Kerjäläis-kreivitär eli kreivittären kärsimykset

KERJÄLÄIS-KREIVITÄR ELI KREIVITTÄREN KÄRSIMYKSET

Romaani elämästä

Porissa, Otto Andersinin Kustannusliike, 1900.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Hyljätty.

Jouluilta!

Kirkonkellojen juhlallinen kaiku oli häipynyt avaruuteen. Kimalteleva lumi peitti Valkosena vaatteena maan. Syvä hiljaisuus levisi yli uinuvan luonnon – oli jouluilta!

Eräs vilusta värisevä nainen, joka kantoi rintaansa vasten puristettua lasta, vaelsi lumikinosten läpi.

"Minua paleltaa, pikku äiti – oi, kuinka on kylmä", valitteli pieni lapsi.

"Ole nyt vain rauhassa; pian olemme perillä, ja silloin saat nukkua lämpimässä huoneessa!"

Kiiruusti astui tuo nuori nainen yksinäisten talojen ohi, joista valot loistivat akkunoista. Pian he saapuivat matkansa päähän. Hänen edessään oli Hohensteinin linna, jonka tornit kohosivat korkealle taivasta kohti.

Viluisena ja sydäntä tykyttäen seisoi tuo nuori nainen isänsä linnan edustalla. Miten lähestyikään hän isäänsä tänään? Niin – kerjäläisenä! – Tätä ajatellessaan vavahti hän pelästyneenä.

Kolme vuotta oli kulunut sittekun hän, tuo nuori kreivitär Irmgard, oli jättänyt isänsä linnan, – kolme vuotta oli kulunut siitä kuin hän näki isänsä ja rakkaan äitinsä – kolmen vuoden aikana oli hän taistellut surujen ja kärsimysten kanssa tuolla ulkona maailmassa. – –

Vitkaisena ja epäröivänä seisoi hän linnan portin luona – eihän hänellä muuta neuvoa ollut.

Vavisten veti hän kellonnuoraa. Eräs palvelija kiiltävässä livreassa avasi portin, mutta kun hän näki naisen, huusi hän suuttuneesti:

"Kerjäläinen – mitä teillä on täällä tekemistä? – Menkää edelleen!"

"Laskekaa minut sisään – en voi mennä edemmäksi lapseni kanssa – ilmottakaa minut kreiville", sanoi tuo onneton, joka ei tahtonut sanoa nimeään.

"Kreivi ei ota vastaan", vastasi palvelija, aikoen sulkea portin.

"Armahtakaa – avatkaa", huudahti tuo nuori nainen, "minun täytyy tavata kreiviä!"

Palvelian sydän tuntui heltyvän ja hän laski sisään naisen, jonka jälkeen hän meni ilmoittamaan tuota merkillistä yöllistä vierailua.

Kirjotuspöytänsä luona istui kreivi Hohenstein, pää kättä vasten nojautuneena. Komea huone oli kirkkaasti valaistu. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena, kun palvelija ilmotti että eräs kerjäläisnainen häntä tahtoi puhutella. Kreivi kuitenkin antoi käskyn että kerjäläisnainen oli vietävä keittiöön ja runsaasti varustettava ruualla ja juomalla sekä saapa yösijaa, sillä jouluiltana ei ketään saisi auttamatta häätää. Vähän aikaa senjälkeen taasen koputettiin ovelle ja tuo naisraukka astui kynnyksen yli. Kummastuneena katsoi kreivi tätä kerjäläisnaista, joka ilmottautumatta astui hänen huoneeseensa.

"Irmgard!" huudahti kreivi pelästyneenä. Hänen silmänsä levisivät. Uneksiko hän? Eikö tämä nainen ollut hänen onneton tyttärensä?

"Isä, – isäni! – anteeksi", huudahti Irmgard kyynelten tukahduttamalla äänellä, painuessaan polvilleen tuon vanhan herran eteen.

"Minä se olen, onneton Irmgardisi! – Tyttäresi!"

Liikkumattomana kreivi katseli tuota kaunista nuora naista.

"Lapseni, – Irmgard", tulivat sanat hänen huuliltaan, "miltä sinä näytätkään, – mistä sinä tulet, – mitä tahdot?"

Liikutus hänet valtasi ja hän peitti kasvonsa käsillään.

Mutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät.

"Lapsi", hän huudahti, "häpeätä olet sinä minulle tuottanut! Salaisesti olet sinä jättänyt isäsi kodin ja seurannut kunniatonta viettelijää – –."

"Ole armelias! – Oi, minä olen saanut rangaistukseni, olen taistellut surun ja kurjuuden kanssa – olen nähnyt nälkää – –."

"Miksi et ole hänen luonaan?"

"Oi minä olen yksin! Hän on minut hylännyt! – Isä, hän hylkäsi minut parin kuukauden jälkeen! Senjälkeen en häntä ole nähnyt. – Olen tehnyt työtä ansaitakseni toimeentuloni, mutta lopulta en enää jaksanut. Olen kiiruhtanut tänne tänään jouluiltana, tulen takaisin luoksesi, pyytämään anteeksiantoasi. – Isä!"

"Sinä et enää ole minun lapseni! – Sittekuin jätit tämän linnan, ovat kaikki siteet välillämme katkenneet. Äitisi on kuollut surusta sen häpeän vuoksi, jonka sinä olet tuottanut suvulle!"

"Kuollut? – Oi, Jumala, armahda minua? Kuitenkin – se ei voi olla mahdollista!"

"Hän kuoli pari viikkoa menosi jälkeen! – Suru särki hänen sydämensä."

"Kaikkivaltias, – armahda!" huudahti Irmgard epätoivoisena. "Isä, älä aja minua ulos lumeen ja myrskyyn jouluiltana!"

"En enää – sinua tunne! Et enää ole tyttäreni."

"Onko tuo viime sanasi, isä?"

"Viimeiseni!"

"Antakoon sinulle Jumala anteeksi, onneton isäni! Hyvästi!" sanoi hän ja meni.

Kreivi ei sitä heti huomannut. Äkkiä hän nousi ja juoksi kiiruusti ulos.

"Irmgard, lapseni!" hän huusi.

Ei mitään vastausta! Ainoastaan myrsky ulvoi ja pyrytti lunta.

"Irmgard, onneton lapseni! – Isäsi sinua kutsuu!"

Mutta Irmgard oli hävinnyt, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Lumi oli jo jäljetkin hävittänyt.

"Minä – olen lapseni murhaaja", hän huudahti, kaatuessaan tainnoksiin pihalle.

Palvelijat kiiruhtivat paikalle ja kantoivat vanhuksen linnaan.

TOINEN LUKU.

Kaukana kotiseudulta.

Kaksi vuotta on kulunut.

Pienessä huoneessa istui nuori kaunis nainen suruisena lapsensa sairasvuoteen luona. Lääkäri oli antanut varsin pieniä parantumisen toiveita. Itkeä hän ei enää voinut sillä kyynellähteet olivat kuivuneet. Mitä eikö hän ollut kärsinyt sen jouluillan jälkeen, jolloin isä oli hänet ajanut tiehensä? Armeliaat ihmiset olivat auttaneet. Epätoivossaan oli hän pienen lapsensa kera lähtenyt New-Yorkiin, hakeakseen lapsen isää, joka oli heidät jättänyt suruun ja puutteeseen. Kaikki yritykset löytää hänet olivat epäonnistuneet ja kovasti oli pitänyt raataa elannon tähden. Vuokrasta oli hän velkaa, lääkärilläkin oli saamista. Isäntä oli tänään käynyt vuokraa vaatimassa, mutta kun ei voitu maksaa, uhkasi hän heittää Irmgardin sekä hänen pikku lapsensa kadulle.

Irmgard oli niin surunsa valtaamana, ettei hän kuullut oven avautumista. Pitkä univormupukuun puettu mies tuli pieneen huoneeseen. Nyt kuuli nuori nainen nimeään mainittavan ja vavahti pelästyneenä.

"Kaikkivaltias Jumala – eversti", hän mutisi. "Te täällä, – kuinka te tiedätte. –."

"Elkää pelästykö", sanoi tuo komea mies, tarttuen Irmgardin käteen ja sitä puristaen. Kuinka iloisesti eikö hän katsellut noita laihtuneita, mutta sittenkin kauniita kasvoja.

"Lopulta olen teidät löytänyt! Mutta kyllä olenkin etsinyt! Sattumalta teidät nyt löysin."

Hänen tulisten katseittensa vaikutuksesta Irmgard punastuen painoi alas katseensa.

"Sanokaa minulle, miksi niin äkkiä katositte. Miksi olette salanneet olinpaikkanne?"

"Menetin työpaikkani", sanoi Irmgard. "Siksi lapseni kanssa muutin tähän kaupunginosaan ja..."

Hän käsitti miksi Irmgard oli muuttanut – hän tunsi tuon jalon naissydämen. Hän tahtoi uudelleen ilman hänen apuaan ryhtyä olemassaolon taisteluun.

"Hyvä rouva", sanoi hän osaaottavasti, "oletteko unhottanut että tahdon olla ystävänne? Jo ensimäisenä päivänä kun astuitte amerikkalaiselle mantereelle, tunsin myötätuntoisuutta teitä kohtaan! Minä olen koko New-Yorkissa teitä hakenut. Ja nyt olen lopulta teidät löytänyt."

"Jumalan nimessä", jatkoi hän, katsellen lasta, "pikku lemmikkinne on sairas, kuolon sairas. – Tätä te vaijeten olette kestänyt! Oi, hyljätty naisraukka! – Miksi ette ole sitä minulle sanonut? Olenko minä sitä ansainnut?"

"Oi, lopettakaa, herra eversti", huudahti tuo onneton, "olisin voinut –."

Irmgard käänsi päänsä syrjään, jottei hän näkisi esille tunkevia kyyneleitä. Turhaan koetti mieskin peittää tunteensa.

"Irmgard, onneton nainen, minä en kauvemmin voi vaijeta. En enää voi peittää tunteitani."

"Oi, lopettakaa, herra eversti. Elkää tehkö minua vieläkin onnettomammaksi –."

"Ei, nyt on teidän pakko kuulla minua loppuun asti. Panen nyt kohtaloni, onneni ja elämäni teidän käsiinne. Antakaa minun huolehtia teistä ja isättömästä pikku lapsestanne. Tehkää minut onnelliseksi – ruvetkaa vaimokseni!"

"Herra eversti", sanoi Irmgard, kyyneleet silmissä, "pidän teitä suuressa arvossa, mutta vaimoksenne en voi ruveta –."

"Ei, Irmgard", huudahti hän tulisesti, "älkää minua hyljätkö. Luvatkaa koettaa rakastaa minua."

"Oi, luojani, luojani, elkää minua enää pyytäkö, herra eversti. En koskaan voi tulla omaksenne."

"Mutta sanokaa sitte, minkä vuoksi!" hän huudahti.

"No, kuulkaa siis, en ole vapaa! Mieheni elää ja minä tulin tänne New-Yorkiin häntä etsimään!"

"Ette vapaa – ette vapaa", sanoi eversti synkeästi. "Siis se teidät minusta erottaa! Ottakaa siis ero velvollisuutensa unohtaneesta miehestänne! Lapsenne etu sitä vaatii!"

"Ei, alttarin edessä minä olen luvannut hänelle olla uskollinen, ja siinä pysynkin!"

"Onneton nainen", hän sanoi, "minä surkuttelen teitä syvästi. Eläkää terveenä!"

Näin sanoen ojensi hän Irmgardille kätensä ja meni.

Tuskin hän oli mennyt, ennenkuin Irmgard itkien lankesi polvilleen lapsensa vuoteen ääreen. Kuinka hän kärsi siitä, että oli ollut pakotettu hylkäämään tuon jalon miehen tarjouksen.

Äkkiä ovelle koputettiin. Hänelle tuotiin kirje. Irmgard avasi sen vapisevin käsin. Kirjeestä putosi tuhannen dollarin pankkiosotus. Eräälle kortille oli kirjotettu ainoastaan sanat: "Lapselle!"

Onnen valtaamana lankesi hän polvilleen. Kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Hän tiesi everstin lähettäneen tämän avun. Äkkiä kiiruhti hän apteekkiin hakemaan lääkkeitä. Kun hän tuli sieltä ulos, näki hän hienot ajoneuvot, joissa eräs komea herrasmies istui kauniin naisen vieressä.

"Arthur, – Arthur", hän huudahti.

Tuolla meni hänen uskoton miehensä toisen naisen vieressä.

Lopultakin oli hän nähnyt hänet – hänet, joka viekotteli nuoren kokemattoman tytön kreivillisestä kodista ja joka lyhyen avioliiton jälestä hänet oli hylännyt, joka rakkaudesta oli seurannut jälessä Amerikkaan.

Kauhun uuvuttamana kaatui Irmgard kadulle.

KOLMAS LUKU.

Epätoivoisena.

Väsyneenä ja heikkona nousi Irmgard ylös rappuja pieneen huoneeseensa, joka oli viidennessä kerroksessa. Ylös tultuaan hän vaipui eräälle tuolille ja ajatteli kaikkea mitä oli saanut kokea.

Puolisonsa oli hänet unhottanut ja hylännyt. Hän oli nyt useita vuosia ollut Amerikassa, jossa oli saavuttanut menestystä. Hän oli työskennellyt itsensä ylöspäin – ja mennyt naimisiin toisen kanssa.

Hän oli voittanut omakseen erään miljonäärintyttären, joka oli New-Yorkin rikkaimpia naisia. Hän oli esiintynyt väärällä nimellä, jotta ei rikoksensa tulisi päivän valoon.

Oi, ettei Irmgard koskaan olisi kuunnellut viettelijän valoja ja vakuutuksia!

Hän vihasi ja halveksi tuota miestä, ja kuitenkin häntä rakasti vielä nytkin, ei muuta voinut! – Hän oli nyt sitounut toiseen naiseen! – Eikö näitä siteitä voisi katkaista?

Äkkiä hän sai aatteen, joka aluksi pelotti itseäänkin. "Sinä olet minun", hän huudahti, "minun mieheni sinä olet! – Rakkautesi kuuluu minulle!"

Hän oli tehnyt päätöksensä. Vielä tällä tunnilla oli hän sen tekevä. Hän rupesi kirjottamaan. Kirje oli sisällöltään seuraava:

    "Uskoton, rakastettu mieheni!

    Epätoivo panee minut tarttumaan kynään, minut – onnettoman,
    petetyn vaimosi. Hylättynä – yksinäni maailmassa istun nyt
    taistellen hädän ja surun kanssa, minä, joka olen Hohensteinin
    kreivin tytär, jonka sinä salaisesti veit vanhempainsa kodista.
    Oi, mitä oletkin minulle tehnyt?

    Viattomana ja kokemattomana, kuten olin, uskoin sinun
    valojasi, tulin vaimoksesi ja olin rakkaudestasi onnellinen.
    Mutta oi, kuinka lyhyt eikö onnemme ollut? Kun köyhyys tuli
    yksinkertaiseen, hiljaiseen kotiimme – niin, silloin rakkautesi
    oli mennyttä! Sinä toivoit saada rikkautta, et rakastavaista
    naista – sinä karkasit Amerikkaan ja jätit minut, kreivittären
    – joka ei tiennyt mitä työnteko tahtoi sanoa – suurimpaan
    kurjuuteen.

    Laupias Jumala, mitä olenkaan saanut kärsiä sen päivän
    perästä – taistellut, surrut – sinua itkenyt, – sinua,
    sydämetöntä, velvollisuutesi unohtanutta miestä! Kun lopulta
    olin murtunut niinhyvin ruumiillisesti kuin henkisesti suruista
    ja kärsimyksistä, silloin sain voittamattoman halun palata
    vanhempieni kotiin, jossa olin viettänyt onnellisen lapsuuteni,
    ja jossa sinä minut olit lumonnut. Nöyränä, katuvaisena lapsena
    – kerjäläisenä – palasin kotiini. Makasin polvillani ankaran
    isäni edessä ja rukoilin anteeksiantoa. Mutta ei mikään maailman
    mahti saattanut häntä antamaan minulle anteeksi. Turhat olivat
    kyyneleeni – turhat rukoukseni! Epätoivoisena kiiruhdin pois
    isäni linnasta – ulos kylmään talviyöhön – lumimyrskyyn! Minne?
    En tiedä itsekkään! –

    Armeliaat ihmiset auttoivat minua sen verran, että pääsin
    Atlantin yli – Amerikkaan – sinua hakemaan. Toivon ja
    rakkauden ajamana olen seurannut sinua tänne New-Yorkiin.
    Lopultakin, pitkällisen hakemisen jälkeen olen saanut selville
    missä sinä olet – mutta, oi, missä kauheassa tilassa, sinä
    uskoton, velvollisuutesi unohtanut mies! Niistä pyhistä siteistä
    huolimatta, jotka sinua minuun sitovat, – siitä valasta
    huolimatta, minkä alttarin edessä olet minulle antanut, olet
    väärällä nimellä tehnyt toisen viattoman uhrin vaimoksesi –
    ei, morsiameksesi!

    Sillä aikaa kun minä olin poissa kaukana – sinun hylkäämänäsi
    – kodistani poisajettuna – perinnöttömänä – ja tuskin sain
    nälkäni sammutetuksi, hekumoit sinä äärettömässä rikkaudessa
    toisen rinnalla. Kaikkivaltias luoja! Arthur! Miten oletkaan
    menetellyt vaimoasi kohtaan, joka rakasti sinua äärettömästi
    – niin, aina hulluuteen asti! Sinä tiedät, että olen uhrannut
    kaikki sinun tähtesi – onnellisen nuoruuteni – vanhempaini
    rakkauden – perintöni – yhteiskunnallisen asemani. – Kaikki!
    Kaikki!

    Kuinka kunniattomasti menetellyt oletkin, en kuitenkaan voi sinua
    unohtaa, oma Arthurini! Minä rakastan sinua – koko sydämestäni,
    enemmän kuin koskaan ennen! Olenhan alttarin edessä luvannut
    sinulle uskollisuutta! Arthur, vannotan sinua, jätä tuo nainen,
    joka luulee olevansa vaimosi! Palaa takasin minun luokseni
    – laillisen vaimosi luo! Tahdon antaa anteeksi kaiken!
    Mutta – sinä et enää minua rakasta! Kuinkapa muuten olisit
    minut hylännyt? No, hyvä, tahdon taasen ansaita rakkautesi
    – tiedän sen voivani! – Elä pelästy sitä mitä nyt sanon.
    Saadakseni jälleen sinun rakkautesi, on minun pakko olla luonasi
    – läheisyydessäsi! Ainoastaan siten voin sinuun vaikuttaa.
    Kuule nyt: Ota minut taloosi! Anna minulle toimi seuraneitinä
    tai vaimosi kamaripiikana. Kun sitte seison hänen vieressään ja
    ja sinä voit verrata meidät toisiimme – silloin minä tiedän,
    tiedän sen varmaan että rakkautesi minuun palajaa ja että sinä
    hylkäät hänet ja opit inhoomaan hänen rikkauttaan. – Kun silloin
    tulet syliini, annan sinulle kaikki anteeksi – sitte taas elämme
    onnellisina yhdessä! – – Elä ole siitä huolissasi, Arthur,
    että minä tulisin vaimollesi(?) paljastamaan välimme. N.s.
    vaimosi ei tule saamaan tietoa siitä että minä olen laillinen
    vaimosi, ennenkuin sydämesi uskollisessa rakkaudessa on
    kääntynyt minun puoleeni.

    Anna minun olla kattosi alla vuoden – yhden ainoan vuoden.
    Ellen siinä ajassa onnistu voittamaan jälleen rakkauttasi, –
    silloin – silloin tahdon jättää sinut hänelle ja luopua kaikista
    oikeuksista sinun suhteesi. Silloin tahdon matkustaa pois –
    kauas pois, etten häiritseisi sinua ja onneasi!

    Arthur, sinun on pakko täyttää tahtoni! Elä koetakaan tehdä
    vastaväitteitä, minulla on keinoja, joilla voin sinut pakottaa.
    Sinä tiedät, että kaksiavioisuudesta on kova rangaistus! Täytä
    siis rukoukseni!

    Huomenna iltapäivällä tulen palatsiisi tarjoomaan palveluksiani
    n.s. vaimollesi. Kaiken muun jätän sinun ratkaistavaksesi. Sinun
    on pidettävä huoli siitä että saan paikan talossasi.

    Sitten tulee taistelu oikeudesta ja rakkaudesta alkamaan!

                           Hyljätty, onneton vaimosi Irmgard."

Kun kirje oli valmis, tunsi tuo nuori nainen sydämensä keveämmäksi. Seuraavana päivänä hän siis monen vuoden perästä saisi tavata miehensä. Hän melkein pelästyi kirjottamaansa ja mitä mieheltään oli vaatinut.

"Nyt se on ratkaistava", kuiskasi hän. "Toisen on pakko myöntyä – minun – tai hänen! Jumala, auta minua!"

NELJÄS LUKU.

Onnellinen, pahaa aavistamatta.

Kello oli viisi, kun korkeakasvuinen, hieno herra nousi erääseen raitiovaunuun New-Yorkin raatihuoneen luona. Hänen ulkomuotonsa osotti maailmanmiestä. Päänsä oli pystyssä, tietoisena siitä että hän oli jonkinarvoinen tässä maailmassa. John Gould omisti kaikkea mitä ihmiset kutsuvat korkeimmaksi onneksi.

Noin vuosi sitte hän oli mennyt naimisiin New-Yorkin rikkaimman tytön, monimiljonääri Smithin tyttären kanssa. Hänellä oli koti, joka oli sisustettu suurimmalla komeudella, hänellä oli kauniimmat täysiveriset rotuhevoset – lyhyesti sanoen, elämä, jota hän vietti komeassa kodissaan Clintonkadun varrella, ei enää antanut minkäänlaista toivomisen varaa. Eikä tämä mies sittenkään näyttänyt onnelliselta. Hän oli juuri astunut alas raitiovaunusta, kun hän äkkiä vavahti. Hän tunsi että joku kosketti hänen kättään, joka oli selällä, ja että käteen pistettiin kirje.

Suuttuneena kääntyi hän ympäri katsoakseen kuka kirjeen oli antanut, mutta ei nähnyt ketään. Hän oletti aluksi että se oli joku kerjuukirje, mutta äkkiä hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän repi auki kuoren sekä luki kirjeen.

"Kaikkivaltias Jumala", hän sammalsi, luettuaan muutaman rivin. Hän oli keksitty! Irmgard oli seurannut häntä tänne asti! Hän tiesi kaikki! Mitä nyt oli tehtävä? Kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Tässä mielentilassa ei hän voinut tavata vaimoaan. Hänen täytyi olla ulkosalla.

Tämä kirje oli äkkiä pudottanut hänet alas taivaasta – ja hänen onnensa oli mennyttä. Hän vaelsi nyt katua ylös ja toista alas, sama minne. Kun hän pääsi syrjään, luki hän kirjeen alusta loppuun.

Irmgard tahtoi tulla hänen taloonsa! Ei, se ei saanut tapahtua!

Muutamia kuukausia sitte hän oli mennyt naimisiin Mary Smithin kanssa. Suunnattoman omaisuuden ja kaikella mahdollisella komeudella sisustetun palatsin oli hän tuonut myötäjäisiä.

Kädenkäänteessä oli hänestä tullut yksi New-Yorkin arvokkaimpia miehiä.

Kaiken tämän hän nyt äkkiä kadottaisi. Hän joutuisi vankeuteen rikollisena ja korkeasta asemastaan hän suistuisi alas. Ehkä saisi kuritushuonettakin kaksiavioisuudesta.

Äkkiä hän sai kauhean ajatuksen. Jos hankkisi Irmgardin pois tieltä! – Niin, silloin hän olisi vapaa eikä mikään saattaisi häiritä hänen onneaan.

Hän vapisi tätä ajatellessaan. Tahtoisiko hän todellakin olla mur – – –

Hän ei uskaltanut lausua sanaa loppuun asti. Eikö ollut parasta täyttää Irmgardin rukous ja ottaa hänet taloon? Ja kuitenkin hän pelästyi ajatellessaan että hän siinä tapauksessa tulisi elämään kahden vaimon kanssa – saman katon alla.

Ainoastaan siten että Irmgard oli hänen läheisyydesään, saattoi pitää hänet valtansa alla. Ainoastaan siten saattoi menetellä hänen kanssaan kuten tahtoi.

Tätä ajatellessaan Gouldin silmät loistivat kuumeentapaisesti.

Kuitenkin kauhistui hän hetkeä, jolloin hänen oli astuttava vaimonsa eteen – hän tarkotti toista vaimoaan – hankkimaan palveluspaikkaa hylätylle ja petetylle Irmgardille – hänen oikealle vaimolleen.

Väsyneenä nousi John Gould vuoteeltaan seuraavana aamuna. Koko yön oli häntä vaivannut ajatus, että Irmgard tulisi hänen kotiinsa. Jos hän pettäisi hänet, jos hän kertoisi hänen rikoksestaan?

Eilen ei hän ollut uskaltanut Maryä valmistaa siihen mitä tuleman piti. Nyt sen kuitenkin täytyi tapahtua, sillä iltapäivällä Irmgard tulisi tarjoutumaan hänen toisen vaimonsa seuranaiseksi. Ei löytynyt muuta keinoa! Hänen oli pakko mukautua kohtaloonsa.

Lopulta hän nousi ylös. Kynnyksellä tuli Mary häntä vastaan tarjotakseen hänelle kätensä ja huulensa suudeltavaksi. Koskaan ennen ei hän ollut kärsinyt rikoksestaan niin paljon kuin tällä hetkellä, jolloin hänen onnellinen vaimonsa ilosta loistavin silmin lankesi hänelle kaulaan.

Hän käänsi pois kasvonsa. Tällä hetkellä hän ei voinut katsoa petetyn vaimonsa silmiin.

Hänestä tuntui kuin olisi joku joka alinomaa kuiskutti sanaa "petturi" hänen korvaansa. Vaimonsa huomasi hänen kalpean ulkonäkönsä ja oli senvuoksi häntä kohtaan tavallista hellempi. Ei hän aavistanut jumaloimansa miehen kauheita ajatuksia.

Kuinka Maryn silmät säteilivät! Kuinka sanomattoman onnellinen eikö hän tuntenutkin olevansa tuon miehen omistuksesta. Oi, mikä ilveily!

"Rakas Mary", alkoi Gould vihdoinkin, "sinulla on aivan liian paljon työtä. Minä en voi kärsiä sitä että taloushuolet vievät sinun aikaasi."

"Oi, kuinka hyvä ja huolehtiva sinä oletkin", iloitsi nuori rouva; hänhän uskoi puolisonsa olevan huolissaan hänen liikarasituksestaan.

"Sinun täytyy hankkia itsellesi seuranainen, joka voi auttaa sinua työssäsi!"

"Sinä hyvä, rakas mieheni", huudahti ilosta säteilevä Mary, syleillen miestään.

Gould ei lainkaan voinut nauttia tästä syleilystä.

"Ja ettet tuntisi itseäsi yksinäiseksi ja kärsisi ikävästä, kure minä olen poissa, niin minä toivon että joku on luonasi. Iltapäivällä tulee luoksesi eräs nainen. Muutamat ystävät ovat häntä minulle suosittaneet. En vielä itse ole puhunut hänen kanssaan, mutta hän tuntuu olevan hyvin sopiva."

Onnellisena niin suuresta rakkaudesta syleili häntä Mary.

"Luulempa että tulet pitämään tuosta naisesta. Ota hänet palvelukseesi terveytesi vuoksi – tehdäksesi minulle mieliksi!"

Nyt hän taasen hengitti, tuo vaikea tehtävä oli suoritettu. Hän ei ollut luullut että se kävisi niin helposti päinsä.

Vähän ajan perästä sanoi hän vaimolleen hyvästit, lähteäkseen konttooriin. Kauheita kuvia näki hän sielunsa silmillä. Hän näki joutuvansa suureen, kolkkoon taloon – kuritushuoneeseen!

VIIDES LUKU.

Kaksi vaimoa saman katon alla.

Kello neljä iltapäivällä lähestyi eräs solakka, yksinkertaisesti puettu nainen John Gouldin taloa. Silloin tällöin seisahtui hän epäröiden. Näytti siltä kuin matka olisi vaikea; pian seisoisi hän sen naisen edessä, joka oli tehnyt lopun hänen onnestaan – joka oli vienyt hänen miehensä.

Nyt oli hän päässyt tuon uhkean talon kohdalle. Siis tässä – tässä palatsissa oli hänen uskoton, velvollisuutensa unohtanut miehensä yhdessä toisen kanssa, sill'aikaa kuin hän yksinään ja hyljättynä taisteli hädän ja kurjuuden kanssa.

Soitettuaan avasi oven livreapukuinen palvelija, jolle hän esitti pyyntönsä saada tavata talon nuorta emäntää. Hänet vietiin nyt ylös toiseen kerrokseen. Oven takana oli hänen pakko painaa kätensä hurjasti pamppailevaa sydäntään vasten. Nyt avautui ovi – siellä sisällä lepäsi Mary nojatuolissaan – tuo nainen, joka oli ryöstänyt hänen onnensa. Irmgardin kasvot olivat kuolon kalpeat. Yhtämittaa tuijotti hän sitä naista, joka nyt omasi Arthurin rakkauden, ja joka oli olevinaan hänen vaimonsa.

"Tulkaa lähemmäksi, neiti Nordheim", sanoi Mary ystävällisesti, "tehän haette paikkaa, vai kuinka?"

Mary oli noussut seisomaan. Ihmetellen hän katseli Irmgardin kaunista vartaloa.

"Niin, olen pakotettu hakemaan paikkaa."

"Saanko nähdä todistuksenne?"

Irmgard kalpeni.

"Minulla ei ole mitään todistuksia", vastasi hän pelästyneenä, "minulla ei tähän asti ole ollut mitään tointa. – On paras että heti sanon teille totuuden. En enää ole neiti, olen rouva."

Mary katseli tuota nuorta naista osaaottavasti. Hän arvasi Irmgardin nähneen parempiakin päiviä.

"Miehenne ei siis enää teistä huolehdi, vai oletteko ehkä leski?"

"Mieheni on minut hylännyt. Olen yksinäni ja ilman turvaa", vastasi Irmgard arvellen.

"Rouva raukka! Te olette hyljätty, miehenne hylkäämä!" vastasi Mary vapisevalla äänellä, tarttuen Irmgardin käteen.

"Niin, minun täytyy elättää itseni ja lapseni."

"Laupias Jumala, onko se mahdollista? Onko hän jättänyt teidät ja pikku lapsiraukan? – Voiko kukaan todellakin menetellä niin sydämettömästi? – Oi, onneton nainen! Missä kauheassa tilassa te olettekin!"

Hiljaa ja lämpimästi hän jatkoi: "Kuinka onnellinen minä sitävastoin olen! Minulla on uskollinen ja rakastava puoliso. Minulla on mitä voin itselleni toivoa. Luuletteko miehenne koskaan katuvan ja palaavan luoksenne?"

Irmgard vavahti.

"Niin, toivon puolisoni palaavan luokseni", vastasi hän, suruisasti katsellen nojatuolissa lepäävää hienoa rouvaa.

"Tahdotteko ottaa paikan meillä seuranaisena, ystävättärenäni? Varmaan tulette meillä viihtymään. – Oletteko tyytyväinen sadan dollarin kuukausipalkkaan?"

"Sata dollaria! Se on aivan liian paljon, liian paljon, rouva Gould!" sanoi Irmgard hämmästyneenä. "Koettakaa ensin mitä voin tehdä ja maksakaa sitte palkka ansion mukaan."

"Ei ei, asia on nyt päätetty. Voitteko huomisaamuna tulla luokseni?"

"Olen kiitollinen, rouva Gould, erittäin kiitollinen; minulla on vielä kuitenkin eräs pyyntö. Saanko luvan kerran viikossa käydä sairasta lastani katsomassa?"

"Rakas rouva Nordheim, kuinka sellaista voitte kysyä? Oi, Jumala, kuinka rikas, kuinka kadehdittava te kuitenkin kaikessa onnettomuudessanne olette! Teillä on lapsi", sanoi Mary huoaten.

"Tahdotteko viipyä hetkisen", jatkoi Mary lyhyen vaitiolon jälkeen. "Rakas mieheni tulee heti ja hän tulee iloiseksi saadessaan tehdä tuttavuutta kanssanne."

Irmgard koko lailla pelästyi. Hänen oli pakko koettaa tyynnyttää mielenliikutustaan.

"Olen onnellinen pian saada nähdä puolisoanne. Antakaa minun nyt kuitenkin mennä. Huomisaamuna tulen kyllä säntillisesti."

Irmgard kumarsi ja astui horjuvin askelin ulos huoneesta.

Tuskin hän oli sulkenut oven jälessään, ennenkuin hän horjahti ja oli lähellä kaatua. Ylenluonnollisilla voimilla hän oli saattanut salata mielenliikutustaan, ollessaan Maryn luona. Keveä huokaus lähti hänen huuliltaan ja kyyneleitä tippui silmistään.

Tuollainen oli siis se nainen, jonkavuoksi hän oli joutunut unohduksiin, jonka tähden hänen onnensa oli murtunut. Kuinka hän vihasi ja samalla sääli tuota naista. Huomenna hän siis tulisi tapaamaan miehensä, ensi kertaa moneen vuoteen!

Irmgard oli juuri aikeissa astua alas rappuja, kun eräs hieno ja komea herra äkkiä seisoi hänen edessään. Pelästyneenä perääntyi tuo herrasmies, kun hän katseli tuon nuoren naisen kauneihin, kalpeisiin kasvoihin.

"Irmgard, vaimoni!" huudahti hän ojentaen kätensä Irmgardia kohtaan.

"Laupias Jumala! – Arthur! – Sinä, uskoton mieheni!" huudahti Irmgard ojentaen kätensä suojelevasti häntä vastaan.

Pelästyksestä puoleksi tainnoksissa tämän tapaamisen johdosta perääntyi Irmgard – viereistä ovea kohti.

Salaman nopeudella avasi mies oven ja lykkäsi Irmgardin tuohon huoneeseen! Ennen kuin hän saattoi ajatellakaan mitään suljettiin ovi ja hän oli yksin – yksinään miehensä kanssa pitkän eron jälkeen.

Kauhea tuska valtasi tuon nuoren onnettoman naisen, kun hän katseli miehensä kamalasti kiiluviin silmiin. Kaikki se rakkaus mikä tähän asti oli ollut kätkettynä hänen rintaansa, oli tässä hetkessä kadonnut.

"Olet ollut vaimoni luona", alkoi lopulta mr Gould käheällä äänellä.

"Tulen juuri tuon petetyn naisen luota joka kutsuu itseään sinun vaimoksesi", vastasi Irmgard kylmästi.

Mr Gould kalpeni. "Ja mitä on tapahtunut?"

"Olen sopinut paikasta."

"Mitä tahdot täällä minun talossani", kysyi Gould? "Mitäkö tahdon?"

"Kirjoitinhan siitä sinulle!" Ja katsellessaan komeasti sisustettua huonetta hän jatkoi: "Kuinka komeata täällä on. – Mikä erotus sen suhteen kuin meillä ennen oli."

"Irmgard – sinulla on ollut suuria onnettomuuksia."

"Onnettomuuksia! – En tiedä kutsutaanko niitä vain onnettomuuksiksi. Olen kärsinyt paljon sinun tähtesi, sinä velvollisuutesi unohtanut sydämmetön mies. Kun sinä minut petit, enkä surujen ja kärsimysten vuoksi enää saattanut tehdä työtä, olen nähnyt nälkää ja..."

"Jumalan tähden, Irmgard, ole vaiti!"

"En vielä ole lopettanut", sanoi Irmgard vapisevalla äänellä. "Kun tulin yhä kurjemmaksi ja sairaammaksi, vietiin minut sairashuoneeseen, minut, sinun vaimosi, – kreivittären. Ja kun sitten lapseni kanssa..."

"Lapsen kanssa? Mitä sanot? – Lapsen kanssa?"

"Niin, kun pääsin sieltä pois, oli lapsi niin heikko, että joka hetki luulin sen käsivarsiini kuolevan."

"Irmgard, – lapsi! – Oi, Jumalan tähden, kerro – onko se – meidän lapsemme?"

"Meidän lapsemme?" vaikeroi tuo kalpea nainen, "mitä tarkoitat? Epäilemättä olit sinä lapsen elon herättäjä, mutta kun se näki päivän valon, oli se ainoastaan minun lapseni. Sillä ei enää ollut isää!"

"Irmgard, älä tee minua hulluksi", huusi hän. "Kerro missä on lapsi? Onko se hengissä?"

"Mitä sinä siitä välität, ethän sinä tähänkään asti ole kysellyt enemmän lasta kuin sen äitiä!"

"Se ei ole totta", huudahti mies suuttuneena. "Sinä valehtelet, kaikki on valhetta!"

"Luuletko että niin pyhässä asiassa valehtelen. Tahdotko nähdä todistuksen?"

"Niin, näytä todistus", huusi mies.

"Tässä ovat todistukset", sanoi Irmgard vetäen esiin taskustaan tukun papereita. "Tässä ovat avioliittomme todistukset ja nämät todistavat lapsemme syntymisen."

Pitemmälle ei hän päässyt. Nähdessään paperit oli aivan kuin miehessä olisi puhjennut mielenvikaisuus. Pirullinen ajatus, ajatus vallata Irmgardin paperit, syntyi hänessä, sillä jos hänellä olisi hallussaan nämät, saattaisi hän tehdä mitä tahansa – –.

Äkkiä raikui huoneessa käheä huuto – sitä seurasi toinen kimeämpi.

Arthur oli hyökännyt Irmgardin päälle ja tahtoi ryöstää häneltä paperit.

"Apua, apua", huusi Irmgard peräytyen. Hän meni tainnoksiin – paperit putosivat hänen kädestään. Rivakasti otti mies tuon taintuneen naisen käsivarsilleen.

Silloin ovi äkkiä avautui ja Mary seisoi kynnyksellä.

Mary oli melkein kivettyneenä siitä näystä, mikä häntä kohtasi.

Puoleksi tukahdutetut hätähuudot olivat hänet tänne saattaneet.

Arthurin katse näytti niin kauhealta, että Mary pelästyi.

Arthur laski hengettömän Irmgardin sohvalle ja sill'aikaa hän ennätti tyynnyttää itsensä.

"Löysin tuon vieraan naisen taintuneena tuolla ulkona käytävällä", vastasi hän tyyneesti, "ja toin hänet tänne. Kuka hän on?"

"Tuo naisraukka on kaiketi kärsimysten tähden niin heikko, että on mennyt tainnoksiin. Hän on tuo paikkaa hakeva nainen, jonka juuri otin palvelukseeni. Hän on kadottanut paperinsa", sanoi Mary ja ojentausi ottaakseen paperit.

Tässä silmänräpäyksessä heräsi Irmgard. Hän näki paperinsa ja samalla hetkellä käsitti hän aseman.

Äkkiä nousi hän pystyyn ja nykäsi paperit käteensä.

"Naisraukka! Kuinka voitte?" kysyi Mary ja ojensi Irmgardille kätensä tueksi.

Irmgardin katse seurasi Arttuna sanomattoman kauhun ilmeellä.

"Kiitos, nyt on parempi", vastasi Irmgard.

"Lähettäkäämme hakemaan lääkäri, John", sanoi Mary kääntyen miehensä puoleen.

"Elkää vaivautuko, hyvä rouva, minä olen jo täysin parantunut", vakuutti Irmgard ja piilotti paperit.

"Ja te tulette huomenna?"

"Huomenna", vastasi Irmgard koneellisesti ja kumartaen poistui hän huoneesta, katsomattakaan Arthuriin.

"Hän unhotti sinua kiittää", sanoi Mary miehelleen. "Saat antaa sen hänelle anteeksi, hän on kärsinyt paljon, kuten olen kuullut."

Oli hämärä, joten ei Mary nähnyt sitä vihaista katsetta, millä Arthur seurasi poistuvaa. Hän oli tuon naisen vallassa.

KUUDES LUKU.

Pelaaja.

"Voittanut! Taasen on mr Steffen voittanut – ja mr Gould menettänyt omaisuuden."

"Mitä se tekee, hänellähän on upporikas appiukko, miljonääri Smith, jonka ainoan tyttären, Maryn kanssa, Gould on naimisissa."

"Onko hän hullu, jälleen hän pitää samalla kortilla!"

"Gould näyttää tänään luottavan yksinomaan herttarouvaan."

"Hah-haa", nauroi eräs pelaaja, "sydänten kanssa ei saa laskea leikkiä."

Arthur ei kuullut näitä sanoja, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt kortteihin.

"Hävitty!" kuului jälleen. "Taasen hävinnyt! 10,000 dollaria."

Arthur seisoi kalpeana. Kuten usein ennenkin oli hän hakenut pelistä huvia.

Kasvojen ilmettäkään muuttamatta pankin pitäjä haali luokseen tuon suuren summan, jonka Arthur jo viidettä kertaa oli asettanut samalle kortille mutta yhä aina hävinnyt.

Kylmäverisimpäinkin pelaajain joukossa tämä herätti huomiota, kaikki seurasivat häntä kiinteällä huomiolla. Vielä kerran pani hän pöytään 50,000 dollaria, mutta tällä kertaa toiselle kortille.

"Gould, pitäkää vielä herttarouvalla", huusi eräs pelaaja. "Lyön vetoa, että tulette voittamaan!"

Mutta Arthur ei kuunnellut neuvoa, hän oli pitänyt toisella kortilla.

Äkkiä klubin hienojen herrojen joukossa syntyi liikettä.

Tällä hetkellä herttarouva tuli esiin voitolla, ollen vapaa.

"Jos olisitte seurannut neuvoani, Gould, olisi teillä ollut 50,000 dollarianne takaisin", huusi tuo äskeinen neuvoja ja tilasi pöytään pullon samppanjaa.

Arthur ei vastannut, vaan seurasi suurella jännityksellä pankinpitäjä Steffensin esiinlyömiä korttia.

Taasen syntyi läsnäolijain kesken sorinaa, kun seuraava kortti lyötiin esiin. Kaikki katselivat Arthuria.

Pankinpitäjällä oli onni.

Hän oli taasen voittanut 50,000 dollaria. Sanaakaan sanomatta otti hän pankkiosotuksen, asettaen sen entisten voittojensa joukkoon.

Hetken ajan seisoi Arthur kuni kivettyneenä.

Mutta heti sen jälkeen muut pelaajat ratkesivat raikuvaan nauruun.

"Gould", he huusivat, "te olette tänään pelannut kun vasta-alkaja!"

"Mitäpä Gould välittää tuosta roskasummasta."

"Maljasi, Gould! Eläköön rakkaus! Jolla on huono onni pelissä, sillä on hyvä onni rakkaudessa."

Ja Arthur pakotti huulensa hymyyn. Hän otti lasin kuohuvaa samppanjaa ja kilisti herrain kanssa. Hän näytti olevan kokonaan välinpitämätön suuren tappionsa johdosta.

Mutta hänen sielussaan riehui epätoivon myrsky. Kaikki oli hän hävinnyt. Koko sen omaisuuden, minkä hänen vaimonsa oli tuonut myötäjäisinä.

Tyhjennettyään useita laseja lähti hän klubista. Kadulle tultuaan kulki hän kuin unissaan, kunnes saapui tyhjälle paikalle. Siinä hän istuutui eräälle puiden välissä olevalle sohvalle ja painoi kätensä vasten kasvojaan. Kuinka hänen laitansa oli?

Minne hän katsoikin, kaikkialla näki hän saman pimeän kuilun.

Kotinsakin tuotti hänelle surua joka päivä, sillä milloin hyvänsä saattoi Irmgard lapsineen ja papereineen astua Maryn luokse ja paljastaa hänet.

Vankila kaikkine kauhuineen näyttäytyi hänen silmäinsä edessä. Eikä ainoastaan tuo. – Hänhän oli köyhtynyt. Hän oli menettänyt kaikki, – rikkauden, kunnian, luoton, kaikki, kaikki!

Ja jos poliisi tulisi häntä hakemaan. Jos hän joutuisi vankeuteen kaksiaviosta, jos hän tuomittaisiin häpeälliseen kuritushuonerangaistukseen! – – ennemmin kuolema!

Eikö hän kokonaan ollut Irmgardin vallassa?

Nyt ihmisiä lähestyi. Arthur nousi kiireesti penkiltä. Ehkä se oli häntä hakeva poliisi?

Hän pakeni ja kulki yhä edelleen. Epätoivo hänet valtasi. Kauheat syytökset itseään vastaan ja rikolliset tuumat taistelivat vallasta hänen sielussaan.

Kuolema tuntui olevan pelastaja. Hän tarttui revolveriin, joka aina oli hänen taskussaan, ja joka nyt tuntui ainoalta ystävältä, pelastajalta.

Hän harhaili edelleen ja saapui lopuksi pimeään, kolkkoon puistoon.

Täällä hän saattoi täyttää aikomuksensa. "Pelastus näistä tuskista. Irmgardin kanssa kyllä tulisin toimeen", sanoi hän itsekseen, "mutta taloudellinen perikato! – Siis pois kaikki, josta minut voisi tuntea rikkaana John Gouldina!" Kiireesti heitti hän pois kukkaron, nenäliinan, kaikki mikä voi saattaa hänen jälilleen.

Hän oli juuri aikeissa lauaista kuulan päähänsä, kun eräs tuuma äkkiä risteili hänen aivoissaan.

Vielä löytyi pelastuksen tie.

Hänen sielussaan syntyi kauhea aikomus.

SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen murha.

Gouldin herrasväen mukavassa ja hienossa ruokasalissa olivat seuraavana aamuna Mary, Arthur ja tuo uusi seuranainen Irmgard kokoontuneina.

Arthur piti sanomalehteä edessään, peittääkseen mielenliikutustaan. Ruoka ei liioin ollut maittanut. "Oletteko hankkineet lapsellenne hyvän hoidon, miss Nordheim?" keskeytti Mary hiljaisuuden.

Nimi Nordheim pani Arthurin sydämen vavahtamaan.

"Niin toivon, mrs Gould, muuten en saisi mitään rauhaa", vastasi Irmgard hieman vapisevalla äänellä.

"Käsitän että rakastatte lastanne, se kun ainoa, mikä teille surussanne on jäänyt", jatkoi Mary. "Oi, Jumalani, kuinka olette mahtanut kärsiä! Ajatteles, John", sanoi Mary kääntyen miehensä puoleen, "kutsun seuranaistamme neidiksi palvelusväen vuoksi, joiden ei tarvitse tietää asian oikeata laitaa. Mutta hän onkin rouva, onneton, hyljätty vaimo, jonka miehensä on hyljännyt. Kuinka voi löytyä niin uskotonta miestä, joka saattaa jättää vaimonsa ja lapsensa ja heittää heidät kurjuuteen, hätään? Mutta sinä et kylläkään sitä käsitä, sillä tiedänhän että sinulla on jalo, rakastavainen sydän."

Arthur ei vastannut eikä hän uskaltanut katsoa Irmgardiin, mutta hänen levoton katseensa ja värittömät kasvonsa osoittivat sielussaan raivoavaa myrskyä.

"Mitä tekisitte, miss Nordheim, jos jälleen tapaisitte tuon uskottoman?" kysyi Mary.

"Olen jo hänet löytänyt, mrs Gould!"

"Miten, te tiedätte missä hän on? Entä hän?"

"Hän on mennyt uusiin naimisiin!"

"Uusiin naimisiin! Silloinhan hän tekee tuon toisen vaimon yhtä onnettomaksi, tuo kurja! Hänhän on roisto!"

"Niinpä onkin, mrs Gould!"

"Ja te rakastatte häntä vieläkin?" sanoi Mary päätään ravistaen.

"Tuota ette käsitä, rouvani", vastasi Irmgard, "en aina itsekään tiedä, miten tuo kaikki on mahdollista kärsiä."

Tällä hetkellä kuului äänekkäitä huutoja kadulta.

"Mitä siellä?" kysyi Mary. "Kuuletko, John?"

John nousi ja astui akkunan luo. Nyt kuuluivat huudot selvään.

"Lisälehti! Ostakaa lisälehti! Murha! Laaja selonteko!-Murha Madisonkadulla", kuului edelleen.

"Madisonkadulla", huudahti Mary, "isäni talo on Madisonkadulla!"

Arthur katseli maahan, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Silloin koputettiin ovea.

Kamarineiti astui sisään kalpeana, sanomatta sanaakaan suustaan. Kädessään piti hän lisälehteä.

"Mitä on tapahtunut?" huusi Mary, kauhean aavistuksen valtaamana. Hän otti lehden.

Mutta tuskin hän oli lukenut ensi sanat, ennenkuin hän päästi huudon ja tainnoksissaan kaatui maahan, sanomalehden pudotessa hänen kädestään.

Irmgard ja kamari neiti nostivat Maryn laattialta ja kantoivat hänet sohvalle. Vielä ei Irmgard tietänyt kuinka lehti oli saanut aikaan noin kauhean vaikutuksen.

Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiaan, oli Arthur. Irmgard kumartui ja otti lisälehden. Hän luki:

    Salaperäinen murha.

    Madisonkadulla Nro 101 tavattiin aikaiseen tänä aamuna
    monimiljonääri ja laivanomistaja mr Smith kuolleena
    makuuhuoneessaan, rinnassaan ammottava haava ja kokonaan veren
    tahraamana. Murha on tapahtunut ja on tehty yöllä. Ryöstöä ei
    näy tapahtuneen. Viereisessä huoneessa oleva kassakaappi ja
    muissa huoneissa löytyvät kalleudet ovat jälellä. Jopa kello,
    kellonperät ja kukkaro ovat koskematta. Jos murha on tapahtunut
    kostosta vai onko murhaaja pelästyneenä paennut ennenkuin ehti
    ryöstämään arvoesineet ja avata kassakaapin, siitä ei vielä ole
    selkoa. Murhaajasta ei ole mitään jälkiä.

Irmgard katsahti ylös. Hänen silmänsä sattuivat Arthuriin, joka oli kumartunut Maryn yli.

Irmgardissa syntyi kauhea ajatus, joka sai hänen sydämensä vapisemaan. Häntä puistatti tuo kalpea mies, joka oli hänen lapsensa isä, joka kerran oli häntä syleillyt ja vielä eilen oli kovasti kamppaillut hänen kanssaan papereista.

Miksi ei Arthur ottanut lehteä? Joko hän tiesi mitä siinä kerrottiin?

Eteisestä kuului ääniä.

Ovea koputettiin. Palvelija astui huoneeseen.

Hän kääntyi Arthurin puoleen.

"Mr Gould! – Eräs poliisivirkamies, Bernard, on juuri saapunut", hän selitti.

Arthur oikasihe. Hän tunsi New-Yorkin taitavimman poliisimiehen, Bernardin nimen, – mitä hän tahtoi?

Kylmänä kääntyi hän palvelijan puoleen.

"Missä tuo virkamies on?" hän kysyi.

"Vastaanottohuoneessa", vastasi palvelija. Hetkeäkään epäröimättä astui Arthur ovea kohti.

Palvelija avasi oven.

Arthur astui vastaanottohuoneeseen, jossa Bernard, joka aina oli siviilivaatteissa, odotti.

"Mr Gould, saavun luoksenne yhtä surullisessa kuin salaisessa asiassa", hän alkoi. "Mrs Gould, rouvanne, on mr Smithin ainoa tytär ja perijätär. Minun on, ikävä kyllä, valmistettava rouvaanne kuulemaan surullisia asioita."

"Onnettomuus, josta puhutte, on äsken meille tullut tiedoksi ja niin valtavasti sattunut vaimooni, että hän on aivan menehtymäisillään", vastasi Arthur, "mutta sanokaa minulle ennen kaikkea muuta, herraseni, mistä johtuu että nyt vasta saamme tiedon tapahtumasta, kun sitä jo huudetaan kaduilla?"

"Minun on toistaiseksi pakko pitää asioita virkasalaisuutena, mr Gould! Löytyy seikkoja, joiden vuoksi ei kukaan saa tulla taloon."

"Tarkotatte, että huoneusto ensin on tutkittava. Mutta miksi ei Bob, appi-isäni vanha palvelija, tullut? Minusta on tällainen menettely aivan kummallinen!"

"On tapauksia, jolloin on pakko menetellä kummallisten sääntöjen mukaan", vakuutti Bernard, "ja sellaisesta tapauksesta on nyt kysymys! Milloin olitte viimeksi appi-isänne luona?"

"On siitä jo hyvä aika."

"Ja vaimonne?"

"Vaimoni kävi siellä aivan äskettäin."

"Vaan te ette? Olivatko valinne ukon kanssa kireät?"

Arthurin silmissä näkyi uhkaava katse.

"Mitä varten nämät kysymykset, herraseni?" hän kysyi.

Bernard näki katseen.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän keveästi kumartaen, "kysyin vain saadakseni selvää, josko vanha Bob on meille laskenut luikuria vaiko ei."

"Bob? Mitä hän on sanonut."

"Sekavimpia tyhmyyksiä."

"Olkaa hyvä ja kertokaa minulle."

Tällä hetkellä keskustelu keskeytyi. Ovi avautui.

Irmgardiin nojautuneena Mary astui saliin.

"Te olette virkamies", hän huusi, "armahtakaa! Sanokaa, onko isäni – ei, sehän on mahdotonta, Smithin nimi on siksi yleinen, saattaahan olla erehdys, ehkä joku toinen."

Mary oli irtaunut Irmgardista ja astui Bernardin luo, joka kumarsi.

"Kova, raskas onnettomuus teitä on kohdannut, rouvaseni", hän vastasi, "mutta olkaa vahva ja kestävä. Minulla on surullinen velvollisuus ilmoittaa isänne kuolemasta."

"Mutta, Jumalan nimessä – mitä on tapahtunut? Onko tuo kauhea tieto totta? Onko rakas isäraukkani murhattu?"

"Surullista kyllä, että niin on, rouvaseni."

Nyt ratkesi Mary itkuun, joka tukehdutti hänen äänensä.

Vihdoinkin kuivasi hän kyyneleensä hienolla pitsinenäliinallaan.

Arthur vei hänet nojatuolin luo.

"Sanokaa meille kaikki, herrani", nyyhkytti Mary, "isäraukkani – – onko hän kuollut?"

"Kun tänäaamuna aikaseen palvelija ilmoitti miten hän oli löytänyt herransa, lähti heti useita poliiseja sekä tutkintotuomari ja lääkäri mr Smithin taloon. Lääkäri saattoi ainoastaan todistaa että onneton oli kuollut yön aikana. Hän oli jo kylmä ja kangistuminen oli jo alkanut."

"Ja ken on – kuka kurja roisto on – uhrannut kalliin isäni hengen rahanhimonsa vuoksi?"

"Surukseni en tästä voi antaa mitään tietoa."

"Minä tahdon mennä hänen luokseen", huusi Mary ja nousi ylös, "minun täytyy nähdä hänet!"

Ja taasen kyyneltulva pulpahti esiin.

Arthur koki häntä tyynnyttää.

Koko ajan Irmgardin katseet seurasivat Arthuria.

Arthurin harhaileva katse sattui Irmgardiin. Heidän katseensa tapasivat hetkeksi toisensa. Jotain kauheata oli Arthurin katseessa Kauhea tunne valtasi Irmgardin.

Oliko Arthur murhaaja? Arthur Nordheim!

"Jos tahdotte, rouva Gould, niin olen valmis seuraamaan teitä isänne taloon, jonne ei ketään muita päästetä", sanoi Bernard Maryn toinnuttua.

"Mieheni kaiketi saa tulla mukaani", sanoi Mary päättävästi "Mieheni, turvani, kaikkeni!"

"Hänhän on miehenne, luonnollisesti saa hän tulla."

"Ja missä on Bob, vanha, hyvä Bobimme?"

"Olette löytävä hänet kuolleen talossa."

"Miksi ei hän tullut minua hakemaan?"

"En tiedä, miks'ei hän ensinnä tullut teille, mrs Gould", sanoi Bernard.

"Eikö tiedetä miten tapahtuma on sattunut, eikö ole löydetty murhaajaa, jonka kiroon?"

Bernard kohautti olkapäitään.

"Valitan, rouvani, mutta murha on tehty yöllä ja murhaaja on paennut."

"Paennut, – talo on lukittu, samoin huoneet – – järkeni on sekasin –."

"Murhaaja kai on häiritty. Hänellä on ollut portin avain ja sen avulla onnistunut huomaamatta pääsemään pakoon?"

"Ainoastaan isälläni oli portin avain, sen tiedän."

"Tarkottamanne avain on löydetty isänne huoneesta."

"Mutta sanokaa sitte miten murhaaja on voinut poistua tuosta lukitusta talosta?" huusi Mary.

"Ehkä hän on mennyt akkunasta, rakas Mary", sanoi Arthur.

"Tämä selitys ei kelpaa, sillä kaikki akkunat olivat suljetut", sanoi Bernard.

"Silloin tässä on arvotus", myönsi Mary epätoivoisena.

"Salaisuus, sen myönnän", sanoi Bernard, "mutta tämän verisen salaisuuden kyllä tulen selvittämään, siitä vastaan."

"En vielä saata tuota käsittää – kuollut – isäni, – oi, se on kauheata!"

"Kestävyyttä, rakas Mary", sanoi Arthur.

"Siis olet sinä ainoa, jonka omaan, rakas, kallis mieheni!" –

"Lähtekäämme Madisonkadulle", sanoi Arthur, "jättäkäämme jäähyväiset isällesi, Mary."

"Jos suvaitsette, mr Gould, niin seuraan teitä ja vaimoanne", sanoi Bernard.

Miehensä käsivarteen nojautuneena astui Mary ulos huoneesta.

Bernard seurasi heitä.

Irmgard jäi yksin salonkiin.

"Kaikkivaltias Jumala", sanoi hän itsekseen, "mikä kauhea ajatus minussa herääkin. Minua peloittaa tuo mies, jota kerran rakastin."

Epätoivoisena painaen kätensä vasten kasvojaan, laskeutui Irmgard polvilleen ja hiljaisia nyyhkytyksiä kuului tuossa korkeassa, kullalla koristetussa huoneessa.

KAHDEKSAS LUKU.

Mr Smithin ruumis.

Smithin murha oli kaupungissa herättänyt suurinta huomiota, sillä mr Smith oli hyvin tunnettu henkilö. Kaikkialla puhuttiin tuosta salaperäisestä murhasta. Talo Madisonkadulla oli suljettu. Siellä oli ainoastaan muutamia salapoliiseja sekä tutkintotuomari ja hänen kirjurinsa. Paitsi näitä ei ollut muita kuin vanha Bob, joka kauan monet vuodet oli ollut mr Smithin palveluksessa ja yksinään hänen kanssaan oli asunut tuossa suuressa talossa.

Mr Smith, joka oli epäluuloinen kaikkia kohtaan, oli tyttärensä avioliiton jälkeen hävittänyt suuren taloutensa ja erottanut muut palvelijat kuin Bobin.

Hänen laivanvarustuskonttorinsa oli toisella kadulla. Talossaan oli hänellä seiniin muurattuja kassakaappeja, joissa hän säilytti arvopaperinsa ja aarteensa, jotka olivat hänen ainoa ilonsa. Tänä aamuna oli Bob – kuten aina muulloinkin – laittanut kuntoon teen, jota mr Smith tapasi juoda joka aamu kello 9.

Hän järjesti kaikki ruokasalissa ja naputti sitte sänkykamarin ovelle.

Mutta sisällä vallitsi hiljaisuus.

"Mr Smith!" huusi Bob äänekkäästi.

Mitään vastausta ei kuulunut.

Hän naputti ja huusi useita kertoja, vastausta saamatta.

"Ehkä hän on mennyt ulos", ajatteli Bob itsekseen, "mutta siinä tapauksessa on kaiketi ovi lukitsematta." Bob tarttui ovenripaan. Se aukeni. Samassa silmänräpäyksessä kuin ovi avautui, peräytyi Bob takaisin –.

Kuni halvautuneena hän siinä seisoi, kuolonkalpeana. Sängyssä makasi, ainoastaan puoleksi riisuutuneena, hänen herransa, antamatta itsestään elon merkkiä.

Koko sänky ja vaatteet, jotka olivat mr Smithin päällä, olivat kokonaan veren tahraamia.

Näky oli niin kauhea, niin järisyttävä, että Bob oli vallan kauhusta lamautunut.

Sitte kiiruhti hän sängyn luo, surun valtaamana syleili hän herransa ruumista ja kovasti itkien heittäytyi hän kuolleen yli.

Bob itki kuin lapsi. Kun hän nousi ja näki veren tahraamat kasvot, silloin vasta selvisi hänelle asia.

Mr Smith oli murhattu! –

Suru ja pelko valtasi vanhuksen ja tietämättä mitä hän teki, juoksi hän ulos makuuhuoneesta, huomaamatta vaatteissaan olevia veripilkkuja.

Äkkiä hän seisahtui.

Ajatteles jos murhaaja vielä olisi talossa!

Kuinka oli murhaaja päässyt taloon, kun ainoastaan mr Smithillä oli talon avain?

Tosin hän oli kuullut askeleita varsin myöhään, mutta luullut että se oli mr Smith, joka oli käynyt lukitsemassa portin ennenkuin kävi levolle.

Bob voitti pelästyksensä ja meni alas eteiseen. Portti oli, kuten aina, lukittu. Murhaajan oli näin ollen täytynyt ottaa avain mukaansa ja oli sulkenut portin. Vielä kerran meni Bob sänkykamariin.

Hän katseli ympärilleen. Kaikki oli paikallaan. Jopa avainkin riippui paikallaan.

Hetkeäkään viipymättä otti Bob avaimen, juoksi alas, avasi portin ja sulki sen taasen jälessään.

Hän juoksi kadulla ihmisten ohi ja lähimmälle poliisiasemalle, jossa ilmoitti mitä oli tapahtunut:

Heti lähti useita salapoliiseja Bobin kera Madisonkadun satayhteen.

Kohta senjälkeen saapui poliisimestari Rogers, jonka tunnemme, sekä marsalkka Bernard järjestämään talon vartioimista.

Yhdellä ainoalla katseella näki Bernard, saavuttuaan makuuhuoneeseen, koko aseman tilan.

Mitään epäjärjestystä ei vallinnut. Mitään taistelua ei näkynyt olleen.

Rogers sai pian selville ettei mitään ryöstöä ollut tapahtunut.

Äkkiä astui Bernard vanhan Bobin luo ja tarttui hänen takkiinsa. Vaatteissa oli veripilkkuja, joita Bernard osoitti, terävästi katseellaan tutkien vanhusta.

Pelästyneenä Bob perääntyi.

Bernard ei sanonut sanaakaan.

"Heittäydyin herrani yli, siitä sain veritahrat."

Tällävälin oli Rogers tutkinut kaikkea mitä piti tärkeänä ja huomannut kellon, perät ja avainkimpunkin olevan jälellä.

Silloin seisattui taas vaunu oven eteen.

Tutkintotuomari, lääkäri ja kirjuri nousivat vaunuista, vaihtoivat joitakin sanoja kadulla olevan poliisin kanssa ja astuivat taloon.

Lääkäri selitti kuoleman sattuneen yön aikana.

"Kaikkivaltias Jumala", huusi Bob äkkiä, "antakaa minun mennä mrs Gouldin luo. Hän on herrani ainoa tytär! Hän ei tiedä mitään koko onnettomuudesta!"

"Te pysytte täällä", sanoi tutkintotuomari ankaralla äänellä, "minä annan tiedon rouvalle. Ken te olette?"

"Olen mr Smithin vanha palvelija", sanoi Bob.

"Onko täällä muita talossa?"

"Ei ketään."

"Hyvä, ette saa poistua talosta", päätti tutkintotuomari, heittäen silmäyksen Bobin vaatteissa oleviin veripilkkuihin. "Mr Bernard, olkaa hyvä ja menkää mrs Gouldin luokse ilmoittamaan tapahtumasta."

Mr Bernard läksi, muiden tutkimusta jatkaessa.

Äkkiä kuului askeleita ja ääniä ruokasalista.

Vanha palvelija, joka oli syrjässä, kuunteli.

"Miss Mary, mrs Gould!" huudahti hän itkun puoleksi tukahuttamalla äänellä ja kiiruhti ulos ovesta.

Hengästyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana syöksyi Mary makuuhuoneeseen.

Kun hän sai nähdä murhatun ruumiin sängyssä, lankesi hän valittaen polvilleen isänsä ruumiin eteen.

"Isäni", huusi hän, "rakas isäni."

Bob ja Maryä seurannut kamarineiti puhkesivat itkuun.

Arthur vakavasti ja kasvoiltaan kalpeana tervehti läsnäolevia. Sitte lähestyi hän sänkyä.

Hän heitti vain nopean katseen ruumiiseen, ja vavistus hänet valtasi.

"Kauheata", hän mutisi ja kääntyi lääkärin puoleen. "Kuinka tämä on tapahtunut?"

"Murha on tapahtunut aamulla, mutta sen kai Bob tietää."

Tällä hetkellä näkyi ovessa mustapukuinen nainen.

Vakavana ja jäykkänä seisoi hän siinä, katsellen Arthuria.

Se oli Irmgard.

Hän oli seurannut Maryä ja seisoi äkkiä kynnyksellä.

Irmgardin näkeminen tuntui tekevän kauhean vaikutuksen Arthuriin.

Irmgard astui huoneeseen ja katseli ruumiin luona polveutuvaa Maryä.

"Kuka on tämä nainen?" sanoi tutkintotuomari Arthurille, saaden itsekin omituisen tunteen tuosta mustapukuisesta olennosta.

"Vaimoni seuranainen", vastasi Arthur.

Mary nousi ja tahtoi heittäytyä ruumiin päälle sitä suudellakseen, mutta silloin hänen voimansa uupuivat ja hän vajosi takanaan seisovan Irmgardin käsiin.

Kylmänä ja kaiken suhteen välinpitämättömänä seisoi Arthur, vaikka tapahtuma näkyi kaikkiin muihin tehneen syvän vaikutuksen.

Irmgard laski tainnoksissa olevan Maryn nojatuoliin. Nyt hän taasen seisoi Arthuria katsellen. Tällä hetkellä näytti hän siltä, kuin tietäisi hän kaikki.

YHDEKSÄS LUKU.

Vanha Bob.

Kuolinhuoneessa vallitsi hiljaisuus. Mary, Arthur ja Irmgard olivat poistuneet talosta.

Ruokasaliin kokoontuivat virkamiehet ja tutkintotuomari kääntyi Bobin puoleen, sanoen:

"Teidän nimenne on Robert Garden ja te olette kuuden vuoden ajan ollut talossa, kuten marsalkka Bernard on havainnut huoneessanne löytyvistä papereista."

"Kuinka pääsitte ulos talosta aamulla? Oliko portti auki?"

"Ei, se oli suljettu", vastasi Bob.

"Bernard on tänä aamuna tutkinut, ettei ainoakaan akkuna ollut avoinna", jatkoi Fulton. "Murhaaja on päässyt talosta ainoastaan portin kautta. Kenellä on portin avain? Mr Gould on sanonut, että ainoastaan mr Smithillä on ollut avain ja aina itse tapasi sulkea portin."

"Aivan oikein. Avain riippuikin naulassa aamulla, kun minä sen otin ja avasin portin."

"Sanokaa siis, Garden, kuinka murhaaja on päässyt talosta? Te ette ole huomannut talossa mitään epäilyttävää?"

"En."

"Olettakaamme siis, että murhaaja oli piiloutunut huoneeseen, ennenkuin mr Smith kävi levolle. Mihin aikaan hän tapasi käydä levolle?"

"Aina kello 12, herrani."

"Tuo lyö yhteen lääkärin lausunnon kanssa, että kuolema on tapahtunut klo 12 aikaan. Mr Smith itse sulki portin? Sulkiko hän sen myös eilisiltana?"

"Noin 12 aikaan kuulin askeleita käytävässä."

"Miksi ette tarkastaneet?"

"Koska niin tapasi olla joka yö."

"Hyvä. Mr Smith sulki portin vähää vaille klo 12", jatkoi tuomari, "hän otti niinkuin ainakin avaimen mukaansa makuuhuoneeseen. Tehän löysitte sen sieltä aamulla?"

Myöntäen Bob nyökäytti harmaata päätään.

"Kuinka on siis murhaaja saattanut päästä ulos suletusta talosta?"

Vanha palvelija ei tähän voinut antaa mitään vastausta.

Syntyi hetken vaitiolo.

"Sitä en ole vielä ajatellut", sanoi Bob lopulta, "luulin että hän vieläkin olisi ollut talossa."

"Hm", – sanoi Fulton, "ettekö yöllä kuullut mitään huutoja?"

"En lainkaan kuullut mitään, mutta aamulla oli pelästykseni sitä suurempi."

"Milloin viimeksi olitte huoneessa, Garden? Tarkotan, milloin viimeksi puhuitte mr Smithin kanssa?"

"Noin kello 10, kun herrani tavallisuuden mukaan joi teensä."

"Mitä sanoi teille mr Smith? Missä hän oli?"

"Mr Smith istui nojatuolissaan."

"Puhuiko hän kanssanne?"

"Mr Smith puhui vain aniharvoin. Täällä kävi kaikki erittäin säännöllisesti."

"Mitä tapahtui teenjuonnin jälkeen?"

Tässä keskustelu keskeytyi. Ovi avautui ja poliisimestari Rogersin leveäharteinen vartalo näkyi ovessa.

Bernard odotti vain Bobin seuraavaa vastausta, mennäkseen sitte Rogersin kanssa seuraavaan huoneeseen.

"Sitte poistuin herra Smithin Luota", vastasi Bob.

"Ettekö senjälkeen häntä nähnyt?"

"En, herra, sillä olin huoneessani."

"Ettekö viime aikoina ole huomannut mitään epäilyttävät talossa tai sen läheisyydessä?"

"Tietääkseni en."

"Mutta, teidän täytyy toki myöntää, että joku on ollut täällä ja tehnyt murhan."

"Kuinka saitte veripilkkuja vaatteisiinne, Garden?"

"Olenhan jo kerran sen selittänyt. Suruissani heittäydyin herrani ruumiin ylitse."

"Ja kuinka tahdotte selittää, sen seikan, että murhaaja on päässyt ulos talosta?"

"Hänellä on täytynyt olla jäljennös avaimesta tai tiirikka."

"Olen tarkastanut avainta. Marsalkka Bernard, joka on sellaisten asiain tuntija, on selittänyt, ettei tiirikka käy lukkoon, joka on oikea taideteos. Ainoastaan jäljennös on voitu tehdä. Mutta sekin on ollut mahdotonta, kun mr Smithillä aina on ollut avain hallussaan."

Ruumishuoneesta kuului ääniä, joten tutkintotuomari vaikeni ja kuunteli.

"Se on todellinen löytö! Tuon nahkatupen on murhaaja kadottanut, unhottanut."

"Se on pudonnut hänen kädestään tai sängystä, sillä se oli sängyn takana."

Nyt Bernard näkyi ovessa, pitäen jotakin kädessään.

"Mitä olette löytänyt?" kysyi Fulton.

"Mr Roberts on juuri löytänyt tämän tupen murhatun sängyn alta", vastasi Bernard, ojentaen sen asianajajalle, tämä "tuppi kuuluu epäilemättä siihen tikariin, jolla murha on tehty."

"Garden", sanoi tutkintotuomari ja näytti löytöä vanhalle palvelijalle, "tunnetteko tämän nahkatupen?"

"En, herra, ole sitä koskaan ennen nähnyt", vastasi Bob kyyneleitään pyyhkien.

"Murhaaja on ottanut mukaansa tikarin, koska sitä ei löydy", tuumi Bernard, "ja tuppi on siis tärkeä löytö. Ikävä kyllä ei siinä ole mitään leimaa tai merkkiä, josta saisi selville mistä se on ostettu."

Roberts ja nuo muut poliisimiehet poistuivat ruumishuoneesta, perusteellisesti tarkastaakseen koko talon.

"Oletteko löytänyt mitään palvelija Gardenin huoneesta?" kysyi Fulton.

"Ei mitään."

"Garden, tiedättekö ketään, jolla olisi tähän tuppeen sopiva tikari", kysyi Fulton.

"En, herra."

"Eikö teillä itsellänne ole tikaria?"

Yhä vieläkin oli vanha Bob tietymätön siitä raskaasta epäluulosta, joka lepäsi hänen päällään. Epäluulo johtui hänen, vaatteissaan olevista veripilkuista sekä siitä että kukaan muu et olisi voinut poistua talosta.

Bob vangittiin.

KYMMENES LUKU.

Rakkaus muuttuu vihaksi.

Isänsä kauhean kuoleman johdosta oli Mary sairastunut siihen määrään, että Irmgardin oli häntä hoidettava. Siihen lisäksi suri hän vanhan Bobin kohtalosta. Sillä Mary oli vahvasti vakuutettu siitä että tuo vanha palvelija oli viaton murhaan.

Kaikesta huolimatta pidettiin Bob vangittuna, ja kaikki hänen vakuutuksensa syyttömyydestään olivat turhat.

Irmgard hoiti Maryä kuten sisarta ja valvoi hänen luonaan, jonka johdosta heidän välillä syntyi ystävyysside. Irmgardin myötätuntoisuuden kasvaessa Maryä kohtaan, kasvoi hänen vihansa Arthuria kohtaan, ja hän olisi heti poistunut talosta ellei Marylle olisi ollut tarpeen hänen apunsa.

Mary lepäsi sohvalla ja Irmgard istui hänen vieressään. "Irmgard, – sanokaa minulle", – sanoi Mary, – "kuka on tehnyt tuon murhan! En koskaan pääse vapaaksi tuosta ajatuksesta, se vaivaa minua kauheasti! Bob raukka!"

"Se on selvittämätön arvoitus! Ainoastaan yksi avain löytyi!"

"Ei, Irmgard, niitä oli kaksi!"

"Kaksi", kysyi Irmgard hämmästyneenä katsellen Maryä.

"Toinen avain oli isällä, toinen minulla."

"Ja onko avaimenne tallessa, rouva Gould?"

"Se on kirjoituspöytäni laatikossa."

Maryn nukuttua Irmgard hiljaa nousi ja meni omaan huoneeseensa. Hän ajatteli lastaan ja aikoi mennä sitä katsomaan.

Ketään ei ollut käytävässä.

Kun hän tuli huoneeseensa, joka oli käytävän toisessa päässä, huomasi hän puolipimeässä huoneessa edessään varjon, joka tuli häntä kohti ja tarttui hänen käteensä.

Irmgard huudahti.

"Hiljaa", kuiskasi tukahdutetulla äänellä tuo varjo, "minä se olen!"

"Valoa", huudahti Irmgard, tyyntyen. "Valoa, tai muuten; huudan apua!"

Vihdoinkin sai hän kätensä vapaaksi.

Hän ojensi kätensä seinää kohti.

Huone oli äkkiä valoisana.

Arthur seisoi Irmgardin edessä.

"Mitä täällä tahdot?" kysyi Irmgard. "Miksi lymyilet minun: huoneessani?"

"Tahdoin puhua kanssasi", vastasi Arthur hiljaa

Hän tahtoi sulkea oven.

"Takaisin!" huudahti Irmgard. "Elä uskallakkaan ottaa: avainta!"

"Hyvä. Astu sitte tänne edemmäs. Tuolla ulkona saattais joku kuunnella."

"Mitä sinulla on sanottavana."

"Meidän täytyy saada asiamme selväksi. Käsittänethän itsekin ettei tätä suhdetta kauvan voi jatkua. Jo tänään on kaikki entisyys meidän välillämme oleva lopussa!"

Irmgard katseli tuota kalpeata miestä ja hän tunsi että rakkautensa häneen oli sammunut ja että viha sekä ylenkatse olivat saaneet entisen rakkauden sijan.

"Minun täytyy saada nuo sinun hallussasi olevat paperit", jatkoi Arthur hiljaisella äänellä, "minun täytyy ne saada!"

"Papereita et saa", selitti Irmgard. "Nyt tiedän mitä teit täällä minun huoneessani, sinä etsit papereita!"

"Mihin hintaan hyvänsä minun ne täytyy saada! Missä ne ovat? Äsken kun sinä tulit tänne, olin sinun vallassasi, mutta nyt ovat suhteet muuttuneet! Nyt tapahtuu minun tahtoni eikä sinun – –".

Irmgard katseli häntä peloissaan.

Mitä hän aikoikaan – –.

"Noita papereita et koskaan saa. Et koskaan!"

"No, hyvä", sanoi Arthur, "mene alas Rantakadulle, siellä on pieni talo, jossa asuu luotsin leski Brook –."

Huuto pääsi Irmgardin huulilta.

"Lapseni", hän huudahti, "sinä olet ottanut lapseni, ainoani! –"

"Hiljaa! Ellet puhu hiljemmin, et saa tietää enää mitään."

"Laupias Jumala –."

"Sinun asiasi on nyt valita. Saat lapsesi, jos annat minulle paperit ja päästät minut sanostani."

"Valehtelet, kurja, sinä valehtelet", huudahti Irmgard, joka ei vielä täydelleen voinut käsittää kaikkea, vaan oletti Arthurin ainoastaan tahtovan pakottaa häntä antamaan pois käsistään vihkimätodistuksen. "Rouva Brook on rehellinen nainen, eikä hän ole antanut lasta pois luotaan! Sinä valehtelet!"

"Sinulla on vara valita! Mutta pian, jo tänään!" sanoi Arthur hiljaisella äänellä. "Saat lapsesi, jos ainiaaksi luovut minusta ja annat minulle todistukset. Annan sinulle summan rahaa ja sinä jätät tämän talon jo ensi yönä –."

Irmgardilla oli yksi ainoa ajatus, ja se koski hänen lastaan.

Nyt täytyi hän saada varmuuden – mihin hintaan hyvänsä – nyt heti.

Sanaakaan sanomatta, Arthuriin katsomattakaan kiiruhti hän ovelle.

Ennenkuin Arthur ennätti sitä estämään oli hän jo avannut oven. Eteinen oli tyhjä.

Kuni aaveitten ajamana, kauhean tuskan valtaamana kiiruhti hän ulos kadulle.

Lapsensa kohtalon tähden hän vapisi.

Ohikulkijat katselivat häntä oudoksuen, hänen kiiruhtaessaan pitkin katua.

Oli kylmä, pimeä ja sateinen ilta. Kaasulyhdyt valaisivat heikosti.

Harhailtuaan sinne tänne, saapui Irmgard vihdoinkin Rantakadulle.

Ainoastaan pari minuuttia vielä, ja hän oli päässyt tuon pienen talon luo. – –

Ole urhoollinen, nuori äiti, ole urhoollinen!

YHDESTOISTA LUKU.

Lapsenryöstö.

Joitakin tuntia aikaisemmin, sumun juuri laskiessa sataman ja katujen yli, lähestyi eräs vene Rantakadun luona olevaa laituria.

Veneen mastossa oli purje ja suuri viheriä lyhty.

Veneessä oli kaksi miestä, jotka viheriässä valossa näyttivät neekereiltä. He eivät puhuneet keskenään. Joko olivat keskenään sopineet vaitiolosta taikka olivat he useasti ennen tehneet saman matkan.

Peräsimessä oleva mies liikahti.

Ruskea purje laskettiin.

Vene lähestyi siltaa.

Viheriä lyhtykin laskettiin alas.

Sillalla seisoessaan näki että molemmat miehet todellakin olivat mustia.

Tornin kello löi nyt seitsemää.

"Mitä hän sanoi, Harry?" mutisi toinen miehistä. "Missä hän meitä odottaa?"

"Hiilivaraston luona", vastasi toinen.

"Ja sinä otat lapsen mukaasi", kysyi ensimmäinen.

"Mitäpä tuo sitte olisi Jim!" tuumi Harry, "se on joko perhe- tai perintöriita, mitäpä minä tiedän! Mies on lapsen isä ja on luvannut kymmenen dollaria mieheen, jos tuomme lapsen hänelle. Muuta hän ei ole sanonut."

"Ja lapsi on luotsin talossa – hänen, joka viime vuonna upposi?"

"Tule nyt, meidän täytyy yrittää onnistua", vastasi toinen, miehistä, asettaen sammuttamansa lyhdyn veneeseen.

"Tunnetko Brookin talon?"

Harry nyökäytti päätään ja astui edelleen maihin.

Jim seurasi häntä raskain liikkein.

Rantakatu oli autio ja tyhjä. Pitkä talojen rivi oli paikottain keskeytynyt ja avoimet paikat talojen välissä käytettiin varastopaikkoina kaikenlaiselle romulle.

Harry kulki edellä.

He lähestyivät Brookin lesken taloa, jonka toisesta kerroksesta näkyi valoa eräässä akkunassa.

"Kuulehan, muori on kotona", mutisi Jim, "huoneessa on valoa."

"Silloin meidän on lähetettävä hänet pois kotoa."

"Voi nähdä huoneeseen."

Pyöreän pöydän ääressä istui Brookin leski sukkaa kutoen ja lukien edessään olevaa virsikirjaa.

Taustalla oli verhojen ympäröimänä sänky ja sen vieressä pienempi, jossa pikku Liddy, Irmgardin lapsi, nukkui.

Brookin leski oli pannut lapsen levolle ja haki nyt hiljaista lohdutusta kirjasta sielulleen.

Silloin koputettiin ovea.

Rouva Brook vavahti ja meni avaamaan ovea.

"Kuka siellä!" hän huudahti.

"Avatkaa ovi rouva Brook", kuului vastaus, "tahdoin vaan sanoa että aivan lähellä tuolla kadulla on suuri joukko kivihiiliä, jotka ovat pudonneet hiilivaunusta."

Säästäväiselle rouvalle oli tämä hauska uutinen.

"Hiiliä, ilmaiseksi, kadulla?" iloitsi hän ja katseli esiliinaansa.

"Odottakaa – tulen heti!"

Leski haki kiireesti hiililapion ja vanhan säkin, sekä avasi oven.

Harry seisoi hänen edessään.

"Tunnetteko sitte minut?" kysyi leski.

"Tunsin miesvainajanne, ja kun olette leski ja jonka täytyy säästää – – –"

"Kiitoksia" vastasi rouva Brook, "missä ovat hiilet?"

"Aivan tuolla kadulla, menkää vain pian, muuten jotkut muut ne ottavat", sanoi Harry. "Minun täytyy mennä tuonne" – – hän viittasi vastakkaiselle taholle.

Muutaman askeleen päähän hän seisattui.

Jim tuli esiin erään pensaan varjosta.

"Onko hän poissa?" kysyi Jim.

Harry nyökäytti päätään myöntävästi.

Molemmat miehet palasivat nyt pienen talon luo.

Oli aika kiiruhtaa.

Molemmat miehet astuivat huoneeseen.

Harry osotti pikku sänkyä ja lähestyi sitä.

Vuoteen reunalla oli vanha peite. Hän otti peitteen, nosti nukkuvan lapsen vuoteesta ja kääri peitteen sen ympärille, kiiruhtaen ovea kohti.

Molemmat miehet poistuivat talosta. Kadulla tunki lapsen itku heidän korviinsa, mutta Harry kääräsi peitteen yhä lujemmalle lapsen ympäri ja astui veneeseen.

Jim irroitti veneen.

Samalla hetkellä palasi Brookin leski, joka turhaan oli hakenut hiiliä kadulta, takasin.

Joelta kuuli hän lapsen heikkoa itkua, mutta hän ei ajatellut pikku Liddyä. Hän ei tahtonut hakea noita hiiliä kauempaa, sillä olihan läheisyydessä useita vieläkin köyhempiä perheitä, jotka paremmin olivat hiilien tarpeessa. Ehkä joku heistä jo oli korjannutkin nuo hiilet.

Kun hän oli palannut pieneen tupaansa, sulki hän jälleen oven ja istuutui tuoliinsa syventyäkseen muistoihinsa, katsomattakaan lapsen vuoteeseen.

Sukkaa kutoessaan ja ajatellessaan kului aika ja hän väsyi. Kätensä, joissa oli sukankudin, vajosivat polville ja hän nukkui.

Yhtäkkiä hän heräsi.

Joku koputti akkunaruutuun.

"Rouva Brook! Kuulkaa! Avatkaa!" kuului kerta toisensa jälkeen naisen ääni ulkoa – "armahtakaa – olenhan jo kolme kertaa koputtanut ovelle."

Hän avasi oven.

Irmgard kiiruhti sisään.

"Lapseni! Liddyni! missä hän on?"

"Lapsenne, hän nukkuu", vastasi rouva Brook.

Irmgard kiiruhti vuoteen luo ja näki sen olevan tyhjänä.

"Valehtelette! Kurja nainen, missä on lapseni?"

Vanha vaimo ei tahtonut uskoa silmiään.

"Mrs Nordheim", änkytti hän ja löi yhteen kätensä, – "Jumalan tähden – missä on lapsi?"

"Kuka täällä on ollut?" kysyi Irmgard vavisten. – "Hän! Siis todellakin on hän sen tehnyt."

"Vastatkaa, ken täällä oli?"

"Eräs mies täällä oli, mrs Nordheim, eräs mies joka sanoi että kadulla oli hiiliä – – Herra Jumala, nyt aavistan jotakin", valitti leski käsiään väännellen.

"Ja mitä te teitte?"

"Menin ottamaan selvää hiilistä, joita hän sanoi olevan kadulla."

"Ja jätitte lapsen yksinään?"

"Ainoastaan jonkun minutin ajaksi – ja sill'aikaa –."

Irmgard käsitti kaikki.

Se oli Arthurin tekoa, siitä oli Irmgard täysin vakuutettu.

Arthur oli siis puhunut totta! Irmgard oli hänen vallassaan, hänellä oli lapsi. Nyt oli kaikki menetetty – kaikki – –.

Hänen aivoissaan syntyi äkkiä uusi ajatus.

Rogers, polisimestari! Irmgard aikoi lähteä hänen luoksensa – mutta nyt vasta hän muistikin ettei tuntenut Rogersin osotetta – ja ilta oli myöhäinen.

Hän oli aivan neuvotonna.

"Onko teillä mustetta, kynä ja paperia?" kysyi hän äkkiä leskeltä.

Rouva Brook toi pyydetyt tavarat kuin myöskin kuoren ja postimerkin.

Irmgard istuutui pöydän ääreen, päättäen heti kirjoittaa Rogersille, jotta hän saisi kirjeen aikaiseen aamulla ja voisi tulla tapaamaan Irmgardia jo kello 10. Hän tiesi Rogersin varmasti saapuvan.

Liikutuksesta vapisevalla kädellä hän kirjoitti.

    "Herra komisaario!

    Olen äsken tuottanut teille suurta surua – ehkä siitä olette
    minulle suutuksissa – mutta saatoinko muulla tavoin menetellä.
    Te tiedätte kaikki. – Mutta, apua olen teiltä pakotettu
    pyytämään. Armahtakaa lastani, joka on minulta ryöstetty. Tulen
    teille olemaan ikuisesti kiitollinen. Mr Gouldin talossa olen
    saanut paikan seuraneitinä, siellä voitte minut tavata. Lastani
    en voinut sinne mukaan ottaa, minun täytyi se jättää vierasten
    hoidettavaksi. Ja nyt on lapsi tänä iltana kadonnut! Kun luotsin
    leski Brook Rantakadulla, jonka hoidossa pikku Liddyni oli, parin
    minutin aikana oli poissa talostaan, varastettiin lapsi. Enempää
    en lapseni kohtalosta tiedä. Mutta löytyy eräs mies, joka tietää
    missä lapseni on – lapsi on hänen hallussaan! Huomenna sanon
    teille hänen nimensä. Tulkaa, rukoilen teitä saapumaan. Kun
    kerran teidät hylkäsin, olin vielä mielestäni sidottu – mutta
    en nyt enää. Kaikki se, mikä minut sitoi tuohon onnettomaan, on
    nyt särkynyttä, minä olen vapaa, minä vihaan ja ylenkatson häntä
    yhtäpaljon kuin teitä sydämeni pohjasta kunnioitan. Nyt tiedätte
    kaikki, mr Rogers, kaikki, että sydämeni iloitsee odotuksesta ja
    toivosta uskoessani teidän huomenna saapuvan minua auttamaan,
    että annatte minulle anteeksi. Lasken tunnit – te tulette, sen
    tiedän, te ette unhota

                                 kiitollista Irmgard Nordheimia."

Kuumeen tapaisella kiireellä oli hän kirjoittanut nämät rivit.

Nyt sulki hän kirjeen ja kirjoitti osotteen

    Poliisikomisaario mr Rogers,

                                 Täällä.

Hän pani postimerkin kirjeen päälle.

Vanha leski oli seisonut vieressä, kuivaten kyyneleitään.

Nyt tarttui hän Irmgardin käteen ja huokasi.

"Antakaa minulle anteeksi", rukoili hän itkien, "minähän en ole syypää teitä kohdanneeseen suureen onnettomuuteen! Vanha sydämeni on pakahtua ajatellessani lapsiraukkaa – oi, mrs Nordheim – sanokaa edes sanakin, niin että kuulen teidän minua uskovan."

Irmgard nousi seisomaan ja tarttui vaimon vapisevaan käteen.

"Uskon teitä", sanoi hän lempeästi, "ette te, vaan eräs toinen on syyllinen – Jumala hänet rankaisee!"

Irmgard otti kirjeen ja lähti talosta, palatakseen Clintonkadulle. Matkalla pisti hän tuon tärkeän kirjeen erääseen postilaatikkoon.

KAHDESTOISTA LUKU.

"Hän on hullu!"

Seuraavana päivänä saapui tuomari Fulton kuulustamaan Maryä hänen isävainajansa elintavoista ja oloista.

Vanha Bob oli yhä vankilassa, vaikkakaan häntä kohtaan omistettu epäluulo ei ollutkaan saanut vahvistusta. Ruumiltaan ja sielultaan oli hän aika lailla murtunut.

Vaikkakin Mary oli nukkunut levollisesti ja koko lailla vahvistunut, kielsi Arthur kuitenkin kuulustelun hänen kanssaan, selittäen itse voivansa antaa kaikki tarpeelliset tiedot.

Irmgard oli Maryn luona ja odotti levottomuudella poliisikomisariota, joka nyt Irmgardin laskujen mukaan olisi pitänyt saada hänen kirjeensä.

Kun hän ei voinut salata liikutustaan ja murhettaan, alkoi Mary kyselemään syitä ja hän kertoi nyt lapsensa kadonneen hoitajan luota. Mutta hän ei kertonut epäluuloaan lapsen ryöstäjästä, päinvastoin hän oli päättänyt ennen Rogersin tuloa kääntyä Arthurin puoleen, koettaakseen mihin hintaan hyvänsä saada takasin lapsensa.

Lopultakin pääsi hän poistumaan Maryn huoneesta, kamarineidin tullessa sisään.

Hetki oli sopiva.

Nyt täytyi ratkaisun tapahtua hänen ja Arthurin välillä.

Kiireesti astui hän Arthurin huoneeseen.

Fulton oli juuri lähtenyt.

Irmgardin astuessa sisään, kääntyi Arthur, joka seisoi kirjotuspöydän luona, hänen puoleensa.

Hänen silmissään paloi kauhea tuli.

"Tuletko ilmoittamaan minulle päätöksesi?" kysyi hän pidätetyllä äänellä.

"Sinä olet toteuttanut uhkauksesi! Sinä olet ryöstänyt ainoan minkä omistin, lapseni!" valitti Irmgard.

"Etkö itse minua siihen pakottanut?" kysyi Arthur kylmästi. "Sinä olet niin tahtonut. Näetkö nyt että olet minun vallassani?"

"Armahda!" huusi Irmgard käsiään vääntäen, "ajattele niitä aikoja, jolloin vannoit minulle uskoa ja rakkautta, jolloin minut sanoillasi ja lupauksilla viettelit, joidenka vuoksi seurasin sinua ja jätin isän sekä äidin. En voi käsittää sinun olevan saman Arthurin, joka alinomaan kuiskailit minulle rakkaudestasi. Olit mielestäni miehen esikuva –."

"Puhu hiljemmin! Ja miksi nämät muistelmat, eivät ne nyt hyödytä, – olemmehan jo kauan sitte siirtyneet entisyydestä!"

"Katala – sielussasi ei löydy inhimillisiä tunteita, sinä olet sydämetön olento – ja kuitenkin – viimeisen kerran puhun kanssasi! Anna minulle lapseni, ainoa mitä minulla on jälellä; – eihän minulla ole muuta jälellä, olenhan yksin ja hyljätty, minulla ei enää ole isää, äitiä eikä puolisota – anna minulle lapseni!"

"Minulla on lapseen sama oikeus kuin sinullakin, sillä olenhan lapsen isä!"

"Tuon oikeuden olet sinä kauan sitte menettänyt! Sinä olet pettänyt minut! Lapsi on yksinomaan minun!"

"No, vanno siis, ettet koskaan ilmaise olleesi naimisissa minun kanssani!"

"Kuinka", huudahti Irmgard ja nousi kiireesti, "pitääkö minun olla kunniattomana, pitääkö lapseni olemaan äpärä, oikeudetonna?"

"Mitä sanot tai tahdot sanoa on minulle yhdentekevää, kunhan vain pääsen olemasta sinun miehenäsi."

"Se ei koskaan tule tapahtumaan, ei koskaan!" huudahti Irmgard.

"No, silloin lapsi pysyy siellä missä se on, etkä sinä koskaan näe sitä jälleen."

Irmgardin kasvot muuttuivat.

Luja päättäväisyys sai hänessä vallan. Rukoilevasta, onnettomasta naisraukasta tuli yhtäkkiä urhoollinen sankaritar.

"Siispä sinä joudutkin vankeuteen, sinä kunnoton mies!" selitti Irmgard pää pystyssä ja käsi ojennettuna Arthuria kohti. "Sinä olet itse kylvänyt vihan siemenen sydämeeni, olet raa'alla kädellä tukehduttanut viimeisenkin hivenen rakkautta. Millä hetkellä hyvänsä saattaa poliisikomisario Rogers saapua tänne – minä jätän sinut hänen haltuunsa. Hän kyllä sinut korjaa."

Tällä hetkellä Mary näyttäytyi ovessa, joka hiljaa oli avattu.

Hän näki kalpean mutta ylpeän Irmgardin ja kuuli hänen sanansa, jotka kuulostivat kauheilta.

Arthur katsoi vaimoaan ja astui häntä kohti. Tämä viittasi Irmgardia kohti.

"Kovin surullista", sanoi Arthur Marylle, "meillä on talossamme mielisairas!"

Mary katseli Irmgardia tutkivasta.

"Olipa hyvä että tulitte, mrs Gould", sanoi Irmgard epätoivon rohkeudella, "teidän on oltava selvillä kaikesta, niin ikävää kuin se teille onkin. Tuon miehen nimi ei ole John Gould, hänen nimensä on Arthur Nordheim! Hän on teidät pettänyt, häpeällisesti pettänyt, kuten hän teki minullekin! Ette te, vaan minä olen hänen oikea vaimonsa – minä!"

Mary väänteli käsiään, astuessaan Arthurin luo.

"Ette tiedä vielä kaikkea", jatkoi Irmgard, – "tuo mies on kunniaton petkuttaja, joka joutuu vankeuteen sovittamaan rikoksiaan."

"Onnettomuus on vienyt häneltä järjen", sanoi Arthur Marylle, – "minä lähetän sanan hulluinhuoneeseen, sillä hän voi tulia vaaralliseksi – mielipuoli hän on!"

"Oi, Jumalani", sanoi Mary, "sehän on kauheata."

"Hän kutsuu minua hulluksi! Oi, minä käsitän, tällä tavoin tuo roisto tahtoo minut tehdä vaarattomaksi, sillä hänestä on mikä keino hyvänsä kelpaava. Tämä mies on insinööri Arthur Nordheim! Se oli hän, joka viekotteli minut, kreivitär Irmgard Hohensteinin, pois vanhempaini kodista, joka petti minut rakkaudentunnustuksillaan, kokemattoman tytön! Tämä mies, mentyään naimisiin kanssani, se oli, joka jätti minut kurjuuteen ja köyhyyteen – – –."

"Armahda – John – mitä tuolle onnettomalle on tapahtunut?" kysyi Mary.

"Me emme voi pitää häntä talossa hetkeäkään kauemmin, sillä hulluus näkyy yhä kehittyvän", vastasi Arthur ja meni ovelle, jossa ulkona olevalle palvelijalle antoi käskyn.

"Olen häntä hakenut", jatkoi Irmgard, "lapsi käsivarrellani olen vaeltanut – kylmässä ja lumessa – isäni kodissa en saanut hoivaa – olin hyljätty – seurasin hänen jälkiään Amerikkaan; – sairaana ja nälissäni pikku lapseni kera saavuin New-Yorkkiin – eräänä päivänä näin hänet ajopeleissä teidän rinnallanne – teidän miehenänne. Ja minä löysin hänen talonsa – –."

Mary pelästyi Irmgardia, jonka kertomus, vaikkakin kaikin puolin tosiasiallinen, teki sellaisen vaikutuksen, kuin olisi se lähtenyt äkillisestä mielipuolisuudesta.

"Katsokaa häntä, tuota kurjaa – eikö syyllisyys ole kirjotettu hänen otsalleen?" huudahti Irmgard osottaen Arthuria, "minä inhoon tuota roistoa, joka kylmäkiskoisesti on jättänyt minut onnettomuuteen. Niin, vieläpä enemmän, – hän on – hän on isänne! murhaaja!"

"Lääkäri saapuu pian, rakas Mary", tyynnytti Arthur.

"Elkää häntä uskoko, vaan uskokaa minua!" jatkoi Irmgard. "Kääntykää tekin pois hänestä. Hän tahtoo minusta tehdä mielipuolen – niin, merkillistä todellakin on etten ole tullut hulluksi kärsimistäni vääryyksistä – kuitenkin, tässä viimeisessä konnantyössään hän ei tule onnistumaan. Minulla on todistuksia, jotka tulevat osottamaan syytökseni pätevyyden –" kuumeen tapaisella kiireellä haki Irmgard povestaan papereita. Silloin hän tuli ajatelleeksi että hän olikin jättänyt ne huoneeseensa, uudestaan pukeutuessaan – hän juoksi kiireesti ulos hakemaan todistuksia.

"Tuo on kauheata", sanoi Mary Arthurille. "Mutta silloinhan kertomus lapsestakaan ei ole muuta kuin mielipuolisuuden houretta."

"Ja sinua hän kutsui isäni murhaajaksi – –."

Palvelija saapui ilmoittaen hulluinhuoneen tirehtöörin, tohtori Jeffersonin.

Arthur otti vastaan tuon saapuvan, joka oli pieni laiha, hermostuneen näköinen mies.

"Tirehtööri Jefferson", sanoi hän keveästi kumartaen, "oli hyvä että saavuitte, herraseni", sanoi Mary tohtorille, "meillä on kauhea mielipuolisuuden sattuma talossamme. Seuraneitini on äskettäin tullut hulluksi. Hän väitti mieheni olevan hänen miehensä, joka oli hänet hylännyt, hän tekee kauheimpia syytöksiä. Näkyy olevan kovin sairas."

"Missä hän on", kysyi Jefferson.

"Hän hakee papereitaan, todistuksiaan", vastasi Arthur. "Me emme voi pitää häntä enää tuntiakaan talossamme, sillä minä pelkään pahinta! Ja vaimoni, joka vielä on heikko, pelkää häntä luonnollisestikin."

"Olen ottanut mukaan vaunut, mr Gould, sekä myöskin naishoitajan, joka tulee auttamaan. Missä sairas on?"

"Hän kutsuu itseään Irmgard Nordheimiksi ja väittää olevansa syntyjään kreivitär Hohenstein –."

"Kaikki tietysti mielipuolisuutta", lisäsi Arthur. "Hän sanoo miehensä hyljänneen hänet ja mieheni, jonka hän sanoo olevan nimeltään Nordheim eikä Gould, olleen naimisissa hänen kanssaan."

Jefferson nyökkäsi päätään.

"Hän kertoo itsellään olevan lapsen, joka on häneltä ryöstetty", jatkoi Mary, "hän kuvittelee vankilasta, murhasta ja ryöstöstä."

"Ja vainoomisesta, eikö niin? Tuttu tapaus. Sattuu usein sen ikäisten naisten keskuudessa", sanoi Jefferson. "Onko sairas varoissaan. Tarkotan, saattaako saada yhden kuukauden maksun heti."

"Mieheni pitää huolta maksuista, herra tirehtööri", selitti Mary.

"Nyt hän tulee!"

Kiireitä askeleita kuului käytävässä.

Ovi avautui.

Irmgardin ulkonäkö tällä hetkellä antoi aihetta luuloon että hän oli mielipuoli.

"Hän on tänä aamuna varastanut minulta paperit!" huusi hän, osottaen Arthuria. Hän ei lainkaan nähnyt lääkäriä, joka häntä tarkasti tutkivin silmäyksin. "Minulla on ollut paperit tähän päivään asti, olen kantanut niitä povellani, ainoastaan tänä aamuna unhotin ne ottaa."

Silloin Irmgard säpsähti.

Hän huomasi nyt vieraan.

"Voitte puhua tämän herran kanssa yksityisasioistanne, meillä ei ole aikaa niihin syventyä", sanoi Arthur.

Arthur ojensi Marylle käsivartensa.

"Seisahdu, onneton!" huusi epätoivoinen nainen, ja hän astui niin päättävästi Arthurin eteen että Mary pelästyneenä peräytyi.

"Elkää mitään pelätkö, teidän kohtalonnehan on sama kuin minun, mrs Gould, – mutta nimennehän ei olekaan Gould, sehän on valhetta kaikki tyyni. Teidän nimenne on Nordheim, kuten minunkin. Ja vaikka minä olen syntyjäni kreivitär, jonka tämä kurja roisto on tehnyt kerjäläiskreivittäreksi, olette te syntyjänne Smith."

Arthur kääntyi Jeffersonin puoleen. Jefferson nyökäytti myöntävästi harmaata päätään, silmillään tarkasti seuraten jokaista Irmgardin liikettä.

"Hän on varastanut minun paperini! Hän on ryöstänyt minulta lapseni!" huusi hän, "mutta vankilasta ei hän sillä tule pelastumaan!"

"Kääntykää tämän herran puoleen", vastasi Mary, – "kertokaa asia tälle herralle, kyllä hän siitä pitää huolen."

Hän veti Arthurin mukanaan ulos huoneesta.

"Ken olette, herraseni? Tuomari?" kysyi Irmgard hulluinhuoneen lääkäriltä.

"Voitte uskoa minulle kaikki, rouvani", sanoi Jefferson tyyneesti, "on parasta että seuraatte minua."

"Seuraan teitä? Minne?"

"Saadaksenne pöytäkirjan laadituksi, – se tulee teitä tyynnyttämään", sanoi Jefferson, – "täällä eivät syytöksenne teitä hyödytä."

"Mrs Gould siis uskoo minun olevan mielipuolen? Oi, tuo lyhytnäköinen! Kuinka minä häntä säälin! Hänen heräämisensä tulee olemaan kauhea."

Jefferson oli tarttunut hattuunsa ja astui ovea kohti.

"Olkaa hyvä, rouva!" sanoi hän, palvelijan ovea avatessa.

"Odotin oikeastaan erästä herraa", mutisi Irmgard, – "en käsitä miksei hän ole tullut."

"Voittehan sittemmin puhua hänen kanssaan, nyt on ennen kaikkea tärkeätä teille itsellenne, että seuraatte minua!"

Irmgard, joka luuli saavansa apua, seurasi nyt lääkäriä, joka näytti luotettavalta henkilöltä, ja sitäpaitsi, olihan Irmgard oikeassa, olihan pakko heidän häntä uskoa.

"Ottakaa hattunne ja päällysvaatteenne, rouvaseni!" sanoi Jefferson.

Kamarineiti toi päällysvaatteet ja auttoi Irmgardia pukeutumisessa.

Tohtori meni edeltä vaunujen luo ja antoi mukana olevalle hoitajattarelle käskyn ajaa edellä vuokra-ajurilla, jotta ei Irmgard hänen läsnäolonsa tähden aavistaisi mitään pahaa. Jefferson auttoi Irmgardin vaunuun. Irmgard astui sisään.

Jefferson sulki vaunun oven ja hevoset läksivät liikkeelle. "Minulla on kauhea salaisuus paljastettavana", kertoi Irmgard matkalla lääkärille, – "hän on heti vangittava, tuo John Gouldiksi itseään kutsuva roisto, vaikka hänen nimensä oikeastaan on Arthur Nordheim, ja joka on minun mieheni, vaikka hän on sittemmin mennyt naimisiin Mary Smithin kanssa."

"Kyllä panemme kaikki pöytäkirjaan", tyynnytti Jefferson tuota pahaa aavistamatonta naista, "me olemme pian perillä." Vaunut vierivät pitkin korkeata muuria, jossa oli iso portti. Portti avautui.

Vaunut vierivät nyt portista sisään ja yli suuren pihan, jonka sivuilla oli istutuksia ja suuria puita.

Puistossa käveli miehiä ja naisia. Muutamat heistä uteliaina lähestyivät, kun vaunut seisattuivat suuren talon edustalle. Vääntyneet kasvot, elottomat silmät ja lähellä seisovain kamalat hymyt olisivat herättäneet Irmgardin huomion, jos hänellä olisi ollut aikaa katsella ympärilleen.

Tohtori Jefferson auttoi hänet niin nopeasti ulos vaunuista ja talon ulko-ovesta sisään, ettei hän huomannut mielipuolia eikä talon ristikoilla varustettuja akkunoita.

Vaunut ajettiin takapihalle.

Kiihtyneessä mielentilassaan ei Irmgard mitään huomannut, ja nyt sulkeutui hänen sekä tohtori Jeffersonin takana hulluinhuoneen korkea ovi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Ameriikkalainen kaksintaistelu.

Poliisikomissario Rogers istui tänä aamuna toimistossaan ja oli juuri kuulustellut palvelija Bobia, joka oli niin liikutettu, sittenkuin hän itku silmissä oli vakuuttanut syyttömyyttään, että Rogers säälin valtaamana oli antanut viedä hänet takasin koppiinsa.

Rogers katseli eteensä, ajatellen kädessään olevaa palvelijan kirjotettua kertomusta. "Tikarin tuppi", mutisi hän ja pani kertomuksen pöydälleen – "tuppi ja avain ovat tärkeimmät todistuskappaleet tässä kauheassa jutussa – on vain löytynyt kaksi avainta, toinen on ollut murhatulla ja toinen hänen tyttärellään, – minä en tahdo tulla autuaaksi, jos vanha Bob on murhaaja! Tuo vanha hentosydäminen mies ei lainkaan ole saattanut pistää tikaria ihmisen rintaan! Taivas sen tietäköön, olen kuulostanut ja nähnyt monenlaisia rikoksellisia, liukkaita, raakoja, kaikenlaisia – mutta tämä Bob Garden ei ole syyllinen!"

"Mistä tuo tikarin tuppi on kotoisin? Ameriikkalaista työtä se ei ole, se on nähtävästi Saksasta tuotu. Kenellä on tikari, joka sopii tuppeen? Pelkäänpä – – –."

Tällä hetkellä everstin yksinpuhelu keskeytyi.

Ovea koputettiin.

Eräs poliisi tuli sisään, kädessään kirje.

Rogers kääntyi.

"Onko kirje minulle osotettu?" hän kysyi.

"Kirje on tänä aamuna ollut jo useassa paikassa, koska osote on vaillinainen", vastasi poliisi ja ojensi Rogersille kirjeen, jonka jälkeen hän poistui.

Eversti katsoi päällekirjotusta. Heti tuli hän Irmgardia ajatelleeksi. Vapiseva naisen käsiala sai hänet ajattelemaan tuota hyljättyä, joka oli hylännyt hänen aviotarjouksensa, koska vielä oli sidottu toiseen, joka oli hänet vuorostaan hylännyt.

Kiihtyneenä avasi hän kirjeen.

Hän avasi sen ja luki.

Tulos näkyi heti hänen miehekkäissä kasvoissaan.

Hän nousi kiireesti: –

"Lasken tunnit", luki hän ääneen, "kunnes tulette, tiedän ettette unhota kiitollista Irmgard Nordheimia – – ja nyt tuo onneton odottaa aamusta aikain – nyt on päivällisaika – hän luulee etten tulekaan – ei, sinä onneton, hylätty naissydän, erehdyt, jos luulet etten tahdo sinua auttaa! Minä tulen, tulen heti!"

Rogers otti päälleen virkatakin ja lakkinsa.

"Lapsi varastettu, ja löytyy ihminen, joka tietää missä se on – kuinka asian laita on?"

Rogers lähti kadulle ja kiiruhti Gouldin taloa kohti.

"Hän sanoo minulle miehen nimen", puheli hän itsekseen, "ja hän kirjoittaa olevansa vapaa, että hän vihaa ja inhoo sitä roistoa, joka hänet on hylännyt – – niin, kyllä autan sinua, onneton nainen, minä haen tuon pikku tytön käsiini. Sydämeni tuntuu yhtäkkiä niin keveältä. Sinä olet vapaa, – luoja olkoon kiitetty! Ja nyt sinullekin koittaa uusi aika, onnen aika, minä tuon takaisin sinun lapsesi – tarjoon sinulle kodin ja sydämen, sillä minä rakastan sinua ja olen oleva onnellinen omistuksestasi!"

Rogers saapui Gouldin taloon.

Arthur kalpeni kuullessaan poliisimestarin häntä hakevan.

Mutta pian hän taas oli tunteittensa herra ja käski tuoda everstin sisään.

Kylmän kohteliaasti kääntyi Arthur Rogersia kohti, kun tämä sisään tullessaan vakaana kumarsi.

Arthurin tummat silmät tapasivat everstin silmäyksen, joka tutkivasti oli häneen luotu.

"Mitä tahdotte?" kysyi Arthur.

"Teidän talossanne, mr Gould, on seuranainen, saksalainen rouva Nordheim", – sanoi Rogers.

Arthurin tutkiva katse sai nyt toisen ilmeen.

"Oh, elkää uskoko sitä onnenonkijaa", sanoi Arthur keveästi, "hän on aivan mieletön ihminen, joka on kiusannut meitä kauheasti luulotteluilla persoonallisilla asioillaan –."

"Erehdytte, mr Gould", selitti Rogers, "kovat sananne eivät ole yhtä totuuden kanssa. Rouva Nordheim ei ole mikään onnenonkija, hän on onneton, hylätty nainen, hän on –."

"Mitä tuo minua liikuttaa?" keskeytti Arthur ivallisesti, "jättäkää minut rauhaan tuon hullun naisen suhteen!"

"Herra Gould, minä olen täällä tuon naisen puolustajana, sen tahdon teille sanoa", sanoi Rogers vihaisesti.

Pirullinen hymy leikki Arthurin huulilla.

"Vai niin", sanoi hän ivallisesti, "se ei asiata muuta, ystäväni. – Mitä teillä on tuon rouvan kanssa tekemistä, ei lainkaan kuulu minulle."

"Minulla ei ole muuta tekemistä tuon naisen suhteen, kuin mitä kunniani ja velvollisuudentuntoni käskee tekemään hänen hyväkseen."

"No, sentähden ei teidän lainkaan kannata puhua kunniasta, ystäväiseni!"

"Kiellän teitä kutsumasta minua ystäväksenne", huusi Rogers vihaisena, "ja kiellän teitä epäilemästä tämän naisen kunniaa, sillä siitä minä loukkaannun."

"Minua se ei liikuta, tuo nainen ei enää ole talossani, hän on tänä aamuna täältä lähtenyt. Teidän esiintymisenne täällä on muuten sitä lajia, että on paras teidän poistua", ja Arthur aikoi soittaa palvelijaa.

"Hiljaa!" huusi Rogers, kun Arthur aikoi painaa sähkönappulaa, "minä aijon teiltä vaatia hyvitystä esiintymisenne johdosta, minä, eversti Rogers."

"Minulla ei ole mitään syytä hyväksyä kaksintaisteluvaatimustanne", sanoi Arthur.

"No, hyvä, saatte valita ratsupiiskan ja pistoolin välillä. Jos kieltäydytte taistelemasta kanssani, niin ratsupiiskallani rankaisen teitä hävyttömistä sanoistanne rouva Nordheimia kohtaan, sillä itsestäni en välitä – teidänlaisenne mies ei minua voi loukata."

"No, hyvä", sanoi Arthur, "päättäkäämme asia kaksintaistelulla, mutta amerikkalaisella, koska olemme Amerikan mantereella."

Rogersin kasvot synkistyivät.

Se oli kauhea tarjous, mikä hänelle tässä tehtiin, ja hänen kunniansa vaati sen hyväksymään.

Kaksintaistelu, josta nyt oli puhe, oli oikeastaan arvan vetoa. Toisen kaksintaistelijoista, nimittäin sen joka hävisi, oli määrä tehdä itsemurha.

"Miksi viivytte?"

"Ehdot?" kysyi Rogers vakavana.

"Otamme kaksi paperilippua, lyhemmän ja pitemmän, ja panemme ne kirjaan. Se joka vetää lyhemmän, ei tänään vuoden perästä enää saa olla elävitten joukossa. Näette että luotan rehellisyyteenne!"

"Ette enempää kuin minä teihin!" vastasi Rogers ylenkatseellisesti. "Ryhtykäämme toimeen!"

Arthur otti kaksi paperiliuskaa ja laski ne avonaiseen kirjaan, näin että päät ainoastaan näkyivät lehtien välistä, kun Arthur sulki kirjan.

Rogers lähestyi tyyneesti.

"Tässä on kirja. Saatte alkaa", sanoi Arthur ja osoitti tuota paksua kirjaa, "valitkaa!"

Tässä silmänräpäyksessä riippui elämä käden liikkeestä.

Mutta Rogers ei arvellut.

"Sinun tähtesi!" sanoi Rogers itsekseen, ajatellen Irmgardia, jonka kuva näkyi hänen sielunsa silmissä, "sinut minä kostan!"

Hänen sormensa tarttuivat toiseen paperiliuskaan, käsi ei vavissut. Tyyneenä miehenä, joka katselee kuoloa silmiin, teki hän valintansa.

Hän oli tarttunut liuskaan ja vetänyt sen ulos.

Nyt otti Arthur toisen ja näytti sitä.

Se oli päätetty.

Rogers oli vetänyt lyhyemmän liuskan.

Vaiteliaana, kylmästi tuijottaen eteensä hän siinä seisoi, kun tuomio oli langetettu.

"Kello on kaksi päivällä", sanoi Arthur näyttäen kelloaan, "jos minä näen teidät hengissä kello kaksi päivällä tänään vuoden perästä, ammun teidät kuni koiran."

Hän kääntyi ja poistui huoneesta.

Silmänräpäyksen ajan seisoi Rogers liikkumattomana ja tuijotti eteensä.

Nyt oli hänen elämänsä kaunein toivo – saada Irmgard vaimokseen ja nauttia onnesta hänen rinnallaan – mennyttä!

Hän poistui noista loistavista huoneista, jotka häneen tekivät niin kauhean vaikutuksen. Hänen täytyi hakea Irmgard, mennä hänen avukseen.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Tohtori Jeffersonin hulluinhuone.

"Missä minä olen?" kysyi Irmgard kummastuneena, kun hän yhdessä tuon pikku miehen kanssa, joka oli saattanut hänet taloon, astui huoneeseen, jonka akkunat olivat ristikoilla varustetut.

Hoitajatar, miesmäisen näköinen, oli nyt tullut huoneeseen.

Pelästyneenä katseli Irmgard tuota naista ja akkunain ristikoita.

"Armahtakaa – missä minä olen – ken te olette?"

"Te olette varmassa turvapaikassa, rouvani", sanoi tohtori Jefferson, istuen pyöreän pöydän ääreen, jolla oli suuri kirja.

"Laupias Jumala!" huudahti Irmgard ja vavistus tunki hänen ruumiinsa läpi, "mikä talo tämä on? Vastatkaa! Se on – se on – hulluinhuone!"

"Tyyntykää, rouvani!" sanoi Jefferson, "olkaa vain tyyni! Velvollisuuteni lääkärinä pakottaa minut muussa tapauksessa sulkeuttamaan teidät eristettyyn koppiin!"

"Kauhea uni – –" lausui Irmgard itsekseen, – "mutta se ei ole mikään uni! Todellisuutta on kaikki, todellisuutta! Hän on lähettänyt hakemaan teidät, hän on sanonut että olen mielipuoli – mutta en ole mikään mielipuoli", jatkoi Irmgard ja lähestyi tohtoria, "kyselkää minulta! Tutkikaa minua! En ole mielipuoli. Tuo peto ihmishaamussa, joka nyt kutsuu itseään John Gouldiksi, mutta jonka nimi ennen oli Arthur Nordheim, tahtoo saattaa minut hulluksi, saadakseen minut pois tieltä, tahtoo elävänä haudata minut tänne. Mutta ei se onnistu! Vielä löytyy oikeutta maan päällä, oikeamielisiä miehiä? – – Hän tuli ajatelleeksi Rogersia – hän pysähtyi – hän ei ollutkaan tullut. Rogers oli hänet hylännyt – no niin, olihan Irmgard leikkinyt hänen tunteittensa kanssa, hänkin siis epäili – –."

Irmgard näki lääkärin häntä tarkastavan sivulta.

"En ole mielisairas", selitti hän nyt tyyneemmin, "jos olette rehellinen, täytyy teidän itsenne se myöntää, olen hylätty vaimo! Tuo herra Gould, joka on jättänyt minut teidän haltuunne, kun minä aloin häntä paljastamaan, on mieheni, on naimisissa kanssani ja on nyt uusissa naimisissa! Hän on kurja petturi, joka lisäksi on varastanut lapseni! Hän on – –."

"Vaiti, rouvani, vaiti", keskeytti hänet Jefferson, "kyllä kaikki selviää. Nykyisin on teidän paras myöntyä siihen, jota ette voi muuttaa, ja minä lupaan kunnollista kohtelua!"

"Te ette tahdo minua kuulla? Te ette tahdo laskea minua pois täältä? Minä vaadin saada tavata tuomarin, jolle voin syytökseni esittää! Minä vaadin tutkintoa. Vai saako tuo roisto voittaa ja iloita? Hänen pirullinen juonensa on kai teillekin selvä. Hän tahtoo saada syytökseni vaikenemaan, yrittämällä selittää minut hulluksi – –."

"Onko teillä papereita, rouvani, jotka todistavat väitteenne?" kysyi Jefferson.

"Olen Arthur Nordheimin hylätty vaimo, Irmgard Nordheim ja olin ennen avioliittooni hänen kanssaan kreivitär Hohenstein. Paperini on tuo roisto minulta varastanut, tehdäkseen minut voimattomaksi, samoin lapseni – –" ja hän nyyhki epätoivosta.

Lääkäri, joka aikoja sitte oli tottunut kaikenlaisiin mielipuolisuuden ilmauksiin, ja sentähden oli aivan tunteeton mielenpurkausten johdosta, kirjoitti syytökset rekisteriinsä ja vierustaan huomautuksen, joka hänelle oli arvokkain kaikesta, nim. että rikas John Gould suoritti sairasmaksun.

Hoitajatarkin näytti välinpitämättömälle.

Äkkiä Irmgard kokosi voimansa ja pyyhki kyyneleensä.

"Vaadin päästä tuomarin luo, ette suinkaan te voi määrätä minun kohtaloani ainoastaan siksi että tuo roisto on lähettänyt minut tänne."

"Teidän on nyt oltava täällä ja ellette hyvällä taivu, niin käytämme väkivaltaa."

"Minä huudan apua", selitti Irmgard ja astui ovea kohti.

Irmgard juoksi käytävän läpi ulko-ovelle asti. Mielipuoliset naiset katselivat häntä sammuneilla katseillaan ja nauroivat räikeästi.

Mielipuolet seurasivat häntä pihalle.

Syntyi täysi kapina! Sekä rakennuksessa että pihalla syntyi huutoa ja melskettä. Vapauden halu valtasi koko joukon.

Hoitajat juoksivat joukon keskelle, vaan saattoivat vangita ainoastaan joitakuita. Silloin hoitajatar Vicky tunkeutui huutavaan joukkoon.

Hänen muutenkin tylyt kasvonsa olivat saaneet rajun ilmeen.

Pitkillä käsivarsillaan tarttui hän Irmgardiin, jota hän piti metelin alkuunpanijana, nosti hänet ilmaan ja kantoi hänet erään kopin luo, jonka ovesta työnsi Irmgardin sisään.

Ovi lukittiin.

Hullujen huudot tunkivat Irmgardin korviin.

Eräs mieshoitajista kysyi Vickyltä kuka äsken tullut oli.

"Hän tuli vasta tänään", vastasi Vicky.

"Mikä hänen nimensä on?"

"En vielä tiedä. Hän tekee koko joukon sekavia syytöksiä ja väittää olevansa saksalainen kreivitär ja muuta sellaista, samaten kuin kaikki suuruuden hulluutta potevat."

Kun Irmgard kopissaan tointui, huomasi hän kauhean asemansa koko laajuudessaan.

Kukaan ei uskonut hänen syytöksiään, kaikki luulivat häntä hulluksi. Ja kun hänellä ei ollut mitään papereita, ei hän voinut syytöksiään todistaa.

Arthur oli voittanut – Irmgard oli voitettu. Vasta nyt alkoi hän huonettaan tarkastamaan. Laattia oli patjojen peittämä, eräässä nurkassa oli peite. Muutoin oli huone aivan tyhjä.

Irmgard laskeutui patjalle, kuolemaan asti väsyneenä, neuvotonna ollen. Hän väänsi vapisevia käsiään ja nosti katseensa taivasta kohti.

Hiljaisen rukouksen hän kohotti luojalle. Irmgard rukoili lapsensa puolesta.

VIIDESTOISTA LUKU.

"Mustan valaskalan" ravintola.

Oli jo ilta, kun Rogers lähti luotsinlesken talosta Rantakadun varrella, jossa hän oli hankkinut tarkkoja tietoja lapsen ryöstöstä. Lapsen, enempää kuin Irmgardinkaan nykyisestä olinpaikasta ei hän tiennyt mitään. Mutta hän oli varma siitä että Irmgard haki lastaan, ja luuli paraiten löytävänsä hänet, jos itsekin sitä alkoi hakemaan.

Ryöstäjät olivat olleet hiilityömiehiä, mutta kuka takasi etteivät he vain olleet mustanneet naamansa eikä heitä siis saattaisi löytää missään hiilivarastossa.

Rogers meni rantaan, josta höyrylautta meni toiselle puolen jokea, missä oli lukuisia hiilivarastoja.

Tultuaan toiselle rannalle, seisattui hän odottaen ja silmäili ympärilleen.

Eräs poliisi, joka näytti häntä odottavan, tuli hänen luokseen. "Oletteko saanut mitään selvää, Macknell?" kysyi Rogers hiljaisella äänellä.

"Olen tuntikausia kuleksinut hiilivarastoissa, mutta tuloksetta, sillä ensiksikin on mahdotonta useiden satojen miesten joukosta löytää juuri noita kahta, ja toisekseen ovat he yleensä niin varovaisia, että kun ne perhanat näkevät poliisin, niin he käyvät epäluuloisiksi eivätkä sano mitään."

"Mikä viheriä valo tuolta loistaa, Macknell?"

"Se on 'Mustan valaskalan' kapakka, jossa merimiehet ja hiilityömiehet juopottelevat. Ehkä siellä saisi jotakin kuulla."

"Seuratkaa mukana!"

Macknell arveli.

"Virkapuvussa, herra Rogers?" hän kysyi.

Innoissaan oli Rogers aivan unohtanut että hänellä oli virkapuku yllään.

"Emme kuitenkaan mitään menetä", lisäsi Macknell, – "mitä myöhemmin tulemme, sen parempi. Jos eversti käskee, olen täällä jälleen tunnin perästä."

Molemmat kiiruhtivat lautalla ja raitiotiellä kotiinsa vaihtamaan pukua.

Tunnin kuluttua oli poliisi jälleen sillalla.

Kello löi juuri kymmentä.

Kapakasta, jonka akkunat olivat kirkkaasti valaistut ja jonka oven päällä viheriä lyhty paloi, kuului laulua ja melua, ja ovi näkyi usein avautuvan uusille vieraille.

Nyt näkyi everstin vartalo pimeydestä.

Macknell meni häntä vastaan.

"Lähtekäämme vierailulle kapakkaan", sanoi Rogers, – "tulkaa, Macknell!"

Molemmat miehet kulkivat yli kadun ja lähestyivät ravintolan lasiovea.

Rogers avasi oven.

Huone oli savun täyttämä, niin että pöydät ja niiden vieressä istuvat näkyivät kuin sumun lomitse.

Mutta Rogers ei pelästynyt, astui vain sisään seuralaisensa kera.

Rogers oli heti huomannut tyhjän pöydän salin perällä. Sen ääreen hän ja Macknell istuutuivat.

Kukaan ei heitä näyttänyt huomaavan. Useissa pöydissä istui hiilityömiehiä. Eräs pöytä veti Rogersin huomion puoleensa. Eräs miehistä oli noussut ja aikoi poistua, mutta toverit tarttuivat häneen.

"Harry", huusi eräs hiilityömies tuolle poistuvalle, – "me olemme vielä janoisia; – kun sinä olet tarjonnut niin paljon, voit vielä tarjota tusinan olutlasia."

Mutta Harry vain pudisteli päätään ja meni.

"Tuollapa on taskut täynnään rahaa", huusi eräs miehistä.

"Hän on kai saanut periä, vai kuinka, Jim?" kysyi joku.

"Sinähän olet hänen ystävänsä, Jim, ja sinulla kai on tietä mistä hän on saanut rahoja!" sanoi toinen.

"Harry voi tarjota kuinka paljon tahansa", selitti Jim, "hän ansaitsee paljon rahaa."

"No, saakeli, kerro mistä!"

"Hänellä on luonaan eräs lapsi, josta hän saa paljon rahaa."

"Kasvatuslapsi! No, kas sepä oli salaisuus."

"Niin, en tiedä, mutta joitakin vehkeitä siinä mahtaa olla!"

Käsi laskeutui Jimin olalle.

Jim katseli taakseen hämmästyneenä.

Macknell seisoi hänen takanaan.

"Pari sanaa!" hän sanoi.

"Tuolla on eräs herra, joka tahtoisi puhua kanssanne", sanoi Macknell, "hän tarvitsee väkeä ja maksaa hyvän palkan."

Jim katsoi Rogersiin päin.

"Uusi hiilen kauppias, vai mitä?" hän kysyi.

Jim lähestyi ja käskettiin pöytään istumaan.

"Olette hiilityömies?" kysyi Rogers.

"Kyllä, herra, olen hiilityömies Jim Samson."

"Ken oli toverinne, joka äsken meni?" kysyi vuorostaan Macknell.

"Se oli Harry. Hänen liikanimeään en tiedä."

"Hänellä on luonaan kasvattilapsi!" sanoi Macknell.

Jimin humalaisissa silmissä näkyi väikettä. Hän käsitti mitä he tarkoittivat.

Nauraen pudisti hän päätään.

"Se oli vain pilaa", hän vastasi, "narrasin vaan noita muita."

Rogers huomasi Jimin olevan varuillaan ja muutti sentähden nuottiaan.

"Olen kahden kunnon työmiehen tarpeessa", hän sanoi, "tahtoisin saada teidät ja toverinne Harryn. Voitteko hankkia hänet tänne?"

"Tuokaa tänne lasi totia", huusi Macknell.

Isäntä toi lasin, ja Macknell ojensi sen Jimille.

"Terveeksi", sanoi Macknell ja kilisti Jimin kanssa.

"Eikö kukaan muu kuin Harry kelpaa", sanoi Jim syrjästä vilkaisten.

Rogers otti esiin kymmenen dollarin setelin ja asetti sen pöydälle eteensä.

Jim katseli rahaa.

"En tahdo tietää muuta kuin missä Harry asuu", sanoi Rogers.

"Käsitän sangen hyvin!" sanoi Jim, "kaikki tietysti tuon kasvattilapsen vuoksi."

"Olet järkevä poika", sanoi Macknell nauraen ja kilisti jälleen Jimin kanssa, – "terveeksi!"

Jim otti pari vahvaa kulausta.

"Tahtoisin puhua Harryn kanssa ja nähdä tuon lapsen", selitti Rogers, – "onko teillä halu ansaita kymmenen dollaria, Jim?"

"Olen köyhä piru, kymmenen dollarin edestä teen mitä tahdotte."

"No, hyvä! Missä Harry asuu?"

Jim nauroi partaansa itsetietoisena.

"Jos nyt herroille sen sanoisinkin, niin ette sittenkään sitä – tietäisi, sillä ei täällä syrjässä ole mitään katuja ja numeroituja taloja."

"Mutta tiedätte kuitenkin missä talo on?"

"Kyllä."

"Harry ei saa tietää että minä olen näyttänyt teidät sinne."

"Eipä tietenkään."

Jim näytti ajattelevan.

Toinen kymppi vielä kun luvattiin lisäksi, näyttivät Jimin arvelut olevan lopussa.

Mutta siilon kapakan ovi avautui ja Harry astuikin sisään uudestaan.

Hänen toverinsa riemuitsivat.

"Täydet lasit", kuului huutoja pöydästä, "Harry on täällä", hän maksaa.

Jim käytti yleistä melua hyväkseen noustakseen ja palasi toverien pöytään.

"Saakeli soikoon", kiroili Macknell.

Rogers häntä rauhotti.

"Meidän täytyy häntä seurata, kun hän menee kotiin, eversti!" kuiskasi Macknell Rogersille.

"Menkää ulos täältä, niin voitte häntä odottaa", vastasi Rogers, "pysytelkää niin syrjässä etteivät teitä näe. Ja niinpian kuin Harry lähtee kapakasta niin te seuraatte hänen jälkiään!"

Macknell nousi ja läksi.

Pian alettiin yleensä poistumaan kapakasta, sillä yö oli myöhäinen.

Harrykin näytti saaneen tarpeekseen, juotuaan useita laseja toisten kera.

Hän nousi.

Useat muut, niiden joukossa Jim, seurasivat hänen esimerkkiään.

Harry näytti hoipertelevan kun hän astui ovea kohti.

Jim tarttui hänen käsikynkkäänsä ja toverukset alkoivat luovimaan kotiin päin.

Rogers seurasi heitä varovasti.

Ulkona näki hän Macknellin, joka juuri oli alkanut toveruksia seuraamaan.

Nyt oli tärkeätä pysytellä heidän jälissään pimeimmillä paikoilla.

Rogers ja Macknell seurasivat heitä kukin erikseen. Ainoastaan muutamia minuutteja vielä, ja he ehtisivät Harryn talolle.

KUUDESTOISTA LUKU.

Maryn löytö.

Gouldin talossa oli illemmalla kaikki rauhallista.

Mary oli lähettänyt kaikki palvelijat levolle, yksinään istuen kirkkaasti valaistussa huoneessa.

Kuten edellisenäkin iltana, oli Arthur taasen kotoa poissa.

Maryllä oli tunne jostakin tulevasta onnettomuudesta, vaikkakaan ei hän itse voinut selvittää tätä tunnettaan. Mary nousi, mennäkseen makuuhuoneeseen. Sinne päästäkseen oli hänen mentävä miehensä huoneen läpi. Sinne saavuttuaan tunsi hän jotakin omituista, aivan kuin veren hajua, mikä sai hänet pelonalaiseksi. Hän seisattui hetkeksi.

Sähkövalo paloi vielä tuossa hienosti sisustetussa huoneessa.

Mistä tuo haju tuli? Oliko se ehkä ainoastaan luulottelua?

Ei, tuolta kirjoituspöydästä tuntui hajua aivan selvästi. Siihen; yhtyi vahva myskin haju, joka ei kuitenkaan voinut tukehduttaa tuota toista hajua.

Mary meni pöydän luo, jonka laatikot olivat lukitut ja avaimet poissa.

Hän kuunteli.

Oliko se hänen miehensä, joka tuli kotiin?

Silloin hän kysyisi avainta.

Ei – se ei ollut hän – ei hän vielä tullut kotiin.

Nyt hän tuli ajatelleeksi että miehensä kerran, kun hänen avaimensa oli hukassa, oli lainannut Maryltä erään hänen lippaansa avaimen, joka myöskin sopi kirjotuspöytään.

Mary säilytti aina tämän avaimen eräässä yöpöytänsä laatikossa.

Silloin hän tuli ajatelleeksi isänsä talon avainta.

Merkillinen sattuma! Kauhea ajatus – –

Hän muisti isänsä kauhean lopun, – avain sai hänet ajattelemaan vankilassa istuvaa Bobia, vieras ei taas ollut päässyt taloon.

Mutta oli löytynyt toinenkin avain, se mikä oli hänen yöpöytänsä laatikossa, ja jonne ainoastaan hän ja miehensä pääsivät.

Kalpeana, kauhean aavistuksen valtaamana otti hän lippaansa avaimen laatikosta.

Hän meni Arthurin huoneeseen.

Silloin, juuri hänen seistessään kirjotuspöydän ääressä, sammui sähkövalo.

Kuten ainakin, oli joku palvelijoista maate mennessään sammuttanut sähkön.

Pimeys vallitsi huoneessa.

Nyt tuntui veren haju entistään kamalammalta, niin että Mary seisoi aivan liikkumatonna.

Makuuhuoneessa paloi vielä lamppu.

Hiljaa ja varovasti astui Mary pimeässä makuukamarin ovea kohti.

Hän avasi oven ja valoa tunkeutui huoneeseen.

Mary otti lampun ja palasi Arthurin huoneeseen.

Oli kaikkialla niin hiljaista että Mary kuuli hengähdyksensä ja hameittensa kahinan, astuessaan kirjotuspöydän luo.

Mary asetti palavan lampun kirjotuspöydälle.

Sitte hän kumartui ja pisti avaimen lukkoon.

Kiireellä liikkeellä hän väänsi auki lukon.

Kun hän veti auki laatikon, näki hän aluksi kokoonkäärityn liinavaatteen.

Mary veti sen esille.

Se oli hänen miehensä paita. Mutta miksi se täällä oli?

Kauhusta vavisten hän sen avasi.

Jotain putosi lattialle.

Paita oli monista kohdin verinen.

Maryn kasvoilla kuvastui suurin kauhu ja peitetty huuto tunki hänen huultensa yli.

Se oli hänen kalliin isänsä verta.

Murhaaja, joka sitä oli vuodattanut, oli John Gould, hänen miehensä! Se, jonka kanssa hän oli naimisissa, oli hänen isänsä murhamies.

Mutta mitä oli tuolla matolla? Mitä oli pudonnut tuosta verisestä paidasta, kun hän sen avasi?

Mary kumartui.

Tikari!

Siinä oli murha-ase, jolla tuo katala mies oli surmannut hänen vanhan isänsä.

Tällä hetkellä Mary oli näkevinään edessään isänsä – hengessään kuuli hän isänsä huudon – hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuijottavat silmänsä – hän näki hänen horjuvan kuoliniskun saatuaan, näki hänen kaatuvan sänkyyn. – –

Kauheata!

Tikari, jonka kärki oli verinen, putosi Maryn kädestä ja hän painoi kädet vasten kasvojaan.

Koko hänen olentonsa vapisi kuin haavan lehti.

Näin kului useita minuutteja – kauheiden tuskan aikaa.

Maryä kohdannut suru ei saanut lievikettä kyynelistä, siksi suuri se oli.

Silloin hän oikasihe.

Hän oli tehnyt epätoivoisen päätöksen.

Matolla hänen edessään oli paita ja tikari, joka oli pudonnut hänen kädestään.

John Gould oli murhaaja.

Nyt ei Mary enää ollut hänen vaimonsa.

Kaikki entinen rakkaus oli yhdellä iskulla mennyttä.

Hän kuunteli.

Tulisiko tuo katala?

Mary tunsi sanomattomasti häntä pelkäävänsä.

Ja tämän miehen vaimo hän oli ollut!

Pelko hävisi päättäväisyyden tieltä.

Hän tahtoi odottaa Arthurin tuloa, näyttää hänelle todistuskappaleet ja jättää hänet oikeuden huostaan.

Kuunnellessaan ei hän nyt enää vavissut.

Palasiko hänen miehensä miljoonamiesten peliklubista?

Ei – jyrinää kuului ainoastaan kadulta, se ei ollut Arthur.

Millä hetkellä hyvänsä voisi hän kuitenkin saapua.

Odottaisiko Mary häntä?

Miksikä?

Tässähän oli ainoastaan tuomareilla puhevalta, ei hänellä! Hän otti paidan ja tikarin ja kääri ne paperiin. Hän oli tehnyt päätöksensä, otti päällystakin ja hatun ylleen ja läksi ovea kohti.

"Bernardin luo", mutisi hän, – "vangitkoon hän syyllisen."

Hän astui eteiseen. –

Jos Arthur nyt tulisi kotiin!

Mutta sekään ei saanut olla este.

Pelkäämättä avasi hän ulko-oven ja meni hakemaan Bernardia.

Kaikki siteet hänen ja John Gouldin välillä olivat nyt rikotut.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Pako hulluinhuoneesta.

Vartija Fritz Schöller, kunnon saksalainen, joka aina oli hyvällä tuulella, läksi tarkastamaan sitä osastoa, missä rauhotussellit olivat. Sattumalta tuli hän avanneeksi luukun ja katsoneeksi siihenkin huoneeseen, jossa Irmgard oli.

Schöller vavahti aika lailla ja kummastuksen huuto pääsi hänen huuliltaan.

"Mitä tämä on", tuumi Fritz Schöller, "kreivitär Irmgard Hohenstein ilmielävänä! Kuinka hän saattaisi olla täällä – mutta tuo yhdennäköisyys! Siitä on nyt monta vuotta sitten: kun hänet näin isänsä linnassa, Saksassa, silloin kun vielä olin vanhan kreivin parturi ja joka päivä kävin linnassa – –"

Schöller katseli vielä kerran selliin, Irmgardin sitä huomaamatta.

"Kreivitär Irmgard", huudahti Schöller.

Irmgard vavahti – hän nousi ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, kun ei voinut saada selkoa siitä mistä ääni oli tullut.

"Kuka minua huutaa, kuka täällä tietää nimeni?" hän kysyi.

Schöller ei ollut uskoa silmiään.

"Herra jumala, tekö se todellakin olette? Kreivitär Hohenstein?" huudahti Schöller ja avasi sellin oven.

Nyt katseli Irmgard tulijaa.

"Herra Schöller", sanoi Irmgard.

Viimeinen arvelu oli nyt Schölleriltä hälvennyt. Se oli kreivitär! Mutta kuinka hän oli tullut Ameriikkaan? Kuinka hän oli tänne joutunut.

"Armias luoja – kuinka olette tänne joutunut – kertokaa!"

Irmgard kertoi historiansa, kuinka oli joutunut naimisiin Nordheimin kanssa, tulleensa hyljätyksi ja vihdoin tulostaan uuteen maahan, lapsen ryöstöstä ja joutumisestaan hulluinhuoneeseen.

Kunnon Schöller päätti pelastaa Irmgardin.

"Minä autan teidät pois täältä", sanoi Schöller, – "mutta nyt minun täytyy mennä, hoitajatar tulee pian. Minä vapautan teidät ensi yönä – hyvästi siksi!"

Yön pimeys vallitsi tohtori Jeffersonin hulluinhuoneessa. Ainoastaan harvoista akkunoista loisti valoa. Kartanolla hiljaisuus vallitsi.

Tumma olento liukui pihan yli.

Hän astui sitä rakennusta kohti, jossa rouva Nordheim asui. Hiljainen kolina kuului, kun tuo tumma varjo avasi rakennuksen oven.

"Rouva Nordheim", kuului ääni erään sellin oven takana, – "se olen minä, Schöller, minä tulen!"

"Tuletteko minut pelastamaan, herra Schöller?" kysyi Irmgard tulijalta.

Vartija sytytti lyhdyn. Nyt hän avasi sellin oven.

"Olen tullut teitä auttamaan pakoon, armollinen rouva!"

"Jumala teitä siunatkoon."

"Tulkaa pian. Tämä yö on edullisin, koska ei satu olemaan ketään vartijaa pesutuvassakaan, jonka läpi meidän on mentävä. Ja minulla on takaportin avain."

Irmgard hengitti vapaammin.

Schöller sammutti lyhdyn ja tarttui Irmgardin käteen. Kello löi kahta yöllä.

Kun Irmgard Schöllerin taluttamana astuivat pihalle, sanoi Schöller hiljaa:

"Kukapa ennen maailmassa olisi voinut uneksiakaan, että minä, parturi, tulisin taluttamaan kreivitär Hohensteinia kädestä!"

"Te voitte laskea leikkiä tällaisellakin hetkellä", sanoi Irmgard.

"Ei koskaan saa menettää hyvää tuultaan, armollinen rouva."

Äkkiä Schöller seisattui.

"Mikä siellä on?" kysyi Irmgard vavisten.

"Se on vartija, joka tekee kiertokulkuaan."

"Jos hän näkisi meidät – –."

"Ei hän meitä voi nähdä, sillä hän kulkee tuolla kauempana." Puiden varjossa he odottivat, kunnes vartija oli ehtinyt kauemmas.

Askeleet poistuen hiljenivät.

Nyt oli pääsy portille vapaa.

Portti aukeni.

Schöller neuvoi tietä.

"Tämä katu on autio. Oikealla on hautuumaa, mutta sinne älkää menkö, vaan vasemmalle. Ja nyt toivon teille onnea matkalle. Älkää vain antako vangita itseänne uudestaan!" –

"Kiitos, tuhannet kiitokset, herra Schöller, – avustanne onnetonta kohtaan –."

"Hyvää yötä. Siis vasemmalle", kuiskasi Schöller ja sulki hiljaa portin.

Irmgard oli autiolla kadulla, harhaillen eteenpäin ilman tietoa suunnasta.

Lopulta tuli hän virran rannalle, jossa hänen oli käyttäminen lauttaa päästäkseen toiselle rannalle.

Lautturin majassa sai hän lämmitellä tulen ääressä.

Kun hän vihdoin tuli toiselle rannalle, oli työ hiilivarastoissa ja tehtailla jo alkanut.

Irmgard kulki katua pitkin, jossa oli köyhiä työväen asuntoja. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa ajatus: löytää lapsensa.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Gouldia haetaan.

Rogers oli saapunut ystävänsä Bernardin luokse. He istuivat Bernardin kirkkaasti valaistussa huoneessa, keskustellen lapsen ryöstöstä, kun palvelija tuli ilmoittamaan vierasta.

Ovi avautui ja Mary astui sisään. Hänellä oli kädessään mytty ja näytti niin kalpealta ja menehtyneeltä, ettei Bernard ensi näkemältä häntä tuntenut.

"Tunnetteko minut?" kysyi Mary. "Ken on tämä herra?"

"Poliisieversti Rogers, armollinen rouva."

"Olen rouva Mary Gould, murhatun laivanvarustaja Smithin – tytär –."

"Kyllä nyt tunnen teidät, rouva!"

"Minä tulen luoksenne tehdäkseni kauhean ilmotuksen – ottakaa tämä paketti – avatkaa se!"

"Mitä on sitte tapahtunut?"

"Antakaa tuoda tänne onneton Bob, hän on syytön. Minä tahdon hyvittää tuota uskollista miesraukkaa hänen kärsimystensä tähden", lisäsi Mary Bernardin pakettia avatessa.

Bernard peräytyi.

Hän otti tikarin käteensä.

Rogers tuli hänen luokseen.

"Siinähän on murha-ase", sanoi hän heti tikarin nähtyään.

"Ja verellä tahrittu paita", lisäsi Bernard.

Mary astui molempien virkamiesten luo.

"Vangitkaa John Gould", sanoi hän lujalla äänellä.

Bernard tuijotti Maryä.

"Miehenne, rouvaseni?" hän kysyi.

"Tästä hetkestä alkain ei hän enää ole mieheni. Minä löysin nämät todistuskappaleet hänen kirjotuspöytänsä laatikossa ja tuon nyt ne teille."

"Tämä verinen paita – onko se miehenne oma?" kysyi Rogers.

"On", selitti Mary, – "minulla oli toinen avain isäni taloon. Tätä avainta on murhaaja Gould käyttänyt. Arvotus on selitetty! Vanha palvelija on syytön! Tuokaa hänet tänne, tahdon jo tänä yönä saada hänet vapaaksi!"

Rogers katseli nyt todistuksia sen miehen syyllisyydestä, joka hänet oli voittanut ameriikkalaisessa kaksintaistelussa.

Nyt hän hengitti vapaammin.

Tämähän pelasti hänen henkensä. Nyt hän saattoi auttaa onnetonta Irmgardia ja hänen lastaan, tarvitsematta pelätä varmaa kuolemaa vuoden kuluessa.

"Tietääkö miehenne mitään tästä löydöstä, rouva Gould", kysyi Bernard.

"Elkää mainitko häntä enää miehenäni. Minä otan heti eron ja tulen käyttämään isäni nimeä. John Gould ei tiedä tästä mitään, ellei hän juuri nyt ole tullut kotiin ja avannut kirjotuspöytänsä laatikkoa."

"Silloin täytyy heti estää hänen pakonsa", sanoi Bernard, – "sillä nämät todistukset riittävät hyvin hänen vangitsemiseensa."

Molemmat herrat läksivät heti liikkeelle.

Mary antoi Bernardille avaimen taloonsa.

Bernardin lähtiessä Clintonkadulle vangitsemaan Arthuria, ajoivat Mary ja Rogers suureen vankilaan, jossa Bob nukkui karkealla patjalla kurjassa kopissaan.

Rogers antoi vankilaan saavuttua herättää vankilan tirehtöörin.

Muutamalla sanalla selitti Rogers aseman, ja heti pantiin vartija Bobia hakemaan.

Muut seurasivat vartijaa.

Ovi avattiin.

Bob, joka oli herännyt avainten synnyttämään kolinaan, nousi vuoteeltaan ja näki Maryn.

"Miss Mary", hän huudahti.

"Te olette syytön, uskollinen Bob-raukka, ja minä tulen saattamaan teidät vapauteen. – Bob raukka!" –

Rogers ei voinut pidättää kyyneliään.

Onneton Bob, ilon valtaamana, kaatui jälleen lavitsalleen.

"Hän on mennyt tainnoksiin", selitti vankilan tirehtööri, – "tuokaa tänne lasi viiniä että saamme hänet virkoomaan."

Sillä välin oli Bernard saapunut Clintonkadulle. Juuri kuin hänen piti kääntyä eräässä kulmauksessa, näki hän edessään: herrasmiehen, jota hän luuli John Gouldiksi. Vakuutettuaan itsensä siitä että ladattu revolverinsa oli taskussa, seurasi hän nopeasti Gouldia kulmauksen taa.

Mutta samassa kun hän kääntyi kulmauksesta, oli John Gould hävinnyt.

Hänen oli täytynyt mennä sisään nurkkatalon avoimesta ovesta.

Äkkiä päätti Bernard myöskin mennä sisään samasta ovesta, ja huusi kadulla olevan poliisin luokseen, jolle antoi käskyn sulkea portin ja olla laskematta ketään siitä ulos.

Bernard astui ravintolaan, jossa joitakuita vieraita oli jälellä.

Pikaisella katseella vakuuttautui hän siitä ettei Gould enää ollut täällä.

Bernard jätti ravintolan ja nousi rappuja ylös toiseen kerrokseen.

Siellä oli ainoastaan yksi ovi.

Bernard painoi ovikelloa.

Ovi avautui ja tuo päättäväinen poliisimies astui sisään.

Eteisessä ei ollut ketään.

Bernard koputti seuraavaa ovea.

Naisen ääni kehoitti astumaan sisään.

Bernard avasi oven.

Huoneessa seisoi eräs hienosti puettu nainen, jolla oli päässään komea hattu ja sininen harso.

"Onko tänne äsken tullut eräs herra", kysyi Bernard, – "herra John Gould? Haen häntä erittäin tärkeän asian vuoksi."

"Herra John Gould?" kertosi nainen, "ei, hyvä herrani!"

"Hän on tässä talossa", selitti Bernard varmasti.

"Paljon mahdollista, mutta ei tässä huoneustossa", vastasi tuo siniharsoinen nainen, – "mutta jos luulette hänen täällä olevan, niin hakekaa läpi koko huoneusto."

"Käytän lupaanne hyväkseni, rouvaseni", sanoi Bernard, joka ei niinkään uskonut tuota epäluulon alaista naista.

Bernard otti kynttilän toiseen ja ladatun revolverinsa toiseen käteen ja haki läpi huoneuston, Gouldia löytämättä.

Nähtävästi oli Gould löytänyt piilopaikan jossakin toisessa huoneessa.

Hän meni siis toisiinkin kerroksiin kyselemään Gouldia, mutta missään ei Gouldista mitään tiedetty.

Kun hän tuli kadulle, sai hän poliisilta kuulla, että taloon johti toinenkin ovi toiselta kadulta, seikka, johon hän ei ennemmin ollut tullut huomiotaan kiinnittäneeksi.

Sepä oli harmillista.

Mutta Bernard tuumi ettei vielä mitään ollut menetettyä, jos hän nyt heti läksi Clintonkadulle John Gouldia vangitsemaan.

Senpätähden hän heti kiiruhtikin Gouldin taloa kohti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuka oli tuo vieras nainen?

Bernardilla oli Gouldin talon avain, jonka Mary hänelle oli antanut; siksi hän saattaisi ilman muuta päästä taloon.

Hän kiiruhti ennättääkseen ennen Arthuria. Bernard avasi portin, astui sisään ja sulki sen takanaan. Talossa vallitsi hiljaisuus ja pimeys.

Kun Bernardilla aina tällaisia tapauksia varten oli mukanaan tulitikkuja ja kynttilä, sytytti hän valoa ja astui rappuja ylös. Hän avasi salin oven ja meni sitä tietä Arthurin huoneeseen, jossa lamppu vielä paloi.

Kun kaikki oli siinä kunnossa kun se oli ollut Maryn lähtiessä, oli luultavaa ettei Arthur vielä ollut käynyt kotona.

Bernard tutki vielä varmemmaksi vakuudeksi Arthurin makuuhuonetta ja näki sängyn olevan koskematta sekä huoneen tyhjänä. Bernard palasi nyt Arthurin työhuoneeseen ja katseli ympäriinsä.

Tuossa oli kirjotuspöytä, jonka alimmainen laatikko vielä oli avoinna.

Sieltä oli rouva Gould löytänyt nuo vaaralliset todistuskappaleet. Mitä hän mahtoikaan ajatella, löytäessään tavarat, ajatteli Bernard itsekseen.

Ja kuinka varmasti eikö hän esiintynyt. Kuinka kylmäverisesti eikö hän ollut täyttänyt velvollisuuttaan! Ja hän oli rakastanut tuota miestä oikein sydämensä pohjasta!

Nyt Bernard kuunteli.

Porttikelloa soitettiin.

Oliko tulija John Gould? Eikö hänellä ollut portin avainta?

Bernardin oli kai ruvettava portinvartijaksi.

Päättävästi otti hän lampun pöydältä ja otti sen mukaan mennessään ovea avaamaan.

Alas eteiseen tultuaan asetti hän lampun pöydälle ja avasi oven.

Mary tuli sisään.

Hänen suuret silmänsä katsoivat kysyvästi Bernardiin.

"Eikö hän vielä ole tullut", kysyi Mary.

"Ei"

Bernard sulki oven.

"Tunnetteko erästä varakkaaseen luokkaan kuuluvaa naista, joka on hienosti puettu ja kantaa sinistä harsoa?" kysyi Bernard Maryltä.

"Miksi sitä kysytte, herra komissario?"

"Pyydän teitä, ajatelkaa tarkkaan."

"Naista? Minkä näköinen hän on?"

"Hieno, notkea vartalo, komea esiintyminen, kauniit kasvot, mikäli harson läpi saatoin nähdä."

"No, sanokaa minulle, mitä tuota naista kyselette?"

"Tahdon tietää, josko te – josko Gould tuntee tuon naisen."

"Tarkotatteko – –?"

"En vielä mitään tiedä, rouva; luulen vaan että Gould on hänet ennen tavannut, minulla on terävät silmät; hän meni erääseen taloon, jossa sitte tapasin tuon siniharsoisen naisen."

Maryn kasvot synkistyivät.

"Se ei saata olla mahdollista, mikä nyt johtuu mieleeni", sanoi Mary, "muistelen että seuranaisellani rouva Nordheimilla oli sininen harso – mutta hän se ei saata olla, koska hän on viety hulluinhuoneeseen."

"Pelkäänpä turhaan tuhlaavani kallista aikaa Gouldia täällä odotellessani", sanoi Bernard, "Gould on ehkä huomannut minut tai haistaa vaaraa eikä tulekkaan kotiin."

"Mitä kello on, herra komissario?"

"Kello on yli kahden, rouva."

"Silloin minäkin alan luulla ettei hän tule."

"Tahdon ennen aamua ryhtyä kaikkiin varokeinoihin paon suhteen; mutta jos hän tulisi tänne, niin elkää olko mistään tietävinänne. Pitäkää häntä vahvassa uskossa ja lähettäkää sana minulle."

"Tulen toimimaan määräystenne mukaan, herra Bernard."

Komissario läksi nyt talosta ja Mary sulki oven hänen jälkeensä.

Työhuoneesta hän poisti kaikki jäljet ja meni sitte makuuhuoneeseen.

Mary paneutui maate mutta ei uskaltanut nukkua.

Tunti toisensa jälkeen kului.

Lopultakin aamu sarasti.

Mary maatessaan ajatteli kuka siniharsoinen nainen mahtoi olla. Ajatus että se olisi Irmgard ei tahtonut poistua. Nyt tuli hän myös ajatelleeksi Irmgardin ja Arthurin esiintymistä, mikä nyt tuntui epäilyttävältä.

Sanomaton epätoivo, synkkä viha valtasi hänet.

Hänen täytyi saada varmuutta, hänen täytyi saada selitys.

Kamarineiti tuli sisään auttamaan Maryn pukeutumista.

Kysyttäessä kamarineiti kertoi mr Gouldin vielä olevan kotoa poissa.

Mary käski esiin vaununsa ja antoi kuskille käskyn ajaa tohtori Jeffersonin hulluinhuoneeseen.

Sinne saavuttua ilmoittautui hän heti lääkärille.

Pikku tohtori tuli heti vastaanottohuoneeseen, nähtävästi suuressa mielenkuohussa.

"Arvoisa rouva, olen erittäin pahoillani", hän sanoi, "jotakin merkillistä on tapahtunut ja minä olen jo antanut käskyn tarkasti tutkia asiata –."

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Mary.

"Sairas, jonka toin teidän kotoanne –."

"Hän on karannut!"

"Kuinka, arvoisa rouva, te jo tiedätte –."

"Niin, John Gould on hänet viime yönä vapauttanut."

"Teidän miehenne, rouva?"

"Niin, hänen on täytynyt olla täällä!"

"Tähän saakka en ole tietänyt muuta kuin että sairas on karannut."

"Ja hänellä oli sininen harso?"

"Sitä en tiedä rouva."

Mary huomasi nyt ei voivansa täältä saada sen tarkempia tietoja.

Eikö Bernard yön kuluessa ollut nähnyt heidän hakemaansa rikoksellista? Eikö siniharsoinen nainen ollut siinä talossa, jonne Gould meni?

Löytyi ainoastaan kaksi mahdollisuutta.

Joko tuo nainen oli Gouldin rakastajatar joka oli yhdessä juonessa hänen kanssaan tai oli se sitte Irmgard.

Maryn täytyi mihin hintaan hyvänsä saada totuus selville. –

KAHDESKYMMENES LUKU.

Mary ja tuo vieras nainen.

Vanha Bob oli päästetty vankilasta ja Mary oli ottanut kotiinsa tuon uskollisen palvelian.

Mary oli Bernardin kautta ja kohtaukseen nähden Irmgardin kanssa saanut selvän kaikesta.

Se mies, jolle hän oli tarjonnut kätensä ja joka oli murhannut hänen isänsä, ei ollut John Gould vaan Arthur Nordheim. Hän oli Irmgardin mies.

Se syvä viha, minkä hän Arthuria kohtaan tunsi, ulottui nyt myös Irmgardiin, jonka hän luuli olevan Arthurin kanssarikollisen.

Hän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta että Arthur oli ryöstänyt Irmgardin hulluinhuoneesta ja nyt oli liitossa hänen kanssaan. Bernard puolestaan päivät ja yöt haki murhaajaa. Mikään laiva ei päässyt satamasta, ilman että hän oli tarkastanut matkustajat. Siten oli Nordheimin mahdotonta huomaamatta päästä kaupungista.

Eräänä päivänä päätti Mary itse ottaa selkoa niistä hämäristä kysymyksistä, jotka alinomaa hänen mieltään kiusasivat.

Bernard oli tarkkaan kuvannut tuon kulmatalon, jossa hän oli tavannut salaperäisen vieraan.

Nyt Mary lähti hakemaan varmuutta, riistääkseen sinisen harson hänen kasvoiltaan nähdäkseen kuka sen takana piili. Illan suussa tapasi hän talon.

Aivan oikein! Alakerrassa oli ravintola.

Mary meni talon toiseen kerrokseen.

Hän oli sellaisessa mielenliikutuksessa että sydän tahtoi pakahtua.

Kunhan hän vaan tapaisi tuon siniharsoisen naisen! Olisikohan se todellakin Irmgard.

Mary soitti.

Ei kukaan tullut avaamaan.

Päättäväisesti astui hän rappuja alas ja meni ravintolaan.

"Antakaa minulle lasi teetä", sanoi Mary ja asettui istumaan akkunan luona olevaan pöytään. Tästä hän saattoi nähdä kaikki taloon tulijat.

Mary aikoi odottaa tuota salaperäistä naista.

Ulkona alkoi olla pimeä.

Ravintolassa sytytettiin valot.

Äkkiä Mary nousi.

Hienosti puettu, hoikkavartaloinen nainen tuli kadun yli.

Nyt Mary näki että se oli tuo odotettu.

Maryn sydän tykytti rajusti.

Vieras tuli taloon.

Äkkiä Mary nousi ja jätti ravintolan.

Hän juoksi rappuja ylös.

Juuri silloin tuli nainen etehiseen.

Mary seurasi häntä sinne.

Hunnutettu nainen katseli häntä hämmästyneenä.

"Te olette Irmgard Nordheim", huudahti Mary.

"Ketä täältä haette, rouva?" kysyi hunnutettu nainen.

"Vastatkaa kysymykseeni oletteko Irmgard Nordheim?" sanoi Mary päättäväisesti. "Ottakaa pois huntu."

"Kuka olette? Älkää unhottako että olette vieraassa asunnossa", vastasi hän, "en voi käsittää, kuinka tänne tunkeudutte –."

"Se on epätoivon teko! Vastatkaa!"

"En tunne teitä ja minun täytyy siksi menetellä kanssanne oman esiintymisenne mukaisesti, ellette heti lähde täältä."

"Poistakaa huntu", huudahti Mary koittaen tarttua siihen, mutta nainen väistyi.

Mary sai lujan töyttäyksen rintaansa.

Hän horjahti ulos etehiseen.

Ovi suljettiin.

Marystä tuntui kuin olisi hän sisältä kuullut ivanaurua.

"Bernardin luokse!" sanoi hän itsekseen.

Hän otti ajurin ja antoi käskyn ajaa komissario Bernardin luo.

Sinne saavuttua tuli Bernard häntä vastaan eteisessä.

"Haen teitä, herra komissario", sanoi Mary.

Bernard huomasi heti Maryn olevan suuressa mielenliikutuksessa, jonkavuoksi hän vei Maryn omaan huoneeseensa.

"Herra komissario", sanoi Mary, "te kerroitte minulle tuosta siniharsoisesta naisesta."

"Tiedättekö mitään uutta hänen suhteensa, rouva?"

"Olin aivan äsken kulmatalossa tuon salaperäisen naisen luona. Luulenpa tietäväni kuka hän on, ja luulenpa murhaaja Gouldinkin piilottelevan hänen luonaan."

"Oletteko ollut siellä? Oletteko nähnyt hänet?"

"En Gouldia – vaan naisen."

"Kuka hän on?"

"Nordheimin ensimäinen vaimo! Entinen seuranaiseni."

"Luulette siis heidän taasen sopineen?"

"Minulla on syytä uskoa niin, herra komissario."

"Silloinpa minä tulen menettelemään sen mukaisesti, arvoisa rouva!"

"Tuo nainen kieltäytyi poistamasta huntua kasvoiltaan. Se vahvisti minua uskossani. Olin hänen asunnossaan."

"Ja hän oli nytkin hunnutettu?"

"Koetin repiä huntua hänen kasvoiltaan, mutta en onnistunut. Käyttekö tuon naisen luona?"

"Aikaisin huomisaamuna, rouvaseni."

Mary jätti hyvästit.

Komissario seurasi häntä ovelle.

Senjälkeen otti Bernard päälleen vanhan ikäkulun takin ja vanhan hatun.

Tässä puvussa ei kukaan voinut tuntea New-Yorkin etevintä salapoliisia.

Bernard lähti nyt laivarantaan, jossa astui pieneen lauttaan, mikä kulki suuren valtamerilaivan luo, jonne matkustajat jo olivat nousseet ja jonka tänä yönä piti lähteä merelle.

Tarkastettuaan kaikki matkustajat ja huomattuaan ettei hakemansa henkilö ollut laivassa lähti hän taas maihin.

Joka päivä hän näin tarkasti kaikki laivat, Rogersin ja useiden muiden poliisimiesten tarkastaessa jokaisen junan.

Arthur ei voinut päästä pakoon.

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Kauhea tunti.

Rogers oli tavannut Irmgardin ja vienyt hänet kotiinsa hankkiakseen hänelle varman olopaikan.

"Täällä olette varmassa suojassa", hän sanoi osottaessaan Irmgardin hauskasti kalustettuihin huoneisiin, – "täällä voitte rauhassa odottaa asiain tilan kehittymistä."

Hänen täytyi pian mennä virkatoimiinsa, vaan antoi vanhalle palvelijattarelleen käskyn hoitaa ja ruokkia vierastaan.

Hetken päästä toi palvelijatar sisään tarjottimen, jossa oli ruokaa ja juomaa. Illan tullessa lähti hän talosta, jossa oli ainoastaan päiväseen aikaan.

Irmgard oli nyt yksin talossa. Hän seisoi akkunan luona, katsellen ulos kadulle.

Silloin hän äkkiä kuuli ääniä.

Hän kuunteli.

Huudot tuntuivat kuuluvan mereltä.

Vielä ei Irmgard saanut selville mistä oli kysymys.

Nyt saattoi hän kuulla selvän huudon.

"Seisahtukaa!"

Erästä henkilöä näyttiin ajavan takaa.

Nyt näkyi eräs poliisi.

Tulipa toinenkin.

Irmgard ei itsekään saattanut selittää miksi hän tällä hetkellä kärsi niin painostavaa tunnetta. Poliisit juoksivat ohi.

Silloin näkyi kadun kulmassa kyyryssä oleva ihminen. Arkaillen katseli hän ympärilleen. Nähtävästi hän oli tuo takaa-ajettu henkilö. Irmgard tunsi hänet, päästäen heikon huudon.

Arthur!

Mies, joka tuolla hiipi ilman päähinettä, oli Nordheim! Ja hän ilmestyi nyt täällä!

Liikkumatonna, kauhun valtaamana seisoi Irmgard akkunan luona ja tuijotti Nordheimia.

Nyt juoksi hän yli kadun.

Seuraavassa tuokiossa portti avattiin ja sitte hiljaa suljettiin,

Hiipiviä askeleita lähestyi ovea, se aukeni.

Nordheim astui huoneeseen.

Hän oli huomannut Irmgardin akkunan luona.

Nordheim tutki katseillaan huoneen nopeasti.

Hän oli aivan kalpea juoksemisesta.

"Täällä olen varmana", sanoi hän matalalla äänellä, "tämä on poliisieverstin talo – täällä ei kukaan minua etsi. – Sinun täytyy piilottaa minut."

Hän astui Irmgardin luokse.

Irmgard pakeni.

"Auta minua, Jumala" – Irmgard huudahti.

"Onko täällä talossa muita kuin sinä", kysyi Nordheim, pudistaen Irmgardin rannetta.

Epätoivoisena Irmgard koetti vapautua.

"Puhu!" sähisi Nordheim. "Vastaa!"

"Takaisin, roisto! Elä minua koske!" huudahti Irmgard, riistäen itsensä irti.

Hän aikoi avata akkunan, huutaakseen apua.

"Mitä aijot tehdä", huusi Nordheim.

"Huudan poliisit ja jätän sinut heidän haltuunsa."

"Se olisi sinun kuolemasi!"

"Apua", huusi Irmgard.

Nordheim vetäsi hänet pois akkunan luota.

"Kuule minua", hän sanoi, – "on kysymys lapsestasi."

Irmgard tuijotti häneen.

"Lapsesi on minun hallussani. Ja ellet minua tottele, et koskaan saa nähdä lasta."

Irmgard väänteli käsiään epätoivoisena.

"Sinut vangitaan. Lapsi otetaan sinulta pois!"

"Erehdyt. Lastasi ei löydetä, sillä se ei enää ole New-Yorkissa eikä kukaan muu kuin minä tiedä missä se on."

"Sinä tahdot kiduttaa minut kuoliaaksi."

"Lapsesi elää – vielä elää. Se on erään vaeltavan teatterijoukon hallussa, sinipukuinen nainen sen sinne on vienyt, vaan sinä et sitä saa jälleen ellet minua tottele."

"Liddy! Liddy-raukkani!" valitti Irmgard, painaen kädet kasvojaan vasten.

"Sinä voit saada lapsen", jatkoi Nordheim, "jos nyt minua tottelet. Minua ajetaan takaa. Kuuletko ääniä tuolla ulkona? He ovat löytäneet jälkeni ja hakevat nyt minua täällä. Tämä on poliisieversti Rogersin talo, täältä he eivät tule minua hakemaan."

Poliisien huutoja kuului kadulta.

Äkkiä ojentautui Irmgard suoraksi ja kuunteli jännityksellä. Portti avattiin. Kuului useita ääniä. Nordheim piiloutui sohvan taa.

"Elä päästä ainoatakaan ääntä, sillä silloin lapsesi kuolee", kuului Nordheimin ääni sohvan takaa. Nyt ovi avautui.

Vahva valo tunkeutui huoneeseen.

Rogers seisoi kynnyksellä, lamppu toisessa kädessä, revolveri toisessa.

"Miksi olette pimeässä, Irmgard?" kysyi hän, – "te kai olette peloissanne, sillä –"

Sanat kuolivat Rogersin huulille.

Hän lähetti tuolle vapisevalle naiselle kysyvän katseen.

Rogers oli jo huomannut Nordheimin pään sohvan takana. Epäluulo hänessä heräsi ja se pisti kuin puukonisku.

Hetken seisoi hän kuin kivettyneenä.

Poliisit olivat hänelle ilmoittaneet että Nordheim piiloutui jossakin läheisessä talossa.

Rogers oli heti ajatellut Irmgardia ja tuli katsomaan miten hän jaksaisi.

Äkkiä hän huusi poliiseja.

Tämä sana heti teki vaikutuksen. Useita poliiseja tuli huoneeseen. Rogers osoitti ainoastaan revolverillaan huoneen nurkkaa.

Silloin Nordheim hypähti pystyyn.

Huoneessa alkoi hurjaa metsästystä.

"Antaukaa!" kuului Rogersin mahtava ääni. "Ammun teidät, John Gould eli Nordheim, ellette antaudu vangiksi."

Kalpeana ja kamalan näköisenä kasvoiltaan antautui Nordheim poliiseille.

"Viekää hänet pois", komensi Rogers. Nyt astui Irmgard Rogersin luo.

"Herra eversti", sanoi hän vapisevalla äänellä, "hän on uhannut minua Liddyn kuolemalla. Hänellä on minun lapseni!"

"Ja tahdotteko sanoa että uskoitte häntä, rouva Nordheim? Ettekö tiedä että lapsi on sinipukuisella naisella?"

"Tuo nainen on Gouldin apulainen! Hän kertoi vieneensä lapsen tuolle naiselle."

Rogers ei voinut päästä epäluulostaan että Irmgard vielä oli tekemisessä Nordheimin kanssa?

Hän meni omaan huoneeseensa.

Hetken hän seisoi kuin lamautuneena.

Olisiko hän antanut sydämensä kelvottomalle – – –.

Seuraavana päivänä Irmgard oli tehnyt päätöksen, mikä tuntui olevan hänen ainoa keinonsa.

Hän tunsi että oli syntynyt kuilu hänen ja Rogersin välillä.

Mitä hänellä enää oli tehtävänä tässä talossa?

Ja eikö velvollisuus käskenyt häntä hakemaan lastaan?

Hän tahtoi lähteä talosta virkkaamatta Rogersille mitään.

Hän tuumi itsekseen että kai vielä oli olemassa yksi olento, joka häntä uskoisi ja voisi auttaa – nimittäin Mary.

Irmgard oli juuri aikeissa mennä, kun hän kääntyi ympäri ja istuutui kirjoittamaan jäähyväiset Rogersille. Kirjeessä vakuutti hän olevansa täydellisesti viaton sen epäluulon suhteen, jota hän arvasi Rogersin miettivän.

Kirjeen hän jätti pöydälle ja hiipi sitte hiljaa pois talosta.

Hän asteli Clintonkadulle nro 5 Maryä tavatakseen.

Mutta Maryn luona hän ei saanut hakemaansa apua. Marykin luuli Irmgardin yhä olevan suhteissa Arthurin kanssa sekä pitävän hänen puoliaan.

Nyt hän siis oli aivan yksin maailmassa.

Omin neuvoinsa täytyi hänen nyt ruveta lastaan etsimään. Antamatta toivonsa lannistua läksi hän erääseen esikaupunkiin, alkaaksen etsiskelynsä.

Kerjäläiskreivitär lastaan etsimässä!

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Näytelmä lautalla.

Palatkaamme nyt Nordheimiin!

Nuo kolme poliisimiestä olivat tuskin päässeet kadulle Nordheimin kanssa, ennenkuin sitoivat häneltä kädet selän taa.

Hän kiristi hampaitaan epätoivoisessa raivossa.

Poliisit kulettivat häntä katua alas rantaa kohti.

Tämä seutu oli hänelle tuttu. Täällä lähellä löytyi lautta, jota heidän oli pakko käyttää.

Hiilityömiehet lähtivät tähän aikaan työstään, ja arvatenkin monet heistä käyttäisivät lauttaa päästäkseen koteihinsa.

Poliisien ja hiilityömiesten välillä olivat suhteet varsin huonot. Poliisijoukon rantaan saapuessa oli siellä joukko ihmisiä lauttaa odottamassa.

Joukon läpi poliisit raivasivat itselleen ja vangilleen tietä.

Joukossa tämän johdosta syntyneessä ahdingossa työnnettiin eräs vaimo muutamia askeleita rappuja alas sillalle.

Samalla hetkellä nostettiin uhaten poliiseja kohti suuri musta nyrkki.

Eräs suuri neekeri, joka kuului hiilityömiehiin, seisoi aivan poliisien luona ja moitti heitä uhkaavin sanoin aikaansaattamastaan ahdingosta.

Tämä oli merkki yleiseen mielenosotukseen.

Samalla tuli höyrylautta. Kaikki pyrkivät lauttaan yhtaikaa, vastaisen joukon taasen pyrkiessä maihin.

Nordheim käsitti heti aseman edulliseksi.

Kuitenkin veti eräs poliiseista hänet lautalle. Toinen tuli heti jälessä, kolmannen rähistessä joukon kanssa.

Lautalle tultua koko joukko meluavia hiilityömiehiä piiritti poliisit ja kun nämät vetivät esille revolverinsa, syntyi yleinen käsirysy.

Lopettaakseen melun antoi kapteeni lähtökäskyn. Kone pantiin käyntiin. Lautta alkoi liikkumaan eteenpäin.

Tässä silmänräpäyksessä hyökkäsi Nordheim joukon läpi. Kun hän ennätti laidalle, oli lautta jo hieman ulkona rannasta. Hän uskalsi hyppäyksen ja onnistuikin pääsemään sillalle. Nyt oli paettava ja hän juoksikin kiiruusti ylös maalle. Lautalla oli kapteeni vihdoin saanut aikaan rauhan. Poliisit alkoivat etsimään vankiaan.

Mutta kaikki hakeminen lautalla oli turhaa. Hän oli ja pysyi kadoksissa.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Salaperäinen vieras.

Seuraavana aamuna oli Rogersilla keskustelu Bernardin kanssa poliisiasemalla.

Kun Bernard lausui sen olettamuksen, että rouva Nordheim ja siniharsoinen nainen olivat yksi ja sama henkilö, torjui Rogers tämän syytöksen. Rouva Nordheim oli hänen kotonaan. Ja siniharsoinen nainen oli ottanut lapsen! Bernard kuitenkin odotti että Rogers mitä tarkimmin antaisi vakoilla rouva Nordheimin kaikkia tekoja, koska hän arvatenkin vielä oli tekemisissä John Gouldin kanssa.

Joka tapauksessa he päättivät ryhtyä ottamaan selkoa kuka siniharsoinen nainen oli.

Molemmat herrat läksivät Bernardille tuttuun nurkkataloon. He saivat käsiinsä tässä piirissä olevan vartiopoliisin, joka tarkoin tunsi kaikki piirinsä asujamet.

"Alton", huusi Bernard hiljaa ja viittasi poliisin luokseen. Alton tuli.

"Herra komisaario haluaa...", kysyi Alton, tervehtien esimiehiään.

"Tiedättekö, kuka asuu tuon nurkkatalon ensi kerroksessa?" sanoi Bernard.

Konstaapeli mietti.

"Nyt asuu siinä eräs nainen, ennen siinä asui..."

"Tunnetteko tuon naisen?"

"Tiedän ainoastaan että hänellä on tulipunainen tukka ja että hän aina käy sinisessä harsossa."

"Oletteko huomannut, Alton, jos eräs herra käy hänen luonaan?"

"Eräs herra näkyy usein käyvän talossa, senjälkeen kun nainen muutti tänne."

"Tunnetteko hänet?"

"En, herra komissario, hän on kaunis, pitkä, nuori mies, jolla on kalpeat kasvot."

"Aivan oikein", mutisi Rogers.

"Tiedättekö naisen nimen?"

"En, tiedän vain että hän on jokin taideratsastajatar ja kuuluu olevan erinomaisen vahva. Muuta en hänestä tiedä, hän kun ei kauan ole asunut piirissäni."

"Onko hän kotona?"

"En vielä tänään ole häntä nähnyt."

"Esiintyykö hän jossakin sirkuksessa?"

"Sitä en tiedä, herra komissario".

"Onko hänellä ollut joku pikku tyttö luonaan viime aikoina?"

"Sitäkään en ole huomannut."

"Hyvä! Menkää takaisin vartiopaikallenne."

Konstaapeli teki kunniaa ja poistui.

"Menkäämme ylös", sanoi Rogers Bernardille. "Hän kai on kotonaan, otamme hänet mukaamme."

Bernard nyökäytti päätään myöntävästi.

"Kaikissa tapauksissa on meidän otettava selkoa tästä salaperäisestä henkilöstä", sanoi hän, "sillä hän on Gouldin uskottu."

"Ja hänellä on tieto missä lapsi on."

Molemmat astuivat rappuja ylös.

Huolimatta useista soitoista ei eteisen ovea avattu.

Bernard otti silloin taskustaan esiin muutamia tiirikoita.

Välttämättä kaikkea kolinaa avasi hän eteisen oven.

He astuivat molemmat hämärään eteiseen ja sulkivat oven takanaan.

Aivan kuin komennon mukaan veti kumpikin esille revolverinsa.

He astuivat huoneeseen.

Se oli tyhjä.

Tarkasti tutkittiin koko huoneusto, mutta ketään ei näkynyt.

"Mitä teemme?"

"Jään tänne odottamaan", sanoi Bernard.

"Se kai on parasta, mutta olkaa varovainen; tiedätte kenen kanssa olette tekemisessä."

Bernard naurahti ja osotti revolveriaan, jonka hän veti esille vyöstään.

"Tunnette minut, en suuria välitä."

"Siispä minä lähden panemaan vauhtia Nordheimin takaa-ajoon", sanoi Bernard.

Rogers astui alas kadulle, mutta käytti tällä kertaa toista porttia.

Sill'aikaa Bernard laittoi olon mukavaksi itselleen. Hän otti päällystakin pois päältään.

Revolverin pani hän eteensä pöydälle.

Nyt hän odotti mitä tuleman piti.

Kului tunti toisensa jälkeen ilman että mitään kuului.

Huone kävi jo pimeäksi.

Bernard astui akkunan luo vetääkseen uutimet akkunan eteen, niin ettei näkyisi valoa kadulta kun hän sytyttäisi lampun.

Nyt kuului selvästi kolinaa rappusissa.

Eteisen ovi aukeni.

Sieltä kuului askeleita.

Bernard kiiruhti pöydän luo.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt pöydän luo, aukeni ovi.

Bernard, jonka silmät olivat pimeään tottuneet, näki että tulija oli nainen – varustettu sinisellä harsolla –.

Bernard yritti astua ottamaan revolverinsa.

Äkkiä seisoi nainen hänen edessään.

Bernardin piti juuri ojentaa kätensä revolveria kohti, kun hän äkkiä päässään tunsi kovan lyönnin.

Vastustajansa oli antanut hänelle nopean iskun jollakin kovalla esineellä, ilman että hän sen pimeässä oli huomannut.

Bernard kaatui selälleen.

Hän tunsi menettävän tajuntansa.

Bernard oli petetty! Siniharsoinen nainen oli toiminnut häntä nopeammin ja siten hänet voittanut.

Niin, Bernardilla ei ollut aikaa päästää edes ainoata huutoa.

Ja oma syynsä olikin ettei ollut ottanut poliiseja mukaansa.

Jos hänellä olisi ollut mukanaan muutamia miehiä piilotettuina huoneustoon ja käyttänyt oikeata hetkeä hyväkseen, niin ei näin olisi käynyt.

Nainen naurahti ylenkatseellisesti.

"Kuka sinä olet ja ketä täältä haet?" kyseli nainen, nostaen harsoaan.

Hän kumartui Bernardin ylitse.

Hän tunsi poliisin virkapuvun.

"Sinun on toisen kerran meneteltävä varovammin", mutisi hän, – "ja miksi sinä minua vakoilet kuin pahantekijää?"

Tällä hetkellä nainen näkyi ajattelevan sitä mahdollisuutta että saattoi löytyä useita poliiseja läheisyydessä, eikä hän tahtonut heitä tavata, jonkavuoksi hän näkyi aikovan poistua huoneustosta, josta hän ei ollut varma.

Nainen veti harson silmilleen ja poistui huoneesta.

Oliko hän täällä tahtonut odottaa Nordheimia ja menisikö hän nyt tätä varottamaan?

Hän kiiruhti.

Seuraavassa tuokiossa oli hän jo kadulla.

Nyt hän hävisi – – –

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Rogers.

Omituinen taistelu raivosi poliisieverstin sielussa. Epäluulo ja rakkaus taisteli ylivallasta.

Rogers pudisti miettivästi päätään kotiin mennessään.

Hänen edessään oli kysymys, jolle hän ei löytänyt mitään vastausta. Yhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma – hän rakasti Irmgardia, huolimatta vaikeasta epäluulostaan. Hän oli tullut talonsa luo.

Kun hän kulki Irmgardin huoneen sivutse eikä häntä nähnyt akkunasta, valtasi hänet äkkinäinen pelko.

Oliko hän poissa? Karannutko Nordheimin kanssa?

Hän meni akkunan luo ja katseli huoneeseen.

Irmgard oli poissa!

Hän juoksi rappuja ylös.

Nyt kiskoi hän oven auki.

Rogers oli käynyt kalman kalpeeksi.

Hänen kärsimyksensä oli suuri.

Irmgard oli karannut, salaisesti karannut!

Hänen katseensa tapasi pöydän.

Siellä oli kirje!

Kuumeentapaisesti hän sen avasi.

Lukiessaan nuot harvat rivit vapisi hänen kätensä. Hän luki nuo liikuttavat jäähyväissanat – hän luki vakuutuksen Irmgardin viattomuudesta – näissä riveissä ei saattanut olla vilppiä!

"Olen sinua väärin tuominnut, Irmgard! – Lapsesi vuoksi sinä vaikenit, nyt käsitän kaikki!"

Yhä Rogers tuijotti paperiin.

Kyynel välkkyi hänen silmissään. Tuo rakas, joka täytti koko hänen sydämensä, kuinka paljon hän olikaan kärsinyt, ennenkuin läksi talosta. Muitten surujensa ohessa oli hän vielä pakotettu kärsimään epäluuloa Rogersin puolelta. Ja nyt hän taas vaelsi lastaan etsimässä. –

Silloin Rogers oikasi itsensä.

Hän näytti äkkiä tehneen päätöksen.

Hän päätti seurata Irmgardia, hakea hänen jälkiään. Hän tahtoi rukoilla anteeksi epäluuloaan.

Mutta minne Irmgard oli mennyt?

Se nainen, jota Bernard haki, oli antanut lapsen Nordheimille ja tämä oli jättänyt sen eräälle vaeltavalle teatteriseurueelle.

Irmgard luonnollisesti haki tätä teatteriseuruetta.

Mihin hintaan hyvänsä täytyi Rogersin löytää Irmgardin. Sitä suuremmalla syyllä koska Nordheim häntä uhkasi.

Rautateitse ei Rogers luullut Irmgardin menneen. Arvatenkin hän haki lastaan kaupungin reunaseuduilta, jossa kaikennäköisiä "taiteilijoita" tapasi kuleksia.

Ehkä Nordheim seurasi Irmgardia, kun ei tahtonut häntä päästää käsistään.

Rogers varusti itsensä pitempää matkaa varten. Seuraavana aamuna meni hän aluksi poliisiaseman talliin, josta haki ratsuhevosen.

Nyt hän oli valmiina matkalle.

Eräässä esikaupungissa hän löysi teltan, jossa joku taikojen tekijä antoi näytäntöjään.

Teltan edustalla seisoi utelias joukko, etupäässä lapsia, kuunnellen telttamiehen kehuskelevaa tarjousta.

Rogers kutsui luokseen taikaprofessorin, joka nopeasti tulikin, nähdessään Rogersin univormun.

"Eikö tuolla ole ollut erästä telttaa?" kysyi Rogers, viitaten tyhjää telttapaikkaa.

"Kyllä, herraseni, sirkus Bumpo oli täällä, mutta muutti joitakin päiviä sitte", vastasi puhuteltu.

"Oliko sirkusihmisten mukana joku vieras lapsi, jota harjotettiin temppuihin?"

"Siis tekin seuraatte tuota jälkeä?"

"Minäkin? Miksi noin kysytte?"

"Koska eräs rouva oli täällä eilen ja teki samat kysymykset."

"Eräs rouva? Minkä näköinen hän oli?

"Kalpea ja suuresti liikutettu. Hän oli mustassa puvussa."

Rogers taas hengitti – se oli ollut Irmgard!

"Minne tuo kalpea nainen meni?" kysyi Rogers.

"Pieneen Yorkin kylään, jonne sirkuskin oli lähtenyt."

Rogersilla oli nyt tarpeelliset tiedot.

Hän kiitti miestä tiedoista, uskoen varmasti löytävänsä Irmgardin. Kun Irmgard kulki jalan ja hän ratsasti, tapaisi hän piankin Irmgardin.

Rogers kannusti hevostaan ja saapui illan suussa kysymyksessä olleeseen kylään.

Pitkin tietä hän oli odottanut tapaavansa Irmgardin. Nyt alkoi hän tekemään kyselyjä.

Irmgardista ei hän kuitenkaan saanut mitään tietoja. Sirkuksesta hän sai kuulla että se löytyi eräässä kylän kolkassa ja että sillä olisi näytäntö seuraavana päivänä.

Kun Rogers ajatteli Irmgardin hakeneen tätä sirkusta, ja kun hän siellä toivoi tapaavansa pikku Liddyn, antoi hän riisua hevosensa ja lähti jalan kulkemaan sirkusta kohti.

Kirkkaassa kuutamossa hän sen tapasikin. Suurilla kirjaimilla oli sen seinään maalattu "Sirkus Bumpo" ja vieressä oli ratsastajain ja hevosten kuvia luonnollisessa koossa.

Sisäänkäytävän edustalla seisoi kaksi miestä, keskustellen toistensa kanssa.

Rogers astui heidän luokseen.

"Kuka on tämän sirkuksen omistaja?" kyseli hän.

"Tirehtööri Bumpo", vastasi toinen ylpeästi, "ja minä olen tirehtööri Bumpo."

"Näettekö kuka minä olen", kysyi Rogers.

Tirehtööri kohautti hartioitaan.

"Mitäpä siitä välitän", tuumi hän, "vaatteenne osottavat teidän olevan jonkun poliisivirkamiehen."

"Olen poliisieversti Rogers. Onko joku kalpea mustapukuinen nainen ollut täällä?"

"Minunko luonani? Miksi hän olisi ollut?"

"Eikö hän ole ollut täällä tänään?"

"Vakuutan etten ole täällä nähnyt muita naisia kuin ratsastajiani. Mitä tuo nainen sitte tahtoo?"

"Hän hakee erästä lasta. Oletteko te New-Yorkissa ollessanne saaneet haltuunne lapsen eräältä herralta?" Bumpo hämmästyi.

"Lapsen?" sanoi hän, aikaa voittaakseen, "pikku tytön?"

"Lapsi on siis teidän luonanne!" sanoi Rogers.

"Kuinka sitä voitte ajatella", huudahti Bumpo, "tarkotatteko minun ryöstäneen jonkun vieraan lapsen?"

Rogers ei häntä kuunnellut, vaan astui telttaan.

Häntä kohtasi kirjava näky.

Kaikki esiintyjät olivat kokoontuneet areenalle.

Rouva Bumpo tarkasti sisääntulijoita.

"Kenen sinä tuot mukanasi", kysyi hän mieheltään.

"Tämä herra hakee täältä erästä lasta", vastasi tirehtööri ivallisesti.

"Erästä lasta", huudahti paksu rouva.

Rogers sai sen käsityksen etteivät kaikki asiat täällä olleet oikealla tolalla.

"Niin, erästä tyttöä, jonka täytyy olla täällä", vastasi Rogers. Rouva nauroi ääneensä.

"Ovatko kaikki sirkuksen esiintyjät täällä", jatkoi Rogers kyselyään.

"Minunpa täytyy ensin laskea heidät", tuumi tirehtööri, – "seurueeni on suuri ja mainehikas, ainoastaan ensi luokan taiteilijoita."

Rogersin oli pakko nauraa.

"Kaikki sirkukseen kuuluvat lapset ovat saapuvilla?"

Rogers katseli pikku tyttöjä ja poikia, jotka uteliaina olivat tulleet esille.

"Onko lapsia tarpeeksi?" kysyi tirehtööri.

"Tuokaa lyhty ja näyttäkää valoa", käski Rogers.

Eräs poika toi suuren lyhdyn.

"Tulkaa mukaan", sanoi Rogers tirehtöörille, ottaen lyhdyn käteensä.

Rogers marssi areenan yli erääseen käytävään. Toisella puolen olivat eläimet ja toisella puolen oli esiintyjäin pukuhuoneet. Joka paikka tarkastettiin, mutta Irmgardin pikku tyttöä ei löytynyt.

"Turhaan täältä tyttöä haette", sanoi Bumpo.

"Niin, näen sen; olenkin siitä vakuutettu ja lähden täältä jo tänä yönä", sanoi Rogers rauhottavasti.

Bumpo näkyi myös puolestaan olevan tyytyväinen tähän selitykseen. Hän laski ulos Rogersin takatietä ja toivotti hyvää yötä sekä palasi telttaansa, Rogersin poistuessa.

Rogers oli jo tehnyt suunnitelman. Hän pysyisi läheisyydessä nähdäkseen, josko Irmgard tulisi.

Seuraavana iltana hän taasen äkkiarvaamatta ilmestyi sirkukseen, hakeakseen pikku Liddyä. Rogers oli saanut sen käsityksen että lapsi kuitenkin oli siellä, vaikkei hän sitä voinut löytää.

Läheisyydessä oli korkealla mäellä oleva puisto, jonka eräältä kivipenkiltä saattoi nähdä sen paikan yli, missä teltta oli pystytetty. Täällä hän tahtoi odottaa.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Tärkeä ilmianto.

Kun Bernard palasi tajuunsa, oli jo yö.

Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.

Hän nousi.

Nyt vasta hän muisti mitä oli tapahtunut.

Otsaa pakotti ja hänestä tuntui kuin jotakin lämmintä virtaisi kasvoja pitkin.

Verta! Kyllä se oli verta!

Hän oli kai saanut ankaran iskun otsaansa, josta oli syntynyt haava.

Siniharsoinen nainen oli häntä lyönyt.

Oliko hän vielä huoneustossa?

Sitä ei Bernard tiennyt, mutta täytyi hankkia siitä varmuuden.

Hän astui pöydän luo.

Hänen revolverinsa oli siinä vieläkin.

Ainakin hänellä vielä oli ase.

Hän otti tikkuja taskustaan ja sytytti vahakynttilän.

Ketään muita ei huoneessa ollut.

Oliko tuo salaperäinen nainen poistunut?

Melkein siltä näytti.

Bernard sytytti nyt lampun ja meni sen kanssa peilin luo.

Hän oli kauhean näköinen. Kasvot olivat kokonaan veriset.

Hän oli suutuksissaan kärsimästään tappiosta.

Kun päivä valkeni, poistui hän huoneustosta.

105

Hän läksi suoraan konttoriinsa.

Täällä tarkasti hän tehdyt ilmoitukset ja tiedonannot.

Vaikka hänen väkensä huomasi hänen olevan haavoittuneena, ei kukaan uskaltanut kysellä missä hän oli ollut.

Konstaapeli Penn saapui kuitenkin konttoriin. Tämä konstaapeli oli yksi niistä, jotka hakivat Nordheimia. Sitäpaitsi hän tunsi tuon siniharsoisen naisen.

"Oletteko löytänyt Nordheimin jälkiä, Penn?" kysyi Bernard.

"En, mutta siniharsoisen naisen jäljet ovat tiedossani, herra komissario", selitti konstaapeli.

Bernardin silmät välkkyivät.

"Vangitkaa hänet heti, Penn", hän huudahti.

"Sitä en voi, herra komissario. Hänet nähtiin eilisiltana esikaupungissa."

"Kuka hänet näki?"

"Eräs konstaapeli, herra komissario. Hän ilmoitti naisen kuuluvan erääseen sirkukseen, joka muutamia päiviä sitte siellä antoi näytäntöjään."

"Se on oikein. Onko tuo sirkus siellä edelleen?"

"Ei ole, herra komissario, se on jo poistunut."

"Ja nainen?"

"Konstaapeli luuli että hän on tuo sähköinen nainen, joka esiintyi sirkuksessa."

"Se on tärkeä tiedonanto, Penn", sanoi Bernard. "Onko konstaapeli sanonut teille oliko naisella punainen tukka."

"Kyllä, herra komissario! Hänellä kuuluu olevan erittäin punainen ja pitkä tukka."

"Se on hän! Se on juuri hän jota haemme!"

"Nyt oli konstaapeli nähnyt hänen menevän erääseen taloon tuolla esikaupungissa eilis-iltana."

"Oletteko tutkinut talon?"

"Se oli suljettu eikä siellä ollut ketään."

"Kuka asuu talossa?"

"Eräs mies, jolla on hevonen ja vaunut ja joka toimii ajurina."

"Ja sirkus on mennyt matkoihinsa?"

"Kyllä, mutta en vielä ole saanut selville, minne se on mennyt."

"Mikä sen nimi on?"

"Sirkus Bumpo, herra komissario."

"Ja mikä on tuon sähköisen naisen nimi?"

"Hänellä oli konstikas nimi, jonka konstaapeli oli unohtanut."

"Hyvä, Penn, luulenpa että olemme löytäneet naisen jäljet."

"Hän kuuluu olevan nuori."

"Vai niin!"

"Jotain kai siinä täytyy olla konstikasta", sanoi Penn, heidän mennessä konttorista, "kun sirkus aivan äkkiä poistui paikalta, ja kuitenkin kerrottiin että joka näytökseen tulvi paljon väkeä, senjälkeen kun tuo sähköinen nainen alkoi esiintymään."

"Tuon tytön kanssa pian tulemme tekemään tuttavuutta. Kuulitteko, josko hänellä oli joku pikku tyttö mukanaan?"

"En, siitä en ole mitään kuullut." –

Oli jo päivällisaika, kun Bernard ja Penn saapuivat esikaupunkiin.

"Tuossa asuu ajuri", sanoi Penn, osottaen erästä taloa.

He menivät talon luo.

Se oli vieläkin suljettu.

Mies ei siis vieläkään ollut palannut.

Bernard äkkäsi pienen ravintolan.

He menivät sinne.

Isäntä tuli heitä vastaan tervehtien.

"Käykö teillä usein sirkusväkeä", kysyi Bernard.

"Kyllä!"

"No, sitte kai tunnette tuon sähköisen naisen, vai kuinka?"

"Astrellan!"

"Ei hän ole käynyt täällä."

"Onko hänellä punanen tukka?"

"Kuuluu olevan, ja joka hiuskarva on sähköinen."

"Onko hänellä joku lapsi luonaan?"

"Lapsi! Sitä en tiedä."

"Sirkus Bumpo on poissa?"

"Ikävä kyllä. Sen kautta ansaitsin monta dollaria."

"Minne se meni?"

"Sitä en tiedä."

"Tiedättekö ehkä tuon sähköisen tytön oikean nimen?"

"En, heillähän on kaikilla taiteilijanimensä; oikea nimi ei kuulu asiaan."

"Onko hän seurannut sirkuksen mukana?"

"Arvatenkin. Haetteko häntä?"

"Se koskee perintöasiaa."

Isäntä heristi korviaan.

"Saisiko hän periä?"

"Minun on ensin katsottava, onko hän oikea henkilö."

"Vai niin", tuumi isäntä, "silloin on paras kysyä vanhalta Blomilta."

"Blom, kuka se on?" kysyi Bernard.

"Tuo vanha ajuri. Eilisiltana hän sai luvan äkkiä lähteä matkalle. Hän meni kyyditsemään kyseessä olevaa naista. Arvatenkin hän oli ollut liian kauan kaupungissa, koska hän ei matkustanut toisten taiteilijain seurassa."

"Minne he menivät?"

"Sitä en heiltä kysynyt."

"Mutta talo tuolla on suljettu."

"Ajuri kyllä on kotona nukkumassa humalaa pois päästään."

Nyt lähtivät Bernard ja Penn ravintolasta ja palasivat ajurin taloon.

Bernard kävi koko talon ympäri ja kävi tallissakin.

Siellä hän näki ajurin nukkuvan hevosensa vieressä.

Bernard yritti häntä herättää.

Lopulta se onnistuikin.

"Hei, Blom", huusi Bernard.

"Mitä, herra, tahdotteko kyytiä?" kysyi Blom käheällä äänellä.

"Kyllä, heti."

Vanhus raapi tukkaansa.

"Heti? Se tuskin käy päinsä", hän tuumaili.

"Miksikä ei?"

"Minä kun vasta tänä aamuna tulin Yorkista."

Bernard myhäili tyytyväisenä. Nyt hän tiesi minne siniharsoinen nainen oli mennyt.

"Minäkin matkustan Yorkiin. Maksan mitä haluatte."

Tämä näkyi vaikuttavan vanhukseen.

"No, jos niin on..."

Bernard lähetti Pennin takaisin kaupunkiin, ja matkusti itse siniharsoista naista hakemaan.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Tapaaminen punaisessa myllyssä.

Aivan mahtavan Delaware-virran lähellä, noin kahdeksan peninkulmaa New-Yorkista, löytyi vanha mylly, jonka seinät olivat punaiseksi maalatut.

"Punanen mylly" oli jo kauan seisonut, mutta myllyyn kuuluvassa asuinrakennuksessa oli jo kauan aikaa ollut ravintola, jonka isäntänä oli eräs saksalainen nimeltä Schultz.

Suuressa ravintolasalissa istui Nordheim erään akkunan luona, josta oli näköala maantielle.

Hän tuntui olevan tyyni ja varma täällä, sillä hän oli tilannut itselleen pullon viiniä ja keskusteli Schultzin kanssa. Vieressään oli hänellä suuri musta matkalaukku.

"Te kai olette matkalla sisämaahan, vai kuinka?" kyseli Schultz.

"Lähinnä New-Yorkkiin."

"Vai niin, menette kai sinne ostoksille?"

"Niin, olen New-Yorkista saanut useita hyviä tarjouksia."

"Oletteko kuullut puhuttavan tuon rikkaan laivanvarustaja Smithin murhaajasta", kysyi nyt Schultz, "lehdissä kerrotaan poliisin saaneen hänet kiinni mutta että hän oli päässyt karkuun."

Nordheim naurahti.

"Konstaapelit ovat kai olleet puolihumalassa, kun antoivat hänen paeta", vastasi Nordheim.

Hän ei näyttänyt lainkaan pelästyneeltä ja joi tyyneesti lasinsa pohjaan.

Hänen urkkiva katseensa tähtäsi maantietä. Siellä näkyi nyt eräs nainen mustassa puvussa.

Nainen seisahtui mietiskellen ravintolan edustalle.

Oli jo ilta.

Nyt Nordheim tunsi Irmgardin.

Hän tuli ravintolaa kohti.

Schultz aikoi juuri sytyttää lamput.

Silloin Nordheim viittasi hänet lähemmäksi.

"Tahtoisitteko tehdä minulle palveluksen", sanoi hän nopeasti, "onko täällä mitään paikkaa johon voisin piiloutua?"

"Miksikä niin?" kysyi Schultz.

"Näettekö tuon tytön tuolla ulkona?"

"Näkyy olevan vieras."

"Mutta minä tunnen hänet ja tahtoisin hänet hämmästyttää."

Nordheim antoi isännälle, joka näkyi mietiskelevän, kymmenen dollarin setelin.

"Kyllä, täällä on luukku, joka on kellarin rapun yläpuolella, jos herra tahtoo astua sinne alas."

"Hyvä on. Ja te jätätte minut yksin hänen kanssaan?"

"Mitäpä minua liikuttaa teidän asianne", mutisi Schultz.

Nordheim astui kellariin ja Schultz sulki kellarin luukun.

Nyt Irmgard astui sisään.

Schultz sytytti kynttilän ja katseli tulijaa.

Hän käsitti nyt tuon vieraan herran hommat, sillä tulija oli erittäin kaunis. Epäröiden, melkeinpä peläten hän astui sisään.

"Hyvää iltaa", hän sanoi, "voisitteko antaa minulle asunnon yöksi?"

Näin sanoen otti hän esille viimeisen kultarahansa, jonka hän asetti lähimmälle pöydälle.

"Pitäkää rahanne", sanoi Schultz, "ei sillä niin kiirettä ole. Käykää istumaan ja levätkää, sillaikaa kun tuon esille ruokaa."

Katettuaan pöydän poistui isäntä.

Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi Irmgardin.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.

Äkkiä Irmgard kuunteli.

Heikkoa kolinaa kuului aivan hänen läheisyydessään.

Mistä ääni johtui?

Laattia alkoi eräästä paikasta kohoamaan.

Eräs ihminen tuli näkyviin.

Irmgard päästi kimakan huudon.

Mutta yhä enemmän hän pelästyi nähdessään Arthurin nousevan ylös kellarista ja tulevan hänen luokseen.

"Apua!" huusi Irmgard, – "laupias jumala, apua!"

"Elä huuda", sanoi Nordheim tarttuen hänen käteensä, "ei tänne silti ketään tule."

"Poistu luotani", huusi Irmgard, "sinä olet paha henkeni!"

"Koska hylkäsin sinut, mutta sen täytyi tapahtua, sillä minä olin menettänyt kaikki ja minun täytyi ensin hankkia rikkautta tehdäkseni sinut onnelliseksi."

"Onnelliseksi – –."

"Sen nyt tahdon tehdä! Minä rakastan sinua! Rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen! Sinun täytyy taasen tulla omakseni!"

"En koskaan! Ellet heti poistu, huudan isännän tänne ja sanon hänelle että sinä olet murhaaja Nordheim."

"Sitä et tee!"

"Apua!"

"Vannon sinulle että lapsesi kuolee, jos ilmiannat minut!"

"Tiedän missä lapseni on ja haen sen nyt käsiini!"

"Kuule minua!"

"Poistu luotani!" huusi Irmgard, kun Nordheim koki vetää hänet luokseen.

"Me pakenemme sisämaahan, jossa ei kukaan meitä tunne. Siellä ostamme farmin, jossa elämme rauhassa. Minulla on paljon rahaa", lisäsi Nordheim.

"Mene pois. Noissa rahoissa on verta!"

"Täytyi niin tehdä. En muuta voinut."

"Minä inhoan sinua!"

"Sinä tulet myöntymään! Minä teen sinut ja lapsesi rikkaiksi. Minä tahdon tehdä hyvää ja sovittaa kaikki mitä olen rikkonut."

"Takaisin – ennen kuolen kuin rupean omaksesi!"

"Irmgard!"

"Apua!" huusi Irmgard.

"Etkö tahdo minua kuulla?"

"Minä jätän sinut niille, jotka sinua hakevat!"

"Tahdotko syöstä minut kadotukseen?"

"Sinä olet kauan sitte kadotettu."

"Ei, ei! Vielä sinä minut voit pelastaa. Pakene kanssani. Minä haen lapsemme. – Irmgard!"

Irmgard peräytyi.

"Murhaaja – –!" hän läähätti.

"Unhota, mitä on tapahtunut! Alkakaamme uusi elämä! Olen rikas. Elän ainoastaan sinun ja lapsemme hyväksi. Teen työtä – – –"

"Joskin lupaisit minulle koko maailman rikkaudet, tulisi elämä sinun kanssasi olemaan helvetti!"

"Valehtelet – kysy sydämeltäsi – sinä vielä rakastat minua!"

"Kerran sinua rakastin, mutta nyt –"

"Sinä taasen tulet minua rakastamaan. Irmgard!"

"Minä inhoan sinua. Minä kauhistun sinut nähdessäni!"

"Elä noin puhu!"

"Jätä minut!"

"Kuule – anna minulle myöntävä sanasi! Minun viimeinen toivoni riippuu sinussa."

"Onneton! – voitko vielä toivoa?"

"Pelasta minut", valitti Arthur tuskissaan. "Vielä kerran vannon sinulle ikuista rakkautta ja uskollisuutta. Tahdon alkaa uutta elämää ja unhottaa menneisyyden. Rakastan vain sinua ja lastamme. Tahdon kantaa sinut käsilläni – Irmgard – armahda – –"

Irmgard irtautui hänestä.

Hän juoksi ovea kohti mutta se oli lukittu.

Irmgard hyppäsi silloin akkunan luo.

Väkisin riuhtasi hän sen auki. Hän hyppäsi ulos akkunasta.

Kuni varjo hän juoksi, seuraavassa hetkessä kadotakseen pimeyteen.

Nordheim seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli hänen jälkeensä.

Ensin hän aikoi seurata Irmgardia, mutta luopui siitä kuitenkin.

"Sinä olet tallessa!" mutisi hän ja voiton hymy levisi hänen kalpeille, parroittuneille kasvoilleen, – "sinä et minusta pääse! Minä kyllä sinut löydän sieltä missä lapsemme on ja jota sinä haet. Sinun täytyy tulla omakseni ja karata kanssani!"

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Sirkus Bumpo.

Ei siniharsoista naista enemmän kuin lastakaan ole siellä, sanoi Rogers Bernardille, jonka hän oli tavannut Yorkissa ja jonka kanssa hän oli mennyt ravintolaan. "Minusta tuntuu kuin olisi tämä varovainen henkilö väijynyt vaaraa. Epäilemättä on hänellä tyttö mukanaan."

"Tarkotatte, että hän on ottanut lapsen mukaansa? Niin ei ole asian laita, minkä varmaan tiedän", vastasi Bernard, "tuo sähköinen nainen tai siniharsoinen nainen tai Astrella tai miksi häntä tahtoo kutsua, on matkustanut yksinään."

"Eikä hän ole sirkuksessa."

"Niinpä haen minä ylös hänen jälkensä."

"Eikä Irmgard Nordheim ole täällä. Saatan ainoastaan selittää asian siten että hän on löytänyt tuon naisen ja lapsen muualta."

"Yksi asia on minulle käsittämätön", sanoi Bernard, – "missä Nordheim on?"

"Hän piilottelee New-Yorkissa", vastasi Rogers. "Minusta on tärkeätä että löydämme tuon siniharsoisen naisen! Jos hänet löydämme, löydämme myös pian Nordheimin!"

"Kas tuossa tulee joku sirkusihminen."

Bernard avasi akkunan.

Nyt tulija näki poliisiunivormun.

Hän viittasi kädellään ja naurahti iloisesti.

"No, lopultakin olen teidät löytänyt, herrani, olen etsinyt teitä kaikkialta. Tirehtööri Bumpo on minut lähettänyt."

Mies tuli sisään.

Rogers katseli häntä epäluuloisesti.

"Noo?" kysyi Bernard.

"Minulla on tärkeä sana teille tirehtööri Bumpolta", hän sanoi, "tehän olette kysellyt Astrellaa."

"Kyllä."

"Hän on mennyt Yorkiin, se on paikallaan, mutta ette tiedä että löytyy toinenkin sen niminen kaupunki pohjoisempana. Sinne hän on mennyt."

"Se on erehdys", vastasi Bernard.

"Niin, täällä häntä ei ole, herra, hänen on täytynyt mennä tuonne toiseen Yorkkiin."

Kun oli luultavaa että hän ja Nordheim, joka arvatenkin oli hänen kanssaan, olivat valinneet toisen tien nähdessään olevansa takaa-ajettuina, alkoi Rogers uskomaan miehen sanoja.

"Tehkää kuten tahdotte", sanoi mies, "olen tehnyt tehtäväni."

Näin sanoen mies poistui.

"Sirkukseen he eivät ole tulleet", sanoi Rogers "siis he ovat valinneet toisen tien, herra komissario."

"Niin, pahimmassa tapauksessahan saamme palata tänne", sanoi Bernard, "lähtekäämme siis."

Molemmat poistuivat ravintolasta.

Lähestyessään rautatiasemaa tuli eräs mies nopeasti heitä vastaan.

Bernard seisahtui.

Tulija oli Schultz "Punaisesta myllystä."

"Minulla on tärkeä ilmoitus tehtävänä", hän huusi, "eilisiltana oli murhaaja Nordheim minun ravintolassani. Tänä yönä on hän yhdessä erään naisen kanssa karannut sieltä."

Rogers katseli miestä suuttuneena.

"Nordheim?" hän kysyi, "ja tuon ilmotatte vasta tänään?"

"En tiennyt että se oli hän."

"Mistä nyt tiedätte että se oli hän?"

"Eilisiltana tuli ravintolaani nuori, kaunis nainen –"

"Oliko hän mustassa puvussa?" kysyi Rogers heti.

"Kyllä!"

"Ja Nordheim kai häntä odotti?" lisäsi Bernard.

"Ei, sattumalta he toisensa tapasivat. Kun mies sai nähdä naisen, sanoi hän minulle tahtovansa hänet hämmästyttää, jonkavuoksi hän astui alas kellariin, jolloin nuori nainen tuli sisään mitään pahaa aavistamatta. Hän pyysi yösijaa ja hetken perästä jäi hän yksin huoneeseen, – miten lienen tulleen sulkeneeksi oven. Jonkun ajan kuluttua kuulin kiivasta sananvaihtoa ja nimen Nordheim. Tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan että murhaajan nimi on Nordheim, mutta silloin se jo oli myöhäistä, sillä molemmat olivat paenneet akkunan kautta. Arvatenkin oli nainen ensin paennut ja mies mennyt hänen jälkeensä. Mies on ainakin juossut lähimmälle asemalle."

Rogers oli heti valmistanut suunnitelman.

"Luulen että Nordheim on mennyt Yorkkiin, – menkäämme häntä takaa ajamaan", hän sanoi.

"Niin minäkin uskon", sanoi Bernard.

"Mitä minun on tehtävä, jos murhaaja palaa talooni?" kysyi Schultz.

"Olette vaiti, uskotelkaa vain tietymättömyyttä ja lähettäkää hakemaan poliisia", vastasi Bernard, "vaikkapa luulenkin ettei hän teille enää palaja."

Bernard ja Rogers matkustivat.

Tuntia myöhemmin tuli Bumpon lähetti takaisin telttaan.

"He ovat poissa", huusi hän ja hykersi käsiään, "eivätkä he aivan pian tulekaan takaisin."

"Ovatko he matkustaneet? Oletko nähnyt heidän menevän?" kysyi Bumpo.

"Tulen suoraan asemalta! Missä Astrella on?"

"Pukuhuoneessaan."

Lähetti kiiruhti pukuhuoneeseen.

Kun hän tuli pieneen huoneeseen, missä vallitsi mitä suurin järjestys, oli pikku Liddy ryöminyt erääseen nurkkaan, josta suurilla silmillään katseli huoneen haltijaa, siniharsoista naista, joka seisoi keskellä huonetta. Lapsi oli pelästyneen näköinen.

Signora oli kaunis, mutta iho näytti kellertävältä, kun hän ei vielä ollut maalannut ihoaan. Hänellä oli suuret, mustat silmät. Hän oli puettu kiinteään, valkoseen atlasliiviin ja kirjavaan hameeseen, joka tuskin ulottui yli polvien. Mustat sukat ja päärlyillä koristetut kengät täydensivät hänen pukuaan.

"Noo?" hän kysyi, katsellen tulijaa hehkuvilla silmillään.

"Kaikki on hyvin, he ovat poissa", vastasi mies.

"En tiedä mitä he minusta tahtovat!"

Mies katseli ehdottomasti pikku tyttöä.

Kaikki paikat sirkuksessa olivat täynnään väkeä. Tavallisten esiintyjäin jälkeen oli pian loppunumeron, sähköisen naisen vuoro.

Hän oli pukenut ja maalannut itsensä häikäisevän komeaksi. Leväällään olevaan punaseen tukkaansa oli hän pudistanut kultajauhoa.

Nyt hän huusi luokseen pikku tytön.

Tyttö tuli vavisten.

"Poltan sinua raudallani", sanoi hänen tytölle, "ellet tee mitä käsken. Varo itseäsi jos itket, sinun täytyy nauraa koko ajan! Naura nyt!"

Pikku tyttö pidätti kyyneleensä ja yritti nauraa.

"Etkä saa pelästyä kun sähkö salamoi ja minä tartun sinuun", jatkoi nainen, "sinun pitää nauraa kun saat sähköiskun."

Jo kilahti kello esiintymisen merkkinä.

Työmies tuli sisään ja läksi kantamaan näyttämölle kivilaatan näköistä esinettä.

Sähköinen nainen tarttui pikku Liddyn käteen ja juoksi areenalle, jossa häntä tervehtivät vahvat kädentaputukset.

Hän kiitti ja alkoi laittamaan kuntoon laattaa – soitto alkoi – useammat lamput sammutettiin.

Astrella nousi laatalle, pitäen yhä pikku tyttöä kädestä.

"Naura", kuiskasi hän pienokaiselle.

Hänkin nauroi, sähkökipinäin lentäen hänen ruumiistaan.

Pienokainen oli kovin peloissaan ja vapisi aika lailla.

Mutta yleisö ei sitä huomannut, kaikkein silmät olivat kiintyneet Astrellaan, johon katsojat koskivat, jolloin saivat sähköiskuja.

Äkkiä kuului sirkuksessa kimakka huuto, naisen ääni.

Kauimpana taustalla syntyi ahdinko.

Mutta katsojat eivät antaneet häiritä itseään eivätkä he välittäneet mitä tuolla takana tapahtui.

Valtaavat suosionosotukset tukahuttivat kaikki muut äänet.

Sähköisellä naisella oli tänä iltana loistava menestys ja täytti tirehtöörin kassan.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Vihdoinkin löydetty.

Irmgardin paettua punasesta myllystä oli hän tullut autiolle ja pimeälle maantielle.

Hän seisattui hengittääkseen.

Askeleita ei takaa kuulunut.

Nordheim ei siis näyttänyt häntä seuraavan tai oli hän hairahtanut suunnasta. Irmgard oli siis hänestä pelastunut. Mutta maantie oli niin autio että pelotti.

Muutamain puiden suojassa hän odotti aamun tuloa. Kuolemaan asti väsyneenä hän oli istuutunut eräälle kivelle. Hänen sydämensä lyönnit kävivät tasaisemmiksi. Hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Hän nukahti.

Mutta unissaankin tunsi hän Nordheimin häntä vainoavan. Hän oli löytänyt pikku Liddyn ja painoi hänet rintaansa vastaan. Oli niin ihanaa että hän kiitti luojaa tästä armosta. Mutta silloin Nordheim tuli läheisyyteen ja hänen oli lapsineen paettava.

Kun hän lopulta heräsi, huomasi hän auringon jo olevan laskeutumassa. Hän oli siis häiritsemättä nukkunut koko päivän tässä rauhaisassa paikassa.

Täältä ei ollut pitkä matka Yorkkiin.

Sinne hän yritti, – lastaan hakemaan.

Illan suussa saapui Irmgard kaupunkiin, saatuaan matkalla leipää ja maitoa eräältä armeliaalta naiselta.

Kaupungissa hän kysyi sirkusta ja sai kuulla sen olevan toisella puolen kaupunkia.

Toivon täyttämänä hän meni neuvottuun paikkaan, jossa lopulta löysi teltan.

Hän meni sen luo, maksoi pääsymaksunsa ja astui sisään.

Mutta sirkus oli niin täyteen väkeä, ettei hän päässyt ovensuuta edemmä.

Sähköinen nainen oli juuri asettunut kivilaatalle, jonka alla sähköpatterit olivat.

Hän oli todellakin kaunis. Irmgardkin hieman sai nähdä hänet.

Nainen seisoi sähkökipinäin ympäröimänä. Mutta samalla hetkellä Irmgard myös näki tuon vapisevan lapsen sähköisen naisen vieressä.

Heikosta valaistuksesta huolimatta tunsi Irmgard pikku Liddynsä. Hänen kauhunsa ja pelkonsa oli niin suuri että hän päästi huudon ja kaatui.

Useimmat katselivat häntä välinpitämättömästi. Heillä oli täysi työ katsella näyttämölle.

Pari miestä kuitenkin tarttui Irmgardiin ja kantoivat hänet ulos eräälle puiston penkille.

Sirkuksesta kuului suosion huutoja – joukko kiitti signoraa, kun hän pikku tytön kera astui alas laatalta ja sähkökipinät sammuivat.

Signora kiitti ja poistui pukuhuoneeseensa.

Joukko yhä huusi ja tahtoi nähdä hänet uudestaan.

Tirehtööri ilmoitti että Astrella on hyvin väsynyt näytöksen jälestä, mutta että hän koettaisi tänään – jos mahdollista – tehdä poikkeuksen.

Joukko huusi ja melusi.

Tirehtööri palasi, ilmoittaen Astrellan vielä kerran esiintyvän.

Ja hän tulikin, tällä kertaa toki yksinään.

Sillaikaa oli Irmgard ulkona raittiissa ilmassa tullut tajuunsa.

Hän teki epätoivoisen päätöksen.

Hänen täytyi saada takaisin lapsensa, maksoi mitä maksoi!

Mutta saattoiko hän vaatia takaisin lapsensa? Voiko hän todistaa olevansa Liddyn äiti?

Mutta vitkastella ei hän saanut.

Juuri nyt kuului suosionosotuksia sirkuksesta.

Irmgard astui telttaa kohti.

Hän meni nyt takatietä, josta käytävä johti pukuhuoneisiin. Koko sirkuksen väki oli mennyt näyttämölle päin, joten käytävä oli tyhjä.

Irmgard astui hiljaa edelleen.

Erään suljetun oven takaa hän kuuli naurua, mutta toisen oven takaa hän oli kuulevinaan lapsen valitusta.

Unhottaen kaiken vaaran, seuraten ainoastaan vapisevan äidin sydämen ääntä, riuhtasi hän oven auki.

Hän päästi heikon huudon. Eräässä nurkassa makasi hänen pikku Liddynsä – hän oli sidottu, niin ettei hän voisi juosta pakoon, ja nuora oli niin lujasti sidottu käsien ympäri, että ne leikkasivat syvennyksiä ihoon ja aikaansaivat suuria kärsimyksiä.

Äiti juoksi lapsensa luokse.

Liddy näki ja tunsi äitinsä, mainiten hänen nimensä. Nyyhkyttäen äiti suuteli lastaan, suosionosotusten kaikuessa sirkuksesta.

Irmgard nousi.

Hänen täytyi vapauttaa lapsensa, päästää sen siteet. Hän näki veitsen eräällä pöydällä.

Kuumeentapaisella kiireellä hän leikkasi poikki nuorat. "Kiirehdi, äiti – pois täältä", sanoi Liddy hiljaa, "hän tulee ja polttaa minua kuumalla raudallaan." Lopultakin oli lapsi vapaa siteistään. Irmgard otti lapsen syliinsä ja astui ulos käytävään. Jo olikin aika tarkalla. Signoran näytäntö juuri loppui. Mutta käytävä oli vielä tyhjä. Irmgard juoksi ulos ja sulki äkkiä oven jälkeensä. Nyt hänen sydämensä iloitsi. Hänellä oli lapsensa! Kuni varjo kiiruhti hän edelleen, lapsi sylissään.

Hänen täytyi kiiruhtaa – – –.

Mutta minne hän meni?

Sitä ei hän joutanut ajattelemaan, hän vaan yhä juoksi, lapsi sylissään, ja pian oli sirkuksen soitto ja melu hänen takanaan häipynyt – –.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Linkolnin farmilla.

Rogers ja Bernard olivat paluumatkalla pohjoisempana olevasta toisesta Yorkin kaupungista ja kulkivat nyt ratsain eteenpäin kurjaa maantietä, keskustellen pakolaisten mahdollisuuksia.

"Ilta oli tulossa, mutta ei näy mitään ravintolaa", sanoi lopuksi Rogers.

Mutta vähän ajan kuluttua näkyi farmi, verrattain hyvänvoivan näköinen talo, johon ystävykset päättivät pyrkiä yöksi.

Molemmat ratsastivat taloon.

Pihalla he kuulivat sisältä melua ja naisen itkua ja kysyivät eräältä pihalla olevalta palvelijalta syytä siihen, mutta tämä vastasi ei siitä välittävänsä, meni vain tiehensä.

"Sitä meidän täytyy tutkia", selitti Rogers. "Mitähän täällä mahtaakin tapahtua?"

Bernard myöskin hypähti alas hevosensa selästä ja molemmat astuivat sisään raollaan olevasta ovesta.

Suuressa, hyvin kalustetussa huoneessa oli farmarin nuori vaimo polvillaan, miehensä häntä huitoessa piiskallaan.

Farmari, suuri, päivän ruskottama mies lasimaisilla silmillä, oli sikahumalassa.

"Seis, mies, mitä teette", huusi Bernard. "Ettekö ajattele että teillä on heikko nainen edessänne?"

Farmari katseli aluksi hämmästyneenä tulijoita.

Sitte hän huusi:

"Kuinka te uskallatte tulla talooni, kuolema ja helvetti, mitä täältä tahdotte? Ulos talostani, muuten piiskallani ajan teidät matkaanne."

"Sitä ette uskalla", vastasi Rogers tyyneesti, "minä olen poliisieversti Rogers."

"Poliisieversti! Mitä se minulle kuuluu? Minä olen herra talossani, elkää enää minua häiritkö, vaan menkää tiehenne!"

Linkoln taas heilutti piiskaansa vaimon selän ylitse.

Tämä oli jo Rogersin mielestä liikaa.

Tuo vahva, suurikokoinen Rogers astui farmari Linkolnin luo ja löi häntä käsivarteen niin kovasti että mies meni aivan hervottomaksi. Nyt farmari kirkui kuin villi eläin.

Mutta hän huomasi olevansa alakynnessä ja tyyntyi vähitellen.

"Kas niin, mr Linkoln", sanoi Bernard, farmarin jonkun verran tyynnyttyä, "miksi olette niin kovin suutuksissanne?"

"Vaimoni ei anna minulle viiniä, hän ei minua rakasta", murisi farmari.

"Järjetön mies, kuinka hän saattaisi teitä rakastaa, kun tuolla tavoin häntä kohtelette! Sehän on raakalaisuutta!"

"Kun hän on humalassa, on hän aina tuollainen", sanoi vaimo itkien.

"Saanko puhua kanssanne", jatkoi Bernard, "tulkaa istumaan tänne minun viereeni! Elkää noin menetelkö vaimonne kanssa! Ettekö häntä rakasta. Teillä on suuri talo, kaunis vaimo, mitä teiltä puuttuu?"

Farmari jo nauroi.

"Miksi hän sitte piilottaa kellarin avaimen minulta? Kuka se on herra talossa? Hän oli köyhä, kun tein hänestä vaimoni, ei hän saa olla ylpeä."

"Tyyntykää!"

"Kiiruhtakaa pois täältä, herra eversti", sanoi vaimo, jonka nimi oli Harriet, "minä pelkään häntä, hän saattaisi vielä kerran lyödä minua."

"Te olette minun suojassani, elkää pelätkö, teille ei tule tapahtumaan mitään pahaa!"

Ihaillen ja kiitollisesti katseli Harriet Rogersia.

"Voitteko antaa meille yösijaa?" kysyi Bernard isännältä.

"Miksikä en? Tämähän on kievari talo. Minä olen vierasvarainen."

"Onko täällä ollut joku sirkusnainen sinisessä harsossa tai eräs pakeneva mies?"

"Ei ole!"

"No, sitte hän ehkä tulee."

"Haetteko häntä?"

"Kyllä, me odotamme miestä tänne."

"No, olkaa talossa niinkauan kun haluatte."

Sillaikaa oli Rogers, joka oli mennyt toiseen huoneeseen, joutunut ikävään asemaan.

Harriet, joka myös oli tullut sinne, tarttui Rogersin käteen ja suuteli sitä.

Hänen sydämessään oli syttynyt kiivas rakkaus tuohon miehekkääseen ja kauniiseen pelastajaan ja hän peitti nyt everstin käden kuumilla suudelmillaan.

Rogers teki kieltävän liikkeen.

"Ei noin, rouvani", hän sanoi, "mitä te teettekään?"

"Pelastakaa minut!" rukoili Harriet, "täällä kuolen! Minä vihaan häntä!"

"Elkää olko noin kuumaverinen, rouvaseni", sanoi Rogers tyynnyttäen, kyllä kaikki jälleen tulee hyväksi! Miehenne – –."

"Elkää luulko, että hän paranee", huudahti Harriet, "rakkauteni häneen on jo kauan sitte kuollut – minä vihaan, pelkään häntä, hän on hullu. Armahtakaa – ottakaa minut mukaanne täältä!"

Rogers tunsi sääliä tuota onnetonta kohtaan mutta hämmästyi kuullessaan hänen tahtovan karata talosta.

"Mitä ajattelette", hän vastasi, "olettehan naimisissa Linkolnin kanssa, enkä minä voi tehdä muuta kuin pyytää häntä kohtelemaan teitä paremmin!"

"Sitä ette voi! Olen jo koettanut kaikkea, kaikkea! Ja nyt kun näin teidät, tunsin vasta mitä todellinen rakkaus on! Minä jätän tuon miehen, haen hänestä eron ja sitte – –"

Harriet katseli Rogersia kysyvästi.

Silloin ovi avautui.

"Herra eversti", kuului Bernardin ääni, "farmari on nyt tyyntynyt ja vaimonsa saattaa mennä hänen luoksensa."

Harriet ei tahtonut mennä, mutta Rogers otti häntä kädestä ja vei hänet farmarin luo.

"Kas tässä vaimonne", sanoi Rogers. "Me olemme väsyneitä ja menemme nyt huoneisiimme, ja toivomme että tästä lähin kohtelette vaimoanne paremmin. Hyvää yötä!"

Katsottuaan hevosiaan, menivät he levolle väsyttävän ratsastuksen jälkeen.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Urkkiminen onnistuu.

Hauska yllätys tapasi seuraavana päivänä Rogersin. Hänen ja Bernardin toivoessa tapaavansa Nordheimin tai siniharsoisen naisen, lähestyi Irmgard lapsensa kanssa farmia.

Pitkän vaelluksen jälkeen saapui hän lopulta tänne, jossa hän toivoi saavansa levätä. Harriet oli juuri ulkona pihamaalla, kun Irmgard taluttaen pientä väsynyttä tyttöään astui pihalle ja pyysi kattoa päänsä päälle, kun hän ei jaksanut kävellä kauemmaksi.

Harriet oli heti valmis vastaanottamaan tuon kalpean naisraukan, joka näytti kerjäläiseltä, ja pyysi Irmgardia seuraamaan itseään taloon, ottaen itse pikku tytön käsivarrelleen.

Suuressa vierashuoneessa oli parhaillaan Linkoln, Rogers ja Bernard, jotka keskustelivat Nordheimista, jota he odottivat.

Silloin Harriet avasi oven.

Kun Rogers sai nähdä pikku tytön ja hänen jälessään Irmgardin, nousi hän kiireesti ja huudahti:

"Suuri luoja – Irmgard!" ja ojensi hänelle kätensä, "täälläkö teidät näen jälleen – ja te olette löytänyt lapsenne!"

Irmgard punehtui mielenliikutuksesta.

Hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi täällä tavata sitä miestä, jota hän oli paennut – ja jota hän kuitenkin rakasti, vaikkakin oli päättänyt sen salata.

"Mistä tulette", jatkoi Rogers, – "kiitän jumalaa että lopultakin olen löytänyt teidät."

Harriet oli suuresti kummissaan, kun hän näki Rogersin tuntevan tulijan ja tervehtivän häntä niin sydämmellisesti kuin rakastettuaan ainakin.

"En olisi tullut tänne, herra eversti, jos tiesin että olette täällä", sanoi Irmgard hiljaa.

"Niin, sen tiedän! Mutta kohtalo on toisin päättänyt! Tiedän kaikki, Irmgard, olen löytänyt kirjeenne –."

Bernard ja farmari olivat taasen kohtauksen todistajina.

"Tuokaa ruokaa ja juomaa", käski Linkoln.

Irmgard istuutui ja hän sekä pikku tyttö saivat ruokaa ja juomaa.

Bernard kysyi Nordheimia.

Veri lensi Irmgardin kasvoihin.

Hän kertoi mitä oli tapahtunut punasessa myllyssä ja kuinka hän oli löytänyt lapsensa.

Molemmat virkamiehet olivat hämmästyksissään.

"Siis on tuo nainen yhä siellä ja meitä on petetty", huudahti Rogers. "Nainen on kai yhä vielä Yorkissa?"

"Siitä en tiedä, enempää kuin Nordheimistakaan mitään."

"Hänen täytyy olla täällä läheisyydessä, me seuraamme häntä, eikä minulla ole rauhaa niinkauan kun tuo roisto on vapaana", sanoi Bernard.

"Olkaa te vaan täällä rauhassa", sanoi Rogers Irmgardille, "saatte kyllä huoneen. Sitte voimme päättää mitä edelleen on tehtävää."

Harriet vei Irmgardin ja pikku tytön levolle, kysellen miten Irmgard oli tehnyt everstin tuttavuuden.

Harrietin palattua saliin kertoi Rogers onnettoman Irmgardin elämänvaiheet. Kun Rogers kertoi Irmgardin olevan sukujaan kreivittären, hymyili Harriet ivallisesti.

"Hänhän näyttää kerjäläiseltä, kerjäläiskreivittäreltä." Harriet ei voinut peittää mustasukkaisuuttaan.

Bernard sattui näkemään pianon ja kysyi kuka soitti.

"Ennen soitin", sanoi Harriet, "mutta nyt olen unohtanut soiton kauan sitte."

Rogers meni pianon luo ja avasi sen.

Akordi toisensa jälkeen vieri salin läpi.

Harriet tuli hänen luokseen.

"Soittakaa", pyysi hän hiljaa.

Rogers, joka ei ollut soittanut pitkään aikaan, oli nyt kokonaan soiton vallassa ja sävelmä toisensa jälkeen lähti pianosta.

Silloin ovi hiljaa aukeni.

Tulija oli Irmgard.

Soitto oli hänet herättänyt ja antaen lapsensa nukkua, hän pukeutui ja tuli soiton hurmaamana saliin.

Kuinka kauan eikö siitä ollut kun hän oli soittanut ja laulanut! Nuorena tyttönä oli hän hurmannut kuulijat soitollaan.

Siitä oli jo kulunut aikoja. – – –

Rogers katseli tulijaa ja nousi.

"Tulkaa minun sijaani, Irmgard", hän sanoi, – "pyydän, soittakaa tekin!"

Rogers vei hänet pianon luo.

Hän istuutui ja soitti, soitti niin että Rogers seisoi aivan kuin lamautuneena.

Ja sitte hän lauloi.

Laulun voima tenhosi kaikki kuulijat.

Bernardkin kuunteli ihmetellen.

"Sellaista laulua en koskaan ennen ole kuullut, herra eversti", sanoi hän Rogersille, "ja tämä rouva sittenkin valittaa olevansa köyhä ja avuton."

"Hän ei koskaan valita", vastasi Rogers hiljaa.

"Hänellähän on kultakaivos äänessään", jatkoi Bernard – ja Irmgard kuuli nämät sanat –, "jos rouva Nordheim esiintyy, tulee hän saavuttamaan menestystä ja ansaitsemaan rahaa!"

Irmgard lopetti.

Hänessä oli syntynyt uusi ajatus.

Niin! Bernard oli oikeassa! Jos hän soitollaan saattaisi ansaita oman ja lapsensa elatuksen? Silloin ei hän enää olisi pakotettu kerjäillen kuleksimaan maita ja mantereita.

Bernard meni levolle, samaten Irmgard vetäytyi huoneeseensa.

Rogers astui akkunan luo, katsellen ulos ja ajatellen Irmgardia.

Silloin hän näki jonkun siellä astuskelevan puiden välissä.

Rogers tunsi Irmgardin.

Hiljaa jätti Rogers huoneen ja astui alas puutarhaan.

Irmgardin hänet huomattua, tahtoi hän heti poistua, mutta Rogers pidätti hänet.

"Irmgard, olen iloinen tavatessani teidät täällä, sillä minun täytyy sanoa kuinka pahoillani olen siitä että loukkasin teitä. Se oli rakkauteni, joka minua pakotti – –."

"Tiedätte kaikki, herra eversti", sanoi Irmgard, – "minun olisi vaikea kertoa sitä kaikkea, minkä paperille uskoin."

"Ei, Irmgard", huudahti Rogers ja tarttui hänen käteensä, "elkää minua hyljätkö, antakaa minun parantaa kaikki haavat!"

"Antakaa minun mennä, jättäkää minut kohtaloni käsiin, en voisi tehdä teitä onnelliseksi."

"Elkää noin puhuko, tiedättehän tunteeni, olenhan rakastanut teitä ensi näkemästä asti – –"

He eivät kuulleet että eräs ovi aukeni ja kuinka Harriet huomaamatta hiipi puiden alle, joitten varjossa hän saattoi kuunnella heidän keskusteluaan.

"Olettehan tunnustanut rakastavanne minua, Irmgard, miksi nyt tahdotte eroa? Ojennan teille käteni, annan teille nimeni ja suojaan teitä!"

"Mutta häpeäpilkku tulee aina minua leimaamaan, kun olen ollut tuon murhaajan vaimo."

"Elä pelkää, Irmgard! Tunnen etten voi elää ilman sinua! Tule kokonaan omakseni, elä kiellä minulta sitä onnea!"

"Antakaa minulle muutaman päivän miettimisaikaa!"

"Hyvä! Annan aikaa pari päivää; – kuule vain sanani: ei ainoakaan toinen mies koko maailmassa voi rakastaa sinua niin suuresti kuin minä!"

Irmgard vapisi kuullessaan nämät sanat, jotka häntä syvästi liikuttivat.

"Annan teille tiedon päätöksestäni", vastasi Irmgard, mennen huoneeseensa.

Rogers astui hitaasti huonettaan kohti.

Kun molemmat olivat menneet, astui Harriet esiin.

Hän oli pamppailevan sydämin kuullut rakastavain keskusielun. Nyt hän tiesi kaikki!

Muutaman tuokion ajan seisoi hän liikkumatonna. Kaikki hänen toiveensa Rogersin suhteen olivat nyt menneet.

Hiljaa hän poistui.

Hänen mentyään vallitsi puistossa hiljaisuus.

Mutta yön hämärrettyä saapui sinne vieläkin eräs nainen. Kuutamossa saattoi nähdä että hänen kasvojaan peitti sininen harso.

Tullessaan pihalle huomasi hän erään talon akkunan, joka oli valaistu.

Akkunassa seisoi Irmgard, katse taivasta kohti tähdättynä.

Siniharsoinen nainen tunsi rukoilijan.

Äänettömästi ja hiljaa, kuten oli tullutkin, hän hävisi.

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Sopimus.

Taasen oli Linkoln humalassa.

Kun Harriet tuli sisään puutarhasta, näki hän miehensä vielä olevan ruokasalissa, täydessä juopumuksen tilassa.

Linkoln huomasi hänet.

Kiireellä juoksi Harriet makuuhuoneeseen ja sulki oven.

Hän kuuli miehensä kiroilevan ja hakevan piiskansa sekä riuhtovan ovea.

"Avaa!" huusi hän käheällä äänellä, "avaa ovi!"

Harriet avasi akkunan ja hyppäsi alas pihalle, mennen sivurakennusta kohti.

Päästyään pihaa ympäröiväin puiden ohi, kuuli hän jotakin kolinaa ja säpsähti.

"Kuka siellä?" kysyi Harriet.

"Vaiti, hiljaa!" kuului vastaus.

"Jos olette farmarin vaimo, niin on minulla teille tärkeä tieto", kuului naisen ääni vastaavan.

"Tahdon tietää ken te olette?"

"Tulin juuri tänne. Onko eversti Rogers täällä?"

Harriet katseli hunnutettua naista.

"Eversti? Tunnetteko hänet?" kysyi Harriet.

"Onko Irmgard Nordheim täällä?"

"Kyllä. Tunnetteko hänetkin?"

Nainen naurahti ivallisesti.

"Irmgard Nordheim juoksee eversti Rogersin jälessä ja eversti tarttuu verkkoon", vastasi tuo hunnutettu nainen, Harrietia lähestyen. "Minulla on tärkeä salaisuus teille kerrottavana – huomenna! Voitteko siksi antaa minulle asuntoa, mutta niin etteivät rakastuneet saa minua nähdä?"

"Mitäpä teidän salaisuutenne minua liikuttaa?"

"Vannon, että ne teitä koskevat", kuiskasi siniharsoinen nainen.

Nyt Harrietin uteliaisuus heräsi.

"Voin kyllä neuvoa teille hyvän piilopaikan", hän tuumi.

"Sitä ette tule katumaan, mutta Rogers ei millään ehdolla saa nähdä minua, eikä liioin Irmgard Nordheim. Minä vihaan häntä!"

Tuntui kuin äkkiä olisi syntynyt salainen yhdysside näiden kahden naisen välillä. Molemmat vihasivat Irmgardia, koska Rogers oli ottanut hänet suojaansa.

Yhteinen viha solmii kaksi henkilöä toisiinsa paremmin kuin rakkaus.

"Miksi häntä vihaatte?" kysyi Harriet.

"Sanon teille kaikki huomenna!" vastasi siniharsoinen nainen. "Paljastan teille salaisuuden, mutta ensin on teidän luvattava ettette minua petä."

"Mitäpä hyötyä minulla siitä olisi?"

"Siis jään tänne. Huomisiltana minun täytyy saada puhua kanssanne, mutta niin ettei kukaan meitä kuule tai näe."

"Hyvä, tulkaa mukanani! Täällä on huone, jossa ei kukaan käy. Siellä voitte olla", sanoi Harriet hiljaa, "minä varustan teille ruokaa ja juomaa ja huomisiltana tulen luoksenne."

"Laittakaa asiat niin, ettei Irmgard ja Rogers yht'aikaa poistu talosta", kuiskasi vieras.

Harriet nyökäytti päätään.

He astuivat syrjärakennukseen.

Siellä oli suuri huone, jossa oli yksi makuusija.

"Täällä ei kukaan teitä näe", sanoi Harriet, "täällä olette kyllin varmassa piilossa."

Vieras oli täysin tyytyväinen.

Hän tiesi saaneensa Harrietin puolelleen.

Harriet toi ruokaa ja juomaa, sytytti kynttilän ja poistui.

Siniharsoinen nainen oli täällä varmassa suojassa ja saattoi rauhassa punoa salaisia juoniaan.

Jos Rogers ja Bernard olisivat hänet nähneet – – jos ne olisivat hänet huomanneet tullessaan – –.

Silloin he olisivat saaneet arvokkaan saaliin!

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Salajuoni.

Farmari ajoi aikaisin aamulla pelloilleen. Harriet oli nyt häneltä rauhassa.

Yön aikana oli hän tehnyt epätoivoisen päätöksen. Hän oli hankkinut revolverin, jota nyt piti huoneessaan kätkettynä.

Jos miehensä vielä kerran koettaisi häntä pidellä pahoin, hän kostaisi verisesti.

Yhä vielä hän toivoi voivansa taivuttaa everstin. Puolenpäivän tienoissa saapui farmille kaksi ratsastavaa poliisia.

He olivat seuranneet Nordheimin jälkiä ja näyttivät olevan: varmoja asiastaan.

Kun Bernard akkunasta näki poliisien saapuvan ja keskustelevan muutamain työmiesten kanssa, meni hän heti pihalle. Rogers seurasi häntä.

Poliisit olivat ihmeissään, tavatessaan everstin ja komissarion täällä.

"Macknell!" huusi Rogers toiselle, "kuinka te tänne olette tulleet?"

"Me olemme Nordheimin kintereillä", vastasi Macknell, "hänen täytyy olla joko tällä farmilla tai sen läheisyydessä, sillä me tiedämme varmaan että se nainen, jonka kanssa hän oli yhteydessä, on täällä tai läheisyydessä."

"Me olemme juuri täällä vakoilemassa", sanoi Bernard.

"Siniharsoisen naisen täytyy olla täällä", jatkoi Macknell.

"Täällä farmillako?" kysyi Bernard, "olemme olleet täällä toissapäivästä asti, mutta emme ole häntä nähneet. Kuka teille on sanonut Nordheimin olevan läheisyydessä?"

"Eräs kuleksiva kellokauppias, joka on vaeltanut tännepäin, on kulkenut yhdessä miehen kanssa, jonka tuntomerkit sopivat Nordheimiin. He olivat toissa päivänä tulleet pieneen taloon, jossa myöskin eräs siniharsoinen nainen oleskeli. Eräältä mustalaisjoukolta saimme myös kuulla että he tämän farmin lähellä eilen olivat tavanneet tuon siniharsoisen naisen."

"Ainoastaanko naisen?"

"Niin, hän näkyy eronneen Nordheimista."

"Tänne hän ei ole tullut", sanoi Rogers, "sillä silloin me olisimme nähneet tai kuulleet hänestä jotakin. Kas, tuolla tuleekin farmarin vaimo!"

Komissario meni Harrietin luo.

Hämmästyneenä hän katseli ratsupoliiseja.

"Poliisit etsivät tuota murhaaja Nordheimia, rouva Linkoln", sanoi Bernard, "ja nyt he ovat sitä mieltä että eräs hänen seurassaan oleva siniharsoinen nainen – –"

Harriet äkkiä kiintyi asiaan ja katseli tarkkaavasti Bernardia.

"– on täällä, ovat he tulleet vangitsemaan näitä vaarallisia henkilöitä", jatkoi Bernard. "Onko tänne yön aikana tullut joku mies tai nainen?"

"Paitsi teitä ja tuota rouvaa, jolla on lapsi, ei tänne ketään ole tullut", vastasi Harriet, joka heti muisti salaisuutta, minkä vieras nainen lupasi hänelle kertoa.

"Siinä kuulette, Macknell", sanoi Rogers, "siniharsoista naista ei ole täällä."

"Se on merkillistä", sanoi Macknell, "silloin on hän jossain aivan lähellä."

Harriet näytti suuttuvan.

"Tämähän on koko ajojahtia, ei täällä koskaan ennen sellaista ole ollut", hän tuumi.

Nyt saapui myöskin Linkoln pelloiltaan.

"Mr Linkoln, oletteko nähneet erästä naista, jolla on sininen harso tai erästä miestä täällä lähellä?"

Farmari astui alas hevosensa selästä, näyttäen hänkin ihmettelevän poliisien läsnäoloa.

"Tarkotamme tuota Nordheimia, josta eilen kerroimme", lisäsi Rogers.

"Hänen täytyy olla läheisyydessä", sanoi Macknell.

"Se on erehdys", sanoi farmari, "olen tänään ratsastanut maillani, mutta en ole nähnyt mitään epäiltävää."

Bernard viittasi luokseen toisen poliisin.

"Olkaa ratsastavinanne edemmäs", hän kuiskasi, "ratsastakaa lähimpään metsän reunaan ja olkaa siellä piilossa. Minusta tuntuu että farmarin vaimo pitää jotakin salassa. Eversti ja minä jäämme tänne, jottei mitään epäiltäisi."

Molemmat poliisit nousivat taas hevostensa selkään.

"Siispä meidän on haettava muualta", huusivat he ja ajoivat tiehensä.

Rogers näkyi myös tehneen päätöksen.

"Me ratsastamme pois tänä iltana", hän sanoi, – luulenpa että Nordheim on täällä läheisyydessä, ja että uskaltaa tulla esiin, kunhan me poistumme. Jätämme tänne rouva Nordheimin, ja luulenpa että murhaaja silloin varmasti tulee tänne."

"Tehkäämme niin", sanoi Bernard, "ja jos hän tulee tänne, niin hän on loukussa."

Rogers lähti talliin ja ilmoitti farmarille että hän ja komissario tänä iltana lähtisivät matkalle ja kiitti hyvästä vastaanotosta, sekä antoi juomarahoja tallirengille, joka oli hoitanut heidän hevosensa.

Syötyään päivällisen jättivät he jäähyväiset.

Harriet tunsi itsensä onnettomaksi.

Ensi tilassa hän meni siniharsoisen naisen luokse.

"Eversti tahtoo matkustaa", sanoi hän murheellisena.

Punatukkainen nainen nauroi hiljaa.

"Kun kaunis Irmgard jää tänne, ei eversti mene kauvas", sanoi hän, – "tässä on joku juoni tekeillä."

"Teitä ajetaan takaa. Täällä oli kaksi ratsastavaa poliisia."

"Te ette minua ilmianna, sen tiedän", vastasi vieras, "ainoastaan minä voin toimia siten että saatte everstin, sillä minä tunnen salaisuuden, jonka kautta voitte hänet saada omaksenne."

"Teen mitä hyvänsä, saadakseni hänet", sanoi Harriet.

"No, hyvä. Irmgardilla on lapsi, joka täytyy ryöstää pois häneltä. Silloin hän alkaa hakemaan lastaan ja erkanee everstistä. Siten te hänet saatte valtoihinne."

"Teen mitä tahdotte", vastasi Harriet.

"Rogers lähti nyt farmilta, mutta vain palatakseen hakemaan tuota kaunista naista. Hänen poissaollessaan, siis tänä yönä, on saatava ensin lapsi ja sitte Irmgard täältä tiehensä."

"Mutta lapsihan on hänen luonansa?"

"Teidän täytyy tavalla tai toisella viekotella hänet ulos huoneestaan, ja sillä aikaa viedä pois lapsi. Kello yhdentoista aikaan viette lapsen eräälle miehelle, joka odottaa tuolla rakennusten takana, missä nuo suuret, vanhat puut ovat."

"Te siis luulette ettei Irmgard tule jälleen näkemään Rogersia?"

"Hän tulee seuraamaan lapsensa jälkiä ja te pääsette ainiaaksi vapautumaan kilpailijastanne!"

Ainoastaan hetken Harriet epäili.

"Olkoon niin!" hän huudahti.

"Tänä yönä tulette saavuttamaan päämaalinne!" –

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Pako.

Macknell ja hänen toverinsa olivat piilottuneet metsään, jonka reunasta heillä oli näköala maantielle. Se oli hyvä paikka, eikä kukaan voinut mennä ohi heidän näkemättään.

Tunti toisensa jälkeen kului ilman että mitään erikoisempaa näkyi. Lopulta he näkivät tuon vaeltavan kellokauppiaan, jonka kanssa ennen olivat keskustelleet, ja joka oli antanut tietoja siniharsoisesta naisesta sekä Nordheimista.

"Hei, Fox", huusi Macknell, joka oli noussut pystyyn ja viittaili kellokauppiasta lähemmäksi.

"Ohoh, eiliset ystäväni", tuumi Fox ja tuli poliisien luo. "No, oletteko nähneet heistä mitään jälkeä sittekun erosimme?" kysyivät poliisit.

"En, mutta entäs te. Oletteko ollut farmilla", kysyi Fox vuorostaan.

"Kyllä, mutta ei heitä siellä ole", sanoi Macknell. Samaan aikaan saapuivat nyt Rogers ja Bernard metsän reunaan, tullen yhteen joukkoon.

"Kyllä siniharsoinen nainen teidän tietämättänne saattaa olla farmilla", väitti Fox, vaikkeivät sitä ottaneet uskoakseen.

Lopulta kuitenkin sovittiin siitä että Fox lähtee farmille ottamaan selkoa siniharsoisesta naisesta.

"Jos siellä löydätte siniharsoisen naisen, niin olkaa menevinänne levolle kello kymmeneltä, ja sammuttakaa lamppu. Jos ulkona on rauhallista, niin lähtekää hiljaa talosta. Kaikessa hiljaisuudessa me tulemme farmille. Puistossa tapaatte meidät kello yksitoista", sanoi Rogers.

"Laittakaa vaan asiat siihen kuntoon, ettei siniharsoinen nainen mitään huomaa", lisäsi Bernard.

"Ei hän pääse mitään huomaamaan, kyllä siitä huolen pidän", sanoi Fox. "Siispä lähden nyt."

Macknell auttoi korin Foxin hartioille ja hän alkoi astumaan farmia kohti.

Alkoi jo tulla pimeä.

Illan tullessa Harriet meni vierashuoneisiin, ja koputti Irmgardin ovelle.

Ovi aukeni.

Irmgard nousi.

"Arvatenkin tulette minulta kysymään, kuinka kauan aijon käyttää vierasvaraisuuttanne hyväkseni", sanoi Irmgard punehtuen.

"Sellaisesta pikkuasiasta ei maksa puhua", vastasi Harriet, "olen tullut puhumaan kanssanne kokonaan toisesta asiasta. Te tiedätte miten minun asiani ovat. Olen kauheasti onneton. En kauvemmaksi voi jäädä tänne."

"Minä säälin teitä, rouvaseni, – on kauheata olla sidottuna mieheen, jota ei rakasta", sanoi Irmgard.

"Niin – kauhea kohtalo! Ja siitä täytyy tulla loppu. Minä jätän mieheni!"

"Onko teillä sukulaisia?"

"Ei ketään koko maailmassa, – paitsi yksi, Rogers."

"Niin, everstihän on auttanut teitä, hän on jalo mies."

"Ja koska hän on ainoa auttajani, niin täytyy hänen olla yksinomaan minun", sanoi Harriet äkkiä intohimoisella äänellä, "minun täytyy saada hänet omakseni, sillä minä rakastan häntä!"

Irmgard hämmästyi suuresti.

"Pelkäänpä, rouva Linkoln, että toiveemme ovat turhat ja että petytte pahoin."

"Teidän täytyy hänestä luopua", intti Harriet.

"Tahdon sanoa teille miten asia on. Te haette pelastusta sieltä missä sitä ei ole. Tahdotte jättää miehenne – sehän on käsitettävissä! Mutta luopukaa toivosta että eversti menee kanssanne naimisiin, vaikkakin hän täällä teitä suojasi", sanoi Irmgard.

"Siis te hänet otatte?"

Irmgard ravisti päätään.

"Ei, rouva Linkoln, en ole teidän tiellänne, mutta luulen ettei Rogers haluaisi mennä naimisiin kanssanne."

"Miksikä ei?"

"Koska ei hän teitä rakasta."

"Hän rakasta teitä, ja minä tahdon että te, joka olette viekotellut hänet luoksenne, luovutte hänestä", huudahti Harriet.

"Teidän hyväksenne? Sitä en voi, sillä tiedän hyvin ettette voi tehdä häntä onnelliseksi."

"No, hyvä, minä luovun! Tahdotteko kuitenkin tehdä minulle palveluksen", kysyi Harriet. "Kun minun näin ollen täytyy jäädä tänne, niin täytyy minun saada aikaan rauha mieheni kanssa. Teillä on lempeä luonne, joka häneen voi vaikuttaa, sen tiedän. Ettekö tahtoisi puhua puolestani?"

"No, jos siten voin teille tehdä palveluksen, niin kernaasti menen hänen puheilleen."

"Menkää heti", pyysi Harriet, "hän on vielä hereillä, minä odotan viereisessä huoneessa."

Mutta Irmgard huomasi Harrietin silmissä omituisen loisteen, joka puhui vihaa ja kavaluutta, ja hänen hyvä enkelinsä kuiskasi: "älä mene!"

Näön vuoksi oli hän kuitenkin myöntyvinään.

"Menkää vain edellä, kyllä heti tulen", sanoi Irmgard.

Hän odotti kunnes Harriet oli poistunut.

Hän oli tehnyt päätöksensä.

Nyt hän astui lapsensa vuoteelle, otti sen käsivarrelleen sekä puki vaatteet sen ylle.

Ei hetkeäkään ollut liikaa.

Irmgardin oli pakko karata lapsen kera, sillä hän tunsi Harrietin aikovan jotakin pahaa.

Irmgard meni akkunan luo ja lapsi sylissään laskeutui hän alas puutarhaan.

Ulkona vallitsi hiljaisuus.

Harrietia ei näkynyt, hän odotti huoneissa.

Irmgard kiiruhti yli pihan ja pääsi onnellisesti pimeälle maantielle

Pako oli onnistunut!

Sill'aikaa oli Harriet mennyt miehensä viereiseen huoneeseen odottamaan Irmgardia.

Kului minuutti ja toinenkin, ilman että odotettu tuli.

Miksi ei Irmgard tullut?

Hän meni katsomaan, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, astui hän Irmgardin huoneeseen.

Huone oli tyhjä!

Irmgard lapsineen oli poissa!

Harriet näki olevansa petetty ja päästi hurjan kirouksen.

Epätoivoisena hän juoksi pihalle hakeakseen karannutta, mutta turhaan – hän oli ja pysyi poissa!

Minne hän oli mennyt?

Rogersin luokse!

Se oli Harrietin ensi ajatus ja se oli tehdä hänet suorastaan hulluksi.

Silloin hän tuli ajatelleeksi siniharsoista naista. Tämähän oli sanonut että eräs mies odottaisi lasta suurten puiden suojassa.

Hänen luokseen Irmgard tahtoi mennä.

Harriet astui takapihalle tallin taa, jossa nuot puut sijaitsivat.

Vavistus kävi läpi hänen ruumiinsa.

Mies, jota hän meni tapaamaan, oli Nordheim.

Hän aikoi jo kääntyä ympäri, kun eräs musta varjo häntä lähestyi.

"Oletteko täällä", kysyi Harriet hiljaa. "Olen yksin!"

"Kyllä tiedän", vastasi mies, tullen lähemmäksi. "Missä on tyttö, – missä on lapseni?"

"Tahdoin tuoda sen, mutta –"

"Miksi keskeytätte?"

"Irmgard on äsken lähtenyt täältä, hän on karannut."

"Mitä, onko hän mennyt?" kysyi mies.

"Ja lapsen on hän ottanut mukaansa."

"Tiedättekö minnepäin hän on mennyt?"

"En. Ehkä hän on Rogersin luona!"

Mutta tuo musta varjo ei enää häntä kuullut. Hän oli jo mennyt.

Hän näkyi kiiruhtavan Irmgardin jälessä

Hän palasi etupihalle, ja kuuli silloin askeleita pihalla, mutta ei pimeän tähden voinut nähdä olisiko se ollut siniharsoinen nainen vai joku muu, joka siellä käveli.

Hänen täytyi mennä kellariin kertomaan siniharsoiselle naiselle mitä tapahtunut oli.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kotitarkastus.

Kellokauppias Fox pani tutkimuksensa toimeen suurella tarkkuudella.

Tultuaan illan suussa farmille, oli hän saanut ruokaa ja juomaa sekä senjälkeen näytellyt kellojaan isännälle, jonka jälkeen hän oli mennyt huoneesensa, jossa oli sytyttänyt lampun.

Hän oli kysellyt farmarilta siniharsoista naista, mutta turhalla menestyksellä, sillä paitsi Irmgardia ei farmari tietänyt ketään vierasta naista olevan talossa.

Hetken perästä Fox sammutti lampun, aivan kuin olisi paneutunut levolle.

Hän istuutui kuitenkin avonaisen akkunan luo, niin että hän saattoi kuulla mitä ulkona tapahtuisi.

Pian hän kuuli Harrietin menevän Irmgardin luo, jonka kanssa hän puhui kiivaasti, sitte hän kuuli ja näki Irmgardin poistuvan talosta, mutta Nordheimista ja siniharsoisesta naisesta ei näkynyt jälkeäkään.

Mutta kellon käydessä yhtätoista Fox kuuli pihalta kevyitä naisen askeleita. Hän luuli kävelijää siniharsoiseksi naiseksi, mutta hypättyään alas puutarhaan ja seurattuaan Harrietia – sillä se oli hän – huomasi Fox erehdyksensä.

Mitä farmarin vaimo täällä teki? Aivan varmaan se oli jotakin salaista, sillä hän hiipi eteenpäin niin hiljaa kuin suinkin.

Harriet ei Foxia huomannut.

Mutta miksi Harriet avasi kellarin oven ja meni sinne alas – ja näin öiseen aikaan.

Fox teki pikaisen päätöksen. Poliisit saattaisivat olla täällä millä hetkellä hyvänsä, hän siis hiljaa astui kellarin rapuille ja sulki sen oven, kääntäen avainta lukossa.

Fox poistui puistikkoon päin odottaen poliiseja.

"Kuka siellä?" kysyttiin äkkiä pimeästä ja kiiltävä revolverin piippu välkkyi esiin pimeässä.

"Se olen minä, Fox!" kuiskasi kellokauppias.

Poliisimies tuli lähemmäksi.

"Mitä kuuluu?" sanoi Rogers.

"Luulenpa keksineeni jotakin", sanoi Fox ja näytti kellarin avainta.

"Tarkastakaamme taloa", selitti Rogers.

"Jotakin salaperäistä täällä on", sanoi Fox ja kertoi nyt mitä oli nähnyt.

"Macknell ja tuo toinen poliisi jäävät tänne tien luo ja estätte ulosmenon jokaiselta", määräsi Rogers.

Toivehikkaina lähestyivät poliisimiehet taloa.

Eräästä akkunasta – se oli Irmgardin huone – loisti valoa.

Tämä huomio tyynnytti everstin. Irmgard oli siis vielä talossa.

Farmari herätettiin ja otettiin mukaan kellaria tarkastamaan. Hän ei alussa ollut uskoa mitään epäilyttävää löytyvän talossa, mutta Rogersin ja Bernardin vakuutettua että jotakin peliä vaimonsa oli pitänyt hänen selkänsä takana, hän taipui tarkastuksen pitoon.

Farmari oli ottanut kynttilän käteensä ja avasi itse kellarin oven sekä astui rappuja alas.

Muut häntä seurasivat.

"Ken täällä?" hän huudahti.

"Kukapa muu kuin minä!" kuului Harrietin ääni.

"Sinä? Mitä sinä täällä kellarissa teet?"

"Olen sinua paossa", selitti Harriet.

"Asia on kyllä toisin", sanoi Bernard, "te suojaatte täällä Nordheimia ja siniharsoista naista."

Harriet nauroi.

"Vaiti", karjasi Linkoln, "elä naura! Varo itseäsi, jos täältä mitään löydämme."

"Jonkun täällä täytyy olla", huudahti Rogers äkkiä, kumartuessaan alas. "Katsokaas tätä!"

"Hansikas!" sanoi Bernard, "se on tuon naisen oma, hän on sen pudottanut!"

"Mitä nyt sanot", huusi Linkoln vihaisesti vaimolleen, "tuon miehenkin täytyy olla täällä! Näettekö nyt että vaimoni ei ole muuta ansainnut kuin selkäsaunaa."

Rogers katseli Harrietia hämmästyneenä. Hän ei olisi voinut Harrietista sellaista uskoa.

Komissario ja farmari kiiruhtivat edelleen, kellokauppiaan jäädessä rapuille.

Harriet tuli hänen luokseen.

"Sinä vanha roisto se olit, joka suljit kellarin oven. Siitä vielä sinulle kostan!"

Ennenkuin Fox ehti häntä estää, oli hän jo karannut pihalle, jossa hän juoksi suorastaan poliisien syliin.

Linkoln ja poliisit eivät kellarista mitään löytäneet.

Nyt otettiin Harriet lujille. Hän ei naisesta mitään tiennyt.

"Entä Nordheim?"

"En tiedä muuta kuin että hän hetki sitte oli pihan taustalla."

"Valehtelet! Tahdotko tunnustaa?" huusi Linkoln vihan vimmassa.

"En valehtele. Kysykää muuten hänen vaimoltaan, joka on tuolla vierashuoneissa. He ovat kai samassa juonessa, koskapa mies äsken oli häntä hakemassa tai tahtoi tavata hänet, ja nyt hän on poissa!"

Rogers kiiruhti heti vierashuoneisiin.

Irmgard sekä lapsi olivat poissa.

"Meidän on heitä ajettava takaa, herra komissario", huusi eversti. "Nordheim on ollut täällä ja tavannut siniharsoisen naisen. Kaikki on ollut sovittua. He eivät saata olla kaukana! Pelkään että he ovat ottaneet onnettoman Irmgardin mukaansa! Nouskaa hevostenne selkään, kiiruhtakaa, Macknell! Oi, kuinka yö on pimeä!"

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.

Yön pimeydessä.

"Vaiti, Liddyni, vaiti", kuiskasi Irmgard itkevälle lapselleen, painaen sitä poveaan kohti. "Meidän täytyy paeta muuten olemme kadotetut!"

Tyttö tyyntyi, jopa tahtoi juostakin, jotta he nopeammin voisivat paeta.

He eivät löytäneet mitään tietä juostessaan yli peltojen.

Oli niin pimeä ettei voinut nähdä eteensä kuin kymmenkunta askeletta.

"Äiti, äiti, minne menemme?" kysyi pikku tyttö. "Älkää vaan viekö minua takaisin sirkukseen, sillä rouva löi minua, enkä minä saanut huutaa sinua apuun!"

"Ei, armas lapseni, et sinä enää joudu tuon armottoman rouvan käsiin, sinä jäät minun luokseni."

"Missä on setä Rogers, hänestä minä pidän."

"Rakas lapsi! Pidätkö sinä hänestä?"

"Hän on niin hyvä, menkäämme hänen luokseen. Hän otti minut polvelleen ja pyysi minua kutsumaan itseään isäksi. Ja kun ei minulla ole isää, niin voihan hän olla isäni."

"Rakas lapsi, sinä et käsitä, miksi emme voi mennä hänen luokseen, toinen kohtalo on meidän osanamme, meidän täytyy vaeltaa edelleen!"

"On niin pimeä – –"

"Niin, pimeä on. Eikä yksikään tähti meille loista. Mutta sinulla on kuitenkin äiti mukanasi, ja minä suojaan sinua!"

"Minne menemme, äiti?"

"Meidän täytyy kulkea kunnes löydämme jonkun ihmisasunnon."

He olivat kuulevinaan askeleita takanaan pimeydessä.

Mieshenkilön varjo häämötti pimeydessä.

"Irmgard!" kuului peitetty ääni.

Kauhea pelko valtasi Irmgardin. Hänen polvensa vapisivat.

Jo oli hän tarttunut lapsensa käteen, paetakseen sen kanssa, kun mies seisoi hänen vieressään.

Se oli Arthur.

"Elä huuda!" hän kuiskasi, "täällä ei ole ketään, joka kuulisi. Olen yksinäni sinun kanssasi! Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko paeta kanssani?"

"Mene pois luotani", huudahti Irmgard vapisevalla äänellä, "ennen kuolen kun tulen sinun kanssasi. En koskaan sinua seuraa."

"Noin sinä sanoit punasessa myllyssäkin, mutta tänään sinä tulet puhumaan toisin, sillä nyt sinä olet minun vallassani", vastasi Arthur. "Mitä sinusta muuten tulee, minne sinä viet lapsesi?"

"Mene ja antaudu poliiseille! Ole kerrankin mies ja uskalla kärsiä rangaistus teoistasi. Tuleehan omatuntosi sinua aina soimaamaan, minne menetkin", sanoi Irmgard.

"Kyllä tiedän minne menen, ollakseni suojassa. Mutta sinun minä tahdon mukaan, omakseni, vaikkapa väkivallan avulla!" ja hän syleili Irmgardia intohimoisesti.

"Kautta elävän Jumalan, menen lapseni kanssa kuolemaan, ennenkuin rupean sinun omaksesi."

Nordheim näkyi tulleen toisille ajatuksille.

"No, sitte saatkin hakea minua, tulla minun luokseni." Samassa hellitti hän Irmgardin kädet ja tarttui pikku tyttöön. Ennenkuin Irmgard ennätti sitä estää, ennenkuin hän tiesi mitä Nordheim aikoi ja mitä tapahtui, oli Nordheim nostanut tytön käsivarrelleen.

Lapsi itki äänekkäästi.

Irmgard tahtoi hyökätä ottamaan lapsensa, mutta sai töytäyksen rintaansa.

"Ethän muuta tahdo", kuului ääni, "ja nyt saatkin mitä tahdot! Nyt saat hakea minua."

Irmgard päästi valitushuudon.

"Tiedän että seuraat jälessäni – ja silloin olet myös oleva minun omani", kuului ääni.

Irmgard tahtoi seurata poistuvaa.

Mutta nyt hän menetti tajunsa.

Muutamia askeleita hän horjui eteenpäin.

Sitte hän kaatui nurmikkoon.

Nordheimin askeleita ei enää kuulunut.

Ainoastaan tuulen humina kuului puiden latvoissa.

Kului tunti toisensa jälkeen.

Aamu sarasti.

Leuto aamutuuli jäähdytti Irmgardin otsan.

Hän heräsi.

Oliko hän uneksinut?

Ei, – hän oli yksinään – –

"Jumalani – armahda lastani!" –

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.

Koulumestari.

Erään ravintolan luona Philadelphiaan johtavan maantien varrella seisoi useita suuria vaunuja, joista heti näki että ne olivat vaeltavan sirkuksen tai eläinnäyttelyn omaisuutta.

Ravintolan takana muutamain vanhain puitten alla seisoskeli useita miehiä, jotka näköjään hieroivat salaista kauppaa, sillä heillä oli päät yhdessä ja keskustelu oli hiljaista. Miehet näyttivät olevan mustalaisia, mutta heidän keskuudessaan seisoi eräs hienosti puettu mies, joka ei näkynyt kuuluvan heidän seuraansa.

Tällä hetkellä saapui ravintolan luo kahdella härällä valjastettu vaunu.

Vaunuilla istui eräs farmari ja hänen vieressään pitkä laiha mies, joka näytti olevan joku virkamies tai opettaja, joka nyt nousi alas vaunuista ja astui ravintolaan.

Siellä oli ainoastaan joitakuita talonpoikia.

Hän tilasi lasin viiniä.

Katsellessaan ulos akkunasta, nousi hän äkkiä ja tuijotti ulos kuin olisi hänen ollut vaikea uskoa silmiään, sitte hän jälleen istuutui, mutta piti ulkona olevia miehiä tarkasti silmällä.

Pian tuli tuo hienosti puettu mies ulkoa sisään ja istuutui valmiiksi katetun pöydän viereen.

Tulija oli Nordheim. Hänen vilkkuva katseensa liukui ympäri huonetta.

Äkkiä hän huomasi tuon pitkän miehen.

Saattoi huomata että tapaaminen pelotti Nordheimia aika lailla.

Pitkä mies nyökäytti päätään ja astui hänen luokseen.

"Tekö se todellakin olette?" mutisi Nordheim.

"Niin koulumestari Evans New-Yorkista, mr Gould", vastasi puhuteltu.

Nordheim katseli arasti ympärilleen.

"Elkää mainitko nimeä noin kuuluvasti."

"Kyllä ymmärrän", tuumi koulumestari hiljaa, "en minä teitä ilmaise. Teillähän on viiniä, juokaamme."

Hän istuutui pöytään.

"Teillä on rahoja taskut täyteen", jatkoi koulumestari hiljaa, "voimmehan siis heti sopia asiasta."

"Mitä te täällä haette? Kuinka tänne olette tullut?"

"Oh, teidän taloanne vastapäätä olevassa koulussa oli nälkäpalkka. Nyt minä olen matkalla Kaliforniaan, siellä pitäisi olla hyvät olot, eikä siellä kysytä kuka olet, mr Gould."

"Vaiti, jos te minut ilmiannatte, niin ammun teidät kuoliaaksi!"

"Hahahaa!" nauroi koulumestari, "kaunista kyllä. Olisinhan aasi, jos sen tekisin, sitä suuremmalla syyllä kun olen aivan rahaton ja voin toivoa apua teiltä."

"Tahdotteko sillä sanoa että minun pitäisi maksaa teille vaitiolostanne."

"Olettehan rikas. Mitä 1,000 dollaria teille merkitsee?"

"Näytte osaavan konstin, koulumestari. Mutta mikä minulle vakuuttaa vaitiolonne?"

"Kunniani! Valani!"

"Siis tuhannen dollaria!"

"No saatte rahat."

"Vannon olevani vaiti ja autankin teitä jos tarvitaan."

"Hyvä, tässä!"

Nordheim oli ottanut taskustaan esille tuhannen dollarin setelin ja antoi sen Evansille, katsoessaan ympärilleen.

Rumasti hymyilen otti koulumestari setelin, pistäen sen kiiruusti taskuunsa.

Evans tarttui lasiin ja kilisti Nordheimin kanssa sekä rupesi nauramaan täyttä kurkkua.

"Ihminen, oletteko hullu?" Talonpojat katselivat ympärilleen. "Terveeksi", huusi Evans heille ja nosti lasinsa. He nauroivat luullen hänen olevan humalassa. "Elkää naurako, olettehan humalassa", kuiskasi Nordheim. "Tiedättekö mitä, vanha ystävä, asiat ovat siten että voi nauraa itsensä kuoliaaksi. Näettekös, minäkin olen pakoretkellä ja perään kuulutettu, joten voitte olla varma siitä, etten teitä ilmaise! Olemmehan tovereita, vanha ystävä. Terve!"

"Ette saa tippaakaan enää!" vastasi Nordheim. "Näettekö, minä otin koulun kassan. Se oli ensi askel. Ja sitte eräässä peliluolassa tapasin pari lurjusta, jotka tarvitsivat kolmannen miehen erääseen ryöstöön. Paljon rahaa saimmekin, mutta he pakenivat, jättäen minut osattomaksi saaliista, ja minunkin täytyi lähteä pakoon."

"Viisi vuotta kuritushuonetta, vai kuinka?"

"Enemmän!"

"Silloinpa voin olla teistä varma, ettette minua ilmaise. Olisinpa tuon arvannut – –."

"Niin ette olisi antanut rahoja!" vastasi Evans ja alkoi uudelleen nauramaan.

Nordheim oli jo tyytymätön uuteen seuraansa, jota piti vaarallisena.

"Mitä teillä oli tekemistä mustalaisten kanssa tuolla ulkona?" kyseli koulumestari, "ja eikö erästä pikku tyttöä, joka katkerasti itki, viety vaunuihin?"

"Ei se mitään ollut."

"No, eihän tuo minua liikuta! Pääasia on että meistä on tullut ystävät."

"Asutteko täällä?"

"Ainoastaan tämän yön."

"Niin minäkin."

"Hyvää yötä", sanoi Nordheim vähän ajan kuluttua, "menen nukkumaan."

"Minäkin tulen", selitti Evans.

Heille osotettiin huoneet toisesta kerroksesta. Evansin huone oli Nordheimin huoneen vastapäätä.

He sanoivat toisilleen hyvääyötä ja menivät huoneisiinsa.

Koulumestari päätti kuitenkin pitää Nordheimia varalla, kun hän ajatteli tällä olevan rahoja ja pelkäsi Nordheimin salaisesti poistuvan ravintolasta. Hän päätti siis valvoa koko yön.

"Huomisesta aikain nukumme yhdessä, kultakanani", hän mutisi, "on parempi niin, sillä siten pidän sinua silmällä, mutta – sinun kanssasi täytyy olla varovainen, sinä et ole perin tarkka ihmishenkien kanssa."

Evans vaikeni.

Pihalla alkoi kuulumaan kauhea melu.

Mitä siellä tapahtui?

Kun Evans meni akkunan luo ja katsoi alas pihalle, pelästyi hän kauheasti –.

Siellä oli joukko ratsupoliiseja. – – –

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Uusi arvoitus.

Rogers ja Bernard olivat kahden poliisin kanssa juuri tulleet ravintolan luo ja joutuneet taisteluun mustalaisten kanssa, nämät kun eivät hyvällä tahtoneet laskea poliiseja vaunujaan tarkastamaan. Poliisit tungettiin takaperin. Silloin Bernard veti esiin revolverinsa, Rogersin kehottaessa miehiä antautumaan.

Mustalaiset raivostuivat yhä enemmän ja hyökkäsivät poliiseja kohti.

Mutta vaunuissa olevat vaimot löivät hevosia selkään ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Ja nyt miehetkin yhtäkkiä juoksivat vaunujen luokse ja hyppäsivät niihin, päästäen ilkeitä ivanaurahduksia.

Koko mustalaisjoukko poistui niin sukkelaan kuin hevoset heitä kiidättivät.

Macknell ja hänen toverinsa tahtoivat ajaa vaunuja takaa.

Rogers heitä kuitenkin kielsi.

"Antakaa heidän olla, eivät he meitä pakoon pääse. Huomenna me heidät tapaamme. Ravintola näyttää epäilyttävämmältä kuin koko tuo mustalaisjoukko."

Melu oli herättänyt kaikki ravintolan asujamet. Uteliaina he akkunoissa katselivat.

Bernard antoi Macknellille hiljaisen käskyn ja läksi itse Rogersin seurassa ravintolaan.

Tämä pelotti koulumestaria aika lailla.

Samalla hetkellä kuuli hän erään oven narinan ja kuuli askeleita.

Ovessa olevasta punaisen kartiinin peittämästä akkunasta näki hän heikosti valaistussa käytävässä erään siniharsoisen naisen.

Kun nainen oli poistunut, avasi hän varovasti oven ja hiipi Nordheimin ovelle, jonka hän avasi.

Missä oli Nordheim?

Vuode oli tyhjä, huone tyhjä! Se oli arvotus!

Oliko hän siirtynyt johonkin toiseen huoneeseen, vai oliko hän jo paennut?

Hän oli nyt kuulevinaan kuiskaavan äänen ja kuunteli tarkasti. –.

Siniharsoinen nainen puhui emännän kanssa!

"Pelastakaa mieheni ja minut", hän sanoi, "poliisit ovat tuolla alhaalla! Olenhan jo sanonut teille että meitä haetaan väärän ilmiannon perusteella."

"Missä miehenne on?"

"Hän on tuolla alhaalla piilossa."

"Tulkaa mukanani."

Koulumestari rupesi ajattelemaan oman nahkansa pelastamista. Hän kiiruhti poistuvain naisten perästä ja ennätti parhaiksi näkemään emännän työntävän siniharsoisen naisen eräästä ovesta sisään ja kuiskaavan hänelle jotakin sekä sitte sulkevan oven ja poistuvan.

Koulumestari meni alas ja pääsi hänkin huomaamatta tuon oven luo.

Hän avasi sen nopeasti ja edettyään tunsi joutuneensa pimeään käytävään, josta oli pudota alas, mutta hän sai tartuttua kiinni johonkin. Hän huomasi rappujen johtavan alaspäin.

Tänne oli kai siniharsoinen nainenkin mennyt.

Lopulta hän taas tunsi maata jalkainsa alla.

Kun hän oli tullut alas, sytytti hän kynttilän, jonka löysi taskustaan.

Evans näki olevansa pitkässä, pimeässä käytävässä.

Siniharsoista naista ei näkynyt.

Mutta äkkiä hän kuuli hiljaista puhetta jostain kaukaa.

Kuka siellä oli?

Hän luuli aluksi kuulevansa poliisien keskustelua, mutta sitte tunsi hän erään tutun äänen.

"Harry" mutisi hän, "Harry ja Silver. Jo tuntuu kuin: täältä voisi päästä ulos vapauteen."

Heikko valo näkyi etäältä ja kylmä viima tuntui vasten kasvoja.

Koulumestarin molemmat rikostoverit, juuri ne joista hän oli Nordheimille kertonut, olivat tietämättään tulleet tänne ja seisoivat siniharsoista naista kiinni pitäen, lausuen hänelle kaikenlaisia raakoja pilojaan. Heillä ei näkynyt olevan tietoa poliisien läsnäolosta.

Silloin Evans saapui heidän luokseen ja äänekkäästi he häntä tervehtivät.

Nainen kuiskasi nyt jotakin Harrylle ja hänen sanansa, näkyivät vaikuttavan sen että Harry heti päästi naisen. "Antaa hänen mennä", käski hän. Nainen avasi oven ulkoilmaan ja katosi pimeään. "Kuka hän on?" kysyi koulumestari. "Mitä se teitä liikuttaa?" vastasi Harry. Harry ei tahtonut ilmaista mitään.

"Poistukaamme, sillä poliisit ovat ravintolassa", jatkoi Evans, "he voivat olla täällä milloin hyvänsä."

"Menkäämme", sanoi Harry.

"Kuulkaa, minä tiedän hyvän paikan täällä lähellä", sanoi Silver, "menkäämme sinne."

"Olette ollut pelastajamme", sanoi Harry nauraen Evansille. "Kiitoksena siitä että pelastitte minut. Mutta annan teille anteeksi jos nyt annatte minulle osani."

"Hahahaa!" nauroi Silver. "Taskumme ovat tyhjät, täytyy työskennellä uudelleen."

"Menkäämme Philadelphiaan", sanoi Harry.

"Minne viet meidät, Silver?" kysyi Evans.

"Erääseen palatsiin, jonka luonto on meille valmistanut; – toivokaamme että se on vapaa!"

Nuo kolme toverusta vaelsivat edelleen ja saapuivat aamun koittaessa erään suuren luolan luokse, joka oli vähän tunnettu ja jossa ihmisiä harvoin kävi.

Silver tunsi luolan ja vei nyt molemmat toverinsa sinne.

"Mitä sanotte tästä palatsista, häh?" huusi Silver ja hänen äänensä kajahti omituisesti tuossa suuremmoisessa luolassa.

"Kas niin, täällä on hyvä olla, täällä voimme asua", tuumi Evans.

"Katsos, koulumestari", sanoi Silver nauraen, "me sitä poikia ollaan, – ellemme me kolme tule maailmassa menestymään, niin kummapa olisi!"

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Miss Oldenburg.

Harhaillessaan maantietä oli Irmgard vihdoin tavannut erään vanhan tuttavan, Fritz Schöllerin, jolla sattui olemaan rahoja runsaasti.

Yhdessä he olivat vaeltaneet Philadelphiaan.

Joku aika oli kulunut.

Koko Philadelphian kaupunki oli kuumeen vallassa. Kaikkialla puhuttiin tuosta suuresta laulajattaresta, joka oli ilmestynyt Kasinon suureen konserttisalonkiin, eivätkä ainoastaan herrat, vaan naisetkin olivat häneen ihastuneita.

Konserttisali, jossa miss Oldenburg – se oli laulajattaren nimi – esiintyi, oli joka ilta täyteen yleisöä ja suosionosotukset olivat suuremmoiset.

Lipuista maksettiin korkeat hinnat, ja niitä oli hankittava monia päiviä aikaisemmin, sanomalehdissä oli palstan pituiset selonteot hänen esiintymisestään ja miss Oldenburgin maine jo alkoi nousemaan muissakin kaupungeissa, joissa hänelle tarjottiin paikkoja.

Itse ei hän ähvereistä välittänyt, vaan antoi asijoitsijansa pitää niistä huolta.

Siitä johtui että alinomaa kysyttiin mr Schölleriä, asioitsijaa, jonka huoneessa melkein aina oli kävijöitä.

Mr Schöller oli aina hienosti puettu ja johti kaikki asiat erinomaisella tavalla. Kultaa tuli virraten, sillä jo maksettiin paikoista suuret summat.

Laulajatarta ei juuri kukaan saanut tavata.

Hienot vaunut seisattuivat hotellin edustalle.

Hotellin palvelija riensi ulos tulijaa vastaan, joka näkyi olevan rikas miljonääri Sullivan. Hän oli kookas, kaunis mies parhaassa ijässä.

Sullivanin jälessä astui hotelliin lakeija kantaen suurta kukkavihkoa.

Sullivan pyysi saada tavata laulajatarta. Hotellin isäntä tuli itse saattamaan vierasta laulajattaren luo.

Mr Sullivan vietiin asioitsijan salonkiin.

Kylmän kohteliaasti Schöller vastaanotti miljoonamiehen.

"Ilmoittakaa minut miss Oldenburgille", sanoi tämä.

Fritz Schöller kohautti olkapäitään.

"Miss Oldenburg ei ota vastaan ketään."

"Minä olen Sullivan, tahdon puhua hänen kanssaan."

"Pelkäänpä, mylord – –"

"Tahdon ainoastaan persoonallisesti kiittää häntä sekä pyytää häntä iltamaan palatsissani."

Schöller ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän sanoi:

"Jos niin on, niin koetan tehdä poikkeuksen teidän suhteenne."

Sullivan pani sadan dollarin setelin Schöllerin pöydälle.

"Puhukaa puolestani, herra asioitsija", hän sanoi. "Antakaa vihiä siitä että minä olen valmis maksamaan tuhat dollaria yhdestä esiintymisestä minun salongeissani."

Schöller kumarsi ja pyysi miljonääriä odottamaan hetkisen, sekä meni viereiseen huoneeseen.

Schöller palasi pian, jättäen oven auki ja teki kutsuvan liikkeen.

Sullivan otti palvelijan kädestä kalliin kukkavihon sekä astui Irmgardin vastaanottohuoneeseen.

Suuresti Irmgard oli muuttunut. Hänen yllään oli musta, hieno atlaspuku, joka edukkaasti somisti kaunista vartaloaan ja hienoja, jaloja kasvoja.

Sullivanin astuessa sisään ja kumartaessa hieno hymy näkyi hänen hienoilla, surullisilla kasvoillaan.

"Mylord, mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Olkaa hyvä ja istuutukaa."

"Tahdon ensinnäkin onnitella teitä, tehän täällä saavutatte voittoja, suurempia kuin kukaan teitä ennen ja minussa näette erään laulunne ihailijan, joka ei ole laiminlyönyt ainoatakaan konserttianne."

Näin sanoen ojensi hän kukkavihon Irmgardille, joka hetken sitä katseltuaan pani sen pöydälle.

"Kiitän teitä suuresta ystävyydestänne, mylord, minut on otettu vastaan erittäin ystävällisesti kaikkialla", sanoi Irmgard.

"Ei koskaan ole kuultu sellaista laulua kuin teidän. Saanko pyytää teitä huomenna esiintymään luonani?" kysyi Sullivan.

"Suostun kutsuunne –"

"Se minua suuresti ilahuttaa."

"Mutta yhdellä ehdolla, mylord! En tahdo mitään maksua käynnistäni."

"Elkää kieltäykö vastaanottamasta pientä summaa vaivoistanne."

"No, sitte pyydän käyttämään tuon rahamäärän köyhäin, avuttomain naisten hyväksi kaupungissa."

"Ah", sanoi Sullivan, "ette ole ainoastaan suuri taiteilijatar, vaan suuri hyväntekijäkin."

Hän suuteli Irmgardin valkeata kättä ja poistui, lausuttuaan vieläkin muutamia kohteliaisuuksia.

Fritz Schöller tuli sisään.

Hän oli erittäin tyytyväisen näköinen.

"Meillä on paljon rahaa kassassa, kaikki piletit ovat loppuunmyydyt."

"Mutta minä en jää tänne kauaksi aikaa. Sanoittehan, ettei lapsestani vielä ole löydetty mitään jälkiä."

"Ei ole löydetty."

"Siis matkustamme ylihuomenna!"

"Rikkaan Sullivanin kukkavihko on kokonaisen omaisuuden arvoinen", sanoi Fritz, joka otti sen käteensä, "mutta mitä tämä – on – katsokaahan, täällä on rannerengas piilossa kukkain keskellä!"

Irmgard oli hämmästynyt ja punehtui.

"Tiedättekö mitä, kreivitär, teidän täytyy tänään panna käteenne tuo rannerengas! Ehkä voimme tarvita tuota Sullivania, hän on rikas ja mahtava. Kunnioittakaa häntä käyttämällä sitä tänään konsertissa", sanoi Schöller.

"Olkoon niin, seuraan neuvoanne, herra Schöller, sillä tähän asti olette aina ollut hyvä neuvonantaja."

Schöller poistui ja Irmgard alkoi valmistamaan itseään esiintymistään varten.

Vielä nyt hänestä kaikki tuntui unelle!

Farmilla ollessaan oli hän saanut aatteen ansaita elantonsa laululla.

Ja nyt oli ensi koe onnistunut niin hyvin ja kaikki toiveet voittaen että hän vieläkin oli puoleksi huumaantunut menestyksestään.

Ensimäinen ilta oli heti perustanut hänen maineensa ja hän oli esiintynyt ilman reklaamia, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti.

Hän astui peilin luo, laittoi tukkansa kuntoon sekä asetti käsivarteensa rannerenkaan. Sitte heitti hän ylleen teatteriviitan ja kiersi ohuen huivin päänsä ympäri.

Vaunuissa ajoi hän konserttitalolle, joka jo alkoi täyttymään.

Säestäjä auttoi häneltä päällysvaatteet pois.

Suureen saliin mahtui yli tuhat henkeä, ja se oli täysi.

Tirehtöörin saattamana tuli laulajatar esiin. Hänen kädessään oli Sullivanin kukkavihko ja ranteessa rengas, ainoa koriste!

Ja nyt hän lauloi!

Hän lauloi erään saksalaisen laulun sellaisella tunteella ja lämmöllä että kuulijat nytkin innostuivat.

Äkkiä hänen katseensa kiintyivät ensi riviin.

Hän näki Sullivanin ja tämän vieressä istuvan italialaisen kreivin, jolla oli kellertävä iho, tummat, omituisesti välkkyvät silmät ja perin totiset kasvot.

Nuo kasvot oli hän ennen nähnyt!

Missä?

Mutta hänellä ei ollut aikaa sitä ajatella, joskin kreivin, näkeminen oli hetkeksi hänet sähköittänyt, hän kuului nyt yleisölle, taiteelleen – ja hän lauloi koko illan niin sielukkaasti ja kauniisti, että suosionosotukset olivat entistä suuremmat.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Iltama rikkaan Sullivanin luona.

Sullivanin palatsin salit loistivat valomeressä, minkä aikaansai tuhannet sähkölamput.

Koko tanssisali oli varustetta peililasiseinillä ja tummanpunaset kullalla koristetut tuolit pitkin seiniä odottivat vieraita. Ylhäällä, lähellä kattoa oli soittolava, josta soittokunta päästi iloisia säveliään.

Juuri nyt Sullivan tervehti saapuvaa senaattori Woodia, jonka seurassa oli kultakoristeinen upseeri.

Senaattori Wood oli vanhanpuoleinen, hyväntahtoinen herra, rikas ja arvossa pidetty mies.

"Eversti Wilson New-Orleansista", esitti Wood upseerin, joka näytti hienolta mieheltä.

Sullivan näki kernaasti vieraita luonaan.

"Saatte tänä iltana tilaisuuden kuulla neiti Oldenburgia, herra eversti", hän sanoi, "hän on suurenmoinen!"

"Kuka oli tuo mustapukuinen mies, jonka seurassa eilen olitte?" kysyi Wood.

"Tarkotatte kreivi Girardia? Eräs merkillinen mies, hieno ja paljon matkustanut, hän kyllä tulee tänne tänä iltana", vastasi Sullivan.

"Erehdynkö vai onko tällä italialaisella jotakin salaista hommaa? Hänen mustat silmänsä tutkivat, hakevat, tarkastavat –" tuumi Wood itsekseen.

"Kasvihuoneenne ovat epäilemättä kauniimpia mitä löytyy", keskeytti eversti ja kääntyi talvipuutarhan ovea kohti, – "tuo valaistus, aivan kuin kuutamoa, suihkukaivot, kasvit, kukat, – suurenmoista!"

Sullivan kiitti kohteliaisuuksista ja kääntyi tervehtiäkseen uusia tulokkaita.

Eräs lakeija ilmoitti miss Oldenburgin saapumisesta.

"Sullivan osaa aina kutsuihinsa hankkia jonkun erityisyyden", sanoi vanha senaattori Wood, – "tänään täällä tulee esiintymään tuo kuulu laulajatar, miss Oldenburg, joka juuri tulee sisään!"

Sullivan meni heti laulajatarta lausumaan tervetulleeksi ja heidän ympärilleen kerääntyi pian pieni joukkue vieraita, jotka tahtoivat tulla esitetyiksi miss Oldenburgille.

Soittokunta soitti ouvertyyriä.

Totinen, mustiin puettu kreivi Girardikin saapui. Hänen etsivä katseensa kulki läpi salin. Rinnassaan oli hänellä punainen kunniamerkin nauha, hänen musta tukkansa oli sileäksi kammattu ja terävät kasvonsa näyttivät keltaisen kalpeilta.

Kun laulajatar oli vastannut joihinkin erään naisen tekemiin kysymyksiin, vaikeni hän äkkiä.

Hänen silmänsä tähtäsivät kreiviä.

Kreivissä mahtoi olla jotakin mikä joko pelotti tai viehätti laulajatarta, sillä hän ei voinut siirtää katsettaan pois kreivistä, aivan samaten kuin konsertissa, jossa hän oli nähnyt tuon italialaisen.

Kreivi ei sitä huomannut, sillä hän keskusteli nyt Sullivanin kanssa.

Nyt näyttivät kaikki vieraat saapuneen.

Palvelijat tarjosivat virvokkeita, soittokunta soitti, eräs oopperalaulaja esitti joitakin loistonumeroita, joita vieraat palkitsivat suosionosotuksillaan.

Lyhyen väliajan jälkeen Irmgard lauloi.

Hän esitti taasen erään sielukkaan laulunsa ja syvä vaitiolo osotti kuinka tarkkaan kaikki kuuntelivat.

Suosionosotukset olivat laulun loputtua innokkaat.

Pianon ääressä hän vielä lauloi, itse säestäen lauluaan.

Kaikki olivat mieltyneitä.

Sullivan astui esiin ja lahjoitti hänelle pienen kalliin kultaisen laakeriseppeleen.

Jokainen tahtoi vaihtaa jonkun sanan laulajattaren kanssa Everstikin tuli Woodin kanssa.

"Sallitteko miss Oldenburg, minun teille esittää eversti Wilsonin, joka tahtoo ilmi lausua teille kunnioituksensa."

Irmgard katsahti everstiin, joka kumarsi

"Eversti on New-Orleansista", lisäsi Wood.

He keskustelivat, mutta Irmgard tunsi vastenmielisyyttä everstin tunkeilevaisten kysymysten johdosta.

Kreivi Girardi oli saapunut ja puheli Sullivanin kanssa Irmgardin laulusta.

"Eräs kysymys", sanoi Girardi, "kuka on tuo upseeri, joka juuri nyt puhuu laulajattaren kanssa?"

"Eversti Wilson."

"Onko hän Philadelphiasta? Onko hän kauan ollut tuttu?"

"Kaksi päivää."

"Ja kuinka hän tänne on tullut?"

"Senaattori Wood on hänet esittänyt."

"Tahdotteko esittää minut tuolle eversti Wilsonille?"

"Kaunis mies, vai mitä! Ja maailmanmies! Hienosti sivistynyt!"

"Tiedättekö kenen näköinen hän on?"

Sullivan katseli kreiviä kysyvästi.

"Tiedättehän että matkustan tutkimassa rikoksellisia. New-Yorkissa sain valokuvan tuosta miljoneeri Smithin murhaajasta Gouldista."

"Tunnen tuon kauhean tapauksen, tuo Gould oli Smithin vävy. Eikö karkulaista ole vangittu?"

"Sitä en tiedä. Minusta vain tuntuu että he ovat samannäköiset."

Eversti, lopetettuaan keskustelun miss Oldenburgin kanssa, seisoi salissa yksikseen, jolloin Sullivan tuli esittämään hänelle kreivi Girardin.

"Palveletteko täällä Philadelphiassa, herra eversti?" kysyi kreivi, kun esittely oli suoritettu.

"En, herra kreivi", vastasi eversti Wilson, "olen täällä huvikseni. Minulla on puolen vuoden loma, koska olen maannut sairaana keltakuumeessa."

"Onko teillä sukulaisia New-Yorkissa? Oletteko sukua Gouldin perheen kanssa?"

Tällä hetkellä eteisessä syntyi kauhea melu, jonka syistä ja karkotuksesta ei voitu saada selkoa, mutta joka teki äkkinäisen lopun kaikista keskusteluista.

Syntyi kova melu ja pakokauhu tuossa suuressa seurassa, aivan kuin olisi ollut pelastuttava tulipalosta.

Everstikin hävisi äkkiä kreivin läheisyydestä. Ennenkuin otamme selkoa tapahtumista palatsin eteisessä, on meidän ensin vietävä lukijamme erääseen toiseen paikkaan.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Koulumestarin toverit.

Koulumestari oli aikoinaan ennen ollut Philadelphiassa, nimittäin opiskelemassa, jolloin hän oli nauttinut miljonääri Sullivanin apua. Tästä johtuikin että hän hyvin tunsi paikat Sullivanin talossa.

Koulumestari astui pimeänä iltana erään avonaisen paikan yli. Lähestyessään kirkkoa, jonka varjossa vallitsi vieläkin suurempi pimeys, kuuli hän nimeään mainittavan.

"Pst! Sinäkö se olet, koulumestari?"

Siellä seisoi kaksi miestä, Harry ja Silver.

"Kyllä, ja kaikki on hyvin. Tänä iltana on Sullivanilla juhla", vastasi hän hiljaa.

"Oletko järkesi menettänyt, koulumestari?" tuumi Silver, – "jos siellä on vieraita ja kaikki ovat hereillä, emme suinkaan voi sinne mennä."

Koulumestari nauroi hiljaa.

"Parempaa yötä emme voi toivoa", hän vastasi, "silloin on palatsin toinen osa aivan tyhjä ja kuollut, ja me voimme työskennellä rauhassa."

"Koulumestari on oikeassa", sanoi Harry, "tänään sopii hyvin. Ja rahoja meidän täytyy saada!"

"Kyllä minä näytän oven, joka on vapaa", sanoi Evans. "Ja puolen yön aikana me menemme työhön. Menkäämme hiljalleen sinnepäin."

Nuo kolme miestä lähtivät liikkeelle.

Evans lähti nyt varkaudella palkitsemaan sitä miestä, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä. Jokainen jalompi tunne oli hänessä kuollut. Hänellä oli ainoastaan yksi ajatus, koota niin paljon rahaa kuin suinkin, voidakseen sitte elää mukavasti. Tällä kertaa hän ei antaisi toverien pettää itseään, ennemmin hän itse aikoi tällä kertaa kostaa ottamalla suurimman osan.

Noiden kolmen miehen tullessa hienolle, leveälle kadulle, jossa Sullivanin palatsi sijaitsi, antoi Evans toisille merkin seuraamaan itseään. Hän meni puutarhan aidan luo, jossa eräs suuri puu levitti varjoaan.

Katu oli melkein autio, ainoastaan joitakuita ajopeliä seisoi odottaen palatsin edustalla.

Koulumestari katseli nopeasti ympärilleen kaikille tahoille, kiipesi sitte kaltereitten ylitse ja hyppäsi alas varjoisaan puistoon.

Hänen molemmat toverinsa tekivät samoin ja muutaman sekunnin jälkeen olivat he kaikin kolme puistossa.

Kukaan ei ollut heitä huomannut.

"Onko tuo palatsi?" kysyi Silver osottaen suurta taloa kauempana puistossa.

"Seuratkaa vaan mukana", vastasi Evans, – "suoraan Sullivanin puistoon emme kadulta olisi uskaltaneet mennä, vaan meidän täytyy hakea tiemme naapuri-puutarhain kautta, niin että pääsemme palatsin takapihalle."

Toverit antoivat koulumestarille johdon ja seurasivat häntä enempää kysymättä.

Vielä he kapusivat erään aidan yli ja pyrkivät sitte erään portin kautta Sullivanin puistoon.

Se oli suljettu.

"Sisään meidän täytyy päästä", tuumi koulumestari ja osoitti erästä akkunaa, joka oli matalalla maasta, – "tuosta!"

Eräässä suihkulähteessä kasteli koulumestari nenäliinansa, levitti sen sitte lasiruudun yli ja painoi akkunan sisään ilman suurta melua. Nosti sitte akkunan pois paikoiltaan ja astui sisään huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen varastohuone.

Silver seurasi samaa tietä, Harryn jäädessä ulos vartijaksi.

Mutta pian rosvot palasivat.

"Ovi on suljettu", huudahti Evans hiljaa.

"Mitä nyt teemme?" kysyi Silver.

"Menen suuresta ovesta", koulumestari vastasi, "sillä sisään minun täytyy päästä. Jää sinäkin tänne vartioimaan."

Rappusilla oli tyhjää.

Evans astui ylös matoilla peitettyjä portaita. Hänen askeleitaan ei kukaan voinut kuulla.

Ylhäällä galleriassakaan ei ketään ollut.

Hän näkyi tulleen otollisella hetkellä. Palvelijoilla oli täysi työ salongeissa.

Jos joku palvelija olisi tullut, olisi koulumestari heti ollut mennyttä miestä. Mutta ketään ei tullut, ja koulumestari pääsi huomaamatta aina Sullivanin yksityishuoneuston ovelle asti.

Sähkövalo paloi kirkkaasti noissa hienosti sisustetuissa huoneissa.

Evans naurahti tyytyväisenä. Hänen aikeensa oli onnistunut.

Ennenkuin hän laskisi toverinsa sisään, tahtoi hän ensin pitää huolta itsestään.

Hän meni Sullivanin työhuoneeseen ja pisti kirjotuspöydän laatikossa olevat rahat taskuunsa.

Siellä olikin koko suuri summa.

Otettuaan rahat poistui hän erään salaoven kautta ja meni alas avaamaan tuon varastohuoneen oven.

Täällä palatsin takaosassa hän tunsi olevansa täysin rauhassa.

Harry ja Silver tulivat nyt hekin ylös. Saappaansa he jättivät tuonne alas, jotta voisivat liikkua hiljaa. Ja nyt toimeenpantiin suuri hävitys.

Silver otti kallisarvoisen pöytäliinan ja alkoi siihen Harryn kanssa keräämään kaikkia kallisarvoisia kapineita mitä näkivät, Evansin hakiessa kassakapin avainta.

Sitä ei kuitenkaan mistään löytynyt, kaiketi Sullivan piti sitä taskussaan.

Nyt uskaltausi Evans erääseen huoneeseen, joka oli musiikkisalin vieressä, ja oli juuri avaamassa erästä kallisarvoista lipasta, kun eräs palvelija, joka ulkoa eteisestä oli kuullut jotain epäillyttävää kolinaa, astui huoneeseen.

Samassa tuokiossa hän käsitti aseman.

Koulumestari tahtoi hyökätä häneen käsiksi.

Silver ja Harry kuulivat palvelijan huudon: "Varkaita, rosvoja!" ja juoksivat toiseen huoneeseen.

Eteisessä syntyi kauhea melu. Palvelijoita juoksi esiin. Nuo kolme rosvoa peräytyivät kiiruusti ja sulkivat oven jälessään.

Vieraitten kesken syntyi pakokauhu, kun eivät käsittäneet tuon melun syytä ja luulivat tulen syttyneen.

Silloin astui eversti Wilson musiikkisalin viereiseen huoneeseen.

Harry juoksi suoraan hänen syliinsä.

Koulumestari ja Silver aikoivat paeta.

Nähdessään Harryn eversti säpsähti.

Harry vuorostaan myös katseli everstiä.

"Te olette Gould!" huudahti hän käheällä äänellä.

"Roisto!" sihisi everstin ääni. "Pistän sinut kuoliaaksi, jos sanot sanankin."

"Olette Gould! Ellette auta meitä pakoon, niin ilmiannamme teidät", uhkasi Harry.

Silver ja koulumestari tulivat huoneeseen.

Evans tiesi että tässä huoneessa oli pieni ovi, joka johti kasvihuoneeseen.

Hän löysi oven, ja hän sekä Silver kiiruhtivat oven luo ja avasivat oven kasvihuoneeseen.

Harry näki tämän.

"Jos joudumme kiinni, olette tekin mennyttä miestä", huudahti hän everstille, jonka jälkeen hän seurasi tovereitaan.

Ovi sulkeutui.

Palvelijat koputtivat ovea, joka johti käytävään.

Eversti meni oven luo ja avasi sen.

Palvelijat ja jotkut herrat kiiruhtivat huoneeseen.

"Tuolla", sanoi eversti osottaen viereistä huonetta, "tuonne ovat miehet paenneet."

Sullivan tuli myös huoneeseen.

Palvelijat kiiruhtivat viereiseen huoneeseen.

Huudettiin poliisia.

Lopulta löydettiin saappaat, joten otaksuttiin varkaitten karanneen puiston kautta.

Huomatessaan varkaitten ainoastaan tyhjentäneen kirjoituspöydän laatikot, Sullivan nauroi.

Hän oli iloinen etteivät olleet sen enempää saaneet.

Juhlan ilo oli kuitenkin mennyttä ja useimmat vieraat poistuivat palatsista.

Saapui poliiseja.

Puisto tutkittiin, mutta ketään ei löydetty.

NELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Klubissa.

Sanomaton levottomuus oli vallannut Irmgardin senjälkeen kun oli tavannut everstin.

Vaikkakin Schöller koetti häntä tyynnyttää, sanoessaan että yhtäläisyys oli aivan tilapäinen, ei Irmgard voinut vapautua epäluulostaan.

Eräänä iltana oli Irmgard päättänyt hankkia varmuutta asiassa.

Mitään Schöllerille sanomatta lähti hän hotellista eräänä myöhäisenä iltana ja astui jalan läheiseen klubiin, jossa hän oli varma tapaavansa sekä Sullivanin että Woodin. Hän tahtoi saada täyden selvän everstin suhteen.

Neljännestuntia aikaisemmin oli eversti saapunut klubiin. Senaattori Wood oli hänet sinne kutsunut.

Eversti meni odotushuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjänä. Täältä johtivat ovet klubin eri osastoihin.

Everstin astuessa erään oven luo, joka johti biljaardisaliin, hän säpsähti.

Oven vastainen seinä oli melkein kokonaan peililasia. Peiliseinästä saattoi tarkastaa melkoista osaa peilisalonkia. Eversti huomasi kreivi Girardin juuri puhuvan senaattori Woodin kanssa.

Tuo totinen etelämaalainen oli juuri mennyt vanhan Woodin luokse.

"Eräs kysymys, herra senaattori", hän sanoi, "kuulen että tunnette eversti Wilsonin."

"Kyllä, herraseni, pidän paljon tuosta everstistä. Hän on joka suhteessa hauska mies", vastasi Wood.

"Minäkin tahtoisin tulla tuntemaan häntä lähemmin, herra senaattori. Pyydän esittämään minut hänelle."

"Kyllä se käy päinsä ja heti, sillä minä odotan everstiä tänne. Mutta ellei hän tulisi tänne tänä iltana, niin tulkaa huomenna luokseni, kyllä esitän teidät", sanoi Wood.

Eräs palvelija toi Sullivanille jonkun sanan.

Hän nousi pöydästä ja astui erääseen pieneen salonkiin, jossa hunnutettu nainen häntä odotti.

Kun Sullivan näki Irmgardin paljastavan kasvonsa, tuli hän tervehtimään ja huudahti:

"Miss Oldenburg, se ilahduttaa minua, te – –"

"Elkää mainitko nimeäni", keskeytti Irmgard, – "pidän teitä hienona miehenä, joka tietää kohdella naista naisena."

"Elkää pelätkö, ei täällä kukaan häiritse."

Hän vei Irmgardin erään sohvan luo.

"Kuinka – luulen että te vapisette", sanoi Sullivan, kummastuneena katsellen Irmgardia, "mitä teille on tapahtunut?"

"Minulla on eräs kysymys teille tehtävä", sanoi Irmgard, "luvatkaa että se jää meidän kesken. Olen ollut naimisissa erään miehen kanssa, jonka nimeä en edes uskalla mainita. Nyt minä teidän iltamassanne tapasin erään herran, joka suuresti muistuttaa tuota eronnutta miestä. Tuo epätietoisuus on kauhea. Väliin luulen että se on hän, toisin taas järkeni sanoo sen olevan mahdotonta."

"Ketä tarkotatte, rouvaseni?"

"Olen unohtanut hänen nimensä, tiedän ainoastaan että hänellä oli punanen univormu."

"Ah, eversti Wilson, jonka senaattori Wood toi mukanaan."

"Niin, juuri häntä tarkotan!"

"Ja tuo everstikö on entisen miehenne näköinen?"

"Kyllä."

"No, ilmaisiko eversti tuntevansa teidät?"

"Ei, herraseni."

"Silloin on kai olemassa satunnainen yhdennäköisyys, sillä eversti Wilson on upseeri, tunnen hänet, eikä hän voi olla se, jota pelkäätte tai vihaatte."

"Mutta oletteko aivan varma siitä, ettei tuo eversti ole joku petkuttaja, joka on tunkeunut seuraanne?"

"Kuinka se olisi mahdollista? Senaattori Wood on takuussa siitä, ettei eversti ole mikään onnenonkija."

"Mutta eikö senaattorikin olisi voinut pettyä hänen suhteensa?"

"Ei, rouvaseni, ei! Jättäkää tuo ajatus, tuo epäluulo. Eversti on mies, joihin epäluulonne eivät voi ulottua."

"Sananne tyynnyttävät minua."

"Olisi minulle suuri ilo tuo, sillä mistään hinnasta en tahtoisi teidän luulevan, että minun salonkini on tuollaisten seka-ainesten temmellyspaikka. Sellainen ajatus on mahdoton."

"Kiitän teitä vakuutuksestanne", sanoi Irmgard nousten.

Jätettyään hyvästit poistui Irmgard salista ja Sullivan palasi pelipöytänsä ääreen.

Eteisessä Irmgard tapasi eversti Wilsonin.

"Te täällä klubissa, miss Oldenburg?" hän huudahti.

Irmgard tunsi näissä sanoissa piilevän epäluulon.

"Minulla oli asioita Sullivanille, herra eversti."

"Sullivanilla kai on onni olla teidän luotettunne?"

"Se koski asiata, joka parhaiten näin tuli selvitetyksi. Muuten olen niin itsenäinen, että voin vastata teoistani enkä tarvitse neuvoja henkilöiltä, jotka eivät niitä pysty arvostelemaan."

"Tuomitsette minut väärin, miss Oldenburg! Pyydän teitä vain olemaan varovainen. Tunnen tämän piirin, ja voin vakuuttaa, ettei nainen heitä kohtaan saata olla kyllin varovainen."

Irmgard tahtoi mennä.

Eversti tuli hänen luokseen.

"Kuulkaa, miss Oldenburg", hän sanoi, "te olette tehnyt minuun syvän vaikutuksen ja minulla ei ole muuta toivoa kuin saada lähestyä teitä ja nyt minä aivan sattumalta sain tavata teidät."

"Herra eversti!"

"Antakaa minun sanoa sanottavani, antakaa minun käydä luonanne."

"En ota vastaan mitään vierailuja, herraseni."

"Kuulkaa, minä pyydän!"

Eversti heittäytyi polvilleen Irmgardin eteen.

"Minun täytyy tunnustaa teille, miss Oldenburg, että ensi hetkestä kuin teidät näin, olette ollut ajatuksissani", jatkoi Wilson intohimoisesti, "minun täytyy tunnustaa etten voi elää teitä lähentymättä. Jättäkää voittonne, joita nyt vietätte, minä tarjoon teille toisen tulevaisuuden."

"Herra eversti, en koskaan tule menemään naimisiin", selitti Irmgard. "Hyvästi, ette koskaan näe minua jälleen."

Kiiruusti Irmgard poistui huoneesta.

Hotelliin tullessa hän oli kovassa mielenliikutuksessa.

"Pois", kuiskasi hän epätoivoisena. "Pois hänen läheisyydestään – en koskaan tahdo häntä enää tavata."

NELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.

Ameriikkalaisia mustalaisia.

Aikaisin seuraavana aamuna soitti Irmgard Schöllerin ovikelloa.

Schöller tuli nopeasti.

"Laittakaa heti matkatavarat kuntoon, herra Schöller, en tahdo enää päivääkään olla Philadelphiassa."

"Tahdotteko matkustaa, kreivitär?"

"Kyllä. Eurooppaan." Schöller tuijotti ihmetellen Irmgardia.

"Elkää kysykö miksi", sanoi Irmgard, "täällä menehdyn epätoivosta ja ikävästä."

"Mutta lapsenne, kreivitär", väitti Schöller.

Nyt painoi Irmgard kädet kasvojaan vasten.

Hänen lapsensa! Hänhän haki lastaan.

Se täytyi löytää.

"Ettekö ole löytänyt mitään jälkeä?" hän kysyi. "Palasin yöllä tutkimuksiltani", vastasi Schöller, – "mutta en voi antaa mitään varmoja tietoja. Mutta jos matkustamme, ei lasta koskaan löydy."

"Herra Schöller, tiedätte kaikki, saatte myös tietää viimeisen", sanoi Irmgard, – "eversti on tehnyt minulle rakkaudentunnustuksensa."

"Hm, vai niin, no en ihmettele. Mutta ette kai hänen tähtensä jätä tutkimuksia lapsenne suhteen."

"Oletteko siis keksinyt mitään, herra Schöller?"

"Niinpä melkein luulen, vaikka en voi sanoa mitään varmuudella. Täällä läheisyydessä on kuitenkin ameriikkalainen mustalaisjoukko, joka kuleksii paikasta toiseen. Heillä on karhuja, hevosia, koiria ja apinoita, muutamia tyttöjä ja lapsia, jotka tekevät konstejaan ja kerjäilevät."

"Ja te luulette, että lapsiraukkani – –"

"Sattumalta olen saanut kuulla, että eräs pikku tyttö, jonka nimi on Rosa, on mustalaisjoukon luona ja ettei hän lainkaan ole mustalaislapsen näköinen, vaan on vaaleaverinen, mustalaislasten ollessa ruskeita ja mustia."

"Missä seurue on?"

"Jossakin kaupungin läheisyydessä."

"Ehkei se kuitenkaan ole minun lapseni, kyllä meidän täytyy matkustaa."

"No, hyvä, minäpä tiedän mitä teemme. Me laitamme tavarat kuntoon ja matkustamme. Kukaan ei saa tietää minne menemme. Me lähdemme asemalle. Siellä on vaunu meitä vastassa, emmekä mene junalla. Vaunulla matkustamme paikasta toiseen. Me ostamme matkavaunut, onhan meillä rahoja."

Irmgard kuunteli tarkkaavasta.

"Sillä tavoin lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla", jatkoi Schöller, "jätämme tänne everstin, joka ei tiedä minne olemme menneet – ja seuraamme mustalaisjoukkoa."

"Niin, rakas Schöller, te tiedätte aina keinot. Tehkää vain kuten haluatte."

"Pian me täällä asiamme saamme kuntoon, ja sitte haemme mustalaiset", selitti Schöller.

"Tiedättekö edes osapuilleen, minne meidän on mentävä?"

"Viime yönä sain selville että joukko on Gartenfieldissä."

"Siis sinne."

Schöller meni ja laittoi pian kuntoon matkatavarat.

Hotellissa herätti Irmgardin matkustuspäätös suurta huomiota.

Oli iltapäivä, kun hotellin vaunu ajoi portaiden eteen ja matkatavarat sijotettiin siihen sekä Irmgardin ja Schöllerin kera ajoivat asemalle.

Nyt ei kukaan voinut huomata minne he matkustivat, sillä täytyi otaksua heidän matkustavan junalla, mutta sen sijaan noustiin erääseen vaunuun, jonne Schöller kuletti matkakapineet. Schöller otti itse paikan ajurin penkillä.

Hän oli ottanut selkoa Gartenfieldin tiestä ja ajoi sinnepäin.

Irmgard oli tyytyväinen. Olihan hän nyt vapautunut tuosta miehestä, joka teki hänet niin sanomattoman levottomaksi.

Oli jo ilta, kun vaunut lähestyivät Gartenfieldia.

Maantiellä kyseli Schöller vastaantulevilta, olivatko nähneet mustalaisjoukkuetta.

"He ovat vaunuineen torilla ja antavat siellä näytäntöjään", selitettiin.

Siispä oikealla tiellä!

Kiiruhdettiin hevosten juoksua ja pian seisattuivat vaunut ravintolan edustalla.

Hevoset riisuttiin, Irmgard sai huoneen.

Mutta levottomana pyysi hän pian päästä mustalaisten luokse.

Suuri tori olikin aivan lähellä.

Levottomana meni Irmgard Schöllerin kanssa ensimäisen suuren vaunuteltan luo.

"Odottakaa tässä, tahdon yksin mennä sisään."

Schöller totteli.

Irmgard avasi oven.

Teltassa vilisi mustalaistyttöjä ja naisia, joiden kellanruskea iho ja musta tukka kiiltävine koristeineen heti todisti heidän olevan mustalaisia.

Samalla hetkellä kuin Irmgard astui sisään, astui siniharsoinen nainen esille Irmgardista välittämättä poistui hän teltasta ja meni toiseen, jossa hän pian kuului puhelevan erään miehen kanssa ja sieltä kuului naurua.

Mustalaiset ihmettelivät suuresti kun vieras nainen äkkiä ilmestyi heidän keskuuteensa.

Vaunun perällä seisoi kuitenkin eräs nuori, kaunis mustalainen, joka nähtävästi oli joukon johtaja.

"Mitä te tahdotte", huusi hän Irmgardille.

"Oletteko te päällikkö?" kysyi Irmgard.

Mies nyökäytti päätään ja tuli hänen luokseen.

"Teillä on täällä eräs vaalea pikku tyttö, joka on minun lapseni."

Mustalaisnaiset supattelivat keskenään, mutta päällikkö otti ylpeän asennon.

"Kuka te olette?" hän sanoi, "ja mitä puhutte lapsesta? Ei meillä täällä ole vieraita lapsia, meillä on tarpeeksi omia", ja hän nauroi ylenkatseellisesti.

Mustalaiset nauroivat myös.

"Sitte hän kai on tuon siniharsoisen naisen luona, joka äsken oli täällä vaunussa", sanoi Irmgard.

"Sitä en tiedä. Kysykää häneltä itseltään, hän on tuolla toisessa vaunussa."

Irmgard oli tehnyt epätoivoisen päätöksen.

Niin, siniharsoisella naisella oli hänen lapsensa! Hänen luokseen täytyi Irmgardin mennä, mihin hintaan hyvänsä. Se oli aivan varmaa, että tämä Arthurin liittolainen, joka oli ilmestynyt Irmgardin verivihollisena, nytkin piilotteli hänen lastaan, jonka Arthur oli vienyt hänen luokseen.

Schöllerin kanssa he kuitenkin sopivat, että vasta aamulla ruvetaan tutkimaan poliisin avulla ja Schöller päätti jäädä yöksi vartioimaan telttoja.

Irmgard meni ravintolaan nukkumaan.

Schöller oli varma siitä ettei kukaan huomaamatta voinut poistua lapsen kanssa. Ja ehkä hän saattaisi kuulla jotain epäilyttävää, ehkä lapsen itkua tai avunhuutoa. Teltasta ei kukaan häntä saattanut nähdä.

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Girardi ja eversti.

Kreivi Girardi oli asettunut samaan hotelliin kuin Irmgard.

Italialaista kreiviä, joka päivittäin sai joukon kirjeitä ja salakirjaimilla kirjotettuja sähkösanomia, kohdeltiin hotellissa erittäin huomaavasti.

Isännän ja palvelijan uteliaisuus kreivin suhteen ei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä saamansa kirjeet ja sähkösanomat hän aina korjasi talteen, eipä edes uskonut kirjotuspöydän laatikkoakaan, sillä hotellin lukot ja avaimet eivät tavallisesti ole lainkaan varmoja.

Tuon vakavan miehen esiintymisessä oli jotakin, mikä vaikutti sen ettei häntä voinut lähentyä; hän ei koskaan seurustellut kenenkään kanssa hotellissa, vaan oli aina itsekseen ja kovin harvasanainen.

Päivittäin oli hän yksinään pitkillä kävelyillä. Iltasin oli hän sitävastoin melkein aina vierailulla jonkun luona.

Tänä iltana oli suuri vastaanotto senaattori Woodin luona, niinkutsuttu "herra-ilta", jossa oli paljon vieraita.

Kreivikin ajoi sinne. Oli jo niin myöhäistä että saattoi otaksua kaikkien muiden vieraiden jo saapuneen.

Kun eversti Wilson tuli, astui Wood heti häntä vastaan.

"Olen iloinen nähdessäni teidät täällä, eversti, – oletteko kuullut tuon suuren uutisen? Juhlittu miss Oldenburg on tänään iltapäivällä aivan äkillisesti matkustanut pois kaupungista."

Eversti säpsähti.

"Niin, niin, tekin hämmästytte", jatkoi Wood, – "eikä kukaan tunne syytä. Tuo merkillinen nainen on jo kokonaisen romaanin esine."

"Onko hän matkustanut pois Philadelphiasta?"

"Kyllä, aivan äkillisesti."

"Ja tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?"

"Oh, oh, eversti", nauroi Wood, "luulenpa että olette yhtä rakastunut häneen kuin ystävämme Sullivan."

"Laulajatar oli epäilemättä hieno nainen, herra senaattori."

"Kyllä, ja kaunis! Ja hänen laulunsa!" Wood veti everstin, syrjään. "Tiedättekö mitä noin hiljaan kerrotaan? Laulajatar on huhujen keskipiste. Eräs hotellin siivoojatar on kuunnellut, kun hän oli keskustellut taloudenhoitajansa kanssa. Hän hakee erästä lasta – omaa lastaan!"

"Tiedättekö, minne hän on lähtenyt, herra senaattori?"

"Sen saatte pian tietää. Häntä on seurattu, Sullivan on tehnyt mitä on voinut saadakseen hänestä selkoa. Hän odottaa joka hetkellä tietoja urkkijoiltaan. Kas, tuossa hän on. Hän tervehtii juuri kreivi Girardia."

"Minun täytyy myöntää olevani hyvin utelias saamaan selkoa siitä minne hän on matkustanut."

"Tulkaa mukaan, niin kysymme Sullivanilta. Jos kellään on tietoja, niin kyllä juuri hänellä, sillä hän ei tyynny, ennenkuin saa täydet tiedot."

Senaattori saattoi everstin Sullivanin luo, joka puheli kreivin kanssa.

Wilson kyseli hiljaa miss Oldenburgia. Sullivan nauroi. "Naisen oikku, selittämätön oikku", vastasi Sullivan, "hän tahtoo tehdä itsensä näkymättömäksi joksikin ajaksi. Sillä huhuja, joiden mukaan olisi olemassa joku toinen syy, en usko."

"Kuinkahan olisi, jos hän olisi naimisissa ja etsisi lastaan."

"Uskotteko sitä, eversti?"

"Oletteko jo saaneet selkoa, minne hän on matkustanut?"

"Se on salaisuus, mutta vaitiolon lupauksella sen teille kerron. Hän oli matkustavinaan rautatiellä, mutta hän onkin taloudenhoitajansa kera matkustanut ostamissaan matkavaunuissa, ja arvatkaas minne! Se on naurettavaa, Gartenfieldin pikkukaupunkiin! Aikoneeko hän esiintyä siellä?"

Kreivi oli lopettanut puhelunsa Woodin kanssa ja tuli nyt everstin luo.

Molemmat tunsivat jonkinlaista merkillistä vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan.

Mutta kreivi ryhtyi kuitenkin puheluun everstin kanssa.

"Herra eversti", kääntyi kreivi everstin puoleen, "tunnetteko talon n:o 101 Madisonkadun varrella?"

Kysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että eversti koko lailla hämmästyi.

"Madisonkatu 101, onko täällä sen nimistä katua?" hän sanoi.

"Ei täällä, mutta New-Yorkissa."

"En tunne New-Yorkia, herra kreivi", vastasi Wilson päätään ravistaen, "matkustan nyt vasta sinne. Mitä on Madisonkadulla? Onko siellä jotakin nähtävää?"

"Kyllä, herra eversti, sillä kadulla on New-Yorkissa surullinen kuuluisuus, sillä kadulla asui miljoneeri Smith, joka tuli murhatuksi; – murhaaja on hänen vävynsä Gould."

"Siitä en ole kuullut puhuttavan."

"Ja kuitenkin on siitä ollut pitkät jutut kaikissa lehdissä."

"En minä seuraa sellaisia juttuja."

"Mutta mikä on merkillistä, se on että te, herra eversti olette aivan tuon murhaaja Gouldin näköinen."

Wilson säpsähti – hän katseli kreiviä vihaisesti.

"Kuinka minun on käsitettävä tuo teidän esiintymisenne", kysyi hän uhkaavalla äänellä.

"Minä olen sitä mieltä että te olette tuo Gould tai oikeammin Nordheim", selitti kreivi.

Eversti näytti tiikeriltä, joka on valmis hyökkäämään uhrinsa kimppuun.

"Herra kreivi", sanoi hän nyt nauraen, "luulen olevan pilaa käsittää sananne toden kannalta. Muuten voitte olla iloinen siitä että otan asian pilan kannalta, sillä muuten saisitte hengellänne maksaa sananne."

Kreivi pysyi aivan tyyneenä, kasvonsa olivat kuin pronssiin valetut.

"Herra eversti, tällä vastauksellanne ette lainkaan selvitä asiata, ja minun täytyy kuitenkin saada varmuutta."

"Minä puolestani luulen sen olevan tarpeeksi, kun selitän olevani eversti Wilson New-Orleanssista. Mitä siitä ajattelette, on minusta yhdentekevää, sillä voisittehan te yhtähyvin olla rikollisen näköinen ja tulla epäluulon alaiseksi kuin minäkin."

"En tule tyytymään tuohon vastaukseen", sanoi kreivi, "ja ellette aseta vakuutta persoonastanne, niin saatte seurata minun mukanani poliisin luo, jotta saamme selkoa yhdennäköisyydestänne."

"Kyllä minä voin asettaa vakuuden, olkaa hyvä ja seuratkaa minua. Tunnetteko mr Vanderbiltin?"

"Tarkotatte että hän voisi todistaa kuka olette?"

"Kyllä, herraseni!"

"Hyvät herrat", sanoi Wilson hymyillen kääntyessään Woodin ja Vanderbiltin puoleen. "Herra kreivi ei tahdo uskoa että minä olen eversti Wilson, vaan luulee minun olevan murhaaja Gouldin ja tahtoo saattaa minut poliisin luo."

Pelästyen katseli Wood kreiviä. Mutta Vanderbilt nauroi ja kummastuneena ravisti päätään.

"Olen jo New-Orleansissa tutustunut everstiin", hän sanoi.

"Hyvä eversti", sanoi Wood hiljaa, "mitä tämä merkitsee? Eihän tästä tulene mitään ikävyyksiä."

"Elkää pelätkö, herra senaattori", vastasi Wilson, "tuo italialainen on hullu."

"Onko selitys riittävä, herra kreivi?" kysyi Vanderbilt. "Kai minun sanani riittää."

"Tässä on joku erehdys", vastasi kreivi, "sellaista todistusta vastaan minulla ei voi olla mitään sanomista."

Wilson nauroi ylenkatseellisesti.

"Se oli merkillistä", hän tuumi, "että kreivi uskoo! Sitä en olisi luullut."

Kreivi oli kuitenkin kääntynyt joidenkuiden toisten herrain puoleen ja keskusteli heidän kanssaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Eversti otti nyt vaarin tilaisuudesta hiljaisesti poistuakseen ja heti kiiruhtaakseen Gartenfieldiin – tuo kaunis laulajatar näkyi hänet hurmanneen.

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Odottamaton vierailu.

Kun Irmgard yksinään tuli ravintolaan, osotti emäntä hänelle vierashuoneen, joka oli laitettu kuntoon yötä varten.

Irmgard istui kauan ylhäällä, oli jo yö kun hän aikoi paneutua levolle. Silloin hän kuuli oven alhaalla käytävässä avautuvan.

Omituinen tunne valtasi hänet.

Oliko se pelkoa?

Askeleita tuli yhä lähemmäksi.

Upseerin kannukset helisivät.

Ovelle naputettiin.

Nyt ovi avautui.

Kynnyksellä seisoi eversti, joka juuri ratsastaen oli tullut Philadelphiasta.

Irmgard oli hetken ajan pelon lamauttamana, mutta sitte vahvistui hän.

"Mitä te täältä haette", hän huudahti. "Ken te olette? Sisäinen ääni ja kauhea yhdennäköisyys sanoo minulle, että te olette Gould, Nordheim – –"

"Minun on pakko teitä seurata, en saa mitään rauhaa. En ole Nordheim enkä Gould; tiedän olevani tuon miehen näköinen, mutta elkää antako minun sentähden kärsiä, – minä olen eversti Wilson ja rakastan teitä."

"Jos todellakin olette upseeri, kunnian mies, niin poistukaa, heti täältä", sanoi Irmgard. "Olen yksinäinen nainen, kuten tiedätte, ja kunnian mies ei öiseen aikaan tunkeudu naisen asuntoon."

"Miss Oldenburg, – tiedän miksi ette minua kärsi, mutta teidän täytyy minua kuulla", huudahti eversti, tarttuen Irmgardin käteen.

Irmgard peräytyi, everstin häntä seuratessa.

"Takaisin, elkää minuun koskeko. En tahdo mitään kuulla, avaan akkunan ja huudan apua, ellette heti poistu!"

"Antakaa minulle edes jotain toivoa! Hintaan mihin hyvänsä täytyy teidän ruveta omakseni! Jos tietäisitte miten teitä rakastan, jos voisitte tuntea – – Seuratkaa minua New-Orleansiin, tahdon kantaa teidät käsilläni, tahdon – –"

"Olette kuullut vastaukseni! Sisäinen ääni sanoo minulle että te olette Arthur Nordheim!"

"Jättäkää tuo ajatus, tuo kauhea epäluulo! En lepää, ennenkuin olette omani!"

"Silloin minun täytyy hakea apua!"

Nyt Irmgard avasi akkunan.

"Apua!" huusi hän ulos pimeyteen.

Eversti peräytyi ovea kohti.

"Annan teille parin päivän miettimisajan", kuiskasi hän. "Minä tulen takaisin sitte ja silloin meidän täytyy saada asia päätetyksi."

Sitte poistui hän huoneesta.

Irmgard, joka tämän salaperäisen miehen läsnäollessa oli ollut pelon valtaamana, hengitti taasen vapaammin, kuin olisi päässyt pahasta hengestä.

Hän sulki oven.

Mutta vaikka hän oli kovin väsynyt, ei hän ollut saada unta. Vasta aamupuoleen hän nukkui, nähden levottomia unia. Aina oli Arthur olevinaan hänen luonaan. Hän näytti lasta, joka ojensi kätensä äitiä kohti, eikä hän tahtonut muuten hellittää lasta, kuin että olisi saanut karata yhdessä Irmgardin kanssa.

Päivä valkeni.

Koputettiin ovelle.

"Olkaa hyvä ja avatkaa, se olen minä, Schöller!"

Irmgard avasi oven ja Schöller tuli sisään.

"En ole löytänyt mitään", hän sanoi, "mitään vierasta lasta ei ole mustalaisjoukossa. Olin äsken poliisin kanssa tutkimassa kaikki vaunut."

"Entä siniharsoinen nainen, kai hän oli siellä?"

"Hänkin oli poissa, ainakaan ei häntä näkynyt."

"Silloin hän on karannut lapseni kanssa."

"Mutta olinhan minä vartioimassa."

"Hän kyllä on osannut päästä teitä pakoon."

"Mitä nyt teemme?"

"Tänne emme voi jäädä. Minä tahdon takaisin Philadelphiaan. Siellä on mies, jonka puoleen tahdon kääntyä päästäkseni everstistä, joka yhä seuraa minua, tännekin tuli yöllä."

"Sepä olisi merkillistä, ellemme onnistuisi pääsemään tuosta itsepäisestä seuraajasta."

"Hän sanoi ei koskaan jättävänsä minua."

"Silloin pyydämme poliisin apua!"

"Poliisi ei meitä voi auttaa, Schöller."

"Hän ei saa tehdä teille mitään pahaa."

"Hyvää tarkotatte, herra Schöller, mutta ette te voi minua hänestä vapauttaa. Menemme takaisin Philadelphiaan. Tahdon tavata tuon vakavan italialaisen, sillä hän oli ainoa, joka ei seurustellut everstin kanssa."

Tuntia myöhemmin he olivat matkalla Philadelphiaan.

Hotelliin palatessaan tuli isäntä vastaan tervehtimään Irmgardia, joka ilmoitti ainoastaan muutamia tuntia oleskelevansa hotellissa ja aikoi illan suussa matkustaa edelleen pohjoista kohti.

Irmgardin astuessa ylös rappuja näkyi kreivikin eteisessä.

Irmgard meni heti hänen luokseen.

Kreivi kumarsi.

"Herra kreivi", sanoi Irmgard, "saanko puhua kanssanne hetkisen ajan?"

"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian?" kysyi kreivi Girardi, "se on odottamaton käynti."

"Olen nähnyt teidät Sullivanin salongeissa, herra kreivi", vastasi Irmgard, "ja tulen luoksenne erään salaisen asian tähden."

Kreivi vei Irmgardin huoneeseensa.

"Täällä olemme rauhassa, miss Oldenburg", sanoi kreivi, "olkaa hyvä ja istuutukaa."

"Tulen luoksenne omituisen asian tähden", alkoi Irmgard, – "minä seuraan tunnettani ja harvoin se pettää. Luulen teidän erityisesti seuranneen erästä herraa, joka oli Sullivanin luona, nimittäin eversti Wilsonia."

"Tiedän ainoastaan että hän on murhaaja Nordheimin näköinen."

"Kuinka – tunnetteko hänet siis!"

"Niin – valokuvan mukaan."

"Minäkään en saata vapautua uskosta, että eversti on sama mies."

"Ja te tunsitte Gouldin?"

"Olin seuranainen hänen talossaan."

"Miksi nyt käännytte puoleeni, mylady?"

"Tahdon pyytää suojelustanne. Tuo eversti vainoaa minua rakkaudentunnustuksillaan."

"Oletteko karttanut häntä?"

"Ensi hetkestä asti."

"Hm! Löytyy ainoastaan yksi tapa pelastaa teidät ja samalla, kertaa saada selkoa onko hän Nordheim."

"Sanokaa se minulle."

"Siis kuulkaa. Teidän täytyy palata Gartenfieldiin. Minä tulen mukaan. Te nousette perillä ulos suletuista vaunuista, minä jään sinne. Te menette huoneeseenne."

Irmgard tuijotti kreiviä silmiin – tällä hetkellä tuntui kreivi olevan salapoliisi.

"Kukaan ei voi epäillä minun olevan vaunuissa, jossa, odotan teidän merkkiänne", jatkoi kreivi, – "ja kun eversti tulee huoneeseenne, niin annatte merkin."

"Huudan Schöllerin nimen!"

"Niin, tehkää se. Mutta varovaisuuden vuoksi otatte minun revolverini. Kun kuulen huudon, tulen teidän luoksenne ja otan everstin vangiksi, kai silloin saamme selon siitä kuka hän on. Viemme hänet New-Yorkkiin odottamaan asian selvitystä. Sovimmeko siitä, mylady?"

"Teen kuten tahdotte."

"Ja minä takaan että saatte rauhan tuosta salaperäisestä miehestä. Ilmoittakaa Schöllerille asia – mutta nyt saan kai saattaa teidät ruokapöytään."

Hän ojensi Irmgardille käsivartensa

Koneellisesti, aivan kuin ei muuta olisi voinut tehdä, kuin olisi tämä mies omistanut vallan hänen ylitsensä, tarttui hän kreivin käteen.

NEUÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Korkea hinta.

Illan tullessa saapuivat he Gartenfieldiin.

Schöller ajoi vaunut pihalle.

Irmgard sai takaisin entisen huoneensa, emäntä sytytti kynttilän.

Kauhea aavistus täytti hänen sydämensä, aavistus että jotakin kauheata tulisi tapahtumaan.

Kreivikin oli sitä mieltä että eversti oli Arthur. Jos hän tulisi, jos hän uhkaisi!

Kreivi oli antanut aseensa, mutta Irmgardista sen käyttäminen oli vastenmielistä. Hän tahtoi antaa kreiville merkin, silloinpa saataisiin selville, oliko eversti todellakin Arthur. Oliko eversti talossa?

Se voisi olla mahdollista että hän oli siniharsoisen naisen luona vaunuissa, jotka olivat torilla.

Kello oli noin yhdeksän, kun Irmgard äkkiä vavahti.

Hän oli kuulevinaan heikkoa lapsen itkua.

Irmgard pysyi liikkumattomana – hän tuskin hengitti.

Mitä tapahtuisi?

Hiljaa – eikö joku ovi auennut?

Kuului hiljaisia, varovaisia askeleita käytävässä.

Joku siellä käveli – eversti.

Irmgard katseli ovea kohti.

Niin – se oli hän! Hän tuli!

Ovi aukeni.

Wilson tuli äkkiä sisään ja sulki oven takanaan.

"Oletteko taasen tullut minua kiusaamaan? En pääse vapaaksi – ajatuksesta että olette Arthur Nordheim, murhaaja!"

"Teidän täytyy jättää tuo epäluulo, tulen luoksenne viimeisen kerran kysymään josko tahdotte minua kuulla – viimeisen kerran! Ja tiedän että ette enää hylkää pyyntöäni."

Irmgard juoksi akkunan luo.

"Odottakaa, rouvaseni", huudahti eversti nauraen – aivan samaa pirullista naurua kuin Nordheim – "tiedän, mitä aijotte tehdä. Aijotte antaa merkin kreiville, jonka olette tuonut tänne."

"Mutta sitä ette saa tehdä", jatkoi eversti käskevällä äänellä.

"Jos olette se ken itseänne sanotte, ei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Irmgard päättävästi, "mutta jos olette Arthur Nordheim, niin joudutte tällä hetkellä vangiksi."

Irmgard avasi akkunan.

"Haette lastanne", sanoi eversti.

Irmgard odotti.

"Minä olen sen ostanut siniharsoiselta naiselta, joka matkustaa mustalaisten kanssa."

Irmgard pani kätensä ristiin.

"Elkää huutako", sanoi eversti uhkaavalla äänellä, "elkää antako merkkiä. Minä maksan teille korkean hinnan – odottakaa! Katsokaa ensin itse, eikö hinta ole korkea."

Irmgard odotti.

Hän tuli ajatelleeksi kuulleensa lapsen itkua.

Eversti poistui huoneesta.

Ennen pitkää hän palasi, pikku tyttö käsivarrellaan.

Irmgard näki lapsensa.

Pikku tyttö ojensi kätensä Irmgardia kohti toivokkaasti hymyillen ja kyynelten kiiltäessä silmäkulmissa.

Unhottaen kaikki, syöksyi Irmgard lapsensa luo, ottaakseen sen everstiltä.

Pikku tyttö riuhtautui irti ja juoksi äidin luo.

Irmgard syleili ja suuteli lasta, puristaen sitä sydäntään vasten.

Tätä hetkeä käytti eversti hyväkseen, hiljaa poistuen.

Hän oli ollut Irmgardin vallassa.

Nyt oli hän ostanut itsensä vapaaksi – ostanut vapautensa niin korkealla hinnalla ettei nuori äiti hetkeäkään epäillyt antaa tuon salaperäisen karata.

Hän itki, hän nyyhkytti.

Äiti ja lapsi syleilivät yhä toisiaan.

Irmgard oli laskeutunut polvilleen. Nyt katsoi hän kyyneleillä täyttyneillä silmillään taivasta kohti. Näin kului muutamia hetkiä, jotka täyttivät äidin ja lapsen sydämen sanomattomalla onnella.

He olivat vihdoin toisensa löytäneet.

Silloin kuului käytävässä askeleita.

Kuka tuli?

Eversti ei se ollut, vaan kreivi.

"Missä on eversti?" hän kysyi.

"Hän on ollut täällä, herra kreivi."

"Ettekä ole antanut sovittua merkkiä?"

"Hän on antanut minulle lapseni."

"Ja tästä hinnasta te vaikenitte? Siis on eversti poissa ja on poistunut talosta. Se oli vastoin sopimusta, rouvaseni."

Irmgard punehtui.

"Sain jälleen lapseni ja silloin unhotin kaiken muun", hän vastasi.

"Kuinka eversti oli voinut saada lapsen käsiinsä?"

"Lapsi oli kai mustalaisten hallussa täällä."

"Mutta kuinka eversti tiesi mitään lapsesta? Kuinka hän; tiesi että te sitä etsitte ja että se oli juuri tämä lapsi. Oh, kyllä hän on Nordheim, tuo mies!"

"Ehkä vielä voisitte löytää hänet. Jos hän todellakin on Nordheim, niin hän on siniharsoisen naisen luona tuolla mustalaisten teltassa."

Kreivi oli tehnyt päätöksensä ja sanaakaan sanomatta hän poistui.

Tuskin kreivi oli poistunut, ennenkuin taas kuului askeleita, käytävässä.

Tulija oli Schöller.

Schöller hämmästyi aika lailla nähdessään pikku tytön, joka pelokkaasti piteli äitiään hameista, nähdessään tuon vieraan miehen.

"Niin, minä olen saanut hänet jälleen, ja nyt meidän täytyy poistua täältä. Meidän täytyy heti lähteä."

"Mutta kuinka se on tapahtunut?"

"Sen kerron teille matkalla, herra Schöller. Laittakaa vaan nyt kaikki kuntoon matkaa varten."

Schöller näki Irmgardin pelon ja kiiruhti alas valjastamaan hevoset.

Kun vaunut vierivät rappujen eteen, otti Irmgard lapsen käsivarrelleen ja astui alas. Hän nosti lapsen vaunuihin ja nousi itse jälessä.

Kun isäntä oli sulkenut vaunujen oven ja hevoset panneet ne liikkeelle, risti Irmgard kätensä.

Hän oli pelastettu! Hän oli jälleen löytänyt lapsensa. Nyt se piti viedä varmaan paikkaan.

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Kaksi verivihollista.

Tällä aikaa kreivi oli poistunut ravintolasta.

Tullessaan kadulle seisattui hän kuuntelemaan. Mutta ne, joita hän odotti, ei kuulunut.

Päättävästi astui hän torille, jossa mustalaisten teltat ja vaunut olivat.

Oliko eversti todellakin mennyt tänne?

Kreivi tutki vaunuja ja telttoja. Lopulta hän eräässä luuli everstin olevan. Ja aivan oikein, sisään astuessaan seisoivat nuo molemmat miehet toisiaan vasten.

"Oli hyvä että tulitte", sanoi eversti, joka nähdessään kreivin oli kalvennut, "meidän kesken täytyy tapahtua selvitys, sillä en ole unhottanut kohtausta Woodin luona."

Kreivi sulki oven.

"Elkäämme turhaan sanoja tuhlatko", hän sanoi, "tiedän että olette murhaaja Nordheim. Kyllä teidät tunnen!"

"Saatte tehdä tiliä syytöksestänne", huudahti Wilson, tarttuen miekkansa kahvaan.

"Antakaa miekan olla, seuratkaa minua!"

"Tässä on vastaukseni", sanoi eversti, vetäen miekkansa.

"Antautukaa!" huusi kreivi, pistäen käden taskuunsa, vetääkseen esille revolverinsa. Hän oli aivan unhottanut antaneensa revolverin Irmgardille.

Hän oli siis aseeton.

Mutta tästä huolimatta hän huudahti:

"Antautukaa! Minä vangitsen teidät!"

Kauhean vihan vallassa antoi eversti vastustajalleen iskun rintaan, jotta tämä horjahti ja kaatui.

Verivirta tunki esiin rinnasta.

Kaatuessaan putosi kreiviltä hattu päästä ja eversti näki että hänellä oli valetukka.

Kun hän lähemmin tarkasti kaatunutta, huomasi hän jotakin, mikä pani hänet kauhistumaan.

"Bernard!"

Komissario Bernard oli siis esiintynyt kreivinä hakeakseen Nordheimia, tullessaan vakuutetuksi että Nordheim oli tunkeutunut seurapiiriin, jossa häntä ei arvattu epäillä.

Mitä hyvänsä oli Nordheim odottanut, paitsi ei tätä, että kreivi oli komissario, joka oli osannut tehdä itsensä näin tuntemattomaksi.

Bernard oli hänet pettänyt!

Nordheim mietti mitä tekisi.

Jos piilottaisi ruumiin? Hiljaisuus vallitsi ympäristössä ja pimeys oli hyvä asia sekin.

Mutta nyt tuli joku.

Nordheim meni vaunun oven luo ja väänsi sen lakkoon.

Ääni kuului ulkoa.

Se oli mustalaispäällikkö. Hän naputti ovelle.

"Signora Astrella!" hän huusi.

"Mitä tahdotte", vastasi eversti, "Signora on toisessa huoneessa pukeutumassa, kyllä hän sitte tulee luoksenne", sanoi Nordheim.

Mustalainen poistui.

Nordheim huomasi tien vielä olevan avoinna. Eversti meni lampun luo ja sammutti valon. Eversti meni takaoven luo ja avasi sen.

Hän luuli kuulevansa epäillyttäviä ääniä, aivankuin hevosten astuntaa.

Akkunasta katsellessaan hän näki mustia varjoja torin reunassa, hevosia –.

Siellä oli poliiseja!

Mutta eihän täällä Gartenfieldissä ollut ratsastavia poliiseja!

Oliko Bernard niitä tilannut Philadelphiasta?

Eräs ratsastaja karautti nyt torille.

Nordheim sai nyt täyden varmuuden.

Ratsastaja oli poliisi.

Haettiin nähtävästi komisariota.

Vaara kävi nyt suuremmaksi joka hetkeltä.

Ehkä vielä oli mahdollista paeta?

Nordheim avasi jälleen takaoven.

Hän hävisi takimmaiseen osaan telttaa, ja sulki oven takanaan.

Tässä osassa vaunua oleskeli hänen liittolaisensa.

Ehkä hän tietäisi jonkun pelastuksen keinon!

Kaikkialla oli hiljaista. – – –

NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Piiritys.

Bernard oli sähköttänyt Rogersille että everstin heti oli tultava Gartenfieldiin muutaman luotettavan miehen kanssa.

Rogers valikoi kuusi vahvaa ja uskaliasta poliisia, ja junalla kiiruhti paikalle.

Kello oli yli yhdeksän illalla, kun hän miehineen saapui Gartenfieldiin, jonka ravintolassa hänen oli määrä tavata Bernard. Ravintolan isäntä hämmästyi nähdessään näin monta poliisia.

Mitä tämä merkitsi?

Kreivi oli ravintolasta mennessään sanonut että jos häntä kysyttäisiin, niin löydettäisiin hän torilla, jonne hän oli mennyt tutkimaan mustalaisia.

"Siis torille", sanoi Rogers väelleen, isännän tietä osottaessa.

Poliisit menivät edeltä ja saivat käskyn piirittää toria. Itse ratsasti Rogers kaupungin poliisikonttorille, jossa hän tapasi erään poliisikonstaapelin, jolta sai tietoja mustalaisista.

Sillaikaa poliisit olivat tulleet torille, jossa he olivat nousseet alas ratsuiltaan.

Heti sen jälkeen saapui everstikin.

Pian hän näki aseman, ja antoi poliiseille käskyn asettua vaunujen ympärille, niin ettei kukaan huomaamatta voisi poistua.

Lähestyessään ensimäistä vaunua, huomasi hän oven olevan avoinna ja erään miehen seisovan ovessa.

"Oletteko te mustalaisten päällikkö?" kysyi Rogers. "Minä olen poliisieversti Rogers", hän lisäsi.

"Olen oikein", vastasi mustalainen itsetietoisesti.

"Onko komissario Bernard täällä luonanne?"

"Ei, herra!"

"Entä eversti Wilson?"

"Punaisessa vormussa oleva herra oli täällä Signora Astrellan luona, jonka hän tuntee."

"Missä hän on?"

"Tuossa toisessa vaunussa."

Tuon toisen vaunun ovi oli sulettu.

Rogers kuunteli.

Sieltä sisältä kuului outoa ääntä, korinaa.

Rogers aavisti onnettomuuden tapahtuneeksi.

Hän asettui ovea vastaan ja painoi olkapäällään oven sisään ilman muuta.

"Täällä on ihminen", sanoi Rogers katsottuaan vaunun sisustaan, "tuokaa tänne lyhty!"

Lyhty kädessä astui Rogers vaunuun.

Silloin hän näki Bernardin makaavan laattialla, suuressa verilätäkössä.

Bernardin rinta korisi silloin tällöin. Haavasta tuli yhä verta ja kasvot olivat kovin kalpeat.

Rogers kumartui hänen ylitsensä ja mainitsi häntä nimeltä.

Bernard avasi silmänsä ja tuijotti Rogersia.

"Tuokaa tänne lääkäri, heti apua!" huusi Rogers. "Ja missä on murhamies?"

Eversti huomasi takaoven ja potki sen auki.

Lamppu paloi vielä huoneessa, jonne Rogers nyt tuli. Huoneessa ei kuitenkaan ketään ollut.

Vihan huuto pääsi Rogersin huulilta.

"Minne on murhamies mennyt, ei hänen olisi pitänyt voida poistua, sillä ovihan oli suljettu."

"Asia on kovin luonnollinen, herra", sanoi mustalainen, osottaen laattiata, "molemmat herrat ovat joutuneet tappeluun ja toinen on pistänyt toista rintaan. Tuolla laattiassa on luukku, josta voi tulla ulos vaunusta."

Eräs poliisi oli tuonut paikalle välskärin, joka tutki komissarion haavat ja pani ensimäisen kääreen. Hän selitti haavan olevan hengenvaarallisen ja että oli vietävä sairas johonkin Philadelphian sairashuoneeseen.

Wilsonia ja Signoraa haettiin aika tavalla, molemmat olivat olleet vaunussa eivätkä voineet olla kaukana.

Että eversti oli tuo kauan etsitty Nordheim ja että hän nyt oli yrittänyt murhata komissarion, joka tahtoi hänet vangita, siitä ei ollut epäilystä.

Kaikki vaunut ja teltat tutkittiin, mutta turhaan. Eräs konstaapeli sanoi huomanneensa että joku nainen salaa oli poistunut torilta, mutta ketään miestä ei oltu nähty.

Rogers antoi kantaa everstin rautatielle ja lähetti hänet New-Yorkkiin, lähtien itse väkensä kanssa ajamaan pakolaisia takaa.

Aamulla tuli Rogers lopultakin yhden ainoan poliisin kanssa erääseen kylään, jossa hän löysi ensimäisen jäljen.

Eräs nainen kertoi, että tuntia aikaisemmin oli eräs hunnutettu nainen tullut hänen tupaansa, jossa hän maksun edestä oli saanut hieman ruokaa.

"Kuinka kauan siitä on?"

"Tuskin tunnin vertaa", vastasi nainen.

"Silloin heidät tapaamme", huudahti Rogers seuralaiselleen ja molemmat kiireesti ratsastivat siihen suuntaan, johon nainen oli osottanut. Rogers ajatteli, että missä Signora oli, siellä oli everstikin, jota nainen ei ollut nähnyt. Hän lisäsi kuitenkin luulleensa huomaavan, että nainen otti osan ruuasta mukaansa.

Rogers ja poliisi olivat nyt varmoja siitä että tapaisivat karkulaiset. He ratsastivat kiireesti metsän läpi, ollen kaikkeen valmistauneina. Ellei tuo luuloteltu eversti heti seisattuisi, ellei hän heti antautuisi, olivat he lujasti päättäneet tehdä hänet vastarintaan kykenemättömäksi. Mihin hintaan hyvänsä oli hän nyt vangittava.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Salaperäinen talo.

Irmgard ja Fritz Schöller jatkoivat lähimpänä viikkona matkaansa etelää kohti ja ainoastaan öisin, jos niin sopi, lepäsivät he ja hevoset jonkun tunnin ajan.

Pikku Liddy kertoi nyt äitinsä sylissä kärsimyksistään.

Lapsen kertomus oli niin liikuttava, että Irmgard sai kyyneleet silmiinsä.

"Nyt sinä jäät minun luokseni ja me matkustamme kauas pois, emmekä enää näe noita pahoja ihmisiä."

Illan tullen lähestyivät vaunut erästä maatilaa. Suurten puiden joukosta pilkisti suuri, linnan muotoinen talo esiin.

Kun hevoset olivat väsyneitä, oli Schöller iloinen tavatessaan ihmisasunnon.

"Olemme nyt tullut ihmisasuntoa lähelle, rouva kreivitär. Luulenpa että meidän on paras koettaa levätä täällä, – hevosraukat ovat kovin väsyneet eivätkä lepäämättä voi matkata edelleen."

"Katsokaammepa siis, voimmeko täällä saada yösijaa", sanoi Irmgard.

Schöller ajoi pihalle, seisautti hevoset ja alkoi niitä riisumaan.

Irmgard nousi lapsensa kera vaunuista ja astui taloa kohti, joka valkoisena ja komeana loisti puiden välistä.

Ovet ja akkunat olivat suletut eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. Taampana oli piharakennuksia ja ulkohuoneita.

Talon veranta oli melkein kokonaan viiniköynnösten peitossa ja koko talo teki omituisen, kuolleen vaikutuksen, mikä tunne kävi sitä vahvemmaksi, kun aurinko alkoi laskeutua ja hämärä levitti varjonsa talon ja ympäristön ylitse.

Irmgard seisattui vanhain puiden alle.

"Talo näyttää olevan aivan asumaton", hän sanoi.

"No, silloin me otamme sen haltuumme", selitti Fritz Schöller. "Merkillinen talo! Mutta ehkä sen omistaja on mennyt jollekin matkalle!"

"En tiedä mistä se johtuu, mutta talo vaikuttaa minuun vastenmielisesti."

"No, ei auta, kyllä meidän täytyy saada kattoa päämme yli", vastasi Schöller, – "meillehän on samantekevää, asuuko täällä joku vai eikö, tänne meidän täytyy jäädä."

"Talo näyttää olevan sulettu."

"Ehkä voimme tulla sisään jonkun akkunan kautta, muuten kai saamme ottaa verannan asunnoksemme."

Schöller vei hevoset tallin luo, mutta se oli sulettu sekin, joten hän laski hevoset viereiselle laitumelle.

Irmgard voitti vastenmielisyytensä ja astui lapsensa kera verantaa kohti. Äkkiä pikku Liddy säpsähti ja tarttui äidin polviin. Irmgardkin pelästyi katsellessaan verannalle.

Vihreitten lehtien välistä pilkisti esille musta pää, josta näkyi valkoset silmäterät ja musta, kiharainen tukka.

Irmgard voitti säikähdyksensä. Hän lähestyi verannan rappuja, jossa neekerinainen nyt tuli näkyviin.

"Asutko täällä?" kysyi hän neekerinaiselta. "Jeffy on täällä syntynyt", vastasi tämä päätään nyökäyttäen. "Oletko täällä yksinäsi?" Jeffy katseli ympärilleen. "On ilta ja silloin ehkä mr Jack tulee."

"Mr Jack? Onko hän talon omistaja?"

"Ei", vastasi Jeffy, "mutta hän on herramme."

"Voitko antaa meille yösijaa ja saammeko hevoset talliin."

"Mr Jackilla on avain ja hän voi tehdä mitä hän tahtoo, mutta hän on paha meille neekereille. Hänen piiskansa on usein verinen."

Nyt näkyikin mr Jack saapuvan ja Jeffy juoksi alas tuota mustaveristä miestä vastaan, ja kertoi vieraita saapuneen.

Hän tuli lähemmäksi.

"Tahdotte saada yösijaa, rouva", sanoi Jack ystävällisesti, – "se kyllä käy päinsä."

"Missä on talon omistaja", kysyi Irmgard tarjouksesta kiitettyään.

"Uusi omistaja ei ole täällä, rouvaseni", vastasi Jack, "eikä hän piakkoin taida tullakaan, joten voitte levätä pitemmänkin aikaa talossa."

Jeffy sai avaimet ja käskyn avata ovet, hevoset vietiin talliin ja Irmgard astui mr Jackin seuraamana taloon, jossa hänelle osotettiin mukavasti sisustettu huone. Jeffy toi lampun, vettä sekä hedelmiä ja toivotti hyvää yötä.

Vastenmielisyyden tunne ei tahtonut poistua, talonhoitaja Jack näytti epäluotettavalta, mutta mitäpä auttoi olihan Schöller vakuuttanut hevosten ei enää jaksavan kulkea edelleen ilman lepoa.

Tarkemmin huonetta tarkastaessaan näki Irmgard tupakkapöydällä erään esineen, joka kovin häntä säikäytti. Esine oli hopeasta valettu neekeri, joka piteli kultaista tuhkakuppia.

Irmgard oli Gouldia palvellessaan nähnyt aivan samallaisen neekerin.

Se oli sama, sama!

Mutta tarkemmin ajatellessaan hän tyyntyi. Saattoihan löytyä useampia tuollaisia neekereitä, ehkä tämä sattuma oli aivan tilapäinen.

Irmgard heittäytyi, väsyneenä kun oli, levolle ja nukkui pian syvässä unessa.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus.

Mutta noin keskiyön aikana kuului ulkona pihalla ääniä, syviä ja käheitä, humalaisia.

Kolme miestä tuli pihalle.

"Kuulehan, koulumestari, tässä kai se talo on."

"Hieno talo", tuumi toinen, "tästä minä pidän, tänne me jäämme!"

"Talo on suljettu, luullakseni."

"Ohoh, emmekö me ole herroja täällä? Kolistakaamme siksi että avaavat."

Äänet lähestyivät.

Nyt saattoi selvästi verantarappuja ylös.

Vieläkään ei Irmgard herännyt.

Äkkiä kuului ovelle koputettavan kovalla melulla. Käsin ja jaloin tuntuivat tulijat hakkaavan ovea.

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Toverukset.

Ennenkuin kerromme mitä talossa sitte tapahtui, täytyy meidän palata takaisin joitakuita viikkoja ajassa, siihen yöhön, jolloin eversti Wilson pääsi pakoon mustalaisten vaunusta.

Wilson tai Nordheim oli taitavasti osannut päästä Rogersia ja hänen poliisejaan pakoon, ja Rogersin palatessa New-Yorkkiin muiden asiain vuoksi seurasivat ainoastaan jotkut konstaapelit sitä jälkeä, minkä olivat saaneet siniharsoisesta naisesta.

Eräänä päivänä istui erään pikkukaupungin kapakan edustalla kolme miestä, jotka olivat olleet lähellä joutua Philadelphian poliisin kynsiin, joka heitä ajoi takaa erään murtovarkauden vuoksi.

Pullo oli ahkerassa liikkeessä, heidän jutellessaan. Tuli ilta ja pimeys ympäröi seudun.

Koulumestari tupakoi ja katseli ulos maantielle.

Silloin hän äkkiä näki naisen, joka tuli kävellen maantiellä ja pikaisesti lähestyi, vilkuessaan ympärilleen joka puolelle.

Hän tunsi naisen tuoksi siniharsoiseksi, joka oli ollut Gouldin eli Nordheimin seurassa.

Nainen astui ravintolaan.

Tämä huomio sai koulumestarin äkkiä tekemään havainnon.

Olisiko Nordheim läheisyydessä? Jos voisi tavata hänet täällä! Silloinpa olisi tilaisuus saada vaitiolostaan rahaa.

Hän ei kuitenkaan kertonut toisille mitään, vaan astui hetken päästä ravintolaan, jossa istui vieraita pöytäin ääressä.

Siniharsoista naista ei kuitenkaan näkynyt.

Hän ajatteli naisen menneen johonkin toiseen huoneeseen ja meni senvuoksi isännän luo.

"Nainen, joka äsken tuli sisään, on kai mennyt toiseen huoneeseen?" kysyi hän isännältä hiljaa.

"Kyllä, tunnetteko hänet?" sanoi isäntä. "Hänen luonaan on kai nyt vieras, sillä minä kuulin juuri raskaita askeleita rappusissa."

Tämä oli hyvä uutinen koulumestarille. Hän ajatteli heti Nordheimia.

Isäntä näytti missä naisen huone oli.

Evans tiesi nyt mitä tarvitsija naputti ovelle, joka heti avattiin.

Huoneessa paloi kynttilä ja sen heikko valo kajasti Wilsonin punaselle univormulle. Eversti hyökkäsi ylös.

Koulumestari tuli sisään hymyillen, tarkasti huonetta ja sulki oven.

"Oletteko yksinänne, mr Gould?" hän kysyi. "Elkää mainitko sitä nimeä", sanoi Arthur uhkaavasti. "Mikä teidän nimenne nyt sitte onkaan?"

"Eversti Wilson."

"Hieno vormu, kautta kunniani! Herra eversti, minä olen ilman rahoja."

"Olette roisto", sähisi Arthur.

Puoleksi ummistetuin silmin tutki Arthur koulumestaria. Arthur kiehui vihasta, sillä hän tunsi tuon miehen käyttävän voimaansa hänen ylitsensä.

Sillaikaa koulumestari tutki loistavaa everstin univormua.

"Olettepa mestari", sanoi hän tuttavallisesti, – "niinpä niin, kun on rahoja, voi hankkia itselleen tuollaisia pukuja! Olette saanut paljon rahoja, sen tiedän, ja nyt olette matkalla etelävaltioihin, jossa ei kukaan kysele Gouldia."

Arthurin silmät iskivät tulta ja hän teki liikkeen miekankahvaa kohti.

"Niin, se on totta, enhän saanut tuota nimeä mainita", lisäsi koulumestari, "kyllä muistan. Ja kyllä minä osaan salaisuuden säilyttää. Saakeli" – Evans keskeytti katsoessaan akkunaan –.

"Mikä nyt on?" kysyi eversti.

"Elkää kääntykö ympäri! Harry ja Silver seisovat tuolla ulkona ja katselevat akkunasta sisään. Harry tuntee teidät. Hän juuri osottaa teitä veli Silverille."

"Kuolema ja helvetti – miksi hankitte niskaani nuo miehet", ärjyi Arthur.

"Miehet ovat täällä, – en ole heille kertonut teidän olevan täällä. Näkyvät aivan sattumalta huomanneen teidät."

Harry naputti akkunaan.

"Heistä täytyy päästä", lisäsi koulumestari, "paras olisi antaa heille sata dollaria mieheen."

"Oletteko hullu?"

"Muuten ette heistä pääse, herra eversti."

Koulumestarin toverit tulivat sisään.

"Hahahaa!" nauroi Silver, "tämä oli mainiota."

Harry kömpelösti kumarsi Arthurille.

"Herra eversti", hän sanoi, "saamme ilmoittautua!"

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" huusi Arthur, "en minä teitä tarvitse."

"Mutta me tarvitsemme teitä", vastasi Silver, "meidän on käynyt huonosti. Me emme saaneetkaan mitään rikkaan Sullivanin luona."

"Antakaa heille rahaa", sanoi koulumestari Arthurille, "niin he menevät hyvällä."

Arthur tunsi olevan parasta tällä hetkellä suostua vaatimuksiin. Hän veti taskustaan esille sadan dollarin setelin ja heitti sen pöydälle.

Harry ja Silver ottivat rahan.

"Paras olisi ottaa meidät mukaanne, herra eversti", sanoi koulumestari, "te ette kuitenkaan meistä vapaudu. Teidän seurassanne on niin hyvä olla ettei tahdo pois. Ja silloin olette myöskin varma siitä ettemme teitä ilmianna. Ottakaa meidät mukaan, me annamme värvätä itsemme. Mekin tulemme etelään."

Harry astui Arthurin luo ja taputti häntä olalle.

"Kuka tietää ettekö meitä tarvitse, me olemme vahvoja miehiä. Jos teillä on sellainen henkivartio, ei kukaan voi tehdä teille pahaa. Ja me menemme tuleen teidän edestänne, jos maksatte hyvän palkan."

"Niin, herra eversti, ottakaa meidät mukaan", huudahti Silver, – "eläköön eversti."

Arthurin täytyi nauraa. Hän näytti hyväksyvän miesten tarjouksen.

"Tunnetteko Columbian kaupungin?"

"Columbian? Sinne kyllä osaamme."

"Jos Columbiasta mennessä seuraatte maantietä Georgiaan, niin tapaatte rajan lähellä erään suuren sokeri-istutuksen", jatkoi Arthur, – "ja siihen kuuluu talo, vanhain puiden ympäröimänä. Tuo talo on minun."

Kaikki kolme kuuntelivat tarkasti.

"Menkää sinne, minä tulen jälessä, kunhan ensin olen löytänyt laulajattaren", sanoi Arthur.

"Miss Oldenburgin – kyllä olen hänet nähnyt", sanoi koulumestari. "Vai niin!"

Miehet saivat käskyn matkustaa jo tänä yönä ja koulumestari sai hänkin matkarahoja.

Vielä joitakin laseja kallistettuaan lähtivät he matkalle. Jonkun osan matkasta he saattoivat suorittaa rautateitse, loput jalan.

Ennen kertomamme iltana he sitte saapuivat matkansa päähän, taloon.

VIIDESKYMMENES LUKU.

Herääminen.

Komissario Bernard oli viety erääseen sairashuoneeseen New-Yorkissa, jossa hän makasi korkeassa ja hauskassa huoneessa.

Hänen vieressään istui sairashoitaja. Useita päiviä oli kulunut, ilman että Bernard tuli tajuunsa. Haava ei ollut syvä, mutta suuri verenvuoto vaikutti sen, että hän oli elämän ja kuoleman rajalla. Lääkäri oli kovin huolissaan.

Mutta Bernardin vahva ruumiinrakenne voitti ja eräänä aamuna avasi hän silmänsä sekä sopersi hiljakseen joitakin sanoja, josta hänen ympäristönsä käsitti täyden tajun palanneen.

Bernardin ensi kysymys koski Nordheimia.

Ikävä kyllä, ei Nordheimia vielä oltu löydetty. Oletettiin hänen riisuneen univormunsa ja lähteneen Eurooppaan tai johonkin toiseen maanosaan.

Tämä tieto suututti komissarioa ja lääkärillä oli vaivaa häntä tyynnyttää. Hän olisi tahtonut heti nousta pystyyn ja lähteä pakolaista takaa ajamaan.

Mutta sitä ei käynyt ajatteleminen.

Eräänä päivänä tuli Rogers häntä tapaamaan.

Rogers oli syvästi liikutettu nähdessään kuolonkalpean komissarion. Kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä. Ensi hetkellä ei hän liikutuksensa tähden voinut puhua.

"Sanokaa, herra eversti, kuinka on mahdollista, ettei tuota Gouldia eli Nordheimia vielä ole vangittu", sanoi Bernard, "että tuo roisto sai tehdyksi minutkin virkaani kykenemättömäksi.'"

"Kaikki on tehty mitä tehdä voi", vastasi Rogers, "mutta kuka tietää minkä taitavan valepuvun murhaaja nyt on hankkinut, päästäkseen takaa-ajajistaan."

"Ja tuo nuori nainen!"

"Irmgard? Rouva Nordheim?" kysyi Rogers. "Ettekö sitte tiedä että rouva Nordheim esiintyi Philadelphiassa laulajatar Oldenburgina ja vietti suuria voittoja. Seurasin Nordheimia ja löysin hänet eversti Wilsonina samassa salongissa, jossa tuo onneton nainen esiintyi."

"Komissario – onko se todellakin totta – –"

"Kuulkaa nyt! Se seikka että rouva Nordheim tunsi vastenmielisyyttä everstiä kohtaan ja hänessä tunsi tuon pelätyn miehen, vahvisti minua uskossani että olin löytänyt murhaaja Gouldin."

"Ja Irmgard, puhukaa – Irmgard – –"

"Häntä Wilson seurasi rakkaudentunnustuksillaan."

"Tuo roisto!"

"Hän seurasi jälessä Gartenfieldiin."

"Te kai myös seurasitte jälessä."

"Kyllä, ja löysin hänet samassa hotellissa, missä Irmgard Nordheim asui. Hän oli pyytänyt apuani ja olin varma Nordheimin vangitsemisesta. Minä olin piilossa. Irmgardin piti niinpian kuin Nordheim tuli hänen huoneeseensa, antaa minulle merkki."

"Ja miten sitte kävi?"

"Hän ei antanut merkkiä. Roisto toi hänelle lapsen ja tästä hinnasta hän pääsi menemään. Löysin sitte murhaajan mustalaisvaunussa."

"Ja Irmgard?"

"Niin, minne hän lapsineen on joutunut, sitä en tiedä."

"Ja hän on yksinään."

"Ei, hänellä on mukanaan eräs mies, joka oli hänen impressarionsa, ja hän kuuluu tuntevan Irmgard Nordheimin vanhempain kodista asti, ja sitte auttaneen hänet pakenemaan hulluinhuoneesta."

"Jospa vain saisi selville, minne Irmgard raukka lapsineen on joutunut", tuumi Rogers, – "minä luulen ettei Nordheim tahdo laskea häntä näkyvistään ja että hän vielä on Yhdysvalloissa."

"Mutta jos hän menee etelävaltioihin, on hänen saavuttamisensa sitäkin vaikeampi."

"Minä lähden tänään Gartenfieldiin", sanoi Rogers, "luulen että on helpompi löytää Nordheim, kuin seuraan Irmgardia. Tulkaa pian terveeksi, herra komissario."

Rogers teki kuten oli sanonut. Junalla otti hän hevosensa mukaan, tuumiessaan sen etsimismatkalla olevan hyvänä apuna. Hän oli suuresti huolissaan Irmgardin tähden, sillä hänellä oli aavistus että Nordheim yhä ajoi Irmgardia takaa ja että Schöller hyvästä tahdostaan huolimatta oli hyvin huono suoja.

Illalla saapuessaan tuohon pikku kaupunkiin jätti hän hevosensa asemalle ja meni siihen ravintolaan, jossa Irmgard muutamia päiviä sitte oli ollut; hän toivoi nimittäin siellä löytävänsä jälkiä Irmgardista.

Isäntä ei tiennyt mitään, mutta talon renki muisti kuulleensa heidän puhuneen menevänsä etelää kohti, Columbiaan. Ja matkalle lähdettiin vaunuilla.

Rogers päätti matkustaa jälestä seuraavana aamuna rautateitse. Ehkä Irmgard aikoi esiintyä siellä.

Rautatiellä sai hän tiedon että eräs upseeri punasessa univormussa joku päivä sitte oli matkustanut junalla. Tämä tieto vahvisti häntä uskossaan että Nordheim ajoi Irmgardia takaa.

Sattumalta kuuli hän myös junassa erään keskustelun parin matkustajan välillä.

"Vermont on äsken tehnyt hyvät kaupat; hän on kalliista hinnasta myynyt erään maatilan lähellä Columbian rajaa."

"Kuka on ostaja?"

"Sitä en tiedä, mutta nyt hän on päässyt tuosta ikävästä salaisuudesta, joka talosta teki koko helvetin."

"Niin, olen kuullut, että talo aina on tyhjänä, mutta en tiedä miksi."

"Ettekö sitä tunne, vaikka juttu on niin yleinen, ettei hän lähiseudulta saanut ostajaa talolle?"

"Kertokaa."

"Vermont oli naimisissa, mutta lyhyen ajan perästä katosi hänen nuori rouvansa. Huhun mukaan olisi Vermont kiusannut rouvansa kuoliaaksi, sillä hän rakasti toista naista, jonka hän otti luokseen. Vermont ei paljoa välittänyt vaikka vaimo kuoli. Ja nyt siellä kuuluu kummittelevan. Useat kerrat on lady Vermont nähty kulkevan talossa öisin, palava kynttilä kädessä! Siitä kai johtuu että Vermont muutti pois talosta ja halusi myydä sen."

"Mutta neekereitä siellä on."

"Niin, sokuriviljelyksiä hoidetaan. Hänellä on talonhoitaja, eräs entinen orjapiiskuri. Sitäpaitsi on talossa eräs neekeritär, jota ei koskaan löydetä."

"Onko uusi omistaja jo siellä?"

"Sitä en tiedä."

"No, ei kai haamu hänelle näyttäydy, sillä hänhän on vallan sivullinen."

"Eipä tiedä. Asia on vakava! Kun niin kylmäverinen mies kuin Vermont on lähtenyt pakoon, täytyy siinä olla suuri syy."

"Taikauskoa, ei mitään muuta."

"Pyydän anteeksi, hyvät herrat", sanoi nyt Rogers, kääntyen molempain herrain puoleen, "olen ollut keskustelunne pakollinen kuulija ja minun täytyy sanoa, että se hauskuutti minua. Missä on tuo maatila, josta on puhe?"

Nuo molemmat ameriikkalaiset herrat eivät kuitenkaan millään ehdolla tahtoneet joutua keskusteluun poliisieverstin kanssa, sillä he tuskin vastasivat, sytyttivät sikaarinsa ja vaikenivat.

Joka tapauksessa olivat saamansa tiedot herättäneet Rogersin uteliaisuuden. Hän siis jatkoi matkaansa Columbiaan, jossa hän poistui junasta. Hän otti huoneen hotellissa, saadakseen rauhassa nukkua kunnollisessa sängyssä. Kysymyksiinsä hän sai vastauksen ettei ainoatakaan laulajatarta nykyään kaupungissa esiintynyt. Siis ei Irmgardia täällä ollut.

Kaikki kyselyt ja hakeminen oli turhaa. Irmgardista ja Schölleristä ei löytynyt ainoatakaan jälkeä. Yhtä näkymätön oli Wilson.

Silloin Rogers päätti hevosen selässä jatkaa matkaansa.

VIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Valkea rouva.

Irmgard heräsi syvästä unesta.

Ensi hetkellä hän ei tiennyt missä hän oli tai minkä vuoksi hän heräsi.

Hän katseli huonetta.

Nyt hän vasta muisti missä hän oli.

Kova koputus oli hänet herättänyt.

Käheitä ääniä kuului ulkoa.

Irmgard kuunteli.

Mitä ulkona tapahtui? Kuka pyrki taloon keskiyön aikana? Irmgard nousi ja meni viereiseen huoneeseen paremmin kuullakseen.

Nuo kolme miestä elämöivät vielä verannalla.

Kun Irmgard oli aukaissut viereisen huoneen oven, näki hän suuressa, pimeässä huoneessa vaalean varjon, joka näytti haamulta.

Heikko valo, joka makuuhuoneesta tunki toiseen huoneeseen, valaisi nyt tuon vaalean haamun, joka siellä liikkui ja jota Irmgard ensihetkellä luuli varjoksi.

Irmgard pelästyi niin kovin ettei hän voinut ainoatakaan jäsentä liikuttaa.

Valkea haamu ei välittänyt valosta. Hän tuli sisään verantaovesta ja käveli suuren pimeän huoneen läpi toisen oven luo.

Kuka oli tämä yöpuvussa marssiva nainen? Oliko talo asuttu? Olihan Jeffy kuitenkin sanonut, ettei talossa ollut muita kuin Jack ja ettei talonomistajaa eikä ketään hänen väkeään täällä asunut.

Kuitenkin asui kaiketi tuo nainen täällä, sillä hän liikkui varmasti ja käveli määrättyä suuntaa. Oliko Jeffy pukeutunut valkosiin?

Ei! Irmgard oli nähnyt valkean käden.

Nyt valkopukuinen nainen avasi oven ja meni ulos.

Oven sulkeuduttua tuntui Irmgardin mielestä kaikki unelta.

Mutta hän heräsi todellisuuteen kun ulkona kuului kirouksia.

"Saakelin isäntärenki", kiroili Silver, "missä hän on? Mutta tuolla huoneessa on valoa."

Akkunaverho vedettiin syrjään ja Harryn sekä Silverin kasvot tulivat näkyviin.

Irmgard vetäytyi puolipimeään nurkkaan.

"Ellei mies avaa ovea, niin menemme sisään akkunasta", selitti Harry.

Samassa ovi aukeni.

Jack tuli, kynttilä kädessä, ovea avaamaan. "Mitä elämää täällä pidetään", sanoi hän suutuksissaan. "Menkää tiehenne, te humalaiset maantieritarit!"

"Puhelkaa toisella nuotilla, muuten on paha ollaksenne, hyvä ystävä", sanoi Evans, "meillä on oikeus talon suhteen."

"Elkää tulko askeltakaan lähemmäksi", uhkasi Jack, "kyllä minä tuollaiset tunnen, kun te –"

"Me tulemme taloon uuden omistajan käskystä ja ellet nyt hyvällä laske meitä taloon, niin panemme sinut koppiin siksi kunnes hän tulee tänne itse."

Jack, joka pian luuli heittävänsä ulos nuo kolme humalaista, iski ensiksi koulumestariin käsiksi, mutta silloin Harry ja Silver tarttuivat häneen kiinni ja ennen pitkää oli Jack sidottuna makaamassa laattialla.

"Nyt olemme herroja talossa", huudahti Harry.

Turhaan koki Jack vapautua, vaan he kantoivat hänet erään eteisen nurkkaan, jonne sitoivat hänet kiinni.

Nyt he läksivät taloa tarkastamaan. Lopulta he tulivat makuhuoneenkin ovelle, jossa Irmgard oli heittäytynyt lapsensa yli ja piteli sitä sylissään.

Koulumestari tuli huoneeseen ja näki Irmgardin. Toisetkin hänet huomasivat.

Evans tunsi laulajattaren, josta eversti oli puhunut. Sepä oli onnellinen sattuma. Hän ei kuitenkaan kertonut tovereilleen mitään.

"Se on eräs nainen", hän sanoi, "antakaa hänen olla rauhassa lapsensa kanssa. Täällä on tarpeeksi huoneita talossa."

He poistuivat.

Tultuaan toiseen huoneeseen, antoi Evans kynttilän Harrylle ja käski heidän tarkastaa yläkertaa.

Itse hän palasi Irmgardin huoneeseen.

Irmgard oli vielä polvillaan lapsensa vuoteen luona.

"Rouva", sanoi koulumestari, "teidän ei huoli pelätä tovereitani, teille ei mitään pahaa tapahdu, sen lupaan."

Irmgard ei vastannut.

"Te olette laulajatar Oldenburg", jatkoi Evans, "tunsin teidät heti, olkaa vain rauhassa täällä."

Nyt Irmgard nousi.

"Ei, ei", hän huudahti, "tämä talo on kauhea! Minä tahdon pois, minun täytyy päästä pois täältä!"

"Tyyntykää", sanoi Evans, "minä puhun tilanomistajan nimessä. Hän on lähettänyt meidät tänne."

"Katkerasti kadun että olemme tänne tulleet. Päivän koittaessa matkustamme edelleen. Vaununi ja hevoseni ovat takapihalla."

Evans naurahti ja tuli lähemmäksi.

"Melu on pelottanut teitä", hän tuumi, "mutta ei se mitään merkitse! Talonomistaja, joka ei meitä tuntenut, oli siihen syypää. Tästälähin talossa tulee vallitsemaan rauha, niin että te ja lapsenne voitte olla häiritsemättä."

Tuskin nämät sanat olivat lausutut, ennenkuin yläkerrasta kuului laukaus.

Irmgard säpsähti ja Evanskin näytti hämmästyvän – hän: poistui kiiruusti mennäkseen katsomaan, mitä molemmat toverinsa tekivät.

Kun Harry ja Silver tulivat ylimmäiseen kerrokseen, näkivät he huoneiden olevan hienosti sisustetut, ja he ryhtyivät niitä kaikkia tarkastamaan.

Tullessaan entisen omistajan metsästyshuoneeseen, näkivät he tuikkivan kynttilänsä valossa valkopukuisen naisen, jonka kasvot olivat harson peitossa. Hän näkyi pelästyneen tulijoita. Hiljaa kulki hän huoneen toista ovea kohti.

Harry jäi ovensuuhun seisomaan, mutta Silver naurahti ja sanoi:

"Heh, taasen yksi, ken hän on?"

Tuo valkea rouva ei näkynyt välittävän Silverin huudosta, ei katsonutkaan taakseen. Kylmänä ja ylpeänä kulki hän edelleen.

Mutta raakaluontoinen Silver meni hänen jälessään.

"Katsokaamme, onko hän nuori ja kaunis. Siinä tapauksessa tahdomme tehdä teille seuraa." Harry nauroi.

Valkea rouva ei vielä ennättänyt ovelle. Hän kulki seinäviertä, jossa taidokkaita ampuma-aseita riippui seinällä.

Kun Silver tuli hänen luokseen, jäi hän seisomaan uhkaavaan asentoon – ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan.

Mutta Silver ei ollut ihminen joka turhia pelästyi. Hän levitti kätensä syleilläkseen ja suudellakseen tuota valkoista olentoa.

Mutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta.

Valkea rouva kohotti kätensä ja nuolen nopeudella otti hän seinältä alas erään pistoolin.

Silver peräytyi. Hän aikoi juuri lausua joitakin rivoja sanoja, mutta ei ennättänyt, sillä häntä kohti tähdätty laukaus laukesi.

Kuului kova pamaus ja valkea rouva peittyi savuun.

Harryn kynttiläkin sammui, joten huoneessa vallitsi täydellinen pimeys.

Nyt kuului hänen huutonsa.

"Harry, tule tänne!"

Kun Harry kynttilän kanssa tuli huoneeseen, näki hän ainoassaan Silverin, valkea rouva oli kadonnut.

"Hänen jälkeensä", huusi Silver, "hän on ampunut minua."

"Oletko haavotettu?"

"Sitä en tiedä", vastasi Silver, tarkastellen itseään, mutta mitään verta ei näkynyt.

"Kuka hän on?" kysyi Harry.

Molemmat miehet kulkivat edelleen ajaen naista takaa.

Nyt saapui koulumestarikin yläkertaan.

"Mitä täällä tapahtuu?" hän kysyi.

Harry sanoi hänelle että eräs nainen oli kävellyt huoneen läpi ja ampunut Silveriä.

Kaikki kolme etsivät innokkaina, mutta valkeata rouvaa ei missään näkynyt.

Harryn ja Silverin oli pakko tyyntyä, kun mitään ei löytynyt. He vannoivat kuitenkin hakevansa käsiinsä tuon salaperäisen naisen.

VIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Tilanomistaja saapuu kotiin.

Yön tapaukset olivat lisänneet Irmgardin pelkoa.

Mistään hinnasta hän ei enää tahtonut viettää päivääkään tässä talossa.

Polvillaan maaten pikku Liddyn vuoteen edessä hän pelokkaasti odotti aamun tuloa.

Talo oli kylläkin jo tyyntynyt, mutta tapahtumat olivat siihen määrään pelottaneet Irmgardin, ettei hän uskaltanut silmiään sulkea. Tuntui kuin olisi odotettavissa vieläkin uusia kauhun tapahtumia.

Hän päätti heti päivän valjettua hakea ylös Schöller ja lähteä tästä talosta.

Sen hän pian tekikin. Herättämättä lasta astui Irmgard verannalle ja yli pihan. Schöllerin huoneen löydettyään ja tämän herätettyään, pyysi hän Schölleriä heti valjastamaan hevoset.

Schöller ei ollut kuullut koko yöllisestä melusta mitään. Hän luuli aluksi ettei mitään vaaraa ollut jäädä taloon, mutta ryhtyi kuitenkin Irmgardin nimenomaisesta vaatimuksesta matkahommiin.

Irmgard palasi taloon, herätti Liddyn ja odotti Schöllerin tuloa vaunujen kanssa.

Pian Schöller tulikin – juosten, pihan yli, levottomana ja hätääntyneenä.

"Emme pääse täältä, rouva kreivitär", hän huusi, "ovat tehneet roiston teon, – hevosten takajalan jänteet ovat melkein poikkileikatut. Hevoset eivät voi pysyä edes pystyssä."

Schöllerin silmät olivat kyyneleiset.

"Me emme siis pääse matkaan", lisäsi Schöller, "ja nyt minä luulen että se on tapahtunut tarkotuksella pidättää meitä talossa."

Irmgard oli päättäväinen ja vahva ja sanoi:

"Silloinpa lapsineni lähden Jalkasin matkalle, sillä en toista yötä jää tähän taloon! Tehkää mitä tahdotte, Schöller, mutta mikään maallinen mahti ei pidätä minua tässä talossa!"

"Mutta minne sitte menette, rouva kreivitär?" kysyi Schöller, "Sitä en itsekään tiedä, kunhan vaan pääsen pois. Tottakai läheisyydessä löytyy joku kylä tai kaupunki."

"Niinpä niin, mutta pitkällekö lapsen kanssa pääsette?"

"Kyllä Liddy juoksee", sanoi lapsi.

"Yksinänne ette vaan saa mennä, kreivitär – emmekähän voi jättää hevosia, vaunuja ja kaikkia laukuissa olevia vaatteitamme. Mitenkä sitte esiintyisitte?" Irmgard mietti hetkisen.

"Eikö sitte löydy mitään keinoa – mitään pelastusta?" Nyt kuului tieltä kavioiden kapsetta.

Jeffykin oli kuullut ääntä tieltä ja pisti esiin mustan päänsä. Eräs ratsastaja ajoi vanhain puiden ohi ja ohjasi hevosensa pihalle.

Hevonen näytti aika komealta ja ratsastaja oli epäilemättä rikas etelävaltain maatilan omistaja.

Jeffy näkyi heti käsittävän kuka tulija oli, sillä hän juoksi esiin pidelläkseen hevosta. Hän näytti kuitenkin säpsähtävän, nähdessään ratsastajaa lähemmältä.

Ratsastaja pidätti hevosensa.

Vielä ei verannalta saattanut erottaa hänen kasvojaan.

"Se on maatilan omistaja", sanoi Schöller.

"Hän tulee tänne, – ehkä se on meidän pelastuksemme noista maankiertäjistä."

"Kyllä minä sanon hänelle miten olemme tänne tulleet ja mitä hevosille on tapahtunut", sanoi Schöller – "hän näkyy menevän taloon, ehkä toimittaa hän meille uudet hevoset."

Irmgard peräytyi akkunasta, Schöllerin seuratessa maatilanomistajaa yli pihan.

Jeffy tuli vastaan ja sanoi nauraen:

"Mr Vermont on tullut! Katso, hän antoi minulle kultarahan, hän on hyvä herra!"

Salongissa Schöller tapasi maatilanomistajan. Koska kartiinit olivat akkunain edessä, saattoi hän nähdä ainoastaan senverran, että mies oli mustanverevä ja parrakas. Hänellä oli sitäpaitsi päässään leveä olkihattu.

Kun hän näki Fritz Schöllerin, näyttivät tummat silmänsä säkenöivän.

"Kuka te olette ja miksi tänne olette tullut?" hän kysyi.

"Hyvä herra", sanoi Schöller, "pyydän suojelustanne! Laulajatar miss Oldenburg, jonka taloudenhoitaja minä olen, tuli matkalla ollessaan tänne eilisiltana."

"Missä neiti on?" kysyi maatilan omistaja.

"Alakerroksessa, herra Vermont. Meidän täytyy nyt vedota vierasvaraisuutenne."

"Puuttuuko teiltä mitään?"

"Meille tehtiin ruma juoni viime yönä, hyvä herra, leikattiin jänteet hevostemme takajaloista."

Kylmä hymy näkyi maatilan omistajan huulilla.

"Hevosraukat makaavat nyt tallissa voimatta liikkua, ja meidän olisi välttämättä päästävä matkaan."

"Mutta kai nyt käsitätte että neiti on pakotettu toistaiseksi jakamaan taloa kanssani", sanoi maatilan omistaja, – "hänelle on osotettava kaikkea huomiota ja jokainen hänen toivonsa on täytettävä, sillä minun vilpitön toivoni on että neiti tulisi viihtymään talossani. Menkää sanomaan se hänelle! Sanokaa, että maatilan omistaja Vermont tuntee itsensä onnelliseksi saadessaan talossaan osoittaa vierasvaraisuutta kuululle laulajattarelle. Kiiruhtakaa!"

VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Maatilanomistaja Vermont.

Jeffy vei ruokaa ja juomaa talon herralle, joka heti oli ottanut puheilleen nuo kolme miestä, jotka hänelle kertoivat Jackista ja Valkosesta naisesta.

Vermont oli heittäytynyt makuutyynylle ja näytti huonosti seuraavan koulumestarin ja hänen toverinsa kertomuksia. Hän heitti heille hieman rahoja ja käski heidän mennä kaupunkiin ostamaan itselleen pukuja, jotta sitte voisivat esiintyä hänen henkivartioinaan maatilalla.

Nuo kolme miestä näyttivät tyyntyvän tähän ja päättivät heti lähteä kaupunkiin.

Evans antoi Harryn ja Silverin mennä edellä, jääden itse talon herran luo.

"Hän on täällä!" sanoi hän hiljaa ja tuttavallisesti hymyillen.

"Teillä on onni, ystävä Gould!"

Maatilan omistaja hyökkäsi pystyyn.

"Jos sinä, vanha roisto, unhotat vielä kerrankaan että olen kieltänyt tuota nimeä mainitsemasta, niin ammun sinut kuin koiran", hän huusi.

"Mitä nyt, – eihän täällä ole ketään muita", tuumi koulumestari.

"Minä olen Vermont, maatilan omistaja, muista se", sanoi talon herra.

"Tuo kaunis laulajatar on siellä alhaalla. Hän on mennyt loukkoon! Mutta ilman minua ei hän enää olisi täällä", sanoi Evans hiljaa, "minä olen estänyt matkan jatkamisen, ja hänen täytyy jäädä tänne!"

"Hyvä on! Mutta kiiruhtakaa nyt, niin että pian olette täällä jälleen."

Talon herra osoitti ovea.

Nyt tuli Jeffy, tuoden mukaan Jackin, jonka hän oli vapauttanut.

"Mylord", sanoi hän, "tässä on talonhoitaja Jack."

Jack näki nyt tilanomistajan.

"Mutta eihän se olekaan herra Vermont!"

"Se on uusi herra Vermont, uusi herra", selitti Jeffy.

"Kuka sinä olet, tule tänne", käski tilanhoitaja.

"Olen Jack, isäntärenki" vastasi kysytelty. "Tänä yönä tuli tänne kolme maankiertäjää ja sitoivat minut, kun tahdoin ajaa pois heidät."

"Nuo miehet jäävät taloon!" käski Vermont. "Olen kuullut entiseltä isännältä että täällä on sudenkuoppa, johon laiskat neekerit heitetään. Ja sinne joudut itsekin ellet käskyjäni tottele. Mene työhösi, täällä talossa en sinua tahdo nähdä."

Tällainen kohtelu ei isäntärenkiä miellyttänyt, mutta hän piti parempana alistua ja läksi talosta.

Jeffy odotti herransa käskyjä.

"Tule tänne!" käski tilanomistaja.

Musta palvelijatar kiiruhti laattian yli ja heittäytyi polvilleen tilanomistajan eteen.

"Massa, Jeffy on orjattaresi", hän sanoi. "Jeffy odottaa käskyjäsi."

"Onko talossa paitsi rouvaa tuolla alhaalla ja meitä molempia, ketään muita talossa?"

"Ei. Huoneet ovat tyhjät, sittekuin edellinen omistaja läksi."

"Silloin se kai oli rouva, joka viime yönä täällä käveli, kuten miehet kertoivat."

"Sitä en tiedä! Olin ylhäällä nukkumassa!"

"Oletko vienyt rouvalle aamiaisen?"

"Minun piti juuri viedä. Kysyin ensin mitä hän haluisi."

"Mitä hän tahtoo?"

"Kannun maitoa ja korppuja, ei muuta."

"Näetkö tuon paperipussin tuossa pöydällä, Jeffy? Ota tuo pussi", jatkoi tilanomistaja, "siinä on eräs pulveri, mikä sinun on kaadettava maitoon, ennenkuin viet sen hänelle." Jeffy kuunteli tarkkaavasti.

"Ole vaiti äläkä anna rouvan mitään huomata", varotti Vermont, – "vie sitte maito ja korput ja mitä hän muuta haluaa. Palvele häntä kuten valtijatartasi."

"Tottelen, mylord!"

"Sinä miellytät minua, sinä olet hyvä palvelijatar, ja minä olen hyvä herra, joka osaan palkita uskollisia palvelijoitani. Kiiruhda nyt rouvan luo ja sano että hän saa mitä vaan haluaa."

Jeffy otti pussin pöydältä ja poistui huoneesta. Tilanomistaja jäi nähtävästi tyytyväisenä nauttimaan aamiaistaan.

Sillaikaa oli Schöller kertonut mitä tilanomistaja oli sanonut. Surullisena kuuli Irmgard että hänen oli pakko hyväksyä herra Vermontin tarjous, koska ei hevosia ollut saatavissa. Mutta Schöller päätti lähiseutuvilta tiedustella uusia. Vähän ajan kuluttua saapui Jeffy, tuoden maitoa, laseja, korppuja ja hedelmiä, asettaen ne pöydälle.

Irmgard antoi lapselle hedelmiä ja joi itse maitoa, joka maistui aika hyvältä.

Jeffy sai sitte viedä pois maidon.

Irmgard alkoi miettimään asemaansa.

Hän ei ollut nähnyt tilanomistajaa, joka heti oli mennyt yläkertaan, mutta nyt hän päätti häntä puhutella ja pyytää apua matkan jatkamiseen, sillä hän ei enää tahtonut jäädä yöksi tähän taloon.

Nyt hän alkoi päässään tuntea omituista raskautta, mutta piti sitä luonnollisena sairaudenilmauksena levottoman yön jälkeen.

Mutta vähitellen pää rupesi tuntumaan yhä omituisemmalle ja pian hän vaipui vuoteelle, voittamattoman uneliaisuuden vaikutuksesta.

Hänellä ei ollut voimaa selvittää mitään, ajatukset kävivät sekaviksi, todellisuus suli yhteen unelmain kanssa.

Ja nyt hän makasi kuin kuollut.

Pikku Liddy leikki laattialla.

Jonkun ajan kuluttua kuului askeleita ja tilanomistaja näyttäytyi ovessa.

Hän tuli sisään ja katseli Irmgardia, joka ei tuntunut mitään huomaavan.

Liddy katseli vierasta pelonsekaisin katsein ja alkoi itkemään. Hän juoksi äidin luo, huutaen häntä nimeltä.

"Äiti!" hän huusi. "Tuossa on se paha mies, joka kerran vei minut pois luotasi – –"

Mutta lapsenkaan valitushuudot eivät kyenneet herättämään Irmgardia horrostilastaan.

Hän ei liikahtanut – ei edes avannut silmiään!

Liddy painautui äitiä lähemmäksi.

"Tyhmä lapsi!" murisi tilanomistaja, "jos päästät ainoankaan äänen enää, niin annan heittää sinut orjakuoppaan."

Hän tarttui karkeine käsineen pikku tyttöön, kiskasi hänet pois äidin luota ja viskoi lapsen erääseen nurkkaan.

Nyt tilanomistaja näki edessään tuon ihanan olennon, jota hän himoitsi.

Hän makasi tuossa vuoteella, turvattomana – ja tuo mies, joka nyt tunsi hurjaa intohimoa, tuo mies, joka väsymättä häntä vainosi, oli kerran omistanut tuon ihanan olennon, oli hänet hylännyt, jättänyt kurjuuteen.

Se oli omituinen kohtalon oikku, että hän nyt oli tuomittu hulluuteen asti rakastamaan Irmgardia, sillä aikaa kun tämä häntä inhosi ja pakeni.

Ei – nyt ei hän voinut paeta!

Eikä Irmgard aavistanut olevansa sen käsissä, jota hän inhosi!

Tilanomistaja kumartui hänen ylitsensä – painoi suudelman hänen huulilleen – ja nautti ihanasta onnistuksen varmuudesta, kuten ennen muinoin.

Nyt kuului ulkoa kolinaa, ääniä – –

Tilanomistaja vavahti.

Hän kuunteli.

Äkkiä kumartui hän Irmgardin ylitse, otti hänet käsivarsilleen ja nosti hänet ylös.

Irmgard lepäsi hänen käsivarsillaan kuni kuollut.

Hän kantoi Irmgardin makuuhuoneeseen.

Siellä asetti hän hänet varovasti vuoteelle.

Sitte kiiruhti hän akkunan luo ja sulki sen, niin ettei sitä ulkopuolelta voinut avata ja veti uutimet akkunan eteen.

Kun tilanomistaja oli poistunut Irmgardin huoneesta, piiloutui Liddy erään huoneessa olevan lepotuolin taakse.

Tuskin oli hän piiloutunut, kun tuo pelätty mies tuli takasin sänkykamarista.

Liddy kuuli kuinka hän kiersi lukkoon makuuhuoneen oven ja kulki huoneen läpi.

Mutta tuskin hän oli poistunut, ennenkuin pikku tyttö juoksi esiin ja kiiruhti makuuhuoneen ovelle.

Hän tahtoi päästä äitinsä luokse!

Mutta se ei onnistunut! Ovi ei avautunut!

Hiljaa itkien istuutui hän oven luo.

Hän huusi äitinsä nimen.

Mutta äiti ei vastannut.

Tunnin toisensa jälkeen hän siinä itkien istui, äitinsä nimeä kuiskaten. Hämärä levisi yli huoneen. Niinpä painautui pikku lapsen pää rintaa vasten ja silmänsä sulkeutuivat.

Lapsi nukkui. – –

Ja kun hän unessa näki suojelusenkelinsä vieressään, kumartui hän ja kun enkeli rakkaasti ojensi kätensä hänen ylitsensä, silloin Liddy hymyili unissaan, aivan kuin olisi hän varmassa suojassa.

VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Rogers ja henkivartio.

Eversti lähestyi ratsastaen tänä yönä Vermontin tilaa.

Ratsastaessaan sokurikenttäin ohi ja nähdessään maatilan rakennukset laskeutuvan auringon valossa, saapui erästä sivutietä kolme ulkomaisen sotilaan näköistä miestä ja tarkastivat everstiä tutkivasti.

Tulijat olivat Harry, Silver ja koulumestari, jotka olivat hankkineet itselleen kirjavat univormut ja silloin olivat aivan tuntemattomat, sitäkin enemmän kuin he olivat antaneet partansa kasvaa ja kasvonsa olivat auringon ruskottamat.

Rogers ratsasti heidän luokseen.

"Ketä te olette?" hän kysyi.

Koulumestari naurahti hävyttömästi.

"Meidän asia on kysyä teiltä eikä teidän. Vastatkaa te meille!"

"Univormustani kai näette kuka olen! Olen poliisieversti Rogers."

"Entäpä sitte, täällä on herra Vermont isäntänä", vastasi Silver, "ja me olemme hänen henkivartioitaan."

No, sitte voitte sanoa minulle, josko eräs rouva lapsensa kanssa on tullut maatilalle?"

"Ei, mutta suurella maantiellä näimme eilen matkavaunun", vastasi koulumestari. "Jos jatkatte matkaa tuohon asuntoon, niin kyllä sen tapaatte."

Rogers, jolla ei ollut mitään syytä epäillä miesten puheita, antoi heidän mennä, eikä voinut olla nauramatta heidän koomillisille puvuilleen. Eikä liioin maksanut vaivaa puhella noiden asestettujen miesten kanssa, sillä he näyttivät jotenkin roistomaisilta.

Miesten kadotessa ja hämärän jo laskeutuessa seudun yli kannusti Rogers hevostaan päästäkseen jatkamaan matkaansa niin kauas kuin mahdollista leveällä maantiellä.

Äkkiä hänestä tuntui että joku pimeässä tuli vastaan.

Se olikin eräs ratsastaja.

"Halloo", hän huusi, "te kai olette paikkakuntalainen, minä olen eversti Rogers ja pyrin lähimpään kaupunkiin. Voitteko neuvoa minulle tietä?"

"Oi taivas, sepä oli onni että teidät tapasin, minä olen Fritz Schöller."

Rogers ei ollut korviaan uskoa.

"Tekö se olette? Missä on rouva Nordheim?"

"Rouva Nordheim on tuolla maatilassa, jonka Vermont omistaa."

"Siellä ei hän ole. Olin siellä lähellä äsken ja tapasin kolme sotilaan näköistä miestä. He sanoivat ettei talossa ollut mitään matkustavaa naista."

"Teitä on petetty, herra eversti! Nuo kolme miestä on tilanomistajan palveluksessa."

"Rouva Nordheim on siis siellä?"

"Niin, ja pikku Liddy myöskin."

"Kertokaa, miten tänne tulitte."

"Niin, meidän oli pakko jäädä tänne, kun viime yönä leikattiin poikki hevostemme takajalkaan jänteet. Nyt olen ollut hakemassa uusia hevosia, mutta en saanut muita kuin tämän. Jos te, herra eversti, tahtoisitte lainata meille hevosenne, niin pääsisimme täältä pois, sillä minä olen varma siitä, että meitä vastaan kudotaan juonia talossa."

"Luuletteko että tilanomistaja tahtoo estää matkaanne?"

"En sitä tiedä, päinvastoin on hän käskenyt täyttämään kaikki rouva Nordheimin toivomukset. Mutta tapaus hevosten suhteen on hyvin epäilyttävä ja luulen olevan parasta poistua talosta hiljaisuudessa. Muun kertoo kyllä teille rouva Nordheim."

"Olipa onni että tapasin teidät, Schöller, sillä tänne ei Irmgard kauvemmaksi voi jäädä. Me voimme valjastaa tämänkin hevosen vaunujen eteen".

Schöllerin ehdotuksen mukaan päätettiin salaisesti poistua maatilalta. Hevoset vietiin talon läheiseen metsään ja sidottiin erääseen puuhun.

Rogers tahtoi tavata Irmgardin, jonka vuoksi hän Schöllerin seurassa kenenkään huomaamatta pääsi verannalle asti. Huoneet olivat kuitenkin pimeät, mutta Irmgardin ovi oli lukitsematon.

He avasivat oven varovasti.

"Rouva Nordheim, oletteko siellä?" kysyi Rogers.

Ei vastausta.

"Olisiko hän jo nukkunut?" tuumi Rogers.

Hän sytytti tulitikun.

Huone oli tyhjä.

Schöllerin kasvot osottivat surua ja hämmästystä.

"Hän on poissa!" sanoi hän hiljaa.

"Mutta minne hän on voinut mennä? Jalkasin ja lapsi mukanaan?"

He tutkivat huonetta, olisiko Irmgard jättänyt jälkeensä mitään lappua, mutta turhaan, mitään ei ollut.

"Meidän täytyy etsiä häntä", sanoi Rogers, "tulkaa!" He poistuivat kiireesti.

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Ihmismetsästys.

Yö oli levinnyt seudun ylitse.

Tilanomistajan huoneakkunat olivat avoimet ja raitis yöilma tunki huoneeseen.

Tilanomistaja oli noussut mukavasta makuuasennostaan. Hänellä oli palava kynttilä kädessään. Tuo mustapartainen, auringon ruskottama mies, jonka kasvojen juonteet ja levoton katse tarkalle tutkijalle todisti hänen olevan Arthur Nordheimin, joka taasen verrattomalla taidolla oli onnistunut pääsemään takaa-ajajistaan, oli puettu vaaleansiniseen takkiin ja valkosiin, leveisiin housuihin. Hänen sormillaan välkkyivät kalliit timanttisormukset.

Palava kynttilä kädessään hän astui alas alakerrokseen.

Hänen kasvonsa osottivat iloisia toiveita. Eräässä alakerroksen huoneessa hänellä oli aarre, jota hän kauan oli hakenut ja nyt vihdoin löytänyt! Irmgard oli hänen omansa ja tietämättään kenenkä vallassa oli. Hän ei ollut nähnyt Vermonttia niin tarkkaan että olisi tuntenut.

Hän astui huoneen ovelle ja avasi sen. Tilanomistaja tiesi mistä ihana Irmgard löytyisi.

Mutta hän peräytyi hämmästyneenä, kun huomasi huoneen olevan tyhjänä.

Irmgard oli poissa eikä pikku Liddyäkään missään näkynyt.

Kuka oli ryöstänyt tuon kauniin naisen?

Hän kuuli jotain heikkoa ääntä – askeleita – –

Joku käveli viereisessä huoneessa.

Irmgard!

Hän astui hiljaa avonaisen oven luo ja valaisi pimeän huoneen.

Hän tuijotti huoneeseen eikä ollut silmiään uskoa. Mitä se oli?

Pimeässä huoneessa seisoi nainen. Valo sattui häneen ja näki hänen olevan yöpuvussa.

Se ei ollut Irmgard!

Kuka oli tämä vieras, joka liiteli läpi huoneen?

"Kuka sinä olet?" kysyi tilanomistaja.

Nainen seisahtui. Hän oli huomannut Arthurin, mutta nyt kulki hän edelleen vastaamatta kysymykseen.

"Pysähdy!" huusi Arthur. "Vastaa! Kuka sinä olet ja mistä tulet?"

Nyt nainen oli avannut eteiseen johtavan oven.

Kiivas ilmanveto kulki huoneen läpi ja sammutti kynttilän, joka oli tilanomistajan kädessä.

Huoneessa vallitsi pimeys.

Arthur ei kuitenkaan ollut pelkuri.

Hän kiiruhti naisen perässä.

"Valoa! Kuka tuo nainen on? Tulkaa tänne!" kuuluivat Arthurin huudot.

Yläkerrasta kuului ääniä ja askeleita rapuissa.

Koulumestari, Harry ja Silver tulivat näkyviin.

"Tännepäin", huusi tilanomistaja, "missä hän piiloutuu, tuo valkea rouva? Valoa! Hänen täytyy löytyä!"

"Missä hän on?" huusi Silver. "Me etseimme häntä koko viime yön, mutta emme löytäneet."

Kun huoneeseen saatiin valoa, katseli Arthur äkkiä ympärilleen, mutta valkopukuisesta naisesta ei näkynyt jälkeäkään.

Takaovi, joka johti ulos suurelle pihamaalle, oli kuitenkin avoin.

Sitä tietä hän siis oli mennyt.

Tilanomistaja kiiruhti ulos samaa tietä koulumestarin jälessä. "Laskekaa irti verikoirat", huusi tilanomistaja, "heillähän ei pitkiin aikoihin ole ollut mitään tekemistä."

Ovet avattiin ja koirat juoksivat ulos.

Ulvoen juoksivat he edestakaisin jälkiä etsien.

"Tuokaa tänne pyssyt", huusi Vermont, "meidän täytyy löytää hänet. Minun täytyy saada selkoa, kuka tuo nainen on."

Pyssyjä tuotiin esille, koirat tuntuivat saaneen vainun ja miehet juoksivat jälessä noita vanhoja puita kohti.

Ajometsästys alkoi.

Pyssy kädessä ja valmiina ampumaan seurasi Arthur koiria jonkun matkan päässä. Pimeässä näki hän erään olennon, ja nosti hanan sekä tähtäsi ja oli juuri aikeissa ampua, kun kuului kova huuto.

Koirat juoksivat olentoa kohti.

"Elkää ampuko! Se olen minä, Jeffy!"

Neekerinainen tuli lähemmäksi.

Hän lankesi polvilleen tilanomistajan eteen ja ojensi rukoilevasti paljaat mustat käsivartensa tilanomistajaa kohti.

"Massa, armahda, mitä aijot tehdä?"

"Oletko nähnyt tuon vieraan, kalpean naisen?" kysyi Arthur.

"Mitä sitte on tapahtunut? Tahdotko etsiä häntä verikoirilla?" huudahti Jeffy kuoleman tuskissa. "Käänny ympäri, älä häntä aja takaa!"

"Kuka hän sitte on?" huusi Arthur.

"Elä häntä aja takaa, herra, sillä se tulee sinulle onnettomuudeksi, armahda, elä ammu hänen jälessään, siitä syntyy sinulle onnettomuutta", rukoili Jeffy.

"Oletko hullu, mitä tuo vieras minulle voisi tehdä?"

"Hän ei ole mikään vieras, hän on lady Vermont!"

"Mitä sanot, lady Vermont?"

"Niin, lady Helene."

"Yksinkertaista taikauskoa, entinen tilanomistaja sanoi että hänen vaimonsa oli kuollut."

"Ken tietää, miten hänen laitansa on. Sanotaan että hän heittäytyi kaivoon. Olen usein nähnyt hänet öiseen aikaan."

"Jos hän on lihaa ja verta, ei hän ole voinut hävitä jäljettömästi."

"Hänhän ampui minua", huudahti Silver, "miksi emme me siis voisi häntä ampua! Jos minä hänet näen, eikä hän seisahdu käskyn mukaan, niin ammun minäkin häntä."

"Mitäpä me välitämme tuosta mustasta naisesta", tuumi Harry.

"Koirat näkyvät löytäneen jäljet, näkyvät hakevan innokkaasti", huudahti Frans.

"Mene tiehesi", ärjäsi tilanomistaja yhä polvistuvalle Jeffylle. Koulumestari ja hänen molemmat toverinsa jatkoivat takaa-ajoa.

"Elä usko, että hänet löydät", sanoi Jeffy

Mutta Arthur ei kuunnellut tuon mustan puhetta. Hän tuumi että Irmgard ja hänen lapsensa ehkä olivat päässeet pakoon tuon salaperäisen naisen toimesta ja hänen täytyi tunnustaa, minne ne oli viety, sillä hintaan mihin hyvänsä olivat ne löydettävät.

Tilanomistajan henkivartio seurasi molempia koiria.

Jeffy, joka huomasi ettei täällä mitään voinut tehdä, nousi ja katseli hetken poistuvia miehiä. Sitte hän palasi makuutilalleen.

Hän mutisi itsekseen joitakin käsittämättömiä sanoja.

Rohkaisevilla huudoilla Arthur usutti koiria ja seurasi heitä. Tämä yöllinen metsästys oli seikkailijan mieleen.

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Ruumis kappelissa.

Sill'aikaa oli Rogers ja Schöller tutkinut tilan ympäristöä ja koirat olisivat ehdottomasti heidät löytäneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa, ellei jotain arvaamatonta olisi tapahtunut.

Kun he tulivat tallin taustalle, kuulivat he jonkun pimeässä liikuskelevan.

Eräs mies tuli esiin.

"Se olen minä, Jack", hän kuiskasi, "ja ellen erehdy, olette te tuon vieraan naisen seuralainen", sanoi hän Schöllerille.

Rogers katseli tutkivasti tuota mustapartaista miestä, joka näytti epäilyn alaiselta, eikä Schöllerkään näyttänyt olevan tyytyväinen tähän tapaamiseen.

"Oletteko meitä vaanimassa?" hän kysyi.

"Tarkotatteko uuden tilanomistajan toimesta? Silloin olette erehtynyt, en minä hänestä pidä."

"Mutta olettehan hänen palveluksessaan?"

Pihalta kuului melua.

"Koirat laskettiin irti. On aika että vien teidät suojaan", sanoi Jack totisena. "Tulkaa tänne sisään." Hän avasi pienen oven.

"Me haemme naista ja lasta", sanoi Fritz Schöller, seuratessaan Jackia pimeään käytävään.

"Häntä tilanomistajakin hakee", mutisi Jack. "Verikoirain kanssa?", Rogers huudahti. "Koirat repivät tuon onnettoman palasiksi!"

"Ei hätää mitään, antaa hänen etsiä, eivät he mitään löydä. Ojentakaa minulle kätenne, niin minä teitä johdan."

"Minne?" kysyi Fritz Schöller.

"Epäilettekö minua? Onko teillä revolveri mukananne?"

"Kyllä meillä on", sanoi Rogers.

"No, silloinhan voitte ampua minut, jos tahtoisin pettää teidät", sanoi Jack, "eikö siinä ole teille kyllin varmuutta?"

"Minne meitä viette?" kysyi Schöller, ojentaen kätensä Jackille, joka vei häntä edelleen pimeässä käytävässä.

"Hänen luokseen, jota haette."

"Missä hän on?" kysyi Rogers. "Miten hänen laitansa on?"

"Hän on kuollut", sanoi Jack.

Rogers pelästyi kauheasti.

Samoin oli Schöller liikutettu.

"Kuollut? Jumalan tähden – kuollut?"

"Saatte nähdä hänet. Tulkaa!"

"Mitä hänelle on tapahtunut?"

"Sitä en tiedä", vastasi Jack.

"Ja missä hän on", huudahti Rogers sekä Schöller yhtäaikaa.

"Minä vien teidät hänen luokseen, nyt kun se käy päinsä. Antakaa tilanomistajan hakea häntä koirineen, ei hän mitään löydä, sillä ei hän tiedä missä rouva on. Enkä minäkään tiedä miten hän tänne on tullut."

"Sehän ei voi olla mahdollista", sanoi Rogers, "kuinka hän olisi kuolleena löydetty, poissa huoneestaan"?

"Missä lapsi on?"

"Lapsi on hänen luonaan."

Jack kulki edelleen ja toiset jälessä. Tie kulki nyt pihan yli puutarhaan. Puiden välistä näkyi pieni rukoushuone.

Joka nousi rappuja ylös ja avasi korkean, leveän oven. Rukoushuoneen takaseinämön luona oli vaaleansininen jalusta, ja sen yläpuolella purppuran punainen kullalla kirjailtu katos. Jalustalla lepäsi Irmgard liikkumattomana.

Hänen vieressään makasi polvistuen pikku Liddy. Rogers ja Schöller astuivat sisään.

Pikku Liddy nousi ja ojentaen kätensä Rogersia kohti, juoksi hän tulijoita vastaan.

"Eversti-setä", huudahti hän ja puhkesi itkuun.

Itkevä lapsi tarttui Rogersiin, joka nosti hänet käsivarrelleen.

"Lapsi raukkani", sanoi hän syvästi liikutettuna.

Liddy tarttui häntä kaulaan.

"Oi, eversti-setä, kuinka minua on pelottanut täällä!" sanoi tuo vapiseva lapsi, "rakas äitini ei kai milloinkaan enää herää! Tulkaa häntä herättämään! Ei hän minua kuule, mutta ehkä hän herää, jos sinä häntä huudat."

Nuo sanat tuntuivat niin liikuttavan Schölleriä, että hän sai vedet silmiinsä, astuessaan katsomaan hengetöntä Irmgardia.

Hän kumartui alas – tarttui Irmgardin käteen – se oli kylmä kuin kuolleen ainakin.

"Irmgard", huudahti eversti vapisevalla äänellä, "kaikkivaltias Jumala – Irmgard – onko se mahdollista – etkö minua kuule? – Heräjä! Lapsesi tähden, rakkauteni tähden, heräjä!"

Mutta Irmgard ei liikahtanut.

Kuinka kaunis hän oli!

"Suru ja pelko hänet on tappanut", sanoi Schöller, –

"Kaikki on ohi!"

"Mutta, sano minulle, rakas lapsi, kuinka äitisi tänne on joutunut?" sanoi Rogers.

"Kyllä kerron sinulle kaikki", vastasi pikku tyttö. "Söimme yhdessä aamiaista. Äiti joi maitoa ja minä söin hedelmiä, mutta sitte äiti väsyi ja nukkui. Minä leikin hänen jalkojensa juuressa, mutta luulen että minäkin hetkeksi nukuin. Sitte tuli kauhea, mustapartainen mies, jota minä kovasti pelästyin. Hän näytti samalle miehelle, joka kerran ryösti minut äidin luota."

Siis Nordheim, ajatteli eversti.

"Rakas lapsikulta, oletko varma siitä, ettet tuota uneksinut?" hän kysyi.

"Ei everstisetä, en nähnyt unta. Minähän huusin ja hän työnsi minut nurkkaan."

"Entä sitte?"

"Minä menin piiloon – hän kantoi äidin makuuhuoneeseen ja meni sitte tiehensä. Minä karkasin makuhuoneeseen. Paha mies oli poissa. Äiti nukkui ja minä asetuin istumaan hänen viereensä."

"Mutta, rakas lapsi, tuohan tapahtui makuuhuoneessa, kuten sanoit, – kuinka on sitte äitisi tänne kappeliin joutunut? ja kuinka sinä olet tullut tänne?"

Liddy katseli Rogersia ihmetellen.

"Sitä en tiedä, everstisetä", hän vastasi.

"Mutta kai sinä sentään tiedät, miten olet tullut tänne tuolta toisesta rakennuksesta, pikku Liddy?"

Pikku tyttö ravisti päätään kieltävästi.

"Ei everstisetä minä olen nukkunut. Kun sitte heräsin, olin täällä ja äiti makasi tuossa."

"Merkillistä. – Schöller, tuokaa tänne hevoset ja matkavaunut", käski eversti päättävästi. "Viemme rouva Irmgardin ja lapsen täältä pois. Seuratkaa Schöllerin mukana", sanoi hän Jackille, "minä odotan täällä." Molemmat miehet menivät.

Nyt oli Rogers yksinään sen naisen kanssa, jota hän rakasti, mutta joka ainiaaksi oli häneltä mennyttä. Suru valtasi hänet kokonaan.

Hän lankesi polvilleen ja tarttui Irmardin kylmään, hengettömään käteen.

"Everstisetä!" huudahti Liddy. "Miksi ei äiti herää?"

"Onneton, orpo lapsi! Me olemme kadottaneet rakkaan äitisi! Hän ei koskaan enää herää, hän ei koskaan enää palaa! Mutta minä olen sinun luonasi! Minä otan sinut mukaani ja sinä saat olla minun lapseni!"

"Setä, emmekö ota äitiä mukaan?"

"Kyllä, rautatieasemalle asti."

"Mutta Kuinka äiti voi nukkua niin kauan?"

Lapsi ei vielä käsittänyt että Irmgard oli kuollut.

Nyt kuului ulkoa kiireisiä askeleita ja Jack tuli sisään.

"Herra eversti", sanoi hän hengästyneenä, "tilanomistaja ei anna ottaa kuollutta mukaan."

Rogers oli noussut seisaalleen.

Hän näytti suuttuvan.

"Tilanomistaja?" hän huudahti. "Millä oikeudella?"

"Hän selittää olevansa herra täällä."

"Aivan oikein. Mutta ei hän ole tämän rouvan ja lapsen herra."

"Henkivartijat tulevat tänne! Asestetut miehet ovat ottaneet hevoset ja vaunut takavarikkoon."

"Mitä tämä mies uskaltaa?"

"Saatte itse pian sen kuulla. Minä vaan kiiruhdin sitä teille heti kertomaan. Tilanomistaja ei tiennyt että rouva ja lapsi olivat täällä. Schöller oli varomaton, kun sanoi että hän toi vaunut tänne hakeakseen rouvaa."

Nyt kuului ulkona ääniä ja raskaita askeleita

Rogers kuuli Schöllerin väittävän vastaan.

Hän oikasihe ja meni ovelle.

Schöller ja hänen perässään asestettuja miehiä oli sinne tulossa.

"Herra eversti, se on kuulumatonta", huusi Schöller, "me emme saa viedä häntä pois."

"Mitä se tahtoo sanoa? Tahdotaanko meiltä riistää vapautemme?" kysyi Rogers.

Koulumestari tuntui olevan vartion päällikkö, sillä hän tuli lähemmäksi ja teki sotilaallista kunniaa.

"Herra eversti, se on erehdys, herramme ei tahdo rajoittaa teidän eikä tuon miehen vapautta. Te voitte hevosinenne ja vaunuinenne milloin hyvänsä poistua maatilalta."

"Me tahdomme ottaa tämän rouvan mukaan", huudahti Rogers.

"Se ei käy päinsä, hyvä herra, sitä meidän täytyy väkisin estää. Herramme ei millään ehdolla tahdo että kuollut viedään täältä pois, vaan tahtoo haudata hänet tänne."

"Mikä oikeus hänellä on vastustaa minua, poliisieverstiä?"

"Mylord, olette toisesta valtiosta", vastasi Evans hymyillen, "täällä on jokainen tilanomistaja kuningas omalla alueellaan."

"No, senpä saamme nähdä, onko tilanomistajalla oikeus pidättää naista, jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä" huudahti Rogers, – "tulkaa Schöller, me lähdemme Columbiaan!"

Ryhdikkäänä astui Rogers ulos kappelista.

Pikku Liddy juoksi itkien hänen jälkeensä.

"Everstisetä", huusi hän nyyhkien, "elkää jättäkö äitiä ja minua tänne yksin!"

"Ei lapseni, ei!" sanoi Rogers lempeästi, nostaen pikku tytön käsivarrelleen, "sinut otan mukaani! Sitte haemme rakkaan äitisikin."

Hän meni, Schöllerin seuraamana. Henkivartioväki asettui kappelin edustalle.

VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Columbiassa.

Noin kymmenen peninkulman päässä Vermontin maatilasta sijaitsi Columbian kaupunki.

Kaupungin torin laidassa oli laaja talo, johon poliisilaitos ja tuomioistuin olivat sijoitetut.

Muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen istui poliisipresidentti suuressa ja hienossa kirjotushuoneessaan.

Mr Crafford oli jo vanhempi mies, mutta hänen kasvojensa juonteet osottivat suurta mielenlujuutta ja työkykyä.

Samassa huoneessa oli eräs hänen käskyläisensä, joka järkensä ja sukkeluutensa kautta oli ansainnut päällikön erityisen luoton ja tuo poliisi oli – neekeri.

Samuel oli juuri antanut päällikölleen raporttinsa, kun eräs palvelija astui sisään tuoden kortin poliisipresidentille.

"Poliisieversti Rogers", hän luki, "Samuel, mene käskemään eversti sisään."

"Te olette New-Yorkin valtion poliisieversti", sanoi Crafford, tervehtien Rogersia ystävällisesti, – "mikä teidät tuo tänne Columbiaan? Olkaa hyvä, istukaa!"

Rogers noudatti tarjousta.

"Haen Gouldia, mylord!"

"Vai niin."

"Tämä Gould on oikeastaan eräs insinööri Arthur Nordheim, joka kotimaassaan Saksassa aikaisemmin oli naimisissa, mutta jätti vaimonsa Irmgardin ja pikku lapsensa. Hän on tehnyt sekä ensimäisen vaimonsa Irmgardin että rouva Gouldin onnettomaksi. Nyt hän taas vainoo ensimäistä vaimoaan, Irmgardia, ja kun Irmgard oli lähtenyt tänne etelään pakoon vainoojaansa, joka esiintyi eversti Wilsonina, niin arvelin löytäväni hänet täälläpäin."

"Wilson – Wilson" – lausui Crafford, – "ei täällä ole mitään eversti Wilsonia."

"Luulen kuitenkin, että hän on täällä läheisyydessä. – Tuo onneton Irmgard saapui matkallaan erään rikkaan miehen maatilalle ja on siellä päättänyt päivänsä. Minä löysin hänet maatilalta, hänet ja lapsen. Nyt tahdoin ottaa kuolleen ruumiin mukaani, mutta tilanomistaja kielsi ruumista ottamasta, selittäen itsellään olevan oikeuden haudata se, kun hänellä oli rajaton valta tilallaan."

"Hän on oikeassa, herra eversti", selitti Crafford heti, "jokaisella tilanomistajalla on tuo oikeus! Mikä hänen nimensä on?"

"Tilanomistaja Vermont!"

"Vermont, hänhän on myynyt tilansa, ei hän kai enää ole tilalla."

"No, sitte se kai on uusi omistaja?"

"Oletteko varma, herra eversti, että tuo Gould tai Nordheim tai Wilson on täällä?" kysyi Crafford.

"Aivan varmaan täällä läheisyydessä."

Crafford soitti ja musta poliisi tuli huoneeseen.

"Samuel", sanoi Crafford, "Oletko täällä huomannut jonkun upseerin punasessa everstin univormussa?"

Neekeri mietti hetken.

"Ei, mylord."

"Samuel on luotettava urkkija", sanoi Crafford Rogersille, – "saatte hänet käytettäväksenne. Samuel saa hakea läpi koko seudun tuota Wilsonia. Jos hän on täällä, löytää Samuel hänet varmasti."

"Tunnetteko rikkaan Vermontin maatilan?" kysyi Rogers mustalta poliisilta.

"Otan siitä selon, herra eversti", vastasi Samuel.

"Wilson tulee kaiketi näyttäytymään tuon maatilan läheisyydessä, siellä teidän on alettava tutkimuksenne", sanoi Rogers.

"Tuo eversti on murhaaja Gould tai Nordheim", sanoi Crafford.

"Jos siis löydätte jonkun everstin, niin kutsukaa häntä sillä nimellä, ja ellei hän tunnusta tuota nimeä, niin olette löytänyt kauvan haetun murhaajan", lisäsi Crafford.

"Pelkäänpä että Nordheim siinä tapauksessa pistäisi Samuelin kuoliaaksi", sanoi Rogers.

Samuel nauraa irvisti.

"Herra eversti, kyllä minä puoleni pidän."

"Samuel on jättiläinen voimiltaan", kehui hänen isäntänsä.

"Onpa sekin hyvä, mutta siitä huolimatta luulen olevan parasta käyttää kavaluutta", ehdotti Rogers.

Tämä tuntui myös olevan salakavalan neekerin makuun.

"Jos pukisitte itsenne työmieheksi, joka on työnhaussa"

"Niin, herra eversti, se käy päinsä", myönsi Samuel.

"Semmoisena voitte mennä minne hyvänsä, ilman että kukaan saa selkoa tarkotuksestanne."

Samuel hymyili tyytyväisenä.

"Ja jos sitte tapaatte punatakin, niin koettakaa päästä puheisiin hänen kanssaan ja ottakaa hänestä selko. Kertokaa tavanneenne erään laulajattaren, jolla oli lapsi mukanaan, ja jos hän osottaa tunteneensa tuon laulajattaren, niin koettakaa viekotella hänet tänne Columbiaan."

"Kyllä hänet löydän, herra eversti", selitti neekeri, "ja kun olen hänet löytänyt, niin on hän pian vangittu."

"Milloin ryhdytte toimeen, Samuel?" kysyi Rogers.

"Tunnin jälestä."

"Siis sokuriviljelystyömiehenä."

"Niin, mustana Sam'ina", vastasi musta poliisi nauraen, "minulla on vaatteet entiseltään. Olen ennen ollut Vermontin tilalla."

"No, sitä parempi", huudahti Rogers, "se helpottaa asiata."

"Hän oli ennen siellä orjana."

"Tässä saatte rahoja", sanoi Rogers, ottaen esille kukkaronsa.

"Ei vielä, herra eversti", vastasi Samuel, "mieluimmin vasta jälestäpäin."

Crafford nauroi.

"Hän ei luota itseensä, herra eversti, jos hänellä olisi taskut täynnään rahoja, voisi hän matkalla ruveta juopottelemaan kuten ennenkin", sanoi Crafford.

"No, olkoon niin", sanoi Rogers ja pisti kukkaron taskuunsa.

Kaikki oli nyt valmiiksi sovittu. Rogers jätti Crafford'ille jäähyväiset, kiitti ystävällisyydestä ja poistui.

Kun hän tuli ulos kadulle ja oli menossa hotelliin, jossa asui, tuli hän äkkiä ajatelleeksi entistä tilanomistajaa mr Vermontia, jonka Crafford kertoi asettuneen asumaan vastapäätä olevaan hotelliin.

Rogers ilmoittautui Vermontin puheille ja käskettiin kotvan ajan odotuksen jälkeen salonkiin.

Lopulta tuli tilanomistaja sisään. Päältä näkyi että hän oli kovin ylpeä mies. Hän tuijotti Rogersia sameilla silmillään ja kysyi mikä univormu Rogersilla oli.

"Olen poliisieversti New-Yorkin valtiossa, ja minulla olisi teille asiata."

"Minulla on kiire", selitti tilanomistaja.

"Minä pyydän ainoastaan erästä selitystä. Teidän nimennehän on Vermont! kuka on maatilanne ostaja? Onko tuo Vermont joku sukulaisenne?"

"Niin, häntä kutsutaan Vermontiksi."

"Erehdytte, tilaa kutsutaan ainoastaan Vermontin tilaksi, siinä kaikki."

"Siis on uudella ostajalla toinen nimi?"

"Luonnollisesti! Mikä hänen nimensä nyt onkaan – nimen olen aivan unhottanut tällä hetkellä", vastasi Vermont huolimattomasti.

"Onko hänen nimensä Wilson?"

"Wilson? Ei. Ei se hänen nimensä ollut. En minä häntä tunne", ja näin sanoen poistui Vermont salista.

Mitä oli Rogersin nyt tehtävä, saadakseen haltuunsa Irmgardin ruumiin.

Hän sai äkkiä uuden ajatuksen.

Rogers kiiruhti lähettämään sähkösanoman Bernardille, jossa kertoi mitä oli tapahtunut.

Nyt hänen oli pakko mennä hänen luokseen, jonka ijäksi oli menettänyt. Kuinka rakas eikö hän ollutkin! – – –

VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Vanhat tuttavat.

Hautakuorissa, jossa joku vanha tilanomistaja sekä hänen sukulaisensa olivat haudatut, lepäsi nyt Irmgard kirstussaan.

Heikko valo eräästä akkunasta lankesi hänen kalpeille, kauniille kasvoilleen, jotka liikkumattomuudessaan näyttivät marmoriin veistetyiltä.

Vielä hänen poskillaan tuntui olevan heikko puna, kuin ei kuolemalla olisi ollut valtaa hävittää noilta hienoilta kasvoilta sen kauneutta.

Kuorissa vallitsi syvä hiljaisuus.

Katossa riippui himmeä lamppu.

Lamppu, joka öisin paloi, sammutettiin aamusin. Tilanomistajan käskystä paloi lamppu sitte Irmgardin hautajaisten ja Jeffy piti huolta valosta. Paitsi Jeffyä ei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saanut lähestyä hautakuoria ja kappelista johtava ovi olikin sentähden aina suljettu.

Pimeys oli levinnyt puutarhan yli, viimeinen iltatuulen leyhäys liikutti puiden lehtiä ja oksia ja kuorissa vallitsi yö.

Puiden välistä näkyi lyhdyn valo ja Jeffyn musta, puolialaston vartalo tuli näkyviin.

Rappusille päästyään pani hän lyhdyn maahan, kumartui ja rukoili.

Hiljaa kulki hän laattian ylitse, kumartui rukoilemaan pyhän neitsyeen kuvan edessä ja nousi sitte täyttämään lampun öljyllä. Sitte otti hän taskustaan avaimen ja avasi hautakuorin oven. Pelkäämättä kuolleitten läheisyyttä astui hän kuoriin, laittaakseen sielläkin kuntoon lampun.

Lampun sytytettyään astui hän avonaisen kirstun luokse ja tarkasti Irmgardia.

Häntä tuntui ihmetyttävän että kuollut yhä näytti ainoastaan nukkuvalta.

Jeffy otti kuitenkin pian lyhtynsä ja poistui kuorista, astuen puutarhaan.

Kuivat lehdet ja risut rasahtivat ja viidakosta näkyi neekerin musta pää.

Kun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei puistossa ollut ketään muita kuin hän, astui hän esiin. Hän oli puettu lyhyeen, vaaleaan takkiin ja housuihin, mutta pää ja jalat olivat paljaat. Hän näytti sunnuntaipukuiselta neekerityömieheltä.

Hetken tarkasteli hän kappelia, joka näytti olevan tuttu rakennus. Hänen huomiotaan herätti vain valaistus, josta hän sai ajatuksen, että joku saattoi olla siellä sisällä.

Hän hiipi erään akkunan luo.

Nyt saattoi hän nähdä kuoriin hieman himmeitten ruutujen läpi.

Hän hämmästyi kovin ja teki ristinmerkin.

Näkö, mikä häntä kohtasi, tuntui näkyhäiriöltä. Kuorissa seisoi Irmgardin kirstun ääressä nainen valkeassa puvussa, toisessa kädessään oli hänellä eräs astia, josta hän harvakseen ja varovasti kaatoi jotakin Irmgardin suuhun.

Valkopukuinen nainen ei voinut nähdä akkunan takana olevaa miestä, hän tarkasti vain kirstussa makaavaa Irmgardia, jonka päätä hän toisella kädellään piti hieman koholla.

Kun tuo valkonen olento lopulta liikahti, peräytyi neekeri akkunan luota.

Valkea rouva poistui hautakuorin oven kautta, jonka lukitsi ja liiti sitten kuten henkiolento rappuja alas, poistuen pimeyteen.

Neekeri, joka olennon ohimennessä oli piilottaunut erään pensaan taakse, nousi taas, aikoen juuri hiipiä hänen jälessään, kun Jeffy tuli näkyviin erästä käytävää pitkin.

Kun hän näki neekerin, seisahtui hän kauhistuneena.

"Kuka se on?" kysyi Jeffy. "Jos herra näkee teidät, olette kuoleman oma!"

Äkkiä hän löi kätensä yhteen.

"Eikö se ole Sam?" hän ihmetteli.

Samuel oli myös puolestaan tuntenut Jeffyn.

"Mistä johtuu sinun täällä olosi, se on kuoleman uhalla kiellettyä!"

Samuel ylenkatseellisesti nosti hartioitaan.

"Sitä minä en pelkää! Mutta oletko nähnyt valkean haamun?"

"Se on rouva!"

"Hän oli Hautakuorissa."

"Anna hänen olla! Mitä täällä haet, Sam? Aijotko taas ruveta työhön?"

"Ja kuka se on, joka kirstussa makaa?" kysyi Sam, sensijaan että olisi vastannut.

"Eräs vieras, joka täällä kuoli. Tule nyt pois."

Jeffy oli tarttunut Samin käteen ja kiskoi häntä mukanaan.

"Luulenpa, että olet kaupungissa, Sam?" kysyi hän hiljaa. "Kerrottiin että olit ruvennut poliisiksi."

"Kyllä se on totta."

"Mutta sinulla on tavalliset vaatteet ylläsi? Oletko virastasi erotettu?"

Samuel nauroi hiljaa.

"Olen kaksi päivää hakenut erästä miestä", hän selitti, "mutta ettei kukaan näkisi minun olevan poliisi, olen pukeutunut vanhoihin vaatteisiin."

"Ketä haet?"

"Onko täällä ollut ketään everstiä?"

"Kyllä, ja hän otti tuon vieraan rouvan lapsen mukaansa. Jos häntä haet, niin ei hän enää täällä ole."

"Kyllä tiedän, en häntä hae. Missä uusi omistaja on?"

"Tuolla talossaan. Hänellä on henkivartiokin ja mahtaa olla yhtä rikas kuin entinen omistaja."

"Silloin on kaksi tuttavaa täällä toisensa tavanneet", sanoi Sam. "Kuule, tule mukaan talliin, niin voit kertoa mitä täällä on tapahtunut. Sanoit että tuo valkea olento oli rouva Helene? Miksi hän on täällä, kun herra Vermont on Columbiassa?"

"Oi, sinä et tiedä, mitä on tapahtunut", vastasi Jeffy ja vei Samin pieneen pimeään huoneeseen, jossa oli matala penkki. "Istu tähän!"

"Onpa siitä aikaa kulunut, kun täältä verisenä läksin pakoon. Luojan kiitos tulin kuitenkin Columbiaan ja hyvin olen siellä menestynyt."

"Eipä ollut minunkaan hyvin käydä. Ellei Lady Helene olisi tullut väliin, olisivat kai piiskanneet kuoliaaksi. Mutta hänen kävi itsensä huonosti, hänen kerrottiin hypänneen kaivoon ja hän oli hävinnyt."

"Mutta sinähän sanoit että tuo valkea olento oli juuri hän."

"Hän näyttäytyy väliin. – Oh, hän oli enkeli, Sam, aivan tilanomistajan vastakohta!"

"Entä uusi omistaja?"

"Hän", vastasi Jeffy "hän ei lainkaan välitä mustista työmiehistä, he ovat Jackin hoidossa, mutta Jack ei pidä uudesta herrastamme."

"Onko hänellä rouva ja palvelijoita?"

"Tänne hän ei ole tuonut rouvaa, mutta kai hänellä rouva on."

"Onko hän niin sanonut."

Neekeritär ravisti ensin päätään, mutta ratkesi sitte nauruun.

"Tuolla ylhäällä salongissa on eräs suuri, valkea kaappi, jossa eräänä päivänä sain nähdä yhtä ja toista."

"No, mitäpä näit?"

"Luulin aluksi että siellä olisi intiaanin päänahka, mutta se olikin eräs punanen naisen peruukki."

"Siksikö luulet että hän on naimisissa!"

"Niin, Sam. Jos se nainen, joka omistaa peruukin, ei olisi hänen rouvansa ei hän tietenkään sitä olisi näyttänyt."

Nyt Samkin nauroi.

"Olet oikeassa, Jeffy."

"Ja löysin minä tuolia kaapissa hienon punasen takinkin, josta päätin että hänellä on palvelija."

Sam säpsähti.

"Punanen univormu?" hän kysyi. "Onko siinä kultanapit, ehkä se on everstin puku?"

"En tiedä", vastasi Jeffy.

"Voitko tehdä minulle palveluksen, Jeffy?"

"Miksikä en, olemmehan vanhoja tuttavia."

"Sovitappa asiat siten, että minä saan nähdä tuon takin:"

Jeffy ihmetteli.

"Tahdon ainoastaan sitä katsoa."

"Tänään en voi mennä sinne, mutta ehkäpä huomenna!"

"No, hyvä, siis huomenna!"

"Voithan olla täällä siksi. Mutta pysy niin piilossa, ett'ei kukaan saa sinua nähdä!"

"Topp!" sanoi Sam ja ojensi esiin mustan kätensä.

Sopimus oli tehty.

VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Rogers ja siniharsoinen nainen.

Eversti oli jättänyt Fritz Schöllerin sekä pikku Liddyn Columbiaan ja palasi ratsastaen maatilalle.

Talo tuntui hänen palatessaan olevan asumaton eikä kukaan tullut häntä vastaanottamaan.

Rogers tahtoi tehdä viimeisen yrityksen saadakseen Irmgardin ruumiin haltuunsa. Hän aikoi kääntyä suorastaan tilanomistajan puoleen, vaikkei hänen nimeään tiennytkään. Ehkä voisi häneen vaikuttaa, sillä eihän hänellä voinut olla mitään syytä pidättää ruumista. Hän toivoi siis saavansa tavata tilanomistajan persoonallisesti.

Koputuksensa johdosta sai hän lopulta Silverin avaamaan oven.

"Tahdon puhutella tilanomistajaa!" sanoi eversti, astuen eteiseen.

"Teillä on huono onni", vastasi Silver nauraen, "sillä sen mukaan mitä tiedän, ei omistaja ole kotona."

Mies näytti olevan humalassa, joten Rogers astui yläkertaan, jossa tapasi koulumestarin.

"Tahdon puhua herranne kanssa. Ilmoittakaa poliisimestari Rogers."

"Hän ei ole kotona, on turha odottaa, hän on metsästysretkellä."

"Minun täytyy saada häntä tavata."

"Se ei niinkään helposti onnistu. Tilanomistaja on kovin ylpeä mies, joka ei anna komentaa itseään mihin hyvänsä. Mutta jos jotakin haluatte, niin ehkä voin antaa vastauksen, sillä minä olen tilanomistajan oikeana kätenä."

"Tulen rouva Irmgardin vuoksi. Hän kuoli niin äkisti että haluan ottaa selon kuoleman syistä ja muutenkin tahdon ottaa ruumiin mukaani."

"Se on liian myöhäistä, rouva on jo haudattu."

"Haudattu? Ilman että olen saanut edes nähdä hänet."

Rogers saattoi tuskin vihaansa hallita.

"Minun on pakko saada selkoa kuoleman syystä, ja siksi pitää minun saada tavata tilanomistajaa. Minusta tuntuu epäilyttävältä että hän kutsuu itseään Vermontiksi –."

"Hahahaa!" nauroi Evans, "mitä te huolitte tilanomistajasta, hyvä herrani? Enkä ole kuullut hänen kutsuvan itseään Vermontiksi, vaan Vermontin tilan omistajaksi ja siihenhän hänellä on oikeus, vai mitä?"

"Oletteko nähnyt josko herrallanne on punanen univormutakki?" kysyi Rogers, joka ei tiennyt koulumestarin Nordheimin liittolaiseksi.

"Punanen univormu? En koskaan ole hänellä sellaista nähnyt."

"Milloin tilanomistaja palajaa?"

"Sitä en voi sanoa, ehkä ensi yönä, ehkä myöhemmin."

Rogers käsitti ettei tältä mieheltä voinut enempiä tietoja saada. Hän astui siksi alas rappusia, itsekseen miettien josko odottaisi tilanomistajan paluuta vai ei.

Kun hän tuli pihalle, kuului maantieltä kärryjen ratinaa

Kiireesti piiloutui hän vanhain puiden suojaan.

Vaunut seisahtuivat talon edustalle maantiellä.

Odottamaton näky!

Vaunuista nousi eräs nainen, jolla oli sininen harso. Se oli sama nainen, joka signora Astrellan nimellä oli ollut samassa juonessa Nordheimin kanssa. Hän tuli siis tänne.

Tuo huomio oli tärkeä. Hän tuli tänne, ehkä tilanomistaja oli se jota hän haki.

Nainen maksoi ajurille palkkion ja astui taloa kohti. Rogers aikoi ensin astua hänen luokseen, mutta maltti mielensä. Olihan parempi että hän oli rauhassa täällä, kyllä hänet sitte aina sai käsiinsä.

Mutta Rogers oli yksinään eikä niin ollen saisi mitään aikaan. Hän tuli kuitenkin ajatelleeksi mustaa poliisia, Samuelia, jonka Crafford oli antanut avuksi, – Samin piti kaiketi olla läheisyydessä. Kunhan hänet löytäisi.

Siniharsoinen nainen oli esteettömästi astunut taloon. Koulumestari, joka hänet ensiksi näki kun hän tuli yläkertaan, nousi hämmästyneenä tuoliltaan, mutta muisti samassa että hän olikin Nordheimin liittolainen. Hän nähtävästi tuli tapaamaan rakastajaansa.

Mutta nainen ei nähtävästi välittänyt koulumestarista mitään, astui vaan seuraavaan huoneeseen. Ovessa hän kääntyi ja kysyi:

"Eikö tilanomistaja ole kotona?" Ääni oli niin omituinen ja matala kuin miehen, – mutta ehkä se oli käheä.

"Tilanomistaja voi tulla milloin tahansa", koulumestari vastasi.

Nainen tuntui vastaukseen tyytyvän. Hän astui metsästyshuoneeseen ja sulki oven jälessään.

Koulumestari nauroi: "Nyt John Gould ilostuu."

Hieman myöhemmin kuului verannalta askeleita. Tulija oli Nordheim.

"New-Yorkilainen eversti oli täällä teitä kysymässä, luulen että hän palaa."

"Mitä hän tahtoo?" kysyi Nordheim, uhkaavasti Evansia katsellen.

"Hän tuli rouvan vuoksi, hän tahtoo ottaa ruumiin mukaansa."

"Onko joku uskaltanut hänelle kertoa, missä ruumis on?"

"Ei sanakaan, herra."

"Ajakaa pois hänet!"

"Vielä eräs asia, herra. Tänne on tullut vieras", kuiskasi hän raa'asti hymyillen.

"Mitä sanotte?"

"Siniharsoinen nainen on täällä", vastasi Evans.

Nordheim näkyi pelästyvän tätä sanomaa, hän tuijotti eteensä kuin olisi jotain mahdotonta, käsittämätöntä tapahtunut.

"Hän odottaa teitä metsästyshuoneessa."

"Oletko uneksinut?" kysyi Arthur kalpeana. "Hän on tuolla sisällä!" Saanko ilmoittaa hänelle, että te –

"Takaisin, roisto!" käski Arthur.

Nordheim seisoi liikkumattomana, kauhun valtaamana, silmät vilkuivat sinne tänne.

Mikä niin äkkiä Nordheimin pelotti?

Miten oli metsästyshuoneessa olevan siniharsoisen naisen laita.

KUUDESKYMMENES LUKU.

Pelasta minut!

Holvissa, missä avonainen kirstu oli, vallitsi kaamea hämärä.

Kuorissa ei löytynyt ketään, ei ainoatakaan ihmistä sen läheisyydessä.

Nyt näyttivät Irmgardin silmäluomet liikkuvan. Hitaasti ojensi hän käsivartensa. Koneellisesti tarttui hän molemmin käsin kirstun laitoihin, koettaen löytää tukea ylöspääsemiselleen.

Heikossa hämärässä, joka vallitsi suuressa, korkeassa huoneessa, tuntui Irmgardista sanomattoman kauhealta, kun hän hitaasti nousi ylös.

Hänen avonaiset silmänsä, jotka tavallisesti säteilivät sydämellisyyttä ja lempeyttä, ikäänkuin taivaan loistoa heijastaen, olivat nyt kauhusta saaneet kamalan, tuijottavan ilmeen.

Heräten syvästä unestaan eli pitkästä unennäöstään, katsoi Irmgard äkkiä tupertuneena ympäristöönsä, joka pysähdytti hänen sydämensä kauhusta ja pelosta. Kirstut ympäri seiniä, salaperäinen ympäristö, kirstu, missä hän itse makasi, kaikki tämä teki häneen sellaisen vaikutuksen, ettei hän voinut pidättäytyä päästämästä ilmoille kaikuvan kiljahduksen.

Se oli kamalaa – sanomattoman kamalaa. – –

Irmgard vaipui patjoja vastaan – vapisevat kätensä hän painoi tulisesti rintaansa vastaan. –

Niin hän makasi hyvän aikaa liikkumattomana – ainoastaan hiljainen ähkyntä kuului hautakuorissa.

Äkkiä nousi Irmgard ylös.

Kuolemantuskassa nousi hän kauhistuttavalta vuoteeltaan, jossa hän niin kauvan oli maannut.

Hän riensi ovelle.

Se oli sulettu.

Tämä oli uusi kamala huomio.

Irmgard tarttui kädellä otsaansa.

Oliko hän unohdettu? Eikö kukaan voisi kuulla häntä? Eikö kukaan tulisi vapauttamaan häntä?

Nyt tuli hän ajatelleeksi maanomistajaa – Nordheimia! Äkkiä kuului hänen huuliltaan – Arthur!

Hän ei voinut käsittää, kuinka hän oli joutunut tänne ja missä hän oli.

Hän nykäsi ovea –

Ulkopuolelta kuului askeleita.

Eräs ovi avattiin –

Arthur!

Irmgardin täytyi piiloutua häneltä. Kiireesti poistui hän ovesta.

Eräässä nurkassa kirstujen takana löytyi vapaa paikka.

Silmänräpäyksessä oli Irmgard piiloutunut. Kappelissa tuntui joku olevan.

Nyt – –

Irmgard uskalsi tuskin hengittää.

Nyt pistettiin avain lukkoon. –

Ovi avautui hitaasti.

Roihuva valo tunkeutui kuoriin.

Irmgard ei voinut nähdä, kuka tulija oli.

Se oli Jeffy, joka tuli sisään lyhtyineen ja öljykannuineen.

Hän meni kirstun luo.

Kauhukseen huomasi hän sen olevan tyhjän.

"Mylady", huusi hän.

Kun Irmgard kuuli huudon ja nousi hiukan ylemmäs, tunsi hän mustan palvelijattaren.

"Jeffy", huudahti Irmgard, "Jumalan tähden – auta minua."

Hän riensi heti neekerin luokse.

"Elääkö mylady", sanoi tämä, samalla kun hän valaisi Irmgardin kalpeita kasvoja.

"Pelasta minut! Salli minun tulla pois täältä!"

"Jos herra tulisi." – – Jeffy kauhistui.

"Armahda – minä kuolen täällä."

"Mutta tilanomistaja tulee tänne ja kun hän saa nähdä, että kirstu on tyhjä, tietää hän, että minulla yksistään on ollut mahdollisuus pelastaa mylady, sillä minulla ainoastaan on avain tänne."

"Sitte avaamme akkunan, niin hän uskoo, että minä olen paennut akkunan kautta."

Tämä näkyi tyydyttävän mustaa naista, sillä hän juoksi täysin tyytyväisenä akkunan luo, avasi sen ja laittoi kiireesti kuntoon lampun, jonka hän sitte sytytti.

Kappelin kautta riensi Irmgard vapauteen. –

Sillä aikaa oli Rogers kulkenut puiden suojassa pitkin maantietä. Hän etsi nyt Samuelia, kun hän oli nähnyt siniseen huntuun puetun naisen menevän sisälle kartanoon.

Kun Rogers oli kulkenut kappaleen matkaa, kiintyi hänen huomionsa johonkin mustaan joka ohjasi kulkunsa talliin päin.

Hän seurasi sitä ja huusi Samuelia.

Se musta pysähtyi odottamaan Rogersia.

"Oletteko Samuel", kysyi eversti.

Neekeri nauroi tyytyväisenä.

"Minä olen jo täällä" sanoi hän. Sam on alkanut etsimisen.

"Mitä olet ajatellut Samuel."

Neekeri viittasi Jeffyn kamariin ja sanoi "tuolla ehkä voi nähdä heitä tuolla."

Eversti seurasi häntä.

Sillävälin kun Samuel kertoi everstille mitä hän oli kuullut Jeffystä, tuli tilanomistaja hiljaa hiipien kotiin.

Jeffy saattoi Irmgardin ulos ja sulki oven hautakuoriin. Sitten hän seurasi Irmgardia puutarhaan. Samassa kuului huolestunut ääni puutarhasta. "Jeffy – Jeffy." Se oli Samin ääni.

Jeffy käski nyt Irmgardin seurata häntä.

Eversti astui mustan sivulle.

"Vai niin", sanoi Jeffy, "onko herra univormussaan täällä taas?"

"Hyvänen aika – sehän on minun pelastajani", jatkoi Irmgard, "sehän on eversti!"

Jeffy tarttui Irmgardin käteen.

Sam! Tänne! "Sinun täytyy pelastaa Lady, hän elää", huusi hän hätääntyneenä.

Nyt tuli Rogers Irmgardin ja Jeffyn luo.

"Irmgard! Voiko olla mahdollista, että elätte!" huudahti hän.

Se oli liikuttava hetki, kun Irmgard nyyhkyttäen vaipui Rogersin käsiä vasten.

"Minun kallis, rakas lemmittyni", sanoi eversti. Minun kovaa kokenut rakastettuni!

Hauskaa! Olette voittanut kuoleman! Nyt ette saa viipyä täällä kauvempaa.

Irmgard nousi ylös.

"Ei", ei yhtään hetkeä enää, olette oikeassa herra eversti, vastasi hän, "pois täältä! Pelasta minut!"

"Samuel", onko hevonen mukana.

– "Se on salassa tuolla" sanoi hän.

"Meidän täytyy heti viedä Lady Columbiaan."

Samuel raapaisi korvansa taustaa.

"Pois täältä", kysyi hän.

Meidän täytyy ensin viedä Lady turvapaikkaan sitten palaamme.

Samuel ei ollut hyvillään.

Jeffy voi pitää vahtia.

Jeffy voi olla verannalla ja näkee jos joku tulee tahi menee, vastasi musta. Kukaan ei voi välttää Jeffyä.

"Voitte luottaa tähän mustaan", sanoi Irmgard, "hän on luotettava ihminen."

"Niin, jos Jeffy on vahdissa, silloin on se toinen asia", sanoi Samuel.

"Kuinka voisin olla teille kiitollinen kaikesta", sanoi Irmgard liikutuksella.

"Siten, että jätätte ylpeytenne ja epäilyksenne, ja annatte minulle kätenne."

"Jeffy voi valvoa", vakuutti neekerinainen vieläkin kerran. Sitten hän kuiskasi Samuelille "Jeffy näkee kaikki."

"Hyvä, uskon sinua. Tämän saat palkaksesi", sanoi Rogers, ojentaen hänelle pienen rahasumman.

"Mene nyt pitämään vaaria", sanoi Samuel. Rogers toi hevosen tallista, ja nosti Irmgardin sen selkään.

He menivät sille paikalle jossa Samuelin hevonen oli piilossa. Nyt täytyi Rogersin astua sen selkään, ja Samuel kulki kävellen.

Aikaisin aamulla tulivat he eräälle lautalle jossa levähtivät.

Lauttamiehellä oli vaunut ja hän selitti tahtovansa kyyditä Irmgardin kaupunkiin, Rogers ja Sam saisivat ratsastaa vaunujen vieressä.

Nyt kävi matka nopeammin, niin että Irmgard vielä sinä päivänä saapui Columbiaan, siellä löysi hän pikku Liddynsä joka suuresti riemuissaan riensi häntä vastaan.

Fritz Schöller oli myöskin iloinen nähdessään Irmgardin.

Everstille oli sillä välin tullut sähkösanoma New-Yorkista. Rogers luki sen jännityksellä.

Komisarius Bernhard ilmoitti hänelle, että hän ei enää suureksi surukseen voinut matkustaa, vaan että poliisi Macknell oli matkustanut.

Macknell matkustaa kuin Signora Astrella kuin nainen sinisessä vaipassa, näin lopetti Bernhard ilmoituksensa. Hän toivoo sillä tavalla helpommin löytävänsä sen jota etsii.

Heti oli Rogers lukenut nämät rivit ennenkuin hän katsoi Sammiin.

Hieno ilmoitus, sanoi hän.

"Tule Samuel, meidän täytyy lähteä", sanoi Rogers.

KUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Macknell.

Nainen sinisessä harsossaan oli aivan rauhallisena istunut tuolilla jahtihuoneessa.

Äkkiä nousi hän ylös – ja meni viereiseen huoneeseen.

Sieltä vei ovi kylpyhuoneeseen. Hän sytytti kynttilän.

Huoneesta löysi hän monta kaappia ja laatikkoa kaikki ilman lukkoa. Eräässä kaapissa huomasi hän jotakin punasta. Hän katsoi sitä ja näki että se oli punainen univormu kultanappineen ja everstin arvomerkkineen.

Hän otti sen ja meni takaisin jahtihuoneeseen. Sitten asetti hän takin tuolille ja peitti sen liinalla ja pani palavan kynttilän pöydälle.

Nainen katseli huonetta. Äkkiä kääntyi hän. Hän oli kuulevinaan jotain. Hän valaisi huonetta. Ei voinut eroittaa sanoja. Nyt kuului varmasti että ovi avautui.

Nainen meni pöydän luo.

Tilanomistaja oli kynnyksellä.

Hetken katsoi hän naista.

"Kuka olet" huudahti hän. Hätääntyneenä tarttui hän naisen vaippaan.

Tämä vetäytyi syrjään.

Silloin tilanomistaja veti harson pois kasvoilta.

"Oi voi", nauroi Nordheim, "siinähän nähdään aika pelkuri mies."

Hattukin oli pudonnut Macknellin päästä.

Hän astui tilanomistajan eteen.

"Otan teidät kiinni", sanoi hän, "te olette John Gould!"

Hän koetti tarttua kiinni Nordheimiin, muita tämä sysäsi hänet pois.

"Älä tule tyhmyri", sanoi hän, "olet kieltämättä oikea paholainen joka olet tullut tänne ryöstämään."

"Vastustuksenne on turhaa John Gould, olette naamioittu."

"Olen huomannut että olette pahin vihollinen, joka, niinkuin eversti Wilsonkin, tahdotte surmata Bernardin."

"Näytä", sanoi Nordheim, "missä ne ovat"?

Macknell kohotti liinaa univormun päällä.

"Vieläkö valhettelet, elävä vihollinen", huudahti hän.

Samassa silmänräpäyksessä katosi Nordheim.

"Mitä osoittaa tämä takki joka ei kuulu minulle", sanoi hän, "täällä olen herra ja tahdon selvittää asiat."

"Minä olen poliisi Macknell, huudahti tämä;

"Hoi vahti", kuului ääni.

Evans ja molemmat toverinsa astuivat sisään.

"Ottakaa kiinni tämä vieras, joka on tunkeutunut tänne naisen vaatteisiin pukeutuneena, selitti Nordheim, osoittaen Macknellia."

Macknell oli joutunut vaaralliseen asemaan. Niinkuin villit pedot hyökkäsivät kolme miestä hänen kimppuunsa ja hän oli voitettu.

"Olen lähimäisenne", huusi Macknell väräjävällä äänellä, "te saatte vielä palkkanne, vähän ajan kuluttua on kaikki hukassa, silloin selviää, että te Gould olette murhaaja! Minä tunnen teidät!

"Mies on mielenvikainen tahi julma petturi", sanoi Nordheim.

Hän meni ulos jahtihuoneesta jonka oven henkivartijat lukitsivat ja seurasivat herraansa ulos. Nordheimin käskystä täytyi kolme miestä lähteä puistoon ja puutarhaan katsomaan josko löytyisi muutamia haukanpoikia sammalissa.

Macknell ei voinut päästä ulos, hän ei voinut ajatellakaan pakoa. Miehet olivat sitoneet hänet kiinni paksuilla köysillä, joten hän ei millään tavalla voinut päästä irti.

Ainoastaan yksi toivo oli vielä Macknellilla. Hän tiesi everstin olevan lähellä, jos hän tulisi tänne, silloin voisi Macknell päästä vapaaksi.

Yö kului loppuun, kynttilä sammui. Häntä kiusasi kova jano, mutta ei tullut ketään joka olisi antanut edes veden pisaraa. Hänen toivonsa oli joutunut synkän pettymyksen valtaan. Viimein hän väsymyksestä uupuneena vaipui unen helmaan.

Sillävälin oli Nordheim kuullut Irmgardin paenneen ulos kappelista.

Tästä hän vasta vimmastui. Kaikki etsiminen oli turhaa. Seuraavana yönä tuli Evans hädissään ja liikutettuna talon salonkiin jossa Nordheim oli.

"Ne tulevat", huusi hän hätääntyneenä astuen Nordheimin eteen, "ne tulevat."

"Kuka tulee?" vastasi Nordheim, joka makasi pitkällä sohvalla.

"Poliisi", tiuskasi Evans.

"Mikä poliisi?"

"Eversti ja neekeri. Kuinka monta muuta hänen kanssaan on, sitä en tarkoin voi sanoa."

"Mitä ne roistot hakevat", jatkoi Nordheim.

Koulumestari näytti huonetta jossa Macknell oli.

"Jos he löytävät hänet täältä!" jatkoi Evans.

"Pahus vieköön! elääkö se roisto kuitenkin vielä?"

"Minä olin äsken siellä. –"

"Mitä sinä löysit?"

"Hän makasi sohvalla."

"Vie pois se mies."

"Minne? Poliisit etsivät joka paikan."

"Mitä tahdot tehdä", kysyi Nordheim.

Evans pelästyi.

Nyt näytti Nordheim ovea.

"Tuo tänne vaatteet ja hattu harsoineen", komensi hän.

Evans meni jahtihuoneeseen ja toi vaatteet. "Huuda tänne toisia." Evans noudatti myöskin tätä käskyä. Silver ja Harry tulivat.

"Vie vieras aitaukseen villien kissojen joukkoon", huusi Nordheim heille.

Tämä herätti heissä riemun.

Henkivartijat lähtivät jahtihuoneeseen.

Siellä makasi Macknell liikkumattomana. Hänen silmänsä olivat kiinni ja pää oli painunut rintaa vasten.

"Tahdotteko viedä hänet pois?" kysyi Evans.

"Voimme viedä hänet aituukseen" sanoi Harry.

"Silloin menette poliiseita vastaan jotka ovat ulkopuolella" sanoi Evans.

Silver katsoi koulumestaria.

"Olet oikeassa" virkkoi Harry.

"Seuratkaa minua", komensi taas Evans.

Evans avasi oven joka vei kellariin ja viittasi toisia tulemaan.

He ottivat Macknellin mukanaan. Kellariin johti rappuset. Evans valaisi tietä lampullaan. Silver ja Harry seurasivat häntä Macknellin kanssa.

"Sulkekaa ovi", komensi koulumestari.

Silver totteli.

Sitten kantoivat he Macknellin alas leveille puurappusille. Evans näytti heille tietä.

KUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Väijymässä

Musta Jeffy makasi verannalla ja otti vastaan kaikkia ketkä sisään tulivat.

Ilta oli kulunut.

Jeffy oli tarkka vahti joka valvoi yötä ja päivää. Kuitenkaan hän ei ketään nähnyt. Hän makasi piilossa lehtien ja oksien suojassa, jotka peittivät hänet puolelta ja toiselta.

Ovi avautui. Joku tuli. Se oli nainen joka jätti talon ja hänellä oli tumma peite kasvoillaan.

Jeffy oli liikkumatta. Nainen lähestyi verantaa. Hän nousi ylös. Nyt täytyi noudattaa suurinta varovaisuutta. Hetkisen katseltuaan meni hän alas rappusille.

Nainen oli jo kadonnut.

Hän varmaankin on piiloutunut puiden sekaan. Jeffy kuuli heikon äänen. Sen täytyy olla ihmisen ääni, ajatteli hän Nyt meni Jeffy taas rappusille köynnöskasvien suojaan.

Väräjävä ääni kuului lähempää.

Jeffy nousi ylös.

Samassa eroitti hän heikon äänen. Se oli eversti joka tuli taloon Samin kanssa.

Jeffy tuli heidän luokseen.

"Onko ketään lähellä?" kysyi Rogers hiljaa.

"Ei ketään", vastasi Jeffy, "ei yhtään ihmistä!"

"Onko tilanomistaja tullut kotiin?"

"Ketään ei ole tullut, mutta pieni aika sitten meni nainen ulos talosta."

"Nainen sinisessä vaipassa."

"Mylord, minä menen linnaan Jeffyn puolesta", puhui Samuel.

"Kukaan ei ole nähnyt minua", selitti Jeffy, "Jos tilanomistaja on kotona tai ei, sitä en tiedä. Minä en ole häntä nähnyt."

"Sitten meidän täytyy pitää vaaria."

"Hiljaa, mikä se oli", sanoi Samuel kuunnellen tarkkaavaisena.

"Mikä se voi olla?", ihmetteli Jeffy, – se on vahti.

"Miehethän laulavat ja kolistavat", mutisi Rogers.

"Mylord, – minä hiivin taloon katsomaan jos tilanomistaja on siellä", jatkoi Samuel. "Jos löydän hänen sieltä niin annan teille merkin."

"Ole niin, että sinua ei nähdä Samuel."

"Älä pelkää! Minä pidän vahtia. Kukaan ei kuule sillä minä olen paljain jaloin", kuiskasi Sam, "jos en ketään näe, tulen takaisin."

"Se ei ole varma jos se nainen sinisessä vaipassaan oli Macknell tahi jos se oli Signora", sanoi Rogers, "Macknell on läheisyydessä ja minä melkein uskon että se oli hän jonka Jeffy näki."

"Mylord, sinä voit katsoa ympärillesi ja huutaa Macknellia", sanoi Sam. "Jeffyhän voi pitää vaaria verannalla ja sitten tapaamme taas toisemme täällä."

Rogers meni ehdotuksen mukaan puiden suojaan ja Sam sekä Jeffy menivät verannan taa.

"Ole varovainen, Sam!" kuiskasi Jeffy ja meni verannalle. Samuel asettui sisäänkäytävälle.

"Ne laulavat ja juovat tuolla, eiväthän ne voi minua huomata. Eikä he tiedä, että minä olen poliisi!"

Samuel avasi varovaisesti oven.

Hän kuuli heti että tilanomistajan henkivartijat olivat jossakin huoneessa ylimmässä kerroksessa ja että huoneen ovi täytyi olla auki.

Samuel odotti hetken. Mutta laulu jatkui yhtä iloisesti. He eivät aavistaneet mitään.

Samuel ymmärsi että tilanomistajan täytyi olla poissa kotoa koska miehet siellä saivat mielin määrin meluta.

Hän ryömi rappusille.

"Hiljaa nyt", huusi eräs juomaveikko.

"Kuules, meillä ei ole mitään peljättävää", nauroi Silver.

"Nordheimilta täytyisi saada rahat ulos", huusi Harry, ja löi kättään pöytään. "Rahaa minä tahdon ja paljon."

"Kuule", huusi koulumestari, "Tahdotteko alistua minun mukaani?"

"Kyllä", jos voit hankkia meille rahaa, paljon, paljon.

"Annetaan koulumestarin puhua, hän tuntee hänet paraiten", sanoi Silver.

Samuel alkoi ryömiä ulos.

Miehet olivat tuoneet viiniä ylös kellarista. He tahtoivat kerrankin elää herroiksi. He olivat niin kiintyneinä juominkiinsa, etteivät ehtineet ympärilleen katsoa.

Samuel oli nyt jo niin ylhäällä, että hän kohta voi nähdä sisälle huoneeseen.

Huoneessa jonka ovi oli vähän raollaan oli kolme miestä.

Laulu oli hiljentynyt.

Koulumestari puhui jotakin. Silver kuunteli häntä jännityksellä.

Koulumestari pudisti päätään sanoen "Harry, nyt on sinun vuorosi."

Samuel kuunteli tarkasti.

"Me odotamme kunnes Nordheim tulee", sanoi Silver. "Ja sitten pakoitamme hänen antamaan meille rahaa."

"Sinä siis luulet, että hän antaa", jatkoi Evans ivallisesti.

"Tietysti", huusi Harry.

"Minä teen niinkuin koulumestari tahtoo", sanoi Silver. "No sano nyt mitä ajattelet", kehoitti Harry koulumestaria.

"Minun täytyy mennä katsomaan mitä ne ovat tehneet Samille", sanoi eversti.

Jeffy tarttui hänen käteensä ja pudisti mustaa päätään.

"Ei, se ei ole Sam, sen täytyy olla jonkun muun!"

Rogers kuunteli taas tarkasti.

"Mikä se voi olla", kysyi Rogers hiljaa.

"Ehkä lady, Mylady."

"Siis Lady Helena elää?"

Jeffy nyökäytti päätään.

"Nyt täytyy meidän katsoa jos hän mahdollisesti olisi pudonnut kuoppaan."

"Hiljaa", Sam tulee jo.

Jeffy oli oikeassa – ovi avautui hiljaa. Hän tuli Rogersin luokse.

"Ei kotona. Missä hän sitten on?"

"Hän on mennyt taloon ja Jeffy sanoo, että ainoastaan nainen sinisessä vaipassaan on mennyt ulos täältä."

"Omistaja on se jota etsitte." Jos hän olisi ollut kotona, niin miehet eivät olisi voineet neuvotella kuinka he ryöstäisivät hänen rahansa. Mutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tulla täältä. Että se on ollut Nordheim, sitä olen jo kauvan ajatellut.

"Jos hän on huomannut vaaran", Mylord. Silloin on Jeffy laskenut hänet menemään. "Ja mitä nyt", mietti Rogers.

"Ne sotamiehet ovat kurjia", sanoi Sam.

"Minä menen heidän luokseen ja pakoitan heidät sanomaan missä Nordheim on", sanoi Rogers.

"Sitä he eivät sano", ajatteli Samuel.

"Revolveri kädessä pakoitan heidät."

"Silloin menetät voittosi, Mylord."

Se on paras että seuraamme vahtia ja katsomme minne miehet menevät. He tietävät mistä löytävät hänet. Me menemme heidän jälissään ja niin löydämme kaikki.

"Tämä ehdotus on hyvä Samuel, minä vaan pelkään että ne huomaavat meidät."

"Nyt ne tulevat", huusi Jeffy säikähtäen.

Evans, Harry ja Silver tulivat ulos.

Koulumestari sulki oven. Nyt voi selvästi eroittaa miesten äänen. Samuel ja Jeffy vetäytyivät takaisin.

Eversti tunsi halua mennä miesten luo ja pakottaa heidät sanomaan missä Nordheim on.

Kolme sotilasta tulivat rappusten luo puhuen vihaisesti ja tulisesti.

Samassa kuului epäselvä ääni, ikäänkuin kuolevan avunhuuto.

Silver pysähtyi.

"Kuulkaa", huusi hän nauraen, "hän nauraa aituuksessa."

Silmänräpäyksessä Samuel astui everstin eteen.

"Odota minua täällä, mylord", kuiskasi hän, "minä tahdon yksinäni kulkea sotilasten perässä, minä käännyn takaisin jos he löytävät tilanomistajan."

Eversti nyökkäsi äänetönnä.

Rogers oli kuulevinaan jotakin ääntä puutarhasta. Heti senjälkeen huomasi hän Jeffyn.

"Mylord", huusi hän ja viittasi kädellään.

"Mitä olet löytänyt?" kysyi Rogers.

"Aituuksessa on ihminen."

"Ladynko? Valkea rouva."

"Ei, mies."

"Mieskö? Macknell sitte." Hän sanoi jotain varovaisesti.

"Kuinka on hän tullut tänne? Onko hän pudonnut kuoppaan?" kysyi Rogers, "tahi ovatko miehet –"

"Hän pyytää apua, Mylord. Tule nyt."

Rogers meni neekerinaisen kanssa puutarhaan.

Kun he tulivat leveän ja syvän kuopan luo, joka ammotti heidän edessään, tarttui Jeffy hänen käteensä.

"Massa", huusi hän, "älä mene edemmäksi."

"Onko joku lähellä", kysyi eversti, katsoen alas syvyyteen.

"Auttakaa, auttakaa kuka hyvänsä olette."

"Olen eversti Rogers."

"Minä olen Macknell", herra eversti.

"Macknell, kuinka olette tänne joutunut?"

"Sitä en itsekään tiedä", sanoi Macknell heikolla äänellä.

"Meidän täytyy laskeutua alas", selitti Rogers. "Me tulemme heti, Macknell, me tulemme", huusi Rogers.

"Odota ainoastaan hetkisen."

Jeffy meni edellä, eversti seurasi jälessä.

Molemmat tulivat huoneeseen jossa paloi lamppu, sillä sotamiehet olivat unohtaneet sammuttaa sen.

Jeffy toi lampun alas ja meni kellarin ovelle, jonka hän avasi ja astui rappusille.

Rogers seurasi jälessä.

Jeffy tiesi tien ja he osasivat heti mennä siihen osaan kellaria jossa pimeä käytävä johti kuopalle.

Nyt valaisi lampun valo pimeän käytävän.

"Olemme kohta paikalla", huusi hän everstille, "kuitenkin on vielä yksi rautainen ovi joka johtaa kuopalle. Jos se ei vaan olisi lukossa, voisimme ilman mitään vastusta mennä sisälle."

Kun hän kosketti ovea, huudahti hän ilosta. Rogers kuuli kuinka ovi avautui.

Jeffy astui aituukseen sisälle.

Hän nosti lampun ylös.

Macknell makasi maassa aivan hiljaa. Nähtyänsä Rogersin tuli hän sangen iloiseksi.

"Taivaan kiitos", sanoi hän heikolla äänellä.

Eversti ojensi hänelle kätensä.

"Mitä on tapahtunut, Macknell?" kysyi hän.

"Minulle on käynyt huonosti, herra eversti, vastasi hän. Jos tänne ei olisi illalla tullut eräs nainen joka antoi minulle juotavaa, olisin kuollut. Tahi olenko nähnyt ainoastaan unta."

"Se on varmaankin ollut Lady." sanoi Jeffy. Mutta, toki teidän tulee tietää kuinka olette tullut tänne Macknell? "Nuo ilkeät koirat, nuo kolme miestä univormussaan ottivat minut kiinni ja jättivät minut ilman ruokaa ja juomaa", kertoi Macknell. "Nordheim on maanomistaja, herra eversti! Hän antoi käskyn, että minut vangittaisiin."

"Ja Nordheim on ottanut teidän vaatteenne ja hattunne ja jättänyt talon."

"Onko hän poissa?"

"Niin, hän on poissa, mutta me voimme löytää hänet."

"Luottakaa minuun", sanoi eversti osaaottavaisesti, "se on minun suurin iloni että minä tapasin teidät. Ja nyt voimme kostaa Nordheimille."

"Niin", huudahti Macknell, "se on minun ainoa toivoni."

Hitaasti ja varovaisesti meni Macknell käytävää pitkin kellariin, mutta jo ensimäisellä rappusella täytyi hänen istuutua, siliä hän ei jaksanut käydä enempää.

Nyt kiirehti Rogers ulos katsomaan josko Samuelia jo näkyisi.

"Tuokaa minulle vähän viiniä", pyysi Macknell.

Jeffy juoksi ylös ylimmäiseen kerrokseen. Sieltä hän löysi viinipullon jonka henkivartija oli sinne jättänyt.

Tyytyväisesti hymyillen ojensi hän Macknellille lasin.

Hän joi ahnaasti lasin pohjaan asti odottaen Rogersin tuloa.

KUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Pennin värilaitos.

Lähellä Haziendaa oli värilaitos vuolaan virran rannalla. Sen omisti vanha merimies Penn, joka muinaisista ajoista asti oli säilyttänyt hyvän luonteensa.

Aikaisin aamulla tuli Nordheim sinne kantaen sievää matkalaukkua. John Penn ei häntä tuntenut vaan otti hänet vastaan kuin vieraan ainakin.

Arthur istahti pöydän päähän ja pyysi aamiaista, koska talo oli myöskin ravintola.

Vanhus piti erittäin paljon vieraista jotka suosivat viiniä. Senvuoksi näki hän hyväkseen istuutua Arthurin viereen; käskien noin kaksitoista vuotta vanhan tyttärensä kantaa esille mitä oli pyydetty.

"Olen hirveästi väsynyt enkä mitenkään tahtoisi mennä Columbiaan, mutta en nyt vielä voi sanoa voinko jättää menoni", sanoi Nordheim.

"Miksikä ette? Tämä tyttöni, jonka juuri näitte toimittaa asioita kaupunkiin", sanoi John Penn.

Nordheim katsoi ylös.

"Antakaa minulle kynää ja paperia", pyysi hän.

John Penn kiiruhti täyttämään vieraansa pyyntöä. Samassa tuli myöskin Milly sisään tuoden viiniä leipää, lihaa ja voita.

Nordheim tarkasti tyttöä.

"Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen", sanoi hän, "minä maksan hyvin."

"Mielelläni, mitä olisi toimitettava", vastasi soma tyttö.

"Saisit viedä kirjeen Columbiaan."

"Mielelläni", oli vastaus.

Milly oli heti valmis. Sanoi jonkun sanan isälleen ja kiiruhti talliin.

Penn tuli sisään kirjoitustarpeiden kanssa.

Nordheim kirjoitti muutaman sanan paperille ja pani sen kirjekuoreen.

Kun Milly oli valmis kysyi Nordheim, eikö hän voisi ottaa vaunuja mukaansa kaupunkiin, sillä hänen kanssansa olisi sieltä tuleva muuan nainen tänne.

"Sen voi Milly tehdä", vakuutti John Penn.

Nyt tunsi Nordheim olevansa tyytyväinen ja kaasi taas lasin täyteen parainta viiniä Pennille.

"Nyt minä jään tänne vähäksi aikaa ja vuokraan yhden huoneen teiltä. Tänne on myöskin tuleva se nainen minun kanssani asumaan" sanoi Nordheim tarjoten rahaa John Pennille.

"Vai niin, rakkausseikkailujako", naurahti Penn.

"Niin, se on salaisuus, ja sentähden en aikonut siitä mitään virkata", jatkoi hymähtäen Nordheim.

"Minuun voitte luottaa", lausui Penn tyhjentäen lasin.

Arthur täytti sen uudestaan.

"Ota tämä kirje tyttöseni", sanoi Nordheim. "Kun tulet kaupunkiin mene heti hotelliin; siellä asuu neiti Irmgard Oldenburg – muistatko nyt vaan oikein nimen?"

"Neiti Irmgard Oldenburg", toisti tyttö.

"Anna hänelle tämä kirje. Jos hän kysyy kuka sen lähetti, niin sano hänelle, eversti Rogers! Muista nyt."

"Eversti Rogers", toisti taas tyttö.

"Jos hän kysyy kuka antoi sinulle tämän kirjeen, sano, eversti itse."

"No niin, kyllä muistan."

"Sano myöskin että eversti oli univormussaan ja odottaa vaan häntä. Jos neiti kysyy sinulta paremmin vielä, niin sano, että eversti on iso, voimakas, täysipartainen ja poliisiunivormu päällä. Ja nyt voit lähteä."

"Kuule nyt Penn", jatkoi hän sitten, "minulla olisi jotain sanottavaa. Minä tarvitsisin tänä iltana lauttaanne."

"Lauttaani mitä sillä?"

"Minä vaan tarvitsen", vastasi Nordheim.

"Mutta kaikessa tapauksessa täytyy olla koneenkäyttäjä mukana", lausui Penn.

"Se ei ole tarpeellista sillä minä olen insinööri ja osaan kyllä ohjata lauttaa", vastasi Nordheim.

Vanha Penn nauroi vaan hänen ehdotuksilleen.

"Se ei ole mitään erityistä, kerron teille heti, sanoi Nordheim. Minä olen rikas mies ja se on minun oma vaimoni jonka tahdon poisryöstää. Tämä on surkea perhehistoria! Vaimoni on hyljännyt minut. Mutta minä rakastan häntä kuitenkin, rakastan paljon ja tahdon saada hänet takaisin millä hinnalla tahansa. Jos hän kuulee minun olevan täällä ei hän tule. Sentähden täytyy minun olla viekas."

"Minä tahdon olla teille apuna", sanoi vanha Penn. "Tietysti vaimonne kuuluu teille. Minä uskon lautan haltuunne."

"Siitä kun lainaatte sen minulle pariksi tunniksi, annan teille sata dollaria."

Nordheim antoi vanhukselle sadandollarin setelin.

Nyt oli John Pennin viimeinenkin arvelu kadonnut.

"Kauppa on tehty", sanoi hän tyytyväisenä. Me menemme molemmat lautalla yli kun tyttäreni palaa. Te seisoitte konehuoneessa. Minä astun maalle ja tuon naisen lautalle. Sitten asetun seisomaan tyttöni viereen ja te kuletatte lauttaa hetkisen. Sitten jätetään lautta rannalle ja minä korjaan sen sieltä pois.

"Oikein", sanoi Nordheim, ojentaen Pennille kätensä. "Minä lähden sitten kohta ratsastamaan eteenpäin, muuten voisi hän tehdä minulle vastarintaa."

"Mutta mitä kummallisia ihmisiä on tuolla", sanoi Penn äkkiä, sillä hänen tarkka merimiessilmänsä keksi pienen joukon, joka lähestyi taloa. Ne ovat kuin sotamiehiä!

Nordheim katsoi osoitettuun suuntaan.

Siinä oli koulumestari, Harry ja Silver.

"Ja vähän kauempana tulee joku musta", jatkoi Penn. Todellakin se on se entinen orja joka on tullut poliisiksi.

"Minä menen teidän taloonne. Jos joku minua kysyy sanokaa, että minä en ole täällä", sanoi Nordheim.

Hän juoksi kiireesti taloon jossa hän oli vuokrannut huoneen.

Nyt tulivat ne kolme miestä, koulumestari edellä.

Samuel lähestyi hitaasti.

"Oletteko lauttamies", kysyi Evans.

John Penn nyökkäsi myöntäväisesti.

"Onko tänne tullut mitään naista sinisessä harsossa?" kysyi Evans.

"Nainen sinisessä harsossa", toisti vanhus. "Ei täällä ole."

"Mutta hänen on täytynyt olla täällä, onko hän mennyt yli lautalla?"

"Minä en ole nähnyt ketään", selitti vanhus.

Nyt tuli myöskin Samuel, istahti pöydän viereen eikä ensinkään välittänyt toisista.

Penn meni Samuelin luo.

"Älkää vaan sanoko minua nimeltäni", sanoi Samuel, "minä en anna heidän tuntea minua."

"Vai niin, te siis vakoilette."

"Niin, minä pidän vaaria näistä miehistä, jatkoi Samuel."

Nyt huusivat Evans, Harry ja Silver vanhusta. He pyysivät ruokaa.

"Heti", oli vastaus.

"Me jäämme nyt tänne odottamaan kunnes nainen sinisessä harsossaan tulee tänne", sanoi Harry.

"Etsittekö kaikki kolme yhtä naista?" nauroi Penn. Oletteko kaikki rakastuneet samaan ihmiseen.

"Se ei kuulu sinulle, vanha karhu", vastasi Silver, sinä olet aika kettu joka tahdot urkkia kaikkia.

"Niin", sanoi John Penn nauraen ja meni tuomaan mitä oli pyydetty.

KUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Milly.

Milly oli kiiruhtanut niin että hän puoliyön ajoissa saapui Columbiaan. Se häntä ainoastaan suretti kuinka hevonen saisi ruokaa ja vettä. Hän kiiruhti hotelliin ja kysyi neiti Oldenburgia.

Palvelija vei hänet yläkertaan ja hän koputti ovelle.

Irmgard joka oli huoneessa lapsensa kanssa avasi oven.

Milly astui sisälle. "Te olette siis neiti I. Oldenburg", sanoi hän.

"Niin, se on nimeni."

"Tässä olisi teille kirje."

"Mistä se on?"

"Eversti Rogers sen lähetti."

"Eversti, onko hän täällä? olkaa hyvä ja istukaa", sanoi hän tytölle.

Irmgard avasi kirjeen.

Se sisälsi ainoastaan muutaman sanan.

"Eversti ei ole voinut unohtaa lastani" sanoi hän.

"Minkälaiselta hän näytti?"

Hän on suuri ja voimakas, tuuheapartainen ja poliisin univormu päällä.

"Käsittämätöntä", mutisi Irmgard.

Samassa koputettiin ovelle.

Fritz Schöller astui sisään.

"Se on hyvä kun tulitte", sanoi Irmgard ojentaen kirjeen hänelle.

"Vai täytyy teidän muuttaa pois neiti Oldenburg, on varmaankin tapahtunut jotain."

"En tiedä mikä minua surettaa, eversti ei puhu mitään Liddystä" sanoi Irmgard.

"Älä jätä minua tänne", itki Liddy.

"Niin mutta äiti tulee pian takaisin", nauroi Schöller.

"Ei, ei, äiti ei tule takaisin", valitti pikku Liddy.

Milly astui Irmgardin luo.

Tunnetteko te jotakin miestä jolla on kalpeat, tummat kasvot ja musta parta, kysyi hän.

Irmgard kauhistui.

"Nordheim", huusivat Irmgard ja Schöller yhtaikaa.

"Hän on vaan tilannut lautan ja hän lähetti tämän kirjeen", sanoi Milly.

Irmgard oli aivan kalpea.

"Onko hän lähettänyt myöskin teidän?? kysyi Schöller Millyltä.

"On. Mutta kun minä näin neidin täällä lapsen kanssa koski se minuun syvästi, ja minä en voi valehdella teille. Hän ei ole sellainen kun minä sanoin eikä hänellä ole mitään univormua", sanoi Milly.

"Sano, kuka sinä olet", kysyi Schöller.

"Olen lauttamiehen tytär. Ja mies odottaa meillä minun tuloani ja teidän pitäisi tulla minun kanssani."

"Nyt olet kertomuksellasi estänyt onnettomuuden ja tehnyt hyvän työn", sanoi Schöller. "Kuule, meidän täytyisi saada se mies vangittua, hän on pahantekijä. Asia on aivan yksinkertainen. Me menemme kaikki yhdessä."

"Mutta hän näkee meidät toiselta rannalta", sanoi Milly, "ja silloin hän huomaa, että olen pettänyt hänet. Älkää tulko ensinkään, minä sanon vaan, että ette tahtonut tulla."

"Se ei käy laatuun", huusi Fritz Schöller, "meidän täytyy saada hänet kiinni. Sinä lapsikulta et ymmärrä sitä, mutta sen täytyy nyt tapahtua"!

"Mutta isä ajaa minun pois kun hän saa kuulla että olen syypää", valitti Milly.

"Saat olla huoleti", sanoi Schöller.

Liddy oli iloinen kuultuaan, että pääsee mukana.

Irmgard suostui lähtöön vastenmielisesti, sillä hän ikäänkuin tiesi edeltäpäin kaikki onnettomuudet jotka tulisivat häntä kohtaamaan.

KUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Kun John Penn oli palvellut vieraitaan, istui hän puhelemaan Samin kanssa.

Nordheim oli huoneessaan rauhattomana. Toisen kautta täytyisi jäädä tänne ja toisen kautta kiiruhtaa pois, puhui hän itsekseen. Minun täytyy päästä vapaaksi heistä. Hän oli salaisuudessa seurannut asioita päästäkseen heistä vapaaksi. Hän oli kirjoittanut New-Orleansiin välittäjänä eversti Wilsonin nimellä. Hän oli kirjoittanut tälle firmalle ja pyytänyt, että kauppa lopetettaisiin niin pian kuin mahdollista, sillä hänet oli kutsuttu Indiaan jossa hän aikoi viipyä. Ja muutamain päiväin perästä ajatteli hän itse tulla New-Orleansiin ja sieltä Englantiin, jossa hän aikoi pujotella itsensä lordi Darlingin nimellä.

Ovelle naputettiin.

Peljästyneenä nousi Nordheim ylös, pisti kätensä päällystakin taskuun jossa oli ladottu revolverin. Levottomana seisoi Nordheim keskellä lattiaa uskaltamatta edes hengittää. Hän katsoi oveen jolle vielä kerran koputettiin. Ainoastaan yksi voisi hänet pelastaa, nimittäin, että hän olisi aivan hiljaa. Ovenkahva vedettiin alas.

Nordheim ojensi revolverin.

"Herrani", sanoi Penn, "teillä on oma tapanne ottaa vieraita vastaan. Minähän olen asetoinna, enkä millään pahalla tarkoituksella."

Silloin Nordheim aukasi oven mutta lukitsi heti sen päästäen vaan Pennin sisälle.

Nordheim kätki revolverin peräytyen. Jos joku tulee sellaisia salateitä minun luokseni kuin te, täytyy olla varovainen, vastasi Nordheim synkästi astuen taaksepäin. Vielä kerran välkähti revolveri hänen kädessään.

Penn ei väistynyt. Hänen vakavuutensa rauhoitti Nordheimia hetkisen.

Tarkoitatteko, että minä antautuisin sellaiseen vaaraan, koska olen saanut tietää kuka olette ja että nuo toiset ovat tulleet ottamaan teitä kiinni, sanoi Penn.

"Kuka"?

Te luulette minut hyvin tyhmäksi, jatkoi isäntä, pelkäämättä Nordheimia. Jos ette kohta alussa saa huomata että olen erehtynyt teidän suhteenne. Mutta nyt näette että olen mies joka en sovellu mailmaan. Te annoitte minulle rahaa ja minä lainasin lauttaa. Mutta nyt on tapahtunut muutos. Minulla on ystävä Samuel joka on kertonut minulle osan asiasta. Vielä enemmän. Teillä ja Samuelilla on yhteinen asia, ja nyt on toinen teistä matkalla tuodakseen tänne poliisieversti Rogersin ja Macknellin. Heillä oli salaisuuksia ja saadakseni selvän pidin heistä vaaria kellarissa. Hiljaa hiivin minä rappusille ja kuulin mitä oli aikomuksena.

"Ja mitä se oli"? kysyi Nordheim. Hän ei uskonut Penniä ja ojensi revolverin uhkaavaisesti.

Penn katsoi halveksivaisesti, olisiko mikään ollut helpompaa kuin että olisin jättänyt teidät. Mutta pois sellaiset ajatukset. Ja kun olisin suojellut teitä, olisin siten ansainnut sievän rahasumman.

Mutta – kaikki on hyvin. Rahaa – hyvä, sanoi Nordheim.

"Sitä ei tarvitse enää ajatella", sanoi isäntä, "talo on piiritetty, te olette tukalassa asemassa."

Nordheim syöksyi ikkunalle, hän ei ollut ymmärtävinään, mitä Penn sanoi.

"Tänne", huusi Penn, "tahdotteko vielä näyttää itsenne."

Nordheim säikähti. Mutta kuitenkin katsoi hän ikkunaverhon läpi. Hän tiesi isännän olevan oikeassa.

"Mitä nyt", sanoi Nordheim puoliääneen.

John Penn pisti kätensä taskuihinsa ja katsoi Nordheimiin kylmästi.

Nordheim puri huuliaan yhteen, "kaksi tuhatta dollaria", sanoi hän lyhyesti.

Penn pudisti päätään. "Sellaisesta summasta en antaudu vaaraan. Kymmenen tuhatta dollaria, sanoi hän, enkä vähemmällä."

"Ota rahat ja ole hiljaa."

Molemmat miehet jättivät kiireesti huoneen samassa kun joku hyökkäsi rappusista ylös.

KUUDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Tarkka silmäys.

Nordheim kuuli askeleita ja sapelien helinää takanaan Hän seurasi kiireesti isäntää, Nordheim tunsi heti äänen. Se oli eversti, hänen verivihollisensa ja kilpakosijansa.

Tällainen ajatus kuumensi veren. Koston halu loisti hänen silmistään. Hän tahtoi antaa Rogersin tuntea kaikki ne mustasukkaisuuden tuskat jotka hän oli saanut kärsiä everstin tähden.

Nordheim ja Penn olivat monen huoneen ja pimeän käytävän läpi tulleet taloon.

"Seis", sanoi John Penn hiljaa, "nyt olemme paikalla".

Nordheim pysähtyi huoaten. Hän huomasi olevansa huoneessa jossa ikkuna katsoi metsään päin.

Äänetönnä veti Penn avaimesta, joka oli oven sisäpuolia ja otti lukon paikaltaan.

Penn meni kirstun luo jota Nordheim ei ensinkään ollut huomannut. Kirstussa oli kaksi kantta ja ulkopuolelta kuului kaikki ääni kirstuun.

"Astu tänne", sanoi Penn nostaen kantta, "meillä ei ole aikaa mietiskelyyn."

Kirstu oli tyhjä ja suuri.

"Tämä on ainoa piilopaikka minun talossani", sanoi Penn, "menkää te sinne ja minä menen ulos."

"Ohoo", huusi Nordheim uhkaavaisesti. Hän katsoi vihaisesti ympärilleen mutta ei nähnyt ketään.

Ääni ulkopuolella tuli suuremmaksi.

"Pian nyt", sanoi Penn, "muuten jätän teidät oman onnenne varaan. Ne ovat kohta ovella. Tahdotteko, juu tahi ei."

Everstin ääni kuului käytävällä. Askeleet tulivat lähemmäksi.

Nordheim meni kirstuun, luoden vihaisen katseen isäntään.

Penn lukitsi kirstun.

"Päästä minut", huusi Nordheim tukehtuneella äänellä. Hän olisi koputtanut kanteen mutta ei voinut niin paljon liikuttaa itseään. Kauhistuttava ajatus peloitti häntä. "Jos Penn olisikin petturi. Sillä hän näki minulla olevan paljon rahaa", sanoi hän itsekseen.

Nordheimin tuska suureni. Hän koetti nyt väkisinkin saada kannen auki.

Kaikki turhaa! Tulisiko hän, murhaaja, nyt itse murhatuksi!

Äkkiä kuuli hän ääntä ulkoa ja niiden seasta tunsi hän Pennin äänen. Ovi avautui. Miehet astuivat sisään.

"Kuinka tästä ovesta on avain pois suulta, kun kaikki muut ovat auki?" kysyi Rogers.

"Niin tämä ovi täytyy olla lukossa, siellä säilytetään neiti Thornyn tavaroita joka täällä viimeksi asui. Tämä on hänen kirstunsa ja minun pitäisi lähettää sen Columbiaan", vastasi Penn.

"Hyvin sanottu", ajatteli Nordheim kuullessaan viimeiset sanat.

"No kuinka hän jätti kirstunsa tänne?" kysyi Rogers. "Se on hyvin painava ja olisi ollut liian raskas kuorma hevoselle", vastasi Penn.

"Macknell nosta kirstua."

"Se on raskas", sanoi tämä.

"Missä on avain?" kysyi eversti.

"Luonnollisesti neidillä mukanaan."

"Etsikää Pennin taskut", käski eversti, "avain pitää löytyä."

Avainkimppu putosi lattialle. Mikään niistä ei sopinut.

"Tuokaa tänne tiirikka", komensi eversti, "täytyyhän tuollaisen lukon saada auki."

"Sitä ei saa tehdä", huusi Penn, "jos se olisi omani, ei minulla olisi mitään sitä vastaan, mutta kun se on vieraan."

"Minä saan tehdä minkä näen parhaaksi", huomautti Rogers.

Rogers ja Penn olivat kahden huoneessa.

Nyt tulivat miehet jotka olivat hakemassa tiirikkoa.

"Tässä on", sanoi Macknell, "aukaistaanko?"

"Antaa olla", vastasi Rogers, olen ajatellut toisin.

"Penn, te saatte olla vapaana."

"Kirstua pidetään silmällä. Te Macknell toimitatte niin, että kirstu on illalla lautalla. Minä haen jostakin vaunut ja viemme sen Columbiaan neiti Thornylle. Itse tahdon olla vieressä kun kirstu avataan. Nyt eteenpäin Sam ja kaikki muut. Illalla tulemme takaisin."

Eversti ja miehet lähtivät. Macknell lukitsi oven.

Penn seurasi heitä salaa.

Nordheim kuultuaan everstin aikomuksen, oli menettää järkensä. Nyt oli hän vankina. Irmgard jonka hän toivoi saavansa oli häneltä viety. Tunti kului tunnin perään, mutta hän ei voinut pelastua. Hänen verivihollisensa oli hänet voittanut!

KUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Vapaana

Nordheim oli yhä vielä kirstussa. Äkkiä kuuli hän nimeään mainittavan. Kirstua avattiin. John Penn seisoi Nordheimin edessä joka pelästyksissään tempasi revolverinsa.

"Oletteko suunniltanne", sanoi Penn. "Tuolla seisoo Macknell joka on saanut käskyn viedä kirstun Columbiaan. Kiiruhda!"

Näin odottamatta vapautettu vanki huokasi syvään. Hänen silmänsäkin olivat käyneet himmeiksi pimeässä kirstussa.

Penn asetti kirstuun paljon tavaroita, muun muassa naisen vaatteita. Sitten hän heitti Nordheimille koneenkäyttäjän likaisen takin ja housut.

"Tuolla on nokea jotta voitte mustata kasvonne. Kiiruhda, Gould, kiiruhda, jos Macknell sattuu tulemaan sisään olemme hukassa."

Nordheim nousi ylös.

"Nyt olen valmis sanoi hän."

Nordheim oli kiitollinen.

Pennille joka oli pelastanut hänen varmasta kuolemasta. Irmgard oli kohta tuleva ja hän tahtoi viedä hänet pois niinkuin oli puhunut.

Nordheim antoi Pennille kaksituhatta dollaria.

"Nyt ryömimme lattialuukun kautta alustaan", sanoi Penn. "Sieltä menemme lautalle."

Hetken kuluttua oli Nordheim jo peräsimessä ja varmassa pelastuksessa.

Oli ihmeen kaunis syyspäivä. Columbiaan vievällä tiellä näkyi tulevan vaunut. Siinä tuli Milly Penn ja hänen kanssaan oli Liddy. Takapenkillä istui Irmgard ja Fritz Schöller kiivaasti keskustellen.

"Älä kadota kärsivällisyyttäsi, rakas, kovin koeteltu kreivitär", sanoi Schöller "Te olette syyllinen ja lapsenne on syyllinen. Ei ole valitsemista, te, taikka lapsi. Se on minun mielipiteeni. Me emme saa laiminlyödä tätä tilaisuutta ottaa Nordheim vangiksi."

Samassa kääntyi Milly heihin päin sanoen; "tuolla on talo. Jos herra nyt tahtoisi mennä lapsen kanssa tuota kiertotietä pitkin taloon, olisi se hyvä, sillä muuten isä suuttuu minulle."

Irmgard tunsi itsensä liikutetuksi. "Minä en tiedä", sanoi hän, "minä olen niin onnetoin Liddyn suhteen. Tuntuu kuin joku sisäinen ääni kieltäisi minua laskemasta Liddyä luotani."

"Mutta, hyvä rouva", sanoi Schöller, "Liddyn jätätte minulle. Tietäkää että minä kyllä huolehdin hänestä."

Oli jo ilta. Aurinko loi viimeisiä säteitään. Syvä hiljaisuus vallitsi. Liddy hyppäsi alas vaunuista, ja Irmgard pyyhki kyyneleensä joita oli vierinyt hänen poskilleen.

Liddy ja Schöller menivät edellä taloon katsomaan.

Irmgard alkoi itkeä.

"Älkää itkekö, hyvä rouva", lohdutti Milly. "Teille ei tapahdu mitään pahaa. Älkää itkekö!"

"Minua aavistuttaa kuin tulisi tapahtumaan joku onnettomuus", sanoi Irmgard nyyhkyttäen.

"Mutta mitä te pelkäätte", kysyi Milly.

Irmgard ei vastannut mitään, pudisti vaan päätään.

"Niin, sinä ennustuksilla täytetty äidin sydän tiedät, ettemme tule tapaamaan toisiamme moniin vuosiin", puhui hän itsekseen. Tällaista auringon paistetta viattomista lapsen silmistä, ja tällaista sydämmellistä lapsen naurua en enää tule näkemään, en kuulemaan. Se oli viimeinen katse Liddyyn.

KUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Elämä tahi kuolema – valitse!

Irmgard ajatteli yhä vaan Liddyä. Hänen älykäs ymmärryksensä kasvoi katsellessaan taloa jossa Nordheim odotti häntä. Tuolla toisella rannalla olisi hiljaista ja rauhallista jossa onnelliset ihmiset asuvat, ajatteli hän. Mutta ehkä se ei tyydyttäisikään minua! Hän tahtoi vaan päästä rauhaan ja saada lapsensa pelastettua.

Hän tahtoi Nordheimia tekemään juhlallisen valan, että hän unohtaisi tykkänään hänet ja ei koskaan estäisi hänen tietään. Sitten hän saisi mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Mutta rauhaa ei hän tulisi koskaan saamaan.

Milly auttoi Irmgardia alas vaunuista lausuen pari kehoittavaa sanaa, joita sanoja hämärästi voi eroittaa.

Laivan savupiipusta tuprusi savua, mutta se oli vielä toisella rannalla.

Äkkiä alkoi se liikkua toiselle rannalle.

Ratsastaja tuli näkyviin. Näkyi aseiden välkähdyksiä

Irmgard vapisi pelosta.

"Olisiko se Rogers miehineen."

Irmgard ja Milly näkivät kuinka ratsastaja jätti talon Hän oli kummastuksissaan. Missä oli Schöller ja Liddy? Turhaan huusi hän, kaiku ainoastaan vastasi. Äidin sydän oli täynnä. "Nyt ymmärrän rakkaani tuskan", sanoi hän Millylle.

"Kyllä siitä hyvää tulee", lohdutti Milly. "Tuollahan näkyy laiva liikkuvan"!

Se lähestyi rantaa jossa he seisoivat. Milly pani hevosen valjaisiin.

Irmgard tarkasti laivaa.

Sumu nousi veden pinnalle. Musta ja sakea savu tuprusi ylös pilviin. Irmgardin hätä suureni. Hän tiesi että hetki oli ratkaiseva. Varmaankin on tapahtunut joku onnettomuus lapselle. Tuskin oli laiva päässyt rantaan kun hän jo hyppäsi sinne kysyen laivamiestä.

"Se olen minä", lausui Penn astuen maalle. Hän katsoi Irmgardia tutkivasti. Tämä on kait murhaajan vaimo ajatteli hän.

Irmgard kertoi heti mitä oli tapahtunut ja pyysi Penniä avukseen.

Pennin katse himmeni. Hän katsoi tyttöään.

"Odottakaa vähän", sanoi hän, "minulla on vähän toimitettavaa. Luonnollisesti pysähdymme tähän kunnes toiset tulevat. Minä annan laivan huutaa. Se johtaa perässä tulevia."

"Olen hyvin kiitollinen", sanoi Irmgard, "auttakaa minua löytämään rakkaani."

"Kyllä", sanoi Penn, jonka jälkeen hän meni alas Nordheimin luo.

Kaikki oli hyvin ja hän aikoi juuri tuoda hevosen ja vaunut laivalle kun se lähti liikkumaan ulos rannasta.

Irmgard huomasi sen ja kauhistui. Hän ei tietänyt kuinka se tapahtui, hän näki vaan, että se jätti rannan. Liddyn hän myöskin näki laivalla. Kuka voi kaikkia ymmärtää!

Ajattelematta itseään syöksyi hän veteen ennen kuin laiva ehti kauas. Ilman armoa olisi hän hukkunut jos ei eräs käsi joka pistettiin ulos konehuoneesta, olisi vetänyt hänet ylös.

Kuului kumea huuto, samassa makasi hän lattialla ja joku mies ojensi leveän viskimen hänen ylitsensä.

"Elämä tai kuolema, valitse", huusi hän, ja jos Irmgard olisi huutanut olisi hän lyönyt.

Nyt kuului toinen ääni rannalta.

"Päästäkää kreivitär", minä tulen.

Se oli Schöllerin ääni, hän oli nähnyt ja kuullut kaikki.

"Minä tulen", kaikui toinen kerta vedenpintaa pitkin. Schöller oli heittäytynyt veteen ja ui laivan perässä.

Mies joka oli Irmgardin vieressä enensi laivan kulkua. Irmgard huomasi aikeen. Mies tahtoi lyödä kuoliaaksi Schöllerin.

Äkkiä kuului laukaus maalta. Se oli Macknell joka ampui rannalta. Mies kaatui viskimensä kanssa tunnotoinna maahan.

"Hurraa", kuului rannalta. Kalpeana ja äänetönnä kumartui Irmgard laivan syrjää vasten.

Hän sulki korvansa – – –

KUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Mieluummin kuolema kuin sinun

Nordheim oli kaatunut Macknellin laukauksesta. Lakki putosi päästä ja kun hän siinä makasi tunsi Irmgard hänet ainoastaan vaatteista.

"Kreivitär, heittäkää minulle köysi!" huusi Schöller, "en jaksa uida enää."

Irmgard heitti köyden.

"Hyvä, suuri kiitos", huusi Schöller tarttuen nuoraan joka oli kiinnitetty laivaan. "Koeta nyt pysäyttää."

"Miten", kysyi Irmgard värisevällä äänellä.

"Sitä en tiedä", sanoi Schöller tullen iloiseksi nähdessään ettei Irmgardille ollut mitään tapahtunut.

Värisevillä askelilla meni hän konehuoneeseen.

Rannalta kuului avunhuutoa. Salamannopeudella tarttui hän kiinni erääseen pyörään. Huuto kuului uudelleen. Hän tuli ulos konehuoneesta ja mitä hän näki. Nordheim oli noussut ylös ja sysäsi Schöllerin yli laidan.

"Onnistuiko aikeeni!" huusi hän voitonriemusta.

Schöller huusi apua!

Irmgardin veri kylmeni.

Kumiseva huuto, hän putosi alas. Nordheimin silmät säteilivät tyytyväisyydestä. Irmgard oli ääneti. Koskaan ei hän ollut tuntenut itseään niin avuttomaksi kuin nyt.

"Huuda nyt", sanoi Nordheim ivallisesti. "Missä on nyt pelastajasi?" Ha, ha, ha.

"Häntä ei enää ole minulla", sanoi Irmgard tulipunaisena.

"Kiellä nyt, että olet hänen kanssaan puhunut rakkaudesta", sanoi Nordheim. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan tehdä mitään pahaa tälle kauniille naiselle. Hän tahtoi taas omata Irmgardin, voittaa hänet niinkuin oli aikonut.

"En voi kieltää, että olen menetellyt väärin sinua kohtaan", sanoi hän. "Minä kadun pahoja tekojani. Unohda ne, anna anteeksi."

"Sentähdenkö tuot minut tänne väkisin" sanoi Irmgard, "sentähdenkö eroitit minun lapsestani ja uhkasit minua kuolemalla? Sentähdenkö sysäsit veteen ihmisen, joka ei mitään muuta tahtonut tehdä kuin auttaa minua ja pelastaa minut?"

"Niin, – sentähden", vastasi hän, "rakkaudesta sinuun."

"Sinä et ole koskaan minua rakastanut", sanoi Irmgard. "Mitä sinä tahdot minusta?"

Hän korotti äänensä.

Olen sen jo sanonut. "Anna anteeksi."

"Anteeksi", vastasi Irmgard, "sinä olet kylliksi minua kurittanut. Minä en seuraa sinua pitemmälle toinen on astunut sijalleni! Verinen varjo Maryn isästä on aina takanasi ja siitä et pääse koskaan vapaaksi, ennen kun pääsi putoaa mestaajan kirveen edessä. – Oi, minä annan henkeni, jos sinun mielitekosi lakkaa."

"Sinä siis rakastat minua, Irmgard!" Hän levitti kätensä Irmgardia kohti. Irmgard väistyi kauhistuksesta.

"Sinä et ymmärtänyt minua", änkytti hän, "minä en ajattele itseäni vaan lastamme, joka niinkuin murhaajan tytär ainakin saa ylenkatsetta koko ikänsä."

"No niin, sovitaan lapsesta. Sinä seuraat minua New-Orleansiin. Siellä saat lapsesi. Sitten matkustamme Englantiin Lontooseen. Sieltä voimme toisella nimellä elää hyvin", sanoi Nordheim.

"Vai vielä sinun vaimoksesi", huusi Irmgard, "ennen otan kuoleman kuin sinut!"

"Etkö tahdo, silloin pakoitan sinut!"

Irmgard lähti juoksemaan rappusia ylös. Nordheim seurasi jälessä.

"Minne?"

Ainoastaan yö ja vesi ympäröi hänet. Hän tahtoi lopettaa itsensä.

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Äidillinen rakkaus ja naisellinen ylpeys.

Ensin kun Irmgard katsoi ympärilleen huomasi hän, että laiva oli paikallaan liikkumatta. Turhaan katsoi hän rannalle. Äkkiä juoksi hän laivan keulaan.

"Vielä askel", huusi hän, "sitten hyppään veteen."

"Sinä olet mieletön", huusi Nordheim, "minkätähden tapat itsesi, nainen, niin nuori, niin kaunis! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi rikkaudella."

"Ei yhtään sanaa enää", huusi Irmgard. "Vaikka sinulla olisi kaikki mailman aarteet antaa jalkaini eteen ja vaikka laskisit kultakruunun päähäni, en sittenkään! Anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa."

"Eikö löydy mitään, joka voi painaa alas ylpeyttäsi!", sanoi Nordheim hurjistuneena. "Minä muistutan sinulle yhden asian: et ole ainoastaan vaimo, vaan myöskin äiti. Näetkö tuolla kalliota? Minä panen laivan täyteen vauhtiin ja ohjaan sitä vasten. Sinä et tahdo elää kanssani, siis pakoitan sinun kuolemaan kanssani! Mikä on lapsesi kohtalo, tiedätkö?"

"Kauhistus", huusi Irmgard epätoivossaan, "tahdotko turmella lapsesi elämän!"

"Sen teet sinä! Sinä surmaat lapsesi, – äiti surmaa lapsensa taipumattoman ylpeytensä tähden!" sanoi Nordheim. "Sano, tahdotko olla minun ja unohtaa kaikki? Minä toimitan Liddysi takaisin. Rakkaani, oletko minun?"

"Herra varjelkoon! Minä en voi!"

"Et voi", sanoi Nordheim vihoissaan, "sitten kuolemme yhdessä! Mutta ajattele lastasi!"

Nordheim katosi kuin varjo konehuoneeseen. Heti rupesi laiva hurjaa vauhtia kiitämään eteenpäin. Irmgard vaipui polvilleen, taistellen epätoivossa. Koko hänen elämänsä oli ollut täynnä katkeria vastoinkäymisiä ja nyt hän kulkisi kohti kuolemaa!

Kylmä tuuli puhalsi yli veden pinnan. Irmgard katseli rukoilevasti tähtiä jotka loistivat taivaalla. Kuinka monta kertaa hän olikin niitä katsellut! Hän aikoi juuri luoda katseensa alas, kun rakas, lempeä kuva näkyi hänen edessään. Se oli hänen kuolleen äitinsä kuva. Silloin vuotivat kuumat kyyneleet hänen kalpeille poskilleen. "Äiti, rakas äiti", nyyhkytti Irmgard, "sinä et näe lapsesi tuskaa! Kuolema on edessäni!"

Irmgardin huulet liikkuivat vielä vähän, mutta sanoja ei voinut eroittaa. Kalpea päänsä painui alas.

Äkkiä oli Nordheim taas hänen edessään.

"Sinä voit valita, ota minut tahi kuollaan yhdessä", sanoi hän. "Vielä on muutama minuutti ajattelemisen aikaa. Ne ovat kalliit minuutit, sillä ne ratkaisevat sinun ja minun elämäni tahi kuoleman."

Irmgard seisoi äänetönnä.

"Sano ratkaiseva sana", jatkoi Nordheim uhkaavasti. Oli hetken hiljaisuus.

"Et siis tahdo, siis kohtalomme olkoon päätetty." Hän veti esiin revolverinsa. Laukaus kuului. Irmgard vaipui maahan.

SEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Murhenäytelmän loppu.

Nyt meidän täytyy mennä takaperin kertomuksessamme saadaksemme nähdä murhenäytelmän lopun.

Schöller ja Liddy menivät toiselle rannalle sellaiselle paikalle, että he hyvin näkivät mitä toisella puolen tapahtui. Kun Schöller näki laivan olevan toisella rannalla, meni hän metsään ja leikki Liddyn kanssa. Hän piti paljon lapsista ja Liddy oli voittanut paljon alaa hänen sydämessään. Yhdessä he leikkivät, poimivat kukkia ja kävivät lymyä.

Yhtäkkiä kuului Irmgardin avunhuuto.

Schöller asetti Liddyn istumaan ja heitti päältään takin ja saappaat syöksyen veteen. Hän sai laivan kiinni, mutta Nordheim sysäsi hänet alas kun hän yritti nousta lautalle. Hän vaipui aaltoihin. Irmgard kuuli hänen huutonsa. Nyt olisi hän ollut hukassa jos hän ei olisi saanut kiinni erääseen köyteen ja ui siten veden pinnalla. Nordheimilla oli sellainen kiire ettei hän enää muistanutkaan Schölleriä. Hän näki kun hän vajosi aaltoihin ja luuli hänen hukkuneen.

Mutta niin ei ollutkaan. Schöller ponnisti kaikki voimansa päästäkseen laivaan. Se onnistuikin. Mutta heti kun hän astui laivaan putosi hän sanatonna alas. Kun hän taas avasi silmänsä, oli hän samassa paikassa. Oli pimeä. Missä on Irmgard oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Kaikki oli hiljaa, ainoastaan koneen jyrinä kuului. Märkänä ja vilusta väristen makasi Schöller tässä. Äkkiä huomasi hän mustan kallion jota kohden lautta ohjasi kulkuaan. Nordheim tuli ulos konehuoneesta. Hän ei huomannut Schölleriä Nordheim meni Irmgardin luo. Schöller piti vaaria. Hän näki Nordheimin ottavan esiin revolverin. Samassa sysäsi Schöller Nordheimin kättä. Revolveri laukesi ilmaan.

"Kiiruhtakaa kreivitär, ottakaa ylös ase", sanoi Schöller.

Kun Irmgard näki ystävänsä olevan näin lähellä, lähetti hän kiitoksen taivaaseen. Schöller ampui. Nordheim kaatui maahan. Schöller sitoi hänet kiinni köysillä. Yhtäkkiä syöksyi Schöller peräsimeen.

SEITSEMÄSKYMMENESKAHDES LUKU.

Missä on lapseni

"Nyt olemme pelastetut", huusi Schöller ohjaten laivan oikealle.

Irmgard meni hänen luoksensa.

"Olette oman henkenne uhalla pelastanut minun", huusi hän. "Mutta missä on Liddy."

Nordheim kuunteli tarkasti.

"Se oli niin", vastasi Schöller.

"Minä kuulin avunhuudon rannalta, heitin takkini ja saappaani, sanoin Liddylle, että hän olisi siinä kunnes tulen takaisin ja hyppäsin veteen."

"Oi, minä olen pelastettu, mutta lapseni on kadonnut", valitti Irmgard.

Schöller tuli levottomaksi.

Kaikki tämä oli Nordheimin mieleen. "Minä tunnen seudun. Siellä on susia ja karhuja", sanoi hän.

Irmgard tuli kuolonkalpeaksi kuullessaan mainittavan susista ja karhuista.

"Älä häntä usko", sanoi Schöller. "Hän toivoo, että päästäisimme hänet vapaaksi."

Irmgard vaipui polvilleen. "Auta minua, Jumalani", sanoi hän, "isä taivaassa, pelasta lapseni."

Ennen kun Schöller huomasikaan oli Irmgard jo konehuoneessa lisäten laivan nopeutta.

"Herranen aika! Mitä teette kreivinna", huusi Schöller.

"Älkää estäkö minua, muuten hyppään veteen ja uin yli!"

"Hiljaa", huusi Schöller, "olemme rannalla."

Kun hänen piti auttaa Irmgardia laivasta oli tämä jo kadonnut. Schöller huusi häntä, ei mitään kuulunut Hän oli aivan onneton. Tulisiko häntä etsiä vedestä Schöller ei enää välittänyt Nordheimista. Hän kiiruhti etsimään Irmgardia.

SEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Arthur Nordheim.

Veri oli jähmettynyt Nordheimin suonissa. Kuitenkin olisi Schöller sitonut hänen lujemmin jos hänellä olisi ollut aikaa. Mutta hän riensi Irmgardia etsimään.

Nyt oli Nordheim yksin. Hän odotti mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja hänen ensimäinen ajatuksensa oli: pelastus – sitten pako! Hän keksi keinon vapautuakseen. Keino oli kylläkin yksinkertainen.

Hän koitti käsillään irroittaa köyden jaloistaan. Se ei ollut helppoa. Mutta Nordheim tiesi, että nyt jos koskaan tuli yrittää. Ja toinen solmu toisensa jälkeen aukeni. Äkkiä kuuli hän Schöllerin huutavan yhä kovemmin ja kovemmin. Kiireesti koetti hän päästä vapaaksi, sillä huuto kuului aina lähempää.

"Viimeinkin – viimeinkin", sanoi Nordheim avaten viimeistä solmua. Hän oli nähnyt laivassa pienen terävän sahan. Nyt hän koetti päästä sen luo Vielä kerran kuului Schöllerin huuto. Hän huusi Irmgardia. Nordheim pääsi sahan luo. Ankarien ponnistusten jälkeen onnistuikin hänen saada kätensä vapaaksi. Hän teki voimakkaita liikkeitä käsillään ja jaloilla saadakseen veren liikkeelle. Äkkiä meni hän konehuoneeseen ja pani laivan liikkeelle. Schöller oli ainoastaan noin sadan askeleen päässä Nordheimista. Kauhistuksella näki hän mitä tapahtui. Mutta hän tuli liian myöhään. Nordheim ohjasi laivan toiselle rannalle. Siellä olivat Sam ja Rogers hevosineen. Mitään pahaa aavistamatta meni Nordheim rauhallisena metsään. Äkkiä huusi Sam "kuka siellä." Nordheim kauhistui, sillä hän oli asetonna.

Schöllerin huuto tunkeutui syvälle Irmgardin sydämmeen kuin tuliset hiilet. Minkätähden hän oli lähtenyt tälle onnettomalle matkalle, tietäen mitä tulisi kohtaamaan! Uskomatonta! Anteeksiantamatonta! Hän oli äiti! Ja äidin rakkaus voittaa kaikki! Hän tahtoi pelastaa rakkaan Liddynsä. Hän tahtoi pelastaa rakkaan Liddynsä. Hän lähetti katseen taivaaseen. Hän vaipui polvilleen katsellen menevää laivaa. Kuumat kyyneleet vierivät poskillensa. "Isä taivaassa, armahda minua", pyysi hän. "ota lapseni suojaasi! Syntini ovat suuret, mutta sinun laupeutesi suurempi. Rankaise minua niin kovasti kuin tahdot, kaikki kärsin lapseni tähden! Anna minun löytää hänet, koskaan enää en päästä häntä käsistäni! Kaikki suruni ja murheeni heitän sinulle. Tee minut vahvaksi! Suojele ja varjele lastani!"

Vesi aaltoili hiljaa. Pohjatuuli leikki pensaikossa.

Äidin rukous lensi ylös taivaaseen hänen luoksensa, joka kaikki voi tehdä hyvin.

Irmgard tunsi voimainsa vahvistuvan. Hän nousi ylös ja jätti paikan!

SEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Isä ja tytär.

Irmgardin huudosta tulivat rannalla olevat henkilöt aivan toimettomiksi. Myöskin vanha Penn oli onneton. Mutta sydämessään oli hän kuitenkin iloinen. "Kuinka on tämä mies tullut tänne, kuka hän on?" oli hänen ainoa kysymyksensä. Uhkaavasti katsoi hän tytärtään. Kalpeana ja vapisevana seisoi Milly hänen edessään, katsellen pois kiiruhtavaa laivaa. Macknell aavisti mitä oli tekeillä. Kun nyt mustattu mies astui ulos konehuoneesta ja viskimellä uhkasi Schölleriä joka ui laivan perässä ja jota Macknell ei tuntenut, astui hän äkkiä Pennin luo sanoen; "Se oli Nordheim ja te autoitte häntä pakenemaan."

"Nordheim", vastasi Penn, "kuka sellainen on?"

"Nordheim on mies jota etsimme ja joka sanoo itseään John Gouldiksi", sanoi Macknell.

"Vai niin", sanoi Penn hämmästyksissään, "mies joka oli kirstussa. Niin rakas herra, yhtä vähän kun tiedän mitä oli kirstussa, yhtä vähän tiedän kuka tämä mies on jonka näen ensi kerran."

Macknell ei osannut vastata mitään. Koska oli kysymys murhaajasta jota hän ei enää voinut saavuttaa, ampui hän laukauksen peljättääkseen murhaajaa. Vielä hetkinen, sitten katosi laiva pimeyteen. Macknell valjasti hevosen.

"Vie heti kirstu Columbiaan", sanoi hän kuskille, "jätä se poliisiasemalle ja ilmoita mitä olet nähnyt."

Vaunut lähtivät.

"John Penn, me saamme puhua sittemmin", huusi Macknell lauttamiehelle. Sitten hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.

Isä ja tytär olivat kahden.

"Nyt täytyy minun puhua sinun kanssasi", sanoi Penn. "Mitä tiedät tästä asiasta? Kuka on mies joka hyppäsi veteen? Vastaa."

Milly tunsi isänsä luonnon.

"Rauhoitu, olen lapsesi", sanoi hän vapisten. "Olen syytön." Milly kertoi mitä tiesi.

"Koko tämä asia on hirveä ja tuottaa minulle paljon onnettomuutta", sanoi Penn. "Ota tämä ja pane säästölaatikkoosi. Minä ostan sinulle uudet vaatteet. Mutta nyt meidän täytyy lähteä."

Milly otti hopearahan ja pisti taskuunsa. Sitten he nousivat kärryille. Kun he tulivat kotiin söivät he heti illallista jonka jälkeen Penn sanoi: "Kuule Milly. Sinä näytät väsyneeltä ja kalpealta. On parasta että menet nukkumaan. Nuku rauhassa. Jos joku naputtaa ovelle älä avaa muille paitsi minulle. Hyvää yötä."

Milly lukitsi oven. Sitten hän aukaisi ikkunan ja hyppäsi alas. Kaikki oli hiljaa. Hän katsoi tutkivasti ympärilleen. Sitten juoksi hän rantaan. Varovaisesti sousi hän yli joen, ja kiiruhti sinnepäin josta Schöller oli tullut.

SEITSEMÄSKYMMENESVlIDES LUKU.

Öinen, kulku

Irmgard etsi tietä mutta ei löytänyt. Suo, johon hän oli vähällä pudota, hämmensi hänen kulkuaan ja hänen täytyi tehdä kiertotien. Sillä tavalla tuli hän pimeään metsään. Täällä kuului jotakin ääntä niinkuin villien eläinten askeleita. Onneksi oli Irmgardilla mukanaan revolveri jonka hän oli ottanut Nordheimilta. Kuitenkin oli hän peloissaan. Sillä se oli ensimmäinen kerta kun hän oli suuressa Amerikan metsässä. Väsyneenä ja märkänä, kiiruhti onneton äiti yhä eteenpäin syvemmälle metsään. Hänellä ei ollut mitään muitta tien viittaajaa kuin se suuri suo. Mutta äidin rakkaus antoi voimia käydä eteenpäin. Vihdoin löysi hän Schöllerin takin ja saappaat. Hän oli siis paikalla.

"Ehkä makaa lapsi jonkun pensaan suojassa enkelin vartioimana", ajatteli Irmgard. Mutta lasta ei löytynyt. Yhä kovemmin ja kovemmin huusi onneton äiti. Joku hiipi esiin pensaikosta, se oli Milly.

"Mitä etsit?" kysyi Irmgard.

"Isä olisi lyönyt minun kuoliaaksi jos hän olisi saanut tietää totuuden", selitti Milly, "sentähden täytyi minun paeta. Astuin ulos ikkunasta ja tulin etsimään pienokaista. Mutta en edes jälkiäkään ole löytänyt."

"Annan anteeksi sinulle, Milly", sanoi Irmgard, "sinä olet pelastanut minun oikealla ajalla. Tämä tuska kohtaa minua – ainoastaan."

Hän liitti kätensä ristiin ja katsoi kyynelsilmin tähtitaivaalle.

Senjälkeen meni hän rannalle.

SEITSEMÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Miten oli käynyt Liddylle

Liddy oli aivan yksin. Schöller oli hänet jättänyt. Kun hän oli tarpeekseen leikkinyt laskeutui hän nukkumaan. Tuskin oli hän silmänsä sulkenut ennen kun hän pelästyksissään säpsähti ylös. Hän kuuli aasin huutavan. Liddy huusi setä Fritziä sekä äitiä sillä hän ei pelännyt mitään niin paljon kun aasia. Mutta ääni jonka hän kuuli oli pamaus jolloin Macknell ampui Nordheimin perään.

Hetken kuluttua kuuli Liddy hevosen kavioiden kapinaa. Se oli Macknell joka ajoi toisella rannalla.

"Lapsilla on enkeli joka vartioitsee", näin oli äiti monasti sanonut Liddylle. Näin ajatellen kulki hän eteenpäin. Äkkiä huomasi hän pienen koiran muotoisen eläimen edessään. Se oli susi. Liddy ei ymmärtänyt mitään. Hän näki vaan, että susi tuli hänen perässään. Liddy huusi kauhistuksesta. Susi seurasi kintereillä.

Liddy kaatui voimattomana maahan.

Äkkiä näki Liddy edessään kaksi olentoa. Ne olivat puolisot Milton, jotka palasivat kaupungista. Tässä he antoivat hevosten levätä. Vaimo teki tulen maahan ja laitti teetä jota he joivat hyvällä halulla.

"Oho, mikä se on", sanoi mies äkkiä hypäten ylös.

"Ehkä näet indiaanin?"

"Ei ole indiaani", vastasi mies. Molemmat katsoivat peloissaan. Kuului huutoa. "Kaikkivaltias", huudahti vaimo.

"Kuka siellä", sanoi Milton, "vastaa tahi ammun."

He menivät katsomaan.

"Oi lapsi", huusi Milton ottaen lapsen syliinsä.

Voi ajatella lapsen mielen kun hän näki ihan outoja ihmisiä ympärillään.

Liddy ei ymmärtänyt mitään vastata.

Hyväntahtoiset ihmiset veivät hänen kotiinsa ja hoitivat häntä.

SEITSEMÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Mitä äiti voi tehdä.

Väsyneenä kulki Irmgard metsän läpi. Liddy, hänen ainoa rakkaansa oli joutunut eksyksiin. Äidin sydän löi taajaan. Hän tahtoi pelastaa lapsensa tahi kuolla sen kanssa.

Mutta ei mitään näkynyt. Äkkiä jähmettyi veri Irmgardin suonissa. Hän näki schakaalin. Kauhistuneena kääntyi hän takaisin. Irmgard luuli viimeisen hetkensä tulleen. Revolveri oli hänen kädessään, mutta hän ei uskaltanut laukaista.

Sitten tuli suuri, musta jättiläiskarhu. Irmgard ei ymmärtänyt mitä tehdä. Kepeästi kuin hirvi juoksi hän edelleen. Mutta karhu juoksi nopeammin kauheasti ulvoen. Yhä lähemmäksi tuli se Irmgardia.

"Herra varjele", huokasi Irmgard lähtien taas juoksemaan. Mutta karhu oli aina kintereillä. Yli kivien ja kantojen juoksivat he yhtä nopeaan. Mutta Irmgardin voimat pian uupuivat Hän kaatui maahan. Karhu juoksi hänen ylitsensä. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä huomasi Irmgard jättiläistammen. Hän kiipesi siihen ja oli pelastettu. Kuinka ihmeellisesti hän tuli pelastettua, kun ei enää näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta.

Nyt voi Irmgard olla rauhassa.

SEITSEMÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Maryn epäilykset.

Ennenkuin kuvailemme seuraavia tapahtumia viimeisessä jännittävässä luvussa, täytyy meidän ajatella onnetonta vaimoa, joka, paitsi isäänsä oli kadottanut myöskin puolisonsa.

Mary, Nordheimin toinen vaimo, oli todellisesti surkuteltava olento.

Hänen elämän onnensa oli pirstottu. Hän piti itseään petettynä kaikilta, joihin hän oli luottanut, ylenkatsottuna kaikilta, joita hän vilpittömästi ja todellisesti oli rakastanut. Ystävänsä olivat hänet jättäneet. Kukaan ei tullut sanomaan edes sanaakaan. –

Komisaarius Bernard oli juuri astunut sisään. Hän oli saanut telegraamin eversti Rogersilta Columbiasta; siinä kertoi hän mitä oli tapahtunut poliisi Macknellille, kun hän oli puettuna naiseksi sinisessä harsossa.

"Hän tiesi, että hänen ensimäinen rouvansa sinä aikana oleskeli Columbiassa hurmatakseen everstin", oli Maryn vastaus.

Komisaarius rypisti otsaansa. Hänellä oli parempi ajatus Rogersista.

"Te olette siis sitä mieltä, että Irmgard oli nainen sinisessä harsossa", kysyi Bernard.

"Niin uskon", vastasi Mary kiivaasti. "Kaikki tapaukset kertovat siitä ja se minua ihmetyttää, ettette ole antanut ottaa kiinni tätä vaarallista henkilöä. Poliisieversti Rogers rakastaa häntä ja pitää häntä syyttömänä."

"Jos katsotaan ainoastaan kaukaisempia tapauksia, voi joutua epäluuloon niin kuin Te", sanoi Bernard levollisesti mutta päättävästi "vaan hänen sisin vastalauseensa Nordheim – Gouldin ja hänen ensimäinen vaimonsa ovat kuitenkin yhtä suuret. Hän ei ole ainoastaan näennäisesti hyljännyt häntä mennäkseen täällä uudestaan naimisiin."

"Miksikä ei, herra komisaarius?", huudahti Mary totisesti. "Kuinka voi hän löytää hänet? Minkätähden hän tuli juuri New-Yorkiin, sano minulle se."

"Kaikki isot Amerikan laivat menevät New-Yorkiin ja ensimäinen kohtaus täällä oli todellisesti ainoastaan sattuma. Eversti on itse kertonut minulle kaikki."

"Koska hän on niin kertonut?", kysyi Mary pilkallisesti.

Bernad nousi ylös.

"Te siis katsotte, että Irmgard on Nordheimin rikostoveri", kysyi hän.

"Niin", vastasi Mary vihaisesti.

Bernad pudisti päätään.

"Te olette liian vihainen", sanoi hän, "tuomitaksenne puolueettomasti. Minä pelkään, ettemme ole yhtään yksimielisiä Nordheimin ensimäisestä vaimosta. Jos tahdotte tulen myöhemmin uudestaan, kun saan ensin enemmän kuulla."

"Minä toivon", vastasi Mary.

"Teillä ei kuitenkaan ole mitään epäluuloa tätä ulkokullattua naista vastaan", jatkoi hän, "mutta minä toivon, että sittemmin voitte antaa toisellaisen kuvauksen hänestä ja eversti Rogersista, ja minä en epäile, että tulette olemaan minulle kiitollinen, koska olen antanut teille tämän merkin."

Bernad ei vastannut kysymykseen Irmgardin syyllisyydestä.

"Onnetonta Irmgardia minä ainoastaan surkuttelen", sanoi hän, "sillä se nainen on kärsinyt paljon, mutta minä tiedustelen enemmän naisesta sinisessä harsossaan sen lupaan teille"

Komisaarius sanoi hyvästi.

Mary seisoi ikkunan vieressä ja katseli hänen menoaan.

Taas ja taas oli hän näkevinään Irmgardin lepäävän Nordheimin käsissä. Tämä ajatus painui syvälle onnettoman naisen sydämeen. Mary tahtoi näyttää epäluulonsa Irmgardia kohtaan. Hän itki ajatellessaan isäänsä jonka elämän langan oli murhaaja katkaissut. Kuinka hyvä, jalo ja avullinen hän olikaan ollut!

Ilta-aurinko heitti viimeisiä säteitään. Keltaiset lehdet lentelivät hänen ympärillään ja musta harso hänen otsallaan liehui tuulessa.

"Oi isäni", sanoi hän, kohottaen silmänsä taivaaseen, "sinä tiedät, että olen syytön. Koskaan sinä et vastustanut tätä liittoa. Kuinka voisi sinun Marysi tehdä sellaista joka tuottaisi sinulle surua!? – sinä tiedät mitä olen kadottanut – kaikki."

Niin, jokaisella ihmisellä on Golgatansa, ja Maryllä se oli isänsä haudalla.

"Niin, niin kauan kuin murhaaja elää, en minä antaudu valituksiin", huudahti Mary. Ja tämän ristin vieressä vannon.

"Nordheim ja Irmgard eivät saa rauhaa minulta niin kauan kuin minä elän."

"He saavat piilottaa itsensä millä tavalla hyvänsä, kuitenkin olen heidät löytävä ja en voi unohtaa mitään tuomatta totuutta esille. Sinun pyynnöstäsi vannon minä, että kostaa, kostaa sinun murhasi ja minun petetyn rakkauteni."

Hän oli asettanut oikean kätensä ristin päälle ja katsoi taivaalla tuikkivia tähtiä.

Kaikkialla oli hiljaista. Kukaan ei nähnyt, ei kuullut häntä. Vielä hetken seisoi Mary näin.

Sitten kääntyi hän pois kirkkotarhasta.

SEITSEMÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Uusi äiti.

Nyt käännymme takaisin onnettomaan lapseen, joka farmarin luona sai turvapaikkansa.

Vaimo yhä vaan ajatteli millä ihmeen tavalla lapsi olisi metsään joutunut. Lähin talo kuului John Pennille, ehkä hän on mahdollisesti tullut sieltä.

Mitä enemmän hän ajatteli lapsen kohtaloa, sitä varmemmaksi tuli hänen päätöksensä pitää lapsi luonaan.

Aamu alkoi jo valjeta, kun vasta kaukaa häämöitti olkikattoinen tupa.

Vaimo hengitti keveämmin, sillä hän näki, että se oli heidän onnellinen asuntonsa.

Pian saapuivatkin he päämääräänsä, ja mies auttoi vaimoa lapsineen alas vaunuista.

"No, äiti", sanoi hän hymyillen, "kuinka on lapsen laita?"

"Se nukkuu, isä, viedään hän sisälle hyvin hiljaa", oli vastaus.

He sytyttivät tulen joka valaisi yksinkertaista huonetta. Keskellä seisoi yksinkertainen pöytä ja muutamia tuoleja. Nurkassa oli myös kaappi joka oli yhtä yksinkertainen.

Mies oli itse valmistanut nämä huonekalut. Mutta yksinkertaisuudesta huolimatta, oli siellä kuitenkin miellyttävää ja kodikasta.

"Katso, kuinka sievä lapsi, hän on kuin prinssessa."

Tyytyväisenä katsoi mies vaimoaan joka aikoi vaatettaa lasta.

Pian istuutuivat he yksinkertaiselle päivälliselle ja puhelivat ihmeellisestä tapahtumasta.

"Mutta meidän täytyy kuitenkin ilmoittaa, että olemme löytäneet lapsen", sanoi mies.

"Eihän se ole tarpeellista! Meillä on oikeus omistaa lapsi koska olemme hänet löytänytkin."

"Tee kuten tahdot", sanoi mies.

Vaimo vaatetti Liddyä ja hänen kaulastaan löytyi kultainen ketju, johon oli kiinnitetty risti.

"Tämähän on timanttia", huudahti mies ylen onnellisena.

"Enköhän sanonut, että lapsi on pieni prinssessa."

Molemmat katsoivat ihmetellen kiiltävää ristiä.

"Ei mitään epäilystä, se on timanttia – oikeata timanttia!"

"Mutta katsos, takapuolella on kirjoitusta", sanoi vaimo ojentaen ristin miehelleen.

"Siinä on I. v. H.", sanoi hän.

Tästä kasvoi vaimon uteliaisuus. Hän olisi tahtonut tietää mitä kirjaimet merkitsivät, ja hän oli vakuutettu, että lapsi oli prinssessa.

"Hän ei ole täältä syntyisin, koska hän ei osaa puhua Engelskaa", puhui vaimo. "Varmaankin on hän kotoisin Saksasta."

Kun Liddy onnellisesti oli pelastunut vaikeasta taudista, oli Irmgard ripustanut tämän kalliin ketjun Liddyn kaulaan. Se oli muisto hänen omasta kodistaan. Silloin ei Irmgard ymmärtänyt mikä merkitys tulisi tällä kallisarvoisella esineellä olemaan.

KAHDEKSASKYMMENES LUKU.

Yö aarniometsässä.

Me jätimme onnettoman äidin joka etsiessään lastaan pakeni korkeaan puuhun karhun hätyyttämättä johon hän nukkui. Toisinaan näki hän kauniita, toisinaan hirveitä unia. Näin uneksui onneton nainen, kaikkien ylenkatsottu – vieraalla maalla – aarniometsässä. Kaikkivaltias, jolle hän oli lähettänyt huokauksensa, levitti suojaavat kätensä hänen ylitsensä. Jumala antoi hänelle rauhallisen unen josta hän sai uutta voimaa voittamaan tulevia vastuksia.

"Jumalani – missä olen – missä on lapseni?" oli hänen ensimäiset sanansa herätessään. Hän muisti karhun joka oli häntä peljättänyt.

Irmgard astui alas puusta. Hänen täytyi taas mennä eteenpäin – eteenpäin etsiäkseen lastaan. Kaksitoista tuntia oli jo kulunut siitä, kun hän otti hyvästit Liddyltä. Missä oli Schöller – hänen uskollinen ystävänsä? Aina tiheämmiksi kävivät pensaikot, yhä vaikeampaa oli kulku. Varovaisesti asetti hän toisen jalkansa toisen eteen katsoen oikealle ja vasemmalle, josko mikään vaara olisi näkyvissä.

Äkkiä kuului puiden rapinaa ja suhinaa joka tuli yhä lähemmäksi.

Pensaikosta ryömi esille käärme, joka esti Irmgardilta tien.

Kalpeana ja peljäten uskalsi Irmgard tuskin hengittää. Sydän löi aina taajemmin – käärme tuli lähemmäksi ja katsoi lasisilla silmillään Irmgardia – veti päänsä takaisin hyökätäkseen hänen päällensä.

Kuului kova huuto, se oli apinoilta. Nämät olivat samassa silmänräpäyksessä, kun käärmeen piti rynnätä Irmgardiu päälle, hypänneet käärmeen selkään. Käärme tuli yhä voimattomammaksi. Viimein jättivät apinat saaliinsa joka tunnottomana makasi maassa. Rukous huulillaan koetti Irmgard käydä eteenpäin – oli niin paljon vaaroja – paljon peljättävää.

Aurinko lämmitti säteillään ja puut antoivat suojaa onnettomalle naiselle.

Hetken kuluttua aukeni Irmgardin eteen aava ruohotasanko. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin paljasta tasankoa.

Yhä ajatteli Irmgard lastaan. Suru ja ikävä väsytti häntä. Hänen täytyi mennä eteenpäin, täytyi löytää lapsensa tahi saada tietää sen kohtalo. Niin, minne ohjaisi askeleensa? Missään ei näkynyt tietä. Ehkä kohtaa hän ihmisiä jotka voivat sanoa, missä hän on ja jotka voisivat lohduttaa häntä.

Ja se – jonka tähden hänen täytyi uhrata kaikki – kaikki mitä hän omasi – se oli armottomasti jättänyt hänen, ja koetti nyt vielä ryöstää viimeisenkin, hänen rakkaan lapsensa.

Niin kulki hän edelleen.

Äidin rakkaus voittaa kaikki, sen näemme tästä onnettomasta naisesta.

Kaukana näki hän savupilven. Tämä näky antoi hänelle uusia voimia. Hän arveli, että savu nousi ihmisasumuksesta, Hän oli näkevinään olkikattoisen majan josta savu nousi ylös ilmaan.

Irmgardin sydän hyppeli ilosta. Nyt oli hän tullut majan luo. Hän astui sisälle mutta nyt oli hänen voimansa lopussa – –

Hetken kuluttua ilmestyi Irmgardin eteen voimakas mies.

"Halloo, kuka olet?" huusi hän suurella äänellä potkaisten Irmgardia jalallaan.

"Armahtakaa, olen eksynyt", sanoi Irmgard engelskaksi.

"Hoi, Fister, tule ulos katsomaan kaunista lintua, joka on tullut meidän pesään!"

Silloin näkyi toinen mies majan ovella.

"Suojatkaa turvatonta", sanoi Irmgard, "tahdon jatkaa matkaani. Voitteko sanoa, missä on John Pennin asunto?"

"Ah, tahdotteko mennä Pennin taloon", puhui toinen miehistä, "mitä sieltä haette?"

"Etsin lastani", vastasi nuori nainen, "oi auttakaa minua!"

"Jos menette John Pennin luo, on tästä sinne neljän tunnin matka", vastasi toinen.

"Näyttäkää minulle tie!"

"Tule mukana", sanoi mies.

"Tie menee metsän läpi", sanoi mies osoittaen suuntaa josta Irmgard oli tullut.

"Tuhansia kiitoksia", lausui Irmgard ojentaen miehelle kultarahan.

Sitten lähti hän kulkemaan sitä suuntaa jonka miehet osoittivat.

"Ainoastaan eteenpäin lapseni luo", huusi Irmgard.

KAHDEKSASKYMMENESYHDES LUKU.

Ojasta allikkoon.

Niin kulki hän korkeassa ruohossa, kun hän huomasi tuulahduksen kasvojansa vastaan jäi hän kuuntelemaan.

Oliko se tuuli – vaiko veden loisketta.

Hänen edessään näkyi nyt leveä joki.

Väsyneenä istuutui hän ruohoon.

Mutta mikä se oli?

Hän aavisti jotain vaaraa ja koitti olla varovainen.

Nyt kiusasi nälkä ja jano häntä. Olihan siitä kulunut jo 24 tuntia kun hän viimeksi oli syönyt.

Irmgard kulki pitkin joen rantaa eteenpäin yhä. Hetken kulettuaan huomasi hän jonkun miehen hiipivän ruohikossa aivan lähellä häntä.

"Pysähdy vaimo", huusi mies tarttuen kiinni Irmgardin käteen.

Irmgard tunsi, että mies oli toinen niistä jotka näyttivät hänelle tietä.

"Anna tänne rahakukkarosi", huusi mies.

Irmgard ei voinut mistään saada apua.

Hän sysäsi Irmgardin kumoon ja otti kukkaron.

Sillä välin kun ryöväri laski rahoja, oli onneton kadottanut mielenmalttinsa. Hän ryömi jokeen. Hän oli valmis kaikesta.

Mies katseli ympärilleen, missä oli hänen uhrinsa?

Seis! Nyt näki hän naisen rannalla.

Heiluttaen kirvestään juoksi hän onnetonta vastaan, – isku –

Mutta liian myöhään.

Irmgard hyppäsi jokeen.

Aallot löivät yli hänen päänsä. – Hän vajosi.

"Isä taivaassa, pelasta minut lapseni tähden", huusi hän. Vielä kerran kokosi hän viimeiset voimansa. – Vielä kerran halkaisi hän aaltoja – sitten – hän ei voinut enempää. Mutta samassa tunsi hän maan jalkainsa alla. Ainoastaan muutama askel – hän oli pelastettu.

Mutta toisella rannalla seisoi murhaaja heiluttaen kirvestään. Nyt olivat Irmgardin voimat lopussa. Voimatonna ja avutonna makasi hän pitkässä ruohossa. Hetken levättyään jatkoi hän taas matkaansa eteenpäin. Läheltä häämöitti jo punainen tupa. Se oli Pennin asunto.

Samassa lähestyi joku mies Irmgardia. Se oli Schöller.

"Kreivitär, kallis kreivitär."

"Schöllerini, Schöllerini. Missä on lapseni Liddy?"

"Oletteko löytänyt häntä."

"Minun täytyi ensin etsiä teitä, rakas kreivitär", vastasi Schöller.

"Oi onneton lapseni", huokasi Irmgard.

"Älkää olko rauhaton, kallis kreivitär, minä kyllä löydän Liddyn", sanoi Schöller.

Schöller koitti kaikin tavoin lohduttaa Irmgardia.

Irmgard ei osannut mitään vastata, vaan tarttui Schöllerin käteen. Näin menivät he Pennin asuntoon.

Milly, joka kuuli askeleita kiiruhti ovelle katsomaan.

"Täällä tulemme me", huusi Schöller. Milly veti kiireesti oven kiinni ja seisoi oven sisäpuolella kuunnellen ja saadakseen tietää kuka oli Schöllerin kanssa.

"Avatkaa – neiti – tahi kuka olette", huusi Schöller.

Milly pelkäsi.

"Jos et avaa", kirkui, Schöller, niin – – –

"Auttakaa – auttakaa!" huusi Milly.

"Siis ette avaa", ja voimallisesti löi hän ovea.

Milly juoksi peljästyksissään ympäri huonetta aikoen paeta ikkunasta ulos.

Schöller nauroi täyttä kurkkua.

"Olette kovin pelkuri, neiti, mutta aukaiskaa ovi, emme ole mitään vihollisia, olemme hyviä ystäviä", puhui hän.

Hiljaa meni Milly oven luo, aukaisi sen ja väistyi muutamia askeleita taaksepäin.

"Kuinka te olette täällä, rouva?" sanoi hän tarttuen Irmgardin käteen.

"Älä nyt sellaista kysy!" sanoi Schöller, "tuo tänne vähän vettä, tahi viiniä jos on."

Milly kiiruhti tuomaan.

Schöller viittasi Millyä luokseen hiljaa sanoen: "laita sija, rouva on sairas."

Schöller jätti Irmgardin Millyn kanssa kahden ja kiiruhti ulos hakemaan pullon viiniä.

"Missä olen", kysyi Irmgard.

"Millyn kotona", oli vastaus.

"Laulu – jota äitini niin usein lauloi minulle", sanoi Irmgard ja alkoi laulaa heleällä äänellä.

Irmgardin laulu vaikutti Millyyn ihmeellisesti. Hän vaipui polvilleen Irmgardin sängyn viereen, liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan rukouksen taivaaseen.

"Sinä Jumala olet rikas lempeydestä, – katso alas tämän onnettoman olennon puoleen jonka täytyy kärsiä niin paljon, lähetä tänä yönä apusi!"

Kaikki oli hiljaa. Irmgardin laulu oli loppunut. Hän nukkui.

KAHDEKSASKYMMENESKAHDES LUKU.

Äidin rukous

Seuraava päivä valkeni kirkkaalla auringon paisteella. Taivas oli kirkas, linnut lauloivat puiden latvoissa.

Kun Irmgard heräsi, täytyi hänen hetken ajatella muistaakseen missä hän oli.

Schöller oli istunut tuolille Irmgardin viereen ja nukahtanut siihen.

Milly laitti kyökissä aamiaista.

"Schöller!" huusi Irmgard, "meidän täytyy kiiruhtaa täältä pois."

"Schöller, kuuletko", – huusi Irmgard vielä kovemmin, – "meidän täytyy kiiruhtaa pois täältä."

"Niin, niin, meidän täytyy lähteä", mutisi Schöller silmät puoleksi kiinni.

Nyt nousi hän ylös.

Irmgardin täytyi ehdottomasti nauraa.

"Mutta mitenkä se on teidän kanssanne, olette kuin lapsi."

Viimeinkin tuli Schöller tajuihinsa ja nousi ylös.

"Miten voitte", kysyi hän.

"Voin hyvin", sanoi Irmgard, "ja nyt minun täytyy kiiruhtaa täältä pois."

Schöller meni kyökkiin – – – –

Hetken perästä tuli Milly Irmgardin luo, tuoden kupin höyryävää teetä.

Irmgard joi sen hätäisesti. Sitten nousi hän ylös ja puki päälleen. Milly auttoi pukemisessa. Mutta hän ei voinut katsella, että Irmgard taas puki päälleen rikkinäiset vaatteensa. – Hän kiiruhti vaatesäiliöön ja toi sieltä parhaat vaatteensa, ojentaen ne Irmgardille. Millyn lempeys vaikutti Irmgardiin syvästi. Kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Nämä kyyneleet loistivat kuin timantti.

Ehdottomasti täytyi Millyn ajatella sitä aikaa jolloin Irmgard oli kokonaan koristeltuna timanteilla.

"Näitä en voi ottaa vastaan", sanoi Irmgard.

"Mutta minä annan ne niin mielelläni – niin mielelläni."

"Kiitän", sanoi Irmgard suudellen Millyä otsalle.

Pian oli hän puettuna ennenkuin Schöller tuli sisään.

"Olen valmis", sanoi Schöller, "nyt voimme jatkaa matkaamme ja jos Jumala suo löydämme Liddynkin."

"Niin, Jumala auttakoon", sanoi Irmgard.

Schöller vei hänet ulos. Sitten kulkivat he äänetöinnä pitkän matkan.

"Jos vaan löytäisimme Liddyn", valitti Irmgard.

Schöller huomasi Irmgardin ikävän, Sentähden koitti hän johtaa Irmgardin ajatukset toisaalle puhuen muista asioista.

"Hyvä rouva", sanoi hän, "ottakaa minulta hyvä neuvo."

"Minkä", kysyi Irmgard.

"Kääntykää takaisin isänne luo. Onhan hän jalo ja hyvä, ja minä melkein luulen, että hän ottaa teidät mielellään vastaan. Silloin voitte saada onnellisen kodin."

"Ei, – en koskaan – koskaan" – huusi Irmgard, "ennen kuolen maantienojaan, kuin rukoilen häneltä apua. Muistan vielä sen jouluillan, kun kankeana pakkasesta ja nälästä pyysin häneltä armoa, mutta hän sysäsi minun pois."

Hänen silmänsä olivat kiintyneet johonkin etäällä.

"Liddy", – huusi hän ikäänkuin mielipuoli, "lapseni – lapseni, minä näen sinut – minä tulen – minä tulen." Ja kiireesti lähti hän juoksemaan eteenpäin. Schöller seurasi jälessä. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta ei hän saanut Irmgardia kiinni. Äkkiä katosi hän näkymättömiin. Schöller kiiruhti perässä kaikin voimin ja tuli lopulta erään pienen vuoren luo, jonka juurella oli pohjaton kuilu. Mutta eteenpäin kiiruhti Irmgard tuulen nopeudella ja Schöller jälessä. Nyt tuli hänen eteensä leveä joki. Irmgard oli vaan noin viisitoista askelta häntä edellä. Missään ei näkynyt siltaa Ja kuitenkin juoksi Irmgard rohkeasti jokea kohden. "Liddy – Liddy" – huusi hän kovasti, "minä tulen."

"Jumalani – mitä hän tekee?" ajatteli Schöller. "Irmgard", huusi hän niin paljon kun jaksoi, "menette varmaa kuolemaa kohti."

Mutta Irmgard ei vastannut.

Irmgard syöksyi veteen ja aallot löivät hänen ylitsensä. Schöller hyppäsi jokeen ja kiiruhti Irmgardin jälessä.

Irmgard tarttui laudan kappaleeseen ja pääsi sen avulla maalle. Samassa saavutti Schöller myöskin rannan. Hurja juoksu alkoi uudelleen. Mutta muutamien silmänräpäysten kuluttua kaatui Irmgard kuin kuollut. Schöller vaipui hänen viereensä, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.

"No, mikä on", kysyi vihdoin Schöller.

"Hengen näky – aave –" läähätti Irmgard. Ei viipynyt kauaa, ennenkuin Irmgard taas tointui. "Ei – en – en löydä sinua koskaan Liddy, olen kadottanut sinun ainaiseksi – ikuisesti – en koskaan näe sinua."

Alkoi jo hämärtää ja taivaalle ilmestyi muutamia kirkkaita tähtiä.

Hetken kuluttua alkoi hän taas: "Isä taivaassa, älä hyljää minua lähetä enkelisi joka ohjaa minut lapseni luo. Mutta kaikki tapahtukoon niinkuin sinä tahdot. Ota myöskin minut luoksesi!"

KAHDEKSASKYMMENESKOLMAS LUKU.

Hyvät ihmiset.

Hiljaisessa yössä kuului selvästi piiskanlämähys. Heti senjälkeen tuli vaunut näkyviin.

Äkkiä säikähtyivät hevoset – hyppelivät ja kääntyivät takaisin.

"Mikä siellä on", huusi ääni vaunuista.

"Siellä on ehkä susia, herra", vastasi kuski.

"Kuinka? Susia? Sudet eivät tule näin kauaksi nummelle, on kyllä siellä kaksijalkainen susi. – Onko sinulla pyssy ja revolveri latinkissa?"

"Heti herra", vastasi kuski.

"Älä ammu", huusi ääni pensaikosta, "Olemme tulleet harhaan."

Lyhyt nauru kuului vaunuista.

"Vanha ystävä, pidätte meitä hyvin viheliäisinä jos luulette, että minä uskon sellaista historiaa – siis ulos tieltä – taikka! –"

Mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Schöller, kääntyi hämmästyneenä takaisin.

"Oi, kuulkaa meitä pikkusen", kuului pehmeä naisen ääni sanovan.

Se oli Irmgard joka seisoi Schöllerin vieressä.

Lyhyt, käskevä huuto kuului vaunuista jotka heti pysähtyivät.

"Olkaa armollinen meille", puusi Irmgard, "pimeä on yllättänyt meidän, olemme aivan läpimärkinä emmekä voi jatkaa matkaamme." –

"Mutta minkätähden tulette tänne?"

"Olen kadottanut lapseni – hän on mennyt harhaan – me etsimme häntä", vastasi Irmgard.

Vaunuissa olijat neuvottelivat hetken; naisen ääni kuului aina vastaavan herralle.

Irmgard sai käskyn nousta vaunuihin, mutta Schöllerille ei siinä ollut tilaa.

Schöller nosti Irmgardin vaunuihin, sanoi jonkun sanan kiitokseksi vaunuissa olijoille ja katosi pimeään.

Vielä kerran katsoi Irmgard ulos vaunuista huutaen: "Schöller – lapseni – hakekaa lapseni!"

Tuuli kuletti hänen sanansa pitkälle pimeään yöhön.

Vaunut vierivät pian yli tasangon.

Idässä alkoi ruskottaa, – uusi päivä valkeni.

"Voitteko paremmin nyt", kysyi mies Irmgardilta.

"Kiitän teitä sydämellisesti", sanoi Irmgard, "voin hyvin ainoastaan päätä hiukan pakottaa."

"Olette kylmännyt itsenne, kun ei vaan tulisi mitään pahempaa" vastasi rouva huolissaan.

"Minä olisin niin mielelläni vienyt teidät mukanani farmiin ja näyttänyt teille kaikki ihanuuteni – mutta minä näen, että teidän täytyy levähtää – ja sitäpaitsi teidän täytyy odottaa seurakumppanianne. Mutta kun olette terve, ja olette saanut lapsenne, sitten tulette meille – Siis tuletteko?"

"Kiitän sydämellisesti – tulen mielelläni, niin pian kuin tulen terveeksi", vastasi Irmgard.

Nyt he saapuivat kaupunkiin. Suuri tori oli heidän edessään, lyhyt huuto – vaunut pysähtyivät monikerroksisen talon eteen.

Vanhus hyppäsi alas vaunuista.

"Tulkaa, neiti", sanoi hän, "Tässä on tohtori Steffensin sairashuone, siellä saatte hyvän hoidon."

Hän vei Irmgardin varovaisesti rappusten eteen painaen ovikelloon.

Irmgardin odotti vapisten.

Rautainen ovi avautui.

"Mitä tahdotte", kysyi vahti.

"Pyydän päästä sairashuoneelle, olen sairas", vastasi Irmgard.

"Tulkaa nyt neiti", sanoi herra, vieden Irmgardin etuhuoneeseen.

"Niin – nyt toivon että pian paranette ja tulette sitten meille! Katsokaa – sanoi hän ojentaen pienen käärön Irmgardille – ottakaa tämä."

Sitten hän lähti.

KAHDEKSASKYMMENESNELJÄS LUKU.

Sairashuoneella.

Irmgard istui sohvalla.

"Tohtori Castor tulee heti", sanoi hoitaja astuen huoneeseen.

Ovi avautui, sisään astui punakka, soma herra tervehtien.

Palvelija vei Irmgardin lääkärin vastaanottohuoneeseen. Irmgard istuutui nojatuoliin. Lääkäri katsoi häneen ja sanoi heti ensi silmäyksellä, että hänellä oli kova kuume. Hämmästyksissään katseli hän Irmgardia, koskaan hän ei ollut nähnyt niin kauniita kasvoja.

"Onko teillä varaa maksaa?" kysyi lääkäri osaaottavaisesti.

"On", sanoi Irmgard, joka oli saanut farmarilta viidenkymmenen dollarin setelin.

"Minä näytän teille kohta sijan" – hän painoi soitinkelloon.

"Ah – se olette te – herra johtaja", huudahti hän pelästyksissään.

"Olen kuullut hoitajalta, että meillä on uusi sairas", sanoi hän katsoen tutkivasti Irmgardiin.

"Hänellä on ankara kuume" – minä näytän hänelle heti sijan.

"Voitteko vastata muutamiin kysymyksiin ensin", kysyi johtaja, "sanokaa minulle ainoastaan nimenne, säätynne ja tänne tulonne, sillä se on tapana meillä."

Irmgard nosti päätään.

Nuori lääkäri naputti levottomana sormiaan tuolin karmiin.

"Mutta eikö se ole parempi huomenna, herra johtaja", sanoi hän. Johtaja katsoi vihaisesti häneen sanoen: "Hänhän lupasi juuri vastata kysymyksiini. Se ei viivy kauan. Minä käskin hoitajan laittaa huoneen kuntoon ensimäisessä kerroksessa."

Johtaja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kääntyen Irmgardiin päin.

"Saanko kysyä nimenne?"

Irmgard Nordheim.

"Oletteko naimisissa?"

Seurasi pitkä väliaika.

"Minä – olen."

"Mikä on oma nimenne?"

"Kreivitär Hohenstein." – – –

Lääkäri Castor meni nyt Irmgardin luo taluttaen hänet varovaisesti ovelle.

Odotushuoneessa oli hoitaja. Yhdessä he veivät Irmgardin suureen, sievään huoneeseen.

"Tässä on teidän hyvä olla", sanoi lääkäri hymyillen. "Menkää nyt sänkyyn, minä toimitan kohta lääkkeitä."

Sitten lähti hän ulos.

Johtaja oli vielä lääkärin huoneessa.

"Nyt on kai sinun vastaanottoaikasi", mutisi Castor vihaisesti.

Ovelle naputettiin. "Astukaa sisään."

Hoitaja, joka oli Irmgardin luona valvomassa, astui sisään.

"Sairas nukkuu jo!"

"Ja missä on lääkäri Castor?"

"Sairashuoneessa – hän ei tule häiritsemään teitä."

"Niinpian kuin sairas paranee, niin ilmoittakaa heti minulle", sanoi johtaja.

Sitten voimme näyttää hänelle minun kamarini ja ottaa hänet sinne. – Luulen että hän on mielisairas. Eikö hän puhunut mitään lääkäri Castorista ja minusta, ja että hän on kreivin tytär – ja niin edelleen. Hänen täytyy asettaa tarkastuksenalaiseksi – ymmärrätte kai minut?

"Kyllä, herra johtaja", vastasi hoitaja.

"Niin tietysti", sanoi johtaja.

Molemmat nauroivat ja lähtivät huoneesta.

Ylhäällä makasi Irmgard, hän ei aavistanut mitä oli puhuttu.

Pikku Liddy, jota Irmgard usein huusi houraillessaan, oli vielä farmarin hyvässä hoidossa.

Aurinko vasta nousi kun jo molemmat puolisot olivat työssään.

Liddy nukkui vielä.

"Minä en saanut nukkua koko yönä", sanoi vaimo.

Miksikä et?

"En, sillä sinä kuorsasit kuin karhu ja lapsi heräsi yhtä mittaa. – Minä ajattelin koko yön, kuinka onneton onkaan lapsen äiti. – Vaikka lapsi on ollut täällä vasta pari päivää, olen niin kiintynyt häneen, etten voisi antaa häntä enää pois."

Kyyneleet tulivat vaimon silmiin.

"Oi Jumala", jatkoi hän, "kuinka onkaan äiti raukka etsinyt lastaan. Minä näin hänet unissani, kuinka hän etsi – huusi. Katsos ukkoseni, niin mielelläni pitäisin lapsen, – mutta minulla ei ole yhtään rauhaa, ennenkuin olemme ilmoittaneet lapsesta." – – –

KAHDEKSASKYMMENESVIIDES LUKU,

Ajometsästys.

Me jätimme Nordheimin metsään jossa häntä kohtasi kaksi asestettua miestä.

Silmänräpäyksen seisoi hän kivettyneenä. Sitten katosi hän kuin varjo lähimmän puun suojaan. Mutta ennenkuin hän ehtikään, kuului laukaus. Nordheim huusi.

Eversti ja Sam hiipivät ulos piilopaikastaan.

"Kiiruhda sitomaan käsiraudat", käski eversti, "pian – ettemme – – –."

Kiireesti kuin salama nousi Nordheim ylös ja juoksi puun varjoon.

"Pidä vaaria, Sam", huusi eversti kohottaen revolveriaan.

Kuin tiikeri juoksi Sam puun taakse.

Liian myöhään – Nordheim katosi juuri tiheään pensastoon. Taas kuului kaksi laukausta – –

"Tuo hevoset tänne, Sam", käski taas eversti.

Neekeri katosi metsään.

Rogers meni sille paikalle jossa Nordheim oli seisonut.

Suuria veripilkkuja oli maassa.

Kuului kavioiden kalsketta –

Sam tuli kahdella hevosella.

"Hän on haavoitettu", huusi eversti, – nyt seuraamme verisiä jälkiä – silloin hän ei pääse pakenemaan.

Nyt alkoi jahti elämästä ja kuolemasta.

Haavoitettuna ja väsyneenä koitti Nordheim paeta. Kädessä oli haava josta vuoti verta. Nordheim tunsi voimainsa vähenevän. Ja hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Nenäliinallaan sitoi hän kätensä. Veri lakkasi juoksemasta. Kooten viimaiset voimansa juoksi hän tiheään pensastoon.

Nyt kuului takaa-ajajien huutoja.

"Etkö näe mitään jälkiä, Sam", kysyi eversti.

"En, herra, pysähtykää tähän, minä ratsastan ympäri silloin saamme pian nähdä minne hän on paennut."

"Hänen täytyy olla jossakin piilossa", kuuli Nordheim neekerin sanovan. "Meidän täytyy tarkasti etsiä kaikki paikat."

"Hyvä", huusi Rogers hypäten alas, "kaikki paikat etsitään." Nordheim aikoi juuri etsiä itselleen uuden piilopaikan, kun hän kuuli ryskettä takanaan, ja hän kaatui maahan.

"Mikä se oli jota hän niin pelästyi?" – – –

Ei mikään muu kuin pieni vihertävä käärme, Nordheim tiesi, että jos hän nyt liikahtaisi, olisi hän hukassa.

"Katso täällä, Sam", kuuli hän everstin huutavan, "sinä voit etsiä tämän pensaikon, sitten etsimme yhdessä tuon toisen."

"Tänne Sam", kirkui eversti, "ota valkeata jotta näet, sinä saat vangita hänet tuolla?"

Mutta Sam oli tarttunut kiinni orjantappuroihin, ja ennenkuin hän pääsi vapaaksi oli Nordheim jo ehtinyt taas paeta.

"Tuolla hän on", huusi neekeri joka näki Nordheimin juoksevan kuin pantterin tiheään ruohikkoon.

Nyt oli Nordheimin voimat lopussa. Tietämättään oli hän aivan lähellä sitä paikkaa jossa Samin hevoset olivat syömässä. Hän irroitti toisen hevosista, hyppäsi satulaan ja kiiruhti pois tuulen nopeudella.

Lakkaamatta ampui Rogers revolverillaan. Mutta kaikki kuulat lensivät Nordheimin pään yli.

"Ratsastakaa eversti", huusi Sam, "minä tulen heti perässä."

Eversti pääsi hyvin lähelle Nordheimia, Hänen hevosensa piti juuri hypätä yli syvennyksen, kun se samassa tuikahti, oikea jalka nyrjähtyi.

"Nyt emme voi seurata hänen jälkiään", sanoi eversti, "onko metsä pitkäkin?"

"Ei", vastasi neekeri, "ainoastaan puolentunnin pituinen, ja siitä on noin tunnin matka kaupunkiin."

Eversti mietti.

"Ennenkuin pääsemme kaupunkiin, on jo pimeä", sanoi hän, "minä luulen, että hän on pahasti haavoitettu. Hänen täytyy kumminkin etsiä jostakin apua – me kyllä löydämme hänet."

Molemmat kulkivat hiljaa eteenpäin taluttaen ontuvaa hevostaan.

Nordheim ratsasti tasangon yli kaupunkiin. Hänen täytyi ensin etsiä lääkärin apua haavoitetulle kädelleen.

"Kuulkaa mies", sanoi hän eräälle ohikulkevalle, "voitteko vuokrata minun hevoselleni tallin huomiseen asti hyvää maksua vastaan?"

"Kyllä", vastasi mies osoittaen lähellä olevaa tallia.

Nordheim vei hevosen sinne ja veti esiin kukkaronsa.

Kauhea peljästys valtasi hänet. Hän oli paetessaan pudottanut lompakkonsa joka sisälsi koko hänen mahdollisuutensa.

"Oletteko sairas", kysyi mies.

"En voi oikein hyvin", vastasi Nordheim.

"Menkää heti lääkäri Kennedyn luo."

"Eikö täällä ole muuta kuin yksi lääkäri?"

"Ei", sanoi mies.

"Hyvä", vastasi Nordheim. "Tuokaa huomenna varhain hevoseni."

Sitten jätti hän tallin ja lähti.

KAHDEKSASKYMMENESKUUDES LUKU.

Lääkärillä.

Lääkäri Kennedy istui työhuoneessaan ja odotti sairaita.

"Kirottu", mutisi hän itsekseen, "tulot käyvät aina huonommiksi, niin, se vanha hyvä aika, missä on se?"

"Ennen", jatkoi hän, "kun minä tulin tänne, meni kaikki hyvin; kyllä ihmiset olivat jotensakin terveitä, mutta tappelut ja murhat kuuluivat jokapäiväiseen järjestykseen. Ei kulunut päivääkään, ettei tänne tuotu miehiä jotka olivat haavoitetut milloin pyssyillä – milloin veitsillä. Ja myöskin naiset olivat loukkaantuneet taistelussa; mutta nyt!"

Kello soi.

"Ah, joku tulee."

Palvelija meni avaamaan oven.

Taas soi kello.

"Ah, jopa toinenkin."

Kiireisiä askeleita kuului rappusitta. – Ovi avautui.

Sisään astui mies.

"Oletteko haavalääkäri?" huusi hän.

"Hyvää iltaa", vastasi Kennedy.

"Sitokaa pian käteni."

"Kyllä, sen voimme pian tehdä."

"Mutta kiiruhtakaa, minulla en kiire."

"Vai niin", sanoi lääkäri Kennedy, pudistaen päätään, "istukaa."

"Minulla ei ole aikaa."

"No, mutta minä en voi muuten sitoa teitä."

Lääkäri meni ovelle ja huusi: "Bessie, tule tänne lampun kanssa."

Palvelustyttö toi lampun.

"Näyttäkää haava."

"Se on vasemmassa kädessä."

"Riisukaa takki pois, että saan oikein nähdä."

"Minulla ei ole siihen aikaa.", mutisi sairas, "ettekö voi sitoa sitä päältäpäin?"

"Sehän tulisi vasta kaunis", vastasi lääkäri, "ei, takki pitää riisua."

Sairas juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin vangittu eläin.

"Jos te sillä tavalla juoksentelette ympäri, emme tule valmiiksi huomiseksikaan", nauroi lääkäri.

Sairas heittäytyi tuolille niin että rytisi paikat

Lääkäri Kennedy otti lampun ja tarkasti tuolia ylt'ympäri, "No, on se nyt vielä eheä", mutisi hän, "muuten olisitte saanut maksaa 20 dollaria."

"Mutta te väsytätte minut hitaudellanne", kirkui sairas.

"Olkaa nyt vaan hiljaa, se ei viivy kauan."

Lääkäri puhdisti haavan.

Käsi sidottiin ja sairas puki päälleen.

"Mitä maksaa?"

"Tässä on." – Siinä oli Nordheimin viimeiset rahat.

Hän lähti menemään.

Myöhään illalla tuli kaksi miestä kaupunkiin taluttaen ontuvaa hevosta,

He näkivät erään pojan joka viheltäen meni heidän ohitsensa.

"Hoi", huusi Rogers, "tule tänne."

Poika pysähtyi.

"Oletko nähnyt sellaista miestä tulevan, kaupunkiin jolla oli tumma kappa päällä?"

"Mitä maksatte neuvosta", kysyi poika.

Rogers antoi 50 centiä.

"Tässä on ainoastaan puoli."

"Tässä saat 50 centiä lisää."

"Mies jota etsitte", kuiskasi poika, "tuli kaupunkiin tunti sitten. Tässä on selitys joka ansaitsee 50 centiä."

Sam nauroi.

"Ja sitten", jatkoi poika, "meni hän lääkäri Kennedyn luo joka asuu tuolla kulmassa. Ja nyt tein palveluksen joka maksaa sen toisen 50 centiä." Tyytyväisesti viheltäen meni hän eteenpäin – – –

"Kiiruhda, Sam, sinä voit odottaa portilla ja minä menen sisälle."

Eversti painoi kelloon.

Palvelustyttö aukasi oven.

"Voinko saada puhutella lääkäriä?"

Hän ohjattiin ylös.

"Olen poliisieversti New-Yorkista ja pyydän saada teiltä apua, saadakseni kiinni ryövärin."

"Mielelläni", oli vastaus.

"Eikö teidän luonanne ole käynyt mies jolla oli tumma kappa?"

"On, ja hänellä oli hyvin kiire."

"Sitä miestä etsimme, voitteko sanoa minne hän meni?"

"Kiitoksia, sitä en tullut kysyneeksi", vastasi Kennedy.

Rogers kiitti hyväntahtoisesti, ja lähti! – – –

KAHDEKSASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Suunnaton hätä.

Luullen olevansa täydessä turvassa, jätti Nordheim Kennedyn talon.

Mutta missä olla yötä?

Nordheim mietti hetken.

"Minä menen vieraskotiin", mutisi hän itsekseen, "ehkä minua sieltä etsitään viimeiseksi."

Pitkin askelin meni hän yli kadun vieraskodin valaistuun porstuaan.

Häntä vastaan tuli eräs palvelioista ja portinvartija näki hänen kamssunsa.

"Olen tullut hevosella ja jään tänne yöksi. Huomen aamulla aikaisin lähden matkalle ja pyydän tulla herätetyksi. Antakaa minulle huone!"

Kyyppari juoksi Nordheimin edellä rappusia ylös.

"Ettekö tahdo ensin syödä illallista", kysyi hän osoittaen huonetta.

"Kiitos", vastasi Nordheim lyhyesti, "tuokaa heti minun huoneeseeni paistia ja pullo viiniä, senjälkeen en tahdo tulla häirityksi, olen kovin väsynyt."

"Minä toimitan heti." – – –

"Tässä olisi mitä on pyydetty, tahdotteko vielä mitään?"

"Ei kiitos, hyvää yötä."

"Toivon herran mieltyvän oloonsa", vastasi kyyppari sulkien oven,

Nordheim lukitsi sen heti.

Viereisestä huoneesta kuului iloista puhelua.

"No", sanoi eräs miehenääni, "tällä kerralla olet kuitenkin koonnut hyvin paljon."

"Niin, kymmenen tuhatta koisaa", vastasi toinen ääni.

"Ja mitä saat koisalta?"

"Kahdeksan dollaria, se on melkein liian vähän. Mutta nyt ei makseta enempää, kun on niin huono aika."

"Kiitän, kahdeksankymmentätuhatta dollaria on aika summa."

"Minä menen heti huomenna pankkiin."

Nordheim oli kuunnellut keskustelua. Ajatus, että anastaa rahat päilyi hänen mielessään. Hän oli jo unohtanut takaa-ajajansa. Hän mietti uutta keinoa.

Taas tuli hänen mieleensä tuskallinen ajatus takaa-ajajista. Jokaisen äänen rappusilla luuli hän everstin ääneksi.

Viereisessä huoneessa oli kaikki hiljaista. Nordheim oli juuri tunkeutumaisillaan sinne.

Silloin tuli poliisieversti Rogers sisään.

"Saisko puhutella isäntää."

"Minä luulen, että hän nukkuu jo", vastasi vartio.

"Tahtoisitteko huoneen."

"Ei, minulla on tärkeätä asiaa."

Isäntä tuli rappusille ja käski everstin mennä ruokasaliin odottamaan.

"Poliisieversti Rogers New-Yorkista", esitti eversti.

"Teillä asuu vaarallinen ryöväri – murhaaja."

Isäntä avasi oven – "kyyppari tule tänne!

"Mikä on miehen nimi", sanoi isäntä kääntyen everstiin päin.

"Nordheim."

"Asuuko meillä joku Nordheim", kysyi taas isäntä kyypparilta.

"Tänne tuli illalla vieras ja vuokrasi huoneen", vastasi tämä.

"Eikö hän kirjoittanut nimeään kirjaan?"

"Minä unohdin aivan antaa kirjan hänelle."

"Minkälaiselta hän näytti", kysyi poliisieversti.

"Hänellä oli tumma viitta, olen muistavinani, kookas vartaloltaan, sekä isot, tummat, läpitunkevat silmät."

"Se on epäilemättä Nordheim", huudahti Rogers.

"Hyvä", sanoi isäntä, "nyt saatte mennä kyyppari."

"Jääkää te tänne yöksi", sanoi isäntä everstille, "voitte aamulla pitää vaaria, talossa ei ole muuta kuin yksi uloskäytävä jotta hän ei voi päästä pakoon."

"Hyvä", vastasi eversti mennen ovelle ja huutaen Samia.

Nordheim istui huoneessaan ja kuunteli tarkkaan, joko viereisessä huoneessa varmasti nukuttiin.

Hän hiipi sukkasillaan käytävälle. Ketään ei näkynyt. Niinkuin varjo kiiruhti hän viereiselle ovelle avaten sen. Huoneessa oli aivan pimeä; uutimet oli laskettu alas.

Pimeässä töyttäsi hän vaatesäiliötä vasten, joka kolisi. Heti piilotti hän itsensä vaatteiden taakse.

"Kuka siellä", huusi ääni sängystä.

Mikään ei liikahtanut.

Isäntä nousi ylös vuoteelta.

Varovaisesti katseli Nordheim vaatteiden takaa kuinka isäntä tarkasti ympäri huonetta revolveri kädessään. Ensin hän katsoi sängyn alle – mitään ei näkynyt. Hän nosti uutimet ylös, etsi kaikkien tuolien ja pöytien takaa – nyt tuli hän vaatesäilön luokse. Juuri kun hänen piti katsoa vaatesäiliön taakse sammui kynttilä.

Hän meni ovelle ja lukitsi sen. Sitten meni hän sänkyynsä takaisin. Hetken kuluttua kuului taas kuorsina. – Isäntä nukkui.

Hiljaa hiipi Nordheim pöydän luo ja otti siitä paksun lompakon. Sitten meni hän vaatesäiliön luo, otti viitan, hatun, takin ja housut olkapäilleen ja lähti huoneesta. Isäntä nukkuu yhä – – – –

Eversti Rogers istui porttivahdin paikalla puettuna hänen takkiinsa.

Sam istui vaunuilla kuskipenkillä, korkeakauluksinen takki yllä.

Kun nyt Nordheim lähtisi ulos hotellista, voisivat he vilkkaasti saada hänet kiinni.

Kello oli seitsemän aamulla.

Raskaita askeleita kuului rappusilta.

Kyyppari, joka seisoi heidän vieressään katseli tulijaa.

"Hyvää huomenta, herra Codwell", huusi kyyppari miehelle, "olette jo näin aikaisin ylhäällä, menette kai kaupungille."

Mies nyökkäsi päätään.

"Tulette kai aamiaiselle?" Mies nyökkäsi taas päätään –

"Kuka se oli", kysyi eversti kyypparilta.

"Herra Codwell, suurin tilanomistaja näillä seuduin."

Hetken kuluttua kuului taas hirveätä melua.

Herra Codwell seisoi ovella alusvaatteillaan ja huusi palvelijaa.

"Missä ihmeessä te olette? Missä on vaatteeni tuokaa ne tänne?"

"Vaatteenne" vastasi palvelija pelastuksissaan, "minä en ole niitä pidellyt."

"No, missä ne sitten olisivat?"

"Minä en voi tietää" änkytti palvelija.

"Odota lurjus" ja samassa sysäsi saapasharjaaja onnetonta. – Codwell juoksi huoneeseensa.

Hän etsi lompakkoaan – se oli poissa.

Hotellin isäntä tuli tyynnyttämään onnetonta.

Eversti Rogers seisoi rappusilla.

"Mutta eikö herra Codwell mennyt juuri ulos", kysyi eversti palvelijalta.

Kyyppari oli hiljaa.

Hän kiiruhti huoneeseen jossa Nordheim oli ollut.

Huone oli tyhjä – vieras poissa – rikkinäisiä vaatteita oli tuolilla.

"Äh!" huusi kyyppari, "se on hän joka on ryöstäny herran."

Eversti kiiruhti Samin luo.

"Näitkö minne se mies äsken meni."

Sam näytti toria.

"Kiiruhda pian jälessä", huusi eversti, se oli Nordheim.

Eversti astui vaunuun.

Eräs mummo tuli Nordheimia vastaan.

"Pääseekö tätä tietä asemalle" kysyi Nordheim.

"Kyllä." – Nordheim kiitti ja meni edelleen.

Puolenpäivän aikana saapui hän asemalle ja osti piletin Vicksburgiin.

KAHDEKSASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Vieras Herra-Juhla.

Eräästä hienosta seurasta New-Orleansissa, oli muutamia nuoria miehiä kokoontunut yhteen huvittaakseen itseään ravintolassa. Samassa huoneessa oli myöskin toisia nuoria miehiä joista helposti saattoi huomata, että elämän surut ja kärsimykset olivat heille aivan vieraita. –

"Mutta missä on Varren tänään", kysyi eräs heistä.

"Kyllä hän tulee pian, Beauregard, kellohan on vasta kolme" vastasi toinen, josta helposti voi nähdä että hän oli pohjoisamerikalainen.

"Minä olen kovin utelias tekemään hänen kanssaan tuttavuutta, Lewis", virkkoi kolmas herroista.

"Teillä on kyllä aikaa tutustua häneen" vastasi Lewis rauhallisen näköisenä.

"Minä olen näinä päivinä kuullut paljon puhuttavan samasta miehestä", jatkoi Mac Donnell, "te olette tunteneet hänet jo kauan sitten Beauregard, minkälainen hän oikein on?"

"Katso itse", vastasi tämä nauraen, "tuolla hän tuleekin jo."

Ovesta astui sisään pitkä, solakka ja voimakas mies. Hänellä oli tummat, kiharat hiukset, tumma parta, kauniit kasvonpiirteet, pienet kädet ja sievät jalat.

Kapteeni Georg Warren oli jo muutamia viikkoja oleskellut New-Orleansissa – hänestä tiedettiin ainoastaan, että hän oli suunnattoman rikas ja että hän oli ottanut hyvästit sotajoukolta, päästäkseen eteläisempiin kaupunkeihin.

Kapteeni Warren tuli heti sen pöydän tuo jossa nämät kolme nuorta herraa istuivat.

Lewis ja Beauregard tervehtivät kohteliaasti tulijaa. Herra Mac Donnell – kapteeni Warren – esitti Beauregard, Warren istui tuolille.

"Teillä onkin kaunis sormus", sanoi Beauregard heti, "saanko katsoa sitä."

Warren otti sormuksen sormestaan.

"Mikä kalleus", huudahti Donnell.

"3000 dollaria", vastasi Warren.

"Voitteko ajatella kapteeni", sanoi Beauregard, "viimeisessä iltamassa kuvernöörin luona, otti Lewis kaikilta naisilta joiden kanssa hän tanssi, kaikki helyt pois, ja sai sillä tavalla 182,850 dollarin arvosta helyjä."

"Käyttävätkö naiset niin paljon koristeita täällä?" kysyi Warren.

"He ovat niin varakkaita."

"Saint-Artoyksen kallein aarre", sanoi Beauregard, "on hänen tyttärensä. Louison Saint-Artay on kaunein tyttö koko New-Orleansissa."

"Onko hän ainoa lapsi", kysyi Warren. "On", vastasi Beauregard, katsoen erästä joka meni ulos huoneesta.

"Tule tänne Doublay, täällä on vielä tilaa", huusi hän,

"Kiitos, minulla on kiire", vastasi tämä kylmästi, kumarsi ja meni.

"Minä en tiedä mikä Doublayhin on tullut", sanoi Beauregard. "Hän on niin paljon muuttunut. Hän on varmaankin rakastunut johonkin."

"Rakastunut – kehen sitten?"

"Louison Saint-Artayhin."

"Nyt minun täytyy mennä", sanoi Warren nousten ylös.

336

Se talo jossa Saint-Artay asui vanhempainsa kanssa, oli varustettu kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla. –

Louison Saint-Artay oli tuskin 17 v. vanha ja hyvin yksinkertaisesti puettu. Hänellä oli paksu, valkoinen puhu ja tummanpunainen ruusu rinnassa. Doublay kiiruhti säteilevin silmin Louisonia vastaan ja ojensi hänelle kätensä. Molemmat olivat olleet leikkitovereita ja kasvaneet yhdessä sillä Saint-Artay oli kasvattanut Doublayta kun hänen vanhempansa kuolivat.

"Kuinka voitte neiti Louison", huudahti nuori mies.

"Olen iloinen saadessani olla täällä" vastasi nuori neiti, "sitten saamme puhua, minun pitää nyt mennä pitämään seuraa tuonne!"

"Nelilehtinen apila", huusi hän hymyillen, – mutta sitten pysähtyi hän.

Warren kumarsi.

Beauregard esitti ystävänsä.

"Miksi ei Doublay ole teidän seurassanne", kysyi nuori tyttö.

"Minä en suinkaan tiedä mikä hänessä on."

Louisonin vanhemmat tulivat myöskin huoneeseen. Warren esitettiin heille.

Beauregard oli kauan turhaan etsinyt Doublayta. Viimein löysi hän hänet.

"Sano minulle suoraan Doublay, mitä sinulla on minua vastaan. Minkätähden kartat meidän seuraamme?"

"Minulla ei ole mitään."

Juhla oli loppumaisillaan.

Vieraat ottivat hyvästit!

KAHDEKSASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Uusi palvelija. Särjetty sydän.

Warren kulki yksin pitkin katua ajatuksiin syventyneenä.

"Sen täytyy onnistua", puhui hän itsekseen, "mutta mistä saisin rahoja. Korkeintaan yksi viikko on enää aikaa."

Näin ajatellen kulki hän puiston läpi joka vei kaupunkiin. Äkkiä ryömi tumma haamu esiin puiden takaa, uhaten veitsellään Warrenia.

"Rahat – tahi – – –"

Warren tarttui mieheen rautakourilla – samassa silmänräpäyksessä oli mies aseetoinna. Ja nyt kohotti Warren uhaten veistä häntä kohti. Äänetönnä odotti ryöväri loppuaan.

"Vastaa minulle", sanoi Warren, "mutta puhu totta – tahi – Mikä on nimesi."

"José Carrero."

"Tule huomenna varhain minun luokseni hotelliin, 'City of London.' – Siellä kysyt minua. Minä annan sinulle jonkun tehtävän."

"Tuhansia – tuhansia kiitoksia."

"Minä en tahdo mitään kiitoksia" – sinä et taida tullakkaan, mutta varo silloin jos minä en sinua löydä.

"Minä tulen varmasti."

"Niin, saadaan nähdä", jatkoi Warren, "tästä saat 10 dollaria jotta saat ostaa itsellesi uuden puvun ja pukeudu niinkuin olisit minun palvelijani – ymmärrätkö?"

"Kyllä" lausui ryöväri ihmeissään.

Hän seisoi kauan ja katseli Warrenia kunnes tämä katosi näkymättömiin.

Kapteeni joi juuri aamukahvia kun kyyppari astui sisään.

"Eräs mies etsii herra kapteenia."

"Antakaa hänen tulla sisälle."

Mies tuli ja Warren lukitsi oven.

"Onko sinulla halu ansaita paljon rahaa?"

Mies katsoi ihmeissään.

Illalla oli Warren ystäväinsä kanssa klubissa.

Lukija on kyllä arvannut, että Warren ei ollut kukaan muu kuin Nordheim.

Pelihuoneessa seisoi Doublay. Mr Donnell ja Lewis istuivat pelipöydän ääressä ja Beauregard ja Warren seisoivat heidän takanaan.

"Mr Donnell te pelaatte niinkuin lapsi – antakaa minä näytän kuinka pelataan."

Mr Donnell hävisi.

"Siinä nyt näette", sanoi nuori kreooli.

"Vielä kerran", jatkoi hävinnyt Mc Donnell.

Jonkun ajan kuluttua oli hän voittanut 16,000 dollaria.

Ystävät lähtivät ja sanoivat hyvästi toisilleen.

"Menettekö yksin Mc Donnell", kysyi Lewis.

"Kyllä", vastasi tämä.

Warren kiiruhti hänen perässään.

"Herra Mc Donnell, unohdin antaa teille sikarin."

No, se ei ollut tarpeellista – hyvää yötä! – – –

Kapteeni Warren tuli hotellin etehiseen. Silloin kuului askeleita rappusilta. José tuli ja otti taskustaan 18,000 dollaria antaen Warrenille.

Warren antoi 3000 dollaria hänelle sanoen: "kyllä on vielä enemmän tehtävää."

José meni huoneeseensa. – – –

New-Orleansin asukkaat tulivat levottomiksi ryöväreistä.

Useat herrat tulivat yön aikaan ryöstetyiksi.

Kuinka voi ryöväri tietää kuka oli voittanut pelissä? – – –

Saint-Artayn luona oli kapteeni Warren mieluinen vieras.

Kului muutamia viikkoja. Doublayn käynnit tulivat harvinaisemmiksi.

Doublay rakasti Louisonia suunnattomasti. Ja se oli ainoastaan hänen kainoutensa joka esti häntä ilmaisemasta rakkauttaan.

Oli ihmeellisen kaunis kesäilta, kun Warren ystäväinsä kanssa istui verannalla Saint-Artaysin luona.

"Olen kuullut, että aijotte ostaa tiluksen tuolta alhaalta", sanoi tilanomistaja kääntyen Warreniin päin.

"Niin olen ajatellut", vastasi kapteeni rauhallisena, "mutta en ole löytänyt oikein sopivaa paikkaa, ja koska muutamat tärkeät asianhaarat vaativat minun menemään takaisin pohjoiseen, niin täytyy minun lähteä täältä."

Warren sytytti sikarinsa ja katsoi tutkivasti Louisoniin.

Louison tuli kuolonkalpeaksi.

"Voitko pahoin, lapseni?" huusi levoton äiti.

Louison pudisti päätään.

"Mutta kuinka se on sen kävelyn kanssa", jatkoi Beauregard. "Sellainen kävely oli ihanaa kauniissa kuutamossa."

Doublay tuli Louisonin eteen. Muutamia muita herroja tuli myöskin esille, mutta silloin tapahtui odottamatonta – kapteeni astui Louisonin sivulle. Kaikki katsoivat Louisoniin ja kapteeniin.

Pian jäivät he kahden. Warren tunsi että nuori tyttö hänen vierellään värisi. Hän ei puhunut mitään. Warren vei hänet lehtimajaan. Louison heittäytyi tuolille ja Warren istui hänen viereensä.

"Minä kuulin äsken", sanoi Louison, "että meidän täytyy erota."

"Niin, minä sanon pian hyvästi New-Orleansille."

"Minkätähden?"

"Koska en ole löytänyt mitään, joka pidättäisi minua täällä."

"Eikö löydy mitään, mitään joka voisi pidättää teitä täällä", kysyi Louison.

"Tärkeät asiat vaativat minua lähtemään", vastasi kapteeni, "ehkä tulen takaisin New-Orleansiin, mutta se ei ole varma."

"Ensimmäisellä kerralla kun näin teidät rakastuin ja nyt lähdette pois", sanoi Louison.

"Louison, kuule", sanoi Warren, "olen rakastanut sinua, mutta kun huomasin, että sydämesi ei ollut vapaa, vetäydyin ääneti takaisin – ainoastaan sinun tähtesi tahdon jättää New-Orleansin."

"Ja kuka olisi minun sydämeni omistaja."

"Doublay", kuiskasi Warren.

Louison naurahti. "Oi, lapsuuden ystäväni, hän on minulle kyllä rakas, mutta rakastan häntä kuin veljeäni. Ja sinä voit olla hänelle mustasukkainen."

"Rakastatko minua todella", kysyi Louison.

"Louison, kaikkeni – minun elämäni – minun onneni", kuiskasi kapteeni, "kuinka voit kysyä sellaista."

"Vanno minulle", pyysi Louison, "että rakastat minua aina, tahdot aina olla minun – minun – minun – ikuisesti."

"Sen vannon, rakas enkelini", vastasi Warren, "en koskaan hyljää sinua, ei elämä eikä kuolema voi meitä eroittaa."

Kapteeni nauroi.

"Pääasia kuitenkin on, että voin omistaa sinut omakseni."

Käsi kädessä kulkivat he pimeässä puistossa. – –

YHDEKSÄSKYMMENES LUKU.

Ei mitään muuta kuin juonia.

Muutamia päiviä myöhemmin tuli koko New-Orleans yllätetyksi seuraavasta ilmoituksesta:

    Louison Saint-Artay
    Kapteeni Georg Warren
         Kihloissa.

Kaikki olivat hämmästyksissään. Joukko onnentoivotuksia lähetettiin tilanomistajan onnelliseen kotiin.

Beauregard, Lewis ja Mc Donnell menivät huvilaan illatsun viettoon.

Lewis ja Mc Donnell kiiruhtivat rappusia ylös. Beauregard oli näkevinään jonkun puun takana.

"Doublay", huusi hän, "mitä siellä teette, menkää sisälle."

"Jättäkää minut", lausui tämä puolinaisesti.

"Doublay, minä tiedän mikä teitä surettaa –."

"Näettekö, Beauregard", sanoi Doublay ähkyen, "jos Louison olisi valinnut teidän tahi Mc Donnellin tahi Lewiksen olisin särjetyllä sydämellä vetäytynyt takaisin, sillä hän on minulle rakas, mutta kun tämä ihminen omistaa hänet – tuottaa se minulle tuskaa."

"Mutta mitä teillä on Warrenia vastaan", kysyi Beauregard.

"Sisäinen ääni kuiskaa minulle, että Warren saattaa Louisonin onnettomaksi."

Doublay katosi puistoon.

Beauregard meni huvilaan. – –

Tilanomistajan kasvot säteilivät onnesta ja ilosta.

"Juuri sellaista vävy poikaa olen toivonut", huudahti hän iloisena – "parempaa ei tyttäreni voi saada."

"Kapteeni on kait hyvin rikas", kysyi Mc Donnell.

"Sitä juuri tarkoitan", vastasi vanhus, "hän sai periä sedältään 8 miljoonaa dollaria." – – –

YHDEKSÄSKYMMENESYHDES LUKU.

Salamielinen ääni.

Ennenkuin puhumme enemmän kapteeni Warrenista, käännymme takaisin sairashuoneelle jossa Irmgard eli.

Kuume oli kääntynyt, kahdeksan päivän perästä tunsi Irmgard itsensä terveeksi.

Vaikka johtaja ja hoitaja aina olivat ystävällisiä hänelle, tunsi hän kuitenkin vastenmielisyyttä heitä kohtaan, Kun Irmgard parani, vietiin hänet pieneen salonkiin, jonne hän jäi istumaan ajatuksiin vaipuneena.

Yht'äkkiä kuuli hän nimeään mainittavan. Irmgard nousi ylös ja kiiruhti ikkunaan katsomaan. Ääni vaikeni. Hetken oli hiljaista. Ovi aukeni. Hoitaja toi sisään aamiaista. Irmgard ei virkannut mitään. Hän oli epäluulon valtaamana. Hoitajan lähdettyä kuului sama ääni toistamiseen. Hetken oli taas hiljaista. Kello kahdentoista aikaan tuli johtaja häntä katsomaan.

"No kuinka kuuluu", kysyi johtaja. "Kiitos hyvin."

Hetken puheltuaan jäi Irmgard taas yksin huoneeseen. Salainen ääni tunkeusi taaskin hänen korviinsa. Irmgard laskeutui lepäämään mutta ei voinut nukkua. – – – –

Ääni kuului kamiinin kautta ja tuntui olevan naisen ääni.

Seuraavana aamuna oli Irmgard tuskin syönyt aamiaista, kun hän kiiruhti kamiinin luo ja huusi: "Oletteko siellä."

"Kyllä", vastasi ääni hiljaa.

"Oletteko nuori", kysyi ääni.

"Olen", vastasi Irmgard.

"Oletteko kaunis."

"Niin sitä on lausuttu."

"Minä olen myöskin ollut nuori ja kaunis", valitti näkymätön olento, "olen kitunut täällä jo monta vuotta. – Minun ainoa toivoni on kuolema."

Vallitsi hetken hiljaisuus.

Johtaja tuli sisään.

"Minä aijon lähteä huomenna", sanoi Irmgard.

Johtajaa naurahti.

"Elkää toki, olette vielä niin heikko."

"Tahtoisin mielelläni päästä vähän ulos", pyysi Irmgard.

"Aivan kernaasti."

Johtaja sanoi kohteliaasti hyvästi ja poistui.

Tunnit kuluivat ja oli melkein puoliyön aika.

Pelästyneenä hyppäsi Irmgard ylös sängystään. Ovi aukeni hiljaa – hitaasti – äänettömästi – – – Joku olento ilmestyi kynnykselle.

"Hiljaa", – kuiskasi tämä hiljaa ei tarvitse mitään pelätä.

Olento oli hirveän laiha ja näytti enemmän luurangolta kuin elävältä ihmiseltä.

"Kuka olette", kysyi Irmgard kauhistuen.

"Olen se onneton jonka kanssa te puhuitte ja tulin teitä varottamaan."

"Uhkaako minua joku vaara", kysyi Irmgard.

Vieras ei vastannut.

"Oletteko ollut kauan täällä", toisti Irmgard.

"Kahdeksan vuotta."

"Oletteko niin kauan ollut sairaana."

"En, olisin heti lähtenyt pois kun paranin, mutta – – – nyt tulin teitä varottamaan."

"Mistä", kysyi Irmgard säikähtyneenä.

"Siitä roistosta, joka nimittää itseään johtaja Steffensiksi! Minä luulen ettei itse pirukaan ole niin kavala kuin hän."

"Jos tietäisin että puhutte totta", vastasi Irmgard.

"Minä vannon, että jokainen sana on totta. Saatte kuulla minun kohtaloni ehdolla, että saatte itse tuomita itsenne."

Hän polvistui Irmgardin sängyn viereen lausuen:

"Maud Allen on nimeni. Orpona kasvoin nuoreksi ja reippaaksi. Nuoret miehet sanoivat minua kauniiksi – oi tämä kauneus – kuinka vihaan sitä! Se oli minun turmioni – – – minulla oli eräs nuoruuden toveri joka leikki kanssani kuin lapsi – hän iloitsi kanssani ja veti minua koulussa pitkistä palmikoistani."

Hän otti toisen palmikon käteensä ja katseli sitä surullisesti.

"Niin, minne onkaan John joutunut", jatkoi Maud, "kuinka usein eikö hän sanonutkin minulle: 'sinusta tulee minun vaimoni.' Sitten meni John merelle ja senjälkeen en ole kuullut hänestä. Mutta hän on minulle rakas, niin sydämellisesti rakas, öin ja päivin on hän mielessäni ja kun kuolen, on hän oleva viimeisenä ajatuksissani!"

"Ja sitten tulin sairaaksi ja minut tuotiin tänne muutamaksi viikoksi niinkuin luulin, vaan senjälkeen en ole astunut ulos tästä talosta."

Kuumat kyyneleet vuosivat Irmgardin silmistä.

Taas jatkoi Maud kertomistaan:

"Kun tulin tänne, olivat kaikki hyvin ystävällisiä minulle. Jonkun viikon päästä tunsin terveeksi ja olin iloinen että taas pääsen pois vapaaseen luontoon. Oi – en koskaan – en koskaan enää voi nähdä heitä. Se, joka kerran on sulettu näiden muurien sisään, on elävältä haudattu."

Irmgard huokasi syvään.

"Johtaja", jatkoi Maud, "oli hyvin ystävällinen minulle, mutta kun puhuin poislähdöstäni, esteli hän minua kaikin tavoin. Minä tunsin itseni terveeksi ja tulin kärsimättömäksi. Ja minä en ole ainoa uhri. Niitä on tuolla alakerroksessa neljä tai viisi kappaletta. Eräänä iltana huomasin teeni joukossa jotain kummallista makua – mutta en välittänyt siitä sen enempää vaan join monta kupillista peräkkäin. Mutta heti senjälkeen tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi ja nukuin heti. Ja kun heräsin – silloin – seisoi se vihollinen minun vieressäni. Hänen voitonriemuisista kasvoistaan näin heti, että hänen kavala juonensa oli onnistunut. Senjälkeen ei hänen enää koskaan onnistunut tulla minua lähelle. Pitkään aikaan en kuullut hänestä mitään. Löysin jostakin pienen peilin kappaleen ja sain nähdä kuinka olen tullut laihaksi ja kadottanut kaiken kauneuteni."

Äkkiä vaikeni hän. Käytävältä kuului jo askeleita ja hiljaista suhinaa – – –

"Luulen, että minua etsitään", sanoi Maud.

"Jos he löytävät sinut täältä, silloin olet hukassa", kuiskasi Irmgard. "Kiiruhda nyt, ehkä he eivät vielä ole huomanneet poissaoloasi!"

Hiljaa kuin haltia, kiiruhti Maud ulos.

Kello 11 tuli johtaja.

"Herra johtaja, pyydän päästä täältä pois", pyysi Irmgard.

"Mistä olette saanut semmoisen ajatuksen", sanoi johtaja kiivastuen, "varmaan olette saanut uuden hermokohtauksen. Teidän täytyy muutama päivä rauhallisesti levätä."

"Minä vakuutan että olen terve ja tahdon pois. Olen kiitollinen kaikesta mitä olen saanut."

"Ei – ei vielä millään tavalla huusi johtaja."

"Mutta minä vakuutan olevani aivan terve", pyysi Irmgard.

"Niin, oman vastauksenne päällä mutta ei lääkärin" sanoi johtaja Steffens nauraen ja poistui huoneesta.

Irmgard huomasi ettei ollut mitään toivoa johtajalta, eikä mitään muuta keinoa ollut enää jälellä kuin pako. –

Alkoi hämärtää. Kiireesti söi hän illallista. Kaikkialla oli tyyntä ja hiljaista. Irmgard otti vaatteet päälleen ja hiipi ulos. Rohkeasti meni hän valaistuun käytävään. Siellä näki hän lääkäri Castorin. Irmgard piilotti itsensä. Samassa katosi Castor suureen huoneeseen josta kuului paljon ääniä. Se oli sairas-sali. Äänetönnä kulki Irmgard edelleen. Äkkiä kuuli hän kovaa puhelua. Porttivahti ja sairaanhoitaja puhelivat keskenään.

"Onko täällä käynyt paljon ihmisiä tänään", kysyi hoitaja.

"Ei, on ollut hyvin hiljaista, ainoastaan sitä neitiä, joka hiljattain tuli tänne on kaksi käynyt kysymässä."

"Ketä ne olivat?"

"Ensimäinen oli farmari, mutta minä sanoin hänelle, että hän on lähtenyt täältä pois jo kolme päivää sitten".

"Vai niin, ja kuka oli toinen?"

"Se oli myöskin joku jättiläinen ja kysyi josko täällä on joku neiti nimellä Nordheim mutta minä kielsin."

Irmgard värisi. Hän tiesi ettei näiltä ihmisiltä olisi mitään apua odotettavissa.

Hoitaja tuli uudelleen takaisin juuri samaa käytävää jossa Irmgard seisoi.

"Kuka siellä on?" kysyi hoitaja.

"Minä tahdon puutarhaan", vastasi Irmgard.

Hoitaja otti hänet takaisin huoneeseensa ja lukitsi oven ulkopuolelta. – – –

YHDEKSÄSKYMMENESKAHDES LUKU.

Kaksi onnellista.

Ennenkuin puhumme enemmän onnettoman kreivin tyttären kohtalosta, käännymme takaisin New-Orleansiin jossa sillä aikaa tapahtui arvaamatonta.

Sain-Artayn huvilassa pidettiin juhla juhlan jälkeen. Vanha tilanomistaja oli mahdottomasti iloinen saadakseen kerskua rikkauksineen ja useita viikkoja ei New-Orleansissa puhuttu muusta kuin kihlauksesta. Jo muutamain päiväin perästä piti olla häät –

Eräänä iltana oli Warren ainoa vieras huvilassa.

Louison oli hyvin surullinen. Häntä ei huvittanut mikään.

"Tule, mennään puutarhaan", pyysi Louison sulhaseltaan. He menivät

"Tiedätkö, olen ollut sinun päällesi oikein vihanen", – sanoi Louison äkkiä.

"Minkätähden?"

"Oi, älä kysy sitä, tiedät sen hyvin."

"En minä tiedä, olenko suututtanut sinun?"

"Sinulla on aina niin paljon puhumista serkkuni kanssa, minä olen niin onneton!" Ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri hänen poskipäilleen.

"Olet siis mustasukkainen minusta rakkaani", sanoi Warren, "siitä olen iloinen."

"Oi sinä et usko, kuinka näin kummallisen rauhattoman unen."

"Minkälaisen sitte?"

"Ajatteles, näin unta, että sinä hyljäsit minun ja olit toisen kanssa naimisissa – en voi sanoa kuinka se koski minuun. Niin kävi erään minun ystäväni. Hän tuli naimisiin erään petturin kanssa. Mutta tämä jätti hänet. Hänen vanhempansa ottivat hänen luokseen. Ja nyt on tyttöparka sairaalassa."

Seurasi syvä hiljaisuus.

Äkkiä kysyi Louison:

"Tahdotko vastata erääseen kysymykseen."

"Varmaankin", sanoi Warren.

"Sano minulle suoraan, oletko ennen rakastunut johonkin."

"Muita, kuinka voit kysyä sellaista – en, rakkaus on tähän asti ollut minulle jotakin aivan vierasta."

"Siis – olenko minä – sinun ensimäinen rakastettusi?"

"Olet, sinä se olet."

"Oi, minä luotan sinuun", kuiskasi Louison, "olen niin onnellinen omistaissani sinun sydämesi. – Mutta koskaan ei ole kukaan voinut rakastaa niin syvästi kuin minä."

He menivät ääneti huvilaan.

Tilanomistaja seisoi verannalla katetun pöydän ääressä.

"Äiti odottaa sinua Louison", sanoi hän. – – –

Kotiin palatessaan poikkesi Warren isoon kahvilaan. Siellä istuivat taaskin Beauregard, Lewis, Mc Donnell ja – Doublay.

"No, onnellinen, mistä te tulette", kysyi Beauregard.

"Tietysti morsiamensa luota", jatkoi Lewis kuivasti.

"Nyt tulee suuret häät, koko kaupunki niistä puhuu", toisti taas Beauregard.

"Onko teillä täällä jotain sukua nimellä Gould", kysyi Doublay.

"Ei, sellainen nimi on minulle vieras."

Hetkisen kuluttua sanoi Warren hyvästi ja lähti.

Mennessään puheli hän: "Hän on voinut nähdä minun jossakin. Nyt täytyy Josén pitää vaaria tästä miehestä."

Ja myöhäiseen yöhön, istui hän valveilla miettimässä keinoja. – – –.

YHDEKSÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.

Mustasukkainen hätä.

Sillä aikaa kun komeita häitä valmistettiin Saint-Artaysin luona, kärsi Doublay raukka salaisia tuskia. Rauhatonna kuljeskeli hän sinne tänne; yhä lähemmäksi tuli päivä, jolloin Louison häneltä vietäisiin.

Doublay oli myöskin saanut kutsun häihin, mutta kieltäytyi menemästä koska hänellä muka oli tärkeä matka edessään.

Maanantaina, kaksi päivää ennen häitä, astui Doublay laivaan ja aikoi matkata pohjoiseen. Hitaasti kulki mahtava laiva eteenpäin kallistuen milloin oikealle milloin vasemmalle. Ensimäisenä iltana ohjasi hän kulkunsa Wiksburgiin. Pitkästä matkasta tunsi hän itsensä väsyneeksi ja laskeutui lepäämään.

Seuraavana aamuna istui Doublay hotellin verannalla, katsellen jokea, jonka mahtavat aallot vaahtopäinä kulkivat etelää kohti.

Kiireesti nousi hän ylös ja meni rautatieasemalle. Siellä oli ainoastaan muutamia matkustajia.

Doublay istui pöydän ääreen ja pyysi virvokkeita.

Ovi avattiin.

Sisään astui mies suuri pakka papereita kädessään.

"Mitä tahdotte", huusi kellarivahti.

Doublay istui ajatuksiin vaipuneena

Hämmästyttävä huuto kuului toisesta huoneesta.

"Murhaaja – kaksi kertaa nainut – Gould!" huusi eräs ääni.

Doublay nousi ylös – nimi Gould – mitä se merkitsi?

Uskoiko hän enää silmiään – sehän on Warren.

Hän meni lukemaan mitä lappuun oli kirjoitettu:

    Kuulutus.

    Tämä kuulutus koskee insinööri Arthur Nordheimia Saksasta,
    eli John Gouldia niin kuin hän nimitti itseään New-Yorkissa,
    joka on kaksi kertaa nainut ja tehnyt ryöstömurhan anopilleen,
    rahamies Smithille New-Yorkissa. Ryövärin tunnusmerkit on
    mainittu alempana. Kaikkia, jotka pääsevät Nordheimin jäljille,
    kehoitetaan kiireimmiten ilmoittamaan siitä, tahi tuomaan hänet
    vangittuna, lähimmälle poliisi-asemalle.

                                    Liittoutuneet kuvernementit
                                    Missisippi, Albana ja Georgia.

    Ikä: noin 30 vuotta.
    Hiukset: tummat, kiharat.
    Kasvot: merkillisesti silmiin pistävät ja kauniit.
    Silmät: isot, tummat.
    Asumuoto: pönäkkä ja sorea.
    Pituus noin 1.75.
    Erityinen tunnusmerkki: revolverikuulan haava vasemmassa
       olkapäässä.

Doublay ei epäillyt kauvempaa, – Warren – Gould – Nordheim oli yksi ainoa henkilö. Kummallinen ajatus juolahti heti hänen mieleensä, kääntyä takaisin New-Orleansiin ja pelastaa Louison.

"Koska lähtee ensimäinen juna New-Orleansiin?"

"Huomenna kello 9, 30", oli vastaus.

Doublay laski.

Jos hän aamulla lähtisi matkalle olisi hän illalla New-Orleansissa, ja häät oli ilmoitettu jo kello 10 e. p. Hän kulki rauhatonna ympäri huonetta. Äkkiä juolahti hänen päähänsä ajatus matkustaa pieneen kaupunkiin joka oli parin penikulman päässä asemalta. Sieltä saisi hän poliisin apua.

Mutta sittenkin saapuisi hän liian myöhään. Eikö ollut mitään keinoa? Etehisessä tapasi hän poliisin.

"Tiedättekö, kuka on lähettänyt ilmoituksen joka on seinällä", kysyi hän poliisilta.

"Poliisieversti Rogers New-Yorkista."

"Ja missä voi tavata tätä poliisieverstiä?"

"Hän on nyt Raymondissa."

"Kuinka pitkällä on Raymond täältä."

"Kumminkin 20 penikulmaa (engl.), ja tie sinne on hyvin huono."

"Minä ratsastan sinne. Voiko täältä saada hevosta?"

"Kyllä tuolta saa, mutta se täytyy maksaa jos sattuisi joku tapaturma."

Molemmat lähtivät ulos.

Puolen tunnin kuluttua lähti Doublay Raymondiin.

Kello oli jo 8 aamulla kun hän saapui ensimäiseen taloon. Hän nimittäin pimeä kun oli, ajoi eksyksiin ja harhaili ympäri koko yön.

Doublay ajoi ensimäiseksi torille ja kysyi Rogersia ja kiiruhti häntä tapaamaan.

YHDEKSÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.

Se on hän.

"Voinko saada puhutella poliisieversti Rogersia", pyysi Doublay läähättäen.

Rogers kumarsi.

"Oi pyydän, antakaa minulle pari minuuttia aikaa puhua, minä tiedän missä se murhaaja eli ryöstäjä on, jota te etsitte."

"Tiedättekö" huusivat eversti ja tuomari yht'aikaa.

"Missä on Nordheim?"

"New-Orleansissa."

"Kuinka kauvan hän on siellä ollut?"

"Kuitenkin kolme kuukautta"

"Oletteko nähnyt hänet?"

"Olen New-Yorkissa jossa hän käytti nimeä John Gould."

"Mitä hän toimi?"

"Hän aikoi mennä naimisiin."

"Missä olette lukenut kuulutuksen."

"Tänään Jacksonissa."

"Miksi ette sähköittänyt heti minulle?"

"Sitä en tullut huomanneeksi."

"Missä oli haava", kysyi Rogers.

"Vasemmassa olkapäässä."

"Nyt tiedän varmaan, että se on hän" sanoi Rogers.

Hän kasti kynän musteeseen.

"Pyydän osoitetta."

"Saint-Artay – New-York – Butler Avenyn."

Rogers teki mallikirjoituksen.

    (Kiireellinen).

    Sähkösanoma.

    Mr. Saint-Artay – New-Orleans – Butler Avenyn. Keskeyttäkää
    häät – kapteeni Warren on kaksi kertaa nainut – rosvo ja
    murhaaja – häntä etsitään – vangitkaa hänet heti – tulen itse
    tänään – enempi suullisesti.

                                      Rogers, poliisieversti.

Hevonen odotti portilla. Rogers ja Doublay astuivat vaunuihin.

"Ensin pyydän teitä esittämään itsenne" sanoi eversti kohteliaasti.

"Raoul Doublay."

"Kiitän, minun nimeni tiedättekin. Nyt meidän täytyy koittaa päästä New-Orleansiin niin pian kuin mahdollista."

YHDEKSÄSKYMMENESVIIDES LUKU.

Revisioni ja Onnistumaton hanke.

Me jätimme Irmgardin huoneeseensa onnistumattoman paon jälkeen.

Schöller – hänen ainoa ystävänsä oli monta päivää etsinyt turhaan – lasta ei löytynyt.

Hän meni kaupunkiin ja kysyi sieltä Irmgardia – kukaan ei tietänyt. Hän kävi Steffensin sairashuoneella kysymässä, siellä sanottiin ei olevan mitään rouva Nordheimia.

Johtaja Steffens istui juuri työhuoneessaan kun ilmoitettiin, että useampi herra etsii häntä.

"Laske heidät sisään", sanoi hän palvelialle.

Johtaja meni vieraita vastaan, "minä en ensinkään odottanut teitä", sanoi hän sisääntulijoille.

"Me tahdoimme juuri tulla ihan odottamatta. Sallikaa esitän teille seuralaiseni."

"Johtaja, lääkäri Steffens – lääkäri Wood – lääkäri Greenfell."

"Minä toivon, että pidätte nyt tarkastuksen, herra professori Brighton, annan heti käskyn että ovet avataan."

Pian tuli palvelija ilmoittaen että kaikki on valmiina.

Johtaja vei heidät ensin pihan yli sivurakennukseen.

Lääkärit kulkivat huoneesta huoneeseen, silloin tällöin kysellen jotakin sairailta.

Kaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä.

Sitten menivät se päärakennukseen.

Äkkiä jäi lääkäri Brighton seisomaan, hänen silmänsä huomasivat jotain yläkerroksessa.

Hän käski johtajaa luokseen.

"Onko tuo nainen tuolla ylhäällä mielisairas", alkoi hän.

Johtaja nyökkäsi päätään.

"Hän on erittäin kaunis nainen ja näyttää niin surulliselta, että minun täytyy kysyä kuka hän on. Tiedättehän että minun pitää tutkia kaikki."

"Hyvänen aika olen aivan unohtanut näyttää uuden sairaani. Miksi ette muistuttanut minua", huusi johtaja vihaisena hoitajalle joka juuri tuli ulos, "meillä on täällä uusi mielisairas. – Tiedättehän, että minulla on niin paljon muuta ajattelemista! Voinko sitte muistaa kaikkia!"

"Tulkaa nyt katsomaan!"

He seisoivat Irmgardin huoneen oven edessä. Johtaja aukaisi oven.

"Pyydän anteeksi, että häiritsemme. Tarkastuskomisionin täytyy persoonallisesti tutkia, josko mitään puuttuu ja oletteko tyytyväinen oloonne."

Professori katsoi tutkivasti Irmgardiin.

"Minä en voi valittaa kohtelua", alkoi Irmgard, "mutta" – Oli hiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen.

"Mutta", jatkoi Irmgard, "minä tunnen itseni terveeksi ja olen pyytänyt päästä pois, mutta pyyntöäni ei ole täytetty."

"Voitte rauhallisesti luottaa johtajaan", sanoi Brighton.

"Minä en voi ymmärtää, että minua pakoitetaan olemaan täällä vasten tahtoani", jatkoi Irmgard. "Minun suljetaan yksinäiseen huoneeseen."

"Niin, minä suljin oven koska hän meni iltasilla ulos", vastasi johtaja.

Ennenkuin professori Brighton ehti enempää puhua, kuiskasi johtaja hänen korvaansa: "ne on hänen luulojansa, minä en välitä niistä mitään."

Professori kääntyi taas Irmgardiin.

"Onko teillä minkäänlaista todistusta?"

"Ei puolisoni otti sen."

"Minkätähden?"

"Hän pelkäsi, että minä haastan hänen oikeuteen koska hän on naimisissa toisen kerran. Nyt etsin minä lastani", jatkoi Irmgard, "ehkä hän on sillä miehellä joka on saattanut minun onnettomaksi."

"Hänellä ei ole mitään lasta", kuiskasi johtaja.

"Mistä sen tiedätte?", kysyi professori.

"Olen nähnyt koko sukuluettelon. Hän on farmarin tytär ja onneton rakkaus on eroittanut hänen kotoaan."

Professori uskoi johtajan puheen todeksi.

Irmgardin silmät täyttyivät kyynelillä. Herrat lähtivät huoneesta. – – –

Johtaja saattoi herrat portille. Sitten meni hän ajatuksiin vaipuneena omaan huoneeseensa. Se oli onni että hänen onnistui pettää lääkärit.

Jos professori olisi tullut epäluuloon, olisi kaikki ollut hukassa ja hän olisi saanut kovan rangaistuksen.

Hiljaa astui hoitaja huoneeseen.

"Siitä olisi voinut tulla kaunis historia", sanoi hoitaja.

"Niin, oikein erinomainen", vastasi johtaja. "Minä en oikein ymmärrä professori huonoilla silmillään keksi hänen päänsä ikkunassa. Olisiko joku sanonut jotain, se ei ole mahdotonta."

"Ehkä lääkäri Castor", lisäsi hoitaja.

"Ei se voi olla mahdollista. Hänellä on kyllä työtä sairaissaan. Nyt on kaikki käynyt hyvin ja onnellisesti."

Hoitaja istui tuolille.

"Kaikki, jotka ovat tuolla puolen", jatkoi johtaja, "ovat tuskin puoleksikaan niin kauniita kuin ylpeä saksalainen kreivittäremme."

"Niin, kaunis hän on", lisäsi hoitaja, minä voin pitää hänestä oikein vaaria, sillä näettekös herra johtaja, minä olen nainen. Ja naista ei kavahdeta niinkuin miestä. Oi – jos tietäisitte – – Nukutaanhan monta kertaa niin raskaasti, ettei suinkaan tiedä, mitä ulkopuolella tapahtuu – – –

"Minä ymmärrän kyllä", vastasi johtaja aukaisten rahalaatikon.

"Siis yöllä yhden aikaan", kuiskasi hoitaja, "– tiedättehän että hän on aina lukkojen takana – toivotan onnea." Hoitaja lähti.

Johtaja kävi ympäri kaikissa sairashuoneissa – mistään ei voinut nähdä minkä paulan hän oli asettanut Irmgardille – – –

Herkeämättä mietti Irmgard mitenkä hän pääsisi pois tästä onnettomasta talosta.

Hän meni kamiinin luo ja huusi Maudia.

"Onko se Irmgard", vastasi hiljainen ääni.

"On, on, sano miksi et ole vastannut minulle pitkään aikaan."

"Se huomattiin, että olin silloin poissa huoneestani ja rangaistukseksi pantiin minun päälleni pakko-röijy."

"Oletko nyt vapaa."

"Olen, mutta olen niin väsynyt ja heikko että luulen eläväni enää ainoastaan muutaman päivän – oi, jos ei niin sentään olisi."

"Älä puhu sellaista Maud, olivatko lääkärit sinun luonasi tutkimassa?" jatkoi Irmgard. "Ei täällä ketään käynyt."

"Mutta minun luonani oli", huusi Irmgard, "vaan he eivät uskoneet minua."

"Minä uskon sen", sanoi Maud "johtaja osaa kyllä kiertää kaikki asiat niin, että häntä uskotaan kunnon mieheksi. Mutta milloin on hän saava palkkansa!"

"Oi, minulla ei ole enää mitään toivoa", nyyhkytti Irmgard.

"Ei, se joka on joutunut tänne on hukassa – niin, hän on elävältä haudattu", vastasi Maud surullisesti.

Molemmat vaikenivat.

Hoitaja astui sisään ja asetti illallisen pöytään.

"Tahdotteko vielä jotain", kysyi tämä.

"Ei kiitos", vastasi Irmgard lyhyesti.

Hoitaja lähti.

Irmgard söi pikkusen ja vei teekupin huulilleen.

Äkkiä laski hän sen alas.

Teessä oli kummallinen maku.

Maud raukan kohtalo tuli heti hänen mieleensä.

Irmgard kaasi kupillisen ulos niin että hoitaja voisi luulla hänen juoneen.

Hoitaja korjasi taas ruuan.

Irmgard lukitsi oven, mutta hän ei voinut mennä nukkumaan vaan jäi istumaan tuolille. Makuuhuoneen ovi oli auki ja viereisellä pöydällä oli kynttilä ja tulitikkuja.

Oli jo keskiyö kun Irmgard kuuli kepeitä askeleita.

Näkyi pientä valoa.

Irmgard ei voinut ymmärtää mistä valo tuli.

Mitä se olisi – hän kauhistui. Hänen silmänsä kiintyivät isoon peiliin joka oli makuuhuoneessa.

Peili näytti tulevan aina kapeammaksi ja kapeammaksi.

Nyt oli se kadonnut, mutta sijalla aukko.

Ja nyt – nyt tuli tumma haamu näkyviin aukosta; hiljaa – varovaisesti hiipien sängyn luo.

Huone valaistiin kynttilällä ja johtaja seisoi hänen makuuhuoneessaan.

"Mitä teette täällä tähän aikaan", huusi Irmgard aukaisten ikkunan.

"Mitä tahdotte minusta", kysyi Irmgard vielä kerran.

"Minä kuljin teidän huoneenne ohi ja luulin teidän puhuvan unissanne; ja koska ovi oli lukossa tulin toista tietä. Ymmärtäkää – minulla on niin suuri huoli teistä", vastasi johtaja.

Koskaan ei hän ollut huomannut Irmgardia niin kauniiksi kuin nyt.

"Lähtekää heti", huusi Irmgard "Miksi ette voi mennä samaa tietä josta tulittekin."

"Minä en tahdo näyttää salateitäni", nauroi johtaja. Irmgard lukitsi oven ja meni peilin eteen josta johtaja oli tullut.

Mutta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä salaovesta. – – –

YHDEKSÄSKYMMENESKUUDES LUKU.

Kaunis sulhanen!

Se päivä oli käsissä jolloin häät piti olla.

Kapteeni istui huoneessaan ympärillään paljon lippaita.

José oli juuri lukinnut viimeisen.

"Kello on nyt 8", sanoi Warren palvelialleen. "Sinä saat heti viedä tavarat laivaan ja osoittaa ne nimellä William Brown. Jos joku kysyy jotakin tästä osotteesta, niin sano, että ne lähetetään jollekin minun tuttavalleni."

José nyökkäsi.

"Sinä itse", jatkoi Warren, "tulet minun luokseni. Minä en vielä tiedä kuinka menettelen sinun kanssasi. Se on mahdollista että lähetän sinut M... s."

José lähti.

Warren heittäytyi sohvalle. "En tiedä, tunnen itseni niin pelkuriksi", puhui hän itsekseen, – "ja kuitenkin on minulle aina näihin asti käynyt kaikki hyvin. – Minun täytyy kuitenkin houkutella itselleni suuren summan vanhukselta muuten olen –."

José tuli takaisin.

"Auta minua pukemisessa", sanoi Warren.

Palvelia meni vaatesäiliöön ja toi univormun. Warren tahtoi panna univormun päälleen, koska Saint-Artay oli pyytänyt hänen hääpäivänään pukeutumaan siihen.

Warren meni ulos. José seurasi jälessä.

Ihmiset kumartelivat ja onnittelivat häntä.

Warren kiiruhti vaunuihin jotka odottivat.

José nousi kuskipenkille, ja nyt kiiruhti soma ekipaasi Saint-Artayseen, jossa kapteenia jo odotettiin.

Tilanomistaja kiiruhti Warrenia vastaan.

"Tervetuloa", huusi hän sydämellisesti.

Vanhus oli jo juhlapuvussaan;

"Tästä minä pidän", sanoi hän nauraen, "univormussa olet aivan toinen ihminen. Jos minä olisin tyttö niin minäkin rakastuisin sinuun."

Rouva Beaucamps kiiruhti paikalle.

Hänellä oli päällään vihreä, loistava silkkipuku.

Sali täyttyi vieraista.

Palvelija astui Warrenin luo ja kuiskasi hänelle jotakin.

"Heti", vastasi kapteeni ja kiiruhti rappusia ylös.

Louison tuli sulhastaan vastaan.

"Oi, kuinka olen onnellinen", kuiskasi hän hiljaa.

"Et onnellisempi kuin minäkään", vastasi Warren.

Louison ja Warren menivät vierashuoneeseen.

Riemuhuudoilla otettiin vastaan kaunis pari.

Kaikki ryntäsivät eteen.

Beaurdgard, Mc Donnell ja Lewis olivat ensimäisinä, ihmetellen katselivat he onnellista ystäväänsä. – –

Postinkantaja astui huoneeseen. "Onko herra Saint-Artay täällä?"

"Täällä olen", vastasi tämä astuen esiin. "Täällä olisi teille sähkösanoma." Postinkantaja lähti. Vanhus astui nuoren parin eteen. "Tässä on sinulle vielä jotain", sanoi hän ojentaen sähkösanoman Warrenille.

"Keskeyttäkää häät", – hän kalpeni – –

Rauhallisena luki Warren

    "Teidän rakkaalle tyttärellenne ja kapteeni Warrenille
    lähetämme sydämellisen onnittelumme!

                     Tom Brown ja rouvansa Connecticut."

"Sellaisia en tunne", mutisi vanhus miettiväisenä.

Sillä aikaa kun vanhus luki tätä sähkösanomaa, oli Warrenin edessä toinen:

    "Keskeyttäkää häät – kapteeni Warren kaksi kertaa naimisissa –
    ryöväri ja murhaaja – häntä etsitään – vangitkaa hän heti –
    tulen tänään – edelleen suullisesti

                                      Rogers, poliisieversti."

Se oli hänen kuoleman vihollisensa, hänen heltymätön takaa-ajajansa. Kiireesti katsoi hän mistä sähkösanoma lähetettiin. "Raymondista", paikka oli hänelle tuntematon.

Kenenkään huomaamatta pisti hän sähkösanoman taskuunsa.

Saint-Artay tuli esiin.

"Jos et tunne voivasi hyvin voimme siirtää vihkimisen iltapäiväksi."

"Mutta, pyydän – minulla ei ole mitään estettä – ei, ei, – ei mitään muutoksia minun tähteni."

Kapteeni oli aivan toivoton. Joka silmänräpäyksellä katsoi hän huoaten ovelle – joka silmänräpäys luuli hän everstin astuvan sisään.

Hän katsoi kelloa, se oli varttia yli kymmenen.

"Eikö pappi vieläkään ole saapunut?" kysyi hän appivaariltaan.

"Ei, en ymmärrä missä hän lienee – pitihän hänen olla täällä täsmälleen kello 10."

"Sehän on ihmeellistä", tokasi Warren.

"Minä menen vielä katsomaan, taitaa olla tullutkin jo", tuumaili isäntä.

Samalla astui sanansaattaja sisään ojentaen hänelle paperilipun.

"Olen kutsuttu kuolevan vuoteelle", luki Saint-Artay, "pyytäisin teidän siirtämään sen pyhän toimituksen tunnin eteenpäin, – kello 11 olen siellä."

"Kehno ilmoitus" mumisi taikauskoinen isäntä.

"Pappi tulee vasta tunnin kuluttua", sanoi hän kapteenille, joka kärsimättömänä odotti kuin kuumilla hiilillä.

Silloin näki hän palveliansa Josén tulevan.

"Anteeksi, poistun silmänräpäykseksi, rakkaani", kuiskasi hän Louisonille ja riensi Josén luo.

"Tiedätkö jotakin paikkaa nimeltä Raymond."

"Kyllä, sehän on lähellä Jacksonia", vastasi palvelia.

"Käykö sinne rautatie?"

"Ei, siitä on lähimmälle rautatieasemalle 4 kilometriä."

"Kiitoksia", sammalsi kapteeni tuskissaan, "pidä nyt vaaria – minne minä menen pitää sinun tulla mukana."

YHDEKSÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Häät. – Hirvittävä yllätys.

Warren kääntyi takasin ja meni appivaarinsa luo.

Nyt oli kello 11 – Pappia ei vaan kuulunut.

Warren kärsi sanomattomia tuskia iloisesta ulkomuodosta huolimatta.

Äkkiä tyyntyi melu. Pappi oli ovella ystävällisesti naurahtaen ja siellä täällä tervehtien muutamia tuttuja. Viimein tervehti hän muutamalla lempeällä sanalla morsiusparia.

Kaikkien kokoonnuttua huoneeseen meni pappi alttarin luo ja piti pitkän varoittavan puheen, jota kaikki syvällä liikutuksella kuuntelivat – ainoastaan Warren ei ymmärtänyt sanakaan kaikista yleisistä neuvoista ja varoituksista ja pappi yksinomaan hänelle puhui.

Warren piti että tämä puhe oli hänelle ikuinen salaisuus – hänen silmänsä olivat kiintyneet ainoastaan oveen ja joka hetki odotti hän everstin saapuvan.

Nyt kääntyi hänen katseensa Louisoniin, joka hiljaa ja kauniina kuin enkeli seisoi hänen vierellään hartaasti kuunnellen papin kehoituksia.

Mutta hänen levottomissa aivoissaan kohosi taas uusia ajatuksia – Hän oli seisovinaan punaposkisen nuoren tytön rinnalla New-Yorkin komeimmassa kirkossa, jossa pappi puhui samoja siunatuita sanoja kuin täällä päivänpaisteisessa etelässä. Sisimmillä silmillään oli hän näkevinään pienen koruttoman maalaiskirkon, jonka alttarin edessä hän seisoi nuori tyttö käsivarsillaan. Tämä nuori nainen, joka niin uskaltavasti katsoi häneen, oli saksalainen kreivintytär Irmgard joka oli jättänyt isänsä linnan, kaiken rikkautensa ja onnensa, seuratakseen häntä.

Pappi teki runsassisältöisimmän kysymyksen, kysymyksen, joka yhteen solmi kahden ihmisen kohtalot toistensa kuuliaisuudella, kunnes kuolema katkaisee siteen.

Ja hän, joka jo kaksi kertaa ennen oli myöntävästi vastannut näihin kysymyksiin, ja siten kiinnittänyt itsensä kahteen puolisoon, nosti päänsä lausuen rauhallisesti ja tyyneesti:

"Kyllä."

Pappi kääntyi Louisoniin:

"Kyllä", kuiskasi hän hiljaa.

Toimitus oli tehty. – Vieraat tunkeilivat onnitellen nuoren parin ympärillä. Onnentoivotukset eivät tahtoneet millään loppua.

Warren tuli levottomaksi – onnittelut eivät loppuneet – aika kului, kello oli jo kaksi.

"Mutta nyt on jo aika käydä pöydän luo", huusi Saint-Artay. "Pyydän herrasväki, kaikki on kunnossa."

Kapteeni astui heti hänen luoksensa.

"Luulen, että saamme heti matkustaa", tuumi hän ystävällisesti, "minä etsin Louisonin ja käsken hänen pukemaan."

"Mutta lapseni, ensin täytyy syödä, ette ole syöneet säännöllisesti sitten kun aamulla, ei – ei – jäätte tänne ja syötte – rakkaus ei ruostu", tokasi tilanomistaja hymyillen.

Kapteeni ei voinut kieltäytyä, vaan istui alas.

"Istukaa hetkinen", jatkoi isäntä, "voitte sitten ajaa nopeammin."

Yleinen riemu vallitsi kaikkialla.

"Hetkinen, rakas isä", sanoi kapteeni Saint-Artaylle, joka juuri oli antamaisillaan merkin että päivällinen alkaisi. Hän meni ovelle antaakseen palvelijoille tarpeelliset käskyt.

"Kyllä – varmaan", vastasi tämä, "minä ainoastaan tahdoin katsoa josko kaikki on kunnossa."

Saint-Artay lähti salista.

Warren meni ikkunaan katsomaan – vaunut ajoivat juuri portille.

Ovi avattiin – vaunuista hyppäsi alas poliisieversti Rogers ja Doublay.

Kapteeni seisoi järkähtämättä. Hän näki kuinka eversti kiiruhti taloon.

Ainoastaan yksi on jälellä – kiireellinen pako.

Hän katsoi Louisoniin, joka oli muutamien ystäviensä kanssa vilkkaassa keskustelussa. Kiireesti kiiruhti hän ulos sen oven kautta josta Saint-Artay äsken poistui.

Juuri ovea avatessaan tuli isäntä vastaan.

"Minne sinä, oletko sairas?" huusi hän. – Kapteeni oli kalpea kuin Hilu.

Mitä oli vastattava?

Äkkiä sai hän päähänpiston.

"Unohdin lompakkoni hotelliin – minä käyn äkkiä sen noutamassa."

"No onko se niin tärkeä?" kysyi Saint-Artay.

"Se sisältää kaikki matkarahat. Jos se joutuu vieraan kynsiin tulee aika vahinko. Tulen heti takasin."

"Ja sellaisen pikkuseikan takia jättäisit meidät tänne – ei – minä annan riittävästi paljon matkarahaa".

Hän veti esiin avainkimpun lausuen:

"Äsken näytin kuinka kassakaappi aukaistaan, vieläkö sen muistat?"

Warren nyökkäsi myöntävästi päätään.

"Tässä on avaimet, aukaise kaappi ja ota mitä tarvitset. Jos et osaa aukaista kutsu minua."

Warren kiiruhti.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli heittää avaimet pois ja paeta. Mutta – ehkä vielä riittäisi aikaa ottaakseen osan Saint-Artayn kalleuksista mukaansa.

Nyt kun hän ei enää huomannutkaan vaaraa sai ahneus vallan.

Kiireesti juoksi hän kaapin luo.

Ensimäinen lukko avautui aivan yksinkertaisesti mutta lystikkäästi.

Joku varjo näkyi ovella. Se oli José.

Warren heitti pari viittaa ja muutaman hatun.

"Nämät otan mukaani."

"Odota sentään, voimmehan ottaa jotakin vielä."

Kirjain "r" vieri paikoilleen, mutta päälukko ei auvennut.

"Turhaan", mutisi Warren "olen ehkä tehnyt jonkun virheen."

Hän aikoi juuri lähteä kun silmänsä vielä kerran kohdistuivat kaappiin.

Siinähän seisoo "voler", kuin pitäisi olla "voleur." Kiireesti korjasi hän virheen ja ovi aukeni. Paperirahat, kullat ja hopeat pistettiin suureen pussiin ja kaappi tyhjennettiin puti puhtaaksi.

Warren aukaisi ikkunan – ketään ei näkynyt – kaikkialla oli hiljaista.

Kapteeni hyppäsi alas puutarhaan ja otti vastaan pussin, jonka José hänelle heitti.

Senjälkeen kiipesi José alas ketterästi kuin kissa.

Kaikkialla oli hiljaista.

Äkkiä töytäsi joku vasten Warrenia.

"Vai sain sinut viimeinkin; senkin peto", kuului huuto.

Samassa löi kapteeni Doublayta rintaan niin että tämä kaatui maahan.

Kapteeni ja José pääsivät pakenemaan.

Saint-Artay astui vierassaliin.

"Teidän ylhäisyyttänne halutaan puhutella."

"Kuka sitten?"

"Suuri, muhkea herra – nimeään hän ei ilmoittanut."

"Sano hänelle että hän tulisi vasta huomenna."

Palvelia lähti.

Saint-Artay istui ja huusi Lousonille: "miehesi palaa heti; kuuleman mukaan pitäisi teidän jo iltapäivällä matkustaa."

"Niin, isä, Georg tahtoi jo matkustaa aikaisemmin kuin mitä oli puhuttu." –

"Mitä taas", tokasi isäntä kiivaasti palvelijalle joka uudestaan tuli sisään.

"Herra sanoi ei voivansa odottaa", vastasi tämä, "hänellä on tärkeätä asiaa."

Saint-Artay kiiruhti ulos.

Eversti Rogers astui esiin.

"Ketä minulla on kunnia tavata", kysyi isäntä.

"Poliisieversti Rogersia."

Saint-Artay suutahti.

"Millä mahdollisuuksilla tulette minun luokseni?"

"Onko roisto vangittu, herra."

"Mikä roisto?"

"Ettekö ole saanut sähkösanomaa?" jatkoi eversti ihmeissään.

"Sähkösanomaa – roisto?"

"Hyvä herra, olette ehken erehtynyt – olette Saint-Artayn huvilassa."

"Niin – niin – aivan oikein – ja kysyn kerran vieläkin: ettekö ole saanut sähkösanoma?"

Isäntä punastui.

"Hetkinen kärsivällisyyttä", sanoi Rogers, "huomaan että sähkösanoma ei ole tullutkaan teidän kynsiinne – minun täytyy siis kaikki ystävällisesti selittää – vastatkaa ainoastaan muutamiin kysymyksiin – niistä riippuu koko perheenne onni."

"Teidän vävynne on Georg Warren", kysyi Rogers.

"Niin – niin – mitä hänestä."

"Minä sähkötin tänä aamuna että hän heti vangittaisiin – hän on hirveä petturi ja häntä etsitään."

Isäntä nauroi kohti kulkkuansa.

"Sehän on reimaa", huusi hän, "Georg olisi petturi – Jos teillä ei ole mitään muuta asiaa, niin minun pitää lähteä, aikani on ylösotettu."

Hän tarttui jo oveen – Rogers veti häntä takaisin.

"Ettekö usko sanojeni totuutta", kysyi Rogers kylmästi ja vihaisesti.

"Minun vävyni ei voi olla se jota te etsitte."

"Antakaa minun puhua pikkusen hänen kanssaan", tuumi Rogers, "jos olisi tapahtunut joku erehdys on se helposti korjattu. Kuitenkin olen varma, että se jota etsin on täällä."

"Mutta minä en tahdo", kirkui tilanomistaja äreästi, "minulla ei ole halua vaihtaa hää-ateriaa poliisikuulusteluun. Keskustelumme päättyköön – poistukaa herraseni."

"Tahdotteko heti viedä minut vävynne puheille tahi ei", sanoi eversti koleasti.

Saint-Artay mietti hetkisen.

"Tulkaa mukaani", tokasi hän vihdoin, "niin voitte päästä täyteen vakuuteen erehdyksestänne! – ei, sehän on naurettavaa", jatkoi hän, "Georg olisi petturi, hän, rikas, kenestäkään riippumaton mies – se on totisesti hullutusta kaikki."

Eversti oli puettuna somaan siviilipukuun – hän seurasi Saint-Artayta.

Saint-Artay aukaisi oven. Molemmat astuivat saliin.

"Eikö vävyni ole vielä tullut", kysyi hän lähimpänä istuvalta, – "häntä etsitään."

Isäntä näytti everstiä, joka kohteliaasti kumarsi.

He menivät toiselle ovelle.

"Minne menet, isä", huusi Louison.

"Tulen heti takasin Georgin kanssa."

Louison kääntyi serkkunsa puoleen.

"En tiedä, mitä se merkitsee", kuiskasi hän, "näitkö kuinka isä oli punainen kasvoiltaan –"

Rouva Beancamps nyökkäsi päätään.

"Ehkä sillä herralla joka hänen kanssaan oli, on jotakin kiusallista asiaa – kun hän näytti niin kummallisen näköiseltä", jatkoi Louison.

Nuori leski hypähti ylös.

"Tiedätkö", sanoi hän, "me voimme mennä hakemaan puolisoasi – tahi minä voin mennä yksinkin – vai kuinka?"

"Ei, ei, minä tulen mukanasi", sopersi Louison seuraten serkkuaan. –

Vanha herra aukaisi oven työhuoneeseen,

"Georg", huusi hän.

Ei vastausta.

Saint-Artayn katse kohtasi avonaiseen ikkunaan.

"Kukahan lienee aukaissut ikkunan", mutisi hän itsekseen ja astui ikkunan luo sen sulkeakseen.

Tämä antoi epäilyksen aihetta.

Hän riensi heti kassakaapin luo sen mekaanillisesti aukaisten.

Peljästyksen huudahdus kuului

Saint-Artay seisoi kalpeana kuin kuolema kassakaapin edessä.

"Mitä – mitä – mitä – hän lienee!" sammalsi hän järkähtämättä tuijottaen kaappiin.

Eversti saapui heti paikalle – ainoastaan silmäys oli kaikki hänelle selvänä; – tilanomistaja oli ryöstetty.

"Onko varastettu", huusi Rogers.

"Ikkuna, ikkuna" – tuli vanhan herran vapisevilta huulilta.

"Niin, hän on paennut ikkunasta", kirkui eversti.

"Poissa, poissa", kuiski vanhus, "kaikki poissa – minun mahdollisuuteni – säilytetyt rahani – kaikki – kaikki – kaikki poissa."

"Joko nyt uskotte sanojani", huusi eversti, – "petkuttaja on teidät peipottanut – on tehnyt tyttärenne onnettomaksi."

Kuin puolihullu tirkisti vanhus everstiä.

"Niin", lisäsi Rogers korkeammalla äänen painolla, "hän on murhaaja! Edellisen vaimonsa isän on hän myöskin murhannut – toisen vaimonsa on tehnyt onnettomaksi – ja nyt seuraa uusi mahdollisuus."

Äkkiä lähti eversti; hän oli aivan unohtanut seuraajansa Doublayn.

Ehkä hän on nähnyt petturin – tahi ehkä on saanut hänet kiinni.

Rogers kiiruhti ikkunaan ja hyppäsi ulos.

"Näytä minulle pian portti", huusi hän eräälle palvelialle.

Nyt löysi hän portin; se oli selki selällään.

Hänen jalkansa kompastui johonkin, hän kaatui.

Siinä makasi hänen toverinsa Doublay – kalpeana – verisenä – jäykistyneet silmät puoliavoimena päässä.

Eversti tarttui hänen käteensä – se oli jääkylmä.

"Raukkani – raukkani." valitti Rogers.

Muutamia palvelijoita saapui paikalle.

"Tuokaa heti poliisi", huusi eversti hämmästyksissään, "on tapahtunut murha – koko taloa täytyy vartioida."

Rogers kiiruhti sisälle. Kuin hullu syöksyi tilanomistaja häntä vastaan.

"Missä on varas, jotta omalla kädelläni voisin lyödä hänet kuoliaaksi", karjui hän tulipunaisena.

"Paennut", mutisi eversti.

"Paennut – sitä älköön olko tehnyt – minä lähden hänen perässään – hänen täytyy antaa rahani! – kirottu – tuhannesti kirottu." –

"Paetessaan teki hän itsensä taas murhaajaksi", sanoi eversti remuisasti, "tuolla ulkona makaa herra Doublay, jota murhaajan tikari on haavoittanut".

Saint-Artay ei kuunnellut enempää.

"Rahani", huusi hän raivoissaan, – "senkin peto, minä tahdon rahani – oi taivas, Louison, – vaimoni – murhaaja – petturi, – minkätähden olet juuri minulle tämän kaiken tehnyt – ei mitään – et edes mitään jättänyt."

Isäntä oli sydän kurkussa. "Oi, taivas, – taivas – mikä on neuvona!"

Ja kuin salaman lyönnistä kaatui isäntä hengetönnä everstin käsiin.

"Kiirehtikää – tuokaa lääkäri", huusi Rogers hätääntyneenä.

YHDEKSÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Vieläkin onnettomuuksia.

Häävieraat istuivat iloisesti puhellen ja nauraen salissa, kärsimättömästi odottaen isäntää ja morsiusparia.

Tunti kului tunnin perään – mitään ei kuulunut.

Äkisti avattiin ovi.

Rouva Beancamps töytäsi sisään – kalpeana – silmänsä olivat täynnä salaista hehkua.

"Missä on Georg", kirkui hän juosten ympäri huonetta.

Kaikki olivat hämmästyksissään. Mitä tämä merkitsi?

"Georg", pauhasi rouva Beancamps, "rakkaani, tule, pappikin jo odottaa",

"Tule luokseni, älä piilota itseäsi minulta – luulet ehkä, että olisin sinulle vihanen koska jo olet Louisonin kanssa vihitty – se ei mitään tee – onhan sinulla jo kaksi vaimoa ennestään – sinä ylpeä prinssi – ota vielä minutkin – rahani olet jo saanut – olenhan minäkin kaunis – tule, tule, pappi odottaa."

"Missä hän mahtaa olla – hän tahtoo piilottaa itsensä – ha – tuolla – näen sinut – näen sinut rakkaani, – ha, ha, – se ei mitään tee – näen sinut."

Hurjasti nauraen syöksyi hän nurkkaan, jossa istui joukko naisia.

"Jättäkää sulhaseni – minun täytyy saada hänet. Hän repäsi laahustimen eräältä impyeltä asettaen sen omaan päähänsä."

"Noin, nyt olen valmis, vie minut alttarin eteen – ha – ha – neljäs vaimo – mutta se ei mitään tee – matkustamme Saltsjön kaupunkiin – sieltä pääset kuninkaitten kuninkaaksi – siellä, kuten kuningas Salomokin, voit saada sata vaimoa – kaikki jotka ovat täällä voit naida – kaikki – kaikki!"

Palveliat koittivat tyynnyttää rauhatonta.

"Antakaa minun olla – antakaa olla", huusi vaan häiriintynyt ja juoksi herran luo joka oli puettuna univormuun ja seisoi keskellä lattiaa tulipunaisena.

"Siinäkö oletkin – viimeinkin sinut löysin", huusi rouva Beancamps iloissaan.

Turhaan koitti mies vapautua. Turhaan taisteli hän onnettoman kanssa. Viimein onnistui erään sivulla seisovan vapauttaa rouva Beancampsin uhrin. – – – –

Kamarineidot, jotka odottivat Louisonia pukemaan ylimmässä kerroksessa, tulivat kauhistuneina ulos salista.

Heidän nuori lemmikkinsä kiiruhti kepeästi kuin tuuli heidän ohitsensa rappusia ylös. Hän riensi huoneeseensa.

Kamarineitoset tahtoivat seurata häntä.

Mutta käskevällä käden viittauksella käski hän heidän poistua ja sulki oven.

Hän ei ollut enää viaton lapsi, joka ennen hymyillen katsoi tulevaisuuteen; hän oli petetty vaimo jonka säteilevän onnen armoton kohtalo oli musertanut muutama minuutti sitten. Hän oli joutunut vaimoksi miehelle joka jo kaksi kertaa ennen oli astunut alttarin eteen.

Louison pani oven reekeliin. Senjälkeen istui hän kirjoituspöytänsä ääreen, avasi laatikon, otti esille paperilipun ja tarttui kynään.

Kätensä vapisivat – kirjaimet tanssivat silmäinsä edessä.

Hän kirjoitti kirjeen rakkaille vanhemmilleen, joilta hän pyysi anteeksi sen mitä nyt aikoi tehdä. Hän ei voisi elää kauvempaa koska se jota hän oli rakastanut oli hänet pettänyt. Viimeiseksi pyysi hän vanhempansa sanomaan josko he antavat anteeksi ja josko Jumala voisi olla hänelle armollinen tuomari.

Kuumat kyyneleet vierivät poskilleen sulkiessaan kirjettä.

"Nyt – se viimeinen", kuiskasi hän.

Taas aukaisi hän laatikon ja etsi jotakin.

Siellä oli pieni, siro revolveri, jonka Doublay erään kerran oli hänelle antanut.

"Elä hyvin, ystäväni", sanoi hän ladaten revolveria.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Ovelle naputettiin.

"Louison – lapseni – avaa", huusi onneton äiti.

Hän ei vastannut.

"Louison, – käpyseni – Jumalan tähden – avaa – kuolen tuskasta", kuului taas.

"Voios hyvin, – rakas äiti – näemme jälleen – tuolla ylhäällä", kuiskasi onneton tyttö; hän ojensi revolverin sydämelleen.

"Lapseni, avaa – tahdotko tappaa minut?" Rouva Saint-Artay vaipui polvilleen oven eteen.

Huoneesta kuului laukaus.

"Auttakaa, – auttakaa", huusi äiti sydäntäsärkevällä äänellä, "auttakaa – tulkaa – pelastakaa."

Kamarineidot seisoivat neuvottomina.

Silloin kuului kiireisiä askeleita. Eversti tuli ylös.

"Tuolla", sopersi äiti, "tuolla – lapseni – laukaus – oi Jumalani!"

Rogers särki oven.

Siellä makasi tyttö rukka morsiamena silmät kiinni – suuria veripilkkuja valkoisessa leningissään.

"Louison – ainoa onneni – minkätähden olet tehnyt minulle tuollaista – Louison, ettekö kuule" – pyysi äiti valittavalla äänellä.

Eversti ei liikahtanut paikoiltaan. Hän näki että kaikki apu oli turhaa.

Tyttöraukka aukaisi hitaasti silmäluomiaan – "Anteeksi – äiti", kuului sortunut ääni, – "en voinut muuta, – häpeä – minä –."

Hän vaikeni.

"Louison", valitti rouva Saint-Artay puoleksi mielipuolena, – "miten käy minulle jos sinä jätät minun, – ei – minä en laske sinua, lapseni, – oi taivas, anna minun pitää lapseni, – ainoan onneni."

"Äiti, – voios hyvin, – näemmehän taas toisemme, – ja hän, – hän – oi, – annan hänelle anteeksi, – olen – olen rakastanut häntä, – rakastanut loppumattomasta –."

Vieläkin värähdys – silmät kerran avautuivat – sitten oli kaikki mennyttä – –

Kuvaamattomalla tuskalla heittäytyi äiti tyttärensä ruumiin yli. Eversti lähti hiljaa huoneesta.

"Varo, senkin roisto", sanoi hän mennessään rappusia alas, – "sinä, joka olet kotoisin itse helvetistä; myös tähän onnelliseen taloon olet tuonut onnettomuuttasi, varo vaan kun löydän sinut." – – –

Ja hän – ihmisetön peto, – jonka luoja on varustanut kaikilla mahdollisuuksilla, – hän on poikennut oikeuden tieltä ja paennut ryöstettyine aarteineen ja uusine onnettomuuksineen – etsiäkseen uutta uhria, jonka hän kylmällä hymyilyllään voisi syöstä syvimpään kuiluun –.

YHDEKSÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Alituiseen kintereillä.

Kapteeni Warren eli Nordheim niin voimme häntä kutsua oli salaisessa neuvottelussa Josén kanssa iltaan asti.

"Nyt emme uskalla astua laivaan", sanoi Nordheim Josélle heidän lähestyessään rantaa, "meidän täytyy jollakin muulla tavalla päästä yli."

Äkkiä huomasivat he rannassa seililaivan jota vartioitsi yksi mies.

"Hei" kirkasi Nordheim miehelle, "onko se sinun laivasi."

Mies puhalsi paksun savupilven piipustaan ja nousi ylös.

"Mitä sitten? Ostatteko sen?"

"Ehkä, mitä maksaa?"

Nordheim hyppäsi kannelle.

"No, se on yhdentekevä, antakaa minulle pari tuhatta dollaria, silloin saatte tehdä paatille kuten haluttaa."

"Hyvä, neljä tuhatta dollaria."

"No, antakaa viisituhatta."

"Tässä", Nordheim tempasi esille lompakkonsa.

"Ettekö voi ottaa minua mukaanne, herra. Minun puolestani on samantekevää minne matkataan, mutta jos tuolla idässä – – niin."

Nordheim mietti kotvasen.

"Mikä olette?"

"Englantilainen."

"Mikä ammatti?"

"Merimies."

"Oletteko karannut?"

"En, olen kadottanut kapteenini."

"Vai niin, ymmärrän, saatte seurata mukana."

"Kiitos, nimeni on Bob Sanders."

José hyppäsi kannelle. Bob istui perään ja kepeä alus alkoi kyntää korkeita aaltoja.

Nordheim ja José istuivat kajuutissa varovasti käsitellen papereitaan.

"Viisitoista miljoonaa dollaria", sanoi hän lopuksi käärien kokoon paperit. "Nyt seisoo mailma avoinna edessämme." – – –

Illalla laskivat he aluksen rannalle ja asettuivat lepäämään. – Nordheim makasi rauhallisena kajuutissa. Kun hän heräsi seisoi José hänen vieressään merimiespuvussa.

Laiva laskettiin liikkeelle ja Nordheim nousi kannelle.

Bob tervehti häntä hymyillen.

"Olen maalannut alukseen uuden nimen ja pyyhkinyt pois vanhan."

"Hyvä", vastasi Nordheim "mikä se nyt on?"

"Mary."

Nordheim vavahti kuullessaan tätä nimeä mainittavan.

Hetken kuluttua saapuivat he Vicksburgiin.

Bob nousi kannelle, Nordheim ja José katselivat kajuutin ikkunasta pitäen vaaria.

Puolenpäivän aikaan saapui joku laiva, mutta kukaan heistä, nimittäin laivaväestä, ei herättänyt Nordheimin epäluuloa.

Hitaasti kuluivat tunnit, kunnes viimein räikeä vihellys antoi merkin että viimeinen laiva oli saapunut.

Nordheim juoksi kajuutin ikkunaan; uljas alus sivuutti seilipaatin. Ainoastaan matkustajia saadakseen pysähtyi se rantaan. Nordheim vapisi – pitkä mies tuli esiin – se oli hänen kuolemavihollisensa, poliisieversti Rogers joka seisoi rannalla.

Nordheim vihelsi Bobin luokseen. "Näetkö tuon uljaan miehen tuolla?"

"Kyllä."

"Sinä seuraat häntä ja koitat tiedustella missä hän asuu."

Näin lausuen pisti hän tuhannen dollarin setelin merimiehen känsäiseen kouraan.

"Antakaa ainoastaan muutama pieni lantti, sillä kun vaihetamme tällaisia rahoja on aina niin monta silmää katsomassa."

"Tässä, olen iloinen että kaikki huomaat."

Bob pisti uuden tupakkapurun suuhunsa, hiipi maalle eikä edes minuutiksikaan jättänyt poliisieverstiä.

Oli jo myöhäinen yö Bobin tullessa takaisin.

"Kaikki on selvää, herra, minä kyllä tiedän minnekkä lintu aikoo lentää."

"No", kysyi Nordheim jännityksellä.

"Hän viipyy täällä pari päivää. Hän etsii jotakin ja aikoo kääntää ylös alasin taivaan ja maan. Senjälkeen jatkaa hän matkaansa edelleen ja pyytää tähän meidän laivaa."

Nordheim mutisi itsekseen. – – – – – – – –

SADAS LUKU.

Mitä rakkaus voi aikaansaada.

Me jätimme Irmgardin seisomaan salaisen peilin eteen, jonka takana hän ajatteli olevan salaisen käytävän josta voisi paeta.

Mutta koko hänen salainen koneistonsa oli turhaa. Nuori nainen oli vähältä kadottaa kaiken toivonsa. Kuitenkin alkoi hän vielä uudestaan tarkastaa peiliä; hän nousi tuolille valaisten kynttilällä kaikille tahoille, mutta turhaan – mitään ei nähnyt.

Neuvotonna oli hän astumaisillaan alas kunnes huomaamattaan nilkahti, koittaen hädissään tarttua kiinni johonkin.

Oikea kätensä tarttui pieneen tauluun aivan peilin vieressä. Kuinka heikosti se olikaan kiinni! Taulu putosi lattialle.

Irmgard koitti taulua kiinnittää. Äkkiä kuului omituista rapinaa. Hän hiipi taas peilin luo. Kuin osoittava näkymätön käsi näytti kapeata käytävää joka johti rappusille.

Irmgard kiiruhti makuuhuoneeseensa, sitoi liinasen päähänsä ja meni takasin.

Silmänräpäyksen seisoi hän sykkivällä sydämellä.

Minne, minne johti käytävä? Ehkä johtajan huoneeseen? Hän tahtoi hiljaa hiipiä läpi käytävän, jos tapaisi jonkun kääntyisi heti takasin.

Kaikkialla oli kuolon hiljaista.

Jaloillaan tunnusteli hän tarkasti jokaista rappusta ennenkuin astui. Irmgard luuli astuvansa ikuisuuteen sillä niin pitkät olivat rappuset. Viimein oli hän alhaalla.

Irmgard meni edelleen kunnes tuli vastaan korkea muuri. Hän aikoi juuri kääntyä takaisin, kun hän äkkiä huomasi pienen puisen oven vieressään. Reekeli oli lukossa.

Irmgard tarttui reekeliin. Taas oli alas vieviä rappusia. Hiljaa hiipi hän alas.

Ei epäilystäkään, hän tuli kellariin joka oli pitkä ja kapea, mutta ei mitään uloskäytävää.

Epäilyksissään aikoi hän kääntyä takaisin, kunnes äkkiä huomasi kynttilän valon välkähtävän.

Valo tuli pienestä, öiselle taivaalle tuijottavasta ikkunasta.

Reippaasti nousi Irmgard ylös ottaen kiinni ikkunalautaan ja hyppäsi ulos. Raitis yöilma tuoksahti ilosta pamppailevaa sydäntä vasten.

Mutta samassa kävi kauhistuksen tunne läpi ruumiin. Hän ei ollutkaan kadulla kuten oli luullut. Ylt'ympäri oli rakennuksia. Hän oli todellakin vankina. –

Sydän oli vähällä haljeta. Hän tiesi, että kaikki ovet oli varmasti lukossa.

Harmaan keltainen aamun sarastus täytti taivaanrannan. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin samaa tietä jota oli tullutkin.

Hän kallisti päänsä korkeata muuria vasten katkerasti itkien.

Kylmin katsein silmäili Irmgard ympärilleen ollen näkevinään tumman varjon.

Hän oli jo kääntymäisillään poispäin, kunnes kuuli takaansa huudettavan: "Irmgard."

"Maud."

"Herra varjelkoon, sano, kuinka olet täällä tähän aikaan?"

Irmgard kertoi ystävälleen kaikki vaiheensa. Kun hän lopetti kysyi Maud:

"Minnekkä nyt aijot?"

"Menen takaisin huoneeseeni."

"Silloin olet hukassa. Johtaja ei armahda hitustakaan."

"Tiedän sen, mutta minulla on yksi keino, jonka avulla voin pelastua hänen käsistään",

"Entäs sitte", jatkoi Maud.

Äänetönnä pisti Irmgard käden taskuunsa. Pieni, välkkyvä puukko kiilsi nuoren tytön silmäin edessä.

"Oletko niin päättänyt?"

"Lujasti päättänyt", sanoi Irmgard äänellä, joka ilmaisi pätevyyttä. "Mieluummin kuolema kuin jatkuvaa kiusausta."

Maud vaikeni.

"Ja nyt, voi hyvin", kuiskasi Irmgard, "minun täytyy mennä."

"Ei, ei, viivähdä vielä hetkisen, vielä on aikaa, – minulla on jotakin sanottavaa."

"Sano minulle Irmgard, rakastatko minua?"

Sanaakaan lausumatta, kumartui Irmgard eteenpäin suudellen lämpimästi onnetonta.

"Olet minulle rakas", sammalsi Maud kyynelien seasta.

"Tunnetko voivasi paremmin", kysyi Irmgard hetken kuluttua.

"En", jatkoi Maud valittaen. "Luulen, että minulla on ainoastaan muutama päivä jälellä. Mutta tiedäthän, että kuolema on paras tuomari minun jatkuville vaivoilleni."

"Ole rohkea", lausui Irmgard huoaten.

"Tule, suutele minua vielä kerran", pyysi Maud, "minulla on salainen aavistus, että tämä on viimeinen kerta jolloin tapaamme toisemme."

Vielä kerran taivutti Irmgard kauniin päänsä syleilläkseen onnettoman kyyneleisiä kasvoja.

Seurasi hetken hiljaisuus.

"Mutta nyt täytyy minun lähteä", tokasi nuori nainen.

"Oi, älä vielä", rukoili Maud.

"Kuinka niin?"

"Ei, sillä vielä tänä päivänä olet pääsevä vapaaksi."

"Uskotko", jatkoi Maud, "äsken sanoit mieluummin pistäväsi kylmän terän sydämeesi kuin antautuisit armottomalle viholliselle – silloin johdatti Kaikkivaltias mieleeni erään ajatuksen, nimittäin: kuinka voisin pelastaa sinut."

"Mutta kuinka sen voisit tehdä?"

"Hiljaa, älä kysy enempää. Mene pihan yli portille ja odota kunnes se avataan."

"Kunnes se avataan", jatkoi Irmgard ihmeissään.

"Niin, älä tee selkoa mistä tulet ja minne menet, vaan juokse ulos kadulle."

"Ja sinä Maud."

"Älä huolehdi minusta ensinkään. Minulla on ainoastaan yksi toivo: saada kuolla rauhassa."

"Ei", huusi Irmgard, "sinua en jätä, Maud, sinä ajattelet jotakin salaista, en jätä sinua, – tule, voimmehan kuolla yhdessä."

"Ei Irmgard, sinä olet vielä lapsi joka ehken nyt hädässäsi huudat äitiäsi."

Molemmat itkivät.

"Mene nyt", kuiskasi Maud, "jos kuulet jotakin tahi, näet jotakin, älä väisty paikaltasi."

Irmgard kiiruhti suuren piilipuun varjoon ja odotti kunnes portti avattaisiin.

No – kuului huuto.

"Valkea, valkea, apua!"

Tulenliekki valaisi koko pihan. Kaikkialta kuului valitushuutoja, mustia varjoja kiiruhti yli pihan.

Kadulta kuului rattaiden kolinaa. Portit avattiin; palosotilaat syöksyivät sisään.

Kukaan ei huomannut tummaa olentoa, joka niinkuin varjo hiipi kadulle.

Se oli Irmgard.

Toiset palosotilaista juoksivat korridooreihin ja nykäsivät ovista. Kaikki olivat lukossa.

Mitä se merkitsi? Sotilaat seisoivat ihmeissään. Kaikilta tahoilta ryntäsi esiin nuoria olentoja, puettuina yöpukuun, tarttuivat kiinni pelastajiinsa ja pyysivät pelastusta.

Samassa saapui johtaja paikalle.

"Takaisin, takaisin", huusi hän kuolonkalpeana miehille, "sehän on mielisairas, ei sitä voi minkään viedä."

Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa.

"Viekää tytöt heti ylimmäiseen kerrokseen", käski johtaja, "siellä ei ole mitään vaaraa peljättävissä."

"Armoa, armoa", huusivat tytöt, "pelastakaa meitä tältä mieheltä, joka pitää meitä vankina".

"Nyt sen näette, että ovat mielisairaita", kirkui johtaja, "kiiruusti ylös heidän kanssaan."

Mutta silloin astui pitkä olento hänen eteensä. Se oli tohtori Castor ja hänen seurassaan pari poliisia.

"Seisahtukaa", pauhasi nuori lääkäri, "näiden neitosten nimiä ei löydy sairashuoneen listassa."

Johtaja seisoi kalpeana, mutta vieläkin kerran koitti hän päästä voitolle.

"Siinä on sairas joka on uskottu minun yksityishoitooni!" huusi hän kovasti.

"Se on selviävä poliisikuulustelussa", jatkoi Castor kylmästi.

Johtaja Steffens huomasi olevansa hukassa. Kuin tiikeri ryntäsi hän nuoren lääkärin päälle.

"Koira", kiljui hän hirmuisesti, "olet kavaltanut minun, – sinä –."

Lääkärin voimakkaasta nyrkiniskusta kaatui hän maahan.

Ennenkuin poliisi huomasikaan, syöksyi tämä jo ulos ovesta.

"Ottakaa kiinni", huusi poliisi juosten jälessä.

Sotilaat sulkivat tien. Johtaja vilkasi taakseen ja ryntäsi hurjana palavaan huoneeseen.

Kadulle kokoontuneet laumat ihmisiä katselivat mokomaa näkyä suuresti ihmeissään.

Kun tuli saatiin sammumaan ja palosotilaat menivät huoneeseen, löysivät he kaksi hiiltynyttä ruumista – juuri kuin Maud Allen ja johtaja.

SADASYHDES LUKU.

Yritys.

Oli seuraavan päivän ilta Josén tullessa takaisin.

Kun he astuivat laivaan, antoi José miehen istua arkun päälle ja puheli hänen kanssaan.

"Onko kaikki käynyt hyvin", kysyi tämä Bobin lähdettyä huoneesta.

"Kaikki, huolimatta pienistä vastuksista."

"Meillä on ainoastaan 24 tuntia aikaa", ilkkui Nordheim.

José avasi kirstun ja otti esille toisen samankaltaisen kirstun jonka hän varovaisesti avasi.

José otti esiin instrumentin joka paljon muistutti seinäkelloa. Samalla näytti hän muutamia läkkipurkkeja joita löytyi arkussa.

"Tässä on kaikki mitä tarvitaan", sanoi hän Nordheimille.

Hän olisi heti joutunut kiinni New-Orleanssissa. Kaikki tulevat ja menevät junat ja laivat etsittiin; kaikki turhaa – ryöväri oli varmaan päässyt pakoon.

Rogers pysähtyi Vicksburgiin ottaaksensa selvää murhaajan tuntomerkeistä, sitten jatkaisi hän taas matkaansa M–n ja C–n.

Oli jo myöhäinen ilta kun poliisi eversti saapui rantaan odottamaan laivaa. Hitaasti se lähestyi.

Rannalla oli ainoastaan muutama henkilö ilman everstiä.

"Tahdotteko tulla mukaan", huusi kapteeni.

"En, minä ainoastaan lähetän tämän kirstun M – n olen vähän myöhästynyt."

"No, pian, – mitä kamalaa, kuinka monta kertaa olette kirjoittanut sinne, 'pidelkää varovasti'."

"Niin se sisältää kallisarvoista porsliinia; pidetkää vaan varovasti."

Vieras maksoi rahtirahan ja lähti.

Kone pantiin käymään ja laiva kääntyi pohjoista kohden.

Eversti Rogers nousi kannelle. Hän tahtoi nauttia kauniista illasta.

Kauan seisoi hän ajatuksiin vaipuneena ja katseli vaahtoavaa merta.

Äkkiä kuuli hän puhetta takanaan.

Hänen eteensä astui kaunis, nuori tyttö, tummine hiuksineen ja säihkyvine, mustine silmineen, jotka nyt olivat kyynelillä täytetyt.

"Mikä on asiana", kysyi eversti.

"Ette tunne minua", sanoi tyttö, "olen nähnyt teidän kerran ennen ja muotonne ei mitenkään haihdu mielestäni."

"Ja paikassa missä", kysyi Rogers jännityksellä.

"Saint-Artaylla, onnettoman ystäväni häissä."

Nuori tyttö kätki kasvot käsiinsä pyyhkiäkseen kyyneleensä.

Iloisesti liukui laiva aaltoja kyntäen.

SADASKAHDES LUKU.

Haudalla. – Kummallinen kirjevaihto.

Käännymme kaupunkiin jossa Irmgard on alkanut vaikean toimensa.

Kapeat kunnaat ympäröivät kaupunkia. Kirkkotarha, jossa lepäsi yön hiljaisuus, oli matalan valkoisen muurin reunustama.

Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksi mies kaivoi ahkerasti lapiollaan. Hän oli haudan kaivaja. Aivan hänen vieressään kohosi matala kumpu yksinkertaisen ristin kaunistamana. Kaikesta päättäen näkyi että siihen oli hiljan haudattu.

Vanha haudankaivaja taukosi hetkiseksi pyyhkäisten hikeä otsaltaan.

Kirkkotarhan veräjä natisi.

"Kuka sieltä tulee näin varhain", sanoi vanhus luoden silmäyksen veräjään.

Hoikka nainen astui sisälle kantaen kallisarvoista seppelettä.

"Hän näyttää muukalaiselta", mumisi haudankaivaja itsekseen.

"Olkaa hyvä ja sanokaa missäpäin on Maud Allenin hauta", kaikui hiljainen naisen ääni.

Vanhus osoitti hautakumpua.

"Tarkoitatte kai nuorta tyttöä, joka muutama päivä sitten paloi sairashuoneella? Tuolla hän lepää."

Irmgard, sillä hän oli se varhainen etsijä, seisoi kyyneleet silmissä.

Irmgard jätti seppeleen haudalle rukoilevin katsein kääntyen haudankaivajaan.

Hän ymmärsi Irmgardin äänettömän rukouksen. "En tahdo häiritä teitä – hauta on valmis." Hän nosti hattuaan ja lähti.

Äänetönnä vaipui Irmgard polvilleen kummulle joka peitti Maudin jäännöksiä. Edellisenä iltana oli hän sanomalehdestä lukenut ystävänsä kauhean lopun.

Irmgard kohotti kauniin päänsä ylös ristille johon yksinkertaisesti oli piirretty "Maud Allen."

"Oi Maud, kallein, hellimmin rakastettu Maudini", nyyhkytti Irmgard. "Minkä tähden olet tehnyt minulle tällaista? Nyt ymmärrän sinun synkät sanasi sinä iltana... Olet uhrannut itsesi minun tähteni. Rakkautesi oli mittaamaton!"

"Liekeissä sait synkän kuoleman", valitti Irmgard, "Tuli joka lopetti sinut, hento olento, päästi minut vapauteen, ja nyt olen tässä polvillani voimatta edes kiittää sinua. Oi, mitä tunsitkaan ruumiissasi, sinä urhokas tyttö."

"Niin, sinä onneton Maud olet nyt ansainnut paremman kohtalon! Kuin rakastava puoliso, kuin ajatteleva äiti, olet suojannut minua!"

– "Kuin rakastava puoliso!" –

Irmgardin ajatukset lensivät Nordheimiin.

Hän oli rakastanut hurmaavan kaunista miestä. Mutta se oli johtanut hänet onnettomuuteen.

Hänet ja lapsensa!

"Kuin ajatteleva äiti." Tämä ajatus oli painava.

Hänen lapsensa, ainoa onnensa! Pieni olento, joka oli jakanut hädät ja puutteet hänen kanssaan. Lapsi, joka niin kauan oli ollut kadoksissa, löytyikö hän elävien joukossa?

"Ei, ei, lapseni on hukassa!" huusi hän.

Ja Schöller joka oli luvannut etsiä lapsen! Myös hän oli kadoksissa. Kaikkialta oli Irmgard kuulustellut häntä, kuitenkin turhaan.

Hän muisti kauhean joulu-illan jolloin hän väristen vilusta ja nälästä pieni lapsi sylissään naputteli lapsuutensa kodon ovella.

Hän oli näkevinään isänsä, joka vihaisena syytti häntä. Turhaan rukoili Irmgard armotonta isäänsä joka vaan sysäsi hänet ulos kylmään, pimeään yöhön.

Ja senjälkeen mitä kärsimyksiä! Kuinka hän epätoivoisena seurasi puolisoaan joka hänet hyljäsi.

Irmgard muisti päivän jolloin hän näki miehensä elävän onnellisesti rikkaudessa toisen kanssa.

Kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut kuolla Maudin kanssa, joka ei enää tuntenut näitä onnettomuuksia.

Ei, se ei auttanut, hänen täytyi elää – kärsiä, kestää.

Vanha haudankaivaja tuli takasin.

Nyyhkyttäen lähti Irmgard kirkkotarhasta.

"Tulkoon mitä tulkoonkaan, kaikki otan vastaan murisematta."

Taas vallitsi syvä hiljaisuus, tummien pilvien lomasta pilkistä auringonsäde kirkkaasti, valaisten ristiä tuoksuvalla haudalla. – – –

Junon avulla oli Irmgard vuokrannut pienen huoneen.

Eräänä iltana istui hän siellä ypöyksin.

Ovi avattiin – Juno törmäsi sisään.

"Katsokaa, rouva, kirje, – Juno sai äsken tämän!"

"Keneltä?"

"Eikö rouva tiedä –"

Irmgard avasi kirjeen. Kuoleman kalpeus nousi hänen kasvoilleen.

Värisevällä äänellä luki hän:

    "Tiedän missä olet ja odotan, että vapaaehtoisesti käännyt
    luokseni. Upea talo seisoo valmiina ja sieltä löydät arvokkaimman
    kalleutesi, lapsemme. Hän on minun luonani ja odottaa äitiään. –
    Odotan, että vastaat kirjeeseeni jo tänään;

                                                   Näkemiin.
                                               Arthur Nordheim."

Ajatellessaan tätä, jähmettyi veri hänen suonissaan. Lopulta otti hän kuitenkin kynän ja kirjoitti:

    "Olen saanut kirjeesi, vaan en voi täyttää niitä vaatimuksia
    joita asetit eteeni. Vaikka laskisit kaikki mailman aarteet
    jalkaini eteen, en sittenkään palajaisi sinun luoksesi. Kirjoitat
    lapseni olevan luonasi, vaan sitä en usko, sillä sinä olet
    monasti ennenkin valhetellut ja pettänyt. Mieluummin tahdon koko
    elämäni ajan olla puutteessa ja kurjuudessa kuin elää sinun
    rinnallasi ylöllisyydessä. Tämä olkoon varma päätökseni!

                                             Irmgard."

Hän laittoi kirjeen valmiiksi ja huusi Junoa.

"Vie tämä, kello on jo 10."

Juno kumarsi.

"Joku tulee noutamaan kirjeen sinulta", jatkoi Irmgard, "katso tarkkaan miestä ja kuvaile sitten minulle minkälaiselta hän näytti."

Juno lähti.

Irmgard oli liikutettu. Kauan odotti hän Junon tuloa.

– No minkälainen hän oli? kysyi Irmgard.

"Oi, neiti, – Juno kulki – kauan, – kauan, – äkkiä seisoi mies edessäni kysyen, onko sinulla kirjettä? Juno vastasi: 'on' – tahdon ensin nähdä miehen, niinkuin neiti käski. – Mutta teillä on suuri kappa yllänne, – Juno sanoi hänelle: 'Näytä kasvosi', – hän sysäsi minut takaisin ja sanoi: 'Tänne se kirje.' – Juno huusi: nosta hattusi, nyt näen kasvot – ruskea kuin intiaani, hän löi Junoa, – me tappelimme – viimein antoi Juno kirjeen – mies juoksi pois!"

"Hyvä", jatkoi Irmgard, "olkaamme rauhassa, ken tietää mitä huominen päivä tuo mukanaan."

Seuraavana aamuna makasi Irmgard vielä Junon tullessa sisälle kirje kädessä.

"Täällä, neiti, taaskin kirje."

Kiireesti aukaisi Irmgard kirjeen.

    "Sinä kieltäydyt tulemasta luokseni, no niin ystäväiseni,
    kuuleppa minun päätökseni.

    Liddy on luonani, sen vakuutan; jos et tule tänään luokseni,
    surmaan lapsen. Sinä tunnet minut ja tiedät, että toteutan
    päätökseni. – Tahdon tavata sinua ja ystävällisesti jakaa kaikki
    kanssasi; alempana on ajan määrä milloin tavataan. Olen yksin
    ja odotan tuloasi, sillä muuten et löydä minua ja lapsesi on
    kadotettu. Tule siis illalla klo 9 Blackleyn kadulle; siellä
    odotan – ajattele lastasi!

                                            Arthur Nordheim."

Irmgardin sydän pysähtyi hämmästyksestä.

Hetken mietittyään kiiruhti hän ulos pimeyteen Junon seuraamana.

"Oletko sinä Irmgard", kysyi Nordheim.

"Kyllä", kuiskasi hän.

Molemmat puolisot seisoivat vastuksin.

Irmgard kieltäytyi menemästä Nordheimin kanssa ja ja Nordheim uhkasi toteuttaa päätöksensä. – – –

Irmgard piti onnellisesti pääsneensä Leasburgiin Junon kanssa.

Hänen etsiessään jotakin halpahintaista hotellia, näytettiin hänelle pientä, yksinkertaista taloa joka sijaitsi torin varrella uljaan puutarhan ympäröimänä.

Irmgard vuokrasi huoneen. Matkasta ynnä muusta väsynyt kuin oli, tahtoi hän levätä päivän pari Leasburgissa.

Junon suureksi iloksi sijaitsi huoneen ikkuna vastapäätä toria ja Juno istui tuntikausia ikkunan ääressä ilkkuen ohikulkijoille. – – –

Oli puolipäivän aika. Hotellin isäntä astui rouvineen huoneeseen jossa Irmgard oli. Hän ymmärsi heidän puheestaan, että samana iltana piti olemaan suuri konsertti vaan kuuluisa oopperalaulajatar oli jotenkin estetty tilaisuuteen saapumasta ja kuitenkin oli yleisölle ilmoitettu hänen laulavaksi.

Heti juolahti Irmgardin mieleen josko hän voisi astua toisen sijalle, sillä olihan hänkin laulajatar.

Monen ponnistuksen jälkeen uskalsi hän viimeinkin pyytää saada sinä iltana esiintyä, joka töin tuskin pelolla luvattiin. – – –

Suuri juhlasali oli täpö täynnä ihmisiä.

Leasburgin soittokunta soitti ensin overtyyrin. Senjälkeen alkoi erään nuoren herran viulusoolo. Kuului yleinen käsientaputus ja "bravo" huuto.

Kohta oli Irmgardin vuoro.

Flyygelipianon sävelet tunkivat huoneeseen; melkein paeten astui Irmgard näyttämölle.

Laulu alkoi. Ääni virtasi kovasti ja kuitenkin hiljaa sointuvasti ympäri kuulijakunnan.

Viimeinen laulu oli lopussa, – vallitsi äänetön hiljaisuus. Irmgard kumarsi ja poistui näyttämöltä.

Riemuitseva joukko asetti laakeriseppeleitä Irmgardin päähän; hän oli kuin enkeli matoisessa mailmassa.

Seuraavana aamuna herätettiin Irmgard orkesterin soitolla. Vielä tuotiin joukko kukkavihkoja, visiittikortteja ynnä muita.

SADASKOLMAS LUKU.

Jälkikatsaus. Totuus tahi vääryys.

Jätämme näyttämön ja käännymme jättiläiskaupunkiin New-Yorkiin.

Siellä oli Mary, Nordheimin toinen vaimo. Ainoa henkilö jonka kanssa Mary seurusteli oli komisaarius Bernard.

Tämä otti suuresti osaa onnettoman naisen kohtaloon.

Ajatuksiin vaipuneena istui Mary ikkunan ääressä. Hän muisti entiset onnelliset ajat. Hänen täytyi odottaa – odottaa, kunnes kohtalo näyttäisi oikeat jäljet.

Oli jo hämärä ja Mary aikoi vielä lähteä ulkoilmaan virvoittelemaan. Hän kuuli vaunujen pysähtyvän rappusten eteen. Etehinen oli himmeästi valaistu mutta kuitenkin voi Mary selvästi eroittaa pitkän varjon joka kiirehti rappusia ylös.

Häntä peloitti – ken hän lieneekin?

Äkkiä huusi Mary peljästyksestä – hän aivan horjui – oliko se totta vaiko paljas näky, – mies, joka seisoi hänen edessään oli Arthur Nordheim, – hänen puolisonsa – hänen isänsä murhaaja!

Nordheim aukaisi oven sysäten Maryn huoneeseen. –

"Odota Mary", pyysi Nordheim, "olen syytön!"

Nuori nainen seisoi kylmän jäykkänä peljästyksestä.

"Olen syytön, Mary, – sen vakuutan", sanoi Nordheim. "Olen tullut takaisin New-Yorkiin ja uskalsin lähteä tälle vaaralliselle matkalle ainoastaan sinut nähdäkseni ja vakuuttaa syyttömyyteni."

"Olet isäni murhaaja – siihen on minulla selvät todistukset", tokasi Mary säihkyvin silmin ja aikoi juuri soittaa kelloa.

"Ainoastaan minuutti", pyysi Nordheim, "voin näyttää sinulle olevani syytön isäsi kuolemaan."

Nordheimin voimat näytti olevan lopussa. Nyyhkyttäen veti hän kädet silmilleen ja vaipui tarmotonna tuolille.

Mary seisoi neuvotonna, voiko hän uskoa Nordheimin puhetta?– – –

"Tämä Irmgard, – Hohensteinin kreivitär, niinkuin hän itseään nimittää" alkoi Nordheim, "on hyvin vaarallinen henkilö; hän on kauan ollut vangittuna Saksassa. Nyt hän on sulhasensa kanssa paennut sieltä."

"Ja lapsi, – eikö se ole sinun lapsesi?" kysyi Mary.

"Kuinka voit ajatella minusta sellaista?"

"Miksi et ole kirjoittanut minulle?" jatkoi taas Mary.

"Sinä et tiedä mitä olen saanut kärsiä. Sinun kuvasi seurasi minua päivät ja yöt, siinä liitelivät ajatukseni. Olen kärsinyt puutetta – milloinkaan ei hymy ole noussut huulilleni kun sinut jätin rakkaani."

"Onko se totta?"

"Olenhan vakuuttanut sinulle olevani syytön."

Äkkiä hypähti Nordheim ylös.

"Voi hyvin, Mary", kuiskasi hän. "Voi hyvin – et milloinkaan enää minua näe. Sinä olit ainoa toivoni, ajatukseni riippuivat sinussa, – nyt sysäät minut pois – se on kuolon isku minulle. – – –"

Nordheim jätti huoneen.

Mary viipyi vielä jonkun aikaa New-Yorkissa. Hän oli täysin onnellinen että oli löytänyt rakkaan puolisonsa.

Aamupäivällä kävi komisaarius Bernard taas Maryn luona; ja Mary kertoi hänelle kaikki aivan niinkuin Nordheim oli hänelle puhunut. Bernard taas vakuutti tahtovansa saada Irmgardin kynsiinsä, sillä Nordheim oli sälyttänyt kaiken syyn Irmgardin päälle.

Mary mietti miettimistään. "Kreivi Hohenstein Saksasta", luki hän ihmeissään, – missä hän ennen oli kuullut tämän nimen – aivan oikein – hänen entinen ystävänsä joka oli surmannut hänen rakkaan isänsä, niin oli Nordheim kertonut.

Mary kiiruhti ulos ja laski kreivin sisälle.

"Kenestä oikein puhutte herra kreivi", kysyi Mary.

"Arthur Nordheimista."

"Luulen että erehdytte, herra kreivi", jatkoi Mary kylmästi.

"No eikö Arthur Nordheim ole miehenne?"

"Hän on mieheni", vastasi taas Mary painokkaasti.

"Mitenkä voitte pitää sellaista petturia miehenänne?"

"Ei, se ei ole totta", huusi Mary kärsimättömästi. "Minä olen hänen laillinen vaimonsa."

"Hän on juuri sama mies joka on ollut tyttäreni kanssa naimisissa", jatkoi kreivi Hohenstein ja sieppasi taskustaan valokuvan.

"Juuri sama mies", sammalsi Mary neuvotonna.

Nyt oli Mary vakuutettu että kreivi Hohenstein oli puhunut totta.

SADASNELJÄS LUKU.

Nordheimin suunnitelma.

Päivää Henry! On niin kauan kun olen nähnyt sinun ja luulin että olet jo aikoja sitten kuollut ja kuopattu!

"Kuten näet olen sentään vielä elävien joukossa, Edvard, kuinka voi morsiamesi?"

"Pst, ei niin pitkälle, tosin olemme kihloissa, mutta kenraali tahtoo että ensin pääsen kapteeniksi ennenkuin –

"Se on vaan narria! Mitä hän voisi enempää sinulta enää odottaa! Olet nuori, rikas ja myöskin sellainen jota kutsutaan kauniiksi."

"Oh, siitä tulee kyllä hyvää."

"Siis sydämelliset onnitteluni jo edeltäkäsin, Edvard. Toivon sinulle onnea sydämeni pohjasta."

Täten keskusteli kerran kaksi luutnanttia keskenään. He olivat uskolliset ystävykset ja kutsuttiin heitä yleisesti nimillä Castor ja Pollux.

Edvard Stannton oli joku viikko sitten mennyt salakihloihin kenraali Brodschowin tyttären kanssa. Koska vanha kenraali tahtoi saada kapteenin vävyksensä oli kihlaus salassa, kuitenkin rakasti vanha sotilas Edvardia kuin omaa lastaan. –

Henry Clary, joka oli sotapalveluksessa ja sentähden aniharvoin sai käydä tervehtimässä kenraalin palatsissa, pani suuren arvon loistavalle seuralle joka tuikkii komeissa huoneissa.

"Kuka on tuo kaunis mies joka nyt juuri puhuu sinun morsiamesi kanssa, Edvard", kysyi nuori upseeri toveriltaan.

Kummallinen ilme lensi hänen avomielisille kasvoilleen.

"Hän on majuri von Rhoden joka ennen palveli saksalaisessa armeijassa", vastasi Edvard lyhyesti.

"Hän näyttää olevan hyvin hyvää morsiamesi kanssa."

"Sen pahempi", tokasi Edvard, luoden vihaisen katseen saksalaiseen.

"Mies ei varmaankaan ole sinulle mieluinen", huudahti Henry, joka huomasi toverinsa katseen.

"Ei ensinkään, päinvastoin erittäin vastenmielinen; minun morsiantani kiusaa hän alituiseen imarruksillaan."

"Luulen, että näet aaveita, Edvard", tiuskasi Henry.

"Sinä olet mustasukkainen sentähden että hän käy tervehtimässä kaunista morsiantasi ja sitä ei voisi kukaan ajatellakaan hänestä."

"Minä en kärsi sitä", puhisi Henry.

"Mutta sinähän huudat niin että kaikki kääntyvät takaisin, huomaa että olemme toisten seurassa!" kuiskasi Henry ihmetellen toveriaan. – – –

"Kas viimeinkin tulet Mabell", huudahti Henry katsoen ilosta säihkyvillä silmillään rakasta tyttöä joka kiirehti heitä vastaan.

Mabell, kenraali Brodschowin tytär, oli ihailtava olento, jonka tummat silmät täynnä syvimpää rakkautta tuijottivat suoraan sulhasta.

"Onnittelen neitiä!" sopersi Henry haikeasti, "tiedän että elämänne on tuleva ylen onnelliseksi sillä tunnen Edvardin kuin oman itseni."

"Kiitän", lausui Mabell hiljaa tuijottaen sulhastaan.

"Onko saksalainen loukannut sinua", jatkoi Edvard edelleen tytölle heidän mennessään puutarhaan.

"Ei, koko päivän on hän ollut erittäin viehättävä."

Edvard veti Mabellin syliinsä.

"Mutta Edvard kulta, jos joku nyt näkee", kitisi tyttö vavisten.

"Ole huoleti, Henry pitää vaaria ja suojelee minua", sanoi nuori luutnantti ja suuteli punaisia huulia.

"Pst", ratisi ovi. Nuoret vavahtivat.

Vanha kenraali astui sisään.

"Jos tahdot poikia, on selvempää että he tulevat luoksesi Mabell", lausui tämä hellästi. "Tule kanssani, Edvard, tahdon puhua sinulle."

Kenraali astui sivuhuoneeseen.

Edvard seurasi jälessä katsellen Henryä, joka juuri pyysi Mabellin kättä ja talutti hänet saliin.

Tuskin olivat he jättäneet huoneen, ennenkuin joku astu sisälle ja varovaisesti katseli joka taholle – hän oli majuri v. Rhoden.

"Täällä eivät ole", mumisi hän itsekseen, "mutta minun täytyy... onhan kenraali avomielisyydessään ilmoittanut minulle, että suuri joukko tulee tänne; luonnollisesti en voi tietää päivää enkä hetkeä joka juuri olisi pääasia."

Sivuhuoneen ovi jossa kenraali ja Edvard olivat oli vähän raollaan ja majuri, jonka heti tunnemme – Nordheim kuuli heidän äänensä.

Riemun hohde loisti hillitsemättömistä silmistä hänen hiipiessään lähemmäksi ovea, täydellisesti kuullakseen heidän keskustelunsa. – – –

Hän kuunteli tarkkaan. Hiljaa hiipi hän takaisin saliin, jossa etsi Mabellin ja huolimatta Henrystä lausui hän tervehdyksensä.

Herra v. Rhoden kääntyi Mabelliin päin joka turhaan etsi Henryä.

"Saanko tarjota teille käteni, neiti?" kysyi hän kohteliaasti.

Samassa astui Edvard sisään.

"Saanko luvan kysyä, oletteko niin hyvä ystävä tytön kanssa, että voitte tarjota hänelle kättänne", sopersi Edvard kylmästi.

Edvardin piti juuri selittää herra v. Rhodenille että Mabell oli hänen morsionsa, mutta malttoi mielensä ajoissa.

"Sinun ei tarvitse tehdä tiliä käytöksestäni", vastasi tämä vihaisesti vieden tytön salin ovelle.

Majuri tahtoi häntä viivyttää, mutta Edvard katsoi niin uhkaavaisesti että herra v. Rhodenin täytyi kääntyä takaisin.

"Tahdotteko jotain minulta?" kysyi Edvard välinpitämättömästi.

"Odottakaa vaan", mutisi Nordheim, joksi nyt taas alamme häntä kutsua. "Saat vielä ajatella minua."

Petturi, joka salaa oli kuullut miesten keskustelun oli ylen onnellinen.

Nordheim lähti kenenkään huomaamatta kotiinsa jossa José jo odotti häntä.

"Valjasta heti hevoset", komensi hän, "puolen tunnin kuluttua lähdemme matkaan."

Synkät ajatukset risteilivät Nordheimin aivoissa. Hän oli päättänyt julmasti kostaa nuorelle luutnantille ja hänen morsiamelleen ja hän luuli tämän paremmin onnistuvan ryöväämällä rahalähetyksen jonka huomenna piti tapahtumaan.

SADASVIIDES LUKU.

Hyökkäys.

Keskipäivän aurinko paistoi jo täydeltä terältä kun Nordheim ja José saapuivat määräpaikalle.

Nordheim jatkoi matkaansa Read Charlysin majatalolle jossa hänet otettiin vastaan kovilla käden puristuksilla.

"Nyt on varmaan jotakin erityistä, koska tulette itse", sanoi opastaja Nordheimille.

"Niin on, suunnaton summa joka saapuu tänään junalla – 10 milj. frangia."

"Siinä aikeessa ette voi mitenkään onnistua."

"Voitteko antaa mukaani viisi eli kuusi vankkaa poikaa", kysyi taas Nordheim säihkyvin silmin. "Tahdon pysäyttää junan."

"Annan teille niin paljon väkeä kuin tahdotte", vastasi opastaja ihmeissään, "mutta en ymmärrä – – –."

"Huolikaa siitä", keskeytti Nordheim, "juna on pysähtyvä, – kuinka – se on minun asiani."

"Toivon että onnistutte", jatkoi Read Charley.

Aurinko lähetti viimeisiä säteitään. Kukaan ei voinut aavistaa hurjien ryövärien läsnä oloa jotka odottivat ainoastaan pimeän tuloa.

Kello yhdeksän jälkeen kiiruhtivat he viiden toverin seuraamana asemalle jossa valo pilkisti ainoastaan yhdestä huoneesta – telegrafistihuoneesta.

José kiipesi ikkunan takaa katsomaan.

"Siellä on ainoastaan kaksi miestä", sanoi hän, "toinen istuu ja kirjoittaa ja toinen istuu telegrafistipöydän ääressä."

"Seuratkaa minua", komensi Nordheim. "Ojentakaapa revolverinne sitä kohti joka kirjoittaa, toisen otan minä huostaani."

Nordheim aukaisi oven revolveri ojennettuna.

"Antakaa", pauhasi hän, "muuten maksakaa hengellänne"

Samassa olivat miehet vankeina.

"Sano minulle heti kuinka voin pysäyttää yöjunan – kiiruusti – taikka –"

"Teidän täytyy antaa hätämerkki", huusi mies hädissään, "silloin juna pysähtyy ehdottomasti."

"Varokaa, jos valehtelette", sanoi Nordheim uhaten.

Miehet kiiruhtivat ulos sillä juna tuli.

Hätämerkki annettiin; vieno vihellysmerkki oli huomattu ja juna pysähtyi.

"Vaunuun", kiljui Nordheim, "vartioitkaa masinistia."

Nyt alkoi liikettä vaunussa. Tuokion kuluttua ei kuulunut muuta kuin laukaus laukauksen perästä ja haavoittuneiden huutoja jotka siellä täällä kaatuilivat maahan.

Nordheim oli ensimäinen joka tunki vaunuun. Hän tunsi kaksi luutnanttia, Edvardin ja Henryn jotka olivat saattaneet toveriaan.

"Ha, kuka majuri v. Rhoden on ryövännyt", huusi Henry sapelillaan huitoen Nordheimia.

"Äh, tahdotteko siis taistella!" huusi tämä ojentaen revolverinsa. Mutta kuula sattuikin Edvardiin, joka kaatui lattialle.

Juna lähti liikkeelle.

"Hypätkää ulos, pojat!" kiljui Read Charley, joka huomasi vaaran, "heti, muuten olette hukassa."

Mutta minne joutui Nordheim. Häntä ei näkynyt missään.

"Täällä – täällä makaa joku liikkumatta."

Se oli Nordheim; siinä hän makasi kasvot veressä, silmät kiinni.

Hän oli vaikeasti haavoittunut.

Etäällä puhisi ryöstetty juna kovaa vauhtia eteenpäin.

Henry istui tuolilla pitäen kuolevaa ystäväänsä käsivarsillaan.

"Vieläkö muistat Henry", sanoi Edvard tuskin kuuluvasti, "kun erään kerran panit henkesi alttiiksi minun tähteni ja pelastit minun hukkumasta – elämä elämästä –"

Huolimatta myöhäisestä hetkestä, oli asemalla vilkasta liikettä. Joukko luutnantteja ja kenraali olivat Henryä ja Edvardia vastaanottamassa.

"Nyt on jotakin tapahtunut", huusi eräs juosten vaunuun.

Henry astui heitä vastaan.

"Rakkaat toverit Edvard on kuolettavasti haavoittunut. – Olemme tulleet ryöstetyiksi."

"Vieläkö Edvard elää?" kysyi harmaantunut sotamies väristen.

"Hän makaa kuoleman kielissä mutta hän tahtoo vielä kerran nähdä Mabellin."

"Ja rahat – kaikki on ryövätty."

"Tänne", komensi kenraali, "kärsivä luutnantti on vietävä minun linnaani."

"Miten käy Mabellin", kysyi Henry.

"Minun lapseni on sotamiehen tytär ja jos hän rakastaa Edvardia enemmän kuin itseään – ja he eivät enää koskaan saa yhdessä viettää ilonhetkeä, niin minä tiedän ja olen varma, että hän ei tee Edvardin viimeisiä hetkiä ikäviksi."

Viimein saapui surullinen joukko kenraalin palatsiin.

Edvard laskettiin pehmeälle vuoteelle.

"Tahdon sanoa sinulle hyvästit" kuiskasi Edvard Henrylle. "Viimeiset minuutit kuuluvat Mabellille."

Kaksi kuumaa kyyneltä vieri Henryn tummille kasvoille. Vaistomaisesti otti hän Edvardin pehmeän käden käteensä ja katsoi syvästi uskollisiin silmiin joiden loiste jo pian oli sammuva.

"Voi hyvin Henry", kuiskasi Edvard; "kiitos uskollisuudestasi – suojele Mabellia – Jumala sinua siunatkoon."

Mabellin rakkaat kasvot olivat kuoleman kalpeet. Hän meni polvilleen Edvardin sängyn viereen.

"Edvard, rakas Edvard, minä en kadota toivoani, sinä et saa kuolla. Minä en voi elää ilman sinua Edvard. Rakkaani, mitä teen mailmassa kuin ei sinua enää ole."

"Olet isäsi hellä lapsi – se on viimeinen toivoni. Minä tiedän että täytät tämän sillä se on hartain pyyntöni. Minun täytyy jättää mailma ennenkuin saan kutsua sinua vaimokseni. Olen uneksinut onnestani, laskenut päivät ja hetket, ja nyt – kaikki toiveeni raukeevat – Minun täytyy yksin käydä ja jättää sinut."

Vanha kenraali astui sisälle.

"Tahdon mielelläni täyttää viimeisen toiveesi, rakas poikani. Sinä saat Mabellin kutsua vaimoksesi vielä ennenkuin eroot meistä."

"Henry", sanoi hän kääntyen Edvardin ystävän puoleen, "mene heti ja pyydä kirkkoherra Corneria tulemaan tänne."

Tuokion kuluttua avautui ovi ja kirkkoherra astui Henryn seuraamana huoneeseen.

Huolimatta ylhäisen sielunpaimenen läsnä olosta, näytti kenraali Henrylle yksinkertaista, myrtistä sidottua seppelettä.

"Tämä on Mabellin myrttipuusta. Siskoni on tämän sitonut kaikessa kiireessä, sillä seppelettä ei saa puuttua. –"

Sitten laski hän seppeleen Mabellin tummille hiuksille. –

Kenraalin ja Henryn tukemana nousi Edvard ylös, polvistui sängyn viereen ja kirkkoherra luki siunauksensa.

"Edvard, – rakas – kuule minua" nyyhkytti Mabell tutkivasti katsoen Edvardia silmiin joiden loiste sammumistaan sammui.

"Voi hyvin, rakas vaimoni!" kuiskasi kuoleva, "voi hyvin – odotan sinua – ylhäällä"

"Tulen, Edvard", kuului hiljaa väriseviltä huulilta, "olen sinun omasi ijäisyydessäkin, kuolema ei voi meitä eroittaa".

Edvard sulki silmänsä, – hän oli kuollut.

SADASKUUDES LUKU.

Eversti Rogersin tulo.

Komisaarius Bernard istui työhuoneessaan ja selaili oikeuspapereita.

Bernard ei uskonut Nordheimia syyttömäksi vaan oli sitä mieltä, että Irmgard oli hänen rikostoverinsa.

Nordheim oli kadonnut jäljettömiin, ehkä tiesi Irmgard missä hän oli. –

Bernard oli juuri saanut paperit kuntoon kun ovi avattiin ja korkea olento astui yli kynnyksen.

"Hyvää iltaa, herra komisaarius!"

"Hyvää iltaa, – erehdynkö vai kuinka – eversti Rogers."

"Kyllä", vastasi tämä. –

"Onko petturi jo saatu kiinni"

"Ei, olin hänen jäljillään", vastasi Rogers ja kertoi lyhyesti olostaan New-Orleansissa sekä Saint-Artayn surullisesta kohtalosta.

"Voitteko sanoa missä on hänen ensimäinen vaimonsa Irmgard", jatkoi komisaarius.

"En, olen koittanut saada hänestä tietoa mutta hän on myöskin näkymättömiin poistunut."

"Annan teille uuden keinon. Menkää takaisin sille paikalle jossa eksyitte rouva Nordheimin jäljistä ja kuuluttakaa kaikkialle saadaksenne tietoa hänen olinpaikastaan. Jos tämä onnistuu niin tuotte rouvan New-Yorkiin kuulusteltavaksi."

"Se tahtoo siis sanoa, että tuon hänet vankina tänne."

"Jos tahdotte kutsua sitä niin", vastasi Bernad.

"Minä en lupaa totella tällaista käskyä."

"Kuinka, kuulenko oikein – ettekö tahdo totella?"

"En – sitä en tee", oli päättäväinen vastaus.

"Hyvä, siis keskustelumme on päättynyt."

Eversti Rogers kumarsi syvään ja jätti huoneen.

"Silmänräpäys vielä", huusi komisaarius.

Mutta Rogers ei kuullut sitä enää – hän oli jättänyt huoneen – – –

Eversti ajoi suoraa päätä hotelliin jossa sai Maryn palvelijoilta varmempia tietoja.

Eräs heistä kertoi:

"Viimeisinä aikoina oli hän muuttunut kummalliseksi. Se oli omituista, hän jätti heti huvilan ja – –"

Rogers kuunteli hartaana.

"Luonnollisesti kukaan ei voi varmasti kaikkia tietää, mutta kovin oli hän muuttunut. Ennen hän oli valkea kuin palttina ja tuskin puhuikaan – vaan yht'äkkiä hän tuli – iloiseksi ja onnelliseksi – me tuskin häntä enää tunsimme."

"Mutta tätä kesti ainoastaan muutama viikko, sitten tuli koetus; Saksasta tuli vanha herra, kreivi – – –"

"Hohenstein", keskeytti Rogers.

"Aivan oikein, kreivi Hohenstein. Hän viipyi täällä pari päivää ja senjälkeen he yhdessä matkustivat. Kun hän taas muutaman päivän perästä palasi, peljästyimme kaikki, sillä niin synkän näköiseksi hän oli muuttunut."

Kun Rogers palasi kotiinsa, kiintyi hänen huomionsa pieneen kirjekuoreen pöydällä. Hän avasi sen kiireesti ja voi lukea:

"Hyvästini, – olen valmis. Kaikki käy huokeasti."

Eversti tahtoi nyt ensinnä etsiä Irmgardin, sillä hän oli täysin vakuutettu Irmgardin syyttömyydestä, nyt saisi hän olla hänelle avuksi ja hädän hetkenä seisoa rakkaansa rinnalle.

Kreivi Hohensteinin entinen tallirenki oli vielä farmarin palveluksessa.

Hän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeesensä eikä enää odottanutkaan; sen tähden oli hän kovin ihmeissään kun herransa eräänä päivänä huusi hänelle:

"Ernst, tule heti tänne. Täällä eräs herra etsii sinua."

Ernst totteli kehoitusta – mutta oli vähällä pudota sanatonna lattialle nähdessään vanhan herran joka tuli häntä vastaan.

"Herranen aika, – olenko valveilla – vai näenkö unta – armollinen herra – kreivi Hohenstein."

"Niin Ernst, tulin itse. Kirjeesi antoi minulle toivovan kaipauksen. Jos tahdot, vien sinut mukanani Saksaan. Koskaan en unohda uskollisuuttasi."

Kyyneleet vierivät renkipojan poskille.

"Armollinen herra, sen teen mielelläni." – –

Sillävälin kun Ernst ilomielin lähti huoneesta tavaroitaan laittamaan, kertoi farmarin vaimo kreiville siitä tapauksesta joka antoi aihetta hänen koetukseensa.

"Tässä on myöskin tämä kirjelippu jonka tyttärenne jätti", jatkoi rouva, "olen säilyttänyt sitä, koska Ernst sanoi kirjottaneensa teille ja ehkä tekin tahdotte mielellänne pitää jotakin muistoa kadotetusta lapsestanne."

Kreivi otti lipun värisevin käsin.

"Viimeinenkin epäilykseni on poistunut", sammalsi hän, "nämät rivit on tyttäreni kirjoittamat – oi, kiitän teitä vielä kerran sydämellisesti, kun pelastitte rakkaan lapseni kauheasta kuolemasta."

"Sehän oli vaan kristillistä laupeutta", vastasi vanhuspari.

Nyt oli Ernst valmis. Kreivi Hohenstein ravisti vanhusten kättä –.

"Mitä olette minulle tehneet en sitä voi kyllin palkita. Jos joskus joku onnettomuus teitä tulee kohtaamaan silloin olette tervetulleet sydämellisesti linnaani Saksaan. – Koko Hohensteinin linna on omaisuuteni."

Hän lähti vaunuihin jossa Johan odotti.

Seuraavana päivänä saapuivat he Maryvilleen, jossa kreivi heti alkoi etsiskelyn.

Täällä sai hän tietää, että Irmgard oli juuri neiti Vilmigtonin kanssa matkustanut, kukaan ei tietänyt minne.

Kreivi Hohensteinia painoi raskas taakka. Hän ei tiennyt kunne olisi käännyttävä. Nyt hän istui ajatuksiin vaipuneena majatalossa.

Silloin ilmoitti Johan että joku herra Rogers tahtoi tavata kreiviä.

"Rogers – Rogers?" mutisi kreivi, "en tunne sellaista, tulkoon sisälle."

Muutaman minuutin kuluttua seisoi Rogers kreivin edessä kohteliaasti tervehtien.

"Anteeksi jos häiritsen, herra kreivi, sillä olen teille aivan vieras, mutta yhteinen asiamme antaa minulle rohkeutta."

"Yhteinen asia", toisti kreivi ihmeissään.

"Niin", vastasi Rogers tyyneesti, "olen kuullut että etsitte kadonnutta tytärtänne."

"Tiedättekö jotain tyttärestäni", huudahti kreivi ihastuen.

"Siitä olisi pitkä kertomus, mutta pelkään väsyttäväni teitä liiaksi."

"Minä en milloinkaan väsy kun kerrotaan lapsestani, kertokaa siis!"

"Irmgard, onneton, kovin kourin koeteltu – oi Jumalani!" näin alkoi Rogers.

"Mitä, herra Rogers", kiljasi kreivi Hohenstein, "rakastatteko tytärtäni?"

"Enemmän kuin itseäni", nyyhkytti onneton; "Oi Irmgard, miksi minä en saa seisoa sinun rinnallasi?"

Vanha kreivi tuli syvästi liikutetuksi.

"Kuinka voin kiittää teitä kaikista uhrauksistanne herra Rogers", sanoi vanha aatelismies.

"Minä en ansaitse kiitoksia, herra kreivi. Olen sydämestäni tehnyt kaikki, sillä heti ensi näkemisestäni pidin häntä ikäänkuin jonakin korkeampana olentona. Pyysin häntä vaimokseni, hän yhä kielsi. Oi – –."

"Tyttäreni on Hohensteinilainen", tokasi kreivi ylpeästi. "Me kärsimme ja kuolemme, se on meidän ohjelmamme! Herra Rogers, kuulkaa minua, olette sanonut rakastavanne tytärtäni ja olette seisonut hänen rinnallaan hädän hetkenä, tätä en milloinkaan unohda."

Rogersin pää painui yhä alemmaksi.

"Toivon että löydämme hänet vielä", jatkoi kreivi. "Tästälähtien te olette kuuluva perheeni joukkoon, sillä ilman teitä olisi Irmgard aikoja ollut kuolleitten luvussa. Nyt voimme etsiä yhteisesti ja Jumala ei ole kieltävä meiltä apujaan."

SADASSEITSEMÄS LUKU.

Junain yhteentörmäys. – Hirveä yö.

Jätimme Irmgardin kun hän Junon kanssa lähti Columbiaan uudelleen etsimään Liddyä.

Matka oli tähän asti käynyt onnellisesti. He olivat sivuuttaneet Atlantin ja toivoivat seuraavana iltana pääsevänsä Columbiaan.

Juna, joka tähän asti oli kulkenut läpi viljeltyjen seutujen, kiiruhti nyt aivan toisenlaiseen maailmaan jossa ainoastaan siellä täällä näkyi kulttuurikansan merkkejä.

Tuokion kuluttua tuuppasi veturi äkisti taaksepäin, ja vihellyspilli räikeällä äänellään ilmoitti hädän olevan lähellä.

Muutaman askeleen päässä ryntäsi toinen – juna – suoraa päätä vastaan.

Kulettaja toisessa veturissa teki voitavansa pysäyttääkseen junaa – mutta turhaan; vauhti oli niin kova, että sitä oli mahdoton enää hillitä. Häiritsemätön hiljaisuus vallitsi kummassakin junassa –.

Myöskin Irmgard huomasi vaaran.

"Rukoilkaamme, Juno", huusi hän vaipuen polvilleen, "olemme hukassa."

Uskollinen, musta palvelija tarttui vahvoin käsin kiinni Irmgardiin.

Veturit törmäsivät yhteen ja onnettomien räikeät hätähuudot kaikuivat korvia vihlovasti.

Senjälkeen seurasi kova paukaus.

Irmgard aukaisi kauniita silmiään ikäänkuin kysyen Junolta, kuinka he vielä ovat hengissä.

Juno oli suojellut Irmgardia niin että tämä pysyi ihan vahingoittumattomana. Juno itse sai pienempiä naarmuja.

Punainen tuliliekki joka kohta seurasi sumeaa savua, pakoitti heidän jättämään vaunun.

Mikä hirvittävä näky avautuikaan heidän eteensä, – kaikkialla peitti maata kuolleet sekä kuolevaiset, ja sydäntä särkevät huudot ilmoittivat onnettomien hirveitä tuskia.

"Vie minut pois täältä, Juno", nyyhkytti Irmgard, "täällä en voi elää."

"Kyllä rouvaseni, heti – – –."

Irmgard lähetti äänettömän huokauksen ylös korkeuteen.

Tuli oli jo sammutettu ja haavoittuneille oli hankittu kunnolliset sijat.

Eräs ylhäinen rautatien virkamies joka saapui paikalle, kulki ympäri korskeasti katsellen joka taholle.

"Etsittekö jotain?" kysyi eräs lääkäreistä.

"Oletteko nähnyt kuvan kaunista rouvaa neekeri naisen kanssa", virkkoi junamies hiljaa, "haavoittuneiden joukosta häntä ei löydy, ne olen jo etsinyt."

"Silloin on hän noiden tuntemattomien ruumiiden joukossa", tokasi lääkäri olkapäitään kohottaen.

Virkamies huokasi ja jätti sairaalan. – Hän oli nähnyt Irmgardin rautatiellä ja ihaillut hänen kauneuttaan, – nyt koski se häneen kipeästi, että tuo suloinen olento olisi saanut näin surkean lopun.

Muutamia päiviä jälkeenpäin nähtiin sanomalehdissä palstoja pitkiä kertomuksia kauheasta onnettomuudesta, joka tapahtui Columbian ja Atlannin välillä.

Kuolleitten luettelossa oli huomautus, että joukko ruumiita oli muodottomiksi loukkaantunut joita ei voitu tuntea.

Kuitenkin saatettiin varmuudella vakuttaa kahden henkilön tuntomerkit: nuori, kaunis nainen, yllään harmaa sadetakki ja hänen seuralaisensa nuori neekerinainen. – – –

Nyt voi Irmgard hengittää huokeammin, sillä Juno vei hänet kauvas pois hirveältä näyttämöltä.

Joka taholta ympäröi heitä vetinen suo ja Juno teki voitavansa päästäkseen kuivalle maalle.

Mutta turhaa oli yritykset sillä suo näytti olevan silmänkantamaton.

Pimeän yllättäessä oli Juno jo aikeessa rakentaa yömajan. Mutta silloin äkkäsikin Irmgard etäällä tulen vilkkuvan ja se oli merkkinä että siellä löytyi joku asumus.

Juno kiiruhti ovelle ja rymisti niin että seinät tärisi.

Ovi avattiin ja mies ja nainen katselivat uteliaina outoja vieraita.

"Minä ja palveliani olemme joutuneet eksyksiin pimeässä", lausui Irmgard matalalla äänellä, "voisimmekohan saada täältä pään suojaa."

"Kernaasti" oli vastaus.

"Mistä tulette", kysyi vaimo nostaen pari tuolia vieraille.

Irmgard kertoi mikä onnettomuus oli tapahtunut ja kuinka he Junon kanssa olivat laapastelleet läpi vetisen suon.

Vaimo kiiruhti valmistamaan sijaa vieraille ja ehdotti miehelleen, että he yön aikana anastaisivat itselleen osan vieraan rahakukkarosta.

Sillävälin keskustelivat Juno ja Irmgard.

"Heihin ei voi luottaa", sanoi Juno, – "nainen on liian ystävällinen – liian kohtelias – se on todistus epärehellisyydestä – heitä täytyy pitää silmällä."

He olivat ahkerassa keskustelussa kunnes vaimo astui sisään höyryävine maljoineen ja pyysi heitä syömään.

Vaimo jätti huoneen ja Irmgard koitti lukita oven.

Mutta ovipa ei mennytkään lukkoon.

Nyt valtasi Irmgardin salainen aavistus.

Vaatteet päällään heittäytyi hän sänkyyn. – – –

Äkkiä nousi hän ylös. – Kuului hiljaista rapinaa.

Se oli Juno joka piti vahtia Irmgardin ovella – – –

Oli jo puoliyö, kun Juno kuuli miehen hiljaa hiipivän ovelle.

Miehen lähestyessä sänkyä kohotti palvelija revolverinsa. Mies raukka ei voinut aavistaa, että hänen elämänsä riippuu enää yhdestä ainoasta askeleesta.

Mies hiipi taas pois yhtä hiljaa kun oli tullutkin. Juno seurasi jälessä.

"Onnistuitko, Jim?" kysyi vaimonsa.

"Vedä nyt heti valkeeta – olen hyvin utelias", kuiskasi mies.

Juno vetäytyi nurkkaan. – – –

Viimein valkeni aamu.

"Rouvaseni, tulkaa pian", huusi Juno. "Kiiruhtakaa – jotakin on tapahtunut!"

Peljästyksissään astui Irmgard kynnykselle mutta horjui nähdessään yön tapahtumat.

Huone oli kauhean näköinen, kaikki laatikot puoliavoimina, sisällys mullin mallin ja ikkunat auki.

Farmari ja vaimonsa makasivat lattialla, molemmat sidottuina.

"Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut?" nyyhkytti Irmgard.

"Olemme ryövärien luolassa – oi, Jumalani – olemme toiveiden raunioilla."

Etelä Karoliinien ilmanalasta oli kreivi Hohenstein sairastunut ankaraan kuumeeseen.

Rogers oli valvonut päivät ja yöt kreivin sairasvuoteen vieressä, mutta nyt kun pahin vaara oli ohi, pyysi kreivi hänen taaskin jatkamaan etsiskelyään. Ernstin piti seurata mukana jotavastoin Johan jäisi kreivin luokse.

Rogers otti hyvästit ja matkusti ensin Louisvilleen jossa toivoi saavansa tärkeimpiä tietoja.

Neljä viikkoa takaperin oli Irmgard ollut täällä ja yllättänyt väestön laulullaan niin että hänestä vieläkin puhuttiin.

Sieltä oli Irmgard jatkanut matkaansa Cincinatiin. Rogers kiiruhti jälessä. Täällä oli hänellä tilaisuus tavata erään Irmgardin ystävän. Tämä taas kertoi hänen matkustaneen Columbiaan.

"Columbiaan? – oliko hänellä neekerinainen mukana ja miten oli hän puettu?"

"Hänellä oli harmahtava puku."

"Siis ei epäilystä", huusi Rogers, "se on hän."

Rogers oli suunniltaan ilosta. Erään suuren hotellin vieraskirjasta löytyi Irmgardin nimi.

Atlannilla sai hän taas eräältä tarjoilijattarelta seuraavan ilmoituksen:

"Rouva ja neekerinainen lepäävät Atlannin kirkkotarhassa. He olivat niiden 125 joukossa joita kohtasi hirveä junaonnettomuus."

Mikä isku Rogersille – – –

Viimein pyysi hän että hänet vietäisiin hautausmaalle sen haudan luo johon kaikki tuntemattomat oli haudattu. –

Kauan seisoi Rogers yksinäisellä kummulla. Kyyneleet vierivät hänen parralleen.

Nyt ei ollut Rogersilla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Maryvilleen, antaakseen vanhalle kreiville surullisen kertomuksensa.

Muutamia päiviä jälkeenpäin seisoi kreivi Hohenstein Atlannin hautausmaalla eräällä hautakummulla silmät kyynelissä.

Vanha herra luuli tulleensa monta vuotta vanhemmaksi kuin hän olikaan; – – Viimein toipui hän mielenliikutuksestaan ja meni Johanin ja Ernstin seuraamana asemalle jatkaakseen matkaansa Columbiaan.

Täällä menivät he majataloon, jossa iloinen isäntä otti heidät tervetulleina vastaan.

Ernst istahti pöydän viereen farmarin rinnalle joka oli ahkerassa kirjoittamisessa.

Uteliaana katseli hän farmaria nauraen, nähdessään niitä variksen varpaita joita farmari paperille oli kylvänyt.

"Voisinko auttaa teitä", kysyi hyväsydäminen Ernst.

"Silloin tekisitte liian suuren palveluksen minulle, sillä tämä on vaan sanomalehti-ilmoitus", vastasi farmari iloisesti nauraen. "Me olemme löytäneet jotain."

"Löytäneetkö?" virkkoi Ernst. "Rahaa varmaan?"

"Ei, lapseni. Se on ollut meillä jo puoli vuotta ilman ettei kukaan ole kysynyt."

Ernst ei kiinnittänyt itseänsä asiaan sen enempää. Se on varmaan Irmgardin lapsi, juolahti heti hänen mieleensä.

"Kuinka löysitte lapsen", kysyi hän isännältä joka ei ollut kukaan muu kuin Milton, Liddyn pelastaja.

"Sen voin heti kertoa. Palasimme kaupungista, pimeä alkoi meidät yllättää – päätimme jäädä vähän metsään levähtämään – silloin kuulimme kummallisen kirkunan, heti päätin ottaa selvän mistä se johtui, ja ajatelkaas – löysin ihka elävän kauniin, pienen tyttösen jonka susi juuri aikoi surmata. Vaatteissa ei ollut minkäänlaista nimeä, mutta kaulassa riippui pieni kaunis risti jossa oli kirjaimet I. v. H."

I. v. H. toisti Ernst ajatuksissaan. "Herranen aika -- onko mahdollista

– sehän merkitsee Irmgard Hohensteinia."

"Kuulkaa, ystävät hyvät", jatkoi Ernst, "täällä löytyy eräs herra joka heti voi sanoa kenelle lapsi kuuluu." –

Tuokion kuluttua seisoi Ernst vanhan kreivin edessä kertoen mitä oli kuullut ja lausuessaan mitä oli kaiverrettu siihen pieneen koristukseen, loisti oitis ilon väreet vanhan aatelin kylmiltä kasvoilta.

"Minä olen kerran antanut tyttärelleni sellaisen koristeen. Se on epäilemättä minun lapseni lapsi, – Oi, taivas, kiitän sinua!"

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki katsoivat ihmeissään vanhaa kreiviä joka unohtaen kaikki, kiitti taivasten luojaa joka oli saattanut hänelle hänen tyttärensä lapsen jonka hän sydämestään oli toivonut löytävänsä – – –

Oli puolipäivä heidän saapuessaan farmarin asuntoon.

"Ajatteles", huusi Milton, "täällä on Liddyn isoisä ja hänen äitinsä on muutama päivä sitten tapahtuneessa rautatieonnettomuudessa menettänyt elämänsä."

Vaimo ei ymmärtänyt lausua sanaakaan.

Mies ja vaimo katselivat vuoroin kreiviä, vuoroin lasta. He rakastivat sydämestään Liddyä, mutta tahtoivat kuitenkin mielellään antaa hänet takaisin iso-isälleen.

Vaikea oli eron hetki – – "Tässä on osoitteeni", sanoi kreivi hyvästi jättäessään, "ehkä joskus tulette käymään minun luonani. Aina olette tervetulleet! – – –"

Milton seisoi rappusilla katsellen poisvieriviä vaunuja niin kauan kun hiukankin niistä näkyi edes varjoa. Sitten meni hän sisälle lohduttamaan itkevää vaimoaan.

Milton avasi varovaisesti kirjekuoren jonka kreivi oli antanut.

"Herran pieksut, – katsos – kaksituhatta dollaria – mikä onni!"

Junan pysähtyessä Columbiaan ei voinut kreivi Hohenstein aavistaa, että hänen kuolleeksi julistettu tyttärensä asui ainoastaan muutama talo etäämpänä hänestä. Hän ei keskeyttänyt matkaansa vaan jatkoi matkaansa New-Yorkiin ja sieltä Saksaan.

Heidän saapuessaan Saksaan putosi taivaalta ensimäiset lumihiutaleet! –

SADASKAHDEKSAS LUKU.

Eliza ja Edgard.

"Jätätkö taas minut yksin, Edgard?"

"Minä en voi viipyä kauvempaa, rakas Eliza."

Edgard Powell oli pitkä, hoikka olento kauniilla kasvonpiirteillä; Eliza Clarendon oli herttaisen kaunis, ja hänen isänsä toivoi, että hän pian saisi miehen, miehen joka veisi hänet avaraan mailmaan.

Eliza juoksi kiireesti ikkunaan.

"Tuolla on neekeritär", huusi hän, "nuori, kaunis, musta, ja tuolla –"

Ovelle koputettiin ja palvelijalle vastattiin Irmgard Nordheim.

Isäntä meni vierasta vastaanottamaan.

Eliza astui kainosti esille ojentaen Irmgardille kätensä.

Seuraavana päivänä ei Irmgard voinut muuta kuin ihmetellä kaikkea sitä ylöllisyyttä jota Eliza omisti, ja nuori tyttönen oli ylen onnellinen saadessaan Irmgardin seuralaisekseen.

Seuraavana päivänä seisoi Edgard uljaassa seilivenheessään odotellen Elizaa ja Irmgardia.

Oli ihana päivä, aurinko paahtoi kuumasti eteläisellä taivaanlaella, vaan mereltä päin puhalsi viileä tuuli.

"Tuolla he jo tulevat", kuiskasi hän, "Eliza ja saksalainen."

"Tervetuloa", huusi Edgard kiiruhtaen tervehtimään morsiantaan sekä rouva Nordheimia.

Molemmat naiset vietiin hyttiin jossa he vapaasti saivat nauttia meri-ilmaa. – Matruusi irroitti köydet ja niin sitä lähdettiin.

Tunnit kuluivat – – – Aaltojen iloisesti loiskiessa, kynnettiin valtameren aaltoja.

SADASYHDEKSÄS LUKU.

Kummallinen Ilmoitus

"Halloo, Tom, – tuletko?"

"Siihen minulla ei ole aikaa."

"Mutta katsos", huusi William "lue tämä ilmoitus."

Tom otti lehden ja luki:

    Avioliittoon.

    "Koska sisareni, lapseton leski, kaipaa miespuolisia tuttuja,
    niin etsin minä hänelle nuorta, hyvin kasvatettua herraa joka
    voisi perustaa miellyttävän kodin. Sisareni on nuori kaunis ja
    omistaa suuret mahdollisuudet, joka vakuutetaan: niin hyvin
    hän kuin hänen tuleva puolisonsakin saa vapaan, huolettoman
    elämän. Varallisuus on sivuasia Nuoret herrat jotka tämän
    huomioonsa ottavat voivat lähettää ilmoituksensa Scottlandin
    postitoimistoon, nimim. A. H."

William Taylor oli nuori mies, joka, niinkuin rikkaan lesken ainoa poika ainakin, oli oppinut tuntemaan elämää ainoastaan miellyttävältä puolelta.

William otti uudelleen lehden käsiinsä ja luki ilmoituksen toistamiseen.

Hän meni kirjoituskammariinsa, otti paperia ja kynän ja kirjoitti hätäisesti osoitteen. Hän teki tilaukset seuraavaksi päiväksi kello 3. Tuntomerkkinä piti olla kamelian oksa napinreijässä. – – – –

Oli määrätty aika käsissä. William istui kahvilassa jonne oli tehnyt tilauksensa, jännityksellä katsoen jokaista tulijaa.

Taas avattiin ovi ja kaunis, korkeakasvuinen herra astui sisään.

Williamin silmät suurenivat, sillä herralla oli valkoinen kamelian oksa kukkineen napinreijässä.

William astui esille kohteliaasti tervehtien.

"Anteeksi, että esitän itseni – William Taylor!"

"Arthur Gonzalez", vastasi vieras.

"Kiitän teitä sydämellisesti, saan ehkä ennen pitkää nähdä siskonne", alkoi William.

"Se on herkkä kohta", jatkoi Gonzalez, "siskollani ei ole aavistustakaan tästä ilmoituksesta. Ja siis ensimäisenä ehtona on, että lupaatte olla puhumatta ilmoituksestani."

"Annan kunniasanani", lausui William

"Hyvä, siis tahdon lyhyesti kertoa sisareni kohtalosta: Mercedes on vielä kaunis, molemmat olemme meksikolaisen perheen ainoat lapset. Erään rikoksen kautta tulimme onnettomaan tilaan. Silloin sisareni pelasti meidät koko perheen, ojentamalla kätensä eräälle rikkaalle vuorikaivoksen omistajalle – –"

Senjälkeen antoi hän sisarensa valokuvan Williamille.

"Tulkaa nyt kanssani, herra Taylor, tahdon esittää teidät siskolleni." – –

Ihmeissään katseli Taylor pientä, somaa salia jonne Gonzalez vei hänen odottamaan.

"Täällä, rakas Mercedes, on lapsuuteni ystävä jonka nyt sattumalta tapasin."

"Tervetuloa", kuiskasi neitonen ojentaen Williamille kätensä.

Kohta olivat kaikki kolme vilkkaassa keskustelussa.

Mercedes istui aivan yksin kamarissaan.

Hetken kuluttua tuli Taylor sisään.

William astui yli kynnyksen somassa juhlapuvussa. Hänen joka paikkansa värisi nähdessään kultansa. Senjälkeen asetti hän komean kukkakorin lähimmälle pöydälle ja kiiruhti Mercedeksen luo.

"Rakkaani", kuiskasi hän, "minä en löydä onneani muualta; onko siis varma – tahdotko tulla omakseni? Sano, Mercedes, rakastatko minua?"

"Rakastan sinua", vastasi Mercedes lähettäen lentosuukkosen Williamille.

William kiiruhti pöydän luo ottaen alas kukkakorin.

"Tässä, rakas morsiameni", sanoi hän kainosti, "veljesi sanoi sinun rakastavan kukkia, joiden kuningatar oletkin!"

Rouva Taylor, Williamin äiti, oli tästä kovin liikutettu. Joka hetki odotti hän poikaansa jonka tänään piti tuoda morsiamensa äidin nähtäväksi.

Samassa astuikin William Mercedeksen kanssa huoneeseen, Gonzalez jäi ovensuuhun seisomaan.

Rouva Taylor sulki tytön syliinsä.

"Tervetuloa", sanoi hän sitten, "olen siunannut poikani päätöstä ja toivon teidän hänen kanssaan saavuttavan korkeimman onnenne." – –

"Niin, äiti, mitä pidät Mercedeksestä", kysyi William.

"Hän on kaunis", oli vastaus.

"Eikä siinä kyllin, hän on ihana ja rakastavainen – oi, olen onnellisin ihminen taivaan alla."

"Sano oikein, äiti, mitä sinulla on Mercedestä vastaan", kysyi William, "sinä olet niin vastahakoinen hänelle – sinä olet niin vieras – niin kylmä."

"Oikein, tahdon sanoa avomielisesti; morsiamesi on leski ja kaksi vuotta vanhempi sinua. Mitä sanovat kaikki tuttavat. Olet menetellyt ajattelemattomasti."

"Mutta minä rakastan Mercedestä, äiti, minä kuulun hänelle."

"Se ei sovi", tiuskasi rouva Taylor, "mitä sanovat ihmiset."

"Minä matkustan pois vaimoni kanssa", jatkoi William hymyillen.

"Kuinka – kuulinko oikein? Aijotko mennä naimisiin? Rakas William! Teidän täytyy ensin tuntea toisenne."

"Oi, suo meille onnemme, me olemme toisillemme niin rakkaat", valitti yhä William.

"Jätä nyt minut rauhaan", pyysi rouva Taylor, "anna minun rauhoittua."

SADASKYMMENES LUKU

Seuraavana yönä ei Irmgard saanut unta silmiinsä ja niin pian kuin aamu valkeni kiiruhtivat he vaunuihin ajaakseen isännän luo. – –

Viimein oltiin matkan päässä.

"Minä etsin kadonnutta lastani", alkoi Irmgard.

"Hän ei ole enää minulla, joku mies jolle lapsi kuului vei hänet mukanaan. – Lapsi osasi ainoastaan puhua muutaman sanan engelskaksi ja oli nimeltään Liddy."

Se oli siis hänen pikku tyttönsä! Jumalalle kiitos, hän siis oli vielä elävien joukossa! Mutta kuka oli ottanut hänet?

Milton lausui sen miehen nimen. "Se oli joku nimi joka loppui jotenkin heim tahi keim", jatkoi hän.

"Nordheim", lisäsi Irmgard.

"Luulen, että se oli niin."

"Se roikale saanut minun lapseni", ajatteli Irmgard, "mutta minä tahdon löytää hänet ja pelastaa Liddyni."

Enempää ei hän täältä saanut tietoja jonka vuoksi hän lausui hyvästi ja lähti.

Saapuessaan Augustaan juoksi Irmgard heti matkustajakotiin.

Porstuassa kohtasi hän isännän.

"Oi, sehän oli hauskaa että tulitte, Teitä on kysytty jo pari kertaa ja nytkin juuri odotetaan. Menkää sisälle!"

Vanha arvokkaan näköinen herra astui Irmgardin eteen.

"Onko minulla kunnia puhutella rouva Nordheimia?"

"Kernaasti" oli vastaus.

"Minun nimeni on Credmore. Olen salapoliisi ja annan teille toimen –."

"Kuinka – –."

"Oletteko ollut John Gouldin luona New-Yorkissa?"

"Kyllä", oli vastaus.

"Kiitän – – ette saa pitkään aikaan lähteä tästä kaupungista."

Itkien vaipui Irmgard lattialle – – –

Juno näki emäntänsä tuskan voimatta auttaa häntä.

Irmgard ei uskaltanut lähteä huoneesta minnekään.

Päivä kului toisen perään – etanan hiljaisuudella.

Myöskin tänään istui Irmgard surullisena huoneessaan.

Silloin tuli Juno ilmoittaen erään herran kysyvän Irmgardia.

Irmgard tarjosi tuolin vieraalle; Hän oli valmis kaikkeen sillä hän aavisti mitä tulisi tapahtuman.

"Teillä on tänäpäivänä käsky vangita minut", sanoi Irmgard lempeästi. "Älkää minua säästäkö; olen kärsinyt niin paljon ja voin siis vielä kestää tämänkin – tämän viimeisen."

"Päällänne lepää raskas epäilys", ehätti mies, "mutta minä luulen teidän syyttömäksi."

"Kiitän teitä sydämmellisesti", virkkoi Irmgard tyytyväisenä. "Minä seison yksin, ilman suojaa. Ne muutamat ystävät jotka omistan, ovat kaukana täältä. On ainoastaan yksi henkilö –"

"Kuka sitten?" kysyi salapoliisi kiivaasti.

"Sitä en tahdo sanoa", oli päättäväinen vastaus.

Salapoliisi katseli sydämellisellä osaa-ottavaisuudella hoivatonta olentoa, joka ei tahtonut nimittää seuraajaansa, hän tiesi että Irmgard omasi puhtaan tunnon, että hän nöyrästi kärsisi kaikki. Näin ajatellen lähti hän huoneesta. – – –

Viheriällä kankaalla verhotun pöydän takana istui tuomari ja kirjuri; uteliaana katseli hän sisäänastujaa.

Tuomari oli nuori mies, mutta vihasi sydämestään naisia.

Kirjuri katsoi osaa ottavaisesti nuoren rouvan kauniita kuolonkalpeita kasvoja.

"Mikä on nimenne?" kysyi tuomari kuivasti.

"Irmgard Nordheim."

"Syntynyt?"

"18 päivä elokuuta Hohensteinin linnassa."

"Vai niin, hm, – mikä on vanhempainne nimi?"

"Isäni on Hohensteinin kreivi ja asuu Saksassa."

Samassa avattiin ovi ja vanha salapoliisi astui sisään.

"Vastaa kysymyksiini", komensi tuomari Irmgardia.

Pikajuna oli juuri sivuuttanut San Ontarion aseman. Salonkivaunussa istui omituinen pari jota sivulliset usein ihmetellen katselivat.

Että he olivat puolisot nähtiin sormuksista.

Herra oli pitkäkasvuinen ja hänen olentonsa ilmaisi nuoren reippautta, mutta kovin harmaantunut tukkansa ja melkein valkoinen partansa näytti että hän oli vanha.

Hänen seuraajansa oli nuori, kaunis nainen jonka vaalea tukka somensi tummia säihkyviä silmiä.

Molemmat puhuivat hyvin vähän toisilleen.

Äkkiä nousi vanha herra ylös. Otti kiireesti sanomalehden taskustaan ja alkoi lukea.

Ovesta astui sisään virkapukuinen mies. – Hän oli Rogers.

Tulta säihkyvillä silmillään katsoi hän matkustajia Hän huomasi, että vanha herra siellä nurkassa koitti piilottaa itseänsä sanomalehden taakse. Sentähden otti hän istumapaikan aivan läheltä saadakseen selvää heistä.

Voimme huomauttaa lukijalle, että vanha herra ja hänen seuraajansa olivat Nordheim ja Mercedes.

Nordheim oli heti tuntenut Rogersin.

Rogers katseli häntä jännityksellä. Hän oli tuntevinaan hänet Nordheimiksi mutta ei ollut päätöksestään varma.

Päättäväisesti kääntyi hän vieraan puoleen.

"Anteeksi olen tuntevinani teidät, mutta en tiedä varmaksi."

Nordheim kalpeni.

"Te olette minulle aivan outo."

"Rogers on nimeni."

"Rentier Munoz", esitti vieras. "Minä asun Meksikossa."

"Mercedes", kuiskasi Nordheim vaimolleen, "me olemme suuressa vaarassa. Tämä herra on poliisieversti ja seuraa minua."

Heti junan saavuttua asemalle karkasi Nordheim. – – –

Seuraavana päivänä oli Irmgard vallan sängyn omana edellisen päivän kuulustelun johdosta.

Heikolla, kärsivällä olennolla ei ollut mitään aavistusta salaisesta kohtalosta joka häntä odotti.

Tänään seisoi Irmgard taas oikeussalissa.

"Luotan Jumalan apuun", ajatteli Irmgard, "Hän, Kaikkivaltias on seisova puolestani." – – –

Marsalkka Bernad istui työhuoneessaan.

"Ehkä hän on syytön", jutteli hän itsekseen läpiluettuaan pöytäkirjan. "Minulla ei ole muuta keinoa kuki tuoda hänet tänne, ehkä siten tulee selko asiasta."

Hän tarttui kynään ja kirjoitti paperilipulle:

    "Poliisikontttooriin Augustossa. Etelä Amerika.

    Irmgard Nordheim on viivyttelemättä lähetettävä New-Yorkiin.

                                         Marsalkka Bernad."

Hetken kuluttua avautui ovi ja Mary astui sisään hätääntyneenä.

"Entinen ystäväsi, Irmgard Nordheim on vangittu Augustassa", ilmoitti heti Bernad.

Mary kirkasi kerran ja vaipui tuolille.

"Jumalan nimessä, mikä erehdys", huusi hän, "Hän on aivan syytön! – oi."

"Kaikki – – kaikki otan takaisin mitä olen sanonut. – Nyt minä tiedän, että se oli Nordheim – yksin hän joka surmasi minun isäni. Irmgard on syytön!"

"Mistä tiedätte hänet syyttömäksi?" lisäsi Bernad hämmästyksissään, olettehan juuri itse sanonut, että – – –

"Minä peruutan kaikki sitten saatte tuomita minut", nyyhkytti Mary.

Bernad juoksi kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:

    "Poliisikonttooriin Augustassa.

    Käsky Irmgard Nordheimia vastaan täten peruutetaan. Hän vapaaksi
    päästettäköön. Vastausta odotetaan.

                                        Marsalkka Bernhard."

"Rangaiskaa minua", valitti yhä Mary, "tyytyväisenä kärsin kaikki, ymmärrän kuinka väärin olen menetellyt."

"Mutta rauhoittukaa nyt, rouva Gould", pyysi Bernad tuskastuneena. "Minä annan teille anteeksi ja ennen pitkää on Irmgard Nordheim vapaana. Tunnustuksenne tuli oikeaan aikaan, sillä juuri puolta tuntia ennen sähkötin, että onneton tuotaisiin New Yorkiin."

"Hyvä Jumala", huusi Mary, "minä tahdon etsiä onnettoman – jakaa hänen kanssaan kaikki. Missä hän lienee? Sanokaa – missä hän on?"

"Minä olen vakuutettu että voitte löytää hänet. Hän viipyy muutaman päivän Augustassa. Matkustakaa sinne, lohduttakaa onnetonta joka on niin paljon saanut kärsiä syyttömästi."

"Oi, kuinka voisin palkita jalomielisyytenne", huudahti Mary. "Minä matkustan heti hänen jalkainsa juureen ja pyydän anteeksi."

Bernad jäi taas yksin. Kovin oli hän liikutettu. Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

    "Rakas Rogers!

    Suokaa minulle muinainen ystävyytenne. Lähestyn teitä sillä olen
    tehnyt teille suuren vääryyden.

    Kun viimeksi lähditte täältä olin minä kovin vihainen Teille,
    mutta nyt olen syvän suruni voittanut, sekä rauhoittunut.

    Antakaa nyt kaikki jäädä unhotuksiin. Ajatelkaa, me olemme
    ihmisiä jotka usein erehdymme.

    Tulen ilmoittamaan tarkemmin suullisesti.

    Vanhalla ystävyydellä

                     teidän Bernadinne."

SADASYHDESTOISTA LUKU.

Mercedes, Nordheim, Irmgard ja Mary.

Nyt käännymme takaisin Mercedekseen ja Nordheimiin jotka elivät komeasti Georgetownissa.

He olivat juuri syömässä päivällistä, kun palvelija astui sisään ja jätti seuraavan sisältöisen kirjeen:

    "Kallis rouva!

    Minkätähden piilotatte itseänne minulta? Onko tapahtunut jotakin
    koska olette jäänyt pois seurasta? Sanokaa minulle syy! Pyydän –
    vaadin teiltä sitä. Palvelija, joka teille tämän kirjeen tuo on
    luotettava.

    Onko ehkä se vihollinen saanut jotain tietoonsa. Silloin pahuus
    periköön!

    Älkää antako minun odottaa kauvempaa, olen niin hermostunut kun
    en ole nähnyt teitä pitkään aikaan. Saanko uskoa silmiinne jotka
    puhuivat toista kieltä, jotka säteilivät mitä hellintä rakkautta.
    Ja, sanokaa minulle totuus. Täyttäkää tämä hartain pyyntöni!

                                                Teidän G."

"Tämä on enempi kuin olen odottanut", sanoi Nordheim luettuaan kirjeen, "kuinka ajattelet sinä nyt tehdä?"

"Odota hetkisen, Arthur", vastasi Mercedes. Hän kirjoitti heti muutaman rivin paperille sulki kirjekuoren ja antoi palvelijalle. – – –

Iltapäivällä tuli herra Grant vapisevin askelin pieneen salonkiin johon Mercedes oli hänen pyytänyt tulemaan.

Kauan täytyi hänen odottaa ennenkuin Mercedes tuli. Ja kun hän viimeinkin ilmestyi, oli hän kuin marttyyri joka odottaa loppuaan. Hänen surullinen katseensa kohdistui lattiaan.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Grant. "Sano pian, – hiljaisuus tekee minut levottomaksi."

"Se on loppu", huokasi Mercedes. "Ainoastaan muutama tunti enää, sitten on kaikki kärsimykseni loppu."

"Varjelkoon, mitä kuulen, ettekö ensinkään ajattele minua", huusi herra Grant kuin hullu. "Minä en voi elää ilman teitä – Älkää salatko minulta mitään."

"En, minä en tahdo elää kauvempaa", sanoi Mercedes heikosti. "Nyt tahdon sanoa teille hyvästi! Sitten jatkan matkaani, matkaani kohti synkkää tulevaisuutta."

"Eläkää minun tähteni", kirkui Grant. "Minä en laske teitä menemään, minun rinnallani löydätte kadotetun rauhanne."

"Mercedes rakas, eikö totta, sinä rakastat minua, sinä olet minun – minun kuolemassakin."

"Rakastan teitä, herra Grant", kuiskasivat hänen huulensa. "Minä olen rakastanut teitä aikoja sitten, – mutta puolisoni – hänen hurja mustasukkaisuutensa – oi, te ette tunne häntä, hän on hirmuinen!"

"Minun turvissani olet hyvässä suojassa", lausui Grant tulisesti. "Minä en pelkää puolisoasi – tulkoon vaan!"

"Mutta minä olen hänen vaimonsa", änkytti Mercedes. "Ja huomenna hän matkustaa minun kanssani. Meillä on maatila Meksikossa, ja kun minä kerran menen sinne et enää milloinkaan minua tule näkemään."

"Älä mene hänen kanssansa. Paetkaamme yhdessä."!

Yö levitti pimeyttään yli koko kaupungin. Myöskin hotellissa näkyi kaikkialla olevan pimeä, sillä vieraat olivat sikeässä unessa.

Silloin hiipi tumma varjo läpi käytävän ja pysähtyi Mercedeksen ovelle. Hän oli eräs kyyppareista jonka Grant oli lähettänyt.

"Minä vien teidät herra Grantin luo, nukkuuko miehenne?"

"Kyllä hän nukkuu", oli vastaus.

Kuin haltiat hiipivät molemmat yli käytävän ja tulivat ulos pimeälle kadulle. Kiireesti juoksivat he pitkin tyhjiä katuja kunnes saapuivat kaupungin portille.

"Oletko se sinä?" kysyi herra Grant.

"Kyllä", kuiskasi Mercedes. "Kiiruhtakaamme."

Grant nosti Mercedesin vaunuihin, istui itse kuskipenkille ja löi läimähytti hevosta.

"Oi, olen niin onnellinen", virkkoi Mercedes, "kun vaan ei mieheni heräisi."

Äkkiä huusi Mercedes;

"Mikä nyt?" kysyi Grant levottomana.

"Etkö kuule?"

Hän pysätti hevosen ja kuunteli.

Kuinka hän pelästyikään sillä takaapäin kuului selvää kavioitten kalsketta. Olisiko se takaa-ajaja? Samassa saavuttivat vaunut.

"Ohoo, epäilykseni ei siis ollut turhaa, korkein virkamies ministeri, aikoo ryöstää vaimoni!"

Mercedes huusi pelosta.

Herra Grantia harmitti kun ei varustanut itseään aseilla, ja vastustajansa kädessä näki hän kiiltävän revolverin.

"Olette ajatellut kaikki hyvin viisaasti", sanoi Nordheim kiukuissaan, "sen täytyy minun todistaa. Ja varmasti kirjoitti hän teille että hän mieluummin tahtoo kuolla. Tahdotteko te myöskin kuolla hänen kanssansa?"

"Teidän vaimonne rakastaa minua", huusi Grant epätoivoisena.

"Sitä en usko", tiuskasi Nordheim. "Kiittäkää luojaanne etten heti ampunut teitä. Mutta tämän tekonne saatte vielä kalliisti maksaa. Minä ilmoitan koko kaupungille että korkeimmasti kunnioitettu ministeri Grant on yöllä aikonut ryöstää meksikolaisen kauppiaan vaimon. Seuraukset voitte itse arvata!" – – –

Irmgard istui ikkunan ääressä suruissaan katsellen vankilan pihamaalle.

Äkkiä naputettiin ovelle. Vanha tuomari astui sisään.

"Olen juuri New-Yorkista saanut sanoman, että miehenne tahtoo teidät sinne."

Irmgard muuttui valkeaksi kuin lumi.

"Pääsenkö pois", kysyi hän kainosti.

"Kyllä, olette todistettu syyttömäksi!" – – –

Hiljaa avattiin ovi. Naisen haamu tuli näkyviin, kumartui polvilleen Irmgardin eteen.

"Anteeksi", nyyhkytti tämä kyyneleiden joukosta.

"Jumalani, näenkö oikein", huusi Irmgard, "ei, minä en erehdy, olette..."

"Mary Gould, onneton, joka olen paljon rikkonut teitä vastaan", nyyhkytti vieras.

"Voitteko antaa minulle anteeksi, rouva Nordheim?"

"Kyllä, kaikki – kaikki annan anteeksi"

Ei kestänyt kauvan ennenkuin molempien myrskyävät tunteet olivat haihtuneet.

Maryn pyynnöstä kertoi Irmgard surullisen elämän tarinansa.

"Mutta ethän sinä voinut tietää, että se peto oli naimisissa", valitti Irmgard itkien. "Kun hän sai tietää että isäni oli minut hyljännyt, jätti hän minut mutta vei kaikki omaisuuteni mukanaan. Sitten etsi hän onneaan Amerikassa ja sinä raukka jouduit hänen uhrikseen."

Nordheim ja Mercedes olivat tulleet Montgomeryn kaupunkiin jossa viipyivät pitemmän aikaa. – – –

Mercedes istui tuolilla lukien ranskalaista romaania.

Silloin tuli Nordheim sisälle kalpeana.

Hän pyysi heti lainata 10,000 dollaria Mercedekseltä. Mutta tähän ei hän suostunut koska hyvin tiesi sitä ikänä ei saavansa takaisin.

Mercedes meni kirjoituspöytänsä luo jossa hän säilytti rahojaan, joita kaikkiaan oli 50,000 dollaria.

Kiireesti laski hän setelit.

Puuttuu 12,000 dollaria.

Hän laski uudelleen, aina vaan sama. Kuka oli vajauksen tehnyt? Sen täytyi olla Nordheim. Mercedes oli aivan suunniltaan. "Odota, roikale", lausui hän purren hampaitaan, "vielä saat maksaa." – – –

Hitaasti kului aika. Mercedes tuskin voi hillitä itseään.

Viimein naputettiin hiljaa ovelle.

"Nukkuuko hän?" kysyi poliisi.

"Nukkuu", oli vastaus, "hän on ollut kotona kaksi tuntia. Tulkaa pian!"

Nyt seisoi neljä miestä Nordheimin oven takana.

"Turhaan", mutisi Nordheim nähdessään univormut. Ja kiireesti sieppasi hän revolverin pöydältä. Mutta ennenkuin hän ehti sillä mitään tarttui poliisi kiinni, ojensi revolverin Nordheimia vasten ja lausui: "Jos liikahduskin, pois hengiltä."

Nyt tuli vaunut.

Mercedes seisoi ovella kun Nordheim vietiin.

"Varo, Mercedes", rätisi Nordheim, "varo – tahi."

SADASKAHDESTOISTA LUKU.

Maryn lähtö. Junon katoaminen.

Kääntykäämme nyt takaisin Irmgardiin ja Maryyn jotka jätimme Augustaan.

Turhaan pyysi Mary Irmgardia New-Yorkiin kanssansa.

Nyt oli eron hetki tullut. Mary oli saanut kirjeen, jonka vuoksi hän vielä enemmän kiiruhti lähtöään: – – –

Molemmat naiset istuivat Irmgardin huoneessa, Junon laittaessa Maryn tavaroita kuntoon, porstuassa.

"Tule minua katsomaan jonkun viikon kuluttua", pyysi Mary itkien. "Ajattele, kuinka yksinäiseksi ja hyljätyksi tunnen nyt itseni – kun en mitään – mitään enää omista koko maan päällä!"

"Estelemättä tulisin kanssasi" kuiskasi Irmgard. "Mutta ajattele, se julmuri on vienyt lapseni. Niin pian kuin saan lapseni tulen luoksesi – ja sitten tahdon rientää isäni turviin."

"Siis pyydän sinulta ainoastaan yhtä asiaa", lisäsi Mary. "Sinä olet köyhä. Sinä et ilman apua voi lähteä pitkille matkoille. Ota siis tämä pieni summa, jota monasti olen sinulle tarjonnut."

"Sitä en voi, älä ole pahoillasi, että en tottele hartainta pyyntöäsi, rakas Mary, mutta se tuntuu mahdottomalta minun ottaa rahaa sinulta."

"Minä menen auttamaan Junoa", jatkoi Mary juosten ulos huoneesta.

"Tahdotko täyttää pyyntöni Juno", kysyi Mary.

"Kernaasti – Juno tekee kaikki mitä rouva pyytää."

"No kuule Juno. Tiedäthän, rouvasi on köyhä. Pian aikoo hän matkustaa, mutta hän ei tahdo ottaa minulta tätä lahjaa. Sinä olet uskollinen ja luotettava. Tahdotko ottaa minulta nämät rahat ja hädän hetkenä auttaa rouvaasi. Hänen ei tarvitse tietää, että ne ovat minulta."

"Kyllä", vastasi Juno tyytyväisesti hymyillen. "Rouva voi luottaa minuun."

"Hyvä, tästä saat 5,000 dollaria. Kun nämät on loppuneet kirjoita heti minulle New-Yorkiin. Minä lähetän lisää."

Ihastuksissaan tuppasi Juno setelit taskuunsa. Uskollinen sydän iloitsi siitä, ettei hänen rouvansa tarvinnut nähdä mitään puutetta. –

Nyt tuli vaunut. Aika oli jo lähteä. Irmgard tuli ulos. Hän tahtoi mennä asemalle saattamaan ystäväänsä.

Hetken kuluttua olivat he jo asemalla jossa juna höyryävänä puhkui.

Molemmat tuskin voivat pidättää kyyneliään. – – –

Seuraavana päivänä jätti Irmgard Augustan ja matkustivat Columbiaan, sieltä löytääkseen Nordheimin. Jos Irmgard olisi tietänyt, että Nordheim silloin oli Montgomeryn vankilassa, olisi hän heti rientänyt sinne.

Columbiassa asui Irmgard hotellissa, jossa kaikki vieraat söivät yhdessä päivällistä.

Jo pitemmän ajan oli siellä majaillut vieras joka aina söi päivällistä Irmgardin vieressä, ja joka tarkasti seurasi kaunista naapuriaan.

Se oli nuori mies, ja kaikki vieraat olivat varsin kohteliaita herra Longille – se oli vieraan nimi – sillä hän omisti etelä-Amerikan suurimman puuvillatehtaan.

Eräänä päivänä kiiruhti Long rappusia ylös mennäkseen Irmgardin huoneeseen.

"Te piilotatte itseänne aina minulta, rouva Nordheim", alkoi hän puhumaan.

"Minä en ymmärrä teitä herra Long", vastasi Irmgard mahtavan näköisenä.

Long ei uskaltanut seurata Irmgardia sillä kertaa sen enempää. – – –

Irmgard meni juuri rappusia ylös kun hän kuuli hirveätä melua ylhäältä. Hän kiiruhti askeleitaan, sillä hän oli kuulevinaan Junon äänen. Kun hän tuli huoneeseen oli siellä kolme raakaa miestä, jotka pitivät kiinni Junosta.

"Kuinka olette uskaltaneet tulla minun huoneeseeni", kysyi Irmgard. "Mitä tämä on? Minä kutsun poliisit. – Päästäkää palvelijani irti."

Kuin nuoli juoksi Irmgard kadulle ja kutsui poliisit. – – –

"Hiljaa", huusi poliisi, "mitä teillä on tekemistä tämän rouvan palvelijan kanssa."

Oven edessä oli vaunut johon Juno vietiin.

"Minne viette palvelijani", valitti Irmgard.

Vaunut vierivät nopeasti näkyvistä.

Irmgard vaipui polvilleen ja itki. Mitä nyt tehdä? Kirjoittaako Marylle? – – –

Aikaisin seuraavana aamuna jätti Irmgard Columbian.

Yksinkertaiset ajoneuvot joissa hän matkusti, vierivät kevyesti pitkin leveätä, puuvillapensaiden ympäröimää maantietä.

Herveydalen linnan portilla, otti kullalla kirjailtu palvelija Irmgardin vastaan.

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin vanha rouva astui huoneeseen, jossa Irmgard odotti.

Irmgard kumarsi syvään ja esitti itsensä, samalla tarkasti katsoen rouvaa.

Irmgard rohkaisi mielensä ja alkoi kertoa miten oli käynyt Junolle.

"Niin, se oli pahasti – hyvin pahasti", jatkoi rouva Burke, Irmgardin lopetettua. "Mutta, mitä sille voidaan, minä koitan niin paljon kuin mahdollista auttaa teitä, rouva Nordheim."

Irmgard astui ikkunan luo ja katseli ulos kristalliruutujen läpi. Ikkunain edessä oli ihana puutarha. Toisella puolen oli leveä kanava täynnä laivoja.

Mutta liikkuiko joku puutarhassa?

Siellä oli mies!

"Lieneekö se Long", ajatteli Irmgard.

SADASKOLMASTOISTA LUKU.

Nordheim vankilassa.

Kaikkien näiden tapahtuessa oli Nordheim vankilassa, jossa hän joka hetki mietti keinoa paetakseen. Mutta se näytti mahdottomalta.

Vanha vartija piti tarkasti huolta vangistaan ja vastasi aina vihaisesti kun Nordheim kysyi jotakin hänen tyttäristään. Heitä näet miellytti kaunis vanki.

Vanginvartijan molemmat tyttäret, Nelly ja Lucy istuivat huoneessaan.

"Jos minä vaan tietäisin mikä se kaunis vanki on joka äskettäin tänne tuotiin", alkoi Nelly.

"Kaikessa tapauksessa sen täytyy olla suuri pahantekijä", tokasi Lucy. "Hän on siinä osastossa jossa säilytetään ryöväreitä ja murhaajia."

"Minä mielelläni tahtoisin nähdä häntä", jatkoi Nelly. "Mutta sehän on mahdotonta."

"Mene vaan", nauroi Lucy, "ei sitä kukaan huomaa."

Nelly hiipi hiljaa läpi käytävän. Kuin tulen liekki juoksi hän Nordheimin huoneeseen. – – –

Nordheim istui tuolilla ajatuksissaan ja katseli ulos ikkunasta. Hän suri, sillä hän tiesi että hänelle julistettaisiin kuoleman tuomio. Yhä hän vaan tuijotti ulos ikkunasta. Samassa tuli näkyviin kauniit tytön kasvot Levottomana kiiruhti Nordheim ovelle – mutta silloin kasvot katosivat –. Hän kiiruhti takaisin paikallensa. Oi, nyt hän muisti nähneensä kaksi tyttöä käytävällä silloin kun häntä tuotiin. – – –

Oli päivällisen aika. Vanginvartiaa odotettiin kyökissä. – Ovi avautui ja sen sijaan astuikin kyökkiin nuori tyttö.

"Hoo, Nelly neiti, missä on isäsi niin kauan?"

"Hän on sairas ja minä saan siliä aikaa hoitaa hänen tehtäviään."

Avomielisesti otti palvelija täysinäiset ruokakorit käteensä ja seurasi miellyttäviä sijaishoitajaa.

Nelly sukaisi ovet ja katsoi että joka vanki sai määrätyn osansa. Nyt oli ainoastaan yksi vanki jälellä – Nordheim.

Nelly tunsi sydämensä pamppailevan mutta hän koitti hillitä itseään.

"Täällä tuon ruokaa teille", huusi hän ystävällisesti.

Nordheim säpsähti kuullessaan pehmeän tytön äänen. – – –

Seuraavana päivänä kiiruhti Nelly taas sinne katsomaan. "Ettehän syö mitään. Minkätähden?" kysyi Nelly.

Nordheim vaan naurahti.

"Olen sairas", sanoi hän matalalla äänenä.

"Minä toimitan vankilaan lääkärin."

"Ei tarvitse vaivata itseänne, neitiseni. Lääkäri ei voi minua auttaa. Se sairaus jota tarkoitan koskee sydäntäni."

"Mitä sitten", kysyi Nelly naisellisella uteliaisuudella.

"Älkää kysykö, neitiseni", sanoi hän torjuen. "Mitä se hyödyttää minua, jos sanonkin sen teille, että olen syytön – ette kumminkaan sitä usko."

"Kuinka – olette syytön –."

"Niin", kertoi Nordheim suruissaan.

Kokematon lapsi uskoi kavaltajan sanat.

"Syyttömyytenne voi tulla todistetuksi", jatkoi hän osaa-ottavaisesti, "ja silloin pääsette taas vapaaksi."

"Se ei ole niinkään helppoa", lisäsi Nordheim murheellisena.

Nellyn piti juuri vastata – mutta vaikeni.

"Kuulen askeleita", kuiskasi hän hiljaa. "Voikaa hyvin, huomenna päivällisesti tulen taas."

Nordheim jäi yksin. Mutta nyt tunsi hän taas uutta elämän halua.

SADASNELJÄSTOISTA LUKU.

Nordheimin ja Nellyn rakkauden tunnustukset.

Useampia päiviä viipyi Irmgard Herveydalen linnassa.

Irmgard aikoi juuri mennä puutarhasta sisälle, kun hänen huomionsa kiintyikin johonkin aivan toiseen.

Hän näki jättiläisen joka ratsasti upealla hevoselle. Vieras läheni lähenemistään ja katsoa tuijotti suoraa päätä Irmgardiin.

Nyt ei ollut enää epäilystäkään – jättiläinen oli herra Long.

Irmgard juoksi huoneeseensa.

Se oli Long, joka etsi rouva Burkea.

Helisevin kannuksin astui Long rouva Burken huoneeseen.

"Missä hän on?" kysyi hän hiljaa.

"Sisällä huoneessaan", vastasi rouva Burke syvään kumartaen. "Rouva Nordheim on kaunis kuin enkeli, naikaa hänet. Hän aivan varmaan tulee Herveydalen linnan haltijaksi."

"Milloinkaan en ole selleistä ajatellut. Naida – ha ha – Ei, minä tahdon omata kauniin naisen, mutta en koskaan uhrata vapauttani."

"Tahdotteko nyt mennä hänen luoksensa?" kysyi rouva Burke.

"Minä mielelläni menisin, mutta – –."

Näiden tapahtuessa istui Nordheim yhä vankilassa kaikessa toivossa ja epäilyksessä.

Nelly kävi, niinkuin oli luvannut, joka päivä hänen ikkunassaan.

Nordheim oli jo kertonut hänelle syyttömyyden satunsa ja kuka hänen oli vankilaan toimittanut.

Kokematon, nuori tyttö oli häntä uskonut ja surrut hänen kohtaloaan.

Päivällisesti ilmestyi Nellyn rakkaat kasvot taaskin ikkunaan.

Tyttö raukka oli hyvin ihmeissään, kun ei Nordheim, kuten tavallista tullutkaan häntä vastaan nauravasti hymyillen, vaan istui rauhallisesti tuolillaan.

"Herra Nordheim", huusi hän hiljaa.

Otus nousi hitaasti ja tuli ovelle.

"Oi, te kidutatte minua mitä julmemmin", nyyhkytti Nordheim. "Minä en kauvempaa voi kestää tätä tuskaa. Siis kuulkaa, kallis Nelly, minun sydämeni on kuulunut teille ensimäisestä minuutista kuin teidät näin. Minä rakastan teitä niin syvästi – ymmärrätte siis sydämeni tuskat."

Kaunis tyttö kirkasi – hänen kasvonsa katosivat ikkunasta.

Nordheim kuunteli jännityksellä. Hän kuuli kuinka Nelly juoksi mutta pysähtyi taas. Ilo loisti hänen kasvoiltaan kuullessaan Nellyn tulevan takaisin.

Nordheim liitti kätensä yhteen ja nojasi hiljaa nyyhkyttäen vasten ovea.

Muutaman sekunnin kuluttua näkyi Nellyn punehtuneet kasvot taas ikkunan takana.

"Kallis enkelini", valitti Nordheim "minä rakastan sinua",

"Minä myös olen rakastanut sinua jo kauvan", vastasi Nelly kainosti.

"Kutsu minua Arthur", pyysi Nordheim. "Nelly, rakastelko aina minua?"

"Aina kuolemaan asti", kuiskasi nuori tyttö; "mutta", jatkoi hän, "toivotko myöskin syyttömyytesi tulevan todistetuksi."

"Luonnollisesti – –."

"Jumalan tähden, sano rakkaani mikä tuomio sinua odottaa jos sinut syyttömästi tuomittaisiin?"

"Kuolema minua odottaa?"

Nelly muuttui.

"Minä seuraan sinua kuolemaan", valitti Nelly.

"Minä en voi ottaa sinua uhrikseni", vastasi Nordheim. "Unohda minut; se on synti että sitoisin sinun nuoren elämäsi minuun."

"En koskaan – en milloinkaan", huusi Nelly epätoivossaan. "Sinun kuolemasi olkoon myöskin minun."

Kalman hiljaisuus vallitsi. Sitä häiritsi ainoastaan nuoren tytön sydäntä vihlovat nyyhkytykset.

"Jos voisin paeta", jatkoi Nordheim, "silloin ei olisi hätää."

"Hiljaa", tokasi Nelly äkkiä. "Joku tulee. Illalla tulen takaisin."

Ilta alkoi jo hämärtää mutia vielä ei Nellyä kuulunut.

Nordheim aikoi jo laskea levolle kun kuuli jotakin rapinaa.

"Nelly, oletko se todellakin sinä?"

"Hiljaa Arthur. Huomenna isäni jo astuu itse toimiinsa ja sinä et enää voi nähdä minua. Mutta sano kuinka sinä voisit paeta?"

"Pääasia on, että ei mitään epäluuloa tulisi sinun päällesi, rakkaani. Mutta silloin sinun täytyisi paeta kanssani." – – –

Seuraavana aamuna nousi vanginvartija itse toimiinsa tavallista virkeämpänä.

Mutta olisi hän vaan tietänyt mitä sillä välin oli toimittu, ei hän olisi ollut niinkään rauhallinen. Vaan kumpikaan tytöistä ei millään tavalla virkkanut, että he olivat päättäneet päästää Nellyn armaan vapaaksi.

Iltapäivällä vietiin Nordheim tuikittavaksi. –

Isän ollessa puolipäivä tunnilla, juoksi nuori tyttönen taas Nordheimin huoneeseen.

"Arthur", kuiskasi hän hiljaa, "sano miten kävi!"

Pahantekijä lähestyi ovea horjuvin askelin.

"Kaikki, kaikki on mennyttä", vastasi hän, "ehkä jo huomenna minut lähetetään New-Yorkiin."

"Jumalani – Jumalani", kiljasi Nelly käsiään väännellen.

Mutta ajatus ettei koskaan jättäisi armastansa, antoi hänelle uutta rohkeutta.

"Älä epäile", lausui hän Nordheimille; "Koitan parhaani mukaan. Voi hyvin, Arthur!"

Nelly kiiruhti pois.

"Lucy, kiltti Lucy", huusi hän; "Ajattele, hän jo ehken huomenna viedään New-Yorkiin. Rakas siskoni, etkö tiedä mitään keinoa."

Hän näytti miettiväiseltä.

"Niin, tahdon olla apuna pakosalla", vastasi tämä. "Sinulla ei ole muuta keinoa kuin jo tänä iltana aukaista oven. Eihän isä tiedä kuka on avaimen ottanut, eikä hän kuitenkaan meitä epäile."

"Ole huoleti vahdeista, minä kyllä vastaan että he eivät tietä estä", jatkoi hän.

Illalla meni Lucy kaupunkiin asioille. Hänen takaisin tullessaan oli suuressa talossa aivan pimeää ja yksinäistä. Ainoastaan kaksi sotamiestä kävelivät edestakaisin vankilan edustalla.

Lucylla oli kädessään kori jossa oli paljon erilaisia paketteja.

Toisessa kädessä oli myöskin kori joka näytti kovin raskaalta.

Hän tiesi, että molemmat vahtisotilaat olivat irlantilaisia, sentähden juolahti hänen päähänsä kummallinen ajatus.

Kohteliaasti tervehtien astui hän sotamiesten luokse jotka heti ryhtyivät keskusteluun.

"No neitiseni", alkoi toinen. "Mitä raskasta onkaan korissanne koska noin huoutatte?"

"Niin se on palvelijan syy. Hän on sairas eikä itse olisi voinut kantaa. – – –"

"Mutta minä jätän tämän tähän portille niin kauvaksi kun vien tuon sisälle."

Sotamies otti korin tytön kädestä.

"Oh, se onkin raskas, kuinka monta pulloa sinulla täällä onkaan?"

"Ehkä kuusi eli kahdeksan kappaletta", vastasi Lucy ja meni.

"Laske Patrik, paljonko siellä on?"

"Kahdeksan – yhdeksän – kymmenen – yksitoista kaksitoista, minä ajattelin kun se tuntui niin raskaalta."

"Kuule Patrik, me otamme peri. Minun on helkkarin kova jano."

"Minun myöskin, Jimmy. Ota pari pulloa."

"Se on liian vähän."

"No kolme sitten – –!"

Lucy tuli takaisin ja sotamiehet kävelivät edestakaisin kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Tässä on kori neitiseni."

"Kiitän", vastasi Lucy ja katosi kiirein askelin talosta.

"Minä olen utelias, mitä niissä pulloissa on", kysyi Patrik hetken kuluttua. "Anna pullo tänne."

Se oli whiskyä.

Kun pullot oli juotu, alkoi voimakas juoma tehdä vaikutustaan.

"Minä olen niin väsyksissä", laitatti Patrik. "Pidä sinä vaaria, minä hiukan levähdän."

Ennenkuin toinen ehti vastata, istui hän jo kivellä ja nukkui vanhurskaan unta.

Toinen pysyi valveilla kauvemmin, mutta pian oli hänkin nukahtanut. – – –

Lucyn kauniit kasvot tulivat portille. Ja tuskin hän eroittikaan nukkuvia sotamiehiä pimeässä.

Heti juoksi hän siskonsa luo.

"Kiiruhda Nelly, molemmat nukkuvat", kertoi hän.

Kuin vihuri lensi Nelly ja aukaisi oven. "Arthur, tule kohta", kuiskasi hän. "Nyt on aika."

He pääsivät jo viimeiselle ovelle.

Mutta äkkiä kuului tiheitä askeleita.

"Vartija tulee, juokse heti takaisin huoneeseesi, Arthur."

"Mitä melua täältä kuuluu. Kuka huusi?"

"Sotamiehet ovat nukkuneet", vastasi toinen vahdeista.

"Herranen aika, nukkuneet", mutisi vartija. "Mahdoinko ollenkaan muistaa lukita sen ilkiön ovea. Täytyy käydä katsomassa!"

Vanhus kiiruhti Nordheimin huoneeseen.

Hän koitti salpaa, mikä kauhistus, ovi oli auki!

"Nordheim", huusi hän pimeään huoneeseen.

"Täällä olen", vastasi tämä. "Mitä tahdotte."

"Ainoastaan jos kaikki on ennallaan", jutteli vanhus ja lukitsi oven.

"Olenhan vasta tyhmä aasi", mutisi hän itsekseen. "Mieshän olisi voinut päästä pakoon ja minä olisin saanut kaiken syyn niskoilleni – – –"

Sillä välin koitti Lucy rauhoittaa Nellyä, mutta kaikki turhaa, sillä hän ajatteli vaan kultansa kovaa kohtaloa.

"Huomenna hän viedään", valitti Nelly. "Jos voisin häntä seurata! Mielelläni jakaisin vankeuden ja kuoleman hänen kanssaan."

Uni ei tänä hirmuisena yönä tullut hänen silmiinsä. Pimeänä ja ilottomana oli elämä hänen edessään. – – –

Myöskin Nordheim oli nukkumatta. Hän oli jo ollut niin lähellä päämaalia! – Hänen edessään oli jo houkutteleva vapaus, kun armoton kohtalo pakoitti hänet tekaisin vankilaan viimeisessä silmänräpäyksessä.

"Huomenna minut viedään New-Yorkiin", ajatteli hän. "Minä seison vasten tuomiota. Minä menen hirsipuuhun ja lopetan rintani tykynnän."

SADASVIIDESTOISTA LUKU.

Harhaan käynti.

"Rakas Juno, en pääse enää paikastani, voimani ovat lopussa."

"Ainoastaan kappale matkaa vielä, rouvaseni, tähän emme voi pysähtyä."

Synkkä pimeys osoitti, että yö ei ollut kaukana. Juno kokosi kasan kuivia puita tehdäksensä hiilloksen ja sillä tavoin suojellaksensa Irmgardia öiseltä usvalta. –

Irmgard jo nukkui rauhallisesti, kun Juno yhä vielä istui tulen ääressä, surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottaen hehkuviin hiiliin. –

Oli jo melkein aamu kun he heräsivät, heti ryhtyen jatkamaan matkaa eteenpäin.

"Ja nyt olemme yli suon, rouva", huusi Juno, riemusta säteilevin silmin. "Ja tuolla metsä alkaa valjeta, – se loppuu jo pian!"

Tuskin taisi Irmgard uskoa että he näin onnellisesti olivat päässeet vaarallisesta samoamisesta.

Ja tähän he taaskin päättivät pysähtyä hetkiseksi levähtämään.

Juno kiipesi heti; korkealle puuhun silmäilläkseen seutua. Se näytti olevan asumatonta, sillä ei näkynyt ainoatakaan ihmis-asuntoa.

"Halloo, kuka siellä!", huusi äkkiä räikeä ääni.

Juno katseli ihmeissään ympärilleen ja näki kaksi ratsumiestä hevosineen.

"Etkö osaa puhua, neekeri", huusi taas toinen.

"Olemme eksyksissä", vastasi Irmgard värisevällä äänellä.

"Teidän ei tarvitse pelätä, rouva", virkkoi mies, "me emme ole mitään ihmissyöjiä. Mutta tuon mustan ryökäleen tahdon opettaa puhumaan."

Mies otti pyssyn esiin. Ennenkuin hän ehti laukaista juoksi Irmgard Junon viereen.

"Tapa meidät molemmat", pyysi hän mieheltä, "minä en pelkää kuolemaa." –

Nuorempi ratsumiehistä astui toisen luo ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa.

"Kernaasti minun puolestani", vastasi tämä. "Eteenpäin rouva, teidän täytyy tulla mukanamme."

"Minne?" kysyi Irmgard pahaa aavistaen.

"Ainoastaan pienen matkan", murisi mies.

"Pyydän, antakaa meidän mennä menojamme", rukoili Irmgard. "Minulla on taskussani ainoastaan muutama dollari jotka olen valmis antamaan teille."

"Älkää puhuko tyhmyyksiänne, me emme huoli rahoistanne", kiljui vanhempi vihaisena. "Me ainoastaan tahdomme päästä varmuuteen josko olette vakoilijoita."

Muutaman sylen päässä avautui heidän eteensä vuoren ympäröimä laakso. Ympärillä oli pieniä turvemajoja joiden asukkaat uteliaina tirkistivät tulijoita.

"Mitä sinä laahaat, Don?" kysyi joku. "Ah, rouvaa, tussen petteri kuinka hän on kaunis. Nyt olkoon ilo ylimmillään."

"Mutta mitä tehdään neekerille?"

"Hirtä hänet, siis mustiin ei voi luottaa, mutta rouvaa ei uskalla pidellä, tahi muuten – – –."

Juno sidottiin kiinni käsistä ja jaloista ja potkaistiin menemään.

Irmgard vietiin tyhjään turvemajaan. Voimattomana vaipui hän lattialle. –

Ilta läheni. Yltympärillä sytytettiin tulia ja Irmgard kuunteli ryövärien keskusteluja. – – –

SADASKUUDESTOISTA LUKU.

Pelossa ja toivossa.

Onnistumattoman pakonsa jälkeen vetäytyi Nordheim takaisin vankikoppiinsa.

Huomenna hän New Yorkiin vietäisiin. Pakeneminen oli turhaa Hänen kohtalonsa oli päätetty. – – –

Nordheim tiesi, että kohta tuotaisiin aamiaista, ja jännityksellä odotti hän Nellyä.

Viimein ilmestyivätkin kauniin tytön kasvot ikkunaan.

"Kaikki turhaa, rakas Nelly, tänään minut viedään."

"Se ei saa tapahtua, tänä yönä koitan pelastaa sinut."

Nordheim puristi päätään. "Se on mahdotonta", sanoi hän surullisena. "Minut jo kohta viedään."

"Mutta minä tiedän keinon. Tekeydy sairaaksi."

Tyttönen katosi taas.

"Kuinka rakkaus voikaan paljon", ajatteli Nordheim. "Muita minä koitan hänen neuvoaan."

Sentähden heittäytyi hän vuoteelleen makaamaan.

Päivällisesti tuli vanha vartija ruuan kanssa.

"Täällä on", huusi hän läpi ikkunan. "Kiitos Jumalalle, että tämä on viimeinen kerta", ajatteli hän itsekseen.

Mutta Nordheim ei liikahtanut. –

"Ettekö tahdo tulla ottamaan", mörähti vanhus vihaisena

Vanki nyyhkytti hiljaa.

"Mitä on tapahtunut", kysyi vartija. "Ettekö kuule Nordheim."

Ei vastausta.

"Minun täytyy itse mennä sisälle", mutisi hän aukaisten oven.

"Mikä on?" kysyi hän astuen huoneeseen.

"Olen kipeä", ruikutti Nordheim. "Pyydän, toimittakaa vankilan lääkäri luokseni."

Mutisten ja jupisten lähti vanhus huoneesta täyttääkseen vangin toivomuksen. –

Viimein tuli lääkäri. Mutta hän ei tullut yksin. Molemmat miehet joiden piti vedä Nordheimin New-Yorkiin olivat hänen mukanaan.

Vanki tunsi veren kylmenevän suonissaan.

"Hiukan kuumetta", murahti lääkäri. "Kyllä hän voidaan lähettää."

Lääkäri poistui.

"Pukekaa päällenne", komensi toinen miehistä.

"Viedäänkö hän sidottuna", kysyi vielä lääkäri.

"Niin on säännöissä määrätty."

"Sitä minä en tietänyt, olkoon sitte huomiseen kunnes kuume menee ohi."

Nordheimin silmät säkenöivät ilosta kuullessaan lääkärin sanat.

Vielä yksi yö ja silloin piti hänen päästä vapaaksi. – – –

Vartija tuli vihaisena tyttöjen huoneeseen jossa Nelly ja Lucy odottivat sykkivin sydämin.

Kun vartija toi illallista huumasi hän ilokseen, että vanki jo oli ylhäällä.

Nordheim jäi taas yksin.

Viimein kuuli hän Nellyn kepeät askeleet. Varovaisesti kosketeltiin avainta.

"Arthur", huusi tyttö.

Nordheim huomasi, että tytöllä oli vaatteita käsivarrellaan.

"Mitä noilla teet", kysyi hän.

"Tässä on isän vanha takki ja lakki", kuiskasi Nelly, "Sinun täytyy pukea nämät yllesi jotta vahdit luulevat sinut isäksi."

Nordheim oli liikutettu tytön kekseliäisyydestä.

"Tule nyt, Arthur", kuiskasi Nelly lukiten oven.

"Kiiruhda Arthur, minä tulen heti jälessä."

Nordheim nosti ylös takin kauluksen ja painoi lakin syvälle päätiensä ja kyyristi ulos portista vartioitsevien sotamiesten ohi.

"Mitä mahtaa vartija puuhata", virkkoi toinen miehistä, "hän taas meni ulos."

"Menikö isä ulos", kysyi Nelly.

"Hän meni juuri tuonnepäin."

"Kiitos", lausui tyttö ja juoksi perässä. – – –

Sillä välin olivat vartija ja lääkäri tulleet Nordheimin huoneeseen.

"Herra Nordheim, täällä on lääkäri, hän tahtoo vielä kerran tarkastaa josko olette terve – oletteko valveilla?"

Ei vastausta.

"Hän taitaa jo nukkua", huomautti lääkäri mennen sängyn luo.

"Mutta mitä", sopersi vartija, "sänkyhän on aivan tyhjä."

Hän valaisi lampulla tuolin, lattian ja vähän väliä sängyn.

"Herra Nordheim", toisti hän lukemattomia kertoja, mutta ei vastausta.

"Varjele uneksunko – vai olenko valveilla", huusi hämmästynyt vartija. "Ovihan oli lukossa – häkki ikkunan takana on eheä!"

"Hän on karannut"! keskeytti lääkäri. "Tulkaa, mennään heti, ehkä vahti voi antaa jotakin tietoja."

Molemmat syöksyivät ulos.

Oven takana joka vei vartijan asuntoon, pysähtyi vanhus äkkiä.

"Silmänräpäys", tokasi hän lääkärille ja juoksi huoneeseensa, otti revolverin seinältä ja meni taas lääkärin luo.

"Oletteko nähnyt kenenkään menevän tästä", kysyi vartija sotamiehiltä.

"Meni tästä mies, jonka luulimme teiksi", kertoi toinen sotamiehistä. "Hänellä oli yllään samanlainen takki ja lakki kun on teilläkin, ja siitä ei ole kun pari minuuttia kun hän meni portista. Teidän tyttärenne juoksi jälessä!"

Vartija ei enää kuullut viimeisiä sanoja vaan lähti juoksemaan ulos portista miehien osoittamaan suuntaan. – – –

Sillä välin auttoi Nelly Nordheimia pakenemisessa.

"Tule tänne Arthur", huusi Nelly iloissaan. "Täällä on korkea santaläjä, voit astua sen päälle ja sitten kiivetä yli muurin."

Tyttö otti takin ja lakin pois ja alkoi lähteä kotiinpäin.

Samassa valaisi kirkas velo heidät molemmat.

Valo tuli lyhdystä jota vartija piti kädessään ja hänen takanaan tulivat sotamiehet juosten.

"He, ha, täällä ollaan", änkytti vartija riemuissaan. "Tule tänne heti!"

Nordheim aikoi heittää vanhan vartijan kumoon, mutta silloin ojensi ukko revolverinsa – pamaus kuului – ja pamausta seurasi naisen huuto.

Kauhistuksella näki vartija jonkun kaatuvan hänen jalkoihinsa.

Mutta se oli jo myöhäistä, kuula oli osunut – verissään makasi Nelly isän jaloissa.

Ja ennenkuin hän tointui hämmästyksestään oli Nordheim jo paennut.

"Nelly, – oletko se todellakin sinä?" valitti isä rauhatonna.

Nyt vasta tuli melu suureen taloon. Joka taholta juoksi tummia varjoja. He olivat heränneet revolverin pamauksesta.

Mutta yli kaiken melun kuului herkiämätöin naisen ääni.

Se oli Lucy joka myös oli tullut ulos ja nyt näki kuolevasti haavoittuneen siskonsa.

Lääkäri astui nuoren tytön viereen. Heti ensimäinen silmäys näytti, että ihmisapu on turhaa.

Miehet kantoivat tytön huoneeseen ja Lucy seurasi itkien vieressä.

Vanha isä kulki surusaaton jälessä. Pakenevan vangin sijasta oli hän ampunut oman tyttärensä, rakkaan Nellynsä.

Hirveätä! Sanomatonta! "Kuolen mielelläni, rakas isä", kuiskasi Nelly. "Älkää surko minua. Se oli minun rangaistukseni koska vapautin Arthurin!"

"Mitä", huusi vanhus, "sinäkö päästit ilkiön vankilasta. Oi, nyt kaikki selkiää minulle – kaikki!"

"Minä olen siihen myöskin syyllinen", jatkoi Lucy. "Älä yksin ota kaikkea päällesi, Nelly – minä myös olen ollut apuna."

Vanha ukko taivutti harmaan päänsä alas.

"Sano Nelly yksi ainoa asia", pyysi hän väräjävällä äänellä, "Minkätähden teit sen? Olihan hän rikoksentekijä, joka oli ansainnut tämän rangaistuksen."

"Minä en usko häntä syylliseksi", kaikui Nellyn vaaleilta huulilta. "Rakastin häntä – hän vastasi minun rakkauteeni; jos minun täytyy kuolla, rakas isäni, olen kuitenkin niin onnellinen. Arthur on vapaana ja nyt voi hän näyttää syyttömyytensä."

"Poloinen, – lapsi rukka", nyyhkytti isä. "Oi siihen on syynä myös minun vaitioloni. En ole kertonut sinulle mikä tiikeri ihmisen haamussa hän on. – Hän on pettänyt sinua."

"Isä, ota takaisin sanasi", sammalsi kuoleva. "Arthur on syytön! – Taivas, en voi kuolla rauhassa – isä – rakas isä, sano minulle ainoastaan yksi asia, onko Arthur todellakin pahantekijä?"

"Sanoin täyden toden, Nelly", vastasi ukko kumisevalla äänellä. "Oi, lapsi raukka, – olet joutunut sellaisen ilkiön uhriksi."

Kuoleva veti sisarensa viereensä.

"Minunko olisi täytynyt vihata häntä", kuiskasi Nelly hiljaa, "sitä en voinut. Rakastin syvästi häntä. Ja vaikka hän olisikin ollut pahantekijä, ei – en sittenkään olisi ollut hänelle kovasydäminen. Ja minkätähden, – sitä en tiedä itsekään – mutta luulen, Lucy, hänen silmiensä loiste – Arthurin silmäin liekki oli vetovoimana jota en voinut vastustaa, en voinut muuta, minun täytyi häntä rakastaa. Nyt on hän vapaa – Viekää hänelle viimeinen tervehdykseni – ja sanokaa, että olen vahvistanut hänelle lupaamani uskollisuuden, sydänverelläni."

Lucy huusi täyttä kurkkua. Hänen sydämensä oli haljeta.

"Isä", kuiskasi taas kuoleva.

Vanha vartija astui sängyn viereen ja katsoi surullisena Nellyä silmiin.

"Tahdotko antaa anteeksi vaikka päästin hänet", sanoi nuori tyttönen työläästi. "Pyydän sinulta – pyydän sinulta sitä, älä anna minun kuolla ilman."

"Lapseni lapsi rukkani", kiljasi vanhus tuskissaan. "Kaikki anteeksi sinulle jos Jumala vaan antaisi minun pitää Nellyni."

"Voios hyvin, rakas isä, kiitän sinua", virkahti Nelly. "Tule tänne, Lucy – voi hyvin – sano Arthurille että sain anteeksi – että rakastin häntä viimeiseen asti. –"

Viimeinen katse ja kaikki oli loppu – nuori ihmissydän herkesi lyömästä.

Samaan aikaan kuin Nellykin veti viimeiset hengähdyksensä, niin erään takaa ajavan sotilaan kuula haavoitti Arthur Nordheimin hengen vaarallisesti ja hän kuoli vähän ajan kuluttua koviin tuskiinsa.

SADASSEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Ryövärien leirissä.

Jätimme Irmgardin ja Junon leiriin.

Usein kuului vihlovia huutoja ja törkeitä sanoja ja Irmgard huomasi joutuneensa eläimellisten ihmisten kynsiin.

Molemmat ryövärit istuivat leirin ulkopuolella kiivaasti keskustellen.

"Neekeri, joka on rouvan mukana, on oikea pässinpää", tokasi Jimmy hetken kuluttua.

"Hän saa kiittää rouvaa etten ampunut oitis häntä", mutisi toinen.

"Huomenna hän hirtetään", vastasi Jimmy. "Kapteeni ei kärsi neekereitä."

Koko ajan makasi Juno liikahtamatta kuunnellen keskustelua. Hän olisi mennyt auttamaan Irmgardia vaan oli itse yhtä kovin sidottu.

Yö jo lähestyi. Miehet vielä koittivat remmejä joilla Juno oli sidottu.

"Iloitse neekeri, huomenna sinut jalat ylöspäin ilmaan ripustetaan", huusi joku.

"Onko hän vaan lujasti kiinni?", kysyi toinen.

"Hän ei voi sormeakaan liikuttaa", oli vastaus.

Tulet sammutettiin ja pian kuului raskaita kuorsauksia. He nukkuivat.

Kun Juno huomasi ettei kukaan liikahtanutkaan, kokosi hän kaikki voimansa vapautuakseen.

Turhaan – remmit ei auenneet.

Vielä toisen kerran hän yritti, sekin turhaan.

Kolmannella kerralla huomasi hän maassa terävän kiven ja alkoi hangata nuoraa vasten kiveä.

Parin tunnin kuluttua oli nuora jo niin kulunut, että hän voimakkaalla potkauksella sai sen poikki ja pääsi ylös.

Juno kuunteli, kaikkialla oli hiljaista.

Kuin henki kiisi hän ohi ryövärien leiriin, Irmgardin luo.

"Rouva", kuiskasi Juno.

Irmgard hypähti kiireesti ylös, hän luuli näkevänsä unta, sillä illalla jäi Juno sidottuna maahan makaamaan.

Juno juoksi hakemaan laitumelta hevosta, jolla voisivat paeta. Mutta samassa äkkäsikin hän vahdin joka istui mättäällä hevosia vartioimassa.

Hän tarttui vahtia kurkusta kiinni ja voimatonna kaatui mies maahan. Sitten tuppasi hän suun täyteen heiniä jotta se ei saanut huudettua. Ja nyt juoksi hän takaisin Irmgardin luo. Irmgard värisi pelosta että hevoset ilmoittaisivat äänensä ja silloin oli hukka käsissä.

Juno latasi kiväärinsä jonka hän oli löytänyt ja ottanut mukaansa.

Samassa suhahti kuula pakenevien pään yli – leiristä kuului hirveätä melua.

Mutta pian katosivat ratsastajat pimeyteen. – – –

Leirissä vallitsi mitä suurin epäjärjestys ja pakenevia lähdettiin takaa-ajamaan. – – –

SADASKAHDEKSASTOISTA LUKU.

Europaan.

Pimeänä, kylmänä joulukuun aamuna saapui soma ekipaasi pitkin New-Yorkin satamaa ja pysähtyi rannalle.

Vaunuista astui kaksi naista ja komea herra jotka heti tunnemme, he olivat Irmgard, Mary ja poliisipäällikkö Rogers.

Hitaasti astuivat he laivan kannelle johtavia rappusia ylös, siellä seisoi Juno ja Schöller.

Irmgard löi kätensä Maryn kaulaan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä sillä hänen piti nyt sanoa hyvästi rakkaalle ystävälleen.

"Nyt on eron hetki tullut, kallis Mary", kuiskasi Irmgard, – "mutta minä tulen takaisin ja sitten olemme yhdessä taas pitkän aikaa."

Mary nyyhkytti, hänen sydämensä oli haljeta.

"Voi hyvin Rogers, – suojele kallista Irmgardiani", sammalsi Mary lähtien laivasta.

Laiva lähti rannasta, Irmgard seisoi kannella heiluttaen nenäliinaansa hyvästiksi Marylle. – – –

Ajatuksen nopeudella riennämme eteenpäin yli maiden ja lumipeitteisten kukkulain, jossa majesteetillisen ylpeänä kohoo Hohensteinin uhkea linna.

Kylmä pakkanen oli jäädyttänyt suuret jääpuikot linnan ikkunoihin. Vaan kylmyys ei kuitenkaan päässyt tunkeutumaan sisäpuolelle jossa vanha kreivi Hohenstein asui Liddyn, hänen tyttärensä tyttären kanssa.

Harmaahapsinen vanhus piti tyttöä sylissään näyttäen hälle ikkunoissa riippuvia jääpuikkoja.

Sitten jatkoi hän kertomusta äidistä, kertomusta josta. Liddy paljon piti ja iso-isän täytyi useasti sitä kertoa.

Kun pieni tyttönen sai kuulla äitinsä kotiin tulosta, ei hänen ilollaan enää ollut rajoja.

Kreivin yhä kertoessa astui vanha Johan huoneeseen antaen kirjeen kreiville.

Kiireesti aukaisi hän sen ja mikä riemu – hänen silmänsä yhä lepäsivät kirjeessä. – Ei – mitään epäilyksiä, se oli hänen rakkaan tyttärensä kirjoitusta.

"Oi taivas, kiitän sinua", kuiskasi kreivi liikutettuna.

Yhä hän vaan silmäili kirjettä. Äkkiä pääsi kimakka huuto hänen huuliltaan.

"Minun Irmgardini ryövärien kynsissä."

Mitä tuli hänen tehdä? Itsekö matkustaa Amerikaan ja antaa lunnaat ryöväreille?

Mahdottomassa epätoivossaan muisti hän poliisipäällikkö Rogersin.

Tuo jalo mies joka niin monasti oli suojellut Irmgardia, hän oli ainoa joka nytkin voisi häntä auttaa. Hänellehän pitäisi lähettää lunastusrahat ja hän kyllä toimittaisi niin, että Irmgard pääsee vapaaksi. –

Neljännestunnin kuluttua ratsasti Ernst täyttä laukkaa kaupunkiin.

Hänen piti lähettää sähkösanoma Rogersille New-Yorkiin.

Levottomana odotti vanhus Ernstin tuloa.

Viimeinkin saapui odotettu vieras.

"Tuliko sähkösanoma poliisin käsiin?", kysäsi aatelismies kiivaasti.

"Ei, armollinen herra, tässä on vastaus", läähätti Ernst suuret hikipisarat otsalla huolimatta kylmästä pakkasesta.

Hän aukaisi kuoren ja luki:

"Sähkösanoma poliisi päällikkö Rogersille perille saattamaton. Osoite ei ole New-Yorkiin."

"Oi Jumalani, sekin puuttuu", valitti vanhus. "Kaikkivaltias, kenenkä puoleen käännyn jos tämä ainoa johon voisin luottaa ei ole saatavissa!"

"Antakaa minulle vaan sähkösanoma, armollinen kreivi", pyysi uskollinen palvelija. "Vaikka minun täytyisi koko yönkin ratsastaa, teen sen kuitenkin ilolla."

Liikutettuna jätti kreivi paperin tallimestarille, joka muutaman minuutin kuluttua jo oli matkalla.

SADASYHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kotiin tulo.

Hiljaisessa M. kaupungissa oli tänään suuri liike. Purevan kylmästä pakkasesta huolimatta kiiruhti vikkeliä olentoja sinne tänne. Lähikylien asukkaatkin olivat tulleet kaupunkiin ostoksille, ja minkätähden tämä tavaton liike? Ainoastaan yksi silmäys ilosta säteileviin lasten kasvoihin antoi heti selvän vastauksen. Tänä päivänähän oli autuas joulu-ilta, ilon ja rakkauden juhla, lasten onnellisin päivä, jotka kärsimättöminä odottivat joulu-illan yllätyksiä.

Myöskin rautatiellä tekeytyi ilo huomattavaksi. Siellä vallitsi iloinen kiireys. Moni talonpoika joka matkusti kaupunkiin pysähtyi ihmeissään katselemaan.

Mutta me tunnemme taas mustan olennon kuskipenkillä, se oli oivallinen Juno. Tunnemme myöskin miehen hänen rinnallaan, iloisen Schöllerin.

Mutta myöskin henkilöt vaunuissa kuurien sisällä ovat tunnettuja. Pitkä, komea mies oli Rogers – hänen rinnallaan hento naisolento, – kukahan hän? – Siinä Irmgard, joka monen vuoden perästä jälleen saapuu kotiinsa. Ja tänä iltana tahtoi hän heittäytyä isänsä syliin.

Onnellinen hymy nousi Irmgardin huulille.

"Oi kotini – rakas kotini", kuiskasi hän hiljaa.

Irmgard tarkasteli vanhan linnan muhkeita muureja, hän näki jo linnaan vievät rautaportit.

Autiona ja synkkänä muisti hän linnan, eihän kukaan tietänyt, että hän nyt tuli kotiin.

Lähemmäksi, yhä lähemmäksi kulkivat vaunut, jo näki Irmgard linnan porttien seisovan auki. Vielä muutama silmänräpäys ja hevoset ravasivat linnan pihalle.

"Kreivinna on tullut kotiin, – tänään joulu-iltana on hän käsittämättömällä tavalla tullut kotiin", kaikui jokaisen huulilta.

Kreivi Hohenstein kuuli melun ylös ja vilkasi ulos ikkunasta nähdäkseen mikä sen synnytti.

Vaan ennenkuin hän ehtikään ikkunaan aukaistiin ovi – pitkä mies astui yli kynnyksen.

Kreivi oli vähällä pyörtyä, lattia ihan tärisi hänen jalkainsa alla. Sillä mies oli poliisipäällikkö Rogers – Irmgardin jalo suojelia. –

"Oi taivas, mikä toi teidät tänne?" huusi hän.

"Tuon teille iloisia uutisia", toimitti Rogers. "Tyttärenne on jo aikoja ollut vapaana –"

"Vapaana minun lapseni. Kaikkivaltias saakoon kiitokset!" sammalsi ukko kyynelsilmin. "Mutta missä on Irmgardini? Sanokaa Rogers, kaipaan häntä – tahdon hänen: luoksensa –"

"Hän ei ole kaukana", vastasi poliisipäällikkö.

"Sinä kaikkivaltias taivaan Isä, kuinka voisinkaan kiittää sinun hyvyyttäsi", huusi vanha aateli kyynelien tukahuttamalla äänellä.

Ovi taaskin avautui ja sisään astui mustasti puettu nuorehko olento, joka rukoillen ojensi kätensä kohti kreiviä.

"Isäni", kuului lempeä ääni, "rakas isäni – anna anteeksi."

"Irmgard, lapseni", sammalsi vanhus. "Minulla ei ote sinulle mitään anteeksi annettavaa – vaan anna sinä minulle – anna anteeksi että ajoin sinun kylmään talviyöhön – oi, kuinka monasti olen sitä katunut – Irmgard, rakas lapseni, vielä viimeinkin saan sinut!"

Irmgard polvistui isänsä eteen.

"Irmgard, rakas lapseni, paikkasi ei ole jaloissani, vaan sinun paikkasi on sydämessäni", puhui kreivi. – –

"Ei isä, anna minun polvillani pyytää anteeksi kaikki ne surut ja huolet joita olen sinulle saattanut", vastasi Irmgard suudellen isänsä kättä.

Käsi kädessä menivät he seuraavaan huoneeseen. Siellä seisoi Rogers ajatuksissaan katsellen ulos ikkunasta.

"Herra Rogers", huusi kreivi, "kuinka voisinkaan teitä kyllin kiittää."

"Olen saanut jo palkkani", vastasi poliisipäällikkö tyynesti. "Sillä ilo saattaa Irmgard teille on ollut parhain toivomukseni."

"Tule tänne, uskollinen Juno", äkkäsi taas kreivi, "kiitokset kaikesta mitä olet Irmgardille tehnyt, milloinkaan en sinua unohda."

Silloin loppui Junon maltillisuus. Nyyhkyttäen lankesi hän kreivin jalkoihin.

"Mutia nouse ylös Juno", huusi Irmgard puoliksi nauraen puoleksi itkien.

"Antakaa minun palvella rouvaani, enempää en pyydä", pyysi uskollinen palvelija. "Ainoastaan hänen luonaan minä viihdyn ja jos en häntä saa nähdä täytyy minun kuolla. Niin kauvan kun olen rouvani luona ei minun tarvitse nähdä kylmää eikä nälkää."

"Hyvä, sinä saat olla hänen luonaan", vastasi kreivi liikutettuna. "Vaan palvelijana ei sinun tarvitse olla. Toisella tavalla olen palkitseva palveluksesi. Vaikka täällä nyt on kylmä ja pyryttää ei sinun silti tarvitse olla peloissasi, sillä pian tulee lämmin ja kaunis kevät, yhtä lämmin kuin sinun kotimaassasikin."

"Mitä", tokasi Juno ihastuksissaan, "tuleeko täälläkin kuten Amerikassa? Schöller sanoi täällä olevan lunta kaiket vuodet."

"Se oli vaan Schöllerin piloja, rakas Juno", sanoi Irmgard hymyillen. "Muutaman kuukauden kuluttua tulee lämmin ja kaunis."

SADASKAHDESKYMMENES LUKU.

Autuas ilta.

Paljon suuria joulukuusia oli siinä huoneessa johon kreivi oli vetäytynyt.

Kuumat kyyneleet vierivät pitkin ukon poskia, ja rukouksessa kääntyi hän kaikkivaltiaan puolen, joka oli antanut hänelle tyttärensä jälleen. – – – –

Värisevin käsin otti vanhus esiin lahjat, jotka hän oli Irmgardia varten valmistanut.

Arvokkaan näköisenä seisoi palvelija salin nurkassa ja katseli kreivin hommia.

Ja ainoastaan sormen viittaus, sytytti hän joulukuusen.

"Isäni, rakas isäni", nyyhkytti Irmgard, "kuinka onnellinen olenkaan kun taas niin monen vuoden perästä saan: viettää joulua omassa kodissani."

"Sinä et suinkaan voi olla onnellisempi kuin minäkään, rakas lapseni!" vastasi kreivi syleillen tytärtään. "Unohda kaikki surun päivät, nyt on onni vanhassa linnassa ja jos Jumala suo on se aina oleva."

"Oi, tuo ihana joulukuusi", kuiskasi Irmgard kyynelien tukahuttamana. "Kuinka monta vuotta olenkaan tätä kaivannut –."

Onnellinen ei ensinkään huomannut että Rogers hiljaa hiipien oli tullut samaan huoneeseen.

Hän seisoi hiljaa ja tyynenä, liikutuksella katsellen ilon nuorentamaa kreiviä, ja samoin Irmgardia, jonka poskilla heloitti punaiset ruusut.

Äkkiä kirkasi Irmgard, hän huomasi poliisin läsnä olon.

Kreivi Hohenstein juoksi tyttärensä jalon suojelijaa luo ja talutti hänet juhlallisesti katetun pöydän ääreen.

"Tänään saatte viettää saksalaiseen tapaan joulu-iltaa meillä", lausui kreivi riemuissaan. "Vastaan ottakaa ne halpa-arvoiset lahjat, jotka tahdon teille antaa."

"Mutta herra kreivi, kuinka voin niitä ottaa", vastasi Rogers laimeasti kun kreivi johti hänet tavaroilla täytetyn pöydän luo. "Herttaisin, sydämellisin kiitokseni."

"Minun tulisi kiittää teitä", virkkoi taas kreivi palavasti. "Minä päinvastoin olen iloinen kun saan antaa teille jotakin sillä rakastan teitä kuin omaa poikaani."

Näin sanoen sulki yllätetty kreivi poliisin syliinsä. Irmgard ei ensinkään kuunnellut keskustelua. Missä leijailivat hänen ajatuksensa? – Etäällä – kaukana.

Hän muisteli Liddyä. Pienen tytön kuva muodostui aivan hänen silmäinsä eteen.

"Liddy, pieni rakkaani, missä hän nyt on?" kuiskasi hän hiljaa.

Äiti raukka tahtoi todellisesti nähdä lapsensa. Nyyhkyttäen peitti hän kasvot käsiinsä, tänään, jouluiltana, tahtoi hän sivuuttaa kaikki surulliset ajatukset, tänään tahtoi hän kuulua rakkaalle isällensä. –

Hän antoi kätensä vaipua ja katsoi vielä kerran sitä paikkaa, jossa oli nähnyt Liddynsä utukuvan.

"Äiti – rakas äiti, oletko viimeinkin tullut?" kuului vieno lapsen ääni läpi salin.

Kaksi pehmoista kättä kietoutui äidin kaulaan. Irmgard luuli ainoastaan näkevänsä autuasta unta.

"Mutta äiti, sinähän olet niin hiljaa, – minä olen sinun luonasi. – Liddysi –" kaikui vielä kerran läpi hiljaisuuden.

Tuskainen riemun huuto pääsi äidin rinnasta.

"Isä", huusi Irmgard kovasti, "olenko valveilla vai uneksinko? – Ei, valveilla olen! – Minulla on lapseni – Liddy – armas, rakkain Liddyni!"

"Äiti, äiti", riemuitsi lapsi.

Kreivi ja Rogers väistyivät taaksepäin. Kyynelsilmin katselivat he onnellista äitiä, joka syleillen lastansa pusersi häntä rintaansa vasten.

"Isä, hyvä isä", huusi taas Irmgard, "sano onko se totta että minulla jälleen on Liddyni?"

"Se ei ole unta, rakas lapseni", vastasi kreivi Hohenstein. "Sinulla on Liddy sylissäsi. Kun etsin sinua kaikkialta, johti Kaikkivaltias minut Liddyn luo. Löysin hänet farmari Miltonin luota, joka hellällä rakkaudella oli lasta hoitanut. Suruni vähän laimeni kun löysin Liddyn. Otin hänet mukaani Saksaan ja sitten sain kuulla tyttäreni vielä elävän."

"Eversti setä", huusi Liddy, everstisetä, mistä sinä tulet? Eikö totta sinä toit äidin kotiin?

Eversti ei vastannut, hän katseli vaan Irmgardia joka kyyneleet silmissä tarkasteli Liddyä.

"Oi, kuinka olenkaan onnellinen", virkkoi hän isällensä. "Niin sanomattoman onnellinen, tämä joulu ilta on lahjoittanut minulle takaisin kaikki, sinut, lapseni, rakkaan lapseni – kaikki, kaikki olen saanut takaisin!"

Korkealta linnan tornista lähetti joulukello kimakan äänensä yli metsien ja tasankojen. Lähikylien kellot vastasivat soittaen juhlallista messua.

Korkeammalle, aina vaan korkeammalle nousi ääni.

Onnellisessa linnan salissa kaikui:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto."