[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDYFWUYWEkvV1IJU5ba6mBF_TLcyBy9ffgJpJGTr5HrQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2318,"Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin välisestä sodasta","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2318-n-n-muistelmia-viimeisesta-wenajan-ja-turkin-valisesta-sodasta","2318__N._N.__Muistelmia_viimeisestä_Wenäjän_ja_Turkin_välisestä_sodasta","tietokirja",[12],"sota",[],"fi",1881,25425,173529,false,62905,[21],"Russo-Turkish War, 1877-1878 -- Personal narratives",[23,24,25],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Warfare","\"Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin välisestä sodasta\" by Arvo Lempiranta is a historical account written in the late 19th century. The book recounts the participation of the Finnish Guards in the Russian-Turkish War of 1877-1878, focusing on the author's personal observations and experiences during the conflict. The narrative likely centers on various battles, troop movements, and the personal stories of soldiers as they encounter the realities of war.  The opening of the book introduces the reader to the preparations and journey of the Finnish Guards towards the front lines, highlighting their training, equipment, and the emotional farewells from loved ones. It describes the atmosphere of anticipation as the troops receive their orders to participate in the conflict, detailing their departure and the supportive reactions from the Finnish public. Lempiranta sets the stage for a vivid recollection of the patrolling soldiers' thoughts and feelings as they move through unfamiliar territories and prepare for the challenges ahead. The passage effectively captures both the camaraderie and the weight of impending violence as they step into a war-torn landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],151,"Teos kuvaa Suomen kaartin pataljoonan vaiheita ja taisteluita Venäjän–Turkin sodassa vuosina 1877–1878. Se perustuu vapaaehtoisen kaartilaisen omakohtaisiin havaintoihin matkasta Tonavalle, Balkanin ylityksestä sekä sodan päättymisestä.","Arvo Lempirannan 'Muistelmia viimeisestä Wenäjän ja Turkin välisestä\nsodasta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2318. E-kirja on public\ndomainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA VIIMEISESTÄ WENÄJÄN JA TURKIN VÄLISESTÄ SODASTA\n\nKirj.\n\nArvo L--nd [Arvo Lempiranta]\n\n\n\n\n\nPorissa.\nO. Palander'in kustannuksella,\n1881.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLukijalle.\n\n   I. Valmistukset ja matka Tonavalle.\n  II. Tonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni-Barkatsiin.\n III. Gorni-Dubniakin tappelu.\n  IV. Gorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia\n      sekä Pravetsin tappelu.\n   V. \"Suomen vuorella.\"\n  VI. Balkanien ylitse Sofiaan.\n VII. Sananen Osmanien maasta ja kansasta. Retket Rumiliassa.\nVIII. Olo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.\n\n\n\n\nLukijalle.\n\n\nNämät kertomukset ovat vapaehtoiselta Suomen kaartilaiselta W. P--rilta\nvenäläis-turkkilaisesta sodasta vv. 1877-1878. Koska muut ovat häntä\nkehoittaneet niitä painossa julkaisemaan, on W. P--r pyytänyt minun\nniitä kirja-pukuun sovittamaan. Ne eivät käsittele mitään tarkempaa\nkertomusta Wenäjän sota-retkestä Turkinmaalle, sillä siinä tapahtuneet\npäätapaukset ovat jo kyllä ylimalkaan tunnetut; eivätkä ole myöskään\nmitään historioimista, sillä se on tulevaisuuden ja tiedemiehien\ntehtävää, vaan aikomus on vain ylimalkaan kertoa Suomen\nhenkivartijakaartin ja osaksi Wenäjän kaarti-joukkojenkin osanottoa\nmainitussa sodassa, ja ennen kaikkia W. P--rin omia havainnoita\nsota-retken kestäessä.\n\nMinun tottumattomuudessani kirjaniekaksi on tämän kirjoituksen\narvoisalla lukijakunnalla jo kyllin syytä ummistamaan silmänsä niille\nvirheille, jotka ehkä ovat puikahtaneet teokseen; mutta luottaen\nsiihen, että Suomen kansa enemmin tahtoo tietää kaartinsa oloista ja\nkohtaloista kaukana äitinsä sylistä, kuin muutamista, ainakin tässä\nasiassa, vähäarvoisista kirjavirheistä, jättää tämän kokeen arvoisan\nlukijakuntansa käsiin.\n\nYlöjärvellä, toukokuussa 1880.\n\n                                               Kunnioituksella\n                                                 Arvo L--nd.\n\n\n\n\nI.\n\nValmistukset ja matka Tonavalle.\n\n\nSuomen kaartinpataljoonan sotaharjoituksia leirillä, kesällä v. 1877\nKrasnoje-Selon kylän lähellä Inkerinmaalla, oli toimitettu\ntavallisuuden mukaan, mitään erinomaisia tapahtumia väliin tulematta.\n\nMieliä piti kuitenkin kiihkossa Wenäjän armeijan taistelut\npohjois-Bulgariassa. Erinomaisen ihmeteltävänä seikkana pidettiin\narvaamattoman onnistunutta \"Tonavan ylimenoa\" ja kenraali _Gurkon_\nrohkeata retkeä Turkinmaan sisuksiin. Mutta jo kuului vastaisiakin\nuutisia. Plevnassa oli _Osman_ pasha ajanut Wenäjän laumat verisin päin\ntakaisin. Hänen urhea puolustuksensa muutti pian ruusuiset voiton\ntoiveet päinvastaiseksi totuudeksi ja venäläisten oli välttämätön\nhankkia uusia joukkoja sodan taistelu-tantereelle.\n\nNäiden seikkojen tapahtuessa etelässä läheni leiriaika loppuansa.\nJonkinlaista levottomuutta oli kuitenkin helppo huomata sotureissamme.\nNäytti siltä, kuin olisi kukin hetki hetkeltä odottanut jotakin\ntavallisia oloja mullistavaa uutista, mutta vielä oli kaikki hiljaa.\nSotaharjoitukset lopetettiin, pataljoona tuli kotio Helsinkiin, eikä\nvieläkään kuulunut mitään kasarmioloja muuttavaa seikkaa. Kaikki oli\nentisillään, siksi kuin elokuun 3 päivänä, pataljoonan palattua\nparaatista, jota pidettiin H.M. Keisarinnan nimipäivän tähden,\npataljoonan päällikkö kasarmin pihalla ilmoitti sille, että hän\nedellisenä päivänä oli saanut sähkösanoman, joka ilmoitti, että \"Hänen\nMajesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi määrätä kaartin sota-jalalle\nlaittamisen, sekä tämän pataljoonan täydentämisen, sodan ajalla\nmäärättyyn suuruuteen, ja sen vara-komppanian toimeen-panemisen.\"\n\nTämän ilmoituksen vastauksena kaikui raikkaita hurraa-huutoja. Nyt oli\nSuomen sotureille annettu tilaisuus uudistaa ja lisätä ikivanhaa\nsoturi-mainettansa.\n\nNyt oli siis kaikin kiiruin ryhdyttävä sotatoimien varustamiseen, mutta\nlyhyen ajan suhteen näytti tämä milt'ei mahdottomalta. Kaikki saatiin\nkuitenkin määrätyksi ajaksi toimeen. Löytyi kyllä miehiä, jotka olivat\nvalmiit heittämään pois aurat ja kuokat tarttuaksensa miekkaan ja\narvaamattoman lyhyellä ajalla oli pataljoonan miehistö saatu\ntäysilukuiseksi. Siinä, näet, on rauhan aikana noin 400-600, mutta\nsodan aikana 1,000 miestä.\n\nMutta ei sillä hyvä, että oli miehiä; niille piti myös opetettaman\nsotatemput, eikä se ollut mikään muutaman päivän työ. Tuskin oppivat\nviimeksi tulleet auttavasti tekemään käännöksen \"oikeahan!\" ja\n\"vasempahan!\" kävi usean niinkuin \"Sven Tuuvankin\" että vaikka käsitys\noli huonolla kannalla, niin oli tahto ja sydän hyvällä ja tämäpä juuri\nhelpoittikin harjoittelemisen ponnistuksia. Kullekin sotamiehelle\nannettiin uusi täydellinen vaatepuku, sen lisäksi suvi-housut ja\nvoimistelu-paita, kaksi palttina-paitaa, vara-saappaat y.m. pieniä\nnaurettaviakin tarvekaluja; kaikki nämät tupattiin vasikannahkaiseen\nreppuun seljässä kannettavaksi. Näiden lisäksi tuli vielä leipä-pussi\nja vesipullo. Pataljoonan ase-hoitajan toimena oli 120,000 patruunan\nhankkiminen ja pyssyjen jakaminen. Trossin varaksi ostettiin 67\nhevoista ja pantiin kuntoon 33 vaunut. Niihin sovitettiin kassa-kistu,\nruokavaroja, räätälin, puusepän ja rautasepän tarvekaluja,\nsairasvarusteita, patruuna-kistuja y.m. Mitä upseerien varustamiseen\ntulee, en sitä niin tarkoin tiedä, mutta epäilemättäkin olivat he\npitäneet huolen siitä, että mahdollisuuden mukaan saisivat\nsalonki-mukavuuttansa yhä edelleenkin, keskellä sodan pauhinaakin,\npitää entisenä voimassansa. Kumminkin kuulin puhuttavan, että sittekuin\noltiin vihollisen rajojen sisällä, upseerit, sotamiehen nakerrellessa\nkuivaa leipää, suolaa ja joskus liharippuistakin ja juodessa vettä\npäälle, söivät \"rostbiffiä\", soijaa, hanhenpaistia ja herraties mitä\nmakeita kulloinkin, ja ikään kuin jonakin rauhallisena kesä-iltana\nKaivopuiston ravintolassa, nielasivat etelämaiden uhkeita viinejä,\nluultavasti -- sota-ruton estämiseksi. Vaan jättäkäämme nämät.\n\nAseina meillä oli bertaani-kivääri, jolla taisi ampua 1,500 kyynärän\npäähän, painettineen sekä puukko; upseereilla oli sapeli ja revolveri,\njoka kannatti korkeintaankin 30 askelta.\n\nJos tähän kaikkeen vielä lisäämme rahakukkaron, jossa kunkin varojen\nmukaan, oli enemmän tai vähemmän kolikoita, niin olivat varustukset\nvalmiit.\n\nPäiviä ennen lähtöä tarvitsee tuskin kertoa. Minne menikin, kohtasi\naina joko sääliviä, taikka kehoittavia kansalaisia, edelliset, osaksi\nsurren, osaksi nureksien sitä, että Suomen pieni joukko pian oli astuva\ntulevaisia kohtaloita kohden, joiden seuraukset ehkä kipeästikin\nkoskisivat satoihin perheihin, kostuttaisivat äidin silmän ja\nkatkeroittaisivat hänen povensa, murtaisivat morsion sydämmen ja\nriistäisivät kasvavilta pienoisilta isän ohjaavan käden; jälkimmäiset\nnäyttäen ja ennustaen kuinka kukin jäsen Suomenkin kaartissa\nurhollisuudella ja miehuudella leikkaisi itsellensä oksan kunnian\nseppeleestä ja uhkeana suomalaisena verellänsä uudistaisi Suomen kansan\nurhollisuuden jaloa ja kallista mainetta. Tämä osanottavaisuus herätti\nraa'ankin miehen povessa hellempiä ajatuksia ja tunteita liikkeelle ja\ntuskin enään kukaan lähti kotorannoiltansa ainoasti sillä tunteella,\nettä velvollisuus kutsui häntä, vaan paloi kaiketi jokaisen povessa\nhehkuva into ansaita itsellensä Suomalaisen nimeä.\n\nSyyskuun 5 päivänä v. 1877 tarkasti Suomessa olevien sotajoukkojen\ntaapin päällikkö, kenraali _Hagemeister_ täydesti varustetun\npataljoonan ja käski sen lähteä sotatantereelle saman kuun 6 päivänä\nkello 7 aamulla.\n\nTästä alkain olivat vaikeimmat hetket, nimittäin jäähyväiset käsillä.\nHelsinkiläiset olivat panneet toimeen meille kemut, joissa ruokaa ja\njuomaa jaettiin yllin kyllin. Tahdottanikin tunki siinä mieleeni lause:\n\"syökäät nyt ja juokaat, huomenna pitää teidän kuolemaan\", ja tämäkin\nloi jonkinlaista tulevaisuuden aavistusta mieleeni. Näistä kemuista\nmeni kukin jäähyväisillensä. Kellä oli äiti, kellä vaimo, kellä\nlapsi-joukko, kellä morsian; nämät kaikki surunsa vallassa ollen,\ntekivät erohetken yhä vaikeammaksi ja katkerammaksi. Lähtö-aika läheni\nkuitenkin. 6:nen päivän aamulla seisoi pataljoona kasarminsa edessä\nvalmiina lähtemään. Soittajat soittivat virren, jonka vakaat sävelet\ntaasen panivat sydämmiemme hellimmät tunteet heltymään; saarnaajankin\nlempeät sanat, ero rakkaistamme, jäähyväiset isänmaastamme lisäsivät\nliikutusta, joka kyynelinä tunki melkein jokaisen silmistä. Tämän\njuhlatoimen päätyttyä lähdimme astumaan rautatien torille, jonne\nääretön väki-joukko oli kokoontunut; pitkin katuja, jokaisesta\nakkunasta seurasi meitä osaa-ottava katse, ja ehkä useastakin silmästä\npusertui kaipauksen kyynel. Kun astuimme vaunuihin, soiton kaikuessa,\nja kun juna lähti liikkeelle, liehui ilmassa liinoja viimeiseksi\ntervehdykseksemme. Tuolla katselee äiti sitä armotonta hirviötä, joka\nsyvään hengähtäen ja savupilviä puhallellen vie Jumalan haltuun\nkaukomaille hänen tulevaisuutensa toiveen, hänen elämänsä ilon, mutta\nkeskellä suruhuutoja nähdään vaunujen akkunoista miesten päitä ja\nviimeisen kerran kaikuu Helsinkiläisten korvissa Suomen soturien raikas\n\"Eläköön Suomi!\"\n\nSuomen lävitse matkustaessamme osoittivat meille minne tulimmekin\nSuomen kansa mitä suurinta myötätuntoisuutta. Wiipurissa meille\npidetyssä jäähyväisjuhlassa lausuttiin meille viimeiset jäähyväiset\nSuomen mantereella, joka pian ainoasti häämöittävänä sumukuvana katosi\nsilmistämme ja niin olimme nyt matkalla vielä tuntemattomiin\ntaisteluihin, outoihin ponnistuksiin kaukana kotoseuduiltamme.\n\nPietarista lähdimme 8 päivänä kahdessa osuudessa taaskin junalla\nmatkustamaan määräämme kohden. Ja nyt minä pyydän arvoisia lukijoita\nmeidän kanssamme kiirehtimään Wenäjän yksitoikkoisien tasankojen\nlävitse Kishinevan kaupunkiin, jossa meille suotiin muutaman päivän\nlevähdys.\n\nKaupungin edustalle nousi pian toinen kaupunki, tuo \"sotilaan keveä\nkangaskaupunki\", jonka sotamiehet tunnetulla ketteryydellänsä äkkipikaa\nolivat rakentaneet. Vasta Kishinevassa olimme saaneet telttimme ja ne\nne olivat, jotka nyt pystyteltiin asunnoiksemme.\n\nKishinevan kaupungista ei ole juuri paljoa puhumista; siellä käy\nisonmoinen kauppa, ja tämän sodan aikana on se muuttunut\nhistorialliseksi paikaksi, sillä siellä tapahtui sodanjulistus ja sinne\nensiksi kokoontuivat kaikki sotatantereelle menevät joukot. Täällä\nsaimme rasvata suutamme herkuilla, joita Suomessa pidämme aarteina;\nparilla kopeikalla sai lakkinsa täyteen jos jonkinmoisia\nviini-rypäleitä ja muita herkuksia. Täällä ollessamme vietettiin\npataljoonan vuosijuhlakin, josta ei kuitenkaan mitään erinomaista ole\nsanomista.\n\nTäältä jatkettiin, yhä vaan junalla, matkaa Ungheniin. Kun tultiin\nPrut-virran luo pysäytettiin juna. Soittajat soittivat sotaisia marssia\nikäänkuin antaaksensa meille uutta intoa tehtäviemme täyttämiseksi.\n\nJuuri tämän tapahtuessa tuli vastaamme ruumissaatto -- tässä merkittävä\nennustus. Tuntuipa kuin olisi meitäkin viety tuonne etäälle etelään\nkuolemaan, tosin pyhän, mutta meidän avustamme vähän huolivan kalliin\nasian tähden, mutta -- pois heltyneet tunteet, sillä nyt taasen\nnoustiin junaan ja Porin-marssia soitettaissa kiidettiin Prut-virran\nylitse vieraalle mantereelle. Jota lähemmäksi tulimme sota-tannerta,\nsitä vitkallisemmaksi kävi kulku, sitä pidemmiksi levähdykset. Kun\nlähenimme Jassyn kaupunkia, muuttui maakunta viljavaksi tasangoksi, ja\nkansassa, jota tapasimme, osoittihe jo selvään kasvo-piirteissä ja\npuvussa rumanialainen luonne. Valkea paita, joka ulottuu polviin ja\npeittää ohuet palttina-housut, anturukset saappaiden asemesta, joita\nainoasti loka-aikana käytetään, nahkavyö veitsineen, tuluksineen ja\ntupakki-kukkaroineen, lammasnahkainen nuttu, villat päälläpäin, oli\nheitetty hartioille, sekä sauva kädessä; semmoinen oli rumanialaisen\ntalonpojan puku. Nuoret Rumaniattaret, sievissä kansallispuvuissaan,\npitkä, yhdestä ainoasta kankaankappaleesta tehty hame, joka kiintyy\nheidän kupeillensa, näyttävät varsin somilta.\n\nKun tulimme Jassyyn, oli meillä levähdyksen tähden hyvää aikaa katsella\nympärillemme. Esikaupungissa oli ikäänkuin yhteensullottuina ahtaiden\nja likasien katujen ympärille matalia puuhökkeliä. Kun astelimme\nkaduilla oli joukko uteliaita ihmisiä meitä kurkistelemassa. Niissä\nhuomaamme ihmisiä jos mistäkin itämaalaisesta kansasta: valakkilaisia,\nkreikkalaisia, juutalaisia, armenialaisia, mustalaisia, ja nyt näkyi\nniiden joukossa venäläisiä sotamiehiäkin.\n\nJota lähemmäksi tulemme keskikaupunkia, käyvät esineet ympärillämme yhä\nparemman näköisiksi, kunnes yhtäkkiä seisomme kauniilla, asfaltilla\npeitetyllä kadulla. Täällä huomataan länsimaalaistapaa, komeita vuokra-\nvaunuja pari-hevoisineen, uhkeita rakennuksia, kuvastin-lasilla\nvarustettuja kauppapuotia, joiden hyvin lajitelluista varastoista\nkalliilla hinnalla näkyi saavan, mitä suinkin halusi.\n\nYleisistä rakennuksista mainittakoon yliopisto-rakennus, hallitsijan\nlinna, hengellinen seminaari, neli-torninen katedraalikirkko, paitsi\nmuita pienempiä kirkkoja. -- Kaupungin läheisyydessä on iso puisto,\njossa ylhäissäätyläisten oli kesällä tapana käydä ajelemassa.\n\nSiitä jatkettiin matkaa, vieläkin höyryjunassa Bukarestiin, Rumanian\npääkaupunkiin, jossa oli vilkas liike, etenkin sentähden, että tämä oli\nsotatarpeiden hankkimisen keskipaikkana.\n\nBukaresti on avara kaupunki, jossa on 200,000 asukasta. Oudoimpia\nvastakohtia tuskin missäkään huomattanee, kuin täällä yhtämittaa kohtaa\nmatkustavaa. Kauniita linnantapaisia rakennuksia ja niiden rinnalla\nlikaisia lihapuotia kurjissa puuhökkelissä, uhkeita vaunuja ja kehnoja\nrattaita, hienosti puettua herrasväkeä ja puolialastomia mustalaisia.\nSama ero on keskikaupungin ja sivuosienkin välillä.\n\nRuokavaroja ja muita sota-tarpeita kuljetettiin yhtämittaa pitkin\nkatuja. Niiden vetäjinä käytetään härkiä, paraastaan puhvelia. Näitä,\nhyödyllisiä ja hyvänsävyisiä eläimiä, jotka tuottavat omistajillensa\nniin erinomaista hyötyä, kohdellaan tavallisella, liikuttavalla\nvälinpitämättömyydellä. Siloina on kaksi nelikulmaista puu-reunusta,\njoita yhdistää poikkitanko ja joka on kiinnitetty aisaan. Vetäissä\nnojauu reunuksen alapuoli härkäparan rintaa ja ylipuoli sen niskaluuta\nvasten, jonka seurauksena on, että jo parin päivän kuluttua on\nlujimmankin niska-nahka hivuuntunut rikki, jonka jälkeen puhveliparka\nniinkuin ennenkin saa pitkittää kipeätä työtänsä. Tuskin tarvinnee\nsanoakaan mikä erinomaisen suurempi hyöty, eläimien voimaan katsoen,\nniistä saataisiin, jos niitä kunnollisemmasti hoidettaisiin.\n\nTäältäkin vielä kuljettiin rautatiellä, joilla kulkeminen jo tuntui\nhirvittävän yksitoikkoiselta, kunnes syyskuun 28 päivänä ehdimme\nFratestin kylään, jossa jätimme junalla kulkemisen koko sotaretken\najaksi.\n\nSeuraava päivä oli määrätty levähdykseksi, jolloin myös piti tehtämän\nvalmistuksia sitä seuraavan päivän marssia varten. Fratestin kylässä\nnäin ensimmäiset Punaisen-ristin sairasteltit.\n\nEnsimmäinen marssimme alkoi syyskuun 30 päivänä. Patrulliksi\nlähetettiin edelle kolme tarkk'ampujaa; 200 askelta niistä kulki\netuvartio, 50 miestä yhden upsierin johtamina ja taasen vähän matkaa\nniistä seurasi pataljoona ja sairasvaunut. Semmoinen on sota-ajalla\nmarssijärjestys. Ilma oli kaikin puolin suotuisa, niin että me 3 päivää\nmarssittuamme ehdimme Simnitsan kaupunkiin.\n\nLokakuun 2 päivänä lähdimme marssimaan Brigadir'in kylästä, ja jo\npuolen päivän aikaan siinti Tonavan rannikot etäällä. Yhä selvemmiksi\nkävivät niiden muodot jota lähemmäksi tulimme, kunnes iltapuolella\npäivää ehdimme Simnitsaan mahtavan Tonava-virran rannalla. Kaupunki on\nyleensä vähäpätöinen, mutta sota oli saanut sinnekin vilkkaan liikkeen.\nSiinäkös kauppiaita, joilla oli tavaroita kaikenlaisia, hyvää maksua\nvastaan tarvitseville laittaaksensa.\n\nSiellä tapasin erään haavoitetun venäläisen alaupserin, joka oli\nollut Plevnassa, ja nyt tuotiin sieltä Fratestiin. Itkien kertoi hän\nettä ei hirveämpää näkyä voi ihmiselle saattaa katseltavaksi, kuin\ntaistelu Plevnan edustalla, jossa hänkin oli ollut; ja nyt seurasi\nmahdottomiakin juttuja. Veri siellä, muka, juoksi virtana mäen rinteitä\npitkin, paljastettuja ihmisen ruumiita esti penikulman ympäristöllä\nkulkua y.m. senkaltaisia. Muutamiin nämät tämän kaltaiset jutut olivat\nvähällä saada jänismäisen vaikutuksen, mutta suuremmassa osassa ne\nherättivät palavaa intoa pian pääsemään hekin vuodattamaan vertansa\nkeisarinsa edestä ja maansa kunniaksi.\n\nSimnitsan alapuolella on tasanko, johon meidän oli sopiva asettaa\nleirimme. --- -- --\n\nErään kumppanin kanssa astuin minä Tonavan rannalle. Vaikea on selittää\nniitä tunteita, jotka tällä hetkellä valtasivat mieliämme. -- Mahtava\nvirta! Sinulla on hirveä historia, jos kerrot meille kaikkia mitä sinä\nolet vaikuttanut, kaikkea mitä sinä olet nähnyt rannoillasi ja\nsinisillä, tyrskyävillä aalloillasi tapahtuvan. Kuinka pitkä aika on\nsitten kulunut, kuin sinun sinisien aaltojesi puhtautta on sekoittanut\nihmisveri? Jos sinä voisit kertoa kaikki, mitä olet nähnyt sodan jo\nammon ajoista vaikuttavan, jos voisit selittää mitkä julmat ja\nhirvittävät tunteet ovat ihmisien sydämmissä saaneet sijan sinun\nrannoillasi, näin kivetkin, joita sinun vetesi viruttaa, tähdet, jotka\nkuvastavat itsiänsä sinun vedessäsi, maa, jolla sinä majesteetillisenä\nvierit Mustan meren aaltoihin, kaikki, kaikki yhtyisivät kauhistuksella\nhuutamaan: kirous! tuhatkertainen kirous sodalle, joka muuttaa ihmisen\nraivoisaksi pedoksi; kirous sodalle, joka musertaa tuhansien ihmisien\nsydämmet; kirous!\n\nSiinä seisoessamme oli ilta ehtinyt. Päivä laski ilmoilleen, yö peitti\nkoko maan ja päivän vaivoista väsyneinä etsimme lepoa. Tähdet tuikkivat\nsinitaivaalla, luonto näytti olevan syvimmässä rauhassa, mutta tämän\nrauhan rikkoi ikäänkuin jätti-huokaus. Se oli kanuunan ammunta\nPlevnasta. Juhlallinen tunne valtasi minut. Mahtavana kaikui tämä\nlaukaus minun sydämmessäni ja kuvitellessani senkin laukauksen ehkäpä\nhirveitäkin seurauksia, tunki mieleeni äsköiset ajatukseni, poveni\npohjukasta nousi raskaana kuin syksyisen yön kolkko huokaus huulilleni\nja korvissani kuului hiljaa kuiskaamani sana: kirous!-- -- --\n\n\n\n\nII.\n\nTonavan ylimeno ja matkat Bulgariassa Jeni Barkatsiin.\n\n\n[Tämä nimi, joka tavallisesti kirjoitetaan Barkatsch, on helpomman\nääntämisen tähden iässä kirjotettu a'alla molempain ensimmäisten\nkirjaimien välillä.]\n\nSeuraavana aamuna aamurukouksen jälkeen marssittiin Tonavan sillalle.\nJota enemmän lähenimme virtaa, sitä suurempaa liikettä huomasimme.\nKaikki armeijan ruokavarat ja muut tarpeet kuljetettiin, nimittäin,\ntästä sillasta ylitse Bulgarian puolelle. Sillan päällikkö, muuan\nkenraali, valvoi, ettei mikään rikkonut järjestystä.\n\nSoittokunta soitti Kolmenkymmenen vuoden sotamarssia ja seuraavassa\nhetkessä astuimme me sillalle. Eräs saksalainen sanomalehden\nkirjoittaja kertoo suomalaisten menoa Tonavan yli näin:\n\n\"-- -- -- Kauniimman näköiset olivat kuitenkin Suomalaiset. Suomen\nkaartin tarkk'ampujapataljoona marssi nyt juuri, kaartin tykistön\nvarjelus-väkenä, sillalle. Sen miehet olivat neljä viikkoa ollut\nmatkalla kodistansa, mutta pitkästä marssista huolimatta, astuivat he\nniin ravakkaasti eteenpäin, olivat niin hilpeitä ja iloisia, että\nkatsojakin heitä nähdessänsä tuli iloiseksi. Pataljoonan muassa, jonka\nmiehistö suurimmaksi osaksi 011 protestanttista, marssii pastori;\netupäässä kulkee soittajat, ensimmäisessä riveissä laulajat ja niiden\njäljessä pataljoona. Miehet eivät ole ison-kasvuisia, mutta hartevia ja\nvoimakkaita, paraastaan parrattomia, nuoria, vaalavia miehiä,\nystävällisen näköisiä, joiden ymmärtäväistä katsetta ja miellyttäviä\nkasvopiirteitä harvoin tavataan Wenäläisissä. Niiden kielessä on\nharvinaisen kaunis, sulo-äänisyys ja heidän laulunsa on sointuva,\nsävelet vilkkaita, vaikka niissä helposti huomaa jonkinlaisen\nsynkkämielisyyden. -- -- --\"\n\n\"-- Seuraten pataljoonan päällikön ystävällistä kutsumusta seurasin\nminä heitä sillan ylitse. Kun ensimmäiset rivit astuivat sillalle,\nkäski hän soittamaan Kustaa Aatolvin sotamarssia. Nyt kaikui marssin\nsävelet, joissa on sangen paljon yhtäläisyyttä 'Eugen Savoijilaisen'\nmarssin kanssa. Sen säveltö on pysynyt kaukaisessa Pohjolassa ajoista,\njolloin Kustaa Aatolvi ratsuväkineen voitti Lytsenin tappelun, ja vielä\nnytkin herättää yksinkertainen, mutta hilko ja sointuisa laulu\nsoturissa taistelun-himoa ja rohkeutta. Kun soitto oli tauvonnut,\nrupesivat sotamiehet laulamaan; ja nyt kuultiin vuorottain laulua,\nvuorottain soittoa niin kauvan, kuin sillalla marssittiin. Tuskin\nolivat sotamiehet astuneet Bulgarian rannalle, ennenkuin jo ratkesivat\nnostamaan vilkkaita hurraa-huutoja, onnittelivat toisiansa ja marssivat\nreippaasti -- Bulgarian lokameren lävitse.\"\n\n\"-- -- -- En voinut olla tuntematta surumielistä ajatusta, kuin otin\npataljoonalta jäähyväiset. Väkisinkin ajattelin niitä uhria, joita tämä\nsota jo on niellyt, ja minun tuli vaikea ollakseni, kun näin tuon\nkauniin, virkeän, nuoren elon kiitävän tiellä ohitseni kuolemaa\nkohden.\"\n\nNiinpian kuin olimme astuneet viholliselle mantereelle, otettiin\npainetit tupesta ja kiinnitettiin pyssyjen päihin.\n\nSittekuin me Turkin puolisen Tonavan rannan todellakin nyrkiltä\näyräiltä heitimme viimeisen katseen pohjoiseen päin, sinne suuntaan,\njossa kotommekin olivat ja josta meitä eroitti ei ainoastaan leveä\nmaanpalsta, vaan myöskin oikullinen virta, lähdimme astumaan eteenpäin\ntammi- ja pyökki-metsien lävitse, nyrkkiä mäkiä ylös ja alas, pitkin\nkauniita laaksoja ja ehdimme hyvään aikaan iltapäivällä Tsarevits'in\nkylään. Vähän matkan päässä kylästä, jonka turkkilaiset, Wenäjän\narmeijoita paetessaan, itse olivat polttaneet, niin ett'ei juuri montaa\nmökkiä jäljellä ollut, nostettiin teltit erään vihertävän mäen\nrinteelle ja pian loimosi pitkin leiriä valkeita, joiden ympärillä\nhäärittiin ateriaa valmistamassa. Suurta huvia nostivat kilpikonnat,\njoita näytti seudulla löytyvän isossa määrässä, ja joita emme ennen\nolleet nähneet. Mäen alapuolella oli pientä tammi-metsikköä, ja siellä\njuoksi ristiin rastiin miehiä kilpikonnia kiinni ottamassa. Kas\nihmettä! Niinpian kuin saatiin eläin käsiin, katosivat pää ja jalat sen\nkovan kuoren sisälle. Niistä nyt useatkin koettivat tehdä hyvää\nateriaa, mutta ei niistä kokeista tullut mitään, harjaantumattomia kun\nmiehet olivatkin hienomman kokin virkaa toimittamaan.\n\nRauhallisena meni kukin levolle, vielä rauhaisempana senkintähden, että\nseuraava päivä oli määrätty levähdykseksi. Vielä emme tosin olleet\nmarssineet kahta päivää, sillä vasta kolmantena tavallisesti levättiin,\nmutta kun seuraavana päivänä piti ehdittämän pääkortteeriin, H.M.\nKeisarin tarkastettavaksi, niin annettiin sotamiehille aikaa sievistää\nja puhdistaa itsiänsä.\n\nSeuraavana päivänä (5 p. lokak.) lähdimme astumaan pääkortteeriin päin,\njoka oli majoitettu _Gorni Studen'in_ kylään.\n\nKun olimme ehtineet noin parin virstan päähän kylästä, joka jo etäällä\nhäämöitti, tuli meitä vastaan Hänen Majesteetinsa Keisari, suuren,\nkullankiiltävissä puvuissa varustetun seurueensa kanssa. H. M:tinsa\ntervehti armollisin sanoin suomalaista kaartiansa tervetulleeksi\nsotatantereelle, jonka jälkeen pataljoona sai iloita siitä, että sen\nrakas suuriruhtinas saattoi sen majapaikallensa. H. M:tinsa puheli\nratsastaessaan mitä armollisimmasti pataljoonan päällikön eversti\n_Ramsay'n_ kanssa ja ilmoitti pataljoonalle, että Hän aikoi lähettää\nsähkösanoman pojallensa, perintöruhtinaalle, pataljoonan korkealle\npäällikölle, siitä että Hän oli suureksi mielihyväksensä huomannut\npataljoonan olevan erinomaisen hyvässä kunnossa.\n\nTullessamme pääkortteeriin bulgarilaisessa kylässä, joka ei ole\ntavallista huonompi eikä parempikaan, jossa ylhäisiä ja alhaisia asui\nsotilas-tapaan, sievimmästikin sanoen: \"vaatimattomasti\", ottivat\nprikaatin muut pataljoonat meitä ystävällisesti vastaan. Kaartin\ntarkk'ampujaprikaatiin kuuluu 4 pataljoonaa, joista 1:nen, 2:nen ja\n4:jäs jo oli meitä (3:tta) odottamassa, voidaksensa ruveta yhdessä\nsoturi-virkaansa tekemään.\n\nNyt luulimme, että meidän piti saaman levätä rauhassa jonkun ajan,\njonka tähden useat meidän miehistämme rupesivat keskustelemaan, eivätkö\nhekin, niinkuin muidenkin pataljoonain miehet olivat tehneet, rupeisi\nvalmistamaan itsellensä \"maa-kojuja\", joissa näet, olisi ollut paljoa\nmukavampi oleskella, kuin teltoissa.\n\nMutta nämät toiveet menivät pian mitättömiin, ja luonnollisestikin,\nsillä ei soturin virka sodan ajalla ole muurin pankolla makaaminen,\nvaan se vaatii ravakkuutta ja virkeitä toimia. Meille tuli nimittäin\nkäsky jo seuraavana päivänä lähteä liikkeelle.\n\nVielä tahdon mainita yhden seikan.\n\nGorni Studen'issa ollessamme sai soittokuntamme kirjeen arvossa\npidetyltä ja kaivatulta johtajaltansa Helsingistä. Kirjeen arvolliset\nja vakaan yksinkertaiset sanat, ja erityiset terveisetkin otettiin\nvastaan rehellisellä ja teeskentelemättömällä liikutuksella, ja monesta\nkyyneltyneestä silmästä loisti kiitos kirjeen kirjoittajalle ja\nkodille.\n\nNiinkuin jo äsken mainittiin lähti koko prikaati, Keisarin se\ntarkastettua, seuraavana päivänä marssimaan länteen päin. Sen\npäälliköksi oli määrätty kenraali _Ellis_.\n\nAlkuosa matkasta kuljettiin pitkin hyvin hoidettua kivitietä, jolla\ntomu pöllysi pyrynä astuessamme ja päivän helteyden tähden olimme\njanosta nääntyä, kun ei ollut veden tippaa saatavana. Tosin löysimme\ntien vieressä kaivon, mutta kun sotaväkeä jo oli kulkenut edellämme,\noli se tyhjennetty, niin ettei ollut jäljellä, kuin vähäisen\nmudansekaista liejua.\n\nMyöhempään ehtoopäivällä kävi taivas pilviseksi ja vettä rupesi\nsatamaan. Kaikenlaiset kertomukset Bulgarian sade-ajasta, jolloin\nkaikkien teiden y.m. piti muuttuman pohjattomiksi lokakaukaloiksi,\nrupesivat jo meitä peloittamaan. Pimeän tullessa olimme ehtineet täksi\nyöksi määrättyyn lepopaikkaamme, ja pian istuttiin teltoissa sateen\nsuojassa.\n\nEdellisen päivän illalla olimme jo poikenneet kivitieltä eräälle\nkylätielle. Pienen joen varrelle olivat telttamme pystytetyt. Siitä nyt\nseuraavana päivänä (7 p. lokak.) jatkettiin matkaa. Sateesta olivat\ntiet niin lioittuneet, että oli kurassa kahlaaminen. Vielä vaikeampaa\noli kulkea niissä paikoin, joissa kulku kävi vilja-peltojen lävitse.\nMies siinä juuri vaivoin pääsi kävelemään, mutta kuinka trossi ja muut\najokalut siinä kulki en todellakaan voi ymmärtää.\n\nHelppoa on käsittää, että tämmöinen marssi, raskas takka seljässä, oli\nrasittavan raskasta. Molemmin puolin tietä näkyikin miehiä, jotka\nväsymyksestä olivat heittäyneet pitkäksensä, eikä niitä käskyt eikä\npyynnöt saaneet liikkeelle. Minä näin kaksi venäläistä sotamiestä,\njoissa äärettömät ponnistukset olivat saaneet verikohtauksen aikaan.\nIhan tainnuksissa seisoivat he hoiperrellen sotamies kummallakin puolen\nheitä kiinni pidellen; veri juoksi suusta ja sieramista. Miten heidän\nkävi, en tiedä.\n\nOli jo pimeä; kaikki olivat väsymyksestä uupua; etäällä näkyi muutamia\nvalkeita ja me luulimme kaikki, että jo oli majapaikkamme lähellä.\nMutta ikäänkuin virvatulet näyttivät valkeat etenevän sitä myöden kuin\nme kuljimme eteenpäin. Me, näet, olimme äärettömän suurella tasangolla,\njonka toisesta päästä nuot valkeat näkyivät Tosin me jonkun valkean\ntykö ehdimme, mutta ne olivat vain väsymyksestä jäljelle jääneiden\nvenäläisten soturien tekemiä, eivätkä siis meille olleet miksikään\nhyödyksi.\n\nVihdoin kuitenkin ehdimme siihen paikkaan, joka oli määrätty\nyömajaksemme, mutta vielä sielläkin kiusa kohtasi meitä. Miehet, jotka\nolivat lähetetyt edelle katsomaan telttien paikkaa [niitä miehiä, joita\non jokaisessa komppaniassa yksi, nimitetään \"sjalanööreiksi\"], olivat\neksyneet, ties' minne, sillä seisoessamme lokaisella tiellä pimeässä ja\nkylmässä syys-yössä, kun merkin puhaltajat rupesivat merkkikäskyjänsä\npuhaltamaan, ilmestyivät hekin.\n\nVasta noin puoliyön aikaan, kuin pataljoona kumminkin tunnin oli\nseisonut sateessa tiellä ja kurassa polviin asti, hajosivat sotamiehet\npilkkopimeässä, mikä minnekin, tien viereen etsimään kuivempaa paikkaa\nmakuusijaksensa. Siinä oli miehiä sekaisin, suomalaisia ja venäläisiä,\nei kukaan tietänyt, missä oma väki oli. Minäkin erään kumppanin kanssa\nvihdoin löysin korkeampaa maata, jossa ei ollut vettä niinkuin\nalempana; kiviä siinä tuntui olevan ja siinä nyt laskimme maahan\nväsyneet päämme. Uni ei kuitenkaan tahtonut maittaa, kuin vettä tuli\nyhtämittaa, ja hetken kuluttua päätimme lähteä etsimään parempaa\nyösijaa. Kun tarkemmin katsoimme ympärillemme, huomasimme olevamme --\nkirkkomaassa. Bulgariassa, näet, ei kirkkomaan ympärillä mitään aitoja\nkäytetä.\n\nSiitä nyt lähdimme menemään, emme itsekään tienneet minne, mutta vähän\nkäveltyämme näimme edessämme suuren suuren heinäsuovan. Päätimme heti\nkiivetä sen suojaan mutta siinäpä seisoikin venäläisen ratsuväen\nvartiomies kieltäen meitä lähenemästä ja selittäen, että heinät olivat\nheidän hevoisiansa varten. Mitä siis tehdä? -- Kun mies siirtyi vähän\nloitommalle, riensimme me heti kiipeämään heiniin, mutta tuskin olimme\nsinne pistäneet kätemme, ennenkuin suovan sisästä kuulimme venäläisen\nkiroten huutavan: \"pasjol, pasjol!\" (pois! pois!). Me kiiruusti\ntoiselle puolelle ja vihdoin löysimme suovassa sen verran rakoa, että\nmahduimme sinne venäläisten keskelle, sillä niitä siellä oli pian\ntoista kymmentä miestä.\n\nKun aamulla heräsimme ja konttasimme päivän valkeuteen majastamme,\nnäkyi pitkin tasankoa samanlaisia heinäsuovia, joista useat nyt oli\npuiden puutteessa sytytetty palamaan. Se päivä oli sitten määrätty\nlevähdyspäiväksi.\n\nPäivällisten jälkeen siirrettiin pataljoona toiselle puolen Poradim'in\nkylää, se nimittäin oli kylän nimi jonne olimme tulleet. Siinä oli\nRumaanian ruhtinaan Kaarlen pääkorttieri. [Täällä sai kaartin joukot\nRumanian ruhtinaalta, joka silloin oli sen päällikkönä, niin kuuluvan\nsähköanomana tulleen päiväkäskyn: \"Wenäläiset, Rumanialaiset,\nkokoontukaamme yhteisen lippumme ympärille. Tämä lippu, ihmisrakkauden\nja totuuden risti, on Jumalan avulla osoittava meille tien voittoon.\nKaarle.\"] Kylä oli sangen huono, vaikka väkiliike nyt teki näytelmän\nvähän elävämmäksi. Sinne oli kokoontunut aika lauma sotakauppiaita ja\nniille nyt meni monenkin sotamiehen viimeinen ropo rumaanialaisesta\nryypystä.\n\nSade oli jo tauvonnut mutta lokaa oli niinkuin ennenkin, jonka tähden,\nkuin seuraavana päivänä (9 p. lokak.) lähdimme eteenpäin, marssiminen\noli yhtä vaikeata. Yön vietimme Tukenikan kylässä ja pääsimme\nseuraavana päivänä Raljevon kylään, joka on suoraan eteläänpäin\nPlevnasta. Siitä ei ole kuin muutama virsta venäläisten\npiiritysasemalle. Kanuunan ammunta kuului vallan selvästi.\nRaljevossakin saimme yhden huokaus-päivän. Trossi oli 10:tenä päivänä\nhuonon kelin tähden jäänyt vähän jälkeen; se tuli vasta puolen päivän\naikaan, niin että meidän oli hakeminen ruokaa mistä vain saimme.\n\nRaljevosta ei enään ollut kovasti pitkä matka _Jeni Barkatsin_ kylään,\njoka nyt oli ollut matkamme päämääränä. Sinne tulimme mitään\nhankaluuksia kohtaamatta lokakuun 12 päivänä. Jeni Barkatsin kylä on\nkauniin laakson päässä ja tie sinne kävi pitkin metsäisiä törmiä ja\nviehättäviä alangoita. Itse kylä on jotenkin sievällä paikalla pienen\njoen vieressä. Näköala eteläänpäin oli kaunis. Edessämme oli muutaman\n'penikulman pituinen tasanko, jonka lävitse, noin 4 virstan paikalla\nleiristämme, juoksi Wid-virta, ja jonka alapuolella etäällä\nhäämöittivät Balkan-vuorien sinertävät harjanteet.\n\nKoska me useaksi päiväksi jäimme tänne ja prikaatimme päällikkö varusti\nkylän lähettämällä ulos jääkäri-ketjuja ja asetellen tykistöä sopiviin\npaikkoihin, oli meillä hyvää aikaa tässä katsella ympärillemme.\n\nOlosta Jeni Barkatsissa on vielä kyllin puhumista, mutta sitä ennen on\nsopivaa luoda katse siihen kansaan, jonka maassa jo viikkoja olimme\nkävelleet, jonka oloja olimme nähneet, joiden vapauden ja rauhan edestä\nolimme kaukaisesta Pohjolastamme tulleet sotimaan ja vertamme\nvuodattamaan, mutta joka kuitenkin useastikin osoitti meille viekkautta\nja vieläpä joskus vihollismieltäkin. Tästä ei kuitenkaan voi heitä\nmoittia, sillä jo vuosisatojen alammaisuus Turkin vallan alla oli\nopettanut heitä epäilemään kaikkia paitsi itseänsä.\n\nUsein heidän vastahakoisuutensa olla sotureille apuna ruo'ankin\nhankkimisessa, (jota luonnollisesti pyydettiin maksoa vastaan) saattoi\netenkin soturin päähän sen luulon, että hänellä Bulgarialaisessakin oli\nvihollinen, mutta hänessä, joka vähänkin tunsi heidän olojansa ja\nkohtaloitansa ja joka punnitsi syitä heidän käytökseensä, herätti se\nsääliä ja myötätuntoisuutta. Eipä ihmettä, jos niinkuin jo sanottiin,\nBulgarialainen epäili meitä, sillä saattoihan hän arvella, että\nsoturit, jotka nyt hänen kylässänsä asuvat ja hänen puolestansa\nsotivat, voittaisivat Turkkilaiset ja tekisivät heidät --\nBulgarialaiset -- alammaisiksensa ja sitten kohtelisivat heitä vielä\ntylymmin kuin heidän nykyiset vallitsijansa konsanaankaan.\n\nBulgarialainen mies on isonkookas ja väkevä. Naiset ovat jotenkin\nlyhyitä; kasvot niillä on pitkulaiset, hiukset vaaleat, silmät tummat,\npienet, mutta vilkkaat. Harvoin niissäkään huomaa mitäkään\nviehättävyyttä, olleevatko silmät yksin syynä siihen, vai antavatko\nheidän yleensä rumat kasvopiirteensä niille sen näön.\n\nHeidän arkipäiväinen pukunsa 011 tavallisesti hyvin yksinkertainen.\nAvarat housut, sidottuina nauhoilla kiinni sääreen. Samoilla nauhoilla\nkiinnittää hän anturuksensakin. Valkea paita, liivit, vyö ja lyhyt\nnuttu, iso lammasnahkainen lakki taikka punainen \"fetsi\" (turkkilainen\npään-peite); siinä miehen puku. Vaimoväet taasen, niinkuin naiset\nainakin, koristavat mielellänsä itsensä. Niiden puku on tosin\nyksinkertainen, lyhyt karkea hame, vaalea kirjava esiliina ja\nanturukset, mutta hiuksillansa oli naimattomilla naisilla iso\ntekeminen, iso joukko pieniä palmikkoja, rahoja, helmiä ja muita\nkoristeita pää täynnä. Naineen päätä taasen peitti korkea kankaasta\nkiedottu myssy. Molemmilla oli rannerenkaita, isoja korvarenkaita,\nvanhoista rahoista yhteensovitettuja kaula-rengaksia. Emännällä on\nvyötäisillänsä vyö, jonka pitää kiinni iso solki.\n\nBulgarialainen asuinhuone on joko puuta taikka palmikkoa ja savea.\nSiinä on tavallisesti kaksi suojaa, joista ulkopuolinen käytetään\nkeitto- ja asuinhuoneena, usein karja-suojanakin, sisimmäinen\nmakuuhuoneena. Katto peitetään joko oljilla taikka kivilevyillä.\nLaattiaa ei ole, maa on vaan painettu ja astuttu lujaan. Tulisija on\nkeskellä laattiaa ja katossa on savu-reikä. Seinässä on luukulla\nsuljettavia nelikulmaisia aukkoja, joista päivä pääsee huoneeseen.\nÖljytyt paperit aukkojen edessä ovat yleisempiä, mutta lasia on vain\nvarakkaimmilla.\n\nBulgarialaisella ei ole muita työ-aseita kuin puukko ja kirves, joka\nviimeksi mainittu on hyvin meidän piilikirveemme näköinen. Niillä hän\ntekee kaikki tarpeensa: huoneensa, puuastiansa, auransa ja rattaansa.\n\nElantotapansa osoittaa heidän sivistyksensä alhaista kantaa. Mies\nhoitaa pellon ja karjan; vaimo keittää maissin, leipoo leivän, joka käy\nsangen yksinkertaisesti: jauhoista tehdään taikina ja siitä\nmuodostetaan iso, mutta ohut kakko. Se lasketaan pellille taikka\nlaakealle kivelle, pannaan tulisijalle ja peitetään kuumalla tuhalla.\nEi kulu tuntiakaan niin on kakko valmis. Tätä uudistetaan joka päivä.\nMaitoa tavataan harvoin ja saadaan joko kutusta taikka puhvelilehmästä.\nVoita tehdään kutunmaidosta.\n\nNaiset kehräävät lankansa ja kutovat kankaansa vanhanaikuisilla\nteollisuus-aseilla. Kangas ei ole hienoa, mutta on joskus sievääkin.\nItse Bulgarialainen tekee vaatteensa, jalkineensa, nahkansa. Koko\nkylässä ei ole muuta käsityöläistä kuin seppä. Nahkoja ei parkita\nniinkuin meillä, niiden valmistustapaa minä en tiedä, sillä minä en\njoutunut näkemään miten he niitä tekivät, mutta niissä on vielä\nkäytettäissä karvat.\n\nHeidän tapojansa on rauhattomana sota-aikana vaikea huomata. Soturien\nsiellä-olo ei kuitenkaan tykkönään heitä voinut tehdä rauhattomiksi.\nPäivät kadoksiin toimivat he talous-askareitansa ja illalla kokoontui\nkoko perhe lieden ympärille. Emäntä laittoi iltaruokaa ja miehet\nistuivat kymärässään piippu hampaissa heidän toimiansa katsellen tuskin\nmitäkään puhumatta.\n\nOllessamme eräässä kylässä lähellä Balkania, jouduin näkemään\nbulgarialaisten häiden loppu-osaa; näin, nimittäin, kuinka morsianta\ntuotiin uuteen kotoonsa, sulhasensa taloon.\n\nKävellessäni tiellä eräänä päivänä kuulin jonkinlaista kummallista\nlauluntapaista melua etäämmällä. Ihmetellen mistä se tulisi, lähdin\nmuutamien kumppanien kanssa kävelemään eteenpäin, eikä aikaakaan niin\nnäkyi väkijoukko tulevan kujaa pitkin vastaamme. Edellä kulki vanha\nharmaapäinen mies, laulellen, hyppien ja tehden jos jonkinmoisia\nkoukeroisia liikkeitä ruumiillaan ja kantaen kädessänsä kivi-ruukkua.\nHänen perässänsä tuli kahden puhvelin vetämät suuren suuret\nraudoittamattomat vankkurit. Lukija muistanee vielä kertomukseni\nRumanialaisten ajokaluista? Nämät olivat ihan samanlaiset.\nKumpaisistakin längistä nousi noin parin kyynärän pituinen keppi, jonka\npäähän oli pantu naisen päähuivi liehumaan. Keppien päitä yhdisti\nnauha, johon oli kiinnitetty pieniä rautaisia kelloja. Keskelle\nvankkuria oli asetettu iso kirstu. Sen päälle oli tehty peitosta kuomi,\njoka kuitenkin oli niin matala, että morsiamen, joka seisoi kirstunsa\nedessä, täytyi olla pää kymärässä. Hänellä oli huntu silmillä, mutta\noli muuten koristettu miten paraiten sopi. Etenkin oli rahoja sovitettu\njos jonnekin hänen vaatteihinsa, semmenkin olivat hiukset niitä\ntäynnä. [Turkkilaisten rahoissa on nimittäin reikä syrjässä.] Hänen\nvaatetuksensa oli semmoinen kuin Bulgarialaisten tavallisesti on.\nHeijastavan valkeat paidan hijat ja sukat näyttivät sangen sieviltä.\nJalkineita hänellä ei ollut. Hänen edessänsä seisoi kaksi tyttöä ja\ntakanansa samoin kaksi, jotka kaikki lauloivat täyttä kurkkua. Nämät\ntytöt epäilemättäkin tekivät samaa virkaa kuin telturit meillä.\nVankkurien perässä marssi jalkaisin noin 30 henkeä, joista, niinkuin\njälkeenpäin huomasin, suurin osa oli \"kuokka-vieraita\". Matkaa\njatkettiin sitten sulhasen talolle, härjät talutettiin tuvan oven\neteen, riisuttiin valjaista ja talutettiin pois. Naiset, paitsi\nmorsian, hyppäsivät alas vankkurista, kävivät huoneessa ja toimittivat\njotakin, josta emme kuitenkaan viisastuneet. Vieraat, jotka kulkivat\nperässä, asettuivat seisomaan siten, että vankkurit jäivät heidän ja\ntuvan oven välille. Mies, joka äsken oli astunut edellä, astui nyt\nväkijoukkoon ja antoi jokaiselle viini-ryypyn ruukustansa; tätä\ntehdessä laulaen yhtämittaa. Sittekuin kukin oli saanut ryyppynsä,\nherkesi mies laulamasta ja jäi väkijoukkoon seisomaan. Eipä aikaakaan,\nniin tuli vankkurien viereen vanha mies ja vaimo, arvelumme mukaan joko\nsulhasen taikka morsiamen vanhemmat, ja alkoivat laulellen tanssimaan\nja hyppimään vankkurien ympäri. Tätä he uudistivat kaksi kertaa, jonka\njälkeen hekin tulivat väkijoukkoon seisomaan. Nyt tuli tuvasta nuori\nmies, tämä oli sulhanen, kädessä vanha sapeli, jolla hän aika lailla\nsivalsi oven pieleen ja kääntyi sitten väki-joukon puoleen ja puhui\nhetken aikaa. Hänkin uudisti puhettansa ja lyömistänsä kaksi kertaa.\nPantuansa sapelin pois, kapusi hän katon päälle, jonne tytöt heittivät\nhänelle valkean liinasen, kaksi kakkoa ja puukon. Liinasen levitti hän\nsyliinsä ja alkoi sitten puhua rupattaen paloitella leipiänsä pienille\npalaisille. Sitten hän otti liinasen kulmista kiinni, heitti kaikki\nleivän palaset yht'aikaa väkijoukkoon, jättäen kuitenkin liinasen\nkäteensä. Näistä palasista kiirehti kukin ottamaan yhden, jonka\nsyötyänsä, suurin osa väkeä lähti pois. Minä jäin kuitenkin\nkumppanineni katsomaan, miten tämä päättyisi. Sittekuin tämä oli\ntapahtunut, tuli kaksi tyttöä tuvasta, ottivat morsiamen, joka koko\najan oli liikkumattomana seisonut hankalassa asemassansa, syliinsä ja\nkantoivat hänen sisälle. Sulhanen hyppäsi alas katolta ja parin muun\nmiehen kanssa hinasivat he morsiamen kirstun tupaan. Sinne meni nyt\nkaikki väkikin perässä.\n\nMekin päätimme rohkeasti astua tupaan; arvelimme, näet, että sotamiehen\nvapaus vieraalla maalla, jossa sota oli paraillaan, tässä kohden oli\nhyväksi käytettävä. Tuvassa oli savi-laattialle levitetty kaksi\nvalkeata vaatetta, jolle tytöt paraikaa kantoivat leipää, kutun juustoa\nja ainakin kolmenlajista soppaa. Vieraat istuivat ruokien ympärille ja\nristinmerkin tehtyä kiersi viiniruukku taasen hengeltä hengelle.\nAinoastaan ensimmäistä soppalajia, jossa oli kanan lihaa, riisi-ryyniä,\nväskynöitä, rusinoita ja tiesi mitä sekoitusta, minäkin maistoin.\nSyöminen kävi sangen yksinkertaisesti: leipänsä palasella tuhri kukin\nsoppa-astiaan ja jos sieltä jonkun kappaleen löysi, täytyi heti painaa\nse peukalollansa leipäänsä vasten, jos tahtoi sitä suuhunsa kuljettaa.\nTavantakaa maistettiin ruukusta viiniä.\n\nKun oli lakattu syömästä, pani kukin piippuunsa tupakkaa ja tuskin\nolivat ehtineet saada valkeata päälle, tuli morsian, joka ei ollut\nläsnä aterialla, sisähuoneesta ja istui myös laattialle lähelle\nsisähuoneen ovea. Nyt oli hän jo pannut huntunsa pois. Niinpian kuin\nhän oli tullut tupaan kantoivat naiset sinne kaikenlaatuisia tavaroita,\njoita rupesivat jakelemaan, ensin morsiamelle ja sulhaselle, sitten\nmuillekin vieraalle. Mikä sai huivin, mikä liinasen, mikä paidan j.n.e.\nSe joka oli lahjan saanut laski sen olallensa, meni sitten morsiamen ja\nsulhasen eteen, ojensi heille molemmat kätensä, puhui jotakin ja lähti\nsitten pois.\n\nMe huomasimme että nyt oli lähdön aika tullut, nousimme siis ylös ja\nlähdimme pois, ensin kuitenkin suomalaisen tapaan sanoen heille:\n\"hyvästi\", johon myös jotakin vastattiin, mutta josta emme mitään\nymmärtäneet.\n\nMeillä oli vielä tuoreessa muistossa päivät ennen lokakuun 12:tä\npäivää, että oikein Jumalaa kiittäen tervehdimme sitä aurinkoista\npäivää, joka Jeni Barkatsissa heti loisti vastaamme. Tänne jäimme\n10:ksi päiväksi. Koko tämän ajan oli päivät mitä kauniimpia. Yöt olivat\ntosin kylmiä, maa oli aamuisilla huurteessa, ja eräänä yönä oli vesi\nsangossa teltin edessä jäätynyt, mutta kun päivä oli tunninkin\npaistanut, oli ilma lämmin ja vilustuneet soturit muuttuivat\nelävämmiksi niinkuin lumikukka toukokuussa. Kun tulimme Barkatsiin\nolivat sotamiehet sekä viluisia että märkiä; mutta vaikka seuraavana\npäivänä aurinko poistikin nämät huolet, jäi kuitenkin ensimmäisiksi\npäiviksi pahempi vihollinen kärsittäväksi, nimittäin -- nälkä. Juuri\ntämän seurauksena nimittävätkin sotamiehet tämän kylän \"nälkä-kyläksi\",\nja syytä oli sanoakin niin. Leipää ja suolaa ei ollut ollenkaan, ja\nvaikka ryhdyttiin mitä tehokkaimpiin keinoihin, siihenkin esim. että\nkoko kylän väestö pantiin leipiä leipomaan, ei se meidän olojamme\nparantanut. Sillä näitä kuumassa tuhassa paistettuja happamattomia\nmaissikakkuja, ja yhä vaan samaa suolatonta lampaan soppaa kävi tosin\nniin tuiki nälkäisen väen kuin mekin olimme syöminen, mutta pian tämä\nruoka näytti meille terveyttä vihaavan laatunsa. Ripuli ja muu\nvatsatauti rupesi miehissä ilmestymään. Aika olikin jo täpärällä, kun\nvihdoin leipää, suolaa ja härkiä tuotiin meille. Kaunis ilma teki\nparastansa, ja muutaman päivän perästä oli mielen- ja terveyden-tila\nmelkoisesti parantunut. Ja kun eräänä aamuna tieto levisi leiriin, että\neräs sotakauppias oli saapunut lähistölle, riensi kaikki, jolla vaan\njalkoja oli, täyttä karkua jotenkin huonosti varustetun kuorman luo.\nOlisihan tässä kuitenkin saanut monet tarpeensa täytetyksi, mutta ei\nsiinä ehtinyt urkkia mitä myyjällä oli; kysymys oli vaan mitä voi\nsaada. Vähässä ajassa oli hän mahdottomiin hintoihin myynyt kaikki\nvaransa ja joka oli saanut palasen juustoa taikka makkaraa vei sen\nriemu-kulussa teltille.\n\nLeiri-olomme oli muuten hiljaista ja rauhallista. Joka aamu pidettiin\nlyhyt rukous, ja sitten meni kukin askareillensa. Nuoret, seikkailuja\nhaluavaiset vakoilijamme tekivät yhtämittaa retkiä turkkilaiselle\nalueelle, josta he toivat mukanansa sotasaaliita, joskus vähän olkia\ntaikka heiniä, toisten viinirypäleitä, jostakusta onnensa nojaan\njätetystä viinimäestä, josta he kerran muun muassa saivat käsiinsä\nsatuloitun hevosen, sekä toisten useoita pienen kasvuisia, mutta\nhyvän-juoksuisia ja kestäviä turkkilaisia hevosia, jotka puoli villissä\ntilassa liikkuivat meidän leirimme alapuolella olevalla tasangolla.\nTämä tasanko ulottui, niinkuin jo sanottiin, muutaman penikulman\netelään päin, ja sen lävitse juoksi noin 4 virstaa meistä Wid-virta.\nSen takana käy tie Plevnaan, jolla me ensimmäisinä päivinä tähystimillä\nsaatoimme nähdä pitkiä koilliseen päin liikkuvia viivoja, luultavasti\nturkkilaisia tavarastoja. Jos niin oli, oli siinä monia satoja kuormia.\nIltaisin ja öisin näimme turkkilaisia valkeita etäällä meistä, muutamat\nniistä olivat kohdallansa ja ne loistivat luultavasti Gorni\nDubniakista, toisia muuteltiin jokainen yö. Kaikki tämä oli\nluonnollisesti yhä puheen ja mietteen aineena. Me kyselimme ja\narvailimme minne meitä oikeastaan piti vietämän. Näinä päivinä saimme\ntiedon _Muktar-pashan_ häviöstä ja Wenäjän joukkojen voitoista\nKaukaasiassa, jonka tiedon me Bulgariassa, katsellen Balkanin harjuja,\njotka etäällä \"pilviä pistelit\", sydämmellisellä mielihyvällä ja\nriemulla otimme vastaan. Sitä toiveellista ja soturillista mieltä, jota\ntämä voitto-uutinen meissä vaikutti, lisäsi ja elähytti toinenkin\nsamaan aikaan sattunut tapahtuma. Meitä oli siellä koossa 2 tivisjoonaa\nja tarkk'ampujaprikaatti sekä tykistöä ja ehkä vielä enempikin väkeä,\nsillä kaikilla mäillä ja kaikissa laaksoissa paloi iltaisin tuli tulen\nrinnalla, mutta ei kukaan vielä tietänyt sanoa mitä tuleman piti.\nSilloin saapui eräänä päivänä kenraali Gurko ja ilmoitti sotureille,\nettä H. M:tinsa oli antanut hänen tehtäväksensä viedä sinne\nkokoontuneet kaartin joukot vihollista vastaan. Gurkon nimikin jo\nvaikutti meihin myötäisen tunteen, joka ei vähentynyt, kun näimme sen\nmiehen, josta tämän sodan aikana oli niin paljon kuultu, puhuttu ja\nkirjoitettu. Kenraalin koko olo osoittihe selvästi sodan leikkiin\ntottunutta miestä; hän oli ponteva, kylmä, vakaa ja rohkea. Ne toimet,\njoihin hän heti ryhtyi, herättivät myöskin luottamusta. Niiden\npohja-aate oli nähtävästi: Ei alentaa vihollisensa arvoa! Jättää pois\nkaikki tarpeeton kiire! Vakaisuus ja järjennäinen valmistus! ja kun\nkaikki on kunnossa, silloin vasta eteenpäin kylmällä mielellä voittoon\ntaikka kuolemaan. Niiden vaivalloisien marssien ja kärsimisien perästä,\njoita olimme kokeneet, vaikutti meihin kenraali Gurkon läheisyys\nerinomaisen virkistävästi.\n\nVielä muutama päivä käytettiin valmistuksiin, joista muun muassa\nmainittakoon, että nahka-reput nyt jätettiin pois ja kun kaikki oli\nvalmiina, saimme lokakuun 23 p:nä käskyn, kello 1 yöllä lähteä\nWid-virran luo, kahlata sen ylitse Sirikovan kylän kohdalla ja sitten\nkello 6 1/4 alkaa ahdistamaan turkkilaisien varustuksia Gorni Dubniakin\nkylän luona.\n\n\n\n\nIII.\n\nGorni Dubniakin tappelu.\n\n\nMe marssimme Jeni Barkatsista, oltuamme siellä niinkuin sanottiin 10\npäivää odottamassa 2:sta kaartin jalkaväki-tivisjoonaa, jonka piti\nGorni Studenista tulemaan meidän seuraamme täydentämään kaartin\njoukkoja, joihin nyt kuului 53 pataljoonaa, 27 eskvadroonaa ja noin 150\ntykkiä, kaikki kenraali Gurkon komennon alla. Me tunsimme tykönämme,\nettä meidän nyt oli uudistaminen Suomalaisten ikivanhaa soturimainetta,\nettä meidän nyt oli näyttäminen itsemme Narvan, Leipsigin ja Lechin\nuroiden kunnollisiksi jälkeläisiksi; -- että meidän nyt oli\nosoittaminen, että me taisimme muutakin kuin paraatikentällä itseämme\nkunnostaa; ja -- miksi en sitä tunnustaisi? -- vakuuden ja epätiedon\ntunne valtasi silloin meitä kaikkia. -- Ei sentähden, että meihin olisi\npelko päässyt vaikuttamaan, ei! -- mutta tämmöinen tappelu on usein\nonnen uhka-peli, jossa pieni arvaamaton väliseikka usein vie\nparaammatkin tuumat tuhoon. Niinpä täälläkin, -- etenkin kun tiedettiin\nettä Gorni Dubniak oli erinomaisen hyvin varustettu linnoitus, että\nTurkkilaiset tiesivät tämän taistelun määräävän Plevnan kohtalon ja\nviimeiseksi mahdollisuus, että niinhyvin Osman Plevnasta kuin Sjelket\nTelish'istä rientäisi Gorni Dubniakin avuksi; asia oli siis\narveluttava.\n\nKello 5 j.p.p. lokakuun 23:ttä päivänä saatiin lähtö-käsky sekä\nilmoitus, että kaikki tulet piti sammutettaman kello 7, jolla piti\nTurkkilaisia harhautettaman; miehille annettiin ryyppy kullekin ja\nruokavaroja kahdeksaksi päiväksi.\n\nKuu nousi; ilta oli kirkas ja kylmä. Tuolla etäällä etelässä siinti\nBalkanin lumen peittämät harjanteet, joille laskeuva aurinko loi\nviimeiset ruusuiset säteensä; äänettömyys oli salaisen tapainen, mutta\nsyvä. -- Silloin tällöin kuului etuvartijoiden huudot, etäinen koiran\nhaukunta, taikka tykin ammunta Plevnasta; -- kaikki tuntui erämaan\ntapaisen autiolta ja kolkolta kuun surumielisessä valossa. Siinä\nmerkityksellinen kuva; hävittämätön niinkuin moni muukin, joka kohtaa\nsoturia hänen verisillä retkillänsä.\n\nIlma oli kylmä ja Wid-virrasta noussut sumu lisäsi sitä yhä. Teltit\nolivat jo otetut alas ja sen kappaleet annetut miehien kannettaviksi;\nkaikki oli valmiina; viimeistä \"mars!\"-sanaa ei vielä vaan sanottu.\nSotamiehet istuivat taikka olivat pitkänänsä kytevien puurunkojen\nympärillä, hiljaa puhellen keskenänsä. -- Kodista paraasta päästä\npuhuttiin; -- \"Kyllä nyt olis hyvä olla kotona -- mutt'ei auta itku\nnyt.\" -- \"Saas nähdä kuinka moni mies meidän komppaniassa illallista\nsyö.\" -- \"Jos huomenna onnellisesti loppuu päivä ja Turkkilainen\npiestään, niin kenraali lupaa ryyppyjä antaa meille.\" -- \"Tokkohan\nilmoitetaan vaimolleni, jos minun tappavat?\" -- j.n.e. Muuten oli\nrohkeus yleinen -- pelkoa ei osoittanut kukaan ja rekryytit (viimeksi\npalvelukseen tulleet) vähimmin.\n\nKello tuli vihdoin 1 aamulla. Pataljoona asettui riveihin, upseerit\nastuivat osastojensa eteen puoli ääneen tervehtien: \"hyvää huomenta\npojat!\" johon hiljaa kuului vastaukseksi: \"Jumala varjelkoon herra...\"\n\nVielä muutamia viimeisiä kehoituksia, niinkuin esim.: \"älä ammu ennen\nkuin näet vihollisen jyvän päältä\", -- \"seuratkaa minua\", y.m., y.m.\nSiihen saapuivat pataljoonan päällikkö taapinensa ja prikaatin\npäällikkö kenraali Ellis niinikään taapinensa, ja lyhyen \"Isä meidän\"\nperästä kuului vihdoin \"mars!\" Hiljaa ja vaijeten astuivat miehet\nviinimäkien ohitse kylän sivua myöden; siellä täällä näkyi tummia\nvarjoja, jotka nopeasti kiitivät edestakaisin: ne olivat kubanilaisia\nkasakoita ja heidän aseveikkojansa Terek-joen rannoilta -- voimakkaan\nrunkoisia, tummissa viltti-kauhtanoissaan, joiden somaa pukua\nkaunistivat heidän rinnalla kannettavat hopeiset patruuna-säiliönsä,\nliepeellä koristettu sapelinsa, tikarinsa ja pistoolinsa. -- He tulivat\nja katosivat yhtä äkkiä, nämät aron pojat, joita ei kukaan vakoilemassa\nvoita.\n\nTie kävi alaspäin maissipeltojen lävitse, siellä täällä vanhojen\nnikamaisien tammien ja pähkinäpuiden siimeksessä. Jota enemmän\nlähenimme Wid-virtaa, sitä enemmän kävi maa mäkiseksi ja epätasaiseksi\nja peltojen sijaan ilmestyi nyt pientä tammimetsikköä. Yhtäkkiä näkyi\nedessämme kaita hopean hohtava viiva, se oli Wid-virta.\n\nPian olimme ehtineet sen ranta-äyräille, joka melkein pystysuoraan\nkohosi veden pinnasta muutamia sykliä ylöspäin. Niiden pohjassa vieri\nvirran kirkas vesi tasaisien, kiiltävien kivien ylitse; me kahlasimme\nsen ylitse. Vettä ei silloin ainakaan ollut erin paljon -- ainoasti\nnoin puolitoista jalkaa, mutta ei kahlaaminen sentähden helppoa ollut,\nsillä kivet joen pohjassa olivat liukkaita. Heti meidän jäljessämme\ntuli kaartin jalkaväen tykistö -- täyttä karkua ajoivat he tykkinsä\nvirran ylitse, niin että vesi roiskui korkealle. Kun me katsoimme\ntaaksemme kohtasi meitä sotamiehen silmälle kaunis näky. Kylästä\nalaspäin käyvällä tiellä astui kaartin jalkaväki-rykmentit; siellä\ntäällä kiilsi kuutamossa sapeli, tuolla painetti taikka joku kiiltävä\ntykki; hevoisten hirnunta ja päristäminen, kohiseva virta, hopean\nhohtavana, ja näiden takana tumma metsikkö, -- kaikki vaikutti, että\nkuva oli viehättävä.\n\nTuskin olimme tulleet joen ylitse, joka tällä kohden oli noin 40 jalan\nlevyinen, ennenkuin asetuimme taisteluasentoon, valmiina vastustamaan\nvihollista, jos se ulisi niin uskalias, että rohkenisi hyökätä\nH. M:tinsa kaartin kimppuun. -- Kun tuota ei kuitenkaan vielä\nollut odottamistakaan, niin sopii tämän asettamisen pitää vain\nvarovaisuutena; siinä seisottiin noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen\nruvettiin astumaan Gorni-Dubniakia kohden. -- Upseerit panivat\npatruunat revolvereihinsa, tarkk'ampujat kunnostivat muutenkin\nkunnollisia pertaanilaisia tussariansa ja tykkimies pyhkäisi viimeisen\ntomun kirkkaasta tuliputkesta. -- Eteenpäin vaan Sofian ja Plevnan\nvälistä tietä kohden kävi matka sylen korkean maissin lävitse, -- Ilma\noli ihanaa, vaikka kovin kylmää (kaikissa ojissa ja lätäköissä oli\npaksu jää). -- Tuolla etäällä Plevnan törmien takaa pilkisti jo\nauringon ensimäiset säteet, jotka vaivalloisesti voivat tunkea sen\nsumun lävitse, joka yhä vieläkin keijui Wid'in ympärillä.\n\nMe tulimme pian isolle tasangolle, jota pohjoisessa rajoitti etäällä\noleva kivitie, lännessä harva metsä, jonka päällitse näimme valkeita\nsavupilviä nousevan: ne olivat ensimmäisistä laukauksista, --\nSattumalta tulin katsoneeksi kelloa; se oli silloin 1/8 8 e.pp. Pian\nkäännyimme vasemmalle (länteen) päin, ja olimme silloin asetetut\nseuraavasti: 1:nen pataljoona (eversti Ebeling'in johdolla), ja meidän\n(3:mas) pataljoona ensi rivissä, 2:nen pataljoona (eversti Gripenbergin\nkomennolla) ja 4:jäs (kreivi Kleinmichel'in johdolla) toisessa rivissä.\nKullakin pataljoonalla oli kaksi komppaniaa edessä ensi rivissä ja\nvarana niille oli heti niiden takana toista kaksi komppaniaa. Sitten,\n5 patteria (32 tykkiä) meidän oikealla siivellämme, astui urhea\nprikaatiimme eteenpäin ahdistamaan vihollista idästä päin, 2:sen\nkaartin jalkaväkitivisjoonan lähetessä etelästä ja rumanialaisten\npohjoisesta. Me lähenimme yhä Turkkilaisten jääkäri-riviä, joka\nnähtävästi vetäytyi varustuksiinsa; laukaukset kuuluivat joka minuutti\nyhä selvemmin. -- Meidän jääkäri-ketjumme vastasi näihin tervehdyksiin\nmuutamalla yksityisellä ampumisella.\n\nJoutuisan marssin perästä tulimme me noin 1/4 tunnin perästä,\ntungettuamme orapihlaja-viidan lävitse, suureksi osaksi maissipelloksi\nraivatulle tasangolle, toisella puolen mainittua metsää, ja nyt\nkuvautui eteemme sotaisa näky. Meidän oikealla puolellamme, pitkin\ntietä ajoi täyttä karkua ratsu-tykistöä, kaartin husaareja ja ulaaneja\nasemillensa, niiden edessä seisoi 4 jalkapatteria, jotka turkkilaisten\nvarustuksiin ampuivat yhden kranaatin toisensa perästä. Vasemmalta\npuoleltamme läheni isoja, tummia sotajoukkoja samalle päin kuin mekin;\nniiden tykistö oli jo toimessa ja niillä näkyi olevan hyvä asema\npienellä törmällä. Me astuimme nopeasti eteenpäin, jätimme 4:nen\npataljoonan tykistömme suojelusväeksi ja pian se jäi ison matkaa meidän\njälkeemme. Edessämme näkyi jo selvään turkkilaisten rintavarustukset\ntarkk'ampujia varten ja niiden takana törmällä niiden päävarustukset.\nMe riensimme yhä vaan eteenpäin tasangolla... kunnes yht'äkkiä muutamia\ntunnetuita ääniä kuului -- ensimmäiset viholliset luodit vingahtivat\nohitsemme. Alussa ne kuitenkin menivät ylitsemme mutta kun olimme\nehtineet vielä sata askelta eteenpäin, näin minä jotakin, joka ei\nmilloinkaan mielestäni haihdu; minä näin ensimmäisen meidän miehistä\nkaatuvan; -- hän kaatui muutaman askeleen päästä minusta -- luoti tuli\nvatsaan, mutta hän ei kuitenkaan kuollut heti. Ei tuo poika parka juuri\nsuurin vaikeroinnut mutta hänen suonenvedon tapaisia liikkeitänsä oli\ntuskastuttavaa katsella. -- Ja kuitenkin! -- mitäpä vielä sain nähdä\ntänä muistettavana päivänä!\n\nEnnenkuin aurinko tänä päivänä on laskenut on moni suoni lakannut\ntykkimästä, moni sydän sykkimästä ja moni sielu sammunut niissä\nruumiissa, joiden hengettömiä runkoja tallataan kedolla. Yksi hetki\nihmiselämässä on epäilemättäkin määrätty hänen kuolin-hetkeksensä.\nMutta se tunti, joka kerran kullekin ihmiselle lyö, näyttäikse\nselvempänä sille, joka astuu taistelutantereelle, kuin sille, joka\njärjestetyssä yhteiskunnassa toimii jäljellä olevien päiviensä\ntoimittavia askareita. Äänettöminä kuin varjot kiitävät elämän kaikki\nmuistelmat ihmis-hengen siiman ohitse, sen hyvät ja huonot teot, sen\nluokse-pyrittävät määrät ja sen pettyneet toivot, sen tyhjät\nhaire-kuvat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuotia alkoi jo tulla taajemmin; lyhyt huudahdus silloin tällöin kuului\n-- mutta ei kukaan kääntynyt sen syytä katsomaan -- ja turhaa se olisi\nollutkin. -- -- Kummallisen tunteen nämät ensimmäiset luodit antoivat,\nainakin minulle; ei se kuitenkaan ollut niin pahanluontoista, kuin minä\nolin kuvitellut; ehkä oli siihen syynä, että luotien vinkuna oli vanha\ntuttu pilkkaanampumispaikalta. Pahinta oli kuitenkin alussa nähdä\nkumppanien kaatuvan vierestä, voimatta niiden kärsimisiä lieventää. --\n\nMe olimme nyt ehtineet pienelle sylen-korkuiselle tammimetsikölle, joka\npuolikuun muotoisesti ympäröi Gorni Dubniakin eteläistä ja itäistä\npuolta; siitä oli turkkilaisten varustuksille noin 500-1,000 askelta ja\nme koimme parain voimin saada suojaa sen pensastoissa. Mutta kun ei\nkoko metsikkö ollut leveämpi kuin noin 40-50 askelta, niin kiitivät\nluodit estämättä sen lävitse ja täällä moni \"urhea soturi\" sai tuntuvan\nmuistomerkin.\n\nKello oli nyt noin 9 e.p.p. -- Ilma oli vieläkin erinomaisen kaunis,\nvaikk'ei juuri lämmin, ja aurinko paistoi kirkkaana pilvettömältä\ntaivaalta. -- Meidän osastomme, -- etenkin 2:sen tivisjoonan\ntarkk'ampujat -- olivat yhä lähenneet vihollisten etuvarustuksia, tykit\npaukkuivat yhä tuimemmin ja koko kranaattijoukkoja ammuttiin\nturkkilaisten varustuksiin, jonne koko vihollisen voima oli vetäynyt.\n\nKertomustamme on nyt tarpeen keskeyttää selittämällä Gorni Dubniakin\nvarustusten laadun ja vaikka tämän kertomuksen kertoja ainoasti on\nluvannut jutella mitä yksin koskee Suomen kaartiin, niin on Gorni\nDubniakin tappelu liian tärkeä seikka, voidaksemme olla kertomatta sitä\nkokonaisuudessaan.\n\nVarustukset Gorni Dubniakissa ovat sen kivitien vieressä, joka vie\nSofiasta Plevnaan, päävarustus ainoasti muutaman askeleen päässä tiestä\nja pienempi samanlainen vähän kauvempana länteenpäin. Varustuksien\nala-puolella, jotka ovat rakennetut mäen harjanteelle, mikä ulottuu\nPlevnaan asti, on Gorni Dubniakin kylä laaksossa, joka äkkiä alenee\netelään päin ja siellä muodostaa 8 virstan pituisen tasangon. Nämät\nvarustukset valtaavat siis täydellisesti niiden ympärillä olevan\nlakeuden. Itään ja kaakkoiseen päin, noin 3-400 askelta varustuksista,\ntekee pieni tammimetsikkö (josta jo puhuttiin) murteen tässä\näärettömässä alassa, jossa 2 penikulman alalla ei mikään muu kuin\nmuutamat pienet kummut estä sen tasaisuutta.\n\nNoin 8 virstaa lounaan päin Gorni Dubniakista on Telish'in kylä, sekin\nlaaksossa. Törmät Plevnaan päin ovat varustetut taidokkaasti,\nluultavasti ulkomaalaisien insinöörein tekemillä varustuksilla vallan\nsamalla lajilla kuin Gorni Dubniakissakin, ehkä vielä laveammillakin,\nmutta ei ainakaan sillä voittamattoman linnoituksen huolella\nulkonäöltä, jonka tuntijat suovat Gorni Dubniakin varustuksille. Noin 7\ntai 8 virstan päässä Gorni Dubniakista Plevnaan päin on taasen\nturkkilaisia varustuksia Dolni Dubniakin kylän ympärillä.\n\nTäältä eli Plevnan puolelta ahdisti tarkk'ampujaprikaatti, 15 tykin ja\n3 kasakka-sotnian [sotnia on sata miestä] kanssa Gorni Dubniak'ia, kun\nsamalla ajalla yksi prikaatti 2:sta kaartin tivisionaa myöskin 16\nkanuunan kanssa läheni sitä idästäpäin Gorni Dubniakin ja Tsirikovan\nkylien välistä ja 2:nen prikaatti samaa tivisjoonaa niinikään 16 tykin\nkanssa alkoi taistelua Telish'in puolelta. Näiden joukkojen\nsuojeluksena ja lisänä oli yksi prikaatti toista ratsutivisjoonaa\ntykistöinensä Gornin ja Telish'in välillä. Kaartin jääkäri-rykmentti\ntykistöinänsä ja ratsuväkinänsä, 4 pataljoonaa, 8 kanuunaa, 7\neskvadroonaa, 3 sotnia kasakoita ja 6 patteria ratsutykistöä kävivät\nsamaan aikaan Telishin kimppuun. Varajoukkona oli vielä 12 pataljoonaa,\n13 kanuunaa ja 1 sotnia kasakoita tiellä Tsirikovan ja Krusjevitsan\nkylien välillä sekä 7 eskvadroonaa 2:sta ratsutivisjoonaa ja 2\nratsutykistön patteria Tsirikovan ja Gorni Dubniakin kylien välissä.\nDolni Dubniakin edessä oli vielä 12 eskvadroonaa ja 12 ratsutykistön\nkanunaa sekä pienempi ratsuväen osuus Rumanian puolelta; Plevnan tielle\noli näiden lisäksi vielä asetettu 14 eskvadroonaa ratsuväkeä ja 6\nkanunaa. Samaan aikaan läheni Plevnan ja Sofian väliselle tielle 7\nsotniaa kasakoita 6 tykin kanssa estämään taikka ainakin viivyttämään\navun tuloa Plevnasta.\n\nTämmöinen oli ohjelma. Kuinka se sitten kaikin puolin täytettiin,\ntodistakoot taitavammat, mutta ainakin saivat kaartin jääkärit,\nniinkuin puhuttiin varaväen puutteessa jättää Telish'in varustukset,\njotka he jo olivat ottaneet ja joka maksoi heille 1,200 miestä, joista\nuseammat suorastaan hakattiin kappaleiksi. Ruumiit olivat vielä\njälkeisenä päivänä pitkin kenttää, osaksi peitettyinä mullalla, osaksi\nverhottomina, mutta eivät turkkilaiset kuitenkaan olleet vanhaan\ntapaansa niitä silponeet; mutta bulgarialaiset koirat olivat kuitenkin\naterioinneet niiden jäännöksistä. Mutta näitä kaikkia näin minä vasta\nuseampia päiviä myöhemmin kuin silmä jo oli tottunut katselemaan sodan\nkurjuutta.\n\nTähän otamme nyt osan siitä raportista eli ilmoituksesta, jonka\nkenraali Gurko antoi länsi-armeijan ylipäällikön sijaiselle\nkenraali-ajutantti _Todleben'ille_.\n\nEnsin hän ilmoittaa sotajoukkojen aseman, mutta kun ne jo ovat\nselitetyt ei siitä ole tarpeen puhua. Sen verran kuitenkin sopii sanoa\nettä oikeata siipeä, joka, niinkuin sanottiin, oli asetettu tielle\nPlevnaan päin ja johon suomalaisetkin kuuluivat, komensi kenraali\nmajuri Ellis (vanh.) Keskirintaa johti kenraali majuri _Tseddeler_ ja\nvasenta siipeä komensi kenraali majuri _Rosenbach_.\n\n\"Kello puoli 10 olivat viholliset ympäröityt joka puolelta ja tykistö\nohjasi heihin sama-keskisen tulen.\n\n\"Vähän jälkeen kello 10 teki eversti _Ljubovitski_ (keskirinnasta)\nhyökkäyksen itäistä varustusta vastaan. Siitä murhaavasta tulesta\nhuolimatta, jonka viholliset molemmista varustuksista ohjasivat heihin\npäin, ryntäsivät kaartin kranatöörit vastustamattomalla voimalla\neteenpäin ja tunkivat hurraata huutaen varustukseen. Turkkilaiset\nvetäyivät pää-linnoitukseen. Kranatöörit aikoivat nyt tunkea sinnekin,\nmutta heitä kohtasi sieltä niin kova tuli, että heidän täytyi jäädä\nensiksi ottamaansa varustukseen.\n\n\"Toiset keskirinnan joukot riensivät nyt heidän avuksensa; mutta ne\neivät vielä voineet saada muuta aikaan kuin että turkkilaiset kaikki\najettiin pää-varustukseen. Tätä tehdessä haavoittuivat keskirinnan\npäällikkö, kenraali Tseddeler ja eversti Ljubovitski.\n\n\"Oikea siipi, joka alkoi liikkeensä noin 1/2 7 aamulla, läheni tiellä\nGorni ja Dolni Dubniakin välillä. H. M:tinsa vartiokunnasta tulleet\nkubanilaiset kasakat, jotka kulkivat tämän siiven etunenässä,\npuhdistivat seudun kaikista tserkesseistä, jotka olivat\nläheisyydessä, ja sittenkuin he olivat vallanneet tien, hävittivät he\nsananlennätin-langan. Kun siiven jalkaväki läheni tietä, kohtasi sitä\ntykkituli Dolni Dubniakin etuvarustuksista. Jättäen kaartin\njääkärirykmentin 2:sen pataljoonan Dolni Dubniak'ia vastaan,\nsuojellaksensa itseänsä siltä puolelta, vei kenraali Ellis prikaattinsa\neteenpäin ja asetti sen taistelu-asentoon pantuansa kaksi patteria\ntielle.\n\n\"Keisarillisen perheen tarkk'ampuja-pataljoona kulki oikealla puolella,\nSuomen kaartin vasemmalla ja keisarin tarkkampujat (1:nen patalj.)\nolivat varaväkenä.\n\n\"Noin 850 syltä päävarustuksesta asettivat molemmat patterit tykkinsä\nja rupesivat ampumaan, tarkk'ampujien yhä vaan mennessä eteenpäin,\nSamassa hetkessä, kuin kaartin kranatörien rynnäkkö oli pakoittanut\nturkkilaisten jättämään etu-varustuksensa, valloittivat\njääkäripataljoonat nämät vallitukset ja alkoivat sieltä ampua\nvihollisia noin 750-900 askeleen päästä. Jääkärit joutuivat nyt siis\nomien väkien ja vihollisten välille ja olivat siis vaarassa joutua oman\nväen ammuttaviksi, jonka tähden niille annettiin käsky lähetä\nturkkilaisen päälinnoituksen etuvarustuksia. Turkkilaisten hävittävästä\ntulesta huolimatta, tulivat he melkein vihollisen ulkovarustuksen eteen\nja rupesivat ampumaan noin 400 askeleen päästä.\n\n\"Kun tähän saakka ainoasti kaksi pataljoonaa oli ollut tulessa, ja\ntoista kahta pidettiin varaväkenä, suojelemaan edellisiä Dolni\nDubniakista mahdollisesti tehtävää rynnäkköä vastaan, lähetin minä\n(Gurko) käskyn 1:selle kaartin jalkaväki-tivisjoonalle asettua\ntielle, eturintana Dolni Dubniak'ia kohden, ja 1:selle ja 2:selle\njääkäri-pataljoonalle käskyn siirtyä lähemmäksi taisteluriviä.\nSittenkuin minä olin nämät käskyt antanut, menin itse lähemmäksi\nturkkilaisten etuvarustuksia tutkimaan päävarustusta ja taistelun\ntilaa.\n\n\"Siellä minulle päivällisen aikaan ilmoitettiin, että kenraali\nRosenbach'in kolonna oli ajettu takaisin, sekä että hän ja kenraali\nparooni Tseddeler olivat haavoitetut. Siellä näin myöskin kaikki\nesteet, joita keskirinnan oli voittaminen. Oikealle puolelle päin siitä\npaikasta, jossa minä seisoin, oli rotkotie, joka vei siihen laaksoon,\njossa Gorni Dubniakin kylä oli. Koettaen suojella itseänsä sitä\nluotiruiskuamista vastaan, jota viholliset ohjasivat heihin, kääntyi\nkolme jääkäri-pataljoonaa, jotka olivat asetetut patterin oikealle\npuolelle, rotkotien kautta kulkemaan laaksoon päävarustuksen vasemman\npuolen eteen, Tämän liikkeen seurauksena oli, että patterin ja\njääkärien välille oli ilmestynyt iso aukko. Oli siis välttämätöntä\ntäyttää tämä tyhjä paikka. Toiselta puolen oli välttämätöntä hankkia\napua keskirinnalle ja vasemmalle siivelle, jotka molemmat olivat\nkärsineet suurta häviötä. Minä lähetin siis Ismailovan kaartille käskyn\nastua taisteluriviin; määräsin 2 pataljoonaa astumaan äsken mainittuun\ntyhjikköön ja lähetin yhden pataljoonan keskirinnan vasemman puolen\nlisäksi. Sittenkuin olin antanut nämät käskyt, siirryin minä\nkeskirinnan patterille kello 2 j.pp.\" (Tässä seuraa kertomus vasemman\nsiiven rynnäköstä, mutta sen olemme jättäneet pois, kosk'ei siinä muuta\nmainittavampaa tapahtunut kuin että sen rynnäkkö suurella mieshukalla\ntehtiin turhaksi).\n\n\"Silloin olivat jo meidän joukot kaikilta puolin saartaneet vihollisen\nvarustukset. Kello yhdeksästä aamulla oli tuimaa tykkiammuntaa neljältä\npuolen ohjattu linnoituksen puolustajia kohden. Silloin sain tiedon,\nettä kaartin jääkärirykmentit olivat vetäyneet takaisin Telish'iin\npäin, jonka tähden oli peljättävää, että vihollinen olisi etelästä päin\nvoinut saada apua. Minä päätin siis, sittekuin Ismailovan kaarti oli\nehtinyt äsken määräämilleni paikoille, antaa kaikkien joukkojen rynnätä\njoka puolelta yhtä aikaa; minä määräsin tämän päättävän liikkeen\ntapahtumaan kello 3 jälkeen puolenpäivän. Itse minä ilmoitin tämän\npäätökseni kenraali Brock'ille, joka oli saanut johdatettavaksensa\n2:sen kaartin jalkaväki-tivisioonan 1:sen prikaatin, ja lähetin\nkirjallisen käskyn kenraali Ellis'elle.\n\n\"Siksi että kaikki tekisivät rynnäkön yht'aikaa määräsin minä, että kun\nkaikki joukot olivat ehtineet saada tiedon käskystäni, ammuttaisiin\nvasemman siiven patterista kolme laukausta merkiksi, että heti sen\njälkeen ammuttaisiin keskirinnan ja oikean siiven pattereista myöskin\nkolme laukausta, jonka jälkeen kaikkein heti piti rynnätä. Minä\narvasin, että tämmöinen kaikilta puolin ja lyhyeltä matkalta 100-400\nask. yht'aikaa tehty rynnäkkö onnistuisi hyvin. Kuitenkin annettiin,\njostakin arvaamattomasta syystä tämä merkki-ampuminen liian aikasin\nennenkuin kaikki käskyt olivat ehtineet perille, oikealta siiveltä,\njoka siis yksin rupesi ryntäämään.\n\n\"Levottomuudella odotin mitä tuleman piti, sillä yht'aikaisen rynnäkön\nasemesta, tehtäisiin nyt eristettyjä rynnäköitä, joiden onnistumista\noli syytä epäillä. Mahdollisuuden mukaan parantaakseni asiaa ja\nsaadakseni apua oikealle siivelle, joka, niinkuin jo sanottiin, oli\nalkanut rynnäkön, lähetin heti ajutanttia kaikille joukoille\nilmoittamaan, ett'eivät enään vartoisi merkkiä vaan rientäisivät oikean\nsiiven avuksi. Niinkuin oli arvattavaakin, tehtiin perättäisin\nrynnäköitä. Turkkilaisten murhaava tuli esti minkään joukon pääsemästä\npäävarustukseen asti. Mutta paitsi suomalaista kaarti-rykmenttiä ei\nmikään joukko vetäynyt takaisin; astuen eteenpäin käyttävät he\nhyväksensä kaikkea mahdollista suojaa, ja muutamat pääsivät aina 40:nen\naskelen päähän varustuksesta. Suomalaisen kaartin [ei Suomen kaarti!\nTämän väen nimi on Wenäjän kielellä 'Finljanskij polk.' Tekijän\nmuistutus.], joka ei löytänyt mitään suojaa edessänsä, oli välttämätön\nvetäytyä takaisin ja uudestaan asettua sota-asentoon mäen rinteelle.\n\n\"Tässä rynnäkössä kaatui suomalaisen kaartin rykmentin päällikkö\nkenraalimajuri _Lavrov_, joka urhollisella rohkeudella astui\nrykmenttinsä eturinnassa, kuolinhaava rinnassaan tantereelle.\n\n\"Näiden rynnäkköjen jälkeen, jotka loppuivat noin kello 4:jän aikaan\nehtoopäivällä, taukosivat kaikki patterit ampumasta, sillä sotajoukot\nolivat nyt niin lähellä varustusta, että ne olisivat olleet vaarassa\nsaada kärsiä yhtä paljon kuin vihollisetkin patterin ampumisien\nseurauksia.\n\n\"Oli ihan mahdotonta vetää joukkoja takaisin, voidakseni taasen ruveta\nampumaan varustusta tykeillä, sentähden että tämä liike olisi\nvälttämättä tuottanut niille suurta häviötä, mutta ennen kaikkia\nsentähden, että tämä takapero olisi tehnyt huonon vaikutuksen\nsotamiesten velvollisuuden tunteelle.\n\n\"Minä päätin sentähden jättää joukot asemillensa, ja tehdä uuden\nrynnäkön pimeän tullessa. Tämän käskyn annettuani, palasin mäelle\nvastapäätä Gorni Dubniak'ia siellä odottaakseni hämyä. Hirveä, haudan\ntapainen äänettömyys vallitsi nyt kaikkialla. Pimeän tultua läheni\nvielä useampi sotajoukko varustusta. Kaksi pataljoonaa Ismailovan\nkaartista kenraali-majuri Ellis'en (nuor.) johdolla, hiipi sitten\nkontaten noin 1,500 askelta ja ehtivät aina 50 askeleen päähän\nvarustuksesta. Yht'äkkiä hyökkäsivät joukot eteenpäin ja tunkivat joka\npuolelta varustukseen. Kirkas liekki, eräästä tulipalosta, joka oli\nsyttynyt vihollisten rintavarustuksessa, teki koko seudun valoisaksi ja\nilmoitti sen linnoituksen valloittamisen, jota turkkilaiset niin kauvan\nja innokkaasti olivat puolustaneet.\n\n\"Huomattuansa, että hänen oli mahdoton kauvemmin tehdä vastarintaa,\nnosti varustuksen päällikkö, _Akmed Hivtsi pasha, valkoisen lipun_ ja\nlaski sotilainensa aseet.\n\n\"Voiton merkit Gorni Dubniakin voitosta ovat yksi pasha, 53 upseeria ja\n2,235 haavoittumatonta miestä, suuri rykmentin lippu, neljä isoa\nkruppilaista tykkiä ja ääretön joukko kivääriä ja sotatarpeita. Etenkin\njäi meidän käsiimme suuri joukkio mitalli-kartessia.\"\n\nTämän raportin lopettaa ilmoitus erityisien rykmenttien ja\nsota-osastojen häviöistä, mutta sen otamme vasta myöhemmin kertoaksemme\nja pyydämme nyt kunn. lukijaa palajamaan kanssamme takaisin siihen\npieneen tammimetsikköön, johon aamulla kello 10 aikaan jätimme Suomen\nkaartin ja vastuudesta astumaan Gorni Dubniakin taistelutantereen\nhalki, tällä kertaa kuitenkin yksin Suomalaisten kanssa, muihin\nsilmiänsä luomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieläkin oli aamu yhä vaan kylmä, kirkas ja vakaa, mutta itse tanner\noli läpi-tunkeumattomaan savupilveen peitettynä, jossa ainoasti\nsalamoiden mukaan kävi päättää varustuksien asemasta. Turkkilaisten\ntuli oli hirvittävä. Alussa saattoi kuitenkin eroittaa säännöllistä\nampumista, mutta jokaista rynnäkön yritystä tehtäissä, taikka jos vain\njoku pää nostettiin korkeammalle tarkk'ampuja-ketjussa, muuttui\nsäännöllisyys mitä hurjimmaksi ampumiseksi, josta minä en voi\nheikointakaan kuvitusta antaa. Ajatelkaa 20 minuuttia kestävää taajan\ntaajaa rummun päärrytystä, niin voitte ehkä arvata sitä hurjaa\ntaajuutta, jolla luotia kihisi ympärillämme. Mutta sitä suorastaan\npersoonallista tunnetta, jonka nämät kuolon soittokunnan soittajaiset\nmeihin vaikuttivat, ette kuitenkaan voi saada. En voinut olla\najattelematta, että jos meidän pojat yksinomaan olisivat olleet tuon\nraesateen esineinä, mikä hirmustuttava kohtalo niillä olisi ollut.\nMutta kaikeksi onneksi ampuivat turkkilaiset yhtä epävakaisesti, kuin\ntaajaan; muuten tuskin ainoakaan meistä olisi päässyt hengissä tältä\nkentältä.\n\nTässä muistuu mieleeni pieni seikka, jonka eräs kumppaneistani\njälkeenpäin minulle kertoi:\n\nOllessansa tuossa usein mainitussa metsikössä, rupesi hän ajamaan\ntupakkaa piippuunsa, mutta sen tehtyänsä huomasi hän, pahaksi\nonneksensa, ettei hänellä ollutkaan tulta. Tämän seurauksena kysäsi hän\nympärillä olevilta eikö keliäkään olisi valkea-neuvoja? Eräs upseeri,\njoka oli hänestä noin 10 askelta perästä, sanoi itsellänsä olevan,\nmutta käski kumppanin tulla itse niitä noutamaan (niinkuin upseeri\njälkeenpäin oli ilmoittanut: koettaaksensa olisiko tuo kumppani ollut\npelkuri). Mies lähti siis, saadaksensa tulta piippuunsa kaupitsemaan\nhenkeänsä kuolemalle, sillä tuskin oli hän noussut seisomaan, ennenkuin\ntaasen alkoi luotia hurjasti vingahdella hänen ympärillänsä; hän teki\nkuitenkin tehtävänsä ja palasi rauhallisena tupakoiden tilallensa,\nsinellin liepeissä turkkilaisten tarkk'ampujien antamia muistoja. Täti\ntekoa älköön suinkaan pidettäkö uhkamielisyytenä, sillä miehessä ei ole\nsitä luontoa; se osoitti siis ainoasti suomalaisen soturin vankkaa ja\nrauhaista käytöstä taistelukentälläkin.\n\nPataljoonamme oikea siipi kulki eteenpäin koko ajan tasankoa pitkin;\nvasemmalla siivellä oli ensin suojaa tammimetsikössä, mutta päästyänsä\nsiitä ulos kentälle, jolla kuljettiin siten, että juostiin sekaisin\neteenpäin noin 10 askelta, jonka jälkeen taasen heittäyttiin\npitkäksensä kentälle, ja jossa pidettiin 3 tuuman korkuinen mätäs,\ntaikka korttelin syvyinen syvennys verrattomana suojeluksena. Meidän\nkaartissamme oli ensimmäisessä ketjurivissä 2:nen ja 3:mas komppania;\n1:nen ja 4:jäs komppania oli alussa reservissä, joka nyt ei kuitenkaan\nollut samaa kuin olla suojassa tulen takana, päin vastoin tuli luotia\nsinne ehkä taajemminkin, kuin edessä, sillä turkkilaisten pyssyt\nkannattivat 3000 askelta. Ei kestänyt kuitenkaan kauvan ennenkuin nekin\nastuivat ketju-riviin, ja siten oli koko pataljoona tuimimmassa\ntulessa. Tätä hirmuista kuolon-leikkiä kesti yhtä mittaa kello puoli\nyhdeksästä kello puoli kuuteen illalla, jonka ajalla suomalaiset olivat\nosoittaneet lujaa ja lannistamatonta rohkeutta ja miehuutta.\n\nHämyssä, niinkuin jo ylempänä sanottiin, tuotiin meidänkin\npataljoonallemme uusi käsky rynnäkköä tekemään; sotamiehet hiipivät\ntämän johdosta pimeän suojassa varustuksia kohden ja jo oli muutama\naikeessa ruveta kapuamaan varustukselle, kun sen sisästä yht'äkkiä\nnousi liekkiä ilmaan ja niiden keskellä liehui valkea lippu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjaksi oli nyt teurastus loppunut. Luodit eivät enään suhisseet\nruumiilla peitettyä kenttää pitkin, jolla satoja haavoitettuja vielä\nvirui odottaen apua. Verenhohtavana nousi kuu taivaalle, luoden\ntantereelle kalmaisen valon.\n\nSemmoinen oli Gorni Dubniakin tappelu. -- -- --\n\nIllalla asettuivat kaikki sotajoukot leiriin entiselle tappokentälle\nisomman varustuksen ympärille. Täällä näkyi taistelukentän kuva\npaljaassa todellisuudessaan.\n\nPitkin, joka taholla oli särjettyjen leikkikalujen lajilla silvottuja\nihmis-ruumiita. Monesta rinnasta, avoimesta haavasta juoksee veri.\nMinne katsotkin, on vastassasi verinen silmä, murrettu pääkallo. Sinä\nnäet maahan painetut, kivussa kammottavaksi tehdyt ihmiskasvot; sen\nruumiissa näet usean painetin tekemiä haavoja.\n\nVarustuksen sisässä ja sen ulko-suojuksessa on häviö suurin. Siellä on\nruumiita läjässä, toinen toisensa päällä, muserrettuina, verisinä,\nrikki-ammuttuina. Ulkosuojuksessa oli ainoasti kylmän teräs-aseen\ntappamia.\n\nMutta ei ainoasti kuolleita ole sekaisin ja läjissä kentällä. Löytyi\nhaavoitettuja, jotka, viimeisien kärsimisiensä kivussa, kuin eivät\nsaaneet veden-tilkkaa polttavien huultensa kostuttamiseksi, rukoilivat,\nettä ohimenevät olisivat heitä armahtaneet pistämällä painetin heidän\nrintaansa, mutta tämä oli kuitenkin armeliaisuus, jota oli vaikea\nosoittaa. -- Eläimet olivat seuranneet ihmistä hänen kurjuuteensa.\nKokien nousta kahdelle tai kolmelle jääneelle jalallensa, kamppailevat\nhaavoitetut hevoiset, härjät, lampaat ja koiratkin kärsimisiensä\nkanssa.\n\nElleivät tunteemme jo tykkönään ole tylstyneet, tunkee meihin\nvoittamaton inhon tunne samalla kuin huomaamme todellisen pieneytemme,\nvoimattomuutemme, kuin huomaamme että olemme ainoasti -- ihmisiä; ja\nainoa ajatus joka pääsee meihin, on: kirous sodalle!\n\nTurkkilaisten häviö, ottamatta lukuun vangittuja, oli 2000 miestä;\nnäistä melkein kaikki kuolleita. Tserkessiläinen ratsuväki oli\nviimeiseen mieheen tau'onnut olemasta.\n\n\"Ei ole häpeä antautua niin urhoisalle sotaväelle\", sanoi turkkilaisten\npäällikkö, ojentaessaan miekkaansa kenraali Gurkolle. \"Ja minä\",\nvastasi hän, \"pidän kunnianani, kun olen vanginnut niin miehuullisen\nkenraalin.\"\n\nWenäläisten häviöt olivat: 18 kuollutta upseeria ja 790 miestä; 99\nhaavoitettua upseeria (niissä kolme kenraaliakin) ja 2,384 sotamiestä.\n21 miestä oli kadonnut. Tarkk'ampujapataljoonista oli suomalainen\nkärsinyt enimmin, siinä oli nimittäin 24 miestä kuollutta sekä 5\nupseeria ja 94 miestä haavoittunut. -- -- --\n\nMinun asiani ei ole tuomita tapahtuneita seikkoja, mutta tuskin voin\nolla sanomatta, että jonka käden viittauksesta tuhansien ihmisten\nelämä taikka kuolema riippuu, täytyisi -- -- -- mutta ei, hänen\nedesvastauksensa on muutenkin liian suuri, ettei olisi oikein hänen\ntakallensa laskea kiveä.\n\nKenraali Gurkoa on jo tarpeeksi arvosteltu Gorni Dubniakin tappelun\njohdosta. Kuitenkaan ei hän yksin ollut tapauksien herra. Mutta jos\nolisi tarkemmin kaikkia enneseikkoja punnittu, olisi ehkä moni isä\nsaanut pitää vanhuutensa päivien turvan ja moni äiti saanut likistää\nrintaansa vasten rakastetun poikansa, jonka ruumis nyt \"Bulgarian\naronurmessa maatuu.\"\n\n\n\n\nIV.\n\nGorni Dubniakin taistelun jälkeisiä seikkoja ja sotaisuuksia sekä\nPravetsin tappelu.\n\n\nTuskin milloinkaan olen niin levottomasti odottanut aamun tuloa, kuin\nyöllä Gorni Dubniakin tappelun jälkeen ja se yö olikin hirmuinen.\nTerveissä vallitsi hiljaisuus, mutta tavan takaa kuului vaikeroivia\nääniä, jotka avun puutteessa kituivat kentällä. Kuin vihdoin\n\"aurinkoinen armas\" nousi taivaalle, tervehdittiin sen tuloa ilomielin,\nvaikka sen säteet nyt valaisivat ihmisten hirmuisia kohtaloita ja\nihmisen hirmuisimman työn kamalimpia seurauksia. Nyt vasta näyttihe\nmeille taistelu-tanner kurjimmassa alastomuudessaan. Mutta -- siitä on\njo puhuttu kylliksi, antakaamme lukijoillemme sielunlevähdystä eilisien\nhirmu-kuvien perästä. -- -- --\n\nKaikkien pataljoonain sairashoitojen kantajilla oli nyt kyllin\ntekemistä. Ei siinä ollut aikaa etsiä miehiä omasta osastosta. Kenen\nlääkäri taikka haavan-sitoja vaan ensiksi tapasi, se heidän apunsa\nensiksi sai. Siinä nyt huomattiin turkkilaisten hurjan ampumisen\nseurauksia ja vaikutuksia. Ennen olen maininnut, että luotia tuli kuin\nrakeita, mutta eipä ihmettäkään, sillä, niinkuin jälkeenpäin kuulin,\nolivat turkkilaiset ampuneet siten, että kahdessa rivissä ollen,\ntakarivi paljaastaan latasi ja eturivi ampui, pitäen tähtäämisen\nturhana, ja suurimpana tärkeytenä, että lyyjyä vaan sataisi\ntantereelle.\n\nSitä myöden kuin haavoittuneet olivat sidotut, sovitettiin niitä\nvankkureille, niin pitkälle kuin niitä riitti ja lähetettiin\nTsirikovan kylään, jossa niiden piti saaman paremman hoidon. Meidän\npataljoonassamme kuolleille kumppaneille tehtiin hautasija pieneen\nmetsikköön, tappo-kentän itäpuolella; siellä, nuorien tammien\nsuojassa, pieni yksinkertainen puuristi, jonka hieno, suomeksi tehty,\npiirros-kirjoitus pian katoo, on ainoa merkki kulkijalle muistuttamassa\nniistä Pohjolan lapsista, jotka saivat osaksensa uros-kuoleman\nBulgarian vieraanvarattomilla aroilla.\n\nToisetkin joukot olivat hautaamisen puuhassa. Kentälle kaivettiin\nsuuren suuria hautoja ja niihin kantoivat Wenäläiset omiansa ja\nvangitut turkkilaiset, venäläisten vahtimiesten seuraamina, omia\nkuolleitansa omiin hautoihinsa.\n\nTässä muistuu mieleeni pieni seikka, jota jälkeenpäin minulle\nkerrottiin.\n\nTurkkilaiset olivat jossakin saaneet vangiksi neekerin, ja sen ottivat\nvenäläiset turkkilaisten kanssa vangiksi. Kun nyt turkkilaiset\nkantoivat ruumiitansa hautaansa, käski venäläinen vahtimies neekerinkin\nsamaan työhön; mutta neekeripä ei huolinutkaan totella. Seuraus tästä\noli sivallus selkään, mutta ei sekään auttanut. Wenäläinen löi ja\nkäski, neekeri kielsi ja kärsi, mutta silmäyksillänsä vetosi hän\nkuitenkin venäläisen armeliaisuuteen. Vasta kun joku upseeri tuli\nlähelle kielsi hän sotamiehen lyömästä ja neekeriparka pääsi hosurinsa\nkäsistä, kärsien hänkin uskontonsa puolesta. Neekerien uskonto, näet,\nkieltää heidän koskemasta vierasuskoisen kuolleesen ruumiisen.\n\nSamana päivänä tarkasti ylipäällikkömme kenraali Gurko kaikki\nkokoontuneet kaartinjoukot ja kiitti heitä heidän urhollisuudestansa\nedellisen päivän tappelussa.\n\nLokakuun 26 päivänä jaettiin miehistölle, joka oli asetettu paraatiin\nkentälle, soiton kaikuessa ensimmäiset Yrjön tähdistön urhollisuuden\nristit, joita annettiin kolme joka komppanialle. Miehet saivat itse\nmäärätä kutka olisivat ansiollisimmat ja kelle siis niitä annettaisiin.\nEnsimmäinen suomalainen, jonka rintaan kenraali Ellis kiinnitti Yrjön\nristin, oli ensi komppanian vältvääpeli.\n\nMuutamien päivien kuluttua oli tuo ankara taistelu muuttunut ikäänkuin\nunelmaksi, mutta se oli kuitenkin unelma, joka ei milloinkaan haihdu\nsen näkijän silmistä.\n\nHuomio käännettiin nyt Dolni Dubniakia kohden, sittekuin Telish\nerittäinkin tykistön toimesta lokakuun 25 p:nä oli antaunut.\nTarkk'ampuja-prikaatista oli yksi pataljoona joka päivä etuvartiona\nDolni Dubniakin läntisellä puolella, 3:mas kaartin tivisjoona\nteki samaa virkaa sen itä-puolella ja keskirintaa vartijoivat\nmariopuolalaiset husaarit.\n\nLokakuun 30 p:na tuli meidän pataljoonamme vuoro astua 1:sen sijaan\netuvartioon. Vaihdon piti tapahtuman päivän valjetessa ja niin hiljaa\nkuin mahdollista, etteivät turkkilaiset sitä huomaisi ja rupeisi meitä\nampumaan. Niin vallan hiljaa se ei kuitenkaan onnistunut, sillä he\nolivat varmaankin huomanneet sen, koska ampuivat muutamia laukauksia;\nse ei kuitenkaan vaikuttanut pahempaa kuin että yksi meidän miehistämme\nnimeksi vaan haavoittui. Sittekuin miehet taasen olivat päässeet\nampuma-hautoihin taukosi vihollinen ampumasta. Ampumahaudat olivat\nosaksi aukealla tasangolla osaksi maissipelloissa. Niitä siirrettiin\njoka yö yhä lähemmäksi ja vihdoin ne jo olivat niin lähellä, että\nhelposti saattoi nähdä vihollisen niitä valmistavan.\n\nPataljoona vietti yön vartiopaikallansa toiseen aamuun, jolloin 4:jäs\npataljoona tuli meidän sijaamme sinne. Prikaatin leiripaikka oli sillä\nvälin siirretty Gorni Dubniakista Dolni Dubniak'iin, jonka\ntähden pääsimme kävelemästä tuota 8 virstan matkaa edelliselle\nleirisijallemme. 4:nen pataljoonan perästä tuli vartijaksi ensimmäinen,\nja kun sen perästä Moskovan kaartin rykmentin piti tuleman vahtiin,\nhuomattiinkin että turkkilaiset yöllä olivat menneet matkoihinsa ja\njättäneet varustuksen ihan puolustuksetta. Sen ottivat siis Wenäläiset\nhaltuunsa, eikä aikaakaan niin istuimme kaikessa rauhassa isomman\nvallituksen sisässä; niitä oli kolme ja olivat ihan samankaltaisia kuin\nGorni Dubniakissa. Sittekuin leiri oli muutettu kylään, oli Gurko\ntehnyt tehtävänsä mitä koski Plevnan lopullista piirittämistä.\n\nDolni Dubniak'iin me jäimme marraskuun 14:teen päivään. Olomme siellä\nalkoi jo lopulta käydä yksitoikkoiseksi, Tosin emme olleet varsin\ntyytyväiset kohtaloomme marssin ajalla Gorni Studenista Jeni Barkatsiin\nsateen ja usein nälänkin tähden, mutta suurempaa tyytymättömyyttä oli\nyksitoikkoinen olo Dolni Dubniakissa saada aikaan, vaikka siellä oli\nyllin kyllin ruokavaroja, ja muitakin tarpeita oli siellä helppo saada\nsotakauppijoilta, joita sinne oli kokoontunut.\n\nVähän sen jälkeen kuin olimme tulleet Dolni Dubniak'iin kiihoitti\nmieliämme kaksi uutista, joista toinen tiesi että Dolni Dubniak'in\nantauminen oli meidän sotaretkemme loppu, toinen että H. M:tinsa\nKeisari pian tulisi kaartin joukkoja tarkastamaan. Ainoasti\njälkimmäinen näistä huhuista puhui totta. Kun trossi oli saapunut ei\nollut kovin vaikeata näyttäytyä korkealle tarkastajalle joksikin\nhyvässä kunnossa.\n\nH. M:tinsa saapui ja ratsasti kunkin joukon luo, joka tervehti häntä\nkunniamarssillansa; Hän kiitti heitä Gorni Dubniak'in voitosta, joka\noli hänelle tuonut tiedon siitä, ett'ei Hänen kaartinsa ole\nvelttoutunut.\n\nMeidän pataljoonalle hän ilmoitti seikan, joka näin sodan ajalla oli\nsuuremman merkityksellinen kuin moni luulikaan. Hän, näet, ilmoitti\nettä hän oli koroittanut meidän pataljoonamme päällikön eversti\n_Ramsayn_ kenraalimajuriksi sekä määrännyt hänen Semenovan kaartin\nrykmentin päälliköksi, jota virkaa hänen heti piti ruveta toimittamaan.\nSuomen kaartin pataljoonan päälliköksi oli määrätty Permin rykmentin\npäällikkö eversti _Procopé_.\n\nMarraskuun 11 päivänä lähti eversti Ramsay uuden virkansa toimitukseen,\nja heti tarttui päällikkyyden ohjiin pataljoonan nuorempi taapi-upseeri,\neverstiluutnantti _Sundman_.\n\nPäivän toimijärjestys oli seuraava, aamurukouksen perästä\näkseerautettiin miehiä, sitten tuli päivällinen ja sen seurassa lepo,\nsitten taas hämyssä pieni harjoitus, kunnes soittokunta kello 7 illalla\npuhalsi tapton (iltarukoukseen). Kun yöllä olimme täydessä unessa pisti\nkai Plevnan puolustajan Osman pashan mieleen tehdä itseänsä\nmuistetuksi, sillä yhtäkkiä jyrähti väliin aimo kanuunan pauke, joka ei\nkuitenkaan vaikuttanut meihin muuta, kuin että käänsimme kylkeämme,\nsovitimme päämme paremmin pään-alusellemme, joka ei ollut mikään muu,\nkuin -- reppumme, vedimme sinellin korvillemme ja -- nukuimme\nuudestaan.\n\nJoskus tapahtui, että koko leirissämme jostakin vähäpätöisestä seikasta\nnousi aika liike. Kerran oli pieni seikka vähällä tulla sangenkin\nvakaiseksi. Trossin ympärillä oli aina muutama teuras-elukka\npataljoonan tarpeeksi, joita oli vartioimassa erittäin sitä varten\nmäärätty komanto; näitä vahtimiehiä kutsuivat kumppanit ivaten\n\"härkä-postiksi\". Yksi näistä neli-jalkaisista vangeista oli kuitenkin\n-- kai -- ruvennut aprikoimaan eiköhän vapaus olisi parempi kuin\nteurastus-penkki, ja, pannen tuuman toimeksi, lähtenyt juoksemaan minkä\nikänäkin pääsi, mutta härka-postit olivat myöskin -- virassansa\nuutterina -- valmiina juoksemaan perässä. Muuan sivulta päin tätä\nkilpa-juoksua katsellut ensikomppanian mies piti kuitenkin tämän\npolvisuonia ponnistavan yrityksen turhana, oikaisi siis pyssynsä ja\nampui 300 askeleen päästä karkurin kuoliaaksi. Tälle tarkkaan ampumisen\ntodistukselle me kumppanit vaan nauroimme, mutta eivätpä päälliköt ja\netenkin prikaatinpäällikkö niin, koska leirissä ampuminen oli kovasti\nkielletty. Miehelle piti annettaman tarpeen-mukainen löylytys, mutta\nkoska meidän sota-sääntömme kieltävät hemmoisen, sai sota-tuomarimmekin\ntästä vähän tehtävää. Monien harkkimisten perästä päätettiin panna mies\nkahdeksi päiväksi arestiin. Tätä kertomusta huhuttiin sitten monessa\npaikassa ja lopulta oli härkä muuttunut mieheksi ja tuo mainittu kahden\npäivän aresti syyllisen hengeltä ampumiseksi.\n\nNiinkuin jo sanottiin oli lähtömme määrätty marraskuun 14:ksi päiväksi,\nkello 6:ksi aamulla, jolloin piti ruvettaman marssimaan Orhaniaa\nkohden. Viimeinen yö Plevnan edustalla oli meistä kaikista joksikin\nkolkko. Ennen mainitsemamme huhu, että muka pääsisimme kotiin oli sen\nvaikuttanut, sillä nyt ei ohjattukaan kulkua kotiin päin, vaan päin\nvastoin yhä enemmän eteläänpäin, aina vaan kauvemmaksi pohjamme periltä\netelään, niinkuin toivoimme, aurinkoisiin maihin. Kolkot hetket\nvierivät hiljaan ja vitkaisesti, mutta ne kuluivat kuitenkin.\nLähtöhetki tuli siis, komantosanat kaikuivat ja pataljoona asettui\ntilallensa prikaatissa, ja pian ei mikään muu, kuin kanuunan ammunta\nPlevnasta muistuttanut meille oloamme Dolni Dubniakissa.\n\nPilvettynyttä taivasta valaisi kelmeä ja voimaton syys-aurinko. Me\nmarssimme Gorni Dubniakin taistelu-tantereen lävitse. Monet puuristit,\nsaaliinhaluisien koirien ja petolintujen taisteleminen kuolleiden\neläimien, etenkin hevoisien, jäännöksistä, ympärillä oleva kurjuuden ja\nhäviön näky, kaikki osoitti, että kuolema täällä oli herrana. -- -- --\n\nTuolla etäällä näkyy tammimetsikkö, jonka pienien puiden suojassa\nkaatuneet kumppanimme lepäävät! -- --\n\nSiellä te veikot lepäätte maan povessa. Nuoruutenne ijässä katkaisi\nkuolon kalpa elämänne langan; verisellä tantereella sammui sydämenne\ntykkiminen! Levätkööt mullat kepeinä teidän luillanne! Levitköön rauhan\nhiljainen varjo teidän hautakummuillenne!\n\nMinne kulki meidän tiemme, veikö se meidät kunniaan taikka tappioon,\ntoiko se meille elämän taikka kuoleman? Niiden, jotka täällä lepäsivät,\nei enään tarvinnut kohtalollensa tehdä tätä kysymystä, niiden arpa oli\njo langennut, he olivat taistelleet miehinä, nyt olivat he saaneet\nlevon.\n\nPäivällisen aikaan ehdimme Telish'in kylään, jossa Sofiaan käyvä tie\njakaa sen linnoitukset kahteen osaan. Täällä pari viikkoa ennen\nkaatuneet henki-jääkärit maatuivat jo suunnattoman suurissa haudoissa,\nja turkkilaisetkin olivat jo laahanneet ruumiita kenttää pitkin niiden\njalkoihin kiinnitetystä köysi-ansasta jonnekin kuoppaan, kuitenkin niin\npitkälle kuin mahdollista kristittyjen \"koirien\" haudoista.\n\nPitkin kenttää oli ääretön joukko avaistuja patruuna-laatikoita ja\nlaukaisemattomia patruunia ja pommia sekä kranaatin palasia.\n\nKummallakin puolen tietä Telish'istä eteenpäin, olivat turkkilaiset\njokaiselle törmälle tehneet varustuksia, jotka nyt kuitenkin olivat\ntyhjiä, ainakin turkkilaisista, joita Gorni Dubniakin ja Telish'in\ntappelujen jälkeen helposti oli ajettu etelään päin. Puhuttiin, että\njonakuna päivänä Telish'in valloituksen jälkeen, oli varustuksissa\nRadomirtsan kylän vieressä ollut 12 taaporia [taapori on turkkilaista\nsotaväkeä, johon kuuluu noin 1000 miestä] turkkilaisia, mutta nähtyänsä\nyhden eskvadroonan venäläistä ratsuväkeä, olivat he ylen niskojensa\npötkineet pakoon, muistamatta hävittää, sotajohdollisessa suhteessa\ntärkeätä siltaa erään Isker-virran lisä-joen ylitse, joka juoksee tien\npoikki muutamia satoja askeleita varustuksien ja Radomirtsan kylän\neteläpuolella.\n\nViimeksi mainittuun kylään saavuimme keskiviikkona marraskuun 14:n\npäivänä illalla; menimme sillan ylitse ja asetuimme leiriin tien\nvasemmalle puolelle lähelle tuota äsken mainittua virtaa, joka näytti\nolevan vesi-rikkaampi ja syvempi kuin muut Bulgarian virrat, joiden\nylitse olimme kulkeneet, ja jotka juoksevat syvissä äkki-jyrkillä\nranta-äyräillä varustetuissa laaksoissa, mutta joissa harvoin kesän\naikana näytti olevan vettä enemmän kuin yhden jalan syvyyteen.\n\nPataljoona jäi Radomirtsaan yhdeksi päiväksi, mutta trossi oli määrätty\ntäällä viettämään useamman viikon. Pataljoonaa seurasi: yhdet\nsairasvaunut, lasarettitavarain kuorma, kahdet vaunut muonavarojen\ntarpeeksi ja yksi kuorma vallitus-aseita. Kahden hevosen selkään\nsovitettiin patruuna-varat. Niin kutsuttu iso trossi sai käskyn\nasettautua vaunuvarustukseen. Kun nyt oli kiito-marssi alkava,\nkäskettiin tänne jättää kaikki vähemmin sairaat. Trossiin jääneiden\nsairaittein lukumäärä nousi sataan (100) mieheen. Tämä sotavoimien\nvähennys rupesi jo arveluttamaan, etenkin kun jo Dolni Dubniak'issa\nollessamme jokainen päivä vietiin lasarettiin 4 ja 5 miestä; lopulta jo\nuseampiakin. Kuolleet ja haavoitetut nousivat jo sataan, eikä siis\nihmettä, jos rivit harvenivat; harvassa komppaniassa oli enään sataa\nenempää sotaan kelvollista miestä.\n\nRadomirtsassa ollessamme näin hirveän tapauksen: Bulgarialainen näki\nerään, luultavasti sattumalta kylään tulleen, turkkilaisvaimon\nkävelevän tiellä. Bulgarialainen alkoi heti juosta hänen perässänsä, ja\nsaavutettuansa hänet löi hän häntä niin että vaimo kuoliaana kaatui\nhänen eteensä. Syyksi käytökseensä sanoi bulgarialainen, että tuolla\nmuslemi-vaimolla oli aikomus polttaa heidän kylänsä, mutta oikea syy\noli ehkä helpoin löytää tuossa vanhassa jutussa sorrosta ja kostosta.\n\nMiehille annettiin korppuja 8:ksi päiväksi ja aamulla marraskuun 16\npäivänä alkoi prikaatti marssimaan Petrevenin kylää kohden, kreivi\nShuvalov'in joukkojen etuväkenä.\n\nKivitietä myöden oli helppo ja hauska kulkea, etenkin kun ilma oli mitä\nsuotuisinta. Seutu kävi yhä kauniimmaksi jota Iähemmälle tulimme\nBalkan'in sivuharjanteita. Lukovitsin kylän kohdalla käy tie ihan\nvirran rantaa myöden korkean ja ahtaan vuori-solan lävitse: tästä\nkuljimme noin puolipäivän aikaan. Pitkin virran rantaa oli kyliä ja\nmyllyjä, joita viimeksi mainittuja käytettiin sodan tarpeiksi.\n\nKun Moskovan kaartin rykmentti oli saapunut kylään, oli päällikkö\nhuomattuansa väkensä olevan leivättä, heti jauhattanut jauhoja, joka ei\nollutkaan vaikeata, koska maa täällä on sangen viljavaa.\n\nJota enemmän lähenimme vuoristoa, sitä silmään pistävämmäksi kävi\neroitus vuorelaisen ja alankolaisen Bulgarialaisen välillä. Edellisessä\nosoittihe suurempi avomielisyys, ystävällisyys, rehellisyys ja\nluotettavaisuus. Lukovitsin kylässä toivat asukkaat pyytämättämme\nmeille ensikerran Bulgariassa ollessamme, leipää ja muita tarpeita.\n16:nen päivän illalla saavuimme Petrevenin kylään ja jatkoimme\nseuraavana päivänä (marraskuun 17:nä p:nä) Jablonitsan kylään, johon\njäimme useaksi päiväksi. Telttimme asetettiin paikan korkeimman vuoren\njuurelle. Niinkuin jo ennenkin oli tapahtunut, saimme käskyn tännekin\npanna kuntoon varustetun talvileirin. Sopivista vallituspaikoista ei\nollut puutetta, ja eipä aikaakaan niin olimme vähällä työllä muuttaneet\nnuot paikat mainioiksi puolustus-asemoiksi.\n\nMarraskuun 18 päivänä tuli Gurko seuroinensa ja taapinensa kylään, ja\nsill'aikaa kuin leirissä huhuiltiin talvehtimisesta täällä, maa-kojujen\nrakentamisesta y.m., harkitsi hän ohjelmaa eteenpäin menemisellemme.\n\nSotajoukkoja seuranneet sotakauppiaat luulivat ehkä myöskin että tänne\njäätäisiin hyvänmoiseksi ajaksi, koska nekin juuri olivat\nalkamaisillansa tehdä itsellensä kunnollisempia kauppa-puotia.\n\nTäällä yhtyi kaartin joukkoihin Pskovin ja Welikolutskin\narmejarykmentit, jotka olivat olleet Tetevettia valloittamassa. Nyt\nvasta koko sodan ajalla yhdyimme ensikerran venäläisen armeija-soturin\nkanssa. Niistä ei voi sanoa muuta kuin kiitettävää, sekä\nurhoollisuutensa, että käytöksensäkin puolesta.\n\nMeidän oloamme täällä kaunisti erinomaisen ihana ilma, joka yhteydessä\nseudun kolkon vuorelaissulouden kanssa vaikutti sen, ettei aika täällä\ntuntunut pitkältä.\n\nMarraskuun 21 p:nä ilmoitettiin meille Gurkon käsky, jonka mukaan\nprikaatin seuraavana päivänä piti marssiman Osikovan kylään yhdistymään\nMoskovan rykmenttiin ja sitten sen kanssa ahdistamaan Pravetsin kylän\nlähelle tehtyjä turkkilaisia varustuksia, samalla aikaa kun toisen osan\nGurkon johdon alle kuuluvista joukoista piti valloittaman Etropolin.\n\nNiiden käskyjen mukaan piti kreivi Shuvalovin johtaman taistelua\nPravetsia vastaan, ja kenraali _Dandeville'n_ ahdistaman Etropolia,\nhän oli saanut käskyn, että heti, jos turkkilaiset osoittivat\nhorjuvaisuutta, tehdä rynnäkön.\n\nKreivi Shuvalov'in joukko oli jaettu kahteen kolonnaan, joista\nensimmäinen asetettiin vihollisen eturintaa vastaan ja jota komensi\nkenraali Ellis (vanh.): tähän kolonnaan kuului 6 pataljoonaa (niissä\nmeidänkin) 300 kasakkaa ja 14 tykkiä. Toinen kolonna, kenraali Rauch'in\njohdolla kiersi vihollisen vasemman siiven ja ahdisti sitä takaapäin;\nsiihen kuului 6 pataljoonaa, 300 kasakkaa, 8 tykkiä ja pienempi\nsota-kaivaja-komanto.\n\nIllalla marraskuun 22 p:nä yhdyimme Moskovan rykmenttiin Osikovassa ja\nikäänkuin huominen päivä olisi ollut samanlainen kuin muutkin,\nnukkuivat miehet;sangen rauhallisina, huolimatta harkitakaan miten tuo\nhuominen loppuisi. Se ei enään ollut mitään uutta ojentaa murha-asetta\nihmistä kohtaan, se oli nyt jo muuttunut pelkäksi viran täyttämiseksi,\nja juuri sentähden ei sitä pidetty niin tärkeänä asiana, että sentähden\nolisimme sallineet ajattelemisiemme ryöstää meiltä tarpeellisen unen.\nMyöhemmin kuin oikein tarkoin rupesimme harkitsemaan sekä omaa että\nesim. Bulgarialaisten kohtaloa syttyi meissä viha vihollistamme kohtaan\nja se silloin elähytti meidän taistelu-intoamme. Vaikka me nytkin jo\nesim. juuri samassa kylässä, jossa olimme, näimme turkkilaisten\nhirmu-töiden seurauksia, eivät ne meihin vielä koskeneet. Niinkuin\nnytkin, nukuimme me vaan rauhallisesti, jättäen huomisen päivän\ntehtävät huomiseksi.\n\nSeuraavana aamuna kello puoli yhdeksän lähdettiin liikkeelle ja\nkuljettuamme tunnin kivitietä myöden, pysähdyttiin, kunnes päälliköt\nehtisivät määrätä mihin paikkoihin meidät asettaisivat.\n\nVähäisen ajan perästä vietiin meitä eteenpäin ja levitettynä\njääkäri-ketjulle annettiin jalkaväen tehtäväksi poistaa viholliset\nniiltä seuduilta joihin saattoi päästä.\n\nPravetsin tappelu oli määräävä ken kivitien herraksi tulisi. Kivitie\ntekee sillä kohdalla äkkinäisiä käänteitä, ylös- ja alas-mäkiä ja käy\ntammia kasvavien vuorien välissä. Oikealla puolen tietä oli\nvihollinen tehnyt tärkeimmät ja, voimme sanoa, erittäinkin tärkeät\npuolustus-varustukset; näitä hän puolustikin innokkaasti, jättäen\nvasemmalla puolen tietä olevat puolustuskeinot helposti meidän\nvaltaamme, Turkkilaisten päävarustukset olivat erinomaisen\nsäntillisesti rakennetut ja vieläpä huolellisesti valitulle\npaikallekin, sillä, vaikka, niinkuin sanottiin, tie kulki monissa\nmutkissa, saattoi niistä ampua mille puolelle tahansa, ilman että\nahdistajilla oli juuri mainittavaa suojaa.\n\nKun jälkeenpäin tarkemmin otti huomataksensa kaikkia näitä seikkoja, on\nvaikea käsittää miten marssi tällä tiellä oli mahdollista ja ihan\nmahdottomana voi pitää noiden varustuksien valloittamista, jotka\nrakennettuina tuonne korkealle vuorien kukkuloille, näyttivät ikäänkuin\nkeijuvan pilvissä. Osman pashakin oli sanonut kun hän Plevnan\nantaumisen jälkeen sai tiedon Pravetsin antaumisesta, ettei hän ensin\nsitä uskonut, mutta kun se hänelle vakuutettiin sanoi hän: \"sitä en\nymmärrä! Onhan se ihan mahdotonta.\" Mutta se ei ollutkaan mahdotonta;\nPravetsi joutui kumminkin Wenäläisten valtaan.\n\nPataljoona oli tosin levitettynä jääkäriketjulle, mutta, kun ei\nkenraali Rauch'in osastoa kuulunut tulevaksi takaapäin turkkilaisten\nselkään, ei meidän puoliselle jalkaväelle annettu lähenemisen käskyä.\n\nTykillä ampuminen oli siis ensimäisen tappelupäivän (marraskuun 23\npäivän) pää-asia.\n\nPimeän tullessa annettiin miehille käsky hinata kahta nelinaulaista\ntykkiä korkealle mäelle.\n\nSamana yönä tehtiin patteri kahdeksalle tykille tien oikealle puolelle,\nvastapäätä vihollisen varustuksia. Tämän uuden patterin lähelle oli\nkoottu prikaatimme päällikön teltti. Kreivi Shuvalov oli sill'aikaa\nsaanut kenraali Rauchilta tiedon, että häntä oli matkallansa häirinnyt\nniin suuret kulku-esteet, että hänen oli välttämätön pysähtyä\nkolonnansa kanssa yöksi noin 4 taikka 5 virstaa Pravetsista. Tämän\njohdosta käskettiin herjetä ampumasta kello 3:meen aamulla. Edellinen\nosa yötä tulisi siis levolliseksi.\n\nTässä on nyt ehkä sopivaa seurata kenraali Rauch'in kolonnan matkaa,\nsill'aikaa kuin Elliksen joukot lepäsivät Rauch'ia odottaen.\n\nKenraali Rauch'in kolonna, johon, niinkuin jo on mainittu, kuului 6\npataljoonaa, (niissä Semenovan kaartinrykmentti, jonka päällikkönä oli\nSuomen kaartin entinen komentaja, kenraali Ramsay), 300 kasakkaa, 8\ntykkiä ja pieni komanto sotakaivajia, lähti Jablonitsasta Wedrar'in ja\nKalugarovon kylien kautta, kääntyen viimeksi mainitusta kylästä suoraan\netelään päin ja pientä joki-laaksoa myöden piti sen lähenemän\nPravetsin varustuksien lounaista puolta. Rauch sanoo raportissansa:\n\"Arvaamattomia esteitä ja hankaluuksia oli meidän voittaminen\nmatkallamme vuorien ylitte. Käyden yhdeltä kukkulalta toiselle,\nkiertäen syvien rotkojen reunoja pitkin, muuttui tie usein poluksi,\njoka katosi tammimetsiin ja pensaikkoihin, jotka tällä osalla Balkania\npeittävät sen rotkoisia mäkiä. Sotakaivaja-komannon täytyi tehdä tietä\nsemmoiseksi, että sille rohkeni astua, mutta kuin kaikki laukaiseminen\noli kielletty, kävi niidenkin työ milt'ei mahdottomaksi. Taajojen\npilvien keskellä ja sentähden hämyisessä ilmassa kuljetettiin tykistöä\nsyvien rotkojen äyräitä pitkin ja tässä tapahtuikin, jalkaväen kaikista\nponnistuksista huolimatta, että kahdet ampuma-varavaunut liitivät\ntieltä ja vieden yhden hevosen mukanansa syöksyivät rotkoon. Marssin\naikana kuoli kaksi sotamiestä liiallisesta ponnistuksesta --.\"\n\nYön aikaan kuljetettiin kaartin jääkäriketjua yhä lähemmäksi, niin että\nse kello kolmen aikaan, kun ampuminen taasen alkoi, oli niin lähellä\nturkkilaisia että ainoasti pieni laakso eroitti sen niistä. Pataljoonan\nsota-historiassa on tämä yö mainittu senkin tähden, että silloin saapui\npataljoonaan eräs vapaehtoinen upseeri, joka Wenäjän sota-hallitukselta\noli pyytänyt ja saanut luvan palvella Suomen kaartissa. Tämä oli\nluutnantti Norjan tarkk'ampuja-prikaatissa _Sofus Kristensen_, joka\nheti rupesi sotapalvelukseen. Hän määrättiin pataljoonan päällikön\nkäskyläis-upseeriksi; muuten hän luettiin kolmanteen komppaniaan\nkuuluvaksi.\n\nPäivän valjetessa alkoi tykistö taasen ampumistansa uusista\npattereistansa. Kreivi Shuvalov'in jääkäri-rivissä oli silloin:\nvasemmalla siivellä Moskovan rykmentin neljä pataljoonaa, keskirinnassa\nsuomalaiset ja oikealla siivellä 2:nen tarkk'ampuja-pataljoona.\nVaraväkenä oli ensin 1 pataljoona Pskovin rykmenttiä, mutta jo aamulla\nlähetettiin se vasemman siiven lisäksi, sitten kuin sen sijaan ensin\noli tullut 1 pataljoona Ismailovan rykmentistä, jonka toinen pataljoona\noli ollut oikean siiven lisänä.\n\nKoska vihollisen patterit olivat tehdyt sala-pattereiksi, ei\ntarkk'ampujien ampuminen ensin vaikuttanut juuri mitään, ennenkuin\nsaatettiin arvata, kuinka pitkä matka oli vihollisen ja jääkäri-ketjun\nvälillä; sillä sitten asetettiin pyssyn sihti (jota nimittäin käy\nsiirtäminen) matkan mukaan ja nyt vasta oikea tarkkaan ampuminen alkoi;\nniin pian kuin vihollinen kohotti päätänsä vallin ylitse sai hän vetää\nsen verisenä takaisin. Tammimetsä tarjosi meille suojaa ja kuin\nturkkilaiset täälläkin ampuivat vanhaan totuttuun tapaansa umpimähkään,\nei meidän puolelle juuri sanottavaa vahinkoa tullut. Niin pian kuin\nketjurivi läheni, ampuivat törähyttivät viholliset, niin että kuori\nlähti puista ja oksia lenteli pyrynä maahan.\n\nKranaattituli olisi voinut olla paljoa turmiollisempi, jos vihollinen\nolisi ampunut vähän hajallisemmasti, mutta kun he aina tähtäsivät\nsamaan paikkaan oli sitä lopulta jo helppo väistää; joskus juuri muutti\nse suuntaa ja silloin saimme katsoa eteemme. Salapattereista, joissa ei\nnäkynyt ainoatakaan miestä, lakattiin aina vähän väliltä ampumasta,\njonka tähden useat luulivat että vihollinen oli pötkinyt tiehensä.\nKreivi Shuvalov'kin lähetti ajutanttinsa suomalaisten jääkäri-ketjulle,\njoka oli ihan vihollisten varustusta vastapäätä, kysymään, oliko\nvihollinen todellakin jättänyt asemansa. Päällikkö vastasi ett'ei siinä\nluulossa ollut perää, mutta sitä ei uskottu; päin vastoin lähetettiin\nyksi pataljoona astumaan varustusta kohden, mutta tuskin oli se vielä\nehtinyt kivitiellekään ennenkuin alkoi samasta patterista läikyä\ntervetuliaisia niitä vastaan, pataljoona palasi kiiruimman kautta\ntakaisin ja kyllä jo uskottiin että turkkilaiset olivat valveillansa.\nRauch'in kolonnaa ruvettiin jo malttamattomuudella odottamaan, mutta ei\nsiitä vieläkään mitään kuulunut. Ampumista jatkettiin koko päivän.\n\nPuolipäivän aikaan nähtiin isohkon jalkaväkijoukon lähenevän\nturkkilaisten vasenta siipeä. Sen luulimme ensin olevan Rauch'in\njoukkoa, mutta eipä aikaakaan, niin saimme tiedon että se olikin\nturkkilaista apuväkeä, jonka piti meidän oikean siipemme kautta\nkiertämän meidän taaksemme.\n\nJuuri tämän tapahtuessa haavoittui yksi upseeristamme vänrikki\n_Brunou_, joka jo keväällä oli H. M:tinsa keisarin vartioväessä\nvapaehtoisena alaupseerina tullut sota-tantereelle ja oli\nosoittamastansa urhollisuudesta Tonavan ylimenossa, Keisarin omasta\nkädestä saatuansa Yrjön ristin, koroitettu upseeriksi Suomen kaartin\npataljoonaan, jonne hän oli tullut jo ennenkuin tulimme Gorni\nDubniak'iin. Täällä Pravetsissa ammuttiin hänen molempien sääriensä\nlävitse, niin että hänen täytyi jäädä pataljoonan jälkeen. Muuta\nupseeria ei haavoittunutkaan Suomen pataljoonasta eikä sotamiehiäkään\nhaavoittunut muuta kuin kaksi miestä, 1 ensimmäisestä, H. Korkeutensa\nkomppaniasta ja 1 neljännestä.\n\nSamaan aikaan kun nämät turkkilais-joukot lähenivät vihollisen\nvasemmalta siiveltä, tuli tieto, että kuusi turkkilaista kolonnaa\nläheni sekä vasenta että oikeata siipeämme kohden. Näiden tietojen\njohdosta käski Shuvalov yhden pataljoonan varaväestä muutaman kanuunan\nkanssa asettua oikean siipemme avuksi juuri tien mutkaan, niin että\ntämän apuväen keskirinta olisi meidän oikean siipemme sivua kohden.\ntämä määräys saattoi matkaan, etteivät turkkilaiset enään voineet\nainakaan vastustamatta päästä taaksemne. Ehtoopäivällä saapui Gurko\nitse meidän korkeimmasta asemastamme tarkastamaan taistelua.\n\nMiellyttävää oli nähdä miten hän aina oli yhtä suuressa vaarassa kuin\nväkensäkin, eikä etsinyt itsellensä parempaa paikkaa kuin hän oli\nmäärännyt sotamiehellensäkään.\n\nHän käski itse kahta komppaniaa suomalaisesta kaartinrykmentistä [ei\nSuomen kaarti] hinaamaan kahta kanuunaa eräälle korkealle mäelle ja\npitkin koko taisteluriviä lisättiin ampumista. Vihollinenkin rupesi\nampumaan yhä vilkkaammin ja lähettipä se muutaman tervehdyksen sillekin\nkukkulalle, jolla Gurko istui hevosensa selässä. Hänen seuransa tuli\nlevottomaksi, mutta hän itse jatkoi vaan katselemistansa ja sanoi\nsangen levollisesti: \"No, jopa vihdoin löysivät meidätkin.\"\n\nJota enemmän päivä läheni loppuansa sitä levottomammasti ruvettiin\nRauch'ia odottamaan. Vihollisen äsken mainittujen liikkeitten tähden\nkävi tilamme arveluttavaksi ja päälliköille mahtoivat nämät hetket\ntuntua tuskastuttavan pitkiltä. Jo alkoi hämärtää, kun vilkasta\nampumista ja kaikuvia hurrahuutoja alkoi kuulua vihollisten\nvarustuksista. Nämät todistivat kenraali Rauch'in tuloa. Keskirinnan\njoukkojen ei sopinut juuri mitään nyt enään tehdä; ainoasti Moskovan\nrykmentti vasemmalla siivellämme, joka jo koko ehtopäivän oli ollut\nalhaalla laaksossa, ehti auttamaan semenovlaisia, jotka par'aikaa\ntemmelsivät vihollisen kanssa tuolla ylhäällä. Tosin annettiin käsky\nryntäämiseen, mutta kauvemmaksi emme päässeet kuin tuon jo ennen\nmainitun pystysuoran vuoriseinän juurelle. Pimeä ja luonnon tekemät\nesteet kielsivät meidän menemästä edemmäksi ja tarpeetonta se olikin;\nsillä kun vihollinen huomasi, että hänen takanansakin oli väkeä,\nherkesi luultavasti sen ajatusvoima tekemästä virkaa, sillä huolimatta\nkaikista hyvistä puolistansa, teki se joutuisaa pakoa Orhaniaa kohden\njättäen leirin varoinensa, aseinensa venäläisten käsiin. Ja näin olivat\nPravetsin voittamattomiksi sanotut ja todellakin voittamattoman\nnäköiset varustukset valloitetut verraten pienellä mieshukalla.\n\nKenraali Dandevillen kolonna (14 pataljoonaa, 8 eskvadroonaa, 1300\nkasakkaa ja 30 kanuunaa) lähti samaan aikaan Osikovosta Etropolia\nvalloittamaan. Kuljettuansa Bulgarski Ivsor'in ohitse, asettui hän\nKaan-Brusen nimiseen paikkaan lähellä Isker- ja Lipenko jokien\nyhteen-juoksua. Sen paikan lähellä oli tienhaara, joista toinen tie vei\nEtropoliin pitkin Isker-virran rantaa, toinen Lipenkan kylään, joka oli\nturkkilaisten varustuksien takana.\n\nSamalla aikaa kulki yksi joukko Oldenburg'in prinssin johdolla\nIsker-laakson oikeata puolta.\n\nSittekun Dandevillen joukot olivat ajaneet turkkilaiset\netuvarustuksistansa Etropol-laakson suussa, vetäyivät ne takaisin\nleiriinsä vuoren kukkulalle keskellä mainittua laaksoa, mutta\npakoitettiin ahdistamalla yht'aikaa heidän keskirintaansa ja molempia\nsiipiänsä, pakenemaan Arab-Konak'ia kohden.\n\nEnsimmäinen rynnäkkö tätä heidän varustettua leiriänsä vastaan ei\nonnistunut ja jättäisin sen kertomattakin, ellei lukija siitä saisi\nmuitakin tietoja.\n\nPskovin jalkaväki-rykmentin piti valloittaman erään varustuksen tämän\nleirin ulkopuolella. Kaksi komppaniaa mainittua rykmenttiä, jotka\nolivat nähneet jonkinlaista liikettä vallien takana, luulivat että\nturkkilaiset olivat aikeessa jättää se Herran huomaan ja hyökkäsivät\nsentähden sen päälle. Wenäläiset pääsivät esteittä varustukselle ja\ntöytäten vallien ylitse, huomasivat joutuneensa vihollisten keskelle,\njotka sitä puolustivat, eivätkä näyttäneet ajattelevankaan takaperoa.\nNostaen innokkaan hurraa-huudon ei Pskovilaisten ollut ensinkään vaikea\najaa turkkilaisia pakoon toisille varustuksillensa päin. Silloin\nnäkivät he turkkilaisen upseerin, taisi se olla joku pashakin, astuvan\nsotamiehiänsä vastaan ja, ampuen kaksi heistä sekä tappaen sapelillansa\nkolme, pakoittavan heitä palaamaan takaisin. Kovin varoittaen heitä vei\nhän heidät valloittamaan samoja varustuksia, joista äsken olivat\nlähteneet; samoja, jotka venäläiset olivat vallanneet. Kaikki tämä\ntapahtui niin äkkiä, ett'eivät ne kaksi pataljoonaa Ismailovan\nkaartista, jotka olivat lähetetyt Pskovilaisten avuksi, ehtineet\nperille. Sentähden täytyi ensintulleiden urhoollisten venäläisien,\ninnokkaan vastustuksen perästä, jättää varustus vihollisen käsiin ja\nperäytyä, voimatta ottaa mukaansa haavoittuneitansa ja kuolleitansa.\nSilloin riensivät turkkilaiset, huolimatta ajaa venäläisiä takaa,\nvarustukseen jääneiden haavoitettujen kimppuun ja eipä aikaakaan, niin\nheittivät he venäläisten perään käsiä, jalkoja ja päitä, joita olivat\nkiiruhtaneet miesparoilta silpomaan -- -- --.\n\nToisella kertaa onnistui rynnäkkö hyvin.\n\nNäin oli marraskuun 25:tenä päivänä lopetettu sodan suhteessa\ntoisistansa riippuvat Pravets'in ja Etropol'in varustuksien valloitus,\nja vihollinen ajettu vuoriin. Wenäläiset olivat siis päässeet kivitien\nherroiksi. -- -- --\n\nTaistelun loputtua siirrettiin pataljoona takaisin päin eräälle mäen\ntörmälle yötä viettämään. Korput, joita Radomirtsassa saimme, olivat jo\naamulla loppuneet; nälkä kalvoi, mutta väsymys oli vielä suurempi ja\npian lepäsimme nukkumatin helmoissa.\n\nSeuraavana päivänä aamulla oli Radomirtsasta, jossa iso trossi yhä\nvieläkin oli, lähetetyt neljä taikka viisi vaunua, joissa oli leipää,\nryyniä, suolaa, viinaa y.m. ehtineet noin viiden venäjän virstan päähän\nyö-paikastamme. Sinne nyt täytyi nälkäisen ja vieläkin väsyneen\nsotamiehen astua syömään puolen tuopillista puuroa ja sitten taas hyvin\njoutuen takaisia pataljoonan lepopaikalle, jonne tultua vatsa oli yhtä\ntyhjä kuin sieltä lähteissäkin, mutta ei auttanut; eteenpäin vaan taas\nlähdettiin ja päästyämme noin kolme virstaa Pravetsin toiselle\npuolelle, nousimme korkealle vuoren kukkulalle, ja asetuimme sinne\nasumaan. Vallan kukkulan päällä oli 2:nen ja 3:mas komppania, 1:nen ja\n4:jäs oli vähän alempana. Sairas-vaunut ja äsken mainitut muonavaunut\ntuotiin tämän vuoren juurelle.\n\nTäällä ollessamme oli ilma mitä ikävintä. Ensin satoi vettä, sitten\nlunta ja jo toisena päivänä oli maassa puoli kyynärää lunta;\nsotamiesten oli vilu, kun useammat olivat kadottaneet telttinsä\nkaikissa kahakoissa ja marsseissa, joissa olivat olleet. Vihdoin kuin\nsaimme tietää, että meidän piti jäämän sinne useaksi päiväksi,\nruvettiin varustamaan vähän parempia olo-sijoja. Mäen rinteelle\nkaivettiin kuoppa, joka perältä oli noin kahden kyynärän, mutta edestä\nei korttelinkaan syvyinen, sillä sen pohja oli tasainen. Perä- ja\nsivuseinille pantiin tammia nojalleen toinen sivu toistansa vastaan,\nniin että ne samalla muodostivat katonkin; etu-puoli jätettiin auki ja\ntämän kojun eteen pantiin aimo valkea loimoamaan. Siten kävi olomme\nsiellä jotensakin välttäväksi.\n\nRadomirtsassa meille annetut leivät, joiden piti kestämän\nkahdeksan päivää, olivat jo, niinkuin sanottiin, loppuneet toisena\ntappelu-päivänä. Sentähden ryhtyivät sotamiehet pyytämään lisää, mutta\nsaivatkin vastaukseksi, ettei vielä ollut kahdeksaa päivää kulunut,\njonka tähden sotamiehet saisivat hankkia mistä saivat. Minäkin lähdin\nsiis muutaman kumppanin kanssa läheisiin kyliin, mutta siellä\nnostivatkin bulgarialais-ukot pystyn, ilmoittaen ett'ei heillä muka\nollut mitään. Kun olimme turhaan käyneet useassa paikassa, ei ollut\nmuuta tehtävänä kuin tutkia olivatko ukot puhuneet totta. Tuumasta\ntoimeen. Kirstun kannet auki, muona-aitat samoin; ja me löysimmekin\ntodella ruokaa kyliin. Mutta kun niitä rupesimme kokoomaan niin, kas\nsiitä elämä. Ukot vakuuttivat Jumalan kautta kuolevansa nälkään, jos\nheidän kakkonsa vietäisiin ja eukot, nepä vasta rymäkän soittivat; emme\nymmärtäneet puoliakaan heidän puheistansa, mutta emme sillä niin suurin\nväliäkään pitäneet. Arvattuamme näiden ruoka-varojen arvon, panimme\nukon käteen rahaa ja lähdimme pois, eukko perässämme rupattaen ainakin\npuolen virstaa, jolloin hän vihdoin palasi takaisin, kuitenkin\ntaukomatta \"suutansa pruukaamasta\".\n\nOlostamme tällä vuorella, jolla olimme 1000 jalkaa korkeammalla kuin\nturkkilaiset, mainittakoon vielä, ett'ei ylhäällä mäellä ollut veden\ntilkkaakaan saatavana, jonka tähden meidän täytyi kulkea virstan alas\nsen juurelle sitä noutamaan, ja tien huonouden tähden tapahtui usein,\nettä kun mies oli saanut vaskipullonsa täyteen vettä ja päässyt puolen\nmatkaa ylöspäin, meni hän koreastikin nurin niskoinsa ja vesi --\nmaahan. Mitäs siis muuta kuin uutta noutamaan ja takaisin\ntullessa pitämään tarkkaa huolta, ett'eivät \"alammaiset\" pettäisi\nkannettavaansa. Kaksi sotamiestä, jotka Pravetsin varustuksissa olivat\nsaaneet käsiinsä pienen noin 10 kannua vetävän tynnyrin eli ankkurin\neli miksi sen sanoisin, alkoivat sillä kantaa vettä vuorelle, mutta\nottivat myös palkkiota vaivoistansa, sillä jos joku tahtoi heiltä\nvaski-pullonsa vettä täyteen sai hän maksaa siitä 5 ja vieläpä 10:kin\nkopeikkaa, jonka summan monikin maksoi mielellänsä, kuin ei tarvinnut\nkavuta tuota vihattua mäkeä ylös ja alas.\n\nMeidän asemastamme oli lavea näköala Balkaneihin päin. Edessämme oli\nOrhanian laakso ja siinä samanniminen kaupunki, kyliä, vainioita ja\nniiden keskellä Bebresjan kiertelevä joki. Kun turkkilaisten\nvarustukset sekä Orhaniassa että myös Wratsjes'in kylän kohdalla olivat\nrakennetut toinen toisensa ylipuolelle vuoren rinteelle, saattoi niitä\nhelposti, etenkin tähystimellä eroittaa. Pitkin niiden ympärillä oli\nvihollisen telttiä pystytettyinä.\n\nKaikilla Orhanian ympärillä olevilla vuorilla oli turkkilaisten\nvarustuksia ja paikka olikin tärkeä sen tähden, että siitä kulki tie\nBalkanien ylitse Sofia-laaksoon. Kaikkia varustuksia yhdisti hyvin\ntehdyt tiet. Kuinka paljon puolustajia niissä oikeastaan oli, ei niin\ntarkoin tiedetä, mutta kyllä seutu oli varustettu hyvin Plevnan tapaan,\njota pienempi väestö puolusti kolmen vertaista ahdistajaa vastaan.\n\nNiinkuin jo sanottiin oli Etropol joutunut kenraali Dandevillen käsiin\nmarraskuun 25 päivänä ja jo seuraavana päivänä käski Gurko saman\nkenraalin 3:nen armeija-tivisjoonan 2:sen prikaatin, kahden ison\ntykin ja yhden patterin sekä erään rakuuna-rykmentin ja yhden\nsotakaivaja-komppanian kanssa valloittaa Wratsjesin vuori-solan. Jo 27\npäivänä lähti hän matkalle, aikoen samalla hyökätä vihollisen päälle\nSjandornik'in ja Arab-Konak'in luona. Neljän asteen pakkasessa hinasi\njalkaväki tykkiä liukasta, jäätikköistä vuoritietä myöden sopiville\nasemoille ja taistelu alkoi.\n\nSaatuansa tästä tiedon, lähetti kenraali Ellis Moskovan kaartin\nrykmentin valloittamaan Orhaniata samana päivänä, kun Dandeville oli\najanut vihollisen Sjandomik'iin ja Arab-Konak'iin. Kun turkkilaiset\nWratsjesissa pelkäsivät että he tämän liikkeen kautta eroitettaisiin\npää-joukoistansa, peräytyivät Wratsjesista, jonka venäläiset heti\nvaltasivat. Kenraali Ellis vei nyt osastonsa (Moskovan rykmentin ja\ntarkk'ampujaprikaatin) eteenpäin kivitieltä ahdistamaan Arab-Konakia ja\nSjandornikia oikealta puolen samalla kun Dandeville hätyytti niitä\nvasemmalta puolen.\n\nYöllä 29 päivää vastaan saimme käskyn laahata tykkiä alas Pravets'ista,\njonne ne sitten tappelun olivat jääneet ja kuljettaa niitä\nWratsjes'iin, samalla kun toinen osasto kulki lähemmäksi vihollisen\nkimppuun. Tämä käsky ei ollut meille oikein tervetullut, sillä mekin\nolisimme taasen tahtoneet päästä \"miekan mittelöhön\", mutta totella\ntäytyi. Päivä oli erinomaisen kaunis vaikka vähän kylmä; hyvään aikaan\nehtoopäivällä ehdimme Wratsjes'in kylään, johon jäimme yöksi ennen\nmainitun Bebresja-joen rannalle.\n\nKun puolipäivän aikaan kuljimme Orhanian lävitse, kuulimme kellon\nsoittoa jostakin pienestä bulgarilaiskirkosta; tämä tapahtui ensikerran\nTonavan eteläpuolella ollessamme. Se vei ajatuksemme kotiimme, jossa\nusein jonakin kauniina lauvantai-iltana hartaudella kuultelimme\nkirkonkellon soittoa koto-pitäjissämme. Enemmän kuin mikään suoranainen\npuhe vaikutti tämmöinen muistelma, että jouduimme mietteihin, jotka\nolivat vähällä tykkönään meidät vallata; nämät kellon säveletkin\nsemmoiseen ajatukseen veivät ja minä luulen että ne tunteet, joita nämä\najatukset herättivät, saattaa nimittää -- kodin-kaipuuksi. Ja niiden\nseurauksena oli ainoasti yksi toivo, se nimittäin että pian pääsisimme\nSuomen lempeille saloille takaisin, mutta -- turha se toivo oli.\n\n\n\n\nV.\n\n\"Suomen vuorella.\"\n\n\nMeidän leirimme Wratsjesissa asetettiin kylän Orhanian-puoliselle\nsivulle. Turkkilaisten läheisyydestä emme vielä tietäneet ja sentähden\nnukuimmekin sangen rauhallisesti. Seuraavana päivänä vietimme joulua jo\nennakolta; olimme, näet, saaneet vihollisen jälkeensä jättämistä\nvaroista melkoisen joukon riisi-ryyniä, voita ja \"galetteja\"\n(turkkilaista kuivaa leipä-lajia). Ettei sianpaistiakaan puuttuisi,\njoka, niinkuin kaikki tiedämme, on erinomaisen tärkeä osa joulu-ruokaa,\nolimme ryhtyneet sian pyyntiin, joka onnistuikin mielihyväksemme.\nRiisi-puuro maistuikin koko hyvältä.\n\nPrikaatin muut pataljoonat olivat taistelussa; me teimme\netuvartio-virkaa ylhäällä vuorella. Tämä ei ollut varsin mieleemme,\nmutta mitä tehdä muuta kuin totella. Myöhemmin kuulimme, että kenraali\nEllis eli määrännyt Suomen pataljoonan tähän toimeen, antaaksensa sille\nvähän lepo-aikaa sentähden, että se oli enimmin kärsinyt sairauden\nvuoksi. Luonnollista olikin etteivät meidän nuoret tottumattomat\nrekryytimme voineet vetää vertoja Wenäjän asevelvolliselle, valitulle\nväelle, mitä koski sota-taitoon, mutta taistelussa olivat meidän\nmiehemme osoittaneet samaa lujaa miehuutta kuin mikä vanha sotilas\ntahansa. Kenraali Elliksen käytöksessä emme siis löytäneet kylläksi\nvaikuttavaa syytä, ruvetaksemme varsin rauhallisina tilaamme tyytymään.\nMutta \"toista sinä tahdot, toista sinulle annetaan\", sanoo sananlasku\nja saimmepa kiittää onneamme, kun ei meidän tarvinnut nälkää nähdä.\nSiitä saamme kiittää vihollistamme, joka paetessaan jätti Wenäläisille\nkaikki sotavaransa, jotka, kun ei niitä enään saatu Plevnaan\nkuljetetuksi, jäivät tänne Sjeiket pashan armeijan hyväksi. Paraat\ntalot Wratsjesissa oli tehty vara-aitoiksi, joissa suurissa määrin\nsäilytettiin riisiä, maissia, ohraa, kauraa, leipää, voita, vaatteita,\nlasarettitarpeita, keitto-astioita, jalkineita y.m.\n\nSuomen pataljoona käskettiin joulukuun 4 päivänä nousemaan vuorelle,\njolla olimme öisin olleet vahdissa. Se sai nimeksensä \"Suomen vuori\",\nja niin sitä sittemmin virallisestikin nimitettiin. Tämä vuori, joka on\noitis oikeaan päin kylästä, Orhaniasta tullessa, on jotenkin jyrkällä\nja silmäkaupalla noin 4-600 jalan korkuinen. Vuori oli varustettu\npattereilla, joita asiantuntijat erittäin kehuivat malliksi\nkelpaaviksi. Tie ylös mäelle oli hyvin jyrkkä ja vaikea kulkea. Kului\ntunti hevosella ratsastaessa ylimpään patteriin, jossa pataljoona\nmajaili. Täällä asuivat upseerit suuressa risumajassa, joka kyllä ei\npaljon antanut suojaa sadetta ja sumua vastaan, vaan josta kuitenkin\nalinomaisella lämmittämisellä hieman saatiin pakkanen haihtumaan ja\njossa voitiin valmistaa lämmintä ruokaa ja juomaa. Sotamiehillekin,\njotka ensimmäisen viikon makasivat taivasalla, hankittiin sittemmin\npari sellaista suojusta. Mutta kuitenkin ainoastaan vähäisempi osa\npataljoonasta voi näin joka kolmas taikka neljäs päivä päästä katon,\nvaikka kehnonkin, alle, sillä suurin osa ajasta ja pataljoonasta\nkäytettiin etuvahtipalvelukseen, jossa sekä upseerit että sotamiehet\nsaivat viettää yöt ja päivät, kiväärit kädessä, niin hyvin kuin\ntaisivat. Sopinee mainita että nämät vuoret jo isomman ajan olivat\nolleet pilvien taikka paksun läpäisemättömän sumun sisällä, joka usein\nmuuttui vedeksi ja vieläpä lumeksikin.\n\nNäissä vahtipalveluksissa koettivat nuoremmat upseerit sekä alaupseerit\nja sotamiehet välistä poistaa yksitoikkoisuutta pikku ilveillä\nturkkilaisille, joiden ampuma-ojain ja varustusten vastassa he\nseisoivat. Täten tapahtui muutamana yönä, että eräs alaupseeri\nH. K:tensa komppaniassa, joka oli yksi niistä kahdeksasta, jotka\nPravets'in tappelussa osoittamastansa urhoollisuudesta olivat saaneet\nYrjön ristin rintaansa, pani toimeen ilveen semmoisen, että hän sai\naseisin koko turkkilaisen aseman. Hän, näet, yhdellä plutoonalla\nsotamiehiä, pitkänä hajanaisena ketjuna, lähestyi vihollista ja kovalla\näänellä huusi kymmenelle pojallensa tämän tälle parvelle jotenkin\nmahtavan komentosanan: \"koko pataljoona! ampukaa!\" Turkkilaiset, jotka\nsiellä täällä kuulivat luotien vinkuvan ja joiden korviin aivan läheltä\nkajahti tuo mahtava \"koko pataljoonan\" komanto, luulivat tästä leikin\nolevan kaukana ja riensivät kiireesti ampuma-ojiinsa sekä alkoivat,\ntietämättä missä päin tämä \"pataljoona\" oikeastaan oli, umpimähkään\nkauheasti ampua joka haaralle. Kolmen laukauksen jälkeen vetäyi uljas\n\"pataljoona\" takaisin pensaston suojaan nauraen makeasti tulituiskulle,\njonka se oli saanut aikaan.\n\nToisten taasen rupesi vahtiväki laulamaan kotimaisia laulujansa, jota\nturkkilaisetkin usein kuultelivat huolimatta ruveta ampumaan.\n\nSyksyn kylmät sateet kävivät yhä rasittavimmiksi ja pakkanen yltyi.\nAlinomaista sadetta vastaan eivät vaatteet voineet antaa suojaa, se\npäin vastoin liuvoitti vähitellen kaikki jalkineet ja turmeli vaatteet.\nJa jos anturoilla sittenkin oli halu pysyä kiinni saappaissa, ne kyllä\nsaatiin lohkeamaan, kun koko komppanian miehet pantiin vetämään ja\nraastamaan tykkejä sitkeästä liejussa, joka muutenkin tahtoi ryöstää\njalkineet omaksensa. Näin ollen ei saattanut ihmetellä, ett'ei miesten\nterveys ollut tyydyttäväinen, ihmeellistä on vaan, että edes yksikin\nkesti. Useimmilla ei ollut enään anturoista puhettakaan, lumi ja vesi\npääsi esteettä kenkään, ja liioittelematta saattaa sanoa, että usea\nkävi aivan kuin paljain jaloin. Tämä oli kaikilla sillä seudulla\nolevilla sotajoukoilla yhtäläistä. Näin ollen seisoa vuorokauden ja\nuseammankin lumessa taikka kylmässä liejussa, vaikutti tietysti kaikkea\npaitsi hyvää. Kuitenkin oli viime aikoina hankittu miehille tallukoita\npeittcomattomista nahoista; nämät toki johonkin määrin auttoivat\npakkasta vastaan. Ei ollut kuitenkaan ihmettä että sairasten luku yhä\nnousi. Siten oli lokakuun kuluessa 56 sairauden kohtausta, marraskuussa\n87 ja joulukuun alkupuoliskolla 55. Tämä suuri luku ei kuitenkaan\nvaikuttanut niin paljon pataljoonaan, kuin ensi katsannossa ehkä\nnäyttäisi, sillä useat sairaista ja haavoitetuista olivat taasen\nparantuneet ja vähitellen palanneet pataljoonaan hajallansa olevista\nhospitaleista, jopa aina Bukarestista ja Jassystakin saakka Rumaniassa.\nEri aikoina sairastuneista oli jo 20 parantunut ja palannut\npataljoonaan, enin osa joulukuun kuluessa. Kuolleita oli jo kaikkiansa,\nGorni Dubniakissa kaatuneita lukuun ottamatta kahdeksan miestä.\n\nWratsjesissakin, -- vuoresta, jolla me olimme, puhumattakaan, oli jo\nlunta, ja kaikin puolin täysi talvi. Viikon satoi yhtämittaa lunta,\npakkanen lujeni päivä päivältä, lunta oli maassa ainakin kolme\nkorttelia. Ei ainoakaan tähti kiilunut taivaalla, mutta sumuisesta\nyötaivaasta levitti kuu loihtoisan valon valkealle kylmälle laaksolle\nja vuorien harjanteille, jotka määräämättömissä hahmoissa kätkivät\nkorkeat huippunsa pilvien pimeihin kätköihin. Mutta pari päivää ennen\njoulua selveni taivas, joulutähdet kiiluivat tuhansien säkenöiden\ntapaisina ilomielin päällämme. -- --\n\nJoulukuun 13 päivänä saimme tiedon Plevnan antaumisesta, sekä että\nOsman pasha koko armeijansa kanssa oli joutunut vangiksi. Kun se\nuutinen ilmoitettiin, nousi vuorilla ääretön hurraaminen, ja\nturkkilaisten kunniaksi ammuttiin meidän pattereista vihollisiin kolme\nlaukausta. \"Plevna on antaunut! Osman pasha on venäläisten vankina!\"\nNäitä huutoja kuului yllä, vaikka vaikea on arvata minkälaisia tunteita\nse eri ihmisissä herätti. Turhaa työtä tekisin, jos koettaisin ruveta\nkertomaan mitä nuo sanat meissä vaikuttivat, kuin ne viimeinkin\ntodenperäisinä meille ilmoitettiin. Sen, joka pitkän ja kiusaavan\nhammaspolton perästä vihdoinkin antauu hammaslääkärin autettavaksi, on\nensi hetkessä vaikea uskoa, että kipu on kadonnut; kärsimys oli jo\nkäynyt tottumukseksi. Riippuiko se jostakin liiallisesta hermojen\nponnistuksesta? En tiedä, mutta kun sain tiedon Plevnan antaumisesta,\noli ensin vaikea ymmärtääni eli uskoani tuota uutista. Se, niin\nsanoakseni, laskettiin väsyneesen mieleen. Pitkä, turha odottaminen oli\nopettanut meidän pitämään Plevnan antaumista yhä vaan pettyvänä\ntoiveena. Sittekuin vähän ehdimme toipumaan ensimmäisestä\nhämmästyksestä, sillä jotenkin semmoista se herätti, ja aprikoimaan\nmitä sen seurauksena oikeastaan tulisi, vaikutti tämä tieto ihmeellisen\nelähyttävästi hieman raskaasen mieli-alaan. Vireämmällä mielellä teimme\ntoimiamme ja syksy-taivaskin näytti ottavan osaa iloomme, luoden\nauringosta kultaiset säteet vuoren valkeille huipuille. -- -- --\n\nJoulun edelliset päivät olivat kylmän kylmät. Vaikka ei meillä ollut\nilma-puntaria, saattoi kuitenkin semmoisista merkeistä kuin esim. että\nparta ja hiukset 5 minuutin kävelemisen perästä olivat valkeassa\nhuurteessa, että juokseva vesi jäätyi, päättää että oli vähinnäkin 20\nasteen pakkanen. Semmoinen talvi oli jo täälläkin, ja yhä korkeammalle\noli vaan sota-joukkojen matka, vielä lumi-rikkaampiin, tiettömämpiin ja\nkylmempiin seutuihin. Korkeemmilla vuorilla jäähmettyivät miehet,\npelkästä kylmyydestä leiri-valkeidensa vieressä, ja juuri samaan aikaan\ntapahtui että yhtenä ainoana päivänä kaksisataa (200) miestä eräässä\nrykmentissä sairastui. Hospitaalit olivat täynnä väkeä, jotka olivat\npalelluttaneet kätensä ja jalkansa. Sota-toimisto ja sairashoito saa\nturhaan ponnistaa voimiansa siinä, jossa luonnon ja ilman suhteet\ntulevat niiden eteen; siinä muuttuu ihmisvoima, vaikka se olisi\nsuurikin, vähäpätöisyydeksi. Kummaa oli nähdä ja huomata suomalaisen ja\nvenäläisen sotilaan ihmeteltävää kestäväisyyttä ja rauhallista\nrohkeutta kaikkia näitä hankaluuksia kärsiessänsä. Jos vaan\nturkkilaiset olisivat astuneet esiin patteriensa takaisista\nvalli-majoista, eivätpä olisikaan meidän miehissä löytäneet väsymyksen\nja voimattomuuden haavettakaan; siitä todistivat kyllä sotamiesten\nvirkkailemiset ja keskinäiset puheet. Ja jos joskus joutuikin kuulemaan\nvakaan ja näöltänsä joutavan kysymyksen: \"tuleekohan täältä pian lähtö\nkotiopäin?\" niin useimmin vielä kuuli jonkun myhevän pilkkapuheen\n\"Turkkilaisista\", toivon päästä Adrianopolin lämpimille seuduille y.m.,\njoista saattoi helposti huomata, ettei voimaa, rohkeutta ja toivoa\npuuttunut. Mutta jos miehistö kärsi kärsimisensä niinkuin miehet\nkonsanaankin, ei ollut varsin vaikea huomata, että niillä kuitenkin\nkärsimistä oli.\n\nJoulukuusi 19 päivänä tuli meidän sijaamme \"Suomen vuorelle\" toisia\njoukkoja ja me siirryimme taasen leiriin Wratsjesin kylään, jossa niin\nmoni kuin pääsi tunki huoneihin ja latoihin, loput saivat sovittaa\nitsensä hangelle miten paraiten taisivat. Puita ei ollut, sentähden ei\nmuuta käsiksi, kuin repiä bulgarialais-ukkojen aitoja poltettaviksi.\n\nHuhu ei erehtynytkään, joka arveli että Balkanin ylimeno pian oli\ntehtävä. Päivä-käskyssä 22 päivänä ilmoitettiin meille, että\nvarustaisimme menemään Balkanien ylitse joulukuun 25 päivänä.\nVarustuksiin ryhdyttiin heti. Käskyssä oli ilmoitettu, että\n\"sotamiehille annetaan 24 päivänä korppuja seitsemäksi päiväksi lukien\ntiistaista (25:stä päivästä), lihamäärät ja 3 naulaa jauhoja taikka\nryyniä.\" -- \"Viinaa kolmeksi päiväksi. 20 teuras-härkää ja niinpaljon\nelukan-ruokaa kuin mahdollista otetaan mukaan.\" -- \"Koska ei muita\najokaluja kuin rekiä voida ottaa mukaan, ryhdyttiin tarpeenmukaisiin\nkeinoihin sairas-varojen kuljettamista varten.\" -- Leipää oli kyllä,\nmutta lihaa, suolaa ja rehuja puuttui milt'ei tykkönään.\n\nVielä on mainittava surullinen seikka, joka tapahtui joulu-aattona\nj.p.p. Erään majan katto putosi yhtäkkiä, sillä seurauksella, että\nmajassa olevista sotamiehistä 2 vahingoittui, heistä toinen niin\npahasti, että hän puolen tunnin perästä kuoli ja haudattiin sitten\nWratsjesiin.\n\nJoulu-aatto-iltana noin kello kuuden aikaan kutsuttiin pataljoona\nkokoon rukoukseen. Tultuamme yhteen toimitti sielunhoitajamme\nyksinkertaisen jumalan-palveluksen; hänen sanansa löysivät kyllä\nsydämmiemme vienommat ja hellemmät tunteet, mutta niitä oli vähällä\njäähdyttää -- ei pakkanen, vaikka sekin kyllä oli kylmää -- vaan\nkateus. Rukouksen jälkeen, näet, annettiin meille viina-ryyppy,\nlihapalanen, tuskin pienenmoisen kahvi-tassinkaan kokoinen nisuleipä ja\nniin pieni palanen juustoa, ett'ei moni mies sitä leipänsä päällä\nhuomannutkaan, vaan -- pudotti tuon herkun maahan. Nisuleipä ja liha\noli niin jäässä, ettemme niidenkään kimppuun saaneet ruveta, ennenkuin\nolimme ne tulessa sulattaneet. Sitten saimme mennä valkeillemme syömään\nsuolatonta, puoli-raakaa ohrapuuroa. [Ei riisi-puuroa, eikä muitakaan\nherkkuja, joista sanomalehdet tiesivät niin paljon kertoa, silloin\nenään riittänyt meille, vaikka sitä kuului muutamilla olleen.]\n\nUpseerit olivat nekin panneet toimeen enemmän kotimme tapaisen\njoulu-aatto-illan kuin meidän osaksemme tuli. Siitä kerrotaan näin:\nSotamies pantiin etsimään joulukuusta, jonka löysikin parin kolmen\nvirstan päästä; se oli tosin vain lehtikuusi ja ainoasti kahden\nkyynärän korkuinen, mutta sotamies toi sitä kuitenkin tavallansa\nriemukulussa upseerien \"pykningille\". Hän sai siis myös nauttia\nPohjolan tapaista joulua, vaikka se ilo oli jotenkin samanlaista kuin\najajan ilo kuullessansa piiskan lyömän mäikinää. Huoneessa oli\nriisi-puurolla ja sianpaistilla katettu pöytä; sen ympärille nyt\nistuttiin, soittokunta soitti ja maljoja maisteltiin. Esiteltiinpä\nmaljoja kotona-oleville, Suomelle, pataljoonalle ja Pohjolan naisille.\nNäihin maljoihin olisimme mekin yhtyneet, ja muun puutteessa vedellä\ntyhjentäneet näiden onneksi juoma-astiamme, jos olisimme olleet\nyhdessä, mutta me saimme tyytyä (ja parempi se ehkä olikin) pyytää\nKaikkivaltiaan näitä onnen-toivotuksiamme hyvällä menestyksellä\nPohjolaan viemään.\n\n\n\n\nVI.\n\nBalkanien ylitse Sofiaan.\n\n\nPataljoonan varustukset lähdettäissä olivat ruumiillisessa suhteessa\njotenkin vaillinaiset. Tuskin kukaan, joka luki tahi kuuli kerrottavan\ntästä historiassa erinomaisen merkillisestä vuorien ylimenosta, saattoi\nkuvitellakaan, mitä kärsimisiä se maksoi. Wenäläisen sotamiehen\nihmeteltävästä kestäväisyydestä ja rohkeudesta ei suomalainen ensinkään\njäänyt jälkeen. Ne 400 miestä jotka seisoivat lipun alla, kun Suomen\ntarkk'ampujapataljoona joulu-päivänä alkoi retkensä, olivat niin\nkärsimyksissä karaistut, niin tottuneet vaivoihin ja puutteisin, ett'ei\nniitä kärsimyksissä ja kestäväisyydessä olisi voittanut mikään\nsotajoukko. Eräs englantilainen sanomalehden kirjoittaja sanoi niistä\nmuun muassa: \"Ne eivät milloinkaan valita, ovat aina hyvällä mielellä\nja kestävät rauhallisesti kaikki vastukset.\"\n\n\"Kuluneissa univormuissa ja housuissa, osaksi luotien läpäsiminä osaksi\nnuotio-tulen polttamina, suureksi osaksi melkein jalkineitta, ja\nuseallakin ainoa paita päällänsä, astuivat he hyvällä mielellä uusiin\nverileikkeihin.\" Useilla oli sentään peittoomattomasta lampaan ja kutun\nnahasta tehtyjä tallukoita, jotka koko tavalla auttoivat pakkasta\nvastaan. Lakki ja \"paslikki\" lopettivat yksinkertaisen puvun, jolla\nmenimme osoittamaan itsiämme niiden miehien kunnollisiksi\njälkeläisiksi, jotka \"nälissään, palellessahan kuitenkin vielä voitti.\"\n\nJokaisella sotamiehellä oli vielä paitsi kivääriä, 90 patruunaa, kaksi\npussia, joista toisessa oli leipää _seitsemäksi päiväksi_ (?), toisessa\nkolme naulaa jauhoja taikka ryyniä ja hyppysellinen suolaa sekä pieni\nlihapalanen.\n\nPataljoona lähti liikkeelle Wratsjesista joulupäivänä kello 8 aamulla\nyhdeksän muun pataljoonan ja tykistön kanssa kenraali Filasofov'in\n[kenraali Filasofov kuoli myöhemmin saamisia haavoistansa] komennon\nalla; kello neljään jälkeen puolen päivän emme kuitenkaan olleet\nehtineet muuta kuin 6 virstaa. Tänne täytyi meidän jäädä, kunnes\nkolonnan tykistö oli ehtinyt kavuta vuorille. Kattona oli taivas,\nlepo-sijana lumikinos, lämmintä saimme tuoreista puun oksista tehdystä\nvalkeasta. Tässä olimme kylmän ja tuulen käsissä puoli kolmatta\nvuorokautta, levottomasti odottaen, että mekin saisimme lähteä. Vihdoin\ntuli hetki meillekin ja nyt vasta alkoi oikea ylimeno. -- Meidän piti\npoikkeaman oikealle päin kivitiestä, mennä Etropoli-Balkanien kahden\nharjan ylitse ja astua alas Sofiaan käyvälle tielle ja siitä sitte\nuhata Arab-Konak'issa olevaa vihollista takaa päin.\n\nNiinkuin sanottiin, nyt vasta (joulukuun 27 päivänä) alkoi varsinainen\nBalkanien ylimeno. -- Jokaiselle sotamiehelle annettiin yhdeksän naulan\npainoinen kranaatti kannettavaksi ja niin ruvettiin kapuamaan ylöspäin.\nTie kierteli jyrkkiä vuoren rinteitä myöden, köyttyi ikäänkuin\njättiläis muuri-vihreä-köynnös vuoren pienimpäänkin nystermään;\nharjanteiden sivuilla kasvoi satavuotisia tammia, joiden pitkiä oksia\nnyt raskaasti painoi alas niiden päällä oleva lumi. -- Tie oli ainoasti\nviiden jalan levyinen, toisin paikoin vielä kapeampikin.\n\nSyvällä allamme näkyi varajoukkojen pitkät, tummat kolonnat\nkäärmeentapaisesti vitkaan kiertelevän laakso-teillä. Orhania kiilsi\nminareettinensa kirkkaassa talvisessa päiväpaisteessa, lumi säkenöi ja\nnarisi... tuolla etäällä näkyi \"Gripenbergin vuoren\" [sille vuorelle\nannettiin Moskovan kaartinrykmentin urhean päällikön, evesti\nGripenbergin nimi, sentähden, että hän neljällä pataljoonallansa\npuolusti vuoria turkkilaisten kahtatoista vastaan] huippu, jolle\naurinko loi heijastavan valon; väliin taasen haihdutti vaaleat\nsavu-pilvet sen loiston. -- Siellä jymisivät par'aikaa Mehemed Ali\npashaa vastaan venäläisten kanuunat, lähettäen yhden kranaatin toisensa\nperästä vihollisen varustuksiin!... Mutta yhä korkeammalle nousevat\nmeidän esteitä voittavat kolonnamme, ei lepoa, ei rauhaa -- ylös vain\nuupumatta! Se on päivän sotahuuto. Yhtäkkiä kuuluu ikäänkuin huokaus\nmetsästä; vaikeroiva humina kuuluu ikivanhojen puitten latvoissa; kas!\njo sinkoilee maahan yksi ja toinen lumihöyde. \"Gripenbergin vuon\" on jo\nläpäisemättömien lumipilvien keskellä, ja syvällä allamme vyöryy vuoren\nseinää pitkin ylöspäin pilvijoukkoja; metsä kohisee kovemmin; -- --\nyht'äkkiä olemme joutuneet Balkanin lumimyrskyn keskelle.\n\nMutta mikään ei voi estää kaartin kulkua; se muisti vielä Suvorov'in\nmatkan Alppien ylitse, ja tahtoo, että sen matka Balkanien ylitse vv.\n1877-1878 suo kotkille sen vanhoilla, kunniarikkailla lipuilla,\nkunnia-kirkkauden, joka vaalentaa Suvorov'in muistoa. -- --\n\nJoulukuun 27 p. illalla ehdittiin Budi-Grad'in vuoren juurelle, johon\njäätiin yöksi ja siitä kavuttiin seuraavana päivänä äärettömillä\nvastuksilla ja vaikeuksilla Balkanien huipulle päin. Kello 3 j.p.p.\nehti väsymyksestä uupumaisillansa oleva kolonna ylös. -- -- Alhaalla\nlaaksossa on pimeä, mutta ylhäällä korkeimmalla kukkulalla, jolla me\nseisomme, on vielä päivä, lumi-myrsky metelöitsee hirmuisessa raivossa,\nmahdottoman paksut oksat taittuvat yhtä helposti kuin korsi, ja yhä\nenemmän tulee lunta uhaten kylmään peitteesensä kääriä nämät\nurosjoukot, sammuttaa heidän lämpimät sydämmensä, ja ikuiseksi ajaksi\nkätkeä heidän ruumiinsa surevan synnyinmaan silmiltä! -- -- -- Mutta\ntuolla kaukana, etäällä etelässä, siellä kohoavat korkeuteen\nEtropoli-Balkanien äärettömät huiput; eipä lumimyrsky jaksakaan\nraivoansa nostaa niiden jättien luo, sen raivo on voimatonta, ei sen\nsiipilyömät kannata vuoren huipun puoliväliinkään, mutta, huipun\nkorkein kukkula -- -- katso sitä tarkkaan; siinäpä näytelmä, jota ei\nkuolevainen ihminen milloinkaan unohda, jospa hän eläisikin vaikka\nsatoja vuosia!!! Se kiiltää ihanimmasta purpura-loistosta laskeuvan\nauringon säteitä vastaan ja sen kupeet säkenöivät mitä somimmissa\nkellervän- ja ruusunpunaisissa ja ruohon vihreissä väreissä! Ja tämän\nsulokuvan takana ikuisesti sininen taivaankansi, kainosti kumottava kuu\nja jopa muutama tuikkiva tähtikin! -- Alhaalla laaksossa: pimeys, lumi,\nmyrsky, -- ylhäällä tähtien valo, auringon laskeuminen, -- ikuinen\nrauha, kirkkaus! -- Eivätkö nämät ole suurien kadonneitten muistojen\nkaltaisia, näiden ihmis-jättien, näiden viisasten, näiden ajan\nsunnuntai-lasten kaltaisia, jotka ihmisellisen huonouden ja kurjuuden\nyläpuolella, sallivat meidän katsoa heihin niinkuin viisauden, voiman,\nneron ja elämän taisteluissa tarpeellisen rauhan korkeihin esikuviin?\nToki, nämät muistot ovat eloa täynnä, ne eivät kuole milloinkaan,\nniiden muisto elää aina kiitollisen jälki-maailman helmassa, mutta\nnämät vuori-jätit olivat kylmiä, kuolleita -- mutta kuinka komeita,\nkuinka kauniita, kuinka suuria ne kuitenkin olivat. Ei milloinkaan\nhaihdu mielestäni sen illan muisto, sen oudot näytelmät eivätkä ne\naatteet ja tunteet, joita se herätti, -- siitä olen varma! --\n\nValkeita oli vaikea saada palamaan, kun puut olivat ihan tuoreita; tuli\nleimusi joka taholle, tuuli ajoi tuhan ja savun silmiin. Jolla oli\nteetä jäljellä, se sitä keitti, muut saivat olla ilman. Tuuli puhalsi\nyhä vaan yhtä hurjasti, lunta satoi aina vaan enemmän. Valkeiden\nympärille nukkuivat miehet -- lumelle, nyt jo tyhjät pussit pään alla.\nVäsymys voittaa pakkasen -- väsyneet silmät vaipuivat yhteen -- --\nkultaiset unet kuivaavat pian jäätyneet kyyneleet, joita savu sai esiin\nja kauvas rakkaasen kotoomme Pohjolassa kiitävät ajatuksemme unien\nsiivillä; -- -- me tunnemme joulukuusen riemun, me näemme sen kirkkaan\nvalon säteilevän, me näemme paljon -- iloa ja surua, ylellisyyttä ja\nkurjuutta. -- -- -- Tuleepa vihdoin aamu, jäinen, kylmä aamu, -- mutta\nsitte eilisen on näytelmä muuttunut; siellä, missä eilen oli lunta\npolviin, siinä vaipuu nyt lanteihtn asti. Nyt alkaa alas kapuaminen,\ntaikka \"mäen-lasku.\"\n\nTuskin olimme ehtineet ensimmäisen ahdekerroksen, ennenkuin saimme\nkäskyn viedä alas muutamia 9:n naulaisia kanuunia, patruuna-vaunuja ja\nvara-lavettia. -- Tämä ei ollut juuri hauskin taksa, mutta totella\ntäytyi! Joka komppanialle jaettiin neljä tykkiä ja kutakin hinaamaan\noli vaan 40-45 miestä. -- Ei ollut ketään neuvojaa ja suuri edesvastaus\noli pantu, jos tykille taikka miehille mitäkään vahinkoa tapahtuisi,\nmutta sota oli meidät tykkönään uusiksi muodostanut, kaikkea\ntiedettiin, kaikkea tehtiin, kaikkea taidettiin.\n\nVihdoin tuli meidänkin vuoromme ruveta menemään alaspäin. -- Köydet\npantiin kiinni, pyöriin sidottiin paksuja tankoja, ett'eivät päässeet\npyörimään, miehet tarttuvat köysiin ja -- Jumalan nimeen lähdetään\nliikkeelle. Näyttipä naurettavalta nähdä upseerien, jotka eivät\nluonnollisesti vetäneet tykkiä, aika vauhtia menevän mäkeä alas milloin\nseisoen, milloin istuen, milloin etuperin milloin takaperin, milloin\ntaas päis'tikkaa töytäten johonkuhun rotkoon. Tykki tulee perässä,\nhinaten miehiä pitkin vuorta, heittäen niitä palloina sivulle päin,\nmutta nepä vaan eivät hellitä iskuansa. Suomalaisen tapaan \"järräävät\"\nhe yks'päisesti kiinni köydestä.\n\nYhdessä kohden teki tie mutkan: tykki tuli aika vauhtia, eivätkä miehet\nvoineetkaan estää sen kulkua, tykki hyökkäsi siis mäkeen miehinensä, ja\nsiinäkös työtä oli, ennenkuin se saatiin oikealle tolalle jälleen.\n\nYhä alemmaksi, yhä jyrkempiä äyräitä myöden käy matka, satoja kertoja\nolemme vaarassa musertua, mutta lopuksi, -- Jumalalle kiitos, olemmekin\nterveinä alhaalla laaksossa. -- Balkanien ylitse on menty; meidän\njoukosta ei ainoallekaan ole onnettomuutta tapahtunut, se kuuluu jo\nhistoriaan! [Yksi mies H. K:tensa komppaniassa loukkasi kuitenkin\njalkansa sentähden että tykinpyörä meni sen ylitse. Ei se ollut\nkuitenkaan sen vaarallisempaa, kuin että hän muutaman päivän perästä\noli terve ja raitis jälleen.] Se on jo mennyttä aikaa. -- Tuolla tulee\nGurko itse taapinensa; hän ratsastaa ohitsemme, tervehtää meitä,\nkiittää meidän ravakkuuttamme ja miehuuttamme ja -- menee eteenpäin.\nKyliäpä hän semmoiselta mieheltä näyttää, että hän on valmis menemään,\nvaikkapa Himalaijan ylitse, mutta ainoastaan niillä joukoilla,\njoilla hän nytkin tämän suurtyön teki. -- Se joka itse näki tämän\nretken, itse sai kokea miten siinä oltiin, se joutuu epäilemättäkin\nsiihen päätökseen, että mikä muu armeija tahansa olisi kieltäynyt\nmenemästä eteenpäin, ylöspäin ja alaspäin, ruoatta ja kesä-puvussa,\njoulukuussa 15-20 asteen pakkasessa, lumiärjyssä ja tuulessa, hinaten\nmukanansa tykkiä, joita esim. preussiläiset pitävät liian raskaina\nkuljettaa tasaisia teitä pitkin, eivätkä sentähden ensinkään niitä\nkäytä tykistössänsä (niillä on nimittäin 6, eikä 9 naulaisia kanuunia\ntykistössänsä). Eikä kuitenkaan kuulunut nurjamielisyyttä eikä\ntyytymättömyyttä, laulaen ja hurraten kulkivat miehet kurjaa kulkuansa.\n\nKun sitten vihdoinkin tulimme alas laaksoon, oli tie tasaista ja hyvää;\nsitä paitsi saimme jättää tykit sinne, sillä tykkiväki otti ne nyt itse\nhoitoonsa. -- Kello 8 illalla (jouluk. 29 päivänä) tulimme pieneen\nTsurjak'in kylään, johon jäimme yöksi ja toiseksi päiväksi. Minä lähdin\nyksin kävelemään löytääkseni edes vähän parempaa yö-sijaa kuin\nlumikinos meille tarjosi. Näin kävellessäni tulin pienelle hökkelille,\njonka ovelle rupesin kolkuttamaan. Huoneesta vastattiin venäjän\nkielellä, ettei siellä enään ollut tilaa, mutta kuin minä vakuutin\nolevani yksin, avattiin ovi ja minä astuin huoneesen, joka oli täynnä\nvenäläisiä sotamiehiä. Minä riisuin vaatteeni ja rupesin niitä valkean\nloisteessa kuivaamaan, mutta tuskin aloin katsella makuu-sijaa,\nennenkuin taas kolkutettiin ovea ja nyt tuli huoneesen neljä taikka\nviisi upseeria, jotka tarkastettuansa huonetta ja ruotsin kielellä\nkeskusteltuansa sen kelvollisuudesta, ilmoittivat meille että he olivat\nnähneet hyväksi ottaa siinä asuaksensa ja käskivät sentähden meidän\nhyvin joutuen lähtemään mäelle; meillä ei siis muuta tehtävänä kuin --\nlumipöykkyyn maata. Seuraava päivä levättiin vielä Tsurjak'issa ja\nlähdimme sitte joulukuun 31 päivänä kello 5 aamulla pilkko-pimeässä\nTiskissenin kylään, estämään turkkilaisilta palausmatkaa Sofiaan.\n(Tiskissenin kylä on nimittäin kivitien varrella Sofian ja Balkanien\nvälillä). Väsyneinä marssista koukeroisilla vuoriteillä, pääsimme\nperille noin kello 11 e.p.p. ja saimme nyt seisoa turkkilaisten\nampumamatkalla koko päivän, mutta kun me seisoimme heidän takanansa ja\nkun niitä yhtä-mittaa edestäpäin ahdistivat Shuvalovin, Gripenbergin,\nRauch'in ja Dandeville'n joukot, ei heillä ollut aikaa meidän kanssamme\ntaistella, vaan lähettivät meille ainoasti muutamia kranaatteja, jotka\neivät kuitenkaan räjähtäneet eivätkä muutenkaan saaneet mitään vahinkoa\naikaan -- tuskin ne saivat meitä säikähtymäänkään; yksi niistä putosi\nmaahan noin 150 kyynärää meistä, mutta kun ei sekään haljennut, ei tämä\ntappelu, mitä meihin koski, ollut juuri mistäkään arvosta.\n\nTäällä, Tiskissenistä vähäisen matkan päässä saimme levätä\nseuraavaan aamuun kello 7:mään, jolloin vuorien ylitse 2:sen\ntarkk'ampujapataljoonan kanssa kiiruhdimme Dolni Komartsin kylää kohden\nOrhanian ja Filippopolin välisen tien varrella. Meidän piti mainittua\nkylää ahdistaman, estääksemme viholliselta palausmatkan Slatitsan\nkylään. Yleisesti arveltiin näin: Koska Tiskissen jo on Wenäläisten\nvallassa -- meidän jälkeemme tuli sinne 9:säs armeija-tivisjoona\nkenraali Krydener'in johdolla -- ei turkkilaisten auta mikään muu kuin\nantautua vangiksi koko sotavoimallensa. Mutta nyt me olimme \"hypänneet\nennenkuin ojaa olikaan\"; turkkilaiset olivat nimittäin peljästyneinä\nmeidän nopeasta Balkanien ylimenostamme, jonka he olivat pitäneet\nmahdottomana, käyttäneet hyväksensä yön pimeyden ja tehneet jälkiä.\nKello 2 yöllä olivat he ruvenneet täydessä järjestyksessä lähtemään\npakoon, (tämä saatiin myöhemmin tietää vangeilta), viimeisenä,\nihmeellistä kyllä, trossi ja sen suojana noin 3 pataljoonaa jalkaväkeä.\nMeidän pataljoona astui tien oikealle puolelle, -- 2:nen pataljoona\noli vasemmalla -- ja levitti ensimmäisen ja toisen komppaniansa\njääkäri-ketjulle; kolmas ja neljäs muodostivat varaväen. Yhtämittaa\nampuen liikkui ketju eteenpäin. Yhtä aikaa ja samalla tavalla ahdisti\n2:nen pataljoona tien vasempaa puolta. Ampumista jatkettiin aina kylän\nkaduille asti, joilta viimeiset viholliset karkoitettiin painetilla\ntaikka tehtiin vangiksi, loput kokoontuivat mäelle kylän toisella\npuolen, josta aika vauhtia tekivät pakoa. -- Vaikka kyllä huikeasti\nponnistettiin, emme saaneet heitä kiinni, vaan saimme tyytyä\näskenmainittuihin vankeihin, sekä lisäksi muutamiin sairaihin ja\nhaavoitettuihin, yhteensä noin 130 miestä.\n\nKun taistelu jo oli loppunut, lähti kaksi alaupseeria, saatuansa luvan\nmennä ruokaa etsimään, kylälle kävelemään. Näin astuessansa näkivät he\nhangella vähän matkan päässä mustia pilkkuja; he astuivat lähemmäksi\nkatsomaan ja ihmeeksensä huomasivatkin niiden olevan neljä turkkilaista\nsotamiestä, jotka heidät nähtyänsä heittivät aseensa pois ja antauivat\nnäille molemmille ihan aseettomille alaupseerille, jotka saatuansa\nvankiensa pyssyt käsiinsä, heti lähtivät saattamaan saalistansa\npataljoonaan. Myös tuli taistelun loputtua kylän väestö pappinensa\nmeitä vastaan tarjoten meille suolaa ja leipää. Pitkin teitä oli\nturkkilaisten sotilaiden ruumiita, joissa selvästi näkyi kirveen lyömän\njälkiä. Luultavastikin nämät haavoitetut sotilas-parat bulgarialaisilta\nisänniltänsä olivat saaneet passin armon valtakuntaan. Kylä oli hyvin\nrakennettua. Siellä saimme nyt levätä noin 4 tuntia kello kuuteen;\nsillä silloin saapui ilmoitus, joka käski meidän palaamaan\nTiskisseniin, 10 virstan matka, jonne ehdimme vankinemme kello 10\nillalla ja jossa tapasimme prikaatin toiset pataljoonat. Seuraavana\nyönä ei ollut pitkää lepoaikaa; jo kello 1 yöllä lähdettiin taasen\nliikkeelle Sofiaa kohden, marssittiin koko yö, aamun sarastaessa\nlevättiin muutama minuutti, kuljettiin taasen koko aamu ja aamupäivä,\nkunnes puolen päivän aikaan, tammik. 2 päivänä, poikkesimme tieltä\nvasemmalle eräälle maissi-pellolle ja levitimme 1:nen ja 4:nen\nkomppanian jääkäriketjuun. Meidän lisänämme oli tien vasemmalla\npuolella 1:nen ja 4:jäs tarkk'ampuja-pataljoona ja meitä vastassa oli\n3 pataljoonaa turkkilaista jalkaväkeä sekä 600 tserkessiä. Meidän\nketjumme kulki vitkaan, mutta yhtämittaa eteenpäin määräänsä\nIsker-virran rantaa kohden, tykistön kestittäessä vihollista\nkranaateilla. Kivääri-tuli kävi yhä vilkkaammaksi, 4:jäs pataljoona oli\njo ampunut kaikki patruunansa ja asema jäi vaan samaksi, kunnes\npreobrasjenin kaartin rykmentti teki hyökkäyksen sen sivuja vastaan,\njolloin se jätti kaikki, sytytti kylän ja sillan tuleen ja vetäyi,\npalausmatkansa estämistä peljäten, Sofiaan päin. Me riensimme heti\nsammuttamaan siltaa ja se onnistuikin meille, jota vastoin kylässä usea\nrakennus paloi poroksi. Tämän kylän nimi oli Wratsevna.\n\nMeille ei tullut suurta vahinkoa; 3-4 miestä haavoittui jotenkin\nvähäpätöisesti, mutta jos vihollisemme olisivat ymmärtäneet oikein\nkäyttää kunnollisia kivääriänsä, olisi vahinko voinut tulla\nsuureksikin, sillä usein tuli luotia melkein yhtä taajaan kuin Gorni\nDubniak'issa.\n\nPataljoona sai saaliiksi ison joukon tappo-karjaa ja hevosia.\nSeuraavana päivänä jaettiin elukat ja hevosista saatiin tarpeellista\nlisää kuormastollemme. Yöksi sai prikaatti käskyn mennä Berimiatsan\nkylään siellä yhtymään kenraali Weljaminov'in kolonnaan ja sen kanssa\nkiertämään vihollisen asemaa Sofian luona pohjoisesta. Pakkanen oli yhä\nvieläkin kova ja marssi sentähden öiseen aikaan kiusallinen. Pahaksi\nonneksi eksyimme vielä oikealta tieltä ja saimme varrota opasta pari\ntuntia. Väsymys oli yleinen, usea upseerikin, sotamiehistä puhumatta,\nheittäyi kinokseen ja -- nukkui. Vihdoin saapui oppaamme ja me yhdyimme\nWeljaminov'in kanssa.\n\nSamalla aikaa kuin meidän piti liikkumaan Sofiaa kohden pohjoisesta,\npiti kenraali Shuvalovin ahdistaman sen rintamaa; mutta vihollinen ei\nodottanutkaan taistelua, vaan jätti kaiken kiiruin kaupungin ja\nperäytyi Samakovaan. Tammikuun 4 päivänä aamulla saimme tiedon tästä ja\nlähdimme kylästä kello 4 j.p.p. Ehtoopäivällä pysähdyttiin kaupungin\neteen, kun eivät päällikkömme tietäneet, jos uskaltaisivat viedä meitä\nkaupunkiin vai ei. Vaikka oli melkoisen kylmä, olimme kuitenkin hyvällä\nmielellä; useat lauloivat kotimaisia lauluja ja astuivat tahtia --\nett'eivät jalat paleltuisi. -- Pitkien keskustelujen perästä päätettiin\nvihdoin laittaa joku ajutantti kenraali Gurkon luo, joka oli tullut\nkaupunkiin, kysymään häneltä, mitä olisi tehtävä. Hän vastasi, että jos\nkomppanioiden päälliköt rupeisivat edesvastaukseen sotamiesten\nkäytöksestä, ettei mitään epäjärjestystä tulisi, saataisiin mennä\nkaupunkiin, jossa tiesimme olevan sekä yö-majoja että ruokavaroja yllin\nkyllin. Tietystikin tähän suostuttiin ja niinpä astuttiin Sofiaan;\nkuljettiin esikaupungin lävitse, jonka olivat melkein tykkonään\njättäneet ja astuimme pian varsinaiseen kaupunkiin. Esikaupungin\nlävitse marssiessamme paloi eräs talo oikealla puolellamme, ei\nkuitenkaan kadun vieressä. Siellä oli epäilemättäkin säilytetty\npatruunia, sillä palon keskeltä vinkui luotia kadun ylitse aimo\npaukkinalla. Kun kuitenkin tiedettiin mistä se tuli, emme olleet siitä\nkolmenamme. Tuntuipa oudolta kerran taasen saada astua kivillä\nlaskettuja katuja myöden ja nähdä kunnollisia rakennuksia, joista\nmuutamat heti annettiin meidän käytettäviksemme.\n\nMeidän tätä tehdessämme oli toinen osuus kaartin joukoista puhdistanut\nturkkilaiset läheisistä kylistä ja niinpä oli Gurko taasenkin tehnyt\ntehtävänsä, kun oli vallannut varsinaiset Balkanit ja ajanut vihollisen\nsen lähitienoilta eteläänpäin.\n\n\n\n\nVII.\n\nSananen Osmanin maasta ja kansasta. Hetket Rumiliassa.\n\n\nOsmanien valtakunnan perusti _Osman_ v. 1300 jälkeen Krist. synt,\nensiksi vähässä Aasiassa, jossa hän valloitti useita maita ja kansoja.\nV. 1357 saivat Osmanit valtaansa Gallipolin Europan puolella ja v. 1361\nvalloittivat he Adrianopolin, joka tuli tämän uuden valtakunnan\npääkaupungiksi vuoteen 1453, jolloin itärooman valtion perikadon ja\nKonstantinopolin valtaamisen jälkeen hallitus muutettiin viimeksi\nmainittuun kaupunkiin. Vähitellen laajensivat he valtakuntansa koko\nisoksi, kunnes v. 1700 Itävalta niiltä jo otti osan pois. Siitä\nalkain nousi Wenäjä Osmanien vaarallisimmaksi viholliseksi. Se on vv.\n1739, 1774, 1792, 1812, 1829 ja 1856 ottanut heiltä Mustan meren\nrantamaat Prut virtaan saakka ja useita maanpalstoja saman meren\nitäpuolella. -- --\n\nKoko Turkin valtakunta Aasiassa ja Afrikassa olevat osat siihen\nluettuina on nyt [ennen rauhan tekoa] lähes 20,000 neliöpenikulmaa,\njosta Aasian osa on suurin (noin 12,000 neliöpenik.); Europassa oleva\nosa oli ennen sotaa noin 4,700 neliöpenik.\n\nYleensä on ilmanala lauhkea, mutta kuitenkin kylmempää kuin\nesim. länsi-Europassa samalla leveysasteella. Ilmanalan ja\nteollisuustuotteiden suhteen saattaa jakaa maan kahteen osaan.\nBalkanien ylipuolisessa osassa on enemmän pohjoisen maan tapaista,\nsiellä on lunta ja jäätä ison ajan ja Tonavakin menee usein jäähän,\nLaaksoissa menestyy riisi, maissi, kastanjit ja viinirypäleet, mutta\npuuvillan, silkin ja öljyn viljelys käy laatuun vasta eteläisimmässä\nosassa, jossa jää ja lumi on harvinaista; talvea osoittaa sateet ja\nsumu. Länsi-Europan kalliimmat hedelmät kasvavat ainoasti Marmora-meren\nrannikolla. Maa on hedelmällistä, mutta sen viljeleminen on huonolla\nkannalla; sitä viljelevät ainoasti kristityt, sillä turkkilaiset itse\npitävät sitä työtä orjallisena. Nisua, maissia ja hirssiä sekä riisiä,\nohraa ja kauraa saadaan kuitenkin yli tarpeiden. Tupakka on erinomaista\nja sitä viljellään paljon. Viinin viljelys on yleinen koko maassa.\nMetsät ovat, paitsi luoteisessa osassa, raiskatut. Karjanhoito on\ntärkeätä: vuoristossa käytetään kuttuja ja lampaita ja pohjosen osan\nisoissa tammimetsissä isoja sikakarjoja. Hevoset ovat hyviä ja\nkestäviä, vaikka pienen kasvannaisia. Aasia ja kamelia löytyy myöskin.\nSilkkiviljelystä eteläpuolessa vastaa mehiläishoito pohjoisessa;\nmolempia viljellään paljon. Kultaa, hopeata, rautaa, lyijyä, vaskea,\nsuolaa y.m. löytyy kyllä, mutta paraasta päästä koskematta vuorissa.\nTeollisuus on varsin huonolla kannalla, sitä pitävät voimassa ainoasti\nkristityt ja juutalaiset. Teollisuuden etevimpiä tuotteita ovat silkki-\nja puuvilla-kankaat, matot, safiaani, sapelin terät, ruusuvedet ja\nhyvän hajuiset öljyt. Värjäystaito on hyvällä kannalla (\"turkin\npunaista\").\n\nTurkin maassa on muitakin kansoja kuin turkkilaisia, eivätkä\nturkkilaiset ole edes suurin osa asukkaita. Maa oli, niinkuin\nsanottiin, ennen toisten kansojen hallussa; turkkilaiset ovat heidät\nvoittaneet, mutta eivät karkoittaneet, eivät edes sekoittuneet heidän\nkanssansa, vaan ne ovat pitäneet omaisuutensa, tapansa ja uskontonsa.\nTurkkilaiset ovat viimeinen kansa, joka on Aasiasta tullut Europaan\nja niillä on sentähden aasialaiset tavat. Ne ovat ainoa valtiollinen\nkansa Europassa, jotka eivät tunnusta itseänsä kristinuskoon; he\novat Mahomettilaisia. Jotkut oppineet todistavat turkkilaisia\nsuomensukuisiksi, itse kutsuvat he itsensä entisen päällikkönsä mukaan\nOttomaneiksi eli Osmaneiksi. Ne ovat suurta ja väkevää kansaa, joka\nhelposti tottuu kestämään suuriakin vaikeuksia. Turkkilaiset eivät\nyleensä ole mitään pahanluontoista, niinkuin tavallisesti ja etenkin\ntämän sodan tähden luullaan. Päin vastoin on niillä paljon hyviä avuja,\nhe ovat miehuullisia, sääliviä, rehellisiä ja kohteliaita, mutta näiden\navujen vastakohtina on heillä hillitsemätön vihan ja koston himo ja\nuskontonsa puolesta he ovat muita kärsimättömiä. Ei järkeä eikä\ntaitoakaan puutu heiltä, mutta osaksi uskonnolliset tuumat, osaksi\nmuutkin turhat uskot ovat olleet syynä, ett'eivät he ole ottaneet\nvastaan europalaisten kansojen keksintöjä ja parannuksia, muussa\nsuhteessa kuin sotaväkensä järjestämisessä.\n\nNiinkuin itämaalaisetkin, istuvat he jalat ristissä, syövät ja\nlepäävät laattialla, jolle on levitetty mattoja, matrassia. He ovat\nvakaamielisiä, eivät rakasta, paitsi ratsastamista, mitään\nruumiin-liikuntoa, pitävät esim. tanssin miehelle sopimattomana;\npitävät paljon kasvista ja ovat Europan ahkerimpia tupakan polttajia ja\nkahvin juojia. -- Turkkilaisilla on tosin kouluja ja useoita muitakin\nopetus-laitoksia, mutta niillä ei kuitenkaan ole ensinkään tieteellistä\nsivistystä. Soitantoa, rakennus-taitoa ja puutarhan hoitoa harjoittavat\nmielellänsäkin, mutta maalarin ja kuvanveistäjän taidetta he tuskin\ntuntevatkaan. -- Kreikkalaisilla, jotka ovat vanhastaan historiassa\ntunnettujen, kuuluisien kreikkalaisten jälkeläisiä ja joita myöskin\nasuu Turkinmaalla, on korkeampi sivistys ja he ovat myöhempinä aikoina\nosoittaneet, etteivät he urhoollisuudessa ole esi-isistänsä\nhuonontuneet; mutta muuten syytetään Turkinmaan Kreikkalaisia\nkavalasta luonteesta. -- Paitsi nyt mainittuja asuu Turkinmaalla\nServialaisia, Bosnialaisia, y.m.m., jotka uskontonsa puolesta ovat\nKreikkalais-katolisia. [Viime rauhanteossa tuli Servia itsenäiseksi\nvaltioksi ja Bosnia Itävallan haltuun.]\n\nMaan uskonto on niinkuin jo ylempänä sanottiin, mahomettilainen eli\nislamilainen. Sen pääsisällys on: Jumala on yksi ja Muhametti on hänen\nprofeettansa. Hallitus-muoto on rajaton. Oikeastaan se olisi\nperittävä, mutta miten sen seikan laita lienee, jääköön päättämättä.\n\"Suuri-Sultaani\", joka myöskin nimitetään Osmanien keisariksi on sekä\nhengellisten että maallisten asioiden päämies. Korkein hengellinen\nvirkamies on Sheik-ul-Islam eli Islamin päämies. Etevin valtio- ja\nsota-ministeri sanotaan \"Suur-visiiriksi.\" Kaikilla korkeimmilla\nvirkamiehillä on kunnianimenä \"Pasha.\" Valtiovirastojen virkamiehet\nsanotaan \"Effendi'ksi;\" pashojen pojat ja ylhäisemmät sota-upseerit\nsaavat kunnianimen \"Bei.\" Rahastohoidon ja hovin alemmat virkamiehet\nsanotaan \"Aaga'ksi.\" Yleiset valtio-asiat keskustellaan Divanissa, joka\non jonkinlainen valtio-neuvosto. [Mitä tässä ylempänä on kerrottu,\nkoskee -- pätisi valtiohoito -- rauhan aikaa.]\n\nTässä en saata olla mainitsematta yhtä seikkaa, joka koskee\nkymmenysveron kokoomista. Siitä kerrotaan näin: Veron ylöskanto\nannetaan arennille rahamiehille, jotka jo edeltäpäin maksavat\nmaaherralle lupaamansa summan kruunun verosta. Arennin tarjoominen käy\nsiten, että ostajat ilmoittavat tarjoilluksensa maaherroille, jotka\nsitten Konstantinopolista kysyvät, pidetäänkö tarjomus kelvollisena.\nSieltä tulee tavallisesti suostumus ja arentimiehet imevät kansasta\nviimeisenkin mehun. Kirjevaihdon kestäessä ehtii kuitenkin jo elo-aika.\nKun asiasta vihdoin on suostuttu, jättävät ensiksi mainitut\narentimiehet tehtävänsä vähemmän rikkaille toimitettavaksi. Talonpoika\nparka, jonka niskalle koko veromaksu lankee, ei uskalla viedä\nkuhilaitansa vainiolta ennenkuin kymmeneksen kokooja on tullut; ei hän\nmyöskään uskalla kätkeä mitään, sillä kokooja tietää jokaisessa\nkuhilaassa olevan sitoman luvun.\n\nTalonpojan pää-onnettomuus on siinä, että kokoojat vaan veltosti\nkiertävät piirikuntaansa, jonka tähden syys-sateet usein turmelevat\nkoko kylien kootut varat. Jos siis vilja on tullut huonoksi, eivät\nkokoojat huolikaan siitä, vaan kiskovat veron rahassa. Kyllä hallitus\ntietää, kuinka suuren haitan tämä kymmenysvero monessakin ja ennen\nkaikkia maan varakkaisuuden suhteessa saa aikaan, mutta ryhtyä\nmuuttamaan Muhametin säätämää lakia, olisi turkkilaisten mielestä\nvarmin keino joutua kiirastuleen paholaisen käsiin.\n\nSe mitä tässä ylempänä puhuttiin Osmanilaisen luonteesta y.m. on\nhavantoja, joita ei käy sodan aikana niin tarkkaan tutkia. Alaupseerin,\nolkoonpa sitten vapaehtoinen taikka ei, on asunnossansa vaikea tehdä\nkansan luonteen tutkimiseen kuuluvia huomioita, jonka tähden onkin\nanteeksi suotava asia, jos hän työnsä täydentämiseksi ja lukijansa\ntyydyttämiseksi käyttää vaan ylimalkaisia tietoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErään korkean Vitos-nimisen vuoren juurelle on Sofian kaupunki\nrakennettu. Sen asema on viljavassa laaksossa ison, itää ja länttä\nyhdistävän tien varrella ja on sen kautta tullut vilkkaaksi\nkauppakaupungiksi. Suurin osa väestöä tekee silkki-, jyvä- ja\ntupakka-kauppaa. Kansallisuuden suhteen asuu siellä enemmin\nbulgarialaisia, sitten ovat väkiluvun suhteen järjestyksessä\nturkkilaiset, kreikkalaiset, mustalaiset j.n.e.\n\nUlkonäöltänsä on kaupunki tykkänään turkkilainen. Muutamia yksityisiä\nrakennuksia ja kasarmia lukuun ottamatta on kaupunki ihan Muhamedin\nvaatimuksien mukaan rakennettu. Kadut ovat vääriä, ahtaita ja osaksi\nhuonosti, osaksi ei ollenkaan kivillä laskettu. Asuinhuoneet\nrakennetaan tavallisesti pihan puolelle, mutta jos ne joskus ovat\njonkun kadun taikka torin puoleen, ovat sen akkunat aina huolellisesti\nverhotut. Kadun puolella on siis pelkkiä ulkohuoneita, joka\ntekee, ett'ei kaduilla käveleminen tarjoa mitään miellyttävää\nvaihettelevaisuutta. Joskus juuri pistäyy puistokin kadulle ja sen\naidan takana näkyy hyvin hoidettuja hedelmäpuita, kukkais-penkereitä\ny.m. puutarhan koristeita. Kauppapuoditkin ovat laitetut jonkinmoisiin\nulkohuoneihin, joiden kadun puoliseen seinään on tehty luukku, joka\npäivällä pidetään kauppapöytinä mutta öisin nostettuna ylös on seinänä.\nTälle pöydälle levitetään kaikki kauppatavara ja tälle levitetyllä\nmatolla istuu myyjäkin edessänsä tuli-astia, jolla hän lämmittää\nkätensä ja keittää kahvinsa ja piippu, ainaisena, välttämättömänä\ntarvekaluna, suussa. Käsityöläisillä on samanlaiset \"verstaat\": siinä\ntekee suutari jalkineet, räätäli vaatteet ja vieläpä istuu siinä\njulkinen kirjurikin täydessä touhussa, kaikkien nähden, käyttäen\nkynäänsä.\n\nKun astuu portista sisälle, on näky ihan toisellainen, kuin kadulta\nkatsellen saattaisi päättää; kadun puolella osoittaa rakennus mitä\nsuurinta yksinkertaisuutta, täällä taasen pihan puolella on katsojan\nedessä viehättävä näky. Edessänsä on sievän puutarhan takana\npuutarhaakin sievempi rakennus. Avaria portaita myöden noustaan\navoimeen eteiseen, jonka kattoa muhkeat pylväät kannattavat. Oikean\npuolinen ovi vie isännän huoneesen, jossa hän ottaa vastaan miehiset\ntuttavansa; vasemman puolisesta ovesta tullaan naisten vierashuoneesen.\nVastapäätä portaita on keittiö ja keittiön oikealla puolen on\nnais-orjien huone ja vasemmalla kylpy- ja lämmitys-huoneet.\nLämmityshuoneesta tullaan taasen pieneen kasvilla koristettuun pihaan,\njonka takana on vaimojen asunto eli \"haremi\", joksi turkkilaiset sen\nsanovat. Siellä asuu, paitsi naisia, pojatkin kunnes ovat täyttäneet 13\nvuotta, jolloin ne alkavat olla yhdessä talon miehisien palvelijoiden\nkanssa, joiden töihin he ottavat osaa.\n\nNaisten puku on tavallisesti pieni nuttu, leveät nilkkaan yhteen\nsidotut housut ja lopuksi vaate semmoinen, että se peittää koko olennon\nja jättää näkyviin ainoasti silmät. Turkin naiset rakastavat\npuvuissansa väri-loistoa, jonka tähden kauppapuodeissa nähdäänkin\nkullalla ja hopealla kirjailtuja somia silkkipukuja. Jalkineina heillä\n011 safiaaniset saappaat, päällyskengät ja puiset anturukset\nsade-aikoina käytettäväksi.\n\nMiehillä on vähän kapeammat housut, liivit ja pieni nuttu, niiden\npäällä iso silkkinen päällysvaate ja päässä punainen, valkoinen taikka\nmusta tupsulla varustettu \"fetsi\", joka on tehty huovasta ja on\njoksikin samanlainen kuin meillä käytetyt hatut jos niistä ottaa röydän\npois, toisilla on yhtä monen värinen turbaanikin, joka taasen on pitkä\nvaatekappale, joka kiedotaan monin kerroin pään ympäri. Vyötäisillä\nheillä on erinomaisen loistava vyö, jonka poimuissa kantavat aseensa,\nrahakukkaronsa, kirjoitus-neuvonsa, tupakka-astiansa ja piippunsa.\nHeidän jalkineensa ovat samanlaatuiset kuin naistenkin, vaikka vähäisen\nkarkeammat. Turkkilainen sotamies on puettu samanlaisesti kuin\nkansakin, jonka tähden hänen onkin helpompi liikkua, mutta joka myöskin\nvaikuttaa, ett'ei hänellä ole samaa soturillista ulkonäköä kuin\neuropalaisella soturilla yleensä on.\n\nJättäkäämme nyt nämät yleiset silmäilyt ja palatkaamme oloomme\nSofiassa. Välttämättömän levon perästä oli ensi tehtävänä hankkia\nsuolaa ja muita tarpeita. Niitä saatiinkin kreikkalaiselta kauppiaalta\nkohtuullista maksua vastaan. Aika kului siten, että sotaväki oli\nvahdissa kaupungin etuvarustuksissa; meidänkin pataljoonamme oli siellä\npari kertaa.\n\nTammikuun 7 päivänä saatiin vihdoinkin lähtökäsky ja samalla saimme\ntietää toisenkin miellyttävän tiedon. Se oli tieto siitä, että Suomesta\nmeille lähetetyt lämpöiset vaatteet olivat saapuneet yhden päivän\nmatkan päähän meistä.\n\nAamulla 8 päivänä olimme valmiit lähtemään. Prikaatti kuului Shuvalovin\nkolonnaan, jonka piti kulkemaan kivitietä pitkin Vähäisien Balkanien\nlinnoituksia kohden. Niiden yksitoikkoisien päivien perästä, joita\nSofiassa olimme viettäneet, tuntui mielessämme hyvältä taasen saada\nliikkua etelään päin, sillä kaikki tiesimme, ett'ei kotomatkaa enään\nBalkanien kautta tehtäisi, vaan vasta tykkönään murrettuamme\nvihollisemme voimat saisimme ajatella kotiin menoa. Jos vielä puolen\npäivää olisimme Sofiassa odottaneet, olisimme saaneet lämpöiset\nvaatteemme, mutta kun kenraali Ellis esti viipymisen, niin ei muuta\nneuvona kuin 9:tenä päivänä aamulla matkaan. Hämyssä tulimme Kardak'in\nkylään, jonne jäimme yöksi. Tämä oli kurjimpia kyliä, mitä koko\nretkemme ajalla olimme nähneet. Vähän myöhemmin saapui kylään pari\nkuormaa, joissa oli saappaita ja sukkia, jotka heti meille jaettiin.\nKulkuneuvojen vuoksi oli vaikea kaikkia kuljettaa, jonka tähden tuotiin\nmitä pidettiin välttämättömimpänä; ainoasti upseerit saivat\nvillapaitansa, huivinsa, villamyssynsä y.m., y.m. ja niiden mukana\njonkun tervetulleen rivin kotoa. Usealle alapäällikölle ja\nsotamiehellekin oli kotoa lähetetty erityisiä myttyjä, joissa heillekin\noli kirjeitä, mutta koska ei sotamiehen sydän herrojen päällikköjen\nmielestä sisältänyt mitään hellempiä tunteita kotoa kohden, ei myöskään\npidetty väliä heille toimittaa heidän kodistansa lähetettyjä -- minä\nrohkenen vakuuttaa sen -- sydämmellisellä mielihyvällä vastaan otettuja\ntietoja. Vaikka tämmöinen kohtelu luonnollisestikin meissä herätti\nnurjamielisyyttä, ei tämä kuitenkaan ollut ainoa tunne, jonka tunsimme.\nMe myönsimme mielellämme että Suomesta lähetetyt tavarat osoittivat\näitiemme ja siskojemme hellää huolenpitoa meistä, ja vaikka emme\nolisi ensinkään saaneet heidän lähettämiä \"lämpömäisiänsä\", ei\nkiitollisuutemme heitä kohtaan olisi ollut sen vähempi, sillä me\nolisimme kuitenkin olleet vakuutetut heidän lempeän sydämmensä\nosanottavaisuudesta.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin matkaa Tirnovan kylään, jonne ehdimme\nhämyssä. [Tämä ei ole sama Tirnova, Bulgarian pääkaupunki, jonka\nseuduilla Skotelev ja keskiarmeija liikkui. Ylhäällä mainittu Tirnova\non Balkanin eteläpuolella ja toista paljoa lännempänä.] Tirnovan kylän\novat Kaukasiasta tulleet Tserkessit rakentaneet; sekin oli hyvin kurjan\nnäköinen, ehkä senkin tähden, että sen asukkaat olivat paenneet.\nUseimmista mökeistä oli akkunat rikki ja ovet pois. Tänne oli jo uusi\npataljoonamme päällikkö, eversti Procopé saapunut, jonka tähden hän\nheti otti päällikkyyden ohjat käsiinsä. Ei tämä uusi päällikkömme nyt\nruvennut ensi kertaa viemään sotajoukkoa \"luotien rämssyyn;\" Permin\nrykmentin etunenässä H.K. K:tensa Perintöruhtinaan armeijassa oli hän jo\nvienyt poikiansa \"moneen verileikkiin ihanaan\" ja häntä saavat kiittää\nsiitä, että vihollinen Tsarkioin ja Tserkovna'n luona voitettiin.\n\nIlma oli ehtoolla kylmää; pohjatuuli toi lumipyryn mukanansa ja vaikea\noli löytää puitakaan valkeiksi meille. Ehtoommalla pääsi valkea irti\neräässä tuvassa, jonne entinen päällikkömme oli pannut hevoisensa\nsuojaan, (sotamiehet makasivat mäellä); tupa paloi poroksi hevoisinensa\npäivinensä.\n\nSeuraavana aamuna (tammik. 11 p:nä) kello 7 lähdettiin taasen\neteenpäin. Pyryn tähden oli tielle kokoontunut melkoisesti lunta, joka\nteki marssimme sangen vaivalloiseksi. Me lähenimme nyt taasen vuorisia\nseutuja, kivitie kävi yhtä mäkeä ylös, toista alas ja miehet saivat\ntaasen ruveta tekemään vanhaa työtänsä, hinaamaan kanuunia. Hyvään\naikaan ehtoopäivällä saavuimme pieneen Ihtimanin kaupunkiin, jonne\ntaasen jäimme yöksi.\n\nKello 7 aamulla seuraavana päivänä jatkettiin taasen matkaa. Ilma oli\nkaunis ja kirkas, teillä oli paljon lunta. Käveltyämme noin tunnin oli\nedessämme melkoisia vuoria, ne olivat n.k. Trajanin portit. Taasen\njaettiin jalkaväelle kanuunia kuljetettaviksi ja miehiemme ahkeruuden\nja uutteruuden tähden olivat heille jaetut kanuunat melkein aina ensin\nperillä. Tien vieressä oli yhä kaatuneita härkiä ja hevosia, sekä\nsärkyneitä ajo-neuvoja. Yhtämittaa kello 2:teen yöllä pitkitettiin\ntuota raskasta työtä, kunnes vihdoin ehdimme Weitrenovan kylään, joka\noli vuoren juurella. Ei nytkään suotu meille lepopäivää, vaikka\nSofiasta lähdettyämme melkein saattaa sanoa, että yhtämittaa olimme\nolleet maantiellä. Päiväkäskyssä ilmoitettiin meille, että marssi oli\nalkava taasen kello 7 aamulla. Usea oli niin väsynyt, ett'ei edes\njaksanut varrota niin kauvan, että hän olisi saanut lämmintä teetä,\nvaan heitti itsensä lumipöykkyyn ja nukkui. Kun aamulla lähdettiin\neteenpäin, jäi neljä miestä väsymyksestä jälkeen, mutta ne saivat\npataljoonan kiinni taasen, kun se 10 virstan käveltyänsä pysähtyi\nlevähtämään Busjulin kylään. Tätä levähdystä venytettiin koko pitkäksi\nja täällä jaettiin sotamiehille 13 Yrjön-ristiä Balkanien ylimenosta.\nVihdoin annettiin käsky levätä koko päivä, jonka tähden usea mies lähti\nkylästä hakemaan ruokaneuvoja.\n\nPari sotamiestä lähti myöskin ruo'anhaku-toimiin ja tulivat erään\nbulgarialais-ukon luo, jolta pyysivät ostaa ruokaa. Ukko ihmetteli\nheidän pyyntöänsä ja selitti, että kun turkkilaiset kulkivat ohitse,\neivät he milloinkaan pyytäneet, vaan ottivat väkisin mitä näkivät ja\ntekivät sitä paitsi kaikenlaatuisia julmuuksia ja hirmu-töitä.\nHäneltäkin -- ukolta -- olivat he väkisin vieneet kaksi poikaa\nsotapalvelukseen. Mutta kun meidän miehet olivat selittäneet, ett'eivät\nhe ilman pyytäneet ja etteivät he Bulgarialaisille mitään pahaa\naikoneet tehdä, tuli ukko hyvillä mielin ja sanoi, ettei hän mitään\nmiehiltä pyytänyt, vaan toi heille lihaa ja kaalia, käskien heidän\nsyödä niin paljon kuin huolivat, että sitten jaksaisivat ukon puolesta\nkostaa muslemin miehille heidän julmuutensa ukkoa ja Bulgarialaisia\nkohtaan. Kun miehet syötyänsä kuitenkin antoivat heille rahaa, meni hän\nulos ja tuli hetken kuluttua viiniruukku kädessä takaisin, josta\nmiesten täytyi juoda. Kuu he sitten menivät pois saattoi ukko heidät\nulos itkusilmin kiittäen heitä ja ilmoittaen mielihyväänsä, kun hän\nhuomasi, että me kristittyjen tavalla taistelimme heidän puolestansa.\n\nTaasen kello 7 aamulla tammik. 14 päivänä lähdettiin matkalle. Ilma ei\nenään ollut kylmä, vaan päin vastoin lämmin ja kirkas; lumikin oli\nvähentynyt sillä me olimme jo tulleet Maritsa-virran laaksoon ja\njättäneet Turkinmaan kylmän vyöhykkeen. Päivällisten aikaan kuljimme\nsoiton kaikuessa Tatar-Basartsikin kaupungin lävitse. Se on Rumilian\nisompia kauppaloita ja sanottiin olevan paremmin rakennettu kuin Sofia,\nmutta sota ja tuli oli nyt muuttanut sen hyvin rauniomaiseksi. Sieltä\nalkaa rautatie, joka käy Konstantinopoliin. Kaupungissa emme me\nkuitenkaan viipyneet ollenkaan, vaan marssimme yhtämittaa kello\nneljään, jolloin pysähdyttiin hetkeksi, jonka jälkeen meidän\nkolonnamme, johon kuului tarkk'ampuja-prikaatti, osa 2:sta\nkaartintivisjoonaa, tykistöä ja kasakoita, kreivi Shuvalovin etuväkenä\npoikkesi tieltä etelään päin ja kahlasi Maritsa-virran ylitse, joka\nsillä kohdalla oli noin 1000 kyynärän levyinen, 2 kyynärän syvyinen ja\nsangen virtainen. Me teimme heti hyökkäyksen Suleiman pashan joukkoja\nvastaan -- niitä oli noin 40,000 miestä. -- Vihollinen vetäyi vuoriin\nja me asetuimme sota-asentoon Adakióin kylään, jossa vietettiin yö.\nKylässä saimme käsiimme sekä viiniä että viinaa, ja useat miehistä\nmaistelivat näitä herkku-juomia niin, että sen vielä toisenakin päivänä\nhuomasivat. Se osa trossia, joka oli pataljoonaa seurannut, jäi\ntoiselle puolelle Maritsaa, jonka tähden saatiin paastota mitä\nkeittoruokaan tuli, mutta leipää ja teetä oli kuitenkin tarpeeksi.\nHuomattavaa oli, että koska usean sotamiehen jalat olivat turvonneet\nalituisesta marssista, tulivat ne terveeksi Maritsassa uidessansa.\n\nSeuraavana aamuna kello 8 lähti prikaatti Adakióista rautatietä pitkin\nmarssimaan Filippopolia kohden. Hetkisen käveltyämme, huomattiin noin\n3 virstan päässä meistä hevoisväkeä liikkuvan erään vuoren juurella.\nEnsin ei tiedetty, oliko se ystäviä vai vihollisia, mutta pian ilmoitti\nmuutama kranaatti, joka suhisten lensi ylitsemme, keitä siellä oli.\nJääkäri-ketju levitettiin heti; tykistö ajoi asemalle ja nyt alkoi\ntaistelu, jota kesti koko päivän; ehtoolla vasta peräytyi vihollinen\ntakaisin vuoriin ja prikaatti vetäyi yöksi myöskin takaisin Adakiói'n\nkylään. Meidän pataljoonastamme haavoittui kaksi pahoin, ja kaksi vain\nvähäpätöisemmästi. Yhteensä oli meidän kolonnassamme 10 kuollutta ja 96\nhaavoitettua. Yksi kranatöörirykmentin miehestä oli haavoittunut niin\npahasti, että raa'ankin oli vaikea häntä katsella. Joku kranaatin\nliuska oli leikannut hänen jalkansa poikki juuri siitä, jossa\nsaapasvarsi loppuu, niin että saapas ja siinä oleva osa jalkaa oli noin\nkyynärän taikka parin päässä miehestä; hän kärsi sanomattomia tuskia.\n\nSeuraavana aamuna tammik. 16 p:nä, kello 8, sittenkuin miehille oli\nannettu ryyppy viinaa, lähdettiin taasen astumaan rautatietä myöden.\nJollakin kohdalla, en muista kuinka kaukana kylästä, oli rautatien\nvieressä turkkilainen kuormasto, jonka sadoissa kuormissa oli jauhoja,\nleipää, suolaa y.m. sekä sen ympärillä iso joukko tappokarjaa;\ntästä varustivat miehet \"eväs-pussinsa\" täyteen. Me pysähdyimme\nMaritsan Dermen-Deren nimisen lisäjoen ylitse käyvälle rautatien\nsillalle, noin 6 virstaa Filippopolista. Täällä lähetettiin ketju\neteläänpäin ajamaan yhä vielä vuoristossa olevia vihollisia poispäin.\nAmpumista kesti nytkin koko päivän ja illan tullen vetäyi pataljoona\ntakaisin ylempänä mainitulle rautatien-sillalle, jonka läheisyydessä\nvietettiin yö.\n\nSeuraavana p:nä tammik. 17:ntenä, liikuttiin samalla lailla kuin\nedellisenäkin ja illalla oli viholliset \"karkoitettu kankahilta\" ja\nmeillä oli vapaa kulku Filippopoliin, jonne kaikuvin soitoin ja\nliehuvin lipuin marssimmekin tammikuun 18 päivänä jälkeen puolen\npäivän.\n\nNiille kaduille, joita myöden me kuljimme oli molemmin puolin\nkokoontunut melkoinen väkijoukko. Samaa kasvoluonteen monenlajisuutta,\nsamaa pukujen monivärisyyttä, samaa kielten sekoitusta, jota olimme\nhuomanneet muissakin Balkanien eteläpuolella olevissa kaupungeissa,\nkohtasimme täälläkin.\n\nFilippopoli on rakennettu kolmelle vuorelle, josta tuleekin sen vanha\nroomalainen nimi Trimontium ja näyttää sangen somalta, kun sitä\nkatselee rautatien asemahuoneelta. Kahdella puolella ympäröitsee\nkaupunkia korkeat vuoret.\n\nPääkatu on sangen pitkä, mutta kapea ja likainen, sen päässä on\npylväskatu, johon useat pikkukadut käyvät. Useat, meikein kaikki\npääkadun varrella olevat kauppapuodit, olivat suljetut kun me tulimme\nkaupunkiin; ne avattiin vasta sitten kuin niiden omistajat saivat\ntietää, että venäläisiä oli kovasti kielletty rosvoamasta. Sanotun\nkadun varrella on iso mahomettilainen kirkko (moskea), joka on\nkauniimpia mitä tähän asti olin nähnyt.\n\nNeljä päivää täällä levättyämme jatkettiin matkaa Adrianopoliin, josta\nmarssista ei ole juuri mitään sanomista muussa suhteessa, kuin\nturkkilaisen väestön paon hirmuisissa seurauksissa; mutta niissä olikin\nsitä enemmän.\n\nMuutama ote Daily News lehden tunnetun kirjevaihtajan kertomuksesta on\nparaiten kuvaava kaikkia niitä hirmuja. \"Kymmenen penikulmaa suurinta\nhävitystä\", sanoo hän, \"kymmenen pitkää penikulmaa täynnä tuhansien\nperheitten tavaroita, kymmenen surullista penikulmaa lakkaamatonta,\naavemaista, iljettävää kaikenmoista kuoleman näköä -- senlainen on tie\nFilippopolista Hermanliin. Tämä tie oli jo useita viikkoja ollut\nmurhenäytelmien osoittelupaikkana, joiden kauhistavaa luonnetta ja\nääretöntä suuruutta tuskin voi käsittää, jollei sitä itse ole ollut\nnäkemässä. Tänne olivat kokoontuneet turkkilaisperheet kaikista\nkylistä, joita venäläiset olivat lähestyneet. Pakolaiset koko maan\nosasta, Plevnasta Filippopoliin saakka, pyrkivät jo viikkoja ja\nkuukausia sitten päästä pelastuksen satamaan, Konstantinopoliin.\nPlevnan piirityksen jälkeen ja jopa sitäkin ennen alkoivat asukkaat\nvenäläisten ahdistamista kaupungeista muuttaa etelään ja satoja\nmatkueita kokoontui Maritsa-virran laaksoon, sillä pakolaiset pyrkivät\nluonnollisesti Konstantinopolia kohden. Nyt vasta voimme oikein\nkäsittää näiden ihmisten kärsimisiä ja niiden Muhamettilaisten suurta\npaljoutta, jotka peloissaan pakenivat venäläisten edellä. Ensimmäinen\nseikka, jonka näimme, kun tammikuun 23 päivänä lähdimme kauniin\nFilippopolin kalliollisilta kukkuloilta itään päin, oli joukko\nkuolleita turkkilaisia sotamiehiä, jotka makasivat tiellä ja joita\nylikulkevan tykistön pyörät olivat runnelleet ja hevosien kaviot lokaan\npolkeneet. Muutamia virstoja edempänä oli turkkilaisten ja\nbulgarialaisten talonpoikain ruumiita lumessa; kuolleet hevoiset ja\neläimet sulkivat tietä joka askeleella; kuta kauvemmaksi tulimme\nkaupungista, sitä suuremmaksi tuli niiden luku. Joka haaralla oli\nnuotiovalkeain jälkiä lumessa; niin kulki tiemme eläinten raatojen,\nsärkyneiden kärryjen, ryysykasojen ja ihmisruumiitten välitse, Tie oli\nsuuren tappelukentän kaltainen. Useiden miesten ruumiissa näkyi\nväkivallan jälkiä ja kauheita haavoja. Suurin osa vaimoja ja lapsia\nsitä vastoin oli nähtävästi paleltunut, sillä he makasivat ikäänkuin\nlumeen nukkuneena, hengen-elävyys oli vielä heidän kasvoillansa ja\nkäsien ja jalkojen punertava iho ei ollut vielä vaalennut. Aivan näiden\nvieressä makasi useita vanhoja ukkoja kangistuneina maassa, mutta vielä\nkuolemassakin arvokkaina; heidän valkoiset partansa olivat verellä\ntahratut ja heidän voimattomat kätensä olivat vaipuneet rinnalle. Ojain\nmudasta pisti laihoja käsiä ja jalkoja esiin; lasten kasvoja kurkisti\nviattomina ja rauhallisina lumen alta; heidän kasvoissansa tuskin\nsaattoi huomata tuskan merkkiäkään. Äitinsä rinnalle olivat he\njäätyneet ja sitten heitetyt lumeen eläin-raukan kuorman\nkeventämiseksi. Virsta-määriä ulottui härkävaunujen jonoja;\nihmisolentoja ja talonkaluja oli sekaisin tungettu häälyville\nvankkureille; vaimot ja lapset aasien seljässä ja karja seurasivat\nvieressä, ja kaukana jäljessä kulki pitkä parvi väsyneitä, kurjia,\npuolikuolleita, myöhästyneitä, vanhoja käyräselkäisiä miehiä ja\nvaimoja, jotka kainalo-sauvain ja keppien avulla laahasivat itseänsä\neteenpäin; äidit, imevä lapsi sylissä, jaksoivat tuskin jalkojansa\nsiirtää. En koskaan ole tuntenut itseäni niin avuttomaksi kuin tätä\nkurjuutta nähdessäni. Minä näin kuinka eräs äiti, joka itse oli\nkurjimmassa tilassa, kantoi kymmenen vuotiasta sairasta lastansa\nvirstan verran sellaisen matkueen perässä, ja vihdoin, kun yö tuli,\nsysäsi sen lumeen tien viereen ja taaksensa katsomatta kiiruhti pois.\nNäin tulimme Kurtsjesmen kylään, jossa meidän piti viettämän yötä. Tämä\npaikka on samoin kuin kolme muutakin kylää, joiden lävitse olimme\nkulkeneet, vaan ryhmä tyhjiä huoneita ja latoja. Niinkuin muitakin\npaikkoja olivat pakolaiset tätäkin hävittäneet ja ryöstäneet;\nsitten oli siellä ollut murhaavia ja rosvoovia bashibotsukeja,\ntserkessiläisiä, ja lopuksi oli venäläinen ratsuväki kalvanut sen\njotenkin paljaaksi. Harvoja asukkaita oli jäänyt; kaikki oli ryöstetty;\npappikin, jolla aina on jotakin, niin kauvan kuin kylässä vaan mitään\non, asui nyt paljaiden seinäin sisällä, ilman mattoja, vuodetta ja\nruokaa. -- -- --\n\n\"Täältä Haskiöihin olivat kuolleet melkein vielä lukuisammat kuin\nedellisen päivän marssilla. Kylä, jonka lävitse kuljimme, oli täynnä\nkuolleita turkkilaisia talonpoikia ja kun kysyimme bulgarialaisilta,\nkuka ne oli tappanut, vastasivat he pirullisella ylpeydellä: 'Me sen\nteimme, ja ystävämme sen tekivät.' Haskiöissä nähtiin turkkilaisten\nsotamiesten ruumiita kaduilla melkein haudattuina kivikasojen alle,\njoka osoitti että talonpojat olivat heidät kivittäneet, kun he\nhaavoittuneina eivät voineet marssia kauvemmaksi. -- -- --\"\n\nHaskiöin toisella puolella kohtasi meitä vielä kauhistavampi näky.\nTuhansien särkyneiden vaunujen ja kärryjen välissä, makuuvaatteiden,\ntalousastioiden ja \"koranien\" [muhamettilaisten piplia] seassa, oli\ntuhansittain verisiä, hirmuisesti ruhjottuja ja paleltuneita\nihmisruumiita. Täällä näkyi koko perheitä vieretysten murhattuina;\nvanhoja ja nuoria, miehiä, vaimoja ja lapsia. Muutama ruumis oli vielä\nvaatteissansa, toisilla oli ainoasti paita päällänsä, useat olivat ihan\nalastomat.\n\nUseimmat haavat olivat annetut kurkkuihin; ihmisiä oli siis murhattu\nniinkuin karjaa. Kaikkea mitä täällä kuolon ja kauhistuksen laaksossa\nosoittihe katsojalle, saattaa tuskin kertoa; ei tarvinnut muuta kuin\nluoda katse hengettömien vaimojen kasvoihin, niin saattoi heti\naavistaa, mitä he olivat kärsineet, ennenkuin kaikkivaltias oli\njättänyt heidän ruumiinsa katoavaisuudelle.\n\nKetkä näitä hirmutöitä olivat tehneet, joista tie Adrianopoliin osoitti\nkauhistavia todistuksia, käynee mahdottomaksi tuskin milloinkaan\nvarmaan määrätä; varmaa on kuitenkin, että täällä makasi usein\nvieretysten turkkilaisia ja bulgarialaisia verissänsä. Ainoasti\nvähäinen osa tästä ihmispaljoudesta saattoi kuolla niistä kranaateista,\njoita venäläinen ratsuväki ampui siihen hajoittaaksensa tälle\npakojoukolle annettua suojelus-väkeä; iso joukko oli myöskin nähtävästi\nkuollut nälkään ja viluun. Melkein näytti siltä kuin olisivat nämät\nmurhatut perheet ruoan puutteessa ja himojensa innokkaassa kiihossa\nhyökänneet toinen toistansa tappamaan.\n\nNyt jo kaatuneihin uhriin oli joka päivä uusia tulevia. Meitäkin\nvastaan tuli satoja kotipaikoillensa palaavia pakolaisia laihoina,\nnälistyneinä ja mitä kurjimmassa tilassa. Vaikeinta oli nähdä pieniä\nlapsia, jotka pelkällä paidallansa ja paljain jaloin astuivat lumessa;\nniiden äidillä oli itsellänsä tuskin parempaa verhoa. Varmuudella\nsaattoi ennustaa, että useat näistä ihmisistä, ennenkuin ehtivät\nkotoihinsa, laskivat väsyneen ruumiinsa hangelle -- kuolemaan. Ja\nniilläkin, joiden onnistuisi ehtiä määränsä päähän, mitäpä niilläkään\nkotinsa hiiltyneillä raunioilla olisi muuta jäljellä, kuin --\nepätoivo. -- -- --\n\nIllalla tammik. 25 p:nä, olimme jättäneet nämät hirmu-kuvat taaksemme,\nkun tulimme Hermanlin kauppalaan, jonne jäimme yöksi.\n\nSeuraavana aamuna jatkettiin matkaa ja päivällisten aikaan, kun\nkuljimme ihan rautatien ohitse, tarkasti meitä H.K. K:tensa Ylipäällikkö\nNikolai, joka rautatietä myöden matkusti Adrianopoliin. Tervehdittyänsä\nmeitä sanoen: \"Juva peiva, Finski\" päästi hän suustansa sanat:\n\"saatana, perkele\", venäjän kielellä vakuuttaen; \"jei bohu!\nbolsje nie magu!\" (Jumal'auta! enempää en osaa.) Illalla tulimme\nMustafa-pasha-Keupru-nimiseen kylään, jonne jäimme yöksi. Aamulla\nlähdettiin taasen eteenpäin. Vähän matkaa kylästä tulimme eräälle\nMaritsan virran lisäjoelle, jonka kevät-tulva oli paisuttanut. Tänne\ntäytyi jäädä seisomaan, kunnes silta oli saatu kuntoon, mutta tämä sama\nviivähdys pelastikin meidän vaarasta: Moskovan rykmentti, jonka\npäällikkö pitkäksyi sillan tekemistä, kahlasi joen ylitse ja ehti\nkaupungin ulkopuolelle noin puolen yön aikaan. Täällä oli iso kasarmi,\njonka ylipäällikkö oli määrännyt kaikkien sotajoukkojen asunnoksi.\nMoskovan rykmentti asettui sitten muutamiin huoneihin, mutta kun\nmiesten oli vilu, tekivät he valkeita laattialle -- (tulisijoja ei\nollut) ja nukkuivat. Valkea levisi tästä ja poltti koko kasarmin\nporoksi. Monta sotamiestä haavoittui, monta kuolikin saamistansa\npalohaavoista. Sitä paitsi joutui yksi sotalippu liekkien uhriksi.\nPrikaatti pääsi siis viipymisensä tähden vaarasta, joka olisi voinut\nsiltä turmella monta miestä.\n\nAikaisin aamulla tammik. 27 päivänä, lähti prikaatti matkaan ja päivän\nvaljetessa marssi se kaikuvin soitoin ja liehuvin lipuin Adrianopoliin,\njossa Gurko oli sitä vastassa ja tervehti sitä. Hänellä olikin syytä\nosoittaa tyytyväisyyttänsä sotureille, jotka kuudessa päivässä olivat\nmarssineet Filippopolista Adrianopoliin, jota väliä on 180 virstaa.\n\nAdrianopoli, turkinkielellä Edineh, sultaanin vanha pääkaupunki, on\nMaritsa-virran rannalla, joka tässä on leveä ja virtainen sekä jonka\nylitse on rakennettu kolme isoa kivisiltaa. Siinä näkee paraastaan\npelkkiä, matalia savettuja puurakennuksia. Korkeampiakin puu-pytinkiä\nnäkee kuitenkin isompien katujen varrella.\n\nMerkittävä on Sultaani Selim 2:sen moskee, joka on koko Turkin\nvaltakunnan kauniin temppeli. Se on mainion osmanilaisen\nrakennusmestarin tekemä ja sen kupu on laveampi kuin mainion\nSofia-moskeen Konstantinopolissa, jota kuitenkin rakennustaidon suhteen\nmainitaan kirkkorakennuksen esikuvaksi. Toinen huomattava paikka\nAdrianopolissa on sen iso kauppapuodisto.\n\nAdrianopolissa ollessamme täydennettiin, muonavaramme, jotka kuitenkin\nmyöhempinä aikoina olivat olleet välttävässä kunnossa.\n\nAdrianopolissa saivat kaikki Wenäjän sotajoukot H.K. K:tensa\nYlipäälliköltä, Suuriruhtinas Nikolailta suomennettuna näin\nkuuluvan päiväkäskyn:\n\n    \"Minun armeijani urheat päälliköt ja sotamiehet:\n\n    Kun Balkanien ylimenoon piti ruvettaman, vaadin minä Teiltä uusia\n    ponnistuksia Teidän väsymyksestänne huolimatta, ja siitä pitäin\n    Te ette ole kävelleet, Te olette lentäneet eteenpäin; vähemmässä\n    ajassa kuin kuukaudessa olette Te, niin sanoakseni, käyneet halki\n    koko Turkinmaan ja Te olette melkein ehtineet Tsargrad'in muurien\n    eteen. Matkalla olette Te, ikäänkuin sivumennen, hajoittaneet\n    koko turkkilaisen armeijan Filippopolin luona, ottamalla siltä\n    kaiken sen tykistön; sitten olette Te äkkinäisen marssin kautta\n    valloittanut Adrianopolin, vihollisen toisen pääkaupungin; Te\n    olette näyttäyneet Mustan meren, Marmora-meren ja Egean-meren\n    rannoilla; vihollinen ei ole voinut vastustaa Teitä; iän on\n    painanut päänsä alas ja vasta silloin, kuin hän on suostunut\n    meidän vaatimuksiimme ja kirjoittanut niiden alle, olen sallinut\n    Teidän pysähtyä.\n\n    Näitä loistavia ja verrattomia menestyksiä ei saatu ainoasti\n    Teidän mainion urhollisuutenne kautta, vaan myöskin Teidän\n    vastuksia ja kärsimisiä voittavan alttiiksi antamuksenne\n    kautta: ei pahat Ilmat, ei teiden syvä loka, ei virtojen syvä\n    vesi, joissa Te kahlasitte, voinut estää Teidän kulkuanne.\n    Minä en löydä tarpeeksi sanoja kiittääkseni Teitä ylimmästä\n    ja etevimmästä päälliköstä ruveten, viimeiseen kuorma-renkiin\n    asti; Te olette kaikki täyttäneet velvollisuutenne: Te olette\n    voittaneet kärsimisiä, joista ei muinois-ajan urhojenkaan\n    tarvitsisi hävetä. Levätkäät siis nyt ja valmistaukaat kunnialla\n    palaamaan isäinne maahan, mutta jos vihollinen ei suostuisikaan\n    kirjoittamaan sen rauhan alle, jota häneltä vaaditaan, olkaat\n    silloin valmiina uusiin taisteluihin, sitä voittamaan.\n\n    Nyt levätessämme näyttäkäämme, että Wenäjän urhot, joilla ei\n    ole vertaistansa rehellisessä sodassa, myöskin saattavat olla\n    kunnon esimerkkinä sodattomallakin ajalla. Osoittakaat että Te\n    puolustatte rauhallisia asukkaita, mikä heidän kansallisuutensa\n    ja uskontonsa lieneekin; vartioitkaat heidän omaisuuttansa ja\n    kunniaansa, näyttäkäämme myöskin viimeiseksi, ett'ei mitään\n    seikkaa löydy, joka olisi tahrannut Wenäjän aseiden hiellä ja\n    verellä äsken ansaittua kunniaa\n\n                                                   Nikolai.\"\n\nTammikuun 5:tenä päivänä sai prikaatti käskyn marssia Tsorluun, jonne\niso trossikin, jonka jätimme Radomirtsan kylään pohjoispuolella\nBalkania ja jota emme sen koommin olleet nähneet, käskettiin saapua.\n\nTsorlu on pieni kreikkalais-bulgarialainen, jotenkin hyvin rakennettu\nkauppala, josta muuten ei ole juuri mitään sanomista. Pataljoonan oltua\ntäällä muutaman päivän, saapui trossi, ja sen mukana Suomesta\nsotamiehille lähetetyt lämpöiset vaatteet [niinkuin lukija ehkä\nmuistaa, saivat upseerit osansa jo Tirnovassa, bulgarialaisessa\nmaakylässä], joista emme kuitenkaan nyt enään paljoa hyötyä saaneet,\nsillä me olimme jo aikaa astuneet Turkin maan lämpöisessä vyöhykkeessä.\nKuitenkin tervehdittiin saamiamme tavaroita ilolla, sillä niissä näimme\nSuomen kansan rakkauden ja osanottavaisuuden niitä kohtaan, jotka\nSuomen sotakunniaa kannattivat.\n\nTsorlussa viivyimme noin parin viikon päivät. Yhtäkkiä saimme käskyn\nmarssia Silivriin, jonne lähdimmekin 20 päivänä helmikuuta. Samana\npäivänä pimeässä ehdimme Marmora-meren rannalle. Ihmeellisen\nhelpoittava ja miellyttävä tunne valtasi meitä; me pidimme tuon meren\nikäänkuin avaimena, joka avaisi meille tien kotiin. Vielä seuraavana\npäivänä oli ihastus yhtä innokas. Kutsjukin kylän luona käy tie erään\npitkän ja kapean lahdelman poikki, jonka ylitse on rakennettu\niso silta. Tätä siltaa vartioitsivat turkkilaiset, mutta kun\nylipäällikkömme oli päättänyt, että rauha tehtäisiin Konstantinopolin\nmuurien vieressä, asetti hän kaiken tänne kokoontuneen sotavoimansa\nvastapäätä turkkilaisia, jotka niinikään toisella puolen lahdelmaa\nolivat taisteluasemassa. Sitten laitettiin lähettiläs turkkilaisten\npuolelle vaatimaan, että venäläiset saisivat estämättä astua sillan\nylitse. Me näimme hänen valkeine lippunensa katoovan vihollisen\nkeskelle ja ison aikaa kului ennenkuin hän sieltä palasi. Mutta tuskin\noli hän ehtinyt takaisin, ennenkuin näimme erään ylhäisen sotaherran\nseurueensa kanssa ratsastavan pitkin turkkilaisten riviä, jotka heti\nsen jälkeen vetäyivät takaisin. Wenäläiset astuivat heti sillan ylitse\nkylään, jossa kaikkialla oli turkkilaista sotaväkeä uteliaasti\nkatsellen meitä; sen jälkeen annettiin meille yöpaikka Kalatarian\nkylässä. Kun jo olimme olleet hetken aikaa kylässä, tuli sinne\nturkkilaista jalkaväkeä etuvartiolta aimo joukko. Seuraavana päivänä\npiti H.K. K:tensa Ylipäällikkö, joka myöskin edellisenä päivänä oli\ntullut kylään, paraatin kaikkien joukkojen kanssa, toivotti heitä\ntervetulleiksi ja käski majoittaa heitä läheisiin kyliin. Toisen\ntarkk'ampujapataljoonan kanssa annettiin meille majoitus-paikaksi\nFlorio-Tsekmedjen maatalo meren rannalla, lähellä rautatien asemaa.\n\nVaikka emme sitä silloin vielä tietäneet, sopinee kuitenkin sanoa, että\nnyt oli sota loppunut, sillä nyt enään ei meitä viety vihollista\nvastaan sotimaan, vaikka tosin etuvartiota tehtiin julkiseen\nrauhantekoon saakka.\n\n\n\n\nVIII.\n\nOlo Marmora-meren rannalla. Rauha. Matka kotio.\n\n\nSeutu Konstantinopolin ympärillä on autio ja aromainen. Meidän\nmajoitus-paikkamme, Florion kylä, oli 10 virstaa Konstantinopolista,\neikä sillä välillä ollut ensinkään metsää, tuskin yksinäisiä puitakaan.\nMaa on paljas, ruohoton tasanko, jolle soiden keskelle on raivattu\npeltoja ja vainioita. Kunnaalta Florion itäpuolella saattoi siis\nhelposti nähdä etäällä ison Konstantinopolin kaupungin, San-Stefanon\nkylän, jossa venäläisten pääkortteiri oli, himmeänä sumukuvana\nWähän-Aasian rannikon sekä sen edessä Marmora-meren siintävän pinnan.\n\nMeidän toimenamme oli tehdä etuvartiovirkaa, ja kun sitä ei tehty,\näkseerattiin sotamiehiä väli-ajoilla. Kerran kun 2:nen komppania meidän\npataljoonastamme oli etuvartiolla, tuli pieni kreikkalainen poika\nmeidän ketjullemme ja pyysi itkein, että sotamiehet ottaisivat hänen\nhuostaansa. Monta kertaa käskettiin hän menemään pois, mutta lapsen\nsuru ja epätoivo koski vihdoin komppanian päällikköön, niin että hän\npäätti ottaa pojan huostaansa. Tämä ihmisrakkauden työ palkittiin pian\nsiten, että poika tuli koko pataljoonan mielikiksi. Jokainen sotamies\npiti velvollisuutensa pakista ja leikitä pojan kanssa.\n\nSotamiehet etsivät kaikenlaista huvitusta ja muuta alituista tointa,\njoka vaikutti ett'ei sairaus ensin sanottavasti koskenut meidän\npataljoonaamme, mutta emme mekään tykkönään voineet vastustaa ilmanalan\nvaikutuksia. Usea mies (niissä yksi upseerikin) kuolikin ja haudattiin\ntörmälle lähelle Florion kylää (upseeri sentään haudattiin\nprotestanttien kirkkomaahan San-Stefanon kylän vieressä).\n\nLopulta rupesi jo olomme Floriossa käymään hirveän yksitoikkoiseksi ja\nrasittavaksi. Jo olimme useampia päiviä odottaneet rauhan päättämistä\nja yleinen tunne, jota tämä alituinen viipyminen kiusasi, kävi yhä\nherkemmäksi kuvailemaan kaikenlaista etenkin kun väliin taasen\nhuhuttiin, että yleinen Europalainen sota oli puhkeamaisillansa.\nKertomuksia Wenäjän vaatimuksista seurasi jutut epäluulon alaisesta\nlaivaston täydentämisestä. Useana päivänä tuntui siltä, kuin olisimme\nseisoneet jonkun tulivuoren huipulla epätietoisina milloin ja millä\ntavalla joku mullistus kohtaisi meitä. Isoja soturi-patrullia marssi\nkaduilla Stefanossa, tiesi minkä tähden. Äänettömyys oli joskus niin\nsyvä, että se ennakkoluuloisiin henkilöihin vaikutti raskaasti.\n\nLauvantaina maaliskuun 2 päivänä oli ihmeen kaunis kevät- vieläpä\nkesä-ilma koko päivän, kunnes illalla taivas pimeni ja näytti\nennustavan myrskyä. \"Nyt\", sanoivat taikaluuloiset, \"ennustaa tämä\näkkinäinen ilman-muutos yhtä suurta muutosta valtioseikoissa ja\nhuomenna olemme taasen sodan keskellä.\" Mutta yöllä katosivatkin\nuhkaavat pilvet ja rauhan ruusuinen aamurusko tervehti meitä sulosilmin\naamulla maaliskuun 3:tena päivänä. Eräässä talossa San-Stefanon kylässä\ntehtiin tänä yönä ahkeraa työtä. Molempien valtioiden ministerien\nkirjurit kirjoittivat ja yhä kirjoittivat rauhantekopöytäkirjaa,\nkunnes se saatiin valmiiksi.\n\nTuskin oli päivä valjennut ennenkuin kaupungissa nousi outo liike.\nYleisesti luultiin että vihdoinkin tänäpäivänä kirjoitettaisiin\nrauhan-sopimuksen alle. San-Stefanoon tuli äärettömiä uteliaita\njoukkoja Konstantinopolista katselemaan sitä suurta paraatia, joka oli\nkeisari Aleksanterin valtioistuimelle nousun muistoksi määrätty.\nKreikkalaisia, Bulgarialaisia, Turkkilaisia oli pikku San-Stefanon\nkaupunki täpö täynnä. Mutta kello löi yhtä, löipä jo kahtakin, vaan ei\nmitään vielä kuulunut. Se herätti ajatuksen, että jotain tärkeää oli\ntekeillä, että nyt sodasta taikka rauhasta päätettiin. Vihdoin\nsanottiin, että paraatin pitäminen oli lykätty kello kolmeen, mutta\nsekin tunti tuli ja kului ja toi mukanansa vielä tunnin viipymisen.\nSadetta alkoi ripottaa, mutta kansa yhä vaan pysyi paikoillansa\nhajoamatta. Viimeinkin noin kello 4 iltapuolella nousi H. K:tensa\nSuuriruhtinas Nikolai hevosen selkään, ratsasti kanslian eteen ja\nkysyi: \"Onko valmis?\" Kohta sen jälkeen ajoi hän täyttä nelistä sille\nmäelle, jossa sotajoukot seisoivat. Tähän hän pysähtyi hetkeksi, kunnes\nkaupungista tuli vaunut, joissa istui kenraali Ignatiev [Wenäjän\nvaltuutettu rauhan-teossa]. Liki suuriruhtinasta tultuaan nousi hän\nseisaalleen ja lausui: \"Teidän keisarillinen korkeutenne! minulla on\nkunnia onnitella teitä; rauha on allekirjoitettu!\"\n\nTätä seurasi pitkä ja raikas mieltymys-huuto. Noin 100 sotapäällikköä\nseurassaan ratsasti nyt suuriruhtinas Nikolai soturirivien luo ja lähti\najamaan niitä pitkin. Soturit eivät ensin tietäneet mitään\nrauhansanomasta, mutta se levisi kuitenkin salaman nopeudella mieheltä\nmiehelle ja kohta sen jäljessä seurasi aina iloinen hurraaminen. Siellä\nseisoivat Shuvalov'in ja Rauch'in tivisjoonat sekä kaartin\ntarkk'ampujat, ratsuväki ja tykistö yhdessä rivissä. Suuri oli\ntodellakin ero näiden joukkojen näössä nyt ja joitakuita kuukausia\nsitten. Lepopäivinänsä olivat he paikanneet ja sievistäneet vaatteensa\nja saappaansa, pesseet liinavaatteensa ja jokainen näytti nyt yhtä\nsoturimaiselta kuin milloinkaan ennen. Sittekuin suuriruhtinas oli\nratsastanut kaikkien rivien ohitse, pysähtyi hän törmälle, josta hänen\nsopi nähdä kaikki joukot. Sitten sanoi hän heille: \"Saan ilokseni\nilmoittaa teille, että me nyt olemme Jumalan avulla saaneet rauhan\naikaan.\"\n\nUusi, myrskyntapainen hurrahuuto 200,000:sta kurkusta nousi nyt, paisui\nkovimmilleen ja hälveni jälleen. Mielihyvän ja tyytyväisyyden tunne\ntäytti jokaisen poven.\n\nSanomalehdet ja jokainen, joka vaan ensin miestä vastaan tuli,\nkertoivat siitä äärettömästä, rajattomasta innostuksesta,\njolla sotajoukot Kishinev'issä huhtikuussa v. 1877 vastasivat\nsodanjulistukseen, mutta tokkohan se oli innokkaampi sitä huutoa, jolla\nsamat joukot nyt tervehtivät rauhaa? -- Tuskin! -- -- Tällä lakeudella,\njolle Wenäjän joukot nyt olivat kootut, seisoi Pietari suuren mainio\nsotajoukko, Preobrasjenien rykmentti, joka usein oli ensimmäisenä\nrientänyt tämänkin sodan moniin taisteluihin. Siellä seisoivat ne\njoukot, jotka Balkanien korkeilla, lumisilla harjuilla pitkän, kylmän\nja vielä muistossakin hirmuisen kuukauden kuluessa voittaen ojensivat\nkalpansa vihollista vastaan. Siellä seisoivat ne miehet, jotka\nraivasivat vastukset jättiläis-vuorien rotkoista, jota tehdessänsä he\nkesäpuvussa ja nälkää kärsien, laahasivat perässänsä raskaita tykkiä\nsekä, näin taisteltuansa kylmää, nälkää ja väsymystä vastaan, riensivät\nmurtamaan epätoivoon joutuneen vihollisensa viimeisen voiman. Siellä\nseisoivat samat urhoolliset miehet, jotka erinomaisen lyhyessä ajassa\ntekivät tuon pitkän marssin Sofiasta Filippopoliin ja vihdoin koko\nvoimallansa ryntäsivät Osmanien pääkaupungin muuria vastaan ja mursivat\nsen.\n\nJa tuskin pyssyn kantaman matkan päässä heistä seisoi se vihollinen,\njota he pitivät kyllin arvollisena vastustajanansa. Läheisellä\nkunnaalla seisoivat nimittäin turkkilaiset tarkasti ja uteliaasti\nkatsellen edessänsä olevaa näytelmää. Molemmat armeijat seisoivat\npäättävässä rauhanhetkessä toinen toistansa silmäillen. Todellisina\nsotureina olivat he oppineet arvossa pitämään ja kunnioittamaan\ntoisiansa sekä toivottivat nyt kummatkin rauhaa tervetulleeksi ja\nrehelliseksi lopuksi sodalle, jota eivät enään huolineet jatkaa. Se oli\nalku ystävyyteen, joka perustui siihen, että kokemus oli opettanut\ntuntemaan omaisuuksia, joista ennen ei mitään tiedetty, taikka --\nsanomme ehkä toden mukaisemmin, joista ennen ei huolittu tietää.\n\nKaikki laskivat polvillensa sitten paljain päin ja nyt pidettiin\njuhlallinen ja kiitollinen Jumalan-palvelus.\n\nTokkohan milloinkaan on rauhaa päätetty enemmän draamallisissa ja\nihantavissa suhteissa ja enemmän tunteita liikuttavalla ympäristöllä:\nMolemmat armeijat toistensa silmien edessä; hiljenevä myrsky; päivän\nhimmenevä valo; tuulen humina ja aaltojen kuohu rannoille, joihin\nsekoittui pappien messuaminen, sotamiesten vastaus ja Marmora-meren\nkohina, jotka kaikki milloin kovenivat, milloin hiljenivät. Järven\npinnan ja etäisien kunnaitten takaa kohoni ilmaan Sofia-moskeen korkea\ntorni ja kapeat minaretit Istambulin [Konstantinopolin turkkilainen\nnimi] pääpisteenä. Poissa tuolla etelässä kohouivat Prinssi-saaret\nikäänkuin vuoren kukkulat ilmoihin Wähän-Aasian rannelmalla ja niiden\ntakana, sen tiesimme, piili Englannin sotalaivasto. Kaukana etelässä,\nniin etäällä, että silmä sen tuskin eroitti, näkyi Olympo-vuoren\nluminen kärki majesteetillisena ja suurena kun auringon viimeiset\nsateet kultasivat sen juhlalliset kupeet.\n\nRukous oli jo loppunut ja H.K. K:tensa sivutse alkoi nyt kukin joukko\nastumaan ilomielin ja kevein askelin, Suomen pataljoona myöskin ja\nkäytyänsä ylipäällikön ohitse astui se majoituspaikallensa.\n\nNiin päättyi juhlallisesti vv. 1877-1878 sota Wenäjän ja Turkin\nvälillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSota oli tosin jo loppunut, mutta vielä emme päässeet lähtemään kotiin.\nAika rauhan-paraatin ja kotiin lähdön välillä olikin vaikeimpia mitä\nolimme kärsineet. Yksitoikkoisuuttakin oli vaikea voittaa, mutta vielä\nvaikeampi oli sairautta, joka peloittavalla tavalla alkoi poimimaan\nuhria soturien riveistä. Kukin valmistihe jo astumaan kalman polkua\ntaikka ainakin tulevaisuutta vastaan. Sotamiesten kesken kävi huhu,\nettä meidän piti jäämän kolmeksi vuodeksi Konstantinopolin eteen. Tämän\nkyllä ajattelevainen mies saattoi huomata jutuksi, mutta sekin juttu\noli kuitenkin semmoinen, että se sai ennestäänkin jo raskaat mielet yhä\nraskaammiksi.\n\nVihdoinkin koitti meille kuitenkin ilon hetki. Eräänä päivänä oli\npataljoonamme päällikkö käsketty prikaatin päällikön, kenraali Elliksen\nluo. Vähän ajan päästä palasi hän takaisin, ilmoittaen että me olimme\nsaaneet luvan lähteä kotio. Tämän uutisen herättämää iloa en minä ota\nkertoakseni; kuvitelkoon jokainen, miltä hänen tuntuu, kun hän pitkän\nvankeuden perästä pääsee Jumalan raikasta ilmaa hengittämään. Jotenkin\nsamanlaatuista oli tämäkin.\n\nVielä oli meillä kuitenkin vaikea tehtävä. Meillä oli lupa viedä kaikki\nvähemmän sairaat mukanamme; mutta kuitenkin täytyi meidän jättää\nvieraasen maahan, kenties parantumaan, kenties myöskin kuolemaan 23\nmiestä. Usea nousi sairas-vuoteeltansa kuumeenhohto kasvoillansa,\nveristävin silmin ja horjuvin askelin, vakuuttaen olevansa ihan\nterveitä, mutta vasta-todistukset olivat liian selvät ja -- käskyä\ntäytyi totella. Toivottomuus hohti heidän silmistänsä, kun me\nsurumielin otimme heiltä jäähyväiset.\n\nEnnenkuin San-Stefanosta lähdettiin, annettiin pataljoonalle uudet\nvaatteet; vanhat poltettiin, ettei niissä vietäisi sotaruttoa Wenäjälle\nja Suomeen.\n\nHuhtikuun 22 päivänä tarkasti H.K. K:tensa ylipäällikkö pataljoonamme\nSan-Stefanon kylän läheisellä lakeudella. Hän kiitti pataljoonaa koko\nsotaretkestä ja toivotti sille onnea kotomatkallansa. Vielä\nsamana päivänä vietiin meitä veneillä isolle Tserkask-nimiselle\nsota-rekatille, jonka piti viemän meitä Mustan meren ylitse Wenäjän\nrannalle.\n\nSeuraavana aamuna nostettiin ankkuri ja laiva kiiti Konstantinopolin\nsalmeen, johon se pysähtyi noin tunniksi ottamaan vettä. Tällä ajalla\npiiritti laivaa jos jommoinenkin joukko kauppiaita, kaupitellen yksi\nyhtä toinen toista. Taasen lähdimme kulkemaan eteenpäin, höyrysimme\nsultaanin komean, Dolma-bagdse-nimisen linnan ohitse, mutta tultuamme\nsalmen suuhun, huomattiinkin Mustalla merellä semmoisen myrskyn\nraivoovan, että pidettiin paraana laskea ankkuriin. Seuraavana aamuna,\nkun lähdettiin menemään eteen päin oli myrsky jo tosin tauvonnut, mutta\naallot kävivät yhä vielä majesteetillisina, vaahtovina ja korkeina. Kun\nmerellä myrskyilee, tuuli vinkuu, aallot vierivät vyörykkeinä ja kuohu\npirskottaa vettä korkealle, silloin tuntuu avarammalta ja vapaammalta\nterveen ihmisen rinnassa. Mutta eivätpä kaikki, tuskin puoletkaan ollut\nterveitä; meritauti riensi heti laivalla ensikerran kulkevien kimppuun\nja kiusasi heitä.\n\nHuhtikuun 24 päivänä sai pataljoona Tserkaskilla päälliköltänsä\nsuomennettuna näin kuuluvan päiväkäskyn:\n\n    \"Tänäpäivänä on pataljoona Bujukderestä [Konstantinopolin\n    salmen suulla. jossa laiva oli tuulen suojassa] purjehtinut\n    Bosporan lävitse Mustalle merelle, ja siis jättänyt Osmanien\n    valtakunnan rajat. Wenäjän ison kaartin pienenä osana on Suomen\n    kaartinpataljoona kunnialla ottanut osaa nyt jo lopetettuun\n    sotaan; se meni Sistovan luona Tonavan ylitse lokakuun 3:tena\n    päivänä; kamppaili kenraali Gurkon johdolla: Gorni Dubniakissa\n    lokakuun 21 päivänä. Pravetsissa marraskuun 22 ja 23 päivinä,\n    seisoi kuukauden 'Suomen vuorella' Wratshesin lähellä,\n    turkkilaisten asemaa vastaan, lähti sieltä joulukuun 25 päivänä\n    menemään Balkanien ylitse, astui Sofia-laaksoon ja karkoitti\n    vihollisen Dolni-Komartsista tammikuun 1:nä ja Wratsevnasta\n    2:na päivänä, kiiruhti eteenpäin Trajanin porttien kautta\n    Tatar-Basartsikiin ja otti saman kuun 15, 10 ja 17 päivinä osaa\n    Suleiman pashan armeijan hajoittamiseen Filippopolin luona.\n\n    Eteenpäin menoa jatkettiin Adrianopolin ja Tsorlun lävitse\n    Marmora-merelle ja sieltä San-Stefanoon, jossa pataljoona maaliskuun\n    3:na päivänä otti osaa paraatiin, joka rauhan allekirjoitettua\n    pidettiin Konstantinopolin muurien edessä.\n\n    Bosporan rannat tekivät retkestämme lopun ja sieltä lähdimme me\n    matkustamaan isäimme maahan.\n\n    Soturit! Kukin meistä saa ylpeydellä muistella sitä vaikeata aikaa,\n    joka jo on jäänyt, niitä kärsimisiä ja vastuksia, joita olemme\n    kestäneet, niitä vaivoja ja vaaroja, jotka ovat meitä kohdanneet.\n\n                                          Flyygeliajutantti\n                                          Eversti Procopé.\"\n\nMuuten pidettiin meistä hyvä hoito ruo'an suhteen. Hyvää keittoruokaa\nemme olleetkaan saaneet pitkiin aikoihin ja sitä oli nyt yllin kyllin,\nmutta eipä se juuri monelle maittanut; tuo riivattu meritauti oli oikea\nkiusan kappale. Loppumatkalla rupesi vesi loppumaan, niin että meitä\njanon sammuttamisen puolesta pidettiin \"puuttu-moonalla.\"\n\nIltapuolella huhtikuun 25 päivänä laskettiin ankkuri Odessan satamassa.\nVielä maallekin tultuamme tuntui kuin olisi maa keinunut allamme.\nPataljoona majoitettiin suureen rakennukseen, jyvä-aitta tai mikä se\nlie ollut. Seuraavana päivänä pitivät kaupunkilaiset meille kestin,\njossa meille annettiin vehnästä, viinaa, olutta, silliä y.m.\n\nOdessaan jätettiin 93 sairasta sotamiestä, joissa peljättiin olevan\nsota-rutto.\n\nTästä lähdimme rautatietä myöden rientämään pohjoista kohden. Minne\npysähdyimmekin, etenkin Puolasta alkaen, näimme paljon turkkilaisia\nvankeja, jotka niinkuin puhuttiin paraastaan tekivät puutarhurin\ntointa. Wenäjän hallitus oli heille laittanut pitkiä, harmaita, sarasta\ntehtyjä päällystakkia, muuten olivat he kotimaisissa puvuissansa.\n\nJota enemmän kuljimme kotoa kohden, sitä selvempään huomasimme\nlähenevämme Pohjolaa. San-Stefanon mehevä vehreys muuttui vähitellen\nkevääksi, mutta Etelä-Wenäjän keväästä tuli Pietariin tultuamme täysi\ntalvi lumineen ja pakkasineen, ja niin näytti siis aika kulkevan\ntaaksepäin.\n\nViikon kestävän rautatiematkan perästä saavuimme vihdoinkin Pietariin\ntoukokuun 7 päivänä aikaisin aamulla.\n\nTultuamme erääsen maneessiin, jossa meille taasen annettiin uudet\nvaatteet (toinen osa siitä mitä Stefanossa saimme), ruvettiin kaikin\nkiiruin valmistamaan itsiämme siihen paraatiin, jonka H. M:tinsa\nKeisari piti pataljoonalla. Kiitettyänsä pataljoonaa osanotosta tässä\nnyt loppuneessa sodassa _koroitti Hänen Majesteettinsa Suomen\ntarkk'ampujapataljoonan vanhan kaartin arvoon_.\n\nKun toisen päivän aamuna tulimme Suomen asemahuoneelle, olivat\nPietarissa asuvaiset kansalaisemme panneet meille toimeen kemut, joita\nnautittuamme lähdimme höyryjunassa kiitämään kotoamme kohden. Matka\nSuomen lävitse oli pelkkää riemu-kulkua.\n\nWiipuriin tullessamme oli ääretön väkijoukko kokoontunut asemahuoneen\neteen. Niinpian kuin juna pysähtyi asemalle, tervehdittiin meitä\nsuomen-kielisellä puheella, jota seurasi soiton kaikuessa vilkas\nhurraaminen. Niinpian kuin pataljoonan ensi rivi astui torille\nväkijoukon näkyviin, kaikui sitä vastaan ilmaa vapisuttava, ponneton\neläköön-huuto. Torilla oli pitkiä pöytiä, joilta miehistö sai nauttia\n\"tämän mailman hyvyyttä\" piirakkojen, voileipien, viinan ja oluen\nmuodossa.\n\nWiipurin naiset seppelöitsivät lippumme laakerilla. Upseerille\npidettiin ensi luokan odotussalissa uhaalliset kemut, joissa pidettiin\nniin innokkaasti puheita, että yksi puhuja astui asemahuoneen eteiselle\nja huusi jo kulkevan junan perään sanojansa; mutta juna meni\nihmisjoukon hurratessa menoansa ja tuo puhujaparka sai perästäkin\nlopettaa puheensa kesken.\n\nSeuraavana päivänä toukokuun 9 p:nä, saavuimme Helsinkiin, jossa juna\nseisatettiin Töölön puistoon Alppila nimisen huvipaikan alapuolelle,\nsoittokuntamme soittaen \"Maamme\" suloisia säveliä. Iloisina hyppäsimme\nvaunuistamme ja muodostettuamme sotarinnan marssimme me tuolle suurelle\nnurmelle, joka alenee Töölön lahtea päin. Vasemmalle puolelle sitä\ntietä, jota kuljimme, oli kunniaosoitteeksi asetettu osa Helsingissä\nsilloin majailevata venäläistä sotaväkeä soittokuntineen, joka soitti\n\"Porin-marssia\", meidän astuessamme heidän sivutsensa. Lippuja liehui\nsadottain sekä nurmella että sinne vievällä tiellä ja raikkaita\nhurrahuutoja kaikui kunnaasta kunnaasen. Nurmelle oli kaupunkilaisten\nhuolesta valmistettu tulijais-aamiainen. Pitkät pöytärivit ruokineen\nolivat asetetut sotamiehiä varten. Ennenkuin astuimme pöytien viereen,\nnousi läänin maaherra puhuja-lavalle ja tervehti kotiin tulleita\nsotilaita juhlapuheella, lausuen sanansa vuoroin suomeksi vuoroin\nruotsiksi. Puheen loputtua alkoi meidän soittokuntamme soittaa\n\"Kolmenkymmenen-vuoden sodan marssia\" ja sen sävelien soidessa mentiin\nruo'alle. Nyt alkoivat myös tulijais-tervehdykset. Ilon kyyneleitä\nloisti monen silmistä, kun hän takaisin tulleiden joukossa huomasi\nomaisensa, jonka vaiheita vihollisen vieraassa maassa hän niin tarkasti\noli seurannut. Kaivattu mies, rakastettu poika, armas veli, odotettu\nsulhanen oli nyt kotona. Yrjön risti, joka koristi monen rintaa,\nosoitti, että sotilas oli täyttänyt sotilas-velvollisuutensa. Mutta\nmyös monta kaipauksen kyyneltä silloin puhkesi, moni rinta raskaasti\nhuokasi, kun hänen odottamansa ei tullutkaan, kun hänen kaivattunsa\nainiaksi jäi vieraalle maalle isien haudoilta pois.\n\nNoin puoli kolmen ajoissa iltapäivällä marssimme kaupunkiin, väkijoukot\nseurassa. Etujoukkona kulkivat ensin ylioppilaat, mutta kun astuimme\nylioppilashuoneen ohitse, olivat he jo siellä meitä laulullansa\ntervehtimässä. Raikkaasti ja voimakkaasti kaikui heidän laulunsa meidän\nkunniaksemme. Viimeksi pidettiin kasarmitorilla kiitosrukous\nkaikkivaltialle Jumalalle, joka niin onnellisesti kahdeksan\nkärsimyksillä täytetyn kuukauden perästä oli ohjannut askeleemme\nkotomaalle.\n\nSiinä suuressa sodassa, joka jo vuoden oli vapisuttanut Europan\nvaltioita, oli Suomenkin pieni parvi siis ollut osallisena ja siis\npuolestansa kantanut uhrinsa vapauden, sivistyksen ja kristin-opin\nalttarille, puolustanut pientä kansaa isomman kansan raa'oilta\nsivistyksen kuolettamis-toimilta. Ei kaikkien onnistunut kunnialla\nkuolla tappo-tantereelle, mutta ei sentähden ole sanottu että ainoasti\nkuolleet yksin ovat tehneet tehtävänsä. Päin vastoin ne, jotka taasen\nsaivat astua kotomaansa mannerta, tervehtää sen uljasta väkeä, nähdä\nSuomenlahden vierittävän aaltojansa sen rakkaille rannoille, nekin\nolivat voimiensa mukaan täyttäneet velvollisuutensa.\n\nOlkoon viimeisenä huokauksena muiston ja kaipauksen huokaus kumppanien\nhaudoille, jotka valmiina näyttämään itsiänsä kunnon Suomalaisiksi,\nvuotivat verensä sen asian edestä, jonka tähden heitä oli viety\nvieraalle maalle.\n\n\n\n"]