Taneli kasvaa kurjissa oloissa syrjäisessä mökissä, jossa viina ja korttipelit ovat arkipäivää. Hän päätyy huutolaislapseksi taloon, jonka isäntä on tietämättään pojan oma isä. Kertomus kuvaa köyhyyttä, sosiaalista hyljeksintää ja nuoren pojan selviytymistä ankarassa ympäristössä.
K. A. Järven 'Vieraan kylmällä liedellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2313. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
VIERAAN KYLMÄLLÄ LIEDELLÄ
Kertomus
Kirj.
K. A. JÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
I.
Äidin mökki oli upottavan nevan toisella puolen. Se oli huonossa maineessa; äidillä oli useita sikiöitä, joilla oli isänä talollista ja jätkää. Taneli oli lapsista vanhin. Hänen isänsä oli pitäjän isäntiä. Äiti oli ollut nuorena hyvännäköinen ja Taneli oli tullut äitiinsä.
Mökissä äiti möi ennen maailmansotaa salaa viinaa. Siellä myös pelattiin korttia, ja se oli jätkien, renkien ja nuorten talollisten kokouspaikka. Se kun oli niin yksinään pitäjän asumattomimmalla kolkalla, se oli kuin vartavasten rakennettu pahantekijöiden majapaikaksi. Valtion metsät alkoivat kohta mökin takaa ja ulottuivat peninkulmamäärin nevasta. Tölli oli aivan arvottomalla yksityisen maalla. Mitään viljelystä ei siinä voitu harjoittaa, vaan sen eläjäin piti hankkia leipänsä käymällä muualla työssä tai sitten luvattomilla, rikollisillakin keinoilla. Äiti oli perinyt mökin vanhemmiltaan, joiden aikana siellä oli suosittu varkaita.
Kun jätkät olivat töissä valtion metsissä, oli mökki heidän asuntopaikkanaan. Silloin siitä lähti rahaa. Kortinpelaajia kokoontui tänne laajalta alueelta, ja juominen ja pelaaminen olivat jokapäiväisinä huveina.
Taneli oli nähnyt kortteja aivan pienestä lähtien, ja likaiset, hylätyt kortit olivat olleet hänen ainoat leikkikalunsa. "Rahalla ei ole sielua; raha tulee ja menee", hokivat juopuneet jätkät korttia pelatessaan. Eikä rahalle annettu mökissä sitä arvoa, minkä työteliäs maalaisrahvas sille antaa.
Kahvin, nisun, viinan ja ruoan myynnillä äiti oli elätellyt itseään ja sikiöitään jätkien työnteon aikana. Vanhemmiksi tultuaan sikiöt joutuivat sitten järjestään kunnan syöttölapsiksi.
Taneli oli joutunut saman isännän taloon, joka oli hänen isänsä, mutta hän ei tiennyt olevansa isännän poika. Talossa oli samanikäinen oma poika, joka häntä pieksi ja kiusasi, sillä emäntä oli hänelle aina nurja. Taneli toimitteli talossa pieniä töitä ja sai siitä ruoan ja isännän vanhoja vaatteita verhokseen. Pojan vanhat puvut eivät hänelle sopineet, sillä hän oli tätä isompi. Isäntä sai kunnalta toistasataa markkaa vuodessa Tanelin elatuksesta. Isännän vanhoissa pieksusaappaissa hän kulki, ja repaleinen aikamiehen takki ulottui alapuolelle polvien, mutta lapsen iloa ja rohkeutta se puku ei häneltä hävittänyt. Sunnuntaisin Taneli juoksi kotimökille. Siellä oli silloin aina korttiseura koolla, ja viina haisi ulos asti. Tämä meno tuotti äidille ansiota, ja aina siellä käydessään Taneli sai nisukahvia.
Kerran tullessaan sinne arkena hän tapasi sisällä isäntänsä ja äitinsä kahden. Molemmat säikähtivät. Äiti oli verevä ja kuin kaunistunut pelossaan, mutta isännän silmät olivat kiukusta harmaanviheriät. Oli kuin he olisivat olleet aarretta kätkemässä, ja nyt äkkiä tuli vieras siihen näkijäksi.
Taneli ei ymmärtänyt mitään. Äiti pisti kohta suuren rinkilän käteen ja toimitti hänet pois.
Mutta Taneli meni piiloon odottamaan, milloin isäntä lähtisi.
Isäntä vain viipyi. Taneli hiipi kurkistamaan avaimen lävestä mökkiin. Sisältä kuului hiljaista puhetta ja Taneli näki rumaa. Hänen lapsenuhkansa kiihtyi, veri kuohahti. Hän ei voinut olla ovea avaamatta, vaan meni tupaan. Mutta samassa isäntä viskasi hänet ulos, niin että hän oli kontallaan eteisessä. Taneli pelästyi kauheasti ja juoksi metsään.
Siellä hän vasta alkoi itkeä. Hän oikein huusi ja ulvoi, istui kivelle ja parkui sielunsa kivusta. Hänen sisällään oli mennyt jotain rikki, mikä teki hirvittävän kipeää. Jos teräaseella olisi viilletty, ei kipu olisi ollut suurempi. Sitten hän tuskissaan hypähti ylös ja repi männyn vesoja maasta, viskoi niitä ja ilman mitään tarkoitusta taittoi puista oksia, kunnes uupui, kyyneleet kuivuivat ja ääni sortui. Sitten hän viskautui mättäälle. Tuo kotimökissä nähty kuva ei lähtenyt mielestä. Sen tuoma tuska oli suurempi kuin isännän raa'an kouran heitto, jolloin hän oli loukannut polvensa.
Poika ei enää mennyt taloon. Illalla hän palasi mökkiin. Äiti oli yksin, tuntui ikäänkuin häpeävän häntä eikä puhunut paljon. Käski Tanelin kuitenkin olla yötä.
Mutta ei aamullakaan Taneli lähtenyt taloon, vaikka äiti yritti pakottaa. Taneli pysyi lujana eikä lähtenyt.
Niin jäi Taneli isänsä talosta pois. Kolmena vuotena isäntä oli ehtinyt periä poikansa elatuksesta kunnalta toistasataa markkaa vuodessa; hän oli kunnan köyhäinhoitojohtokunnan jäsen.
Taneli jäi äitinsä mökkiin. Korttia hän ei vielä osannut lyödä, mutta uutterana oppilaana hän yritti seurata toisten peliä. Hän tahtoi oppia pelaamaan, sillä hän oli huomannut, että sillä keinoin sai helpolla rahaa, kun osasi voittaa. Kortit hän jo tunsikin, vaikk'ei osannut lukea.
Taneli oli äidin mielestä aivan liian raskas elätettävä. Kunta jouti pitää hänestä huolen, se oli kunnan asia. Äiti kävi siitä moneen kertaan puhumassa Tanelin isälle.
Taneli sijoitettiin nyt syöttöpojaksi uuteen taloon, sillä vanhaan hän ei lähtenyt, eikä sen isäntä väkisin uskaltanut häntä sinne kuljettaa. Hän jo pelkäsi Tanelia emäntänsä vuoksi.
Isä sai sijoitetuksi Tanelin, jota hän ei mitenkään tahtonut lähelleen, aivan toiseen laitaan pitäjää, mutta Taneli ei siellä viihtynyt, sillä kotimökille oli liian pitkä matka. Hän karkasi taas kotiinsa ja jäi sinne opettelemaan kortinpeluuta, kunnes äiti huomasi kärsivänsä vääryyttä, kun elätti kunnan syöttöpoikaa. Hän kävi uudelleen pojan isän, köyhäinhoidonjohtokunnan jäsenen kimppuun. Tämä yritti poliisilla vietättää Tanelin syöttöpaikkaansa.
Taneli pelästyi, kun poliisi tuli noutamaan mökistä. Hän juoksi nevalle, jossa pääsi piiloon painautuen pitkään saraheinikkoon. Poliisi ei viitsinyt kauan ajaa poikaa takaa upottavissa sammalmättäissä vetisessä nevassa. Taneli värjötteli piilopaikassaan pari vuorokautta; siellä nevalla suuret rosvotkin olivat entisinä aikoina piileskelleet kiinniottajiaan siirtyäkseen sitten kaikessa hiljaisuudessa Tanelin äidin vanhempien mökkiin turvaan. Ei Tanelilla nevalla ollut kesäisessä lämmössä muuta vaivaa kuin pelko ja ikävä; suomuuraimia oli runsaasti ruoaksi ja pehmeitä sammalmättäitä vuoteeksi. Neva oli virstoja pitkä ja leveä, vanhan, maatuneen järven pohjaa, missä metsä ei vielä kasvanut. Yksinäisyydessään Taneli kuuli vain kurkien huutoja. Hän pelkäsi hirveästi, ja hänen oli hirvittävän ikävä. Ei hän voinut siellä pitemmälti olla, vaan hiipi taas äidin mökille.
Kun jätkät kuulivat poliisin ahdistelleen Tanelia, poika ikäänkuin kasvoi heidän silmissään. Hän sai olla aivan korttien ääressä, ja nuorin miehistä ryhtyi neuvomaan. Niin Taneli oppi pelitaidon. Joku jätkistä antoi hänelle vielä ensi rahan, jotta hän pääsi oikein mukaan pelaamaan. Taneli voitti, sillä huvikseen miehet antoivat hänen voittaa. Heistä oli hauskaa, kun poika oli niin oppivainen; häntä piti rohkaista ja auttaa yhä eteenpäin.
Äiti ilostui, kun Taneli voitti, ja niin poika sai olla mökillä. Mutta jätkät pelasivat pian Tanelilta pois kaikki rahat, jotka he leikillä olivat antaneet hänen voittaa. Taas äiti suuttui Tanelin elättämiseen ja uhkasi vietättävänsä hänet syöttöpaikkaansa, ellei hän itse menisi. Mutta Taneli ei lähtenyt. Äiti turvautui Tanelin isään. Nyt tuli poliisi uudelleen ja kädestä pitäen talutti pojan mökistä ajotielle, missä hevonen rattaineen odotti. Hevonen ja rattaat olivat Tanelin isän, ja isäntä itse oli odottamassa.
Isännän hevosella ja isännän kanssa poliisi kuljetti Tanelin tämän syöttöpaikkaan.
Mutta Taneli oli jo oppinut pelaamaan korttia. Siellä uudessa syöttöpaikassaan hän rengin kanssa jatkoi kortinlyöntiään kehittyen yhä edelleen.
Emäntä opetti luvun alkeita, mutta isäntä alkoi huvikseen pelata rengin ja Tanelin kanssa korttia. Talvi-illat he kolmen näin huvittelivat; kun emäntä tahtoi Tanelia lukemaan, pyysi isäntä korttia lyömään, ja jo ryhdyttiin pelaamaan rahastakin.
Taneli voitti. Nyt häneen jo iski pelikiihko, ja sama into sai valtaansa isännän ja renginkin. Iltaisin lamppu valaisi pirtissä suurta pöytää, jonka ääressä he pelasivat. Tanelin pää oli tuskin rengin ja isännän olkapään korkeudella hänen istuessaan heidän välissään, mutta kortin hän iski korkealta pöytään ylen iloisena äännellen jotakin sukkeluutta, kuten renkikin teki. Emäntä, piika, pirtissä asuva kehrääjäakka ja sikiöt kokoontuivat aina katsomaan, kaikilla oli hauskaa, ja mieliala oli aivan jännittynyt talvi-illan ikävässä yksitoikkoisuudessa. Katsojat seurasivat pelin kulkua väitellen ja kinastellen siitä, kuka voittaa. Emäntä ja sikiöt pitivät isännän, piika ja kehrääjäakka Tanelin puolta.
Kun Taneli voitti, tulivat piika ja kehrääjäakka hyvilleen, nauroivat ja kehuivat Tanelia. Kinastelu yltyi ja uusi peli alettiin suurella äänellä. Sitten taas syvässä hiljaisuudessa seurattiin sen kulkua, kunnes yht'äkkiä alettiin väitellä. Nuo syrjäiset olivat pian enemmän pelissä mukana kuin siihen osaaottavat. Silloin isäntä karjaisi kovasti ja komensi sikiöt pois pelaajien kortteihin käsiksi käymästä. Hän jo oli harmistunut tappiolle joutumisestaan. Sitten hän suutuksissaan saattoi karjaista piialle ja kehrääjäakallekin, kun Taneli kovin pääsi voitolle. Siihen peli loppui, mutta olikin pelattu niin kiihkeästi, että hevoset olivat jäädä ilman iltaruokaa ja lehmät lypsämättä.
Taneli oli jo hankkinut pelaamalla itselleen isännältä ja rengiltä toistakymmentä markkaa. Hänellä oli isännän vanha takki; sen vuorin sisään hän piilotti rahansa.
Mutta kerran sitten Taneli huomasi, että rahat olivat poissa. Hän ymmärsi, että ne oli häneltä varastettu. Hänen luontonsa nousi. Ei hän puhunut mitään talossa, vaan karkasi kotimökilleen äidilleen itkien ja parkuen valittamaan, että häneltä oli varastettu paljon rahaa siellä syöttötalossa. Melkein juoksujalassa hän painalsi pitkän, parin peninkulman matkan kuin henkensä hädässä, sillä hänellä oli äidille kerrottavana suuri hänelle itselleen tehty vääryys. Jos häntä vaikka olisi pahastikin piesty, ei se vielä olisi ollut mitään tämän vääryyden rinnalla!
– Mistä sinulla oli rahaa? uteli äiti.
– Löin talon miesten kanssa korttia ja voitin.
– Paljonko?
– Toistakymmentä markkaa? Taneli itki katkerasti.
– Niiltäkö aikamiehiltä taas voitit?
– Niin.
Äiti arvasi varkaat, mutta tiesi, että ne pysyisivät salassa. Paha mieli tuli, kun ei rahaa saataisi takaisin. Tässä ei auttanut poliisi, ei nimismies, ei kukaan! Voi rikollista taloa! Mutta yritäpäs syyttää! Voih; et vieraille varkaista edes uskalla puhua!
Äidin kiukku nousi. Ja hän pieksi Tanelia vitsalla, niin että poika parkui kamalasti. Mutta äiti löi vain entistä kovemmin ja ärjyi lyödessään:
– Annahan toiste rahasi varastaa, niin vielä lujemmin lyön.
Taneli sai jäädä mökkiin. Valtion metsissä siellä lähettyvillä olivat jätkät parhaillaan työssä, ja he asuivat äidin mökissä. Äiti antoi Tanelille rahaa peliin, jotta voittaisi jätkiltä syöttötalossa varastetut rahansa, kun poika niin oli hyvä kortinlyöjä.
Taneli pelasi. Piloillaan jätkät aluksi antoivat Tanelin voittaa, mutta pelasivat sitten häneltä pois voitot ja äidinkin antaman rahan. Äiti yritti vielä ansaita Tanelin taidolla; taas sekin raha meni jätkien taskuun.
Nyt äiti suuttui Taneliin todenteolla. Hän lähti Tanelin isän luo kielimään, että syöttöpaikassa opettivat poikaa korttia lyömään, ja sitten kahden kesken hän kuiskasi isännän korvaan, että Tanelilta oli siellä rahaa varastettu. Äiti vaati, että Tanelista on kunnan maksettava kotiin elatus, kun siellä syöttöpaikassa pilaavat pojan.
Ja isä, köyhäinhoidonjohtokunnan jäsen, sai asian siten järjestetyksi. Enemmän vielä piti Tanelista äidille maksaa kuin sinne syöttöpaikkaan.
Tanelin kortinpeluu jatkui, mutta hän etsi nyt pitäjältä pelaamaan tottumattomia renkejä tovereikseen. Kesällä voi lyödä korttia metsässä ja ladoissa. Yökaudet saattoi Taneli pelata renkien kanssa, ja hän voitti niin, että hänellä oli kymmeniä markkoja. Voittonsa Tanelin piti antaa äidille; ne olivat kodissa-olon hinta kunnan maksun lisäksi.
II.
Kun syksy tuli, ei kunta enää suostunut elättämään Tanelia kotiin. Hänen oli taas mentävä syöttöpojaksi. Kunta määräsi, että poika samalla oli pantava kouluun. Matkan isäntä otti hänet lastensa hoitajaksi, mutta lupasi panevansa pojan kansakouluun.
Taneli sai talossa olla lasten vaalijana, ajaa hevosta, tehdä talon huonompia töitä ja käydä koulua. Emännällä oli vielä rintalapsi, sitä etupäässä Tanelin piti hoitaa: soudattaa nukkumaan ja valveilla vaalia. Sitten oli kolme vanhempaa, joista Taneli myös sai huolehtia, kun emäntä hoiti karjaa ja taloutta. Talon piika ei ruvennut lapsia vaalimaan, vaan emännän kanssa katsoi karjaa ja toimitteli talossa muita vaimoväen tehtäviä. Emäntä olisi tahtonut lasten vaalijaksi tytön, mutta isäntä ei suostunut ottamaan yksinomaan lapsille katsojaa. Renkiä ei talossa ollut, minkävuoksi Tanelin piti ajaa hevostakin, jonka isäntä itse hoiti ja ruokki. Tämä oli kirkossakävijä ja koulujen kannattaja, ei suvainnut kortinpeluuta eikä muita rahvaan paheita, mutta kunnan piti maksaa hänelle Tanelin elatuksesta niin paljon, että sillä rahalla olisi Tanelin elättänyt kotiansakin. Kun isäntä oli hyvässä maineessa, Taneli uskottiin hänen kasvatukseensa.
Taneli sai nyt kulkea avojaloin vielä maan roudassa ollessa; ohuet vanhat pumpulihousut yksin olivat jalassa kesän ajalta, ja paidatta paistoi alaston rinta aikamiehen vanhan takin alta. Oma lakki oli hävinnyt, eikä talosta annettu uutta vakinaista. Milloin hänellä oli isännän vanha huopahattu, joka meni korvia myöten ja jonka pohjasta näkyi hiustukko ulos, milloin vanhimman pojan karttuuninen lippalakki, joka sopi vain päälaen peitoksi, milloin isännän naapukkareuhka. Mutta enimmän aikaa hän oli lakitta, paljain päin.
Vanhan korttipakan Taneli oli kotimökiltä kuljettanut mukanaan. Se oli hänen varsinainen omaisuutensa, jota hän huolellisesti piti piilossa.
Taneli oli talossa lapsentyttönä ja renkipoikana. Jos taloon olisi pitänyt palkata erikseen lapsentyttö ja renkipoika vieraiden lapsista, olisi isännän pitänyt maksaa niille yhteensä enemmän kuin kunta nyt antoi hänelle Tanelista.
Tämä teki työtä enemmän arvosta kuin hänen ruokansa ja vaatteensa maksoivat, mutta aina piti kunnan suorittaa Tanelista elatusapua.
Isäntä oli luvannut panevansa Tanelin kansakouluun, mutta kun hän oli saanut Tanelin kotiinsa, mietti hän ensin asiaa. Hän oli tullut luvanneeksi liikaa. Eivät kaikkien talollistenkaan, saati omillaan elävien mökkiläisten sikiöt olleet koulussa; pitäisikö siis tämän huonomaineisen naisen isättömän pojan hänen kustannuksellaan käydä kansakoulua? Mutta jos hän siitä kieltäytyisi, voisi kunta vähentää maksua Tanelista. Isäntä arvioi pienimmän kulutuksen: joku päivä aina viikossa koulusta poissa talon työssä, vaatetta vähemmän ja unta vähemmän.
Taneli tunsi kirjaimet, mutta ei enempää. Ainoaakaan numeroa hän ei osannut tehdä.
Opettaja sanoi, ettei asetus pakottanut häntä ottamaan Tanelia kouluun.
– Kunta vaatii kouluun. Mutta jollei sovellu asetuksen mukaan, niin minkäpäs sille kunta voi, vastasi isäntä mielissään, ajatellessaan, ettei hänen tarvitsisikaan Tanelia kouluttaa.
Opettaja tuumi ja aprikoi. Kunnan on koulu, ei hän tahdo kuntaa vastustaa, vaikk'ei hänen ole pakko ottaa poikaa.
– Jos opettaja tahtoo, niin kyllä minä pojan pois vien, ehdotti jo isäntä.
Opettaja ilmoitti säälistä ottavansa pojan, ja niin Taneli pääsi kouluun. Sen henki oli Tanelille vielä uppo outo, hän uskalsi kiroillakin koulussa väliajoilla. Mistään koulukurista ei sitä ennen Tanelille ollut kukaan puhunutkaan. Läksyjään hän ei milloinkaan osannut, sillä niiden lukemiseen ja kotitehtäviin Tanelilla ei ollut aikaa, kun hänen piti talossa hoitaa lapsia, ajaa hevosta, ruokkia sikaa ja lampaita ja toimittaa muuta talon työtä. Koulussaoloaikana vain oli vapautta, minkävuoksi hän mielellään aina lähti sinne. Toisten ikäistensä parissa hän ymmärsi ensin koulussaolon tarkoitukseksi meluamisen ja vallattomuuden, mikä oli sulaa riemua ja nyt suotu hänellekin. Hän melusi, huusi, löi ja tuuppi, ja, jos kävi vasten mieltä, kirosi.
Joka päivä hän säännöllisesti myöhästyi, milloin talon töiden vuoksi, milloin sentähden, että einettä piti odottaa, sillä emäntä ei antanut kouluun evästä, ja silloin aina oli Tanelilla koulusta vapaa päivä, kun isäntä niin määräsi. Minuutilleen kouluun tulolle ei Matkassa pantu arvoa. Kun opettaja uteli syytä myöhästymiseen, ei Taneli vastannut; kun hän tiedusti, miksi Taneli oli ollut poissa, tämä ilmoitti nenäkkäästi isännän luvanneen. Opettaja rankaisi Tanelia myöhästymisestä luokassa seisottamalla, mutta poissaolosta rankaiseminen oli hankalampaa. Se oli opettajasta arka asia, olisi voinut aiheuttaa ikävyyksiä Matkan talon kanssa.
Kun Taneli oppi numerot, alkoi laskento sujua. Siinä oli apuna kortinpeluutaito. Lukeminen meni tavaamalla. Siitä Taneli iloitsi, vaikka ympärillä naurettiinkin. Välitunnilla Taneli naurajilleen kiroili.
Mutta nälkä ja vilu Tanelilla oli koulussa, emäntä ei antanut evästä ja vaikka syksy kylmeni, hän sai yhä olla paljain jaloin ja paidatta. Luokassa tunnilla hiljaa istuminen yhdessä kohden alkoi myös käydä Tanelille ylivoimaiseksi. Siinä oli kauheaa pakotusta, ikäänkuin jos olisi pidetty köysissä.
– Kädet ristiin pöydällä ja aivan liikkumatta! komensi opettaja.
Taneli yritti olla niin kuin näki muidenkin olevan, mutta opetuksesta hän eksyi omiin ajatuksiinsa. Pian olivat kädet ajatusten mukana; hän tuli liikkuneeksi.
Opettaja vihasi häntä, sen Taneli huomasi hänen ivastaan ja tylystä kohtelustaan. Häntä rangaistiin enemmän ja sellaisestakin, mistä muita ei. Mutta Taneli teki senkin havainnon, että opettaja oli kyvyttömämpi ihminen kuin taitava jätkä kortinpelaajien joukossa.
Kerran opettaja löysi Tanelin pulpetista korean kortin ja tiukkasi, mikä se oli, mistä se oli tullut ja mitä Taneli sillä teki koulussa. Hän oli aivan kuin malttinsa menettänyt.
– Se on ristikuningas. Se on äidin antama ja se on minulla koulussa, kun ei ole kuvakorttia niinkuin muilla, selitti Taneli.
Muutamat oppilaat nauroivat, toiset pelkäsivät, mutta kaikkien mieltä Tanelin kortti lumosi. Opettaja tajusi tilanteen. Hän piti ankaran saarnan luokalle, selittäen Tanelin turmeltuneeksi ihmisenaluksi, minkä vuoksi juuri hän ja Matkan isäntä yhdessä pitivät Tanelia kansakoulussa.
Opettaja takavarikoi Tanelin kortin.
Tästä puoleen Tanelia haukuttiin koulussa joukolla, häntä piestiin ja revittiin. Hän huomasi kerrankin, että opettaja näki, kuinka muuan poika löi kovasti häntä. Lyöjä oli kylän rikkaimman talon poika. Tätä ei rangaistu, opettaja ei edes moittinut häntä.
Opettajan arvossapito oli nyt Tanelilta mennyt, hän heittäytyi tämän kiusaksi. Hän otti käytäntöön piilossa olleen korttipakkansa ja sen avulla hän valtasi varttuneimmat pojat ystävikseen. Kortit olivat miesten kapineita, eikä muilla pojilla ollut sellaisia. Taneli opetti heidät niitä käyttämään. Saada salassa harjoittaa sellaista miesten huvia, kas se oli pojista aivan hurmaavan hauskaa. Korttien lumoissa kulkivat tästäpuoleen koulun ensimmäiset pojat, ja heidän johtajansa tässä hauskassa oli Taneli.
Ensin pelattiin leikillä, mutta sitten vähitellen eväistä. Nyt oli Tanelilla syötävää koulussa, voileipää, lihaa ja maitoa. Hän söi itsensä kylläiseksi tovereiltaan voittamistaan eväistä. Välitunneilla pojat pelasivat koulun saunassa. Se oli ulompana, eikä siellä päivällä koulun aikana kukaan käynyt. Sinne menijääkään ei nähnyt koulun pihalta, kun se oli mäen alla notkossa, mutta soitto tunnille kuului sinne.
Aina Taneli voitti, mutta korttipeli hurmasi pojat uutuudellaan. He toivat mukanaan kouluun enemmän evästä, jotta Tanelille riitti voittaa.
Taneli pilkkasi opettajaa pojille ja yllytti heitä häntä vastaan. Hänellä oli jo oma kannattajajoukkonsa. Koulun voimakkain poikaryhmä kuului opettajan kiusaajiin.
Kun vain olisi ollut riittävästi vaatetta, olisi Tanelilla jo ollut kerrassaan hauskaa koulussa. Hän ajatteli paidan pelaamista joltakulta toverilta. Se rikkaimman talon poika oli mukana lyömässä korttia. Hän menetti aina, mutta oli röyhkeä ja ylpeä; pelasi sitä enemmän, kuta enemmän hävisi.
Taneli sopi hänen kanssaan, että pelattaisiin paidasta. Tämän piti tapahtua pojan kotitalon riihessä. Koko ystäväjoukko tiesi asiasta, ja illan hämyssä sinne hiivittiin miehissä.
Peli aloitettiin toisten ollessa katsojina. Taneli voitti. Poika ryhtyi riisumaan paitaa yltään ja sekös herätti iloa ja riemua poikajoukossa.
Taneli puki sen päälleen poikain nähden, mikä aiheutti uutta nauraa.
Paita tuntui Tanelin iholla lämpimältä ja pehmeältä. Se herätti hänessä sellaisen ilon tunteen, ettei hän huomannutkaan, millaiseen vaaraan se saattoi hänet viedä. Vasta kun hän oli yksin, hän sen ymmärsi.
Hän tuli syöttötaloonsa paita yllä, sillä hän oli jo keksinyt, miten selviytyä. Kun kuka kysyi, missä hän oli ollut, vastaisi hän käyneensä äidin mökillä.
Talon isäntä ja emäntä huomasivat kohta paidan Tanelilla, sillä paljasta rintaa ei nyt näkynyt, josta kohta talossa tunsi syöttöpojan. Isäntäväestä piti sen erottaa Taneli talon lapsista vieraankin silmään.
Talonväki ei kysellyt Tanelin paitaa. Emäntä häpesi sitä, ja isäntä ymmärsi äidin sen Tanelille antaneen. Mutta paita toi mukanaan Tanelille talosta jalkineet, isännän vanhat pieksusaappaat.
– Miksi Taneli lupaa kysymättä meni äidiltään paitaa noutamaan? Jos me sen tiesimme, niin kielsimme. Saat talosta paidat! torui monen päivän takaa emäntä Tanelia. Hän ei voinut sietää, että Taneli oli paidallaan talon häpäissyt. Isännän vanhoista valmistutettiin piialla Tanelille paita. Piika sai syntymään sellaisen tekeleen, että toinen hiha oli paljoa lyhyempi kuin toinen, joka taas oli niin kapea, että repesi päälle pannessa. Paita vielä kuristi kaulasta, mutta kun Taneli lujasti hengitti, kaulus repesi, ja nyt oli väljyyttä hengittää vapaasti luojan ilmaa.
Tanelilla oli nyt kaksi paitaa. Kun hän toisen pesi, oli toinen yllä. Itse hän sai paitansa pestä, ja itse hän repeytymät ompeli. Mutta lakki oli vielä milloin isännän, milloin vanhimman pojan, ellei hän ollut avopäin.
Opettaja moitti Tanelia laiskaksi, kun hän ei osannut läksyjään. Ei Taneli milloinkaan ilmoittanut, ettei hänellä ollut aikaa lukemiseen. Pulpetissaan hän ei malttanut pysyä tarkkaavaisena yhdessä kohden, vaan puheli, nauroi ja vilkuili taakseen. Toisinaan hän yltyi puhelemaan niin pitkäksi aikaa, että opettajan täytyi katkaista opetuksensa henkevämmässä kohdassa ja lähteä häntä nuhtelemaan, sillä Taneli ei vähästä välittänyt. Milloin hän etsi lattialta, milloin pulpetistaan koulukapineitaan niin perinpohjaisesti, että koko luokka etsi mukana ajatuksissaan. Tanelista oli erityinen huvi viitata opettajalle, tiesipä hän tai ei. Silloin hän aivan innostui, ensin napsautti ilmassa sormiaan ja sitten hosui kädellään hymy huulilla niin opettajaa ärsyttävästi, että tämä milloin ärjäisi, milloin tavoitti karttakepillä, milloin käski nurkkaan. Kun Taneli sai opettajan suuttumaan, nauroi luokka. Loukostakin hän kujeili toisille. Korttitoverit ihailivat hänen temppuilujaan opettajan harmiksi.
Taneli huomasi, ettei opettaja enää paljoakaan välittänyt siitä, oliko hän koulussa vai poissa. Isäntä ja emäntä antoivatkin joka viikko "lupapäiviä". Jos emäntä meni kirkolle, oli Tanelilla koulusta lupa. Jos hän oli pesussa piian kanssa tai toimitti muuta ulkotyötä, sama juttu, sillä Tanelin piti olla pirtissä sikiöiden kanssa. Isäntä taas lähetti Tanelin ajamaan hevosta milloin kirkolle, milloin muualle pitäjälle, tai jos hän itse oli ilman hevosta kotoa poissa, piti Tanelin olla kotona hoitamassa hevosta. Jos isäntä ja emäntä olivat kyläilemässä, piti Tanelin olla kotona.
Kerran sitten Taneli ilmoitti opettajalle olleensa poissa sentähden, että isännälle tuli vieras. Koko luokka nauroi. Sen koommin opettaja ei kysellyt Tanelilta poissaolon syitä. Poika oli aina tarkkaan luetellut ne siinä mielessä, että isäntä ja emäntä olivat syypäät, mutta heille ei opettaja mitään puhunut.
Luokka oli jo ottanut Tanelin poissaolot huvin kannalta, ja siltä kannalta Taneli oli niitä sitten ilmoitellut.
Koko hänen koulunkäyntinsä oli jo yleisenä naurunaiheena.
Mutta välitunnit lyötiin korttia koulun saunassa.
Taneli voitti poikien eväitä, söi runsaasti leipää, voita ja lihaa ja joi maitoa, toisinaan kokomaitoa. Koulunkäynti oli Tanelista nyt hauskaa ja hupaisaa, sillä työ ei siellä rasittanut; ravintoa, hyvää ravintoa oli hänellä yllin kyllin ja tovereiden suosio ja luottamus puolellaan.
Opettajan hän jo otti huvin kannalta, teki tälle kiusaa ja härnäsi, minkä ymmärsi. Hän oli koulun huvimestari, ja siinä hän pyrki vain edistymään. Hän kävi yhä rohkeammaksi ja vallattomammaksi. Hän kiroili ja tappeli, löi pienempiään ja pilkkasi tyttöjä. Mutta koulun ensimmäiset pojat olivat Tanelin korttitovereita, ja he suojelivat Tanelia.
Isot tytöt lopulta kyllästyivät Tanelin pilkkaan. He ilmiantoivat opettajalle kortinlyönnin koulun saunassa.
Opettaja itse meni katsomaan välitunnilla ja tuli – keskelle peliä! Mutta saunaan hän jäi yksin korttien kanssa, sillä pojat karkasivat ulos. Tanelia opettaja erityisesti piti silmällä, kun tämä hävisi näköpiiristä.
– Odotahan, syöttöpoika! huudahti hän, kun Tanelin jalkineet, Matkan isännän isot pieksusaappaat, vilahtivat näkymättömiin.
Opettaja kokosi kortit. Hän piti tutkinnon, mutta Taneli oli poissa.
Koulupäivän päätyttyä lähti opettaja Matkan taloon.
– Onko syöttöpoika kotona? kysyi hän heti ensi sanoikseen silmät synkästi tuijottaen.
– Ei ole vielä tullut koulusta, vastasi emäntä katsoen oudostellen opettajaan.
– Hän karkasi koulusta.
– Minne? Miksi? uteli isäntä kiivaasti.
– Minä tapasin pojat koulun saunasta aivan odottamattomasta työstä. Taneli on siihen syypää, siihen leikkiin. Kuka voisi uskoa, että koulupojat lyövät korttia opettajan saunassa koulun välitunnilla?
Emäntä löi kahta kämmentään, isäntä vihelsi ällistyneenä, mutta piika nauroi opettajan löytöä.
– Jo on sikiöiden työtä! huudahti emäntä.
– Eikö käy se koulunkäyminen sen paremmin...? uteli isäntä.
– Opettaja taisi oikein säikähtää! nauroi piika nauramistaan. Hän irvisteli aivan suuttumiseksi asti opettajan mielestä.
– Ja tarvittiinpa poikaa täällä kotona miten kipeästi tahansa, kouluun se aina päästettiin! pauhasi emäntä.
– Minulle on syöttöpojan kansakoulussakäynti tullut kalliiksi! valitti isäntä.
– Minulla on ollut pojasta suurempi vaiva kuin koko muusta koulusta yhteensä! virkkoi opettaja.
– Tämä on sitten kunnan koulutettavana! Tämä minun elätettävänä! kiivasteli isäntä.
– Minä olen uhrannut koulun etua pojan kasvattamiseksi kelvolliseksi ihmiseksi, mutta onko se enää mahdollista? ihmetteli opettaja.
Hänellä oli vedet silmissä, ääni värisi, hän oli aivan järkkynyt. Emäntäkin pyyhkäisi kädenselällään kyyneleen poskeltaan, ja isäntä oli levoton ja mielenliikutuksen vallassa. Piika vain yhä nauroi Tanelin kortinlyönnillä. Sillä ei voinut olla nauramatta, mutta hän säikähti iloisuuttaan ja pakeni pihalle.
– Mitä poika on koulussa muita pahentamassa, huusi isäntä.
– Onko isäntä sitä mieltä? kysyi opettaja jaotti taskustaan Tanelin kortit.
– Ovatko nämä syöttöpojan? uteli hän sitten.
Isäntä vihelsi taas.
– Onko pojalla ollut omat kortit! huusi hän.
– Kyllä nämä ovat teidän kasvattinne. Se on jo tutkittu asia, selitti opettaja.
– Eikö opettaja meitä jo liiaksi moiti? Poikahan on kunnan kasvatti, keskeytti emäntä.
– Sellaisesta syöttöpojasta on minun talolleni mieltä karvastelevaa häpeää! huusi isäntä.
Isännänkin silmistä jo valuivat kyyneleet. Vesissä silmin he siinä kaikin kolmen seisoivat Tanelin korttien ääressä. Heitä samalla peräti suututti, että Taneli oli päässyt noin pitkälle, vaikka he kaikki olivat omasta mielestään viisaampia muita ja vaikka muut pitivät heitä itseään viisaimpina.
– Missä poika nyt on? kysyi isäntä.
– En tiedä. Näin hänen juoksevan koulun pihasta henkensä takaa niin vikkelään kuin isoilta saappailtaan pääsi. Uskoin hänen jo olevan kotona karkumatkaltaan.
– Opettajan olisi pitänyt juosta perästä, ottaa kiinni ja tuoda tänne, puhui emäntä.
Opettaja hymyili.
– Olisitteko kurittaneet? kysyi hän.
– Olisin tallissa antanut ruoskaa, vastasi isäntä.
– Asiasta on pidettävä koulun johtokunnan kokous. Jos isäntä tahtoo, niin kyllä poika erotetaan koulusta, haasteli opettaja.
– Kyllä minä tahdon. Pojalla on siellä liiaksi vapaata aikaa tehdä metkujaan. Oppiiko hän siellä mitään?
– Hänellä ei ole halua.
– Mitä hän siellä sitten tekee?
– Ja hänenlainen kansakoulussa! Tarpeetonta herraselämän neuvomista syöttöpojalle! intoili emäntä.
Sovittiin niin, että Taneli erotetaan koulusta. Kortit jäivät opettajalle. Tanelin itsensä etsimisestä ei kukaan välittänyt.
Emäntä keitti kahvia ja tarjosi nisun kerällä. Isäntä haki kauppiaasta sikaritupakkaa. Sitten keskusteltiin talon hyvistä sianporsaista. Isäntä kehui niitä kehumistaan, emäntä kiitteli silmät loistaen. Täytyi mennä katsomaan.
– Kuta lyhyempi kärsä, sen parempi sika, lausui opettaja.
Ja lyhytkärsäisiä nämä porsaat olivat. Opettaja osti yhden, ja otti sen syliinsä viedäkseen yksin tein koululle.
Isäntä ja emäntä hyväilivät porsasta, kun se kiljui opettajan sylissä. He jäivät pihalle säälistä kuuntelemaan, kun se yhä äänteli pois vietäessä, seisoivat siinä niin kauan kuin sen ääntä kuului.
– Ethän antanut porsasta opettajalle liian huokeasta? sanoi emäntä pirtissä.
– On oltava hyvissä väleissä opettajan kanssa.
– Meidän porsaat kelpaavat yli pitäjän, ja niistä maksetaan. Osanneeko opettaja porsasta hoitaa paremmin kuin kouluaan? Säälittää, jollei se saa maitoa.
Tanelista ei enää puhuttu. Vasta illalla piika sanoi:
– Taisi syöttöpoika mennä kotimökilleen. En minä olisi niin pelästynyt!
Ja hän yltyi taas nauramaan Tanelin kortinlyönnillä koulun saunassa.
– Liian huokeasta otimme pojan kunnalta vaivaksemme, valitti emäntä. Vaikka hän kohta tunsi työnsä lisääntyvän, kun Taneli oli poissa. Pienin sikiö oli hänen itsensä vaalittava. Kun hän pyysi piikaa sitä hoitamaan, tämä vastasi:
– Jos joudan, niin katson.
Mutta navetasta tultuaan tyttö lähti kylälle tanssiaisiin jättäen maidon emännän huoleksi. Hänen täytyi saada nauraa Tanelin koulussa kortinpelaamisella muillekin.
Kun isäntä ja emäntä olivat jo vuoteessa, sanoi edellinen:
– Olisikohan pitänyt etsiä syöttöpoikaa? Yön tullen hänen mielensä kävi araksi, kun Taneli yhä oli poissa.
– Kyllä poika on kotimökillään. Antaa palata omia aikojaan, vastasi emäntä.
– Ei kai meitä voida syyttää, vaikka lie missä. Meiltä hän lähti kouluun ja jäi sille tielleen, niin voimme sanoa, jos siitä tulee kysymys.
– Opettaja saa vastata asiasta. Koululta hän itse sanoi syöttöpojan hävinneen.
– Tapaa pojan verekseltään semmoisesta työstä eikä ota kiinni!
– Ja omasta saunastaan! Mutta kehtaapas tulla tänne meitä haukkumaan!
– Jos meidän niskaamme tekee syytöksiä, niin se tapaus siellä koululla on häntä vastaan.
– Ei ole poika saanut meillä korttejaan käyttää. – Jos tulee jotakin, niin opettajan syyksi tulee. Taisin sittenkin antaa porsaan liian halvasta. Ei asia olisi kaivannut minun puoleltani mitään hyviin väleihin pyrkimistä.
– Tuleekohan meille häpeää, kun asia pitäjällä tulee tunnetuksi?
– Pannaan opettajan syyksi!
– Mutta kyllä saattavat meitä nauraa ja pilkata.
– Opettajallapahan se piikakin... vakuutti isäntä.
Samassa jo emäntä vuorostaan rupesi nauramaan.
– Kyllä se olikin naurettavaa opettajalle! Isäntäkin ilostui.
– Opettajalla ne nauravat! Opettajalla ne nauravat! puhui hän.
Sitten he yhdessä nauroivat tapauksella. Nauroivat niin, että ruumis hytkyi. Sillä näin jäljestäpäin koko tapaus näytti hullunkuriselta, ei ollut mitään syytä pelkoon, kun kerran syy oli opettajan. Niin he jo varmasti uskoivat.
Mutta seuraavana iltana, kun ei Tanelia vieläkään kuulunut kotiin, oli isäntä aivan suutuksissaan. Talon töissä Tanelin poissaolo tuntui ihan liiaksi. Eikä häntä ollut naurattanut koko päivänä, sillä töiltä ei joutanut ajattelemaan Tanelin kortinlyöntiä koulun saunassa välitunnilla. Illalla, ajatusten joutaessa, se oli lopulta ollut kovin mukavaa. – Emäntäkin oli kiukuissaan; hänellä oli liian paljon tehtävää, kun Taneli oli poissa. Piika vielä meni nuorisoseurantalolle iltamiin välittämättä olla emännälle apuna.
– Jollei Taneli tule takaisin, niin rengin saan palkata, jahkaili isäntä.
– Jollei ole Tanelia, niin pitää olla lapsentyttö, äyskäisi emäntä.
– Ja nyt opettaja sai tällaisen sotkun aikaan! Hänen tähtensä tässä talo kärsii, valitti isäntä.
– Hänen tähtensä saadaan vahinkoa! toraili emäntä.
– Hänen syytään kaikki!
– Katosikohan syöttöpoika sille tielleen? Panevatkohan meidän syyksemme pojan huonon käytöksen? vaikeroi emäntä.
– Opettajan syytä on kaikki!
III.
Taneli juoksi koululta metsään piiloutuen sinne. Ketään ei näkynyt jäljestä tulevaksi. Ensin hän makasi ison kuusen juurella oksien peitossa, makasi hyvin hiljaa ja kuunteli, mutta kuuli vain tikan koputtelevan puun kylkeä jossakin lähistöllä ja tuulen tyynnyttävän suhinan puiden latvoissa. Häntä peloitti pimeän tulo. Ruokaa hänellä kyllä oli, pelissä voitettua evästä, mutta se ei nyt maistunut.
Poika purskahti itkuun. Mieleen johtuivat opettaja ja Matkan isäntä. Ne miehet eivät häntä säästäisi. Ja häntä alkoi palella siinä kylmässä metsässä kyyhöttäessään.
Uskaltaisiko hän mennä äidin luo? Mökille oli pitkä matka; pimeässä ei uskaltaisi, ja se tulisi, ennenkuin hän ehtisi perille. Entä syöttötaloon? Mutta Matkan taloon menoa ajatellessa oli siellä jo opettaja odottamassa ja ankara tutkinto.
Taneli itki yhä. Häntä paleli niin, että hampaat kalisivat. Oli jo syysmyöhän kylmä. Täytyi lähteä jonnekin. Mutta minne?
Hän nousi hiljaa piilostaan, hiipi ja pälyili ympärilleen. Kun hän oli päässyt metsän laitaan, hän ryömi niitylle ja sitten ojaa myöten syöttötalon heinälatoon. Siellä hän valmisti heiniin lämpimän pesän. Nyt maistui jo ruokakin, ja syötyään hän paneutui pitkäkseen heiniin ja nukahti.
Taneli majaili ladossa koko seuraavan päivän ja seuraavan yön. Mutta toisen päivän aamuna hän oli kylmästä kontassa.
Aamulla tuli isäntä noutamaan heiniä. Taneli kuuli sen, nousi katsomaan ja juoksi isännän nähtyään ladosta pakoon. Isäntä huomasi pojan ja lähti ajamaan takaa. Taneli uupui pian ja kompastui suuriin pieksusaappaisiinsa. Isäntä kouraisi hänet ylös maasta ja löi häntä kädessään pitelemällään ruoskalla, iski vihan vimmassa, niin kipeästi, että Taneli menetti tajuntansa.
Nyt tuli isännälle hätä. Hän kantoi Tanelin heinälatoon ja virvoitteli siellä. Kun poika tointui, näki hän isännän pelokkaan ilmeen. Ja melkein ystävällisesti, ääni värähtäen, tämä sanoi:
– Nyt lähdetään kotiin, Taneli!
Taneli sai ajaa hevosta, kun heinäkuorma oli tehty. Äänettöminä ajettiin kotiin. Perillä isäntä tuskin mainitsi, missä Taneli oli ollut. Arkana hän silmäili poikaa, sillä tämän kasvoissa oli mustelmia ja hän arasteli toista silmäänsä. Isäntä olisi tahtonut kurkistaa vaaterääsyjen allekin, oliko siellä lyönninjälkiä, mutta ei uskaltanut ryhtyä tarkastamaan. Hän oli kotona Tanelista liiankin hyvä, ei puhunut juuri mitään koko poissaolosta.
Taneli ei aikonut mennä kouluun, eikä kukaan häntä sinne käskenytkään. Päivien takaa hän sai kuulla, että hänet oli erotettu. Hän ei siis saanutkaan mennä kouluun.
Isännän lyönneistä Taneli oli saanut pysyvän sisäisen vamman: yksi kylkiluu oli vioittunut.
Isäntäväki oli mielissään, kun ei Taneli enää käynyt koulussa. Hänelle lisättiin työtä, yhä vain uutta puuhaa, mutta muuten isäntä oli hyväntahtoisempi kuin ennen. Hän ei ollut mielellään Tanelin lähettyvillä, sillä hän oli huomannut tämän varovan liikkuessaan. Kun poika kerran valitti kylkeensä koskevan raskaasti hengittäessään kovassa työssä, säikähti isäntä niin, että Tanelikin sen huomasi.
– ... Kylmässä heinäladossa makaamisestasi! äsähti emäntä.
Mutta kumartuessaan Tanelin täytyi väkisinkin valittaa. Isäntä kuunteli arkana, veret poskilla, Tanelin valitusta. Pojasta oli tullut vaiva hänen tunnolleen. Hänen piti päästä Tanelista, kunpa tämän vuosi pian loppuisi!
Isäntä valitti kirkolla, että Tanelin koulunkäynti oli keskeytynyt, vaikka kunnasta oli määräys kouluttaa. Hän, isäntä, olisi kotonaan tehnyt Tanelin töitä, jotta tämä olisi joutanut käymään koulussa. Kylällä hän puhui omansa ja talonsa maineen puhdistamiseksi pahaa Tanelista, mutta pojalle itselleen hän oli entistä ystävällisempi; tunnonvaiva pakotti! Kun hän kuuli Tanelin kumartuessaan joskus valittavan sisäistä kipuaan, hän entistä hartaammin odotti vuoden loppua. Jos hän olisi uskaltanut, hän olisi Tanelilta kysynyt, oliko hän kenellekään sanonut hänen, isännän, lyöneen häntä. Kun Taneli näki isännän arkuuden, ymmärsi hän tämän pelkäävän. Tuntui oikein hyvältä, kun tuo arvokas isäntä pelkäsi häntä. Kipukin tuntui silloin helpommalta kestää.
Opettaja oli selittänyt, etteivät asetukset sallineet pitää Tanelia koulussa ja varoitti vanhempia antamasta lastensa olla Tanelin seurassa. Syöttöpojan korteista hän kauhuissaan puhui koulussa useat kerrat ja varoitti varoittamalla oppilaita Tanelista. Mutta pojat toivat salaa Tanelille ruokaa, sillä he pitivät Tanelin erottamista koulusta omanakin syynään.
Talosta Taneli saikin ravintoa vielä vähemmän kuin koulua käydessään. Se oli emännän syytä, hän kun halveksi Tanelia tuon tapauksen jälkeen. Kaikille tuttavilleen hän panetteli Tanelia huonomaineisen akan kakaraksi, jonka isäntä oli tietämättään ottanut taloon suureksi vahingokseen. Hän, emäntä, oli ollut pojalle kuin äiti, mutta pojassa oli rumia haluja. Talon maineen vuoksi emäntä näin puhui, sillä hän oli kuullut kuiskailtavan kylällä, että Tanelista pitäisi ilmoittaa kirkkoherralle. Eivät he millään hinnalla huolisi Tanelia toiseksi vuodeksi!
Mutta kuitenkin Matkan isäntä ja emäntä salaa surivat Tanelin menettämistä ja syyttivät opettajaa kaikesta.
IV.
Taneli joutui sitten syksyllä syöttöpojaksi ulohtaalle entisestä kylästä. Taalin pikku taloon maantien varteen. Muita ihmisasumuksia ei lähistöllä ollutkaan. Taalin talo oli matkamiesten käyntipaikka, jossa oli totuttu syöttämään hevosia. Siihen poikkesivat myös jalankulkijat, jotkut ostamaan kahvia ja ruokaa, toiset syömään omia eväitään. Sai vieras talossa yösijankin. Asuinhuoneita oli pirtti ja kamari.
Emäntä, jota pitäjäläiset sanoivat Taalin mammaksi, oli lapseton. Hänen miehensä oli aikoinaan ollut pitäjän kellonsoittajana ja haudankaivajana. Mammalla oli vain kasvattitytär, jo aikaihminen, joka hoiti talouden ja pienen karjan; hevonen oli Tanelin hoidettava. Kesällä mamma piti kesärengin peltotöissä.
Tanelista oli kovin hauskaa, kun talossa oli aina uusia ihmisiä.
Kasvattitytär Impi piti vieraille kahvikauppaa ja möi myöskin nisua, jota itse leipoi. Oli kaupan tupakkaakin, samoin maitoa, piimää, voita ja leipää niiden varalle, joilla ei ollut omaa evästä. Pirtissä oli aina hyvin lämmin, joten se kylmän maantien kulkijalle oli mieluisa lepopaikka, ja pirtin henki oli kaikille kulkijoille tuttavallinen. Jokainen sai siellä puhua, mitä sylki suuhun toi, istua, missä halusi, maata, missä tahtoi ja syödä, missä mieli teki. Se oli kulkijalle kuin oma koti, jossa viihtyi.
Mutta kamari oli ikäänkuin arvokkaampi paikka. Sen ovi oli aina kiinni, ja siellä asui mamma yksinään. Siellä hän povaili ihmisille, minkävuoksi sinne pääsi vain Immen välityksellä. Sen oven päältä luuli melkein voivansa lukea näkymättömät sanat: "Pääsy asiaankuulumattomilta kielletty". Hiljaa siellä piti puhuakin. Siellä mamma istui vanhat messinkisankaiset silmälasit nenällään vanhanaikaisessa täytetyssä tuolissa, sillä hänellä oli sivut kipeät. Hän oli kovin lihava. Harvoin emäntä kävi navetassakaan, kun hänen jalkansa olivat pöhössä. Kamarista kuului pirttiin tuontuostakin kova aivastus, kun mamma nuuskasi. Hän valmisti nuuskaa ja möi sitä, ja nuuskalle hän itse haisi aina, samoin koko kamari. Mamman röijyn rinta oli nuuskasta saanut väriä, ja nenäliina oli aina hihassa varalla.
Talossa oli aivan kaksi eri maailmaa, kamarin maailma ja pirtin maailma. Pirtissä kulkijat joivat kahvia ja söivät ja Impi piti kauppaansa. Kamarissa taas oli nuuskavarasto, josta saatiin myös Immenkin välityksellä. Se tavara kävikin hyvin kaupaksi; harva aikuinen nainen lähti mamman talosta ilman sitä.
Mamma uskoi kummituksiin ja taikoihin. Hänen miesvainajansa oli totena kertonut joskus hautaa kaivaessaan nähneensä hautausmaalla tuttuja vainajia. Milloin joku manalle mennyt heitti multaa hänen selkäänsä hänen haudan pohjassa lapioidessaan, milloin taas illan hämärässä ilmestyi toinen, jolle hän oli haudan kaivanut, tuijottamaan häntä haudan partaalle; joskus toisinaan taas tuntui kuin olisi takin helmasta nykäisty.
Kaivaessaan hautaa lukkarille, joka hirtti itsensä, Taali oli kuullut äänen valittavan:
– Voi kalman kauheaa vaivaa!... vaivaa!... voi!... voi!
Silloin Taali oli huomannut kuolleen lukkarin itsensä seisovan takanaan. Sitä hautaa kaivaessaan oli Taali tuntenut hien juoksevan ruumiista virtanaan, kun lapio oli painanut raskaana kädessä kuin moukari. Häntä oli peloittanut niin, että jalat ja kädet ihan olivat vapisseet.
Mutta joskus jouluaamuna kelloja soittaessaan Taali oli kuullut enkelien laulua pakkasaamun pimeässä. Ja tapuli oli silloin pimeydessä niin ääniä täynnä, että se vavahteli.
Kerran köyhälle vähämieliselle ei Taali ollut viitsinyt kaivaa aivan määrätyn syvää hautaa. Hänen lopettaessaan työtään lapio sattui vähän käteen. Käsi oli siitä ruvennut märkimään ja sitten aikaa myöten kuivettui muodottomaksi, niin että hänen täytyi luopua toimestaan, sillä sellaisella kädellä ei kaivettu hautaa eikä soitettu kirkonkelloja.
Taali oli ymmärtänyt vainajan puolesta kostetun hänelle. Hän oli aina pilkannut vähämielisiä ihmisiä heidän eläessään. Hänestä oli ollut nautinto nauraa heillä ja petkuttaa heitä, härnätä ja peloitella. Kalmistohavaintonsa hän oli kertonut muillekin, mutta käden kuivettumisen syyn oli uskaltanut puhua vain vaimolleen ja kieltänyt tätä siitä muille mitään virkkamasta, sillä unessa oli hänelle ilmoitettu, että jos hän salaisuutensa, joka hänelle oli rangaistukseksi annettu, lavertelisi ihmisille, märkisi toinenkin käsi.
Taali oli kerran povauttanut mustalaisakalla, ja tämä oli ennustanut, että Taalin piti ennen kuolemaansa ylpeydestään nöyrtyä ja ylimielisyydestään kovasti kärsiä. Kun sitten Taalille kävi näin, oli mamma ruvennut uskomaan povaukseen. Myös miehensä havainnot hautausmaalla ja hänen puheensa enkelienlaulusta mamma otti täydestä. Taali itsekin oli ruvennut uskomaan kortteihin, kun ennustus hänestä oli toteutunut.
Vanhukset olivat kirkkomaan läheisyyttä karttaen, kun Taalin oli pitänyt luopua toimestaan, ostaneet pienen talon ulompaa pitäjältä maantien varrelta, missä he kasvattityttärineen kyllä tulivat toimeen. Kummitusjutuissa ja taioissa he mielellään nyt ajatuksissaan ja paheissaan viipyivät, ja Taali oli elämänsä lopulla heittänyt pois kaiken ivan ja pilkan ja muuttunut kovin vakavaksi.
Kun Taneli ensi kerran tuli taloon, hän näki mamman etsimässä syöpäläisiä kasvattityttärensä päästä. Kuin pieni tyttö, joka ei itse vielä osaa hoitaa hiuksiaan, istui Impi tuolilla, ja mamma messinkikehyksiset silmälasit nenällään tutki tarkkaan hänen tukkaansa ikkunan edessä pirtissä.
Tämä oli Tanelista perin vastenmielistä ja hän sai heti Immestä sen käsityksen, että hän oli avuton. Mutta sitä Taneli ryhtyi kohta käyttämään hyödykseen. Kun Impi tuli lypsyltä, joi Taneli ensi kerran eläessään lämmintä maitoa. Sekös oli herkullista hänen suussaan, valui alas niin oudon makeana! Tästä puoleen Taneli joka ilta otti läkkiastialla maitoa lypsinkiulusta, kunnes Impi huomasi sen, suuttui ja torui. Mutta leipää ja separoitua maitoa Taneli sai keiton ohella tarpeekseen; ei hänen tarvinnut Impiä pelätä, ja hevosta hän hoiti ja ajeli sillä kuin isäntä omallaan.
Maantien varressa ei Taneli ollut tähän asti vielä asunut, senpävuoksi hän ensi aluksi aivan huvikseen seisoi talon kohdalla tiellä, se kun antoi maailmalle vievänä ajatuksia suurista mahdollisuuksista tulevaisuudessa. Siellä sen toisessa päässä oli suuria kaupunkeja ja niissä komeita kirkkoja, linnoja ja taloja, semmoisia suuria kummia, joita hän oli nähnyt kansakoulussa kuvissa. Ja tien varsilla on isoja tehtaita kuin Tampereen tehtaat ja Oulun tervahovi. Niistä opettaja oli koulussa puhunut, ja ne olivat erityisesti jääneet hänen mieleensä. Tampereella oli vaatetehtaita, joissa tehtiin paitakangasta, takkivaatetta ja housuvaatetta. Vaatetta juuri hän oli koulussa vilussaan kaivannut, siksi hän oli Tampereen tehtaisiin erityisesti kiintynyt. Pieksut taas tarvitsivat tervaa; hän oli aina ihastellut uusia, tuoreessa tervassa olevia saappaita ja sellaisia itselleen toivonut.
Maantietä pääsi etäälle. Sitä myöten hänkin vielä astuisi sinne etäälle, minne se vei.
Kerran oli komea herra ajanut tiellä vaunuilla, joiden edessä ei ollut hevosta ollenkaan. Silloinkos Taneli ja mamma ja Impi joutuivat lumoihin! Ikkunasta mamma katsoi vaunujen menoa, Impi kiiruhti pihalle, ja Taneli juoksi kilometrin verran vaunujen jäljessä. Se ajaja oli heistä kuin itse taivaan herra suurena ihmeenä näyttäytymässä maan päällä.
Polkupyöräilijöitä Taneli ihaili ja unelmoi itselleen sellaista ajovehjettä. Kun koreita herrasneitejä ajeli polkupyörällä maantiellä talon ohi, oli Tanelista siinä suuren maailman ihania olentoja nähtävänä. Mutta kerran säikähdytti pyöräilijä hänet pahasti outoine silmälaseineen. Sen pyörä sähisi, suhisi, pärskyi ja huuteli oudolla äänellä.
– P–le! kiljaisi Taneli kamalasti pelästyneenä, mutta ajaja vain vilahti hänen ohitseen. Poika oli samassa maantien ojassa mahallaan, pakoon juostessaan kaatui sinne.
Kirkkoherra ajoi pimeän aikana kaksi lyhtyä rattaittensa etupuolella. Siitä he aina kirkkoherran tunsivat, milloin hän sattui ajamaan pimeässä.
Maantie oli Tanelille kuin uusi suuri riemu, joka ihmisen täydelleen valtaa. Tähän asti hän oli ollut syrjäkylillä, jossa tunsi jokaisen, siellä oli hiljaisen hiljaista. Mutta maantie antoi aina uutta näkemistä, uutta kuulemista ja uutta ajattelemisen aihetta.
V.
Taneli ensin kummasteli, miksi toiset vieraat Immelle hiljaa supattelivat ja sitten menivät mamman kamariin. Hän ryhtyi vakoilemaan, mitä he siellä tekivät. Kerran, kun Impi ei ollut pirtissä, hän päästäkseen siitä selville lähti muka kysymään hevosesta itse mammalta, mutta ovi oli kiinni, hän ei päässyt kamariin. Hän kurkisti avaimen reiästä ja näki pöydällä – kortteja!
Taneli vetäisi uudelleen ovea, mutta se ei auennut. Hän oli kummissaan. Pelasiko mamma vieraidensa kanssa korttia?
Hänet valtasi riemu ja innostus. Tässä talossa, jossa hän sai olla kuin isäntä, pelattiin korttiakin! Hänenkin pitäisi päästä pelaamaan ja voittamaan!
Ei hän enää ruvennut pyrkimään kamariin, mutta hän olikin jo nähnyt tarpeeksi sellaista, mikä häntä innosti.
Tässä oli hänellä toisenlainen koti kuin Matkan talossa!
Taneli kysyi nyt Immeltä, pelaako hän korttia. Impi katsoi häneen, mutta ei vastannut. Taas toisena päivänä Taneli tiedusteli, pelaako mamma korttia. Impi tuntui kuin epäröivän, vastatako vai ei, mutta lopulta hän sanoi:
– Sinuthan kuuluvat kortinlyönnin tähden ajaneen pois kansakoulusta. Tuollainen kortinpelaaja!
– Tuolla kamarissakin pelataan! äsähti Taneli suuttuneena ja viittasi oveen.
– Kuka sinulle sellaista on ilmoittanut? Taneli häpesi tunnustaa vakoilleensa.
– Onko joku mammasta panetellut? Taneli vaikeni yhä.
– Ei siellä pelata, niinkuin sinä luulet.
Taneli ei enempää inttänyt. Hän oli nähnyt kortteja mamman kamarin pöydällä, ja ovi oli kiinni. Pelasikohan mamma Immen tietämättä?
– Onko sinusta kortinpeluu pahaa? kysyi hän vielä Immeltä.
– Se on pirun kirjojen lukemista!
Impi oli aivan punainen vastatessaan niin.
Mutta Taneli nauroi Immen yksinkertaisuudella. Hän oli Tanelista taas avuton. Poika tiedusteli edelleen:
– Oletko nähnyt koskaan kortinlyöntiä?
Impi ei vastannut.
– Mistä tiedät minut kansakoulusta erotetun kortinpeluun vuoksi?
– Sieltä entisestä syöttöpaikastasi ovat sitä pitäjälle huudelleet. Talon sillä häpäisit, olivat valittaneet köyhäinhoidon johtokunnassakin.
– Tietääkö mamma...?
– Tietää.
Taneli loukkaantui, mutta kahta suuremmalla syyllä hän nyt aikoi ottaa mamman kiinni kortinlyönnistä.
Hän piti vieraita silmällä ja havaitsi, että aina kun vieras meni kamariin, hiljainen liike ilmaisi oven sisäpuolelta pantavan hakaan. Siellä sisällä tehtiin jotakin sellaista, mitä syrjäinen ei saanut nähdä.
Naisia siellä kamarissa kulki, vanhempia ja nuorempia. He varoivat mennessään, ettei kukaan päässyt tulemaan jäljestä, ja heidän kasvoillaan oli jännitystä, mielenliikutusta. Pirtissä he ensin istuivat ja vasta Immelle supateltuaan pääsivät mamman luo.
Turha oli Tanelin näin yrittää päästä mamman kortteihin käsiksi. Jos siellä kamarissa olisi käynyt miehiä, olisi Taneli kysynyt heiltä, mutta miehet vieraina ollessaan vain pirtissä söivät, joivat kahvia, tupakoivat, puhelivat, makailivat ja olivat kuin kotonaan. Mamman kamari vieraineen sai heiltä olla aivan rauhassa. He olivat kuin Immen vieraita; hän heille möi tavaraa ja otti heiltä rahat, jotka sitten mamma sai jäljestäpäin.
Jos Taneli oli saapuvilla vieraan mennessä kamariin, meni hän oven lähelle vakoilemaan, mutta niin ovelasti, ettei Impi huomannut hänen vakoilevan, kuin ilman aikojaan vain, mitään tarkoittamatta. Aina hän kuuli sisältä tuon saman liikkeen, mikä ilmoitti oven pantavan hakaan.
Mutta kerran sitä liikettä ei kuulunutkaan, Taneli jännittyi. Hän odotti melkein vavisten mielenliikutuksesta. Nyt ei ovi ole haassa, se on...
Taneli toimitti Immen välttämättömälle asialle navettaan. Hän oli nähnyt Omenan olevan irti kytkyestä. Pirtissä ei ollut ketään vierasta. Impi lähti kiireesti, ja viipyi hyvän aikaa.
Taneli hiipi avaimen reiälle. Hän kurkisteli ja odotti siinä, kunnes näki mamman asettelevan kortteja pöydälle. Pojalla on hyvä mieli. Siellä ovat kortit jo levällään. Nyt mamma rupeaa ottamaan niitä pöydästä...
Taneli avaa äkkiä oven ja menee kamariin:
– Hevosen länget ovat rikki. Pitäisi ostaa uudet, ilmoittaa hän ovensuusta.
Hän itse kuulee nuo sanansa, mutta ne ovat kuin toisen ihmisen sanomat, sillä hänen mielensä on kovassa jännityksessä, eikä hän näe muuta kuin kortit pöydällä.
Mamma silmää häneen suuttuneena. Sitten hän katsoo oven hakaa, joka kyllä on paikallaan, mutta jäänyt panematta kiinni. Kortit ovat siinä hänen nenänsä edessä, ja syöttöpoika katsoo niihin kuin keksimäänsä varastettuun tavaraan silmät naurussa.
Mamman suuttumus yltyy, kun vieras, suuren talon nuori tytär, on kovin häpeissään ja yrittää lähteä tiehensä. Mamma kävisi Taneliin käsiksi, mutta pöhö jaloissa on nyt kahta pahempana. Hän ei pääse paikaltaan, mutta karjaisee niin, että seinät tärisevät:
– Kun sinulla vasta on asiaa, niin sano pirtissä! Tänne ei saa tulla!
Taneli on saanut pitkän, vaivalloisen vakoilun jälkeen mamman kiinni. Hän nauttii siitä ja mamman suuttumuksesta, katsoo vain kortteihin ja sitten niistä mammaan ilkkuvasti nauraen.
Vieras on hämillään. Taneli tuntee hänet. Tyttöä hävettää, kun Taneli tuli ja näki.
– Ostetaanko uudet länget vai...? kysyy Taneli uudelleen.
Mamma käskee vieraansa vain istua aloillaan, ottaa nuuskaa ja aivastaa. Sitten hän puhuu Tanelille, joka ivallisena häntä ärsyttää:
– Eikö Impi ollut pirtissä, kun tulit tänne?
Taneli ei osannut vastata. Mamma arvasi pojan tulleen omin lupinsa ja käski hänen mennä matkoihinsa. Längista hän, mamma, puhuu sitten pirtissä, kun vieras on lähtenyt.
Taneli meni pirttiin. Hän oli riemuisella, mielellä, kun oli saanut mamman kiinni kortinpelaamisesta, aivan kuin opettaja hänet koulun saunasta.
Mutta tuoko suuren talon nuori tyttö kävi mamman luona korttia lyömässä? Se oli vasta uskomaton asia. Jos kerran tyttö pelasi, niin mitä sitten, vaikka hänkin oli pelannut!
Taneli oli siinä varmassa uskossa, että vieraat kävivät kamarissa lyömässä mamman kanssa korttia, vaikka suurimmassa salaisuudessa, minkävuoksi kamarin ovi aina pantiin hakaan. Mutta pelasivatko he rahasta? Siitä hänen piti vielä saada varmuus. Jospa hänkin pääsisi pelaamaan mamman kamariin ja voittamaan, niin, voittamaan! Pelaamaan rikkaiden talontyttöjen kanssa...!
Impi oli häntä herjannut kortinlyönnistä... Taneli naureskeli yksinään pirtissä keksinnölleen. Hänpä panee sen suuren talon nuoren tytön tilille.
Hän rupesi pirtissä odottamaan, että neito tulisi kamarista, mutta siellä oli aivan hiljaista ja tyttö yhä viipyi. Taneli hiipi kurkistamaan avaimenreiästä. Siellä ovat kortit taas pöydällä ja mamman käsi nostaa kortteja...
Mutta joku tulee ulkoa!
Taneli kiiruhti pois vakoilemasta.
Impi palasi pirttiin. Taneli kysyi Omenaa; hän oli jo aamulla huomannut lehmän olevan irrallaan navetassa, mutta ei ollut silloin puhunut mitään, jotta Impi itse tapaisi huolimattomuutensa.
Impi oli suutuksissaan. Omena oli tehnyt pahaa siivoa, niin että hänen oli täytynyt navetassa viipyä. Vanha kytkyt ei enää pitänyt. Hän oli siitä mammalle jo puhunutkin, mutta tämä oli jättänyt asian sillensä.
– Uusi kytkyt pitää saada Omenalle, kiivasteli Impi.
– Ja hevoselle uudet länget. Minä kävin juuri kamarissa mammalle puhumassa, sanoi Taneli nauru suussa ja niin hyvillään, että Impi ihan kummastui.
– Ja pääsit kamariin...?
– Pääsin. Mutta sanopas, mitä minä näin!
– Kai sen vieraan, joka sinne meni.
– Minä näin siellä pelattavan korttia! Ja sinä valehtelit, ettei mamma pelaa!
– Ei siellä korttia pelata!
– Minäpä yhdytin pelaamassa!
– Valehtelet!
– Enkä valehtele!
– Sinä valehtelet! ärjyi Impi posket kuumoittaen.
– Enkä valehtele!
– Sinä valehtelet! karjaisi Impi aivan tulipunaisena.
– Miksi ovi aina pannaan hakaan, kun vieras menee kamariin? kysyi Taneli.
– Oliko nytkin haassa, kun sinne pääsit?
– Ei ollut nyt.
– No siitä näet, ettei se aina ole haassa. Ja mamma panee ovensa hakaan, milloin tahtoo, keneltäkään lupaa kysymättä.
– Vieraatpahan sen panevat. Mutta tältä vieraalta jäi panematta.
Impi nykäisi kamarin ovea. Se oli haassa, mutta hetken takaa se aukeni; vieras tuli pois. Hän oli iloinen ja hyvällä tuulella, Immellekin nauroi ja supatteli, osti nisua ja lähti.
Mamma oli korteista luvannut neidolle sulhoksi sen, jota tämä rakasti... oli rakastanut nuoresta tytöstä lähtien niinkuin monet muutkin neidot. Siitä neidolle tuli hyvä toivo ja niin riemullinen mieli, että hänen iloisuutensa masensi Tanelin rohkeuden; ei uskaltanut peloitella tyttöä kortinlyönnistä. Taneli vain ihmetteli, miksi hän nyt noin iloitsi, kun siellä kamarissa oli melkein hävennyt! Ehtiköhän jo voittaa rahaa?
Syöttöpoikaan neito pirtissä tuskin katsoikaan. Hänen lähdettyään Taneli jäi miettimään, miten hän tytön kanssa pääsisi lyömään korttia. Silloin hänellä olisi rahaa, sillä suuren talon tytöllä on, mistä voittaa. Mutta mammako olisi hänelle menettänyt...?
Mamma tuli pirttiin keppiinsä nojaten ja katsoi kovin vihaisena Taneliin.
– Oliko Taneli uudelleen repimässä kamarin ovea? kysyi hän.
– Minä olin. Omenan kytkyestä olisin puhunut; ei se pidä enää. Lehmä on navetassa irrallaan oman halunsa mukaan, virkkoi Impi.
– Nyt on hevoselta länget rikki ja lehmältä kytkyt poikki! Ja te häiritsette vieraita ja nyitte kamarin ovea ja karjutte täällä. Minä annan teille tästä!
Mamma kohotti keppiään.
– Pelaako mamma korttia? uteli Taneli nauraen.
– Sellaista syntiä en tee!
– Mitä te sitten kortteja käsittelette? Kamarissa näin mammalla kortit, intti Taneli.
– Sinut, kortinlyöjän, otin syöttöpojaksi, kun tarjottiin siinä mielessä, että... puhui mamma suuttuneena.
Taneli nauroi hänelle. Mamma heristi keppiään.
– Eikö mamma ota minuakin mukaan? Minä osaan paremmin kuin sekin äskeinen vieras.
– Emme me pelanneet. Sanon sen sinulle, jotta et juoruile minusta valhetta pitäjällä.
– Tahdotte eksyttää. Mutta minä sanon, että te pelaatte vieraiden kanssa korttia, ellen minäkin pääse mukaan, virkkoi Taneli perin varmana siitä, että mamma pelkäsi, kun oli joutunut kiinni. Taneli nauroi ja ilkkui melkein kuin sormellaan osoittaen mamman häpeää.
– Minä povaan... luen vieraille heidän vastaisia ilojaan ja surujaan korteista... ennustan... eikä se ole pahaa... ihminen saattaa parantaa itsensä, kun kuulee, mikä häntä vastaisuudessa uhkaa...
Mamma oli mielestään sanonut liian paljon syöttöpojalle. Mutta Taneli oli tavannut hänet korttien parista ja voisi saattaa hänet aivan väärään valoon ihmisten silmissä.
Taneli ei enää ilkkunut. Nyt mamma oli hänen silmissään kuin häijy mustalaisämmä, jonka hän oli kuullut ennustavan korteista. Ei hän siis sittenkään ollut paljoa saavuttanut. Kamarissa vain povattiin, mikä oli hänestä mitätön asia, eivät miehet koskaan povanneet. Mutta kortit mammalla oli. Hän ei silloin ollut opettajan eikä Matkan isännän kannalla, joka Tanelia pieksi kortinlyönnistä. Tässä uudessa kodissa tämä keksintö rohkaisi Tanelin mieltä. Poika oli yhä hyvällä tuulella; hän oli nyt samassa arvossa mamman ja Immen kanssa kamarin salaisuuteen nähden, jota pirtin vieraat eivät saaneet tietää.
Mammaa suretti, että hänen salaisuutensa paljastui Tanelille. Hän pelkäsi, että hänellä olisi vielä ikävyyttä pojasta. Hän tiesi, että pitäjällä hänen ennustustaitoansa pidettiin asiana, jota vain kunnioittaen salassa mainittiin, ja se oli hänestä itsestäänkin vain lähimmäisen parhaan palvelemista. Hän paransi särjetyitä sydämiä, rohkaisi murheellisia mieliä, antoi uutta voimaa elämään, mutta myös aihetta synnintuntoon ja katumukseen...
Mutta että Tanelin jo piti tietää talon vieraiden kaikki asioimiset! Se harmitti!
Mamma käski Tanelin noutaa länget pirttiin, jotta joku vieras korjaisi niitä. Omenalle mamma lupasi samoin jollakin vieraalla laitattavansa uuden kytkyen.
Kun Taneli oli mennyt, sanoi mamma Immelle:
– Pidä syöttöpoikaa paremmin silmällä, ja jos huomaat hänen taloa vahingoittavan, niin ilmoita minulle! Hän jo pääsi tänään kamariin. Viime vieraan oli säikähdyttää pois kesken kaiken; silloin olisi jäänyt saamatta tämäkin.
Mamma näytti villaista röijykangasta.
– Ja silläkö sai vieras sulhon lupaan? kysyi Impi.
Hän ei malttanut olla nauramatta.
– Vasta kun oli povattu, antoi tyttö tuliaisensa, joka onkin kallis lahja. Kortit lupasivat sulhasen, ja sellaiselle tytölle kuin hän sen korteista mielellään lukee. Hän on pitäjän ensimmäisiä tyttöjä! vastasi mamma hiukan närkästyneenä Immelle.
Mamma oli sielussaan hyvin tyytyväinen, kun oli voinut luoda riemullisen toivon ja ihanan haaveen nuoren neidon epätoivoiseen mieleen. Röijyvaatteen hän myös arveli hyvin ansainneensa, sillä tytön riemu näkyi jo silmistä hänen kuullessaan onnensa. Mutta entä jos Taneli puhuu?
– Tyttö oli hyvin arka, kun Taneli tuli kamariin. Pelokkaana hän oli povauttamaan lähtenyt, sillä pilkakseen hänet pahat ihmiset voisivat panna, jos saisivat kuulla hänen käyneen täällä. Sinun on pidettävä poikaa silmällä. Jos olisit nytkin ollut pirtissä, ei syöttöpoika olisi päässyt kamariin.
– Polttakaa korttinne, niin loppuu povauksenne!
– Sinä tyhmä pidät povausta syntinä. Ja toiset tyhmät parjaisivat minua, jos saisivat tietää minun povaavan.
– Tässä talossa on kuin saatana asumassa, kun luette sen kirjoja. Itse paholainen on vieraana, kun povaatte!
– Kortit ovat aina postillan vieressä, ja paholainen pelkää postillaa. Mutta nyt Tanelin hahmossa paholainen saattaa uhata meitä. On oltava varuillaan. Ihan harmittaa, kun otin koko pojan.
Kun ennustus Taalista oli toteutunut, oli mamma itse halunnut oppia korteista ennustamaan. Sitten hän sai mustalaisakalta povaamistaidon, mutta asetti aina korttinsa postillan viereen, sillä hän tahtoi, että postilla ja kortit olisivat hänelle yhtä rakkaat.
Taalin kuoltua mamma alkoi povata sitä pyytäville. Monet emännät poikkesivat ohi kulkiessaan onneaan tiedustamaan, samoin talontytöt. Vilkkaan mielikuvituksensa turvin mamma kehittyi opettajaansa etevämmäksi ennustajaksi. Mutta maksua hän ei ottanut. Tuotiin vain milloin mitäkin tuliaisia: vaatetta, voita, suurimoita, jauhoja, silavaa, tuoretta ja palvattua lihaa, villoja, munia, nahkaa jalkineiksi, ruisleipiä ja ohrarieskoja, niin että mamman povaus tuotti enemmänkin kuin Immen kauppa, jos asiakkaita kävi runsaasti. Naiset aivan pitäjän laitoja myöten kävivät kamarissa vieraina.
Siellä selvisi korteista heidän tulevaisuutensa, johon mamma liitti omat lisänsä. Siellä puhuttiin hiljaa, kun arimmatkin asiat paljastettiin. Emännät kertoivat mustasukkaisina miehistään sellaista, mikä vuosia oli heitä kiduttanut, tytöt selvittivät petturisulhonsa. Mutta ennen kaikkea tiedusteltiin, mitä uutta elämässä sattuisi povauttajalle. Vieraan mielentila saattoi näkyä iloisena hymynä ja puhjeta nauruksi, kun mamman kortit lupasivat rikkautta, onnea ja iloa; tai sitten silmät kyyneltyivät ja huoli kasvoista ilmeni, kun mamma ennusti päinvastaista. Joku nuori impi ihan purskahti itkuun, kun "tietäjä" sanoi kalman tulevan piankin sulhoksi tai rakastetun pettävän. Ne, joille mamma lupasi hyvää, ja jotka olivat varakkaita sekä täydellisesti luottivat mamman ennustuksiin, tarjosivat tuliaisten lisäksi nisukahvia kamarissa ja ostivat pirtistä vielä nisua kotiinkin.
Kun mamma sellaisen vieraan kanssa joi kahvia, hän oli itsekin hyvin tyytyväinen, kun oli luonut iloa ja rohkeutta lähimmäisensä sieluun. Hän saattoi nauraa aivan vedet silmissä, kun osasi saada korteista vieraalleen tiedon tulevasta onnesta. Näin hän saattoi havaita, miten hyvää hän teki korteillaan. Taas niille, joille kortit ennustivat onnettomuutta, hän antoi varoituksen tämän maallisen elämän raskaudesta, tylyydestä, suruista ja onnettomuuksista. Silloin postilla oli sovinnossa ja sopusoinnussa korttien kanssa. Kostein silmin mamma puhui vakavana vieraalleen, mistä hän sai voimaa elämänsä koettelemuksissa. Hän neuvoi ja ohjasi tekemään parannusta, katumaan syntejään ja olemaan valmis kuolemaan.
Mamman kamarista oli tullut pitäjän naisille sydämen ja sielun avaamispaikka, sillä korttiensa avulla hänestä tuli heidän sielujensa lääkäri, johon uskottiin ja jota arvostettiin. Maalaisnaisilla ei ollut muualla mieluista paikkaa, missä purkaa sydäntään. Mamman kamarin lämmössä, jota oli runsaammin kuin kävijäin omassa kodissa, lämpeni ruumis, ja hänen osaaottavasta myötätunnostaan ja ymmärtämyksestään lämpeni sielu. Mamman kanssa kahden oltaessa rohkeni suuretkin surunsa paljastaa ja pyytää apua korteilta.
Mamman arvo kohosi kohoamistaan rahvaan silmissä. Emännät ja talontyttäret alkoivat kantaa tuliaisia yhä enemmän vuosien karttuessa. Immen piti aina pirtissä arvostella kamariin pyrkijät ja tiedustella oudoilta, keitä he olivat, ja mitä oli asiaa. Piikaihmisiä ei hän saanut päästää sinne ollenkaan. Jos kamariin päässyt oli mammasta arveluttava, hän sai vain ostaa nuuskaa. Täten mamman liike oli hänen omasta mielestään täysin turvattu ja salassa.
Mutta nyt oli Taneli päässyt kamariin ja nähnyt sellaista, mitä hän ei saanut nähdä.
VI.
Seuraavana päivänä taivalsi kirkolle kuljeksiva käsityöläinen. Hän poikkesi mamman taloon, osti ruokaa ja söi runsaasti, osti kahvia ja joi sitä nisun kera, poltteli tupakkaa ja paneusi sitten penkille pitkäkseen.
Impi tiedusteli, eikö hän korjaisi hevosen länkiä ja lehmän kytkyttä ja käski Tanelin näyttää niitä vieraalle. Tämä tarkasti niitä, meni repulleen ja otti sieltä työaseet. Sitten hän alkoi korjata ja paikata niin taitavasti, että Impi ja Taneli hämmästyivät. Impi haki mammankin katsomaan. Mies oli täysi mestari.
Kun vieras oli lopettanut työnsä, olivat länget taas pitkäksi aikaa lujat ja kytkyt entistä parempi. Talon väki oli hyvin iloissaan hänen tulostaan taloon. Kun mamma kysyi työpalkkaa, vastasi mies:
– Yösijan kun saan, niin on maksettu.
Tokihan mamma sen lupasi. Hän olisi mielellään maksanut enemmänkin, mutta vieras ei ottanut.
Kun mestari asetteli työkapineitaan takaisin reppuunsa, näki Taneli siellä kortit. Hän ilostui siitä niin, että vieraskin huomasi sen. Mies otti korttinsa esille. Taneli jo nauroi hyväntuulisena ja katsoi sitten merkitsevästi kortteihin.
– Tunteeko poika, mikä tämä on? kysyi vieras näyttäen herttakuningasta.
Juuri sillä kortilla Taneli oli voittanut riihessä paidan rikkaan talon pojalta kansakoulussa ollessaan. Se muisto viritti hänen mielessään kiihkeän peli-innon, mutta hän vain huolettomasti naurahti vastatessaan:
– Se on herttakuningas, ja se tuo voiton sille, joka osaa sitä oikein käyttää.
– Sinä taidat ollakin jo mies, vaikka olet päältä nähden vielä lapsi. Lyötkö sinä korttia?
– Lyön!
Taneli ei jaksanut pidättyä vastaamasta näin; niin iloiseksi hän tuli, kun mieluisalla vieraalla oli kortit.
– Niinpä pelataan, jos talo sallii? sanoi mies ja katsoi Impeen.
Impikin oli erittäin hyvällä tuulella ja vieraalle kovin kiitollinen, mutta epäröi. Hän kärsi aina korteista eikä tahtonut niitä nähdäkään.
– Saapiko tässä illan huviksi pelata leikkipeliä? kysyi mies uudelleen.
Vieras oli Omenan kytkyen korjannut hyväksi, ja vielä melkein ilmaiseksi! Voisiko häneltä tuota iloa kieltää? Millainen vahinko olisi saattanutkaan tulla, jollei kytkyttä olisi saatu näin pian korjatuksi? Jollei tuota miestä olisi tullut, länget ja kytkyen olisi saanut kuljettaa vieraisiin laitettaviksi ja nähdä sellaisen vaivan! Ja tiesi milloin ne olisivat tulleet korjatuiksi! Voisiko noin hyvältä vieraalta kieltää leikkipeliä?
Impi lähti kamariin kysymään mammalta.
Mamma oli myös kovin hyvillään vieraan avusta. Ja se oli vielä annettu melkein ilmaiseksi!
– Tanelin kanssa tahtoo vähän leikkipeliä... sanoi Impi.
Mamma ymmärsi Immen äänestä, ettei se Immestä nyt olisi syntiä.
– Pelatkoot!
Impi toi vastauksen. Taneli riemastui. Tässä oli palkinto siitä, että hän tapasi mamman korttien parista!
Vieras antoi kuin pilkalla Tanelille tulevat kortit ja virkkoi:
– Minunlaiseni täyden miehen ei oikein sopisi lyödä korttia sinun kanssasi, poika. Mutta kun kuitenkin olet miehenpuoli, niin ruvetaan!
Pian Taneli näytti vieraalle, miten pitkälle poikakin kortinlyönnissä pystyy. Vieras jo kävi tarkkaavaksi, sillä Tanelin kädestä putosi kortti toisensa jälkeen häntä, aikuista miestä, pelissä ahtaalle pannen. Hän jo ymmärsi, että pojan kanssa pelatessa on tekemisissä miehen kanssa. Ihan jo pisti vihaksi yllättävä peli. Sen lopussa Taneli nauroi riemusta. Immenkin innostus tempaisi mukaansa. Hänkin nauroi. Taneli oli voittanut.
Mies vaati pelaamaan uudelleen. Se oli hänelle jo kunnia-asia, sillä nulikka oli hänet voittanut.
Taneli huomasi vieraan kasvoista, että tämä suuttuisi, jos joutuisi uudelleen tappiolle. Sentähden hän aikoi antaa vieraan nyt voittaa, vaikk'ei se ollut mieluista Immenkään vuoksi, joka ihmetteli Tanelin taitoa kortinlyönnissä. Poika oli voittanut taiturin, joka niin hyvin korjasi länget ja kytkyen. Se oli uskomatonta, mutta kuitenkin totta.
Impi ryhtyi jännittyneenä läheltä seuraamaan pelaamista. Hän oli talon puolesta, siis Tanelin puolella. Tanelin teki kyllä mieli näyttää tässäkin pelissä Immelle taitoaan, mutta vieras tuntui aralta arvostaan. Sen Taneli havaitsi jo hänen äänestäänkin, sillä siinä oli tappiolle joutuneen terävyyttä. Hänen piti antaa vieraan voittaa, muuten tämä lopettaisi peluun.
Taneli oli kyllä nytkin panevinaan parastaan, mutta silti hävisi tahallaan. Vieras nauroi voitolleen. Taneli oli nyt suuttuvinaan. Hän vaati uutta peliä. Se aloitettiin. Impi meni jo välinpitämättömänä etemmäksi.
Taneli salli vieraan taas voittaa, kun ei Impikään enää näyttänyt pelistä välittävän. Taneli oli jo miettinyt uuden ohjelman. Kun Impi menisi lypsylle, pyytäisi hän vierasta lyömään rahasta, sillä Taneli oli jo arvioinut, ettei vieras kestäisi hänen kanssaan pelaamisessa, jos hän tahtoo voittaa.
Impi lähti navettaan. Taneli pyysi vierasta pelaamaan rahasta, mutta tämä ei ottanut kuuleviin korviinsa Tanelin esitystä. Taneli kärtti yhä.
– En rupea sinunlaisesi kanssa rahasta lyömään, vieras vain vastasi.
– Ette uskalla!
– En uskalla... kun pelkään renkimiestä!
– Tahallani annoin voittaa.
– Tahallasiko?
– Vain tahallani, naureskeli Taneli.
– Varohan, etten minä pelaa koko miestä!
– Ette uskalla rahasta lyödä! ilkkui poika yhä.
– Jos panet itsesi peliin, niin olkoon menneeksi. Myön sinut jollekulle, kun voitan.
– En rupea sellaiseen peliin, vaikka uskaltaisinkin. Mutta te ette uskalla rahasta lyödä!
– Sinulla jos onkin uskallusta, niin ei ole rahaa, ivaili vieras.
Taneli tulistui jo: Vieras tuntee hänet syöttöpojaksi!
– Paljonko pitäisi olla rahaa, ennenkuin rupeatte? kysyi Taneli loukkautuneena ääni väristen.
Vieras huomasi Tanelin pahastuvan. Hän ei tahtonut olla köyhän pojan pilkkaaja, vaan tahtoi hyvittää.
– Älähän, poika, itke! Sitten vasta, kun häviät, sitten itket. Pannaan viisi markkaa peliin!
Mies katsoi Tanelia kuin kysyäkseen, että joko lopetat rahasta pelaamisvaatimuksesi.
Tanelista tuntui tukalalta. Häntä arvelutti. Oli uhkarohkeaa lähteä peliin, sillä hänellä ei ollut ensinkään rahaa. Mutta hän luotti itseensä. Tämä vieras ei kestäisi hänen kanssaan.
– Pannaan viisi markkaa, myöntyi hän, sillä hän ei tahtonut peräytyä.
– Aikamiehen on puku ja puheet ja yritykset pojalla, virkkoi vieras tarkastellen Tanelin pukua.
– Ja teillä verstas mukananne! Taneli oli jo närkästynyt.
– Jos häviät, lähdetkö kirkolle kapineita kantamaan? Se on liian raskasta minulle. Sentähden maksan kantamisesta sinulle viisi markkaa.
– Vien hevosella mestarin ja työkapineet, jos häviän.
– No sillä puheella alettiin!
Peli alkoi. Taneli terästi huomiokykynsä. Jo kortit jaettua hän varmistui, onni ei ollut häntä heittänyt. Se rohkaisi häntä. Mutta pelattaessa vieras jo kiihtyi, mikä sai Tanelin yhä tarkkaavammaksi. Mies löi parhaita korttejaan, mutta lopulta hän jäi pelkkien huonojensa kanssa ottelemaan. Hän jo huomasi joutuvansa häviölle. Taneli vain yhä kovemmin ahdisti häntä, ilostui, nauroi ja löi yhä tiukemmin. Pelin lopussa Taneli oli näyttänyt vieraalle, että tämä oli pilkannut häntä ennen aikojaan.
Taneli oli voittanut viisi markkaa.
Mutta vieras taas kiihtyi. Hän alkoi puhua kovalla äänellä. Taneli aristeli sitä. Kuuleekohan mamma kamariin?
– Voitit, poika! Mutta onko sinulle maksettava? Kysytään talonväeltä.
Taneli jo pelästyi.
– En halua rahaa, kun annatte nämä kortit minulle, sanoi Taneli hiljaa.
Siihen vieras suostui. Taneli sai kortit. Ne olivat jo vanhat, mutta kyllä ne Tanelille kelpasivat!
Peluu lopetettiin. Tanelilla oli taas omaisuutta: kortit!
Samassa tuli Impi lypsyltä navetasta, mutta Taneli ehti piilottaa korttinsa, ja vieras oli penkillä pitkällään. Hän oli harmistuneena siihen jouduttautunut, jottei Impi ehtisi udella pelistä. Kulkijamiehen-kunnia ei antanut myöten tunnustaa aikuiselle hävinneensä pojalle rahapelissä.
VII.
Tähän asti Taneli oli vähän liikkunut kylällä, kun ei kylämiehenä pidetty syöttöpoikaa suuressa arvossa; saatettiin käskeä poiskin tai pilkattiin. Pukuvarasto kyllä tässä talossa jo oli Tanelilla runsaampi kuin edellisessä, mutta Taali vainajan peruja sekin oli. Oli sentään musta verkapuku luvassa, jos pitemmälti talossa viipyisi.
Mutta nyt alkoi Taneli iltaisin hevosen ruokittuaan olla kotoa poissa, sillä korteilla sai seuraa. Hän kävi taloissa renkien vieraana, jotka olivat rippikoulunkäyneitä entisiä syöttöpoikia.
Pirtistä lähdettiin pian ulos, tavallisesti saunaan. Kun taloissa kylvettiin monta kertaa viikossa, ei sauna ehtinyt kylmimpänäkään vuoden aikana jäähtyä niin, ettei siellä olisi hyvin tarjennut korttia lyödä.
Taneli pelasi rengeiltä rahaa korteillaan, mutta hän ymmärsi, että heidänkin piti saada vuorostaan voittaa. Niin hän antoi heidän väliin hiukan voittaa, mutta otti taas heiltä voitot takaisin ja lisän kerällä, kun he saivat palkkaansa talosta.
Tanelilla oli huoli siitä, miten hän pitäisi rahansa mammalta ja Immeltä piilossa. Kerran hän sai pelissä vanhan kukkaron; siihen hän talletti rahansa tallin yliselle Taali vainajan vanhaan arkkuun, jossa oli pilalle kuluneita hevosenkenkiä, hevosvaljaiden jäännöksiä, rikkinäisiä kulkusia ja joku kulunut hevossuka.
Tanelin kylässäkäynti ei mammaa huolettanut, eikä hän siitä kysellyt. Hän nukkui jo, kun Taneli kotiin palaili. Taneli hiipi niin hiljaa, ettei Impikään herännyt.
Ruunan Taneli hoiti hyvin. Se oli kuin hänen oma hevosensa. Ja totteli häntä kuin ainakin isäntäänsä. Taneli pesi sen liasta puhtaaksi ja suki harjalla. Ruuna lihoi ja sen karva jo kiilsi. Impi näki pirtin ikkunasta, miten hevonen irrallaan kulki Tanelin jäljessä kaivolle juomaan, ja kutsui mammankin katsomaan. Sitten he yhdessä ihastelivat, kun taas samaten palattiin talliin. Taneli oli varmasti hevoselle hyvä.
Taneli ei itse tiennytkään, että häntä näin ihailtiin hevosen hoidosta.
Mamman povaaminen ei Tanelin mieltä enää kiinnittänyt. Sen hän vain pani merkille, että vieraita kävi kamarissa entistä enemmän, ja aina vieraan kamariin mentyä ilmoitti hiljainen liike, kun hän milloin ohimennen kuunteli, että kamarin ovi kohta pantiin hiljaa hakaan. Mamma tahtoi edelleen olla salassa kahden vieraansa kanssa.
Ei hänen tarvinnutkaan pelätä Tanelin pitäjällä huutavan hänen salaisuuttaan. Hän itse oli pannut merkille, samoin Impi, ettei Taneli ollut keksintönsä jälkeen puhunut mitään mamman korteista heille itselleen. Ja aina kun pirtissä oli vieraita, Impi erityisesti tarkkasi, puhuiko Taneli vieraille mamman korteistaennustamisesta. Mamma siitä Immeltä tiedusteli, mutta aina hän sai olla rauhassa ja tyynellä mielellä, sillä Taneli ei ollut virkkanut mitään. Mutta omatkin korttinsa ja kortinpeluunsa Taneli piti salassa.
Hauska oli Tanelin mamman talossa eleskellä, hevonen oli kuin oma ja sen hoitaminen kuin talon isännän työtä. Tanelin taito hevosen hoitajana oli saanut tunnustuksen jo koko kylässä. Huomattiin, ettei ollut likaa eikä karvaisia takkuja mamman Ruunassa, niinkuin ennen oli ollut. Ennen kylällä aina ilkkuen laskettiin Ruunan kylkiluita, mutta nyt kiitettiin sen lihavuutta ja pyöreyttä. Ennen se laiskasti laahusti jalkojaan, nyt se virkkuna hirnui juostessaan, kun Taneli sillä ajeli.
Mamman talossa oli hevosen hoito Tanelista miehen tointa. Matkan talossa hän oli saanut olla lapsenvaalijana. Kun Taneli hyvin hevosta hoiti, sai hän Immeltä nisua kahvin kanssa mamman käskystä, ja aivan jalankokoiset uudet pieksut mamma teetätti Tanelille. Nyt oli Tanelilla tuoreessa tervassa olevat omat sievät pieksut. Ne olivat ensimmäiset uudet hänelle varta vasten tehdyt ruumista suojaavat kappaleet, vaikka Taneli oli jo kaksitoistavuotias. Matkan talossa oli paitakin laitettu isännän vanhoista rääsyistä. Vanhoissa miesten kengissä, vanhoissa miesten housuissa, vanhoissa miesten takeissa, vanhoissa päähineissä Taneli tähän asti oli kulkenut syöttöpoikana, ja kotimökillä hän oli saanut olla melkein vaatteitta ja kengittä tai taloista kerjätyissä vanhoissa repaleissa.
Ruunakin ihaili Tanelin uusia pieksuja. Kun mentiin kaivolle juomaan, haistoi se niitä ja hirnahti. Taneli nauraen kertoi siitä Immelle ja Impi mammalle. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä.
Mutta siinä yhteisessä ilossa Taneli pyysi hevosellekin uudet kengät. Mamma suostui. Taneli sai ratsastaa kirkolle sepän pajaan hevosta kengityttämään. Sille matkalle hän otti mukaan rahansa ja korttinsa.
Ratsastaessaan kirkolle Taneli tunsi olevansa miestä mielestään. Tämä hevonen oli kuin hänen omansa, ja hän oli mamman talossa kuin kotonaan. Mamma oli hänelle hyvä, Impi samoin. Pirtissä oli usein vieraita, joiden kanssa sai puhella. Ruokaa oli runsaasti ja nisua antoi Impi toisinaan kahvin kanssa. Omaa rahaa oli hänellä kaksitoista ja puoli markkaa, uudet sievät pieksusaappaat jalassa ja vielä omat kortit taskussa, joilla oli mahdollista voittaa uutta rahaa.
Viime vuonna oli aina sisäinen vamma vaivannut kovassa työnteossa. Nyt se tuntui vain rutommasti liikkuessa.
– Se Matkan isäntä löi kipeästi! Löi minua kipeämmin kuin hevostaan! Hän piti nälässä, ei antanut vaatetta, mutta enemmän työtä teetätti kuin itse teki! Hän, hiisi, löi kipeästi!
Taneli kiihtyi vimmassaan niin, että hänen piti lyödä Ruunaa. Se oudoksui Tanelin vihanpurkausta, suuttui ja otti kovan laukan, niin että Taneli selässä kohona hyppi.
– Hei! Hei! Hei! karjui Taneli.
Ja hän löi taas hevosta niin kuin sitä tylyä isäntää olisi lyönyt.
Näin tulista menoa ei Taneli ennen ollut saanut, mutta se teki hänet yhä rohkeammaksi. Pian hän oli kaukana menossa ensi kertaa pajaan sepän luo, jota hän tähän asti oli ohi ajaessaan arvottanut suurena taitomiehenä, joka ei syöttöpojista välittänyt.
Kun Taneli pääsi pajalle ja seppä musta nahkaesiliina edessään ei häntä ollut näkevinäänkään, vaan seisoi selin eikä kuunnellut hänen pyyntöään, katosi Tanelilta rohkeus. Seppä teki työtään ja siinä pyöri aina vain häneen selin.
– Kuulkaa! Taalin Ruuna olisi kengitettävä! pyyteli Taneli.
Mutta seppä ei kuunnellut eikä mitään vastannut.
– Minun hevoseni... Taalin hevonen... pyy... uu-uh...!
Tanelin ääni värähteli. Mutta ei seppä kuullut. Siinä hän pyöri työssään Taneliin selin. Mutta Taneli tunkeutui lähemmäksi. Seppä liikkuessaan kolhaisi häntä. Taneli huudahti. Ja nyt seppä huomasi hänet.
– Kah-ah! Mitä – häh? ärjäisi hän.
Nyt Taneli pyysi uudelleen.
– Mutta sinäkö... sinäkö pidät hevosen jalkaa?
– Minä.
– Aika mies!
Seppä hymyili. Taneli aleni omissa silmissään siinä sepän edessä syöttöpojaksi, jota tämä pilkkasi. Hevosen jalan pitäminen kengitettäessä oli hänelle sepästä muka mahdotonta.
– Ei sillä hevosella minua parempaa hoitajaa ole!
– Sitten liekin hevonen lehmä. Tulit pajaan erehdyksestä.
Taneli oli närkästyä.
– Eikö seppä rupea minun kanssani?
– Et ole aivan huono, kun uskallat yrittää! Seppä katsoi Ruunaa.
– Hevonen näkyy olevan sittenkin. Taas hän hymyili.
– Ruuna on siivo hevonen.
– Kengitettäessä jos leikkaan liiaksi, niin potkaisee sinua.
– Ei potkaise!
– Mutta jos satutan lihaan asti?
– Ei potkaise!
– Sitten yritetään.
Taneli piti Ruunan jalkaa, kun seppä kengitti, mutta ei se ollut helppoa työtä. Se sisäinen vaiva tuntui taas. Taneli kuitenkin piti jalkaa ja ajan kuluksi kertoili itsestään, kun seppä kyseli. Taas se Matkan isäntä, se hiisi, joka löi kipeästi, tuli katkerana mieleen, kun sisäinen vaiva kovin tuntui hänen hevosen jalkaa pitäessään.
Mutta yht'äkkiä seppä sanoi:
– Miten Matkan isäntä päästi sinunlaisen talostaan pois? Olet Taalin mammalle renkiä parempi. Näin kuin sinä ei pidä joka renkikään hevosen jalkaa kengitettäessä.
Ne sanat nyt tuon taitomiehen suusta tekivät Tanelille hyvää, eikä kipukaan enää niin tuntunut sisällä, kun seppä noin puhui. Mutta mielessä yltyi katkeruus Matkan isäntää kohtaan, jonka talossa hänen piti olla lapsenhoitajana.
– Se isäntä pelkäsi minua, kun se löi kerran niin kipeästi, että vielä nytkin tuntuu kyljessä, puhui Taneli nyt rohkeasti.
– Sinuako pelkäsi? kysyi seppä vakavasti, mutta hänen silmissään oli sellainen iva, että Taneli ymmärsi toisen pilkan.
Ensi kerran Taneli kivustaan oli kertonut. Nytkin hän kohta vaikeni, kun näki sepän ylenkatseen. Mutta sitä miehekkäämmin hän piti hevosen jalkaa ja ripeästi siinä liikkui, vaikka kipu taas tuntui kovemmin.
Taneli oli aikonut houkutella seppää, kun tämä oli häntä kiitellyt, pelaamaan korttia, mutta hänen ivastaan poika niin pahastui, että ajatteli maksettuaan hevosen kengityksen kohta lähteä pois.
– Miksi Matkan isäntä sinua löi? kysyi seppä, kun työ oli lopetettu.
– Tein liiaksi miehen töitä, vastasi Taneli nauraen.
– Mitä töitä?
– Pelasin korttia! vastasi Taneli aivan huolettomasti sepän äskeisen ylenkatseen yllyttämänä.
Seppä ihmetteli. Hän katsoi Tanelia ja ihmetteli uudelleen.
– Oletkin jo sellainen mies, että sinulla sietäisi olla itseäsi varten tehdyt vaatteet. Eikös nämä housut, takki ja lakki ole Taali vainaan?
Hän silmäili ensin Tanelin pukua ja sitten nauraen itse Tanelia.
– Jos on Taalin puku, niin kortit ovat omat, sanoi Taneli ja veti ärsytyksestä kiihtyneenä kortit housuntaskusta.
– Yhä miehevämpää!
– Lyökö seppä korttia? uteli Taneli rohkeana.
– Jos on kykenevä toveri, niin...
– Jo minä monen miehen kanssa olen lyönyt. Ja olen suututtanut miehiä, kun olen voittanut.
– Aivan aikamiehetkö ovat kanssasi uskaltaneet pelata?
– Niin ovat.
– Minäkin pelaisin, mutta pelkään pappia.
– Seppä pelkää menettävänsä.
– Pelkään, että papin saan silmilleni, jos sinun kanssasi pelaan.
– Ei mennä lyömään papin nenän alle!
– Kuka aikuinen viimeksi pelasi kanssasi?
– Olipahan matkasälli, joka korjasi metalli- ja puuastioita.
– Ja hävisi?
– Häneltä minä nämä kortit voitin.
– Onko siellä Taalin pirtissä lyöty?
Taneli kouraisi taskustaan markan rahoja.
– Jos seppä nämä voittaa, niin voitatte monen pelaajan.
Seppää alkoi kiusata halu koetella Tanelin taitoa. Poika on silti aika poika, vaikka puku herättää pilkkaa tuollaisen yllä, joka miesten kanssa korttia lyö. Hän vei Tanelin asuntoonsa. Ei hänellä ollut perhettä, vain vanha vaimo oli hoitamassa lehmää, keittämässä ja muissa taloustoimissa.
Taneli sitoi hevosen pihalle. Seppä vei Tanelin kamariin asti, ja veti oven perässään kiinni. Hän aikoi pelata vain saadakseen selvän pojan taidosta, mutta kun ensi peli oli lopussa ja hän oli voittanut, hän suostui Tanelin vaatimuksesta uuteen peliin.
Taaskin seppä voitti.
– Enempää en tahdo sinulta rahaa pelata. Näen että osaat pelata, mutta sepän kanssa on aina vaarallista ryhtyä kilpailuun. Ne, jotka sinun ovat antaneet oppia pelaamaan korttia, minä arvostelen lapsen pilaajiksi.
Mies pisti tyytyväisenä kukkaroonsa Tanelilta pelaamansa markat. Mutta Taneli kouraisi suuttuneena viiden markan setelin taskustaan.
– Pannaan peliin nyt viitonen!
Sepän silmät himoitsivat seteliä. Hän suostui.
Mutta nyt Taneli voitti. Seppä pahastui, sanoi pelanneensa huolimattomasti ja vaati uuden pelin. Se pelattiin. Mutta taas Taneli voitti.
Seppä arveli ja aprikoi. Vastenmielistä hänen oli antaa Tanelille omia rahojaan, mutta Taneli jätti maksamatta hevosen kengitysrahan sepälle. Tämä aikoi peloitella Tanelia, vaikka hän itse pelkäsi, että poika puhuisi vaimolle ja muille sepän lyöneen korttia hänen kanssaan rahasta.
Suuttunut hän oli, kun Taneli ajoi pihasta pois. Mutta Taneli oli vielä rohkeampi kirkolta palatessaan kuin sinne mennessään. Hän oli voittanut kortinlyönnissä sen miehen, jota hän tähän asti oli kirkolla enimmän arvostanut – nahkaesiliinaisen sepän!
Hän oli pajassaan ollut Tanelista taitomies, jota isännätkin kunnioittavasti lähestyivät tarvitessaan. Sillä jollei seppää kunnioitettu, hän käänsi selkänsä isäntämiehillekin. Hän oli pitäjässä ainoa seppä, jolla oli oma paja. Ennen heinäntekoa hän määräsi, miten siinä työssä taloissa menestyttiin, sillä silloin hän teki viikatteet ja korjasi vanhat, kun kylänsepistä ei ollut apua. Kerran Matkan talossa, niin Taneli oli kuullut kerrottavan, heinänteko oli viikon myöhästynyt, kun tämä seppä oli isäntään suuttunut.
Nyt Taneli oli saanut tähän asti suurimman voittonsa kortinlyönnissä. Hän löi hevosta, sillä joutua jo piti kotiin. Pelatessa korttia oli mennyt aikaa.
Tanelilla oli reima mieli. Mutta seppä aikoi pitää silmällä, milloin Taneli kulkee pajan ohi, sillä hänen mielestään poika oli ollut hävytön ja röyhkeä. Hän ihmetteli itsekseen, että oli ryhtynyt sikiön kanssa kortinlyöntiin ja hänelle menettänyt työpalkkansa. Se oli hänen arvolleen häväistys. Ei kenellekään hän kehtaisi tunnustaa tapanneensa kortinlyönnissä Taalin mamman syöttöpojalle.
Seppä otti suutuksissaan viinaa, riiteli taloudenhoitajalleen ja pani maata. Siinä loikoessaan hän mietti, mitä hän Tanelille tekisi.
Taneli oli sepästä saanut – vihamiehen!
Kun Taneli saapui kotiin, tulivat mamma ja Impi hyvilleen kuullessaan, että Taneli oli saanut hevosen kengitetyksi. He olivat epäilleet, että tuskin ylpeä seppä rupeaa Tanelin pyynnöstä kengittämään, tai jos rupeaakin, antaa hänen odottaa seuraavaan päivään. He arvelivat, ettei Taneli sepän mielestä kelpaisi apulaiseksi, sillä eiväthän syöttöpojat käyneet hevosta kengityttämässä!
Mamma ja Impi tulivat oikein pihalle katsomaan Ruunan uusia kenkiä, jotka olisivat jo kauan sitten olleet tarpeen. Kun Taneli nostellen Ruunan jalkoja näytti, olivat he Taneliin ja kenkiin tyytyväiset, ja Ruuna oli heidän silmissään komea hevonen. Talossa oli Tanelin avulla Ruuna saatu pienillä kustannuksilla vaunuhevosen arvoiseksi.
Mamma tiedusteli, riittikö sepälle raha.
Taneli aristui, sillä raha oli hänen taskussaan, ja seppä saattoi mammalta vaatia kengityspalkkaa.
Maksun hän oli jo ehtinyt määrätä, saman verran, minkä mamma oli antanut. Taneli oli pidättänyt sen rahan kortinlyönnistä voittonaan.
– Vanha maksu sepällä oli.
Taneli vei hevosen talliin ja pani siellä ylisellä arkkuun kukkaronsa. Mutta kortit hän jätti taskuunsa.
Pirtissä mamma käski Immen antaa Tanelille nisukahvia. Silloinkos Taneli vasta oli miestä puhumaan pajassa käynnistään. Hän sanoi, että seppä arvosteli häntä renkiä paremmaksi ja että hänellä toki pitäisi olla itseään varten tehty puku eikä Taali vainajan vanhoja resuja. Mamman ja Immen silmissä olikin nyt tuollainen puku sellaiselle matkalle jo liian huono.
– Ostetaan nyt ensin lakki! sanoi mamma, ja Impi lupasi paikata reiät takin kyynärpäistä.
Taneli tuli yhä paremmalle tuulelle. Kun hän itsekseen laski, että hänellä oli nyt omaisuutta, joka oli hänen itsensä hankkimaa, lähelle parikymmentä markkaa ja kortit, hän ilostui yhä enemmän, sillä korteilla hän jo näki suuret mahdollisuudet voittaa uutta, yhä uutta...
– En ensi vuonna enää syöttöpojaksi rupea! kehaisi Taneli.
– Seppä herätti sinussa ylpeyden. Et sinä, Taneli kulta, itse määrää, mikä olet. Impi iltaisin saa opettaa sinua lukemaan, sillä kinkerit ovat tulossa, puhui mamma.
Kuin kylmä väristys kävi Tanelin selkäpiitä pitkin, sillä hän pelkäsi seppää ja sepän mainitsemaa pappia. Entä jos pappi hänet kinkereillä sepän ilmiantamana kortinlyöjäksi herjaa ja häpäisee?
Kipeästi lyönyt Matkan isäntä muuttui hänen mielikuvituksessaan nyt kinkereillä herjaavaksi papiksi, joka määrää vitsoja ja lupaa sepälle kengitysrahan takaisin. Taneli ei tinkinyt enempää mamman kanssa. Hän meni ulos piilottamaan korttinsa. Mutta kun hän Ruunalle kävi antamassa iltaruoan, itki hän, kun oli tullut lyöneeksi korttia sepän kanssa.
Ruuna katsoi häneen. Se Tanelista ikäänkuin soimasi häntä: "Kipeästi löit minua!" Mutta sisäinen ääni sanoi Tanelille: Kortit sinut ylpeäksi tekivät! Ja sen vuoksi palatessasi Ruunaa tylysti löit!
VIII.
Seuraavana iltapäivänä mamma tuli kamarista pirttiin juhlallisena kädessään kookas aapiskirja. Nuorempana hän oli siitä opettanut luvunalkeita rahvaan lapsille. Hän antoi kirjan Immelle ja käski opettaa Tanelia.
Poika oli aivan punainen suuttumuksesta. Mamma tahtoo häntä ylpeydestä alentaa! Taneli ajatteli, että tämä oli toista kuin eilen, kun istuttiin rahasta korttia lyömässä sepän kanssa.
– Nyt opeta lukemaan poikaa, Impi! käski mamma.
– Eikö talon renki osaa lukea ennestään? nauroi Impi.
– Osata pitäisikin! äsähti Taneli. Hän istui niin sekaisin ja vastenmielisesti pirtin penkillä, ettei hänen tässä talossa ollut vielä koskaan ennen ollut niin paha olla. Mamma oli nyt noussut kuin kirkon saarnatuolista häntä kurittamaan ja alentamaan. Jollei Taneli olisi illalla tallissa itkenyt, niin nyt olisi tullut itku. Tähän asti tämä talo oli ollut hänelle kuin ilopaikka, mutta nyt vasta hänen vähäpätöisyytensä omissa silmissään mamma hänelle aivan loukaten osoitti.
– En lähtenyt eilen pajaan, jos aapisenne kanssa ennemmin minua tulitte härnäämään. Minä siellä sepän kanssa Ruunan kenkiin laitoin ja seppä sanoi minua renkiä paremmaksi tälle talolle. Ei seppä olisi ruvennut minun viemää hevosta kengittämään, jos olisi tiennyt, että te minua aapisella pilkkailette!
Mamma meni kamariin, mutta palasi takaisin kädessä vanha katkismus.
– Tästä katkismuksesta minä itse rippikoulussa luin. Se kelvannee sinullekin.
Taneli katsoi vain lattiaan, eikä puhunut mitään.
– Tästä lueta poikaa! käski mamma ja antoi Immelle katkismuksen.
– Rupeaako Taneli lukemaan katkismusta, jos minä opetan? kysyi Impi.
Ei Taneli vastannut. Mamma ja Impi katsoivat kumpikin häneen.
– Rupeatko lukemaan? äsähti mamma.
– Minä olen opiskellut kansakoulussa. Jos sinne pääsen, niin luen.
– Mutta kun minä määrään! kiivaili mamma.
Taneli nousi ja lähti ulos. Mamma ja Impi katsoivat ikkunasta. Poika meni talliin ja jäi sinne. Mamma lähetti Immen katsomaan, mutta Taneli tuli ovella vastaan hevosta juottamaan.
Taneli käveli edellä, Ruuna irrallaan jäljessä.
Mamma näki sen ikkunasta. Tuo poika on liian hyvä Immen opetettavaksi, ajatteli hän, sillä Ruunan totteleminen ihastutti mammaa, samoin sen komeus. Se hevonen oli jo kuin vaunuhevonen. Jos hän sen möisi, niin hän saisi rahaa! Ja kaikki oli Tanelin aikaansaamaa.
– Ei se hevonen toisen syöttöpojan jäljessä noin kulje! Taneli pitää Impeä liian halpana opettajakseen...
Mamma ajatteli itse ryhtyä Tanelia kamarissa opettamaan, mutta iltaisin, jolloin ei vieraita enää tullut.
Hevosen juotettuaan Taneli mieliharmissaan käveli pihalla eikä vienyt sitä takaisin talliin. Ruuna käveli perässä. Impi käski Tanelia pirttiin, mutta Taneli vain äksynä kulki pihalla edestakaisin, Ruuna irrallaan uskollisesti jäljessä.
– Mene pirttiin! ärjyi Impi.
Taneli lähti nyt kohti pirttiä, Ruuna seurasi jäljessä portaiden eteen.
Impi yritti häristellä hevosta talliin. Mutta se kävi kohti, viskasi takaruumistaan ja luimisti korviaan. Hän ärjyi ja häristeli yhä. Ruuna näytti ikenensä. Impi jo säikähti ja parkaisi, kun hevonen kävi päälle.
– Vie hevonen talliin! karjui Impi.
Mamma oli tullut säikähtyneenä portaille.
Taneli vei hevosen talliin ja jäi taas sille tielleen, kunnes Impi tuli pirttiin käskemään. Taneli tuli ja pyrki suoraa tietä kamariin. Hän pääsikin sinne.
– Minä ajattelin, että jos lähden teiltä pois, virkkoi hän mammalle.
– Minne?
– Rengiksi jonnekin.
– Ei syöttöpoika saa lähteä talostaan.
– Olen minä ennenkin lähtenyt.
Mamma kävi vakavaksi.
– Jos lähdet, ei sinulla ole vaatteita. Olet talon vaatteissa ja niissä talon syöttöpoikana. Jos talon vaatteissa lähdet, otat ne omin lupisi. Tiedät, mikä silloin olet.
– Enkö näitä rääsyjä ole vielä omiksi ansainnut?
– Sinulla on uudet pieksut.
– Ettekö antanut niitä minulle?
– Talossa syöttöpoikana käyttääksesi annoin.
– Jätän pieksut taloon.
– Vaikka lähtisit alasti, on minulla lupa tuottaa sinut takaisin!
– En minä rupea Immen opettamana lukemaan.
– Saat lukea täällä kamarissa minun opettamanani.
Se yllätti Tanelia. Kamari oli hänestä pirttiä paljoa parempi paikka. Tänne pääsi vain, joka päästettiin. Kulunut, täytetty tuolikin, jolla mamma istui, oli hänestä herrashuonekalu, samoin vanha valkea lipasto, jossa oli suuret messinkilukot ja rivat ja päällä heleästi lyöpä korean korea kello. Herrashuonekaluja olivat myös nahalla päällystetty valkoinen soututuoli, jossa hän ei uskaltaisi istua, ja kokoonpantava sänky, jonka päällä päivällä oli korea peite ja sillä valkoinen tyyny.
Kamari oli Tanelista hieno huone. Hän tarkasteli sitä nyt lähemmin. Pöydällä nurkassa oli suuri postilla, ja sen vieressä hän huomasi kortit, aivan oikeat kortit. Mamma oli ne siihen unohtanut. Niiden tavallinen paikka oli postillan takana.
Kortit veivät mukaansa Tanelin ajatukset. Hänet ne toivottivat kuin tuttavina tervetulleeksi kamariin.
– Kyllä täällä viihdyt paremmin kuin kansakoulussa, jossa opettaja sinulta kortit pois otti! ne sanoivat Tanelille.
Taneli ajatteli omia korttejaan. Entä jos hän saisi ne vielä tuoda tänne kamariin näiden mamman korttien seuraksi? Ja jollei kamariin asti, niin ainakin pirttiin? Kun mamma suosi kortteja, niin hänen talossaan hän kyllä viihtyy.
Tanelin mielestä tämä talo oli taas iloinen ja ystävällinen. Täällä oli hänellä nisukahvia, runsaasti ruokaa ja hevonen hoidettavana. Ja täällä hän vielä lyö korttiakin...
– Jos jään taloon, antaako mamma minulle uuden oman lakin, jonka eilen lupasitte? kysyi Taneli.
– Jos rupeat lukemaan minun kanssani täällä kamarissa, niin annan.
– Enhän voisikaan hoitaa Ruunaa, jos menisin kansakouluun.
– Sinnekö sinua haluttaa?
– Ei haluta muuten kuin siksi, että siellä opiskellessa minun arvoni ei alennu.
Mamma katsoi Tanelia silmälasiensa ylitse. Hän oli ihmeissään. Siinä pojassa vasta on ylpeyttä!
Toista kansakoulua Taneli ajatteli eikä sitä, missä hän oli ollut. Tässä toisessa oli naisopettaja. Taalin talon koulupiirin kansakoulu se oli ja sinne oli kilometreittäin Taalista matkaa.
Tosiasiassa Taneli puhui kansakoulusta vain siksi, ettei hän mielestään ollut pirtissä Immen opetettava. Sillä Tanelin silmissä Impi oli avuton, mamman etua palveleva, tyhmä tyttö.
Mammalle jäi nyt hevosen hoitaja, jota hän ei tahtonut päästää pois. Ja Taneli oli jo päässyt mamman kamariin.
Uuden katkismuksen sanoi Taneli kansakoulussa olleen. Mamma lupasi sellaisen ostaa.
IX.
Silloin kun Taneli luki kamarissa, ei sen ovea pantu hakaan. Kerran hän osasi katkismusläksyn niin hyvin, että mamma alkoi ihmetellä omaa opettajakykyään. Ja Taneli sanoi, kun mamma ihastuneena häntä kiitti:
– Jos se entinen opettaja siellä kansakoulussa olisi osannut opettaa niin hyvästi kuin te, niin Impeä minä pystyisin opettamaan. Se opettaja oli aika höperö.
– Kuka sinut on opettanut lyömään korttia? kysyi mamma hyväntuulisena nauraen.
Taneli punastui, aristeli ja vaikeni.
– Sano pois! Oliko se äitisi, kun punastut?
Taneli tarkasti mamman silmiä. Ne olivat hyväntuuliset ja nauroivat hänelle.
– Äidin mökillä jätkiltä opin, vastasi Taneli.
Mamma olikin nyt sillä tuulella, että Taneli huomasi siitä kortteihin helposti päästävän.
– Opit ennemmin korttia pelaamaan kuin lukemaan.
– Katsoin vierestä, kun jätkät pelasivat.
– Osaatko hyvinkin lyödä korttia?
– Eikö mamma lyö? Minä näyttäisin teille, miten osaan.
– En minä osaa.
– Mutta onpa mammalla kortit.
– On kyllä. Mutta en minä osaa pelata.
– Minä opetan, jos mamma haluaa.
– En minä halua.
– Jos leikillä pelaamme, niin minä luen sitten oikein halusta. On lukeminen vaikeaa ja ikävää muuten. Minä osaan oikein hauskoja ja helppojakin pelejä.
– Onko oppiminen ollut nyt täällä hauskempaa kuin kansakoulussa?
– On. Mutta sen työn päälle hiukan pelaisimme.
– Ja kun minä opetan sinua lukemaan, niin sinä opettaisit minua pelaamaan korttia! puhui mamma nauraen.
– Niin.
Mamma oli tyytyväinen ja hyvällä tuulella, kun ensin peräti vaikealta näyttävä Tanelin opiskeleminen menestyi niin hyvästi. Ja Tanelia piti yhä enemmän innostaa oppimaan.
– Mustalaisakka jo opetti minut kortit tuntemaan. Se helpottaa sinua opettaessasi. Sinäkin jo olit luvun aikeilla, kun ryhdyin sinua opettamaan, niin että meillä molemmilla on sama helppous opettajina. Ota kortit postillan takaa!
Se oli Tanelille jo paljon uskottu tehtävä. Kamarissa hän, mamman käskystä, kortteja etsimässä!
Kamarin henki ei ollut ensinkään Tanelille tyly.
Nyt Tanelikin nauroi. Ja mamma nauroi; he molemmat nauroivat kortinlyönnilleen, joka nyt alkoi.
Kun Taneli toi kortit, sanoi mamma nauraen:
– Minun, vanhan ihmisen, riivasit! Kuudenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti olen pelännyt kortinlyöntiä, mutta eihän korttileikki liene sen syntisempää kuin vauvoilla leikkiminenkään.
Taneli sekoitti kortit, jakoi ja alkoi opettaa. Yhdessä he nauroivat, mutta kuin salassa tyrskien, jottei kukaan kuulisi, kunnes mamma voittaessaan räjähti nauramaan, niin että kamari kaikui.
Impi kuuli sen pirttiin. Ei tuo ollut nuuskaamisesta aivastelemista. Tuolla tavalla mamma ei ollut ennen kamarissa äännellyt. Hän avasi kamarin oven ja näki mamman ja Tanelin nauramassa – kortit nenän edessä pöydällä!
Impi kauhistui.
– Me täällä vain leikimme, ja minä vanha ihminen lapseksi asti ilostuin, kun...
Mamma ei tiennyt, miten jatkaisi.
– Täällä pirtissä syöttöpoika jo on ollut isäntä, ja nyt hän siirtyi kamariin korttia lyömään! Impi painoi oven kiinni. Sitten kuului pirtistä esineiden heittelemistä ja metallisen lypsyastian helähdys, kun hän meni kovasti vihoissaan askareilleen navettaan.
Immen puheesta mamma kuin säikähti tekoaan. Mutta samassa esineiden heitteleminen herätti hänessä närkästystä.
– Saimme pitoihimme sopimattoman kuokkavieraan, sanoi mamma.
– Vastakerralla minä panen oven hakaan.
– Kokoa kortit ja pane postillan taakse!
– Eikö vielä oteta uusi peli?
– Ei oteta! Ojenna tänne nuuskarasiani!
Mamma nuuskasi ensimmäisen kortinpeluun päälle sielunsa puhdistukseksi molemmat sieraimensa täyteen. Sitten hän aivasti niin, että Tanelin korvissa ilma räjähti. Se puhdisti mamman sisukset. Hän alkoi puhua:
– Immestä ei korttileikki ole samaa kuin vauvoilla leikkiminen. Mutta hän arvostaa itsensä liiaksi. Pelaamme huomenillallakin, niin näemme, mitä hän sitten tekee. Mutta vain sillä ehdolla, että sinä osaat olla muille sanomatta mamman kanssa korttia pelaavasi. Kun sinä Ruunan hyvästi hoidat ja uutterasti luet, niin tuon pienen huvin annan sinulle.
Sitten Taneli sai mennä talliin, mutta mamma arvioi käytöstään ja Immen nuhdetta. Kun hän tarkkaan mietti, oli Impi puhunut hänen mielestään vain varovaisuudesta.
Täst'edes Taneli ensin luki ja sitten pelasi korttia mamman kanssa kamarissa. Aivan mamman täytyi hämmästyä pojan tarkkaoppisuutta. Tanelin hyvän edistymisen mamma laski suureksi osaksi oman taitonsa aikaansaamaksi, ja se pieni huvi, jonka hän Tanelille soi, oli myös otettava lukuun. Vielä toisen ja kolmannen peluunsa jälkeen oli mamma vähän levoton, mutta sitten ei enää. Eikä Impi toista kertaa tullut kuokkavieraaksi hänen ja Tanelin kortti-iloon.
Taneli ehti paljon opiskella, ennenkuin kinkerit olivat. Hän sai kuukausia lukea mamman kamarissa.
Kinkereillä oli seppäkin. Taneli aristui hänet nähdessään rahvaan joukossa, ja kun seppä tiukasti katsoi häneen, hän punastui aivan korvia myöten. Jollei Impi olisi ollut mukana, Taneli olisi karannut pois koko kinkereiltä seppää peläten.
Kun pappi kutsui Tanelia lukemaan, huomasi hän mennessään, että seppäkin lähti kohti. Tanelilla luetettiin uutta testamenttia, joka oli hyvin pientä painoa. Taneli näki sepän seuraavan hänen lukemistaan. Sitten pappi katsoi seppään, kuin olisi heidän välillään jotakin yhteistä sopimusta!
Pirtin perällä seurasi Impi sydän kurkussa Tanelin luettamista. Sillä pappi itse ei tavallisesti luettanut sisältä, eikä nytkään ketään muita. Se oli lukkarin tehtävänä.
Taneli oli tulipunainen, mutta hän luki selvään, vaikka ääni ensin väristen ja koko mies täristen. Hän luki lujaan pitkälti, niin kovalla äänellä, että se kuului yli koko pirtin. Mutta sitten hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä.
Pappi huomasi pojan ahdistuksen ja lopetti lukemisen. Samalla hän taas katsahti seppään, joka silmät tiukkina oli seurannut. Sitten pappi ryhtyi kuulustamaan Tanelin katkismuksen ulkolukua, ja sekin luisti oikein hyvin.
Seppä oli tyytymättömän näköinen. Mutta pappi naurahti hänelle:
– Tässä on teille, hyvät pitäjäläiset, syöttöpoika esimerkiksi, miten sellaisetkin voivat oppia, kun heistä huolta pidetään. Tällaista syöttöpoikaa en ole ennen kinkereillä tavannut. Ottakaa tästä vaari! puhui pappi.
Sitten hän antoi Tanelin mennä. Seppäkin lähti samalla huoneen perälle. Taneli pani sen erityisesti merkille. Kun pappi sitten teki yleisesti kysymyksiä, viittaili Taneli, ja pappi kysyi häneltäkin. Mutta lopulla Taneli viittasi yksinään. Ja taas häneltä kysyttiin. Pitkän aikaa Taneli yksin tiesi ja sai vastata.
– Oikein! äänsi pappi aina kirkkaalla äänellä Tanelin vastattua.
Se sana kaikui heleänä ja ihastuttavana Tanelin korvissa. Ääni kieri pitkin pirttiä herättäen ihmisissä erilaisia tunteita. Kenessä kateutta, kenessä ihmettelyä, muutamissa vastenmielisyyttä, jopa eräissä myötätuntoa poikaa kohtaan.
Pappi antoi Tanelille lahjaksi sen hienopainoisen uuden testamentin ja sanoi lahjoittavansa sen kinkereillä osoitetusta taidosta. Esimerkiksi hän Tanelin muille osoitti. – Mutta sepän silmissä oli vihainen kiukku.
Impi oli ollut hirveästi peloissaan koko ajan. Mutta kun hän Tanelin kanssa poistui kinkereiltä, hänen pelkonsa oli muuttunut iloksi, ja hän ajatteli:
– Eivät toki kortit vieneet Tanelia kirkkoraatiin, eivätkä mammaa mukana!
Kun he pääsivät kotiin, tuli mamman kamarista povauttamasta Matkan talon emäntä.
Impi riemuitsi. Hänen piti kohta sielunsa pakosta puhua Tanelin suuresta menestyksestä, talolleen hankkimasta suuresta kunniasta kinkereillä. Koko pitäjälle esimerkiksi ja malliksi kirkkoherra oli kinkereillä Tanelin nostanut. Ja sitten... sitten...
Immelle tulivat ilon kyyneleet silmiin. Hän ei voinut enää puhua. Mutta Taneli itse näytti uutta testamenttiaan ja jatkoi Immen puhetta:
– Ja sitten pappi antoi minulle tämän kirjan!
Mamma tunsi sen jo kansista. Liikutettuna hän puhui:
– Monta olen ennen jo opettanut, mutta kirjaa eivät he ole papilta saaneet. Tämän viimeisen lahja on minulle kiitos kaikista heistä. Ei ole helppo talonpojan sikiöitä opettaa!
Matkan emäntä lausui:
– Kyllä se mamma on vaivaa nähnyt opettaessaan sellaista kakaraa kuin Tanelia. Me koetimme parhaamme, pidimme poikaa kansakoulussa, mutta meidät ja itsensä häpäisi. Onko se täällä talosta metsään karannut vuorokausiksi?
Emäntä katseli Tanelin testamenttia ja pudotti sen sitten lattialle.
Taneli meni kauhtuneena nostamaan kirjaa ja sanoi:
– Jos teidän talossanne olin pitemmälti, niin tätä kirjaa en lattialta nyt ylös saisi! Niin siellä minua lyötiin; kipu tuntuu vieläkin.
– Kuka... kuka sinua on meillä lyönyt? kysyi emäntä hätäytyneenä.
– Isäntä löi. Mutta löi niin, ettei ollut näkijöitä!
Emäntä kiehui vihasta:
– Jos nyt mammalle poika iloa tuotti, niin kyllä tuottaa vielä suruakin!
Ja emäntä itki kiukusta.
– Emäntä muistaa, mitä minä kamarissa sanoin. Lapsenne saatte viedä hautaan oman talonne kaivoon hukkuneena. Ja siitä on emännällä nyt murheinen mieli, mikä purkautuu Taneliakin kohtaan. Me siunaamme kirkkoherraa, joka halveksitun pojan seurakunnalle esimerkiksi esitti. Se on sinulle, Taneli, Matkankin isännän kovasta kohtelusta lohdutuksena.
Emäntä ei enää itkenyt.
– Entä, jos meidän talossa ei olekaan enää kaivoa! hän ärähti.
Hän pyyhki silmänsä ja pyysi ostaa kahvia nisun kanssa. Sitten hän tarjosi sitä Tanelille ja muille. Heidän piti juoda. Mutta näillä kesteillään emäntä ikäänkuin heitti likaisen, vastenmielisen peitteen Tanelin menestyksen ilojen ylle. Kahvin juotuaan emäntä lähti. Kaivo oli mielessä. Se olisi tästä lähtien ainaisen pelon paikka hänelle. Tään asti se oli ollut tavallinen työpaikka. Ja kesällä hyvinkin mieluinen, kun sen luona pyykkiä pestiin. Paljon oli uhrattu ennenkuin hyvä kaivo saatiin. Lapset viihtyivät sen ääressä. Ja nyt tämä tuiki tarpeellinen, mieluinen kaivo toisi pelon ja tuskan yhtenään mieleen! Tanelin vuoksi tämä pelko hänelle nyt mielen rangaistukseksi pantiin. Hän oli ollut Tanelille tylyn tyly.
– Entä jos meidän talossa ei olekaan enää kaivoa! Entä jos meidän talossa ei olekaan enää kaivoa! höpisi emäntä kulkiessaan.
Kun emäntä oli lähtenyt, kertoi Impi koko tapauksen kinkereiltä, mutta sepästä hän ei tiennyt puhua mitään erityistä. Ei Tanelikaan hiiskunut koko asiasta. Hän oli kinkereillä pelännyt sepän ilmiantavan hänet papille kortinlyönnistä ja papin määräävän hänet antamaan sepälle takaisin voittamansa rahat ja herjaavan häntä.
– Kinkereillä tämä Taali vainaan takki ja nämä housut minua hävettivät. Jos minulle olisi tehty oma puku ja olisin saanut se ylläni kinkereillä lukea ja vastata, niin vielä paremmin olisi mennyt. Mutta tämä puku minua painoi ja hävetti siellä papin edessä seistessäni. Nyt mamma laittaa minulle oman puvun! virkkoi Taneli.
Mamma tuumiskeli. Liian väljän verkatakin suuret luunapit ja leveät hihat ja verkahousujen leveät, käärityt lahkeet pieksunvarsien päällä rumensivat seurakunnalle esimerkiksi ylennettyä Tanelia, siitä ei päässyt mihinkään. Jos hän olisi ollut omassa, hänelle tehdyssä puvussa kinkereillä, niin talon kunnia Tanelista olisi nyt ollut vielä suurempi. Silloin koko kinkerirahvas olisi huomannut, miten hyvää huolta hän, Taalin mamma, piti syöttöpojastaan, ja kirkkoherra olisi nähnyt Tanelin puvusta, ettei mamma vaatteisiinkaan nähden ollut samanlainen kuin tavalliset syöttöpoikain pitäjät.
– Pienennetään nämä verkavaatteet sopiviksi. Sitten on Taneli kuin herraspoika, sanoi mamma lopulta.
Tanelin mielestä uusi testamentti oli sellainen omaisuus, jota ei sopinut viedä tallin yliselle arkkuun, missä oli kukkaro rahoineen vanhojen hevosenkenkien, rikkonaisten kulkusten ja muun romun alla. Ei myöskään yliselle kattohirren väliin, missä hänen korttinsa olivat.
Taneli katseli testamenttiaan. Tahallaan, kateudesta sen pudotti Matkan emäntä lattialle, mutta vain kannen syrjä oli vähän tahraantunut. Se oli jo pyyhitty puhtaaksi. Testamentti oli mustakantinen, hienouttaan kiiltelevä kirja, ja punaiset olivat lehtien syrjät kansien välissä. Se oli hänestä kuin kallis koru, hänelle liian hieno esine. Risti sen kannessa oli Vapahtajan risti. Tuo risti toi hänen mieleensä juhlallista hartautta, kirkon alttarin ristin. Sen mukana seurasi kirkko, jossa seurakunta lauloi kaunista virttä, urut soivat ihanasti, pappi koreassa puvussa alttarilla messutessaan kohotti taivaallista tunnelmaa, ja hänen takanaan suuri alttaritaulu näytti Vapahtajan lapsia siunaamassa.
Se oli kaunis taulu. Se oli kauneinta, mitä Taneli oli koskaan nähnyt, mutta hän oli tuntenut, ettei hän kuulunut noiden lasten joukkoon, kunnes mamma oli sanonut Vapahtajan rakastavan häntäkin. Se oli ollut mamman opetuksen ydin, ja se oli ollut hänestä miellyttävää.
Kirjalle piti hänen saada arvokas säilytyspaikka. Taneli pyysi saada säilyttää testamenttinsa Immen arkussa pirtissä.
– Testamentti, Taneli, on ensimmäinen omaisuutesi, jonka itse olet ansainnut. Se on sinun, vaikka talosta kohta lähtisit. Kengät ja lakki ja vaatteet jäisivät taloon, mutta testamentin saisit viedä mukanasi, puhui mamma.
Mamma ei tiennyt Tanelin korteilla ansainneen.
– Kesällä voisikin mennä vaikka alasti testamentti kädessä, nauroi Impi.
– Kun testamentti on ensimmäinen omaisuutesi ja vielä itsesi ansaitsema, niin silloin, kulta lapsi, olet oikeasta alusta lähtenyt saamaan omaa omaisuutta. Kun sen arvokkaana pidät, saat paljon muuta omaisuutta lisää.
Mamman ääni värähteli itkusta ja hellyydestä ja osanottavaisuudesta.
Tanelinkin silmistä valuivat kyyneleet. Mutta ne kyyneleet aiheutuivat siitä, että mamma nytkin rumasti loukkasi häntä, herjasi syöttöpojaksi, jonka vaatteetkin olivat talon, jonne ne piti jättää, jos talosta pois lähti.
Alastomana piti lähteä, jos lähti. Sentään hän oli Ruunankin niin hyvin hoitanut, että koko kylä hevosta kiitteli nyt hänen hoidossaan. Seppä oli sanonut häntä renkiä paremmaksi Taalin mammalle.
– Kun vuotesi sievästi talossa syöttöpoikana olet, ei sinun tarvitse alastomana lähteä. Silloin sinulla jo on oma puku. Ja tämä päivä sinulle antoi kirjan, mikä on ensimmäinen sinunlaisellesi kinkereillä annettu.
Mutta Tanelin taivaalliset ajatukset oli voittanut maallinen elämä ja sen tavaran hankkimisen halu. Hänellä pitää olla muutakin kuin tämä korea kirja. Hänellä pitää olla oma lakki, omat paidat, omat liivit, oma takki, omat housut – jos alushousutkin vielä saisi! – omat sukat ja kengät. Kirja tuli hänelle ennen aikojaan. Kinkereillä ei hänen olisi tarvinnut, hänen, jolla oli omaa vain alaston ruumis, osata niin hyvästi, että ylennettiin esimerkiksi koko seurakunnalle.
Mutta ehkä seppä sentähden ei uskaltanutkaan ilmiantaa häntä papille kortinlyönnistä? Seppä ei uskaltanut! Tältä voittamansa rahan hän varmasti saa pitää. Ei hänen enää tarvitse seppää pelätä...
Taneli ajatteli rahojaan. Niitä oli lähes kaksikymmentä markkaa. Ja sitten hänellä oli omat kortit, joilla saattoi voittaa lisää. Kun hänelle ei työstä maksettu palkkaa, oli hänen lyötävä korttia, jotta saisi rahaa. Ensimmäisen paitansakin hän oli siten hankkinut.
Tanelilla oli testamentti kädessään, mutta se ei hänelle ollut enää sama kalleus kuin vielä äsken. Mamma oli herjannut häntä syöttöpojaksi, jolla ei ole omia vaatteitakaan. Se herjaus alensi testamentin kalleutta.
Yksinään illalla pirtin penkillä istuessaan Taneli mietti, että tämä päivä hänen elämässään oli ollut ensimmäinen juhlapäivä. Se oli ollut niin juhlallinen, että hän itsekseen ihmetteli, miten häntä sillä tavalla oli ylistetty ja rakastettu. Mutta papista kaikki riippui. Miksi pappi sai aikaan niin paljon? Sen teki hänen arvonsa. Pappi on herra, sentähden hän on korkealla. Jo hänen äänensä oli toisenlainen kuin talonpoikien. Siinä oli kaunis sointu Tanelinkin korvalle, ja kun hän puhui, se meni mieleen toisella tavalla kuin maalaisen puhe. Taneli tunsi sen. Joko hän moitti tai kiitti, hänen puheensa vaikutti syvälle mieleen. Keitä hän moitti, ne pahastuivat ja itkivät, vaikk'ei hän karjunut eikä äystänyt niinkuin talonpoika; taas niillä, joita hän kiitti, silmät loistivat riemusta, vaikk'ei hän suurilla sanoilla kehunut.
Pappi oli ensimmäinen herra, jonka lähettyville Taneli oli joutunut. Ja miten häntä olikaan onnistanut papin lähellä. Tämä kehui häntä paljoa enemmän kuin hän itse olisi koskaan toivonutkaan. Häntä ei ole onnistanut talonpoikien parissa muussa kuin korttipelissä. Talonpojat häntä vain pilkkaavat ja ivaavat, työntävät ja viskelevät, hänelle ärjyvät ja kiroilevat. Ja hän on niin matalalla sentähden, että on kunnan syöttöpoika. Ei hänellä ole, kuten muilla ihmisillä, omia vaatteitakaan, ei omaa kotia. Äiti kyllä on, mutta hän on kova ja tyly, ja ihmiset haukkuvat häntä huonoksi naiseksi.
Tanelin sielua vapisutti. Hän alkoi hiljaa itkeä.
– Kerran näkee Tanelinkin itkevän! Mitä sinä yksinäsi itket? Ja nyt, kun sinua on niin paljon ylistetty! puhui Impi.
Mutta Taneli itki yhä kovemmin. Oudoksuen Tanelin käytöstä kävi Impi hakemassa mamman kamarista. Tämä tiedusti Tanelin itkun syytä, mutta poika vain itki eikä vastannut.
Kun mamma lähentyi häntä, lähti Taneli pirtistä. Hän meni talliin, toi Ruunan juomaan, vei sen takaisin talliin ja laittoi sille ruokaa. Sitten hän otti korttinsa ja lähti kylälle.
Kun Taneli meni ulos pirtistä, alkoi mamma Immelle ladella, että Matkan emäntä saattoi olla Tanelista oikeassakin. Sillä mitä se poika nyt äksyilee? Hän poikaa lähentyy, sievästi kyselee itkun syytä, niin päin seinään vain kääntyy eikä mitään vastaa. Ja vielä tällaisena päivänä, jolloin hän on ollut kuin ihme kinkereillä ihailtavana! Älykäs poika, mutta ylpeä sisimmässään. Hän pitää itseään noin kiitettynä liian hyvänä tässä syöttöpoikana olemaan. Voi sattua, että hän karkaa. Hevosenhoitajaksi minä häntä tarvitsen enkä päästä pois. Hän on huonoa renkiä parempi; siksi seppä kateudesta hänen päähänsä ajoi kopeutta. Nyt vasta voivatkin kadehtia, kun pappi kinkereillä poikaa ylisti. Mutta se on minun ansioni, että poika oli kinkereillä taituri, jota ihmeteltiin.
Kun Tanelia ei kuulunut pirttiin palaavaksi, pani mamma Immen ulos häntä etsimään. Mutta Tanelia ei löytynyt. He ymmärsivät pojan menneen kylälle.
Mamma käski Immen lämmittää maitoa, johon hän sekoitti joitakin tippoja. Hän sipulsi siihen nisua ja määräsi sen Tanelin nautittavaksi taikajuomana, ettei hän lähtisi talosta karkuun. Siinä oli Tanelin iltaruoka leivän ja lihan ja voin särpimeksi.
– Tänä iltana ansaitsee poika paremman aterian. Paha mielikin sitten poistuu.
Mamma nauroi Immelle, jonka piti odottaa Tanelia kotiin tulevaksi. Nisumaito oli uunissa pidettävä lämpimänä.
Ensi kertaa Impi odotti Tanelia illalla kotiin tulevaksi kylästä. Hän sai odottaa kauan. Sitten sai Taneli mamman valmistaman illallisen. Impi sanoi mamman itsensä sen Tanelille laittaneen.
Se oli Tanelista ylen herkullinen. Kuinka makealta se maistuikaan! Eikä Tanelista mamma taas ollutkaan enää niin vastenmielinen kuin äsken.
X.
Kevät oli tullut. Aurinko lämpimänä taivaalta hellitellessään rakasti Taneliakin. Se koristi kultaisilla säteillään maailmaa, jossa Taneli oli niin pieni eläjä; sen kultaa ja koreutta liikeni hänellekin. Pihalla poika oli aivan sen lumouksessa, maantiellä ajaessa se häntä hellästi syleili, metsässä liikkuessa sen kosketus hyväili. Sen ihana ystävällisyys tuntui tallissakin, ja pirtissä se seurusteli sellaista valtavaa onnea antaen, että sielu riemuitsi olemassaolosta.
Ennen Taneli ei ollut tuntenut tällaista iloa kevään auringosta, mutta ennen ei hän vielä ollut osannut myöskään tietoisesti murehtia omaa alennustaan. Suru siitä oli kinkerien jälkeen hänessä pysynyt, ja sille murheen tunteelle kevään aurinko antoi lohdutusta.
Taneli rupesi tarkemmin tutkimaan auringon vaikutusta. Hän huomasi, kuinka se sulatti suuret lumihanget, joista paisui kokonaisia järviä niityille ja syntyi iloisia puroja; havumetsän vihreys sai uutta tuoreutta, kurkiparvet ilmausivat taivaalle, leivot tuolla ylhäällä avaruudessa lauloivat, ja maantie paljastui viekoittelevana. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt samaa, mutta vain pinnalta. Nyt se vaikutti sieluun tietoisesti. Koko luonto hänen ympärillään kevensi ja rohkaisi hänen sieluaan. Nyt vasta hän tiesi auringon rakkauden.
Mutta Taneli huomasi, ettei Impi, vaikka hän oli aikuinen, vielä tiennyt auringon rakkaudesta. Kun Taneli iloisena lauloi ja puheli, kun kevään aurinko teki iloiseksi, oli tämä kohta kysymässä, että "miksi hulluttelet?"
– Aurinko rakastaa syöttöpoikaakin, vastasi Taneli.
Impi ei ymmärtänyt häntä. Kun Taneli pääsi Ruunalla ajamaan teille ja metsiin, kuuli Impi hänen korkean ja heleän laulunsa vielä voimakkaampana. Koko ilma silloin helisi ja raikui. Lintujen laulua metsässä ja lehdoissa Taneli nyt kuuntelemalla kuunteli ja niiden laulusta hänen oma laulunsa kaunistui ja hioutui. Kevätpurojenkin laulun ihanuuden Taneli erotti, mistä ei ennen ollut mitään tiennyt.
Maantiellä Taneli tarkasteli sittiäistä ja ymmärsi, että sitäkin aurinko rakasti. Sen elämä oli auringon lahja. Hyttysiä aurinko helli; vain siltä ne elämänsä saivat. Aurinko rakasti halpoja ja huonoja, niitäkin, joita jaloin tallataan.
Auringon valossa Ruunan karva kiilsi ja oli kaunis Tanelin silmissä. Sen harja hulmusi komeuttaan kevättuulessa, täyteläinen, pyöreä ruumis miellytti. Ja hevonen juoksi omasta halustaan, oman hyvinvointinsa tunnosta. Se ei tarvinnut ruoskaa, kun Taneli nousi rattaille ja otti ohjakset käteensä. Se ei malttanut kävellä, jos se vain sai juosta. Heinäkuormankin se toi kotiin juosta hölkäten.
Mamma ja Impi usein seurasivat ikkunasta Tanelin ja Ruunan menoa. He olivat hyvällä tuulella ja nauroivat, ymmärtäen, että juuri noin kun Taneli Ruunalla ajaa, hevosen ja syöttöpojan arvon jokainen huomaa.
Tuollaista hevosta juuri he olivat halunneet, mutta ei koskaan ennen ollut mammalla sellaista ollut. Tämäkin Ruuna oli Tanelin hoidossa aivan toinen hevonen kuin ennen Tanelin taloon tuloa, mutta siihen oli syynä se, että Taneli oli saanut hoidettavan, jota hän arvotti ja joka häntä itseään ei halventanut omissa eikä muiden silmissä. Siellä Matkan talossa hän aina häpesi muita poikia, kun hänen piti olla lapsenvaalijana.
Kerran illalla, kun oli kirkas ja niin tyyni ilma, että koiran haukunta kuului kilometrien takaa, alkoi erottaa taloon omituista, outoa ääntä. Sitten saattoi huomata, että se oli laulua. Mutta yksi ihminen ei laulanut noin. Laulu läheni. Siinä jo erotti useamman ihmisen äänen.
Taneli juoksi maantielle katsomaan. Sieltä ajoi kirjava mustalaismatkue. Se siellä lauloi. Mamma pelästyneenä kuunteli kamarissa. Impi juoksi Tanelin jäljessä maantielle.
Pian kääntyi matkue mamman taloon, vaikka Impi ärjyen kielteli. Matkueen jäljessä seurasi irrallaan juokseva sika.
Edelläajava nuori mies tahallaan ohjasi hevosen Impeä kohti, niin että hän oli jäädä hevosen alle, mutta joukon ääni siitä vain kasvoi. Akat siunasivat, joku mies kirosi, lapset huusivat, mutta toiset lauloivat. Kun matkue tuli pihalle, oli piha täynnä ääniä, teräviä, huutavia, hoilaavia ääniä; rattailta laskeutui pihalle lauma ihmisiä, jotka olivat siinä kysymättä, mitä talonväki heistä piti. Vanhoja harmaahapsisia ukkoja ja akkoja, joiden silmissä oli villi ilme, keski-ikäisiä miehiä ja naisia, joiden kasvoilla oli ahne himo, ja nuoria impiä, jotka olivat ihania kaunottaria alkuperäisessä itsetiedottomuudessaan. Sitten kirkuvia, rohkeita, aivan kiinni käyviä lapsia, jotka kerjäsivät ja kiusasivat apua. Oli matkueessa jokunen rintalapsikin.
Joukko ei talon ihmisistä paljonkaan piitannut. Tämän talon piti olla heidän kotinaan sen ajan kuin he matkansa varrella tarvitsivat, tahtoipa isäntäväki tai ei. Pihalle riisuttiin laihat hevoset, joilla oli kaulassa kokonaiset rivit tiukuja, rattaiden viereen syömään talosta saatavia heiniä. Sialle vaadittiin ruokaa, mutta Impi kielteli. Akat ympäröivät hänet pyytäen ja karttaen. Impi käski kysyä mammalta. Silloin akat työntyivät pirttiin, koko muu joukko jäljessä. Pian oli heitä mamman kamarissakin, molemmat huoneet olivat mustalaisia täynnä.
Sika sai ruokaa, sillä mamma pelkäsi tulijoita.
Jokaisessa talon esineessä oli pian mustalaiskäsiä kiinni. Mamman postillaakin hypisteli vanha mummo, ja sen takaa hän löysi kortit. Ämmä nosti ne ylös ilmaan. Silloinkos riemu syntyi. Mummon piti saada povata, mutta hän joutui kinaamaan mamman kanssa. Sängyn päältä otettiin tyyny lapsen päänaluseksi. Ja kiikkutuolissa keinui pian pari vekaraa. Lipasto veti puoleensa miesten ahnaita katseita.
Pirtissä pyydettiin syötävää ja juotavaa. Joku vaimo pyysi saada ostaa nisukahvia, ja talon astioita käsissään lapset kärttivät Immeltä ruokaa.
Akka ei saanut povata. Mutta nuori mies, se ensimmäinen ajaja, joka oli ollut ajaa Immen päälle, otti mamman kortit ja tuli pirttiin.
– Ei tämä talo ole meille tyly. Täällä saamme kortitkin käytettäväksemme. Kuka ryhtyy pelaamaan? huusi mies.
Nuoret miehet kävivät korttien ääreen. He sytyttivät tupakan ja alkoivat pelata.
Akat saivat keittää kahvia omistaan, lapset saivat mamman käskystä ruokaa talosta. Miehet keitättivät maksusta kahvia Immellä toisella pannulla; hän oli saanut nisunsa lukon taa.
Mamma ei kehdannut mennä riistämään korttejaan miehiltä. Impi pelkäsi niin, että melkein vapisi, mutta oli olevinaan käskevä ja komentava. Talon astioita hän sikiöiden käsistä tempoi pois ja torui torumistaan.
Se nuori mies varsinkin aristutti Impeä, sillä tämä piti erityisesti häntä silmällä. Kun Impi yritti lujemmin sanomaan, hänkin lujemmin vastasi.
Pyytäminenkin oli tällä väellä väkisten ottamista.
– Ei täällä saa korttia pelata! ärjyi Impi.
– Panen sinut, neito, peliin! vastasi nuori mies.
– Minä käsken sinut ulos, kun korttia lyöt!
– Talon kortit, mutta taito on oma. Sinä piika, et ymmärrä, että kun talossa on kortit, niin silloin on lupa niitä käyttääkin. Minä panen sinut peliin, härnäili nuori mustalainen.
Miehet nauroivat. Impi suuttui.
– Mitä te pelaatte, kun ette osaa! äysti Impi suuttuneena jotakin sanoakseen.
– Osaakos piikapaha?
Outoa tämä oli Immestä, jota kulkijat olivat aina pirtissä kohteliaina arvottaneet. Ei tähän asti vielä kukaan ollut häntä loukannut. Mutta nyt halveksittu mustalainen pilkkasi häntä.
– Tuollaiset kulkurit muka tässä korttia lyövät, jossa ei kukaan parempikaan saa pelata. Ovatko kortit kamarista?
– Kamarista ovat!
– Sitten otan ne pois!
Impi yritti, mutta hänet vedettiin nauraen ja ilakoiden istumaan pelaajien pariin. Nuori mies tarjosi hänelle kortteja.
– Pane sinä, piika, minut peliin! Minä panen sinut! Kun voitat, saat minut mieheksesi! haasteli nauraen nuori mustalainen.
Immen ympärillä nauroi pelaajajoukko uhkaillen uudelleen tarttua kiinni. Impi oli kauhean peloissaan. Hänen silmänsä sattuivat apua pyytävinä Taneliin.
Mamman piti olla kamarissa vartioimassa siellä isännöiviä akkoja ja tyttöjä.
Taneli aikoi mennä kamariin noutamaan mammaa Impeä pelastamaan. Mutta samassa hän näki, miten tuo nuori mustalainen, joka oli Immen päälle ajaa, tyrkytti korttejaan Immen käteen, ja muu pelaajajoukko piti häntä penkillä istumassa.
Taneli meni mustalaisen nenän eteen ja sanoi:
– Sen neidin puolesta minä pelaan sinusta!
Pelaajajoukko hämmästyi poikaa. Impi jäi syrjään pilkalta ja pääsi livahtamaan pois.
Mutta nyt huomio kääntyi Taneliin.
– Renkipoika! kuului yhteen ääneen.
Mutta Taneli otti Immelle aiotut kortit ja istahti joukkoon, vaikka hänen teki mieli lyödä sitä nuorta mustalaista.
Mustalaiset alkoivat häpeillä Tanelin seuraa; heistä yksi ja toinen nousi pois. Taneli oli heidän silmissään vain aikamiehen vaatteissa kulkeva mitätön renkipoika, jonka kanssa kortinlyöminen oli nuorten miesten mielestä häpeäksi.
– En kehtaa sikiön kanssa pelata! virkkoi Immelle kortteja tyrkyttänyt mustalainen nolona, heitti kortit pöydälle ja nousi paikaltaan.
Hän meni Impeä lähentelemään.
Taneli mietti, miten hän Immen pelastaisi. Nuori mustalainen härnäsi tyttöä ja toiset vain yllyttivät häntä Impeen kiinni tarttumaan.
– Tässä he nyt ovat isäntinä. Jos Impeen kiinni käyvät, niin kuka auttaa? ajatteli Taneli. Mutta hän keksi avun. Hän meni kiireesti Immen arkusta ottamaan testamenttinsa ja pisti arkun avaimen taskuunsa.
– Tiedätkö, mitä olet rikkomassa? kysyi Taneli ankarasti testamentti kädessä hänen edessään seisovalta mustalaiselta silmissään pelastajan rohkea, varma uhka.
Nuori mustalainen jätti härnäilynsä. Tanelin rohkeus pakotti hänet kuuntelemaan.
– Olet rikkomassa viidettä käskyä, kun ahdistelet neitiä! virkkoi Taneli lujasti aivan innostuksen vallassa, kun mustalainen heitti Immen rauhaan.
Mustalainen jo hämmästyi.
– Ja kuudetta käskyä, kun ajattelet rumia siinä ahdistellessasi neitiä! yhä lujemmin Taneli kiihtyi silmät innosta loistaen mustalaista opettamaan.
Mustalaiseen olivat Tanelin puhe ja testamentti sattuneet oudosti.
– Etsi tästä kirjasta ne käskyt! Kun löydät, niin minä tunnustan sinut taituriksi! Minä, jota sikiöksi sanot, ne löydän sieltä, jatkoi Taneli. Hän ojensi testamenttia mustalaiselle. Tämä suuttui, hän tunsi kirjan ja häpesi. Se oli lukutaidottomalle miehelle perin vastenmielinen kapine. Häntä oli vaadittu rippikouluun, mutta sitä koulua hän juuri oli pakoilemassa.
Nuoren mustalaisen ylimielinen komento laskeutui.
Mutta Impi hänelle jo nauroi:
– Sitä se ei osaa lukea, vaikka sikiö osaa!
Testamentti vaikutti koko joukkoon. Kristillisyys, jolla heitä oli ryhdytty ahdistelemaan, kauhistutti heitä. Se oli heistä nykyjään nimismiestä peloittavampi. Uusi testamentti sai heidät pakostakin hillitsemään itseään.
Impikös osasi nyt pilkata joukkoa lukutaidottomuudella! Hänelle oli tullut avuksi aivan kuin näkymätön voima. Nämä äsken ylimielisyydessään niin suurisuiset mustalaiset olivat nyt tuon pienen kirjan vuoksi noloina ja masentuneina. Taivaalliset asiat eivät olleet heidän mieleisiään.
Taneli huomasi testamentin vaikutuksen ja meni kamariin kuiskaamaan jotakin mamman korvaan. Tämä alkoi kamarissa lukea naisille postillaa. Se karkoitti näistä pian sieltä toisen toisensa perästä. Mutta kun mamma tuli postilla kädessä pirttiin, mustalaisilla alkoi olla kiire talosta pois. He kammoivat tuota lukemista, se oli vastenmielistä, ja sen takaa tuli ikäänkuin koko ankara esivalta heidän mieleensä. Juuri esivalta tahtoi opettaa heitä lukemaan ja kristillisyyteen, mikä oli heistä samaa kuin pakottaminen luopumaan vapaasta elämästä.
Nuoret miehet ensiksi työntyivät ulos. Mamma jäi lukemaan naisille ja vanhemmille miehille. Viimemainitutkin pian kirosivat ja painuivat pihalle nuorten perästä. Naisille mamma alkoi nyt puhua heidän huonosta elämästään; hekin kohta lähtivät hiljaisina ulos, ja sikiöt seurasivat heitä. Pihalla laitettiin hevoset valjaisiin, noustiin rattaille, ja tiukujen helistessä ajettiin äänettöminä maantielle. Auringon paisteessa pihalla maannut sika laukkasi kiljuen jälkeen.
Mamma, Impi ja Taneli hämmästyivät, miten helpolla mustalaiset saatiin talosta pois. Oli tapahtunut ihme. Mutta huoneisiin jäi mustalaisten haju ja talonväkeen jäi tunne poistuneista, vastenmielisistä vieraista. Talon kolmesta asukkaasta tuntui että he olivat pelastuneet vaarasta, joka jo peloitti, sillä tuollaisen suuren mustalaisjoukon käsissä kahden naisen ja puolikasvuisen pojan asuma yksinäinen talo oli turvaton. Mustalaiset olivat kyllä huomanneet talon sen heikkouden.
– He pakenivat jumalansanan lukemista enemmän kuin taikaa! huudahti Impi.
– Minä sen keksin! Minä ne testamentillani peloitin! Minä sen aseeksi hädässä otin! kehui Taneli.
– Taneli minut pelasti niiden käsistä! Ne roikaleet jo uhkasivat käydä minuun käsiksi! Hyi, miten olisikaan käynyt, ellei Taneli olisi tullut väliin! Tanelin kortinpeluutaito minut pelasti, kun jo kiinni kävivät! tunnusti Impi liikutettuna.
Sitten ryhdyttiin tarkastamaan huoneita ja panemaan paikoilleen mustalaisten liikuttelemia esineitä. Paljon ne olivatkin jo ehtineet panna ylösalaisin. Mamman kamarissa oli yksi akoista noussut sängyn päälle jääden siihen koukussa makaamaan. Tyyny oli viety pirtin penkille lapsen päänaluseksi.
Sängyn tärvelemisestä mamma enimmän suuttui. Se harmitti kamalasti. Olipa kuin hänen ennen puhdas sänkynsä olisi ainiaaksi ryvetetty. Sama vuode, jota kamarin vieraat aina kunnioittavasti katsoivat!
– Taneli oli sittenkin pelastajamme! huudahti hän.
– Jollen olisi näitä kortteja korjannut, niin korteitta nyt mamma olisi, virkkoi Taneli.
Taneli tarjosi kortit mammalle, joka otti ne kiittäen. Korttien avulla mammankin mielestä poika Immen pelasti mustalaisten repimiseltä. Taas ne olivat palvelleet hyvää!
Mamma asetti korttinsa entiselle paikalleen postillan taakse. Ne olivat toistensa kanssa rinnan arvossa mamman silmissä. Pelkkää hyvää kortit aina olivat palvelleet; Taali vainajankin onnettomuuden ne jo edeltäpäin ilmoittivat, ja se sai hänet kortteihin luottamaan sekä uskomaan, että hänen kova kohtalonsa oli pantu hänen kärsittäväkseen hänen ylimielisyytensä rangaistukseksi, mistä hän oli muuttunut vakavaksi. Aivan toinen ihminen hän oli siitä pitäen ollut. Nytkin Taneli oli korteilla pelastanut Immen mustalaisten peloittavasta pitelystä!
– Vieläkö, Impi, kortteja vihaat? kysyi mamma lopuksi.
Impi ei vastannut.
– Eikö Taneli niillä pelastanut sinua oman tunnustuksesi mukaan?
Mamma oli jo, kuin ei enää mitään voisi sanoa kortteja vastaan. Impi olikin yhä ääneti.
– Tyhmät ja ilkeät pärjääjät kortteja vihaavat. Sinäkin, Impi, olet heiltä pahaa kuullut korteista, mutta nyt kortit sinut pelastivat väkivallasta. Jos nuoret mustalaismiehet olisivat ryhtyneet sinua joukolla repimään, kun jo kiinni tarttuivat, niin en minä enkä Taneli olisi voimillamme jaksaneet sinua pelastaa. Mutta sen teki Taneli korttien avulla, neuvoi mamma Impeä.
– Minä olin aivan poissa suunniltani! Joukkoonsa he jo minut raastoivat, hylkiöt! Mutta eivät he olisi päässeet pelaamaan, ellei mammalla olisi kortteja ollut, sanoi Impi.
– Sinä kiellät vielä arvonantosi korteilta! Minun pitäisi povata sinulle. Et ole tähän asti sallinut minun povata itsellesi. Saanko nyt povata? puhui mamma.
– En minä usko povaamiseen! vastasi Impi.
Mamma jo suuttui tyttöön.
– Eikö Taali vainaalle ennustus toteutunut? Impi! Impi!
– Toteutui muka, kun uskoi! Eihän se mustalaisakka sanonut käden kuivuvan. Jos niin olisi ennustanut, sitten minäkin uskoisin povaukseen, intti Impi vastaan.
– Impi! Impi! valitti mamma mennessään kamariinsa. Mutta Taneli lähti talliin.
Sittenkään kortit eivät olleet Immelle enää niin vastenmieliset kuin ennen. Ne olivat tulleet ikäänkuin häntä lähemmäksi, ja Tanelille hän pelastumisestaan oli suorastaan kiitollinen. Ellei Taneli olisi osannut pelata korttia, niin miten hänelle kävi? Miten hänelle kävi, jos mustalaisjoukko jo kiinni tarttui! Voi ilkeitä roikaleita! No on jonkinlaisia vieraita! Hyi! – Hän oli tullut Tanelia paljon lähemmäksi.
Taneli tarkasteli tallissa. Ruunan kaikki kapineet olivat paikallaan. Taneli nousi yliselle. Arkussa oli hänen rahakukkaronsa! Hän riemastui. Mustalaiset lähtivät liian pian pois! Lyhyellä ajallaan he ehtivät vain asuinhuoneissa isännöidä. Hän ei olisi voinut pitää silmällä heitä kaikkia, jos he olisivat pitemmän aikaa viipyneet.
Mustalaisten käynnin jälkeen Taneli oli mamman ja Immen silmissä jo sellaisessa arvossa, kuin hän ei enää olisikaan syöttöpoika. He molemmat olivat Tanelille sydämessään kiitolliset ja osasivat arvostaa Tanelin viisautta.
Omat korttinsa Taneli täst'edes piti yhtenään housuntaskussaan. Rahakukkaronsa hän kätki tallin yliselle niin hyvään piiloon, ettei sitä vieras olisi etsimälläkään löytänyt.
XI.
Sinäkin vuonna otettiin mamman taloon kesärenki. Tämä jo ensi tulemalta pyrki Tanelia syrjäyttämään. Hevosenkin hän kohta otti omaan hoitoonsa. Mutta Ruuna ei siitä pitänyt, se oli kesärengille äksy, sillä tämä piteli hevosta tylysti, ärjyi, kiroili ja repi suitsista. Ohjaksilla hän löi hevosta ja huutaen ja hoilaten elämöi sitä juomaankin viedessään. Ruuna hirnui Tanelille ja pyrki hänen jälkeensä.
Kerran renki näki Ruunan irrallaan kulkevan Tanelin jäljessä kaivolle juomaan. Hänen mielessään syttyi kateus Tanelia kohtaan, sillä hän huomasi mamman ja Immen sitä hyväntuulisena katselevan. Sitten mamma iski silmää Immelle, ja he molemmat katsoivat nauraen kesärenkiin. Tämän mielestä se merkitsi:
– Et sinä ole syöttöpojan arvoinen hevosen hoitaja!
Mutta renki virkkoi:
– Kun hevosta leivällä syöttää, saa sen tuollaiseksi. Kun talossa on leipää hevosen ruoaksi, niin lie rengillekin parempaa einettä.
Ja samalla renki silmäsi keltaisiin silakoihin ja huonoon piimään ja ohraleipään, jotka olivat hänen nenänsä edessä pöydällä, sitten nauraen mammaan ja Impeen.
– Ei Taneli ole leipää hevoselle syöttämällä sitä noin itseensä suostuttanut, vaan sitä hyvästi kohtelemalla. Se poika on ymmärtäväinen. Pappikin on pojan seurakunnalle esimerkiksi kinkereillä ylentänyt viisautensa vuoksi; kaikista taitavin hän oli sielläkin, kiitteli mamma.
Impi nosti keiton ja maitoperunat rengin eteen ja lausui.
– En uskalla parempaa ruokaa sinulle laittaa, muuten rupeaisit hevosen tavalla jäljessäni kulkemaan.
Renki oli jo ehtinyt pirtissä maatessaan pyrkiä yöllä Immen viereen. Impi nauroi mammalle, tämä hymyili takaisin, mutta käski antaa rengille separoitua maitoa.
Renki ei tällä kertaa osannut mitään sanoa mammalle ja Immelle, mutta hän vielä kostaisi!
Illalla hän Immen kiusaksi otti esille korttinsa ja pyysi Tanelia pelaamaan kanssaan. Impi oli jo ehtinyt kovasti kieltää Tanelia, sillä renki oli innokas kortinlyöjä ja tiesi Tanelin myös halukkaaksi. Salaa hän oli jo ensi päivinään pelannut pojan kanssa, mutta nyt hän aikoi pelata pirtissä, Immen nenän alla.
Kun renki oli jakanut kortit, sanoi hän:
– Ensin pelataan nisukahvista!
Taneli katsoi arasti Impeen. Tämä oli suuttunut ja tiuskaisi:
– Taneli ei saa pelata, eikä kesärenki saa syöttöpoikaa vietellä!
Mutta se loukkasi Tanelin itsetuntoa. Impeä hän oli aina osannut pitää avuttomana. Hän otti kortit ja sanoi:
– Jollen minä pelaa, etsii Onni toverin kylältä.
Sitten hän meni kuiskuttelemaan Immelle:
– Onni saattaa jäädä silloin sille tielleen ja me jäämme niittomiehettä.
Impi ei enää kieltänyt. Peli alkoi.
– En minä teille nisukahvia keitä! äsähti Impi.
Mutta Onni ja Taneli olivat jo pelaamassa. Taneli ajatteli pian korttiensa käytön, hän pelasi kohta alussa kesärengin tiukalle. Impi silti syrjäkorvalla ja syrjäsilmällä seurasi peliä. Hän kuuli Tanelin riemastuvan, näki Onnin suuttuneen ilmeen, näki hänen miettivän, korttejaan epätietoisena selailevan ja kuuli sitten hänen sanovan:
– Tämän pelin Impi vielä saa minulle maksaa. Hän kiukullaan pelin alussa sotki ajatukseni.
Impi nyt kiusatakseen meni Onnin luo ja kysyi:
– Haluaako Onni silliä ja koko maitoa illalliseksi?
Onni pahastui. Hän ymmärsi pilkan. Se vei taas mukanaan hänen ajatuksensa, hän pelasi huonosti, nyt hän oli auttamattomasti häviöllä.
Taneli voitti nisukahvit. Kun Impi kuuli sen, lupasi hän Tanelille kahvit keittävänsä, mutta Onnin kustantamana.
Hän nauroi ja pilkkasi kesärenkiä:
– Et Tanelille hevosen hoidossa etkä kortinlyönnissä kestä! Sille pojalle mielellänikin keitän nisukahvin, mutta sinulle en olisi keittänyt.
Sitten hän ryhtyi Onnille laittamaan illallista, mutta Tanelille nisukahvia. Taneli sanoi juovansa kahvia kyllikseen, ettei illallista tarvitsekaan, kun ei ollut määrä, miten paljon sitä ainetta peli sisälsi.
Onni sai syödä keltaista silakkaa, separoitua maitoa, maitoperunoita ja leipää, mutta Taneli valmistautui juomaan nisukahvia kyllikseen.
– Tämä kahvi tulee Tanelille Onnin palkasta, selitti Impi. Mutta Onni virkkoi:
– Kun olen illastanut, pelataan sitten taas.
Hän katseli huonoa illallistaan ja katseli Tanelin nisukahvin juomista. Tuo tyttö oli häneltä viime pelissä sekoittanut ajatukset; sentähden syöttöpoika voitti! Näin Onni vakuutti mielessään moneen kertaan. Ja hän söi, vaikk'ei maistunutkaan, sillä suuttumus oli vienyt ruokahalunkin.
Onnin syönnin jälkeen ryhdyttiin uudelleen pelaamaan.
– Nyt, poika, pelataan keltaisista silakoista! Minä niitä jo söin, mutta jos sinä tappiolle joudut, saat syödä niitä kuusi kappaletta nisukahvisi päälle, puhui Onni varmana.
– Syötkö sinä vielä kuusi kappaletta, jos häviät? kysyi Taneli.
– Syön!
– Mutta silakat pitää taloon maksaa, kun syötte niitä ylimääräisesti, puhui Impi.
– Jos Taneli syöpi, maksan minä. Jos itse syön, maksan minä. Suostutko, Taneli, peliin?
– Suostun.
Taas peli aloitettiin. Onni oli tyytyväinen kortteihinsa; Taneli ajatteli tarkoin omansa. Aluksi oli Onni voitolla, mutta Impi tuli luo puhumaan:
– Miten se sopii, että Onni maksaa silakat, voitti hän tai tappasi? Eikö Tanelin pidä maksaa, jos häviää? Jos Taneli häviää, maksan minä Onnille silakat. Eikö niin, Onni, kun minä äsken sinulle tappion tuotin? Kuuletko sinä?
Onni alkoi miettiä Immen puhetta, mutta hänen oli vaikea päästä selvyyteen, kun peliäkin piti ajatella.
– Onko Onni viikatteen katkaissut? Mamma kovasti torui. Mistä nyt viikate kiireesti saadaan? Siellä se on poikkinaisena pihalla, juttusi Impi.
Taas Impi yllätti Onnin ajatuksenjuoksun. Tämä joutui viikatetta ajattelemaan ja pelasi huonosti.
Oliko viikate poikki? Olisiko joku sen katkaissut, ja häntä nyt syytetään? Sen on Taneli tehnyt, jos se on poikki...
Hän vaipui ajattelemaan, että Taneli on sen tehnyt ja ajatusten pyrkiessä pois pelistä hän pelasi huonosti. Taneli pääsi jo voitolle. Onnin kortit eivät enää kestäisi, vaikka peliä vielä jatkuisikin. Taneli muisti hyvin Onnin pelaamat lehdet, mutta tämä oli mennyt muistissaan sekaisin.
Tanelin kovasti nauraessa Onni hävisi täydellisesti.
– Nyt, Impi, kuusi keltaista silakkaa! Onni ne vielä syöpi ja maksaa!
– Sen maksun minä perin Onnin palkasta, sanoi Impi.
– Kun tappasin, niin syön ja maksan, puhui Onni.
– Mutta ne pitää syödä paljaaltaan! vaati Taneli.
– Ei ollut puhetta muusta kuin silakoista. Mutta kun minä olen silakat syönyt, pelataan kannusta hapanta piimää. Niinhän, syöttöpoika?
– Saat sitten juoda piimän silakkain päälle janoosi! nauroi Taneli.
– Kyllä sinä poika sen nisukahvisi päälle juot! kiivasteli Onni.
– Sinäpähän sen janoosi juot, kun silakat ovat suolaisia!
Nyt Onni jo oli kiihtymässä, mutta Immen vuoksi hän ei peruuttanut lupaustaan. Hän söi kaikki kuusi keltaista silakkaa paljaaltaan, näytti melkein voivan pahoin, mutta söi sittenkin, kun Impi ja Taneli vieressä vahtivat ja vaativat.
Kohta kun Onni oli saanut silakat syödyksi, hän antoi ylen.
Mutta siitä selvittyään hän vaati uuden pelin hapanpiimäkannullisesta. Sen avulla hänkin saisi Tanelilla ja Immellä nauraa.
Taas peli alkoi. Onni sai hyvät kortit. Mutta ne silakat; jotka olivat jääneet vielä vatsaan, pyrkivät viemään hänen ajatuksensa mukanansa. Jo pelin alussa Taneli pääsi lyömään hänelle pahan lyönnin. Onnia ellotti pahasti, ajatukset olivat vatsassa. Silakat olivat ottaneet siellä komennon.
Impi sitten yht'äkkiä kysyi:
– Muistaakos Onni, miten paljon rahaa jo on talosta ottanut? Kun nisukahvit ja silakat maksat, tuskin jää mitään.
Taas tuo Immen puhe sotki Onnin ajatukset.
Hän alkoi miettiä ja muistella, paljonko hän oli palkkaansa jo ottanut, ja peliä tarkkaan ajattelematta pelasi sen mukaan.
– Muistatko, montako kertaa olet tupakkaankin mammalta ottanut rahaa? Taidat jo ollakin velkaa taloon.
Onni muisteli, että hän oli vain kaksi kertaa ottanut rahaa tupakkaan, ja nyt Impi sanoi hänen monesti ottaneen. Millaista tiliä he pitävät? Hänen ajatuksensa olivat aivan poissa pelistä. Mutta Taneli terävänä löi paraita korttejaan, jotka saivat Onnin yhä enemmän sekaisin. Peli päättyi Onnin vahingoksi.
Jo oli Onni Tanelin peitota, kun peli näin loppui. Mutta Taneli ja Impi nauroivat katketakseen, hihittivät niin ilottelevasti, että Onnia hänen pahoinvoidessansa yhä enemmän iljetti tuoden huonoa tuulta.
Impi nauraen haki kannun piimää, oikein hapanta piimää. Sen ääressä Impi ja Taneli ilakoivat. Onnin piti istua sitä juomaan, niin pahoin kuin hän voikin.
– Tuo tyttö se puheellaan sotki minulta pelin, virkkoi Onni.
– Saat nyt hyvää ruokaa, mutta omalla kustannuksellasi. Sinä syöt ja juot nyt pelihimon itsestäsi, nauroi Impi.
Onni joi piimänsä. Sitten hän yritti Immelle vastata, mutta samassa kävi hullusti, piimä pyrki ulos väen väkisin. Onni oli läkähtyä. Taneli riensi takomaan selkään, sillä mies oli tukehtumaisillaan. Hän oli hehkuvan punainen rykiessään; vatsa oli ilmi kapinassa. Hän ihan ulisi hädissään.
Mutta Immen täytyi nauraa. Ja kun Impi nauroi, nauroi Tanelikin.
– Onni on nyt saanut tarpeekseen ruokaa ja juomaa ja kortinlyöntiä! härnäsi Impi.
– Ja kustantanut minulle runsaasti nisukahvia! iloitteli Taneli.
Onnin piti päästä makuulle. Hän oli saanut vatsaansa liian paljon hapanta piimää ja keltaista silakkaa; hän oli sairas ja ylenantoi useaan kertaan. Taneli juoksi aina selkään lyömään, ettei kurja tukehtuisi. Mutta Impi nauroi nauramistaan, eikä Tanelikaan voinut muuta.
Mamma kuuli sen elämän kamariinsa ja tuli pirttiin katsomaan. Impi kertoi hänelle asian. Mammakaan ei voinut olla nauramatta. Hän meni Onnin luo kuin sairaan luo ainakin, vaikka tämä pilkkaajaan kääntyi selin. Mamma käänsi Onnin päin ja lohdutti kesärenkiä, joka oli aivan voimaton ja kalpea rykimisestä:
– Onni on pitänyt jumalanviljaa pilkkanaan ja on siitä nyt saanut rangaistuksen. Sitten Onni on loukannut taloa, on loukannut Impeä ja ollut Ruunalle tyly. Tanelia Onni ei saa vietellä pahuuteen. Jos Onni on aamulla vielä sairas eikä pysty työhön, pitää muuttaa pois talosta. Nyt pirtti on sen siivoinen... Onnin pitää mennä makaamaan tallin yliselle. Ja Immelle Onnin pitää maksaa pirtin siivoamisesta.
Mamma käski Immen ja Tanelin viedä Onnin tallin yliselle, sillä hän horjahti kohta takaisin sänkyyn, kun yritti nousta ylös. Häntä pyörrytti, eikä hän voinut puhua, kun Impi ja Taneli taluttivat häntä nauraen ulos, vaan hoippui kuin jos olisi viinaa juonut.
Mamma nauroi ääneensä.
Onni oli täst'edes täydelleen nöyryytetty. Ruuna jäi Tanelin hoitoon; Onni teki sillä vain välttämättömimmät työt. Mutta Immestä ja Tanelista tuli yhä paremmat ystävät.
Impi kiitteli Tanelin kortinpelitaitoa, kun sillä Onnikin oli masennettu. Taneli oli hyvällä tuulella, kun oli pirtissä lyönyt korttia aivan kuin rahasta Immen siellä ollessa, ja tämä oli hänelle keittänyt nisukahvit pelivoitoksi.
XII.
Ompelukoneiden kauppias oli kirkolle polkupyörällä ajaessaan rikkonut pyöränsä ja tuli mamman taloon sitä korjaamaan. Ensin hän pyysi ruokaa, ja syötyään joi nisukahvit. Sitten hän keskipäivän helteessä pani pitkälleen pirtin penkille ja nukahti.
Vasta iltapäivällä hän ryhtyi konettaan korjailemaan. Mamma oli yksin kotona, toiset olivat heinänteossa. Pyörässä oli enemmänkin korjaamista, eikä asiamies pitänyt kiirettä. Hän lienee ollut entinen konepajan työläinen. Mammalle hän tyrkytti tyrkyttämistään ompelukonetta. Sai sitten kuulla talossa olevan kasvattityttären, joka saa, jos haluaa, ostaa koneen vähittäismaksulla.
Vieras jäi Impeä odottamaan.
Kun Impi, Onni ja Taneli palasivat niityltä, kävi asiamies Immen kimppuun. Hänellä oli Impi niin vallassaan, että tyttö tuskin sai illallista laitetuksi. Miehellä oli koreita hintaluetteloita ja ne täynnään viekoittelevia ompelukoneita. Kuvia ne tosin vain olivat, mutta Immen jo ne kuvatkin saivat valtoihinsa. Tuollaisella sirolla koneella ompeleminen olisi hauskan hauskaa. Ja jos hän saisi koneen, voisi hän ommella vieraillekin.
Impi valmisteli illallista, mutta konekauppias kuvineen kulki hänen jäljessään pirtissä, selitteli ja houkutteli ostamaan. Kun illallinen oli jo syöty ja asiamies koko ajan selittänyt selittämistään koneidensa hyvyyttä, huokeahintaisuutta ja tavattoman edullista vähittäinmaksamista, suostui Impi lopulta ostamaan ompelukoneen vähittäismaksulla. Sopimus kirjoitettiin, ja Impi antoi käsirahan.
Kun Taneli näki sen, syttyi hänessä halu voittaa kortinlyönnillä tuo raha. Hän meni Immelle kuiskuttelemaan:
– Minä pystyn korteilla saamaan takaisin rahasi. Saanko pelata?
Impi ajatteli:
– Tuo asiamies tulee joka kuukausi perimään osan hintaa. Jos Taneli voittaisi aina rahan takaisin, niin saisin koneen ilmaiseksi.
Impi lupasi Tanelin pelata, mutta hänen tuli kohta paha mieli. Kortinlyöntiä rahasta hän oli aina inhonnut, se oli suuri synti. Mutta hän oli jo luvannut; mammakin hyötyi korteista povaamalla. Olisikohan sen syntisempää pelata rahasta? Nyt hän itse hyötyisi siitä...
Taneli meni konekauppiaan luo, otti kortit taskustaan ja kysyi reimasti:
– Lyökö herra korttia?
Asiamies katsoi pitkään Tanelia, mutta kun hän näki kortit Tanelin käsissä, ymmärsi hän Tanelin täydellisesti:
– Sinäkö, poika, korttia pelaat? Ja minua pyydät pelaamaan?
– Osaako herra?
– Sinäkö muka osaat?
Onni ehätti puhumaan, että Taneli on taitavin kortinlyöjä koko tässä kylässä, sillä häntäkin kortit taas lumosivat. Hänen piti saada nähdä pelattavan. Ja jos sitten hänkin voittaisi...!
Konekauppias ei ottanut uskoakseen Tanelin taitoa, mutta hänessä heräsi halu nähdä, puhuuko renki totta.
– Onko sinulla rahaa maksaa, kun menetät? Vai maksaako renki?
Onni ajatteli. Häntä vietteli halu nähdä, millainen pelaaja kauppias on. Ja sillä miehellä on rahaa. Hän on hyvä saalis koettavaksi, jos on huono kortinlyöjä. Kun Taneli on pelannut ja voittanut, hän pelaa sitten.
– Kyllä minä pojan puolesta maksan, vastasi Onni.
– Mutta kehtaanko minä lapsen kanssa pelata? sanoi asiamies.
– Olen minäkin hänen kanssaan pelannut ja joutunut häviölle, tunnusti Onni.
– Pojan korttitaito on sitten ihme, mutta se pitää minun itseni nähdä. Paljostako lyödään?
– Tuosta rahasta, minkä neidiltä saitte, lausui Taneli.
Asiamies suostui. Hän itse sekoitti Tanelin kortit ja jakoi ne.
Impi olisi jo kieltänyt pelaamasta, sillä häntä vaivasi pelko ja katumus. Mutta sitten hän ajatteli, että vastuu pelistä oli jo siirtynyt Onnille, kun Onni lupasi maksaa Tanelin puolesta. Ei hän kiellä, sillä Onni oli hänelle vastenmielinen. Jos Onni menettää, kärsiköön! Oma syynsä.
Impi ei saattanut mennä katsomaan peliä, vaikka Taneli pelasikin hänelle etumaksua takaisin. Peli on sittenkin syntiä. Omatunto syytti häntä.
Mutta Onni siirtyi lähelle. Hän oli kohta kokonaan mukana pelissä. Erityisesti hän tarkkasi vieraan kortinlyöntiä. Tämä piteli korttejaan kömpelösti, mietiskeli, yritti yhtä ja toista lyödä, sitten peräytti jo näyttämänsä lehden ja loikin aivan toisen. Tanelilla oli terävä muisti, tuolla tavalla hän sai tietoonsa konekauppiaan kortit. Mutta tämä oli kokonaan välittämättä Tanelin korteista, katsoi vain sitä, minkä Taneli pöytään löi. Hän oli ajatuksineen suin päin vain omissa lehdissään, joita hän hajamielisyydessään ja kömpelyydessään tuli vielä näyttäneeksikin.
Ei hän ollut korttitaituri. Onni oli siitä varma, ja häntä rupesi yhä enemmän haluttamaan, että saisi kauppiaan kanssa pelata.
Vaikka Impi oli arka ja omatunto häntä syytti, kun hän oli antanut Tanelille luvan pelata, oli hän hyvin jännittynyt näkemään, voittaisiko Taneli. Saisiko hän takaisin käsirahansa? Sitten hän taas ajatuksissaan syytti Onnia syypääksi peliin, kun tämä oli luvannut maksaa Tanelin puolesta.
– Mutta jos Taneli voittaa, on voitto minun... ajatteli Impi.
Nyt oli peli lopussa. Impi kuuli sanottavan:
– Uskallatko poika ottaa rahan?
Impi aristui. Hän oli sanomaisillaan:
– Ei tarvitse maksaa! Eikä täällä saa rahasta pelata!
Mutta Taneli jo vastasi täytenä miehenä:
– Kyllä uskallan!
Hän sai äskeisen käsirahan. Impi kuuli, kun asiamies viskasi markat pöytään, miten ne helähtivät ja kuinka osa kieri pitkin pöytää jonkun jatkaessa kierimistään lattialla.
– Sain rahani takaisin! ajatteli Impi. Mutta tuo markkojen kieriminen kiusasi häntä. Koneasiamies maksoi vastenmielisesti, ja rahasta pelaaminen oli kiellettyä...
– Se on laissa kielletty! huusi ääni Immen sisimmässä, ja hän aivan vavahteli pelosta. Mutta hän oli voittanut Tanelin kanssa, saanut takaisin nisuilla ansaitsemansa markat! Silloin hän ne rehellisesti ansaitsi. Mutta nyt...?
Impi jo ajatteli sanoa:
– Konekauppias ottaa pois rahansa! Ei täällä saa rahasta pelata!
Mutta samalla Onni iloisena noustessaan kaatoi kumoon tuolin ja puhui:
– Minulta kauppias voittaa rahansa takaisin! Pannaan sama raha, ja uusi peli!
Asiamies ajatteli. Hän tarkasti Onnia. Tämän lampaansilmät ilmaisivat typeryyttä ja hänen puheensa oli liian pehmeää, ei osannut selvään sanoa ässää. Ja poika oli voittanut häneltä...
Kauppiaan piti saada tappionsa korvatuksi; Onnilla hän voisi sen maksattaa. Hän suostui samasta rahasta uuteen peliin.
Aloitettiin Onnin korteilla.
Nyt vieras mietti ja aprikoi, ennenkuin löi kortin pöytään. Peli oli perin hidasta. Taneli seurasi sitä. Nähtyään Onnin kortit hän kohta arvasi, miten lopuksi kävisi, ja lähti Immen jäljessä ulos. Impi meni navettaan lypsylle, Taneli perästä.
– Tässä saat hopeasi takaisin, sanoi Taneli Immelle, ja antoi hänelle kymmenen markkaa. Näin kahden kesken navetassa Impi arvioi voivansa rahat ottaa, pirtissä miesten nähden hän ei niistä olisi huolinut.
Mutta rahat tuntuivat taskussa painavan tavallista raskaammin. Hän ei näet saanut ajatustaan niistä irti. Maito meni lypsyastian ulkopuolelle, ja hän veti utarista vain vetääkseen, ajattelematta, että oli tarkkaan lypsettävä. Tanelin huomautuksesta hän siirsi astian, jottei maito päässyt maahan. Suuri ilo oli sentään saada rahansa takaisin. Olihan konekauppias itse ne maksanut; mutta sittenkään Impi ei uskaltaisi kertoa asiaa mammalle, ja ilosta pyrki katumus esille.
– Mitä annat minulle vaivoista? kysyi Taneli.
Sitä Impi ei ollut ajatellutkaan.
– Otatko nämä korttini arkkuusi säilyttääksesi kuten testamenttinikin? Ne menevät taskussa pilalle, ja niitä vielä tarvitsen sinunkin eduksesi. Muuta en pyydä.
Impi vähän ajatteli. Hän muisti, että Taneli oli korttitaidollaan pelastanut hänet mustalaisten ahdistelusta, ja nyt vielä pelannut hänelle kymmenen markkaa.
– Mistä olet saanut kortit? kysyi Impi.
– Siltä käsityöläiseltä talvella ne voitin.
– Omatko kortit sinulla siitä asti on ollut?
– Niin on ollut.
– Kyllä sinä, Taneli, olet mestari! Sinulla viisautta on! Mutta nyt sinun pitää jo saada oma puku, kun minullekin tämän rahan pelasit. Saat pitää korttisi arkussani, puhui Impi.
Taneli lähti talliin Ruunaa hoitamaan, taputteli ja hyväili sitä. Hän näytti hevoselle korttinsa ja jutteli:
– Nämä minua elämässä ovat eteenpäin vieneet. Ja sinuakin, Ruuna! Jollen minä sinua hoitaisi, niin ei karvasi kiiltäisi eikä mielesi olisi iloinen. Kun tässä talossa saan pelata korttia, niin tässä pysyn ja sinua hoidan enkä muualle lähde. Nyt saan korttini jo Immen arkkuun viedä ja siellä säilyttää ja sitten sieltä komeasti esille ottaa ja pirtissä pelata vierasten kanssa Immen nähden, mamman nähden. Hei Ruuna! silloin minä voitan rahaa, paljon rahaa! Ja sinunkin, Ruuna, on hyvä olla, kun minun on hyvä olla!
Ruuna ymmärsi hellyyden. Se tapaili huulillaan Tanelin hartioita ja hirnahti.
Kukkaroaan hän ei veisi Immen arkkuun, se sai jäädä entiseen kätköönsä. Mutta tästäpuoleen... tästäpuoleen kukkaro saa sisällystä! Nyt on vapaus pirtissä voittaa rahaa!
Ruokittuaan Ruunan Taneli palasi pirttiin. Konekauppias tuli ovessa vastaan; hän otti kiireesti pyöränsä ja lähti ajamaan kirkolle. Ei hän edes hyvästiä ehtinyt heittää.
Mutta pirtissä Onni näytti Tanelille kymmenen markan seteliä ja puhui:
– Hän menetti pelin! Kiire tuli talosta, ei hyvästiä sanonut, kun lähti. Sillä tavalla me ompelukoneita häneltä ostamme!
Onni nauroi ja lähti hyvillä mielin kylälle. Hän meni jatkamaan kortinlyöntiä, sillä hän oli päässyt pelikiihkoon.
Kun Impi tuli pirttiin, sai Taneli panna korttinsa hänen arkkuunsa. Hän asetti ne testamentin viereen, ja arkkuun Impikin pani ompelukonevälikirjansa.
Nyt oli Tanelilla riemullinen mieli. Tästä puoleen hän aikoi vapaasti pelata kulkijoiden kanssa. Mammalla oli kamarissa korttinsa postillan takana, hänellä taas omansa pirtissä Immen arkussa, testamentin vieressä.
XIII.
Heinänteon aikana Matkan emäntä oli kovassa pelossa lastensa tähden, sillä hänen piti olla yksin kotosalla niiden kanssa, kun kaikki muut talosta olivat niityllä. Lapset olivat aina ulkoisalla, ja nuorinkin, Partolomeus, jo käveli. Siellä se sai olla toisten hoidettavana, kun isäntä ei kustantanut lapsentyttöä. Emäntää kahlehtivat huoneisiin hänen omat työnsä, mutta aina vain suuri, kiduttava pelko ajoi häntä pihalle katsomaan, missä lapset ovat.
Povausmatkan jälkeen tuo pelko oli alkanut sielua ahdistaa. Jos hän näki jonkun lapsista kaivon luona, hän juoksi karkoittamaan pois. Kun kesä tuli, vietteli kaivon seutu erityisesti heitä puoleensa, sillä se oli ainoa paikka koko pihassa, missä kasvoi ruohoa ja missä lasten oli hyvä leikitellä.
Monesti emäntä kovasti kärsi, kun Taneli ei ollut enää lapsia vaalimassa. Hän vaati isäntää palkkaamaan lapsenkatsojan, mutta tämä ei suostunut, kun kerran Partolomeuskin jo käveli.
– Toiset sikiöt saavat katsoa Partolomeusta! sanoi hän aina emännälle.
Mutta tämä ei herjennyt vaatimasta. Heillä jo oli asiasta pientä riitaa. Se oli ensimmäinen ja ainoa riita, mitä heillä koskaan oli ollut. Kuta enemmän emäntä lapsentyttöä vaati, sitä itsepintaisemmin isäntä kielsi.
Nyt heinänteon aikana pelon tuska ahdisti emäntää entistä enemmän. Muulloin oli toki muita auttamassa, mutta nyt piti yksin kaikki kotityöt tehdä. Hän yritti tehdä askareensa siten, että hänen silmänsä voisivat valvoa lapsia kaivosta. Se hyvä, kallishintainen kaivo, jota oli tähän asti kiitetty kylän paraaksi, oli nyt pahin paikka hänen silmilleen. Sieltä ikäänkuin musta hirviö näytti ojentavan käsiään tavoittaakseen hänen lapsiaan. Sen suuri aukko oli ilman kantta, sillä ei ollut tapana pitää kansia kaivoissa, ja suuri reikä ammotti sieltä hänen silmäänsä kiduttaen ja sielua repien. Kun hän teki työtään selin kaivoon, piti yhtenään kääntyä katsomaan siihen päin. Kerrankin hän sai sydän kurkussa juosta noutamaan Partolomeusta pois, kun se oli noussut seisomaan matalaa kaivon kehystä vasten.
Emäntä mietti keinoa, miten hän tekisi kaivon vaarattomaksi, mutta ei keksinyt mitään. Hän kielsi jyrkästi lapsia kaivon luo menemästä, piiskannut hän ei ollut koskaan mukuloitaan, koska se ei ollut tapana. Äiti, joka vitsoi lapsiaan, joutui kylällä huonoon huutoon; ja kuulla oman lapsensa parkuvan piiskan kivuista! Se oli hänestä liian julmaa. Nämä hänen lapsensa olivat vielä liian nuoriakin piiskattaviksi!
Mutta hänen täytyi koettaa sitä. Vanhimman pojan, Topiaksen, hän vitsoi, kun se ei totellut, vaan meni kaivolle. Siitä piiskaamisesta hän itse enemmän kärsi kuin Topias, joka parkui kuin tapettava. Huuto keräsi kylältä lapsia katsomaan; emäntä häpesi, kun naapurin emäntäkin tuli ihmettelemään.
Topias oli poissa kaivon läheltä jonkun päivän, mutta pienemmät sinne joutuivat kuin huomaamattaan. Ruoho kaivon luona vietteli, sen vihreys lumosi lapsen silmää. Sillä oli pehmeä ja mieluinen liikkua ja leikkiä. Mutta emännän sielussa pelon tuska vain suureni, kun hän muisti Taalin mamman vakuuttaneen korttien hänen miesvainajalleen edeltäpäin ennustaneen hänen onnettomuutensa. Niin ne olivat hänellekin, emännälle, ennustaneet onnettomuutta, joka oli tulemassa.
Mutta emäntä aikoi tehdä sen ennustuksen turhaksi. Hän mietti miettimistään keinoa siihen, kunnes kokonaisen yön valvominen toi lopulta neuvon: kaivoon pitää laittaa kansi! Hän oli nuorempana nähnyt jossakin herrastalossa sellaisen vehkeen, mutta ei ollut muistanut sitä ennen. Nyt hän oli onnellinen. Hän sanoi kohta aamulla isännälle:
– Kaivoon on laitettava kansi!
– Mitä? Turhia kustannuksia!
– Kansi on saatava! huudahti emäntä.
– Se on vain herraskomeutta!
– Partolomeus on jo noussut seisomaan kaivon kehystä vasten!
– Jos kaivo olisi sikiöille niin vaarallinen, niin totta tässäkin kylässä joskus joku sikiö olisi kaivoon mennyt. Mutta eipä yhden yksikään!
Oli sunnuntaipäivä. Emäntä ei inttänyt enempää. Hän pukeutui lähteäkseen kirkolle.
– Minne aiot mennä? kysyi isäntä.
– Kun et sinä kustanna lapsentyttöä Partolomeusta katsomaan, lähden hakemaan pojalle apua, ettei kaivoon putoa.
– Menetkö hakemaan kaivonkannen tekijää?
– Menen.
– Nauruksi tulet herrastelemisellasi!
Emännän silmissä oli jo suuttumusta. Hän oli povauksen tähän asti salannut, mutta nyt hän sen sanoi:
– Taalin mamma povasi minulle, että saamme jonkun lapsemme haudata omaan kaivoon hukkuneena!
Isäntä säikähti. Se tieto tuli hänelle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän tuli surulliseksi ja jäi miettimään. Sitten hän pitkän ajan takaa sanoi:
– En minä usko kortteihin!
– Kun Taneli olisi vielä meillä sikiöitä katsomassa! sanoi emäntä.
– Taalissako pojalla on hyvä olla?
– Meillä ei ollutkaan hyvä olla, kun sinä häntä löit!
– Minäkö lyönyt? Minäkö lyönyt...? Mistä semmoista olet kuullut?
– Tanelilta itseltään.
– Missä?
– Taalissa.
Isäntä suuttui. Nousi kovempi riita kuin koskaan ennen. Kuin kiusaksi sanoi emäntä nyt herraskomeutta taloon lähtevänsä laitattamaan, kun lapsentyttöä ei kannata pitää.
– Annatko hevosen, vai pitääkö minun, talon emännän, kävellä jalan pyhänä kirkolle?
Isäntä meni hakemaan hevosen haasta, valjasti ja ajoi portaiden eteen.
– Lähdetään yhdessä kirkkoon! sanoi emäntä.
– Ei ole minulla sopivaa kirkkomieltä, vastasi isäntä.
Emäntä otti Partolomeuksen mukaansa ja lähti. Naapuritalosta hän sai pojan hevosen ajajaksi. Hän varoitti isäntää tarkasti hänen kirkolla ollessaan vaalimaan kaivolta muita lapsia.
Emäntä käski ajaa ensin kirkonkylän seppään, sillä seppä osasi tehdä kannen kaivoon, hän kun teki myös puutyötä. Heinänteon aikana seppä jouti, sillä viikatteet oli aikoja laitettu, ja koko heinäntekokin oli jo lopuillaan. Emäntä aikoi mennä sitten kirkkoon ja ottaa sepän paluumatkalla mukaansa. Niin hän tekikin. Palatessaan kotiin sepän kanssa hän oli peräti tyytyväinen. Sepästä hän oli saanut auttajan repivään pelkoonsa. Kun se kansi tehtäisiin, hän saisi olla täydessä rauhassa. Sen kannen alle jäisi lapsia tavoitteleva musta hirviö, sitä se ei jaksaisi nostaa.
Isäntä ei osannut arvata, mitä varten seppä tuli taloon, sillä kaivonkannen tekoon ei osannut uskoa hänen lähteneen, niin ylpeä mies seppä oli. Mutta emäntä oli itkien pyytänyt auttamaan pikku Partolomeusta. Hän oli kertonut, miten ruohikko kaivon luona viekoitteli lapsia sille leikkimään, miten Partolomeus jo oli kerran noussut kaivon kehystä vasten, miten suuri aukko – sen aukon suuruus emäntää erityisesti peloitti – kaivossa oli, ja miten syvä kaivo oli. Kaivo oli hirvittävä, ja Partolomeus oli vielä niin pikkuinen! Jos lapsi pääsi kaivon päälle nousemaan, hän horjahti helposti tuohon suureen aukkoon, ja sitten...
– Kauheaa se on ajatellakin! oli emäntä valittanut silmät kyynelissä.
Pikku Partolomeus oli ollut sepästäkin niin avuton ihmisen alku, ettei hän ollut emännän pelkoa tuollaisesta kaivosta pahastunut.
– Kun isäntä ei kustanna lapsentyttöä, ja heinäteon aikana talosta kaikki muut ovat niityllä ja minun yksinäni pitää tehdä kaikki kotona ja samalla katsoa sikiöitä, niin on aivan pakko teettää kansi kaivoon, oli emäntä vielä selitellyt.
Sopimaton oli sepästä leikkipaikaksi tuolle pikku miehelle ja vähän suuremmillekin kaivon ruohisto, ellei kantta kaivoon tehty.
– Hukkumasta kaivoon pikku miestä pelastaakseni lähden tekemään kannen, oli seppä heltyen myöntynyt.
Kun isäntä kuuli sepän lähteneen tekemään kaivoon kantta, tuli hän ensin pahalle tuulelle, sillä seppä oli kallishintainen työmies. Ja jos sitten kansi kaivoon tarvittiin ja sen tekijäksi sellainen taitomies kuin kirkonkylän seppä, piti hänen itsensä olla mestaria hakemassa työhön. Nyt emännän tuomana seppä oli vastenmielinen. Mutta kohtelias isännän täytyi sepälle olla, sillä hän oli talolle tarvittava mies. Jos hänelle olit epäkohtelias, jäi hevonen tarvittaessa kengittämättä. Ja sitten vielä sepän arvo kirkonkyläläisenä vaati huomattavan vastaanoton.
Isäntä haki esille sikaritupakkaa, ja emäntä alkoi puuhata kahvia. Sitä keittäessään hän yhtenään pälyili kaivolle, sillä lapset olivat ulkona.
Kun kahvi oli juotu, vei emäntä sepän kaivolle. Täällä hän näytti paikan, missä pikku Partolomeus jo kerran seisoi kaivon kehää vasten. Ja näyttäessään hän piti poikaa pystyssä siinä kohden kehää vasten. Sitten noustiin kaivon kannelle. Emännällä oli Partolomeus sylissään. Katsottiin kaikin kaivoon. Se oli syvä, ja paljon vaivan jälkeen oli siihen saatu hyvä vesi.
Katsojien kuvain näkyi kaivon vedessä. Pikku Partolomeus huomasi sen myös ja mieltyi ihastelemaan kuvaa. Siellä oli toinen pikku poika katsomassa. Partolomeusta nauratti. Kaivosta pikku poika nauroi vastaan.
Kun emäntä sepälle oli saanut kyllin huomautetuksi kaivon vaaraa lapsille, laskeuduttiin kaivon kannelta. Pikkuinen kaivossa naurava toveri katosi Partolomeukselta, ja lapsi parahti sitä itkemään. Emäntä heti tyynnyttelemään, mutta sepästä oli itku vastenmielistä kuulla. Eivät he kumpikaan ymmärtäneet, miksi poika niin hirveästi rääkyi.
– Kansi on kaivoon tarpeellinen. Kaivo on vaarallinen sikiöille, kun ei ole aina katsojaa perässä, puhui seppä isännälle, kun oli tultu pirttiin. Isäntä ei ollut lähtenyt kaivolle.
– Ja tulee huokeammaksi kuin lapsentyttö, sanoi emäntä isännälle ivallisesti.
– Oli lapsenkatsojana syöttöpoika, mutta kansakoulussa häpäisi talon. Erottivat hänet sieltä. Piti talonkin hänet erottaa, kun aika tuli, lausui isäntä.
– Mitä teki? kysyi seppä.
– Korttia pelasi koulun saunassa toisten poikien kanssa.
– Se on se nyt Taalin mammalla oleva syöttöpoika?
– Niin.
– Suuri korttihuijari on sielläkin.
– Saako siellä pelata?
– Kortit taskussa kulkee kyliä ja omat ovat, kehuu. On käynyt pajassani.
– Ei voitu kärsiä nulikan kortinlyöntiä. Sentähden laitoimme pois, sanoi isäntä.
– Puhuiko sepälle pahaa meidän talosta? kysyi emäntä arasti.
Seppä näki, että isäntä kovasti punastui ja että hänen oli paha olla. Hän ei voinut rehellisesti ja tyynesti katsoa seppää silmiin.
– Sanoi isännän lyöneen häntä ja vieläkin kivun tuntuvan, puhui seppä isäntää tarkaten.
– En minä ole häntä lyönyt! Valehtelee! Sillä kakaralla on kaikki rumat puolet! Oli toki paras hänestä päästä! haastoi isäntä aivan näkyvästi kiihtyen.
– Mutta Taalissa on renkiä parempi, virkkoi seppä.
– Siellä on kuin mamman oma poika, sanoi emäntä.
– Kyllä mamma hänestä vielä ikävyyttä saa.
– Niinkö seppä arvostelee? haastoi isäntä jo rohkeammin.
– Kun sellainen nulikka pelaa ihmisiltä korteilla rahoja, niin kyllä mamma kultapojastaan saa vielä murhetta, selitti seppä taas.
– Mieluinen on mammalle. Minullekin häntä kehui, puhui emäntä. Hän muisti povausmatkansa ja mammalle vihoissaan lisäsi:
– Ei Taalin mamma itsekään kortteja vihaa. Hänet pitäisi viedä kirkkoraatiin povauksesta!
– Ja syöttöpoika mukaan kortinpeluusta! säesti seppä.
Isäntä oli jo hyvillään. Hän haki viinapullon esiin, ja seppä sai tehdä puolikuppisen.
Isäntää illalla vuoteessa kovasti ajattelutti. Entinen syöttöpoika parjaa häntä pitäjällä ja huutaa lyöneen häntä niin, että kipu vielä tuntuu. Hänen hyvän maineensa ihmisten silmissä tärvelee! Siitä pojasta hänellä on risti. Täällä talon häpäisi, nyt häntä itseään pitäjällä häpäisee. Vieläköhän saa kirkkoherrakin parjauksen kuulla? Tuleeko tutkinto? Mutta pitää laittaa niin, ettei poikaa uskota...
Seppä teki seuraavana päivänä sievän kannen kaivoon. Saranat hän oli tuonut mukanaan, joilla kansi kaivoon kiinnitettiin.
Kun kansi oli valmis, menivät isäntä ja emäntä sitä katsomaan. Emäntä oli siitä riemuissaan, pelon tuska hävisi siinä samassa. Nyt on pikku Partolomeus ja toiset lapset pelastettu! Kannen alla nyt pysyy se musta hirviö, joka kaivosta käsiään lapsiin ojenteli! Nyt on Taalin mamman ennustus tehty turhaksi! Sepälle emäntä onnessaan niiasi ja kiitti kädestä pitäen. Niin hän oli riemusta hurmaunut.
Seppä sai palkan, hyvän päivällisen, ja isäntä lähti kyyditsemään hevosella kirkolle. Paluumatkalla kävi isäntä kylässä, jossa Taalin mamma asui. Siellä hän tiedusteli Tanelista, miten poika lyö korttia, ja arasti kyseli, onko hän puhunut pahaa entisestä isännästään.
Kyllä Tanelin kielittiin korttia lyövän rahastakin, mutta muuta isäntä ei saanut tietää.
Sepän kertomus ei herjennyt isännän sielua vaivaamasta. Seppä oli kirkolla arvohenkilö. Kun hän sellaista rumaa hänestä tietää, tietää pian kirkkoherrakin.
Isäntä palasi kotiin. Taneli jäi yhtenään hänen mieltään synkentämään. Paha mieli pojan puheesta, että hänelle oli kipua tuotettu, suureni samassa mitassa kuin emännän riemu kaivon kannesta kasvoi.
– Nyt on sikiöillä turvallista pihalla! Kyllä minulla sydän onkin ollut kipeänä siitä, että vielä kaivoon menevät!
– Töitäsi ei enää pelko haittaa!
– Ei haittaa!
Aivan välinpitämättömänä emäntä aikoi tästä puoleen antaa lasten leikitellä pihan ruohistossa kaivon luona, sillä kansi oli poistanut pelon tuskan hänen mielestään. Ei hän tullut askareissaan enää katsahtaneeksikaan lapsiinsa pihalla muuta kuin joskus harvoin. Ei hän huomannut, että pikku Partolomeus useinkin kapusi seisomaan kaivon kehystä vasten ja että Topias kävi tutkimassa kaivon kantta ja yritti nostella sitä. Hän sai kovalla vaivalla sen kohoamaan, vaikka emäntä oli uskonut, ettei se hänen lastensa voimalla nouse. Mutta ei poika saanut kantta kuin hiukan raotetuksi. Se oli hänelle liian raskas, ja painui kohta takaisin.
Taalin mamman talossa käynyt ompelukoneen kauppias tuli Matkankin taloon. Siellä hän joutessaan, kun oli talossa yötä, juttusi pitäjästä sitä ja tätä. Yhtenä ihmeenä hän kertoi tavanneensa alaikäisen syöttöpojan, joka oli suuri nero kortinpelaajana. Ei elämässään hän olisi uskonut nuoren pojan osaavan sellaisella taidolla korttia lyödä.
– Pelasiko herra pojan kanssa? kysyi isäntä.
– Pelasin, ja menetin kymmenen markkaa, puhui vieras aivan avomielisesti.
– Vai rahasta poika pelaa?
– Kuulin pelanneen monen täyden miehen rahat.
– Ja talossa sallivat pelata?
– Pirtissä poika korttiensa kanssa hurjistelee.
– Mikä on talon nimi?
– Taalin mamman talo.
Isäntä tuli kovin hyvälle tuulelle. Hän oli arvannut asiamiehen tarkoittavan Tanelia. Nyt hänellä oli jo varmuus siitä. Hän antoi vieraalle ryypyn. Sitä hän ennen ei ollut tehnyt oudoille miehille, sillä viina maksoi rahaa, ja viinapullon piti riittää hänellä ainakin vuodeksi.
Isäntä oli nyt selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen piti mennä kirkkoherralle ilmoittamaan Tanelin kortinlyönti ja Taalin mamman povaus, jolla tämä oli hänen emäntänsä villinnyt. Tunnonvaiva, että hän oli lyönyt Tanelia ja pysyvän kivun hänelle saattanut, ei antanut hänelle rauhaa, kun hän sepältä oli kuullut Tanelin siitä puhuneen. Hänen piti saada Taneli yhä huonompikäytöksiseksi pojaksi, joka Taalissa saa vapaasti kehittyä suoraksi pahantekijäksi. Heillä ei pojan sallittu huonoja tapoja näyttää. Silloin ei kirkkoherra usko Tanelin puheita hänestä.
Mutta aamulla, kun piti lähteä tekemään ilmiantoa, taas sama omantunnon soimaus, että hän oli lyönyt poikaa, alkoi vaivata.
– Oletkin alaikäiselle pojalle vain kostaja siitä, että hän on puhunut pahaa sinusta! Pelkäät häntä omasta pahasta työstäsi! syytti omatunto.
Isäntä kävi levottomaksi ja hajamieliseksi. Hetkisen hän ajatteli lähteä kirkkoherran luo, toisena jo ettei lähde. Näin hän sielua repivissä ajatuksissa vietti aamupäivän. Sitten hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän tekee pelkkää hyvää pojalle, kun hänet ajoissa ilmiantaa; silloin hänet otetaan pois Taalin mamman hoidosta.
Oli erittäin hyvä heinäpäivä. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vieno tuuli lämminnä puhalsi. Nyt oli tarvis isäntää heinäniityllä.
Tämäkin häntä pidätti. Tällainen heinäpouta oli talonpojalle oikea heinänteon juhlapäivä. Mutta sisu ei sallinut olla lähtemättä ilmiantamaan. Nyt, tänään jo, hänen piti mennä. Ja kun konekauppias lähti polkupyörällään, käski isäntä emännän laittaa kirkkoherralle viemisiä, sillä hän lähtee kohta kirkolle.
Emäntä uteli kummastuneena syytä. Mutta isäntä vaikeni.
– Näin hyvän heinäpäivänkö tärvelet? Onko pakko lähteä?
Isäntä emännän utelemisesta vain pahastui eikä vastannut.
– Asiako on juuri tälle päivälle toimitettava siellä? Mitä outoa se on?
Mutta isäntä vaikeni. Hänen silmissään oli suuttumusta.
– Mikä se nyt juuri pakottaa pappilaan? uteli emäntä edelleen.
Isäntä ryhtyi syömään aamiaista ja näytti vaivatulta. Emännän uteleminen kiusasi häntä. Emäntä vaikeni, kun ei saanut vastausta.
Isäntä sai tuliaiset kirkkoherralle. Sitten hän juotti hevosen kaivolla, valjasti ja lähti. Emäntä oli omissa ajatuksissaan isännän kirkkoherran luo menosta.
– Mitä isä papin luo meni? ihmetteli hän itsekseen.
Isäntä oli lähtiessään emännästä kovin miettiväinen. Meniköhän se hänen tähtensä, kun hän omin lupinsa haki kaivonkannen tekijän ja oli ollut hänelle viime aikoina lasten kaivoon putoamisen pelosta ärtyinen ja riidellyt?
Emännällä oli levoton ja paha mieli. Taalin mamman povaus oli tuonut hänen sieluunsa pelon tuskan, ja se oli tehnyt hänet araksi ja varovaiseksi. Hän oli vaatinut yhtenään kaivon vuoksi isäntää kustantamaan lastenkatsojan, kunnes hän keksi laitattaa kannen kaivoon. Mutta isäntä oli ollut kannenkin laittamista vastaan. Seppä isännän mielestä oli ottanut aivan liian kalliin työpalkan kannen tekemisestä. Menikö papille valittamaan häntä riitaiseksi vaimoksi?
Isäntä oli hevosen juotettuaan ajatuksissaan jättänyt kaivonkannen auki. Emäntäkin töissään hajamielisenä oli kokonaan unohtanut lapset. Siitä lähtien, kun kaivonkansi tehtiin, olikin hän ollut aivan turvallisella mielellä kaivoon nähden.
Lapset leikkivät ruohikolla kaivon luona. Pikku Partolomeus nousi taas kaivon kehää vasten. Hän ikävöi pikku poikaa, joka nauroi hänelle kaivosta. Kansi kun oli auki, hän huomasi kaivon aukon, josta hän oli nähnyt kaivosta nauravan pikku pojan. Siitä hän nytkin sen näkisi.
Partolomeuksen kiihkeä halu sai hänet yrittämään kaivonkannelle. Hän putosi maahan kerran, ja toisen, kunnes hänen onnistui kiivetä kannelle. Sitten hän ryömi aukon reunalle. Sieltä kaivosta ryömi samaten pieni poika hänen silmiinsä. Partolomeus nauroi pojalle, ja poika nauroi takaisin Partolomeukselle.
Suuri ilo valtasi Partolomeuksen. Hän ponnistautui poikaa paremmin kaivoon nähdäkseen ja – luiskahti!
Toiset lapset kuulivat veden loiskahtavan. Topias nousi kaivonkannelle katsomaan. Hän näki kaivossa veden vielä liikkeessä, ja vähän kuulsi vedestä kuin pikku veljeä, eikä Partolomeusta näkynyt missään.
– Partolo on pudonnut kaivoon! huusi Topias kamalasti ja purskahti ääneen itkemään. Toisetkin lapset rupesivat parkumaan.
Äiti juoksi sisältä pihalle. Hän näki kaivonkannen auki, mutta pikku poikaansa hän ei nähnyt missään. Hän nousi kaivonkannelle, mutta näki syvyydestä vain omat kauhusta vääristyneet kasvonsa.
Sydäntä vihlova huuto kuului yli seudun. Se oli äidin valitus, jolta rakkain, nuorin lapsi oli pudonnut kaivoon.
– Taalin mamman ennustus on toteutunut! Partolomeus on pudonnut kaivoon! huusi hän ja juoksi kylälle itkien ja valittaen.
Joku ihminen riensi hätään naapuritalosta. Emännän valitushuuto kuului kirkkaassa ilmassa heinäväenkin korviin. Nyt juostiin joukolla Matkan taloon kauhu sielussa. Siellä oli tapahtunut kauhean kamalaa, jota riennettiin näkemään ja jos mahdollista pelastamaan jotakuta kohdanneesta tapaturmasta. Väkeä kiiruhti pelokkaana sinne joka suunnalta – miestä, naista, nuorta, vanhaa, aikuista ja lasta.
Talossa oli tapahtunut suuri tapaturma! Muuta ei ensin ymmärretty, kunnes selvisi, että talon pienin lapsi oli pudonnut kaivoon.
– Partolomeus putosi kaivoon! Joutukaa apuun – apuun! – apuun! kuului emännän huuto selvään lähemmäksi päästyä.
Ryhdyttiin etsimään lasta. Laskettiin kaivoon mies, joka keksillä tunnusteli kaivon pohjaa. Hän tapasi vedessä pehmeän esineen, onki sen ylös keksillä, ja kaivonsangossa nostettiin Partolomeuksen ruumis ylös.
Kun emäntä näki pikku ruumiin, hän pyörtyi siihen paikkaan.
Aluksi väkijoukko tyrmistyneenä vain katsoi kuollutta lasta ja pyörtynyttä äitiä. Kuoleman vaikutus kävi läpi sielun. Naiset itkivät, miehet seisoivat vakavina, lapset pelkäsivät. Sitten joku miehistä nosti sangolla kaivosta vettä, jolla virvoitettiin äitiä. Hän oli liidunvalkoinen, aivan kuin ruumis. Saatiin nostaa uutta vettä ja sillä valella pyörtynyttä. Poikaa yritettiin myös saada henkiin, mutta turhaan.
– Kuollut on kuollut! oli kohta yhteinen arvostelu pojasta.
Sillä liian kauan Partolomeus oli ehtinyt kaivossa olla.
Väen kesken puheltiin hukkumistapauksesta ja miten tietämätön ihminen on kuolemastaan.
– Siinä pihalla terveenä seisot ja olet heinään lähdössä, niin sattuukin kuolema, ja olet ruumiina! sanoi eräs isäntä.
– Voihan se aikuinenkin tapaturmassa kaivoon pudota! säesti muuan eukko.
– Ei tiedä ihminen, ei aikuinen, ei lapsi, milloin kuolema tulee! valitti monen lapsen äiti.
– Taalin mamma on ennustanut tässä talossa sikiön putoavan kaivoon, sanoi naapuritalon ihminen, joka oli kuullut emännän huudon ennustuksen toteutumisesta. Se oli kokoontuneelle väelle mieltä vapisuttava uutinen.
– Mutta tulipas tapaturma! Kuolema sittenkin oli sikiölle omassa kaivossa! huudettiin yhdestä suusta.
– Paljon ja monelle mamma on totta ennustanut! virkkoi liikutettuna muuan eukko.
– Tämäkin tapaus meille todistaa, miten povauksella on kansalle arvonsa! myönsi eräs vanha emäntä.
– Jos Matkan emäntä olisi ollut varovainen ja ennustuksesta ottanut tarkan vaarin, niin tässä pihassa poika vielä elävänä leikkisi! puhui varmasti sen rikkaan talon emäntä, jonka pojan paidan Taneli korttipelissä oli voittanut.
– Teettiväthän kannen kaivoon! huomautti siihen joku.
– Mitä kannen teettämisestä, kun se jätetään auki sikiöiden kaivoon mennä! virkkoi sen rikkaan talon isäntä.
– Kyllä Taalin mamma meitä raukkoja on neuvonut ja opastanut!
Emäntä virkosi, ja hänet kannettiin sisälle vuoteeseen, mutta täyteen tajuunsa hän tuli vasta jonkin ajan kuluttua. Lapsen ruumis vietiin aittaan.
Väki hajautui kaivolta töihinsä ja ylisti ja kehui mennessään Taalin mammaa povaajana.
Sen kauniin ja ihanan heinäpäivän olivat ihmisten mielet arat. Oli sattunut kylässä outo kuolemantapaus.
Matkan isäntä oli juuri samaan aikaan, kun Partolomeus putosi kaivoon, pappilassa ilmiantamassa Tanelia korttinerona, joka pilaa kasvavat nuorukaiset kylillä.
– Rahasta viettelee lyömään korttia, ja nuoret raaistuvat raaistumistaan! Ei käytetä sunnuntaipäiviä muuhun kuin kortinlyöntiin! Ja Taalissa poika matkustajiltakin rahat pelaa! kieli isäntä.
Kirkkoherra muisti kirkonkylän sepänkin puhuneen Tanelista pahaa, mutta tarkoittanut pojan lukutaitoa ja vihjaillut, että kinkereillä pitäisi Tanelia hänen itsensä kuulustella. Mutta syöttöpoika olikin kinkereillä erinomainen. Poika oli teräväpäinen.
Kirkkoherran mielen valtasi suru. Eikö hänen lahjoittamansa uusi testamentti ollut vaikuttanut mitään? Oliko se jäänyt lukematta? Oliko se ollut pojalle arvoton? Se oli Taalin mamman syy. – Pojan hoitaja on vastuussa. Onko todistajia, että rahasta on Taalissa pelattu? kysyi kirkkoherra.
Isäntä mainitsi ompelukoneiden kauppiaan. Sitten hän ilmiantoi mamman povauksesta; hänenkin emäntänsä oli villinnyt. Oli ennustanut tälle lapsen hukkuvan omaan kaivoon; siitä lähtien emäntä oli pelännyt kaivoa kuin mieletön ja riidellyt hänen kanssaan, niin että hyvä yhteiselämä oli kärsinyt.
– Nyt teetti kannen kaivoon ja on tyyni ja rauhallinen, sanoi isäntä lopuksi, sillä omaa emäntäänsä hän ei tahtonut mitenkään kirkkoherran nuhdeltavaksi.
– Rahastapeluu on rikos, josta yleinen laki rankaisee. Emäntä Taalia saa nimismies syyttää, sanoi kirkkoherra.
Isäntä lähti nimismiehelle ilmiantamaan Taalissa rahasta korttia lyötävän.
– Et enää, syöttöpoika, minua haukuskele! hän tuumi itsekseen nimismiehen pihasta lähtiessään, sillä tämä oli puhunut, että poika saatetaan parantumaan kortinlyönnistään. Nimismies oli maininnut isännälle sellaisen paikan, jossa kunnan syöttöpoika ei saa harjoittaa kortinlyöntiä rahasta.
Kotiin ajaessaan isäntä oli siis tyytyväinen. Mutta matkaa oli pitkälti, ja ennenkuin hän pääsi perille, ehti hänen korviinsa tieto, että nuorin poika oli hukkunut kaivoon. Joku polkupyörällä ajava omakyläläinen oli kirkolle mennessään sitä tietoa levitellyt.
Isäntä löi hevosta ja ajoi hirveä suru sielua repimässä kohti kotiaan. Nyt hän muisti, että kaivonkansi jäi häneltä panematta kiinni, ja häntä suututti, että tuo kirottu kansi oli tullut tehdyksi. Se juuri oli pojan vietellyt kaivolle. Pojan hukkuminen oli äidin syy; miksi rupesi kaivoa pelkäämään!
– Mutta Taalin mamma hänen pelkonsa herätti. Hänen povauksensa on syynä pikku Partolomeuksen kuolemaan! Sellaista velhoa juuri olin ilmiantamassa!
Taas pyrki isännän mieli hyväksi. Mutta pian pikku pojan hukkuminen sai hänet ääneen itkemään. Hän ajoi kiivaasti ja pyyhki vieriviä kyyneleitä kasvoiltaan.
Kun hän pääsi kotiin, hän meni aittaan ruumista katsomaan. Itku valtasi taas miehen, ja Taalin mamman povausta hän varmasti piti pojan kuoleman syynä. Mamma äidin peloitteli. Se pelko suoraan johti kauheaan tapaturmaan.
Hän tahtoi sen kohta sanoa emännälle.
– Povaus vei Partolon kaivoon. Pelosta sitä kantta rupesit laittamaan. Kansi on pojan vietellyt kaivon päälle, ja siitä se sitten putosi!
Mutta samassa isäntä muisti itse unohtaneensa panna kannen kiinni. Sentähden hän sen unohti, että oli hajamielinen Tanelia ilmiantamaan lähtiessään.
– Oliko pojan kuolema kosto minulle? nousi isännän mieleen. Hän jäi seisomaan aivan vaiti. Mutta emäntä kiihtyi moittimaan:
– Miksi et kustantanut lapsentyttöä? Itse kaivonkannen olet auki jättänyt! Sinä olet syypää pikku Partolon kuolemaan!
Taneli ja hänen tulevaisuutensa alkoi kiduttaa isännän sielua, samalla kuin Partolomeuksen kuolema sitä repi.
– Olet aina ollut saita! Enemmän rahaa rakastat kuin lapsiasi! kiivasteli emäntä.
– Povauksesta tulit pelkuriksi!
– Missä nyt olit, kun poika hukkui? Olit minulle suuttunut kaivon kannen teettämisestä, ja suutuksissasi jäi sinulta kaivo auki hevosta juottaessasi.
– Kävin povaajasta puhumassa papille, siitä samasta ennustajasta, joka sinutkin riivasi.
– Ja kaivonkannesta niin suutuit? Sinun syysi on Partolon hukkuminen. Minä turvasin pojan kaivolta, sinä itaruudessasi minuun suutuit ja lähdit, ja lähtiessäsi jätit kannen auki. Sait Taalin mamman ennustuksen toteutumaan. Olit minulle nurja, kun seppä otti kalliin maksun kaivonkannesta ja kun se oli sinusta tarpeetonta herraskomeutta.
– Kaikkeen on syynä sinun pelkosi, ja se on povauksen syytä!
– Mutta nyt olet povaajaa papille parjannut! Minkälainen kosto siitä vielä päällemme tuleekaan?
Emäntä jo hirveästi pelkäsi Taalin mammaa, kun hänen ennustuksensa sittenkin oli toteutunut.
– Syöttöpojan kortit onnettomuutta tuovat! Syöttöpojan kortit onnettomuutta tuovat! toisteli isäntä, sillä tunnon vaiva Tanelista ahdisti häntä. Hän oli jo varma siitä, että kostoksi Tanelin ilmiantamisesta Partolomeus oli hukkunut.
XIV.
Nimismies syytti käräjillä Taalin mammaa luvattoman kortinpelin sallimisesta asunnossaan. Matkan isäntä oli tehnyt ilmiannon, joka oli saanut nimismiehen asiaa tutkimaan.
Mamma siirsi kaiken syyn Tanelin niskoille. Hänen, mamman, tietämättään oli rahasta pelattu.
Tanelin kortinlyönti tutkittiin tarkoin. Tuotiin paljon kanteita Tanelia vastaan. Kansakoulussa ollessaan hän oli pelannut tovereittensa eväitä ja yhdeltä pojalta paidan; hänellä oli ollut omat kortit, joilla hän oli toiset viekoitellut pelaamaan. Koulusta hänet oli erotettu juuri siitä syystä. Pitkät ajat hän oli lyönyt rahasta korttia kylillä, ja sitten Taalissa ompelukoneasiamieheltä pelannut kymmenen markkaa.
Taneli ilmoitti antaneensa sen rahan Immelle, mutta tämä ei tunnustanut sitä saaneensa.
Mamma oli kiukuissaan häväistyksestä. Hän pani kaikki syöttöpojan syyksi. Jo silloin, kun Taneli pääsi kamariin, hän oli oikein arvannut, että paholainen saattoi syöttöpojan kautta häntä ahdistaa.
Tuomioistuin määräsi Tanelin yleiseen kasvatuslaitokseen.
Mamma kirosi sielussaan kunnan syöttöpojat. Mutta samassa tuli hänelle mieleen:
– Mistä saan hevosenhoitajan, ellen ota kunnasta syöttöpoikaa?
Hän päätti myödä Ruunan. Mutta entäs lehmät ja lehmien heinät... ja pellot? Ilman lehmiä hän ei tulisi toimeen, ja olihan hänellä peltoviljelystäkin.
Mamma aikoi palkata Onnin vuosirengiksi, sillä kunnan syöttöpoikia hän jo inhosi.
Tuomioistuimessa hänelle muutoin selvisi, että sellainen syöttöpoika on kasvatti, eikä renki ja että kasvattamisesta kunta syöttöpojista maksaa eikä vain niiden ruoasta ja vaatteesta.
Mutta Ruunan vuoksi hän melkein itki, kun ei Taneli enää olisi hänen talossaan. Hyvän hevosenhoitajansa hän oli menettänyt!
Taneli oli haaveillut keväästä lähtien metsissä ja lehdoissa, maantiellä ja niityllä liikkuessaan ensi vuonna jo olevansa renkinä ja saavansa palkkaa. Se haave oli hänessä synnyttänyt riemua ja toivoa suuresta vapaudesta. Ei enää syöttöpoikana pilkattavana ja halveksittavana, vaan omasta työstä saadulla rahalla ostetut vaatteet yllä ja vapaus mennä ja tulla, mihin tahtoi!
Työstä ansaittu raha oli hänestä toisen arvoista kuin korttipelissä saatu. Pelissä voitettua piti pelätä ja arastella. Jos hän sillä osti lakin, se oli hänen päässään kaikkien kysyttävänä: Mistä sinä olet uuden lakin saanut? Ja jos hän sanoi ostaneensa, kysyttäisiin kohta: Mistä sinulla oli rahaa? Mitä siihen vastaisi? Lakki pitäisi piilottaa kuin varastettu kapine, ei olisi rohkeutta se päässä kävellä ihmisten joukossa. Piilossa hänen piti pitää korttipelissä saamansa rahatkin. Työstä saadun rahan uskalsi näyttää kaikille. Sellaista rahaa hän saisi renkinä jo ensi vuonna!
Yksinäisyydessä, luonnon vapaudessa, kirkkaassa auringon paisteessa, lämpimässä tuulessa rajattoman avaruuden alla, lintujen laulaessa ja kesän kauniin vehreyden keskellä hän näin oli haaveillut.
Mutta nyt... voi, nyt oli kaikki mennyttä!
Mitä hän nyt tekisi korttipelissä voitetuilla rahoillaan?
– Minut olit viedä suureen onnettomuuteen! moitiskeli mamma Tanelia oikeustuvasta ulos tultua.
– Mikä on yleinen kasvatuslaitos? kyseli Taneli.
– Siellä et pääse luvatta ulos kylälle, vastasi poliisi.
– Missä se on?
– Monien kymmenien peninkulmien päässä, erillään kuin vankila.
– Onko se vankila? uteli Taneli.
– Kun sinne sinut oikeus määräsi, liekö paljoa parempi, puhui muuan todistajana ollut.
Taneli purskahti itkuun. Hän ei voinut olla itkemättä, vaikka tässä ihmisten nähden hävettikin.
– Nyt, Taneli raiska, pääset ylpeydestäsi! Sitä sinussa olen aina ihmetellyt! virkkoi mamma.
Mamman puhe oli poikaparalle kuin suolaa haavaan. Se poltti ja raateli. Hän oli kaikkien näiden ihmisten keskellä yksin. Häntä silmäiltiin vihaisesti kuin suurta pahantekijää, jota pelätään.
Kun Taneli näki pirtistä poliisin tulevan Taalia kohti kuljettamaan häntä kasvatuslaitokseen, hän hävisi pirtistä samassa kuin esivallan edustaja poikkesi taloon maantieltä.
Poliisi kyseli ja etsi talosta, Mamma ja Impi etsivät mukana. Viimein poliisi löysi pojan tallin yliseltä, missä hän jo kerran oli käynyt, suuresta kannellisesta saavista. Se oli Taali vainajan ajoilta ja oli ollut siellä käyttämättömänä vuosikausia. Siinä Taneli oli kyyryssään, kansi pään päällä vähän raollaan. Oli vaikea siinä odottaa, kunnes poliisi oli käynyt ja mennyt matkoihinsa. Taneli aikoi sitten mennä äidin mökille ja sitä tietä metsään ja maailmalle. Korttipelissä voittamansa rahat hän käyttäisi matkalla maailmalle – täyteen vapauteen!
Aivan yht'äkkiä hänelle tällainen pelastustie oli selvinnyt.
Mutta nyt hänet löydettiinkin. Poliisi kuljetti Tanelin Immen avulla pirttiin, vaikka hän kaikin voimin rimpuili vastaan. Mamma käski Immen apuun, kun hän itse ei voinut kipeiltä jaloiltaan. Taneli puri, potki, heittäytyi maahan ja huusi kuin hengen hädässä, mutta hänet raastettiin yli pihan pirttiin.
Taneli vapisi kuin haavan lehti. Hänen voimansa tuntuivat loppuneen tyystin siihen paikkaan.
– Nyt on ruunu sinua kasvattamassa, kun kunta ei pystynyt kasvattamaan! haasteli poliisi Tanelille.
Mamma ja Impi pyyhkivät silmiään. Taneli ei enää voinut itkeäkään, hän oli niin tahdoton ja voimaton.
Tanelille annettiin matkalle evästä. Impi toi arkustaan hänen uuden testamenttinsa. Samalla hän muisti kinkerit ja jo silloin pelänneensä pojan puolesta. Mutta siellä arkussa oli myös ompelukonevälikirja ja Tanelin hänelle korttipelissä voittamat kymmenen markkaa. Impi purskahti ääneen itkemään.
Poliisi sai taluttamalla viedä Tanelin rattaille.
Poliisin viemänä poika sai nyt ajaa samaa maantietä, joka hänestä oli Taalin taloon tullessaan ollut kuin uusi, suuri riemu. Nyt se johti hänet kasvatuslaitokseen!
Se olikin maantien toisessa päässä hänellä!
Impi itki kovasti ja sanoi mammalle Tanelin mentyä:
– Uskotteko nyt, että kortit ovat perkeleen kirjoja?
Mutta mammaa oli paljon kiitelty povauksestaan Matkan emännälle. Hän luotti kortteihin enemmän kuin koskaan ennen.
Taalin mamman mainetta povaajana huudettiin yhä suuremmaksi yli pitäjän. Hän oli ennustanut Matkan emännällekin, että tämän lapsi hukkuisi talon omaan kaivoon.
– Ja niin kävi! Niinpäs kävi! sanoivat ihmiset kyyneleet silmissä. Ja mamman luona alkoi käydä povauttajia entistä enemmän.
Mutta Impi ei suvainnut korttiansiota. Hän oli rauhaton, sillä omatunto soimasi:
– Sinun tähtesi Taneli vietiin! Sinä lupasit Tanelin pelata! Sinulle hän pelasi rahat ompelukonekauppiaalta!
Impi muutti pois koko mamman talosta.
(Keravalla 1927.)