[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNB3zw2Ri2T_p5oTK3kkuZpAbXaZu2tZcJjzMkVV6828":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2312,"Sininen lintu","Maeterlinck, Maurice",1862,1949,"2312-maeterlinck-maurice-sininen-lintu","2312__Maeterlinck_Maurice__Sininen_lintu","Satunäytelmä","naytelma",[],[15],"nobel","fi",1908,1921,24466,143680,false,53505,[24,25],"Fairy plays","French drama -- Translations into Finnish",[27,28],"Plays/Films/Dramas","Nobel Prizes in Literature","\"Sininen lintu: Satunäytelmä\" by Maurice Maeterlinck is a play written in the early 20th century. The narrative follows the journey of two children, Tiltil and Mitil, as they embark on a quest to find the elusive Blue Bird, a symbol of happiness. Their adventure opens up themes of longing, discovery, and the pursuit of joy against a whimsical backdrop of enchanting characters and mystical settings.  The opening of the play introduces the modest home of the woodcutter, where Tiltil and Mitil sleep soundly. As the scene unfolds, their mother prepares to wake them for Christmas, although their excitement is tempered by the belief that they will not receive gifts this year. Their conversation reveals childhood innocence and curiosity about the world around them. Suddenly, a mysterious figure, the Fairy Berylune, enters and asks for the Blue Bird, stating that she needs it for her sick daughter. This encounter sets the stage for the children's adventure, igniting their desire to seek happiness and explore beyond their simple lives. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Aho, Juhani",277,"Symbolistinen satunäytelmä seuraa köyhän puunhakkaajan lapsia, Tiltiliä ja Mitiliä, jotka etsivät onnea symboloivaa sinistä lintua. Matka vie heidät Muistojen maahan, Yön palatsiin ja Tulevaisuuden valtakuntaan.","Maurice Maeterlinckin 'Sininen lintu' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2312. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SININEN LINTU\n\nSatunäytelmä\n\n\nKirj.\n\nMAURICE MAETERLINCK\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nPUVUT.\n\n\nTILTIL: Peukaloisen puku: punaiset polvihousut, lyhyet, siniset liivit,\nvalkoiset sukat, kengät vaaleata nahkaa.\n\nMITIL: Punahilkan puku.\n\nVALO: Hame kuutamon värinen: se on vaaleata kultaa, jossa välkkää\nhopeata; kiiltäviä harsoja ikäänkuin säteitä. Tyyli on uuskreikkalaista\ntai englantilais-kreikkalaista Walter Cranen tai myös empiren tyyliin.\n-- Solakka vartalo, paljaat käsivarret j.n.e. Päässä on hänellä\notsaripa tai kevyt kruunu.\n\nHALTIJATAR. BERYLUNE, NAAPURIN VAIMO. BERLINGOT: Satujen\nkerjäläishaltijattaren tavallinen puku. Ensimäisessä näytöksessä\ntapahtuva prinsessaksi muuttuminen voidaan jättää esittämättä.\n\nISÄ TIL, ÄITI TIL, ISO-ISÄ TIL, ISO-ÄITI TIL: Puvut sellaiset,\njommoisina ne tavataan Grimmin satujen kuvauksissa halonhakkaajista ja\nsaksalaisista talonpojista.\n\nTILTILIN veljet ja sisaret: Puvut muunnoksia Peukaloisen puvuista.\n\nAIKA: Ajan tavallinen puku: laaja viitta, musta tai tummansininen;\nvalkoinen, pitkä parta, viikate ja tuntilasi.\n\nÄIDINRAKKAUS: Puku jotenkin samanlainen kuin Valolla; hienoja,\nmahdollisimman valkeita ja läpikuultavia huntuja niinkuin\nkreikkalaisissa veistoksissa. Helmiä ja kalliita kiviä, niin loistavia\nja niin paljon kuin halutaan, kun ne vain eivät riko kokonaisuuden\npuhdasta ja hienoa sopusointua.\n\nISOT ILOT: Niinkuin tekstissä on huomautettu, tulee niillä olla\nloistoisat viitat, väreiltään sekä hieno- että herkkävivahteiset;\nniissä tulee ilmetä ruusun puhkeaminen, veden väreily, aamuruskon sini\nj.n.e.\n\nKODIN ONNET: Erivärisiä viittoja tai myös talonpoikain, paimenten,\nhalonhakkaajain y.m. pukuja, mutta ihannoituina ja sadullisesti\nsovellettuina.\n\nSUURET ONNET: Ennen muuttumista komeita ja raskaita, punaisella ja\nkeltaisella kirjaeltuja viittoja, suuria ja paksuja jalokiviä j.n.e.\nMuuttumisen jälkeen: kahvin tai suklaanruskeita ihokkaita, jotka saavat\najattelemaan ruskeapukuisia tanssinukkeja.\n\nYÖ: Väljät, mustat vaatteet, joihin on siroteltu kullalle välkkyviä\ntähtiä. Huntuja, tummia unikukkia j.n.e.\n\nNAAPURIVAIMON PIKKU TYTTÖ: Valkoinen ja loistelias tukka, pitkä,\nvalkoinen hame.\n\nKOIRA: Punainen hännystakki, valkoiset housut, kiiltokengät,\nkiiltonahkahattu; puku yleensä muistuttaa englantilaista herrasmiestä.\n\nKISSA: Musta, helyillä koristettu ihokas.\n\nNäiden molempien päät saavat muistuttaa hiukan vastaavien eläinten\npäitä.\n\nLEIPÄ: Pashan komea puku. Tummanpunainen, kullalla kirjaeltu, laaja\nsilkki- tai samettipuku. Suuri turbaani. Turkkilainen käyräsapeli.\nSuunnaton vatsa, punaiset ja tavattoman pulleat posket.\n\nSOKERI: Silkkipuku, eunukkien puvun tapaan; puoleksi valkoinen,\npuoleksi sininen, muistuttaakseen sokeritopan käärepaperia.\nHaareminvartijan päähine.\n\nTULI; Punainen pusero, helakanpunainen, välkkyvä viitta, jonka sisusta\non kullanvärinen. Erivärisiä liekkejä muistuttavia töyhtöjä.\n\nVESI: Puku on sinertävä tai sinisenvihertävä, paikoitellen\nläpikuultava, ikäänkuin se olisi tehty vetenä vuotavasta harsosta;\nuuskreikkalaista tai englantilais-kreikkalaista tyyliä, mutta laajempi\nja valahtelevampi. Tukka joko kukkia tai vesiheiniä tai kaislaa.\n\nELÄIMET: Puvut kansallispukuja tai maalaispukuja.\n\nPUUT: Pukujen värit eri vihreätä tai puiden runkojen mukaista; lisänä\non lehtiä tai oksia, joista ne tunnetaan.\n\n\n\nKUVAELMAT.\n\nENSIMÄINEN KUVAELMA (I näytös): Halonhakkaajan tupa.\n\nTOINEN KUVAELMA (II näytös): Haltijattaren luona.\n\nKOLMAS KUVAELMA (II näytös): Muistojen maa.\n\nNELJÄS KUVAELMA (III näytös): Yön linna.\n\nVIIDES KUVAELMA (III näytös): Metsä.\n\nKUUDES KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.\n\nSEITSEMÄS KUVAELMA (IV näytös): Hautausmaa.\n\nKAHDEKSAS KUVAELMA (IV näytös): Esiripun edessä.\n\nYHDEKSÄS KUVAELMA (IV näytös): Onnien linna.\n\nKYMMENES KUVAELMA (V näytös): Tulevaisuuden valtakunta.\n\nYHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Jäähyväiset.\n\nKAHDESTOISTA KUVAELMA (VI näytös): Herääminen.\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nSiinä järjestyksessä, missä ne ensiksi tulevat näyttämölle.\n\n ÄITI TIL.\n TILTIL.\n MITIL.\n HALATIJATAR.\n LEIPÄ.\n TULI.\n VESI.\n SOKERI.\n KOIRA.\n KISSA.\n VALO.\n HETKETTÄRET.\n ISÄ TIL.\n ISO-ÄITI TIL.\n ISO-ISÄ TIL.\n PEKKA.\n ROBERT.\n HANNA.\n LEENA.\n PAAVO.\n LIISA.\n KERTTU.\n YÖ.\n UNI.\n KUOLEMA.\n NUHA.\n I:NEN SININEN LAPSI.\n 2:NEN    \"      \"\n 3:S      \"      \"\n 4:S      \"      \"\n 5:S      \"      \"\n 6:S      \"      \"\n 7:S      \"      \"\n 8:S      \"      \"\n 9:S      \"      \"\n YHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS.\n 11:S SININEN LAPSI.\n I2:S     \"      \"\n I3:S     \"      \"\n 14:S     \"      \"\n PAKASTUNUT POIKA.\n RAKASTUNUT TYTTÖ.\n AIKA.\n SYNTYVÄ PIKKU VELI.\n TOISET SINISET LAPSET.\n HOITAJATTARET.\n SUURTEN ONNIEN PÄÄLLIKKÖ.\n MUUT ONNET.\n PIKKU ONNET.\n NUORUKAISET.\n ONNIEN PÄÄLLIKKÖ.\n HYVINVOINNIN ONNI.\n RAIKKAAN ILMAN ONNI.\n VANHEMPIENSA-RAKASTAMISEN ONNI.\n SINITAIVAAN-NÄKEMISEN ONNI.\n METSÄSSÄ-OLESKELEMISEN ONNI.\n PÄIVÄPAISTEESSA-OLESKELEMISEN ONNI.\n KEVÄÄN ONNI.\n AURINGONLASKUN ONNI.\n TÄHTIENNOUSUN-NÄKEMISEN ONNI.\n SATEISEN-ILMAN ONNI.\n TALVISEN-TAKKATULEN ONNI.\n VIATTOMIEN AJATUSTEN ONNI.\n AAMUNKASTEESSA-PALJAINJALOIN-JUOKSEMISEN ONNI.\n OIKEIN-TEKEMISEN ILO.\n HYVÄNÄ-OLEMISEN ILO.\n KUNNIAN ILO.\n AJATTELEMISEN ILO.\n YMMÄRTÄMISEN ILO.\n ILO NÄHDÄ SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA.\n RAKASTAMISEN ILO.\n ÄIDINRAKKAUS.\n TUNTEMATTOMAT ILOT.\n NAAPURIN VAIMO BERLINGOT.\n HÄNEN PIKKU TYTTÖNSÄ.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nENSIMÄINEN KUVAELMA\n\n    Halonhakkaajan tupa\n\nNäyttämö kuvaa halonhakkaajan tupaa; se on yksinkertainen, mutta ei\nköyhä. Takka, jossa kytee tuli. Keittokaluja, kaappi, leipälaatikko,\nseinäkello, rukki, vesijohto y.m. Eräällä pöydällä sytytetty lamppu.\nKaapin vieressä lattialla nukkuvat kokoonkääriytyneinä, kuono hännän\nalla, koira ja kissa. -- Heidän välillään on suuri sokeritoppa\nkäärittynä valko- ja siniraitaiseen paperiin. Seinällä riippuu pyöreä\nlintuhäkki, jossa on turtturikyyhkynen. -- Perällä kaksi ikkunaa,\njoiden sisäluukut ovat suljetut. -- Toisen ikkunan alla on rahi. --\nVasemmalla on ulko-ovi, ja siinä suuri linkku. Oikealla toinen ovi. --\nRaput, jotka vievät ullakolle. Samoin on oikealla kaksi pientä\nlapsenvuodetta, joiden päänpohjissa kahdella tuolilla on huolellisesti\nkokoonkäännettyjä vaatteita.\n\nEsiripun noustessa Tiltil ja Mitil nukkuvat sikeästi pienissä\nvuoteissaan. -- Äiti Til vielä viimeisen kerran tiukentelee heidän\npeitteitään, nojautuu heidän ylitsensä, katselee heitä hetken. Viittaa\nluokseen isä Tilin, joka pistää päänsä oven raosta. Äiti Til painaa\nsormen suulleen merkiksi, ettei saa puhua, menee verkalleen oikealle ja\nsammuttaa lampun. Näyttämö on hetken aikaa hämäränä, sitten alkaa yhä\nlisääntyvä valo tihkua ikkunaluukkujen säleiden välistä. Lamppu\npöydällä syttyy itsestään. Lapset näyttävät heräävän ja nousevat\nistumaan.\n\nTILTIL. Mitil?\n\nMITIL. Tiltil?\n\nTILTIL. Nukutko sinä?\n\nMITIL. Entä sinä?\n\nTILTIL. Enhän, enhän minä mitenkä nuku, koska puhun sinulle...\n\nMITIL. Nythän on joulu... mitä?\n\nTILTIL. Ei vielä; se on vasta huomenna. Mutta joulupukki ei tuo mitään\ntänä vuonna...\n\nMITIL. Miksi ei?...\n\nTILTIL. Kuulin äidin sanovan, ettei hän ollut voinut mennä kaupunkiin\nsille siitä puhumaan... Mutta ensi vuonna se tulee...\n\nMITIL. Sinne on niin pitkä aika, ensi vuoteen...\n\nTILTIL. Onhan sinne koko pitkä aika... Mutta rikkaiden lapsien luo se\ntulee tänä yönä...\n\nMITIL. Niinkö?...\n\nTILTIL. Katsos. Äiti on unhottanut lampun palamaan... Kuulehan...\n\nMITIL. ...?\n\nTILTIL. Me nousemme ylös...\n\nMITIL. Sehän on kielletty...\n\nTILTIL. Kun ei kukaan näe... Katso ikkunaluukkuja...\n\nMITIL. Ai, kuinka ne loistavat...\n\nTILTIL. Ne on juhlatulia...\n\nMITIL. Mitä juhlatulia?\n\nTILTIL. Tuostapa tuosta vastapäätä, niiden rikkaiden lasten talosta.\nHeidän joulukuusestaan. Avataan luukut...\n\nMITIL. Mutta saammeko?\n\nTILTIL. Totta kai, koska olemme yksin... Sieltä soitetaan, kuuletko?...\nNoustaan...\n\n    Lapset nousevat, juoksevat ikkunaan, nousevat rahille ja\n    avaavat luukut. Kirkas valo tunkee huoneeseen. Lapset\n    katselevat ahnaasti ulos.\n\nTILTIL. Tästä näkee kaikki...\n\nMITIL, jolla on huono paikka rahilla. En minä näe mitään...\n\nTILTIL. Siellä sataa lunta... Kahdet vaunut ja kuusi hevosta kumpienkin\nedessä...\n\nMITIL. Vaunuista nousee kaksitoista pikku poikaa...\n\nTILTIL. Pöllö!... Tyttöjähän ne on...\n\nMTTIL. Mutta koska niillä on housut...\n\nTILTIL. Sinä et ymmärrä mitään... Elä tyrki minua noin...\n\nMITIL. Enhän minä ole koskenutkaan sinuun.\n\nTILTIL, joka on vallannut koko rahin itselleen. Sinähän valtaat koko\nrahin...\n\nMITIL. Vaikka itse valtaat!...\n\nTILTIL. Ole vaiti, nyt näkyy kuusi...\n\nMITIL. Mikä kuusi?\n\nTILTIL. Joulukuusi tietenkin... Sinähän katsot seinään...\n\nMITIL. Minä katson seinään, koska sinä et päästä minua rahille.\n\nTILTIL, luovuttaen hänelle pienen pikkuruisen sijan rahilla. No?...\nRiittääkö?... Onhan sinulla parempi paikka kuin minulla... Kylläpä\nsiellä on kynttilöitä. Kylläpä on...\n\nMITIL. Mitä ne tekevät nuo, jotka noin huitovat ja puhkuvat?\n\nTILTIL. Nehän soittavat.\n\nMITII. Ovatko ne toisilleen vihoissaan?\n\nTILTIL. Eivät, vaan se on hyvin vaikeata.\n\nMITIL. Siellä on vielä yhdet vaunut ja yhdet valkoiset hevoset!...\n\nTILTIL. Ole vaiti!... Katselehan...\n\nMITIL. Mitä ne on nuo kultaiset, jotka riippuvat oksista?...\n\nTILTIL. Etkö sinä nyt ymmärrä, että ne ovat leikkikaluja!... Sapeleita,\npyssyjä, sotamiehiä, kanunoita...\n\nMITIL. Ja nukkeja, sano, onko siellä nukkejakin?...\n\nTILTIL. Nukkejako?... Sinä vasta olet tyhmä; eivät ne välitä\nnukeista...\n\nMITIL. Entä mitä ne ovat nuo tuolla pöydällä?\n\nTILTIL. Leivoksia, hedelmiä, kermatorttuja...\n\nMITIL. Minä söin kerran kermatorttuja, kun olin pieni...\n\nTILTIL. Niin minäkin; se on parempaa kuin leipä, mutta sitä saa niin\nkovin vähän...\n\nMITIL. Nuo näkyvät saavan kuinka paljon tahansa... Niitä on siellä\npöytä täynnä. Syövätkö ne niitä?...\n\nTILTIL. Totta kai; mitäs ne niillä muuten tekisivät?\n\nMITIL. Minkähän tähden ne ei syö niitä hetipaikalla?\n\nTILTIL. Kun ei niillä ole nälkä...\n\nMITIL hämmästyksissään. Eikö ole nälkä?... Kuinka ei ole?...\n\nTILTIL. Koska ne saavat syödä, milloin vain tahtovat.\n\nMITIL ei oikein usko. Joka päiväkö?\n\nTILTIL. Kuuluvat saavan...\n\nMITIL. Syövätköhän ne kaiken?... Antaisivatkohan ne muillekin?\n\nTILTIL. Kenelle?\n\nMITIL. Meille...\n\nTILTIL. Eiväthän ne tunne meitä\n\nMITII. Jos menisi pyytämään?...\n\nTILTIL. Ei se sovi.\n\nMITIL. Miksi ei?...\n\nTILTIL. Koska se on kielletty.\n\nMITIL taputtaen käsiään. Oi, kuinka ne ovat kauniita!\n\nTILTIL innoissaan. Näetkö, kuinka ne nauravat?\n\nMITIL. Ja pikkulapset tanssivat!...\n\nTILTIL. Tanssitaan mekin.\n\n    He tepastelevat ilosta rahilla.\n\nMITIL. Oi, kuinka se on hauskaa!...\n\nTILTIL. Nyt niille tarjotaan leivoksia!... Ne saavat ottaa niitä niin\npaljon, kuin tahtovat... Nyt ne syövät... nyt ne syövät!...\n\nMITIL. Pikkulapsetkin saavat... Kaksi, kolme, neljä...\n\nTILTIL innoissaan ilosta. Voi, kuinka se maistuu makealle... Kuinka\nmaistuu makealle!...\n\nMITIL lukien kuviteltuja leivoksia. Minä, minä sain kaksitoista!...\n\nTILTIL. Ja minä sain neljä kertaa kaksitoista!... Mutt minä annan\nsinullekin, jos tahdot...\n\n    Ovelle kolkutetaan\n\nTILTIL yhtäkkiä jäähtyen ja pelästyen. Mitä se on?\n\nMITIL kauhuissaan. Se on isä...\n\n    Kun he eivät mene avaamaan, näkyy suuri linkku nousevan\n    itsestään, narahtaen; ovi aukeaa puoleksi ja sisään tulee\n    vanha nainen, joka on puettu vihreään ja jolla on päässä\n    punainen myssy. Hän on kyttyräselkäinen ja toissilmä ja\n    ontuu; nenä ja leuka tavottelevat toisiaan; hän käy\n    nojautuneena sauvaan. Ilmeisesti hän on haltijatar.\n\nHALTIJATAR. Onko teillä täällä laulavaa heinää tai sinistä lintua?\n\nTILTIL. On meillä heiniä, mutta ei ne laula...\n\nMITIL. Meillä on lintu.\n\nTILTIL. Mutta minä en anna sitä.\n\nHALTIJATAR. Mikset?\n\nTILTIL. Koska se on minun.\n\nHALTIJATAR. Onhan se syy sekin, totisesti. Missä lintusi on?...\n\nTILTIL osoittaen häkkiä. Häkissä...\n\nHALTIJATAR asettaen silmälasit nenälleen ja tarkastellen lintua. En\nhuoli; ei ole tarpeeksi sininen. Teidän täytyy lähteä hakemaan minulle\nsitä, jota tarvitsen.\n\nTILTIL. Mutta enhän minä tiedä, missä se on...\n\nHALTIJATAR. En minäkään. Sentähdenhän sitä täytyy etsiä. Laulavaa\nheinää minä en nyt ihan välttämättä tarvitse, mutta minun täytyy\nehdottomasti saada käsiini Sininen Lintu. Minä tarvitsen sen pikku\ntyttärelleni, joka on sairas.\n\nTILTIL. Mikä häntä vaivaa?...\n\nHALTIJATAR. Sitä ei kukaan oikein tiedä; hän tahtoisi olla onnellinen.\n\nTILTIL. Niinkö?...\n\nHALTIJATAR. Tiedättekö, kuka minä olen?...\n\nTILTIL. Olette hiukan naapurin rouvan, täti Berlingot'n näköinen...\n\nHALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. En ensinkään... Ei ole olemassa\nminkäänlaista yhdennäköisyyttä... Se on hävytöntä... Minähän olen\nHaltijatar. Berylune...\n\nTILTIL. Niinpä niin... vai niin...\n\nHALTIJATAR. Täytyy lähteä heti paikalla,\n\nTILTIL. Tuletteko te meidän kanssamme?...\n\nHALTIJATAR. Se on suorastaan mahdotonta, koska minulla on pata tulella\nja koska se kiehuu yli heti, joka kerta, kun olen poissa vähänkään yli\ntunnin... (Osoittaen vuorotellen kattoa, uunia ja ikkunaa) Haluatteko\nlähteä tuolta kautta vaiko tuolta vaiko tuolta?...\n\nTILTIL osoittaen ovea. Kyllä minä mieluimmin menisin tuolta kautta...\n\nHALTIJATAR suuttuen taas yhtäkkiä. Se on kerrassaan mahdotonta, se\nolisi kerrassaan sopi-sopimatonta. (Osoittaen ikkunaa) Me menemme tuota\ntietä... Kas niin... Mitä te odotatte?... Pukeutukaa hetipaikalla...\n(Lapset tottelevat ja pukeutuvat nopeasti) Minä autan Mitiliä...\n\nTILTIL. Meillä ei ole kenkiä...\n\nHALTIJATAR. Ei sillä väliä. Minä annan teille pienen ihmeellisen hatun.\nMutta missä ovat vanhempanne?...\n\nTILTIL osoittaa oikealla olevaa ovea. Tuolla; ne nukkuvat...\n\nHALTIJATAR. Entä iso-isänne ja iso-äitinne?...\n\nTILTIL. Ne ovat kuolleet...\n\nHALTIJATAR. Entä pikku veljenne ja pikku sisarenne... Kai teillä on\nniitä?...\n\nTILTIL. Onhan toki; kolme pikku veljeä...\n\nMITIL. Ja neljä pikku sisarta...\n\nHALTIJATAR. Missä ne ovat?...\n\nTILTIL. Ne ovat kuolleet nekin...\n\nHALTIJATAR. Tahdotteko nähdä heidät jälleen?\n\nTILTIL. Tahdomme, tahdomme... Hetipaikalla... Näyttäkää heidät\nmeille!...\n\nHALTIJATAR. Eivät ne ole minulla taskussa mukanani... Mutta sehän sopii\nerinomaisesti; saatte nähdä heidät, kun kuljemme Muistojen maan kautta.\nSe on sen tien varressa, joka vie Sinisen Linnun luo. Heti vasempaan\nkäteen, kolmannen risteyksen jälkeen... Mitä te teitte silloin, kun\nminä kolkutin?\n\nTILTIL. Me leikimme leivoksien syömistä.\n\nHALTIJATAR. Onko teillä leivoksia?... Missä ne ovat?...\n\nTILTIL. Rikkaiden lasten linnassa... Tulkaa katsomaan, kuinka kaunista\nsiellä on!...\n\n    Vetää Haltijattaren ikkunaan.\n\nHALTIJATAR ikkunassa. Mutta muuthan ne niitä syövät!...\n\nTILTIL. Niinpä niin, mutta me voimme kuitenkin nähdä...\n\nHALTIJATAR. Eikö käy kateeksesi?\n\nTILTIL. Mistä syystä?...\n\nHALTIJATAR. Koska he syövät kaiken eivätkä anna sinulle mitään. Minusta\nse on kovin väärin...\n\nTILTIL. Eikä ole, koskapa he kerran ovat rikkaita... Mitä?... eikö\nsiellä ole ihmeen kaunista?...\n\nHALTIJATAR. Ei siellä ole sen kauniimpaa kuin täälläkään.\n\nTILTIL. Mitä? Täällä meillä on paljon pimeämpää ja pienempää, eikä ole\nleivoksiakaan...\n\nHALTIJATAR. Täällä on aivan niinkuin sielläkin, sinä vain et näe\nmitään...\n\nTILTIL. Kyllä minä näen, aivan erinomaisesti, ja minulla on hyvät\nsilmät. Minä näen kirkon kellotaulusta saakka, kuinka paljon kello on,\nvaikk'ei isäkään näe...\n\nHALTIJATAR suuttuen yhtäkkiä. Ja minä sanon, että sinä et näe mitään...\nMiltä minä sinusta näytän? Millainen minä sitten olen?... (Tiltil\nvaikenee hämillään) Kas niin, et vastaa, tiesinhän, ettet näe... Olenko\nminä kaunis vai ruma?... (Tiltil vaikenee yhä enemmän hämillään) Et\nvastaa? Olenko nuori vai vanha? Olenko punaposkinen vai keltainen?...\nOlenko ehkä kyttyräselkäinen?...\n\nTILTIL sovitellen. Et, et, et ainakaan paljon...\n\nHALTIJATAR. Olenpahan, naamastasi päättäen minä olen kauhean\nkyttyräselkäinen... Olenko koukkunenäinen? Onko vasen silmäni puhki?\n\nTILTIL. Ei, ei, eihän toki... Kuka sen puhkaisi?\n\nHALTIJATAR yhä enemmän hermostuen. Mutta sehän ei ole puhki...\nHävytön... senkin kakara... Se on kauniimpi kuin toinen; se on\nsuurempi, kirkkaampi, se on sininen, taivaan sininen... Entä tukkani,\nnäetkö?... Se on keltainen kuin tuleentunut vilja... minun kutrini\nhohtavat kuin kulta... Ja niitä on minulla niin paljon, että päätäni\npainaa... Niitä pistää esiin kaikkialta... Näetkö, tässä?\n\n    Hän vetää esiin kaksi hienoa harmaata suortuvaa.\n\nTILTIL. Näen, kyllä minä näen muutamia...\n\nHALTIJATAR ihan loukkaantuneena. Vai muutamia!... Vaikka tukkani on\ntuuhea ja paksu kuin olkilyhde!... vaikka sitä on sylin täydeltä!...\nvaikka se valuu kultana maahan!... Tiedän kyllä, että ihmiset sanovat,\netteivät ne näe minun tukkaani; mutta sinä et ole sellainen sokea,\nilkeä ihminen, ethän?\n\nTILTIL. En, en, minä näen niitä aivan hyvin sen verran, kuin niitä\nnäkyy...\n\nHALTIJATAR. Sinun pitää uskaltaa nähdä kaikki muukin, mikä ei näy!...\nIhmiset ovat kovin eriskummallisia... Sittenkuin haltijat kuolivat,\nihmiset eivät näe mitään eivätkä aavista mitään... Onneksi on\nminulla aina mukanani kaikki, mitä tarvitaan sammuneiden silmien\nsytyttämiseksi... Mikäs tämä on, jonka nyt vedän esiin pussistani?\n\nTILTIL. Oi, kuinka kaunis pikku lakki... Mikä se on tuo, joka niin\nloistaa sen otsassa?...\n\nHALTIJATAR. Se on se suuri Timantti, joka avaa silmät...\n\nTILTIL. Ah...\n\nHALTIJATAR. Niin; kun hattu on päässä, niin pyöräytetään Timanttia\nhiukan oikealta vasemmalle, kas näin, näetkö?... Se painaa silloin\nerästä nystyrää päässä, jota kukaan ei tunne ja joka avaa silmät...\n\nTILTIL. Eihän se vain tee kipeää?...\n\nHALTIJATAR. Päinvastoin. Se on loihdittu. Siitä näkee heti samassa,\nmikä on mihinkin kätkettynä; leivän sielun, viinin sielun, pippurinkin\nsielun...\n\nMITIL. Näkeekö siitä sokerinkin sielun?\n\nHALTIJATAR yhtäkkiä suuttuen. Tietysti... Minä en siedä turhia\nkysymyksiä... Sokerin sielu ei ole sen merkillisempi kuin pippurinkaan\nsielu... Kas niin, nyt minä annan kaiken, minkä voin, auttaakseni teitä\netsimään Sinistä Lintua... Tiedän kyllä, että teillä olisi enemmän\nhyötyä Näkymättömyyden sormuksesta tai myös Lento-Liinasta... Mutta\nminä olen hukannut sen kaapin avaimen, johon ne panin... Ah, olin aivan\nunohtaa... (Osoittaa Timanttia) Kun sitä pitää näin, näetkö... vielä\nyksi kierros, niin näkee Menneisyyden... vielä pieni kierros, niin\nnäkee Tulevaisuuden... Se on hyvin ihmeellinen ja käytännöllinen eikä\nsitä kukaan huomaa...\n\nTILTIL. Isä ottaa sen minulta...\n\nHALTIJATAR. Hän ei näe sitä, ei kukaan näe sitä, niin kauan kuin se on\npäässä... Tahdotko koettaa?... (Panee Tiltilin päähän vihreän lakin) Ja\nnyt, pyöräytä Timanttia... ensin yksi kierros ja sitten...\n\n    Tuskin on Tiltil kiertänyt Timanttia, kun kaikki muuttuu yhtäkkiä\n    ja ihmeellisesti. Vanha haltijatar on yhtäkkiä ihana, ihmeellinen\n    prinsessa; kivet joista tuvan seinä on tehty, loistavat sinisinä\n    kuin safiirit, tulevat läpikuultaviksi, säteilevät, häikäisevät\n    kuin kaikkein kalleimmat jalokivet. Vanhat huonekalut alkavat\n    elää ja loistaa; valkoinen puupöytä näyttää yhtä juhlalliselta,\n    yhtä hienolta kuin marmoripöytä, kellon taulu iskee silmää ja\n    hymyilee hellän ystävällisesti, samalla kun sen kaapin ovi,\n    jonka takana heiluri liikkuu, aukeaa puoleksi, jolloin sieltä\n    astuvat ulos Hetkettäret käsikkäin ja nauraen, ja alkavat tanssia\n    suloisen soiton kuuluessa. On sanomattakin selvää, että Tiltil\n    pelästyy ja huudahtaa, osoittaen Hetkettäriä.\n\nTILTIL. Mitä ne ovat kaikki nuo kauniit naiset?\n\nHALTIJATAR. Elä pelkää, ne ovat elämäsi hetket, jotka iloitsevat siitä,\nettä ovat hetkeksi päässeet vapautumaan ja näkymään...\n\nTILTIL. Miksi seinät ovat näin kirkkaat?... Ovatko ne sokeria tai\nkallista kiveä?...\n\nHALTIJATAR. Kaikki kivet ovat samanlaisia, kaikki kivet ovat kalliita\nkiviä: mutta ihminen ei näe niistä kuin muutamia...\n\n    Heidän puhuessaan jatkuvat ja täydentyvät ihmeet. Leipien henget,\n    jotka esiintyvät leivän kuoren värisiin mekkoihin puettuina\n    miehinä, syöksyvät pelästyneinä ja jauhoista valkeina\n    leipälaatikosta ja hyppelevät pöydän ympärillä, missä heidät\n    saavuttaa tuli, joka tultuaan uunista Tulikiven keltaisessa ja\n    punaisessa mekossa, ajaa heitä takaa ollen pakahtumaisillaan\n    naurusta.\n\nTILTIL. Keitä ovat nuo rumat miehet?...\n\nHALTIJATAR. Elä pelkää; ne ovat vain leipien henkiä, jotka käyttävät\nhyväkseen tätä totuuden vallallaolo-aikaa päästäkseen vähän\njaloittelemaan laatikostaan, jossa niillä oli hiukan ahdasta olla...\n\nTILTIL. Entä tuo ruma punainen paholainen, joka haisee pahalle?...\n\nHALTIJATAR. St... Elä puhu liika kovaa, se on tuli... Hän on hyvin\nilkeäluontoinen.\n\n    Tämä keskustelu ei ole keskeyttänyt ihmeitten jatkumista. Kissa\n    ja koira, jotka ovat maanneet kiehkurassa kaapin edessä,\n    parkaisevat yhtaikaa ja katoavat lattialuukkuun, ja heidän\n    sijaansa lennähtää sieltä kaksi henkilöä, joista toisella on\n    verikoiran naamio, toisella Kissan pää. Verikoiraksi naamioitu\n    pikku mies jota tästedes nimitämme koiraksi -- hyökkää Tiltiliin\n    kiinni, suutelee ja syleilee häntä raivokkaasti; samalla Kissaksi\n    naamioitu pikku nainen -- jota lyhykäisyyden vuoksi sanomme\n    Kissaksi -- vetäisee kammalla tukkaansa, pesaisee käsiään ja\n    silittelec viiksiään, ennenkuin lähestyy Mitiliä.\n\nKOIRA ulvoo, hyppii, panee kaikki paikoiltaan, ollen ihan sietämätön.\nSinä minun pikku jumalani. Hyvää päivää, hyvää päivää, pikku\njumalani... Vihdoin minäkin voin puhua. Minulla on ollut niin kauhean\npaljon sanomista sinulle. Vaikka kuinka olisin haukkunut ja häntääni\nheiluttanut, ethän minua ymmärtänyt... Mutta nyt... mutta nyt... Hyvää\npäivää, hyvää päivää... Minä rakastan sinua... Tahdotko, että istun?...\nKuljenko käsilläni? vai tanssinko nuoralla?...\n\nTILTlL Haltijattarelle. Kuka on tuo herra jolla on koiran pää?\n\nHALTIJATAR. Mutta etkö sinä tunne?... Sehän on Vahdin sielu, jonka sinä\nolet vapauttanut...\n\nKISSA lähestyen Mitiliä ja ojentaen hänelle kätensä, kursastellen,\nvarovasti. Hyvää huomenta, neitiseni... Olette kovin kaunis tänään...\n\nMITIL. Huomenta, rouvaseni... (Haltijattarelle) Kuka tuo on?...\n\nHALTIJATAR. Kai sinä hänet tunnet, sehän on Mirrin sielu, joka ojentaa\nsinulle kätensä... Suutele häntä...\n\nKOIRA tyrkkien kissaa. Minuakin... Minäkin tahdon suudella pikku\njumalaa... Minäkin tahdon suudella pikku tyttöä... Minä tahdon suudella\nkoko maailmaa... Hih... Nyt pidetään hauskaa... Minä pelotan Mirrin...\nHuti, huu huu...\n\nKISSA. Herraseni, en tunne teitä...\n\nHALTIJATAR uhaten koiraa kepillään. Pysytkö siivolla siinä; vai pitääkö\nminun sulkea sinut äänettömyyteen iäksi päiväksi...\n\n    Ihmeet jatkuvat: Rukki alkaa nurkassa pyöriä, kehräten ihania\n    valonsäteitä; vesijohto toisessa nurkassa alkaa laulaa kimeällä\n    äänellä, ja muuttuen välkkyväksi suihkuksi se pärskyttelee\n    tiskipöydälle helmiä ja smaragdeja, joiden keskeltä ponnahtaa\n    esiin veden sielu, joka on niinkuin vettä valuva, hajahapsi,\n    irvistelevä nuori tyttö; hän hyökkää suoraa päätä Tulen kimppuun.\n\nTILTIL. Kuka on tuo märkä nainen?...\n\nHALTIJATAR. Elä huoli pelätä, se on se vesi, joka tulee johdosta...\n\n    Maitokannu kaatuu, putoaa pöydältä lattialle ja särkyy; maahan\n    menneestä maidosta nousee suuri, valkoinen, ujosteleva olento,\n    joka näyttää pelkäävän kaikkea.\n\nTILTIL. Entä tuo paitasillaan oleva nainen, joka pelkää?...\n\nHALTIJATAR. Se on Maito, joka on särkenyt kannunsa.\n\n    Sokeritoppa, joka on kaapin edessä, alkaa suureta, laajentua\n    ja särkee paperisen kuorensa, josta tulee esiin imelähkö,\n    teeskentelevä olento, yllään väljä tallitakki, puoleksi valkea,\n    puoleksi sininen; hän lähestyy tekopyhästi hymyillen Mitiliä.\n\nMITIL levottomasti. Mitä tuo tahtoo?...\n\nHALTIJATAR. Mutta sehän on sokerin sielu...\n\nMITIL rauhoittuen. Onko sillä karamellia?...\n\nHALTIJATAR. On, taskut täynnä, sen joka sormi on karamelli...\n\n    Lamppu putoo pöydältä, ja niin pian kuin se on pudonnut,\n    leimahtaa sen liekki loistavaksi, verrattoman kauniiksi\n    neidoksi. Hän on puettu läpikuultaviin, häikäisevän\n    valkoisiin pitkiin huntuihin ja seisoo liikkumatonna\n    ja kuin haltioituneena.\n\nTILTIL. Kuningatar!\n\nMITIL. Neitsyt Maaria!...\n\nHALTIJATAR. Ei, vaan Valo...\n\n    Samaan aikaan ovat kastrullit hyllyillään alkaneet pyöriä kuin\n    hyrrät, liinavaatekaappi paukauttaa auki ovensa ja sieltä alkaa\n    purkautua kuun ja auringon värisiä liinavaatteita, joiden\n    kulkueeseen yhtyy, ullakon portaita laskeutuen, kaikenlaista\n    komeata riepua ja rääsyä. Silloin yhtäkkiä kolkutetaan kolme\n    kertaa oikeanpuoliseen oveen.\n\nTILTIL kauhuissaan. Se on isä... Isä on kuullut...\n\nHALTIJATAR. Kierrä Timanttia... Vasemmalta oikealle... (Tiltil kiertää\nkiireesti timanttia) Ei niin nopeasti... Voi hyvä Jumala! Liian\nmyöhään... Sinä kiersit liian nopeasti. Nyt niillä ei ole aikaa palata\npaikoilleen, voi, voi, mikä tästä tuleekaan!... (Haltijatar muuttuu\ntaas vanhaksi vaimoksi, tuvan seinät sammuvat, Hetkettäret rientävät\ntakaisin kellokaappiin, rukki pysähtyy j.n.e. Mutta yleisessä\nhämmingissä ja sekasorrossa, kun Tuli juoksentelee hullaantuneena\npitkin huonetta etsien uunia, yksi leivistä, joka ei mahtunut\nleipälaatikkoon, purskahtaa itkemään ja kauhuissaan kiljumaan.) Mikä on\nhätänä?...\n\nLEIPÄ kyyneliin sulaen. Minä en mahdu laatikkooni...\n\nHALTIJATAR katsoo laatikkoa. Mahdutpas... (Siirtelee muita leipiä,\njotka ovat asettuneet entisille paikoilleen.) Kas niin, pian, pian,\nlimikkäin, lomakkain!\n\n    Taas kolkutetaan ovelle.\n\nLEIPÄ epätoivoissaan, koettaa turhaan mahtua laatikkoon. Eihän se käy.\nSe syö suuhunsa ensiksi minut...\n\nKOIRA hypellen Tiltilin ympärillä. Pikku jumalani... Minä olen vielä\ntäällä... Minä osaan vielä puhua... Minä voin vielä suudella ja\nsyleillä sinua... Vielä voin... Vielä. Vielä...\n\nHALTIJATAR. Kuinka? Sinäkin?... Oletko sinäkin vielä siinä?...\n\nKOIRA. Sattuipa hyvin... En ehtinytkään palata äänettömyyteen; luukku\nmeni kiinni liian pian...\n\nKISSA. Minun luukkuni myöskin... Mitä tulee tapahtumaan?... Onko\nolemassa vaaraa?...\n\nHALTIJATAR. Minun täytyy sanoa teille totuus: kaikki, jotka lähtevät\nnäiden lasten mukana, tulevat kuolemaan matkan lopussa...\n\nKISSA. Entä ne, jotka eivät lähde?...\n\nHALTIJATAR. Ne elävät hetkisen kauemmin...\n\nKISSA koiralle. Tule, palataan takaisin luukun reikään...\n\nKOIRA. Ei, ei... Minä en tahdo... Minä tahdon lähteä pikku jumalan\nmukaan... Tahdon yhtä mittaa puhua hänen kanssaan.\n\nKISSA. Pöllö!...\n\n    Oveen kolkutetaan.\n\nLEIPÄ itkien kuumia kyyneleitä. Minä en tahdo kuolla matkan lopussa...\nTahdon heti paikalla takaisin laatikkooni!...\n\nTULI, joka yhä on huimaavaa vauhtia lennellyt edes takaisirs huoneessa\npäästellen vihlovia hätävihellyksiä. En löydä enää uuniani...\n\nVESI, joka turhaan on koettanut tunkeutua johtoon. En voi päästä\ntakaisin johtoon...\n\nSOKERI, joka häärii paperitötterönsä ympärillä. Minä särjin\nkääreeni!...\n\nMAITO haikeasti ja ujosti. Minun pikku kannuni on rikottu...\n\nHALTIJATAR. Olettepa te tyhmiä ja pelkureita!... Ennemmin elätte\nkurjissa laatikoissanne, luukuissanne, loukoissanne ja torvissanne kuin\nlähdette lasten mukaan, jotka menevät hakemaan Lintua?...\n\nKAIKKI paitsi Koira ja Valo. Niin, niin! Heti! Heti! -- Päästäkää minut\njohtooni!... ja minut laatikkooni!... Ja minut uuniini... Ja minut\nluukkuuni...\n\nHALTIJATAR Valolle, joka katselee haaveillen lamppunsa siruja. Entä\nsinä, Valo, mitä sinä sanot?...\n\nVALO. Minä lähden lasten kanssa...\n\nKOIRA ilosta ulvoen. Minä myös, minä myös...\n\nHALTIJATAR. Se on järkevää puhetta se. Sitäpaitsi on jo myöhäistä\nperäytyä; teillä ei ole enää valitsemisen varaa, teidän on kaikkien\ntultava meidän kanssamme... Mutta sinä, Tuli, elä lähentele ketään,\nsinä, Koira, elä härnää Kissaa, ja sinä, Vesi, seiso suorana ja koeta\nolla juoksematta joka paikkaan...\n\n    Ovelle isketään vimmatusti.\n\nTILTIL kuuntelee. Se on yhä isä... Nyt hän nousee ylös. Minä kuulen\nhänen kävelevän...\n\nHALTIJATAR. Menkäämme ikkunasta. Te tulette kaikki minun luokseni, ja\nminä annan sopivat vaatteet eläimille ja ilmiöille... (Leivälle) Sinä,\nLeipä, ota tuo häkki Sinisen Linnun varalta. Pidä siitä tarkka vaari...\nPian, pian, elkäämme hukatko hetkeäkään...\n\n    Ikkuna pitenee yhtäkkiä oveksi. Kaikki astuvat ulos, jonka jälkeen\n    ikkuna muuttuu entiselleen ja sulkeutuu äänettömästi. Huoneessa\n    pimenee ja pienet vuoteet joutuvat hämärän peittoon. Oikeaa ovea\n    raotetaan ja rakoon ilmaantuu isä ja äiti Tilin pää.\n\nISÄ TIL. Ei se ollut mitään... Sehän on vain sirkka, joka sirittää...\n\nÄITI TIL Näetkö sinä ne?...\n\nISÄ TIL. Näen... Ne nukkuvat rauhallisesti...\n\nÄITI TIL. Kuuluu, kuinka ne hengittävät...\n\n    Ovi sulkeutuu.\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nTOINEN KUVAELMA\n\n    Haltijattaren luona\n\nKomea etehinen. Haltijatar Berylunen linnassa. Kulta- ja hopeapäisiä\npatsaita vaaleasta marmorista, portaita, pylväskäytäviä, parvekkeita\nj.n.e.\n\nPerältä oikealla tulevat Kissa, Sokeri ja Tuli komeissa, kalleissa\npuvuissa. Ne tulevat huoneesta, josta säteilee Valoa. Se on\nHaltijattaren vaatehuone. Kissalla on mustasilkkisen puseronsa päällä\nkevyt harso. Sokeri on puettu puoleksi valkoiseen, puoleksi\nvaaleansiniseen silkkihameeseen, ja Tulella, jolla on päässään\nmonivärisiä töyhtöjä, on yllään pitkä, kullalla sisustettu\ntummanpunainen viitta. Ne kulkevat salin läpi ja laskeutuvat etualalle,\noikealle, jossa Kissa vie heidät erääseen pylväskäytävään.\n\nKISSA. Täältä kautta. Minä tunnen kaikki tämän linnan sokkelot...\nHaltijatar Berylune on perinyt sen Sini-Parralta... Sillaikaa kun\nlapset ja Valo ovat käymässä Haltijattaren pikkutyttären luona,\nkäyttäkäämme hyväksemme vapautemme viimeisiä hetkiä... Olen tuonut\nteidät tänne keskustellakseni kanssanne tilanteesta, johon meidät on\nsaatettu... Olemmeko kaikki koolla?...\n\nSOKERI. Tuolla tulee Koira. Haltijattaren vaatehuoneesta...\n\nTULI. Mitä ihmettä hänellä on yllään?...\n\nKISSA. Hän on pukeutunut Tuhkimon vaunulakeijan pukuun... Se on aivan\nomansa hänelle... Hänellä on orjan sielu... Mutta piiloutukaamme\nkaiteen taa... Häneen ei ole vähääkään luottamista... Olisi parempi,\njos hän ei kuulisi, mitä minulla on teille sanottavaa...\n\nSOKERI. Hän on jo saanut meistä vainua... Kas, tuolla tulee myöskin\nVesi vaatehuoneesta... Herran päivät, kuinka impi on ihana...\n\n    Koira ja Vesi yhtyvät ryhmään.\n\nKOIRA harppaillen. Katsokaa!... Katsokaa!... Emmekö ole kauniita?...\nNäettekö näitä pitsejä?... Näettekö näitä kahinoita?... Tämä on\nkultaa... ja ihan oikeata!...\n\nKISSA Vedelle. Se on joka sään hame... Luulen tuntevani sen...\n\nVESI. Niin, se juuri sopiikin minulle...\n\nTULI mutisten. Puuttuu vain sateenvarjo...\n\nVESI. Mitä sanoitte?\n\nTULI. En mitään, en mitään...\n\nVESI. Luulin teidän puhuneen muutamasta suuresta punaisesta nenästä,\njonka näin tuonoisna päivänä...\n\nKISSA. Kas niin. Elkäämme nyt riidelkö, meillä on tärkeämpääkin\ntekemistä... Puuttuu enää vain Leipä... missä hän on?...\n\nKOIRA. Hän oli hirveässä touhussa valitessaan itselleen pukua...\n\nTULI. Onhan ihan yhdentekevä, miten on puettu, kun on naama niin tyhmä\nja vatsa kuin tynnöri...\n\nKOIRA. Viimein hän päätti valita jalokiviä välkkyvän turkkilaisen\nkauhtanan, käyräsapelin ja turbaanin...\n\nKISSA. Tuossa hän tulee... Hän on pukeutunut Siniparran kaikkein\nkomeimpaan kauhtanaan...\n\n    Leipä tulee puettuna, niinkuin yllä on kuvattu. Silkkikauhtana\n    on tuiki tiukalla hänen mahdottoman suuren vatsansa päällä. Hän\n    pitää toisella kädellään kahvasta käyräsapelia, joka on pistetty\n    vyön alle; toisessa kädessään hänellä on Sinistä Lintua varten\n    aiottu häkki.\n\nLEIPÄ keinutellen ruumistaan itserakkaasti. Sanokaahan. Mitä?... Miltäs\nminä teistä nyt näytän?...\n\nKOIRA harppaillen Leivän ympärillä. Ai, kuinka sinä olet hieno! Ai,\nkuinka sinä olet hassu! Ai, kuinka hieno! ai, kuinka hieno...\n\nKISSA Leivälle. Ovatko lapset jo puetut?...\n\nLEIPÄ. Ovat, herra Tiltilillä on Peukaloisen punainen takki, valkoiset\nsukat ja siniset polvihousut; neiti Mitilillä on Punahilkan hame ja\nTuhkimon tohvelit... Mutta vaikeinta oli saada Valolle sopivat\nvaatteet...\n\nKISSA. Miksi?\n\nLEIPÄ. Haltijattaren mielestä hän on niin kaunis, ettei hän olisi\ntarvinnut vaatteita lainkaan... Siihen minä panin ankaran vastalauseeni\nmeidän kaikkien ikuisten ja arvossa pidettävien elementtien kunnian ja\narvon nimessä, ja kun ei lopulta auttanut muu, ilmoitin minä, että minä\nsiinä tapauksessa kieltäyn näyttäytymästä hänen seurassaan...\n\nTULI. Sille olisi pitänyt ostaa lampun varjostin suojaksi...\n\nKISSA. Ja mitä sanoi Haltijatar siihen?...\n\nLEIPÄ. Paukautti minua kepillään päähän ja vatsaan...\n\nKISSA. Ja mitä sitten?...\n\nLEIPÄ. Huomasin heti olleeni väärässä, mutta viime hetkessä päätti Valo\nottaa kuutamohameen, joka oli Haltijattaren aarrearkun pohjalla.\n\nKISSA. Kas niin, on tarpeeksi jaariteltu, aika rientää... On kysymys\ntulevaisuudestamme... Kuulittehan, mitä Haltijatar juuri sanoi, että\ntämän retken päättyessä päättyvät myöskin meidän päivämme... Se on siis\nsaatava kestämään niin kauvan kuin mahdollista ja keinoilla millä\nhyvänsä... Ja sitten vielä yksi asia; meidän on ajateltava rotumme\nkohtaloa ja lastemme tulevaisuutta...\n\nLEIPÄ. Hyvä! Hyvä!... Kissa on oikeassa...\n\nKISSA. Kuulkaa, kun sanon... Meillä kaikilla tässä läsnäolevilla,\neläimillä, ilmiöillä ja elementeillä, meillä on sielu, jota ihminen ei\nvielä tunne. Siitä syystä me olemme hänestä vielä jossain määrin\nriippumattomia; mutta jos hän löytää Sinisen Linnun, hän tulee\ntietämään kaiken ja näkemään kaiken ja me joudumme kokonaan hänen\nvaltaansa... Tämän ilmaisi minulle juuri vanha ystäväni Yö, joka\nsamassa on Elämän salaisuuksien vartija... on siis meidän etumme\nmukaista estää näitä lapsia, maksoi mitä maksoi, löytämästä tätä\nlintua, vaikkapa saattamalla vaaraan heidän henkensäkin...\n\nKOIRA suuttuen. Mitä sinä sanot?... Sano se vielä kerta!...\n\nLEIPÄ. Hiljaa!... Teillä ei ole puheenvuoroa!... Minä olen tämän\nkokouksen puheenjohtaja...\n\nTULI. Kuka sinut on valinnut puheenjohtajaksi?...\n\nVESI Tulelle. Hiljaa!... Mitä te siihen sekaannutte?...\n\nTULI. Sekaannun, mihin sekaannun... En tarvitse teidän neuvojanne...\n\nSOKERI sovitellen. Hyvät ystävät... Elkäämme riidelkö. Hetki on\nvakava... Ennen kaikkea täytyy sopia keinoista...\n\nLEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Sokeri ja Kissa...\n\nKOIRA. Se on typerää puhetta kaikki!... Kun Ihminen kerran on olemassa,\nniin sillä hyvä... Häntä täytyy siis totella ja tehdä kaikki, mitä hän\ntahtoo... Muusta ei voi olla kysymystäkään... En tunne muita kuin\nhänet... Eläköön Ihminen!... Elämä ja kuolema, kaikki Ihmisen\nhyväksi!... Ihminen on Jumala...\n\nLEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Koira...\n\nKISSA Koiralle. Olisi kuitenkin hauska kuulla, millä perusteella...\n\nKOIRA. Minä perusteista vähät... Minä rakastan Ihmistä ja se liittää...\nJos teette hänelle mitään pahaa, niin minä ensin kuristan teidät\nkuoliaaksi ja sitten minä ilmaisen hänelle kaiken...\n\nSOKERI sulosuisesti valitellen. Sallikaa... Elkäämme kiivastuko, hyvät\nystävät... Eräältä kannalta katsoen te olette oikeassa, toinen niinkuin\ntoinenkin... Asia on niin ja voi myöskin olla näin...\n\nLEIPÄ. Olen täydellisesti samaa mieltä kuin Sokeri...\n\nKISSA. Emmekö me kaikki tässä, Vesi, Tuli ja tekin, Leipä ja Koira,\nemmekö me kaikki ole kuulumattoman hirmuvallan uhreja?... Muistakaahan\naikaa, jolloin me, ennen tuon itsevaltiaan ilmestymistä, retkeilimme\nvapaina Maan pinnalla... Vesi ja Tuli olivat yksin maailman herroina;\nkatsokaa, mitä heistä nyt on tullut... Mitä meihin, metsän suurpetojen\nsurkeihin jälkeläisiin, tulee... Varokaa!... Elkäämme olko\ntietävinämmekään... Tuolta tulevat Haltijatar ja Valo... Valo on\nasettunut Ihmisen puolelle; hän on meidän pahin vihamiehemme... Siinä\nhe ovat.\n\n    Oikealta tulevat Haltijatar ja Valo, Tiltilin ja Mitilin\n    seuraamina.\n\nHALTIJATAR. No?... Mitä tämä on?... Mitä te teette siellä nurkassa?...\nNäyttää siltä, kuin olisitte solmimassa jotain salaliittoa... On aika\nlähteä taipaleelle... Olen päättänyt, että Valo on oleva teidän\npäällikkönne... Teidän tulee kaikkien totella häntä niinkuin minua\nitseäni ja minä uskon hänelle taikasauvani... Lapset käyvät tänä iltana\ntervehtimässä iso-isäänsä ja iso-äitiään, jotka ovat kuolleet...\nHienotunteisuudesta te muut ette seuraa heitä sinne. He saavat viettää\nsiellä iltahetken manalle menneiden perheenjäsentensä keskuudessa... Te\nsillaikaa varustaudutte huomispäivän pitkää matkaa varten... Ylös\nkaikki; eteenpäin, paikoilleen jokainen...\n\nKISSA ulkokullatusti. Minä juuri sanoin heille samaa, rouva\nHaltijatar... Kehoitin heitä tunnollisesti ja rohkeasti täyttämään\ntehtävänsä; ikävä kyllä, Koira koko ajan keskeytteli minua...\n\nKOIRA. Mitä sinä sanot? Maltahan...\n\n    Hän on karkaamassa Kissan kimppuun, kun Tiltil, joka on\n    ehtinyt väliin, pysähdyttää hänet uhkaavalla liikkeellä.\n\nTILTIL. Siivolla, Vahti... Varo itseäsi; jos sinä kerrankaan vielä\nuskallat...\n\nKOIRA. Pikku jumala, pikku jumala, sinä et tiedä, mitä hän...\n\nTILTIL uhaten. Vaikene!...\n\nHALTIJATAR. Lakatkaahan toki... Leipä antakoon täksi illaksi häkin\nTiltilille... Onhan mahdollista, että Sininen Lintu piilee\nMenneisyydessä, iso-isän ja isoäidin luona... Oli miten oli, se on\ntilaisuus, jota ei saa jättää käyttämättä... Leipä, anna tänne häkki...\n\nLEIPÄ juhlallisesti. Heti paikalla, rouva Haltijatar, heti paikalla...\n(Niinkuin puhuja, joka asettuu pitämään puhetta.) Arvoisat läsnäolijat,\nolkaa minun todistajani, että tämä hopeahäkki, joka uskottiin minun\nhaltuuni...\n\nHALTIJATAR keskeyttäen. Riittää jo!... Ei nyt ole aikaa\nkorupuheisiin... Me menemme tuota tietä, lapset menevät tätä...\n\nTILTIL koko lailla levotonna. Onko meidän mentävä yksin?...\n\nMITIL. Minulla on nälkä...\n\nTILTIL. Niin minullakin...\n\nHALTIJATAR Leivälle. Avaa turkkilainen kauhtanasi ja anna heille\nviipale lihavaa vatsaasi...\n\n    Leipä avaa kauhtanansa, vetää käyrän sapelinsa ja leikkaa\n    vatsastaan kaksi viipaletta, jotka antaa lapsille.\n\nSOKERI lähestyy lapsia. Sallikaa minun samalla tarjota teille hiukan\nrintasokeria.\n\n    Hän taittaa yksitellen vasemman kätensä kaikki viisi sormea\n    ja tarjoo heille.\n\nMITIL. Mitä se tekee?... Se katkoo kaikki sormensa...\n\nSOKERI kohteliaasti ja ystävällisesti. Maistakaa, olkaa hyvä, ne ovat\nerinomaiset. Se on oikeata rintasokeria...\n\nMITIL imeksien yhtä sormea. Herran päivät, kuinka se maistuu\nmakealle!... Onko sinulla sitä paljonkin?\n\nSOKERI vaatimattomasti. Niin paljon kuin vain tahdon...\n\nMITIL. Koskeeko sinuun kipeästi, kun niitä noin katkot?...\n\nSOKERI. Ei vähääkään... Päinvastoin; siitä on minulle vain hyötyä,\nsillä kun ne kasvavat heti uudestaan, on minulla aina puhtaat ja uudet\nsormet...\n\nHALTIJATAR. Kas niin, lapset, ei saa syödä sokeria liiaksi. Muistakaa,\nettä te heti kohta saatte illallista vaarin ja mummon on luona...\n\nTILTIL. Ovatko he täällä?\n\nHALTIJATAR. Te saatte nähdä heidät heti paikalla...\n\nTILTIL. Kuinka me voimme nähdä heidät, koska he ovat kuolleet?...\n\nHALTIJATAR. Kuinka he olisivat kuolleet, koska he elävät teidän\nmuistissanne? Ihmiset eivät tunne tätäkään salaisuutta, koska he\nyleensä tietävät niin vähän; mutta kun sinulla nyt on tuo Timantti,\ntulet sinä näkemään, että vainajat, joita muistellaan, elävät yhtä\nonnellisesti, kuin jos eivät olisikaan kuolleet...\n\nTILTIL. Tuleeko Valo meidän kanssamme?...\n\nVALO. Ei, on sopivampaa, ettei ole vieraita läsnä... Jotten näyttäisi\ntungettelevalta, odotan teitä täällä, aivan lähellä... He eivät ole\nkutsuneet minua...\n\nTILTIL. Mistä kautta pitää meidän mennä?...\n\nHALTIJATAR. Tästä kautta... Olette aivan \"Muistojen Maan\" kynnyksellä.\nNiin pian kuin olet kiertänyt Timanttia, näet suuren puun, jossa on\ntienviitta, joka ilmaisee, että olet saapunut perille... Mutta\nmuistakaa, että teidän on kummankin oltava täällä jälleen neljännestä\nvailla yhdeksän... Se on erinomaisen tärkeää... ennen kaikkea, olkaa\ntäsmällisiä, sillä kaikki on hukassa, jos myöhästytte... Näkemiin...\n(Kutsuu Kissan, Koiran, Valon y.m.) Tätä tietä, ja lapset tuota...\n\n    Hän poistuu oikealle, Valon, eläinten y.m. kanssa,\n    samalla kun lapset menevät vasemmalle.\n\nEsirippu.\n\n\nKOLMAS KUVAELMA\n\n    Muistojen maa\n\nSakea sumu, josta oikealla puolella, aivan edustalla, häämöittää suuren\ntammen runko, jossa on tienviitta. Vallitsee maitomainen, sekava,\nläpitunkematon Valo.\n\n    Tiltil ja Mitil seisovat tammen alla.\n\nTILTIL. Siinä on puu...\n\nMITIL. Ja tienviitta...\n\nTILTIL. En näe, mitä siihen on kirjoitettu... Odota, minä nousen tämän\njuuren päälle... Niin se on... Siihen on kirjoitettu: \"Muistojen maa.\"\n\nMITIL. Tästäkö se siis alkaa...\n\nTILTIL. Niin, tässä on nuoli...\n\nMITIL. Niinpä niin, mutta missä ovat ukki ja mummo?\n\nTILTIL. Sumun takana... Saamme pian nähdä...\n\nMITIL. Minä en näe yhtään mitään... En näe enää jalkojani enkä\nkäsiänikään... (Vetistellen) Minulla on vilu... En tahdo enää\nmatkustaa... Minä tahdon kotiin...\n\nTILTIL. Elä siinä yhtämittaa itke, niinkuin Vesi... Ettet häpeä!... Iso\ntyttö!... Katso, kuinka sumu jo haihtuu... Näemme pian, mitä sen\nsisässä on...\n\n    Ja todellakin, sumu on alkanut liikkua, se ohenee, haihtuu,\n    häviää. Ennen pitkää näkyy kirkkaammassa valaistuksessa vihreän\n    holvin alla köynnösten peitossa oleva talonpojan tupa. Ikkunat ja\n    ovi ovat auki. Katoksen alla on mehiläisen pesiä, kukka-astioita\n    ikkunalaudalla, häkki, jossa nukkuu satakieli y.m. Oven vieressä\n    on penkki, jolla istuvat, sikeään uneen vaipuneina, vanha\n    talonpoika ja hänen vaimonsa, se on: Tiltilin ukki ja mummo.\n\nTILTIL yhtäkkiä, tuntien heidät. Ukki ja mummo...\n\nMITIL taputtaen käsiään. Niin, niin... Ukki ja mummo...\n\nTILTIL vielä hiukan epäillen. Varrohan vielä... En tiedä vielä,\nnukkuvatko ne... Jäädään tähän puun taa...\n\n    Iso-äiti Til avaa silmänsä, kohottaa päätään, venytteleikse,\n    huokaa ja katselee Iso-isä Tiliä, joka hänkin vähitellen herää.\n\nISO-ÄITI TIL. Minusta tuntuu, kuin meidän lapsenlapsemme, jotka vielä\novat elossa, tänään tulisivat meitä tervehtimään...\n\nISO-ISÄ TIL. Aivan varmaan he ainakin ajattelevat meitä, sillä minusta\ntuntuu niin kummalliselta ja on niinkuin muurahaisia kiipeliisi\nsäärissäni...\n\nISO-ÄITI TIL. He varmaan ovat tässä ihan lähellä, koska ilokyyneleitä\nhyppelee silmissäni...\n\nISO-ISÄ TIL. Ei, ei, kyllä he vielä ovat kaukana... Tunnen vielä\nolevani heikko...\n\nISO-ÄITI TIL. Ei, usko minua, he ovat täällä, koska olen jo saanut\nkaikki voimani takaisin...\n\nTILTIL ja MITIL hyökäten esiin tammen takaa. Tässä me olemme... Tässä\nme olemme. Ukki, mummo. Ettekö tunne meitä?...\n\nISO-ISÄ TIL. Siinähän ne ovat... Näetkö? Sanoinhan minä... Olin varma\nsiitä, että he tulevat tänään...\n\nISO-ÄITI TIL. Tiltil... Mitil... Se on Tiltil.. Se on Mitil...\nLapset... (Koettaa juosta heitä vastaan.) En voi juosta... Leinini\nvaivaa minua yhä...\n\nISO-ISÅ TIL rientäen samalla tavalla ontuen heitä vastaan. En minäkään\nvoi juosta... Koska minulla on puujalka sen sijassa, joka katkesi\npudotessani suuresta tammesta...\n\n    Ukki ja mummo ja lapset syleilevät toisiaan mielettömän\n    ilon vallassa.\n\nISO-ÄITI TIL. Oletpa sinä, Tiltil, kasvanut ja voimistunut!...\n\nISO-ISÄ TIL silitellen Mitilin tukkaa. Entä Mitil!... Katsohan!...\nKatsohan sen kaunista tukkaa ja kauniita silmiä!... Kuinka hän tuoksuu\nhyvälle!...\n\nISO-ÄITI TIL. Syleilkäämme ja suudelkaamme vielä kerran!... Tulkaa,\nistukaa polvelleni...\n\nISO-ISÄ TIL. Entä minä, minäkö jäisin ilman?...\n\nISO-ÄITI TIL. Maltahan... Minä ensin... Kuinka voivat isä ja äiti?...\n\nTILTIL. Erittäin hyvin, mummo... He nukkuivat, kun lähdimme...\n\nISO-ÄITI. TIL katsellen heitä, hyväillen heitä lakkaamatta. Herran\npäivät, kuinka te olette kauniit ja puhtaaksi pestyt!... Äitikö sinut\non pessyt?... Eikä sinun sukissasi ole yhtäkään reikää!... Minähän\nniitä ennen muinoin parsin... Miksi ette tule useammin meitä\ntervehtimään?... Se olisi meistä niin hauskaa... Ette muista meitä\nkuukausimääriin, eikä kukaan tule meitä katsomaan...\n\nTILTIL. Mummo hyvä, emmehän ole voineet tulla; ilman tuota Haltijata\nemme olisi voineet nytkään...\n\nISO-ÄITI TIL. Me täällä aina odotamme, että joku elossa oleva\npistäytyisi luonamme... He tulevat niin harvoin... Viime kerralla, kun\ntulitte, annahan olla, milloinkas se olikaan?... Sehän oli\npyhäinmiesten päivänä, kun kirkonkellot soivat...\n\nTILTIL. Pyhäinmiesten päivänäkö? Emme me silloin olleet missään, sillä\nmeillä oli hirmuinen nuha...\n\nISO-ÄITI TII. Vaikk'ette, mutta te ajattelitte meitä...\n\nTILTIL. Niin teimmekin...\n\nISO-ÄITI TIL. Sepä se, joka kerta kun te ajattelette meitä, me heräämme\nja näemme teidät...\n\nTILTIL. Kuinka, riittääkö se, että me?...\n\nISO-ÄITI TII. Totta kai, etkö sitä tiedä?...\n\nTILTIL. En minä sitä tiennyt...\n\nISO-ÄITI TIL Iso-isä Tilille. Onhan merkillistä siellä maailmassa; ne\neivät vieläkään tiedä... Eivätkö ne sitten opi mitään?...\n\nISO-ISÄ TIL. Siellä on siis aivan niinkuin meidänkin aikanamme...\nElävät ovat niin kauhean tyhmiä, kun puhuvat meistä muista...\n\nTILTIL. Nukutteko te täällä koko ajan?...\n\nISO-ISÄ TIL. Niin, me nukumme koko paljon, odottaessamme, että joku\nElävien ajatus meidät herättäisi... Ah! onhan ihanaa nukkua, kun elämä\non loppunut... Mutta hauskaa on myöskin herätä silloin tällöin...\n\nTILTIL. Ettekö siis olekaan oikein todella kuolleet?\n\nISO-ISÄ TIL säpsähtäen. Mitä sinä sanot?... Mitä hän sanoo?... Hän\nkäyttää sanoja, joita me emme enää ymmärrä... Onko se joku uusi sana,\njoku uusi keksintö?...\n\nTILTII. Sekö, että \"kuolleet\"?...\n\nISO-ISÄ TIL. Se juuri, se oli juuri se sana... Mitä se merkitsee?...\n\nTILTIL. Sehän merkitsee sitä, että ei enää elä...\n\nISO-ISÄ TIL. Kylläpä ne ovat typeriä siellä maailmassa...\n\nTILTIL. Onko täällä hyvä olla?...\n\nISO-ISÄ TIL. Siinähän menee, siinähän menee; ja menisi vielä\nparemminkin, jos siellä vielä rukoiltaisiin...\n\nTILTIL. Isä sanoi minulle, ettei enää pidä rukoilla...\n\nISO-ISÄ TII. Pitää, pitää... Rukoileminen on muistelemista...\n\nISO-ÄITI TIL. Niin, kaikki menisi hyvin, jos vain te hiukan useammin\ntulisitte meitä katsomaan... Muistatko, Tiltil?... Viime kerralla, kun\nminä tein sen kauniin omenatortun... Sinä söit ja söit niin, että tulit\nkipeäksi...\n\nTILTIL. Mutta siitähän on vuosia, kun minä sain omenatorttua... Tänä\nvuonna ei tullutkaan omenia...\n\nISO-ÄITI TIL. Älä puhu tyhmyyksiä... Täällä niitä tulee aina...\n\nTILTIL. Täällä onkin toista...\n\nISO-ÄITI TIL. Mitä? Toistako?... Ei mikään ole toista, niin kauan kun\nme voimme syleillä toinen toistamme...\n\nTILTIL katsellen vuoroon iso-isää, vuoroon iso-äitiä. Et ole ollenkaan\nmuuttunut, ukki, et ollenkaan, et ollenkaan... Eikä mummokaan ole\nollenkaan muuttunut... Mutta te olette tulleet kauniimmiksi...\n\nISO-ISÄ TIL. Ka, mikäs täällä on ollessa... Me kun emme enää vanhene...\nMutta te, teidän pitää kasvaa... Niin, niin, kovasti kasvattekin...\nKatsokaa, tuossa ovessa, siinä on vielä viime kerran kasvun merkki...\nPyhäinmiesten päivänä... Katsotaanpas, seiso ihan suorana... (Tiltil\nasettuu ovea vastaan) Neljä sormen leveyttä... Suurenmoista...\n(Mitilkin asettuu ovea vastaan) Ja Mitil, neljä ja puoli... Hohhoo,\njajaa, tietäähäu sen, rikkaruohon; se rehottaa se, se rehottaa...\n\nTILTIL katsellen ihastuneena ympärilleen. Täällähän on kaikki aivan\nennallaan, kaikki paikoillaan. Mutta kaikki on kauniimpaa. Siinä on\nseinäkellokin isoine viisareineen, josta minä taitoin kärjen...\n\nISO-ISÄ TII. Ja siinä on soppamalja, jonka korvan sinä rikoit...\n\nTILTIL. Ja siinä on reikä, jonka tein oveen, kun löysin poran...\n\nISO-ISÄ TIL. Niin, niin, sinä teit paljon pahojasi... Ja tuossa on\nluumupuu, johon kiipesit aina minun poissaollessani... Se on yhä täynnä\nkauniita, punaisia luumuja...\n\nTILTIL. Mutta paljon, paljon kauniimpia kuin ennen...\n\nMITIL. Ja siinä on vanha laulurastas, vieläkö se laulaa?...\n\n    Rastas herää ja alkaa laulaa täyttä kurkkua.\n\nISO-ÄITI TTL. Näetkö nyt... heti kohta, kun häntä ajattelit...\n\nTILTIL huomaten hämmästyksekseen, että lintu on ihan sininen. Mutta\nsehän on sininen... Siinähän se nyt on... Sininen lintu, joka minun on\nvietävä Haltijattarelle... ettekä hiiskuneet sanaakaan siitä, että se\non täällä... Oi, kuinka se on sininen, ihan sininen, niinkuin sininen\nlasikuula... (Rukoillen) Hyvä, rakas ukki, hyvä, rakas mummi, antakaa\nse minulle.\n\nISO-ISÄ TIL. Ota vain... vai mitä sinä sanot, äiti Til?\n\nISO-ÄITI TIL. Ota vain, ota vain... Mitäpä se täälläkään... eihän se\nmuuta kuin nukkuu... Eihän se koskaan laula...\n\nTILTIL. Minä panen sen häkkiin... Mutta missä on häkkini?... Ah,\nminähän unhotin sen suuren puun taa... (Hän juoksee puun luo, noutaa\nhäkin ja sulkee linnun siihen.) Ihanko totta, ihanko totta, te annatte\nsen minulle?... Kyllä Haltijatar nyt tulee hyvilleen... Ja Valo myös...\n\nISO-ISÄ TIL. Linnusta en ota vastatakseni... Pelkään pahoin, ettei se\ntotu levottomaan elämään siellä ylhäällä, ja ensimäinen myötätuuli tuo\nhänet tänne takaisin... No, senhän sitten näkee... Pane se tuohon\nhetkeksi ja tule katsomaan lehmää...\n\nTILTIL huomaa mehiläispesät. Kuinka mehiläiset voivat?...\n\nISO-ISÄ TIL. Kyllä ne voivat hyvin... Ne eivät elä nekään, niinkuin\nsiellä maailmassa sanotaan; mutta työtä ne tekevät uupumatta...\n\nTILTIL lähestyen pesiä. Niin... Tuntuu hunajan tuoksu... Pesät mahtavat\nolla raskaat... Kaikki kukkaset täällä ovat niin kauniita... Pienet\nsisarvainajani, ovatko nekin täällä?...\n\nMITIL. Ja minun kolme pienintä veljeäni, jotka haudattiin, missä ne\novat?\n\n    Tuskin ovat sanat lausutut, kun seitsemän pientä erikokoista\n    lasta tulee huoneesta toinen toisensa jälestä.\n\nISO-ÄITI TIL. Siinä ne ovat... Tuskin heitä ajattelet, tuskin heistä\npuhut, niin siinä ne näet!...\n\n    Tiltil ja Mitil juoksevat lapsia vastaan. Tyrkitään, syleillään,\n    tanssitaan, lennetään, huudahdellen ilosta.\n\nTILTIL. Pekka, Pekka! (Tarttuvat toisiaan tukkaan.) Ollaanko\ntukkanuottasilla niinkuin ennen muinoin... Ja Robert... Päivää,\nHanna... Missä sinun hyrräsi on?... Leena ja Paavo, Liisa ja Kerttu...\n\nMITIL. Kerttu, voi, katsokaa Kerttua... Hän käy vielä nelinkontan...\n\nISO-ÄITI TIL. Niin, hän ei tule sen suuremmaksi...\n\nTILTIL huomaten pikku Koiran, joka haukahtelee heidän ympärillään. Kas\nKikiä, jolta minä leikkasin hännän Liisan saksilla... Ei sekään ole\nmuuttunut...\n\nISO-ISÄ TIL syvämietteisesti. Niin on, niin on, täällä ei mikään muutu,\nei mikään muutu...\n\nTILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä...\n\nISO-ÄITI TIL. Niin, se ei mene pois, sille ei voi mitään...\n\nTILTIL. Oi, kuinka ne ovat terveen näköisiä, kuinka ne ovat lihavia ja\npulskia!... Ei ole ollut ruuasta puutetta...\n\nISO-ÄITI TIL. He voivat paljon paremmin, kun eivät enää ole elossa...\nEi tarvitse enää mitään pelätä, ei olla mistään levoton, kun ei kukaan\nkoskaan sairastu...\n\n    Huoneessa lyö kello kahdeksan.\n\nISO-ÄITI TIL hämmästyen. Mitä se oli?\n\nISO-ISÄ TIL. Niin, mitähän se oli? Olisiko se ollut seinäkello...\n\nISO-ÄITI TIL. Mahdotonta... Eihän se koskaan lyö...\n\nISO-ISÄ TIL. Niin, kun emme enää ajattele, paljonko se on... Ajatteliko\nkukaan, paljonko kello on?\n\nTILTIL. Minä ajattelin... Paljonko se on?...\n\nISO-ISÄ TIL. Niin, paljonkohan se oli... En enää osaa sanoa...\nKahdeksan kertaa se löi, se oli kai sitä, niinkuin ennen sanottiin\nsiellä maailmassa, että kello on kahdeksan.\n\nTILTIL. Valo odottaa minua neljännestä vailla yhdeksän... Nyt minun\ntäytyy mennä, Haltijatar pahastuu... Se on aivan välttämätöntä... Minun\ntäytyy mennä...\n\nISO-ÄITI TIL. Vaan ettehän te nyt mitenkään voi lähteä ilman\nillallista... Pian, pian, katetaan pöytä tuohon oven eteen... Minulla\non aivan verratonta kaalisoppaa ja ihanoita luumutorttuja...\n\n    Tuodaan pöytä huoneesta oven eteen ja katetaan, kannetaan\n    ruuat, lautaset y.m. Kaikki ovat mukana auttamassa.\n\nTILTIL. Koska minulla nyt jo on Sininen Lintu... Ja koska on\nkaalisoppaa pitkästä aikaa... En koko sinä aikana, kun olen ollut\nmatkoilla... Hotelleissa ei koskaan saa kaalisoppaa.\n\nISO-ÄITI TIL. Kas niin... Nyt se on valmis... Tulkaa syömään, lapset...\nElkäämme hukatko aikaa, koska teillä kerran on kiire...\n\n    Lamppu on sytytetty ja soppa pantu lautasille. Vanhukset ja\n    lapset istuutuvat illalliselle, tyrkkien, meluten ja nauraen.\n\nTILTIL ahnaasti syöden. Sepä vasta maistuu... Herran päivät, kuinka se\nmaistuu... Minä tahdon vielä!... Vielä!\n\n    Heiluttaa puulusikkaansa ja takoo sillä lautastaan.\n\nISO-ISÄ TIL. Ei saa sillä tavalla, maltahan toki... Sinähän olet yhtä\nvallaton kuin ennenkin; särjet vielä lautasesi, poika!\n\nTILTIL kohottautuen jakkaraltaan. Minä tahdon vielä, minä tahdon vielä!\n\n    Hän vetäisee eteensä soppamaljan, joka kaatuu, kuuma soppa\n    hulahtaa pöydälle ja siitä syömämiesten syliin. Huutoja ja\n    kirkumisia.\n\nISO-ÄITI TIL. Siinä sen nyt näet!... Johan minä sanoin...\n\nISO-ISÄ TIL läimäyttäen Tiltiliä korvalle. Siinä saat!...\n\nTILTIL ei saa ensin sanaa suustaan, mutta panee sitten käden\nposkelleen, ihastuksissaan. Sehän... sehän lätkähti aivan niinkuin\nennen eläessäsi... Ukki, sepä vasta tuntui hyvälle... Anna, kun minä\nsyleilen ja suutelen sinua...\n\nISO-ISÄ TIL. Suutele vain; on täällä enemmänkin sitä makeata, jos\nmielesi tekee...\n\n    Kello lyö puoli yhdeksän.\n\nTILTIL hypähtäen. Puoli yhdeksän... (Heittää lusikkansa) Mitil, meidän\ntäytyy heti lähteä!...\n\nISO-ÄITI TIL. Elkäähän nyt!... Viipykää vielä hetkinen... Eihän nurkka\nole tulessa... Kun niin harvoin tavataan...\n\nTILTIL. Ei, ei, kyllä meidän täytyy... Valo on niin hyvä... Minä\nlupasin hänelle... Mennään nyt, Mitil!...\n\nISO-ISÄ TIL. Aina ne nuo Elävät vain niine kiireineen ja touhuineen...\n\nTILTIL ottaa häkin ja syleilee kiireesti kaikkia. Hyvästi ukki...\nhyvästi mummo... Hyvästi veljet ja sisaret, hyvästi Robert, Hanna,\nLeena, Liisa, Paavo ja Kerttu, ja sinä myöskin, Kiki... Minä tunnen,\nettemme voi viipyä täällä kauemmin... Elä itke, mummi, me tulemme usein\nteitä tervehtimään...\n\nISO-ÄITI TIL. Tulkaa joka päivä...\n\nTILTIL. Me tulemme niin usein kuin suinkin mahdollista...\n\nISO-ÄITI TIL. Se on meidän ainoa ilomme, meillä on suuri juhla aina,\nkun ajatuksenne tulevat meitä tervehtimään!...\n\nISO-ISÄ TIL. Meillä ei ole mitään muuta huvia...\n\nTILTIL. Pian, pian... Missä on häkki? Missä lintu?\n\nISO-ISÄ TIL antaen hänelle häkin. Tässä ne ovat, mutta minä en vastaa\nmistään, niinkuin sanoin; ja jos sen väri ei kelpaisi!...\n\nTILTIL. Hyvästi, hyvästi!...\n\nVELJET ja SISARET. Hyvästi, Tiltil!... Hyvästi Mitil!... Muistakaa\nrintasokeria!... Hyvästi... Tulkaa pian takaisin... Tulkaa pian\ntakaisin...\n\n    Kaikki heiluttavat nenäliinojaan Tiltilin ja Mitilin poistuessa\n    verkalleen. Mutta viimeisten sanojen aikana on usva asteittain\n    tullut takaisin ja äänet heikontuneet, niin että kohtauksen\n    lopussa kaikki on hävinnyt sen taa. Esiripun laskeutuessa\n    huomaavat Tiltil ja Mitil olevansa yksin näkyvissä suuren\n    tammen alla.\n\nTILTIL. Mennään tätä tietä, Mitil...\n\nMITIL. Missä Valo on?\n\nTILTIL. En tiedä... (Katsellen lintua häkissä.) Kas, lintu ei olekaan\nenää sininen... Se on muuttunut mustaksi...\n\nMITIL. Anna minulle kätesi... Minua pelottaa ja paleltaa...\n\n    Esirippu\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nNELJÄS KUVAELMA\n\n    Yön linna\n\nSuunnattoman suuri sali, rakenteeltaan ankaran komea, raudan jylhä ja\nhautamainen, vaikuttaen kuin kreikkalainen tai egyptiläinen temppeli,\njonka pylväät, orret ja lattiakivet ovat mustaa marmoria, kultaa ja\nelefantinluuta. Sali on puolisuunnikkaan muotoinen. Basalttiraput\njakavat salin kolmeen tasoon, jotka asteittain kohoavat taustaa kohti.\nOikealla ja vasemmalla pylväiden välissä tummasta pronssista tehtyjä\novia. Perällä jykevä vaskiovi. Epämääräinen valo, joka näyttää tulevan\nmarmorin ja elefantinluun omasta loisteesta, on linnan ainoana\nvalaistuksena.\n\nEsiripun noustessa Yö, joka on hyvin kaunis nainen ja verhottu pitkiin\nmustiin vaatteisiin, istuu keskimäisen tason portaalla kahden lapsen\nvälissä; toinen niistä on melkein alaston, niinkuin Amor, ja hymyilee\nsyvään uneen vaipuneena, toinen seisoo liikkumatonna ja hunnutettuna\npäästä jalkoihin asti. -- Oikealta puolen etualalta tulee Kissa.\n\nYÖ. Kuka siellä?\n\nKISSA lyykähtäen uupuneena marmoriportaalle. Minä, äiti Yö... En jaksa,\nen jaksa enempää...\n\nYÖ. Mikä sinua vaivaa, lapseni? Olet kalpea, laihtunut ja liassa\nviiksiäsi myöten... Oletko taas tapellut katonräystäillä, sateessa ja\ntuiskussa?\n\nKISSA. Kunpa ei olisikaan muusta kysymys... Ei nyt ole aikaa\nsemmoiseen. Meidän salaisuutemme on vaarassa... Nyt kohta kaikki menee\nmenojaan!... Pääsin hetkeksi pujahtamaan tänne teitä varottamaan; mutta\nminä pelkään pahoin, ettei se enää ole autettavissa...\n\nYÖ. Miksei?... Mitä on sitten tapahtunut?\n\nKISSA. Olenhan jo puhunut teille pikku Tiltilistä, puunhakkaajan\npojasta, ja siitä ihmeellisestä Timantista... No niin, hän tulee tänne\nvaatimaan teiltä Sinistä Lintua...\n\nYÖ. Vaadittu ei ole vielä saatu.\n\nKISSA. Mutta hän saa sen, jollei ihmettä tapahdu... Näin ovat asiat:\nValo, joka häntä johtaa ja joka pettää meidät kaikki, sillä hän on\nasettunut kokonaan Ihmisen puolelle, Valo on juuri saanut tietää, että\nSininen Lintu, se oikea ja ainoa, joka voi elää päivän valossa, piilee\ntäällä unien sinisten lintujen joukossa, jotka elävät kuun säteistä ja\nkuolevat kohta, kun näkevät auringon... Hän tietää, että hänet on\nkielletty astumasta teidän linnanne kynnyksen yli; mutta hän lähettää\ntänne lapset; ja koska te ette voi estää Ihmistä avaamasta\nsalaisuuksienne ovia, en tiedä, kuinka tämä kaikki tulee päättymään...\nJos kävisi niin onnettomasti, että he saisivat käsiinsä oikean Sinisen\nLinnun, ei meillä olisi muuta neuvoa kuin hävitä...\n\nYÖ. Herra armahtakoon meitä, millaiset ovatkaan nämä nykyiset ajat!...\nMinulle ei suoda hetkenkään lepoa... En ole enää moneen vuoteen\nymmärtänyt, mitä Ihminen oikein tahtoo... Mihin hän pyrkii?... Pitääkö\nhänen päästä kaiken perille? Kolmannen osan salaisuudestani hän jo\ntietää. Kaikki Kauhuni on vallannut pelko eivätkä ne enää uskalla\nliikahtaakaan. Aaveeni ovat pakosalla, suurin osa Taudeistani\nsairastaa...\n\nKISSA. Minä tiedän, äiti Yö, minä tiedän, että ajat ovat kovat, ja me\nolemme melkein yksin jälellä taistelemassa Ihmistä vastaan... Kuulen\nheidän tulevan... On olemassa vain yksi keino... Kun he ovat lapsia, on\nheidät pelotettava niin, etteivät uskalla pitää kiinni vaatimuksestaan\neivätkä avata suurta peräovea, jonka takana Kuun linnut ovat... Toisten\nluolien salaisuudet riittävät johtamaan heidän huomionsa toisaalle tai\nsaattamaan heidät kauhun valtaan...\n\nYÖ kuulostaa ulkoa kuuluvia ääniä. Mitä se on? Onko heitä useampia?\n\nKISSA. Ei se ole mitään vaarallista, ne ovat meidän ystävämme Leipä ja\nSokeri; Vesi voi pahoin ja Tuli ei voinut tulla, koska hän on Valon\nsukulainen... Kaikki muut ovat meidän puolellamme paitsi Koira, mutta\nhäntä ei saa koskaan heistä haihdutetuksi...\n\n    Oikealta, etualalta tulevat arastellen Tiltil, Mitil,\n    Leipä, Sokeri ja Koira.\n\nKISSA rientää Tiltiliä vastaan. Täältä kautta, täältä kautta, pikku\nherrani... Olen ilmoittanut Yölle tulostanne ja hän on ihastunut\nsaadessaan ottaa teidät vastaan... Hän ei ole oikein terve, sentähden\nhän ei voi tulla teitä vastaan...\n\nTILTIL. Hyvää päivää, rouva Yö.\n\nYÖ loukkautuneena. Hyvää päivääkö? Mitä se on?... Voisit sanoa minulle:\nhyvää yötä, tai ainakin: hyvää iltaa...\n\nTILTIL nolona. Anteeksi, rouva... En tiennyt... (Osoittaen sormellaan\nkahta lasta.) Ovatko nämä teidän lapsianne? Ne ovat kai kovin\nkilttejä?...\n\nYÖ. Ovat, toisen nimi on Uni...\n\nTILTIL. Miksi hän on niin lihava?...\n\nYÖ. Siksi, että hän nukkuu hyvin...\n\nTILTIL. Entä tuo toinen, joka on piilossa?... Miksi hänellä on huntu\nkasvoillaan?... Vai onko hän sairas?... Mikä on hänen nimensä?...\n\nYÖ. Hän on Unen sisar... On parasta olla mainitsematta hänen\nnimeänsä...\n\nTILTIL. Miksi?\n\nYÖ. Koska hänellä on nimi, jota ei kernaasti mainita... Mutta\npuhukaamme muusta... Kissa sanoi minulle juuri, että tulette tänne\netsimään Sinistä lintua?...\n\nTILTIL. Niin, juuri sitä varten tulimme, rouva hyvä... Olkaa hyvä ja\nsanokaa minulle, missä se on...\n\nYÖ. Sitä en tiedä... En voi sanoa mitään muuta kuin että täällä se ei\nole... En ole koskaan sitä nähnyt...\n\nTILTIL. Kyllä se on täällä... Valo sanoi minulle, että se on täällä; ja\nhän tietää, mitä hän sanoo... Olkaa hyvä ja antakaa minulle\navaimenne...\n\nYÖ. Mutta ymmärräthän toki, ystäväiseni, etten voi antaa avaimiani\nkenelle tahansa... Minun tulee vartioida kaikkia Luonnon salaisuuksia,\nolen niistä vastuussa ja minua on ehdottomasti kielletty ilmaisemasta\nniitä kenellekään, kaikista vähimmin lapsille...\n\nTILTIL. Teillä ei ole oikeutta salata niitä Ihmiseltä, kun hän tahtoo\nne nähdä... minä tiedän sen...\n\nYÖ. Kuka sinulle on sen sanonut?...\n\nTILTIL. Valo....\n\nYÖ. Aina ja aina vain se Valo ja Valo... Mitä hänellä oikeastaan on sen\nkanssa tekemistä?\n\nKOIRA. Tahdotko, pikku jumala, että minä otan ne häneltä väkisin?...\n\nTILTIL. Vaiti sinä, pysy paikallasi ja koeta olla kohtelias... (Yölle)\nKas niin, olkaa hyvä ja antakaa minulle avaimenne...\n\nYÖ. Onko sinulla mitään valtakirjaa?... Missä se on?...\n\nTILTIL koskettaen lakkiaan. Tässä... tämä Timantti...\n\nYÖ on pakotettu taipumaan. No niin... Siinä on, sillä aukeavat salin\nkaikki ovet... Mutta syytä itseäsi, jos sinulle tapahtuu joku\nonnettomuus... Minä en vastaa mistään.\n\nLEIPÄ kovin levotonna. Onko se hyvinkin vaarallista?\n\nYÖ. Vaarallista?... En ainakaan minä itse tiedä, kuinka siitä\nselviäisin, jos jotkut näistä pronssiovista avautuisivat kuiluun...\nSiellä on tuolla tämän salin ympärillä, sen basalttiluolissa, kaikki\nkivut, kaikki vitsaukset, kaikki taudit, kaikki kauhut, kaikki\nonnettomuudet, kaikki salaisuudet, jotka maailman alusta alkaen ovat\nelämää ahdistaneet... Vaivoin olen saanut heidät Kohtalon avulla sinne\nteljetyiksi; ei ole helppoa pitää kurissa noita kurittomia olioita.\nPian näkyy, mitä tapahtuu, kun jokukaan heistä pääsee karkuun ja\nilmestyy maailmaan...\n\nLEIPÄ. Ikäni, kokemukseni ja uskollisuuteni nojalla olen minä näiden\nlasten luonnollinen holhooja; sallikaa sen vuoksi, rouva Yö, minun\nasettaa vastattavaksenne eräs kysymys...\n\nYÖ. Kysykää...\n\nLEIPÄ. Vaaran uhatessa, mitä tietä voi parhaiten päästä pakoon?...\n\nYÖ. Sitä tietä ei ole olemassa.\n\nTILTIL ottaa avaimen ja lähtee nousemaan ensimäisiä portaita.\nAlkakaamme täältä... Mitä on tämän pronssioven takana?\n\nYÖ. Minä luulen, että siellä ovat Aaveet... On hyvin pitkä aika siitä,\nkun olen sitä ovea avannut ja kun he ovat olleet ulkona...\n\nTILTIL panee avaimen lukon reikään. Katsokaamme... (Leivälle) Onko\nteillä Sinisen Linnun häkki?...\n\nLEIPÄ hampaat kalisten. Minä en suinkaan pelkää, en suinkaan, mutta\neikö ehkä olisi viisaampaa olla aukaisematta ja tyytyä tirkistämään\navaimen reiästä?...\n\nTILTIL. En tarvitse neuvojanne...\n\nMITIL pillahtaa itkemään. Minua pelottaa... Missä on Sokeri?... Minä\ntahdon mennä kotiin...\n\nSOKERI hätiköiden, mielistellen. Minä olen tässä, neiti, tässä... Elkää\nitkekö, minä taitan yhden sormistani ja annan teille karamellia...\n\nTILTIL. Toimeen siis...\n\n    Hän kiertää avainta ja raottaa varovasti ovea. Heti paikalla\n    pujahtaa sieltä ulos viisi tai kuusi erimuotoista ja\n    eriskummaista Aavetta, jotka hajaantuvat kaikille haaroille.\n    Kauhuissaan nakkaa Leipä häkin maahan ja kätkeytyy salin\n    perälle, sillaikaa kuin Yö, Aaveita takaa ajaen, huutaa\n    Tiltilille:\n\nYÖ. Pian, pian!... Ovi kiinni!... Jos ne pääsevät karkuun, emme voi\nmitenkään saada heitä kiinni... Heidän aikansa käy siellä pitkäksi, kun\nIhminen ei enää heihin usko... (Hän ajaa takaa Aaveita, koettaen saada\nheitä käärmepiiskalla pakoitetuksi takaisin vankilaan.) Auttakaa\nminua!... Tulkaa tänne!... Tulkaa tänne!...\n\nTILTIL Koiralle. Autahan toki, Vahti, autahan!...\n\nKOIRA laukkailee ja haukkuu. Minä autan... au-hauta-hau-autan!...\n\nTILTIL. Ja missä on Leipä?...\n\nLEIPÄ salin perältä. Täällä... Minä olen täällä ovella estämässä heitä\npääsemästä ulos...\n\n    Mutta kun Aaveet lähestyvät, pakenee hän minkä pääsee,\n    pelosta ulvoen.\n\nYÖ kolmelle Aaveelle, jotka on saanut kauluksesta kiinni. Tätä\ntietä'... (Tiltilille) Raota ovea hiukan... (Hän työntää Aaveet\nluolaan) Kas niin, hyvä on... (Koira tuo muut) Ja vielä ne... Sisään\nvain... Saatte pysyä siellä Pyhäinmiesten päivään saakka... Sulkee\noven.\n\nTILTIL mennen toiselle ovelle. Mitä on tämän oven takana?\n\nYÖ. Mitä se nyt hyödyttää? Johan sanoin, ettei Sininen Lintu ole\ntäällä... Vaan tee, niinkuin tahdot... Avaa vain, jos se sinua\nhuvittaa... Siellä ovat taudit...\n\nTILTIL avain lukon reiässä. Onko avattava varovasti?...\n\nYÖ. Ei tarvitse... Ne pikku raukat kyllä pysyvät aloillaan... Ne\nviettävät kovin onnetonta elämää, sittenkun Ihminen alkoi käydä heidän\nkimppuunsa sillä tavalla... Varsinkin sen jälkeen kun mikroobit\nkeksittiin... Aukaise, niin näet...\n\n    Tiltil avaa oven selkoselälleen; ei näy mitään.\n\nTILTIL. Eivätkö ne tule ulos?...\n\nYÖ. Sanoinhan jo... ne melkein kaikki ovat sairaita ja alakuloisia...\nlääkärit eivät ole erittäin ystävällisiä heitä kohtaan... Käyhän\nsisään, niin näet...\n\nTILTIL menee luolaan ja tulee takaisin melkein samassa.\n\nTILTIL. Sininen Lintu ei ole siellä... Taudit siellä ovat todella hyvin\nsairaan näköisiä... Eivät edes nostaneet päätään... (Muuan pikku Tauti,\njolla on tohvelit jalassa, yllään aamunuttu ja päässään yömyssy, pääsee\npujahtamaan ulos ja alkaa harppailla salissa). Kas tuota pientä, kun\npääsi... Mikä se on?...\n\nYÖ. Ei se ole mitään, se on vain kaikista pienin. Nuha... Kun sitä\nahdistetaan vähemmän kuin muita, voi se paremmin kuin muut... (Kutsuen\nNuhaa) Tulehan tänne, pienokainen... Tulit ulos liika varhain; täytyy\nodottaa jäiden lähtöä...\n\n    Aivastellen, rykien ja nenäänsä niistellen palaa Nuha\n    luolaan ja Tiltil sulkee oven.\n\nTILTIL menee seuraavalle ovelle. Nyt katsomme tänne... Mitä täällä\non?...\n\nYÖ. Ole varuillasi... Siellä on Sodat... Ne ovat kauheammat ja\nvoimakkaammat kuin koskaan ennen... Jumala tietää, mitä tapahtuisi,\njos joku heistä pääsisi irti... Onneksi he ovat kömpelöitä ja\nhidasliikkeisiä... Mutta meidän on kaikkien oltava valmiina painamaan\novea, sillaikaa kun sinä vilkaiset sisään...\n\n    Hyvin varovasti avaa Tiltil ovea sen verran, että silmä\n    mahtuu näkemään raosta. -- Samassa hän koko voimallaan\n    painaa ovea kiinni, huutaen:\n\nTILTIL. Pian, pian!... Painakaahan toki!... Ne näkivät minut!... Ne\ntulevat kaikki!... Ne avaavat oven!...\n\nYÖ. Hei, kaikki tänne!... Painakaa!... Leipä, miksette paina?...\nPainakaa!... Ne ovat kauhean väkeviä!... Aha! Hyvä tuli...\nTaipuivatpas... jo olikin aika!... Näitkö ne?...\n\nTILTIL. Näinhän!... Ne olivat äärettömiä, hirmuisia!... Ei Sininen\nLintu voi olla siellä...\n\nYÖ. Ei totisesti... He olisivat jo aikoja sitten syöneet sen... No,\njoko riittää?... Näethän, ettei siitä tule mitään...\n\nTILTIL. Minun on nähtävä kaikki... Valo sanoi...\n\nYÖ. Valo sanoi... On helppo sanoa, kun itse pelkää ja pysyy kotonaan...\n\nTILTIL. Menkäämme seuraavalle ovelle... Mitä tämän takana on?...\n\nYÖ. Sen taa olen sulkenut Pimeydet ja Kauhut...\n\nTILTIL. Saako avata?\n\nYÖ. Niin paljon kuin haluttaa... Ne ovat verrattain rauhallisia\nolentoja, niinkuin Tauditkin...\n\nTILTIL avaten puoleksi oven, hiukan epäillen ja vilkaisten luolaan.\nEivät ne ole siellä...\n\nYÖ katsoen vuorostaan luolaan. Hoi! Pimeydet, ettekö kuule?... Tulkaa\nhetkeksi ulos vähän verrytteleimään... Ja Kauhut myös... Ei teidän\ntarvitse mitään pelätä... (jotkut Pimeydet ja jotkut Kauhut esiintyvät\nhunnutettuina naisina, edelliset mustien, jälkimäiset vihertävien\nhuntujen peitossa, astuvat pelokkain askelin ulos luolasta, mutta\npakenevat sinne takaisin, niin pian kuin Tiltil tekee pienen liikkeen.)\nJääkäähän toki... Sehän on vain lapsi, ei hän tee teille mitään\npahaa... (Tiltilille) Ne ovat tulleet niin kauhean aroiksi; paitse\nsuuret, ne, jotka näkyvät perällä...\n\nTILTIL katsellen luolan perälle. Oo, mitä hirviöitä!...\n\nYÖ. Ne ovat kahleissa... Ne ovat ainoat, jotka eivät pelkää ihmistä...\nOn kuitenkin parasta, että suljet oven, jotteivät ne suuttuisi.\n\nTILTIL mennen seuraavalle ovelle. Kas!... Tämä ovi on muita synkempi...\nMitä on sen takana?...\n\nYÖ. Sen takana on joukko Salaisuuksia... Jos välttämättömästi tahdot,\nvoit avata senkin... Mutta elä mene sisään... Ole varuillasi ja\nolkaamme valmiina painamaan ovea, niinkuin teimme Sodille...\n\nTILTIL raottaa ovea mitä varovaisimmin ja pistää pelokkaasti päänsä\nsisään. Hui, kuinka kylmä!... Silmääni ihan polttaa!... Sulkekaa\npian... Painakaahan toki... Ne työntävät sieltä... (Yö, Koira, Kissa ja\nSokeri painavat ovea.) Kauheata!...\n\nYÖ. Mitä sinä näit?\n\nTILTIL järkytettynä. En tiedä, mutta kauheaa se oli... Ne istuivat\nkaikki siellä niinkuin silmittömät hirviöt... Mikä oli se jättiläinen,\njoka tavotti minua?...\n\nYÖ. Luultavasti Hiljaisuus; hän vartioi tätä ovea... Taisi hiukan\nsäikäyttää? Olet vieläkin kalpea ja vapiset...\n\nTILTIL. En olisi uskonut... En ole koskaan nähnyt... Käsiänikin ihan\npalelee...\n\nYÖ. Tulee vielä pahempaa, jos jatkat...\n\nTILTIL menee seuraavalle ovelle. Mitä täällä on?... Onko täälläkin yhtä\nkauheaa?\n\nYÖ. Ei ole, siellä on vähän minkä mitäkin... Minä säilytän siellä\nvirattomat Tähdet, omat yksityistuoksuni, kaikenlaiset pikku loistoni,\nniinkuin virvatulet, kiiltomadot ja kiiltoperhot; sinne minä myöskin\nsuljen Kasteen, Satakielen Laulun j.n.e.\n\nTTLTIL. Tähdet ja Satakielen Laulun... Mutta silloin tämä lienee se\noikea ovi...\n\nYÖ. Avaa vain, jos tahdot; sieltä päin et tarvitse pahaa pelätä...\n\n    Tiltil avaa oven selkoselälleen. Heti kohta Tähdet, kauniina\n    nuorina tyttöinä, verhottuina eri väreissä loistaviin huntuihin,\n    vapautuvat vankilastaan, leviävät saliin ja muodostavat siellä\n    pitkin portaita ja pylväiden välissä siroja sikermiä, joista\n    heijastuu tumma loisto. Melkein näkymättömät Yön Tuoksut,\n    Virvatulet, Tuliperhot ja Läpinäkyvä Kaste liittyvät heihin,\n    samalla kuin Satakielten Laulu aaltoillen ulos luolasta tulvii\n    yli yöllisen linnan salin.\n\nMITIL ihastuneena, taputtaen käsiään. Katsokaa noita kauniita\ntätejä!...\n\nTILTIL. Kuinka hyvin ne tanssivat!...\n\nMITIL. Ja kuinka hyvälle ne tuoksuvat!...\n\nTILTIL. Ja kuinka kauniisti ne laulavat!...\n\nMITIL. Ketä ne ovat nuo, joita tuskin näkee?...\n\nYO. Ne ovat minun varjoni Tuoksut...?\n\nTILTIL. Entä nuo tuolla, jotka ovat kuin lasilangasta tehdyt?...\n\nYÖ. Se on metsien ja niittyjen kastetta... Mutta riittää jo... Ne eivät\nkoskaan lakkaisi... Niitä on melkein mahdoton saada sinne takaisin, kun\nkerran ovat päässeet tanssin makuun... (Taputtaa käsiään) Kas niin,\npian, Tähdet!... Ei nyt ole tanssin aika... Taivas on paksussa\npilvessä... Kas niin, sisään kaikki, tai minä menen ja kutsun auringon\nsäteen...\n\n    Tähdet, Tuoksut y.m. pakenevat kauhuissaan luolaan, joka suljetaan\n    heidän jälkeensä. Samaan aikaan taukoo Satakielen Laulu.\n\nTILTIL menee peräovelle. Siinä on nyt keskiovi...\n\nYÖ vakavasti. Sitä elä avaa...\n\nTILTIL. Miksi ei?...\n\nYÖ. Koska se on kielletty...\n\nTILTIL. Sininen Lintu on siis siellä, Valo sanoi...\n\nYÖ äidillisesti. Kuulehan, lapsi... Olen ollut sinulle hyvä ja\nystävällinen... Olen tehnyt mieliksesi, mitä en tähän saakka ole tehnyt\nkenellekään... Olen paljastanut sinulle kaikki salaisuuteni... Sinä\nmiellytät minua, säälin sinua, kun olet niin nuori ja niin viaton,\npuhun sinulle kuin äiti omalle pojalleen... kuule minua ja usko minua,\nluovu aikeestasi, elä mene ovea edemmä, elä kiusaa Kohtaloa, elä avaa\ntätä ovea...\n\nTILTIL epäröiden. Mutta minkätähden?...\n\nYÖ. Koska en tahdo, että joudut turmioon... Koska ei kukaan niistä,\nkuuletko, ei kukaan, jotka raottavat tätä ovea, vaikkapa vain\nhiuskarvankaan verran, ole elävänä palannut päivän valoon... Koska\nkaikkein kauhein, kaikkein hirmuisin, kaikkein pelottavinkaan maan\npäällä ei ole mitään verrattuna siihen, mikä valtaa Ihmisen, niin pian\nkuin hän näkee viattomimmankin vilahduksen siitä kuilusta, jota hän ei\nuskalla edes nimeltä mainita... Se on siihen määrin kamalaa, että minun\nitsenikin täytyy, jos et kaikesta huolimatta luovu koskemasta tähän\noveen, pyytää sinua odottamaan, kunnes olen päässyt ikkunattoman\ntornini turviin... Ja nyt mieti, mitä teet...\n\n    Mitil pillahtaa itkuun, kirkuu kauheasti ja koettaa\n    vetää pois Tiltiliä.\n\nLEIPÄ hampaat kalisten. Elkää tehkö sitä, pieni herrani!... (Heittäytyy\npolvilleen) Säälikää meitä!... Pyydän teiltä sitä polvillani...\nNäettehän, että Yö on oikeassa...\n\nKISSA. Teillä ei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien meidän\nhenkeämme...\n\nTILTIL. Ei auta, minun täytyy avata...\n\nMITIL polkee jalkaa, samalla kuin itkee. Et saa... Et saa...\n\nTILTIL. Sokeri ja Leipä ottakoot Mitilin mukaansa ja menkööt... Nyt\nminä avaan...\n\nYÖ. Pelastukoon, ken voi... Tulkaa!... Tulkaa, kun vielä on aika!...\n\n    Pakenee.\n\nLEIPÄ pakenee, poissa suunniltaan. Odottakaa ainakin niin kauan, että\nolemme ehtineet toiseen päähän salia...\n\nKISSA samoin paeten. Odottakaa!... odottakaa!...\n\n    He piiloutuvat salin toisessa päässä olevien patsaiden suojaan.\n    Tiltil yksin jää Koiran kanssa pääoven luo.\n\nKOIRA läähättäen ja hikoillen pidätetystä kauhusta. Minä jään, minä\njään... Minä en pelkää... Minä jään... Minä jään pikku jumalani luo...\nJä-hä... Jä-hän...\n\nTILTIL taputtaen Koiraa. Se on oikein, Vahti, se on oikein... Syleile\nminua... Meitä on kaksi... Ja nyt, jumala meitä auttakoon... (Hän panee\navaimen lukon reikään. Kuuluu kauhun huuto toisesta päästä salia, minne\npakenijat ovat piiloutuneet. Tuskin on avain koskettanut oveen, kun sen\nmolemmat puoliskot aukeavat keskeltä, liukuvat sivulle ja katoavat\nseinään, toinen oikealle, toinen vasemmalle, jolloin tulee näkyviin\nmitä ihmeellisin, satumaisin yöllisten unelmien puutarha, jossa tähtien\nja kuun loistossa lentelee jalokivestä jalokiveen, kuun säteestä\ntoiseen tarumaisia Sinisiä Lintuja, kierrellen ja kaarrellen\nlakkaamatta ja sulavin liikkein aina taivaan ääriin saakka, ja niin\nlukuisina, että ne näyttävät olevan tämän ihmepuutarhan sininen ilma,\nsen henkäys, se aine, mistä se on tehty. -- Tiltil seisoo puutarhan\nvalon huikaisemana, haltioituneena.) Oh, sitä taivasta! (Kääntyen\nniiden puoleen, jotka ovat paenneet.) Tulkaa pian!... Ne ovat\ntuolla!... Ne on niitä... Ne on niitä... Ne on niitä... Nyt me ne\nvihdoinkin löysimme... Siellä on tuhansia sinisiä lintuja...\nMiljoonia!... Miljardeja!... Emme voi ottaa kaikkia... Tule, Mitil!...\nTule, Vahti!... Tulkaa kaikki!... Auttakaa minua!... (Rientäen lintujen\njoukkoon.) Niitä voi ottaa kuinka paljon tahansa!... Ne ovat kesyjä!...\nNe eivät pelkää!... Tänne, tänne!... (Mitil ja muut juoksevat sinne.\nKaikki, paitsi Yö ja Kissa, menevät puutarhaan.) Näettekö?... Niitä on\nliika paljon!... Ne lentävät suoraan syliin!... Katsokaahan, ne syövät\nkuun säteitä!... Mitil, missä sinä olet?... On niin paljon sinisiä\nsiipiä, lentäviä höyheniä, ettei näe mitään!... Vahti, elä pure\nniitä!... Elä tee niille pahaa!... Ota niitä varovasti!\n\nMITIL sinisten lintujen ympäröimänä. Minulla on jo seitsemän!... Oi,\nkuinka ne räpyttävät siipiään!... Enhän voi niitä kaikkia pitää!...\n\nTILTIL. En minäkään!... Minulla on niitä liiaksi!... Nyt ne pääsevät.\nNyt ne tulevat takaisin!... Vahdillakin on!... Ne vievät pian meidät\nmukanaan!... Ne vievät meidät pian taivaaseen!... Tule, mennään täältä\nkautta!... Valo odottaa meitä!... Kyllä hän ilostuu... Tänne, tänne...\n\n    He rientävät ulos puutarhasta, kädet täynnä lintuja, jotka\n    räpyttelevät siipiään irti päästäkseen, juoksevat salin läpi,\n    sinisten siipien tuiskussa ja poistuvat oikealle, josta\n    olivat tulleet; Leipä ja Sokeri, jotka eivät ole ottaneet\n    lintuja, seuraavat heitä. -- Yksin jäätyään Yö ja Kissa\n    rientävät perälle ja katsovat levottomina puutarhaan.\n\nYÖ. Saivatko he linnun?...\n\nKISSA. Eivät... Hän istuu tuolla tuon kuun säteen päällä... He eivät\nulottuneet, se oli liian korkealla...\n\n    Esirippu laskee. Heti sen jälkeen tulevat samaan aikaan Valo\n    vasemmalta ja Tiltil, Mitil ja Koira oikealta; nämä juoksevat\n    esiin ottamiensa lintujen peitossa. Linnut näyttävät kuitenkin\n    elottomilta, niiden päät riippuvat ja siivet ovat rikki; ne ovat\n    muuttuneet heidän käsissään elottomiksi ruumiiksi.\n\nVALO. No... löysittekö?...\n\nTILTIL. Löysimme! Löysimme!... Siellä oli niin paljon, kuin halusimme.\nSiellä oli tuhansia, miljoonia!... Kas tässä!... Näetkö!... (Ojentaa\nlintunsa Valoa kohti ja huomaa samassa, että ne ovat kuolleet) Ne eivät\nenää elä... Mikä niille tuli? Sinun lintusiko myös, Mitil?... Ja Vahdin\nlinnut myös... (Heittää vihoissaan pois lintujen ruumiit.) Voi\nsurkeutta... Kuka ne tappoi?... Minulla on niin hirmuisen ikävä...\n\n    Peittää päänsä käsivarsiinsa ja näyttää hytkyvän nyyhkytyksistä.\n\nVALO sulkee hänet äidillisesti syliinsä. Elä itke, lapseni... Et\ntavannut sitä, joka voi elää päivän valossa... Se lensi jonnekin\nmuuanne... Me kyllä hänet vielä saavutamme...\n\nKOIRA katselee kuolleita lintuja. Olisikohan noista syötäväksi?...\n\n    Kaikki menevät oikealle.\n\nEsirippu\n\n\nVIIDES KUVAELMA\n\n    Metsä.\n\nMetsä. -- On yö. -- Kuutamo. -- Kaikenlaisia vanhoja puita, muun muassa\ntammi, pyökki, jalava, poppeli, kuusi, sypressi, lehmus, kastanja.\n\n    Kissa tulee.\n\nKISSA tervehtien kaikkia puita. Terve kaikille puille!...\n\nLEHDISTÖN HUMINA. Terve...\n\nKISSA. Tämä päivä on tärkeä päivä!... Meidän vihamiehemme tulee pian\ntänne päästämään vapaaksi teissä piilevät voimat ja itse menettämään\nvapautensa... Hänen nimensä on Tiltil, hän on puunhakkaajan poika, sen,\njoka on tehnyt teille niin paljon pahaa... Hän etsii Sinistä Lintua,\njota te siitä lähtien, kun maailma luotiin, olette pitäneet Ihmiseltä\nkätkössä ja joka yksin tuntee meidän salaisuutemme. (Lehvistössä\nhumahtaa) Mitä sanoitte? Poppeliko puhui?... Niin on, hänellä on\nhallussaan Timantti, jolla on se voima, että se hetkeksi voi vapauttaa\nhenkemme; se voi pakottaa meidät luovuttamaan Sinisen Linnun ja silloin\nme olemme lopullisesti Ihmisen vallassa. (Lehvistössä humahtaa) Kuka\npuhui? Tammiko? Kuinka voitte? (Tammen lehvissä humahtaa) Aina vain\nnuha?... Eikö Lakritsa enää hoida teitä?... ja ainako luuvalo vain\nvaivaa?... Teidän ei pitäisi pitää niin paljon sammalia jalkojenne\nympärillä, se tulee siitä... Onko Sininen Lintu yhä teidän hallussanne?\n(Tammen lehvissä humahtaa) Mitä sanoitte?... Niin juuri, koska nyt\nsattui niin sopivasti, hänet on tuhottava... (Lehvistössä humahtaa)\nMitä?... On, hänellä on mukanaan pikku sisarensa; kuolkoon hänkin.\n(Lehvistössä humahtaa) On kyllä, heillä on Koira mukanaan; häntä on\nmahdoton saada haihdutetuksi... (Lehvistössä humahtaa) Lahjoako?...\nMahdotonta... Olen koettanut kaikkea... (Lehvistössä humahtaa) Kuusiko\nsiellä puhui?... Hyvä on, sahauta vain arkkulaudat valmiiksi... Siellä\non vielä Tuli, Sokeri, Vesi ja Leipä... He ovat kaikki meidän\npuolellamme, paitse Leipä, joka on hyvin epäluotettava... Valo yksin on\nkokonaan Ihmisen puolella, mutta hän ei tule... Olen yllyttänyt\npienokaiset pujahtamaan tänne häneltä salaa, hänen nukkuessaan... Näin\nmainiota tilaisuutta ei enää koskaan tule... (Lehvistössä humahtaa)\nKuka puhui? Ahaa, Pyökki!... Olette oikeassa: on ilmoitettava\nEläimille... Onko Kaniinilla rumpunsa kunnossa?... Kai hän on näillä\nmailla?... Hyvä, rummuttakoon hän heidät koolle heti paikalla... Siinä\nne tulevat!...\n\n    Kuuluu Kaniinin rummun etenevä ääni. Tiltil, Mitil\n    ja Koira tulevat.\n\nTILTIL. Täälläkö?\n\nKISSA matelevasti, makeillen, hätiköiden, rientäen lapsia vastaan. Ah,\nsiinähän te olette, pikku hallitsijani!... Olettepa te taas terveen\nnäköinen ja kaunis tänä iltana... Riensin tänne ennen teitä\nilmoittamaan tulostanne... Kaikki käy hyvin... Tällä kertaa me varmasti\nsaamme Sinisen Linnun kiinni... Lähetin juuri Kaniinin rummuttamaan\nkokoon tämän paikkakunnan huomattavimmat eläimet... Ne tulevat jo\ntuolla puiden takana... Kuuletteko?... Ne hiukan arkailevat eivätkä\nuskalla lähestyä... (Kuuluu lehmien ammuntaa, sikojen röhkinää,\nhevosten hirnuntaa, aasien huutoja y.m.s. Hiljaa Tiltilille, vetäen\nhänet syrjään.) Miksi otitte mukaanne Koiran?... Sanoinhan jo, että hän\non riidassa koko maailman kanssa, jopa puidenkin... Pelkään pahoin,\nettä hänen läsnäolonsa heitä ärsyttää ja että kaikki menee myttyyn...\n\nTILTIL. En päässyt hänestä erilleni... (Koiralle, häntä uhaten.)\nMenetkö tiehesi, inhoittava elukka!...\n\nKOIRA. Minäkö?... Kuka?... Minkätähden?... Mitä pahaa olen tehnyt?...\n\nTILTIL. Mene tiehesi!... Aina sinä vain pyörit jaloissa!... Sinä\nkyllästytät minua, nyt sen kuulit!...\n\nKOIRA. En tule hiiskumaan halaistua sanaa... Seuraan sinua kaukaa... Ei\nkukaan minua näe... Tahdotko, että teen jonkun tempun?...\n\nKISSA hiljaa Tiltilille. Kuinka voitte suvaita tuollaista\ntottelemattomuutta?... Lyökää häntä kepillä turpaan, hän on suorastaan\nsietämätön!...\n\nTILTIL lyöden Koiraa. Siinä saat, niin opit heti tottelemaan!...\n\nKOIRA ulvoen. Ai! ai! ai!\n\nTILTIL. Mitäs siitä sanot?\n\nKOIRA. Sanon, että minun täytyy suudella sinua, koska... minua löit...\n\n    Suutelee ja hyväilee kiihkeästi Tiltiliä.\n\nTILTIL. Hyvä... hyvä!... Riittää jo!... Mene tiehesi!...\n\nMITIL. Ei, ei, minä tahdon, että hän jää... Minua pelottaa, kun Vahti\non poissa...\n\nKOIRA hypähtää ja on vähällä kaataa Mitilin rajuilla ja innokkailla\nhyväilyillään. Oo, sinä hyvä pikku tyttö!... Oo, kuinka sinä olet\nkaunis!... Oo, kuinka sinä olet hyvä!... Hyvä, hyvä ja hellä... Anna\nminä syleilen sinua! Vielä, vielä, vielä!...\n\nKISSA. Semmoinen pöllöpää... Mutta kyllä vielä nähdään... Elkäämme\nkuluttako aikaa hukkaan... Kiertäkää Timanttia...\n\nTILTIL. Mihin minä asetun?...\n\nKISSA. Tähän, tämän kuun säteen kohdalle; siitä näette parhaiten.\nSiihen niin! ja nyt kiertäkää hiljakseen...\n\n    Tiltil kiertää Timanttia; heti kohta käy pitkä värähdys läpi\n    oksien ja lehtien. Vanhimmat ja mahtavimmat rungot aukenevat\n    päästääkseen ulos kukin henkensä. Nämä henget eroavat\n    ulkomuodoltaan ja luonteeltaan toisistaan sikäli kuin ne\n    puutkin, joita ne edustavat. Niinpä esim. Jalavan henki on\n    raskaasti hengittävä, isovatsainen, äreä maahinen, Lehmuksen\n    henki hiljainen, ystävällinen, leikkisä; Pyökin henki siro\n    ja uljas; Koivun henki valkoinen, umpimielinen ja levoton;\n    Pajun henki pienikasvuinen, hajahapsinen, surkeileva. Kuusen\n    henki on pitkä, laiha, vaitelias. Sypressin henki murheellinen;\n    Kastanjan henki vaatelias, hiukan keikarimainen; Poppelin henki\n    vilkas, isotilainen, puhelias. Toiset tulevat rungostaan\n    hitaasti, kankeasti, venytellen jäseniään kuin vuosisatoja\n    kestäneen vankeuden ja unen jälkeen, toiset vapautuen yhdellä\n    ainoalla reippaalla tempauksella. Ne asettuvat kaikki lasten\n    ympärille, pysyen samalla mikäli mahdollista sen puun\n    läheisyydessä, josta ovat syntyneet.\n\nPOPPELI juosten ensimäisenä ja huutaen täyttä kurkkua. Täällä on\nIhmisiä!... Pikku Ihmisiä!... Niille voi puhua!... Ei tarvitse enää\nvaieta. Ei tarvitse enää vaieta!... Mistä he tulevat?... Kuka tuo\non?... Ketä he ovat?... (Lehmukselle, joka tulee rauhallisesti,\npiippuaan poltellen.) Tunnetko heidät, ukko Lehmus?...\n\nLEHMUS. En muista nähneeni...\n\nPOPPELI. Varmaan tunnet... Sinähän tunnet kaikki Ihmiset, sinähän aina\nkäyskentelet heidän talojensa ympärillä...\n\nLEHMUS tarkastellen lapsia. En tunne heitä... Ovat liian nuoria...\nTunnen vain rakastuneita, jotka kuutamossa tulevat minua tervehtimään;\nja kannun kallistajoita, jotka maistelevat oluviaan oksieni alla...\n\nKASTANJAPUU olevinaan, hypistellen silmälasejaan. Keitä ne ovat nuo?...\nMieron kiertäjiäkö?...\n\nPOPPELI. Senjälkeen kun teistä, herra Kastanjapuu, on tullut\nsuurkaupunkien bulevardipuu, te luulette, että kaikki, jotka...\n\nPAJU lähestyy linkuttaen puukengissä. Voi, hyvä jumala, voi hyvä\njumala... Joko ne taas tulevat nylkemään nahkani parkiksi?...\n\nPOPPELI. Hiljaa!... Tammi tulee linnastaan... Onpa hän taas aika huonon\nnäköinen... Eikö hän mielestänne ole vanhentunut? Kuinka vanha hän\noikeastaan lieneekään?... Kuusi sanoo, että hän on neljän tuhannen\nvuoden vanha, mutta minä luulen, että kuusi liioittelee... Olkaa vaiti,\nhän sanoo meille, mitä tämä kaikki tietää...\n\n    Tammi astelee hitaasti esille. Hän on tarumaisen vanha, päässään\n    mistelikruunu ja yllään pitkä, vihreä kauhtana, joka on koristettu\n    sammalilla ja jäkälillä. Hän on sokea, hänen valkea partansa\n    liikkuu tuulessa. Hän nojaa toisella kädellään ryhmysauvaan ja\n    toisella nuoreen tammeen, joka opastaa häntä. Sininen Lintu istuu\n    hänen olkapäällään. Hänen lähestyessään muut puut asettuvat\n    kunnioittaen riviin ja kumartavat.\n\nTILTIL. Hänellä on Sininen Lintu... Pian, pian... Tulkaa tänne!...\nAntakaa se minulle!...\n\nPUUT. Vaikenehan toki!...\n\nKISSA Tiltille. Paljastakaa päänne, se on Tammi!\n\nTAMMI Tiltille. Kuka sinä olet?...\n\nTILTIL. Nimeni on Tiltil... Milloin minä voin saada Sinisen Linnun?...\n\nTAMMI. Tiltil, puunhakkaajan poika?\n\nTILTIL. Niin.\n\nTAMMI. Isäsi on tehnyt meille paljon pahaa... Ja minunkin perheestäni\nhän on surmannut kuusisataa poikaani, neljäsataa seitsemänkymmentä\nviisi setää ja tätiä, tuhat kaksisataa orpanaa, kolmesataa\nkahdeksankymmentä miniää ja kaksitoista tuhatta lastenlasta...\n\nTILTIL. Enhän tiedä... Ei hän ole tehnyt sitä tahallaan...\n\nTAMMI. Mitä sinulla on täällä tekemistä? Ja miksi olet tullut\npäästämään henkemme heidän asunnoistaan?\n\nTILTIL. Pyydän anteeksi, jos olen teitä häirinnyt... Mutta Kissa sanoi,\nettä te sanoisitte, missä on Sininen Lintu...\n\nTAMMI. Tiedän, sinä etsit Sinistä Lintua, se on: ilmiöiden ja onnen\nsuurta salaisuutta, jotta Ihmiset voisivat tehdä orjuutemme vieläkin\nkovemmaksi...\n\nTILTIL. Ei suinkaan sitä varten, vaan että Haltijatar Berylunen pikku\ntyttö tulisi terveeksi...\n\nTAMMI vaatien häntä vaikenemaan. Kiittää... Eikö Eläimiä jo kuulu?...\nMissä ne viipyvät?... Tämä koskee heitä yhtä paljon kuin meitäkin... Ei\nole asianmukaista, että me Puut yksin otamme vastuullemme seuraukset\nniistä ankarista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä... Sinä päivänä,\njona ihminen saa tietää, että olemme tehneet sen, mitä aiomme tehdä, on\nhän ryhtyvä meille kamalasti kostamaan... Päätöksemme tulee olla\nyksimielinen, jotta jokainen olisi pakotettu vaikenemaan...\n\nKUUSI katsellen toisten puiden yli. Eläimet saapuvat... He tulevat\nkaikki Kaniinin jälestä... Siinä on Hevosen henki, siinä Sonnin, siinä\nHärän, siinä Lehmän, siinä Suden, siinä Lampaan, siinä Sian, siinä\nKukon, siinä Vuohen, siinä Aasin ja siinä Karhun...\n\n    Eläinten henget tulevat perätysten siinä järjestyksessä kuin\n    Kuusi luettelee ja istuutuvat puiden väliin, kaikki muut paitsi\n    Vuohi, joka kuljeksii erillään, ja Sika, joka alkaa tonkia\n    puunjuuria.\n\nTAMMI. Ovatko kaikki saapuvilla?\n\nKANIINI. Kana ei voinut jättää muniaan, Jäniksen oli juostava jonnekin\nasialle, Hirven sarvia särki, Kettu on sairas -- tässä on lääkärin\ntodistus -- Hanhi ei ymmärtänyt, mistä on kysymys, ja Kalkkuna suuttui\neikä tullut...\n\nTAMMI. Heidän poissaolonsa on kovin valitettava asia... Mutta onhan\nmeitä sentään riittämään asti... Te tiedätte, rakkaat veljet, mistä on\nkysymys. Tuo poikanen tuossa voipi taikakalun avulla, jonka hän on Maan\nValloilta saanut, saada käsiinsä Sinisen lintumme, ja niin ryöstää\nmeiltä salaisuutemme, joka on ollut hallussamme Elämän alusta...\nTunnemme Ihmisen tarpeeksi hyvin tietääksemme, mikä on oleva\nkohtalomme, niin pian kuin tuo salaisuutemme on hänen tiedossaan.\nSentähden on minusta, niinkuin kaikkinainen epäröiminen olisi yhtä\ntyperää kuin rikoksellistakin... Hetki on vakava. Tämä lapsi on\ntuhottava, ennenkuin se on myöhäistä...\n\nTILTIL. Mitä hän puhuu?...\n\nKOIRA kierrellen Tammea ja näyttäen hampaitaan. Varo itseäsi, senkin\nlahopökkelö!...\n\nPYÖKKI suuttuen. Hän uskaltaa parjata tammea!... Uskallatko sinä\nparjata Tammea?...\n\nTAMMI. Oliko se Koira?... Ajakaa hänet ulos! Pois petturi\nseurastamme!...\n\nKISSA hiljaa Tiltilille. Toimittakaa pois Koira... On olemassa\nväärinkäsitys... Minä kyllä selvitän kaiken... Mutta toimittakaa ensin\nKoira pois niin pian kuin suinkin...\n\nTlLTIL Koiralle. Mene tiehesi siitä!...\n\nKOIRA. Antakaa minun repiä sammaltohvelit tuon vanhan rähjän\njaloista!... Pidettäisiin hauskaa vähän!...\n\nTILTIL. Vaiti sinä!... Mene tiehesi!... Totteletko vai, elukka!...\n\nKOIRA. Hyvä, hyvä. Minä menen... Mutta minä tulen, kun minua\ntarvitset...\n\nKISSA hiljaa Tiltilille. Olisi ehkä varovaisinta sitoa hänet, muuten\nhän tekee tyhmyyksiä; puut suuttuvat ja kaikki päättyy pahoin...\n\nTILTII. Milläpäs hänet sitoisi? Olen hukannut hänen kahleensa...\n\nKISSA. Tuolla tulee juuri Muratti, häneltä saat lujat kahleet...\n\nKOIRA muristen. Minä tulen takaisin, tulen takaisin!... Senkin rujo ja\nrampa pökkelö!... Senkin rääsyäijät!... Senkin lahokannot,\nräkäpetäjät!... Se on Kissa, joka heitä yllyttää... Mutta maltahan...\nMitä sinä siinä kuiskuttelet, Juudas, Tiikeri, Iskariotti... Hau...\nhau, hau...\n\nKISSA. Nyt sen näet, hän haukkuu kaikkia...\n\nTILTIL. Hän on sietämätön, eihän täällä enää kuule omaa ääntään...\nHerra Muratti, olkaa hyvä ja sitokaa hänet!...\n\nMURATTI lähestyy pelokkaasti Koiraa. Jos se puree?...\n\nKOIRA muristen. Päinvastoin! päinvastoin!... Minä vain suutelen\nsinua!... Koeta, niin saat nähdä... Tule lähemmä... Ka, tule lähemmä,\nsenkin narukerä!...\n\nTILTIL uhaten häntä kepillään. Vahti!...\n\nKOIRA ryömien Tiltilin jalkojen juureen ja heiluttaen häntäänsä. Mitä\nkäsket, pikku jumala?...\n\nTILTIL. Laskeu pitkällesi, vatsallesi!... Tottele Murattia... Anna\nsitoa itsesi! Joll'et, niin...\n\nKOIRA muristen hampaittensa välistä, Muratin häntä sitoessa. Senkin\nnarukerä!... Senkin hirttonuora!... Vasikan kytkyt!... Sikain side!...\nHyvä, rakas pikku jumala... katsohan... Se sitoo käpäläni... Se\nkuristaa minut kuoliaaksi!...\n\nTILTIL. Syytä itseäsi!... Ole vaiti, pysy paikoillasi, olet\nsietämätön!...\n\nKOIRA. Samapa se. Olet väärässä... Heillä on paha mielessä... Ole\nvaruillasi, pikku jumala!... Nyt se sitoo kuononi... En voi enää\npuhua...\n\nMURATTI on käärinyt Koiran kuin paketin. Mihin tämä on vietävä?... Nyt\nsillä on semmoinen kapula suussa, että ei ääntä päästä...\n\nTAMMI. Sitokaa hänet lujasti tuonne, minun runkoni taa, paksuun\njuureeni!... Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänelle on tehtävä...\n(Muratti ja Poppeli kantavat Koiran Tammen rungon taa.) Onko se\ntehty?... Hyvä on, ja nyt, kun olemme päässeet ikävästä todistajasta ja\nluopiosta, käykäämme päättämään, mitä oikeutemme ja totuutemme meille\nkäskee... En tahdo teiltä salata, että mieleni on järkytetty ja että\nolen levoton... Ensi kerran on meille suotu tilaisuus tuomita Ihmistä\nja antaa hänen tuntea voimaamme... Kaiken sen jälkeen, mitä hän on\nmeille tehnyt, kaiken sen kuulumattoman vääryyden jälkeen, jota hän on\nmeitä kohtaan harjoittanut, en luule olevan pienintäkään epäilystä\nsiitä, mikä tuomio häntä odottaa...\n\nKAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Ei, ei, ei!... Ei mitään epäilyä...\nHirteen!... Kuolemaan!... Liian kauan on vääryys...! Hän on kauheasti\nkäyttänyt väärin!... Murskatkaa hänet!... Syötäköön hänet!... Heti\npaikalla!... Heti paikalla!...\n\nTILTIL Kissalle. Mikä heitä vaivaa?... Mistä he ovat tyytymättömiä?...\n\nKISSA. Rauhoittukaa... He ovat hiukan hermostuneita siitä, että Kevät\non myöhästynyt... Minä kyllä selvitän... luottakaa vain minuun...\n\nTAMMI. Koska siis olemme yhtä mieltä, niinkuin luonnollista olikin, on\nmeidän nyt toiseksi ratkaistava, kostotoimenpiteitä välttääksemme, mikä\nrangaistustapa olisi sopivin, mukavin, nopein ja varmin, mikä vähimmin\njälille johtava, kun Ihmiset löytävät metsästä heidän pikku\nruumiinsa...\n\nTILTIL. Mitä tämä on?... Mitä hän aikoo?... Alan kohta saada\ntarpeekseni... Koska hänellä on Sininen lintu, niin antakoon hän sen ja\nheti...\n\nSONNI astuu esiin. Mukavin ja varmin keino on se, kun puskaisen heitä\nvatsaan. -- Saanko?\n\nTAMMI. Kuka puhuu?\n\nKISSA. Sonni...\n\nLEHMÄ. Minun mielestäni olisi parasta malttaa mielensä... Minä en\nainakaan sekaannu koko asiaan... Minun on jyystettävä puhtaaksi niitty,\njoka näkyy tuolla kuutamossa... Minulla on työtä tosissakin...\n\nHÄRKÄ. Minulla myös. Muuten hyväksyn edeltäpäin kaiken, mitä muut\ntekevät...\n\nPYÖKKI. Ylin oksani on käytettävänänne, jos haluttaa hirttää heidät\nsiihen...\n\nMURATTI. Minä sidon surmansilmukan...\n\nKUUSI. Minä lahjoitan arkkulaudat...\n\nSYPRESSI. Minä annan aitani haudan paikan ikuisiksi ajoiksi...\n\nPAJU. Heittäkäämme heidät johonkin minun jokeeni... Minä kyllä otan sen\ntehdäkseni...\n\nLEHMUS sovitellen. Mutta kuulkaahan toki... Onko nyt välttämätöntä\nryhtyä noin äärimäisiin toimenpiteisiin? He ovat vielä niin nuoria...\nEstäkäämme heitä tekemästä pahaa sulkemalla heidät johonkin aitaukseen,\njonka minä kyllä otan laittaakseni heidän ympärilleen...\n\nTAMMI. Kuka puhui niin?... Eikö se ollut Lehmuksen vetinen ääni?\n\nKUUSI. Oli...\n\nTAMMI. On siis petturi meidänkin keskuudessamme, samoin kuin\nEläinten?... Tähän saakka meidän ei ole tarvinnut surra muiden kuin\nHedelmäpuiden lankeemusta, jotka oikeastaan eivät olekaan mitään\nPuita...\n\nSIKA mulkoillen ahnaita silmiään. Minä olen sitä mieltä, että se pikku\ntyttö on ensiksi syötävä... Sen liha on varmaankin hyvin mureaa...\n\nTILTIL. Mitä sinä puhut?... Odotahan, senkin...\n\nKISSA. En tiedä, mikä heitä oikein vaivaa; mutta tämä alkaa näyttää\npahalta...\n\nTAMMI. Hiljaa!... Nyt on ratkaistava, kuka meistä saa kunnian antaa\nensimäisen iskun; kuka on poistava päältämme vaaran, jota suurempi ei\nole uhannut meitä sitten Ihmisen syntymän...\n\nKUUSI. Se kunnia on oleva teidän, meidän kuninkaamme ja\npatriarkkamme...\n\nTAMMI. Kuusiko puhui? Olen liika vanha. Olen sokea, raihnainen.\nKangistuneet käsivarteni eivät enää minua tottele... Ei, minusta ei\nole, mutta teidän, veli, teidän, joka pysytte vihreänä, aina seisotte\nsuorana, joka olette nähnyt melkein kaikkien näiden puiden syntyvän,\nteidän on saatava minun sijassani tehdä se kunniakas, kaunis liike,\njoka meidät vapauttaa...\n\nKUUSI. Kiitän teitä, arvoisa isä... Mutta koska vainajien viimeisen\nasunnon valmistaminen joutunee minun kunniakkaaksi tehtäväkseni,\npelkään herättäväni kohtaani virkatoverieni oikeutettua kateutta; ja\nniinpä arvelen, että meidän jälkeemme vanhin ja arvokkain tähän\ntehtävään on Pyökki, hän, jolla myöskin on siihen sopivin nuija...\n\nPYÖKKI. Tiedättehän, että sydämeni on madonsyömä, ja että en voi\nluottaa nuijaani... Mutta Jalavan ja Sypressin aseet eivät petä...\n\nJALAVA. Minä kyllä mielelläni muuten, mutta tällä haavaa minä tuskin\nvoin pysyä pystyssä... Myyrä väänti viime yönä sijoiltaan ison\nvarpaani...\n\nSYPRESSI. Olen kyllä valmis... Mutta joskaan minulla, niinkuin\nveljelläni Kuusella, ei ole etuoikeutta valmistaa heille viimeistä\nleposijaa, on minulla kuitenkin oikeus ennen muita itkeä heidän\nhaudallaan... Olisi kohtuutonta, jos sen lisäksi vielä... Ehdottaisin,\nettä kysyisitte Poppelilta...\n\nPOPPELI. Minultako?... Mitä te ajattelette?... Mutta minun puunihan on\nyhtä pehmoista kuin lapsen ruumis!... Ja sitäpaitsi, en tiedä, mikä\nminua oikein vaivaa... Horkkako minua pudistanee... katsokaahan\nlehtiäni... Luultavasti vilustuin tänä aamuna auringon noustessa...\n\nTAMMI suuttuu. Te pelkäätte Ihmistä!... Nämä pienet aseettomat\nlapsetkin jo saattavat teidät sen salaperäisen kauhun valtaan, joka\nteki meistä ne orjat, joita aina olemme olleet... Mutta ei!... Tästä on\ntuleva loppu!... Koska on niin, koska tämä tilaisuus ei koskaan\nuudistu, niin menen minä yksin, minä vanha ja vaivainen, minä sokea ja\nrujo ja rampa, minä menen yksin verivihollista vastaan!... Missä hän\non?...\n\n    Haparoiden kepillään hän lähestyy Tiltiliä.\n\nTILTIL vetää veitsen taskustaan. Minuako tuo äijä tavottelee\nkepillään?...\n\n    Nähdessään veitsen, Ihmisen salaperäisen ja voittamattoman aseen,\n    kaikki Puut kirkaisevat kauhistuneina ja pidättävät Tammea.\n\nPUUT. Sillä on veitsi!... Varokaa!... Sillä on veitsi!...\n\nTAMMI pyrkien irti. Päästäkää!... En välitä... Sama se, veitsikö vai\nkirves!... Kuka minua pitelee? Mitä? Kaikkiko?... Mitä? Oletteko kaikki\nyhtä mieltä?... (Heittää keppinsä) Olkoon sitten!... Raukkoja meitä!...\nTulkoot sitten Eläimet meitä vapauttamaan!...\n\nSONNI. Hyvä on!... Minä olen valmis!... Kerran viillän sarvillani, niin\nse on tehty!...\n\nHÄRKÄ ja LAMMAS pidättäen häntä hännästä. Elä sinä sekaannu tähän!...\nElä tee tyhmyyksiä!... Se on paha juttu!... Se päättyy huonosti!... Me\nsaamme maksaa sen selkänahallamme. Jätä se Metsäeläinten asiaksi...\n\nSONNI. Ei! Ei!... Tämä tehtävä sopii juuri minulle!... Odottakaa!...\nPidättäkäähän toki, etten saa aikaan onnettomuutta!...\n\nTILTIL Mitilille, joka kirkuu. Elä pelkää!... Asetu taakseni... Minulla\non veitsi...\n\nKUKKO. Se on topakka poika tuo...\n\nTILTIL. Onko siis todella aikomus käydä minun kimppuuni?...\n\nAASI. Nytkö vasta se alkaa sinulle selvitä?\n\nSIKA. Parasta, että siunaat sielusi, viimeinen hetkesi on tullut. Elä\npeitä tuota pikku tyttöä selkäsi taa... Anna, kuu ilahdutan hänellä\nsilmiäni... ja sitten syön hänet suuhuni...\n\nTILTIL. Mitä pahaa minä olen teille tehnyt?...\n\nLAMMAS. Et mitään, pienokainen, et mitään muuta kuin syönyt pikku\nveljeni, kaksi siskoani, kolme setääni, tätini, isäni ja äitini...\nMutta maltahan, maltahan, on ne hampaat minullakin, jahka makaat tuossa\nmaassa...\n\nAASI. Ja minulla kaviot...\n\nHEVONEN korskeillen. Saattepa vielä nähdä sen, minkä vielä saatte\nnähdä!... Puraisenko hänet kuoliaaksi vai potkaisenko?... Kummin\ntahansa! (Hän lähestyy suurenmoisin elein Tiltiliä, mutta kun tämä\nnäyttää hänelle veistään, säikähtää Hevonen, pyörähtää perin ja laukkaa\npois.) Oohoh! Ei sillä tavalla! Ei tuo ole rehellistä peliä... Rupeaa\nvastustelemaan!...\n\nKUKKO voimatta salata ihailuaan. Näittekö, se poika ei ole arkalasta\nkotoisin!...\n\nSIKA Karhulle ja Sudelle. Hyökätkäämme yhdessä heidän kimppuunsa...\nMinä autan teitä, takaa... Me tyrkkäämme heidät kumoon ja panemme pikku\ntytön miehiä myöten, niin pian kuin hän makaa maassa...\n\nSUSI. Narratkaa heitä katsomaan tuonne... Minä sill'aikaa teen\nkiertoliikkeen...\n\n    Kiertää Tiltilin taa ja hyökkää hänen selkäänsä\n    ja kaataa hänet kontalleen.\n\nTILTIL. Juudas! Petturi!... (Hän nousee toiselle polvelleen, huitoo\nveitsellään ja suojaa parhaansa mukaan pikku sisartaan, joka huutaa\nhädissään. -- Huomatessaan, että Tiltil on puoleksi maassa, kaikki\nEläimet ja Puut lähestyvät ja koettavat iskeä. Yhtäkkiä tulee hämärä.\nEpätoivoissaan huutaa Tiltil apua.) Auttakaa! Auttakaa! Vahti! Tulehan\ntänne! Tule tänne!... Vahti! Vahti!... Missä on Kissa?... Vahti!\nVahti!... Mirri! Mirri!... Joutukaa! Auttakaa!\n\nKISSA teeskennellen, syrjästä. En pääse... nyrjäytin käpäläni...\n\nTILTIL torjuen iskuja ja puolustautuen parhaansa mukaan. Avuksi,\nVahti!... Minä uuvun!... Heitä on liian monta!... Karhu! Sika! Susi!\nAasi! Kuusi! Pyökki!... Vahti! Vahti!\n\n    Laahaten perässään katkaisemiaan siteitä hyökkää Koira esiin\n    Tammen rungon takaa ja tyrkkien tieltään Puita ja Eläimiä hän\n    heittäytyy Tiltilin eteen ja puolustaa häntä raivoisasti.\n\nKOIRA vimmatusti purren. Tässä olen! Tässä olen!... Elä pelkää, pikku\njumala!... Ei hätää mitään!... Hampaistani saakoot senkin!... Siinä\nsait, Karhu, paksuihin pakaroihisi!... Hahhaa!... Kuka tahtoo vielä?\nSiinä sait, Sika, siinä sait, Hevonen, siinä sait häntääsi, Sonni!...\nHei, hei!... Siinä ratkesivat Pyökin pöksyt!... Siinä repesi Tammen\nkauhtana!... Korjaa luusi, senkin Kuusi!... Hei vain! On vähän vari,\nvaan ei se mitään...\n\nTILTIL nääntymäisillään. En jaksa enää!... Sypressi iski minua\npäähän...\n\nKOIRA. Ai, se on Paju, joka iski... Löi käpäläni poikki!\n\nTILTIL. Nyt ne hyökkäävät taas!... Kaikki yhdessä!... Nyt se on\nSusi!...\n\nKOIRA. Malta, kyllä minä sinut höyhennän!...\n\nSUSI. Hullu... Etkö ole veljemme? Hänen vanhempansa hukuttivat\npentusi!...\n\nKOIRA. Siinä tekivät oikein!... Hyvä, että heidät hukutettiin, koska\nolivat sinun näköisesi!...\n\nKAIKKI PUUT ja KAIKKI ELÄIMET. Luopio!... Pöllö!... Petturi!...\nKatala!... Juudas!... Jätä hänet!... Pelasta henkesi!... Tule meidän\npuolellemme!...\n\nKOIRA hehkuen tulta ja uhrautuvaisuutta. En! En!... Yksin kaikkia\nvastaan... En, en!... En petä jumaliani! parhaimpia! kaikkein\nsuurimpia!... (Tiltilille) Varo Karhua!... Varo Sonnia!... Käyn häntä\nkurkkuun... Ai! Aasi potkaisi minulta kaksi hammasta!\n\nTILTIL. En jaksa enää, Vahti!... Ai! Jalava iski... Katso, kädestäni\nvuotaa verta... Se oli joko Susi tai Sika...\n\nKOIRA. Odota, pikku jumala... Anna, kun suutelen sinua, nuolaisen\nhaavaa, se auttaa... Seiso takanani... Ne eivät uskalla enää tulla...\nNyt ne tulevat taas!... Nyt on leikki kaukana!... Mutta ei hätää\nmitään!... Pystyyn vain!...\n\nTILTIL vaipuu maahan. En jaksa enää...\n\nKOIRA. Tullaan! Kuulen, vainuan!...\n\nTILTIL. Missä? Kuka?...\n\nKOIRA. Tuolla, tuolla! Se on Valo!... Hän on löytänyt meidät!... Olemme\npelastetut, pikku kuningas! Suutele minua!... Pelastetut!... Katso! Ne\njo väistyvät, hajaantuvat... Ne pelkäävät...\n\nTILTIL. Valo! Valo!... Tulkaahan!... Joutukaa!... Ne kapinoivat!... Ne\novat kaikki meitä vastaan...\n\n    Valo tulee; sitä mukaa kuin hän lähestyy,\n    valaisee Aamurusko metsää.\n\nVALO. Mitä tämä on?... Mitä on tapahtunut?... Etkö sinä, onneton, siis\ntietänyt?... Kierrä Timanttia!... Ne palajavat Hiljaisuuteen ja\nHämäryyteen; etkä sinä enää näe heidän tunteitaan...\n\n    Tiltil kiertää Timanttia. -- Heti kohta kaikkien Puiden henget\n    rientävät runkoihinsa, jotka sulkeutuvat. Eläinten henget katoavat\n    samalla tavalla; kauempana näkyy vain rauhallinen Lehmä ja Lammas\n    y.m. laitumella. -- Metsä on käynyt vaarattomaksi, hiljaiseksi.\n    Tiltil katselee ympärilleen.\n\nTILTIL pyyhkien veistään. Minne ne hävisivät?... Mikä niitä vaivasi?...\nOlivatko ne tulleet hulluiksi?...\n\nVALO. Eivät, sellaisia ne ovat aina; mutta sitä ei tiedä, koska sitä ei\nnäe... Sanoinhan sinulle, että on vaarallista herättää heidät, kun minä\nen ole mukana...\n\nTILTIL. Ei se mitään, mutta ilman Koiraa... ja jos minulla ei olisi\nollut veistäni... En olisi koskaan uskonut heitä niin ilkeiksi...\n\nVALO. Nyt näet, että Ihminen on yksin maailmassa, yksin kaikkia\nvastaan...\n\nKOIRA. Pitelivätkö ne sinua hyvin pahoin, pikku jumala?\n\nTILTIL. Hiukan vain, mutta ei sillä väliä... Mitiliin ne eivät edes\nkoskeneetkaan... Mutta entä sinä itse, Vahti hyvä?... Suustasihan\nvuotaa verta ja käpäläsi on poikki?...\n\nKOIRA. Ei se mitään... Huomenna on kaikki hyvin... Mutta kovalle se\notti!...\n\nKISSA tulee nilkuttaen pensaikosta. Kyllä otti kovalle! Härkä puski\nminua vatsaan... Se ei näy päälle päin, mutta sitä särkee niin... Ja\nkun Tammi löi minulta käpälän poikki...\n\nKOIRA. Olisi hauskaa tietää, minkä käpälän...\n\nMITIL silitellen Kissaa. Mirri parka, voi sinua, Mirri parka, ihanko\ntotta?... Missä sinä olit, kun en sinua lainkaan nähnyt?...\n\nKISSA ulkokullaillen. Rakas, pikku äiti, minä haavoituin heti\nkäydessäni Sian kimppuun, kun se ilkimys aikoi syödä sinut suuhunsa...\nSilloin Tammi iski minua niin, että olin vähällä pyörtyä...\n\nKOIRA Kissalle, hampaittensa välistä. Minulla olisi sanottavana sinulle\npari sanaa, senkin... Mutta olkoon, perästähän kuuluu...\n\nKISSA valitellen Mitilille. Pikku äiti, kuuletko, se haukkuu minua...\nSe aikoo tehdä minulle pahaa...\n\nMITIL Koiralle. Jätä hänet rauhaan, ilkeä elukka...\n\n    Menevät.\n\nEsirippu\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS\n\n\nKUUDES KUVAELMA\n\n    Esiripun edessä.\n\n    Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä,\n    Tuli, Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.\n\nVALO. Haltijatar Berylune on lähettänyt minulle tiedon, että Sininen\nLintu mahdollisesti on täällä...\n\nTILTIL. Missä?\n\nVALO. Täällä, hautuumaalla, joka on tämän muurin takana... Luultavasti\nse piilee jonkun tässä hautuumaassa lepäävän vainajan haudassa... Kun\nnyt vain saisi tietää, kenen... Heidät on tarkastettava järjestänsä\njokainen...\n\nTILTIL. Tarkastettava? Miten se voisi tapahtua?...\n\nVALO. Sopivin hetki on keskiyön aika; silloin ei tarvitse pelätä, että\nheitä liiaksi häiritään... Sinä kierrät Timanttia ja näet heidän\nlähtevän haudoistaan, tai näet sinä hautainsa pohjassa ne, jotka eivät\ntule ulos...\n\nTILTIL. Eivätkö ne pane pahaksensa?...\n\nVALO. Eivät vähääkään, niillä tuskin on siitä aavistustakaan... Ne\neivät pidä siitä, että heitä häiritään, mutta kun heillä yleensä on\ntapana olla liikkeellä keskiyön aikana, ei se heitä rasita...\n\nTILTIL. Miksi Leipä, Sokeri ja Maito ovat niin kalpeita? Miksi ette\nsano mitään?...\n\nMAITO horjuen. Minua pyörryttää...\n\nVALO hiljaa Tiltilille. Elä heistä välitä... Ne pelkäävät vainajia...\n\nTULI hypellen. Minä en heitä pelkää... Olen tottunut heitä\npolttamaan... Ennen aikaan minä poltin heidät kaikki; se oli paljon\nhauskempaa kuin tätä nykyä...\n\nTILTIL. Mutta miksi Vahtikin vapisee?... Pelkäätkö sinäkin?...\n\nKOIRA hampaat kalisten. Minäkö?... Enhän minä vapise... Minä en koskaan\npelkää; mutta jos sinä menet pois, tulen minäkin...\n\nTILTIL. Miksi ei Kissa virka mitään?...\n\nKISSA salaperäisesti. Minä tiedän, mitä se on...\n\nTILTIL Valolle. Tuletko sinä meidän kanssamme?...\n\nVALO. En, on parempi, että Ilmiöiden ja Eläinten kanssa jään hautuumaan\nportille. Aika ei ole vielä tullut... Valo ei voi vielä päästä\ntunkeutumaan kuolleiden luo... Jätän sinut yksin Mitilin kanssa...\n\nTILTIL. Eikö Vahti voisi jäädä luoksemme?...\n\nKOIRA. Minä jään tänne, minä jään... Minä tahdon jäädä pikku jumalani\nluo...\n\nVALO. Se on mahdotonta... Se on Haltijattaren käsky, ja sitä täytyy\ntotella; eikä teidän muuten tarvitse mitään pelätä...\n\nKOIRA. Hyvä, hyvä, mutta jos he aikovat tehdä sinulle pahaa, tee vain\nnäin (Hän viheltää), niin minä tulen... Sitten tehdään, niinkuin\ntehtiin metsässä: Hau! Hau! Hau!...\n\nVALO. Kas niin, hyvästi nyt, pienokaiset... Olen tässä lähellä...\n(Suutelee lapsia.) Olen aina lähellä niitä, jotka minua rakastavat ja\njoita minä rakastan... (Ilmiöille ja Eläimille.) Te muut, tulkaa!...\n\n    Hän poistuu Ilmiöiden ja Eläinten kanssa. Lapset jäävät yksin\n    keskelle näyttämöä. Esirippu avautuu ja seitsemäs kuvaelma\n    paljastuu.\n\n\nSEITSEMÄS KUVAELMA\n\n    Hautuumaa.\n\nOn yö. Kuutamo. Maaseudun hautuumaa. Paljon hautoja, nurmipenkkejä,\npuuristejä, hautakiviä.\n\nTiltil ja Mitil seisovat erään pilarinpuolikkaan vieressä.\n\nMITIL. Minua pelottaa!...\n\nTILTIL koettaa olla rohkea. Minua ei milloinkaan pelota...\n\nMITIL. Sano, ovatko kuolleet pahoja?\n\nTILTIL. Eivät, koska eivät elä...\n\nMITIL. Oletko sinä nähnyt kuolleita?...\n\nTILTIL. Näin minä kerran, silloin kun olin hyvin pieni...\n\nMITIL. Mimmoista se on, sano?\n\nTILTIL. Se on ihan valkoista, ja hyvin kylmää, eikä se liiku, eikä\npuhu...\n\nMITIL. Näemmekö heidät, sano?...\n\nTILTIL. Kyllä varmasti, koska Valo sanoi...\n\nMITIL. Missä kuolleet ovat?\n\nTILTIL. Täällä, nurmen alla tai näiden suurten kivien alla...\n\nMITIL. Ovatko ne siellä koko vuoden?...\n\nTILTIL. Ovat.\n\nMITIL osoittaen hautakiviä. Nuoko ovat heidän huoneidensa ovia?\n\nTILTIL. Ne.\n\nMITIL. Tulevatko ne ulos kauniilla ilmalla?\n\nTILTIL. Eivät ne voi tulla ulos muulloin kuin yöllä...\n\nMITIL. Miksi ei?\n\nTILTIL. Koska ovat paitasillaan...\n\nMITIL. Tulevatko ne ulos, kun sataa?...\n\nTILTIL. Eivät ne tule silloin, kun sataa...\n\nMITIL. Onko siellä hyvä olla?\n\nTILTIL. Sanotaan, että siellä on hyvin ahdasta...\n\nMITIL. Onko siellä pieniä lapsia?...\n\nTILTIL. Totta kai, koska siellä on kaikkia niitä, jotka kuolevat...\n\nMITIL. Mitä he syövät?...\n\nTILTIL. Juuria...\n\nMITIL. Saammeko me nähdä heidät?\n\nTILTIL. Totta kai, koska saa nähdä kaiken, kun on Timanttia\nkiertänyt...\n\nMITIL. Mitä ne sanovat?...\n\nTILTIL. Eivät mitään, koska kerran eivät puhu...\n\nMITIL. Miksi ne eivät puhu?\n\nTILTIL. Koska heillä ei ole mitään sanomista...\n\nMITIL. Miksi heillä ei ole mitään sanomista?...\n\nTILTIL. Ole vaiti...\n\n    He ovat vaiti hetken aikaa.\n\nMITIL. Milloin sinä kierrät Timanttia?\n\nTILTIL. Kuulithan sinä, että Valo käski odottamaan keskiyötä, koska\nsilloin emme häiritse heitä...\n\nMITIL. Miksi emme silloin häiritse heitä?\n\nTILTIL. Koska he silloin muutenkin lähtisivät hengittämään raitista\nilmaa...\n\nMITIL. Eikö ole jo keskiyö?\n\nTILTIL. Voitko erottaa tornikellon taulun?...\n\nMITIL. Voin, minä näen sen pikku viisarinkin...\n\nTILTIL. Nyt se soi... kuuletko?\n\n    Kuuluu keskiyön kaksitoista kellonlyöntiä.\n\nMITIL. Mennään pois...\n\nTILTIL. Nyt se on myöhäistä, koska minä heti paikalla kierrän\nTimanttia...\n\nMITIL. Elä, Tiltil, elä tee sitä!... Mennään pois!... Minua pelottaa,\nminua pelottaa niin kauheasti!\n\nTILTIL. Eihän tässä ole mitään hätää...\n\nMITII. Minä en tahdo nähdä kuolleita!... Minä en tahdo heitä nähdä!...\n\nTILTIL. Eihän sinun tarvitsekaan. Sulje silmäsi!...\n\nMITIL tarttuu Tiltiliä vaatteihin. Tiltil, minä en voi!... En\nmitenkään! Ne nousevat maan sisästä!...\n\nTILTIL. Elä nyt vapise noin... Nehän tulevat vain tuokioksi...\n\nMITIL. Sinähän vapiset itsekin... Ne hirvittävät minua!...\n\nTILTIL. Nyt on oikea hetki, aika rientää...\n\n    Tiltil kiertää Timanttia. Lyhyt, kaamean hiljaisuuden ja\n    liikkumattomuuden hetki; sen kuluttua ristit alkavat\n    hiljalleen horjua, nurmipenkit avautuvat, hautakivet\n    nousevat paikoiltaan.\n\nMITIL kyyristyy Tiltiliin kiinni. Nyt ne tulevat!... Siinä ne ovat!\n\n    Silloin alkaa auenneista haudoista vähitellen koheta kukinta,\n    ensin hento ja arka niinkuin vesihöyry, sitten vaalea ja puhdas\n    ja yhä enemmän tiivistyvä, nousten yhä ylemmä, käyden yhä\n    runsaammaksi ja ihmeellisemmäksi ja vallaten vastustamattomasti\n    kaikki esineet; hautuumaa muuttuu satumaiseksi hääpuutarhaksi,\n    jota alkavat valaista aamun koin ensimäiset säteet. Kaste välkkyy,\n    kukat aukenevat, tuuli humahtelee puissa, mehiläiset surisevat,\n    linnut heräävät ja ilmaan tulvii tulvimalla heidän laulujensa ensi\n    hurmaa, joilla he ylistelevät aurinkoa ja elämää. Hämmästyneinä,\n    häikäistyneinä seisovat Tiltil ja Mitil käsikädessä; sitten he\n    astuvat muutamia askeleita kukkasten keskessä ja etsivät hautoja.\n\nMITIL etsien nurmikolta. Missä ovat kuolleet?\n\nTILTIL samoin etsien. Kuolleita ei olekaan...\n\n    Esirippu\n\n\nKAHDEKSAS KUVAELMA\n\n    Esiripun edessä, joka kuvaa kauniita pilviä.\n\n    Tiltil, Mitil, Valo, Koira, Kissa, Leipä, Tuli,\n    Sokeri, Vesi ja Maito tulevat.\n\nVALO. Nyt luulen olevani Sinisen Linnun jälillä. Ihme, ettei se heti\njohtunut mieleeni... Vasta tänä aamuna, saadessani uusia voimia aamun\nkoista, välähti se mielessäni kuin taivaasta tullen... Olemme nyt\nlumottujen puutarhojen perillä, missä ovat kohtalon valvonnan alaisina\nkaikki Ihmisten Ilot ja Onnet...\n\nTILTIL. Onko niitä siellä paljon? Saako ne omakseen? Ovatko ne pieniä\nvai suuria?\n\nVALO. Niitä on pieniä ja suuria, karkeita ja hienoja, hyvin kauniita ja\nmyöskin vähemmän miellyttäviä... Rumimmat heistä karkoitettiin joku\naika sitten näistä puutarhoista ja ne pakenivat Onnettomuuksien\nturviin. -- Sillä on huomattava, että Onnettomuudet elävät luolassa,\njoka on aivan lähellä Onnen puutarhaa. Sen erottaa siitä vain\njonkunlainen sumuharso tai hieno esirippu, jota yhtä mittaa häilyttelee\nOikeuden korkeuksista tai Iäisyyden ääriltä puhalteleva ilman henki...\nOn sentähden oltava hiukan varuillaan... Yleensä Onnet ovat hyvin\nsiivoa väkeä, mutta on heidän joukossaan kuitenkin joitakuita, jotka\novat vaarallisempia ja kavalampia kuin suurimmat Onnettomuudet...\n\nLEIPÄ. Tulin ajatelleeksi, kuulkaahan!... Jos ne ovat vaarallisia ja\nkavalia, eikö olisi ehkä viisainta, että me odottaisimme portilla,\nollaksemme heti valmiina rientämään apuun, jos lapset olisivat\npakotetut pakenemaan?...\n\nKOIRA. Ei yhtään niin! ei yhtään niin!... Minä tahdon seurata\nkaikkialle pikku jumaliani!... Jääkööt portille kaikki ne, jotka eivät\nuskalla tulla sisään!... Me emme tarvitse (katsoo Leipään) pelkureita\nemmekä (katsoo Kissaan) pettureita...\n\nTULI. Minä menen mukana!... Näyttää kuin siellä tulisi olemaan\nhauskaa!... Siellä luultavasti tullaan tanssimaan...\n\nLEIPÄ. Saako siellä syödäkin?\n\nVESI vaikeroiden. En ole ikänäni tuntenut pienintäkään Onnea. Tahdon\nhänet kerrankin nähdä...\n\nVALO. Olkaa vaiti! Ei kukaan kysy teidän mielipidettänne... Olen\npäättänyt näin: Koira, Leipä ja Sokeri menevät lasten mukana. Vesi ei\nmene, koska hän on liian kylmä, eikä myöskään Tuli, koska hän on liian\nlevoton. Maitoa kehoitan mitä hartaimmin jäämään ulkopuolelle, koska\nhän on liian herkkä vaikutuksille; Kissa saa tehdä, niinkuin itse\ntahtoo...\n\nKOIRA. Kissa pelkää!...\n\nKISSA. Minä pistäyn ohi mennen tervehtimässä eräitä Onnettomuuksia,\njotka ovat vanhoja ystäviäni ja asuvat tässä lähellä...\n\nTILTIL. Entä sinä itse, etkö sinä tulekaan?...\n\nVALO. En voi tässä asussani tulla sinne, missä Onnet asuvat; useimmat\nheistä eivät voi minua sietää... Mutta minulla on tässä tiivis huntu,\njonka heitän ylleni mennessäni tervehtimään Onnellisia ihmisiä... (Hän\nkäärii auki pitkän hunnun ja kiertää sen huolellisesti ympärilleen.) En\ntahdo, että säde sielustani sattuisi heihin ja säikähdyttäisi heitä,\nsillä monet Onnet ovat onnestaan arkoja, eivätkä ole edes\nonnellisiakaan... Kas näin, nyt heidän ei tarvitse mitään pelätä, ei\nvähemmän kauniiden eikä edes kaikkein rumimpienkaan...\n\n    Esirippu avautuu ja yhdeksäs kuvaelma paljastuu.\n\n\nYHDEKSÄS KUVAELMA\n\n    Onnen puutarhat.\n\nEsiripun avautuessa näkyy puutarhojen etualalla eräänlainen korkeiden\nmarmoripylväiden muodostama sali; pylväiden välissä riippuu\nkultanuorien varassa raskaita, purppuranpunaisia verhoja, peittäen koko\ntaustan. Laitteet johtavat mieleen venetsialaisen ja flaamilaisen\n(Veronese, Rubens) renesanssitaiteen aistillisimpia ja komeimpia\nesityksiä. Köynnöksiä, runsaudensarvia, kiehkuroita, maljakkoja,\nveistoksia, ylellisiä kultauksia kaikkialla. -- Keskustassa on jykevä\nja satumaisen ihana pöytä jaspiksesta ja kullatusta hopeasta, jonka\npäällä on kynttiläjalkoja, kristallilaseja, kulta- ja hopea-astioita ja\nmitä merkillisimpiä ruokia. Tämän maailman suurimmat Onnet syövät,\njuovat, meluavat, laulavat, heittelehtivät, vetelehtivät tai nukkuvat\npöydän ympärillä paistien, ihmeellisten hedelmien, vesikannujen ja\nviiniruukkujen keskessä. Ne ovat suunnattoman suuria, sanomattoman\nlihavia ja punottavia, samettiin ja kirjailtuihin pukuihin puettuja,\npäässä kultakruunuja, helmiä ja kalliita kiviä. Kauniit orjattaret\ntuovat lakkaamatta sulkatöyhdöillä koristettuja ruokia ja vaahtoavia\nviinejä. -- Soitto on meluavan jokapäiväistä ja räikeitä, jossa\nvaskitorvet ovat voitolla. -- Raskas, punainen valaistus. --\n\nTiltil, Mitil, Koira, Leipä ja Sokeri seisovat aluksi hiukan peloissaan\nValon ympärillä etualalla, oikealla. Kissa menee sanaakaan sanomatta\nperälle, oikealle, kohottaa erästä tummaa esirippua ja katoaa.\n\nTILTIL. Keitä ovat nuo lihavat herrat, joilla on niin hauska ja jotka\nsyövät noita herkkuja?\n\nVALO. Ne ovat Maailman Suurimmat Onnet, ne, jotka voi nähdä paljaalla\nsilmällä. On mahdollista, että Sininen Lintu joskus on eksynyt heidän\njoukkoonsa, vaikkei se olekaan luultavaa. Elä sentähden vielä huoli\nkiertää Timanttia... Tarkastamme kiireimmittäin ja vain muodon vuoksi\ntämän osan salia.\n\nTILTIL. Uskaltaako heitä lähestyä?...\n\nVALO. Epäilemättä. Ne eivät ole pahoja, vaikka ovatkin hiukan raakoja\nja huonosti kasvatettuja.\n\nMITIL. Kylläpä niillä on makeita leivoksia!...\n\nKOIRA. Ja metsällistä ja makkaroita ja lammasta ja vasikan maksaa...\n(julistaen) Ei mikään koko maailmassa ole parempaa, ei mikään ole\nihanampaa, eikä mikään ole sen veroista kuin vasikan maksa!...\n\nLEIPÄ. Paitse kaikkein hienoimmista vehnistä leivotut neljän kilon\nleivät!... Oo, ne ovat suurenmoisia, ne ovat ihmeen ihania!... Ne ovat\nsuurempia kuin minä...\n\nSOKERI. Pyydän anteeksi, pyydän tuhat kertaa anteeksi... Sallitteko...\nEn tahtoisi loukata ketään, mutta elkäähän toki unhottako kaikkia näitä\nimeliä, jotka ovat tämän pöydän kunnia ja joiden loisto ja ihanuus, jos\nniin saamme sanoa, voittaa kaiken, mitä on tavattavana ei ainoastaan\ntässä salissa, vaan luultavasti kaikkialla muuallakin...\n\nTILTIL. Katsokaahan, kuinka ne ovat tyytyväisen ja onnellisen\nnäköisiä!... Kuulkaahan, kuinka ne huutavat ja nauravat!... Nyt ne\nnäkivät meidät...\n\n    Ja todella onkin kymmenkunta Suurempaa Onnea noussut pöydästä\n    alkaen vaivaloisesti ja vatsojaan pidellen lähestyä lapsia.\n\nVALO. Elä pelkää, ne ovat hyvin ystävällistä väkeä... Ne tulevat\nluultavasti pyytämään sinua pöytäänsä... Elä suostu mihinkään, elä ota\nvastaan mitään, muuten voit unohtaa tehtäväsi...\n\nTILTIL. Enkö saa ottaa pikku leivostakaan? Miksi en? Ne ovat niin\nmakean näköisiä, niin tuoreita, niin hyvin sokeroituja, niiden päällä\non hedelmäsylttiä, katsokaa, ne ovat kermalla voideltuja, miksen saa?\n\nVALO. Ne ovat hyvin vaarallisia, ne voisivat lamauttaa tahtosi. Täytyy\nosata uhrata jotain sen velvollisuuden vuoksi, joka on täytettävänä.\nKieltäy kohteliaasti, mutta varmasti... Siinä ne ovat...\n\nSUURIN ONNI ojentaa kätensä Tiltilille. Päivää, Tiltil!...\n\nTILTIL ihmeissään. Tunnetteko minut?... Ken olette?...\n\nSUURIN ONNI. Olen Suurin Onni, olen Rikkaana-olemisen-onni, ja tulen\nveljieni puolesta pyytämään teitä, teitä ja perhettänne, läsnäolollanne\nkunnioittamaan meidän ainaista ateriaamme... Tulette istumaan siellä\ntämän maailman oikeiden ja suurinten Onnien parhaimmiston seurassa.\nSallikaa minun esitellä teille heistä huomattavimmat. Tässä\non vävypoikani Omistamisen-onni, jolla on vatsa pullea kuin\npäänala. Tässä on pulloposkinen Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni.\n(Tyydytetyn-turhamaisuuden-onni tervehtii suojelevasti.) Tässä on\nOnni-juoda-juotuaankin ja Onni-syödä-syötyäänkin, ne ovat kaksoset ja\nniiden jalat ovat makaroonista. (Ne tervehtivät horjuen.) Tässä\non Onni-olla-mitään-tietämättä ja hän on kuuro kuin kampela, ja\nOnni-olla-mitään-ymmärtämättä, ja hän on sokea kuin myyrä. Tässä on\nOnni-olla-mitään-tekemättä ja Onni-nukkua-enemmän-kuin-on-tarpeen;\nniillä on kädet leivän sydämestä ja silmät hedelmähyytelöstä. Tässä on\nvihdoin Röhö-Nauru, jolla on suuta korvia myöten ja jota ei kukaan voi\nvastustaa...\n\n    Röhö-Nauru tervehtii nauraen katketakseen.\n\nTILTIL osoittaen sormellaan erästä Suurinta Onnea, joka pysyttelee\nhiukan syrjässä. Entä tuo, joka on selin eikä uskalla lähestyä?...\n\nSUURIN ONNI. Antakaa hänen olla, hän hiukan ujostelee, eikä hänestä ole\nlasten seuraan... (Tarttuu Tiltiliä käsiin.) Mutta tulkaahan toki!\nJuhla-ateria alkaa... Tämä on kahdestoista sitten auringon nousun...\nKaikki muut ovat jo saapuneet... Ettekö kuule, kuinka kaikki vieraat\nyhteen ääneen kutsuvat teitä... En voi esittää teitä kaikille, koska\nheitä on niin äärettömän monta... (Tarjoten käsivartensa lapsille.)\nSallikaa minun saattaa teidät kunniasijalle...\n\nTILTIL. Kiitän nöyrimmästi teitä, herra Maailman Suurin Onni... Ikävä\nkyllä en voi... Valitettavasti täytyy meidän... Meillä on kovin kiire,\netsimme Sinistä lintua... Ette sattumalta tiedä, missä hän piilee?\n\nSUURIN ONNI. Sininen lintuko? Odottakaahan... Niinpä niin, nyt\nmuistan... Olen joskus kuullut hänestä puhuttavan... Sehän on kai niitä\nlintuja, joita ei voi syödä... Ei häntä ainakaan ole koskaan näkynyt\nmeidän pöydällämme... Siitä päättäen hänestä ei täällä paljoakaan\nvälitetä... Mutta olkaa huoletta, meillä on tarjottavana paljon\nparempaa... Tulkaa seuraamme, yhtykää meihin, tulkaa katsomaan, mitä\nkaikkea me teemme...\n\nTILTIL. Mitä te teette?\n\nSUURIN ONNI. Me teemme aina sitä, ettemme koskaan tee mitään... Meillä\nei ole hetkenkään lepoa... Meidän täytyy juoda, syödä, nukkua... Aika\nei tahdo mitenkään riittää...\n\nTILTIL. Onko se hauskaa?\n\nSUURIN ONNI. Onhan se... Sen täytyy olla, koska ei ole muutakaan täällä\nMaan päällä...\n\nVALO. Eikö todellakaan?...\n\nSUURIN ONNI osoittaen sormellaan Valoa, hiljaa Tiltilille. Kuka on tuo\nhuonosti kasvatettu nuori ihminen?...\n\n    Edellisen keskustelun aikana on joukko toisarvoisia Suuria Onnia\n    lähennellyt Koiraa, Sokeria ja Leipää, vetäen heidät seuraansa.\n    Yhtäkkiä huomaa Tiltil heidät veljellisesti istumassa isäntiensä\n    kanssa pöydässä syömässä, juomassa ja remuamassa.\n\nTILTIL Valolle. Näettekö!... Nekin syövät ja juovat heidän kanssaan!...\n\nVALO. Kutsu heidät pois... muuten paha perii!...\n\nTILTIL. Vahti!... Vahti!... Tuletko? Heti paikalla, kuuletko!... Ja te\nsiellä, Sokeri ja Leipä, kuka on antanut teille luvan poistua\nluotani?... Mitä teillä on siellä tekemistä, senkin tottelemattomat?\n\nLEIPÄ posket pullollaan. Etkö voisi puhua meille hiukan\nkohteliaammin?...\n\nTILTIL. Mitä? Uskallatko sinä minua sinutella? Mitä sinä oikein\najattelet? Ja sinä, Vahti!... Noinko sinua on opetettu tottelemaan?\nHeti tänne!... polvillesi! polvillesi ja heti paikalla!...\n\nKOIRA puoliääneen pöydän päästä. Kun syön, en välitä kenestäkään enkä\nkuule mitään...\n\nSOKERI metisesti. Anteeksi, mutta emmehän voi lähteä noin vain ja\nloukata näitä herttaisia isäntiämme...\n\nSUURIN ONNI. Näettehän!... Ne näyttävät teille hyvää esimerkkiä...\nTulkaa, teitä odotetaan. Emme mitenkään salli, että kieltäydytte...\nViemme teidät väkisin! Auttakaa minua, Onnet! Kiskomme heidät väkisin\npöytään, teemme heidät onnellisiksi vasten tahtoaan!...\n\n    Kaikki Suuret Onnet kiskovat, ilosta huutaen ja kömpelösti\n    hypellen, lapsia, jotka koettavat panna vastaan minkä voivat,\n    samalla kun Röhö-Nauru kietaisee kätensä Valon vyötäisten\n    ympäri.\n\nVALO. Kierrä Timanttia, kierrä pian!...\n\n    Tiltil tekee, niinkuin Valo käski. Samassa näyttämön täyttää\n    sanomattoman puhdas, jumalallisen ruusun hohtava, tasainen keveä\n    valo. Etualan raskaat koristeet, paksut ja punaiset seinäverhot\n    irtautuvat ja katoavat, jolloin paljastuu satumaisen suloinen\n    puutarha, eräänlainen lehtipalatsi sopusuhtaisine aukeamineen,\n    jossa tuuhean ja loistelevan, uhkuvan ja samalla järjestyneen\n    lehvistön komeutta ja kukkien neitseellistä huumausta ja nopeasti\n    virtailevien vesien viileyttä pursuaa joka taholta, ikäänkuin\n    pyrkien näköpiirin kaukaisimpiin ääriin saakka levittämään onnen\n    aatetta. Herkkupöytä vajoaa maahan jälkeä jättämättä. Suurten\n    Onnien sametit, kullat, kruunut heilahtavat valohenkäyksen\n    puhaltaessa näyttämölle, nousevat sijoiltaan, repeytyvät ja\n    putoavat hämmästyneiden juhlijain jalkojen juureen. Nämä\n    lyyhistyvät kokoon niinkuin haljenneet rakot, katselevat\n    toisiaan, räpyttävät silmiään heille tuntemattomien, kirvelevien\n    auringon säteiden niihin sattuessa. Nähtyään itsensä semmoisina\n    kuin todellisuudessa ovat, se on alastomina, inhottavan rumina\n    ja surkuteltavina, alkavat he päästellä häpeän ja kauhun huutoja,\n    joista ylinnä ja selvimmin kuuluvat Röhö-Naurun huudot. Ainoastaan\n    Onni-olla-mitään-ymmärtämättä pysyy täysin tyynenä, sillaikaa kun\n    hänen toverinsa häärivät hädissään, koettaen paeta ja piiloutua\n    loukkoihin, joiden toivoisivat olevan vieläkin pimeämpiä. Mutta ei\n    ole enää olemassa mitään varjoa häikäisevänä säteilevässä\n    puutarhassa. Silloin useimmat heistä epätoivoissaan päättävät\n    tunkea sen uhkaavana seisovan esiripun läpi, joka eräässä oikealla\n    olevassa nurkassa sulkee Onnettomuuksien luolan aukon. Joka kerta\n    kuin joku pakokauhun valtaamana kohottaa esiripun lievettä, kuuluu\n    sen takaa luolan kuilusta sadatuksia, kirouksia, häväistyksiä.\n    Koira, Leipä ja Sokeri hiipivät hädissään lasten luo ja piiloutuvat\n    heidän taakseen.\n\nTILTIL katselee pakenevia Onnia. Kauheata, kuinka ne ovat rumia!...\nMinne ne menevät?\n\nVALO. Aivanhan ne ovat päästään pyörällä... Ne pakenevat\nOnnettomuuksien luo ja minä luulen, etteivät ne sieltä enää koskaan\npalaja...\n\nTILTIL katsellen ympärilleen, haltioissaan. Oi, ihanaa puutarhaa. Oi\nihanaa puutarhaa... Missä me olemme?\n\nVALO. Samassa paikassa, missä äsken; sinun silmäsi vain näkevät toisin\nnyt kuin taannoin... Me näemme nyt oikein sen, minkä juuri ikään näimme\nväärin; saamme pian nähdä niiden Onnien sielun, joiden silmät sietävät\nTimantinkin kirkkauden...\n\nTILTIL. Oi kuinka se on kaunista!... On ihan niinkuin keskellä\nkesää... Kas, on niinkuin meitä lähestyttäisiin, niinkuin meitä\nmuistettaisiin...\n\n    Puutarhoihin alkaa todella ilmestyä enkelimäisiä olentoja,\n    jotka näyttävät kuin heräävän pitkästä unesta ja liukuvat\n    sulavasti puiden välissä. Ne ovat puetut hohtaviin vaatteihin,\n    joissa vaihtelevat hienot suloiset värit: puhkeavan ruusun\n    väri, veden väreily, aamuruskon sini.\n\nVALO. Siinä tulevat eräät rakastettavat ja ihmeelliset Onnet, joilta\nvoimme saada tietää yhtä ja toista...\n\nTILTIL. Tunnetko heidät?\n\nVALO. Tunnen, tunnen heidät jokaisen; käyn usein heidän luonaan,\nvaikkeivät he tiedä, kuka olen...\n\nTILTIL. Katso, kuinka niitä on paljon!... Niitä tulee joka taholta!...\n\nVALO. Niitä oli ennen vanhaan paljoa enemmän. Suuret Onnet ovat tehneet\nniille paljon vääryyttä.\n\nTILTIL. Näkyypä heitä silti riittävän...\n\nVALO. Saat nähdä heitä vieläkin enemmän, kunhan Timantin voima vain\nehtii vaikuttaa puutarhoihin... Onnet ovat maailmassa lukuisammat kuin\nluulisikaan; Ihmiset eivät vain osaa heitä löytää...\n\nTILTIL. Siinä tulee heitä muutamia pieniä; juostaan heidän luokseen...\n\nVALO. Ei tarvitse; ne, joita haluamme nähdä, tulevat tästä kautta.\nMeillä ei ole aikaa tutustua heihin kaikkiin...\n\n    Joukko Pikku Onnia tulee hypellen ja nauraen puiden takaa,\n    alkaen tanssia lasten ympärillä.\n\nTILTIL. Oi, kuinka ne ovat kauniita!... Mistä ne tulevat, keitä ne\novat?...\n\nVALO. Ne ovat Lasten Onnia...\n\nTILTIL. Saako niitä puhutella?\n\nVALO. Se olisi turhaa, he laulavat, tanssivat, nauravat, mutta eivät\nosaa vielä puhua...\n\nTILTIL ilosta säihkyen. Päivää! Hyvää päivää!... Katso tuota lihavaa\ntuolla, joka vain nauraa!... Voi, voi, kuinka niillä on kauniit posket,\nkuinka niillä on kauniit vaatteet!... Ovatko ne kaikki rikkaita?...\n\nVALO. Eivät, täällä niinkuin kaikkialla muuallakin on enemmän köyhiä\nkuin rikkaita...\n\nTILTIL. Missä ovat sitten köyhät?...\n\nVALO. Heitä ei voi erottaa. Lapsen Onni pukeutuu aina siihen, mikä on\nkauneinta taivaassa ja maan päällä.\n\nTILTIL voimatta enää pysyä paikoillaan. Tahtoisin tanssia heidän\nkanssaan...\n\nVALO. Se on suorastaan mahdotonta, meillä ei ole aikaa... Näen, että\nSininen Lintu ei ole heidän hallussaan... Sitäpaitsi, heillä on kiire,\nnäetkös, nyt ne menivät jo... Ei heilläkään ole aikaa hukata, sillä\nlapsuus kestää kovin vähän aikaa...\n\n    Toinen joukko Onnia, hiukan suurempia kuin edelliset, hyökkää\n    puutarhaan ja laulaen kohti kurkkua... \"Siinä ne ovat, siinä ne\n    ovat! Ovat nähneet meidät! ovat nähneet meidät!...\" tanssii\n    lasten ympärillä iloisen tarandolan, jonka loputtua se, joka\n    näyttää olevan tuon pikku joukon johtaja, lähestyy Tiltiliä\n    ja ojentaa hänelle kätensä.\n\nONNI. Päivää, Tiltil!...\n\nTILTIL. Siinä on vielä muuan, joka tuntee minut!... (Valolle) Minut\nkohta tunnetaan kaikkialla... Ken olet?\n\nONNI. Etkö tunne minua?... Lyön vetoa, ettet tunne näitä muitakaan?...\n\nTILTIL aika tavalla hämillään. En... En tiedä... En muista teitä\nnähneeni...\n\nONNI. Kuuletteko?... Enkö arvannut!... Hän ei muka ole meitä koskaan\nnähnyt!... (Kaikki muut Onnet purskahtavat nauramaan.) Mutta ethän\nsinä, Tiltil parka, tunne ketään muita kuin meidät!... Mehän olemme\naina ympärilläsi!... Mehän syömme, juomme, heräämme, hengitämme, elämme\nsinun kanssasi!...\n\nTILTIL. Niinpä niin, kyllä, kyllä, minä tiedän, muistan... Tahtoisin\nvain tietää nimenne...\n\nONNI. Näen, ettet tiedä niin kerrassa mitään... Minä olen Koti-onniesi\njohtaja; ja kaikki nämä ovat niitä Onnia, jotka teillä asuvat.\n\nTILTIL. Onko meidän kotona sitten Onnia?\n\n    Kaikki Onnet purskahtavat nauramaan.\n\nONNI. Kuulitteko?... Hän kysyy, onko hänen kotonaan Onnia?... Voi\nsinua, kotisihan on niitä niin täynnä, etteivät ovet ja ikkunat tahdo\nkestää!... Me nauramme, laulamme, remuamme ja riemuitsemme niin, että\nluulisi seinien kaatuvan ja kattojen lentävän ilmaan, mutta sinä et\nvain huomaa mitään, et kuule mitään... Toivon, että vanhetessasi vähän\nviisastut... sitä odotellessasi tee hyvin ja tule paiskaamaan kättä\nkuuluisimmille heistä, jotta tuntisit heidät helpommin, kun kerran\npalajat kotiisi... Ja sittenhän voit jonakin päivänä ilahduttaa heidän\nmieltään pienellä hymyilyllä, kiittää heitä ystävällisellä sanalla,\nsillä he tekevät todella kaiken voitavansa keventääkseen elämääsi\nja hauskuttaakseen sitä... Minä, nöyrin palvelijasi, olen\nHyvinvoinnin-onni... En ole heistä kaunein, mutta olen tärkein.\nTunnetko minut nyt?... Tässä on Raikkaan-ilman-onni, joka on melkein\nläpikuultava... Tässä on Vanhempiensa-rakastamisen-onni, jolla on\nharmaa puku ja joka on aina hiukan alakuloinen, koska häntä ei koskaan\nhuomata... Tässä on Sinitaivaan-näkemisen-onni, jolla tietysti on\nsininen puku; ja Metsässä-oleskelemisen-onni, joka tietystikin on\npuettu vihreään ja jonka näet joka kerta, kun katselet ikkunasta...\nSitten on tässä vielä Päiväpaisteessa-olemisen-onni, jolla on\ntimantinvärinen puku, ja Kevään-onni, joka välähtelee kuin smaragdi...\n\nTILTIL. Oletteko joka päivä yhtä kauniita?...\n\nONNI. Tietysti olemme, kaikissa kodeissa on aina pyhä, kun aamulla\nherätään... Ja kun ilta joutuu, tulee tämä Auringonlaskun-onni,\njoka on kauniimpi kaikkia kuninkaita maan päällä; ja jota\nseuraa Tähtiennousun-näkemisen-onni, joka kiiltää kullalle kuin\nmuinaisajan jumala... Ja kun sitten tulee ruma ilma, on tässä\nSateisen-ilman-onni, jonka puku on yltyleensä helmillä koristettu, ja\nTalvisen-takkatulen-onni, joka tarjoo kauniin purppuraviittansa\nkohmettuneiden käsien hyväiltäväksi... En nyt esitä parasta\nkaikista, koska hän on melkein niiden Suurten Taivaisten Ilojen\nveroinen, jotka pian saatte nähdä, kaikista kirkkainta joukossamme,\nViattomain-ajatusten-onnea... Tässä on vielä... Mutta heitä on liika\npaljon!... Heistä ei tule koskaan loppua ja minun täytyy lähettää sana\nSuurille-Iloille, jotka ovat tuolla ylhäällä, perällä, taivaan porttien\nluona, eivätkä vielä tiedä tulostanne... lähetän heidän luokseen\nkaikista nopeimman Aamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onnen\n(Onnelle, jonka nimen hän on maininnut ja joka lähestyy hypellen ja\nkuperkeikkoja tehden.) Riennä!...\n\n    Silloin tulee esiin mustaan puseroon puettu pikku paholainen,\n    tyrkkien kaikkia ja päästellen suustaan käsittämättömiä\n    kirahduksia. Hän lähestyy Tiltiliä ja harppailee hurjasti\n    sinne tänne näppäisten häntä nenälle, läimäytellen ja\n    potkiskellen häntä.\n\nTILTIL hämmästyksissään ja syvästi loukkaantuneena. Mikä se on tuo\nvillikko?\n\nONNI. Se on Kiusanteon-huvi, joka on päässyt karkuun Onnettomuuksien\nluolasta. Häntä ei tahdo saada pysymään missään. Hän karkaa kaikkialta,\neivätkä Onnettomuudetkaan tahdo enää pitää häntä luonaan.\n\n    Paholainen kiusaa yhä Tiltiliä, joka turhaan koettaa puolustautua.\n    Yhtäkkiä se rähähtää nauramaan ja katoaa yhtä odottamatta kuin\n    oli tullutkin.\n\nTILTIL. Mikä hänen oikein oli? Eikö hän ole hiukan hassu?\n\nVALO. En tiedä, vaan etköhän sinä itse ole hiukan samanlainen silloin,\nkun et ole kiltti. Mutta nyt meidän pitäisi odottaessamme ottaa selkoa\nSinisestä linnusta. On hyvin luultavaa, että Koti-ilojesi johtaja\ntietää, missä hän on...\n\nTILTIL. Missä hän on?...\n\nONNI. Hän ei tiedä, missä on Sininen Lintu!...\n\n    Kaikki Koti-onnet purskahtavat nauramaan.\n\nTILTIL loukkaantuen. Niin, en tiedä... Mitä nauramista siinä on?\n\n    Taas he purskahtavat nauramaan.\n\nONNI. Kas niin, elähän suutu... mutta puhukaamme nyt totisesti... Eihän\ntämä poika ole sen naurettavampi kuin Ihmiset yleensä... Siinä tulee\nAamukasteessa-paljasjaloin-juoksentelemisen-onni ilmoittamaan, että\nSuuret Ilot saapuvat.\n\n    Todellakin näkyy kauniita enkelien kaltaisia, loistaviin\n    vaatteihin puettuja olennoita lähestyvän.\n\nTILTIL. Katso, kuinka kauniita ne ovat!... Miksi ne eivät naura?\nEivätkö ne ole onnellisia?...\n\nVALO. Ei nauru ilmaise suurinta onnea...\n\nTILTIL. Keitä ne ovat?...\n\nONNI. Ne ovat Suuria Iloja...\n\nTILTIL. Tiedätkö heidän nimensä?...\n\nONNI. Tietysti, koska me leikimme usein heidän kanssaan... Siinä on\nensiksikin etumaisena Oikeintekemisen-suuri-ilo, joka hymyilee\njoka kerta, kun joku vääryys oikaistaan -- olen liian nuori,\nen vielä ole koskaan nähnyt hänen hymyilevän. -- Hänen takanaan on\nHyvänä-olemisen-ilo, joka on Iloista onnellisin, mutta samalla\nmyöskin surullisin, ja jota on hyvin vaikea estää menemästä\nOnnettomuuksien luo, joita hän tahtoisi lohduttaa. Oikealla tuolla on\nSuoritetun-työn-ilo ja hänen rinnallaan astuu Ajattelemisen-ilo.\nSitten tulee Ymmärtämisen-ilo, joka etsii aina veljeään,\nOnnea-olla-mitään-ymmärtämättä...\n\nTILTIL. Minä näin hänet!... Hän meni Onnettomuuksien luo yhdessä\nSuurten Onnien kanssa...\n\nONNI. Minä arvasin sen!... Hän on joutunut hunningolle, huonot toverit\novat hänet kokonaan turmelleet... Mutta elä puhu siitä hänen\nsisarelleen. Hän lähtisi heti häntä etsimään ja me menettäisimme yhden\nihanimpia ilojamme... Siinä on vielä yksi kaikkein suurimpia ilojamme:\nIlo-nähdä-sitä-mikä-on-kaunista, joka lisää joka päivä joitakin säteitä\nsiihen valoon, joka täällä vallitsee...\n\nTILTIL. Entä tuo tuolla, kaukana, kaukana, kultapilvissä, jota tuskin\nvoin nähdä, vaikka kuinka nousisin varpailleni?\n\nONNI. Se on rakastamisen-suuri-ilo... Elä koetakaan, olet liian pieni\nvoidaksesi nähdä hänet kokonaan...\n\nTIETIL. Entä nuo tuolla ihan perällä, nuo, joilla on huntu silmillä ja\njotka eivät tule lähemmä?...\n\nONNI. Ne ovat niitä, joita Ihmiset eivät vielä tunne...\n\nTILTIL. Mitä ne nyt aikovat? Miksi väistyvät kaikki syrjään?\n\nONNI. Ne väistyvät erään uuden Ilon tieltä, joka juuri lähestyy ja joka\nehkä on kaikista Iloistamme puhtain...\n\nTILTIL. Kuka hän on?\n\nONNI. Etkö tunne häntä vielä?... Mutta katsohan tarkemmin, avaahan toki\nsilmäsi olentosi pohjaan saakka!... Nyt hän huomasi sinut, hän huomasi\nsinut!... Hän rientää luoksesi avoimin sylin... Se on äitisi ilo, se\non, se on Äidinrakkauden-ilo, jolla ei ole maailmassa vertaa.\n\n    Muut Ilot juoksevat esiin joka taholta ja tervehdittyään häntä\n    vetäytyvät kunnioittavasti syrjään Äidin-rakkauden-ilon tieltä.\n\nÄIDINRAKKAUS. Tiltil ja Mitil!... Kuinka, oletteko te täällä!...\nMinulla ei ollut aavistustakaan siitä! Olin aivan yksin kotona, ja nyt\nte yhtäkkiä tulette aina tänne taivaaseen saakka, jossa säteilee Ilossa\nkaikkien äitien sielu!... Mutta antakaahan, kun suutelen teitä, kun\nsuutelen teitä!... Tulkaa syliini, molemmat, ei ole maailmassa\nsuurempaa onnea!... Tiltil, miksi olet niin totinen? Ja sinä myös,\nMitil?... Ettekö tunne äitinne rakkautta? Mutta katsokaahan toki,\neivätkö nämä ole minun silmäni, minun huuleni, minun käsivarteni?\nEttekö tunne niitä?\n\nTILTIL. Minä tunnen, minä kyllä tunnen, mutta minä en tiennyt... Sinä\nolet äidin näköinen, mutta sinä olet paljon, paljon kauniimpi...\n\nÄIDINRAKKAUS. Tietysti, koskapa en enää vanhene... ja koska joka päivä\nantaa minulle uusia voimia, nuoruutta ja onnea... Jokainen hymyilysi\nkeventää iästäni vuoden... Siellä kotona sitä ei näy, mutta täällä\nnäkyy kaikki, ja se on totta se...\n\nTILTIL ihastuneena, häntä vuoroon katsellen, vuoroon syleillen ja\nsuudellen. Mistä kaikesta on tehty tämä sinun kaunis hameesi?... Onko\nse silkkiä vaiko hopeaa, vaiko helmiä?\n\nÄIDINRAKKAUS. Se on tehty suuteloista, hellistä katseista,\nhyväilyistä... jokainen uusi suudelma lisää siihen uuden auringon tai\nkuun säteen...\n\nTILTIL. En olisi koskaan luullut sinua noin rikkaaksi... Mihin kummaan\nsinä kätkit tuon pukusi? Oliko se siinä kaapissa, jonka avain on\nisällä?\n\nÄIDINRAKKAUS. Eihän, se on minulla aina ylläni, vaikkei sitä näy, koska\nemme näe mitään silloin, kun emme osaa katsoa... Kaikki äidit ovat\nrikkaita silloin, kun rakastavat lapsiaan... Ei ole silloin köyhiä, ei\nole rumia, ei ole vanhoja... Heidän rakkautensa on aina heidän ihanin\nIlonsa... Ja kun he näyttävät olevan suruissaan, ei tarvitse muuta kuin\nettä he saavat tai antavat suudelman, niin muuttuvat heidän kyyneleensä\ntähdiksi, jotka kimmeltävät kirkkaina heidän silmiensä pohjassa...\n\nTILTIL katsellen häntä ihmeissään. Ei mutta, katsohan, sinun silmäsi\novat todellakin tähtiä täynnä... Sinun silmäsi ne ovat, mutta paljon\nkauniimmat... Tämä on sinun kätesi ja tuossa on pieni sormuksesi...\nSiinä on vielä arpi siitä palohaavasta, joka tuli siihen eräänä iltana,\nkun panit tulta lamppuun... Mutta sinun kätesi on paljoa valkoisempi,\nja voi kuinka sen hipiä on hieno!... Näyttää ihan kuin sen suonissa\nvirtaisi valoa... Ei kai tämä tee työtä niinkuin se, joka on siellä\nkotona?...\n\nÄIDINRAKKAUS. Tottahan toki, tämä on kyllä sama käsi; etkö ole siis\nhuomannut, että se muuttuu hienoksi ja valkoiseksi ja että siinä alkaa\nvalo virtailla heti, kun se hyväilee sinua?...\n\nTILTIL. Ihme ja kumma, sehän on sinun äänesikin, mutta sinä puhut\npaljoa kauniimmin kuin kotona...\n\nÄIDINRAKKAUS. Siellä on niin paljon tekemistä eikä ole aikaa... Mutta\nsitä, mitä ei sanota, sen kuitenkin kuulee... Mutta kun olet nähnyt\nminut näin, mahtaisitkohan sinä tunteakaan minut enää siinä\nrikkinäisessä, vanhassa hameessani, kun huomenna taas palaat sinne\nmökkipahaseemme?\n\nTILTIL. Minä en tahdo palata sinne... Koska sinä olet täällä, tahdon\nminäkin olla täällä, niin kauan kuin sinäkin olet...\n\nÄIDINRAKKAUS. Mutta toinenhan on sama kuin toinenkin, minä olen siellä\nja me kaikki olemme siellä... Olet tullut tänne ainoastaan sitä varten,\nettä oppisit, kuinka sinun on minua katsottava siellä kotona...\nYmmärrätkö, Tiltil?... Sinä luulet olevasi taivaassa, mutta taivas on\nkaikkialla, missä me suutelemme toisiamme... Ei kenelläkään ole kahta\näitiä eikä sinullakaan ole muuta äitiä kuin minä... Jokaisella lapsella\non vain yksi äiti, aina sama ja aina kaikista kaunein; täytyy vain\ntuntea hänet ja osata katsoa... Mutta millä tavalla sinä olet päässyt\ntänne, kuinka olet löytänyt tien, jota Ihmiset turhaan ovat etsineet\nsiitä saakka, kuin ovat asuneet maailmassa?\n\nTILTIL osoittaen Valoa, joka hienotunteisesti on vetäytynyt hiukan\nsyrjään. Hän toi minut tänne...\n\nÄIDINRAKKAUS. Kuka hän on?...\n\nTILTIL. Valo...\n\nÄIDINRAKKAUS. En ole häntä koskaan nähnyt... Minulle kerrottiin, että\nhän rakastaa teitä ja että hän on ollut hyvin hyvä teitä kohtaan...\nMutta miksi hän kätkeytyy? Eikö hän koskaan näytä paljaita\nkasvojaan?...\n\nTILTIL. Näyttää, mutta hän pelkää, että Onnet pelästyvät, jos tulee\nliian kirkasta...\n\nÄIDINRAKKAUS. Mutta eikö hän tiedä, että juuri häntähän me vain\nodotamme!... (Kutsuen muita Isoja Iloja.) Tulkaa, tulkaa, sisareni!...\nTulkaa, rientäkää kaikki, Valo on vihdoinkin tullut meitä\ntervehtimään!...\n\n    Liikettä Isojen Ilojen joukossa, jotka lähestyvät.\n    Huutoja: \"Valo on täällä! Valo, Valo!...\"\n\nYMMÄRTÄMISEN-ILO työntää syrjään kaikki muut päästäkseen syleilemään\nValoa. Te olette Valo, emmekä sitä tienneet!... Olemme odottaneet\nteitä vuosia ja yhä vuosia!... Tunnetteko minut?... Minä olen\nYmmärtämisen-ilo ja minä olen etsinyt teitä niin paljon, niin paljon...\nMe olemme hyvin onnellisia, mutta me emme näe ulomma omaa itseämme...\n\nOIKEIN-TEKEMISEN-ILO syleilee vuorostaan Valoa. Tunnetteko minut? Minä\nolen Oikein-tekemisen-ilo, olen rukoillut teitä niin usein, niin\nusein... Me olemme hyvin onnellisia... Mutta me emme näe ulomma omia\nvarjojamme...\n\nILO-NÄHDÄ-SITÄ-MIKÄ-ON-KAUNISTA syleilee häntä samalla tavalla.\nTunnetteko minut?... Minä olen Kauneuden-ilo ja minä olen rakastanut\nteitä niin paljon, niin paljon... Me olemme hyvin onnellisia, mutta me\nemme näe ulomma omia unelmiamme...\n\nYMMÄRTÄMISEN-ILO. Sisko, elkää antako meidän odottaa enää... Olemme\nkyllin lujat, olemme kyllin puhtaat... Poistakaa huntunne, joka vielä\npeittää meiltä viimeisen viisauden ja suurimman onnen... Näettekö,\nkaikki sisareni polvistuvat jalkojenne juureen... Olette\nkuningattaremme ja palkintomme...\n\nVALO kiertää huntuaan yhä lujemmalle. Sisareni, kauniit sisareni, minun\non toteltava Herraani... Hetki ei ole vielä tullut, mutta se on ehkä\ntuleva ja silloin minä palajan arastelematta ja peittäytymättä...\nHyvästi, nouskaa, syleilkäämme toisiamme vielä kerran, niinkuin\nsisaret, jotka ovat tavanneet toisensa, odottaen päivää, joka on pian\nkoittava...\n\nÄIDINRAKKAUS syleillen Valoa. Olette ollut niin hyvä\nlapsiraukoilleni...\n\nVALO. Olen aina hyvä niille, jotka rakastavat toisiaan...\n\nYMMÄRTÄMISEN-ILO lähestyen Valoa. Painakaa viimeinen suudelma minun\notsalleni...\n\n    Syleilevät toisiaan kauan, ja kun he eroavat ja nostavat\n    päänsä, näkyy heidän silmissään kyyneleitä.\n\nTILTIL ihmeissään. Miksi itkette?... (Katsellen toisia iloja.) Tekin\nitkette!... Mutta minkätähden kaikkien silmät ovat kyyneliä täynnä?...\n\nVALO. Hiljaa, lapseni...\n\n    Esirippu\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS\n\n\nKYMMENES KUVAELMA\n\n    Tulevaisuuden valtakunta.\n\nTaivaan Sinilinnan äärettömät salit, joissa syntymättömät lapset\nodottavat syntymistään. -- Silmän kantamattomaan kaukaisuuteen\nulottuvat safiiripylvästöt kannattavat turkoosiholveja. Täällä on\nkaikki alkaen valaistuksesta ja lattian lapislatsuli-paasista aina\nutuisen taustan häipyviin holveihin saakka, aina pienimpään esineeseen\nsaakka, haaveellista, voimakasta, satumaista sineä. Ainoastaan\npylväiden päät ja jalustat, holvien ylimmät kivet, jotkut istuimet,\njotkut ympäryspenkit ovat valkeata marmoria tai alabasteria. --\nOikealla pylväiden välissä opaali-ovia. Nämä ovet, jotka Aika\nkohtauksen lopulla avaa, vievät nykyiseen Elämään ja Aamuruskon\nrantasilloille. Kaikkialla on sopusuhtaisissa ryhmissä laumoittain\nsinipukuisia lapsia. -- Toiset leikkivät, toiset kävelevät, toiset\npuhelevat tai ovat mietteissään, monet nukkuvat, monet valmistelevat\npilaristojen välissä vastaisia keksintöjä; heidän työkalunsa, koneensa,\ntekeleensä, kaikki kasvit, kukat ja hedelmät, joita he hoitavat tai\npoimivat, ovat samaa yliluonnollista ja valoisaa sineä kuin linnan ilma\nyleensä. -- Lasten joukossa liikuskelee edestakaisin muutamia vaaleaan,\nläpikuultavaan sineen puettuja pitkävartaloisia ylevän kauniita,\näänettömiä olentoja, jotka näyttävät olevan enkeleitä.\n\nVasemmalta tulevat, ikäänkuin salaa hiipien, etualan pylväiden\nvälitse Tiltil, Mitil ja Valo. Heidän tulonsa herättää jonkun verran\nSinisten-Lasten huomiota, joita sitten pian juoksee esiin kaikkialta\nja jotka ryhmittyvät uteliaina näiden outojen vierasten ympärille.\n\nMITIL. Missä ovat Sokeri, Kissa ja Leipä?\n\nVALO. He eivät voi tulla tänne; he oppisivat tuntemaan tulevaisuuden\neivätkä enää tottelisi...\n\nTILTIL. Entä Koira?\n\nVALO. Ei hänenkään olisi hyödyllistä tietää; mikä häntä odottaa\nvuosisatain kuluessa... Olen teljennyt heidät kirkon lattian alle.\n\nTILTIL. Missä me olemme?\n\nVALO. Olemme Tulevaisuuden Valtakunnassa, lasten keskuudessa, jotka\neivät vielä ole syntyneet. Koska Timantti sallii meidän nähdä selvästi\ntäällä ylhäällä, minne Ihmisten silmät eivät kanna, me luultavasti\nlöydämme täältä Sinisen Linnun...\n\nTILTIL. Lintu on täällä tietysti Sininen, koska kaikki muukin on\nsinistä. (Katsellen ympärilleen.) Kylläpä, kylläpä täällä on kaunista\nkaikki...\n\nVALO. Katso, kuinka lapset rientävät tänne...\n\nTILTIL. Eivätkö ne soisi teidän tulleen?...\n\nVALO. Kyllä ne sen suovat, näethän, he hymyilevät, vaikka\nkummastelevatkin...\n\nSINISET-LAPSET rientävät luo yhä lukuisampina. Pieniä Eläviä Lapsia...\nTulkaa katsomaan pieniä Eläviä Lapsia...\n\nTILTIL. Miksi sanovat he meitä \"pieniksi Eläviksi Lapsiksi?\"\n\nVALO. Koska he itse eivät vielä elä...\n\nTILTIL. Mitä he sitten tekevät?...\n\nVALO. He odottavat syntymisensä hetkeä...\n\nTILTIL. Syntymisensä hetkeä?...\n\nVALO. Niin; kaikki lapset, jotka syntyvät Maassa tulevat täältä.\nJokainen heistä odottaa täällä syntymisensä päivää... Kun Isät ja Äidit\ntoivovat itselleen lapsia, avataan nuo suuret portit, jotka tuossa\nnäet; ja pienokaiset laskeutuvat...\n\nTILTIL. Onpa niitä... Onpa niitä!...\n\nVALO. Niitä on vielä paljon, paljon enemmänkin... Ei heitä kaikkia\nnäy... Ajattelehan, että heitä täytyy olla millä kansoittaa maailma\naikojen loppuun asti... Ei kukaan voisi heitä lukea...\n\nTILTIL. Ja keitä ovat nuo suuret siniset olennot?...\n\nVALO. Sitä ei voi sanoa ihan varmaan... Arvellaan, että ne ovat hyviä\nhengettäriä... Sanotaan heidän tulevan maailmaan Ihmisten jälkeen...\nMutta ei ole lupa heiltä mitään kysyä...\n\nTILTIL. Miksi ei?\n\nVALO. Koska se on yksinomaan Maan salaisuus...\n\nTILTIL. Entä nuo muut, nuo pienet, saako heitä puhutella?...\n\nVALO. Tottahan toki, tutustukaa vain... Kas, siinä on muuan, joka on\nmuita merkillisempi... Mene vain lähemmä ja puhuttele häntä...\n\nTILTIL. Mitä minun pitää sanoa hänelle?\n\nVALO. Mitä vain, niinkuin puhuttelisit jotain pikku toveriasi...\n\nTILTIL. Saako hänelle antaa kättä?\n\nVALO. Tottahan toki, ei hän pure... No, elä nyt siinä tekeydy... Jätän\nteidät kahden, niin perehdytte paremmin. Minun täytyy muuten tavata\nSuurta-Sinetärtä...\n\nTILTIL lähestyen Sinistä-Lasta ja ojentaen hänelle kätensä. Päivää...\n(Koskettaa sormensa päällä lapsen sinistä mekkoa) Mikä tämä on?\n\nLAPSI koskettaa totisena sormellaan Tiltilin lakkia. Mikä tuo on?\n\nTILTIL. Tämäkö?... Se on minun lakkini... Eikö sinulla ole lakkia?\n\nLAPSI. Ei; mitä sinä sillä teet?...\n\nTILTIL. Minä teen sillä hyvänpäivän... ja sitten se lämmittää, kun on\nkylmä...\n\nLAPSI. Mitä on se, että on kylmä?...\n\nTILTIL. Kun puistattaa näin... hrrrr... hrrrr... Kun täytyy puhaltaa\nkäsiin ja paiskella käsillään näin...\n\n    Paiskelee käsivarsiaan kuin lämmitäkseen.\n\nLAPSI. Onko Maassa kylmä?...\n\nTILTIL. On joskus talvella, kun ei ole tehty tulta...\n\nLAPSI. Miksi ei tehdä tulta?...\n\nTILTIL. Koska se tulee kalliiksi ja kun ei ole rahaa millä ostaa\npuita...\n\nLAPSI. Mitä se on se, että \"rahaa\"?\n\nTILTIL. Se on sitä, jolla maksetaan...\n\nLAPSI. Vai niin...\n\nTILTIL. Toisilla on rahaa, toisilla ei ole...\n\nLAPSI. Miksi toisilla ei ole?\n\nTILTIL. Koska eivät ole rikkaita... Oletko sinä rikas? Kuinka vanha\nsinä olet?...\n\nLAPSI. Minä synnyn pian... Minä synnyn kahdentoista vuoden kuluttua...\nOnko hauskaa syntyä?\n\nTILTIL. Onhan se... Aika mukavaa...\n\nLAPSI. Kuinka sinä synnyit?\n\nTILTIL. En enää muista oikein... Siitä on niin pitkä aika...\n\nLAPSI. Sanotaan, että Maa on niin kaunis, ja kaikki, jotka siellä\nelävät.\n\nTILTIL. Onhan se, ovathan ne... Siellä on lintuja ja makeisia ja\nleikkikaluja... Muutamilla on kaikkea, mitä vain; mutta ne, joilla ei\nole, voivat katsella sitä, mitä toisilla on...\n\nLAPSI. Meille sanotaan, että äidit odottavat ovella... Onko totta, että\nne ovat hyviä?...\n\nTILTIL. On ne... Ne ovat parempia kuin mikään muu... Ja isoäidit\nmyöskin; mutta ne kuolevat niin pian...\n\nLAPSI. Kuolevat?... Mitä se on?\n\nTILTIL. Ne vain menevät pois jonakin iltana, eivätkä enää tule\ntakaisin...\n\nLAPSI. Miks'eivät?...\n\nTILTIL. Mene tiedä... Ehkä niille tulee ikävä pois...\n\nLAPSI. Onko se sinunkin mennyt pois?\n\nTILTIL. Iso-äitikö?\n\nLAPSI. Äitisi tai iso-äitisi, enhän tiedä niin tarkoin, kun en tiedä...\n\nTILTIL. Niin, mutta se ei ole yhtään sama asia... Isoäidit menevät\nensin; se on jo hyvin surullista sekin... Minun iso-äitini oli kovin\nhyvä...\n\nLAPSI. Mikä sinun silmiesi on?... Syntyykö niissä helmiä?...\n\nTILTIL. Eihän, eivät ne ole helmiä...\n\nLAPSI. Mitäs ne sitten on?...\n\nTILTIL. Ei mitään, kaikki tuo sinen paljous vain häikäisee hiukan...\n\nLAPSI. Miksi sitä sanotaan?...\n\nTILTIL. Mitä niin?\n\nLAPSI. Tuotapa, tuota, joka tippuu?...\n\nTILTIL. Ei se ole mitään, vähän vettä vain...\n\nLAPSI. Tuleeko sitä silmästä?...\n\nTILTIL. Tulee, joskus, kun itkee...\n\nLAPSI. Mitä on se, että \"itkee\"?\n\nTILTIL. En minä itkenyt; se on vain tuo sinen paljous... Mutta jos minä\nolisin itkenyt, olisi se ollut samanlaista.\n\nLAPSI. Itketäänkö usein?\n\nTILTIL. Pikku pojat eivät itke, mutta pikku tytöt kyllä... Eikö täällä\nsitten itketä?...\n\nLAPSI. Ei, en minä tiedä...\n\nTILTIL. Kyllä sinä vielä opit... Mitä ne ovat nuo suuret siniset\nsiivet, joilla sinä leikittelet?\n\nLAPSI. Nämäkö? Se on vain semmoinen keksintö, jonka minä teen, sitten\nkun tulen Maahan...\n\nTILTIL. Mikä keksintö?... Oletko tehnyt jonkun keksinnön?...\n\nLAPSI. Olenhan, etkö tiedä?... Maahan päästyäni minä keksin semmoisen,\njoka tekee onnelliseksi...\n\nTILTIL. Onko se jotain makeaa? Vai onko se jotain, joka rämisee?...\n\nLAPSI. Ei lainkaan, se kulkee ihan hiljaa...\n\nTILTIL. Mitäs sillä sitten tekee?...\n\nLAPSI. Minä valmistelen sitä joka päivä... Se on jo melkein valmis...\nTule katsomaan!...\n\nTILTIL. Missä se on?\n\nLAPSI. Tuolla, se näkyy täältä, tuolla noiden pilarien välissä.\n\nTOINEN SININEN LAPSI. lähestyy Tiltiliä ja viittaa häntä luokseen. Tule\nkatsomaan minunkin laitoksiani, tuletko?\n\nTILTIL. Mitä ne on?.\n\nTOINEN LAPSI. Minä olen keksinyt kolmekymmentä kolme lääkettä elämän\npidentämiseksi... Ne ovat täällä, näissä sinisissä pulloissa...\n\nKOLMAS LAPSI tullen esiin joukosta. Minulla on semmoinen valo, jota ei\nkukaan vielä tunne... (Hän valaisee itsensä kokonaan omituisella\nliekillä.) Eikö se ole mukavaa, mitä?...\n\nNELJÄS LAPSI kiskoo Tiltiliä käsivarresta. Tulehan toki katsomaan minun\nkonettani, joka lentää ilmassa niinkuin lintu ilman siipiä...\n\nVIIDES LAPSI. Ei, ei, ensin minun konettani, jolla voi löytää ne\naarteet, mitkä piilevät kuussa...\n\n    Siniset Lapset tunkeilevat Tiltilin ja Mitilin ympärillä ja\n    huutavat kaikki kilvan: \"Ei, ei, tule katsomaan minun...\n    Ei, ei, minun on kauniimpi... Minun on vielä kauniimpi!...\n    Minun on kokonaan sokerista!... Ei sen kone ole mitään!...\n    Hän on saanut siihen aatteen minulta! j.n.e.\" Näin\n    huudahdellessaan sinne tänne he vetävät Tiltilin ja Mitilin\n    sinisiä työhuoneitaan kohti... Siellä sitten jokainen\n    keksijä panee koneensa käymään. Siinä alkaa pyöriä rattaita,\n    siipiä, kiertoja, hyrriä, remmejä, kaikenlaisia merkillisiä\n    ja vielä olemattomia ja nimettömiä esineitä, joita kaikkia\n    verhoo epäoleellisuuden sininen sumu. Joukko kummallisia ja\n    salaperäisiä koneita käy tai riippuu holvien alla tai seisoo\n    pylväiden juurella, samalla kun lapset käärivät auki ja kiinni\n    karttoja ja piirustuksia, aukovat kirjoja, paljastelevat\n    sinisiä kuvapatsaita, tuovat suunnattoman suuria kukkia ja\n    jättiläishedelmiä, jotka näyttävät olevan safiirista ja\n    turkoosista.\n\nERÄS PIENI SININEN LAPSI kumarassa suunnattoman suurten sinisten\nsatakaunojen painon alla. Katsokaahan toki näitä minun kukkiani?\n\nTILTIL. Mitä ne ovat?... En ole semmoisia koskaan nähnyt...\n\nPIENI SININEN LAPSI. Ne ovat satakaunoja...\n\nTILTIL. Eihän toki... Nehän ovat kärrynpyörän kokoisia...\n\nPIENI SININEN LAPSI. Ja kuinka ne tuoksuvat!...\n\nTILTIL haistaen niitä. Suurenmoista!\n\nPIENI SININEN LAPSI. Ihan tällaisina minä tuon nämä mukanani, kun tulen\nMaahan...\n\nTILTIL. Milloin sinä tulet?\n\nPIENI SININEN LAPSI. Viidenkymmenen kolmen vuoden, neljän kuukauden ja\nyhdeksän päivän päästä...\n\n    Tulee kaksi Sinistä Lasta, kantaen kuin kynttiläkruumia\n    korennossa riippuvaa suunnattoman suurta viinirypäleterttua,\n    jonka marjat ovat päärynän kokoisia.\n\nTOINEN TERTTUA KANTAVISTA LAPSISTA. Mitä sanot minun hedelmistäni?\n\nTILTIL. Kas, mimmoinen päärynäterttu!...\n\nLAPSI. Eipähän, nämä ovat viinirypäleitä... Kaikki rypäleet tulevat\nolemaan tämmöisiä, kun minä täytän kolmekymmentä vuotta... Olen\nkeksinyt keinon...\n\nTOINEN LAPSI uupumassa korin alle, joka on täynnä meluunin kokoisia\nsuuria omenia. Entä minä!... Katsokaa minun omeniani!...\n\nTILTIL. Mutta nehän ovat meluuneja...\n\nLAPSI. Eihän... Nämä ovat omenia eivätkä olekaan vielä kaikkein\nkauneimpia!... Kaikki omenat tulevat olemaan tämmöisiä, niin pian kuin\nminä synnyn... Olen keksinyt keinon...\n\nTOINEN LAPSI työntää sinisillä käsirattailla kurpitsan kokoisia sinisiä\nmeluuneja. Entä nämä minun pikku meluunit?...\n\nTILTIL. Mutta nehän ovat kurpitsoita...\n\nLAPSI. Kun minä tulen Maahan, kasvavat kaikki meluunit tämmöisiksi...\nMinusta tulee Yhdeksän Kiertotähden Kuninkaan puutarhuri...\n\nTILTIL. Yhdeksän Kiertotähden Kuninkaan?... Missä hän on?\n\nYHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS lähestyy ylpeästi. Hän näyttää olevan\nneljän vuoden vanha vääräsääri, ja pysyy vaivoin jaloillaan. Tässä hän\non...\n\nTILTIL. Et ole suuren suuri...\n\nYHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS totisesti ja juhlallisesti. Tekoni\ntulevat olemaan suuret...\n\nTILTIL. Mitä sinä tulet tekemään?\n\nYHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS. Minä perustan aurinkoa kiertävien\ntähtien yhteisen liiton.\n\nTILTIL hämmästyen. Todellako?\n\nYHDEKSÄN KIERTOTÄHDEN KUNINGAS. Siihen tulevat kuulumaan kaikki tähdet,\npaitsi Saturnus, Uranus ja Neptunus, jotka ovat ylen liiallisten ja\nmittaamattomien matkojen päässä.\n\n    Peräytyy arvokkaasti.\n\nTILTIL. Se on hyvin merkillistä...\n\nERÄS SININEN EAPSI. Näetkö tuon tuolla?...\n\nTILTIL. Minkä?\n\nLAPSI. Tuon pienokaisen, joka nukkuu tuolla pilarin juurella...\n\nTILTIL. Kuka hän on?\n\nLAPSI. Hän tuo kerran maailmaan puhtaan ilon...\n\nTILTIL. Millä tavalla?\n\nLAPSI. Aatteiden avulla, joita ei vielä tunneta...\n\nTILTIL. Entä tuo toinen, jolla on sormet nenässä, mitä hän on tekevä?\n\nLAPSI. Hän tulee keksimään tulen, jolla maailmaa voidaan lämmittää,\nsittenkuin Aurinko alkaa jäähtyä...\n\nTILTIL. Entä nuo kaksi, jotka pitävät toisiaan kädestä ja suutelevat\nyhtä mittaa; ovatko ne veli ja sisar?...\n\nLAPSI. Eihän, ne ovat hyvin hullunkurisia... Niitä sanotaan\nRakastavaisiksi...\n\nTILTIL. Mitä se on?\n\nLAPSI. En tiedä... Aika nimittää niitä niin, tehdäkseen heistä pilaa...\nHe katselevat toisiaan koko ajan silmiin, he suutelevat toisiaan ja\nheittävät jäähyväisiä...\n\nTILTIL. Minkätähden?\n\nLAPSI. Taitaa olla niin, että he eivät saa lähteä yhdessä...\n\nTILTIL. Entä tuo pieni punaposkinen, joka näyttää niin totiselta ja\njoka imee peukaloaan, mikä hän on?\n\nLAPSI. Sanotaan, että hän on hävittävä Vääryyden Maasta...\n\nTILTIL. Niinkö?\n\nLAPSI. Sanotaan, että se tulee olemaan kauhean vaikea tehtävä...\n\nTILTIL. Entä tuo pieni punatukkainen, joka kulkee, niinkuin ei näkisi.\nOnko hän sokea?\n\nLAPSI. Ei vielä, mutta hän tulee olemaan sokea... Katsele häntä\ntarkoin; sanotaan, että hän tulee voittamaan Kuoleman...\n\nTILTIL. Mitä se on?\n\nLAPSI. En tiedä oikein; mutta se kuuluu olevan jotain hyvin suurta...\n\nTILTIL osoittaa lapsia, joita nukkuu kaikkialla pilarien juurella,\nportailla, penkeillä y.m. Entä kaikki nuo, jotka nukkuvat -- kylläpä\nniitä on paljon! -- eivätkö ne tee mitään?...\n\nLAPSI. Ne ajattelevat jotain...\n\nTILTIL. Mitä sitten?\n\nLAPSI. Ne eivät vielä tiedä, mutta niidenkin on vietävä jotakin Maahan,\nmitä tahansa: on kielletty lähtemästä tyhjin käsin...\n\nTILTIL. Kuka on kieltänyt?\n\nLAPSI. Aika seisoo ovella ja vartioi... Saatpa nähdä, kun hän avaa. Hän\non ihan sietämätön...\n\nERÄS LAPSI juoksee salin perältä, tunkeutuen lapsilauman läpi. Päivää,\nTiltil!...\n\nTILTIL. Kas, mistä sinä tiedät minun nimeni?\n\nLAPSI joka on päässyt esiin, syleilee ja suutelee Tiltiliä ja Mitiliä\nsydämellisesti. Päivää!... Kuinka voitte?... -- Kas niin, suutelehan\ntoki, ja sinä myöskin, Mitil... Totta kai minä tiedän sinun nimesi,\nkoska minusta tulee sinun veljesi... Minulle juuri tuotiin sana, että\nsinä olet täällä... Olin aivan toisessa päässä salia pakkaamassa\naarteitani. Sano äidille, että olen valmis.\n\nTILTIL. Mitä?... Aiotko tulla meille?\n\nLAPSI. Aion, ensi vuonna, palmusunnuntaina... Elä kiusaa minua kovin,\nkun olen pieni... Olen kovin iloinen, että olen saanut suudella teitä\njo nyt... Sano Isälle, että hän korjaa kätkyen... Onko siellä hyvä olla\nsiellä meillä?...\n\nTILTIL. Siinähän tuo menee... Äiti on niin hyvä...\n\nLAPSI. Entä ruoka?...\n\nTILTIL. Miten milloinkin... Välistä on leivoksiakin, eikös ole,\nMitil?...\n\nMlTlL. On, jouluna ja pääsiäisenä. Äiti niitä leipoo...\n\nTILTIL. Mitä sinulla on tuossa säkissä? Onko sinulla meille\ntuomisia?...\n\nLAPSI hyvin itsetietoisesti. Siinä on kolme tautia: Tulirokko,\nhinkuyskä ja tuhkarokko...\n\nTILTIL. Eikö muuta... Ja mitä sitten teet?...\n\nLAPSI. Sittenkö?... Sitten minä menen pois...\n\nTILTIL. Ei sitten maksanut vaivaa tullakaan...\n\nLAPSI. Eihän voi muutakaan...\n\n    Silloin alkaa kuulua ja levitä pitkittyvä värinä, voimakas\n    ja kristallinkirkas, joka näyttää tulevan pilareista ja\n    opaali-ovista, joihin samalla sattuu voimakas valo.\n\nTILTIL. Mitä se on?\n\nERÄS LAPSI. Se on Aika!... Hän avaa pian ovet!...\n\n    Hetipaikalla joutuvat Siniset Lapset voimakkaaseen liikkeeseen.\n    Useimmat heistä jättävät koneensa ja työnsä, suuri joukko\n    nukkuvia herää ja kaikkien katseet kääntyvät opaali-oviin,\n    joita he lähestyvät.\n\nVALO tullen Tiltilin luo. Piiloutukaamme pilarin taa... Aika ei saa\nmeitä nähdä...\n\nTILTIL. Mistä syntyy tuo ääni?\n\nERÄS LAPSI. Aamuruskon noususta... Nyt on se hetki, jolloin tänä\npäivänä syntyvät saavat lähteä laskeutumaan alas Maahan...\n\nTILTIL. Millä tavalla he laskeutuvat sinne?... Tikapuitako?...\n\nLAPSI. Saat pian nähdä... Aika irroittaa juuri salpoja...\n\nTILTIL. Kuka on Aika?...\n\nLAPSI. Se on eräs vanha mies, joka tulee kutsumaan niitä, jotka saavat\nlähteä...\n\nTILTIL. Onko hän paha?\n\nLAPSI. Ei, mutta hän ei kuule mitään... Rukoilitpa kuinka paljon\ntahansa, kun ei ole sinun vuorosi, käännyttää hän takaisin kaikki,\njotka tahtoisivat lähteä...\n\nTILTIL. Onko heistä hauska lähteä?\n\nLAPSI. Ei kukaan tahtoisi jäädä, mutta kun tulee lähtö, on ikävä...\nNyt!... Nyt!... Nyt hän avaa!...\n\n    Suuret opaali-ovet kääntyvät hitaasti saranoillaan. Niinkuin\n    kaukaisena soittona kuuluu tänne melu Maasta. Punaisenvihreä\n    valo tunkee saliin. Kynnykselle ilmestyy Aika; hän on hyvin\n    vanha, pitkäpartainen mies, hänellä on viikate ja tuntilasi;\n    hänen ilmestyessään kynnykselle tulevat samalla näkyviin\n    valkoisten ja kullattujen purjeiden liepeet ja pursi, joka on\n    kiinnitetty eräänlaiseen Aamuruskon rusohuuruista tehtyyn\n    siltaan.\n\nAIKA kynnyksellä. Ovatko ne valmiit, joiden hetki on lyönyt?...\n\nSINISET LAPSET rientävät joukosta esiin joka taholta. Olemme!...\nOlemme!... Olemme!...\n\nAIKA ärtyisellä äänellä lapsille, jotka kulkevat hänen ohitsensa\nmennäkseen ulos. Yksi kerrallaan!... Nyt niitä taas tarjoutuu yli\nmäärän!... Aina sama juttu!... Vaan ette minua petä!... (Sysäten pois\nerään lapsen.) Ei nyt vielä ole sinun vuorosi!... Mene takaisin sisään\nja tule huomenna!... Sinä siinä, takaisin vain, sinun vuorosi tulee\nvasta kymmenen vuoden päästä... Vieläkö kolmastoistakin paimen?\nKaksitoistakin riittää; eihän nyt enää eletä Theokritoksen ja Virgilion\naikoja... Yhäkö vain lääkäreitä? Niitä on Maassa jo liiaksikin;\nihan vaivaksi asti!... Missä ovat insinöörit?... Maailmassa\ntarvittaisiin rehellistä miestä... kun löytyisi yksi ainoakaan, ihmeenä\nesitettäväksi... Missä olet, rehellinen mies?... Sinäkö?... (Lapsi\ntekee myöntävän liikkeen.) Oletpa sinä surkean näköinen... et elä\nkauan... Hoi te siellä, ei ole kiirettä mitään... Missä ovat\nviemiset?... Vai ei mitään, kädet tyhjää täynnä... Niinpä jäädään tälle\npuolelle... Mene valmistamaan jotakin, tuo vaikka joku suuri rikos, tai\njoku tauti, minulle on yhdentekevä, kunhan tuot jotakin... (Osoittaen\nerästä pienokaista, jota toiset työntävät eteenpäin ja joka vastustelee\nkaikin voimin.) No, mikä sinua vaivaa? Tiedäthän, että hetkesi on\ntullut... Siellä tarvitaan sankaria taistelemaan vääryyttä vastaan;\nsinä olet se sankari; sinun on lähteminen...\n\nSINISET LAPSET. Hän ei tahdo, Herra...\n\nAIKA. Mitä?... Eikö tahdo?... Missä sinä luulet olevasi, senkin\nsekasikiö?... Ei tässä ole aikaa riitoihin...\n\nPIENOKAINEN jota sysitään. Ei, ei!... Minä en tahdo... Minusta on\nhauskempi olla syntymättä!... Minusta on hauskempi jäädä tänne!...\n\nAIKA. Sinusta, niin, mutta tässä ei kysytäkään sinulta... Kun on\nlähdettävä, niin on lähdettävä!... Pian vain... Eteenpäin!...\n\nERÄS LAPSI astuu esiin. Antakaa minun mennä hänen sijassaan... Me\nvaihdamme paikkaa!... Sanotaan, että minun vanhempani ovat vanhat ja\nettä he ovat jo kauan odottaneet minua!...\n\nAIKA. Ei käy päinsä... Hetki on hetki ja aika on aika... Ei tulisi\nloppua koskaan, jos tässä rupeaisi teitä kuuntelemaan... Mikä tahtoo,\nmikä ei tahdo, milloin on liika varhaista, milloin liika myöhäistä...\n(Työntäen takaisin lapset, jotka ovat täyttäneet kynnyksen.) Ei niin\nlähelle, lapsukaiset... Uteliaat pois... Niillä, jotka eivät tänään\nlähde, ei ole mitään asiaa ulos... Nyt on teillä kiire, mutta kun\nvuoronne tulee, pelkäätte ja alatte peräytyä... Tuossa onkin jo neljä,\njotka vapisevat kuin haavanlehdet... (Eräälle lapselle, joka juuri kun\non astumassa kynnyksen yli, yhtäkkiä peräytyy.) Mitä nyt?... Mikä\nsinulle tuli?...\n\nLAPSI. Kun minä unohdin sen rasian, jossa on ne kaksi rikosta, jotka\nminun pitää tehdä...\n\nTOINEN LAPSI. Ja minä sen pikku ruukun, jossa on se aate, jolla minun\npitää valistaa kansanjoukkoja...\n\nKOLMAS LAPSI. Minä unohdin kaikkein kauneimman päärynäpuuni\nymppäysoksan...\n\nAIKA. Juoskaa pian ne noutamaan!... Ei ole enää jälellä kuin kuusi\nsataa kaksitoista sekuntia... Aamuruskon pursi pullistelee jo\npurjeitaan ilmoittaakseen, että se jo odottaa... Jos tulette liian\nmyöhään, jäätte syntymättä... Pian siis, pursi vartoo!... (Ottaa kiinni\nlapsen, joka aikoo pujahtaa hänen sääriensä lomitse päästäkseen\nsillalle.) Vai sinä, eläpäs! Sinä jo kolmannen kerran koetat päästä\nsyntymään ennen vuoroasi... Jos se tapahtuu vielä kerran, saat mennä\nodottamaan vuoroasi sisareni Iankaikkisuuden luo; saat nähdä, onko\nsiellä hauskempi ollaksesi... Mutta olemmeko nyt valmiit?... Ovatko\nkaikki paikoillaan?... (Silmäilee tarkastellen jo purteen istuneita\nlapsia.) Yksi puuttuu vielä... On turha kätkeytyäksesi toisten taa,\nkyllä minä sinut sieltäkin löydän... Ei minua petetä... Hoi sinä\nsiellä, sinä, jota sanotaan Rakastavaiseksi, heitä hyvästit\nhempukallesi...\n\n    Pienokaiset, joita nimitetään \"Rakastuneiksi\", lähestyvät\n    hellässä syleilyssä ja kasvot kalpeina epätoivosta Aikaa\n    ja polvistuvat hänen eteensä.\n\nENSIMÄINEN LAPSI. Hyvä herra Aika, antakaa minun jäädä hänen\nluokseen!...\n\nTOINEN LAPSI. Hyvä herra Aika, antakaa minun lähteä hänen kanssaan!...\n\nAIKA. Mahdotonta... Ei ole enää jälellä kuin kolme sataa\nyhdeksänkymmentäneljä sekuntia.\n\nENSIMÄINEN LAPSI. Olen mieluummin syntymättä!...\n\nAIKA. Ei auta, sinun täytyy...\n\nTOINEN LAPSI rukoillen. Hyvä herra Aika, sitten minä saavun liian\nmyöhään!...\n\nENSIMÄINEN LAPSI. Minä en ole silloin enää siellä, kun hän tulee!...\n\nTOINEN LAPSI. Minä en saa enää koskaan nähdä häntä!...\n\nENSIMÄINEN LAPSI. Meidän täytyy elää yksin maailmassa!...\n\nAIKA. Kaikki tuo ei kuulu minuun... Valittakaa Elämälle... Minun asiani\non yhdistää ja erottaa sen mukaan, kuin käsketään... (Tarttuu\nensimäiseen lapseen.) Tule!...\n\nENSIMÄINEN LAPSI taistelee vastaan. Ei, ei, ei!... Ottakaa hänetkin!...\n\nTOINEN LAPSI takertuen ensimäisen vaatteihin. Päästäkää hänet!...\nPäästäkää hänet!...\n\nAIKA. Mutta elämäänhän tässä mennään eikä kuolemaan!... (Vetää\nensimäistä lasta mukanaan.) Tule nyt vain!\n\nTOINEN LAPSI ojentaen epätoivoissaan kätensä poisvietävää lasta kohti.\nAnna minulle joku merkki!... Yksi ainoa merkki!... Sano minulle, mistä\nsinut tunnen!...\n\nENSIMÄINEN LAPSI. Siitä, että sinua aina rakastan!...\n\nTOINEN LAPSI. Ja sinä minut siitä, että olen surullisempi kuin kukaan\nmuu!... Siitä sinä minut tunnet!...\n\n    Kaatuu liikkumattomaksi maahan.\n\nAIKA. Tekisitte paljoa viisaammin, jos antautuisitte toivon ettekä\nepätoivon valtaan... Ja nyt ovat kaikki koolla... (Tarkastaa\ntuntilasiaan.) Nyt on jälellä vain kuusikymmentä kolme sekuntia...\n\n    Lähtevät ja jäävät lapset tulevat vielä viimeisen kerran\n    vilkkaaseen liikkeeseen. -- Huudetaan viimeiset hätäiset\n    jäähyväiset: \"Hyvästi, Pekka... Hyvästi Janne... Onko sinulla\n    kaikki, mitä tarvitset?... Puhu heille minun keksinnöistäni!...\n    Etkö ole unohtanut mitään?... Tunnekin sitten minut!... Kyllä\n    minä tunnen!... Elä vain hukkaa aatteitasi!... Elä kumarru\n    liiaksi laidan yli, ettet putoo avaruuteen!... Anna minulle\n    tietoja itsestäsi!... Ei kuulu voivan!... Kyllä, kyllä,\n    koetahan ainakin!... Ilmoita, onko siellä hyvä olla!... Minä\n    tulen sinua vastaan!... Minä synnyn kuninkaan pojaksi!\"...\n    j.n.e.\n\nAIKA heiluttaen avaimiaan ja viikatettaan. Jo riittää, jo riittää!...\nAnkkuri on nostettu!...\n\n    Purren purjeet tulevat sen laskeutuessa näkyviin ja katoavat.\n    Kuuluu purressa olevien lasten eteneviä huutoja: \"Maa näkyy,\n    maa näkyy!... Minä näen sen!... Oi, kuinka se on kaunis!...\n    Se loistaa!... Se on suuri!...\" Ja sitten kuuluu niinkuin\n    syvästä kuilusta äärettömän kaukainen riemuisa odottava laulu.\n\nTILTIL Valolle. Mitä se on?... Se ei ole lasten laulua... On, niinkuin\nkuuluisi joidenkin toisten ääniä...\n\nVALO. Äidit tulevat laulaen lapsiaan vastaan...\n\n    Sillä välin on Aika sulkenut opaali-ovet. Hän kääntyy luodakseen\n    vielä viimeisen katseen saliin ja huomaa yhtäkkiä Tiltilin ja\n    Mitilin ja Valon.\n\nAIKA hämmästyen ja raivostuen. Mitä tämä on?... Mitä teillä on täällä\ntekemistä... Keitä te olette?... Miksette ole sinisiä?... Mitä tietä te\nolette päässeet sisään?...\n\n    Hän lähestyy uhaten heitä viikatteella.\n\nVALO Tiltilille. Elä vastaa!... Minulla on Sininen lintu... Se on\npiilossa viittani alla... Joutukaamme pian pois...; Kierrä Timanttia,\nniin hän haihtuu jäliltämme...\n\n    He hiipivät vasemmalle, etualan pilarien taa.\n\nEsirippu\n\n\n\n\nKUUDES NÄYTÖS\n\n\nYHDESTOISTA KUVAELMA\n\n    Jäähyväiset\n\nNäyttämö kuvaa seinää, jossa on pieni ovi. Aamu sarastaa.\n\nTiltil, Mitil, Valo, Leipä, Sokeri, Tuli ja Maito tulevat.\n\nVALO. Etpä arvaa, missä olemme\n\nTILTIL. Mistäs arvaisin, kun en tiedä...\n\nVALO. Et siis tunne tätä seinää ja tätä pikku ovea?\n\nTILTIL. Siinä on punainen seinä ja vihreä ovi...\n\nVALO. Eikö sinulle johdu mikään mieleen?\n\nTILTIL. Johtuu, se, että Aika ajoi meidät ovesta ulos.\n\nVALO. Kuinka omituisia olemmekaan, kun näemme unta... Emme tunne omaa\nkättämme...\n\nTILTIL. Kuka näkee unta?... Minäkö?\n\nVALO. Tai ehkä minä... Eihän tiedä... kuinka hyvänsä, tämän seinän\ntakana on huone, jonka olet nähnyt monen monta kertaa elämässäsi...\n\nTILTIL. Monen monta kertaa elämässäni?\n\nVALO. Niin juuri, pikku unikeko... Se on se talo, josta lähdimme eräänä\niltana päivälleen vuosi sitten...\n\nTILTIL. Päivälleen vuosi sitten? Mutta sittenhän se on?...\n\nVALO. Jokos silmäsi repesivät!... Niin juuri; se on vanhempiesi koti...\n\nTILTIL lähestyy ovea. Niinpä niin... Todellakin... Nyt minä... Tämä\npieni ovi... Tämä on meidän oven linkku... Ovatko ne siellä? Olemmeko\näidin luona?... Minä tahdon mennä heti paikalla sisään... Minä tahdon\nsuudella ja syleillä häntä heti paikalla...\n\nVALO. Malta hiukan... He nukkuvat vielä sikeästi; ei pidä herättää\nheitä kovin äkkiä... Eikä ovi muuten avautuisikaan, ennenkuin kello\nlyö...\n\nTILTIL. Täytyykö sitä odottaa vielä kauan?...\n\nVALO. Ah, ei... muutamia minuutteja vain...\n\nTILTIL. Eikö sinun teekään mieli tulla sisään?... Valo, kuule, mikä\nsinun on?... Olet kalpea, oletko sairas?\n\nVALO. Ei se ole mitään, lapsukaiseni... On vain vähän ikävä, kun täytyy\nteistä erota...\n\nTILTIL. Erota?... eihän...\n\nVALO. Täytyy... Minulla ei ole enää mitään tekemistä täällä; vuosi on\nvierähtänyt, Haltijatar tulee kysymään sinulta Sinistä Lintua...\n\nTILTIL. Mutta minullahan ei ole mitään Sinistä Lintua... Muistojen Maan\nSininen Lintu tuli mustaksi, Tulevaisuuden lintu tuli punaiseksi, Yön\nlinnut kuolivat ja Metsän Sinistä Lintua minä en lainkaan löytänyt...\nOnko minun syyni, että ne muuttavat väriään tai kuolevat tai lentävät\ntiehensä?... Mahtaakohan Haltijatar suuttua, ja mitähän hän sanoo?\n\nVALO. Olemme koettaneet parastamme... Täytyy uskoa, ettei Sinistä\nLintua olekaan; tai että hän muuttaa väriä, kun hänet pannaan\nhäkkiin...\n\nTILTIL. Missä on häkki?\n\nLEIPÄ. Tässä se on, herra... Se uskottiin minun hoitooni tämän pitkän\nja vaarallisen matkan ajaksi; nyt, kun tehtäväni on päättymässä, minä\nluovutan sen teille takaisin, ehjänä ja yhtä hyvin suljettuna kuin sen\nsainkin... (Niinkuin puhuja, joka alkaa puhua.) Ja nyt, sallittakoon\nminun kaikkien nimessä sanoa sananen...\n\nTULI. Ei sinulla ole puheenvuoroa...\n\nVESI. Hiljaa...\n\nLEIPÄ. Halveksittavat vihamiehen, kateellisen kilpailijan, pahansuovat\nkeskeytykset (korottaa ääntään) eivät saa minua estetyksi täyttämästä\nvelvollisuuttani loppuun saakka... Minä siis kaikkien nimessä...\n\nTULI. Ei minun nimessäni... Minulla on itsellänikin kieli suussa...\n\nLEIPÄ. Minä siis kaikkien nimessä hillityllä, mutta totisella ja\nsyvällä liikutuksella heitän hyvästit näille siihen valituille\nlapsille, joiden suuri tehtävä päättyy tänään. Sanoessani heille:\njääkää hyvästi! kaikella sillä surulla ja kaikella sillä hellyydellä,\nminkä meissä molemminpuolinen kunnioitus...\n\nTILTIL. Mitä?... Heitätkö jäähyväiset?... Aiotko siis sinäkin jättää\nmeidät?\n\nLEIPÄ. Täytyy, ikävä kyllä... Jätän teidät, valitettavasti; mutta\neromme on oleva vain näennäinen... ette saa enää kuulla minun\npuhuvan...\n\nTULI. Jumalan kiitos!...\n\nVESI. Hiljaa...\n\nLEIPÄ hyvin arvokkaasti. En välitä, en vähääkään välitä... Minä siis\nsanoin: ette saa enää kuulla minua, ette saa nähdä minua niin\nsanoakseni henkihahmossani... Teidän silmänne eivät enää tule näkemään\nsitä, mikä ilmiöissä on näkymätöntä; mutta minä olen siellä kuitenkin\nalati, leipälaatikossa, pöydällänne, liemimaljanne vieressä, minä, joka\nrohkenen väittää olevani Ihmisen uskotuin pöytätoveri, hänen vanhin\nystävänsä...\n\nTULI. Entä minä sitten?...\n\nVALO. Kas niin, hetket rientävät, tuossa tuokiossa meidän on palattava\nhiljaisuuteen... Joutukaa syleilemään lapsia...\n\nTULI. Minä ensiksi, minä ensiksi! (Hän syleilee raivoisasti lapsia.)\nHyvästi, Tiltil, Mitil!... Hyvästi, rakkaat pienokaiseni!... Muistakaa\nminua, jos joskus sattuisitte tarvitsemaan jonkun pistämään tulta\njonnekin!...\n\nMITIL. Ai, ai!... Polttaa!...\n\nTILTIL. Ai, ai! Hän kärvensi nenäni!...\n\nVALO. Kas niin, Tuli, hillitkäähän toki hiukan hehkuanne... Ettehän nyt\nsentään ole tekemisissä kamiininne kanssa...\n\nVESI. Senkin pöllö!...\n\nLEIPÄ. On sekin saanut kasvatuksen!...\n\nVESI lähestyy lapsia. Minä syleilen teitä tekemättä teille pahaa,\nhellästi, varovasti, rakkaat lapseni...\n\nTULI. Varokaa, ettette kastu!...\n\nVESI. Minä hyväilen ja hellin, olen kaikille hyvä...\n\nTULI. Hukkuneillekin?...\n\nVESI. Rakastakaa Lähteitä, kuunnelkaa pulppuavia Puroja... Olen aina\nsiellä...\n\nTULI. Nyt se jo kasteli ne!...\n\nVESI. Kun te illan viileässä istahdatte Lähteiden reunalle -- niitä on\npaljon täällä metsässä --, koettakaa ymmärtää, mitä he koettavat teille\nsanoa... En voi enempää... Kyyneleet tukahduttavat ääneni ja estävät\nminua puhumasta...\n\nTULI. Ei juuri siltä näytä...\n\nVESI. Muistakaa minua, kun näette karahviinin... Te tapaatte minut\nniinikään kannussa, ruiskukannussa, säiliössä ja vesijohdossa...\n\nSOKERI simaisin suin. Jos muistossanne on vielä pienoinen paikka\nminullekin, johdattakaa mieleenne, että läsnäoloni joskus oli teille\nmieluinen... En voi sanoa teille enempää... Kyyneleet eivät sovi minun\nluonteelleni ja minun täytyy varoa, etteivät ne putoaisi varpailleni...\n\nLEIPÄ. Jesuiitta...\n\nTULI haukkuen. Karamelli! Karamelli! Karamelli!\n\nTILTIL. Mutta missä ovat Kissa ja Koira? Minnekä he ovat joutuneet?\n\n    Samassa alkaa kuulua korvia vihlovaa naukunaa.\n\nMITIL levottomasti. Mirri itkee! Joku rääkkää Mirriä...\n\n    Kissa tulee juosten sisään, karvat pystyssä, tukka hajallaan,\n    vaatteet revittyinä, painaen nenäliinallaan poskeaan, niinkuin\n    hänellä olisi hammastauti. Hän sylkee ja sähisee, kintereillään\n    Koira, joka ahdistelee häntä purren, lyöden ja potkien.\n\nKOIRA lyöden Kissaa. Siinä saat!... Riittääkö?... Tahdotko vielä? Siinä\nsaat!... siinä!... siinä!...\n\nVALO, TILTIL ja MITIL rientävät erottamaan heitä. Vahti? Oletko\nhullu?... Senkin vietävä!... Pois siitä!... Lakkaatko jo!... Onko\nmoista nähty!... Maltahan, maltahan!...\n\n    Heidät erotetaan toisistaan\n\nVALO. Mitä tämä on?... Mitä on tapahtunut?\n\nKISSA vetistellen ja kuivaten kyyneliään. Tuo Koira kun... alkaa minua\nhaukkua ja härnätä, panee nauloja soppaani, kiskoo minua hännästä,\npotkii ja repii, vaikka minä en ole tehnyt en niin mitään, en niin\nkerrassa mitään!...\n\nKOIRA matkien. En niin kerrassa mitään, en kerrassa mitään...\n(Puoliääneen tehden halveksivan liikkeen) Sama se, sait saatavasi,\nsait saatavasi, ja tulet vieläkin saamaan!...\n\nMITIL sulkien syliinsä Kissan. Mirri parka, sano minulle, mihin sinun\nkoskee, minä itken kanssasi!...\n\nVALO Koiralle ankarasti. Teidän käytöksenne on sitä sopimattomampi, kun\npanette toimeen moisen kiusallisen kohtauksen hetkellä, joka jo\nmuutenkin on surullinen, koska meidän tuossa tuokiossa täytyy erota\nnäistä rakkaista ystävistämme...\n\nKOIRA yhtäkkiä selviten. Erotako?...\n\nVALO. Eronhetki lyö pian... Meidän on palattava takaisin\nHiljaisuuteen... Emme voi enää puhutella heitä...\n\nKOIRA alkaa yhtäkkiä ulvoa epätoivosta ja heittäytyy lasten jalkojen\njuureen hyväillen heitä raivoisan intohimoisesti. Ei, ei!... Minä en\ntahdo!... En tahdo!... Minä tahdon aina puhua!... Sinähän ymmärrät nyt,\nmitä minä sanon, pikku jumala? Ymmärräthän? Sinä ymmärrät, ymmärrät!\nMe puhelemme kaikesta, kaikesta, kaikesta... Minä en tee mitään pahaa.\nMinä opettelen vaikka lukemaan, ja vaikka kirjoittamaan ja vaikkapa\npelaamaan dominoa sinun kanssasi... Minä tulen aina olemaan tavattoman\nsiisti... Enkä varasta enää mitään keittiöstä... Tahdotko, että teen\njonkun tempun?... Tahdotko, että syleilen Kissaa?...\n\nMITIL Kissalle. Mirri rakas, eikö sinulla ole meille mitään sanomista?\n\nKISSA tekeytyen, kaksimielisesti. Rakastan teitä molempia niin paljon,\nkuin ansaitsette...\n\nVALO. Ja nyt minä vuorostani, rakkaat lapset, suutelen teitä viimeisen\nkerran...\n\nTILTIL ja MITIL käyden kiinni hänen hameeseensa. Ei, ei, Valo, elä\nmene... Jää tänne meidän luoksemme... Ei isä sano mitään... Me sanomme\näidille, että sinä olet ollut meille hyvä...\n\nVALO. Enhän voi, enhän voi... Tämä ovi on meiltä suljettu, minun täytyy\njättää teidät...\n\nTILTIL. Minne sinä menet noin aivan yksin?\n\nVALO. Kauas en mene, tuonne vain lähelle, Hiljaisuuden maahan.\n\nTILTIL. Et saa, minä en tahdo!... Me tulemme kanssasi... Minä sanon\näidille...\n\nVALO. Elkää itkekö, lapset... Minulla ei ole ääntä, niinkuin Vedellä,\nminulla ei ole muuta kuin kirkkauteni, jota Ihminen ei voi kuulla...\nMutta minä valvon hänen yllään aina aikojen loppuun saakka...\nMuistakaa, että minähän puhun teille jokaisessa kuun säteessä, joka\nsattuu maahan, jokaisessa tähdessä, joka teille hymyilee, jokaisessa\naamuruskon hohteessa, jokaisessa syttyvässä lampussa, jokaisessa\nhyvässä ja kauniissa ja kirkkaassa ajatuksessanne... (Kello lyö\nkahdeksan seinän takana.) Kuulkaa! Kello lyö... Hyvästi! astukaa\nsisään! Ovi avautuu!... Astukaa sisään.\n\n    Hän työntää lapset sisään pienestä ovesta, joka aukeaa puoleksi\n    ja sulkeutuu heidän jälkeensä. Leipä kuivaa salavihkaa kyyneleen.\n    Sokeri, Vesi y.m. kaikki itkien, pakenevat kiireesti ja katoavat\n    oikealle ja vasemmalle. Koira ulvoo mennessään. Näyttämö on\n    hetken ajan tyhjänä, sitten pikkunen seinä aukeaa keskeltä, ja\n    viimeinen kuvaelma tulee näkyviin.\n\n\nKAHDESTOISTA KUVAELMA\n\n    Herääminen\n\nSama huone, kuin ensimäisessä kuvaelmassa, mutta kaikki, seinät, ilma,\nnäyttää verrattomasti, satumaisesti paljoa puhtaammalta, hauskemmalta,\nonnellisemmalta. -- Päivän valo helmeilee iloisesti sisään\nikkunaluukkujen kaikista raoista.\n\nOikealla puolella, huoneen perällä, nukkuvat pienissä vuoteissaan\nTiltil ja Mitil sikeässä unessa. -- Kissa, Koira ja Ilmiöt ovat\nsamoilla paikoillaan kuin ensimäisessä kuvaelmassa ennen Haltijattaren\ntuloa. -- Äiti Til tulee.\n\nÄITI TIL ystävällisesti toruen. Ylös, ylös, pikku laiskurit!... Ettekö\njo hiukan häpeä?... Kello on kahdeksan ja aurinko kurkistaa ja nauraa\ntaivaalla metsän takaa... Mutta kylläpä niillä riittääkin unta!...\nRiittääpä, riittääpä! (Kumartuu suutelemaan lapsia.) Ovatpa ne\npunakoita... Tiltil tuoksuu lavendelille ja Mitil kielolle... (Suutelee\nheitä vielä.) Kyllä ovat suloisia nuo lapset!... Mutta eiväthän ne nyt\nsentään voi nukkua puolelle päivin... Heistä ei saa tulla vetelyksiä...\nEihän se kuulu olevan oikein terveellistäkään... (Pudistaa Tiltiliä\nhellävaroen.) Nouse nyt, Tiltil, nousehan...\n\nTILTIL heräten. Mitä? Valo? Missä hän on? Ei, ei, elä mene...\n\nÄITI TIL. Valoko? Missäkö? Tuossa... On jo aikakin... Onhan täällä yhtä\nvaloisaa kuin keskellä päivää, vaikka luukut ovat kiinni... Odotahan\nhiukan, niin minä avaan... (Työntää luukut auki, jolloin häikäisevä\nkirkkaus täyttää huoneen.) Kas niin... Mikä Sinun on?... On kuin et\nnäkisi mitään...\n\nTILTIL hieroen silmiään. Äiti, äiti!... Sinäkö siinä oletkin?\n\nÄITI TIL. Totta kai minä... Kukas sitten?\n\nTILTIL. Sinä... niin... sinäpä sinä...\n\nÄITI TIL. Minäpä minä... Ei suinkaan minun naamani ole yöllä muuttunut.\nMitä varten sinä sitten töllistelet minua kuin mitäkin ihmettä? Onko\nminulla ehkä nenä vinossa?\n\nTILTIL. Voi, kuinka hauskaa on taas nähdä sinut!... Siitä on niin\nkauan, niin kauan!... Anna, kun minä suutelen sinua heti paikalla...\nVielä, vielä, vielä... Ja tämähän on minun vuoteeni!... Olenko minä\nkotona!...\n\nÄITI TIL. Mitä tuo nyt on?... Etkö sinä vieläkään ole hereillä?...\nEthän vain liene sairas?... Näytähän kieltäsi?... Kas niin, nouse pois\nvain ja pue päällesi...\n\nTILTIL. Kas, olenko minä paitasillani!...\n\nÄITI TIL. Totta kai... Housusi ja liivisi ovat tuossa tuolilla... pian\nnyt vain...\n\nTILTIL. Tämmöisenäkö minä sitten tein koko sen matkan?...\n\nÄITI TIL. Minkä matkan?\n\nTILTIL. Senpä sen, viime vuonna...\n\nÄITI TIL. Viime vuonna?...\n\nTILTIL. Niin juuri... Kun minä jouluna lähdin...\n\nÄITI TIL. Lähdit?... Et sinä ole mihinkään lähtenyt... et astunut\njalallasi tästä huoneesta... Panin sinut eilen illalla maata siihen,\nmistä nyt sinut löysin... Oletko nähnyt unta siitä kaikesta?...\n\nTILTIL. Mutta ethän sinä nyt ymmärrä yhtään mitään!... Sehän oli viime\nvuonna, kun minä lähdin Mitilin, Haltijattaren ja Valon kanssa... Valo\non tavattoman hyvä... ja Leivän, Sokerin, Veden ja Tulen kanssa... Ne\ntappelivat keskenään yhtä mittaa... Ethän ole suuttunut?... Ei kai\nsinulla ollut meitä kovin ikävä? Mitä Isä sanoi?... Enhän voinut olla\nmenemättä... Minä jätin kirjeen, jossa selitin...\n\nÄITI TIL. Mitä sinä siinä höpiset? Joko sinä olet sairas tai et ole\nvielä oikein hereillä?... (Ravistaa häntä suotta aikojaan tukasta.) Kas\nniin, heräähän nyt... No, joko alat selvitä?\n\nTILTIL. Mutta se on ihan totta, äiti... Sinä itse nukut vielä...\n\nÄITI TIL. Mitä?... Minäkö nukun?... Joka olen ollut ylhäällä kello\nkuudelta... Olen siistinyt ja laittanut ja tehnyt tulenkin...\n\nTILTIL. Mutta kysy Mitililtä, eikö se ole totta... Ah, meilläpä vasta\non ollut seikkailuja jos jonkinmoisia!...\n\nÄITI TIL. Mitä sinä? Mitililtä?...\n\nTILTIL. Hän oli kanssani... Me näimme ukin ja mummon...\n\nÄITI TIL yhä enemmän hämmästyen. Ukin ja mummon?...\n\nTILTIL. Niin juuri, Muistojen maassa... matkamme varrella... He ovat\nkuolleet, mutta he voivat hyvin... Mummi leipoi meille kauniin\nluumutortun... Ja siellä oli kaikki pikku veljet Robert, Hanna ja hänen\nhyrränsä, ja Leena ja Paavo ja Kerttu...\n\nMITIL. Kerttu kulki nelinkontan...\n\nTILTIL. Ja Leenalla on yhä näppylä nenässä...\n\nMITIL. Sinutkin me näimme eilen illalla.\n\nÄITI TIL. Eilen illalla? Mikäs kumma se on, koska minä panin teidät\nmaata.\n\nTILTIL. Ei, vaan Onnen puutarhassa, sinä olit paljoa kauniimpi, mutta\nkyllä me kuitenkin tunsimme sinut.\n\nÄITI TIL. Onnen puutarhassa? Missä se mahtanee olla...\n\nTILTIL katselee häntä ja suutelee sitten. Niin, sinä olit kauniimpi,\nmutta minä pidän sinusta enemmän näin...\n\nMITIL samoin suudellen. Niin minäkin, niin minäkin...\n\nÄITI TIL liikutettuna, mutta levottomana. Hyvä Jumala, mikä heitä\nvaivaa?... Kun eivät vain menisi pois, niinkuin muutkin ovat\nmenneet!... (Yhtäkkiä suunniltaan.) Isä! Isä!... Tulehan toki!\nPienokaiset ovat sairastuneet...\n\n    Isä Til tulee, hyvin tyynenä, kirves kädessä.\n\nISÄ TIL. Mikä on hätänä?...\n\nTILTIL ja MITIL juosten iloissaan syleilemään isäänsä. Isä! Isä!...\nHuomenta, isä!... Kummoisissa työvoimissa olet ollut viime vuonna?...\n\nISÄ TIL. Mitä sinä, äiti, hätäilet?... Eihän niitä mikään vaivaa: onhan\nne ihan terveen näköisiä...\n\nÄITI TIL vetistellen. Ei ole luottamista siihen... Käy, niinkuin kävi\ntoisillekin... Nekin olivat hyvin terveen näköisiä, aina viimeiseen\nasti; mutta kuitenkin taivaallinen Isä otti heidät. En tiedä, mikä\nheitä vaivaa... Eilen illalla he nukkuivat niinkuin ennenkin; mutta\ntänä aamuna, kun heräävät, käy kaikki hullusti... He eivät tiedä, mitä\nsanovat; he puhuvat jostain matkasta... Ovat muka nähneet Valon ja ukin\nja mummon, jotka ovat kuolleet, mutta voivat kuitenkin hyvin...\n\nTILTIL. Ukilla on kuitenkin yhä puujalkansa...\n\nMITIL. Ja mummoa vaivaa leini...\n\nÄITI TIL. Nyt sen kuulet itsekin!... Riennä heti noutamaan lääkäriä!...\n\nISÄ TIE. Ei tarvita... Eivät ne vielä ole kuolleet... Katsotaanpa\nhiukan; katsotaanpa... (Ovelle kolkutetaan) Sisään!...\n\n    Tulee naapurin vaimo, pieni eukko, joka on ensimäisen näytöksen\n    Haltijattaren näköinen ja joka liikkuu kepin varassa.\n\nNAAPURIN VAIMO. Hyvää huomenta ja onnellista joulua kaikille...\n\nTILTIL. Se on Haltijatar Berylune...\n\nNAAPURIN VAIMO. Tulin vähän tulta lainaamaan keittopadan alle... On\nvähän viileä ilma... Huomenta, lapset, kuinkas voidaan?...\n\nTILTIL. Rouva Haltijatar Berylune, minä en löytänyt Sinistä lintua...\n\nNAAPURIN VAIMO. Mitä se haastaa?...\n\nÄITI TIL. Sanokaapas muuta, hyvä rouva Berlingot... Eihän ne enää tiedä\nitsekään, mitä puhuvat... Ne ovat puhuneet puuta heinää heti\nherättyään... Luultavasti ne ovat syöneet jotain sopimatonta.\n\nNAAPURIN VAIMO. Tiltil, etkö tunne täti Berlingot'a?\n\nTILTIL. Tunnenhan, te kai olette Haltijatar Berylune... Ettehän ole\nsuutuksissa, ettehän?...\n\nNAAPURIN VAIMO. Bery-- Bery--? miten se oli?\n\nTILTIL. Berylune.\n\nNAAPURIN VAIMO. Berlingot, sinä tarkoitat Berlingot...\n\nTILTIL. Berylune, Berlingot, sama se... Mutta Mitilkin tietää, että...\n\nÄITI TIL. Niin, ja kun vielä tuo tyttökin...\n\nISÄ TIL. Malttakaahan siinä! Kyllä se heistä erkanee... Jahka minä\nannan semmoisen paukun, että...\n\nNAAPURIN VAIMO. Elkäähän nyt, elkäähän nyt turhia... Minä tunnen tuon,\nei se ole muuta kuin että he ovat nukkuneet kuutamossa ja nähneet\nhiukan unta... Minun sairas pikku tyttöni on usein tuolla lailla...\n\nÄITI TIL. Kuinka tyttösi nyt voi?\n\nNAAPURIN VAIMO. Niin ja näin, ei ole kehumista... Ei voi raukka\nvuoteestaan nousta... Tohtori sanoo hänen sairastavan hermojaan...\nVaikka kyllä minä tietäisin, mikä hänet parantaisi... Pyysi minulta\nsitä taas tänäkin aamuna, joululahjakseen; se nyt on sillä sellainen\npäähänpisto...\n\nÄITI TIL. Niin, minä tiedän, hänen tekee aina mielensä Tiltilin\nlintua... Voisithan sinä, Tiltil, antaa sen hänelle, tyttöraukalle?...\n\nTILTIL. Minkä niin?...\n\nÄITI TIL. Lintusi... Ethän sinä siitä kuitenkaan enää välitä, tuskin\nviitsit katsoakaan tuota... Tytön on jo kauan niin kauheasti tehnyt\nsitä mieli...\n\nTILTIL. Ka niin, todellakin, se lintu... Missä se onkaan?... Tuossahan\non häkki... Mitil, näetkö häkin?... Sehän on juuri se sama, jota Leipä\nkantoi... Se on ihan se sama häkki: mutta siinä on vain yksi lintu...\nOnko se syönyt toisen?... Katsohan, sehän on sininen!... Sehän on minun\nkyyhkyseni!... Mutta nythän se on paljon sinisempi kuin silloin, kun\nminä lähdin... Mutta siinähän se nyt on se Sininen Lintu, jota me\netsimme... Teimme semmoisen matkan ja se olikin täällä... Ei, mutta\ntämähän on perin hassua... Mitil, katsohan lintua?... Mitäs Valo nyt\nsanoisi?... Minä heti paikalla otan häkin alas... (Nousee tuolille ja\nottaa alas häkin ja antaa sen naapurin vaimolle.) Siinä on, täti\nBerlingot, ottakaa... Se ei ole vielä ihan sininen, mutta se pian\ntulee, saattepa nähdä... Viekää se heti pikku tytöllenne...\n\nNAAPURIN VAIMO. Ihanko todella? Annatko sinä sen noin vain, heti\npaikalla, ja ilmaiseksi? Voi, voi, kyllä hän nyt ilostuu! (Suutelee\nTiltiliä.) Anna, kun suutelen sinua!... Minä lähden, minä riennätän sen\nhänelle tuossa tuokiossa...\n\nTILTIL. Menkää pian, rientäkää... toiset niistä muuttavat pian\nväriänsä...\n\nNAAPURIN VAIMO. Minä tulen kohta kertomaan, mitä hän sanoi...\n\n    Menee.\n\nTILTIL katseltuaan kauan ympärilleen. Isä, äiti, mitä te olette täällä\noikein tehneet?... Täällä on ihan niinkuin ennenkin, mutta paljon\nkauniimpaa...\n\nISÄ TIL. Kuinka paljon kauniimpaa?\n\nTILTIL. Niin juuri, kaikki on uudestaan maalattua, kaikki kiiltää,\nkaikki on puhdasta... Aivan toisin kuin viime vuonna...\n\nISÄ TIL. Viime vuonna?...\n\nTILTIL menee ikkunaan. Ja metsä on suurempi ja kauniimpi kuin ennen. Se\non kuin ihan uusi metsä... Voi, kuinka täällä on mukavaa!... (Menee ja\navaa leipälaatikon.) Missä on Leipä?... Kas, ne ovat ihan hiljaa...\nVahti!... Päivää, Vahti!... Vahti... Sinä tappelit kelpo lailla!...\nMuistatko, siellä metsässä?...\n\nMITIL. Mirri, Mirri, sinä! Se kyllä tuntee minut, vaikkei enää osaa\npuhua...\n\nTILTIL. Hyvä herra Leipä... (Koskettaa otsaansa.) Ka, eihän minulla\nolekaan enää Timanttia. Kuka on vienyt vihreän pikku hattuni?... Samapa\ntuo... en heitä enää tarvitse... Ah, siinä on Tuli!... Tuntuu niin\nsuloiselta!... Räiskyy ja nauraa ihan kuin Veden kiusalla... (Juoksee\nvesijohdon luo.) Päivää, Vesi, päivää!... Mitä se sanoo? Se aina puhua\npurpattaa, mutta minä en ymmärrä enää, mitä se sanoo...\n\nMITIL. Missähän lienee Sokeri?...\n\nTILTIL. Voi, voi, kuinka minä olen onnellinen!...\n\nMITIL. Ja minä myös!...\n\nÄITI TIL. Mikähän ne nyt pani noin päästä pyörälle?\n\nISÄ TIL. Anna heidän olla, elä ole milläsikään... Ne leikkivät\nonnellisina olemista...\n\nTILTIL. Minä pidin varsinkin Valosta... Missä on hänen lamppunsa? Saako\nsiihen pauna tulta? (Katsellen taas ympärilleen.) Voi, voi, kuinka tämä\nkaikki on kaunista ja kuinka minä olen onnellinen!...\n\n    Ovelle kolkutetaan.\n\nISÄ TIL. Sisään...\n\n    Naapurin vaimo tulee sisään taluttaen kädestä ihmeen kaunista\n    vaaleaveristä pikku tyttöä, joka puristaa syliinsä Tiltilin\n    kyyhkystä.\n\nNAAPURIN VAIMO. Näettekö ihmettä?...\n\nÄITI TIL. Onko se mahdollista! Tyttö kävelee!...\n\nNAAPURIN VAIMO. Kävelee, eikä vain kävele, vaan juoksee, tanssii,\nlentää!... Nähtyään linnun hän hyppäsi vuoteesta noin vain yhdellä\nharppauksella ja riensi ikkunaan nähdäkseen sen valossa, oliko se\ntodellakin Tiltilin kyyhkynen... Ja sitten yhtä päätä kadulle kuin\nhengetär mikäkin... Oli niin ja näin, pysyinkö perässä...\n\nTILTIL lähestyy ihmeissään. Hänhän on ihan Valon näköinen!...\n\nMITIL. On hän kuitenkin paljoa pienempi...\n\nTILTIL. On... mutta hän kasvaa...\n\nNAAPURIN VAIMO. Mitä ne puhuvat? Yhäkö ne vielä?\n\nÄITI TIL. Kyllä se pian on ohitse... Kun vain saavat syöneeksi...\n\nNAAPURIN VAIMO työntää pikku tytön Tiltilin syliin. Kiitä nyt, kiitä\nTiltiliä...\n\n    Tiltil yhtäkkiä ujostellen, peräytyen.\n\nÄITI TIL. Kah, Tiltil, mikä sinua vaivaa?... Pelkäätkö sinä pikku\ntyttöä, iso poika?... Kas niin, syleile häntä!... Kas niin... suutele\nhäntä!... Paremmin... Ka, ethän ole koskaan ennen ujostellut... Vielä\nkerran!... Mutta mikä sinua oikein vaivaa?... Ethän vain rupea\nitkemään...\n\n    Suudeltuaan kömpelösti tyttöä Tiltil jää hetkeksi seisomaan\n    hänen eteensä ja lapset katselevat toisiaan virkkamatta\n    sanaakaan; sitten Tiltil silittää linnun päätä.\n\nTILTIL. Onko se tarpeeksi sininen?...\n\nPIKKU TYTTÖ. On kyllä... Olen niin iloinen...\n\nTILTIL. Minä olen nähnyt sinisempiäkin, mutta niitä aivan ihan sinisiä,\nniitä ei saa kiinni, vaikka kuinka koettaisi...\n\nPIKKU TYTTÖ. Ei se tee mitään, on tämäkin tarpeeksi kaunis...\n\nTILTIL. Joko se on syönyt?\n\nPIKKU TYTTÖ. Ei vielä... Mitä se syö?\n\nTILTIL. Mitä vain, jyviä, leipää, maissia, heinäsirkkoja...\n\nPIKKU TYTTÖ. Mitenkä se syö, sano?...\n\nTILTIL. Nokallaan, saat nähdä, minä näytän...\n\n    Aikoo ottaa linnun pikku tytön käsistä, jolloin tämä tekee\n    vaistomaisesti liikkeen sitä estääkseen; silloin kyyhkynen\n    käyttää hyväkseen hetkellistä hämminkiä, lehahtaa lentoon\n    ja lentää ulos.\n\nPIKKU TYTTÖ parahtaa epätoivoisesti. Äiti!... Se meni!...\n\n    Purskahtaa itkuun.\n\nTILTIL. Ei se mitään... Elä itke... Minä otan sen kiinni. (Astuu\netualalle, puhuu yleisölle.) Jos joku teistä sen löytää, olkoon hyvä ja\ntuokoon meille... Me tarvitsisimme sitä ollaksemme onnellisia\nmyöhemmin...\n\n    Esirippu\n\n\n\n"]