[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foLHl0ucsKTwUVs0hOeVcNpnkA5KHK7cg-NLbTxZWY8g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2315,"Kansan keskeltä","Aho, Pekka",1864,1945,"2315-aho-pekka-kansan-keskelta","2315__Aho_Pekka__Kansan_keskeltä","Kolme kertomusta Savosta","novelli",[],[],"fi",1886,null,9235,54076,false,63135,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Kansan keskeltä: Kolme kertomusta Savosta\" by Pekka Aho is a collection of stories written in the late 19th century. The work appears to explore themes of rural life and the experiences of everyday characters, with an emphasis on the relationship between humans and animals, particularly focusing on pigs in the initial tale. The narrative captures the essence of life in Savonia, highlighting local customs and the connection between the land and its inhabitants.  The opening of the story begins with a pig foraging for food by the roadside, reflecting on its surroundings while trying to escape the attention of a curious boy. The scene sets a vivid picture of rural life, showing the interaction between the pig and the boy, and the tension between their worlds as the mother warns her child against disturbing the creature. As the pig continues to search for food, additional characters, including another pig and local children, are introduced, painting a broader picture of community life and the struggle for sustenance. The narrative draws readers into the daily realities of this rural setting, establishing a tone that balances humor and critical social commentary. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Kolme Savoon sijoittuvaa kertomusta kuvaavat kansanelämää ja maaseudun arkea 1800-luvun lopulla. Kokoelma sisältää kertomukset Sikamainen kertomus, Köyhän kirkkomatka ja Alku-opetusta, joissa tarkastellaan ihmisten ja eläinten välisiä kohtaamisia sekä köyhän väestön elämänmenoa.","Pekka Ahon 'Kansan keskeltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2315.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KANSAN KESKELTÄ\n\nKolme kertomusta Savosta\n\n\nKirj.\n\nPEKKA AHO\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nWickström ja Kumpp. Kirjakauppa\n1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nSikamainen kertomus.\nKöyhän kirkkomatka.\nAlku-opetusta.\n\n\n\n\nSIKAMAINEN KERTOMUS.\n\n\nÖhr, öhr... pani sika jyystäissään lyhyttä nurmea maantien ojan\nreunasta. Öhr, öhr... pani se aina vähän ajan päästä ja ajatteli että\nlyhyttähän tämä on, mutta suuhunpa tuosta saa... se on väkevämpää kuin\ntuolla metsässä... öhr... kun tästä saisi mahaansa -- eipä se muuta\ntahtonut eikä toivonut... öhr, öhr...\n\nTuolta tulee pieni poika äitinsä kanssa... jokohan viskaa kivellä?\nKärsänsä piti sika maata vasten ja katsoi kulmainsa alta. Vaan kohta\npiti röhkien ja öyhkyen hypätä ojan toiselle puolen, kun poika otti\nkiven käteensä.\n\n-- Elä visko toisten sikoja, mitä sinä! kielsi äiti, mutta poika oli jo\nennättänyt viskata ja sika sai tyytyä siihen että kivi kävi sen luiseen\ntakajalkaan niin että napsahti.\n\nEikä auttanut sanominen mitään. Ei pannut enää kärsääkään maata vasten\nyhteen kohti eikä kulmiensa alta katsonut ja sitte tonkaissut poikaan\npäin kärsällään tavoittaakseen torahampaallaan pojan jalkoja... Vaan\neihän niin paljon pahaa saa tehdä yhdellä kertaa eläin, joka on\ntäydellisesti ihmisen vallassa, jonka hän tappaa kuin tahtoo ja pistää\nposkeensa. Jos kuin mieli tekisi, niin ei saa tehdä pahaa pienelle\npojallekaan, tekipä hän mitä tahansa -- pitää tyytyä, vaikkei olisi\ntuon pojan talon sikakaan eikä likimailtakaan; hän kuuluu kerran samaan\nihmissukuun, hänelle ei saa tehdä pahaa sika, sillä sika on sika ja se\non luontokappale.\n\n-- Ei pidä härnätä sikoja, ne torahampaallaan viileksivät mahan halki,\njos päälle tulevat, tuntui äiti mennessään sanovan pojalleen.\n\n-- Ei te utkalla, minä kun otan oikein iton kiven ja tillä kun minä\nvitkaan oikein, niin että te vinkuu ja juoktee pakoon.\n\n-- Vaan entä jos sieltä metsästä törmäisi uudestaan, ettet\ntietäisikään? Sika jos kiertäisi ja tulisi takaa päin päälle.\n\n-- Ei te tule, kun minä ten mettään ajan, niin te juotta lötkittää\nvetakkoon ja tieltä kattoo, vaan ei utkalla. Jot utkaltaiti, niin minä\nottatin tuulemman kiven ja vitkaitin kuolijaakti. --\n\nVihataanhan sitä vierasta sikaa... Vaan mitenhän olisi käynyt, jos\nolisi poika ollut sian kanssa kahden kesken?\n\nSika röhki vain ja söi toiselta puolen ojaa, kun toiselta pois\najettiin.\n\nÖhr, öhr... pitäispä mennä sinne pellon aidan taakse, jos siellä olisi\nenemmän... vaan onhan tuota tässäkin... nurmea... lyhyttä... tässä...\nja aina narskautti sika terävillä etuhampaillaan heinän juuresta\npoikki, otti sen kulmikkaalla alahuulellaan ja kielellään tarkasti\nhammasten väliin. Siinä yhä söi ja röhki. Kenenhän lie ollutkaan sika?\n\nKulki vähän matkaa, jo tonkasi kärsällään... tokko löytyy mitään? -- Ei\nmitään. Tonkasi toisen kerran, kolmannen, tonkasi montakin kertaa ja\nhaisteli sieramillaan. Viimein löysi jotain juurta, vai mitä lie ollut,\nja tavotti sen suuhunsa, kun sen syötäväksi tunsi.\n\nSillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli,\nvaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden -- milloinkapa\nsika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen,\nohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet\nhengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei\nnuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet\nollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran\npäiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. -- Mutta se ei olekaan\nmitään \"rania\" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään\ntarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja\npehmeää kuin paras vasikan nahka.\n\nTuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää.\nEi sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään\nmuita mutkia, jyysti nurmea ja röhki... vuoroon ne kumpikin röhkivät\ntoisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja\nvuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen\ntoiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle,\njonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla --\nsieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin...\n\nEi siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee,\njota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.\n\nUhr, uhr, uhrrii, uhrrii... rupesi toinen valittamaan ja tonkasi\nvälistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi\ntoinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat\nsaatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen\nsattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan -- molemmat olivat\npahalla tuulella.\n\nKun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa\ntuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan\nluona pihan aitovieressä... jos tuo ei olisi tyhjä... täytyy lähteä\nkatsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin\nsiinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa\nihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä\ntoisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi\naikaa vinkumasta.\n\nKohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä,\nvälistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien\nvieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät\npihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan\nvinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää\nvoivotusta. -- Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta\ntuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.\n\nNälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja\nvalittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat\nsitä, mutta eivät löytäneet mitään -- vähä märkänä oli vain altaan\npohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta -- eli\noikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää -- vähä\noli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta.\nMutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.\n\nMikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie\nkäynyt omin lupinsa ottamassa? -- Perhanat, vieraat siat ovat\nkäyneet!... vaan minkäpä sille taitaa... suuri lauma niitä näkyy\nolevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja\nkuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla\nlapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin,\nei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa... missähän lie ollut, kun\nei näkynyt?\n\nIsot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin.\nKatsoivat aidan raosta piha-aituukseen... olisihan siellä nurmea.\nKatsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin\npienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.\n\nSiinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja\naikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole\nhyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka\nvinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja\nuhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä\ntoisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah... mutta vieraat siat eivät\nolleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.\n\nKun ei valitukset auttaneet eikä vieraatkaan siat pois lähteneet,\nmenivät suuret siat vaikeroiden pitkin tietä pois päin... ei enää\nkestänyt nälkää ruohottomassa kujassa. Vaikeroiden ja haikealla\nmielellä ne yhä kulkivat aitoviertä varaseipäitten alatse. Kulkivat jo\nmetsänkin sisään aitovartta myöten. Tulivat aidan nurkkaukseen ja\ntonkasivat vähä kärsällään... eipä se ollutkaan niin helpossa kuin\nennen... olihan siitä aina väliin päästy.\n\nYhdestä tuumin alkoivat ryskyttää aidan nurkkausta... kylläpä se oli\nlujassa! Vihan väessä työkkäsivät ai'asta kärsällään ylöspäin... ja se\nliikahti, solahti oikein ylös vitakseen asti. Siihen tuli jo iso reikä.\nEi oikein vielä mahtunut, piti suurentaa. Helposti se sitten suurenee,\nkun on kerran alkua, ja kohta pakkautumassa olikin sika aidan raosta ja\nsen perästä toinen.\n\nNytpäs tuli hyvä ruokamaa, siitähän vähän sai tyhjään mahaansa. Oli kai\nsiinä nyt nyhtämistä, eikä sitä tarvitsekaan niin jyystää kuin maantien\nvierestä. Eteenpäin piti kuitenkin mennä -- ei malttanut yhdessä kohti\n-- ja lahmata mennessään ja aina haukata pala paikasta, toinen\ntoisesta. Ylämäkeä se oli ja piti päästä mäen päälle ja sieltä\nlaskeutua alas ja mennä vain eteenpäin niin pitkälti kuin pääsee.\n\n-- Siat on laihossa, huutaa pieni poika, joka oli tuvan seinämällä\nmullassa istumassa.\n\n-- Mene ajamaan pois! huusi hätäisesti toinen kovempi ääni.\n\n-- Enkä mene, sanoi poika ja leikitteli vain mullassa.\n\n-- Menkää, menkää ajamaan, joko ne taas on nuo siat... ne ne vasta\nvastuksen tekivät... ei ole tullut annetuksi ruokaa, hommasi emäntä.\n\n-- Ei siinä muuta kuin keväästä oppivat ja sitte niistä on koko kesäksi\nvastus, väitti karjapiika, joka niille aina ruokaa vei käsipuolessaan.\n-- Nuo miehet kun niin huonosti aitoja katsovat, niin meneväthän ne,\nkun kerran oppivat; ei siinä pidä mikään.\n\n-- Kyllä aitoja katsotaan, mutta eihän niitä mikään ennätä kaikkia\nkorjata, kun aina paikalla lumien lähdettyä irti laskevat nuo\nröhnikkäät, puolusti siihen tullut isäntä miehiään... Eikö niitä\nsaattaisi pitää kiini sen aikaa kuin ennättäisi saada aidat katsotuksi?\n\n-- Tekeehän niitä mieli laskemaan, sanoi emäntä siihen ja käski tytön\nmennä sikoja pois ajamaan. Mene sinä Tiina toveriksi, ei se itsekseen\ntuo tyttö...\n\n-- Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen\nlaihopellosta! -- syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat... jos\nminä teidät tapaan... kiivasteli isäntä.\n\nJa kaikki kolme lähtivät sikoja ajamaan pois ohralaihosta.\n\nSiat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja\nläksivät laukkaamaan pitkin peltoa.\n\n-- Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois... kyllä minä\nteille sen köyryselät!... hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että\nmulta pölisi.\n\nSiat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa\nmyöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja\nuudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta\nreiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä\nmahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.\n\nSiellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei\nkiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin\nkanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi\njuoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat\nsyömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.\n\nEmäntä siinä seisoi rappusilla vielä samassa asennossa ja vähän\nnaurahteli.\n\nPikku poika viskeli kivillä hiekasta, vaan ei osannut sikoihin, jotka\nvain söivät onnekseen pitkäksi kasvanutta pihanurmea, ja aukaisuttivat\nitselleen molemmat portit selälleen, siitä vasta läksivät hiljakseen.\nVaan pitipä sitte vauhtia vähän lisätä, kun isäntä kepillä selkään\njoutui hotasemaan portin pielessä. Vinkasi sika ja molemmat rynkäsivät\nulko-aitaan.\n\n-- Ähäh! saitpas vähä! Kyllä olettekin monta kertaa peltoon ja niittyyn\nmenneet. -- Kulkevat aivan valtoineen, missä tahtovat, mutisi sitte\nisäntä.\n\n-- Meneehän ne, kun kerran tottuvat keväästä, ei niitä sitte enää pidä\nmitkään aidat, vakuutti piika Tiina, joka oli ylpeä sikainsa\nmahtavuudesta.\n\n-- Pitää Tiinan antaa useammin ruokaa; ei pidä kiusata nälällä, niin\neihän ne mene, sanoi emäntä.\n\n-- Mistäpä minä antanen, kun ei ole? Vähä kai ne paljaasta vedestä\ntäytyvät, kun ei suurusta anneta.\n\n-- Minkätähden sitä ei anneta, kun tahdotaan, sanoi emäntä piialleen.\nMistä sen tietää miten paljo ne tarvitsevat, kun ei virka mitään?...\npitää tahtoa, kun loppuu.\n\n-- Kyllä kai minä en osaa ruveta tahtomaan, emäntä kai itse hinkalonsa\ntietää, miten paljo jauhoja liikenee... enhän minä...\n\n-- Menehän nyt ja anna nuille juomista, kun ovat pihasalla; kovin nuo\ntuntuu vinkuvan, sanoi emäntä ja meni itse tiskasolkkuja katselemaan.\n\nVähän ajan päästä tulikin Tiina toisessa kädessä juomasankko ja\ntoisella ilmaan hujasi, joka oli merkkinä sioille että tiesivät tulla\naltaalle. Nousi lautaa myöten aidalle ja huusi: siku, siku, siikuh!\nkos-kos-kos. Ja siat tulivat vinkuen allastaan nuuskimaan.\n\n-- Höss!... ja sikain piti kääntää vielä kärsäänsä vähän altaasta.\nSilloin kaataa humautti Tiina ruuan siihen ja paikalla törmäsivät siat\nsyödä hoklimaan.\n\nTiina laski sankon pihan puolelle aitaa ja otti tikun maasta, jolla\nhämmensi allasta, vaikka siat olisivat tyytyneet ilman sitäkin ja\narvelivat että kyllähän siitä olisi saanut. Vaan antoivat kuitenkin\nhämmentää, niinkuin hyvästi hoidettava herrasväki antaa palvella\nitseään. Samalla tikulla viskasi Tiina vieraita sikoja, jotka olivat\nvirkailleet siellä ja luuraillen katsoivat tänne päin.\n\n-- Höss siat! sanoi Tiina, ottipa suuremman torrakon ja läksi ajamaan\nniitä.\n\nTörmäten syöksyivät vieraat siat juoksemaan, ymmärsivät ettei heillä\nnäy olevan puolta ollenkaan. Suuret hyökkäsivät edeltä, pienet porsaat\nperästä piipertivät ja kimakalla äänellä vinkuivat. Joku keskisuuruinen\nsika oli eksynyt jälkijoukkoon ja karju, harjakset pystyssä ja suutaan\nlaputtaen kovasti, mennä kyörnitti perästä.\n\nMaantielle laukkasivat röhkyen piikatytön edellä, kääntyivät tien\nsuussa alamäen puolelle ja jäivät katsomaan ajajaa. Kun Tiina viskasi\ntorrakon niitten jälkeen, niin röhkäisten syöksyivät kaikki maantien\ntaakse ja seisattuivat vasta metsän laitaan.\n\nSillä aikaa olivat omat siat syöneet alussa ahneesti, sitte aina\ntonkaisten allasta ja sieramillaan lurikoiden ruokavedessä, josta maha\noli jo täytynyt. Nyt ne vain enää etsivät parhaita paloja -- jotain\nmultaista potatin kuorta tai lionnutta homehtuneen leivän kantaa...\nParhaat herkut pohjalla.\n\nParempi on ruoka syömättä kuin painamatta... Kujassa pehkuissa siat\nyöllä makasivat, mutta siellä ei päivällä ollut hyvä. Piha-aidan\nvieressä ne olivat levolla silloin, kun siihen hyvästi päivä paistoi.\n\nNytkin siihen hellitteli ja siihen ne menivätkin, jossa entisiä\nkuoppuroita oli, tonkivat vähän lisää ja haistelivat... siihenpä\nköhnähtivät kumpikin vierekkäin kuumaan tuhkaan ja painoivat kärsänsä\nmaahan. Kun huokuivat siinä, niin multa pölähti sieramien edessä.\n\nSiinä ne nyt lepoa nauttivat, toisen pää toisapäin ja välistä\nummistivat silmänsä, syvään huoaten oikein mahan pohjasta, että koko\nruumis liikahti. Välistä aukenivat silmät ja katsoivat raukeina kulmien\nalta pitkin maata, vaan ei he viitsineet nostaa päätään ylemmä\nnähdäkseen, eivätkä viitsineet ajatellakaan mitään, olivat vain. Taas\nummistuivat silmät itsestään eivätkä siat viitsineet vastustaa, vaan\nantoivat unen tulla ja mennä niinkuin sen halutti, ja antoivat hengen\nkulkea keuhkojen läpi valtoineen.\n\nAurinko paistoi kuumasti aitaa vasten. Kepeät kärpäset singahtelivat\nsinne tänne, raskaammat muuten purisivat, tarttuivat sian korvaan\nkiini, mutta se heilautti sitä kovasti. Tarttuivat toisen korvaan, vaan\nsekin puisti ne pois. Tekivät uuden rynnäkön ja vielä uuden... viimein\nei viitsinyt sika heilauttaa, silloin pääsivät puremaan vähäkarvaista\nkorvaa. Kun ei sika aina viitsinyt heilauttaa korvaansa, kertyi siihen\nkärpäsiä omin lupinsa ruualle koko rykämä ja purivat niin että veri\ntihkui. Välistä kun kovin koski entisiin kipeisin rupiin, heilautti\nsika korvaa, mutta eipä kärpäset siitä paljoa huolineet -- jos yhdet\nirtautui, niin toisia siihen takertui. Tottapa sika lie ajatellut että\nolkaat, kun ovat... tai ei lie ajatellut mitään.\n\nPikku porsaat myös makasivat vähän aikaa samassa kuoppurassa ja kärsät\ntoisissaan kiini, mutta eivät kaukaa viitsineet, nousivat pengustamaan\nmultaa, työkkäsivät toistaan kärsällä ja sitte kiehkeroa laukkasivat\nyhden pyöräyksen ja seisattuivat yhteen kohti, katsoivat toisiinsa ja\ntaas laukahtivat... Ne halusivat liikettä eivätkä olleet vielä\nsikamaiseen laiskuuteen uppouneet.\n\nVaan suuret siat eivät siitä huolineet, makasivat vain rauhallisesti,\nvaikka toiset olisivat päällitse laukanneet.\n\nMutta suloisessa rauhallisuudessaankin ovat siat arkatuntoisia eläimiä.\nJos joku muu paitse kärpänen nykäsee maatessa, niin ne heti\nhypähtävät... antaa ne harakankin jotenkin paljo tanssia selkänsä\npäällä. Mutta annas kuin pikku poika tuli kepin kanssa sikain luo ja\naidan raosta pisti niitä, niin ne röhkäsivät kovin vihaisesti... ei ne\nsiitä ollenkaan pitäneet semmoisesta.\n\nNytkin ne hyvin vihaisella äänellä panivat ja nuhtelevasti silmäillen\nnousivat istuilleen, katselivat korvat pörhöllään ympärilleen, vaan\neivät he ketään nähneet, kuin pienet siat yksinänsä. Rupesivat maata\njälleen, mutta pian ylös hönkäsivät ja tunkivat kovin, kun poika\nuudelleen heitä pisti. Ja nähtyään pojan keppineen aidan raosta,\nrynkäsivät seisalleen ja katsoivat tyytymättöminä tämän maailman\nrauhattomuutta.\n\nMuita ei näkynyt liikkuvaksi eikä häiritseväksi, mutta siinäkin oli\nkylliksi, uni kaikkosi silmistä. Niin läksivät liikkeelle oikein\nlevänneen näköisinä, hiukan tyytymättöminä alussa. Haukottelivat\nkapealla suullaan, puistivat päätään ja maistelivat suutaan. Siitä\nmuuttui heidän ryhtinsä vähemmän uhkaavaksi ja lähtivät kävelemään.\n\nOlisi siinä ollut syötävätä nurmea aivan aidan seipäissä kiini, mutta\neihän tuota nyt... uuih huih huih huih!... Menivät siitä eteenpäin\npitkin tietä, kääntyivät hiljakseen tien suussa alamäen puolelle\nmaantiellä. Tien vierusta olivat kulkeneet ja ojan reunusta nytkin\nastuivat alas mäkeä.\n\nMäen alla notkossa pudottautuivat ojaan, johon oli säilynyt sateisilta\najoilta vähä veden tähteitä. Se oli mieleistä, kun eivät olleet saaneet\nkylpeä moneen aikaan ja kovin kuumenti nahkaa, jotta se tinki kovaksi\nrajautumaan, niinkuin huonosti parkitusta nahkasta tehdyt kengät.\n\nSiinä paikassa oli entisiä kuoppuroita ja oikein pehmeää savea ja\nmelkein läpi kesän näkyvä vesi. Siihenpä oli hyvä köllähtää varia\npintaansa jähdyttämään ja hieromaan kylkiään pehmeään saveen... olipa\nterveellistä tämä kylpy ja hyvälle se tuntui. Se vain oli vähä\nvaillinaista ettei ollut huuhdevettä varustettu, vaikka tämä oli\nvakituinen ja yleinen kylpypaikka, jossa muutkin siat tavallisesti\nkävivät sivu kulkiessaan itseään kylvettämässä... jos lie joskus joku\nihmisenkin niminen...\n\nSe on tavallista että saunaan mennään mustana ja tullaan sieltä\nvalkeana takaisin, mutta sikain laita on tavallisesti päinvastoin.\nMustanharmaina ne sieltä aikainsa perästä kömpivät ylös, karvat\nriippuivat savisina ja vettä valui mahan alta, kun eivät olleet\nmuistaneet pyyhkiä itseään.\n\nSillä lailla ne läksivät maantietä pitkin kulkemaan eteenpäin eivätkä\nolisi metsään menneet, vaikka olisi keisari vastaan tullut. Jo oli\nkaikki pahat mieletkin huuhtoutuneet vesilätäkköön ja tyytyväisinä ne\nmuuttelivat jalkojaan pölyisellä maantiellä. Rupesivat siinä ruokaa\nnarskuttamaan kulkiessaan... syödä piti, syödä piti, vaikka sota\nsyttyisi. -- -- --  Kirkonmäellä oli väkevää ruohoa, sitä oli\nkirkkoväki tallannut. Siinä oli viimekin sunnuntaina, kun sivu kulkivat\nja kävivät kirkkomiesten kärriä kurkalta haistelemassa, istunut\npiirissä tyttöjä koreat alushameet ja rantuiset sukat näkyvissä ja\npoikia siinä ympärillä heitä naurattamassa, sillä aikaa kun kirkosta\noli ensin kuulunut veisuuta ja sitte papin ääni jymäkästi varoittaen\nparannusta tekemään. Vaan ei ne olleet siitä sen enemmän huolineet kuin\nsiat heistä... parempi ja hauskempi tuntui heillä olevan kauniissa\npäiväpaisteessa puun juurella istua kuin ummehtuneessa kirkossa unisina\nkatsoa totisen näköisen papin uneliaita kuulijoita.\n\nSiitä siat kulkivat nyt tyhjää kirkkomaata, hankasivat kylkeään kirkon\nportin pylväisiin, toinen toiseen, että ne tulivat aivan savisiksi,\nkuin jos olisi sivelty oikein sitä varten sen näköisellä maalilla. --\nJos suntio sen näki, niin varmaan hänen pyhä intonsa kirkon puolesta\nolisi käskenyt hänen sikoja isällisesti kurittamaan... kun eivät pidä\nrajaa enää pahan teolla, tekevät missä sattuvat... pitäisi toki katsoa\nsiksi eteensä, että antaisi edes kirkon portin pielet olla rauhassa\nilman toiskertaan maalaamatta. -- -- --  Pappilan pellon aidan vieressä\nmaantien likellä oli pieni multahauta, jonka siat olivat tonkineet\nomituisekseen. Pengustelivat siinä sivu kulkevat kerjupojatkin aina\npäiväpaisteessa ja aidan alle päin ne enimmiten kaivelivat samoin kuin\nsiatkin. Sinne aidan alle oli paras kaivaa... totta lie ajatelleet että\nkyllä iso pappila jaksaa yhden sian särkemät korjata... vähemminpähän\nperilliset rikastuvat...\n\nOli siitä kai joku laiska maantien tekijä ottanut muutamia\nlapiollisia omalle tieosalleen, joka aina tavallisesti näillä seuduin\nei ollut huonoa ainoastaan syksyn kevään, vaan kesänsä talvensa\nläpeensä huolimatta nimismiehen ja siltavoutien erinomaisesta\nhuolimattomuudesta.\n\nSiihen multahautaan oli hyvä köhnähtää päiväpaisteessa, niinkuin sika\naina köhnähtää, kun sitä tikulla ruopottelee... ei se viitsi enää pitää\nhuolta jäsenistään, vaan jättää ne toisen toisensa perästä oman onnensa\nnojaan. Niinpä siat toinen toistaan vasten viimein köhnähtävät siihen.\n\nKuivaa oli multa ja hyvästi se näytti tarttuneen märkiin rotjakkeihin,\nkun ne kömpivät sieltä ylös maantielle vähän ajan perästä... nyt ne\nvasta olivat muistaneet kuivata itseään. Kulkivat eteen päin, väliin\nsyödä toskuttaen lyhyttä nurmea, väliin mennä kyörnittäen suoraan\neteenpäin. Muistivatpa käydä välillä aidan nurkkauksia rynnistämässä...\nMutta olipas kirkon kylän ukko saanut siksikin sitkeitä vitaksia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulivat siat aikainsa perästä raatarimestari Ranteliinin kodin\nkohdalle, joka oli aivan maantien vieressä. Siinä oli kaksi lihavaa ja\nhyvästi voipaa syöttilästä seinän vierustalla makaamassa... olivat\nkaivaneet syvän kuoppuran aivan ihmisten kulkupaikalle.\n\nSiihen seinään panivat kirkkomiehet aina hevoisensa hakaan kiini, kun\nisännät eivät malttaneet milloinkaan olla pistäytymättä talossa\nkahvikupin juomassa, kun siinä oli kaupan niin hyvää kahvia ja mainiota\nvehnäistä; ja saattipa juoda niinkin, että omasta putelistaan kerman\nkaatoi sekaan. Pois tullessaan ajoi jokainen tuon kuoppuran yli, että\nnotkahti hellävieterit ja jytkähti miehen ruumis.\n\nKoettivat täyttääkin sitä kuoppuraa, mutta siat sen aina uudestaan\npenkoivat vuoteekseen ja se tuli kahta epätasaisemmaksi.\n\nSiinä ne nytkin röhnöttivät ja kovin olivat lihavia, niinkuin\nkirkonkylän siat ainakin, kun on niin lyhyt kirkkomatkakin, ettei\nennätä kävellessään laihtua, ja hyvä ruoka syötävänä ja suurusjuoma\nalituinen juotavana.\n\nVieraat siat astua vippasivat hienoine sorkkineen tietä myöten, multa\nkarvoihin kuivaneena, ja rupesivat ojan reunalta jyystämään...\ntuommoisten hoikkain sikain täytyy tarkka huoli syönnistään pitää, jos\nmielivät elää tyytyväisinä. Mutta talon siat olivat vasta syöneet\npitkästä altaastaan, joka aina siksi aikaa nostettiin ulkopuolelle\npiha-aitaa siihen laudan viereen, jota myöten aidan yli pihaan\nkuletaan.\n\nTyhjänä se nyt oli siinä, mutta siatpa olivat täynnä. Ne eivät paljoa\nviitsineet liikkua, syötyäänkin vain siirtyivät pikkuisen matkaa\nvakituiseen kuoppaansa, johon köllähtivät katsomaan sivu ajavia.\n\nNytpä siitä sattuikin ajamaan Leipämäen itramahainen isäntä, joka\nnäyttää paljoa sikamaisemmalta yksinään kuin nämä raatarin kaksi\nmuhkeaa sikaa yhteensä. Sillä ne kaiken lihavuutensa ohessakin ovat\npaljoa laihemman näköisiä kuin esimerkiksi itse raatarimestari Nikolaus\nRanteliin ja hänen mataminsa, jotka tällä paikalla ovat asuneet siitä\npitäin, kun lihomaan rupesivat... elikkä toisin sanoin rupesivat\nlihomaan siitä pitäin, kun tälle paikalle asettuivat ja alkoivat\ntöitään yhdessä kohti toimitella.\n\nKyllähän raatarimestari Nikolausta käyttivät pitäjäälläkin ompelemassa,\nvaan siitä ei ole kuin yllykettä, kun reestä rekeen astuu ja hyvällä\nruualla pidetään. Siitä se ei kuin yltyy, ja matami aina tultua nauraa\nhyllyttelee että ei se tuo ukko kuin paisuu vain tuolla pitäjäällä...\nniinköhän hyvänä pitänevät?\n\n-- Pitäähän ne toki! sanoo ja silloin muistaa että hänen ukkonsa on\npitäjään parhaimpia mestaria. Eikä hänen tekemät vaatteet tule\nmilloinkaan pieniksi, hän arvaa pienille pojillekin ne niin kasvun\nvaralla tehdä.\n\nTavallisen ikkunansa ääressä hän nytkin ompelee, jossa hän on aina\nennenkin... ja lihava naama näkyy paahtuneen ikkunan ruudun läpi. --\nOuto luulisi että siellä on talon kolmas sika, ja jos oikein tarkalla\nsilmällä mittaa, niin saattaapa se suurimmaksi koituakin... vaikkei\nsuinkaan saata sitä sanoa että raatari Nikolaus ottaa liika suuret\npalkat vaatekappaleelta, siihen nähden kun ne ovat niin suuriksi\ntehtyjä.\n\n-- Jopahan taas ovat kaivaneet kuopan tuohon, sanoi heidän tyttärensä\ntoisesta kamarista katsoen, eipähän siitä ole apua... se pitää olla\nkumma paikka, ettei ne osaa mennä muuanne!\n\n-- Minnekäpä ne... keskeytti ukko seisauttaen oikein ompelukoneensa\nkäynnistä.\n\n-- Vaikka minne muuanne, mutta ei ihmisten ikkunain eteen... siinä ne\nluhjottaa... ja sitte kun tulee ajavia, niin eihän siihen käy\najaminen...\n\n-- Ajakoot toiseen kohti.\n\n-- Niin ajakoot... saattaahan sitä sanoa. Mutta kun ovat kaivelleet\nkuoppia joka paikkaan... tekisi nuille pahnan jonkulaisen eikä\nantaisi...\n\n-- Sitäpä minä olen jo monasti sanonut että tekisi jonkulaista\nkommakkota heille, sanoi matami tullen siihen kyökistä ja kahvikuppia\nkuivaten pyörittelemällä sitä pyyhkeesen.\n\n-- Mihinkäpä sen tässä tekee, morahti hän itse ompeluksen taas\nkeskeyttäen ja kääntyi oikein heihin päin. Tehkää jos kykenette!... ei\nsuinkaan tähän maantielle saa ruveta rötöstämään... mitä se olisi\nsemmoinen?... ja sitte pihan taakse ei pääse, jos ei erityistä tietä\nlaita. Vaan eihän tässä ole tilaa, eikähän tässä kaikkia ennätä\nyhtaikaa. -- Vaikka ei siinä näyttänyt kotvilleen tehdyn mitään uutta\nerikseenkään.\n\n-- Niinhän se on sattunut pahasti tämä mei'än paikka... muitten\njalkoihin aivan, sanoi matami.\n\n-- Ei kai kohta uskalla laitella mitään kukkia eikä kasvia tuohon,\njossa vähän tilkkua olisi, kun aitakin on niin huonon näköinen, että\njos vähäkään ryntäsee, niin aivan kai se kaatuu... Ja kun ne vielä\nkaivelevat kuoppia aitovieren ihan täyteen, jotta sopisi kohta\naltakin... Eikä ole siitäkään apua, jos pölkyn päillä täyttäisi...\npianhan ne semmoiset siitä saa liikkeelle. Pitänee kai jättää kaikki\nkasvitarhan viljely oppineemmille ja paremmille, oli tytär\nhuokaisevinaan, itseään muka halveksien, vaikka hän oli kansakoulun\nläpi käynyt ja ainakin itse mielestään oppineempi muita.\n\n-- Mikäs siellä nyt ryskyttää? eipä ne omat siat ole porttia ennen\ntinkineet... ja matami hyppäsi sitä tietään pihalle. -- Voi hyvä ihme,\nkun on taas nuo Penttilän kovakärsät... mene ajamaan pois, toimitti hän\nhengästyneenä takaisin tullessaan.\n\n-- Olkaat! en minä heitä jaksa myötäänsä ajella, jalat ovat niin\nhellänä... Mutta kuitenkin hiipi tytär pihalle, kun siat olivat\nkärsäänsä portin rakoon pakkaamassa ja vinkumassa. Portti olikin niitä\nsemmoisia, että jos ei hyvästi pannut sitä pantain kanssa kiini, niin\ntuommoiset kovakärsät siitä usein pihaan tulivat.\n\nTotta nämä olivat ennenkin käyneet, kun niillä tuntui niin hyvä halu\nnytkin olevan. Niin, olihan ne ennenkin, jotka olivat kaikkein\nkirkonkyläläisten vastuksina alituiseen.\n\nMutta kepakon kanssa tuli tytär ja lyödä säväytti sillä portin taakse,\nvaan ei sattunut, ja olisi ärjäissytkin oikein, mutta ei ilennyt, kun\nsiinä oli ajaja maantiellä. Sen sijaan ärähti ajajan koira, yhtäkkiä\nhyppäsi sikain eteen niskakarvat pystyssä törröttäen, haukahti pari\nkolme kertaa niille ja livisti sitä tietään hevoisen jälkeen.\n\n-- Mene sinä poika sukkelaan ja aja pitkin maantietä ja visko kivillä\nja lyö oikein mokomia! sanoi tytär pienelle kerjäläispojalle, joka\nsiinä oli, kun ei kansakoulun käyneen sopinut lähteä sikain perässä\nlaukkaamaan, ison tytön.\n\nPoikaa ei vain tarvinnut toista kertaa käskeä, se juosta himppasi\nsikain kimppuun ja tempasi kiven maantieltä, jolla oikein vinttasi\nröhkivien perään -- liekö sattunut vai ei. Kauvaksi jälestä mennä\nhimppasi ja viskeli kiviä. Se oli hauskaa, kun siat pakoon menivät.\n\nAjaja oli jo kadonnut näkyvistä, mutta pojan jalat tiheään tipsuttivat\nmaantiellä, jotta pölisi multa. Siat mennä kyörnittivät edellä --\neipähän tuo lie ensi kerta ollut -- ja korvat luppasivat köyröttävän\nselän suojasta ja saparot kiveränä perässä.\n\nMinne asti lie sillä lailla menneetkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy kun alkoi tulla, niin sanoi Penttilän emäntä muutamana aamuna\nettä sioille olisi laitettava kujaan aitaus, johon saisi panna ne\nsyömään, kun on nyt niin kylmiä sateitakin, ettei tarvitseisi juosta\nkylmässä... Vaikka kyllä kai ne olisivat saaneet kujassa olla ilman\naituuksettakin, jos olisivat myötäänsä tahtoneet, mutta ei taida olla\nvankeus siallekaan oikein mieleen.\n\nEmännän sana oli tarkoitettu rengille, joka oli aamiaista syömässä. Ja\nennen puolisia olikin valmiina aitaus. Siihen oli laitettu kaksi sian\npään suuruista reikää altaan kohdalle ja altaallekin aitaus vielä.\n\nSiat kun tämän hoksasivat, niin alkoivat ajoissa siirtyä ulomma, kun\nvielä näkivät että piika Tiina oli paikalla juomisen kanssa\nhoukuttelemassa sikopahnaan, josta saisi miehet sitten kiini. Metsään\nläksivät kyörnittämään ja siinä työpaikka oli niitä saadessa pihaan\npäin kääntymään. Koko talon väki, pienensä suurensa, juoksi niitten\njälessä ympäri märkää metsää ja siat tuhkien puulautuivat yhä etemmä\nmenemään. Savikoilla liuskahteli ajajan jalka, puitten sammaltaneista\nkyljistä läksi helposti sammalen rupa käsiin ja nutun hihoihin, kun\nsiellä piti tehdä pikaisia käännöksiä ja tarttua käsin puusta kiini.\n\nViimein uupuivat siat niin lopen, ettei kyenneet kuin kävelemään enää\nja vaahto juoksi suupielistä. Silloin saatiin ne vasta pihaan päin ja\nsiellä pahnaan houkutelluiksi hyvällä suurusjuomisella.\n\nKaikki väki oli katsomassa, kun niitä monissa miehin aituukseen\nnostettiin, mikä sorkasta, mikä korvasta, mikä mistäkin. Ja kauheasti\nvinkui sika siinä kyydissä, että kuului kylään asti... ja toinen\nröhkätti pahnassa pönkän takana. -- Olisihan ne päässeet hyppäämälläkin\nniin matalan aidan yli, jos olisivat tahtoneet... olihan ne ennen\nmenneet korkeammankin yli, mutta ne vielä viimeisen kerran uhalla\nkiusasivat ihmisiä.\n\nNiitä olikin siinä ympärillä koko joukko ja siat tahtoivat näyttää\nvoimiaan viimeisen kerran. Siinä oli taistelu sikain vapauden\npyrintöjen ja ihmisten vangitsemishalun välillä.\n\nViimein ne kumpikin sinne saatiin ja siellä ne nyt kävelivät oudosti\nkatsellen uudessa kodissaan eivätkä yrittäneet kotiutua ollenkaan.\n\n-- Jopahan on nyt Penttilän kovakärsät kommikossa... on ne ihmisten\naituuksissa tähän asti kulkeneetkin. Mutta ette nyt perhanat enää mene,\npysytte siellä nyt ikänne ja viisi päivää, sanoi Summa-Matti, joka oli\napuna ollut nostamassa ja kantaissaan oikein puristanut toista sikaa\nkorvasta. -- Kyllä sinä huusit, vaan pysyt nyt, siksi kuin pois\nlasketaan, lisäsi hän itsekseen.\n\nOli tehtykin suuri työ, ja johan tuota oli tullutkin tupakan edestä.\n\n\n\n\nKÖYHÄN KIRKKOMATKA.\n\n\nTuolla Savon laajoilla sydänmailla, jossa matkoja mitataan penin\nhaukunnan kuulumisen mukaan, jossa saapi likimpään naapuriinsa lähteä\nvieraille evään kanssa, siellä on suurimmat talotkin niin kätkössä\nettei niitä syrjäiset tiedä olevankaan. Kummakos sitten jos Volon\nmökkiä ei olisi löytänyt tuskin muut kuin sen omat asukkaat. Eikä\nniittenkään sitä kovin usein etsiä tarvinnut, kun eivät kirkossakaan\nkäyneet kuin jonkun kerran vuodessa... tokko lie tarkkaan joka vuonna\ntullut käydyksi sitäkään.\n\n-- Pitäisi mei'än nyt ensi pyhänä lähteä kirkolle, sanoi ukko\nvaimolleen yhtenä iltana syömään ruvetessaan. Olisihan sieltä\nkengäksiäkin ostettava kauppamiehestä, kun veivät velasta tuon mei'än\nlahtilehmänkin... ja kengät tässä alkavat hyvin hajanaisiksi käy'ä, ei\nniillä pääse mitenkään talven yli.\n\n-- Vaan mistäs rahat? sanoi vaimo.\n\n-- Panehan nyt pyttyyn kaikki voi, niin jospa tuolla rahaa lähtisi.\n\n-- Niin mutta sepä meneekin velasta kauppamieheen...\n\n-- Vii'ään toiseen kauppamieheen, niin kyllä irtautuu rahaa.\n\nJa sitte he lähtivätkin kirkolle, mies ja vaimo lapsineen päivineen.\nKulkivat talotonta taivalta, semmoista uraa, jota ei kahden sovi\nrinnakkain kulkemaan eikä pimeällä itsekseenkään, kun risut silmään\npistäisi. Väliin kävivät he pitkospuita myöten poikki pitkien soitten.\nUkko edellä lapsi sylissä toinen selässä ja kädessä voipytty, akka\njälessä nuorimman lapsen kanssa jääden aina jälelle.\n\nJärvien ylikin he saivat kulkea lainavenheillä ja vastatuulia soutaa.\nMutta kirkolle pyrkimistään eivät kuitenkaan kesken jättäneet.\n\nPerjantai-aamuna tulivat suureen sydänmaan kylään, jossa matka oli\nvasta alussa. Lauvantai-illaksi piti heidän joutua kirkolle\nrippikirjoitukseen.\n\nEi se siltä näyttänyt.\n\nKun edes voinsa olisi saanut täällä kaupatuksi, ettei olisi koko matkaa\npainamassa... Vaan kukapa sydänmaalla voita ostaa. Ja niin sai ukko sen\nkädessään kantaa kirkolle asti.\n\nTältä kylältä läksi jo leveä kärritie, semmoinen jolla sopi jokseenkin\nrinnatusten kaksi jalkamiestä... Mikä ylellisyys! Vaikka herrasmies\nsitä hevoisella ajaessaan olisi kironnut senkin seitsemän kertaa...\ntokkopa edes nimismieskään olisi kaukaa viitsinyt olla siinä jyskeessä.\n\nVaan jalan kulkeva, jolla on raskasta kantamista, ei jaksa pitkiä\nmatkoja yhteen tiukkaan, vaikka olisi kuin tottunut kävelijä. Hyvään\nkohti tien viereen piti ruveta lepäämään.\n\n-- Ahhah! huokasi akka ja rupesi rennosti istumaan, pieni lapsikääry\nhelmassa.\n\n-- Uhhuh! pani ukkokin, kun otti hatun päästään ja pyyhki otsaansa.\n\nLapset alkoivat juosta piipertää tien poikki ja pitkin tietä ja siitä\ntiepuoleen, niinkuin juoksee pienet kanan poikaset, nokkasevat mistä\nheinissä olevan kärpäsen, mistä minkin torakan. Nyt oli puolukkain aika\nja tämmöisellä kivikkopaikalla ahon laidassa on niitä aina runsaasti,\nkun ei muut kuin teeret ja koppelot näitä paikkoja marikkoinaan pidä.\n\n-- Uuhhuh, minun poikaani... poikanihan te on, ja kollee poika, kun ei\nitkekkään. Kattoppa lappi, kuin tuolta paljo maalimoita näkyy, rupesi\näiti puhelemaan lapselleen, jolla ei enää nälkä ollut ja äiti nosti sen\npystyyn vähäksi aikaa. -- Sieltä kuin maalimoita näkyy, sanoi ja piti\nsitä päänsä varassa pystyssä seisomassa, sen aikaa kun laittoi riepuja\nlapsen jalkain alla. Poski tuli vasten poskea ja painaen suullaan\nlapsen kasvoa, puhui äiti sille vielä ja hyväili pientään.\n\nKylläpä sieltä näkyikin! Vaan eipä sitä maailmaksi kaikki sanoisi...\nkorviksi, kolkoiksi korviksi sanoisi se, joka siellä on risteillen\nkuljeksinut vetisillä soilla. Tästä ne näyttivät niin tuoreilta ja\nkepeiltä, kun ilma oli kirkas ja kuultava; muutamia kellertäviä puita\nkuusen muuttumattoman viheriän lomassa oli tässä likellä mäkirinteellä\nja alhaalla notkossa oli pelkkää tummaa viheriätä.\n\n-- Näkyypä tänne lappen kotikin... eiköön o'o tuolla Joutenmäki, ja\nvaimo osotti sormellaan kauvas taivaan rannan tasalla kohoovaa jyrkkää\nharjannetta.\n\n-- Eikä o'o, mikä Joutenmäki se tuo olis? eihän tuo o'o kuin\nKiltouvenmäki, kun ihan selvästi näkyy laihopellotkin.\n\n-- No missäs se on sitte Joutenmäki?\n\n-- Tuolla noin.\n\n-- Ka sielläpä se onkin! siellä on lappen koti, tuolla tuon mäen\nrinteellä, vaan eipä te näykkään tänne, eipä näykkään... ei näy... ei\nnäy... äsäss!... naurattaapa sitä... naurattaapa... naurattaapa. Ja\naina suuteli lapsensa poskea. -- Mutta missä ne tytöt? muisti äiti.\n\n-- Täällä, täällä, huusivat yhteen ääneen, vaan viimeistä ääntä\nhäiritsi vähän se, kun kumpikin pistää tuppasi puolukan suuhunsa.\n\n-- Mistä niitten ääni kuuluu? kurkotteli äiti.\n\n-- Etkö nuita nyt näe, tuollahan nuo on pitkän koivun luona.\n\nJa komean koivun siihen oli kasken hakkaaja aholle heittänytkin. Aivan\nlatvassa tuolla ylhäällä oli tuuhea tupsu, muuten sen runko oli paljas\nja suora. Sen latva aivan pilviä hipoi, noita valkeita pilviä, jotka\npäiväpaisteessa ovat niin pehmoisen näköisiä. Koivun juurelle vähän\nulomma oli jäänyt vanha pielespohja aloilleen ja pitkät sangat\nsujottivat pystyssä.\n\nSiitäpä sai puolukoita, siitä kohti. Ja tytöt toivat tullessaan pikku\nveljelleenkin, joka niitä huulillaan ja kielellään matusteli ja\nsaipahan säretyksi, jotta punautui suupielet.\n\nLähtivät siitä matkaa jatkamaan, vaikka tuntui hyvältä levätä. Mutta\njos kauvan lepää, niin väsyttää sitte yhä enemmän. Toinen tyttö sanoi:\nsyliin! toinen: selkään! ja sillä lailla siinä lähdettiin.\n\nYksinäisellä metsämatkalla tulee monellaisia ajatuksia mieleen. Kun\nkivi kiveltä eteenpäin siirtyy ja on joku paino vielä sydämellä, jos on\nraskasta kantamista ja huolta siitä miten missäkin tuota kuormaansa\nhoitaa ja kun ilta tulee ja toinen lapsi nukkuu, toinen unta\nodottaessaan katselee sivu meneviä puita ja itsekseen sanoo: minne ne\nmenee tuolla etäällä nuo puut?... nämä tässä menevät kotiin päin, mutta\nnuo kai menevät kirkolle -- silloin alkaa miehestä tuntua että hän on\nniin yksinään tässä maailmassa, ei kukaan hänestä huoli, jos ei hän\nitse hanki elatusta itselleen ja joukolleen. Muuten saapi kenenkään\ntietämättä kuolla mökkiinsä synkälle sydänmaalle. Semmoista se on\nköyhän elämä. Vastuksia vastuksissaan kiini. Niitä ei syrjäinen voi\nkuvailla niin paljon vastuksia kuin köyhällä oikeastaan on.\n\nKirkkomiesten piti ehtiä Honkakoskelle yöksi, likempänä ei ollut\ntaloja. Siis piti askeleita jouduttaa.\n\nVaan kun lapsi herää, rupee se itkemään ja kylmäkin tulee auringon\nlaskun jälkeen, kun on vasta unesta herännyt. Lapselle pitää olla\nvihassa, mutta se ei auta. Jo alkaa toinenkin itkeä. Sitte vasta kun\ntulee ison talon luo ja sille sanotaan ettei saa isossa talossa itkeä\nja peloitetaan möröillä ja muilla, niin sitte vasta lakkaa se, rupee\nkatselemaan ympärilleen ja tarttuu kovemmin isän kaulaan kiini, kun\nnäkee suuria hämäriä huoneita.\n\nVankoista hongista onkin Honkakosken Komula rakettu, paljo on aittoja\nja paljo muitakin huoneita, vanhoja kukistumaisillaan olevia ja uusia\npihanpäärakennuksia. Kaksi suurta tupaa on vastakkain, toisessa asuu\ntoisen veljen joukko ja välillä on porstuoita ja porstuain pohjassa\nkamaria.\n\nKöyhä mies ja vaimo kun tulivat kartanolle, menivät rapuille\nistumaan... Ompelija tuntuu olevan talossa, koska koneella ompelu\nkuuluu kamarista... Mitähän lie tikittänyt?... Menivät siitä tupaan,\nistuutuivat kapeasti rahille ja hiljaa puhuivat keskenään.\n\nMutta vieraan, olipa se ken tahansa, ei tarvitse tuntematonna olla.\nEmäntä tulee ja kysyy, jos ei tunne, mistä vieras on, ja siinä\nkätellään ja puhutellaan. Vaan kyllähän tämä emäntä tunsi Volon\nasukkaat, olihan ne kulkeneet sivu ennenkin. Lapsi käsketään panna\nsängylle lepäämään, avataan kapalosta ja katsotaan kuinka se on\nkasvanut, kysytään ikää ja nimeä... tyttökö se on vai poika? Ja\npuhutellaan lastakin. Emäntä menee sitte asioilleen ja äiti jää\nlapsensa luo, antaa sen siinä kelliä, itse istuu penkillä ja pitelee\nsängyn laidasta tuijottaen eteensä.\n\nKirkkomies istuu hiljaa pimeässä nurkassa... miettineekö vaivaloista\nmatkaansa... ei yhdy toisten puheesen, jotka kiistelevät siitä, kenen\nnimikko hevonen kirkkotiellä edelle ajaa. Mutta tämä köyhä mies onkin\nsemmoinen, joka on usein nureella mielellä.\n\nAamusella varhain he talosta taas lähtevät ja koko lauvantaipäivän\nkävelevät. Sitten tulee jo oikea maantiekin, vaikka se ei ole aivan\nsuurin valtatie. Vaan jalkamies ei tervehdi sitä yhtä loistavin naamoin\nkuin loukkeiselta syrjätieltä ajava hevoismies.\n\nTien vierusta he kulkevat, mies edeltä polkien, vaimo jälestä\ntallustellen. Joskus hevoismieskin sivu kulkee... Olispa meillä\ntuommoiset pelit, huokaavat jalan kulkijat sydämessään. Mutta\nherrasmies ei olisi tuskin viitsinyt sylkäistä semmoisiin talonpoikain\najopeliin kuin siitä sivu kulki.\n\nAurinko paahtaa kuumaan maantiehen... Se näyttää ihan pystyyn nousevan\ntuolla kaukana ja vielä senkin mäen sivu näkyy yhä kauempana toinen\nkorkeampi mäki, sitä myöten kohoo keltainen juova ja mäen päällä näkyy\naukko, josta maantie kulkee... Ja sinne asti pitää heidän kiivetä!\nRupee janottamaan heitä ja lapsia... Mistäpä tässä vielä juomiset... ja\nmuut herkut?... Mistäpä lapsille maidot vielä?... Täytyy vaan eteenpäin\ntallustaa, vaikka kuin väsyttäisi ja selässä oleva lapsi kuin painaisi\nkurkusta taakse päin.\n\nTakaa päin tulee ajava, näkyy olevan kyyti. Kaksi herraa, toinen lihava\nja toinen hyvin laiha. Heillä on kehnot kyytirattaat ja maantie on\nvielä huonossa kunnossa. Koko matkan ovat kiroilleet \"heidän\" kärriään\nja laiha on aina hyppyrikohdissa aivan hirveän näköinen, lihava pitelee\nmahaansa ja valittaa että kylkeen pistää. Eivätkä ole osanneet syödä\nkoko matkalla \"heidän\" ruokiaan ja maitojaan, kun ovat tottumattomia\nkaupunkilaisia. Viimein ovat antaneet ruumiinsa kokonaan kärrien\npieksettäviksi, eivätkä välitä mistään.\n\n-- Siinä kuin herrat komeasti kyy'illä ajaa pouhottavat, sanoi vaimo.\n\n-- Mistäpä ne meille semmoiset herkut, että kievarikyydit, vastaa mies.\n\n-- Kunpa sais' e'es eväänsä jonkun ajavan kärriin, vaan eipäs ole\nsattunut tuttua ajavata.\n\nHevoismies kun tulee jalkamiesten kohdalle, katsovat herrat noita\njalkamiehiä vaihteen vuoksi ja laihan aivojen läpi kulkee aivan\ntahtomatta ajatus, että jospa olisi noitten asemessa, parempihan olisi\nkävellä, selkääkin painaa niin kauheasti tuo laudan kulma.\n\nLihava nauttii sen vähän aikaa huojennusta, kun hevonen kävelee.\n\nJa olisi tosiaankin ollut aivan paikallaan että nämä olisivat\nvaihtaneet keskenään. Mies ja vaimo olisivat latoneet konttinsa ja\nlapsensa kärriin, itse olisivat olleet aivan liijan onnellisia\nsaadessaan istua köröttää oikein istuinkärrissä. Herrat olisivat\nsaaneet maantien, joka heille olisi äärettömän paljon hyvää tehnyt...\neihän heillä edes ollut kiirettä.\n\nVaan se ei tapahdu, sillä tässä maailmassa onhan toisten lupa\nhevoisella ajaa, toiset taas saavat kävellä. Eikä se siitä muutu.\nKöyhät eivät sitä niin ajattele että _mintähden_ heillä ei ole --\ntietäväthän hyvin että köyhällä _ei ole_.\n\nAlamäessä alkaa taas tuo inhoittava pieksäminen. Laiha tekee hirveitä\nnaamoja, kun oikein kovasti kolahtaa. Lihava pitelee yhä kylkeään.\n\n-- Niin soman näköisesti mennä letkuttavat... hyvä oli hevonenkin... ei\no'o kauvan kuin ovat kirkolla, sanoo mies.\n\n-- Oisit pannut isä nyytit vieraan kärriin, virkkoi lapsi.\n\n-- Ei vieras huoli, vieras viskaisi nyytit tielle.\n\n-- Jospa oisitte tekin syntyneet rikkaista vanhemmista, niin saisitte\nkärrillä ajaa. Olette joutuneetkin mei'än köyhien lapsiks'... oisitte\njääneet johonkin komeaan kaupunkiin, jonkun rikkaan herrasväen luokse,\nniin oisitte saaneet kaupungin ka'ullakin vaunuissa höröttää, tuumailee\nvaimo leikillään.\n\n-- Mutta ei sitä ennätetä mitenkään rippikirjoitukseen, kun se on tänä\niltana, sanoo sitten vaimo.\n\n-- Ei tingitäkään, kunhan kirkkoon jou'utaan.\n\n-- Vaan mitenkäs me sitte ripillä käy'ään?\n\n-- Jospa se nyt rovasti rupee niin hyväks', että kirjoittaa mei'ät\npyhä-aamuna...\n\nEivätkä jaksaneet vielä sinä iltana kirkolle asti, piti jäädä vähän\ntännemmä yöksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamusilla varhain olivat ehättäneet pappilaan. Tyhjä se oli vielä.\nSunnuntai-aamun puhdas juhlallisuus vallitsi vain joka paikassa, se oli\nheitä vastaan ottamassa, ja siinä olikin heille kylliksi.\n\nIstuutuivat aitan rapulle konttineen ja lapsineen varjoon\nlevähtämään... Olipas siihen kasvanutkin tuuhea koivu, ettei päässyt\npäivä paahtamaan.\n\nKyllä oli komea tuo pappila! Niin suuret ikkunatkin... suuremmat kuin\nheidän mökkinsä ovi... mistähän niin suuria lasilevyjä lienevät\nsaaneet, kun ovat ovensakin lasista tehneet... Jo siinä on miehen\nasunto!... kyllä kelpaa heidän elellä... Ja niillä on niin leveät\nmaantietkin täällä kirkolla.\n\n-- Ja mikäs kommakko tuolla on?... Jo piti akan mennä katsomaan.\n\nMutta kun likelle tuli, niin sieltä pistäytyi ulos suuri musta pää,\njoka pani: vov, vov! Eikä tehnyt mieli likemmä mennä. Onneksi jäi\nkoirakin makaamaan siihen kommakkonsa ovelle.\n\n-- Mitä sinä menet kaikkiin kohti kurkistelemaan? Jos oisi tullut\npäälle, niin ketähän syyttäisit, sanoi ukko vihaisesti.\n\nVaan ei vielä näkynyt provastiakaan liikkuvaksi. Muutamia kaukaisia\nkirkkomiehiä, jotka olivat pappilan tuvassa tai heinäladossa yötä\nmaanneet, käveli vakavina läpi pihan rantaan päin silmiään huuhtomaan.\nNaiset olivat synkeään siniseen puettuna, miehet harmaasen sarkaan.\n\nKyökkipiika tuli aitasta joukoille aamiaista noutamaan ja sanoo:\n\n-- Menkääpä vähä syrjään konttinenne, että pääsen aittaan.\n\nMonellaisia lihoja ja kaloja kantoi sieltä piika... Olihan he jo\nsyöneet einettä lähtiessään yöpaikasta, mutta tuntui ettei olisi pahaa\ntehnyt nytkään... Lapset alkoivat kärttää kakkua.\n\n-- Jokohan lie rovasti valveilla? kysyy mies.\n\n-- Ei se suinkaan vielä ole pukeutunut, vastaa piika.\n\nTuli ylös noustuaan rovastin pieni poika pihalle katselemaan. Puhdas\npaidan kaulus oli kääritty puhtaan silitetyn nutun päälle ja tukka\nveden kanssa sileäksi kammattuna, vasemmalla korvalla jakaus.\n\nHäntä ei polttanut aurinko, kun vasta oli kylmällä vedellä silmät ja\nkädet pesty eikä ollut kävellyt pitkää matkaa.\n\nKun näki lapset, käveli sinne päin ja rupesi ääneti katselemaan. Tytöt\nmenivät likemmä ja katsoivat sormi suussa ja maha ulkona tuota sievää\npoikaa.\n\n-- Kenenkäs tämä nuori mies on? Tai'at olla rovastin poika, sanoi\nvaimo.\n\nPoika ei vastannut.\n\n-- Mikä sinun on nimes'?\n\nEi siihenkään. Rupeaa vaan leikittelemään puuhevoisensa kanssa. Tytöt\nmenevät sitä kummaa katsomaan.\n\n-- Mitä te minun hevoista katsotte? katsokaa omaanne, törähtää poika.\n\n-- Ei o'o meillä hevoista, hyvä poika, sanoi vaimo.\n\n-- Milläs o'otte tänne tulleet?\n\n-- Jalan.\n\n-- Oisitte tulleet muitten hevoisella.\n\n-- Ei o'o meillä varoja.\n\n-- Oisitte ottaneet rahaa kukkarosta.\n\n-- Ei o'o mei'än kukkarossa, poika raukka, sanoi vaimo syvään huo'aten.\n\n-- En minä o'o mikään raukka. Ja poika läksi mennä köpittämään sisälle,\nkun tuntui pappilan neiti häntä kutsuvan jotain juomaan tai syömään.\n\nJa sitten menee mies rovastin puheille. Mutta ei tahdo rovasti suostua,\nmurisee vastaan, käskeehän kuitenkin apulaisen heidät kirjoittaa, mutta\nvasta pitää ennättää jo lauvantaiksi kirkolle.\n\nLukkarit ja suntiot ja muut kirkon palvelijat näkyivät istuvan ja\njuovan vehnäskahvia.\n\nVaimo oli mennyt katselemaan, kun \"ryökkynä\" kukkia kastelee \"pytingin\"\nrappusilla... Kylläpä siinä oli monellaisia kasvia, ei ollut vaimo\nsemmoisia nähnyt. Ja minkä tähden niitä kasvatetaan?... Niin, sitä ei\nneitikään tiennyt... Kasvoiko ne marjoja eli muita?... Ei ne marjoja\nkasvaneet, vaan niissä oli kauniita kukkia... Mutta vaimon kotona ei\nkuuluttu kukkia huoneen rapuilla kasvatettavan, niitä oli vain metsässä\nja erittäinkin niittymailla.\n\nVähitellen kokoutuu enemmän väkeä pappilan pihalle. Akkoja näkyy\nmenevän kyökkiin ja sinne pitää Volon mökin vaimonkin pistäytyä\nlapsineen, vaikka siellä oli tungos ennestäänkin. Mutta kun kerran\nkirkolle asti tulee, niin pitää katsella kaikki paikat. Ja pitäjään\ntalohan pappila oikeastaan onkin, saaneehan tuolla niin paljon, että\nedes kyökissä käydä.\n\nEmäntiä tuntui viereisessä huoneessa istua lellettävän \"ruustinnan\"\npuheilla. Sinne meni Volon vaimokin.\n\n-- Läksin katsomaan tämän pitäjään emäntätä, sanoo,... että tuota minkä\nnäköinen tuo on... niin tässäpähän tuon taitaa näh'ä.\n\nVaan ei käsketä köyhää istumaan, ja vähän aikaa siinä seisottuaan\nkääntyy vaimo pois ja menee ulos.\n\nJo aikaiseen laittautuivat he kirkolle, jonne vähitellen paltoutui\npaljo kansaa näin hyvällä säällä, ennenkuin syksyiset ilmat ennättävät\ntulla. Ja toisia ajoi lisää ja panivat hevoisensa aitaan kiini.\n\nVolon mökin mies käveli kahden tyttönsä kanssa. Vaimolla oli\nnuorimmassakin kyllin hoitamista. Yksinään käveli kirkon mäellä köyhä\nsydänmaan mies. Ei ollut tuttuja ketään. Joku vaan kerran kätteli ja\nkuulumisia kysyttyään meni matkojaan. Tytöt nahusivat isänsä nutun\nliepeessä ja niitä piti kuletella joka paikassa hautausmaalla.\n\nKelloja alettiin jo soitella ja kauniilta ne kuuluivat syysaamuna.\n\nPapit ajoivat hevoisella pappilasta, vaikkei ollut kovin pitkä matka,\nja niille soitettiin kellojakin...\n\nKirkko on jo tunkeutunut täpö täyteen kansaa. Tungos on suuri ja\nväkevimmät puolensa pitää, heikommat jalkain alle tallataan ja\nhuutavat: tappaa! tappaa!... vaikkei sääsken ääni taivaasen kuulu.\nAikainsa perästä ne sieltä itsensä selvittelevät, kun anturakengät ovat\nsaaneet kylliksi mukuroida heidän ruumistaan. Kumma kyllä, ei heille\nole tullut tuon kummempaa.\n\nToisessa kohti rauhallisesti virttä vedetään.\n\nMutta Volon ukko, tytöt käsivarrellaan, ei ollut päässyt kuin oven\nsuuhun. Vaimo minne lie pakkautunut etemmä.\n\nRikas, vanha provasti saarnasi kahden herran palvelemisesta ja puhui\njotakin siihen suuntaan, että kyllä maaliman hyvyyttä saapi koota,\nkunhan ei sydän ole siihen liijaksi kiintynyt.\n\nSilloin rupesi muuan hupsu akka kovasti riitelemään ja huutamaan... vai\npuollustat sinäkii sitä rikasta Tuovista, joka pieksi minun poikaani...\nJa suuri häiriö syntyi koko kirkossa, kunnes suntio vei hupsun akan\npois.\n\nEi se kuitenkaan nuoren väen keveitä sydämiä rasittanut, ne olivat niin\nterveet, ettei niihin pystyneet mitkään hupsuin akkain puheet. Olivat\nvain kirkkomäellä niinkuin ennenkin ja naurattivat toisiaan -- se on\nniin helppo nähdä toisensa nauravan. Ja kun tuli vari ja varista jano,\nniin menivät kirkon aidan takana olevasta lähteestä juomaan, tehden\nsiinäkin kiusaa toisilleen.\n\nMutta muutamat vanhat pani tämä tapaus hyvin ajattelemaan... Henki oli\nhupsun suun kautta puhunut papille.\n\nKirkk'ajan jälkeen menivät Volon mökkiläiset kauppamieheen voitaan\nmyymään ja sieltä ostoksiaan ostamaan.\n\nMutta kauppiaissa on pyhäkauppa kielletty. Ja varsinkaan vähän asian\ntähden ei viitsi puotilainen mennä puotiinsa, sanoo vaan ettei anneta.\n\n-- Vaan saihan tästä paikasta ennen pyhänäkin, arveli ukko.\n\n-- Niin, mutta nyt ei saa, nyt on tullut kielto.\n\n-- Mutta jos kuitenkin rupeisitte niin hyväksi... että tuota... eihän\ntämä ukko kuin ois kengäkset vaihtanut tuolla voillaan, rukoili vaimo.\n\n-- No, uskokaa hyvällä ettei anneta, tulkaa arkena.\n\nEikä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.\n\nTulivat uudelleen pappilaan ja seisattuivat portin pielessä olevan\nkaivon luo. Muuan mies siinä parhaallaan sammutti janoaan.\n\n-- Eiköhän oteta vettä suuhumme mekin tuosta, kun kerran sivu kuletaan,\nsanoi ukko.\n\n-- Siin' on valmista vettä... kyllä kai tätä tästä saatte, onhan tuota\nkaivossa vettä, vaikka kuin kiskoisi.\n\nJa tulijat rupesivat juomaan kaivon kapan laidalta tuon miehen nostamaa\nvettä.\n\n-- Eipäs saanut tuolta kauppamiehestä, vaikka en ois tahtonut kuin\nyh'et kengäkset vain, rupesi valittamaan mökin mies toiselle, kun oli\njuoduksi saanut. Pahahan tuo on pyhäpäivänä kauppoja teh'ä, vaan eihän\ntuota lauvantaiksi ehtinyt toanne pitkän matkan takaa.\n\n-- Vai kengäkset ois mies ostanut, sanoi toinen, joka näytti hyvissä\nvaroissaan olevalta isäntämieheltä. Mistä sitä ollaan?\n\n-- Tuolta vain Joutenmäestä... Oisin tuohon voihen vaihtanut kengäkset,\nkun en millään lailla tule entisillä talven yli toimeen.\n\n-- Taitaishan nuita meillä olla kengäksiä ja koska o'ot niin pitkän\nmatkan takainen, niin saatanhan minä tuon vaihtokaupan teh'ä, kun kulet\nmei'än kautta.\n\n-- No sepä nyt vasta hyvä ois! Missä sitä asutte?\n\n-- Venäjän järvellä... joku virsta maantieltä... vasempaan käteen...\nuusi talo.\n\n-- Vai niin! no me kuletaan tei'än kautta.\n\n-- Jopa se nyt tuo isäntä rupes' hyväksi. Kiitoksia paljo! sanoi vaimo,\njuotettuaan paksun kapan laidalta lapsiakin.\n\nPappilan läpi pihan läksivät tuvan puolelle eväilleen. Ruokasalin\nikkunasta näkyi siellä istuvan pitkä pöytä täynnä syömämiehiä, piijat\nkulettelivat ruokia ympäri ja puuhasivat kovin.\n\nTuvan porstuan päälle olivat jättäneet eväänsä. Mutta sill'aikaa oli\njokin toinen luullut niitä omakseen ja sattunut toisen eväsnyytin\nottamaan omin lupinsa. Lie saanutkin hyvän murkinan... jossa oli siinä\nnyytissä parhaat rieskat. Konttia ei ollut toki rohjennut ottaa ja niin\nsaivat tyytyä hapanleipään.\n\nRikkailla on kirkosta tultua odottamassa kaikellaiset keiton tähteet,\nmutta sehän on tunnettu asia, ettei köyhällä ole...\n\nLapset kärttivät voita-rieskaa, vaan mistäpä heille vielä rieskat...\nRyyppäämistä kävi äiti pyytämässä pappilan kyökistä. Siellä kuin\npuuhattiin puolisen laitossa! Ja piijoilla oli niin kiire, etteivät\ntahtoneet joutaa juomisen antiin.\n\nSaatuaan hapanleipää ja sinukkata poskeensa niin paljon kuin\npullistunut pikku maha sieti, rupesivat tytöt penkille ristissä käsin\nyhteen kohti istumaan... ei he osanneet pitää kaikkein tupia omana\nkotinaan, niinkuin kokeneet kerjäläiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaluumatka oli vähä hupaisempi. Meni pilveen ja ilma hiukan jäähtyi.\nOli muitakin jalkamiehiä samanne päin meneviä. Tapasivat Venäjän järven\nlois Marin tiellä ja sen kanssa lyöttäytyivät yhteen matkaan.\n\n-- Kyllä se vielä vanhoillaankin jaksaa tuo rovasti saarnata, sanoi\nmökin vaimo.\n\n-- Näkyypä vain jaksavan, myönsi Mari.\n\n-- Hätäpä jaksaissa! huokasi mies ja kohenti selässä olevaa tyttöään.\n\n-- Se minua se hupsu mietityttää... mitähän lie ollut, arveli Mari,\njoka ajatteli paljo uskonnollisia asioita. Kyllä se hupsu oli minusta\noikeassa. Niin se on, en minä siitä pääse, että se tavarassa\nriippuminen ei o'o oikein.\n\n-- Niin, kyllähän se niin on, jos sen nyt katsoo aivan niinkuin\njumalansanan mukaan, että kussa on tei'än tavaranne, siellä on myös\ntei'än sy'ämmenne, niinkuin sitä sanotaankin, päätti vaimo.\n\n-- Eikähän se raamattu suotta sano että kenkään ei voi palvella kahta\nherraa, jumalaa ja mammonata, sanoi Mari syvimmällä vakuutuksella.\nKyllähän ne rikkaat rikkaita puolustaa, mitenkäs muuten. Vaan sen minä\nsanon vieläkin että työläästi tulee rikas taivaan valtakuntaan.\n\n-- Ei tuo o'o helppoa köyhällekään, murahti mies edeltä kulkiessaan,\nkun kuuli naisten puheen. Ja rupesi tien viereen levähtämään.\n\n-- Kyllä on raskasta tämä köyhän elämä, sanoi vaimokin ruvetessaan myös\nistumaan... Ja toiset elää kuin herrat ja niillä on sitä elämistä.\n\n-- No kyllä se on totta, että vähemmällä sitä pitää toisten ihmisten\ntulla toimeen kuin toisten, vakuutti Marikin.\n\nKohta läksivät taas matkaa jatkamaan. Kaukana oli vielä Venäjän järvi\nja vielä kauvempana Volon yksinäinen mökki. Mutta tien pää tulee kerran\nkuitenkin ja sitä saavuttaakseen he edelleen kävelivät. Eivätkä\najatelleet mitä varten kaikki tämä... tiesivät vain että näinhän se on.\n\n\n\n\nALKU-OPETUSTA.\n\n\nTiikerin mökissä elettiin tavallista elämätä. Siellä oli ukko ja akka,\nniillä joku puoli tusinaa lapsia. Sen verran muutoksia voi heidän\nelämässään vieras silmä huomata, että jonkun ajan kuluttua tulee\nentinen nuorin lapsi nuorimman edellimäisen kokoiseksi ja nuorinta\nedustamaan on tullut taas uusi tulokas. Mutta vanhimman sijaa ei kukaan\nollut saanut vallatuksi. Paavo pysyi vanhinna ja Kaisa vanhimman\njälkimäisenä. Ja kun Kaisa oli perinyt äitinsä riitelevän luonteen,\nniin oli Paavosta tullut isäänsä, jäykkä karilas, vaikka toimensa teki\näitin uupumaton vitsa.\n\n-- Jos vain sinä Paavo et pysy kotona, vaan menet ilman luvatta kylään,\nniin kyllä minä näytän!... vai sinä, vai sinä... tämä tässä ei opi...\non jo kolmas kerta, kun on luvatta käynyt, vaikka minä aina olen\nkieltänyt... Sepä lie kumma, ettei tuommoista nulikkaa pi'ä saaha\ntottelemaan! -- Ja totta siinä eukko sanoikin, sillä totensa teki\nvitsa, suuri varsiluudan varpu. Veri tihkui oikein eikä poika ottanut\nsittenkään asettuakseen: huusi vain kovasti.\n\n-- O'otko tuossa huutamata!... tämä tässä... Lupaatko ettet mene toista\nkertaa?... vai tämä tässä semmoiseks' karjuks' syöntyy, ettei tätä\nhyväkästä saa tottelemaan! Lupaatko?... sano, sano, sano! Häh,\nlupaatko?\n\n-- Ku-hun mi-hinä en si-hiellä mi-hitään pahaa o-hoo te-hehnyt...\n\n-- Vaikka kuinka!... elä siinä nyt änkytä! sano paikalla, tai peittoon\nsinut säpäleiks'... Lupaatko?\n\n-- Lu-hupaan.\n\n-- Noh, siinä se nyt oli! oisit heti luvannut, niin pääsit\nvähemmällä... O'otko änkyttämätä! mitä se tuommoinen? noh, paikalla,\ntahi otanko uu'estaan...\n\nSilloin piti pojan porstuan oven taakse paeta, mut ei rauhassa\nsielläkään saanut olla.\n\nKaisa löysi sieltä ja alkoi kutitella... Ähäh! saitpa selkääs', kutti,\nkutti!... mitäs menet niille tupakkiretkilles'... oisit polttamata.\nEikä Kaisa voinut ollenkaan käsittää että tupakki oli Paavosta parempaa\nkuin vehnänen... kyllä Kaisa ei vain rupeisi polttamaan, ei vaikka\nmikä.\n\n-- Vaikka äit' ja isä kieltää, niin sinä menet kuitenkin...\n\n-- Entäs it'e! kun äit' laittoi jestiä hakemaan, niin sinä siellä missä\nlienet toisten tyttöin kanssa suprattanut... Saitpas silloin, saitpas!\nJa kyynel katosi pojan toisesta silmästä hetsillään, toisesta se jäi\npitkin poskea juoksemaan samaa uraa, joka ennestään oli märkänä.\n\nMutta Kaisa ei viitsinyt tuommoisen pahan pojan kanssa enempää olla,\nmeni tupaan toisten siivoin lasten luokse.\n\nPaavo kun jäi itsekseen, meni ladon nurkan taakse ja sinne jäi\nseisomaan kauvaksi aikaa, vaikka oli kova pakkanen... ja\niltapäivällähän se vielä kovemmaksi kiihtyi auringon laskettua, kun\nitäinen taivas yhä tummeni ja joku tähti sinne ilmestyi... lännessä\nvielä näkyy valoisana se kohta, johon päivän ruhtinas painui ja yhä\nsyvempään painuu, antaakseen sijaa ehtootähdelle pilkuttamaan ja\nsanomaan välkkeellään että pakkanen kiihtyy.\n\nKuinka kauvan olisi mahtanut poika seistakaan ja vielä olisi\npalelluttanut itsensä, jos ei isä sattunut vahingossa johtamaan\naskeleensa juuri sen nurkan taakse, jossa poika seisoi, ja vienyt sitä\nkäsipuolesta pirttiin toisten luo lämpimään.\n\nKankeana oli lasten väli kauvan aikaa, eikä kukaan uskaltanut nauraa\nPaavolle, kun äiti on tuvassa. Penkillä poika istua karjottaa eikä\nvirka mitään. Lauhtuneelta ei kova sydän ainakaan näytä, eikä poika\nolisi huolinut tupakastakaan, jos vaikka isä olisi antanut oman\nmiehevän piippunsa.\n\nKaisa oli äitinsä kanssa nykkimässä villoja, joita äiti oli hakenut\naitasta, yhtä paljo mustia ja valkeita. Penkille oli äiti ne\nkäsivartensa alle koonnut ja siitä ne nyt niitä lattialle nykkivät.\nLois Reeta, joka oli asettunut Tiikerin tuvan pöksään asumaan, meni\npihalta keppiä hakemaan, joilla sitte villoja piiskattaisiin sekaisin\nlattialla.\n\nLapsista se oli aina niin hauskaa katsoa, kun villoja piiskattiin ja\nhöntyvät lenteli ylös ja kepit vuoroon lupsahtivat villakokoon, vuoroon\nohuempaan kohtaan ja silloin kolahtivat lattiaan.\n\n-- Kellekäs tuo yksi keppi?... Paavo, ota sinä se ja rupee villoja\npiiskaamaan, sinähän hyvästi muistat, minkälaista se on.\n\n-- Elä nyt, Kaisu, tee toiselle kiusaa, suhahti Reeta, mutta Kaisa vei\nvain kepin Paavon käteen. Mutta maahan antoi poika sen suilua.\n\n-- Elkää tulla, kakarat, lähelle, saattaa käy'ä keppi. Ja äiti kokosi\nkepillään lattialle levinneitä villoja ja alkoi niitä taas peitota,\nikäänkuin olisi ollut elämä tai kuolema kysymyksessä.\n\nPeläten väistyvät lapset ulomma, ehkä muistaen että niin se äiti\nheitäkin... Vaan sitä ne ei ymmärtäneet mintähden villoja piiskattiin,\nei enemmän kuin useimmiten omaansakaan kuritusta.\n\nKun villat arveltiin jo olevan sekaisin, keräiltiin ne vasuun ja Reeta\nrupesi kalttaamalla sekoittelemaan, osasihan Kaisakin selvitellä,\nvaikkei vielä oikein juoksevia lepereitä saanut syntymään. Tuijuun pani\näiti tulen ja asetti sen pöydän nurkalle, josta kaikki näkisivät. Itse\nrupesi toki likimmä ja olihan sillä tarkkaa työtäkin, kun ompeli\nnuorimmalle mekkoa vanhasta hameestaan.\n\n-- Eikös se Paavo tee mitään, mitä sinä siellä jörötät? virkahti isä,\njoka pöydän taakse nurkkaan oli pitkälleen heittäytynyt.\n\nLattialla leikki kaksi poikaa rukin kuontalolaudan kanssa, johon olivat\nnuoran kiini sitoneet, ja toinen sillä sitten mukamas istui, kun toinen\nveti. Vaan pianhan semmoisesta reestä putoaa ja hevonen alkaa tyhjänä\nmennä kiidätellä ympäri lattiaa, vaikkei alat suuret ole: välistä\nkolahtaa reki rahin jalkaan, siitä kohta kätkyeen, Reetan rukkiin,\njosta Reeta jo äsähtää, pankon nurkkaan ja oven suussa olevan vuoteen\njalkaan. Paavon jalka siellä oli myös ovensuunurkassa ja siihen tarttui\nlauta kiini. Vaan Paavo potkasi sen pois jaloistaan, mutta se\nkimmahtikin lautaa hamuilevan ja naurattelevan pojan otsaan. Ja\nsilloinpa äänet muuttuikin!\n\n-- Mitä se Paavo taas pienelle?... annatko olla huu'attamata... varsin\ntahallaan siinä... sitähän on kelvoton! torui äiti.\n\n-- Eihän se kuin kimposi, selitti äitilleen toinen poika.\n\n-- Niin, vahingossahan se oli, puolusti Reeta, vaan Kaisa sanoi että se\noli tahallaan.\n\n-- No, elä itke laps', äit' painaa esliinallaan ja puhuu, niin kyllä se\nparanee. Elä itke... Panetko pois poika sen rukin lavan... Ja sinä\nPaavo, tokko otat kirjan käteen ja alat kat'ella. Sinä siellä vain\njouten istua törötät, iso poika, ja rippikouluunkin pitäis' kohta...\ntai jou'ut laiskain kouluun. Soh! alatko kat'ella?\n\nTotella täytyi, vaikkei se mieleistä olla mahtanut eikä suurilla\naskelilla eteenpäin mennyt. Läksyä oli aina joka kinkerissä vähän\nlisätty, vaan ei sitä tullut luetuksi, aina se oli toisesta\nsunnuntaista toiseen jäänyt... ja toruttu oli joka kinkerissä eikä\nsekään auttanut. Välistä kun äitinsä rupesi kovaksi, piti pojan\ntotella. Niinpä nytkin. Ja kirja oli Svebeliuksen katekismus.\n\n-- \"Toinen Pääkappale. Uskon Tunnustuksesta ja Evankeliumista. Mikä\nuskonoppi on? -- Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja\nHänen hyvistä töistänsä, jonka kristityn ihmisen tulee tietää ja uskoa,\njos hän autuaaksi tulla tahtoo.\"\n\nJohan Paavo oli toisen pääkappaleen alkuun ennättänyt, mutta siitä se\nei tahtonut etemmä lähteä. Vaan äitin mielestä se oli liijan vähän:\nrippikouluun pitäisi katekismus olla puhki luettu ja nyt vasta tuo\ntollo on toisessa pääkappaleessa.\n\nKyllä isäkin oli yhtä mieltä, vaan ei huolinut näistä tämmöisistä niin\nsuurta ääntä pitää: tottapahan poika itsensä hoitaa.\n\n-- Annas, kun minä luetan... osaatko sinä nyt tuon? Ja äiti kysyi:\n\"Mikä uskonoppi on?\"\n\n-- \"Se on oppi pyhästä --\", mutta etemmä ei se lähtenyt.\n\n-- Lue uu'estaan, että osaat... ja osaakin, muista se!\n\nPoika rupesi hiljaa lukemaan.\n\n-- No etkö sinä luekaan?\n\n-- Luenhan minä hiljaa.\n\n-- Vieläpä sinä supatat! eipään huuleskaan liiku. Lue kovasti.\n\n-- \"Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen pyhistä\ntöistänsä --\"\n\n-- Hyvistähän siinä on eikä pyhistä.\n\nPoika alkoi alusta: \"Se on oppi Jumalasta, hyvästä Kolminaisuudesta --\"\n\n-- Joko se nyt on hyvästä!... mikä hyvä se on, pyhähän se on, opetti\näiti.\n\nMutta tästä lähtien vaihteli tuo hyvä ja pyhä pojan luvussa eikä se\nerehdys erota tahtonut. Niin kauvan siinä piti jankkailla, kun poika\nviimein kyllästyi ja rupesi ähmissään itkeä tuhraamaan. Silloin ei\nottanut luku ollenkaan päähän pystyäkseen, vaan kivistämään sitä\nrupesi.\n\nIsä käski pihalle jäähdyttelemään. Mutta oppiahan ensin piti läksynsä,\nennen ei äiti laskenut. Siitä ei kuitenkaan tullut sen valmiimpaa, koko\nillan sai jankata tätä yhtä lukua eikä siitä kuvan jälkeä sittenkään\ntullut. Muuten se olisi jo melkein mennytkin kolminaisuuksineen\npäivineen, mutta tuo hyvä ja pyhä ei tahtonut vain päästä oikealle\npaikalleen -- ja niin ala aina uudestaan!\n\nPikku pojat olivat siinä vielä nahunneet ja härskäneet, mikä neljän\nkontan, mikä mahallaan, ja myrisseet ja mörisseet kuin koirat ja\nröhkineet kuin siat. Kaisakin oli kartatessaan nauraa kurskanut, vaikka\nReeta kielti, ettei sitä saa nauraa, kun toinen lukee... ja vielä\nkatekismusta.\n\n-- Äit', mittee te Paavo on, tun ei tule työmään? kysyi nuorin poika\nistuissaan penkillä äitinsä vieressä ja suuresta kakusta purra jätisti\nitselleen ruumiillista ravintoa ja paksulaitaisesta tuopista muka\nryyppäsi hänkin palan painoksi sinukkata... eipä sitä maidon viljaa\nnäin talvisaikana ollut lapsellekaan, ei isokarjaisissakaan taloissa,\nmitäpä sitte pienessä mökissä, jossa ei ollut kuin kaksi kytkyessä ja\ntoinen niistäkin hyvin myöhänen, vasta Vapunpäivän aikaan poikiva ja\ntoinen tuossa Marjanpäivän seudussa; eikä mitään runsasmaitosia olleet\nkumpikaan.\n\n-- Mitä se lapsi sanoo? --- ettäkö mintäh'en Paavo ei tule syömään,\nsanoi äiti samassa työssä ollessaan kuin lapsikin. Paavo on paha, ei\nopi lukemaan... ja on jo niin iso poika eikä häpiä yhtään.\n\n-- Tule nyt syömään, Paavo, eläkä siellä turjota, käski isä pöydän\npäästä. Lue sitte!... ennätäthän tuon sittekin... pääsi ihan pilaat.\n\n-- Mitäs hän on niin it'epäinen, ettei opi... joutaa opetella\ntottelemaan, väitti äiti.\n\n-- Opinpahan minä, kun luen... eipään tarvit'e pakoittaa, sanoi Kaisa.\n\n-- Mitä sinä tyttö lörpötät!... Se on toista tytöillä, joutaahan ne\nlukemaan ja ovatkin siihen omiaan, kun kotosalla enite ovat, vaan me\nmiehiset miehet Paavon kanssa, meillä on monellaisia hommia, ettei sitä\njou'a alati katkismus kourassa olemaan. -- Isäkin oli huonolukuinen.\n\n-- No tulehan nyt sitte ja lue huomen aamulla noustuasi... Sillä\näitinkin sydän alkoi jo heltyä,\n\n-- Eikä se tarvitseis' syy'ä... mitäs se ei opi, sanoi viattomana\nKaisa.\n\n-- Mitä sinä nyt Kaisu taas? Luuletko että toinen syömätä elää? tosahti\nReeta.\n\nJa Paavo tuli seinään päin katsoen isänsä viereen istumaan ja alkoi\npurra kakkuaan... joku kyyneleen jäännös vierähti suuhun kuivan leivän\nsärpimeksi. Tuopista ei ilennyt ryypätä, kun olisi pitänyt näyttää\nitkeneet kasvonsa.\n\nVaan nälkäiselle ruoka hyvän tekee ja sydänalan lauhduttaa, siitäpä\nmielikin kevenee.\n\n-- Russakoitako se Paavo seinään päin katselee, sanoi Reeta\nleikitelläkseen.\n\nSilloinpa pojan sydän vähä hytkähti ja vetäsi henkeä sieramissa.\n\n-- Hiiri juoksee leuvalla, sanoi Kaisa.\n\n-- Hiir' juoktee Paavon leuvalla, matki pikku poika kesken kiireen.\n\n-- Sitähän se katsoo, onko pihalla pimeä, sanoi taas Reeta, koettaen\nsaada poikaa nauruun.\n\n-- Usko pois! pimeä siellä on, sanoa voksautti äitikin piimää\nryypättyään.\n\n-- Kyllähän Paavo uskoo, jatkoi Reeta.\n\nJa nauramaan piti Paavon ruveta, vaikka se harmitti, eikä siinä edes\nmitään naurun asiata ollutkaan.\n\n-- Paavo tässä vain ilman iloittelee, yhtyi puheesen isäkin, mielissään\nsiitä, ettei poika enää itkenyt.\n\nVielä enemmän se nauratti, vaikka koetteli pidätellä... yhtäkkiä nauru\naina tulla hyrähti lauhtuneesta sydänalasta.\n\nVähitellen siinä sitte rohkeni mieli ja uskalsipa ottaa isän kädestä\ntuopin ja ryypätä ilman silmiään peittämättä. Sitte lakkasi\nnaurattamastakin... ja kaikki oli sillä kertaa entisellään.\n\nVaan pianhan se sitte tuuli taas muuttui. Ja itkun kanssa kasvoi poika,\nposket olivat enimmät ajat märkänä ja silmät turposivat, niin että\nisonakin näkyi vielä silmän alla semmoinen paksumpi lihas. Vaan ei sitä\nenää kukaan muistanut eikä tiennyt mistä se oli tullut.\n\nJa nyt kyntää Paavo yhtä suoran vaon kuin muutkin mökkiläiset.\n\nKaisakin on emäntänä toisessa mökissä ja opettaa lapsiaan juuri samalla\nlailla kuin häntä ennen äitinsä opetti.\n\nSiitähän se on sitte jatkumassa samalla lailla yhä eteenkin päin.\n\n\n\n"]