[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fIMVSTl9A9iPaZTrWcDh3saElDOUlKANgeXA11rTY1qY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},231,"Elämän havainnoita VII","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"231-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-vii","231__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_VII","Rauta-mies; Hairahdus; Pentti ja Inka","romaani",[],[],"fi",1889,null,26252,162841,false,14983,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 07: Rauta=mies; Hairahdus; Pentti ja Inka\" by Pietari Päivärinta is a collection of narratives written during the late 19th century. The book appears to explore themes of human experience and the complexities of rural life, centered around characters involved in railroad work and personal struggles. The main character introduced is Nikki, a somber young man who seems to withdraw from his lively colleagues at the construction site, hinting at deeper emotional issues.  The opening of the book sets a vivid scene of life around a railroad construction site, reflecting on the diverse group of workers who come together for the project. The narrator is drawn to Nikki, whose gloomy demeanor contrasts sharply with the joviality of others. As conversations unfold, it becomes clear that Nikki is both mysterious and troubled, with hints at a turbulent past or emotional turmoil hinted by his solitary nature and the songs he hums. The interactions among the workers and their observations about Nikki lay the groundwork for a deeper exploration of his character and the experiences that shape his life, suggesting that Nikki's story will intertwine with broader themes of hope, despair, and the search for connection. (This is an automatically generated summary.)",[],371,"Kokoelma sisältää kolme kertomusta, joista Rauta-mies kuvaa rautatietyömaiden kirjavaa elämää ja työläisten kohtaloita. Teos tarkastelee kansanelämää, inhimillisiä erehdyksiä ja maaseudun sosiaalisia suhteita 1800-luvun lopun Suomessa.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita VII' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 231. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA VII\n\nRauta-mies; Hairahdus; Pentti ja Inka\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1897.\n\n\n\n\n\n\nRAUTA-MIES.\n\n\n\n\nKun rautatien työ alkaa, silloinkos elämää ja liikettä syntyy. Monessa\nrauhaisessa paikkakunnassa, jossa ei tavallisissa oloissa juuri usein\nnähdä vierasta, tarjoutuu silloin mitä kirjavin näky. Rautaa tulvaa\nkaikista -- minä en sano kansoista ja kielistä -- maamme osista ja pian saa\nkuulla puhuttavan molempain kotimaisten kielten kaikkia murteita. Tulee\nköyhiä ja rikkaita, rikkaasta köyhtyneitä -- harvoin köyhistä\nrikastuneita -- yli onnensa menneitä, virkansa ja luottamuksensa\nmenettäneitä, kovanonnen kokeneita, kulkurielämään tottuneita ja\nkaikilla on varma toivo paremmasta tulevaisuudesta. Tätä kaikkea\nnähdessä ja huomatessa juoksee ehdottomasti mieleen, että kyllä olisi\ntyöntekijöitä rakkaassa isänmaassamme, kun olisi vaan työn teettäjiä.\n-- \"Kussa raato on, siihen kotkat kokoontuvat.\"\n\nTällä tavalla kertyy eteemme semmoinen taulu, ettei sen eri väreistä\nhevillä selvää saa. Kun sitten kansan kesken tulee puhe rautatien\ntyömiehistä sanotaan heitä supistuneesti vaan \"rauta-miehiksi\" ja\n\"rauta-akoiksi\". Siitä sana: rauta-mies.\n\nAikomukseni ei ollutkaan ruveta selville seulomaan tuota kirjavaa\njoukkoa, aion vaan kertoa mitä yksityiskohdissa on silmääni ja tuntooni\npistänyt.\n\nSattui näet niin, että asuntoni oli lähellä erästä isoa rautatien\ntyöpaikkaa. Harva päivä oli se, jolloin en käynyt siellä katselemassa\ntyön menoa ja sitä tekeviä ihmisiä. Sukkelat kokkapuheet ja rivot\npilalaulut kajahtelivat usein heidän huuliltansa, joita toisien\nmoninkertaiset naurunhohotukset palkitsivat, samassa osoittaen, että\nkulloinkin ilmestyvä uusi aate oli koko ryhmän yhteinen.\n\nEn ollut kovin useasti vielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja\nnuori mies veti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa\ntoisien rivoon summa-iloisuuteen, oli vaan synkän ja alakuloisen\nnäköinen. Kuta useammasti kävin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi\nsilmäni häneen. En kuullut hänen lausuvan ainuttakaan rivosanaa, enkä\nettä hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien\ntyökumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein\nhauskaa ilon-ainetta väliin semmoistakin, mikä sai heidät\nremahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei\nhänen hymykuoppansa edes värvähtäneet.\n\n\"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen\nnäköinen?\" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.\n\n\"Hän on, on, on, on ... mitenkä se oli? hän on Säk ... Sav ... Kuort\n... en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan\nkuullutkaan\", vastasi kysytty, miettiväisesti taivaalle tirkistellen ja\ntoisella kädellään leukaansa puristellen.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" pitkitin minä.\n\n\"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi.\"\n\n\"Entä sukunimi?\"\n\n\"Sitä en tiedä; häntä sanotaan vaan Nikiksi.\"\n\n\"Onko hänellä vaimoa ja lapsia?\"\n\n\"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia\nole ... minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole\", arveli hän.\n\n\"Mitä hänestä sitten tahdotte?\" lisäsi mies ja katsoi minuun\ntutkivasti.\n\n\"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on vaan mielestäni niin\nkummallinen\", sanoin puolihäpeissäni.\n\n\"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden\npuheeseen, sitä vähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään\npois, erkaantuu hän kohta muista ja viettää aikansa yksinäisyydessä.\"\n\n\"No mitä hän silloin tekee?\"\n\n\"Hänellä on kirjoitusneuvot ja melkein aina hän kirjoittaa.\"\n\n\"Mitä hän kirjoittaa?\"\n\n\"Sen ties taivas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä.\"\n\n\"Entä silloin kun ei hän kirjoita?\"\n\n\"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on\nkirjoittanut; ellei hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi\nposkella, eikä näytä silloin kuulevan eikä näkevän. Ainoa elonmerkki on\nse, että hän joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa\njonkun kuulevan, lakkaa hän heti hyräilemästä. -- Hän on mielestäni\nniinkuin elävältä kuollut.\"\n\n\"Minkälaista laulua hän hyräilee?\"\n\n\"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa,\nettä sen sisällöstä jotakin tietäisi.\"\n\n\"Eikö hän koskaan puhu elämästään muille ihmisille, esimerkiksi\ntyökumppaneilleen?\"\n\n\"Minun tietääkseni ei kenellekään, minä luulen, ettei hän ole... Kukaan\nei tiedä hänestä sen enempää, ei ainakaan näillä tienoilla.\"\n\n\"Joko kauvan olette olleet hänen parissaan?\"\n\n\"Kaksi vuotta.\"\n\n\"Ja sen verran tiedätte vaan hänestä.\"\n\n\"Sen verran, en enempää enkä vähempää, mutta ei suinkaan se ole minun\nvikani ... minä luulen, ettei ole.\"\n\n\"Ryyppiikö hän?\"\n\n\"Ei, sitä hän ei tee. Näiden parin vuoden kuluessa on hän pari kertaa\nollut vähän humalassa, mutta sitä ei suinkaan saata ryyppimiseksi\nsanoa.\"\n\n\"Minkälainen on hän humalassa ollessaan?\"\n\n\"Silloin on hän umpimielisempi kuin koskaan ennen. Hän ei vaihda\nsanaakaan kenenkään kanssa, hakee vaan yksinäisyyttä ja kun hän luulee,\nettei kukaan kuule, hyräilee hän tuota lauluansa.\"\n\nMinä koetin muiltakin udella hänen retkiään, mutta huonolla\nmenestyksellä ja ne tiedot, mitkä minulla nyt oli, olivat ainoat, mitä\nvoin hänestä saada.\n\nMinä kävin tavasta työpaikalla ja Nikki oli samanlainen kuin oli\nennenkin ollut.\n\nEräänä aamuna menin sinne, ennenkun kaikki työmiehetkään olivat\nkerinneet tulla. Poissa-olevat tulivat kiireenkynttä ja niiden muassa\nNikkikin. Hän käveli erillään muista alakuloisen näköisenä ja kulki\naivan minun ohitseni. Minä sanoin hänelle hyvää huomenta, hän loi\nminuun synkän katseen ja vastasi tuskin kuultavasti ohimennessään.\n\n\"Hei, Nikki! Olethan taasen niin matapäinen ja kurjan näköinen, että\nluulisipa sinun jo näin varhain syöneen kokonaisen kannun etikkaa. Pois\nkaikki happamuus, sillä semmoinen meno ei kelpaa\", huusi eräs työtoveri\nleikillisesti Nikille.\n\nOli kylmänlainen kevät-ilma ja maa oli iljamella.\n\nSuulas mies kävi Nikkiin käsiksi ja alkoi häntä kaikin voimin\nnujuuttaa; sen teki hän lämmittääkseen itseään ja toista ja ehkäpä\npudistaakseen Nikistä pois tuota ainaista noloutta.\n\n\"Voithan olla rauhassa\", sanoi Nikki ja riuhtasi itsensä irti.\n\nMutta voimistelun haluinen mies ei helpoittanutkaan niin vähällä. Hän\ntauristi toistamiseen Nikkiin kiinni ja koetti kaksinkertaisella\ninnolla rujuuttaa häntä. Nikin tila näytti hyvin tukalalta. Hän ei\nottanut yhtään vastaan, koetti vaan varoa, ettei toinen olisi saanut\nhäntä kovin suureen häviöön. Yht'äkkiä riuhtaisi hän voimallisella\nponnahduksella taas itsensä irti. Vastustajan kynnet kirposivat\nsemmoisella voimalla, että hän ponnahti kauvas takaperin, hänen\njalkansa luiskahti ja kadottaen tasapainonsa kaatui hän niinkuin ranka\ntakaraivonsa kiveen.\n\nKauhea hätä valloitti koko työväki-ryhmän. Mies makasi siinä niin\nhervotonna, ettei karvanjuuri tärähtänyt. Nikki vapisi niinkuin\nhaavanlehti, mutta yhtäkaikki oli hän ensimmäisenä vamman saanutta\nauttamassa. Kun hän saatiin toiseen asemaan, huomattiin, että miehen\ntakaraivolla oli iso haava, josta vuoti paljon verta.\n\n\"Hän on kuollut, hänen pääluunsa on rikki\", ruvettiin nyt miehissä\nhuutamaan.\n\n\"Hyvä Jumala? Tahtomattani tein tämän. Se vielä piti tulla ja nyt\njoudun aivan syyttömästi vankeuteen\", päivitteli Nikki, ja hän raukesi\nniin katkeraan suruun, että hänen hartiansa jytisivät sisällisestä\ntuskasta.\n\n\"Karkaa silloin kun vielä aika on\", kehoitti joku joukosta.\n\n\"Sitä en tee. Mieluummin kärsin, tulkoon vielä mitä tulkoonkin; minä\nolenkin luotu kärsimään\" sanoi Nikki surunsa seasta.\n\nMinun kävi kovin säälikseni Nikki paran tukala asema.\n\nKun olin vähin tottunut haavoja hoitamaan, menin kiireesti tutkimaan\nvahingon saanutta miestä. Oitis huomasin minä, että hän oli vaan\npyörtynyt, eikä suinkaan kuollut. Meluavalle joukolle ilmoitin silloin,\nettei vaara ollut niin suuri kuin luultiin ja melu kohta taukosi. Minä\notin ensi töikseni verenjuoksun kiinni ja tuotatin vettä, jolla\nhuuhtelin hänen kasvojansa. Se vaikutti niin paljon, että mies virkosi\nja nousi istumaan.\n\nHaava pestiin ja sidottiin niin hyvin kuin semmoisissa tiloissa\nmahdollista oli, ja sitten lähdin minä saattamaan häntä majapaikkaansa.\nNikki ei voinut jäädä työhön, sillä hänen mielensä oli kovin\njännityksissä tuon kovanonnen kohtauksen tähden; paitsi sitä tahtoi hän\nhänen tähtensä haaksirikkoon joutuneesta työkumppanistaan pitää niin\nlikeistä huolta kuin suinkin voi.\n\nKun saimme sairaan majapaikkaansa, pyysi Nikki hartaasti, että\nhoitaisin edelleenkin häntä, maksoi mitä maksoi.\n\nSen lupasinkin tehdä. -- Tuntui siltä, että hän rupesi antamaan\nluottamusta minulle; hän oli puhunut jo minun kanssani kenties enemmän\nkuin kenenkään muun. Jäljestäpäin huomasinkin, että koko tuo edellä\nkerrottu turma oli onnen potkaus, sillä ilman sitä kenties ei olisi\nkoskaan saatu selville hänen umpimielisyytensä syytä.\n\nMinä kävin useasti sairaan luona, siivoamassa ja sitomassa hänen\nhaavaansa. Joka näkemä kyseli Nikki, kuinka sairas voipi ja mitä\ntoivoja hänestä on? Minä ilmoitin hänelle arveluitani enkä sanonut\npitäväni sitä niin erittäin vaarallisena. Silloin hän aina tavallisesti\nhuokasi.\n\n\"Te salaatte jotakin minulta, sen näen selvästi. Sanokaa suora totuus,\nminä voin sen kuulla ... mitä luulette? Onko pääluu rikki?\" sanoi hän\neräänä kertana hyvin hätääntyneenä.\n\n\"En suinkaan minä käsitä sen rikki olevan, sillä eihän tuohon ole\nilmestynyt mitään kuumettakaan, vaikka nyt on jo kolmas vuorokausi\",\nsanoin minä.\n\n\"Mutta se saattaisi vielä tulla\", sanoi hän ja huokasi taas.\n\n\"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te vaan salaisi minulta\njotakin\", jatkoin minä.\n\nHän säpsähti nähtävästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti\nsanaakaan sanomatta pois.\n\nJonkun päivän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa.\nHän oli kynttilän valolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti kova\nhämmennys hänet käsittävän, sillä kiireesti pisti hän kirjoitusneuvot\npöytälaatikkoon.\n\n\"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän voipi? Eihän vaan kuume ole\nilmestynyt?\" kysyi hän yhteen henkäykseen.\n\n\"Hän on kohta aivan terve ja minä voin vakuuttaa, ettei teidän tarvitse\nsen asian vuoksi huolehtia yhtään vähää\", sanoin minä hänelle.\n\n\"Oikeinko totta?\" kysyi hän puoli-iloisesti.\n\n\"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan voi luottaa muiden\nihmisien sanaan?\" kysyin sitten vähän kummastuksissani.\n\n\"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei\nole kaikkien sanoihin luottamista\", sanoi hän ja vaipui ajatuksiinsa.\n\n\"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittavan, kun ma tänne tulin?\"\nkysäsin minä.\n\n\"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan kirjoittaa\n... piirtelen vaan aikani kuluksi ... ei se ole mistään kotoisin ...\nilman aikojaanhan se on\", hätäili hän.\n\n\"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?\" pyytelin minä.\n\n\"Mitäs Jumalan tähden ... ei niissä ole mitään katsomista. En ole vielä\nnäyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille\nvoisin näyttää\", sanoi hän ujostellen.\n\nMinä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen\nsynkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet vielä liian ujoksi ja\nsen vuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.\n\nVamman saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin.\nRinnakkain olivat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten\nminkälaista ja missä hyvänsä; näyttipä siltä, että heidän välilleen oli\nsolmiintunut tosi-ystävyys ja etteivät he voineet tulla toisittaan\ntoimeen.\n\nNiin oli elämä käynyt entiselleen, se vaan eroitusta, että Nikillä oli\nnyt yksi ystävä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän\nvapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmettelivät sitä,\nsillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekevän. Mutta vaikka hän\nolikin sen verran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä\numpimielinen kuin ennenkin.\n\nMinä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän\nkoettaisi saada selville Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen\nkotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet,\nhyvässä toivossa nyt ainakin saavani tietoa tuon surullisen miehen\nelämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toivoa, sillä kun toinen oli\nruvennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kivi.\n\nOli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo\nennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. Kirkkaat\nkastepisarat kimaltelivat kasvien lehdillä ja kukkasien terillä\nauringon nousun edellä yltyvässä valossa ja yökasteen tuorehduttamana\nlevitti kasvikunta ilmaan miellyttävän tuoksun. Ihmetellen luonnon\nihanuutta ja nauttien kesäaamun viehkeää ja hiljaista rauhaa,\nastuskelin ajatuksiini vaipuneena eteenpäin. Tieni kulki sen työpaikan\nkautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään huomaamatta olin tullut\njonkun huoneen suojaan aivan lähelle työpaikkaa. Silloin luulin\nkuulleeni syvän huokauksen; minä havahduin ja pysähdyin. Aivan oikein,\nen ollutkaan erehtynyt, sillä samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen;\ntyöpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi näin varhain?\n\nSamassa kuului toinen rykäiseminen ja vienon heleä värähtelevä ääni\ntunkeusi samalla korviini.\n\nEn uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surevan laulu\nja kuului näin;\n\n    \"Aamulla noustessa auringon armaan\n    Riemuisna ihmiset heräsi\n    Mulle se tuopi vaan murehen karvaan\n    Kun minut kultani hylkäsi.\n\n    Toiset ne päivällä riemussa hyörii\n    Eik' ole tunnossa tuskaakaan\n    Kyynel se mulla vaan yhä pyörii\n    Kun minä kullatta olla saan.\n\n    Illalla levolle laskevat toiset\n    Vaan minä suurehen suruhun\n    Ei ole hauskoja murehet moiset\n    Miksikä kultani hylkäsi mun.\"\n\nLaulaja vaikeni ja syvä, kumiseva huokaus tunki läpi kaunihin\naamu-ilman korviini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka\nnäin varhain oli raittiissa ilmassa keventämässä kenties kaipaavaa\nsydäntänsä. Hän oli kiven päällä selin minuun istumassa, eikä huomannut\nensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin käsiinsä ja oli\najatuksiinsa vaipuneena. Kun minä sanoin hänelle hyvää huomenta, hän\nsäikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta kun hän huomasi,\nettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, rauhoittui hän\nnähtävästi.\n\n\"Kuulitteko te?\" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin.\n\n\"Mitä kuultavaa minulla sitten on ollut?\" sanoin minä teeskennellen.\n\n\"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen\nkuulleen\", sanoi hän häpeillen ja ujosti.\n\n\"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin\nsurullisen viehkeää, että sitä kuuntelisin aina\", tunnustin minä.\n\n\"Sitä ei ole kukaan vielä koskaan kuullut\", sanoi hän noloontuneena.\n\n\"Eikö sitä sitten saisi kuulla?\"\n\n\"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte ...\neikähän se teidän vikanne ole\", sanoi hän ja siihen se keskustelu\nloppui.\n\nJonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli nytkin\nkirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsivat kaikki\nkirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon.\n\n\"Te olette tehnyt minulle niin suuren hyväntyön, etten sitä voi koskaan\nunhottaa\", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä.\n\n\"Minkäpä vaan? antakaapas kuulua.\"\n\n\"Tuon onnettomuuden aikana ... muistattehan.\"\n\n\"Se oli välttämättömyys; olemmehan kukin velvolliset toisiamme hädän\naikana auttamaan.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja\nahdistusta lausuitte minulle toivon ja lohdutuksen sanoja, Siihen\nsijaan kuin muut huusivat kuolemaa ja tuomiota.\"\n\n\"Enhän silloinkaan voinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä\nkannalta.\"\n\n\"Siinäpä se on ... miks'eivät muut tehneet samoin? Sitte olette\nhoitanut sairasta ja saanut hänet terveeksi, ottamatta suurista\nvaivoistanne mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korvata ... olisin\nkiittämätön konna, jos en niin tekisi\", puheli hän, tehden samassa\näkkinäisen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.\n\n\"Joutavia! Olisinhan usein ollut tilaisuudessa vastaanottamaan\ntarjoamaanne palkintoa, jos niin halpamielinen olisin ollut, että tuon\nvähäisen palveluksen olisin tehnyt palkinnon himosta\", sanoin minä.\n\n\"No millä tavalla voisin sitten teille kiitollisuuttani osoittaa?\"\n\n\"Sen voitte aivan pian tehdä, vieläpä aivan helpolla tavallakin.\"\n\n\"Kuinka? miten?\"\n\n\"Samanlaisella pienellä palveluksella.\"\n\n\"Jos kuinka suurella, kun se vaan on minun vallassani ... mutta millä\ntavalla ... sanokaa!\"\n\n\"Kertomalla omasta elämästänne minulle; minä huomaan, että teitä vaivaa\njoku sisällinen suru\", sanoin minä, tarkastellen samassa häntä.\n\nHän säpsähti ne sanat kuultuansa ja sisällinen taistelu näkyi saaneen\nvallan; hän sijoitteli itseään, väänteli käsiään ja huokaili raskaasti.\n\n\"Tämän pyynnön voisin kieltää keneltä hyvänsä, mutta teiltä en voi\",\nsanoi hän tovin päätä puoli-surullisesti.\n\n\"No, alkakaamme siis...! Joko kauvankin olette ollut poissa\nkotitienoistanne?\" aloittelin minä.\n\n\"Kuusi vuotta.\"\n\n\"Ja aivan rautatien töissä?\"\n\n\"Aivan rautatien töissä. Kun toisesta paikasta on työ loppunut, olen\nsiirtynyt toiseen.\"\n\n\"Mistä te olette oikein kotoisin?\"\n\n\"V----n pitäjäästä maamme itärajalta.\"\n\n\"Nimenne sitten?\"\n\n\"Nikki K----n.\"\n\n\"Onko teillä kotipaikoillanne mitään pesäpaikkaa?\"\n\n\"On ... minä olen arvossapidettävien ja varakasten vanhempieni toinen\nja nuorin poika ja entinen kotini on paikkakunnan vahvimpia taloja.\"\n\n\"Vanhemmat ja vanhin veli elävät siis vielä?\"\n\n\"Elävät ja hoitavat taloutta.\"\n\n\"No mikä kova-onni teidät on saattanut tuommoiseen kulkuri-elämään ja\nrauhattomuuteen, kärsimään kaikkea puutetta ja kurjuutta, ja saattanut\npois hyvästä kodista ja ystäväin parista? Oikein minua kauhistuttaa\nsemmoinen ajatuskin. Kuitenkin uskon minä, katsoen teidän käytökseenne,\nettei mikään rikos ole teitä karkoittanut\", sanoin minä kauhistuksella\nviimeisiä asioita kuullessani.\n\n\"Ei Jumalan tähden mikään rikos ... älkää luulko, että mikään rikos ...\nmun syy se on, joka minut on pakoittanut... Älkää väärin tuomitko\nminua...!\" sanoi hän ja loi minuun surullisen silmäyksen.\n\nMinä itsekin säikähdin tuota ankaraa arvosteluani ja sopimatonta\nepäluuloani, jonka ajattelemattomuudessani tulin lausuneeksi. Olipa\nhyvin vaikea löytää keinoa, kuinka pääsisin tästä pälkähästä ja saisin\nasian entiselle kannalle.\n\n\"Minähän arvelinkin, ettei suinkaan se ole rikoksen vuoksi tapahtunut,\nja sentähden haluaisin sitä paremmin tietää: mikä on saattanut teidät\nluopumaan lapsuuden kodista ja ystävistä\", sanoin pitkänlaisen\nvaiti-olemisen perästä.\n\n\"Se on jotenkin vaikea tehtävä, koska suurin osa ihmisistä pitävät\nlähtöni ja suruni syyn joutavana mielijuohteena\", sanoi hän.\n\n\"Sen tervetulleempi minulle.\"\n\n\"En tiedä, onko se tervetullut kenellekään, koska asia on niin\nyksinkertainen, että minä pakenen omaa itseäni.\"\n\n\"Pakenette omaa itseänne; sepä on jotakin outoa, jota en minä voi\nkäsittää; pyydän, että jatkatte\", sanoin minä.\n\n\"Ja kuitenkin olen minä paennut omaa itseäni; kun vaan olette saanut\nkuulla elämäni juoksun, toivon, että itsekin ajattelette niin...\nOlenhan minäkin ihminen ja onhan minullakin sydän, joka voipi tuntea ja\nkärsiä. Minä olin nuori ja palava, kuten kaikki muutkin. Olin varteva\nja notkea nuorukainen, syntynyt kunniallisista ja varakkaista\nvanhemmista, ja kunniaa ja mainetta oli minulla lapsuudesta saakka,\nmutta minulla oli vaan yksi kunnian pyrintö. Oli, näette, siinä\nnaapurissa saman-ikäinen tyttö kuin minäkin ja pienestä paitaressu\npahasesta alkain kasvoimme me ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi.\nKaikki, kaikki olivat meille yhteisiä, ilot, surut ja pienet riidat,\nMutta nämät saattoivat vaan meidät likemmäksi toisiamme ja sydämen\nsydämeen sulamaan. Tietämättämme kohosimme me ihmisiksi ja silloin\nhuomasimme, että tuttavuutemme oli enempi kuin lapsuuden ystävyys. -- --\nHän ei nähnyt ketään muuta kuin minua, enkä minä ketään muuta kuin\nhäntä. Me tunnustimme toisillemme sydäntemme tunteet ja ihana liitto\nsolmiintui silloin välillemme; tästä lähtien minä en muuta voinut, kuin\nmuistella häntä yötä ja päivää; nukkuissanikin näin hänestä unta.\n\nTämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti vaan\nsitä autuaallista hetkeä, jolloin voisimme toisemme omaksemme sanoa.\nSilloin tuli musta käärme väliimme ja turmeli sen niin, että se tuli\nylitse-pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa-kosija, ja\nhän oli niin ovela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy,\njonka vuoksi luovuin vanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystävistä;\nsentähden olen nytkin täällä, maalla vierahalla ja sen vuoksi olen\nsurullinen ja umpimielinen\", kertoi hän synkällä äänellä.\n\n\"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?\"\n\n\"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia.\"\n\n\"Kuinka se on ymmärrettävä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni,\nmikään kunniaton.\"\n\n\"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään;\nkenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso\nkunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja varakkaimpana\nnuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut vastaan\ntarjotun käteni. Ei se siis ollut vikana, ettei minulla säädyssäni\nollut kunniaa ... rikkaampi häntä olin myös moninverroin, sillä eipä\nhänellä muuta ollut kuin pöyhkeilevä, ulkonainen keikaroiminen ja\nkiilto\", selitti hän.\n\n\"No, mikä hän sitten oli?\"\n\n\"Hän oli herra.\"\n\n\"Mikä herra?\"\n\n\"Hän oli susivouti.\"\n\n\"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi\nkannattanut hyljätä hyvämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä\nja sydämensä antanut\", sanoin minä puolikauhistuksissani.\n\n\"Voi, älkää niin sanoko! ... kyllä hän on herra... Minä tahtoisin, että\nte näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuvalla hevosella pitäjällä.\nTiukea-ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta\nilmestyy muhkeasti puetettu virkamies, armollisesti noikaten lakki\nkourassa kumarteleville maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin\nlailla uskaltaa olla välinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata\nhäntä, sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi.\nJos te tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei\nhän ole herra... Tosin ei hän ole vielä rikas, mutta jos hänellä ikää\npiisaa, niin luulen hänelle rikkauttakin karttuvan, sillä hyvä alku on\njo tehty, vaikkei hän ole vielä kauvan ollut pitäjässämme, johon hän\ntuli köyhänä kuin kirkkohiiri. -- -- Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin\nmitä olin minä häneen verraten, vaikka olinkin kunniallinen ja varakas\nnuorukainen, sillä olinhan vaan kovaa työtä tekevä maanmyyrä\",\nselitteli hän.\n\n\"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?\"\n\n\"Eräänä kesäisenä pyhä-iltana oli kylämme nuoriso koossa kestikievarin\nlähellä olevalla kentällä, ja siellä olimme minä ja Hennakin.\nKaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia,\njuostiin leskistä ja viimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin\nilma ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihyvällä\nrakasta Hennaani, kun hän hehkuvin kasvoin solakkana, notkeana ja\npirteänä heilakoitsi muiden parvessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia\ntyttöjä sekä kauneudessa että arvossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän\nminusta. Silloin kuului äkkiä tuo korvia kirveltelevä aisakellon ääni\nja susivouti ajoi täyttä nelistä kestikievariin. Tuskin oli hän\nkerinnyt päällysvaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli\nkisapaikalle, pitäin toisessa kädessään sateenvarjoa, toisessa\nmerenvahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean käden etusormessa;\nkai se oli kultaa. Kaikki kumartelivat hänelle, mutta minä huomasin,\nkuinka hän oitis iski silmänsä Hennaan; minun vereni kuohahti ja minä\nen kumartanutkaan.\n\n'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiväs, koska hän on niin kankea? ja\nhänen päätänsäkin näyttää palelevan', sanoi susivouti ja loi minuun\ntuiman silmäyksen.\n\nSamassa käveli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.\n\nViha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiivaasti susivoudin\neteen. 'Olkaa taputtelematta viattomia tyttöjämme', sanoin hänelle\ntuimasti.\n\n'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa vielä suutakin 'pruukata',\nmutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tavata\ntoisiamme ja silloin luulen, että...' sanoi hän, tehden samassa\nuhkaavan liikkeen.\n\n'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.\n\n'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin sievä tyttö\njoutuisi tuommoiselle raakalaiselle ... mutta minä koetan huolta pitää\nsiitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arvokas herra, luoden\nsamassa uhkaavan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni\nkeimaillen kestikievariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin\nsen harmista halkeavan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi\nminun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän\nsilmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen vuoksi, sitä en\nvoinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selvän ottaa.\n\nEn voinut olla kisapaikalla, vaan lähdin pois ja menin suoraa päätä\nkotiin. Siellä tovin oltuani sain sanoman, että susivouti oli mennyt\nHennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt se\nsai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni vapisi. Tätä tuskaa en\nsuinkaan olisi kauvan kestänyt, mutta minä selvenin kuitenkin pian sen\nverran, että voin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan siveelliseen\nvoimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.\n\nSeuraavana aamuna kun sain tietooni, että susivouti jo oli mennyt pois,\nlähdin Hennan kotiin, sillä en mitenkään tullut aikaan, ennenkun sain\nselvän tiedon asiasta. Sinne tultuani vaadin saada Hennaa puhutella\nkahden-kesken. Hän tuli, mutta heti ensisilmäyksellä huomasin, että\nkoko hänen käytöksensä oli epäröivä ja arka.\n\n'Voi, rakastettuni, kuinka tukalat ajat minulla ovat olleet! Tottahan\nedelleenkin saan luottaa sinun vilpittömään rakkauteesi ja\nuskollisuuteesi', sanoin minä murtuneella mielellä ja yritin\nlähestymään häntä.\n\n'Älä nyt ole noin rauhaton ja varma ... eihän se niin vissi vielä\nollutkaan .... ilman aikojaanhan se ... ja nyt minä sanon sinulle,\netteihän siitä mitään...' sanoi hän hätäisesti.\n\n'Ettäkö sinä olet tuon reppuherran antanut vietellä itsesi! En minä\nolisi voinut uskoa, että sinun rakkautesi ja lupauksesi oli noin löyhää\nlaatua, ellen olisi sitä sinun omasta suustasi kuullut', sanoin minä\nhämmästyksissäni.\n\n'Reppuherra! Älä puhu, Nikki, niin varomattomasti, minä pyydän sitä\nentisen ystävyytemme vuoksi... Ethän sinä reppuherrakaan ole... Mitäpä\nminulla olisi sinun kanssasi muuta odotettavissa kuin kova ja raaka\ntalonpojan työ. -- Jolla on vara valita itsellensä parempiakin päiviä,\neikä ottaisi tarjottaessa sitä vastaan, tekisi hän itseänsä kohtaan\nsangen väärin. Nyt se on, Nikki, kaikki ohitse, enkä soisi sinun enää\nkoskaan siitä minulle puhuvan', sanoi hän ylvästellen, ikäänkuin hänen\nkädessään olisi jo ollut susivoudin ankara valta.\n\nSen jälkeen poistui hän huoneesta.\n\nMinä jäin siihen seisomaan niinkuin marmoripatsas. Olisin itkenyt,\nmutta en voinut sitä tehdä, sillä en käsittänyt minkätähden minun olisi\npitänyt itkeä. En ymmärtänyt edes poiskaan lähteä, vaikka jotakin\nsemmoista tarvetta hämärästi tunsin, sillä ajatukseni olivat niin\nhajallaan ja sekaisin, etten voinut mitään erikoiskohtaa käsittää.\nVihdoin selkeni sydämessäni sanat: 'eihän se vielä niin vissi\nollutkaan ... ethän sinä reppuherrakaan ole ... nyt se on kaikki\nohitse...' Silloin oli minulla voimaa liikkua ja minä syöksyin hurjaa\nvauhtia ulos. Sitä kyytiä menin minä kotiin ja nakkausin vuoteelleni\nmaata. En voinut syödä illallista ja kotiväki ihmetteli, miksikä Nikki\nnyt on tuommoisena. Koko yönä en nukkunut silmäntäyttä, mutta sydämeni\noli niin täysi, että luulin sen pakahtuvan.\n\nAamulla kun väki nousi ylös, nousin minäkin. Isä oli juhlallisen\nnäköisenä pöydänpäässä ja määräsi tehtäviä töitä. 'Nikki lähtee\nkahdella hevosella myllylle, sillä jauheet ovat lopussa; neljä tynnyriä\nrukiita kumpaankin kuormaan', määräsi hän minun osalleni.\n\nKun muut menivät eineelle, menin minäkin, mutta syömisestä ei tullut\nmitään. Koetin kyllä panna ruokaa suuhuni, mutta ensimäinen pala kesti\nvanuttaa koko syöntiajan, eikä se sittenkään tahtonut mennä alas.\n\nSyömästä päästyä rupesin laittamaan kuormia kerkeämiseen. Pian olivat\nne valmiina; minä hyppäsin toisen kuorman päälle ja niin aloin mennä\nhyrrytellä eteenpäin. Tielle päästyäni vaivuin niin ajatuksiini, etten\nhuomannut ollenkaan asemaani ja matkani tarkoitusta. Kävelivätkö\nhevoset rivakasti vai hitaasti, oliko myötä- vai vastamaata, tuliko\ntienhaaroja vai oli tulematta, kaikki oli yhtä vaan. Kuinka kauvan\nolisin ollut tuossa haaveksivassa tilassa, sen ties taivas; mutta kun\njuuri mielessäni pyöri sanat: 'ethän sinä vielä reppuherrakaan ole ...\nnyt se on kaikki ohitse...' kuului edestäni ystävällinen, iloinen ääni:\n'mihinkäs nyt Nikki menee?' Se oli eräs, minun ikäiseni tuttu\ntorpanpoika; joka minua kotinsa portilta näin puhutteli. Minä kohotin\npäätäni ja havahtuen tunsin paikan. Silloin huomasin, että hevoset\nolivat kääntyneet väärälle tielle ja tulleet puoli peninkulmaa aivan\ntoiselle suunnalle, mihin minulla oli mentävä; eipä ollut muuta neuvoa,\nkuin kääntyä takaisin. Myllyyn oli matkaa noin puolikolmatta\npeninkulmaa ja eihän minua mikään estänyt voivilla hevosilla sinne\npääsemästä. Jauhetten saanti oli myllyssä hyvä ja minulla oli sen\nverran tointa, että toimitin kuormat jauhatetuiksi. Sitten palkkasin\nerään miehen viemään hevoset ja kuormat kotiin, mutta itse sivalsin\neväslaukun selkääni ja lähdin kävelemään toisaanne päin, pois lapsuuden\nkodista, pois isän ja äidin tyköä, pois sukulaisien, ystäväin ja\ntuttavien parista ... kauvas pois ... niin kauvas, etten näe enään\nkoskaan heitä. -- Sillä matkalla olen ja sentähden olen nyt tässä.\"\n\nHän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin,\nettä hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti\nkoetti minulta salata. Vihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun\npäin ja koetti tekeentyä niin levollisen näköiseksi kuin suinkin\nmahdollista.\n\n\"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna\", sanoi hän\nsitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.\n\n\"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka voipi hyljätä\nlapsuuden ystävänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän on\nystävänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi vaan ylönkatsetta\",\nsanoin minä muka lohduttaakseni häntä.\n\n\"En voi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hyvä, mutta\nhän vaan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän voinut vastustaa...\nMinä luulen, että se oli vaan hetken hurmaus ... kuinka minä voisin\nhänet unhottaa?\"\n\n\"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; voisittehan vahinkonne\nkorvata siten, että valitsette jonkun toisen.\"\n\n\"Voi älkää sanoko niin! Minä en voi enään ketään valita, sillä minulla\nei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei\nole enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton.\"\n\n\"No, mutta onhan tuo kova surunne kuitenkin turha toivo, koska\nrakkautenne esine on jo toisen oma.\"\n\n\"Totta kyllä, että tämä on turha toivo, sillä minä en toivo enään\nmitään tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi\ntietää missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan vielä kenenkään oma.\"\n\n\"Mitä? Kuinka? Eikö susivouti häntä nainutkaan?\" kyselin minä\nsäikähtäen ja kauhistuksissani.\n\n\"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja.\"\n\n\"Oliko tuo konna niin kelvoton, että vietteli viattoman tytön?\" sanoin\nminä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.\n\n\"Minä en soisi kenenkään ajattelevan pahaa hänestä ... minä tunnen\nhänen ... hän on siveä ihminen... Hän ei ole vieteltävä eikä vietelty;\nhän on petetty.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"No, kun susivouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän\ntytön siihen ... mutta kyllä Henna on yhtä viaton kuin ennenkin ... sen\ntakaan Jumalankin edessä... Minä luulen, että Hennalla on sittemmin\nollut yhtä kovat ajat kuin minullakin.\"\n\n\"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä voittehan mennä kotiinne ja\nyhdistyä jälleen rakastettunne kanssa\", ehdottelin minä jo jokseenkin\nhyvillä mielin ja rauhoittuneena.\n\n\"En koskaan, en koskaan... Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan\nen voi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen\ntule... Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota vastaan kahdesti\nannettua ... siinä solmu... Vaikka minä kärsin juuri sentähden, että se\nniin on, mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin\nparemmalta kuin mikään muu keino.\"\n\n\"Teitä ei siis voi auttaa mikään!\"\n\n\"Ei mikään.\"\n\n\"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?\"\n\n\"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään\nlähetetyksi.\"\n\n\"No, miksikä ei?\"\n\n\"Minä tahtoisin sen niin hyväksi, mutta en voi ... tahtoisin laskea\nasian hänen tunnollensa, mutta se tulee niin huonosti... Montakin\nestettä...\"\n\n\"Voitteko näyttää minulle jonkunkaan noista kirjeistä?\" pyytelin minä\npuoli-arasti.\n\n\"Ne ovat niin huonoja ... enhän minä kehtaisi ... mutta kuitenkaan en\nvoi teiltä... Tämä on se, jonka olen viimeksi kirjoittanut\", sanoi hän\nja ojensi minulle pöytälaatikosta ottamansa paperin, hätäillen ja\npunastellen.\n\n\"Saanko pitää tämän muistonanne?\"\n\n\"Kyllä kai ... mitäpä minä hänestä ... mutta se on niin huonosti...\"\nsanoi hän yhä enemmän hämillänsä.\n\nKirje kuuluu sanasta sanaan näin.\n\n\"Suo anteeksi, että vielä vaivaan silmiäsi näillä muutamilla\nyksinkertaisilla riveillä. Vai ovatko ne himeät näitäkin näkemään, kun\nsinä rakkaudellesi minua kohtaan olet sammutuskoneen löytänyt? En minä\nolisi uskonut, että sen siteen piti niin vähällä katketa, joka kerran\nmeidät yhteen yhdisti. Muistatko sitä pyhää liittoa ja lupausta, jotka\ntaivaan herran edessä toisillemme vannoimme? Ikuista uskollisuutta ja\nrakkautta lupasimme silloin toisillemme, mutta väärä kunnianhimo\nsokaisi sinun puhtaan ja vilpittömän sydämesi ja sinä rikoit pyhän\nlupauksesi; mutta voi sinua, sinä olet murtanut ihmissydämen. Sinä olet\nulkona näistä sanoista, jotka herra on sanonut kansallensa: minä\nkihlaan sinun itselleni uskossa, ja sentähden on paras niinkuin se nyt\non; mutta kuitenkaan en voi sinua unhottaa. Ja todellakin avioliitto\nkuvaa sitä suhdetta, missä totiset sielut ovat taivaallista ylkäänsä\nkohtaan; usko ja luottamus pitää siinäkin perustuksena olla, samoin\navioliitossa. Kussa tämä siinäkin puuttuu, siinä epäluuloisuus alkaa\nhuiskuttaa sen perustuksia ja sisällinen väliseinä alkaa rakentua\naviopuolisoiden välille. Tämä kasvattaa heidän yhdys-elämäänsä\neripuraisuutta, jonka lopuksi vihdoin tulee yksipuolinen kylmä elämä,\nsiihen sijaan kuin heidän pitäisi elää toisiensa hyväksi. Täysi,\nrajaton, vilpitön ja avosydäminen luottamus toisiinsa, ne ne ovat\nonnellisen avioliiton elin-ehdot. Ne tekevät avioliiton kirkkaan\ntaivaan kaltaiseksi ja sydämen iloiseksi, ja sitä vastaan kaikki\nepäilyksen mustat sumut turhaan ryntäävät. Kussa kerran tämmöistä\navioliittoa ei voida rakentaa, on paras olla kaikenni rakentamatta.\n                                          Nikki K----n.\"\n\n\"Onhan teillä paljon muitakin kirjoituksia\", sanoin minä tämän ääneen\nluettuani.\n\n\"On, kyllä niitä on ... ikävissäni kirjoittelen aina jotakin\", sanoi\nhän punastellen, ja samassa otti hän pöytälaatikosta kainalovihon\npapereita ja näytti minulle.\n\n\"Antakaa kaikki nuot paperit minulle\", pyytelin minä.\n\n\"En vaikka mikä olisi ... ei vaikka... Ne ovat niin mitättömiä ja\nvähäkelpoisia, että itsekin häpeen niitä ... minä pyydän: älkää pyytäkö\nniitä minulta.\"\n\n\"Oletteko mistään lukenut niitä värssyjä, joita kuulin teidän\nhyräilevän tuona pyhä-aamuna?\"\n\n\"En ... mitäs niitä nyt toki tuommoisia lukea...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku päivä kului. Eräänä aamuna varhain tultiin minulle ilmoittamaan,\nettä joku outo mies tahtoisi heti saada puhutella minua. Minä nousin\nkiireesti ylös ja puin päälleni. Kun menin makuuhuoneestani ulos, oli\nNikki edessäni. Hänellä oli matkareppu seljässä ja heti ensi\nsilmäyksellä huomasin minä, että hän oli hyväisestään pöhnässä.\n\n\"Hyvää huomenta! Antakaa anteeksi, kun tulin näin varhain teitä\nhäiritsemään ... tahtoisin puhella vähän kanssanne...\" sanoi hän.\n\n\"Aivan kernaasti, istutaan tähän, niin saamme puhella. Mutta mikä\nteillä nyt on mielessä, kun olette niin matkamiehen näköinen?\"\n\n\"Matkustus.\"\n\n\"Kotipuoleen kai?\"\n\n\"Ei kotipuoleen, mutta yhä kauvemmas kodista. Minä en voi täällä ...\nolen liiaksi paljon avannut sydäntäni ja ilmoittanut itsestäni. Minä\npelkään, että saavat tiedon. Poikkesin tänne, sillä en voinut lähteä\nteille hyvästiä sanomatta... Älkäähän huoliko puhua ... se lisää vaan\nkuormaani... Jumala teille palkitkoon...! Te olette ollut niin hyvä...\"\n\nSitten puristi hän kättäni hellästi ja minä näin, että hänen silmissään\npyöri kyyneleitä. Sitten hän lähti.\n\nMinä lähdin häntä saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haavan lehti\nvärähtänyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi säteillänsä tyynen ja\navaran näkö-alan ympärillämme. Oli vielä niin varhainen, ettei yhtään\nihmistä näkynyt liikkeellä; linnut vaan ahkerasti visertelivät\naamuvirttänsä ja lähellä olevan kosken kohina huokauksen tavoin tunki\nkorviimme tyynen aamu-ilman halki; nämät olivat ainoat, mitkä\nhäiritsivät hetken hiljaisuutta.\n\nPuhumattomina kävelimme me rinnakkain, mutta kummankin sydän oli täysi,\nsillä me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.\n\n\"Oikean nimen ne ovat minulle arvanneet... Nikki on nimeni, mutta kyllä\nonkin sydämeni rakki runneltu\", sanoi hän pitkän vaiti-olemisen\nperästä.\n\nMinä en voinut vastata siihen mitään.\n\nMinulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme kättä ja hän\nlähti kävelemään kaikenni toisaalle päin kuin hänen kotinsa oli. Minä\njäin seisomaan ja katsoin niin kauvan kuin voin hänet nähdä.\nSäännöllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja vasemmalle hänen\nastuskellessaan. Juuri kun hän oli häviämäisillään minun silmistäni,\ntunkeentui jotakin ääntä korviini. Minä pidätin hengitystäni ja\nkuuntelin. Silloin kuulin selvästi sanat:\n\n    -- -- \"Mulle se tuopi vaan murehen karvaan,\n    Kun minut kultani hylkäsi.\"\n\nJa kaiku vastasi: \"kultani hylkäsi\".\n\n\n\n\n\n\nHAIRAHDUS.\n\n\n\n\nEn ollut nimeltäkään tuntenut pastori K----aa, sitä vähemmin tutustunut\nhäneen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sillä\nasuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista voinut tulla\nkysymykseen. Se olikin pelkkä sattumus, joka ohjasi asiat niin, että\ntulin kulkemaan niillä tienoilla ja tapaamaan häntä virkansa puolesta.\n\nKun astuin hänen virkahuoneeseensa, oli edessäni vanha mies hiukset ja\nparranhaituvat lumenvalkoiset; viimemainitut tarkoin tallennettuina,\nmitä luonto oli hänen osaksensa suonut. Vuodet olivat kyrmistäneet\nhänen hartiansa kumaraksi ja pää nokatteli säännöllisesti vapisemisen\nvaikutuksesta. Mutta kun hän loi katseen suurista, mustista ja\nympyriäisistä silmistänsä, huomasi aivan pian, että ukon sisällisessä\nihmisessä löytyi vielä lämpöä ja tulta, vaikka lumi oli jo kiireelle\nlaskeunut. Hänen rypistyneissä hymykuopissaan asusti ainainen viehkeä\nhymy ja tämä lisäsi sitä kunnioitusta, minkä jo ensi katsannossa häntä\nkohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui\nmielestäni siltä, että edessäni oli senlainen henkilö, joka kenties\nkaikissa elämän kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan\nsallimuksen määräämien alaiseksi, olipa ne sitten hyviä tahi huonoja.\n\nPastori otti minut vastaan erinomaisen ystävällisesti. Hän toimitti\nminulle istuimen, tupakkaa, kahvia ja melkein ensi sanoikseen vaati\nhän, että jäisin taloon yöksi, \"koska\", niinkuin hänen sanansa\nkuuluivat, \"nyt on näinkin myöhäinen ilta\". Eihän ollut muuta neuvoa\nkuin totteleminen, vaikka tavallinen ujouteni ja asiani kiireellinen\nluonto panivat vastaan; minua oikein hävetti niin altis kohteliaisuus.\n\n\"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran vieraan kanssa;\ntäällä syrjäisessä paikassa ei sitä usein ole tarjona\", sanoi pastori,\nkun näki, että minä kuitenkin kaikenlaisien estelyiden jälkeen jäin\nheille yöksi.\n\nTalossa ei näkynyt muuta herrasväkeen kuuluvaa henkilöä kuin pastori ja\neräs täysikasvuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori\nnäkyi rakastavan kaikella helleydellä. Väen vähyyden tähden vallitsi\ntalossa semmoinen tyyneys ja äänettömyys, että se äkkinäisestä tuntui\njonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.\n\nPastori ja minä istuimme kahden kahtojaan hänen kamarissaan, jutellen\nillanvietoksi sitä ja tätä ihmis-elämän ulkopiirteistä ja muista\nulkonaisista asioista. Hän on vilkas puhekumppani. Hänellä oli paljon\naineita säilyssä, ja terävä-älyisesti arvosteli ja kehitteli hän,\nhyvällä kuvitusvoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulevia\nasioita. Jota enemmän keskustelimme, sitä enemmän innostui ja elähtyi\nhän; innostuinpa minäkin ja nyt en ensinkään katunut kauppaani, vaikka\njäin taloon yöksi.\n\n\"Oletteko koskaan mitään kuullut minun yksityisistä elämäni seikoista?\"\nkysyi pastori yht'äkkiä ja katsoi minuun läpitunkevasti suurilla\nmustilla silmillänsä.\n\n\"En, mistäpä mitään semmoisista olisin kuullut?\" sanoin\npuolisäikähtyneenä.\n\n\"Jos ette pahaksenne panisi, ettekä väsyisi kuulemasta, niin kertoisin\nsiitä jotakin; minun mielestäni olisi siinäkin yhtä ja toista huomioon\notettavaa\", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.\n\n\"Oh, en -- mitäs Jumalan tähden minä -- enhän mitään mieluisemmasti halua\nkuulla kuin elämän kokemuksia\", sanoin hänelle änkyttäen vastaukseksi.\n\n\"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella\nsalolla, jonka tyven kulovalkea on turmiolle polttanut, mutta joka\nkuitenkin koettaa vielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa\nseudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa\nolen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja\nonnettomuutta\", sanoi pastori ja hänen äänensä värähteli.\n\n\"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!\" sanoin hänelle\nuteliaasti ja kehoittavaisesti.\n\n\"Minulla oli nuoruuden ystävä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli\nmaanmittarin poika ja asui aivan lähellä minun kotiani. Pahaisista\npaitaressuista pitäen kasvoimme me samalla salolla, saman järven\nrannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä\nkivillä voileipiä järven tyyneltä pinnalta ja tappelimme tavasta\nyhdestäpuolen kylän poikien kanssa ... niin, kaikki ilot ja surut\ntulivat sillä tavalla jaetuksi ja me kasvoimme ikäänkuin yhdeksi\nsieluksi ja sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hyvät ystävät\nkylän poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa\ntuli elämä hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin\nkengät jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttavalla kesäisellä\nhiekkanummella, ja silloin vallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se\noli elämäni onnellisin aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystävyyttä.\nEi mitään eroitusta ja rajoitusta; kaikki olivat veljiä ja sisaria. Ei\nmitään surua ja murhetta, ja tulevaisuus -- siitäpä huolimme viisi, sillä\nsemmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmekään.\n\nKalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta vallattomasta ja\nmurheettomasta lapsimaailmasta. Vanhempamme ilmoittivat yksivakaisesti,\nmutta vakavasti meille, että meidän oli lähteminen kouluun, tuonne\nkaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi tavata ainuttakaan\nentisistä kisakumppaneistamme. Kovan apeaksi kävi mielemme,\najatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt edessämme. Nyt oli\njättäminen rakkaat vanhempamme, kaikki ystävämme sekä suruton,\nhuoleton, maailmasta väliäpitämätön elämämme ja lähteminen tielle\ntietymättömälle, outojen ihmisien käskettäväksi. Joku vaistomainen\naavistus sanoi meille, että vanhempiemme hellä huolenpito nyt oli\nlopussa ja etteivät tästäpuoleen enää pienet itkut ja valitukset mitään\nauttaneet. Kaiken tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme\nmonta surua; ne olivat ensimmäisiä laineita tulevista elämän suruista.\nTämä kaikki ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli vanhempiemme\ntahto, joka oli korkein tuomio-istuimemme, ja sitä oli totteleminen.\n\nNyt ruvettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan. Ohraisia\nnäkkileipiä leivottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä reijistänsä\npujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni;\nkun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuivamaan.\nVihdoin tuli se päivä, jolloin kuivuneet näkkileivät toistamiseen\ntyönnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne korkeihin,\nsaranallisilla kansilla ja lukoilla varustettuihin tynnyreihin. Renki\nPekka voiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille,\nlaulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian\nruvettiin kärryille rovimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun\nsiihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso\nmatkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.\n\nTuo korkea kuorma kartanolla oli vankkana todistajana edessämme\nolevasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme\nhyvästi rakkaat vanhempamme, muun kotiväen ja kylän poikaset, jotka\nolivat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Vanhempamme kokivat\nlieventää meidän suruamme minkä voivat, antaen samalla meille lempeitä\nja varoittavia neuvoja. Mutta kaiken tuon hyvän ohessa, vaatettivat he\nmeitä kiireenkynttä ja sekös meidän sydäntämme kirventeli, sillä\nälysimme, että lähtö on aivan lähellä. Ei kauvan viipynytkään, ennenkun\nmeitä otettiin käsipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa\nkuormaa kohden, jonka eteen hevonen jo oli valjastettu. Me itkimme ja\ntyrskimme, mutta siitä huolimatta nostettiin meidät kuorman päälle.\nRenki Pekka otti suitset käteensä, nykäisi hevosta ja niin sitä\nlähdettiin -- ensi kerta vanhempien lempeästä kodista.\n\nMatkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikkerä\nja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli siinä\npysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle,\njuuri kuin pari lampaan vuonaa, joilta jalat ovat kiinni sidotut.\n\nKoska oli elokuun viimeiset päivät, olivat yöt jo hyvin pimeät.\nPitkällisten sateiden vuoksi olivat tiet kuluneet kuopille ja\nlöyteisiin, jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki\nPekka ei yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa leväyttämään;\nhän käveli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni\näänestä katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen\nmatkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt, että\ntäytyi matkustaa yötä päivää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä;\nei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hevonen tarvitsi\nsyödäkseen. Meitä rupesi kovasti väsyttämään ja joka hetki olimme\nvaarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.\n\n'Voi, voi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä',\nsanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt\nnukkuissani putoamaan.\n\n'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.\n\n'Niin, emme pysy', koin minä vakuuttaa hänelle.\n\n'No, tulkaa sitten tänne hevosen jälkeen kävelemään, kyllä täällä\npysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä',\nsanoi Pekka.\n\nTuo vastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä\nasemaamme.\n\nEräänä myöhäisenä iltana menimme hevostamme syöttämään erääseen\nkestikievariin. Meillä oli kova nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen\nmeidän eväsvakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme ahnaasti\nsyömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta\nsamassa kuului hirveä rämähdys pöydän alta ja jotain märkää ainetta\nrupesi virtanaan tulvaamaan. Me hämmästyimme kovasti. Mutta vielä\nenemmän hämmästyimme, kun toisesta huoneesta tormasi vasten silmiämme\neräs pitkä ja likainen nainen. Hän oli jolsa luonnostaankin, mutta\nvihastuneena oli hän nähdä kahta kauheampi.\n\n'Vai niin, kakarat, kyllä minä teidät opetan ihmisiksi olemaan ihmisten\nhuoneessa. Vai katsoitte hyväksenne potkia rikki viinapullot pöydän\nalla, jotka minä niin suurella vaivalla ... kyllä minä teidät -- -- mitä\nminä nyt vieraille annan? Kaikki nulikat sitä sitten pakkautuu\nvierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sillä siitä\npääsekään', huusi hän ja samassa oli hänen molemmat hirveät kätensä\ntarttumaisillansa meidän tukkaamme.\n\nMaailma musteni meidän silmissämme. Vahinko oli tullut, mutta ei sitä\ntietä, mitä tuo hirviö oli väittänyt. Kauhulla odotimme vaan hirmuista\niskua, sillä eipä ollut, millä olisimme itseämme puolustaneet.\n\nJuuri kun meillä oli hätä korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle\novelle. Hänen punainen, täyskuun muotoinen naamansa hehkui entistäänkin\npunaisempana; hänen kätensä olivat levitetyt leveälle, molemmat nyrkit\nkokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.\n\n'Hirviö, riiviö! Tahdotko hätyyttää lapsia? Ovathan he siihen aivan\nviattomia -- vahinko se on ollut, eikä mikään muu... Jos kosket heihin,\nsaatpa minun kanssani tekemistä, ole niin kauhean näköinen kuin\noletkin. Ota hukkaanmenneistä tavaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa\nkoskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkejään, ja asettuen meidän\nja hätyyttäjämme väliin.\n\nKantajamme ei ollut odottanut semmoista vastustusta. Hän vetäisi\ntakaperin ja sanoi puolimasentuneena:\n\n'Mikä minulle ne voitot maksaa, mitä sillä olisin saanut?'\n\n'Vielä mitä. Vai voitot! Vai olet vielä salakrouvarikin! Voitot...! Ota\nhinta siitä mitä olet kadottanut, taikka kyllä minä sinun...' tiuskui\nrenki Pekka ja se masensi kaikenni tuon kiivaan ja vaateliaan naisen.\n\n'Maksakaahan sitten vaan suorastaan viinan hinta, jos teillä on senkään\nverran rahaa', sanoi jolsa nainen, vieläkin kyllin pisteliäästi.\n\n'Rahaa -- etteikö meillä rahaa? Kun osaisit hävetä. -- Vai ei ole rahaa...'\nmutisi renki Pekka ja kaivoi kukkaroaan. Senkin seitsemän kertaa tuli\nhänen leveisiin hyppysiinsä kukkarosta viidenpennin ja pennin rahoja,\njoita hän luuli hopearahoiksi. Niitä hän suurella hitaisuudella ja\ntarkkaavaisuudella tarkasteli sen lyhyttä, tämän pitkää kynttilävalkean\nvalossa. Kun hän vihdoinkin oli saanut koperoiduksi ja valituksi sieltä\nmäärätyn summan, oikaisi hän itsensä suoraksi ja ryhdikkääksi, sitoi\nkukkaronsa suun kiinni suurella varovaisuudella ja kääntyi sitten\nvaatijaan päin.\n\n'Vai ei rahaa ... sanosta, ettei rahaa... Tuossa on; anna lasten olla\nrauhassa ja pidä suusi kiinni', sanoi hän sitten, ojentaen rahat\nnaiselle.\n\nSanaakaan sanomatta otti tämä rahat Pekan kourasta ja pakeni pois\nsamasta ovesta, mistä oli tullutkin.\n\nMe hengitimme helpommin; tuntuipa siltä kuin olisimme pelastuneet\nsilminnähtävästä vaarasta. Me emme tienneet, oliko Pekalle annettu\nkotoa matkarahan nimellä mitään; meillä itsellämme ei ainakaan mitään\nsemmoista kassaa ollut; päätimme sentähden, että Pekka maksoi\nvahinkomme omistansa ja luuloni vielä nytkin on, ettei hän ole siitä\nkoskaan mitään puhunut kotona eikä kylässä. -- Siihen se rettelö loppui\nja Pekka tuntui nyt mielestämme parhaalta ihmiseltä maailmassa.\n\nKun olimme kovin uuvuksissa, menimme väentupaan ja panimme, hevosen\nsyödessä, penkille maata. Mutta juuri makeimpaan uneen päästyämme,\nrupesi renki Pekka meitä kärkkimään ylös, sillä hevonen oli nyt\ntarpeekseen syönyt. Hädintuskin toinnuimme sen verran, että ymmärsimme\nmitä hän tarkoitti. Unen horroksissa ollessamme koetimme jotain sinne\npäin sommertaa, että hän antaisi meidän vähänkään nukkua; sitten\nvaivuimme taasen uneen. Mutta tuskin olimme oikein alkuunkaan päässeet,\nkun molemmin putosimme kolinkolia lattialle. Täytyipä nyt herätä ja\nhorroksissa ollessamme emme ensin tietäneet missä olimme. Mutta kun\noikein heräsimme, havaitsimme, että renki Pekka seisoi edessämme,\npitäen pärevalkeaa kädessään; se näky saatti meidät pian huomaamaan\nasemamme.\n\n'Vai ette ylös ollenkaan...? Päästäänkö sillä tavalla kaupunkiin siksi\nkun koulut aukeavat? Ei auta nyt öitä nukkuminen, satoi tahi paistoi.\nMinun on vastaaminen siitä, että oikealla ajalla perille joudutaan ja\nminua on totteleminen. Tämän itsekin hyvin kyllä tiedätte, sillä\nniinhän sitä kotonakin...', sanoi Pekka mielestämme nyt kylläkin\nvirkavaltaisesti.\n\nMikäpä muu neuvona oli kuin totteleminen ja me aloimme panna vaatteita\nyllemme Pekan autellessa. Ulos päätämme vängeimme taasen tuon korkean\nkuorman päälle ja aloimme mennä körötellä.\n\nOli niin pimeä, ettei nähnyt vaikka tikulla olisi silmään pistänyt ja\nvettä satoi rankasti. Renki Pekka käveli kuorman jäljessä ja lauleli\nomia laulujaan. Meitä rupesi taas nukuttamaan ja Pekan laulu sekä\nkärryn ratina ja rytinä kiihoitti vaan untamme; pian nukuimme taas.\nKuinka kauan olimme siinä tilassa, en tiedä, mutta minä heräsin siitä,\nettä asemani tuntui jotenkin murettuvan ja samassa luulin kuulleeni\njonkunlaisen moksahduksen. Minä koperoitsin ja haapuroitsin sivultani\nympäriinsä, hakien Kallea, mutta en löytänyt, vaikka hän oli siinä koko\najan istunut.\n\nSilloin huomasin, että Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli\nkävellessään ja sentähden ei hän ollut kuullut Kallen putoamista.\n\n'Kalle putosi, hoi!'\n\n'Kaksi meit' on veljestä ja Savosta me ollaan...'\n\n'Kalle putosi -- kuuletteko, Pekka?' huusin hänelle toistamiseen laulunsa\nhenkäyksen välissä.\n\n'Mitä joutavia.'\n\n'Oikein totta.'\n\n'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meitä hollaa.'\n\n'Älkää, älkää, hyvä Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin\nnyt täyttä kurkkua, sillä minä pelkäsin hänen vaan aloittavan uutta\nlaulua, huolimatta vähääkään minun hädästäni.\n\n'Tpruu, tpruu! No mitä hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman päältä\nputoaa?' sanoi hän puolikiivaasti, seisottaen hevosen.\n\n'Kallea ei löydy mistään, tottapa hän silloin pudonnut on', koin\nhänelle vakuuttaa.\n\n'No onkos nyt ... elävä ihminen putoaa kuorman päältä. Kun kauan elää,\nniin jotakin näkee. Eihän siitä ... joko siitä on aikaakin kun se\nputosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.\n\nHän laitti minut pitämään hevosta kiinni ja palasi itse Kallea\nhakemaan; hän sai tallustella koko joukon takaisin päin, mutta siellä\ntulla nyrkyttelikin Kalle jo vastaan, itseksensä itkeä tihistellen.\nPekka kantoi hänet sylissänsä hevosen luo. Sitten rupesi hän pimeän\npäässä kaivamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla,\nettemme tielle putoaisi.\n\n'Eihän se toki sovi, että ne tielle tippuvat. Poika rievut eivät ole\ntottuneet valvomaan ... eihän se niinkuin kotona...' puheli Pekka koloa\nkaivaissaan.\n\nKuinka hän niin täyteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain\nsemmoista sai, sen ties taivas, mutta koloa siinä nyt vaan oli. Iso se\nei ollut, sillä kun Kalle ja minä istuimme siihen, puristuimme me\nyhteen myttyrään niinkuin kaksi hyvin puristettua nyyttiä. Mutta\nsemmoisenaankin se oli mielestämme hyvin mukava, sillä nyt olimme\nhyvässä turvassa, ettemme enää putoa.\n\n'Pysyttekö nyt siinä...? eihän sitä sen paremmaksi...' kysyi Pekka.\n\n'Pysymme, pysymme, emme me enään putoa; kiitoksia, hyvä Pekka!' koimme\nme yhteen ääneen sanoa.\n\n'Ooh ruuna.'\n\nHevonen lähti.\n\n    'Oman kylän tytöt on kuin Saksan omenoita,\n    Toisen kylän tytöt niinkuin kengän tallukoita.'\n\nMeillä oli nyt niin mukava olo, että taasenkin nukuimme aivan pian.\nMinä en tiedä, kuinka kauan sitä teimme, mutta nyt heräsimme mukanamme\nolevan ison, Moppe nimisen koiramme hirveästä ja kiivaasta\nhaukkumisesta. Se säyhysi tien vieressä, etupuolella meitä ja oli niin\nkiivas, että olisi luullut hänen tuossa paikassa syöksyvän jonkun\nkimppuun. Hevonen kävellä jurpotteli eteenpäin, mutta Pekka ei\nlaulanut. Me koetimme katsella tirkistellä tiepuoleen, nähdäksemme mitä\nMoppe niin kiivaasti haukkui, mutta pimeän tähden oli mahdoton mitään\nnähdä. Koira haukkui yhdessä paikassa ja pian käveli hevonen sen paikan\nohi.\n\n'Älkää ajako, hoi! Älkää ajako, teiltä putosi jotain', huudettiin\nsilloin meidän jälkeemme, mutta entistä kiivaammin säyhysi Moppe.\n\nMe tunsimme, kuinka Pekka kiivaasti kopeloitsi kuormaa, kai\ntunnustellaksensa, oliko mitään pudonnut.\n\n'Älkää ajako! todellakin putosi', kuului samassa toisen kerran.\n\nSiinä leipätynnyrin ja häkin nurkan kulmauksessa oli kirves pystyssä;\nse oli ollut siinä kotoa lähtein. Me tunsimme, kuinka Pekka kiireesti\nsieppasi kirveen suojapaikastaan.\n\n'Tule sinä tuomaan pudonnut kalu tänne, jos tahdot saada oikein kunnon\ntervetulijaiset', huusi Pekka nyt vuorostansa; mutta hänen äänensä\nhieman värähteli, jota en ollut koskaan ennen kuullut.\n\nKoira lakkasi haukkumasta ja juoksi hevosen luo; Pekka herkesi myös\ntaaksensa tirkistelemästä, mutta kirvestä ei hän vaan heittänyt pois\nkäsistänsä.\n\n'Mikä se oli, sanokaa, hyvä Pekka? -- Putosiko meiltä mitään?' sanoimme\nyhteen ääneen puolipeljästyksissämme.\n\n'Eihän sitä mitään pudonnut. Mikäpä ne kaikki tietää ... eihän ne\nmitään hyvää ... soo, ruuna!'\n\n'Toisin minä nätin tytön oman talon tupaan, Mutta vaikka pyytelenkin,\näiti ei vaan lupaa', j.n.e. lauloi nyt Pekka, mutta hän lauloi täyttä\nkurkkua, jota hänen ei oltu kuultu koskaan ennen tekevän, jopa niin,\nettä korpi kajahteli.\n\nNyt ei meitä enään nukuttanut ja päiväkin rupesi pian valkenemaan.\nKallelle ei ollut pudotessaan tullut muuta vahinkoa kuin se, että hän\noli vähän loukannut nenäänsä.\n\nMitään erinomaista tapahtumatta pääsimme sitten koulukaupunkiin.\nVanhempamme olivat jo edeltäpäin toimittaneet meille majapaikan erään\nvankan merimiehen lesken luona. Tämä otti meidät vastaan niinkuin omat\nlapsensa, mutta ikävältä tuntui kuitenkin. Kaikkein vaikein oli meidän\nluopua Pekasta, joka aivan pian rupesi hankkimaan takaisin palaamista.\nHän oli kotonakin ollessa meille ollut arvokas, mutta tällä matkalla\noli hän tullut kahta rakkaammaksi. Niinä kolmena vuorokautena, mitkä\nmeiltä matkallamme kului, ei hän ollut kertaakaan silmiänsä ummistanut,\nei kertaakaan kärryissä jalkojaan leväyttänyt, mutta valvoen oli hän\nyöt ja päivät astua tallustellut kuorman perässä, ja tämä kaikki meidän\ntähtemme. Hän oli varjellut ja suojellut meitä kaikista vaaroista ja\nvahingoista, ja saattanut meidät kunnialla perille; päälliseksi oli hän\nainoa tuttu henkilö täällä. Oliko kumma, jos mielemme oli apea hänestä\nerotessamme?\n\n'Kyllä teidän, poika rukat, täytyy nyt jäädä tänne ... eihän sitä\nkaikki kotona...' sanoi Pekka, kun surumielin kerromme hänelle\nkaihoamme. Sitten kääntyi hän selin ja pyyhki muka salaa silmiänsä.\n\nNiin, koulua sitä nyt ruvettiin käymään. Viattomia, sydänmaalla\nkasvaneita poikanulikoita kun olimme, ajattelimme kaikista ihmisistä\nhyvää. Iloisina menimme kouluun, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun\ntoiset pojat alkoivat meitä ivata ja tehdä kaikenlaista kiusaa. Me\nkoetimme kärsiä tätä useampia viikkoja hiljaisina, mutta kiusanteko\nvaan yltyi. Kun ei siitä mitään apua lähtenyt, koetimme itkemällä\nhellyttää heidän sydämiään, mutta ne vaan paatuivat. Vihdoin koetimme\nyhdistynein neuvoin vapautua sortajistamme, mutta silloin saimme niin\nloimeemme, että kasvomme olivat turvoksissa ja mustelmissa monta\npäivää, josta seikasta saimme emännältämme monta nuhdesaarnaa. Ei siis\nauttanut mikään neuvo, vaan meidän täytyi antautua koulupoikien\nyleisien lakien alaisiksi ja niin tuli meistäkin koulupoikia.\n\nMe emme olleet huonompia kuin joku muukaan koulupoika; opimme vaan\nhiljalleen mitä opetettiin. Se vaan oli heti alussa huomattava seikka,\nettä Kallella oli ankara halu jäljitellä muiden käsi-alaa\nkirjoituksessa. Kun vaan oli vähänkin aikaa, huihtoi ja raaputteli hän\npaperit täyteen kymmenien käsikirjoituksien jäljennöksiä. Hänellä oli\nnotkea ja taipuisa käsi ja sentähden varttui hän joksikin pian\nkauniisti kirjoittamaan, ja se edisti häntä sangen paljon tuossa\noudossa ja harvinaisessa taiteessaan.\n\nMinun aikomukseni ei ollutkaan, että rupeaisin kertomaan kaikenlaisia\nkouluseikkoja. Tämän olen tehnyt osaksi renki Pekan tähden, osaksi sen\nvuoksi, että tulisitte alusta alkain tuntemaan Kalle-ystäväni, joka\nsittemmin niin syvästi vaikutti minun elämäni juoksuun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kalle ja minä olimme nyt jo koko miehiä. Koulunkäyntimme oli, näette,\nkehittynyt siihen määrään, että valkoinen ylioppilaslakki lyyryineen\nkaunisti jo jotenkin korkealla olevia päitämme. Me olimme nyt\nylioppilaita; olimmepa yliopistossakin olleet jo kolme lukukautta.\n\nRenki Pekka oli vielä meillä, sillä isäni ei voinut hänestä luopua,\neikä hän isästä. Hän ei ollut vielä tuonut 'nättiä tyttöä oman talon\ntupaan', mutta yhä hän vielä välisti pisti lauluksi. Joka kerta\nkun koulusta kotiin tulimme, toimme hänelle tulijaisiksi\nneljänneskartuusin, ensimmältä viisveljeksiä, sittemmin kasakkia, mutta\nnyt olimme hänelle tuoneet kokonaisen vaapenan ja kipsipiipun\nletkavarsineen. Hän oli aina kiitollisuudella vastaan-ottanut lahjamme,\nmutta nyt hän peräti hämmästyi. Hän ei tosin tuntenut tupakan arvoa,\nmutta tuo kartuusin isous oli hänelle silminnähtävänä todistajana, että\nlahja oli tavallista suurempi.\n\n'Johan nyt noita nuoria herroja ... ei olisi uskonut ... eihän sitä\nniin paljoa...' koki Pekka hämillään sanoa.\n\nNiin, me olimme nyt ylioppilaita, tulta ja toivoa täynnä; tuntuipa\nsiltä, että koko maailma on meidän sylissämme ja että se\nvälttämättömästi tarvitsee meitä. Yhdessä olimme koulua käyneet ja\nniinkuin uskolliset ystävät ainakin rinnan istuneet koulun penkillä.\nYhdessä olimme kärsineet, jos kärsimistä oli toisen tai toisen osaksi\ntullut, yhdessä iloinneet, kohtasipa ilo kumpaa tahansa. Yhdessä olimme\nlukeneet ja edistyneet, yhdessä asuneet, syöneet, juoneet ja maanneet.\nYhdessäpä olimme aina koulun lupa-ajoillakin, sillä asuntomme oli vaan\nmuutaman kivenheiton päässä toisistansa. Aivan yhtärintaa olimme\nopissakin, sillä eroituksella vaan, että Kalle oli tuossa muiden\nkäsi-alan jäljittelemisessä tullut semmoiseksi mestariksi, etten luule\nhänelle vertaa löytyneen. Mikään ei voinut järkäyttää lapsuudesta\nsaakka kasvanutta ystävyyttämme. Jos jolloinkin välillämme sattui\njotain kommellusta, vahvisti se vaan ystävyytemme lujuutta, sillä\navosydämisesti ilmoitimme ajatuksemme toisillemme ja silloin\nhuomasimme, että vika oli siinä, kun olimme väärin toisiamme\nymmärtäneet.\n\nNuoret ja eloisat kun olimme, aioimme lähteä matkustelemaan,\ntutustuaksemme paremmin armaaseen isänmaahamme. Kesä oli\nkauneimmallansa ja me laskimme jo ennakolta lukua, kuinka hauskaa\nmeillä tulisi olemaan. Tehty niinkuin päätetty, ja me lähdimme matkaan.\n\nIsäni vanha ystävä ja koulutoveri B----m oli provastina S----n\npitäjässä. Tätä ystäväänsä ei isäni ollut nähnyt kaukaan aikaan;\nsentähden käski hän meidän käydä sanomassa hänelle terveisiä, jos vaan\nsattuisimme niillä piirteillä matkustaissamme kulkemaan. Tämä tuntui\nmielestämme niin tärkeältä tehtävältä, että melkein suoraa päätä\nmatkustimme sinne.\n\nKartanolle tultuamme huomasimme, kuinka porstuan ovipielistä kaksi\nhentoa olentoa salaa tirkisteli meihin, mutta kun me tulimme\nlähemmäksi, vetääntyivät he ujostellen pois.\n\nMe astuimme provastin virkahuoneeseen ja tavallisen tervehdyksen\ntehtyämme, sanoin hänelle isäni terveiset. Siitäkös ukko niin ilostui,\nettä hän tarttui syliksi vuoroin kumpaakin meistä ja halaili niin\ninnokkaasti ettei tahtonut tulla loppua.\n\n'Vai niin, vai ystäväni poika ja hänen ystävänsä! Kukapa olisi uskonut,\nettä hänen poikaansakaan saapi edes tavata. Kuinka vanhukset voivat?\nOvatko he terveinä? -- -- Mutta mitäpäs näistä kyselen, sillä onhan vielä\naikaa. Te saattekin luvan olla meillä koko kesän, huvittamassa meitä,\nvai kuinka? -- Eikä mitään estelemisiä, sillä eihän ylioppilailla ole\nmihin kiirettä. -- Pois päältänne ja taloksi', kiirehti ukko melkein\nkomentavasti.\n\nSamassa pistäysi hän huoneesta pois. Kauvan ei hän kuitenkaan viipynyt,\nennenkun palasi takaisin, tuoden mukanansa pruustinnan ja pari ujoa\nneitiä.\n\n'Vaimoni, vanhempi tyttäreni Mari ja nuorempi Tiina', esitteli hän\nheidät meille.\n\nHekin toivottivat meitä tervetulleiksi ja kehoittivat olemaan niinkuin\nkotonansa.\n\nKun taloon tultuamme oli jo jotenkin ilta, oli teepöytä pian valmiina\nja me kaikki istumassa sen ympärillä. Siinä meidän piti tehdä ankaraa\ntiliä vanhempaimme voinnista, terveydestä, toimeentuloista,\nkotipuolemme kuulumisista, yliopiston oloista ja muista semmoisista.\n\nPakinoidessamme siinä iloisesti yhtä ja toista, astui jo selvästi\nesille neitien luonnetten erinkaltaisuus. Vanhempi heistä oli\nkahdenkymmenen yhden vuoden ikäinen. Hän oli pitkänsolakka hento olento\nja hänen paksu kellertävä tukkansa riippui valtavana hänen hartioillaan\nkahtena vankkana palmikkona. Hän oli täynnä arvokasta vakavuutta,\nmikä ensi katsannolla tuntui hiukan kankealta ja kylmältä\nitsepintaisuudelta. Hän puhui harvoin ja silloinkin vähän erällänsä,\nmutta jokainen hänen sanansa oli hyvin mietitty, ja tarkalla vaa'alla\npunnittu. Hänen suunsa meni harvoin hymyyn, mutta silloin kun se\ntapahtui, kaunisti se sanomattoman viehkeäksi hänen kovalta vivahtavat\nkasvojensa juonteet. Semmoisena oli hän sangen viehättävä. -- Nuorempi,\nkahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt, oli sisarensa täysi vastakohta.\nHän oli lihavanlainen, lyhyenläntä tytön tyllerö, punainen ja mehevä\nkuin täysin kypsynyt mansikka ja semmoinen lärppä, ettei juuri monta\nsemmoista elämässään tapaa. Sanojensa säännöllisyydestä huoli hän viisi,\nmutta tulla niitä vaan piti niinkuin turkin hihasta. Mutta vaikka hän\noli tuommoinen heisakka, ei kuitenkaan hänen puheensa, alinomainen\nkikkerä naurunsa ja elehtelevä ruumiinsa liikunto tuntunut\nvastenmieliseltä. Päinvastoin tavoitti hän käytöksellään puoleensa\nmuiden mielisuosion, sillä hankalimmissakin kohdissa osasi hän tehdä\npuheissa ja töissä semmoisia sukkeluuksia ja käänteitä, että ne\nsaattoivat jokaista läsnä-olijaa miellyttää. Lyhyesti, hän oli niinkuin\nkultasiipinen perhonen, joka vasta siivet saatuaan iloisesti lentelee\nkukasta kukkaan, antaen kullekin heistä hyväntahtoisen suutelon.\n\nSillä välin kun illallista laitettiin, soittivat molemmat neidit\npiaanoa. Sama erinkaltaisuus siinäkin. Mari oli soittaissaan tyyni,\nvakainen ja teki tehtävänsä ikäänkuin haaveksien. Hänen suunsa ei\nmennyt koskaan naurun-vienoonkaan, eikä ruumis hievahtanut minnekkään\npäin, kädet tekivät vaan koneentapaisesti työtään. Hän ei erehtynyt\nyhtään ainoata kertaa ja tuntuipa siltä, että se olisi ollut melkein\nsynti, jos niin olisi käynyt. Sävelet kaikuivat kumisevina ja\niloisemmissakin kappaleissa kuulostivat ne ikäänkuin synkimmiltä\nsurusäveliltä; oli niinkuin olisi täytynyt niin olla, sillä kuinka ne\nmuutoin olisivat voineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun\nhän nousi piaanon äärestä, ei hän luonut katsetta keneenkään, eikä\nlausunut ainutta sanaa. -- Nyt istui Tiina piaanon ääreen: Siinä oli\nsenkin seitsemät temput, ennenkuin hän koskikaan näppäimistöön. Moneen\nmonituiseen kertaan peitti hän kasvonsa käsillään, painoi sitten päänsä\nliki näppäimistöä, iloisesti nauraa kikattaen. 'Voi, voi, mitähän minä\nyrittäisin -- enhän minä osaa mitään -- -- minä en kehtaa, en kehtaa',\nja muuta semmoista sopotti hän yhtenä hyrinänä. Vihdoin poukahti hän\nsuoraksi, ikäänkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoivat\nhänen molemmat kätensä liidellä laidasta laitaan seitsenoktaavisella\nnäppäimistöllä. Hän erehtyi tuon tuostakin; hän nauroi itsekin\nhupelomaisuudelleen, mutta yhä innokkaammasti alkoi hän uudestaan ja\nrajuja säveleitä vuoti virtanaan. Yht'äkkiä tuli hän vakaiseksi ja\nalkoi soittaa erästä surullista kappaletta, ja sen hän soitti niin\nsuurella maltilla ja säännöllisyydellä, että minua oikein ihmetytti.\nSatuin luomaan katseen hänen kasvoihinsa ja silloin näin tipahtelevan\nkirkkaita kyyneleitä hänen silmistänsä. 'Sydäntä, sydäntä', ajattelin\nminä ja se teki minuun niin kummallisen vaikutuksen.\n\nMeitä käskettiin nyt illalliselle ja sen syötyämme toimitettiin Kalle\nja minä ullakkokamariin levolle.\n\nMitenkä lieneekin ollut, mutta minä en saanut unta. Minä tunsin\nsydämessäni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen\ntuntenut. Vihdoin pääsin selville, että olin juuri nyt rakastunut -- en\nvanhempaan, arvokkaan vakaiseen sisarukseen, vaan tuohon nuorempaan\nhälppään.\n\nMinä kääntelin ja sijoittelin puhuen itseäni, mutta mitenkään päin ei\nollut hyvä. Minä luulin Kallen nukkuvan, mutta sittemmin huomasin,\nettei hänkään nukkunut. Tämä teki mieleni vieläkin levottomammaksi,\nsillä ystäväni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja\nhilpeä, oli hän nyt ollut vähäpuheinen juro, josta ei näyttänyt olevan\nmitään hyötyä vähäiselle seurallemme. Mietiskellen istui hän melkein\nyksinänsä, silloin tällöin luoden tutkivan silmäyksen kumpaankin\nneitiin.\n\n'Jos, jos vaan Kallekin rakastaa -- Tiinaa', ajattelin ja henkeäni\nahdisti.\n\n'Valvothan sinäkin, Kalle', sanoin hänelle viimein tuskissani.\n\n'Valvon.'\n\n'Minä olen matkustuksen vuoksi niin väsynyt, etten saa unta.'\n\n'Vai niin.'\n\n'Voi taivasten tekijä ... hän rakastaa ... hän on selvemmällä minun\ntunteistani kuin minä hänen tunteistaan', ajattelin hädissäni.\n\n'Eikö levähdetä tässä joku aika, minä olen niin uupunut', sanoin\nhänelle teeskennellyllä levollisuudella.\n\n'Kuinka itse tahdot.'\n\n'Aina vaan tuommoisia kylmiä, umpikuljuisia vastauksia, mutta selville\nminun pitää päästä, vaikka millä hinnalla', ajattelin taas.\n\n'Kumpi sinusta noista neideistä on parempi?' kysyin häneltä vavisten.\n\n'Molemmat ovat paremmat.'\n\n'Eikä, vaan kummasta sinä enemmän pidät?'\n\n'En kummastakaan.'\n\n'Herra siunatkoon, Kalle ... kuinka sinä voit olla noin tyly ja kylmä?'\nkoin hänelle änkyttäin sanoa.\n\n'Mikä kylmä? Ha, ha, ha, haa! Vika, veikkonen, on itsessäsi, eikä\nminussa. Olet itse tulistunut ja sen vuoksi luulet minun kylmenneen,\nsiinä kaikki. Tuossa liekissäsi olet kärventänyt vähän siipiäsi ... tuo\ntyllerö tyttö ... etkös näe, että minullakin on harkitsemiskykyä ...\nsinä vapiset ... mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle vähintäkään\nhaittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja avonaisesti.\n\nMinä häpesin sydämeni pohjasta omia ennakkoluulojani. Minä pyysin\nhäneltä anteeksi, kun olin väärin häntä ymmärtänyt -- enemmän: minä menin\nhänen luokseen ja syleilin häntä moneen kertaan. Mieleni oli kovin\nkuohuksissa ja kyyneleitä rupesi virtana valumaan silmistäni, mutta nyt\nminä luotin taas niin verrattomasti ystävääni ja saatoin häntä rakastaa\nkaikella veljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.\n\nAamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, olivat siellä jo kaikki\ntäydessä toimessa. Kahvi oli valmiina ja sen juotuamme teettelimme\npoislähtöä, mutta provasti kehoitti meitä levähtämään edes jonkunkaan\npäivän. Me myönnyimme -- en tiedä oliko se itseni tähden, mutta totta on,\nettei minulla ollut nyt halua lähtemään.\n\nOlimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin\nkohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehdäksemme elämän niin\nhupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin,\nkirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillistä ja niitä pisteltiin\ntoistemme käteen; käytiin kävely- ja veneretkillä, ja koetettiinpa\nvälisti onkiakin. Ja neidit olivat niin iloisia, ja minä olin iloinen,\nja Kalle ystäväni oli iloinen, hilpeä ja avosydäminen.\n\nYleisenä tietona oli, että olimme aikoneet pariksi vuorokaudeksi jäädä\nsinne. Tämä oli Tiinan mielestä liian vähän.\n\n'Ettehän lähde vielä meiltä pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta...\nEikö niin? Minulle tulee niin ikävä ... ja Ma -- -- Marille tulee\nikävä... Ettehän voi olla niin kovat, että tahtoisitte meille ikävää?'\npyyteli Tiina.\n\n'Herra siunatkoon minkälainen hälppä sinä, Tiina, olet! Kuinka sinä\nsaatat vieraita pakottaa enemmän aikaa viipymään kuin heidän omat\nasiansa myöntävät? Ja sitten vielä puhut omastasi ja vieläpä minunkin\nikävästäni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari\narvokkaasti ja nuhtelevaisesti.\n\n'Puhun mitä ajattelen', sanoi Tiina vähän ujostellen.\n\nTämä kohtaus oli saada vähäisen seuramme puhumattomaksi. Se seikka\ntuntui sangen ikävältä, ja sentähden koetimme Kallen kanssa saada asiaa\nentiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa\nhuomanneet mitään loukkaavaa, sillä tuntuuhan itsestämmekin ikävältä\nerota hyvistä ystävistämme. Marin muistutuksen vanhimpana sisarena\nmyönsimme myös oikeutetuksi. Tämä vaikutti sen, että Mari tuli hieman\niloisemmaksi ja Tiina vähän vakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus\nvähän muodostuneena jälleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen\nkeskustelun johdosta tulleet siihen päätökseen, että jäisimme viikon\npäiviksi taloon.\n\nKuinka mieluinen tuo päätös oli toisiin katsoen, en voi varmuudella\nsanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arvoinen. Oi kuinka\nmieluisasti olisin puolestani viipynyt nuot Tiinan ehdottamat\nkuukaudet -- niin, jopa koko vuodenkin, kun se vaan olisi käynyt laatuun.\n\nMitenkä lienee ollutkaan, mutta ei ollut vielä kolmas päivä mailleen\nmennyt, niin Kalle taas tuli vähäpuheiseksi ja jöröksi. Koetimme\njoukonmiehissä häntä ilostuttaa, mutta mikään ei auttanut, sillä\nsemmoisena hän vaan pysyi.\n\nTuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meitä ei\nnukuttanut nytkään ja sanaakaan puhumatta toisillemme kääntelimme ja\nvääntelimme itseämme kyljeltä toiselle.\n\n'Ethän sinä, Kalle, taaskaan nuku', sanoin hänelle vihdoin toisesta\nsängystä.\n\n'En.'\n\n'Mikä sinua huolettaa? Olet iltapäivällä ollut niin kummallinen.'\n\n'Matka.'\n\n'Matka, mikä matka?'\n\n'Se, että lähdemme huomen-aamulla pois.'\n\n'No, mutta Herran tähden, Kalle! Mitä tämä merkitsee?'\n\n'Sitä, että mitä pikemmin joudumme tielle, sitä parempi.'\n\n'Ollaanhan nyt edes tämä viikko, niinkuin olemme luvanneet.'\n\n'Vai edes. Kyllä minä tiedän, että olisit täällä vaikka aina, mutta\nminun aikani ja asiani eivät salli tunninkaan lykkäystä, sen olen nyt\nmiettinyt. Jos ei sinua haluta lähteä, niin menen yksin', sanoi Kalle\npäättävästi.\n\nKumpikaan meistä ei sinä yönä nukkunut silmän täyttä.\n\nHeti seuraavana aamuna ilmoitimme talon väelle päätöksemme ja\nhankkiuduimme lähtemään. Provastilla ei ollut mitään erinomaista\nvastaansanomista, mutta neidit katsoivat meitä suurin, kysyvin silmin.\nMeillä ei ollut enää tilaisuutta neideille puhua luotuista sanaa. Kättä\npuristaen jättelimme kaikki hyvästi, mutta minä olin tuntevinani, että\nTiinan kädenpuristus oli tavallista hellempi.\n\n'Viekää terveisiä kotiin!' muistutti provasti.\n\n'Onnea matkalle!' toivotti Mari.\n\n'Muistakaa meitäkin!' velvoitti Tiina, mutta hänen äänensä värähti niin\nvienosti.\n\nNyt olimme tiellä. Oi kuinka vaikea minun oli lähteä, mutta minä en\nvoinut Kallesta luopua. Kulkumme kävi tavallista rataa ja Kalle tuli\npian yhtä iloiseksi ja avosydämiseksi toveriksi kuin hän ennenkin oli\nollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä olin taas yliopistossa lukujani jatkamassa. Mikä lieneekin vielä\nsyynä ollut, mutta Kalle ei tullut täksi lukukaudeksi sinne, vaikka\naina oli semmoinen puhe ja liitto keskenämme ollut. Minulla oli\nensimmältä kova kaipuu hänestä, sillä olimmehan ikäänkuin yhteen\nkasvaneet; tuntui nyt niinkuin olisin ypöyksinäni viskattu kiehuvaan\nihmismereen. Kenties olisin uupunut ikävän vuoksi, mutta minua tuki\nkaiketi toinen voima nyt kuin ennen ja minä en sortunut. Tuo pyöreä\ntytön tynkkä S----n pappilasta oli aina sydämessäni, mielessä ja\najatuksissani kaikkine vallattomuuksineen, kyynelineen, jotka minä näin\nsoittaissaan hänen silmistänsä putoavan, kaikkine lempeine\nkädenpuristuksineen ja värähtävine äänineen. Hänen muistonsa se oli,\njoka minua tuki, lohdutti ja innostutti. Hänen tähtensä minä\nsanomattomalla ponnistuksella voin tehdä työtä ja jatkaa opinnoitani.\nhänen tähtensä voin minä hyljätä iloisien toverieni iloiset seurat ja\nkiinnittää kaikki tarmoni ja kykyni tarkoitettua päämäärää kohden, ja\nkaikki tämä sentähden, että voisin kerran omakseni saada hänet. En\nollut puolellakaan sanalla ilmoittanut Tiinalle sydämeni asiaa, mutta\ntoivoin voivani sen kerran tehdä. Ensin opinnot loppuun, sitten virka\nja sitten ... niin sitten...\n\nTuommoisissa taisteluissa, ponnistuksissa ja tunteissa oli lukukausi\nkulunut loppupuoleen. Minä olin kilvoitellut hyvän kilvoituksen, sillä\nnyt tiesin voivani suorittaa loppututkinnon ja kesällä aioin vihittää\nitseni papiksi.\n\nNäissä mietteissä olin silloinkin, kun postimies astui huoneeseeni ja\nojensi minulle kirjeen. Monta kirjettä olin jo eläissäni saanut, mutta\nei yksikään niistä ollut minuun tehnyt sellaista vaikutusta kuin tämän\nvastaan-ottaminen, sillä päällekirjoitus oli niin harvinaisen\ntutunomaista. Minä punastuin ja vapisin, ja koin peittää hämminkiäni\npostimieheltä. Tämä ei kuitenkaan sen paremmin onnistunut, kuin että\nhän silmiini vilkaistuaan sanoi:\n\n'Vai niin, vai kullalta ... kyllä minä näen.'\n\nSen sanottuaan meni hän nauraa virnistellen pois. Minä mursin vapisevin\nkäsin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta ... ei ...\nsittenkin Tiinalta ... eihän ... mitä? Mariltako...? Kuinka se...? Onko\nkummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!\n\n'S----stä Huhtikuun 18 päivä' ... 'on, on ... toiselta tahi toiselta.'\nTuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aivojeni läpi.\n\nKun minä tulin varmaksi, että kirje todellakin oli jommalta kummalta\nneiti B----ltä S----stä, ei ollut minussa miestä heti sitä lukemaan.\nMinä viskasin kirjeen pöydälle, painoin kädelläni polttavaa otsaani ja\naloin kävellä levottomasti edestakaisin huoneessani. Vihdoin viskausin\npitkäkseni sohvan kannelle ja annoin vapaasti tunteitteni ja ajatusteni\nlentää. Siinä oltuani sen pitkää, tämän lyhyttä, tunsin saaneeni sen\nverran rohkeutta, että voisin ehkä katsoa nimikirjoitusta, sillä\nkummankin neidin käsikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen\nnähden voinut hämmingissäni päättää kumman se oli, vaikka muuten tunsin\nne tarkkaan.\n\nMinä nousin ylös, astelin pöydän luo ja silmäsin sen loppuun. Se, mitä\nnyt näin, oli omiansa aivan pian jäähdyttämään tulikuumaa aatteitteni\nriehuntaa. Melkein kylmänä luin seuraavan kirjeen:\n\n'Hyvä ystävä!\n\nSiellä loistavassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huvitusten\nympäröimänä et taida kertaakaan muistaa meitä Suomen saloilla asuvia.\nTuota en pane kovin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki,\nettä meilläkin on sydän. Aina siitä hetkestä saakka, kun meillä\nkävitte, on sydämessäni asunut kauhea ikävä teitä kohtaan, erittäinkin\nsinua. Ja elämän iloisimmissakin kohdissa olen aina vaan tuntenut tätä\nkalvavaa kaihoa. Ei mikään olisi minulle sen suotuisampi, kuin että\nnäkisin sen päivän valkenevan, jolloin saisin sinut taasen nähdä; en\ntiedä miksikä niin on, mutta niin se on. Pidä minua ystävänäsi ja\nsisarenasi, muuta en tohdi toivoakaan ja siinä on kylläksi; mutta älä\nvaan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen näin rohkeasti\nkirjoittanut, mutta en voinut toisin tehdä. Minä olen tämän niin salaa\nkirjoittanut, ettei Tiinakaan tiedä mitään; hänkin muistelee usein\nteitä. Älä nyt vaan tätä pahaksesi pane, vaan muista joskus jollakin\npienellä rivillä sinua aina muistavaa sisartasi -- -- Mari B----iä.'\n\nMinä olin jotenkin levollisena alkanut kirjettä lukea, mutta yhtä\nlevollinen en ollut sen loppuun päästyäni. Maailma musteni silmissäni\nja se kahdestakin syystä. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle\nkirjoittanut! -- Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja\nluullut. Olihan kirjeessä, että hän vaan usein muistelee meitä,\nmolempiako...? Ei, ei, Kallea, ystävääni, sitä hän muistelee ja\nrakastaa, olivat nyt ryöppeät ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta\nallikkoon. En voinut pitää ajatuksiani koossa, tunsin päätäni pyörtävän\nja nakkausin toistamiseen sohvan kannelle puku päällä maata. Vihdoin\nviimein olin vaipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selvinnyt\nennenkun seitsemän aikana aamulla.\n\nYlös noustuani olin paljon tyynempänä, sillä sekanainenkin uni oli\nmieltäni levottanut ja virkistänyt. Minä astelin pöydän luo, hakemaan\ntuota elämääni häiritsevää kirjettä, jonka tuskissani olin illalla\nsinne nakannut. Nyt voin jokseenkin tyynellä mielellä lukea sen\nuudelleen. Aivan niinhän se oli kuin se oli. Marin käsiala oli silmieni\nedessä niin ihka selvänä kaikkine omituisuuksineen ja hienoine\nnaisellisen hennon kätensä värähdyksineen; olipa niinkuin hän olisi\ntuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin\nnurkkaan, sieltä katsellakseen, minkä vaikutuksen se minuun tekisi.\n\nMinä luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas minä luin. Minä punnitsin\nja tarkastelin siinä joka-ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen\nkirjaimen ja pilkunkin ja jota enemmän sitä tein, sitä enemmän tuotti\nse levollisuutta, ja tyyneyttä vielä nytkin jotenkin rauhattomaan\nsydämeeni. Vähitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi\nselkenemään, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toivonut\nja mielessäni kuvitellut. Jota enemmän tämä aate minussa vahvistui,\nsitä enemmän rupesi Marin kirje saamaan mielessäni arvoa ja sitä\nhartaammin luin ja tutkin sitä. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan,\nennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemmältä kuin ystävän ja sisaren\nkirjeeltä. Minä olin huomaavinani siinä puhdasta ja vilpitöntä\nrakkautta, jota en minä ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan\nastua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteissäni vakaantunut,\nrupesi Tiina vähitellen haihtumaan pois sydämestäni, niinkuin turha\ntoivo konsanaankin, ja hänen sijassansa väikkyi siellä Mari kaikkine\ntotisuuksineen ja viehkeine hymykuoppineen.\n\nVaikkei hän kirjeessään ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut\nrakkauttaan, eikä siis siinä suhteessa minulle mitään toivoa antanut,\noli se kuitenkin lempeä ja sydämellinen ja semmoisenakin oli sillä\nmielestäni sanomattoman suuri arvo. Sen nojalla voin minä siitä lukea,\najatella ja päätellä kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi\nmieleeni uskallusta ja toivoa.\n\nEn kauan miettinyt enkä aprikoinut. Minä istuin kirjoituspöytäni ääreen\nja kirjoitin hänelle vastauksen, mutta siinä tunnustin hänelle\nrakkauteni. -- Minä luulen, ettei koko maailma olisi voinut saada minua\ntoisin tekemään, sillä hän oli saanut semmoisen arvon ja sijan\nsydämessäni, etten mitään maailmassa olisi voinut hänen rinnallensa\nasettaa.\n\nIhme kumma! Vaikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painava, ei\nkuitenkaan mieleni ollut kovin levoton, sillä tunnossani tuntui siltä\nkuin joku vakuutus olisi sitä tukenut. Totta kyllä on, että\nmuistaissani mitä olin tehnyt ja ajatellessani minkä vastauksen saisin,\nläikähti sydämeni kylmäksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta,\nmutta kumminkaan ei se estänyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.\n\nNiin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain minä vastauksen. Heti\npäällekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta lähteneeksi. Entisen\nlevollisuuden sijaan tapasi minut hämmästys ja pelko, sydämeni sykki\nniin kovasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluvan. Kirjeen\nkuorta murtaissani vapisi käteni niin, etten ollut sitä auki saada,\nsillä sisälsihän se elämäni kohtalon. En uskaltanut, enkä voinutkaan\nsitä järjestyksessä lukea, loin vaan paikoittain siihen hätäisen\nyleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut\nlämpimästi vastaan otetuksi. Se havainto rauhoitti mieltäni niin\npaljon, että voin kirjettä ruveta järkiään lukemaan. Sama hento ja\nviehättävä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin\nsaattaisi ollakaan, sillä olivathan ne saman käden, saman henkilön\nkirjoittamat. -- Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla vakavaa ja\nuskollista vastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani. Hän\npäätteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me näin odottamattomalla\ntavalla olimme toisemme kohdanneet; tämä oli minun mielestäni sangen\nihana johdelma, sillä minä myös katselin asiaa samalta kannalta. Nyt\ntunsin sydämessäni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen\nollut semmoista tuntenut. Minä tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja\nleikilliseksi, että koulutoverini huomasivat minussa suuren muutoksen\ntapahtuneen. He ivailivat ja kiusailivat minua kaikenlaisilla kompeilla\nja sukkeluuksilla, mutta mitä huolin minä heidän ilveistään, sillä\nolinhan nyt niin onnellinen, kun olin löytänyt sydämeni rakastetun.\n\nMinä kirjoitin Kalle ystävällenikin uudesta odottamattomasta onnestani;\nkuinkas muutoin, sillä olimmehan ystävät, jotka pitkin elämäämme olimme\navosydämisesti toisillemme ilmoittaneet sekä surumme että ilomme. Minä\nvakuutin hänelle, että tämä oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja\npyysin hartaasti, että hän ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja\nonneeni. Heti sain häneltä vastauksen, vaikkei hän ollut muutoin\nkirjoittanut minulle moneen aikaan. Hän onnitteli minua moneen kertaan\nja hänkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. Hän iloitsi\nsydämestään minun onnestani ja sanoi hartaasti ottavansa osaa siihen.\nSitä hän vaan kovin pahoitteli, kun ei hän ollut saapuvilla, että olisi\nvoinut sulkea minut veljelliseen syliinsä; tuntuipa siltä kuin tämä osa\nkirjeestä olisi kyynelsilmissä kirjoitettu.\n\nTämä oli nyt minulle pelkkä leikkikalu, niin keveältä se tuntui.\nMinulla oli tahtoa, voimaa ja kykyä jatkamaan opinnoitani, eikä mitkään\nvaikeimmatkaan opinhaarat pidättäneet minua vähääkään, vaan kaikki kävi\nikäänkuin itsestänsä. Jos uupumus saavutti, otin esille nuot molemmat\nrakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja vertaillakseni niitä toisiinsa.\nVoi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka\nyhdenkaltainen aate ja henki niistä uhkui; ne olivat minulle henki ja\nelämä ja kaikki kaikessa.\n\nKun tulin varmaksi, että voin tutkinnon suorittaa tällä lukukaudella,\nilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myös, että\ntutkinnon jälkeen vihitän itseni papiksi ja koetan päästä apulaiseksi\nhänen isällensä, sillä olin kuullut hänen semmoista itsellensä\nhankkivan. Ja sitten ... niin, niin, sitten...\n\nSitä ei suinkaan tarvitsisi mainitakaan, että minä ja Mari olimme\nkeskenämme ahkerassa kirjevaihdossa, ja sen kautta tuli julki\nodottamaton seikka. Eräässä kirjeessään, näette, ilmoitti Mari, että\nKalle ystävän oli kihlannut Tiinan -- --. Itse uutinen ei mielestäni\nollut niinkään outo, sillä olinhan jotain semmoista aavistanut. Mutta\noudompaa oli mielestäni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni\ntulla, eikä Kallen, jonka pidin suorastansa siihen velvollisena.\nMuutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta\nminulle. Ensin pyrki tämä seikka häiritsemään mieltäni, mutta pian\nkäsitin asian siltä kannalta, että hän ei ollut vielä kerinnyt sitä\ntekemään ja niin jäin minä odottamaan tuota tärkeätä kirjettä\nystävältäni.\n\nKului joku aika ja tutkintohetki tuli. Minä suoritin sen niin keveästi\nja loistavasti, että sain korkeimman arvolauseen. Samoin kävi papin\ntutkinnossakin ja pian olin minä vihitty pappi.\n\nNyt, kun olin noista pulmista päässyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida,\neikä mietiskellä, sillä ajatukseni eivät lyöneet eikä laskeneet\nmihinkään muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimittäin siihen,\nkuinka nopeimmin pääsisin rakastettuni luo.\n\nJuuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aivan\nlähtemäisilläni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin,\nettä se oli ystävältäni Kallelta. Siinä hän ilmoitti kihlauksensa ja\npyysi tuhat kertaa anteeksi, että oli näin kauan viivytellyt\nilmoitustansa. Sepä juuri minustakin oli oudonomaista, sillä emmehän\nennen olleet niin hitaita toisillemme vähäpätöisempiäkään asioita\nilmoittamaan. Tuo anteeksipyytäminenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei\nmeidän välillämme oltu monesti semmoisia tarvittu. Minä en oikein\ntietänyt kuinka se oli, mutta minusta vaan tuntui siltä, uin koko tuo\nkirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.\n\nEn joutanut pitkin punnitsemaan ystäväni kirjettä, sillä hevonen oli jo\nkartanolla ja minä lähdin paikalla matkaan. Nuoret voimani kestivät\nkaikkea, ja yöt päivät riensin S----n pappilaa kohden. Kovin kauan ei\nviipynytkään, ennenkun saavuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota\nniin verrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja\nvanhemmat antoivat meille siunauksensa; hekin sanoivat, että siinä oli\nselvästi nähtävänä Jumalan sallimus.\n\nNyt olin yht'aikaa virallinen pappi hyvillä arvolauseilla, rakastava ja\nrakastettu sulhanen. Eikö ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi\nkerraksi?\n\nEnsiriemastuksen ohitse mentyä, tasaantui elämä rauhalliseksi\njokapäiväiseksi elämäksi. Silloin vasta huomasin, ettei Tiina enään\nollutkaan sama iloinen tyttö-heisakka kuin ennen. Hän oli ujosteleva,\nsynkkämielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa.\nUsein hän vaipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa\nollessaan, mutta kun hän pääsi yksinäisyyteen, painui hän niin syviin\najatuksiin, ettei hän näyttänyt huomaavan ulkomaailmasta mitään. Jos\nhän milloin istui pianon ääreen ja koetti soittaa -- joka kyllä harvoin\ntapahtui, kumisivat hänen sävelensä niin surullisesti kuin ne olisivat\nhaudasta nousseet.\n\nKaikkea tätä nähdessä ja huomatessa, emme tienneet mitä tehdä ja\najatella. Ennen niin iloisa ja elehtivä, melkein vielä lapsimainen\ntytön heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa vankan haaveilijan\nkaltaiseksi. Me koetimme yksissä neuvoin iloittaa ja elvyttää häntä,\nmutta kaikki oli turhaa. Syytä tähän ei tietty. Kaikki tiesivät vaan\nvakuuttaa, että hän vasta viime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.\n\n'Mikä, sinua, hyvä lapsi, vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen',\nkysyi häneltä Mari eräänä kertana, koettaen päästä hänen\numpimielisyytensä perille.\n\n'Eihän minua mikään vaivaa, antakaa minun olla', vastasi hän vaan\nlyhyesti.\n\n'Sinun asiasi ei ole aivan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehkä\nvoisimme olla joksikin avuksi', pitkitti Mari.\n\nTiina pyörähti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia jäi.\n\nKun kaikki kokeemme olivat turhat, eikä hänen umpimielisen surunsa\nperille päästy, päätimme joukonmiehissä, että hän kovin ikävöitsi\nsulhastansa, sillä Kalle ei ollut saapuvilla, ja että kaikki vuoti\nsiitä.\n\nVaikka kuinka olisimmekin päätelleet ja harkinneet järjellisiä ja\nmahdollisia syitä Tiinan kummalliseen käytökseen, tuntui kuitenkin\nmielestäni hyvin oudolta niin äkkinäinen ja suuri muutos hänen\nelämässään. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus\nkuin yöllä ja päivällä ja niin se oli nytkin, mutta päinvastaiseen\nsuuntaan. Sillä Tiina oli entisestään niin paljon synkistynyt ja Mari\nsen verran kadottanut entistä ujouttaan, että tuntui siltä, kun Tiina\nolisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi -- sisarukset olivat muuttaneet\nluonteitaan.\n\nElämä olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna\nkesäsydännä, varsinkin meillä nuorilla rakastavilla, mutta Tiinan\nsynkkämielisyys huolestutti kaikkia, erittäinkin meitä, siihen määrään\nasti, että se pani vakavasti miettimään mitä oli tehtävä. Vihdoin\ntulimme kaikin salaisessa neuvottelussa siihen yksimieliseen\npäätökseen, että Kalle oli kutsuttava tänne, kumpikin kihlattu pari\npantava kuulutuksille ja sitten kohta pidettäisiin häät.\n\nNiinkuin oli päätetty, tehtiin myös. Kalle tuli. Hän oli hilpeän ja\niloisen näköinen ja syleili provastia, pruustinnaa, morsiantaan ja\nmeitä, samassa onnitellen meitä monin kertaisesti. Hän pyysi hartaasti\nanteeksi, kun hän niin myöhään ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta\nsiihen hän sanoi olleen erityiset syynsä. Mitä nuot erityiset syyt\nsitten olivat, sitä ei hän sanonutkaan.\n\nKallen tultua näytti Tiina elpyvän, sillä hän tuli paljon iloisemmaksi\nja nuot surumielisyyden puuskat tapasivat häntä vaan harvoin, mutta\nkaikenni ne eivät vaan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen\nseuraamme ikäänkuin uutta henkeä ja elämää, sillä hän oli iloinen\nluonnostaan, kekseliäs luomaan aina uusia hauskoja huvituksia ja\najanviettoja. Meillä oli hyvät toivot ja iloitsimme, kun olimme\nkeksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.\n\nNiin kului aika ja meidät oli kuulutettu jo kerran.\n\nVaikka Kalle olikin niin iloinen ja ystävällinen minuakin kohtaan, että\nolisi luullut välillämme vallinneen entisen avosydämisen ystävyyden,\noli kuitenkin ikäänkuin jotakin salaperäistä, jota hän olisi tahtonut\nkaikin mokomin peitellä. Mikä se sitten oli, sitä en minä tiennyt.\n\n'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitkä Mari on sinulle\nkirjoittanut?' kysyi hän eräänä kertana minulta kahdenkesken\nollessamme.\n\n'On, tallella ne ovat, miksi sitä kysyt?' sanoin minä vähän oudoksuen.\n\n'Ilman aikojaan vaan kysyin', sanoi hän ja lähti pois.\n\nSilloin muistin, että matkalaukkuani purkaessa olin sieltä nostanut\nisonlaisen kauniin pahvilaatikon, jossa saatuja kirjeitäni säilytin,\nvieraskammarin pöydälle ja unouttanut sen sinne.\n\nVaikkei siellä mitään vaarallista ollut, oli siellä kuitenkin yhtä ja\ntoista, jota mielelläni en olisi antanut jokaisen lukea. Lähdin siis\nkiireesti noutamaan tuota laatikkoa, mutta sen käsiini saatuani\nhuomasin, että joku oli, ainakin osaksi, lukenut kirjeitä, sillä ne\neivät olleet entisessä järjestyksessä; Marin ensimäinen kirje oli\npäällimpänä. Minä en suurin välittänyt koko jutusta, kosk'ei siellä\nmitään erinomaisesti salattavaa ollut, otin vaan laatikkoni ja panin\ntalteen, ettei vasta semmoista tapahtuisi.\n\nNiin kului aika eteenpäin mitään erinomaista tapahtumatta. Me olimme jo\nuseampia viikkoja olleet kuulutettuina, kun Tiinan synkkämielisyys\nrupesi taas tulemaan tiheämmäksi ja käymään ankarammaksi. Sentähden\nruvettiin kiireenkynttä laittamaan häitä; luultiin, näette, että kun\nhäät kerran sivu menevät, niin Tiinan synkkämielisyys katoaa\nitsestänsä, koskapa tuo tärkeä askel kenties huolestuttaa häntä.\nSitäkin enemmän oli syytä siihen luuloon, kun ei Tiina sanonut\nkenellekään surunsa syytä, vaikka kuinkakin hartaasti olisi koetettu\nsitä selville saada.\n\nHäät tulivat. Provasti itse vihki meidät omain lastensa kanssa pyhään\navioliittoon ja vihkiminen kävi tavallista rataansa; Tiinakin oli niin\ntyyni ja rauhallinen, ettei olisi luullut hänellä koskaan olleen surun\nhippua. Vihkimisen jälkeen jatkui ja eneni tuo tyyneys kuitenkin oikein\npelottavassa määrässä, niin että se muutaman tunnin kuluttua oli\ntäydellistä yhtämittaista synkkämielisyyttä. Tämä vaikutti sen, ettei\nilo ilolle maistunut Marille ja minullekaan, vaikka rakastimme\nsydämestämme toinen toistamme, tuntien samassa juhlallista tunnetta ja\nautuutta. Samasta syystä alakuloisuus valtasi koko hääväenkin.\n\nSillä välin oli aika kulunut lopulle Elokuuta. Kalle-ystäväni heitti\nyliopiston luennot siihen, mutta hän aikoi kuitenkin mennä Helsinkiin,\nsuorittaa siellä maanmittarin tutkinnon ja ruveta sitten\nmaanmittariksi, saadakseen siten pikemmin palkallista työtä. Samalla\najalla sain minä konsistoriumilta määräyksen kirkkoherran apulaiseksi\nK----n pitäjääseen, joka on Pohjanmaan syrjäisimpiä seutuja ja jonne\nminun oli hetimiten muuttaminen. Tämä uutinen ei kovin ilahuttanut\nmeitä eikä muita, sillä toivomme oli yhteisesti ollut semmoinen, että\nminut määrättäisiin appeni apulaiseksi, niinkuin sitä oli koetettu\nesitellä; kuitenkaan emme antaneet sen asian itseämme kovin vaivata,\nsillä olihan se korkeain esimiehiemme käsky, jota oli ehdottomasti\nnoudattaminen. Kaikin puolin varustelimme siis itseämme muuttoa varten.\n\nKalle tuli lähtemään ennen kuin me. Lähdön edelliset päivät oli Tiinan\nelämä myötäistä synkkää vaiteliaisuutta ja puhumattomuutta. Paikasta\ntoiseen siirtyili ja kuljeskeli hän ja akkuna näkyi hänelle olevan\nlempipaikka. Sen kamanalle laskeusi hän kyynäspäillensä ja katseli\nsiitä ulos tuntikausia paikalta hievahtamatta; mitä hänen selkänsä\ntakana tapahtui, siitä ei hän näkynyt piittaavan yhtään mitään. -- 'Sehän\non vaan ikävän tähden', arveltiin yleisesti. Kun Kalle ennen lähtöänsä\notti jäähyväisiä, kääntyi hän -- niinkuin luonnollistakin oli -- ensiksi\nvastavihityn, nuoren vaimonsa puoleen avatulla sylillä, sanoen hänelle:\n'hyvästi nyt rakkahani! Älä kovin murehdi, poissaoloni ei ole\npitkällinen ja pian saamme taas sulkea toisemme syliimme.' Tiina oli\nsilloinkin akkunan vesilaudalla rynkämöisillänsä, katsoa tuijottamassa\nulos. Kun hän tuon äänen kuuli, näytti hän säpsähtävän ja\nkoneentapaisesti nousi hän ylös. Mutta hän ei rientänyt poislähtevän\nnuoren miehensä avattuun syliin, otti vaan sanaakaan sanomatta kiinni\nhänen toisesta kädestänsä, pujautti sitä ja laskeusi taas akkunan\nvesilaudalle rynkämöisillensä. Hänen silmissänsä ei näkynyt veden\npisaraa, syvä huokaus kumahti vaan hänen rinnastansa.\n\nKalle lähti, mutta Tiina jäi liikkumattomaksi vesilaudalle!\n\n'Herra siunatkoon, miksi tuo lapsi on noin kummallinen?' huudahti\nsilloin provasti.\n\n'Paras on, rakas isä, kun ette saa sen syytä koskaan tietää', sanoi\nTiina isänsä äänestä ja sanoista havahtuneena. Sitten kiepsahti hän\nylös ja meni nopeasti vieraskamariin.\n\nSe oli ainoa sana, mikä oli pitkään aikaan hänen suustaan kuultu; sitä\noikein säikähdettiin, niin oudolta tuntui se ja siitä saatiin kuulla,\nettä oli jotakin olemassa, joka hänen tuntoansa vaivasi, mutta mitä,\nsen ties taivas.\n\nMeidän lähtömme oli melkein samaan aikaan kuin Kallenkin. Kun me\njättelimme Tiinaa hyvästi, itki hän niin, että oli vedeksi sulaa; se\noli ensimäinen kerta, kun minä näin hänen itkevän. Hän tuli kujalle\nsaakka meitä saattamaan ja siihen hän jäi meidän menoamme katsomaan.\nKatsoimme jälkeemme niin kauvan kuin voimme häntä nähdä ja aina hän\nvaan seisoi siinä kasvot meihin päin käännettyinä. --\n\nViikon päivät matkustettuamme, saavuimme määräpaikkaamme. Siellä\notettiin meidät ystävällisesti vastaan ja yliskamari annettiin meidän\nasuttavaksemme. Paikkakunta oli mitä alkuperäisimmällä kannalla,\nkaukana poissa kaikesta ihmisten keskusliikkeestä, jylhien korpien ja\nerämaiden takana. Ihmisetkin olivat pitäjässä yksinkertaisia luonnon\nlapsia, mutta sangen rehellisiä ja hyviä he olivat. Tähän nähden ei\nsuinkaan sivistynyt seura-elämämme piiri ollut monilukuinen, sillä\nkirkkoherran perhekin oli vaan kaksihenkinen, kun ei heillä ollut\nolemassa ainuttakaan lasta.\n\nMutta vaikka olimmekin näin eroitettuina sivistyneestä maailmasta ja,\nniinkuin tuntui, kaikesta sen vaikutuksesta, ikäänkuin luonnon\nvankeina, ei kuitenkaan tuntunut aika ikävältä ja pitkältä. Me\nrakastimme ja kunnioitimme toinen toistamme ja se täydensi kaikki\nelämän vailinaisuudet, joita ehkä monikin luuli paikkakunnassamme\nrunsaastikin löytyvän. Minä luulen, että meidän rakkautemme ja\nsydämellisyytemme oli niin vilpitöntä ja puhdasta laatua, ettei mikään\njylhyys ja ikävä paikka olisi voinut saattaa meitä kärsimättömiksi\nelämäämme. Jos jolloinkin kaipasimme muiden ihmisien seuraa, oli sitä\nkylläksi isännässämme ja emännässämme, tuossa vanhusparissa, jota elämä\noli niin paljon opettanut, että he nyt tyytyväisinä tässä syrjäisessä\npaikassa viettivät viimeisiä päiviänsä. Taikkapa otimme hupimme noista\nraittiista ja hyväsävyisistä ihmisistä, joita ei vielä mikään\nulkonainen kiilto ja prameus ollut vähääkään turmellut. Me emme\nkaivanneet mitään, emmekä tunteneet minkään tarvettakaan, kalkki oli\nvaan pelkkää onnellisuutta.\n\nOlipa kuitenkin eräs seikka, joka välistä sai meidät miettiväisemmiksi\nja se oli tuo ikävä ja arveluttava Tiinan salaperäinen surullisuus. Kun\nse vaan johtui mieleemme, kiintyivät kaikki aatteemme tuon yhden ja\nsaman asian ympärille ja kaikki muut seikat saivat jäädä sikseen.\nHankaluutta ja asian selville saamattomuutta edisti vielä paljon se\nseikka, kun kuukausia kului, ennenkun sai jollekin lähetetylle\nkirjeelleen vastauksen. Koetimme usein saada Marin kotitalosta tietoa\nTiinan tilasta, mutta joka kerta tuli siihen yksi ja sama mutkaton\nlyhyt vastaus: 'Tiina on samanlainen'. Loppupäätös kaikista\npäättelemisistämme ja tiedustelemisistämme oli aina se, että hänen\nsurumielisyytensä jäi meille pelkäksi arvoitukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi vuotta oli kulunut siitä, kun muutimme tuohon syrjäiseen\npaikkaan. Paljon oli muutoksia tapahtunut. Minun korkeat arvolauseeni\nolivat tuottaneet meille oman paikan ja meillä oli nyt oma, murheeton\nleipä. Me olimme nyt 'ihmisten ilmoissa', poissa tuolta luonnon\njylhästä vankeudesta. Kaikki kirjevaihto kävi niinkuin muuallakin\nmaailmassa, jonka nojalla saimme tietoja mistä vaan halutti. Tämä\nkaikki oli jo sangen hyvää, mutta suurin hyvä kuitenkin oli se, kun\nMarin rinnoilla lepäsi terve, kaunis poika. Hän oli isänsä kaima,\nHiskias, ja äitinsä hymyili esikoisellensa ja oli niin onnellinen.\n\nYstäväni, Kalle, oli suorittanut tutkintonsa; hän oli nyt maanmittari\nja hänelläkin oli oma työpaikka. Puoli vuotta takaperin oli Tiina\nmuuttanut hänen luoksensa. Kaikki oli nyt onnellista ja toivorikasta,\nsillä kälyni kohtalokin oli kallistunut parempaan päin. Se vaan meitä\nkummastutti, kun heidän sisällisestä elämästään niin aniharvoin saimme\ntietoja, vaikka niitä vaadittiinkin.\n\nJoulu oli tulossa. Meillä, niinkuin muillakin, oli paljon puuhaa ja\ntointa sen vastaanotto-valmistuksista. Olimme päättäneet laittaa\njoulukuusen ja käskeä naapurien lapset ympäristöltä leikkimään sen\nympärille. Se laitettiinkin mitä muhkein ja vaimoni piti sen\nkoristuksista ja makeisista huolen. Hän ripusti siihen mitä\nmonivärisimpiä tekokukkia, joiden väliin hän sijoitteli kynttilöitä ja\nmonen moisia hedelmä- ja leivosmakeisia.\n\nKun sitten aatto-ilta tuli ja kylän lapset sekä omat palkollisemme\nkokoontuivat kuusen ympärille, olivat he hämmästyksestä ja ilosta\ntukehtua. Tämä oli vaimostani erittäin miellyttävä kohtaus; hän otti\nitse johtaakseen tuota ällistynyttä lapsiliutoa ja pian oli ilo\nylimmillään sekä kaikki ujous poissa. Siinä he sitten hyppelivät,\njuoksivat, leikkivät ja tanssivat rinkitanssia. Lopuksi jakoi vaimoni\nheille kaikki makeiset.\n\nKun ilo oli loppunut ja lapset saatetut kotiinsa, istuimme kahden\nkahtostaan salissa. Tuo onnistunut joulukuusi ja sen ympärillä\nlaatimamme ilo oli meidänkin sydämiimme luonut semmoista iloa ja valoa,\nettä en luule koskaan ennen semmoista tunteneemme. Minun vahva\nvakuutukseni on, että tunsimme onnemme puhtaimmassa ja korkeimmassa\nmuodossa mikä koskaan on kuolevaiselle ilmestynyt. Me olimme kauvan\nvaiti ja nautimme tuota ihanaa tunnetta.\n\n'Sinä, rakkahani, olet minut tehnyt niin onnelliseksi, etten mitään\nmaailmassa voi siihen verrata', virkahdin minä viimein ja kiersin\nsamassa käteni hänen kaulaansa.\n\n'Niin, se on iloista kuulla, kallis Hiskiakseni, kun sinä olet\ntyytyväinen minuun. Kaikki riippuu sinun hyvyydestäsi ja rakkaudestasi,\nsillä jos en minä olisi onnellinen, niin et sinäkään voisi olla ...\nenhän silloin voisi olla sinulle mieliksi. -- -- Sinun kanssasi\nuskaltaisin vaikka maailman ääriin', sanoi Mari ja hänkin kiersi hennot\nkätensä minun ympärilleni.\n\n'Mutta tuskin olisimme tähän onneemme päässeet, jos et sinä olisi asiaa\nensin aloittanut', sanoin minä.\n\n'Mitä, kuinka ... minäkö aloittanut...?' sanoi hän ja minä tunsin\nkuinka hänen kätensä irtaantuivat kaulastani.\n\n'Niin, armahani.'\n\n'Mitä puhut, Hiskias, kuinka sitä olisin tehnyt?'\n\n'No kirjoittamalla minulle ensiksi.'\n\n'Kirjoittamalla sinulle ensiksi! Kuinka, Hiskiani, leikilläsikään voit\nminusta semmoista sanoa, että minä olisin kirjoittanut ensiksi nuorelle\nmiehelle?'\n\n'Sinä, kultaseni, lasket nyt leikkiä. Minä luulen, että tuo onnemme\nluoja kirje on minulla vielä tallella ja minä voin tuoda sen sinun\nsilmiesi eteen', sanoin minä ja lähdin sitä hakemaan.\n\nKaikki kirjevaihtomme aikuiset kirjeet olivat minulla tarkassa tallessa\nja hyvässä järjestyksessä, jonka vuoksi löysin sen aivan pian. -- Kuinka\nlieneekin niin sattunut, ettei niitä ennen ollut tullut käsitellyksi,\neikä päivänvaloon saatetuksi.\n\nMinä riensin, kirje kädessä, voittoriemulla saliin ja annoin sen\nvaimoni käteen.\n\nTuskin oli hän siihen silmänsä luonut, kun hän päästi kipeän\nparahduksen ja kaatui pyörtyneenä lattialle.\n\n'Herra Jumala! Mikä sinulle nyt tuli?' huudahdin minä ja riensin häntä\nauttamaan.\n\nMinä kannoin hänet sohvalle ja koin häntä virvoittaakseni tehdä minkä\nvoin. Onneksi ei hän ollut kauvan tunnottomuuden tilassa, ennenkun hän\nrupesi silmiänsä aukomaan.\n\n'Voi, Hiskias! me olemme surkeasti petetyt', olivat hänen ensimäiset\nsanansa, kun hän rupesi puhumaan.\n\n'No, mitä Jumalan tähden tämä nyt on, mikä sinua vaivaa?' koin\nhätäyksissäni sanoa.\n\n'Me olemme petetyt.'\n\n'Petetyt! mitenkä petetyt?'\n\n'Tuo kirje ei ole minun kirjoittamani?'\n\n'No, kenen kirjoittama se sitte on? Onhan se selvästi sinun\nkäsialaasi', sanoin minä vuorostani vähän hämmästyneenä.\n\n'Se ei ole _selvästi_ minun käsialaani, vaikka sitä on kyllä\nmestarillisesti koetettu jäljitellä; siitä pilkistelee esiin Kallen\nkäsiala ja hän sen on kirjoittanut ... voi meitä, Hiskias', sanoi\nvaimoni surullisesti.\n\nSilmänräpäyksessä selveni minulle kaikki. Ensi kerran elämässäni\nkäsitin nyt puhtaan naisellisen kainouden täydessä jaloudessaan. Sitä\nloukkaamatta ei vaimoni olisikaan voinut tuota kirjettä kirjoittaa. Sen\nkäsityksen nojalla oivalsin myös, että Kalle oli todellakin sen\nkirjoittanut, saadakseen itsellensä ryöstetyksi ensimäisen rakastettuni\nja sysätäkseen minut pois tieltään. Ja kaikkeen tähän oli hän hyväkseen\nkäyttänyt tuota muiden käsialan jäljittelemistaitoaan, jossa hän oli\ntullut niin mainioksi. Nyt älysin Kallen äkkinäisen synkistymisen ja\nkylmenemisen minuun ensimäisellä käyntiretkellämme vaimojemme kodissa,\nyliopistoon lähtemättömyytensä ja kirjoittamattomuutensa viime aikoina\nsekä tuon vaistomaisen luuloni, että hän salaisi jotakin.\n\nVaikka Kallen työ tuntuikin mielestäni konnamaiselta, en kuitenkaan\nhuolinut koko kepposesta yhtään mitään; sillä olinhan kaikin puolin\nonnellinen; sentähden antauduin mielelläni kohtaloni alaiseksi ja olin\nsangen tyytyväinen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain\nrauhoitetuksi rakkaan vaimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin\nsyvän vaikutuksen.\n\n'Sinä et vastaa', ennätti vaimoni sanoa, vaikka eivät edelliset\najatukseni viipyneet aivoissani sekuntia enempää.\n\n'Olkoon vain Kallen kirjoittama ... se on aivan sama. Pääasia on vaan\nse, että olemme, armaani, tavanneet toisemme', sanoin minä.\n\n'Voi, -- -- sanotko niin? Se ei ole sama, mitenkä me olemme toisemme\ntavanneet, sillä asialla on toinenkin puoli. -- -- Sinä et olisi\nlähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä.'\n\n'Vaikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin minä\nvähän hämilläni.\n\n'Onnellisuus ei saa tulla mitään kavalaa tietä, sillä semmoinen\nonnellisuus ei voi olla pysyväistä laatua.'\n\n'Kukapa sen voipi meiltä ryöstää, sillä onhan omassa vallassamme\nsäilyttää se, mitä kerran olemme saaneet. Sinä tiedät sen, että minä\nrakastan sydämestäni sinua ja minä tiedän olevani rakastettu. Siinähän\nmeille on kylläksi, mitä me muuta kaipaisimme? -- Älä nyt anna tuon asian\nhäiritä mielesi rauhaa ja kaikki kääntyy taas hyväksi', sanoin minä ja\nkiersin käteni hänen ympärilleen.\n\nHän irroitti itsensä tylysti irti.\n\n'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hyvä minulle,\nja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on vielä muutakin. -- --\nEhkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän\nsitten synkästi.\n\nMinä en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi. Se huomio vastasi\ntuntooni kuin ukkosen jyrähdys ja minä jäin aivan neuvottomaksi ja\nsanattomaksi. Minä rupesin pyytelemään, että antaisimme tuon asian olla\nja panisimme levolle, koska ilta jo oli kulunut puoliyön ja aamulla oli\naikaisin ylösnouseminen. Kylmän hyvän-yön toivotuksen tehtyänsä meni\nhän lapsikamariin ja minä menin makuuhuoneeseeni. Ajatukseni pyörivät\nniin sekaisin, etten ollut saada unta silmiini, mutta vihdoin olin\nkuitenkin vaipunut jonkunmoiseen unenhorrokseen. Kauvan en saanut tuota\nhajanaistakaan lepoa nauttia, sillä virkavelvollisuus vaati nousemaan\nylös.\n\nHeti noustuani menin lapsikamariin, sanomaan vaimolleni hyvää huomenta\nja toivottamaan hänelle iloista joulua. Mutta kuinka hämmästyinkään,\nkun huomasin, että hän oli ylhäällä ja täysissä vaatteissa.\n\n'Kuinka nyt on, kultaseni, oletko sinä nukkunut ensinkään?' kysyin\nminä.\n\n'No mitäs sinä olet tehnyt?'\n\n'En.'\n\n'Valvonut ja ajatellut.'\n\nMinä säikähdin noita lyhyviä ja melkein tylyjä vastauksia. Nyt vasta\nrupesin täydessä valossa käsittämään, mihin syvään kuiluun olimme\nsyöksemäisillämme. Minä rukoilin kyynelsilmissä häntä, ettei hän tuon\nturhanpäiväisen asian tähden katkeroittaisi mieltänsä ja turmelisi omaa\nja minun onneani. Samassa pyytelin hartaasti, ettei hän suinkaan,\nJumalan tähden, antaisi Tiinalle mitään tiedoksi tästä asiasta, vaikka\nkohtakin hänellä olisi sitä luuloa, että Tiinankin umpimielinen suru\noli tuon onnettoman kirjeen synnyttämä. Kaikkiin noihin rukouksiini ja\npyytelemisiini ei vaimoni vastannut mitään, vaali ja hoiteli vaan\nmykkänä pikku Hiskiasta.\n\nMinun piti lähteä kirkkoon, sillä kirkko oli jo valaistu ja soitot\nkiirehtivät. Minä olin sommitellut saarnani siihen suuntaan, kuinka\nJumala suuressa rakkaudessaan oli antanut syntyä oman rakkaan poikansa\nmeille lunastajaksi, iloksi ja autuudeksi. Toisessa osassa oli\naikomukseni selittää enkelein kiitosveisun taivaallista juhlallisuutta\nrauhan ruhtinaan syntymisen johdosta ja siitä iloisesta sanomasta,\nminkä he paimenille ilmoittivat. Se oli juhlallinen saarna, sen voin\nvakuuttaa, ja sitä laatiessani olin niin innostunut, että ehdottomasti\ntunsin, kuinka syvälle sieluuni painuivat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan\nkorkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.'\n\nMinä nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni olivat niin sikin sokin,\netten muistanut ensinkään mistä piti puhumani ja aineetkin olivat\nkadonneet muististani. Minä yrittelin sitä ja tätä, päästäkseni alkuun,\nmutta en voinut saada mitään kokoon, sillä sydämessäni aina vaan soi:\n'me olemme petetyt -- sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut\ntuota kirjettä -- onnellisuus ei saa tulla mitään kavalaa tietä, sillä\nsemmoinen ei voi olla pysyväistä laatua -- ehkä Tiinankin surumielisyys\non samasta lähteestä kotoisin -- valvonut ja ajatellut'... Viimein koin\nhädissäni jotakin soperoida, mutta sen jokainen arvaa, ettei se\nkelvollista ollut.\n\nTästä hetkestä alkoi onnemme aurinko laskeutua. Vaimoni tuli niin\ntotiseksi, synkäksi ja yksinäiseksi, että minua oikein peloitti. Ei\nyhtään ystävällistä sanaa, ei yhtään lempeätä silmänluontia, ei yhtään\nsuosiollista hymyilyä; hän oli kerrassaan niinkuin joku veistokuva. Jos\nhän sattui milloin puheisille muiden tahi minun kanssani, vastasi tahi\nkysyi hän vaan niin lyhyesti kuin voi ja siihen ei tullut sen enempää.\n\nEräänä kertana otin minä taas asian puheeksi, sillä minä tahdoin vaikka\nmistä hinnasta saada tukalan elämämme parannetuksi.\n\n'Miksi sinä, rakas Mari, olet noin kummallinen? Tuntuu siltä kuin sinä\npitäisit koko jutun minun rikoksenani ja minä saan sentähden kärsiä\nhirmuisesti', alottelin minä.\n\n'Tiedänhän minä, ettei se ole sinun vikasi, Hiskias; syytön olet sinä\nja sinä olet rehellinen mies, semmoisena kunnioitan minä sinua aina.\nMutta sinä olet petettynä lähestynyt minua ja se ei ole minulle saman\ntekevä, sillä silloin se ei ole Jumalan sallimuksesta tapahtunut. --\nMuuksi en minä voi tuota juttua ottaa ja siihen en voi mitään', sanoi\nhän kolkosti ja siihen asia taas jäi.\n\nSe oli pisin puhe, mitä hän oli pitkään aikaan puhunut.\n\nSemmoisenaan kului taas joku aika.\n\nEräänä kertana astuskeli hän vakavana kuin haamu minun luokseni. Hän\noli nyt entistä kalpeampi ja kädessään piti hän erästä kirjettä.\nLuokseni päästyään ojensi hän sanaakaan lausumatta kirjeen minulle ja\nkääntyi takaisin hitaisilla askelilla. Kun hän oli poistunut, silmäsin\nminä kirjeeseen. -- -- Se oli Tiinalta. Sen huomattuani vavahdin minä,\nmutta aloin sitä kuitenkin lukea; se kuului näin:\n\n'Rakas sisareni, Mari!\n\nKirjeestäsi näin minä, että sinäkin olet saanut tietoosi tuon kamalan\nja murhaavan petoksen. Minä sen olen tiennyt jo siitä saakka, kuin\nHiskias tuli viimeiseltä yliopistoretkeltänsä meille, ja se tieto oli\nsurman isku nuorelle sydämelleni. Liiassa uteliaisuudessani satuin minä\nsilmäilemään niitä kirjeitä, mitkä Hiskias oli mukanansa tuonut ja\nviattomassa varomattomuudessaan heittänyt talteen panematta. Silloin\nhuomasin heti, ettei tuo sinun ensimäinen kirjeesi ollutkaan sinun\nkirjoittamasi, vaan hänen. Maailma musteni silmissäni ja oitis käsitin\nminä kaikessa kauheudessaan, kuinka törkeän petoksen esineiksi me\nviattomuudessamme olimme joutuneet. Sen kyllä tunnen, että tein kovasti\nväärin, kun luin noita kirjeitä, mutta minulla oli ennakolta asiasta\njonkunmoinen vaistomainen aavistus ja se minut vietteli. Nyt voin\nsinulle ilmaista, etten ole miestäni alusta alkainkaan rakastanut, vaan\nkaikki tuli luullun sallimuksen pakosta. Mutta sitten kuin tulin\nkäsittämään asian kaikessa valossaan tahi -- pimeydessään, jouduin minä\npetoksen voimattomaksi uhriksi ja siinä syy minun äkkinäiseen\nmielenmuutokseeni, jota niin paljon on ihmetelty. -- Anna anteeksi, rakas\nsisareni, mutta asian näin pitkälle mentyä tunnustan nyt sinulle, että\nrakkauteni esine oli juuri sinun Hiskiaksesi ja uskoni on vielä nytkin\nse, että olisimme toisemme käsittäneet, jos ei käärme olisi kavalaa\nleikkiänsä ruvennut välissämme lyömään. Voi minua, mutta hänessä luulin\nminä löytäneeni elämäni kumppanin, sillä hänessä luulin tavanneeni\njotakin jaloa, puhdasta ja vilpitöntä. -- Tätä en olisi koskaan\nkenellekään ilmoittanut, sillä aikomukseni on ollut viedä salaisuuteni\nkanssani hautaan, mutta kun sinäkin sen tiedät, on minulle nyt kaikki\nyhtä. -- En ole yrittänytkään häneltä tätä salaamaan, koska siihen olen\nperäti voimaton ja minä en voi koskaan hänelle anteeksi antaa sitä\nhirveää rikosta, kun hän on sekoittanut sen järjestyksen, jonka Luoja\non itsekullekin määrännyt. Voi, rakas sisareni! Liian halpana\nkauppatavarana he pitävät naisen sydämen, kun he uskaltavat sen kanssa\nharjoittaa pelkkää kavaluutta, ja kuitenkin loi Luoja naisen ihmiseksi\nniinkuin miehenkin. Minun vahva uskoni on, että vääryys kostaa aina\nitsensä ja niinpä näyttää käyvän meilläkin, sillä elämämme on vaan\npelkkää narrinpeliä ja tämä on murhaavaa. Tämä ei olekaan minulle enää\nminkään arvoinen ja minä kuolisin niin mielelläni, sillä loppuisihan\nsilloin nämä katkerat tunteet. Minkäpä tähden minä eläisinkään, sillä\nkaiken muun lisäksi hän on ruvennut -- juomaan ja siten täydentänyt\nrikostensa sarjan. Eikö tämä kaikki ole hirveätä ja yhtäkaikki\nvaaditaan naiselta, että hän on velvollinen nurkumatta kaiken tämän\nkärsimään ja kantamaan, mutta ettei niin ole, sen kyllä tulevat\ntapaukset osoittavat. -- Tällä en suinkaan tarkoita, että sinun elämäsi\npitäisi olla niinkuin minun, olen avannut sydämeni sinulle ainoalle,\njoka minua ymmärrät. Elä sinä onnellisempana kuin onneton sisaresi,\njoka on elämänsä yhdistänyt suurimman konnan kanssa, mitä koskaan on\nmaailmassa ollut. Sinun kumppanisi on puhdassydäminen ja hän ansaitsee\nkaiken rakkautesi ja kunnioituksesi. Eläkää onnellisina! Sitä toivoo\nsortunut sisaresi -- -- Tiina.'\n\nKova hämmästys käsitti minut kirjeen luettuani, sillä nyt minä ymmärsin\nja käsitin kaikki täydessä valossaan. Ei ollut enään mitään\nmahdollisuutta, mitään toivoa, että perheellinen elämämme palaantuisi\nvielä entiseen lämpymään sydämellisyyteen. Kolkko, kylmä ja kuollut\ntulevaisuus oli edessä ja se kovin kauhistutti minua. Eipä siinä vielä\nkyllä, mutta Kalle ja Tiina olivat myös samassa kadotuksessa ja tähän\nsydänten haaksirikkoon oli syynä tuo melkein viattomalta näyttävä,\nkatala kirje, jonka kavaluuden minäkin nyt vasta oikein oivalsin.\n\nKaiken kauhistukseni seasta en voinut olla huomaamatta ja\nihmettelemättä sitä terävämielistä älykkäisyyttä, millä sisarukset\nolivat sydäntensä surmaksi urkkineet salaisuuden kaikkine haaroineen\ntietoonsa sumuisesta hämärästä ja vieläpä osanneet siitä tehdä niin\noikean johtopäätöksen, ja kaikesta tästä ei kuitenkaan minulla ollut\npienintäkään aavistusta. -- Voi kuinka vaarallista on laskea leikkiä\nviattoman ja puhtaan naissydämen kanssa, sillä ei ole yhdentekevä millä\ntavalla hänet omakseen saa ja mitä tietä hänelle mies tulee.\n\nMinä luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjettä. Olin\nniin ajatuksiini vaipunut, etten huomannut toista kättäni, eikä kukaan\nminua häirinnyt. Silloin aukeni ovi ja vaimoni astui huoneeseen.\nVarmaankin huomasi hän, että olin kovassa mielen hämmennyksessä, sillä\nhän ei lausunut luotuista sanaa, loi vaan minuun tutkivan ja\nvoitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin\nniin paljon, sillä se oli ikäänkuin hän olisi sanonut: 'vieläkö koetat\ntotuutta peitellä tyhjillä tekosyillä?'\n\nHerra ties kuinka kauan olisinkaan siinä istunut, miettimässä elämän\nkuohuvia pyörteitä, jos ei vaimoni taasen olisi tullut huoneeseen; hän\nistui nyt ja näytti tahtovan jotain puhua.\n\n'Olethan sinä, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, vaikka\nminä niin hartaasti pyysin, ettet sitä tekisi', sanoin minä.\n\n'Enhän minä ole mennyt mihinkään lupaukseen siitä asiasta.'\n\n'Totta kyllä, mutta voipihan toisen pyynnön täyttää, vaikkei mene\nerinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin minä puolihädissäni sanoa.\n\n'Mitä hyvää sen salaamisesta olisi ollut?'\n\n'Olisihan kahtapuolta monta ikävää juttua jäänyt tietämättä.'\n\n'Se ei olisi auttanut mitään, sillä minä tiesin kuitenkin kaikki; sitä\npaitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista vaarallisin', sanoi hän\nkolkosti.\n\n'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruveta elämään entistä\nonnellista elämää', koin minä sanoa.\n\n'Entistä onnellista elämää! Voi, Hiskias, sinä et tunne vielä naisen\nsydäntä. Jolla sydän on kerran karrelle palanut, häneltä ei voi vaatia\nonnellista elämää. Me kumpikin olemme väärässä asemassa, samoin he. Me\nonnettomat olemme joutuneet kavalan ja ilkeän sydämen voimattomaksi\nuhriksi ja sitä ei voi kukaan auttaa. Minä tiedän ja ymmärrän ehkä\nenemmän kuin sinä luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi näkemästään ja\nsinä -- häntä, etkä ensinkään minua, vai kuinka?'\n\nViimeistä päätelmää tehdessään katsoi hän minua kiinteästi, tutkivasti\nja kysyvästi silmiin. Tuntui siltä kuin olisin pahantekijänä\nseisonut semmoisen tuomarin edessä, joka näki sieluni sisimpiin\nsalaisuuksiinkin.\n\n'Sinä et vastaa', sanoi hän käskevästi ja tuomitsevaisesti.\n\n'En voi kieltää, ettei asia niin ollut alkujaan, mutta olihan se vaan\nsatunnainen ensilempi, joka aikoja sitten on mennyt ohitse ja\nunohtunut', selitin minä.\n\n'Vai satunnainen ja unohtunut! -- -- Sanotko niin, Hiskias? Onko se\nsatunnaista, minkä Jumala on yhteen sovittanut? Ja voipiko sen\nunhottaa, vaikka ihminen on teidät eroittanut? Minun onneton sisareni\ntuntuu asian muistavan aivan hyvästi ja samoin luulen sinunkin laitasi\nolevan; olisikin ihan luonnotonta, jos ei niin olisi.'\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan nousi hän istualtaan, loi minuun\nsurullisen katseen ja meni pois.\n\nJonkun aikaa tuommoista surullista ja kuolettavaa elämää elettyämme,\nsaimme surullisen tiedon, että Tiina oli -- kuollut.\n\n'Voi rakas sisareni! Kuinka nuorena jouduit sinä kavaluuden ja\nitsekkäisyyden viattomaksi uhriksi!' huudahti vaimoni ja hän pillahti\nkatkeraan ja hillitsemättömään itkuun.\n\nYritin häntä lohduttamaan, turhaan, sillä olivathan hänen sydämensä\nhaavat ennestäänkin syvät ja nyt ne olivat saaneet uuden ankaran iskun,\njoka vaan täydensi ja vahvisti niitä. Hän itki melkein vuorokauden\nummelleen ja kun hän sitte vihdoinkin lakkasi, oli hän tavallista\nsynkempi ja alakuloisempi.\n\nVälisti huomasin minä selvästi, että hän sääli minun tilaani. Niinä\naikoina koetti hän olla minulle mieliksi ja karttoi jokaista sanaa,\nmikä olisi voinut saattaa minut murheelliseksi; menneitten aikojen\nmuistoja ei hän silloin kertaakaan maininnut. Kuitenkaan ei se\nonnistunut, sillä se oli ulkonaista pakkoa, oli ulkokullattua\nteeskentelyä ja pysyi semmoisena; sydän pysyi vaan kylmänä.\n\nEräänä iltana kuulin minä lapsikamarista iloista ääntä. Sydämeni lensi\nkylmäksi, niin kovan vaikutuksen teki se minuun, sillä enhän ollut\nsemmoista kuullut moneen Herran aikaan. Samassa huomasin minä, että\nääni oli niin tutunomaista; se olikin vaimoni, joka siellä leperteli\npikku Hiskiakselle. Sydämeni sykähti nyt ilosta ja minä menin oven taa\nkuuntelemaan. Siellä hän lellitteli lasta ja hyväilyllä ja\nhyväilysanoilla ei ollut rajoja. Hän antoi tunteittensa vapaasti vuotaa\nja minun täytyi ihmetellä sitä lempeyden ja rakkauden rikkautta, sitä\näänen ja sanain moninaista sointua, joita hän uhrasi lapselleen.\n\nKyyneleet nousivat silmiini, sillä jonkunmoinen aavistus kävi sieluni\nlävitse, että elämämme synkkyys olisi nyt lopussa.\n\nMinä astuin kamariin. Ensinnä näytti siltä, että hän ikäänkuin olisi\nsäpsähtänyt minun tulostani, mutta pian hän selkeni.\n\n'Istu, Hiskias -- sinä olet niin hyvä minulle. Minä olen syyttä tarpeetta\nsaattanut sinulle monta raskasta hetkeä ... mutta etpä usko kuinka hyvä\nminun on nyt olla ... niin, niin hyvä, että...', sanoi hän ilosta\nloistavin kasvoin.\n\n'Ei mikään maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas\nMari, kuin se, että sinun on hyvä olla', koin minä hämilläni änkyttää,\nsillä minä en tiennyt mitä ajatella niin äkkinäisestä mielen\nmuutoksesta.\n\n'Tiedänhän minä sen ... sinä olet niin hyvä ja minun on nyt niin\nhyvä ... mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa ...\nsallithan, minä tiedän, että sallit', hopitti hän iloissaan.\n\n'Sallin, sallin, hyvää yötä vaan!' sanoin minä ja lähdin pois, sillä\nnyt oli maata panon aika.\n\nVoi kuinka keveältä tuntui nyt sydämeni, olipa niinkuin kauhea taakka\nolisi siitä pois vieritetty. 'Nythän on vaimoni elpynyt ja tullut\niloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut.\nVarmaankin paranee meidän sumea ja rasittava elämämme entiselleen. Me\nalotamme uutta elämää ja unhotamme ikävät, menneet seikat selkämme\ntaa', ajattelin minä maata pantuani; ja todellakin tuntui mielestäni\nsiltä, kuin kaikki tapahtunut vastoinkäymisemme olisi ollut vaan paha\nuni.\n\nAamulla ylösnoustuani menin tervehtimään heitä. Kuinka hämmästyinkään,\nkun minä huomasin vaimoni olevan kovin kipeänä.\n\n'Herra siunatkoon! No mikä sinua vaivaa, Mari?' sanoin minä\nhämmästyksissäni.\n\n'Minä voin kovin pahoin ja päätäni särkee kipeästi; hoitakaa lasta,\nminä en voi', sanoi hän.\n\nMinä hyppäsin heti apua hakemaan; lapsi otettiin pois, ja itse sairasta\nhoidettiin ja vaalittiin kuten parhain taidettiin. Illalla nähtiin\ntaudin helpottavan ja minä kiittelin Jumalaa hänen parantumisestaan.\n\nMitä nyt seurasi? Ei mitään muuta, kuin että elämämme kävi entistä\nsynkemmäksi, entistä kolkommaksi, entistä kylmemmäksi; semmoista se\näkkinäinen iloisuus vaan aikaan sai, eikä elämän parannuksesta jäänyt\nmitään toivoakaan. -- minun surullani ei ollut mitään rajoja.\n\nAjan-oloon rupesi vaimoni iloiset hetket tihenemään tihenemistään,\nmutta yhä synkempi synkkyys seurasi niitä ja hän päivitteli väliajat\npahoinvointiaan. Minä koetin kaikin tavoin saada selville tuon\nkummallisen elämän muutoksen syytä, mutta ei, salaisuutena se vaan\npysyi.\n\nEräänä kertana satuin minä tuommoisena iloisena aikana astumaan vaimoni\nkamariin. Samassa tuokiossa havaitsin, että hän hätäisesti kätki\njotain. Silmänräpäyksessä olin minä käsittävinäni asian oikean laidan.\n\n'Rakas Mari! Ethän toki Jumalan tähden ole ruvennut...'\n\n'Minä olen ... olen, olen, olen, ... näitkö sinä, Hiskias, sen...? Älä\nole minulle paha ... ethän ole? Onhan minun nytkin hyvä olla ja sinä\nsanot olevan sen mieliksesi. Ethän onnettomalta vaimoltasi voi kieltää\nvähäisiä ilon hetkiä...? Olethan minulle aina niin hyvä että ... että\n... mutta eihän se ollut mitään, ei, ei mitään, enkä minä kätkenyt\nmitään ... voi Hiskias...'\n\nNiinkuin näytti, höpisi hän tuommoisia kauhean hämmästyksensä tähden,\nmutta hänen kielensä sammalsi ja hän kaatui tunnottomana vuoteelle.\nMinä kostutin hänen päätänsä kylmällä vedellä ja etikalla, ja toimitin\nhänet oikein maata; hetken päätä rupesi hän säännöllisesti hengittämään\nja nukkui.\n\nNyt oli minulla hyvä tilaisuus tarkastella, mikä se oli jonka hän minun\ntullessani niin ketterästi pisti piiloon. Vaikka vaistomaisesti\nkäsitinkin asian, hämmästyin kuitenkin suuresti, kun piilosta löysin\npuolilleen juodun -- -- viinipullon. Jumalani! Varmaa siis oli, että hän\noli ruvennut -- juomaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun hän vielä oli puoli-sairaana eilisestä\njuopumuksestaan, menin hänen kamariinsa. Olin päättänyt pitää aika\nnuhdesaarnan, sillä nyt luulin siemenen lankeavan hywään maahan. Sinne\ntultuani hawaitsin kuitenkin, että hän oli jo ennakolta warustanut\nitsensä kaikkea wastaan-ottamaan; hän oli synkännäköinen ja loi minuun,\nhuoneeseen tultuani, tutkiwan silmäyksen.\n\n'Sinä, rakas Mari, olet alentunut ja langennut niin suureen\nsiweelliseen rikokseen, ettet siitä woi wastata Jumalan eikä ihmisten\nedessä', aloittelin minä.\n\n'Vai niin, wai olen langennut suureen rikokseen ja kuitenkin owat\ntuhannet ennen minua tehneet samoin, mutta heitä ei ole sanottu\nlangenneiksi ja tämä on, niin ehkä sentähden, kun he owat olleet --\nmiehiä', sanoi hän puolituimasti.\n\n'Sinä et siis kiellä sitä, että olet ruwennut juomaan?'\n\n'En. Kuinka sitä kieltäisin, kun se on kumminkin tosi asia.'\n\n'Kyllä tämä on liian kauheaa; se wielä puuttui.'\n\n'Minä myönnän, ettei se ole oikein, mutta samassa pyydän saada\nmuistuttaa etteiwät kaikki muutkaan asiani ole oikein. Tämän tähden on\nminulle kaikki yhdentekewä, olipa se sitten hywästi tahi huonosti, kun\nwaan saan hetkeksikään liewitystä polttawalle sydämelleni. Minä olen jo\nkauwan turwannut tuohon wäärään apulähteeseen, waikket sinä ole sitä\nennen huomannut, mutta kun se on kerran julki tullut, niin tulkoon\nkaikkineen, sillä minä en tahdo olla kawala petturi. Niinkuin jo\nmainitsin, tiedän itsekin, että se on wäärin, mutta parempaa keinoa en\nole löytänyt. Minä ymmärrän sinut: sinä tahtoisit, että minä jättäisin\nwäkewät juomat pois ja rupeaisin elämään siweellisempää elämää. Itsekin\nolen sitä miettinyt, mutta minun täytyy sinulle sanoa, etten woi sitä\ntehdä, sillä ne hetket, jolloin woin suruni unhottaa, owat minulle\nsanomattoman onnelliset', selitti hän katkeran awonaisesti.\n\n'Mutta waikka et huolisikaan mitään minun surustani ja sydämeni\nsärkymisestä, pyydän minä kuitenkin sinun muistamaan lastasi',\nmuistutin minä.\n\n'Sinä tiedät sen, että minä kunnioitan sinua ja rakastan lastani ja\nethän minulta woi muuta waatiakaan, kun kerran asiat owat niinkuin\nowat. Nämät asiat owat minulle ihan selwät, mutta oma sisällinen tilani\nei ole oikein selwä, ja sentähden löytyy siinä tämmöisiä poikkeuksia;\nminä luulen ettei sitä woi kukaan toiseksi muuttaa', arweli hän lujasti\nja arastelemattoman päättäwästi.\n\nMinä tunsin selwästi häwinneeni ja että kylwetty siemen oli langennut\ntien-oheen. Sortuneena lähdin minä huoneesta pois ja koetin\nyksinäisyydessä miettiä oweloa elämäämme. Minä en löytänyt mitään\ntäytettä, sen ammottawan aukon täyttämiseksi minkä olosuhteet oliwat\naikojen kuluessa wälillemme rewäisseet ja tämä kauhistutti minua. Olin\nluuloitellut, että tämän julkitulleen rikoksen turvissa saisin\njärkäyttää hänen sydäntänsä ja saattaa elämän entiselleen, mutta nyt\noli minulla tiedossa, että kaikki tuo oli todellakin luuloiteltua\nunennäköä; tuntui siltä, ettei onnettomuudella ole mitään rajoja, sillä\nyhä ilmestyi niitä vaan uusia toisissa muodoissa.\n\nMinä surin kovin tilaamme ja koetin salata hänen heikkouttaan niin\npaljon kuin vaan voin. Kauvan aikaa onnistuikin se ja semmoisina\nhetkinä sanoivat ihmiset rouvan olevan sairaana.\n\nNyt luulin olevani onnettomuuteni korkeimmalla kukkulalla. Pian\nkuitenkin huomasin, ettei se ollut vielä viimeinen naula, joka oli\nlyöty runneltuun sydämeeni, sillä pikku Hiskias, ainoa lapsemme, tuli\nkovin sairaaksi. Yötä päivää istuin minä lapseni kehdon vieressä,\nkoettaen hoitaa ja lääkitä häntä parhaan taitoni mukaan. Usein oli\nvaimonikin minulla kumppanina, mutta hän oli umpimielinen, eikä puhunut\njuuri monta sanaa, vaikka minä tein monta yritystä saadakseni häntä\nelpymään. Minä näin selvästi, että lapsen kohtalo koski häneen kovasti,\nsillä usein huomasin hänen silmissään kimaltelevan kyyneleitä ja\nhartiainsa jytisevän, vaikka hän muutoin olikin mykkä kuin kivi.\nKuitenkin huomasin minä että hän oli usealla käyntikerrallaan --\njuovuksissa. Minä rukoilin usein Jumalaa, ettei hän ottaisi pois ainoaa\niloani ja toivoani, mutta hän katsoi hyväksi korjata lapsen pois, ja\nnyt tunsin itseni niin hyljätyksi ja onnettomaksi. En tiedä suriko\nvaimoni vai oli surematta lapsemme kuolemaa, sillä entistä jäykempi,\numpimielisempi ja vähäpuheisempi hän vaan oli; tämä lisäsi ennestäänkin\nraskasta taakkaani.\n\nLapsen kuoleman jälkeen paheni vaan tuo kamala asia. Minä rukoilin,\npyysin ja varoitin häntä, ettei hän, Jumalan tähden, panisi alttiiksi\nomaansa ja siinä samassa minun kunniaani, mutta hän vaan sanoi, ettei\nhänellä ole enään mitään kunniaa ja ettei hänellä niinmuodoin ole\nmitään säilytettävää. -- -- -- Pian tulikin asia julkiseksi; pitäjällä\nruvettiin puhumaan, että papin rouva -- -- juopi.\n\nOlisi luullut, että minun vuoroni nyt oli kuolla, mutta niin ei käynyt\nja nytkin ihmettelen, että vielä elän. Minä koettelin kaikkeni panna\nliikkeelle, ettei hän olisi saanut mitään väkeviä, mutta ei se mitään\nauttanut. Minä en tuottanut mitään semmoisia kotiin, enkä antanut\nmuiden tuoda, mutta yhtäkaikki oli hän julkisesti myötäänsä\njuovuksissa. Minä ihmettelin suuresti, mistä hän sai tuota turmelevaa\nnestettä ja koetin pitää mitä tarkinta poliisivirkaa, tarkastellen joka\nkulkijan ja nuuskien kaikki paikat, mutta kaikki turhaan, sillä ei se\nmitään auttanut. Vihdoin huomasin, että hän usein kulki ulkona, silloin\nkun hän alkoi tulla humalaan. Menin siis pihalle tarkastelemaan ja\nlöysinkin pulloja useammasta kuin yhdestä paikasta. Kätköjä oli tehty\nhuoneitten alle ja kivijalan koloihin; hänellä oli siis kätyreitä mitkä\nsalaa pistelivät niitä ennen sovittuihin paikkoihin. Tuon havainnon\ntehtyäni rupesin tarkasti silmällä pitämään epäluulon-alaisia ihmisiä.\nUsein sainkin heitä kiinni ja harmikseni huomasin silloin, että heissä\noli semmoisiakin, joilta vähimmän olisi luullut semmoista käytöstä.\nEnsimältä näyttikin siltä kuin siitä olisi riittävä apu; mutta pian\ntuli asia entiselleen, sillä kovin monenlaiset ovat keinot ja piilot.\n\nTämmöistä epätoivon tilaa kesti kauvan. En yrittänyt enää mitään\ntekemään asian auttamiseksi -- en voinut, sillä olinhan nyt epätoivon\nkauheassa tilassa. Olinhan niin monta kertaa pyytänyt ja rukoillut\nkyynelsilmissä, Jumalan ja ihmisten nimessä; olinhan kärsinyt ja\ntoivonut niin kauvan, ja koettanut liikuttaa hänen omaatuntoansa, mutta\nmitä tämä kaikki oli auttanut? Oliko kumma, jos toinen päivä oli\ntoistaan surullisempi, toinen viikko toistaan kylmempi ja toinen vuosi\ntoistaan ikävämpi ja kuluttavampi?\n\nVuosi vuodelta heikkoni nähtävästi vaimoni terveys, mutta väkevien\nnauttimista ei hän vaan heittänyt. Vihdoin kääntyi hän tautivuoteelle.\nMinä estin nyt häneltä kaikki väkevät juomat, sillä nyt voin sen tehdä.\nMutta hän rukoili niin hartaasti saadakseen niitä, että olisi luullut\nkivenkin sulavan. Minun täytyi myöntyä ja välisti antaa edes vähän. Hän\nkiitteli ja kasteli silloin yhtä hartaasti kuin pyytänytkin oli, ja hän\noikein vapisi, mieliteon tähden; nähdessään väkeviä; näytti siltä kuin\nhän olisi virkistynyt niitä saadessaan.\n\nEräänä kertana aioin minä kutsua lääkärin hänen luokseen.\n\n'Älä, hyvä Hiskias, lisää suotta vaivojasi. Lääkäri ei voi auttaa\nminua, sillä minun aikani ei ole pitkällinen', sanoi hän.\n\nKuitenkin toimitin minä noutamaan lääkärin.\n\nKun hän oli tutkinut sairaan tilaa, ilmoitti hän, ettei ole enään\nmitään toivon sijaa, sillä hermosto ja tärkeimmät elimet ovat pilalle\nturmeltuneet. Vielä arveli hän, että väkeväin ehdoton kieltäminen olisi\nhänelle suoraksi kuolemaksi, kun hän on niihin niin kovin tottunut.\n\nSuureksi ihmeekseni lakkasi hän kuitenkin nyt itse tahtomasta väkeviä.\n\n'Tahtoisitko nyt lääkiä?' esittelin minä eräänä kertana säälitellessäni\nhäntä.\n\n'En. Minä en enään koskaan tahdo mitään väkeviä', sanoi hän, raskaasti\nhengittää huohottaen.\n\nMinä säpsähdin.\n\n'Sinä, Hiskias, olet paljon saanut kärsiä minun tähteni', jatkoi hän.\n\n'Minä voin ne unhottaa kaikki', koin hänelle sanoa.\n\n'Mutta se ei ole sinun vikasi, eikä minunkaan, sillä meidät hirveästi\npetettiin; minun sydämeni särkyi ja minä en _voinut_ toisin ja\nparemmasti elää', jatkoi hän yhä.\n\n'Niinhän se on, minä ymmärrän kaikki, rakkahani', myönsin minä.\n\n'Voitko antaa anteeksi rikokselliselle, viheliäiselle vaimollesi, joka\nsyyttä, tarpeetta on sinulle tuottanut niin monta surua, tuskaa,\nmurhetta ja sydämen kipua? Petoksen ilmi tultua en ole voinut sinua\nrakastaa sillä rakkaudella, jolla sinä olet minua rakastanut ja jolla\nminäkin ensin sinua rakastin. Voitko nämä kaikki minulle anteeksi\nantaa? -- Minä rukoilen sinua, Hiskias', pyyteli hän värisevin äänin.\n\nMinun mieleni murtui kyyneliin asti, sillä kauvan oli siitä aikaa\nkulunut, jolloin olin hänen niin sydämellisiä ja lämpymiä sanoja\nkuullut lausuvan. Minä kallistuin hänen ylitsensä, kiersin käteni hänen\nkuumuudesta hohtavan ruumiinsa ympäri, ja sanoin itkusta tukehtuneella\näänellä. 'Jumala tietää, että minä olen jo kaikki sinulle anteeksi\nantanut'.\n\n'Minä tiedän, että sinulla on jalo ja vilpitön sydän, ja uskon vahvasti\nmitä sanonut olet; toivoni on myös, että Jumalakin on minulle anteeksi\nantanut', sanoi hän sitten ja kyyneleet vierivät hänen kalpeita\nkasvojansa myöten.\n\nSiinä sitten itkimme molemmin ja sydän tunsi sanomatonta iloa ja\nlohdutusta; se oli elämäni ihanimpia hetkiä, sillä se oli katumuksen ja\nanteeksi antamisen hetki.\n\nSeuraavana päivänä olin virkahuoneessani jotakin toimittamassa.\nSilloin tultiin minua kiireesti käskemään sairaan kamariin, johon minä\nriensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silmäyksellä huomasin\nminä, ettei loppu ollut kaukana. Hänen hengityksensä oli harvennut, ja\nhän tirkisteli kummallisesti kiiluvilla silmillänsä oveen päin. Kun hän\nhuomasi minut, ojensi hän kuihtuneen kätensä minua kohden. Minä riensin\nhänen luokseen ja otin tarjotun käden omaani. Hän ummisti silmänsä ja\nkuiskasi tuskin kuultavasti hengellänsä: 'Hiskias...' Rinta korahteli\nmuutaman kerran, käsi hervahti, ja hän ei ollut enään elävien joukossa.\n\nMinä seisoin hänen vuoteensa vieressä niinkuin kivettynyt. En voinut\nitkeä, sillä sydän oli kovin täysi. Kylmänä, kankeana makasi nyt\nedessäni hän, jota olin niin verrattomasti rakastanut ja jonka kanssa\neläessäni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni\nsanomattoman onnelliseksi. Koko menneen elämäni kirjava kirja aukeni\nselvässä järjestyksessä eteeni siinä seisoessani. Oikullinen sattumus\noli hänet minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus veikin hänet\nminulta. Eipä siinä vielä kyllä, sillä paljon, paljon oli tuo sattumus\naikaan saanut. Se oli Tuonen tuville vienyt kaksi puhtainta sydäntä ja\nsaattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan\nse vielä pehmitteli, sillä Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli\nruvennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sitä voinut kauvan\nkestää. Vielä etemmäksi ulottuivat sen juuret, sillä päälliseksi jäi\nkumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siinä,\nmissä kasvamisen olisi pitänyt tapahtua. -- -- Suurena lohdutuksena noita\nkatkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toivo, että\nvaimoni kuoli onnellisen kuoleman.\n\nMelkein heti sen jälkeen kuolivat molemmat vanhempani ja Kallekin. Tuon\nhävityksen keskellä seisoin nyt yksinäni, niinkuin kärventynyt honka\npalaneella salolla; en ollut vielä viittäkymmentäni täyttänyt ja\nkuitenkin olivat hiukseni yhtä valkeat kuin nytkin. Vanhempieni\nkuoleman jälkeen joutui renki-Pekka hunnikolle. Hän oli uskollisesti\npalvellut heitä, mutta nyt oli hän kykenemätön ja turvaton vanha mies.\nMinä en voinut häntä nähdä ajelulla ja kaikkien hyljäämänä, vaan otin\nhänet luokseni; samaan aikaan otin myös ottotyttären; nämät kaksi\nolivat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli välisti vieläkin\nentisiä laulujansa ja sai säännöllisesti joulukartuusinsa; silloin hän\ntavallisesti sanoi kuten ennenkin 'eihän sitä niin paljoa...' Eräänä\nvuotena tuli hänkin sairaaksi. Kun vaan sain aikaa, istuin minä hänen\nvuoteensa vieressä. Hän houraili usein ja hänen ajatustapansa\nsisällyksenä oli hänen entiset harvat lauseensa. 'Joulukartuusi ...\nnoin iso ... eihän sitä niin paljoa ... puh -- -- eihän se kun houriota\n... -- -- mitäpä minä enään maailmasta...' sanoi hän eräänä kertana hänen\nvuoteensa luona istuessani. Ne olivat hänen viimeiset tuumansa, sillä\nkohta sen jälkeen jätti hän tämän maailman ja samassa minutkin. Ainoana\nhupinani on nyt ottotyttäreni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja\nhän hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa isäänsä. -- Ja nyt olen\nentistä elämääni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mitä\neteenpäin tapahtuu, sen Jumala yksin tietää.\"\n\nUkon pää rupesi syvempään nokahtelemaan ja viimeisiä sanoja sanoessa\nvärähteli hänen äänensä. Minä astelin hänen luoksensa, otin hänen\nkädestään kiinni ja sanoin: \"paljon olette te kokenut, paljon\nkärsinyt\". Hän nousi ylös, kääntyi minuun selin, käveli akkunan luo ja\nseisoi siinä ääneti kauvan aikaa.\n\n\n\n\n\n\nPENTTI JA INKA.\n\n\n\nI.\n\n\nVankka oli Rönkkölän talo Pohjanmaalla. Korkean vaaran laelta näkyi se\nkauvas yli ympäri, näkyi sitä kauemmaksi sen vuoksi, että vaaran\npäällystä ja rinteet olivat raivatut metsättömiksi, viljelykselle\nalttiiksi. Vaaran päältä ja rinteiltä olivat kaikki viljelyksien tiellä\nolevat kivet vyörytetyt alangon partaalle, johon niistä oli ympäri\nvaaran ladottu valtava kiviaita. Ne kaikki seikat yhteensä tekivät,\nettä Rönkkölä näytti ikäänkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.\n\nTalossa oli monta aittaa. Useimmat olivat viljaa täynnä ja itsekunkin\nvuoden sato niissä sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa\naitoissa säilytettiin vaatteita ja muuta tavaraa, vaan olipa joukossa\neräs semmoinenkin, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin kiskotuita --\npetäjän kuoria. Rönkkölässä, näet, ei ollut koskaan katovuotta, eikä\nkoskaan aivan kadotonta. Se kuulunee vähän kummalliselta, mutta niin se\nkumminkin oli. Sillä ei niin hyvää ja viljavaa vuotta koskaan tullut,\nett'ei Rönkkölässä olisi läpi vuoden pantu pettua leivän sekaan. Kun\ntaas katovuosi sattui -- jospa vaikka useampiakin peräkkäin -- oli talon\nleipä kuitenkin aina vaan yhdenlainen, ei parempi eikä pahempi; sillä\nheillä oli viljaa säästössä, jota vaaran rinteet ja metsähalmeet oli\npakotettu hyvinä vuosina antamaan. Se oli säästäväisyyttä vanhan Suomen\ntavan mukaan.\n\nVilppu, Rönkkölän talon isäntä, oli jo vähän yli keski-ijän. Hän oli\nahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista.\nHän oli ensimäinen veron maksussa, viimeinen kapakassa. Hän soi\nmielellään vieraanvaraa; voimallista ruokaa, selvää leipää ja\nruokaryyppyä ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui käymään.\nKylläpä kävikin usein vieraita Rönkkölässä, jossa ei katsottu arvoa\neikä rikkautta, vaan köyhempi, niinkuin rikaskin, oli yhtä tervetullut.\nTalon vierasvaraisuuksia kävivät välisti herratkin kokemassa, ja olipa\ntalossa joskus myös nähty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eikä\nkenelläkään ollut syytä käymistänsä katua.\n\nVilpulla oli niin suuri vaikutus pitäjässä, että kaikissa asioissa\nkysyttiin hänen neuvoansa. Ja jos hän itse oli läsnä kokouksissa, niin\ntuli päätös aina semmoiseksi, jommoiseksi hän oli sen esitellyt.\n\nTarvitsevaisia auttoi Vilppu niin paljon kuin vaan voi, milloin\nrahalla, milloin viljalla. Mutta auttaessaan tutki ja punnitsi hän\ntarkoin, oliko avun pyytäjä semmoinen, että hänelle oli avusta hyötyä;\n\"sillä\", sanoi Vilppu useinkin, \"koko maailman laiminlyömistä,\nvelttoutta ja hutiloimista ei voi kukaan yksityinen palkita\". Apua\nantaessaan pani hän tarkat määrät, milloin velka oli takaisin\nmaksettava, ja jos joku ei päivällensä sitä tehnyt, haki hän heti\nsaamisensa lain voimalla. Erään kerran tuli Vilpun tykö joku velkamies\nja pyysi, että hänen velkansa maksua vielä odotettaisiin. \"Ei\ntiimaakaan, sillä semmoinen tapa veltostuttaa ja samassa velkauttaa\nsinua ja vihdoin koko kansan\", vastasi Vilppu jäykästi. Vaikka siis\nRönkkölän isäntä näytti kovalta auttajalta, ei hän semmoinen kumminkaan\nollut todella, sillä ei hän ottanut lainoistaan koskaan korkoa.\n\"Kylläpä\", arveli hän, \"tarvitsevaisella on maksamista siinäkin, minkä\nhän on saanut\".\n\nKun kaiken tämän otamme lukuun, eipä ollutkaan kumma, jos Vilpulla oli\nmelkein pelottava ja kammottava arvo kaikkien silmissä; hän oli\ntodellakin kuin talonpoikainen ruhtinas.\n\nNiin suuressa määrässä oli onnetar Vilpulle suotuisa; ainoasti yhdessä\nsuhteessa ei hän, Vilpun mielestä, ollut kylläksi antelias. Sillä\nvaikka hän eli kaiken puolin onnellisessa avioliitossa, ei hänellä\nkuitenkaan ollut useampaa kuin yksi lapsi, ja sitä nurkui Vilppu kovin\nvähäksi. Se hänen lapsensa oli tytär, ja Inka oli hänen nimensä.\n\nSillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, oli Inka jo aika-ihminen, noin\nliki pariakymmentänsä. Hän oli kaunis talonpojan tyttö ja hänen\nkauneuttaan lisäsi vielä suuressa määrässä hänen kainoutensa,\nsiveytensä, lempeä ja siivo käytöksensä ja soma, miellyttävä ja puhdas\npukunsa, josta hän oli erittäin huolellinen. Kuten tietty, oli hän\nainoa talon perillinen tulevaisuudessa; ja kun hän punaposkisena ja\nhymyhuulisena, nokkeana kuin kesäinen vesa, pienillä, valkoisilla\nkätösillään levitteli vielä valkoisempia pöytäliinoja pöydälle, tai kun\nhän palveli jo pöydässä istuvia ja ruokailevia vieraita, niin eipä\ntotta tosiaan ollut niin kovaa miehen sydäntä, joka ei olisi tuntenut\nmyötätuntoisuutta häntä, viatonta, ja hentoa kohtaan. Siitä kaikesta\nseurasikin aivan itsestänsä että nuoret miehet, läheltä ja kaukaa,\nloivat Inkaan halukkaita silmäyksiä. Kaikkien heidän sydämissään paloi\nsama ajatus, vaikk'eivät kaikki uskaltaneet silmäänsäkään sinne päin\nkohottaa. Yrittelipä yksi ja toinen nuori herrakin kosimaan Rönkkölän\ntytärtä, mutta sekä hän itse että isä Vilppu hylkäsivät inholla\njälkimäiset kosijat, koska ne tavallisesti olivat turmiolle tulleita\nrenttuja.\n\n\"Minä en ole tyttäreni kasvattanut herroille, enkä ole työtä tehnyt\nsitä varten, että onnensa haaksirikkoon joutuneet muutamissa päivissä\nhävittäisivät vaivojeni hien ja saattaisivat ainoan lapseni\nonnettomaksi; tarvitsee talonpoikakin jotain kelvollista saada. Paitsi\nsitä tarvitaan Rönkkölään mies, joka kehtaa ja osaa tehdä työtä\", sanoi\nVilppu eräälle semmoiselle kosijalle ja siihen täytyi tämän tyytyä,\nvaikka hän asiansa eduksi kyllä ponnisti kaiken kaunopuheliaisuutensa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLikimmäisinä naapureina -- puolen peninkulman päässä Rönkkölästä -- oli\npieni, vasta-alkavainen uutistalo. Sitä sanottiin vaan Korveksi. Meidän\naikanamme ei niin kaukana olevaa taloa pidettäisi likimmäisenä\nnaapurina, mutta huomattava on, että sillä ajalla, josta me puhumme,\nPohjanmaa vielä oli harvaan asuttua.\n\nToisena miespolvena taistelivat jo Korven vanhukset synkkien halliparta\nkuusien ja petäjien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eivät\nvieläkään antaneet riittävää elatusta. Perhe ei ollutkaan aivan pieni\ntalossa, sillä vanhuksilla oli elossa viisi lasta, joista kolme poikaa\nja kaksi tytärtä. Vanhin edellisistä, Pentti, oli Rönkkölän Inkaa\nhiukan vanhempi. Jo aikaisin oli Pentissä havaittu tavaton nero, uljuus\nja rohkeus. Hän oli kookas ja täyteläinen kasvannoltaan ja jo\nkuusitoistavuotiaana täyden miehen mittainen. Vanhempiensa apu oli hän\nkaikissa ja pienuudesta pitäin tottunut kovimpiinkin töihin. Kun Pentti\nkasvoi isommaksi, nähtiin hänen yhtä paljon kaunistuvan ja voimistuvan\nkuin varttuvan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siivo ja lauhkea\nluonnoltansa kuin hän sen lisäksi oli, voitti hän kaikkien ihmisien\nsuosion. Kuusitoistavuotiaana meni hän jo koskenlaskijan oppiin\nOulujoessa olevalle Pyhäkoskelle. Siitä sai hän ajan pitkään paremman\npalkan kuin muusta kovasta työstä. Säästönsä lähetti hän tarkoin\nkotiinsa, niin että kotiväki voi hankkia vähän enemmän suurusta\nsiteeksi petäjäisen sekaan ja siten johonkin määrään palkita, mitä\nniukka luonto oli heiltä kieltänyt.\n\nPian oppi Korven Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Vahvalla\nkädellä ohjasi hän venheitä alas, läpi kahta peninkulmaa pitkän kosken\nputousten ja korvien. Kun hän uljaana, suorana ja pelotonna seisoi\nheikon ja rutisevan venheen perässä, niin isojen aaltojen, hyökyjen ja\nvaahtoavain hyrskyjen ympäröimänä, ettei rannalta katsoja välisti\nollenkaan nähnyt häntä, ei Pentin vakaa silmä värvähtänytkään, ja\nvarovasti johti hän purren kosken alle, vaikka joka silmänräpäys oli\ntaistelu elämästä ja kuolemasta, ja välttämätön surma tarjona, jos\nlaskija olisi vähänkin horjahtanut. Siitä Pentin uljuudesta seurasi,\nettä hänelle pian annettiin niin paljon laskettavia venheitä, kuin vaan\nennätti viedä alas. Taitavuutensa tähden sai hän useinkin ohjata yhtä\nvenhettä Oulujärven niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.\n\nKun hän semmoisilta retkiltä palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo\nKorvessa! Kaikki Pentin sisarukset kerääntyivät heti hänen ympärilleen,\nsyleilemään ja halailemaan, sillä he tiesivät aina saavansa hyvältä\nveljeltään tuliaisia. Vanhempien ilon syy taas oli se, että heidän\nrakas poikansa oli tullut kotiin terveenä niin vaaralliselta retkeltä,\nvieläpä tuonut kanssansa uusia varoja sekä raitista työvoimaa lisäksi.\n\nSemmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rönkkölän Inka oli\nlapsuutensa aikoina ollut. Vaikk'ei heidän välimatkansa ollutkaan\nlyhimpiä, olivat he kumminkin usein olleet yksissä. Kun Pentti\npoikasena kävi jollain asialla Rönkkölässä, ei hän koskaan tahtonut\nmuistaa lähteä sieltä pois, sillä Inka vei hänen heti pienelle\ntalouspaikallensa, ja siellä kului aika niin hupaisesti lasten\nviattomissa huvituksissa.\n\nKun he kasvoivat isommiksi, oli heidän hylkääminen lasten leikit ja\nleikkikalut. Heidän eteensä aukeni toisia näköaloja ja toimia, jotka\nvaativat vakavampaa ajattelemista ja pontevampaa toimimista. Elämän\nvarsinaisuus niinkuin myös täysikasvuisissa herännyt kainous pakottivat\nentiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.\n\nSiitä tunsi kumpikin heistä sydämessään outoa kaipausta, jota he eivät\nitsekään tietäneet, mitä se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen\nkasvaessa ja varttuessa, varttui ja kasvoi tunnekin yhtärintaa ja kun\nhe olivat edellä mainittuun ikäänsä tulleet, tunsivat he molemmat,\nett'eivät he voisi elää toinen ilman toistansa. Heidän tunteensa oli\nmuuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, vaikka he eivät\nuskaltaneet sitä oikein itselleenkään, saati sitten toisillensa\ntunnustaa.\n\nInka, vaikka niin varakkaiden vanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan\nsaanut, aika-ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. Hänet oli\npienuudesta pitäin opetettu hyödyllisiin töihin ja askareisiin, ja niin\noli työn ja asian teko tullut hänen varsinaiseksi haluksensa. Muun\nohessa kävi hän syksyin ja keväisin usein paimentamassa kotitalonsa\nmuhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siellä metsän hiljaisessa ja tyynessä\nsiimeksessä koetti Inka välisti päiväkaudet itselleen selittää outoa\nikävää ja kaipausta, jota hän povessaan kätkettynä kantoi, ja välisti\npäättyivät hänen oman sydämensä keskustelut katkeroihin, kuumiin\nkyyneleihin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOli taas kerta tullut syksy. Korven Pentti tunsi kummallisen\nrauhattomuuden mielessään. Hänellä ei ollut lepoa, ei viihtymistä\nmissään. Hänen henkensä kaipasi jotain, ikävöitsi jotain. Mitä? Sen\nPentti kyllä tiesi, mutta myös samassa, ett'ei hän saisi koskaan sanoa\nomakseen häntä, jonka tähden hänen sydämensä oli raskas ja levoton. Hän\nkoetti aamusta tehdä työtä, mutta se ei häntä hyvittänyt. Jälkeen\npuolisen otti hän eräänä päivänä vankan kirveensä kaapista ja lähti sen\nkanssa metsään kävelemään, aikoen mennä ennen virittämiänsä linnun\nloukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta hän oli niin hajamielisenä ja\najatuksiinsa vaipuneena, että hädin tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa\nkäyneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen\nuudestaanvirittäminen ei tullut ollenkaan kysymykseen.\n\nNiin tavoin oli Pentti ansateitään kuljeskellen joutunut\nneljännes-peninkulman päähän kodistansa. Yht'äkkiä tarkisti hän\nkuuloansa ja kuunteli. Mitä nyt? Kuunneltava ei ollut sen parempi kuin\njokin lehmänkello. Vaikka niinkin, oli Pentille jykeän rautakellon\nkoliseva ja epäsointuinen ääni sangen tuttu ja mieluinen; olipa\nniinkuin hän ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla,\nsillä se oli Rönkkölän lehmän kello.\n\nSe ilmiö herätti Pentissä entisen kaihon kahta kovemmaksi. Inka kenties\noli, kuten usein ennenkin, lehmäkarjansa keralla. Häntä olisi niin\nhauska tavata, mutta voi! mitä olisi siitä hyvää. \"Kunhan ma saisin\nhäntä edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo\nmurheellista sydäntäni\", ajatteli Pentti; mutta hän päätti kumminkin\nlujasti olla menemättä likemmäksi.\n\nHän lähti taasen kulkemaan ansatietään toiselle suunnalle. Mutta kuinka\nhän lieneekin ohjannut askeleitaan synkissä ja toivottomissa\najatuksissaan, niin hän yhtäkkiä huomasi olevansa aivan likellä\nRönkkölän karjaa: näkyipä jo laidimmaiset elikot puiden välitse.\n\nJuuri samassa kuului sieltä kimeä parkaiseminen ja karja rupesi\nmölisemään ja hyppäämään; siitä parahduksesta luuli Pentti tuntevansa\nIngan äänen. Nuolen nopeudella syöksähti hän esille ja mitä näki hän\nsilloin edessänsä? Suuri ruskea karhu syöksi par'aikaa kellokkaan\nlehmän kimppuun. Pentti ei arvellut hetkeäkään, vaan kiiruhti niin\npaljon, kuin voi, telmiväin elikkojen luokse. Juuri kun karhu hyppäsi\nuhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirvespohjalla semmoisen\npaukauksen, että mesikämmen katsoi parhaaksi heittää saaliinsa rauhaan\nja kääntyä päin tuota uskaliasta, joka aivan tarpeettomasti oli\nsekaantunut asiaan. Hetki oli vaarallinen, sillä otso nousi, kauheasti\nkarjaisten, kahdelle jalalle ja levitti kauheat käpälänsä ja kyntensä\nlevälle. Se repäsi auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja\nverta janoova kieli uhkaavana ammottivat. Pentti käsitti täydellisesti\nvaarallisen asemansa, mutta hän ei horjahtanut. Ennenkuin otso\nennättikään tehdä rynnäkköänsä, antoi Pentti kirveen terällä sille\ntoisen iskun, niin että se kauheasti mörähtäen kaatui selälleen, josta\ntilasta se ei enää taipunutkaan ylös; sillä Pentti jakeli hänelle\ntaitavasti sivalluksiaan siihen asti, ett'ei otso enää hievahtanut. Jo\nensimäisestä otson haavasta tulvasi veri semmoista vauhtia, että\nPentti, taistellessaan hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, tuli yltä\npäältä veriin; mutta vahinkoa ei hän kahakassaan saanut, jos ei oteta\nlukuun pientä raamua reidessä.\n\nSitten vasta jouti Pentti hakemaan äsköistä kiljahtajaa. Kiireesti\nkatseli hän sinne tänne ympärilleen. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan sitä\ntehdä ennenkuin hän huomasi likitienoillansa maassa makaavan naisen.\nHätäisesti ja tykyttävin sydämin ohjasi hän askeleensa sinne. Kaatuneen\nluo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen\nhelmeäkään nähtävänä. Nopeasti silmäeli hän, olisiko otso haavoittanut\nmakaajaa, mutta kun hän ei mitään semmoista huomannut, nosti hän Ingan\nkolosta mättäälle, riisui verisen takin päältään, laittoi sen hänen\npäänsä alle, juoksi lakillansa kolosta vettä noutamaan ja sitten rupesi\nsillä valelemaan tytön päätä, hieromaan hänen aiveniaan ja otsaansa.\nKoska ruumis oli notkea ja lämmin, toivoi Pentti hänen olevan vaan\npyörryksissä. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan tehdä virvoitustyötänsä,\nennenkuin Inka taas alkoi hengittää. \"Kiitos Jumalan! Hän elää\", sanoi\nPentti hiljaa sen nähtyänsä. Vihdoin raotti Inka silmänsäkin.\n\n\"Pentti!\" kuiskasi hän hiljaa, mutta painoi taas silmänsä niin\nrauhallisesti ja turvallisesti umpeen.\n\n\"Levähdä huoletta, sinä olet hyvässä turvassa, olet pelastettu, rakas\nInka\", sanoi Pentti tuskin kuultavasti, kurottuen samassa tytön ylitse.\n\n\"Kun minä saisin raitista vettä\", sanoi Inka tovin päästä, silmiään\nraottamatta.\n\nPentti sivalsi isosta koivusta tuohilevyn, kiersi sen torvelle, nouti\njuosten lähellä olevasta lähteestä vettä ja toi sen Ingalle, joka siitä\nvähän väliä maisteli.\n\n\"Sinä olit pahassa vaarassa, Inka\", sanoi Pentti, kun näki tytön\nvirkistyvän.\n\n\"Suuressa vaarassa, kuoleman vaarassa. Jumala on sinun askeleesi\njohdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti\", sanoi Inka.\n\nSitten rupesivat kumpikin selittämään, kuinka se kaikki oli tapahtunut.\nInka kertoi, ettei hän osannut aavistaakaan mitään vaaraa, ennenkuin\nnäki suuren karhun avoimin kidoin töytäävän häntä kohden. Peto oli jo\naivan likellä, kun hän päästi hätähuudon; sitten ei hän muistanut eikä\ntietänyt mitään. Kun Pentti vedellä hieroi hänen päätään ja aiveniaan,\nluuli hän karhun niitä vielä nuoleskelevan, eikä uskaltanut heti\ntoinnuttuaan silmiään raottaa. Kun hän viimein uskalsi sen tehdä,\nhavaitsi hän Pentin ja hänen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai\nvuorostaan Ingalle kertoa, miten hän sattui paikalle tulemaan, mutta\nsen teki hän päällisin puolin, sillä hän ei saattanut hänelle sydämensä\ntuskaa selittää.\n\nSillä välin oli karja mennyt kuulumattomiin.\n\n\"Voi, mitenkä lienee karjan laita? Sitä ei näy, ei kuulu, kyllä kaiketi\nkarhu on kaatanut heidät kaikki\", puhkesi Inka valituksiin.\n\n\"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut vähäisiä\nvammoja; lähdepäs katsomaan!\" sanoi Pentti hymyillen.\n\n\"Mutta Jumalani! sinähän olet yltä päältä verissä! Mitä on tapahtunut,\nPentti?\" sanoi Inka hätäillen, sillä silloin vasta huomasi hän Pentin\nryvettyneen puvun.\n\n\"Minulla ei ole mitään vaaraa, Inka, mutta lähdehän katsomaan, niin\nminä sinulle jotakin näytän\", sanoi Pentti.\n\n\"Minä en jaksa, olen niin voimaton, auta sinä minua\", pyysi Inka ja\nojensi kätensä Pentille.\n\nPentti otti ilolla vastaan pienen, tarjotun kätösen ja auttoi Ingan\nylös. Oi kuinka mielellään hän olisi painanut käden huulilleen tahi\nsydämelleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tunsi, kuinka iso väli\nhänet ja Ingan erotti.\n\nPentin Inkaa taluttaessa, tulivat he sille paikalle, jossa otso makasi\nkuolleena.\n\n\"Katso tuossa se on, joka minun on veriseksi saattanut ja sinun\nsäikäyttänyt\", sanoi Pentti.\n\nKauhean pedon näkö kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, että\nhän rupesi vapisemaan ja horjumaan, ja estääkseen kaatumistaan, otti\nmolemmin käsin Penttiin kiinni; he istuivat mättäälle.\n\n\"Ja sinä olet tämän tehnyt, Pentti!\" sanoi Inka liikutettuna.\n\n\"Sinun tähtesi, Inka.\"\n\n\"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun vertaasi, Pentti\",\nkuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.\n\n\"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni -- olen jo\nkauan rakastanut -- olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison välin\nmeidät erottavan, mutta sille en voi mitään, kuitenkin sinua rakastan.\nOlen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se vaan yhä yltyy, jota\nenemmän sitä tukeutan\", rohkeni Pentti kuiskata.\n\nEipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kasvonsa\nkäsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan\nympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä vasten.\n\n\"Nyt on niin hyvä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut\nsama tunne kuin sinussakin -- ijäti olen sinun\", kuiskasi Inka.\n\n\"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen\nvoittanut tänään paljon, sanomattoman paljon\", muistutti Pentti.\n\n\"Voi, mutta karja?\"\n\n\"Luultavasti ovat ne jo menneet kotiin.\"\n\n\"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti,\nviemään minua!\" pyyteli Inka.\n\nPentti totteli ja niin lähtivät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa\nkaadetun kontion viereen, ottaen ainoastaan verisen kirveen mukaansa.\n\n\"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?\" arveli\nPentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.\n\n\"Tähän asti olisi kenties ollut mahdoton saada hänen suostumustansa,\nmutta tämän kohtauksen perästä en luule sen olevan ensinkään\nmahdottoman. Isä on jaloluontoinen mies, kertokaamme hänelle tämä\ntapaus, ainoasti liittomme pidämme vielä salassa soveliaaseen aikaan;\nisä ei jätä hyvää työtä palkitsematta\", vakuutti Inka ja se kevensi\nsuuresti Pentin sydäntä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNiinkuin Pentti oli ennustanut, olivat Rönkkölän elukat menneet suoraa\npäätä kotiinsa, heti kun olivat päässeet erillensä kontion kuumasta\ntervehdyksestä; ne olivat kotona paljon ennen, kuin Pentti ja Inka.\nOitis huomasi Rönkkölän Vilpun tarkka silmä, mitä metsässä oli ollut\ntekeillä. Kellokas oli haavoissa ja verissä, mutta karjasta ei kaivattu\nyhtään; kaikki olivat tallella; sitä vaan ihmetteli Vilppu, kuinka niin\nvähällä oli päästy. Jos ei kellokas olisi ollut vioitettu ja jos ei\npaimen poissa, niin ei olisi ollut mitään aavistusta päivän\ntapahtumista; mutta kellokas oli verisenä todistajana jostain\nhirmuisesta tapahtumasta ja se nosti suuren tuskan ja ahdistuksen koko\ntalon väen, erittäinkin Vilpun sydämeen. Iltapimeä alkoi lähetä,\nVilppu oli jo ison väkensä laittanut hakujärjestykseen ja jakeli\nmäkirinteellä käskyjänsä eri joukoille. Samassa huusi eräs renki:\n\n\"Odottakaa, isäntä, korpitietä tulee mies ja nainen! Kukaties nainen on\nInka, tahi ehkä tietävät he hänestä jotakin kertoa.\"\n\n\"Seisahtukaat!\" huusi Vilppu ja kaikki seisahtuivat.\n\nJa tosiaankin tuli Inka, Pentin saattamana, korpitietä.\n\n\"Kiitos Jumalan!\" lausui Vilppu ja käski kaikki huoneeseen.\n\nSinne tultua sai Inka ruveta kertomaan, kuinka kaikki oli käynyt. Hän\nteki sen semmoisella tunnokkaisuudella, että kaikkien kuulijain, jopa\nVilpunkin silmät olivat vesissä, ja ne isän kyyneleet olivat Ingalle ja\nPentille mieluinen tulevaisuuden enne.\n\nKun Inka oli kertomuksensa lopettanut, muodosti Vilppu näkönsä hyvin\njuhlalliseksi, nousi seisoalleen ja sanoi ruhmolla istuvalle Pentille:\n\n\"Tule peremmäksi, sinä uljas nuorukainen! Jalosti olet sinä kylvänyt,\nmutta jalosti sinä myös saat niittää. Sinä olet pelastanut karjani, ja\ntyttärelläni, ainoalla lapsellani, olet sinä ollut turvana ja apuna; se\nei ole palkitsematta jäävä. Kellokas on paras maidon antaja\nnavetassani; jos se entiselleen paranee, on se talven muonan kanssa\nomasi; jos ei, ota sitä likin. Onpa siinä päivän palkkaa, otso ja\npitäjään paras maituri. Kaikki eivät kykenekään niin paljoa\nansaitsemaan; sinä olet sen ansainnut, oletpa kunnialla ansainnut. --\nSinä olet pitäjään uljain ja kunnollisin poika. Ole nyt meillä yötä ja\nmene huomenna otsoasi kotiin saattamaan.\"\n\nPentti kiitti ujosti ja sanoi tehneensä työnsä velvollisuudesta, josta\nei hänelle ollut tuleva mitään palkintoa, mutta Vilppu muistutti, että\nmitä hän kerran oli luvannut, sen täytyi pysyä ja tulla täytetyksi.\n\nInka, kuullessaan isänsä puheen, loi toivoa täynnä olevan salaisen\nsilmäyksen Penttiin; mutta voi, kuinka mielellänsä olisi Pentti\nluopunut molemmista päivän saaliistansa, otsosta ja luvatusta\nmaiturista, jos vaan Vilppu sen sijaan olisi antanut hänelle edes\njotain pientä toivoa Ingan saamisesta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTalvi oli jo tullut. Rönkkösen kellokas oli parantunut entiselleen. Se\noli tuotu Korpeen; Vilppu oli sen itse tuonut. Ensikelin aikana oli\nVilppu myös rengeillänsä ajattanut sinne seitsemän häkkiä hyviä\nnurmiheiniä talviruoaksi kellokkaalle. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin\nmies -- kummapa olisikin ollut, jos eivät hänen sanansa olisi silloin\npitäneet paikkaansa, sillä eipä niiden oltu koskaan ennenkään nähty\npettävän.\n\nRakastuneet olivat usein tavanneet toisiansa ja heidän liittonsa lujeni\nlujenemistaan. Heillä oli hyvät toiveet Ingan isänkin puolelta, sillä\ntuon viimeisen tapauksen jälkeen puhui Vilppu aina erinomaisella\nkunnioituksella Pentistä, ja hänen sanansa sitten Inka aina kertoi\ntarkasti armaalleen. Kaikki Vilpun sensuuntaiset puheet ja lauseet\notettiin lukuun ja niistä kerittiin kokoon melkein kokonainen\nmyöntymys. Onpa niin helppo uskoa, mitä haluaisi niin hartaasti!\n\nNäin elettiin talvi lujassa toivossa ja vilpittömässä rakkaudessa.\nKevät taas tuli ja koko luonto oli päässyt vapaaksi talven\nkuolettavasta vallasta. Järvet ja joet olivat luoneet jääpeitteensä ja\niloisesti kohisten hyppivät vesikokoukset putousten yli. Vapaana oli\nPentinkin elementti, mahtava Oulujoki mahtavine putouksineen. Sinne\nhehkui hänen mielensä, sillä vapaana murheen painosta oli hänenkin\nsydämensä, koska Inka oli sen vapaaksi tehnyt. Ennen lähtöä piti\nkuitenkin saada varma päätös Rönkkölän Vilpulta; Pentti epäili hiukan,\nmutta Inka häntä yhä vahvisti ja rohkaisi.\n\nKaunis oli keväinen päivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, maa\nviheriöitsi ja linnut visertelivät niin iloisesti puissa ja\nrakentelivat pesiänsä. Silloin puki Pentti pyhävaatteet ylleen ja alkoi\nastella Rönkkölää kohden; niin oli Ingan kanssa päätetty.\n\n\"Mihinkä Pentti nyt matkustaa noin pyhävaatteissa?° virkkoi Vilppu\nPentin nähtyänsä.\n\n\"En tätä etemmäksi, teille on minulla asiaa\", sanoi Pentti rohkeasti.\n\n\"No, mitäpä se olisi?\"\n\n\"Mi -- Minä rakastan Inkaa -- -- --\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon.\"\n\n\"Ja Inka rakastaa minua.\"\n\n\"Saattaisipa sekin olla mahdollista.\"\n\n\"Minä olen tullut pyytämään Inkaa teiltä ja suostumustanne sekä\nsiunaustanne tulevaan avioliittoomme.\"\n\nVilppu nousi seisomaan ja asettui hyvin juhlalliseen asemaan, niinkuin\nhänen tapansa oli päättävissä asioissa. Niin seisoi hän jonkun aikaa\nmietiskellen.\n\n\"Sinä olet kunnon nuorukainen, sitä ei voi kieltää, sen olen aina\nsanonut ja vastakin sanon, sillä kunnollisuus ja uljuus ovat aina\nkunnioitettavat avut. Mutta sen minä myös sanon suoraan ja\nujostelematta, ettei Inka ole sinun, sillä sinua varten en toki ole\nhäntä kasvattanut, ja nyt olette kuulleet päätökseni\", niin lausui\nVilppu viimein tuomionsa jäykästi.\n\n\"Mutta Jumalan tähden, isäntä! Minähän olen kerran pelastanut Ingan\nkarhun kynsistä\", rohkeni Pentti tuskissaan änkyttää.\n\n\"Niin, se on sokean rakkauden kuvittelemista. Sinä et ole Inkaa\npelastanut karhun kynsistä, se oli kellokas, jonka sinä pelastit ja\nsinä olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae\nelämäsi kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua varten. Kaiken\nerehdyksen välttämiseksi saan ilmoittaa, että Inka on aikoja sitten\nsijoitettu Möttölään; Möttölän lautamiehen Hannu on hänen saava. Nyt\nolet, Pentti hyvä, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen,\ntoiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta älkäämme erkaantuko\nvihollisina; entinen ystävyys ja rakkaus vallitkoon edelleenkin\nvälillämme. Minun apuni ja oveni on aina, kuten ennenkin, sinulle\navoinna ja niinkuin tähänkin asti, olen minä kunnioittava sinua\npitäjään uljaimpana ja kunniakkaimpana miehenä.\" Näin lausuttuaan\nkääntyi Vilppu pois ja läksi ulos tuvasta.\n\nInka ei puhunut mitään; hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, minkä\nverran hänen isänsä sanoilla oli arvoa; mutta palttinaa valjummaksi\nkävi hän, kuullessaan ankaran päätöksen isänsä suusta. Pentti ei\nmyöskään puhunut, ei pyytänyt sen enempää; sillä hänkin oivalsi, ettei\nVilppu ollut sanojansa leikillään puhunut.\n\nToista olivat rakastavaiset saaneet kuulla, kuin mitä toivoivat. He\nolivat rohkeina ja iloisina uskaltaneet asiansa esitellä päätöksen\nalaiseksi, mutta päätös oli heille melkein sama kuin kuoleman tuomio.\nSanomaton murhe valtasi molempien heidän sydämensä.\n\nKuka sitten oli tuo onnellinen Möttölän Hannu? Pari sanaa sen\nselvitykseksi.\n\nMöttölä oli samaa pitäjästä kuin Rönkköläkin. Se oli varakas talo, yhtä\nvarakas kuin jälkimäinenkin. Möttölän isännän, Laurin, rinnalla kiilsi\niso hopeinen kunniaraha, aivan samoin kuin Vilpunkin, mutta Lauri piti\nsitä jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilassa, sillä hän oli\nVilppua turhamielisempi; päälliseksi oli Lauri kihlakunnan lautamies.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKalkki tässä kertomuksessa ennen kerrotut ja vasta kerrottavat seikat\novat tapahtuneet seitsemännellätoista vuosi-sadalla. Se ei ollut aina\naivan hauskaa se aika. Huomattava on, että armas isäinmaamme silloin\nkuului Ruotsin valtioon. Valtiolliset olot eivät olleet vielä silloin\noikein vakaantuneet. Ankara vihollisuus vallitsi Venäjän karjalaisten\nja Suomen pohjolaisten välillä. Toisinaan johtivat asianomaiset\nhallitukset noita rajalaisten sotia; mutta usein raivosi hirmuinen sota\nheidän välillänsä silloinkin, kun hallitsijain kesken oli tyyni\nrauha. Ne sodat syntyivät itse kansasta ja niitä johdattivat\ntalonpoikais-urhot. Syitä vihollisuuden ilmi leimahtamiseen ei kaiketi\nylen paljon tarvittu, ja kosto seurasi kostoa. Kummaltakin puolen\nrynnättiin rajan yli ja suitsuavat rauniot, tapetut ja raiskatut\nihmiset osoittivat jälkiä, mistä vihollinen oli kulkenut.\n\nOlkoon tämä lyhykäisesti sanottu selvitykseksi, että paremmin\nymmärtäisimme sen-aikuisia oloja.\n\nSemmoinen rajasota oli taasenkin syttynyt ilmituleen. Tieto Venäläisten\nmaahan-ryntäämisestä saapui heti sen jäljestä, kun Pentti oli käynyt\nonnettomalla kosioretkellänsä. Täynnä toivotonta sydämen tuskaa, meni\nPentti maansa puolustajain riveihin. Siellä urhoollisissa taisteloissa\nluuli hän voivansa edes hetkeksikään unhottaa sydämensä ankaran tuskan.\nUrhoollisuutensa, väkevyytensä ja neuvokkaisuutensa tähden\nvaikeimmissakin kohtauksissa pääsi hän aivan pian Suomalaisten\npäälliköksi. Joka paikassa ja joka aika oli Pentti miehineen\nvihollisten niskassa ja tiellä, niin tavoin tullen heille pahimmaksi\nhirmuksi ja kauhuksi. Yhtä hyvin, vaikka ylimalkaan voitolla, eivät\nSuomalaiset kuitenkaan voineet estää kaikkia Karjalaisten tuhotöitä.\nMoni perheen isä suri poltettua taloaan, ryöstettyä omaisuuttaan ja\npoisvietyjä lapsiaan ja vaimoaan; moni tyttö surmattua sulhoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInka tuli Pentin kosioimisen jälkeen aivan synkkämieliseksi. Ei ollut\nsiinä kyllin, että hän ei saanut omakseen sitä, jota hän niin\nverrattomasti rakasti, vaan hänen isänsä oli sen lisäksi ilmoittanut,\nkenenkä kanssa hän tahtoi tyttärensä yhdistää, ja juuri sitä määrättyä\nelämänsä kumppania oli Inka ilmoisen ikänsä sydämestänsä inhonnut hänen\nhassumaisuutensa vuoksi.\n\nMetsä tuli tyttö paralle mieluisimmaksi paikaksi ja lehmipaimeneen\nriensi hän siitä lähtien väkisinkin, vaikka isä koetti kaikilla\nkeinoilla häntä sieltä estää, sillä hän pelkäsi siitä ammatista Ingalle\nvaaraa karhujutun jälkeen. Tuntuipa kuitenkin Vilpun mielestä siltä,\nkuin Pentti olisi jotain muutakin pelastanut karhun kynsistä, paitsi\nkellokasta.\n\nKarjan kanssa oli Inka päiväkaudet metsässä, siellä oli hänen niin hyvä\nolla. Usein istui hän haaveksien mättäällä. Oli hänestä, niinkuin\nsuuri, ruskea karhu olisi tullut avoimin kidoin hänen päällensä ja hän\nolisi pyörtynyt. Silloin, silloin tuli Pentti ja hieroi vedellä hänen\notsaansa ja aiveniansa. Hän ei uskaltanut avata silmiään, sillä hän\npelkäsi Pentin menevän pois. Mutta kun hän ne viimein avasi, ei näkynyt\nkarhua eikä Penttiä -- todellisuus oli astunut mielikuvituksen sijaan.\nSen valossa huomasi hän, miten asiat oikeastaan olivat ja hän hyrähti\nkatkeraan itkuun. -- Semmoisien tapausten perästä tuli hän tavallisesti\nkotiin paljon jäljestä karjan tulon.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nVihollisilla oli tieto Rönkkölän isoista rikkauksista; ne päättivät he\nsiis anastaa itselleen. Viisitoistamiehinen joukko eroitettiin sitä\ntehtävää varten pääjoukosta. Suurempaa miesvoimaa ei luultu tarvittavan\nyksinäisen ja syrjäisen talon valloittamiseen, semminkin kun rynnäkkö\ntehtiin salaa ja äkkiarvaamatta.\n\nHe saapuivat Rönkkölän läheistölle aamulla. Varmoina voitostansa,\neivät viholliset katsoneet sitäkään tarpeelliseksi, että olisivat\nodottaneet rynnäköllensä pimeämpää aikaa. Pääsipä vielä heidän\nsotaneuvottelussaan, jonka he metsässä pitivät, se mielipide voitolle,\nettä väki oli varmaankin töilleen hajaunut, jonka vuoksi ei olisi\nsuurta vastarintaa pelättävänä.\n\nMutta Vilppupa oli yhtä viisas kuin vanhakin. Kun hän oli kuullut\nKarjalaisten lähenevän niitä paikkoja, oli hän lähettänyt vakoojia\nsille suunnalle. Eräs poikanen oli siis hyvissä ajoin tuonut tiedon\nvihollisen vehkeistä. Oitis kokosi Rönkkölän isäntä miehiä ja aseita\ntaloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi väkensä muualle liikkumasta.\nSe vaan oli pahana huolena, että Inka oli lehmiensä kanssa ennättänyt\nmennä metsään, ennenkuin sotasanoma oli saatu.\n\nHätäpikaa tukitti Vilppu kiviaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei\ntosin ollut niin monta miestä kuin vihollisella, mutta kiviaita\nsuuressa määrässä palkitsi vähemmyyden; päälliseksi oli Vilpulla tieto\nvihollisen vehkeistä, paljoudesta, rynnäkkösuunnasta, mutta\nvihollisella ei vähintäkään tietoa puolustuksesta.\n\nSille suunnalle, josta Karjalaisten arvattiin ryntäävän, asettausi\nVilppu miehineen odottamaan kiviaidan taakse ja antoi miehille käskyn,\nett'eivät ampuisi, ennenkuin vihollinen oli kymmenen askeleen päähän\njoutunut.\n\nKauan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, niin jo vihollisten nähtiin\ntulevan metsästä ulos. Aukealle tultua hiipivät he kyyrysissään\npensaiden suojassa, mutta kun se turva loppui, kavahtivat he ylös\ntäyteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä aidasta päästivät\nhe kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heitä pyssyjen\nlaukaus ja kolme vihollista kukistui paikalle. Sen nähtyään säikähtivät\nhe pahanpäiväisiksi ja seisahtuivat. Pian tointuivat he kumminkin\njälleen ja ryntäsivät aitaa vasten, sillä he luulivat, ett'ei\npuolustajia ollut enempää kuin heidän kaatuneitansakaan. Kaksi\nvihollista hyppäsi oitis aidalle, mutta kumpanenkin heistä sai samassa\niskun otsahansa, niin että he kaatuivat kuolleina takaisin; sen työn\nolivat Vilpun ja hänen renkinsä nuijat tehneet. Outo turma masensi\nviimein ryöstäjäin rohkeuden niin, että he lähtivät täyttä väkeänsä\npakoon. Sillä välin olivat pyssymiehet ladanneet pyssynsä uudestaan ja\nlaukasivat juoksevien jälkeen; mutta ei siitä ollut yhtään vaikutusta,\nsillä viholliset juoksivat hajallaan ja syrjään päin.\n\nOnnellisesti oli siis vaara poistettu, verinaarmuakaan saamatta ja\nRönkkölässä oli iso ilo.\n\nIlta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei\nsittenkään. Oltiin juuri lähdössä häntä metsästä hakemaan, kun sana\ntuotiin, että joku oli nähnyt tyttöparkaa käsistä sidottuna vietävän\nvankina.\n\nViholliset eivät uskaltaneet palata samoja teitä; he kiersivät metsiä.\nSieltä olivat he tavanneet Ingan mättäältä haaveksien istumasta.\n\n\"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?\" kysyi eräs vihollinen Ingalta.\n\n\"Minä olen Rönkkölän ihmisiä\", sanoi Inka, tietämättä mitä sanoi.\n\n\"Aa! hyvä saalis! Käet sellän taakse ja mars!\" sanoi päällikkö ja he\nköyttivät heti Ingan nuoriin.\n\n\"Päästäkää minut menemään!\" rukoili tyttö parka.\n\n\"Suus kiinni, taikka...\" ärjäsi vihollinen, heiluttaen samassa hirveää\nmurha-asetta Ingan pään päällä, ja sitten seurasi Inka äänetönnä julmia\nryöstäjiänsä.\n\nVoi sitä kauheaa hätää ja tuskaa, minkä se tieto Rönkkölässä nosti.\n\"minun lapseni, minun lapseni, voi minun lapseni!\" huusi Vilppu\nepätoivoissaan lakkaamatta ja väänteli käsiänsä.\n\nJuuri kun hän oli parhaaltansa voivottamassa ja vaikeroimassa, tuli\nMöttölän Hannu taloon. Hän ei tiennyt vihollisesta eikä heidän\ntekemistään tuhotöistä mitään; hänellä oli puhemies mukana, sillä hän\naikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.\n\n\"Pelasta lapseni! Voi minun lapseni!\" huusi Vilppu, heti Hannun\nnähtyänsä.\n\n\"Mitä puhutte? Mitä on tapahtunut?\" kysyi Hannu ällistyneenä.\n\n\"Viholliset ovat vieneet Ingan vankina pois; pelasta lapseni!\" huusi\nVilppu yhä.\n\n\"Viholliset vieneet Ingan! -- miten minä hänet pelastaisin?\" änkytti\nHannu pelästyneenä.\n\n\"Totinen rakkaus voipi paljon -- yritä, uskalla!\" kehoitti Vilppu\ntuskissaan.\n\n\"En minä häntä voi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt\", soperoitsi\nHannu.\n\n\"Niin, sinulla ei siis ole täällä mitään tekemistä, eikä kauan\nminullakaan\", huusi Vilppu kauhean epätoivon käsissä.\n\n\"Naimisesta ei taida nyt tulla mitään, kun ei ole morsianta; lähdetään\npois\", sanoi Hannu puhemiehelle, ja niin he menivät, jättäen Vilpun ja\ntalonväen entiseen tuskaan ja neuvottomuuteen, tekemättä edes mitään\nehdoitustakaan Ingan pelastamiseksi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nVihollinen oli jo pois-menossa. Pohjalaiset olivat heidät voittaneet\nmonessa tappelussa ja senvuoksi oli Karjalaisten pakko peräytyä omaan\nmaahansa.\n\nPentti oli erkaantunut pääjoukostaan ja lähtenyt vakoamaan vihollisten\nvehkeitä ja aikeita. Retkellänsä poikkesi hän tilaisuuden ollessa\ntervehtimään rakkaita vanhempiaan ja omaisiaan. Heiltä sai hän heti\ntiedon Ingan kohtalosta. Ei salaman isku olisi vaikuttanut häneen\nkovemmin kuin se sanoma, mutta kumminkaan ei Pentti hetkeksikään\nkadottanut miehuuttansa ja neuvokkaisuuttansa.\n\n\"Minun täytyy pelastaa hänet, maksoi mitä maksoi\", sanoi hän\nhämmästyksestään toinnuttuaan eikä käynyt edes istahtamaan,\nlevähtämään.\n\n\"Mitä? Se on mahdotonta, älä anna itseäsi silminnähtävään vaaraan\",\nehättivät vanhukset sanomaan.\n\n\"Älä, hyvä Pentti, lähde, pysy nyt jo meidän luonamme!\" rukoilivat\nveljet ja sisaret.\n\n\"Minun täytyy, minä en voi toisin tehdä!\" Niin sanoen syöksi Pentti\nulos tuvasta ja pian katosi hän syyskesän synkkään ja pimeään yöhön.\n\nHän rupesi heti kansalaisiltaan saatujen tietojen avulla iskemään\nvihollisen jälkiä. Sitä teki hän sen yön ja osan seuraavasta päivästä,\nsemmoisella tarkkuudella, että hän jo iltapäivällä tiesi tarkoin\nvihollisten aikovan seisahtaa Oulujoen niskaan pariksi vuorokaudeksi,\nlevähtämistä, joukon kokoontumista ja lisävenhetten hankkimista varten.\nSiitä piti heidän matkustaa vesiteitä omalle maallensa. Pentti sai myös\ntietää, että vihollisia oli siinä koossa jo noin neljäkymmentä miestä\nja että Inka oli tuotu sinne; toisia joukkoja odottivat viholliset\ntuleviksi joka hetki.\n\nMitä oli tehtävä? Väkeä ei kerinnyt saada niin paljoa kokoon, että\nolisi sopinut toivoa voitollista tappelua, sillä vihollista ahdisteleva\nsuomalainen pääjoukko oli kaukana. Ilman sitä ei olisi tappelu ollut\notollinen keino vihollisen vallassa olevan Ingan hengen pelastukseksi.\nHetki oli äärettömän tärkeä.\n\nPian teki Pentti päätöksensä, ja ryhtyi heti sen toimeenpanoon.\n\nHän hankki kahdeksan kannun ankkurin paloviinaa itsellensä ja\noivallisen koskenlasku-venheen. Pohjalastiksi pani hän kaikenlaista\nruokatavaraa, jonka sekaan hän kätki viina-ankkurin. Illan varjokkaassa\nsiimeksessä astui hän venheeseen ja alkoi soudeskella salavihkaa\nvihollisten leiripaikan ympäristöllä, niemien ja saarien suojissa ja\nsalmissa, niinkuin vakooja ainakin. Vihollinen, joka pelkäsi\npäällekarkausta, piti aina valppaat vahdit ympärillänsä. Oitis\nhuomasivat he vaarallisen väijyjän. Mutta he eivät olleet huomaavinansa\nhäntä; he odottivat häntä likemmäksi, kokivat olla hiljaa ja piilossa,\nja iloitsivat sydämessään. Pentti ymmärsi heidän vehkeensä ja oli\nvarkain pujahtelevinaan aina lähemmäksi. Kun hän oli vihollisen\nmielestä tullut tarpeeksi likelle, nostivat he hirmuisen riemuhuudon;\nparvi heistä kiirehti rantaan; he lykkäsivät kolme venhettä vesille,\njoihin jokaiseen astui useampia miehiä. Pentti oli näkevinään vaaransa\nja lähti täyttä väkeään pakoon pyrkimään. Sitä heidän mielestään tyhmää\nyritystä nauroivat viholliset täyttä kurkkua ja kiirehtivät monella\nairoparilla soutaen hänen jälkeensä. Pian olivat he saavuttaneet\nPentin, joka, paremmin pettääksensä heitä, varustihe ankaraan\nvastarintaan. Hän sivalsi airon käteensä ja asettausi uhkaavaan\nasemaan.\n\nViholliset kävivät käsiksi, eikä auttanut sekään, kun hän kahdelle\nheistä antoi airolla semmoisen läimäyksen, että he oitis kellistyivät\nvenheen pohjaan; Pentti sortui ylivoiman alle ja viholliset sitoivat\nhänet köysiin.\n\nVihollisille tuli siitä suuri riemu. He tunsivat vankinsa Korven\nPentiksi, pahimmaksi ja vaarallisimmaksi vihollisekseen ja sentähden\npitivät he sen voittonsa suurimpana, mitä olivat retkellään vielä\nsaaneet.\n\n\"Aa ni Korven Pentti -- Pentti Perkele -- jopa sattu -- aa sie Venäläisen\nruoka\", ilkkuivat viholliset ja niin veivät he Pentin sidottuna\nleiriinsä. Samanlainen ilo nousi sielläkin, kun tuotu vanki tuli\ntunnetuksi.\n\nNähdessään sen päästi Inka heikon hätähuudahduksen, mutta Pentti loi\nhäneen rauhoittavan ja vakavan silmäyksen, josta tyttö heti tyyntyi.\n\n\"Aa! kuulkah mutsukka! He taitah ollah ystäviä, kenties sulho ja\nmorsian; vaan kyllä myö heät huomenna pietäh, siitä saatte ollah\nvissit\", ilkkuivat viholliset.\n\nSitten he rupesivat suurella huolella tutkimaan Pentin venhettä.\nSuureksi iloksensa löysivät he siitä viina-ankkurin. Eräs heistä\nmaistoi vakuudeksi sitä ja kun hän huomasi sisällön olevan todellakin\nviinaa, riemastui hän suuresti ja älähti: \"aa viinuskii, hän on tuonuh\nhyveä kostintsoa tullessaan; hän on kelpo briha.\" Muut viholliset\nilostuivat myös hyvin sen kuullessaan, mutta Pentin silmät loistivat\nniin kummallisesti.\n\nJo tuli pimeä. Nuotiot laitettiin leirin keskelle ja vartiat asetettiin\nympärille, mutta ennenkuin he menivät siihen koiran uskollisuutta\nvaativaan öiseen työhönsä, annettiin heillekin moninkertaiset \"paukut\"\nlohdutukseksi.\n\nViholliset kerääntyivät nuotion ympärille ja rupesivat ahkeraan\nmaistelemaan Pentin ankkurista.\n\n\"Älkää juoko minun viinaani\", pyyteli Pentti piloillansa.\n\n\"Piäk suus kiinni, koira. Omalle joukolles aivot tätä viijäk, vaan tämä\npeäsöö nyt parempiin suihin\", ärjäsivät Karjalaiset.\n\nIlolientä maistellessaan rupesivat he neuvottelemaan, mitä vangeille\nolisi tehtävä. Pitkän, raa'an ja ilvehtivän keskustelun perästä tulivat\nhe vihdoin yksimieliseen päätökseen, että molemmat vangit tulisivat\npäivän tultua poltettaviksi vienolla tulella, yhteen sidottuina.\n\nSen kuultuansa parahti Inka surkeasti, mutta säikähtymättä rupesi\nPentti rukoilemaan itselleen vapautta, luvaten laittaa heille isot\nlunnaat.\n\n\"Ei koko Suomes olek niin paljoa rahoa, että sinu irti laskisimma.\nSoatpa maksoa, koira, kaikki tuhomasi Venäläisien peät. Soatpa jo nyt\nalkaa yljäntanssias\", sanoi Inkaa vartioiva vihollinen ja lyödä\nnavautti samassa paksulla kepillä Penttiä selkään. Viholliset nauraa\nrähisivät sukkeluudelle, mutta Pentti puri hampaansa yhteen, mitään\nvirkkamatta.\n\nViina ja väsymys alkoivat jo yksistä neuvoin vaikuttaa. Yksi toisensa\nperästä rupesi nuokkumaan ja kun he vielä sittenkin ahkerasti jatkoivat\nmaistelemistansa, pukkasivat he viimein päällensä ja nukahtivat;\nviimein ei ollut yhtäkään heistä enää valveilla. -- Rannalle asetettu\nvahti, joka oli likinnä, oli myöskin käynyt ahkerasti nuotiolla,\nlisäkaraistusta saamassa, niin että hänenkään silmänsä eivät enää\ntahtoneet pysyä auki. Pentin tuuma oli onnistunut.\n\nKun viholliset ottivat Pentin kiinni ja köyttivät nuoriin, olivat he\ntutkineet joka paikasta, olisiko hänellä muka aseita. Mutta eivätpä he\nsiinä olleetkaan kylliksi tarkkoja, sillä Pentti oli katkaissut\njoitakin tuumia terävän viikatteen kärjestä, sujuttanut sen vääräksi ja\npistänyt sen kaksinkertaiseksi käännettynä takkinsa hihan suuhun; sitä\nkätköä eivät olleet viholliset löytäneet. Kun huomasi kaikkien\nvihollisten nukkuvan, rupesi hän sormiensa nenillä kaivamaan viikatteen\nkärkeä takkinsa hihan suusta. Suurella vaivalla saikin hän sen sieltä,\nvaikka hänen kätensä olivat selän taakse köytetyt. Tällä huonolla\naseella alkoi hän hieroa nuoriansa poikki. Vähitellen katkesi yksi ja\ntoinen pää, ja hän sai kätensä irti; eipä aikaakaan, ennenkun jalatkin\nolivat pinnistävistä nuorista päästetyt.\n\nSiitä pääsi Pentti jo vapaaksi. Hän nousi hiljaa ylös ja tirkisteli\nvarovasti ympärillensä. Hänen oma vahtinsa nukkui ja kuorsasi, että\nvaahtoporeet suusta turisivat; samoin näkyi Ingankin vahti tekevän,\neikä muissakaan vihollisissa ollut yhtään valveella. Puoliksi sammuneen\nnuotion valossa huomasi Pentti, että Inka hänet havaitsi; vaitiolon\nmerkiksi pani hän sormen suullensa.\n\nSitten hiipi Pentti rantaa kohden ja tarkasteli mennessään rannassa\nolevaa vahtia; sekin nukkui sikeimpää unta. Pentti lykkäsi hiljaa oman\nvenheensä vesille, toimitti siihen eheät airot ja kääri niihin\nhankasien kohdalle huivinsa ja muuta vaatetta. Sitten hiipi hän leiriin\ntakaisin.\n\nAamurusko alkoi juuri idässä heijastaa ensimmäisiä valon säteitään\nsynkän ja pimeän taivaan reunalle. Jos joku olisi ollut kuulemassa,\nolisi hän kuullut Pentin mutisevan: \"nyt, taikka ei koskaan\".\n\nSormi suullansa hiipi Pentti sinne, jossa Inka oli. Häntä vartioiva\nvihollinen oli vakuudeksi käärinyt kätensä ympärille erään pitkälle\njätetyn pään siitä nuorasta, jolla Inka oli köytetty. Varovasti läheni\nPentti ja rupesi oitis kehittämään köyden päätä vahdin käden ympäriltä.\nSepä heräsi siitä liikkeestä puoleksi ja alkoi kömpiä kontalleen. Mutta\nsamassa tuokiossa antoi Pentti hänelle korvan juureen semmoisen\nläimäyksen mukanaan olevalla aseella, että vihollinen heti lysähti\ntakaisin, eikä enää ollenkaan vastustanut nuoran päästöä; hänen kätensä\nja jalkansa vaan vielä värisivät.\n\nPentti sivalsi Ingan syliinsä ja hiipi rakkaan kuormansa kanssa\nrannalle. Siellä laski hän tytön venheensä pohjaan, köytettynä,\nniinkuin hän oli; sillä siinä ei ollut aikaa nuoria avata. Sitten\nlykkäsi hän venheen vesille ja alkoi hiljaa soutaa Oulujoen Niskakoskea\nkohden. Kun he pääsivät vähän ulommaksi, sanoi Pentti: \"Jumalan kiitos!\nnyt olemme pelastetut\". Niin sanoen päästi hän Ingan kädet ja jalat\nirti.\n\n\"Pentti!\" sen sanan vaan kuiskasi Inka hiljaa; mutta kuiskaus sisälsi\nsanomattoman paljon turvallisuutta ja luottamusta.\n\nEräs maan puolella oleva vihollisvahti arveli sillä välin leiristä\nkuuluvan jotain epäluulon alaista liikuntoa; hän oli etemmäksi\nasetettu, eikä siis ollut saanut mitään muuta kuin lähtöryypyt;\nsenvuoksi hän ei ollutkaan nukkunut. Hän riensi viimein leiriin ja näki\nsuureksi kauhukseen Ingan vahdin hengettömänä ja molempain vankien\nolevan poissa. Oitis nosti hän melun ja Karjalaiset kömpivät niin\nkiireesti ylös kuin unen horroksissaan jaksoivat. Heti sysäsivät he\nkolme venhettä vesille ja miehittivät ne, ajaakseen karkureita takaa,\nsillä he huomasivat heidän menneen vesitietä.\n\nPäivä oli jo jotenkin valjennut, ja leirissä syntyneestä melusta\nymmärsi Pentti, että heidän lähtönsä oli huomattu. Sen vuoksi souti hän\nkaikin voimin Niskakoskea kohden. Mutta takaa-ajajilla oli enemmän\nsoutajia ja he joutuivat jäljestä, niin että juuri ennen koskenniskaa\nsaivat nähdä pakenijat.\n\n\"Aas Venäläisen ruoka!\" kiljasivat he vimmaisesti.\n\nMutta Pentti huilasi jo aikavauhtia alas tuosta vaarallisesta ja\nhyrskyvästä koskesta. Viholliset kiirehtivät jälessä, vaan Siitarin\nniemessä meni yksi heidän venheensä tuhansiksi pirstoiksi, sen paikan\nkavaloihin, teräviin salakareihin.\n\nNiin mentiin taas joku matka eteenpäin, Pentti edellä ja eheäksi\njääneet vihollisvenheet perässä. Jälkimäiset käyttivät soutamista\navuksensa suvanteissa, jonka vuoksi he yhä alkoivat saavuttaa. Sen\nhavaitsi Pentti. Hän sivalsi kengät pois jaloistaan ja vähensi\npäältänsä muitakin vaatteita. Sitten annatti hän Ingalla nuoran venheen\npohjalta, jolla viholliset olivat hänet köyttäneet. Sen sitoi hän\nkiireesti vyötäisillensä, heittäen siihen sylen pituisen irtaimen pään.\n\n\"Nuot roistot laskevat meidän päällemme ja saattavat meidät ainakin\nsurman suuhun. Sitä välttääksemme täytyy meidän kenties jo ennakolta\nhakea aalloista turvaamme. Niin pian, kun minä sanon: 'tartu lujasti\nnuoraan kiinni!' niin tee se heti ja koe pysyä hengittämättä siksi, kun\ntaas nousemme veden päälle. Kumminkaan en sitä tee, ennenkuin\nviimeisessä hädässä. Lupaatkos niin tehdä, rakas Inka?\" puheli Pentti.\n\n\"Minä luotan sinuun elämässä ja kuolemassa, Pentti. Vaikkapa vielä\nsaisimmekin hautamme kosken koviin hyrskyihin, en sitäkään pelkää,\nsillä kuolemakin sinun kanssasi on ihana\", sanoi Inka tyynellä\nluottamuksella.\n\n\"Jumalan nimeen sitten! Sinun tähtesi, Inka, uskallan vaikka mitä\",\nsanoi Pentti, lyöden vahvat ja suonikkaat kätensä vanhan peräsimen\nympärille.\n\nJo tultiin juuri tuohon kahta peninkulmaa pitkään, hirmuiseen\nPyhäkoskeen. Toinen takaa-ajavista vihollisten venheistä oli jo ehtinyt\naivan liki; toinen oli jäänyt jäljemmäksi.\n\nEräässä paikassa Pyhäkoskessa on jyrkässä, viiden sylen korkuisessa\nkalliorannassa äkkimutka, joka on ikäänkuin jonkunmoinen pussinperä.\nKaikkien alastulijain on laskeminen aivan sen pussinperän kautta, sillä\nylempänä olevan hirmuisen Pällinkorvan putouksen väkevät, kallioiden\nväliin ahtaalle puristetut pyörteet syöksevät sinne. Siinä kiidetään\nhirmuista vauhtia kauheaa kallioseinää kohti ja outo matkustaja luulee\nvenheen menevän tuhansiksi pirstoiksi, mutta niin ei käy tottuneelle\nlaskijalle, sillä taitavasti hiipsauttaa hän aluksensa siitä\nseljemmäksi ja täydessä turvassa keikkuu taas heikko, rutiseva pursi\nhirmuisien aaltojen hartioilla, kiitäen entistä suuntaa eteenpäin.\n\nKappaleen ylempänä Pällinkorvan jyrkkää putousta silmäili Pentti rannan\njyrkälle kalliotörmälle. Siellä seisoi mies, joka viittoi ja huusi\njotain, mutta kosken kovan pauhun tähden ei Pentti kuullut hänen\nsanojansa. Mies oli törmältä tuntenut Pentin ja oivaltanut vihollisten\najavan häntä takaa. Hän esitteli Pentille jotain pelastuksen keinoa,\nmutta se jäi kuulematta: Pentti silmäsi taaksensa. Toinen vihollisen\nvenheistä oli aivan laskemaisillaan päälle ja viholliset päästivät jo\nhirmuisen ilohuudon.\n\n\"Tartu kiinni köyteen!\" sanoi Pentti äkkiä Ingalle ja silmänräpäyksessä\noli se tehty. Samassa tuokiossa pärähti Pentin venhe Pällinkorvan\nkovissa kuohuissa olevalle salakivelle; Pentti laski tahallaan tuolle\nikipäiväiselle miesten syöjälle. Yhdellä rusauksella meni venhe moneksi\nkappaleeksi ja Pentti ja Inka suistuivat suin päin kauheoihin\naaltoihin. Viholliset syöksivät samalle kivelle, heidän kävi samoin ja\nsiellä olivat siis vainotut ja vainoojat yhdessä surman suussa.\n\n\"Se siinä oli tehtävä, muuta neuvoa ei ollut. Pentti kyllä yksinään\nollen pelastaisi hyvin henkensä; mutta hän näkyy yrittävän myös\npelastaa erästä naista, ja minä pahoin pelkään tuon yrityksen olevan\nmolemmille surmaksi. Se on sanomattoman uskaliasta -- saapas nähdä!\nVenäläiset ovat kyllä saaneet palkkansa, heistä ei yksikään pelastu\",\nmutisi rannalla olija itsekseen.\n\nMutta kauan ei Pentti ollutkaan näkymättömissä, ennenkuin hänen päänsä\ntaas rupesi vilkkumaan kuohujen seasta. Hän koki kaikin tavoin\npysytellä Inkaakin veden päällä. Väkevä hyöky ja pyörre vei heidät\ntuohon kummalliseen pussinperään ja väkevä aalto löi heidät\nkallioseinää vasten; mutta siitä takaisin palaava hölkkä esti heidät\nloukkaantumasta. Väkevillä käsillänsä tarttui Pentti lähellänsä\nolevaan, terävään kallionsärmään ja alkoi hinata itseänsä siitä lähellä\nolevaan kallionhalkeeman lomaan, jossa vähän ylempänä vedenpintaa oli\njalansijaa parille hengelle. Siihen päästyänsä alkoi hän siihen hinata\nInkaakin, jota hölkkä sill'aikaa oli veden päällä pysytellyt.\nTurvapaikkaan Ingan saatuansa, havaitsi Pentti suureksi iloksensa\nkumppalinsa olevan hengissä ja vieläpä toimellaankin; tyttö puolestaan\npuristi itsensä turvallisesti Penttiin kiinni.\n\nViimeisen vihollisvenheen väki oli nähnyt, miten Pentin ja heidän\ntoverinsa kävi; he arvasivat senvuoksi kiertää vaarallisen kiven. Juuri\nkun Pentti ja Inka olivat päässeet turvapaikkahansa, tulla huikasivat\nKarjalaiset samaa paikkaa kohden. Viholliset kiroilivat, he yrittivät\nlyömään karkureita jollain aseella; mutta turhaa, he eivät ylettyneet --\nhe eivät ennättäneet, sillä heidän venheensä lensi hirmuista vauhtia\neteenpäin ja parin tai kolmen sylen päässä jo murtui murskaksi\nkallioseinään. -- Sinne menivät viimeisetkin vainoojat; mutta Inka\npuristi lujemmasti Penttiä.\n\n\"Odota, Pentti -- odottakaa vähän; minä juoksen hakemaan apua\", huusi\navulias kansalainen kallion päältä.\n\nKauvan ei hän viipynytkään, ennenkuin palasi useiden miesten kanssa. He\nlaskivat köysiä alas, Pentti sitoi taitavasti niiden päät Ingan\nympärille ja sitten vetivät auttajat tytön ylös; senjälkeen sitoi\nPentti itsensä niihin, ja niin hänkin vedettiin.\n\n\"Pentti! -- pelastetut!\" kuiskasi Inka hiljaa, kun he olivat maalle\npäässeet. Mutta Pentti loi häneen surullisen silmäyksen ja huokasi\nraskaasti; jotain lienee silloin muistunut hänen mieleensä.\n\n\"Kas niin, Pentti! niin pitikin käydä. sitä temppua minä juuri\nhuutamalla neuvoin, vaikk'et sitä taitanut kuulla. Aina olen tiennyt\nsinun olevan oivan vesilinnun, mutta en, helkaristen, olisi kuitenkaan\nuskonut sinua tuommoiseksi koskeloksi! Jos en olisi sitä omin silmin\nnähnyt, tuskin sen uskoisin. Itsensä ja samassa toisenkin pelastaminen,\nse on asia, jota ei ole vielä ennen nähty. Mutta saakelin sievä tyttö\nhän onkin; hänen tähtensä kannattaakin nuoren miehen vähän korviansa\nkastella. -- No, no -- älä punastu, tyttö; minä huomaan teidän olevan\nlikeisiä ystäviä. Pentti onkin noin oivan tytön arvoinen, sillä siitä\npulmasta, josta hän on niin kunnialla päässyt, ei suoriakaan joka\npoika. -- Ja entä sitten vielä niin oivallinen kosto noille roistoille! --\nMutta lähtekäästä nyt saamaan kuivia vaatteita yllenne, ruokaa ja\nlepoa\", puheli mielihyvillään avulias kansalainen.\n\nPentti hankki hyvän hoidon Ingalle niin kauvaksi, että hän voimistuisi\nja paranisi täydellisesti; päälliseksi toimitti Pentti niin, että Inka\nvietäisiin kotiinsa, heti kun hänen terveytensä sen salli. Sitten otti\nhän Ingalta surullisen, mutta sydämellisen jäähyvästin.\n\n\"Sinun elämässä ja kuolemassa!\" kuiskasi Inka ja kyyneleet nousivat\nkummankin silmiin.\n\nSitten riensi Pentti väkensä luo; heti samosivat he vihollisen jälkeen,\nvoittivat hänet vielä useissa tappeluissa ja ryöstivät häneltä takaisin\npaljon vankeja ja tavaroita. Niin saattoivat Suomalaiset vihollisen\nomain rajojensa taakse.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOn kulunut joku aika. Vihollisuudet olivat loppuneet noiden toisiaan\ntuntemattomien veljeskansain väliltä ja molemmin puolin ryhdyttiin\nkorjaamaan sodan tuottamia surkeita vammoja.\n\nRönkkölän Inka oli jo aikoja sitten tuotu kotiinsa, muutaman\nvuorokauden kuluttua viimeisen tapauksen jälkeen. Suuri oli ollut\nVilpun ja muidenkin Rönkköläisten ilo siitä, sillä he olivat luulleet\nikuisen tuhon jo häntä kohdanneen. Inka sai ruveta kertomaan, kuinka\nhänen pelastuksensa oli tapahtunut. Suurella tarkkuudella seurasi\nVilppu tapausten juoksua, mutta kun Inka tuli kertomuksessaan siihen\nkohtaan, jossa Pentti ilmestyi alttiiksi-antavaisena, vapaaehtoisena\npelastajana näkymölle, vaaleni Vilppu palttinaa vaaleammaksi ja\nsemmoisena pysyi hän kertomuksen loppuun asti. Isäntä ei puhunut\nmitään, hän vetäysi vaan yksinäisyyteen kammariinsa. Näyttipä siltä,\nkuin hän olisi saanut jonkun piston.\n\nRönkkölässä oli iso touhu. Useita päiviä oli kulkenut pitäjässä huhuja,\nettä siellä aiottiin pitää isot kestit. Ne huhut toteentuivatkin pian,\nsillä pitäjän arvokkaimmat perheet ja kaikki herrasväki saivat Vilpulta\nkutsun kesteihin, niinpä Möttölän Laurikin poikinensa; eikä oltu Korven\nPentti riepuakaan unhotettu. Niistä tulevista kesteistä oli ihmisillä\nmonenlaisia miettimisiä ja arveluita, mutta kukaan ei tiennyt, ei\narvannut, mikä oli niiden oikea tarkoitus.\n\nMääräpäivä tuli. Juhlapuvuissaan riensivät ihmiset komeata taloa\nkohden. Kotiveräjällä tulivat Pentti ja Möttölän Hannu yhteen. Kumpikin\noli menossa kutsuttuna Rönkkölään, Hannu, pää täynnä suuria ajatuksia\nja sydän paisuvana ilosta, Pentti peljäten kadottavansa viimeisenkin\ntoivonsa; sillä olipa salaisia kuiskeita kuulunut, että Vilppu aikoi\npitää Hannun ja Ingan kihlajaiset.\n\n\"Mihinkä sinä luulet meneväsi?\" kysyi Hannu Pentiltä vähän\nmustasukkaisesti.\n\n\"Minua on kutsuttu Rönkkölään\", sanoi Pentti nöyrästi.\n\n\"Se on sama, olit sinä suovassa tahi pensaassa, ja silloin tekisit\nviisaammin, kun pyörtäisit korpitielle takaisin\", sanoi Hannu\nkorskeasti.\n\n\"Sinun käskystäsi en minä ole tässä, enkä aio totella niitä eteenkään\npäin, sillä minä tahdon vielä kerran nähdä Ingan, vaikka olkoonkin se\nviimeinen\", sanoi Pentti puolilujasti ja puolisurullisesti. Näin vähän\nkierosti haastellen saapuivat he taloon.\n\nRönkkölän suuri, honkainen pirtti oli juhlapuvussa. Savusta mustuneet\nseinät olivat akkunain päällisiä myöten höylätyt ja pestyt valkoisiksi.\nLattia oli pesty puhtaaksi ja siihen oli runsaasti pantu kirkkaita ja\nhakatuita kuusen havuja. Peräseinällä oleva pitkä ja vankka honkainen\npöytä oli katettu ihka valkeilla ja sileöiksi kaulatuilla lakanoilla.\n\nValjuna, mutta notkeana toimi Inka jäntevästi juhlavalmistuksia ja eipä\nliene yhtään juhlavierasta ollut, joka ei olisi luonut mieluisaa\nsilmäystä tytön surulliseen nöyryyteen, kun hän tehtäviään tehdessään\nhentona käveli lattialla. Semminkin Möttölän Hannu teki tuota\nihailemistaan niin hartaasti, että hän, suu puoleksi auki, katsoi\njokaista Ingan pienintäkin liikettä.\n\nPentin astuessa huoneeseen olivat jo kaikki juhlavieraat koossa; he\nolivat jo sijoittaneet itsensä. Kaikki pitäjän herrasväki istui pöydän\ntakana, Vilppu itse juhlavaatteissaan pöydän päässä. Häntä likimmäisen\nsijan vasemmalla oli anastanut Möttölän Lauri, jonka rinnassa loisti\niso hopeinen kunniaraha. Hannu ja Kasperi, hänen poikansa seurasivat\nsitten j.n.e. Suuri ja vanha petäjäruhmo oli vieläkin aivan\novipielessä; siihen istui Pentti, huoneeseen tultuansa; siinä oli hän\nennenkin istunut ja siitä oli hän tehnyt onnettoman kosintayrityksensä.\nKun Pentti tuli huoneeseen, loi Vilppu häneen terävän silmäyksen.\nKaikista näkyi, että isännällä oli jotain painavaa mielessä; mutta\nPentti ei voinut silmiänsäkään ylöspäin kohottaa.\n\nSiitä nousi Vilppu seisoalleen ja kaikki muut tekivät samoin. Möttölän\nLauri pullisti rintaansa, että kunniaraha olisi paremmin näkyvissä ja\nHannu näpisteli toisen kätensä sormilla hopealla heloitettua piippuaan.\nKun Inka huomasi isänsä rupeavan jotain puhumaan, ei hän voinut seisoa,\nvaan laskeutui ensin vierellä olevalle jakkaralle istumaan. Hän aavisti\njotain, pelkäsi jotain, ja Pentti loi häneen surullisen silmäyksen.\n\n\"Kunnianarvoiset kansalaiset!\" aloitti Vilppu. \"Olen teidät tänä\npäivänä kutsunut tänne tekoni todistajiksi; sillä olenpa nyt aikonut\npäättää kauvan aiotun asian. (Hannu sijoitteli jalkojansa.) Elämän\npituus on kallistanut pääni haudan partaalle päin ja sen raskas paino\non saanut hapseni harmaiksi. Suurin, viimeinen tehtäväni on, että\nvalitsen ainoalle tyttärelleni elämän kumppanin, semmoisen kumppanin,\njonka kanssa uskallan suurimman toivoni, ainoan lapseni, heittää\nvaeltamaan elämän myrskyjen lävitse. (Hannu sijoitteli jalkojaan vielä\nenemmän ja Lauri pullisti rintaansa isommaksi.) Tämä kuulunee monesta\nkovalta, mutta sallittakoon vanhimmalle se oikeus. Tiedän senkin, että\nminua pidetään kovana miehenä, mutta luulen kuitenkin, ett'ei tuleva\nvävyni tule katumaan kauppaansa. Tällä hetkellä minä hänen valitsen ja\nminä tahdon hänen sulkea syliini niinkuin suurimman toivoni turvan. Ja\nsitt...\"\n\nHannu ei malttanut enää odottaa. Hän levitti sylinsä leveälle, mennä\nryöpsähti Vilpun eteen ja sanoi:\n\n\"Rakas appeni! tässä minä tulen.\"\n\nMutta Vilppu pisti kätensä eteen ja sanoi:\n\n\"Maltappas, poikani, hetkinen vielä!\" Hannu meni siis takaisin\npaikallensa; mutta Pentti ja Inka vaalenivat aivan kelmeiksi.\n\n\"Minä olen pitkin ikääni kokenut etsiä totuutta, ja tunnustaa täytyy,\nettä sitä olen löytänytkin; mutta olenpa joskus oikean sijaan löytänyt\nväärääkin ja sitä kaikkiaan enimmin omasta sydämestäni. Usein on se\neksynyt siten, että on pitänyt oikeaa vääränä ja päinvastoin, ja sen\ntotuuden olen vasta myöhään tullut huomaamaan. -- Älä istu, uljas Pentti,\nenää ruhmolla siellä ovipielessä; sillä nyt ainakin täytyy toteentua:\njoka itsensä alentaa, se yletään. Minä olen väärin sinua ymmärtänyt,\nväärin tuominnut. Jalona, uljaana nuorukaisena olen sinua ainakin\npitänyt; mutta sydämen jaloutta jalompana pidin ajallista rikkautta ja\nse oli elämäni suurin erehdys. Nyt vasta tunnen, mitä sinä olet minulle\ntehnyt, olet pelastanut ainoan lapseni kahdesta kauheasta vaarasta ja\nlahjoittanut hänet terveenä minulle takaisin. Sinä tahdoit ja voit sen\ntehdä, sillä sinua elähytti puhdas ja jalo velvollisuuden tunto ja\nrakkaus Inkaan, jonka itse olet minulle tunnustanut. Mitä olisin minä\nnyt ilman lastani? Kuollut, mätänevä, vesaton kanto, joka haihtuisi\npian alkuperäiseen tyhjyyteensä. -- Nouse ylös, Pentti, kansan tuki ja\nturva! Tule tänne lähemmäksi, että mä saan sulkea sinut syliini! Tule\nsinäkin, Inka, tänne lähemmäksi, että saan antaa teille isällisen\nsiunaukseni ja yhdistää teidät ikuiseen, pyhään avioliittoon.\"\n\nKuumat kyyneleet valahtivat Pentin ja Ingan silmistä. He eivät\naavistaneetkaan kuulevansa Vilpulta semmoista, sillä Vilppu ei ollut\nIngallekaan mitään ennakolta ilmoittanut.\n\nHorjuen nousivat molemmat ylös ja alkoivat kävellä pöytää kohden.\nKeskellä lattiaa seisahtui Pentti ikäänkuin vielä epäilevänä. Silloin\nkuului äkkiä Möttölän Laurin suuttunut ja kummastunut ääni:\n\n\"No, mutta Herran tähden! Oletkos tullut pois järjeltäsi, Vilppu? Sillä\nolethan aikoja sitten jo luvannut tyttäresi pojalleni, Hannulle\", sanoi\nhän, ja hänen rintansa ei ollut hetikään enää niin pullollansa kuin\nennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eikä pyöritellyt enää piippuansa.\n\n\"Päinvastoin olen nyt vasta tullut järjilleni, sillä nyt näen, että\nHannun miehuus riippuu isänsä mahtavuudesta; hän ei kelpaa missään\npantavaksi Pentin rinnalle\", vastasi Vilppu jäykästi.\n\nSillä välin olivat Pentti ja Inka jo johonkin määrin tointuneet ensi\nhämmästyksestään ja astuivat suoraan isän luokse.\n\nIsä sulki heidät molemmat syliinsä, ja sitte laski hän Ingan käden\nPentin käteen, näin lausuen: \"ota vastaan uljas poika, paras palkinto\ntöistäsi, minkä voin sinulle tarjota! Jumala teitä siunatkoon.\"\n\nPentti ja Inka eivät voineet virkkaa mitään; he itkeä nyyhkivät vaan ja\nhalailivat hyvää ukkoa; niin syvästi olivat he liikutetut.\n\n\"Hitto teillä olkoon, emmekä käy enää teillä koskaan\", sanoi Möttölän\nLauri ja koperoitsi lakkiansa.\n\n\"Älä suutu, Lauri, ollaan ystävät kuten ennenkin ja käy vanhan tavan\nmukaan talossa!\" sanoi Vilppu.\n\n\"En koskaan\", sanoi Lauri.\n\n\"Siihen en minä sitten taida mitään\", sanoi Vilppu, ja niin läksi Lauri\npoikinensa kotiin.\n\nSitten laitettiin kaikki vieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustivat\nniin ylhäiset kuin alhaisetkin Vilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin\ntointuivat vähitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka\nsanoa:\n\n\"Voi, isä-kulta, kuinka vaikeat ajat luulin olevan tulossa; ensikerran\neläessäni olisi minun täytynyt vastustaa tahtoanne, jos olisitte minua\nnyt pakoittaneet menemään Möttölän Hannulle.\"\n\n\"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauvan ja yleisesti kunnioitettuna elivät Pentti ja Inka sitten\nRönkkölässä. Inka katsoi useinkin hymyillen Penttiä silmiin ja sanoi:\n\"on nyt niin hyvä, kun ei tarvitse toivoa, että karhu tulisi ja\nsäikäyttäisi minut pyörryksiin ja että sinä tulisit sitten minua\nvirvoittamaan\", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua.\nVilppu antoi heti isännyyden vävylleen ja suurimman huvinsa sai hän\nvävynsä ja tyttärensä terveistä, kauneista ja ketteröistä lapsista. Jos\njoku oudompi vieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Vilppu aina\nkohta, onko hän kuullut kertomusta Pentistä ja Ingasta, ja jos vieras\nei ollut sitä kuullut, kertoi isäntä hänelle koko tapauksen aivan niin\nkuin se tähän on kirjoitettu.\n\n\n\n"]