Kolkkakala ja muita kalapaloja
Urho Karhumäki (1891–1947)
Kansanomainen novellikokoelma sijoittuu syrjäiseen sydänmaan kruununtorppaan ja sen ympäristöön. Kertomukset kuvaavat kalastusta, paikallisia persoonia sekä metsäkulmien elämänmenoa ja arkisia sattumuksia.
Urho Karhumäen 'Kolkkakala ja muita kalapaloja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2311. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KOLKKAKALA JA MUITA KALAPALOJA
Kirj.
Urho Karhumäki
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
SISÄLLYS:
Pekan kolkkakala. Lainrikkomus. Kuikan hauki. Kupparin Mosse. Puterin lahnat.
PEKAN KOLKKAKALA.
Ahola oli kruununtorppa sydänmaan pitäjän syrjäisillä perukoilla. Kirkonkylästä, jonne oli viiden, kuuden penikulman matka rautahepojen ja tulilaivojen teiltä, sai kulkea vielä puolisen päivää yhä savisemmaksi ja kapeammaksi käyvää kylätietä pitkin, ennenkuin pääsi edes kruunun alueelle. Mutta kovin kourin otti "ukko kruunu" vastaan saviliejusta ja veräjistä selviytyneen kulkijan. Kivi kiven vieressä, pahin möykky päälläpäin, niinkuin huolimaton jättiläinen olisi urakalla katua kivennyt, sellaisena alkoi rajalta ukko kruunun valtatie.
Sai siinä sydänmaan mies luovia silmä kovana. Merkittä ei päässyt, vaikka kuinka olisi muistellut ja, varonut. Aina jokin järkäle yllättäen täräytti, hieraisi haavan hevosen selkään tai nappasi ajajan kielen verille. Onneksi ei sentään heittänyt louhuun tai tervaskannon kylkeen – niinkin oli kirkolla kävijöille käynyt.
Purolasta ei kukaan rattailla sen syvemmälle pyrkinyt. Siihen jätettiin omat, kellä oli. Siinä Valppaalta lainattiin, kellä itsellä ei ollut. Valpas oli reilu mies ja pyöräseppä maan mainio. Ei hänen kärryjään tarvinnut lainaajan varoa, huolehti vain kielestään ja hevosestaan. Ja kärryt sai ilman etuja perämutinoita. Kun markan maksoi, niin loukutti pois vain niin paljon kuin sisusvärkit kestivät.
Purolasta oli Aholaan vielä kahden virstan käymätaival, tai kolmen, kukapa niitä oli mitellyt, sydänmaan mutkittelevia kinttupolkuja. Aholaiset itse sanoivat kahdeksi.
Kerran vuodessa kävi kirkonkylässä asustava vorsmestari Aholassa, teki ristiretken hamaan Sodomaan ja Gomorraan asti esi-isien syntien tähden, kuten hän tapasi sanoa. Mutta muori, joka kiukaaltaan kuuli ja seurasi kaikkea, arveli mielessään, että taidat tarvita Jumalan piiskaa oman lihasi ja syntiesi tähden.
Miina-emännän piti herralle lämmittää sauna, kylvettää ja hieroa uhoovaa pyhiinvaeltajaa. Pahinta oli ruoan suhteen. Niukkavaraisesta konttorimöksästä ei tahtonut löytyä tarpeeksi tavaraa valkealla liinalla katetulle pöydäntyvelle. – Ei toki vorsmestari ollut paha mies. Alasängyssä selällään loikoillen odotteli ja mukavia puhua lopisteli. Kun oli perunoita, leipää ja paljon "fläskiä", niin kaikki hyvin. Läskiä pitikin varata jo syksystä lähtien.
Siihenpä ne sitten useimmiten katselmukset jäivätkin, saunaan ja läskiin. Kyllähän Aapo niittyraivionsa ja peltonsa hoiteli, mitä niitä katselemaan. Pisteltiin siinä loikoillessa joitakin viiruja muistikirjaan, että kruunu ja senaatti saivat vuosittain ne vietävän raporttinsa, jotka joku virastotoukka ilkeydessään oli keksinyt erämaassa riutuvien virkamiesten piinaksi ja rasitukseksi.
– Tien minä vielä kerran rakennan tänne Siinain korpeen! uhkasi herra aina lähtiessään, löi nyrkillä pöytään ja täräytti sinetiksi pari ärräpäätä. Uhkaukseksi tuo oli jäänyt ja taitaisi jäädäkin. Hitaita herrain kiireet, oli se nähty ja koettu. Hyvä kun pääsi taas kunnialla eroon. Saattoivat suuttua jonnin joutavista herrat, hyvätkin.
Kesä tuli kruunun korpeen myöhemmin kuin rantakylille. Tuli kumminkin joka vuosi omia teitään. Aurinko nousi hongikon ylitse, katseli päivä päivältä yhä korkeammalta ja sulatteli päiville Aholan pellon ja niittykaistaleen. Korven koivujen latvoissa tohahteli lounatuuli ja huokui varpuihin vehreyden värin. Luikahti kurki, helähti kiuru. Sineksi muuttui jonakin pilvisenä yönä Tavilammen likainen harmaus. Seuraavan päivän iltana ilmestyi viirin kukkoon ensimmäinen haarapyrstö tuoden etäiset terveisensä kirskuvin kielin.
Ihan rappukivelle piti Miinan lypsyltä palatessaan istahtaa – "Sanovat minun neitsyt Maarian silkkiä, samettia varastaneen! Sirveit! Serveit! Herra Jeesus sen tietä ä ä ä ä!" – Siinä sikersi kesänviesti, Herran pieni enkeli taas kuin ennenkin. Vai varkaaksi, kun kehtaavatkin!
Olipahan taas läpäisty kylmä ja luminen talvi tautineen ja karjanrehun puutteineen. Oli toki saatu kesään lehmät ja lampaat... ja lapset, Pekka, nuorimmainenkin, joka ei tahtonut selviytyä riisitaudistaan... Kun lämpimän kesän saa taas tepastella avopäin auringossa... Eiköhän voita sitä, vereenny ja vahvistu hänkin. Miina nousi, heitti vielä kerran kiitollisen silmäyksen viestintuojaan ja kiiruhti kiuluineen illallispuuhiin.
Mutta rannassa melskasivat torpan vähäiset ja vähäistä isommat, jotka työmailtaan olivat jo selviytyneet. Siellä toisten joukossa katsasteli ja käpsisteli myös Pekka, viisivuotias, taudin näivettämä nuorimmainen.
Pekka parka! Koville tahtoi ottaa mieheksi tulo. Nenä turisi ja vuoti, eikä pää tahtonut muovautua oikeille muodoilleen.
Ja kintut kuin pellinnuorat, oli sanottu. Niin olivat, siitä ei päässyt yli eikä ympäri.
– Ei siitä eläjää tule, kuolee se, oli muori arvostellut alusta alkaen. Mutta isä-Aapo oli toista mieltä.
– Eipäs kuole! Voi tulla vielä hyväkin mies, penäili hän vastaan mokomille huuhkaimen huudoille. Erikoisella rakkaudella vaaliskeli jäyhä mies sairasta nuorimpaansa, vierellään nukutti, peitteli ja hyssytteli, kirkolla käydessään tinjamit ja rintasokerit muisti. Ja kovin tuli isän pikku rääpiskäänsä ikävä, kun talvisin tukkitöiden tai rahdinajojen aikaan joutui pitemmän ajan kotoa poissa olemaan.
Raihnaisessa pojassa oli jotakin, joka kiinnitti kovan työn koulimaa miestä. Pekka ei jättänyt aikeitaan kesken. Kaksivuotiaana hän oli sen jo näyttänyt. Oli ollut iltapuhde. Aapo kiskoi koppapäreitä ja Pekka istui hänen vierellään. Yht'äkkiä kiintyi pojan huomio johonkin uunin luona ja hän alkoi kontaten hissautua näkemäänsä kohti. Lattialla oli päresalkoja, lastuja ja kaikenlaista ryönää. Mutta poika puhdisteli ja raivaili tietään, hiekutteli vähitellen eteenpäin, kunnes pääsi päämääräänsä, uunin vierellä olevan villakopan luo.
Aapo oli jäänyt puukko hampaissa katselemaan. – Meni kun meni! Noin sitä pitää! ihasteli hän toisille. Lastukossa näkyi pojan konttaustie, suorana kuin rajaviiva. – Katsokaas tuota! Kuka teistä menee palkin mitan suoraan! Kuka raivaa tiensä lastukon läpi, häh! Pärepari mäjähti lattialle. Ei kukaan uskaltanut mutista vastaan.
Kului vuosi, pari. Pekka pysyi jo jaloillaan ja alkoi käydä isän pienillä asioilla. Eipä senvuoksi, etteikö suurempia ja nopeammin juoksevaisia olisi ollut – olihan Aholassa silmiä kuin kalakopassa. Mutta nuorimman, vaivoin taapertavan apu oli isän mielestä paras. – Käväse isän rukkaset kaivon kannelta! – Paikataanpas Pollen riimu! Hae sinä, minä teen pikilangan!
Toinen haki ja toinen teki. Yhdessä paikattiin ja unohdettiin kaikki muut. Kun riimu oli kunnossa, kuului taas: Uusitaanpas saunakipon vanteet!
– Joo! Pekka oli valmis.
– Lasta sinne pimeään, onhan tuossa isompiakin, esteli äiti.
– Ei itompia, Pekka hakee! hätääntyi poika ja kiirehti ulos.
– Kas sitä! Isällä oli taas syytä kehaista. – Kuka teistä yksinään olisi mennyt hakemaan saunakipon, häh! Kaksinkin taitaisitte ihmeitä nähdä! Mutta Pekka tuo kipon, vaikka kuu tielle tipahtaisi! Eikä joutunut häpeään isän ennustus.
– Noin sitä miehen pitää! Ei saa olla pelkuri eikä jättää kesken, jatkui kippoa vannehtiessa juttua, enemmän toisille kuin Pekalle tarkoitettua. – Niinkuin tässäkin mökissä. Pelto kuin housun paikka, metsä joka puolella. Rupeappa tässä jänistelemään ja kaikkia läväyksiä töllistelemään, niin umpeen menee koko aukko.
– Pekka se kaiketi jääkin eläjäksi tässä, saivat siinä kotvan kuluttua maailmalle havittelevatkin osansa.
– Jos surmilta selvenee, urautti muori uunin puolelta vanhan virtensä.
– Selvenee! paukahti penkin luota. Mutta mutinasta päättäen oltiin uunilla yhä toista mieltä.
Kuudennella vuodellaan, sinä kauniina kesänä, jonka tulosta pääsky oli äidille kirskuen ilmoittanut, selvenivät vihdoin Pekan ässät ja ärrät, tuli väriä pintaan, täytettä sääriin, alkoivat pyöristyä pienen pään kulmat ja kuopat.
Isä oli hyvillään. – Tulee mies! Hyväpä tuleekin! Aina siitä tulee, joka hellittämättä perille kulkee! Oikein poikaantui ja nuortui itsekin sinä kesänä sydänmaan torpan vakainen kuokkuri. Myllyjä ja vesihyrriä kilpaa poikainsa kanssa rakenteli känsäkourainen mies.
Äiti katseli kummissaan ja hyvillään, mutta muori tohahteli: Liian pian höystyy poika! Penikkataudin sai aikuinen mies! Ei tämä hyvää käkee!
Pekasta tuli innokas onkimies. Hänellähän oli aikaa yhtä paljon kuin ahvenilla, kärsivällisyyttä ehkä enemmänkin. Tunnin toisensa jälkeen hän istui ja odotti. Jos yksi ei tärpännyt, tärppäsi ehkä toinen, joskus. Pekan hinkissä oli illalla aina jotakin, oli silloinkin, kun toiset tulivat nuivin nenin ja kolisevin astioin syyttäen milloin mitäkin.
Pekka onki rannalta. Ei äiti olisi veneeseen uskonut, eikä ollut väliäkään. Joutivat uida rantaan asti ahvenet ja muut onkikalat. Isä oli varta vasten laitellut hänelle sopivia onkipaikkoja. Ensimmäinen oli heti tien päässä, vasikkahaan aidanjohteella. Ei se oikein kalainen paikka ollut, mutta hyvin mukava siinä oli istuskella seiväspariin nojaten kuin tuolilla. Varpaillaan yletti juuri ja juuri sipaista veteen, ja hinkki pysyi mukavasti seipäitten välissä selän takana.
Puron suu, johon isä oli Pekalle rakentanut oikein kivistä laiturin, oli vielä parempi paikka. Puro oli kuin valtatie. Aina siinä oli menijöitä ylös ja alas. Puron suusta sai vain ahvenia, pikinokkia. Mutta nepä olivatkin Pekan mielikaloja. Jokainen veti kohon umpiuppeluksiin, pienempi ainakin yritti.
Kolmas ja paras paikka oli hamppulion luona. Pekka säästi sen aina viimeiseksi kuin pannukakkupalan. Isä oli lyönyt lion laitaan pari seivästä ja riihiladolta asti kantanut leveän permantolankun niiden varaan. Lankun päässä oli syvää. Pohjaa ei näkynyt kirkkaallakaan paisteella. – Jos sinne putoaisi, niin jäisi – kauhisteli äiti. Turhia pelkäsi. Mihin siitä pääsi putoamaan leveältä, isän laittamalta lankulta. Eikä ongella ollessa saanut nukkua. Ei silloin olisi tärppäystä huomannut.
Lankulta otti joskus myös lahna. Kun selältä tuuli, piti tarjota koko matoa. Ihan laudan latvalla seisten ylettyi heittämään lumpeen lehden taakse. Sieltä näppäisi suuri. Pekan onkeen tosin oli näpännyt vain niitä pienimpiä, mutta voi joskus käydä myös se suuri.
Pekka oli tarkoin valmiiksi miettinyt, miten tekisi, jos iskisi suuri. – Antaisi viedä ensin kohon uppeluksiin ja siiman suoraksi. Nojaisi toisella jalallaan seivästä vasten ja vetäisi junnaillen kuin isä Pollea, syöttöpaikkaa muutettaessa. Tuohon vetäisi lankun viereen ja sitten siimasta nostaisi kuin kaivoämpärin. Kyllä se siitä nousisi. Tietysti pyristeleisi, mutta nousisi kumminkin. Ja nousee, kanssa, ellei tänä kesänä, niin toisena, päätteli onkimies ohjelmiaan.
Se kesä oli parhain, mitä Aholassa oli eletty. Ei hävinnyt mullikoita suosilmäkkeihin kuten tavallisesti. Heinät, järvikortteetkin saatiin korjuun poutien aikana ja halla vikuutteli ohrasarkoja vain puron puolimmaisesta päästä. Puhumattakaan Pekan onkikaloista, joista isälle iloa ja ihmettelemistä riitti.
– Ei tämä käy hyvän edellä. Liian paljon nauretaan. Liiaksi hyötyy poika, surmilta karannut, äännähteli muori enteitään. Mutta syksyyn päästiin, eikä ukkospilveä näkynyt.
Viljat oli leikattu, uutispuuro syöty. Ison metsän varsikoivut alkoivat muodostella komeita, keltapunervaisia soikuloita, ja pienen järven selkä myllersi usein vaahtopäissä. Pekan täytyi jättää onkensa ja onkipaikkansa, sillä ahven ei enää näpännyt, ei puron suussakaan. Kylmäkin tahtoi tulla turhaan odotellessa.
Ylempänä kodin ja metsän suojassa ei tuullut, ja siellä oli monenlaista mukavaa hommaa. Puolukoita oli kovasti. Pekka rupesi marjamieheksi. Astiana hänellä oli äidin kahden litran maitohinkki Kun etsi suuren, marjaisen mättään, sai pitkän aikaa vain istua ja riipiä. Aurinko paistoi vielä keskipäivällä lämpimästi, eikä tuuli päässyt ottamaan, tohisi siellä jossakin puiden latvoissa. Kun astia tuli täyteen, juosta kipaisi Pekka tyhjentämässä sen äidin marjasaaviin. Ja sitten taas sai alkaa alusta. Oli se mukavaa, niinkuin sekin, että hänen astiansa täyttyi niin pian, mutta äidin ei näyttänyt täyttyvän ollenkaan. Vaikka kyllä sekin vielä täyttyisi, varmasti täyttyisi, jos syksyä riittäisi.
Iltahämärissä käytiin isän kanssa riihtä lämmittämässä. Ei ollut isällä enää niin kiirettä kuin kesällä, istuskeltiin ja juteltiin. Katseltiin yhdessä, miten tuli nieleskeli suurta nihkeätä honkapölkkyä, haukkoi ja nuoleskeli, niinkuin olisi ottanut liian suuren palan mökellettäväkseen. Oikein Pekkaa nauratti.
– Se kestää aamuun asti, vakuutteli isä. – Yöpölkky täytyy olla tuollainen. Riihestä ei koskaan saa loppua savu hikilämpimän aikana.
Sipistiin ja supistiin siinä lämpimillä pahnoilla loikoillessa monta asiaa opiksi ja huviksi, ja kiukaan henkireiässä haudottiin nauriita. Ne olivat vielä vähän keskenkasvuisia, mutta paistettuina niin makoisia kuin rintasokeri.
Vaikka makoista oli myös jälsi ja jälttäminen oli mukavaa katsella. Isä leikkasi nauriin kantapuolesta kappaleen, niinkuin kannen olisi irroittanut, ja sitten se alkoi: Nirs, nirs, nirs! Vesi kielelle herahti jo katsellessa. Piti panna silmät kiinni ja suu auki, hyvin auki, ettei vain sattunut puukonterä. Ei olisi muille uskaltanut, isälle uskalsi. Isä osasi jälttää niin taitavasti, että kuori jäi ehjäksi kupiksi, kissan maitokupiksi olisi kelvannut. Poikien kupit pirstautuivat jos minkänäköisiksi reuhkahatuiksi ja jälsikin oli kuin huonosti survottua perunasoppaa. Isän jälsissä ei ollut yhtä nokaretta, ei neulannupin kokoistakaan.
Puhteet kävivät pitemmiksi, sateet myrskyisemmiksi. Rannasta pihaan asti ulottui jo pakkasen valkoinen lakana aurinkoaamuin. Nauriit oli kuopattu ja puolukkasaavi saatu täyteen. Olipa saatu täyteen. Olivat toisetkin olleet poimimassa, mutta kyllä Pekka oli useammin siihen hinkkinsä tyhjentänyt.
Alkoi vetää rantoja riitteeseen.
– Pian päästään jäälle! touhusi Kalle etsien kikkanokkiaan joka paikasta.
– Minä täräytän kaksikiloisen mateen! innosteli Matti.
– Sinä täräytät! Karkuun päästit viime syksynäkin, sammutti toinen.
– Minun kolkkaamistani keitettiin kalakeitto köyrinä!
Pekka kuunteli. Muistojen näkemys kirkastui. Silmiin tuli kiilto... Oli tullut Matti rannasta... Kalanippu kädessä juosta reuhotti... Suurempia olivat kuin Pekan onkikalat... Semmoisia hitaita vonkaleita. Äiti perkasi aitan kynnyksellä ja Matti niisti nenäänsä monta kertaa. Muisti Pekka jo hyvinkin.
– Mitenkä sinä kolkkasit? tiedusteli hän viisaammaltaan.
Matti oli hanakka kertomaan, milloin sai itsestään puhua.
– Jään alta minä niitä näppäilin.
– Jään alta!
– Jään alta, niin! Mitä siinä on jamailemista. Kirvespohjalla heläytin kuonoon, niin totta vie!
– Kirvespohjalla! Pekan silmät pyöristyivät ihan renkaiksi. Mistä sinä sait kirvespohjan?
– Olipas siinä mäläys! Matti nauroi ihan vedet silmissä. – Sieltä varmasti, mistä kirveenkin. Uhoten hän alkoi selitellä sitten kunniakkaan kolkkamatkansa vaiheita.
– Ei kolkkakalaan mennä räippä olalla eikä matopurkki lakkarissa. Kirveellä niitä napitaan. Eivätkä ne ole semmoisia varvasnauloja kuin sinun onkiahvenesi, voi saada kilon painoisen, parikiloisenkin, kun hyvin sattuu. Mutta ei kolkkakalaan parane joka toseron lähteä, juonti kertoja puhettaan omahyväisesti. – Kala livahtaa äkisti matkoihinsa kanssa, jos rykistelee ja kakistelee tai raskaasti astua lomsottelee. Minä poika hiivin niinkuin kissa aitassa.
– Missä se kala on? joudutti Pekka, joka hyvin tunsi Matin kissanaskelet.
– Järvessä, hyvä mies! Ihan siinä maan- ja vedenrajassa maata köllöttelee kuin kalikka tunkiolla. Siihen minä hiivin ja nappaan päähän.
– Eikö se satu jäähän? keskeytti oppipoika taas.
– Jäähän! Tottakai jäähän ja jää mällää päähän! Mutta jos sattuu väärään päähän, niin matkoihinsa meni, kerran vain häntä välähti. Minä poika mällään oikeaan päähän, aina ihan silmäin väliin.
Olisi Matti osannut ja halunnut vielä paljonkin urotöistään kertoilla, mutta oppilas ei enää joutanut kuuntelemaan, vaan juosta pinkasi pajan luona askartelevalle isälle kolkka-asioista puhumaan.
Tottakai isä kolkkaamisen konstit tunsi. Oli poikasena itsekin sen seitsemät mateet kolkannut.
– Osaisinkohan minä hiipiä, rohkeni Pekka esittää toivonsa.
– Osaat varmasti! Isä innostui kalamiehensä kanssa ja alkoi pajan nurkasta etsiä työasetta. Löytyi se, hyvä löytyikin, pikkuinen kirves, jonka terä oli lohennut. Pohjapuoli oli aivan ehjä. Lohjenneen teräpuolen isä takoi ja karkaisi sieväksi tuuraksi.
– Näin lyöt, näytti isä, kun ase saatiin valmiiksi. – Ja sitten äkkiä käännät ja isket tuuralla lyömäreiän pieneksi avannoksi.
– Avannoksi! Minkä takia? Pekka hyppeli innoissaan alasimen äärellä.
– Täytyy kala ottaa pois, mitä niitä sinne turhanpäin nappimaan.
– Isälle kala! Nappaan varmasti, lupasi Pekka, vei kolkkakirveensä tiettyyn talteen ja jäi ikävöiden odottamaan järven jäätymistä.
Eipä tarvinnut toki montaa päivää odotella. Selkeni, tyyntyi ja sipasi kuoreen levottoman järven pinnan. Matti, Pekka ja monet muut isommat ja pienemmät saapasjalkakissat alkoivat hiiviskellä liukkailla, rannoilla.
Matti oli niin varma onnistumisestaan, että varasi kalakopan mukaan. – Eipähän tarvitse pakkasessa ruveta raksiin riipostelemaan, selitti ja lupasi, että Pekkakin saa siihen kalansa pistää, jos sattuu jotakin saamaan.
Matilla oli huono onni, vai oliko etukäteen tullut uhoiltua liikoja. Ei tullut kalaa, ei suurempaa eikä pienempää, ei koppaan eikä raksiin. Harvoin pääsi lyömään, ja jos pääsikin, niin ei osunut oikeaan päähän. Kun syti avannon, siivilöi jäät ja haarasi pohjaa paljaalla kädellä, sai vain rapaa kouransa täyteen. Ja vesi oli kylmää kuin myrkky. Matti suuttui ja jätti ensimmäisenä päivänä koko kalastushomman.
Mutta Pekka oli kärsivällinen. Isä oli tehnyt kolkkakirveen, piti Pekan palkaksi saada edes yksi kala.
– Et sieltä mitään saa! totesi Matti vahingoniloisena, kun Pekka kerta kerran jälkeen palasi tyhjänä kirveineen.
– Saanpa! Kalamiehen usko oli kuin sinapinsiemen.
Satoi lunta.
– Ota nyt kala! ähitteli toinen.
– Otanpas! Pekka vei rantaan luudan.
– Noin sitä pitää! Tuommoisella luonnolla mieheksi tulee, vaikkei kalaa saisikaan, ilmaisi isä mielipiteensä.
Lumi oli keveää, meni luudan edessä, että sivahti. Pekka jätti kirveensä veneen luokse ja alkoi lakaista sipsitellä rantaa puron suulle päin. Tuli musta, mutkainen tie. Piti usein katsoa taakseen ja palata korjaamaan, jos jokin kohta oli jäänyt kapeammaksi tai lumiraja epäselväksi. Lakaistun kohdalla näkyi pohja selvästi. Ihan yhtä hyvin kuin eilenkin. Jos vain olisi ollut kala, niin hyvin olisi näkynyt.
Pekka joutui parhaan onkipaikkansa, hamppulion luokse. Hän lakaisi laudan ja istahti sille. Siinä oli kesällä istuttu ja vedelty kalaa eri kokoista ja näköistä... Tuolta vesipuun alta tuli ahvenia... Tuosta ihan laudan viereltä särkiä... Lahnapaikka oli etäämpänä lumpeen takana. Lummetta ei näkynyt. Mutta Pekka muisti sen paikan. Piti välillä käydä sipaisemassa sekin lumettomaksi. Hän palasi takaisin laudalleen ja muisteli.
Oli tullut lopulta iso lahna, vaikka kauan oli antanut odottaa. Pekka muisti selvästi sen päivän. Oli hyvin lämmin. Vesi oli sinistä kuin äidin lankaväri. Laine lipsui mukavasti seipäitä vastaan... Silloin se tärppäsi... Koho alkoi painua kuin vettynyt puunpala... Vapa taipui... Lahna viirutteli siimaa sinne ja tänne, loiski ja lopisteli... Voi, voi, miten mukavasti nyki vieläkin sormenpäistä, kun muisteli. Tulipa ylös. Nousi vain kuin kaivoämpäri, ihan niinkuin Pekka oli edeltäpäin ajatellut. Isä oli mielissään ja äiti. Oli Pekka itsekin, tavallisesti.
Ja nyt täytyy saada vielä yksi iso kala, kolkkakala – heräytyi Pekka tehtäväänsä. Hän viivähti vielä hetken kylmällä lämminmuistoisella onkilaudalla ja silmäili tuttua rantaa läheltä ja kauempaa.
Järvi näytti oudon valkoiselta, kuin juuri pesty ja silitetty jättiläisen lakana. – Ei saa rytistää eikä liata, olisi äiti sanonut. Oudolta näytti rannan puolikin, alastomalta ja ohkaiselta, niinkuin viluissaan olisivat värisseet pajunoksat ja pursunvarret. Pekan lakaisema ranta irrottautui valkeasta jäästä mustana juovana, ihan niinkuin se kirje, joka tuli silloin, kun Kumpulan täti kuoli. Täti ei tullut enää sen jälkeen, eikä tuonut murua. Pekalle tuli ikäväinen olo. Niinkuin ei kesä enää tulisi, kun tuli tämä suuri valkoinen mustine reunoineen. Ei saisi heittää onkea ahvenille, eikä viipottaa paljasta vaivasta laudalta veteen. Kurkkuun nousi jotakin kipeää rinnasta päin, ja silmään tuli kuin jotakin huurua. Piti lapasella pyyhkäistä.
Hän hypähti reippaasti jäälle ja jatkoi lakaisemistaan. – Sip, sip, äänteli luuta hauskasti ja lakaisijan mielikin taas virkistyi. Hän katsoi, että jälki tuli kunnollista ja ettei mennyt kaloja ohitse. Ei ollut tähän saakka mennyt, varma oli. Voivat jälkeenpäin nousta, voivat hyvinkin, kun näkevät lakaistun paikan.
Niin hän joutui puron suuhun saakka, ahvenpaikkaan. Puron vesi oli syövyttänyt rantaan pyöreäpohjaisen mustan nielun ja jääkin siinä lähellä oli ohkaista ja läpinäkyvää. Pekka lakaisi hiljalleen.
Mikä? Mikähän siellä häämötti? Musta kuin hiilikeppi, leveämpi vain... Olisikohan?... Oli! Varmasti oli!... Ei puu olisi noin musta, eikä noin lähellä jäätä.
Pekka tuijotti jäähän silmää räpäyttämättä. Toinen pää heilahti. Hän hieraisi silmiään... Taas! Ihan varmasti liikahti! Oli halkinainenkin. Näkihän sen jo selvästi.
Hän etääntyi varovasti takaperin yhä jäähän tuijottaen. – Ei pidä hätäillä, oli isä neuvonut. Ei, ei hätäillä, mutta eipähän turhia viivytelläkään. Hän kääntyi ja kiihdytti askelensa juoksuksi. Olisi pitänyt kuljettaa kirves mukana.
Pian oli ranta kahteen kertaan juostu. Juoksuaskelet hiljenivät taas hiipiväksi käynniksi... – Ei hätäillä. Nyt ei hätäillä, tuli melkein ääneen... Mihin tässä kiire... Kyllä se makaa, jos maatakseen on... Päivän, viikonkin kuuluu väliin makaavan... Mutta pienestä voi lähteäkin. Ei tarvitse paljonkaan kopauttaa.
Neljän, viiden sylen päässä hän pysähtyi miettimään. – Parasta heittää pieksut pois. Hän istahti jäälle ja sipaisi sukkasilleen. Hän otti kirveensä ja muisteli vielä kerran isän ohjeet. – Täytyy katsoa, miten päin se on... Katsoa kirves oikein päin... Mitata silmillään tarkoin matka... Sitten täräyttää kuonon kohdalle... Kovasti. Eikä muuta. Pekka lähti hiipimään sukkasillaan.
Oli se... Olihan se... Ihan samalla paikalla oli. Häntäpuoli Herahti taas. Hän pidätteli henkeään ja hiipi. Vielä vähän... Vielä... Vie... lä...
Kirves kohosi hiljaa ja putosi tarkoitettuun paikkaan lyöjän kaikkivoimaisena iskuna. Jää tämähti ja humahti. Puroveden kovertama ohut pinta lohkesi ja sirpaloitui, ja lyöjä putosi kirveineen sekaan. Ei siinä syvää ollut, vyötäreihin vain, mutta vesi oli kylmää. Pekka säikähti vähän, muisti kumminkin heti kalan. Hän heitti kirveensä ehjälle jäälle ja alkoi kiireesti haparoida käsillään vedessä. Osasi olla kylmää. Vesi oli sekoittunut. Ei nähnyt, piti koetella vain. Tuli käteen pulikkaa, kiveä ja rutaa... rutaa.
– Mitä?... Pehmeää!... Niljaista! Hän tarrasi molemmin käsin kiinni ja nosti.
Voi riemun päivä! Kalahan se oli, suuri kuin halko! Tulipas! Tulipas viimein! Mitähän sanoo isä! Ja Matti!
Hän kömpi kaloineen jäälle. Kyllä olivat vaatteet nähtäviä, märkinä, kurassa. No, olipahan kala. Kolkkakala!
Puristeltuaan vettä ja rapaa vähän vähemmäksi housuistaan ja sukistaan hän alkoi vetää pieksuja jalkaansa. Ei tahtonut mennä millään. Olipa kummallista, kun ei mennyt kuivana, eikä mennyt märkänä. Hän pyöri ja ponnisteli. Litkahti lopulta toinen ja sitten toinenkin.
Pekka sieppasi kalan käteensä ja alkoi juosta lakaistua tietään. Haan kautta olisi ollut vähän suorempi, mutta veneen kautta oli mukavampi. Kyllä kotona ihmetys nousi. Sattui isäkin olemaan tuvassa, nosteli ja punnitsi Pekan kalaa kädellään. – Tuollainen se on kolkkakala! Ainakin puolitoistakiloinen, arveli hän aikansa riiputeltuaan. Haettiin puntari ja punnittiin. Kilo ja kahdeksansataaviisikymmentä. Oli siinä kolkkakalaa kerrakseen, pienimmän kolkkaamaksi liikaakin.
– En minä saanut tuommoista, myönsi Matti.
– Etkä koskaan saakaan. Kas, ennenkuin tuommoisen kalan saa kolkattua, täytyy osata vähän muutakin, kuin nenäänsä turistaa. – Innoissaan lasketteli isä joskus ilkeitä.
Ihmettelyn humussa ei huomattu Pekan märkiä vaatteita, eikä hän itsekään – niitä muistanut. Viimein äiti keksi.
– Siunatkoon! Sehän on märkänä ja ravassa koko poika!
– Putositko sinä järveen?
– Tuota kalaa lyödessäkö?
– Mutta ei jättänyt kalaansa, vaikka itse sekaan putosi. Semmoinen se on oikea mies!
Äiti kiirehti kamarimöksään kuivia vaatteita penkomaan. Pekka muisti kirveensä.
– Matti hakee, rauhoiteltiin.
– Ehtiihän sen sieltä – Matti katseli madetta ja raaviskeli niskaansa, mutta lähdöstä ei tullut sen valmiimpaa.
Pekka pujahti sanaa sanomatta ovesta ulos ja alkoi juosta rantaan. Kovin vilutti ja väsytti, mutta eihän kirvestä sinne, isän tekemää kolkkakirvestä... Eikä tämä mikään matka... Kerranko se ennen oli juostu... Ja juostessa tulee lämmin.
Ei tullut, tai eikö jaksanut juosta, että olisi tullut. Silmiä kirveli, mutta selkää paleli ja puistatti. Paita ja housut tuntuivat kankeilta ja kylmiltä. Jäällä alkoi toki mennä paremmin. Tuntui, niinkuin olisi läväyttänyt pari kertaa lämpimästi. Siellä kirves oli jäällä. Pekka istahti... Kun nyt pääsisi kotiin... Saisi kuivan paidan ja pääsisi alasängyn pitkävillaisiin vällyihin. Janotti kovin ja kuivasi kurkkua. Ennenkuin lähti takaisin, hän kumartui juomaan jään reunalta.
Paluu tuntui vielä raskaammalta kuin tulo. Olipahan kirves... Ja kotona isä... äiti... ja kuiva paita... ja vällyt... ja kala...
Riihen luona tuli isä vastaan ja syliinsä otti.
– Sitäkös se hakemaan, lapsi parka. Kun se torkku-Matti ei mihinkään kerkiä. Kyllä minä sille kyydin annan!
– Ei saa antaa! Ei saa olla Matille vihainen! Isän täytyi luvata, ettei ole.
Isä oli hyvä. Ja väkevä. Ei olisi kukaan muu jaksanut näin kantaa. Isän olkapäähän nojaten Pekka katseli taakseen... Siinä oli riihi, jonka uunissa oli paistettu nauriita... Tuolla etäämpänä järvi. Valkoinen vain näkyi. Ei näkynyt mustaa reunaa. Tuntui hyvältä, kun ei näkynyt... Siellä se oli järvi, joka oli kesällä sininen ja talvella valkoinen... Siellä oli ongittu ja kolkattu... Nyt saivat makailla rauhassa valkean lakanansa alla lahnat sekä ahvenet.
Pekka sai kuivaa päälleen ja lämmintä sisälleen, pääsi sitten heti alasängyn vällyihin. Mutta vilun koura ei hellittänyt, ankarammin yhä rutisteli pientä ruumista peittojen alla.
Lopulta kumminkin lakkasi, mutta hyppäsi toiseen laitaan. Tuli kuuma ja tuskainen olo. Täytyi pyytää juotavaa usein. Ei äiti antanutkaan niin usein kuin Pekka pyysi. Kumma, miten oli nyt vedelle tarkka.
Tuli kaikenlaisia mielitekoja. Halutti uimaan oikein kylmässä vedessä. Kun olisi päässyt nyt puron suuhun umpisukkeluuksiin oikein pitkäksi aikaa. Mitenkähän oli äsken tuntunut niin pahalta. Nyt olisi maannut siellä liejussa vaikka miten kauan.
Tapaukset alkoivat näkyä etäämpää kuin jostakin lasin takaa, niinkuin Pekka itse ei olisi ollutkaan tuvassa, vaikka näki, mitä siellä tapahtui. Kello kävi, eikä käynyt. Heiluri liikkui, mutta viisarit eivät liikkuneet, eikä kuulunut tik-tak-ia vaikka miten tarkkana olisi kuunnellut. Olikohan riisunut saappaat jalastaan, Pekkaa nauratti. Kelloko? Eihän sillä saappaita ollutkaan.
Äiti teki takan luona askareitaan. Tuntui kuin takka olisi ollut kallellaan ja valkea punainen. Olikohan ennen ollut. Pekka muisteli. Ei, valkoista ennen oli valkea ollut, samannäköistä kuin ne puut, joita Pekka äidille liiteristä kantoi. Olisikohan äiti saanut punaisia puita? Olisikohan Matti jostakin löytänyt? Teki mieli kysäistä, mutta ei kehdannut.
Äiti istahti sängyn laidalle silloin tällöin, siveli päätä ja katsoi kostein silmin. Äidin silmät olivatkin usein kosteat, kun hän istui ja katsoi.
Isä tuli ulkoa ja käveli suoraan sängyn luokse, tuli vain kuin vettä pitkin, ei yhtään kuulunut, vaikka hänellä oli saappaat jalassa, varmasti oli, ja niissä oli naulat. Isä koetteli otsaa. Voi, miten teki mukavaa ja miten suuri isän käsi oli. Koko pää mahtui kourakuppiin. Pekka tarttui käsin peukaloon ja pikkusormeen, ettei vain olisi karannut pois.
Kuume nousi. Ajatukset kävivät sekaisiksi ja näkemykset usein vaihtuviksi.
Pekka lakaisi järven rantaa. Tuli muitakin pikku poikia, kymmeniä, satoja. Lakaistiin kilpaa. – Sip, sip, kuului joka puolelta. Musta reuna alkoi käydä suureksi... Ei, ei kaikkia!... Valkoinen piti jäädä suuremmaksi! Niin oli Kumpulan tädin kirjeessä. Mutta pojat lakaisivat vain, sip, sip, sip. Näkyi enää vain mustan keskeltä valkoinen pilkku kuin teeren selässä.
Nyt Pekka istui onkilaudalla. Lumpeen takana alkoi vesi löpistä. Suuria leveitä lahnoja tuijottavin silmin... Missä koho?... Missä siima?... Vapa? Nyt ne pureskelevat jo seivästä laudan alla. Lauta mäsähti veteen. Oli toki toinen pää maalla kiinni. Pyöreitä toljottavia silmiä ilmestyi koko veden pinta täyteen. Ei uskaltanut liikahtaa. Piti katsoa vain vastaan. Kun saisi edes jalat kipristettyä koukkuun.
Kolkkakala!... Miten hirmuisen suuri se oli. Se oli varmaan valaskala, josta isä oli puhunut. Miksei ollut... Miksei valaskala voinut olla kolkkakala... Kun uskaltaisi lyödä tuohon silmäin väliin. Ne olivat kuin lautaset. Julmasti liikahtelivat... No, olihan Pekalla kirves, isän tekemä... Viedään kotiin Pollella ja parireellä.
Matti toi rannasta kirvestä, juosta reuhotti niin mukavasti... Ja sieltä tuli toinen Matti... Ja kolmas... Ja neljäs... Mattia koko rantatie täynnä... Ja kaikilla kirves. Siinä se! Ja siinä! Ja siinä! Siinä! Siinä! Siinä! Kirveitä karttui pihaan koko kasa suuri kuin kytörovio.
Lampputuikku valaisi hämärästi huonetta syksyisenä yönä. Molemmat vanhemmat valvoivat hourailevan nuorimpansa sängyn äärellä. Pieni ruumis oli polttavan kuuma. Mitä lienee asteita ollut. Milläpä mittasi, kun ei lasia ollut. Ja mitäpähän siinä olisi mittaileminen auttanut... Jos hakisi lääkärin?... Päivän matka. Pojalla ei jäljellä tuskin puolta. Jätettiin turhat.
Kovin olikin kesä paisteinen ollut... "Liiaksi naurua... Penikkatauti aikuisissa". Niin kai. Mies hymähti... Mistä hyvästä viittäkymmentä syltä kivetöntä tietä kruunun torpparille... Vain sen verran, että ohjat höllenee ja kieli ehtii hampaitten rakoon!
Taistelu oli lyhyt, mutta ankara. Jo aamupuhteella ratkesi. Ei hourinut enää pikku mies, kalpeana lepäsi, nauravana heräsi.
– Nyt lähtee, nyökkäsi isä. Äiti nousi ja herätti lapset. Muorikin raukutteli kiukaaltaan.
– Onko Pekan vielä paha olla? tiedusteli isä.
– Ei ole paha! Hyvä on olla! vakuutteli lähtevä loistavin silmin. Hän oli hyvin iloinen ja antelias. Kaikki saivat jotakin. Liisa sai marjatuohisen, Kalle ongen, Matti kolkkakirveen, mummo keritsimet, ne poikkikärkiset, mitkä Pekka oli äidiltä saanut, ja lopuksi isä ja äiti kaiken muun. Ja kolkkakala piti aamiaiseksi keittää. Riittihän siitä kaikille.
– Riitti, riitti, hyvin riitti, vakuuteltiin.
– Nyt Pekka vain katselee. Hän piteli isää ja äitiä kädestä ja katseli toisesta toiseen. – Mukavaa, kun te olette kaikki siinä. Katseltiin äänettömästi. Kellon käynti kuului taas niin selvästi. Tik! Tak! Tik!
– Pekka tulee niin köykäiseksi... Ei, ei tarvitse isän eikä äidin nostaa... Ihan itsekseen Pekka nousee ylös... korkealle... korkeammalle kuin puun latva... Eikä äidin tarvitse yhtään pelätä. Pekka kulkee linnunrataa pitkin. Ei siitä mihinkään eksy.
Loistava katse kiersi jääväin piirin vielä kerran. Kädet raukenivat pitäjäin käteen. Mutta vapautunut henki leijaili jo puun latvojen yläpuolella valotietä kohti.
LAINRIKKOMUS.
Kulmalan Kalle, entinen talonisäntä, nykyinen souvimies, oli Laitalassa kauranniitossa. Hyvin harvoin Kalle hätääntyi tämäntapaisiin töihin. Niissä tuli hiki, ja Kallella oli synnynnäinen kammo hikeen, omaansa ja toisten, mutta varsinkin omaansa. Lisäksi talonjussien kuokanponnet ja viikatevarret olivat kalseita ja tökerösti tehtyjä, helposti hieraisivat verirakkoja käsiin, ja se vasta peeveliä oli. Niiden takia sai kärsiä ja pippuroida päiväkausia.
Keksinvarsi oli paremmin kouraan sopiva. Vielä sopivampi oli uistimenkela ja haukiongen vapa. Mutta kaikkein mukavin työase Kallen mielestä oli rihlapyssy.
Kallella ei enää ollut omaa rihlaa, eikä usein onkea ja Uistintakaan. Oli aikoinaan ollut hyväkin pyssy, Koskis-Matin tekemä, mutta eräänä kesänä oli tullut hurviteltua liian kauan Penttilän nurkissa ja se oli mennyt syömisiin ja juomisiin. Uuden hankkimiseen ei ilmestynyt koskaan käteisvaroja ja luottokin oli vähän heikonpuoleinen. Täytyi tyytyä lainailemaan, milloin sattui saamaan. Mutta eihän sitä lainaamalla kunnon asetta saanut, vain kaikennäköisiä ruostuneita rapoja, joita sai laukaista silmät kiinni ja sydän kylmänä. Joitakin kertoja olivat Kallen silmäkarvat mokomain tussarien takia kärventyneetkin. Oli yhdestä nallipiikkikin kerran otsaan sarveksi kimpoutunut. Sen jälkeen kävi Kalle varovaisemmaksi, rahnaili ja rassaili piipun selväksi ja laukaisi koemallin langalla nurkan takaa. Jos meni perä mäkeen, niin meni, virassaanpahan hajosi, rapatorvi.
Kalle oli tarkka kyttä, eikä juuri turhanpäin pannut henkeään ja sitäkin kalliimpia askeleitaan alttiiksi. Kun hän koeteltuine lainatussareineen lähti lentävän metson perään, niin sai emäntä jo ruveta kuoriskelemaan keittoperunoita. Ja linnun piti olla sukuaan etevämpi, jos lenteli kyläaukeaman ylitse vielä sen päivän jälkeen.
Luonnostaan lankesi, ettei Kalle perustanut ajoista. Yhtä valmis poika hän oli linnunpyyntiin pyhänä ja arkena, marraskuussa ja huhtikuussa, ehkä hanakampikin kevätkuussa, sillä silloin sai paremmin ja huonommallakin tussarilla. Monen metsoparan pää oli retkahtanut parhaimmassa häävärssyssä.
Kalastaessaan hän myös mielellään käytti tuottoisia ja nopeasti antavia pyyntikeinoja. Käestäminen oli tavallisin. Pari, kolme verkkoa veneen pohjiin, välipä sillä kenen verkkoja ja kenen veneen, lahden mutka piiritykseen ja vähän aikaa mulskis, mulskis. Nousi haukea ja laiskaa lahnaa. Emännät panivat mielellään perunaa sekaan ja tirauttivat pannullisen samalla tulella. Siitäpä sai itsekin. Keskellä päivää ei muuten olisi oikein kehdannut keittääkään.
Kyllähän Kallelle murnua jauhettiin, eikä niin aivan vähänkään. Jauhoivat äijät, kun itse saivat huonosti kaloja, nalkuttivat pojat, kun eivät saaneet lintua. Mutta Kallepa niistä viis veisasi, nauraa rötkötti ja neuvoskeli, että sopii yritellä heidänkin, verotella vain tätä Jumalan luomakuntaa toistenkin herrain.
Niinkuin tekivätkin, vaikka huonommalla onnella. Poikain rihla paukkui yhtä hyvin kevätaamuina, kun vain löysivät soidinpaikan ja pääsivät jyvälle. Ja äijät käestivät, minkä kerkisivät, sulkivat rysillään ja merroillaan purojuoksut niin tarkkaan kuin osasivat, Salukin, hengen mies, vaikka pyhäpäivät naukui seuroissa.
Mutta syyt kelpasi heittää Kallen niskoille. Hänen konttiinsa mahtui. Sinne sopi työntää kaikki soidinpaukut, käestysmolskut ja tuulastulet.
– Kukahan napsautteli tänä aamuna Sahakankaalla?
– Kalle tässä eilen rapaili.
– No sehän se!
– Kukas muu!
– Kyllä se pitäisi lopettaa.
– Jaa'a! Eihän sillä itsellään ole häpyä eikä pelkoa.
– Tuulasvalkea loimusi illalla Nousulahdella.
– Kukahan juupeli?
– Kuka! Senhän nyt tietää.
– Kalle, hylky! Se, se ehtii. Tarttis ilmoittaa vallesmannille.
Ilmoittamatta jäi. Ehkä siksi, ettei tainnut löytyä näissä lintu- ja kala-asioissa synnitöntä heittäjää. Olisikopa edes vallesmanni kyennyt syyttämään, jos oikein päivänaikana olisi oikeuden vaaka pöydälle nostettu. Ja olihan se hyvä olemassa! tuollainen syntipukki, jonka hädän tullen voisi uhrata koko kylän puolesta.
Niinpä Kalle-poika yhä vain ammuskeli soidinmetsoja ja nappaili suurta kalaa.
Mutta elonkorjuuaika oli huono anniltaan. Ukkometsot makailivat lehdoissa ja suuret kalat syvänteissä. Kalle oli hätäytynyt Laitalan elopellolIe, niinkuin jo alussa on tullut mainittua.
Laitalan Erkki-pojalla oli mukavaa. Harvoin pääsi niin kuulun miehen kanssa yksiin töihin. Ja työt töinä, mutta ne jutut. Kaksitoistavuotias oman rihlan omistaja ei ummistanut korviaan soidinjutuille. Eikä Kalle suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan viritti sen loistamaan ojan penkalle, kun vain vähänkin tuuletonta aikaa keksi. Ja olihan sitä, kun varansa piti. Isäntä-Jussilla, toisella niittomiehellä oli milloin mitäkin mentävää kartanolle ja riihen luokse. Silloin pantiin tupakaksi ja rapsuteltiin viikatetta. Sitomamies sai kuunnella juttuja, toinen toistaan makoisempia, ja niitä riitti.
Päivällisiltä tullessa Kalle katseli järvelle ja taivaalle.
– Kun nyt vetäisi kuoreen, tulisi illaksi vähän taivaallinen tuulaskeli. Poika hätkähti.
– Meinaatteko, että uskaltaisi?
– Uskaltaisi! Kalle mittasi syljen parin sylen päähän ja nauraa rötkötti. – Vai ei uskaltaisi napata järvestä kalaa!
– Mutta sehän on kielletty laissa.
– Siellä on monta muuta kielletty, mutta mitäs me pojat laista. Sen täyteisiäkö. Eletään me vain evankeliumin hengessä.
– Ei meillä ole ahrainta, eikä muitakaan vehkeitä, esteli poika jo voitettuna.
– Saadaanhan se, mokoma väkärauta. Tienhaarassa on kumminkin, ellei lähempänä ja tervaskouran saa Sillanpään Aapalta.
Kun isälläkään ei ollut asiaa vastaan, lähti Erkki pinkaisemaan kylälle. Kallen niitokset ennätti sidellä myöhemmin.
Erkin rinnassa siinä polkua lipitellessä nyki omituinen tunne. Ei tiennyt, oliko se hyvän vai pahan tunne. Oli kuin olisi juonut sekoitettuna limonaadia ja karvasvettä... Oli se jännittävää nähdä... Tuli palaa, loimottaa... Moiskis! Suuri hauki retkuu ahraimen piikissä... Mutta jos näkee jokin pahasilmä... Ampuu pimeältä rannalta... Ei mitään tule, vaikka ampuu laittoman tuulasmiehen... Tai kokoo sakin ja ottaa kiinni ja toimittaa linnaan... Ovatpa monta kertaa jo Kallea uhkailleet.
Mutta päivä oli vielä kirkas ja halu suuri. Peloittavat kuopat tasoiteltiin... Jokainen täällä sen verran lakia rikkoo... On Kuikanlahden Mattikin pitänyt laittomia rysiä... Ja Salun Jussi on käestellyt... Ja vanha Salukin on sulkenut Hiljalan puron, vaikka saarnaa ja seuroja pitää... Ja Kallenpahan se sitten on syy... Mitä lapset sellaisista...
Piti pistää juoksuksi, että pian kerkiäisi.
Sillanpään Aapa oli pellolla, mutta löytyihän se sieltä. Oli muitakin leikkuumiehiä, ja piti vetää vähän sivuun, etteivät kuulleet.
– Vai semmoiset on meiningit. Onhan se koura, mutta missä lienee.
Haettiin ja myllättiin kaikki paikat. Paljon kulutettiin kallista iltapäivää. Ja ellei Aapa olisi ollut niin perin laatuisa mies, olisi koura varmaan pysynyt ikipäivät löytymättä. Emäntää alkoi jo harmittaa koko touhu ja jylläys.
– Pyykkipadan alla on jokin häkkyrä! muisti hän viimein ja lasketti tietonsa, että metsä raikui.
– Äläpäs, mikset ennen sanonut, naureskeli Aapa, ja Erkki pinkaisi rantaan, minkä käpälistä lähti.
Siellähän se kannatteli pyykkipadan kiviä ja oli sen näköinenkin. Naputeltiin ja väänneltiin haaroja. Häkkyrä tuli taas alkuperäisille hahmoilleen ja Erkki pääsi jatkamaan matkaansa Tienhaaraan.
Aikuisia ei ollut kotona. Tytär Anna, kymmenvuotias, pöyhkeili pesän päämiehenä ja paimenena.
– Tiedätkös, missä on ahrain? tiedusti Erkki.
– Tiedän kyllä, romulaatikon pohjalla, vastasi huoneenhaltija.
– Kulmalan Kalle käski antamaan, tarvitsisi vähän tänä iltana, esitti Erkki pyytävästä.
– Enkä anna! tuli empimätön kielto emännän äänellä. Hakijan ja haettajan luotto näytti olevan tyystin poikki.
– Katsotaan edes! ehdotti Erkki, kun ei heti muutakaan keksinyt.
– Eipähän mennä ronimaan isän laatikoita.
– Etkä loni! säesti pahaisempi nallikka vieressä. Kyllä pisti Erkin vihaksi. Jos olisi poika ollut, niin motoon olisi vetänyt, mutta kun oli tyttö ja vielä pahaisempi. Pitikö tuon rääpäleen takia mennä pilalle koko suuri meininki. Poika alkoi miettiä synnillisiä keinoja. – Jos pettäisi sen ja ryöstäisi.
Mentiin tupaan ja ruvettiin puhumaan muita asioita. Leikittiin vähän paimenkivillä ja katseltiin Annan kirjoja. Mutta Erkin mieli oli koko ajan ahraimessa.
Sitten joutui Anna viemään kaikkein nuorinta ulos asialle.
– Olisi tullut tuolle toisellekin, tuumi ahraimen hakija itsekseen, mutta päätti näinkin ollen käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kädet housuntaskuissa ja vihellellen kuin muina miehinään hän hissaili hiljalleen porstuaan päin. Nallikka seisoi kynnyksellä silmät tapillaan.
– Kun pääsen laatikolle, niin jopahan lähti, suunnitteli ryöstäjä ohjelmiaan.
Mutta varavahti oli tarkkana. Tuskin ensimmäinen ruojupari oli lattialla, kun poika pinkasi viivana pihalle.
– Te lonii! Laatikolla lonii! kuului huutavan. Aitan nurkalla jäi tärkeä toimitus kesken. Anna juoksi pyrynä porstuaan ja näppäsi pahantekijää sormille.
– Vai alat kähmiä, kun silmä välttää!
Erkki ei osannut sanoa mitään, istui vain puoleksi puretun laatikon reunalla kuin yllätetty pukkipoika naurishalmeessa.
– Pane heti tavarat paikoilleen! kuului ankara käsky.
Ahrain oli siinä jo melkein käden ulottuvilla. Pitikö taas jättää kaikki kesken ja mennä nappimaan paimenkiviä. Pitikö ehkä loppujen lopuksi lähteä tyhjin toimin kotiin ja sanoa Kallelle, että olihan siellä ahrain, mutta tyttö ei antanut. Erkki päätti ottaa otettavansa vaikka kaikkien kymmenen käskyn seuraamusten uhalla ja alkoi nakella kiivaasti edelleen romua lattialle.
Mutta Eevan-puoli oli myös ripeä ja nopea kuten aina.
– Haen suutarin Hakalasta! uhkasi hän.
Poika katsoi terveellisemmäksi jättää.
– Pane kaikki paikoilleen! kuului komennus. Jos käskettävä ei olisi päättänyt lähteä ahraimen kanssa, ei hän olisi ryhtynyt mokomaan orjan työhön.
Sitten alkoi sotaneuvottelu taas, paljon vaikeammin hoidettava kuin äsken, sillä vastapuoli oli tavattu itse teossa.
Tavallisilla puheilla ei ollut yrittämistä. Erkin täytyi etääntyä hyvin kauas rojulaatikosta ja ahraimesta. Hän yritteli yhtä ja toista. Viimein osui nastaan.
– Harjun Hiljallapa on sininen pääkampa.
– Sininen! Ihanko pyöreä? tiedusti Anna hanakasti.
– Ei nyt sentään. Miten sitä päähänkään saisi. Mutta niinkuin hevosenkenkä, yksi sivu vain pois, alkoi Erkki kehitellä.
– On se varmaan nätti.
– Nätti ja korea. Hiljakin, ruma tyttö näyttää ihan kauniilta.
– Mistähän niitä saa?
– Heinon puodista.
– Mitähän sellainen kampa maksaa? jatkui kiihkeästi.
– Markan!
– Eikä minulla ole kuin kahdeksankymmentäviisi penniä! pääsi kipeä ajatus sanoiksi.
Mutta Erkistä alkoi tuntua, niinkuin ahrain olisi ollut jo povessa.
– Saathan sinä aina jostakin sen viisitoistapenniä, lohdutteli hän sedän äänellä.
– Jaa, mutta minä tahdon kamman heti, ensi sunnuntaiksi kumminkin.
Olisi toinen siihen vielä paljonkin osannut sanoa ja kiusoitella, mutta kun oli kiire, eikä pohjimmaltaan paha sydänkään, niin lopetti paistin karistamisen.
– Saat minulta sen viisitoista penniä, jos...
– Älä puhu! keskeytti Anna. Erkki ei ollut huomannut äskeistä kantelijaa, joka tätä yllättävää veljeilyä seuraili hyvin epäluuloisin muljauksin.
– Tuosta pian selvenee, ajatteli hän muistamatta, ettei miehen mieli ole tuuliviiri.
– Mene katsomaan, joko Matti on saanut lämsänsä kiinni, aloitti. Poika ei hievahtanut paikaltaan. Mitäpä lämsistä, kun oli suuremmista kysymys. Erkki koetti sitten muita keinoja, mutta turhaan. Ihan vihaksi alkoi pistellä, takkiainen.
Anna kävi avuksi. Olikin vuoro jo nousta harjalle taas, Eevan-puolen.
– Se on riski poika, tämä meidän Ville, mutta kellosta se ei tiedä vielä mitään.
Heti tärppäsi.
– Tiijänpät!
– Et tiedä!
– Tiijänpät! Ainakin tiijän, kun tuutali tanoo!
– Mutta et osaa sanoa, kun juokset kotiin, ärsytti Anna edelleen.
– Otaanpat!
– Et osaa!
– Otaanpat kiutallakin! – Poika lähti painamaan suutarin torpalle, minkä käpälistä pääsi.
– Nyt ahrain ja pian! kiirehti Erkki kärsimättömänä.
– Ensin rahat!
– Rahat! Luuletkos, etten maksa, turkanen!
– Enkä luule, kun ensin maksat! Etukäteen mokomasta. Jos olisi ollut parempi aika ja Annan asemassa Antti, niin olisipa saanut "käteismaksun" parista sanastaan. Vaihtokauppa ehdittiin tehdä oikein kädestä käteen.
Romulaatikko saatiin järjestykseen juuri, kun ajanhakija tuli, että tukka pöllysi.
– Tiijänpät! Muittanpat! touhusi.
– No, mitä oli?
– Viiti yli viijentoitta!
– Vai jo yli viidentoista, nauroivat viisaammat.
– Oli niin! Tuutali tanoi, vakuutteli Ville tosissaan.
– Onhan se sitten, koska suutari sanoi, myönneltiin. Erkillä ei ollut aikaa pitempiin puheisiin.
Nyt oli tervaskoura ja ahrain, kotiin vain kuin häkää. Metsätie oli kyllä kokolailla suojainen, mutta kumminkin tuntui niin oudolta, niinkuin olisi ollut jäniksen passilla. Ahrain olisi mahtunut poveen, koura ei. Piti kulkea silmät tarkkana ja kapaista metsään, jos joku sattuisi tulemaan vastaan.
Pyy pyrähti kuusikosta. Hyi, miten säikähdytti, mokoma älävätti. Erkki laski rautansa mättäälle ja heitti kivellä jälkeen. Lintu kuului viheltävän etäämpänä jossakin kuusessa. Jos olisi ollut enemmän aikaa, olisi koettanut, miten likelle pääsisi.
– Olipahan se Sillanpään emäntä aika hölökontti. Kaikki ne sen kuulivat, renki Jussikin, tihrusilmä... No, voihan sanoa, että tarvittiin muuhun... Mihin muuhun vartavasten tehtyä tuulaskouraa!
Epan niittyladolla kuuli Erkki käpsehtimistä polulta. – Kukahan sieltä nyt taas rahnii? Ensimmäinen tämä vasta olikin. Hän pysähtyi ladon nurkalle ja odotti tarkkaavana.
Kauan viipyi. Ilmestyi lopulta mutkan takaa Koivulan Leena, puolisokea ämmänkäpykkä, jonka piti joka polulla köpötellä. Ei olisi tarvinnut jäädä odottelemaan, jos olisi tiennyt. Ei nyt enää viitsinyt lähteä, kun oli ihan aukeaa. Erkki kyyristyi ladon nurkan suojaan.
Kepillään koetellen Leena pökötteli hiljalleen ja höpisi itsekseen. Olisi tehnyt mieli koetella, miten avosalle uskaltaa. Ei sentään viitsinyt, jos eukko sattuisi huomaamaan, säikähtäisi ja siunailisi.
– Syntiä! Syntiä! Kansa tekee syntiä! Jumala rankaisee Sotomaa ja Komorraa! raakutteli mennessään.
Erkki lähti, mutta oli taas semmoinen oudon ilkeä olo... Syntiä, syntiä! Mitä se sellaista, höperö... Olikohan tuulastaminen suurtakin syntiä?... Oli kaiketi, koska oli sitä ihmisten kirjoissakin... Piti valehdella ja pettää ahraimessakin... Varastamisen tarkoituskin oli ollut, jos olisi onnistunut...
Allapäin kävellessään ei Erkki ajoissa huomannut uutta vastaantulijaa.
– Salu! Hätkähtäen hän kyyristyi katajapensaaseen. – Mihin tuokin näin arkipäivänä... Olikohan jo huomannut. Teki mieli kaapaista metsään, mutta ei käynyt enää laatuun. Erkki kyyristyi lähelle maata kuin jänis. Salu tuli pälyillen ja vaanien. Kyllä osasi tuntua ilkeältä. Olisi tehnyt mieli raastaa koko katajapensas niskaansa, vaikka kuivien neulasten uhallakin. Ei varmaankaan ollut hyvä olla jäniksenä, jos tuntui yhtä pahalta.
Salu oli jo melkein kohdalla, pälyili, niinkuin olisi aavistellut. Ihan tuskan hiki nousi otsaan... Jos se nyt huomaa... Huomaa ahraimen ja tervaskouran... Aina muutenkin ruikutteli toisten vioista, vaikka itse nyki karvatkin heinäkiloistaan. Ei huomannut. Piilomieheltä pääsi pitkä ja vapauttava huokaus. Piti silmä kovana vartoa vielä kotvan aikaa. Saattoi kääntyä ja vilkaista, kärppä.
Loppumatkalla ei tapahtunut enää ihmeempiä, ellei ota lukuun sitä, että kuivan veräjämännyn alimmainen oksa haritti alaspäin niinkuin kuolleen haukan koura. Ihan kuin niskaan tarttumassa. Olisi ollut kirves mukana, niin olisi napannut poikki koko karangan. Miksei sitä ennen ollut huomannut?
Kalle oli jättänyt viikatteensa hyvissä ajoin ja mennyt pilkkomaan tervaksia. Koko kannon oli napsinut siruiksi rantapolun viereen.
– Minä vien ne pois rantaan. Sattuu vaari kulkemaan, hätäili Erkki.
– Vaari! Hiisiäkö me vaarista, sen täyteisiäkö! kajotti Kalle vastaan. Kuului kartanolle asti, varmasti kuului, kun oli niin tyyni ilta. Mutta Erkki vei kumminkin tervakset rantaan pajupuskan viereen.
Hitaasti pimeni. Ennen saunaa ja illallista ehti ajatella vaikka mitä, maistella juomaa, makeaa ja karvasta. Laine lipsii veneen reunaan... Tervas loimottaa... Miltähän näyttää kahden kilon vonkale ahraimen piikissä? Voi saada kymmenkunnan, parikymmentäkin, jos hyvin onnistuu... Sotoma ja Komorra... syntiä, syntiä... Mitä höpsän höpinöistä... Männynoksa... Täytyy sanoa isälle, että hakkaa koko puun, kun ei siinä enää ole tuoretta oksaa.
Oli käyty saunassa ja syöty. Kalle ropisteli juttujaan ja pisti tupakaksi moneen kertaan. Oli jo jotenkin pimeä, kun vihdoin lähdettiin.
– Meidän vene vähän vuotaa, sanoi Erkki rantaan käveltäessä.
– Vuotaa! Kalle ei pitänyt ensinkään vuotavista veneistä, hänen ravistuneet lapikkaansa vielä vähemmän.
– Vuotaakos vaarin vene? tiedusti hän.
– Ei tippaakaan. Se on melkein uusi.
– No sitten kelpaa!
– Ette suinkaan meinaa... hätäytyi Erkki.
– Sitä juuri minä meinaan, keskeytti Kalle nauraa rötköttäen. – Jos on vuotava ja vuotamaton vene rinnakkain, niin minä tapaan aina ottaa sen vuotamattoman, selitteli hän edelleen suorasukaisia elämänohjelmiaan.
– Mutta vaari on hirveän tarkka veneestään ja pyydyksistään, koetti Erkki selittää alkaen sisimmässään hirvitellä tätä yhä jatkuvien pahantekojen sarjaa.
– Mitä me tuommoisesta äijän känästä, sen täyteisiäkö! Otin minä kerran Lannevedellä nuottamiestenkin veneen ja jätin ukot kankaalle kiertämään apajoitaan. Kerran taas sieppasin keskellä päivää Konttilan rannasta kaksisoutuisen. Oli vallesmannin vene, missä lienee itse ryöstömatkoilla kulkenut. Sai lakiherra kiertää järven ympäri, mutta minä poika käestelin komeat hauet.
Oli tuo Kalle kauhea mies. Erkki ajatteli vakavissaan kotiin kääntymistään, mutta ei voinut sitäkään tehdä. Veti niin kummasti Kallen askeleihin.
Ahraimen varsi oli jäänyt kotona laittamatta.
– Eiköpähän jokin seiväs löytyne, oli Kalle vakuutellut.
Löytyi. Aina sellainen löytää, joka ottaa kaiken, minkä löytää. Kalle sieppasi arvelematta vaarin siloisimman rysäseipään. Vaarin seipään! Hirveä mies! Teki syntiä kuin talkkunavelliä!
Ja tietenkin otettiin se vuotamaton vene Erkin vastaväitteistä huolimatta. Ei kovin kauan uskaltanut väitelläkään, kun Kalle aina nauroi, ja rötkötys kuului niin kamalalta tyynenä iltana.
Koura nidottiin vaarin veneen peräkokkaan ja tervakset ladottiin keskituhdon viereen.
Työnnettiin vene vesille ja sytytettiin ensimmäiset säikeet. Tervaiset puut paloivat korkealle loimottaen. Varmasti näkyi joka mökin ikkunaan tuollainen loimotus.
Kalle seisoi ahrain kädessä veneen peräkokassa tulen vieressä. Tervastulen kajo valaisi hänen naamaansa, mikä näytti punaiselta kuin kuorittu paistikas. Pitkä etuhammas irvotti puoliavoimesta suusta. Ruumiin varjo kuvastui mustana järvelle, ja kädessä oleva ahrain viisine piikkeineen näytti vallan kauhealta. Tuon näköisenä oli Erkki nähnyt pirun jossakin kirjassa. Kun katsoi ja ajatteli, niin ihan hirvitti. Mutta täytyi vain katsoa ja purra hammasta.
– Ja sitten me pojat lähdettiin!
Erkistä tuntui vapauttavalta, kun kuuli vielä edes ihmisen äänen. Kalle se sittenkin oli.
Kalle asettui polvilleen kokkatuhdolle ja Erkin piti lykellä airolla venettä niin läheltä rantaa kuin mahdollista, koska kalat makailivat ihan rantapiissä.
– Lähemmä! Lähemmä rantaa! neuvoi Kalle.
– Jos pohja sattuu kiviin, esteli Erkki.
– Anna sattua! Kyllä se tämän yön kestää!
Vaarin vene! Voi, voi kumminkin! Erkistä alkoi tuntua taas pahalta. Ei nähnyt Kallen kasvoja, eikä hän edes puhunut muuta kuin joskus sanan ja senkin kuiskaten. Siinä keskituhdolla olivat pilkotut tervakset. Erkin mieleen välähti kertomus Iisakin uhraamisesta: Tässä on puut ja tuliastia, missä on lammas?... Lammas! Veneessä ei ollut muita kuin Kalle ja Erkki! Teki mieli hypätä järveen. Mutta juuri silloin Kallen ahrain molskahti. – Ensimmäinen! totesi Kalle ja nosti retkahtelevan hauen veneeseen. Kala oli keskeltä melkein poikki. Toisella kädellään kalasta pidellen Kalle irroitteli piikkejä verestävästä lihasta. Pyrstö vielä heilahteli.
Mentiin taas. Kivet raapivat veneen pohjaa, ja Erkistä tuntui kuin veitsellä olisi vatsasta vedetty. – Mitähän siitä seuraa, kun vaari kääntää ja huomaa.
Toinen molskaus ja kala. Oli suurempi kuin äskeinen. Niskaan oli sattunut. Kalle irroitti hauen ja heitti sen keskelle venettä. Poikkiniskainen kala oli siinä kuin puolikäänteinen linkkuveitsi. Rumasta niskahaavasta pursusi tummaa verta. Lasittuva silmä katseli Erkkiin päin kuin syyttäen. Taas molskahti, mutta kala ei noussut. – Voi pakana, kun kävi häntään! totesi Kalle.
– Meneekö se nyt siellä pyrstöttömänä? kysäsi Erkki.
– Tottapahan menee, koska ei jäänyt, naurahteli Kalle ja pisti piippuunsa tervaksella sytyttäen. – Jos työntelet lähemmäksi rantaa, niin päästään paremmin kohdalle.
Erkki ei saanut mielestään sitä pyrstötöntä kalaa, joka nyt tuskaisena harhaili syvänteissä. Kulku ei edistynyt, vesi kirveli ja poltti haavassa... Ja jos sattui pohjakiviin tai hiekkaan, hyi... Miltä ihmisestä mahtaisi tuntua, jos joutuisi rouhaistuin jalkaterin maantietä kulkemaan.
Erkkiä alkoi ellottaa koko homma. Lähemmä rantaa työnteli hän veneen raapiutumisen uhallakin. Kun ei edes enää sattuisi pyrstöön.
Seuraava isku sattui pääpuoleen. Näppärästi liikehtien sai Kalle keinoteltua veneeseen suuren ahvenen, jolta oli puolet päästä pois.
– "Lyötiin vinohon, jotta näkee kulkia", irvisteli mestaaja. Ja kertoi kauhean jutun siitä kuolemaan tuomitusta pohjalaisesta, joka tuomion kuultuaan oli pyytänyt lyömään pään vinosti poikki. Säästyisi toinen silmä, jotta näkisi kulkea. Oli sillä vielä jututkin, kauhealla.
Sauvottiin yhä edelleen. Kalle lisäili puita tuleen ja kyttäili tarkkana kuin kanahaukka. Poikkinaisia kaloja, mikä mitenkin silvottuna, retkotteli veneen pohjissa jo kymmenkunta.
Seuraava kala oli pullea lahna. Isku oli sattunut ihan keskelle vatsaa. Sieltä purkautui veneen pohjalle kaikennäköistä, mitä kala itsekin kauhistuen katseli. Onneksi joutui lahna keskituhdon alle näkymättömiin. Silmissään Erkki kyllä pitkin matkaa näki sen ellottavan olemuksen.
Kerittiin vihdoin joen suuhun. Kalle tahtoi pistää oikein rehellisesti tupakaksi ja siksi mentiin maalle. Korjattiin tulta ja luettiin saalis. Kaksikymmentä kaksi oli jo, etupäässä haukia. Vain jokin ahven oli sen puolipäisen ahvenen ja sen maharapojaan tyhjentelevän lahnaparan rinnalla.
– Tuolta toiselta rannalta kun vielä nirsaistaan pari, kolme tusinaa, niin alkaa jo pätiä, arveli Kalle ja puuhaili vesille lähtöä. Erkin mielestä oli näinkin jo liikaa. Ainakin se ahven ja lahna, ja ne, jotka poikkipyrstöisinä olivat syvänteisiin painuneet.
Läheiseltä kylätieltä kuului rattaan ratinaa. Erkille tuli hätä.
– Sammutetaan heti tuli! hän kuiskasi.
– Parantaa meinasin, kun tässä vielä ainetta on. Kalle alkoi liukua vesipuuta pitkin peräkokkaan.
Rattaan ratina kuului yhä selvemmin. Monien rikkomusten seuraamukset vilahtelivat Erkin silmien eteen. – Vaikka olisi Salu... Tai itse Lahden Matti. Se on tarkka rantojensa puolesta... Jospa Salu sittenkin näki ja kulki vain viisoissaan ohitse... Jos ovat soittaneet vallesmannille ja on itse lähtenyt peräilemään... Kuului uhkailleen tuulasmiehiä ja soidinkävijöitä.
Kolke kuului tieltä yhä iskevämmin... Se, se on, varmasti on!... Eikä tuota Kallea saa sammuttamaan tulta.
Erkin mieleen välähti keino, synti sekin, mutta pienempi kuin tähänastiset. – Jos pudottaisi sen järveen, niin täytyisi keskeyttää ja lähteä kotiin.
Hän heilautti venettä. Kallen jalka luiskahti liukkaalla vesipuulla ja turhaan tasapainoa tapailtuaan hojautui hän järveen pitkin pituuttaan.
– Voi per...
– Älkää, älkää! tyynnytteli vahingontekijä. – Kuuluu vielä tielle asti.
– Vaikka kuuluisi h... iin! Olen minä ennen puulla pysynyt, pyörivälläkin! Et suinkaan sinä vain heilauttanut venettä?
– En, en! tuli hätävale väljästi. Mutta nouskaa nyt veneeseen, sammutetaan tuli ja lähdetään kotiin, koetti Erkki jouduttaa.
Mikä muukaan siinä auttoi, niin mielellään kuin Kalle olisikin jatkanut. Lipeltiin tervakset veteen ja päästiin onnellisesti pimeän turviin. Hevosmies kuului ajelevan tietään, ei pysähtynyt ottamaan tuulastajista selvää.
Erkillä oli taas samainen olo, hyvä ja paha. Hyvä, kun oli loppunut kalojen silpominen, paha, kun oli tullut tehdyksi Kallelle vääryyttä. Syksyinen; kylmä yö, eikä hänellä ole edes vaatteita muuttaa, vaikka vilustuisi ja saisi kuolemantaudin.
Äänettöminä soudeltiin kotirantaan päin. Pilvestä selviytynyt kuu valaisi reittiä.
– Kyllä minä haen isän housut ja paidan, koetti Erkki ruveta pahojaan parantelemaan.
– Vielä pihkaa! Mennään riiheen ja heitetään kelteilleen. Kallen nahka oli tottunut kestämään kuivaa ja märkää...
Päästiin rantaan ja keräiltiin veneestä kalat ja kamppeet. Kalle ei ollut halukas suurempiin siivouksiin. Erkkiä peloitti jättää vaarin vene semmoiseen kuntoon, mutta ei hän voinut yksinkään rantaan jäädä.
Lämpöisessä riihessä oli Kalle taas kuin kotonaan, heitti ryysynsä parsien latvalle ja alkoi pahnakasassa ropistella ryöstöretkistään.
Aikansa tupakoituaan ja juteltuaan alkoi hän kuorsata, mutta Erkin silmään ei tahtonut uni tulla. Tuntui niin pelottavaltakin, riihessä, tuommoisen miehen vieressä. Olisi pitänyt mennä tupaan heti. Enää ei uskaltanut lähteä.
Tuli viimein horrosuni ja unennäöt. Kaikennäköistä ajautui silmiin, niinkuin ryönää kosken uittoruuhesta. Lipitteli haavaniskaisia haukia, puolikaspäisiä ahvenia ja se vatsahaavainen lahna... Meni Leena, että keppi kopisi ruuhen laitoihin... Syntiä... syntiä... Tuli Salu sivuilleen vilkuillen. "Tänä iltana seurat Napsalassa... Kaikki syntiset mukaan, tuulastajat ja ahraimen varkaat." Pieni vetinen silmä lipsahti... Mikä tuolla ruuhen niskassa nyt paistaa?... Vallesmannin lakinnappi... Kirkas kuin tähti... Mitä sillä on kädessä... Mitä... Mitä... Raudat! Käsiraudat! Jalkaraudat!... Linnaan tuulastajat!
Erkki heilahti ja heräsi. Päivä sarasti oven raosta. Vieressä veteli alaston raato hurskaita unia.
Erkki muisti siivottoman veneen ja vetäisi kiireesti housut jalkaansa. Eihän vain vaari liene ehtinyt lähteä jo rantaan.
Aikainen vielä oli, koska auringonnousun puoli vasta punerti. Kalat olivat kopassa kynnyksen vieressä. Eivät näyttäneet niin pahoilta kuin yöllä. Haavatkin olivat pöhöttyneet umpinaisiksi. Ennenkuin Erkki lähti rantaan, heitti hän pari lyhdettä kalakopan päälle, jos sattuisi joku aamuhämärissä ohi kulkemaan.
Ei näkynyt tuvan piipusta vielä savua, ei tulisi vaari ainakaan puoleen tuntiin. Aamukasteista polkua Erkki kipitti viivyttelemättä rantaan.
Ai, ai, missä siivossa oli vaarin vene! Kalan lihaa ja verta, suomuksia, hiiltä, rapaa! Entäs pohja! Erkki vilkaisi hätäisesti veneen pohjalautoja kummaltakin puolen. Syviä lovia, pitkiä raapamia!
Ei tiennyt, mistä alkaa, ja kalliit minuutit kuluivat. Kauanko muori kahvin keitti. Voi äijä lähteä kahvittakin, jos jotakin uumoilee.
Ihan varpaita poltti. Erkki hypähti veneen päitse lepikkoon ja vapisevin sormin taitteli lepän oksia luudaksi. Olisi edes ollut oma vene. – Minkähänlainen omatunto oli Kallella vai oliko sitä enää ollenkaan.
Erkki lakaisi veneen pohjaa. Ei tahtonut onnistua Kun keveämmin lakaisi, ei lähtenyt, kun kovemmin painoi, irtautui lehtiä. Suomut täytyi nyppiä käsin, eikä verikään lähtenyt lakaisemalla, oli hyytynyt, vai jäätynytkö lie. Tuon tuosta täytyi vilkaista tielle.
Hyväksi ei se tullut. Jos olisi äyskäröinyt vettä ja huuhdellut?... Ei, veisi aikaa ja jäisi märäksi. Hän raaputteli vastantyvellä pahimpia paikkoja... Jos vain jotakin aavistelee, niin varmasti huomaa... Miksei aavistaisi, olikin illalla katsellut niin kierosti.
Olisi sisäpuolessa ollut vielä paljonkin työtä, mutta ei kerinnyt, täytyi kiirehtiä ulkopuolta korjailemaan.
Millä ne lovet ja naarmut paranisi, ei millään. – Täytyy edes pimittää, juolahti mieleen. Hän vuolasi tikusta lastan, hieroi savesta kittiä ja alkoi vedellä sitä raapamiin. Hyvin se kävikin. Etäämpää katsoen ei huomannut mitään. Erkki ilostui ja jatkoi kiihkeästi kittailemistaan. Tuli vihdoin ympäri käytyä, eikä vielä näkynyt vaaria polulla.
Hän heitti lopun saven järveen ja pesi kätensä. Ahrainvartena ollut rysäseiväs piti vielä viedä paikoilleen. Piti katsoa, että airot ja mela olivat juuri veneessä sillä tavoin, kuin vaari tapasi niitä pitää. Jokin suomu ja hiilensiru täytyi vielä nypätä.
– No, ei siitä ainakaan heti huomaa! Erkki alkoi astella kotipolkua mietiskellen. – Savi kyllä heti vesillä irtautuu raapamista, mutta kun ei heti huomaa, niin ehkä luulee omikseen.
Omikseenko? Meidän tekemiämme! Pettäjien... valehtelijoiden... lainrikkojien...
Äskeinen hyvänolon tuntu meni yhtä pian kuin oli tullutkin.
– No, saapahan äiti kalaa, mistä niin kovasti pitää... Ei tule muulla tavoin pyydetyksi... Ja kituvat ne vaarin kalatkin verkoissa ja koukuissa päiväkaudet, tapaili jalka pitävää mätästä.
– Vale on vale, petos on petos ja rikkominen syntiä, jyskytteli tunto vastaan kuin moukarilla.
Mietteissään, allapäin kävellen ei Erkki ollut tullut seuranneeksi tietä.
– Mistäs se virkamies nyt niin tosissaan! yllätti vaari niittypolun kulmassa.
Erkki ponnahti kohoksi ilmaan ja sävähti punaiseksi.
– Jänispä taidat ollakin! naurahti vaari ja jatkoi matkaansa rantaanpäin.
– Jospa olisinkin! Pieni harmaa jäniksenpoika kaukana sydänmaalla! Hän jatkoi riihtä kohti hervahtelevin askelin.
Kalle yhä kuorsasi, että jyrinä tielle kuului. Erkki pisti ahraimen ja tervaskouran pinon väliin, olivat nekin jääneet siihen näkösälle. Mistään ei se välittänyt. Oli ihme, kun ei vielä ollut linnaan joutunut.
Hän jätti Kallen nukkumaan ja otti kalakopan lyhteiden alta. Silvotut kalat näyttivät taas ilkeiltä lasittuneine silmineen. Lahna ja pääpuoli-ahven piti kaivaa toisten alle. Hauista ei ollut niin väliä, ja niillä useimmilla olikin niskahaava.
Äiti oli pihalla vastassa.
– Noinko paljon te saitte!
– Älkää nyt huutako! Erkki vilkaisi hätäisesti ympärilleen.
– Eihän täällä ketään, rauhoitteli äiti.
– Ei sitä tiedä, ketä on, muori kumminkin.
– Noin suuria haukia! Ja ahven! Ja lahna! Äiti penkoili koppaa eikä voinut olla ihmettelemättä.
– Mitä noista kuolleista kaloista kääntelee!
Erkki oli ihan vihainen.
– Joutaa noita toki katsella, kun niin harvoin saa.
Olipas tuokin äiti, jumalinen ihminen, eikä synti painanut enempää kuin höyhen.
– Rupeankin heti siivoamaan tuossa kaivon kannella, jatkoi äiti edelleen.
– Oletteko te hullu! pääsi Erkiltä kiivaasti.
– Mutta vallanhan sinä olet pilalla, kummasteli äiti. – Ethän sinä ennen koskaan tuolla tavoin.
– Mitäs kun – kyyneleitä täytyi nieleskellä – ihan tahallaan...
– Kuka tässä nyt kulkee.
– Kuka! Oli hyvä sanoa... oli jo... Kun ei ollut tehnyt... eikä... eikä... nähnyt.
Vietiin saunaan kalakoppa ja perkausvedet. Piti asettaa akkunan eikä kynnyksen alle. Ovi piti saada kiinni. Äidin perkaamaan jäädessä käänsi Erkki vielä linkun oven päälle.
Aamiaiseksi tuli kalakeittoa. Kalle oli kuorsaillut tarpeekseen ja rehenteli pöydän päässä kuin kukko tunkiolla. Kuinkahan monta kertaa oli jo lisäyttänyt keittoa? Aina kun sai uutta, ryystäsi ääneen ja pureskeli hauenpäitä, että rotina kuului.
– Kyllähän me pojat kalaa otetaan! alkoi taas kehua.
Me! Olisi edes sanonut minä. Me tuulastajat... pettäjät... murhamiehet... Kallen ropina jatkui.
– Ahven vasta oli aika poika! Käski lyödä vinohon, jotta näkee kulkia! Niinkuin se entinen pohjalainen...
Erkki nousi pöydästä ja pujahti ulos.
Vasikkahaassa lepikon keskellä oli suojainen ahon täplä. Hän juoksi kiertäen piennarta pitkin.
Tuli parempi olo. Sinne ei kuulunut Kallen ropinat. Ei kukaan osannut tullut hätistelemään.
Ajatukset osasivat. Vaikka miten olisi miettinyt, niin ei keksinyt läpäisyä. Kun peitteli ja tyynnytteli, niin pahemmaksi vain tuntui käyvän, ihan niinkuin koulussa, kun kaatui mustetta viholle. Teki mieli katsoa aurinkoa vasten kuin veitsellä raaputettua vihon lehteä, eiköhän vain jo kiiltänyt lävitse.
Kun tarkemmin ajatteli, niin kaikki kiersi vastaan, tämänaamuiset onnetkin.
– Sillanpään renki puhuu, johan malttoi pitää suutaan kiinni. Eikö liene jo Kivirannan pojille väykyttelemässä... Ja Anna kaarikampoineen. Varmasti on sipissyt jo Kujalan tytöille, miten sai viisitoista penniä, ja kun se on Kujalassa, on se koko kylässä...
Aurinko pisti ilkeästi silmiin. Erkki kääntyi vatsalleen mättäällä, mutta ei tullut sen parempi olo. Tuntui, niinkuin olisi ollut pilaantunut muna, jota päivää vasten tarkastellaan, kuinka mustalta sisus näyttää ja onko tuosta vielä syötäväksi... Jumala katselee suuren aurinkosilmän takaa.
Erkki nousi äkisti ylös ja lähti kävelemään, tietämättä minne aikoi.
Kaiken aamupäivän hän kierteli tuttuja teitään kuin koiran edellä juokseva jänis piiriään. Hän kävi kyläkeinulla ja heilautti muutaman kerran. Kiikun niskatapit narahtivat. Täytyi seisauttaa ja lähteä taas. Jylhävuorella hän yritti pudotella kiviä louhuun. Ensin tuntui vähän mukavalta, oli niin vilpoisaakin siellä ylhäällä tuulessa. Mutta kun iso kivi mennä jyristeli rinnettä alas, juolahti mieleen, että siellä notkossa voi makailla sammakko mättäällä. Ei tiedä mitään, ennenkuin kivi mäjähtää niskaan... Jos Jumalakin lähettää kirkkaan silmänsä takaa suuren kiven ja murskaa mätämunan...
Täytyi lähteä taas. Seuraava pysähdyspaikka oli niittypuron sillalla. Siinä oli Erkki usein pyhäpäivinä makaillut. Oli mukava laskea lastuja ja kaarnanpaloja yläpuolen virtaan, pyörähtää nopeasti ympäri ja katsella, miten ne perättäin tulla lipuivat alapuolen mustasta aukosta.
Hän taitteli ja muodosteli veneen muotoon kymmenkunta kaarnaa ja heitti kaikki yhtäaikaa yläjuoksuun suvantopaikkaan. Sitten piti nopeasti asettua keskipalkille makaamaan... Mikähän joutuu ensiksi? Se vai se?... Saksalainen vaiko ranskalainen? Vai ehtikö pieni suomalainen? Sitä oli tullut sen kymmenet kerrat leikittyä, ja aina oli yhtä jännittävää.
Ensimmäinen kaarna pulahti mustasta aukosta. Pää oli vinosti poikki... Ahven... Että näkee kulkia... Ja seuraava on tietenkin halkimahainen lahna... Ja Leena... Ja Salu... Vallesmanni... Erkki kavahti itku kurkussa jaloilleen ja lähti astelemaan... Hau, hau, aina koirat kintereillä... Eikö enää uskaltaisi istahtaa koskaan. Voi, miten kaiholla Erkki ikävöi kahta elettyä päivää elämättömäksi.
Kallen ruumis ei kaivannut enää kauranniittoa. Sunnuntain iltapuolella hän lähti kävelemään ja otti synnin aseet ahraimen ja kouran mukaansa. Oli se edes hyvä. Ei Erkki olisi voinutkaan lähteä niitä takaisin viemään, ei millään.
Mutta koirat haukkuivat ja ahdistelivat yhä edelleen Erkkiä varsinkin pimeinä syysiltoina. Puolipäinen ahven toljotti ovensuunurkasta ainoalla lasittuneella silmällään. Toisinaan sillä oli yksi sarvikin päässä. Piti kietaista umpihuppuun vällyihin, mutta silti vilutti, vilutti niinäkin yön ja unen hetkinä, jolloin näki tulijärven mustine ahrainmiehineen.
Alkoi vähitellen turtua ja asettua levoton mieli. Usein kyllä vielä viikkoja ja kuukausia jälkeenpäinkin, kun joku lehdistä luki murhista ja vangitsemisista, sävähti Erkki tulipunaiseksi. Tai jos kerrottiin, että vallesmanni ja poliisi liikuskelivat kylässä, tuli hänelle asiaa metsään.
Niinpähän tuli kumminkin menneeksi kolmien käräjien haasteaika. Ei ollut enää lain pelkoa, mutta vereen oli jäänyt jotakin vikaa. Yksikseen oleskeli, turhista kammahteli jo miehen mitoille venähtänyt tuulasmies.
Opettajaksi piti ruveta lueskelemaan, kun ei papiksi ollut varaa kouluttaa. Pappi ja opettaja ne olivat äidin ihanteet. Toisesta oli täytynyt tinkiä, mutta olipahan vielä toinen. Ei tarvinnut rämpästää pyryssä eikä pakkasessa. Istui vain lämpimässä salissa ja opetti katkismuksen käskyjä: Älä tapa... Älä petä... Älä tee sitä ja sitä...
Ja hiljaisesta Laitalan Erkistä tuli opettaja. Kirkastelee valoisassa salissa kymmenen käskysanan lakia ja vähän muutakin. Mikäpäs sen paremmin sopiikaan. Ei kammahtele pahoin enää vallesmannia eikä poliisia, ei silloinkaan, vaikka verokarhuina liikkuvat. On tullut rikottua jo lakiakin sekä maallista että kymmenen käskysanan, mutta syvimmän arven on jättänyt ensimmäinen lainrikkomus teilattuine lahnoineen ja puolipääahvenineen.
KUIKAN HAUKI.
Kuikka-Matti oli tunnetuin mies kolmessa pitäjässä. Etukumarassa kuukkelehtiva miehenruipelo, kuiva kuin korpikuusen varjossa kasvanut männyn räippä. Jos Matti olisi joskus ruotonsa oikaissut, olisi hän varmasti ollut päätään pitempi muita. Varressa oli mutkia jokapuolelle, ikäänkuin alkuaines olisi ollut liian pitkä ja tyssääminen jollakin tavoin epäonnistunut.
Kun Matti mennä hoipelsi tietään, oli se rahanarvoinen nähtävyys. Etukumarainen yläruumis kuukahti joka askelella arveluttavasti eteenpäin. Jos kivi tai juurenmutka sattui lapikkaan kärkeen, näytti rojahdus välttämättömältä. Mutta vyötäisten mutka retkahti päinvastaiseen suuntaan ihan parhaaseen aikaan. Matti ei kaatunut, kirosi kerran tai kahdesti, milloin heilahdukset enemmän tasapainoa järkyttivät.
Takki, toisen mitoilla tehty, oli liian lyhyt. Housut pysyivät hahmollaan juuri ja juuri, ehkä enemmän lapikkaan varsien tukemina kuin pitimien ansiosta. Oli kyllä vyökin, siannahkainen, mutta se kulki aataminnahkaisen välimaan poikki kuin päiväntasaaja pallokartalla.
Luja ja luutunut mies oli Matti, vaikka oli kuivakuorinen ja vähänesteinen. Oli kestänyt kuritushuoneen vesikoppivuodet ja nälkäkuurit. Miehentaposta oli istumaan joutunut. Puukolla vain, milläpäs muulla, mutta ei tarvinnut hakea lääkäreitä parsimaan. Kettuhiekkaan oli saatu raato kuskata suorinta tietä. Lienee ollut joitakin lieventäviä asianhaaroja, koska ei Matti joutunut Siperian matkalle, eikä saanut edes elinkautista. Mikäpähän hätä linnassa oli kelletellessä, huolettomissa kruunun leivissä. Mutta kun parahiksi oli ehtinyt tottua, tuli keisarin vaihdos ja ajoivat pois.
Maine jäi. Kun Kuikan hyvin tunnettava hahmo ilmestyi kujateille, ei niin kiirettä kesäisellä pellolla ollut, ettei katselemaan olisi jääty. Pikku pojat kapasivat lähemmä tietä saunannurkan tai navettaladon kätköstä kurkkimaan. Oli hurjan mukavaa nähdä, miten paljon avovettä oli housunkauluksen ja takin liepeen välillä ja roikkuiko kaksiosainen tuppihoito häntänä takana, vai oliko heilahtanut kupeelle. Mutta varuillaan piti olla. Jos Matti huomasi kurkistelijat, kahmaisi hän puukkoaan. Kyllä nurkat tyhjenivät. Pojat pyyhälsivät mäkeen kuin jänikset. Jos olisi kaatunut ja Kuikka saanut kiinni!
Kuikka oli kalamies ja kuohari. Hyvät virat, jos olisivat sattuneet eri vuodenaikoihin, mutta kun kävivät aina yksiin. Sianporsaat joutuivat kevääksi ja lammet aukenivat keväällä.
Väliaika Mikonpäivästä Vapunpäivään oli joltisenkin pitkä, mutta kestihän Kuikka, moniin tottunut. Kuroi äimällä housuihinsa uusia kuvioita ja nautiskeli sikurikahvia. Kun sikuri loppui, niin kiristeli napavyötä ja makasi.
Makuuvuosipuoliskon eleskeli Matti loisena Eeva Kuikan mökissä. Sivumennen tulkoon mainituksi, että Eeva Kuikka, hyvin ansaitseva ja toimeentuleva hieroja, oli Matti Kuikan laillinen puolisko. Mitään aviollisia, enempää kuin muitakaan yhteismeininkejä ei loisella eikä loisenpitäjällä oltu vuosikymmeniin huomattu. Aikaisemmin lienee jotakin ollut, koska lähikylässä pölvästeli renkeinä pari Kuikan poikaa. Mutta myöhemmin menivät välit poikki ihan tarkkaan. Kumpikin keitti kahvinsa omalla pannullaan ja omilla tervaksillaan. Ei liiennyt Eevalta nisunpalasta Matin kuppiin, eikä Matilta ahventa Eevan pataan.
Muuten ei riidelty. Matti makasi uuninpankolla, Eeva alhaalla sängyssä. Pannut kiehautettiin eri ajoin ja tupakönsä pysyi tuplatulilla erittäin lämpimänä, koska Eeva sängyssään hikoili kovasti. Mitenkähän lämmintä lienee ollut pankolla.
Kirkastuivat vähitellen keväisiksi talviset päivät. Matti kömmiskeli alas ja alkoi hioskella puukkojaan. Pienempi varsinkin tuli huoliteltua teräväksi kuin madonkieli.
Kurkien luikatessa alkoi virkamatka Suomäkeen, Katajamäkeen, Aholaan, Perttulaan, Niityntaakse, Mäkelään... Riitti mentäviä. Ja kun oma kylä loppui, niin toinen alkoi. Virkalääni oli laaja, eivätkä kilpailijat juuri uskaltaneet Matin apajille. Pikku puukon rinnalla oli suuri... Mikä sen takasi, miehentappajan. Pelkäsi toki mustalainenkin puukkoa, vaikka ei kristittyjen Jumalaa.
Matin kylille ilmestyminen oli pettämättömin kevään merkki.
– Isä, isä! Kuikka jo kuukkii!
– Vai jo kuukkii! Missähän lie kylvövakka!
Pojat itse pinkasivat taattuihin tirkistelyreikiinsä. Se oli porsasmatkalla ja pikku puukko oli terävä. Täytyi taata käpälänsä.
Mutta Kuikka kuukkelehti vähin äänin tuttuja teitä tuttuihin navettoihin. Possun pojat pinkasivat myöskin, mutta karsinan sivu oli lyhyt, kohtalon käsi pitkä. Se tapahtui, mikä tapahtuman piti äänekkäistä vastalauseista huolimatta.
Matin taksa oli kaksikymmentäviisipenniä parilta. Kaksikymmenviisipenninen sen piti olla, ei kuparia. Kaikki meni hyvin, jos porsas oli sellainen kuin olla piti. Mutta varjele pojat, jos sattui olemaan toispuoleinen, pietiö. Talo sai kuulla kunniansa esi-isiä myöten.
– Tuommoisia elukoita pidetään! Ei tiedä onko narttu vai koiras!
Asia ei parantunut, vaikka omistaja yritti puolikkaasta täyden maksaa. Ei kelvannut silloin mikään, ei viisitoistapenniä eikä kymmenen, kahtatoista ja puolta ei ollut. Oli joku joskus neuvonut, että mestari alentaisi taksansa kahteenkymmeneen tai korottaisi kolmeenkymmeneen. Oli saanut semmoisen muljauksen, ettei tehnyt mieli toiste neuvoskella.
Onneksi tällaisia kovanonnen porsaita sattui harvakseen. Kuikka sai lanttinsa ja kuppinsa ja kuuppeloi edelleen. Näin jatkui helluntaihin asti. Mestarin nahkaan oli uponnut erinäisiä kuppeja kahvia ja housunkauluksen sisäpuolelle hirtetty tupakkapussi oli pullevamahainen kuin ärsytetty sammakko. Kerran päivässä Kuikka laski aarteensa, jossakin suojaisella kivellä. Puukko oli varalta hampaissa.
Helluntainpyhiksi varautui hän tönölle tulijaisten kanssa, tietenkin omiksi iloikseen ja toisen kiusaksi. Nyytissä oli kilo kahvia, toinen sokeria ja pussillinen kanelikorppuja. Povessa pongotteli "parrunpätkä" täynnä kirkasta ja makeaa.
Pitkät sunnuntait loinen sitten pikesi pannuaan, tirautti ja löräytti, kastoi korppua ja ryyppäsi voiman lientä. Syrjäsilmällä hän aina vilkasi, minkä vaikutuksen se teki toiseen. Vaikka ainapahan sillä hyväkkäällä oli varattuna silläkin, kupparilla. Ei kumminkaan ollut kirkasta.
Toistensa kiusalla siinä äänettömästi juotiin ja killisteltiin, minkä nahkaan mahtui. Matin mahtui enemmän, kun oli talven paastonnut ja nyt kuukauden ahkerasti harjoitellut.
Pyhien jälkeen alkoi Kuikan kesäisessä elämässä toinen vaihe, kalastuskausi. Kalamiehenä hän oli yhtä tunnettu kuin pikkupoikien ja porsaiden peikkona. Eittämättä hän oli nimensä arvoinen, jos varsinkin otti huomioon pyyntivälineiden alkuperäisyyden. Jos joku toinen olisi Kuikan lusikkauistinta alkanut vedellä, olisi saanut vedellä vaikka tuomiopäivään asti, eikä vanha halvattu kattikaan olisi kiinni tarttunut. Mutta Kuikka otti läyskällään parikiloisia haukia tai kilon mulkoahvenia, milloin tahtoi.
Kun pitoja varten piti päivälleen saada tuoretta kalaa, lähetettiin sana Kuikalle. Muut saivat, jos sallittiin, Matti toi, milloin tarvittiin.
Siksipä Kuikka tyhjenteli kupposia myös kirkonkylän herrasväen keittiöissä enemmän kuin kukaan muu. Kipristelivät kyllä nenäänsä haiseville palstahousuille ruustinnat ja herrassööskät, mutta suu oli kumminkin niin makoisen messingillään, kun kolmatta tai neljättä kuppia tarjotessa esiteltiin:
– Matti nyt vain muistaa tuoda silloin ja silloin, sellaista suurta vatihaukea, ymmärtäähän Matti. Ovelle asti saatteli hymyilevä rouva kuin päivänpaiste. – Ei Matti nyt vain missään tapauksessa unohda meidän baalipäivää, ainakin niin suuri kuin ruustinnan ristiäisiin.
Ei Kuikka unohtanut. Johan nyt. Kalaa tuodessa olivat vielä makoisempia. Saattoipa söötinki itsekin pistäytyä keittiön puolelle, jos oli sattunut tavallista suurempi vaari lusikan koukkuihin. Oli Matin kuppiin lörähtänyt joskus söötingin pitkäkaulaisestakin. Se vasta ainetta, peijakas! Ihan kieleltä munaskuihin kihahti.
Kovin Kuikan kalaonnea uhottiin ja ihmeteltiin. Silloinkin, kun toiset päiväkausia tyhjiltään vetelivät herkullisia salakkatäkyjään ja markkojen patenttilipsojaan, nosteli Matti moneen kertaan puhkipurrulla läpyskällään kilohaukia ja kyrmyahvenia.
Vesilläpä Kuikka aina kuukkelehtikin. Siinä se salaisuuden taika taisi ollakin. Kuikan läänissä oli vara valita vettä ja kalapaikkaa. Jos yhdessä ei kelvannut, kelpasi toisessa, ja hän oli painanut mieleensä maan ja taivaan merkit. Jotenkin erehtymättä hän tiesi, mille lammille milloinkin oli mentävä ja miten syvällä ja etäällä rannasta kulloinkin oli läpyskää tarjottava. Ellei muutamalla tarjoomalla kelvannut, painui hän toiselle lammelle, aina jossakin näykkäsi.
Niinpä Kuikan sitten kelpasi kesät elää ja lekotella Herran päiväin ja kirkonkylän rouvain armon paisteessa, söi ja joi, varsinkin joi. Nahka alkoi irtautua luista ja pintaan alkoi ilmestyä punertumisen merkkejä. Housunkaulukseen hirtetyn massin satakerrassa kilahteli hopeaa, löysipä silloin tällöin kokoonkääräisty viitonen ja kympin paperirahakin pimentoihin tiensä. Kelpasi syksyn pimeillä ostaa taas kanelikorppuja ja kahvinpapuja. Sopi tuottaa taas kaupunkimiehen mukana parrunpätkä makeaa, vaikkei se ollutkaan niin sisuksia vellovaa kuin herrassöötingin verenpunainen.
Näin kuluivat Kuikan talvet ja kesät, toivossa ja toteutumisessa, laihtumisessa ja kostumisessa. Yksi vei kuitenkin voiton muista, vallan kirotunmoisen, ja Kuikan kuuluisa nimi tuli ikuistetuksi maakunnan aviiseissa.
Jo kevät alkoi huonoissa merkeissä. Loskasta ja lumisohjusta ei tahtonut tulla loppua, ja Kuikan täytyi rei'ittää vyöhihnansa melkein solkeen asti.
Pääsi toki lopulta lähtemään virkamatkalleen. Mutta heti ensimmäinen porsas oli puolikas. Ei huolinut Kuikka emännän tarjoomasta kahvikupista, vaan kuukkelehti parempaan paikkaan ja virkisti sappinesteellä närästäviä sisuksiaan. Toisessa talossa oli paremmin asiat. Paisunut sappi ja kuivettuneet sisusvärkit alkoivat tasautua oikeille uomilleen.
Helluntainpyhät menivät hyvin korppuineen ja viinoineen. Mutta ensimmäisenä kalapäivänä tapahtui ihme. Kuikka jäi kiinni. Ja vieläpä sellaiseen paikkaan kuin Sarasuvantoon, savihaudan kokoiseen purtiloon, johon vallan piruuttaan oli ohimennessään uistimensa heittänyt. Tärppäsi se suuri, jonka suvannossa tiedettiin asuvan. Tärppäsi, mutta ei pysynyt, sotki vain Kuikan kesäiset meiningit. Hän päätti uhrata pedolle päivän, ja illalla, kun niinkin paljon jo vaivaa oli nähnyt, vielä huomisen. Eeva sai yöksi loisensa takaisin, vaikka oli pariksi kuukaudeksi luullut päässeensä rauhaan. Eipä loinen rauhaa häirinnyt, eipä silti, viilata karautteli uistimensa koukkuja ja tuhahteli nenäänsä. Jotakin erikoista oli äijälle tapahtunut.
Aamuvarhaisesta vehtasi Kuikka seuraavan päivän, kolasi joka kolkan syvältä ja matalalta. Turhaan. Muutamia ahvenentirriäisiä täytyi viimein ongella keinotella iltahiukeeseen. Mutta juuri lähtiessä loiskautti hauki taas, että neva heilahti.
– Odotappas, piru! noitui Kuikka ja päätti uhrata rapalävelle vielä päivän.
Kolmantena tarttui, juutas. Se oli ainakin puolitoistaleiviskäinen. Kuikka oli vanha ja varovainen. Ei sellaista petoa parannut väkivallalla. Kun oli ollut aikaa varroskella, jaksoi toki väsytellä. Hän veti ja löysäsi, piti varansa, ettei päässyt siimaa poikki purasemaan. Peto kiersi suvantoa kuin ori jaloittelukarsinaansa.
Parituntisen väsyttämisen jälkeen oli otus lopultakin kypsä nostettavaksi. Kuikka päätti ryhtyä ratkaisevaan taisteluun ja alkoi keriskellä siimaa kelalle. Hauki tulla höllötteli laiskasti pyrstöään liekuttaen.
Kuikka pisti kelan lapikkaansa alle ja otti piikkikoukun. Mutta ennenkuin ehti iskeä, tempasi peto. Siima ei ehtinyt löystyä tarpeeksi ajoissa, sitten löystyi liikaakin, ja monet kovat kunnialla läpäissyt läpsä nousi poikkikoukkuisena pintaan. Kuikka kourasi lakin päästään ja lasketteli polvillaan kaiken, mitä osasi. Osasikin jonkin verran, vanha mies, paljon kulkenut ja kuullut.
Loppuaameneksi hän teki päätöksen, että koukkunsa perii korkojen kanssa, menköön vaikka viikko, vaikka kuukausi! Vaikka kesä Mikkeliin asti!
Niinpä siinä melkein aikoi käydäkin. Ei tärpännyt ottelun jälkeen moneen päivään, kääntyili vain ja kiusalla loiskahteli. Jopahan lopulta pettyi, ties kuinka monentena päivänä. Kuikka käytti hyväkseen kaikki edellisen kerran, ja edellisten samantapaisten ottelujen esikokemukset petoa väsytellessään. Puolipäiväisen työn jälkeen hän vihdoin hinasi haukea kuin tukkia mukavaan paikkaan puron suuhun.
– Pitäisi nyt väkästen kestää, murahteli hän väsyneenä itsekseen.
Mutta eikös tuo noiduttu piru vielä nytkin tehnyt tekostaan. Kuikka oli saanut jo kirveen käteensä, hinasi vielä vähän hiljalleen ja varmisteli iskuotettaan.
Löysäsi ja lusikka pulpahti pintaan.
Kuikan silmissä sumeni. Hauki peräytyi hiljalleen, niinkuin olisi vaistoillut, ettei siinä kunnolla kääntymään pääse. Enimmän Kuikkaa jälkeenpäin harmitti, kun ei hoksannut iskeä, vaikka oli koukku irti. Olisihan siihen tukkiin kai osannut.
Kuikka istui mättäälle, pyyhkäsi otsaansa ja vannoi hirmuisen valan.
Kului päiviä ja viikkoja. Kuikka yhä kiersi pientä piiriään, hauki vielä pienempää. Suuren vainonsa lomassa heitti hän onkea juuri senverran, että henkipitimikseen sai mustia ahvenentirriäisiä, pieniä kuin kirveen suutteita. Uistimeen ei näpännyt kertaakaan, tokko lienee koko purtilossa ollut muuta kuin se yksi peto, joka vähitellen oli nieleskellyt kaikki pienempänsä.
Mutta Kuikka oli päättänyt tappaa sen. Hän muisti valansa ja hukkaan kuluvien kesäpäivien tuntoa poltellessa vannoi yhä uudelleen, että toinen tai toinen.
Kirkonkylän herroissa: pappilassa, tuomarilassa ja tohtorilla oli jo monet kerrat Kuikkaa haikailtu. Kipeimmin kaipaili tohtorinna. Hopeahäät, joita jo kaiken kevättä oli valmisteltu, pidettäisiin muutaman päivän perästä. Tohtorinna lähetteli sanoja ja pistäytyi keittiön akkunaan tämän tästä. Olisikohan kuollut koko Kuikka. Eihän nyt toki sellaista onnettomuutta kesken kaiken.
Vihdoin ilmestyi keittiöön Eeva. Oli sekin edes jotakin. Tohtorinna tarttui tulijan käteen kuin hukkuva oljenkorteen.
– Onko Kuikka kuollut? kiiruhti tiedustamaan ensi sanoiksi.
– Kuollutko? Kuikkako? Mikä pahan tappaisi.
– No miksi hän ei tuo kalaa, vaikka olen lähettänyt tiedon?
– Mistäpä minä tietäisin.
– Ettekö tiedä miehenne asioista.
– Mieheni! Sus siunatkoon! Ei kahteenkymmeneen vuoteen ole minulla ollut mustan kynnen vertaa tekemistä minkään miehen kanssa, saatikka mokoman haisevan kutjaleen!
Tohtorinnan tarkoitukseton pistos oli sattunut sappeen, ja kun se kerran puhkesi, tuli sieltä vielä paljon muuta. Tohtorinna tasoitteli, minkä osasi, ja hellalle juoksutetun pannukullan avulla päästiin taas vähitellen tyynille vesille.
– Voihan Eeva jotenkin vaikuttaa, alkoi tohtorinna jälleen. – Ymmärtäähän Eeva, mikä skandaali siitä tulee, ellei minulla ole hääpöytään vatihaukea.
Ymmärsihän Eeva. Mielikin alkoi neljännellä, viidennellä kupilla niin herttaisesti lämmetä ja ajatus punoa sopivaa hyvitystä äskeiselle.
– Jaa ettäkö minä en voisi! Minä voin ottaa hantaakeista kiinni ja paiskata pellolle koko ruipelon!
– Ei niin jyrkästi, Eeva hyvä, vain pyydellen ja suostutellen. Tohtorinna alkoi pelätä, että ruipelon mukana voisi tulla pellolle nakatuksi myös se hauki, joka oli pääasia.
– Kyllä minä mutkat oion. Hauki tulee huomessa päivänä. Tohtorinna saa nukkua sen puolesta ihan rauhassa, vakuutteli Eeva lähtiessään.
– Saako hän varmasti, milloin haluaa, epäili tohtorinna vielä.
– Aina Kuikka saa, vaikka toiset eivät saisikaan, kehasi Eeva loistaan.
– No Eeva menee nyt kotiin ja panee Kuikan heti pyyntiin, niinkuin puhuttu on. Kyllä minä sitten taas Eevaa muistan.
– Mitäs tohtorinna... kun aina muutenkin liikaa muistaa, ja Eeva siteli pääliinaansa.
Vielä eteiseen pyörähti tohtorinna jäljessä.
– Eeva koettaa nyt hyvällä ensin. Minä annan vaikka puolikkaan tohtorin parasta konjakkia, kuiskasi korvaan.
Eeva purjehti, että tie pöllysi. Hänen mielestään oli vallan turhaa haaskata pullollista hyvää ainetta mokomalle rutjaleelle.
Kuikka istui akkunan luona ja viilata kirskutteli uistimensa koukkuparia, joka oli jyhkeä kuin nuottaveneen ankkuri.
– Päivää! Terveisiä kirkolta! heitti Eeva iloisesti ovesta astuessaan.
Kuikka muljautti ihmettelevän silmäyksen olkansa ylitse, mutta ei vastannut.
– Tulin tohtorilta. Eeva istahti tuolille takan viereen ja valautti pääliinan hartioilleen. – Kuka niitäkään luulisi hopeapariksi. Tohtori virkku ja linkki kuin kaksikymmenvuotias ja tohtorinna punainen ja valkoinen kuin rippikoulutyttö, herranterttu.
Kirskaus kuului akkunan luota silloin tällöin, ja yksinpuhelua jatkui.
– Kuuluu vieraita tulevan Tukholmasta asti. Mutta kyllä on varattukin ruoat ja juomat. Oli kellarissa juottovasikkaa ja porsasta. Oli rieskaa ja juustoa ja kaupungin räättiä jos vaikka minkänimistä. Ja niitä juomia, herra isä! Oli suurta ja pientä, pulloa pyöreämahaista ja pitkäkaulaista, punaista ja sinistä ja vaikka minkänäköistä.
Ei kuulunut akkunan luota vieläkään muuta kuin kirskahtelu, ja asiaan iskien Eeva jatkoi:
– Paistihauki vielä puuttui. Tohtorinna lähetteli sanaa, että huomenna veisit. Ostaisi sinulta nytkin, kun on tottunut aina suurempia saamaan. Tällaisissa pidoissa ei kehtaa pientä pöytään pannakaan. Lähtisit nyt heti johonkin isommalle järvelle.
Vain purevampi viilan kirskaus kuului. Eevan luonto alkoi nousta.
– Sanoi, että maksaakin hyvin, niinkuin aina on maksanut ja kahvittanut kolmin, neljin kupein.
Akkunan puolelta kuului vain viilaamista ja ähkimistä.
Eeva hillitsi vielä kerran luontonsa ja löi esiin parhaimman:
– Pullon parasta konjakkia lupasi tohtorinna, jos oikein suuren tuot.
Viila kirskui, että hampaisiin koski.
Uunin luona puhkesi myrsky.
– Eikö se kuule, senkin turjake, jumalanluoma! Eikö muka kelpaa tohtorinnan raha ja konjakkipullo mokomalle nälkäkuikalle, häh! – Sanat lensivät akkunan luo kuin raketit.
– Häh! palasi möräyksenä takaisin, vaikkei matkassa ollut kaiun varaa.
Mutta uunin luota pulputti kuin täysinäisen tynnyrin reiästä.
– Senkin murnaskuutti! Mörökölli! Makaa tässä kesäiset päivät ja haisee kuin ukkosen tappama kärpänraato! Luuletko, että me tässä sinua iankaikkisesti ruvetaan ilmaiseksi elättämään ja haistelemaan, minä ja tohtorinna ja ruustinna ja herrassööskä! Mäkeen nakkaan kuin mädän ahvenen ja hynttyyt paiskaan perässä!
Kuikka nousi ja oikaisi ruotonsa. Silmissä välähti verestävä munuainen, miehentappopäivien aikainen.
– Tuki ajoissa läpesi,... tanan akka!
Eeva nousi myös ja levisi kuin heinäkuun ukkospilvi. Loinen näki parhaimmaksi antaa perään, niin kaininsukua kuin olikin. Oli kai muistin komeroissa joitakin aikaisempia elämyksiä tai ehkä oli synnynnäinen kunnioitus huoneenherraa kohtaan.
– Ja sen minä sanon, että ellet ennen huomisiltaa toimita tohtorinnalle haukea, niin pellolta löydät hynttyysi, ettäs sen tiedät!
– Eikö ja mun... teille toimitan, en mä paremmin sano.
Paremmin tuskin olisi osannut sanoa vihastunut mies, ei ainakaan rumemmin. Kuikka sieppasi pankon reunalta kelansa ja meni ovesta, että akkuna helähti.
– Lähtipäs. Ja lammille menee, pulpahteli rauhoittuva ukkospilvi itsekseen, meni hyllylleen ja alkoi kapistella pannuaan.
Mutta syttä synkempänä kuukkelehti Kuikka suvannolle. – Minäkö tässä en antaisi muka. Vaikka tusinan leiviskäisiä haukia kantaisin joka päivä herrain ämmille, riivatuille, kun vain saisi... Kun saisi ylös edes sen yhden pirun... Vai koko pullon konjakkia... Voi ruokottu kumminkin... Voi helvetin peto kumminkin...
Silmämuna alkoi verestää entistä punaisemmin.
Kuikka pelasi suvannolla koko yön. Tuli nälkä ja väsymys, mutta yhä hän heitteli läpyskäänsä virkistäen mieltään väliin tohtorinnan konjakkipullolla, väliin suvannon petoon kohdistuvilla kauheilla koston ajatuksilla.
Uusi päivä nousi itäisen kallion takaa, mutta yhä kiersivät vainomiehet piiriään, pienempää ja suurempaa.
Auringon noustessa vihdoin tärppäsi. Kovan koulun läpäissyt kalamies alkoi väsytellä saalistaan päättäen nyt kerta kaikkiaan taistella loppuun, varovasti ja harkiten.
Väsyneelle miehelle olikin siinä ottelua ihan niskaan asti. Hauki paineli tuttua piiriään kuin ori. Mutta konjakkipullo väreili aamun ruskossa punaisena ja sinisenä. Kuikka kiersi ja jämitti, veti ja myötäsi, miten vihanpito milloinkin reistaili ja vaati. Laiskistui petokin lopulta, pinnalla makaili liikahtamatta minuuttikaupoin.
Kuikka alkoi keriskellä siimaansa. Hauki tuli kuono vedenpinnassa kuin lieko, liikahtelematta antoi vetää rantamutiin asti. Kuikka jännitti tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. – Noin viimeinkin tuli, viisoissaan. Jos taas räväyttää ja potkaisee. Mikä enää takasi omaa käsivarsaankaan.
Suuri oli peto. Siinä silmästä silmään katsellessaan Kuikka ei ollut enää ollenkaan varma vehkeistään. Mutta sen hän siinä mielessään päätteli, ettei yksin jää enää haikailemaan, perässä menee vaikka helvetin pohjamutiin.
Ei toki tarvinnut lähteä. Hauki tuli helpommin maalle, kuin Kuikka oli odottanut. Siinä kakisteli nyt mättäikössä sylen mittainen peto. Hän veti vielä pari syltä rannasta ulomma, irroitti piikkinsä ja heittäytyi rähmälleen hauen päälle. Väsytti niin turkasesti, mutta muuten oli hyvä olo. Anttilan ruokakello soi. Lintujen liverrys kuului ja aurinko lämmitti suloisesti selkää. Parissa tunnissa siitä kirkonkylään ehti, vaikka hiljalleenkin käveli.
Kuikan siristyvissä silmissä kuvasteli tohtorinnan pitkäkaulainen entistä selvempänä, ja sisäpuoli poreili kaikissa sateenkaaren väreissä.
– Ähä peijakas! Kuikka silmäisi voitettua vihollistaan. – Kylläs juoksutit, mutta juoksutappas vielä... Tiedätkös, mikä on pikku puukko, häh? Moni porsas sen on saparossaan tuntenut ja pian tunnet sinäkin... Silmästä läpi... ensin toisesta, sitten toisesta. Vieläkös mullistelet, häh?... Sitten aletaan nihrailla niskajänteitä... Hiljalleen vain, hissun kissun. Mihinkä tässä kiire... Puoli kesää vielä jäljellä ja toinen tulee talven jälkeen.
Piti ryhtyä suloisiin kostotöihin, hissun kissun, mutta tuppi oli taaskin vierähtänyt takamukselle, niinkuin sillä paha tapa oli. Siinä pitkällään puukkoa haparoidessaan tuli Kuikka tönäisseeksi haukea. Hauki ponnahti viimeisillä voimillaan. Päät iskivät vastakkain ja uistimen vapaana oleva ankkurikoukku pureutui Kuikan alahuulesta läpi. Toinen oli edelleen hauen huulessa, vahvasti. Koukut oli vartavasten tehty ja karaistu.
Kuikka koetti haraista uudelleen puukkoaan. Ei kärsinyt tavoitella. Molemmin käsin piti likistää rintaansa petoa.
Kuikka ajatteli kaikkein kauheimpiaan, ei saanut toki sanoiksi, ja syntikin jäi vain puolinaiseksi. – Ihmisiin tässä lienee turvattava, ratkaisi hän vihdoin. – Mutta mihin?... Anttilaan... Niityntaakse... Merranniemeen... Ei totisesti. Nauraisivat mahansa kuralle.
– Tohtoriin! Tohtoriin tämä petokin piti viedä. Siinähän kulkee rakseitta ja remeleittä, päätteli Kuikka synkkänä, keinotteli itsensä jaloilleen ja alkoi varovaisin, kuukkimattomin askelin tapailla kirkonkylään johtavalle polulle. Hauki oli kourissa kuin ruuvipenkissä, ei potkinut eikä hetkahdellut. Pyrstö ulottui melkein lapikkaan kärkeen.
Pitkä ja murheellinen matka se Kuikalle oli. Verta tipahteli enemmän miehen kuin hauen huulesta, ja jos jalka sattui horjahtamaan, teki niin vietävän kipeää. Levätä voi vain kaikkein pitempien kantojen turvin. Ei voinut istahtaa maakivelle eikä mättäälle. Suuta kuivasi. Olisi ollut edes vesilusikka kielelle.
– No, loppuupahan kerran. Sinut tapetaan ja paistetaan, virkisti kantaja paatumuksella mieltään. Onneksi ei tullut ketään vastaan.
Kun pääsisi vielä Kaitalan töllin sivu. Siellä oli tusina penskoja, halvatuita. Ja rakki... Muulloinkin aina räkytti kintuissa... Nyt ei voisi lyödä, eikä edes potkaista. Kuikan ajatuksiin tuli taas hyvin rumia sanoja.
Kävi aivan niinkuin hän oli aavistellut. Rakki huomasi liiankin ajoissa ja painoi tielle perässään epälukuinen määrä housullisia ja housuttomia kaksijalkaisia.
– Kuikka tulee!
– Kuikka!
– Kuikka!
– Kuikkaa!
Rakki säesti konserttia.
– Mitä se kantaa sylissään?
– Kalaa!
– Noin suurta kalaa!
Penskojen ketju uskalsi pujotella lähemmä.
– Uistin on vielä hauessa kiinni!
– Ja toinen koukku äijän alahuulessa! huomasi joku.
Syntyi rähäkkä ja meteli. Kaitalan rakille ja penskoille ei joka päivä tarjottu sellaista näytelmää. Pyörittiin edessä ja takana, naurettiin, haukuttiin ja räkätettiin.
– Us kiinni!
– Kiinni vain koipeen!
– Ja hauen häntään!
– Us, us!
Penskat yllyttivät kilvassa rakkiaan, jolla ilmankin oli hyvä halu. Rakki näykki Kuikkaa kintusta ja puisteli haukea pyrstöstä. Kuikka yritti potkaista, mutta eihän siitä mitään tullut. Kiusanhenget pyörivät ja kierivät kanervikossa. Olipa pelätty Kuikka kerrankin voimaton. Ei saanut puukkoaan esiin. Ei voinut edes kirota ääneen.
Kiiruhtaen käyntiään Kuikka vannoi toisen valan, äänettömän, mutta hirmuisen:
Odottakaapas pirut. Vielä kerran vikeltää pieni puukko... Kaksi haavaa saparon alle, jääköön kouriin neli- tai kaksijalkainen.
Jäivät viimein jälkeen Kaitalan töllin kiusanhenget. Mutta monta kertaa vielä sai Kuikka mielensä paaduttaa kärpästen ja muiden pörriäisten takia. – Tuli viimein eteen tohtorin valkea portti ja loppui vaivan polku. Tohtorinna, joka kaiken päivää oli odotellen tielle kurkistellut, ihastui ikihyviksi. Tämähän oli suurenmoista.
– Alfred, Alfred, tule katsomaan meidän häähaukea!
Alfred tuli valkoisine takkeineen. Paitsi komeaa häähaukea, huomasi hän pian senkin, miksi Kuikka niin juhlallisesti kalaa kannatteli. Eikä hän myös viivytellyt ryhtyessään niihin toimenpiteihin, joita kalan ja Kuikan erottaminen häneltä puukkotaiturina näytti vaativan. Helposti se kävikin. Tuskin rouva ja sisäkkö ehtivät kunnolla siunata.
Mutta vapautunut Kuikka kiiruhti puukkoineen hauen niskaan. Kerran vain rusahti niskasuoni ja viimeisen kerran hetkahti pyrstöpuoli.
Kuikan huuleen pistettiin tikki kummallekin puolelle, ja tohtori vakuutteli, että siitä tulee yhtä hyvä kuin ennenkin.
– Kunpahan ohenisi edes ennalleen, murahteli potilas.
Hauki punnittiin. Se painoi runsaasti puolitoista leiviskää. Kuikka sai markan kilolta ja ilmaiset tikit. Ja kahvia kaatoi tohtorinna omakätisesti pari kuppia jalalle. Muisti hän senkin, mitä Eevalle oli luvannut, pisti lähtiessä Kuikan poveen pitkäkaulaisen.
Vasta kirkonkylästä metsänkätköihin päästyään Kuikka istahti kivelle. Kylläpähän osasi olla koreata sisältä ja päältä. Varovasti availi hän pikku puukollaan korkin lankoja ja papereita. Niitäkös oli monta. Aina riitti kuin kuorta sipulin ympärillä. Piti olla. Täytyi hyvin varata voiman aine.
Yhtenä korkin päällä oli kaunis hopeapaperi. Kuikka irroitti sen hyvin varovasti ja pisti taivutettuna kukkaroonsa paperirahojen seuraksi. Jouti olla tallella muistona. Eikö liene ollut ihan hopeasta taottua. Tarvittiin siinä nätti vasara ja taitava takoja.
Korkki oli lujassa. No, olipahan aikaa. Jouti veivata ja longotella. Eipä köyhälle usein tällaista satu, ensi kerran vasta Kuikallekin.
Hän otti molemmat puukkonsa ja kohotteli korkkia varovasti, vuoroin kummankin kärjellä. Lujassa oli, venyi ja jämitti, niinkuin joku olisi kynsin hampain vastaan pitänyt. Kuikka keskeytti hetkeksi ja katseli pullon kyljessä olevia kuvia.
– Kovinpa on komeita äijiä, korkkaajiako lienevät vai juojia... Katsos tuotakin. Ihan tupsut olkapäillä... Keisari halvattu... Jaa'a! Keisarien kaljaa!... Ja kohta sitä vetelee partaansa kalakuikka, porsaskuohari, paikkapöksy!... Jospa herrat tietäisivät. Taitaisi pistellä vihaksi, jonkin verran.
Kuikka kävi uudelleen korkin kimppuun. Venyi ja nitisi. – Kohta se ampuu. Ampuu kuin pyssyn suusta... Katto kuuluu paukkuvan kun herrat juovat... Jos menee vielä sen pitkän tien, hyvä korkki. Kielensäkö siihen sitten korkiksi pistää.
Pulloa polviensa välissä pidellen, ja kädellään suojaten Kuikka alkoi longotella korkkia entistä varovammin.
Aukeni, että lupsahti ja sieraimiin tussahti voiman ökä. Jopa osasi haista hyvälle... Mitähän jos ei joisikaan, haistelisi vain... Säästäisi talveksi ja haistelisi uunilla maatessaan.
Mutta Kuikka torjui alkuunsa kitupiikkipaholaisen houkutukset, heittäytyi mukavasti mättäälle ryntäilleen ja käänsi pitkäkaulan rasitetulle huulelleen.
Ryyppy oli pitkä. Että osasikin olla niin makoista, keisarien juoma. Hän imaisi toisen ryypyn ja vielä kolmannenkin. Pitkäkaula pulputteli jo iloisesti.
Olisi tehnyt mieli häkäistä vielä neljäs ja viideskin, vetäistä loppuun asti koko ihanuus, mutta kitupiikki sai vallan viime hetkessä. Hän korkkasi pullon visusti ja jatkoi matkaansa.
Aine kierteli mukavasti lämmittäen sisuksissa. Tuntui, niinkuin se olisi aukoillut joitakin aikoja sitten umpeen kuroutuneita teitä. Ihan ison varpaan kynnen juureen jungerteli. Viina ei kulkenut samoja teitä, varma oli. Lauluksi teki mieli pistää, mutta ei oikein muistanut sanoja, eikä nuottiakaan... No, laulakoon lukkari, kun kapatkin saa.
Kaitalan tölli oli taas siinä. Vanha Aatami muistutteli aamuisesta valasta. Mutta Kuikka oli taivaassa ja löi lälläksi semmoiset.
– Kersojen kanssa... Mitäs me turhista... Hän nojautui töllin veräjäpuuhun ja löperteli edelleen:
– Se, se karvaturpa!... Se, se, kuontalopäät!... Voisin minä napsauttaa ilmaiseksi nälkäisen kunnan elätin penikat... Ilman lanttia... Ilman kuppia... Kynnellä nitistää joka itikan... – En mä kehtaa... Pitäkää kelterinne...
Kuikka kulautti ryypyn ja hoilaili edelleen.
Sattui Eeva olemaan mökillä kotosalla. Lääpisteli takan luona pannuineen niinkuin tavallisesti.
– Jumalan terveeksi! Kuikka retkahti Eevan sänkyyn.
– Siihenkös nyt raamia rytistelemään, ärähti toinen.
– Kuule, olenkos minä sinun raanujasi rutistellut kahteenkymmeneen ajast'aikaan, häh?
– Se on juovuksissa, sika, totesi Eeva.
– Haist... Kuka tässä nyt juovuksissa Jumalan kauniina päivänä keisarien jouluoluvesta... Sika... Mikä se sika on kenenkään haukuttavaksi... Pieni nätti possu... Siku, siku, öh, öh, se, se... Molemmat tallella.
– Saitkos tohtorinnalle hauen? tiedusti Eeva, ilon syytä aavistellen.
– Sain ja vein niin pirunmoisen! Huulessani kannoin!
– Huulessa. Mitä se nyt hourii.
– Jaa hourii! Kuikka kömpi ylös. Katso! Pitäisi näkyä vielä raksin jälki. Siinä kannoin puolitoistaleiviskäisen häälahjan, herrantertulle.
Eeva vilkaisi, mutta ei sen enempiä kysellyt. Oli kaiketi kalan vienyt, koska päänsä oli täyteen saanut. Ei ollut tullut "kantaalia" tohtorinnalle eikä häpeää Eevalle, ja sehän tässä oli pääasia. Eeva asetti kahdet kupit pöytään.
Harvinainen rakkaudenosoitus aiheutti liikutuksen puuskan.
– Kuule, sinä olet... olet ollut hyvä akka... Hittojako minä välitän, mitä maailma laulaa... Kuikka vetäisi, pullon povestaan ja katsoi päivää vasten. – Vielä siellä on ainetta! Löräytetäänpä vähän.
Eeva kaatoi kahvia ja Kuikka löräytti sekaan. Tuntui kuin olisi punoutunut yhteen joitakin ammoin katkenneita säikeitä.
– Säästäisit lopun, jo tässä on tarpeeksi maisteltu, neuvoi Eeva, kun pullo alkoi käydä arveluttavasta lopulleen.
– Vielä häntä säästelemään! Kuikka ravisti pulloa. – Ilmaan hupenee hyvä aine. Parempi kun pistää ajoissa korjuun.
Niinkuin se olikin, ainakin Eevan edun kannalta katsoen. Ne kesäiltana pöydän ääressä punoutuneet säikeet olivat vain hämähäkin seittejä, jotka seuraavan päivän arkinen tuuli katkoi ja karisti. Kumpikin mökötteli taas nurkassaan ja pannuja poristeltiin vain toistensa kiusalla.
Mutta Kuikan puolitoistaleiviskäinen oli maineen arvoinen kala ja aviiseissa tuli ikuistetuksi se harvinainen tapaus, jolloin hauki ja Kuikka kulkivat samassa uistimessa.
Hauki oli suuri, ja Kuikka oli kuulu, miehentappaja, kuohari, kalamies vertoja vailla. Joutavampiakin juttuja kerrotaan aviiseissa.
KUPPARIN MOSSE.
Mosse oli hieroja Leenan ainoa poika. Ei ollut tullut toisia, ei yrittänytkään, niinkuin monilla muilla hierojilla ja hierottavilla. Kertakäynnillä oli joku matkalainen ruumiinsa hedelmän Leenan kypsyteltäväksi jättänyt, niinkuin käki munansa pikkulinnun pesään.
Mutta Leena oli niitä naisihmisiä, joita ei yhden lihan hairahduksen takia häpeäpaaluun taluteta. Viimeiseen asti ja pystypäin kävi virkamatkoillaan kuten ennenkin. Ja kun aika lähestyi, lämmitti oman saunansa ja pyöräytti pojan.
Pojalle annettiin nimeksi Mooses. Siltalan ukko ja akka käyttivät ristillä pyryisenä kynttilänpäivänä. Oli kappalainen kopistellut, että pitäisi tulla ripitettäväksi yksinäisen lapsen tekijä.
Leena kimpaantui. Vai ripitettäväksi! Jaksoi hän kantaa pienen syntinsä siinä, missä kappalainenkin omansa. Ellei paimenella ollut parempaa tehtävää, niin ei tarvinnut vaivautua yhden lampaan takia.
– Se oli turski ja ylpeä ihminen, tämä Leena. – Liian ylpeä aisansa yli potkaisseeksi vaimoihmiseksi, arveli Siltalan akka ristiäiskahvia juotaessa. Mutta ei sanonut sitä ääneen, sillä kahvi oli väkevää ja vehnäskämpäleet suuria. Ja murua lähti vielä mukaankin enemmän kuin isoista paikoista.
Leena päätti kasvattaa pojastaan kuuluisan miehen, suuren Mooseksen, niinkuin faraon tytär tuuliajolle heitetystä hebrealaispojasta. Oli ennenkin mitättömistä mainemiehiä tullut. Mikäs oli Joosef, Egyptin herra! Mikä Daniel, Jeremias ja monet muut. Oli vieläkin ihmeellisempi kertomus isättömästä pojasta, niin ihmeellinen, ettei uskaltanut edes puhua, uskalsipahan vain ajatella lasta hyssäillessään sellainen rohkeatuumainen vaimoihminen kuin Leena oli.
Leena kulki virkamatkoillaan kuten ennenkin, ja poika kasvoi ja vahvistui. Siltalan muorin nuorimmainen oli lapsentyttönä päivisin. Hätäkö oli ollessa lämpöisessä tuvassa, leivän ääressä. Poika nukkua hössötteli. Kun herätessä muisti pistää maitopullon suuhun, sai tehdä, mitä itse halusi.
Poika tuli isommaksi ja alkoi nutustella murua. Lapsenpiikaa ei enää tarvittu. Mooses makaili kyllä itsekseenkin päivät mökissä, kun käden ulottuville jäi vain tarpeeksi murua. Mutta sitä hupenikin kuin pienissä pidoissa. Oli se sen näköinenkin, lihava vösserö kuin hyötyisä porsas. Vasta kolmannella vuodellaan alkoi kävellä, kömpelösti väännätellen silloinkin.
Kylillä kuuli aina, miten se ja se kaksi tai kolmivuotias oli tehnyt ja sanonut sitä ja sitä. Mooses ei tehnyt eikä sanonut mitään, söi vain ja likasi. No, sitä ne varmasti osasivat kaikki muutkin. – Leena alkoi olla hiukan levoton toivonsa tulevaisuudesta. Tuli joskus katkerampaakin mieleen. Tuollainen moolokki se oli tekijäkin. Mikä panikaan sille kauan säilyneen impeytensä uhraamaan.
Kuusivuotiaana Mooses alkoi katsella kuvia ja repiä kirjoja. Kirkonkylän kauppiaalta oli Leena saanut kerran kiiltolehtisen kuvakirjan. Se oli pojalle mieluinen, varsinkin se kuva, missä herra professori onki ja sai sammakon. Sen kymmenet kerrat piti yhä uudestaan selittää, mikä se professori oli, ja mitä se sillä ongella teki.
– Kun Mooses tulee professoriksi, niin se onkii sammakon, koetti poika tolkuttaa.
– Jospahan tulisi edes sammakon onkija, huokasi Leena, jonka toiveet hupenivat sitä pienemmiksi, mitä enemmän pojalle painoa ja vuosia karttui.
Kahdeksan, yhdeksänvuotiaana joutui Mooses kylän poikien joukkoon, joutui kuin Joosef veljien keskelle.
– Kas, kas kupparia!
– Missä on napatutti!
– Sehän syö jo murua.
– Eikä laske housuihinsa kuin kerran päivässä.
– Se, se, Mosse, se!
Mosse! Tuo nimi se iski ja tarttui ensi heitolla jokaisen päähän kuin takkiainen. Mosse, Kupparin Mosse, mikä sen paremmin sopi. Pian sen omaksuivat myös aikuiset, Leenakin, vaikka aluksi taisteli ja pauhasi. Ja kun sitä tarkemmin ajatteli, sopi se paljon paremminkin kuin alkuperäinen papin antama.
Mossesta itsestään oli se ihan samantekevää. Hän vain oli ja mossotteli. Lienee vaistoillut sen ennen keksityn viisauden, ettei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.
Pojista oli hyvin mukavaa Mossen ilmestyminen sakkiin. Olipahan hyvä olemassa sellainen pölkky, jota sopi veistää, kun ei muuta ollut, sopi nälväistä sellaisenkin, joka ei muita uskaltanut.
Myllyn seutu oli kesäisin kylän poikain mieluisin oleskelupaikka. Harmaa mylly kyyhötti kahden kallion välissä kuin pyyn poika mättäikössä. Yläpuolen kallio oli korkeammalla kuin myllyn katto, hyvin olisi vesi harjan ylitse juossut. Ruuhessa oli painovivulla suljettava sulkulaite. Kun sen avasi, alkoi myllystä jyrinä kuulua. Melkein kohtisuorasi siipiin painuva yläpuron vesi oli hirvittävän vahvavoimainen.
Mutta vesi oli kallista. Pojat eivät saaneet avata ruuhisulkua enempää kuin puolen kilometrin päässä myllyltä olevaa säästöpatoakaan. Vesi tarvittiin ihan tarkkaan kylän leipäviljojen jauhattamiseen. Siksi piti aikuistenkin sulkua ja säästöpatoa hoidellessaan olla tarkkoja. Varjele sitä poloista, joka säästöpadon auki unohti tai ruuhisululla hutiloi! Ei ollut menemistä vähiin aikoihin säkkineen törsäilemään.
Eräs kuljeksiva suutari oli myllytietä kuljeskellessaan tahallaan avannut säästöpadon. Suutari parka. Joutavalla keräsi päälleen kansan vihat ja menetti makean leivän päivät. Sai toki ajoissa kamppeensa kokoon ja pääsi kylästä koristelemattomin selkänahoin. Ei sopinut porsastella kylän pyhimmässä kaiken maailman suutarien.
Myllyn permannon alus oli erinomainen paikka. Sinne pääsi alajuoksun puolelta konttaamalla vesikiviä pitkin. Mutta tiukasti piti kiipertää sormin ja varpain liukkaisiin kivenlaitoihin, ettei olisi tipahtanut koskeen. Myllyn alla oli kirkkaanakin päivänä pimeää ja utuisen kosteata. Yläseinän alta sähysi valkea vesivaahto yhtämittaisin pulpahduksin ja porein kuin jättiläispyykkärin paljusta. Vesirattaan vahva tukki harittavine siipineen häämötti sumun lävitse kuin mikäkin ruho. Myllyn alle konttaillessa piti tiukasti katsoa, liikkuiko kummitus, ja takaisin kömpiessä riipaisi aina sydäntä: Jos se nyt tarraa niskaan nahkeine käsivarsilleen!
Harva pojista meni yksin myllyn alle. Pimeällä ei mennyt kukaan. Niin rohkeaa ei varmaankaan olisi löytynyt koko maasta. Mutta joukolla siellä sentään käytiin.
Kosteilla vesikivillä kelpasi siellä kuumana kesäpäivänä istuskella, ja juttu luisti eri tavalla. Kaikki kaskut kiersivät yhtä ja samaa. Kuiskittiin, mitä "Se", myllynhenki, oli tehnyt sille ja sille jauhattajalle. Se, jonka nimeä ei koskaan tarvinnut mainita, asui jossakin komerossa siipitukin alla. Liikkui syksyöinä myllyssä ja ympäristöllä ja kovimpina pakkasöinä pulpahti joskus myllyn vieressä olevaan suvantosilmäkkeeseen. Sen vuoksi oli silmäke pohjaton ja jäätymätön.
Risulan äijälle Se oli tehnyt kerran metkan tempun. Oli käynyt siipiin kiinni ja pannut myllyn pyörimään vastapäivään sen tuhannen hirveliä. Jauhattaja oli saanut jyvät silmilleen vesivellinä. Kyllä oli äijälle maailma maittanut. Sinne tuutin viereen oli jäänyt säkit ja tupakkapussit. – Siitä sai. Mitähän meni jauhattelemaan toisten rukiita.
Öisin Se tapaili jauhatella omia jauhoksiaan. Kulmalan vaari oli kerran keskiyön aikana ohi kulkenut ja poikennut kyselemään, kuka niin myöhällä jauhatteli. – Minä oli mörähtänyt, ja tuutin takaa oli tullut näkyviin silmä kuin silppumyllyn huima. Oli siinä silmää kerrakseen. Mutta oli vaarikin nähnyt tarpeekseen, koska ei sen koommin liikahtanut öisin pöksästään, vaikka tuli olisi kattopäreitä nuoleskellut.
Harvoin mentiin yöjauhatukselle, ja milloin mentiin, meni kaksi. Takkapenkki oli sitä varten tehty niin leveäksi, että kaksi mahtui nukkumaan. Rantalassa oli kerran kesätöissä ollut Otto niminen miehenrotkale. Mikä lienee ollut maankiertäjä, koska oli seilaillut Aaholmat ja Kotkan sahat. Naamakin oli ollut veitsellä ruusattu kuin rieskan päällys. Otto oli sanonut, ettei hän tarvitse henkivartijoita. Mitään ei muka pelännyt ja Sitä itseään kaikkein vähimmin.
Ohraisesti oli kerskurille käynyt. Keskiyöllä Se pisti kielensä vesiluukusta sisään. Niin oli ollut suuri kuin nyljetty sonninvuota. Maistiaisia jauhattajalta pyysi. – Tästä saat, oli Otto tuumannut ja heittänyt kielelle kousullisen kuumaa takkaporoa. Oli aika poika se Ottokin.
Mutta jopa tapasi parempansa. Se suuttui ja ravisteli siipitukkia, niin että koko mylly heilui ja takka lysähti läjään, niinkuin kalliosta pudonnut rapakivi. Siellä oli nurkassa porokasa vieläkin. Sai mennä katsomaan, joka ei uskonut. Otolle oli tullut sellainen lähtö, ettei jälkeensä uskaltanut vilkaista koko maaherran läänissä. Syksyisen palkkansakin oli Rantalaan unohtanut. Taitaa olla nostamatta vielä tänä päivänä.
Tällaisia siellä vedensihinässä kosteilla kivillä istuskellessa jutusteltiin. Lienevätkö kaikki aina ihan tosiakaan olleet. Hartaina niitä kumminkin kuunneltiin. Ja jos kertojalta jotakin unohtui, niin kuulijat muistivat oikoa ja lisäillä.
Lähtiessä pitivät pienimmät varansa, etteivät jääneet viimeisiksi. Hirveätä olisi ollut jäädä myllyn alle yksin. Olisi voinut nousta jostakin kolosta. Eihän Se pienille pahaa tehnyt, eikä suuremmillekaan, jos rehellisesti eli eikä härnäillyt. Mutta helpommalta sentään aina tuntui, kun pääsi seinän alta auringon valoon.
Myllyyn eivät pojat saaneet mennä. Ei ovessa lukkoa ollut, eikä kieltoakaan. Oli vain sellainen periytynyt tapa, jota ei uskaltanut rikkoa, vaikka yhtä ja toista kiellettyä uskalsikin. Olipahan tarpeeksi olemista ja näkemistä ympäristössäkin kesäpäivinä.
Ruuhisulun puomipuu oli miehuuden vaaka. Piti kävellä puomipuu päästä päähän ilman seivästä. Pitkä se oli kävelijän mielestä, pitkä ja heiluva. Alla sylien syvyydessä oli särmikäs kivikko nokkosineen, orjantappuroineen ja myllynaluksineen. Lepattivat aikatavalla ensikertalaisen risaiset lahkeet koko poikasakin kompia heitellessä. Mutta kun edessä oli miehuus ja kunnia, niin täytyi yrittää, vaikka hengen uhalla. Olisivatpas vain äidit ja muorit kotona tienneet! Isät ja vaarit tiesivät. Olivat aikoinaan saman tutkinnon läpäisseet. Mikä vaara se pojilla enempää kuin katinpojilla. Hiokoot kyntensä, etteivät lyö nokkaansa kiveen, ja jos lyövät, niin siinäpähän oppivat.
Näissä ja monissa muissa myllypuron konsteissa meni kesäinen päivä kuin siivellä vetäisten. Sinne livahdettiin, kun vain silmältä vältti. Ja jos Liisan piti lähteä Mattia etsimään, tiesi hän, mihin meni. Eri asia oli, onnistuiko hän aina saamaan haettavan matkaansa. Riippui siitä, miten ankara ukaasi kotona oli annettu ja miten pontevasti hakija osasi sen esittää. Oli turkasen ilkeätä lähteä siinä joukon irviessä ja vielä tytön vetämänä kotiinsa. Mutta nahkaparkaa tuli myös sääli.
Monta, monta pikku syntiä oli myllypuron houkutuksesta tehty. – Joka talon nurkkahyllyllä oli postilla, vahva kuin penkin laita. Ja joka sunnuntaiksi oli siinä varattu saarna, pitkä kuin nälkävuosi, viisitoistasivuinen! Kaksikymmensivuinenkin! Mutta myllypuro, se kohisi keväisessä mahdissaan! Olikohan se semmoinen Lestatius nähnyt myllypuroa, vaikka oli taivaat ja helvetit kulkenut. Oli siinä pojilla urakkaa. Lukemaan ryhtyessä otettiin heti selvä, miten pitkä saarna oli. Se kävi mukavasti siten, että etsi tekstin takaapäin. Siinä sai muiden huomaamatta laskea lehdet ja sivut. Jos oli kymmenen sivua, meni vielä mukiin, jos siitä yli meni, täytyi lyhentää. Mukavimmin se kävi hyppäämällä sivua käännettäessä lehden yli. Mutta piti saada sanasta kiinni. Jos takelsi, voi käydä niinkin ohraisesti, että sai alkaa alusta. Käytettiinpä joskus menestyksellä vieläkin rohkeampia otteita. Pantiin menemään jokin lyhyempi saarna, seitsemän- kahdeksansivuinen. Samaa Jumalansanaahan se oli, saman miehen kirjoittamaa. Pääsi äiti parkakin sänkyyn siitä nyökkimästä. Pääsivät tytöt askareilleen, ja poika myllypurolle.
Eräänä pyhänä joutui sitten kupparin Mossekin myllypuron sakkiin. Missä lienee äiti ollut kirkonkylillä hieromassa. Poika innostui toisten mukaan, kävellä vössötteli pikku poikain kanssa puolentoistakilometrin matkan. Hikosi tavallisesti, mutta olipa pojilla hauska päivä, sekä isoilla että pienillä. Mosselle sai valehdella, mitä ikinä osasi. Poika kuunteli kaikkea suu auki ja silmät tapillaan. Poltatettiin nokkosilla, suihkutettiin kusiaisilla ja Leenan tekemät lökäpöksyt kastatettiin moneen kertaan. Sai tyhmyyttä pestä. Ei Se siitä vihainen ollut. Katseli jostakin kolosta ja nauroi partaansa.
Eikä Mossekaan pahoin vihainen ollut. Itkeskellä möllitteli aluksi vähän, mutta pianhan ne paranivat nokkosen polttamat ja kusiaisen puraisut ja lökäpöksyt kuivuivat kalliolla päivänpaisteessa.
Siitä lähtien oli Mosse joka pyhä myllypurolla. Eivät olleet postillan luvut esteenä niinkuin monilla muilla. Ei poika uskonut enää kaikkia valheita, ei puoliakaan. Mutta myllyn alle ei sentään uskaltanut mennä, eikä puomille, ei vielä seuraavanakaan kesänä, eikä sitäkään seuraavana. Ei koskaan uskaltaisi kupparin lökäpöksy, siitä olivat pojat jo ihan varmoja.
Oli ukkoshelteinen heinäkuun iltapäivä. Muutamia pilvenmöykkyjä liikehti itäisellä taivaanrannalla. Kyläläisten kuivat heinät olivat viljemmillään, ja jokaisella niityllä ja luokopientarella hääräiltiin tulisella huiskeella. Haravat ja heinähangot heilahtelivat kilpatahdissa, ja kukkupäiset kuormat kuin peltomyyrät liikehtivät kukin ladolleen.
Olipahan yksi, jolla ei ollut pahaakaan kiirettä, kupparin Mosse. Leenalla ei ollut heiniä, ei kuivia eikä tuoreita, ja vieraan työhön ei Mossesta ollut. Huonosti pysyi harava kädessä, viikate ei ollenkaan. Ladossa olisi ehkä painona ähkästellyt, vönssikkä. Mutta kukaan ei ollut pyytänyt, eikä Mossen ruumis kaivannut niin paljon liikehtimistä, että olisi tarvinnut tarjolle mennä.
Niinpä hän vieläkin, jo lähes rippikouluiässä oleva torvelo, lorvaili edelleen kotimökin nurkissa. Kantoi risua metsästä, kuori vispilän varpua, kapisteli, käpisteli jotakin juuri sen verran, että velli hyvin maittoi. Mutta murun perään hän oli yhä hanakka.
– Lähtisit edes ongelle siitä huokumasta! murahti äiti. Leena oli jo aikapäiviä sitten jättänyt Mooses-toivonsa.
– Jos lähtisi! Poika niisti nenäänsä ja nosti housujaan.
Saunan karsinasta löytyi meheviä madonvonkeroita ja onkikin oli vähin korjauksin auttavassa kunnossa. Edelliskerralla oli mato tosin unohtunut koukkuun kuivumaan. Mutta koukku oli kumminkin jäljellä ja sehän siinä oli pääasia, ongessa. Mosse tinki Leenalta silakkavoileivän, niinkuin etumaksuksi tulevasta työstä. Ja sen saatuaan lähti kuin lähtikin vapoineen ja matopurkkeineen astelemaan myllytietä Visalammelle päin.
Päivä oli kuuma, eikä myllytie ollut mikään Eedenin polku. Siinä oli teräväsärmäisiä kiviä ja muurahaiset purevia. Mosse yritti kulkea polun viertä. Huonoa oli sielläkin. Harittavat käppöset ja kuivat neulaset pistelivät ja aina sai varoa, ettei jokin pahempikin pistänyt. Myllykankaalla oli käärmeitä. Kulosta saattoi minä hetkenä tahansa nousta esiin sähisevä kyyn pää ja puraista jalkaan. Hyi olkoon! Mosse hypähti kiireesti polulle ja alkoi juosta lötkötellä.
Myllylle päästessään hän oli hikinen ja väsynyt. Mutta jäljellä oli vielä kaikkein pahin. Lammelle ei myllystä vienyt edes polkupahaista.
Mosse istahti kivelle. Tuosta meni aukko myllyn alle. Siellä asui Se, missähän lie nytkin makailemassa märkien kivien alla. Ylhäällä oli sulkupuomi. Voi, miten oli korkealla. Mitenkähän ne uskalsivat? Täytyisi kai Mossenkin uskaltaa vielä joskus, muuten ei pääsisi miesten kirjoihin.
Puro oli kaikkein kuivimmillaan. Myllyn seinän alta laiskasti kierehtelevä vesi tuskin kykeni pohjakiviä kunnolla nuoleskelemaan. Uimasuvannossa, joka keväisin kuohui yhtenä vaahtokattilana, puljahteli hiljalleen pikimustia häränsilmiä.
Mosse ajatteli kauheata matkaa ja huokasi. Tuollaista rämeikköä. Pitikö kaikkien pensaittenkin roikkua rähmällään puroonpäin. Ilman niitä olisi voinut pohjakiviä pitkin pomppia. Korkealle kalliolle ei viitsinyt kiivetä tällaisella helteellä. Puronvarressa taas oli kaikennäköisiä hettosilmäkkeitä. Jos sellaiseen putoaisi, niin sinne jäisi. Eikä kukaan olisi ojentamassa vapaa tai seivästä.
Entä lampi sitten. Mustavetinen ja syvä kuin hornan tuutti. Kaatuneitten puiden päältä piti roikkia ja kurkotella. Jos alas tipahtaisi, niin ei tulisi risu kouraan.
Entä kuuset! Visalammen rannalla kasvoi paljon kuusia. Kun Mosse tarkemmin muisteli, niin ei siellä muita kasvanutkaan kuin pitkiä kuusen karilaita. Ukkonen ja salama iskevät aina kuusiin. Ja saman tien ne iskevät poikiinkin, jotka onkivat kuusen alla. Monta oli pään menoa. Mossea alkoi jo todella hirvittää. Tuli myös sääli äitimuoria, joka niin kauhealla tavalla voisi kadottaa poikansa.
Mosse korjasi asentoaan ja huokasi.
– Kun saisi istua tässä ja onkia. Tuohon kiveen nojailisi molemmin jaloin. Noin, ihan sitä piti koetella. Korjaisi matoa ja heittäisi kalaa. Mosse silmäsi edemmä puron varteen. – Ja tuolla olisi valmis astia, kun muutaman kiven nostaisi puron puolelle. Varmasti siellä säilyisivät ahvenet. Eikä tarvitsisi erikoisesti tappaakaan. Heittäisi vain kuono edellä, niin että mennessä nappaisi pää kiveen.
– Mikä se oli? Mosse kavahti ryntäilleen. – Taas! Ukkonen, totisesti! Ei nyt lähde hullukaan Visalammen kuusikkoihin, päätteli poika yhä varmemmin. Ilkeältä tuntui oikeastaan koukkua kastamatta kotia mennä, kun oli tullut voileipäkin syödyksi.
– Mutta tässähän minä voinkin onkia, välähti Mossen mielessä kirkkaampi ajatus. – Onkimaanhan minä vain lupasinkin lähteä. Kaloista ei ollut mitään puhetta. Onkia tässä kyllä voi, niinkuin Visalammella, paremminkin voi, ratkaisi hän ja alkoi mielihyvillään kiehitellä siimaa vavalta.
– Ja kun äiti kysyy, että saitkos kaloja, niin vastaan, että ei. Ei siinä ole valetta tippaakaan, kun ei, niin ei. Kerrankos sitä ongitaan eikä saada. Ukkosilmalla varsinkin saattaa käydä niin, ettei kertaakaan tärppää. Jos taas on syönnin aika, niin ei muuta kuin heittää ja heittää. Nyt ei syö. Selvä on.
Hän avasi purkin – Voisi nuo säästää toiseen kertaan. Yhtä hyvin se tässä ilmankin kävisi. Mutta yksi matohan siinä vain menee. Tuleehan pestyksi. Poika valitsi suuren, päästään vioittuneen. – Kuolisi tuo jo pian ilmankin. Soph! Mosse sylkäisi, kun sattui liikaa suussa olemaan ja heitti siiman veteen. Virta pyöritteli kohoa hiljalleen keskisilmäkkeeseen päin.
– Mitä! Mihin koho joutui? Mosse koetti nostaa onkeaan, mutta se painoi kuin kiviriippa. Alkoi vetää syvällepäin. – Voi suutari kumminkin! Mosse säikähti, että vapa oli kädestä hellitä. Yhä veti, ja vavan kärkipuoli alkoi taipua. – Ei ole laitakala! – Se on Se itse... Se se on. Pojan housut alkoivat tutista.
Olisi pitänyt lähteä pyyhkimään karkuun, mutta mihin siitä enää lähti. Ukkonenkin jyrähti kuin varoitukseksi. Mosse alkoi miettiä, mitä viime päivinä oli tehnyt, mitä tekemättä jättänyt. Oli vähän ja oli paljon... Niinkuin eilenkin... Lehmää olisi pitänyt mennä hakemaan. Tuli heitettyä pensaikkoon maata. Oli lehmä toki itsekseen kotiin tullut. Mutta paranikos se asia siitä... Entä toissapäivänä. Piti riipiä kolme kopallista lehtiä. Mutta mitä oli tullut? Kissan makuuvillat!... Ja kun oli tullut vielä vakuutelluksi äidille, että joo, joo... Täydet kopat, täydetpä niinkin. Entä sen edellisenä päivänä... ja sen edellisenä... ja sen... Muistojen pistokset hyökkäsivät Mosse paran kimppuun kuin purevat paarmat.
– Entäs tämä sitten? Oliko laitateko ruveta onkimaan myllysuvannossa, ihan Sen itsensä silmävedessä... Voi surkeus suuri!
Mosse kahlaili syviä vesiä, ja hänen onkeensa tarttunut ahven omiaan. Tehtyjä ja tekemättömiä kaduttuaan poika alkoi seurata onkensa eleitä. Yhä piti kiinni. Toisinaan veti, toisinaan jämitti. Mutta ei ollut katkennut vavan kärki eikä karhunlankasiima.
– Jospahan onkin kala! Mossen luonto alkoi nousta. Hän nosti vähän. Onki viiperti veden alla. – Kala se on! varmistui hän yhä enemmän. – Mitä Se välittäisi minun poikkipäisistä matosistani.
Siima alkoi kiertää silmäkettä. Ihan samalla tavalla nyki ja tempoi niinkuin se suuri ahven, minkä Mosse oli viime kesänä Visalammesta saanut. Hän tunnusteli vielä varmemmaksi vakuudeksi... Voimaa sillä oli, mutta ei niin paljon kuin Mossella. Kala se oli, turkanen!
Mosse rykäsi ja nosti. Vapa viipersi, vedenpinta mohahti ja kala nousi. Ahvenen körri se oli, musta kuin kekäle, suuri ja lihava kuin tallukanlesti.
Mosse piti kalaa sylissään ja tanssi kalliolla. Tuollainen kala!... Ja tuollainen onkipaikka! Paremmin ei olisi osannut toivoa... Ja tuolla valmis säilytysastia. Hän muisti äskeiset kuvittelunsa ja hypähti kala sylissä kivikourun luokse. – Enkä lyö nokkaasi kiveen, en lyö, puheli hän kalalleen ja lipitteli lakillaan vettä purosta kouruun. Vakuudeksi hän vielä koroitti irtokivillä kourun puronpuoleista seinämää. Sinne pääsi ahven mulikoimaan kivivatiin.
– Tottapahan siellä muitakin on. Mosse korjasi madon ja kiirehti onkikivelleen. Tuskin oli koho ehtinyt kieriskellä keskipyörteeseen, kun tärppäsi. Mosse nosti kuin mies, ja kalliolle pompahteli toinen ahven, vähän pienempi kuin äskeinen, mutta komea tämäkin. Mosse kantoi sen ensimmäisen seuraksi kivikouruun ja valmistautui uusiin urotöihin.
Sitä jälkeä alkoi mennä, tärppäys, nosto, juoksuaskeleita ja mulaus. Pienimmätkään eivät narranneet. Vaikka turhanpieniä ei tullut ollenkaan, ihan vain vetreitä paistiahvenia joka pää.
Mosse ei viitsinyt enää kantaa ahvenia, vaan alkoi heitellä ensin pienempiä, ja kun harjaantui, niin suurempiakin. Niin meni kuin tinanappi kuoppaan, kerran mulskahti vain. Jonkin pää sattui kiveen, mutta ei se ollut Mossen syy, mitähän potki ja pyristeli mennessään.
Oli se kalantuloa. Ei nirsuiltu eikä nuoleskeltu. Kun vähänkin oli koukun niskassa riekaletta, niin heti kelpasi. Mosse alkoi säästellä matosiaan. Oli niitä vielä, kun säästäen piteli, ja kun loppuvat, niin voi onkia silmillä. Ei kalamies hevin keinottomaksi tule.
Pilvet olivat kehkeytyneet tummemmiksi ja ukkonen jyrähteli silloin tällöin. Mutta ei Mosse semmoisia nyt enää huomannut. Hänelle oli tarpeeksi puuhaa ahvenissaan ja ajatus herkutteli mehuisilla mielikuvilla.
– Mitähän sanoo äiti, mitähän sanookaan? Uhatkoon vielä polttaa onget ja purkit! Uhatkoonpas! Ja pojat!... Kupparin räkänenä!... Vösselö!... Eiköhän osata puhua jo muustakin kuin kupparin pojasta ja sulkupuomista.
Kesken kaiken tärppäsi taas suuri ahven. Oikein piti jaloilla topata ja hanakasti jungertaa ennenkuin nousi. Vedenrajassa otti vielä tiukan, mutta nousi kumminkin. Se vasta olikin porho. Oli suurempi kuin ensimmäinen, varmasti oli. Mosse mittaili vaaksallaan. Piti taas kantamalla säilöön viedä, mokoma vötjäle.
Siellä niitä pulisi jo, ettei lukua tahtonut saada. Mosse pyydysteli käteensä suurimman ja vertaili uuteen... Oli hipenen suurempi tämä uusi ja painavampi, varmasti oli painavampi. Molemmat pääsivät taas pulistelemaan ja Mosse kiiruhti kivelleen.
Tuli taas tavallisen kokoisia monta peräkkäin ja Mosse pääsi jatkamaan keskeytynyttä ajatusherkutteluaan:
– Jaa'a, mitähän sanovat pojat! Ovat aina niin viisaita olevinaan ja mieheviä. Eivätpähän ole keksineet. Mossepa keksi. Hän korjasi madon ja sai suuremman. Ei viitsinyt enää lähteä viemään, vaan heitti. Hyvin kävi, isompi lumpsaus vain kuului.
– Ensi pyhänä kelpaa. Ei kiirehditä... Vähitellen puretaan kuin villalankaa kerältä... Ensin mä tulin tänne... Ja sitten mä istuin ja ajattelin, etten viitsikään rämpiä lammille asti... Tässähän sitä mukava vedellä...
Pistelee siinä tavallisesti mossien vihaksi. Ja tuosta ensimmäisestä suuresta kelpaa jutella vaikka puoli päivää, ei tarvitse valehdella yhtään.
Tuli mieleen nokkosenpoltot, kusiaisten kirveltelyt ja myllyruuhessa kastetut lökäpöksyt. Tulevaisia kuvitellessa niin suloisesti sisuksia lämmitti. – Mitä se oli tämän rinnalla sulkupuomilla käveleminen! Pyh, vanha variskin sellaista osasi! Ottakootpas ämpärillisen ahvenia myllysuvannosta! Ottakootpas mokomat riu'ullatanssijat.
Ukkospilvet olivat kutoutuneet yhteen, iski ja jyrähteli ja vähitellen alkoi vettäkin ropistella, mutta ei Mosse niistä välittänyt, kun ahvenet entistä kiivaammin söivät. Joutivat kastua housut, olivat turhantakiakin kastuneet.
Matoset loppuivat, mutta olipa keino jo keksittynä. Hitaampaa oli vähän ja ilkeämpää. Ensin piti tappaa kala ja sitten koukulla kaivaa limainen silmä. Alkoi sekin mennä, kun tottui.
Kala söi yhä. Vaikka ukkonen jo iski, että kallio helisi, niin aina vain söi. Raskaat vesipisarat putoilivat suvantoon kuin pyssynluodit. Vedenpinnassa pulisi tuhansia pieniä ahvensilmiä, mutta ne eivät kelvanneet kaloille, vain Mossen ongesta kelpasi ja yhä karttui hänen varastoonsa mustapäitä suuria ja pienempiä.
– Milläs sitten ongitaan, kun silmät loppuvat hätäytyi hän. – Hassuko mä olen, huomasi pian. – Miten ne voisivat loppua, kun yhdellä saa aina kaksi. Silmät riittävät vaikka Pertunpäivään, – tuli taas suurempi, – ja tämä poika vetelee tuollaisia anttia vaikka Mikkelinpäivään! Vaikka jouluun, jos siksi tulee!
Ei tullut Mosselle sentään niin pitkää työrupeamaa. Kun silmillä oli noussut muutamia kymmeniä, tärppäsi kiinni iso. Ensin kiersi piiriä niinkuin edelliset isot, mutta sitten alkoi painua pohjaan päin ja Mossen karhunlankainen siima pätkähti poikki... Se vasta porho!... Kunhan ei olisi ollut Se... ei, kyllä se ahven sentään oli, ainakin parikiloinen, saattoi olla suurempikin.
Mosse kiersi siiman vavalle ja meni kalakuopalleen. Olipahan niitä jo kerrakseen ja semmoisia vornikkaita. Hän punnitsi kädellään yhtä toisensa jälkeen. Millä heidät kotiinkaan saanee. Ei ollut puukkoa, jolla olisi tehnyt raksin. Eikä niitä oikeastaan hirveisi raksiin laittaakaan... Eikä siinä huono raksi kestäisikään. Ei, parempia keinoja täytyi ryhtyä miettimään. Mosse istahti kivelle.
Ukkospilvi oli mennyt ohitse ja päivä läikähti paistamaan. Oli niin kaikin puolin kevyt ja mukava olo, eikä enää mikään peloittanut. Mosse mietiskeli rauhassa.
– Jos uskaltaisi mennä myllyyn? Siellä varmasti olisi jokin koppa tai vakkanen tai säkki... ei säkillä sentään viitsi kaloja kantaa... Ei saanut mennä turhanpäin myllyyn... Turhanpäin! Olikos tämä turhanpäin, totisesti. Mosse nousi ja nosti housujaan.
Myllyn takanvierellä oli läkkiämpäri. Kenenkähän mahtoi olla. Mosse tutkisteli... Isolan äijän, visukintun. Sehän se läkkiämpäreihinkin puusta pohjat laittaa, kun entinen puhkeaa... Ja sangan vompeloinut rautalangalla! Voi, äijäpahaa! Mossea oikein nauratti... Täytyy antaa pari paistiahventa. Varmasti vetää suuta messingilleen.
Ahvenia tuli tasatäysi ämpärillinen. Mosse koetti nostaa suoralle kädelle, ei jaksanut, vaikka tuki toisella kädellä lanteeseen. Päällimmäisenä olivat kolme isointa. Olisipas saanut vielä sen neljännen, sen kolmikiloisen. No, hyvä näinkin.
Mosse lähti. Mutta tämän tästä täytyi huilata ja vaihtaa kättä. Vapa ja matopurkki olivat pahasti vaivana. Mossen teki mieli heittää ne tiepuoleen, mutta eihän se käynyt laatuun. Vastaantulevat olisivat luulleet, että kenenkähän kaloja poika on joutunut raahailemaan. Hän lepäsi usein ja rahnusti eteenpäin onkineen ja kaloineen väsymyksen uhallakin.
Ei ollut vielä ketään tullut vastaan. Olisi saanut jo tulla. Mosse oli jo valmiiksi miettinyt, miten olisi ja sanoisi. Muina miehinään vain jorauttelisi sanan, pari, niinkuin ei mitään erikoisempaa olisi tapahtunut.
Ensimmäisenä tuli vastaan Mäkelän pikku piika, lehmän hakuun oli menossa.
– Mitä sinulla ämpärissä on? pysähtyi ja uteli silmät renkaina.
– Katso silmillä, älä rei'illä! päästeli Mosse hyvin mahtavasti.
– Näenhän minä, että kaloja, mutta mistä olet saanut?
– Järvestä! laukasi toinen painolla ja lähti. Ei viitsinyt jäädä pitempiin puheisiin rääsyn kanssa. Mutta tyttö katseli pitkän aikaa taakseen ja vilkaisi vielä lähdettyäänkin useamman kerran.
– Onpas siinä Mossea, ajatteli, varmasti ajatteli. Mossen rinnassa kutkutteli niin mukavasti – Järvestä tämä poika kalan ottaa... Järvestäkö?... Eiväthän olleet järvestä.
Mosse pysähtyi ja vihelsi. Viisas miete oli ihan sattumalta putkahtanut mieleen. Hänpä sanookin, että ne ovat järvestä. Visalammen ahvenia, Visalammenpa tietenkin. Ei kukaan arvaa niitä myllysuvannosta ongituiksi. Rämpikööt toiset Visalammelle. Suvannon pitää Mosse omina tietoinaan ja aittoinaan. Oikein nauratti. Mosse otti taas ämpärinsä ja lähti.
– Kovin mukavaa olisi leukailla pojille. No, voipa myöhemmin, vasta syksyllä tai talvella. Eiköhän kuunnella vielä Mossenkin juttuja. Eiköhän päästetä myllyn alle.
Hiljalleen kylää lähestyessään Mosse mietiskeli kesän toimintaohjelmaansa.
– Silmä kovana täytyy kaikille uskottaa, että oli Visalammella. Siitä veteli ison kuusen juurelta yksille jalkaintiloille... Oli niin turkasenmoinen syönti. Sinne tulee vaellus, sen tietää. Ei auta lähipäivinä mennä uudelleen. Sitten vasta kun toiset ovat aikansa juosseet ja kyllääntyneet. Sitten menee ja nykäisee taas ämpärillisen ja sen nelikiloisen päällimmäiseksi, turkanen!
Niille tulee pian rukiinleikkuunsa ja riihenpuintinsa. Mossella ei onneksi ollut mitään sellaisia vastuksina. Kun söisi vielä perunankaivun aikaankin. Se kun oli niin kovin selkään ottavaa. Miksei söisi. Syö varmasti, koska ukkosilmallakin.
Parasta mennä aina päivällä. Vaikka vain aluksi joka toinen päivä. Kolme ämpäriä viikossa, on siinäkin ja tavallisesti.
Mutta vehkeet on varattava, että pitää. Täytyy juosta hakemassa Kiikerin puodista viidellä pennillä koukkuja, niitä vähän isompia sivuvääriä. Oikomutkaisimman panee siimaan, toiset lakkiin varalle. Oikealla onkimiehellä pitää aina olla lakissa pari kolme koukkua varalta.
Ja siima pitää olla niin vahva, että varmasti kestää. Äidin kanssa kiertää kaksinkertaisen nollan, jopahan piti. Ja jauhosäkin lyijyn pistää painoksi. Paperossilaatikossa niitä oli useampiakin. Panee isoimman. Liiat ujuu pois, kun takoo ja viilailee. Saa ollakin suvanto-ongessa tavallista suurempi. Pikemmin painaa koukun pohjaan.
Vapa menettelee. Voisi paremman löytää, kun oikein sitä varten lähtisi haeskelemaan, mutta ei tuore ole koskaan kuivan väärtti. Hyvinpähän kesti, kun tärppäsi se viisikiloinen. Kun siima vain olisi pitänyt.
Matoja täytyi kaivaa varastoon. Vanhaan saunakippoon panee savimultaan ja toisinaan heittää piimää päälle. Ei niitä aina löydä, milloin tarvitsisi... Vierulan karjakyökin palkkien alla kuuluu olevan pitkiä kuin käärmeitä... Eivät anna sovinnolla, Vierulan pojat, nyt varsinkaan kun kuulevat... Mitähän, jos menisi ja salaa ottaisi, juolahti Mossen mieleen synnillinen ajatus. – Kuja-aidan vieruspolkua menisi ja pujahtaisi navetanpäitse kyökkiin... Eihän siellä päivisin ole kotona muuta kuin sokea ja kuuro muori... Varastamista... Mitä varastamista... Eipähän mainita onkimatoa katkismuksessakaan, ei lyhyessä eikä pitkässä.
Vierulan pojat tulivat suitsineen tietä ja Mosse heräsi hätkähtäen mietteistään valmistautuen alkavaa kuulustelua varten.
– Mitä! Mossella ämpärillinen ahvenia! Poikain silmät eivät tahtoneet mahtua reikiinsä.
– Sattui syönti, myönsi Mosse kuin muina miehinään.
– Visalammeltako sinä näitä? Kusti punnitsi kädellään isoa ahventa kateuden kyynä mieltä kalvaessa.
– E-hei pojat! Mosse oli kuin olikin heti unohtaa valeohjelmansa, huomasi toki ajoissa. – Tuota, Visalammelta, Visapa niinkin. Sieltähän niitä ahvenia nousee. Kuin tasoittaakseen huomaamattomuuttaan, alkoi hän edelleen touhukkaasti selitellä: – Se oli eri syöntiä! Samoilta jalkaini tiloilta vetelin koko konkkaroikan!
– Valehtelet, Mosse! keskeytti Matti. Toinen aikoi ottaa ämpärinsä.
– Äläpähän vielä! Mosse sai jatkaa. – Puron suussa ison kuusen juurella istuin ja painelin. Ai, jai pojat! Ei muuta kuin heitti ja heitti! Ei tarvinnut korjata matoa viiden, kuuden kalan aikaan! Eikä mulla lopuksi ollut matoja ollenkaan, mitämähän hotasin silmän riekaletta tai suomuksen kappaletta kärjen peitoksi.
– Ja kumminkin tärppi, keskeytti Kusti.
– Tärppi kuin poika! Ja minä poika heittelin ahventa kanervikkoon! Siellä niitä potkiskeli sikin, sokin kuin pulikoita tunkiolla. Viimeksi tärppäsi iso! Luulin, että taisi näpätä ihan itse Se.
– Myllyn altako? keskeytti Kusti.
– Niin, pitkäkös siitä, pari syltä... Jo Mosse huomasi taas liikoja puhuvansa ja korjasi. – Niin tuota, pari syltä saukkokin kuuluu kerrallaan sukeltavan.
– Pari! Kusti hymähti. – Sano parikymmentä.
– No niin, miksei Se silloin voi myllyn alta alajuoksua pitkin Visalammelle painella.
– Kukas tässä on vastaan väittänyt.
Mosse huomasi parhaimmaksi jättää vaarallisen myllynseudun ja kiirehti takaisin lammelle.
– Ai, jai pojat! Se vasta oli tärppäys! Koko puronsuu hyllyi ja vapa taipui kuin luokkipaju! Näytti jo kerran päätäänkin, oli suuri kuin turpa, mutta...
– Tiedetään sinun turpasi! Pojat lähtivät kuin vihoissaan. Kateeksi kävi, arvasi sen. Ähäh, olipas kerran Mossellakin vuoro.
– Mahtoivatko päästä hajulle?... Kusti on tarkka... Jos pääsivät, niin kalapaikka meni... Selkään vielä antavat... Mikä panikin sotkemaan myllyjä ja myllynalusia hyvään keittoon.
Tuli vastaan niityiltään palaavia heinämiehiä. Voi niitä silmäyksiä ja huikkauksia.
– Ämpärillisen hurvitteli ahvenia!
– On se aika poika!
– On se vain semmoinen Mosse!
– Kuka olisi torvelosta luullut!
Viimeisenä tuli paras, Kulmalan vaari, yrmeä äijä, jolta ei juuri koskaan riittänyt tenaville kuin kaksi sanaa. Toinen oli: Kersat! Toinen oli semmoinen, jota ei paineta lasten kirjoihin. Äijä tuli tietä, että kenkäraudat kolisivat. Mosse vaihtoi kalaämpärin tien puoleiseen käteensä. Ei ollut sittenkään huomata, hän rykäsi ja äijä vilkasi.
– Kaloja! Mistä sinä niitä, ryökäle! Sanoja tuli jo niin monta, että muorin olisi kateeksi käynyt.
– Järvestä! Lasketti Mosse reilusti yhdellä.
Vaarin hampaiden raosta putosi se, mikä ennenkin, putosi vain tavallista raskaampana. Ei hän jäänyt kurkkimaan, eikä ihmettelemään niinkuin toiset, vaan paineli jo polkua, että raudat tulta iskivät.
– Jos olisi tietänyt, mistä nämä ovat, ilakoi Mosse itsekseen. Vaari oli ahkera kalamies, ei juuri muuta tehnytkään. Kesäisin kolusi penikulmien alalla kaikki lammit ja suvannot. – Jos olisi tiennyt, että ihan nurkista.
Erilaista oli kotiin tulo kuin ennen. Oli saanut pujahtaa veräjästä kuin varas, pujauttaa ongen saunan seinälle ja mennä tupaan kuin muina miehinään. Nyt ei tarvinnut, voi kolistella veräjäpuita. – Eipähän sentään kolistella, päätti hän ja hiipi hiljaa niinkuin ennenkin.
Tuvan ovi oli raollaan. Sisältä kuului kehräämisen hyrinä. Mosse asetteli onkeaan eteismöksän seinälle. Rukki seisahtui.
– Jopahan se sieltä lopultakin kuhnii! Meinasin jo oven linkkuun panna!
– Soo! Mosse ei kiirehtinyt. Muori pärmänttäsi edelleen.
– Minä tässä saan yökaudetkin rukkia pyörittää ja sarvea imeä aikamiehen takia!
– Aikamiehen! kertasi poika, mutta muori jatkoi.
– Toisten tenavat, pahaisemmatkin nyhtävät edes heinätukkoa ja lyövät lehtikerppua, mutta tämä se vain onkii, vetää tyhjää siimaa kuin...
Mosse astui sisään ja muorin saarnaan tuli pieni keskeytys.
– Vai tyhjää! Mosse katseli voitonriemuisena. Muori ei ollut saada sanaa suustaan.
– Jesta! Ihan itsekö sinä nuo olet onkinut?
– Vieläpähän tässä päivämiestä muutamien ahventen nostossa, päästeli poika rauhallisesti ja laski ämpärin lattialle.
– On se kullanterttua! On se ruusunnuppua! Muorin täytyi mennä ihan halaamaan. – Vetääpäs ämpärillisen kaloja yhtenä iltarupeamana. Siinähän meille on kuukauden särvin.
– Ei tarvitse! Mosse nosti housujaan ja jatkoi miehevästi: – Napataan joka päivä ämpärillinen, tai joka toinen kumminkin.
Muorille tuli ihan kyynelet silmiin. Mikä sen tietää, vaikka tulisi vielä hyväkin mies. Neljäkymmentä vuottapahan sai Israelin Mooseskin käydä koulua vasikoiden kanssa. – Mutta sinähän et ole syönyt koko päivänä! Ihan nälkään kuolee poika raasu! Muori kiirehti konttorimöksälleen ja otti viilikupin. Vesi herahti Mossen kielelle. Ja kun vielä ilmestyi kupin viereen puolikuun kokoinen peukalovoileipä valkoisesta rieskasta, pääsi pojalta höhönauru.
– Tottapahan kalamiehelleni laitan! Muori otti lusikan seinänraosta ja pyyhkäsi esiliinaansa. – No, alapas popsia!
Ei Mossea tarvinnut tällaisiin kahdesti käskeä.
– Kalamiehelle! Oikein sydänalasta teki pahaa.
– Aina minä äidin kaloissa pidän, ajatteli kiitollinen poika mielessään. – Ämpärillinen kaloja... Se oli oikeastaan vähin, mitä voi tarjota. Mikä se oli ämpärillinen päivässä kalamiehelle... Kalamiehelle!
Viilikupin ja peukalovoileivän kohottamana kalamiehen tunnelma yhä nousi. Ei hän olisi vaihtanut osaansa kenenkään kanssa, ei Vierulan poikain, ei kauppiaan Aarnenkaan, puomiharakkain, ei puhettakaan!
Muori asetti mökin rapulle perkausvehkeensä ja alkoi siivota kaloja. Mosse asettui kyynäsponkasilleen polulle ja alkoi kertoilla matkastaan juurta jaksain.
– Ensin mä menin sinne... Sitten mä istuin... Ja sitten mä ajattelin... Ja sitten kun tärppäsi...?
Juttu luisti kuin rasvattu. Rasvattupa olikin kurkkua peukaloleivällä ja viilin kuorella. Äidille Mosse kertoi kiertelemättä, mutta salassa piti pitää. Ei saanut hiiskahtaa kylän tenaville. Onkikoot tinttiä Visalammesta. Hierontamatkoillaan piti äidin sotkea jäljet, ettei parhainkaan nuuskuri pääsisi perille. Kyllä äiti osasi. Osasi Mossekin jo.
– Mitenkäs sinä aina pääset sinne, etteivät huomaa? huolehti äiti.
– Metsäpolkua menen kylän ohitse, oli sekin jo Mossella valmiiksi mietittynä. – Eikä siellä tarvitse päiväkaupalla istua. Tunnissa minä ämpärillisen nappaan.
Mossessa oli nyt miestä kerrakseen. Muorin täytyi ihan kesken työtänsä katsoa ja ihailla.
Kolme suurinta ahventa jätettiin punnitsemista varten. Samalla se käy, kun Mosse aamulla käy ostamassa koukkuja Kiikerin puodista.
– Saat myydäkin ne kauppiaalle, keksi äiti. – Riittää meille näissä muissa.
– Mitä turhista tiputtelemaan! Myy seuraavan ämpärillisen kokonaan!
Ai, jai sitä poikaa! Muorin täytyi taas vilkaista.
– Olen tuumannut antaa Isolan äijälle noista yhden ämpärin hyyryä.
– Vai hyyryä! Äitiä nauratti. – Anna vain. Onhan se komeaa. Ja kyllä minä siltä kitupiikiltä siitä sarvella maksun kiskon.
Sinä iltana puhuttiin kylässä paljon Mossesta ja Mossen saaliista.
Mutta poikamaailma punoi kuumeisella kiireellä karhulankasiimojaan, viilaili koukkujaan ja kaiveli parhaimpia matopimentojaan. Se oli nyt tullut isojen syönnin aika Visalammella. Kauan sitä oli jo odoteltukin. Kuului tulevan harvoin tuollaisissa metsäpurtiloissa, mutta kun tuli, oli eri meininki. Täytyi nytkin olla, jos kerran kupparin Mosse ämpärillisen vetäisi. Talikot heiluivat matotunkioilla entistä kiihkeämmin... Jos saisi sen ison... Miksei voi saada, kun panee lujat vehkeet ja pitää koukussa aina pitkähäntäisen vonkaleen. Ei parane kitsastella ison syönnin aikaan.
Seuraavassa aamunkoitossa oli poikajoukko kuin yhteissopimuksesta myllypolulla kippoineen ja vapoineen. Muutamat olivat ottaneet varalta isommankin astian, ämpärin tai kalakontin. Pitkä sieltä oli lähteä hakemaan, jos hyvinkin alkoi nousta. Yleensä oltiin hyvin toivorikkaita. Siellä oli ahventa sellaisessa pohjattomassa kumussa.
– Jospahan on mennyt jo syönti ohi, uskalsi joku vähempiuskoinen huomauttaa.
– Eikä ole! Ei se niin ohi mene, kun harvoin tulee, pantiin kiivaita vastalauseita.
– Ja kun Mossekin! Sepä olikin rohkaisevin puoli. Jos kerran Mosse sai, niin piti toistenkin saada, vaikka vängällä.
Jäkäläkalliolla, mihin lampi jo näkyi, pantiin matoset onkeen ja tehtiin hyökkäyssuunnitelma. Koivulan Timo, joka oli paras onkimies, pääsi kuusen juurelle. Muut paikat jaeltiin pienin kinastuksin vähän miestä myöten. Olihan niitä paikkoja vielä jäämäänkin. Ison syönnin aikana voi kyllä tärpätä uusistakin. Piti heitellä vähin sinne ja tänne. Ja kenen tärppäsi, sen piti nostaa vapa pystyyn. Huutaa ei saanut.
Kun sakkiin sattuneita hölösuita oli erikoisesti vannotettu ja selkäsaunan uhalla terästetty, alettiin äänettömästi hiipiä rantaan.
Pian oli Visalammen ahvenilla herkkumurkinat tarjolla. Melkein jokaisen mättään ja vesipuun vierellä kiemurteli lieron häntä. Väliin nousi mato ylös, mutta kohta tuli uusi entistä houkuttelevampi tilalle.
Mutta Visalammen ahvenet olivat varovaisia ja kouliintuneita. Päivänkoitossa ei lieruja ennenkään ollut pintaveden kajossa kiemurrellut ja milloin oli, niin vaara niiden kintereillä vaaniskeli. Joku oli sen leukapielissään kokenut. Nyt roikkui ja houkutteli madonhäntä kaikkialla, mihin vain silmäsi. Ei, vaara, yleinen ja kaikkia uhkaava onnettomuus niissä kiemurteli. Kuin yhteissopimuksesta painuivat kiilusilmäiset mustatakit pimeisiin pohjamutiin, joissa uskalsi huoletta niellä sen toukan, mikä suun eteen sattui.
Pojat riepottelivat turhaan matoparkojaan. Ei kenenkään onkea tärpännyt, ei vahingossakaan. Silmä kovana kumminkin edelleen tarkataan omaa kohoa, syrjäsilmällä naapurin. Joskus vilkaistaan vilkuttaako mahdollisesti toiselta rannalta pelastuksen merkki. Ei vilahda. Ei nouse lippalakki vavan nenään. Koko lampi kuin kuollut meri. Mutta itikat ja kärpäset purevat ja pörräävät paljaissa kintuissa kuin mitkä riivatut.
Uskollisesti kumminkin yritetään onkia. Vaihdetaan matoa ja vaihdetaan paikkaa. Eivätpähän narraa edes pienet. Juuri semmoisen jälkeen se alkaa isojen syönti, tulee kuin tuulispää tyyneltä selältä.
Ei vain tule. Aurinko on noussut korkealle. Karjankellot kiikkuvat hakamailla.
Heikkouskoisimmat alkavat käydä Tuomaan tuulelle. – Ei se tulekaan! Lieneekö suurta ahventa koko mutapurnussa, napisevat itsekseen. – Mutta saipahan Mosse, lökäpöksy. Ei, kyllä täytyy vielä kerran muuttaa matoa.
Aurinko nousee ja lämmittää. Varmaan tulee hyvä kuivuupäivä. Niitoksia on joka niityllä. Kasat tarvitsisi saada hajalle, mutta pojat halvatut joka talosta tipoteissään. Päänraaputuksia ja kirouksia.
Alkaa poikainkin kärsivällisyys olla lopuilleen koeteltu.
Jo tärppäsi! Vierulan Kustin kohoa tärppäsi! Viesti levisi vavalta vavalle kuin kellonsoitto tukkijoella. Uudet madot pistettiin koukkuihin ja taas odotettiin.
Pari kolme kertaa turhaan huitaistuaan Kusti heitti kun heittikin ahvenen suolle. Pieni se oli, ihan niitä Visalammen tavallisia onnettomia, mutta olipahan kala kumminkin. Ehkä perässä alkaa nousta isoa. Aurinko oli joutumassa jäkäläkallion huipulle. Silloinhan se oli Hepo-Tanelikin alkanut vedellä. Olipa onni, ettei ollut tullut kesken lähdettyä. Silmä kovana odotettiin ja pulpautettiin kohoa välillä.
Mutta ei nouse Kustin vapa, ei tärppäse millään puolella. Aurinko on jättänyt jäkäläkallion. Rykäyksiä ja vavanläiskäyksiä alkaa kuulua joka puolelta. Joku uskaltaa jo luikkailla ääneenkin ja saa vastahuikkauksia kuin kaiku siltaholvissa.
– Senkin tirriäiset!
– Kyllä on tämä viho viimeistä!
– Syökää häntiänne, kun ei mato kelpaa! Läiskäys.
– Käpyjäkö keräät konttisi täyteen, Ville!
– Entä Aapo ämpäriinsä! Saunavettäkö!
– Älä läkytä, taikka...
– Mitäs sanoo äijät, kun poutapäivä puolessa!
Siinä oli pala, joka antoi märehtimistä kaikille. Jos olisi ollut hyvät kalat raksissa, olisi jotenkuten selvinnyt ja selinnyt, mutta kun ei päätäkään.
– Entäs akat!
– Ja tytöt!
– Harakat!
– Ne nauraa!
– Nehän nauraa!
– Voi saaturin sarvi-Mosse, minkä tulit ja teit!
– Jos olisi täällä, niin tuosta saisi!
– Ja tuosta!
– Ja tuosta!
Vavat läiskivät kilvassa veteen.
– Makaa lekottelee siellä kupparin hameen mutkissa ja näkee mukavia unia!
Sai lähtiäisiksi kuulla lampikin kunniansa, mokoma rapaläpi. Lenteli kiviä, kantoja ja koivunpökkelöitä tyyneen veteen. Mutta ahvenet painuivat yhä syvemmälle mutiin. – Enkös sitä sanonut, nyökyttelivät vanhemmat nuoremmille. – Vaaran edellä ne lieruvat päivän kajossa lihavien matojen hännät.
Kapinallisten joukko kokoontui ison kuusen kohdalle puron suuhun.
– Tästä se niitä kehui vedelleensä, aloitti Kusti.
– Yksistä jalkainsa tiloista ämpärillisen, täydensi Matti.
– Katsotaanpa, minkälainen rypy siinä on käynyt, ehdotti joku.
Katsottiin, mutta ei löytynyt rypysijoja, ei suurempia eikä pienempiä. Ei edes sammal ollut lakoontunut, eikä suopursun varsi taittunut.
– Tässä ei ole eilen rypenyt vanha sammakkokaan! vahvisti Aholan Kalle sanoiksi kaikkien toteaman.
– Valehteli, hylky!
– Tokko lie lammilla käynytkään!
– Katsokaa nyt, touhusi Kalle toimekkaana. – Kun tuohon jalallaan astuu, niin jälki siihen jää. Tottakai Mossen täytyi tässä pyöriskellä, eivät suinkaan käskemällä ämpäriinsä hypelleet.
– Ämpäriin! Mistä se senkään tänne tiesi varata.
– Tiesipähän Aapokin!
Tuli pieni välikohtaus, minkä aikana Aapo puhui käsin ämpärinsä puolesta. Taisi irvileuka saada saman tien maksun myös Villen kontista. Sitten palattiin taas asiaan.
– Ei iki päivänä!
– Kupparin Mosse ei olisi myllystä ämpäriä hakenut.
– Eikä lammilta täyttä ämpäriä myllylle kantanut.
– Mutta ämpärillinen sillä ahvenia oli.
– Eikä niitä taivaasta sada.
Ei sada. Oli se tässä hyvinkin nähty ja koettu. Ihmeestä ei päästy yli eikä ympäri vaikka tuskiteltiin ja raavittiin päätä. Puolipäivä mahtoi olla kohta käsissä. Edessä oli raskas ja häpeällinen paluu. Kotitanhuvilla odottelivat äijät ja muijat, hirmuiset äijät... Ja pilkalliset piianjuntit... Ja virnuilevat renginjuipit. Viha nousi.
– Olisi tässä nyt sarvi-Mosse!
– Läskipakaroihin vedeltäisiin niin totisesti!
– Että murut sinkoilisi!
– Ja päälle syötettäisiin tuo Kustin ahven suomuineen ja suolineen!
Vähältä piti, ettei arvottu, kuka lähtee hakemaan Mossen kynittäväksi. Rauhoituttiin kumminkin, kun huomattiin, ettei asia siitä enää parane. Enemmän vain saavat ihmiset vettä myllyynsä.
Mutta totuus siltä oli nyhdettävä. Sovittiin, että Aapo, joka oli Mossen kanssa joltisissakin väleissä, ostaisi kymmenellä pennillä sipulikaramellia ja puhuttaisi pojan pussiin. Ei se sitä osaa salata, kun taitavasti utelee ja välillä aina pistää imelää suuhun.
Sitten lähdettiin kapaisemaan kotiin. Kukin aprikoi ankarasti itsekseen, miten parhaimmin varautua edessäolevaa ukkosta vastaan, pääseekö pauhuilla, tukkapöllyllä, vai viekö peräti selkäsaunaan. Ei sitä varmasti tiennyt. Päivä puolessa, heinäkasat hajoittelematta.
Mossella ei ollut heinähuolia enempää kuin muitakaan maallisia murheita. Äiti oli noustessaan heittänyt esiliinansa kärpästen suojaksi. Poika veteli makoisia unia.
Ei Leena raaskinut herättää. Väsyksissä oli poika raasu. Oli tainnut tulla liialla kovuudella kasvatetuksi. Mikä sen vielä tiesi, mikä puu vesasta kasvaa. Pitkäviiksinen komea miespähän oli ollut isäkin. Tiedä, vaikka pojastakin vielä jotakin tulee. Voipa hyvinkin tulla, kalamies nyt kumminkin. Ehkä muutenkin laatuun käypä mies. Leena oli hyvillään, että sittenkin oli tullut annetuksi Moolokille uhrilahja. Parempi näinkin kuin ihan ilman.
Leena keitti kahvin, mikä joutui parhaiksi siihen, kun kalamies heräsi. Mosse vääntäytyi istumaan ja haukotteli pitkään. Hän muisti mukavat unensa ja eilisen juhlapäivän. Takan luota tuoksui kahvin käry nenään. Osasipa olla elämä mukavaa.
Mosse puki ylleen ja sitten juotiin kahvit oikein vehnäsen kanssa. Äidillä oli aina takana, oli se sellainen mamma. Kukas talonpoika joi arkiaamuna vehnäkahvit. Sikurisintua saivat puolikuppisen, tai ei sitäkään... Oli se äiti tavallinen... Mutta olipa hänkin. Kukas muu toi ämpärillisen ahvenia äidilleen? Ei kukaan!
Aapo osti ne kymmenenpennin sipulimellit, kaksitoista sai kun tinki. Itse imeskeli hän ne kaksi ja vielä Mossen osuudestakin enemmän kuin puolet. Mosse oli makealle perso ja möi esikoisoikeutensa halvalla. Jo kolmansia imeskellessä Aapo totesi:
– Myllysuvannosta sinä ne ongit! Suvannostahan ne, ei Mossen enää parannut kieltää. Hän olisi mielellään nyt juurtajaksain kertonut Aapolle koko tarinan, mutta ei toinen enää joutunut kuuntelemaan, vaan painoi juoksujalkaa tielle, ja vielä samana päivänä tiesi Mossen salaisuuden koko kylä. Kuuli Leenakin hierontamatkalta kotiutuessaan ja sai ripeämpää tahtia kylläkin ripeihin askeleihinsa. Mosse takoa mökelteli uutta lyijypainoa siimaansa.
– On siinä mulla mölö, jumalanluoma! Leena heitti pussinsa penkille, että sarvet kalahtivat. Mossesta alkoi tuntua, niinkuin tämä nyt kotiinpalaava äiti olisi koko joukon toista maata, kuin se mikä aamulla kylille lähti. Leena heitti huivinsa naulaan ja lasketteli edelleen:
– Suuta kuin variksenpojalla... Tarvitsiko sitä nyt heti ensimmäiselle märkäpäälle höläyttää!
– Mikä sitä kiertelemään ja valehtelemaan. Ei se kumminkaan olisi salassa pysynyt, puolusteli Mosse.
– Sinulta, sen minä uskon, pisti Leena väliin.
– Kyllä siellä kalaa riittää, jos on riittääkseen. Mikä sen tietää, miten syvä ja leveä hauta siellä kallioitten alla. Kukapa ne lienee mitannut.
– Sinulle ei tule sieltä enää kala.
– Jaa minulle! Mosse ihan innostui. – Näytetäänpäs, eikö tule! Otankin jo kotoa ämpärin, ettei tarvitse hyyryjä makseskella. Touhukkaana hän haeskeli kapineitaan.
Leena ei puhunut enää mitään. Mikä sen tietää. Onnessahan se on kalansaanti. Hyväsydäminenkin kun on, suo toisille, mitä itselleen. Leenaa alkoi hiljalleen kaduttaa äskeinen.
– Ehdit kaiketi haukkaamaan, ennenkuin lähdet, alkoi hän hyvitellä. – Minulla on tuolla nyytissä vähän murua.
Ei Mossella koskaan niin kiirettä ollut, ettei haukkaamaan olisi kerinnyt, varsinkin murua. Hätäilemättä ja hyvällä halulla hän pisteli puolikasvoileivän ja viilikupin. Murut: pullanpala ja uunijuustonkappale mahtuivat hyvin tilkkeiksi. Sittenpä olikin kalamies varattu. Hän otti ämpärin ja muut vehkeet.
– Jos viivyn myöhempään, niin pankaa vain maata. Panen kylmää vettä päälle. Kyllä ne perkaamatta aamuun säilyvät.
Hän lähti touhuten ja rykästäen. Leena jäi kaksinaisin mielin katselemaan. Aika lökö mieheksi... Mutta mikäpä hänen vielä tietää.
Kun Mosse ämpäreineen myllylle ehti, heilui suvannon ympärillä miestä kuin heinää. Jokainen oli eilisen johdosta saanut sapiskansa kuka enemmän kuka vähemmän. Piti nyt kostaa piikain naurut, kun oli tullut tietoon se oikea paikka.
Mutta myllysuvanto oli pysynyt tunteettomana. Parin tunnin verran oli jo vaihdettu miestä ja matoa. Oli tarjottu polttopaarmaa ja sontiaisen raatoa. Turhaan. Ei tärpännyt se iso eikä edes pieni, yhtä jos kaivossa olisi riiputtanut.
Mossen onkineen ja ämpäreineen näköpiiriin ilmestyessä, oli yleinen mielipide jokseenkin vastaanottavainen. Taisi muutama Juudas ajatella jo Joosefin heittämistä siihen kalattomaan kuoppaan. Mossen onneksi ja varjelukseksi oli mylly siinä vieressä ja myllyn alla asui Se, joka ei kärsinyt vääryyttä.
– Onko kukaan saanut jo isoa, tiedusteli Mosse alkaen kiehitellä siimaansa.
– On saatu!
– On syötykin jo!
– Oli painava kuin kupparin Mosse!
Sieltä satoi. Eivät olleet saaneet. – Ähä kutti! teki Mossen mieli sanoa, ei sentään sanonut, ajatteli vain.
Mosse sai tilaa ja istahti kivelleen.
– Tästä mä niitä vetelin ja tuohon mä ne heittelin!
Katsottiin kivenkoloa. Siellä näkyivät merkit, suomuksia ja nilaskaista kuravettä. Olipahan hylky vedellyt.
Mosse olisi mielellään kertonut koko sankaritekonsa, mutta ei kärsitty kuunnella.
– Niin sinä vetelit, mutta vetelepäs vielä!
– Kyllä mä vetelen, vartokaapas vähän.
Sillä oli itsellään usko, hyväkkäällä. Hän köpelteli matoa onkeensa, tökerösti kävi. Ja sitten sylkäsi, topsautti. Saipahan eilenkin, mikä sen tietää kupparinpojan ryötyksen. Mikä tietää, vaikka Se pistelisi ahventa koukkuun.
Koho kieriskeli pyörteeseen ja tusinan verta silmäpareja tuijotteli alas kuin ihmettä odottaen. Kaikkein hartaammin tuijotteli Mosse itse. – Kun tärppäisi se suuri. Se olisi poikaa.
Ei tärpännyt. Vahingoniloisia naurahduksia alkoi kuulua kalliolta.
– Otapa vielä, Mosse!
– Suomuksineen kaikki syön!
– Minä onkineen päivineen!
– Minä sarvipussin kaupantekijäisinä! Osasivat ne tavallisesti. Kukapas sitten ellei poikajoukko, kaksi kertaa huulesta vedetty. Eikä saanut edes tapella.
Mosse tuijotteli äänettömänä kohoaan ja odotteli ihmettä, mikä ei tapahtunut. Aikansa suulastettuaan lähtivät pojat matkoihinsa.
Kyllääntyi lopulta Mossekin. Minkä sille mahtoi, kun ei tullut, niin ei tullut. Eivätpähän toisetkaan saaneet, vaikka oli paremmat vehkeet.
Mosse toivoi, että äiti olisi nukkunut. Mutta jopahan nyt, virkkuna valvoi ja odotteli kalanperkuuta, oli heti tarkkana kun ovi narahti.
– Siivoonkin heti ennenkuin suomus kovettuu, aloitti.
– Älkäähän nyt, Mosse ei tiennyt oikein, mistä olisi lähtenyt. – Ei tullut suurta.
– No, siivottavapa ne pienemmätkin ovat.
– Mutta... tuota... tuota kun ei tullut pienempiäkään, sai hän hetken tapailun jälkeen irti.
– Vai ei pienempiäkään! Vaikka sai sen arvatakin, kun sinne koko huspuntisakin juoksuttaa. Ei sieltä enää sinun koukkuusi kala näppää, siitä saat olla varma. Leena heittäytyi sänkyynsä tarpeettoman nopealla keikauksella ja kääntyi seinään päin.
Mosse sai pelastetuksi asemansa jotenkuten selittämällä, etteivät toisetkaan olleet saaneet, ei niin päätäkään. Ei semmoisista suvantopaikoista aina saa, eikä joka mies koskaan. Parempikin oli, etteivät saaneet, lakkaavat juoksemasta. Annahan olla kun tulee taas ukkospäivä. Vedellään silloin tämänkin edestä.
Osasi Mosse visertää. Tasautui niitä kuunnellessa vähitellen taas äitimuorinkin muoto ja mieli, mutta entiselleen ei lämminnyt. Ei ilmestynyt enää pöydännokalle viilikehlo eikä murun pala ja ilmassakin tuntui jonkinlainen viileyden henki, vaikka hyttynen lauloi ja puri.
Mossen suursaalis, jota uuden toivossa oli vähän hurskaanlaisesti pidelty, oli aikapäiviä loppunut. Uusia ei tullut vaikka Mosse istui iltapäivät kivellään satoi tai paistoi. Koetti hän aamua ja keskipäivääkin. Yhtä tyhjää.
Kerta kerralta kävivät hänen perustelunsa yhä leveimmiksi, mutta Leenan peukalovoileivät kapenivat yhä kapeammiksi, eikä murua ilmestynyt enää leivän viereen. Ihmeen uudistumista odotteli kumminkin sekä äiti että poika, äitikin, vaikka haukkui ja motkotteli. Saisi edes toisen kerran... Pitäisi niitä säästävämmin... Eikäpä tuosta parempaankaan. Onpahan senkin ajan tuulessa tuoksumassa, tuumiskeli Leena ja antoi pojan onkia.
Eräänä iltana tuli poika tavallista retkevämpänä mökille. Koetti viheltää mökeltääkin tullessaan ja asetteli eteisessä hyvin touhukkaana vehkeitään.
– Jokohan nyt sai? Leena kuunteli. – Varmasti on, kun noin kovin touhuaa.
Poika tuli tupaan.
– No, saitkos nyt viimein?
– Enhän minä mitä...
– Mitäs sitten kolaat ja hulluttelet!
– Mä huomasin sen vasta. Mä tyhjensin sen yhdellä kertaa.
Siinä oltiin. Kun ei ollut kalaa, niin mistä otti hyväkään onkimies.
– Mihinkäs joutui se iso, josta koko maailmalle olet ehtinyt hoilata? tiedusteli pettynyt perkaaja purevasti.
Sitä ei Mosse ollut tullut ajatelleeksi.
– Jaa se... tuota... tuota, poika raapi päätään. Eikö liene ollut itsensä myllyäijän juonia. On se ihmeempiäkin tehnyt. Hän kiirehti valmiiksi hiihdetyille laduille. – Ei semmoisissa silmäkkeissä loputtomiin ole. Kun kerran tulee, niin tulee viimeistä päätä myöten. Ja tulihan niitä kerrakseen. Ämpärillinen, totisesti! Tulevana suvena haetaan toinen hauta. Kyllä siellä puronvarressa silmäkkeitä riittää.
– Kyllä kai niitä riittää, kun vain elättäjällä riittää elonpäiviä ja kämpäleitä.
Ahkerasti ongiskeli Mosse seuraavan kesän uusissa silmäkkeissä. Onki vielä seuraavankin ja sitä seuraavan, oikeastaan koko pitkän elämänsä harrasteli enemmän vapa- kuin varsitöitä. Rippikoulua kävi sentään kolme vuotta välillä ja se kävi täydestä. Leipä- ja muissa muruasioissa täytyi Mossen turvautua enimmäkseen äitimuorin silmäkkeisiin, monilukuisiin ja antoisiin. Leena hieroi ja kuppasi, haukkui ja motkotti, mutta elätti kumminkin löysäveriseksi vössähtänyttä toivoaan.
Ja kun Leena vihdoin kutsuttiin paremmille kuppausmaille, jäi ainokaiselle mökki ja sarvipussi ja eräs pienempi pussi, joka oli Mosselle paljon mieluisampi.
Yksin jäätyään Mosse miehistyi niin paljon, että hankki itselleen avun, ei syntiin hairahtuen niinkuin äiti, vaan oikein rehellisesti katkismuksen käskyjen mukaan. Tämä uusi apu ei hankinta-asioissa ollut entisen veroinen. Oli lihoiltaan löysä ja vereltään väljähtynyt, niinkuin Mosse itsekin. Sittenpähän ei tarvinnut ihmisten miettiä, mitä Mossen naimisesta piti sanoa, antoi tulla vain ennen keksittyjä mietelmiä: Hyvä hyvällä saadaan, sokealla silmäpuoli. Toinen köyhä toista köyhää, toinen löyhä toista löyhää. Kyllä vakka kantensa valitsee.
Riitti niitä.
Kuppari kumminkin tuli myös tästä uudesta, ehkä enemmän yleisen mielipiteen painostuksesta kuin asianomaisten omasta aloitteesta. Hyvä olikin alkaa muokatulla kamaralla. Pahaa verta oli patoutunut ihmisten arkiopuoliin ja perintösarvet ja puukko olivat valmiina nyytissä.
Mosse lämmitti saunaa ja lämmitti hyvin. Ihan kiusaukseksi tuli isännille Mossen sauna. Pimeän möksän hämärissä sopi ottaa veren kirkastamiseksi pieni tärskäys, sopi semmoisenkin, joka ei ryyppymiehen kirjoissa kulkenut. Ei Mosse jutellut, johan nyt. Ei sopinut leipäpuuta ruveta kuoriskelemaan. Mielellään hän kuunteli hierottavan kehuskeluja ja muita lotinoita. Lotisi itsekin, milloin kuunneltiin, etupäässä kalastusjuttuja, varsinkin sitä yhtä.
Mutta anti oli vähentynyt, tai ehkä siinä ei ollut entisen siunausta tämän uuden Leenan aikana. Lapsionni sitävastoin oli hyvä. Yksi vuodessa putkahteli herranlahjoja, ellei ota lukuun niitä vuosia, jolloin tuli kaksi. Pian oli niitä yksi sarvea kohti. Eikä Mosse niistä enää lukuakaan saanut muualla kuin ovenraossa. Vaatekappaleista ei ollut tuntemisen apua. Sai aina kauan mietiskellä oliko se poika vai tyttö, Maija vai Kalle.
Nyyttiä avatessa kävi vilske. Kaikilla tuntui olevan perinnöllinen harrastus muruasioihin ja kun olivat pieniä ja vikkeliä, niin Mosse jäi useimmin soittamaan lehdellä. Mutta ei nykyaikana enää ihmistä nälkään saa tappaa. Kun Mosse jonkin aikaa nuoleskeli turhaan huuliaan kirkastui keino. Hän meni kuntaan.
Nousi aikamoinen meteli. Kaikkiko nyt jo kunnan niskoille, perintökupparitkin! Elättäkööt ikolaiset itse verenimijänsä! Tuli siinä toista jos molempaakin. Paasattiin vuoroin ja vuorojen välillä. Mitäpä Mosse niistä, nosteli housujaan ja kuunteli. Eihän haukka pure, kun ei puulla päähän lyö, sen läksyn hän oli tarkoin myllypuomin monivuotisessa koulussa oppinut. Jokaisesta turhasta sanasta... Aha, äijät... arvaatteko, kuinka monta viirua tulee taas kirjaan.
Kun kunnanmiehet olivat tarpeekseen paasanneet, nosti Mosse uudelleen housujaan ja uudisti vaatimuksensa. Eikö hän ollut kunnan kanta-asukkaita vai mitä? Eikö hänellä ollut oikeus siittää ja kasvattaa seurakuntaa? Sopi mennä katsomaan kirkonkirjoista.
Sanoja lensi taas kuin myrkkynuolia, mutta mitäpähän mahtoivat helvetinvoimat rauhallista miestä ja tervettä järkeä vastaan. Mosse voitti taistelun ja sai kuin saikin jauholapun. Tosin se oli merkitty vain kuukaudeksi, mutta olipahan saatu pää auki. Saattoi tuota kuukauden perästä lähteä taas tervehtimään herroja.
Mosse lähti, mutta lautakunnan sisu kuohui vielä kuplina niskaan.
– Siittää ja kasvattaa...
– Kyllä tarvittis... tarvittis...
– Eläinlääkäri kustantaa!
Mosse kuuli mennessään ja naurahteli itsekseen. – Kiukutkaa vain, pakanat! Tehkää syntiä omiksi kanavilloiksenne! Nyt sitä vasta yritetäänkin. Vielä tässä ehtii, jos herra elonpäiviä suo.
Seuraavan kuun ensimmäisenä maanantaina esitettiin näytelmän toinen osa. Mosse voitti jo paljon helpommin, oli jo tottumusta ja lautakunta oli ensi hötäkässä tyhjentänyt ammuksensa loppuun.
Sitä seuraavassa kokouksessa käsiteltiin Mossea jo kuin vakinaista kundia ainakin ja alettiin mietiskellä, miten päästäisiin vähimmän aikaa vievällä tavalla. Myönnettiin jauholappu kerta kaikkiaan kolmeksi kuukaudeksi ja sanottiin, että ala laputtaa, että kerkiät nautitsemaan. Lähtihän Mosse, pokkasi ja lähti.
Mutta seuraavassa kokouksessa, ennenkuin edellisen kokouksen pöytäkirja edes oli loppuun päästy, ilmestyi Mossen täyteläinen hahmo taas näyttämölle. Kirjurin ääni hukkui huudahtelujen tulvaan.
– Mitä nyt?
– Mitä hittoa se taas meinaa?
– Joko sängyn pohjista taas vitinä kuuluu?
Turhia sanoja pörisi kuin lihakärpäsiä mätäkuussa.
– Parikuukautinenhan se vasta nuorin. Ei tässä sentään jäniksen taksoilla... Loppui puut, esitti Mosse asiallisesti.
– Hae metsästä!
– Niin, paremmin taas leipä maittaa!
– Ei suinkaan tässä nyt ruveta rikkaille talollisille kuppuulämpimiä kustantamaan.
– Ei, ei. Kyllä ne saunapuut tuovat, puolusteli Mosse lähimmäisiään. – Mutta tarvitaan sitä tuvassakin, eikä nykymaailman aikaan ole menemistä toisen metsään, saivat ne, jotka olivat metsään neuvoneet.
Siihen ei keksitty heti mitään ja Mosse jatkoi:
– Ja voihan ne sen puolesta kunnan puut merkitä vaikka siniliidulla, jos pelkää niitä saunapuiksi ja kyläläisten hyödyksi käytettävän.
Minkä sille haaskalle mahtoi. Eteishuone oli täynnä toisia puuttomia ja leivättömiä. Mosse sai puurahan.
Seuraava yhteenotto tapahtui maidon merkeissä.
– Pidä lehmää, piti äitisikin, neuvottiin. – Kasvaa kaiketi siellä Ikolan rannoissa kortetta niinkuin ennenkin.
– Eipä häntä tiedä. Niittelevät itse kortteensa. Eikä se yhden lehmän pito enää kannatakaan, lopetti Mosse maataloustiedoillaan. Lautakunta tuli asiaa harkittuaan varmaan samaan lopputulokseen, koska maitoraha lähti.
Jäljellä oli enää vaatetusapu ainoa mahdollinen. Siitä oteltiin. Mutta kokoushuoneen ilmanvaihto oli puutteellinen, keskilattialla seisovan anojan sitävastoin hyvin voimakas. Vastustaja ei kestänyt kaasuhyökkäystä, vaan antautui täydellisesti.
Tämän jälkeen ei Mossen tarvinnut muuta kuin kävi uudistelemassa erilaisia lappujaan. Vanhempaa perikuntaa voi jo laittaa lapun kanssa Kiikeriin asialle.
Niin meneskeli Mossen elämä vuodesta toiseen. Enemmän se oli arki- kuin pyhäpäiväistä. Suurin elämys oli ja suurimpana pysyi lapsuudenaikainen ukkospäivä myllysuvannolla. Siitä alkoi Mossen ajanlasku. – Se oli samana kesänä... Se oli viisi vuotta sen jälkeen... Heinäkuussa sekin oli, kun mä tyhjensin myllysuvannon.
Mutta Mossen monipäinen perikunta, joka kaikin puolin oli tipahtanut lähemmä emäpuutaan kuin Mosse omaansa, marssi uskollisesti vapoineen Visalammille ja muille silmille. Ei ollut vielä noussut se suuri, joka vuosien kuluessa oli kasvanut yhä suuremmaksi.
PUTERIN LAHNAT.
Puterin järven ranta-asutus oli nuorin kuulun Hannilan kylän liepeille muodostuneista uudisviljelmistä. Vanha kylä, se kirkonkirjojen ja monien mainetöiden oikea Hannila oli lähes penikulman päässä valtamaantien ja vesistön varrella, eikä tästä uudesta Nasaretista paljon tietänyt.
Roikola kolmine taloineen, Hannilan perikuntaa sekin, oli lähempänä, mutta harvoinpa sekään Puterille katsettaan käänsi. Toisella puolella siinä mukavasti kihoilevan suurjärven takana oli kirkonkylä, mistä moninainen valo ja autuus tuli. Ja peltojen äärellä kohisi koski, parikin koskea, jotka jauhoivat syötäviä ja myötäviä, toivat keväisin emännille helisevää hopeaa melkein kuin ilmaiseksi piimäsintun ja sikurikahvin hintana ja piikasille, vanhemmillekin, sulhasia ihan ilmaiseksi rahatta ja hinnatta. Kuinkas tällaisessa kohinassa olisi niskantakaisia puterilaisia huomattu. Joskus sentään, kun tarvittiin pikaista apua varisevalle kaurapellolle tai täytyi lähteä itkeskelemään edelliskevään luhtinauruja. Puterin ympärillä oli Miinoja ja Maijoja, oli hyväntahtoisia mökkiläisiä ja lämpimiä saunoja mäkitörmissä töllien alla.
Pajupuron varsi, joka kirjojen mukaan myös kuului Hannilaan, oli Puterilta sydänmaalle päin. Tässä uudessa Hannilassa oli useita taloja, leipäisiä ja heinäisiä. Mutta milloin niistä liikkeelle lähdettiin, mentiin kirkolle asti. Pajupurolaisen ei juuri sopinutkaan sivuilleen vilkuilla, sillä tie, jonka korjaileminen oli kokonaan jätetty Herran haltuun, vaati kaiken huomion.
Ja niin asuivat puterilaiset yksinään pienen järvensä hengessä kuin kukkaron poimussa, vaikka kirjojen mukaan olivatkin suurkyläläisiä ja maakunnan kuulun kirkonkylän läheiskyläläisiä.
Eipä surtu, eipä sillä. Ei edes haluttu emäkylän mainevillojen turviin. Kun vanhan Hannilan rippikoulukurikka alkoi kirkon aidan vierellä veistellä "Puterin mehtäläisistä", muisti Puterin julli vastasanoiksi tekstin, jonka kappalainen oli kerran pöntöstä julistanut: Rakkaat sanankuulijat! Paha on niin sanoa, pahempi sanomatta olla, mitä taaskin on tapahtunut häjyssä Hannilan kylässä. Ihmisten istunnaisetkin on varastettu kuopista. Niin rakkaat sanankuulijat ja te pirulta riivatut hänniläiset! Älkäätte puliveivatko Herran kanssa, vaan maksakaa keisarille kuin keisarin on ja kappalaiselle kuin kappalaisen on!
Tietysti päätteeksi tapeltiin siinä kiviaidan kupeella, mutta Mahlu ja Kalmari voivat jäävittöminä todistaa, että vanha kyläläinen sai koniinsa yhtä paljon kuin uusi ja että kummankin naamavärkkiä oli tarpeeksi raveerattu pastorin Palavan sillalta keskeyttäjäksi joutuessa.
Puterin rannan torpilla ja tölleillä oli omalaatuiset nimensä. Jokisuulta myötäpäivään kierrettäessä oli ensimmäisenä Kajaani, viidenkymmenen markan ja heinäviikon verotorppa, jota asui Kalle äitinsä kanssa. Kajaanissa eleli kyllä muitakin asukkaita, eli pikku Kallu, ja isä Hermanni, joka oli isäntä Kallen eno. Talonisännän mielestä ei torppari olisi saanut pitää kestiä, ei puiden menon, eikä itse periaatteenkaan vuoksi. Mutta Hermanni oli vain, piti talvisin hevosta ja kävi tukkitöissä, meni joskus taksvärkkiin, kun sattui sopiva ilma. Tavallisimmin istui penkillä ja poltti piippua. Leena hoiti hevosta.
Kajaanista johti oikopolku Hössälään, mökki sekin, oikealta nimeltään Kankaanpää. Lienee ollut liian pitkä nimi, vai liian kaunisko oli, koska kansa keksi tämän lyhemmän. Oikeastaan ei se mikään keksintö ollut, sillä Hössälässä höynähteli emännänpuolena entinen hassahtava talontytär, Kotalahden Miina, joka aikoinaan oli tullut naiduksi torpan ja lehmäkantturan ohella. Kolmikon omistaja oli Hössä-Ville, seutukunnan viisain ja laiskin mies, osasi sahata sarvikampoja, joita kauppaili Perhoa ja Viitasaarta myöten. Hössä-Villenä vain oli ja pysyi, mitähän nai Hössä-Miinan.
Hössälästä pääsi rantatietä pitkin Kotalahteen, toiseen Puterin rannan taloista. Kotalahden keskiö, voipa sanoa koko Puterin keskus ja napa oli Kota-Heikki, Hössä-Miinan ja puolisen tusinan vähemmän heilahtaneen Mantan ja Santran isä. Kota-Heikki oli aikoinaan muuttanut pitäjän toiselta ääreltä, tunsi hyvin "Saarijärven Paavon" ja tiesi hänestä kertoa paljon sellaista, mitä "Ruunaperi" ei tietänyt. Heikki oli suuren Saarelan talon poika ja oli vallannut Puterin rannat rahoilla ja rukiilla, töitä teki, milloin teki, enemmän uhosi kuin teki. Mutta hätäkö oli tai pakko. Männynruho alkoi ruukkilaiselle kelvata ja yhdeksän torppaa teki taksvärkkiä enemmän kuin oli työtä. Eipä äijä talvisin muuta kun heitti pökköä pesään, ryyppäsi viinaa ja mielenvirkistykseksi piiskaili villejä tyttäriään. Ei muuta kuin letistä raasurautaan ja köydenpätkä käteen. Jopa alkoi äläkkä ja tanssi. Kytkettiin rautaan joskus akkakin ja sai samat napsut. Useimmiten äijä sentään tyytyi muistuttelemaan, minkälaisessa kunnossa akka oli leipiin tullut: Ihan ilkosen alasti! Ei korttia! Ei nauhan riekaletta, poloisella!
Hyvissä ajoin järjesteli äijä Miinojensa ja Mantojensa torpat ja muut asiat. Kaikki tulivat naiduiksi, sekin, joka aisan yli potkaisi, torppa ja lehmä, siinä sivussa teki kauppansa huonompikin tavara. Talon sai Eemeli, joka möi sen ventovieraalle naapuripitäjän miehelle, itse kiirehtien Amerikan kultamaille – kuolemaan.
Tämä ja monet muut seuraavan polven ja aikakauden sattumat eivät pahasti Kota-Heikin elämänjuoksua järkyttäneet. Hänellä oli syytinki viinoja myöten, pitäjän pankissa liitettiin puolivuosittain inträstit inträsteihin ja ympäristössä asuskeli ihmisiä, joiden puolesta kelpasi lyödä kämmentä yhteen ja sanoa: Voe, voe, noita poloisia!
Mitäpä vaarin sitten muuta kuin elää köllötteli. Talvet kutoi verkkoa, kesät pyyti kalaa ja sunnuntaiset päivät hoijaili kirkkomäellä. Tuli kirkossakin käytyä, joskus, ainakin senverran, että tiesi kumman vuoron kulloinkin oli pönttöön nousta, rovastin vai kappalaisen, joka oli Heikille velassa kaksisataa markkaa, poloinen. Paremmin kuin kirkossa, kului Heikin aika siellä poikasakissa. Siellä sai puhua itse ja oli kuulijoita, jos oli irvijöitäkin. Kelpasi nostaa liivistä kelloa, toista ja toista. Toinen oli hopeaa, viidellätoista kivellä, toinen kultaa, Eemelin Amerikan perintö. – Tupleeta, sanoivat pojat, mutta Heikki ei kallistanut korvaansa mokomille. Ketju, mikä rinnan yli kellosta kelloon kulki, oli vahvarenkainen ja hopeaa kuin jäätä, kiistämättömästi.
Eri lukunsa vaatisivat ne syljeskelyt ja voevottelut, pyöräykset ja karjahtelut, joita syytinki-Heikin ja nyt isännyyttä hoitelemaan joutuneen köyhän, mutta kuumaverisen Taavetin keskiset asiat ja kanssakäymiset arkipäivin aiheuttivat, mutta ne eivät kuulu enää näihin puitteisiin.
Kotalahden kyljessä kyyhötteli Hallanen, sekin alkujaan syytinki-Heikin laajan perikunnan perinnöitä, vaikka jo vieraisiin hoteihin joutunut. Hallanen oli nimensä arvoinen, hyvin hallainen paikka. Peruna ei koskaan onnistunut, mutta nauris sitä paremmin. Hallasen ympärillä oli huono aita, sisällä äreä äijä ja pahasuinen ämmä. Kotalahden hevoset eksyivät usein Hallasen peltoon ja Taavetin pojat joutuivat niitä sieltä pois pyydystelemään. Äijä kiroili ja kompuroi seipäineen hevosten ja poikain perässä, enemmän poikain, mutta se ei ollut kovin vaarallista. Ilkeämpää oli, jos ämmä joutui hätiin. Sai kuulla syntinsä tehdyt ja tekemättömät.
Lähin naapuri rantaan päin oli Harjun Heikin mökki. Heikki oli talon vävy, kuinkas muuten. Hän piti kutinsa paremmin kuin toiset, eikä luovuttanut isäin maata. Toiset vävyt ja tyttäret kyllä jotenkin suoraan ilmaisivat, miksi ei luovuttanut. Siinä äärellä oli muka hyvä varastaa vaaria. Ei olisi tarvinnut vallan noin häjysti sanoa, jos Hilta katsomassa käydessään korjasikin laskiämpärin tai voinokareen. Haaskioon kumminkin olisivat joutuneet. Muuten oli Heikki varsin rehti mies, samoin kuin pikku Heikki, joka sai polttaa ropeettaria letkuvarrella ja kirota aikuisten kuullen. Taavetin poika ei saanut. Mutta hän sai palkinnon korkeasta siveellisyydestään, jota tukemassa tosin oli selkäsaunan uhka. Heikki pani kerran toimeen kilpahiihdon Puterin jäällä, oli itse palkinnon antaja, tuomari ja kilpailija. Taavetin poika voitti ja palkinto, yksiteräinen kuudenkymmenenpennin eskilstuuna joutui hänen taskuunsa, vaikka Heikki vetikin lähtiessään keuhkojensa vahvistukseksi oikein tukevat rintasavut.
Harjun Heikin mökiltä jouduttiin muutamalla askelella Pyörälään. Erittäin kaunis niemeke ja torpan paikka. Kesäpäivänä Harjulta päin käydessä tuli aina mieleen: Olet maamme armahin... Pyörälän tekijä oli aikoinaan torpan hirsiä kaatamaan lähtiessään sanonut: Jos ma menen ja pyöräytän tuvan. Siitä nimi, samoin kuin Kajaanilla siitä, kun tupaa salvattaessa oli kajea ilma. Pyörälässä asusteli siskoineen Niko, Siikamäen Teemun nuorempi poika, reima tukkilainen ja muutenkin mukava mies, Tulipunaisen kukan olavimallia. Otti metson metsästä ja tytön aitasta, piikatytön tai torpantytön, tai talontytön, mikä milloinkin maittoi.
Pyörälästä oli pyssynholli Housulaan, siinäkin talonnimi kansan kaikkivallan antama. Oli talolla toinenkin nimi, omistajan itsensä antama, mutta sitä ei muistanut eikä käyttänyt kukaan, mistä parhaimpana todistuksena on se, ettei se muistu mieleen edes tätä kirjoittaessa, vaikka muut Puterin asiat näkyvät kuin kiikarin tähtäimeltä. Housu-Hente ja Housu-Miina olivat isäntä ja emäntä. Ja Housu-Hilta oli piika. Oikeastaan se oli ruokottomasti sanottu tytöstä, joka oli kaunis ja kaino kuin yöllä puhjennut ulpukan kukka ja punastui hiusmartoa myöten housut nähdessäänkin. Mitähän otti pestin Housulaan. Heikki möi talonsa Forsteenin Jussille, josta sen jälkeen tuli Housulan Jussi. Uusi housulainen oli kauppamies ja pännämies, ansaitsi taidoillaan ja teetti töitään tylsemmillä. Häneltä Taavetin poika sai luettavakseen ensimmäisen vihkoromaaninsa "Itämeren risteilijän", josta viimeiset vihot olivat hävinneet. Katko sattui juuri siihen, kun venäläinen panssarilaiva sai kaapparilaivan valopiiriinsä. Etsittiin ja pengottiin kaikki arkut ja laatikot, ei löytynyt, mikä oli joltinenkin mielenhaikeus lukuvimmaiselle pojalle.
Housulasta jouduttiin lahden ympärystää kiertäen Ylpeälään, jonka tytär reissumiesten väittämän mukaan ei ollut niin ylpeä, kuin nimestä päättäen olisi voinut luulla, pikemminkin harvinaisen säyseä ja kesy.
Aivan Ylpeälän kanssa aidatuksin Pajupuron tien raiteessa oli Hiljala. Siitäköhän johtui, vai muusta, mutta joskus sunnuntai-illoin kävi Hiljalan seutuvilla sellainen mekastus ja meteli, että hiljaisuus oli pakotettu etsimään itselleen rauhaisempia tyyssijoja.
Sillan takana lahden toisella puolella oli Hienola, myös nimensä pilannut kaupunki, sillä Hienolan pojat käyttäytyivät kirkonkylän iltamissa joskus vähemmän hienosti ja tukevanpuoleinen leskiemäntä sai kinkereillä nuhteita nurkkatanssien pidosta.
Hienolan lähin naapuri oli Pollarin mökki, joka voidaan lukea myös Puterin yöhuurujen vaikutuspiiriin. Pollarin Otto, Kokkolat ja Aahlholmat kierrellyt jätkämies reistaili Hienolan leskiemännän ja Ylpeälän kesyn tyttären kanssa. Myöhään öisin kotimökille purjehtiessaan rouhiskeli hän aidanseipäitä ja lauleskeli sellaisia värssyjä, joita ei ole lasten laulukirjoissa.
Siinäpä ne sitten alkavat olla Puterin raamit, sillä Kajaanin tuvan akkuna näkyy Hienolan tuvan akkunaan. Itse taulu oli verraten vähäpätöinen, laakeat rannat, savipohja, pari puropahaista ja kolme vesikiveä. Siinä koko komeus. Joku voi väittää, että raamit ovat liian leveät, turhaan maalatut. Ne ovat, mitkä ovat. Minkä sille voi, jos joutava kuva on pistetty leveisiin raameihin. Kerrankos niin tapahtuu.
Mutta kalaa järvessä oli eri käskystä, laatua, ei runsautta. Hiljalan ja Hienolan välistä puropahaista, joka oli olevinaan laskujoki, lappoi kevättulvien aikana valtaväylän kalaa kuin anttia, uskalikkoja joka heimosta ja suvusta. Paitsi todennäköisiä alkuasukkaita: kiiskiä, särkiä ja ahvenia, saatiin Puterista haukia, salakoita, muikkuja, säynäviä, sorvia ja suutareita, saatiin juuri senverran, että voi sanoa kutakin olevan.
Lahnoja oli runsaimmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet näyttää, että näin sitä päästään ahtaimmistakin paikoista. Tulvan aikana olivat tulleet, sillä Hiljalan puroa ei totisesti kuivan aikana olisi kaksikiloinen lahna mahtunut uimaan.
Lahnain vanha ja vannotettu vainooja oli Kota-Heikki. Hänellä oli pyydystä: rysää, verkkoa ja riimuverkkoa. Eikä vaiennut sitä kesäistä päivää, ettei äijän keveä pystykokka olisi killuskellut puterilaisten näköpiirissä.
Heikki ei ollut niitä miehiä, jotka saivat, mutta salasivat. Ei hän pitänyt konttia eikä koppaa, vaan raksissa kantoi milloin kannettavaa oli, nosteli housujaan, syljeskeli vahvasti ja katsoi kantamustaan tämän tästä. Kotalahden rannanpuoli olikin kuin vartavasten näyttämöksi tehty, puolenkilometrin peltoaukeama, polku korkealla. Aina siinä joku näki ja ihmetteli.
Saalispäivinään löysi vaari asiaa myös tuvan puolelle. Kelpasi laulaa: Voe, voe, poloisia! Niitä on semmoisiakin, joilla ei ole edes lahnanpäätä perunoiden pilaukseksi panna!
Niin sanoi äijä, vilkasi tarkoituksellisesti pöytään ja sylkäsi. Silakkakupin ja kurnaalikeiton äärellä ahertelevat ruoannauttijat saivat pitää hyvinään sanotut ja sanomatta jääneet.
Yritteliäisyyden puutteesta ei voi Taavetin poikaa moittia. Uskolla ahkeroitiin, mutta rannat olivat risuiset ja matalat, vavat lyhyet, siimat kehnonlaiset ja kuuden markan hintainen venekuupelo vuoti kuin seula. Saalis tahtoi päälukuun katsoen pysyä vaarin kanssa yksissä, mutta kun pojan kalat olivat rantasinttiä, pieniä kuin kirveen suutteita, eivät ne näkyneet edes raksissa. Vaari sai uudistaa voe voensa niin usein, kuin halusi.
Mutta lämpimässä kamarimöksässään hän kutoi yhä uutta paulaa suurten lahnojen pään menoksi. Valmistui verkko toisensa jälkeen sekä riimuilla varattuja että tavallisia neljätoistakalvoisia. Ja kesäisin olivat lehdet mutkitellen piiritettyjä kuin ryssänlinnoitusalueet. Mutta lahnat olivat Summasen viisaita homekorvia, olivat kiertäneet Tarvaalan tammet ja Hiljalan puron laittomasti viritetyt rysät, kiersivät myös vaarin paulat ja verkot niin että loiskahteli vain.
Kerran yritti käydä huonosti. Siikamäen miehet tulivat vetämään rahenuottaa. Tuli lahnaa ja tuli muutakin kalaa. Vaari oli kateudesta harmaana. Seuraavana kesänä rakenteli hän salarisut kaikille apajapaikoille ja antoi tietää, että köyhäin poloisten muikunhirttäjäin olisi paras säilyttää nuottansa seunat kirkkojärven kiiskeille. Siikamäkiset katsoivat parhaaksi noudattaa varoitusta ja Puterin lahnakunta sai taas rauhassa kasvaa ja vahvistua. Jokin tyhmempi vain silloin tällöin sotkeutui vaarin riimuihin ja tuli suurella kunnialla syljeskelyjen säestämänä kannetuksi muorin hoteisiin.
Eräänä talvena sattui Kotalahteen vieraisille maailmaa kulkenut sukulaismies, jolle tietysti valiteltiin kohtalon kovuutta. Kaloja oli, lahnoja kuin porsaita, mutta ylös ei saatu.
– Ette osaa pyytää, aavisteli vieras. – Kunpahan panisi pitkänsiiman hyvän syönnin aikaan, niin jopa tärppäisi.
– Pitkäsiima? Mikä se on, Taavetin poika katsoi silmät tapillaan.
– Eikö se tiedä, mikä pitkäsiima on? Sukulaismies nauroi, että tupa kaikui. – Onpa siinä mulla kalamies! Ilmankos ahven nauraa ja lahna keittää savivelliä.
Seurasi pitkä ja perusteellinen selitys pitkän siiman rakenteesta ja hyvistä ominaisuuksista. Toinen kertoi ja toinen kuunteli silmää räpäyttämättä.
– Parisatakoukkuisen pistät, sillä tuommoisesta savilävestä tappaa kaikki tappamisen arvoiset, lopetti sukulaismies oppituntinsa. Samana päivänä lähti hän taas omille teilleen, ja poika jäi odottelemaan kesää hartaammin kuin kellokas navetan puolella.
Mutta vaari rustasi verkkojaan ja kävi aina tuvan puolella ilmoittamassa, kun sai uuden valmiiksi. – Taas tuli yksi! sanoi ja roiskautti mällisyljen lattialle. – Meinaan vielä puoli tusinaa pistellä.
Kun kukaan ei vastannut, nosti äijä housujaan ja otti piikikkäämmän otteen.
– Niitä on poloisia, joilla ei ole yhtään lahnanverkkoa, sanoi ja sylkäisi. – Saavat heittää keltaista silakanpäätä perunakupin päälle. Voe, voe! Vaari meni. Mutta alasängyn puolella hiottiin hammasta ja puitiin nyrkkiä. Odotappas tupakkiturpa! Kunhan päästään kesään.
Ei malttanut poika tietojaan ihan kesään asti salailla. Kerran kun vaari taas oikein kehui ja voivotteli, paukautti poika: Ettepähän saa niillä riimuillanne. Mutta kun minä laitan pitkänsiiman, niin lähtee oikein homekorvia.
– Voe, voe, mitä se puhuu! Vaari kykki ja nauroi. – Vai siimalla piiskaat suuria! Kuule, rupea syömään rukiista leipää, että vähän miehistyisit, poloinen! – Kääntyi ja meni jäämättä kuuntelemaan pojan itkunsekaisia selittelyjä ja suunnitelmia.
Väistyi talvi lopulta, vaikka pitkään reistaili sitkeine jäänlähtöineen, pakkasöineen ja karjanrehunpuutteineen.
Vaari oli riiputtanut rannasta jo muutamia riimulahnoja, oli sen johdosta mehuisalla tuulella, sylki ja voevotteli. Muisti käydä tuvan puolella poloisten keittopataan vilkaisemassa ja milloin poikia tapasi muistutti siimasta.
Mutta pojat, varsinkin se siimamies, varautuivat hekin puolestaan. Siima piti saada kuntoon, eikä se ollut mikään turha asia. Sukulaismiehen siima oli ollut paljon selvempi ja mutkattomampi. Se ei ollut tullut maksamaan juuri mitään. Sen teki yhtenä iltapuhteena vaikka pieni tyttörääsy ja niin edelleen, väljästi oli juttu lähtenyt maailman mieheltä. Poikain siiman laita tahtoi kaikinpuolin olla juuri päinvastoin. Se tuli maksamaan hirveästi, ainakin äidin mielestä, joka tuloksiin nähden oli Tuomaan kannalla. Pitkät periaatteelliset ja kiivaatkin keskustelut käytiin kustannusarviota laadittaessa. Siima tahtoi väkisin jäädä vain satakoukkuiseksi puolisiimaksi. Onneksi isä Taavetti, joka kaikissa asioissa oli vähän väljempi ja suurpiirteisempi, kävi ratkaisevassa äänestyksessä poikain puolelle ja äiti huudettiin nurin.
– Kyllähän te pärsäätte, kun vain riittäisi, nurisi häviönpuoli, mutta pojat kiiruhtivat ilolla ja riemulla kirkonkylän kaupasta koukkuja ja siimalankaa hakemaan.
Siima ei sittenkään vielä ollut niin selvä kuin se vyyhti, josta se tehtiin. Oli tapsit ja koukut, polat ja kivet. Oli hommaa monenmoista vaikka mieluistakin. Eikä sitä yhtenä iltana tehty, ei ainakaan kuka tahansa tyttörääsy olisi tehnyt, siitä olisi tekijä mennyt vaikka kolmasti valalle.
Oikea murheenkryyni oli se venerähjä, josta alkujaan oli maksettu kaksi ja puoli markkaa liikaa. Vuosi vuodelta oli se käynyt yhä kehnommaksi. Siitä ei tahtonut saada kalua enää noitumallakaan. Koetettiin tilkitä, naulata, tervata ja pietä. Mutta kun yhden läven sai tukkoon, ilmestyi toinen, aina vuoti kuin seulan pohja.
Kalaan mennessään poikkesi vaari antamaan mestareille hyviä neuvoja. – Se vuotaa väärin päin, kääntäkää se! Tai neuvoi: Kiertäkää siimalla yhdeksästi myötäpäivään ja soittakaa pajupilliä! Monta muuta sanoi ja syljeskeli ja riiputteli nenän edessä letkahtelevaa lahnaraksiaan. Oli siinä kuuntelijoilla tuskaa ja kärsimistä.
Saatiin toki vene lopulta semmoiseen kuntoon, että uskalsi vesille lähteä. Päästiin kahdella äyskäröimisellä Hössälän rantaan. Semmoisessa kunnossa ei kuuden markan ostokas liene ollut sitten nuoruuden päivien. Vielä oli etsiskeltävä madot. Huonosti löytyi kastematoja, sillä kevät oli kuiva. Täytyi riihen lastukosta kaivella suuria onkimatoja lisäksi, vaikka eivät ne kuuluneet kauan koukussa kestävän.
Lopultakin tuli kaikki kuntoon. Koukut oli madotettu, siima kerällä, polat ja kivet veneen pohjalla. Olipa joltisenkin juhlallista alkuvaikeuksista selviytyneiden kalamiesten vesille lähtö hekottavana kesäkuun iltana. Missä lienee ollut vaarikin, koska veneensä oli teloille vedetty. Hyvä olikin, että oli pois irvimästä.
– Onko nyt kaikki mukana?
– Siima?... On!
– Tapsituohinen?... On!
– Äyskäri?... On!
– Airot ja mela?... Tottakai!
Eipä sitten muuta kun vesille vain! Heijaa!
Alettiin heti omasta rannasta Kajaanin puolta kiertäen. Siimamiehen sormet vapisivat pääkiveä sidellessä, eikä polaa tahtonut saada pystyssä puikkamaan millään. Kankeata tahtoi olla aluksi myös tapsien sidonta. Yksinkertainen vetosolmu, olisi sen luullut osaavan, mutta eipäs. Irtopää tuli liian pitkä tai liian lyhyt. Tapsi alkoi kiertää siimaa ja lierun heiluva häntä sotki vointinsa mukaan. Vettä alkoi karttua veneeseen.
– Äyskäröi! komensi koukkumies.
Soutuorja totteli, mutta vene käänsi mielenosoituksellisesti pystynokkansa Pyörälään päin.
– Pidä kokka Kajaaniin! komensi päämies taas.
– Älä liputa! nousi orja kapinaan. – Miten sitä souti ja äyskäröi yhtäaikaa.
Siinä sanaillessa ehti aluksen keulapuoli katsastella kaikki Puterin rannan kaupungit. Nähtiin lopulta viisaammaksi, että mestari äyskäröi ja soutumies hoiteli vain venettä, mikä sittenkään ei tullut erikoisemman kiitettävällä tavalla tehdyksi. Kääntyi kuitenkin uppiniskainen keulapuoli viimein taas Kajaaniin päin.
Mentiin vengoteltiin. Soudettiin ja huovattiin ja jarrutettiin pohjasta ellei airo auttanut. Sidottiin tapseja ja äyskäröitiin väärinpäin vuotavaa venettä. Orja, jolla oli enemmän aikaa suunsoittoon, muistutteli väliin, ettei jalo kalastaja vain epähuomiossa äyskäröisi tapsejaan järveen tai sitelisi niitä matopäästä siimaan. Toinen kuunteli ja piti hyvänään, mihinkäpä pääsi. Ja ainahan esikoisoikeudesta täytyy maksaa.
– Mitähän Kotapojat tuolla pyörivät ja kuukkivat? ihmetteli Kajaanin lois-Hermanni tuvan akkunassa tupakoidessaan ja seuraillessaan.
– Ne laskevat siimaa, tiesi pikku Kallu, jolle siiman valmistusvaiheet olivat jokseenkin tutut.
– Vai siimaa laskevat, kertasi Hermanni, laiskasti katseli järvelle, kun ei katsomattakaan voinut olla ja puhalteli savuja kuin ketunhäntiä.
Mutta Kotapojat laskivat edelleen hiki hatussa. Alkoi jo jotenkuten mennä. Joskus tuli äkkinäinen pysähdys, kun huomaamatta oli jouduttu vaarin riimulinnoitusten lähelle. Mitäpäs siinä, tehtiin mutka tai oikaistiin entinen, sillä siitä pääsi.
Ja niin sitten jouduttiin Hössälän, Kajaanin, Hienolan ja Hiljalan satamien kautta aina Housulan lahteen. Kerä alkoi tehdä loppua ja kalastajalle tuli kiire koukkujensa kanssa.
– Huopaa hiidessä! Siima loppuu tuossa paikassa! komensi hän.
– Eikös sitä loppumaan koetetakin, narisi toinen tapansa mukaan.
Loppupäähän tuli jarruttamisesta huolimatta koukku koukun viereen.
– Liiaksi tiheään tuli, arvosteli mestari pääpolaa sidellessään.
– No, kyllä ne vielä sopivat potkimaan ja elleivät sovi niin maatkoot, lohdutteli toinen.
Pyörälän niemen ohitse meloskeltiin kotirantaa kohti. Päämies koetti pitää toivoa yllä, soutaja vätkytteli vastaan.
– Luulisi niihin nyt ainakin muutaman näppäävän.
– Luulo ei ole tiedon väärtti.
– Ei osaakaan kaikkia kiertää, on siellä siksi monta syöttiä.
– Osaavatpahan kiertää vaarin riimuverkotkin.
– Jaa mutta on se sentään toista siima ja madonhäntä.
– On kaiketi se toista.
– Jouduttiin kotirantaan. Keskustelu katkesi, sillä vaari tuli aitoviertä syljeskellen ja housujaan nostellen. Mokoma kun sattuikin. Hyvä toki, ettei aikaisemmin joutunut siikailemaan ja voivottelemaan.
– Mistäs ne virkamiehet nyt niin touhuissaan? kysäisi vaari ja sylkäisi järveen.
Siinä rantamättääseen töksähtäneen veneen pohjissa kelluivat varapolat ja tuohiset. Ei parannut ruveta kieroilemaan ja tilanteen oivaltaessaan mestari laukaisi päin taulua.
– Laskettiin pitkäsiima lahnoille!
– Vai lahnoille laskitte! Vaari töyttäisi keveän vuotamattoman veneensä vesille, kääntyi ja seivästi pilkallisella katseellaan paljasjalkasiimailijat, istahti sitten tottuneella hetkauksella perätuhdolle ja päästi kaksi sanaa säälivän haikeasti kuin kuikka kuolinhuutonsa: Voe poloisia!
Sanat kuuluivat varmaan Pollarin mökille asti, sillä ilma oli kajea ja järvi tyyni. Vaari sylkäisi pitkän roiskauksen, vetäisi leveällä melallaan kahdesti kuin leikitellen ja keveä vene eteni vaivattomasti kuin henkäys kuivalla ruudulla. Siimailijoilla oli nolot oltavat. Ei tietänyt, lähteäkö vai jäädä, vetääkö rottelo maihin vai jättääkö vesilastiin. Jätettiin veteen turpoamaan muka, vaikka aikapäiviä oli turvotettu minkä suinkin turposi. Päästiin näin pikemmin rannasta, joka väliin osasi olla hävittömän aukea ja suojaton.
Pitkä yö, toivon ja odotuksen yö. Ei tahtonut uni silmään tulla ja kun viimein tuli, oli kuin faaraon uni. Lihavia lahnoja, laihoja lahnoja ja ne laihat söivät niitä lihavia ja olivat yhtä kapeaselkäisiä kuin ennenkin. Käännyttiin ja nähtiin toisenlaista. Siima painoi kuin syntikuorma... Onkohan suuri? Oli... Vaarin riimuverkko tuli, että puikkari pulppi... Herra Jumala... Monta verkkoa... Kaikki suorat ja riimulliset... Kaikki onkirisutkin. Ja äijä itse jo tulla väännättää pellon reunaa... Voe poloisia!
Toki nukkuja liikahti ja heräsi.
Äiti keitti jo kahvia ja vaari näkyi palaavan aamukalasta. Vain pari parkkia oli raksissa. Hyvät olivat toki merkit. Soutumiestä nukutti vielä kovasti. Piti hieroa ja jauhaa, kiskoa nenästä ja varpaasta. Selviytyi vihdoin housuihin ja kupposen hörpättyään lähti hätäisemmän hoputtamana rantaan.
Aidan johteeseen kytketty venerottelo oli kylläkin hyvin lupaavan näköinen. Enempää ei sopinut sisään, sillä pohja oli maassa ja yhtyvien astioiden laki oli lukenut pykälänsä loppuun. Äyskäröitiin vuoromieheen, äyskäröitiin ja ähistiin, että oltaisiinpa niin rikkaita kuin ollaan köyhiä, niin kokoksi ensi juhannuksena hassattaisiin koko rottelo.
Päästiin lähtemään. Ensimmäinen pola, valkoinen päresalon puolikas oli ainakin paikallaan. Ei tärppinyt yhtään, mitenkäpähän tärppi, kun oli kivellä pohjassa kiinni, huomattiin. Ensimmäiset koukut olivat pestyn puhtaita.
– Kiiskit, pahukset! Niitä on aina rannassa, koetti kokija pitää mielialaa yllä.
– Sinun kiiskisi! Taitaa niitä riittää selemmällekin. Soutumiehestä olisi vaari ja paha maailma saanut muutamilla penningeillä Juudaksen.
– Jo heiluu! Heiluu! Sähköä tuli kumpaankin kokkaan! – Se on suuri, totesi mestari jännittävän puoliminuuttisen jälkeen. Välillä oli pari tyhjää koukkua eikä niistä vapisevin sormin tahtonut selviytyä millään.
Seuraavassa tulla vengotteli odotettu lahna, leveältä näytti kuin perkauslauta. Siimamiehen silmät olivat puolituumaa pinnasta ja soutaja unohti räpylänsä pystyyn.
– Älä vain päästä karkuun, huomasi varoittaa.
– Huopaa hiidessä, kun päälle menee! Jännittäviä sekuntteja, pitkiä kuin minuutteja.
Laukesi ja löysäsi. Lahna vengotteli hiljalleen selälle päin.
– Voi elävä eine!
– Ja päästi menemään, tosero!
– Mitäs laskit veneen päälle! Eikä se niin kovin suuri. Ja kyllä lahna kuuluu toisenkin kerran ottavan, nieleskeli mestari soutajaansa ja kapinoivaa mieltään tyynnyttäen.
– Tulee se uudestaan, odota vain!
– No nyt!
Sähkötys tuntui taas ja kinastelu jäi alkuun. Äskeiset hetket elettiin uudelleen, lapettiin siimaa silmä tapillaan ja unohdettiin huopuut ja soutamiset. Kala oli jo lähempänä kuin äskeinen. Vielä vähän ja sitten heitto. Mutta lahnaa ei koko meininki enää huvittanut, nytkäytti kerran ja jätti köydenvedon. Ihmetteli sitten silmät teljollaan hetkisen ja painui rauhallisesti veneen alle.
– Voi perrr!
– Taas päästi ja kirosi! Kun ma sanon äidille! Ei käynyt selville kumman soutumies aikoi kannella, lahnan karkaamisen vaiko kiroamisaikeen, vai ehkä kummankin.
Mutta siimamiehellä oli jo muutenkin itku kurkussa. Kaksi semmoista lahnaa. Siimassa tuntui sähkötys taas.
– Jos vielä päästät, niin airosta saat, valmisteli soutaja kovaonnista kokijaa.
– Tuon otan, vaikka järveen pitäisi hypätä, vannoskeli siimamies omassa mielessään.
Äskeisten tapaan hinautui kala veneen laidan luo. Suurempi oli kuin karkuun päässeet. Jarrutettiin ja katseltiin taas silmästä silmään. Koukku oli vain hiukan ylähuulessa kiinni, selvästi näkyi... Jos tempaan ei nouse, varmasti ei nouse, päätteli pettymyksien kouluttama kalamies. Lahna liekutti pyrstöään ja liukui vielä lähemmä.
– Älä nyt vain päästä, varoitti vielä toinen. Siinä se oli kuin aarresanko maanpinnassa. Kun muistaisi taikasanan. Kala katseli ja odotteli.
Niskasta kiinni! välähti toki kuin hyvän haltijan kuiskaamana. Neuvon saanut hissaili vasemmalla kädellään siimaa vielä lähemmä venettä ja siirsi samalla kopristettua oikeaa kättään kuin varjoa pyrstöstä päähän päin. Koppaus kuin haukan isku.
151
Onnistui. Herra Isä! Veneen pohjavedessä mölisi suuri lahna, homekorva.
– Ajai, jos päästit! varmisteli soutumies tuomarinasennettaan.
– Turpas kiinni! Perätuhto oli taas oikealla paikallaan, huomattavasti korkeammalla kuin soututeljo.
Tyhjennettiin vene ja lähdettiin eteenpäin. Parin kolmen koukun perästä taas sähkötti. Siima alkoi huojua sivuttain. Hinaamista ja huopaamista. Jännitystä ja vaanintaa. Nousi.
Siinä polskutteli veneen pohjissa toinen porho.
– Herran pojat! Vaikkei muuta saataisikaan!
– Ole vaiti! Mestari tunsi jo siimassa sähkötystä ja alkoi käydä koppavaksi. Pari tyhjää koukkua ja sitten tuli, lerputteli taas. Oli pienempi ja heitettiin onnellaan. Nousi ja putosi, toki onneksi veneen puolelle.
Seuraava oli tavallinen. Sitä seuraava taas isompi. Sen jälkeinen pääsi karkuun. Niin painuttiin eteenpäin entisen riemussa ja tulevan toivossa. Ei otettu putoaviakaan enää niin sydämensuruna, varsinkaan pieniä. Hyppelihän siinä jo veneen vesissä lahnaa kuin lestiä, enempi kuin kumpikaan koskaan edes unissaan oli osannut toivoa. Kajaanin kohdalla tuli tusina täyteen.
Pikku Kallu oli nähnyt ja aavistellut, juoksi rantaan, että tukka pöllysi. Sattui juuri taas isompi lahna.
– Onko siellä kala? tiedusteli Kallu silmät renkaina. Se oli kalamiesten mielestä niin joutava kysymys, ettei kumpikaan viitsinyt vastata, ei edes vilkaista kysyjään. Huovattiin vain, vaanittiin ja uiteltiin, tottuneen käden koppaus ja suurehko lahna letkahteli kalaajan kourassa.
– Herra Jesta! pääsi katsojalta ja silmien alle venähti kolmas aukko, suurempi kuin ylemmät yhteensä. Päästäkää mukaan.
– Ei tässä kerkiä, kuului perän puolelta.
– Eikä tänne mahdukaan, koetti soutumies hiukan tasoitella. – Juokse rantaa pitkin, kerkisi vielä neuvoa ennen seuraavan loppuottelun alkamista.
Turha neuvo. Pikku Kallu taisi sen ilmankin. Mentiin eteenpäin ja saatiin yhä uusia. Joitakin irtautui ja putoili; jos suurempi sattui, vähän harmiteltiin, mutta pienemmille heitettiin kompasana jälkeen: Syö savea, ettäs kasvaisit ja vahvistuisit. – Käske isääsi isoisten asialle.
Venettä täytyi äyskäröidä tämän tästä. Pelättiin, etteihän vain halkea rottelo kesken kaiken.
Hienolan vesikiven kohdalta saatiin säynäs, lihava kuin kaksiviikkoinen porsas. Ja sitten selän yli Housulan lahteen oikaistaessa saatiin taas lahnoja, harvemmin kuin rannan puolelta, mutta sitä suurempia. Kallun oli täytynyt jäädä kivelle Hienolan rantaan. Säynäväottelut oli vielä nähnyt, mutta ei enää suurempien lahnojen. Se oli vahinko. Olisi pojan voinut ottaa mukaan, olisihan siinä ollut työtäkin, veden äyskäröimistä, mutta eipäs huomattu. No taisi parempi olla, ettei päässyt kaikkia temppuja oppimaan.
Kuin kunniakierroksen riemukaarena oli viimeisissä koukuissa iso hauenvonkale. Se piti eri melskeen, irroitti ahvenen ja lahnan, pysyi toki itse kiinni. Olisi pysynyt vaikka Mikonpäivään, kun oli niellyt ahvenen karilaan ja ahvenella puolestaan oli kiiski suussa. Siinä tuli madonkappaleesta täysi hinta.
Ja sitten tuli pola ja päätekivi. Olipas kalaa kerrakseen. Äyskäröitiin vielä viimeisen kerran vesi ja alettiin hiljalleen melkutella kotirantaan. Etumies souteli vain yhdellä airolla, perämies meloskeli vastavedot toiselta puolelta.
Aurinko lämmitti suloisesti ja riemuntäyteisestä rinnasta pulpahteli herkästi esiin herkullisia mielikuvia.
Vaari! Voe, voe! Tuleekohan vielä kurkkimaan perunapataan. Oli niin hyvä olo, että melkein sääliksi kävi äijäpahaa.
Syntymäpitäjään lähetettäisiin lahnaa, järvettömän seudun kalattomille sukulaisille ja muille hyville tuttaville... . Mistä on tullut noin komeata kalaa?... Sieltähän sitä Puterin rannalta... Taavetin pojat pyytivät... Ovat ne eri poikia... Sekin nuorimmainen.
Osan voi lähettää kirkolle Heinon puodissa myytäväksi, tai Kalmarin. Tottapahan lahnaa myyvät ennemmin kuin haisevia silakoita ja mätiä silliä... Ostaa tohtori ja ostaa pappi... Mistäs se on näin komea maankala?... Jaha, jaha... Ovatpas ne taitavia poikia... Äijäsen Jussi voi pistää vaikka pahvilapun tynnörin reunaan, ettei tarvitse sanoa. Näkevät nekin, jotka eivät osta.
Ja rahaa tulee! Ostetaan uusi vene, Luotolan Heikin tekemä, vuotamaton, keveämelainen ja airoinen niinkuin vaarilla... Ja siimaa voi lisätä. Panee vaikka neljäsataa koukkua, vaikka viisi. On tässä vettä, kun mutkittelee. Matoja saa pennillä parin. Kyllä Kallu ja muut pikkupojat kyttäävät. Pikku pojat, turkanen!
Vene tössähti rantamättääseen. Eipähän päässyt enää tuhojaan tekemään, kun oli pohja pohjassa.
Alettiin järkeillä, miten saataisiin saalis kotiin. Raksiin ei raaskinut ruveta riipustelemaan. Ei pajumertaankaan. Keksittiin viimein, että toinen käy hakemassa kärryliiteristä vanhan emaljisaavin, sen missä oli reikä pohjassa. Se on kevyt kantaa ja siihen mahtuu haukikin, kun mutkalleen panee. Soutumies lähti. Ei pitänyt mitään puhua, olla kuin muina miehinään, jos kyselivät.
– Olikohan Harjun Heikki kotona, juolahti paimeneksi jääneen mieleen.
Oli. Oli ja lähti rantaan vapa kädessä. Voi poloista! Voi letkuvartta kumminkin!... Sytytteli piippua tullessaan... Antaisit olla... Täältä saisit parempaa... Ropeettaria!
– Ettekä mitään saaneet?
– No, aina omiksi tarpeiksi, kalamies nosti haukea.
– Voi piru! Poika kopisti piippunsa tyhjäksi ja pisti taskuunsa.
– Onhan se aika vaari ja muutama tusina näitä muoria mukana. Suuri lahna hetkahteli näyttäjän kädessä.
– Voi saakutin piru! Heikki hyppäsi sukkelasti johdeaidan yli ja katseli kateellisena koko komeutta. – Siimalla ette kaikkia saaneet.
– Ei kaikkia. Kymmenkunta pääsi karkuun, kun ei tullut haavia mukaan.
Heikin mielessä kierteli mustia kyitä... Eivätkö liene vaarin verkoissa rapsineet... Pitäisi mennä sanomaan äijälle... Ei, mutta sehän kävi itse juuri edellä. Kyllä nyt on pidettävä kiirettä. Sanaa sanomatta poika hyppäsi aidan ylitse ja painoi mäkeä ylös kuin häkää.
– Siimalankoja menee hakemaan, välähti jäävän mieleen. – No etpä pistä vielä tänä iltana likoon, et vielä huomennakaan. On siinä Hessuparka hepsettä ja vaivaa enemmän kuin luulet. Ei auta neuvoa, eikä pitää esillä.
Soutumies tulla ramusi saavineen.
– Ei ollut pihalla muuta kuin Tepu, eikä se mitään huomannut, huohotti palavissaan.
Vene vedettiin niin pitkälle kuin nousi ja alettiin valikoida kaloja saaviin. Pienemmät pantiin alle. Oikeastaan kaikki olisivat olleet sellaisia, ettei olisi peitellä tarvinnut, mutta kun oli vara valita, niin valittiin. Suuremmissa oli aika siikaaminen ja punnitseminen. Puolisentusinaa niistä oli samankokoisia kuin Pöyhösen porsaat. Jos toinen oli hiukan pitempi, oli toinen leveämpi tai paksumpi. Säynävä ja hauki tulivat päällimmäisiksi, niissä ei ollut järkeilemistä. Neljäkymmentäyksi lahnaa, säynävä ja hauki, saavi mukavasti laiteillaan.
– Olisi mahtunut vielä ne, mitkä karkuun päästit, letkautti soutaja.
– Jos tiinun toit, niin olisi mahtunut vielä nekin, mitkä nuoleskelemassa olivat käyneet, heitti toinen vastaan.
Olisi sopinut lähteä jo kotiin, mutta kummallakaan ei tuntunut olevan kiirettä, etsiskeltiin korentoseivästä, heiteltiin voileipiä ja tarkasteltiin omaa ja vaarin venettä. Katsahdettiin silloin tällöin kotimäelle ja oleiltiin yhä.
– Jo tulee, kaahittaa!
Kauan hankkeilla ollut lähtöpuuha pantiin pian toimeksi. Saavi painoi aikatavalla, mutta lepäämättä kiirehdittiin Harjun polun haaraan. Olisi voinut mennä Harjulle tai Pyörälään.
Vaari tuli ja syljeskeli.
– Sieltäkös ne virkamiehet! Eikö nyt perunanhuuhteluvettä enää lähempänä ollut.
Pojat eivät puhuneet mitään. Vaari asteli lähemmä.
– Voe, voe... Hauki hypähti saavissa. Kolmas, se paras, tarttui huuliin, ehkä ensimmäisen kerran seitsemänkymmenen vuoden aikana.
– Sillä siimallakos te näitä, sai hän hetken mälliä mutriskeltuaan irti.
– Siimalla!
– Siimallapa tietenkin!
Olisi tehnyt mieli sanoa monenmoista, riimuverkoista, leivänpurijoista, poloisista silakanpään nuolijoista, mutta ei löytänyt oikein hyviä sanoja ja tuntui kuin ei muutenkaan olisi osannut puhua niin hyvin kuin lahnat ja hauki äänettömästi siinä tiellä.
Äijä ei puhunut enää mitään, mutristi vain suutaan, nosti housujaan ja alkoi painua rantaan. Perään katselijoista näyttivät jalat letkahtelevan enemmän kuin ennen ja polvien aukko näytti suuremmalta. Näytti kai, kun oli niin kirkas aamu. Nuoremman katselijan mielessä ailahti niin kummasti. Tuntui mukavalta, kun ei sentään ollut tullut sanotuksi sen pahemmin.
Riemukulku jatkui. Kotona oli ihmettä ja kämmenen läikettä. Sankarit saivat vehnäspalan kahvikuppansa viereen eikä hoputettu kesannon ojille niinkuin tavallisesti.
Mutta perunoita pilailtiin kyllä edelleen vain päillä ja muilla perkeillä, itse kalat sekä leveät että kapeat pantiin visusti säästöön lukolliseen aittaan, lukuunottamatta tietenkään niitä kolmea suurinta, jotka heti tuoreeltaan juoksutettiin Kalmarin kauppiaalle jonkinlaisen uhrilahjan ja alamaisuuden merkkinä. Oli satakunta markkaa puotirätinkiä, eikä sen tasoittamisesta ollut kesän aikana suuriakaan toiveita. Syysmarkkinat taas olivat kaukana ja härkämukero vielä laihana raaskuna pitkän kevään jälkeen.
Harjun Heikki ei ollut ainoa, joka seurasi Kotalahden maineeseen pullahtaneiden kalastajain esimerkkiä. Pyörälän Niko laittoi myös siiman ja herra Plathan, jonka siimat olivat tuttuja ison Summasen lahnoille, antoi kerran Natsaretille kunnian. Kajaanin pikku Kallu laittoi pikku siiman, viisitoistakoukkuisen ja Pollarin Otto jätti hetkeksi Ylpeälän esikoisvainion ja kaiutteli joinakin tyyninä iltoina vesillä kaihoisia värssyjään, niitä Aaholman parhaita, joita eivät taitaneet kaikki lapset.
Taavetin pojat tietenkin heiluivat ylinnä. Täytyihän toki mestaruutta puolustaa. Mutta ei tarvinnut perustaa kalakauppaa, eikä liian usein ilahdutella kotipitäjän sukulaisia järvenantimilla. Puterin tyhmät lahnat loppuivat pian ja viisaat kävivät entistä viisaammiksi. Kuitenkin oli siima vanhettuaankin oiva pyydys. Ei tarvinnut kalliita verkkoja, eikä riimupauloja, aikaa vain ja kärsivällisyyttä, aina jotakin tuli.
Vaari ei ryhtynyt rakentelemaan siimoja, vaan piiritteli verkoillaan lahden poukamat ylen visusti. Ei tullut onnea enempää kuin ennen, vain raksikala silloin tällöin.
Sanoivat, että vaari sai jonkin sisäisen vaivan sinä siimakesänä. Jotakin se oli, koska harvemmin kävi kirkkomäellä ja vähemmän voivotteli. Eikähän vanhan vaiva parane, vaan pahenee. Ei kutonut enää seuraavana talvena verkkoja, makaili vain ja kevätpuolella kuoli. Puterin lahnat pääsivät piiritystilastaan, mutta viisuihin painattamatta jäi, mitä Saarijärven Paavo oli tehnyt vielä sellaistakin, mistä Ruunaperi ei mitään tietänyt.
Tuntuu siltä kuin Taavetin pojilla ja Puterin lahnoilla olisi ollut jotakin osuutta vaarin sisäisvaivan puhkeamiseen. Mitä tekivät sen siiman, paholaisen keksinnön. Mitä kävivät toseroiden koukkuihin, vaikka riimuverkkoja oli joka lahdessa.
Ainahan se jostakin saa alkunsa vaiva ja hengenmeno niin vaarin kuin muorin, useammin pienestä kuin suuresta.