[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdz9JsFoLckzf8UiAhSFEuDpUiOOrLKyGGQXiP1kMoBM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2310,"Siperialaisten maanpakolaisten elämästä; \"Metsä humisee\"","Korolenko, Vladimir",1853,1921,"2310-korolenko-vladimir-siperialaisten-maanpakolaisten-elamasta-metsa-humisee","2310__Korolenko_Vladimir__Siperialaisten_maanpakolaisten_elämästä;_Metsä_humisee",null,"romaani",[],[],"fi",1886,1898,16978,106199,false,63239,[23],"Russian fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Siperialaisten maanpakolaisten elämästä: 'Metsä humisee'\" by Korolenko is a historical fiction novel written in the late 19th century. The narrative immerses readers in the experiences of exiles living in Siberia, primarily focusing on the struggles of individual characters against the harsh wilderness and the inner turmoil brought about by their past and present circumstances.   The opening portion introduces a solitary narrator living in a yurt, grappling with the desolation of the surrounding landscape and the gnawing loneliness of exile. As the protagonist battles both literal and metaphorical darkness, he is confirmed in his sense of alienation and sadness. The emotional ambiance is intensified when a stranger arrives, invoking both apprehension and intrigue regarding the exiled life they share. This stranger, who is revealed to be Wassili, a former convict, enters the protagonist's solitary existence, setting the stage for a complex exploration of human relationships and the search for redemption in such a forlorn environment. The beginning encapsulates the stark realities of exile while hinting at the deeper interactions that will unfold between the characters. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Pakkala, Hanna",141,"Kokoelma sisältää kertomuksia Siperian karusta luonnosta ja maanpakolaisten arjesta. Teoksen nimitarina on tunnelmallinen metsälegenda, jossa pohjoisen erämaan hiljaisuus ja vieraalle maalle joutuneen ikävä kohtaavat.","Vladimir Korolenkon 'Siperialaisten maanpakolaisten elämästä; \"Metsä\nhumisee\"' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2310. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ; \"METSÄ HUMISEE\"\n\nKirj.\n\nVladimir Korolenko\n\n\nSuomentanut\n\nHanna Pakkala\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nSIPERIALAISTEN MAANPAKOLAISTEN ELÄMÄSTÄ\n\n\n\n\nI.\n\n\n-- -- -- Toverini oli matkustanut pois. Minun oli pakko yksin viettää\nyö jurtassani. [Venäläinen novellisti _Wladimir Korolenko_ eleli näet\nmaanpaossa Siperiassa.]\n\nTyö ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän\nulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän\nhiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän\nviimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta:\njoka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät,\njotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän.\nHetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison\ntakan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti\nojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan\n-- -- -- nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin -- -- -- pimeys!\n-- -- -- kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia,\nfosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä\npakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan\npilkisti.\n\nMinuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin\nhuomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä\nvaltaa sydämen, jolloin \"vieras maa\" henkii sieluun kylmyyttään\nja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja\nvälttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät\nja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä\nkaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua\nniin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein\nsilmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää\nkuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki -- -- -- Mutta se\ntukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen\nsyvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa\nhämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo\nkauheat sanat: \"Ijäksi tänne haudattuna -- -- -- ijäksi!\" -- -- --\n\nJurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen,\nmairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs\nystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja\nkysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.\n\nMinä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta\nvastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan\npelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala -- mahtava tuli.\n\nJakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan\nminkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen\npellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina\nkapuaminen jurtan tasakatolle.\n\nAstuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle\nkasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän\nlopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi\nkatollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa\naikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja\nmaanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään,\nharmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen\noli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän\nmaan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata\nainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan\ntähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.\n\nYmpärillä oli kaikki kuollutta -- -- -- Virran kalliorannat,\nuudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma\nmetsäkaistale -- kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan\nkatto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani\nkanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.\n\nEi äännähdystä -- -- -- ahdistavaa kylmyyttä vain -- -- -- Kauhussaan\nlumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.\n\nSerberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin\nkuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti\nmiettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja\nkoetti tunkea läpi valottoman usvan.\n\nÄkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi\nei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta\nyksityisiä ääniä -- -- -- kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen\nkavion kalketta.\n\nAjatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion\nkalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä\nuutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan.\nMuutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä\nja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti\nhaukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.\n\nPian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli,\njonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen\nhalkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut.\nRätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen\nvälissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja\npaukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan\ntullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni\nkirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet\nsinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja\nräsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja\npuiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.\n\nNyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni\nnäytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset\njääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli,\nvälkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin\nomituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine\njääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli\nainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.\n\nSerberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui\nliikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun\nkäänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita\naskeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta\nSerberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti.\nSe näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta\nväristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta\ntunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja\nilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.\n\nMutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle.\nSillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti\nhaukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen\nhoukutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön\nhiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen\nsatuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.\n\nEn odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä\nkylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme\nasuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis,\nettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset\nvieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon\ntulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen\ntulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan\nhehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta\ntulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi -- -- -- Silloin\nvallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun.\nTiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän\ntavoin -- ja minä olisin taas yksin -- -- -- yksin pitkässä,\nsurullisessa, loppumattomassa yössä..\n\nMieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen\nseurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii\nmurhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus\nsallisikkaan liian ihannella \"onnetonta\", joka on lukkoja murtanut,\nhevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään\nmurskannut -- sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä\ninhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä\nihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja\ntuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä\nkohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa\nantaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan,\nja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on\nsälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen\nomistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.\n\nRaskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva\novi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa.\nVieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies.\nEnsi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän\noli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta\nhevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat\npoimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin,\njoka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä\nesiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän\npeittämät.\n\nMuukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään\nkömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen\nlakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan\nmiehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä\nkasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla\nartelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä,\nsyövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa\ntunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät\nsilmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva,\nilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista\nluonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut)\noli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen\nvavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat\nvälimmiten sisällistä levottomuutta.\n\nPakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi\ntuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä\nkasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle\nlevittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan\nmielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta\ntuntematonta vierastani kohtaan.\n\nSen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.\n\n\"Hyvää iltaa, herra\", sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan\nnurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.\n\n\"Hyvää iltaa\", vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin\nvierastani katsellen.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin.\nHaluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen -- sitten\nratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia,\njotka joka aika ottavat minut vastaan.\"\n\nÄänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti\ntahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun,\nkuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni.\n\"Niinkuin sinä minua kohtelet -- niin minäkin sinua\" -- tuntui luja.\nkylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös\nmiellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten\ntavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin\nmyöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan\nulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.\n\n\"Kuka olette?\" kysyin. \"Mikä nimenne on?\"\n\n\"Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen\nnimeni on Wassili -- -- -- oletteko minusta ehkä kuullut?\nBajagantailaisesta paimentolaiskylästä?\"\n\n\"Uralistako syntyisin? Kulkuri?\"\n\nTuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.\n\n\"Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?\"\n\n\"Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?\"\n\n\"Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin.\"\n\n\"Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan\nyksin. Otetaan samovaari käsille.\"\n\nKulkuri suostui mielellään.\n\n\"Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun\nkäydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on\nkumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin.\"\n\nHän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti\nhihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan\neväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät\nsulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja\nistuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja\nplyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.\n\n\"Tahdon sanoa teille totuuden, herra\", sanoi hän hymyillen minuun\nkatsoen: \"kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö\nminut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei\nkaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu --\nomantuntoni kautta! -- -- Sanoitte kuulleenne minusta?\"\n\n\"Kuulin kyllä.\"\n\n\"No hyvä! Minä elän -- kerskaamatta voin sen sanoa -- rehellisesti ja\nsiivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen -- -- hoidan\npeltoani, kyökkikasvitarhaani -- -- --\"\n\nKulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä\nsanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: \"se on toden\ntotta!\"\n\n\"Niin\", jatkoi hän samalla äänellä, \"minä teen työtä, niinkuin Jumalan\nsana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin.\nEsimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne\n-- -- -- te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin\n-- -- -- Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?\"\n\n\"Varmaan\", vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen\npuhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa\neduista.\n\nToverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle\nasettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan\nmetsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä\ninhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja\nryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka\nahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.\n\nYlipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on\ntavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita.\nSemmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan\näkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä\napua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian\nkuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin\nkullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista\nkansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa\ntyön tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.\n\nKyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin\nhänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato\ntuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti\npientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu.\nJakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä\nWassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun\npapit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen\nja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa\npöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin\nintelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti\noli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.\n\nHäneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa\noli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei\nvihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai\nhyvällä varsalla semmoisenkin esteen.\n\nKuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä\nselvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua\nenään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne\nvastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs\nilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja\npuheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta\nvälimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli\nvavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä,\nsiinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan\nsai hillityksi.\n\nTästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut\nmaankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen\nelämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja\nnauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän --\nvaikka hän tätä tunnustamista pidätti -- ettei tämän kolkon maan\nväritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä\ntyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta\njokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen\nkaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen\nkasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin\nkulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle\ntunkeumaan.\n\nSamovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä\nmiettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.\n\n\"Kiitos, herra\", sanoi hän nousten. \"Kiitos myöskin ystävällisestä\nsanasta!\" jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. \"Usko\nminua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele.\nTiesin sen tulen venäläisen majassa palavan -- -- -- ja ratsastin\nlumikentän poikki -- -- -- läpi pimeän -- -- pakkasen -- -- -- missä\nvaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa;\nluonnollisesti -- -- -- sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni\nei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin\nlämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin -- -- -- mutta en sittenkään!\nKun tulesi näin -- tuonne minun pitää, sanoin itselleni -- jos hän\nminut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties\njoskus kyläämme tulet -- ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan\nlöydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi\nmukaisella kunnioituksella!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nTeetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut\nruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi\nantaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin\nvoimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa\nkullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin,\nLenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita\nruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa\nei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan\nlumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi\nlasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa\nruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta\njakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta\nratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta\npidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin\nruuatta.\n\nNoin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat\nistuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana.\nWassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon\ntuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä\njakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.\n\n\"Pitkän matkan päässä!\" virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin\nvastaukseksi omille ajatuksilleen.\n\n\"Mikä niin?\" kysyin.\n\n\"Kotimaamme -- Venäjä -- --. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää\nkohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta.\nMeidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä\nheti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen\nsydämeen heti jäätä ja -- se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö\nhevosen lihaa, raakaa lihaa -- jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa --\nsekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa.\nNiinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki\nkädet ja huudetaan: 'Anna!'\"\n\n\"Se on heidän tapansa\", sanoin. \"Antavathan he itsekkin. Ovathan he\nteitäkin auttaneet taloutta perustamaan -- --.\"\n\n\"Ovat kyllä.\"\n\n\"Oletteko elämäänne tyytyväinen?\" kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.\n\nHän hymyili salaperäisesti.\n\n\"Elämä -- --\" alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen.\nLieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.\n\n\"Oi, herra! Jospa kertoisin teille -- -- --. Elämässäni en ole mitään\nhyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni\nsaakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin\nvanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta -- loppui\nhyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään.\nTaistelen turhanpäiten.\"\n\nVarjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin\nlapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään,\njolloin vielä \"vanhempiaan totteli\"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi\nhukatun elämme takia itkuun puheta.\n\nKulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti\npäätään.\n\n\"Mitäpä siitä -- -- --. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka\nSachalinin saarelta karkasimme?\"\n\nTietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri\nkertoi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräänä kesäisenä yönä vuonna 187- kulki \"Nishnii-Novgorod\" höyrylaiva\nJapanin Meren vesillä, ja jätti jälkeensä kirkkaaseen ilmaan pitkän\nhännän mustaa savua. Vasemmalta häämöttivät sinertävän, hopeanhohtavan\nusvan läpi mannermaan rannikkovuoret; oikealla laajenivat Lapeyrousen\nsalmen aallot äärettömiin. Laiva ohjasi Sachalinia kohti: mutta jylhän\nsaaren kallioista rantaa ei vielä näkynyt.\n\nLaivalla oli kaikki hiljaa ja rauhaista. Kuu valaisi merimiestä ja\nvahdissa olevaa upseeria keulakannella. Valtameren tummalla pinnalla\nväikkyi valonheijastus ikkuna-aukoista.\n\n\"Nischnii-Novgorod\" kuletti vankeja, jotka oli määrätty Sachalinille\nvietäviksi. Merellä ovat asetukset yleensä hyvin ankarat: moista lastia\nkulettavalla laivalla ovat ne yhä ankarammat. Päivillä kävelivät vangit\nvuorotellen vahtiketjun ympäröimänä keulakannella. Muun ajan viettivät\nhe keulakannen alaisessa ruumassa.\n\nSe on iso, matalakattoinen huone. Päivin tulee siihen valoa pienistä\naukoista, jotka tummasta taustasta pistävät esiin kuin kaksi kiiltävää\nnappiriviä, jotka pienenemistään pienenivät ja vihdoin vallan\nhälvenivät pyöristetystä laivankylestä. Laivaruuman keskessä on\nkäytävä, jonka valurautaiset pylväät ja rautaristikko erottaa siitä\nruuman osasta, jossa vankien makuulavat ovat. Tässä käytävässä\nseisovat, pyssyihinsä nojaten, vankien vartijat. Illoin palaa siellä\npitkissä riveissä himmeitä lyhtyjä. Tuon ristikon takana kuluu suurin\nosa näiden harmaapukuisten matkustajain ajasta laivalla. Joko\ntroopillinen, kirkas aurinko valaisee merta, joko tuuli taakelissa\nvinkuu, joko kauhea myrsky nousee, jotta laiva hyökyaalloissa ohkii, --\nnuo ruumaan suletut ihmiset eivät kuuntele myrskyn ulvontaa; heille on\nyhdentekevää mitä ylhäällä tapahtuu, ja mihin uiva vankilansa heidät\nvie.\n\nLaivassa on paljon useampia vankeja kuin vartioita. Mutta tuon harmaan\njoukon jokainen askel, jokainen liike on ennakolta ankarasti määrätty,\njotta laivaväki on turvattu kaikilta kapinan mahdollisuuksilta.\n\nTäällä on mahdottomuudetkin huomioon otettu; jos joukosta joku\npaatunut, raivostunut eläin pääsisi valloilleen ja epätoivossaan\nsyöksyisi silminnähtävään vaaraan, jos ristikon läpi ammutut\nlaukauksetkaan eivät auttaisi, vaan hurjistunut eläin uhkaisi rautaisen\nhäkkinsä särkeä -- silloinkin olisi päällikön vallassa tehokas keino.\n\nHänen tarvitsee vain huutaa muutamia sanoja alas koneruomaan:\n\n\"Asettakaa vipu niin ja niin -- -- irti! -- --.\"\n\n\"Reilassa!\" -- ja heti tämän vastauksen jälkeen virtaisi vankien\nruumaan kuuma höyryvirta, vallan kuin syöpäläisten täyttämään\nhalkeamaan. Tämä omituinen, tehokas keino estää laivaruuman harmaitten\nasukkaitten kaikki yhteiset kapinayritykset.\n\nKumminkin eleli harmaa joukko elämistään ristikon takana huolimatta\nankaran rasittavasta järjestyksestä. Samana yönä, kun laiva halkasi\nTyynen meren pintaa, ja kun sen välkkyvät valot synkän syvyyden\npinnalle heijastuivat; kun vahdit pyssyihinsä nojaten käytävässä\ntorkkuivat, ja lyhdyt koneen jyskytyksestä hiljaa heiluen himmeästi\nvalaisivat nukkuvien vankien harmaita liikkumattomia haamuja --\ntoimitettiin rautaristikon takana äänetön verinäytelmä. Kahlehdittu\nvankijoukko rankaisi näet silloin kuolemalla toveruudesta luopuneet.\n\nSeuraavana aamuna nimiä huudettaissa jäi kolme vankia makuulavoilleen.\nHe eivät hievahtaneet eivätkä välittäneet päälliköiden uhkauksista. Kun\nmentiin ristikon taakse ja kohotettiin vankien peittoina olevia\nyönuttuja, vakaantuivat päälliköt siitä, etteivät nuo kolme vankia\nkoskaan enää nimeänsä huudettaissa vastaisi.\n\nJokainen vanki-arteli ratkaisee ja sovittaa kaikki tärkeämmät asiansa\nlyhimmittäin. Muulle vankijoukolle ovat moisia päätöksiä seuraavat\ntapaukset väliin vallan hämmästyttäviä.\n\nSalaperäisen yöllisen tapauksen valtaamina menivät laivaruuman asukkaat\näänettömiksi. Alhaisen katon alla vallitsi tuskallinen hiljaisuus, ei\nkuulunut mitään muuta kuin aaltojen loisketta ja koneen jyskytystä.\n\nMutta kohta rupesivat vangit puhelemaan \"tapauksen\" seurauksista.\nPäälliköt eivät nähtävästi aikoneet syyttää äkillistä, kovaa\ntaudinkohtausta noiden kolmen kuolemasta eikä siis siten asiaa salata.\nVäkivaltaisen kuoleman merkit olivat liiaksi selvät. Toimitettiin\ntutkinto. Vangit vastasivat yhtäpitävästi. Muulloin päälliköiden ehkä\nei olisi ollut vaikea pelotuksilla tai lupauksilla taivuttaa joitakuita\nvangeista toisia syyttämään, mutta nyt hervaisi sekä \"toveruuden\" tunne\nettä kauhistus kaikki kielet. Kuinka pelottavia viranomaiset ja heidän\nuhkauksensa olivatkin -- niin oli arteli sitäkin pelottavampi; olihan\nse tuossa makuulavoilla, vahtien silmäin edessä viime yönä kauheaa\nvaltaansa osottanut! Epäilemättä olivat useat heistä yöllä valvoneet ja\nkuunnelleet \"katon\" alaisen taistelun tukahdettuja ääniä, olivat\nkuulleet huokaukset ja korinan, jotka eivät olleet nukkuvan huokauksia,\nmutta kukaan ei sanallakaan tuomion täyttäjiä ilmaissut.\n\n[\"Katon tekemiseksi\" sanovat vangit sitä, kun joku laivassa murhataan;\nsilloin heitetään tavallisesti yönuttu uhrin yli huutojaan\ntukehduttamaan. Tätä he sanovat \"katoksi\".]\n\nPäälliköillä ei ollut muuta neuvoa, kuin pitäytyä virallisesti\nvastuunalaisiin, vankivanhukseen ja tämän apulaiseen. Molemmat\npantiinkin pian rautoihin.\n\nApulainen oli Wassili, jolla silloin oli toinen nimi. Kului pari\npäivää, joiden kuluessa arteli tarkoin asiaa tutki. Ensiksikin\ntutkinnossa ei tullut mitään ilmi. Näytti mahdottomalta keksiä\nsyylliset ja artelin rautoihin pantua edustajaa uhkasi ainoastaan\nhelppo kurinpidollinen rangaistus. Kaikkiin kysymyksiin annettiin vain\ntuo selvän selvä vastaus: \"Me nukuimme!\"\n\nMutta asiaa tarkemmin tutkiessa ilmestyi kumminkin epäilyksiä varsinkin\nWassilin suhteen. Tämmöisissä tilaisuuksissa menettelee arteli tosin\naina siten, että vastuunalaisten henkilöiden viattomuus on päivän\nselvä, ja tässä suhteessa voi Wassili helposti todistaa ettei hänellä\nollut suoranaista osaa yölliseen tapahtumaan. Mutta kumminkin\npudistivat kokeneet vangit päätään hänen asemaansa tutkistellessa.\n\n\"Kuules poika!\" sanoi hänelle kerran muuan kulkuri, \"kun päästään\nSachalinille, niin pötki tiehesi. Asiasi on huonosti, veli -- se ei ole\ntupakkahyppysenkään veroinen.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ajatteles! -- -- Oletko ensi kertaa tutkittavana?\"\n\n\"Toisen kerran.\"\n\n\"Siis. Muistatko vielä ketä kuollut Fedka syytti? Sinua hän syytti.\nHänen tähtensä sait kahdeksan päivää olla käsi- ja jalkaraudoissa. Eikö\nniin?\"\n\n\"Niin se oli.\"\n\n\"No, mutta mitä silloin sanoit hänelle? Sotamiehet kuulivat sen.\nMuistatko? Sinähän uhkasit!\"\n\nSekä Wassili että ne toiset ymmärsivät että semmoisesta asiasta voi\npäänsä menettää.\n\n\"No, yhdistä nyt kaikki ja valmistaudu ammuttavaksi.\"\n\nKaikki vangit nurisivat.\n\n\"Älä turhia haasta, Buran\", sanoivat he harmistuneina.\n\n\"Hän hourii silmät selällään!\"\n\n\"Hän on vanha -- -- on tullut lapseksi uudestaan! Leikilläsikö sanot:\nsinut ammutaan?\"\n\n\"En ole ensinkään lapsellinen\", vastasi vanhus ja sylkäsi vihastuneena.\n-- \"Ette lainkaan asiaa ymmärrä. Te päättelette venäläisen eikä\ntäkäläisen tavan mukaan. Minä tunnen täkäläisen järjestyksen. Minä\nsanon sinulle totuuden Wassili. Asiasi lähetetään Amur-alueen\nkenraalikuvernöörille, ja sinut ammutaan. Ja jos sinut suuresta\narmosta tuomitaan 'tammalle' ['tammaksi' sanotaan erästä\neriskummallisen muotoista penkkiä, johon ne sidotaan, jotka tuomitaan\nraipparangaistukseen], niin se on sitäkin pahempi, sillä 'tammalta' et\nkoskaan nouse. Sillä, ymmärrätkös, veli, tämä on laiva, ja laivalla\novat lait paljoa ankarammat kuin maalla. Muutoin\", lopetti vanhus\nkolkosti ja hengästyneenä pitkän puheensa, \"on se minulle yhdentekevä\n-- vaikka kaikkikin hukkuisitte.\"\n\nVanhan, onnettoman elämän murtaman kulkurin sammunut katse\noli jo aikoja tottunut katsomaan elämää tylsällä, jurolla\nvälinpitämättömyydellä. Hän teki liikkeen kädellään ja astui syrjään.\n\nVankien joukossa on usein juristejakin, ja kun he tarkan harkinnan\nperästä lausuvat arvelunsa jostakin tapauksesta, on sitten todenteolla\nlangetettu tuomio useimmiten samanlainen. Puheena olevassa asiassa\nolivat kaikki juristit yhtä mieltä Buranin kanssa, ja päätettiin siis,\nettä Wassilin piti paeta. Kun hänen arvattavasti artelin asian tähden\ntäytyi kärsiä, niin arteli piti itsensä velvoitettuna häntä auttamaan.\n\"Talouden\" korppu- ja muut herkkuvarastot asetettiin hänen\nkäytettäväkseen. Wassili koetti hankkia seuralaisia, jotka kanssaan\npakenisivat.\n\nVanha Buran oli jo kerran ennen Sachalinilta paennut, sentähden\nkäännyttiin ensin hänen puoleensa. Alussa vanhus ei ensinkään tahtonut\nsuostua.\n\n\"Syntyessäni on kyllä jo päätetty että minun on metsään kuoleminen ja\nse onkin kulkurille parasta. Mutta -- minä olen liian vanha, en jaksa\nlähteä.\" Hän tirkisteli sameilla silmillään. \"No, perustakaa sitten\narteli. Kaksin eli kolmin emme voi lähteä. Tie on vaivaloinen. Mutta\njos kymmenen lyöttäytyy yhteen, niin on hyvä. Menen mukana niin kauas\nkuin vanhat jalkani kantavat. Kuolisin mieluummin jossakin muualla kuin\ntällä saarella.\"\n\nBuran räpäytteli silmiään ja vanhoista silmistään alkoi vuotaa\nvesikarpaloita kasvoille.\n\n\"Vanhus on käynyt heikoksi\", ajatteli Wassili ja läksi hankkimaan\ntovereita ja artelia muodostamaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit\ntunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan\nrantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.\n\nYö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö\nasettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.\n\nRannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot\nvyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi\nsyvä, synkkä suru.\n\n\"Tämän sataman nimi on Dui\", virkkoi hiljaa Buran, \"ensi ajat saamme\nolla täkäläisissä kasarmeissa.\"\n\nKun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu,\nvietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt\nensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat\nasuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.\n\nKuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.\n\n\"Vankejako?\"\n\n\"Vankeja.\"\n\n\"Tänne, seitsemänteen kasarmiin.\"\n\nVangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan,\nepäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät\nkylkiin kolhineet.\n\n\"Veljet!\" kuului kysyvä ääni, \"luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?\"\n\n\"Hiljaa!\" mutisi synkkänä Buran. \"Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä\nvahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee\nnälkään... Ja saaren ympärillä -- meri. Etkö kuule?\"\n\nJa tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea\nkohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.\n\n\"Kuuletko kuinka se ärjyy?\" kääntyi Buran Wassiliin. \"Siis: ympärillä\nvesi, keskellä kurjuus. -- -- -- Sinun täytyy kaikessa tapauksessa\nmeren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut -- kuinka pitkälti sinun\nonkaan kulkeminen! -- -- -- Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! -- --\nSydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän\nsaaren läpi, en jaksa -- -- olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi\nkerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen\nkerran Venäjällä -- -- ja nyt olen taas täällä. -- -- -- Minut lienee\nmäärätty tänne kuolemaan!\"\n\n\"Toivottavasti ei!\" rohkaisi vanhusta Wassili. \"Sinä olet nuori, mutta\nminä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena\närjyy.\"\n\nSeitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet\ntulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon\ntakana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet\nsaarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo\nkauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten\nkotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että\npakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma\nkuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä\npakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä.\nMutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.\n\n\"Neuvoppas meitä nyt, Buran\", sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän\nsaarelle tulostaan, \"sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja\nryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?\"\n\n\"Mitäpä minä neuvoa osaisin?\" vastasi Buran raukeasti. \"Se on vaikea\nyritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua\nlähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin\ntyöhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei\nkasarmista ulos lasketa -- saa siinä sitten neuvoa!\"\n\n\"Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia.\"\n\nMutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään\npuhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri,\njoka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään\nheikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta\nikävöivää toveria -- kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania\nhoukuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle\nonnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista\nja pahoista enteistä.\n\n\"En jaksa saaren ympäri kulkea.\" Näillä sanoilla ilmaisi hän aina\ntoivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina\nhetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä\ntapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä;\nsilloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten\ntulisi mennä.\n\nDuin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin\nkolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä\nveneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren\ntoiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut.\n\"Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat\", sanoi Buran.\n\"Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit\ntuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan\npitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi,\nja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella\ntänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin\nsiellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin\nlaivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa\npitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa\nkulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme\nveneillä poikki Amur-alueelle.\"\n\n\"Mutta minä sanon sinulle, poikani\", alkoi Buran taas entistä\nvalitusvirttään, \"sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea\nvahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi\non Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato?\nKun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut\novat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän\nkäänteen -- siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä!\nJumala meitä auttakoon!\"\n\n\"No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne\novat.\"\n\n\"Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!\" -- ja vanhuksen sammunut\nkatse välähti. \"No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä\nhuudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te\nkaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin\nsilloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu\nkaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä\nmatkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa.\nKolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa -- se ei tee mitään!\nLääkäri vapauttaa rangaistuksesta -- 'sairashuone on huono', sanoo hän\nja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon\nmakaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään\npäivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi\ntulisitkin -- ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan\n'tammalle' ruveta.\"\n\n\"Miksi tammalle?\" Wassili kysyi. \"Jos Jumala tahtoo, niin emme enää\npalaja, kun kerran lähdemme!\"\n\n\"Ja ellet palaja\", jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, \"ellet palaja, niin\nkaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet\neivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan\npäähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut\nkuoliaaksi -- ja asia loppuu siihen.\"\n\n\"Älä vaaku, vanha varis. -- -- -- Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille\nmitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet.\"\n\nVanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni\ntovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo\naikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu.\nPakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat\nvaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin\ntyömiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi\nBuran rakenteelta pensaikkoon.\n\nOsasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä\nMakaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli\nvoimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi\nTscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus\ntovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä\noli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan\nSiperiassa tottuneet kulkemaan.\n\nPäivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului,\neikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa\nsinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli\nvankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten\nlymypaikkaan.\n\n\"No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?\"\n\n\"Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin\nmatkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille\nvälttämätön.\"\n\nBobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli\nkammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.\n\n\"Mitä arvelet, Buran?\" kysyi Bobroff.\n\n\"Mitä se sinuun koskee?\"\n\n\"Mitä? Miksi et mennyt?\"\n\n\"Hautaan menen, siinä se!\"\n\nBobroff kiivastui.\n\n\"Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet.\nTäytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!\"\n\nKyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.\n\n\"Ikäni on kaikki -- -- --. En pääse saarelta -- -- olen ikäloppu -- --\"\n\n\"Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos\ntielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä\npiiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa\nyksi ainoa sana artelille -- minkähän he sinulle tehnevät?\"\n\n\"Tiedän sen\", virkkoi synkkänä Buran, \"ne tekevät 'katon' -- -- ja minä\nolen sen ansainnut -- -- --. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole\nkunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla\nei ole minkäänlaisia varustuksia.\"\n\n\"Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?\"\n\n\"Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua.\"\n\n\"Mutta mitähän miehillä jo on.\"\n\n\"Kuuntele mitä sanon\", vastasi vihaisena Buran. \"Minä tiedän, että\njokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein\ntäytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä\nkaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa.\"\n\nBobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli\nyönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii\nvaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee\nvankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin\nosittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta\nmaanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.\n\nOli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle\nsaareen.\n\nSeuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset\nlymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen,\njättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.\n\n\n\n\nV.\n\n\n\"Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?\" kysyin kuunnellen kertojan\nyhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.\n\n\"Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän\nhuminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia\nolimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen.\nVanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas\njaksaisi.\"\n\nHuomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän\nolikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut,\nniin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin\nympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.\n\n\"Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi\", sanoi Wolodka\nminulle, \"näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään\nvälitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän\nmenee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!\"\n\nMinäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:\n\n\"Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa\nlevähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?\"\n\nHän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.\n\n\"Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa\nkuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne\nmaata!\"\n\nEmme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme\nitsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä\npyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.\n\nKulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:\n\n\"Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili.\"\n\n\"Mitä nyt taas?\"\n\n\"Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet\nvähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan\nsaapuisi!\"\n\n\"Buran, Buran! Setä!\" huusimme taas.\n\n\"Mitä tahdotte?\"\n\n\"Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?\"\n\n\"Sinne on vielä matkaa\", murahti hän ja kulki eteenpäin.\n\nNyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla\nkulkevaa venettä.\n\nSilmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin.\nMissä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.\n\n\"Seis! -- -- viidakkoon!\"\n\nPakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin\npuolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä\nsaakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli\naamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta\nkulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme\nalas ja veri hyytyi suonissamme -- -- -- allamme oli vahtipaikka kuin\nkämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja\nkoirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.\n\n\"Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?\"\n\n\"On se -- se on Warka.\"\n\n\"No\", sanoimme, \"älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin\nmeidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi\njoudumme pian onnettomuuteen.\"\n\nVanhus puhkesi itkuun.\n\n\"Veljet\", virkkoi hän, \"minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle,\nJumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa.\nÄlkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala\nvarjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään,\ntahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua -- se olisi hullusti!\"\n\nMenimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä\npitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla\njärjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt.\nKulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin\npuolikuollut -- niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun\ntapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme\nvuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin\nturvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät\nkivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain\nja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla,\nkita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.\n\nKulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut\npelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin\nvähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella\nvarovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä\nvirstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki\nvahtipaikat kunnes viimeinen tuli -- -- --.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKertoja pudisti päätään ja herkesi äänettömäksi. Hetken kuluttua hän\nnousi.\n\n\"No, entäs sitten'?\" kysyin.\n\n\"Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti.\"\n\nMenimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli\nhaihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: \"Sydänyö on kulunut.\"\n\nUsvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita\nsavujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin\nsavutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat.\nJakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä,\navonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä\njurtassa herättää, panee tuleen puuta.\n\nHetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.\n\n\"Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt.\nJakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet -- jokainen\nitsekseen -- --. Jospa edes tänne tyytyisin.\"\n\n\"Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous.\nSanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?\"\n\nHän ei heti vastannut.\n\n\"En voi tyytyä -- -- en voi! Tämä maa inhottaa minua.\"\n\nHän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti\nsitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" virkkoi Wassili ystävällisesti, \"pääset heti vapaaksi.\nMutta muista vain, harmoni, huomenna palata! -- -- Se saa huomenna\njuosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen\nratsuksi opettanut -- nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen\ntavalla!\"\n\nHän otti pois päitset ja hevonen juosta tömisteli iloisena heinää\netsimään. Menimme takaisin jurttaan.\n\nWassilin kasvoissa oli yhä sama synkkä ilme. Tuntui kuin olisi hän\nkertomuksensa unohtanut tai ei tahtoisi jatkaa. Muistutin häntä, että\nodotin jatkoa.\n\n\"Mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi?\" sanoi hän harmistuneena, \"en\ntodellakaan tiedä -- -- -- se loppui huonosti! Tahi -- kun kerran olen\nalkanut, niin tahdot lopettaakkin -- -- --.\"\n\nKaksitoista päivää olimme jo kävelleet, ja yhä vain olimme saarella:\nkahdeksantena päivänä olisi meidän jo oikeastaan pitänyt soutaa yli\nAmur-alueelle. Ja viivytyksen vaikutti vain se, että aina olimme pelon\nalaiset, emmekä uskaltaneet oppaaseemme luottaa. Sen sijaan että\nolisimme kulkeneet tasaista tietä rannikkoa pitkin missä uskalsimme,\nkapusimme vuorille, metsien ja rotkoen läpi -- -- sillä tavoin ei\npitkälle päästä. Eväämmekin loppuivat. Olimme varustautuneet vain\nkahdeksitoista päiväksi. Aluksi vähensimme annoksia -- sitten oli\njokaisen itseään elättäminen: olihan metsässä marjoja kyllin.\n\nSilloin saavuimme pienelle. Liman-nimiselle lahdelle. Vesi siinä oli\nsuolaista. Mutta ulompana, missä oli enemmältä Amurin laskemaa vettä,\nniin se oli suolatonta. Tässä oli se paikka, josta vene oli hankittava\nja josta meidän piti koettaa päästä Amuriin.\n\nTuumittiin mistä saada vene. Sanoimme Buranille: \"Neuvo sinä!\" -- Mutta\nBuran oli mennyt vallan voimattomaksi, katseensa oli sammunut, ruumis\nkokoon luuhistunut ja hän oli aivan neuvoton.\n\n\"Giliaakeilta pitää meidän vene saada\", hän sanoi, mutta missä\ngiliaakit olivat ja kuinka veneen saisimme, siitä hän ei mitään\nvirkkanut.\n\nWolodka ja minä sanoimme niille toisille: \"Odottakaa te täällä, me\nmenemme rannalle, kenties tapaamme giliaakkeja ja saamme heiltä\ntingityksi veneen tai kaksi. Mutta olkaa te täällä varuillanne,\nvahtipaikka lienee tässä läheisyydessä.\"\n\nHe jäivät sinne ja me läksimme merenrannikolle. Saavuimme vihdoin\njyrkälle äyräälle. Alhaalla virran rannalla seisoi muuan giliaakki\nköysistöä korjaamassa. Jumala on varmaan meille tuon Orkunin\nlähettänyt!\n\n\"Onko Orkun nimi?\" kysyin.\n\n\"Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän\nkielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti\nlähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet,\nalkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me\nemme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen\nkanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja\nkoetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti,\npudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa -- ensin kaksi, sitten\nviisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän\ntarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi.\"\n\n\"Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen\npitää olla\", sanoi hän.\n\nOsotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.\n\nGiliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle.\nMutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme\nluo.\n\n\"Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?\"\n\nMitäs tehdä?\n\n\"Hiljaa!\" vastasimme. \"Me asioimme hänen kanssaan.\" Pelkäämättä käveli\ngiliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.\n\nAnnoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen,\nheitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme\nhäntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.\n\n\"Mitenkähän nyt käynee?\" sanoivat toverit pelästyneinä.\n\nHän meni kylään ihmisiä kokoomaan.\n\n\"No entä sitten?\" vastasimme. \"Eihän niitä ole kuin neljä jurttaa; ei\nniistä paljonkaan ihmisiä kokoonnu. Mutta meitä on kaksitoista, ja\nhyvät veitsemme ovat pitkiä. Ja kuinka giliaakki uskaltaisi voimiaan\nvenäläisen kanssa mitellä? Venäläinen on syönyt leipää, mutta giliaakki\nkaloja. Mitäpä voimaa niistä lähtisi?\"\n\nTotta puhuakseni niin minäkin hiukan pelkäsin tästä tuhoa tulevan.\n\nSiinä seisoimme nyt saaren toisessa päässä, mutta auttaisikko Jumala\nmeitä yli pääsemään? Amur-alueen sinertävät vuoret näyttivät tuossa\nniin lähellä olevan, jotta teki mieli linnun tavoin levittää siivet ja\nlentää sinne. Mutta -- onhan kyynäspääkin meitä niin lähellä, mutta\nemme voi sitä puraista!\n\nOdotimme hetken ja näimme sitten joukon giliaakkeja tulevan vastaamme:\nheillä oli peitset käsissä ja eillimäisenä astui Orkun.\n\n\"Katsokaahan\", sanoivat toverit, \"giliaakit tulevat otteluun.\"\n\n\"Mitä ikinä he aikonevatkin, pitäkää puukot varalla! Kuulkaa! Kukaan ei\nsaa elävänä antautua heidän käsiinsä. Jos joku tapetaan, niin se on\nhänen kohtalonsa; mitäs sille taitaa? Mutta eloon jääneen puolesta me\nseisomme! Joko kaikki kuolemme tahi kaikki jäämme eloon. Veljet,\npitäkäämme lujasti yhtä!\"\n\nMutta epäilyksemme giliaakkein suhteen oli turha. Orkun huomasi\nepäilyksemme, keräsi kaikki peitset, asetti ne yhden pideltäviksi, ja\nlähestyi sitten toisten kanssa aseetonna meitä. Giliaakeilla oli siis\nkunniantuntoa ja me seurasimme heitä sille paikalle, jossa he veneitään\nsäilyttivät. He valitsivat meille kaksi venettä, suuremman ja\npienemmän. Orkun osotti meille että kahdeksan henkeä sopisi suurempaan\nja neljä pienempään.\n\nNyt oli meillä siis veneetkin, mutta emme kumminkaan heti päässeet\nvesille. Tuuli kävi näet Amurista päin ja meri aaltoili kovasti.\nPienillä veneillämme emme uskaltaneet matkalle lähteä.\n\nTuuli pakotti meitä vielä kaksi päivää rannalla vartomaan. Eväät olivat\ntyystin loppuneet. Elätimme itseämme; ainoastaan marjoilla ja Orkunin\nantamilla kaloilla. Tuo giliaakki oli rehellinen, kunnon ihminen;\nJumala häntä palkitkoon! En ole koskaan häntä unohtanut..\n\nPäivä kului, ja yhä me vain rannalla näännyimme. Mahdotonta on kertoa\nkuinka harmillista se oli. Yö kului. Seuraavana päivänä -- taas\nvastainen! Ikävä kalvoi mieltämme -- -- meidän oli melkein mahdoton\nsitä enää kestää. Ja myrskyllä, kun tuuli oli usvan mereen ajanut,\nnäytti Amur-alue olevan yhä lähempänä. Buran oli istuutunut äyräälle,\nkatseensa oli vastakkaiseen rantaan kiintynyt, mutta hän ei\nliikahtanut. Eikä hän puhunut eikä marjoja etsinyt. Kun joku vanhusta\nsäälien toi marjoja hänen lakkiinsa, söi hän ne, mutta itse hän ei\npaikaltaan liikahtanut. Vanhuksen kulkurisydän oli heltynyt! -- --\nKenties hän kuolemataankin odotti.\n\nVihdoin loppui kärsivällisyytemme ja sanoimme, että tulkoon mitä tulee,\nyöllä lähdemme matkaan. Päivällä se oli mahdotonta, silloin\nvahtisotamiehet voivat nähdä meidät, mutta yöllä oli kulku ihmisiin\nnähden vaaraton. Ehkäpä Jumala meitä armahtaisi ja suojelisi\nhukkumasta. Tuuli ulvoi, ja valkoiset vaahtopäät kuohuivat. Vesilinnut\nlentelivät huutaen ja kivinen ranta huokaili aaltojen hyökyissä.\n\n\"Ruvetaan maata, toverit. Sydänyön aikana nousee kuu -- silloin, jos\nJumala suo -- lähdemme matkalle. Sitten ei nukkumisesta enää paljon\npuhetta ole. Meidän tulee nyt koota voimia matkaa varten.\" He\ntottelivat.\n\nValitsimme leposijaksi muutaman paikan korkealla rantaäyräällä. Olimme\npuiden peitossa, niin ettei mereltä päin voinut meitä nähdä. Buran\nyksin jäi istumaan. Hän katseli lakkaamatta länttä kohti. Rupesimme\nnukkumaan ennen auringonlaskua: yöhön oli vielä aikaa kotvasen. Ristin\nitseni, kuuntelin maan huokailemista, tuulen huminaa metsässä ja\nnukuin.\n\nEn tiedä kuinka kauan lienen nukkunut. Äkkiä kuulin Buranin huutavan\nminua. Heräsin ja näin, ettei aurinko vielä ollut laskenut ja että meri\noli käynyt tyynemmäksi. Buran seisoi vieressäni rajusti mulkoilevin\nsilmin.\n\n\"Nouskaa!\" virkahti hän. \"Ne ovat tulleet, tulleet!\" hän osotti\nviidakkoa.\n\nHyppäsin jaloilleni. Viidakossa seisoi sotamiehiä. Etumainen oli pyssyä\nlaukasemaisillaan, tuonnempana oli toinen ja sitten vielä juoksi kolme\nsotilasta kohotetuin pyssyin vuorta alas.\n\nSilmänräpäyksessä olin hereilläni. Huusin korkealla äänellä\ntovereitani; yhtenä miehenä he nousivat. Ensimäinen sotamies ehti\ntuskin lauasta, kun jo syöksyimme heidän päälleen. -- -- --\n\nKertojan äänen tukahdutti mielenliikutus, ja pää vaipui rinnalle.\nJurtta oli pimennyt, kulkuri kun unohti panna puita tuleen.\n\n\"En voi jatkaa\", hän katkerasti sanoi.\n\n\"Lopettakaa toki! Kuinka sitten kävi?\"\n\n\"Kuinkako sitten kävi? -- -- Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain\nviisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät\nyllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa\ntähtäämään ja järjestäymään -- -- -- veitsemme olivat pitkät. -- -- --\nHe laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme\nme vastassa.\"\n\n\"Uskokaa minua\", sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa\nminuun, \"he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain\npaineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet.\"\n\nMuuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta\nkompastui ja kaatui -- päälleni. Meidän molempain päälle kaatui\nMakaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. -- -- -- Makaroff ja minä\nnousimme ylös -- mutta sotamies jäi makaamaan.\n\nNoustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle.\nEtumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta\nylt'ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista.\nMonta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin\n-- hän menetti itse henkensä.\n\nJoukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin\nkissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät.\nSaltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja\nmolemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja\nriensi hänen luokseen -- -- -- ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan\noli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti\njaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme\nkauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä\nja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki\nseisoimme hiljaa -- olimme enemmän kuolleet kuin elävät -- ja kuulimme\njotakin veteen putoavan -- -- -- Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.\n\nHarjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän\npyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme\nhäntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta\neloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja\nhakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.\n\nKaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta\nvai todellisuutta? -- Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla\nohkivan.\n\nEnsimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei\nvielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen\nauringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.\n\nMenimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun\nalla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:\n\n\"Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa -- --\nettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä,\nmuutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen\nlähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!\"\n\n\"Mikä sinun on, Euran setä\", vastasin. \"Pitääkö meidän kaivaa hauta\nelävälle ihmiselle? Viemme sinut Amur-alueelle, siitä eteenpäin\nkannamme sinut käsillämme -- -- Jumala kanssasi!\"\n\n\"Ei, veljeni!\" vanhus vastasi, \"kohtaloaan ei kierrä -- -- -- Minut on\nnähtävästi määrätty tälle saarelle kuolemaan. Olkoon niin. Sydämeni\naavisti sitä. -- -- Kaiken ikäni veti se minua Siperiasta Venäjälle, ja\nnyt -- -- jospa Siperiassakaan olisin kuolla saanut -- -- eikä tällä\nkirotulla saarella!\"\n\nIhmettelin Burania. Hän oli kuin vallan toinen ihminen. Hän puhui\njärjellisesti, muistinsa oli selvä, silmät kirkkaat -- -- ääni vain oli\nheikko. Hän kokosi meidät kaikki ympärilleen ja neuvoi meitä.\n\n\"Kuulkaa, lapset, mitä nyt aion sanoa teille ja pankaa se mieleenne.\nIlman minua saatte nyt läpi Siperian vaeltaa. Minun täytyy tänne jäädä.\nSaltanoffin tapettuanne olette suurimman vaaran alaiset. Siitä leviää\ntietoja ei ainoastaan Irkutskiin vaan Venäjällekkin. Nikolajewskissa\nteitä varmaan väijytään. Kuulkaa, lapset, olkaa varovaiset, kärsikää\nennemmin nälkää ja vilua, mutta kiertäkää kyliä ja kaupunkeja mikäli\nmahdollista. Älkää pelätkö giliaakkeja eikä kullankaivajia, eivät ne\nteille mitään pahaa tee. Kuunnelkaa nyt tarkoin kun neuvon teille\ntietä. Nikolajewskin edustalla saavutte maatalolle, jossa\nhyväntekijämme, kauppias Tarchanoffin kauppa-apulainen asuu.\nAikaisemmin piti hän kauppaa giliaakkein kanssa ja kuletti tavaroita\nvuoristoon. Kerran hän matkoillaan eksyä tieltä. Hän riitaantui\ngiliaakkein kanssa. Ja tavattuaan hänet yksinäisellä paikalla,\nheittivät he hänet muutamaan rotkoon. Sinne hän epäilemättä olisi\nkuollut. Mutta onneksi satuimme Sachalinilta paetessamme saman rotkon\nkautta kulkemaan -- -- se oli ensimäisellä karkumatkallani. Kuulimme\nvenäläisen metsässä huutavan, juoksimme sinne ja pelastimme\nkauppa-apulaisen giliaakkein käsistä! Siitä saakka hän meitä\nkiitollisuudella muistelee. 'Kaiken ikäni pidän huolta Sachalinin\nmiehistä', hän sanoi, ja todella hän siitä saakka onkin meikäläisille\npaljon hyvää tehnyt. Jos hänet tapaatte, niin hän on teitä kaikella\ntavalla avustava.\"\n\nLopuksi vanhus sanoi:\n\n\"Älkää nyt enää viivytelkö. Wassili, käske heidän kaivaa hautani tähän,\ntässä on hyvä paikka. Puhaltakoon edes Amurista tuleva tuuli\nhaudallani, ja huuhdelkoot rantoja sieltä kulkevat laineet. Älkää\nviivytelkö, lapset, ruvetkaa joutuvin kaivamaan.\"\n\nMe tottelimme.\n\nVanhus istui seeteripuun alla -- ja siihen viereen kaivoimme hänelle\nhaudan. Kaivoimme veitsillämme ja rukoilimme. Vanhus oli äänetönnä --\npää huojui sinne tänne ja hän itki. Auringon laskeutuessa kuoli vanhus,\nja pimeän tultua olimme haudan peittäneet.\n\nSalmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme\n-- -- päät paljastuivat -- -- takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja\nrantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSoudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: \"Saltanoff\n-- -- pää -- -- vesi!\" -- -- Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä\nviestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin -- hetkessä he sen tietävät.\nTapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He\npudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me\najattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään\ntakia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja,\ntiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin\nkuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista\ninhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se\noli kauheaa!\n\nPäivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin.\nAamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän\nkeskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta\npäättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä\nja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.\n\n\"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?\"\n\n\"Kulkureita\", vastasimme. \"Tuomme terveisiä Buranilta.\"\n\nStachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin,\napulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos\nsachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada\nsaappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja\nevästä niin paljon kuin tahtoivat. \"Kuinka monta heitä tulleekin --\ntyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä\ntarvitaan ja varustaa matkalaiset\", näin hän oli käskenyt.\n\nSinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi\nmeidät nähdessään.\n\n\"Veljet!\" hän sanoi, \"ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?\"\n\n\"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa?\nTuomme terveisiä Buranilta.\"\n\n\"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?\"\n\n\"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää.\"\n\n\"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman -- --. Hän oli\nrehellinen, hyväsydäminen kulkuri -- -- mutta onneton. Stachei\nDmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet\nkuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli?\nTiedättekö?\"\n\n\"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on\nitsekkin nimensä unohtanut -- eihän sitä kulkuri tarvitse.\"\n\n\"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin\ntahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne\ntiedä. -- -- Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä,\nsisaria, ehkäpä lapsiakin?\"\n\n\"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on\nkumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt.\"\n\n\"Katkeraa on elämänne -- katkeraa!\"\n\n\"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja,\nja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää\nhautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja\nvillieläimet raatelevat -- -- luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko\nsen katkerampaa enää olla?\"\n\nMielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi\nmaalailleet -- kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa --\nniin tiesimme valituksemme todeksi.\n\nHän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja\nketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa\nmetsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista\n-- näin me ajattelimme.\n\n\"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä\", sanoi apulainen. \"Te saatte\nmitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä\nomasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan\nnimessä. Työmiehiämme en herätä -- minulla on kolme luotettavaa miestä,\njotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa\nvarovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen\npiirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki\nohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli\nlentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan\neläin -- kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette\nonnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö\nkaupunkiin.\"\n\nHän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä\nmuutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti\nitsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit\nsammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä\nyönä olimme hyvin surullisella mielellä.\n\nArmotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka -- sade hänet\nkastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei\nomista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä\nalinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet\njokainen siellä kulkuriksi -- ja viranomaiset ovat ankarat -- hän ei\nsaa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan\njoutuu! -- -- --\n\nVankilakin on hänestä usein paratiisi. -- -- Sinä yönä sanoi Wolodka\nminulle:\n\n\"Mitähän veljemme nyt tehnevät?\"\n\n\"Kenestä puhut?\"\n\n\"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he\nhuoletonna nukkuvat! -- -- -- Ja me täällä -- oi -- meidän ei olisi\npitänytkään paeta! -- --\"\n\n\"Valittaminen on naisten työtä!\" huudahdin. \"Mitäs läksit, kun\nrohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee\ntoisetkin levottomaksi.\"\n\nMutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet,\ntorkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan.\nHiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä\nvalaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja\nniillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani -- oikasin\nruumistani -- ja havahduin...\n\nHirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin\nvankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. -- Olen\nvanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on\nkyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä\nja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari -- -- ja äitini laulaa\nmuuatta laulua...\n\nTuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini\nhuoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut\nyksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta\nnäkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän\nvalkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua.\nMeri -- kenties olette sen kuullut -- meri ei koskaan vaikene... Se\nmilloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin\naina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me\nkun emu ole siihen tottuneet.\n\nSaavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja\nmatkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön\naikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, -- josta läpi\nei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.\n\nOlisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri,\nmutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat\nloppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa\nseisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät \"vapaiksi\nkomentokuntalaisiksi\"; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen\nkomentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on\nloppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he\nja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.]\nLähestyimme pelkäämättä.\n\n\"Hyvää päivää, veljet.\"\n\n\"Hyvää päivää!\" vastattiin. \"Tuletteko kaukaakin?\"\n\nSana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun\ntutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:\n\n\"Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?\"\n\nViivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin\nmeikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja\n\"vapaa komentokunta\" on kumminkin jotakin toista kuin meidän\nvanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:\n\n\"Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä\nsiitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia\nvastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta,\nja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta,\nveljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on\nhäijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette.\nMeillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa\nevääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?\"\n\n\"Tarvitseisimme kyllä yhden.\"\n\n\"Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä.\nTäytyyhän veljiään auttaa!\"\n\nSydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle\nihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä\narvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa.\nNäihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina\ntiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema.\nMutta nämä olivat meitä säälineet.\n\nIlossamme olimme vähällä turmioon syöstä.\n\n\"Vapaan komentokunnan\" lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka\nalkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.\n\nMenimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme\ntulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä\noli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.\n\nJuttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin\nhelmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä\nhyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen\nsaakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta\nsäikähtäneet -- ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja\nistuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään\nvaaraa ollut.\n\nOnneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka\naikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso.\nMoni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa.\nKoko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen\nmenin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta\nhän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän -- suokoon\nJumala hänelle taivaallisen ilonsa! -- mutta riitelemään hän oli\nmestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä -- mutta\nkukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki\nkunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan\nheitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä\nvanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä\nunohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä\ntoimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan\nNikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten\nkanssa \"vapaassa komentokunnassa.\"\n\nSinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen\nja huomasi tulen notkossa rannalla. \"Kukahan tuonne tulen sytytti?\"\narveli hän itsekseen.\n\nKaksi \"vapaan komentokunnan\" miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän\nkutsui heidät luokseen ja kysyi; \"Missä paikoin komentokuntanne tänään\nkalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?\"\n\n\"Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta 'vapaa komentokunta' palaa tänään\nkaupunkiin.\"\n\n\"Niin minäkin luulin -- -- mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla\npalaa tuli.\"\n\n\"Niin näkyy.\"\n\n\"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?\"\n\n\"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki\nkulkijoita.\"\n\n\"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy\npuolestanne ajatella... Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö\ntoissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? -- -- että heidät\non nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen\nsytyttäneet, juuri ole niitä?\"\n\n\"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä.\"\n\n\"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei\npiirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän\ntuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä.\nMitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on\nheidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet\"...\n\nIstuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen\naikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä\nnousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti -- mutta me\nolimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin\nsydän.\n\nÄkkiä tataari korviaan pörhisti -- tataareilla on tarkka kuulo kuin\nkissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa.\nMenin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite\nlivahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus!\nperäsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.\n\n\"Veljet!\" sanoin toisille, \"olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö\ntulee!\" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten\nsuin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi\ntoisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen\nuseampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme.\nPiilouduimme puiden taakse odottamaan.\n\nVene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:\n\n\"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha\nyhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia -- juoksevat kuin\njänikset!\"\n\nVierelläni seeterin takana istui Darjan.\n\n\"Kuules Wassili\", hän kuiskasi, \"piirikunnan päällikön ääni tuntuu\nminusta kumman tutulta.\"\n\n\"Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta.\"\n\nYksi soutajista astui esiin ja sanoi:\n\n\"Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa\ntunnette?\"\n\nPidätimme henkeämme emmekä vastanneet,\n\n\"No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!\" huusi hän. \"Sanokaa kenen te\ntäällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?\"\n\nMinä vastasin:\n\n\"Oltanee tuttavia tai ei -- niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi.\nElävinä emme antaudu.\"\n\nSamalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain\nviisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se\nvoisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta\ntaistelutta emme antau.\n\nNyt puhui vanhus itse.\n\n\"Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?\"\n\nDarjan kuiskasi taas:\n\n\"Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!\" -- Ja kysyi kovalla äänellä:\n\"Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?\"\n\n\"Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?\"\n\n\"Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme.\"\n\nLäksimme piilopaikastamme.\n\n\"Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan?\nEmme voi sitä uskoa.\"\n\n\"Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun\njuuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?\"\n\n\"Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet.\"\n\n\"Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät\nsulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata\nteidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne\nnähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset,\nkuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat!\nSammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon,\ntehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!\"\n\nNauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,\n\n\"Kuulkaas!\" hän jatkoi. \"Toin teille veneessäni leipää ja teetä.\nMuistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi\npäästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon\nkyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo\nvanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani\nmuistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä\njakautumaan. Montako teitä on?\"\n\n\"Yksitoista miestä.\"\n\n\"Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan -- ja kumminkin te vain\nkaikki yksissä kulette.\"\n\nVanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon,\nkeitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen\nneuvoa seuraten.\n\nMinä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien\nkera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle\njäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä\nlienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut\nettä hänkin olisi tänne lähetetty -- en tiedä lieneekö totta.\n\nVielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan\nkoira vain haukkui lähimmässä talossa.\n\nAuringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä\nkuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan\ntaakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui\npiirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.\n\nRistimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla\nkaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan\njääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan\nlauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula,\nvaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä\nmenin ulos peltiä sulkemaan.\n\nUsva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa,\nsynkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia,\nkiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä,\nsynkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat\ntaivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan.\nRevontuliakin leimahteli.\n\nOudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen\ntaivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti\nkehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät\ntähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten\nrajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen\njähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: -- ilmassa ikäänkuin\nväräjää surumielinen sävel: \"Kaukana! Kaukana!\"\n\nPalatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin\nhänen levollinen hengityksensä.\n\nMinäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana\nen voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua,\nliikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja\nherätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin\nkuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin\nkatselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia\nasuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli\nlentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi\nminut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä.\nYmpärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului\nkorvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen\nlaineilla.\n\nKulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen\nnuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa\nvankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin\nsyvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä\npuutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan\nyksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki\nvapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon\nkaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää --\nkuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo\non tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?\n\nKulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin\nmikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli\nkokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän \"herkesi vanhempiaan\ntottelemasta\". Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä\ntarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi...\n\n\"Niin! mihin?\"...\n\nKulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä\nvastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui\nhämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin\nsynkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi...\nSammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta,\nja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.\n\nMitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla\nliekkuva liekkinen?\n\nVasta myöhällä nukuin.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nHerätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja,\njääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.\n\nMinun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen\nreen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma\nsuhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo\ntervehdimme lähestyvän kevään oireena.\n\nKaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet\nsuorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä\nkohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.\n\nKylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli\nnyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla\nnarahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka\njuopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä\nsyrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan,\nvetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani\nlumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa\nhevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät\nhäpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.\n\nNyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat\nhevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset\ntataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita\nkatsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.\n\nTietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen\nkilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti\nhuvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen\nnopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon,\njolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.\n\nJokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken\nkuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.\n\nTataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he\nratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät\nmelkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin\n\"venäläinen\" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi\nhän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.\n\nVoittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten\ntavallista moisissa tilaisuuksissa.\n\n\"Uljaat ratsastajat!\" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat\nhevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät\nja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.\n\nKylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen\nselässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.\n\nKulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan\njuovuksissa.\n\n\"Olen juonut!\" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.\n\n\"Se on oma asianne\", vastasin.\n\n\"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en\nkoskaan juo. -- Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna!\nJa jos itse niitä pyytäisin -- niin älä anna niitä sittenkään. Älä\nanna! Kuuletko?\"\n\n\"Kuulen\", vastasin kylmästi. \"Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni\ntulisi.\"\n\n\"En tulekkaan\", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.\n\nHevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta\nWassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.\n\n\"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä\nmitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää\nhevosta!\"\n\n\"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?\"\n\n\"Minä myön sen. Vuoroni on tullut.\"\n\nJa taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.\n\n\"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon\nharmopapurin varsan selässä. Kuules!\" huusi hän tataarille, \"Achinetka!\nTules tänne!\"\n\nVarsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari\notti lakin päästään ja tervehti iloisesti.\n\nUteliaana katselin häntä.\n\nAchinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät\nveitikkamaisesti toveriin katsoessa. \"Me ymmärrämme toisemme, veli!\"\ntuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun,\nkatsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja\nulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle.\nSilloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi\ntyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.\n\n\"Olemme toverit\", Wassili virkkoi, \"olimme yhdessä kulkureina.\"\n\n\"Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut.\"\n\n\"Olen tullut tänne 'papereita' hakemaan. Kannan\nkullanhuuhdontapaikoille paloviinaa.\"\n\n[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta\nLena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka --\n\"viinankantajat\", jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin\nvaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia\nuhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat\nsaavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa\ntoisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin\nhyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]\n\nKatsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa\nohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua\nuhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta\nalahuuli vavahteli.\n\n\"Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? -- Olen kulkuri -- --\nkulkuri!\"\n\nViimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä\ntieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.\n\nVuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle \"papereita hakemaan.\"\nMutta Wassili ei koskaan palannut.\n\n\n\n\n\n\n\"METSÄ HUMISEE.\"\n\n\n\n\nI.\n\n\nMetsä humisee...\n\nSe metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan,\nse oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton\nlaulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun\noli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha\neivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine\nrunkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät\nlatvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman\ntäytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni\nvaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia\nlehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla\npaikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen\nvalkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon\nlatvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.\n\nMutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi.\nKulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta\nnähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki\nylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse\ntuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo\nharmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.\n\nTälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin\ntuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot\nkalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän\nkumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.\n\nKuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja.\nSininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät\npörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja\nnäytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella\nhuojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä\nryhmä nuoria tammipuita.\n\nMajassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim.\nNähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran\nhaukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen\niso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä.\nHarmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat\nsurullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.\n\n\"Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?\"\n\n\"Eipä, eipä ole\", vanhus pui päätään. \"Ei Sachar eikä Maksimkaan ole\nkotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan... lehmä karkasi\ntiehensä... kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?... Niin se on asian\nlaita; siellä ei ole ketään!\"\n\n\"Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan.\"\n\n\"Odota niitä, niin, odota!\" nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla,\nsameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on\nvanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.\n\n\"Kukas sinä oikein oletkaan?\" hän kysäsi istuutuessani viereensä\nmultapenkereelle.\n\nJoka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.\n\n\"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän\", vanhus sanoi uudestaan työhönsä\nryhtyen. \"Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja\nsitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet\nihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu.\"\n\n\"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?\"\n\n\"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan\ntulivat.\"\n\n\"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!\"\n\nIhmeissään iso-isä minuun katsahti.\n\n\"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt...\nmetsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se\nhumisee kesällä... ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä\nhuomaamatta että elinkään... Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun\njoskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä\nitsekkään tiedä... Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään\nelänytkään...\"\n\nMusta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat\naukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä,\ntäyteläisimpiä sointujaan.\n\nIso-isä kohotti päätään ja kuunteli.\n\n\"Myrsky on tulossa!\" virkkoi hetken perästä. \"Minä tiedän sen. Oi, oi!\nkuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne\njuurineen kumoon... Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään\", hän\nhiljemmin jatkoi.\n\n\"Mistäs sen tiedät, iso-isä?\"\n\n\"Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän... Puukin\npelkää, näetsen... Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään,\nvaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee\nleikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se\npuhaltelee ja puhkuu... Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni\ntarkka... tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja... se tietää\nmyrskyä.\"\n\nJa todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän\nsuojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi\nhongan äänestä.\n\n\"No, kuuletko nyt?\" sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. \"Minä\nsen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä\nliikkeellä ja katkasee... ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on\ntanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas... Niin se on!\"\n\n\"Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee.\"\n\nVanhus nyökkäsi salaperäisesti.\n\n\"Minä sen tiedän... Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät\nmitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut\nnyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin\nolivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin\"...\n\n\"Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?\"\n\n\"Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä... vuoroin soi ja\nvuoroin puhkui: o--sch--cho--o!... s--ch--o--o! Ja sitten se hiljeni...\nTaas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä\nvalittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi\npuhua -- illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi!\nSilloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja\ntanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä\nkaataa... Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei\nollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja -- räiskis! särki sen\nsäpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi --\nperiköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole -- juoksin\ntieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla.\"\n\n\"Mutta minkä näköinen se on?\"\n\n\"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!...\nTukka kuin kuiva misteli puissa... onhan sillä partakin... nenä kuin\ntuores oksa ja suu kuin sammaltanut... hyi, kuinka kamala! Varjelkoon\nJumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta\nJumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä\nhänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse\nvuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se\nsilloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon...\nsiellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee,\nsinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää... Ellet vanhaa miestä\nusko, niin tule kerran omin silmin näkemään.\"\n\nVanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja\nlähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä\nnyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.\n\nMutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua\nkyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:\n\n\"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen\nei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä... mutta, totta puhuen, pahaa\nse ei kellekkään tee... Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja\nkujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu.\"\n\n\"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin\nlyömään?\"\n\n\"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta\nellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään\npahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset\novat metsässä kauheampia töitä tehneet... kautta Jumalan!\"\n\nIso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten\nminuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.\n\n\"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden... Tässä se tapahtui,\njuuri tällä paikalla... mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan\nsen... kuin unessa... ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus\nmuistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron... hä?\"\n\n\"Kerro, kerro, iso-isä!\"\n\n\"No, niin kuule!\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nIsäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen,\nkun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni.\nKunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa\nneuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri\nsilloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: 'Antakaas poika minulle\nmetsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta\nyksinäisyydessäni... ja saahan hän ruokansa.' Niin hän puheli ja\nkuntahallitus vastasi: 'ota hänet!' Hän otti minut mukaansa. Ja siitä\npitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli\nhirveä ihminen! Jumala varjele!... Isokasvuinen, mustasilmäinen,\nmustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli\nmetsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat\nihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt\nniitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes\nkatsonutkaan... semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta!\nKun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään\nselkäpiitäni hivellyt... Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja\nhyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin\nRoman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena\npysyy!\n\nNäin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut\nmajaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle\nOksana niminen vaimokin.\n\nPan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: \"Kuules,\nRoman, sinun pitää naida!\"\n\nEnsin vastasi Roman:\n\n\"Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun\nminulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!\"\n\nHän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta\nPan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei\nsemmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa\nsinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla... Ehkäpä\noletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole... sitä\noikeaa... olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.\n\nMutta se toinen, se oli oikea... niitä muinaisia... Minä sanon sinulle,\nettä maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä\nainoaa ihmistä pelkäävät... Katsohan esimerkiksi haukkaa ja\nkukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo\nalun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa.\nHaukka on Pan, ja kukonpoika -- on yksinkertainen talonpoikaisnainen!\n\nOlin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin\nkolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla\nkarauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja\nmies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat,\najetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli\nsitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti\ntiehensä -- hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan\notsaansa rypistää, ollaan peloissaan -- kun hän nauraa, iloitaan -- ja\nkun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi\nuskaltanut vastustella.\n\nNo niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta\nPan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.\n\n\"Minä tahdon että naimisiin menet\", puhuu Pan, \"miksi? Sen pidän\ntietonani. Ota Oksana vaimoksesi.\"\n\n\"En tahdo\", vastaa Roman, \"en minä Oksanaa tarvitse!... Ottakoon hänet\nhiisi, mutta minä en ota!\" -- puheli Roman.\n\nPan tuotti pampun. Roman pantiin pitkälleen ja Pan kysyi kerran vielä:\n\n\"Tahdotko naimisiin, Roman?\"\n\n\"En, en tahdo!\"\n\n\"Antakaa hänelle siis housuun, niin paljon kuin sopii!\" käskee Pan.\n\nHän saikin aika selkäsaunan. Roman oli vankka mies, mutta kyllänsä hän\nsiitä kumminkin sai.\n\n\"Heretkää\", hän sanoi, \"jo nyt riittää! Periköön hänet piru, ennenkuin\nmoista tuskaa naisen takia kärsinen. Antakaa tänne minä nain hänet!\"\n\nPanin kartanossa eleli muuan Schwidzky niminen ratsupalvelija. Tämä\ntuli juuri saapuville kun Romanissa koetettiin naimahalua herättää.\nKuultuaan miksi Romania pieksettiin heittäytyi hän Panin jalkoihin ja\nsuuteli niitä. \"Älä toki, armollinen Pan, ihmistä tapa, ennemminhän\nminä Oksanan nain... en sanallakaan vastusta.\"\n\nHän tahtoi naida hänet. Moinen ihminen se oli. Totta jumaliste!\n\nRomankin jo ilostui.\n\nNousi seisalleen, sitoi kiinni housunsa ja sanoi:\n\n\"Hyvä. Mutta, ihminen, mikset ennemmin tullut? Ja sinä sitten, Pan --\nmiksei mies tiedustele kuka hyvällä naimisiin menisi, ottaa ja\npieksättää tuota pikaa vain! Onko se kristillisesti tehty? Hyi!\"\n\nRoman se näet ei Paniakaan pelännyt. Ja pahalla päällä ollessaan ei\nPankaan häntä liioin lähennellä tohtinut. Mutta Pan oli viekas, hänellä\noli muu mielessä. Uudestaan Romanin nurmelle pitkälleen panetti.\n\n\"Mokomaa lampaanpäätä\", sanoi, \"minähän onneasi tahdon, ja sinä vaan\nnenääsi kurpistat. Nythän sinä elät kuin karhu pesässään; luoksesi ei\ntee mieli poiketa... lyökää sitä hölmöä kunnes huutaa kylliksi\nsaaneensa! Mene sinä helvettiin, Opanas. Sinua ei ole kestiin kutsuttu,\nälä siis siihen tunkeu, muutoin... Etkö näe kuinka Romania kestitetään?\nSinullekkin voisi samoin käydä!\"\n\nNyt vasta Roman julmistui. Kelpo lailla häntä lyötiin. Sen aikuiset\nihmiset osasivat pampulla miehen selästä nahan nylkeä. Mutta Roman se\nvain makasi rauhallisena eikä huutanut kylliksi saaneensa. Pitkään\nkärsi, mutta lopulta sylkäsi ja sanoi:\n\n\"Ei ole kristillistä naisen tautta näin ruoskia minua -- ja vielä\nlukematta. Heretkää! Kuivettukoot kätenne, saakelin roistot! En minä\nmikään parkittava nahka ole, että minua niin lyödä tarvitsee. Kun en\nvähemmällä päässe -- niin menemmehän sitten naimisiin!\"\n\nPan nauroi.\n\n\"Niin oikein! Ellet nyt häissäsi saatakkaan istua, niin saat sitä\nenemmän tanssia.\"\n\nPan oli iloinen, jumaliste, kuinka iloinen olikin! Mutta myöhemmin\nhänen kävi huonosti -- Jumala jokaista kristittyä moisesta suojelkoon!\nSemmoista en kellekkään soisi. Ei juutalaisellekkaan pidä sitä\ntoivotella, mielestäni...\n\nRoman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan.\nAluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.\n\n\"Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin\",\nsanoi.\n\nAina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. \"Mene tiehesi! Ei\ntäällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma\npilautuu siitä.\" Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti\nja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki\ntuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan\nOksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä\nvalehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:\n\n\"Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies,\nkun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole;\nonpa se tottaansa hauskaakin!\"\n\nKuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen\nrupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin\nkuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni -- varmaan\ntänne on lapsi syntynyt -- -- ja niin olikin.\n\nMutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain.\nIllalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:\n\n\"Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole\ntarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle.\"\n\nJa niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos\ntuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa... se on sama puu, jonka alle\nlapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja\niltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee,\nhuutelee niin surkeasti! -- Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin\nmerkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja\nlukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää\nlenteleisi... mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee\nja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle\nmitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin... oi,\nkun sitä sieluraukkaa on sääli!\n\nKun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin\nkovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan.\nMutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina\nhaudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:\n\n\"Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee\nkenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun\nlapseni, mutta se toinen, se on minun omani.\"\n\nOksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja\nalkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.\n\n\"Miksi minua sätit?\" kysyi. \"Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten\ntiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä\nmetsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään?\nNyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain,\nniin sanoi: 'Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?' Sanoin hänelle:\n'Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?'... Herkeähän sinä itkemästä,\nmuutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn.\"\n\nOksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania\nselkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni... pelkäsi,\nalkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa... se Romania\ntyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies.\nvaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja\nmonenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti,\njotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!... minä tunnen naiset.\nJa Oksana oli liukas olento... moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon\nsinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä\npäivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!...\nIloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä\nymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan\nja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi\nkorvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti\nhuutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen\nmetsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat\nkahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky\nsinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla\nkirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora\nriippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun\nosasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se\nOpanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei\nOpanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen\neivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet\nOpanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun\nhymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan\neräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi\nperatuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.\n\nAjatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin\nkirveellä puita kaataa...\n\nJuoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja\nratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan\nlaskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.\n\n\"Kuinkas käy?\" kysyy Pan.\n\n\"Kiitos kysymästä\", Roman vastasi. \"Olen terve, mikäs minun olisi?\nEntäs te?\"\n\nKatsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti\nnauramaan, Pan kanssa.\n\n\"Jumalan kiitos, että terve olet\", Pan sanoi, \"mutta missä vaimosi on?\"\n\n\"Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona.\"\n\n\"No, mennäänpä mekin huoneelle\", sanoi Pan, \"levittäkää te sillä aikaa\nnurmelle matto, vastanaineille onnea toivottaaksemme ensi kerran\ntalossa vieraillessa.\"\n\nSiitä menivät huoneelle; Opanas ja Roman tulivat jälestä paljain päin\nja Bogdan, Panin uskollinen ja vanhin ratsaspalvelija. Semmoisia\npalvelioitakaan ei enää maailmassa tapaa. Vanha hän oli ja ankara\nhevosille, mutta Panin edessä kuin koira. Bogdanilla ei koko laajassa\nmaailmassa ollut ketään muita kuin Pan. Sanottiin, että kun Bogdanin\nisä ja äiti kuolivat, oli tämä vanhalta Fanilta pyytänyt\ntalonpoikaisnaisen kanssa naimisiin mennäkseen. Mutta vanha Pan ei\nantanut. Asetti hänet pienen poikansa hoitajaksi ja sanoi: \"Tämä on\nisäsi ja äitisi ja vaimosi.\" Siinä sitten Bogdan pikku Panitschan hoiti\nja holhoi, opetti ratsastamaan ja ampumaan. Pikku Panitschan suureksi\nkasvettua ja talouden perustettua, seurasi Bogdan häntä yhä kuin koira.\nOi, minä tahdon sanoa totuuden, monet kirosivat Bogdania. Monta\nkyyneltä on hänen sielulleen pudonnut sen samasen Panin takia. Panin\ntarvitsi vain sanoa yksi ainoa sana, niin Bogdan olisi vaikka oman\nisänsä palasiksi repinyt.\n\nPienenä poikana juoksin toisten jälessä huoneeseen: olinhan tietysti\nutelias. Mihin ikään Pan kääntyi, olin minä aina takana.\n\nPan seisoi keskellä lattiaa, väänteli viiksiään ja nauroi; Roman seisoi\nedessä, nosteli jalkojaan ja hypisteli lakkia käsissään; Opanas parka\nseisoi olallaan seinään nojaten, seisoi siinä kuin nuori tammipuu\nmyrskyssä, synkkänä ja surullisena.\n\nVanha Bogdan vain ripusti takkinsa naulaan, istuutui penkille nurkkaan\nja odotti isäntänsä käskyjä. --\n\nNyt kaikki kolme Oksanaan kääntyivät. Tämä seisoi uunin kolkassa katse\nmaahan luotuna ja kasvot punaset kuin unikko ohrapellolla. Kai hän\naavisti että hänen tauttaan pahaa tapahtuisi. Sanon sinulle yhden\nasian: kun kolme miestä luovat silmänsä yhteen naiseen, niin siitä ei\nhyvää synny. Siitä tulee tukkanuotta tai jotain vieläkin pahempaa. Olen\nsen omin silmin nähnyt.\n\n\"No, Roman\", nauraa Pan, \"olenko sinulle hyvän vaimon hankkinut?\"\n\n\"Vaimo kun vaimo\", vastaa Roman, \"mukiin se menee.\"\n\nOpanas kohotteli olkapäitään, vilkasi Oksanaan ja sanoi itsekseen:\n\n\"Niinpä vaimo! Jospa se vain ei olisi mokoman tolvanan käsiin\nsattunut!\"\n\nRoman kuuli tuon ja kääntyi Opanakseen: \"Sanokaas minulle, Opanas,\nmiksi minua tolvanana pidätte?\"\n\n\"Siksi\", Opanas vastaa, \"kun et osaa vaimoasi varjella.\"\n\nNiin Opanas puhui. Pan polki jalkaa, Bogdan pui päätään; Roman arveli\ntuokion, kohotti sitten päänsä ja katsoi Pania kasvoihin.\n\n\"Miksi häntä varjelisin?\" hän vastasi Paniin katsoen. \"Täällä\nmetsässähän ei ole muuta kuin eläimiä -- armollinen Pan vain tänne\njonkun kerran hairahtuu tulemaan. Keneltä häntä sitten varjelisin? Pidä\nsinä, mokoma kasakka vain varasi ettet minua härnää, saattaisi muutoin\nsattua että tukkaasi tartun.\"\n\nSiitä olisi pian aikaan käyty käsikahakkaan, ellei Pan olisi väliin\nastunut: poikasi jalkaa ja heti toiset vaikenivat.\n\n\"Hiljaa, saatanan sikiöt! Emme ole tänne tappelemaan tulleet.\nToivotetaan nuorelle pariskunnalle onnea ja illalla mennään suolle\nmetsästämään. Hei, nyt lähdetään!\"\n\nPan kääntyi ja läksi majasta. Ratsaspalvelijat olivat puiden alle\neineen valmistaneet. Bogdan seurasi Pania, mutta Opanas pidätti Romania\neteisessä.\n\n\"Älä ole vihainen, veljeni\", kasakka sanoi. \"Kuules mitä sanon. Näitkö\nkuinka Panin jalkoihin heittäydyin ja hänen saappaitaan suutelin\nOksanan saadakseni? No, Jumala kanssasi mies... teidät on pappi\nyhdistänyt... se lienee kohtaloni ollut! Mutta sydämeni ei salli, että\npaha vihollinen taas teidät yllättää. Haa, haa! Kukaan ei tiedä, mitä\nminulla on sydämellä... Ennemmin pyssyni lähettää heidät kylmään\nhautaan.\"\n\nIhmeissään Roman kasakkaa katseli.\n\n\"Sanos, kasakka, etkö ole järjiltäsi?\"\n\nEn kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui,\nnäin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.\n\n\"Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja\nminä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt\nitsesi onnettomuuteen.\"\n\n\"No, mene nyt\", Opanas sanoi. \"Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille\nitseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas\nkoira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. -- Ja kun hän sinut\nratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne\nsen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä\nmetsän läpi ja palaa heti tänne takaisin.\"\n\n\"Hyvä\", Roman vastaa, \"menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane\nlinnun haulia vaan karhun kuulan.\"\n\nMenivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli\nlaseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat\nihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi --\nilostui sydän; kun toisen joi -- alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun\nsiihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo\npenkille kohentanut.\n\nPanilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa;\nmutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut.\nOtti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin -- silmät\npaloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania\nsuututti.\n\n\"Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä.\nToinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset -- hän vain\nnauraa!\"\n\nIlkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin\npää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan\nosannut.\n\n\"Miksipä minä itkisin!\" Roman vastasi. \"Sittenhän huonosti olisi!\nUlvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea\ntoivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä.\nItkekööt toki ennemmin viholliseni!\"\n\n\"Olet siis tyytyväinen?\" Pan kysyy.\n\n\"Miksikäs tyytymätön olisin?\"\n\n\"Tiedätkös, että pamppu oli puhemiehenäsi?\"\n\n\"Kuinka en sitä muistaisi? Siksipä sanonkin, että olin oikea pöllöpää,\nen tiennyt mikä on karvasta mikä suloista. Pamppu maistaa karvaalle,\nmutta pidin sen naista parempana. Armollista Pania minun on\nkiittäminen, kun opetti minun pöllöpään hunajaa syömään.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", Pan sanoo, \"no niin, mutta teeppäs sinäkin nyt minulle\npalvelus: mene ratsaspalvelijain kanssa murtoon minulle lintuja\nampumaan. Tuokaa minulle muuan metsokin.\"\n\n\"Miksi Pan meidät murtoon lähettää?\" Roman kysyy.\n\n\"Juodaan vielä ja Opanas laulaa meille ja sitten -- Jumalan haltuun!\"\n\nRoman katsahti taivasta ja virkahti Panille:\n\n\"Se tuskin käy päinsä; on jo myöhäkin, murto on laaja ja tuuli ulvoo\nmetsässä, se tietää myrskyä yöksi. Kuinkas nyt niin valppaan linnun\nammutuksi saisi?\"\n\nPan oli jo humalassa ja kovin ärtyinen. Kuullessaan miesten keskenään\nkuiskaavan, että Roman oli oikeassa ja että kohta myrsky puhkeaisi --\nhän suuttui. Löi lasin pöytään ja vyörytti silmiään, silloin kaikki\nvaikenivat, Opanas yksin ei pelännyt. Panin käskystä hän astui esiin\npandoran säestyksellä laulamaan. Viritteli soittoaan, vilkasi Paniin ja\nsanoi:\n\n\"Malta mielesi, armollinen Pan! Milloin sitä lienee kuultu, että miehet\nyöksi myrskyllä mustaan metsään metsästämään laitetaan?\"\n\nOlipa se aika uskalikko! Ne toiset olivat tietysti henkiorjia ja\npelkäsivät, mutta hän oli vapaa mies, kasakkain sukua. Pienenä poikana\noli pandoraa soittava kasakka hänet Ukrainesta tuonut. Umanin kaupunki\noli näet kapinaan noussut. Vanhalta kasakalta puhaistiin silmät,\nleikattiin korvat ja lähetettiin niin maailmaa kiertämään.\n\nHän käveli kaupungit ja kylät ja tuli kulettajansa Opanaksen kanssa\nmeidänkin seuduille. Vanha Pan rakasti kaunista laulua ja otti hänet\nluokseen. Vanhus kuoli, ja Opanas kasvoi hovissa. Nuori Pankin häntä\nrakasti ja antoi hänelle monasti anteeksi sanoja, joista toinen olisi\nnahkansa menettänyt.\n\nNiin nytkin. Aluksi Pan suuttui, luultiin hänen Opanasta lyövän, mutta\nsanoikin vain:\n\n\"Oi Opanas, Opanas, sinä olet viisas veitikka, mutta et kumminkaan\ntiedä, ettei pidä nenää oven väliin pistää, jottei litistyisi.\"\n\nSemmoisen arvoituksen kasakalle antoi! Mutta tämäpä heti sen arvasi ja\nvastasi laululla. Oi, jospa Pan olisi laulun ymmärtänyt, niin ehkei\nvaimonsa olisi hänen tauttaan itkeä tarvinnut.\n\n\"Kiitos neuvostasi, Pan\", virkkoi Opanas, \"sen edestä laulan sinulle\nlaulun. Kuuntele!\"\n\nKosketteli pandoran kieliä, kohotti päänsä, katseli taivasta, jossa\nkotka ilmoja viilsi, ja tuuli mustia pilviä ajeli: hän kuunteli korkean\nhongiston huminaa. -- -- Ja kosketti taas kieliä.\n\nEt ole kuullut kuinka Opanas Schwidzky soitti, etkä ole moista koskaan\nkuuleva! Pandora on tosin yksinkertainen soittokone, mutta kuinka\nsydäntä liikuttavasti se oppineen ihmisen käsissä puhuu. Kun Opanas sen\nkieliä liikutteli, kuului siitä kuin pimeän metsän huminaa myrskyllä,\nkuin tuulen suhinaa aution aron heinikossa, kuin kuivien korsien\nkuisketta korkeilla kasakkahaudoilla.\n\nMoista soittoa et sinä koskaan kuulla saa. Sanotaan pandoran soittajain\nhävinneen, ettei niitä enää markkinoillakaan kuule. Minulla on vielä\ntuolla seinällä vanha pandora; Opanas opetti minun sitä soittamaan,\nmutta minulta sitä kukaan ei ole oppinut. Kun kuolen -- ja se\ntapahtunee piankin -- niin ehkei koko maailmassa enää kuulla pandoran\nsoittoa. Niinpä niin!\n\nJa Opanas lauloi vienolla äänellä. Äänensä ei ollut kova, mutta se oli\nsurumielinen ja sydämeen tunkeva. Sen laulunsa se kasakka varmaan oli\nPanille tehnyt. En ole sitä muulloin milloinkaan kuullut ja kun sitten\npyysin Opanaksen sitä laulamaan, niin se aina kieltäytyi.\n\n\"Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa\", sanoi. Siinä\nlaulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli\nkäyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan\nnähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.\n\nOlen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin\nhirvittävä ja samalla surumielinen sointu.\n\nTuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne\nihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan\nistuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja\nsurvivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään... ja metsä\nhumisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka\nlaulaa kuinka Panna Pania itkee. -- -- --\n\nMutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:\n\n\"No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin\nOpanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! -- -- Laulu oli hyvä\n-- -- mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu\"...\n\nMutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.\n\n\"Oi Pan, Pan\", Opanas puhui, \"meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat\ntotta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se\nkauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on\nkuin kulta, joka ei koskaan ruostu... niin vanhat sanovat!\"\n\nPan liikautti kärsimättömästi kättään.\n\n\"Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas,\nmene, en viitsi sinua enää kuunnella.\"\n\nHetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.\n\n\"Pan, kuule minua! Nouse hevosesi selkään ja ratsasta takaisin Pannasi\nluo: sydämeni aavistaa pahaa.\"\n\nMutta nyt suuttui Pan ja työnsi kasakan luotaan kuin koiran.\n\n\"Mene tiehesi! Vanha akka sinä olet, etkä kasakka. Mene tiehesi,\nmuutoin käy sinun huonosti. Ja te saakelit siellä! Mitä te\nseisoskelette? Enkö enään olekkaan isäntänne? Minä näytän teille, mitä\nesi-isänne eivät esi-isillenne ole näyttäneet!\"\n\nSilloin Opanas nousi synkkänä kuin musta pilvi ja vaihtoi silmäyksen\nRomanin kanssa. Mutta tämä seisoi pyssyynsä nojaten, kuin ei olisi\nmitään tapahtunut.\n\nOpanas heitti pandoransa puuhun -- se särkyi kappaleiksi. Siitä nousi\nvain metsään hupeneva huokaus.\n\n\"Opettakoon sitten piru toisessa maailmassa mokomia ihmisiä, jotka\neivät järjellisestä neuvosta välitä! Sinä, Pan, et enää uskollista\npalvelijaa tarvinne!\"\n\nEnnenkuin Pan vastaamaan ehti, hyppäsi Opanas satulaan ja ratsasti\ntiehensä, toiset ratsaspalvelijat jälestä.\n\nRoman heitti pyssyn olalle ja asteli myös tiehensä. Vahtituvan ohi\nkulkiessaan huusi Oksanalle: \"Pane poika nukkumaan, nyt on jo aika, ja\nvalmista Panille vuode.\"\n\nPian kaikki metsään katosivat. Pan meni majaan. Hevosensa vaan seisoi\nyksin ulkona puuhun sidottuna. Hämärä alkoi maahan vuotaa, metsä humisi\nja sadepisaroita putoili, aivan kuin nyt. Oksana pani minut\nheinävuoteelleni nukkumaan ja teki ylitseni ristin merkin... kuulin\nsitten Oksanan itkevän.\n\nMitäpä minä, poika parka, ymmärsin siitä, mitä silloin ympärilläni\ntapahtui! Kääriydyin heiniin, kuuntelin tuulen laulua metsässä ja\nnukuin.\n\nÄkkiä havahduin ja kuulin jonkun tuvan ympäri kulkevan puulle, johon\nhevonen oli sidottu ja laskevan sen irti. Hevonen korskui ja löi\nkavioitaan maahan, juoksi sitten metsään ja pian kavioiden kalke\nkuuluvilta hälveni... ja taas tuli joku tietä ratsastaen, mutta tällä\nkertaa tupaa kohti. Aivan lähelle se tuli, hyppäsi hevosen selästä,\njuoksi ikkunaan ja huusi:\n\n\"Pan, Pan! -- Oi, Pan! Lähde joutuun tiehesi. Kasakkakonnalla on pahaa\nmielessä. Hevosesikin on metsään ajanut!\" Se oli Bogdanin ääni.\n\nTuskin ehti vanhus loppuun puhua, kun joku häneen takaa päin tarttui.\nPelästyin ja kuulin jotakin maahan kaatuvan...\n\nPan avasi oven ja ryntäsi ulos pyssyineen... eteisessä tarttui Roman\nhäntä kaulaan ja heitti maahan...\n\nNyt huomasi Pan asiansa olevan huonosti ja rukoili!\n\n\"Oi, Roman, laske irti! Näinkö hyvät työni palkitset?\"\n\nRoman vastasi: \"Kyllä hyvät työsi muistan, ne jotka minulle ja\nvaimolleni teit, ja nyt minä ne sinulle maksan.\"\n\nPan: \"Puolusta sinä minua, Opanas, uskollinen palvelijani! Olen sinua\nrakastanut kuin omaa poikaani!\"\n\nMutta Opanas vastaa:\n\n\"Työnsit uskollisen palvelijasi luotasi kuin koiran. Rakastit minua\nkuin sauva selkää rakastaa ja nyt sinä rakastat kuin selkä sauvaa...\npyysin ja rukoilin... sinä et minua kuullut.\"\n\nSitten Pan Oksanaa pyysi:\n\n\"Puhu puolestani, Oksana! Sinulla on hyvä sydän!\"\n\nOksana syöksyi ulos kämmentä lyöden.\n\n\"Heittäydyin jalkoihisi, Pan, ja pyysin: armahda neitseellistä\nihanuuttani... älä toisen vaimoa häväise... sinä et minua säälinyt ja\nnyt sinä minua rukoilet. Oi! kunniattomaksihan minut teit! Minä\nonneton!\"\n\n\"Laskekaa irti minut!\" huutaa Pan. \"Siperiaan pääsette minun tauttani\nnääntymään.\"\n\n\"Älä meitä sure, Pan!\" sanoo Opanas. \"Roman joutuu murtoon ennenkuin\nratsupalvelijas palaavat, sinun tauttasi minä olen yksin maailmassa,\nenkä päätäni paljon sure. Menen metsään, pyssy olallani ja kerään\nketteriä miehiä luokseni sinne. Öisin kuljeksimme teillä ja kun kylään\ntulemme, menemme suorastaan Panin taloon!... Roman, tartu häneen!\nKannetaan hänen armonsa sateeseen!\"\n\nPan huusi ja puolustautui; mutta Roman vain mutisi itsekseen ja Opanas\nnauroi ivallisesti. Menivät ulos. Olin kovasti pelästynyt ja riensin\ntupaan, suoraa päätä Oksanan luo. Hän istui penkillä, kasvot valkeina\nkuin lumi...\n\nJa metsässä pauhasi myrsky; puut puhuivat eri äänillä, tuuli ulvoi ja\nukkonen jyrähteli.\n\nIstuin Oksanan kera uunin penkillä. Äkkiä kuulin jonkun metsässä\nvoihkivan, ja se ääni oli niin surkea, jotta sydäntäni vielä nytkin\nkarvastelee sitä muistellessa, vaikka siitä on niin monta vuotta\nkulunut...\n\n\"Oksana\", sanoin, \"kuka noin metsässä voihkii?\"\n\nHän otti minut syliinsä ja tuuditteli.\n\n\"Nuku, poikaseni, nuku; ei se mitään ole... metsä se vain humisee\nniin...\"\n\nMetsä humisikin, ja kuinka se humisi!\n\nIstuimme niin vielä yhdessä hetkisen, silloin kajahti metsässä pyssyn\nlaukaus.\n\n\"Oksana, kultaseni\", kysyin, \"kuka nyt metsässä ampuu?\"\n\nJa hän, raukka, minua yhä tuudittelee ja sanoo:\n\n\"Hiljaa, hiljaa, poikaseni... se on hyvä Jumala -- se on ukkonen.\"\n\nAlkoi itkeä, painoi minut rintaansa ja lauloi nukuksiin.\n\n\"Metsä humisee, metsä humisee, metsä humisee...\"\n\nJa minä makasin hänen sylissään ja nukuin...\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, paistoi päivä ja Oksana makasi\nvaatteissaan tuvassa. Muistin edellisen illan ja luulin uneksineeni.\n\nMutta oi, ei se unta ollutkaan! Ei unta, kun täyttä totta! Juoksin ulos\ntuvasta metsään. Siellä visertelivät linnut ja kaste kiilsi lehdillä,\nJuoksin eteenpäin... pensaikossa makasivat Pan ja ratsupalvelijansa\nBogdan rinnakkain ja rinnat verissä... Pan tyynenä ja kalpeana, harmaa\nBogdan äreän näköisenä, juuri kuin eläissäänkin. -- -- --\n\n\"No, kuinkas niiden toisten kävi?\" kysyin nähdessäni vanhuksen\näänetönnä päätään rinnalle taivuttavan.\n\n\"Se kävi aivan niin, kuin Opanas oli sanonut. Kauan hän metsässä eleli,\nrosvoili tovereineen teillä ja kylissä. Kai hänelle se kohtalo jo\nsyntymästä oli määrätty. Esi-isänsä olivat nummen roistoja ja hän oli\nmaantierosvo. Usein hän luonamme kävi, tässä samassa tuvassa, useimmin\nkun Roman ei kotosalla ollut. Aina käydessään istui kotvasen, lauloi ja\nsoitteli pandoraa. Ja milloin tovereineenkin tuli, aina Roman ja Oksana\nhänet vastaanottivat. Totta puhuakseni, niin eivät asiat aivan\noikeallaan olleet. Maksim ja Sachar tulevat pian kotiin metsästä --\ntarkastappas kumpaistakin. En ole heille mitään virkkanut, mutta kuka\nRomanin ja Opanaksen tunsi, näkee kohta kumpi heistä toisen ja toisen\nnäköinen on, vaikkeivät heidän lapsiaankaan ole kun lasten lapsia...\"\n\n\"Semmoista olen nähnyt metsässä tapahtuvan. Mutta metsä humisee\nkovasti... myrsky on tulossa!...\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nViimeiset sanat kertoi vanhus vaikeasti. Kiihtymys oli nähtävästi ohi,\nja nyt seurasi väsymys. Kieli kangistui, pää tutisi, silmät\nkyynelöivät.\n\nIlta oli maahan laskeunut, metsä oli hämärä, puut vahtituvan ympärillä\nliikkuivat aaltoilevan meren tavoin, puiden hämärät latvat lainehtivat\nkuin meren pinta myrskyllä.\n\nIloinen koiranhaukunta ilmoitti isäntien tuloa. Molemmat metsävahdit\nastuivat kiireesti tupaan. Motrja ajoi jälestä löydettyä lehmää.\nSeuramme oli täysilukuinen.\n\nYhdessä istuttiin räiskyvän tulen ympärillä ja Motrja puuhaili\nillallista.\n\nVaikka usein sitä ennen olin nähnyt Sacharin ja Maksimin, katselin\nheitä nyt kumminkin erityisellä uteliaisuudella. Sacharin kasvot olivat\ntummaveriset, kulmakarvat yhteenkasvaneet matalan otsan alle ja\nsilmissä synkkä katse, vaikka kasvojen piirteissä oli voimaa ja\nhyvänsävyisyyttä. Maksimin harmaissa silmissä oli ystävällinen,\navomielinen katse. Väliin hän kähärätukkaista päätään pudisti ja\nnaurunsa oli kovin tarttuvaista.\n\n\"Onko vanhus kertonut teille vanhoja tarinoita isoisästämme?\" Maksim\nkysyi.\n\n\"Kertoi.\"\n\n\"No, se on hänen tapansa! Kun metsä kovasti kohisee, elpyvät vanhat\nmuistot. Nyt hän ei koko ensi yönä unta silmään saa.\"\n\n\"Aivan kuin pieni lapsi\", tarttui puheeseen Motrja vanhukselle velliä\nammentaen.\n\nVanhus ei näyttänyt tajuavan, että hänestä puhuttiin. Oli vallan\nheikoksi mennyt, hymyili mielettömästi itsekseen ja nyökytti päätään;\nmutta kun metsässä raivoava myrsky tupaa järisytti, kävi hän\nlevottomaksi ja kuunteli pelästyneen näköisenä.\n\nPian huoneessa kaikki hiljeni. Läpättävä rasvalamppu levitti himmeää\nvaloa, ja sirkka siritteli kimeää, yksitoikkoista sirinätään... mutta\npimeästä metsästä kuului valittavaa, kumeaa, kovaa ääntä. Tuntui kuin\nolisi joku uhkaava valta pimeässä pitänyt metelistä neuvottelua ja\nvalmistautunut joka suunnalta yhtä aikaa karkaamaan metsän peitossa\nolevaa tupaa vastaan. Toisinaan vihainen jyminä ärtyi ja kasvoi, ja\nsilloin ovi tärähti kuin äkäisen hyökkäyksen voimasta, ja savupiipussa\nulvoi yöllinen tuuli valitellen ja uhkaillen sydäntäsärkevällä äänellä.\nToisin ajoin taukosivat tuulen puuskat hetkeksi ja hätäilevän sydämen\ntäytti ehdoton tuska, sitten alkoi meteli uudestaan, kuin olisivat\nvanhat hongat mielineet paikoiltaan nousta yöllisen myrskyn mukana\nlähteäkseen outoon kaukaisuuteen.\n\nNukahdin muutamiksi minuuteiksi. Tuuli ulvoi metsässä eri äänin ja\nkielin. Tuolloin tällöin lampun liekki roihahti tupaa valaisemaan.\n\nUkko istui penkillään ja hapuili kädellä sivultaan kuin olisi toivonut\njonkun viereltään tapaavan. Vanhus raukan kasvot ilmaisivat kauhistusta\nja melkein lapsellista avuttomuutta.\n\n\"Oksana, kultaseni!\" kuulin hänen mutisevan, \"kuka siellä metsässä\nohkii?\"\n\nHapuili kädellä levottomasti ilmassa ja kuunteli. \"Eihän siellä kukaan\nohkikkaan\", jatkoi sitten, \"tuulihan se vain metsässä humisee... ei\nmitään muuta... metsä humisee... humisee...\"\n\nKului taas hetki. Sinertäviä salamoita välähteli pienestä ikkunasta,\nkorkeat puut leiskahtelivat eriskummaisissa muodoissa ja upposivat\ntakaisin yölliseen pimeyteen vihaisesti pauhaavaan myrskyyn.\nSilmänräpäykseksi häikäisevä välähdys rasvalampun valjun valon himmensi\nja läheinen ukkosen lyömä jysähti metsän halki.\n\nVanhus kävi taas levottomaksi penkillään.\n\n\"Oksana, kultaseni, kuka siellä metsässä ampuu?\"\n\n\"Nuku, vanhus, nuku!\" huusi Motrjan levollinen ääni uuninpenkiltä. \"Se\non hänen tapansa. Kun yöllä myrskyää, huutaa se aina Oksanaa. Unohtaa,\nettei Oksanaa aikoihin enää ole maailmassa ollut. Au--au!\"\n\nMotrja haukotteli, mutisi rukouksen ja kohta häiritsi hiljaisuutta vain\nmetsän humina ja levottoman vanhuksen mutina:\n\n\"Metsä humisee... metsä humisee... Oksana, kultaseni!\"...\n\nPian alkoi taivaan täydeltä sataa, ja virtaavan veden kohinaan hukkui\ntuulen ulvonta ja metsän humina...\n\n\n\n"]