[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEIAoUb6YJ4szU8UFwo6c8kUqyaqfK2x9IgMaHGx70XU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2317,"Hädän hetkellä","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"2317-aberg-j-o-hadan-hetkella","2317__Åberg_J._O.__Hädän_hetkellä",null,"romaani",[],[],"fi",1883,1909,11982,76371,false,62953,[23,24],"Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[26],"Historical Novels","\"Hädän hetkellä\" by J. O. Åberg is a historical novel written in the early 20th century. The narrative is set in Sweden during the late 18th century, focusing on the tensions surrounding a Danish invasion and the personal conflicts within a small community. The story revolves around the characters of Briitta Kron, her beautiful granddaughter Agda, and Granmar, a skilled weaponsmith during this turbulent period, as they navigate love, loyalty, and the looming threat of war.  The opening of the novel introduces readers to a quaint setting in Göteborg in 1788, where Agda lives with her grandmother, Briitta. The relatives experience tension over Agda’s romance with Granmar, who is renowned for crafting weapons. As the threat of a Danish invasion looms, Granmar rallies townsfolk with words of bravery, igniting hope and courage amidst growing panic. Conflicts arise with Briitta, who disapproves of Agda's relationship, leading to a series of personal and external challenges that set the stage for the ensuing drama of love and conflict against a historical backdrop. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Historiallinen pienoisromaani sijoittuu vuoden 1788 sotaan Göteborgin ympäristöön. Nuori aseseppä Granmar ja hänen rakastettunsa Agda joutuvat keskelle tanskalaisten hyökkäystä ja kaupungin puolustustaistelua. Kertomus kuvaa siviilien elämää ja rohkeutta sodan uhan alla.","J. O. Åbergin 'Hädän hetkellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2317.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HÄDÄN HETKELLÄ\n\nKertonut\n\nJ. O. Åberg\n\n\nMukailtu suomennos.\n\n\n\n\n\nTampereella,\nIsak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa.\n1909.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nSuuren Otterylängön korkeimmalla kohdalla, joka on Göteborgin\nläheisyydessä, oli v. 1788 mökkipahanen, jonka omisti vanha sotilaan\nleski Briitta Kron. Hän ei asunut siinä aivan yksin. Poikansa tytär\nAgda oli hänen ainoana kumppaninaan, ja tuo kaunis tyttö teki parhaansa\nsaadakseen vanhan isoäidin viimeiset elinvuodet niin levollisiksi ja\nmukaisiksi kuin suinkin, Agdaa pidettiin kaupungin kauneimpana tyttönä,\nja syystä kyllä.\n\nMutta huolimatta auliudestaan ja huolenpidostaan vanhaa isoäitiään\nkohtaan, ei tämä kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen sukulaiseensa.\nSyynä siihen oli se, että nuori tyttö oli rakkaussuhteissa erääseen\nnuoreen Granmar nimiseen seppään. Granmar ei ollut kuitenkaan mikään\ntavallinen seppä; hänen tehtävänään oli nimittäin aseitten laittaminen,\njossa toimessa hän oli kaupungin kuuluisin. Hän ei asunut aivan kaukana\nlujasti vallitetusta Gullbergin linnoituksesta, jolla Ruotsin\nhistoriassa on ollut tärkeä osansa.\n\nEräänä päivänä oli Briitta-muori tullut kovin touhuissaan Granmarin\npajaan, ja alkanut sadatella nuorta seppää. Granmar ei aluksi huolinut\nvastata, mutta kun Briitta hävyttömyyksineen meni liian pitkälle, antoi\nhän hänelle hyvät nuhteet, tarttui häntä käsivarresta ja talutti ulos.\nmutta niin kauvan kun saattoi kuulla, purki eukko ilkeätä sisuaan. Ja\nkun hän palasi kotiin, mitä kaikkea saikaan Agda kärsiä! Ei auttanut,\nvaikka hän itki ja rukoili. Briitta jatkoi kaikesta huolimatta suunsa\npieksemistä siksi, kunnes itsepintainen yskänkohtaus pakoitti hänet\nlopettamaan, ainakin siksi kerraksi.\n\nMuutamana päivänä karautti eräs ratsastaja hiessäpäin kaupunkiin, ja\nheti senjälkeen levisi sellainen tieto, että tanskalaiset olivat\nryntäämässä maahan. Joka taholta kokoontuivat ihmiset yhteen ja\nkaikkien katse oli levoton. Vaara olikin lähellä, sillä kaupunki oli\nkokonaan kykenemätön puolustautumiseen. Eikä löytynyt edes\nminkäänlaista säännöllistä puolustusväkeäkään, eikä kukaan tietänyt,\ntokko sellaista tulisikaan. Ja kuningaskin oli Suomessa, jossa hänellä\nvenäläisten kanssa kamppaillessaan oli täysi työ. Miten nyt siis oli\npuolustauduttava?\n\nJuuri kun sitä kysymystä paraillaan pohdittiin, hyppäsi eräs eloisan\nnäköinen nuorukainen yhdelle vallin kulmakivelle ja sanoi voimakkaalla,\nhyvin sointuvalla äänellä:\n\n\"Elkäämme joutuko epätoivoon. Pelkurit olkoot tuhonsa omat!\nTarttukaamme aseisiin ja 'mies talosta, kaks' parhaasta' vihollista\nvastaan! Pajani on täynnä aseita, Annan niistä jokaiselle, niin kauvan\nkuin riittää!\"\n\nPuhuja oli Granmar, joka lausui nuo miehekkäät, suurella riemulla\nvastaanotetut sanat.\n\n\"Eläköön Granmar!\" kuului kaikilta tahoilta, ja eräs kaupungin\nyleisesti tunnettu ja kunnioitettu mies, silkinkutoja Gorm, astui hänen\neteensä, tarttui häntä kädestä ja lausui niin kovaa, että melkein\nkaikki kuulivat:\n\n\"Kiitos siitä, poika! Jos vielä vaaran ohimentyä elämme, niin saat olla\nvakuutettu siitä, että me kaikki sinua sydämestämme kiitämme, ja -- --\"\n\nRatsastaja, joka oli tuonut tiedon tanskalaisten tulosta, ja joka tähän\nsaakka oli ollut aivan voimaton pitkästä ratsastamisesta, oli nyt\nvirkistynyt niin paljon, että saattoi nousta Granmarin sijalle ja\nlausua:\n\n\"Kuningas on matkalla tänne\", keskeytti hän Granmarin puheen. \"Eilen\nleiriytyi hän Lerjeen. Hänellä on mukanaan suuri joukko ruotsalaisia,\nja -- --\"\n\nHuumaava riemunhuuto katkaisi ratsastajan puheen.\n\nVäkijoukossa olivat myöskin Briitta Kron ja Agda. Ensinmainitun kasvot\nkävivät harmaiksi vihasta Granmarin esiintyessä puhujana, mutta Agdan\nlaita oli aivan toinen. -- Nuoren tytön silmät näyttivät iloisemmilta\nja posket punakammilta kuin tavallisesti. Hänen rintansa aaltoili, eikä\nhän voinut olla huudahtamatta:\n\n\"Nyt minä rakastan sinua vieläkin enemmän, ja -- --\"\n\n\"Ole vait', tyttö!\" ärjäsi Briitta samassa. \"En tahdo enää kuulla\nsellaisesta puhuttavankaan!\"\n\nNuori tyttö ei vastannut mitään, mutta huomattuaan, että hän salaa voi\npoistua, riensi hän etsimään Granmaria. Hänen tarvitsi ainoastaan\nlyöttäytyä ihmisvirtaan tullakseen Granmarin asunnolle.\n\nBriitta etsiskeli kauvan kadonnutta poikansatytärtä, mutta kun ei hän\nhäntä löytänyt, kiiruhti hän kotiinsa. Vaikka hän aavistikin, että Agda\noli mennyt Granmarin luo, ei hän kuitenkaan uskaltanut mennä perässä,\nsillä hän tiesi paremmin kuin hyvin, että kaikki häntä inhosivat\nsuhteistaan poikansa tyttäreen. Ja mihin kaikkiin toimenpiteisiin\nsaattaisikaan kiihtynyt väkijoukko ryhtyä? Mutta Briitta teki itselleen\nsen lupauksen, että Agda kyllä aikanaan saisi niittää, mitä oli\nkylvänytkin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nSe salaliitto, jonka Göran Magnus Sprengtporten, eversti Hästesko ja\nsuomalaiset majurit Johan Anders Jägerhorn ja Karl Henrik Klick v:nna\n1788 olivat tehneet Anjalassa, ja jonka tarkoituksena oli eroittaa\nSuomi Ruotsista ja tehdä se itsenäiseksi Venäjän suojeluksen alaiseksi\nvaltioksi, oli saattanut Kustaa III:n sangen tukalaan asemaan. Ei\nyhtenäkään päivänä voinut hän olla varma hengestään eikä vapaudestaan.\nSellaisina hetkinä tarvitaan todellakin rohkeutta ja kylmäverisyyttä ja\nKustaa kuninkaalta ei puuttunutkaan näitä ominaisuuksia.\n\nMutta kuitenkin oli kuningas jokseenkin neuvoton siitä, miten olisi\nparas menetellä. Niin saapui eräänä päivänä sellainen tieto, että\nTanska oli julistanut sodan Ruotsia vastaan. Kun kuningas sai siitä\ntiedon, kerrotaan hänen huudahtaneen:\n\n\"Minä olen pelastettu!\"\n\nPian sen jälkeen riensi hän meren yli Ruotsiin, jossa suomalaisen\nsotajoukon käytös oli herättänyt suuttumusta ja katkeruutta aatelia\nkohtaan, jonka kansa luuli yllyttäneen ja tukeneen armeijaa sen\nselkkauksissa. Tämä katkeroituminen ilmeni monin paikoin sangen\narveluttavina mielenosoituksina ja ei ollut kaukana, ett'ei yleistä\njärjestystä arveluttavalla tavalla häiritty.\n\nJo ennenkuin Kustaa III nousi maihin Ruotsin rannikolla, oli hänellä\nvalmiina selvä suunnitelma. Hän päätti vedota kansaan. Siinä\ntarkoituksessa lähti hän matkustelemaan ympäri valtakuntaa. Tunnetulla\nkaunopuheliaisuudellaan keskusteli hän kansan kesken siitä polttavasta\nkysymyksestä ja niin kuin Kustaa Waasakin ennen, puhui hän kansalle\nkirkkojen valleilta. Hänen puheensa ei kaikunut kuuroille korville,\nmelkein kaikkialla saivat hänen sanansa vastakaikua ja vapaaehtoisia\njoukkoja asestautui vihattua vainolaista nastaan, niiden etunenässä\nmarssi kuningas viipymättä uhattua Göteborgia puolustamaan.\n\nTanskan ylipäällikkö, Hessenin prinssi, oli sillä välin samonnut\nNorjasta Ruotsin puolelle noin kymmenentuhannen miehen suuruisen joukon\netupäässä. Hän lähti heti marssimaan Göteborgiin, jonka kaupungin\nhelposti toivoi valloittavansa, koska se, hänen mielipiteensä mukaan,\noli varustamaton.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä tilapäisesti rakennetulla yöleirillä, joka oli Lerjessä\neteläpuolella erästä Göta joen haaraa, kiilloitettiin aseita ja\nmiehistö ja päällystö vahvisti itseään ruualla ja juomilla, joita sinne\noli runsaasti tuotu lähiseuduilta. Siellä oli edustajia melkein\nkaikista Ruotsin maakunnista ja erilaiset kielimurteet muistuttivat\nBabylonin sekamelskasta. Oli suuremmoinen näky, kun katseli niitä\nlukemattomia tulia, jotka tuikahtelivat puiden välistä, ja loistivat\nliekehtivää valoansa pimeään vedenkalvoon. Syysilta oli aivan tyyni.\n\nUseammat korkeammat upseerit olivat kokoontuneet kuninkaan telttaan.\nKeskustelu koski etupäässä päivän tapahtumia; lähetit juoksivat\nedestakaisin. Oli sellainen elämä ja liike, että sen katselijaan täytyi\nvaikuttaa erikoisella tavalla.\n\n\"Miehistö on kait valmis milloin tahansa marssimaan?\" uteli kuningas\nlopuksi, samalla silmäillen luokseen kokoontuneita.\n\n\"Kyllä, teidän majesteettinne\", vastasi eräs vanhempi upseeri.\n\"Miehistö on valmiina lähtöön milloin tahansa.\"\n\n\"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille\", kuului kova ääni, johon\ntoinen vastasi:\n\n\"Minua on ankarasti kielletty laskemasta ketään sisään, ilman kuninkaan\nnimenomaista lupaa.\"\n\n\"Mutta minä tulen suoraa päätä Göteborgista, ja -- --\"\n\nSamassa aukasi kuningas itse teltanoven.\n\n\"Astu sisään raporttinesi\", sanoi hän.\n\nTulija oli se sama ratsastaja, joka oli ilmoittanut Göteborgin\nasukkaille tanskalaisten aikeista ja kuninkaan saapumisesta. Kun hän\nnyt kertoi seuralle kaupungin tilasta ja kuinka Granmar puolustusta\nvarten oli tarjoutunut jakamaan hallussaan olevat aseet, loistivat\nkuninkaan silmät ilosta.\n\n\"Otitko selvän siitä, missä nuori aseseppä asuu?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, Götan leijonan vallituksen lähellä.\"\n\n\"Hyvä! Saat mennä.\"\n\nKun ratsastaja oli poistunut, jatkoi kuningas:\n\n\"Äsken saamani ilmoitus oli ilahuttava. Älkää unhoittako muistuttaa\nminulle nuoresta asesepästä Göteborgiin tultuamme.\"\n\nTuskin oli seuraava päivä alkanut kajastaa, kuin jo ruotsalainen\nsotajoukko oli marssijärjestyksessä. Ja että se valmistautui\ntehtäväänsä iloisin mielin, osoitti se rattoisa keskustelu, joka\ntapahtui tuolla lyhyellä matkalla. Pääasiallisesti oli se sisällöltään\nseuraavanlaatuista:\n\n\"Tuhat tulimmaista! kuinka pehmitämmekään vihollisen.\"\n\nKustaa III:tta ja hänen joukkojaan tervehdittiin luonnollisesti mitä\nsuurimmalla ilolla heidän saapuessaan Göteborgiin. Ja silloin alkoi\ntoden teolla valmistukset niin voimakkaaseen puolustautumiseen, kuin\nlyhyt aika salli.\n\nSitten kun kuningas oli mennyt päämajaansa, ja antanut joukoille\nensimäiset tarpeelliset määräykset, lähetti hän erään adjutanttinsa\netsimään nuorta aseseppää Granmaria, ja tuomaan hänet mukanaan\nkuninkaan luokse.\n\n\"Hän ei ole nyt kotona\", vastasi eräs kisälleistä adjutantin astuessa\npajaan kysyäkseen Granmaria.\n\n\"Missä minä voin häntä tavata?\"\n\n\"Varmaankin vanhan sotilaan lesken Briittan luona, jonka tupa on\nsuurella Otterkummulla.\"\n\n\n\n\n3.\n\n\nKun Agda illemmalla oli tullut kotiin, huomasi hän, että ovi olikin\nlukossa. Turhaan hän sitä kolkutti, ja yhtä turhaan naputteli hän\nsenjälkeen pientä ikkunaruutua.\n\n\"Mahtaakohan isoäiti olla ulkona\", ajatteli hän kävellessään muutaman\nkerran tuvan ympäri. \"Sen minä kyllä tiedän, että hän on minulle\nvihainen.\"\n\nEnemmän kuin tunnin sai nuori tyttö sipsutella kotinsa edustalla,\nmerkilliset ajatukset risteilivät hänen mielessään, ja eihän se niin\nihmeellistä ollutkaan. Ketä hän oli loukannut, koska häntä niin\nkohdeltiin? Oliko se ehkä rikos, että hän rakasti Granmaria? Sitä hän\nei koskaan voinut uskoa.\n\n\"Hyvä Jumala\", rukoili hän itsekseen samalla liittäen kätensä ristiin\nrinnoillensa, \"älä anna isoäidin ajaa tahtoaan perille, ja suojele\nGranmaria kaikesta pahasta, jolla häntä mahdollisesti koitetaan\nvahingoittaa! Miks'emme voi tulla yhtä onnellisiksi, kuin toisetkin?\"\n\nVäsymyksestä ja mielenliikutuksesta uupuneena vaipui nuori tyttö tuvan\nvieressä olevalle kivelle, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti\nääneensä. Hän ei ehtinyt istua montakaan minuttia, ennenkuin\nkiireelliset askeleet herättivät hänet. Kun hän loi katseensa ylös,\nseisoi silkinkutoja Gorm hänen edessään.\n\n\"Miksi itket, tyttöseni?\" kysyi silkinkutoja osaaottavasti.\n\n\"Siksi, että isoäiti on niin häijy.\"\n\n\"Vai niin! Niin, kyllä arvaan syyn. Se on kait Granmarin tähden?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Kuulehan tyttöseni\", sanoi silkinkutoja Gorm hetkisen ajateltuaan,\n\"ole sinä vain levollinen, minä kyllä saatan asiat oikealle tolalle. Ei\nsinun tarvitse enää surra, ei myös luopua Granmarista, jollei kuolema\ntapaa häntä niissä taisteluissa, jotka -- --\"\n\n\"Taisteluissako?\" keskeytti Agda ja hypähti ylös. \"Taisteluissako?\"\n\n\"Niin, luuletko sinä, ett'ei Granmar, urhea poika, seuraisi meitä\ntaisteluun vihollista vastaan? Kun hän nyt on jakanut koko\nasevarastonsa, pettäisi hän sekä itsensä että isänmaansa, jos ei hän\nottaisi sotaan osaa. Minä tunnen Granmarin ja tiedän, ett'ei hän luovu\nvelvollisuuksistaan.\"\n\n\"Mutta jos hän kaatuu taistelussa\", keskeytti Adga surullisena.\n\n\"Paha kyllä sinulle, lapseni, jos niin kävisi, mutta sinulla on\nkuitenkin se lohdutuksenasi, että hän on kaatunut puolustaessaan\nsyntymäkaupunkiaan.\"\n\nNämät sanat kuullessaan alkoi Agda itkeä vielä tuskallisemmin kuin ensi\nkerralla.\n\n\"Ole huoleti, tyttö\", sanoi Gorm kädellään hyväillen Agdan päätä, \"Minä\ntiedän kyllä, että nuoruuden suru on vaikeaa, mutta jos muistat Jumalaa\nja luotat hänen apuunsa, niin voit olla varma siitä, että kaikki käy\nhyvin, ja -- --\"\n\n\"Mutta isoäiti\", keskeytti nuori tyttö nyyhkyttäen, \"pelkään niin\nkovasti häntä.\"\n\n\"Pelkäät?\" toisti Gorm kovin hämillään. \"Pelkäät? Minkätähden tarvitsee\nsinun pelätä?\"\n\n\"Isoäiti on uhannut mieluummin surmata minut, kuin luovuttaa minut\nvaimoksi Granmarille.\"\n\n\"Ahaa! Onko asian laita niin?\" kysäsi Gorm. \"No, silloin minä kyllä\ntiedän neuvon.\"\n\nAgda katseli vanhusta ikäänkuin lohdutusta saadakseen ja sanoi:\n\n\"Sanokaa se minulle, Gorm-isä.\"\n\n\"Helposti sanottu, lapseni. Sinä seuraat minua, ja siinä kaikki.\"\n\n\"Voi Gorm-isä, mitenkä iloiseksi minut saatattekaan!\" huudahti nuori\ntyttö ja hypähti ylös. \"Saanko seurata teitä kotiinne?\"\n\n\"Minähän olen sen jo sanonut, lapseni. Seuraa minua!\"\n\nPoistuessaan eivät Gorm eikä Agda huomanneet, että Briitta Kron seisoi\npienen ikkunan luona. Hän näytti synkältä ja uhkaavalta, ja siitä\nilmeestä, joka oli hänen kasvoillaan, saattoi lukea:\n\n\"Odotahan, senkin riekale! Kyllä minä näen, että seuraat Gormia ja\naavistan, että hän aikoo ruveta suojelijaksesi, mutta Briitta Kron ei\nluovu päätöksestään. Et eloissani saa Granmaria mieheksesi.\"\n\nMieleltään vähän iloisempana, kuin ennen, seurasi nuori tyttö\nsilkinkutoja Gormia, ja kun hän astui sisään hänen huoneeseensa, tunsi\nhän itsensä rohkeammaksi entistään. Hänen aivoissaan syntyi seuraava\najatus:\n\n\"Tulkoon isoäiti koska häntä vaan haluttaa! Tiedän kyllä miten\npuolustaudun.\"\n\nPitkien etsiskelyjen jälkeen löysi adjutantti vihdoinkin Briitta Kronin\ntuvan. Kun hän kovasti jyskytettyään vihdoinkin pääsi sisälle, huudahti\nBriitta, samalla kun hän hämmästyneenä löi kätensä yhteen:\n\n\"Voi, minkä vierailun minä nyt saan osakseni?\"\n\n\"Oletko sinä Briitta Kron?\"\n\n\"Kyllä, minä se olen.\"\n\n\"Tunnetko erästä Granmar nimistä aseseppää?\"\n\nBriitta Kronin kasvot, jotka tähän saakka olivat olleet kirkkaat ja\niloisat, kävivät nyt synkän näköisiksi. Hetken ajateltuaan vastasi hän:\n\n\"Kyllä minä hänet tunnen, mutta -- --\"\n\n\"Minä tahdon tietää, missä hän asuu\", keskeytti adjutantti hänet\nankarasti.\n\n\"Minkätähden\", vastasi Briitta Kron ärtyisästi.\n\n\"Minkätähden?\" toisti adjutantti. \"Sen sinä kyllä saat tietää, etsin\nhäntä kuninkaan käskystä.\"\n\n\"Kuninkaanko?\" matki sotilaan leski samalla kun häntä kohdannut yllätys\nselvästi kuvastui kasvoillaan. \"Mitä kuningas hänestä tahtoo?\"\n\n\"Sinä olet utelias, eukko\", sanoi adjutantti, \"mutta enpä todellakaan\nvoi uteliaisuuttasi tyydyttää. On parasta, että itse utelet sitä\nkuninkaalta. Sano minulle nyt oitis, missä Granmar asuu!\"\n\n\"Ei!\" kuului Briittan äkäinen vastaus.\n\n\"No, seuraa sitten minua!\"\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, juuri sinä ja heti paikalla!\"\n\n\"Mihinkä minä sitten seuraisin teitä?\" uteli Briitta huomattavan\narasti.\n\n\"Sittenhän sen näet.\"\n\n\"Minä en seuraa teitä vapaaehtoisesti.\"\n\nTuskin oli Briitta saanut lausutuksi viimeisen sanan, ennenkuin\nadjutantti aukaisi oven ja viittasi ulos. Muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua seisoi ovella kaksi sotamiestä.\n\n\"Ottakaa tuo välillenne!\" komensi upseeri lyhyellä ja käskevällä\näänellä.\n\nNyt lannistui Briittan ylpeys kokonaan.\n\n\"Herra\", lausui hän huomattavasti muuttuneella äänen sävyllä, \"mitä\nminä olen tehnyt, että minua tällä tavoin kohdellaan?\"\n\n\"Sinä olet vastustanut kuninkaan tahtoa.\"\n\nBriitta, joka nyt huomasi, että kaikki vastusteleminen olisi turhaa,\nilmoitti Granmarin asunnon ja, saatuaan vakavan muistutuksen ylpeän\nkäytöksensä johdosta, poistui adjutantti.\n\n\"Mitähän kuningas Granmarista tahtoo\", mutisi Briitta itsekseen, kun\nadjutantti ja sotilaat olivat menneet.\n\n\n\n\n4.\n\n\nAivan linnoitusten edustalla Götan joen seutuvilla Pienen Otterkukkulan\njuurella asui tuo karski ukko Stehn, kaupunkilaisten kesken yleisesti\ntunnettu nimellä Stehn-Jan. Hän oli ylen juro ukko, joka hyvin harvoin\nlyöttäytyi kenenkään kanssa puheisiin, paitsi silloin, kun asiat\nvälttämättä vaativat. Mutta jos Stehn-Jan joskus avasikin suunsa osasi\nhän aina oikeaan.\n\nJa tuo harvapuheisuus, mistähän se mahtoi johtua? Oliko ukko koko\nilmeisen ikänsä ollut yhtä tyly ja itseensä sulkeutunut? Eipä suinkaan.\nNuoruudessaan oli hän kaupungin hilpein poika, ja kaikkien tyttöjen\nhuomion esine. Hänen mielensä paloi sotilaselämään, ja kun Hattupuolue\nv. 1741 julisti sodan Venäjää vastaan, ei hän suinkaan myöhästynyt\nvärväystilaisuudesta. Iloisin mielin, äidin siunaukset muassaan, riensi\nhän rintamaan. -- Mutta palattuaan takaisin, mitenkä olikaan hän\nmuuttunut! Noissa nuorekkaissa kasvoissa ei ollut iloisuuden\njälkeäkään. Hiljaisena ja alakuloisena samosi hän tunnittain joella ja\nusein saattoi vastaantulija kuulla hänen mutisevan itsekseen:\n\n\"Mikä hävytön petos! Kun ei saa tapella venäläisten kanssa ja häntä\nnylkeä.\" Ja kun joku ystävä uteli häneltä, mitä hän sillä tarkoitti,\nvastasi hän kiukun punan hohtaessa poskipäillään: \"Niin, ajatelkaapas,\nkun ryntäsimme Lappeenrantaa vastaan kenraalimajuri Wrangelin johdolla.\nKoko miehistö oli haltioissaan saada tapella vihollisen kanssa, ja\nkaikki olivat tehneet lujan päätöksen, ett'ei väistetä, kun tosi on\nkysymyksessä. Mutta juuri ratkaisun hetkellä petettiin meidät\ntoiveissamme ja juuri ne pettivät, joihin eniten luotimme. Ne olivat\nosaston upseerit, jotka alensivat ruotsalaisen kunniansa niin, että\njuuri silloin, kun olisivat voineet kunnioittaa Ruotsin nimeä,\nperäytyivät. Raukkoja he olivat, niin paljon voin sanoa ja sanon sen\nniin kovaa, että koko maailma sen kuulee. Raukkoja he olivat\", niin\nlopetti ukko Stehn-Jan aina puheensa ja puristi vihanvimmassa laihoja,\nmutta suonikkaita käsiään.\n\nJa surullisempaa sotaa kuin se, joka Hattupuolueen toimesta\nsyttyi sanottuna vuonna, ei Ruotsi milloinkaan ole käynyt. Onni\nonnettomuudessa oli se, että venäläiset, Lappeenrannan voitosta\nhuolimatta, olivat liian heikkoja tekemään rynnäkköä. Vastaisessa\ntapauksessa olisi ruotsalaisten häviö käynyt vieläkin tuntuvammaksi, ja\nSuomen menettäminen olisi ollut välttämättömänä seurauksena.\n\n\"Pommeja ja granaatteja\", oli ukko Stehnillä toisinaan tapa sanoa,\nsilloin, kun hän oikein innostui, \"jos minä olisin ollut mahtimiesten\npaikalla, ei ainoakaan kunniaton upseeri olisi päässyt elävänä\ntakaisin, muitten sovintouhreina täytyi ainoastaan Lewenhauptin ja\nBuddenbrockin kärsiä kuolemanrangaistus.\"\n\nUkko Stehn lauloi tätä valitusvirttään niin usein, ett'ei kaupungissa\nmonta sellaista henkilöä löytynytkään, joka ei olisi sitä tuntenut,\nmuutamat nauroivat hänelle, mutta useimmat olivat ukon kanssa samaa\nmieltä. Usein sattui kaupunkilaisten kesken kovin kiivas sanasota\nStehn-Janin tähden ja toisinaan yltyi se niin, että kaupungin\njärjestysvalta oli pakoitettu sitä välittämään.\n\nIllalla, samana päivänä, jolloin ennenmainittu adjutantti kävi Briitta\nKronin luona, koputettiin voimakkaasti Stehn-Janin ovelle. Vanha soturi\noli juuri mennyt levolle, mutta kavahti nyt ylös ja huusi mahtavalla\näänellään:\n\n\"Kuka siellä? Miks'en saa olla yöllä rauhassa?\"\n\n\"Haluan puhutella teitä, isä Jan\", kuului nuori, mutta miehekäs ääni.\n\n\"Onko se Granmar?\"\n\n\"On.\"\n\nMuutaman minutin kuluttua avattiin ovi ja nuori seppä kutsuttiin\nsisään.\n\n\"Sinulla täytyy olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska tulet näin\nmyöhään\", sanoi vanha soturi.\n\n\"Niin on, siitä saatte kyllä olla varma, isä Jan\", vastasi nuori seppä.\n\"Nyt saatte tapella tarpeeksenne, ja -- --\"\n\n\"Mitä sanoitkaan, poika?\" keskeytti ukko Stehn melkein kirkuen. \"Keitä\nvastaan saamme sitten tapella?\"\n\n\"Juuttilaisia.\"\n\n\"Kunhan et vaan laskisi leikkiä?\"\n\n\"En\"\n\n\"No, Jumalalle kiitos siitä!\" sanoi vanha soturi ja asetti kätensä\nristiin rinnalleen. \"Minä olen heti valmiina. Minne menemme?\"\n\n\"Valleille.\"\n\n\"Pian sitten! Tässä on muskettikiväärini. Tosin on se jo vanha, mutta\nkyllä se vieläkin tulta syöksee, siitä voit olla varma. Ja tämä\",\njatkoi ukko samalla ojentaen vielä vanhanakin suonikkaan käsivartensa,\n\"kyllä se on vieläkin tarpeeksi vahva antamaan juuttilaiselle\nmuistomerkin pitkästä aikaa.\"\n\n\"Niin, kyllä minä sen näen, isä Stehn, ja kun saa mukaansa niin\nkokeneen soturin kuin te, niin olempa varma, että se kyllä poikia\ninnostuttaa. Mutta\", jatkoi hän vältellen, \"minulla on eräs toinenkin\nasia, jonka johdosta aijon kysyä mielipidettänne, ja tahtoisin\nmielelläni esittää sen teille, jos vaan olisin varma siitä, ett'ette\ntule pahoillenne.\"\n\n\"Sano suoraan, mitä on sydämmessäsi! Jos voin, niin tahdon auttaa\nsinua.\"\n\nHetkisen mietittyään sanoi Granmar:\n\n\"Tehän tiedätte, isä Stehn, että minä ja Agda, joka asuu Suurella\nOtterkummuUa, olemme rakastuneet, ja että -- --\"\n\n\"Kyllä, kukapa ei sitä tässä kaupungissa tietäisi\", sanoi väliin ukko\nStehn. \"Ja kaikki tietävät senkin, että juoruakka Briitta, Agdan\nisoäiti, tahtoo ehkäistä naimisiin menoanne. Kyllä minä ymmärrän, että\ntahtoisit minun apuani, ja minä teenkin kaikki, mitä suinkin hyväksesi\nvoin saada aikaan, siihen voit huoletta luottaa.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, isä Stehn\", huudahti Granmar. \"Saanko sitten, kun\nvaara on ohi, tehdä teille jotain vastapalvelukseksi, jota niin\nsydämellisesti tahtoisin?\"\n\n\"Minä tiedän sen, poikaseni\", vastasi Stehn-Jan. \"Menkäämme heti\ntyöhömme! Kulunee kauvan, ennenkuin tämä juttu selviää, sinä tiedät\nkyllä, että Briitta ja Saituri-Pelle ovat sangen itsepäisiä ja että\nheidän kanssaan on vaikea tulla toimeen.\"\n\n\"Saituri-Pellekö\", sanoi Granmar hämmästyneenä. \"Mitä tarkoitattekaan,\nisä Stehn?\"\n\n\"Etkö tiedä, että se saita ukkorähjä kosii Agdaa?\"\n\n\"Sitä minä en ole tietänyt.\"\n\n\"Muistaakseni on tyttö sellaista itsekin kertonut\", sanoi Stehn. \"Tule!\nniin menemme Pellen luokse ja pakoitamme sen itaran ukkopahasen\nkantamaan aseita. Tulempa oikein iloiseksi nähdessäni, minkä ilmeen\nukon kasvot saavat, kun panen toisen muskettikiväärini hänen käteensä,\nKatsos, minulla on vielä toinenkin\", jatkoi Stehn ja veti esille\neräästä nurkasta puoliksi ruostuneen kiväärin. Hän viritti hanan ja\ntarkasteli kivääriä.\n\n\"Kyllä se vielä tulta antaa, niin paljon voin nähdä.\" huudahti Stehn.\n\"Ja kyllä minä pidän huolen siitä, että Saituri-Pelle pannaan\nkuumimpaan paikkaan. Luulempa\", jatkoi hän vähän vahingoniloisena,\n\"ett'ei löydy montakaan göteborgilaista, joka ei toivoisi sen kurjan\nukkopahasen saavan otsaansa vähintäin tusinan kuulia!\"\n\nMuutaman minutin kuluttua olivat ukko Stehn ja Granmar täysissä\ntamineissaan matkalla Pellen asunnolle, joka sijaitsi sen kaupunginosan\nlaidassa, jota vieläkin kutsutaan Stampeniksi, ja joka muodostaa\nGöteborgin lounaisimman kolkan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKoko Göteborgissa ei löytynyt ainoatakaan niin ylenkatsottua miestä\nkuin Saituri-Pelle. Mitä suurin saituri ja sitäpaitsi niin siivoton,\nettä oikeen haisi pitkien matkojen päähän, ei hän juuri voinut kaduilla\nliikkuakaan ilman, ett'eivät suuret poikajoukot ja joella\ntyöskentelevät henkilöt olisi häntä pilkaten seuranneet. Kaikki\ntiesivät, että Saituri-Pelle oli rikas, mutta samalla myös tavattoman\nitara. Sentähden olikin luonnollista, ett'ei kukaan hänestä pitänyt. Ja\nkun oli tullut tiedoksi, että hän rakasteli kaunista Agdaa,\npurskahtivat kaikki pilkalliseen nauruun.\n\nPäivää myöhemmin edellisessä kerrottua ukko Stehnin ja Granmarin\nvälistä keskustelua, oli Saituri-Pelle käynyt Agdaa kosimassa. Ei\nkuitenkaan kestänyt kaunan, ennenkuin kaikki Otterylängön asukkaat\nsaivat tietää, että köyhä Agda oli antanut rukkaset rikkaalle\nSaituri-Pellelle. Se oli tapahtunut seuraavalla tavalla:\n\nVarhain aamulla heräsi Briitta Kron kovaan kolkutukseen. Hän pukeutui\nkiireesti ja avasi oven.\n\n\"Onko Agda kotona?\" kysäsi Saituri-Pelle ylpeänä.\n\n\"Kyllä hän on\", vastasi Briitta ja kumarsi syvään, \"mutta hän ei ole\nvielä noussut ylös.\"\n\n\"Sitten minä odotan, sillä tahdon mielelläni puhutella häntä.\"\n\nAgda, joka kyllä tiesi, mistä oli kysymys, ei pitänyt kiirettä.\nKiusatakseen saitaa ukkoa, pukeutui hän niin vitkaan kuin suinkin ja\nollessaan ikkunan ääressä, kuuli hän, kuinka ukko tallustellessaan\nulkona itsekseen kiroili. Vihdoinkin tuli hän valmiiksi ja meni itse\navaamaan ukolle oven.\n\n\"Hyvä, että tapasin sinut, tahtoisin puhua kanssasi.\"\n\n\"Käykää sisään, Pelle herra\", sanoi Briitta eukko syvään kumartaen,\n\"Astukaa matalan kattoni alle! Ihmettelen juuri, mikähän mahtaa olla\nsyynä herra Pellen varhaiseen käyntiin.\"\n\n\"Miellyttävä asia\", vastasi Saituri-Pelle samalla kun hän raskain\naskelin tallusteli huoneeseen. \"Mutta haluaisin mieluimmin puhua kahden\nkesken Agda neidon kanssa.\"\n\n\"Minunko kanssani?\" huudahti nuori tyttö hämmästyneenä. \"Mitä te\nminusta tahdotte?\"\n\n\"Tahdon puhella kanssasi\", toisti Saituri-Pelle ylpeästi. \"Kuulithan,\nmitä sanoin.\"\n\n\"Voittehan sen yhtä hyvin sanoa isoäidinkin aikana\", sanoi Agda.\n\n\"Tottele minua\", tokasi Briitta vielä ylpeämmin, kuin Saituri-Pelle.\n\"Kuuletko, mitä minä sanon?\"\n\n\"Minä en mene Pellen kanssa toiseen huoneeseen\", sanoi nuori tyttö\npäättävästi.\n\n\"Etkö mene?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, kyllä minä keinon tiedän, mitenkä pakoitan sinut menemään.\"\n\n\"Sitä te ette voi tehdä, isoäiti.\"\n\nIlkeä Briitta mummo tarttui Agdaa käsivarresta ja olisi epäilemättä\nvienyt hänet väkisin, ellei Saituri-Pelle olisi tullut väliin.\n\n\"Minä en tahdo, että Briitta käyttäytyy väkivaltaisesti tyttöä\nkohtaan\", sanoi hän.\n\n\"Mitä en voi voittaa tänään, sen toivon voittavani jonain toisena\npäivänä, ja -- --\"\n\n\"Se ei onnistu\", keskeytti Agda hänet. \"Minä olen luvannut olla\nuskollinen Granmarille ja tulen aina pysymään sanoissani.\"\n\nSaituri-Pellen kasvot synkistyivät, kun hän kuuli sellaisen vastauksen\nnuoren tytön huulilta. Hänen raivonsa oli juuri purkautumaisillaan\nesille ja huulensa höpisivät jotain karkeaa, kun ulkoa kuului huuto:\n\n\"Kuningas on täällä!\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" ajatteli Agda. \"Nyt pääsen ainakin vähäksi aikaa\nrauhaan tuosta tungettelevaisesta narrista.\"\n\nSuuria ihmisjoukkoja riensi Briittan asunnon ohi ja yht'mittaa kuului\nhuuto:\n\n\"Kuningas tulee! Kuningas tulee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSkaraborgin jalkaväen, Bohusläänin rakuunain ja Nerkenin ja Värmlannin\nrykmenttien etunenässä saapui Kustaa III lokakuun alkupäivinä\nGöteborgiin. Vähän jälkeenpäin saapuivat jämtlantilaiset, osa\nhenkivartioväkeä, kaksi saksalaista rykmenttiä ynnä monia muita\njoukkoja.\n\nNe väkijoukot, jotka menivät kuningasta vastaan, toivottivat suuresti\nriemuiten hänet tervetulleeksi. Töintuskin oli hän ehtinyt tulla\nkaupungin portille, kun jo postimestari astui hänen luoksensa ja jätti\nhänelle kirjeen. Kuningas Kustaa loi siihen pikaisen silmäyksen ja\nhuudahti sitten:\n\n\"Rajanko yli?\"\n\nPieni kirje oli Strömstadin postimestarin lähettämä, ja se oli\nensimäinen tieto siitä, että tanskalainen armeija oli marssinut rajan\nyli.\n\nKokoontuneiden upseerien kesken syntyi yleinen hämminki, kun kuningas\noli lausunut äskeiset sanat ja monen kasvoilta saattoi lukea, että\nheidät valtasi arka tunne, joka ei kuitenkaan johtunut pelosta. Syynä\nalakuloiseen mielialaan oli se, että kaupungin puolustautumisneuvot\nolivat mitä huonoimmassa kunnossa, eikä valleilla ollut ainoatakaan\nsotakelpoista kanuunaa. Tämän johdosta olikin suuri joukko\nkaupunkilaisia muuttanut maaseudulle, erittäinkin Boråseen, joka\nkaupunki erinomaisen huonojen teiden tähden oli jokseenkin turvattu\nvihollisen hyökkäyksiltä.\n\nMuiden muassa olivat kuningasta menneet ottamaan vastaan myöskin\nSaituri-Pelle ja Briitta Kron. He olivat asettuneet mahdollisimman\nlähelle majesteettia. Granmar ja Agdakin olivat tavanneet toisensa. Oli\nluonnollistakin, että he pysyttelivät ensinmainituista niin etäällä\nkuin suinkin.\n\n\"Minulla on sinulle eräs ehdotus, rakas Agda\", kuiskasi nuori aseseppä\nsamalla hellästi puristaen nuoren tytön kättä.\n\n\"Mikä ehdotus se on?\"\n\n\"Sinähän tiedät, että Anna-täti mielellään tahtoo pitää sinua\nsilmällä näin levottomina aikoina. Onko sinulla mitään sitä vastaan,\nettä -- --?\"\n\n\"Kuningas tulee! Kyllä se on varmaankin hän, joka tuolla ratsastaa\",\nkuului samassa huudettavan väkijoukosta. \"Eläköön Kustaa kolmas!\"\n\nJa suuresta kansanjoukosta kuului yht'aikaa valtava innostuksen huuto,\njoka mahtavana jyrinänä levisi kauvas joelle ja kaupungin kaduille\nsaakka. Riemuhuutojen raikuessa marssi Kustaa III joukkojensa etupäässä\nkaupunkiin.\n\nMutta juuri silloin kun Granmar oli aikeissa viedä rakastetun Agdansa\njoen yli, tapasivat Briitta ja Saituri-Pelle heidät.\n\n\"Sinä naisryöstäjä!\" kirkui Briitta ja näytti siltä, kuin hän olisi\ntahtonut hyökätä nuoren asesepän kimppuun, \"olipa hyvä, että sinut\ntapasin, jotta -- --\"\n\n\"Minä seuraan Granmaria!\" lausui Agda äkisti, keskeyttäen hänen\npuhetulvansa.\n\n\"Et seuraa\", sanoi Briitta. \"Kyllä minä sinut vielä aisoissa pidän, sen\nsaat kyllä vielä nähdä!\"\n\nSaituri-Pellekin puuttui nyt puheeseen ja lopullisena seurauksena\nsiitä oli se, että nuoren tytön täytyi seurata iso-äitiään. Vahingonilo\nkuvastui selvään Saituri-Pellen kasvoilta, kun hän sanoi:\n\n\"Kyllä se oli viimeinen kerta kun puhuit Agdan kanssa, Granmar. Saat\nolla varma siitä, että hän kuukauden kuluttua on minun vaimonani.\"\n\nGranmar ei huolinut vastata. Mutta niistä silmäyksistä päättäen, joita\nAgda ja Granmar loivat toisiinsa, saattoi päättää, että Saituri-Pellen\nsanat eivät suinkaan olleet niin luotettavia, kuin hän itse uskoi.\n\n\n\n\n6.\n\n\nKun Granmar vihdoinkin seisoi kuninkaan edessä, tunsi hän itsensä kovin\naraksi. Hän ei vielä koskaan ennen ollut katsonut kuningasta silmästä\nsilmään. Merkilliset tunteet valtasivat hänen mielensä ja hän oli\ntuntevinaan kuinka hän toisinaan punastui, toisinaan kalpeni. Kuningas,\njoka huomasi nuoren asesepän mielenliikutuksen, taputti häntä\nystävällisesti olkapäälle ja sanoi:\n\n\"Älä pelkää, poikani! Olen saanut kuulla, että olet luovuttanut\nkoko asevarastosi kaupunkilaisten käytettäväksi. Tämä sinun\nisänmaallisuutesi miellyttää minua, ja kun hyvin olemme torjuneet\nvihollisen hyökkäyksen, pidän sinut kyllä mielessäni. Missä pajasi\nsijaitsee?\"\n\n\"Götan Ceijonan vallituksen lähellä\", uskalsi Granmar vihdoinkin\nvastata.\n\n\"Ja tunnetko sinä nämä seudut hyvin?\"\n\n\"Ei valleissa ole ainoatakaan soppea, jota en löytäisi, vaikka olisi\nmiten pimeä tahansa\", vastasi Granmar. \"Minä olen täällä syntynyt ja\npienenä poikasena juossut ympäri kaupunkia, ja -- --\"\n\n\"Hyvä!\" keskeytti kuningas. \"Sitten saat tulla oppaakseni, kun teen\nkierrokseni valleilla. Te seuraatte minua, herrani!\" jatkoi hän\nkääntyen upseereihin.\n\nMissä kuningas vaan ratsasti, tervehti kansa häntä ihastuksella ja\neläköötä huutaen. Toisinaan hän pysähtyi ja piti mukaansatempaavalla\ntavalla innostuttavia puheita kansalle, joka tungeskeli hänen hevosensa\nympärillä. Kustaa III oli, niinkuin tiedetään, erinomainen kaunopuhuja,\nja saavutti sen kautta kansan luottamuksen.\n\nJoukot ja ne, jotka vapaaehtoisesti olivat asestautuneet, olivat\nmuutaman tunnin kuluttua sijoitetut kaupunkiin ja sen valleille. Joka\ntunti kulki adjutantteja kaduilla vieden joukko-osaston toisensa\njälkeen määrätyille paikoille. Sellaista liikettä ja elämää ei\nGöteborgissa miesmuistiin ole ollut.\n\nKun Granmar oli tehnyt tehtävänsä näyttämällä kuninkaalle\nhuomattavimmat paikat, riensi hän taasen ukko Stehnin luokse, joka\njuuri oli lähtemäisillään ulos, kun nuori aseseppä astui sisään.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysäsi ukko, ja loi hämmästyneen katseensa\nGranmariin.\n\n\"Tiedättekö missä Agda on?\" kysyi Granmar kiihkoisasti.\n\n\"Eikö hän ole Briitta Kronin luona?\"\n\n\"Oletko käynyt siellä?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nUkko Stehn mietti hetkisen, sitten hän sanoi:\n\n\"Sitten se ilkeä muija on kait vienyt hänet joen yli.\"\n\n\"Joen yli!\" huudahti Granmar. \"Mutta tiedättehän, että vihollinen on\nsiellä.\"\n\n\"Totta kyllä; mutta luuletko sinä, että Briitta Kron siitä välittää?\nJos hän vain voi ehkäistä teidän naimistanne, ei hän lainkaan pidä\nteoistaan lukua. Kyllä minä hänet tunnen.\"\n\nPuolituntia myöhemmin olivat ukko Stehn ja nuori aseseppä matkalla\nSaituri-Pellen asunnolle.\n\n\"Mitä sanoinkaan?\" lausui Granmar hyvän aikaa kolkutettuaan ovelle,\njota ei kuitenkaan tultu avaamaan. \"Se ukkolurjus on varmaankin lähtenyt\npakosalle.\"\n\n\"Niin on, olet kyllä oikeassa\", säesti ukko Stehn. \"Katsohan tuonne\njoelle! Luulen siellä näkeväni Saituri-Pellen veneen, jossa -- --\"\n\n\"Siinä näkyy olevan kolme henkilöä\", keskeytti Granmar. \"Kaksi naista!\nVoi! Ne eivät saata olla ketään muita, kuin Agda ja Briitta Kron.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa! Mitä nyt on tehtävä?\" kysyi ukko Stehn.\n\n\"Luonnollisesti lähdemme ajamaan heitä takaa!\" huudahti Granmar. \"Mutta\nmistä saamme veneen?\"\n\nVähän aikaa etsittyään löysivät he pienen, mutta käyttökuntoisen\nveneen, jolla rohkeasti lähtivät matkalle.\n\n\"Käyköön miten tahansa!\" lausui Granmar tarttuen airoihin, \"mutta kyllä\nminä teen voitavani saadakseni Agdan takaisin.\"\n\n\"Ja minun apuuni voit huoleti luottaa\", sanoi ukko Stehn. \"Pellen\nkanssa on minulla useampi kuin yksi hanhi höyhennettävä. -- Souda\nrivakasti!\"\n\nTakaa-ajettava vene oli kuitenkin niin paljon edempänä, ett'ei sitä\nvoinut saavuttaa.\n\nHaikein mielin näkivät ukko Stehn ja Granmar, kuinka Saituri-Pelle ja\nBriitta Kron väkisin raahasivat Agdaa Hisingenin vuoren rinnettä\nylös. Airot notkahtelivat voimakkaista vedoista ja pian olivat\ntakaa-ajajatkin vastakkaisella rannalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka kaupunkia varustettiinkin kaikella sillä innolla, joka suinkin\noli mahdollista ja vaikka työhön osallisiksi kutsutut talonpojat eivät\nponnistuksissaan uupuneetkaan, oli vaara kuitenkin hyvin suuri, koska\nvihollisen armeija kaupungin puolustajiin verraten oli suurempi ja\nsitäpaitsi paremmin harjaantunut ja asestettu. Eikä ilman suurta ja\noikeutettua syytä kuningas Kustaa ajatellutkaan, miten saattaisi käydä,\njos vihollinen rynnäköllä yrittäisi valloittaa kaupunkia.\n\nPäästäkseen tästä pälkähästä kääntyi kuningas Englannin ja Preussin\nministerien puoleen pyynnöllä saada heidän välitystään. Erittäinkin\nEnglannin ministeri, jona siihen aikaan oli Elliot, työskenteli\ntäydellä todella saadakseen aikaan rauhallisen ratkaisun, sillä\nsellaiseen oli kuningas Kustaa ennenkin ollut hyvin taipuisa.\nTanskalaiset täytyi ehkäistä, hinnalla millä tahansa, valloittamasta ja\nhävittämästä Göteborgia, jossa englantilaiset harjoittivat melkoista\nkauppaa ja jonne paljon saarivaltakunnan poikia oli asettunut asumaan.\nElliot'in tehtävänä oli siis suojella omankin maansa etuja, jotka eivät\nsuinkaan olleetkaan aivan vähäpätöisiä.\n\n\"Uskon voivani vakuuttaa, että teidän majesteettinne voi olla täysin\nlevollinen\", sanoi Elliot suuresti huolestuneelle kuninkaalle, \"sillä\nminä olen äskettäin saanut hallitukseltani sellaiset määräykset, että\ntanskalaiset, jos ovat viisaita, eivät uskalla tulla rintavarustusten\nyli, ja -- --\"\n\n\"Todellakin?\" keskeytti kuningas silminnähtävästi kovin hämillään.\n\n\"Olen, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Ette voi uskoa miten tämä ilahuttaa minua. Mutta mitä tehdään, se\ntäytyy tehdä pian.\"\n\n\"Minä ilmoitan jo tänään Hessenin prinssille siitä päätöksestä, jonka\nhallitukseni peruuttamattomasti on tehnyt.\"\n\nMinisteri Elliot pitikin sanansa. Vihollisarmeijan ylipäällikkö,\nHessenin prinssi, istui paraillaan päivällispöydässä, kun hänelle\nilmoitettiin, että eräs lähetti, joka juuri oli tullut kaupungista,\nhalusi häntä puhutella. Lakeija ilmoitti lisäksi, että lähetillä oli\nkirje Englannin ministeriltä ja että hän oli saanut ankaran käskyn\nomakätisesti jättämään se prinssille.\n\n\"Hyvä! Tuokaa hänet sisään!\" kuului käsky.\n\nTuskin oli prinssi ehtinyt lukea kahtakaan riviä, ennenkuin hänen\nmuotonsa muuttui. Luettuaan kirjeen loppuun rypisti hän sen vihaisesti,\nkäveli kiihkeästi huoneessa ja kääntyi sitten lähetin puoleen sanoen:\n\n\"Vie ministerille terveiseni ja sano, että hän huomenna aamupäivällä\nsaa vastaukseni!\"\n\nTöin tuskin oli lähetti poistunut ja ehtinyt sulkea oven jälkeensä,\nennenkuin prinssi kiukustuneena heitti kirjeen lattialle ja polki sitä\njaloillaan samalla huudahtaen:\n\n\"Niin lähellä päämäärää kun jo olin ja silloin ehkäistään! Löytyykö\nenään mitään kiusallisempaa? Mitä hyödyttääkään minua enää kaikki tähän\nsaakka saavuttamani menestys? Häpeällisellä tavalla temmataan saalis\nkäsistäni juuri ratkaisun hetkellä ja samalla vielä uhataan. Tuntuupa\nmelkein siltä, kuin halkeisi harmista.\"\n\nKirje sisälsi todellakin sellaisia uhkauksia, että Englanti julistaisi\nTanskalle sodan, ellei Hessenin prinssi heti tekisi aselepoa ja\npalauttaisi joukkojaan Norjan rajojen sisäpuolelle.\n\n\n\n\n7.\n\n\nNykyisen Hisingesillan läheisyydessä vuoren rämeikköön kätkeytyneenä\nsijaitsi ränsistynyt hökkeli, jossa tuskin kukaan ihminen olisi voinut\nasua. Saituri-Pelle ja Briitta Kron veivät Agdan sinne siinä luulossa,\nett'ei Granmar häntä sieltä löytäisi. Nuori tyttö huomasi, että kaikki\nvastusteleminen olisi ollut turhaa ja sentähden alistuikin hän\nkohtaloonsa ajatellen:\n\n\"Ehkäpä onni minua vielä suosii niin, että Granmar löytää minut.\nSuokoon sen Jumala!\"\n\nAgda ei suinkaan pelotta astunut sisälle hökkeliin, jonka ovi riippui\nja heilui edestakaisin yhden saranan varassa. Hökkeli oli kaikkea\nmuuta, vaan ei suinkaan miellyttävä.\n\n\"Täällä saat olla siksi, kunnes täytät toivomukseni\", sanoi\nSaituri-Pelle uhmaillen. \"Kuulitko mitä sanoin?\"\n\nAgda ei vastannut mitään, vaan kääntyi inholla pois tuosta itarasta,\nhäijystä ja siivottomasta ukosta, joka kuitenkin itsepintaisesti vaati\nvastausta, jonka tähden hän jankutti niin paljon kuin jaksoi.\n\nVihdoin huudahti Agda:\n\n\"Tehän olette jo kuullut, mitä olen sanonut, nimittäin, ett'en\nmilloinkaan tule kuulumaan kenellekään toiselle kuin Granmarille. Te\nette voi minua pakoittaakaan, minä tulen, niin totta kuin nimeni on\nAgda, panemaan kovan kovaa vastaan!\"\n\n\"Kuulehan\", puuttui Briitta puheeseen, \"minkätähden vastustat omaa\nonneasi, jonka -- --\"\n\n\"En milloinkaan voi Pellen kanssa tulla onnelliseksi\", keskeytti Agda.\n\n\"Mikä hävytön tyttö!\" kirkui ukko. \"Etkö sinä tiedä, että olet minun\nvallassani? Ilman minun tahtoani et milloinkaan pääse täältä hengissä\npois!\"\n\n\"Ja minä kyllä autan sinua, Pelle\", lisäsi Briitta. \"Ei löydy\nainoatakaan ihmistä, jota vihaan niin kovin kuin Granmaria.\"\n\n\"Mutta minkätähden? sitä minä en käsitä\", lausui Agda ja lisäsi: \"Enhän\nminä voi uskoa, että hän on tehnyt teille mitään pahaa.\"\n\n\"Kyllä hän on tehnyt!\"\n\n\"Mitenkä?\"\n\n\"No etkö sinä sitä muista?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No, sittenpä tahdon virkistää muistiasi. Älä mene pois Pelle, niin\nsaat kuulla ja tuomita sitten.\"\n\nKun ovi oli suljettu mahdollisimman tarkoin, painoi Briitta Kron\npoikansa tyttären kosteaan maahan ja alkoi kertoa, samalla kun hän\nylpeästi asetti kätensä lanteilleen:\n\n\"Oletko unhoittanut, että olen kertonut sinulle rakastaneeni Granmarin\niso-isää? Niin tiedätkös! niin minä olen tehnyt, Alussa luulin, että\nrakkauteni saisi vastarakkautta, mutta pian tulin kuitenkin huomaamaan,\nettä hän sen sijaan olikin alkanut helliä Marttaa. Ja silloin minä\nvannoin heti ensi tilassa kostavani hänelle, jonka tilaisuuden nyt olen\nsaanutkin. Älä koskaan usko, että päästän sitä käsistäni. En koskaan!\"\njatkoi hän silmiensä kiukusta liekehtien.\n\n\"Älkää saattako minua onnettomaksi, iso-äiti!\" rukoili Agda samalla\nvaivalloisesti nousten ylös. \"Minä tunnen olevani jo kylliksi onneton,\nja -- --\"\n\n\"Haa! senkin riekale!\" keskeytti ilkeä vaimo, samalla kun hän\nvihaisesti polki jalkaansa. \"Sinä koetat saada minut myöntymään\npyyteisiisi, mutta se ei onnistu, siitä voit olla vakuutettu!\" Sitten\nkääntyi hän Pellen puoleen sanoen: \"Pidä häntä silmällä siksi, kunnes\npalaan kaupungista! minä tulen pian!\"\n\nJa ennenkuin Saituri-Pelle tai Agda ehtivät lausua sanaakaan, oli\nBriitta Kron poistunut.\n\n\"Tämäpä ei ole niinkään hauskaa\", mutisi Saituri-Pelle päätään raapien.\n\"Mitä minun nyt on tehtävä?\"\n\nAlkoi hämärtää ja Saituri-Pelle oli jokseenkin pahalla tuulella.\n\n\"Mitähän, jos Granmar tulisikin urkkimaan Agdan olinpaikkaa\", ajatteli\nukko itsekseen, \"silloin en todellakaan tiedä mitä tehdä. Ja jos Stehn\nsaa minut kynsiinsä, niin olenpa totta tosiaan hukassa.\"\n\nKun hän oli kävellyt muutamia kertoja lahoomaisillaan olevan hökkelin\nympäri ja tullut vakuutetuksi siitä, että ovi ja ikkunat olivat\nmahdollisimman hyvin suljetut, ryömi hän siilin tavoin hökkelin\ntoisessa päässä olevaan vuorenonkaloon, josta häntä tuskin päivälläkään\nolisi voinut löytää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäen kirkon viereen Hisingenissä oli leiriytynyt noin satamiehinen\njoukkue norjalaisia. Väsyneet jalkasotamiehet, jotka pari päivää olivat\nponnistelleet pikamarsseissa, ottivat mielihyvällä tilaisuudesta vaarin\nlevätäkseen muutamia tunteja. Makuusijansa valmistivat he kylmästä ja\nkosteasta maasta ja rensselit saivat olla päänalaisina, mutta siitä\nhuolimatta nukkuivat he pian melkein kaikki, huolettomina, mitä\nsaattaisi tapahtua. Vieläpä vartijasotilaidenkin oli sangen vaikea\npysyä hereillä, Siihen vaikutti vielä ruma sääkin, joka painoi heidän\nmieliään.\n\nSiellä täällä valvoi kuitenkin yksi ja toinen, erittäinkin muutamat\nupseerit ja osa alipäällystöstä. He olivat luonnollisesti ottaneet\nhuolehtiakseen miehistön turvallisuudesta ja pitivätkin itsensä\nsuuresti vastuunalaisina siitä, ja se seikka vaikutti niin, että uni ei\ntullut heille vieraaksi. Myöskin ajatus siitä vaarasta, joka heitä\nmahdollisesti uhkaisi, jos he olisivat vähemmän tarkkoja, sai heidät\nolemaan vieläkin varovaisempia.\n\nErittäinkin oli joukon johtaja, nuori kapteeni Sverre Haraldinpoika,\nalituisesti liikkeellä. Ollessaan Sekkelannissa, Ise järven\npohjoispäässä, oli hän saanut Hessenin prinssiltä ankaran käskyn\nuupumatta ja antamatta minkään itseään pidättää päivin ja öin\njatkamaan marssia Göteborgia vastaan. Jos häntä tavalla tai toisella\nkoetettaisiin estää, oli hänen tehtävä kiertoliikkeitä, mutt'ei missään\ntapauksessa antaa peloittaa itseänsä. Vielä oli prinssi mahtipontisesti\nlisännyt, että ruotsalaiset olivat osaksi niin pelkoja, osaksi niin\nharvalukuiset, ett'ei hänellä, Sverrillä, ollut kerrassaan niin mitään\npelättävänä.\n\nMarssimisen aikana oli kuitenkin käynyt selville, ett'ei prinssin\notaksumat olleet aivan luotettavat. Sillä tuskin oli kapteeni Sverre\nehtinyt marssia Ruotsin rajan yli, ennenkuin joukko Bohusläänin\nrahvasta yhteisvoimin, eikä menestyksettä, oli saattanut hänen kulkunsa\nsotaiseksi. Ja samoin kävi Bohusläänin tunturiseuduillakin, sillä alas\nrannikolle ei hän vähäisen joukkonsa kanssa uskaltanut marssia. Monta\nkertaa noudatti hän Hessenin prinssin antamaa neuvoa kulkien\nkiertoteitä, mutta niistä oli aina se seurauksena, että maan väestö,\njoka hyvin tunsi seudut, työnsi hänet takaisin ja silloin kun hän\nvähimmin odotti, hyökkäsi esiin metsistä ja nuorten onkaloista.\n\nMitä suurimmalla vaivalla onnistui hän vihdoinkin pääsemään Mäen\nkirkolle. Niistä kahdestasadasta miehestä, jotka hän oli tuonut\nmukanaan Sekkelannista, oli jäljellä, kuten äskettäin mainittiin, vain\nnoin sata. Muut olivat joko kaatuneet bohuslääniläisten luodeista ja\nmiekoista tai myöskin joutuneet vangeiksi. Noin kymmenisen miestä,\njotka Rajakylän kirkolla olivat onnistuneet pääsemään pakoon, olivat\nyön pimeydessä tulleet Pohjan joen yli. Heidän johtajanaan oli vanha\nGudmar-korpraali, sotakarhu, joka kunniakkaasti oli ottanut osaa\nkaikkiin viime vuosien sotaretkiin. Hän oli ennenkin oleskellut näillä\nmain, ja tunsi sentähden jokseenkin hyvin paikat.\n\nKun tuo pieni joukko läpimärkänä ja uupuneena oli vihdoinkin päässyt\njoen yli sanoi Gudmar tovereilleen:\n\n\"Nyt marssimme suoraan etelään, näillä seuduilla meidän täytyy tavata\ntoisetkin.\"\n\nJa väsymyksestä huolimatta lähti tuo pieni joukko varovaisesti\nmarssimaan etelää kohti.\n\nSuuresti levottomana astuskeli Sverre Haraldinpoika Mäen kirkkomaalla.\nVanha kellotapuli näytti hänestä entisajan peloittavalta kummitukselta\nja hänen mieleensä juolahtivat kaikki ne salaperäiset kertomukset,\njoita hän lapsena oli kuullut sellaisista paikoista juteltavan. Lopuksi\nalkoi häntä oikein peloittaa. Tämän tunteen lisäksi muisti hän myöskin\nne lapsena kuulemansa kertomukset, jotka koskivat niin kutsuttuja\nHannibalin eli Balsefeidin sotia, joita oli käyty näillä seuduilla.\nVuonna 1644 oli nimittäin Norjan käskynhaltija Hannibal Sehested\nkoettanut valloittaa Göteborgia. Juuri Hisingenin tähän päähän oli hän\nantanut rakentaa vallituksia, jotta hän niiltä käsin olisi voinut\npiirittää kaupungin. Mutta 1 p:nä elokuuta samana vuonna hyökkäsi\nodottamatta urhea soturi Lars Kagg tanskalaisten kimppuun ja ajoi\nvihollisen päistikkaa Bohusen linnoitukseen.\n\nTätä tapausta ja paljon muuta mietiskeli nuori kapteeni, samalla kun\nhän harvakseen astuskellen harhaili eteenpäin pimeällä kirkkomaalla. Ja\nlopuksi saivat hänen ajatuksensa enemmän pontta päättäen hänen puoli\nääneen lausutuista sanoistaan:\n\n\"Eiköhän meille mahda käydä samoin kuin esi-isillemmekin, jotka -- --\"\n\nVahtisotamiesten huuto keskeytti hänen yksinpuhelunsa. Niin pian kuin\nsuinkin pimeässä saattoi, juoksi hän sille suunnalle, jolta ääni\nkuului.\n\n\"Oletko huomannut mitään epäiltävää?\" kysyi hän vahtimieheltä, joka\nseisoi kivääri valmiina ampumaan.\n\n\"Kyllä kapteeni, kuulin joelta päin jotain ritinää.\"\n\n\"Anna rummun soida!\" käski Sverre Haraldinpoika erästä luokse rientävää\nsotilasta. Tämä aikoi juuri kiirehtää takaisin leiripaikalle, kun\nkarhea ääni lausui:\n\n\"Ne ovat tovereita. Korpraali Gudmar ja kymmenen miestä.\"\n\n\"Ahaa!\" huudahti kapteeni Sverre iloisena. \"Hyvä lisä kuitenkin.\"\n\nSuuri osa nukkuvia sotamiehiä oli herännyt, ja heille sai reipas\nkorpraali kertoa niistä seikkailuista, joissa hän miehinensä oli ollut\nRajakylästä paettuaan.\n\nMonet parrakkaat ja parrattomat huulet lausuivat ihmetyksen huutoja ja\npian oli, äsken vielä niin raskas uni, ikäänkuin poispuhallettu. Noin\ntunti keskiyön jälkeen oli nuori ja reipas kapteeni järjestänyt\nmiehensä ja pian oli hän marssimassa sitä vuoristoa kohti, jossa\nSaituri-Pelle vartioitsi Agda raukkaa kuin lohikäärme aarretta.\n\n\"Näillä seuduilla tapaamme kyllä pian ystävämme\", mutisi Sverre\nHaraldinpoika itsekseen. \"Muussa tapauksessa käy meidän huonosti.\"\n\n\"Siitä Jumala varjelkoon!\" keskeytti korpraali Gudmar, joka oli kuullut\nkapteenin sanat. \"Tunnen itsessäni, että tästä pälkähästä kyllä\nsuoriudumme.\"\n\n\n\n\n8.\n\n\n\"Niin, mitä nyt on tehtävä?\" kysyi ukko Stehn, kun maihinnousu oli\nkäynyt hyvin päinsä.\n\n\"Etsimme vuoristosta, luullakseni\", sanoi Granmar, \"mutta ensin tulee\nmeidän vetää vene maalle, niin ett'ei kukaan sitä meiltä varasta, sillä\naikaa kun olemme poissa.\"\n\n\"Luuletko niin?\"\n\n\"Kyllä, isä Stehn. Kuka tietää, vaikka Pellellä ja Briitta Kronilla\nolisi urkkijoita, jotka seuraavat jälkiämme, ja -- --\"\n\n\"Sitä minä en usko\", keskeytti ukko Stehn päättävällä ja varmalla\näänellä.\n\n\"Sitä parempi, jos ei olisi\", sanoi Granmar. \"Joka tapauksessa pidän\nkuitenkin parhaana olla mahdollisimman varovainen. Se ei meitä ainakaan\nvahingoita.\"\n\n\"No niin, siinähän voit kyllä olla oikeassa. Mutta mihin varmaan\npaikkaan piilottaisimme veneen?\"\n\n\"Etsikäämme jokin sopiva vuorenonkalo. Tuulenpa että täällä sellainen\nkyllä löytyykin.\"\n\nJonkun aikaa etsittyään huudahti ukko Stehn:\n\n\"Tule tänne, niin saat nähdä!\" Ja kun Granmar tuli paikalle, jatkoi\nukko, osoittaen vuorenonkaloon: \"Etkö luule, että se tuolla voi olla\npiilossa?\"\n\n\"Erinomainen piilopaikka, isä Stehn!\" puuttui nuori aseseppä puheeseen.\n\"Onkalohan on mutkikas, ja jos voimme vetää veneen mutkan sisään,\nniin -- --\"\n\n\"Mutta\", keskeytti ukko Stehn miettivän näköisenä, \"jos meidän\ntäytyisi lähteä täältä tavallista pikemmin, niin kuinka saisimme\ntarpeeksi joutuun veneen takaisin veteen?\"\n\n\"Mitä tarkoitattekaan, isä Stehn?\" uteli Granmar hämmästyneenä.\n\"Kyllähän me kahteen mieheen voitamme ukko Pellen ja Briittan.\"\n\n\"Voi! Sinä et näytä minua ymmärtävän.\"\n\n\"En ymmärräkään, se minun täytyy sanoa. Tehän puhutte arvoituksia.\"\n\n\"Arvoituksiako? No, entä tanskalaiset ja norjalaiset sitten? Ovatko\nhekin arvoituksia?\"\n\n\"Tanskalaiset ja norjalaiset?\"\n\n\"Niin juuri, etkö sinä tiedä, että juuri tältä puolelta heitä\nodotamme?\"\n\nGranmar löi otsaansa samalla huudahtaen:\n\n\"Suokaa anteeksi, isä Stehn, sitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi.\nMutta\", jatkoi hän jonkun aikaa ajateltuaan, \"minä kyllä luulen, että\nehdimme löytää Agdan, ennenkuin vihollinen tulee. Koettakaamme vaan!\nRohkea rokan syöpi, oli isälläni aina tapana sanoa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi ukko Stehn. \"Tahdonpa minäkin koettaa.\"\n\nVeneen maalle vetäminen oli kovaa työtä, mutta vihdoin oli se kuitenkin\nmutkikkaassa vuorenonkalossa. Kun he olivat peittäneet sen oksilla ja\nlehvillä, lähtivät ukko Stehn ja nuori aseseppä etsimään ryöstettyä\ntyttöä.\n\nRetki, jolle he lähtivät, oli mitä suurimmassa määrin vaivalloinen,\nolletikkin kun he eivät tietäneet mille suunnalle menisivät. Monta\nkertaa luiskahti jalka ja ne kivet, joihin he tarttuivat vetääksensä\nitsensä vuoren rinnettä ylös, irtaantuvat. Mutta vastuksista huolimatta\nei heidän rohkeutensa eikä kestävyytensä lannistunut. Eivät he myöskään\nsäästäneet lausumasta innostuttavia sanoja toisilleen.\n\nAlkoi tulla pimeä ja kulku oli senkin tähden vaikeaa. Ukon hätähuuto\nsai Granmarin, joka kapusi edellä, kääntymään ympäri.\n\n\"Auta, auta!\" vaikersi ukko. \"Mutta pian!\"\n\nHän ei todella ollutkaan hauskassa asemassa. Juuri silloin, kun hän oli\ntarttunut erääseen kallionkielekkeeseen, vieri se paasi, jonka päällä\nhän vähää ennen oli seisonut, jalkojensa alta, ja hän jäi\nsananmukaisesti riippumaan taivaan ja maan välille.\n\nVikkelä kun oli, kiirehti Granmar heti vanhuksen avuksi. Hän ehtikin\n\"kreivin aikaan.\" Vanhus oli juuri päästämäisillään itsensä irti,\nkäsivartensa vapisivat ja pari vasemman käden sormea oli jo irroittunut\nkivestä.\n\n\"Pitäkää kiinni vielä pari minuttia, isä Stehn!\" kehoitti Granmar.\n\n\"Minä koetan, mutta niinkuin näet, on se vaikeaa\", ähkyi ukko Stehn.\n\"Mi-- -- nä -- -- koe -- -- tan -- -- kuit -- --\"\n\nAivan viime hetkellä sai nuori seppä tartuttua häntä lujasti\nkäsivarteen. Ponnistamalla kaikki voimansa, onnistui hänen lopuksikin\nvetää ukko kielekkeen päälle.\n\n\"Ettekö tahdo palata takaisin, isä Stehn?\" sanoi Granmar. \"Ajanpitkään\nkäy tämä teille liian vaikeaksi. Kyllä minä suoriudun yksinkin.\"\n\nKun ukko Stehn oli vähän levähtänyt, vastasi hän kiukkuinen ilme\nkasvoillaan:\n\n\"Mitä roskaa sinä puhut? Luuletko sinä, että tämä pieni seikkailu\noli -- --\"\n\n\"Anteeksi, isä Stehn\", keskeytti nuori aseseppä, \"mutta ikänne -- --\"\n\n\"Ikäni! Mitä sinä iästä puhut? Vai etkö luule minulla olevan vielä niin\npaljon voimia, että voin seurata sinua?\"\n\n\"Kyllä minä sen uskon\", sanoi Granmar arasti. \"Mutta teidän tulee\nmuistaa, isä Stehn, että olette jo vanha, ja että voimanne pian\nloppuvat. Palatkaa sentähden takaisin, kyllä minä tulen yksinkin\ntoimeen?\"\n\nNyt vasta ukko oikein äkämystyi.\n\n\"Sinähän kuulit, mitä olen sanonut!\" huudahti hän vihaisesti.\n\"Luuletko, että olisin sinua seurannut, ellen tahtoisi minäkin\npuolestani vähän löylyttää Saituri-Pelleä ja, niin hyvin kuin osaan,\nantaisi hänelle hyvin ansaittua palkkaansa? Niin poikaseni, siitä voit\nkyllä olla varma. En tiedä mitään pahempaa kuin -- --\"\n\n\"No älkäähän toki olko minulle vihainen, isä Stehn!\" keskeytti Granmar.\n\"En tarkoittanut mitään pahaa äskeisillä sanoillani.\"\n\n\"Etpä tietenkään, sen minä kyllä ymmärrän\", sanoi ukko Stehn\nleppyneenä. \"Mutta älkäämme nyt seisoko tässä ja kuluttako aikaamme\nturhiin puheisiin, eteenpäin!\"\n\nEtsiminen alkoi uudestaan. Parin tunnin kuluttua otti ukko Stehn\nseuralaistaan yht'äkkiä käsivarresta ja kuiskasi samalla:\n\n\"Näetkö tuota tuolla kaukana? Lieneekö se jokin tupa?\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla, oikealla vuorenrinteellä.\"\n\n\"Kyllähän se tuvalta näyttää.\"\n\n\"Ajattelehan, jos Agda onkin viety sinne!\"\n\n\"Niin, eihän sekään voi olla mahdotonta\", sanoi Granmar. \"Jos tahdotte,\nisä Stehn, niin menemme katsomaan.\"\n\n\"Tietysti! Nopea päätös ja nopea toiminta! Mutta on välttämätöntä, että\nolemme mahdollisimman varovaiset.\"\n\nSillä aikaa kun ukko Stehn ja Granmar hapuilivat tuvalle päin, lähestyi\nSverre Haraldinpoika joukkoineen pohjoisesta.\n\n\n\n\n9.\n\n\nSen ikkunan ääressä, joka oli vuorelle päin, seisoi Agda. Surullinen\ntilansa ei antanut hänen hetkeäkään nukkua. Sitäpaitsi oli hän lujasti\npäättänyt hinnalla millä tahansa koettaa paeta. Hän koetti hiljaa ovea,\nmutta se oli kiinni.\n\n\"Granmar, Granmar!\" huokasi hän ja peitti kasvonsa käsillään,\n\"minkätähden olet minut unhoittanut? -- Unhoittanutko?\" toisti hän\ntuskallisella äänellä. \"Ei\", jatkoi hän sitten, ja toivon valoisa säde\nloisti hänen silmistään, \"hän ei voi minua unhoittaa, yhtä vähän kuin\nminäkään häntä. Hän ei tiedä missä olen, muuten hän kyllä -- --\"\n\nYht'äkkiä lopetti hän yksinpuhelunsa ja kuunteli. Hän kuuli merkillisen\näänen, \"mikähän se mahtoi olla?\"\n\n\"Jos koettaisin paeta\", ajatteli nuori tyttö. \"Ellen onnistu, niin ei\nsuinkaan käyne pahemmin, kuin että -- -- mutta hiljaa!\" niin äännähtäen\nkatkaisi hän itse ajatustensa juoksun, \"luulen kuulevani ulkoa\naskeleita.\"\n\nAgda ei ollut kuullutkaan väärin. Askeleet, jotka olivat niin\nvarovaisesti otetut, että Agda tarkan kuulonsa avulla oli ne tajunnut,\nolivat ukko Stehnin ja Granmarin, jotka hiljaa kuin kissa olivat\nhiipineet niin lähelle hökkelin seinää, kuin suinkin. Ukko Stehn ei\nvoinut kuitenkaan kauvaa pidättäytyä.\n\n\"Granmar!\" kuiskasi hän niin matalalla äänellä kuin mahdollista, \"etkö\nnäe tai kuule mitään, joka -- --\"\n\n\"Hiljaa!\" keskeytti nuori aseseppä myöskin kuiskaten, samalla asettaen\ntoisen kätensä ukon huulille, \"hiljaa! ja kuunnelkaa tarkoin.\"\n\nJonkun hetken kuluttua jatkoi hän:\n\n\"Ettekö kuule mitään?\"\n\n\"Kyllä, aivan niinkuin joku tässä lähellä nukkuisi.\"\n\n\"Niin, siltä se minustakin kuulostaa. Tutkikaamme paikkaa!\"\n\nTämä kuiskaava keskustelu tapahtui juuri sen ikkunan alla, jonka\nääressä Agda seisoi. Hänen tarkka kuulonsa tajusi jokaisen sanan ja\nhänestä tuntuivat äänet tutuilta.\n\nVoimatta itse saada selville, mitä oli tekeillä, alkoivat hänen\nsormensa niin kovasti liikkua ikkunan ruudulla, että kuului siltä kuin\nsitä olisi koputettu.\n\nGranmar ja ukko Stehn ryömivät niin likelle toisiaan kuin mahdollista.\n\n\"Mitähän se mahtoi merkitä? Jokin pahaa ennustava salamerkkikö?\"\nArvoitus selvisi pian, kun kuului puoliksi ääneen lausuttu:\n\n\"Granmar!\"\n\nTähän vastasivat ukko Stehn ja nuori aseseppä yht'aikaa:\n\n\"Agda!\"\n\nSilloin unohti nuori tyttö varovaisuuden. Nopeasti kääri hän esiliinan\ntoisen kätensä ympäri ja parin sekunnin kuluttua olivat hökkelin\nikkunat, jotka jo ennestäänkin olivat särössä kappaleina.\n\nSiitä syntynyt helinä herätti ukko Saituri-Pellen, joka koko ajan oli\nnukkunut. Hän nousi kiireesti ylös ja huusi:\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Ottakaa hänet kiinni, isä Stehn\", kehoitti Granmar, \"sillä aikaa minä\nvapautan Agdan.\"\n\nUkko Stehn ei viivytellytkään hyökätäkseen vanhan saiturin kimppuun.\nRivakasti heittäysi hän Saituri-Pellen päälle, joka hyökkäystä\nodottamatta kaatui selälleen. Ukko Stehn painoi polvensa hänen\nrintaansa vasten ja sähisi:\n\n\"Jos vähääkään liikutat itseäsi, senkin saituri ja naisryöstäjä, niin\nolet kuoleman oma.\"\n\n\"Päästä minut irti!\" vaikeroi Saituri-Pelle. \"Minä tukehdun.\"\n\n\"Niinkuin sitä muka kukaan surisi\", sanoi ukko Stehn uhmaavasti.\n\nSaituri-Pelle oli kylliksi viisas huomaamaan, ettei tällä kertaa\nauttanut mikään muu kuin pysyä hiljaa. Tässähän oli kysymys elämästä ja\nkuolemasta, eikä hän tahtonut vielä luopua rakkaista rahoistaan, jotka\nolivat hänelle kaikki kaikessa.\n\nSillä aikaa kun tämä tapahtui vuorenonkalossa, riensi nuori aseseppä\nvapauttamaan rakasta Agdaansa, mikä vaikeudetta onnistuikin. Kun\nensimmäiset ilonkohtaukset olivat tapahtuneet, sanoi Granmar:\n\n\"Nyt menemme katsomaan, kuinka ukko Stehnin ja Saituri-Pellen laita\non.\"\n\nKun molemmat rakastetut tulivat vuorenonkalon lähelle, eivät he ensiksi\nhuomanneet mitään, mutta heti kun silmänsä olivat tottuneet hämärään,\nnäkivät he aivan aukeaman suulla muodottoman möhkäleen, joka liikkui\nedestakaisin.\n\n\"Hoi, isä Stehn\", huusi Granmar, \"oletteko te siellä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Stehn, \"ja saituri on varmasti käsissäni.\"\n\n\"Tuokaa hänet tänne!\" huudahti nuori aseseppä. \"Kyllä minä näytän\nhänelle, mitä -- --\"\n\n\"Armoa! armoa!\" rukoili Saituri-Pelle samassa. \"Minä tahdon -- --\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä, mitä hän lörpöttelee!\" keskeytti Granmar. \"Ei\nlöydy ainoatakaan petollisempaa ihmistä, kuin hän.\"\n\n\"Eikä ilkeämpää\", lisäsi Agda.\n\nVaikk'ei Saituri-Pellen kasvot tarkoin näkyneetkään, niin saattoi hänen\nkokoon menneestä ja vapisevasta ruumiistaan kuitenkin varmasti päättää,\nettei hänen tilansa ollut kadehdittava. Se ilmeni hänen vapisevasta,\nhampaiden välistä puristetusta äänestäänkin.\n\n\"Nyt veneelle!\" lausui Granmar, senjälkeen kun hän oli raahannut\nSaituri-Pellen vuorenonkalosta. \"Aika on täpärällä.\"\n\nAlkoi vaivaloinen ja raskas marssi, mutta se ei kestänyt kauvan. Tuskin\nolivat hökkelin piirteet hävinneet heidän silmistään, ennenkuin\nyht'äkkiä kuului jyrisevä ääni:\n\n\"Seis!\"\n\nHämillään katsoivat nuo neljä kulkijaa toisiinsa, eivätkä ehtineet\nlausua sanaakaan, ennenkuin kauhukseen huomasivat, että tiheä\nsotamiesketju oli heidät piirittänyt. Siitä kielestä päättäen, jota\nsotamiehet keskenään käyttivät, ymmärsivät he heti, että olivat\njoutuneet norjalaisten ja tanskalaisten käsiin, Granmar koetti\nkuitenkin seuralaisineen päästä tästä vaarallisesta asemasta. Sentähden\nhän sanoi:\n\n\"Me olemme rauhallisia kansalaisia, emmekä tahdo tehdä kenellekään\npahaa, jonkatähden -- --\"\n\nOdottamattaan keskeytti hänet Saituri-Pelle, joka huomattavalla\nvahingonilolla huudahti:\n\n\"Älkää häntä uskoko! Hän on aseseppä, joka on jakanut kaikki aseensa\nkaupungin puolustamiseksi.\"\n\nTästä ilmiannosta oli se seuraus, että heidän kaikkien täytyi antautua\nvangeiksi. Saituri-Pelle oli toivonut pääsevänsä vapaaksi, mutta siinä\nhän kokonaan erehtyi. Pyyntöönsä, saada palata takaisin kaupunkiin,\nvastasi Sverre Haraldinpoika:\n\n\"Kyllä sinä kuulut samaan joukkoon kuin toisetkin, muuten et olisi\nollut heidän seurassaan.\"\n\n\"Ei, herra, minä olen -- --\"\n\n\"Vait'!\" keskeytti kapteeni. \"Sen, että sinä olet oikea hirtehinen,\nolen jo kyllä tietänyt, ja kuka tietää, mitä tekisitkään, jos pääsisit\nvapaaksi? Korpraali Gudmar\", jatkoi hän sitten kääntyen vanhaan\nsotamieheen, \"pidä tarkoin silmällä erittäinkin tuota vanhaa kettua!\nHäneen ei ole luottamista.\"\n\nKun vangit kuulivat nämä kapteenin sanat, huomasivat he, että olisi\nturhaa pyytää kapteenia laskemaan heidät vapaaksi. Hiljaa ja\nalakuloisina seurasivat he sotamiestä, mihin kaikkiin kohtaloihin vielä\njoutuisivatkaan, eivät he luonnollisesti tietäneet.\n\nSilmäys, minkä Saituri-Pelle loi vihollisiinsa, merkitsi enemmän kuin\ntuhannen sanaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaisin aamulla tuli Briitta Kron takaisin. Kauvan etsi hän tuvasta ja\nsen ympäriltä poikansa tytärtä ja Saituri-Pelleä, mutta kun ei hän\nkumpaistakaan löytänyt ja koska hän sitäpaitsi sai pakolaisilta kuulla,\nettä vihollisarmeija oli jo Hisingenillä, palasi hän niin nopeasti kuin\ntaisi takaisin kaupunkiin, jossa hänen kertomuksensa tuntuvasti lisäsi\nyleistä hämminkiä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nSilkinkutoja Gorm oli mielikarvaudella kuullut, kuinka Agda oli viety\npois. Innokas kun oli, vapauttaakseen nuoren tytön Briitta Kronin\nkäsistä, juoksi hän ympäri kaupunkia etsien Granmaria ja ukko Stehniä.\nSattumalta sai hän tietää, että molemmat olivat lähteneet salmen yli\nHisingenille. Silloin lähti vitkastelematta Gormkin mainitulle\nsaarelle.\n\n\"Hm, hm\", yski hän tultuaan kurjaan hökkeliin. \"Kun viimeksi kävin\ntäällä, olivat ikkunat eheät, mutta nyt -- --\"\n\nTakaa kuuluva kolina keskeytti hänen ajatuksensa. Juuri kun hän oli\nkääntymäisillään ympäri, tarttui häneen takaapäin pari voimakkaita\nkäsiä, ja ennenkuin hän ehti vähääkään vastustaa, oli hänkin\nnorjalaisten vankina.\n\nSverre Haraldinpoika oli laittanut leirinsä noin penikulman päähän\nränsistyneestä hökkelistä. Leiripaikka oli joka puolelta näreikön\nympäröimä, ja ilman erinomaisen suuria ponnistuksia olisi ollut\nmahdotonta tunkeutua sen läpi.\n\nNoin leiripaikan keskelle jätettiin vangit, Granmar, ukko Stehn ja\nAgda.\n\n\"Sinun täytyy saada levätä, tyttö\", virkkoi kapteeni Sverre\nystävällisesti. \"Kuulehan Gudmar, valmista tuolle nuorelle tytölle\nvuode, että hän saa vähän levätä.\"\n\n\"Herra\", lausui nyt Granmar, \"en koskaan olisi uskonut tapaavani noin\nystävällistä vihollista, ja -- --\"\n\n\"Sinun kanssasi tahdon puhua erikseen\", keskeytti kapteeni pikaisesti.\n\"Seuraa minua!\"\n\n\"Ei minulla ole mitään teille sanottavaa.\"\n\n\"Siitä myöhemmin. Tule!\"\n\n\"Hyvä Jumala! Kunhan hän ei vaan tekisi sinulle mitään pahaa\", kuiskasi\nAgda Granmarin lähtiessä seuraamaan kapteenia.\n\n\"Älä sitä pelkää! Hänhän näyttää niin hyvältä\", sanoi nuori aseseppä.\n\nJonkun matkan päässä joukosta tutki Sverre suoraan ja miehekkäästi\nvankiaan.\n\n\"Onko totta, mitä se toinen vanki sanoi, nimittäin, että sinä olet\njakanut aseita kaupunkilaisille.\"\n\n\"On\", vastasi Granmar yhtä suoraan.\n\nKapteeni Sverre, joka oli oikea miesten mies, katseli jonkun aikaa\nhiljaa Granmaria. Sitten hän virkkoi:\n\n\"Sinä olet yhtäkaikki oiva poika. Minun täytyy avomielisesti myöntää,\nettä olisin tehnyt niinkuin sinäkin. Jos voisin, laskisin sinut\nvapaaksi, mutta -- --\"\n\n\"Jos te olette oikea kunnon sotilas, herra, jonka minä kyllä uskonkin,\nniin te ette minua toistaiseksi päästäisi, mutta -- --\"\n\nNuori aseseppä keskeytti itse puheensa. Kapteeni huomasi hänen\nalakuloisuutensa ja kysyi sentähden:\n\n\"Mitä aijoit lisätä?\"\n\n\"Kyllä minä tahtoisin, että Saituri-Pelle -- --\"\n\n\"Kuka hän on?\" keskeytti Kapteeni Sverre hätäisesti.\n\n\"Se, joka sanoi, että -- --\"\n\n\"Ahaa! Nyt minä ymmärrän ketä tarkoitat\", keskeytti norjalainen\nkapteeni uudelleen. \"Minä tiedän, mitä tahdot sanoa, mutta silloin\nsinun täytyy luvata minulle, ett'et yritä paeta.\"\n\n\"Sitä minä en voi luvata\", vastasi Granmar yhtä reippaasti kuin\nennenkin. \"Vapaushan on hyvä kaikille, ja sitä, joka ei tahdo saada\nvapauttaan takaisin, en pidä äyrinkään arvoisena.\"\n\nKapteeni Sverre astui pari askelta taaksepäin, hänen kasvonsa\nsynkistyivät ja hän huusi leiriin:\n\n\"Gudmar!\"\n\nMuutaman sekunnin kuluttua seisoi vanha korpraali kapteenin edessä.\n\n\"Ota hänet huostaasi!\" käski kapteeni osoittaen Granmaria. \"Mutta ole\nvaruillasi, ett'ei hän pääse karkaamaan.\"\n\n\"Kaikkea vielä!\" huudahti Gudmar samalla sivellen partaansa, \"vai ovat\nasiat niin? Kahdenkymmenen vuoden kuluessa ei vielä kukaan, joka on\nuskottu minun haltuuni, ole päässyt karkuun, ja olisipa todellakin\nmerkillistä, jos -- --\"\n\nMarssivan joukon töminä keskeytti hänen.\n\n\"Tämän me saimme kiinni ylhäällä vuorella\", ilmoitti komentava\naliupseeri, samalla yhdessä kahden muun sotamiehen kanssa tuupaten\nsilkinkutoja Gormin esiin.\n\n\"Oletko sinäkin kaupungista?\" kysyi kapteeni Sverre.\n\n\"Ei se sinulle kuulu!\" ärjäsi Gorm kiukkuisesti ja sinutteli\nnorjalaista kapteenia.\n\n\"Kyllä minä opetan sinut kohteliaaksi!\" huudahti tämä, joka tunsi\nitsensä loukatuksi Gormin vastauksesta. Sitten kääntyi hän Gudmariin ja\nsanoi:\n\n\"Vie hänet heti pois ja pidä tarkoin silmällä, ett'ei hän karkaa! Tässä\non yksi lisää, jonka suhteen voit olla yhtä varovainen. Pidä heitä\nmolempia tarkoin silmällä!\"\n\n\"Ennen putoavat silmät päästäni, kuin päästän heidät käsistäni\",\nvastasi Gudmar.\n\n\n\n\n11.\n\n\nNoin penikulman päässä pohjoiseen siitä paikasta, johon kapteeni Sverre\nHaraldinpoika oli laittanut leirinsä, löytyi laakso, jonka toisella\nrinteellä oli puoliksi alasrevitty lato, jonne vangit oli viety. Kaikki\ntyönnettiin yhteen joukkoon, ja ladon oven ulkopuolelle asettui Gudmar\nparin muun sotamiehen kanssa.\n\nSaituri-Pelle oli yksistään kokoon vaipuneena toisessa nurkassa. Pelko\nkun oli, ei hän uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän pelkäsi\nGranmarilta saavansa hyvin ansaitun palkkansa. Mutta itsekseen hän luki\nmonta kallista valaa asesepän tähden ja lupasi itselleen heti\nensimäisessä sopivassa tilaisuudessa hänet kyllä \"höyhentää\", niinkuin\nhän ajatuksissaan mumisi.\n\nLadon vastakkaiseen kulmaan olivat asettautuneet Granmar, ukko Stehn ja\nGorm sekä Agda. He kuiskailivat toisilleen:\n\n\"Etkö luule, että pääsemme pois täältä?\" kysyi ukko Stehn hiipien niin\nlähelle Gormia kuin suinkin.\n\n\"Kyllä\", vastasi puhuteltu, \"mutta meidän täytyy odottaa siksi, kunnes\ntulee yö.\"\n\nNuo matalalla äänellä keskustelevat vangit eivät huomanneet, kuinka\nSaituri-Pelle silläaikaa oli puhunut erään vartioivan sotamiehen\nkanssa. Kun tämä hetken kuluttua oli poistunut, mumisi Pelle yksikseen:\n\n\"Teidän loppunne on hyvin lähellä. Ennenkuin huomenaamu valkenee,\nolette minun vallassani.\"\n\nTuli yö ja sen mukana pilkkosen pimeä. Ainoa ääni, joka häiritsi\nladossa vallitsevaa hiljaisuutta, oli ulkona vinkuva myrsky.\n\nHiljaa kuin kissa, hiipi korpraali Gudmar vanhan ladon ympärillä, aina\ntuon tuostakin asettaen korvansa seinää vasten kuunnellakseen, jos\nsattuisi saamaan selville jotain epäilyttävää.\n\n\"Ei\", sanoi hän itsekseen, \"sieltä ei kuulu mitään, joka tuntuisi\nepäilyttävältä. Luulenpa sentähden voivani vähän levähtää. Olisipa\ntodellakin ihmeellistä, jos heidän onnistuisi paeta. Mutta mieheni ovat\nluotettavia ja pitävät kyllä heitä silmällä, jotenka minä voin -- --\"\n\nKorpraali Gudmar keskeytyi ajatuksissaan ja kääri paksun viittansa\ntiukempaan ruumiinsa ympäri ja meni nopeasti erääseen lähellä olevaan\nnäreikköön, josta kova kuorsaus pian ilmaisi, että väsynyt soturi oli\nvaipunut sikeään uneen.\n\n\"Pelkäänpä Saituri-Pellen mietiskelevän jotain uutta konnanjuonta\",\nkuiskasi Granmar ukko Stehnille parin tunnin kuluttua.\n\n\"Silloin on parasta, että saatamme hänet vaarattomaksi\", vastasi ukko.\n\n\"Niin, sitä samaa olen minäkin ajatellut.\"\n\n\"Tuumasta toimeen! Mutta pian!\"\n\n\"Mutta\", jatkoi Granmar, \"meidän tulee olla niin varovaiset kuin\nsuinkin. Olettehan huomannut isä Stehn, kuinka itsepintaisesti\nviholliset meitä vartioitsevat?\"\n\n\"Kyllähän minä olen sen nähnyt.\"\n\n\"Varsinkin minuun nähden ovat he erinomaisen tarkkoja\", lisäsi Granmar.\n\"Se norjalainen päällikkö on oikea miesten mies, sen minä olen\nhuomannut ja se, ettei hän tahdo tai voi laskea meitä vapaaksi on aivan\nluonnollista, ja -- --\"\n\n\"Juuri senpätähden meidän täytyy itse koettaa saada vapautemme\ntakaisin\", keskeytti ukko Stehn. \"Seuraa minua, mutta ole hiljaa kuin\nhiiri!\"\n\nTeko, jonka he olivat päättäneet suorittaa, oli hyvin vaarallinen.\nStehn oli sattunut huomaamaan sen nurkan, jonne Saituri-Pelle oli\nasettunut ja juuri sinne he nyt nelinryömin hiipivät.\n\n\"Mitenkähän minun tulee menetellä päästäkseni kilpakosijastani?\"\najatteli Saituri-Pelle kiemurrellen kuin mato nurkassaan. \"Minun täytyy\nhinnalla millä tahansa toimia niin, että pääsen hänestä erilleen, sillä\nsilloinhan ei enää kukaan estä minua saamasta Briitta Kronin\nsukulaista, kaunista Agdaa, omakseni.\"\n\nMutta siinä samassa peitti suonikas ja karhea käsi hänen huulensa, ja\ntukahdutti pienimmänkin äänen. Se oli ukko Stehn, joka niin odottamatta\nja oivalla tavalla oli hyökännyt hänen kimppuunsa.\n\nEi ollut kulunut minuttiakaan ennen kun ukko Stehn ja Granmar olivat\ntupanneet rievun Saituri-Pellen suuhun ja sitoneet lujasti hänen\nmolemmat kätensä ja jalkansa. Ulkopuolella vartioitsevat sotamiehet\neivät olleet kuulleet eivätkä nähneet rahtuakaan koko hommasta.\n\n\"Agda!\" lausui Granmar hiljaa, \"tulehan nyt tänne, sillä nyt se vasta\nalkaa.\"\n\n\"Mitä meidän sitten pitäisi tekemän Saituri-Pellelle?\" kysyi ukko Stehn\nkuiskaten, samalla kun hän tarkkaan kuunteli ovelle päin.\n\n\"Ripustamme hänet johonkin noista kattohirsistä\", vastasi ukko Gorm,\njoka kuultuaan hiljaista kolinaa, oli hiipinyt toisten joukkoon.\n\nKuoleman kielissä oleva Saituri-Pelle koetti huutaa, mutta turhaan.\nPonnistaen kaikki voimansa, tempoi hän niitä nuoria, joilla hänen\nkätensä ja jalkansa olivat sidotut, mutta kaikki yritykset olivat\nturhat. Hän kiemurteli kostealla maanpinnalla kuin käärme, mutt'ei\nsekään auttanut. Nuora ja lujasti sidotut solmut pitivät.\n\n\"Nyt\", huudahti Granmar, sittenkuin hän oli tullut vakuutetuksi siitä,\nettä ladon ulkopuolelta ei mitään kuulunut, \"nyt pitää meidän koettaa,\nonko täältä mahdollista paeta. Kuunnelkaa tässä aukon vieressä, isä\nStehn!\"\n\nNuori aseseppä lähestyi senjälkeen ovea, ja alkoi sitä hiljaa painaa\nulospäin. Ovi ei kuitenkaan vähään aikaan antanut myöden, mutta\nvihdoinkin tunsi Granmar, että se oli aukeamaisillaan.\n\n\"Nyt se on pian auki\", kuiskasi hän ukko Stehnille ja Gormille. \"Onko\nteillä aseet käsillä?\"\n\n\"On\", vastasivat molemmat, hekin kuiskaten, johon Gorm vielä lisäsi:\n\"Emmekö ota Saituri-Pelleä mukaamme, ja -- --\"\n\n\"Hiljaa! minä olen kuulevinani hiipiviä askeleita\", keskeytti ukko\nStehn.\n\nHeti kun askeleet olivat lakanneet kuulumasta, raotti Granmar\nvarovaisesti ovea. Ulkona ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, eikä\nGranmar tarkan kuulonsakaan avulla havainnut mitään sellaista, joka\nolisi ilmaissut vartijoiden olevan läheisyydessä. Tämä lisäsi hänen\nrohkeuttaan, vaikka hän varovaisuuden vuoksi kehoitti silkinkutojaakin\nkuuntelemaan.\n\n\"En minäkään kuule mitään epäilyttävää\", sanoi Gorm hetken kuluttua.\n\"Lähtekäämme!\"\n\nKäskyä ei ollutkaan tarvis toistaa. Mutta ennen lähtöä sanoi Granmar\ntuskissaan rimpuilevalle Saituri-Pellelle:\n\n\"Sinä saat maata täällä niin kaunan. Mutta kun ensikerran tapaamme,\nsaat tuntea jotain vakavampaa.\"\n\nJonkun hetken kuluttua olivat vangit ladon ulkopuolella, ja suuntasivat\nheti askeleensa alhaalla vuoren rotkoissa kasvavien vaivaiskoivujen ja\npensaiden sekaan. Kohtalo, jos sitä siksi tahdomme nimittää, ohjasi\nheidät suoraa päätä samaan näreikköön, jonka suojassa korpraali Gudmar\nrauhallisesti nukkui.\n\n\n\n\n12.\n\n\nMieliala jännittyi Göteborgissa yhä enemmän ja enemmän, aina sen mukaan\nkun tuli tiedoksi, että vihollinen lähestyi kaupunkia. Voimme hyvin\nymmärtää, ett'ei monikaan saanut unta pitkällisinä ja kiusallisina\nöinä. Miehet kiirehtivät asestautumaan ja riensivät ylös valleille,\njoille tuotapikaa oli kokoontunut suuri joukko vapaaehtoisia. Kaikki\ntahtoivat palavalla innolla ottaa osaa puolustukseen ja kun kuningas\nKustaa III saapui itsekin paikalle joukkoja järjestämään, ei riemu\nollut ollenkaan loppua.\n\n\"Eläköön kuningas! Eläköön Kustaa III!\" kaikui kaikkialla missä\nhallitsija näyttäytyi.\n\nJa hänen miellyttävä olentonsa, jolla hän aina oli saavuttanut kansansa\nsuosion, sai aikaan nytkin, että tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko\ninnokkaasti tervehti häntä, joka näytti olevan näkemäänsä tyytyväinen.\n\nSittenkun kuningas oli tehnyt kierroksensa valleilla, lähti hän n.s.\nlaivasillalle, jonka pohjoispuolella sijaitsi muuan \"Ankkuri\" niminen\nolutkapakka. Yhteen sulloutunut väkijoukko sulki häneltä yht'äkkiä\ntien, eikä kuningasta seuraavien adjutanttien ankarista käskyistä\nhuolimatta saatu sitä väistymään. Kuningas Kustaa ymmärsi heti, että\njotain erikoista oli tekeillä. Kun hän huomasi, ett'ei adjutanttien\nantamia käskyjä toteltu, kannusti hän hevostaan ja ratsasti muitta\nmutkitta keskelle väkijoukkoa.\n\nSe vaikuttikin. Vähitellen annettiin hänelle tietä ja pian oli kuningas\n\"Ankkuri\"-kapakan edustalla, josta laivasillalla kävelevä yleisö kuuli\nhirveätä melua.\n\n\"Mistä on kysymys?\" kysyi kuningas käskevällä äänellä. \"Mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Ankkuri\"-kapakan isäntä, pitkä ja roteva Rolf Krook, joka kerran\nennenkin oli nähnyt kuninkaan Tukholmassa ja nytkin tunsi hänet, astui\nrohkeasti esiin, tempaisi hatun päästään ja vastasi, samalla kumartaen\nniin syvään kuin taisi:\n\n\"Tuolla sisällä on pidetty mitä kauheinta meteliä, teidän\nmajesteettinne. Eräs hullu nainen -- --\"\n\n\"Tuki suusi, senkin lurjus!\" keskeytti samassa ilkeä naisen ääni ja\nBriitta Kron hyökkäsi esiin. Ainoastaan suurella vaivalla pääsi Rolf\nKrook pakoon hänen teräviä kynsiään. Välittämättä kuninkaan\nläsnäolosta, jatkoi ilkeä nainen: \"Sinä olet myöskin viekoitellut\npoikani tytärtä menemään Granmar-lurjuksen vaimoksi, vaikka oletkin\ntietänyt, että hänet piti Pellen saada, minä uskon, että kaikki ihmiset\njuonittelevat minua vastaan. Niin on tehnyt silkinkutoja Gormkin ja\nStehn ja monet muut, mutta, niin totta kuin elän, teen heidän aikeensa\ntyhjiksi. Niin kauvan kuin elän, ei aseseppä Granmar milloinkaan saa\nAgdaa vaimokseen. Muista, että Briitta Kron on sen sanonut!\"\n\nJa kun tuo ilkeä nainen oli lausunut nämät sanat, astui hän aivan Rolf\nKrookin nenän eteen ja pui uhkaavasti luisia käsiään samalla sadatellen\nitsekseen.\n\nSillä aikaa oli kuningas viitannut luokseen pari mukanaan olevaa\nratsastajaa, jotka ajoivat naisen pois. Sitten lausui hän sointuvalla\näänellään:\n\n\"Unhottakaa näiksi päiviksi kaikki keskinäiset riitanne. Isänmaan etu\nennen kaikkea! Tehän tiedätte, että viholliset ovat tämän kaupungin\nvallien edustalla. Jos heidän onnistuu nousta valleille ja\netuvarustuksille, niin mitä luulette siitä koituvan seuraukseksi? Sen,\nettä jo vajaan tunnin kuluttua olisi kaupunki liekkien vallassa ja\nsellaisina kauhun hetkinä valtaisivat voittajat talot, kadut ja torit.\nVoitte kyllä kuvitella mielessänne, minkälaisia hirmutöitä silloin\ntehtäisiin. Vaimo ryöstettäisiin mieheltään, lapset vanhemmiltaan,\nrakastavat ja sisarukset toisiltaan, ja miten raa'at sotamiehet sitten\nheitä kohtaan käyttäytyisivätkään, sen voi jokainen teistä hyvin\nymmärtää! -- Liittykää kaikki yhteen ja ottakaa minun kanssani osaa\npuolustukseen, jättäkää siksensä keskinäiset riitanne ja näyttäkää,\nettä rakastatte isänmaatanne ja uhraatte vaivanne sen puolustamiseen!\nKun vihollinen sitten on pakoitettu peräytymään, niin silloin on ilonne\ntodellista ja oikeutettua ja silloin voitte, jos tahdotte, jatkaa\nkinastelujanne, mutta unhottakaa ne toistaiseksi, se on minun tahtoni ja\nkäskyni!\"\n\nTuskin oli kuningas Kustaa ehtinyt lopettaa puheensa, ennenkun kansa jo\nilmaisi riemuaan huutamalla yhteen ääneen: \"Eläköön kuningas Kustaa! Me\nseuraamme häntä!\"\n\nBriitta Kron piti parhaana, ainakin tällä kertaa, hillitä ilkeätä\nsisuaan. Hän nimittäin huomasi, että muuten koko kaupunki olisi\nsotajalalla häntä vastaan, sillä uhkauksia ei suinkaan säästetty. Mutta\nennen poistumistaan \"Ankkuri\"-kapakan edustalta, pui hän molempia\nnyrkkejään Rolf Krookille ja sanoi harmistuneena:\n\n\"Odotahan! Pidän sinut ja kaikki toisetkin kyllä muistissani.\"\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroi ukko Krook ja katsoi uhkaavasti vanhaa eukkoa.\n\"Uskottavastikin sinut sitä ennen lannistetaan niin, että itsekin pidät\nparhaana nöyrtyä. Minä puolestani teen kaiken voitavani edistääkseni\nAgdan ja Granmarin naimisiin menoa, siitä voit kyllä olla varma.\"\n\nKuninkaan puheen innostuttaman kansanjoukon suhde Briitta Kroniin\nvaikutti niin, että hän katsoi itselleen sopivammaksi väistyä.\nLuonnollisesti ei hän ollut ollenkaan hyvillään Rolf Krookille eikä\nhänen samoin ajatteleville tovereilleen ja lupasikin itselleen heti\nensimäisessä sopivassa tilaisuudessa panna tahtonsa täytäntöön.\n\nKiukusta sähisten meni hän nopein askelin kotiinsa, jonne sulkeutui\nyksinänsä miettimään, mitenkä hänen tulisi menetellä saavuttaakseen\ntarkoituksensa mitä pikemmin.\n\n\"Niin se kyllä käy hyvin\", huudahti hän lopuksi. \"Siinä sekamelskassa,\njoka pian syntyy, uskon kyllä vieväni asiani voittoon. Minä en anna\nperään, ennen kuin olen saanut tahtoni perille!\"\n\n\n\n\n13.\n\n\nKapteeni Sverre Haraldinpoika koetti nukkua, mutta turhaan. Painajaisen\ntavoin kiusasivat kaikennäköiset ilvekuvat hänen mieltään niin, että\nhänen täytyi jättää tilapäinen lepopaikkansa ja mennä raittiiseen\nilmaan.\n\n\"Tekeepä mieleni käydä Gudmaria tervehtimässä nähdäkseni, mitenkä hänen\nasiansa ovat\", ajatteli hän.\n\nMuutaman minutin kuluttua oli kapteeni Sverre puoliksi lahonneen ladon\nedustalla.\n\n\"Mitä?\" huudahti hän. \"Ovi on auki ja -- --\"\n\nMolemmat sotamiehet, jotka omin lupinsa olivat poistuneet\nvartiopaikaltaan juuri silloin kun vangit olivat paenneet, palasivat\nnyt takaisin.\n\n\"Mitä tämä tahtoo sanoa?\" ärjyi kapteeni Sverre. \"Kuinka olette\nvartioinneet?\"\n\nToinen sotamies vastasi vapisten: \"Me emme voineet uskoa, että -- --\"\n\n\"Te ette saa uskoa, vaan ainoastaan totella\", keskeytti kapteeni.\n\"Sytytä soihtu, jotta voimme tutkia ladon!\"\n\nKesti kuitenkin kauvan, ennenkun soihtu syttyi. Kun se vihdoinkin\nrupesi palamaan, meni kapteeni Sverre molempain sotamiesten seuraamana\nlatoon. Siellä ei ollut ainoatakaan olentoa lukuunottamatta surkeasti\nvalittelevaa Saituri-Pelleä. Kapteeni silmäili hetkisen hänen\npöhöttyneitä kasvojaan, tempaisi sitten rievun hänen suustaan ja\nkysäsi:\n\n\"Tässä kaikessa piilee petos. Kuka on sinua noin kohdellut? Vastaa\nheti!\"\n\nSaituri-Pelle kohosi voimakkaasti, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut\ntilaisuuden täysin siemauksin ahmia raitista ilmaa.\n\n\"Herra, minut on vangittu\", sai hän vaivalla sanotuksi.\n\n\"Vangittu? Mitä se tahtoo sanoa?\"\n\n\"Toiset vangit sitoivat minut.\"\n\n\"Tiedätkö, mihin he pakenivat?\"\n\n\"Luonnollisesti kaupunkiin.\"\n\n\"Mutta\", sanoi kapteeni Sverre samalla hämmästyneesti katsellen\nympärilleen, \"missä on korpraali Gudmar?\"\n\n\"Gudmar?\" toisti toinen sotamiehistä. \"Häntä en ole nähnyt pitkään\naikaan.\"\n\n\"Onkohan täällä lähistöllä vihollisia?\"\n\n\"Emme me ainakaan ole huomanneet.\"\n\nMuutaman silmänräpäyksen mietittyään sanoi kapteeni Sverre kääntyen\nsiihen sotamieheen, joka viimeksi oli puhunut:\n\n\"Mene nopeasti hakemaan tänne kaksikymmentä miestä!\"\n\nSotamies riensi pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun pakolaiset olivat tulleet sen viidakon lähelle, johon korpraali\nGudmar oli nukahtanut, pitivät he neuvoa keskenään siitä, miten\nvast'edes tuli menetellä. Silkinkutoja Gorm oli sitä mieltä, että olisi\nparasta lähteä heti joen yli Lerjeen, ja ehdotuksensa tueksi lausui\nhän:\n\n\"Minä olen täysin vakuutettu siitä, että vihollinen on jo ottanut\nhaltuunsa kaupunkia vastapäätä olevan joenrannan, ja silloin kävisi\nluonnollisesti hyvin vaikeaksi, milt'eipä mahdottomaksikin, huomaamatta\ntunkeutua vihollisen joukkojen läpi. Minä siis ehdotan, että valitsemme\nsen tien kuin äsken mainitsin.\"\n\nAgdakin puuttui puheeseen ja sanoi:\n\n\"Minä en luule, että isä Gorm on oikeassa. Vihollinen ei vielä\nluultavastikaan ole kerinnyt niin pitkälle -- --\"\n\n\"En minäkään\", keskeytti ukko Stehn, \"minä kannatan Agdaa ja ehdotan,\nettä heti menemme sinne, minkä veneenkin piiloitimme. Se on kyllin\nsuuri kannattamaan meidät kaikki, ja -- --\"\n\nNyt keskeytti Granmar vuorostaan ukko Stehnin ja sanoi:\n\n\"Joutuun veneelle, meillä ei ole aikaa viivytellä!\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi samassa nuori tyttö. \"Minä kuulen hiipiviä askelia.\"\n\nPakolaiset piiloutuivat nopeasti kahden tiheän pensaan taakse.\n\nHiipivät askeleet alkoivat kuulua yhä selvemmin ja pian voivat\npakolaiset eroittaa ihmisen hahmon, joka hiipi heidän edessään olevia\npensaita kohti. Tulija ei ollut kukaan muu kuin kapteeni Sverre\nHaraldinpoika, joka oli lähtenyt etsimään korpraali Gudmaria.\n\n\"Mihinkähän hän on mahtanut joutua\", lausui hän itsekseen. \"Onko hän\nehkä joutunut surman suuhun?\"\n\n\"Hän on se norjalainen kapteeni\", kuiskasi Granmar ukko Stehnille.\n\"Jospa voisimme saada hänet kiinni!\"\n\nGranmarin ehdotus toteutettiin heti paikalla. Kapteeni Sverre ei enää\nehtinyt ottaa montaakaan askelta, ennenkuin hän tunsi olevan kolme\nlujakouraista miestä kimpussaan.\n\n\"Antautukaa!\" kuiskasi Granmar. \"Teidän ei tarvitse mitään pelätä,\nellette tee vastarintaa.\"\n\nYllätys oli niin odottamaton, että norjalainen kapteeni oli aivan\nneuvoton. Ennenkuin hän selvisi ensimmäisestä hämmästyksestään, huomasi\nhän, että kätensä olivat sidotut.\n\n\"Joutuun nyt veneelle!\" huudahti Granmar. \"Meillä ei ole aikaa\nviivytellä!\"\n\nTuskin olivat pakolaiset saaliineen ehtineet poistua, ennenkuin\nkorpraali Gudmar oli herännyt ja melkein äänettömästi noussut ylös.\n\n\"Mitähän tästä mahtaa tullakaan?\" mumisi korpraali Gudmar itsekseen.\n\"Se on minun syyni, että vangit ovat päässeet karkuun ja että kapteeni\nitse on joutunut vangiksi, mikä höperö olinkaan? Mitä nyt teen?\"\n\n\n\n\n14.\n\n\nKun Saituri-Pelle tunsi olevansa vapaa, oli hän oitis tehnyt\npäätöksensä.\n\nTuskin oli kapteeni Sverre poistunut, ennenkun Saituri-Pelle epätoivon\nyllättämänä hyökkäsi jälellä olevan sotamiehen kimppuun. Tämä, jolle\nhyökkäys oli aivan odottamaton, kaatui taaksepäin samalla lyöden\npäänsä niin voimakkaasti seinään, että pyörtyi. Nuolena ryntäsi\nSaituri-Pelle ulos. Itsensä puolustamisinto teki hänet kaksin kerroin\nvoimakkaammaksi. Hän melkein lensi loppumattomien mantereiden yli\nohjaten kulkunsa suoraa päätä Pohjan joelle.\n\nToisetkin pakolaiset kiiruhtautuivat niin hyvin kuin voivat sille\nveneelle, jonka ukko Stehn ja Granmar olivat piiloittaneet lähelle\nrantaa. Mahtoikohan se olla paikoillaan? Jos ei niin olisi, olisi\nviimeinen villitys ensimäistä pahempi! Se huolestutti vielä heitä\nenemmän, kun kapteeni Sverre ontumisen tähden viivästytti heidän\npakoaan. Ja tätä vankia, joka niin odottamatta oli joutunut heidän\nkäsiinsä, eivät he hevillä tahtoneet jättää. Pakolaiset uskoivat, että\nkapteeni Sverre oli todellakin loukannut jalkansa, eivätkä siis\nlaisinkaan osanneet häntä epäillä. Eikä ollut aikaakaan ruveta sitä\nseikkaa lähemmin tutkimaan.\n\nJa kuitenkin oli ontuminen norjalaisen kapteenin itse keksimä viekas\njuoni. Hän ajatteli itsekseen:\n\n\"Jos minä nyt onnistun viivyttämään tätä menoa, niin on hyvinkin\nluultavaa, että mieheni piankin ehtivät ladolle, ja kun eivät tapaa\nminua siellä, -- -- mutta\", keskeytti hän ajatuksensa, \"miten saavat\nsotamiehet tietää minun joutuneen vangiksi? Heidän täytyy kai hakea\nminua niin kauvan, että kaikki on jo myöhäistä. Mutta minun täytyy kai\nmukaantua kohtalooni. Tapahtukoon mitä tahansa, minä koetan olla\nlevollinen.\"\n\nMitä vaivalloisimman matkan jälkeen saapuivat pakolaiset vihdoinkin\njoelle. He olivat kuitenkin ison matkaa kulkeneet toiselle suunnalle ja\nolivat nyt koko kaukana siitä mutkikkaasta vuorenonkalosta, jonne vene\noli piiloitettu. Alkoi jo hämärtääkin, jotenka matkan jatkaminen kävi\nepävarmaksi. Sen lisäksi alkoi kapteeni Sverre valitella kipeätä\njalkaansa ja sanoi ei enää voivansa jatkaa matkaa.\n\n\"Sitten me kannamme häntä\", sanoi Granmar painokkaasti. \"Minä luulen\ntuntevani paraiten tien ja kuljen sentähden edellä.\"\n\nTosin koetti kapteeni Sverre tehdä vastarintaa, mutta se ei mitään\nauttanut. Ukko Stehn tarttui häntä hartioista ja Gorm jaloista ja niin\nkulki seurue hiljalleen kohti vuorenonkaloa. He eivät olleet ehtineet\nkuitenkaan kauvaksi, ennenkuin Granmar pysähtyi ja viittasi toisia\nolemaan varuillaan. Sen jälkeen hiipi hän hiljaa erästä kiviröykkiötä\nkohti, jonka takana hänen tarkka silmänsä oli huomannut jotain\nliikkuvan. Hän piti aseensa valmiina milloin tahansa niitä\nkäyttääkseen.\n\nStehn ja Gorm olivat laskeneet kapteenin maahan, jonka luota he eivät\nkuitenkaan poistuneet, vaan pitivät häntä silmällä.\n\nKun Granmar oli tullut suuren kiviröykkiön luokse, jonka takana oli\nniin kapea käytävä tai polku, ett'ei kaksi ihmistä olisi voinut\ntoisiaan sivuuttaa, teki hän rohkean hyppäyksen ja seisoi parin\nsilmänräpäyksen kuluttua käytävän toisessa päässä. Samassa riensi jokin\nmustalta näyttävä olento vastakkaiselle suunnalle, mutta kompastui\nkeskelle tietä. Nopeasti heittäytyi nuori aseseppä kompastuneen päälle\nja huusi:\n\n\"Saituri-Pelle!\"\n\nSaituri-Pelle oli todellakin joutunut vihamiehensä käsiin.\n\n\"Nyt olen saanut sinut vihdoinkin kiinni\", riemuitsi nuori aseseppä.\n\"Et enää koskaan tee Agdalle etkä minulle mitään konnanjuonia. Nouse\nylös!\"\n\nOikein säälitti katsella Saituri-Pelleä. Kaatuessaan oli hän loukannut\nkasvonsa niin pahoin, että veri vuoti virtanaan. Hän tahtoi puhua,\nmutta ääni tarttui kurkkuun. Hän sai lausutuiksi ainoastaan katkonaisia\nsanoja.\n\nVahvalla kädellään piti Granmar hänestä kiinni, sillä Pelle koetti\npäästä irti, mikä ei kuitenkaan onnistunut.\n\n\"Nyt taasen eteenpäin!\" komensi nuori aseseppä ja kulkua jatkettiin\ntosin hitaasti, mutta varmasti kuten ennenkin. Yht'äkkiä katkaisi\npakolaisilta tien musta rivi.\n\n\"Takaisin!\" kuiskasi Granmar. \"Nyt eivät ole asiat niinkuin pitäisi.\"\n\nPeräytyminen alkoikin heti, mutta tuskin olivat he ehtineet ottaa\nviittäkäänkymmentä askelta, ennenkun sekin tie oli suljettu.\n\nTuskin olivat pakolaiset ehtineet tointua ensi hämmästyksestään kun\nkuului karhea ääni:\n\n\"Nyt olemme saaneet heidät kiinni ja voimme pelastaa kapteenimme.\"\n\nKorpraali Gudmar lausui nämät sanat.\n\n\"Hyvä Jumala! Olemmeko taasenkin vankeina?\" huokaili Agda\nhuolestuneena.\n\n\"Olemme, ja juuri kun olimme vapaaksi pääsemäisillämme\", huudahti\nsilkinkutoja Gorm katkerasti.\n\nRuori aseseppä oli sillävälin tehnyt nopean päätöksen. Kovalla äänellä\nlausui hän:\n\n\"Niin pian kuin yksikin teistä lähestyy, on kapteeninne kuoleman oma!\"\n\nJa nämät sanat lausuttuaan, asetti hän leveäteräisen, terävän miekkansa\nSverre Haraldinpojan rinnalle.\n\nNorjalaiset, jotka sillä aikaa olivat tulleet lähemmäksi, juoksivat\nnopeasti takaisin nähdessään Granmarin uhkauksen. Miten nyt tuli\nmenetellä.\n\nKului muutamia minuutteja. Granmar, Agda, Stehn ja Gorm olivat piirinä\nkapteeni Sverren ja Saituri-Pellen ympärillä ja he olivat lujasti\npäättäneet puolustautua viimeiseen asti.\n\n\"Päästäkää minut hyvällä irti, niin teitä kohdellaan hyvin\", ähkyi\nnorjalainen kapteeni. \"Muuten -- --\"\n\n\"Mitä muuten?\" huudahti Granmar vihaisesti.\n\n\"Muuten olette tuhonne omat\", lisäsi kapteeni. \"Minä tunnen kyllä\nmieheni.\"\n\nTämän lyhyen keskustelun aikana oli korpraali Gudmar huomaamatta\nhiipinyt nuoren asesepän taakse, ja juuri kun tämän piti vastata\nkapteenin sanoihin, sai hän yht'äkkiä niin voimakkaan iskun\ntakaraivoonsa, että pyörtyi. Muut hämmästyivät siitä niin, ett'eivät\nehtineet tehdä vastarintaa, vaan olivat parin minuutin kuluttua jälleen\nnorjalaisten vankeina.\n\nKun kapteeni Sverre Haraldinpoika tunsi taasen olevansa vapaana, oli\nteeskennelty ontuminenkin kuin pois puhallettu. Ojentaen koko pitkän\nvartalonsa, huusi hän voimakkaalla äänellä:\n\n\"Takaisin, ylös vuorelle samaan paikkaan! Tällä kertaa pidämme heitä\ntarkemmin silmällä.\"\n\n\n\n\n15.\n\n\nKun Briitta Kron oli vähän rauhoittunut, alkoi hän entistä innokkaammin\nmiettiä, mitenkä voisi ikipäiviksi eroittaa Agdan ja Granmarin\ntoisistaan. Parin tunnin kuluttua lähti hän kaupungille, jossa hän\nuseammalta taholta sai kuulla, että nuori aseseppä oli kateissa. Toivon\nkirkas säde loisti silmissään kun hän ajatteli:\n\n\"Mahtaakohan hän olla kuollut? Mitään sen onnellisempaa tapahtumaa en\nkoskaan saisi kuullakaan! Mutta\", jatkoi hän ajatuksissaan, \"ei\nsuinkaan ole sentään mahtanut käydä niin hyvin.\"\n\nKierrellessään kaupungilla tuli hän lopuksi sille kohdalle, mihin nyt\non rakennettu joen yli Hisingenille johtava silta, jolle oli\nkokoontunut suuri joukko väkeä. Briitta Kron tunkeutui joukkoon ja sai\nkuulla, että noin puolisensataa kaupungin porvareita ja käsityöläisiä\naikoi lähteä etsiskelyretkelle mainitulle saarelle. Veneitä haalittiin\njuuri kokoon.\n\nBriitta Kron oli silmänräpäyksessä tehnyt päätöksensä. Hän tahtoi\npäästä mukaan henkensäkin menettämisen uhalla, sillä hänen täytyi, sen\nhän itsekseen vannoi, saada selville poikansatyttären olinpaikka. Entä\nSaituri-Pelle sitten? Mitenkähän voisi hänet löytää?\n\nPian saatiin hankituksi tarpeellinen joukko veneitä, jotka ennen pimeän\ntuloa olivat täydellisesti miehitetyt. Kun viimeistä venettä\nirroitettiin rannasta, hyppäsi siihen rohkeasti eräs nainen, joka\nkirkui:\n\n\"Minun täytyy päästä mukaan! ehkäpä voin olla teille hyödyksi.\"\n\n\"Briitta Kron! Sehän on Briitta Kron!\" kuului pari matkalaista\nhuutavan, johon eräs kolmas lisäsi:\n\n\"Ajakaa hänet takaisin rannalle! Hän ei ennusta mitään hyvää, sen\ntiedän jo vanhastaankin.\"\n\nPari soutajaa oli jo laskenut airot pois käsistään, kun kuului voimakas\nääni:\n\n\"Antakaa hänen tulla mukaan!\"\n\n\"Mutta minä vakuutan, että se tietää onnettomuutta\", väitti edellinen.\n\"Minun isäni merimatkat olivat vuosien kuluessa onnistuneet aina hyvin,\nmutta eräänä päivänä purjehtiessaan Lintusaaresta, sai hän naisen\nalukseensa, eikä hän ollut vielä ehtinyt Älfsborgiin ennenkuin hän itse\nja nainen joutuivat Ahdin saaliiksi.\"\n\nHän ei saanut kuitenkaan kannatusta ja Briitta sai seurata mukana.\n\nPistosanat, joita ensi alussa oikein satoi hänelle, loppuivat kuitenkin\nvähitellen. Pian lakattiin soutamasta ja veneitä laski maihin\nHisingenin rannalle. Heti sen jälkeen, kun kaikki olivat nousseet\nveneistä, jakoi se upseeri, joka oli joukon etumainen ja siitä syystä\nmyös joukon itseoikeutettu johtaja, sen kahteen osastoon. Toisen joukon\njohtajaksi rupesi hän itse, toisen johtajaksi määräsi hän ymmärtäväisen\nporvarin, nimeltä Ring Grimson. Sen jälkeen piti hän miehilleen\nlyhyen puheen kehoittaen heitä yksimielisyyteen. Juuri kun hän oli\nlähettämäisillään matkaan sen osaston jota Rings johti, sanoi Briitta\nKron:\n\n\"Herra! Tuolla ylhäällä kalliolla on muuan puoliksi lahonnut lato. Minä\ntiedän tien sinne ja haluan näyttää sen teillekin. Ehkäpä löydämme\nsieltä jotain, joka -- --\"\n\n\"Kyllä minäkin sinne osaan!\" keskeytti joku Ringsin osastoon kuuluva.\n\"Minä olen ollut siellä monta kertaa.\"\n\n\"Sehän on hyvä\", lausui upseeri. \"Sinä eukko, näytät minulle oikotien\nja sinä\", jatkoi hän kääntyen toiseen tientuntijaan, \"menet sen osaston\netunenässä, johon kuulut, kiertoteitä, siten saamme vihollisemme kahden\ntulen väliin.\"\n\nPian senjälkeen marssivat molemmat joukot eri teitä pitkin ladolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe hetket, joita pakolaiset jouduttuaan toistamiseen norjalaisten\nvangeiksi, saivat viettää, olivat todellakin hyvin vaikeita. Heidän\nmielensä oli alakuloinen ja kun he saapuivat takaisin vanhalle ladolle,\ntunsivat he itsensä niin onnettomiksi, ikäänkuin kaikki maailman huolet\nolisivat raskaasti painaneet heidän hartioillaan. Tosin koettivat he\nrohkaista toisiaan, mikä ei kuitenkaan tahtonut oikein onnistua.\n\nMutta löytyi kuitenkin yksi, joka oli levollinen. Saituri-Pelle\nnimittäin tiesi, ett'ei hänen tarvinnut ollenkaan pelätä kapteeni\nSverreä. Ja sitäpaitsi olihan hän aivan erillään tuosta vihatusta\nasesepästä Granmarista. Tosin häntä harmitti nähdessään, että Agdakin\noli norjalaisten vankina, mutt'eiväthän he hänelle saattaneet aikaan\nmitään pahaa.\n\nKapteeni Sverre Haraldinpoika pysyikin uhkauksessaan ja vartioitsi mitä\nankarimmin vankejaan. Ladon ympäri asetti hän kaksinkertaisen rivin\nsotamiehiä, niin ett'ei kissakaan olisi voinut huomaamatta hiipiä\nladosta. Kapteeni Sverre tarkasti joka tunti, että kaikki oli hyvässä\njärjestyksessä samalla kun Gudmar lakkaamatta kiersi latoa.\n\n\"Tällä kertaa eivät he ainakaan pääse karkuun\", mumisi hän itsekseen.\n\"Sillä ennemmin ammun heidät jokaisen.\"\n\nMolemmat vapaaehtoiset osastot olivat lähettien avulla toistensa kanssa\nyhteydessä, jotenka he hyvin saattoivat antaa toisilleen tarpeelliset\ntiedot ja käskyt. Hiljaa ja varovaisesti kulkivat he eteenpäin. Aamu\nalkoi jo sarastaa, kun he vihdoinkin saapuivat perille.\n\nKapteeni Sverre oli paraillaan katsomassa vankejaan.\n\n\"Miten nyt jaksat?\" kysyi hän uhkaavasti nuorelta asesepältä, pysähtyen\naivan tämän nenän eteen. \"Osamme ovat luullakseni vaihtuneet.\"\n\n\"Kuka tietää vaikka ne vieläkin vaihtuisivat!\" vastasi Granmar\nrohkeasti.\n\n\"Ho, hoo!\" nauroi kapteeni pilkallisesti. \"Minä pidän kyllä huolen\nsiitä, ett'eivät vaihdu.\"\n\nNäin sanoen kiirehti hän pois ladosta. Töin tuskin oli hän ehtinyt\npistää päänsä ovesta, ennenkun metsästä kuulunut laukaus sai hänet\nnopeasti vetäytymään takaisin. Yksinäistä laukausta seurasi tuota pikaa\nyhteislaukaus, ja ennenkun kapteeni Sverre ehti toipua ensi\nhämmästyksestään, ryntäsivät molemmat vapaaehtoiset joukot kahdelta\ntaholta.\n\nNorjalaiset suoriutuivat kuitenkin yllätyksestä ja järjestäytyivät\ntappeluun.\n\n\"Ahaa! Mehän saamme apua!\" huudahti Granmar ja vetäisi nuoren tytön\nrintaansa vasten. \"Jumalan kiitos!\"\n\nSillä aikaa kun ulkona oteltiin, rikkoivat vangit ladon oven. Samalla\nhetkellä ryntäsi Rings Grimson joukkoineen esiin. Gudmar asettui heitä\nvastaan. Kun hän huomasi, että vangit olivat päässeet irti, alkoi hän\nmuutamien miestensä kanssa heitä ahdistaa.\n\nVangit eivät olleet kuitenkaan aseettomia. Kaatuneilta sotamiehiltä oli\nheidän onnistunut ottaa aseita, joihin monta norjalaista kaatui\nvoimakkaista ja hyvin osatuista iskuista.\n\nGranmar ja Stehn olivat asettuneet ovelle. Heidän takanaan seisoivat\nsilkinkutoja Gorm ja Agda, viimeksimainitulla sanomaton tuska kauniilla\nkasvoillaan.\n\nTaistelu oli ankara. Stehn oli jo lievästi haavoittunut ja eräs luoti,\njoka lensi hänen ja nuoren asesepän väliltä, oli lävistänyt nurkassaan\nvapisevan Saituri-Pellen rinnan, kun aivan yht'äkkiä kuului taistelun\ntuoksinasta huuto:\n\n\"Missä on Agda? Missä on poikanitytär? Sinä kurja! Mitä olet hänelle\ntehnyt?\"\n\nNäin huutaen ryntäsi Briitta Kron nyrkit sojossa nuoren asesepän eteen.\nHopeasta vauhdistaan huolimatta ei hän kuitenkaan ehtinyt perille, vaan\nkaatui kuulan lävistämänä maahan, Agda tahtoi juosta ulos, mutta\nGranmar pidätti hänet sanoen:\n\n\"Sinä et saa antautua tuollaiseen silminnähtävään hengenvaaraan. Me\nodotamme siksi, kunnes tappelu on loppunut.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä hyökkäsi korpraali Gudmar hänen kimppuunsa.\nAlkoi tuima käsikähmä. Gudmarilla tuntui olevan tavattomat voimat ja\naluksi oli Granmarin vaikea puolustautua. Lopuksi sai hän entisen\nlevollisuutensa takaisin ja torjui mitä kylmäverisemmin hyökkäykset.\n\nVapaaehtoiset göteborgilaiset taistelivat tavattoman urhoollisesti ja\ntyönsivät vähitellen norjalaiset yhteen läjään. Kun Gudmar näki sen,\naikoi hän rientää heille avuksi, mutta menetteli niin varomattomasti,\nettä Granmarin pitkä miekka tunkeusi hänen rintaansa. Parahtaen kaatui\nGudmar kuolon kamppailussa olevan Briitta Kronin viereen, joka\ntaistelun vihdoinkin päätyttyä veti viimeisen henkäyksensä Agdan\nsylissä.\n\nNorjalaisten onnistui lopuksi päästä pakoon, menetettyään taistelussa\nnuoren kapteeninsa.\n\nSitä riemua, joka syntyi, kun vapaaehtoiset palasivat sotavankeineen\ntakaisin kaupunkiin, voi tuskin sanoin kuvata. Kuningas kiitti\nmieskohtaisesti vapaaehtoisia sankareja ja Rolf Krook kestitsi heitä\nyltäkylläisesti luonaan pari tuntia. Kuningas Kustaa lahjoitti nuorelle\nasesepälle suurehkon rahasumman ja vähän sen jälkeen kun norjalaiset\nlopullisesti vetäytyivät rajan yli, vietti nuori aseseppä Agdan kanssa\nhäitä. Ja onni oli aina edelleenkin nuorikkojen jokapäiväisenä\nvieraana. He juhlivat yhdessä toisten norjalaisten vankeina olleiden\nystäviensä kanssa sitä päivää, jolloin heidät hädän hetkellä niin\nonnellisesti pelastettiin.\n\n\n\n"]