksinäiseksi, että minua oikein peloitti. Ei yhtään ystävällistä sanaa, ei yhtään lempeätä silmänluontia, ei yhtään suosiollista hymyilyä; hän oli kerrassaan niinkuin joku veistokuva. Jos hän sattui milloin puheisille muiden tahi minun kanssani, vastasi tahi kysyi hän vaan niin lyhyesti kuin voi ja siihen ei tullut sen enempää.

Eräänä kertana otin minä taas asian puheeksi, sillä minä tahdoin vaikka mistä hinnasta saada tukalan elämämme parannetuksi.

'Miksi sinä, rakas Mari, olet noin kummallinen? Tuntuu siltä kuin sinä pitäisit koko jutun minun rikoksenani ja minä saan sentähden kärsiä hirmuisesti', alottelin minä.

'Tiedänhän minä, ettei se ole sinun vikasi, Hiskias; syytön olet sinä ja sinä olet rehellinen mies, semmoisena kunnioitan minä sinua aina. Mutta sinä olet petettynä lähestynyt minua ja se ei ole minulle saman tekevä, sillä silloin se ei ole Jumalan sallimuksesta tapahtunut. – Muuksi en minä voi tuota juttua ottaa ja siihen en voi mitään', sanoi hän kolkosti ja siihen asia taas jäi.

Se oli pisin puhe, mitä hän oli pitkään aikaan puhunut.

Semmoisenaan kului taas joku aika.

Eräänä kertana astuskeli hän vakavana kuin haamu minun luokseni. Hän oli nyt entistä kalpeampi ja kädessään piti hän erästä kirjettä. Luokseni päästyään ojensi hän sanaakaan lausumatta kirjeen minulle ja kääntyi takaisin hitaisilla askelilla. Kun hän oli poistunut, silmäsin minä kirjeeseen. – – Se oli Tiinalta. Sen huomattuani vavahdin minä, mutta aloin sitä kuitenkin lukea; se kuului näin:

'Rakas sisareni, Mari!

Kirjeestäsi näin minä, että sinäkin olet saanut tietoosi tuon kamalan ja murhaavan petoksen. Minä sen olen tiennyt jo siitä saakka, kuin Hiskias tuli viimeiseltä yliopistoretkeltänsä meille, ja se tieto oli surman isku nuorelle sydämelleni. Liiassa uteliaisuudessani satuin minä silmäilemään niitä kirjeitä, mitkä Hiskias oli mukanansa tuonut ja viattomassa varomattomuudessaan heittänyt talteen panematta. Silloin huomasin heti, ettei tuo sinun ensimäinen kirjeesi ollutkaan sinun kirjoittamasi, vaan hänen. Maailma musteni silmissäni ja oitis käsitin minä kaikessa kauheudessaan, kuinka törkeän petoksen esineiksi me viattomuudessamme olimme joutuneet. Sen kyllä tunnen, että tein kovasti väärin, kun luin noita kirjeitä, mutta minulla oli ennakolta asiasta jonkunmoinen vaistomainen aavistus ja se minut vietteli. Nyt voin sinulle ilmaista, etten ole miestäni alusta alkainkaan rakastanut, vaan kaikki tuli luullun sallimuksen pakosta. Mutta sitten kuin tulin käsittämään asian kaikessa valossaan tahi – pimeydessään, jouduin minä petoksen voimattomaksi uhriksi ja siinä syy minun äkkinäiseen mielenmuutokseeni, jota niin paljon on ihmetelty. – Anna anteeksi, rakas sisareni, mutta asian näin pitkälle mentyä tunnustan nyt sinulle, että rakkauteni esine oli juuri sinun Hiskiaksesi ja uskoni on vielä nytkin se, että olisimme toisemme käsittäneet, jos ei käärme olisi kavalaa leikkiänsä ruvennut välissämme lyömään. Voi minua, mutta hänessä luulin minä löytäneeni elämäni kumppanin, sillä hänessä luulin tavanneeni jotakin jaloa, puhdasta ja vilpitöntä. – Tätä en olisi koskaan kenellekään ilmoittanut, sillä aikomukseni on ollut viedä salaisuuteni kanssani hautaan, mutta kun sinäkin sen tiedät, on minulle nyt kaikki yhtä. – En ole yrittänytkään häneltä tätä salaamaan, koska siihen olen peräti voimaton ja minä en voi koskaan hänelle anteeksi antaa sitä hirveää rikosta, kun hän on sekoittanut sen järjestyksen, jonka Luoja on itsekullekin määrännyt. Voi, rakas sisareni! Liian halpana kauppatavarana he pitävät naisen sydämen, kun he uskaltavat sen kanssa harjoittaa pelkkää kavaluutta, ja kuitenkin loi Luoja naisen ihmiseksi niinkuin miehenkin. Minun vahva uskoni on, että vääryys kostaa aina itsensä ja niinpä näyttää käyvän meilläkin, sillä elämämme on vaan pelkkää narrinpeliä ja tämä on murhaavaa. Tämä ei olekaan minulle enää minkään arvoinen ja minä kuolisin niin mielelläni, sillä loppuisihan silloin nämä katkerat tunteet. Minkäpä tähden minä eläisinkään, sillä kaiken muun lisäksi hän on ruvennut – juomaan ja siten täydentänyt rikostensa sarjan. Eikö tämä kaikki ole hirveätä ja yhtäkaikki vaaditaan naiselta, että hän on velvollinen nurkumatta kaiken tämän kärsimään ja kantamaan, mutta ettei niin ole, sen kyllä tulevat tapaukset osoittavat. – Tällä en suinkaan tarkoita, että sinun elämäsi pitäisi olla niinkuin minun, olen avannut sydämeni sinulle ainoalle, joka minua ymmärrät. Elä sinä onnellisempana kuin onneton sisaresi, joka on elämänsä yhdistänyt suurimman konnan kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut. Sinun kumppanisi on puhdassydäminen ja hän ansaitsee kaiken rakkautesi ja kunnioituksesi. Eläkää onnellisina! Sitä toivoo sortunut sisaresi – – Tiina.'

Kova hämmästys käsitti minut kirjeen luettuani, sillä nyt minä ymmärsin ja käsitin kaikki täydessä valossaan. Ei ollut enään mitään mahdollisuutta, mitään toivoa, että perheellinen elämämme palaantuisi vielä entiseen lämpymään sydämellisyyteen. Kolkko, kylmä ja kuollut tulevaisuus oli edessä ja se kovin kauhistutti minua. Eipä siinä vielä kyllä, mutta Kalle ja Tiina olivat myös samassa kadotuksessa ja tähän sydänten haaksirikkoon oli syynä tuo melkein viattomalta näyttävä, katala kirje, jonka kavaluuden minäkin nyt vasta oikein oivalsin.

Kaiken kauhistukseni seasta en voinut olla huomaamatta ja ihmettelemättä sitä terävämielistä älykkäisyyttä, millä sisarukset olivat sydäntensä surmaksi urkkineet salaisuuden kaikkine haaroineen tietoonsa sumuisesta hämärästä ja vieläpä osanneet siitä tehdä niin oikean johtopäätöksen, ja kaikesta tästä ei kuitenkaan minulla ollut pienintäkään aavistusta. – Voi kuinka vaarallista on laskea leikkiä viattoman ja puhtaan naissydämen kanssa, sillä ei ole yhdentekevä millä tavalla hänet omakseen saa ja mitä tietä hänelle mies tulee.

Minä luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjettä. Olin niin ajatuksiini vaipunut, etten huomannut toista kättäni, eikä kukaan minua häirinnyt. Silloin aukeni ovi ja vaimoni astui huoneeseen. Varmaankin huomasi hän, että olin kovassa mielen hämmennyksessä, sillä hän ei lausunut luotuista sanaa, loi vaan minuun tutkivan ja voitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin niin paljon, sillä se oli ikäänkuin hän olisi sanonut: 'vieläkö koetat totuutta peitellä tyhjillä tekosyillä?'

Herra ties kuinka kauan olisinkaan siinä istunut, miettimässä elämän kuohuvia pyörteitä, jos ei vaimoni taasen olisi tullut huoneeseen; hän istui nyt ja näytti tahtovan jotain puhua.

'Olethan sinä, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, vaikka minä niin hartaasti pyysin, ettet sitä tekisi', sanoin minä.

'Enhän minä ole mennyt mihinkään lupaukseen siitä asiasta.'

'Totta kyllä, mutta voipihan toisen pyynnön täyttää, vaikkei mene erinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin minä puolihädissäni sanoa.

'Mitä hyvää sen salaamisesta olisi ollut?'

'Olisihan kahtapuolta monta ikävää juttua jäänyt tietämättä.'

'Se ei olisi auttanut mitään, sillä minä tiesin kuitenkin kaikki; sitä paitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista vaarallisin', sanoi hän kolkosti.

'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruveta elämään entistä onnellista elämää', koin minä sanoa.

'Entistä onnellista elämää! Voi, Hiskias, sinä et tunne vielä naisen sydäntä. Jolla sydän on kerran karrelle palanut, häneltä ei voi vaatia onnellista elämää. Me kumpikin olemme väärässä asemassa, samoin he. Me onnettomat olemme joutuneet kavalan ja ilkeän sydämen voimattomaksi uhriksi ja sitä ei voi kukaan auttaa. Minä tiedän ja ymmärrän ehkä enemmän kuin sinä luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi näkemästään ja sinä – häntä, etkä ensinkään minua, vai kuinka?'

Viimeistä päätelmää tehdessään katsoi hän minua kiinteästi, tutkivasti ja kysyvästi silmiin. Tuntui siltä kuin olisin pahantekijänä seisonut semmoisen tuomarin edessä, joka näki sieluni sisimpiin salaisuuksiinkin.

'Sinä et vastaa', sanoi hän käskevästi ja tuomitsevaisesti.

'En voi kieltää, ettei asia niin ollut alkujaan, mutta olihan se vaan satunnainen ensilempi, joka aikoja sitten on mennyt ohitse ja unohtunut', selitin minä.

'Vai satunnainen ja unohtunut! – – Sanotko niin, Hiskias? Onko se satunnaista, minkä Jumala on yhteen sovittanut? Ja voipiko sen unhottaa, vaikka ihminen on teidät eroittanut? Minun onneton sisareni tuntuu asian muistavan aivan hyvästi ja samoin luulen sinunkin laitasi olevan; olisikin ihan luonnotonta, jos ei niin olisi.'

Viimeisiä sanoja lausuessaan nousi hän istualtaan, loi minuun surullisen katseen ja meni pois.

Jonkun aikaa tuommoista surullista ja kuolettavaa elämää elettyämme, saimme surullisen tiedon, että Tiina oli – kuollut.

'Voi rakas sisareni! Kuinka nuorena jouduit sinä kavaluuden ja itsekkäisyyden viattomaksi uhriksi!' huudahti vaimoni ja hän pillahti katkeraan ja hillitsemättömään itkuun.

Yritin häntä lohduttamaan, turhaan, sillä olivathan hänen sydämensä haavat ennestäänkin syvät ja nyt ne olivat saaneet uuden ankaran iskun, joka vaan täydensi ja vahvisti niitä. Hän itki melkein vuorokauden ummelleen ja kun hän sitte vihdoinkin lakkasi, oli hän tavallista synkempi ja alakuloisempi.

Välisti huomasin minä selvästi, että hän sääli minun tilaani. Niinä aikoina koetti hän olla minulle mieliksi ja karttoi jokaista sanaa, mikä olisi voinut saattaa minut murheelliseksi; menneitten aikojen muistoja ei hän silloin kertaakaan maininnut. Kuitenkaan ei se onnistunut, sillä se oli ulkonaista pakkoa, oli ulkokullattua teeskentelyä ja pysyi semmoisena; sydän pysyi vaan kylmänä.

Eräänä iltana kuulin minä lapsikamarista iloista ääntä. Sydämeni lensi kylmäksi, niin kovan vaikutuksen teki se minuun, sillä enhän ollut semmoista kuullut moneen Herran aikaan. Samassa huomasin minä, että ääni oli niin tutunomaista; se olikin vaimoni, joka siellä leperteli pikku Hiskiakselle. Sydämeni sykähti nyt ilosta ja minä menin oven taa kuuntelemaan. Siellä hän lellitteli lasta ja hyväilyllä ja hyväilysanoilla ei ollut rajoja. Hän antoi tunteittensa vapaasti vuotaa ja minun täytyi ihmetellä sitä lempeyden ja rakkauden rikkautta, sitä äänen ja sanain moninaista sointua, joita hän uhrasi lapselleen.

Kyyneleet nousivat silmiini, sillä jonkunmoinen aavistus kävi sieluni lävitse, että elämämme synkkyys olisi nyt lopussa.

Minä astuin kamariin. Ensinnä näytti siltä, että hän ikäänkuin olisi säpsähtänyt minun tulostani, mutta pian hän selkeni.

'Istu, Hiskias – sinä olet niin hyvä minulle. Minä olen syyttä tarpeetta saattanut sinulle monta raskasta hetkeä ... mutta etpä usko kuinka hyvä minun on nyt olla ... niin, niin hyvä, että...', sanoi hän ilosta loistavin kasvoin.

'Ei mikään maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas Mari, kuin se, että sinun on hyvä olla', koin minä hämilläni änkyttää, sillä minä en tiennyt mitä ajatella niin äkkinäisestä mielen muutoksesta.

'Tiedänhän minä sen ... sinä olet niin hyvä ja minun on nyt niin hyvä ... mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa ... sallithan, minä tiedän, että sallit', hopitti hän iloissaan.

'Sallin, sallin, hyvää yötä vaan!' sanoin minä ja lähdin pois, sillä nyt oli maata panon aika.

Voi kuinka keveältä tuntui nyt sydämeni, olipa niinkuin kauhea taakka olisi siitä pois vieritetty. 'Nythän on vaimoni elpynyt ja tullut iloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut. Varmaankin paranee meidän sumea ja rasittava elämämme entiselleen. Me alotamme uutta elämää ja unhotamme ikävät, menneet seikat selkämme taa', ajattelin minä maata pantuani; ja todellakin tuntui mielestäni siltä, kuin kaikki tapahtunut vastoinkäymisemme olisi ollut vaan paha uni.

Aamulla ylösnoustuani menin tervehtimään heitä. Kuinka hämmästyinkään, kun minä huomasin vaimoni olevan kovin kipeänä.

'Herra siunatkoon! No mikä sinua vaivaa, Mari?' sanoin minä hämmästyksissäni.

'Minä voin kovin pahoin ja päätäni särkee kipeästi; hoitakaa lasta, minä en voi', sanoi hän.

Minä hyppäsin heti apua hakemaan; lapsi otettiin pois, ja itse sairasta hoidettiin ja vaalittiin kuten parhain taidettiin. Illalla nähtiin taudin helpottavan ja minä kiittelin Jumalaa hänen parantumisestaan.

Mitä nyt seurasi? Ei mitään muuta, kuin että elämämme kävi entistä synkemmäksi, entistä kolkommaksi, entistä kylmemmäksi; semmoista se äkkinäinen iloisuus vaan aikaan sai, eikä elämän parannuksesta jäänyt mitään toivoakaan. – minun surullani ei ollut mitään rajoja.

Ajan-oloon rupesi vaimoni iloiset hetket tihenemään tihenemistään, mutta yhä synkempi synkkyys seurasi niitä ja hän päivitteli väliajat pahoinvointiaan. Minä koetin kaikin tavoin saada selville tuon kummallisen elämän muutoksen syytä, mutta ei, salaisuutena se vaan pysyi.

Eräänä kertana satuin minä tuommoisena iloisena aikana astumaan vaimoni kamariin. Samassa tuokiossa havaitsin, että hän hätäisesti kätki jotain. Silmänräpäyksessä olin minä käsittävinäni asian oikean laidan.

'Rakas Mari! Ethän toki Jumalan tähden ole ruvennut...'

'Minä olen ... olen, olen, olen, ... näitkö sinä, Hiskias, sen...? Älä ole minulle paha ... ethän ole? Onhan minun nytkin hyvä olla ja sinä sanot olevan sen mieliksesi. Ethän onnettomalta vaimoltasi voi kieltää vähäisiä ilon hetkiä...? Olethan minulle aina niin hyvä että ... että ... mutta eihän se ollut mitään, ei, ei mitään, enkä minä kätkenyt mitään ... voi Hiskias...'

Niinkuin näytti, höpisi hän tuommoisia kauhean hämmästyksensä tähden, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän kaatui tunnottomana vuoteelle. Minä kostutin hänen päätänsä kylmällä vedellä ja etikalla, ja toimitin hänet oikein maata; hetken päätä rupesi hän säännöllisesti hengittämään ja nukkui.

Nyt oli minulla hyvä tilaisuus tarkastella, mikä se oli jonka hän minun tullessani niin ketterästi pisti piiloon. Vaikka vaistomaisesti käsitinkin asian, hämmästyin kuitenkin suuresti, kun piilosta löysin puolilleen juodun – – viinipullon. Jumalani! Varmaa siis oli, että hän oli ruvennut – juomaan.

Seuraavana aamuna, kun hän vielä oli puoli-sairaana eilisestä juopumuksestaan, menin hänen kamariinsa. Olin päättänyt pitää aika nuhdesaarnan, sillä nyt luulin siemenen lankeavan hywään maahan. Sinne tultuani hawaitsin kuitenkin, että hän oli jo ennakolta warustanut itsensä kaikkea wastaan-ottamaan; hän oli synkännäköinen ja loi minuun, huoneeseen tultuani, tutkiwan silmäyksen.

'Sinä, rakas Mari, olet alentunut ja langennut niin suureen siweelliseen rikokseen, ettet siitä woi wastata Jumalan eikä ihmisten edessä', aloittelin minä.

'Vai niin, wai olen langennut suureen rikokseen ja kuitenkin owat tuhannet ennen minua tehneet samoin, mutta heitä ei ole sanottu langenneiksi ja tämä on, niin ehkä sentähden, kun he owat olleet – miehiä', sanoi hän puolituimasti.

'Sinä et siis kiellä sitä, että olet ruwennut juomaan?'

'En. Kuinka sitä kieltäisin, kun se on kumminkin tosi asia.'

'Kyllä tämä on liian kauheaa; se wielä puuttui.'

'Minä myönnän, ettei se ole oikein, mutta samassa pyydän saada muistuttaa etteiwät kaikki muutkaan asiani ole oikein. Tämän tähden on minulle kaikki yhdentekewä, olipa se sitten hywästi tahi huonosti, kun waan saan hetkeksikään liewitystä polttawalle sydämelleni. Minä olen jo kauwan turwannut tuohon wäärään apulähteeseen, waikket sinä ole sitä ennen huomannut, mutta kun se on kerran julki tullut, niin tulkoon kaikkineen, sillä minä en tahdo olla kawala petturi. Niinkuin jo mainitsin, tiedän itsekin, että se on wäärin, mutta parempaa keinoa en ole löytänyt. Minä ymmärrän sinut: sinä tahtoisit, että minä jättäisin wäkewät juomat pois ja rupeaisin elämään siweellisempää elämää. Itsekin olen sitä miettinyt, mutta minun täytyy sinulle sanoa, etten woi sitä tehdä, sillä ne hetket, jolloin woin suruni unhottaa, owat minulle sanomattoman onnelliset', selitti hän katkeran awonaisesti.

'Mutta waikka et huolisikaan mitään minun surustani ja sydämeni särkymisestä, pyydän minä kuitenkin sinun muistamaan lastasi', muistutin minä.

'Sinä tiedät sen, että minä kunnioitan sinua ja rakastan lastani ja ethän minulta woi muuta waatiakaan, kun kerran asiat owat niinkuin owat. Nämät asiat owat minulle ihan selwät, mutta oma sisällinen tilani ei ole oikein selwä, ja sentähden löytyy siinä tämmöisiä poikkeuksia; minä luulen ettei sitä woi kukaan toiseksi muuttaa', arweli hän lujasti ja arastelemattoman päättäwästi.

Minä tunsin selwästi häwinneeni ja että kylwetty siemen oli langennut tien-oheen. Sortuneena lähdin minä huoneesta pois ja koetin yksinäisyydessä miettiä oweloa elämäämme. Minä en löytänyt mitään täytettä, sen ammottawan aukon täyttämiseksi minkä olosuhteet oliwat aikojen kuluessa wälillemme rewäisseet ja tämä kauhistutti minua. Olin luuloitellut, että tämän julkitulleen rikoksen turvissa saisin järkäyttää hänen sydäntänsä ja saattaa elämän entiselleen, mutta nyt oli minulla tiedossa, että kaikki tuo oli todellakin luuloiteltua unennäköä; tuntui siltä, ettei onnettomuudella ole mitään rajoja, sillä yhä ilmestyi niitä vaan uusia toisissa muodoissa.

Minä surin kovin tilaamme ja koetin salata hänen heikkouttaan niin paljon kuin vaan voin. Kauvan aikaa onnistuikin se ja semmoisina hetkinä sanoivat ihmiset rouvan olevan sairaana.

Nyt luulin olevani onnettomuuteni korkeimmalla kukkulalla. Pian kuitenkin huomasin, ettei se ollut vielä viimeinen naula, joka oli lyöty runneltuun sydämeeni, sillä pikku Hiskias, ainoa lapsemme, tuli kovin sairaaksi. Yötä päivää istuin minä lapseni kehdon vieressä, koettaen hoitaa ja lääkitä häntä parhaan taitoni mukaan. Usein oli vaimonikin minulla kumppanina, mutta hän oli umpimielinen, eikä puhunut juuri monta sanaa, vaikka minä tein monta yritystä saadakseni häntä elpymään. Minä näin selvästi, että lapsen kohtalo koski häneen kovasti, sillä usein huomasin hänen silmissään kimaltelevan kyyneleitä ja hartiainsa jytisevän, vaikka hän muutoin olikin mykkä kuin kivi. Kuitenkin huomasin minä että hän oli usealla käyntikerrallaan – juovuksissa. Minä rukoilin usein Jumalaa, ettei hän ottaisi pois ainoaa iloani ja toivoani, mutta hän katsoi hyväksi korjata lapsen pois, ja nyt tunsin itseni niin hyljätyksi ja onnettomaksi. En tiedä suriko vaimoni vai oli surematta lapsemme kuolemaa, sillä entistä jäykempi, umpimielisempi ja vähäpuheisempi hän vaan oli; tämä lisäsi ennestäänkin raskasta taakkaani.

Lapsen kuoleman jälkeen paheni vaan tuo kamala asia. Minä rukoilin, pyysin ja varoitin häntä, ettei hän, Jumalan tähden, panisi alttiiksi omaansa ja siinä samassa minun kunniaani, mutta hän vaan sanoi, ettei hänellä ole enään mitään kunniaa ja ettei hänellä niinmuodoin ole mitään säilytettävää. – – – Pian tulikin asia julkiseksi; pitäjällä ruvettiin puhumaan, että papin rouva – – juopi.

Olisi luullut, että minun vuoroni nyt oli kuolla, mutta niin ei käynyt ja nytkin ihmettelen, että vielä elän. Minä koettelin kaikkeni panna liikkeelle, ettei hän olisi saanut mitään väkeviä, mutta ei se mitään auttanut. Minä en tuottanut mitään semmoisia kotiin, enkä antanut muiden tuoda, mutta yhtäkaikki oli hän julkisesti myötäänsä juovuksissa. Minä ihmettelin suuresti, mistä hän sai tuota turmelevaa nestettä ja koetin pitää mitä tarkinta poliisivirkaa, tarkastellen joka kulkijan ja nuuskien kaikki paikat, mutta kaikki turhaan, sillä ei se mitään auttanut. Vihdoin huomasin, että hän usein kulki ulkona, silloin kun hän alkoi tulla humalaan. Menin siis pihalle tarkastelemaan ja löysinkin pulloja useammasta kuin yhdestä paikasta. Kätköjä oli tehty huoneitten alle ja kivijalan koloihin; hänellä oli siis kätyreitä mitkä salaa pistelivät niitä ennen sovittuihin paikkoihin. Tuon havainnon tehtyäni rupesin tarkasti silmällä pitämään epäluulon-alaisia ihmisiä. Usein sainkin heitä kiinni ja harmikseni huomasin silloin, että heissä oli semmoisiakin, joilta vähimmän olisi luullut semmoista käytöstä. Ensimältä näyttikin siltä kuin siitä olisi riittävä apu; mutta pian tuli asia entiselleen, sillä kovin monenlaiset ovat keinot ja piilot.

Tämmöistä epätoivon tilaa kesti kauvan. En yrittänyt enää mitään tekemään asian auttamiseksi – en voinut, sillä olinhan nyt epätoivon kauheassa tilassa. Olinhan niin monta kertaa pyytänyt ja rukoillut kyynelsilmissä, Jumalan ja ihmisten nimessä; olinhan kärsinyt ja toivonut niin kauvan, ja koettanut liikuttaa hänen omaatuntoansa, mutta mitä tämä kaikki oli auttanut? Oliko kumma, jos toinen päivä oli toistaan surullisempi, toinen viikko toistaan kylmempi ja toinen vuosi toistaan ikävämpi ja kuluttavampi?

Vuosi vuodelta heikkoni nähtävästi vaimoni terveys, mutta väkevien nauttimista ei hän vaan heittänyt. Vihdoin kääntyi hän tautivuoteelle. Minä estin nyt häneltä kaikki väkevät juomat, sillä nyt voin sen tehdä. Mutta hän rukoili niin hartaasti saadakseen niitä, että olisi luullut kivenkin sulavan. Minun täytyi myöntyä ja välisti antaa edes vähän. Hän kiitteli ja kasteli silloin yhtä hartaasti kuin pyytänytkin oli, ja hän oikein vapisi, mieliteon tähden; nähdessään väkeviä; näytti siltä kuin hän olisi virkistynyt niitä saadessaan.

Eräänä kertana aioin minä kutsua lääkärin hänen luokseen.

'Älä, hyvä Hiskias, lisää suotta vaivojasi. Lääkäri ei voi auttaa minua, sillä minun aikani ei ole pitkällinen', sanoi hän.

Kuitenkin toimitin minä noutamaan lääkärin.

Kun hän oli tutkinut sairaan tilaa, ilmoitti hän, ettei ole enään mitään toivon sijaa, sillä hermosto ja tärkeimmät elimet ovat pilalle turmeltuneet. Vielä arveli hän, että väkeväin ehdoton kieltäminen olisi hänelle suoraksi kuolemaksi, kun hän on niihin niin kovin tottunut.

Suureksi ihmeekseni lakkasi hän kuitenkin nyt itse tahtomasta väkeviä.

'Tahtoisitko nyt lääkiä?' esittelin minä eräänä kertana säälitellessäni häntä.

'En. Minä en enään koskaan tahdo mitään väkeviä', sanoi hän, raskaasti hengittää huohottaen.

Minä säpsähdin.

'Sinä, Hiskias, olet paljon saanut kärsiä minun tähteni', jatkoi hän.

'Minä voin ne unhottaa kaikki', koin hänelle sanoa.

'Mutta se ei ole sinun vikasi, eikä minunkaan, sillä meidät hirveästi petettiin; minun sydämeni särkyi ja minä en voinut toisin ja paremmasti elää', jatkoi hän yhä.

'Niinhän se on, minä ymmärrän kaikki, rakkahani', myönsin minä.

'Voitko antaa anteeksi rikokselliselle, viheliäiselle vaimollesi, joka syyttä, tarpeetta on sinulle tuottanut niin monta surua, tuskaa, murhetta ja sydämen kipua? Petoksen ilmi tultua en ole voinut sinua rakastaa sillä rakkaudella, jolla sinä olet minua rakastanut ja jolla minäkin ensin sinua rakastin. Voitko nämä kaikki minulle anteeksi antaa? – Minä rukoilen sinua, Hiskias', pyyteli hän värisevin äänin.

Minun mieleni murtui kyyneliin asti, sillä kauvan oli siitä aikaa kulunut, jolloin olin hänen niin sydämellisiä ja lämpymiä sanoja kuullut lausuvan. Minä kallistuin hänen ylitsensä, kiersin käteni hänen kuumuudesta hohtavan ruumiinsa ympäri, ja sanoin itkusta tukehtuneella äänellä. 'Jumala tietää, että minä olen jo kaikki sinulle anteeksi antanut'.

'Minä tiedän, että sinulla on jalo ja vilpitön sydän, ja uskon vahvasti mitä sanonut olet; toivoni on myös, että Jumalakin on minulle anteeksi antanut', sanoi hän sitten ja kyyneleet vierivät hänen kalpeita kasvojansa myöten.

Siinä sitten itkimme molemmin ja sydän tunsi sanomatonta iloa ja lohdutusta; se oli elämäni ihanimpia hetkiä, sillä se oli katumuksen ja anteeksi antamisen hetki.

Seuraavana päivänä olin virkahuoneessani jotakin toimittamassa. Silloin tultiin minua kiireesti käskemään sairaan kamariin, johon minä riensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silmäyksellä huomasin minä, ettei loppu ollut kaukana. Hänen hengityksensä oli harvennut, ja hän tirkisteli kummallisesti kiiluvilla silmillänsä oveen päin. Kun hän huomasi minut, ojensi hän kuihtuneen kätensä minua kohden. Minä riensin hänen luokseen ja otin tarjotun käden omaani. Hän ummisti silmänsä ja kuiskasi tuskin kuultavasti hengellänsä: 'Hiskias...' Rinta korahteli muutaman kerran, käsi hervahti, ja hän ei ollut enään elävien joukossa.

Minä seisoin hänen vuoteensa vieressä niinkuin kivettynyt. En voinut itkeä, sillä sydän oli kovin täysi. Kylmänä, kankeana makasi nyt edessäni hän, jota olin niin verrattomasti rakastanut ja jonka kanssa eläessäni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Koko menneen elämäni kirjava kirja aukeni selvässä järjestyksessä eteeni siinä seisoessani. Oikullinen sattumus oli hänet minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus veikin hänet minulta. Eipä siinä vielä kyllä, sillä paljon, paljon oli tuo sattumus aikaan saanut. Se oli Tuonen tuville vienyt kaksi puhtainta sydäntä ja saattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan se vielä pehmitteli, sillä Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli ruvennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sitä voinut kauvan kestää. Vielä etemmäksi ulottuivat sen juuret, sillä päälliseksi jäi kumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siinä, missä kasvamisen olisi pitänyt tapahtua. – – Suurena lohdutuksena noita katkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toivo, että vaimoni kuoli onnellisen kuoleman.

Melkein heti sen jälkeen kuolivat molemmat vanhempani ja Kallekin. Tuon hävityksen keskellä seisoin nyt yksinäni, niinkuin kärventynyt honka palaneella salolla; en ollut vielä viittäkymmentäni täyttänyt ja kuitenkin olivat hiukseni yhtä valkeat kuin nytkin. Vanhempieni kuoleman jälkeen joutui renki-Pekka hunnikolle. Hän oli uskollisesti palvellut heitä, mutta nyt oli hän kykenemätön ja turvaton vanha mies. Minä en voinut häntä nähdä ajelulla ja kaikkien hyljäämänä, vaan otin hänet luokseni; samaan aikaan otin myös ottotyttären; nämät kaksi olivat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli välisti vieläkin entisiä laulujansa ja sai säännöllisesti joulukartuusinsa; silloin hän tavallisesti sanoi kuten ennenkin 'eihän sitä niin paljoa...' Eräänä vuotena tuli hänkin sairaaksi. Kun vaan sain aikaa, istuin minä hänen vuoteensa vieressä. Hän houraili usein ja hänen ajatustapansa sisällyksenä oli hänen entiset harvat lauseensa. 'Joulukartuusi ... noin iso ... eihän sitä niin paljoa ... puh – – eihän se kun houriota ... – – mitäpä minä enään maailmasta...' sanoi hän eräänä kertana hänen vuoteensa luona istuessani. Ne olivat hänen viimeiset tuumansa, sillä kohta sen jälkeen jätti hän tämän maailman ja samassa minutkin. Ainoana hupinani on nyt ottotyttäreni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja hän hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa isäänsä. – Ja nyt olen entistä elämääni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mitä eteenpäin tapahtuu, sen Jumala yksin tietää."

Ukon pää rupesi syvempään nokahtelemaan ja viimeisiä sanoja sanoessa värähteli hänen äänensä. Minä astelin hänen luoksensa, otin hänen kädestään kiinni ja sanoin: "paljon olette te kokenut, paljon kärsinyt". Hän nousi ylös, kääntyi minuun selin, käveli akkunan luo ja seisoi siinä ääneti kauvan aikaa.

PENTTI JA INKA.

I.

Vankka oli Rönkkölän talo Pohjanmaalla. Korkean vaaran laelta näkyi se kauvas yli ympäri, näkyi sitä kauemmaksi sen vuoksi, että vaaran päällystä ja rinteet olivat raivatut metsättömiksi, viljelykselle alttiiksi. Vaaran päältä ja rinteiltä olivat kaikki viljelyksien tiellä olevat kivet vyörytetyt alangon partaalle, johon niistä oli ympäri vaaran ladottu valtava kiviaita. Ne kaikki seikat yhteensä tekivät, että Rönkkölä näytti ikäänkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.

Talossa oli monta aittaa. Useimmat olivat viljaa täynnä ja itsekunkin vuoden sato niissä sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa aitoissa säilytettiin vaatteita ja muuta tavaraa, vaan olipa joukossa eräs semmoinenkin, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin kiskotuita – petäjän kuoria. Rönkkölässä, näet, ei ollut koskaan katovuotta, eikä koskaan aivan kadotonta. Se kuulunee vähän kummalliselta, mutta niin se kumminkin oli. Sillä ei niin hyvää ja viljavaa vuotta koskaan tullut, ett'ei Rönkkölässä olisi läpi vuoden pantu pettua leivän sekaan. Kun taas katovuosi sattui – jospa vaikka useampiakin peräkkäin – oli talon leipä kuitenkin aina vaan yhdenlainen, ei parempi eikä pahempi; sillä heillä oli viljaa säästössä, jota vaaran rinteet ja metsähalmeet oli pakotettu hyvinä vuosina antamaan. Se oli säästäväisyyttä vanhan Suomen tavan mukaan.

Vilppu, Rönkkölän talon isäntä, oli jo vähän yli keski-ijän. Hän oli ahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista. Hän oli ensimäinen veron maksussa, viimeinen kapakassa. Hän soi mielellään vieraanvaraa; voimallista ruokaa, selvää leipää ja ruokaryyppyä ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui käymään. Kylläpä kävikin usein vieraita Rönkkölässä, jossa ei katsottu arvoa eikä rikkautta, vaan köyhempi, niinkuin rikaskin, oli yhtä tervetullut. Talon vierasvaraisuuksia kävivät välisti herratkin kokemassa, ja olipa talossa joskus myös nähty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eikä kenelläkään ollut syytä käymistänsä katua.

Vilpulla oli niin suuri vaikutus pitäjässä, että kaikissa asioissa kysyttiin hänen neuvoansa. Ja jos hän itse oli läsnä kokouksissa, niin tuli päätös aina semmoiseksi, jommoiseksi hän oli sen esitellyt.

Tarvitsevaisia auttoi Vilppu niin paljon kuin vaan voi, milloin rahalla, milloin viljalla. Mutta auttaessaan tutki ja punnitsi hän tarkoin, oliko avun pyytäjä semmoinen, että hänelle oli avusta hyötyä; "sillä", sanoi Vilppu useinkin, "koko maailman laiminlyömistä, velttoutta ja hutiloimista ei voi kukaan yksityinen palkita". Apua antaessaan pani hän tarkat määrät, milloin velka oli takaisin maksettava, ja jos joku ei päivällensä sitä tehnyt, haki hän heti saamisensa lain voimalla. Erään kerran tuli Vilpun tykö joku velkamies ja pyysi, että hänen velkansa maksua vielä odotettaisiin. "Ei tiimaakaan, sillä semmoinen tapa veltostuttaa ja samassa velkauttaa sinua ja vihdoin koko kansan", vastasi Vilppu jäykästi. Vaikka siis Rönkkölän isäntä näytti kovalta auttajalta, ei hän semmoinen kumminkaan ollut todella, sillä ei hän ottanut lainoistaan koskaan korkoa. "Kylläpä", arveli hän, "tarvitsevaisella on maksamista siinäkin, minkä hän on saanut".

Kun kaiken tämän otamme lukuun, eipä ollutkaan kumma, jos Vilpulla oli melkein pelottava ja kammottava arvo kaikkien silmissä; hän oli todellakin kuin talonpoikainen ruhtinas.

Niin suuressa määrässä oli onnetar Vilpulle suotuisa; ainoasti yhdessä suhteessa ei hän, Vilpun mielestä, ollut kylläksi antelias. Sillä vaikka hän eli kaiken puolin onnellisessa avioliitossa, ei hänellä kuitenkaan ollut useampaa kuin yksi lapsi, ja sitä nurkui Vilppu kovin vähäksi. Se hänen lapsensa oli tytär, ja Inka oli hänen nimensä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, oli Inka jo aika-ihminen, noin liki pariakymmentänsä. Hän oli kaunis talonpojan tyttö ja hänen kauneuttaan lisäsi vielä suuressa määrässä hänen kainoutensa, siveytensä, lempeä ja siivo käytöksensä ja soma, miellyttävä ja puhdas pukunsa, josta hän oli erittäin huolellinen. Kuten tietty, oli hän ainoa talon perillinen tulevaisuudessa; ja kun hän punaposkisena ja hymyhuulisena, nokkeana kuin kesäinen vesa, pienillä, valkoisilla kätösillään levitteli vielä valkoisempia pöytäliinoja pöydälle, tai kun hän palveli jo pöydässä istuvia ja ruokailevia vieraita, niin eipä totta tosiaan ollut niin kovaa miehen sydäntä, joka ei olisi tuntenut myötätuntoisuutta häntä, viatonta, ja hentoa kohtaan. Siitä kaikesta seurasikin aivan itsestänsä että nuoret miehet, läheltä ja kaukaa, loivat Inkaan halukkaita silmäyksiä. Kaikkien heidän sydämissään paloi sama ajatus, vaikk'eivät kaikki uskaltaneet silmäänsäkään sinne päin kohottaa. Yrittelipä yksi ja toinen nuori herrakin kosimaan Rönkkölän tytärtä, mutta sekä hän itse että isä Vilppu hylkäsivät inholla jälkimäiset kosijat, koska ne tavallisesti olivat turmiolle tulleita renttuja.

"Minä en ole tyttäreni kasvattanut herroille, enkä ole työtä tehnyt sitä varten, että onnensa haaksirikkoon joutuneet muutamissa päivissä hävittäisivät vaivojeni hien ja saattaisivat ainoan lapseni onnettomaksi; tarvitsee talonpoikakin jotain kelvollista saada. Paitsi sitä tarvitaan Rönkkölään mies, joka kehtaa ja osaa tehdä työtä", sanoi Vilppu eräälle semmoiselle kosijalle ja siihen täytyi tämän tyytyä, vaikka hän asiansa eduksi kyllä ponnisti kaiken kaunopuheliaisuutensa.

II.

Likimmäisinä naapureina – puolen peninkulman päässä Rönkkölästä – oli pieni, vasta-alkavainen uutistalo. Sitä sanottiin vaan Korveksi. Meidän aikanamme ei niin kaukana olevaa taloa pidettäisi likimmäisenä naapurina, mutta huomattava on, että sillä ajalla, josta me puhumme, Pohjanmaa vielä oli harvaan asuttua.

Toisena miespolvena taistelivat jo Korven vanhukset synkkien halliparta kuusien ja petäjien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eivät vieläkään antaneet riittävää elatusta. Perhe ei ollutkaan aivan pieni talossa, sillä vanhuksilla oli elossa viisi lasta, joista kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Vanhin edellisistä, Pentti, oli Rönkkölän Inkaa hiukan vanhempi. Jo aikaisin oli Pentissä havaittu tavaton nero, uljuus ja rohkeus. Hän oli kookas ja täyteläinen kasvannoltaan ja jo kuusitoistavuotiaana täyden miehen mittainen. Vanhempiensa apu oli hän kaikissa ja pienuudesta pitäin tottunut kovimpiinkin töihin. Kun Pentti kasvoi isommaksi, nähtiin hänen yhtä paljon kaunistuvan ja voimistuvan kuin varttuvan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siivo ja lauhkea luonnoltansa kuin hän sen lisäksi oli, voitti hän kaikkien ihmisien suosion. Kuusitoistavuotiaana meni hän jo koskenlaskijan oppiin Oulujoessa olevalle Pyhäkoskelle. Siitä sai hän ajan pitkään paremman palkan kuin muusta kovasta työstä. Säästönsä lähetti hän tarkoin kotiinsa, niin että kotiväki voi hankkia vähän enemmän suurusta siteeksi petäjäisen sekaan ja siten johonkin määrään palkita, mitä niukka luonto oli heiltä kieltänyt.

Pian oppi Korven Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Vahvalla kädellä ohjasi hän venheitä alas, läpi kahta peninkulmaa pitkän kosken putousten ja korvien. Kun hän uljaana, suorana ja pelotonna seisoi heikon ja rutisevan venheen perässä, niin isojen aaltojen, hyökyjen ja vaahtoavain hyrskyjen ympäröimänä, ettei rannalta katsoja välisti ollenkaan nähnyt häntä, ei Pentin vakaa silmä värvähtänytkään, ja varovasti johti hän purren kosken alle, vaikka joka silmänräpäys oli taistelu elämästä ja kuolemasta, ja välttämätön surma tarjona, jos laskija olisi vähänkin horjahtanut. Siitä Pentin uljuudesta seurasi, että hänelle pian annettiin niin paljon laskettavia venheitä, kuin vaan ennätti viedä alas. Taitavuutensa tähden sai hän useinkin ohjata yhtä venhettä Oulujärven niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.

Kun hän semmoisilta retkiltä palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo Korvessa! Kaikki Pentin sisarukset kerääntyivät heti hänen ympärilleen, syleilemään ja halailemaan, sillä he tiesivät aina saavansa hyvältä veljeltään tuliaisia. Vanhempien ilon syy taas oli se, että heidän rakas poikansa oli tullut kotiin terveenä niin vaaralliselta retkeltä, vieläpä tuonut kanssansa uusia varoja sekä raitista työvoimaa lisäksi.

Semmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rönkkölän Inka oli lapsuutensa aikoina ollut. Vaikk'ei heidän välimatkansa ollutkaan lyhimpiä, olivat he kumminkin usein olleet yksissä. Kun Pentti poikasena kävi jollain asialla Rönkkölässä, ei hän koskaan tahtonut muistaa lähteä sieltä pois, sillä Inka vei hänen heti pienelle talouspaikallensa, ja siellä kului aika niin hupaisesti lasten viattomissa huvituksissa.

Kun he kasvoivat isommiksi, oli heidän hylkääminen lasten leikit ja leikkikalut. Heidän eteensä aukeni toisia näköaloja ja toimia, jotka vaativat vakavampaa ajattelemista ja pontevampaa toimimista. Elämän varsinaisuus niinkuin myös täysikasvuisissa herännyt kainous pakottivat entiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.

Siitä tunsi kumpikin heistä sydämessään outoa kaipausta, jota he eivät itsekään tietäneet, mitä se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen kasvaessa ja varttuessa, varttui ja kasvoi tunnekin yhtärintaa ja kun he olivat edellä mainittuun ikäänsä tulleet, tunsivat he molemmat, ett'eivät he voisi elää toinen ilman toistansa. Heidän tunteensa oli muuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, vaikka he eivät uskaltaneet sitä oikein itselleenkään, saati sitten toisillensa tunnustaa.

Inka, vaikka niin varakkaiden vanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan saanut, aika-ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. Hänet oli pienuudesta pitäin opetettu hyödyllisiin töihin ja askareisiin, ja niin oli työn ja asian teko tullut hänen varsinaiseksi haluksensa. Muun ohessa kävi hän syksyin ja keväisin usein paimentamassa kotitalonsa muhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siellä metsän hiljaisessa ja tyynessä siimeksessä koetti Inka välisti päiväkaudet itselleen selittää outoa ikävää ja kaipausta, jota hän povessaan kätkettynä kantoi, ja välisti päättyivät hänen oman sydämensä keskustelut katkeroihin, kuumiin kyyneleihin.

III.

Oli taas kerta tullut syksy. Korven Pentti tunsi kummallisen rauhattomuuden mielessään. Hänellä ei ollut lepoa, ei viihtymistä missään. Hänen henkensä kaipasi jotain, ikävöitsi jotain. Mitä? Sen Pentti kyllä tiesi, mutta myös samassa, ett'ei hän saisi koskaan sanoa omakseen häntä, jonka tähden hänen sydämensä oli raskas ja levoton. Hän koetti aamusta tehdä työtä, mutta se ei häntä hyvittänyt. Jälkeen puolisen otti hän eräänä päivänä vankan kirveensä kaapista ja lähti sen kanssa metsään kävelemään, aikoen mennä ennen virittämiänsä linnun loukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta hän oli niin hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena, että hädin tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa käyneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen uudestaanvirittäminen ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Niin tavoin oli Pentti ansateitään kuljeskellen joutunut neljännes-peninkulman päähän kodistansa. Yht'äkkiä tarkisti hän kuuloansa ja kuunteli. Mitä nyt? Kuunneltava ei ollut sen parempi kuin jokin lehmänkello. Vaikka niinkin, oli Pentille jykeän rautakellon koliseva ja epäsointuinen ääni sangen tuttu ja mieluinen; olipa niinkuin hän ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla, sillä se oli Rönkkölän lehmän kello.

Se ilmiö herätti Pentissä entisen kaihon kahta kovemmaksi. Inka kenties oli, kuten usein ennenkin, lehmäkarjansa keralla. Häntä olisi niin hauska tavata, mutta voi! mitä olisi siitä hyvää. "Kunhan ma saisin häntä edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo murheellista sydäntäni", ajatteli Pentti; mutta hän päätti kumminkin lujasti olla menemättä likemmäksi.

Hän lähti taasen kulkemaan ansatietään toiselle suunnalle. Mutta kuinka hän lieneekin ohjannut askeleitaan synkissä ja toivottomissa ajatuksissaan, niin hän yhtäkkiä huomasi olevansa aivan likellä Rönkkölän karjaa: näkyipä jo laidimmaiset elikot puiden välitse.

Juuri samassa kuului sieltä kimeä parkaiseminen ja karja rupesi mölisemään ja hyppäämään; siitä parahduksesta luuli Pentti tuntevansa Ingan äänen. Nuolen nopeudella syöksähti hän esille ja mitä näki hän silloin edessänsä? Suuri ruskea karhu syöksi par'aikaa kellokkaan lehmän kimppuun. Pentti ei arvellut hetkeäkään, vaan kiiruhti niin paljon, kuin voi, telmiväin elikkojen luokse. Juuri kun karhu hyppäsi uhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirvespohjalla semmoisen paukauksen, että mesikämmen katsoi parhaaksi heittää saaliinsa rauhaan ja kääntyä päin tuota uskaliasta, joka aivan tarpeettomasti oli sekaantunut asiaan. Hetki oli vaarallinen, sillä otso nousi, kauheasti karjaisten, kahdelle jalalle ja levitti kauheat käpälänsä ja kyntensä levälle. Se repäsi auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja verta janoova kieli uhkaavana ammottivat. Pentti käsitti täydellisesti vaarallisen asemansa, mutta hän ei horjahtanut. Ennenkuin otso ennättikään tehdä rynnäkköänsä, antoi Pentti kirveen terällä sille toisen iskun, niin että se kauheasti mörähtäen kaatui selälleen, josta tilasta se ei enää taipunutkaan ylös; sillä Pentti jakeli hänelle taitavasti sivalluksiaan siihen asti, ett'ei otso enää hievahtanut. Jo ensimäisestä otson haavasta tulvasi veri semmoista vauhtia, että Pentti, taistellessaan hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, tuli yltä päältä veriin; mutta vahinkoa ei hän kahakassaan saanut, jos ei oteta lukuun pientä raamua reidessä.

Sitten vasta jouti Pentti hakemaan äsköistä kiljahtajaa. Kiireesti katseli hän sinne tänne ympärilleen. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan sitä tehdä ennenkuin hän huomasi likitienoillansa maassa makaavan naisen. Hätäisesti ja tykyttävin sydämin ohjasi hän askeleensa sinne. Kaatuneen luo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen helmeäkään nähtävänä. Nopeasti silmäeli hän, olisiko otso haavoittanut makaajaa, mutta kun hän ei mitään semmoista huomannut, nosti hän Ingan kolosta mättäälle, riisui verisen takin päältään, laittoi sen hänen päänsä alle, juoksi lakillansa kolosta vettä noutamaan ja sitten rupesi sillä valelemaan tytön päätä, hieromaan hänen aiveniaan ja otsaansa. Koska ruumis oli notkea ja lämmin, toivoi Pentti hänen olevan vaan pyörryksissä. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan tehdä virvoitustyötänsä, ennenkuin Inka taas alkoi hengittää. "Kiitos Jumalan! Hän elää", sanoi Pentti hiljaa sen nähtyänsä. Vihdoin raotti Inka silmänsäkin.

"Pentti!" kuiskasi hän hiljaa, mutta painoi taas silmänsä niin rauhallisesti ja turvallisesti umpeen.

"Levähdä huoletta, sinä olet hyvässä turvassa, olet pelastettu, rakas Inka", sanoi Pentti tuskin kuultavasti, kurottuen samassa tytön ylitse.

"Kun minä saisin raitista vettä", sanoi Inka tovin päästä, silmiään raottamatta.

Pentti sivalsi isosta koivusta tuohilevyn, kiersi sen torvelle, nouti juosten lähellä olevasta lähteestä vettä ja toi sen Ingalle, joka siitä vähän väliä maisteli.

"Sinä olit pahassa vaarassa, Inka", sanoi Pentti, kun näki tytön virkistyvän.

"Suuressa vaarassa, kuoleman vaarassa. Jumala on sinun askeleesi johdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti", sanoi Inka.

Sitten rupesivat kumpikin selittämään, kuinka se kaikki oli tapahtunut. Inka kertoi, ettei hän osannut aavistaakaan mitään vaaraa, ennenkuin näki suuren karhun avoimin kidoin töytäävän häntä kohden. Peto oli jo aivan likellä, kun hän päästi hätähuudon; sitten ei hän muistanut eikä tietänyt mitään. Kun Pentti vedellä hieroi hänen päätään ja aiveniaan, luuli hän karhun niitä vielä nuoleskelevan, eikä uskaltanut heti toinnuttuaan silmiään raottaa. Kun hän viimein uskalsi sen tehdä, havaitsi hän Pentin ja hänen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai vuorostaan Ingalle kertoa, miten hän sattui paikalle tulemaan, mutta sen teki hän päällisin puolin, sillä hän ei saattanut hänelle sydämensä tuskaa selittää.

Sillä välin oli karja mennyt kuulumattomiin.

"Voi, mitenkä lienee karjan laita? Sitä ei näy, ei kuulu, kyllä kaiketi karhu on kaatanut heidät kaikki", puhkesi Inka valituksiin.

"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut vähäisiä vammoja; lähdepäs katsomaan!" sanoi Pentti hymyillen.

"Mutta Jumalani! sinähän olet yltä päältä verissä! Mitä on tapahtunut, Pentti?" sanoi Inka hätäillen, sillä silloin vasta huomasi hän Pentin ryvettyneen puvun.

"Minulla ei ole mitään vaaraa, Inka, mutta lähdehän katsomaan, niin minä sinulle jotakin näytän", sanoi Pentti.

"Minä en jaksa, olen niin voimaton, auta sinä minua", pyysi Inka ja ojensi kätensä Pentille.

Pentti otti ilolla vastaan pienen, tarjotun kätösen ja auttoi Ingan ylös. Oi kuinka mielellään hän olisi painanut käden huulilleen tahi sydämelleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tunsi, kuinka iso väli hänet ja Ingan erotti.

Pentin Inkaa taluttaessa, tulivat he sille paikalle, jossa otso makasi kuolleena.

"Katso tuossa se on, joka minun on veriseksi saattanut ja sinun säikäyttänyt", sanoi Pentti.

Kauhean pedon näkö kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, että hän rupesi vapisemaan ja horjumaan, ja estääkseen kaatumistaan, otti molemmin käsin Penttiin kiinni; he istuivat mättäälle.

"Ja sinä olet tämän tehnyt, Pentti!" sanoi Inka liikutettuna.

"Sinun tähtesi, Inka."

"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun vertaasi, Pentti", kuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.

"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni – olen jo kauan rakastanut – olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison välin meidät erottavan, mutta sille en voi mitään, kuitenkin sinua rakastan. Olen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se vaan yhä yltyy, jota enemmän sitä tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.

Eipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kasvonsa käsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan ympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä vasten.

"Nyt on niin hyvä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut sama tunne kuin sinussakin – ijäti olen sinun", kuiskasi Inka.

"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen voittanut tänään paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.

"Voi, mutta karja?"

"Luultavasti ovat ne jo menneet kotiin."

"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti, viemään minua!" pyyteli Inka.

Pentti totteli ja niin lähtivät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa kaadetun kontion viereen, ottaen ainoastaan verisen kirveen mukaansa.

"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?" arveli Pentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.

"Tähän asti olisi kenties ollut mahdoton saada hänen suostumustansa, mutta tämän kohtauksen perästä en luule sen olevan ensinkään mahdottoman. Isä on jaloluontoinen mies, kertokaamme hänelle tämä tapaus, ainoasti liittomme pidämme vielä salassa soveliaaseen aikaan; isä ei jätä hyvää työtä palkitsematta", vakuutti Inka ja se kevensi suuresti Pentin sydäntä.

IV.

Niinkuin Pentti oli ennustanut, olivat Rönkkölän elukat menneet suoraa päätä kotiinsa, heti kun olivat päässeet erillensä kontion kuumasta tervehdyksestä; ne olivat kotona paljon ennen, kuin Pentti ja Inka. Oitis huomasi Rönkkölän Vilpun tarkka silmä, mitä metsässä oli ollut tekeillä. Kellokas oli haavoissa ja verissä, mutta karjasta ei kaivattu yhtään; kaikki olivat tallella; sitä vaan ihmetteli Vilppu, kuinka niin vähällä oli päästy. Jos ei kellokas olisi ollut vioitettu ja jos ei paimen poissa, niin ei olisi ollut mitään aavistusta päivän tapahtumista; mutta kellokas oli verisenä todistajana jostain hirmuisesta tapahtumasta ja se nosti suuren tuskan ja ahdistuksen koko talon väen, erittäinkin Vilpun sydämeen. Iltapimeä alkoi lähetä, Vilppu oli jo ison väkensä laittanut hakujärjestykseen ja jakeli mäkirinteellä käskyjänsä eri joukoille. Samassa huusi eräs renki:

"Odottakaa, isäntä, korpitietä tulee mies ja nainen! Kukaties nainen on Inka, tahi ehkä tietävät he hänestä jotakin kertoa."

"Seisahtukaat!" huusi Vilppu ja kaikki seisahtuivat.

Ja tosiaankin tuli Inka, Pentin saattamana, korpitietä.

"Kiitos Jumalan!" lausui Vilppu ja käski kaikki huoneeseen.

Sinne tultua sai Inka ruveta kertomaan, kuinka kaikki oli käynyt. Hän teki sen semmoisella tunnokkaisuudella, että kaikkien kuulijain, jopa Vilpunkin silmät olivat vesissä, ja ne isän kyyneleet olivat Ingalle ja Pentille mieluinen tulevaisuuden enne.

Kun Inka oli kertomuksensa lopettanut, muodosti Vilppu näkönsä hyvin juhlalliseksi, nousi seisoalleen ja sanoi ruhmolla istuvalle Pentille:

"Tule peremmäksi, sinä uljas nuorukainen! Jalosti olet sinä kylvänyt, mutta jalosti sinä myös saat niittää. Sinä olet pelastanut karjani, ja tyttärelläni, ainoalla lapsellani, olet sinä ollut turvana ja apuna; se ei ole palkitsematta jäävä. Kellokas on paras maidon antaja navetassani; jos se entiselleen paranee, on se talven muonan kanssa omasi; jos ei, ota sitä likin. Onpa siinä päivän palkkaa, otso ja pitäjään paras maituri. Kaikki eivät kykenekään niin paljoa ansaitsemaan; sinä olet sen ansainnut, oletpa kunnialla ansainnut. – Sinä olet pitäjään uljain ja kunnollisin poika. Ole nyt meillä yötä ja mene huomenna otsoasi kotiin saattamaan."

Pentti kiitti ujosti ja sanoi tehneensä työnsä velvollisuudesta, josta ei hänelle ollut tuleva mitään palkintoa, mutta Vilppu muistutti, että mitä hän kerran oli luvannut, sen täytyi pysyä ja tulla täytetyksi.

Inka, kuullessaan isänsä puheen, loi toivoa täynnä olevan salaisen silmäyksen Penttiin; mutta voi, kuinka mielellänsä olisi Pentti luopunut molemmista päivän saaliistansa, otsosta ja luvatusta maiturista, jos vaan Vilppu sen sijaan olisi antanut hänelle edes jotain pientä toivoa Ingan saamisesta.

V.

Talvi oli jo tullut. Rönkkösen kellokas oli parantunut entiselleen. Se oli tuotu Korpeen; Vilppu oli sen itse tuonut. Ensikelin aikana oli Vilppu myös rengeillänsä ajattanut sinne seitsemän häkkiä hyviä nurmiheiniä talviruoaksi kellokkaalle. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin mies – kummapa olisikin ollut, jos eivät hänen sanansa olisi silloin pitäneet paikkaansa, sillä eipä niiden oltu koskaan ennenkään nähty pettävän.

Rakastuneet olivat usein tavanneet toisiansa ja heidän liittonsa lujeni lujenemistaan. Heillä oli hyvät toiveet Ingan isänkin puolelta, sillä tuon viimeisen tapauksen jälkeen puhui Vilppu aina erinomaisella kunnioituksella Pentistä, ja hänen sanansa sitten Inka aina kertoi tarkasti armaalleen. Kaikki Vilpun sensuuntaiset puheet ja lauseet otettiin lukuun ja niistä kerittiin kokoon melkein kokonainen myöntymys. Onpa niin helppo uskoa, mitä haluaisi niin hartaasti!

Näin elettiin talvi lujassa toivossa ja vilpittömässä rakkaudessa. Kevät taas tuli ja koko luonto oli päässyt vapaaksi talven kuolettavasta vallasta. Järvet ja joet olivat luoneet jääpeitteensä ja iloisesti kohisten hyppivät vesikokoukset putousten yli. Vapaana oli Pentinkin elementti, mahtava Oulujoki mahtavine putouksineen. Sinne hehkui hänen mielensä, sillä vapaana murheen painosta oli hänenkin sydämensä, koska Inka oli sen vapaaksi tehnyt. Ennen lähtöä piti kuitenkin saada varma päätös Rönkkölän Vilpulta; Pentti epäili hiukan, mutta Inka häntä yhä vahvisti ja rohkaisi.

Kaunis oli keväinen päivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, maa viheriöitsi ja linnut visertelivät niin iloisesti puissa ja rakentelivat pesiänsä. Silloin puki Pentti pyhävaatteet ylleen ja alkoi astella Rönkkölää kohden; niin oli Ingan kanssa päätetty.

"Mihinkä Pentti nyt matkustaa noin pyhävaatteissa?° virkkoi Vilppu Pentin nähtyänsä.

"En tätä etemmäksi, teille on minulla asiaa", sanoi Pentti rohkeasti.

"No, mitäpä se olisi?"

"Mi – Minä rakastan Inkaa – – –"

"Sen minä kyllä uskon."

"Ja Inka rakastaa minua."

"Saattaisipa sekin olla mahdollista."

"Minä olen tullut pyytämään Inkaa teiltä ja suostumustanne sekä siunaustanne tulevaan avioliittoomme."

Vilppu nousi seisomaan ja asettui hyvin juhlalliseen asemaan, niinkuin hänen tapansa oli päättävissä asioissa. Niin seisoi hän jonkun aikaa mietiskellen.

"Sinä olet kunnon nuorukainen, sitä ei voi kieltää, sen olen aina sanonut ja vastakin sanon, sillä kunnollisuus ja uljuus ovat aina kunnioitettavat avut. Mutta sen minä myös sanon suoraan ja ujostelematta, ettei Inka ole sinun, sillä sinua varten en toki ole häntä kasvattanut, ja nyt olette kuulleet päätökseni", niin lausui Vilppu viimein tuomionsa jäykästi.

"Mutta Jumalan tähden, isäntä! Minähän olen kerran pelastanut Ingan karhun kynsistä", rohkeni Pentti tuskissaan änkyttää.

"Niin, se on sokean rakkauden kuvittelemista. Sinä et ole Inkaa pelastanut karhun kynsistä, se oli kellokas, jonka sinä pelastit ja sinä olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae elämäsi kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua varten. Kaiken erehdyksen välttämiseksi saan ilmoittaa, että Inka on aikoja sitten sijoitettu Möttölään; Möttölän lautamiehen Hannu on hänen saava. Nyt olet, Pentti hyvä, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen, toiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta älkäämme erkaantuko vihollisina; entinen ystävyys ja rakkaus vallitkoon edelleenkin välillämme. Minun apuni ja oveni on aina, kuten ennenkin, sinulle avoinna ja niinkuin tähänkin asti, olen minä kunnioittava sinua pitäjään uljaimpana ja kunniakkaimpana miehenä." Näin lausuttuaan kääntyi Vilppu pois ja läksi ulos tuvasta.

Inka ei puhunut mitään; hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, minkä verran hänen isänsä sanoilla oli arvoa; mutta palttinaa valjummaksi kävi hän, kuullessaan ankaran päätöksen isänsä suusta. Pentti ei myöskään puhunut, ei pyytänyt sen enempää; sillä hänkin oivalsi, ettei Vilppu ollut sanojansa leikillään puhunut.

Toista olivat rakastavaiset saaneet kuulla, kuin mitä toivoivat. He olivat rohkeina ja iloisina uskaltaneet asiansa esitellä päätöksen alaiseksi, mutta päätös oli heille melkein sama kuin kuoleman tuomio. Sanomaton murhe valtasi molempien heidän sydämensä.

Kuka sitten oli tuo onnellinen Möttölän Hannu? Pari sanaa sen selvitykseksi.

Möttölä oli samaa pitäjästä kuin Rönkköläkin. Se oli varakas talo, yhtä varakas kuin jälkimäinenkin. Möttölän isännän, Laurin, rinnalla kiilsi iso hopeinen kunniaraha, aivan samoin kuin Vilpunkin, mutta Lauri piti sitä jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilassa, sillä hän oli Vilppua turhamielisempi; päälliseksi oli Lauri kihlakunnan lautamies.

VI.

Kalkki tässä kertomuksessa ennen kerrotut ja vasta kerrottavat seikat ovat tapahtuneet seitsemännellätoista vuosi-sadalla. Se ei ollut aina aivan hauskaa se aika. Huomattava on, että armas isäinmaamme silloin kuului Ruotsin valtioon. Valtiolliset olot eivät olleet vielä silloin oikein vakaantuneet. Ankara vihollisuus vallitsi Venäjän karjalaisten ja Suomen pohjolaisten välillä. Toisinaan johtivat asianomaiset hallitukset noita rajalaisten sotia; mutta usein raivosi hirmuinen sota heidän välillänsä silloinkin, kun hallitsijain kesken oli tyyni rauha. Ne sodat syntyivät itse kansasta ja niitä johdattivat talonpoikais-urhot. Syitä vihollisuuden ilmi leimahtamiseen ei kaiketi ylen paljon tarvittu, ja kosto seurasi kostoa. Kummaltakin puolen rynnättiin rajan yli ja suitsuavat rauniot, tapetut ja raiskatut ihmiset osoittivat jälkiä, mistä vihollinen oli kulkenut.

Olkoon tämä lyhykäisesti sanottu selvitykseksi, että paremmin ymmärtäisimme sen-aikuisia oloja.

Semmoinen rajasota oli taasenkin syttynyt ilmituleen. Tieto Venäläisten maahan-ryntäämisestä saapui heti sen jäljestä, kun Pentti oli käynyt onnettomalla kosioretkellänsä. Täynnä toivotonta sydämen tuskaa, meni Pentti maansa puolustajain riveihin. Siellä urhoollisissa taisteloissa luuli hän voivansa edes hetkeksikään unhottaa sydämensä ankaran tuskan. Urhoollisuutensa, väkevyytensä ja neuvokkaisuutensa tähden vaikeimmissakin kohtauksissa pääsi hän aivan pian Suomalaisten päälliköksi. Joka paikassa ja joka aika oli Pentti miehineen vihollisten niskassa ja tiellä, niin tavoin tullen heille pahimmaksi hirmuksi ja kauhuksi. Yhtä hyvin, vaikka ylimalkaan voitolla, eivät Suomalaiset kuitenkaan voineet estää kaikkia Karjalaisten tuhotöitä. Moni perheen isä suri poltettua taloaan, ryöstettyä omaisuuttaan ja poisvietyjä lapsiaan ja vaimoaan; moni tyttö surmattua sulhoaan.

Inka tuli Pentin kosioimisen jälkeen aivan synkkämieliseksi. Ei ollut siinä kyllin, että hän ei saanut omakseen sitä, jota hän niin verrattomasti rakasti, vaan hänen isänsä oli sen lisäksi ilmoittanut, kenenkä kanssa hän tahtoi tyttärensä yhdistää, ja juuri sitä määrättyä elämänsä kumppania oli Inka ilmoisen ikänsä sydämestänsä inhonnut hänen hassumaisuutensa vuoksi.

Metsä tuli tyttö paralle mieluisimmaksi paikaksi ja lehmipaimeneen riensi hän siitä lähtien väkisinkin, vaikka isä koetti kaikilla keinoilla häntä sieltä estää, sillä hän pelkäsi siitä ammatista Ingalle vaaraa karhujutun jälkeen. Tuntuipa kuitenkin Vilpun mielestä siltä, kuin Pentti olisi jotain muutakin pelastanut karhun kynsistä, paitsi kellokasta.

Karjan kanssa oli Inka päiväkaudet metsässä, siellä oli hänen niin hyvä olla. Usein istui hän haaveksien mättäällä. Oli hänestä, niinkuin suuri, ruskea karhu olisi tullut avoimin kidoin hänen päällensä ja hän olisi pyörtynyt. Silloin, silloin tuli Pentti ja hieroi vedellä hänen otsaansa ja aiveniansa. Hän ei uskaltanut avata silmiään, sillä hän pelkäsi Pentin menevän pois. Mutta kun hän ne viimein avasi, ei näkynyt karhua eikä Penttiä – todellisuus oli astunut mielikuvituksen sijaan. Sen valossa huomasi hän, miten asiat oikeastaan olivat ja hän hyrähti katkeraan itkuun. – Semmoisien tapausten perästä tuli hän tavallisesti kotiin paljon jäljestä karjan tulon.

VII.

Vihollisilla oli tieto Rönkkölän isoista rikkauksista; ne päättivät he siis anastaa itselleen. Viisitoistamiehinen joukko eroitettiin sitä tehtävää varten pääjoukosta. Suurempaa miesvoimaa ei luultu tarvittavan yksinäisen ja syrjäisen talon valloittamiseen, semminkin kun rynnäkkö tehtiin salaa ja äkkiarvaamatta.

He saapuivat Rönkkölän läheistölle aamulla. Varmoina voitostansa, eivät viholliset katsoneet sitäkään tarpeelliseksi, että olisivat odottaneet rynnäköllensä pimeämpää aikaa. Pääsipä vielä heidän sotaneuvottelussaan, jonka he metsässä pitivät, se mielipide voitolle, että väki oli varmaankin töilleen hajaunut, jonka vuoksi ei olisi suurta vastarintaa pelättävänä.

Mutta Vilppupa oli yhtä viisas kuin vanhakin. Kun hän oli kuullut Karjalaisten lähenevän niitä paikkoja, oli hän lähettänyt vakoojia sille suunnalle. Eräs poikanen oli siis hyvissä ajoin tuonut tiedon vihollisen vehkeistä. Oitis kokosi Rönkkölän isäntä miehiä ja aseita taloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi väkensä muualle liikkumasta. Se vaan oli pahana huolena, että Inka oli lehmiensä kanssa ennättänyt mennä metsään, ennenkuin sotasanoma oli saatu.

Hätäpikaa tukitti Vilppu kiviaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei tosin ollut niin monta miestä kuin vihollisella, mutta kiviaita suuressa määrässä palkitsi vähemmyyden; päälliseksi oli Vilpulla tieto vihollisen vehkeistä, paljoudesta, rynnäkkösuunnasta, mutta vihollisella ei vähintäkään tietoa puolustuksesta.

Sille suunnalle, josta Karjalaisten arvattiin ryntäävän, asettausi Vilppu miehineen odottamaan kiviaidan taakse ja antoi miehille käskyn, ett'eivät ampuisi, ennenkuin vihollinen oli kymmenen askeleen päähän joutunut.

Kauan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, niin jo vihollisten nähtiin tulevan metsästä ulos. Aukealle tultua hiipivät he kyyrysissään pensaiden suojassa, mutta kun se turva loppui, kavahtivat he ylös täyteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä aidasta päästivät he kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heitä pyssyjen laukaus ja kolme vihollista kukistui paikalle. Sen nähtyään säikähtivät he pahanpäiväisiksi ja seisahtuivat. Pian tointuivat he kumminkin jälleen ja ryntäsivät aitaa vasten, sillä he luulivat, ett'ei puolustajia ollut enempää kuin heidän kaatuneitansakaan. Kaksi vihollista hyppäsi oitis aidalle, mutta kumpanenkin heistä sai samassa iskun otsahansa, niin että he kaatuivat kuolleina takaisin; sen työn olivat Vilpun ja hänen renkinsä nuijat tehneet. Outo turma masensi viimein ryöstäjäin rohkeuden niin, että he lähtivät täyttä väkeänsä pakoon. Sillä välin olivat pyssymiehet ladanneet pyssynsä uudestaan ja laukasivat juoksevien jälkeen; mutta ei siitä ollut yhtään vaikutusta, sillä viholliset juoksivat hajallaan ja syrjään päin.

Onnellisesti oli siis vaara poistettu, verinaarmuakaan saamatta ja Rönkkölässä oli iso ilo.

Ilta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei sittenkään. Oltiin juuri lähdössä häntä metsästä hakemaan, kun sana tuotiin, että joku oli nähnyt tyttöparkaa käsistä sidottuna vietävän vankina.

Viholliset eivät uskaltaneet palata samoja teitä; he kiersivät metsiä. Sieltä olivat he tavanneet Ingan mättäältä haaveksien istumasta.

"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?" kysyi eräs vihollinen Ingalta.

"Minä olen Rönkkölän ihmisiä", sanoi Inka, tietämättä mitä sanoi.

"Aa! hyvä saalis! Käet sellän taakse ja mars!" sanoi päällikkö ja he köyttivät heti Ingan nuoriin.

"Päästäkää minut menemään!" rukoili tyttö parka.

"Suus kiinni, taikka..." ärjäsi vihollinen, heiluttaen samassa hirveää murha-asetta Ingan pään päällä, ja sitten seurasi Inka äänetönnä julmia ryöstäjiänsä.

Voi sitä kauheaa hätää ja tuskaa, minkä se tieto Rönkkölässä nosti. "minun lapseni, minun lapseni, voi minun lapseni!" huusi Vilppu epätoivoissaan lakkaamatta ja väänteli käsiänsä.

Juuri kun hän oli parhaaltansa voivottamassa ja vaikeroimassa, tuli Möttölän Hannu taloon. Hän ei tiennyt vihollisesta eikä heidän tekemistään tuhotöistä mitään; hänellä oli puhemies mukana, sillä hän aikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.

"Pelasta lapseni! Voi minun lapseni!" huusi Vilppu, heti Hannun nähtyänsä.

"Mitä puhutte? Mitä on tapahtunut?" kysyi Hannu ällistyneenä.

"Viholliset ovat vieneet Ingan vankina pois; pelasta lapseni!" huusi Vilppu yhä.

"Viholliset vieneet Ingan! – miten minä hänet pelastaisin?" änkytti Hannu pelästyneenä.

"Totinen rakkaus voipi paljon – yritä, uskalla!" kehoitti Vilppu tuskissaan.

"En minä häntä voi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt", soperoitsi Hannu.

"Niin, sinulla ei siis ole täällä mitään tekemistä, eikä kauan minullakaan", huusi Vilppu kauhean epätoivon käsissä.

"Naimisesta ei taida nyt tulla mitään, kun ei ole morsianta; lähdetään pois", sanoi Hannu puhemiehelle, ja niin he menivät, jättäen Vilpun ja talonväen entiseen tuskaan ja neuvottomuuteen, tekemättä edes mitään ehdoitustakaan Ingan pelastamiseksi.

VIII.

Vihollinen oli jo pois-menossa. Pohjalaiset olivat heidät voittaneet monessa tappelussa ja senvuoksi oli Karjalaisten pakko peräytyä omaan maahansa.

Pentti oli erkaantunut pääjoukostaan ja lähtenyt vakoamaan vihollisten vehkeitä ja aikeita. Retkellänsä poikkesi hän tilaisuuden ollessa tervehtimään rakkaita vanhempiaan ja omaisiaan. Heiltä sai hän heti tiedon Ingan kohtalosta. Ei salaman isku olisi vaikuttanut häneen kovemmin kuin se sanoma, mutta kumminkaan ei Pentti hetkeksikään kadottanut miehuuttansa ja neuvokkaisuuttansa.

"Minun täytyy pelastaa hänet, maksoi mitä maksoi", sanoi hän hämmästyksestään toinnuttuaan eikä käynyt edes istahtamaan, levähtämään.

"Mitä? Se on mahdotonta, älä anna itseäsi silminnähtävään vaaraan", ehättivät vanhukset sanomaan.

"Älä, hyvä Pentti, lähde, pysy nyt jo meidän luonamme!" rukoilivat veljet ja sisaret.

"Minun täytyy, minä en voi toisin tehdä!" Niin sanoen syöksi Pentti ulos tuvasta ja pian katosi hän syyskesän synkkään ja pimeään yöhön.

Hän rupesi heti kansalaisiltaan saatujen tietojen avulla iskemään vihollisen jälkiä. Sitä teki hän sen yön ja osan seuraavasta päivästä, semmoisella tarkkuudella, että hän jo iltapäivällä tiesi tarkoin vihollisten aikovan seisahtaa Oulujoen niskaan pariksi vuorokaudeksi, levähtämistä, joukon kokoontumista ja lisävenhetten hankkimista varten. Siitä piti heidän matkustaa vesiteitä omalle maallensa. Pentti sai myös tietää, että vihollisia oli siinä koossa jo noin neljäkymmentä miestä ja että Inka oli tuotu sinne; toisia joukkoja odottivat viholliset tuleviksi joka hetki.

Mitä oli tehtävä? Väkeä ei kerinnyt saada niin paljoa kokoon, että olisi sopinut toivoa voitollista tappelua, sillä vihollista ahdisteleva suomalainen pääjoukko oli kaukana. Ilman sitä ei olisi tappelu ollut otollinen keino vihollisen vallassa olevan Ingan hengen pelastukseksi. Hetki oli äärettömän tärkeä.

Pian teki Pentti päätöksensä, ja ryhtyi heti sen toimeenpanoon.

Hän hankki kahdeksan kannun ankkurin paloviinaa itsellensä ja oivallisen koskenlasku-venheen. Pohjalastiksi pani hän kaikenlaista ruokatavaraa, jonka sekaan hän kätki viina-ankkurin. Illan varjokkaassa siimeksessä astui hän venheeseen ja alkoi soudeskella salavihkaa vihollisten leiripaikan ympäristöllä, niemien ja saarien suojissa ja salmissa, niinkuin vakooja ainakin. Vihollinen, joka pelkäsi päällekarkausta, piti aina valppaat vahdit ympärillänsä. Oitis huomasivat he vaarallisen väijyjän. Mutta he eivät olleet huomaavinansa häntä; he odottivat häntä likemmäksi, kokivat olla hiljaa ja piilossa, ja iloitsivat sydämessään. Pentti ymmärsi heidän vehkeensä ja oli varkain pujahtelevinaan aina lähemmäksi. Kun hän oli vihollisen mielestä tullut tarpeeksi likelle, nostivat he hirmuisen riemuhuudon; parvi heistä kiirehti rantaan; he lykkäsivät kolme venhettä vesille, joihin jokaiseen astui useampia miehiä. Pentti oli näkevinään vaaransa ja lähti täyttä väkeään pakoon pyrkimään. Sitä heidän mielestään tyhmää yritystä nauroivat viholliset täyttä kurkkua ja kiirehtivät monella airoparilla soutaen hänen jälkeensä. Pian olivat he saavuttaneet Pentin, joka, paremmin pettääksensä heitä, varustihe ankaraan vastarintaan. Hän sivalsi airon käteensä ja asettausi uhkaavaan asemaan.

Viholliset kävivät käsiksi, eikä auttanut sekään, kun hän kahdelle heistä antoi airolla semmoisen läimäyksen, että he oitis kellistyivät venheen pohjaan; Pentti sortui ylivoiman alle ja viholliset sitoivat hänet köysiin.

Vihollisille tuli siitä suuri riemu. He tunsivat vankinsa Korven Pentiksi, pahimmaksi ja vaarallisimmaksi vihollisekseen ja sentähden pitivät he sen voittonsa suurimpana, mitä olivat retkellään vielä saaneet.

"Aa ni Korven Pentti – Pentti Perkele – jopa sattu – aa sie Venäläisen ruoka", ilkkuivat viholliset ja niin veivät he Pentin sidottuna leiriinsä. Samanlainen ilo nousi sielläkin, kun tuotu vanki tuli tunnetuksi.

Nähdessään sen päästi Inka heikon hätähuudahduksen, mutta Pentti loi häneen rauhoittavan ja vakavan silmäyksen, josta tyttö heti tyyntyi.

"Aa! kuulkah mutsukka! He taitah ollah ystäviä, kenties sulho ja morsian; vaan kyllä myö heät huomenna pietäh, siitä saatte ollah vissit", ilkkuivat viholliset.

Sitten he rupesivat suurella huolella tutkimaan Pentin venhettä. Suureksi iloksensa löysivät he siitä viina-ankkurin. Eräs heistä maistoi vakuudeksi sitä ja kun hän huomasi sisällön olevan todellakin viinaa, riemastui hän suuresti ja älähti: "aa viinuskii, hän on tuonuh hyveä kostintsoa tullessaan; hän on kelpo briha." Muut viholliset ilostuivat myös hyvin sen kuullessaan, mutta Pentin silmät loistivat niin kummallisesti.

Jo tuli pimeä. Nuotiot laitettiin leirin keskelle ja vartiat asetettiin ympärille, mutta ennenkuin he menivät siihen koiran uskollisuutta vaativaan öiseen työhönsä, annettiin heillekin moninkertaiset "paukut" lohdutukseksi.

Viholliset kerääntyivät nuotion ympärille ja rupesivat ahkeraan maistelemaan Pentin ankkurista.

"Älkää juoko minun viinaani", pyyteli Pentti piloillansa.

"Piäk suus kiinni, koira. Omalle joukolles aivot tätä viijäk, vaan tämä peäsöö nyt parempiin suihin", ärjäsivät Karjalaiset.

Ilolientä maistellessaan rupesivat he neuvottelemaan, mitä vangeille olisi tehtävä. Pitkän, raa'an ja ilvehtivän keskustelun perästä tulivat he vihdoin yksimieliseen päätökseen, että molemmat vangit tulisivat päivän tultua poltettaviksi vienolla tulella, yhteen sidottuina.

Sen kuultuansa parahti Inka surkeasti, mutta säikähtymättä rupesi Pentti rukoilemaan itselleen vapautta, luvaten laittaa heille isot lunnaat.

"Ei koko Suomes olek niin paljoa rahoa, että sinu irti laskisimma. Soatpa maksoa, koira, kaikki tuhomasi Venäläisien peät. Soatpa jo nyt alkaa yljäntanssias", sanoi Inkaa vartioiva vihollinen ja lyödä navautti samassa paksulla kepillä Penttiä selkään. Viholliset nauraa rähisivät sukkeluudelle, mutta Pentti puri hampaansa yhteen, mitään virkkamatta.

Viina ja väsymys alkoivat jo yksistä neuvoin vaikuttaa. Yksi toisensa perästä rupesi nuokkumaan ja kun he vielä sittenkin ahkerasti jatkoivat maistelemistansa, pukkasivat he viimein päällensä ja nukahtivat; viimein ei ollut yhtäkään heistä enää valveilla. – Rannalle asetettu vahti, joka oli likinnä, oli myöskin käynyt ahkerasti nuotiolla, lisäkaraistusta saamassa, niin että hänenkään silmänsä eivät enää tahtoneet pysyä auki. Pentin tuuma oli onnistunut.

Kun viholliset ottivat Pentin kiinni ja köyttivät nuoriin, olivat he tutkineet joka paikasta, olisiko hänellä muka aseita. Mutta eivätpä he siinä olleetkaan kylliksi tarkkoja, sillä Pentti oli katkaissut joitakin tuumia terävän viikatteen kärjestä, sujuttanut sen vääräksi ja pistänyt sen kaksinkertaiseksi käännettynä takkinsa hihan suuhun; sitä kätköä eivät olleet viholliset löytäneet. Kun huomasi kaikkien vihollisten nukkuvan, rupesi hän sormiensa nenillä kaivamaan viikatteen kärkeä takkinsa hihan suusta. Suurella vaivalla saikin hän sen sieltä, vaikka hänen kätensä olivat selän taakse köytetyt. Tällä huonolla aseella alkoi hän hieroa nuoriansa poikki. Vähitellen katkesi yksi ja toinen pää, ja hän sai kätensä irti; eipä aikaakaan, ennenkun jalatkin olivat pinnistävistä nuorista päästetyt.

Siitä pääsi Pentti jo vapaaksi. Hän nousi hiljaa ylös ja tirkisteli varovasti ympärillensä. Hänen oma vahtinsa nukkui ja kuorsasi, että vaahtoporeet suusta turisivat; samoin näkyi Ingankin vahti tekevän, eikä muissakaan vihollisissa ollut yhtään valveella. Puoliksi sammuneen nuotion valossa huomasi Pentti, että Inka hänet havaitsi; vaitiolon merkiksi pani hän sormen suullensa.

Sitten hiipi Pentti rantaa kohden ja tarkasteli mennessään rannassa olevaa vahtia; sekin nukkui sikeimpää unta. Pentti lykkäsi hiljaa oman venheensä vesille, toimitti siihen eheät airot ja kääri niihin hankasien kohdalle huivinsa ja muuta vaatetta. Sitten hiipi hän leiriin takaisin.

Aamurusko alkoi juuri idässä heijastaa ensimmäisiä valon säteitään synkän ja pimeän taivaan reunalle. Jos joku olisi ollut kuulemassa, olisi hän kuullut Pentin mutisevan: "nyt, taikka ei koskaan".

Sormi suullansa hiipi Pentti sinne, jossa Inka oli. Häntä vartioiva vihollinen oli vakuudeksi käärinyt kätensä ympärille erään pitkälle jätetyn pään siitä nuorasta, jolla Inka oli köytetty. Varovasti läheni Pentti ja rupesi oitis kehittämään köyden päätä vahdin käden ympäriltä. Sepä heräsi siitä liikkeestä puoleksi ja alkoi kömpiä kontalleen. Mutta samassa tuokiossa antoi Pentti hänelle korvan juureen semmoisen läimäyksen mukanaan olevalla aseella, että vihollinen heti lysähti takaisin, eikä enää ollenkaan vastustanut nuoran päästöä; hänen kätensä ja jalkansa vaan vielä värisivät.

Pentti sivalsi Ingan syliinsä ja hiipi rakkaan kuormansa kanssa rannalle. Siellä laski hän tytön venheensä pohjaan, köytettynä, niinkuin hän oli; sillä siinä ei ollut aikaa nuoria avata. Sitten lykkäsi hän venheen vesille ja alkoi hiljaa soutaa Oulujoen Niskakoskea kohden. Kun he pääsivät vähän ulommaksi, sanoi Pentti: "Jumalan kiitos! nyt olemme pelastetut". Niin sanoen päästi hän Ingan kädet ja jalat irti.

"Pentti!" sen sanan vaan kuiskasi Inka hiljaa; mutta kuiskaus sisälsi sanomattoman paljon turvallisuutta ja luottamusta.

Eräs maan puolella oleva vihollisvahti arveli sillä välin leiristä kuuluvan jotain epäluulon alaista liikuntoa; hän oli etemmäksi asetettu, eikä siis ollut saanut mitään muuta kuin lähtöryypyt; senvuoksi hän ei ollutkaan nukkunut. Hän riensi viimein leiriin ja näki suureksi kauhukseen Ingan vahdin hengettömänä ja molempain vankien olevan poissa. Oitis nosti hän melun ja Karjalaiset kömpivät niin kiireesti ylös kuin unen horroksissaan jaksoivat. Heti sysäsivät he kolme venhettä vesille ja miehittivät ne, ajaakseen karkureita takaa, sillä he huomasivat heidän menneen vesitietä.

Päivä oli jo jotenkin valjennut, ja leirissä syntyneestä melusta ymmärsi Pentti, että heidän lähtönsä oli huomattu. Sen vuoksi souti hän kaikin voimin Niskakoskea kohden. Mutta takaa-ajajilla oli enemmän soutajia ja he joutuivat jäljestä, niin että juuri ennen koskenniskaa saivat nähdä pakenijat.

"Aas Venäläisen ruoka!" kiljasivat he vimmaisesti.

Mutta Pentti huilasi jo aikavauhtia alas tuosta vaarallisesta ja hyrskyvästä koskesta. Viholliset kiirehtivät jälessä, vaan Siitarin niemessä meni yksi heidän venheensä tuhansiksi pirstoiksi, sen paikan kavaloihin, teräviin salakareihin.

Niin mentiin taas joku matka eteenpäin, Pentti edellä ja eheäksi jääneet vihollisvenheet perässä. Jälkimäiset käyttivät soutamista avuksensa suvanteissa, jonka vuoksi he yhä alkoivat saavuttaa. Sen havaitsi Pentti. Hän sivalsi kengät pois jaloistaan ja vähensi päältänsä muitakin vaatteita. Sitten annatti hän Ingalla nuoran venheen pohjalta, jolla viholliset olivat hänet köyttäneet. Sen sitoi hän kiireesti vyötäisillensä, heittäen siihen sylen pituisen irtaimen pään.

"Nuot roistot laskevat meidän päällemme ja saattavat meidät ainakin surman suuhun. Sitä välttääksemme täytyy meidän kenties jo ennakolta hakea aalloista turvaamme. Niin pian, kun minä sanon: 'tartu lujasti nuoraan kiinni!' niin tee se heti ja koe pysyä hengittämättä siksi, kun taas nousemme veden päälle. Kumminkaan en sitä tee, ennenkuin viimeisessä hädässä. Lupaatkos niin tehdä, rakas Inka?" puheli Pentti.

"Minä luotan sinuun elämässä ja kuolemassa, Pentti. Vaikkapa vielä saisimmekin hautamme kosken koviin hyrskyihin, en sitäkään pelkää, sillä kuolemakin sinun kanssasi on ihana", sanoi Inka tyynellä luottamuksella.

"Jumalan nimeen sitten! Sinun tähtesi, Inka, uskallan vaikka mitä", sanoi Pentti, lyöden vahvat ja suonikkaat kätensä vanhan peräsimen ympärille.

Jo tultiin juuri tuohon kahta peninkulmaa pitkään, hirmuiseen Pyhäkoskeen. Toinen takaa-ajavista vihollisten venheistä oli jo ehtinyt aivan liki; toinen oli jäänyt jäljemmäksi.

Eräässä paikassa Pyhäkoskessa on jyrkässä, viiden sylen korkuisessa kalliorannassa äkkimutka, joka on ikäänkuin jonkunmoinen pussinperä. Kaikkien alastulijain on laskeminen aivan sen pussinperän kautta, sillä ylempänä olevan hirmuisen Pällinkorvan putouksen väkevät, kallioiden väliin ahtaalle puristetut pyörteet syöksevät sinne. Siinä kiidetään hirmuista vauhtia kauheaa kallioseinää kohti ja outo matkustaja luulee venheen menevän tuhansiksi pirstoiksi, mutta niin ei käy tottuneelle laskijalle, sillä taitavasti hiipsauttaa hän aluksensa siitä seljemmäksi ja täydessä turvassa keikkuu taas heikko, rutiseva pursi hirmuisien aaltojen hartioilla, kiitäen entistä suuntaa eteenpäin.

Kappaleen ylempänä Pällinkorvan jyrkkää putousta silmäili Pentti rannan jyrkälle kalliotörmälle. Siellä seisoi mies, joka viittoi ja huusi jotain, mutta kosken kovan pauhun tähden ei Pentti kuullut hänen sanojansa. Mies oli törmältä tuntenut Pentin ja oivaltanut vihollisten ajavan häntä takaa. Hän esitteli Pentille jotain pelastuksen keinoa, mutta se jäi kuulematta: Pentti silmäsi taaksensa. Toinen vihollisen venheistä oli aivan laskemaisillaan päälle ja viholliset päästivät jo hirmuisen ilohuudon.

"Tartu kiinni köyteen!" sanoi Pentti äkkiä Ingalle ja silmänräpäyksessä oli se tehty. Samassa tuokiossa pärähti Pentin venhe Pällinkorvan kovissa kuohuissa olevalle salakivelle; Pentti laski tahallaan tuolle ikipäiväiselle miesten syöjälle. Yhdellä rusauksella meni venhe moneksi kappaleeksi ja Pentti ja Inka suistuivat suin päin kauheoihin aaltoihin. Viholliset syöksivät samalle kivelle, heidän kävi samoin ja siellä olivat siis vainotut ja vainoojat yhdessä surman suussa.

"Se siinä oli tehtävä, muuta neuvoa ei ollut. Pentti kyllä yksinään ollen pelastaisi hyvin henkensä; mutta hän näkyy yrittävän myös pelastaa erästä naista, ja minä pahoin pelkään tuon yrityksen olevan molemmille surmaksi. Se on sanomattoman uskaliasta – saapas nähdä! Venäläiset ovat kyllä saaneet palkkansa, heistä ei yksikään pelastu", mutisi rannalla olija itsekseen.

Mutta kauan ei Pentti ollutkaan näkymättömissä, ennenkuin hänen päänsä taas rupesi vilkkumaan kuohujen seasta. Hän koki kaikin tavoin pysytellä Inkaakin veden päällä. Väkevä hyöky ja pyörre vei heidät tuohon kummalliseen pussinperään ja väkevä aalto löi heidät kallioseinää vasten; mutta siitä takaisin palaava hölkkä esti heidät loukkaantumasta. Väkevillä käsillänsä tarttui Pentti lähellänsä olevaan, terävään kallionsärmään ja alkoi hinata itseänsä siitä lähellä olevaan kallionhalkeeman lomaan, jossa vähän ylempänä vedenpintaa oli jalansijaa parille hengelle. Siihen päästyänsä alkoi hän siihen hinata Inkaakin, jota hölkkä sill'aikaa oli veden päällä pysytellyt. Turvapaikkaan Ingan saatuansa, havaitsi Pentti suureksi iloksensa kumppalinsa olevan hengissä ja vieläpä toimellaankin; tyttö puolestaan puristi itsensä turvallisesti Penttiin kiinni.

Viimeisen vihollisvenheen väki oli nähnyt, miten Pentin ja heidän toverinsa kävi; he arvasivat senvuoksi kiertää vaarallisen kiven. Juuri kun Pentti ja Inka olivat päässeet turvapaikkahansa, tulla huikasivat Karjalaiset samaa paikkaa kohden. Viholliset kiroilivat, he yrittivät lyömään karkureita jollain aseella; mutta turhaa, he eivät ylettyneet – he eivät ennättäneet, sillä heidän venheensä lensi hirmuista vauhtia eteenpäin ja parin tai kolmen sylen päässä jo murtui murskaksi kallioseinään. – Sinne menivät viimeisetkin vainoojat; mutta Inka puristi lujemmasti Penttiä.

"Odota, Pentti – odottakaa vähän; minä juoksen hakemaan apua", huusi avulias kansalainen kallion päältä.

Kauvan ei hän viipynytkään, ennenkuin palasi useiden miesten kanssa. He laskivat köysiä alas, Pentti sitoi taitavasti niiden päät Ingan ympärille ja sitten vetivät auttajat tytön ylös; senjälkeen sitoi Pentti itsensä niihin, ja niin hänkin vedettiin.

"Pentti! – pelastetut!" kuiskasi Inka hiljaa, kun he olivat maalle päässeet. Mutta Pentti loi häneen surullisen silmäyksen ja huokasi raskaasti; jotain lienee silloin muistunut hänen mieleensä.

"Kas niin, Pentti! niin pitikin käydä. sitä temppua minä juuri huutamalla neuvoin, vaikk'et sitä taitanut kuulla. Aina olen tiennyt sinun olevan oivan vesilinnun, mutta en, helkaristen, olisi kuitenkaan uskonut sinua tuommoiseksi koskeloksi! Jos en olisi sitä omin silmin nähnyt, tuskin sen uskoisin. Itsensä ja samassa toisenkin pelastaminen, se on asia, jota ei ole vielä ennen nähty. Mutta saakelin sievä tyttö hän onkin; hänen tähtensä kannattaakin nuoren miehen vähän korviansa kastella. – No, no – älä punastu, tyttö; minä huomaan teidän olevan likeisiä ystäviä. Pentti onkin noin oivan tytön arvoinen, sillä siitä pulmasta, josta hän on niin kunnialla päässyt, ei suoriakaan joka poika. – Ja entä sitten vielä niin oivallinen kosto noille roistoille! – Mutta lähtekäästä nyt saamaan kuivia vaatteita yllenne, ruokaa ja lepoa", puheli mielihyvillään avulias kansalainen.

Pentti hankki hyvän hoidon Ingalle niin kauvaksi, että hän voimistuisi ja paranisi täydellisesti; päälliseksi toimitti Pentti niin, että Inka vietäisiin kotiinsa, heti kun hänen terveytensä sen salli. Sitten otti hän Ingalta surullisen, mutta sydämellisen jäähyvästin.

"Sinun elämässä ja kuolemassa!" kuiskasi Inka ja kyyneleet nousivat kummankin silmiin.

Sitten riensi Pentti väkensä luo; heti samosivat he vihollisen jälkeen, voittivat hänet vielä useissa tappeluissa ja ryöstivät häneltä takaisin paljon vankeja ja tavaroita. Niin saattoivat Suomalaiset vihollisen omain rajojensa taakse.

IX.

On kulunut joku aika. Vihollisuudet olivat loppuneet noiden toisiaan tuntemattomien veljeskansain väliltä ja molemmin puolin ryhdyttiin korjaamaan sodan tuottamia surkeita vammoja.

Rönkkölän Inka oli jo aikoja sitten tuotu kotiinsa, muutaman vuorokauden kuluttua viimeisen tapauksen jälkeen. Suuri oli ollut Vilpun ja muidenkin Rönkköläisten ilo siitä, sillä he olivat luulleet ikuisen tuhon jo häntä kohdanneen. Inka sai ruveta kertomaan, kuinka hänen pelastuksensa oli tapahtunut. Suurella tarkkuudella seurasi Vilppu tapausten juoksua, mutta kun Inka tuli kertomuksessaan siihen kohtaan, jossa Pentti ilmestyi alttiiksi-antavaisena, vapaaehtoisena pelastajana näkymölle, vaaleni Vilppu palttinaa vaaleammaksi ja semmoisena pysyi hän kertomuksen loppuun asti. Isäntä ei puhunut mitään, hän vetäysi vaan yksinäisyyteen kammariinsa. Näyttipä siltä, kuin hän olisi saanut jonkun piston.

Rönkkölässä oli iso touhu. Useita päiviä oli kulkenut pitäjässä huhuja, että siellä aiottiin pitää isot kestit. Ne huhut toteentuivatkin pian, sillä pitäjän arvokkaimmat perheet ja kaikki herrasväki saivat Vilpulta kutsun kesteihin, niinpä Möttölän Laurikin poikinensa; eikä oltu Korven Pentti riepuakaan unhotettu. Niistä tulevista kesteistä oli ihmisillä monenlaisia miettimisiä ja arveluita, mutta kukaan ei tiennyt, ei arvannut, mikä oli niiden oikea tarkoitus.

Määräpäivä tuli. Juhlapuvuissaan riensivät ihmiset komeata taloa kohden. Kotiveräjällä tulivat Pentti ja Möttölän Hannu yhteen. Kumpikin oli menossa kutsuttuna Rönkkölään, Hannu, pää täynnä suuria ajatuksia ja sydän paisuvana ilosta, Pentti peljäten kadottavansa viimeisenkin toivonsa; sillä olipa salaisia kuiskeita kuulunut, että Vilppu aikoi pitää Hannun ja Ingan kihlajaiset.

"Mihinkä sinä luulet meneväsi?" kysyi Hannu Pentiltä vähän mustasukkaisesti.

"Minua on kutsuttu Rönkkölään", sanoi Pentti nöyrästi.

"Se on sama, olit sinä suovassa tahi pensaassa, ja silloin tekisit viisaammin, kun pyörtäisit korpitielle takaisin", sanoi Hannu korskeasti.

"Sinun käskystäsi en minä ole tässä, enkä aio totella niitä eteenkään päin, sillä minä tahdon vielä kerran nähdä Ingan, vaikka olkoonkin se viimeinen", sanoi Pentti puolilujasti ja puolisurullisesti. Näin vähän kierosti haastellen saapuivat he taloon.

Rönkkölän suuri, honkainen pirtti oli juhlapuvussa. Savusta mustuneet seinät olivat akkunain päällisiä myöten höylätyt ja pestyt valkoisiksi. Lattia oli pesty puhtaaksi ja siihen oli runsaasti pantu kirkkaita ja hakatuita kuusen havuja. Peräseinällä oleva pitkä ja vankka honkainen pöytä oli katettu ihka valkeilla ja sileöiksi kaulatuilla lakanoilla.

Valjuna, mutta notkeana toimi Inka jäntevästi juhlavalmistuksia ja eipä liene yhtään juhlavierasta ollut, joka ei olisi luonut mieluisaa silmäystä tytön surulliseen nöyryyteen, kun hän tehtäviään tehdessään hentona käveli lattialla. Semminkin Möttölän Hannu teki tuota ihailemistaan niin hartaasti, että hän, suu puoleksi auki, katsoi jokaista Ingan pienintäkin liikettä.

Pentin astuessa huoneeseen olivat jo kaikki juhlavieraat koossa; he olivat jo sijoittaneet itsensä. Kaikki pitäjän herrasväki istui pöydän takana, Vilppu itse juhlavaatteissaan pöydän päässä. Häntä likimmäisen sijan vasemmalla oli anastanut Möttölän Lauri, jonka rinnassa loisti iso hopeinen kunniaraha. Hannu ja Kasperi, hänen poikansa seurasivat sitten j.n.e. Suuri ja vanha petäjäruhmo oli vieläkin aivan ovipielessä; siihen istui Pentti, huoneeseen tultuansa; siinä oli hän ennenkin istunut ja siitä oli hän tehnyt onnettoman kosintayrityksensä. Kun Pentti tuli huoneeseen, loi Vilppu häneen terävän silmäyksen. Kaikista näkyi, että isännällä oli jotain painavaa mielessä; mutta Pentti ei voinut silmiänsäkään ylöspäin kohottaa.

Siitä nousi Vilppu seisoalleen ja kaikki muut tekivät samoin. Möttölän Lauri pullisti rintaansa, että kunniaraha olisi paremmin näkyvissä ja Hannu näpisteli toisen kätensä sormilla hopealla heloitettua piippuaan. Kun Inka huomasi isänsä rupeavan jotain puhumaan, ei hän voinut seisoa, vaan laskeutui ensin vierellä olevalle jakkaralle istumaan. Hän aavisti jotain, pelkäsi jotain, ja Pentti loi häneen surullisen silmäyksen.

"Kunnianarvoiset kansalaiset!" aloitti Vilppu. "Olen teidät tänä päivänä kutsunut tänne tekoni todistajiksi; sillä olenpa nyt aikonut päättää kauvan aiotun asian. (Hannu sijoitteli jalkojansa.) Elämän pituus on kallistanut pääni haudan partaalle päin ja sen raskas paino on saanut hapseni harmaiksi. Suurin, viimeinen tehtäväni on, että valitsen ainoalle tyttärelleni elämän kumppanin, semmoisen kumppanin, jonka kanssa uskallan suurimman toivoni, ainoan lapseni, heittää vaeltamaan elämän myrskyjen lävitse. (Hannu sijoitteli jalkojaan vielä enemmän ja Lauri pullisti rintaansa isommaksi.) Tämä kuulunee monesta kovalta, mutta sallittakoon vanhimmalle se oikeus. Tiedän senkin, että minua pidetään kovana miehenä, mutta luulen kuitenkin, ett'ei tuleva vävyni tule katumaan kauppaansa. Tällä hetkellä minä hänen valitsen ja minä tahdon hänen sulkea syliini niinkuin suurimman toivoni turvan. Ja sitt..."

Hannu ei malttanut enää odottaa. Hän levitti sylinsä leveälle, mennä ryöpsähti Vilpun eteen ja sanoi:

"Rakas appeni! tässä minä tulen."

Mutta Vilppu pisti kätensä eteen ja sanoi:

"Maltappas, poikani, hetkinen vielä!" Hannu meni siis takaisin paikallensa; mutta Pentti ja Inka vaalenivat aivan kelmeiksi.

"Minä olen pitkin ikääni kokenut etsiä totuutta, ja tunnustaa täytyy, että sitä olen löytänytkin; mutta olenpa joskus oikean sijaan löytänyt väärääkin ja sitä kaikkiaan enimmin omasta sydämestäni. Usein on se eksynyt siten, että on pitänyt oikeaa vääränä ja päinvastoin, ja sen totuuden olen vasta myöhään tullut huomaamaan. – Älä istu, uljas Pentti, enää ruhmolla siellä ovipielessä; sillä nyt ainakin täytyy toteentua: joka itsensä alentaa, se yletään. Minä olen väärin sinua ymmärtänyt, väärin tuominnut. Jalona, uljaana nuorukaisena olen sinua ainakin pitänyt; mutta sydämen jaloutta jalompana pidin ajallista rikkautta ja se oli elämäni suurin erehdys. Nyt vasta tunnen, mitä sinä olet minulle tehnyt, olet pelastanut ainoan lapseni kahdesta kauheasta vaarasta ja lahjoittanut hänet terveenä minulle takaisin. Sinä tahdoit ja voit sen tehdä, sillä sinua elähytti puhdas ja jalo velvollisuuden tunto ja rakkaus Inkaan, jonka itse olet minulle tunnustanut. Mitä olisin minä nyt ilman lastani? Kuollut, mätänevä, vesaton kanto, joka haihtuisi pian alkuperäiseen tyhjyyteensä. – Nouse ylös, Pentti, kansan tuki ja turva! Tule tänne lähemmäksi, että mä saan sulkea sinut syliini! Tule sinäkin, Inka, tänne lähemmäksi, että saan antaa teille isällisen siunaukseni ja yhdistää teidät ikuiseen, pyhään avioliittoon."

Kuumat kyyneleet valahtivat Pentin ja Ingan silmistä. He eivät aavistaneetkaan kuulevansa Vilpulta semmoista, sillä Vilppu ei ollut Ingallekaan mitään ennakolta ilmoittanut.

Horjuen nousivat molemmat ylös ja alkoivat kävellä pöytää kohden. Keskellä lattiaa seisahtui Pentti ikäänkuin vielä epäilevänä. Silloin kuului äkkiä Möttölän Laurin suuttunut ja kummastunut ääni:

"No, mutta Herran tähden! Oletkos tullut pois järjeltäsi, Vilppu? Sillä olethan aikoja sitten jo luvannut tyttäresi pojalleni, Hannulle", sanoi hän, ja hänen rintansa ei ollut hetikään enää niin pullollansa kuin ennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eikä pyöritellyt enää piippuansa.

"Päinvastoin olen nyt vasta tullut järjilleni, sillä nyt näen, että Hannun miehuus riippuu isänsä mahtavuudesta; hän ei kelpaa missään pantavaksi Pentin rinnalle", vastasi Vilppu jäykästi.

Sillä välin olivat Pentti ja Inka jo johonkin määrin tointuneet ensi hämmästyksestään ja astuivat suoraan isän luokse.

Isä sulki heidät molemmat syliinsä, ja sitte laski hän Ingan käden Pentin käteen, näin lausuen: "ota vastaan uljas poika, paras palkinto töistäsi, minkä voin sinulle tarjota! Jumala teitä siunatkoon."

Pentti ja Inka eivät voineet virkkaa mitään; he itkeä nyyhkivät vaan ja halailivat hyvää ukkoa; niin syvästi olivat he liikutetut.

"Hitto teillä olkoon, emmekä käy enää teillä koskaan", sanoi Möttölän Lauri ja koperoitsi lakkiansa.

"Älä suutu, Lauri, ollaan ystävät kuten ennenkin ja käy vanhan tavan mukaan talossa!" sanoi Vilppu.

"En koskaan", sanoi Lauri.

"Siihen en minä sitten taida mitään", sanoi Vilppu, ja niin läksi Lauri poikinensa kotiin.

Sitten laitettiin kaikki vieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustivat niin ylhäiset kuin alhaisetkin Vilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin tointuivat vähitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka sanoa:

"Voi, isä-kulta, kuinka vaikeat ajat luulin olevan tulossa; ensikerran eläessäni olisi minun täytynyt vastustaa tahtoanne, jos olisitte minua nyt pakoittaneet menemään Möttölän Hannulle."

"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!"

Kauvan ja yleisesti kunnioitettuna elivät Pentti ja Inka sitten Rönkkölässä. Inka katsoi useinkin hymyillen Penttiä silmiin ja sanoi: "on nyt niin hyvä, kun ei tarvitse toivoa, että karhu tulisi ja säikäyttäisi minut pyörryksiin ja että sinä tulisit sitten minua virvoittamaan", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua. Vilppu antoi heti isännyyden vävylleen ja suurimman huvinsa sai hän vävynsä ja tyttärensä terveistä, kauneista ja ketteröistä lapsista. Jos joku oudompi vieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Vilppu aina kohta, onko hän kuullut kertomusta Pentistä ja Ingasta, ja jos vieras ei ollut sitä kuullut, kertoi isäntä hänelle koko tapauksen aivan niin kuin se tähän on kirjoitettu.