[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSdivT2IFgpKhhwA1BktwV8f4I3GnmkUfFIhRM27AVRU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2311,"Kolkkakala ja muita kalapaloja","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2311-karhumaki-urho-kolkkakala-ja-muita-kalapaloja","2311__Karhumäki_Urho__Kolkkakala_ja_muita_kalapaloja",null,"novelli",[],[],"fi",1929,26393,165042,true,[],[],[],"Kansanomainen novellikokoelma sijoittuu syrjäiseen sydänmaan kruununtorppaan ja sen ympäristöön. Kertomukset kuvaavat kalastusta, paikallisia persoonia sekä metsäkulmien elämänmenoa ja arkisia sattumuksia.","Urho Karhumäen 'Kolkkakala ja muita kalapaloja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2311. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOLKKAKALA JA MUITA KALAPALOJA\n\nKirj.\n\nUrho Karhumäki\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPekan kolkkakala.\nLainrikkomus.\nKuikan hauki.\nKupparin Mosse.\nPuterin lahnat.\n\n\n\n\nPEKAN KOLKKAKALA.\n\n\nAhola oli kruununtorppa sydänmaan pitäjän syrjäisillä perukoilla.\nKirkonkylästä, jonne oli viiden, kuuden penikulman matka rautahepojen\nja tulilaivojen teiltä, sai kulkea vielä puolisen päivää yhä\nsavisemmaksi ja kapeammaksi käyvää kylätietä pitkin, ennenkuin pääsi\nedes kruunun alueelle. Mutta kovin kourin otti \"ukko kruunu\" vastaan\nsaviliejusta ja veräjistä selviytyneen kulkijan. Kivi kiven vieressä,\npahin möykky päälläpäin, niinkuin huolimaton jättiläinen olisi urakalla\nkatua kivennyt, sellaisena alkoi rajalta ukko kruunun valtatie.\n\nSai siinä sydänmaan mies luovia silmä kovana. Merkittä ei päässyt,\nvaikka kuinka olisi muistellut ja, varonut. Aina jokin järkäle\nyllättäen täräytti, hieraisi haavan hevosen selkään tai nappasi ajajan\nkielen verille. Onneksi ei sentään heittänyt louhuun tai tervaskannon\nkylkeen -- niinkin oli kirkolla kävijöille käynyt.\n\nPurolasta ei kukaan rattailla sen syvemmälle pyrkinyt. Siihen jätettiin\nomat, kellä oli. Siinä Valppaalta lainattiin, kellä itsellä ei ollut.\nValpas oli reilu mies ja pyöräseppä maan mainio. Ei hänen kärryjään\ntarvinnut lainaajan varoa, huolehti vain kielestään ja hevosestaan. Ja\nkärryt sai ilman etuja perämutinoita. Kun markan maksoi, niin loukutti\npois vain niin paljon kuin sisusvärkit kestivät.\n\nPurolasta oli Aholaan vielä kahden virstan käymätaival, tai kolmen,\nkukapa niitä oli mitellyt, sydänmaan mutkittelevia kinttupolkuja.\nAholaiset itse sanoivat kahdeksi.\n\nKerran vuodessa kävi kirkonkylässä asustava vorsmestari Aholassa, teki\nristiretken hamaan Sodomaan ja Gomorraan asti esi-isien syntien tähden,\nkuten hän tapasi sanoa. Mutta muori, joka kiukaaltaan kuuli ja seurasi\nkaikkea, arveli mielessään, että taidat tarvita Jumalan piiskaa oman\nlihasi ja syntiesi tähden.\n\nMiina-emännän piti herralle lämmittää sauna, kylvettää ja hieroa\nuhoovaa pyhiinvaeltajaa. Pahinta oli ruoan suhteen. Niukkavaraisesta\nkonttorimöksästä ei tahtonut löytyä tarpeeksi tavaraa valkealla\nliinalla katetulle pöydäntyvelle. -- Ei toki vorsmestari ollut paha\nmies. Alasängyssä selällään loikoillen odotteli ja mukavia puhua\nlopisteli. Kun oli perunoita, leipää ja paljon \"fläskiä\", niin kaikki\nhyvin. Läskiä pitikin varata jo syksystä lähtien.\n\nSiihenpä ne sitten useimmiten katselmukset jäivätkin, saunaan ja\nläskiin. Kyllähän Aapo niittyraivionsa ja peltonsa hoiteli, mitä\nniitä katselemaan. Pisteltiin siinä loikoillessa joitakin viiruja\nmuistikirjaan, että kruunu ja senaatti saivat vuosittain ne vietävän\nraporttinsa, jotka joku virastotoukka ilkeydessään oli keksinyt\nerämaassa riutuvien virkamiesten piinaksi ja rasitukseksi.\n\n-- Tien minä vielä kerran rakennan tänne Siinain korpeen! uhkasi herra\naina lähtiessään, löi nyrkillä pöytään ja täräytti sinetiksi pari\närräpäätä. Uhkaukseksi tuo oli jäänyt ja taitaisi jäädäkin. Hitaita\nherrain kiireet, oli se nähty ja koettu. Hyvä kun pääsi taas kunnialla\neroon. Saattoivat suuttua jonnin joutavista herrat, hyvätkin.\n\nKesä tuli kruunun korpeen myöhemmin kuin rantakylille. Tuli kumminkin\njoka vuosi omia teitään. Aurinko nousi hongikon ylitse, katseli\npäivä päivältä yhä korkeammalta ja sulatteli päiville Aholan pellon\nja niittykaistaleen. Korven koivujen latvoissa tohahteli lounatuuli\nja huokui varpuihin vehreyden värin. Luikahti kurki, helähti kiuru.\nSineksi muuttui jonakin pilvisenä yönä Tavilammen likainen harmaus.\nSeuraavan päivän iltana ilmestyi viirin kukkoon ensimmäinen haarapyrstö\ntuoden etäiset terveisensä kirskuvin kielin.\n\nIhan rappukivelle piti Miinan lypsyltä palatessaan istahtaa -- \"Sanovat\nminun neitsyt Maarian silkkiä, samettia varastaneen! Sirveit! Serveit!\nHerra Jeesus sen tietä ä ä ä ä!\" -- Siinä sikersi kesänviesti, Herran\npieni enkeli taas kuin ennenkin. Vai varkaaksi, kun kehtaavatkin!\n\nOlipahan taas läpäisty kylmä ja luminen talvi tautineen ja karjanrehun\npuutteineen. Oli toki saatu kesään lehmät ja lampaat... ja lapset,\nPekka, nuorimmainenkin, joka ei tahtonut selviytyä riisitaudistaan...\nKun lämpimän kesän saa taas tepastella avopäin auringossa... Eiköhän\nvoita sitä, vereenny ja vahvistu hänkin. Miina nousi, heitti vielä\nkerran kiitollisen silmäyksen viestintuojaan ja kiiruhti kiuluineen\nillallispuuhiin.\n\nMutta rannassa melskasivat torpan vähäiset ja vähäistä isommat, jotka\ntyömailtaan olivat jo selviytyneet. Siellä toisten joukossa katsasteli\nja käpsisteli myös Pekka, viisivuotias, taudin näivettämä nuorimmainen.\n\nPekka parka! Koville tahtoi ottaa mieheksi tulo. Nenä turisi ja vuoti,\neikä pää tahtonut muovautua oikeille muodoilleen.\n\nJa kintut kuin pellinnuorat, oli sanottu. Niin olivat, siitä ei päässyt\nyli eikä ympäri.\n\n-- Ei siitä eläjää tule, kuolee se, oli muori arvostellut alusta\nalkaen. Mutta isä-Aapo oli toista mieltä.\n\n-- Eipäs kuole! Voi tulla vielä hyväkin mies, penäili hän vastaan\nmokomille huuhkaimen huudoille. Erikoisella rakkaudella vaaliskeli\njäyhä mies sairasta nuorimpaansa, vierellään nukutti, peitteli ja\nhyssytteli, kirkolla käydessään tinjamit ja rintasokerit muisti. Ja\nkovin tuli isän pikku rääpiskäänsä ikävä, kun talvisin tukkitöiden tai\nrahdinajojen aikaan joutui pitemmän ajan kotoa poissa olemaan.\n\nRaihnaisessa pojassa oli jotakin, joka kiinnitti kovan työn koulimaa\nmiestä. Pekka ei jättänyt aikeitaan kesken. Kaksivuotiaana hän oli sen\njo näyttänyt. Oli ollut iltapuhde. Aapo kiskoi koppapäreitä ja Pekka\nistui hänen vierellään. Yht'äkkiä kiintyi pojan huomio johonkin uunin\nluona ja hän alkoi kontaten hissautua näkemäänsä kohti. Lattialla oli\npäresalkoja, lastuja ja kaikenlaista ryönää. Mutta poika puhdisteli\nja raivaili tietään, hiekutteli vähitellen eteenpäin, kunnes pääsi\npäämääräänsä, uunin vierellä olevan villakopan luo.\n\nAapo oli jäänyt puukko hampaissa katselemaan. -- Meni kun meni! Noin\nsitä pitää! ihasteli hän toisille. Lastukossa näkyi pojan konttaustie,\nsuorana kuin rajaviiva. -- Katsokaas tuota! Kuka teistä menee palkin\nmitan suoraan! Kuka raivaa tiensä lastukon läpi, häh! Pärepari mäjähti\nlattialle. Ei kukaan uskaltanut mutista vastaan.\n\nKului vuosi, pari. Pekka pysyi jo jaloillaan ja alkoi käydä isän\npienillä asioilla. Eipä senvuoksi, etteikö suurempia ja nopeammin\njuoksevaisia olisi ollut -- olihan Aholassa silmiä kuin kalakopassa.\nMutta nuorimman, vaivoin taapertavan apu oli isän mielestä paras. --\nKäväse isän rukkaset kaivon kannelta! -- Paikataanpas Pollen riimu! Hae\nsinä, minä teen pikilangan!\n\nToinen haki ja toinen teki. Yhdessä paikattiin ja unohdettiin kaikki\nmuut. Kun riimu oli kunnossa, kuului taas: Uusitaanpas saunakipon\nvanteet!\n\n-- Joo! Pekka oli valmis.\n\n-- Lasta sinne pimeään, onhan tuossa isompiakin, esteli äiti.\n\n-- Ei itompia, Pekka hakee! hätääntyi poika ja kiirehti ulos.\n\n-- Kas sitä! Isällä oli taas syytä kehaista. -- Kuka teistä yksinään\nolisi mennyt hakemaan saunakipon, häh! Kaksinkin taitaisitte ihmeitä\nnähdä! Mutta Pekka tuo kipon, vaikka kuu tielle tipahtaisi! Eikä\njoutunut häpeään isän ennustus.\n\n-- Noin sitä miehen pitää! Ei saa olla pelkuri eikä jättää kesken,\njatkui kippoa vannehtiessa juttua, enemmän toisille kuin Pekalle\ntarkoitettua. -- Niinkuin tässäkin mökissä. Pelto kuin housun paikka,\nmetsä joka puolella. Rupeappa tässä jänistelemään ja kaikkia läväyksiä\ntöllistelemään, niin umpeen menee koko aukko.\n\n-- Pekka se kaiketi jääkin eläjäksi tässä, saivat siinä kotvan kuluttua\nmaailmalle havittelevatkin osansa.\n\n-- Jos surmilta selvenee, urautti muori uunin puolelta vanhan virtensä.\n\n-- Selvenee! paukahti penkin luota. Mutta mutinasta päättäen oltiin\nuunilla yhä toista mieltä.\n\nKuudennella vuodellaan, sinä kauniina kesänä, jonka tulosta pääsky oli\näidille kirskuen ilmoittanut, selvenivät vihdoin Pekan ässät ja ärrät,\ntuli väriä pintaan, täytettä sääriin, alkoivat pyöristyä pienen pään\nkulmat ja kuopat.\n\nIsä oli hyvillään. -- Tulee mies! Hyväpä tuleekin! Aina siitä tulee,\njoka hellittämättä perille kulkee! Oikein poikaantui ja nuortui itsekin\nsinä kesänä sydänmaan torpan vakainen kuokkuri. Myllyjä ja vesihyrriä\nkilpaa poikainsa kanssa rakenteli känsäkourainen mies.\n\nÄiti katseli kummissaan ja hyvillään, mutta muori tohahteli: Liian pian\nhöystyy poika! Penikkataudin sai aikuinen mies! Ei tämä hyvää käkee!\n\nPekasta tuli innokas onkimies. Hänellähän oli aikaa yhtä paljon kuin\nahvenilla, kärsivällisyyttä ehkä enemmänkin. Tunnin toisensa jälkeen\nhän istui ja odotti. Jos yksi ei tärpännyt, tärppäsi ehkä toinen,\njoskus. Pekan hinkissä oli illalla aina jotakin, oli silloinkin, kun\ntoiset tulivat nuivin nenin ja kolisevin astioin syyttäen milloin\nmitäkin.\n\nPekka onki rannalta. Ei äiti olisi veneeseen uskonut, eikä ollut\nväliäkään. Joutivat uida rantaan asti ahvenet ja muut onkikalat. Isä\noli varta vasten laitellut hänelle sopivia onkipaikkoja. Ensimmäinen\noli heti tien päässä, vasikkahaan aidanjohteella. Ei se oikein kalainen\npaikka ollut, mutta hyvin mukava siinä oli istuskella seiväspariin\nnojaten kuin tuolilla. Varpaillaan yletti juuri ja juuri sipaista\nveteen, ja hinkki pysyi mukavasti seipäitten välissä selän takana.\n\nPuron suu, johon isä oli Pekalle rakentanut oikein kivistä laiturin,\noli vielä parempi paikka. Puro oli kuin valtatie. Aina siinä oli\nmenijöitä ylös ja alas. Puron suusta sai vain ahvenia, pikinokkia.\nMutta nepä olivatkin Pekan mielikaloja. Jokainen veti kohon\numpiuppeluksiin, pienempi ainakin yritti.\n\nKolmas ja paras paikka oli hamppulion luona. Pekka säästi sen aina\nviimeiseksi kuin pannukakkupalan. Isä oli lyönyt lion laitaan pari\nseivästä ja riihiladolta asti kantanut leveän permantolankun niiden\nvaraan. Lankun päässä oli syvää. Pohjaa ei näkynyt kirkkaallakaan\npaisteella. -- Jos sinne putoaisi, niin jäisi -- kauhisteli äiti.\nTurhia pelkäsi. Mihin siitä pääsi putoamaan leveältä, isän laittamalta\nlankulta. Eikä ongella ollessa saanut nukkua. Ei silloin olisi\ntärppäystä huomannut.\n\nLankulta otti joskus myös lahna. Kun selältä tuuli, piti tarjota koko\nmatoa. Ihan laudan latvalla seisten ylettyi heittämään lumpeen lehden\ntaakse. Sieltä näppäisi suuri. Pekan onkeen tosin oli näpännyt vain\nniitä pienimpiä, mutta voi joskus käydä myös se suuri.\n\nPekka oli tarkoin valmiiksi miettinyt, miten tekisi, jos iskisi suuri.\n-- Antaisi viedä ensin kohon uppeluksiin ja siiman suoraksi. Nojaisi\ntoisella jalallaan seivästä vasten ja vetäisi junnaillen kuin isä\nPollea, syöttöpaikkaa muutettaessa. Tuohon vetäisi lankun viereen ja\nsitten siimasta nostaisi kuin kaivoämpärin. Kyllä se siitä nousisi.\nTietysti pyristeleisi, mutta nousisi kumminkin. Ja nousee, kanssa,\nellei tänä kesänä, niin toisena, päätteli onkimies ohjelmiaan.\n\nSe kesä oli parhain, mitä Aholassa oli eletty. Ei hävinnyt mullikoita\nsuosilmäkkeihin kuten tavallisesti. Heinät, järvikortteetkin saatiin\nkorjuun poutien aikana ja halla vikuutteli ohrasarkoja vain puron\npuolimmaisesta päästä. Puhumattakaan Pekan onkikaloista, joista isälle\niloa ja ihmettelemistä riitti.\n\n-- Ei tämä käy hyvän edellä. Liian paljon nauretaan. Liiaksi hyötyy\npoika, surmilta karannut, äännähteli muori enteitään. Mutta syksyyn\npäästiin, eikä ukkospilveä näkynyt.\n\nViljat oli leikattu, uutispuuro syöty. Ison metsän varsikoivut alkoivat\nmuodostella komeita, keltapunervaisia soikuloita, ja pienen järven\nselkä myllersi usein vaahtopäissä. Pekan täytyi jättää onkensa ja\nonkipaikkansa, sillä ahven ei enää näpännyt, ei puron suussakaan.\nKylmäkin tahtoi tulla turhaan odotellessa.\n\nYlempänä kodin ja metsän suojassa ei tuullut, ja siellä oli monenlaista\nmukavaa hommaa. Puolukoita oli kovasti. Pekka rupesi marjamieheksi.\nAstiana hänellä oli äidin kahden litran maitohinkki Kun etsi suuren,\nmarjaisen mättään, sai pitkän aikaa vain istua ja riipiä. Aurinko\npaistoi vielä keskipäivällä lämpimästi, eikä tuuli päässyt ottamaan,\ntohisi siellä jossakin puiden latvoissa. Kun astia tuli täyteen, juosta\nkipaisi Pekka tyhjentämässä sen äidin marjasaaviin. Ja sitten taas\nsai alkaa alusta. Oli se mukavaa, niinkuin sekin, että hänen astiansa\ntäyttyi niin pian, mutta äidin ei näyttänyt täyttyvän ollenkaan. Vaikka\nkyllä sekin vielä täyttyisi, varmasti täyttyisi, jos syksyä riittäisi.\n\nIltahämärissä käytiin isän kanssa riihtä lämmittämässä. Ei ollut\nisällä enää niin kiirettä kuin kesällä, istuskeltiin ja juteltiin.\nKatseltiin yhdessä, miten tuli nieleskeli suurta nihkeätä honkapölkkyä,\nhaukkoi ja nuoleskeli, niinkuin olisi ottanut liian suuren palan\nmökellettäväkseen. Oikein Pekkaa nauratti.\n\n-- Se kestää aamuun asti, vakuutteli isä. -- Yöpölkky täytyy olla\ntuollainen. Riihestä ei koskaan saa loppua savu hikilämpimän aikana.\n\nSipistiin ja supistiin siinä lämpimillä pahnoilla loikoillessa monta\nasiaa opiksi ja huviksi, ja kiukaan henkireiässä haudottiin nauriita.\nNe olivat vielä vähän keskenkasvuisia, mutta paistettuina niin makoisia\nkuin rintasokeri.\n\nVaikka makoista oli myös jälsi ja jälttäminen oli mukavaa katsella.\nIsä leikkasi nauriin kantapuolesta kappaleen, niinkuin kannen olisi\nirroittanut, ja sitten se alkoi: Nirs, nirs, nirs! Vesi kielelle\nherahti jo katsellessa. Piti panna silmät kiinni ja suu auki, hyvin\nauki, ettei vain sattunut puukonterä. Ei olisi muille uskaltanut,\nisälle uskalsi. Isä osasi jälttää niin taitavasti, että kuori jäi\nehjäksi kupiksi, kissan maitokupiksi olisi kelvannut. Poikien kupit\npirstautuivat jos minkänäköisiksi reuhkahatuiksi ja jälsikin oli kuin\nhuonosti survottua perunasoppaa. Isän jälsissä ei ollut yhtä nokaretta,\nei neulannupin kokoistakaan.\n\nPuhteet kävivät pitemmiksi, sateet myrskyisemmiksi. Rannasta pihaan\nasti ulottui jo pakkasen valkoinen lakana aurinkoaamuin. Nauriit oli\nkuopattu ja puolukkasaavi saatu täyteen. Olipa saatu täyteen. Olivat\ntoisetkin olleet poimimassa, mutta kyllä Pekka oli useammin siihen\nhinkkinsä tyhjentänyt.\n\nAlkoi vetää rantoja riitteeseen.\n\n-- Pian päästään jäälle! touhusi Kalle etsien kikkanokkiaan joka\npaikasta.\n\n-- Minä täräytän kaksikiloisen mateen! innosteli Matti.\n\n-- Sinä täräytät! Karkuun päästit viime syksynäkin, sammutti toinen.\n\n-- Minun kolkkaamistani keitettiin kalakeitto köyrinä!\n\nPekka kuunteli. Muistojen näkemys kirkastui. Silmiin tuli kiilto... Oli\ntullut Matti rannasta... Kalanippu kädessä juosta reuhotti... Suurempia\nolivat kuin Pekan onkikalat... Semmoisia hitaita vonkaleita. Äiti\nperkasi aitan kynnyksellä ja Matti niisti nenäänsä monta kertaa. Muisti\nPekka jo hyvinkin.\n\n-- Mitenkä sinä kolkkasit? tiedusteli hän viisaammaltaan.\n\nMatti oli hanakka kertomaan, milloin sai itsestään puhua.\n\n-- Jään alta minä niitä näppäilin.\n\n-- Jään alta!\n\n-- Jään alta, niin! Mitä siinä on jamailemista. Kirvespohjalla heläytin\nkuonoon, niin totta vie!\n\n-- Kirvespohjalla! Pekan silmät pyöristyivät ihan renkaiksi. Mistä sinä\nsait kirvespohjan?\n\n-- Olipas siinä mäläys! Matti nauroi ihan vedet silmissä. -- Sieltä\nvarmasti, mistä kirveenkin. Uhoten hän alkoi selitellä sitten\nkunniakkaan kolkkamatkansa vaiheita.\n\n-- Ei kolkkakalaan mennä räippä olalla eikä matopurkki lakkarissa.\nKirveellä niitä napitaan. Eivätkä ne ole semmoisia varvasnauloja kuin\nsinun onkiahvenesi, voi saada kilon painoisen, parikiloisenkin, kun\nhyvin sattuu. Mutta ei kolkkakalaan parane joka toseron lähteä, juonti\nkertoja puhettaan omahyväisesti. -- Kala livahtaa äkisti matkoihinsa\nkanssa, jos rykistelee ja kakistelee tai raskaasti astua lomsottelee.\nMinä poika hiivin niinkuin kissa aitassa.\n\n-- Missä se kala on? joudutti Pekka, joka hyvin tunsi Matin\nkissanaskelet.\n\n-- Järvessä, hyvä mies! Ihan siinä maan- ja vedenrajassa maata\nköllöttelee kuin kalikka tunkiolla. Siihen minä hiivin ja nappaan\npäähän.\n\n-- Eikö se satu jäähän? keskeytti oppipoika taas.\n\n-- Jäähän! Tottakai jäähän ja jää mällää päähän! Mutta jos sattuu\nväärään päähän, niin matkoihinsa meni, kerran vain häntä välähti. Minä\npoika mällään oikeaan päähän, aina ihan silmäin väliin.\n\nOlisi Matti osannut ja halunnut vielä paljonkin urotöistään kertoilla,\nmutta oppilas ei enää joutanut kuuntelemaan, vaan juosta pinkasi pajan\nluona askartelevalle isälle kolkka-asioista puhumaan.\n\nTottakai isä kolkkaamisen konstit tunsi. Oli poikasena itsekin sen\nseitsemät mateet kolkannut.\n\n-- Osaisinkohan minä hiipiä, rohkeni Pekka esittää toivonsa.\n\n-- Osaat varmasti! Isä innostui kalamiehensä kanssa ja alkoi pajan\nnurkasta etsiä työasetta. Löytyi se, hyvä löytyikin, pikkuinen kirves,\njonka terä oli lohennut. Pohjapuoli oli aivan ehjä. Lohjenneen\nteräpuolen isä takoi ja karkaisi sieväksi tuuraksi.\n\n-- Näin lyöt, näytti isä, kun ase saatiin valmiiksi. -- Ja sitten äkkiä\nkäännät ja isket tuuralla lyömäreiän pieneksi avannoksi.\n\n-- Avannoksi! Minkä takia? Pekka hyppeli innoissaan alasimen äärellä.\n\n-- Täytyy kala ottaa pois, mitä niitä sinne turhanpäin nappimaan.\n\n-- Isälle kala! Nappaan varmasti, lupasi Pekka, vei kolkkakirveensä\ntiettyyn talteen ja jäi ikävöiden odottamaan järven jäätymistä.\n\nEipä tarvinnut toki montaa päivää odotella. Selkeni, tyyntyi ja sipasi\nkuoreen levottoman järven pinnan. Matti, Pekka ja monet muut isommat ja\npienemmät saapasjalkakissat alkoivat hiiviskellä liukkailla, rannoilla.\n\nMatti oli niin varma onnistumisestaan, että varasi kalakopan mukaan.\n-- Eipähän tarvitse pakkasessa ruveta raksiin riipostelemaan, selitti\nja lupasi, että Pekkakin saa siihen kalansa pistää, jos sattuu jotakin\nsaamaan.\n\nMatilla oli huono onni, vai oliko etukäteen tullut uhoiltua liikoja.\nEi tullut kalaa, ei suurempaa eikä pienempää, ei koppaan eikä raksiin.\nHarvoin pääsi lyömään, ja jos pääsikin, niin ei osunut oikeaan päähän.\nKun syti avannon, siivilöi jäät ja haarasi pohjaa paljaalla kädellä,\nsai vain rapaa kouransa täyteen. Ja vesi oli kylmää kuin myrkky. Matti\nsuuttui ja jätti ensimmäisenä päivänä koko kalastushomman.\n\nMutta Pekka oli kärsivällinen. Isä oli tehnyt kolkkakirveen, piti Pekan\npalkaksi saada edes yksi kala.\n\n-- Et sieltä mitään saa! totesi Matti vahingoniloisena, kun Pekka kerta\nkerran jälkeen palasi tyhjänä kirveineen.\n\n-- Saanpa! Kalamiehen usko oli kuin sinapinsiemen.\n\nSatoi lunta.\n\n-- Ota nyt kala! ähitteli toinen.\n\n-- Otanpas! Pekka vei rantaan luudan.\n\n-- Noin sitä pitää! Tuommoisella luonnolla mieheksi tulee, vaikkei\nkalaa saisikaan, ilmaisi isä mielipiteensä.\n\nLumi oli keveää, meni luudan edessä, että sivahti. Pekka jätti\nkirveensä veneen luokse ja alkoi lakaista sipsitellä rantaa puron\nsuulle päin. Tuli musta, mutkainen tie. Piti usein katsoa taakseen ja\npalata korjaamaan, jos jokin kohta oli jäänyt kapeammaksi tai lumiraja\nepäselväksi. Lakaistun kohdalla näkyi pohja selvästi. Ihan yhtä hyvin\nkuin eilenkin. Jos vain olisi ollut kala, niin hyvin olisi näkynyt.\n\nPekka joutui parhaan onkipaikkansa, hamppulion luokse. Hän lakaisi\nlaudan ja istahti sille. Siinä oli kesällä istuttu ja vedelty kalaa eri\nkokoista ja näköistä... Tuolta vesipuun alta tuli ahvenia... Tuosta\nihan laudan viereltä särkiä... Lahnapaikka oli etäämpänä lumpeen\ntakana. Lummetta ei näkynyt. Mutta Pekka muisti sen paikan. Piti\nvälillä käydä sipaisemassa sekin lumettomaksi. Hän palasi takaisin\nlaudalleen ja muisteli.\n\nOli tullut lopulta iso lahna, vaikka kauan oli antanut odottaa. Pekka\nmuisti selvästi sen päivän. Oli hyvin lämmin. Vesi oli sinistä kuin\näidin lankaväri. Laine lipsui mukavasti seipäitä vastaan... Silloin se\ntärppäsi... Koho alkoi painua kuin vettynyt puunpala... Vapa taipui...\nLahna viirutteli siimaa sinne ja tänne, loiski ja lopisteli... Voi,\nvoi, miten mukavasti nyki vieläkin sormenpäistä, kun muisteli. Tulipa\nylös. Nousi vain kuin kaivoämpäri, ihan niinkuin Pekka oli edeltäpäin\najatellut. Isä oli mielissään ja äiti. Oli Pekka itsekin, tavallisesti.\n\nJa nyt täytyy saada vielä yksi iso kala, kolkkakala -- heräytyi Pekka\ntehtäväänsä. Hän viivähti vielä hetken kylmällä lämminmuistoisella\nonkilaudalla ja silmäili tuttua rantaa läheltä ja kauempaa.\n\nJärvi näytti oudon valkoiselta, kuin juuri pesty ja silitetty\njättiläisen lakana. -- Ei saa rytistää eikä liata, olisi äiti sanonut.\nOudolta näytti rannan puolikin, alastomalta ja ohkaiselta, niinkuin\nviluissaan olisivat värisseet pajunoksat ja pursunvarret. Pekan\nlakaisema ranta irrottautui valkeasta jäästä mustana juovana, ihan\nniinkuin se kirje, joka tuli silloin, kun Kumpulan täti kuoli. Täti ei\ntullut enää sen jälkeen, eikä tuonut murua. Pekalle tuli ikäväinen olo.\nNiinkuin ei kesä enää tulisi, kun tuli tämä suuri valkoinen mustine\nreunoineen. Ei saisi heittää onkea ahvenille, eikä viipottaa paljasta\nvaivasta laudalta veteen. Kurkkuun nousi jotakin kipeää rinnasta päin,\nja silmään tuli kuin jotakin huurua. Piti lapasella pyyhkäistä.\n\nHän hypähti reippaasti jäälle ja jatkoi lakaisemistaan. -- Sip, sip,\näänteli luuta hauskasti ja lakaisijan mielikin taas virkistyi. Hän\nkatsoi, että jälki tuli kunnollista ja ettei mennyt kaloja ohitse. Ei\nollut tähän saakka mennyt, varma oli. Voivat jälkeenpäin nousta, voivat\nhyvinkin, kun näkevät lakaistun paikan.\n\nNiin hän joutui puron suuhun saakka, ahvenpaikkaan. Puron vesi oli\nsyövyttänyt rantaan pyöreäpohjaisen mustan nielun ja jääkin siinä\nlähellä oli ohkaista ja läpinäkyvää. Pekka lakaisi hiljalleen.\n\nMikä? Mikähän siellä häämötti? Musta kuin hiilikeppi, leveämpi vain...\nOlisikohan?... Oli! Varmasti oli!... Ei puu olisi noin musta, eikä noin\nlähellä jäätä.\n\nPekka tuijotti jäähän silmää räpäyttämättä. Toinen pää heilahti. Hän\nhieraisi silmiään... Taas! Ihan varmasti liikahti! Oli halkinainenkin.\nNäkihän sen jo selvästi.\n\nHän etääntyi varovasti takaperin yhä jäähän tuijottaen. -- Ei pidä\nhätäillä, oli isä neuvonut. Ei, ei hätäillä, mutta eipähän turhia\nviivytelläkään. Hän kääntyi ja kiihdytti askelensa juoksuksi. Olisi\npitänyt kuljettaa kirves mukana.\n\nPian oli ranta kahteen kertaan juostu. Juoksuaskelet hiljenivät\ntaas hiipiväksi käynniksi... -- Ei hätäillä. Nyt ei hätäillä, tuli\nmelkein ääneen... Mihin tässä kiire... Kyllä se makaa, jos maatakseen\non... Päivän, viikonkin kuuluu väliin makaavan... Mutta pienestä voi\nlähteäkin. Ei tarvitse paljonkaan kopauttaa.\n\nNeljän, viiden sylen päässä hän pysähtyi miettimään. -- Parasta heittää\npieksut pois. Hän istahti jäälle ja sipaisi sukkasilleen. Hän otti\nkirveensä ja muisteli vielä kerran isän ohjeet. -- Täytyy katsoa, miten\npäin se on... Katsoa kirves oikein päin... Mitata silmillään tarkoin\nmatka... Sitten täräyttää kuonon kohdalle... Kovasti. Eikä muuta. Pekka\nlähti hiipimään sukkasillaan.\n\nOli se... Olihan se... Ihan samalla paikalla oli. Häntäpuoli Herahti\ntaas. Hän pidätteli henkeään ja hiipi. Vielä vähän... Vielä... Vie...\nlä...\n\nKirves kohosi hiljaa ja putosi tarkoitettuun paikkaan lyöjän\nkaikkivoimaisena iskuna. Jää tämähti ja humahti. Puroveden kovertama\nohut pinta lohkesi ja sirpaloitui, ja lyöjä putosi kirveineen sekaan.\nEi siinä syvää ollut, vyötäreihin vain, mutta vesi oli kylmää. Pekka\nsäikähti vähän, muisti kumminkin heti kalan. Hän heitti kirveensä\nehjälle jäälle ja alkoi kiireesti haparoida käsillään vedessä. Osasi\nolla kylmää. Vesi oli sekoittunut. Ei nähnyt, piti koetella vain. Tuli\nkäteen pulikkaa, kiveä ja rutaa... rutaa.\n\n-- Mitä?... Pehmeää!... Niljaista! Hän tarrasi molemmin käsin kiinni ja\nnosti.\n\nVoi riemun päivä! Kalahan se oli, suuri kuin halko! Tulipas! Tulipas\nviimein! Mitähän sanoo isä! Ja Matti!\n\nHän kömpi kaloineen jäälle. Kyllä olivat vaatteet nähtäviä, märkinä,\nkurassa. No, olipahan kala. Kolkkakala!\n\nPuristeltuaan vettä ja rapaa vähän vähemmäksi housuistaan ja sukistaan\nhän alkoi vetää pieksuja jalkaansa. Ei tahtonut mennä millään. Olipa\nkummallista, kun ei mennyt kuivana, eikä mennyt märkänä. Hän pyöri ja\nponnisteli. Litkahti lopulta toinen ja sitten toinenkin.\n\nPekka sieppasi kalan käteensä ja alkoi juosta lakaistua tietään. Haan\nkautta olisi ollut vähän suorempi, mutta veneen kautta oli mukavampi.\nKyllä kotona ihmetys nousi. Sattui isäkin olemaan tuvassa, nosteli\nja punnitsi Pekan kalaa kädellään. -- Tuollainen se on kolkkakala!\nAinakin puolitoistakiloinen, arveli hän aikansa riiputeltuaan. Haettiin\npuntari ja punnittiin. Kilo ja kahdeksansataaviisikymmentä. Oli siinä\nkolkkakalaa kerrakseen, pienimmän kolkkaamaksi liikaakin.\n\n-- En minä saanut tuommoista, myönsi Matti.\n\n-- Etkä koskaan saakaan. Kas, ennenkuin tuommoisen kalan saa kolkattua,\ntäytyy osata vähän muutakin, kuin nenäänsä turistaa. -- Innoissaan\nlasketteli isä joskus ilkeitä.\n\nIhmettelyn humussa ei huomattu Pekan märkiä vaatteita, eikä hän\nitsekään -- niitä muistanut. Viimein äiti keksi.\n\n-- Siunatkoon! Sehän on märkänä ja ravassa koko poika!\n\n-- Putositko sinä järveen?\n\n-- Tuota kalaa lyödessäkö?\n\n-- Mutta ei jättänyt kalaansa, vaikka itse sekaan putosi. Semmoinen se\non oikea mies!\n\nÄiti kiirehti kamarimöksään kuivia vaatteita penkomaan. Pekka muisti\nkirveensä.\n\n-- Matti hakee, rauhoiteltiin.\n\n-- Ehtiihän sen sieltä -- Matti katseli madetta ja raaviskeli\nniskaansa, mutta lähdöstä ei tullut sen valmiimpaa.\n\nPekka pujahti sanaa sanomatta ovesta ulos ja alkoi juosta rantaan.\nKovin vilutti ja väsytti, mutta eihän kirvestä sinne, isän tekemää\nkolkkakirvestä... Eikä tämä mikään matka... Kerranko se ennen oli\njuostu... Ja juostessa tulee lämmin.\n\nEi tullut, tai eikö jaksanut juosta, että olisi tullut. Silmiä kirveli,\nmutta selkää paleli ja puistatti. Paita ja housut tuntuivat kankeilta\nja kylmiltä. Jäällä alkoi toki mennä paremmin. Tuntui, niinkuin olisi\nläväyttänyt pari kertaa lämpimästi. Siellä kirves oli jäällä. Pekka\nistahti... Kun nyt pääsisi kotiin... Saisi kuivan paidan ja pääsisi\nalasängyn pitkävillaisiin vällyihin. Janotti kovin ja kuivasi kurkkua.\nEnnenkuin lähti takaisin, hän kumartui juomaan jään reunalta.\n\nPaluu tuntui vielä raskaammalta kuin tulo. Olipahan kirves... Ja kotona\nisä... äiti... ja kuiva paita... ja vällyt... ja kala...\n\nRiihen luona tuli isä vastaan ja syliinsä otti.\n\n-- Sitäkös se hakemaan, lapsi parka. Kun se torkku-Matti ei mihinkään\nkerkiä. Kyllä minä sille kyydin annan!\n\n-- Ei saa antaa! Ei saa olla Matille vihainen! Isän täytyi luvata,\nettei ole.\n\nIsä oli hyvä. Ja väkevä. Ei olisi kukaan muu jaksanut näin kantaa. Isän\nolkapäähän nojaten Pekka katseli taakseen... Siinä oli riihi, jonka\nuunissa oli paistettu nauriita... Tuolla etäämpänä järvi. Valkoinen\nvain näkyi. Ei näkynyt mustaa reunaa. Tuntui hyvältä, kun ei näkynyt...\nSiellä se oli järvi, joka oli kesällä sininen ja talvella valkoinen...\nSiellä oli ongittu ja kolkattu... Nyt saivat makailla rauhassa valkean\nlakanansa alla lahnat sekä ahvenet.\n\nPekka sai kuivaa päälleen ja lämmintä sisälleen, pääsi sitten heti\nalasängyn vällyihin. Mutta vilun koura ei hellittänyt, ankarammin yhä\nrutisteli pientä ruumista peittojen alla.\n\nLopulta kumminkin lakkasi, mutta hyppäsi toiseen laitaan. Tuli kuuma ja\ntuskainen olo. Täytyi pyytää juotavaa usein. Ei äiti antanutkaan niin\nusein kuin Pekka pyysi. Kumma, miten oli nyt vedelle tarkka.\n\nTuli kaikenlaisia mielitekoja. Halutti uimaan oikein kylmässä vedessä.\nKun olisi päässyt nyt puron suuhun umpisukkeluuksiin oikein pitkäksi\naikaa. Mitenkähän oli äsken tuntunut niin pahalta. Nyt olisi maannut\nsiellä liejussa vaikka miten kauan.\n\nTapaukset alkoivat näkyä etäämpää kuin jostakin lasin takaa, niinkuin\nPekka itse ei olisi ollutkaan tuvassa, vaikka näki, mitä siellä\ntapahtui. Kello kävi, eikä käynyt. Heiluri liikkui, mutta viisarit\neivät liikkuneet, eikä kuulunut tik-tak-ia vaikka miten tarkkana olisi\nkuunnellut. Olikohan riisunut saappaat jalastaan, Pekkaa nauratti.\nKelloko? Eihän sillä saappaita ollutkaan.\n\nÄiti teki takan luona askareitaan. Tuntui kuin takka olisi ollut\nkallellaan ja valkea punainen. Olikohan ennen ollut. Pekka muisteli.\nEi, valkoista ennen oli valkea ollut, samannäköistä kuin ne puut, joita\nPekka äidille liiteristä kantoi. Olisikohan äiti saanut punaisia puita?\nOlisikohan Matti jostakin löytänyt? Teki mieli kysäistä, mutta ei\nkehdannut.\n\nÄiti istahti sängyn laidalle silloin tällöin, siveli päätä ja katsoi\nkostein silmin. Äidin silmät olivatkin usein kosteat, kun hän istui ja\nkatsoi.\n\nIsä tuli ulkoa ja käveli suoraan sängyn luokse, tuli vain kuin vettä\npitkin, ei yhtään kuulunut, vaikka hänellä oli saappaat jalassa,\nvarmasti oli, ja niissä oli naulat. Isä koetteli otsaa. Voi, miten teki\nmukavaa ja miten suuri isän käsi oli. Koko pää mahtui kourakuppiin.\nPekka tarttui käsin peukaloon ja pikkusormeen, ettei vain olisi\nkarannut pois.\n\nKuume nousi. Ajatukset kävivät sekaisiksi ja näkemykset usein\nvaihtuviksi.\n\nPekka lakaisi järven rantaa. Tuli muitakin pikku poikia, kymmeniä,\nsatoja. Lakaistiin kilpaa. -- Sip, sip, kuului joka puolelta. Musta\nreuna alkoi käydä suureksi... Ei, ei kaikkia!... Valkoinen piti jäädä\nsuuremmaksi! Niin oli Kumpulan tädin kirjeessä. Mutta pojat lakaisivat\nvain, sip, sip, sip. Näkyi enää vain mustan keskeltä valkoinen pilkku\nkuin teeren selässä.\n\nNyt Pekka istui onkilaudalla. Lumpeen takana alkoi vesi löpistä. Suuria\nleveitä lahnoja tuijottavin silmin... Missä koho?... Missä siima?...\nVapa? Nyt ne pureskelevat jo seivästä laudan alla. Lauta mäsähti\nveteen. Oli toki toinen pää maalla kiinni. Pyöreitä toljottavia silmiä\nilmestyi koko veden pinta täyteen. Ei uskaltanut liikahtaa. Piti katsoa\nvain vastaan. Kun saisi edes jalat kipristettyä koukkuun.\n\nKolkkakala!... Miten hirmuisen suuri se oli. Se oli varmaan valaskala,\njosta isä oli puhunut. Miksei ollut... Miksei valaskala voinut olla\nkolkkakala... Kun uskaltaisi lyödä tuohon silmäin väliin. Ne olivat\nkuin lautaset. Julmasti liikahtelivat... No, olihan Pekalla kirves,\nisän tekemä... Viedään kotiin Pollella ja parireellä.\n\nMatti toi rannasta kirvestä, juosta reuhotti niin mukavasti... Ja\nsieltä tuli toinen Matti... Ja kolmas... Ja neljäs... Mattia koko\nrantatie täynnä... Ja kaikilla kirves. Siinä se! Ja siinä! Ja siinä!\nSiinä! Siinä! Siinä! Kirveitä karttui pihaan koko kasa suuri kuin\nkytörovio.\n\nLampputuikku valaisi hämärästi huonetta syksyisenä yönä. Molemmat\nvanhemmat valvoivat hourailevan nuorimpansa sängyn äärellä. Pieni\nruumis oli polttavan kuuma. Mitä lienee asteita ollut. Milläpä mittasi,\nkun ei lasia ollut. Ja mitäpähän siinä olisi mittaileminen auttanut...\nJos hakisi lääkärin?... Päivän matka. Pojalla ei jäljellä tuskin\npuolta. Jätettiin turhat.\n\nKovin olikin kesä paisteinen ollut... \"Liiaksi naurua... Penikkatauti\naikuisissa\". Niin kai. Mies hymähti... Mistä hyvästä viittäkymmentä\nsyltä kivetöntä tietä kruunun torpparille... Vain sen verran, että\nohjat höllenee ja kieli ehtii hampaitten rakoon!\n\nTaistelu oli lyhyt, mutta ankara. Jo aamupuhteella ratkesi. Ei hourinut\nenää pikku mies, kalpeana lepäsi, nauravana heräsi.\n\n-- Nyt lähtee, nyökkäsi isä. Äiti nousi ja herätti lapset. Muorikin\nraukutteli kiukaaltaan.\n\n-- Onko Pekan vielä paha olla? tiedusteli isä.\n\n-- Ei ole paha! Hyvä on olla! vakuutteli lähtevä loistavin silmin.\nHän oli hyvin iloinen ja antelias. Kaikki saivat jotakin. Liisa sai\nmarjatuohisen, Kalle ongen, Matti kolkkakirveen, mummo keritsimet, ne\npoikkikärkiset, mitkä Pekka oli äidiltä saanut, ja lopuksi isä ja äiti\nkaiken muun. Ja kolkkakala piti aamiaiseksi keittää. Riittihän siitä\nkaikille.\n\n-- Riitti, riitti, hyvin riitti, vakuuteltiin.\n\n-- Nyt Pekka vain katselee. Hän piteli isää ja äitiä kädestä ja katseli\ntoisesta toiseen. -- Mukavaa, kun te olette kaikki siinä. Katseltiin\näänettömästi. Kellon käynti kuului taas niin selvästi. Tik! Tak! Tik!\n\n-- Pekka tulee niin köykäiseksi... Ei, ei tarvitse isän eikä äidin\nnostaa... Ihan itsekseen Pekka nousee ylös... korkealle... korkeammalle\nkuin puun latva... Eikä äidin tarvitse yhtään pelätä. Pekka kulkee\nlinnunrataa pitkin. Ei siitä mihinkään eksy.\n\nLoistava katse kiersi jääväin piirin vielä kerran. Kädet raukenivat\npitäjäin käteen. Mutta vapautunut henki leijaili jo puun latvojen\nyläpuolella valotietä kohti.\n\n\n\n\nLAINRIKKOMUS.\n\n\nKulmalan Kalle, entinen talonisäntä, nykyinen souvimies, oli Laitalassa\nkauranniitossa. Hyvin harvoin Kalle hätääntyi tämäntapaisiin töihin.\nNiissä tuli hiki, ja Kallella oli synnynnäinen kammo hikeen, omaansa\nja toisten, mutta varsinkin omaansa. Lisäksi talonjussien kuokanponnet\nja viikatevarret olivat kalseita ja tökerösti tehtyjä, helposti\nhieraisivat verirakkoja käsiin, ja se vasta peeveliä oli. Niiden takia\nsai kärsiä ja pippuroida päiväkausia.\n\nKeksinvarsi oli paremmin kouraan sopiva. Vielä sopivampi oli\nuistimenkela ja haukiongen vapa. Mutta kaikkein mukavin työase Kallen\nmielestä oli rihlapyssy.\n\nKallella ei enää ollut omaa rihlaa, eikä usein onkea ja Uistintakaan.\nOli aikoinaan ollut hyväkin pyssy, Koskis-Matin tekemä, mutta eräänä\nkesänä oli tullut hurviteltua liian kauan Penttilän nurkissa ja se oli\nmennyt syömisiin ja juomisiin. Uuden hankkimiseen ei ilmestynyt koskaan\nkäteisvaroja ja luottokin oli vähän heikonpuoleinen. Täytyi tyytyä\nlainailemaan, milloin sattui saamaan. Mutta eihän sitä lainaamalla\nkunnon asetta saanut, vain kaikennäköisiä ruostuneita rapoja, joita\nsai laukaista silmät kiinni ja sydän kylmänä. Joitakin kertoja olivat\nKallen silmäkarvat mokomain tussarien takia kärventyneetkin. Oli\nyhdestä nallipiikkikin kerran otsaan sarveksi kimpoutunut. Sen jälkeen\nkävi Kalle varovaisemmaksi, rahnaili ja rassaili piipun selväksi ja\nlaukaisi koemallin langalla nurkan takaa. Jos meni perä mäkeen, niin\nmeni, virassaanpahan hajosi, rapatorvi.\n\nKalle oli tarkka kyttä, eikä juuri turhanpäin pannut henkeään ja\nsitäkin kalliimpia askeleitaan alttiiksi. Kun hän koeteltuine\nlainatussareineen lähti lentävän metson perään, niin sai emäntä jo\nruveta kuoriskelemaan keittoperunoita. Ja linnun piti olla sukuaan\netevämpi, jos lenteli kyläaukeaman ylitse vielä sen päivän jälkeen.\n\nLuonnostaan lankesi, ettei Kalle perustanut ajoista. Yhtä valmis\npoika hän oli linnunpyyntiin pyhänä ja arkena, marraskuussa ja\nhuhtikuussa, ehkä hanakampikin kevätkuussa, sillä silloin sai paremmin\nja huonommallakin tussarilla. Monen metsoparan pää oli retkahtanut\nparhaimmassa häävärssyssä.\n\nKalastaessaan hän myös mielellään käytti tuottoisia ja nopeasti antavia\npyyntikeinoja. Käestäminen oli tavallisin. Pari, kolme verkkoa veneen\npohjiin, välipä sillä kenen verkkoja ja kenen veneen, lahden mutka\npiiritykseen ja vähän aikaa mulskis, mulskis. Nousi haukea ja laiskaa\nlahnaa. Emännät panivat mielellään perunaa sekaan ja tirauttivat\npannullisen samalla tulella. Siitäpä sai itsekin. Keskellä päivää ei\nmuuten olisi oikein kehdannut keittääkään.\n\nKyllähän Kallelle murnua jauhettiin, eikä niin aivan vähänkään.\nJauhoivat äijät, kun itse saivat huonosti kaloja, nalkuttivat pojat,\nkun eivät saaneet lintua. Mutta Kallepa niistä viis veisasi, nauraa\nrötkötti ja neuvoskeli, että sopii yritellä heidänkin, verotella vain\ntätä Jumalan luomakuntaa toistenkin herrain.\n\nNiinkuin tekivätkin, vaikka huonommalla onnella. Poikain rihla paukkui\nyhtä hyvin kevätaamuina, kun vain löysivät soidinpaikan ja pääsivät\njyvälle. Ja äijät käestivät, minkä kerkisivät, sulkivat rysillään ja\nmerroillaan purojuoksut niin tarkkaan kuin osasivat, Salukin, hengen\nmies, vaikka pyhäpäivät naukui seuroissa.\n\nMutta syyt kelpasi heittää Kallen niskoille. Hänen konttiinsa mahtui.\nSinne sopi työntää kaikki soidinpaukut, käestysmolskut ja tuulastulet.\n\n-- Kukahan napsautteli tänä aamuna Sahakankaalla?\n\n-- Kalle tässä eilen rapaili.\n\n-- No sehän se!\n\n-- Kukas muu!\n\n-- Kyllä se pitäisi lopettaa.\n\n-- Jaa'a! Eihän sillä itsellään ole häpyä eikä pelkoa.\n\n-- Tuulasvalkea loimusi illalla Nousulahdella.\n\n-- Kukahan juupeli?\n\n-- Kuka! Senhän nyt tietää.\n\n-- Kalle, hylky! Se, se ehtii. Tarttis ilmoittaa vallesmannille.\n\nIlmoittamatta jäi. Ehkä siksi, ettei tainnut löytyä näissä lintu- ja\nkala-asioissa synnitöntä heittäjää. Olisikopa edes vallesmanni kyennyt\nsyyttämään, jos oikein päivänaikana olisi oikeuden vaaka pöydälle\nnostettu. Ja olihan se hyvä olemassa! tuollainen syntipukki, jonka\nhädän tullen voisi uhrata koko kylän puolesta.\n\nNiinpä Kalle-poika yhä vain ammuskeli soidinmetsoja ja nappaili suurta\nkalaa.\n\nMutta elonkorjuuaika oli huono anniltaan. Ukkometsot makailivat\nlehdoissa ja suuret kalat syvänteissä. Kalle oli hätäytynyt Laitalan\nelopellolIe, niinkuin jo alussa on tullut mainittua.\n\nLaitalan Erkki-pojalla oli mukavaa. Harvoin pääsi niin kuulun miehen\nkanssa yksiin töihin. Ja työt töinä, mutta ne jutut. Kaksitoistavuotias\noman rihlan omistaja ei ummistanut korviaan soidinjutuille. Eikä Kalle\nsuinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle, vaan viritti sen loistamaan\nojan penkalle, kun vain vähänkin tuuletonta aikaa keksi. Ja olihan\nsitä, kun varansa piti. Isäntä-Jussilla, toisella niittomiehellä oli\nmilloin mitäkin mentävää kartanolle ja riihen luokse. Silloin pantiin\ntupakaksi ja rapsuteltiin viikatetta. Sitomamies sai kuunnella juttuja,\ntoinen toistaan makoisempia, ja niitä riitti.\n\nPäivällisiltä tullessa Kalle katseli järvelle ja taivaalle.\n\n-- Kun nyt vetäisi kuoreen, tulisi illaksi vähän taivaallinen\ntuulaskeli. Poika hätkähti.\n\n-- Meinaatteko, että uskaltaisi?\n\n-- Uskaltaisi! Kalle mittasi syljen parin sylen päähän ja nauraa\nrötkötti. -- Vai ei uskaltaisi napata järvestä kalaa!\n\n-- Mutta sehän on kielletty laissa.\n\n-- Siellä on monta muuta kielletty, mutta mitäs me pojat laista. Sen\ntäyteisiäkö. Eletään me vain evankeliumin hengessä.\n\n-- Ei meillä ole ahrainta, eikä muitakaan vehkeitä, esteli poika jo\nvoitettuna.\n\n-- Saadaanhan se, mokoma väkärauta. Tienhaarassa on kumminkin, ellei\nlähempänä ja tervaskouran saa Sillanpään Aapalta.\n\nKun isälläkään ei ollut asiaa vastaan, lähti Erkki pinkaisemaan\nkylälle. Kallen niitokset ennätti sidellä myöhemmin.\n\nErkin rinnassa siinä polkua lipitellessä nyki omituinen tunne. Ei\ntiennyt, oliko se hyvän vai pahan tunne. Oli kuin olisi juonut\nsekoitettuna limonaadia ja karvasvettä... Oli se jännittävää nähdä...\nTuli palaa, loimottaa... Moiskis! Suuri hauki retkuu ahraimen\npiikissä... Mutta jos näkee jokin pahasilmä... Ampuu pimeältä\nrannalta... Ei mitään tule, vaikka ampuu laittoman tuulasmiehen... Tai\nkokoo sakin ja ottaa kiinni ja toimittaa linnaan... Ovatpa monta kertaa\njo Kallea uhkailleet.\n\nMutta päivä oli vielä kirkas ja halu suuri. Peloittavat kuopat\ntasoiteltiin... Jokainen täällä sen verran lakia rikkoo... On\nKuikanlahden Mattikin pitänyt laittomia rysiä... Ja Salun Jussi on\nkäestellyt... Ja vanha Salukin on sulkenut Hiljalan puron, vaikka\nsaarnaa ja seuroja pitää... Ja Kallenpahan se sitten on syy... Mitä\nlapset sellaisista...\n\nPiti pistää juoksuksi, että pian kerkiäisi.\n\nSillanpään Aapa oli pellolla, mutta löytyihän se sieltä. Oli muitakin\nleikkuumiehiä, ja piti vetää vähän sivuun, etteivät kuulleet.\n\n-- Vai semmoiset on meiningit. Onhan se koura, mutta missä lienee.\n\nHaettiin ja myllättiin kaikki paikat. Paljon kulutettiin kallista\niltapäivää. Ja ellei Aapa olisi ollut niin perin laatuisa mies, olisi\nkoura varmaan pysynyt ikipäivät löytymättä. Emäntää alkoi jo harmittaa\nkoko touhu ja jylläys.\n\n-- Pyykkipadan alla on jokin häkkyrä! muisti hän viimein ja lasketti\ntietonsa, että metsä raikui.\n\n-- Äläpäs, mikset ennen sanonut, naureskeli Aapa, ja Erkki pinkaisi\nrantaan, minkä käpälistä lähti.\n\nSiellähän se kannatteli pyykkipadan kiviä ja oli sen näköinenkin.\nNaputeltiin ja väänneltiin haaroja. Häkkyrä tuli taas alkuperäisille\nhahmoilleen ja Erkki pääsi jatkamaan matkaansa Tienhaaraan.\n\nAikuisia ei ollut kotona. Tytär Anna, kymmenvuotias, pöyhkeili pesän\npäämiehenä ja paimenena.\n\n-- Tiedätkös, missä on ahrain? tiedusti Erkki.\n\n-- Tiedän kyllä, romulaatikon pohjalla, vastasi huoneenhaltija.\n\n-- Kulmalan Kalle käski antamaan, tarvitsisi vähän tänä iltana, esitti\nErkki pyytävästä.\n\n-- Enkä anna! tuli empimätön kielto emännän äänellä. Hakijan ja\nhaettajan luotto näytti olevan tyystin poikki.\n\n-- Katsotaan edes! ehdotti Erkki, kun ei heti muutakaan keksinyt.\n\n-- Eipähän mennä ronimaan isän laatikoita.\n\n-- Etkä loni! säesti pahaisempi nallikka vieressä. Kyllä pisti Erkin\nvihaksi. Jos olisi poika ollut, niin motoon olisi vetänyt, mutta kun\noli tyttö ja vielä pahaisempi. Pitikö tuon rääpäleen takia mennä\npilalle koko suuri meininki. Poika alkoi miettiä synnillisiä keinoja.\n-- Jos pettäisi sen ja ryöstäisi.\n\nMentiin tupaan ja ruvettiin puhumaan muita asioita. Leikittiin vähän\npaimenkivillä ja katseltiin Annan kirjoja. Mutta Erkin mieli oli koko\najan ahraimessa.\n\nSitten joutui Anna viemään kaikkein nuorinta ulos asialle.\n\n-- Olisi tullut tuolle toisellekin, tuumi ahraimen hakija itsekseen,\nmutta päätti näinkin ollen käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kädet\nhousuntaskuissa ja vihellellen kuin muina miehinään hän hissaili\nhiljalleen porstuaan päin. Nallikka seisoi kynnyksellä silmät tapillaan.\n\n-- Kun pääsen laatikolle, niin jopahan lähti, suunnitteli ryöstäjä\nohjelmiaan.\n\nMutta varavahti oli tarkkana. Tuskin ensimmäinen ruojupari oli\nlattialla, kun poika pinkasi viivana pihalle.\n\n-- Te lonii! Laatikolla lonii! kuului huutavan. Aitan nurkalla jäi\ntärkeä toimitus kesken. Anna juoksi pyrynä porstuaan ja näppäsi\npahantekijää sormille.\n\n-- Vai alat kähmiä, kun silmä välttää!\n\nErkki ei osannut sanoa mitään, istui vain puoleksi puretun laatikon\nreunalla kuin yllätetty pukkipoika naurishalmeessa.\n\n-- Pane heti tavarat paikoilleen! kuului ankara käsky.\n\nAhrain oli siinä jo melkein käden ulottuvilla. Pitikö taas jättää\nkaikki kesken ja mennä nappimaan paimenkiviä. Pitikö ehkä loppujen\nlopuksi lähteä tyhjin toimin kotiin ja sanoa Kallelle, että olihan\nsiellä ahrain, mutta tyttö ei antanut. Erkki päätti ottaa otettavansa\nvaikka kaikkien kymmenen käskyn seuraamusten uhalla ja alkoi nakella\nkiivaasti edelleen romua lattialle.\n\nMutta Eevan-puoli oli myös ripeä ja nopea kuten aina.\n\n-- Haen suutarin Hakalasta! uhkasi hän.\n\nPoika katsoi terveellisemmäksi jättää.\n\n-- Pane kaikki paikoilleen! kuului komennus. Jos käskettävä ei olisi\npäättänyt lähteä ahraimen kanssa, ei hän olisi ryhtynyt mokomaan orjan\ntyöhön.\n\nSitten alkoi sotaneuvottelu taas, paljon vaikeammin hoidettava kuin\näsken, sillä vastapuoli oli tavattu itse teossa.\n\nTavallisilla puheilla ei ollut yrittämistä. Erkin täytyi etääntyä\nhyvin kauas rojulaatikosta ja ahraimesta. Hän yritteli yhtä ja toista.\nViimein osui nastaan.\n\n-- Harjun Hiljallapa on sininen pääkampa.\n\n-- Sininen! Ihanko pyöreä? tiedusti Anna hanakasti.\n\n-- Ei nyt sentään. Miten sitä päähänkään saisi. Mutta niinkuin\nhevosenkenkä, yksi sivu vain pois, alkoi Erkki kehitellä.\n\n-- On se varmaan nätti.\n\n-- Nätti ja korea. Hiljakin, ruma tyttö näyttää ihan kauniilta.\n\n-- Mistähän niitä saa?\n\n-- Heinon puodista.\n\n-- Mitähän sellainen kampa maksaa? jatkui kiihkeästi.\n\n-- Markan!\n\n-- Eikä minulla ole kuin kahdeksankymmentäviisi penniä! pääsi kipeä\najatus sanoiksi.\n\nMutta Erkistä alkoi tuntua, niinkuin ahrain olisi ollut jo povessa.\n\n-- Saathan sinä aina jostakin sen viisitoistapenniä, lohdutteli hän\nsedän äänellä.\n\n-- Jaa, mutta minä tahdon kamman heti, ensi sunnuntaiksi kumminkin.\n\nOlisi toinen siihen vielä paljonkin osannut sanoa ja kiusoitella, mutta\nkun oli kiire, eikä pohjimmaltaan paha sydänkään, niin lopetti paistin\nkaristamisen.\n\n-- Saat minulta sen viisitoista penniä, jos...\n\n-- Älä puhu! keskeytti Anna. Erkki ei ollut huomannut äskeistä\nkantelijaa, joka tätä yllättävää veljeilyä seuraili hyvin epäluuloisin\nmuljauksin.\n\n-- Tuosta pian selvenee, ajatteli hän muistamatta, ettei miehen mieli\nole tuuliviiri.\n\n-- Mene katsomaan, joko Matti on saanut lämsänsä kiinni, aloitti.\nPoika ei hievahtanut paikaltaan. Mitäpä lämsistä, kun oli suuremmista\nkysymys. Erkki koetti sitten muita keinoja, mutta turhaan. Ihan vihaksi\nalkoi pistellä, takkiainen.\n\nAnna kävi avuksi. Olikin vuoro jo nousta harjalle taas, Eevan-puolen.\n\n-- Se on riski poika, tämä meidän Ville, mutta kellosta se ei tiedä\nvielä mitään.\n\nHeti tärppäsi.\n\n-- Tiijänpät!\n\n-- Et tiedä!\n\n-- Tiijänpät! Ainakin tiijän, kun tuutali tanoo!\n\n-- Mutta et osaa sanoa, kun juokset kotiin, ärsytti Anna edelleen.\n\n-- Otaanpat!\n\n-- Et osaa!\n\n-- Otaanpat kiutallakin! -- Poika lähti painamaan suutarin torpalle,\nminkä käpälistä pääsi.\n\n-- Nyt ahrain ja pian! kiirehti Erkki kärsimättömänä.\n\n-- Ensin rahat!\n\n-- Rahat! Luuletkos, etten maksa, turkanen!\n\n-- Enkä luule, kun ensin maksat! Etukäteen mokomasta. Jos olisi\nollut parempi aika ja Annan asemassa Antti, niin olisipa saanut\n\"käteismaksun\" parista sanastaan. Vaihtokauppa ehdittiin tehdä oikein\nkädestä käteen.\n\nRomulaatikko saatiin järjestykseen juuri, kun ajanhakija tuli, että\ntukka pöllysi.\n\n-- Tiijänpät! Muittanpat! touhusi.\n\n-- No, mitä oli?\n\n-- Viiti yli viijentoitta!\n\n-- Vai jo yli viidentoista, nauroivat viisaammat.\n\n-- Oli niin! Tuutali tanoi, vakuutteli Ville tosissaan.\n\n-- Onhan se sitten, koska suutari sanoi, myönneltiin. Erkillä ei ollut\naikaa pitempiin puheisiin.\n\nNyt oli tervaskoura ja ahrain, kotiin vain kuin häkää. Metsätie oli\nkyllä kokolailla suojainen, mutta kumminkin tuntui niin oudolta,\nniinkuin olisi ollut jäniksen passilla. Ahrain olisi mahtunut poveen,\nkoura ei. Piti kulkea silmät tarkkana ja kapaista metsään, jos joku\nsattuisi tulemaan vastaan.\n\nPyy pyrähti kuusikosta. Hyi, miten säikähdytti, mokoma älävätti. Erkki\nlaski rautansa mättäälle ja heitti kivellä jälkeen. Lintu kuului\nviheltävän etäämpänä jossakin kuusessa. Jos olisi ollut enemmän aikaa,\nolisi koettanut, miten likelle pääsisi.\n\n-- Olipahan se Sillanpään emäntä aika hölökontti. Kaikki ne sen\nkuulivat, renki Jussikin, tihrusilmä... No, voihan sanoa, että\ntarvittiin muuhun... Mihin muuhun vartavasten tehtyä tuulaskouraa!\n\nEpan niittyladolla kuuli Erkki käpsehtimistä polulta. -- Kukahan sieltä\nnyt taas rahnii? Ensimmäinen tämä vasta olikin. Hän pysähtyi ladon\nnurkalle ja odotti tarkkaavana.\n\nKauan viipyi. Ilmestyi lopulta mutkan takaa Koivulan Leena, puolisokea\nämmänkäpykkä, jonka piti joka polulla köpötellä. Ei olisi tarvinnut\njäädä odottelemaan, jos olisi tiennyt. Ei nyt enää viitsinyt lähteä,\nkun oli ihan aukeaa. Erkki kyyristyi ladon nurkan suojaan.\n\nKepillään koetellen Leena pökötteli hiljalleen ja höpisi itsekseen.\nOlisi tehnyt mieli koetella, miten avosalle uskaltaa. Ei sentään\nviitsinyt, jos eukko sattuisi huomaamaan, säikähtäisi ja siunailisi.\n\n-- Syntiä! Syntiä! Kansa tekee syntiä! Jumala rankaisee Sotomaa ja\nKomorraa! raakutteli mennessään.\n\nErkki lähti, mutta oli taas semmoinen oudon ilkeä olo... Syntiä,\nsyntiä! Mitä se sellaista, höperö... Olikohan tuulastaminen suurtakin\nsyntiä?... Oli kaiketi, koska oli sitä ihmisten kirjoissakin... Piti\nvalehdella ja pettää ahraimessakin... Varastamisen tarkoituskin oli\nollut, jos olisi onnistunut...\n\nAllapäin kävellessään ei Erkki ajoissa huomannut uutta vastaantulijaa.\n\n-- Salu! Hätkähtäen hän kyyristyi katajapensaaseen. -- Mihin tuokin\nnäin arkipäivänä... Olikohan jo huomannut. Teki mieli kaapaista\nmetsään, mutta ei käynyt enää laatuun. Erkki kyyristyi lähelle maata\nkuin jänis. Salu tuli pälyillen ja vaanien. Kyllä osasi tuntua\nilkeältä. Olisi tehnyt mieli raastaa koko katajapensas niskaansa,\nvaikka kuivien neulasten uhallakin. Ei varmaankaan ollut hyvä olla\njäniksenä, jos tuntui yhtä pahalta.\n\nSalu oli jo melkein kohdalla, pälyili, niinkuin olisi aavistellut. Ihan\ntuskan hiki nousi otsaan... Jos se nyt huomaa... Huomaa ahraimen ja\ntervaskouran... Aina muutenkin ruikutteli toisten vioista, vaikka itse\nnyki karvatkin heinäkiloistaan. Ei huomannut. Piilomieheltä pääsi pitkä\nja vapauttava huokaus. Piti silmä kovana vartoa vielä kotvan aikaa.\nSaattoi kääntyä ja vilkaista, kärppä.\n\nLoppumatkalla ei tapahtunut enää ihmeempiä, ellei ota lukuun sitä, että\nkuivan veräjämännyn alimmainen oksa haritti alaspäin niinkuin kuolleen\nhaukan koura. Ihan kuin niskaan tarttumassa. Olisi ollut kirves mukana,\nniin olisi napannut poikki koko karangan. Miksei sitä ennen ollut\nhuomannut?\n\nKalle oli jättänyt viikatteensa hyvissä ajoin ja mennyt pilkkomaan\ntervaksia. Koko kannon oli napsinut siruiksi rantapolun viereen.\n\n-- Minä vien ne pois rantaan. Sattuu vaari kulkemaan, hätäili Erkki.\n\n-- Vaari! Hiisiäkö me vaarista, sen täyteisiäkö! kajotti Kalle vastaan.\nKuului kartanolle asti, varmasti kuului, kun oli niin tyyni ilta. Mutta\nErkki vei kumminkin tervakset rantaan pajupuskan viereen.\n\nHitaasti pimeni. Ennen saunaa ja illallista ehti ajatella vaikka\nmitä, maistella juomaa, makeaa ja karvasta. Laine lipsii veneen\nreunaan... Tervas loimottaa... Miltähän näyttää kahden kilon vonkale\nahraimen piikissä? Voi saada kymmenkunnan, parikymmentäkin, jos\nhyvin onnistuu... Sotoma ja Komorra... syntiä, syntiä... Mitä höpsän\nhöpinöistä... Männynoksa... Täytyy sanoa isälle, että hakkaa koko puun,\nkun ei siinä enää ole tuoretta oksaa.\n\nOli käyty saunassa ja syöty. Kalle ropisteli juttujaan ja pisti\ntupakaksi moneen kertaan. Oli jo jotenkin pimeä, kun vihdoin lähdettiin.\n\n-- Meidän vene vähän vuotaa, sanoi Erkki rantaan käveltäessä.\n\n-- Vuotaa! Kalle ei pitänyt ensinkään vuotavista veneistä, hänen\nravistuneet lapikkaansa vielä vähemmän.\n\n-- Vuotaakos vaarin vene? tiedusti hän.\n\n-- Ei tippaakaan. Se on melkein uusi.\n\n-- No sitten kelpaa!\n\n-- Ette suinkaan meinaa... hätäytyi Erkki.\n\n-- Sitä juuri minä meinaan, keskeytti Kalle nauraa rötköttäen. --\nJos on vuotava ja vuotamaton vene rinnakkain, niin minä tapaan\naina ottaa sen vuotamattoman, selitteli hän edelleen suorasukaisia\nelämänohjelmiaan.\n\n-- Mutta vaari on hirveän tarkka veneestään ja pyydyksistään, koetti\nErkki selittää alkaen sisimmässään hirvitellä tätä yhä jatkuvien\npahantekojen sarjaa.\n\n-- Mitä me tuommoisesta äijän känästä, sen täyteisiäkö! Otin minä\nkerran Lannevedellä nuottamiestenkin veneen ja jätin ukot kankaalle\nkiertämään apajoitaan. Kerran taas sieppasin keskellä päivää Konttilan\nrannasta kaksisoutuisen. Oli vallesmannin vene, missä lienee itse\nryöstömatkoilla kulkenut. Sai lakiherra kiertää järven ympäri, mutta\nminä poika käestelin komeat hauet.\n\nOli tuo Kalle kauhea mies. Erkki ajatteli vakavissaan kotiin\nkääntymistään, mutta ei voinut sitäkään tehdä. Veti niin kummasti\nKallen askeleihin.\n\nAhraimen varsi oli jäänyt kotona laittamatta.\n\n-- Eiköpähän jokin seiväs löytyne, oli Kalle vakuutellut.\n\nLöytyi. Aina sellainen löytää, joka ottaa kaiken, minkä löytää. Kalle\nsieppasi arvelematta vaarin siloisimman rysäseipään. Vaarin seipään!\nHirveä mies! Teki syntiä kuin talkkunavelliä!\n\nJa tietenkin otettiin se vuotamaton vene Erkin vastaväitteistä\nhuolimatta. Ei kovin kauan uskaltanut väitelläkään, kun Kalle aina\nnauroi, ja rötkötys kuului niin kamalalta tyynenä iltana.\n\nKoura nidottiin vaarin veneen peräkokkaan ja tervakset ladottiin\nkeskituhdon viereen.\n\nTyönnettiin vene vesille ja sytytettiin ensimmäiset säikeet. Tervaiset\npuut paloivat korkealle loimottaen. Varmasti näkyi joka mökin ikkunaan\ntuollainen loimotus.\n\nKalle seisoi ahrain kädessä veneen peräkokassa tulen vieressä.\nTervastulen kajo valaisi hänen naamaansa, mikä näytti punaiselta kuin\nkuorittu paistikas. Pitkä etuhammas irvotti puoliavoimesta suusta.\nRuumiin varjo kuvastui mustana järvelle, ja kädessä oleva ahrain\nviisine piikkeineen näytti vallan kauhealta. Tuon näköisenä oli Erkki\nnähnyt pirun jossakin kirjassa. Kun katsoi ja ajatteli, niin ihan\nhirvitti. Mutta täytyi vain katsoa ja purra hammasta.\n\n-- Ja sitten me pojat lähdettiin!\n\nErkistä tuntui vapauttavalta, kun kuuli vielä edes ihmisen äänen. Kalle\nse sittenkin oli.\n\nKalle asettui polvilleen kokkatuhdolle ja Erkin piti lykellä airolla\nvenettä niin läheltä rantaa kuin mahdollista, koska kalat makailivat\nihan rantapiissä.\n\n-- Lähemmä! Lähemmä rantaa! neuvoi Kalle.\n\n-- Jos pohja sattuu kiviin, esteli Erkki.\n\n-- Anna sattua! Kyllä se tämän yön kestää!\n\nVaarin vene! Voi, voi kumminkin! Erkistä alkoi tuntua taas pahalta. Ei\nnähnyt Kallen kasvoja, eikä hän edes puhunut muuta kuin joskus sanan\nja senkin kuiskaten. Siinä keskituhdolla olivat pilkotut tervakset.\nErkin mieleen välähti kertomus Iisakin uhraamisesta: Tässä on puut ja\ntuliastia, missä on lammas?... Lammas! Veneessä ei ollut muita kuin\nKalle ja Erkki! Teki mieli hypätä järveen. Mutta juuri silloin Kallen\nahrain molskahti. -- Ensimmäinen! totesi Kalle ja nosti retkahtelevan\nhauen veneeseen. Kala oli keskeltä melkein poikki. Toisella kädellään\nkalasta pidellen Kalle irroitteli piikkejä verestävästä lihasta. Pyrstö\nvielä heilahteli.\n\nMentiin taas. Kivet raapivat veneen pohjaa, ja Erkistä tuntui kuin\nveitsellä olisi vatsasta vedetty. -- Mitähän siitä seuraa, kun vaari\nkääntää ja huomaa.\n\nToinen molskaus ja kala. Oli suurempi kuin äskeinen. Niskaan oli\nsattunut. Kalle irroitti hauen ja heitti sen keskelle venettä.\nPoikkiniskainen kala oli siinä kuin puolikäänteinen linkkuveitsi.\nRumasta niskahaavasta pursusi tummaa verta. Lasittuva silmä katseli\nErkkiin päin kuin syyttäen. Taas molskahti, mutta kala ei noussut. --\nVoi pakana, kun kävi häntään! totesi Kalle.\n\n-- Meneekö se nyt siellä pyrstöttömänä? kysäsi Erkki.\n\n-- Tottapahan menee, koska ei jäänyt, naurahteli Kalle ja pisti\npiippuunsa tervaksella sytyttäen. -- Jos työntelet lähemmäksi rantaa,\nniin päästään paremmin kohdalle.\n\nErkki ei saanut mielestään sitä pyrstötöntä kalaa, joka nyt tuskaisena\nharhaili syvänteissä. Kulku ei edistynyt, vesi kirveli ja poltti\nhaavassa... Ja jos sattui pohjakiviin tai hiekkaan, hyi... Miltä\nihmisestä mahtaisi tuntua, jos joutuisi rouhaistuin jalkaterin\nmaantietä kulkemaan.\n\nErkkiä alkoi ellottaa koko homma. Lähemmä rantaa työnteli hän veneen\nraapiutumisen uhallakin. Kun ei edes enää sattuisi pyrstöön.\n\nSeuraava isku sattui pääpuoleen. Näppärästi liikehtien sai Kalle\nkeinoteltua veneeseen suuren ahvenen, jolta oli puolet päästä pois.\n\n-- \"Lyötiin vinohon, jotta näkee kulkia\", irvisteli mestaaja. Ja kertoi\nkauhean jutun siitä kuolemaan tuomitusta pohjalaisesta, joka tuomion\nkuultuaan oli pyytänyt lyömään pään vinosti poikki. Säästyisi toinen\nsilmä, jotta näkisi kulkea. Oli sillä vielä jututkin, kauhealla.\n\nSauvottiin yhä edelleen. Kalle lisäili puita tuleen ja kyttäili\ntarkkana kuin kanahaukka. Poikkinaisia kaloja, mikä mitenkin\nsilvottuna, retkotteli veneen pohjissa jo kymmenkunta.\n\nSeuraava kala oli pullea lahna. Isku oli sattunut ihan keskelle\nvatsaa. Sieltä purkautui veneen pohjalle kaikennäköistä, mitä kala\nitsekin kauhistuen katseli. Onneksi joutui lahna keskituhdon alle\nnäkymättömiin. Silmissään Erkki kyllä pitkin matkaa näki sen ellottavan\nolemuksen.\n\nKerittiin vihdoin joen suuhun. Kalle tahtoi pistää oikein rehellisesti\ntupakaksi ja siksi mentiin maalle. Korjattiin tulta ja luettiin saalis.\nKaksikymmentä kaksi oli jo, etupäässä haukia. Vain jokin ahven oli\nsen puolipäisen ahvenen ja sen maharapojaan tyhjentelevän lahnaparan\nrinnalla.\n\n-- Tuolta toiselta rannalta kun vielä nirsaistaan pari, kolme tusinaa,\nniin alkaa jo pätiä, arveli Kalle ja puuhaili vesille lähtöä. Erkin\nmielestä oli näinkin jo liikaa. Ainakin se ahven ja lahna, ja ne, jotka\npoikkipyrstöisinä olivat syvänteisiin painuneet.\n\nLäheiseltä kylätieltä kuului rattaan ratinaa. Erkille tuli hätä.\n\n-- Sammutetaan heti tuli! hän kuiskasi.\n\n-- Parantaa meinasin, kun tässä vielä ainetta on. Kalle alkoi liukua\nvesipuuta pitkin peräkokkaan.\n\nRattaan ratina kuului yhä selvemmin. Monien rikkomusten seuraamukset\nvilahtelivat Erkin silmien eteen. -- Vaikka olisi Salu... Tai\nitse Lahden Matti. Se on tarkka rantojensa puolesta... Jospa Salu\nsittenkin näki ja kulki vain viisoissaan ohitse... Jos ovat soittaneet\nvallesmannille ja on itse lähtenyt peräilemään... Kuului uhkailleen\ntuulasmiehiä ja soidinkävijöitä.\n\nKolke kuului tieltä yhä iskevämmin... Se, se on, varmasti on!... Eikä\ntuota Kallea saa sammuttamaan tulta.\n\nErkin mieleen välähti keino, synti sekin, mutta pienempi kuin\ntähänastiset. -- Jos pudottaisi sen järveen, niin täytyisi keskeyttää\nja lähteä kotiin.\n\nHän heilautti venettä. Kallen jalka luiskahti liukkaalla vesipuulla ja\nturhaan tasapainoa tapailtuaan hojautui hän järveen pitkin pituuttaan.\n\n-- Voi per...\n\n-- Älkää, älkää! tyynnytteli vahingontekijä. -- Kuuluu vielä tielle\nasti.\n\n-- Vaikka kuuluisi h... iin! Olen minä ennen puulla pysynyt,\npyörivälläkin! Et suinkaan sinä vain heilauttanut venettä?\n\n-- En, en! tuli hätävale väljästi. Mutta nouskaa nyt veneeseen,\nsammutetaan tuli ja lähdetään kotiin, koetti Erkki jouduttaa.\n\nMikä muukaan siinä auttoi, niin mielellään kuin Kalle olisikin\njatkanut. Lipeltiin tervakset veteen ja päästiin onnellisesti pimeän\nturviin. Hevosmies kuului ajelevan tietään, ei pysähtynyt ottamaan\ntuulastajista selvää.\n\nErkillä oli taas samainen olo, hyvä ja paha. Hyvä, kun oli loppunut\nkalojen silpominen, paha, kun oli tullut tehdyksi Kallelle vääryyttä.\nSyksyinen; kylmä yö, eikä hänellä ole edes vaatteita muuttaa, vaikka\nvilustuisi ja saisi kuolemantaudin.\n\nÄänettöminä soudeltiin kotirantaan päin. Pilvestä selviytynyt kuu\nvalaisi reittiä.\n\n-- Kyllä minä haen isän housut ja paidan, koetti Erkki ruveta pahojaan\nparantelemaan.\n\n-- Vielä pihkaa! Mennään riiheen ja heitetään kelteilleen. Kallen nahka\noli tottunut kestämään kuivaa ja märkää...\n\nPäästiin rantaan ja keräiltiin veneestä kalat ja kamppeet. Kalle ei\nollut halukas suurempiin siivouksiin. Erkkiä peloitti jättää vaarin\nvene semmoiseen kuntoon, mutta ei hän voinut yksinkään rantaan jäädä.\n\nLämpöisessä riihessä oli Kalle taas kuin kotonaan, heitti ryysynsä\nparsien latvalle ja alkoi pahnakasassa ropistella ryöstöretkistään.\n\nAikansa tupakoituaan ja juteltuaan alkoi hän kuorsata, mutta Erkin\nsilmään ei tahtonut uni tulla. Tuntui niin pelottavaltakin, riihessä,\ntuommoisen miehen vieressä. Olisi pitänyt mennä tupaan heti. Enää ei\nuskaltanut lähteä.\n\nTuli viimein horrosuni ja unennäöt. Kaikennäköistä ajautui silmiin,\nniinkuin ryönää kosken uittoruuhesta. Lipitteli haavaniskaisia haukia,\npuolikaspäisiä ahvenia ja se vatsahaavainen lahna... Meni Leena,\nettä keppi kopisi ruuhen laitoihin... Syntiä... syntiä... Tuli Salu\nsivuilleen vilkuillen. \"Tänä iltana seurat Napsalassa... Kaikki\nsyntiset mukaan, tuulastajat ja ahraimen varkaat.\" Pieni vetinen silmä\nlipsahti... Mikä tuolla ruuhen niskassa nyt paistaa?... Vallesmannin\nlakinnappi... Kirkas kuin tähti... Mitä sillä on kädessä... Mitä...\nMitä... Raudat! Käsiraudat! Jalkaraudat!... Linnaan tuulastajat!\n\nErkki heilahti ja heräsi. Päivä sarasti oven raosta. Vieressä veteli\nalaston raato hurskaita unia.\n\nErkki muisti siivottoman veneen ja vetäisi kiireesti housut jalkaansa.\nEihän vain vaari liene ehtinyt lähteä jo rantaan.\n\nAikainen vielä oli, koska auringonnousun puoli vasta punerti. Kalat\nolivat kopassa kynnyksen vieressä. Eivät näyttäneet niin pahoilta kuin\nyöllä. Haavatkin olivat pöhöttyneet umpinaisiksi. Ennenkuin Erkki lähti\nrantaan, heitti hän pari lyhdettä kalakopan päälle, jos sattuisi joku\naamuhämärissä ohi kulkemaan.\n\nEi näkynyt tuvan piipusta vielä savua, ei tulisi vaari ainakaan puoleen\ntuntiin. Aamukasteista polkua Erkki kipitti viivyttelemättä rantaan.\n\nAi, ai, missä siivossa oli vaarin vene! Kalan lihaa ja verta,\nsuomuksia, hiiltä, rapaa! Entäs pohja! Erkki vilkaisi hätäisesti veneen\npohjalautoja kummaltakin puolen. Syviä lovia, pitkiä raapamia!\n\nEi tiennyt, mistä alkaa, ja kalliit minuutit kuluivat. Kauanko muori\nkahvin keitti. Voi äijä lähteä kahvittakin, jos jotakin uumoilee.\n\nIhan varpaita poltti. Erkki hypähti veneen päitse lepikkoon ja\nvapisevin sormin taitteli lepän oksia luudaksi. Olisi edes ollut oma\nvene. -- Minkähänlainen omatunto oli Kallella vai oliko sitä enää\nollenkaan.\n\nErkki lakaisi veneen pohjaa. Ei tahtonut onnistua Kun keveämmin\nlakaisi, ei lähtenyt, kun kovemmin painoi, irtautui lehtiä. Suomut\ntäytyi nyppiä käsin, eikä verikään lähtenyt lakaisemalla, oli hyytynyt,\nvai jäätynytkö lie. Tuon tuosta täytyi vilkaista tielle.\n\nHyväksi ei se tullut. Jos olisi äyskäröinyt vettä ja huuhdellut?... Ei,\nveisi aikaa ja jäisi märäksi. Hän raaputteli vastantyvellä pahimpia\npaikkoja... Jos vain jotakin aavistelee, niin varmasti huomaa... Miksei\naavistaisi, olikin illalla katsellut niin kierosti.\n\nOlisi sisäpuolessa ollut vielä paljonkin työtä, mutta ei kerinnyt,\ntäytyi kiirehtiä ulkopuolta korjailemaan.\n\nMillä ne lovet ja naarmut paranisi, ei millään. -- Täytyy edes\npimittää, juolahti mieleen. Hän vuolasi tikusta lastan, hieroi savesta\nkittiä ja alkoi vedellä sitä raapamiin. Hyvin se kävikin. Etäämpää\nkatsoen ei huomannut mitään. Erkki ilostui ja jatkoi kiihkeästi\nkittailemistaan. Tuli vihdoin ympäri käytyä, eikä vielä näkynyt vaaria\npolulla.\n\nHän heitti lopun saven järveen ja pesi kätensä. Ahrainvartena ollut\nrysäseiväs piti vielä viedä paikoilleen. Piti katsoa, että airot ja\nmela olivat juuri veneessä sillä tavoin, kuin vaari tapasi niitä pitää.\nJokin suomu ja hiilensiru täytyi vielä nypätä.\n\n-- No, ei siitä ainakaan heti huomaa! Erkki alkoi astella kotipolkua\nmietiskellen. -- Savi kyllä heti vesillä irtautuu raapamista, mutta kun\nei heti huomaa, niin ehkä luulee omikseen.\n\nOmikseenko? Meidän tekemiämme! Pettäjien... valehtelijoiden...\nlainrikkojien...\n\nÄskeinen hyvänolon tuntu meni yhtä pian kuin oli tullutkin.\n\n-- No, saapahan äiti kalaa, mistä niin kovasti pitää... Ei tule muulla\ntavoin pyydetyksi... Ja kituvat ne vaarin kalatkin verkoissa ja\nkoukuissa päiväkaudet, tapaili jalka pitävää mätästä.\n\n-- Vale on vale, petos on petos ja rikkominen syntiä, jyskytteli tunto\nvastaan kuin moukarilla.\n\nMietteissään, allapäin kävellen ei Erkki ollut tullut seuranneeksi\ntietä.\n\n-- Mistäs se virkamies nyt niin tosissaan! yllätti vaari niittypolun\nkulmassa.\n\nErkki ponnahti kohoksi ilmaan ja sävähti punaiseksi.\n\n-- Jänispä taidat ollakin! naurahti vaari ja jatkoi matkaansa\nrantaanpäin.\n\n-- Jospa olisinkin! Pieni harmaa jäniksenpoika kaukana sydänmaalla! Hän\njatkoi riihtä kohti hervahtelevin askelin.\n\nKalle yhä kuorsasi, että jyrinä tielle kuului. Erkki pisti ahraimen\nja tervaskouran pinon väliin, olivat nekin jääneet siihen näkösälle.\nMistään ei se välittänyt. Oli ihme, kun ei vielä ollut linnaan joutunut.\n\nHän jätti Kallen nukkumaan ja otti kalakopan lyhteiden alta. Silvotut\nkalat näyttivät taas ilkeiltä lasittuneine silmineen. Lahna ja\npääpuoli-ahven piti kaivaa toisten alle. Hauista ei ollut niin väliä,\nja niillä useimmilla olikin niskahaava.\n\nÄiti oli pihalla vastassa.\n\n-- Noinko paljon te saitte!\n\n-- Älkää nyt huutako! Erkki vilkaisi hätäisesti ympärilleen.\n\n-- Eihän täällä ketään, rauhoitteli äiti.\n\n-- Ei sitä tiedä, ketä on, muori kumminkin.\n\n-- Noin suuria haukia! Ja ahven! Ja lahna! Äiti penkoili koppaa eikä\nvoinut olla ihmettelemättä.\n\n-- Mitä noista kuolleista kaloista kääntelee!\n\nErkki oli ihan vihainen.\n\n-- Joutaa noita toki katsella, kun niin harvoin saa.\n\nOlipas tuokin äiti, jumalinen ihminen, eikä synti painanut enempää kuin\nhöyhen.\n\n-- Rupeankin heti siivoamaan tuossa kaivon kannella, jatkoi äiti\nedelleen.\n\n-- Oletteko te hullu! pääsi Erkiltä kiivaasti.\n\n-- Mutta vallanhan sinä olet pilalla, kummasteli äiti. -- Ethän sinä\nennen koskaan tuolla tavoin.\n\n-- Mitäs kun -- kyyneleitä täytyi nieleskellä -- ihan tahallaan...\n\n-- Kuka tässä nyt kulkee.\n\n-- Kuka! Oli hyvä sanoa... oli jo... Kun ei ollut tehnyt... eikä...\neikä... nähnyt.\n\nVietiin saunaan kalakoppa ja perkausvedet. Piti asettaa akkunan eikä\nkynnyksen alle. Ovi piti saada kiinni. Äidin perkaamaan jäädessä käänsi\nErkki vielä linkun oven päälle.\n\nAamiaiseksi tuli kalakeittoa. Kalle oli kuorsaillut tarpeekseen ja\nrehenteli pöydän päässä kuin kukko tunkiolla. Kuinkahan monta kertaa\noli jo lisäyttänyt keittoa? Aina kun sai uutta, ryystäsi ääneen ja\npureskeli hauenpäitä, että rotina kuului.\n\n-- Kyllähän me pojat kalaa otetaan! alkoi taas kehua.\n\nMe! Olisi edes sanonut minä. Me tuulastajat... pettäjät...\nmurhamiehet... Kallen ropina jatkui.\n\n-- Ahven vasta oli aika poika! Käski lyödä vinohon, jotta näkee kulkia!\nNiinkuin se entinen pohjalainen...\n\nErkki nousi pöydästä ja pujahti ulos.\n\nVasikkahaassa lepikon keskellä oli suojainen ahon täplä. Hän juoksi\nkiertäen piennarta pitkin.\n\nTuli parempi olo. Sinne ei kuulunut Kallen ropinat. Ei kukaan osannut\ntullut hätistelemään.\n\nAjatukset osasivat. Vaikka miten olisi miettinyt, niin ei keksinyt\nläpäisyä. Kun peitteli ja tyynnytteli, niin pahemmaksi vain tuntui\nkäyvän, ihan niinkuin koulussa, kun kaatui mustetta viholle. Teki mieli\nkatsoa aurinkoa vasten kuin veitsellä raaputettua vihon lehteä, eiköhän\nvain jo kiiltänyt lävitse.\n\nKun tarkemmin ajatteli, niin kaikki kiersi vastaan, tämänaamuiset\nonnetkin.\n\n-- Sillanpään renki puhuu, johan malttoi pitää suutaan kiinni. Eikö\nliene jo Kivirannan pojille väykyttelemässä... Ja Anna kaarikampoineen.\nVarmasti on sipissyt jo Kujalan tytöille, miten sai viisitoista penniä,\nja kun se on Kujalassa, on se koko kylässä...\n\nAurinko pisti ilkeästi silmiin. Erkki kääntyi vatsalleen mättäällä,\nmutta ei tullut sen parempi olo. Tuntui, niinkuin olisi ollut\npilaantunut muna, jota päivää vasten tarkastellaan, kuinka mustalta\nsisus näyttää ja onko tuosta vielä syötäväksi... Jumala katselee suuren\naurinkosilmän takaa.\n\nErkki nousi äkisti ylös ja lähti kävelemään, tietämättä minne aikoi.\n\nKaiken aamupäivän hän kierteli tuttuja teitään kuin koiran edellä\njuokseva jänis piiriään. Hän kävi kyläkeinulla ja heilautti muutaman\nkerran. Kiikun niskatapit narahtivat. Täytyi seisauttaa ja lähteä taas.\nJylhävuorella hän yritti pudotella kiviä louhuun. Ensin tuntui vähän\nmukavalta, oli niin vilpoisaakin siellä ylhäällä tuulessa. Mutta kun\niso kivi mennä jyristeli rinnettä alas, juolahti mieleen, että siellä\nnotkossa voi makailla sammakko mättäällä. Ei tiedä mitään, ennenkuin\nkivi mäjähtää niskaan... Jos Jumalakin lähettää kirkkaan silmänsä takaa\nsuuren kiven ja murskaa mätämunan...\n\nTäytyi lähteä taas. Seuraava pysähdyspaikka oli niittypuron sillalla.\nSiinä oli Erkki usein pyhäpäivinä makaillut. Oli mukava laskea lastuja\nja kaarnanpaloja yläpuolen virtaan, pyörähtää nopeasti ympäri ja\nkatsella, miten ne perättäin tulla lipuivat alapuolen mustasta aukosta.\n\nHän taitteli ja muodosteli veneen muotoon kymmenkunta kaarnaa ja heitti\nkaikki yhtäaikaa yläjuoksuun suvantopaikkaan. Sitten piti nopeasti\nasettua keskipalkille makaamaan... Mikähän joutuu ensiksi? Se vai\nse?... Saksalainen vaiko ranskalainen? Vai ehtikö pieni suomalainen?\nSitä oli tullut sen kymmenet kerrat leikittyä, ja aina oli yhtä\njännittävää.\n\nEnsimmäinen kaarna pulahti mustasta aukosta. Pää oli vinosti poikki...\nAhven... Että näkee kulkia... Ja seuraava on tietenkin halkimahainen\nlahna... Ja Leena... Ja Salu... Vallesmanni... Erkki kavahti itku\nkurkussa jaloilleen ja lähti astelemaan... Hau, hau, aina koirat\nkintereillä... Eikö enää uskaltaisi istahtaa koskaan. Voi, miten\nkaiholla Erkki ikävöi kahta elettyä päivää elämättömäksi.\n\nKallen ruumis ei kaivannut enää kauranniittoa. Sunnuntain iltapuolella\nhän lähti kävelemään ja otti synnin aseet ahraimen ja kouran mukaansa.\nOli se edes hyvä. Ei Erkki olisi voinutkaan lähteä niitä takaisin\nviemään, ei millään.\n\nMutta koirat haukkuivat ja ahdistelivat yhä edelleen Erkkiä varsinkin\npimeinä syysiltoina. Puolipäinen ahven toljotti ovensuunurkasta\nainoalla lasittuneella silmällään. Toisinaan sillä oli yksi sarvikin\npäässä. Piti kietaista umpihuppuun vällyihin, mutta silti vilutti,\nvilutti niinäkin yön ja unen hetkinä, jolloin näki tulijärven mustine\nahrainmiehineen.\n\nAlkoi vähitellen turtua ja asettua levoton mieli. Usein kyllä vielä\nviikkoja ja kuukausia jälkeenpäinkin, kun joku lehdistä luki murhista\nja vangitsemisista, sävähti Erkki tulipunaiseksi. Tai jos kerrottiin,\nettä vallesmanni ja poliisi liikuskelivat kylässä, tuli hänelle asiaa\nmetsään.\n\nNiinpähän tuli kumminkin menneeksi kolmien käräjien haasteaika.\nEi ollut enää lain pelkoa, mutta vereen oli jäänyt jotakin vikaa.\nYksikseen oleskeli, turhista kammahteli jo miehen mitoille venähtänyt\ntuulasmies.\n\nOpettajaksi piti ruveta lueskelemaan, kun ei papiksi ollut varaa\nkouluttaa. Pappi ja opettaja ne olivat äidin ihanteet. Toisesta oli\ntäytynyt tinkiä, mutta olipahan vielä toinen. Ei tarvinnut rämpästää\npyryssä eikä pakkasessa. Istui vain lämpimässä salissa ja opetti\nkatkismuksen käskyjä: Älä tapa... Älä petä... Älä tee sitä ja sitä...\n\nJa hiljaisesta Laitalan Erkistä tuli opettaja. Kirkastelee valoisassa\nsalissa kymmenen käskysanan lakia ja vähän muutakin. Mikäpäs sen\nparemmin sopiikaan. Ei kammahtele pahoin enää vallesmannia eikä\npoliisia, ei silloinkaan, vaikka verokarhuina liikkuvat. On tullut\nrikottua jo lakiakin sekä maallista että kymmenen käskysanan, mutta\nsyvimmän arven on jättänyt ensimmäinen lainrikkomus teilattuine\nlahnoineen ja puolipääahvenineen.\n\n\n\n\nKUIKAN HAUKI.\n\n\nKuikka-Matti oli tunnetuin mies kolmessa pitäjässä. Etukumarassa\nkuukkelehtiva miehenruipelo, kuiva kuin korpikuusen varjossa kasvanut\nmännyn räippä. Jos Matti olisi joskus ruotonsa oikaissut, olisi hän\nvarmasti ollut päätään pitempi muita. Varressa oli mutkia jokapuolelle,\nikäänkuin alkuaines olisi ollut liian pitkä ja tyssääminen jollakin\ntavoin epäonnistunut.\n\nKun Matti mennä hoipelsi tietään, oli se rahanarvoinen nähtävyys.\nEtukumarainen yläruumis kuukahti joka askelella arveluttavasti\neteenpäin. Jos kivi tai juurenmutka sattui lapikkaan kärkeen,\nnäytti rojahdus välttämättömältä. Mutta vyötäisten mutka retkahti\npäinvastaiseen suuntaan ihan parhaaseen aikaan. Matti ei kaatunut,\nkirosi kerran tai kahdesti, milloin heilahdukset enemmän tasapainoa\njärkyttivät.\n\nTakki, toisen mitoilla tehty, oli liian lyhyt. Housut pysyivät\nhahmollaan juuri ja juuri, ehkä enemmän lapikkaan varsien tukemina kuin\npitimien ansiosta. Oli kyllä vyökin, siannahkainen, mutta se kulki\naataminnahkaisen välimaan poikki kuin päiväntasaaja pallokartalla.\n\nLuja ja luutunut mies oli Matti, vaikka oli kuivakuorinen ja\nvähänesteinen. Oli kestänyt kuritushuoneen vesikoppivuodet ja\nnälkäkuurit. Miehentaposta oli istumaan joutunut. Puukolla vain,\nmilläpäs muulla, mutta ei tarvinnut hakea lääkäreitä parsimaan.\nKettuhiekkaan oli saatu raato kuskata suorinta tietä. Lienee ollut\njoitakin lieventäviä asianhaaroja, koska ei Matti joutunut Siperian\nmatkalle, eikä saanut edes elinkautista. Mikäpähän hätä linnassa oli\nkelletellessä, huolettomissa kruunun leivissä. Mutta kun parahiksi oli\nehtinyt tottua, tuli keisarin vaihdos ja ajoivat pois.\n\nMaine jäi. Kun Kuikan hyvin tunnettava hahmo ilmestyi kujateille, ei\nniin kiirettä kesäisellä pellolla ollut, ettei katselemaan olisi jääty.\nPikku pojat kapasivat lähemmä tietä saunannurkan tai navettaladon\nkätköstä kurkkimaan. Oli hurjan mukavaa nähdä, miten paljon avovettä\noli housunkauluksen ja takin liepeen välillä ja roikkuiko kaksiosainen\ntuppihoito häntänä takana, vai oliko heilahtanut kupeelle. Mutta\nvaruillaan piti olla. Jos Matti huomasi kurkistelijat, kahmaisi hän\npuukkoaan. Kyllä nurkat tyhjenivät. Pojat pyyhälsivät mäkeen kuin\njänikset. Jos olisi kaatunut ja Kuikka saanut kiinni!\n\nKuikka oli kalamies ja kuohari. Hyvät virat, jos olisivat sattuneet eri\nvuodenaikoihin, mutta kun kävivät aina yksiin. Sianporsaat joutuivat\nkevääksi ja lammet aukenivat keväällä.\n\nVäliaika Mikonpäivästä Vapunpäivään oli joltisenkin pitkä, mutta\nkestihän Kuikka, moniin tottunut. Kuroi äimällä housuihinsa uusia\nkuvioita ja nautiskeli sikurikahvia. Kun sikuri loppui, niin kiristeli\nnapavyötä ja makasi.\n\nMakuuvuosipuoliskon eleskeli Matti loisena Eeva Kuikan mökissä.\nSivumennen tulkoon mainituksi, että Eeva Kuikka, hyvin ansaitseva ja\ntoimeentuleva hieroja, oli Matti Kuikan laillinen puolisko. Mitään\naviollisia, enempää kuin muitakaan yhteismeininkejä ei loisella eikä\nloisenpitäjällä oltu vuosikymmeniin huomattu. Aikaisemmin lienee\njotakin ollut, koska lähikylässä pölvästeli renkeinä pari Kuikan\npoikaa. Mutta myöhemmin menivät välit poikki ihan tarkkaan. Kumpikin\nkeitti kahvinsa omalla pannullaan ja omilla tervaksillaan. Ei liiennyt\nEevalta nisunpalasta Matin kuppiin, eikä Matilta ahventa Eevan pataan.\n\nMuuten ei riidelty. Matti makasi uuninpankolla, Eeva alhaalla sängyssä.\nPannut kiehautettiin eri ajoin ja tupakönsä pysyi tuplatulilla erittäin\nlämpimänä, koska Eeva sängyssään hikoili kovasti. Mitenkähän lämmintä\nlienee ollut pankolla.\n\nKirkastuivat vähitellen keväisiksi talviset päivät. Matti kömmiskeli\nalas ja alkoi hioskella puukkojaan. Pienempi varsinkin tuli huoliteltua\nteräväksi kuin madonkieli.\n\nKurkien luikatessa alkoi virkamatka Suomäkeen, Katajamäkeen, Aholaan,\nPerttulaan, Niityntaakse, Mäkelään... Riitti mentäviä. Ja kun oma kylä\nloppui, niin toinen alkoi. Virkalääni oli laaja, eivätkä kilpailijat\njuuri uskaltaneet Matin apajille. Pikku puukon rinnalla oli suuri...\nMikä sen takasi, miehentappajan. Pelkäsi toki mustalainenkin puukkoa,\nvaikka ei kristittyjen Jumalaa.\n\nMatin kylille ilmestyminen oli pettämättömin kevään merkki.\n\n-- Isä, isä! Kuikka jo kuukkii!\n\n-- Vai jo kuukkii! Missähän lie kylvövakka!\n\nPojat itse pinkasivat taattuihin tirkistelyreikiinsä. Se oli\nporsasmatkalla ja pikku puukko oli terävä. Täytyi taata käpälänsä.\n\nMutta Kuikka kuukkelehti vähin äänin tuttuja teitä tuttuihin\nnavettoihin. Possun pojat pinkasivat myöskin, mutta karsinan sivu\noli lyhyt, kohtalon käsi pitkä. Se tapahtui, mikä tapahtuman piti\näänekkäistä vastalauseista huolimatta.\n\nMatin taksa oli kaksikymmentäviisipenniä parilta.\nKaksikymmenviisipenninen sen piti olla, ei kuparia. Kaikki meni\nhyvin, jos porsas oli sellainen kuin olla piti. Mutta varjele pojat,\njos sattui olemaan toispuoleinen, pietiö. Talo sai kuulla kunniansa\nesi-isiä myöten.\n\n-- Tuommoisia elukoita pidetään! Ei tiedä onko narttu vai koiras!\n\nAsia ei parantunut, vaikka omistaja yritti puolikkaasta täyden maksaa.\nEi kelvannut silloin mikään, ei viisitoistapenniä eikä kymmenen,\nkahtatoista ja puolta ei ollut. Oli joku joskus neuvonut, että mestari\nalentaisi taksansa kahteenkymmeneen tai korottaisi kolmeenkymmeneen.\nOli saanut semmoisen muljauksen, ettei tehnyt mieli toiste neuvoskella.\n\nOnneksi tällaisia kovanonnen porsaita sattui harvakseen. Kuikka sai\nlanttinsa ja kuppinsa ja kuuppeloi edelleen. Näin jatkui helluntaihin\nasti. Mestarin nahkaan oli uponnut erinäisiä kuppeja kahvia ja\nhousunkauluksen sisäpuolelle hirtetty tupakkapussi oli pullevamahainen\nkuin ärsytetty sammakko. Kerran päivässä Kuikka laski aarteensa,\njossakin suojaisella kivellä. Puukko oli varalta hampaissa.\n\nHelluntainpyhiksi varautui hän tönölle tulijaisten kanssa, tietenkin\nomiksi iloikseen ja toisen kiusaksi. Nyytissä oli kilo kahvia, toinen\nsokeria ja pussillinen kanelikorppuja. Povessa pongotteli \"parrunpätkä\"\ntäynnä kirkasta ja makeaa.\n\nPitkät sunnuntait loinen sitten pikesi pannuaan, tirautti ja löräytti,\nkastoi korppua ja ryyppäsi voiman lientä. Syrjäsilmällä hän aina\nvilkasi, minkä vaikutuksen se teki toiseen. Vaikka ainapahan sillä\nhyväkkäällä oli varattuna silläkin, kupparilla. Ei kumminkaan ollut\nkirkasta.\n\nToistensa kiusalla siinä äänettömästi juotiin ja killisteltiin, minkä\nnahkaan mahtui. Matin mahtui enemmän, kun oli talven paastonnut ja nyt\nkuukauden ahkerasti harjoitellut.\n\nPyhien jälkeen alkoi Kuikan kesäisessä elämässä toinen vaihe,\nkalastuskausi. Kalamiehenä hän oli yhtä tunnettu kuin pikkupoikien ja\nporsaiden peikkona. Eittämättä hän oli nimensä arvoinen, jos varsinkin\notti huomioon pyyntivälineiden alkuperäisyyden. Jos joku toinen\nolisi Kuikan lusikkauistinta alkanut vedellä, olisi saanut vedellä\nvaikka tuomiopäivään asti, eikä vanha halvattu kattikaan olisi kiinni\ntarttunut. Mutta Kuikka otti läyskällään parikiloisia haukia tai kilon\nmulkoahvenia, milloin tahtoi.\n\nKun pitoja varten piti päivälleen saada tuoretta kalaa, lähetettiin\nsana Kuikalle. Muut saivat, jos sallittiin, Matti toi, milloin\ntarvittiin.\n\nSiksipä Kuikka tyhjenteli kupposia myös kirkonkylän herrasväen\nkeittiöissä enemmän kuin kukaan muu. Kipristelivät kyllä nenäänsä\nhaiseville palstahousuille ruustinnat ja herrassööskät, mutta suu oli\nkumminkin niin makoisen messingillään, kun kolmatta tai neljättä kuppia\ntarjotessa esiteltiin:\n\n-- Matti nyt vain muistaa tuoda silloin ja silloin, sellaista suurta\nvatihaukea, ymmärtäähän Matti. Ovelle asti saatteli hymyilevä rouva\nkuin päivänpaiste. -- Ei Matti nyt vain missään tapauksessa unohda\nmeidän baalipäivää, ainakin niin suuri kuin ruustinnan ristiäisiin.\n\nEi Kuikka unohtanut. Johan nyt. Kalaa tuodessa olivat vielä\nmakoisempia. Saattoipa söötinki itsekin pistäytyä keittiön puolelle,\njos oli sattunut tavallista suurempi vaari lusikan koukkuihin. Oli\nMatin kuppiin lörähtänyt joskus söötingin pitkäkaulaisestakin. Se vasta\nainetta, peijakas! Ihan kieleltä munaskuihin kihahti.\n\nKovin Kuikan kalaonnea uhottiin ja ihmeteltiin. Silloinkin, kun toiset\npäiväkausia tyhjiltään vetelivät herkullisia salakkatäkyjään ja\nmarkkojen patenttilipsojaan, nosteli Matti moneen kertaan puhkipurrulla\nläpyskällään kilohaukia ja kyrmyahvenia.\n\nVesilläpä Kuikka aina kuukkelehtikin. Siinä se salaisuuden taika taisi\nollakin. Kuikan läänissä oli vara valita vettä ja kalapaikkaa. Jos\nyhdessä ei kelvannut, kelpasi toisessa, ja hän oli painanut mieleensä\nmaan ja taivaan merkit. Jotenkin erehtymättä hän tiesi, mille lammille\nmilloinkin oli mentävä ja miten syvällä ja etäällä rannasta kulloinkin\noli läpyskää tarjottava. Ellei muutamalla tarjoomalla kelvannut, painui\nhän toiselle lammelle, aina jossakin näykkäsi.\n\nNiinpä Kuikan sitten kelpasi kesät elää ja lekotella Herran päiväin\nja kirkonkylän rouvain armon paisteessa, söi ja joi, varsinkin joi.\nNahka alkoi irtautua luista ja pintaan alkoi ilmestyä punertumisen\nmerkkejä. Housunkaulukseen hirtetyn massin satakerrassa kilahteli\nhopeaa, löysipä silloin tällöin kokoonkääräisty viitonen ja kympin\npaperirahakin pimentoihin tiensä. Kelpasi syksyn pimeillä ostaa taas\nkanelikorppuja ja kahvinpapuja. Sopi tuottaa taas kaupunkimiehen mukana\nparrunpätkä makeaa, vaikkei se ollutkaan niin sisuksia vellovaa kuin\nherrassöötingin verenpunainen.\n\nNäin kuluivat Kuikan talvet ja kesät, toivossa ja toteutumisessa,\nlaihtumisessa ja kostumisessa. Yksi vei kuitenkin voiton muista, vallan\nkirotunmoisen, ja Kuikan kuuluisa nimi tuli ikuistetuksi maakunnan\naviiseissa.\n\nJo kevät alkoi huonoissa merkeissä. Loskasta ja lumisohjusta ei\ntahtonut tulla loppua, ja Kuikan täytyi rei'ittää vyöhihnansa melkein\nsolkeen asti.\n\nPääsi toki lopulta lähtemään virkamatkalleen. Mutta heti ensimmäinen\nporsas oli puolikas. Ei huolinut Kuikka emännän tarjoomasta\nkahvikupista, vaan kuukkelehti parempaan paikkaan ja virkisti\nsappinesteellä närästäviä sisuksiaan. Toisessa talossa oli paremmin\nasiat. Paisunut sappi ja kuivettuneet sisusvärkit alkoivat tasautua\noikeille uomilleen.\n\nHelluntainpyhät menivät hyvin korppuineen ja viinoineen. Mutta\nensimmäisenä kalapäivänä tapahtui ihme. Kuikka jäi kiinni. Ja vieläpä\nsellaiseen paikkaan kuin Sarasuvantoon, savihaudan kokoiseen purtiloon,\njohon vallan piruuttaan oli ohimennessään uistimensa heittänyt.\nTärppäsi se suuri, jonka suvannossa tiedettiin asuvan. Tärppäsi, mutta\nei pysynyt, sotki vain Kuikan kesäiset meiningit. Hän päätti uhrata\npedolle päivän, ja illalla, kun niinkin paljon jo vaivaa oli nähnyt,\nvielä huomisen. Eeva sai yöksi loisensa takaisin, vaikka oli pariksi\nkuukaudeksi luullut päässeensä rauhaan. Eipä loinen rauhaa häirinnyt,\neipä silti, viilata karautteli uistimensa koukkuja ja tuhahteli\nnenäänsä. Jotakin erikoista oli äijälle tapahtunut.\n\nAamuvarhaisesta vehtasi Kuikka seuraavan päivän, kolasi joka kolkan\nsyvältä ja matalalta. Turhaan. Muutamia ahvenentirriäisiä täytyi\nviimein ongella keinotella iltahiukeeseen. Mutta juuri lähtiessä\nloiskautti hauki taas, että neva heilahti.\n\n-- Odotappas, piru! noitui Kuikka ja päätti uhrata rapalävelle vielä\npäivän.\n\nKolmantena tarttui, juutas. Se oli ainakin puolitoistaleiviskäinen.\nKuikka oli vanha ja varovainen. Ei sellaista petoa parannut\nväkivallalla. Kun oli ollut aikaa varroskella, jaksoi toki väsytellä.\nHän veti ja löysäsi, piti varansa, ettei päässyt siimaa poikki\npurasemaan. Peto kiersi suvantoa kuin ori jaloittelukarsinaansa.\n\nParituntisen väsyttämisen jälkeen oli otus lopultakin kypsä\nnostettavaksi. Kuikka päätti ryhtyä ratkaisevaan taisteluun ja alkoi\nkeriskellä siimaa kelalle. Hauki tulla höllötteli laiskasti pyrstöään\nliekuttaen.\n\nKuikka pisti kelan lapikkaansa alle ja otti piikkikoukun. Mutta\nennenkuin ehti iskeä, tempasi peto. Siima ei ehtinyt löystyä tarpeeksi\najoissa, sitten löystyi liikaakin, ja monet kovat kunnialla läpäissyt\nläpsä nousi poikkikoukkuisena pintaan. Kuikka kourasi lakin päästään ja\nlasketteli polvillaan kaiken, mitä osasi. Osasikin jonkin verran, vanha\nmies, paljon kulkenut ja kuullut.\n\nLoppuaameneksi hän teki päätöksen, että koukkunsa perii korkojen\nkanssa, menköön vaikka viikko, vaikka kuukausi! Vaikka kesä Mikkeliin\nasti!\n\nNiinpä siinä melkein aikoi käydäkin. Ei tärpännyt ottelun jälkeen\nmoneen päivään, kääntyili vain ja kiusalla loiskahteli. Jopahan lopulta\npettyi, ties kuinka monentena päivänä. Kuikka käytti hyväkseen kaikki\nedellisen kerran, ja edellisten samantapaisten ottelujen esikokemukset\npetoa väsytellessään. Puolipäiväisen työn jälkeen hän vihdoin hinasi\nhaukea kuin tukkia mukavaan paikkaan puron suuhun.\n\n-- Pitäisi nyt väkästen kestää, murahteli hän väsyneenä itsekseen.\n\nMutta eikös tuo noiduttu piru vielä nytkin tehnyt tekostaan. Kuikka oli\nsaanut jo kirveen käteensä, hinasi vielä vähän hiljalleen ja varmisteli\niskuotettaan.\n\nLöysäsi ja lusikka pulpahti pintaan.\n\nKuikan silmissä sumeni. Hauki peräytyi hiljalleen, niinkuin olisi\nvaistoillut, ettei siinä kunnolla kääntymään pääse. Enimmän Kuikkaa\njälkeenpäin harmitti, kun ei hoksannut iskeä, vaikka oli koukku irti.\nOlisihan siihen tukkiin kai osannut.\n\nKuikka istui mättäälle, pyyhkäsi otsaansa ja vannoi hirmuisen valan.\n\nKului päiviä ja viikkoja. Kuikka yhä kiersi pientä piiriään, hauki\nvielä pienempää. Suuren vainonsa lomassa heitti hän onkea juuri\nsenverran, että henkipitimikseen sai mustia ahvenentirriäisiä, pieniä\nkuin kirveen suutteita. Uistimeen ei näpännyt kertaakaan, tokko lienee\nkoko purtilossa ollut muuta kuin se yksi peto, joka vähitellen oli\nnieleskellyt kaikki pienempänsä.\n\nMutta Kuikka oli päättänyt tappaa sen. Hän muisti valansa ja hukkaan\nkuluvien kesäpäivien tuntoa poltellessa vannoi yhä uudelleen, että\ntoinen tai toinen.\n\nKirkonkylän herroissa: pappilassa, tuomarilassa ja tohtorilla oli\njo monet kerrat Kuikkaa haikailtu. Kipeimmin kaipaili tohtorinna.\nHopeahäät, joita jo kaiken kevättä oli valmisteltu, pidettäisiin\nmuutaman päivän perästä. Tohtorinna lähetteli sanoja ja pistäytyi\nkeittiön akkunaan tämän tästä. Olisikohan kuollut koko Kuikka. Eihän\nnyt toki sellaista onnettomuutta kesken kaiken.\n\nVihdoin ilmestyi keittiöön Eeva. Oli sekin edes jotakin. Tohtorinna\ntarttui tulijan käteen kuin hukkuva oljenkorteen.\n\n-- Onko Kuikka kuollut? kiiruhti tiedustamaan ensi sanoiksi.\n\n-- Kuollutko? Kuikkako? Mikä pahan tappaisi.\n\n-- No miksi hän ei tuo kalaa, vaikka olen lähettänyt tiedon?\n\n-- Mistäpä minä tietäisin.\n\n-- Ettekö tiedä miehenne asioista.\n\n-- Mieheni! Sus siunatkoon! Ei kahteenkymmeneen vuoteen ole minulla\nollut mustan kynnen vertaa tekemistä minkään miehen kanssa, saatikka\nmokoman haisevan kutjaleen!\n\nTohtorinnan tarkoitukseton pistos oli sattunut sappeen, ja kun se\nkerran puhkesi, tuli sieltä vielä paljon muuta. Tohtorinna tasoitteli,\nminkä osasi, ja hellalle juoksutetun pannukullan avulla päästiin taas\nvähitellen tyynille vesille.\n\n-- Voihan Eeva jotenkin vaikuttaa, alkoi tohtorinna jälleen. --\nYmmärtäähän Eeva, mikä skandaali siitä tulee, ellei minulla ole\nhääpöytään vatihaukea.\n\nYmmärsihän Eeva. Mielikin alkoi neljännellä, viidennellä kupilla niin\nherttaisesti lämmetä ja ajatus punoa sopivaa hyvitystä äskeiselle.\n\n-- Jaa ettäkö minä en voisi! Minä voin ottaa hantaakeista kiinni ja\npaiskata pellolle koko ruipelon!\n\n-- Ei niin jyrkästi, Eeva hyvä, vain pyydellen ja suostutellen.\nTohtorinna alkoi pelätä, että ruipelon mukana voisi tulla pellolle\nnakatuksi myös se hauki, joka oli pääasia.\n\n-- Kyllä minä mutkat oion. Hauki tulee huomessa päivänä. Tohtorinna saa\nnukkua sen puolesta ihan rauhassa, vakuutteli Eeva lähtiessään.\n\n-- Saako hän varmasti, milloin haluaa, epäili tohtorinna vielä.\n\n-- Aina Kuikka saa, vaikka toiset eivät saisikaan, kehasi Eeva loistaan.\n\n-- No Eeva menee nyt kotiin ja panee Kuikan heti pyyntiin, niinkuin\npuhuttu on. Kyllä minä sitten taas Eevaa muistan.\n\n-- Mitäs tohtorinna... kun aina muutenkin liikaa muistaa, ja Eeva\nsiteli pääliinaansa.\n\nVielä eteiseen pyörähti tohtorinna jäljessä.\n\n-- Eeva koettaa nyt hyvällä ensin. Minä annan vaikka puolikkaan\ntohtorin parasta konjakkia, kuiskasi korvaan.\n\nEeva purjehti, että tie pöllysi. Hänen mielestään oli vallan turhaa\nhaaskata pullollista hyvää ainetta mokomalle rutjaleelle.\n\nKuikka istui akkunan luona ja viilata kirskutteli uistimensa\nkoukkuparia, joka oli jyhkeä kuin nuottaveneen ankkuri.\n\n-- Päivää! Terveisiä kirkolta! heitti Eeva iloisesti ovesta astuessaan.\n\nKuikka muljautti ihmettelevän silmäyksen olkansa ylitse, mutta ei\nvastannut.\n\n-- Tulin tohtorilta. Eeva istahti tuolille takan viereen ja valautti\npääliinan hartioilleen. -- Kuka niitäkään luulisi hopeapariksi. Tohtori\nvirkku ja linkki kuin kaksikymmenvuotias ja tohtorinna punainen ja\nvalkoinen kuin rippikoulutyttö, herranterttu.\n\nKirskaus kuului akkunan luota silloin tällöin, ja yksinpuhelua jatkui.\n\n-- Kuuluu vieraita tulevan Tukholmasta asti. Mutta kyllä on varattukin\nruoat ja juomat. Oli kellarissa juottovasikkaa ja porsasta. Oli rieskaa\nja juustoa ja kaupungin räättiä jos vaikka minkänimistä. Ja niitä\njuomia, herra isä! Oli suurta ja pientä, pulloa pyöreämahaista ja\npitkäkaulaista, punaista ja sinistä ja vaikka minkänäköistä.\n\nEi kuulunut akkunan luota vieläkään muuta kuin kirskahtelu, ja asiaan\niskien Eeva jatkoi:\n\n-- Paistihauki vielä puuttui. Tohtorinna lähetteli sanaa, että huomenna\nveisit. Ostaisi sinulta nytkin, kun on tottunut aina suurempia saamaan.\nTällaisissa pidoissa ei kehtaa pientä pöytään pannakaan. Lähtisit nyt\nheti johonkin isommalle järvelle.\n\nVain purevampi viilan kirskaus kuului. Eevan luonto alkoi nousta.\n\n-- Sanoi, että maksaakin hyvin, niinkuin aina on maksanut ja\nkahvittanut kolmin, neljin kupein.\n\nAkkunan puolelta kuului vain viilaamista ja ähkimistä.\n\nEeva hillitsi vielä kerran luontonsa ja löi esiin parhaimman:\n\n-- Pullon parasta konjakkia lupasi tohtorinna, jos oikein suuren tuot.\n\nViila kirskui, että hampaisiin koski.\n\nUunin luona puhkesi myrsky.\n\n-- Eikö se kuule, senkin turjake, jumalanluoma! Eikö muka kelpaa\ntohtorinnan raha ja konjakkipullo mokomalle nälkäkuikalle, häh! --\nSanat lensivät akkunan luo kuin raketit.\n\n-- Häh! palasi möräyksenä takaisin, vaikkei matkassa ollut kaiun varaa.\n\nMutta uunin luota pulputti kuin täysinäisen tynnyrin reiästä.\n\n-- Senkin murnaskuutti! Mörökölli! Makaa tässä kesäiset päivät ja\nhaisee kuin ukkosen tappama kärpänraato! Luuletko, että me tässä sinua\niankaikkisesti ruvetaan ilmaiseksi elättämään ja haistelemaan, minä\nja tohtorinna ja ruustinna ja herrassööskä! Mäkeen nakkaan kuin mädän\nahvenen ja hynttyyt paiskaan perässä!\n\nKuikka nousi ja oikaisi ruotonsa. Silmissä välähti verestävä munuainen,\nmiehentappopäivien aikainen.\n\n-- Tuki ajoissa läpesi,... tanan akka!\n\nEeva nousi myös ja levisi kuin heinäkuun ukkospilvi. Loinen näki\nparhaimmaksi antaa perään, niin kaininsukua kuin olikin. Oli kai\nmuistin komeroissa joitakin aikaisempia elämyksiä tai ehkä oli\nsynnynnäinen kunnioitus huoneenherraa kohtaan.\n\n-- Ja sen minä sanon, että ellet ennen huomisiltaa toimita\ntohtorinnalle haukea, niin pellolta löydät hynttyysi, ettäs sen tiedät!\n\n-- Eikö ja mun... teille toimitan, en mä paremmin sano.\n\nParemmin tuskin olisi osannut sanoa vihastunut mies, ei ainakaan\nrumemmin. Kuikka sieppasi pankon reunalta kelansa ja meni ovesta, että\nakkuna helähti.\n\n-- Lähtipäs. Ja lammille menee, pulpahteli rauhoittuva ukkospilvi\nitsekseen, meni hyllylleen ja alkoi kapistella pannuaan.\n\nMutta syttä synkempänä kuukkelehti Kuikka suvannolle. -- Minäkö tässä\nen antaisi muka. Vaikka tusinan leiviskäisiä haukia kantaisin joka\npäivä herrain ämmille, riivatuille, kun vain saisi... Kun saisi ylös\nedes sen yhden pirun... Vai koko pullon konjakkia... Voi ruokottu\nkumminkin... Voi helvetin peto kumminkin...\n\nSilmämuna alkoi verestää entistä punaisemmin.\n\nKuikka pelasi suvannolla koko yön. Tuli nälkä ja väsymys, mutta yhä\nhän heitteli läpyskäänsä virkistäen mieltään väliin tohtorinnan\nkonjakkipullolla, väliin suvannon petoon kohdistuvilla kauheilla koston\najatuksilla.\n\nUusi päivä nousi itäisen kallion takaa, mutta yhä kiersivät vainomiehet\npiiriään, pienempää ja suurempaa.\n\nAuringon noustessa vihdoin tärppäsi. Kovan koulun läpäissyt kalamies\nalkoi väsytellä saalistaan päättäen nyt kerta kaikkiaan taistella\nloppuun, varovasti ja harkiten.\n\nVäsyneelle miehelle olikin siinä ottelua ihan niskaan asti. Hauki\npaineli tuttua piiriään kuin ori. Mutta konjakkipullo väreili aamun\nruskossa punaisena ja sinisenä. Kuikka kiersi ja jämitti, veti ja\nmyötäsi, miten vihanpito milloinkin reistaili ja vaati. Laiskistui\npetokin lopulta, pinnalla makaili liikahtamatta minuuttikaupoin.\n\nKuikka alkoi keriskellä siimaansa. Hauki tuli kuono vedenpinnassa kuin\nlieko, liikahtelematta antoi vetää rantamutiin asti. Kuikka jännitti\ntarkkaavaisuutensa äärimmilleen. -- Noin viimeinkin tuli, viisoissaan.\nJos taas räväyttää ja potkaisee. Mikä enää takasi omaa käsivarsaankaan.\n\nSuuri oli peto. Siinä silmästä silmään katsellessaan Kuikka ei ollut\nenää ollenkaan varma vehkeistään. Mutta sen hän siinä mielessään\npäätteli, ettei yksin jää enää haikailemaan, perässä menee vaikka\nhelvetin pohjamutiin.\n\nEi toki tarvinnut lähteä. Hauki tuli helpommin maalle, kuin Kuikka oli\nodottanut. Siinä kakisteli nyt mättäikössä sylen mittainen peto. Hän\nveti vielä pari syltä rannasta ulomma, irroitti piikkinsä ja heittäytyi\nrähmälleen hauen päälle. Väsytti niin turkasesti, mutta muuten oli\nhyvä olo. Anttilan ruokakello soi. Lintujen liverrys kuului ja aurinko\nlämmitti suloisesti selkää. Parissa tunnissa siitä kirkonkylään ehti,\nvaikka hiljalleenkin käveli.\n\nKuikan siristyvissä silmissä kuvasteli tohtorinnan pitkäkaulainen\nentistä selvempänä, ja sisäpuoli poreili kaikissa sateenkaaren väreissä.\n\n-- Ähä peijakas! Kuikka silmäisi voitettua vihollistaan. -- Kylläs\njuoksutit, mutta juoksutappas vielä... Tiedätkös, mikä on pikku puukko,\nhäh? Moni porsas sen on saparossaan tuntenut ja pian tunnet sinäkin...\nSilmästä läpi... ensin toisesta, sitten toisesta. Vieläkös mullistelet,\nhäh?... Sitten aletaan nihrailla niskajänteitä... Hiljalleen vain,\nhissun kissun. Mihinkä tässä kiire... Puoli kesää vielä jäljellä ja\ntoinen tulee talven jälkeen.\n\nPiti ryhtyä suloisiin kostotöihin, hissun kissun, mutta tuppi oli\ntaaskin vierähtänyt takamukselle, niinkuin sillä paha tapa oli. Siinä\npitkällään puukkoa haparoidessaan tuli Kuikka tönäisseeksi haukea.\nHauki ponnahti viimeisillä voimillaan. Päät iskivät vastakkain ja\nuistimen vapaana oleva ankkurikoukku pureutui Kuikan alahuulesta läpi.\nToinen oli edelleen hauen huulessa, vahvasti. Koukut oli vartavasten\ntehty ja karaistu.\n\nKuikka koetti haraista uudelleen puukkoaan. Ei kärsinyt tavoitella.\nMolemmin käsin piti likistää rintaansa petoa.\n\nKuikka ajatteli kaikkein kauheimpiaan, ei saanut toki sanoiksi, ja\nsyntikin jäi vain puolinaiseksi. -- Ihmisiin tässä lienee turvattava,\nratkaisi hän vihdoin. -- Mutta mihin?... Anttilaan... Niityntaakse...\nMerranniemeen... Ei totisesti. Nauraisivat mahansa kuralle.\n\n-- Tohtoriin! Tohtoriin tämä petokin piti viedä. Siinähän kulkee\nrakseitta ja remeleittä, päätteli Kuikka synkkänä, keinotteli itsensä\njaloilleen ja alkoi varovaisin, kuukkimattomin askelin tapailla\nkirkonkylään johtavalle polulle. Hauki oli kourissa kuin ruuvipenkissä,\nei potkinut eikä hetkahdellut. Pyrstö ulottui melkein lapikkaan kärkeen.\n\nPitkä ja murheellinen matka se Kuikalle oli. Verta tipahteli enemmän\nmiehen kuin hauen huulesta, ja jos jalka sattui horjahtamaan, teki niin\nvietävän kipeää. Levätä voi vain kaikkein pitempien kantojen turvin. Ei\nvoinut istahtaa maakivelle eikä mättäälle. Suuta kuivasi. Olisi ollut\nedes vesilusikka kielelle.\n\n-- No, loppuupahan kerran. Sinut tapetaan ja paistetaan, virkisti\nkantaja paatumuksella mieltään. Onneksi ei tullut ketään vastaan.\n\nKun pääsisi vielä Kaitalan töllin sivu. Siellä oli tusina penskoja,\nhalvatuita. Ja rakki... Muulloinkin aina räkytti kintuissa... Nyt ei\nvoisi lyödä, eikä edes potkaista. Kuikan ajatuksiin tuli taas hyvin\nrumia sanoja.\n\nKävi aivan niinkuin hän oli aavistellut. Rakki huomasi liiankin ajoissa\nja painoi tielle perässään epälukuinen määrä housullisia ja housuttomia\nkaksijalkaisia.\n\n-- Kuikka tulee!\n\n-- Kuikka!\n\n-- Kuikka!\n\n-- Kuikkaa!\n\nRakki säesti konserttia.\n\n-- Mitä se kantaa sylissään?\n\n-- Kalaa!\n\n-- Noin suurta kalaa!\n\nPenskojen ketju uskalsi pujotella lähemmä.\n\n-- Uistin on vielä hauessa kiinni!\n\n-- Ja toinen koukku äijän alahuulessa! huomasi joku.\n\nSyntyi rähäkkä ja meteli. Kaitalan rakille ja penskoille ei joka päivä\ntarjottu sellaista näytelmää. Pyörittiin edessä ja takana, naurettiin,\nhaukuttiin ja räkätettiin.\n\n-- Us kiinni!\n\n-- Kiinni vain koipeen!\n\n-- Ja hauen häntään!\n\n-- Us, us!\n\nPenskat yllyttivät kilvassa rakkiaan, jolla ilmankin oli hyvä halu.\nRakki näykki Kuikkaa kintusta ja puisteli haukea pyrstöstä. Kuikka\nyritti potkaista, mutta eihän siitä mitään tullut. Kiusanhenget\npyörivät ja kierivät kanervikossa. Olipa pelätty Kuikka kerrankin\nvoimaton. Ei saanut puukkoaan esiin. Ei voinut edes kirota ääneen.\n\nKiiruhtaen käyntiään Kuikka vannoi toisen valan, äänettömän, mutta\nhirmuisen:\n\nOdottakaapas pirut. Vielä kerran vikeltää pieni puukko... Kaksi haavaa\nsaparon alle, jääköön kouriin neli- tai kaksijalkainen.\n\nJäivät viimein jälkeen Kaitalan töllin kiusanhenget. Mutta monta kertaa\nvielä sai Kuikka mielensä paaduttaa kärpästen ja muiden pörriäisten\ntakia. -- Tuli viimein eteen tohtorin valkea portti ja loppui\nvaivan polku. Tohtorinna, joka kaiken päivää oli odotellen tielle\nkurkistellut, ihastui ikihyviksi. Tämähän oli suurenmoista.\n\n-- Alfred, Alfred, tule katsomaan meidän häähaukea!\n\nAlfred tuli valkoisine takkeineen. Paitsi komeaa häähaukea, huomasi hän\npian senkin, miksi Kuikka niin juhlallisesti kalaa kannatteli. Eikä\nhän myös viivytellyt ryhtyessään niihin toimenpiteihin, joita kalan ja\nKuikan erottaminen häneltä puukkotaiturina näytti vaativan. Helposti se\nkävikin. Tuskin rouva ja sisäkkö ehtivät kunnolla siunata.\n\nMutta vapautunut Kuikka kiiruhti puukkoineen hauen niskaan. Kerran vain\nrusahti niskasuoni ja viimeisen kerran hetkahti pyrstöpuoli.\n\nKuikan huuleen pistettiin tikki kummallekin puolelle, ja tohtori\nvakuutteli, että siitä tulee yhtä hyvä kuin ennenkin.\n\n-- Kunpahan ohenisi edes ennalleen, murahteli potilas.\n\nHauki punnittiin. Se painoi runsaasti puolitoista leiviskää. Kuikka\nsai markan kilolta ja ilmaiset tikit. Ja kahvia kaatoi tohtorinna\nomakätisesti pari kuppia jalalle. Muisti hän senkin, mitä Eevalle oli\nluvannut, pisti lähtiessä Kuikan poveen pitkäkaulaisen.\n\nVasta kirkonkylästä metsänkätköihin päästyään Kuikka istahti kivelle.\nKylläpähän osasi olla koreata sisältä ja päältä. Varovasti availi hän\npikku puukollaan korkin lankoja ja papereita. Niitäkös oli monta. Aina\nriitti kuin kuorta sipulin ympärillä. Piti olla. Täytyi hyvin varata\nvoiman aine.\n\nYhtenä korkin päällä oli kaunis hopeapaperi. Kuikka irroitti sen hyvin\nvarovasti ja pisti taivutettuna kukkaroonsa paperirahojen seuraksi.\nJouti olla tallella muistona. Eikö liene ollut ihan hopeasta taottua.\nTarvittiin siinä nätti vasara ja taitava takoja.\n\nKorkki oli lujassa. No, olipahan aikaa. Jouti veivata ja longotella.\nEipä köyhälle usein tällaista satu, ensi kerran vasta Kuikallekin.\n\nHän otti molemmat puukkonsa ja kohotteli korkkia varovasti, vuoroin\nkummankin kärjellä. Lujassa oli, venyi ja jämitti, niinkuin joku olisi\nkynsin hampain vastaan pitänyt. Kuikka keskeytti hetkeksi ja katseli\npullon kyljessä olevia kuvia.\n\n-- Kovinpa on komeita äijiä, korkkaajiako lienevät vai juojia...\nKatsos tuotakin. Ihan tupsut olkapäillä... Keisari halvattu... Jaa'a!\nKeisarien kaljaa!... Ja kohta sitä vetelee partaansa kalakuikka,\nporsaskuohari, paikkapöksy!... Jospa herrat tietäisivät. Taitaisi\npistellä vihaksi, jonkin verran.\n\nKuikka kävi uudelleen korkin kimppuun. Venyi ja nitisi. -- Kohta se\nampuu. Ampuu kuin pyssyn suusta... Katto kuuluu paukkuvan kun herrat\njuovat... Jos menee vielä sen pitkän tien, hyvä korkki. Kielensäkö\nsiihen sitten korkiksi pistää.\n\nPulloa polviensa välissä pidellen, ja kädellään suojaten Kuikka alkoi\nlongotella korkkia entistä varovammin.\n\nAukeni, että lupsahti ja sieraimiin tussahti voiman ökä. Jopa osasi\nhaista hyvälle... Mitähän jos ei joisikaan, haistelisi vain...\nSäästäisi talveksi ja haistelisi uunilla maatessaan.\n\nMutta Kuikka torjui alkuunsa kitupiikkipaholaisen houkutukset,\nheittäytyi mukavasti mättäälle ryntäilleen ja käänsi pitkäkaulan\nrasitetulle huulelleen.\n\nRyyppy oli pitkä. Että osasikin olla niin makoista, keisarien juoma.\nHän imaisi toisen ryypyn ja vielä kolmannenkin. Pitkäkaula pulputteli\njo iloisesti.\n\nOlisi tehnyt mieli häkäistä vielä neljäs ja viideskin, vetäistä loppuun\nasti koko ihanuus, mutta kitupiikki sai vallan viime hetkessä. Hän\nkorkkasi pullon visusti ja jatkoi matkaansa.\n\nAine kierteli mukavasti lämmittäen sisuksissa. Tuntui, niinkuin se\nolisi aukoillut joitakin aikoja sitten umpeen kuroutuneita teitä.\nIhan ison varpaan kynnen juureen jungerteli. Viina ei kulkenut samoja\nteitä, varma oli. Lauluksi teki mieli pistää, mutta ei oikein muistanut\nsanoja, eikä nuottiakaan... No, laulakoon lukkari, kun kapatkin saa.\n\nKaitalan tölli oli taas siinä. Vanha Aatami muistutteli aamuisesta\nvalasta. Mutta Kuikka oli taivaassa ja löi lälläksi semmoiset.\n\n-- Kersojen kanssa... Mitäs me turhista... Hän nojautui töllin\nveräjäpuuhun ja löperteli edelleen:\n\n-- Se, se karvaturpa!... Se, se, kuontalopäät!... Voisin minä\nnapsauttaa ilmaiseksi nälkäisen kunnan elätin penikat... Ilman\nlanttia... Ilman kuppia... Kynnellä nitistää joka itikan... -- En mä\nkehtaa... Pitäkää kelterinne...\n\nKuikka kulautti ryypyn ja hoilaili edelleen.\n\nSattui Eeva olemaan mökillä kotosalla. Lääpisteli takan luona\npannuineen niinkuin tavallisesti.\n\n-- Jumalan terveeksi! Kuikka retkahti Eevan sänkyyn.\n\n-- Siihenkös nyt raamia rytistelemään, ärähti toinen.\n\n-- Kuule, olenkos minä sinun raanujasi rutistellut kahteenkymmeneen\najast'aikaan, häh?\n\n-- Se on juovuksissa, sika, totesi Eeva.\n\n-- Haist... Kuka tässä nyt juovuksissa Jumalan kauniina päivänä\nkeisarien jouluoluvesta... Sika... Mikä se sika on kenenkään\nhaukuttavaksi... Pieni nätti possu... Siku, siku, öh, öh, se, se...\nMolemmat tallella.\n\n-- Saitkos tohtorinnalle hauen? tiedusti Eeva, ilon syytä aavistellen.\n\n-- Sain ja vein niin pirunmoisen! Huulessani kannoin!\n\n-- Huulessa. Mitä se nyt hourii.\n\n-- Jaa hourii! Kuikka kömpi ylös. Katso! Pitäisi näkyä vielä raksin\njälki. Siinä kannoin puolitoistaleiviskäisen häälahjan, herrantertulle.\n\nEeva vilkaisi, mutta ei sen enempiä kysellyt. Oli kaiketi kalan\nvienyt, koska päänsä oli täyteen saanut. Ei ollut tullut \"kantaalia\"\ntohtorinnalle eikä häpeää Eevalle, ja sehän tässä oli pääasia. Eeva\nasetti kahdet kupit pöytään.\n\nHarvinainen rakkaudenosoitus aiheutti liikutuksen puuskan.\n\n-- Kuule, sinä olet... olet ollut hyvä akka... Hittojako minä välitän,\nmitä maailma laulaa... Kuikka vetäisi, pullon povestaan ja katsoi\npäivää vasten. -- Vielä siellä on ainetta! Löräytetäänpä vähän.\n\nEeva kaatoi kahvia ja Kuikka löräytti sekaan. Tuntui kuin olisi\npunoutunut yhteen joitakin ammoin katkenneita säikeitä.\n\n-- Säästäisit lopun, jo tässä on tarpeeksi maisteltu, neuvoi Eeva, kun\npullo alkoi käydä arveluttavasta lopulleen.\n\n-- Vielä häntä säästelemään! Kuikka ravisti pulloa. -- Ilmaan hupenee\nhyvä aine. Parempi kun pistää ajoissa korjuun.\n\nNiinkuin se olikin, ainakin Eevan edun kannalta katsoen. Ne kesäiltana\npöydän ääressä punoutuneet säikeet olivat vain hämähäkin seittejä,\njotka seuraavan päivän arkinen tuuli katkoi ja karisti. Kumpikin\nmökötteli taas nurkassaan ja pannuja poristeltiin vain toistensa\nkiusalla.\n\nMutta Kuikan puolitoistaleiviskäinen oli maineen arvoinen kala ja\naviiseissa tuli ikuistetuksi se harvinainen tapaus, jolloin hauki ja\nKuikka kulkivat samassa uistimessa.\n\nHauki oli suuri, ja Kuikka oli kuulu, miehentappaja, kuohari, kalamies\nvertoja vailla. Joutavampiakin juttuja kerrotaan aviiseissa.\n\n\n\n\nKUPPARIN MOSSE.\n\n\nMosse oli hieroja Leenan ainoa poika. Ei ollut tullut toisia, ei\nyrittänytkään, niinkuin monilla muilla hierojilla ja hierottavilla.\nKertakäynnillä oli joku matkalainen ruumiinsa hedelmän Leenan\nkypsyteltäväksi jättänyt, niinkuin käki munansa pikkulinnun pesään.\n\nMutta Leena oli niitä naisihmisiä, joita ei yhden lihan hairahduksen\ntakia häpeäpaaluun taluteta. Viimeiseen asti ja pystypäin kävi\nvirkamatkoillaan kuten ennenkin. Ja kun aika lähestyi, lämmitti oman\nsaunansa ja pyöräytti pojan.\n\nPojalle annettiin nimeksi Mooses. Siltalan ukko ja akka käyttivät\nristillä pyryisenä kynttilänpäivänä. Oli kappalainen kopistellut, että\npitäisi tulla ripitettäväksi yksinäisen lapsen tekijä.\n\nLeena kimpaantui. Vai ripitettäväksi! Jaksoi hän kantaa pienen syntinsä\nsiinä, missä kappalainenkin omansa. Ellei paimenella ollut parempaa\ntehtävää, niin ei tarvinnut vaivautua yhden lampaan takia.\n\n-- Se oli turski ja ylpeä ihminen, tämä Leena. -- Liian ylpeä aisansa\nyli potkaisseeksi vaimoihmiseksi, arveli Siltalan akka ristiäiskahvia\njuotaessa. Mutta ei sanonut sitä ääneen, sillä kahvi oli väkevää ja\nvehnäskämpäleet suuria. Ja murua lähti vielä mukaankin enemmän kuin\nisoista paikoista.\n\nLeena päätti kasvattaa pojastaan kuuluisan miehen, suuren Mooseksen,\nniinkuin faraon tytär tuuliajolle heitetystä hebrealaispojasta. Oli\nennenkin mitättömistä mainemiehiä tullut. Mikäs oli Joosef, Egyptin\nherra! Mikä Daniel, Jeremias ja monet muut. Oli vieläkin ihmeellisempi\nkertomus isättömästä pojasta, niin ihmeellinen, ettei uskaltanut edes\npuhua, uskalsipahan vain ajatella lasta hyssäillessään sellainen\nrohkeatuumainen vaimoihminen kuin Leena oli.\n\nLeena kulki virkamatkoillaan kuten ennenkin, ja poika kasvoi ja\nvahvistui. Siltalan muorin nuorimmainen oli lapsentyttönä päivisin.\nHätäkö oli ollessa lämpöisessä tuvassa, leivän ääressä. Poika nukkua\nhössötteli. Kun herätessä muisti pistää maitopullon suuhun, sai tehdä,\nmitä itse halusi.\n\nPoika tuli isommaksi ja alkoi nutustella murua. Lapsenpiikaa ei enää\ntarvittu. Mooses makaili kyllä itsekseenkin päivät mökissä, kun\nkäden ulottuville jäi vain tarpeeksi murua. Mutta sitä hupenikin\nkuin pienissä pidoissa. Oli se sen näköinenkin, lihava vösserö kuin\nhyötyisä porsas. Vasta kolmannella vuodellaan alkoi kävellä, kömpelösti\nväännätellen silloinkin.\n\nKylillä kuuli aina, miten se ja se kaksi tai kolmivuotias oli tehnyt\nja sanonut sitä ja sitä. Mooses ei tehnyt eikä sanonut mitään, söi\nvain ja likasi. No, sitä ne varmasti osasivat kaikki muutkin. --\nLeena alkoi olla hiukan levoton toivonsa tulevaisuudesta. Tuli joskus\nkatkerampaakin mieleen. Tuollainen moolokki se oli tekijäkin. Mikä\npanikaan sille kauan säilyneen impeytensä uhraamaan.\n\nKuusivuotiaana Mooses alkoi katsella kuvia ja repiä kirjoja.\nKirkonkylän kauppiaalta oli Leena saanut kerran kiiltolehtisen\nkuvakirjan. Se oli pojalle mieluinen, varsinkin se kuva, missä herra\nprofessori onki ja sai sammakon. Sen kymmenet kerrat piti yhä uudestaan\nselittää, mikä se professori oli, ja mitä se sillä ongella teki.\n\n-- Kun Mooses tulee professoriksi, niin se onkii sammakon, koetti poika\ntolkuttaa.\n\n-- Jospahan tulisi edes sammakon onkija, huokasi Leena, jonka toiveet\nhupenivat sitä pienemmiksi, mitä enemmän pojalle painoa ja vuosia\nkarttui.\n\nKahdeksan, yhdeksänvuotiaana joutui Mooses kylän poikien joukkoon,\njoutui kuin Joosef veljien keskelle.\n\n-- Kas, kas kupparia!\n\n-- Missä on napatutti!\n\n-- Sehän syö jo murua.\n\n-- Eikä laske housuihinsa kuin kerran päivässä.\n\n-- Se, se, Mosse, se!\n\nMosse! Tuo nimi se iski ja tarttui ensi heitolla jokaisen päähän kuin\ntakkiainen. Mosse, Kupparin Mosse, mikä sen paremmin sopi. Pian sen\nomaksuivat myös aikuiset, Leenakin, vaikka aluksi taisteli ja pauhasi.\nJa kun sitä tarkemmin ajatteli, sopi se paljon paremminkin kuin\nalkuperäinen papin antama.\n\nMossesta itsestään oli se ihan samantekevää. Hän vain oli ja\nmossotteli. Lienee vaistoillut sen ennen keksityn viisauden, ettei nimi\nmiestä pahenna, ellei mies nimeä.\n\nPojista oli hyvin mukavaa Mossen ilmestyminen sakkiin. Olipahan hyvä\nolemassa sellainen pölkky, jota sopi veistää, kun ei muuta ollut, sopi\nnälväistä sellaisenkin, joka ei muita uskaltanut.\n\nMyllyn seutu oli kesäisin kylän poikain mieluisin oleskelupaikka.\nHarmaa mylly kyyhötti kahden kallion välissä kuin pyyn poika\nmättäikössä. Yläpuolen kallio oli korkeammalla kuin myllyn katto,\nhyvin olisi vesi harjan ylitse juossut. Ruuhessa oli painovivulla\nsuljettava sulkulaite. Kun sen avasi, alkoi myllystä jyrinä kuulua.\nMelkein kohtisuorasi siipiin painuva yläpuron vesi oli hirvittävän\nvahvavoimainen.\n\nMutta vesi oli kallista. Pojat eivät saaneet avata ruuhisulkua enempää\nkuin puolen kilometrin päässä myllyltä olevaa säästöpatoakaan. Vesi\ntarvittiin ihan tarkkaan kylän leipäviljojen jauhattamiseen. Siksi piti\naikuistenkin sulkua ja säästöpatoa hoidellessaan olla tarkkoja. Varjele\nsitä poloista, joka säästöpadon auki unohti tai ruuhisululla hutiloi!\nEi ollut menemistä vähiin aikoihin säkkineen törsäilemään.\n\nEräs kuljeksiva suutari oli myllytietä kuljeskellessaan tahallaan\navannut säästöpadon. Suutari parka. Joutavalla keräsi päälleen kansan\nvihat ja menetti makean leivän päivät. Sai toki ajoissa kamppeensa\nkokoon ja pääsi kylästä koristelemattomin selkänahoin. Ei sopinut\nporsastella kylän pyhimmässä kaiken maailman suutarien.\n\nMyllyn permannon alus oli erinomainen paikka. Sinne pääsi alajuoksun\npuolelta konttaamalla vesikiviä pitkin. Mutta tiukasti piti kiipertää\nsormin ja varpain liukkaisiin kivenlaitoihin, ettei olisi tipahtanut\nkoskeen. Myllyn alla oli kirkkaanakin päivänä pimeää ja utuisen\nkosteata. Yläseinän alta sähysi valkea vesivaahto yhtämittaisin\npulpahduksin ja porein kuin jättiläispyykkärin paljusta. Vesirattaan\nvahva tukki harittavine siipineen häämötti sumun lävitse kuin mikäkin\nruho. Myllyn alle konttaillessa piti tiukasti katsoa, liikkuiko\nkummitus, ja takaisin kömpiessä riipaisi aina sydäntä: Jos se nyt\ntarraa niskaan nahkeine käsivarsilleen!\n\nHarva pojista meni yksin myllyn alle. Pimeällä ei mennyt kukaan. Niin\nrohkeaa ei varmaankaan olisi löytynyt koko maasta. Mutta joukolla\nsiellä sentään käytiin.\n\nKosteilla vesikivillä kelpasi siellä kuumana kesäpäivänä istuskella,\nja juttu luisti eri tavalla. Kaikki kaskut kiersivät yhtä ja samaa.\nKuiskittiin, mitä \"Se\", myllynhenki, oli tehnyt sille ja sille\njauhattajalle. Se, jonka nimeä ei koskaan tarvinnut mainita, asui\njossakin komerossa siipitukin alla. Liikkui syksyöinä myllyssä ja\nympäristöllä ja kovimpina pakkasöinä pulpahti joskus myllyn vieressä\nolevaan suvantosilmäkkeeseen. Sen vuoksi oli silmäke pohjaton ja\njäätymätön.\n\nRisulan äijälle Se oli tehnyt kerran metkan tempun. Oli käynyt\nsiipiin kiinni ja pannut myllyn pyörimään vastapäivään sen tuhannen\nhirveliä. Jauhattaja oli saanut jyvät silmilleen vesivellinä. Kyllä\noli äijälle maailma maittanut. Sinne tuutin viereen oli jäänyt säkit\nja tupakkapussit. -- Siitä sai. Mitähän meni jauhattelemaan toisten\nrukiita.\n\nÖisin Se tapaili jauhatella omia jauhoksiaan. Kulmalan vaari oli\nkerran keskiyön aikana ohi kulkenut ja poikennut kyselemään, kuka niin\nmyöhällä jauhatteli. -- Minä oli mörähtänyt, ja tuutin takaa oli tullut\nnäkyviin silmä kuin silppumyllyn huima. Oli siinä silmää kerrakseen.\nMutta oli vaarikin nähnyt tarpeekseen, koska ei sen koommin liikahtanut\nöisin pöksästään, vaikka tuli olisi kattopäreitä nuoleskellut.\n\nHarvoin mentiin yöjauhatukselle, ja milloin mentiin, meni kaksi.\nTakkapenkki oli sitä varten tehty niin leveäksi, että kaksi mahtui\nnukkumaan. Rantalassa oli kerran kesätöissä ollut Otto niminen\nmiehenrotkale. Mikä lienee ollut maankiertäjä, koska oli seilaillut\nAaholmat ja Kotkan sahat. Naamakin oli ollut veitsellä ruusattu kuin\nrieskan päällys. Otto oli sanonut, ettei hän tarvitse henkivartijoita.\nMitään ei muka pelännyt ja Sitä itseään kaikkein vähimmin.\n\nOhraisesti oli kerskurille käynyt. Keskiyöllä Se pisti kielensä\nvesiluukusta sisään. Niin oli ollut suuri kuin nyljetty sonninvuota.\nMaistiaisia jauhattajalta pyysi. -- Tästä saat, oli Otto tuumannut ja\nheittänyt kielelle kousullisen kuumaa takkaporoa. Oli aika poika se\nOttokin.\n\nMutta jopa tapasi parempansa. Se suuttui ja ravisteli siipitukkia, niin\nettä koko mylly heilui ja takka lysähti läjään, niinkuin kalliosta\npudonnut rapakivi. Siellä oli nurkassa porokasa vieläkin. Sai mennä\nkatsomaan, joka ei uskonut. Otolle oli tullut sellainen lähtö, ettei\njälkeensä uskaltanut vilkaista koko maaherran läänissä. Syksyisen\npalkkansakin oli Rantalaan unohtanut. Taitaa olla nostamatta vielä tänä\npäivänä.\n\nTällaisia siellä vedensihinässä kosteilla kivillä istuskellessa\njutusteltiin. Lienevätkö kaikki aina ihan tosiakaan olleet. Hartaina\nniitä kumminkin kuunneltiin. Ja jos kertojalta jotakin unohtui, niin\nkuulijat muistivat oikoa ja lisäillä.\n\nLähtiessä pitivät pienimmät varansa, etteivät jääneet viimeisiksi.\nHirveätä olisi ollut jäädä myllyn alle yksin. Olisi voinut nousta\njostakin kolosta. Eihän Se pienille pahaa tehnyt, eikä suuremmillekaan,\njos rehellisesti eli eikä härnäillyt. Mutta helpommalta sentään aina\ntuntui, kun pääsi seinän alta auringon valoon.\n\nMyllyyn eivät pojat saaneet mennä. Ei ovessa lukkoa ollut, eikä\nkieltoakaan. Oli vain sellainen periytynyt tapa, jota ei uskaltanut\nrikkoa, vaikka yhtä ja toista kiellettyä uskalsikin. Olipahan tarpeeksi\nolemista ja näkemistä ympäristössäkin kesäpäivinä.\n\nRuuhisulun puomipuu oli miehuuden vaaka. Piti kävellä puomipuu päästä\npäähän ilman seivästä. Pitkä se oli kävelijän mielestä, pitkä ja\nheiluva. Alla sylien syvyydessä oli särmikäs kivikko nokkosineen,\norjantappuroineen ja myllynaluksineen. Lepattivat aikatavalla\nensikertalaisen risaiset lahkeet koko poikasakin kompia heitellessä.\nMutta kun edessä oli miehuus ja kunnia, niin täytyi yrittää, vaikka\nhengen uhalla. Olisivatpas vain äidit ja muorit kotona tienneet! Isät\nja vaarit tiesivät. Olivat aikoinaan saman tutkinnon läpäisseet. Mikä\nvaara se pojilla enempää kuin katinpojilla. Hiokoot kyntensä, etteivät\nlyö nokkaansa kiveen, ja jos lyövät, niin siinäpähän oppivat.\n\nNäissä ja monissa muissa myllypuron konsteissa meni kesäinen päivä kuin\nsiivellä vetäisten. Sinne livahdettiin, kun vain silmältä vältti. Ja\njos Liisan piti lähteä Mattia etsimään, tiesi hän, mihin meni. Eri asia\noli, onnistuiko hän aina saamaan haettavan matkaansa. Riippui siitä,\nmiten ankara ukaasi kotona oli annettu ja miten pontevasti hakija osasi\nsen esittää. Oli turkasen ilkeätä lähteä siinä joukon irviessä ja vielä\ntytön vetämänä kotiinsa. Mutta nahkaparkaa tuli myös sääli.\n\nMonta, monta pikku syntiä oli myllypuron houkutuksesta tehty. --\nJoka talon nurkkahyllyllä oli postilla, vahva kuin penkin laita. Ja\njoka sunnuntaiksi oli siinä varattu saarna, pitkä kuin nälkävuosi,\nviisitoistasivuinen! Kaksikymmensivuinenkin! Mutta myllypuro, se\nkohisi keväisessä mahdissaan! Olikohan se semmoinen Lestatius nähnyt\nmyllypuroa, vaikka oli taivaat ja helvetit kulkenut. Oli siinä pojilla\nurakkaa. Lukemaan ryhtyessä otettiin heti selvä, miten pitkä saarna\noli. Se kävi mukavasti siten, että etsi tekstin takaapäin. Siinä sai\nmuiden huomaamatta laskea lehdet ja sivut. Jos oli kymmenen sivua, meni\nvielä mukiin, jos siitä yli meni, täytyi lyhentää. Mukavimmin se kävi\nhyppäämällä sivua käännettäessä lehden yli. Mutta piti saada sanasta\nkiinni. Jos takelsi, voi käydä niinkin ohraisesti, että sai alkaa\nalusta. Käytettiinpä joskus menestyksellä vieläkin rohkeampia otteita.\nPantiin menemään jokin lyhyempi saarna, seitsemän- kahdeksansivuinen.\nSamaa Jumalansanaahan se oli, saman miehen kirjoittamaa. Pääsi äiti\nparkakin sänkyyn siitä nyökkimästä. Pääsivät tytöt askareilleen, ja\npoika myllypurolle.\n\nEräänä pyhänä joutui sitten kupparin Mossekin myllypuron sakkiin. Missä\nlienee äiti ollut kirkonkylillä hieromassa. Poika innostui toisten\nmukaan, kävellä vössötteli pikku poikain kanssa puolentoistakilometrin\nmatkan. Hikosi tavallisesti, mutta olipa pojilla hauska päivä, sekä\nisoilla että pienillä. Mosselle sai valehdella, mitä ikinä osasi. Poika\nkuunteli kaikkea suu auki ja silmät tapillaan. Poltatettiin nokkosilla,\nsuihkutettiin kusiaisilla ja Leenan tekemät lökäpöksyt kastatettiin\nmoneen kertaan. Sai tyhmyyttä pestä. Ei Se siitä vihainen ollut.\nKatseli jostakin kolosta ja nauroi partaansa.\n\nEikä Mossekaan pahoin vihainen ollut. Itkeskellä möllitteli aluksi\nvähän, mutta pianhan ne paranivat nokkosen polttamat ja kusiaisen\npuraisut ja lökäpöksyt kuivuivat kalliolla päivänpaisteessa.\n\nSiitä lähtien oli Mosse joka pyhä myllypurolla. Eivät olleet postillan\nluvut esteenä niinkuin monilla muilla. Ei poika uskonut enää kaikkia\nvalheita, ei puoliakaan. Mutta myllyn alle ei sentään uskaltanut\nmennä, eikä puomille, ei vielä seuraavanakaan kesänä, eikä sitäkään\nseuraavana. Ei koskaan uskaltaisi kupparin lökäpöksy, siitä olivat\npojat jo ihan varmoja.\n\nOli ukkoshelteinen heinäkuun iltapäivä. Muutamia pilvenmöykkyjä\nliikehti itäisellä taivaanrannalla. Kyläläisten kuivat heinät\nolivat viljemmillään, ja jokaisella niityllä ja luokopientarella\nhääräiltiin tulisella huiskeella. Haravat ja heinähangot heilahtelivat\nkilpatahdissa, ja kukkupäiset kuormat kuin peltomyyrät liikehtivät\nkukin ladolleen.\n\nOlipahan yksi, jolla ei ollut pahaakaan kiirettä, kupparin Mosse.\nLeenalla ei ollut heiniä, ei kuivia eikä tuoreita, ja vieraan työhön ei\nMossesta ollut. Huonosti pysyi harava kädessä, viikate ei ollenkaan.\nLadossa olisi ehkä painona ähkästellyt, vönssikkä. Mutta kukaan ei\nollut pyytänyt, eikä Mossen ruumis kaivannut niin paljon liikehtimistä,\nettä olisi tarvinnut tarjolle mennä.\n\nNiinpä hän vieläkin, jo lähes rippikouluiässä oleva torvelo, lorvaili\nedelleen kotimökin nurkissa. Kantoi risua metsästä, kuori vispilän\nvarpua, kapisteli, käpisteli jotakin juuri sen verran, että velli hyvin\nmaittoi. Mutta murun perään hän oli yhä hanakka.\n\n-- Lähtisit edes ongelle siitä huokumasta! murahti äiti. Leena oli jo\naikapäiviä sitten jättänyt Mooses-toivonsa.\n\n-- Jos lähtisi! Poika niisti nenäänsä ja nosti housujaan.\n\nSaunan karsinasta löytyi meheviä madonvonkeroita ja onkikin oli\nvähin korjauksin auttavassa kunnossa. Edelliskerralla oli mato\ntosin unohtunut koukkuun kuivumaan. Mutta koukku oli kumminkin\njäljellä ja sehän siinä oli pääasia, ongessa. Mosse tinki Leenalta\nsilakkavoileivän, niinkuin etumaksuksi tulevasta työstä. Ja sen\nsaatuaan lähti kuin lähtikin vapoineen ja matopurkkeineen astelemaan\nmyllytietä Visalammelle päin.\n\nPäivä oli kuuma, eikä myllytie ollut mikään Eedenin polku. Siinä oli\nteräväsärmäisiä kiviä ja muurahaiset purevia. Mosse yritti kulkea\npolun viertä. Huonoa oli sielläkin. Harittavat käppöset ja kuivat\nneulaset pistelivät ja aina sai varoa, ettei jokin pahempikin pistänyt.\nMyllykankaalla oli käärmeitä. Kulosta saattoi minä hetkenä tahansa\nnousta esiin sähisevä kyyn pää ja puraista jalkaan. Hyi olkoon! Mosse\nhypähti kiireesti polulle ja alkoi juosta lötkötellä.\n\nMyllylle päästessään hän oli hikinen ja väsynyt. Mutta jäljellä oli\nvielä kaikkein pahin. Lammelle ei myllystä vienyt edes polkupahaista.\n\nMosse istahti kivelle. Tuosta meni aukko myllyn alle. Siellä asui\nSe, missähän lie nytkin makailemassa märkien kivien alla. Ylhäällä\noli sulkupuomi. Voi, miten oli korkealla. Mitenkähän ne uskalsivat?\nTäytyisi kai Mossenkin uskaltaa vielä joskus, muuten ei pääsisi miesten\nkirjoihin.\n\nPuro oli kaikkein kuivimmillaan. Myllyn seinän alta laiskasti\nkierehtelevä vesi tuskin kykeni pohjakiviä kunnolla nuoleskelemaan.\nUimasuvannossa, joka keväisin kuohui yhtenä vaahtokattilana, puljahteli\nhiljalleen pikimustia häränsilmiä.\n\nMosse ajatteli kauheata matkaa ja huokasi. Tuollaista rämeikköä. Pitikö\nkaikkien pensaittenkin roikkua rähmällään puroonpäin. Ilman niitä olisi\nvoinut pohjakiviä pitkin pomppia. Korkealle kalliolle ei viitsinyt\nkiivetä tällaisella helteellä. Puronvarressa taas oli kaikennäköisiä\nhettosilmäkkeitä. Jos sellaiseen putoaisi, niin sinne jäisi. Eikä\nkukaan olisi ojentamassa vapaa tai seivästä.\n\nEntä lampi sitten. Mustavetinen ja syvä kuin hornan tuutti.\nKaatuneitten puiden päältä piti roikkia ja kurkotella. Jos alas\ntipahtaisi, niin ei tulisi risu kouraan.\n\nEntä kuuset! Visalammen rannalla kasvoi paljon kuusia. Kun Mosse\ntarkemmin muisteli, niin ei siellä muita kasvanutkaan kuin pitkiä\nkuusen karilaita. Ukkonen ja salama iskevät aina kuusiin. Ja saman tien\nne iskevät poikiinkin, jotka onkivat kuusen alla. Monta oli pään menoa.\nMossea alkoi jo todella hirvittää. Tuli myös sääli äitimuoria, joka\nniin kauhealla tavalla voisi kadottaa poikansa.\n\nMosse korjasi asentoaan ja huokasi.\n\n-- Kun saisi istua tässä ja onkia. Tuohon kiveen nojailisi molemmin\njaloin. Noin, ihan sitä piti koetella. Korjaisi matoa ja heittäisi\nkalaa. Mosse silmäsi edemmä puron varteen. -- Ja tuolla olisi valmis\nastia, kun muutaman kiven nostaisi puron puolelle. Varmasti siellä\nsäilyisivät ahvenet. Eikä tarvitsisi erikoisesti tappaakaan. Heittäisi\nvain kuono edellä, niin että mennessä nappaisi pää kiveen.\n\n-- Mikä se oli? Mosse kavahti ryntäilleen. -- Taas! Ukkonen, totisesti!\nEi nyt lähde hullukaan Visalammen kuusikkoihin, päätteli poika yhä\nvarmemmin. Ilkeältä tuntui oikeastaan koukkua kastamatta kotia mennä,\nkun oli tullut voileipäkin syödyksi.\n\n-- Mutta tässähän minä voinkin onkia, välähti Mossen mielessä\nkirkkaampi ajatus. -- Onkimaanhan minä vain lupasinkin lähteä. Kaloista\nei ollut mitään puhetta. Onkia tässä kyllä voi, niinkuin Visalammella,\nparemminkin voi, ratkaisi hän ja alkoi mielihyvillään kiehitellä siimaa\nvavalta.\n\n-- Ja kun äiti kysyy, että saitkos kaloja, niin vastaan, että ei. Ei\nsiinä ole valetta tippaakaan, kun ei, niin ei. Kerrankos sitä ongitaan\neikä saada. Ukkosilmalla varsinkin saattaa käydä niin, ettei kertaakaan\ntärppää. Jos taas on syönnin aika, niin ei muuta kuin heittää ja\nheittää. Nyt ei syö. Selvä on.\n\nHän avasi purkin -- Voisi nuo säästää toiseen kertaan. Yhtä hyvin se\ntässä ilmankin kävisi. Mutta yksi matohan siinä vain menee. Tuleehan\npestyksi. Poika valitsi suuren, päästään vioittuneen. -- Kuolisi tuo\njo pian ilmankin. Soph! Mosse sylkäisi, kun sattui liikaa suussa\nolemaan ja heitti siiman veteen. Virta pyöritteli kohoa hiljalleen\nkeskisilmäkkeeseen päin.\n\n-- Mitä! Mihin koho joutui? Mosse koetti nostaa onkeaan, mutta se\npainoi kuin kiviriippa. Alkoi vetää syvällepäin. -- Voi suutari\nkumminkin! Mosse säikähti, että vapa oli kädestä hellitä. Yhä veti, ja\nvavan kärkipuoli alkoi taipua. -- Ei ole laitakala! -- Se on Se itse...\nSe se on. Pojan housut alkoivat tutista.\n\nOlisi pitänyt lähteä pyyhkimään karkuun, mutta mihin siitä enää lähti.\nUkkonenkin jyrähti kuin varoitukseksi. Mosse alkoi miettiä, mitä viime\npäivinä oli tehnyt, mitä tekemättä jättänyt. Oli vähän ja oli paljon...\nNiinkuin eilenkin... Lehmää olisi pitänyt mennä hakemaan. Tuli\nheitettyä pensaikkoon maata. Oli lehmä toki itsekseen kotiin tullut.\nMutta paranikos se asia siitä... Entä toissapäivänä. Piti riipiä kolme\nkopallista lehtiä. Mutta mitä oli tullut? Kissan makuuvillat!... Ja kun\noli tullut vielä vakuutelluksi äidille, että joo, joo... Täydet kopat,\ntäydetpä niinkin. Entä sen edellisenä päivänä... ja sen edellisenä...\nja sen... Muistojen pistokset hyökkäsivät Mosse paran kimppuun kuin\npurevat paarmat.\n\n-- Entäs tämä sitten? Oliko laitateko ruveta onkimaan myllysuvannossa,\nihan Sen itsensä silmävedessä... Voi surkeus suuri!\n\nMosse kahlaili syviä vesiä, ja hänen onkeensa tarttunut ahven omiaan.\nTehtyjä ja tekemättömiä kaduttuaan poika alkoi seurata onkensa eleitä.\nYhä piti kiinni. Toisinaan veti, toisinaan jämitti. Mutta ei ollut\nkatkennut vavan kärki eikä karhunlankasiima.\n\n-- Jospahan onkin kala! Mossen luonto alkoi nousta. Hän nosti vähän.\nOnki viiperti veden alla. -- Kala se on! varmistui hän yhä enemmän. --\nMitä Se välittäisi minun poikkipäisistä matosistani.\n\nSiima alkoi kiertää silmäkettä. Ihan samalla tavalla nyki ja tempoi\nniinkuin se suuri ahven, minkä Mosse oli viime kesänä Visalammesta\nsaanut. Hän tunnusteli vielä varmemmaksi vakuudeksi... Voimaa sillä\noli, mutta ei niin paljon kuin Mossella. Kala se oli, turkanen!\n\nMosse rykäsi ja nosti. Vapa viipersi, vedenpinta mohahti ja kala\nnousi. Ahvenen körri se oli, musta kuin kekäle, suuri ja lihava kuin\ntallukanlesti.\n\nMosse piti kalaa sylissään ja tanssi kalliolla. Tuollainen kala!... Ja\ntuollainen onkipaikka! Paremmin ei olisi osannut toivoa... Ja tuolla\nvalmis säilytysastia. Hän muisti äskeiset kuvittelunsa ja hypähti kala\nsylissä kivikourun luokse. -- Enkä lyö nokkaasi kiveen, en lyö, puheli\nhän kalalleen ja lipitteli lakillaan vettä purosta kouruun. Vakuudeksi\nhän vielä koroitti irtokivillä kourun puronpuoleista seinämää. Sinne\npääsi ahven mulikoimaan kivivatiin.\n\n-- Tottapahan siellä muitakin on. Mosse korjasi madon ja kiirehti\nonkikivelleen. Tuskin oli koho ehtinyt kieriskellä keskipyörteeseen,\nkun tärppäsi. Mosse nosti kuin mies, ja kalliolle pompahteli toinen\nahven, vähän pienempi kuin äskeinen, mutta komea tämäkin. Mosse kantoi\nsen ensimmäisen seuraksi kivikouruun ja valmistautui uusiin urotöihin.\n\nSitä jälkeä alkoi mennä, tärppäys, nosto, juoksuaskeleita ja mulaus.\nPienimmätkään eivät narranneet. Vaikka turhanpieniä ei tullut\nollenkaan, ihan vain vetreitä paistiahvenia joka pää.\n\nMosse ei viitsinyt enää kantaa ahvenia, vaan alkoi heitellä ensin\npienempiä, ja kun harjaantui, niin suurempiakin. Niin meni kuin\ntinanappi kuoppaan, kerran mulskahti vain. Jonkin pää sattui kiveen,\nmutta ei se ollut Mossen syy, mitähän potki ja pyristeli mennessään.\n\nOli se kalantuloa. Ei nirsuiltu eikä nuoleskeltu. Kun vähänkin oli\nkoukun niskassa riekaletta, niin heti kelpasi. Mosse alkoi säästellä\nmatosiaan. Oli niitä vielä, kun säästäen piteli, ja kun loppuvat, niin\nvoi onkia silmillä. Ei kalamies hevin keinottomaksi tule.\n\nPilvet olivat kehkeytyneet tummemmiksi ja ukkonen jyrähteli silloin\ntällöin. Mutta ei Mosse semmoisia nyt enää huomannut. Hänelle\noli tarpeeksi puuhaa ahvenissaan ja ajatus herkutteli mehuisilla\nmielikuvilla.\n\n-- Mitähän sanoo äiti, mitähän sanookaan? Uhatkoon vielä polttaa onget\nja purkit! Uhatkoonpas! Ja pojat!... Kupparin räkänenä!... Vösselö!...\nEiköhän osata puhua jo muustakin kuin kupparin pojasta ja sulkupuomista.\n\nKesken kaiken tärppäsi taas suuri ahven. Oikein piti jaloilla topata\nja hanakasti jungertaa ennenkuin nousi. Vedenrajassa otti vielä\ntiukan, mutta nousi kumminkin. Se vasta olikin porho. Oli suurempi\nkuin ensimmäinen, varmasti oli. Mosse mittaili vaaksallaan. Piti taas\nkantamalla säilöön viedä, mokoma vötjäle.\n\nSiellä niitä pulisi jo, ettei lukua tahtonut saada. Mosse pyydysteli\nkäteensä suurimman ja vertaili uuteen... Oli hipenen suurempi tämä\nuusi ja painavampi, varmasti oli painavampi. Molemmat pääsivät taas\npulistelemaan ja Mosse kiiruhti kivelleen.\n\nTuli taas tavallisen kokoisia monta peräkkäin ja Mosse pääsi jatkamaan\nkeskeytynyttä ajatusherkutteluaan:\n\n-- Jaa'a, mitähän sanovat pojat! Ovat aina niin viisaita olevinaan ja\nmieheviä. Eivätpähän ole keksineet. Mossepa keksi. Hän korjasi madon\nja sai suuremman. Ei viitsinyt enää lähteä viemään, vaan heitti. Hyvin\nkävi, isompi lumpsaus vain kuului.\n\n-- Ensi pyhänä kelpaa. Ei kiirehditä... Vähitellen puretaan kuin\nvillalankaa kerältä... Ensin mä tulin tänne... Ja sitten mä istuin\nja ajattelin, etten viitsikään rämpiä lammille asti... Tässähän sitä\nmukava vedellä...\n\nPistelee siinä tavallisesti mossien vihaksi. Ja tuosta ensimmäisestä\nsuuresta kelpaa jutella vaikka puoli päivää, ei tarvitse valehdella\nyhtään.\n\nTuli mieleen nokkosenpoltot, kusiaisten kirveltelyt ja myllyruuhessa\nkastetut lökäpöksyt. Tulevaisia kuvitellessa niin suloisesti sisuksia\nlämmitti. -- Mitä se oli tämän rinnalla sulkupuomilla käveleminen!\nPyh, vanha variskin sellaista osasi! Ottakootpas ämpärillisen ahvenia\nmyllysuvannosta! Ottakootpas mokomat riu'ullatanssijat.\n\nUkkospilvet olivat kutoutuneet yhteen, iski ja jyrähteli ja vähitellen\nalkoi vettäkin ropistella, mutta ei Mosse niistä välittänyt, kun\nahvenet entistä kiivaammin söivät. Joutivat kastua housut, olivat\nturhantakiakin kastuneet.\n\nMatoset loppuivat, mutta olipa keino jo keksittynä. Hitaampaa oli vähän\nja ilkeämpää. Ensin piti tappaa kala ja sitten koukulla kaivaa limainen\nsilmä. Alkoi sekin mennä, kun tottui.\n\nKala söi yhä. Vaikka ukkonen jo iski, että kallio helisi, niin aina\nvain söi. Raskaat vesipisarat putoilivat suvantoon kuin pyssynluodit.\nVedenpinnassa pulisi tuhansia pieniä ahvensilmiä, mutta ne eivät\nkelvanneet kaloille, vain Mossen ongesta kelpasi ja yhä karttui hänen\nvarastoonsa mustapäitä suuria ja pienempiä.\n\n-- Milläs sitten ongitaan, kun silmät loppuvat hätäytyi hän. --\nHassuko mä olen, huomasi pian. -- Miten ne voisivat loppua, kun\nyhdellä saa aina kaksi. Silmät riittävät vaikka Pertunpäivään, --\ntuli taas suurempi, -- ja tämä poika vetelee tuollaisia anttia vaikka\nMikkelinpäivään! Vaikka jouluun, jos siksi tulee!\n\nEi tullut Mosselle sentään niin pitkää työrupeamaa. Kun silmillä oli\nnoussut muutamia kymmeniä, tärppäsi kiinni iso. Ensin kiersi piiriä\nniinkuin edelliset isot, mutta sitten alkoi painua pohjaan päin ja\nMossen karhunlankainen siima pätkähti poikki... Se vasta porho!...\nKunhan ei olisi ollut Se... ei, kyllä se ahven sentään oli, ainakin\nparikiloinen, saattoi olla suurempikin.\n\nMosse kiersi siiman vavalle ja meni kalakuopalleen. Olipahan niitä\njo kerrakseen ja semmoisia vornikkaita. Hän punnitsi kädellään yhtä\ntoisensa jälkeen. Millä heidät kotiinkaan saanee. Ei ollut puukkoa,\njolla olisi tehnyt raksin. Eikä niitä oikeastaan hirveisi raksiin\nlaittaakaan... Eikä siinä huono raksi kestäisikään. Ei, parempia\nkeinoja täytyi ryhtyä miettimään. Mosse istahti kivelle.\n\nUkkospilvi oli mennyt ohitse ja päivä läikähti paistamaan. Oli niin\nkaikin puolin kevyt ja mukava olo, eikä enää mikään peloittanut. Mosse\nmietiskeli rauhassa.\n\n-- Jos uskaltaisi mennä myllyyn? Siellä varmasti olisi jokin koppa tai\nvakkanen tai säkki... ei säkillä sentään viitsi kaloja kantaa... Ei\nsaanut mennä turhanpäin myllyyn... Turhanpäin! Olikos tämä turhanpäin,\ntotisesti. Mosse nousi ja nosti housujaan.\n\nMyllyn takanvierellä oli läkkiämpäri. Kenenkähän mahtoi olla. Mosse\ntutkisteli... Isolan äijän, visukintun. Sehän se läkkiämpäreihinkin\npuusta pohjat laittaa, kun entinen puhkeaa... Ja sangan vompeloinut\nrautalangalla! Voi, äijäpahaa! Mossea oikein nauratti... Täytyy antaa\npari paistiahventa. Varmasti vetää suuta messingilleen.\n\nAhvenia tuli tasatäysi ämpärillinen. Mosse koetti nostaa suoralle\nkädelle, ei jaksanut, vaikka tuki toisella kädellä lanteeseen.\nPäällimmäisenä olivat kolme isointa. Olisipas saanut vielä sen\nneljännen, sen kolmikiloisen. No, hyvä näinkin.\n\nMosse lähti. Mutta tämän tästä täytyi huilata ja vaihtaa kättä. Vapa\nja matopurkki olivat pahasti vaivana. Mossen teki mieli heittää ne\ntiepuoleen, mutta eihän se käynyt laatuun. Vastaantulevat olisivat\nluulleet, että kenenkähän kaloja poika on joutunut raahailemaan. Hän\nlepäsi usein ja rahnusti eteenpäin onkineen ja kaloineen väsymyksen\nuhallakin.\n\nEi ollut vielä ketään tullut vastaan. Olisi saanut jo tulla. Mosse\noli jo valmiiksi miettinyt, miten olisi ja sanoisi. Muina miehinään\nvain jorauttelisi sanan, pari, niinkuin ei mitään erikoisempaa olisi\ntapahtunut.\n\nEnsimmäisenä tuli vastaan Mäkelän pikku piika, lehmän hakuun oli\nmenossa.\n\n-- Mitä sinulla ämpärissä on? pysähtyi ja uteli silmät renkaina.\n\n-- Katso silmillä, älä rei'illä! päästeli Mosse hyvin mahtavasti.\n\n-- Näenhän minä, että kaloja, mutta mistä olet saanut?\n\n-- Järvestä! laukasi toinen painolla ja lähti. Ei viitsinyt jäädä\npitempiin puheisiin rääsyn kanssa. Mutta tyttö katseli pitkän aikaa\ntaakseen ja vilkaisi vielä lähdettyäänkin useamman kerran.\n\n-- Onpas siinä Mossea, ajatteli, varmasti ajatteli. Mossen rinnassa\nkutkutteli niin mukavasti -- Järvestä tämä poika kalan ottaa...\nJärvestäkö?... Eiväthän olleet järvestä.\n\nMosse pysähtyi ja vihelsi. Viisas miete oli ihan sattumalta putkahtanut\nmieleen. Hänpä sanookin, että ne ovat järvestä. Visalammen ahvenia,\nVisalammenpa tietenkin. Ei kukaan arvaa niitä myllysuvannosta\nongituiksi. Rämpikööt toiset Visalammelle. Suvannon pitää Mosse omina\ntietoinaan ja aittoinaan. Oikein nauratti. Mosse otti taas ämpärinsä ja\nlähti.\n\n-- Kovin mukavaa olisi leukailla pojille. No, voipa myöhemmin, vasta\nsyksyllä tai talvella. Eiköhän kuunnella vielä Mossenkin juttuja.\nEiköhän päästetä myllyn alle.\n\nHiljalleen kylää lähestyessään Mosse mietiskeli kesän\ntoimintaohjelmaansa.\n\n-- Silmä kovana täytyy kaikille uskottaa, että oli Visalammella.\nSiitä veteli ison kuusen juurelta yksille jalkaintiloille... Oli\nniin turkasenmoinen syönti. Sinne tulee vaellus, sen tietää. Ei auta\nlähipäivinä mennä uudelleen. Sitten vasta kun toiset ovat aikansa\njuosseet ja kyllääntyneet. Sitten menee ja nykäisee taas ämpärillisen\nja sen nelikiloisen päällimmäiseksi, turkanen!\n\nNiille tulee pian rukiinleikkuunsa ja riihenpuintinsa. Mossella\nei onneksi ollut mitään sellaisia vastuksina. Kun söisi vielä\nperunankaivun aikaankin. Se kun oli niin kovin selkään ottavaa. Miksei\nsöisi. Syö varmasti, koska ukkosilmallakin.\n\nParasta mennä aina päivällä. Vaikka vain aluksi joka toinen päivä.\nKolme ämpäriä viikossa, on siinäkin ja tavallisesti.\n\nMutta vehkeet on varattava, että pitää. Täytyy juosta hakemassa\nKiikerin puodista viidellä pennillä koukkuja, niitä vähän isompia\nsivuvääriä. Oikomutkaisimman panee siimaan, toiset lakkiin varalle.\nOikealla onkimiehellä pitää aina olla lakissa pari kolme koukkua\nvaralta.\n\nJa siima pitää olla niin vahva, että varmasti kestää. Äidin kanssa\nkiertää kaksinkertaisen nollan, jopahan piti. Ja jauhosäkin lyijyn\npistää painoksi. Paperossilaatikossa niitä oli useampiakin. Panee\nisoimman. Liiat ujuu pois, kun takoo ja viilailee. Saa ollakin\nsuvanto-ongessa tavallista suurempi. Pikemmin painaa koukun pohjaan.\n\nVapa menettelee. Voisi paremman löytää, kun oikein sitä varten lähtisi\nhaeskelemaan, mutta ei tuore ole koskaan kuivan väärtti. Hyvinpähän\nkesti, kun tärppäsi se viisikiloinen. Kun siima vain olisi pitänyt.\n\nMatoja täytyi kaivaa varastoon. Vanhaan saunakippoon panee savimultaan\nja toisinaan heittää piimää päälle. Ei niitä aina löydä, milloin\ntarvitsisi... Vierulan karjakyökin palkkien alla kuuluu olevan pitkiä\nkuin käärmeitä... Eivät anna sovinnolla, Vierulan pojat, nyt varsinkaan\nkun kuulevat... Mitähän, jos menisi ja salaa ottaisi, juolahti Mossen\nmieleen synnillinen ajatus. -- Kuja-aidan vieruspolkua menisi ja\npujahtaisi navetanpäitse kyökkiin... Eihän siellä päivisin ole kotona\nmuuta kuin sokea ja kuuro muori... Varastamista... Mitä varastamista...\nEipähän mainita onkimatoa katkismuksessakaan, ei lyhyessä eikä pitkässä.\n\nVierulan pojat tulivat suitsineen tietä ja Mosse heräsi hätkähtäen\nmietteistään valmistautuen alkavaa kuulustelua varten.\n\n-- Mitä! Mossella ämpärillinen ahvenia! Poikain silmät eivät tahtoneet\nmahtua reikiinsä.\n\n-- Sattui syönti, myönsi Mosse kuin muina miehinään.\n\n-- Visalammeltako sinä näitä? Kusti punnitsi kädellään isoa ahventa\nkateuden kyynä mieltä kalvaessa.\n\n-- E-hei pojat! Mosse oli kuin olikin heti unohtaa valeohjelmansa,\nhuomasi toki ajoissa. -- Tuota, Visalammelta, Visapa niinkin. Sieltähän\nniitä ahvenia nousee. Kuin tasoittaakseen huomaamattomuuttaan, alkoi\nhän edelleen touhukkaasti selitellä: -- Se oli eri syöntiä! Samoilta\njalkaini tiloilta vetelin koko konkkaroikan!\n\n-- Valehtelet, Mosse! keskeytti Matti. Toinen aikoi ottaa ämpärinsä.\n\n-- Äläpähän vielä! Mosse sai jatkaa. -- Puron suussa ison kuusen\njuurella istuin ja painelin. Ai, jai pojat! Ei muuta kuin heitti\nja heitti! Ei tarvinnut korjata matoa viiden, kuuden kalan aikaan!\nEikä mulla lopuksi ollut matoja ollenkaan, mitämähän hotasin silmän\nriekaletta tai suomuksen kappaletta kärjen peitoksi.\n\n-- Ja kumminkin tärppi, keskeytti Kusti.\n\n-- Tärppi kuin poika! Ja minä poika heittelin ahventa kanervikkoon!\nSiellä niitä potkiskeli sikin, sokin kuin pulikoita tunkiolla. Viimeksi\ntärppäsi iso! Luulin, että taisi näpätä ihan itse Se.\n\n-- Myllyn altako? keskeytti Kusti.\n\n-- Niin, pitkäkös siitä, pari syltä... Jo Mosse huomasi taas liikoja\npuhuvansa ja korjasi. -- Niin tuota, pari syltä saukkokin kuuluu\nkerrallaan sukeltavan.\n\n-- Pari! Kusti hymähti. -- Sano parikymmentä.\n\n-- No niin, miksei Se silloin voi myllyn alta alajuoksua pitkin\nVisalammelle painella.\n\n-- Kukas tässä on vastaan väittänyt.\n\nMosse huomasi parhaimmaksi jättää vaarallisen myllynseudun ja kiirehti\ntakaisin lammelle.\n\n-- Ai, jai pojat! Se vasta oli tärppäys! Koko puronsuu hyllyi ja vapa\ntaipui kuin luokkipaju! Näytti jo kerran päätäänkin, oli suuri kuin\nturpa, mutta...\n\n-- Tiedetään sinun turpasi! Pojat lähtivät kuin vihoissaan. Kateeksi\nkävi, arvasi sen. Ähäh, olipas kerran Mossellakin vuoro.\n\n-- Mahtoivatko päästä hajulle?... Kusti on tarkka... Jos pääsivät, niin\nkalapaikka meni... Selkään vielä antavat... Mikä panikin sotkemaan\nmyllyjä ja myllynalusia hyvään keittoon.\n\nTuli vastaan niityiltään palaavia heinämiehiä. Voi niitä silmäyksiä ja\nhuikkauksia.\n\n-- Ämpärillisen hurvitteli ahvenia!\n\n-- On se aika poika!\n\n-- On se vain semmoinen Mosse!\n\n-- Kuka olisi torvelosta luullut!\n\nViimeisenä tuli paras, Kulmalan vaari, yrmeä äijä, jolta ei juuri\nkoskaan riittänyt tenaville kuin kaksi sanaa. Toinen oli: Kersat!\nToinen oli semmoinen, jota ei paineta lasten kirjoihin. Äijä tuli\ntietä, että kenkäraudat kolisivat. Mosse vaihtoi kalaämpärin tien\npuoleiseen käteensä. Ei ollut sittenkään huomata, hän rykäsi ja äijä\nvilkasi.\n\n-- Kaloja! Mistä sinä niitä, ryökäle! Sanoja tuli jo niin monta, että\nmuorin olisi kateeksi käynyt.\n\n-- Järvestä! Lasketti Mosse reilusti yhdellä.\n\nVaarin hampaiden raosta putosi se, mikä ennenkin, putosi vain\ntavallista raskaampana. Ei hän jäänyt kurkkimaan, eikä ihmettelemään\nniinkuin toiset, vaan paineli jo polkua, että raudat tulta iskivät.\n\n-- Jos olisi tietänyt, mistä nämä ovat, ilakoi Mosse itsekseen. Vaari\noli ahkera kalamies, ei juuri muuta tehnytkään. Kesäisin kolusi\npenikulmien alalla kaikki lammit ja suvannot. -- Jos olisi tiennyt,\nettä ihan nurkista.\n\nErilaista oli kotiin tulo kuin ennen. Oli saanut pujahtaa veräjästä\nkuin varas, pujauttaa ongen saunan seinälle ja mennä tupaan kuin muina\nmiehinään. Nyt ei tarvinnut, voi kolistella veräjäpuita. -- Eipähän\nsentään kolistella, päätti hän ja hiipi hiljaa niinkuin ennenkin.\n\nTuvan ovi oli raollaan. Sisältä kuului kehräämisen hyrinä. Mosse\nasetteli onkeaan eteismöksän seinälle. Rukki seisahtui.\n\n-- Jopahan se sieltä lopultakin kuhnii! Meinasin jo oven linkkuun panna!\n\n-- Soo! Mosse ei kiirehtinyt. Muori pärmänttäsi edelleen.\n\n-- Minä tässä saan yökaudetkin rukkia pyörittää ja sarvea imeä\naikamiehen takia!\n\n-- Aikamiehen! kertasi poika, mutta muori jatkoi.\n\n-- Toisten tenavat, pahaisemmatkin nyhtävät edes heinätukkoa ja lyövät\nlehtikerppua, mutta tämä se vain onkii, vetää tyhjää siimaa kuin...\n\nMosse astui sisään ja muorin saarnaan tuli pieni keskeytys.\n\n-- Vai tyhjää! Mosse katseli voitonriemuisena. Muori ei ollut saada\nsanaa suustaan.\n\n-- Jesta! Ihan itsekö sinä nuo olet onkinut?\n\n-- Vieläpähän tässä päivämiestä muutamien ahventen nostossa, päästeli\npoika rauhallisesti ja laski ämpärin lattialle.\n\n-- On se kullanterttua! On se ruusunnuppua! Muorin täytyi mennä ihan\nhalaamaan. -- Vetääpäs ämpärillisen kaloja yhtenä iltarupeamana.\nSiinähän meille on kuukauden särvin.\n\n-- Ei tarvitse! Mosse nosti housujaan ja jatkoi miehevästi: -- Napataan\njoka päivä ämpärillinen, tai joka toinen kumminkin.\n\nMuorille tuli ihan kyynelet silmiin. Mikä sen tietää, vaikka\ntulisi vielä hyväkin mies. Neljäkymmentä vuottapahan sai Israelin\nMooseskin käydä koulua vasikoiden kanssa. -- Mutta sinähän et ole\nsyönyt koko päivänä! Ihan nälkään kuolee poika raasu! Muori kiirehti\nkonttorimöksälleen ja otti viilikupin. Vesi herahti Mossen kielelle.\nJa kun vielä ilmestyi kupin viereen puolikuun kokoinen peukalovoileipä\nvalkoisesta rieskasta, pääsi pojalta höhönauru.\n\n-- Tottapahan kalamiehelleni laitan! Muori otti lusikan seinänraosta ja\npyyhkäsi esiliinaansa. -- No, alapas popsia!\n\nEi Mossea tarvinnut tällaisiin kahdesti käskeä.\n\n-- Kalamiehelle! Oikein sydänalasta teki pahaa.\n\n-- Aina minä äidin kaloissa pidän, ajatteli kiitollinen poika\nmielessään. -- Ämpärillinen kaloja... Se oli oikeastaan vähin, mitä voi\ntarjota. Mikä se oli ämpärillinen päivässä kalamiehelle... Kalamiehelle!\n\nViilikupin ja peukalovoileivän kohottamana kalamiehen tunnelma yhä\nnousi. Ei hän olisi vaihtanut osaansa kenenkään kanssa, ei Vierulan\npoikain, ei kauppiaan Aarnenkaan, puomiharakkain, ei puhettakaan!\n\nMuori asetti mökin rapulle perkausvehkeensä ja alkoi siivota kaloja.\nMosse asettui kyynäsponkasilleen polulle ja alkoi kertoilla matkastaan\njuurta jaksain.\n\n-- Ensin mä menin sinne... Sitten mä istuin... Ja sitten mä\najattelin... Ja sitten kun tärppäsi...?\n\nJuttu luisti kuin rasvattu. Rasvattupa olikin kurkkua peukaloleivällä\nja viilin kuorella. Äidille Mosse kertoi kiertelemättä, mutta salassa\npiti pitää. Ei saanut hiiskahtaa kylän tenaville. Onkikoot tinttiä\nVisalammesta. Hierontamatkoillaan piti äidin sotkea jäljet, ettei\nparhainkaan nuuskuri pääsisi perille. Kyllä äiti osasi. Osasi Mossekin\njo.\n\n-- Mitenkäs sinä aina pääset sinne, etteivät huomaa? huolehti äiti.\n\n-- Metsäpolkua menen kylän ohitse, oli sekin jo Mossella valmiiksi\nmietittynä. -- Eikä siellä tarvitse päiväkaupalla istua. Tunnissa minä\nämpärillisen nappaan.\n\nMossessa oli nyt miestä kerrakseen. Muorin täytyi ihan kesken työtänsä\nkatsoa ja ihailla.\n\nKolme suurinta ahventa jätettiin punnitsemista varten. Samalla se käy,\nkun Mosse aamulla käy ostamassa koukkuja Kiikerin puodista.\n\n-- Saat myydäkin ne kauppiaalle, keksi äiti. -- Riittää meille näissä\nmuissa.\n\n-- Mitä turhista tiputtelemaan! Myy seuraavan ämpärillisen kokonaan!\n\nAi, jai sitä poikaa! Muorin täytyi taas vilkaista.\n\n-- Olen tuumannut antaa Isolan äijälle noista yhden ämpärin hyyryä.\n\n-- Vai hyyryä! Äitiä nauratti. -- Anna vain. Onhan se komeaa. Ja kyllä\nminä siltä kitupiikiltä siitä sarvella maksun kiskon.\n\nSinä iltana puhuttiin kylässä paljon Mossesta ja Mossen saaliista.\n\nMutta poikamaailma punoi kuumeisella kiireellä karhulankasiimojaan,\nviilaili koukkujaan ja kaiveli parhaimpia matopimentojaan. Se oli nyt\ntullut isojen syönnin aika Visalammella. Kauan sitä oli jo odoteltukin.\nKuului tulevan harvoin tuollaisissa metsäpurtiloissa, mutta kun\ntuli, oli eri meininki. Täytyi nytkin olla, jos kerran kupparin\nMosse ämpärillisen vetäisi. Talikot heiluivat matotunkioilla entistä\nkiihkeämmin... Jos saisi sen ison... Miksei voi saada, kun panee lujat\nvehkeet ja pitää koukussa aina pitkähäntäisen vonkaleen. Ei parane\nkitsastella ison syönnin aikaan.\n\nSeuraavassa aamunkoitossa oli poikajoukko kuin yhteissopimuksesta\nmyllypolulla kippoineen ja vapoineen. Muutamat olivat ottaneet\nvaralta isommankin astian, ämpärin tai kalakontin. Pitkä sieltä oli\nlähteä hakemaan, jos hyvinkin alkoi nousta. Yleensä oltiin hyvin\ntoivorikkaita. Siellä oli ahventa sellaisessa pohjattomassa kumussa.\n\n-- Jospahan on mennyt jo syönti ohi, uskalsi joku vähempiuskoinen\nhuomauttaa.\n\n-- Eikä ole! Ei se niin ohi mene, kun harvoin tulee, pantiin kiivaita\nvastalauseita.\n\n-- Ja kun Mossekin! Sepä olikin rohkaisevin puoli. Jos kerran Mosse\nsai, niin piti toistenkin saada, vaikka vängällä.\n\nJäkäläkalliolla, mihin lampi jo näkyi, pantiin matoset onkeen ja\ntehtiin hyökkäyssuunnitelma. Koivulan Timo, joka oli paras onkimies,\npääsi kuusen juurelle. Muut paikat jaeltiin pienin kinastuksin vähän\nmiestä myöten. Olihan niitä paikkoja vielä jäämäänkin. Ison syönnin\naikana voi kyllä tärpätä uusistakin. Piti heitellä vähin sinne ja\ntänne. Ja kenen tärppäsi, sen piti nostaa vapa pystyyn. Huutaa ei\nsaanut.\n\nKun sakkiin sattuneita hölösuita oli erikoisesti vannotettu ja\nselkäsaunan uhalla terästetty, alettiin äänettömästi hiipiä rantaan.\n\nPian oli Visalammen ahvenilla herkkumurkinat tarjolla. Melkein jokaisen\nmättään ja vesipuun vierellä kiemurteli lieron häntä. Väliin nousi mato\nylös, mutta kohta tuli uusi entistä houkuttelevampi tilalle.\n\nMutta Visalammen ahvenet olivat varovaisia ja kouliintuneita.\nPäivänkoitossa ei lieruja ennenkään ollut pintaveden kajossa\nkiemurrellut ja milloin oli, niin vaara niiden kintereillä vaaniskeli.\nJoku oli sen leukapielissään kokenut. Nyt roikkui ja houkutteli\nmadonhäntä kaikkialla, mihin vain silmäsi. Ei, vaara, yleinen ja\nkaikkia uhkaava onnettomuus niissä kiemurteli. Kuin yhteissopimuksesta\npainuivat kiilusilmäiset mustatakit pimeisiin pohjamutiin, joissa\nuskalsi huoletta niellä sen toukan, mikä suun eteen sattui.\n\nPojat riepottelivat turhaan matoparkojaan. Ei kenenkään onkea\ntärpännyt, ei vahingossakaan. Silmä kovana kumminkin edelleen tarkataan\nomaa kohoa, syrjäsilmällä naapurin. Joskus vilkaistaan vilkuttaako\nmahdollisesti toiselta rannalta pelastuksen merkki. Ei vilahda. Ei\nnouse lippalakki vavan nenään. Koko lampi kuin kuollut meri. Mutta\nitikat ja kärpäset purevat ja pörräävät paljaissa kintuissa kuin mitkä\nriivatut.\n\nUskollisesti kumminkin yritetään onkia. Vaihdetaan matoa ja vaihdetaan\npaikkaa. Eivätpähän narraa edes pienet. Juuri semmoisen jälkeen se\nalkaa isojen syönti, tulee kuin tuulispää tyyneltä selältä.\n\nEi vain tule. Aurinko on noussut korkealle. Karjankellot kiikkuvat\nhakamailla.\n\nHeikkouskoisimmat alkavat käydä Tuomaan tuulelle. -- Ei se tulekaan!\nLieneekö suurta ahventa koko mutapurnussa, napisevat itsekseen. --\nMutta saipahan Mosse, lökäpöksy. Ei, kyllä täytyy vielä kerran muuttaa\nmatoa.\n\nAurinko nousee ja lämmittää. Varmaan tulee hyvä kuivuupäivä. Niitoksia\non joka niityllä. Kasat tarvitsisi saada hajalle, mutta pojat halvatut\njoka talosta tipoteissään. Päänraaputuksia ja kirouksia.\n\nAlkaa poikainkin kärsivällisyys olla lopuilleen koeteltu.\n\nJo tärppäsi! Vierulan Kustin kohoa tärppäsi! Viesti levisi vavalta\nvavalle kuin kellonsoitto tukkijoella. Uudet madot pistettiin\nkoukkuihin ja taas odotettiin.\n\nPari kolme kertaa turhaan huitaistuaan Kusti heitti kun heittikin\nahvenen suolle. Pieni se oli, ihan niitä Visalammen tavallisia\nonnettomia, mutta olipahan kala kumminkin. Ehkä perässä alkaa nousta\nisoa. Aurinko oli joutumassa jäkäläkallion huipulle. Silloinhan se oli\nHepo-Tanelikin alkanut vedellä. Olipa onni, ettei ollut tullut kesken\nlähdettyä. Silmä kovana odotettiin ja pulpautettiin kohoa välillä.\n\nMutta ei nouse Kustin vapa, ei tärppäse millään puolella. Aurinko on\njättänyt jäkäläkallion. Rykäyksiä ja vavanläiskäyksiä alkaa kuulua joka\npuolelta. Joku uskaltaa jo luikkailla ääneenkin ja saa vastahuikkauksia\nkuin kaiku siltaholvissa.\n\n-- Senkin tirriäiset!\n\n-- Kyllä on tämä viho viimeistä!\n\n-- Syökää häntiänne, kun ei mato kelpaa! Läiskäys.\n\n-- Käpyjäkö keräät konttisi täyteen, Ville!\n\n-- Entä Aapo ämpäriinsä! Saunavettäkö!\n\n-- Älä läkytä, taikka...\n\n-- Mitäs sanoo äijät, kun poutapäivä puolessa!\n\nSiinä oli pala, joka antoi märehtimistä kaikille. Jos olisi ollut hyvät\nkalat raksissa, olisi jotenkuten selvinnyt ja selinnyt, mutta kun ei\npäätäkään.\n\n-- Entäs akat!\n\n-- Ja tytöt!\n\n-- Harakat!\n\n-- Ne nauraa!\n\n-- Nehän nauraa!\n\n-- Voi saaturin sarvi-Mosse, minkä tulit ja teit!\n\n-- Jos olisi täällä, niin tuosta saisi!\n\n-- Ja tuosta!\n\n-- Ja tuosta!\n\nVavat läiskivät kilvassa veteen.\n\n-- Makaa lekottelee siellä kupparin hameen mutkissa ja näkee mukavia\nunia!\n\nSai lähtiäisiksi kuulla lampikin kunniansa, mokoma rapaläpi. Lenteli\nkiviä, kantoja ja koivunpökkelöitä tyyneen veteen. Mutta ahvenet\npainuivat yhä syvemmälle mutiin. -- Enkös sitä sanonut, nyökyttelivät\nvanhemmat nuoremmille. -- Vaaran edellä ne lieruvat päivän kajossa\nlihavien matojen hännät.\n\nKapinallisten joukko kokoontui ison kuusen kohdalle puron suuhun.\n\n-- Tästä se niitä kehui vedelleensä, aloitti Kusti.\n\n-- Yksistä jalkainsa tiloista ämpärillisen, täydensi Matti.\n\n-- Katsotaanpa, minkälainen rypy siinä on käynyt, ehdotti joku.\n\nKatsottiin, mutta ei löytynyt rypysijoja, ei suurempia eikä pienempiä.\nEi edes sammal ollut lakoontunut, eikä suopursun varsi taittunut.\n\n-- Tässä ei ole eilen rypenyt vanha sammakkokaan! vahvisti Aholan Kalle\nsanoiksi kaikkien toteaman.\n\n-- Valehteli, hylky!\n\n-- Tokko lie lammilla käynytkään!\n\n-- Katsokaa nyt, touhusi Kalle toimekkaana. -- Kun tuohon jalallaan\nastuu, niin jälki siihen jää. Tottakai Mossen täytyi tässä pyöriskellä,\neivät suinkaan käskemällä ämpäriinsä hypelleet.\n\n-- Ämpäriin! Mistä se senkään tänne tiesi varata.\n\n-- Tiesipähän Aapokin!\n\nTuli pieni välikohtaus, minkä aikana Aapo puhui käsin ämpärinsä\npuolesta. Taisi irvileuka saada saman tien maksun myös Villen kontista.\nSitten palattiin taas asiaan.\n\n-- Ei iki päivänä!\n\n-- Kupparin Mosse ei olisi myllystä ämpäriä hakenut.\n\n-- Eikä lammilta täyttä ämpäriä myllylle kantanut.\n\n-- Mutta ämpärillinen sillä ahvenia oli.\n\n-- Eikä niitä taivaasta sada.\n\nEi sada. Oli se tässä hyvinkin nähty ja koettu. Ihmeestä ei päästy\nyli eikä ympäri vaikka tuskiteltiin ja raavittiin päätä. Puolipäivä\nmahtoi olla kohta käsissä. Edessä oli raskas ja häpeällinen paluu.\nKotitanhuvilla odottelivat äijät ja muijat, hirmuiset äijät... Ja\npilkalliset piianjuntit... Ja virnuilevat renginjuipit. Viha nousi.\n\n-- Olisi tässä nyt sarvi-Mosse!\n\n-- Läskipakaroihin vedeltäisiin niin totisesti!\n\n-- Että murut sinkoilisi!\n\n-- Ja päälle syötettäisiin tuo Kustin ahven suomuineen ja suolineen!\n\nVähältä piti, ettei arvottu, kuka lähtee hakemaan Mossen kynittäväksi.\nRauhoituttiin kumminkin, kun huomattiin, ettei asia siitä enää parane.\nEnemmän vain saavat ihmiset vettä myllyynsä.\n\nMutta totuus siltä oli nyhdettävä. Sovittiin, että Aapo, joka oli\nMossen kanssa joltisissakin väleissä, ostaisi kymmenellä pennillä\nsipulikaramellia ja puhuttaisi pojan pussiin. Ei se sitä osaa salata,\nkun taitavasti utelee ja välillä aina pistää imelää suuhun.\n\nSitten lähdettiin kapaisemaan kotiin. Kukin aprikoi ankarasti\nitsekseen, miten parhaimmin varautua edessäolevaa ukkosta vastaan,\npääseekö pauhuilla, tukkapöllyllä, vai viekö peräti selkäsaunaan. Ei\nsitä varmasti tiennyt. Päivä puolessa, heinäkasat hajoittelematta.\n\nMossella ei ollut heinähuolia enempää kuin muitakaan maallisia\nmurheita. Äiti oli noustessaan heittänyt esiliinansa kärpästen\nsuojaksi. Poika veteli makoisia unia.\n\nEi Leena raaskinut herättää. Väsyksissä oli poika raasu. Oli tainnut\ntulla liialla kovuudella kasvatetuksi. Mikä sen vielä tiesi, mikä puu\nvesasta kasvaa. Pitkäviiksinen komea miespähän oli ollut isäkin. Tiedä,\nvaikka pojastakin vielä jotakin tulee. Voipa hyvinkin tulla, kalamies\nnyt kumminkin. Ehkä muutenkin laatuun käypä mies. Leena oli hyvillään,\nettä sittenkin oli tullut annetuksi Moolokille uhrilahja. Parempi\nnäinkin kuin ihan ilman.\n\nLeena keitti kahvin, mikä joutui parhaiksi siihen, kun kalamies heräsi.\nMosse vääntäytyi istumaan ja haukotteli pitkään. Hän muisti mukavat\nunensa ja eilisen juhlapäivän. Takan luota tuoksui kahvin käry nenään.\nOsasipa olla elämä mukavaa.\n\nMosse puki ylleen ja sitten juotiin kahvit oikein vehnäsen kanssa.\nÄidillä oli aina takana, oli se sellainen mamma. Kukas talonpoika joi\narkiaamuna vehnäkahvit. Sikurisintua saivat puolikuppisen, tai ei\nsitäkään... Oli se äiti tavallinen... Mutta olipa hänkin. Kukas muu toi\nämpärillisen ahvenia äidilleen? Ei kukaan!\n\nAapo osti ne kymmenenpennin sipulimellit, kaksitoista sai kun tinki.\nItse imeskeli hän ne kaksi ja vielä Mossen osuudestakin enemmän kuin\npuolet. Mosse oli makealle perso ja möi esikoisoikeutensa halvalla. Jo\nkolmansia imeskellessä Aapo totesi:\n\n-- Myllysuvannosta sinä ne ongit! Suvannostahan ne, ei Mossen enää\nparannut kieltää. Hän olisi mielellään nyt juurtajaksain kertonut\nAapolle koko tarinan, mutta ei toinen enää joutunut kuuntelemaan,\nvaan painoi juoksujalkaa tielle, ja vielä samana päivänä tiesi Mossen\nsalaisuuden koko kylä. Kuuli Leenakin hierontamatkalta kotiutuessaan\nja sai ripeämpää tahtia kylläkin ripeihin askeleihinsa. Mosse takoa\nmökelteli uutta lyijypainoa siimaansa.\n\n-- On siinä mulla mölö, jumalanluoma! Leena heitti pussinsa penkille,\nettä sarvet kalahtivat. Mossesta alkoi tuntua, niinkuin tämä nyt\nkotiinpalaava äiti olisi koko joukon toista maata, kuin se mikä aamulla\nkylille lähti. Leena heitti huivinsa naulaan ja lasketteli edelleen:\n\n-- Suuta kuin variksenpojalla... Tarvitsiko sitä nyt heti ensimmäiselle\nmärkäpäälle höläyttää!\n\n-- Mikä sitä kiertelemään ja valehtelemaan. Ei se kumminkaan olisi\nsalassa pysynyt, puolusteli Mosse.\n\n-- Sinulta, sen minä uskon, pisti Leena väliin.\n\n-- Kyllä siellä kalaa riittää, jos on riittääkseen. Mikä sen tietää,\nmiten syvä ja leveä hauta siellä kallioitten alla. Kukapa ne lienee\nmitannut.\n\n-- Sinulle ei tule sieltä enää kala.\n\n-- Jaa minulle! Mosse ihan innostui. -- Näytetäänpäs, eikö tule!\nOtankin jo kotoa ämpärin, ettei tarvitse hyyryjä makseskella.\nTouhukkaana hän haeskeli kapineitaan.\n\nLeena ei puhunut enää mitään. Mikä sen tietää. Onnessahan se on\nkalansaanti. Hyväsydäminenkin kun on, suo toisille, mitä itselleen.\nLeenaa alkoi hiljalleen kaduttaa äskeinen.\n\n-- Ehdit kaiketi haukkaamaan, ennenkuin lähdet, alkoi hän hyvitellä. --\nMinulla on tuolla nyytissä vähän murua.\n\nEi Mossella koskaan niin kiirettä ollut, ettei haukkaamaan olisi\nkerinnyt, varsinkin murua. Hätäilemättä ja hyvällä halulla hän\npisteli puolikasvoileivän ja viilikupin. Murut: pullanpala ja\nuunijuustonkappale mahtuivat hyvin tilkkeiksi. Sittenpä olikin kalamies\nvarattu. Hän otti ämpärin ja muut vehkeet.\n\n-- Jos viivyn myöhempään, niin pankaa vain maata. Panen kylmää vettä\npäälle. Kyllä ne perkaamatta aamuun säilyvät.\n\nHän lähti touhuten ja rykästäen. Leena jäi kaksinaisin mielin\nkatselemaan. Aika lökö mieheksi... Mutta mikäpä hänen vielä tietää.\n\nKun Mosse ämpäreineen myllylle ehti, heilui suvannon ympärillä miestä\nkuin heinää. Jokainen oli eilisen johdosta saanut sapiskansa kuka\nenemmän kuka vähemmän. Piti nyt kostaa piikain naurut, kun oli tullut\ntietoon se oikea paikka.\n\nMutta myllysuvanto oli pysynyt tunteettomana. Parin tunnin verran oli\njo vaihdettu miestä ja matoa. Oli tarjottu polttopaarmaa ja sontiaisen\nraatoa. Turhaan. Ei tärpännyt se iso eikä edes pieni, yhtä jos kaivossa\nolisi riiputtanut.\n\nMossen onkineen ja ämpäreineen näköpiiriin ilmestyessä, oli yleinen\nmielipide jokseenkin vastaanottavainen. Taisi muutama Juudas ajatella\njo Joosefin heittämistä siihen kalattomaan kuoppaan. Mossen onneksi ja\nvarjelukseksi oli mylly siinä vieressä ja myllyn alla asui Se, joka ei\nkärsinyt vääryyttä.\n\n-- Onko kukaan saanut jo isoa, tiedusteli Mosse alkaen kiehitellä\nsiimaansa.\n\n-- On saatu!\n\n-- On syötykin jo!\n\n-- Oli painava kuin kupparin Mosse!\n\nSieltä satoi. Eivät olleet saaneet. -- Ähä kutti! teki Mossen mieli\nsanoa, ei sentään sanonut, ajatteli vain.\n\nMosse sai tilaa ja istahti kivelleen.\n\n-- Tästä mä niitä vetelin ja tuohon mä ne heittelin!\n\nKatsottiin kivenkoloa. Siellä näkyivät merkit, suomuksia ja nilaskaista\nkuravettä. Olipahan hylky vedellyt.\n\nMosse olisi mielellään kertonut koko sankaritekonsa, mutta ei kärsitty\nkuunnella.\n\n-- Niin sinä vetelit, mutta vetelepäs vielä!\n\n-- Kyllä mä vetelen, vartokaapas vähän.\n\nSillä oli itsellään usko, hyväkkäällä. Hän köpelteli matoa onkeensa,\ntökerösti kävi. Ja sitten sylkäsi, topsautti. Saipahan eilenkin, mikä\nsen tietää kupparinpojan ryötyksen. Mikä tietää, vaikka Se pistelisi\nahventa koukkuun.\n\nKoho kieriskeli pyörteeseen ja tusinan verta silmäpareja tuijotteli\nalas kuin ihmettä odottaen. Kaikkein hartaammin tuijotteli Mosse itse.\n-- Kun tärppäisi se suuri. Se olisi poikaa.\n\nEi tärpännyt. Vahingoniloisia naurahduksia alkoi kuulua kalliolta.\n\n-- Otapa vielä, Mosse!\n\n-- Suomuksineen kaikki syön!\n\n-- Minä onkineen päivineen!\n\n-- Minä sarvipussin kaupantekijäisinä! Osasivat ne tavallisesti.\nKukapas sitten ellei poikajoukko, kaksi kertaa huulesta vedetty. Eikä\nsaanut edes tapella.\n\nMosse tuijotteli äänettömänä kohoaan ja odotteli ihmettä, mikä ei\ntapahtunut. Aikansa suulastettuaan lähtivät pojat matkoihinsa.\n\nKyllääntyi lopulta Mossekin. Minkä sille mahtoi, kun ei tullut, niin ei\ntullut. Eivätpähän toisetkaan saaneet, vaikka oli paremmat vehkeet.\n\nMosse toivoi, että äiti olisi nukkunut. Mutta jopahan nyt, virkkuna\nvalvoi ja odotteli kalanperkuuta, oli heti tarkkana kun ovi narahti.\n\n-- Siivoonkin heti ennenkuin suomus kovettuu, aloitti.\n\n-- Älkäähän nyt, Mosse ei tiennyt oikein, mistä olisi lähtenyt. -- Ei\ntullut suurta.\n\n-- No, siivottavapa ne pienemmätkin ovat.\n\n-- Mutta... tuota... tuota kun ei tullut pienempiäkään, sai hän hetken\ntapailun jälkeen irti.\n\n-- Vai ei pienempiäkään! Vaikka sai sen arvatakin, kun sinne koko\nhuspuntisakin juoksuttaa. Ei sieltä enää sinun koukkuusi kala näppää,\nsiitä saat olla varma. Leena heittäytyi sänkyynsä tarpeettoman nopealla\nkeikauksella ja kääntyi seinään päin.\n\nMosse sai pelastetuksi asemansa jotenkuten selittämällä, etteivät\ntoisetkaan olleet saaneet, ei niin päätäkään. Ei semmoisista\nsuvantopaikoista aina saa, eikä joka mies koskaan. Parempikin oli,\netteivät saaneet, lakkaavat juoksemasta. Annahan olla kun tulee taas\nukkospäivä. Vedellään silloin tämänkin edestä.\n\nOsasi Mosse visertää. Tasautui niitä kuunnellessa vähitellen taas\näitimuorinkin muoto ja mieli, mutta entiselleen ei lämminnyt. Ei\nilmestynyt enää pöydännokalle viilikehlo eikä murun pala ja ilmassakin\ntuntui jonkinlainen viileyden henki, vaikka hyttynen lauloi ja puri.\n\nMossen suursaalis, jota uuden toivossa oli vähän hurskaanlaisesti\npidelty, oli aikapäiviä loppunut. Uusia ei tullut vaikka Mosse\nistui iltapäivät kivellään satoi tai paistoi. Koetti hän aamua ja\nkeskipäivääkin. Yhtä tyhjää.\n\nKerta kerralta kävivät hänen perustelunsa yhä leveimmiksi, mutta Leenan\npeukalovoileivät kapenivat yhä kapeammiksi, eikä murua ilmestynyt\nenää leivän viereen. Ihmeen uudistumista odotteli kumminkin sekä äiti\nettä poika, äitikin, vaikka haukkui ja motkotteli. Saisi edes toisen\nkerran... Pitäisi niitä säästävämmin... Eikäpä tuosta parempaankaan.\nOnpahan senkin ajan tuulessa tuoksumassa, tuumiskeli Leena ja antoi\npojan onkia.\n\nEräänä iltana tuli poika tavallista retkevämpänä mökille. Koetti\nviheltää mökeltääkin tullessaan ja asetteli eteisessä hyvin touhukkaana\nvehkeitään.\n\n-- Jokohan nyt sai? Leena kuunteli. -- Varmasti on, kun noin kovin\ntouhuaa.\n\nPoika tuli tupaan.\n\n-- No, saitkos nyt viimein?\n\n-- Enhän minä mitä...\n\n-- Mitäs sitten kolaat ja hulluttelet!\n\n-- Mä huomasin sen vasta. Mä tyhjensin sen yhdellä kertaa.\n\nSiinä oltiin. Kun ei ollut kalaa, niin mistä otti hyväkään onkimies.\n\n-- Mihinkäs joutui se iso, josta koko maailmalle olet ehtinyt hoilata?\ntiedusteli pettynyt perkaaja purevasti.\n\nSitä ei Mosse ollut tullut ajatelleeksi.\n\n-- Jaa se... tuota... tuota, poika raapi päätään. Eikö liene ollut\nitsensä myllyäijän juonia. On se ihmeempiäkin tehnyt. Hän kiirehti\nvalmiiksi hiihdetyille laduille. -- Ei semmoisissa silmäkkeissä\nloputtomiin ole. Kun kerran tulee, niin tulee viimeistä päätä myöten.\nJa tulihan niitä kerrakseen. Ämpärillinen, totisesti! Tulevana suvena\nhaetaan toinen hauta. Kyllä siellä puronvarressa silmäkkeitä riittää.\n\n-- Kyllä kai niitä riittää, kun vain elättäjällä riittää elonpäiviä ja\nkämpäleitä.\n\nAhkerasti ongiskeli Mosse seuraavan kesän uusissa silmäkkeissä. Onki\nvielä seuraavankin ja sitä seuraavan, oikeastaan koko pitkän elämänsä\nharrasteli enemmän vapa- kuin varsitöitä. Rippikoulua kävi sentään\nkolme vuotta välillä ja se kävi täydestä. Leipä- ja muissa muruasioissa\ntäytyi Mossen turvautua enimmäkseen äitimuorin silmäkkeisiin,\nmonilukuisiin ja antoisiin. Leena hieroi ja kuppasi, haukkui ja\nmotkotti, mutta elätti kumminkin löysäveriseksi vössähtänyttä toivoaan.\n\nJa kun Leena vihdoin kutsuttiin paremmille kuppausmaille, jäi\nainokaiselle mökki ja sarvipussi ja eräs pienempi pussi, joka oli\nMosselle paljon mieluisampi.\n\nYksin jäätyään Mosse miehistyi niin paljon, että hankki itselleen\navun, ei syntiin hairahtuen niinkuin äiti, vaan oikein rehellisesti\nkatkismuksen käskyjen mukaan. Tämä uusi apu ei hankinta-asioissa ollut\nentisen veroinen. Oli lihoiltaan löysä ja vereltään väljähtynyt,\nniinkuin Mosse itsekin. Sittenpähän ei tarvinnut ihmisten miettiä,\nmitä Mossen naimisesta piti sanoa, antoi tulla vain ennen keksittyjä\nmietelmiä: Hyvä hyvällä saadaan, sokealla silmäpuoli. Toinen köyhä\ntoista köyhää, toinen löyhä toista löyhää. Kyllä vakka kantensa\nvalitsee.\n\nRiitti niitä.\n\nKuppari kumminkin tuli myös tästä uudesta, ehkä enemmän yleisen\nmielipiteen painostuksesta kuin asianomaisten omasta aloitteesta. Hyvä\nolikin alkaa muokatulla kamaralla. Pahaa verta oli patoutunut ihmisten\narkiopuoliin ja perintösarvet ja puukko olivat valmiina nyytissä.\n\nMosse lämmitti saunaa ja lämmitti hyvin. Ihan kiusaukseksi tuli\nisännille Mossen sauna. Pimeän möksän hämärissä sopi ottaa veren\nkirkastamiseksi pieni tärskäys, sopi semmoisenkin, joka ei ryyppymiehen\nkirjoissa kulkenut. Ei Mosse jutellut, johan nyt. Ei sopinut leipäpuuta\nruveta kuoriskelemaan. Mielellään hän kuunteli hierottavan kehuskeluja\nja muita lotinoita. Lotisi itsekin, milloin kuunneltiin, etupäässä\nkalastusjuttuja, varsinkin sitä yhtä.\n\nMutta anti oli vähentynyt, tai ehkä siinä ei ollut entisen siunausta\ntämän uuden Leenan aikana. Lapsionni sitävastoin oli hyvä. Yksi\nvuodessa putkahteli herranlahjoja, ellei ota lukuun niitä vuosia,\njolloin tuli kaksi. Pian oli niitä yksi sarvea kohti. Eikä Mosse niistä\nenää lukuakaan saanut muualla kuin ovenraossa. Vaatekappaleista ei\nollut tuntemisen apua. Sai aina kauan mietiskellä oliko se poika vai\ntyttö, Maija vai Kalle.\n\nNyyttiä avatessa kävi vilske. Kaikilla tuntui olevan perinnöllinen\nharrastus muruasioihin ja kun olivat pieniä ja vikkeliä, niin Mosse\njäi useimmin soittamaan lehdellä. Mutta ei nykyaikana enää ihmistä\nnälkään saa tappaa. Kun Mosse jonkin aikaa nuoleskeli turhaan huuliaan\nkirkastui keino. Hän meni kuntaan.\n\nNousi aikamoinen meteli. Kaikkiko nyt jo kunnan niskoille,\nperintökupparitkin! Elättäkööt ikolaiset itse verenimijänsä! Tuli\nsiinä toista jos molempaakin. Paasattiin vuoroin ja vuorojen välillä.\nMitäpä Mosse niistä, nosteli housujaan ja kuunteli. Eihän haukka pure,\nkun ei puulla päähän lyö, sen läksyn hän oli tarkoin myllypuomin\nmonivuotisessa koulussa oppinut. Jokaisesta turhasta sanasta... Aha,\näijät... arvaatteko, kuinka monta viirua tulee taas kirjaan.\n\nKun kunnanmiehet olivat tarpeekseen paasanneet, nosti Mosse\nuudelleen housujaan ja uudisti vaatimuksensa. Eikö hän ollut kunnan\nkanta-asukkaita vai mitä? Eikö hänellä ollut oikeus siittää ja\nkasvattaa seurakuntaa? Sopi mennä katsomaan kirkonkirjoista.\n\nSanoja lensi taas kuin myrkkynuolia, mutta mitäpähän mahtoivat\nhelvetinvoimat rauhallista miestä ja tervettä järkeä vastaan. Mosse\nvoitti taistelun ja sai kuin saikin jauholapun. Tosin se oli merkitty\nvain kuukaudeksi, mutta olipahan saatu pää auki. Saattoi tuota\nkuukauden perästä lähteä taas tervehtimään herroja.\n\nMosse lähti, mutta lautakunnan sisu kuohui vielä kuplina niskaan.\n\n-- Siittää ja kasvattaa...\n\n-- Kyllä tarvittis... tarvittis...\n\n-- Eläinlääkäri kustantaa!\n\nMosse kuuli mennessään ja naurahteli itsekseen. -- Kiukutkaa vain,\npakanat! Tehkää syntiä omiksi kanavilloiksenne! Nyt sitä vasta\nyritetäänkin. Vielä tässä ehtii, jos herra elonpäiviä suo.\n\nSeuraavan kuun ensimmäisenä maanantaina esitettiin näytelmän toinen\nosa. Mosse voitti jo paljon helpommin, oli jo tottumusta ja lautakunta\noli ensi hötäkässä tyhjentänyt ammuksensa loppuun.\n\nSitä seuraavassa kokouksessa käsiteltiin Mossea jo kuin vakinaista\nkundia ainakin ja alettiin mietiskellä, miten päästäisiin vähimmän\naikaa vievällä tavalla. Myönnettiin jauholappu kerta kaikkiaan kolmeksi\nkuukaudeksi ja sanottiin, että ala laputtaa, että kerkiät nautitsemaan.\nLähtihän Mosse, pokkasi ja lähti.\n\nMutta seuraavassa kokouksessa, ennenkuin edellisen kokouksen pöytäkirja\nedes oli loppuun päästy, ilmestyi Mossen täyteläinen hahmo taas\nnäyttämölle. Kirjurin ääni hukkui huudahtelujen tulvaan.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Mitä hittoa se taas meinaa?\n\n-- Joko sängyn pohjista taas vitinä kuuluu?\n\nTurhia sanoja pörisi kuin lihakärpäsiä mätäkuussa.\n\n-- Parikuukautinenhan se vasta nuorin. Ei tässä sentään jäniksen\ntaksoilla... Loppui puut, esitti Mosse asiallisesti.\n\n-- Hae metsästä!\n\n-- Niin, paremmin taas leipä maittaa!\n\n-- Ei suinkaan tässä nyt ruveta rikkaille talollisille kuppuulämpimiä\nkustantamaan.\n\n-- Ei, ei. Kyllä ne saunapuut tuovat, puolusteli Mosse lähimmäisiään.\n-- Mutta tarvitaan sitä tuvassakin, eikä nykymaailman aikaan ole\nmenemistä toisen metsään, saivat ne, jotka olivat metsään neuvoneet.\n\nSiihen ei keksitty heti mitään ja Mosse jatkoi:\n\n-- Ja voihan ne sen puolesta kunnan puut merkitä vaikka siniliidulla,\njos pelkää niitä saunapuiksi ja kyläläisten hyödyksi käytettävän.\n\nMinkä sille haaskalle mahtoi. Eteishuone oli täynnä toisia puuttomia ja\nleivättömiä. Mosse sai puurahan.\n\nSeuraava yhteenotto tapahtui maidon merkeissä.\n\n-- Pidä lehmää, piti äitisikin, neuvottiin. -- Kasvaa kaiketi siellä\nIkolan rannoissa kortetta niinkuin ennenkin.\n\n-- Eipä häntä tiedä. Niittelevät itse kortteensa. Eikä se yhden lehmän\npito enää kannatakaan, lopetti Mosse maataloustiedoillaan. Lautakunta\ntuli asiaa harkittuaan varmaan samaan lopputulokseen, koska maitoraha\nlähti.\n\nJäljellä oli enää vaatetusapu ainoa mahdollinen. Siitä oteltiin.\nMutta kokoushuoneen ilmanvaihto oli puutteellinen, keskilattialla\nseisovan anojan sitävastoin hyvin voimakas. Vastustaja ei kestänyt\nkaasuhyökkäystä, vaan antautui täydellisesti.\n\nTämän jälkeen ei Mossen tarvinnut muuta kuin kävi uudistelemassa\nerilaisia lappujaan. Vanhempaa perikuntaa voi jo laittaa lapun kanssa\nKiikeriin asialle.\n\nNiin meneskeli Mossen elämä vuodesta toiseen. Enemmän se oli arki- kuin\npyhäpäiväistä. Suurin elämys oli ja suurimpana pysyi lapsuudenaikainen\nukkospäivä myllysuvannolla. Siitä alkoi Mossen ajanlasku. -- Se oli\nsamana kesänä... Se oli viisi vuotta sen jälkeen... Heinäkuussa sekin\noli, kun mä tyhjensin myllysuvannon.\n\nMutta Mossen monipäinen perikunta, joka kaikin puolin oli tipahtanut\nlähemmä emäpuutaan kuin Mosse omaansa, marssi uskollisesti vapoineen\nVisalammille ja muille silmille. Ei ollut vielä noussut se suuri, joka\nvuosien kuluessa oli kasvanut yhä suuremmaksi.\n\n\n\n\nPUTERIN LAHNAT.\n\n\nPuterin järven ranta-asutus oli nuorin kuulun Hannilan kylän liepeille\nmuodostuneista uudisviljelmistä. Vanha kylä, se kirkonkirjojen\nja monien mainetöiden oikea Hannila oli lähes penikulman päässä\nvaltamaantien ja vesistön varrella, eikä tästä uudesta Nasaretista\npaljon tietänyt.\n\nRoikola kolmine taloineen, Hannilan perikuntaa sekin, oli lähempänä,\nmutta harvoinpa sekään Puterille katsettaan käänsi. Toisella puolella\nsiinä mukavasti kihoilevan suurjärven takana oli kirkonkylä, mistä\nmoninainen valo ja autuus tuli. Ja peltojen äärellä kohisi koski,\nparikin koskea, jotka jauhoivat syötäviä ja myötäviä, toivat keväisin\nemännille helisevää hopeaa melkein kuin ilmaiseksi piimäsintun ja\nsikurikahvin hintana ja piikasille, vanhemmillekin, sulhasia ihan\nilmaiseksi rahatta ja hinnatta. Kuinkas tällaisessa kohinassa olisi\nniskantakaisia puterilaisia huomattu. Joskus sentään, kun tarvittiin\npikaista apua varisevalle kaurapellolle tai täytyi lähteä itkeskelemään\nedelliskevään luhtinauruja. Puterin ympärillä oli Miinoja ja Maijoja,\noli hyväntahtoisia mökkiläisiä ja lämpimiä saunoja mäkitörmissä töllien\nalla.\n\nPajupuron varsi, joka kirjojen mukaan myös kuului Hannilaan, oli\nPuterilta sydänmaalle päin. Tässä uudessa Hannilassa oli useita taloja,\nleipäisiä ja heinäisiä. Mutta milloin niistä liikkeelle lähdettiin,\nmentiin kirkolle asti. Pajupurolaisen ei juuri sopinutkaan sivuilleen\nvilkuilla, sillä tie, jonka korjaileminen oli kokonaan jätetty Herran\nhaltuun, vaati kaiken huomion.\n\nJa niin asuivat puterilaiset yksinään pienen järvensä hengessä kuin\nkukkaron poimussa, vaikka kirjojen mukaan olivatkin suurkyläläisiä ja\nmaakunnan kuulun kirkonkylän läheiskyläläisiä.\n\nEipä surtu, eipä sillä. Ei edes haluttu emäkylän mainevillojen turviin.\nKun vanhan Hannilan rippikoulukurikka alkoi kirkon aidan vierellä\nveistellä \"Puterin mehtäläisistä\", muisti Puterin julli vastasanoiksi\ntekstin, jonka kappalainen oli kerran pöntöstä julistanut: Rakkaat\nsanankuulijat! Paha on niin sanoa, pahempi sanomatta olla, mitä taaskin\non tapahtunut häjyssä Hannilan kylässä. Ihmisten istunnaisetkin on\nvarastettu kuopista. Niin rakkaat sanankuulijat ja te pirulta riivatut\nhänniläiset! Älkäätte puliveivatko Herran kanssa, vaan maksakaa\nkeisarille kuin keisarin on ja kappalaiselle kuin kappalaisen on!\n\nTietysti päätteeksi tapeltiin siinä kiviaidan kupeella, mutta Mahlu\nja Kalmari voivat jäävittöminä todistaa, että vanha kyläläinen sai\nkoniinsa yhtä paljon kuin uusi ja että kummankin naamavärkkiä oli\ntarpeeksi raveerattu pastorin Palavan sillalta keskeyttäjäksi joutuessa.\n\nPuterin rannan torpilla ja tölleillä oli omalaatuiset nimensä.\nJokisuulta myötäpäivään kierrettäessä oli ensimmäisenä Kajaani,\nviidenkymmenen markan ja heinäviikon verotorppa, jota asui Kalle\näitinsä kanssa. Kajaanissa eleli kyllä muitakin asukkaita, eli pikku\nKallu, ja isä Hermanni, joka oli isäntä Kallen eno. Talonisännän\nmielestä ei torppari olisi saanut pitää kestiä, ei puiden menon, eikä\nitse periaatteenkaan vuoksi. Mutta Hermanni oli vain, piti talvisin\nhevosta ja kävi tukkitöissä, meni joskus taksvärkkiin, kun sattui\nsopiva ilma. Tavallisimmin istui penkillä ja poltti piippua. Leena\nhoiti hevosta.\n\nKajaanista johti oikopolku Hössälään, mökki sekin, oikealta nimeltään\nKankaanpää. Lienee ollut liian pitkä nimi, vai liian kaunisko oli,\nkoska kansa keksi tämän lyhemmän. Oikeastaan ei se mikään keksintö\nollut, sillä Hössälässä höynähteli emännänpuolena entinen hassahtava\ntalontytär, Kotalahden Miina, joka aikoinaan oli tullut naiduksi\ntorpan ja lehmäkantturan ohella. Kolmikon omistaja oli Hössä-Ville,\nseutukunnan viisain ja laiskin mies, osasi sahata sarvikampoja, joita\nkauppaili Perhoa ja Viitasaarta myöten. Hössä-Villenä vain oli ja\npysyi, mitähän nai Hössä-Miinan.\n\nHössälästä pääsi rantatietä pitkin Kotalahteen, toiseen Puterin\nrannan taloista. Kotalahden keskiö, voipa sanoa koko Puterin keskus\nja napa oli Kota-Heikki, Hössä-Miinan ja puolisen tusinan vähemmän\nheilahtaneen Mantan ja Santran isä. Kota-Heikki oli aikoinaan muuttanut\npitäjän toiselta ääreltä, tunsi hyvin \"Saarijärven Paavon\" ja tiesi\nhänestä kertoa paljon sellaista, mitä \"Ruunaperi\" ei tietänyt. Heikki\noli suuren Saarelan talon poika ja oli vallannut Puterin rannat\nrahoilla ja rukiilla, töitä teki, milloin teki, enemmän uhosi kuin\nteki. Mutta hätäkö oli tai pakko. Männynruho alkoi ruukkilaiselle\nkelvata ja yhdeksän torppaa teki taksvärkkiä enemmän kuin oli työtä.\nEipä äijä talvisin muuta kun heitti pökköä pesään, ryyppäsi viinaa\nja mielenvirkistykseksi piiskaili villejä tyttäriään. Ei muuta\nkuin letistä raasurautaan ja köydenpätkä käteen. Jopa alkoi äläkkä\nja tanssi. Kytkettiin rautaan joskus akkakin ja sai samat napsut.\nUseimmiten äijä sentään tyytyi muistuttelemaan, minkälaisessa kunnossa\nakka oli leipiin tullut: Ihan ilkosen alasti! Ei korttia! Ei nauhan\nriekaletta, poloisella!\n\nHyvissä ajoin järjesteli äijä Miinojensa ja Mantojensa torpat ja muut\nasiat. Kaikki tulivat naiduiksi, sekin, joka aisan yli potkaisi, torppa\nja lehmä, siinä sivussa teki kauppansa huonompikin tavara. Talon sai\nEemeli, joka möi sen ventovieraalle naapuripitäjän miehelle, itse\nkiirehtien Amerikan kultamaille -- kuolemaan.\n\nTämä ja monet muut seuraavan polven ja aikakauden sattumat eivät\npahasti Kota-Heikin elämänjuoksua järkyttäneet. Hänellä oli syytinki\nviinoja myöten, pitäjän pankissa liitettiin puolivuosittain inträstit\ninträsteihin ja ympäristössä asuskeli ihmisiä, joiden puolesta kelpasi\nlyödä kämmentä yhteen ja sanoa: Voe, voe, noita poloisia!\n\nMitäpä vaarin sitten muuta kuin elää köllötteli. Talvet kutoi verkkoa,\nkesät pyyti kalaa ja sunnuntaiset päivät hoijaili kirkkomäellä. Tuli\nkirkossakin käytyä, joskus, ainakin senverran, että tiesi kumman\nvuoron kulloinkin oli pönttöön nousta, rovastin vai kappalaisen, joka\noli Heikille velassa kaksisataa markkaa, poloinen. Paremmin kuin\nkirkossa, kului Heikin aika siellä poikasakissa. Siellä sai puhua\nitse ja oli kuulijoita, jos oli irvijöitäkin. Kelpasi nostaa liivistä\nkelloa, toista ja toista. Toinen oli hopeaa, viidellätoista kivellä,\ntoinen kultaa, Eemelin Amerikan perintö. -- Tupleeta, sanoivat pojat,\nmutta Heikki ei kallistanut korvaansa mokomille. Ketju, mikä rinnan\nyli kellosta kelloon kulki, oli vahvarenkainen ja hopeaa kuin jäätä,\nkiistämättömästi.\n\nEri lukunsa vaatisivat ne syljeskelyt ja voevottelut, pyöräykset ja\nkarjahtelut, joita syytinki-Heikin ja nyt isännyyttä hoitelemaan\njoutuneen köyhän, mutta kuumaverisen Taavetin keskiset asiat ja\nkanssakäymiset arkipäivin aiheuttivat, mutta ne eivät kuulu enää näihin\npuitteisiin.\n\nKotalahden kyljessä kyyhötteli Hallanen, sekin alkujaan syytinki-Heikin\nlaajan perikunnan perinnöitä, vaikka jo vieraisiin hoteihin joutunut.\nHallanen oli nimensä arvoinen, hyvin hallainen paikka. Peruna ei\nkoskaan onnistunut, mutta nauris sitä paremmin. Hallasen ympärillä\noli huono aita, sisällä äreä äijä ja pahasuinen ämmä. Kotalahden\nhevoset eksyivät usein Hallasen peltoon ja Taavetin pojat joutuivat\nniitä sieltä pois pyydystelemään. Äijä kiroili ja kompuroi seipäineen\nhevosten ja poikain perässä, enemmän poikain, mutta se ei ollut kovin\nvaarallista. Ilkeämpää oli, jos ämmä joutui hätiin. Sai kuulla syntinsä\ntehdyt ja tekemättömät.\n\nLähin naapuri rantaan päin oli Harjun Heikin mökki. Heikki oli talon\nvävy, kuinkas muuten. Hän piti kutinsa paremmin kuin toiset, eikä\nluovuttanut isäin maata. Toiset vävyt ja tyttäret kyllä jotenkin\nsuoraan ilmaisivat, miksi ei luovuttanut. Siinä äärellä oli muka hyvä\nvarastaa vaaria. Ei olisi tarvinnut vallan noin häjysti sanoa, jos\nHilta katsomassa käydessään korjasikin laskiämpärin tai voinokareen.\nHaaskioon kumminkin olisivat joutuneet. Muuten oli Heikki varsin\nrehti mies, samoin kuin pikku Heikki, joka sai polttaa ropeettaria\nletkuvarrella ja kirota aikuisten kuullen. Taavetin poika ei saanut.\nMutta hän sai palkinnon korkeasta siveellisyydestään, jota tukemassa\ntosin oli selkäsaunan uhka. Heikki pani kerran toimeen kilpahiihdon\nPuterin jäällä, oli itse palkinnon antaja, tuomari ja kilpailija.\nTaavetin poika voitti ja palkinto, yksiteräinen kuudenkymmenenpennin\neskilstuuna joutui hänen taskuunsa, vaikka Heikki vetikin lähtiessään\nkeuhkojensa vahvistukseksi oikein tukevat rintasavut.\n\nHarjun Heikin mökiltä jouduttiin muutamalla askelella Pyörälään.\nErittäin kaunis niemeke ja torpan paikka. Kesäpäivänä Harjulta päin\nkäydessä tuli aina mieleen: Olet maamme armahin... Pyörälän tekijä oli\naikoinaan torpan hirsiä kaatamaan lähtiessään sanonut: Jos ma menen ja\npyöräytän tuvan. Siitä nimi, samoin kuin Kajaanilla siitä, kun tupaa\nsalvattaessa oli kajea ilma. Pyörälässä asusteli siskoineen Niko,\nSiikamäen Teemun nuorempi poika, reima tukkilainen ja muutenkin mukava\nmies, Tulipunaisen kukan olavimallia. Otti metson metsästä ja tytön\naitasta, piikatytön tai torpantytön, tai talontytön, mikä milloinkin\nmaittoi.\n\nPyörälästä oli pyssynholli Housulaan, siinäkin talonnimi kansan\nkaikkivallan antama. Oli talolla toinenkin nimi, omistajan itsensä\nantama, mutta sitä ei muistanut eikä käyttänyt kukaan, mistä\nparhaimpana todistuksena on se, ettei se muistu mieleen edes tätä\nkirjoittaessa, vaikka muut Puterin asiat näkyvät kuin kiikarin\ntähtäimeltä. Housu-Hente ja Housu-Miina olivat isäntä ja emäntä. Ja\nHousu-Hilta oli piika. Oikeastaan se oli ruokottomasti sanottu tytöstä,\njoka oli kaunis ja kaino kuin yöllä puhjennut ulpukan kukka ja punastui\nhiusmartoa myöten housut nähdessäänkin. Mitähän otti pestin Housulaan.\nHeikki möi talonsa Forsteenin Jussille, josta sen jälkeen tuli\nHousulan Jussi. Uusi housulainen oli kauppamies ja pännämies, ansaitsi\ntaidoillaan ja teetti töitään tylsemmillä. Häneltä Taavetin poika sai\nluettavakseen ensimmäisen vihkoromaaninsa \"Itämeren risteilijän\",\njosta viimeiset vihot olivat hävinneet. Katko sattui juuri siihen, kun\nvenäläinen panssarilaiva sai kaapparilaivan valopiiriinsä. Etsittiin ja\npengottiin kaikki arkut ja laatikot, ei löytynyt, mikä oli joltinenkin\nmielenhaikeus lukuvimmaiselle pojalle.\n\nHousulasta jouduttiin lahden ympärystää kiertäen Ylpeälään, jonka\ntytär reissumiesten väittämän mukaan ei ollut niin ylpeä, kuin nimestä\npäättäen olisi voinut luulla, pikemminkin harvinaisen säyseä ja kesy.\n\nAivan Ylpeälän kanssa aidatuksin Pajupuron tien raiteessa oli Hiljala.\nSiitäköhän johtui, vai muusta, mutta joskus sunnuntai-illoin kävi\nHiljalan seutuvilla sellainen mekastus ja meteli, että hiljaisuus oli\npakotettu etsimään itselleen rauhaisempia tyyssijoja.\n\nSillan takana lahden toisella puolella oli Hienola, myös nimensä\npilannut kaupunki, sillä Hienolan pojat käyttäytyivät kirkonkylän\niltamissa joskus vähemmän hienosti ja tukevanpuoleinen leskiemäntä sai\nkinkereillä nuhteita nurkkatanssien pidosta.\n\nHienolan lähin naapuri oli Pollarin mökki, joka voidaan lukea myös\nPuterin yöhuurujen vaikutuspiiriin. Pollarin Otto, Kokkolat ja\nAahlholmat kierrellyt jätkämies reistaili Hienolan leskiemännän\nja Ylpeälän kesyn tyttären kanssa. Myöhään öisin kotimökille\npurjehtiessaan rouhiskeli hän aidanseipäitä ja lauleskeli sellaisia\nvärssyjä, joita ei ole lasten laulukirjoissa.\n\nSiinäpä ne sitten alkavat olla Puterin raamit, sillä Kajaanin tuvan\nakkuna näkyy Hienolan tuvan akkunaan. Itse taulu oli verraten\nvähäpätöinen, laakeat rannat, savipohja, pari puropahaista ja kolme\nvesikiveä. Siinä koko komeus. Joku voi väittää, että raamit ovat liian\nleveät, turhaan maalatut. Ne ovat, mitkä ovat. Minkä sille voi, jos\njoutava kuva on pistetty leveisiin raameihin. Kerrankos niin tapahtuu.\n\nMutta kalaa järvessä oli eri käskystä, laatua, ei runsautta. Hiljalan\nja Hienolan välistä puropahaista, joka oli olevinaan laskujoki, lappoi\nkevättulvien aikana valtaväylän kalaa kuin anttia, uskalikkoja joka\nheimosta ja suvusta. Paitsi todennäköisiä alkuasukkaita: kiiskiä,\nsärkiä ja ahvenia, saatiin Puterista haukia, salakoita, muikkuja,\nsäynäviä, sorvia ja suutareita, saatiin juuri senverran, että voi sanoa\nkutakin olevan.\n\nLahnoja oli runsaimmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet näyttää, että näin\nsitä päästään ahtaimmistakin paikoista. Tulvan aikana olivat tulleet,\nsillä Hiljalan puroa ei totisesti kuivan aikana olisi kaksikiloinen\nlahna mahtunut uimaan.\n\nLahnain vanha ja vannotettu vainooja oli Kota-Heikki. Hänellä oli\npyydystä: rysää, verkkoa ja riimuverkkoa. Eikä vaiennut sitä kesäistä\npäivää, ettei äijän keveä pystykokka olisi killuskellut puterilaisten\nnäköpiirissä.\n\nHeikki ei ollut niitä miehiä, jotka saivat, mutta salasivat. Ei hän\npitänyt konttia eikä koppaa, vaan raksissa kantoi milloin kannettavaa\noli, nosteli housujaan, syljeskeli vahvasti ja katsoi kantamustaan\ntämän tästä. Kotalahden rannanpuoli olikin kuin vartavasten näyttämöksi\ntehty, puolenkilometrin peltoaukeama, polku korkealla. Aina siinä joku\nnäki ja ihmetteli.\n\nSaalispäivinään löysi vaari asiaa myös tuvan puolelle. Kelpasi\nlaulaa: Voe, voe, poloisia! Niitä on semmoisiakin, joilla ei ole edes\nlahnanpäätä perunoiden pilaukseksi panna!\n\nNiin sanoi äijä, vilkasi tarkoituksellisesti pöytään ja sylkäsi.\nSilakkakupin ja kurnaalikeiton äärellä ahertelevat ruoannauttijat\nsaivat pitää hyvinään sanotut ja sanomatta jääneet.\n\nYritteliäisyyden puutteesta ei voi Taavetin poikaa moittia. Uskolla\nahkeroitiin, mutta rannat olivat risuiset ja matalat, vavat lyhyet,\nsiimat kehnonlaiset ja kuuden markan hintainen venekuupelo vuoti kuin\nseula. Saalis tahtoi päälukuun katsoen pysyä vaarin kanssa yksissä,\nmutta kun pojan kalat olivat rantasinttiä, pieniä kuin kirveen\nsuutteita, eivät ne näkyneet edes raksissa. Vaari sai uudistaa voe\nvoensa niin usein, kuin halusi.\n\nMutta lämpimässä kamarimöksässään hän kutoi yhä uutta paulaa suurten\nlahnojen pään menoksi. Valmistui verkko toisensa jälkeen sekä riimuilla\nvarattuja että tavallisia neljätoistakalvoisia. Ja kesäisin olivat\nlehdet mutkitellen piiritettyjä kuin ryssänlinnoitusalueet. Mutta\nlahnat olivat Summasen viisaita homekorvia, olivat kiertäneet Tarvaalan\ntammet ja Hiljalan puron laittomasti viritetyt rysät, kiersivät myös\nvaarin paulat ja verkot niin että loiskahteli vain.\n\nKerran yritti käydä huonosti. Siikamäen miehet tulivat vetämään\nrahenuottaa. Tuli lahnaa ja tuli muutakin kalaa. Vaari oli kateudesta\nharmaana. Seuraavana kesänä rakenteli hän salarisut kaikille\napajapaikoille ja antoi tietää, että köyhäin poloisten muikunhirttäjäin\nolisi paras säilyttää nuottansa seunat kirkkojärven kiiskeille.\nSiikamäkiset katsoivat parhaaksi noudattaa varoitusta ja Puterin\nlahnakunta sai taas rauhassa kasvaa ja vahvistua. Jokin tyhmempi vain\nsilloin tällöin sotkeutui vaarin riimuihin ja tuli suurella kunnialla\nsyljeskelyjen säestämänä kannetuksi muorin hoteisiin.\n\nEräänä talvena sattui Kotalahteen vieraisille maailmaa kulkenut\nsukulaismies, jolle tietysti valiteltiin kohtalon kovuutta. Kaloja oli,\nlahnoja kuin porsaita, mutta ylös ei saatu.\n\n-- Ette osaa pyytää, aavisteli vieras. -- Kunpahan panisi pitkänsiiman\nhyvän syönnin aikaan, niin jopa tärppäisi.\n\n-- Pitkäsiima? Mikä se on, Taavetin poika katsoi silmät tapillaan.\n\n-- Eikö se tiedä, mikä pitkäsiima on? Sukulaismies nauroi, että tupa\nkaikui. -- Onpa siinä mulla kalamies! Ilmankos ahven nauraa ja lahna\nkeittää savivelliä.\n\nSeurasi pitkä ja perusteellinen selitys pitkän siiman rakenteesta\nja hyvistä ominaisuuksista. Toinen kertoi ja toinen kuunteli silmää\nräpäyttämättä.\n\n-- Parisatakoukkuisen pistät, sillä tuommoisesta savilävestä tappaa\nkaikki tappamisen arvoiset, lopetti sukulaismies oppituntinsa. Samana\npäivänä lähti hän taas omille teilleen, ja poika jäi odottelemaan kesää\nhartaammin kuin kellokas navetan puolella.\n\nMutta vaari rustasi verkkojaan ja kävi aina tuvan puolella\nilmoittamassa, kun sai uuden valmiiksi. -- Taas tuli yksi! sanoi ja\nroiskautti mällisyljen lattialle. -- Meinaan vielä puoli tusinaa\npistellä.\n\nKun kukaan ei vastannut, nosti äijä housujaan ja otti piikikkäämmän\notteen.\n\n-- Niitä on poloisia, joilla ei ole yhtään lahnanverkkoa, sanoi ja\nsylkäisi. -- Saavat heittää keltaista silakanpäätä perunakupin päälle.\nVoe, voe! Vaari meni. Mutta alasängyn puolella hiottiin hammasta ja\npuitiin nyrkkiä. Odotappas tupakkiturpa! Kunhan päästään kesään.\n\nEi malttanut poika tietojaan ihan kesään asti salailla. Kerran kun\nvaari taas oikein kehui ja voivotteli, paukautti poika: Ettepähän saa\nniillä riimuillanne. Mutta kun minä laitan pitkänsiiman, niin lähtee\noikein homekorvia.\n\n-- Voe, voe, mitä se puhuu! Vaari kykki ja nauroi. -- Vai siimalla\npiiskaat suuria! Kuule, rupea syömään rukiista leipää, että vähän\nmiehistyisit, poloinen! -- Kääntyi ja meni jäämättä kuuntelemaan pojan\nitkunsekaisia selittelyjä ja suunnitelmia.\n\nVäistyi talvi lopulta, vaikka pitkään reistaili sitkeine\njäänlähtöineen, pakkasöineen ja karjanrehunpuutteineen.\n\nVaari oli riiputtanut rannasta jo muutamia riimulahnoja, oli sen\njohdosta mehuisalla tuulella, sylki ja voevotteli. Muisti käydä tuvan\npuolella poloisten keittopataan vilkaisemassa ja milloin poikia tapasi\nmuistutti siimasta.\n\nMutta pojat, varsinkin se siimamies, varautuivat hekin puolestaan.\nSiima piti saada kuntoon, eikä se ollut mikään turha asia.\nSukulaismiehen siima oli ollut paljon selvempi ja mutkattomampi. Se\nei ollut tullut maksamaan juuri mitään. Sen teki yhtenä iltapuhteena\nvaikka pieni tyttörääsy ja niin edelleen, väljästi oli juttu lähtenyt\nmaailman mieheltä. Poikain siiman laita tahtoi kaikinpuolin olla juuri\npäinvastoin. Se tuli maksamaan hirveästi, ainakin äidin mielestä,\njoka tuloksiin nähden oli Tuomaan kannalla. Pitkät periaatteelliset\nja kiivaatkin keskustelut käytiin kustannusarviota laadittaessa.\nSiima tahtoi väkisin jäädä vain satakoukkuiseksi puolisiimaksi.\nOnneksi isä Taavetti, joka kaikissa asioissa oli vähän väljempi ja\nsuurpiirteisempi, kävi ratkaisevassa äänestyksessä poikain puolelle ja\näiti huudettiin nurin.\n\n-- Kyllähän te pärsäätte, kun vain riittäisi, nurisi häviönpuoli, mutta\npojat kiiruhtivat ilolla ja riemulla kirkonkylän kaupasta koukkuja ja\nsiimalankaa hakemaan.\n\nSiima ei sittenkään vielä ollut niin selvä kuin se vyyhti, josta se\ntehtiin. Oli tapsit ja koukut, polat ja kivet. Oli hommaa monenmoista\nvaikka mieluistakin. Eikä sitä yhtenä iltana tehty, ei ainakaan kuka\ntahansa tyttörääsy olisi tehnyt, siitä olisi tekijä mennyt vaikka\nkolmasti valalle.\n\nOikea murheenkryyni oli se venerähjä, josta alkujaan oli maksettu kaksi\nja puoli markkaa liikaa. Vuosi vuodelta oli se käynyt yhä kehnommaksi.\nSiitä ei tahtonut saada kalua enää noitumallakaan. Koetettiin tilkitä,\nnaulata, tervata ja pietä. Mutta kun yhden läven sai tukkoon, ilmestyi\ntoinen, aina vuoti kuin seulan pohja.\n\nKalaan mennessään poikkesi vaari antamaan mestareille hyviä neuvoja.\n-- Se vuotaa väärin päin, kääntäkää se! Tai neuvoi: Kiertäkää siimalla\nyhdeksästi myötäpäivään ja soittakaa pajupilliä! Monta muuta sanoi ja\nsyljeskeli ja riiputteli nenän edessä letkahtelevaa lahnaraksiaan. Oli\nsiinä kuuntelijoilla tuskaa ja kärsimistä.\n\nSaatiin toki vene lopulta semmoiseen kuntoon, että uskalsi vesille\nlähteä. Päästiin kahdella äyskäröimisellä Hössälän rantaan. Semmoisessa\nkunnossa ei kuuden markan ostokas liene ollut sitten nuoruuden päivien.\nVielä oli etsiskeltävä madot. Huonosti löytyi kastematoja, sillä kevät\noli kuiva. Täytyi riihen lastukosta kaivella suuria onkimatoja lisäksi,\nvaikka eivät ne kuuluneet kauan koukussa kestävän.\n\nLopultakin tuli kaikki kuntoon. Koukut oli madotettu, siima kerällä,\npolat ja kivet veneen pohjalla. Olipa joltisenkin juhlallista\nalkuvaikeuksista selviytyneiden kalamiesten vesille lähtö hekottavana\nkesäkuun iltana. Missä lienee ollut vaarikin, koska veneensä oli\nteloille vedetty. Hyvä olikin, että oli pois irvimästä.\n\n-- Onko nyt kaikki mukana?\n\n-- Siima?... On!\n\n-- Tapsituohinen?... On!\n\n-- Äyskäri?... On!\n\n-- Airot ja mela?... Tottakai!\n\nEipä sitten muuta kun vesille vain! Heijaa!\n\nAlettiin heti omasta rannasta Kajaanin puolta kiertäen. Siimamiehen\nsormet vapisivat pääkiveä sidellessä, eikä polaa tahtonut saada\npystyssä puikkamaan millään. Kankeata tahtoi olla aluksi myös tapsien\nsidonta. Yksinkertainen vetosolmu, olisi sen luullut osaavan, mutta\neipäs. Irtopää tuli liian pitkä tai liian lyhyt. Tapsi alkoi kiertää\nsiimaa ja lierun heiluva häntä sotki vointinsa mukaan. Vettä alkoi\nkarttua veneeseen.\n\n-- Äyskäröi! komensi koukkumies.\n\nSoutuorja totteli, mutta vene käänsi mielenosoituksellisesti\npystynokkansa Pyörälään päin.\n\n-- Pidä kokka Kajaaniin! komensi päämies taas.\n\n-- Älä liputa! nousi orja kapinaan. -- Miten sitä souti ja äyskäröi\nyhtäaikaa.\n\nSiinä sanaillessa ehti aluksen keulapuoli katsastella kaikki Puterin\nrannan kaupungit. Nähtiin lopulta viisaammaksi, että mestari äyskäröi\nja soutumies hoiteli vain venettä, mikä sittenkään ei tullut\nerikoisemman kiitettävällä tavalla tehdyksi. Kääntyi kuitenkin\nuppiniskainen keulapuoli viimein taas Kajaaniin päin.\n\nMentiin vengoteltiin. Soudettiin ja huovattiin ja jarrutettiin pohjasta\nellei airo auttanut. Sidottiin tapseja ja äyskäröitiin väärinpäin\nvuotavaa venettä. Orja, jolla oli enemmän aikaa suunsoittoon,\nmuistutteli väliin, ettei jalo kalastaja vain epähuomiossa\näyskäröisi tapsejaan järveen tai sitelisi niitä matopäästä siimaan.\nToinen kuunteli ja piti hyvänään, mihinkäpä pääsi. Ja ainahan\nesikoisoikeudesta täytyy maksaa.\n\n-- Mitähän Kotapojat tuolla pyörivät ja kuukkivat? ihmetteli Kajaanin\nlois-Hermanni tuvan akkunassa tupakoidessaan ja seuraillessaan.\n\n-- Ne laskevat siimaa, tiesi pikku Kallu, jolle siiman valmistusvaiheet\nolivat jokseenkin tutut.\n\n-- Vai siimaa laskevat, kertasi Hermanni, laiskasti katseli järvelle,\nkun ei katsomattakaan voinut olla ja puhalteli savuja kuin ketunhäntiä.\n\nMutta Kotapojat laskivat edelleen hiki hatussa. Alkoi jo jotenkuten\nmennä. Joskus tuli äkkinäinen pysähdys, kun huomaamatta oli jouduttu\nvaarin riimulinnoitusten lähelle. Mitäpäs siinä, tehtiin mutka tai\noikaistiin entinen, sillä siitä pääsi.\n\nJa niin sitten jouduttiin Hössälän, Kajaanin, Hienolan ja Hiljalan\nsatamien kautta aina Housulan lahteen. Kerä alkoi tehdä loppua ja\nkalastajalle tuli kiire koukkujensa kanssa.\n\n-- Huopaa hiidessä! Siima loppuu tuossa paikassa! komensi hän.\n\n-- Eikös sitä loppumaan koetetakin, narisi toinen tapansa mukaan.\n\nLoppupäähän tuli jarruttamisesta huolimatta koukku koukun viereen.\n\n-- Liiaksi tiheään tuli, arvosteli mestari pääpolaa sidellessään.\n\n-- No, kyllä ne vielä sopivat potkimaan ja elleivät sovi niin maatkoot,\nlohdutteli toinen.\n\nPyörälän niemen ohitse meloskeltiin kotirantaa kohti. Päämies koetti\npitää toivoa yllä, soutaja vätkytteli vastaan.\n\n-- Luulisi niihin nyt ainakin muutaman näppäävän.\n\n-- Luulo ei ole tiedon väärtti.\n\n-- Ei osaakaan kaikkia kiertää, on siellä siksi monta syöttiä.\n\n-- Osaavatpahan kiertää vaarin riimuverkotkin.\n\n-- Jaa mutta on se sentään toista siima ja madonhäntä.\n\n-- On kaiketi se toista.\n\n-- Jouduttiin kotirantaan. Keskustelu katkesi, sillä vaari tuli\naitoviertä syljeskellen ja housujaan nostellen. Mokoma kun sattuikin.\nHyvä toki, ettei aikaisemmin joutunut siikailemaan ja voivottelemaan.\n\n-- Mistäs ne virkamiehet nyt niin touhuissaan? kysäisi vaari ja\nsylkäisi järveen.\n\nSiinä rantamättääseen töksähtäneen veneen pohjissa kelluivat varapolat\nja tuohiset. Ei parannut ruveta kieroilemaan ja tilanteen oivaltaessaan\nmestari laukaisi päin taulua.\n\n-- Laskettiin pitkäsiima lahnoille!\n\n-- Vai lahnoille laskitte! Vaari töyttäisi keveän vuotamattoman\nveneensä vesille, kääntyi ja seivästi pilkallisella katseellaan\npaljasjalkasiimailijat, istahti sitten tottuneella hetkauksella\nperätuhdolle ja päästi kaksi sanaa säälivän haikeasti kuin kuikka\nkuolinhuutonsa: Voe poloisia!\n\nSanat kuuluivat varmaan Pollarin mökille asti, sillä ilma oli kajea\nja järvi tyyni. Vaari sylkäisi pitkän roiskauksen, vetäisi leveällä\nmelallaan kahdesti kuin leikitellen ja keveä vene eteni vaivattomasti\nkuin henkäys kuivalla ruudulla. Siimailijoilla oli nolot oltavat. Ei\ntietänyt, lähteäkö vai jäädä, vetääkö rottelo maihin vai jättääkö\nvesilastiin. Jätettiin veteen turpoamaan muka, vaikka aikapäiviä oli\nturvotettu minkä suinkin turposi. Päästiin näin pikemmin rannasta, joka\nväliin osasi olla hävittömän aukea ja suojaton.\n\nPitkä yö, toivon ja odotuksen yö. Ei tahtonut uni silmään tulla ja kun\nviimein tuli, oli kuin faaraon uni. Lihavia lahnoja, laihoja lahnoja\nja ne laihat söivät niitä lihavia ja olivat yhtä kapeaselkäisiä kuin\nennenkin. Käännyttiin ja nähtiin toisenlaista. Siima painoi kuin\nsyntikuorma... Onkohan suuri? Oli... Vaarin riimuverkko tuli, että\npuikkari pulppi... Herra Jumala... Monta verkkoa... Kaikki suorat ja\nriimulliset... Kaikki onkirisutkin. Ja äijä itse jo tulla väännättää\npellon reunaa... Voe poloisia!\n\nToki nukkuja liikahti ja heräsi.\n\nÄiti keitti jo kahvia ja vaari näkyi palaavan aamukalasta. Vain pari\nparkkia oli raksissa. Hyvät olivat toki merkit. Soutumiestä nukutti\nvielä kovasti. Piti hieroa ja jauhaa, kiskoa nenästä ja varpaasta.\nSelviytyi vihdoin housuihin ja kupposen hörpättyään lähti hätäisemmän\nhoputtamana rantaan.\n\nAidan johteeseen kytketty venerottelo oli kylläkin hyvin lupaavan\nnäköinen. Enempää ei sopinut sisään, sillä pohja oli maassa ja\nyhtyvien astioiden laki oli lukenut pykälänsä loppuun. Äyskäröitiin\nvuoromieheen, äyskäröitiin ja ähistiin, että oltaisiinpa niin rikkaita\nkuin ollaan köyhiä, niin kokoksi ensi juhannuksena hassattaisiin koko\nrottelo.\n\nPäästiin lähtemään. Ensimmäinen pola, valkoinen päresalon puolikas oli\nainakin paikallaan. Ei tärppinyt yhtään, mitenkäpähän tärppi, kun oli\nkivellä pohjassa kiinni, huomattiin. Ensimmäiset koukut olivat pestyn\npuhtaita.\n\n-- Kiiskit, pahukset! Niitä on aina rannassa, koetti kokija pitää\nmielialaa yllä.\n\n-- Sinun kiiskisi! Taitaa niitä riittää selemmällekin. Soutumiehestä\nolisi vaari ja paha maailma saanut muutamilla penningeillä Juudaksen.\n\n-- Jo heiluu! Heiluu! Sähköä tuli kumpaankin kokkaan! -- Se on suuri,\ntotesi mestari jännittävän puoliminuuttisen jälkeen. Välillä oli pari\ntyhjää koukkua eikä niistä vapisevin sormin tahtonut selviytyä millään.\n\nSeuraavassa tulla vengotteli odotettu lahna, leveältä näytti kuin\nperkauslauta. Siimamiehen silmät olivat puolituumaa pinnasta ja soutaja\nunohti räpylänsä pystyyn.\n\n-- Älä vain päästä karkuun, huomasi varoittaa.\n\n-- Huopaa hiidessä, kun päälle menee! Jännittäviä sekuntteja, pitkiä\nkuin minuutteja.\n\nLaukesi ja löysäsi. Lahna vengotteli hiljalleen selälle päin.\n\n-- Voi elävä eine!\n\n-- Ja päästi menemään, tosero!\n\n-- Mitäs laskit veneen päälle! Eikä se niin kovin suuri. Ja kyllä lahna\nkuuluu toisenkin kerran ottavan, nieleskeli mestari soutajaansa ja\nkapinoivaa mieltään tyynnyttäen.\n\n-- Tulee se uudestaan, odota vain!\n\n-- No nyt!\n\nSähkötys tuntui taas ja kinastelu jäi alkuun. Äskeiset hetket elettiin\nuudelleen, lapettiin siimaa silmä tapillaan ja unohdettiin huopuut ja\nsoutamiset. Kala oli jo lähempänä kuin äskeinen. Vielä vähän ja sitten\nheitto. Mutta lahnaa ei koko meininki enää huvittanut, nytkäytti kerran\nja jätti köydenvedon. Ihmetteli sitten silmät teljollaan hetkisen ja\npainui rauhallisesti veneen alle.\n\n-- Voi perrr!\n\n-- Taas päästi ja kirosi! Kun ma sanon äidille! Ei käynyt selville\nkumman soutumies aikoi kannella, lahnan karkaamisen vaiko\nkiroamisaikeen, vai ehkä kummankin.\n\nMutta siimamiehellä oli jo muutenkin itku kurkussa. Kaksi semmoista\nlahnaa. Siimassa tuntui sähkötys taas.\n\n-- Jos vielä päästät, niin airosta saat, valmisteli soutaja kovaonnista\nkokijaa.\n\n-- Tuon otan, vaikka järveen pitäisi hypätä, vannoskeli siimamies\nomassa mielessään.\n\nÄskeisten tapaan hinautui kala veneen laidan luo. Suurempi oli kuin\nkarkuun päässeet. Jarrutettiin ja katseltiin taas silmästä silmään.\nKoukku oli vain hiukan ylähuulessa kiinni, selvästi näkyi... Jos\ntempaan ei nouse, varmasti ei nouse, päätteli pettymyksien kouluttama\nkalamies. Lahna liekutti pyrstöään ja liukui vielä lähemmä.\n\n-- Älä nyt vain päästä, varoitti vielä toinen. Siinä se oli kuin\naarresanko maanpinnassa. Kun muistaisi taikasanan. Kala katseli ja\nodotteli.\n\nNiskasta kiinni! välähti toki kuin hyvän haltijan kuiskaamana. Neuvon\nsaanut hissaili vasemmalla kädellään siimaa vielä lähemmä venettä ja\nsiirsi samalla kopristettua oikeaa kättään kuin varjoa pyrstöstä päähän\npäin. Koppaus kuin haukan isku.\n\n151\n\nOnnistui. Herra Isä! Veneen pohjavedessä mölisi suuri lahna, homekorva.\n\n-- Ajai, jos päästit! varmisteli soutumies tuomarinasennettaan.\n\n-- Turpas kiinni! Perätuhto oli taas oikealla paikallaan, huomattavasti\nkorkeammalla kuin soututeljo.\n\nTyhjennettiin vene ja lähdettiin eteenpäin. Parin kolmen koukun perästä\ntaas sähkötti. Siima alkoi huojua sivuttain. Hinaamista ja huopaamista.\nJännitystä ja vaanintaa. Nousi.\n\nSiinä polskutteli veneen pohjissa toinen porho.\n\n-- Herran pojat! Vaikkei muuta saataisikaan!\n\n-- Ole vaiti! Mestari tunsi jo siimassa sähkötystä ja alkoi käydä\nkoppavaksi. Pari tyhjää koukkua ja sitten tuli, lerputteli taas. Oli\npienempi ja heitettiin onnellaan. Nousi ja putosi, toki onneksi veneen\npuolelle.\n\nSeuraava oli tavallinen. Sitä seuraava taas isompi. Sen jälkeinen\npääsi karkuun. Niin painuttiin eteenpäin entisen riemussa ja tulevan\ntoivossa. Ei otettu putoaviakaan enää niin sydämensuruna, varsinkaan\npieniä. Hyppelihän siinä jo veneen vesissä lahnaa kuin lestiä, enempi\nkuin kumpikaan koskaan edes unissaan oli osannut toivoa. Kajaanin\nkohdalla tuli tusina täyteen.\n\nPikku Kallu oli nähnyt ja aavistellut, juoksi rantaan, että tukka\npöllysi. Sattui juuri taas isompi lahna.\n\n-- Onko siellä kala? tiedusteli Kallu silmät renkaina. Se oli\nkalamiesten mielestä niin joutava kysymys, ettei kumpikaan viitsinyt\nvastata, ei edes vilkaista kysyjään. Huovattiin vain, vaanittiin\nja uiteltiin, tottuneen käden koppaus ja suurehko lahna letkahteli\nkalaajan kourassa.\n\n-- Herra Jesta! pääsi katsojalta ja silmien alle venähti kolmas aukko,\nsuurempi kuin ylemmät yhteensä. Päästäkää mukaan.\n\n-- Ei tässä kerkiä, kuului perän puolelta.\n\n-- Eikä tänne mahdukaan, koetti soutumies hiukan tasoitella. -- Juokse\nrantaa pitkin, kerkisi vielä neuvoa ennen seuraavan loppuottelun\nalkamista.\n\nTurha neuvo. Pikku Kallu taisi sen ilmankin. Mentiin eteenpäin ja\nsaatiin yhä uusia. Joitakin irtautui ja putoili; jos suurempi sattui,\nvähän harmiteltiin, mutta pienemmille heitettiin kompasana jälkeen:\nSyö savea, ettäs kasvaisit ja vahvistuisit. -- Käske isääsi isoisten\nasialle.\n\nVenettä täytyi äyskäröidä tämän tästä. Pelättiin, etteihän vain halkea\nrottelo kesken kaiken.\n\nHienolan vesikiven kohdalta saatiin säynäs, lihava kuin kaksiviikkoinen\nporsas. Ja sitten selän yli Housulan lahteen oikaistaessa saatiin\ntaas lahnoja, harvemmin kuin rannan puolelta, mutta sitä suurempia.\nKallun oli täytynyt jäädä kivelle Hienolan rantaan. Säynäväottelut\noli vielä nähnyt, mutta ei enää suurempien lahnojen. Se oli vahinko.\nOlisi pojan voinut ottaa mukaan, olisihan siinä ollut työtäkin, veden\näyskäröimistä, mutta eipäs huomattu. No taisi parempi olla, ettei\npäässyt kaikkia temppuja oppimaan.\n\nKuin kunniakierroksen riemukaarena oli viimeisissä koukuissa iso\nhauenvonkale. Se piti eri melskeen, irroitti ahvenen ja lahnan, pysyi\ntoki itse kiinni. Olisi pysynyt vaikka Mikonpäivään, kun oli niellyt\nahvenen karilaan ja ahvenella puolestaan oli kiiski suussa. Siinä tuli\nmadonkappaleesta täysi hinta.\n\nJa sitten tuli pola ja päätekivi. Olipas kalaa kerrakseen. Äyskäröitiin\nvielä viimeisen kerran vesi ja alettiin hiljalleen melkutella\nkotirantaan. Etumies souteli vain yhdellä airolla, perämies meloskeli\nvastavedot toiselta puolelta.\n\nAurinko lämmitti suloisesti ja riemuntäyteisestä rinnasta pulpahteli\nherkästi esiin herkullisia mielikuvia.\n\nVaari! Voe, voe! Tuleekohan vielä kurkkimaan perunapataan. Oli niin\nhyvä olo, että melkein sääliksi kävi äijäpahaa.\n\nSyntymäpitäjään lähetettäisiin lahnaa, järvettömän seudun kalattomille\nsukulaisille ja muille hyville tuttaville... . Mistä on tullut noin\nkomeata kalaa?... Sieltähän sitä Puterin rannalta... Taavetin pojat\npyytivät... Ovat ne eri poikia... Sekin nuorimmainen.\n\nOsan voi lähettää kirkolle Heinon puodissa myytäväksi, tai Kalmarin.\nTottapahan lahnaa myyvät ennemmin kuin haisevia silakoita ja mätiä\nsilliä... Ostaa tohtori ja ostaa pappi... Mistäs se on näin komea\nmaankala?... Jaha, jaha... Ovatpas ne taitavia poikia... Äijäsen Jussi\nvoi pistää vaikka pahvilapun tynnörin reunaan, ettei tarvitse sanoa.\nNäkevät nekin, jotka eivät osta.\n\nJa rahaa tulee! Ostetaan uusi vene, Luotolan Heikin tekemä, vuotamaton,\nkeveämelainen ja airoinen niinkuin vaarilla... Ja siimaa voi lisätä.\nPanee vaikka neljäsataa koukkua, vaikka viisi. On tässä vettä, kun\nmutkittelee. Matoja saa pennillä parin. Kyllä Kallu ja muut pikkupojat\nkyttäävät. Pikku pojat, turkanen!\n\nVene tössähti rantamättääseen. Eipähän päässyt enää tuhojaan tekemään,\nkun oli pohja pohjassa.\n\nAlettiin järkeillä, miten saataisiin saalis kotiin. Raksiin ei\nraaskinut ruveta riipustelemaan. Ei pajumertaankaan. Keksittiin\nviimein, että toinen käy hakemassa kärryliiteristä vanhan emaljisaavin,\nsen missä oli reikä pohjassa. Se on kevyt kantaa ja siihen mahtuu\nhaukikin, kun mutkalleen panee. Soutumies lähti. Ei pitänyt mitään\npuhua, olla kuin muina miehinään, jos kyselivät.\n\n-- Olikohan Harjun Heikki kotona, juolahti paimeneksi jääneen mieleen.\n\nOli. Oli ja lähti rantaan vapa kädessä. Voi poloista! Voi letkuvartta\nkumminkin!... Sytytteli piippua tullessaan... Antaisit olla... Täältä\nsaisit parempaa... Ropeettaria!\n\n-- Ettekä mitään saaneet?\n\n-- No, aina omiksi tarpeiksi, kalamies nosti haukea.\n\n-- Voi piru! Poika kopisti piippunsa tyhjäksi ja pisti taskuunsa.\n\n-- Onhan se aika vaari ja muutama tusina näitä muoria mukana. Suuri\nlahna hetkahteli näyttäjän kädessä.\n\n-- Voi saakutin piru! Heikki hyppäsi sukkelasti johdeaidan yli ja\nkatseli kateellisena koko komeutta. -- Siimalla ette kaikkia saaneet.\n\n-- Ei kaikkia. Kymmenkunta pääsi karkuun, kun ei tullut haavia mukaan.\n\nHeikin mielessä kierteli mustia kyitä... Eivätkö liene vaarin verkoissa\nrapsineet... Pitäisi mennä sanomaan äijälle... Ei, mutta sehän kävi\nitse juuri edellä. Kyllä nyt on pidettävä kiirettä. Sanaa sanomatta\npoika hyppäsi aidan ylitse ja painoi mäkeä ylös kuin häkää.\n\n-- Siimalankoja menee hakemaan, välähti jäävän mieleen. -- No etpä\npistä vielä tänä iltana likoon, et vielä huomennakaan. On siinä\nHessuparka hepsettä ja vaivaa enemmän kuin luulet. Ei auta neuvoa, eikä\npitää esillä.\n\nSoutumies tulla ramusi saavineen.\n\n-- Ei ollut pihalla muuta kuin Tepu, eikä se mitään huomannut, huohotti\npalavissaan.\n\nVene vedettiin niin pitkälle kuin nousi ja alettiin valikoida kaloja\nsaaviin. Pienemmät pantiin alle. Oikeastaan kaikki olisivat olleet\nsellaisia, ettei olisi peitellä tarvinnut, mutta kun oli vara valita,\nniin valittiin. Suuremmissa oli aika siikaaminen ja punnitseminen.\nPuolisentusinaa niistä oli samankokoisia kuin Pöyhösen porsaat. Jos\ntoinen oli hiukan pitempi, oli toinen leveämpi tai paksumpi. Säynävä\nja hauki tulivat päällimmäisiksi, niissä ei ollut järkeilemistä.\nNeljäkymmentäyksi lahnaa, säynävä ja hauki, saavi mukavasti laiteillaan.\n\n-- Olisi mahtunut vielä ne, mitkä karkuun päästit, letkautti soutaja.\n\n-- Jos tiinun toit, niin olisi mahtunut vielä nekin, mitkä\nnuoleskelemassa olivat käyneet, heitti toinen vastaan.\n\nOlisi sopinut lähteä jo kotiin, mutta kummallakaan ei tuntunut olevan\nkiirettä, etsiskeltiin korentoseivästä, heiteltiin voileipiä ja\ntarkasteltiin omaa ja vaarin venettä. Katsahdettiin silloin tällöin\nkotimäelle ja oleiltiin yhä.\n\n-- Jo tulee, kaahittaa!\n\nKauan hankkeilla ollut lähtöpuuha pantiin pian toimeksi. Saavi painoi\naikatavalla, mutta lepäämättä kiirehdittiin Harjun polun haaraan. Olisi\nvoinut mennä Harjulle tai Pyörälään.\n\nVaari tuli ja syljeskeli.\n\n-- Sieltäkös ne virkamiehet! Eikö nyt perunanhuuhteluvettä enää\nlähempänä ollut.\n\nPojat eivät puhuneet mitään. Vaari asteli lähemmä.\n\n-- Voe, voe... Hauki hypähti saavissa. Kolmas, se paras, tarttui\nhuuliin, ehkä ensimmäisen kerran seitsemänkymmenen vuoden aikana.\n\n-- Sillä siimallakos te näitä, sai hän hetken mälliä mutriskeltuaan\nirti.\n\n-- Siimalla!\n\n-- Siimallapa tietenkin!\n\nOlisi tehnyt mieli sanoa monenmoista, riimuverkoista, leivänpurijoista,\npoloisista silakanpään nuolijoista, mutta ei löytänyt oikein hyviä\nsanoja ja tuntui kuin ei muutenkaan olisi osannut puhua niin hyvin kuin\nlahnat ja hauki äänettömästi siinä tiellä.\n\nÄijä ei puhunut enää mitään, mutristi vain suutaan, nosti housujaan\nja alkoi painua rantaan. Perään katselijoista näyttivät jalat\nletkahtelevan enemmän kuin ennen ja polvien aukko näytti suuremmalta.\nNäytti kai, kun oli niin kirkas aamu. Nuoremman katselijan mielessä\nailahti niin kummasti. Tuntui mukavalta, kun ei sentään ollut tullut\nsanotuksi sen pahemmin.\n\nRiemukulku jatkui. Kotona oli ihmettä ja kämmenen läikettä. Sankarit\nsaivat vehnäspalan kahvikuppansa viereen eikä hoputettu kesannon ojille\nniinkuin tavallisesti.\n\nMutta perunoita pilailtiin kyllä edelleen vain päillä ja muilla\nperkeillä, itse kalat sekä leveät että kapeat pantiin visusti\nsäästöön lukolliseen aittaan, lukuunottamatta tietenkään niitä kolmea\nsuurinta, jotka heti tuoreeltaan juoksutettiin Kalmarin kauppiaalle\njonkinlaisen uhrilahjan ja alamaisuuden merkkinä. Oli satakunta markkaa\npuotirätinkiä, eikä sen tasoittamisesta ollut kesän aikana suuriakaan\ntoiveita. Syysmarkkinat taas olivat kaukana ja härkämukero vielä\nlaihana raaskuna pitkän kevään jälkeen.\n\nHarjun Heikki ei ollut ainoa, joka seurasi Kotalahden maineeseen\npullahtaneiden kalastajain esimerkkiä. Pyörälän Niko laittoi myös\nsiiman ja herra Plathan, jonka siimat olivat tuttuja ison Summasen\nlahnoille, antoi kerran Natsaretille kunnian. Kajaanin pikku Kallu\nlaittoi pikku siiman, viisitoistakoukkuisen ja Pollarin Otto jätti\nhetkeksi Ylpeälän esikoisvainion ja kaiutteli joinakin tyyninä iltoina\nvesillä kaihoisia värssyjään, niitä Aaholman parhaita, joita eivät\ntaitaneet kaikki lapset.\n\nTaavetin pojat tietenkin heiluivat ylinnä. Täytyihän toki mestaruutta\npuolustaa. Mutta ei tarvinnut perustaa kalakauppaa, eikä liian usein\nilahdutella kotipitäjän sukulaisia järvenantimilla. Puterin tyhmät\nlahnat loppuivat pian ja viisaat kävivät entistä viisaammiksi.\nKuitenkin oli siima vanhettuaankin oiva pyydys. Ei tarvinnut kalliita\nverkkoja, eikä riimupauloja, aikaa vain ja kärsivällisyyttä, aina\njotakin tuli.\n\nVaari ei ryhtynyt rakentelemaan siimoja, vaan piiritteli verkoillaan\nlahden poukamat ylen visusti. Ei tullut onnea enempää kuin ennen, vain\nraksikala silloin tällöin.\n\nSanoivat, että vaari sai jonkin sisäisen vaivan sinä siimakesänä.\nJotakin se oli, koska harvemmin kävi kirkkomäellä ja vähemmän\nvoivotteli. Eikähän vanhan vaiva parane, vaan pahenee. Ei kutonut\nenää seuraavana talvena verkkoja, makaili vain ja kevätpuolella\nkuoli. Puterin lahnat pääsivät piiritystilastaan, mutta viisuihin\npainattamatta jäi, mitä Saarijärven Paavo oli tehnyt vielä\nsellaistakin, mistä Ruunaperi ei mitään tietänyt.\n\nTuntuu siltä kuin Taavetin pojilla ja Puterin lahnoilla olisi ollut\njotakin osuutta vaarin sisäisvaivan puhkeamiseen. Mitä tekivät sen\nsiiman, paholaisen keksinnön. Mitä kävivät toseroiden koukkuihin,\nvaikka riimuverkkoja oli joka lahdessa.\n\nAinahan se jostakin saa alkunsa vaiva ja hengenmeno niin vaarin kuin\nmuorin, useammin pienestä kuin suuresta.\n\n\n\n"]