[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3sOSHnihF0Bs5wLZk9ztNtEdQYbQfJ9eWF9NRk3gjsA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2313,"Vieraan kylmällä liedellä","Järvi, K. A.",1869,1942,"2313-jarvi-k-a-vieraan-kylmalla-liedella","2313__Järvi_K._A.__Vieraan_kylmällä_liedellä","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1929,null,24907,149830,true,[],[],[],"Taneli kasvaa kurjissa oloissa syrjäisessä mökissä, jossa viina ja korttipelit ovat arkipäivää. Hän päätyy huutolaislapseksi taloon, jonka isäntä on tietämättään pojan oma isä. Kertomus kuvaa köyhyyttä, sosiaalista hyljeksintää ja nuoren pojan selviytymistä ankarassa ympäristössä.","K. A. Järven 'Vieraan kylmällä liedellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2313. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","VIERAAN KYLMÄLLÄ LIEDELLÄ\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nK. A. JÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nÄidin mökki oli upottavan nevan toisella puolen. Se oli huonossa\nmaineessa; äidillä oli useita sikiöitä, joilla oli isänä talollista ja\njätkää. Taneli oli lapsista vanhin. Hänen isänsä oli pitäjän isäntiä.\nÄiti oli ollut nuorena hyvännäköinen ja Taneli oli tullut äitiinsä.\n\nMökissä äiti möi ennen maailmansotaa salaa viinaa. Siellä myös\npelattiin korttia, ja se oli jätkien, renkien ja nuorten talollisten\nkokouspaikka. Se kun oli niin yksinään pitäjän asumattomimmalla\nkolkalla, se oli kuin vartavasten rakennettu pahantekijöiden\nmajapaikaksi. Valtion metsät alkoivat kohta mökin takaa ja ulottuivat\npeninkulmamäärin nevasta. Tölli oli aivan arvottomalla yksityisen\nmaalla. Mitään viljelystä ei siinä voitu harjoittaa, vaan sen eläjäin\npiti hankkia leipänsä käymällä muualla työssä tai sitten luvattomilla,\nrikollisillakin keinoilla. Äiti oli perinyt mökin vanhemmiltaan, joiden\naikana siellä oli suosittu varkaita.\n\nKun jätkät olivat töissä valtion metsissä, oli mökki heidän\nasuntopaikkanaan. Silloin siitä lähti rahaa. Kortinpelaajia\nkokoontui tänne laajalta alueelta, ja juominen ja pelaaminen olivat\njokapäiväisinä huveina.\n\nTaneli oli nähnyt kortteja aivan pienestä lähtien, ja likaiset,\nhylätyt kortit olivat olleet hänen ainoat leikkikalunsa. \"Rahalla ei\nole sielua; raha tulee ja menee\", hokivat juopuneet jätkät korttia\npelatessaan. Eikä rahalle annettu mökissä sitä arvoa, minkä työteliäs\nmaalaisrahvas sille antaa.\n\nKahvin, nisun, viinan ja ruoan myynnillä äiti oli elätellyt itseään\nja sikiöitään jätkien työnteon aikana. Vanhemmiksi tultuaan sikiöt\njoutuivat sitten järjestään kunnan syöttölapsiksi.\n\nTaneli oli joutunut saman isännän taloon, joka oli hänen isänsä, mutta\nhän ei tiennyt olevansa isännän poika. Talossa oli samanikäinen oma\npoika, joka häntä pieksi ja kiusasi, sillä emäntä oli hänelle aina\nnurja. Taneli toimitteli talossa pieniä töitä ja sai siitä ruoan\nja isännän vanhoja vaatteita verhokseen. Pojan vanhat puvut eivät\nhänelle sopineet, sillä hän oli tätä isompi. Isäntä sai kunnalta\ntoistasataa markkaa vuodessa Tanelin elatuksesta. Isännän vanhoissa\npieksusaappaissa hän kulki, ja repaleinen aikamiehen takki ulottui\nalapuolelle polvien, mutta lapsen iloa ja rohkeutta se puku ei häneltä\nhävittänyt. Sunnuntaisin Taneli juoksi kotimökille. Siellä oli silloin\naina korttiseura koolla, ja viina haisi ulos asti. Tämä meno tuotti\näidille ansiota, ja aina siellä käydessään Taneli sai nisukahvia.\n\nKerran tullessaan sinne arkena hän tapasi sisällä isäntänsä ja äitinsä\nkahden. Molemmat säikähtivät. Äiti oli verevä ja kuin kaunistunut\npelossaan, mutta isännän silmät olivat kiukusta harmaanviheriät. Oli\nkuin he olisivat olleet aarretta kätkemässä, ja nyt äkkiä tuli vieras\nsiihen näkijäksi.\n\nTaneli ei ymmärtänyt mitään. Äiti pisti kohta suuren rinkilän käteen ja\ntoimitti hänet pois.\n\nMutta Taneli meni piiloon odottamaan, milloin isäntä lähtisi.\n\nIsäntä vain viipyi. Taneli hiipi kurkistamaan avaimen lävestä\nmökkiin. Sisältä kuului hiljaista puhetta ja Taneli näki rumaa.\nHänen lapsenuhkansa kiihtyi, veri kuohahti. Hän ei voinut olla ovea\navaamatta, vaan meni tupaan. Mutta samassa isäntä viskasi hänet ulos,\nniin että hän oli kontallaan eteisessä. Taneli pelästyi kauheasti ja\njuoksi metsään.\n\nSiellä hän vasta alkoi itkeä. Hän oikein huusi ja ulvoi, istui kivelle\nja parkui sielunsa kivusta. Hänen sisällään oli mennyt jotain rikki,\nmikä teki hirvittävän kipeää. Jos teräaseella olisi viilletty, ei kipu\nolisi ollut suurempi. Sitten hän tuskissaan hypähti ylös ja repi männyn\nvesoja maasta, viskoi niitä ja ilman mitään tarkoitusta taittoi puista\noksia, kunnes uupui, kyyneleet kuivuivat ja ääni sortui. Sitten hän\nviskautui mättäälle. Tuo kotimökissä nähty kuva ei lähtenyt mielestä.\nSen tuoma tuska oli suurempi kuin isännän raa'an kouran heitto, jolloin\nhän oli loukannut polvensa.\n\nPoika ei enää mennyt taloon. Illalla hän palasi mökkiin. Äiti oli\nyksin, tuntui ikäänkuin häpeävän häntä eikä puhunut paljon. Käski\nTanelin kuitenkin olla yötä.\n\nMutta ei aamullakaan Taneli lähtenyt taloon, vaikka äiti yritti\npakottaa. Taneli pysyi lujana eikä lähtenyt.\n\nNiin jäi Taneli isänsä talosta pois. Kolmena vuotena isäntä oli ehtinyt\nperiä poikansa elatuksesta kunnalta toistasataa markkaa vuodessa; hän\noli kunnan köyhäinhoitojohtokunnan jäsen.\n\nTaneli jäi äitinsä mökkiin. Korttia hän ei vielä osannut lyödä, mutta\nuutterana oppilaana hän yritti seurata toisten peliä. Hän tahtoi oppia\npelaamaan, sillä hän oli huomannut, että sillä keinoin sai helpolla\nrahaa, kun osasi voittaa. Kortit hän jo tunsikin, vaikk'ei osannut\nlukea.\n\nTaneli oli äidin mielestä aivan liian raskas elätettävä. Kunta jouti\npitää hänestä huolen, se oli kunnan asia. Äiti kävi siitä moneen\nkertaan puhumassa Tanelin isälle.\n\nTaneli sijoitettiin nyt syöttöpojaksi uuteen taloon, sillä vanhaan hän\nei lähtenyt, eikä sen isäntä väkisin uskaltanut häntä sinne kuljettaa.\nHän jo pelkäsi Tanelia emäntänsä vuoksi.\n\nIsä sai sijoitetuksi Tanelin, jota hän ei mitenkään tahtonut lähelleen,\naivan toiseen laitaan pitäjää, mutta Taneli ei siellä viihtynyt,\nsillä kotimökille oli liian pitkä matka. Hän karkasi taas kotiinsa ja\njäi sinne opettelemaan kortinpeluuta, kunnes äiti huomasi kärsivänsä\nvääryyttä, kun elätti kunnan syöttöpoikaa. Hän kävi uudelleen pojan\nisän, köyhäinhoidonjohtokunnan jäsenen kimppuun. Tämä yritti poliisilla\nvietättää Tanelin syöttöpaikkaansa.\n\nTaneli pelästyi, kun poliisi tuli noutamaan mökistä. Hän juoksi\nnevalle, jossa pääsi piiloon painautuen pitkään saraheinikkoon. Poliisi\nei viitsinyt kauan ajaa poikaa takaa upottavissa sammalmättäissä\nvetisessä nevassa. Taneli värjötteli piilopaikassaan pari vuorokautta;\nsiellä nevalla suuret rosvotkin olivat entisinä aikoina piileskelleet\nkiinniottajiaan siirtyäkseen sitten kaikessa hiljaisuudessa Tanelin\näidin vanhempien mökkiin turvaan. Ei Tanelilla nevalla ollut kesäisessä\nlämmössä muuta vaivaa kuin pelko ja ikävä; suomuuraimia oli runsaasti\nruoaksi ja pehmeitä sammalmättäitä vuoteeksi. Neva oli virstoja pitkä\nja leveä, vanhan, maatuneen järven pohjaa, missä metsä ei vielä\nkasvanut. Yksinäisyydessään Taneli kuuli vain kurkien huutoja. Hän\npelkäsi hirveästi, ja hänen oli hirvittävän ikävä. Ei hän voinut siellä\npitemmälti olla, vaan hiipi taas äidin mökille.\n\nKun jätkät kuulivat poliisin ahdistelleen Tanelia, poika ikäänkuin\nkasvoi heidän silmissään. Hän sai olla aivan korttien ääressä, ja\nnuorin miehistä ryhtyi neuvomaan. Niin Taneli oppi pelitaidon. Joku\njätkistä antoi hänelle vielä ensi rahan, jotta hän pääsi oikein mukaan\npelaamaan. Taneli voitti, sillä huvikseen miehet antoivat hänen\nvoittaa. Heistä oli hauskaa, kun poika oli niin oppivainen; häntä piti\nrohkaista ja auttaa yhä eteenpäin.\n\nÄiti ilostui, kun Taneli voitti, ja niin poika sai olla mökillä. Mutta\njätkät pelasivat pian Tanelilta pois kaikki rahat, jotka he leikillä\nolivat antaneet hänen voittaa. Taas äiti suuttui Tanelin elättämiseen\nja uhkasi vietättävänsä hänet syöttöpaikkaansa, ellei hän itse menisi.\nMutta Taneli ei lähtenyt. Äiti turvautui Tanelin isään. Nyt tuli\npoliisi uudelleen ja kädestä pitäen talutti pojan mökistä ajotielle,\nmissä hevonen rattaineen odotti. Hevonen ja rattaat olivat Tanelin\nisän, ja isäntä itse oli odottamassa.\n\nIsännän hevosella ja isännän kanssa poliisi kuljetti Tanelin tämän\nsyöttöpaikkaan.\n\nMutta Taneli oli jo oppinut pelaamaan korttia. Siellä uudessa\nsyöttöpaikassaan hän rengin kanssa jatkoi kortinlyöntiään kehittyen yhä\nedelleen.\n\nEmäntä opetti luvun alkeita, mutta isäntä alkoi huvikseen pelata rengin\nja Tanelin kanssa korttia. Talvi-illat he kolmen näin huvittelivat; kun\nemäntä tahtoi Tanelia lukemaan, pyysi isäntä korttia lyömään, ja jo\nryhdyttiin pelaamaan rahastakin.\n\nTaneli voitti. Nyt häneen jo iski pelikiihko, ja sama into sai\nvaltaansa isännän ja renginkin. Iltaisin lamppu valaisi pirtissä suurta\npöytää, jonka ääressä he pelasivat. Tanelin pää oli tuskin rengin\nja isännän olkapään korkeudella hänen istuessaan heidän välissään,\nmutta kortin hän iski korkealta pöytään ylen iloisena äännellen\njotakin sukkeluutta, kuten renkikin teki. Emäntä, piika, pirtissä\nasuva kehrääjäakka ja sikiöt kokoontuivat aina katsomaan, kaikilla\noli hauskaa, ja mieliala oli aivan jännittynyt talvi-illan ikävässä\nyksitoikkoisuudessa. Katsojat seurasivat pelin kulkua väitellen ja\nkinastellen siitä, kuka voittaa. Emäntä ja sikiöt pitivät isännän,\npiika ja kehrääjäakka Tanelin puolta.\n\nKun Taneli voitti, tulivat piika ja kehrääjäakka hyvilleen, nauroivat\nja kehuivat Tanelia. Kinastelu yltyi ja uusi peli alettiin suurella\näänellä. Sitten taas syvässä hiljaisuudessa seurattiin sen kulkua,\nkunnes yht'äkkiä alettiin väitellä. Nuo syrjäiset olivat pian enemmän\npelissä mukana kuin siihen osaaottavat. Silloin isäntä karjaisi kovasti\nja komensi sikiöt pois pelaajien kortteihin käsiksi käymästä. Hän jo\noli harmistunut tappiolle joutumisestaan. Sitten hän suutuksissaan\nsaattoi karjaista piialle ja kehrääjäakallekin, kun Taneli kovin pääsi\nvoitolle. Siihen peli loppui, mutta olikin pelattu niin kiihkeästi,\nettä hevoset olivat jäädä ilman iltaruokaa ja lehmät lypsämättä.\n\nTaneli oli jo hankkinut pelaamalla itselleen isännältä ja rengiltä\ntoistakymmentä markkaa. Hänellä oli isännän vanha takki; sen vuorin\nsisään hän piilotti rahansa.\n\nMutta kerran sitten Taneli huomasi, että rahat olivat poissa. Hän\nymmärsi, että ne oli häneltä varastettu. Hänen luontonsa nousi. Ei hän\npuhunut mitään talossa, vaan karkasi kotimökilleen äidilleen itkien\nja parkuen valittamaan, että häneltä oli varastettu paljon rahaa\nsiellä syöttötalossa. Melkein juoksujalassa hän painalsi pitkän, parin\npeninkulman matkan kuin henkensä hädässä, sillä hänellä oli äidille\nkerrottavana suuri hänelle itselleen tehty vääryys. Jos häntä vaikka\nolisi pahastikin piesty, ei se vielä olisi ollut mitään tämän vääryyden\nrinnalla!\n\n-- Mistä sinulla oli rahaa? uteli äiti.\n\n-- Löin talon miesten kanssa korttia ja voitin.\n\n-- Paljonko?\n\n-- Toistakymmentä markkaa? Taneli itki katkerasti.\n\n-- Niiltäkö aikamiehiltä taas voitit?\n\n-- Niin.\n\nÄiti arvasi varkaat, mutta tiesi, että ne pysyisivät salassa. Paha\nmieli tuli, kun ei rahaa saataisi takaisin. Tässä ei auttanut poliisi,\nei nimismies, ei kukaan! Voi rikollista taloa! Mutta yritäpäs syyttää!\nVoih; et vieraille varkaista edes uskalla puhua!\n\nÄidin kiukku nousi. Ja hän pieksi Tanelia vitsalla, niin että poika\nparkui kamalasti. Mutta äiti löi vain entistä kovemmin ja ärjyi\nlyödessään:\n\n-- Annahan toiste rahasi varastaa, niin vielä lujemmin lyön.\n\nTaneli sai jäädä mökkiin. Valtion metsissä siellä lähettyvillä\nolivat jätkät parhaillaan työssä, ja he asuivat äidin mökissä. Äiti\nantoi Tanelille rahaa peliin, jotta voittaisi jätkiltä syöttötalossa\nvarastetut rahansa, kun poika niin oli hyvä kortinlyöjä.\n\nTaneli pelasi. Piloillaan jätkät aluksi antoivat Tanelin voittaa, mutta\npelasivat sitten häneltä pois voitot ja äidinkin antaman rahan. Äiti\nyritti vielä ansaita Tanelin taidolla; taas sekin raha meni jätkien\ntaskuun.\n\nNyt äiti suuttui Taneliin todenteolla. Hän lähti Tanelin isän luo\nkielimään, että syöttöpaikassa opettivat poikaa korttia lyömään, ja\nsitten kahden kesken hän kuiskasi isännän korvaan, että Tanelilta\noli siellä rahaa varastettu. Äiti vaati, että Tanelista on kunnan\nmaksettava kotiin elatus, kun siellä syöttöpaikassa pilaavat pojan.\n\nJa isä, köyhäinhoidonjohtokunnan jäsen, sai asian siten järjestetyksi.\nEnemmän vielä piti Tanelista äidille maksaa kuin sinne syöttöpaikkaan.\n\nTanelin kortinpeluu jatkui, mutta hän etsi nyt pitäjältä pelaamaan\ntottumattomia renkejä tovereikseen. Kesällä voi lyödä korttia metsässä\nja ladoissa. Yökaudet saattoi Taneli pelata renkien kanssa, ja hän\nvoitti niin, että hänellä oli kymmeniä markkoja. Voittonsa Tanelin piti\nantaa äidille; ne olivat kodissa-olon hinta kunnan maksun lisäksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKun syksy tuli, ei kunta enää suostunut elättämään Tanelia kotiin.\nHänen oli taas mentävä syöttöpojaksi. Kunta määräsi, että poika samalla\noli pantava kouluun. Matkan isäntä otti hänet lastensa hoitajaksi,\nmutta lupasi panevansa pojan kansakouluun.\n\nTaneli sai talossa olla lasten vaalijana, ajaa hevosta, tehdä talon\nhuonompia töitä ja käydä koulua. Emännällä oli vielä rintalapsi,\nsitä etupäässä Tanelin piti hoitaa: soudattaa nukkumaan ja valveilla\nvaalia. Sitten oli kolme vanhempaa, joista Taneli myös sai huolehtia,\nkun emäntä hoiti karjaa ja taloutta. Talon piika ei ruvennut lapsia\nvaalimaan, vaan emännän kanssa katsoi karjaa ja toimitteli talossa\nmuita vaimoväen tehtäviä. Emäntä olisi tahtonut lasten vaalijaksi\ntytön, mutta isäntä ei suostunut ottamaan yksinomaan lapsille katsojaa.\nRenkiä ei talossa ollut, minkävuoksi Tanelin piti ajaa hevostakin,\njonka isäntä itse hoiti ja ruokki. Tämä oli kirkossakävijä ja koulujen\nkannattaja, ei suvainnut kortinpeluuta eikä muita rahvaan paheita,\nmutta kunnan piti maksaa hänelle Tanelin elatuksesta niin paljon, että\nsillä rahalla olisi Tanelin elättänyt kotiansakin. Kun isäntä oli\nhyvässä maineessa, Taneli uskottiin hänen kasvatukseensa.\n\nTaneli sai nyt kulkea avojaloin vielä maan roudassa ollessa; ohuet\nvanhat pumpulihousut yksin olivat jalassa kesän ajalta, ja paidatta\npaistoi alaston rinta aikamiehen vanhan takin alta. Oma lakki oli\nhävinnyt, eikä talosta annettu uutta vakinaista. Milloin hänellä oli\nisännän vanha huopahattu, joka meni korvia myöten ja jonka pohjasta\nnäkyi hiustukko ulos, milloin vanhimman pojan karttuuninen lippalakki,\njoka sopi vain päälaen peitoksi, milloin isännän naapukkareuhka. Mutta\nenimmän aikaa hän oli lakitta, paljain päin.\n\nVanhan korttipakan Taneli oli kotimökiltä kuljettanut mukanaan. Se oli\nhänen varsinainen omaisuutensa, jota hän huolellisesti piti piilossa.\n\nTaneli oli talossa lapsentyttönä ja renkipoikana. Jos taloon olisi\npitänyt palkata erikseen lapsentyttö ja renkipoika vieraiden lapsista,\nolisi isännän pitänyt maksaa niille yhteensä enemmän kuin kunta nyt\nantoi hänelle Tanelista.\n\nTämä teki työtä enemmän arvosta kuin hänen ruokansa ja vaatteensa\nmaksoivat, mutta aina piti kunnan suorittaa Tanelista elatusapua.\n\nIsäntä oli luvannut panevansa Tanelin kansakouluun, mutta kun hän\noli saanut Tanelin kotiinsa, mietti hän ensin asiaa. Hän oli tullut\nluvanneeksi liikaa. Eivät kaikkien talollistenkaan, saati omillaan\nelävien mökkiläisten sikiöt olleet koulussa; pitäisikö siis tämän\nhuonomaineisen naisen isättömän pojan hänen kustannuksellaan käydä\nkansakoulua? Mutta jos hän siitä kieltäytyisi, voisi kunta vähentää\nmaksua Tanelista. Isäntä arvioi pienimmän kulutuksen: joku päivä aina\nviikossa koulusta poissa talon työssä, vaatetta vähemmän ja unta\nvähemmän.\n\nTaneli tunsi kirjaimet, mutta ei enempää. Ainoaakaan numeroa hän ei\nosannut tehdä.\n\nOpettaja sanoi, ettei asetus pakottanut häntä ottamaan Tanelia kouluun.\n\n-- Kunta vaatii kouluun. Mutta jollei sovellu asetuksen mukaan, niin\nminkäpäs sille kunta voi, vastasi isäntä mielissään, ajatellessaan,\nettei hänen tarvitsisikaan Tanelia kouluttaa.\n\nOpettaja tuumi ja aprikoi. Kunnan on koulu, ei hän tahdo kuntaa\nvastustaa, vaikk'ei hänen ole pakko ottaa poikaa.\n\n-- Jos opettaja tahtoo, niin kyllä minä pojan pois vien, ehdotti jo\nisäntä.\n\nOpettaja ilmoitti säälistä ottavansa pojan, ja niin Taneli pääsi\nkouluun. Sen henki oli Tanelille vielä uppo outo, hän uskalsi\nkiroillakin koulussa väliajoilla. Mistään koulukurista ei sitä ennen\nTanelille ollut kukaan puhunutkaan. Läksyjään hän ei milloinkaan\nosannut, sillä niiden lukemiseen ja kotitehtäviin Tanelilla ei ollut\naikaa, kun hänen piti talossa hoitaa lapsia, ajaa hevosta, ruokkia\nsikaa ja lampaita ja toimittaa muuta talon työtä. Koulussaoloaikana\nvain oli vapautta, minkävuoksi hän mielellään aina lähti sinne. Toisten\nikäistensä parissa hän ymmärsi ensin koulussaolon tarkoitukseksi\nmeluamisen ja vallattomuuden, mikä oli sulaa riemua ja nyt suotu\nhänellekin. Hän melusi, huusi, löi ja tuuppi, ja, jos kävi vasten\nmieltä, kirosi.\n\nJoka päivä hän säännöllisesti myöhästyi, milloin talon töiden\nvuoksi, milloin sentähden, että einettä piti odottaa, sillä emäntä\nei antanut kouluun evästä, ja silloin aina oli Tanelilla koulusta\nvapaa päivä, kun isäntä niin määräsi. Minuutilleen kouluun tulolle\nei Matkassa pantu arvoa. Kun opettaja uteli syytä myöhästymiseen, ei\nTaneli vastannut; kun hän tiedusti, miksi Taneli oli ollut poissa,\ntämä ilmoitti nenäkkäästi isännän luvanneen. Opettaja rankaisi\nTanelia myöhästymisestä luokassa seisottamalla, mutta poissaolosta\nrankaiseminen oli hankalampaa. Se oli opettajasta arka asia, olisi\nvoinut aiheuttaa ikävyyksiä Matkan talon kanssa.\n\nKun Taneli oppi numerot, alkoi laskento sujua. Siinä oli apuna\nkortinpeluutaito. Lukeminen meni tavaamalla. Siitä Taneli iloitsi,\nvaikka ympärillä naurettiinkin. Välitunnilla Taneli naurajilleen\nkiroili.\n\nMutta nälkä ja vilu Tanelilla oli koulussa, emäntä ei antanut evästä\nja vaikka syksy kylmeni, hän sai yhä olla paljain jaloin ja paidatta.\nLuokassa tunnilla hiljaa istuminen yhdessä kohden alkoi myös käydä\nTanelille ylivoimaiseksi. Siinä oli kauheaa pakotusta, ikäänkuin jos\nolisi pidetty köysissä.\n\n-- Kädet ristiin pöydällä ja aivan liikkumatta! komensi opettaja.\n\nTaneli yritti olla niin kuin näki muidenkin olevan, mutta opetuksesta\nhän eksyi omiin ajatuksiinsa. Pian olivat kädet ajatusten mukana; hän\ntuli liikkuneeksi.\n\nOpettaja vihasi häntä, sen Taneli huomasi hänen ivastaan ja tylystä\nkohtelustaan. Häntä rangaistiin enemmän ja sellaisestakin, mistä muita\nei. Mutta Taneli teki senkin havainnon, että opettaja oli kyvyttömämpi\nihminen kuin taitava jätkä kortinpelaajien joukossa.\n\nKerran opettaja löysi Tanelin pulpetista korean kortin ja tiukkasi,\nmikä se oli, mistä se oli tullut ja mitä Taneli sillä teki koulussa.\nHän oli aivan kuin malttinsa menettänyt.\n\n-- Se on ristikuningas. Se on äidin antama ja se on minulla koulussa,\nkun ei ole kuvakorttia niinkuin muilla, selitti Taneli.\n\nMuutamat oppilaat nauroivat, toiset pelkäsivät, mutta kaikkien mieltä\nTanelin kortti lumosi. Opettaja tajusi tilanteen. Hän piti ankaran\nsaarnan luokalle, selittäen Tanelin turmeltuneeksi ihmisenaluksi, minkä\nvuoksi juuri hän ja Matkan isäntä yhdessä pitivät Tanelia kansakoulussa.\n\nOpettaja takavarikoi Tanelin kortin.\n\nTästä puoleen Tanelia haukuttiin koulussa joukolla, häntä piestiin ja\nrevittiin. Hän huomasi kerrankin, että opettaja näki, kuinka muuan\npoika löi kovasti häntä. Lyöjä oli kylän rikkaimman talon poika. Tätä\nei rangaistu, opettaja ei edes moittinut häntä.\n\nOpettajan arvossapito oli nyt Tanelilta mennyt, hän heittäytyi tämän\nkiusaksi. Hän otti käytäntöön piilossa olleen korttipakkansa ja sen\navulla hän valtasi varttuneimmat pojat ystävikseen. Kortit olivat\nmiesten kapineita, eikä muilla pojilla ollut sellaisia. Taneli opetti\nheidät niitä käyttämään. Saada salassa harjoittaa sellaista miesten\nhuvia, kas se oli pojista aivan hurmaavan hauskaa. Korttien lumoissa\nkulkivat tästäpuoleen koulun ensimmäiset pojat, ja heidän johtajansa\ntässä hauskassa oli Taneli.\n\nEnsin pelattiin leikillä, mutta sitten vähitellen eväistä. Nyt oli\nTanelilla syötävää koulussa, voileipää, lihaa ja maitoa. Hän söi\nitsensä kylläiseksi tovereiltaan voittamistaan eväistä. Välitunneilla\npojat pelasivat koulun saunassa. Se oli ulompana, eikä siellä päivällä\nkoulun aikana kukaan käynyt. Sinne menijääkään ei nähnyt koulun\npihalta, kun se oli mäen alla notkossa, mutta soitto tunnille kuului\nsinne.\n\nAina Taneli voitti, mutta korttipeli hurmasi pojat uutuudellaan. He\ntoivat mukanaan kouluun enemmän evästä, jotta Tanelille riitti voittaa.\n\nTaneli pilkkasi opettajaa pojille ja yllytti heitä häntä vastaan.\nHänellä oli jo oma kannattajajoukkonsa. Koulun voimakkain poikaryhmä\nkuului opettajan kiusaajiin.\n\nKun vain olisi ollut riittävästi vaatetta, olisi Tanelilla jo ollut\nkerrassaan hauskaa koulussa. Hän ajatteli paidan pelaamista joltakulta\ntoverilta. Se rikkaimman talon poika oli mukana lyömässä korttia. Hän\nmenetti aina, mutta oli röyhkeä ja ylpeä; pelasi sitä enemmän, kuta\nenemmän hävisi.\n\nTaneli sopi hänen kanssaan, että pelattaisiin paidasta. Tämän piti\ntapahtua pojan kotitalon riihessä. Koko ystäväjoukko tiesi asiasta, ja\nillan hämyssä sinne hiivittiin miehissä.\n\nPeli aloitettiin toisten ollessa katsojina. Taneli voitti. Poika ryhtyi\nriisumaan paitaa yltään ja sekös herätti iloa ja riemua poikajoukossa.\n\nTaneli puki sen päälleen poikain nähden, mikä aiheutti uutta nauraa.\n\nPaita tuntui Tanelin iholla lämpimältä ja pehmeältä. Se herätti hänessä\nsellaisen ilon tunteen, ettei hän huomannutkaan, millaiseen vaaraan se\nsaattoi hänet viedä. Vasta kun hän oli yksin, hän sen ymmärsi.\n\nHän tuli syöttötaloonsa paita yllä, sillä hän oli jo keksinyt, miten\nselviytyä. Kun kuka kysyi, missä hän oli ollut, vastaisi hän käyneensä\näidin mökillä.\n\nTalon isäntä ja emäntä huomasivat kohta paidan Tanelilla, sillä\npaljasta rintaa ei nyt näkynyt, josta kohta talossa tunsi syöttöpojan.\nIsäntäväestä piti sen erottaa Taneli talon lapsista vieraankin silmään.\n\nTalonväki ei kysellyt Tanelin paitaa. Emäntä häpesi sitä, ja isäntä\nymmärsi äidin sen Tanelille antaneen. Mutta paita toi mukanaan\nTanelille talosta jalkineet, isännän vanhat pieksusaappaat.\n\n-- Miksi Taneli lupaa kysymättä meni äidiltään paitaa noutamaan? Jos me\nsen tiesimme, niin kielsimme. Saat talosta paidat! torui monen päivän\ntakaa emäntä Tanelia. Hän ei voinut sietää, että Taneli oli paidallaan\ntalon häpäissyt. Isännän vanhoista valmistutettiin piialla Tanelille\npaita. Piika sai syntymään sellaisen tekeleen, että toinen hiha oli\npaljoa lyhyempi kuin toinen, joka taas oli niin kapea, että repesi\npäälle pannessa. Paita vielä kuristi kaulasta, mutta kun Taneli lujasti\nhengitti, kaulus repesi, ja nyt oli väljyyttä hengittää vapaasti luojan\nilmaa.\n\nTanelilla oli nyt kaksi paitaa. Kun hän toisen pesi, oli toinen yllä.\nItse hän sai paitansa pestä, ja itse hän repeytymät ompeli. Mutta lakki\noli vielä milloin isännän, milloin vanhimman pojan, ellei hän ollut\navopäin.\n\nOpettaja moitti Tanelia laiskaksi, kun hän ei osannut läksyjään. Ei\nTaneli milloinkaan ilmoittanut, ettei hänellä ollut aikaa lukemiseen.\nPulpetissaan hän ei malttanut pysyä tarkkaavaisena yhdessä kohden,\nvaan puheli, nauroi ja vilkuili taakseen. Toisinaan hän yltyi\npuhelemaan niin pitkäksi aikaa, että opettajan täytyi katkaista\nopetuksensa henkevämmässä kohdassa ja lähteä häntä nuhtelemaan, sillä\nTaneli ei vähästä välittänyt. Milloin hän etsi lattialta, milloin\npulpetistaan koulukapineitaan niin perinpohjaisesti, että koko luokka\netsi mukana ajatuksissaan. Tanelista oli erityinen huvi viitata\nopettajalle, tiesipä hän tai ei. Silloin hän aivan innostui, ensin\nnapsautti ilmassa sormiaan ja sitten hosui kädellään hymy huulilla\nniin opettajaa ärsyttävästi, että tämä milloin ärjäisi, milloin\ntavoitti karttakepillä, milloin käski nurkkaan. Kun Taneli sai\nopettajan suuttumaan, nauroi luokka. Loukostakin hän kujeili toisille.\nKorttitoverit ihailivat hänen temppuilujaan opettajan harmiksi.\n\nTaneli huomasi, ettei opettaja enää paljoakaan välittänyt siitä, oliko\nhän koulussa vai poissa. Isäntä ja emäntä antoivatkin joka viikko\n\"lupapäiviä\". Jos emäntä meni kirkolle, oli Tanelilla koulusta lupa.\nJos hän oli pesussa piian kanssa tai toimitti muuta ulkotyötä, sama\njuttu, sillä Tanelin piti olla pirtissä sikiöiden kanssa. Isäntä taas\nlähetti Tanelin ajamaan hevosta milloin kirkolle, milloin muualle\npitäjälle, tai jos hän itse oli ilman hevosta kotoa poissa, piti\nTanelin olla kotona hoitamassa hevosta. Jos isäntä ja emäntä olivat\nkyläilemässä, piti Tanelin olla kotona.\n\nKerran sitten Taneli ilmoitti opettajalle olleensa poissa sentähden,\nettä isännälle tuli vieras. Koko luokka nauroi. Sen koommin opettaja ei\nkysellyt Tanelilta poissaolon syitä. Poika oli aina tarkkaan luetellut\nne siinä mielessä, että isäntä ja emäntä olivat syypäät, mutta heille\nei opettaja mitään puhunut.\n\nLuokka oli jo ottanut Tanelin poissaolot huvin kannalta, ja siltä\nkannalta Taneli oli niitä sitten ilmoitellut.\n\nKoko hänen koulunkäyntinsä oli jo yleisenä naurunaiheena.\n\nMutta välitunnit lyötiin korttia koulun saunassa.\n\nTaneli voitti poikien eväitä, söi runsaasti leipää, voita ja lihaa\nja joi maitoa, toisinaan kokomaitoa. Koulunkäynti oli Tanelista nyt\nhauskaa ja hupaisaa, sillä työ ei siellä rasittanut; ravintoa, hyvää\nravintoa oli hänellä yllin kyllin ja tovereiden suosio ja luottamus\npuolellaan.\n\nOpettajan hän jo otti huvin kannalta, teki tälle kiusaa ja härnäsi,\nminkä ymmärsi. Hän oli koulun huvimestari, ja siinä hän pyrki vain\nedistymään. Hän kävi yhä rohkeammaksi ja vallattomammaksi. Hän\nkiroili ja tappeli, löi pienempiään ja pilkkasi tyttöjä. Mutta koulun\nensimmäiset pojat olivat Tanelin korttitovereita, ja he suojelivat\nTanelia.\n\nIsot tytöt lopulta kyllästyivät Tanelin pilkkaan. He ilmiantoivat\nopettajalle kortinlyönnin koulun saunassa.\n\nOpettaja itse meni katsomaan välitunnilla ja tuli -- keskelle peliä!\nMutta saunaan hän jäi yksin korttien kanssa, sillä pojat karkasivat\nulos. Tanelia opettaja erityisesti piti silmällä, kun tämä hävisi\nnäköpiiristä.\n\n-- Odotahan, syöttöpoika! huudahti hän, kun Tanelin jalkineet, Matkan\nisännän isot pieksusaappaat, vilahtivat näkymättömiin.\n\nOpettaja kokosi kortit. Hän piti tutkinnon, mutta Taneli oli poissa.\n\nKoulupäivän päätyttyä lähti opettaja Matkan taloon.\n\n-- Onko syöttöpoika kotona? kysyi hän heti ensi sanoikseen silmät\nsynkästi tuijottaen.\n\n-- Ei ole vielä tullut koulusta, vastasi emäntä katsoen oudostellen\nopettajaan.\n\n-- Hän karkasi koulusta.\n\n-- Minne? Miksi? uteli isäntä kiivaasti.\n\n-- Minä tapasin pojat koulun saunasta aivan odottamattomasta työstä.\nTaneli on siihen syypää, siihen leikkiin. Kuka voisi uskoa, että\nkoulupojat lyövät korttia opettajan saunassa koulun välitunnilla?\n\nEmäntä löi kahta kämmentään, isäntä vihelsi ällistyneenä, mutta piika\nnauroi opettajan löytöä.\n\n-- Jo on sikiöiden työtä! huudahti emäntä.\n\n-- Eikö käy se koulunkäyminen sen paremmin...? uteli isäntä.\n\n-- Opettaja taisi oikein säikähtää! nauroi piika nauramistaan. Hän\nirvisteli aivan suuttumiseksi asti opettajan mielestä.\n\n-- Ja tarvittiinpa poikaa täällä kotona miten kipeästi tahansa, kouluun\nse aina päästettiin! pauhasi emäntä.\n\n-- Minulle on syöttöpojan kansakoulussakäynti tullut kalliiksi! valitti\nisäntä.\n\n-- Minulla on ollut pojasta suurempi vaiva kuin koko muusta koulusta\nyhteensä! virkkoi opettaja.\n\n-- Tämä on sitten kunnan koulutettavana! Tämä minun elätettävänä!\nkiivasteli isäntä.\n\n-- Minä olen uhrannut koulun etua pojan kasvattamiseksi kelvolliseksi\nihmiseksi, mutta onko se enää mahdollista? ihmetteli opettaja.\n\nHänellä oli vedet silmissä, ääni värisi, hän oli aivan järkkynyt.\nEmäntäkin pyyhkäisi kädenselällään kyyneleen poskeltaan, ja isäntä oli\nlevoton ja mielenliikutuksen vallassa. Piika vain yhä nauroi Tanelin\nkortinlyönnillä. Sillä ei _voinut_ olla nauramatta, mutta hän säikähti\niloisuuttaan ja pakeni pihalle.\n\n-- Mitä poika on koulussa muita pahentamassa, huusi isäntä.\n\n-- Onko isäntä sitä mieltä? kysyi opettaja jaotti taskustaan Tanelin\nkortit.\n\n-- Ovatko nämä syöttöpojan? uteli hän sitten.\n\nIsäntä vihelsi taas.\n\n-- Onko pojalla ollut omat kortit! huusi hän.\n\n-- Kyllä nämä ovat teidän kasvattinne. Se on jo tutkittu asia, selitti\nopettaja.\n\n-- Eikö opettaja meitä jo liiaksi moiti? Poikahan on kunnan kasvatti,\nkeskeytti emäntä.\n\n-- Sellaisesta syöttöpojasta on minun talolleni mieltä karvastelevaa\nhäpeää! huusi isäntä.\n\nIsännänkin silmistä jo valuivat kyyneleet. Vesissä silmin he siinä\nkaikin kolmen seisoivat Tanelin korttien ääressä. Heitä samalla peräti\nsuututti, että Taneli oli päässyt noin pitkälle, vaikka he kaikki\nolivat omasta mielestään viisaampia muita ja vaikka muut pitivät heitä\nitseään viisaimpina.\n\n-- Missä poika nyt on? kysyi isäntä.\n\n-- En tiedä. Näin hänen juoksevan koulun pihasta henkensä takaa niin\nvikkelään kuin isoilta saappailtaan pääsi. Uskoin hänen jo olevan\nkotona karkumatkaltaan.\n\n-- Opettajan olisi pitänyt juosta perästä, ottaa kiinni ja tuoda tänne,\npuhui emäntä.\n\nOpettaja hymyili.\n\n-- Olisitteko kurittaneet? kysyi hän.\n\n-- Olisin tallissa antanut ruoskaa, vastasi isäntä.\n\n-- Asiasta on pidettävä koulun johtokunnan kokous. Jos isäntä tahtoo,\nniin kyllä poika erotetaan koulusta, haasteli opettaja.\n\n-- Kyllä minä tahdon. Pojalla on siellä liiaksi vapaata aikaa tehdä\nmetkujaan. Oppiiko hän siellä mitään?\n\n-- Hänellä ei ole halua.\n\n-- Mitä hän siellä sitten tekee?\n\n-- Ja hänenlainen kansakoulussa! Tarpeetonta herraselämän neuvomista\nsyöttöpojalle! intoili emäntä.\n\nSovittiin niin, että Taneli erotetaan koulusta. Kortit jäivät\nopettajalle. Tanelin itsensä etsimisestä ei kukaan välittänyt.\n\nEmäntä keitti kahvia ja tarjosi nisun kerällä. Isäntä haki kauppiaasta\nsikaritupakkaa. Sitten keskusteltiin talon hyvistä sianporsaista.\nIsäntä kehui niitä kehumistaan, emäntä kiitteli silmät loistaen. Täytyi\nmennä katsomaan.\n\n-- Kuta lyhyempi kärsä, sen parempi sika, lausui opettaja.\n\nJa lyhytkärsäisiä nämä porsaat olivat. Opettaja osti yhden, ja otti sen\nsyliinsä viedäkseen yksin tein koululle.\n\nIsäntä ja emäntä hyväilivät porsasta, kun se kiljui opettajan sylissä.\nHe jäivät pihalle säälistä kuuntelemaan, kun se yhä äänteli pois\nvietäessä, seisoivat siinä niin kauan kuin sen ääntä kuului.\n\n-- Ethän antanut porsasta opettajalle liian huokeasta? sanoi emäntä\npirtissä.\n\n-- On oltava hyvissä väleissä opettajan kanssa.\n\n-- Meidän porsaat kelpaavat yli pitäjän, ja niistä maksetaan. Osanneeko\nopettaja porsasta hoitaa paremmin kuin kouluaan? Säälittää, jollei se\nsaa maitoa.\n\nTanelista ei enää puhuttu. Vasta illalla piika sanoi:\n\n-- Taisi syöttöpoika mennä kotimökilleen. En minä olisi niin pelästynyt!\n\nJa hän yltyi taas nauramaan Tanelin kortinlyönnillä koulun saunassa.\n\n-- Liian huokeasta otimme pojan kunnalta vaivaksemme, valitti emäntä.\nVaikka hän kohta tunsi työnsä lisääntyvän, kun Taneli oli poissa.\nPienin sikiö oli hänen itsensä vaalittava. Kun hän pyysi piikaa sitä\nhoitamaan, tämä vastasi:\n\n-- Jos joudan, niin katson.\n\nMutta navetasta tultuaan tyttö lähti kylälle tanssiaisiin jättäen\nmaidon emännän huoleksi. Hänen täytyi saada nauraa Tanelin koulussa\nkortinpelaamisella muillekin.\n\nKun isäntä ja emäntä olivat jo vuoteessa, sanoi edellinen:\n\n-- Olisikohan pitänyt etsiä syöttöpoikaa? Yön tullen hänen mielensä\nkävi araksi, kun Taneli yhä oli poissa.\n\n-- Kyllä poika on kotimökillään. Antaa palata omia aikojaan, vastasi\nemäntä.\n\n-- Ei kai meitä voida syyttää, vaikka lie missä. Meiltä hän lähti\nkouluun ja jäi sille tielleen, niin voimme sanoa, jos siitä tulee\nkysymys.\n\n-- Opettaja saa vastata asiasta. Koululta hän itse sanoi syöttöpojan\nhävinneen.\n\n-- Tapaa pojan verekseltään semmoisesta työstä eikä ota kiinni!\n\n-- Ja omasta saunastaan! Mutta kehtaapas tulla tänne meitä haukkumaan!\n\n-- Jos meidän niskaamme tekee syytöksiä, niin se tapaus siellä koululla\non häntä vastaan.\n\n-- Ei ole poika saanut meillä korttejaan käyttää. -- Jos tulee jotakin,\nniin opettajan syyksi tulee. Taisin sittenkin antaa porsaan liian\nhalvasta. Ei asia olisi kaivannut minun puoleltani mitään hyviin\nväleihin pyrkimistä.\n\n-- Tuleekohan meille häpeää, kun asia pitäjällä tulee tunnetuksi?\n\n-- Pannaan opettajan syyksi!\n\n-- Mutta kyllä saattavat meitä nauraa ja pilkata.\n\n-- Opettajallapahan se piikakin... vakuutti isäntä.\n\nSamassa jo emäntä vuorostaan rupesi nauramaan.\n\n-- Kyllä se olikin naurettavaa opettajalle! Isäntäkin ilostui.\n\n-- Opettajalla ne nauravat! Opettajalla ne nauravat! puhui hän.\n\nSitten he yhdessä nauroivat tapauksella. Nauroivat niin, että ruumis\nhytkyi. Sillä näin jäljestäpäin koko tapaus näytti hullunkuriselta, ei\nollut mitään syytä pelkoon, kun kerran syy oli opettajan. Niin he jo\nvarmasti uskoivat.\n\nMutta seuraavana iltana, kun ei Tanelia vieläkään kuulunut kotiin,\noli isäntä aivan suutuksissaan. Talon töissä Tanelin poissaolo tuntui\nihan liiaksi. Eikä häntä ollut naurattanut koko päivänä, sillä töiltä\nei joutanut ajattelemaan Tanelin kortinlyöntiä koulun saunassa\nvälitunnilla. Illalla, ajatusten joutaessa, se oli lopulta ollut\nkovin mukavaa. -- Emäntäkin oli kiukuissaan; hänellä oli liian paljon\ntehtävää, kun Taneli oli poissa. Piika vielä meni nuorisoseurantalolle\niltamiin välittämättä olla emännälle apuna.\n\n-- Jollei Taneli tule takaisin, niin rengin saan palkata, jahkaili\nisäntä.\n\n-- Jollei ole Tanelia, niin pitää olla lapsentyttö, äyskäisi emäntä.\n\n-- Ja nyt opettaja sai tällaisen sotkun aikaan! Hänen tähtensä tässä\ntalo kärsii, valitti isäntä.\n\n-- Hänen tähtensä saadaan vahinkoa! toraili emäntä.\n\n-- Hänen syytään kaikki!\n\n-- Katosikohan syöttöpoika sille tielleen? Panevatkohan meidän\nsyyksemme pojan huonon käytöksen? vaikeroi emäntä.\n\n-- Opettajan syytä on kaikki!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTaneli juoksi koululta metsään piiloutuen sinne. Ketään ei näkynyt\njäljestä tulevaksi. Ensin hän makasi ison kuusen juurella oksien\npeitossa, makasi hyvin hiljaa ja kuunteli, mutta kuuli vain tikan\nkoputtelevan puun kylkeä jossakin lähistöllä ja tuulen tyynnyttävän\nsuhinan puiden latvoissa. Häntä peloitti pimeän tulo. Ruokaa hänellä\nkyllä oli, pelissä voitettua evästä, mutta se ei nyt maistunut.\n\nPoika purskahti itkuun. Mieleen johtuivat opettaja ja Matkan isäntä.\nNe miehet eivät häntä säästäisi. Ja häntä alkoi palella siinä kylmässä\nmetsässä kyyhöttäessään.\n\nUskaltaisiko hän mennä äidin luo? Mökille oli pitkä matka; pimeässä\nei uskaltaisi, ja se tulisi, ennenkuin hän ehtisi perille. Entä\nsyöttötaloon? Mutta Matkan taloon menoa ajatellessa oli siellä jo\nopettaja odottamassa ja ankara tutkinto.\n\nTaneli itki yhä. Häntä paleli niin, että hampaat kalisivat. Oli jo\nsyysmyöhän kylmä. Täytyi lähteä jonnekin. Mutta minne?\n\nHän nousi hiljaa piilostaan, hiipi ja pälyili ympärilleen. Kun hän\noli päässyt metsän laitaan, hän ryömi niitylle ja sitten ojaa myöten\nsyöttötalon heinälatoon. Siellä hän valmisti heiniin lämpimän pesän.\nNyt maistui jo ruokakin, ja syötyään hän paneutui pitkäkseen heiniin ja\nnukahti.\n\nTaneli majaili ladossa koko seuraavan päivän ja seuraavan yön. Mutta\ntoisen päivän aamuna hän oli kylmästä kontassa.\n\nAamulla tuli isäntä noutamaan heiniä. Taneli kuuli sen, nousi\nkatsomaan ja juoksi isännän nähtyään ladosta pakoon. Isäntä huomasi\npojan ja lähti ajamaan takaa. Taneli uupui pian ja kompastui suuriin\npieksusaappaisiinsa. Isäntä kouraisi hänet ylös maasta ja löi häntä\nkädessään pitelemällään ruoskalla, iski vihan vimmassa, niin kipeästi,\nettä Taneli menetti tajuntansa.\n\nNyt tuli isännälle hätä. Hän kantoi Tanelin heinälatoon ja virvoitteli\nsiellä. Kun poika tointui, näki hän isännän pelokkaan ilmeen. Ja\nmelkein ystävällisesti, ääni värähtäen, tämä sanoi:\n\n-- Nyt lähdetään kotiin, Taneli!\n\nTaneli sai ajaa hevosta, kun heinäkuorma oli tehty. Äänettöminä\najettiin kotiin. Perillä isäntä tuskin mainitsi, missä Taneli oli\nollut. Arkana hän silmäili poikaa, sillä tämän kasvoissa oli mustelmia\nja hän arasteli toista silmäänsä. Isäntä olisi tahtonut kurkistaa\nvaaterääsyjen allekin, oliko siellä lyönninjälkiä, mutta ei uskaltanut\nryhtyä tarkastamaan. Hän oli kotona Tanelista liiankin hyvä, ei puhunut\njuuri mitään koko poissaolosta.\n\nTaneli ei aikonut mennä kouluun, eikä kukaan häntä sinne käskenytkään.\nPäivien takaa hän sai kuulla, että hänet oli erotettu. Hän ei siis\nsaanutkaan mennä kouluun.\n\nIsännän lyönneistä Taneli oli saanut pysyvän sisäisen vamman: yksi\nkylkiluu oli vioittunut.\n\nIsäntäväki oli mielissään, kun ei Taneli enää käynyt koulussa.\nHänelle lisättiin työtä, yhä vain uutta puuhaa, mutta muuten isäntä\noli hyväntahtoisempi kuin ennen. Hän ei ollut mielellään Tanelin\nlähettyvillä, sillä hän oli huomannut tämän varovan liikkuessaan.\nKun poika kerran valitti kylkeensä koskevan raskaasti hengittäessään\nkovassa työssä, säikähti isäntä niin, että Tanelikin sen huomasi.\n\n--  ... Kylmässä heinäladossa makaamisestasi! äsähti emäntä.\n\nMutta kumartuessaan Tanelin täytyi väkisinkin valittaa. Isäntä kuunteli\narkana, veret poskilla, Tanelin valitusta. Pojasta oli tullut vaiva\nhänen tunnolleen. Hänen piti päästä Tanelista, kunpa tämän vuosi pian\nloppuisi!\n\nIsäntä valitti kirkolla, että Tanelin koulunkäynti oli keskeytynyt,\nvaikka kunnasta oli määräys kouluttaa. Hän, isäntä, olisi kotonaan\ntehnyt Tanelin töitä, jotta tämä olisi joutanut käymään koulussa.\nKylällä hän puhui omansa ja talonsa maineen puhdistamiseksi pahaa\nTanelista, mutta pojalle itselleen hän oli entistä ystävällisempi;\ntunnonvaiva pakotti! Kun hän kuuli Tanelin kumartuessaan joskus\nvalittavan sisäistä kipuaan, hän entistä hartaammin odotti vuoden\nloppua. Jos hän olisi uskaltanut, hän olisi Tanelilta kysynyt, oliko\nhän kenellekään sanonut hänen, isännän, lyöneen häntä. Kun Taneli\nnäki isännän arkuuden, ymmärsi hän tämän pelkäävän. Tuntui oikein\nhyvältä, kun tuo arvokas isäntä pelkäsi häntä. Kipukin tuntui silloin\nhelpommalta kestää.\n\nOpettaja oli selittänyt, etteivät asetukset sallineet pitää Tanelia\nkoulussa ja varoitti vanhempia antamasta lastensa olla Tanelin\nseurassa. Syöttöpojan korteista hän kauhuissaan puhui koulussa useat\nkerrat ja varoitti varoittamalla oppilaita Tanelista. Mutta pojat\ntoivat salaa Tanelille ruokaa, sillä he pitivät Tanelin erottamista\nkoulusta omanakin syynään.\n\nTalosta Taneli saikin ravintoa vielä vähemmän kuin koulua käydessään.\nSe oli emännän syytä, hän kun halveksi Tanelia tuon tapauksen jälkeen.\nKaikille tuttavilleen hän panetteli Tanelia huonomaineisen akan\nkakaraksi, jonka isäntä oli tietämättään ottanut taloon suureksi\nvahingokseen. Hän, emäntä, oli ollut pojalle kuin äiti, mutta pojassa\noli rumia haluja. Talon maineen vuoksi emäntä näin puhui, sillä hän\noli kuullut kuiskailtavan kylällä, että Tanelista pitäisi ilmoittaa\nkirkkoherralle. Eivät he millään hinnalla huolisi Tanelia toiseksi\nvuodeksi!\n\nMutta kuitenkin Matkan isäntä ja emäntä salaa surivat Tanelin\nmenettämistä ja syyttivät opettajaa kaikesta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTaneli joutui sitten syksyllä syöttöpojaksi ulohtaalle entisestä\nkylästä. Taalin pikku taloon maantien varteen. Muita ihmisasumuksia ei\nlähistöllä ollutkaan. Taalin talo oli matkamiesten käyntipaikka, jossa\noli totuttu syöttämään hevosia. Siihen poikkesivat myös jalankulkijat,\njotkut ostamaan kahvia ja ruokaa, toiset syömään omia eväitään. Sai\nvieras talossa yösijankin. Asuinhuoneita oli pirtti ja kamari.\n\nEmäntä, jota pitäjäläiset sanoivat Taalin mammaksi, oli lapseton.\nHänen miehensä oli aikoinaan ollut pitäjän kellonsoittajana ja\nhaudankaivajana. Mammalla oli vain kasvattitytär, jo aikaihminen,\njoka hoiti talouden ja pienen karjan; hevonen oli Tanelin hoidettava.\nKesällä mamma piti kesärengin peltotöissä.\n\nTanelista oli kovin hauskaa, kun talossa oli aina uusia ihmisiä.\n\nKasvattitytär Impi piti vieraille kahvikauppaa ja möi myöskin nisua,\njota itse leipoi. Oli kaupan tupakkaakin, samoin maitoa, piimää, voita\nja leipää niiden varalle, joilla ei ollut omaa evästä. Pirtissä oli\naina hyvin lämmin, joten se kylmän maantien kulkijalle oli mieluisa\nlepopaikka, ja pirtin henki oli kaikille kulkijoille tuttavallinen.\nJokainen sai siellä puhua, mitä sylki suuhun toi, istua, missä halusi,\nmaata, missä tahtoi ja syödä, missä mieli teki. Se oli kulkijalle kuin\noma koti, jossa viihtyi.\n\nMutta kamari oli ikäänkuin arvokkaampi paikka. Sen ovi oli aina\nkiinni, ja siellä asui mamma yksinään. Siellä hän povaili ihmisille,\nminkävuoksi sinne pääsi vain Immen välityksellä. Sen oven päältä luuli\nmelkein voivansa lukea näkymättömät sanat: \"Pääsy asiaankuulumattomilta\nkielletty\". Hiljaa siellä piti puhuakin. Siellä mamma istui vanhat\nmessinkisankaiset silmälasit nenällään vanhanaikaisessa täytetyssä\ntuolissa, sillä hänellä oli sivut kipeät. Hän oli kovin lihava. Harvoin\nemäntä kävi navetassakaan, kun hänen jalkansa olivat pöhössä. Kamarista\nkuului pirttiin tuontuostakin kova aivastus, kun mamma nuuskasi.\nHän valmisti nuuskaa ja möi sitä, ja nuuskalle hän itse haisi aina,\nsamoin koko kamari. Mamman röijyn rinta oli nuuskasta saanut väriä, ja\nnenäliina oli aina hihassa varalla.\n\nTalossa oli aivan kaksi eri maailmaa, kamarin maailma ja pirtin\nmaailma. Pirtissä kulkijat joivat kahvia ja söivät ja Impi piti\nkauppaansa. Kamarissa taas oli nuuskavarasto, josta saatiin myös\nImmenkin välityksellä. Se tavara kävikin hyvin kaupaksi; harva aikuinen\nnainen lähti mamman talosta ilman sitä.\n\nMamma uskoi kummituksiin ja taikoihin. Hänen miesvainajansa oli totena\nkertonut joskus hautaa kaivaessaan nähneensä hautausmaalla tuttuja\nvainajia. Milloin joku manalle mennyt heitti multaa hänen selkäänsä\nhänen haudan pohjassa lapioidessaan, milloin taas illan hämärässä\nilmestyi toinen, jolle hän oli haudan kaivanut, tuijottamaan häntä\nhaudan partaalle; joskus toisinaan taas tuntui kuin olisi takin\nhelmasta nykäisty.\n\nKaivaessaan hautaa lukkarille, joka hirtti itsensä, Taali oli kuullut\näänen valittavan:\n\n-- Voi kalman kauheaa vaivaa!... vaivaa!... voi!... voi!\n\nSilloin Taali oli huomannut kuolleen lukkarin itsensä seisovan\ntakanaan. Sitä hautaa kaivaessaan oli Taali tuntenut hien juoksevan\nruumiista virtanaan, kun lapio oli painanut raskaana kädessä kuin\nmoukari. Häntä oli peloittanut niin, että jalat ja kädet ihan olivat\nvapisseet.\n\nMutta joskus jouluaamuna kelloja soittaessaan Taali oli kuullut\nenkelien laulua pakkasaamun pimeässä. Ja tapuli oli silloin pimeydessä\nniin ääniä täynnä, että se vavahteli.\n\nKerran köyhälle vähämieliselle ei Taali ollut viitsinyt kaivaa\naivan määrätyn syvää hautaa. Hänen lopettaessaan työtään lapio\nsattui vähän käteen. Käsi oli siitä ruvennut märkimään ja sitten\naikaa myöten kuivettui muodottomaksi, niin että hänen täytyi luopua\ntoimestaan, sillä sellaisella kädellä ei kaivettu hautaa eikä soitettu\nkirkonkelloja.\n\nTaali oli ymmärtänyt vainajan puolesta kostetun hänelle. Hän oli\naina pilkannut vähämielisiä ihmisiä heidän eläessään. Hänestä\noli ollut nautinto nauraa heillä ja petkuttaa heitä, härnätä ja\npeloitella. Kalmistohavaintonsa hän oli kertonut muillekin, mutta\nkäden kuivettumisen syyn oli uskaltanut puhua vain vaimolleen ja\nkieltänyt tätä siitä muille mitään virkkamasta, sillä unessa oli\nhänelle ilmoitettu, että jos hän salaisuutensa, joka hänelle oli\nrangaistukseksi annettu, lavertelisi ihmisille, märkisi toinenkin käsi.\n\nTaali oli kerran povauttanut mustalaisakalla, ja tämä oli ennustanut,\nettä Taalin piti ennen kuolemaansa ylpeydestään nöyrtyä ja\nylimielisyydestään kovasti kärsiä. Kun sitten Taalille kävi näin,\noli mamma ruvennut uskomaan povaukseen. Myös miehensä havainnot\nhautausmaalla ja hänen puheensa enkelienlaulusta mamma otti täydestä.\nTaali itsekin oli ruvennut uskomaan kortteihin, kun ennustus hänestä\noli toteutunut.\n\nVanhukset olivat kirkkomaan läheisyyttä karttaen, kun Taalin oli\npitänyt luopua toimestaan, ostaneet pienen talon ulompaa pitäjältä\nmaantien varrelta, missä he kasvattityttärineen kyllä tulivat toimeen.\nKummitusjutuissa ja taioissa he mielellään nyt ajatuksissaan ja\npaheissaan viipyivät, ja Taali oli elämänsä lopulla heittänyt pois\nkaiken ivan ja pilkan ja muuttunut kovin vakavaksi.\n\nKun Taneli ensi kerran tuli taloon, hän näki mamman etsimässä\nsyöpäläisiä kasvattityttärensä päästä. Kuin pieni tyttö, joka ei\nitse vielä osaa hoitaa hiuksiaan, istui Impi tuolilla, ja mamma\nmessinkikehyksiset silmälasit nenällään tutki tarkkaan hänen tukkaansa\nikkunan edessä pirtissä.\n\nTämä oli Tanelista perin vastenmielistä ja hän sai heti Immestä sen\nkäsityksen, että hän oli avuton. Mutta sitä Taneli ryhtyi kohta\nkäyttämään hyödykseen. Kun Impi tuli lypsyltä, joi Taneli ensi kerran\neläessään lämmintä maitoa. Sekös oli herkullista hänen suussaan,\nvalui alas niin oudon makeana! Tästä puoleen Taneli joka ilta otti\nläkkiastialla maitoa lypsinkiulusta, kunnes Impi huomasi sen, suuttui\nja torui. Mutta leipää ja separoitua maitoa Taneli sai keiton ohella\ntarpeekseen; ei hänen tarvinnut Impiä pelätä, ja hevosta hän hoiti ja\najeli sillä kuin isäntä omallaan.\n\nMaantien varressa ei Taneli ollut tähän asti vielä asunut, senpävuoksi\nhän ensi aluksi aivan huvikseen seisoi talon kohdalla tiellä, se\nkun antoi maailmalle vievänä ajatuksia suurista mahdollisuuksista\ntulevaisuudessa. Siellä sen toisessa päässä oli suuria kaupunkeja\nja niissä komeita kirkkoja, linnoja ja taloja, semmoisia suuria\nkummia, joita hän oli nähnyt kansakoulussa kuvissa. Ja tien varsilla\non isoja tehtaita kuin Tampereen tehtaat ja Oulun tervahovi. Niistä\nopettaja oli koulussa puhunut, ja ne olivat erityisesti jääneet hänen\nmieleensä. Tampereella oli vaatetehtaita, joissa tehtiin paitakangasta,\ntakkivaatetta ja housuvaatetta. Vaatetta juuri hän oli koulussa\nvilussaan kaivannut, siksi hän oli Tampereen tehtaisiin erityisesti\nkiintynyt. Pieksut taas tarvitsivat tervaa; hän oli aina ihastellut\nuusia, tuoreessa tervassa olevia saappaita ja sellaisia itselleen\ntoivonut.\n\nMaantietä pääsi etäälle. Sitä myöten hänkin vielä astuisi sinne\netäälle, minne se vei.\n\nKerran oli komea herra ajanut tiellä vaunuilla, joiden edessä ei\nollut hevosta ollenkaan. Silloinkos Taneli ja mamma ja Impi joutuivat\nlumoihin! Ikkunasta mamma katsoi vaunujen menoa, Impi kiiruhti pihalle,\nja Taneli juoksi kilometrin verran vaunujen jäljessä. Se ajaja oli\nheistä kuin itse taivaan herra suurena ihmeenä näyttäytymässä maan\npäällä.\n\nPolkupyöräilijöitä Taneli ihaili ja unelmoi itselleen sellaista\najovehjettä. Kun koreita herrasneitejä ajeli polkupyörällä maantiellä\ntalon ohi, oli Tanelista siinä suuren maailman ihania olentoja\nnähtävänä. Mutta kerran säikähdytti pyöräilijä hänet pahasti outoine\nsilmälaseineen. Sen pyörä sähisi, suhisi, pärskyi ja huuteli oudolla\näänellä.\n\n-- P--le! kiljaisi Taneli kamalasti pelästyneenä, mutta ajaja vain\nvilahti hänen ohitseen. Poika oli samassa maantien ojassa mahallaan,\npakoon juostessaan kaatui sinne.\n\nKirkkoherra ajoi pimeän aikana kaksi lyhtyä rattaittensa etupuolella.\nSiitä he aina kirkkoherran tunsivat, milloin hän sattui ajamaan\npimeässä.\n\nMaantie oli Tanelille kuin uusi suuri riemu, joka ihmisen täydelleen\nvaltaa. Tähän asti hän oli ollut syrjäkylillä, jossa tunsi jokaisen,\nsiellä oli hiljaisen hiljaista. Mutta maantie antoi aina uutta\nnäkemistä, uutta kuulemista ja uutta ajattelemisen aihetta.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTaneli ensin kummasteli, miksi toiset vieraat Immelle hiljaa\nsupattelivat ja sitten menivät mamman kamariin. Hän ryhtyi vakoilemaan,\nmitä he siellä tekivät. Kerran, kun Impi ei ollut pirtissä, hän\npäästäkseen siitä selville lähti muka kysymään hevosesta itse mammalta,\nmutta ovi oli kiinni, hän ei päässyt kamariin. Hän kurkisti avaimen\nreiästä ja näki pöydällä -- kortteja!\n\nTaneli vetäisi uudelleen ovea, mutta se ei auennut. Hän oli kummissaan.\nPelasiko mamma vieraidensa kanssa korttia?\n\nHänet valtasi riemu ja innostus. Tässä talossa, jossa hän sai olla kuin\nisäntä, pelattiin korttiakin! Hänenkin pitäisi päästä pelaamaan ja\nvoittamaan!\n\nEi hän enää ruvennut pyrkimään kamariin, mutta hän olikin jo nähnyt\ntarpeeksi sellaista, mikä häntä innosti.\n\nTässä oli hänellä toisenlainen koti kuin Matkan talossa!\n\nTaneli kysyi nyt Immeltä, pelaako hän korttia. Impi katsoi häneen,\nmutta ei vastannut. Taas toisena päivänä Taneli tiedusteli, pelaako\nmamma korttia. Impi tuntui kuin epäröivän, vastatako vai ei, mutta\nlopulta hän sanoi:\n\n-- Sinuthan kuuluvat kortinlyönnin tähden ajaneen pois kansakoulusta.\nTuollainen kortinpelaaja!\n\n-- Tuolla kamarissakin pelataan! äsähti Taneli suuttuneena ja viittasi\noveen.\n\n-- Kuka sinulle sellaista on ilmoittanut? Taneli häpesi tunnustaa\nvakoilleensa.\n\n-- Onko joku mammasta panetellut? Taneli vaikeni yhä.\n\n-- Ei siellä pelata, niinkuin sinä luulet.\n\nTaneli ei enempää inttänyt. Hän oli nähnyt kortteja mamman kamarin\npöydällä, ja ovi oli kiinni. Pelasikohan mamma Immen tietämättä?\n\n-- Onko sinusta kortinpeluu pahaa? kysyi hän vielä Immeltä.\n\n-- Se on pirun kirjojen lukemista!\n\nImpi oli aivan punainen vastatessaan niin.\n\nMutta Taneli nauroi Immen yksinkertaisuudella. Hän oli Tanelista taas\navuton. Poika tiedusteli edelleen:\n\n-- Oletko nähnyt koskaan kortinlyöntiä?\n\nImpi ei vastannut.\n\n-- Mistä tiedät minut kansakoulusta erotetun kortinpeluun vuoksi?\n\n-- Sieltä entisestä syöttöpaikastasi ovat sitä pitäjälle huudelleet.\nTalon sillä häpäisit, olivat valittaneet köyhäinhoidon johtokunnassakin.\n\n-- Tietääkö mamma...?\n\n-- Tietää.\n\nTaneli loukkaantui, mutta kahta suuremmalla syyllä hän nyt aikoi ottaa\nmamman kiinni kortinlyönnistä.\n\nHän piti vieraita silmällä ja havaitsi, että aina kun vieras meni\nkamariin, hiljainen liike ilmaisi oven sisäpuolelta pantavan hakaan.\nSiellä sisällä tehtiin jotakin sellaista, mitä syrjäinen ei saanut\nnähdä.\n\nNaisia siellä kamarissa kulki, vanhempia ja nuorempia. He varoivat\nmennessään, ettei kukaan päässyt tulemaan jäljestä, ja heidän\nkasvoillaan oli jännitystä, mielenliikutusta. Pirtissä he ensin\nistuivat ja vasta Immelle supateltuaan pääsivät mamman luo.\n\nTurha oli Tanelin näin yrittää päästä mamman kortteihin käsiksi. Jos\nsiellä kamarissa olisi käynyt miehiä, olisi Taneli kysynyt heiltä,\nmutta miehet vieraina ollessaan vain pirtissä söivät, joivat kahvia,\ntupakoivat, puhelivat, makailivat ja olivat kuin kotonaan. Mamman\nkamari vieraineen sai heiltä olla aivan rauhassa. He olivat kuin Immen\nvieraita; hän heille möi tavaraa ja otti heiltä rahat, jotka sitten\nmamma sai jäljestäpäin.\n\nJos Taneli oli saapuvilla vieraan mennessä kamariin, meni hän oven\nlähelle vakoilemaan, mutta niin ovelasti, ettei Impi huomannut hänen\nvakoilevan, kuin ilman aikojaan vain, mitään tarkoittamatta. Aina hän\nkuuli sisältä tuon saman liikkeen, mikä ilmoitti oven pantavan hakaan.\n\nMutta kerran sitä liikettä ei kuulunutkaan, Taneli jännittyi. Hän\nodotti melkein vavisten mielenliikutuksesta. Nyt ei ovi ole haassa, se\non...\n\nTaneli toimitti Immen välttämättömälle asialle navettaan. Hän oli\nnähnyt Omenan olevan irti kytkyestä. Pirtissä ei ollut ketään vierasta.\nImpi lähti kiireesti, ja viipyi hyvän aikaa.\n\nTaneli hiipi avaimen reiälle. Hän kurkisteli ja odotti siinä, kunnes\nnäki mamman asettelevan kortteja pöydälle. Pojalla on hyvä mieli.\nSiellä ovat kortit jo levällään. Nyt mamma rupeaa ottamaan niitä\npöydästä...\n\nTaneli avaa äkkiä oven ja menee kamariin:\n\n-- Hevosen länget ovat rikki. Pitäisi ostaa uudet, ilmoittaa hän\novensuusta.\n\nHän itse kuulee nuo sanansa, mutta ne ovat kuin toisen ihmisen sanomat,\nsillä hänen mielensä on kovassa jännityksessä, eikä hän näe muuta kuin\nkortit pöydällä.\n\nMamma silmää häneen suuttuneena. Sitten hän katsoo oven hakaa, joka\nkyllä on paikallaan, mutta jäänyt panematta kiinni. Kortit ovat siinä\nhänen nenänsä edessä, ja syöttöpoika katsoo niihin kuin keksimäänsä\nvarastettuun tavaraan silmät naurussa.\n\nMamman suuttumus yltyy, kun vieras, suuren talon nuori tytär, on kovin\nhäpeissään ja yrittää lähteä tiehensä. Mamma kävisi Taneliin käsiksi,\nmutta pöhö jaloissa on nyt kahta pahempana. Hän ei pääse paikaltaan,\nmutta karjaisee niin, että seinät tärisevät:\n\n-- Kun sinulla vasta on asiaa, niin sano pirtissä! Tänne ei saa tulla!\n\nTaneli on saanut pitkän, vaivalloisen vakoilun jälkeen mamman kiinni.\nHän nauttii siitä ja mamman suuttumuksesta, katsoo vain kortteihin ja\nsitten niistä mammaan ilkkuvasti nauraen.\n\nVieras on hämillään. Taneli tuntee hänet. Tyttöä hävettää, kun Taneli\ntuli ja näki.\n\n-- Ostetaanko uudet länget vai...? kysyy Taneli uudelleen.\n\nMamma käskee vieraansa vain istua aloillaan, ottaa nuuskaa ja aivastaa.\nSitten hän puhuu Tanelille, joka ivallisena häntä ärsyttää:\n\n-- Eikö Impi ollut pirtissä, kun tulit tänne?\n\nTaneli ei osannut vastata. Mamma arvasi pojan tulleen omin lupinsa\nja käski hänen mennä matkoihinsa. Längista hän, mamma, puhuu sitten\npirtissä, kun vieras on lähtenyt.\n\nTaneli meni pirttiin. Hän oli riemuisella, mielellä, kun oli saanut\nmamman kiinni kortinpelaamisesta, aivan kuin opettaja hänet koulun\nsaunasta.\n\nMutta tuoko suuren talon nuori tyttö kävi mamman luona korttia\nlyömässä? Se oli vasta uskomaton asia. Jos kerran tyttö pelasi, niin\nmitä sitten, vaikka hänkin oli pelannut!\n\nTaneli oli siinä varmassa uskossa, että vieraat kävivät kamarissa\nlyömässä mamman kanssa korttia, vaikka suurimmassa salaisuudessa,\nminkävuoksi kamarin ovi aina pantiin hakaan. Mutta pelasivatko he\nrahasta? Siitä hänen piti vielä saada varmuus. Jospa hänkin pääsisi\npelaamaan mamman kamariin ja voittamaan, niin, voittamaan! Pelaamaan\nrikkaiden talontyttöjen kanssa...!\n\nImpi oli häntä herjannut kortinlyönnistä... Taneli naureskeli yksinään\npirtissä keksinnölleen. Hänpä panee sen suuren talon nuoren tytön\ntilille.\n\nHän rupesi pirtissä odottamaan, että neito tulisi kamarista, mutta\nsiellä oli aivan hiljaista ja tyttö yhä viipyi. Taneli hiipi\nkurkistamaan avaimenreiästä. Siellä ovat kortit taas pöydällä ja mamman\nkäsi nostaa kortteja...\n\nMutta joku tulee ulkoa!\n\nTaneli kiiruhti pois vakoilemasta.\n\nImpi palasi pirttiin. Taneli kysyi Omenaa; hän oli jo aamulla huomannut\nlehmän olevan irrallaan navetassa, mutta ei ollut silloin puhunut\nmitään, jotta Impi itse tapaisi huolimattomuutensa.\n\nImpi oli suutuksissaan. Omena oli tehnyt pahaa siivoa, niin että hänen\noli täytynyt navetassa viipyä. Vanha kytkyt ei enää pitänyt. Hän oli\nsiitä mammalle jo puhunutkin, mutta tämä oli jättänyt asian sillensä.\n\n-- Uusi kytkyt pitää saada Omenalle, kiivasteli Impi.\n\n-- Ja hevoselle uudet länget. Minä kävin juuri kamarissa mammalle\npuhumassa, sanoi Taneli nauru suussa ja niin hyvillään, että Impi ihan\nkummastui.\n\n-- Ja pääsit kamariin...?\n\n-- Pääsin. Mutta sanopas, mitä minä näin!\n\n-- Kai sen vieraan, joka sinne meni.\n\n-- Minä näin siellä pelattavan korttia! Ja sinä valehtelit, ettei mamma\npelaa!\n\n-- Ei siellä korttia pelata!\n\n-- Minäpä yhdytin pelaamassa!\n\n-- Valehtelet!\n\n-- Enkä valehtele!\n\n-- Sinä valehtelet! ärjyi Impi posket kuumoittaen.\n\n-- Enkä valehtele!\n\n-- Sinä valehtelet! karjaisi Impi aivan tulipunaisena.\n\n-- Miksi ovi aina pannaan hakaan, kun vieras menee kamariin? kysyi\nTaneli.\n\n-- Oliko nytkin haassa, kun sinne pääsit?\n\n-- Ei ollut nyt.\n\n-- No siitä näet, ettei se aina ole haassa. Ja mamma panee ovensa\nhakaan, milloin tahtoo, keneltäkään lupaa kysymättä.\n\n-- Vieraatpahan sen panevat. Mutta tältä vieraalta jäi panematta.\n\nImpi nykäisi kamarin ovea. Se oli haassa, mutta hetken takaa se aukeni;\nvieras tuli pois. Hän oli iloinen ja hyvällä tuulella, Immellekin\nnauroi ja supatteli, osti nisua ja lähti.\n\nMamma oli korteista luvannut neidolle sulhoksi sen, jota tämä\nrakasti... oli rakastanut nuoresta tytöstä lähtien niinkuin monet\nmuutkin neidot. Siitä neidolle tuli hyvä toivo ja niin riemullinen\nmieli, että hänen iloisuutensa masensi Tanelin rohkeuden; ei uskaltanut\npeloitella tyttöä kortinlyönnistä. Taneli vain ihmetteli, miksi hän nyt\nnoin iloitsi, kun siellä kamarissa oli melkein hävennyt! Ehtiköhän jo\nvoittaa rahaa?\n\nSyöttöpoikaan neito pirtissä tuskin katsoikaan. Hänen lähdettyään\nTaneli jäi miettimään, miten hän tytön kanssa pääsisi lyömään korttia.\nSilloin hänellä olisi rahaa, sillä suuren talon tytöllä on, mistä\nvoittaa. Mutta mammako olisi hänelle menettänyt...?\n\nMamma tuli pirttiin keppiinsä nojaten ja katsoi kovin vihaisena\nTaneliin.\n\n-- Oliko Taneli uudelleen repimässä kamarin ovea? kysyi hän.\n\n-- Minä olin. Omenan kytkyestä olisin puhunut; ei se pidä enää. Lehmä\non navetassa irrallaan oman halunsa mukaan, virkkoi Impi.\n\n-- Nyt on hevoselta länget rikki ja lehmältä kytkyt poikki! Ja te\nhäiritsette vieraita ja nyitte kamarin ovea ja karjutte täällä. Minä\nannan teille tästä!\n\nMamma kohotti keppiään.\n\n-- Pelaako mamma korttia? uteli Taneli nauraen.\n\n-- Sellaista syntiä en tee!\n\n-- Mitä te sitten kortteja käsittelette? Kamarissa näin mammalla\nkortit, intti Taneli.\n\n-- Sinut, kortinlyöjän, otin syöttöpojaksi, kun tarjottiin siinä\nmielessä, että... puhui mamma suuttuneena.\n\nTaneli nauroi hänelle. Mamma heristi keppiään.\n\n-- Eikö mamma ota minuakin mukaan? Minä osaan paremmin kuin sekin\näskeinen vieras.\n\n-- Emme me pelanneet. Sanon sen sinulle, jotta et juoruile minusta\nvalhetta pitäjällä.\n\n-- Tahdotte eksyttää. Mutta minä sanon, että te pelaatte vieraiden\nkanssa korttia, ellen minäkin pääse mukaan, virkkoi Taneli perin\nvarmana siitä, että mamma pelkäsi, kun oli joutunut kiinni. Taneli\nnauroi ja ilkkui melkein kuin sormellaan osoittaen mamman häpeää.\n\n-- Minä _povaan..._ luen vieraille heidän vastaisia ilojaan ja surujaan\nkorteista... ennustan... eikä se ole pahaa... ihminen saattaa parantaa\nitsensä, kun kuulee, mikä häntä vastaisuudessa uhkaa...\n\nMamma oli mielestään sanonut liian paljon syöttöpojalle. Mutta Taneli\noli tavannut hänet korttien parista ja voisi saattaa hänet aivan\nväärään valoon ihmisten silmissä.\n\nTaneli ei enää ilkkunut. Nyt mamma oli hänen silmissään kuin häijy\nmustalaisämmä, jonka hän oli kuullut ennustavan korteista. Ei hän\nsiis sittenkään ollut paljoa saavuttanut. Kamarissa vain povattiin,\nmikä oli hänestä mitätön asia, eivät miehet koskaan povanneet. Mutta\nkortit mammalla oli. Hän ei silloin ollut opettajan eikä Matkan isännän\nkannalla, joka Tanelia pieksi kortinlyönnistä. Tässä uudessa kodissa\ntämä keksintö rohkaisi Tanelin mieltä. Poika oli yhä hyvällä tuulella;\nhän oli nyt samassa arvossa mamman ja Immen kanssa kamarin salaisuuteen\nnähden, jota pirtin vieraat eivät saaneet tietää.\n\nMammaa suretti, että hänen salaisuutensa paljastui Tanelille. Hän\npelkäsi, että hänellä olisi vielä ikävyyttä pojasta. Hän tiesi,\nettä pitäjällä hänen ennustustaitoansa pidettiin asiana, jota vain\nkunnioittaen salassa mainittiin, ja se oli hänestä itsestäänkin vain\nlähimmäisen parhaan palvelemista. Hän paransi särjetyitä sydämiä,\nrohkaisi murheellisia mieliä, antoi uutta voimaa elämään, mutta myös\naihetta synnintuntoon ja katumukseen...\n\nMutta että Tanelin jo piti tietää talon vieraiden kaikki asioimiset! Se\nharmitti!\n\nMamma käski Tanelin noutaa länget pirttiin, jotta joku vieras korjaisi\nniitä. Omenalle mamma lupasi samoin jollakin vieraalla laitattavansa\nuuden kytkyen.\n\nKun Taneli oli mennyt, sanoi mamma Immelle:\n\n-- Pidä syöttöpoikaa paremmin silmällä, ja jos huomaat hänen taloa\nvahingoittavan, niin ilmoita minulle! Hän jo pääsi tänään kamariin.\nViime vieraan oli säikähdyttää pois kesken kaiken; silloin olisi jäänyt\nsaamatta tämäkin.\n\nMamma näytti villaista röijykangasta.\n\n-- Ja silläkö sai vieras sulhon lupaan? kysyi Impi.\n\nHän ei malttanut olla nauramatta.\n\n-- Vasta kun oli povattu, antoi tyttö tuliaisensa, joka onkin kallis\nlahja. Kortit lupasivat sulhasen, ja sellaiselle tytölle kuin hän sen\nkorteista mielellään lukee. Hän on pitäjän ensimmäisiä tyttöjä! vastasi\nmamma hiukan närkästyneenä Immelle.\n\nMamma oli sielussaan hyvin tyytyväinen, kun oli voinut luoda\nriemullisen toivon ja ihanan haaveen nuoren neidon epätoivoiseen\nmieleen. Röijyvaatteen hän myös arveli hyvin ansainneensa, sillä tytön\nriemu näkyi jo silmistä hänen kuullessaan onnensa. Mutta entä jos\nTaneli puhuu?\n\n-- Tyttö oli hyvin arka, kun Taneli tuli kamariin. Pelokkaana hän oli\npovauttamaan lähtenyt, sillä pilkakseen hänet pahat ihmiset voisivat\npanna, jos saisivat kuulla hänen käyneen täällä. Sinun on pidettävä\npoikaa silmällä. Jos olisit nytkin ollut pirtissä, ei syöttöpoika olisi\npäässyt kamariin.\n\n-- Polttakaa korttinne, niin loppuu povauksenne!\n\n-- Sinä tyhmä pidät povausta syntinä. Ja toiset tyhmät parjaisivat\nminua, jos saisivat tietää minun povaavan.\n\n-- Tässä talossa on kuin saatana asumassa, kun luette sen kirjoja. Itse\npaholainen on vieraana, kun povaatte!\n\n-- Kortit ovat aina postillan vieressä, ja paholainen pelkää postillaa.\nMutta nyt Tanelin hahmossa paholainen saattaa uhata meitä. On oltava\nvaruillaan. Ihan harmittaa, kun otin koko pojan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ennustus Taalista oli toteutunut, oli mamma itse halunnut oppia\nkorteista ennustamaan. Sitten hän sai mustalaisakalta povaamistaidon,\nmutta asetti aina korttinsa postillan viereen, sillä hän tahtoi, että\npostilla ja kortit olisivat hänelle yhtä rakkaat.\n\nTaalin kuoltua mamma alkoi povata sitä pyytäville. Monet emännät\npoikkesivat ohi kulkiessaan onneaan tiedustamaan, samoin talontytöt.\nVilkkaan mielikuvituksensa turvin mamma kehittyi opettajaansa\netevämmäksi ennustajaksi. Mutta maksua hän ei ottanut. Tuotiin vain\nmilloin mitäkin tuliaisia: vaatetta, voita, suurimoita, jauhoja,\nsilavaa, tuoretta ja palvattua lihaa, villoja, munia, nahkaa\njalkineiksi, ruisleipiä ja ohrarieskoja, niin että mamman povaus tuotti\nenemmänkin kuin Immen kauppa, jos asiakkaita kävi runsaasti. Naiset\naivan pitäjän laitoja myöten kävivät kamarissa vieraina.\n\nSiellä selvisi korteista heidän tulevaisuutensa, johon mamma\nliitti omat lisänsä. Siellä puhuttiin hiljaa, kun arimmatkin asiat\npaljastettiin. Emännät kertoivat mustasukkaisina miehistään sellaista,\nmikä vuosia oli heitä kiduttanut, tytöt selvittivät petturisulhonsa.\nMutta ennen kaikkea tiedusteltiin, mitä uutta elämässä sattuisi\npovauttajalle. Vieraan mielentila saattoi näkyä iloisena hymynä ja\npuhjeta nauruksi, kun mamman kortit lupasivat rikkautta, onnea ja\niloa; tai sitten silmät kyyneltyivät ja huoli kasvoista ilmeni, kun\nmamma ennusti päinvastaista. Joku nuori impi ihan purskahti itkuun,\nkun \"tietäjä\" sanoi kalman tulevan piankin sulhoksi tai rakastetun\npettävän. Ne, joille mamma lupasi hyvää, ja jotka olivat varakkaita\nsekä täydellisesti luottivat mamman ennustuksiin, tarjosivat tuliaisten\nlisäksi nisukahvia kamarissa ja ostivat pirtistä vielä nisua kotiinkin.\n\nKun mamma sellaisen vieraan kanssa joi kahvia, hän oli itsekin\nhyvin tyytyväinen, kun oli luonut iloa ja rohkeutta lähimmäisensä\nsieluun. Hän saattoi nauraa aivan vedet silmissä, kun osasi saada\nkorteista vieraalleen tiedon tulevasta onnesta. Näin hän saattoi\nhavaita, miten hyvää hän teki korteillaan. Taas niille, joille kortit\nennustivat onnettomuutta, hän antoi varoituksen tämän maallisen elämän\nraskaudesta, tylyydestä, suruista ja onnettomuuksista. Silloin postilla\noli sovinnossa ja sopusoinnussa korttien kanssa. Kostein silmin\nmamma puhui vakavana vieraalleen, mistä _hän_ sai voimaa elämänsä\nkoettelemuksissa. Hän neuvoi ja ohjasi tekemään parannusta, katumaan\nsyntejään ja olemaan valmis kuolemaan.\n\nMamman kamarista oli tullut pitäjän naisille sydämen ja sielun\navaamispaikka, sillä korttiensa avulla hänestä tuli heidän sielujensa\nlääkäri, johon uskottiin ja jota arvostettiin. Maalaisnaisilla ei ollut\nmuualla mieluista paikkaa, missä purkaa sydäntään. Mamman kamarin\nlämmössä, jota oli runsaammin kuin kävijäin omassa kodissa, lämpeni\nruumis, ja hänen osaaottavasta myötätunnostaan ja ymmärtämyksestään\nlämpeni sielu. Mamman kanssa kahden oltaessa rohkeni suuretkin surunsa\npaljastaa ja pyytää apua korteilta.\n\nMamman arvo kohosi kohoamistaan rahvaan silmissä. Emännät ja\ntalontyttäret alkoivat kantaa tuliaisia yhä enemmän vuosien karttuessa.\nImmen piti aina pirtissä arvostella kamariin pyrkijät ja tiedustella\noudoilta, keitä he olivat, ja mitä oli asiaa. Piikaihmisiä ei hän\nsaanut päästää sinne ollenkaan. Jos kamariin päässyt oli mammasta\narveluttava, hän sai vain ostaa nuuskaa. Täten mamman liike oli hänen\nomasta mielestään täysin turvattu ja salassa.\n\nMutta nyt oli Taneli päässyt kamariin ja nähnyt sellaista, mitä hän ei\nsaanut nähdä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana päivänä taivalsi kirkolle kuljeksiva käsityöläinen. Hän\npoikkesi mamman taloon, osti ruokaa ja söi runsaasti, osti kahvia ja\njoi sitä nisun kera, poltteli tupakkaa ja paneusi sitten penkille\npitkäkseen.\n\nImpi tiedusteli, eikö hän korjaisi hevosen länkiä ja lehmän kytkyttä\nja käski Tanelin näyttää niitä vieraalle. Tämä tarkasti niitä, meni\nrepulleen ja otti sieltä työaseet. Sitten hän alkoi korjata ja paikata\nniin taitavasti, että Impi ja Taneli hämmästyivät. Impi haki mammankin\nkatsomaan. Mies oli täysi mestari.\n\nKun vieras oli lopettanut työnsä, olivat länget taas pitkäksi aikaa\nlujat ja kytkyt entistä parempi. Talon väki oli hyvin iloissaan hänen\ntulostaan taloon. Kun mamma kysyi työpalkkaa, vastasi mies:\n\n-- Yösijan kun saan, niin on maksettu.\n\nTokihan mamma sen lupasi. Hän olisi mielellään maksanut enemmänkin,\nmutta vieras ei ottanut.\n\nKun mestari asetteli työkapineitaan takaisin reppuunsa, näki Taneli\nsiellä kortit. Hän ilostui siitä niin, että vieraskin huomasi sen. Mies\notti korttinsa esille. Taneli jo nauroi hyväntuulisena ja katsoi sitten\nmerkitsevästi kortteihin.\n\n-- Tunteeko poika, mikä tämä on? kysyi vieras näyttäen herttakuningasta.\n\nJuuri sillä kortilla Taneli oli voittanut riihessä paidan rikkaan talon\npojalta kansakoulussa ollessaan. Se muisto viritti hänen mielessään\nkiihkeän peli-innon, mutta hän vain huolettomasti naurahti vastatessaan:\n\n-- Se on herttakuningas, ja se tuo voiton sille, joka osaa sitä oikein\nkäyttää.\n\n-- Sinä taidat ollakin jo mies, vaikka olet päältä nähden vielä lapsi.\nLyötkö sinä korttia?\n\n-- Lyön!\n\nTaneli ei jaksanut pidättyä vastaamasta näin; niin iloiseksi hän tuli,\nkun mieluisalla vieraalla oli kortit.\n\n-- Niinpä pelataan, jos talo sallii? sanoi mies ja katsoi Impeen.\n\nImpikin oli erittäin hyvällä tuulella ja vieraalle kovin kiitollinen,\nmutta epäröi. Hän kärsi aina korteista eikä tahtonut niitä nähdäkään.\n\n-- Saapiko tässä illan huviksi pelata leikkipeliä? kysyi mies uudelleen.\n\nVieras oli Omenan kytkyen korjannut hyväksi, ja vielä melkein\nilmaiseksi! Voisiko häneltä tuota iloa kieltää? Millainen vahinko olisi\nsaattanutkaan tulla, jollei kytkyttä olisi saatu näin pian korjatuksi?\nJollei tuota miestä olisi tullut, länget ja kytkyen olisi saanut\nkuljettaa vieraisiin laitettaviksi ja nähdä sellaisen vaivan! Ja tiesi\nmilloin ne olisivat tulleet korjatuiksi! Voisiko noin hyvältä vieraalta\nkieltää leikkipeliä?\n\nImpi lähti kamariin kysymään mammalta.\n\nMamma oli myös kovin hyvillään vieraan avusta. Ja se oli vielä annettu\nmelkein ilmaiseksi!\n\n-- Tanelin kanssa tahtoo vähän leikkipeliä... sanoi Impi.\n\nMamma ymmärsi Immen äänestä, ettei se Immestä nyt olisi syntiä.\n\n-- Pelatkoot!\n\nImpi toi vastauksen. Taneli riemastui. Tässä oli palkinto siitä, että\nhän tapasi mamman korttien parista!\n\nVieras antoi kuin pilkalla Tanelille tulevat kortit ja virkkoi:\n\n-- Minunlaiseni täyden miehen ei oikein sopisi lyödä korttia sinun\nkanssasi, poika. Mutta kun kuitenkin olet miehenpuoli, niin ruvetaan!\n\nPian Taneli näytti vieraalle, miten pitkälle poikakin kortinlyönnissä\npystyy. Vieras jo kävi tarkkaavaksi, sillä Tanelin kädestä putosi\nkortti toisensa jälkeen häntä, aikuista miestä, pelissä ahtaalle\npannen. Hän jo ymmärsi, että pojan kanssa pelatessa on tekemisissä\nmiehen kanssa. Ihan jo pisti vihaksi yllättävä peli. Sen lopussa Taneli\nnauroi riemusta. Immenkin innostus tempaisi mukaansa. Hänkin nauroi.\nTaneli oli voittanut.\n\nMies vaati pelaamaan uudelleen. Se oli hänelle jo kunnia-asia, sillä\nnulikka oli hänet voittanut.\n\nTaneli huomasi vieraan kasvoista, että tämä suuttuisi, jos joutuisi\nuudelleen tappiolle. Sentähden hän aikoi antaa vieraan nyt voittaa,\nvaikk'ei se ollut mieluista Immenkään vuoksi, joka ihmetteli Tanelin\ntaitoa kortinlyönnissä. Poika oli voittanut taiturin, joka niin hyvin\nkorjasi länget ja kytkyen. Se oli uskomatonta, mutta kuitenkin totta.\n\nImpi ryhtyi jännittyneenä läheltä seuraamaan pelaamista. Hän oli\ntalon puolesta, siis Tanelin puolella. Tanelin teki kyllä mieli\nnäyttää tässäkin pelissä Immelle taitoaan, mutta vieras tuntui aralta\narvostaan. Sen Taneli havaitsi jo hänen äänestäänkin, sillä siinä oli\ntappiolle joutuneen terävyyttä. Hänen piti antaa vieraan voittaa,\nmuuten tämä lopettaisi peluun.\n\nTaneli oli kyllä nytkin panevinaan parastaan, mutta silti hävisi\ntahallaan. Vieras nauroi voitolleen. Taneli oli nyt suuttuvinaan. Hän\nvaati uutta peliä. Se aloitettiin. Impi meni jo välinpitämättömänä\netemmäksi.\n\nTaneli salli vieraan taas voittaa, kun ei Impikään enää näyttänyt\npelistä välittävän. Taneli oli jo miettinyt uuden ohjelman. Kun Impi\nmenisi lypsylle, pyytäisi hän vierasta lyömään rahasta, sillä Taneli\noli jo arvioinut, ettei vieras kestäisi hänen kanssaan pelaamisessa,\njos hän tahtoo voittaa.\n\nImpi lähti navettaan. Taneli pyysi vierasta pelaamaan rahasta, mutta\ntämä ei ottanut kuuleviin korviinsa Tanelin esitystä. Taneli kärtti yhä.\n\n-- En rupea sinunlaisesi kanssa rahasta lyömään, vieras vain vastasi.\n\n-- Ette uskalla!\n\n-- En uskalla... kun pelkään renkimiestä!\n\n-- Tahallani annoin voittaa.\n\n-- Tahallasiko?\n\n-- Vain tahallani, naureskeli Taneli.\n\n-- Varohan, etten minä pelaa koko miestä!\n\n-- Ette uskalla rahasta lyödä! ilkkui poika yhä.\n\n-- Jos panet itsesi peliin, niin olkoon menneeksi. Myön sinut\njollekulle, kun voitan.\n\n-- En rupea sellaiseen peliin, vaikka uskaltaisinkin. Mutta te ette\nuskalla rahasta lyödä!\n\n-- Sinulla jos onkin uskallusta, niin ei ole rahaa, ivaili vieras.\n\nTaneli tulistui jo: Vieras tuntee hänet syöttöpojaksi!\n\n-- Paljonko pitäisi olla rahaa, ennenkuin rupeatte? kysyi Taneli\nloukkautuneena ääni väristen.\n\nVieras huomasi Tanelin pahastuvan. Hän ei tahtonut olla köyhän pojan\npilkkaaja, vaan tahtoi hyvittää.\n\n-- Älähän, poika, itke! Sitten vasta, kun häviät, sitten itket. Pannaan\nviisi markkaa peliin!\n\nMies katsoi Tanelia kuin kysyäkseen, että joko lopetat rahasta\npelaamisvaatimuksesi.\n\nTanelista tuntui tukalalta. Häntä arvelutti. Oli uhkarohkeaa lähteä\npeliin, sillä hänellä ei ollut ensinkään rahaa. Mutta hän luotti\nitseensä. Tämä vieras ei kestäisi hänen kanssaan.\n\n-- Pannaan viisi markkaa, myöntyi hän, sillä hän ei tahtonut peräytyä.\n\n-- Aikamiehen on puku ja puheet ja yritykset pojalla, virkkoi vieras\ntarkastellen Tanelin pukua.\n\n-- Ja teillä verstas mukananne! Taneli oli jo närkästynyt.\n\n-- Jos häviät, lähdetkö kirkolle kapineita kantamaan? Se on liian\nraskasta minulle. Sentähden maksan kantamisesta sinulle viisi markkaa.\n\n-- Vien hevosella mestarin ja työkapineet, jos häviän.\n\n-- No sillä puheella alettiin!\n\nPeli alkoi. Taneli terästi huomiokykynsä. Jo kortit jaettua hän\nvarmistui, onni ei ollut häntä heittänyt. Se rohkaisi häntä. Mutta\npelattaessa vieras jo kiihtyi, mikä sai Tanelin yhä tarkkaavammaksi.\nMies löi parhaita korttejaan, mutta lopulta hän jäi pelkkien huonojensa\nkanssa ottelemaan. Hän jo huomasi joutuvansa häviölle. Taneli vain yhä\nkovemmin ahdisti häntä, ilostui, nauroi ja löi yhä tiukemmin. Pelin\nlopussa Taneli oli näyttänyt vieraalle, että tämä oli pilkannut häntä\nennen aikojaan.\n\nTaneli oli voittanut viisi markkaa.\n\nMutta vieras taas kiihtyi. Hän alkoi puhua kovalla äänellä. Taneli\naristeli sitä. Kuuleekohan mamma kamariin?\n\n-- Voitit, poika! Mutta onko sinulle maksettava? Kysytään talonväeltä.\n\nTaneli jo pelästyi.\n\n-- En halua rahaa, kun annatte nämä kortit minulle, sanoi Taneli hiljaa.\n\nSiihen vieras suostui. Taneli sai kortit. Ne olivat jo vanhat, mutta\nkyllä ne Tanelille kelpasivat!\n\nPeluu lopetettiin. Tanelilla oli taas omaisuutta: kortit!\n\nSamassa tuli Impi lypsyltä navetasta, mutta Taneli ehti piilottaa\nkorttinsa, ja vieras oli penkillä pitkällään. Hän oli harmistuneena\nsiihen jouduttautunut, jottei Impi ehtisi udella pelistä.\nKulkijamiehen-kunnia ei antanut myöten tunnustaa aikuiselle hävinneensä\npojalle rahapelissä.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nTähän asti Taneli oli vähän liikkunut kylällä, kun ei kylämiehenä\npidetty syöttöpoikaa suuressa arvossa; saatettiin käskeä poiskin tai\npilkattiin. Pukuvarasto kyllä tässä talossa jo oli Tanelilla runsaampi\nkuin edellisessä, mutta Taali vainajan peruja sekin oli. Oli sentään\nmusta verkapuku luvassa, jos pitemmälti talossa viipyisi.\n\nMutta nyt alkoi Taneli iltaisin hevosen ruokittuaan olla kotoa poissa,\nsillä korteilla sai seuraa. Hän kävi taloissa renkien vieraana, jotka\nolivat rippikoulunkäyneitä entisiä syöttöpoikia.\n\nPirtistä lähdettiin pian ulos, tavallisesti saunaan. Kun taloissa\nkylvettiin monta kertaa viikossa, ei sauna ehtinyt kylmimpänäkään\nvuoden aikana jäähtyä niin, ettei siellä olisi hyvin tarjennut korttia\nlyödä.\n\nTaneli pelasi rengeiltä rahaa korteillaan, mutta hän ymmärsi, että\nheidänkin piti saada vuorostaan voittaa. Niin hän antoi heidän väliin\nhiukan voittaa, mutta otti taas heiltä voitot takaisin ja lisän\nkerällä, kun he saivat palkkaansa talosta.\n\nTanelilla oli huoli siitä, miten hän pitäisi rahansa mammalta ja\nImmeltä piilossa. Kerran hän sai pelissä vanhan kukkaron; siihen hän\ntalletti rahansa tallin yliselle Taali vainajan vanhaan arkkuun,\njossa oli pilalle kuluneita hevosenkenkiä, hevosvaljaiden jäännöksiä,\nrikkinäisiä kulkusia ja joku kulunut hevossuka.\n\nTanelin kylässäkäynti ei mammaa huolettanut, eikä hän siitä kysellyt.\nHän nukkui jo, kun Taneli kotiin palaili. Taneli hiipi niin hiljaa,\nettei Impikään herännyt.\n\nRuunan Taneli hoiti hyvin. Se oli kuin hänen oma hevosensa. Ja totteli\nhäntä kuin ainakin isäntäänsä. Taneli pesi sen liasta puhtaaksi ja\nsuki harjalla. Ruuna lihoi ja sen karva jo kiilsi. Impi näki pirtin\nikkunasta, miten hevonen irrallaan kulki Tanelin jäljessä kaivolle\njuomaan, ja kutsui mammankin katsomaan. Sitten he yhdessä ihastelivat,\nkun taas samaten palattiin talliin. Taneli oli varmasti hevoselle hyvä.\n\nTaneli ei itse tiennytkään, että häntä näin ihailtiin hevosen hoidosta.\n\nMamman povaaminen ei Tanelin mieltä enää kiinnittänyt. Sen hän vain\npani merkille, että vieraita kävi kamarissa entistä enemmän, ja aina\nvieraan kamariin mentyä ilmoitti hiljainen liike, kun hän milloin\nohimennen kuunteli, että kamarin ovi kohta pantiin hiljaa hakaan. Mamma\ntahtoi edelleen olla salassa kahden vieraansa kanssa.\n\nEi hänen tarvinnutkaan pelätä Tanelin pitäjällä huutavan hänen\nsalaisuuttaan. Hän itse oli pannut merkille, samoin Impi, ettei\nTaneli ollut keksintönsä jälkeen puhunut mitään mamman korteista\nheille itselleen. Ja aina kun pirtissä oli vieraita, Impi erityisesti\ntarkkasi, puhuiko Taneli vieraille mamman korteistaennustamisesta.\nMamma siitä Immeltä tiedusteli, mutta aina hän sai olla rauhassa ja\ntyynellä mielellä, sillä Taneli ei ollut virkkanut mitään. Mutta\nomatkin korttinsa ja kortinpeluunsa Taneli piti salassa.\n\nHauska oli Tanelin mamman talossa eleskellä, hevonen oli kuin oma\nja sen hoitaminen kuin talon isännän työtä. Tanelin taito hevosen\nhoitajana oli saanut tunnustuksen jo koko kylässä. Huomattiin, ettei\nollut likaa eikä karvaisia takkuja mamman Ruunassa, niinkuin ennen oli\nollut. Ennen kylällä aina ilkkuen laskettiin Ruunan kylkiluita, mutta\nnyt kiitettiin sen lihavuutta ja pyöreyttä. Ennen se laiskasti laahusti\njalkojaan, nyt se virkkuna hirnui juostessaan, kun Taneli sillä ajeli.\n\nMamman talossa oli hevosen hoito Tanelista miehen tointa. Matkan\ntalossa hän oli saanut olla lapsenvaalijana. Kun Taneli hyvin hevosta\nhoiti, sai hän Immeltä nisua kahvin kanssa mamman käskystä, ja aivan\njalankokoiset uudet pieksut mamma teetätti Tanelille. Nyt oli Tanelilla\ntuoreessa tervassa olevat omat sievät pieksut. Ne olivat ensimmäiset\nuudet hänelle varta vasten tehdyt ruumista suojaavat kappaleet, vaikka\nTaneli oli jo kaksitoistavuotias. Matkan talossa oli paitakin laitettu\nisännän vanhoista rääsyistä. Vanhoissa miesten kengissä, vanhoissa\nmiesten housuissa, vanhoissa miesten takeissa, vanhoissa päähineissä\nTaneli tähän asti oli kulkenut syöttöpoikana, ja kotimökillä hän oli\nsaanut olla melkein vaatteitta ja kengittä tai taloista kerjätyissä\nvanhoissa repaleissa.\n\nRuunakin ihaili Tanelin uusia pieksuja. Kun mentiin kaivolle juomaan,\nhaistoi se niitä ja hirnahti. Taneli nauraen kertoi siitä Immelle ja\nImpi mammalle. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä.\n\nMutta siinä yhteisessä ilossa Taneli pyysi hevosellekin uudet kengät.\nMamma suostui. Taneli sai ratsastaa kirkolle sepän pajaan hevosta\nkengityttämään. Sille matkalle hän otti mukaan rahansa ja korttinsa.\n\nRatsastaessaan kirkolle Taneli tunsi olevansa miestä mielestään. Tämä\nhevonen oli kuin hänen omansa, ja hän oli mamman talossa kuin kotonaan.\nMamma oli hänelle hyvä, Impi samoin. Pirtissä oli usein vieraita,\njoiden kanssa sai puhella. Ruokaa oli runsaasti ja nisua antoi Impi\ntoisinaan kahvin kanssa. Omaa rahaa oli hänellä kaksitoista ja puoli\nmarkkaa, uudet sievät pieksusaappaat jalassa ja vielä omat kortit\ntaskussa, joilla oli mahdollista voittaa uutta rahaa.\n\nViime vuonna oli aina sisäinen vamma vaivannut kovassa työnteossa. Nyt\nse tuntui vain rutommasti liikkuessa.\n\n-- Se Matkan isäntä löi kipeästi! Löi minua kipeämmin kuin hevostaan!\nHän piti nälässä, ei antanut vaatetta, mutta enemmän työtä teetätti\nkuin itse teki! Hän, hiisi, löi kipeästi!\n\nTaneli kiihtyi vimmassaan niin, että hänen piti lyödä Ruunaa. Se\noudoksui Tanelin vihanpurkausta, suuttui ja otti kovan laukan, niin\nettä Taneli selässä kohona hyppi.\n\n-- Hei! Hei! Hei! karjui Taneli.\n\nJa hän löi taas hevosta niin kuin sitä tylyä isäntää olisi lyönyt.\n\nNäin tulista menoa ei Taneli ennen ollut saanut, mutta se teki hänet\nyhä rohkeammaksi. Pian hän oli kaukana menossa ensi kertaa pajaan\nsepän luo, jota hän tähän asti oli ohi ajaessaan arvottanut suurena\ntaitomiehenä, joka ei syöttöpojista välittänyt.\n\nKun Taneli pääsi pajalle ja seppä musta nahkaesiliina edessään ei\nhäntä ollut näkevinäänkään, vaan seisoi selin eikä kuunnellut hänen\npyyntöään, katosi Tanelilta rohkeus. Seppä teki työtään ja siinä pyöri\naina vain häneen selin.\n\n-- Kuulkaa! Taalin Ruuna olisi kengitettävä! pyyteli Taneli.\n\nMutta seppä ei kuunnellut eikä mitään vastannut.\n\n-- Minun hevoseni... Taalin hevonen... pyy... uu-uh...!\n\nTanelin ääni värähteli. Mutta ei seppä kuullut. Siinä hän pyöri\ntyössään Taneliin selin. Mutta Taneli tunkeutui lähemmäksi. Seppä\nliikkuessaan kolhaisi häntä. Taneli huudahti. Ja nyt seppä huomasi\nhänet.\n\n-- Kah-ah! Mitä -- häh? ärjäisi hän.\n\nNyt Taneli pyysi uudelleen.\n\n-- Mutta sinäkö... _sinäkö_ pidät hevosen jalkaa?\n\n-- Minä.\n\n-- Aika mies!\n\nSeppä hymyili. Taneli aleni omissa silmissään siinä sepän edessä\nsyöttöpojaksi, jota tämä pilkkasi. Hevosen jalan pitäminen\nkengitettäessä oli hänelle sepästä muka mahdotonta.\n\n-- Ei sillä hevosella minua parempaa hoitajaa ole!\n\n-- Sitten liekin hevonen lehmä. Tulit pajaan erehdyksestä.\n\nTaneli oli närkästyä.\n\n-- Eikö seppä rupea minun kanssani?\n\n-- Et ole aivan huono, kun uskallat yrittää! Seppä katsoi Ruunaa.\n\n-- Hevonen näkyy olevan sittenkin. Taas hän hymyili.\n\n-- Ruuna on siivo hevonen.\n\n-- Kengitettäessä jos leikkaan liiaksi, niin potkaisee sinua.\n\n-- Ei potkaise!\n\n-- Mutta jos satutan lihaan asti?\n\n-- Ei potkaise!\n\n-- Sitten yritetään.\n\nTaneli piti Ruunan jalkaa, kun seppä kengitti, mutta ei se ollut\nhelppoa työtä. Se sisäinen vaiva tuntui taas. Taneli kuitenkin piti\njalkaa ja ajan kuluksi kertoili itsestään, kun seppä kyseli. Taas se\nMatkan isäntä, se hiisi, joka löi kipeästi, tuli katkerana mieleen, kun\nsisäinen vaiva kovin tuntui hänen hevosen jalkaa pitäessään.\n\nMutta yht'äkkiä seppä sanoi:\n\n-- Miten Matkan isäntä päästi sinunlaisen talostaan pois? Olet Taalin\nmammalle renkiä parempi. Näin kuin sinä ei pidä joka renkikään hevosen\njalkaa kengitettäessä.\n\nNe sanat nyt tuon taitomiehen suusta tekivät Tanelille hyvää, eikä\nkipukaan enää niin tuntunut sisällä, kun seppä noin puhui. Mutta\nmielessä yltyi katkeruus Matkan isäntää kohtaan, jonka talossa hänen\npiti olla lapsenhoitajana.\n\n-- Se isäntä pelkäsi minua, kun se löi kerran niin kipeästi, että vielä\nnytkin tuntuu kyljessä, puhui Taneli nyt rohkeasti.\n\n-- Sinuako pelkäsi? kysyi seppä vakavasti, mutta hänen silmissään oli\nsellainen iva, että Taneli ymmärsi toisen pilkan.\n\nEnsi kerran Taneli kivustaan oli kertonut. Nytkin hän kohta vaikeni,\nkun näki sepän ylenkatseen. Mutta sitä miehekkäämmin hän piti hevosen\njalkaa ja ripeästi siinä liikkui, vaikka kipu taas tuntui kovemmin.\n\nTaneli oli aikonut houkutella seppää, kun tämä oli häntä kiitellyt,\npelaamaan korttia, mutta hänen ivastaan poika niin pahastui, että\najatteli maksettuaan hevosen kengityksen kohta lähteä pois.\n\n-- Miksi Matkan isäntä sinua löi? kysyi seppä, kun työ oli lopetettu.\n\n-- Tein liiaksi miehen töitä, vastasi Taneli nauraen.\n\n-- Mitä töitä?\n\n-- Pelasin korttia! vastasi Taneli aivan huolettomasti sepän äskeisen\nylenkatseen yllyttämänä.\n\nSeppä ihmetteli. Hän katsoi Tanelia ja ihmetteli uudelleen.\n\n-- Oletkin jo sellainen mies, että sinulla sietäisi olla itseäsi varten\ntehdyt vaatteet. Eikös nämä housut, takki ja lakki ole Taali vainaan?\n\nHän silmäili ensin Tanelin pukua ja sitten nauraen itse Tanelia.\n\n-- Jos on Taalin puku, niin kortit ovat omat, sanoi Taneli ja veti\närsytyksestä kiihtyneenä kortit housuntaskusta.\n\n-- Yhä miehevämpää!\n\n-- Lyökö seppä korttia? uteli Taneli rohkeana.\n\n-- Jos on kykenevä toveri, niin...\n\n-- Jo minä monen miehen kanssa olen lyönyt. Ja olen suututtanut miehiä,\nkun olen voittanut.\n\n-- Aivan aikamiehetkö ovat kanssasi uskaltaneet pelata?\n\n-- Niin ovat.\n\n-- Minäkin pelaisin, mutta pelkään pappia.\n\n-- Seppä pelkää menettävänsä.\n\n-- Pelkään, että papin saan silmilleni, jos sinun kanssasi pelaan.\n\n-- Ei mennä lyömään papin nenän alle!\n\n-- Kuka aikuinen viimeksi pelasi kanssasi?\n\n-- Olipahan matkasälli, joka korjasi metalli- ja puuastioita.\n\n-- Ja hävisi?\n\n-- Häneltä minä nämä kortit voitin.\n\n-- Onko siellä Taalin pirtissä lyöty?\n\nTaneli kouraisi taskustaan markan rahoja.\n\n-- Jos seppä nämä voittaa, niin voitatte monen pelaajan.\n\nSeppää alkoi kiusata halu koetella Tanelin taitoa. Poika on silti aika\npoika, vaikka puku herättää pilkkaa tuollaisen yllä, joka miesten\nkanssa korttia lyö. Hän vei Tanelin asuntoonsa. Ei hänellä ollut\nperhettä, vain vanha vaimo oli hoitamassa lehmää, keittämässä ja muissa\ntaloustoimissa.\n\nTaneli sitoi hevosen pihalle. Seppä vei Tanelin kamariin asti, ja veti\noven perässään kiinni. Hän aikoi pelata vain saadakseen selvän pojan\ntaidosta, mutta kun ensi peli oli lopussa ja hän oli voittanut, hän\nsuostui Tanelin vaatimuksesta uuteen peliin.\n\nTaaskin seppä voitti.\n\n-- Enempää en tahdo sinulta rahaa pelata. Näen että osaat pelata,\nmutta sepän kanssa on aina vaarallista ryhtyä kilpailuun. Ne, jotka\nsinun ovat antaneet oppia pelaamaan korttia, minä arvostelen lapsen\npilaajiksi.\n\nMies pisti tyytyväisenä kukkaroonsa Tanelilta pelaamansa markat. Mutta\nTaneli kouraisi suuttuneena viiden markan setelin taskustaan.\n\n-- Pannaan peliin nyt viitonen!\n\nSepän silmät himoitsivat seteliä. Hän suostui.\n\nMutta nyt Taneli voitti. Seppä pahastui, sanoi pelanneensa\nhuolimattomasti ja vaati uuden pelin. Se pelattiin. Mutta taas Taneli\nvoitti.\n\nSeppä arveli ja aprikoi. Vastenmielistä hänen oli antaa Tanelille omia\nrahojaan, mutta Taneli jätti maksamatta hevosen kengitysrahan sepälle.\nTämä aikoi peloitella Tanelia, vaikka hän itse pelkäsi, että poika\npuhuisi vaimolle ja muille sepän lyöneen korttia hänen kanssaan rahasta.\n\nSuuttunut hän oli, kun Taneli ajoi pihasta pois. Mutta Taneli oli vielä\nrohkeampi kirkolta palatessaan kuin sinne mennessään. Hän oli voittanut\nkortinlyönnissä sen miehen, jota hän tähän asti oli kirkolla enimmän\narvostanut -- nahkaesiliinaisen sepän!\n\nHän oli pajassaan ollut Tanelista taitomies, jota isännätkin\nkunnioittavasti lähestyivät tarvitessaan. Sillä jollei seppää\nkunnioitettu, hän käänsi selkänsä isäntämiehillekin. Hän oli pitäjässä\nainoa seppä, jolla oli oma paja. Ennen heinäntekoa hän määräsi, miten\nsiinä työssä taloissa menestyttiin, sillä silloin hän teki viikatteet\nja korjasi vanhat, kun kylänsepistä ei ollut apua. Kerran Matkan\ntalossa, niin Taneli oli kuullut kerrottavan, heinänteko oli viikon\nmyöhästynyt, kun tämä seppä oli isäntään suuttunut.\n\nNyt Taneli oli saanut tähän asti suurimman voittonsa kortinlyönnissä.\nHän löi hevosta, sillä joutua jo piti kotiin. Pelatessa korttia oli\nmennyt aikaa.\n\nTanelilla oli reima mieli. Mutta seppä aikoi pitää silmällä, milloin\nTaneli kulkee pajan ohi, sillä hänen mielestään poika oli ollut\nhävytön ja röyhkeä. Hän ihmetteli itsekseen, että oli ryhtynyt sikiön\nkanssa kortinlyöntiin ja hänelle menettänyt työpalkkansa. Se oli hänen\narvolleen häväistys. Ei kenellekään hän kehtaisi tunnustaa tapanneensa\nkortinlyönnissä Taalin mamman syöttöpojalle.\n\nSeppä otti suutuksissaan viinaa, riiteli taloudenhoitajalleen ja pani\nmaata. Siinä loikoessaan hän mietti, mitä hän Tanelille tekisi.\n\nTaneli oli sepästä saanut -- vihamiehen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Taneli saapui kotiin, tulivat mamma ja Impi hyvilleen kuullessaan,\nettä Taneli oli saanut hevosen kengitetyksi. He olivat epäilleet, että\ntuskin ylpeä seppä rupeaa Tanelin pyynnöstä kengittämään, tai jos\nrupeaakin, antaa hänen odottaa seuraavaan päivään. He arvelivat, ettei\nTaneli sepän mielestä kelpaisi apulaiseksi, sillä eiväthän syöttöpojat\nkäyneet hevosta kengityttämässä!\n\nMamma ja Impi tulivat oikein pihalle katsomaan Ruunan uusia kenkiä,\njotka olisivat jo kauan sitten olleet tarpeen. Kun Taneli nostellen\nRuunan jalkoja näytti, olivat he Taneliin ja kenkiin tyytyväiset, ja\nRuuna oli heidän silmissään komea hevonen. Talossa oli Tanelin avulla\nRuuna saatu pienillä kustannuksilla vaunuhevosen arvoiseksi.\n\nMamma tiedusteli, riittikö sepälle raha.\n\nTaneli aristui, sillä raha oli hänen taskussaan, ja seppä saattoi\nmammalta vaatia kengityspalkkaa.\n\nMaksun hän oli jo ehtinyt määrätä, saman verran, minkä mamma oli\nantanut. Taneli oli pidättänyt sen rahan kortinlyönnistä voittonaan.\n\n-- Vanha maksu sepällä oli.\n\nTaneli vei hevosen talliin ja pani siellä ylisellä arkkuun kukkaronsa.\nMutta kortit hän jätti taskuunsa.\n\nPirtissä mamma käski Immen antaa Tanelille nisukahvia. Silloinkos\nTaneli vasta oli miestä puhumaan pajassa käynnistään. Hän sanoi, että\nseppä arvosteli häntä renkiä paremmaksi ja että hänellä toki pitäisi\nolla itseään varten tehty puku eikä Taali vainajan vanhoja resuja.\nMamman ja Immen silmissä olikin nyt tuollainen puku sellaiselle\nmatkalle jo liian huono.\n\n-- Ostetaan nyt ensin lakki! sanoi mamma, ja Impi lupasi paikata reiät\ntakin kyynärpäistä.\n\nTaneli tuli yhä paremmalle tuulelle. Kun hän itsekseen laski, että\nhänellä oli nyt omaisuutta, joka oli hänen itsensä hankkimaa, lähelle\nparikymmentä markkaa ja kortit, hän ilostui yhä enemmän, sillä\nkorteilla hän jo näki suuret mahdollisuudet voittaa uutta, yhä uutta...\n\n-- En ensi vuonna enää syöttöpojaksi rupea! kehaisi Taneli.\n\n-- Seppä herätti sinussa ylpeyden. Et sinä, Taneli kulta, itse määrää,\nmikä olet. Impi iltaisin saa opettaa sinua lukemaan, sillä kinkerit\novat tulossa, puhui mamma.\n\nKuin kylmä väristys kävi Tanelin selkäpiitä pitkin, sillä hän pelkäsi\nseppää ja sepän mainitsemaa pappia. Entä jos pappi hänet kinkereillä\nsepän ilmiantamana kortinlyöjäksi herjaa ja häpäisee?\n\nKipeästi lyönyt Matkan isäntä muuttui hänen mielikuvituksessaan nyt\nkinkereillä herjaavaksi papiksi, joka määrää vitsoja ja lupaa sepälle\nkengitysrahan takaisin. Taneli ei tinkinyt enempää mamman kanssa. Hän\nmeni ulos piilottamaan korttinsa. Mutta kun hän Ruunalle kävi antamassa\niltaruoan, itki hän, kun oli tullut lyöneeksi korttia sepän kanssa.\n\nRuuna katsoi häneen. Se Tanelista ikäänkuin soimasi häntä: \"Kipeästi\nlöit minua!\" Mutta sisäinen ääni sanoi Tanelille: Kortit sinut ylpeäksi\ntekivät! Ja sen vuoksi palatessasi Ruunaa tylysti löit!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraavana iltapäivänä mamma tuli kamarista pirttiin juhlallisena\nkädessään kookas aapiskirja. Nuorempana hän oli siitä opettanut\nluvunalkeita rahvaan lapsille. Hän antoi kirjan Immelle ja käski\nopettaa Tanelia.\n\nPoika oli aivan punainen suuttumuksesta. Mamma tahtoo häntä ylpeydestä\nalentaa! Taneli ajatteli, että tämä oli toista kuin eilen, kun\nistuttiin rahasta korttia lyömässä sepän kanssa.\n\n-- Nyt opeta lukemaan poikaa, Impi! käski mamma.\n\n-- Eikö talon renki osaa lukea ennestään? nauroi Impi.\n\n-- Osata pitäisikin! äsähti Taneli. Hän istui niin sekaisin ja\nvastenmielisesti pirtin penkillä, ettei hänen tässä talossa ollut\nvielä koskaan ennen ollut niin paha olla. Mamma oli nyt noussut kuin\nkirkon saarnatuolista häntä kurittamaan ja alentamaan. Jollei Taneli\nolisi illalla tallissa itkenyt, niin nyt olisi tullut itku. Tähän asti\ntämä talo oli ollut hänelle kuin ilopaikka, mutta nyt vasta hänen\nvähäpätöisyytensä omissa silmissään mamma hänelle aivan loukaten\nosoitti.\n\n-- En lähtenyt eilen pajaan, jos aapisenne kanssa ennemmin minua\ntulitte härnäämään. Minä siellä sepän kanssa Ruunan kenkiin laitoin\nja seppä sanoi minua renkiä paremmaksi tälle talolle. Ei seppä olisi\nruvennut minun viemää hevosta kengittämään, jos olisi tiennyt, että te\nminua aapisella pilkkailette!\n\nMamma meni kamariin, mutta palasi takaisin kädessä vanha katkismus.\n\n-- Tästä katkismuksesta minä itse rippikoulussa luin. Se kelvannee\nsinullekin.\n\nTaneli katsoi vain lattiaan, eikä puhunut mitään.\n\n-- Tästä lueta poikaa! käski mamma ja antoi Immelle katkismuksen.\n\n-- Rupeaako Taneli lukemaan katkismusta, jos minä opetan? kysyi Impi.\n\nEi Taneli vastannut. Mamma ja Impi katsoivat kumpikin häneen.\n\n-- Rupeatko lukemaan? äsähti mamma.\n\n-- Minä olen opiskellut kansakoulussa. Jos sinne pääsen, niin luen.\n\n-- Mutta kun minä määrään! kiivaili mamma.\n\nTaneli nousi ja lähti ulos. Mamma ja Impi katsoivat ikkunasta. Poika\nmeni talliin ja jäi sinne. Mamma lähetti Immen katsomaan, mutta Taneli\ntuli ovella vastaan hevosta juottamaan.\n\nTaneli käveli edellä, Ruuna irrallaan jäljessä.\n\nMamma näki sen ikkunasta. Tuo poika on liian hyvä Immen opetettavaksi,\najatteli hän, sillä Ruunan totteleminen ihastutti mammaa, samoin sen\nkomeus. Se hevonen oli jo kuin vaunuhevonen. Jos hän sen möisi, niin\nhän saisi rahaa! Ja kaikki oli Tanelin aikaansaamaa.\n\n-- Ei se hevonen toisen syöttöpojan jäljessä noin kulje! Taneli pitää\nImpeä liian halpana opettajakseen...\n\nMamma ajatteli itse ryhtyä Tanelia kamarissa opettamaan, mutta\niltaisin, jolloin ei vieraita enää tullut.\n\nHevosen juotettuaan Taneli mieliharmissaan käveli pihalla eikä vienyt\nsitä takaisin talliin. Ruuna käveli perässä. Impi käski Tanelia\npirttiin, mutta Taneli vain äksynä kulki pihalla edestakaisin, Ruuna\nirrallaan uskollisesti jäljessä.\n\n-- Mene pirttiin! ärjyi Impi.\n\nTaneli lähti nyt kohti pirttiä, Ruuna seurasi jäljessä portaiden eteen.\n\nImpi yritti häristellä hevosta talliin. Mutta se kävi kohti, viskasi\ntakaruumistaan ja luimisti korviaan. Hän ärjyi ja häristeli yhä. Ruuna\nnäytti ikenensä. Impi jo säikähti ja parkaisi, kun hevonen kävi päälle.\n\n-- Vie hevonen talliin! karjui Impi.\n\nMamma oli tullut säikähtyneenä portaille.\n\nTaneli vei hevosen talliin ja jäi taas sille tielleen, kunnes Impi tuli\npirttiin käskemään. Taneli tuli ja pyrki suoraa tietä kamariin. Hän\npääsikin sinne.\n\n-- Minä ajattelin, että jos lähden teiltä pois, virkkoi hän mammalle.\n\n-- Minne?\n\n-- Rengiksi jonnekin.\n\n-- Ei syöttöpoika saa lähteä talostaan.\n\n-- Olen minä ennenkin lähtenyt.\n\nMamma kävi vakavaksi.\n\n-- Jos lähdet, ei sinulla ole vaatteita. Olet talon vaatteissa ja\nniissä talon syöttöpoikana. Jos talon vaatteissa lähdet, otat ne omin\nlupisi. Tiedät, mikä silloin olet.\n\n-- Enkö näitä rääsyjä ole vielä omiksi ansainnut?\n\n-- Sinulla on uudet pieksut.\n\n-- Ettekö antanut niitä minulle?\n\n-- Talossa syöttöpoikana käyttääksesi annoin.\n\n-- Jätän pieksut taloon.\n\n-- Vaikka lähtisit alasti, on minulla lupa tuottaa sinut takaisin!\n\n-- En minä rupea Immen opettamana lukemaan.\n\n-- Saat lukea täällä kamarissa minun opettamanani.\n\nSe yllätti Tanelia. Kamari oli hänestä pirttiä paljoa parempi paikka.\nTänne pääsi vain, joka päästettiin. Kulunut, täytetty tuolikin, jolla\nmamma istui, oli hänestä herrashuonekalu, samoin vanha valkea lipasto,\njossa oli suuret messinkilukot ja rivat ja päällä heleästi lyöpä\nkorean korea kello. Herrashuonekaluja olivat myös nahalla päällystetty\nvalkoinen soututuoli, jossa hän ei uskaltaisi istua, ja kokoonpantava\nsänky, jonka päällä päivällä oli korea peite ja sillä valkoinen tyyny.\n\nKamari oli Tanelista hieno huone. Hän tarkasteli sitä nyt lähemmin.\nPöydällä nurkassa oli suuri postilla, ja sen vieressä hän huomasi\nkortit, aivan oikeat kortit. Mamma oli ne siihen unohtanut. Niiden\ntavallinen paikka oli postillan takana.\n\nKortit veivät mukaansa Tanelin ajatukset. Hänet ne toivottivat kuin\ntuttavina tervetulleeksi kamariin.\n\n-- Kyllä täällä viihdyt paremmin kuin kansakoulussa, jossa opettaja\nsinulta kortit pois otti! ne sanoivat Tanelille.\n\nTaneli ajatteli omia korttejaan. Entä jos hän saisi ne vielä tuoda\ntänne kamariin näiden mamman korttien seuraksi? Ja jollei kamariin\nasti, niin ainakin pirttiin? Kun mamma suosi kortteja, niin hänen\ntalossaan hän kyllä viihtyy.\n\nTanelin mielestä tämä talo oli taas iloinen ja ystävällinen. Täällä oli\nhänellä nisukahvia, runsaasti ruokaa ja hevonen hoidettavana. Ja täällä\nhän vielä lyö korttiakin...\n\n-- Jos jään taloon, antaako mamma minulle uuden oman lakin, jonka eilen\nlupasitte? kysyi Taneli.\n\n-- Jos rupeat lukemaan minun kanssani täällä kamarissa, niin annan.\n\n-- Enhän voisikaan hoitaa Ruunaa, jos menisin kansakouluun.\n\n-- Sinnekö sinua haluttaa?\n\n-- Ei haluta muuten kuin siksi, että siellä opiskellessa minun arvoni\nei alennu.\n\nMamma katsoi Tanelia silmälasiensa ylitse. Hän oli ihmeissään. Siinä\npojassa vasta on ylpeyttä!\n\nToista kansakoulua Taneli ajatteli eikä sitä, missä hän oli ollut.\nTässä toisessa oli naisopettaja. Taalin talon koulupiirin kansakoulu se\noli ja sinne oli kilometreittäin Taalista matkaa.\n\nTosiasiassa Taneli puhui kansakoulusta vain siksi, ettei hän mielestään\nollut pirtissä Immen opetettava. Sillä Tanelin silmissä Impi oli\navuton, mamman etua palveleva, tyhmä tyttö.\n\nMammalle jäi nyt hevosen hoitaja, jota hän ei tahtonut päästää pois. Ja\nTaneli oli jo päässyt mamman kamariin.\n\nUuden katkismuksen sanoi Taneli kansakoulussa olleen. Mamma lupasi\nsellaisen ostaa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSilloin kun Taneli luki kamarissa, ei sen ovea pantu hakaan. Kerran\nhän osasi katkismusläksyn niin hyvin, että mamma alkoi ihmetellä omaa\nopettajakykyään. Ja Taneli sanoi, kun mamma ihastuneena häntä kiitti:\n\n-- Jos se entinen opettaja siellä kansakoulussa olisi osannut opettaa\nniin hyvästi kuin te, niin Impeä minä pystyisin opettamaan. Se opettaja\noli aika höperö.\n\n-- Kuka sinut on opettanut lyömään korttia? kysyi mamma hyväntuulisena\nnauraen.\n\nTaneli punastui, aristeli ja vaikeni.\n\n-- Sano pois! Oliko se äitisi, kun punastut?\n\nTaneli tarkasti mamman silmiä. Ne olivat hyväntuuliset ja nauroivat\nhänelle.\n\n-- Äidin mökillä jätkiltä opin, vastasi Taneli.\n\nMamma olikin nyt sillä tuulella, että Taneli huomasi siitä kortteihin\nhelposti päästävän.\n\n-- Opit ennemmin korttia pelaamaan kuin lukemaan.\n\n-- Katsoin vierestä, kun jätkät pelasivat.\n\n-- Osaatko hyvinkin lyödä korttia?\n\n-- Eikö mamma lyö? Minä näyttäisin teille, miten osaan.\n\n-- En minä osaa.\n\n-- Mutta onpa mammalla kortit.\n\n-- On kyllä. Mutta en minä osaa pelata.\n\n-- Minä opetan, jos mamma haluaa.\n\n-- En minä halua.\n\n-- Jos leikillä pelaamme, niin minä luen sitten oikein halusta. On\nlukeminen vaikeaa ja ikävää muuten. Minä osaan oikein hauskoja ja\nhelppojakin pelejä.\n\n-- Onko oppiminen ollut nyt täällä hauskempaa kuin kansakoulussa?\n\n-- On. Mutta sen työn päälle hiukan pelaisimme.\n\n-- Ja kun minä opetan sinua lukemaan, niin sinä opettaisit minua\npelaamaan korttia! puhui mamma nauraen.\n\n-- Niin.\n\nMamma oli tyytyväinen ja hyvällä tuulella, kun ensin peräti vaikealta\nnäyttävä Tanelin opiskeleminen menestyi niin hyvästi. Ja Tanelia piti\nyhä enemmän innostaa oppimaan.\n\n-- Mustalaisakka jo opetti minut kortit tuntemaan. Se helpottaa sinua\nopettaessasi. Sinäkin jo olit luvun aikeilla, kun ryhdyin sinua\nopettamaan, niin että meillä molemmilla on sama helppous opettajina.\nOta kortit postillan takaa!\n\nSe oli Tanelille jo paljon uskottu tehtävä. Kamarissa hän, mamman\nkäskystä, kortteja etsimässä!\n\nKamarin henki ei ollut ensinkään Tanelille tyly.\n\nNyt Tanelikin nauroi. Ja mamma nauroi; he molemmat nauroivat\nkortinlyönnilleen, joka nyt alkoi.\n\nKun Taneli toi kortit, sanoi mamma nauraen:\n\n-- Minun, vanhan ihmisen, riivasit! Kuudenteenkymmenenteen ikävuoteeni\nasti olen pelännyt kortinlyöntiä, mutta eihän korttileikki liene sen\nsyntisempää kuin vauvoilla leikkiminenkään.\n\nTaneli sekoitti kortit, jakoi ja alkoi opettaa. Yhdessä he nauroivat,\nmutta kuin salassa tyrskien, jottei kukaan kuulisi, kunnes mamma\nvoittaessaan räjähti nauramaan, niin että kamari kaikui.\n\nImpi kuuli sen pirttiin. Ei tuo ollut nuuskaamisesta aivastelemista.\nTuolla tavalla mamma ei ollut ennen kamarissa äännellyt. Hän avasi\nkamarin oven ja näki mamman ja Tanelin nauramassa -- kortit nenän\nedessä pöydällä!\n\nImpi kauhistui.\n\n-- Me täällä vain leikimme, ja minä vanha ihminen lapseksi asti\nilostuin, kun...\n\nMamma ei tiennyt, miten jatkaisi.\n\n-- Täällä pirtissä syöttöpoika jo on ollut isäntä, ja nyt hän siirtyi\nkamariin korttia lyömään! Impi painoi oven kiinni. Sitten kuului\npirtistä esineiden heittelemistä ja metallisen lypsyastian helähdys,\nkun hän meni kovasti vihoissaan askareilleen navettaan.\n\nImmen puheesta mamma kuin säikähti tekoaan. Mutta samassa esineiden\nheitteleminen herätti hänessä närkästystä.\n\n-- Saimme pitoihimme sopimattoman kuokkavieraan, sanoi mamma.\n\n-- Vastakerralla minä panen oven hakaan.\n\n-- Kokoa kortit ja pane postillan taakse!\n\n-- Eikö vielä oteta uusi peli?\n\n-- Ei oteta! Ojenna tänne nuuskarasiani!\n\nMamma nuuskasi ensimmäisen kortinpeluun päälle sielunsa puhdistukseksi\nmolemmat sieraimensa täyteen. Sitten hän aivasti niin, että Tanelin\nkorvissa ilma räjähti. Se puhdisti mamman sisukset. Hän alkoi puhua:\n\n-- Immestä ei korttileikki ole samaa kuin vauvoilla leikkiminen. Mutta\nhän arvostaa itsensä liiaksi. Pelaamme huomenillallakin, niin näemme,\nmitä hän sitten tekee. Mutta vain sillä ehdolla, että sinä osaat olla\nmuille sanomatta mamman kanssa korttia pelaavasi. Kun sinä Ruunan\nhyvästi hoidat ja uutterasti luet, niin tuon pienen huvin annan sinulle.\n\nSitten Taneli sai mennä talliin, mutta mamma arvioi käytöstään ja Immen\nnuhdetta. Kun hän tarkkaan mietti, oli Impi puhunut hänen mielestään\nvain varovaisuudesta.\n\nTäst'edes Taneli ensin luki ja sitten pelasi korttia mamman kanssa\nkamarissa. Aivan mamman täytyi hämmästyä pojan tarkkaoppisuutta.\nTanelin hyvän edistymisen mamma laski suureksi osaksi oman taitonsa\naikaansaamaksi, ja se pieni huvi, jonka hän Tanelille soi, oli myös\notettava lukuun. Vielä toisen ja kolmannen peluunsa jälkeen oli mamma\nvähän levoton, mutta sitten ei enää. Eikä Impi toista kertaa tullut\nkuokkavieraaksi hänen ja Tanelin kortti-iloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaneli ehti paljon opiskella, ennenkuin kinkerit olivat. Hän sai\nkuukausia lukea mamman kamarissa.\n\nKinkereillä oli seppäkin. Taneli aristui hänet nähdessään rahvaan\njoukossa, ja kun seppä tiukasti katsoi häneen, hän punastui aivan\nkorvia myöten. Jollei Impi olisi ollut mukana, Taneli olisi karannut\npois koko kinkereiltä seppää peläten.\n\nKun pappi kutsui Tanelia lukemaan, huomasi hän mennessään, että\nseppäkin lähti kohti. Tanelilla luetettiin uutta testamenttia, joka oli\nhyvin pientä painoa. Taneli näki sepän seuraavan hänen lukemistaan.\nSitten pappi katsoi seppään, kuin olisi heidän välillään jotakin\nyhteistä sopimusta!\n\nPirtin perällä seurasi Impi sydän kurkussa Tanelin luettamista. Sillä\npappi itse ei tavallisesti luettanut sisältä, eikä nytkään ketään\nmuita. Se oli lukkarin tehtävänä.\n\nTaneli oli tulipunainen, mutta hän luki selvään, vaikka ääni ensin\nväristen ja koko mies täristen. Hän luki lujaan pitkälti, niin kovalla\näänellä, että se kuului yli koko pirtin. Mutta sitten hänen silmänsä\ntulvahtivat täyteen kyyneleitä.\n\nPappi huomasi pojan ahdistuksen ja lopetti lukemisen. Samalla hän taas\nkatsahti seppään, joka silmät tiukkina oli seurannut. Sitten pappi\nryhtyi kuulustamaan Tanelin katkismuksen ulkolukua, ja sekin luisti\noikein hyvin.\n\nSeppä oli tyytymättömän näköinen. Mutta pappi naurahti hänelle:\n\n-- Tässä on teille, hyvät pitäjäläiset, syöttöpoika esimerkiksi, miten\nsellaisetkin voivat oppia, kun heistä huolta pidetään. Tällaista\nsyöttöpoikaa en ole ennen kinkereillä tavannut. Ottakaa tästä vaari!\npuhui pappi.\n\nSitten hän antoi Tanelin mennä. Seppäkin lähti samalla huoneen perälle.\nTaneli pani sen erityisesti merkille. Kun pappi sitten teki yleisesti\nkysymyksiä, viittaili Taneli, ja pappi kysyi häneltäkin. Mutta lopulla\nTaneli viittasi _yksinään_. Ja taas häneltä kysyttiin. Pitkän aikaa\nTaneli yksin tiesi ja sai vastata.\n\n-- Oikein! äänsi pappi aina kirkkaalla äänellä Tanelin vastattua.\n\nSe sana kaikui heleänä ja ihastuttavana Tanelin korvissa. Ääni kieri\npitkin pirttiä herättäen ihmisissä erilaisia tunteita. Kenessä\nkateutta, kenessä ihmettelyä, muutamissa vastenmielisyyttä, jopa\neräissä myötätuntoa poikaa kohtaan.\n\nPappi antoi Tanelille lahjaksi sen hienopainoisen uuden testamentin ja\nsanoi lahjoittavansa sen kinkereillä osoitetusta taidosta. Esimerkiksi\nhän Tanelin muille osoitti. -- Mutta sepän silmissä oli vihainen kiukku.\n\nImpi oli ollut hirveästi peloissaan koko ajan. Mutta kun hän Tanelin\nkanssa poistui kinkereiltä, hänen pelkonsa oli muuttunut iloksi, ja hän\najatteli:\n\n-- Eivät toki kortit vieneet Tanelia kirkkoraatiin, eivätkä mammaa\nmukana!\n\nKun he pääsivät kotiin, tuli mamman kamarista povauttamasta Matkan\ntalon emäntä.\n\nImpi riemuitsi. Hänen piti kohta sielunsa pakosta puhua Tanelin\nsuuresta menestyksestä, talolleen hankkimasta suuresta kunniasta\nkinkereillä. Koko pitäjälle esimerkiksi ja malliksi kirkkoherra oli\nkinkereillä Tanelin nostanut. Ja sitten... sitten...\n\nImmelle tulivat ilon kyyneleet silmiin. Hän ei voinut enää puhua. Mutta\nTaneli itse näytti uutta testamenttiaan ja jatkoi Immen puhetta:\n\n-- Ja sitten pappi antoi minulle tämän kirjan!\n\nMamma tunsi sen jo kansista. Liikutettuna hän puhui:\n\n-- Monta olen ennen jo opettanut, mutta kirjaa eivät he ole papilta\nsaaneet. Tämän viimeisen lahja on minulle kiitos kaikista heistä. Ei\nole helppo talonpojan sikiöitä opettaa!\n\nMatkan emäntä lausui:\n\n-- Kyllä se mamma on vaivaa nähnyt opettaessaan sellaista kakaraa kuin\nTanelia. Me koetimme parhaamme, pidimme poikaa kansakoulussa, mutta\nmeidät ja itsensä häpäisi. Onko se täällä talosta metsään karannut\nvuorokausiksi?\n\nEmäntä katseli Tanelin testamenttia ja pudotti sen sitten lattialle.\n\nTaneli meni kauhtuneena nostamaan kirjaa ja sanoi:\n\n-- Jos teidän talossanne olin pitemmälti, niin tätä kirjaa en lattialta\nnyt ylös saisi! Niin siellä minua lyötiin; kipu tuntuu vieläkin.\n\n-- Kuka... kuka sinua on meillä lyönyt? kysyi emäntä hätäytyneenä.\n\n-- Isäntä löi. Mutta löi niin, ettei ollut näkijöitä!\n\nEmäntä kiehui vihasta:\n\n-- Jos nyt mammalle poika iloa tuotti, niin kyllä tuottaa vielä\nsuruakin!\n\nJa emäntä itki kiukusta.\n\n-- Emäntä muistaa, mitä minä kamarissa sanoin. Lapsenne saatte viedä\nhautaan oman talonne kaivoon hukkuneena. Ja siitä on emännällä nyt\nmurheinen mieli, mikä purkautuu Taneliakin kohtaan. Me siunaamme\nkirkkoherraa, joka halveksitun pojan seurakunnalle esimerkiksi\nesitti. Se on sinulle, Taneli, Matkankin isännän kovasta kohtelusta\nlohdutuksena.\n\nEmäntä ei enää itkenyt.\n\n-- Entä, jos meidän talossa ei olekaan enää kaivoa! hän ärähti.\n\nHän pyyhki silmänsä ja pyysi ostaa kahvia nisun kanssa. Sitten hän\ntarjosi sitä Tanelille ja muille. Heidän piti juoda. Mutta näillä\nkesteillään emäntä ikäänkuin heitti likaisen, vastenmielisen peitteen\nTanelin menestyksen ilojen ylle. Kahvin juotuaan emäntä lähti. Kaivo\noli mielessä. Se olisi tästä lähtien ainaisen pelon paikka hänelle.\nTään asti se oli ollut tavallinen työpaikka. Ja kesällä hyvinkin\nmieluinen, kun sen luona pyykkiä pestiin. Paljon oli uhrattu ennenkuin\nhyvä kaivo saatiin. Lapset viihtyivät sen ääressä. Ja nyt tämä tuiki\ntarpeellinen, mieluinen kaivo toisi pelon ja tuskan yhtenään mieleen!\nTanelin vuoksi tämä pelko hänelle nyt mielen rangaistukseksi pantiin.\nHän oli ollut Tanelille tylyn tyly.\n\n-- Entä jos meidän talossa ei olekaan enää kaivoa! Entä jos meidän\ntalossa ei olekaan enää kaivoa! höpisi emäntä kulkiessaan.\n\nKun emäntä oli lähtenyt, kertoi Impi koko tapauksen kinkereiltä, mutta\nsepästä hän ei tiennyt puhua mitään erityistä. Ei Tanelikaan hiiskunut\nkoko asiasta. Hän oli kinkereillä pelännyt sepän ilmiantavan hänet\npapille kortinlyönnistä ja papin määräävän hänet antamaan sepälle\ntakaisin voittamansa rahat ja herjaavan häntä.\n\n-- Kinkereillä tämä Taali vainaan takki ja nämä housut minua\nhävettivät. Jos minulle olisi tehty oma puku ja olisin saanut se ylläni\nkinkereillä lukea ja vastata, niin vielä paremmin olisi mennyt. Mutta\ntämä puku minua painoi ja hävetti siellä papin edessä seistessäni. Nyt\nmamma laittaa minulle oman puvun! virkkoi Taneli.\n\nMamma tuumiskeli. Liian väljän verkatakin suuret luunapit ja leveät\nhihat ja verkahousujen leveät, käärityt lahkeet pieksunvarsien päällä\nrumensivat seurakunnalle esimerkiksi ylennettyä Tanelia, siitä ei\npäässyt mihinkään. Jos hän olisi ollut omassa, hänelle tehdyssä\npuvussa kinkereillä, niin talon kunnia Tanelista olisi nyt ollut vielä\nsuurempi. Silloin koko kinkerirahvas olisi huomannut, miten hyvää\nhuolta hän, Taalin mamma, piti syöttöpojastaan, ja kirkkoherra olisi\nnähnyt Tanelin puvusta, ettei mamma vaatteisiinkaan nähden ollut\nsamanlainen kuin tavalliset syöttöpoikain pitäjät.\n\n-- Pienennetään nämä verkavaatteet sopiviksi. Sitten on Taneli kuin\nherraspoika, sanoi mamma lopulta.\n\nTanelin mielestä uusi testamentti oli sellainen omaisuus, jota ei\nsopinut viedä tallin yliselle arkkuun, missä oli kukkaro rahoineen\nvanhojen hevosenkenkien, rikkonaisten kulkusten ja muun romun alla. Ei\nmyöskään yliselle kattohirren väliin, missä hänen korttinsa olivat.\n\nTaneli katseli testamenttiaan. Tahallaan, kateudesta sen pudotti Matkan\nemäntä lattialle, mutta vain kannen syrjä oli vähän tahraantunut. Se\noli jo pyyhitty puhtaaksi. Testamentti oli mustakantinen, hienouttaan\nkiiltelevä kirja, ja punaiset olivat lehtien syrjät kansien välissä.\nSe oli hänestä kuin kallis koru, hänelle liian hieno esine. Risti\nsen kannessa oli Vapahtajan risti. Tuo risti toi hänen mieleensä\njuhlallista hartautta, kirkon alttarin ristin. Sen mukana seurasi\nkirkko, jossa seurakunta lauloi kaunista virttä, urut soivat ihanasti,\npappi koreassa puvussa alttarilla messutessaan kohotti taivaallista\ntunnelmaa, ja hänen takanaan suuri alttaritaulu näytti Vapahtajan\nlapsia siunaamassa.\n\nSe oli kaunis taulu. Se oli kauneinta, mitä Taneli oli koskaan nähnyt,\nmutta hän oli tuntenut, ettei hän kuulunut noiden lasten joukkoon,\nkunnes mamma oli sanonut Vapahtajan rakastavan häntäkin. Se oli ollut\nmamman opetuksen ydin, ja se oli ollut hänestä miellyttävää.\n\nKirjalle piti hänen saada arvokas säilytyspaikka. Taneli pyysi saada\nsäilyttää testamenttinsa Immen arkussa pirtissä.\n\n-- Testamentti, Taneli, on ensimmäinen omaisuutesi, jonka itse olet\nansainnut. Se on sinun, vaikka talosta kohta lähtisit. Kengät ja lakki\nja vaatteet jäisivät taloon, mutta testamentin saisit viedä mukanasi,\npuhui mamma.\n\nMamma ei tiennyt Tanelin korteilla ansainneen.\n\n-- Kesällä voisikin mennä vaikka alasti testamentti kädessä, nauroi\nImpi.\n\n-- Kun testamentti on ensimmäinen omaisuutesi ja vielä itsesi\nansaitsema, niin silloin, kulta lapsi, olet oikeasta alusta lähtenyt\nsaamaan omaa omaisuutta. Kun sen arvokkaana pidät, saat paljon muuta\nomaisuutta lisää.\n\nMamman ääni värähteli itkusta ja hellyydestä ja osanottavaisuudesta.\n\nTanelinkin silmistä valuivat kyyneleet. Mutta ne kyyneleet aiheutuivat\nsiitä, että mamma nytkin rumasti loukkasi häntä, herjasi syöttöpojaksi,\njonka vaatteetkin olivat talon, jonne ne piti jättää, jos talosta pois\nlähti.\n\nAlastomana piti lähteä, jos lähti. Sentään hän oli Ruunankin niin hyvin\nhoitanut, että koko kylä hevosta kiitteli nyt hänen hoidossaan. Seppä\noli sanonut häntä renkiä paremmaksi Taalin mammalle.\n\n-- Kun vuotesi sievästi talossa syöttöpoikana olet, ei sinun tarvitse\nalastomana lähteä. Silloin sinulla jo on oma puku. Ja tämä päivä\nsinulle antoi kirjan, mikä on ensimmäinen sinunlaisellesi kinkereillä\nannettu.\n\nMutta Tanelin taivaalliset ajatukset oli voittanut maallinen elämä ja\nsen tavaran hankkimisen halu. Hänellä pitää olla muutakin kuin tämä\nkorea kirja. Hänellä pitää olla oma lakki, omat paidat, omat liivit,\noma takki, omat housut -- jos alushousutkin vielä saisi! -- omat sukat\nja kengät. Kirja tuli hänelle ennen aikojaan. Kinkereillä ei hänen\nolisi tarvinnut, hänen, jolla oli omaa vain alaston ruumis, osata niin\nhyvästi, että ylennettiin esimerkiksi koko seurakunnalle.\n\nMutta ehkä seppä sentähden ei uskaltanutkaan ilmiantaa häntä papille\nkortinlyönnistä? Seppä ei uskaltanut! Tältä voittamansa rahan hän\nvarmasti saa pitää. Ei hänen enää tarvitse seppää pelätä...\n\nTaneli ajatteli rahojaan. Niitä oli lähes kaksikymmentä markkaa. Ja\nsitten hänellä oli omat kortit, joilla saattoi voittaa lisää. Kun\nhänelle ei työstä maksettu palkkaa, oli hänen lyötävä korttia, jotta\nsaisi rahaa. Ensimmäisen paitansakin hän oli siten hankkinut.\n\nTanelilla oli testamentti kädessään, mutta se ei hänelle ollut enää\nsama kalleus kuin vielä äsken. Mamma oli herjannut häntä syöttöpojaksi,\njolla ei ole omia vaatteitakaan. Se herjaus alensi testamentin\nkalleutta.\n\nYksinään illalla pirtin penkillä istuessaan Taneli mietti, että tämä\npäivä hänen elämässään oli ollut ensimmäinen juhlapäivä. Se oli ollut\nniin juhlallinen, että hän itsekseen ihmetteli, miten häntä sillä\ntavalla oli ylistetty ja rakastettu. Mutta papista kaikki riippui.\nMiksi pappi sai aikaan niin paljon? Sen teki hänen arvonsa. Pappi on\nherra, sentähden hän on korkealla. Jo hänen äänensä oli toisenlainen\nkuin talonpoikien. Siinä oli kaunis sointu Tanelinkin korvalle, ja\nkun hän puhui, se meni mieleen toisella tavalla kuin maalaisen puhe.\nTaneli tunsi sen. Joko hän moitti tai kiitti, hänen puheensa vaikutti\nsyvälle mieleen. Keitä hän moitti, ne pahastuivat ja itkivät, vaikk'ei\nhän karjunut eikä äystänyt niinkuin talonpoika; taas niillä, joita\nhän kiitti, silmät loistivat riemusta, vaikk'ei hän suurilla sanoilla\nkehunut.\n\nPappi oli ensimmäinen herra, jonka lähettyville Taneli oli joutunut.\nJa miten häntä olikaan onnistanut papin lähellä. Tämä kehui häntä\npaljoa enemmän kuin hän itse olisi koskaan toivonutkaan. Häntä ei ole\nonnistanut talonpoikien parissa muussa kuin korttipelissä. Talonpojat\nhäntä vain pilkkaavat ja ivaavat, työntävät ja viskelevät, hänelle\närjyvät ja kiroilevat. Ja hän on niin matalalla sentähden, että on\nkunnan syöttöpoika. Ei hänellä ole, kuten muilla ihmisillä, omia\nvaatteitakaan, ei omaa kotia. Äiti kyllä on, mutta hän on kova ja tyly,\nja ihmiset haukkuvat häntä huonoksi naiseksi.\n\nTanelin sielua vapisutti. Hän alkoi hiljaa itkeä.\n\n-- Kerran näkee Tanelinkin itkevän! Mitä sinä yksinäsi itket? Ja nyt,\nkun sinua on niin paljon ylistetty! puhui Impi.\n\nMutta Taneli itki yhä kovemmin. Oudoksuen Tanelin käytöstä kävi Impi\nhakemassa mamman kamarista. Tämä tiedusti Tanelin itkun syytä, mutta\npoika vain itki eikä vastannut.\n\nKun mamma lähentyi häntä, lähti Taneli pirtistä. Hän meni talliin,\ntoi Ruunan juomaan, vei sen takaisin talliin ja laittoi sille ruokaa.\nSitten hän otti korttinsa ja lähti kylälle.\n\nKun Taneli meni ulos pirtistä, alkoi mamma Immelle ladella, että Matkan\nemäntä saattoi olla Tanelista oikeassakin. Sillä mitä se poika nyt\näksyilee? Hän poikaa lähentyy, sievästi kyselee itkun syytä, niin päin\nseinään vain kääntyy eikä mitään vastaa. Ja vielä tällaisena päivänä,\njolloin hän on ollut kuin ihme kinkereillä ihailtavana! Älykäs poika,\nmutta ylpeä sisimmässään. Hän pitää itseään noin kiitettynä liian\nhyvänä tässä syöttöpoikana olemaan. Voi sattua, että hän karkaa.\nHevosenhoitajaksi minä häntä tarvitsen enkä päästä pois. Hän on huonoa\nrenkiä parempi; siksi seppä kateudesta hänen päähänsä ajoi kopeutta.\nNyt vasta voivatkin kadehtia, kun pappi kinkereillä poikaa ylisti.\nMutta se on minun ansioni, että poika oli kinkereillä taituri, jota\nihmeteltiin.\n\nKun Tanelia ei kuulunut pirttiin palaavaksi, pani mamma Immen ulos\nhäntä etsimään. Mutta Tanelia ei löytynyt. He ymmärsivät pojan menneen\nkylälle.\n\nMamma käski Immen lämmittää maitoa, johon hän sekoitti joitakin\ntippoja. Hän sipulsi siihen nisua ja määräsi sen Tanelin nautittavaksi\ntaikajuomana, ettei hän lähtisi talosta karkuun. Siinä oli Tanelin\niltaruoka leivän ja lihan ja voin särpimeksi.\n\n-- Tänä iltana ansaitsee poika paremman aterian. Paha mielikin sitten\npoistuu.\n\nMamma nauroi Immelle, jonka piti odottaa Tanelia kotiin tulevaksi.\nNisumaito oli uunissa pidettävä lämpimänä.\n\nEnsi kertaa Impi odotti Tanelia illalla kotiin tulevaksi kylästä. Hän\nsai odottaa kauan. Sitten sai Taneli mamman valmistaman illallisen.\nImpi sanoi mamman itsensä sen Tanelille laittaneen.\n\nSe oli Tanelista ylen herkullinen. Kuinka makealta se maistuikaan! Eikä\nTanelista mamma taas ollutkaan enää niin vastenmielinen kuin äsken.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKevät oli tullut. Aurinko lämpimänä taivaalta hellitellessään rakasti\nTaneliakin. Se koristi kultaisilla säteillään maailmaa, jossa Taneli\noli niin pieni eläjä; sen kultaa ja koreutta liikeni hänellekin.\nPihalla poika oli aivan sen lumouksessa, maantiellä ajaessa se häntä\nhellästi syleili, metsässä liikkuessa sen kosketus hyväili. Sen ihana\nystävällisyys tuntui tallissakin, ja pirtissä se seurusteli sellaista\nvaltavaa onnea antaen, että sielu riemuitsi olemassaolosta.\n\nEnnen Taneli ei ollut tuntenut tällaista iloa kevään auringosta, mutta\nennen ei hän vielä ollut osannut myöskään tietoisesti murehtia omaa\nalennustaan. Suru siitä oli kinkerien jälkeen hänessä pysynyt, ja sille\nmurheen tunteelle kevään aurinko antoi lohdutusta.\n\nTaneli rupesi tarkemmin tutkimaan auringon vaikutusta. Hän huomasi,\nkuinka se sulatti suuret lumihanget, joista paisui kokonaisia järviä\nniityille ja syntyi iloisia puroja; havumetsän vihreys sai uutta\ntuoreutta, kurkiparvet ilmausivat taivaalle, leivot tuolla ylhäällä\navaruudessa lauloivat, ja maantie paljastui viekoittelevana. Hän oli\nkyllä ennenkin nähnyt samaa, mutta vain pinnalta. Nyt se vaikutti\nsieluun tietoisesti. Koko luonto hänen ympärillään kevensi ja rohkaisi\nhänen sieluaan. Nyt vasta hän _tiesi_ auringon rakkauden.\n\nMutta Taneli huomasi, ettei Impi, vaikka hän oli aikuinen, vielä\ntiennyt auringon rakkaudesta. Kun Taneli iloisena lauloi ja puheli, kun\nkevään aurinko teki iloiseksi, oli tämä kohta kysymässä, että \"miksi\nhulluttelet?\"\n\n-- Aurinko rakastaa syöttöpoikaakin, vastasi Taneli.\n\nImpi ei ymmärtänyt häntä. Kun Taneli pääsi Ruunalla ajamaan teille\nja metsiin, kuuli Impi hänen korkean ja heleän laulunsa vielä\nvoimakkaampana. Koko ilma silloin helisi ja raikui. Lintujen laulua\nmetsässä ja lehdoissa Taneli nyt kuuntelemalla kuunteli ja niiden\nlaulusta hänen oma laulunsa kaunistui ja hioutui. Kevätpurojenkin\nlaulun ihanuuden Taneli erotti, mistä ei ennen ollut mitään tiennyt.\n\nMaantiellä Taneli tarkasteli sittiäistä ja ymmärsi, että sitäkin\naurinko rakasti. Sen elämä oli auringon lahja. Hyttysiä aurinko helli;\nvain siltä ne elämänsä saivat. Aurinko rakasti halpoja ja huonoja,\nniitäkin, joita jaloin tallataan.\n\nAuringon valossa Ruunan karva kiilsi ja oli kaunis Tanelin silmissä.\nSen harja hulmusi komeuttaan kevättuulessa, täyteläinen, pyöreä ruumis\nmiellytti. Ja hevonen juoksi omasta halustaan, oman hyvinvointinsa\ntunnosta. Se ei tarvinnut ruoskaa, kun Taneli nousi rattaille ja otti\nohjakset käteensä. Se ei malttanut kävellä, jos se vain sai juosta.\nHeinäkuormankin se toi kotiin juosta hölkäten.\n\nMamma ja Impi usein seurasivat ikkunasta Tanelin ja Ruunan menoa. He\nolivat hyvällä tuulella ja nauroivat, ymmärtäen, että juuri noin kun\nTaneli Ruunalla ajaa, hevosen ja syöttöpojan arvon jokainen huomaa.\n\nTuollaista hevosta juuri he olivat halunneet, mutta ei koskaan ennen\nollut mammalla sellaista ollut. Tämäkin Ruuna oli Tanelin hoidossa\naivan toinen hevonen kuin ennen Tanelin taloon tuloa, mutta siihen\noli syynä se, että Taneli oli saanut hoidettavan, jota hän arvotti ja\njoka häntä itseään ei halventanut omissa eikä muiden silmissä. Siellä\nMatkan talossa hän aina häpesi muita poikia, kun hänen piti olla\nlapsenvaalijana.\n\nKerran illalla, kun oli kirkas ja niin tyyni ilma, että koiran haukunta\nkuului kilometrien takaa, alkoi erottaa taloon omituista, outoa ääntä.\nSitten saattoi huomata, että se oli laulua. Mutta yksi ihminen ei\nlaulanut noin. Laulu läheni. Siinä jo erotti useamman ihmisen äänen.\n\nTaneli juoksi maantielle katsomaan. Sieltä ajoi kirjava\nmustalaismatkue. Se siellä lauloi. Mamma pelästyneenä kuunteli\nkamarissa. Impi juoksi Tanelin jäljessä maantielle.\n\nPian kääntyi matkue mamman taloon, vaikka Impi ärjyen kielteli.\nMatkueen jäljessä seurasi irrallaan juokseva sika.\n\nEdelläajava nuori mies tahallaan ohjasi hevosen Impeä kohti, niin\nettä hän oli jäädä hevosen alle, mutta joukon ääni siitä vain kasvoi.\nAkat siunasivat, joku mies kirosi, lapset huusivat, mutta toiset\nlauloivat. Kun matkue tuli pihalle, oli piha täynnä ääniä, teräviä,\nhuutavia, hoilaavia ääniä; rattailta laskeutui pihalle lauma ihmisiä,\njotka olivat siinä kysymättä, mitä talonväki heistä piti. Vanhoja\nharmaahapsisia ukkoja ja akkoja, joiden silmissä oli villi ilme,\nkeski-ikäisiä miehiä ja naisia, joiden kasvoilla oli ahne himo,\nja nuoria impiä, jotka olivat ihania kaunottaria alkuperäisessä\nitsetiedottomuudessaan. Sitten kirkuvia, rohkeita, aivan kiinni käyviä\nlapsia, jotka kerjäsivät ja kiusasivat apua. Oli matkueessa jokunen\nrintalapsikin.\n\nJoukko ei talon ihmisistä paljonkaan piitannut. Tämän talon piti\nolla heidän kotinaan sen ajan kuin he matkansa varrella tarvitsivat,\ntahtoipa isäntäväki tai ei. Pihalle riisuttiin laihat hevoset, joilla\noli kaulassa kokonaiset rivit tiukuja, rattaiden viereen syömään\ntalosta saatavia heiniä. Sialle vaadittiin ruokaa, mutta Impi kielteli.\nAkat ympäröivät hänet pyytäen ja karttaen. Impi käski kysyä mammalta.\nSilloin akat työntyivät pirttiin, koko muu joukko jäljessä. Pian oli\nheitä mamman kamarissakin, molemmat huoneet olivat mustalaisia täynnä.\n\nSika sai ruokaa, sillä mamma pelkäsi tulijoita.\n\nJokaisessa talon esineessä oli pian mustalaiskäsiä kiinni. Mamman\npostillaakin hypisteli vanha mummo, ja sen takaa hän löysi kortit.\nÄmmä nosti ne ylös ilmaan. Silloinkos riemu syntyi. Mummon piti saada\npovata, mutta hän joutui kinaamaan mamman kanssa. Sängyn päältä\notettiin tyyny lapsen päänaluseksi. Ja kiikkutuolissa keinui pian pari\nvekaraa. Lipasto veti puoleensa miesten ahnaita katseita.\n\nPirtissä pyydettiin syötävää ja juotavaa. Joku vaimo pyysi saada ostaa\nnisukahvia, ja talon astioita käsissään lapset kärttivät Immeltä ruokaa.\n\nAkka ei saanut povata. Mutta nuori mies, se ensimmäinen ajaja, joka oli\nollut ajaa Immen päälle, otti mamman kortit ja tuli pirttiin.\n\n-- Ei tämä talo ole meille tyly. Täällä saamme kortitkin\nkäytettäväksemme. Kuka ryhtyy pelaamaan? huusi mies.\n\nNuoret miehet kävivät korttien ääreen. He sytyttivät tupakan ja\nalkoivat pelata.\n\nAkat saivat keittää kahvia omistaan, lapset saivat mamman käskystä\nruokaa talosta. Miehet keitättivät maksusta kahvia Immellä toisella\npannulla; hän oli saanut nisunsa lukon taa.\n\nMamma ei kehdannut mennä riistämään korttejaan miehiltä. Impi pelkäsi\nniin, että melkein vapisi, mutta oli olevinaan käskevä ja komentava.\nTalon astioita hän sikiöiden käsistä tempoi pois ja torui torumistaan.\n\nSe nuori mies varsinkin aristutti Impeä, sillä tämä piti erityisesti\nhäntä silmällä. Kun Impi yritti lujemmin sanomaan, hänkin lujemmin\nvastasi.\n\nPyytäminenkin oli tällä väellä väkisten ottamista.\n\n-- Ei täällä saa korttia pelata! ärjyi Impi.\n\n-- Panen sinut, neito, peliin! vastasi nuori mies.\n\n-- Minä käsken sinut ulos, kun korttia lyöt!\n\n-- Talon kortit, mutta taito on oma. Sinä piika, et ymmärrä, että kun\ntalossa on kortit, niin silloin on lupa niitä käyttääkin. Minä panen\nsinut peliin, härnäili nuori mustalainen.\n\nMiehet nauroivat. Impi suuttui.\n\n-- Mitä te pelaatte, kun ette osaa! äysti Impi suuttuneena jotakin\nsanoakseen.\n\n-- Osaakos piikapaha?\n\nOutoa tämä oli Immestä, jota kulkijat olivat aina pirtissä kohteliaina\narvottaneet. Ei tähän asti vielä kukaan ollut häntä loukannut. Mutta\nnyt halveksittu mustalainen pilkkasi häntä.\n\n-- Tuollaiset kulkurit muka tässä korttia lyövät, jossa ei kukaan\nparempikaan saa pelata. Ovatko kortit kamarista?\n\n-- Kamarista ovat!\n\n-- Sitten otan ne pois!\n\nImpi yritti, mutta hänet vedettiin nauraen ja ilakoiden istumaan\npelaajien pariin. Nuori mies tarjosi hänelle kortteja.\n\n-- Pane sinä, piika, minut peliin! Minä panen sinut! Kun voitat, saat\nminut mieheksesi! haasteli nauraen nuori mustalainen.\n\nImmen ympärillä nauroi pelaajajoukko uhkaillen uudelleen tarttua\nkiinni. Impi oli kauhean peloissaan. Hänen silmänsä sattuivat apua\npyytävinä Taneliin.\n\nMamman piti olla kamarissa vartioimassa siellä isännöiviä akkoja ja\ntyttöjä.\n\nTaneli aikoi mennä kamariin noutamaan mammaa Impeä pelastamaan. Mutta\nsamassa hän näki, miten tuo nuori mustalainen, joka oli Immen päälle\najaa, tyrkytti korttejaan Immen käteen, ja muu pelaajajoukko piti häntä\npenkillä istumassa.\n\nTaneli meni mustalaisen nenän eteen ja sanoi:\n\n-- Sen neidin puolesta minä pelaan sinusta!\n\nPelaajajoukko hämmästyi poikaa. Impi jäi syrjään pilkalta ja pääsi\nlivahtamaan pois.\n\nMutta nyt huomio kääntyi Taneliin.\n\n-- Renkipoika! kuului yhteen ääneen.\n\nMutta Taneli otti Immelle aiotut kortit ja istahti joukkoon, vaikka\nhänen teki mieli lyödä sitä nuorta mustalaista.\n\nMustalaiset alkoivat häpeillä Tanelin seuraa; heistä yksi ja toinen\nnousi pois. Taneli oli heidän silmissään vain aikamiehen vaatteissa\nkulkeva mitätön renkipoika, jonka kanssa kortinlyöminen oli nuorten\nmiesten mielestä häpeäksi.\n\n-- En kehtaa sikiön kanssa pelata! virkkoi Immelle kortteja tyrkyttänyt\nmustalainen nolona, heitti kortit pöydälle ja nousi paikaltaan.\n\nHän meni Impeä lähentelemään.\n\nTaneli mietti, miten hän Immen pelastaisi. Nuori mustalainen härnäsi\ntyttöä ja toiset vain yllyttivät häntä Impeen kiinni tarttumaan.\n\n-- Tässä he nyt ovat isäntinä. Jos Impeen kiinni käyvät, niin kuka\nauttaa? ajatteli Taneli. Mutta hän keksi avun. Hän meni kiireesti Immen\narkusta ottamaan testamenttinsa ja pisti arkun avaimen taskuunsa.\n\n-- Tiedätkö, mitä olet rikkomassa? kysyi Taneli ankarasti testamentti\nkädessä hänen edessään seisovalta mustalaiselta silmissään pelastajan\nrohkea, varma uhka.\n\nNuori mustalainen jätti härnäilynsä. Tanelin rohkeus pakotti hänet\nkuuntelemaan.\n\n-- Olet rikkomassa viidettä käskyä, kun ahdistelet neitiä! virkkoi\nTaneli lujasti aivan innostuksen vallassa, kun mustalainen heitti Immen\nrauhaan.\n\nMustalainen jo hämmästyi.\n\n-- Ja kuudetta käskyä, kun ajattelet rumia siinä ahdistellessasi\nneitiä! yhä lujemmin Taneli kiihtyi silmät innosta loistaen mustalaista\nopettamaan.\n\nMustalaiseen olivat Tanelin puhe ja testamentti sattuneet oudosti.\n\n-- Etsi tästä kirjasta ne käskyt! Kun löydät, niin minä tunnustan sinut\ntaituriksi! Minä, jota sikiöksi sanot, ne löydän sieltä, jatkoi Taneli.\nHän ojensi testamenttia mustalaiselle. Tämä suuttui, hän tunsi kirjan\nja häpesi. Se oli lukutaidottomalle miehelle perin vastenmielinen\nkapine. Häntä oli vaadittu rippikouluun, mutta sitä koulua hän juuri\noli pakoilemassa.\n\nNuoren mustalaisen ylimielinen komento laskeutui.\n\nMutta Impi hänelle jo nauroi:\n\n-- Sitä se ei osaa lukea, vaikka sikiö osaa!\n\nTestamentti vaikutti koko joukkoon. Kristillisyys, jolla heitä oli\nryhdytty ahdistelemaan, kauhistutti heitä. Se oli heistä nykyjään\nnimismiestä peloittavampi. Uusi testamentti sai heidät pakostakin\nhillitsemään itseään.\n\nImpikös osasi nyt pilkata joukkoa lukutaidottomuudella! Hänelle oli\ntullut avuksi aivan kuin näkymätön voima. Nämä äsken ylimielisyydessään\nniin suurisuiset mustalaiset olivat nyt tuon pienen kirjan vuoksi\nnoloina ja masentuneina. Taivaalliset asiat eivät olleet heidän\nmieleisiään.\n\nTaneli huomasi testamentin vaikutuksen ja meni kamariin kuiskaamaan\njotakin mamman korvaan. Tämä alkoi kamarissa lukea naisille postillaa.\nSe karkoitti näistä pian sieltä toisen toisensa perästä. Mutta kun\nmamma tuli postilla kädessä pirttiin, mustalaisilla alkoi olla kiire\ntalosta pois. He kammoivat tuota lukemista, se oli vastenmielistä, ja\nsen takaa tuli ikäänkuin koko ankara esivalta heidän mieleensä. Juuri\nesivalta tahtoi opettaa heitä lukemaan ja kristillisyyteen, mikä oli\nheistä samaa kuin pakottaminen luopumaan vapaasta elämästä.\n\nNuoret miehet ensiksi työntyivät ulos. Mamma jäi lukemaan naisille ja\nvanhemmille miehille. Viimemainitutkin pian kirosivat ja painuivat\npihalle nuorten perästä. Naisille mamma alkoi nyt puhua heidän huonosta\nelämästään; hekin kohta lähtivät hiljaisina ulos, ja sikiöt seurasivat\nheitä. Pihalla laitettiin hevoset valjaisiin, noustiin rattaille,\nja tiukujen helistessä ajettiin äänettöminä maantielle. Auringon\npaisteessa pihalla maannut sika laukkasi kiljuen jälkeen.\n\nMamma, Impi ja Taneli hämmästyivät, miten helpolla mustalaiset saatiin\ntalosta pois. Oli tapahtunut ihme. Mutta huoneisiin jäi mustalaisten\nhaju ja talonväkeen jäi tunne poistuneista, vastenmielisistä vieraista.\nTalon kolmesta asukkaasta tuntui että he olivat pelastuneet vaarasta,\njoka jo peloitti, sillä tuollaisen suuren mustalaisjoukon käsissä\nkahden naisen ja puolikasvuisen pojan asuma yksinäinen talo oli\nturvaton. Mustalaiset olivat kyllä huomanneet talon sen heikkouden.\n\n-- He pakenivat jumalansanan lukemista enemmän kuin taikaa! huudahti\nImpi.\n\n-- Minä sen keksin! Minä ne testamentillani peloitin! Minä sen aseeksi\nhädässä otin! kehui Taneli.\n\n-- Taneli minut pelasti niiden käsistä! Ne roikaleet jo uhkasivat käydä\nminuun käsiksi! Hyi, miten olisikaan käynyt, ellei Taneli olisi tullut\nväliin! Tanelin kortinpeluutaito minut pelasti, kun jo kiinni kävivät!\ntunnusti Impi liikutettuna.\n\nSitten ryhdyttiin tarkastamaan huoneita ja panemaan paikoilleen\nmustalaisten liikuttelemia esineitä. Paljon ne olivatkin jo ehtineet\npanna ylösalaisin. Mamman kamarissa oli yksi akoista noussut sängyn\npäälle jääden siihen koukussa makaamaan. Tyyny oli viety pirtin\npenkille lapsen päänaluseksi.\n\nSängyn tärvelemisestä mamma enimmän suuttui. Se harmitti kamalasti.\nOlipa kuin hänen ennen puhdas sänkynsä olisi ainiaaksi ryvetetty. Sama\nvuode, jota kamarin vieraat aina kunnioittavasti katsoivat!\n\n-- Taneli oli sittenkin pelastajamme! huudahti hän.\n\n-- Jollen olisi näitä kortteja korjannut, niin korteitta nyt mamma\nolisi, virkkoi Taneli.\n\nTaneli tarjosi kortit mammalle, joka otti ne kiittäen. Korttien avulla\nmammankin mielestä poika Immen pelasti mustalaisten repimiseltä. Taas\nne olivat palvelleet hyvää!\n\nMamma asetti korttinsa entiselle paikalleen postillan taakse. Ne\nolivat toistensa kanssa rinnan arvossa mamman silmissä. Pelkkää hyvää\nkortit aina olivat palvelleet; Taali vainajankin onnettomuuden ne jo\nedeltäpäin ilmoittivat, ja se sai hänet kortteihin luottamaan sekä\nuskomaan, että hänen kova kohtalonsa oli pantu hänen kärsittäväkseen\nhänen ylimielisyytensä rangaistukseksi, mistä hän oli muuttunut\nvakavaksi. Aivan toinen ihminen hän oli siitä pitäen ollut. Nytkin\nTaneli oli korteilla pelastanut Immen mustalaisten peloittavasta\npitelystä!\n\n-- Vieläkö, Impi, kortteja vihaat? kysyi mamma lopuksi.\n\nImpi ei vastannut.\n\n-- Eikö Taneli niillä pelastanut sinua oman tunnustuksesi mukaan?\n\nMamma oli jo, kuin ei enää mitään voisi sanoa kortteja vastaan. Impi\nolikin yhä ääneti.\n\n-- Tyhmät ja ilkeät pärjääjät kortteja vihaavat. Sinäkin, Impi, olet\nheiltä pahaa kuullut korteista, mutta nyt kortit sinut pelastivat\nväkivallasta. Jos nuoret mustalaismiehet olisivat ryhtyneet sinua\njoukolla repimään, kun jo kiinni tarttuivat, niin en minä enkä Taneli\nolisi voimillamme jaksaneet sinua pelastaa. Mutta sen teki Taneli\nkorttien avulla, neuvoi mamma Impeä.\n\n-- Minä olin aivan poissa suunniltani! Joukkoonsa he jo minut\nraastoivat, hylkiöt! Mutta eivät he olisi päässeet pelaamaan, ellei\nmammalla olisi kortteja ollut, sanoi Impi.\n\n-- Sinä kiellät vielä arvonantosi korteilta! Minun pitäisi povata\nsinulle. Et ole tähän asti sallinut minun povata itsellesi. Saanko nyt\npovata? puhui mamma.\n\n-- En minä usko povaamiseen! vastasi Impi.\n\nMamma jo suuttui tyttöön.\n\n-- Eikö Taali vainaalle ennustus toteutunut? Impi! Impi!\n\n-- Toteutui muka, kun uskoi! Eihän se mustalaisakka sanonut käden\nkuivuvan. Jos niin olisi ennustanut, sitten minäkin uskoisin\npovaukseen, intti Impi vastaan.\n\n-- Impi! Impi! valitti mamma mennessään kamariinsa. Mutta Taneli lähti\ntalliin.\n\nSittenkään kortit eivät olleet Immelle enää niin vastenmieliset kuin\nennen. Ne olivat tulleet ikäänkuin häntä lähemmäksi, ja Tanelille\nhän pelastumisestaan oli suorastaan kiitollinen. Ellei Taneli olisi\nosannut pelata korttia, niin miten hänelle kävi? Miten hänelle kävi,\njos mustalaisjoukko jo kiinni tarttui! Voi ilkeitä roikaleita! No on\njonkinlaisia vieraita! Hyi! -- Hän oli tullut Tanelia paljon lähemmäksi.\n\nTaneli tarkasteli tallissa. Ruunan kaikki kapineet olivat paikallaan.\nTaneli nousi yliselle. Arkussa oli hänen rahakukkaronsa! Hän riemastui.\nMustalaiset lähtivät liian pian pois! Lyhyellä ajallaan he ehtivät vain\nasuinhuoneissa isännöidä. Hän ei olisi voinut pitää silmällä heitä\nkaikkia, jos he olisivat pitemmän aikaa viipyneet.\n\nMustalaisten käynnin jälkeen Taneli oli mamman ja Immen silmissä\njo sellaisessa arvossa, kuin hän ei enää olisikaan syöttöpoika. He\nmolemmat olivat Tanelille sydämessään kiitolliset ja osasivat arvostaa\nTanelin viisautta.\n\nOmat korttinsa Taneli täst'edes piti yhtenään housuntaskussaan.\nRahakukkaronsa hän kätki tallin yliselle niin hyvään piiloon, ettei\nsitä vieras olisi etsimälläkään löytänyt.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSinäkin vuonna otettiin mamman taloon kesärenki. Tämä jo ensi tulemalta\npyrki Tanelia syrjäyttämään. Hevosenkin hän kohta otti omaan hoitoonsa.\nMutta Ruuna ei siitä pitänyt, se oli kesärengille äksy, sillä tämä\npiteli hevosta tylysti, ärjyi, kiroili ja repi suitsista. Ohjaksilla\nhän löi hevosta ja huutaen ja hoilaten elämöi sitä juomaankin\nviedessään. Ruuna hirnui Tanelille ja pyrki hänen jälkeensä.\n\nKerran renki näki Ruunan irrallaan kulkevan Tanelin jäljessä kaivolle\njuomaan. Hänen mielessään syttyi kateus Tanelia kohtaan, sillä hän\nhuomasi mamman ja Immen sitä hyväntuulisena katselevan. Sitten mamma\niski silmää Immelle, ja he molemmat katsoivat nauraen kesärenkiin.\nTämän mielestä se merkitsi:\n\n-- Et sinä ole syöttöpojan arvoinen hevosen hoitaja!\n\nMutta renki virkkoi:\n\n-- Kun hevosta leivällä syöttää, saa sen tuollaiseksi. Kun talossa on\nleipää hevosen ruoaksi, niin lie rengillekin parempaa einettä.\n\nJa samalla renki silmäsi keltaisiin silakoihin ja huonoon piimään ja\nohraleipään, jotka olivat hänen nenänsä edessä pöydällä, sitten nauraen\nmammaan ja Impeen.\n\n-- Ei Taneli ole leipää hevoselle syöttämällä sitä noin itseensä\nsuostuttanut, vaan sitä hyvästi kohtelemalla. Se poika on\nymmärtäväinen. Pappikin on pojan seurakunnalle esimerkiksi kinkereillä\nylentänyt viisautensa vuoksi; kaikista taitavin hän oli sielläkin,\nkiitteli mamma.\n\nImpi nosti keiton ja maitoperunat rengin eteen ja lausui.\n\n-- En uskalla parempaa ruokaa sinulle laittaa, muuten rupeaisit hevosen\ntavalla jäljessäni kulkemaan.\n\nRenki oli jo ehtinyt pirtissä maatessaan pyrkiä yöllä Immen viereen.\nImpi nauroi mammalle, tämä hymyili takaisin, mutta käski antaa rengille\nseparoitua maitoa.\n\nRenki ei tällä kertaa osannut mitään sanoa mammalle ja Immelle, mutta\nhän vielä kostaisi!\n\nIllalla hän Immen kiusaksi otti esille korttinsa ja pyysi Tanelia\npelaamaan kanssaan. Impi oli jo ehtinyt kovasti kieltää Tanelia, sillä\nrenki oli innokas kortinlyöjä ja tiesi Tanelin myös halukkaaksi. Salaa\nhän oli jo ensi päivinään pelannut pojan kanssa, mutta nyt hän aikoi\npelata pirtissä, Immen nenän alla.\n\nKun renki oli jakanut kortit, sanoi hän:\n\n-- Ensin pelataan nisukahvista!\n\nTaneli katsoi arasti Impeen. Tämä oli suuttunut ja tiuskaisi:\n\n-- Taneli ei saa pelata, eikä kesärenki saa syöttöpoikaa vietellä!\n\nMutta se loukkasi Tanelin itsetuntoa. Impeä hän oli aina osannut pitää\navuttomana. Hän otti kortit ja sanoi:\n\n-- Jollen minä pelaa, etsii Onni toverin kylältä.\n\nSitten hän meni kuiskuttelemaan Immelle:\n\n-- Onni saattaa jäädä silloin sille tielleen ja me jäämme\nniittomiehettä.\n\nImpi ei enää kieltänyt. Peli alkoi.\n\n-- En minä teille nisukahvia keitä! äsähti Impi.\n\nMutta Onni ja Taneli olivat jo pelaamassa. Taneli ajatteli pian\nkorttiensa käytön, hän pelasi kohta alussa kesärengin tiukalle. Impi\nsilti syrjäkorvalla ja syrjäsilmällä seurasi peliä. Hän kuuli Tanelin\nriemastuvan, näki Onnin suuttuneen ilmeen, näki hänen miettivän,\nkorttejaan epätietoisena selailevan ja kuuli sitten hänen sanovan:\n\n-- Tämän pelin Impi vielä saa minulle maksaa. Hän kiukullaan pelin\nalussa sotki ajatukseni.\n\nImpi nyt kiusatakseen meni Onnin luo ja kysyi:\n\n-- Haluaako Onni silliä ja koko maitoa illalliseksi?\n\nOnni pahastui. Hän ymmärsi pilkan. Se vei taas mukanaan hänen\najatuksensa, hän pelasi huonosti, nyt hän oli auttamattomasti häviöllä.\n\nTaneli voitti nisukahvit. Kun Impi kuuli sen, lupasi hän Tanelille\nkahvit keittävänsä, mutta Onnin kustantamana.\n\nHän nauroi ja pilkkasi kesärenkiä:\n\n-- Et Tanelille hevosen hoidossa etkä kortinlyönnissä kestä! Sille\npojalle mielellänikin keitän nisukahvin, mutta sinulle en olisi\nkeittänyt.\n\nSitten hän ryhtyi Onnille laittamaan illallista, mutta Tanelille\nnisukahvia. Taneli sanoi juovansa kahvia kyllikseen, ettei illallista\ntarvitsekaan, kun ei ollut määrä, miten paljon sitä ainetta peli\nsisälsi.\n\nOnni sai syödä keltaista silakkaa, separoitua maitoa, maitoperunoita ja\nleipää, mutta Taneli valmistautui juomaan nisukahvia kyllikseen.\n\n-- Tämä kahvi tulee Tanelille Onnin palkasta, selitti Impi. Mutta Onni\nvirkkoi:\n\n-- Kun olen illastanut, pelataan sitten taas.\n\nHän katseli huonoa illallistaan ja katseli Tanelin nisukahvin juomista.\nTuo tyttö oli häneltä viime pelissä sekoittanut ajatukset; sentähden\nsyöttöpoika voitti! Näin Onni vakuutti mielessään moneen kertaan.\nJa hän söi, vaikk'ei maistunutkaan, sillä suuttumus oli vienyt\nruokahalunkin.\n\nOnnin syönnin jälkeen ryhdyttiin uudelleen pelaamaan.\n\n-- Nyt, poika, pelataan keltaisista silakoista! Minä niitä jo söin,\nmutta jos sinä tappiolle joudut, saat syödä niitä kuusi kappaletta\nnisukahvisi päälle, puhui Onni varmana.\n\n-- Syötkö sinä vielä kuusi kappaletta, jos häviät? kysyi Taneli.\n\n-- Syön!\n\n-- Mutta silakat pitää taloon maksaa, kun syötte niitä ylimääräisesti,\npuhui Impi.\n\n-- Jos Taneli syöpi, maksan minä. Jos itse syön, maksan minä.\nSuostutko, Taneli, peliin?\n\n-- Suostun.\n\nTaas peli aloitettiin. Onni oli tyytyväinen kortteihinsa; Taneli\najatteli tarkoin omansa. Aluksi oli Onni voitolla, mutta Impi tuli luo\npuhumaan:\n\n-- Miten se sopii, että Onni maksaa silakat, voitti hän tai tappasi?\nEikö Tanelin pidä maksaa, jos häviää? Jos Taneli häviää, maksan minä\nOnnille silakat. Eikö niin, Onni, kun minä äsken sinulle tappion\ntuotin? Kuuletko sinä?\n\nOnni alkoi miettiä Immen puhetta, mutta hänen oli vaikea päästä\nselvyyteen, kun peliäkin piti ajatella.\n\n-- Onko Onni viikatteen katkaissut? Mamma kovasti torui. Mistä nyt\nviikate kiireesti saadaan? Siellä se on poikkinaisena pihalla, juttusi\nImpi.\n\nTaas Impi yllätti Onnin ajatuksenjuoksun. Tämä joutui viikatetta\najattelemaan ja pelasi huonosti.\n\nOliko viikate poikki? Olisiko joku sen katkaissut, ja häntä nyt\nsyytetään? Sen on Taneli tehnyt, jos se on poikki...\n\nHän vaipui ajattelemaan, että Taneli on sen tehnyt ja ajatusten\npyrkiessä pois pelistä hän pelasi huonosti. Taneli pääsi jo voitolle.\nOnnin kortit eivät enää kestäisi, vaikka peliä vielä jatkuisikin.\nTaneli muisti hyvin Onnin pelaamat lehdet, mutta tämä oli mennyt\nmuistissaan sekaisin.\n\nTanelin kovasti nauraessa Onni hävisi täydellisesti.\n\n-- Nyt, Impi, kuusi keltaista silakkaa! Onni ne vielä syöpi ja maksaa!\n\n-- Sen maksun minä perin Onnin palkasta, sanoi Impi.\n\n-- Kun tappasin, niin syön ja maksan, puhui Onni.\n\n-- Mutta ne pitää syödä paljaaltaan! vaati Taneli.\n\n-- Ei ollut puhetta muusta kuin silakoista. Mutta kun minä olen silakat\nsyönyt, pelataan kannusta hapanta piimää. Niinhän, syöttöpoika?\n\n-- Saat sitten juoda piimän silakkain päälle janoosi! nauroi Taneli.\n\n-- Kyllä sinä poika sen nisukahvisi päälle juot! kiivasteli Onni.\n\n-- Sinäpähän sen janoosi juot, kun silakat ovat suolaisia!\n\nNyt Onni jo oli kiihtymässä, mutta Immen vuoksi hän ei peruuttanut\nlupaustaan. Hän söi kaikki kuusi keltaista silakkaa paljaaltaan, näytti\nmelkein voivan pahoin, mutta söi sittenkin, kun Impi ja Taneli vieressä\nvahtivat ja vaativat.\n\nKohta kun Onni oli saanut silakat syödyksi, hän antoi ylen.\n\nMutta siitä selvittyään hän vaati uuden pelin hapanpiimäkannullisesta.\nSen avulla hänkin saisi Tanelilla ja Immellä nauraa.\n\nTaas peli alkoi. Onni sai hyvät kortit. Mutta ne silakat; jotka olivat\njääneet vielä vatsaan, pyrkivät viemään hänen ajatuksensa mukanansa. Jo\npelin alussa Taneli pääsi lyömään hänelle pahan lyönnin. Onnia ellotti\npahasti, ajatukset olivat vatsassa. Silakat olivat ottaneet siellä\nkomennon.\n\nImpi sitten yht'äkkiä kysyi:\n\n-- Muistaakos Onni, miten paljon rahaa jo on talosta ottanut? Kun\nnisukahvit ja silakat maksat, tuskin jää mitään.\n\nTaas tuo Immen puhe sotki Onnin ajatukset.\n\nHän alkoi miettiä ja muistella, paljonko hän oli palkkaansa jo ottanut,\nja peliä tarkkaan ajattelematta pelasi sen mukaan.\n\n-- Muistatko, montako kertaa olet tupakkaankin mammalta ottanut rahaa?\nTaidat jo ollakin velkaa taloon.\n\nOnni muisteli, että hän oli vain kaksi kertaa ottanut rahaa tupakkaan,\nja nyt Impi sanoi hänen monesti ottaneen. Millaista tiliä he pitävät?\nHänen ajatuksensa olivat aivan poissa pelistä. Mutta Taneli terävänä\nlöi paraita korttejaan, jotka saivat Onnin yhä enemmän sekaisin. Peli\npäättyi Onnin vahingoksi.\n\nJo oli Onni Tanelin peitota, kun peli näin loppui. Mutta Taneli ja Impi\nnauroivat katketakseen, hihittivät niin ilottelevasti, että Onnia hänen\npahoinvoidessansa yhä enemmän iljetti tuoden huonoa tuulta.\n\nImpi nauraen haki kannun piimää, oikein hapanta piimää. Sen ääressä\nImpi ja Taneli ilakoivat. Onnin piti istua sitä juomaan, niin pahoin\nkuin hän voikin.\n\n-- Tuo tyttö se puheellaan sotki minulta pelin, virkkoi Onni.\n\n-- Saat nyt hyvää ruokaa, mutta omalla kustannuksellasi. Sinä syöt ja\njuot nyt pelihimon itsestäsi, nauroi Impi.\n\nOnni joi piimänsä. Sitten hän yritti Immelle vastata, mutta samassa\nkävi hullusti, piimä pyrki ulos väen väkisin. Onni oli läkähtyä. Taneli\nriensi takomaan selkään, sillä mies oli tukehtumaisillaan. Hän oli\nhehkuvan punainen rykiessään; vatsa oli ilmi kapinassa. Hän ihan ulisi\nhädissään.\n\nMutta Immen täytyi nauraa. Ja kun Impi nauroi, nauroi Tanelikin.\n\n-- Onni on nyt saanut tarpeekseen ruokaa ja juomaa ja kortinlyöntiä!\nhärnäsi Impi.\n\n-- Ja kustantanut minulle runsaasti nisukahvia! iloitteli Taneli.\n\nOnnin piti päästä makuulle. Hän oli saanut vatsaansa liian paljon\nhapanta piimää ja keltaista silakkaa; hän oli sairas ja ylenantoi\nuseaan kertaan. Taneli juoksi aina selkään lyömään, ettei kurja\ntukehtuisi. Mutta Impi nauroi nauramistaan, eikä Tanelikaan voinut\nmuuta.\n\nMamma kuuli sen elämän kamariinsa ja tuli pirttiin katsomaan. Impi\nkertoi hänelle asian. Mammakaan ei voinut olla nauramatta. Hän meni\nOnnin luo kuin sairaan luo ainakin, vaikka tämä pilkkaajaan kääntyi\nselin. Mamma käänsi Onnin päin ja lohdutti kesärenkiä, joka oli aivan\nvoimaton ja kalpea rykimisestä:\n\n-- Onni on pitänyt jumalanviljaa pilkkanaan ja on siitä nyt saanut\nrangaistuksen. Sitten Onni on loukannut taloa, on loukannut Impeä ja\nollut Ruunalle tyly. Tanelia Onni ei saa vietellä pahuuteen. Jos Onni\non aamulla vielä sairas eikä pysty työhön, pitää muuttaa pois talosta.\nNyt pirtti on sen siivoinen... Onnin pitää mennä makaamaan tallin\nyliselle. Ja Immelle Onnin pitää maksaa pirtin siivoamisesta.\n\nMamma käski Immen ja Tanelin viedä Onnin tallin yliselle, sillä\nhän horjahti kohta takaisin sänkyyn, kun yritti nousta ylös. Häntä\npyörrytti, eikä hän voinut puhua, kun Impi ja Taneli taluttivat häntä\nnauraen ulos, vaan hoippui kuin jos olisi viinaa juonut.\n\nMamma nauroi ääneensä.\n\nOnni oli täst'edes täydelleen nöyryytetty. Ruuna jäi Tanelin hoitoon;\nOnni teki sillä vain välttämättömimmät työt. Mutta Immestä ja Tanelista\ntuli yhä paremmat ystävät.\n\nImpi kiitteli Tanelin kortinpelitaitoa, kun sillä Onnikin oli\nmasennettu. Taneli oli hyvällä tuulella, kun oli pirtissä lyönyt\nkorttia aivan kuin rahasta Immen siellä ollessa, ja tämä oli hänelle\nkeittänyt nisukahvit pelivoitoksi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOmpelukoneiden kauppias oli kirkolle polkupyörällä ajaessaan rikkonut\npyöränsä ja tuli mamman taloon sitä korjaamaan. Ensin hän pyysi ruokaa,\nja syötyään joi nisukahvit. Sitten hän keskipäivän helteessä pani\npitkälleen pirtin penkille ja nukahti.\n\nVasta iltapäivällä hän ryhtyi konettaan korjailemaan. Mamma oli\nyksin kotona, toiset olivat heinänteossa. Pyörässä oli enemmänkin\nkorjaamista, eikä asiamies pitänyt kiirettä. Hän lienee ollut\nentinen konepajan työläinen. Mammalle hän tyrkytti tyrkyttämistään\nompelukonetta. Sai sitten kuulla talossa olevan kasvattityttären, joka\nsaa, jos haluaa, ostaa koneen vähittäismaksulla.\n\nVieras jäi Impeä odottamaan.\n\nKun Impi, Onni ja Taneli palasivat niityltä, kävi asiamies Immen\nkimppuun. Hänellä oli Impi niin vallassaan, että tyttö tuskin sai\nillallista laitetuksi. Miehellä oli koreita hintaluetteloita ja ne\ntäynnään viekoittelevia ompelukoneita. Kuvia ne tosin vain olivat,\nmutta Immen jo ne kuvatkin saivat valtoihinsa. Tuollaisella sirolla\nkoneella ompeleminen olisi hauskan hauskaa. Ja jos hän saisi koneen,\nvoisi hän ommella vieraillekin.\n\nImpi valmisteli illallista, mutta konekauppias kuvineen kulki hänen\njäljessään pirtissä, selitteli ja houkutteli ostamaan. Kun illallinen\noli jo syöty ja asiamies koko ajan selittänyt selittämistään\nkoneidensa hyvyyttä, huokeahintaisuutta ja tavattoman edullista\nvähittäinmaksamista, suostui Impi lopulta ostamaan ompelukoneen\nvähittäismaksulla. Sopimus kirjoitettiin, ja Impi antoi käsirahan.\n\nKun Taneli näki sen, syttyi hänessä halu voittaa kortinlyönnillä tuo\nraha. Hän meni Immelle kuiskuttelemaan:\n\n-- Minä pystyn korteilla saamaan takaisin rahasi. Saanko pelata?\n\nImpi ajatteli:\n\n-- Tuo asiamies tulee joka kuukausi perimään osan hintaa. Jos Taneli\nvoittaisi aina rahan takaisin, niin saisin koneen ilmaiseksi.\n\nImpi lupasi Tanelin pelata, mutta hänen tuli kohta paha mieli.\nKortinlyöntiä rahasta hän oli aina inhonnut, se oli suuri synti. Mutta\nhän oli jo luvannut; mammakin hyötyi korteista povaamalla. Olisikohan\nsen syntisempää pelata rahasta? Nyt hän itse hyötyisi siitä...\n\nTaneli meni konekauppiaan luo, otti kortit taskustaan ja kysyi reimasti:\n\n-- Lyökö herra korttia?\n\nAsiamies katsoi pitkään Tanelia, mutta kun hän näki kortit Tanelin\nkäsissä, ymmärsi hän Tanelin täydellisesti:\n\n-- Sinäkö, poika, korttia pelaat? Ja minua pyydät pelaamaan?\n\n-- Osaako herra?\n\n-- Sinäkö muka osaat?\n\nOnni ehätti puhumaan, että Taneli on taitavin kortinlyöjä koko tässä\nkylässä, sillä häntäkin kortit taas lumosivat. Hänen piti saada nähdä\npelattavan. Ja jos sitten hänkin voittaisi...!\n\nKonekauppias ei ottanut uskoakseen Tanelin taitoa, mutta hänessä heräsi\nhalu nähdä, puhuuko renki totta.\n\n-- Onko sinulla rahaa maksaa, kun menetät? Vai maksaako renki?\n\nOnni ajatteli. Häntä vietteli halu nähdä, millainen pelaaja kauppias\non. Ja sillä miehellä on rahaa. Hän on hyvä saalis koettavaksi, jos\non huono kortinlyöjä. Kun Taneli on pelannut ja voittanut, hän pelaa\nsitten.\n\n-- Kyllä minä pojan puolesta maksan, vastasi Onni.\n\n-- Mutta kehtaanko minä lapsen kanssa pelata? sanoi asiamies.\n\n-- Olen minäkin hänen kanssaan pelannut ja joutunut häviölle, tunnusti\nOnni.\n\n-- Pojan korttitaito on sitten ihme, mutta se pitää minun itseni nähdä.\nPaljostako lyödään?\n\n-- Tuosta rahasta, minkä neidiltä saitte, lausui Taneli.\n\nAsiamies suostui. Hän itse sekoitti Tanelin kortit ja jakoi ne.\n\nImpi olisi jo kieltänyt pelaamasta, sillä häntä vaivasi pelko ja\nkatumus. Mutta sitten hän ajatteli, että vastuu pelistä oli jo\nsiirtynyt Onnille, kun Onni lupasi maksaa Tanelin puolesta. Ei hän\nkiellä, sillä Onni oli hänelle vastenmielinen. Jos Onni menettää,\nkärsiköön! Oma syynsä.\n\nImpi ei saattanut mennä katsomaan peliä, vaikka Taneli pelasikin\nhänelle etumaksua takaisin. Peli on sittenkin syntiä. Omatunto syytti\nhäntä.\n\nMutta Onni siirtyi lähelle. Hän oli kohta kokonaan mukana pelissä.\nErityisesti hän tarkkasi vieraan kortinlyöntiä. Tämä piteli korttejaan\nkömpelösti, mietiskeli, yritti yhtä ja toista lyödä, sitten peräytti\njo näyttämänsä lehden ja loikin aivan toisen. Tanelilla oli terävä\nmuisti, tuolla tavalla hän sai tietoonsa konekauppiaan kortit. Mutta\ntämä oli kokonaan välittämättä Tanelin korteista, katsoi vain sitä,\nminkä Taneli pöytään löi. Hän oli ajatuksineen suin päin vain omissa\nlehdissään, joita hän hajamielisyydessään ja kömpelyydessään tuli vielä\nnäyttäneeksikin.\n\nEi hän ollut korttitaituri. Onni oli siitä varma, ja häntä rupesi yhä\nenemmän haluttamaan, että saisi kauppiaan kanssa pelata.\n\nVaikka Impi oli arka ja omatunto häntä syytti, kun hän oli antanut\nTanelille luvan pelata, oli hän hyvin jännittynyt näkemään, voittaisiko\nTaneli. Saisiko hän takaisin käsirahansa? Sitten hän taas ajatuksissaan\nsyytti Onnia syypääksi peliin, kun tämä oli luvannut maksaa Tanelin\npuolesta.\n\n-- Mutta jos Taneli voittaa, on voitto _minun_... ajatteli Impi.\n\nNyt oli peli lopussa. Impi kuuli sanottavan:\n\n-- Uskallatko poika ottaa rahan?\n\nImpi aristui. Hän oli sanomaisillaan:\n\n-- Ei tarvitse maksaa! Eikä täällä saa rahasta pelata!\n\nMutta Taneli jo vastasi täytenä miehenä:\n\n-- Kyllä uskallan!\n\nHän sai äskeisen käsirahan. Impi kuuli, kun asiamies viskasi markat\npöytään, miten ne helähtivät ja kuinka osa kieri pitkin pöytää jonkun\njatkaessa kierimistään lattialla.\n\n-- Sain rahani takaisin! ajatteli Impi. Mutta tuo markkojen kieriminen\nkiusasi häntä. Koneasiamies maksoi vastenmielisesti, ja rahasta\npelaaminen oli kiellettyä...\n\n-- Se on laissa kielletty! huusi ääni Immen sisimmässä, ja hän aivan\nvavahteli pelosta. Mutta hän oli voittanut Tanelin kanssa, saanut\ntakaisin nisuilla ansaitsemansa markat! Silloin hän ne rehellisesti\nansaitsi. Mutta nyt...?\n\nImpi jo ajatteli sanoa:\n\n-- Konekauppias ottaa pois rahansa! Ei täällä saa rahasta pelata!\n\nMutta samalla Onni iloisena noustessaan kaatoi kumoon tuolin ja puhui:\n\n-- Minulta kauppias voittaa rahansa takaisin! Pannaan sama raha, ja\nuusi peli!\n\nAsiamies ajatteli. Hän tarkasti Onnia. Tämän lampaansilmät ilmaisivat\ntyperyyttä ja hänen puheensa oli liian pehmeää, ei osannut selvään\nsanoa ässää. Ja poika oli voittanut häneltä...\n\nKauppiaan piti saada tappionsa korvatuksi; Onnilla hän voisi sen\nmaksattaa. Hän suostui samasta rahasta uuteen peliin.\n\nAloitettiin Onnin korteilla.\n\nNyt vieras mietti ja aprikoi, ennenkuin löi kortin pöytään. Peli oli\nperin hidasta. Taneli seurasi sitä. Nähtyään Onnin kortit hän kohta\narvasi, miten lopuksi kävisi, ja lähti Immen jäljessä ulos. Impi meni\nnavettaan lypsylle, Taneli perästä.\n\n-- Tässä saat hopeasi takaisin, sanoi Taneli Immelle, ja antoi hänelle\nkymmenen markkaa. Näin kahden kesken navetassa Impi arvioi voivansa\nrahat ottaa, pirtissä miesten nähden hän ei niistä olisi huolinut.\n\nMutta rahat tuntuivat taskussa painavan tavallista raskaammin.\nHän ei näet saanut ajatustaan niistä irti. Maito meni lypsyastian\nulkopuolelle, ja hän veti utarista vain vetääkseen, ajattelematta, että\noli tarkkaan lypsettävä. Tanelin huomautuksesta hän siirsi astian,\njottei maito päässyt maahan. Suuri ilo oli sentään saada rahansa\ntakaisin. Olihan konekauppias itse ne maksanut; mutta sittenkään Impi\nei uskaltaisi kertoa asiaa mammalle, ja ilosta pyrki katumus esille.\n\n-- Mitä annat minulle vaivoista? kysyi Taneli.\n\nSitä Impi ei ollut ajatellutkaan.\n\n-- Otatko nämä korttini arkkuusi säilyttääksesi kuten testamenttinikin?\nNe menevät taskussa pilalle, ja niitä vielä tarvitsen sinunkin\neduksesi. Muuta en pyydä.\n\nImpi vähän ajatteli. Hän muisti, että Taneli oli korttitaidollaan\npelastanut hänet mustalaisten ahdistelusta, ja nyt vielä pelannut\nhänelle kymmenen markkaa.\n\n-- Mistä olet saanut kortit? kysyi Impi.\n\n-- Siltä käsityöläiseltä talvella ne voitin.\n\n-- Omatko kortit sinulla siitä asti on ollut?\n\n-- Niin on ollut.\n\n-- Kyllä sinä, Taneli, olet mestari! Sinulla viisautta on! Mutta nyt\nsinun pitää jo saada oma puku, kun minullekin tämän rahan pelasit. Saat\npitää korttisi arkussani, puhui Impi.\n\nTaneli lähti talliin Ruunaa hoitamaan, taputteli ja hyväili sitä. Hän\nnäytti hevoselle korttinsa ja jutteli:\n\n-- Nämä minua elämässä ovat eteenpäin vieneet. Ja sinuakin, Ruuna!\nJollen minä sinua hoitaisi, niin ei karvasi kiiltäisi eikä mielesi\nolisi iloinen. Kun tässä talossa saan pelata korttia, niin tässä pysyn\nja sinua hoidan enkä muualle lähde. Nyt saan korttini jo Immen arkkuun\nviedä ja siellä säilyttää ja sitten sieltä komeasti esille ottaa ja\npirtissä pelata vierasten kanssa Immen nähden, mamman nähden. Hei\nRuuna! silloin minä voitan rahaa, paljon rahaa! Ja sinunkin, Ruuna, on\nhyvä olla, kun minun on hyvä olla!\n\nRuuna ymmärsi hellyyden. Se tapaili huulillaan Tanelin hartioita ja\nhirnahti.\n\nKukkaroaan hän ei veisi Immen arkkuun, se sai jäädä entiseen kätköönsä.\nMutta tästäpuoleen... tästäpuoleen kukkaro saa sisällystä! Nyt on\nvapaus pirtissä voittaa rahaa!\n\nRuokittuaan Ruunan Taneli palasi pirttiin. Konekauppias tuli ovessa\nvastaan; hän otti kiireesti pyöränsä ja lähti ajamaan kirkolle. Ei hän\nedes hyvästiä ehtinyt heittää.\n\nMutta pirtissä Onni näytti Tanelille kymmenen markan seteliä ja puhui:\n\n-- Hän menetti pelin! Kiire tuli talosta, ei hyvästiä sanonut, kun\nlähti. Sillä tavalla me ompelukoneita häneltä ostamme!\n\nOnni nauroi ja lähti hyvillä mielin kylälle. Hän meni jatkamaan\nkortinlyöntiä, sillä hän oli päässyt pelikiihkoon.\n\nKun Impi tuli pirttiin, sai Taneli panna korttinsa hänen arkkuunsa.\nHän asetti ne testamentin viereen, ja arkkuun Impikin pani\nompelukonevälikirjansa.\n\nNyt oli Tanelilla riemullinen mieli. Tästä puoleen hän aikoi vapaasti\npelata kulkijoiden kanssa. Mammalla oli kamarissa korttinsa postillan\ntakana, hänellä taas omansa pirtissä Immen arkussa, testamentin\nvieressä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nHeinänteon aikana Matkan emäntä oli kovassa pelossa lastensa tähden,\nsillä hänen piti olla yksin kotosalla niiden kanssa, kun kaikki muut\ntalosta olivat niityllä. Lapset olivat aina ulkoisalla, ja nuorinkin,\nPartolomeus, jo käveli. Siellä se sai olla toisten hoidettavana, kun\nisäntä ei kustantanut lapsentyttöä. Emäntää kahlehtivat huoneisiin\nhänen omat työnsä, mutta aina vain suuri, kiduttava pelko ajoi häntä\npihalle katsomaan, missä lapset ovat.\n\nPovausmatkan jälkeen tuo pelko oli alkanut sielua ahdistaa. Jos hän\nnäki jonkun lapsista kaivon luona, hän juoksi karkoittamaan pois. Kun\nkesä tuli, vietteli kaivon seutu erityisesti heitä puoleensa, sillä se\noli ainoa paikka koko pihassa, missä kasvoi ruohoa ja missä lasten oli\nhyvä leikitellä.\n\nMonesti emäntä kovasti kärsi, kun Taneli ei ollut enää lapsia\nvaalimassa. Hän vaati isäntää palkkaamaan lapsenkatsojan, mutta tämä ei\nsuostunut, kun kerran Partolomeuskin jo käveli.\n\n-- Toiset sikiöt saavat katsoa Partolomeusta! sanoi hän aina emännälle.\n\nMutta tämä ei herjennyt vaatimasta. Heillä jo oli asiasta pientä\nriitaa. Se oli ensimmäinen ja ainoa riita, mitä heillä koskaan oli\nollut. Kuta enemmän emäntä lapsentyttöä vaati, sitä itsepintaisemmin\nisäntä kielsi.\n\nNyt heinänteon aikana pelon tuska ahdisti emäntää entistä enemmän.\nMuulloin oli toki muita auttamassa, mutta nyt piti yksin kaikki kotityöt\ntehdä. Hän yritti tehdä askareensa siten, että hänen silmänsä voisivat\nvalvoa lapsia kaivosta. Se hyvä, kallishintainen kaivo, jota oli tähän\nasti kiitetty kylän paraaksi, oli nyt pahin paikka hänen silmilleen.\nSieltä ikäänkuin musta hirviö näytti ojentavan käsiään tavoittaakseen\nhänen lapsiaan. Sen suuri aukko oli ilman kantta, sillä ei ollut\ntapana pitää kansia kaivoissa, ja suuri reikä ammotti sieltä hänen\nsilmäänsä kiduttaen ja sielua repien. Kun hän teki työtään selin\nkaivoon, piti yhtenään kääntyä katsomaan siihen päin. Kerrankin hän sai\nsydän kurkussa juosta noutamaan Partolomeusta pois, kun se oli noussut\nseisomaan matalaa kaivon kehystä vasten.\n\nEmäntä mietti keinoa, miten hän tekisi kaivon vaarattomaksi, mutta\nei keksinyt mitään. Hän kielsi jyrkästi lapsia kaivon luo menemästä,\npiiskannut hän ei ollut koskaan mukuloitaan, koska se ei ollut tapana.\nÄiti, joka vitsoi lapsiaan, joutui kylällä huonoon huutoon; ja kuulla\noman lapsensa parkuvan piiskan kivuista! Se oli hänestä liian julmaa.\nNämä hänen lapsensa olivat vielä liian nuoriakin piiskattaviksi!\n\nMutta hänen _täytyi_ koettaa sitä. Vanhimman pojan, Topiaksen, hän\nvitsoi, kun se ei totellut, vaan meni kaivolle. Siitä piiskaamisesta\nhän itse enemmän kärsi kuin Topias, joka parkui kuin tapettava. Huuto\nkeräsi kylältä lapsia katsomaan; emäntä häpesi, kun naapurin emäntäkin\ntuli ihmettelemään.\n\nTopias oli poissa kaivon läheltä jonkun päivän, mutta pienemmät sinne\njoutuivat kuin huomaamattaan. Ruoho kaivon luona vietteli, sen vihreys\nlumosi lapsen silmää. Sillä oli pehmeä ja mieluinen liikkua ja leikkiä.\nMutta emännän sielussa pelon tuska vain suureni, kun hän muisti\nTaalin mamman vakuuttaneen korttien hänen miesvainajalleen edeltäpäin\nennustaneen hänen onnettomuutensa. Niin ne olivat hänellekin,\nemännälle, ennustaneet onnettomuutta, joka oli tulemassa.\n\nMutta emäntä aikoi tehdä sen ennustuksen turhaksi. Hän mietti\nmiettimistään keinoa siihen, kunnes kokonaisen yön valvominen toi\nlopulta neuvon: kaivoon pitää laittaa kansi! Hän oli nuorempana nähnyt\njossakin herrastalossa sellaisen vehkeen, mutta ei ollut muistanut sitä\nennen. Nyt hän oli onnellinen. Hän sanoi kohta aamulla isännälle:\n\n-- Kaivoon on laitettava kansi!\n\n-- Mitä? Turhia kustannuksia!\n\n-- Kansi _on_ saatava! huudahti emäntä.\n\n-- Se on vain herraskomeutta!\n\n-- Partolomeus on jo noussut seisomaan kaivon kehystä vasten!\n\n-- Jos kaivo olisi sikiöille niin vaarallinen, niin totta tässäkin\nkylässä joskus joku sikiö olisi kaivoon mennyt. Mutta eipä yhden\nyksikään!\n\nOli sunnuntaipäivä. Emäntä ei inttänyt enempää. Hän pukeutui\nlähteäkseen kirkolle.\n\n-- Minne aiot mennä? kysyi isäntä.\n\n-- Kun et sinä kustanna lapsentyttöä Partolomeusta katsomaan, lähden\nhakemaan pojalle apua, ettei kaivoon putoa.\n\n-- Menetkö hakemaan kaivonkannen tekijää?\n\n-- Menen.\n\n-- Nauruksi tulet herrastelemisellasi!\n\nEmännän silmissä oli jo suuttumusta. Hän oli povauksen tähän asti\nsalannut, mutta nyt hän sen sanoi:\n\n-- Taalin mamma povasi minulle, että saamme jonkun lapsemme haudata\nomaan kaivoon hukkuneena!\n\nIsäntä säikähti. Se tieto tuli hänelle kuin salama kirkkaalta\ntaivaalta. Hän tuli surulliseksi ja jäi miettimään. Sitten hän pitkän\najan takaa sanoi:\n\n-- En minä usko kortteihin!\n\n-- Kun Taneli olisi vielä meillä sikiöitä katsomassa! sanoi emäntä.\n\n-- Taalissako pojalla on hyvä olla?\n\n-- Meillä ei ollutkaan hyvä olla, kun sinä häntä löit!\n\n-- Minäkö lyönyt? Minäkö lyönyt...? Mistä semmoista olet kuullut?\n\n-- Tanelilta itseltään.\n\n-- Missä?\n\n-- Taalissa.\n\nIsäntä suuttui. Nousi kovempi riita kuin koskaan ennen. Kuin kiusaksi\nsanoi emäntä nyt herraskomeutta taloon lähtevänsä laitattamaan, kun\nlapsentyttöä ei kannata pitää.\n\n-- Annatko hevosen, vai pitääkö minun, talon emännän, kävellä jalan\npyhänä kirkolle?\n\nIsäntä meni hakemaan hevosen haasta, valjasti ja ajoi portaiden eteen.\n\n-- Lähdetään yhdessä kirkkoon! sanoi emäntä.\n\n-- Ei ole minulla sopivaa kirkkomieltä, vastasi isäntä.\n\nEmäntä otti Partolomeuksen mukaansa ja lähti. Naapuritalosta hän sai\npojan hevosen ajajaksi. Hän varoitti isäntää tarkasti hänen kirkolla\nollessaan vaalimaan kaivolta muita lapsia.\n\nEmäntä käski ajaa ensin kirkonkylän seppään, sillä seppä osasi tehdä\nkannen kaivoon, hän kun teki myös puutyötä. Heinänteon aikana seppä\njouti, sillä viikatteet oli aikoja laitettu, ja koko heinäntekokin\noli jo lopuillaan. Emäntä aikoi mennä sitten kirkkoon ja ottaa sepän\npaluumatkalla mukaansa. Niin hän tekikin. Palatessaan kotiin sepän\nkanssa hän oli peräti tyytyväinen. Sepästä hän oli saanut auttajan\nrepivään pelkoonsa. Kun se kansi tehtäisiin, hän saisi olla täydessä\nrauhassa. Sen kannen alle jäisi lapsia tavoitteleva musta hirviö, sitä\nse ei jaksaisi nostaa.\n\nIsäntä ei osannut arvata, mitä varten seppä tuli taloon, sillä\nkaivonkannen tekoon ei osannut uskoa hänen lähteneen, niin ylpeä\nmies seppä oli. Mutta emäntä oli itkien pyytänyt auttamaan pikku\nPartolomeusta. Hän oli kertonut, miten ruohikko kaivon luona\nviekoitteli lapsia sille leikkimään, miten Partolomeus jo oli kerran\nnoussut kaivon kehystä vasten, miten suuri aukko -- sen aukon suuruus\nemäntää erityisesti peloitti -- kaivossa oli, ja miten syvä kaivo\noli. Kaivo oli hirvittävä, ja Partolomeus oli vielä niin pikkuinen!\nJos lapsi pääsi kaivon päälle nousemaan, hän horjahti helposti tuohon\nsuureen aukkoon, ja sitten...\n\n-- Kauheaa se on ajatellakin! oli emäntä valittanut silmät kyynelissä.\n\nPikku Partolomeus oli ollut sepästäkin niin avuton ihmisen alku, ettei\nhän ollut emännän pelkoa tuollaisesta kaivosta pahastunut.\n\n-- Kun isäntä ei kustanna lapsentyttöä, ja heinäteon aikana talosta\nkaikki muut ovat niityllä ja minun yksinäni pitää tehdä kaikki kotona\nja samalla katsoa sikiöitä, niin on aivan pakko teettää kansi kaivoon,\noli emäntä vielä selitellyt.\n\nSopimaton oli sepästä leikkipaikaksi tuolle pikku miehelle ja vähän\nsuuremmillekin kaivon ruohisto, ellei kantta kaivoon tehty.\n\n-- Hukkumasta kaivoon pikku miestä pelastaakseni lähden tekemään\nkannen, oli seppä heltyen myöntynyt.\n\nKun isäntä kuuli sepän lähteneen tekemään kaivoon kantta, tuli hän\nensin pahalle tuulelle, sillä seppä oli kallishintainen työmies. Ja jos\nsitten kansi kaivoon tarvittiin ja sen tekijäksi sellainen taitomies\nkuin kirkonkylän seppä, piti hänen itsensä olla mestaria hakemassa\ntyöhön. Nyt emännän tuomana seppä oli vastenmielinen. Mutta kohtelias\nisännän täytyi sepälle olla, sillä hän oli talolle tarvittava mies. Jos\nhänelle olit epäkohtelias, jäi hevonen tarvittaessa kengittämättä. Ja\nsitten vielä sepän arvo kirkonkyläläisenä vaati huomattavan vastaanoton.\n\nIsäntä haki esille sikaritupakkaa, ja emäntä alkoi puuhata kahvia. Sitä\nkeittäessään hän yhtenään pälyili kaivolle, sillä lapset olivat ulkona.\n\nKun kahvi oli juotu, vei emäntä sepän kaivolle. Täällä hän näytti\npaikan, missä pikku Partolomeus jo kerran seisoi kaivon kehää vasten.\nJa näyttäessään hän piti poikaa pystyssä siinä kohden kehää vasten.\nSitten noustiin kaivon kannelle. Emännällä oli Partolomeus sylissään.\nKatsottiin kaikin kaivoon. Se oli syvä, ja paljon vaivan jälkeen oli\nsiihen saatu hyvä vesi.\n\nKatsojien kuvain näkyi kaivon vedessä. Pikku Partolomeus huomasi sen\nmyös ja mieltyi ihastelemaan kuvaa. Siellä oli toinen pikku poika\nkatsomassa. Partolomeusta nauratti. Kaivosta pikku poika nauroi vastaan.\n\nKun emäntä sepälle oli saanut kyllin huomautetuksi kaivon vaaraa\nlapsille, laskeuduttiin kaivon kannelta. Pikkuinen kaivossa naurava\ntoveri katosi Partolomeukselta, ja lapsi parahti sitä itkemään. Emäntä\nheti tyynnyttelemään, mutta sepästä oli itku vastenmielistä kuulla.\nEivät he kumpikaan ymmärtäneet, miksi poika niin hirveästi rääkyi.\n\n-- Kansi on kaivoon tarpeellinen. Kaivo on vaarallinen sikiöille, kun\nei ole aina katsojaa perässä, puhui seppä isännälle, kun oli tultu\npirttiin. Isäntä ei ollut lähtenyt kaivolle.\n\n-- Ja tulee huokeammaksi kuin lapsentyttö, sanoi emäntä isännälle\nivallisesti.\n\n-- Oli lapsenkatsojana syöttöpoika, mutta kansakoulussa häpäisi talon.\nErottivat hänet sieltä. Piti talonkin hänet erottaa, kun aika tuli,\nlausui isäntä.\n\n-- Mitä teki? kysyi seppä.\n\n-- Korttia pelasi koulun saunassa toisten poikien kanssa.\n\n-- Se on se nyt Taalin mammalla oleva syöttöpoika?\n\n-- Niin.\n\n-- Suuri korttihuijari on sielläkin.\n\n-- Saako siellä pelata?\n\n-- Kortit taskussa kulkee kyliä ja omat ovat, kehuu. On käynyt\npajassani.\n\n-- Ei voitu kärsiä nulikan kortinlyöntiä. Sentähden laitoimme pois,\nsanoi isäntä.\n\n-- Puhuiko sepälle pahaa meidän talosta? kysyi emäntä arasti.\n\nSeppä näki, että isäntä kovasti punastui ja että hänen oli paha olla.\nHän ei voinut rehellisesti ja tyynesti katsoa seppää silmiin.\n\n-- Sanoi isännän lyöneen häntä ja vieläkin kivun tuntuvan, puhui seppä\nisäntää tarkaten.\n\n-- En minä ole häntä lyönyt! Valehtelee! Sillä kakaralla on kaikki\nrumat puolet! Oli toki paras hänestä päästä! haastoi isäntä aivan\nnäkyvästi kiihtyen.\n\n-- Mutta Taalissa on renkiä parempi, virkkoi seppä.\n\n-- Siellä on kuin mamman oma poika, sanoi emäntä.\n\n-- Kyllä mamma hänestä vielä ikävyyttä saa.\n\n-- Niinkö seppä arvostelee? haastoi isäntä jo rohkeammin.\n\n-- Kun sellainen nulikka pelaa ihmisiltä korteilla rahoja, niin kyllä\nmamma kultapojastaan saa vielä murhetta, selitti seppä taas.\n\n-- Mieluinen on mammalle. Minullekin häntä kehui, puhui emäntä. Hän\nmuisti povausmatkansa ja mammalle vihoissaan lisäsi:\n\n-- Ei Taalin mamma itsekään kortteja vihaa. Hänet pitäisi viedä\nkirkkoraatiin povauksesta!\n\n-- Ja syöttöpoika mukaan kortinpeluusta! säesti seppä.\n\nIsäntä oli jo hyvillään. Hän haki viinapullon esiin, ja seppä sai tehdä\npuolikuppisen.\n\nIsäntää illalla vuoteessa kovasti ajattelutti. Entinen syöttöpoika\nparjaa häntä pitäjällä ja huutaa lyöneen häntä niin, että kipu vielä\ntuntuu. Hänen hyvän maineensa ihmisten silmissä tärvelee! Siitä pojasta\nhänellä on risti. Täällä talon häpäisi, nyt häntä itseään pitäjällä\nhäpäisee. Vieläköhän saa kirkkoherrakin parjauksen kuulla? Tuleeko\ntutkinto? Mutta pitää laittaa niin, ettei poikaa uskota...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeppä teki seuraavana päivänä sievän kannen kaivoon. Saranat hän oli\ntuonut mukanaan, joilla kansi kaivoon kiinnitettiin.\n\nKun kansi oli valmis, menivät isäntä ja emäntä sitä katsomaan. Emäntä\noli siitä riemuissaan, pelon tuska hävisi siinä samassa. Nyt on pikku\nPartolomeus ja toiset lapset pelastettu! Kannen alla nyt pysyy se musta\nhirviö, joka kaivosta käsiään lapsiin ojenteli! Nyt on Taalin mamman\nennustus tehty turhaksi! Sepälle emäntä onnessaan niiasi ja kiitti\nkädestä pitäen. Niin hän oli riemusta hurmaunut.\n\nSeppä sai palkan, hyvän päivällisen, ja isäntä lähti kyyditsemään\nhevosella kirkolle. Paluumatkalla kävi isäntä kylässä, jossa Taalin\nmamma asui. Siellä hän tiedusteli Tanelista, miten poika lyö korttia,\nja arasti kyseli, onko hän puhunut pahaa entisestä isännästään.\n\nKyllä Tanelin kielittiin korttia lyövän rahastakin, mutta muuta isäntä\nei saanut tietää.\n\nSepän kertomus ei herjennyt isännän sielua vaivaamasta. Seppä oli\nkirkolla arvohenkilö. Kun hän sellaista rumaa hänestä tietää, tietää\npian kirkkoherrakin.\n\nIsäntä palasi kotiin. Taneli jäi yhtenään hänen mieltään synkentämään.\nPaha mieli pojan puheesta, että hänelle oli kipua tuotettu, suureni\nsamassa mitassa kuin emännän riemu kaivon kannesta kasvoi.\n\n-- Nyt on sikiöillä turvallista pihalla! Kyllä minulla sydän onkin\nollut kipeänä siitä, että vielä kaivoon menevät!\n\n-- Töitäsi ei enää pelko haittaa!\n\n-- Ei haittaa!\n\nAivan välinpitämättömänä emäntä aikoi tästä puoleen antaa lasten\nleikitellä pihan ruohistossa kaivon luona, sillä kansi oli poistanut\npelon tuskan hänen mielestään. Ei hän tullut askareissaan enää\nkatsahtaneeksikaan lapsiinsa pihalla muuta kuin joskus harvoin. Ei hän\nhuomannut, että pikku Partolomeus useinkin kapusi seisomaan kaivon\nkehystä vasten ja että Topias kävi tutkimassa kaivon kantta ja yritti\nnostella sitä. Hän sai kovalla vaivalla sen kohoamaan, vaikka emäntä\noli uskonut, ettei se hänen lastensa voimalla nouse. Mutta ei poika\nsaanut kantta kuin hiukan raotetuksi. Se oli hänelle liian raskas, ja\npainui kohta takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaalin mamman talossa käynyt ompelukoneen kauppias tuli Matkankin\ntaloon. Siellä hän joutessaan, kun oli talossa yötä, juttusi pitäjästä\nsitä ja tätä. Yhtenä ihmeenä hän kertoi tavanneensa alaikäisen\nsyöttöpojan, joka oli suuri nero kortinpelaajana. Ei elämässään hän\nolisi uskonut nuoren pojan osaavan sellaisella taidolla korttia lyödä.\n\n-- Pelasiko herra pojan kanssa? kysyi isäntä.\n\n-- Pelasin, ja menetin kymmenen markkaa, puhui vieras aivan\navomielisesti.\n\n-- Vai rahasta poika pelaa?\n\n-- Kuulin pelanneen monen täyden miehen rahat.\n\n-- Ja talossa sallivat pelata?\n\n-- Pirtissä poika korttiensa kanssa hurjistelee.\n\n-- Mikä on talon nimi?\n\n-- Taalin mamman talo.\n\nIsäntä tuli kovin hyvälle tuulelle. Hän oli arvannut asiamiehen\ntarkoittavan Tanelia. Nyt hänellä oli jo varmuus siitä. Hän antoi\nvieraalle ryypyn. Sitä hän ennen ei ollut tehnyt oudoille miehille,\nsillä viina maksoi rahaa, ja viinapullon piti riittää hänellä ainakin\nvuodeksi.\n\nIsäntä oli nyt selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen piti mennä\nkirkkoherralle ilmoittamaan Tanelin kortinlyönti ja Taalin mamman\npovaus, jolla tämä oli hänen emäntänsä villinnyt. Tunnonvaiva, että\nhän oli lyönyt Tanelia ja pysyvän kivun hänelle saattanut, ei antanut\nhänelle rauhaa, kun hän sepältä oli kuullut Tanelin siitä puhuneen.\nHänen piti saada Taneli yhä huonompikäytöksiseksi pojaksi, joka\nTaalissa saa vapaasti kehittyä suoraksi pahantekijäksi. Heillä ei pojan\nsallittu huonoja tapoja näyttää. Silloin ei kirkkoherra usko Tanelin\npuheita hänestä.\n\nMutta aamulla, kun piti lähteä tekemään ilmiantoa, taas sama omantunnon\nsoimaus, että hän oli lyönyt poikaa, alkoi vaivata.\n\n-- Oletkin alaikäiselle pojalle vain kostaja siitä, että hän on puhunut\npahaa sinusta! Pelkäät häntä omasta pahasta työstäsi! syytti omatunto.\n\nIsäntä kävi levottomaksi ja hajamieliseksi. Hetkisen hän ajatteli\nlähteä kirkkoherran luo, toisena jo ettei lähde. Näin hän sielua\nrepivissä ajatuksissa vietti aamupäivän. Sitten hän koetti vakuuttaa\nitselleen, että hän tekee pelkkää hyvää pojalle, kun hänet ajoissa\nilmiantaa; silloin hänet otetaan pois Taalin mamman hoidosta.\n\nOli erittäin hyvä heinäpäivä. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja vieno\ntuuli lämminnä puhalsi. Nyt oli tarvis isäntää heinäniityllä.\n\nTämäkin häntä pidätti. Tällainen heinäpouta oli talonpojalle oikea\nheinänteon juhlapäivä. Mutta sisu ei sallinut olla lähtemättä\nilmiantamaan. Nyt, tänään jo, hänen piti mennä. Ja kun konekauppias\nlähti polkupyörällään, käski isäntä emännän laittaa kirkkoherralle\nviemisiä, sillä hän lähtee kohta kirkolle.\n\nEmäntä uteli kummastuneena syytä. Mutta isäntä vaikeni.\n\n-- Näin hyvän heinäpäivänkö tärvelet? Onko pakko lähteä?\n\nIsäntä emännän utelemisesta vain pahastui eikä vastannut.\n\n-- Asiako on juuri tälle päivälle toimitettava siellä? Mitä outoa se on?\n\nMutta isäntä vaikeni. Hänen silmissään oli suuttumusta.\n\n-- Mikä se nyt juuri pakottaa pappilaan? uteli emäntä edelleen.\n\nIsäntä ryhtyi syömään aamiaista ja näytti vaivatulta. Emännän\nuteleminen kiusasi häntä. Emäntä vaikeni, kun ei saanut vastausta.\n\nIsäntä sai tuliaiset kirkkoherralle. Sitten hän juotti hevosen\nkaivolla, valjasti ja lähti. Emäntä oli omissa ajatuksissaan isännän\nkirkkoherran luo menosta.\n\n-- Mitä isä papin luo meni? ihmetteli hän itsekseen.\n\nIsäntä oli lähtiessään emännästä kovin miettiväinen. Meniköhän se hänen\ntähtensä, kun hän omin lupinsa haki kaivonkannen tekijän ja oli ollut\nhänelle viime aikoina lasten kaivoon putoamisen pelosta ärtyinen ja\nriidellyt?\n\nEmännällä oli levoton ja paha mieli. Taalin mamman povaus oli\ntuonut hänen sieluunsa pelon tuskan, ja se oli tehnyt hänet araksi\nja varovaiseksi. Hän oli vaatinut yhtenään kaivon vuoksi isäntää\nkustantamaan lastenkatsojan, kunnes hän keksi laitattaa kannen kaivoon.\nMutta isäntä oli ollut kannenkin laittamista vastaan. Seppä isännän\nmielestä oli ottanut aivan liian kalliin työpalkan kannen tekemisestä.\nMenikö papille valittamaan häntä riitaiseksi vaimoksi?\n\nIsäntä oli hevosen juotettuaan ajatuksissaan jättänyt kaivonkannen\nauki. Emäntäkin töissään hajamielisenä oli kokonaan unohtanut lapset.\nSiitä lähtien, kun kaivonkansi tehtiin, olikin hän ollut aivan\nturvallisella mielellä kaivoon nähden.\n\nLapset leikkivät ruohikolla kaivon luona. Pikku Partolomeus nousi taas\nkaivon kehää vasten. Hän ikävöi pikku poikaa, joka nauroi hänelle\nkaivosta. Kansi kun oli auki, hän huomasi kaivon aukon, josta hän oli\nnähnyt kaivosta nauravan pikku pojan. Siitä hän nytkin sen näkisi.\n\nPartolomeuksen kiihkeä halu sai hänet yrittämään kaivonkannelle.\nHän putosi maahan kerran, ja toisen, kunnes hänen onnistui kiivetä\nkannelle. Sitten hän ryömi aukon reunalle. Sieltä kaivosta ryömi\nsamaten pieni poika hänen silmiinsä. Partolomeus nauroi pojalle, ja\npoika nauroi takaisin Partolomeukselle.\n\nSuuri ilo valtasi Partolomeuksen. Hän ponnistautui poikaa paremmin\nkaivoon nähdäkseen ja -- luiskahti!\n\nToiset lapset kuulivat veden loiskahtavan. Topias nousi kaivonkannelle\nkatsomaan. Hän näki kaivossa veden vielä liikkeessä, ja vähän kuulsi\nvedestä kuin pikku veljeä, eikä Partolomeusta näkynyt missään.\n\n-- Partolo on pudonnut kaivoon! huusi Topias kamalasti ja purskahti\nääneen itkemään. Toisetkin lapset rupesivat parkumaan.\n\nÄiti juoksi sisältä pihalle. Hän näki kaivonkannen auki, mutta pikku\npoikaansa hän ei nähnyt missään. Hän nousi kaivonkannelle, mutta näki\nsyvyydestä vain omat kauhusta vääristyneet kasvonsa.\n\nSydäntä vihlova huuto kuului yli seudun. Se oli äidin valitus, jolta\nrakkain, nuorin lapsi oli pudonnut kaivoon.\n\n-- Taalin mamman ennustus on toteutunut! Partolomeus on pudonnut\nkaivoon! huusi hän ja juoksi kylälle itkien ja valittaen.\n\nJoku ihminen riensi hätään naapuritalosta. Emännän valitushuuto\nkuului kirkkaassa ilmassa heinäväenkin korviin. Nyt juostiin joukolla\nMatkan taloon kauhu sielussa. Siellä oli tapahtunut kauhean kamalaa,\njota riennettiin näkemään ja jos mahdollista pelastamaan jotakuta\nkohdanneesta tapaturmasta. Väkeä kiiruhti pelokkaana sinne joka\nsuunnalta -- miestä, naista, nuorta, vanhaa, aikuista ja lasta.\n\nTalossa oli tapahtunut suuri tapaturma! Muuta ei ensin ymmärretty,\nkunnes selvisi, että talon pienin lapsi oli pudonnut kaivoon.\n\n-- Partolomeus putosi kaivoon! Joutukaa apuun -- apuun! -- apuun!\nkuului emännän huuto selvään lähemmäksi päästyä.\n\nRyhdyttiin etsimään lasta. Laskettiin kaivoon mies, joka keksillä\ntunnusteli kaivon pohjaa. Hän tapasi vedessä pehmeän esineen, onki sen\nylös keksillä, ja kaivonsangossa nostettiin Partolomeuksen ruumis ylös.\n\nKun emäntä näki pikku ruumiin, hän pyörtyi siihen paikkaan.\n\nAluksi väkijoukko tyrmistyneenä vain katsoi kuollutta lasta ja\npyörtynyttä äitiä. Kuoleman vaikutus kävi läpi sielun. Naiset itkivät,\nmiehet seisoivat vakavina, lapset pelkäsivät. Sitten joku miehistä\nnosti sangolla kaivosta vettä, jolla virvoitettiin äitiä. Hän oli\nliidunvalkoinen, aivan kuin ruumis. Saatiin nostaa uutta vettä ja\nsillä valella pyörtynyttä. Poikaa yritettiin myös saada henkiin, mutta\nturhaan.\n\n-- Kuollut on kuollut! oli kohta yhteinen arvostelu pojasta.\n\nSillä liian kauan Partolomeus oli ehtinyt kaivossa olla.\n\nVäen kesken puheltiin hukkumistapauksesta ja miten tietämätön ihminen\non kuolemastaan.\n\n-- Siinä pihalla terveenä seisot ja olet heinään lähdössä, niin\nsattuukin kuolema, ja olet ruumiina! sanoi eräs isäntä.\n\n-- Voihan se aikuinenkin tapaturmassa kaivoon pudota! säesti muuan\neukko.\n\n-- Ei tiedä ihminen, ei aikuinen, ei lapsi, milloin kuolema tulee!\nvalitti monen lapsen äiti.\n\n-- Taalin mamma on ennustanut tässä talossa sikiön putoavan kaivoon,\nsanoi naapuritalon ihminen, joka oli kuullut emännän huudon ennustuksen\ntoteutumisesta. Se oli kokoontuneelle väelle mieltä vapisuttava uutinen.\n\n-- Mutta tulipas tapaturma! Kuolema sittenkin oli sikiölle omassa\nkaivossa! huudettiin yhdestä suusta.\n\n-- Paljon ja monelle mamma on totta ennustanut! virkkoi liikutettuna\nmuuan eukko.\n\n-- Tämäkin tapaus meille todistaa, miten povauksella on kansalle\narvonsa! myönsi eräs vanha emäntä.\n\n-- Jos Matkan emäntä olisi ollut varovainen ja ennustuksesta ottanut\ntarkan vaarin, niin tässä pihassa poika vielä elävänä leikkisi!\npuhui varmasti sen rikkaan talon emäntä, jonka pojan paidan Taneli\nkorttipelissä oli voittanut.\n\n-- Teettiväthän kannen kaivoon! huomautti siihen joku.\n\n-- Mitä kannen teettämisestä, kun se jätetään auki sikiöiden kaivoon\nmennä! virkkoi sen rikkaan talon isäntä.\n\n-- Kyllä Taalin mamma meitä raukkoja on neuvonut ja opastanut!\n\nEmäntä virkosi, ja hänet kannettiin sisälle vuoteeseen, mutta täyteen\ntajuunsa hän tuli vasta jonkin ajan kuluttua. Lapsen ruumis vietiin\naittaan.\n\nVäki hajautui kaivolta töihinsä ja ylisti ja kehui mennessään Taalin\nmammaa povaajana.\n\nSen kauniin ja ihanan heinäpäivän olivat ihmisten mielet arat. Oli\nsattunut kylässä outo kuolemantapaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkan isäntä oli juuri samaan aikaan, kun Partolomeus putosi kaivoon,\npappilassa ilmiantamassa Tanelia korttinerona, joka pilaa kasvavat\nnuorukaiset kylillä.\n\n-- Rahasta viettelee lyömään korttia, ja nuoret raaistuvat\nraaistumistaan! Ei käytetä sunnuntaipäiviä muuhun kuin kortinlyöntiin!\nJa Taalissa poika matkustajiltakin rahat pelaa! kieli isäntä.\n\nKirkkoherra muisti kirkonkylän sepänkin puhuneen Tanelista pahaa, mutta\ntarkoittanut pojan lukutaitoa ja vihjaillut, että kinkereillä pitäisi\nTanelia hänen itsensä kuulustella. Mutta syöttöpoika olikin kinkereillä\nerinomainen. Poika oli teräväpäinen.\n\nKirkkoherran mielen valtasi suru. Eikö hänen lahjoittamansa uusi\ntestamentti ollut vaikuttanut mitään? Oliko se jäänyt lukematta? Oliko\nse ollut pojalle arvoton? Se oli Taalin mamman syy. -- Pojan hoitaja\non vastuussa. Onko todistajia, että rahasta on Taalissa pelattu? kysyi\nkirkkoherra.\n\nIsäntä mainitsi ompelukoneiden kauppiaan. Sitten hän ilmiantoi mamman\npovauksesta; hänenkin emäntänsä oli villinnyt. Oli ennustanut tälle\nlapsen hukkuvan omaan kaivoon; siitä lähtien emäntä oli pelännyt kaivoa\nkuin mieletön ja riidellyt hänen kanssaan, niin että hyvä yhteiselämä\noli kärsinyt.\n\n-- Nyt teetti kannen kaivoon ja on tyyni ja rauhallinen, sanoi isäntä\nlopuksi, sillä omaa emäntäänsä hän ei tahtonut mitenkään kirkkoherran\nnuhdeltavaksi.\n\n-- Rahastapeluu on rikos, josta yleinen laki rankaisee. Emäntä Taalia\nsaa nimismies syyttää, sanoi kirkkoherra.\n\nIsäntä lähti nimismiehelle ilmiantamaan Taalissa rahasta korttia\nlyötävän.\n\n-- Et enää, syöttöpoika, minua haukuskele! hän tuumi itsekseen\nnimismiehen pihasta lähtiessään, sillä tämä oli puhunut, että poika\nsaatetaan parantumaan kortinlyönnistään. Nimismies oli maininnut\nisännälle sellaisen paikan, jossa kunnan syöttöpoika ei saa harjoittaa\nkortinlyöntiä rahasta.\n\nKotiin ajaessaan isäntä oli siis tyytyväinen. Mutta matkaa oli\npitkälti, ja ennenkuin hän pääsi perille, ehti hänen korviinsa tieto,\nettä nuorin poika oli hukkunut kaivoon. Joku polkupyörällä ajava\nomakyläläinen oli kirkolle mennessään sitä tietoa levitellyt.\n\nIsäntä löi hevosta ja ajoi hirveä suru sielua repimässä kohti kotiaan.\nNyt hän muisti, että kaivonkansi jäi häneltä panematta kiinni, ja häntä\nsuututti, että tuo kirottu kansi oli tullut tehdyksi. Se juuri oli\npojan vietellyt kaivolle. Pojan hukkuminen oli äidin syy; miksi rupesi\nkaivoa pelkäämään!\n\n-- Mutta Taalin mamma hänen pelkonsa herätti. Hänen povauksensa on\nsyynä pikku Partolomeuksen kuolemaan! Sellaista velhoa juuri olin\nilmiantamassa!\n\nTaas pyrki isännän mieli hyväksi. Mutta pian pikku pojan hukkuminen sai\nhänet ääneen itkemään. Hän ajoi kiivaasti ja pyyhki vieriviä kyyneleitä\nkasvoiltaan.\n\nKun hän pääsi kotiin, hän meni aittaan ruumista katsomaan. Itku\nvaltasi taas miehen, ja Taalin mamman povausta hän varmasti piti pojan\nkuoleman syynä. Mamma äidin peloitteli. Se pelko suoraan johti kauheaan\ntapaturmaan.\n\nHän tahtoi sen kohta sanoa emännälle.\n\n-- Povaus vei Partolon kaivoon. Pelosta sitä kantta rupesit laittamaan.\nKansi on pojan vietellyt kaivon päälle, ja siitä se sitten putosi!\n\nMutta samassa isäntä muisti itse unohtaneensa panna kannen kiinni.\nSentähden hän sen unohti, että oli hajamielinen Tanelia ilmiantamaan\nlähtiessään.\n\n-- Oliko pojan kuolema kosto minulle? nousi isännän mieleen. Hän jäi\nseisomaan aivan vaiti. Mutta emäntä kiihtyi moittimaan:\n\n-- Miksi et kustantanut lapsentyttöä? Itse kaivonkannen olet auki\njättänyt! Sinä olet syypää pikku Partolon kuolemaan!\n\nTaneli ja hänen tulevaisuutensa alkoi kiduttaa isännän sielua, samalla\nkuin Partolomeuksen kuolema sitä repi.\n\n-- Olet aina ollut saita! Enemmän rahaa rakastat kuin lapsiasi!\nkiivasteli emäntä.\n\n-- Povauksesta tulit pelkuriksi!\n\n-- Missä nyt olit, kun poika hukkui? Olit minulle suuttunut kaivon\nkannen teettämisestä, ja suutuksissasi jäi sinulta kaivo auki hevosta\njuottaessasi.\n\n-- Kävin povaajasta puhumassa papille, siitä samasta ennustajasta, joka\nsinutkin riivasi.\n\n-- Ja kaivonkannesta niin suutuit? Sinun syysi on Partolon hukkuminen.\nMinä turvasin pojan kaivolta, sinä itaruudessasi minuun suutuit\nja lähdit, ja lähtiessäsi jätit kannen auki. Sait Taalin mamman\nennustuksen toteutumaan. Olit minulle nurja, kun seppä otti kalliin\nmaksun kaivonkannesta ja kun se oli sinusta tarpeetonta herraskomeutta.\n\n-- Kaikkeen on syynä sinun pelkosi, ja se on povauksen syytä!\n\n-- Mutta nyt olet povaajaa papille parjannut! Minkälainen kosto siitä\nvielä päällemme tuleekaan?\n\nEmäntä jo hirveästi pelkäsi Taalin mammaa, kun hänen ennustuksensa\nsittenkin oli toteutunut.\n\n-- Syöttöpojan kortit onnettomuutta tuovat! Syöttöpojan kortit\nonnettomuutta tuovat! toisteli isäntä, sillä tunnon vaiva Tanelista\nahdisti häntä. Hän oli jo varma siitä, että kostoksi Tanelin\nilmiantamisesta Partolomeus oli hukkunut.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNimismies syytti käräjillä Taalin mammaa luvattoman kortinpelin\nsallimisesta asunnossaan. Matkan isäntä oli tehnyt ilmiannon, joka oli\nsaanut nimismiehen asiaa tutkimaan.\n\nMamma siirsi kaiken syyn Tanelin niskoille. Hänen, mamman, tietämättään\noli rahasta pelattu.\n\nTanelin kortinlyönti tutkittiin tarkoin. Tuotiin paljon kanteita\nTanelia vastaan. Kansakoulussa ollessaan hän oli pelannut tovereittensa\neväitä ja yhdeltä pojalta paidan; hänellä oli ollut omat kortit, joilla\nhän oli toiset viekoitellut pelaamaan. Koulusta hänet oli erotettu\njuuri siitä syystä. Pitkät ajat hän oli lyönyt rahasta korttia kylillä,\nja sitten Taalissa ompelukoneasiamieheltä pelannut kymmenen markkaa.\n\nTaneli ilmoitti antaneensa sen rahan Immelle, mutta tämä ei tunnustanut\nsitä saaneensa.\n\nMamma oli kiukuissaan häväistyksestä. Hän pani kaikki syöttöpojan\nsyyksi. Jo silloin, kun Taneli pääsi kamariin, hän oli oikein arvannut,\nettä paholainen saattoi syöttöpojan kautta häntä ahdistaa.\n\nTuomioistuin määräsi Tanelin yleiseen kasvatuslaitokseen.\n\nMamma kirosi sielussaan kunnan syöttöpojat. Mutta samassa tuli hänelle\nmieleen:\n\n-- Mistä saan hevosenhoitajan, ellen ota kunnasta syöttöpoikaa?\n\nHän päätti myödä Ruunan. Mutta entäs lehmät ja lehmien heinät...\nja pellot? Ilman lehmiä hän ei tulisi toimeen, ja olihan hänellä\npeltoviljelystäkin.\n\nMamma aikoi palkata Onnin vuosirengiksi, sillä kunnan syöttöpoikia hän\njo inhosi.\n\nTuomioistuimessa hänelle muutoin selvisi, että sellainen syöttöpoika on\nkasvatti, eikä renki ja että kasvattamisesta kunta syöttöpojista maksaa\neikä vain niiden ruoasta ja vaatteesta.\n\nMutta Ruunan vuoksi hän melkein itki, kun ei Taneli enää olisi hänen\ntalossaan. Hyvän hevosenhoitajansa hän oli menettänyt!\n\nTaneli oli haaveillut keväästä lähtien metsissä ja lehdoissa,\nmaantiellä ja niityllä liikkuessaan ensi vuonna jo olevansa renkinä\nja saavansa palkkaa. Se haave oli hänessä synnyttänyt riemua ja\ntoivoa suuresta vapaudesta. Ei enää syöttöpoikana pilkattavana ja\nhalveksittavana, vaan omasta työstä saadulla rahalla ostetut vaatteet\nyllä ja vapaus mennä ja tulla, mihin tahtoi!\n\nTyöstä ansaittu raha oli hänestä toisen arvoista kuin korttipelissä\nsaatu. Pelissä voitettua piti pelätä ja arastella. Jos hän sillä osti\nlakin, se oli hänen päässään kaikkien kysyttävänä: Mistä sinä olet\nuuden lakin saanut? Ja jos hän sanoi ostaneensa, kysyttäisiin kohta:\nMistä sinulla oli rahaa? Mitä siihen vastaisi? Lakki pitäisi piilottaa\nkuin varastettu kapine, ei olisi rohkeutta se päässä kävellä ihmisten\njoukossa. Piilossa hänen piti pitää korttipelissä saamansa rahatkin.\nTyöstä saadun rahan uskalsi näyttää kaikille. Sellaista rahaa hän saisi\nrenkinä jo ensi vuonna!\n\nYksinäisyydessä, luonnon vapaudessa, kirkkaassa auringon paisteessa,\nlämpimässä tuulessa rajattoman avaruuden alla, lintujen laulaessa ja\nkesän kauniin vehreyden keskellä hän näin oli haaveillut.\n\nMutta nyt... voi, nyt oli kaikki mennyttä!\n\nMitä hän nyt tekisi korttipelissä voitetuilla rahoillaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Minut olit viedä suureen onnettomuuteen! moitiskeli mamma Tanelia\noikeustuvasta ulos tultua.\n\n-- Mikä on yleinen kasvatuslaitos? kyseli Taneli.\n\n-- Siellä et pääse luvatta ulos kylälle, vastasi poliisi.\n\n-- Missä se on?\n\n-- Monien kymmenien peninkulmien päässä, erillään kuin vankila.\n\n-- Onko se vankila? uteli Taneli.\n\n-- Kun sinne sinut oikeus määräsi, liekö paljoa parempi, puhui muuan\ntodistajana ollut.\n\nTaneli purskahti itkuun. Hän ei voinut olla itkemättä, vaikka tässä\nihmisten nähden hävettikin.\n\n-- Nyt, Taneli raiska, pääset ylpeydestäsi! Sitä sinussa olen aina\nihmetellyt! virkkoi mamma.\n\nMamman puhe oli poikaparalle kuin suolaa haavaan. Se poltti ja raateli.\nHän oli kaikkien näiden ihmisten keskellä yksin. Häntä silmäiltiin\nvihaisesti kuin suurta pahantekijää, jota pelätään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Taneli näki pirtistä poliisin tulevan Taalia kohti kuljettamaan\nhäntä kasvatuslaitokseen, hän hävisi pirtistä samassa kuin esivallan\nedustaja poikkesi taloon maantieltä.\n\nPoliisi kyseli ja etsi talosta, Mamma ja Impi etsivät mukana. Viimein\npoliisi löysi pojan tallin yliseltä, missä hän jo kerran oli käynyt,\nsuuresta kannellisesta saavista. Se oli Taali vainajan ajoilta ja oli\nollut siellä käyttämättömänä vuosikausia. Siinä Taneli oli kyyryssään,\nkansi pään päällä vähän raollaan. Oli vaikea siinä odottaa, kunnes\npoliisi oli käynyt ja mennyt matkoihinsa. Taneli aikoi sitten mennä\näidin mökille ja sitä tietä metsään ja maailmalle. Korttipelissä\nvoittamansa rahat hän käyttäisi matkalla maailmalle -- täyteen\nvapauteen!\n\nAivan yht'äkkiä hänelle tällainen pelastustie oli selvinnyt.\n\nMutta nyt hänet löydettiinkin. Poliisi kuljetti Tanelin Immen avulla\npirttiin, vaikka hän kaikin voimin rimpuili vastaan. Mamma käski Immen\napuun, kun hän itse ei voinut kipeiltä jaloiltaan. Taneli puri, potki,\nheittäytyi maahan ja huusi kuin hengen hädässä, mutta hänet raastettiin\nyli pihan pirttiin.\n\nTaneli vapisi kuin haavan lehti. Hänen voimansa tuntuivat loppuneen\ntyystin siihen paikkaan.\n\n-- Nyt on ruunu sinua kasvattamassa, kun kunta ei pystynyt\nkasvattamaan! haasteli poliisi Tanelille.\n\nMamma ja Impi pyyhkivät silmiään. Taneli ei enää voinut itkeäkään, hän\noli niin tahdoton ja voimaton.\n\nTanelille annettiin matkalle evästä. Impi toi arkustaan hänen uuden\ntestamenttinsa. Samalla hän muisti kinkerit ja jo silloin pelänneensä\npojan puolesta. Mutta siellä arkussa oli myös ompelukonevälikirja\nja Tanelin hänelle korttipelissä voittamat kymmenen markkaa. Impi\npurskahti ääneen itkemään.\n\nPoliisi sai taluttamalla viedä Tanelin rattaille.\n\nPoliisin viemänä poika sai nyt ajaa samaa maantietä, joka hänestä oli\nTaalin taloon tullessaan ollut kuin uusi, suuri riemu. Nyt se johti\nhänet kasvatuslaitokseen!\n\nSe olikin maantien toisessa päässä _hänellä!_\n\nImpi itki kovasti ja sanoi mammalle Tanelin mentyä:\n\n-- Uskotteko nyt, että kortit ovat perkeleen kirjoja?\n\nMutta mammaa oli paljon kiitelty povauksestaan Matkan emännälle. Hän\nluotti kortteihin enemmän kuin koskaan ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaalin mamman mainetta povaajana huudettiin yhä suuremmaksi yli\npitäjän. Hän oli ennustanut Matkan emännällekin, että tämän lapsi\nhukkuisi talon omaan kaivoon.\n\n-- Ja niin kävi! Niinpäs kävi! sanoivat ihmiset kyyneleet silmissä. Ja\nmamman luona alkoi käydä povauttajia entistä enemmän.\n\nMutta Impi ei suvainnut korttiansiota. Hän oli rauhaton, sillä omatunto\nsoimasi:\n\n-- Sinun tähtesi Taneli vietiin! Sinä lupasit Tanelin pelata! Sinulle\nhän pelasi rahat ompelukonekauppiaalta!\n\nImpi muutti pois koko mamman talosta.\n\n(Keravalla 1927.)\n\n\n\n"]