[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXGgLmhd9RfAvVTlFI1KFiYXo0ZWVeo7NayjTv4tJt7A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":7,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},2319,"Kerjäläis-kreivitär eli kreivittären kärsimykset","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2319-n-n-kerjalais-kreivitar-eli-kreivittaren-karsimykset","2319__N._N.__Kerjäläis-kreivitär_eli_kreivittären_kärsimykset","Romaani elämästä","romaani",[],[],"fi",1900,81839,492872,false,[],[],[],"Dramaattinen romaani kertoo kreivitär Irmgardista, joka palaa vuosien kärsimysten jälkeen isänsä linnaan kerjäläisenä. Teos kuvaa nuoren naisen ja hänen lapsensa selviytymiskamppailua sekä hylkäämistä sääty-yhteiskunnan keskellä.","'Kerjäläis-kreivitär eli kreivittären kärsimykset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2319. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERJÄLÄIS-KREIVITÄR ELI KREIVITTÄREN KÄRSIMYKSET\n\nRomaani elämästä\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersinin Kustannusliike,\n1900.\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nHyljätty.\n\n\nJouluilta!\n\nKirkonkellojen juhlallinen kaiku oli häipynyt avaruuteen. Kimalteleva\nlumi peitti Valkosena vaatteena maan. Syvä hiljaisuus levisi yli\nuinuvan luonnon -- oli jouluilta!\n\nEräs vilusta värisevä nainen, joka kantoi rintaansa vasten puristettua\nlasta, vaelsi lumikinosten läpi.\n\n\"Minua paleltaa, pikku äiti -- oi, kuinka on kylmä\", valitteli pieni\nlapsi.\n\n\"Ole nyt vain rauhassa; pian olemme perillä, ja silloin saat nukkua\nlämpimässä huoneessa!\"\n\nKiiruusti astui tuo nuori nainen yksinäisten talojen ohi, joista valot\nloistivat akkunoista. Pian he saapuivat matkansa päähän. Hänen edessään\noli Hohensteinin linna, jonka tornit kohosivat korkealle taivasta kohti.\n\nViluisena ja sydäntä tykyttäen seisoi tuo nuori nainen isänsä linnan\nedustalla. Miten lähestyikään hän isäänsä tänään? Niin -- kerjäläisenä!\n-- Tätä ajatellessaan vavahti hän pelästyneenä.\n\nKolme vuotta oli kulunut sittekun hän, tuo nuori kreivitär Irmgard, oli\njättänyt isänsä linnan, -- kolme vuotta oli kulunut siitä kuin hän näki\nisänsä ja rakkaan äitinsä -- kolmen vuoden aikana oli hän taistellut\nsurujen ja kärsimysten kanssa tuolla ulkona maailmassa. -- --\n\nVitkaisena ja epäröivänä seisoi hän linnan portin luona -- eihän\nhänellä muuta neuvoa ollut.\n\nVavisten veti hän kellonnuoraa. Eräs palvelija kiiltävässä livreassa\navasi portin, mutta kun hän näki naisen, huusi hän suuttuneesti:\n\n\"Kerjäläinen -- mitä teillä on täällä tekemistä? -- Menkää edelleen!\"\n\n\"Laskekaa minut sisään -- en voi mennä edemmäksi lapseni kanssa --\nilmottakaa minut kreiville\", sanoi tuo onneton, joka ei tahtonut sanoa\nnimeään.\n\n\"Kreivi ei ota vastaan\", vastasi palvelija, aikoen sulkea portin.\n\n\"Armahtakaa -- avatkaa\", huudahti tuo nuori nainen, \"minun täytyy tavata\nkreiviä!\"\n\nPalvelian sydän tuntui heltyvän ja hän laski sisään naisen, jonka\njälkeen hän meni ilmoittamaan tuota merkillistä yöllistä vierailua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirjotuspöytänsä luona istui kreivi Hohenstein, pää kättä vasten\nnojautuneena. Komea huone oli kirkkaasti valaistu. Hän oli ajatuksiinsa\nvaipuneena, kun palvelija ilmotti että eräs kerjäläisnainen häntä\ntahtoi puhutella. Kreivi kuitenkin antoi käskyn että kerjäläisnainen\noli vietävä keittiöön ja runsaasti varustettava ruualla ja juomalla\nsekä saapa yösijaa, sillä jouluiltana ei ketään saisi auttamatta\nhäätää. Vähän aikaa senjälkeen taasen koputettiin ovelle ja tuo\nnaisraukka astui kynnyksen yli. Kummastuneena katsoi kreivi tätä\nkerjäläisnaista, joka ilmottautumatta astui hänen huoneeseensa.\n\n\"Irmgard!\" huudahti kreivi pelästyneenä. Hänen silmänsä levisivät.\nUneksiko hän? Eikö tämä nainen ollut hänen onneton tyttärensä?\n\n\"Isä, -- isäni! -- anteeksi\", huudahti Irmgard kyynelten\ntukahduttamalla äänellä, painuessaan polvilleen tuon vanhan herran\neteen.\n\n\"Minä se olen, onneton Irmgardisi! -- Tyttäresi!\"\n\nLiikkumattomana kreivi katseli tuota kaunista nuora naista.\n\n\"Lapseni, -- Irmgard\", tulivat sanat hänen huuliltaan, \"miltä sinä\nnäytätkään, -- mistä sinä tulet, -- mitä tahdot?\"\n\nLiikutus hänet valtasi ja hän peitti kasvonsa käsillään.\n\nMutta äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Lapsi\", hän huudahti, \"häpeätä olet sinä minulle tuottanut!\nSalaisesti olet sinä jättänyt isäsi kodin ja seurannut kunniatonta\nviettelijää -- --.\"\n\n\"Ole armelias! -- Oi, minä olen saanut rangaistukseni, olen taistellut\nsurun ja kurjuuden kanssa -- olen nähnyt nälkää -- --.\"\n\n\"Miksi et ole hänen luonaan?\"\n\n\"Oi minä olen yksin! Hän on minut hylännyt! -- Isä, hän hylkäsi minut\nparin kuukauden jälkeen! Senjälkeen en häntä ole nähnyt. -- Olen tehnyt\ntyötä ansaitakseni toimeentuloni, mutta lopulta en enää jaksanut.\nOlen kiiruhtanut tänne tänään jouluiltana, tulen takaisin luoksesi,\npyytämään anteeksiantoasi. -- Isä!\"\n\n\"Sinä et enää ole minun lapseni! -- Sittekuin jätit tämän linnan, ovat\nkaikki siteet välillämme katkenneet. Äitisi on kuollut surusta sen\nhäpeän vuoksi, jonka sinä olet tuottanut suvulle!\"\n\n\"Kuollut? -- Oi, Jumala, armahda minua? Kuitenkin -- se ei voi olla\nmahdollista!\"\n\n\"Hän kuoli pari viikkoa menosi jälkeen! -- Suru särki hänen sydämensä.\"\n\n\"Kaikkivaltias, -- armahda!\" huudahti Irmgard epätoivoisena. \"Isä, älä\naja minua ulos lumeen ja myrskyyn jouluiltana!\"\n\n\"En enää -- sinua tunne! Et enää ole tyttäreni.\"\n\n\"Onko tuo viime sanasi, isä?\"\n\n\"Viimeiseni!\"\n\n\"Antakoon sinulle Jumala anteeksi, onneton isäni! Hyvästi!\" sanoi hän\nja meni.\n\nKreivi ei sitä heti huomannut. Äkkiä hän nousi ja juoksi kiiruusti ulos.\n\n\"Irmgard, lapseni!\" hän huusi.\n\nEi mitään vastausta! Ainoastaan myrsky ulvoi ja pyrytti lunta.\n\n\"Irmgard, onneton lapseni! -- Isäsi sinua kutsuu!\"\n\nMutta Irmgard oli hävinnyt, hänestä ei näkynyt jälkeäkään. Lumi oli jo\njäljetkin hävittänyt.\n\n\"Minä -- olen lapseni murhaaja\", hän huudahti, kaatuessaan tainnoksiin\npihalle.\n\nPalvelijat kiiruhtivat paikalle ja kantoivat vanhuksen linnaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nKaukana kotiseudulta.\n\n\nKaksi vuotta on kulunut.\n\nPienessä huoneessa istui nuori kaunis nainen suruisena lapsensa\nsairasvuoteen luona. Lääkäri oli antanut varsin pieniä parantumisen\ntoiveita. Itkeä hän ei enää voinut sillä kyynellähteet olivat\nkuivuneet. Mitä eikö hän ollut kärsinyt sen jouluillan jälkeen, jolloin\nisä oli hänet ajanut tiehensä? Armeliaat ihmiset olivat auttaneet.\nEpätoivossaan oli hän pienen lapsensa kera lähtenyt New-Yorkiin,\nhakeakseen lapsen isää, joka oli heidät jättänyt suruun ja puutteeseen.\nKaikki yritykset löytää hänet olivat epäonnistuneet ja kovasti oli\npitänyt raataa elannon tähden. Vuokrasta oli hän velkaa, lääkärilläkin\noli saamista. Isäntä oli tänään käynyt vuokraa vaatimassa, mutta kun ei\nvoitu maksaa, uhkasi hän heittää Irmgardin sekä hänen pikku lapsensa\nkadulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrmgard oli niin surunsa valtaamana, ettei hän kuullut oven\navautumista. Pitkä univormupukuun puettu mies tuli pieneen huoneeseen.\nNyt kuuli nuori nainen nimeään mainittavan ja vavahti pelästyneenä.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala -- eversti\", hän mutisi. \"Te täällä, -- kuinka te\ntiedätte. --.\"\n\n\"Elkää pelästykö\", sanoi tuo komea mies, tarttuen Irmgardin käteen ja\nsitä puristaen. Kuinka iloisesti eikö hän katsellut noita laihtuneita,\nmutta sittenkin kauniita kasvoja.\n\n\"Lopulta olen teidät löytänyt! Mutta kyllä olenkin etsinyt! Sattumalta\nteidät nyt löysin.\"\n\nHänen tulisten katseittensa vaikutuksesta Irmgard punastuen painoi alas\nkatseensa.\n\n\"Sanokaa minulle, miksi niin äkkiä katositte. Miksi olette salanneet\nolinpaikkanne?\"\n\n\"Menetin työpaikkani\", sanoi Irmgard. \"Siksi lapseni kanssa muutin tähän\nkaupunginosaan ja...\"\n\nHän käsitti miksi Irmgard oli muuttanut -- hän tunsi tuon jalon\nnaissydämen. Hän tahtoi uudelleen ilman hänen apuaan ryhtyä\nolemassaolon taisteluun.\n\n\"Hyvä rouva\", sanoi hän osaaottavasti, \"oletteko unhottanut että tahdon\nolla ystävänne? Jo ensimäisenä päivänä kun astuitte amerikkalaiselle\nmantereelle, tunsin myötätuntoisuutta teitä kohtaan! Minä olen koko\nNew-Yorkissa teitä hakenut. Ja nyt olen lopulta teidät löytänyt.\"\n\n\"Jumalan nimessä\", jatkoi hän, katsellen lasta, \"pikku lemmikkinne\non sairas, kuolon sairas. -- Tätä te vaijeten olette kestänyt! Oi,\nhyljätty naisraukka! -- Miksi ette ole sitä minulle sanonut? Olenko\nminä sitä ansainnut?\"\n\n\"Oi, lopettakaa, herra eversti\", huudahti tuo onneton, \"olisin voinut\n--.\"\n\nIrmgard käänsi päänsä syrjään, jottei hän näkisi esille tunkevia\nkyyneleitä. Turhaan koetti mieskin peittää tunteensa.\n\n\"Irmgard, onneton nainen, minä en kauvemmin voi vaijeta. En enää voi\npeittää tunteitani.\"\n\n\"Oi, lopettakaa, herra eversti. Elkää tehkö minua vieläkin\nonnettomammaksi --.\"\n\n\"Ei, nyt on teidän pakko kuulla minua loppuun asti. Panen nyt\nkohtaloni, onneni ja elämäni teidän käsiinne. Antakaa minun huolehtia\nteistä ja isättömästä pikku lapsestanne. Tehkää minut onnelliseksi --\nruvetkaa vaimokseni!\"\n\n\"Herra eversti\", sanoi Irmgard, kyyneleet silmissä, \"pidän teitä\nsuuressa arvossa, mutta vaimoksenne en voi ruveta --.\"\n\n\"Ei, Irmgard\", huudahti hän tulisesti, \"älkää minua hyljätkö. Luvatkaa\nkoettaa rakastaa minua.\"\n\n\"Oi, luojani, luojani, elkää minua enää pyytäkö, herra eversti. En\nkoskaan voi tulla omaksenne.\"\n\n\"Mutta sanokaa sitte, minkä vuoksi!\" hän huudahti.\n\n\"No, kuulkaa siis, en ole vapaa! Mieheni elää ja minä tulin tänne\nNew-Yorkiin häntä etsimään!\"\n\n\"Ette vapaa -- ette vapaa\", sanoi eversti synkeästi. \"Siis se teidät\nminusta erottaa! Ottakaa siis ero velvollisuutensa unohtaneesta\nmiehestänne! Lapsenne etu sitä vaatii!\"\n\n\"Ei, alttarin edessä minä olen luvannut hänelle olla uskollinen, ja\nsiinä pysynkin!\"\n\n\"Onneton nainen\", hän sanoi, \"minä surkuttelen teitä syvästi. Eläkää\nterveenä!\"\n\nNäin sanoen ojensi hän Irmgardille kätensä ja meni.\n\nTuskin hän oli mennyt, ennenkuin Irmgard itkien lankesi polvilleen\nlapsensa vuoteen ääreen. Kuinka hän kärsi siitä, että oli ollut\npakotettu hylkäämään tuon jalon miehen tarjouksen.\n\nÄkkiä ovelle koputettiin. Hänelle tuotiin kirje. Irmgard avasi sen\nvapisevin käsin. Kirjeestä putosi tuhannen dollarin pankkiosotus.\nEräälle kortille oli kirjotettu ainoastaan sanat: \"Lapselle!\"\n\nOnnen valtaamana lankesi hän polvilleen. Kyyneleet tulvivat hänen\nsilmistään. Hän tiesi everstin lähettäneen tämän avun. Äkkiä kiiruhti\nhän apteekkiin hakemaan lääkkeitä. Kun hän tuli sieltä ulos, näki hän\nhienot ajoneuvot, joissa eräs komea herrasmies istui kauniin naisen\nvieressä.\n\n\"Arthur, -- Arthur\", hän huudahti.\n\nTuolla meni hänen uskoton miehensä toisen naisen vieressä.\n\nLopultakin oli hän nähnyt hänet -- hänet, joka viekotteli nuoren\nkokemattoman tytön kreivillisestä kodista ja joka lyhyen avioliiton\njälestä hänet oli hylännyt, joka rakkaudesta oli seurannut jälessä\nAmerikkaan.\n\nKauhun uuvuttamana kaatui Irmgard kadulle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nEpätoivoisena.\n\n\nVäsyneenä ja heikkona nousi Irmgard ylös rappuja pieneen huoneeseensa,\njoka oli viidennessä kerroksessa. Ylös tultuaan hän vaipui eräälle\ntuolille ja ajatteli kaikkea mitä oli saanut kokea.\n\nPuolisonsa oli hänet unhottanut ja hylännyt. Hän oli nyt useita\nvuosia ollut Amerikassa, jossa oli saavuttanut menestystä. Hän oli\ntyöskennellyt itsensä ylöspäin -- ja mennyt naimisiin toisen kanssa.\n\nHän oli voittanut omakseen erään miljonäärintyttären, joka oli\nNew-Yorkin rikkaimpia naisia. Hän oli esiintynyt väärällä nimellä,\njotta ei rikoksensa tulisi päivän valoon.\n\nOi, ettei Irmgard koskaan olisi kuunnellut viettelijän valoja ja\nvakuutuksia!\n\nHän vihasi ja halveksi tuota miestä, ja kuitenkin häntä rakasti vielä\nnytkin, ei muuta voinut! -- Hän oli nyt sitounut toiseen naiseen! --\nEikö näitä siteitä voisi katkaista?\n\nÄkkiä hän sai aatteen, joka aluksi pelotti itseäänkin. \"Sinä olet\nminun\", hän huudahti, \"minun mieheni sinä olet! -- Rakkautesi kuuluu\nminulle!\"\n\nHän oli tehnyt päätöksensä. Vielä tällä tunnilla oli hän sen tekevä.\nHän rupesi kirjottamaan. Kirje oli sisällöltään seuraava:\n\n    \"Uskoton, rakastettu mieheni!\n\n    Epätoivo panee minut tarttumaan kynään, minut -- onnettoman,\n    petetyn vaimosi. Hylättynä -- yksinäni maailmassa istun nyt\n    _taistellen hädän ja surun kanssa_, minä, joka olen Hohensteinin\n    kreivin tytär, jonka sinä salaisesti veit vanhempainsa kodista.\n    _Oi, mitä oletkin_ minulle tehnyt?\n\n    Viattomana ja kokemattomana, kuten olin, uskoin sinun\n    valojasi, tulin vaimoksesi ja olin rakkaudestasi onnellinen.\n    Mutta oi, kuinka lyhyt eikö onnemme ollut? Kun köyhyys tuli\n    yksinkertaiseen, hiljaiseen kotiimme -- niin, silloin rakkautesi\n    oli mennyttä! _Sinä toivoit saada rikkautta_, et rakastavaista\n    naista -- sinä karkasit Amerikkaan ja jätit minut, kreivittären\n    -- joka ei tiennyt mitä työnteko tahtoi sanoa -- _suurimpaan\n    kurjuuteen_.\n\n    Laupias Jumala, mitä olenkaan saanut kärsiä sen päivän\n    perästä -- taistellut, surrut -- sinua itkenyt, -- _sinua,\n    sydämetöntä, velvollisuutesi unohtanutta miestä!_ Kun lopulta\n    olin murtunut niinhyvin ruumiillisesti kuin henkisesti suruista\n    ja kärsimyksistä, silloin sain voittamattoman halun palata\n    vanhempieni kotiin, jossa olin viettänyt onnellisen lapsuuteni,\n    ja jossa sinä minut olit lumonnut. Nöyränä, katuvaisena lapsena\n    -- _kerjäläisenä_ -- palasin kotiini. Makasin polvillani ankaran\n    isäni edessä ja rukoilin anteeksiantoa. Mutta ei mikään maailman\n    mahti saattanut häntä antamaan minulle anteeksi. Turhat olivat\n    kyyneleeni -- turhat rukoukseni! Epätoivoisena kiiruhdin pois\n    isäni linnasta -- ulos kylmään talviyöhön -- lumimyrskyyn! Minne?\n    En tiedä itsekkään! --\n\n    Armeliaat ihmiset auttoivat minua sen verran, että pääsin\n    Atlantin yli -- Amerikkaan -- sinua hakemaan. _Toivon ja\n    rakkauden ajamana_ olen seurannut sinua tänne New-Yorkiin.\n    Lopultakin, pitkällisen hakemisen jälkeen olen saanut selville\n    missä sinä olet -- mutta, oi, missä kauheassa tilassa, sinä\n    uskoton, velvollisuutesi unohtanut mies! Niistä pyhistä siteistä\n    huolimatta, jotka sinua minuun sitovat, -- siitä valasta\n    huolimatta, _minkä alttarin edessä olet minulle antanut_, olet\n    _väärällä_ nimellä tehnyt toisen viattoman uhrin vaimoksesi --\n    ei, morsiameksesi!\n\n    Sillä aikaa kun minä olin poissa kaukana -- sinun hylkäämänäsi\n    -- kodistani poisajettuna -- perinnöttömänä -- ja _tuskin sain\n    nälkäni sammutetuksi, hekumoit sinä äärettömässä rikkaudessa\n    toisen rinnalla_. Kaikkivaltias luoja! Arthur! Miten oletkaan\n    menetellyt vaimoasi kohtaan, joka rakasti sinua _äärettömästi_\n    -- niin, aina hulluuteen asti! Sinä tiedät, että olen uhrannut\n    kaikki sinun tähtesi -- onnellisen nuoruuteni -- vanhempaini\n    rakkauden -- perintöni -- yhteiskunnallisen asemani. -- _Kaikki!\n    Kaikki!_\n\n    Kuinka kunniattomasti menetellyt oletkin, en kuitenkaan voi sinua\n    unohtaa, oma Arthurini! Minä rakastan sinua -- koko sydämestäni,\n    enemmän kuin koskaan ennen! Olenhan alttarin edessä luvannut\n    sinulle uskollisuutta! Arthur, vannotan sinua, jätä tuo nainen,\n    joka _luulee_ olevansa vaimosi! Palaa takasin minun luokseni\n    -- _laillisen vaimosi_ luo! Tahdon _antaa anteeksi_ kaiken!\n    Mutta -- sinä et enää minua rakasta! Kuinkapa muuten olisit\n    minut hylännyt? No, hyvä, tahdon taasen ansaita rakkautesi\n    -- tiedän sen voivani! -- Elä pelästy sitä mitä nyt sanon.\n    Saadakseni jälleen sinun rakkautesi, on minun pakko olla luonasi\n    -- _läheisyydessäsi!_ Ainoastaan siten voin sinuun vaikuttaa.\n    Kuule nyt: _Ota minut taloosi! Anna minulle toimi_ seuraneitinä\n    tai vaimosi kamaripiikana. Kun sitte seison hänen vieressään ja\n    ja sinä voit _verrata_ meidät toisiimme -- silloin minä tiedän,\n    tiedän sen varmaan että rakkautesi minuun palajaa ja että sinä\n    hylkäät hänet ja opit inhoomaan hänen rikkauttaan. -- Kun silloin\n    tulet syliini, annan sinulle kaikki anteeksi -- sitte taas elämme\n    onnellisina yhdessä! -- -- Elä ole siitä huolissasi, Arthur,\n    että minä tulisin vaimollesi(?) paljastamaan välimme. N.s.\n    vaimosi _ei_ tule saamaan tietoa siitä että minä olen _laillinen\n    vaimosi_, ennenkuin sydämesi _uskollisessa rakkaudessa_ on\n    kääntynyt minun puoleeni.\n\n    Anna minun olla kattosi alla vuoden -- _yhden ainoan vuoden_.\n    Ellen siinä ajassa onnistu voittamaan jälleen rakkauttasi, --\n    silloin -- silloin tahdon jättää sinut hänelle ja luopua kaikista\n    oikeuksista sinun suhteesi. Silloin tahdon matkustaa pois --\n    kauas pois, _etten häiritseisi sinua ja onneasi!_\n\n    Arthur, _sinun on pakko täyttää tahtoni!_ Elä koetakaan tehdä\n    vastaväitteitä, minulla on keinoja, joilla voin sinut pakottaa.\n    Sinä tiedät, että kaksiavioisuudesta on kova rangaistus! Täytä\n    siis rukoukseni!\n\n    _Huomenna iltapäivällä_ tulen palatsiisi tarjoomaan palveluksiani\n    n.s. vaimollesi. Kaiken muun jätän sinun ratkaistavaksesi. Sinun\n    on pidettävä huoli siitä että saan paikan talossasi.\n\n    Sitten tulee taistelu _oikeudesta_ ja rakkaudesta alkamaan!\n\n                           _Hyljätty_, onneton vaimosi Irmgard.\"\n\nKun kirje oli valmis, tunsi tuo nuori nainen sydämensä keveämmäksi.\nSeuraavana päivänä hän siis monen vuoden perästä saisi tavata miehensä.\nHän melkein pelästyi kirjottamaansa ja mitä mieheltään oli vaatinut.\n\n\"Nyt se on ratkaistava\", kuiskasi hän. \"Toisen on pakko myöntyä --\nminun -- tai hänen! Jumala, auta minua!\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nOnnellinen, pahaa aavistamatta.\n\n\nKello oli viisi, kun korkeakasvuinen, hieno herra nousi erääseen\nraitiovaunuun New-Yorkin raatihuoneen luona. Hänen ulkomuotonsa osotti\nmaailmanmiestä. Päänsä oli pystyssä, tietoisena siitä että hän oli\njonkinarvoinen tässä maailmassa. John Gould omisti kaikkea mitä ihmiset\nkutsuvat korkeimmaksi onneksi.\n\nNoin vuosi sitte hän oli mennyt naimisiin New-Yorkin rikkaimman\ntytön, monimiljonääri Smithin tyttären kanssa. Hänellä oli koti,\njoka oli sisustettu suurimmalla komeudella, hänellä oli kauniimmat\ntäysiveriset rotuhevoset -- lyhyesti sanoen, elämä, jota hän vietti\nkomeassa kodissaan Clintonkadun varrella, ei enää antanut minkäänlaista\ntoivomisen varaa. Eikä tämä mies sittenkään näyttänyt onnelliselta. Hän\noli juuri astunut alas raitiovaunusta, kun hän äkkiä vavahti. Hän tunsi\nettä joku kosketti hänen kättään, joka oli selällä, ja että käteen\npistettiin kirje.\n\nSuuttuneena kääntyi hän ympäri katsoakseen kuka kirjeen oli antanut,\nmutta ei nähnyt ketään. Hän oletti aluksi että se oli joku kerjuukirje,\nmutta äkkiä hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän repi auki kuoren sekä\nluki kirjeen.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala\", hän sammalsi, luettuaan muutaman rivin. Hän\noli keksitty! Irmgard oli seurannut häntä tänne asti! Hän tiesi\nkaikki! Mitä nyt oli tehtävä? Kylmä hiki nousi hänen otsalleen.\nTässä mielentilassa ei hän voinut tavata vaimoaan. Hänen täytyi olla\nulkosalla.\n\nTämä kirje oli äkkiä pudottanut hänet alas taivaasta -- ja hänen\nonnensa oli mennyttä. Hän vaelsi nyt katua ylös ja toista alas, sama\nminne. Kun hän pääsi syrjään, luki hän kirjeen alusta loppuun.\n\nIrmgard tahtoi tulla hänen taloonsa! Ei, se ei saanut tapahtua!\n\nMuutamia kuukausia sitte hän oli mennyt naimisiin Mary Smithin kanssa.\nSuunnattoman omaisuuden ja kaikella mahdollisella komeudella sisustetun\npalatsin oli hän tuonut myötäjäisiä.\n\nKädenkäänteessä oli hänestä tullut yksi New-Yorkin arvokkaimpia miehiä.\n\nKaiken tämän hän nyt äkkiä kadottaisi. Hän joutuisi vankeuteen\nrikollisena ja korkeasta asemastaan hän suistuisi alas. Ehkä saisi\nkuritushuonettakin kaksiavioisuudesta.\n\nÄkkiä hän sai kauhean ajatuksen. Jos hankkisi Irmgardin pois tieltä!\n-- Niin, silloin hän olisi vapaa eikä mikään saattaisi häiritä hänen\nonneaan.\n\nHän vapisi tätä ajatellessaan. Tahtoisiko hän todellakin olla\nmur -- -- --\n\nHän ei uskaltanut lausua sanaa loppuun asti. Eikö ollut parasta täyttää\nIrmgardin rukous ja ottaa hänet taloon? Ja kuitenkin hän pelästyi\najatellessaan että hän siinä tapauksessa tulisi elämään kahden vaimon\nkanssa -- saman katon alla.\n\nAinoastaan siten että Irmgard oli hänen läheisyydesään, saattoi pitää\nhänet valtansa alla. Ainoastaan siten saattoi menetellä hänen kanssaan\nkuten tahtoi.\n\nTätä ajatellessaan Gouldin silmät loistivat kuumeentapaisesti.\n\nKuitenkin kauhistui hän hetkeä, jolloin hänen oli astuttava vaimonsa\neteen -- hän tarkotti toista vaimoaan -- hankkimaan palveluspaikkaa\nhylätylle ja petetylle Irmgardille -- hänen oikealle vaimolleen.\n\nVäsyneenä nousi John Gould vuoteeltaan seuraavana aamuna. Koko yön oli\nhäntä vaivannut ajatus, että Irmgard tulisi hänen kotiinsa. Jos hän\npettäisi hänet, jos hän kertoisi hänen rikoksestaan?\n\nEilen ei hän ollut uskaltanut Maryä valmistaa siihen mitä tuleman piti.\nNyt sen kuitenkin täytyi tapahtua, sillä iltapäivällä Irmgard tulisi\ntarjoutumaan hänen toisen vaimonsa seuranaiseksi. Ei löytynyt muuta\nkeinoa! Hänen oli pakko mukautua kohtaloonsa.\n\nLopulta hän nousi ylös. Kynnyksellä tuli Mary häntä vastaan\ntarjotakseen hänelle kätensä ja huulensa suudeltavaksi. Koskaan ennen\nei hän ollut kärsinyt rikoksestaan niin paljon kuin tällä hetkellä,\njolloin hänen onnellinen vaimonsa ilosta loistavin silmin lankesi\nhänelle kaulaan.\n\nHän käänsi pois kasvonsa. Tällä hetkellä hän ei voinut katsoa petetyn\nvaimonsa silmiin.\n\nHänestä tuntui kuin olisi joku joka alinomaa kuiskutti sanaa \"petturi\"\nhänen korvaansa. Vaimonsa huomasi hänen kalpean ulkonäkönsä ja oli\nsenvuoksi häntä kohtaan tavallista hellempi. Ei hän aavistanut\njumaloimansa miehen kauheita ajatuksia.\n\nKuinka Maryn silmät säteilivät! Kuinka sanomattoman onnellinen eikö hän\ntuntenutkin olevansa tuon miehen omistuksesta. Oi, mikä ilveily!\n\n\"Rakas Mary\", alkoi Gould vihdoinkin, \"sinulla on aivan liian paljon\ntyötä. Minä en voi kärsiä sitä että taloushuolet vievät sinun aikaasi.\"\n\n\"Oi, kuinka hyvä ja huolehtiva sinä oletkin\", iloitsi nuori rouva;\nhänhän uskoi puolisonsa olevan huolissaan hänen liikarasituksestaan.\n\n\"Sinun täytyy hankkia itsellesi seuranainen, joka voi auttaa sinua\ntyössäsi!\"\n\n\"Sinä hyvä, rakas mieheni\", huudahti ilosta säteilevä Mary, syleillen\nmiestään.\n\nGould ei lainkaan voinut nauttia tästä syleilystä.\n\n\"Ja ettet tuntisi itseäsi yksinäiseksi ja kärsisi ikävästä, kure minä\nolen poissa, niin minä toivon että joku on luonasi. Iltapäivällä tulee\nluoksesi eräs nainen. Muutamat ystävät ovat häntä minulle suosittaneet.\nEn vielä itse ole puhunut hänen kanssaan, mutta hän tuntuu olevan hyvin\nsopiva.\"\n\nOnnellisena niin suuresta rakkaudesta syleili häntä Mary.\n\n\"Luulempa että tulet pitämään tuosta naisesta. Ota hänet palvelukseesi\nterveytesi vuoksi -- tehdäksesi minulle mieliksi!\"\n\nNyt hän taasen hengitti, tuo vaikea tehtävä oli suoritettu. Hän ei\nollut luullut että se kävisi niin helposti päinsä.\n\nVähän ajan perästä sanoi hän vaimolleen hyvästit, lähteäkseen\nkonttooriin. Kauheita kuvia näki hän sielunsa silmillä. Hän näki\njoutuvansa suureen, kolkkoon taloon -- kuritushuoneeseen!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKaksi vaimoa saman katon alla.\n\n\nKello neljä iltapäivällä lähestyi eräs solakka, yksinkertaisesti puettu\nnainen John Gouldin taloa. Silloin tällöin seisahtui hän epäröiden.\nNäytti siltä kuin matka olisi vaikea; pian seisoisi hän sen naisen\nedessä, joka oli tehnyt lopun hänen onnestaan -- joka oli vienyt hänen\nmiehensä.\n\nNyt oli hän päässyt tuon uhkean talon kohdalle. Siis tässä -- tässä\npalatsissa oli hänen uskoton, velvollisuutensa unohtanut miehensä\nyhdessä toisen kanssa, sill'aikaa kuin hän yksinään ja hyljättynä\ntaisteli hädän ja kurjuuden kanssa.\n\nSoitettuaan avasi oven livreapukuinen palvelija, jolle hän esitti\npyyntönsä saada tavata talon nuorta emäntää. Hänet vietiin nyt ylös\ntoiseen kerrokseen. Oven takana oli hänen pakko painaa kätensä hurjasti\npamppailevaa sydäntään vasten. Nyt avautui ovi -- siellä sisällä lepäsi\nMary nojatuolissaan -- tuo nainen, joka oli ryöstänyt hänen onnensa.\nIrmgardin kasvot olivat kuolon kalpeat. Yhtämittaa tuijotti hän sitä\nnaista, joka nyt omasi Arthurin rakkauden, ja joka oli olevinaan hänen\nvaimonsa.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, neiti Nordheim\", sanoi Mary ystävällisesti, \"tehän\nhaette paikkaa, vai kuinka?\"\n\nMary oli noussut seisomaan. Ihmetellen hän katseli Irmgardin kaunista\nvartaloa.\n\n\"Niin, olen pakotettu hakemaan paikkaa.\"\n\n\"Saanko nähdä todistuksenne?\"\n\nIrmgard kalpeni.\n\n\"Minulla ei ole mitään todistuksia\", vastasi hän pelästyneenä, \"minulla\nei tähän asti ole ollut mitään tointa. -- On paras että heti sanon\nteille totuuden. En enää ole neiti, olen rouva.\"\n\nMary katseli tuota nuorta naista osaaottavasti. Hän arvasi Irmgardin\nnähneen parempiakin päiviä.\n\n\"Miehenne ei siis enää teistä huolehdi, vai oletteko ehkä leski?\"\n\n\"Mieheni on minut hylännyt. Olen yksinäni ja ilman turvaa\", vastasi\nIrmgard arvellen.\n\n\"Rouva raukka! Te olette hyljätty, miehenne hylkäämä!\" vastasi Mary\nvapisevalla äänellä, tarttuen Irmgardin käteen.\n\n\"Niin, minun täytyy elättää itseni ja lapseni.\"\n\n\"Laupias Jumala, onko se mahdollista? Onko hän jättänyt teidät ja pikku\nlapsiraukan? -- Voiko kukaan todellakin menetellä niin sydämettömästi?\n-- Oi, onneton nainen! Missä kauheassa tilassa te olettekin!\"\n\nHiljaa ja lämpimästi hän jatkoi: \"Kuinka onnellinen minä sitävastoin\nolen! Minulla on uskollinen ja rakastava puoliso. Minulla on mitä voin\nitselleni toivoa. Luuletteko miehenne koskaan katuvan ja palaavan\nluoksenne?\"\n\nIrmgard vavahti.\n\n\"Niin, toivon puolisoni palaavan luokseni\", vastasi hän, suruisasti\nkatsellen nojatuolissa lepäävää hienoa rouvaa.\n\n\"Tahdotteko ottaa paikan meillä seuranaisena, ystävättärenäni? Varmaan\ntulette meillä viihtymään. -- Oletteko tyytyväinen sadan dollarin\nkuukausipalkkaan?\"\n\n\"Sata dollaria! Se on aivan liian paljon, liian paljon, rouva Gould!\"\nsanoi Irmgard hämmästyneenä. \"Koettakaa ensin mitä voin tehdä ja\nmaksakaa sitte palkka ansion mukaan.\"\n\n\"Ei ei, asia on nyt päätetty. Voitteko huomisaamuna tulla luokseni?\"\n\n\"Olen kiitollinen, rouva Gould, erittäin kiitollinen; minulla on vielä\nkuitenkin eräs pyyntö. Saanko luvan kerran viikossa käydä sairasta\nlastani katsomassa?\"\n\n\"Rakas rouva Nordheim, kuinka sellaista voitte kysyä? Oi,\nJumala, kuinka rikas, kuinka kadehdittava te kuitenkin kaikessa\nonnettomuudessanne olette! Teillä on lapsi\", sanoi Mary huoaten.\n\n\"Tahdotteko viipyä hetkisen\", jatkoi Mary lyhyen vaitiolon jälkeen.\n\"Rakas mieheni tulee heti ja hän tulee iloiseksi saadessaan tehdä\ntuttavuutta kanssanne.\"\n\nIrmgard koko lailla pelästyi. Hänen oli pakko koettaa tyynnyttää\nmielenliikutustaan.\n\n\"Olen onnellinen pian saada nähdä puolisoanne. Antakaa minun nyt\nkuitenkin mennä. Huomisaamuna tulen kyllä säntillisesti.\"\n\nIrmgard kumarsi ja astui horjuvin askelin ulos huoneesta.\n\nTuskin hän oli sulkenut oven jälessään, ennenkuin hän horjahti ja oli\nlähellä kaatua. Ylenluonnollisilla voimilla hän oli saattanut salata\nmielenliikutustaan, ollessaan Maryn luona. Keveä huokaus lähti hänen\nhuuliltaan ja kyyneleitä tippui silmistään.\n\nTuollainen oli siis se nainen, jonkavuoksi hän oli joutunut\nunohduksiin, jonka tähden hänen onnensa oli murtunut. Kuinka hän vihasi\nja samalla sääli tuota naista. Huomenna hän siis tulisi tapaamaan\nmiehensä, ensi kertaa moneen vuoteen!\n\nIrmgard oli juuri aikeissa astua alas rappuja, kun eräs hieno ja\nkomea herra äkkiä seisoi hänen edessään. Pelästyneenä perääntyi tuo\nherrasmies, kun hän katseli tuon nuoren naisen kauneihin, kalpeisiin\nkasvoihin.\n\n\"Irmgard, vaimoni!\" huudahti hän ojentaen kätensä Irmgardia kohtaan.\n\n\"Laupias Jumala! -- Arthur! -- Sinä, uskoton mieheni!\" huudahti Irmgard\nojentaen kätensä suojelevasti häntä vastaan.\n\nPelästyksestä puoleksi tainnoksissa tämän tapaamisen johdosta perääntyi\nIrmgard -- viereistä ovea kohti.\n\nSalaman nopeudella avasi mies oven ja lykkäsi Irmgardin tuohon\nhuoneeseen! Ennen kuin hän saattoi ajatellakaan mitään suljettiin ovi\nja hän oli yksin -- yksinään miehensä kanssa pitkän eron jälkeen.\n\nKauhea tuska valtasi tuon nuoren onnettoman naisen, kun hän katseli\nmiehensä kamalasti kiiluviin silmiin. Kaikki se rakkaus mikä tähän asti\noli ollut kätkettynä hänen rintaansa, oli tässä hetkessä kadonnut.\n\n\"Olet ollut vaimoni luona\", alkoi lopulta mr Gould käheällä äänellä.\n\n\"Tulen juuri tuon petetyn naisen luota joka kutsuu itseään sinun\nvaimoksesi\", vastasi Irmgard kylmästi.\n\nMr Gould kalpeni. \"Ja mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Olen sopinut paikasta.\"\n\n\"Mitä tahdot täällä minun talossani\", kysyi Gould? \"Mitäkö tahdon?\"\n\n\"Kirjoitinhan siitä sinulle!\" Ja katsellessaan komeasti sisustettua\nhuonetta hän jatkoi: \"Kuinka komeata täällä on. -- Mikä erotus sen\nsuhteen kuin meillä ennen oli.\"\n\n\"Irmgard -- sinulla on ollut suuria onnettomuuksia.\"\n\n\"Onnettomuuksia! -- En tiedä kutsutaanko niitä vain onnettomuuksiksi.\nOlen kärsinyt paljon sinun tähtesi, sinä velvollisuutesi unohtanut\nsydämmetön mies. Kun sinä minut petit, enkä surujen ja kärsimysten\nvuoksi enää saattanut tehdä työtä, olen nähnyt nälkää ja...\"\n\n\"Jumalan tähden, Irmgard, ole vaiti!\"\n\n\"En vielä ole lopettanut\", sanoi Irmgard vapisevalla äänellä.\n\"Kun tulin yhä kurjemmaksi ja sairaammaksi, vietiin minut\n_sairashuoneeseen_, minut, sinun vaimosi, -- kreivittären. Ja kun\nsitten lapseni kanssa...\"\n\n\"Lapsen kanssa? Mitä sanot? -- Lapsen kanssa?\"\n\n\"Niin, kun pääsin sieltä pois, oli lapsi niin heikko, että joka hetki\nluulin sen käsivarsiini kuolevan.\"\n\n\"Irmgard, -- lapsi! -- Oi, Jumalan tähden, kerro -- onko se -- meidän\nlapsemme?\"\n\n\"Meidän lapsemme?\" vaikeroi tuo kalpea nainen, \"mitä tarkoitat?\nEpäilemättä olit sinä lapsen elon herättäjä, mutta kun se näki päivän\nvalon, oli se ainoastaan minun lapseni. Sillä ei enää ollut isää!\"\n\n\"Irmgard, älä tee minua hulluksi\", huusi hän. \"Kerro missä on lapsi?\nOnko se hengissä?\"\n\n\"Mitä sinä siitä välität, ethän sinä tähänkään asti ole kysellyt\nenemmän lasta kuin sen äitiä!\"\n\n\"Se ei ole totta\", huudahti mies suuttuneena. \"Sinä valehtelet, kaikki\non valhetta!\"\n\n\"Luuletko että niin pyhässä asiassa valehtelen. Tahdotko nähdä\ntodistuksen?\"\n\n\"Niin, näytä todistus\", huusi mies.\n\n\"Tässä ovat todistukset\", sanoi Irmgard vetäen esiin taskustaan tukun\npapereita. \"Tässä ovat avioliittomme todistukset ja nämät todistavat\nlapsemme syntymisen.\"\n\nPitemmälle ei hän päässyt. Nähdessään paperit oli aivan kuin miehessä\nolisi puhjennut mielenvikaisuus. Pirullinen ajatus, ajatus vallata\nIrmgardin paperit, syntyi hänessä, sillä jos hänellä olisi hallussaan\nnämät, saattaisi hän tehdä mitä tahansa -- --.\n\nÄkkiä raikui huoneessa käheä huuto -- sitä seurasi toinen kimeämpi.\n\nArthur oli hyökännyt Irmgardin päälle ja tahtoi ryöstää häneltä paperit.\n\n\"Apua, apua\", huusi Irmgard peräytyen. Hän meni tainnoksiin -- paperit\nputosivat hänen kädestään. Rivakasti otti mies tuon taintuneen naisen\nkäsivarsilleen.\n\nSilloin ovi äkkiä avautui ja Mary seisoi kynnyksellä.\n\nMary oli melkein kivettyneenä siitä näystä, mikä häntä kohtasi.\n\nPuoleksi tukahdutetut hätähuudot olivat hänet tänne saattaneet.\n\nArthurin katse näytti niin kauhealta, että Mary pelästyi.\n\nArthur laski hengettömän Irmgardin sohvalle ja sill'aikaa hän ennätti\ntyynnyttää itsensä.\n\n\"Löysin tuon vieraan naisen taintuneena tuolla ulkona käytävällä\",\nvastasi hän tyyneesti, \"ja toin hänet tänne. Kuka hän on?\"\n\n\"Tuo naisraukka on kaiketi kärsimysten tähden niin heikko, että on\nmennyt tainnoksiin. Hän on tuo paikkaa hakeva nainen, jonka juuri otin\npalvelukseeni. Hän on kadottanut paperinsa\", sanoi Mary ja ojentausi\nottaakseen paperit.\n\nTässä silmänräpäyksessä heräsi Irmgard. Hän näki paperinsa ja samalla\nhetkellä käsitti hän aseman.\n\nÄkkiä nousi hän pystyyn ja nykäsi paperit käteensä.\n\n\"Naisraukka! Kuinka voitte?\" kysyi Mary ja ojensi Irmgardille kätensä\ntueksi.\n\nIrmgardin katse seurasi Arttuna sanomattoman kauhun ilmeellä.\n\n\"Kiitos, nyt on parempi\", vastasi Irmgard.\n\n\"Lähettäkäämme hakemaan lääkäri, John\", sanoi Mary kääntyen miehensä\npuoleen.\n\n\"Elkää vaivautuko, hyvä rouva, minä olen jo täysin parantunut\",\nvakuutti Irmgard ja piilotti paperit.\n\n\"Ja te tulette huomenna?\"\n\n\"Huomenna\", vastasi Irmgard koneellisesti ja kumartaen poistui hän\nhuoneesta, katsomattakaan Arthuriin.\n\n\"Hän unhotti sinua kiittää\", sanoi Mary miehelleen. \"Saat antaa sen\nhänelle anteeksi, hän on kärsinyt paljon, kuten olen kuullut.\"\n\nOli hämärä, joten ei Mary nähnyt sitä vihaista katsetta, millä Arthur\nseurasi poistuvaa. Hän oli tuon naisen vallassa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nPelaaja.\n\n\n\"Voittanut! Taasen on mr Steffen voittanut -- ja mr Gould menettänyt\nomaisuuden.\"\n\n\"Mitä se tekee, hänellähän on upporikas appiukko, miljonääri Smith,\njonka ainoan tyttären, Maryn kanssa, Gould on naimisissa.\"\n\n\"Onko hän hullu, jälleen hän pitää samalla kortilla!\"\n\n\"Gould näyttää tänään luottavan yksinomaan herttarouvaan.\"\n\n\"Hah-haa\", nauroi eräs pelaaja, \"sydänten kanssa ei saa laskea leikkiä.\"\n\nArthur ei kuullut näitä sanoja, sillä koko hänen huomionsa oli\nkiintynyt kortteihin.\n\n\"Hävitty!\" kuului jälleen. \"Taasen hävinnyt! 10,000 dollaria.\"\n\nArthur seisoi kalpeana. Kuten usein ennenkin oli hän hakenut pelistä\nhuvia.\n\nKasvojen ilmettäkään muuttamatta pankin pitäjä haali luokseen tuon\nsuuren summan, jonka Arthur jo viidettä kertaa oli asettanut samalle\nkortille mutta yhä aina hävinnyt.\n\nKylmäverisimpäinkin pelaajain joukossa tämä herätti huomiota, kaikki\nseurasivat häntä kiinteällä huomiolla. Vielä kerran pani hän pöytään\n50,000 dollaria, mutta tällä kertaa toiselle kortille.\n\n\"Gould, pitäkää vielä herttarouvalla\", huusi eräs pelaaja. \"Lyön vetoa,\nettä tulette voittamaan!\"\n\nMutta Arthur ei kuunnellut neuvoa, hän oli pitänyt toisella kortilla.\n\nÄkkiä klubin hienojen herrojen joukossa syntyi liikettä.\n\nTällä hetkellä herttarouva tuli esiin voitolla, ollen vapaa.\n\n\"Jos olisitte seurannut neuvoani, Gould, olisi teillä ollut 50,000\ndollarianne takaisin\", huusi tuo äskeinen neuvoja ja tilasi pöytään\npullon samppanjaa.\n\nArthur ei vastannut, vaan seurasi suurella jännityksellä pankinpitäjä\nSteffensin esiinlyömiä korttia.\n\nTaasen syntyi läsnäolijain kesken sorinaa, kun seuraava kortti lyötiin\nesiin. Kaikki katselivat Arthuria.\n\nPankinpitäjällä oli onni.\n\nHän oli taasen voittanut 50,000 dollaria. Sanaakaan sanomatta otti hän\npankkiosotuksen, asettaen sen entisten voittojensa joukkoon.\n\nHetken ajan seisoi Arthur kuni kivettyneenä.\n\nMutta heti sen jälkeen muut pelaajat ratkesivat raikuvaan nauruun.\n\n\"Gould\", he huusivat, \"te olette tänään pelannut kun vasta-alkaja!\"\n\n\"Mitäpä Gould välittää tuosta roskasummasta.\"\n\n\"Maljasi, Gould! Eläköön rakkaus! Jolla on huono onni pelissä, sillä on\nhyvä onni rakkaudessa.\"\n\nJa Arthur pakotti huulensa hymyyn. Hän otti lasin kuohuvaa samppanjaa\nja kilisti herrain kanssa. Hän näytti olevan kokonaan välinpitämätön\nsuuren tappionsa johdosta.\n\nMutta hänen sielussaan riehui epätoivon myrsky. Kaikki oli hän\nhävinnyt. Koko sen omaisuuden, minkä hänen vaimonsa oli tuonut\nmyötäjäisinä.\n\nTyhjennettyään useita laseja lähti hän klubista. Kadulle tultuaan kulki\nhän kuin unissaan, kunnes saapui tyhjälle paikalle. Siinä hän istuutui\neräälle puiden välissä olevalle sohvalle ja painoi kätensä vasten\nkasvojaan. Kuinka hänen laitansa oli?\n\nMinne hän katsoikin, kaikkialla näki hän saman pimeän kuilun.\n\nKotinsakin tuotti hänelle surua joka päivä, sillä milloin hyvänsä\nsaattoi Irmgard lapsineen ja papereineen astua Maryn luokse ja\npaljastaa hänet.\n\nVankila kaikkine kauhuineen näyttäytyi hänen silmäinsä edessä. Eikä\nainoastaan tuo. -- Hänhän oli köyhtynyt. Hän oli menettänyt kaikki, --\nrikkauden, kunnian, luoton, kaikki, kaikki!\n\nJa jos poliisi tulisi häntä hakemaan. Jos hän joutuisi\nvankeuteen kaksiaviosta, jos hän tuomittaisiin häpeälliseen\nkuritushuonerangaistukseen! -- -- ennemmin kuolema!\n\nEikö hän kokonaan ollut Irmgardin vallassa?\n\nNyt ihmisiä lähestyi. Arthur nousi kiireesti penkiltä. Ehkä se oli\nhäntä hakeva poliisi?\n\nHän pakeni ja kulki yhä edelleen. Epätoivo hänet valtasi. Kauheat\nsyytökset itseään vastaan ja rikolliset tuumat taistelivat vallasta\nhänen sielussaan.\n\nKuolema tuntui olevan pelastaja. Hän tarttui revolveriin, joka aina oli\nhänen taskussaan, ja joka nyt tuntui ainoalta ystävältä, pelastajalta.\n\nHän harhaili edelleen ja saapui lopuksi pimeään, kolkkoon puistoon.\n\nTäällä hän saattoi täyttää aikomuksensa. \"Pelastus näistä tuskista.\nIrmgardin kanssa kyllä tulisin toimeen\", sanoi hän itsekseen, \"mutta\ntaloudellinen perikato! -- Siis pois kaikki, josta minut voisi\ntuntea rikkaana John Gouldina!\" Kiireesti heitti hän pois kukkaron,\nnenäliinan, kaikki mikä voi saattaa hänen jälilleen.\n\nHän oli juuri aikeissa lauaista kuulan päähänsä, kun eräs tuuma äkkiä\nristeili hänen aivoissaan.\n\nVielä löytyi pelastuksen tie.\n\nHänen sielussaan syntyi kauhea aikomus.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nSalaperäinen murha.\n\n\nGouldin herrasväen mukavassa ja hienossa ruokasalissa olivat seuraavana\naamuna Mary, Arthur ja tuo uusi seuranainen Irmgard kokoontuneina.\n\nArthur piti sanomalehteä edessään, peittääkseen mielenliikutustaan.\nRuoka ei liioin ollut maittanut. \"Oletteko hankkineet lapsellenne hyvän\nhoidon, miss Nordheim?\" keskeytti Mary hiljaisuuden.\n\nNimi Nordheim pani Arthurin sydämen vavahtamaan.\n\n\"Niin toivon, mrs Gould, muuten en saisi mitään rauhaa\", vastasi\nIrmgard hieman vapisevalla äänellä.\n\n\"Käsitän että rakastatte lastanne, se kun ainoa, mikä teille surussanne\non jäänyt\", jatkoi Mary. \"Oi, Jumalani, kuinka olette mahtanut kärsiä!\nAjatteles, John\", sanoi Mary kääntyen miehensä puoleen, \"kutsun\nseuranaistamme neidiksi palvelusväen vuoksi, joiden ei tarvitse tietää\nasian oikeata laitaa. Mutta hän onkin rouva, onneton, hyljätty vaimo,\njonka miehensä on hyljännyt. Kuinka voi löytyä niin uskotonta miestä,\njoka saattaa jättää vaimonsa ja lapsensa ja heittää heidät kurjuuteen,\nhätään? Mutta sinä et kylläkään sitä käsitä, sillä tiedänhän että\nsinulla on jalo, rakastavainen sydän.\"\n\nArthur ei vastannut eikä hän uskaltanut katsoa Irmgardiin, mutta\nhänen levoton katseensa ja värittömät kasvonsa osoittivat sielussaan\nraivoavaa myrskyä.\n\n\"Mitä tekisitte, miss Nordheim, jos jälleen tapaisitte tuon\nuskottoman?\" kysyi Mary.\n\n\"Olen jo hänet löytänyt, mrs Gould!\"\n\n\"Miten, te tiedätte missä hän on? Entä hän?\"\n\n\"Hän on mennyt uusiin naimisiin!\"\n\n\"Uusiin naimisiin! Silloinhan hän tekee tuon toisen vaimon yhtä\nonnettomaksi, tuo kurja! Hänhän on roisto!\"\n\n\"Niinpä onkin, mrs Gould!\"\n\n\"Ja te rakastatte häntä vieläkin?\" sanoi Mary päätään ravistaen.\n\n\"Tuota ette käsitä, rouvani\", vastasi Irmgard, \"en aina itsekään\ntiedä, miten tuo kaikki on mahdollista kärsiä.\"\n\nTällä hetkellä kuului äänekkäitä huutoja kadulta.\n\n\"Mitä siellä?\" kysyi Mary. \"Kuuletko, John?\"\n\nJohn nousi ja astui akkunan luo. Nyt kuuluivat huudot selvään.\n\n\"Lisälehti! Ostakaa lisälehti! Murha! Laaja selonteko!-Murha\nMadisonkadulla\", kuului edelleen.\n\n\"Madisonkadulla\", huudahti Mary, \"isäni talo on Madisonkadulla!\"\n\nArthur katseli maahan, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Silloin\nkoputettiin ovea.\n\nKamarineiti astui sisään kalpeana, sanomatta sanaakaan suustaan.\nKädessään piti hän lisälehteä.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" huusi Mary, kauhean aavistuksen valtaamana. Hän\notti lehden.\n\nMutta tuskin hän oli lukenut ensi sanat, ennenkuin hän päästi huudon ja\ntainnoksissaan kaatui maahan, sanomalehden pudotessa hänen kädestään.\n\nIrmgard ja kamari neiti nostivat Maryn laattialta ja kantoivat hänet\nsohvalle. Vielä ei Irmgard tietänyt kuinka lehti oli saanut aikaan noin\nkauhean vaikutuksen.\n\nAinoa, joka ei menettänyt mielenmalttiaan, oli Arthur. Irmgard kumartui\nja otti lisälehden. Hän luki:\n\n    Salaperäinen murha.\n\n    Madisonkadulla Nro 101 tavattiin aikaiseen tänä aamuna\n    monimiljonääri ja laivanomistaja mr Smith kuolleena\n    makuuhuoneessaan, rinnassaan ammottava haava ja kokonaan veren\n    tahraamana. Murha on tapahtunut ja on tehty yöllä. Ryöstöä ei\n    näy tapahtuneen. Viereisessä huoneessa oleva kassakaappi ja\n    muissa huoneissa löytyvät kalleudet ovat jälellä. Jopa kello,\n    kellonperät ja kukkaro ovat koskematta. Jos murha on tapahtunut\n    kostosta vai onko murhaaja pelästyneenä paennut ennenkuin ehti\n    ryöstämään arvoesineet ja avata kassakaapin, siitä ei vielä ole\n    selkoa. Murhaajasta ei ole mitään jälkiä.\n\nIrmgard katsahti ylös. Hänen silmänsä sattuivat Arthuriin, joka oli\nkumartunut Maryn yli.\n\nIrmgardissa syntyi kauhea ajatus, joka sai hänen sydämensä vapisemaan.\nHäntä puistatti tuo kalpea mies, joka oli hänen lapsensa isä, joka\nkerran oli häntä syleillyt ja vielä eilen oli kovasti kamppaillut hänen\nkanssaan papereista.\n\nMiksi ei Arthur ottanut lehteä? Joko hän tiesi mitä siinä kerrottiin?\n\nEteisestä kuului ääniä.\n\nOvea koputettiin. Palvelija astui huoneeseen.\n\nHän kääntyi Arthurin puoleen.\n\n\"Mr Gould! -- Eräs poliisivirkamies, Bernard, on juuri saapunut\", hän\nselitti.\n\nArthur oikasihe. Hän tunsi New-Yorkin taitavimman poliisimiehen,\nBernardin nimen, -- mitä hän tahtoi?\n\nKylmänä kääntyi hän palvelijan puoleen.\n\n\"Missä tuo virkamies on?\" hän kysyi.\n\n\"Vastaanottohuoneessa\", vastasi palvelija. Hetkeäkään epäröimättä astui\nArthur ovea kohti.\n\nPalvelija avasi oven.\n\nArthur astui vastaanottohuoneeseen, jossa Bernard, joka aina oli\nsiviilivaatteissa, odotti.\n\n\"Mr Gould, saavun luoksenne yhtä surullisessa kuin salaisessa\nasiassa\", hän alkoi. \"Mrs Gould, rouvanne, on mr Smithin ainoa tytär\nja perijätär. Minun on, ikävä kyllä, valmistettava rouvaanne kuulemaan\nsurullisia asioita.\"\n\n\"Onnettomuus, josta puhutte, on äsken meille tullut tiedoksi ja niin\nvaltavasti sattunut vaimooni, että hän on aivan menehtymäisillään\",\nvastasi Arthur, \"mutta sanokaa minulle ennen kaikkea muuta, herraseni,\nmistä johtuu että nyt vasta saamme tiedon tapahtumasta, kun sitä jo\nhuudetaan kaduilla?\"\n\n\"Minun on toistaiseksi pakko pitää asioita virkasalaisuutena, mr Gould!\nLöytyy seikkoja, joiden vuoksi ei kukaan saa tulla taloon.\"\n\n\"Tarkotatte, että huoneusto ensin on tutkittava. Mutta miksi ei Bob,\nappi-isäni vanha palvelija, tullut? Minusta on tällainen menettely\naivan kummallinen!\"\n\n\"On tapauksia, jolloin on pakko menetellä kummallisten sääntöjen\nmukaan\", vakuutti Bernard, \"ja sellaisesta tapauksesta on nyt kysymys!\nMilloin olitte viimeksi appi-isänne luona?\"\n\n\"On siitä jo hyvä aika.\"\n\n\"Ja vaimonne?\"\n\n\"Vaimoni kävi siellä aivan äskettäin.\"\n\n\"Vaan te ette? Olivatko valinne ukon kanssa kireät?\"\n\nArthurin silmissä näkyi uhkaava katse.\n\n\"Mitä varten nämät kysymykset, herraseni?\" hän kysyi.\n\nBernard näki katseen.\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi hän keveästi kumartaen, \"kysyin vain\nsaadakseni selvää, josko vanha Bob on meille laskenut luikuria vaiko\nei.\"\n\n\"Bob? Mitä hän on sanonut.\"\n\n\"Sekavimpia tyhmyyksiä.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja kertokaa minulle.\"\n\nTällä hetkellä keskustelu keskeytyi. Ovi avautui.\n\nIrmgardiin nojautuneena Mary astui saliin.\n\n\"Te olette virkamies\", hän huusi, \"armahtakaa! Sanokaa, onko isäni --\nei, sehän on mahdotonta, Smithin nimi on siksi yleinen, saattaahan olla\nerehdys, ehkä joku toinen.\"\n\nMary oli irtaunut Irmgardista ja astui Bernardin luo, joka kumarsi.\n\n\"Kova, raskas onnettomuus teitä on kohdannut, rouvaseni\", hän vastasi,\n\"mutta olkaa vahva ja kestävä. Minulla on surullinen velvollisuus\nilmoittaa isänne kuolemasta.\"\n\n\"Mutta, Jumalan nimessä -- mitä on tapahtunut? Onko tuo kauhea tieto\ntotta? Onko rakas isäraukkani murhattu?\"\n\n\"Surullista kyllä, että niin on, rouvaseni.\"\n\nNyt ratkesi Mary itkuun, joka tukehdutti hänen äänensä.\n\nVihdoinkin kuivasi hän kyyneleensä hienolla pitsinenäliinallaan.\n\nArthur vei hänet nojatuolin luo.\n\n\"Sanokaa meille kaikki, herrani\", nyyhkytti Mary, \"isäraukkani -- --\nonko hän kuollut?\"\n\n\"Kun tänäaamuna aikaseen palvelija ilmoitti miten hän oli löytänyt\nherransa, lähti heti useita poliiseja sekä tutkintotuomari ja lääkäri\nmr Smithin taloon. Lääkäri saattoi ainoastaan todistaa että onneton oli\nkuollut yön aikana. Hän oli jo kylmä ja kangistuminen oli jo alkanut.\"\n\n\"Ja ken on -- kuka kurja roisto on -- uhrannut kalliin isäni hengen\nrahanhimonsa vuoksi?\"\n\n\"Surukseni en tästä voi antaa mitään tietoa.\"\n\n\"Minä tahdon mennä hänen luokseen\", huusi Mary ja nousi ylös, \"minun\ntäytyy nähdä hänet!\"\n\nJa taasen kyyneltulva pulpahti esiin.\n\nArthur koki häntä tyynnyttää.\n\nKoko ajan Irmgardin katseet seurasivat Arthuria.\n\nArthurin harhaileva katse sattui Irmgardiin. Heidän katseensa tapasivat\nhetkeksi toisensa. Jotain kauheata oli Arthurin katseessa Kauhea tunne\nvaltasi Irmgardin.\n\nOliko Arthur murhaaja? Arthur Nordheim!\n\n\"Jos tahdotte, rouva Gould, niin olen valmis seuraamaan teitä isänne\ntaloon, jonne ei ketään muita päästetä\", sanoi Bernard Maryn toinnuttua.\n\n\"Mieheni kaiketi saa tulla mukaani\", sanoi Mary päättävästi \"Mieheni,\nturvani, kaikkeni!\"\n\n\"Hänhän on miehenne, luonnollisesti saa hän tulla.\"\n\n\"Ja missä on Bob, vanha, hyvä Bobimme?\"\n\n\"Olette löytävä hänet kuolleen talossa.\"\n\n\"Miksi ei hän tullut minua hakemaan?\"\n\n\"En tiedä, miks'ei hän ensinnä tullut teille, mrs Gould\", sanoi Bernard.\n\n\"Eikö tiedetä miten tapahtuma on sattunut, eikö ole löydetty murhaajaa,\njonka kiroon?\"\n\nBernard kohautti olkapäitään.\n\n\"Valitan, rouvani, mutta murha on tehty yöllä ja murhaaja on paennut.\"\n\n\"Paennut, -- talo on lukittu, samoin huoneet -- -- järkeni on sekasin\n--.\"\n\n\"Murhaaja kai on häiritty. Hänellä on ollut portin avain ja sen avulla\nonnistunut huomaamatta pääsemään pakoon?\"\n\n\"Ainoastaan isälläni oli portin avain, sen tiedän.\"\n\n\"Tarkottamanne avain on löydetty isänne huoneesta.\"\n\n\"Mutta sanokaa sitte miten murhaaja on voinut poistua tuosta lukitusta\ntalosta?\" huusi Mary.\n\n\"Ehkä hän on mennyt akkunasta, rakas Mary\", sanoi Arthur.\n\n\"Tämä selitys ei kelpaa, sillä kaikki akkunat olivat suljetut\", sanoi\nBernard.\n\n\"Silloin tässä on arvotus\", myönsi Mary epätoivoisena.\n\n\"Salaisuus, sen myönnän\", sanoi Bernard, \"mutta tämän verisen\nsalaisuuden kyllä tulen selvittämään, siitä vastaan.\"\n\n\"En vielä saata tuota käsittää -- kuollut -- isäni, -- oi, se on\nkauheata!\"\n\n\"Kestävyyttä, rakas Mary\", sanoi Arthur.\n\n\"Siis olet sinä ainoa, jonka omaan, rakas, kallis mieheni!\" --\n\n\"Lähtekäämme Madisonkadulle\", sanoi Arthur, \"jättäkäämme jäähyväiset\nisällesi, Mary.\"\n\n\"Jos suvaitsette, mr Gould, niin seuraan teitä ja vaimoanne\", sanoi\nBernard.\n\nMiehensä käsivarteen nojautuneena astui Mary ulos huoneesta.\n\nBernard seurasi heitä.\n\nIrmgard jäi yksin salonkiin.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala\", sanoi hän itsekseen, \"mikä kauhea ajatus\nminussa herääkin. Minua peloittaa tuo mies, jota kerran rakastin.\"\n\nEpätoivoisena painaen kätensä vasten kasvojaan, laskeutui Irmgard\npolvilleen ja hiljaisia nyyhkytyksiä kuului tuossa korkeassa, kullalla\nkoristetussa huoneessa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMr Smithin ruumis.\n\n\nSmithin murha oli kaupungissa herättänyt suurinta huomiota, sillä\nmr Smith oli hyvin tunnettu henkilö. Kaikkialla puhuttiin tuosta\nsalaperäisestä murhasta. Talo Madisonkadulla oli suljettu. Siellä\noli ainoastaan muutamia salapoliiseja sekä tutkintotuomari ja hänen\nkirjurinsa. Paitsi näitä ei ollut muita kuin vanha Bob, joka kauan\nmonet vuodet oli ollut mr Smithin palveluksessa ja yksinään hänen\nkanssaan oli asunut tuossa suuressa talossa.\n\nMr Smith, joka oli epäluuloinen kaikkia kohtaan, oli tyttärensä\navioliiton jälkeen hävittänyt suuren taloutensa ja erottanut muut\npalvelijat kuin Bobin.\n\nHänen laivanvarustuskonttorinsa oli toisella kadulla. Talossaan\noli hänellä seiniin muurattuja kassakaappeja, joissa hän säilytti\narvopaperinsa ja aarteensa, jotka olivat hänen ainoa ilonsa. Tänä\naamuna oli Bob -- kuten aina muulloinkin -- laittanut kuntoon teen,\njota mr Smith tapasi juoda joka aamu kello 9.\n\nHän järjesti kaikki ruokasalissa ja naputti sitte sänkykamarin ovelle.\n\nMutta sisällä vallitsi hiljaisuus.\n\n\"Mr Smith!\" huusi Bob äänekkäästi.\n\nMitään vastausta ei kuulunut.\n\nHän naputti ja huusi useita kertoja, vastausta saamatta.\n\n\"Ehkä hän on mennyt ulos\", ajatteli Bob itsekseen, \"mutta siinä\ntapauksessa on kaiketi ovi lukitsematta.\" Bob tarttui ovenripaan.\nSe aukeni. Samassa silmänräpäyksessä kuin ovi avautui, peräytyi Bob\ntakaisin --.\n\nKuni halvautuneena hän siinä seisoi, kuolonkalpeana. Sängyssä makasi,\nainoastaan puoleksi riisuutuneena, hänen herransa, antamatta itsestään\nelon merkkiä.\n\nKoko sänky ja vaatteet, jotka olivat mr Smithin päällä, olivat kokonaan\nveren tahraamia.\n\nNäky oli niin kauhea, niin järisyttävä, että Bob oli vallan kauhusta\nlamautunut.\n\nSitte kiiruhti hän sängyn luo, surun valtaamana syleili hän herransa\nruumista ja kovasti itkien heittäytyi hän kuolleen yli.\n\nBob itki kuin lapsi. Kun hän nousi ja näki veren tahraamat kasvot,\nsilloin vasta selvisi hänelle asia.\n\nMr Smith oli murhattu! --\n\nSuru ja pelko valtasi vanhuksen ja tietämättä mitä hän teki, juoksi hän\nulos makuuhuoneesta, huomaamatta vaatteissaan olevia veripilkkuja.\n\nÄkkiä hän seisahtui.\n\nAjatteles jos murhaaja vielä olisi talossa!\n\nKuinka oli murhaaja päässyt taloon, kun ainoastaan mr Smithillä oli\ntalon avain?\n\nTosin hän oli kuullut askeleita varsin myöhään, mutta luullut että\nse oli mr Smith, joka oli käynyt lukitsemassa portin ennenkuin kävi\nlevolle.\n\nBob voitti pelästyksensä ja meni alas eteiseen. Portti oli, kuten aina,\nlukittu. Murhaajan oli näin ollen täytynyt ottaa avain mukaansa ja oli\nsulkenut portin. Vielä kerran meni Bob sänkykamariin.\n\nHän katseli ympärilleen. Kaikki oli paikallaan. Jopa avainkin riippui\npaikallaan.\n\nHetkeäkään viipymättä otti Bob avaimen, juoksi alas, avasi portin ja\nsulki sen taasen jälessään.\n\nHän juoksi kadulla ihmisten ohi ja lähimmälle poliisiasemalle, jossa\nilmoitti mitä oli tapahtunut:\n\nHeti lähti useita salapoliiseja Bobin kera Madisonkadun satayhteen.\n\nKohta senjälkeen saapui poliisimestari Rogers, jonka tunnemme, sekä\nmarsalkka Bernard järjestämään talon vartioimista.\n\nYhdellä ainoalla katseella näki Bernard, saavuttuaan makuuhuoneeseen,\nkoko aseman tilan.\n\nMitään epäjärjestystä ei vallinnut. Mitään taistelua ei näkynyt olleen.\n\nRogers sai pian selville ettei mitään ryöstöä ollut tapahtunut.\n\nÄkkiä astui Bernard vanhan Bobin luo ja tarttui hänen takkiinsa.\nVaatteissa oli veripilkkuja, joita Bernard osoitti, terävästi\nkatseellaan tutkien vanhusta.\n\nPelästyneenä Bob perääntyi.\n\nBernard ei sanonut sanaakaan.\n\n\"Heittäydyin herrani yli, siitä sain veritahrat.\"\n\nTällävälin oli Rogers tutkinut kaikkea mitä piti tärkeänä ja huomannut\nkellon, perät ja avainkimpunkin olevan jälellä.\n\nSilloin seisattui taas vaunu oven eteen.\n\nTutkintotuomari, lääkäri ja kirjuri nousivat vaunuista, vaihtoivat\njoitakin sanoja kadulla olevan poliisin kanssa ja astuivat taloon.\n\nLääkäri selitti kuoleman sattuneen yön aikana.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala\", huusi Bob äkkiä, \"antakaa minun mennä mrs\nGouldin luo. Hän on herrani ainoa tytär! Hän ei tiedä mitään koko\nonnettomuudesta!\"\n\n\"Te pysytte täällä\", sanoi tutkintotuomari ankaralla äänellä, \"minä\nannan tiedon rouvalle. Ken te olette?\"\n\n\"Olen mr Smithin vanha palvelija\", sanoi Bob.\n\n\"Onko täällä muita talossa?\"\n\n\"Ei ketään.\"\n\n\"Hyvä, ette saa poistua talosta\", päätti tutkintotuomari, heittäen\nsilmäyksen Bobin vaatteissa oleviin veripilkkuihin. \"Mr Bernard, olkaa\nhyvä ja menkää mrs Gouldin luokse ilmoittamaan tapahtumasta.\"\n\nMr Bernard läksi, muiden tutkimusta jatkaessa.\n\nÄkkiä kuului askeleita ja ääniä ruokasalista.\n\nVanha palvelija, joka oli syrjässä, kuunteli.\n\n\"Miss Mary, mrs Gould!\" huudahti hän itkun puoleksi tukahuttamalla\näänellä ja kiiruhti ulos ovesta.\n\nHengästyneenä ja mielenliikutuksen valtaamana syöksyi Mary\nmakuuhuoneeseen.\n\nKun hän sai nähdä murhatun ruumiin sängyssä, lankesi hän valittaen\npolvilleen isänsä ruumiin eteen.\n\n\"Isäni\", huusi hän, \"rakas isäni.\"\n\nBob ja Maryä seurannut kamarineiti puhkesivat itkuun.\n\nArthur vakavasti ja kasvoiltaan kalpeana tervehti läsnäolevia. Sitte\nlähestyi hän sänkyä.\n\nHän heitti vain nopean katseen ruumiiseen, ja vavistus hänet valtasi.\n\n\"Kauheata\", hän mutisi ja kääntyi lääkärin puoleen. \"Kuinka tämä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Murha on tapahtunut aamulla, mutta sen kai Bob tietää.\"\n\nTällä hetkellä näkyi ovessa mustapukuinen nainen.\n\nVakavana ja jäykkänä seisoi hän siinä, katsellen Arthuria.\n\nSe oli Irmgard.\n\nHän oli seurannut Maryä ja seisoi äkkiä kynnyksellä.\n\nIrmgardin näkeminen tuntui tekevän kauhean vaikutuksen Arthuriin.\n\nIrmgard astui huoneeseen ja katseli ruumiin luona polveutuvaa Maryä.\n\n\"Kuka on tämä nainen?\" sanoi tutkintotuomari Arthurille, saaden itsekin\nomituisen tunteen tuosta mustapukuisesta olennosta.\n\n\"Vaimoni seuranainen\", vastasi Arthur.\n\nMary nousi ja tahtoi heittäytyä ruumiin päälle sitä suudellakseen,\nmutta silloin hänen voimansa uupuivat ja hän vajosi takanaan seisovan\nIrmgardin käsiin.\n\nKylmänä ja kaiken suhteen välinpitämättömänä seisoi Arthur, vaikka\ntapahtuma näkyi kaikkiin muihin tehneen syvän vaikutuksen.\n\nIrmgard laski tainnoksissa olevan Maryn nojatuoliin. Nyt hän taasen\nseisoi Arthuria katsellen. Tällä hetkellä näytti hän siltä, kuin\ntietäisi hän kaikki.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nVanha Bob.\n\n\nKuolinhuoneessa vallitsi hiljaisuus. Mary, Arthur ja Irmgard olivat\npoistuneet talosta.\n\nRuokasaliin kokoontuivat virkamiehet ja tutkintotuomari kääntyi Bobin\npuoleen, sanoen:\n\n\"Teidän nimenne on Robert Garden ja te olette kuuden vuoden ajan ollut\ntalossa, kuten marsalkka Bernard on havainnut huoneessanne löytyvistä\npapereista.\"\n\n\"Kuinka pääsitte ulos talosta aamulla? Oliko portti auki?\"\n\n\"Ei, se oli suljettu\", vastasi Bob.\n\n\"Bernard on tänä aamuna tutkinut, ettei ainoakaan akkuna ollut\navoinna\", jatkoi Fulton. \"Murhaaja on päässyt talosta ainoastaan portin\nkautta. Kenellä on portin avain? Mr Gould on sanonut, että ainoastaan\nmr Smithillä on ollut avain ja aina itse tapasi sulkea portin.\"\n\n\"Aivan oikein. Avain riippuikin naulassa aamulla, kun minä sen otin ja\navasin portin.\"\n\n\"Sanokaa siis, Garden, kuinka murhaaja on päässyt talosta? Te ette ole\nhuomannut talossa mitään epäilyttävää?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Olettakaamme siis, että murhaaja oli piiloutunut huoneeseen, ennenkuin\nmr Smith kävi levolle. Mihin aikaan hän tapasi käydä levolle?\"\n\n\"Aina kello 12, herrani.\"\n\n\"Tuo lyö yhteen lääkärin lausunnon kanssa, että kuolema on tapahtunut\nklo 12 aikaan. Mr Smith itse sulki portin? Sulkiko hän sen myös\neilisiltana?\"\n\n\"Noin 12 aikaan kuulin askeleita käytävässä.\"\n\n\"Miksi ette tarkastaneet?\"\n\n\"Koska niin tapasi olla joka yö.\"\n\n\"Hyvä. Mr Smith sulki portin vähää vaille klo 12\", jatkoi tuomari, \"hän\notti niinkuin ainakin avaimen mukaansa makuuhuoneeseen. Tehän löysitte\nsen sieltä aamulla?\"\n\nMyöntäen Bob nyökäytti harmaata päätään.\n\n\"Kuinka on siis murhaaja saattanut päästä ulos suletusta talosta?\"\n\nVanha palvelija ei tähän voinut antaa mitään vastausta.\n\nSyntyi hetken vaitiolo.\n\n\"Sitä en ole vielä ajatellut\", sanoi Bob lopulta, \"luulin että hän\nvieläkin olisi ollut talossa.\"\n\n\"Hm\", -- sanoi Fulton, \"ettekö yöllä kuullut mitään huutoja?\"\n\n\"En lainkaan kuullut mitään, mutta aamulla oli pelästykseni sitä\nsuurempi.\"\n\n\"Milloin viimeksi olitte huoneessa, Garden? Tarkotan, milloin viimeksi\npuhuitte mr Smithin kanssa?\"\n\n\"Noin kello 10, kun herrani tavallisuuden mukaan joi teensä.\"\n\n\"Mitä sanoi teille mr Smith? Missä hän oli?\"\n\n\"Mr Smith istui nojatuolissaan.\"\n\n\"Puhuiko hän kanssanne?\"\n\n\"Mr Smith puhui vain aniharvoin. Täällä kävi kaikki erittäin\nsäännöllisesti.\"\n\n\"Mitä tapahtui teenjuonnin jälkeen?\"\n\nTässä keskustelu keskeytyi. Ovi avautui ja poliisimestari Rogersin\nleveäharteinen vartalo näkyi ovessa.\n\nBernard odotti vain Bobin seuraavaa vastausta, mennäkseen sitte\nRogersin kanssa seuraavaan huoneeseen.\n\n\"Sitte poistuin herra Smithin Luota\", vastasi Bob.\n\n\"Ettekö senjälkeen häntä nähnyt?\"\n\n\"En, herra, sillä olin huoneessani.\"\n\n\"Ettekö viime aikoina ole huomannut mitään epäilyttävät talossa tai sen\nläheisyydessä?\"\n\n\"Tietääkseni en.\"\n\n\"Mutta, teidän täytyy toki myöntää, että joku on ollut täällä ja tehnyt\nmurhan.\"\n\n\"Kuinka saitte veripilkkuja vaatteisiinne, Garden?\"\n\n\"Olenhan jo kerran sen selittänyt. Suruissani heittäydyin herrani\nruumiin ylitse.\"\n\n\"Ja kuinka tahdotte selittää, sen seikan, että murhaaja on päässyt ulos\ntalosta?\"\n\n\"Hänellä on täytynyt olla jäljennös avaimesta tai tiirikka.\"\n\n\"Olen tarkastanut avainta. Marsalkka Bernard, joka on sellaisten asiain\ntuntija, on selittänyt, ettei tiirikka käy lukkoon, joka on oikea\ntaideteos. Ainoastaan jäljennös on voitu tehdä. Mutta sekin on ollut\nmahdotonta, kun mr Smithillä aina on ollut avain hallussaan.\"\n\nRuumishuoneesta kuului ääniä, joten tutkintotuomari vaikeni ja kuunteli.\n\n\"Se on todellinen löytö! Tuon nahkatupen on murhaaja kadottanut,\nunhottanut.\"\n\n\"Se on pudonnut hänen kädestään tai sängystä, sillä se oli sängyn\ntakana.\"\n\nNyt Bernard näkyi ovessa, pitäen jotakin kädessään.\n\n\"Mitä olette löytänyt?\" kysyi Fulton.\n\n\"Mr Roberts on juuri löytänyt tämän tupen murhatun sängyn alta\",\nvastasi Bernard, ojentaen sen asianajajalle, tämä \"tuppi kuuluu\nepäilemättä siihen tikariin, jolla murha on tehty.\"\n\n\"Garden\", sanoi tutkintotuomari ja näytti löytöä vanhalle palvelijalle,\n\"tunnetteko tämän nahkatupen?\"\n\n\"En, herra, ole sitä koskaan ennen nähnyt\", vastasi Bob kyyneleitään\npyyhkien.\n\n\"Murhaaja on ottanut mukaansa tikarin, koska sitä ei löydy\", tuumi\nBernard, \"ja tuppi on siis tärkeä löytö. Ikävä kyllä ei siinä ole\nmitään leimaa tai merkkiä, josta saisi selville mistä se on ostettu.\"\n\nRoberts ja nuo muut poliisimiehet poistuivat ruumishuoneesta,\nperusteellisesti tarkastaakseen koko talon.\n\n\"Oletteko löytänyt mitään palvelija Gardenin huoneesta?\" kysyi Fulton.\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Garden, tiedättekö ketään, jolla olisi tähän tuppeen sopiva tikari\",\nkysyi Fulton.\n\n\"En, herra.\"\n\n\"Eikö teillä itsellänne ole tikaria?\"\n\nYhä vieläkin oli vanha Bob tietymätön siitä raskaasta epäluulosta, joka\nlepäsi hänen päällään. Epäluulo johtui hänen, vaatteissaan olevista\nveripilkuista sekä siitä että kukaan muu et olisi voinut poistua\ntalosta.\n\nBob vangittiin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nRakkaus muuttuu vihaksi.\n\n\nIsänsä kauhean kuoleman johdosta oli Mary sairastunut siihen määrään,\nettä Irmgardin oli häntä hoidettava. Siihen lisäksi suri hän vanhan\nBobin kohtalosta. Sillä Mary oli vahvasti vakuutettu siitä että tuo\nvanha palvelija oli viaton murhaan.\n\nKaikesta huolimatta pidettiin Bob vangittuna, ja kaikki hänen\nvakuutuksensa syyttömyydestään olivat turhat.\n\nIrmgard hoiti Maryä kuten sisarta ja valvoi hänen luonaan,\njonka johdosta heidän välillä syntyi ystävyysside. Irmgardin\nmyötätuntoisuuden kasvaessa Maryä kohtaan, kasvoi hänen vihansa\nArthuria kohtaan, ja hän olisi heti poistunut talosta ellei Marylle\nolisi ollut tarpeen hänen apunsa.\n\nMary lepäsi sohvalla ja Irmgard istui hänen vieressään. \"Irmgard, --\nsanokaa minulle\", -- sanoi Mary, -- \"kuka on tehnyt tuon murhan! En\nkoskaan pääse vapaaksi tuosta ajatuksesta, se vaivaa minua kauheasti!\nBob raukka!\"\n\n\"Se on selvittämätön arvoitus! Ainoastaan yksi avain löytyi!\"\n\n\"Ei, Irmgard, niitä oli kaksi!\"\n\n\"Kaksi\", kysyi Irmgard hämmästyneenä katsellen Maryä.\n\n\"Toinen avain oli isällä, toinen minulla.\"\n\n\"Ja onko avaimenne tallessa, rouva Gould?\"\n\n\"Se on kirjoituspöytäni laatikossa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaryn nukuttua Irmgard hiljaa nousi ja meni omaan huoneeseensa. Hän\najatteli lastaan ja aikoi mennä sitä katsomaan.\n\nKetään ei ollut käytävässä.\n\nKun hän tuli huoneeseensa, joka oli käytävän toisessa päässä, huomasi\nhän puolipimeässä huoneessa edessään varjon, joka tuli häntä kohti ja\ntarttui hänen käteensä.\n\nIrmgard huudahti.\n\n\"Hiljaa\", kuiskasi tukahdutetulla äänellä tuo varjo, \"minä se olen!\"\n\n\"Valoa\", huudahti Irmgard, tyyntyen. \"Valoa, tai muuten; huudan apua!\"\n\nVihdoinkin sai hän kätensä vapaaksi.\n\nHän ojensi kätensä seinää kohti.\n\nHuone oli äkkiä valoisana.\n\nArthur seisoi Irmgardin edessä.\n\n\"Mitä täällä tahdot?\" kysyi Irmgard. \"Miksi lymyilet minun:\nhuoneessani?\"\n\n\"Tahdoin puhua kanssasi\", vastasi Arthur hiljaa\n\nHän tahtoi sulkea oven.\n\n\"Takaisin!\" huudahti Irmgard. \"Elä uskallakkaan ottaa: avainta!\"\n\n\"Hyvä. Astu sitte tänne edemmäs. Tuolla ulkona saattais joku kuunnella.\"\n\n\"Mitä sinulla on sanottavana.\"\n\n\"Meidän täytyy saada asiamme selväksi. Käsittänethän itsekin ettei\ntätä suhdetta kauvan voi jatkua. Jo tänään on kaikki entisyys meidän\nvälillämme oleva lopussa!\"\n\nIrmgard katseli tuota kalpeata miestä ja hän tunsi että rakkautensa\nhäneen oli sammunut ja että viha sekä ylenkatse olivat saaneet entisen\nrakkauden sijan.\n\n\"Minun täytyy saada nuo sinun hallussasi olevat paperit\", jatkoi Arthur\nhiljaisella äänellä, \"minun täytyy ne saada!\"\n\n\"Papereita et saa\", selitti Irmgard. \"Nyt tiedän mitä teit täällä minun\nhuoneessani, sinä etsit papereita!\"\n\n\"Mihin hintaan hyvänsä minun ne täytyy saada! Missä ne ovat? Äsken\nkun sinä tulit tänne, olin sinun vallassasi, mutta nyt ovat suhteet\nmuuttuneet! Nyt tapahtuu minun tahtoni eikä sinun -- --\".\n\nIrmgard katseli häntä peloissaan.\n\nMitä hän aikoikaan -- --.\n\n\"Noita papereita et koskaan saa. Et koskaan!\"\n\n\"No, hyvä\", sanoi Arthur, \"mene alas Rantakadulle, siellä on pieni\ntalo, jossa asuu luotsin leski Brook --.\"\n\nHuuto pääsi Irmgardin huulilta.\n\n\"Lapseni\", hän huudahti, \"sinä olet ottanut lapseni, ainoani! --\"\n\n\"Hiljaa! Ellet puhu hiljemmin, et saa tietää enää mitään.\"\n\n\"Laupias Jumala --.\"\n\n\"Sinun asiasi on nyt valita. Saat lapsesi, jos annat minulle paperit ja\npäästät minut sanostani.\"\n\n\"Valehtelet, kurja, sinä valehtelet\", huudahti Irmgard, joka ei vielä\ntäydelleen voinut käsittää kaikkea, vaan oletti Arthurin ainoastaan\ntahtovan pakottaa häntä antamaan pois käsistään vihkimätodistuksen.\n\"Rouva Brook on rehellinen nainen, eikä hän ole antanut lasta pois\nluotaan! Sinä valehtelet!\"\n\n\"Sinulla on vara valita! Mutta pian, jo tänään!\" sanoi Arthur\nhiljaisella äänellä. \"Saat lapsesi, jos ainiaaksi luovut minusta ja\nannat minulle todistukset. Annan sinulle summan rahaa ja sinä jätät\ntämän talon jo ensi yönä --.\"\n\nIrmgardilla oli yksi ainoa ajatus, ja se koski hänen lastaan.\n\nNyt täytyi hän saada varmuuden -- mihin hintaan hyvänsä -- nyt heti.\n\nSanaakaan sanomatta, Arthuriin katsomattakaan kiiruhti hän ovelle.\n\nEnnenkuin Arthur ennätti sitä estämään oli hän jo avannut oven. Eteinen\noli tyhjä.\n\nKuni aaveitten ajamana, kauhean tuskan valtaamana kiiruhti hän ulos\nkadulle.\n\nLapsensa kohtalon tähden hän vapisi.\n\nOhikulkijat katselivat häntä oudoksuen, hänen kiiruhtaessaan pitkin\nkatua.\n\nOli kylmä, pimeä ja sateinen ilta. Kaasulyhdyt valaisivat heikosti.\n\nHarhailtuaan sinne tänne, saapui Irmgard vihdoinkin Rantakadulle.\n\nAinoastaan pari minuuttia vielä, ja hän oli päässyt tuon pienen talon\nluo. -- --\n\nOle urhoollinen, nuori äiti, ole urhoollinen!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nLapsenryöstö.\n\n\nJoitakin tuntia aikaisemmin, sumun juuri laskiessa sataman ja katujen\nyli, lähestyi eräs vene Rantakadun luona olevaa laituria.\n\nVeneen mastossa oli purje ja suuri viheriä lyhty.\n\nVeneessä oli kaksi miestä, jotka viheriässä valossa näyttivät\nneekereiltä. He eivät puhuneet keskenään. Joko olivat keskenään\nsopineet vaitiolosta taikka olivat he useasti ennen tehneet saman\nmatkan.\n\nPeräsimessä oleva mies liikahti.\n\nRuskea purje laskettiin.\n\nVene lähestyi siltaa.\n\nViheriä lyhtykin laskettiin alas.\n\nSillalla seisoessaan näki että molemmat miehet todellakin olivat mustia.\n\nTornin kello löi nyt seitsemää.\n\n\"Mitä hän sanoi, Harry?\" mutisi toinen miehistä. \"Missä hän meitä\nodottaa?\"\n\n\"Hiilivaraston luona\", vastasi toinen.\n\n\"Ja sinä otat lapsen mukaasi\", kysyi ensimmäinen.\n\n\"Mitäpä tuo sitte olisi Jim!\" tuumi Harry, \"se on joko perhe- tai\nperintöriita, mitäpä minä tiedän! Mies on lapsen isä ja on luvannut\nkymmenen dollaria mieheen, jos tuomme lapsen hänelle. Muuta hän ei ole\nsanonut.\"\n\n\"Ja lapsi on luotsin talossa -- hänen, joka viime vuonna upposi?\"\n\n\"Tule nyt, meidän täytyy yrittää onnistua\", vastasi toinen, miehistä,\nasettaen sammuttamansa lyhdyn veneeseen.\n\n\"Tunnetko Brookin talon?\"\n\nHarry nyökäytti päätään ja astui edelleen maihin.\n\nJim seurasi häntä raskain liikkein.\n\nRantakatu oli autio ja tyhjä. Pitkä talojen rivi oli paikottain\nkeskeytynyt ja avoimet paikat talojen välissä käytettiin\nvarastopaikkoina kaikenlaiselle romulle.\n\nHarry kulki edellä.\n\nHe lähestyivät Brookin lesken taloa, jonka toisesta kerroksesta näkyi\nvaloa eräässä akkunassa.\n\n\"Kuulehan, muori on kotona\", mutisi Jim, \"huoneessa on valoa.\"\n\n\"Silloin meidän on lähetettävä hänet pois kotoa.\"\n\n\"Voi nähdä huoneeseen.\"\n\nPyöreän pöydän ääressä istui Brookin leski sukkaa kutoen ja lukien\nedessään olevaa virsikirjaa.\n\nTaustalla oli verhojen ympäröimänä sänky ja sen vieressä pienempi,\njossa pikku Liddy, Irmgardin lapsi, nukkui.\n\nBrookin leski oli pannut lapsen levolle ja haki nyt hiljaista\nlohdutusta kirjasta sielulleen.\n\nSilloin koputettiin ovea.\n\nRouva Brook vavahti ja meni avaamaan ovea.\n\n\"Kuka siellä!\" hän huudahti.\n\n\"Avatkaa ovi rouva Brook\", kuului vastaus, \"tahdoin vaan sanoa että\naivan lähellä tuolla kadulla on suuri joukko kivihiiliä, jotka ovat\npudonneet hiilivaunusta.\"\n\nSäästäväiselle rouvalle oli tämä hauska uutinen.\n\n\"Hiiliä, ilmaiseksi, kadulla?\" iloitsi hän ja katseli esiliinaansa.\n\n\"Odottakaa -- tulen heti!\"\n\nLeski haki kiireesti hiililapion ja vanhan säkin, sekä avasi oven.\n\nHarry seisoi hänen edessään.\n\n\"Tunnetteko sitte minut?\" kysyi leski.\n\n\"Tunsin miesvainajanne, ja kun olette leski ja jonka täytyy\nsäästää -- -- --\"\n\n\"Kiitoksia\" vastasi rouva Brook, \"missä ovat hiilet?\"\n\n\"Aivan tuolla kadulla, menkää vain pian, muuten jotkut muut ne\nottavat\", sanoi Harry. \"Minun täytyy mennä tuonne\" -- -- hän viittasi\nvastakkaiselle taholle.\n\nMuutaman askeleen päähän hän seisattui.\n\nJim tuli esiin erään pensaan varjosta.\n\n\"Onko hän poissa?\" kysyi Jim.\n\nHarry nyökäytti päätään myöntävästi.\n\nMolemmat miehet palasivat nyt pienen talon luo.\n\nOli aika kiiruhtaa.\n\nMolemmat miehet astuivat huoneeseen.\n\nHarry osotti pikku sänkyä ja lähestyi sitä.\n\nVuoteen reunalla oli vanha peite. Hän otti peitteen, nosti nukkuvan\nlapsen vuoteesta ja kääri peitteen sen ympärille, kiiruhtaen ovea kohti.\n\nMolemmat miehet poistuivat talosta. Kadulla tunki lapsen itku heidän\nkorviinsa, mutta Harry kääräsi peitteen yhä lujemmalle lapsen ympäri ja\nastui veneeseen.\n\nJim irroitti veneen.\n\nSamalla hetkellä palasi Brookin leski, joka turhaan oli hakenut hiiliä\nkadulta, takasin.\n\nJoelta kuuli hän lapsen heikkoa itkua, mutta hän ei ajatellut pikku\nLiddyä. Hän ei tahtonut hakea noita hiiliä kauempaa, sillä olihan\nläheisyydessä useita vieläkin köyhempiä perheitä, jotka paremmin olivat\nhiilien tarpeessa. Ehkä joku heistä jo oli korjannutkin nuo hiilet.\n\nKun hän oli palannut pieneen tupaansa, sulki hän jälleen oven ja\nistuutui tuoliinsa syventyäkseen muistoihinsa, katsomattakaan lapsen\nvuoteeseen.\n\nSukkaa kutoessaan ja ajatellessaan kului aika ja hän väsyi. Kätensä,\njoissa oli sukankudin, vajosivat polville ja hän nukkui.\n\nYhtäkkiä hän heräsi.\n\nJoku koputti akkunaruutuun.\n\n\"Rouva Brook! Kuulkaa! Avatkaa!\" kuului kerta toisensa jälkeen naisen\nääni ulkoa -- \"armahtakaa -- olenhan jo kolme kertaa koputtanut ovelle.\"\n\nHän avasi oven.\n\nIrmgard kiiruhti sisään.\n\n\"Lapseni! Liddyni! missä hän on?\"\n\n\"Lapsenne, hän nukkuu\", vastasi rouva Brook.\n\nIrmgard kiiruhti vuoteen luo ja näki sen olevan tyhjänä.\n\n\"Valehtelette! Kurja nainen, missä on lapseni?\"\n\nVanha vaimo ei tahtonut uskoa silmiään.\n\n\"Mrs Nordheim\", änkytti hän ja löi yhteen kätensä, -- \"Jumalan tähden\n-- missä on lapsi?\"\n\n\"Kuka täällä on ollut?\" kysyi Irmgard vavisten. -- \"Hän! Siis\ntodellakin on hän sen tehnyt.\"\n\n\"Vastatkaa, ken täällä oli?\"\n\n\"Eräs mies täällä oli, mrs Nordheim, eräs mies joka sanoi että kadulla\noli hiiliä -- -- Herra Jumala, nyt aavistan jotakin\", valitti leski\nkäsiään väännellen.\n\n\"Ja mitä te teitte?\"\n\n\"Menin ottamaan selvää hiilistä, joita hän sanoi olevan kadulla.\"\n\n\"Ja jätitte lapsen yksinään?\"\n\n\"Ainoastaan jonkun minutin ajaksi -- ja sill'aikaa --.\"\n\nIrmgard käsitti kaikki.\n\nSe oli Arthurin tekoa, siitä oli Irmgard täysin vakuutettu.\n\nArthur oli siis puhunut totta! Irmgard oli hänen vallassaan, hänellä\noli lapsi. Nyt oli kaikki menetetty -- kaikki -- --.\n\nHänen aivoissaan syntyi äkkiä uusi ajatus.\n\nRogers, polisimestari! Irmgard aikoi lähteä hänen luoksensa -- mutta\nnyt vasta hän muistikin ettei tuntenut Rogersin osotetta -- ja ilta oli\nmyöhäinen.\n\nHän oli aivan neuvotonna.\n\n\"Onko teillä mustetta, kynä ja paperia?\" kysyi hän äkkiä leskeltä.\n\nRouva Brook toi pyydetyt tavarat kuin myöskin kuoren ja postimerkin.\n\nIrmgard istuutui pöydän ääreen, päättäen heti kirjoittaa Rogersille,\njotta hän saisi kirjeen aikaiseen aamulla ja voisi tulla tapaamaan\nIrmgardia jo kello 10. Hän tiesi Rogersin varmasti saapuvan.\n\nLiikutuksesta vapisevalla kädellä hän kirjoitti.\n\n    \"Herra komisaario!\n\n    Olen äsken tuottanut teille suurta surua -- ehkä siitä olette\n    minulle suutuksissa -- mutta saatoinko muulla tavoin menetellä.\n    Te tiedätte kaikki. -- Mutta, apua olen teiltä pakotettu\n    pyytämään. Armahtakaa lastani, joka on minulta ryöstetty. Tulen\n    teille olemaan ikuisesti kiitollinen. Mr Gouldin talossa olen\n    saanut paikan seuraneitinä, siellä voitte minut tavata. Lastani\n    en voinut sinne mukaan ottaa, minun täytyi se jättää vierasten\n    hoidettavaksi. Ja nyt on lapsi tänä iltana kadonnut! Kun luotsin\n    leski Brook Rantakadulla, jonka hoidossa pikku Liddyni oli, parin\n    minutin aikana oli poissa talostaan, varastettiin lapsi. Enempää\n    en lapseni kohtalosta tiedä. Mutta löytyy eräs mies, joka tietää\n    missä lapseni on -- lapsi on hänen hallussaan! Huomenna sanon\n    teille hänen nimensä. Tulkaa, rukoilen teitä saapumaan. Kun\n    kerran teidät hylkäsin, olin vielä mielestäni sidottu -- mutta\n    en nyt enää. Kaikki se, mikä minut sitoi tuohon onnettomaan, on\n    nyt särkynyttä, minä olen vapaa, minä vihaan ja ylenkatson häntä\n    yhtäpaljon kuin teitä sydämeni pohjasta kunnioitan. Nyt tiedätte\n    kaikki, mr Rogers, kaikki, että sydämeni iloitsee odotuksesta ja\n    toivosta uskoessani teidän huomenna saapuvan minua auttamaan,\n    että annatte minulle anteeksi. Lasken tunnit -- te tulette, sen\n    tiedän, te ette unhota\n\n                                 kiitollista Irmgard Nordheimia.\"\n\nKuumeen tapaisella kiireellä oli hän kirjoittanut nämät rivit.\n\nNyt sulki hän kirjeen ja kirjoitti osotteen\n\n    Poliisikomisaario mr Rogers,\n\n                                 Täällä.\n\nHän pani postimerkin kirjeen päälle.\n\nVanha leski oli seisonut vieressä, kuivaten kyyneleitään.\n\nNyt tarttui hän Irmgardin käteen ja huokasi.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi\", rukoili hän itkien, \"minähän en ole syypää\nteitä kohdanneeseen suureen onnettomuuteen! Vanha sydämeni on pakahtua\najatellessani lapsiraukkaa -- oi, mrs Nordheim -- sanokaa edes sanakin,\nniin että kuulen teidän minua uskovan.\"\n\nIrmgard nousi seisomaan ja tarttui vaimon vapisevaan käteen.\n\n\"Uskon teitä\", sanoi hän lempeästi, \"ette te, vaan eräs toinen on\nsyyllinen -- Jumala hänet rankaisee!\"\n\nIrmgard otti kirjeen ja lähti talosta, palatakseen Clintonkadulle.\nMatkalla pisti hän tuon tärkeän kirjeen erääseen postilaatikkoon.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\"Hän on hullu!\"\n\n\nSeuraavana päivänä saapui tuomari Fulton kuulustamaan Maryä hänen\nisävainajansa elintavoista ja oloista.\n\nVanha Bob oli yhä vankilassa, vaikkakaan häntä kohtaan omistettu\nepäluulo ei ollutkaan saanut vahvistusta. Ruumiltaan ja sielultaan oli\nhän aika lailla murtunut.\n\nVaikkakin Mary oli nukkunut levollisesti ja koko lailla vahvistunut,\nkielsi Arthur kuitenkin kuulustelun hänen kanssaan, selittäen itse\nvoivansa antaa kaikki tarpeelliset tiedot.\n\nIrmgard oli Maryn luona ja odotti levottomuudella poliisikomisariota,\njoka nyt Irmgardin laskujen mukaan olisi pitänyt saada hänen kirjeensä.\n\nKun hän ei voinut salata liikutustaan ja murhettaan, alkoi Mary\nkyselemään syitä ja hän kertoi nyt lapsensa kadonneen hoitajan luota.\nMutta hän ei kertonut epäluuloaan lapsen ryöstäjästä, päinvastoin\nhän oli päättänyt ennen Rogersin tuloa kääntyä Arthurin puoleen,\nkoettaakseen mihin hintaan hyvänsä saada takasin lapsensa.\n\nLopultakin pääsi hän poistumaan Maryn huoneesta, kamarineidin tullessa\nsisään.\n\nHetki oli sopiva.\n\nNyt täytyi ratkaisun tapahtua hänen ja Arthurin välillä.\n\nKiireesti astui hän Arthurin huoneeseen.\n\nFulton oli juuri lähtenyt.\n\nIrmgardin astuessa sisään, kääntyi Arthur, joka seisoi kirjotuspöydän\nluona, hänen puoleensa.\n\nHänen silmissään paloi kauhea tuli.\n\n\"Tuletko ilmoittamaan minulle päätöksesi?\" kysyi hän pidätetyllä\näänellä.\n\n\"Sinä olet toteuttanut uhkauksesi! Sinä olet ryöstänyt ainoan minkä\nomistin, lapseni!\" valitti Irmgard.\n\n\"Etkö itse minua siihen pakottanut?\" kysyi Arthur kylmästi. \"Sinä olet\nniin tahtonut. Näetkö nyt että olet minun vallassani?\"\n\n\"Armahda!\" huusi Irmgard käsiään vääntäen, \"ajattele niitä aikoja,\njolloin vannoit minulle uskoa ja rakkautta, jolloin minut sanoillasi\nja lupauksilla viettelit, joidenka vuoksi seurasin sinua ja jätin isän\nsekä äidin. En voi käsittää sinun olevan saman Arthurin, joka alinomaan\nkuiskailit minulle rakkaudestasi. Olit mielestäni miehen esikuva --.\"\n\n\"Puhu hiljemmin! Ja miksi nämät muistelmat, eivät ne nyt hyödytä, --\nolemmehan jo kauan sitte siirtyneet entisyydestä!\"\n\n\"Katala -- sielussasi ei löydy inhimillisiä tunteita, sinä olet\nsydämetön olento -- ja kuitenkin -- viimeisen kerran puhun kanssasi!\nAnna minulle lapseni, ainoa mitä minulla on jälellä; -- eihän minulla\nole muuta jälellä, olenhan yksin ja hyljätty, minulla ei enää ole isää,\näitiä eikä puolisota -- anna minulle lapseni!\"\n\n\"Minulla on lapseen sama oikeus kuin sinullakin, sillä olenhan lapsen\nisä!\"\n\n\"Tuon oikeuden olet sinä kauan sitte menettänyt! Sinä olet pettänyt\nminut! Lapsi on yksinomaan minun!\"\n\n\"No, vanno siis, ettet koskaan ilmaise olleesi naimisissa minun\nkanssani!\"\n\n\"Kuinka\", huudahti Irmgard ja nousi kiireesti, \"pitääkö minun olla\nkunniattomana, pitääkö lapseni olemaan äpärä, oikeudetonna?\"\n\n\"Mitä sanot tai tahdot sanoa on minulle yhdentekevää, kunhan vain\npääsen olemasta sinun miehenäsi.\"\n\n\"Se ei koskaan tule tapahtumaan, ei koskaan!\" huudahti Irmgard.\n\n\"No, silloin lapsi pysyy siellä missä se on, etkä sinä koskaan näe sitä\njälleen.\"\n\nIrmgardin kasvot muuttuivat.\n\nLuja päättäväisyys sai hänessä vallan. Rukoilevasta, onnettomasta\nnaisraukasta tuli yhtäkkiä urhoollinen sankaritar.\n\n\"Siispä sinä joudutkin vankeuteen, sinä kunnoton mies!\" selitti\nIrmgard pää pystyssä ja käsi ojennettuna Arthuria kohti. \"Sinä\nolet itse kylvänyt vihan siemenen sydämeeni, olet raa'alla kädellä\ntukehduttanut viimeisenkin hivenen rakkautta. Millä hetkellä hyvänsä\nsaattaa poliisikomisario Rogers saapua tänne -- minä jätän sinut hänen\nhaltuunsa. Hän kyllä sinut korjaa.\"\n\nTällä hetkellä Mary näyttäytyi ovessa, joka hiljaa oli avattu.\n\nHän näki kalpean mutta ylpeän Irmgardin ja kuuli hänen sanansa, jotka\nkuulostivat kauheilta.\n\nArthur katsoi vaimoaan ja astui häntä kohti. Tämä viittasi Irmgardia\nkohti.\n\n\"Kovin surullista\", sanoi Arthur Marylle, \"meillä on talossamme\nmielisairas!\"\n\nMary katseli Irmgardia tutkivasta.\n\n\"Olipa hyvä että tulitte, mrs Gould\", sanoi Irmgard epätoivon\nrohkeudella, \"teidän on oltava selvillä kaikesta, niin ikävää kuin se\nteille onkin. Tuon miehen nimi ei ole John Gould, hänen nimensä on\nArthur Nordheim! Hän on teidät pettänyt, häpeällisesti pettänyt, kuten\nhän teki minullekin! Ette te, vaan minä olen hänen oikea vaimonsa --\nminä!\"\n\nMary väänteli käsiään, astuessaan Arthurin luo.\n\n\"Ette tiedä vielä kaikkea\", jatkoi Irmgard, -- \"tuo mies on kunniaton\npetkuttaja, joka joutuu vankeuteen sovittamaan rikoksiaan.\"\n\n\"Onnettomuus on vienyt häneltä järjen\", sanoi Arthur Marylle, -- \"minä\nlähetän sanan hulluinhuoneeseen, sillä hän voi tulia vaaralliseksi --\nmielipuoli hän on!\"\n\n\"Oi, Jumalani\", sanoi Mary, \"sehän on kauheata.\"\n\n\"Hän kutsuu minua hulluksi! Oi, minä käsitän, tällä tavoin tuo roisto\ntahtoo minut tehdä vaarattomaksi, sillä hänestä on mikä keino hyvänsä\nkelpaava. Tämä mies on insinööri Arthur Nordheim! Se oli hän, joka\nviekotteli minut, kreivitär Irmgard Hohensteinin, pois vanhempaini\nkodista, joka petti minut rakkaudentunnustuksillaan, kokemattoman\ntytön! Tämä mies, mentyään naimisiin kanssani, se oli, joka jätti minut\nkurjuuteen ja köyhyyteen -- -- --.\"\n\n\"Armahda -- John -- mitä tuolle onnettomalle on tapahtunut?\" kysyi Mary.\n\n\"Me emme voi pitää häntä talossa hetkeäkään kauemmin, sillä hulluus\nnäkyy yhä kehittyvän\", vastasi Arthur ja meni ovelle, jossa ulkona\nolevalle palvelijalle antoi käskyn.\n\n\"Olen häntä hakenut\", jatkoi Irmgard, \"lapsi käsivarrellani olen\nvaeltanut -- kylmässä ja lumessa -- isäni kodissa en saanut hoivaa --\nolin hyljätty -- seurasin hänen jälkiään Amerikkaan; -- sairaana ja\nnälissäni pikku lapseni kera saavuin New-Yorkkiin -- eräänä päivänä\nnäin hänet ajopeleissä teidän rinnallanne -- teidän miehenänne. Ja minä\nlöysin hänen talonsa -- --.\"\n\nMary pelästyi Irmgardia, jonka kertomus, vaikkakin kaikin puolin\ntosiasiallinen, teki sellaisen vaikutuksen, kuin olisi se lähtenyt\näkillisestä mielipuolisuudesta.\n\n\"Katsokaa häntä, tuota kurjaa -- eikö syyllisyys ole kirjotettu hänen\notsalleen?\" huudahti Irmgard osottaen Arthuria, \"minä inhoon tuota\nroistoa, joka kylmäkiskoisesti on jättänyt minut onnettomuuteen. Niin,\nvieläpä enemmän, -- hän on -- hän on isänne! murhaaja!\"\n\n\"Lääkäri saapuu pian, rakas Mary\", tyynnytti Arthur.\n\n\"Elkää häntä uskoko, vaan uskokaa minua!\" jatkoi Irmgard. \"Kääntykää\ntekin pois hänestä. Hän tahtoo minusta tehdä mielipuolen -- niin,\nmerkillistä todellakin on etten ole tullut hulluksi kärsimistäni\nvääryyksistä -- kuitenkin, tässä viimeisessä konnantyössään hän ei\ntule onnistumaan. Minulla on todistuksia, jotka tulevat osottamaan\nsyytökseni pätevyyden --\" kuumeen tapaisella kiireellä haki Irmgard\npovestaan papereita. Silloin hän tuli ajatelleeksi että hän olikin\njättänyt ne huoneeseensa, uudestaan pukeutuessaan -- hän juoksi\nkiireesti ulos hakemaan todistuksia.\n\n\"Tuo on kauheata\", sanoi Mary Arthurille. \"Mutta silloinhan kertomus\nlapsestakaan ei ole muuta kuin mielipuolisuuden houretta.\"\n\n\"Ja sinua hän kutsui isäni murhaajaksi -- --.\"\n\nPalvelija saapui ilmoittaen hulluinhuoneen tirehtöörin, tohtori\nJeffersonin.\n\nArthur otti vastaan tuon saapuvan, joka oli pieni laiha, hermostuneen\nnäköinen mies.\n\n\"Tirehtööri Jefferson\", sanoi hän keveästi kumartaen, \"oli hyvä että\nsaavuitte, herraseni\", sanoi Mary tohtorille, \"meillä on kauhea\nmielipuolisuuden sattuma talossamme. Seuraneitini on äskettäin tullut\nhulluksi. Hän väitti mieheni olevan hänen miehensä, joka oli hänet\nhylännyt, hän tekee kauheimpia syytöksiä. Näkyy olevan kovin sairas.\"\n\n\"Missä hän on\", kysyi Jefferson.\n\n\"Hän hakee papereitaan, todistuksiaan\", vastasi Arthur. \"Me emme voi\npitää häntä enää tuntiakaan talossamme, sillä minä pelkään pahinta! Ja\nvaimoni, joka vielä on heikko, pelkää häntä luonnollisestikin.\"\n\n\"Olen ottanut mukaan vaunut, mr Gould, sekä myöskin naishoitajan, joka\ntulee auttamaan. Missä sairas on?\"\n\n\"Hän kutsuu itseään Irmgard Nordheimiksi ja väittää olevansa syntyjään\nkreivitär Hohenstein --.\"\n\n\"Kaikki tietysti mielipuolisuutta\", lisäsi Arthur. \"Hän sanoo miehensä\nhyljänneen hänet ja mieheni, jonka hän sanoo olevan nimeltään Nordheim\neikä Gould, olleen naimisissa hänen kanssaan.\"\n\nJefferson nyökkäsi päätään.\n\n\"Hän kertoo itsellään olevan lapsen, joka on häneltä ryöstetty\", jatkoi\nMary, \"hän kuvittelee vankilasta, murhasta ja ryöstöstä.\"\n\n\"Ja vainoomisesta, eikö niin? Tuttu tapaus. Sattuu usein sen ikäisten\nnaisten keskuudessa\", sanoi Jefferson. \"Onko sairas varoissaan.\nTarkotan, saattaako saada yhden kuukauden maksun heti.\"\n\n\"Mieheni pitää huolta maksuista, herra tirehtööri\", selitti Mary.\n\n\"Nyt hän tulee!\"\n\nKiireitä askeleita kuului käytävässä.\n\nOvi avautui.\n\nIrmgardin ulkonäkö tällä hetkellä antoi aihetta luuloon että hän oli\nmielipuoli.\n\n\"Hän on tänä aamuna varastanut minulta paperit!\" huusi hän, osottaen\nArthuria. Hän ei lainkaan nähnyt lääkäriä, joka häntä tarkasti tutkivin\nsilmäyksin. \"Minulla on ollut paperit tähän päivään asti, olen kantanut\nniitä povellani, ainoastaan tänä aamuna unhotin ne ottaa.\"\n\nSilloin Irmgard säpsähti.\n\nHän huomasi nyt vieraan.\n\n\"Voitte puhua tämän herran kanssa yksityisasioistanne, meillä ei ole\naikaa niihin syventyä\", sanoi Arthur.\n\nArthur ojensi Marylle käsivartensa.\n\n\"Seisahdu, onneton!\" huusi epätoivoinen nainen, ja hän astui niin\npäättävästi Arthurin eteen että Mary pelästyneenä peräytyi.\n\n\"Elkää mitään pelätkö, teidän kohtalonnehan on sama kuin minun,\nmrs Gould, -- mutta nimennehän ei olekaan Gould, sehän on valhetta\nkaikki tyyni. Teidän nimenne on Nordheim, kuten minunkin. Ja vaikka\nminä olen syntyjäni kreivitär, jonka tämä kurja roisto on tehnyt\nkerjäläiskreivittäreksi, olette te syntyjänne Smith.\"\n\nArthur kääntyi Jeffersonin puoleen. Jefferson nyökäytti myöntävästi\nharmaata päätään, silmillään tarkasti seuraten jokaista Irmgardin\nliikettä.\n\n\"Hän on varastanut minun paperini! Hän on ryöstänyt minulta lapseni!\"\nhuusi hän, \"mutta vankilasta ei hän sillä tule pelastumaan!\"\n\n\"Kääntykää tämän herran puoleen\", vastasi Mary, -- \"kertokaa asia tälle\nherralle, kyllä hän siitä pitää huolen.\"\n\nHän veti Arthurin mukanaan ulos huoneesta.\n\n\"Ken olette, herraseni? Tuomari?\" kysyi Irmgard hulluinhuoneen\nlääkäriltä.\n\n\"Voitte uskoa minulle kaikki, rouvani\", sanoi Jefferson tyyneesti, \"on\nparasta että seuraatte minua.\"\n\n\"Seuraan teitä? Minne?\"\n\n\"Saadaksenne pöytäkirjan laadituksi, -- se tulee teitä tyynnyttämään\",\nsanoi Jefferson, -- \"täällä eivät syytöksenne teitä hyödytä.\"\n\n\"Mrs Gould siis uskoo minun olevan mielipuolen? Oi, tuo lyhytnäköinen!\nKuinka minä häntä säälin! Hänen heräämisensä tulee olemaan kauhea.\"\n\nJefferson oli tarttunut hattuunsa ja astui ovea kohti.\n\n\"Olkaa hyvä, rouva!\" sanoi hän, palvelijan ovea avatessa.\n\n\"Odotin oikeastaan erästä herraa\", mutisi Irmgard, -- \"en käsitä miksei\nhän ole tullut.\"\n\n\"Voittehan sittemmin puhua hänen kanssaan, nyt on ennen kaikkea\ntärkeätä teille itsellenne, että seuraatte minua!\"\n\nIrmgard, joka luuli saavansa apua, seurasi nyt lääkäriä, joka näytti\nluotettavalta henkilöltä, ja sitäpaitsi, olihan Irmgard oikeassa,\nolihan pakko heidän häntä uskoa.\n\n\"Ottakaa hattunne ja päällysvaatteenne, rouvaseni!\" sanoi Jefferson.\n\nKamarineiti toi päällysvaatteet ja auttoi Irmgardia pukeutumisessa.\n\nTohtori meni edeltä vaunujen luo ja antoi mukana olevalle\nhoitajattarelle käskyn ajaa edellä vuokra-ajurilla, jotta ei Irmgard\nhänen läsnäolonsa tähden aavistaisi mitään pahaa. Jefferson auttoi\nIrmgardin vaunuun. Irmgard astui sisään.\n\nJefferson sulki vaunun oven ja hevoset läksivät liikkeelle. \"Minulla on\nkauhea salaisuus paljastettavana\", kertoi Irmgard matkalla lääkärille,\n-- \"hän on heti vangittava, tuo John Gouldiksi itseään kutsuva roisto,\nvaikka hänen nimensä oikeastaan on Arthur Nordheim, ja joka on minun\nmieheni, vaikka hän on sittemmin mennyt naimisiin Mary Smithin kanssa.\"\n\n\"Kyllä panemme kaikki pöytäkirjaan\", tyynnytti Jefferson tuota pahaa\naavistamatonta naista, \"me olemme pian perillä.\" Vaunut vierivät pitkin\nkorkeata muuria, jossa oli iso portti. Portti avautui.\n\nVaunut vierivät nyt portista sisään ja yli suuren pihan, jonka sivuilla\noli istutuksia ja suuria puita.\n\nPuistossa käveli miehiä ja naisia. Muutamat heistä uteliaina\nlähestyivät, kun vaunut seisattuivat suuren talon edustalle. Vääntyneet\nkasvot, elottomat silmät ja lähellä seisovain kamalat hymyt olisivat\nherättäneet Irmgardin huomion, jos hänellä olisi ollut aikaa katsella\nympärilleen.\n\nTohtori Jefferson auttoi hänet niin nopeasti ulos vaunuista ja talon\nulko-ovesta sisään, ettei hän huomannut mielipuolia eikä talon\nristikoilla varustettuja akkunoita.\n\nVaunut ajettiin takapihalle.\n\nKiihtyneessä mielentilassaan ei Irmgard mitään huomannut, ja nyt\nsulkeutui hänen sekä tohtori Jeffersonin takana hulluinhuoneen korkea\novi.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nAmeriikkalainen kaksintaistelu.\n\n\nPoliisikomissario Rogers istui tänä aamuna toimistossaan ja oli juuri\nkuulustellut palvelija Bobia, joka oli niin liikutettu, sittenkuin\nhän itku silmissä oli vakuuttanut syyttömyyttään, että Rogers säälin\nvaltaamana oli antanut viedä hänet takasin koppiinsa.\n\nRogers katseli eteensä, ajatellen kädessään olevaa palvelijan\nkirjotettua kertomusta. \"Tikarin tuppi\", mutisi hän ja pani kertomuksen\npöydälleen -- \"tuppi ja avain ovat tärkeimmät todistuskappaleet\ntässä kauheassa jutussa -- on vain löytynyt kaksi avainta, toinen\non ollut murhatulla ja toinen hänen tyttärellään, -- minä en tahdo\ntulla autuaaksi, jos vanha Bob on murhaaja! Tuo vanha hentosydäminen\nmies ei lainkaan ole saattanut pistää tikaria ihmisen rintaan! Taivas\nsen tietäköön, olen kuulostanut ja nähnyt monenlaisia rikoksellisia,\nliukkaita, raakoja, kaikenlaisia -- mutta tämä Bob Garden ei ole\nsyyllinen!\"\n\n\"Mistä tuo tikarin tuppi on kotoisin? Ameriikkalaista työtä se ei ole,\nse on nähtävästi Saksasta tuotu. Kenellä on tikari, joka sopii tuppeen?\nPelkäänpä -- -- --.\"\n\nTällä hetkellä everstin yksinpuhelu keskeytyi.\n\nOvea koputettiin.\n\nEräs poliisi tuli sisään, kädessään kirje.\n\nRogers kääntyi.\n\n\"Onko kirje minulle osotettu?\" hän kysyi.\n\n\"Kirje on tänä aamuna ollut jo useassa paikassa, koska osote on\nvaillinainen\", vastasi poliisi ja ojensi Rogersille kirjeen, jonka\njälkeen hän poistui.\n\nEversti katsoi päällekirjotusta. Heti tuli hän Irmgardia ajatelleeksi.\nVapiseva naisen käsiala sai hänet ajattelemaan tuota hyljättyä, joka\noli hylännyt hänen aviotarjouksensa, koska vielä oli sidottu toiseen,\njoka oli hänet vuorostaan hylännyt.\n\nKiihtyneenä avasi hän kirjeen.\n\nHän avasi sen ja luki.\n\nTulos näkyi heti hänen miehekkäissä kasvoissaan.\n\nHän nousi kiireesti: --\n\n\"Lasken tunnit\", luki hän ääneen, \"kunnes tulette, tiedän ettette\nunhota kiitollista Irmgard Nordheimia -- -- ja nyt tuo onneton odottaa\naamusta aikain -- nyt on päivällisaika -- hän luulee etten tulekaan --\nei, sinä onneton, hylätty naissydän, erehdyt, jos luulet etten tahdo\nsinua auttaa! Minä tulen, tulen heti!\"\n\nRogers otti päälleen virkatakin ja lakkinsa.\n\n\"Lapsi varastettu, ja löytyy ihminen, joka tietää missä se _on_ --\nkuinka asian laita on?\"\n\nRogers lähti kadulle ja kiiruhti Gouldin taloa kohti.\n\n\"Hän sanoo minulle miehen nimen\", puheli hän itsekseen, \"ja hän\nkirjoittaa olevansa vapaa, että hän vihaa ja inhoo sitä roistoa, joka\nhänet on hylännyt -- -- niin, kyllä autan sinua, onneton nainen, minä\nhaen tuon pikku tytön käsiini. Sydämeni tuntuu yhtäkkiä niin keveältä.\nSinä olet vapaa, -- luoja olkoon kiitetty! Ja nyt sinullekin koittaa\nuusi aika, onnen aika, minä tuon takaisin sinun lapsesi -- tarjoon\nsinulle kodin ja sydämen, sillä minä rakastan sinua ja olen oleva\nonnellinen omistuksestasi!\"\n\nRogers saapui Gouldin taloon.\n\nArthur kalpeni kuullessaan poliisimestarin häntä hakevan.\n\nMutta pian hän taas oli tunteittensa herra ja käski tuoda everstin\nsisään.\n\nKylmän kohteliaasti kääntyi Arthur Rogersia kohti, kun tämä sisään\ntullessaan vakaana kumarsi.\n\nArthurin tummat silmät tapasivat everstin silmäyksen, joka tutkivasti\noli häneen luotu.\n\n\"Mitä tahdotte?\" kysyi Arthur.\n\n\"Teidän talossanne, mr Gould, on seuranainen, saksalainen rouva\nNordheim\", -- sanoi Rogers.\n\nArthurin tutkiva katse sai nyt toisen ilmeen.\n\n\"Oh, elkää uskoko sitä onnenonkijaa\", sanoi Arthur keveästi, \"hän\non aivan mieletön ihminen, joka on kiusannut meitä kauheasti\nluulotteluilla persoonallisilla asioillaan --.\"\n\n\"Erehdytte, mr Gould\", selitti Rogers, \"kovat sananne eivät ole yhtä\ntotuuden kanssa. Rouva Nordheim ei ole mikään onnenonkija, hän on\nonneton, hylätty nainen, hän on --.\"\n\n\"Mitä tuo minua liikuttaa?\" keskeytti Arthur ivallisesti, \"jättäkää\nminut rauhaan tuon hullun naisen suhteen!\"\n\n\"Herra Gould, minä olen täällä tuon naisen puolustajana, sen tahdon\nteille sanoa\", sanoi Rogers vihaisesti.\n\nPirullinen hymy leikki Arthurin huulilla.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän ivallisesti, \"se ei asiata muuta, ystäväni. --\nMitä teillä on tuon rouvan kanssa tekemistä, ei lainkaan kuulu minulle.\"\n\n\"Minulla ei ole muuta tekemistä tuon naisen suhteen, kuin mitä kunniani\nja velvollisuudentuntoni käskee tekemään hänen hyväkseen.\"\n\n\"No, sentähden ei teidän lainkaan kannata puhua kunniasta, ystäväiseni!\"\n\n\"Kiellän teitä kutsumasta minua ystäväksenne\", huusi Rogers vihaisena,\n\"ja kiellän teitä epäilemästä tämän naisen kunniaa, sillä siitä minä\nloukkaannun.\"\n\n\"Minua se ei liikuta, tuo nainen ei enää ole talossani, hän on tänä\naamuna täältä lähtenyt. Teidän esiintymisenne täällä on muuten\nsitä lajia, että on paras teidän poistua\", ja Arthur aikoi soittaa\npalvelijaa.\n\n\"Hiljaa!\" huusi Rogers, kun Arthur aikoi painaa sähkönappulaa, \"minä\naijon teiltä vaatia hyvitystä esiintymisenne johdosta, minä, eversti\nRogers.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä hyväksyä kaksintaisteluvaatimustanne\",\nsanoi Arthur.\n\n\"No, hyvä, saatte valita ratsupiiskan ja pistoolin välillä. Jos\nkieltäydytte taistelemasta kanssani, niin ratsupiiskallani rankaisen\nteitä hävyttömistä sanoistanne rouva Nordheimia kohtaan, sillä\nitsestäni en välitä -- teidänlaisenne mies ei minua voi loukata.\"\n\n\"No, hyvä\", sanoi Arthur, \"päättäkäämme asia kaksintaistelulla, mutta\namerikkalaisella, koska olemme Amerikan mantereella.\"\n\nRogersin kasvot synkistyivät.\n\nSe oli kauhea tarjous, mikä hänelle tässä tehtiin, ja hänen kunniansa\nvaati sen hyväksymään.\n\nKaksintaistelu, josta nyt oli puhe, oli oikeastaan arvan vetoa. Toisen\nkaksintaistelijoista, nimittäin sen joka hävisi, oli määrä tehdä\nitsemurha.\n\n\"Miksi viivytte?\"\n\n\"Ehdot?\" kysyi Rogers vakavana.\n\n\"Otamme kaksi paperilippua, lyhemmän ja pitemmän, ja panemme ne\nkirjaan. Se joka vetää lyhemmän, ei tänään vuoden perästä enää saa olla\nelävitten joukossa. Näette että luotan rehellisyyteenne!\"\n\n\"Ette enempää kuin minä teihin!\" vastasi Rogers ylenkatseellisesti.\n\"Ryhtykäämme toimeen!\"\n\nArthur otti kaksi paperiliuskaa ja laski ne avonaiseen kirjaan, näin\nettä päät ainoastaan näkyivät lehtien välistä, kun Arthur sulki kirjan.\n\nRogers lähestyi tyyneesti.\n\n\"Tässä on kirja. Saatte alkaa\", sanoi Arthur ja osoitti tuota paksua\nkirjaa, \"valitkaa!\"\n\nTässä silmänräpäyksessä riippui elämä käden liikkeestä.\n\nMutta Rogers ei arvellut.\n\n\"Sinun tähtesi!\" sanoi Rogers itsekseen, ajatellen Irmgardia, jonka\nkuva näkyi hänen sielunsa silmissä, \"sinut minä kostan!\"\n\nHänen sormensa tarttuivat toiseen paperiliuskaan, käsi ei vavissut.\nTyyneenä miehenä, joka katselee kuoloa silmiin, teki hän valintansa.\n\nHän oli tarttunut liuskaan ja vetänyt sen ulos.\n\nNyt otti Arthur toisen ja näytti sitä.\n\nSe oli päätetty.\n\nRogers oli vetänyt lyhyemmän liuskan.\n\nVaiteliaana, kylmästi tuijottaen eteensä hän siinä seisoi, kun tuomio\noli langetettu.\n\n\"Kello on kaksi päivällä\", sanoi Arthur näyttäen kelloaan, \"jos minä\nnäen teidät hengissä kello kaksi päivällä tänään vuoden perästä, ammun\nteidät kuni koiran.\"\n\nHän kääntyi ja poistui huoneesta.\n\nSilmänräpäyksen ajan seisoi Rogers liikkumattomana ja tuijotti eteensä.\n\nNyt oli hänen elämänsä kaunein toivo -- saada Irmgard vaimokseen ja\nnauttia onnesta hänen rinnallaan -- mennyttä!\n\nHän poistui noista loistavista huoneista, jotka häneen tekivät niin\nkauhean vaikutuksen. Hänen täytyi hakea Irmgard, mennä hänen avukseen.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nTohtori Jeffersonin hulluinhuone.\n\n\n\"Missä minä olen?\" kysyi Irmgard kummastuneena, kun hän yhdessä tuon\npikku miehen kanssa, joka oli saattanut hänet taloon, astui huoneeseen,\njonka akkunat olivat ristikoilla varustetut.\n\nHoitajatar, miesmäisen näköinen, oli nyt tullut huoneeseen.\n\nPelästyneenä katseli Irmgard tuota naista ja akkunain ristikoita.\n\n\"Armahtakaa -- missä minä olen -- ken te olette?\"\n\n\"Te olette varmassa turvapaikassa, rouvani\", sanoi tohtori Jefferson,\nistuen pyöreän pöydän ääreen, jolla oli suuri kirja.\n\n\"Laupias Jumala!\" huudahti Irmgard ja vavistus tunki hänen ruumiinsa\nläpi, \"mikä talo tämä on? Vastatkaa! Se on -- se on -- hulluinhuone!\"\n\n\"Tyyntykää, rouvani!\" sanoi Jefferson, \"olkaa vain tyyni!\nVelvollisuuteni lääkärinä pakottaa minut muussa tapauksessa\nsulkeuttamaan teidät eristettyyn koppiin!\"\n\n\"Kauhea uni -- --\" lausui Irmgard itsekseen, -- \"mutta se ei ole mikään\nuni! Todellisuutta on kaikki, todellisuutta! Hän on lähettänyt hakemaan\nteidät, hän on sanonut että olen mielipuoli -- mutta en ole mikään\nmielipuoli\", jatkoi Irmgard ja lähestyi tohtoria, \"kyselkää minulta!\nTutkikaa minua! En ole mielipuoli. Tuo peto ihmishaamussa, joka nyt\nkutsuu itseään John Gouldiksi, mutta jonka nimi ennen oli Arthur\nNordheim, tahtoo saattaa minut hulluksi, saadakseen minut pois tieltä,\ntahtoo elävänä haudata minut tänne. Mutta ei se onnistu! Vielä löytyy\noikeutta maan päällä, oikeamielisiä miehiä? -- -- Hän tuli ajatelleeksi\nRogersia -- hän pysähtyi -- hän ei ollutkaan tullut. Rogers oli hänet\nhylännyt -- no niin, olihan Irmgard leikkinyt hänen tunteittensa\nkanssa, hänkin siis epäili -- --.\"\n\nIrmgard näki lääkärin häntä tarkastavan sivulta.\n\n\"En ole mielisairas\", selitti hän nyt tyyneemmin, \"jos olette\nrehellinen, täytyy teidän itsenne se myöntää, olen hylätty vaimo! Tuo\nherra Gould, joka on jättänyt minut teidän haltuunne, kun minä aloin\nhäntä paljastamaan, on mieheni, on naimisissa kanssani ja on nyt\nuusissa naimisissa! Hän on kurja petturi, joka lisäksi on varastanut\nlapseni! Hän on -- --.\"\n\n\"Vaiti, rouvani, vaiti\", keskeytti hänet Jefferson, \"kyllä kaikki\nselviää. Nykyisin on teidän paras myöntyä siihen, jota ette voi\nmuuttaa, ja minä lupaan kunnollista kohtelua!\"\n\n\"Te ette tahdo minua kuulla? Te ette tahdo laskea minua pois täältä?\nMinä vaadin saada tavata tuomarin, jolle voin syytökseni esittää!\nMinä vaadin tutkintoa. Vai saako tuo roisto voittaa ja iloita? Hänen\npirullinen juonensa on kai teillekin selvä. Hän tahtoo saada syytökseni\nvaikenemaan, yrittämällä selittää minut hulluksi -- --.\"\n\n\"Onko teillä papereita, rouvani, jotka todistavat väitteenne?\" kysyi\nJefferson.\n\n\"Olen Arthur Nordheimin hylätty vaimo, Irmgard Nordheim ja olin ennen\navioliittooni hänen kanssaan kreivitär Hohenstein. Paperini on tuo\nroisto minulta varastanut, tehdäkseen minut voimattomaksi, samoin\nlapseni -- --\" ja hän nyyhki epätoivosta.\n\nLääkäri, joka aikoja sitte oli tottunut kaikenlaisiin mielipuolisuuden\nilmauksiin, ja sentähden oli aivan tunteeton mielenpurkausten johdosta,\nkirjoitti syytökset rekisteriinsä ja vierustaan huomautuksen, joka\nhänelle oli arvokkain kaikesta, nim. että rikas John Gould suoritti\nsairasmaksun.\n\nHoitajatarkin näytti välinpitämättömälle.\n\nÄkkiä Irmgard kokosi voimansa ja pyyhki kyyneleensä.\n\n\"Vaadin päästä tuomarin luo, ette suinkaan te voi määrätä minun\nkohtaloani ainoastaan siksi että tuo roisto on lähettänyt minut tänne.\"\n\n\"Teidän on nyt oltava täällä ja ellette hyvällä taivu, niin käytämme\nväkivaltaa.\"\n\n\"Minä huudan apua\", selitti Irmgard ja astui ovea kohti.\n\nIrmgard juoksi käytävän läpi ulko-ovelle asti. Mielipuoliset naiset\nkatselivat häntä sammuneilla katseillaan ja nauroivat räikeästi.\n\nMielipuolet seurasivat häntä pihalle.\n\nSyntyi täysi kapina! Sekä rakennuksessa että pihalla syntyi huutoa ja\nmelskettä. Vapauden halu valtasi koko joukon.\n\nHoitajat juoksivat joukon keskelle, vaan saattoivat vangita ainoastaan\njoitakuita. Silloin hoitajatar Vicky tunkeutui huutavaan joukkoon.\n\nHänen muutenkin tylyt kasvonsa olivat saaneet rajun ilmeen.\n\nPitkillä käsivarsillaan tarttui hän Irmgardiin, jota hän piti metelin\nalkuunpanijana, nosti hänet ilmaan ja kantoi hänet erään kopin luo,\njonka ovesta työnsi Irmgardin sisään.\n\nOvi lukittiin.\n\nHullujen huudot tunkivat Irmgardin korviin.\n\nEräs mieshoitajista kysyi Vickyltä kuka äsken tullut oli.\n\n\"Hän tuli vasta tänään\", vastasi Vicky.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"En vielä tiedä. Hän tekee koko joukon sekavia syytöksiä ja väittää\nolevansa saksalainen kreivitär ja muuta sellaista, samaten kuin kaikki\nsuuruuden hulluutta potevat.\"\n\nKun Irmgard kopissaan tointui, huomasi hän kauhean asemansa koko\nlaajuudessaan.\n\nKukaan ei uskonut hänen syytöksiään, kaikki luulivat häntä hulluksi.\nJa kun hänellä ei ollut mitään papereita, ei hän voinut syytöksiään\ntodistaa.\n\nArthur oli voittanut -- Irmgard oli voitettu. Vasta nyt alkoi hän\nhuonettaan tarkastamaan. Laattia oli patjojen peittämä, eräässä\nnurkassa oli peite. Muutoin oli huone aivan tyhjä.\n\nIrmgard laskeutui patjalle, kuolemaan asti väsyneenä, neuvotonna ollen.\nHän väänsi vapisevia käsiään ja nosti katseensa taivasta kohti.\n\nHiljaisen rukouksen hän kohotti luojalle. Irmgard rukoili lapsensa\npuolesta.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\"Mustan valaskalan\" ravintola.\n\n\nOli jo ilta, kun Rogers lähti luotsinlesken talosta Rantakadun\nvarrella, jossa hän oli hankkinut tarkkoja tietoja lapsen ryöstöstä.\nLapsen, enempää kuin Irmgardinkaan nykyisestä olinpaikasta ei hän\ntiennyt mitään. Mutta hän oli varma siitä että Irmgard haki lastaan, ja\nluuli paraiten löytävänsä hänet, jos itsekin sitä alkoi hakemaan.\n\nRyöstäjät olivat olleet hiilityömiehiä, mutta kuka takasi etteivät\nhe vain olleet mustanneet naamansa eikä heitä siis saattaisi löytää\nmissään hiilivarastossa.\n\nRogers meni rantaan, josta höyrylautta meni toiselle puolen jokea,\nmissä oli lukuisia hiilivarastoja.\n\nTultuaan toiselle rannalle, seisattui hän odottaen ja silmäili\nympärilleen.\n\nEräs poliisi, joka näytti häntä odottavan, tuli hänen luokseen.\n\"Oletteko saanut mitään selvää, Macknell?\" kysyi Rogers hiljaisella\näänellä.\n\n\"Olen tuntikausia kuleksinut hiilivarastoissa, mutta tuloksetta, sillä\nensiksikin on mahdotonta useiden satojen miesten joukosta löytää juuri\nnoita kahta, ja toisekseen ovat he yleensä niin varovaisia, että kun ne\nperhanat näkevät poliisin, niin he käyvät epäluuloisiksi eivätkä sano\nmitään.\"\n\n\"Mikä viheriä valo tuolta loistaa, Macknell?\"\n\n\"Se on 'Mustan valaskalan' kapakka, jossa merimiehet ja hiilityömiehet\njuopottelevat. Ehkä siellä saisi jotakin kuulla.\"\n\n\"Seuratkaa mukana!\"\n\nMacknell arveli.\n\n\"Virkapuvussa, herra Rogers?\" hän kysyi.\n\nInnoissaan oli Rogers aivan unohtanut että hänellä oli virkapuku yllään.\n\n\"Emme kuitenkaan mitään menetä\", lisäsi Macknell, -- \"mitä myöhemmin\ntulemme, sen parempi. Jos eversti käskee, olen täällä jälleen tunnin\nperästä.\"\n\nMolemmat kiiruhtivat lautalla ja raitiotiellä kotiinsa vaihtamaan pukua.\n\nTunnin kuluttua oli poliisi jälleen sillalla.\n\nKello löi juuri kymmentä.\n\nKapakasta, jonka akkunat olivat kirkkaasti valaistut ja jonka oven\npäällä viheriä lyhty paloi, kuului laulua ja melua, ja ovi näkyi usein\navautuvan uusille vieraille.\n\nNyt näkyi everstin vartalo pimeydestä.\n\nMacknell meni häntä vastaan.\n\n\"Lähtekäämme vierailulle kapakkaan\", sanoi Rogers, -- \"tulkaa,\nMacknell!\"\n\nMolemmat miehet kulkivat yli kadun ja lähestyivät ravintolan lasiovea.\n\nRogers avasi oven.\n\nHuone oli savun täyttämä, niin että pöydät ja niiden vieressä istuvat\nnäkyivät kuin sumun lomitse.\n\nMutta Rogers ei pelästynyt, astui vain sisään seuralaisensa kera.\n\nRogers oli heti huomannut tyhjän pöydän salin perällä. Sen ääreen hän\nja Macknell istuutuivat.\n\nKukaan ei heitä näyttänyt huomaavan. Useissa pöydissä istui\nhiilityömiehiä. Eräs pöytä veti Rogersin huomion puoleensa. Eräs\nmiehistä oli noussut ja aikoi poistua, mutta toverit tarttuivat häneen.\n\n\"Harry\", huusi eräs hiilityömies tuolle poistuvalle, -- \"me olemme\nvielä janoisia; -- kun sinä olet tarjonnut niin paljon, voit vielä\ntarjota tusinan olutlasia.\"\n\nMutta Harry vain pudisteli päätään ja meni.\n\n\"Tuollapa on taskut täynnään rahaa\", huusi eräs miehistä.\n\n\"Hän on kai saanut periä, vai kuinka, Jim?\" kysyi joku.\n\n\"Sinähän olet hänen ystävänsä, Jim, ja sinulla kai on tietä mistä hän\non saanut rahoja!\" sanoi toinen.\n\n\"Harry voi tarjota kuinka paljon tahansa\", selitti Jim, \"hän ansaitsee\npaljon rahaa.\"\n\n\"No, saakeli, kerro mistä!\"\n\n\"Hänellä on luonaan eräs lapsi, josta hän saa paljon rahaa.\"\n\n\"Kasvatuslapsi! No, kas sepä oli salaisuus.\"\n\n\"Niin, en tiedä, mutta joitakin vehkeitä siinä mahtaa olla!\"\n\nKäsi laskeutui Jimin olalle.\n\nJim katseli taakseen hämmästyneenä.\n\nMacknell seisoi hänen takanaan.\n\n\"Pari sanaa!\" hän sanoi.\n\n\"Tuolla on eräs herra, joka tahtoisi puhua kanssanne\", sanoi Macknell,\n\"hän tarvitsee väkeä ja maksaa hyvän palkan.\"\n\nJim katsoi Rogersiin päin.\n\n\"Uusi hiilen kauppias, vai mitä?\" hän kysyi.\n\nJim lähestyi ja käskettiin pöytään istumaan.\n\n\"Olette hiilityömies?\" kysyi Rogers.\n\n\"Kyllä, herra, olen hiilityömies Jim Samson.\"\n\n\"Ken oli toverinne, joka äsken meni?\" kysyi vuorostaan Macknell.\n\n\"Se oli Harry. Hänen liikanimeään en tiedä.\"\n\n\"Hänellä on luonaan kasvattilapsi!\" sanoi Macknell.\n\nJimin humalaisissa silmissä näkyi väikettä. Hän käsitti mitä he\ntarkoittivat.\n\nNauraen pudisti hän päätään.\n\n\"Se oli vain pilaa\", hän vastasi, \"narrasin vaan noita muita.\"\n\nRogers huomasi Jimin olevan varuillaan ja muutti sentähden nuottiaan.\n\n\"Olen kahden kunnon työmiehen tarpeessa\", hän sanoi, \"tahtoisin saada\nteidät ja toverinne Harryn. Voitteko hankkia hänet tänne?\"\n\n\"Tuokaa tänne lasi totia\", huusi Macknell.\n\nIsäntä toi lasin, ja Macknell ojensi sen Jimille.\n\n\"Terveeksi\", sanoi Macknell ja kilisti Jimin kanssa.\n\n\"Eikö kukaan muu kuin Harry kelpaa\", sanoi Jim syrjästä vilkaisten.\n\nRogers otti esiin kymmenen dollarin setelin ja asetti sen pöydälle\neteensä.\n\nJim katseli rahaa.\n\n\"En tahdo tietää muuta kuin missä Harry asuu\", sanoi Rogers.\n\n\"Käsitän sangen hyvin!\" sanoi Jim, \"kaikki tietysti tuon kasvattilapsen\nvuoksi.\"\n\n\"Olet järkevä poika\", sanoi Macknell nauraen ja kilisti jälleen Jimin\nkanssa, -- \"terveeksi!\"\n\nJim otti pari vahvaa kulausta.\n\n\"Tahtoisin puhua Harryn kanssa ja nähdä tuon lapsen\", selitti Rogers,\n-- \"onko teillä halu ansaita kymmenen dollaria, Jim?\"\n\n\"Olen köyhä piru, kymmenen dollarin edestä teen mitä tahdotte.\"\n\n\"No, hyvä! Missä Harry asuu?\"\n\nJim nauroi partaansa itsetietoisena.\n\n\"Jos nyt herroille sen sanoisinkin, niin ette sittenkään sitä --\ntietäisi, sillä ei täällä syrjässä ole mitään katuja ja numeroituja\ntaloja.\"\n\n\"Mutta tiedätte kuitenkin missä talo on?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Harry ei saa tietää että minä olen näyttänyt teidät sinne.\"\n\n\"Eipä tietenkään.\"\n\nJim näytti ajattelevan.\n\nToinen kymppi vielä kun luvattiin lisäksi, näyttivät Jimin arvelut\nolevan lopussa.\n\nMutta siilon kapakan ovi avautui ja Harry astuikin sisään uudestaan.\n\nHänen toverinsa riemuitsivat.\n\n\"Täydet lasit\", kuului huutoja pöydästä, \"Harry on täällä\", hän maksaa.\n\nJim käytti yleistä melua hyväkseen noustakseen ja palasi toverien\npöytään.\n\n\"Saakeli soikoon\", kiroili Macknell.\n\nRogers häntä rauhotti.\n\n\"Meidän täytyy häntä seurata, kun hän menee kotiin, eversti!\" kuiskasi\nMacknell Rogersille.\n\n\"Menkää ulos täältä, niin voitte häntä odottaa\", vastasi Rogers,\n\"pysytelkää niin syrjässä etteivät teitä näe. Ja niinpian kuin Harry\nlähtee kapakasta niin te seuraatte hänen jälkiään!\"\n\nMacknell nousi ja läksi.\n\nPian alettiin yleensä poistumaan kapakasta, sillä yö oli myöhäinen.\n\nHarrykin näytti saaneen tarpeekseen, juotuaan useita laseja toisten\nkera.\n\nHän nousi.\n\nUseat muut, niiden joukossa Jim, seurasivat hänen esimerkkiään.\n\nHarry näytti hoipertelevan kun hän astui ovea kohti.\n\nJim tarttui hänen käsikynkkäänsä ja toverukset alkoivat luovimaan\nkotiin päin.\n\nRogers seurasi heitä varovasti.\n\nUlkona näki hän Macknellin, joka juuri oli alkanut toveruksia\nseuraamaan.\n\nNyt oli tärkeätä pysytellä heidän jälissään pimeimmillä paikoilla.\n\nRogers ja Macknell seurasivat heitä kukin erikseen. Ainoastaan muutamia\nminuutteja vielä, ja he ehtisivät Harryn talolle.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nMaryn löytö.\n\n\nGouldin talossa oli illemmalla kaikki rauhallista.\n\nMary oli lähettänyt kaikki palvelijat levolle, yksinään istuen\nkirkkaasti valaistussa huoneessa.\n\nKuten edellisenäkin iltana, oli Arthur taasen kotoa poissa.\n\nMaryllä oli tunne jostakin tulevasta onnettomuudesta, vaikkakaan ei\nhän itse voinut selvittää tätä tunnettaan. Mary nousi, mennäkseen\nmakuuhuoneeseen. Sinne päästäkseen oli hänen mentävä miehensä huoneen\nläpi. Sinne saavuttuaan tunsi hän jotakin omituista, aivan kuin veren\nhajua, mikä sai hänet pelonalaiseksi. Hän seisattui hetkeksi.\n\nSähkövalo paloi vielä tuossa hienosti sisustetussa huoneessa.\n\nMistä tuo haju tuli? Oliko se ehkä ainoastaan luulottelua?\n\nEi, tuolta kirjoituspöydästä tuntui hajua aivan selvästi. Siihen; yhtyi\nvahva myskin haju, joka ei kuitenkaan voinut tukehduttaa tuota toista\nhajua.\n\nMary meni pöydän luo, jonka laatikot olivat lukitut ja avaimet poissa.\n\nHän kuunteli.\n\nOliko se hänen miehensä, joka tuli kotiin?\n\nSilloin hän kysyisi avainta.\n\nEi -- se ei ollut hän -- ei hän vielä tullut kotiin.\n\nNyt hän tuli ajatelleeksi että miehensä kerran, kun hänen avaimensa\noli hukassa, oli lainannut Maryltä erään hänen lippaansa avaimen, joka\nmyöskin sopi kirjotuspöytään.\n\nMary säilytti aina tämän avaimen eräässä yöpöytänsä laatikossa.\n\nSilloin hän tuli ajatelleeksi isänsä talon avainta.\n\nMerkillinen sattuma! Kauhea ajatus -- --\n\nHän muisti isänsä kauhean lopun, -- avain sai hänet ajattelemaan\nvankilassa istuvaa Bobia, vieras ei taas ollut päässyt taloon.\n\nMutta oli löytynyt toinenkin avain, se mikä oli hänen yöpöytänsä\nlaatikossa, ja jonne ainoastaan hän ja miehensä pääsivät.\n\nKalpeana, kauhean aavistuksen valtaamana otti hän lippaansa avaimen\nlaatikosta.\n\nHän meni Arthurin huoneeseen.\n\nSilloin, juuri hänen seistessään kirjotuspöydän ääressä, sammui\nsähkövalo.\n\nKuten ainakin, oli joku palvelijoista maate mennessään sammuttanut\nsähkön.\n\nPimeys vallitsi huoneessa.\n\nNyt tuntui veren haju entistään kamalammalta, niin että Mary seisoi\naivan liikkumatonna.\n\nMakuuhuoneessa paloi vielä lamppu.\n\nHiljaa ja varovasti astui Mary pimeässä makuukamarin ovea kohti.\n\nHän avasi oven ja valoa tunkeutui huoneeseen.\n\nMary otti lampun ja palasi Arthurin huoneeseen.\n\nOli kaikkialla niin hiljaista että Mary kuuli hengähdyksensä ja\nhameittensa kahinan, astuessaan kirjotuspöydän luo.\n\nMary asetti palavan lampun kirjotuspöydälle.\n\nSitte hän kumartui ja pisti avaimen lukkoon.\n\nKiireellä liikkeellä hän väänsi auki lukon.\n\nKun hän veti auki laatikon, näki hän aluksi kokoonkäärityn\nliinavaatteen.\n\nMary veti sen esille.\n\nSe oli hänen miehensä paita. Mutta miksi se täällä oli?\n\nKauhusta vavisten hän sen avasi.\n\nJotain putosi lattialle.\n\nPaita oli monista kohdin verinen.\n\nMaryn kasvoilla kuvastui suurin kauhu ja peitetty huuto tunki hänen\nhuultensa yli.\n\nSe oli hänen kalliin isänsä verta.\n\nMurhaaja, joka sitä oli vuodattanut, oli John Gould, hänen miehensä!\nSe, jonka kanssa hän oli naimisissa, oli hänen isänsä murhamies.\n\nMutta mitä oli tuolla matolla? Mitä oli pudonnut tuosta verisestä\npaidasta, kun hän sen avasi?\n\nMary kumartui.\n\nTikari!\n\nSiinä oli murha-ase, jolla tuo katala mies oli surmannut hänen vanhan\nisänsä.\n\nTällä hetkellä Mary oli näkevinään edessään isänsä -- hengessään kuuli\nhän isänsä huudon -- hänen vääntyneet kasvonsa, hänen tuijottavat\nsilmänsä -- hän näki hänen horjuvan kuoliniskun saatuaan, näki hänen\nkaatuvan sänkyyn. -- --\n\nKauheata!\n\nTikari, jonka kärki oli verinen, putosi Maryn kädestä ja hän painoi\nkädet vasten kasvojaan.\n\nKoko hänen olentonsa vapisi kuin haavan lehti.\n\nNäin kului useita minuutteja -- kauheiden tuskan aikaa.\n\nMaryä kohdannut suru ei saanut lievikettä kyynelistä, siksi suuri se\noli.\n\nSilloin hän oikasihe.\n\nHän oli tehnyt epätoivoisen päätöksen.\n\nMatolla hänen edessään oli paita ja tikari, joka oli pudonnut hänen\nkädestään.\n\nJohn Gould oli murhaaja.\n\nNyt ei Mary enää ollut hänen vaimonsa.\n\nKaikki entinen rakkaus oli yhdellä iskulla mennyttä.\n\nHän kuunteli.\n\nTulisiko tuo katala?\n\nMary tunsi sanomattomasti häntä pelkäävänsä.\n\nJa tämän miehen vaimo hän oli ollut!\n\nPelko hävisi päättäväisyyden tieltä.\n\nHän tahtoi odottaa Arthurin tuloa, näyttää hänelle todistuskappaleet ja\njättää hänet oikeuden huostaan.\n\nKuunnellessaan ei hän nyt enää vavissut.\n\nPalasiko hänen miehensä miljoonamiesten peliklubista?\n\nEi -- jyrinää kuului ainoastaan kadulta, se ei ollut Arthur.\n\nMillä hetkellä hyvänsä voisi hän kuitenkin saapua.\n\nOdottaisiko Mary häntä?\n\nMiksikä?\n\nTässähän oli ainoastaan tuomareilla puhevalta, ei hänellä! Hän otti\npaidan ja tikarin ja kääri ne paperiin. Hän oli tehnyt päätöksensä,\notti päällystakin ja hatun ylleen ja läksi ovea kohti.\n\n\"Bernardin luo\", mutisi hän, -- \"vangitkoon hän syyllisen.\"\n\nHän astui eteiseen. --\n\nJos Arthur nyt tulisi kotiin!\n\nMutta sekään ei saanut olla este.\n\nPelkäämättä avasi hän ulko-oven ja meni hakemaan Bernardia.\n\nKaikki siteet hänen ja John Gouldin välillä olivat nyt rikotut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nPako hulluinhuoneesta.\n\n\nVartija Fritz Schöller, kunnon saksalainen, joka aina oli hyvällä\ntuulella, läksi tarkastamaan sitä osastoa, missä rauhotussellit\nolivat. Sattumalta tuli hän avanneeksi luukun ja katsoneeksi siihenkin\nhuoneeseen, jossa Irmgard oli.\n\nSchöller vavahti aika lailla ja kummastuksen huuto pääsi hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Mitä tämä on\", tuumi Fritz Schöller, \"kreivitär Irmgard Hohenstein\nilmielävänä! Kuinka hän saattaisi olla täällä -- mutta tuo\nyhdennäköisyys! Siitä on nyt monta vuotta sitten: kun hänet näin isänsä\nlinnassa, Saksassa, silloin kun vielä olin vanhan kreivin parturi ja\njoka päivä kävin linnassa -- --\"\n\nSchöller katseli vielä kerran selliin, Irmgardin sitä huomaamatta.\n\n\"Kreivitär Irmgard\", huudahti Schöller.\n\nIrmgard vavahti -- hän nousi ja katseli hämmästyneenä ympärilleen, kun\nei voinut saada selkoa siitä mistä ääni oli tullut.\n\n\"Kuka minua huutaa, kuka täällä tietää nimeni?\" hän kysyi.\n\nSchöller ei ollut uskoa silmiään.\n\n\"Herra jumala, tekö se todellakin olette? Kreivitär Hohenstein?\"\nhuudahti Schöller ja avasi sellin oven.\n\nNyt katseli Irmgard tulijaa.\n\n\"Herra Schöller\", sanoi Irmgard.\n\nViimeinen arvelu oli nyt Schölleriltä hälvennyt. Se oli kreivitär!\nMutta kuinka hän oli tullut Ameriikkaan? Kuinka hän oli tänne joutunut.\n\n\"Armias luoja -- kuinka olette tänne joutunut -- kertokaa!\"\n\nIrmgard kertoi historiansa, kuinka oli joutunut naimisiin Nordheimin\nkanssa, tulleensa hyljätyksi ja vihdoin tulostaan uuteen maahan, lapsen\nryöstöstä ja joutumisestaan hulluinhuoneeseen.\n\nKunnon Schöller päätti pelastaa Irmgardin.\n\n\"Minä autan teidät pois täältä\", sanoi Schöller, -- \"mutta nyt minun\ntäytyy mennä, hoitajatar tulee pian. Minä vapautan teidät ensi yönä --\nhyvästi siksi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYön pimeys vallitsi tohtori Jeffersonin hulluinhuoneessa. Ainoastaan\nharvoista akkunoista loisti valoa. Kartanolla hiljaisuus vallitsi.\n\nTumma olento liukui pihan yli.\n\nHän astui sitä rakennusta kohti, jossa rouva Nordheim asui. Hiljainen\nkolina kuului, kun tuo tumma varjo avasi rakennuksen oven.\n\n\"Rouva Nordheim\", kuului ääni erään sellin oven takana, -- \"se olen\nminä, Schöller, minä tulen!\"\n\n\"Tuletteko minut pelastamaan, herra Schöller?\" kysyi Irmgard tulijalta.\n\nVartija sytytti lyhdyn. Nyt hän avasi sellin oven.\n\n\"Olen tullut teitä auttamaan pakoon, armollinen rouva!\"\n\n\"Jumala teitä siunatkoon.\"\n\n\"Tulkaa pian. Tämä yö on edullisin, koska ei satu olemaan ketään\nvartijaa pesutuvassakaan, jonka läpi meidän on mentävä. Ja minulla on\ntakaportin avain.\"\n\nIrmgard hengitti vapaammin.\n\nSchöller sammutti lyhdyn ja tarttui Irmgardin käteen. Kello löi kahta\nyöllä.\n\nKun Irmgard Schöllerin taluttamana astuivat pihalle, sanoi Schöller\nhiljaa:\n\n\"Kukapa ennen maailmassa olisi voinut uneksiakaan, että minä, parturi,\ntulisin taluttamaan kreivitär Hohensteinia kädestä!\"\n\n\"Te voitte laskea leikkiä tällaisellakin hetkellä\", sanoi Irmgard.\n\n\"Ei koskaan saa menettää hyvää tuultaan, armollinen rouva.\"\n\nÄkkiä Schöller seisattui.\n\n\"Mikä siellä on?\" kysyi Irmgard vavisten.\n\n\"Se on vartija, joka tekee kiertokulkuaan.\"\n\n\"Jos hän näkisi meidät -- --.\"\n\n\"Ei hän meitä voi nähdä, sillä hän kulkee tuolla kauempana.\" Puiden\nvarjossa he odottivat, kunnes vartija oli ehtinyt kauemmas.\n\nAskeleet poistuen hiljenivät.\n\nNyt oli pääsy portille vapaa.\n\nPortti aukeni.\n\nSchöller neuvoi tietä.\n\n\"Tämä katu on autio. Oikealla on hautuumaa, mutta sinne älkää menkö,\nvaan vasemmalle. Ja nyt toivon teille onnea matkalle. Älkää vain antako\nvangita itseänne uudestaan!\" --\n\n\"Kiitos, tuhannet kiitokset, herra Schöller, -- avustanne onnetonta\nkohtaan --.\"\n\n\"Hyvää yötä. Siis vasemmalle\", kuiskasi Schöller ja sulki hiljaa portin.\n\nIrmgard oli autiolla kadulla, harhaillen eteenpäin ilman tietoa\nsuunnasta.\n\nLopulta tuli hän virran rannalle, jossa hänen oli käyttäminen lauttaa\npäästäkseen toiselle rannalle.\n\nLautturin majassa sai hän lämmitellä tulen ääressä.\n\nKun hän vihdoin tuli toiselle rannalle, oli työ hiilivarastoissa ja\ntehtailla jo alkanut.\n\nIrmgard kulki katua pitkin, jossa oli köyhiä työväen asuntoja. Hänellä\nei ollut kuin yksi ainoa ajatus: löytää lapsensa.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nGouldia haetaan.\n\n\nRogers oli saapunut ystävänsä Bernardin luokse. He istuivat Bernardin\nkirkkaasti valaistussa huoneessa, keskustellen lapsen ryöstöstä, kun\npalvelija tuli ilmoittamaan vierasta.\n\nOvi avautui ja Mary astui sisään. Hänellä oli kädessään mytty ja näytti\nniin kalpealta ja menehtyneeltä, ettei Bernard ensi näkemältä häntä\ntuntenut.\n\n\"Tunnetteko minut?\" kysyi Mary. \"Ken on tämä herra?\"\n\n\"Poliisieversti Rogers, armollinen rouva.\"\n\n\"Olen rouva Mary Gould, murhatun laivanvarustaja Smithin -- tytär --.\"\n\n\"Kyllä nyt tunnen teidät, rouva!\"\n\n\"Minä tulen luoksenne tehdäkseni kauhean ilmotuksen -- ottakaa tämä\npaketti -- avatkaa se!\"\n\n\"Mitä on sitte tapahtunut?\"\n\n\"Antakaa tuoda tänne onneton Bob, hän on syytön. Minä tahdon hyvittää\ntuota uskollista miesraukkaa hänen kärsimystensä tähden\", lisäsi Mary\nBernardin pakettia avatessa.\n\nBernard peräytyi.\n\nHän otti tikarin käteensä.\n\nRogers tuli hänen luokseen.\n\n\"Siinähän on murha-ase\", sanoi hän heti tikarin nähtyään.\n\n\"Ja verellä tahrittu paita\", lisäsi Bernard.\n\nMary astui molempien virkamiesten luo.\n\n\"Vangitkaa John Gould\", sanoi hän lujalla äänellä.\n\nBernard tuijotti Maryä.\n\n\"Miehenne, rouvaseni?\" hän kysyi.\n\n\"Tästä hetkestä alkain ei hän enää ole mieheni. Minä löysin nämät\ntodistuskappaleet hänen kirjotuspöytänsä laatikossa ja tuon nyt ne\nteille.\"\n\n\"Tämä verinen paita -- onko se miehenne oma?\" kysyi Rogers.\n\n\"On\", selitti Mary, -- \"minulla oli toinen avain isäni taloon. Tätä\navainta on murhaaja Gould käyttänyt. Arvotus on selitetty! Vanha\npalvelija on syytön! Tuokaa hänet tänne, tahdon jo tänä yönä saada\nhänet vapaaksi!\"\n\nRogers katseli nyt todistuksia sen miehen syyllisyydestä, joka hänet\noli voittanut ameriikkalaisessa kaksintaistelussa.\n\nNyt hän hengitti vapaammin.\n\nTämähän pelasti hänen henkensä. Nyt hän saattoi auttaa onnetonta\nIrmgardia ja hänen lastaan, tarvitsematta pelätä varmaa kuolemaa vuoden\nkuluessa.\n\n\"Tietääkö miehenne mitään tästä löydöstä, rouva Gould\", kysyi Bernard.\n\n\"Elkää mainitko häntä enää miehenäni. Minä otan heti eron ja tulen\nkäyttämään isäni nimeä. John Gould ei tiedä tästä mitään, ellei hän\njuuri nyt ole tullut kotiin ja avannut kirjotuspöytänsä laatikkoa.\"\n\n\"Silloin täytyy heti estää hänen pakonsa\", sanoi Bernard, -- \"sillä\nnämät todistukset riittävät hyvin hänen vangitsemiseensa.\"\n\nMolemmat herrat läksivät heti liikkeelle.\n\nMary antoi Bernardille avaimen taloonsa.\n\nBernardin lähtiessä Clintonkadulle vangitsemaan Arthuria, ajoivat\nMary ja Rogers suureen vankilaan, jossa Bob nukkui karkealla patjalla\nkurjassa kopissaan.\n\nRogers antoi vankilaan saavuttua herättää vankilan tirehtöörin.\n\nMuutamalla sanalla selitti Rogers aseman, ja heti pantiin vartija Bobia\nhakemaan.\n\nMuut seurasivat vartijaa.\n\nOvi avattiin.\n\nBob, joka oli herännyt avainten synnyttämään kolinaan, nousi\nvuoteeltaan ja näki Maryn.\n\n\"Miss Mary\", hän huudahti.\n\n\"Te olette syytön, uskollinen Bob-raukka, ja minä tulen saattamaan\nteidät vapauteen. -- Bob raukka!\" --\n\nRogers ei voinut pidättää kyyneliään.\n\nOnneton Bob, ilon valtaamana, kaatui jälleen lavitsalleen.\n\n\"Hän on mennyt tainnoksiin\", selitti vankilan tirehtööri, -- \"tuokaa\ntänne lasi viiniä että saamme hänet virkoomaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Bernard saapunut Clintonkadulle. Juuri kuin hänen piti\nkääntyä eräässä kulmauksessa, näki hän edessään: herrasmiehen, jota\nhän luuli John Gouldiksi. Vakuutettuaan itsensä siitä että ladattu\nrevolverinsa oli taskussa, seurasi hän nopeasti Gouldia kulmauksen taa.\n\nMutta samassa kun hän kääntyi kulmauksesta, oli John Gould hävinnyt.\n\nHänen oli täytynyt mennä sisään nurkkatalon avoimesta ovesta.\n\nÄkkiä päätti Bernard myöskin mennä sisään samasta ovesta, ja huusi\nkadulla olevan poliisin luokseen, jolle antoi käskyn sulkea portin ja\nolla laskematta ketään siitä ulos.\n\nBernard astui ravintolaan, jossa joitakuita vieraita oli jälellä.\n\nPikaisella katseella vakuuttautui hän siitä ettei Gould enää ollut\ntäällä.\n\nBernard jätti ravintolan ja nousi rappuja ylös toiseen kerrokseen.\n\nSiellä oli ainoastaan yksi ovi.\n\nBernard painoi ovikelloa.\n\nOvi avautui ja tuo päättäväinen poliisimies astui sisään.\n\nEteisessä ei ollut ketään.\n\nBernard koputti seuraavaa ovea.\n\nNaisen ääni kehoitti astumaan sisään.\n\nBernard avasi oven.\n\nHuoneessa seisoi eräs hienosti puettu nainen, jolla oli päässään komea\nhattu ja sininen harso.\n\n\"Onko tänne äsken tullut eräs herra\", kysyi Bernard, -- \"herra John\nGould? Haen häntä erittäin tärkeän asian vuoksi.\"\n\n\"Herra John Gould?\" kertosi nainen, \"ei, hyvä herrani!\"\n\n\"Hän on tässä talossa\", selitti Bernard varmasti.\n\n\"Paljon mahdollista, mutta ei tässä huoneustossa\", vastasi tuo\nsiniharsoinen nainen, -- \"mutta jos luulette hänen täällä olevan, niin\nhakekaa läpi koko huoneusto.\"\n\n\"Käytän lupaanne hyväkseni, rouvaseni\", sanoi Bernard, joka ei niinkään\nuskonut tuota epäluulon alaista naista.\n\nBernard otti kynttilän toiseen ja ladatun revolverinsa toiseen käteen\nja haki läpi huoneuston, Gouldia löytämättä.\n\nNähtävästi oli Gould löytänyt piilopaikan jossakin toisessa huoneessa.\n\nHän meni siis toisiinkin kerroksiin kyselemään Gouldia, mutta missään\nei Gouldista mitään tiedetty.\n\nKun hän tuli kadulle, sai hän poliisilta kuulla, että taloon johti\ntoinenkin ovi toiselta kadulta, seikka, johon hän ei ennemmin ollut\ntullut huomiotaan kiinnittäneeksi.\n\nSepä oli harmillista.\n\nMutta Bernard tuumi ettei vielä mitään ollut menetettyä, jos hän nyt\nheti läksi Clintonkadulle John Gouldia vangitsemaan.\n\nSenpätähden hän heti kiiruhtikin Gouldin taloa kohti.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nKuka oli tuo vieras nainen?\n\n\nBernardilla oli Gouldin talon avain, jonka Mary hänelle oli antanut;\nsiksi hän saattaisi ilman muuta päästä taloon.\n\nHän kiiruhti ennättääkseen ennen Arthuria. Bernard avasi portin, astui\nsisään ja sulki sen takanaan. Talossa vallitsi hiljaisuus ja pimeys.\n\nKun Bernardilla aina tällaisia tapauksia varten oli mukanaan\ntulitikkuja ja kynttilä, sytytti hän valoa ja astui rappuja ylös. Hän\navasi salin oven ja meni sitä tietä Arthurin huoneeseen, jossa lamppu\nvielä paloi.\n\nKun kaikki oli siinä kunnossa kun se oli ollut Maryn lähtiessä, oli\nluultavaa ettei Arthur vielä ollut käynyt kotona.\n\nBernard tutki vielä varmemmaksi vakuudeksi Arthurin makuuhuonetta ja\nnäki sängyn olevan koskematta sekä huoneen tyhjänä. Bernard palasi nyt\nArthurin työhuoneeseen ja katseli ympäriinsä.\n\nTuossa oli kirjotuspöytä, jonka alimmainen laatikko vielä oli avoinna.\n\nSieltä oli rouva Gould löytänyt nuo vaaralliset todistuskappaleet.\nMitä hän mahtoikaan ajatella, löytäessään tavarat, ajatteli Bernard\nitsekseen.\n\nJa kuinka varmasti eikö hän esiintynyt. Kuinka kylmäverisesti eikö hän\nollut täyttänyt velvollisuuttaan! Ja hän oli rakastanut tuota miestä\noikein sydämensä pohjasta!\n\nNyt Bernard kuunteli.\n\nPorttikelloa soitettiin.\n\nOliko tulija John Gould? Eikö hänellä ollut portin avainta?\n\nBernardin oli kai ruvettava portinvartijaksi.\n\nPäättävästi otti hän lampun pöydältä ja otti sen mukaan mennessään ovea\navaamaan.\n\nAlas eteiseen tultuaan asetti hän lampun pöydälle ja avasi oven.\n\nMary tuli sisään.\n\nHänen suuret silmänsä katsoivat kysyvästi Bernardiin.\n\n\"Eikö hän vielä ole tullut\", kysyi Mary.\n\n\"Ei\"\n\nBernard sulki oven.\n\n\"Tunnetteko erästä varakkaaseen luokkaan kuuluvaa naista, joka on\nhienosti puettu ja kantaa sinistä harsoa?\" kysyi Bernard Maryltä.\n\n\"Miksi sitä kysytte, herra komissario?\"\n\n\"Pyydän teitä, ajatelkaa tarkkaan.\"\n\n\"Naista? Minkä näköinen hän on?\"\n\n\"Hieno, notkea vartalo, komea esiintyminen, kauniit kasvot, mikäli\nharson läpi saatoin nähdä.\"\n\n\"No, sanokaa minulle, mitä tuota naista kyselette?\"\n\n\"Tahdon tietää, josko te -- josko Gould tuntee tuon naisen.\"\n\n\"Tarkotatteko -- --?\"\n\n\"En vielä mitään tiedä, rouva; luulen vaan että Gould on hänet ennen\ntavannut, minulla on terävät silmät; hän meni erääseen taloon, jossa\nsitte tapasin tuon siniharsoisen naisen.\"\n\nMaryn kasvot synkistyivät.\n\n\"Se ei saata olla mahdollista, mikä nyt johtuu mieleeni\", sanoi Mary,\n\"muistelen että seuranaisellani rouva Nordheimilla oli sininen harso --\nmutta hän se ei saata olla, koska hän on viety hulluinhuoneeseen.\"\n\n\"Pelkäänpä turhaan tuhlaavani kallista aikaa Gouldia täällä\nodotellessani\", sanoi Bernard, \"Gould on ehkä huomannut minut tai\nhaistaa vaaraa eikä tulekkaan kotiin.\"\n\n\"Mitä kello on, herra komissario?\"\n\n\"Kello on yli kahden, rouva.\"\n\n\"Silloin minäkin alan luulla ettei hän tule.\"\n\n\"Tahdon ennen aamua ryhtyä kaikkiin varokeinoihin paon suhteen; mutta\njos hän tulisi tänne, niin elkää olko mistään tietävinänne. Pitäkää\nhäntä vahvassa uskossa ja lähettäkää sana minulle.\"\n\n\"Tulen toimimaan määräystenne mukaan, herra Bernard.\"\n\nKomissario läksi nyt talosta ja Mary sulki oven hänen jälkeensä.\n\nTyöhuoneesta hän poisti kaikki jäljet ja meni sitte makuuhuoneeseen.\n\nMary paneutui maate mutta ei uskaltanut nukkua.\n\nTunti toisensa jälkeen kului.\n\nLopultakin aamu sarasti.\n\nMary maatessaan ajatteli kuka siniharsoinen nainen mahtoi olla.\nAjatus että se olisi Irmgard ei tahtonut poistua. Nyt tuli hän myös\najatelleeksi Irmgardin ja Arthurin esiintymistä, mikä nyt tuntui\nepäilyttävältä.\n\nSanomaton epätoivo, synkkä viha valtasi hänet.\n\nHänen täytyi saada varmuutta, hänen täytyi saada selitys.\n\nKamarineiti tuli sisään auttamaan Maryn pukeutumista.\n\nKysyttäessä kamarineiti kertoi mr Gouldin vielä olevan kotoa poissa.\n\nMary käski esiin vaununsa ja antoi kuskille käskyn ajaa tohtori\nJeffersonin hulluinhuoneeseen.\n\nSinne saavuttua ilmoittautui hän heti lääkärille.\n\nPikku tohtori tuli heti vastaanottohuoneeseen, nähtävästi suuressa\nmielenkuohussa.\n\n\"Arvoisa rouva, olen erittäin pahoillani\", hän sanoi, \"jotakin\nmerkillistä on tapahtunut ja minä olen jo antanut käskyn tarkasti\ntutkia asiata --.\"\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Mary.\n\n\"Sairas, jonka toin teidän kotoanne --.\"\n\n\"Hän on karannut!\"\n\n\"Kuinka, arvoisa rouva, te jo tiedätte --.\"\n\n\"Niin, John Gould on hänet viime yönä vapauttanut.\"\n\n\"Teidän miehenne, rouva?\"\n\n\"Niin, hänen on täytynyt olla täällä!\"\n\n\"Tähän saakka en ole tietänyt muuta kuin että sairas on karannut.\"\n\n\"Ja hänellä oli sininen harso?\"\n\n\"Sitä en tiedä rouva.\"\n\nMary huomasi nyt ei voivansa täältä saada sen tarkempia tietoja.\n\nEikö Bernard yön kuluessa ollut nähnyt heidän hakemaansa rikoksellista?\nEikö siniharsoinen nainen ollut siinä talossa, jonne Gould meni?\n\nLöytyi ainoastaan kaksi mahdollisuutta.\n\nJoko tuo nainen oli Gouldin rakastajatar joka oli yhdessä juonessa\nhänen kanssaan tai oli se sitte Irmgard.\n\nMaryn täytyi mihin hintaan hyvänsä saada totuus selville. --\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nMary ja tuo vieras nainen.\n\n\nVanha Bob oli päästetty vankilasta ja Mary oli ottanut kotiinsa tuon\nuskollisen palvelian.\n\nMary oli Bernardin kautta ja kohtaukseen nähden Irmgardin kanssa saanut\nselvän kaikesta.\n\nSe mies, jolle hän oli tarjonnut kätensä ja joka oli murhannut hänen\nisänsä, ei ollut John Gould vaan Arthur Nordheim. Hän oli Irmgardin\nmies.\n\nSe syvä viha, minkä hän Arthuria kohtaan tunsi, ulottui nyt myös\nIrmgardiin, jonka hän luuli olevan Arthurin kanssarikollisen.\n\nHän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta että Arthur oli ryöstänyt\nIrmgardin hulluinhuoneesta ja nyt oli liitossa hänen kanssaan. Bernard\npuolestaan päivät ja yöt haki murhaajaa. Mikään laiva ei päässyt\nsatamasta, ilman että hän oli tarkastanut matkustajat. Siten oli\nNordheimin mahdotonta huomaamatta päästä kaupungista.\n\nEräänä päivänä päätti Mary itse ottaa selkoa niistä hämäristä\nkysymyksistä, jotka alinomaa hänen mieltään kiusasivat.\n\nBernard oli tarkkaan kuvannut tuon kulmatalon, jossa hän oli tavannut\nsalaperäisen vieraan.\n\nNyt Mary lähti hakemaan varmuutta, riistääkseen sinisen harson hänen\nkasvoiltaan nähdäkseen kuka sen takana piili. Illan suussa tapasi hän\ntalon.\n\nAivan oikein! Alakerrassa oli ravintola.\n\nMary meni talon toiseen kerrokseen.\n\nHän oli sellaisessa mielenliikutuksessa että sydän tahtoi pakahtua.\n\nKunhan hän vaan tapaisi tuon siniharsoisen naisen! Olisikohan se\ntodellakin Irmgard.\n\nMary soitti.\n\nEi kukaan tullut avaamaan.\n\nPäättäväisesti astui hän rappuja alas ja meni ravintolaan.\n\n\"Antakaa minulle lasi teetä\", sanoi Mary ja asettui istumaan akkunan\nluona olevaan pöytään. Tästä hän saattoi nähdä kaikki taloon tulijat.\n\nMary aikoi odottaa tuota salaperäistä naista.\n\nUlkona alkoi olla pimeä.\n\nRavintolassa sytytettiin valot.\n\nÄkkiä Mary nousi.\n\nHienosti puettu, hoikkavartaloinen nainen tuli kadun yli.\n\nNyt Mary näki että se oli tuo odotettu.\n\nMaryn sydän tykytti rajusti.\n\nVieras tuli taloon.\n\nÄkkiä Mary nousi ja jätti ravintolan.\n\nHän juoksi rappuja ylös.\n\nJuuri silloin tuli nainen etehiseen.\n\nMary seurasi häntä sinne.\n\nHunnutettu nainen katseli häntä hämmästyneenä.\n\n\"Te olette Irmgard Nordheim\", huudahti Mary.\n\n\"Ketä täältä haette, rouva?\" kysyi hunnutettu nainen.\n\n\"Vastatkaa kysymykseeni oletteko Irmgard Nordheim?\" sanoi Mary\npäättäväisesti. \"Ottakaa pois huntu.\"\n\n\"Kuka olette? Älkää unhottako että olette vieraassa asunnossa\", vastasi\nhän, \"en voi käsittää, kuinka tänne tunkeudutte --.\"\n\n\"Se on epätoivon teko! Vastatkaa!\"\n\n\"En tunne teitä ja minun täytyy siksi menetellä kanssanne oman\nesiintymisenne mukaisesti, ellette heti lähde täältä.\"\n\n\"Poistakaa huntu\", huudahti Mary koittaen tarttua siihen, mutta nainen\nväistyi.\n\nMary sai lujan töyttäyksen rintaansa.\n\nHän horjahti ulos etehiseen.\n\nOvi suljettiin.\n\nMarystä tuntui kuin olisi hän sisältä kuullut ivanaurua.\n\n\"Bernardin luokse!\" sanoi hän itsekseen.\n\nHän otti ajurin ja antoi käskyn ajaa komissario Bernardin luo.\n\nSinne saavuttua tuli Bernard häntä vastaan eteisessä.\n\n\"Haen teitä, herra komissario\", sanoi Mary.\n\nBernard huomasi heti Maryn olevan suuressa mielenliikutuksessa,\njonkavuoksi hän vei Maryn omaan huoneeseensa.\n\n\"Herra komissario\", sanoi Mary, \"te kerroitte minulle tuosta\nsiniharsoisesta naisesta.\"\n\n\"Tiedättekö mitään uutta hänen suhteensa, rouva?\"\n\n\"Olin aivan äsken kulmatalossa tuon salaperäisen naisen luona. Luulenpa\ntietäväni kuka hän on, ja luulenpa murhaaja Gouldinkin piilottelevan\nhänen luonaan.\"\n\n\"Oletteko ollut siellä? Oletteko nähnyt hänet?\"\n\n\"En Gouldia -- vaan naisen.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Nordheimin ensimäinen vaimo! Entinen seuranaiseni.\"\n\n\"Luulette siis heidän taasen sopineen?\"\n\n\"Minulla on syytä uskoa niin, herra komissario.\"\n\n\"Silloinpa minä tulen menettelemään sen mukaisesti, arvoisa rouva!\"\n\n\"Tuo nainen kieltäytyi poistamasta huntua kasvoiltaan. Se vahvisti\nminua uskossani. Olin hänen asunnossaan.\"\n\n\"Ja hän oli nytkin hunnutettu?\"\n\n\"Koetin repiä huntua hänen kasvoiltaan, mutta en onnistunut. Käyttekö\ntuon naisen luona?\"\n\n\"Aikaisin huomisaamuna, rouvaseni.\"\n\nMary jätti hyvästit.\n\nKomissario seurasi häntä ovelle.\n\nSenjälkeen otti Bernard päälleen vanhan ikäkulun takin ja vanhan hatun.\n\nTässä puvussa ei kukaan voinut tuntea New-Yorkin etevintä salapoliisia.\n\nBernard lähti nyt laivarantaan, jossa astui pieneen lauttaan, mikä\nkulki suuren valtamerilaivan luo, jonne matkustajat jo olivat nousseet\nja jonka tänä yönä piti lähteä merelle.\n\nTarkastettuaan kaikki matkustajat ja huomattuaan ettei hakemansa\nhenkilö ollut laivassa lähti hän taas maihin.\n\nJoka päivä hän näin tarkasti kaikki laivat, Rogersin ja useiden muiden\npoliisimiesten tarkastaessa jokaisen junan.\n\nArthur ei voinut päästä pakoon.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKauhea tunti.\n\n\nRogers oli tavannut Irmgardin ja vienyt hänet kotiinsa hankkiakseen\nhänelle varman olopaikan.\n\n\"Täällä olette varmassa suojassa\", hän sanoi osottaessaan Irmgardin\nhauskasti kalustettuihin huoneisiin, -- \"täällä voitte rauhassa odottaa\nasiain tilan kehittymistä.\"\n\nHänen täytyi pian mennä virkatoimiinsa, vaan antoi vanhalle\npalvelijattarelleen käskyn hoitaa ja ruokkia vierastaan.\n\nHetken päästä toi palvelijatar sisään tarjottimen, jossa oli ruokaa\nja juomaa. Illan tullessa lähti hän talosta, jossa oli ainoastaan\npäiväseen aikaan.\n\nIrmgard oli nyt yksin talossa. Hän seisoi akkunan luona, katsellen ulos\nkadulle.\n\nSilloin hän äkkiä kuuli ääniä.\n\nHän kuunteli.\n\nHuudot tuntuivat kuuluvan mereltä.\n\nVielä ei Irmgard saanut selville mistä oli kysymys.\n\nNyt saattoi hän kuulla selvän huudon.\n\n\"Seisahtukaa!\"\n\nErästä henkilöä näyttiin ajavan takaa.\n\nNyt näkyi eräs poliisi.\n\nTulipa toinenkin.\n\nIrmgard ei itsekään saattanut selittää miksi hän tällä hetkellä kärsi\nniin painostavaa tunnetta. Poliisit juoksivat ohi.\n\nSilloin näkyi kadun kulmassa kyyryssä oleva ihminen. Arkaillen katseli\nhän ympärilleen. Nähtävästi hän oli tuo takaa-ajettu henkilö. Irmgard\ntunsi hänet, päästäen heikon huudon.\n\nArthur!\n\nMies, joka tuolla hiipi ilman päähinettä, oli Nordheim! Ja hän ilmestyi\nnyt täällä!\n\nLiikkumatonna, kauhun valtaamana seisoi Irmgard akkunan luona ja\ntuijotti Nordheimia.\n\nNyt juoksi hän yli kadun.\n\nSeuraavassa tuokiossa portti avattiin ja sitte hiljaa suljettiin,\n\nHiipiviä askeleita lähestyi ovea, se aukeni.\n\nNordheim astui huoneeseen.\n\nHän oli huomannut Irmgardin akkunan luona.\n\nNordheim tutki katseillaan huoneen nopeasti.\n\nHän oli aivan kalpea juoksemisesta.\n\n\"Täällä olen varmana\", sanoi hän matalalla äänellä, \"tämä on\npoliisieverstin talo -- täällä ei kukaan minua etsi. -- Sinun täytyy\npiilottaa minut.\"\n\nHän astui Irmgardin luokse.\n\nIrmgard pakeni.\n\n\"Auta minua, Jumala\" -- Irmgard huudahti.\n\n\"Onko täällä talossa muita kuin sinä\", kysyi Nordheim, pudistaen\nIrmgardin rannetta.\n\nEpätoivoisena Irmgard koetti vapautua.\n\n\"Puhu!\" sähisi Nordheim. \"Vastaa!\"\n\n\"Takaisin, roisto! Elä minua koske!\" huudahti Irmgard, riistäen itsensä\nirti.\n\nHän aikoi avata akkunan, huutaakseen apua.\n\n\"Mitä aijot tehdä\", huusi Nordheim.\n\n\"Huudan poliisit ja jätän sinut heidän haltuunsa.\"\n\n\"Se olisi sinun kuolemasi!\"\n\n\"Apua\", huusi Irmgard.\n\nNordheim vetäsi hänet pois akkunan luota.\n\n\"Kuule minua\", hän sanoi, -- \"on kysymys lapsestasi.\"\n\nIrmgard tuijotti häneen.\n\n\"Lapsesi on minun hallussani. Ja ellet minua tottele, et koskaan saa\nnähdä lasta.\"\n\nIrmgard väänteli käsiään epätoivoisena.\n\n\"Sinut vangitaan. Lapsi otetaan sinulta pois!\"\n\n\"Erehdyt. Lastasi ei löydetä, sillä se ei enää ole New-Yorkissa eikä\nkukaan muu kuin minä tiedä missä se on.\"\n\n\"Sinä tahdot kiduttaa minut kuoliaaksi.\"\n\n\"Lapsesi elää -- vielä elää. Se on erään vaeltavan teatterijoukon\nhallussa, sinipukuinen nainen sen sinne on vienyt, vaan sinä et sitä\nsaa jälleen ellet minua tottele.\"\n\n\"Liddy! Liddy-raukkani!\" valitti Irmgard, painaen kädet kasvojaan\nvasten.\n\n\"Sinä voit saada lapsen\", jatkoi Nordheim, \"jos nyt minua tottelet.\nMinua ajetaan takaa. Kuuletko ääniä tuolla ulkona? He ovat löytäneet\njälkeni ja hakevat nyt minua täällä. Tämä on poliisieversti Rogersin\ntalo, täältä he eivät tule minua hakemaan.\"\n\nPoliisien huutoja kuului kadulta.\n\nÄkkiä ojentautui Irmgard suoraksi ja kuunteli jännityksellä. Portti\navattiin. Kuului useita ääniä. Nordheim piiloutui sohvan taa.\n\n\"Elä päästä ainoatakaan ääntä, sillä silloin lapsesi kuolee\", kuului\nNordheimin ääni sohvan takaa. Nyt ovi avautui.\n\nVahva valo tunkeutui huoneeseen.\n\nRogers seisoi kynnyksellä, lamppu toisessa kädessä, revolveri toisessa.\n\n\"Miksi olette pimeässä, Irmgard?\" kysyi hän, -- \"te kai olette\npeloissanne, sillä --\"\n\nSanat kuolivat Rogersin huulille.\n\nHän lähetti tuolle vapisevalle naiselle kysyvän katseen.\n\nRogers oli jo huomannut Nordheimin pään sohvan takana. Epäluulo hänessä\nheräsi ja se pisti kuin puukonisku.\n\nHetken seisoi hän kuin kivettyneenä.\n\nPoliisit olivat hänelle ilmoittaneet että Nordheim piiloutui jossakin\nläheisessä talossa.\n\nRogers oli heti ajatellut Irmgardia ja tuli katsomaan miten hän\njaksaisi.\n\nÄkkiä hän huusi poliiseja.\n\nTämä sana heti teki vaikutuksen. Useita poliiseja tuli huoneeseen.\nRogers osoitti ainoastaan revolverillaan huoneen nurkkaa.\n\nSilloin Nordheim hypähti pystyyn.\n\nHuoneessa alkoi hurjaa metsästystä.\n\n\"Antaukaa!\" kuului Rogersin mahtava ääni. \"Ammun teidät, John Gould eli\nNordheim, ellette antaudu vangiksi.\"\n\nKalpeana ja kamalan näköisenä kasvoiltaan antautui Nordheim poliiseille.\n\n\"Viekää hänet pois\", komensi Rogers. Nyt astui Irmgard Rogersin luo.\n\n\"Herra eversti\", sanoi hän vapisevalla äänellä, \"hän on uhannut minua\nLiddyn kuolemalla. Hänellä on minun lapseni!\"\n\n\"Ja tahdotteko sanoa että uskoitte häntä, rouva Nordheim? Ettekö tiedä\nettä lapsi on sinipukuisella naisella?\"\n\n\"Tuo nainen on Gouldin apulainen! Hän kertoi vieneensä lapsen tuolle\nnaiselle.\"\n\nRogers ei voinut päästä epäluulostaan että Irmgard vielä oli\ntekemisessä Nordheimin kanssa?\n\nHän meni omaan huoneeseensa.\n\nHetken hän seisoi kuin lamautuneena.\n\nOlisiko hän antanut sydämensä kelvottomalle -- -- --.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä Irmgard oli tehnyt päätöksen, mikä tuntui olevan\nhänen ainoa keinonsa.\n\nHän tunsi että oli syntynyt kuilu hänen ja Rogersin välillä.\n\nMitä hänellä enää oli tehtävänä tässä talossa?\n\nJa eikö velvollisuus käskenyt häntä hakemaan lastaan?\n\nHän tahtoi lähteä talosta virkkaamatta Rogersille mitään.\n\nHän tuumi itsekseen että kai vielä oli olemassa yksi olento, joka häntä\nuskoisi ja voisi auttaa -- nimittäin Mary.\n\nIrmgard oli juuri aikeissa mennä, kun hän kääntyi ympäri ja istuutui\nkirjoittamaan jäähyväiset Rogersille. Kirjeessä vakuutti hän olevansa\ntäydellisesti viaton sen epäluulon suhteen, jota hän arvasi Rogersin\nmiettivän.\n\nKirjeen hän jätti pöydälle ja hiipi sitte hiljaa pois talosta.\n\nHän asteli Clintonkadulle nro 5 Maryä tavatakseen.\n\nMutta Maryn luona hän ei saanut hakemaansa apua. Marykin luuli\nIrmgardin yhä olevan suhteissa Arthurin kanssa sekä pitävän hänen\npuoliaan.\n\nNyt hän siis oli aivan yksin maailmassa.\n\nOmin neuvoinsa täytyi hänen nyt ruveta lastaan etsimään. Antamatta\ntoivonsa lannistua läksi hän erääseen esikaupunkiin, alkaaksen\netsiskelynsä.\n\nKerjäläiskreivitär lastaan etsimässä!\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nNäytelmä lautalla.\n\n\nPalatkaamme nyt Nordheimiin!\n\nNuo kolme poliisimiestä olivat tuskin päässeet kadulle Nordheimin\nkanssa, ennenkuin sitoivat häneltä kädet selän taa.\n\nHän kiristi hampaitaan epätoivoisessa raivossa.\n\nPoliisit kulettivat häntä katua alas rantaa kohti.\n\nTämä seutu oli hänelle tuttu. Täällä lähellä löytyi lautta, jota heidän\noli pakko käyttää.\n\nHiilityömiehet lähtivät tähän aikaan työstään, ja arvatenkin monet\nheistä käyttäisivät lauttaa päästäkseen koteihinsa.\n\nPoliisien ja hiilityömiesten välillä olivat suhteet varsin huonot.\nPoliisijoukon rantaan saapuessa oli siellä joukko ihmisiä lauttaa\nodottamassa.\n\nJoukon läpi poliisit raivasivat itselleen ja vangilleen tietä.\n\nJoukossa tämän johdosta syntyneessä ahdingossa työnnettiin eräs vaimo\nmuutamia askeleita rappuja alas sillalle.\n\nSamalla hetkellä nostettiin uhaten poliiseja kohti suuri musta nyrkki.\n\nEräs suuri neekeri, joka kuului hiilityömiehiin, seisoi aivan poliisien\nluona ja moitti heitä uhkaavin sanoin aikaansaattamastaan ahdingosta.\n\nTämä oli merkki yleiseen mielenosotukseen.\n\nSamalla tuli höyrylautta. Kaikki pyrkivät lauttaan yhtaikaa, vastaisen\njoukon taasen pyrkiessä maihin.\n\nNordheim käsitti heti aseman edulliseksi.\n\nKuitenkin veti eräs poliiseista hänet lautalle. Toinen tuli heti\njälessä, kolmannen rähistessä joukon kanssa.\n\nLautalle tultua koko joukko meluavia hiilityömiehiä piiritti poliisit\nja kun nämät vetivät esille revolverinsa, syntyi yleinen käsirysy.\n\nLopettaakseen melun antoi kapteeni lähtökäskyn. Kone pantiin käyntiin.\nLautta alkoi liikkumaan eteenpäin.\n\nTässä silmänräpäyksessä hyökkäsi Nordheim joukon läpi. Kun hän ennätti\nlaidalle, oli lautta jo hieman ulkona rannasta. Hän uskalsi hyppäyksen\nja onnistuikin pääsemään sillalle. Nyt oli paettava ja hän juoksikin\nkiiruusti ylös maalle. Lautalla oli kapteeni vihdoin saanut aikaan\nrauhan. Poliisit alkoivat etsimään vankiaan.\n\nMutta kaikki hakeminen lautalla oli turhaa. Hän oli ja pysyi kadoksissa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nSalaperäinen vieras.\n\n\nSeuraavana aamuna oli Rogersilla keskustelu Bernardin kanssa\npoliisiasemalla.\n\nKun Bernard lausui sen olettamuksen, että rouva Nordheim ja\nsiniharsoinen nainen olivat yksi ja sama henkilö, torjui Rogers tämän\nsyytöksen. Rouva Nordheim oli hänen kotonaan. Ja siniharsoinen nainen\noli ottanut lapsen! Bernard kuitenkin odotti että Rogers mitä tarkimmin\nantaisi vakoilla rouva Nordheimin kaikkia tekoja, koska hän arvatenkin\nvielä oli tekemisissä John Gouldin kanssa.\n\nJoka tapauksessa he päättivät ryhtyä ottamaan selkoa kuka siniharsoinen\nnainen oli.\n\nMolemmat herrat läksivät Bernardille tuttuun nurkkataloon. He saivat\nkäsiinsä tässä piirissä olevan vartiopoliisin, joka tarkoin tunsi\nkaikki piirinsä asujamet.\n\n\"Alton\", huusi Bernard hiljaa ja viittasi poliisin luokseen. Alton tuli.\n\n\"Herra komisaario haluaa...\", kysyi Alton, tervehtien esimiehiään.\n\n\"Tiedättekö, kuka asuu tuon nurkkatalon ensi kerroksessa?\" sanoi\nBernard.\n\nKonstaapeli mietti.\n\n\"Nyt asuu siinä eräs nainen, ennen siinä asui...\"\n\n\"Tunnetteko tuon naisen?\"\n\n\"Tiedän ainoastaan että hänellä on tulipunainen tukka ja että hän aina\nkäy sinisessä harsossa.\"\n\n\"Oletteko huomannut, Alton, jos eräs herra käy hänen luonaan?\"\n\n\"Eräs herra näkyy usein käyvän talossa, senjälkeen kun nainen muutti\ntänne.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"En, herra komissario, hän on kaunis, pitkä, nuori mies, jolla on\nkalpeat kasvot.\"\n\n\"Aivan oikein\", mutisi Rogers.\n\n\"Tiedättekö naisen nimen?\"\n\n\"En, tiedän vain että hän on jokin taideratsastajatar ja kuuluu olevan\nerinomaisen vahva. Muuta en hänestä tiedä, hän kun ei kauan ole asunut\npiirissäni.\"\n\n\"Onko hän kotona?\"\n\n\"En vielä tänään ole häntä nähnyt.\"\n\n\"Esiintyykö hän jossakin sirkuksessa?\"\n\n\"Sitä en tiedä, herra komissario\".\n\n\"Onko hänellä ollut joku pikku tyttö luonaan viime aikoina?\"\n\n\"Sitäkään en ole huomannut.\"\n\n\"Hyvä! Menkää takaisin vartiopaikallenne.\"\n\nKonstaapeli teki kunniaa ja poistui.\n\n\"Menkäämme ylös\", sanoi Rogers Bernardille. \"Hän kai on kotonaan, otamme\nhänet mukaamme.\"\n\nBernard nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Kaikissa tapauksissa on meidän otettava selkoa tästä salaperäisestä\nhenkilöstä\", sanoi hän, \"sillä hän on Gouldin uskottu.\"\n\n\"Ja hänellä on tieto missä lapsi on.\"\n\nMolemmat astuivat rappuja ylös.\n\nHuolimatta useista soitoista ei eteisen ovea avattu.\n\nBernard otti silloin taskustaan esiin muutamia tiirikoita.\n\nVälttämättä kaikkea kolinaa avasi hän eteisen oven.\n\nHe astuivat molemmat hämärään eteiseen ja sulkivat oven takanaan.\n\nAivan kuin komennon mukaan veti kumpikin esille revolverinsa.\n\nHe astuivat huoneeseen.\n\nSe oli tyhjä.\n\nTarkasti tutkittiin koko huoneusto, mutta ketään ei näkynyt.\n\n\"Mitä teemme?\"\n\n\"Jään tänne odottamaan\", sanoi Bernard.\n\n\"Se kai on parasta, mutta olkaa varovainen; tiedätte kenen kanssa\nolette tekemisessä.\"\n\nBernard naurahti ja osotti revolveriaan, jonka hän veti esille vyöstään.\n\n\"Tunnette minut, en suuria välitä.\"\n\n\"Siispä minä lähden panemaan vauhtia Nordheimin takaa-ajoon\", sanoi\nBernard.\n\nRogers astui alas kadulle, mutta käytti tällä kertaa toista porttia.\n\nSill'aikaa Bernard laittoi olon mukavaksi itselleen. Hän otti\npäällystakin pois päältään.\n\nRevolverin pani hän eteensä pöydälle.\n\nNyt hän odotti mitä tuleman piti.\n\nKului tunti toisensa jälkeen ilman että mitään kuului.\n\nHuone kävi jo pimeäksi.\n\nBernard astui akkunan luo vetääkseen uutimet akkunan eteen, niin ettei\nnäkyisi valoa kadulta kun hän sytyttäisi lampun.\n\nNyt kuului selvästi kolinaa rappusissa.\n\nEteisen ovi aukeni.\n\nSieltä kuului askeleita.\n\nBernard kiiruhti pöydän luo.\n\nMutta ennenkuin hän oli ennättänyt pöydän luo, aukeni ovi.\n\nBernard, jonka silmät olivat pimeään tottuneet, näki että tulija oli\nnainen -- varustettu sinisellä harsolla --.\n\nBernard yritti astua ottamaan revolverinsa.\n\nÄkkiä seisoi nainen hänen edessään.\n\nBernardin piti juuri ojentaa kätensä revolveria kohti, kun hän äkkiä\npäässään tunsi kovan lyönnin.\n\nVastustajansa oli antanut hänelle nopean iskun jollakin kovalla\nesineellä, ilman että hän sen pimeässä oli huomannut.\n\nBernard kaatui selälleen.\n\nHän tunsi menettävän tajuntansa.\n\nBernard oli petetty! Siniharsoinen nainen oli toiminnut häntä nopeammin\nja siten hänet voittanut.\n\nNiin, Bernardilla ei ollut aikaa päästää edes ainoata huutoa.\n\nJa oma syynsä olikin ettei ollut ottanut poliiseja mukaansa.\n\nJos hänellä olisi ollut mukanaan muutamia miehiä piilotettuina\nhuoneustoon ja käyttänyt oikeata hetkeä hyväkseen, niin ei näin olisi\nkäynyt.\n\nNainen naurahti ylenkatseellisesti.\n\n\"Kuka sinä olet ja ketä täältä haet?\" kyseli nainen, nostaen harsoaan.\n\nHän kumartui Bernardin ylitse.\n\nHän tunsi poliisin virkapuvun.\n\n\"Sinun on toisen kerran meneteltävä varovammin\", mutisi hän, -- \"ja\nmiksi sinä minua vakoilet kuin pahantekijää?\"\n\nTällä hetkellä nainen näkyi ajattelevan sitä mahdollisuutta että\nsaattoi löytyä useita poliiseja läheisyydessä, eikä hän tahtonut heitä\ntavata, jonkavuoksi hän näkyi aikovan poistua huoneustosta, josta hän\nei ollut varma.\n\nNainen veti harson silmilleen ja poistui huoneesta.\n\nOliko hän täällä tahtonut odottaa Nordheimia ja menisikö hän nyt tätä\nvarottamaan?\n\nHän kiiruhti.\n\nSeuraavassa tuokiossa oli hän jo kadulla.\n\nNyt hän hävisi -- -- --\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nRogers.\n\n\nOmituinen taistelu raivosi poliisieverstin sielussa. Epäluulo ja\nrakkaus taisteli ylivallasta.\n\nRogers pudisti miettivästi päätään kotiin mennessään.\n\nHänen edessään oli kysymys, jolle hän ei löytänyt mitään vastausta.\nYhdestä asiasta hän kuitenkin oli varma -- hän rakasti Irmgardia,\nhuolimatta vaikeasta epäluulostaan. Hän oli tullut talonsa luo.\n\nKun hän kulki Irmgardin huoneen sivutse eikä häntä nähnyt akkunasta,\nvaltasi hänet äkkinäinen pelko.\n\nOliko hän poissa? Karannutko Nordheimin kanssa?\n\nHän meni akkunan luo ja katseli huoneeseen.\n\nIrmgard oli poissa!\n\nHän juoksi rappuja ylös.\n\nNyt kiskoi hän oven auki.\n\nRogers oli käynyt kalman kalpeeksi.\n\nHänen kärsimyksensä oli suuri.\n\nIrmgard oli karannut, salaisesti karannut!\n\nHänen katseensa tapasi pöydän.\n\nSiellä oli kirje!\n\nKuumeentapaisesti hän sen avasi.\n\nLukiessaan nuot harvat rivit vapisi hänen kätensä. Hän luki nuo\nliikuttavat jäähyväissanat -- hän luki vakuutuksen Irmgardin\nviattomuudesta -- näissä riveissä ei saattanut olla vilppiä!\n\n\"Olen sinua väärin tuominnut, Irmgard! -- Lapsesi vuoksi sinä vaikenit,\nnyt käsitän kaikki!\"\n\nYhä Rogers tuijotti paperiin.\n\nKyynel välkkyi hänen silmissään. Tuo rakas, joka täytti koko hänen\nsydämensä, kuinka paljon hän olikaan kärsinyt, ennenkuin läksi talosta.\nMuitten surujensa ohessa oli hän vielä pakotettu kärsimään epäluuloa\nRogersin puolelta. Ja nyt hän taas vaelsi lastaan etsimässä. --\n\nSilloin Rogers oikasi itsensä.\n\nHän näytti äkkiä tehneen päätöksen.\n\nHän päätti seurata Irmgardia, hakea hänen jälkiään. Hän tahtoi rukoilla\nanteeksi epäluuloaan.\n\nMutta minne Irmgard oli mennyt?\n\nSe nainen, jota Bernard haki, oli antanut lapsen Nordheimille ja tämä\noli jättänyt sen eräälle vaeltavalle teatteriseurueelle.\n\nIrmgard luonnollisesti haki tätä teatteriseuruetta.\n\nMihin hintaan hyvänsä täytyi Rogersin löytää Irmgardin. Sitä\nsuuremmalla syyllä koska Nordheim häntä uhkasi.\n\nRautateitse ei Rogers luullut Irmgardin menneen. Arvatenkin hän haki\nlastaan kaupungin reunaseuduilta, jossa kaikennäköisiä \"taiteilijoita\"\ntapasi kuleksia.\n\nEhkä Nordheim seurasi Irmgardia, kun ei tahtonut häntä päästää\nkäsistään.\n\nRogers varusti itsensä pitempää matkaa varten. Seuraavana aamuna meni\nhän aluksi poliisiaseman talliin, josta haki ratsuhevosen.\n\nNyt hän oli valmiina matkalle.\n\nEräässä esikaupungissa hän löysi teltan, jossa joku taikojen tekijä\nantoi näytäntöjään.\n\nTeltan edustalla seisoi utelias joukko, etupäässä lapsia, kuunnellen\ntelttamiehen kehuskelevaa tarjousta.\n\nRogers kutsui luokseen taikaprofessorin, joka nopeasti tulikin,\nnähdessään Rogersin univormun.\n\n\"Eikö tuolla ole ollut erästä telttaa?\" kysyi Rogers, viitaten tyhjää\ntelttapaikkaa.\n\n\"Kyllä, herraseni, sirkus Bumpo oli täällä, mutta muutti joitakin\npäiviä sitte\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Oliko sirkusihmisten mukana joku vieras lapsi, jota harjotettiin\ntemppuihin?\"\n\n\"Siis tekin seuraatte tuota jälkeä?\"\n\n\"Minäkin? Miksi noin kysytte?\"\n\n\"Koska eräs rouva oli täällä eilen ja teki samat kysymykset.\"\n\n\"Eräs rouva? Minkä näköinen hän oli?\n\n\"Kalpea ja suuresti liikutettu. Hän oli mustassa puvussa.\"\n\nRogers taas hengitti -- se oli ollut Irmgard!\n\n\"Minne tuo kalpea nainen meni?\" kysyi Rogers.\n\n\"Pieneen Yorkin kylään, jonne sirkuskin oli lähtenyt.\"\n\nRogersilla oli nyt tarpeelliset tiedot.\n\nHän kiitti miestä tiedoista, uskoen varmasti löytävänsä Irmgardin. Kun\nIrmgard kulki jalan ja hän ratsasti, tapaisi hän piankin Irmgardin.\n\nRogers kannusti hevostaan ja saapui illan suussa kysymyksessä olleeseen\nkylään.\n\nPitkin tietä hän oli odottanut tapaavansa Irmgardin. Nyt alkoi hän\ntekemään kyselyjä.\n\nIrmgardista ei hän kuitenkaan saanut mitään tietoja. Sirkuksesta hän\nsai kuulla että se löytyi eräässä kylän kolkassa ja että sillä olisi\nnäytäntö seuraavana päivänä.\n\nKun Rogers ajatteli Irmgardin hakeneen tätä sirkusta, ja kun hän siellä\ntoivoi tapaavansa pikku Liddyn, antoi hän riisua hevosensa ja lähti\njalan kulkemaan sirkusta kohti.\n\nKirkkaassa kuutamossa hän sen tapasikin. Suurilla kirjaimilla oli\nsen seinään maalattu \"Sirkus Bumpo\" ja vieressä oli ratsastajain ja\nhevosten kuvia luonnollisessa koossa.\n\nSisäänkäytävän edustalla seisoi kaksi miestä, keskustellen toistensa\nkanssa.\n\nRogers astui heidän luokseen.\n\n\"Kuka on tämän sirkuksen omistaja?\" kyseli hän.\n\n\"Tirehtööri Bumpo\", vastasi toinen ylpeästi, \"ja minä olen tirehtööri\nBumpo.\"\n\n\"Näettekö kuka minä olen\", kysyi Rogers.\n\nTirehtööri kohautti hartioitaan.\n\n\"Mitäpä siitä välitän\", tuumi hän, \"vaatteenne osottavat teidän olevan\njonkun poliisivirkamiehen.\"\n\n\"Olen poliisieversti Rogers. Onko joku kalpea mustapukuinen nainen\nollut täällä?\"\n\n\"Minunko luonani? Miksi hän olisi ollut?\"\n\n\"Eikö hän ole ollut täällä tänään?\"\n\n\"Vakuutan etten ole täällä nähnyt muita naisia kuin ratsastajiani. Mitä\ntuo nainen sitte tahtoo?\"\n\n\"Hän hakee erästä lasta. Oletteko te New-Yorkissa ollessanne saaneet\nhaltuunne lapsen eräältä herralta?\" Bumpo hämmästyi.\n\n\"Lapsen?\" sanoi hän, aikaa voittaakseen, \"pikku tytön?\"\n\n\"Lapsi on siis teidän luonanne!\" sanoi Rogers.\n\n\"Kuinka sitä voitte ajatella\", huudahti Bumpo, \"tarkotatteko minun\nryöstäneen jonkun vieraan lapsen?\"\n\nRogers ei häntä kuunnellut, vaan astui telttaan.\n\nHäntä kohtasi kirjava näky.\n\nKaikki esiintyjät olivat kokoontuneet areenalle.\n\nRouva Bumpo tarkasti sisääntulijoita.\n\n\"Kenen sinä tuot mukanasi\", kysyi hän mieheltään.\n\n\"Tämä herra hakee täältä erästä lasta\", vastasi tirehtööri ivallisesti.\n\n\"Erästä lasta\", huudahti paksu rouva.\n\nRogers sai sen käsityksen etteivät kaikki asiat täällä olleet oikealla\ntolalla.\n\n\"Niin, erästä tyttöä, jonka täytyy olla täällä\", vastasi Rogers. Rouva\nnauroi ääneensä.\n\n\"Ovatko kaikki sirkuksen esiintyjät täällä\", jatkoi Rogers kyselyään.\n\n\"Minunpa täytyy ensin laskea heidät\", tuumi tirehtööri, -- \"seurueeni\non suuri ja mainehikas, ainoastaan ensi luokan taiteilijoita.\"\n\nRogersin oli pakko nauraa.\n\n\"Kaikki sirkukseen kuuluvat lapset ovat saapuvilla?\"\n\nRogers katseli pikku tyttöjä ja poikia, jotka uteliaina olivat tulleet\nesille.\n\n\"Onko lapsia tarpeeksi?\" kysyi tirehtööri.\n\n\"Tuokaa lyhty ja näyttäkää valoa\", käski Rogers.\n\nEräs poika toi suuren lyhdyn.\n\n\"Tulkaa mukaan\", sanoi Rogers tirehtöörille, ottaen lyhdyn käteensä.\n\nRogers marssi areenan yli erääseen käytävään. Toisella puolen olivat\neläimet ja toisella puolen oli esiintyjäin pukuhuoneet. Joka paikka\ntarkastettiin, mutta Irmgardin pikku tyttöä ei löytynyt.\n\n\"Turhaan täältä tyttöä haette\", sanoi Bumpo.\n\n\"Niin, näen sen; olenkin siitä vakuutettu ja lähden täältä jo tänä\nyönä\", sanoi Rogers rauhottavasti.\n\nBumpo näkyi myös puolestaan olevan tyytyväinen tähän selitykseen.\nHän laski ulos Rogersin takatietä ja toivotti hyvää yötä sekä palasi\ntelttaansa, Rogersin poistuessa.\n\nRogers oli jo tehnyt suunnitelman. Hän pysyisi läheisyydessä\nnähdäkseen, josko Irmgard tulisi.\n\nSeuraavana iltana hän taasen äkkiarvaamatta ilmestyi sirkukseen,\nhakeakseen pikku Liddyä. Rogers oli saanut sen käsityksen että lapsi\nkuitenkin oli siellä, vaikkei hän sitä voinut löytää.\n\nLäheisyydessä oli korkealla mäellä oleva puisto, jonka eräältä\nkivipenkiltä saattoi nähdä sen paikan yli, missä teltta oli pystytetty.\nTäällä hän tahtoi odottaa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nTärkeä ilmianto.\n\n\nKun Bernard palasi tajuunsa, oli jo yö.\n\nKaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus.\n\nHän nousi.\n\nNyt vasta hän muisti mitä oli tapahtunut.\n\nOtsaa pakotti ja hänestä tuntui kuin jotakin lämmintä virtaisi kasvoja\npitkin.\n\nVerta! Kyllä se oli verta!\n\nHän oli kai saanut ankaran iskun otsaansa, josta oli syntynyt haava.\n\nSiniharsoinen nainen oli häntä lyönyt.\n\nOliko hän vielä huoneustossa?\n\nSitä ei Bernard tiennyt, mutta täytyi hankkia siitä varmuuden.\n\nHän astui pöydän luo.\n\nHänen revolverinsa oli siinä vieläkin.\n\nAinakin hänellä vielä oli ase.\n\nHän otti tikkuja taskustaan ja sytytti vahakynttilän.\n\nKetään muita ei huoneessa ollut.\n\nOliko tuo salaperäinen nainen poistunut?\n\nMelkein siltä näytti.\n\nBernard sytytti nyt lampun ja meni sen kanssa peilin luo.\n\nHän oli kauhean näköinen. Kasvot olivat kokonaan veriset.\n\nHän oli suutuksissaan kärsimästään tappiosta.\n\nKun päivä valkeni, poistui hän huoneustosta.\n\n105\n\nHän läksi suoraan konttoriinsa.\n\nTäällä tarkasti hän tehdyt ilmoitukset ja tiedonannot.\n\nVaikka hänen väkensä huomasi hänen olevan haavoittuneena, ei kukaan\nuskaltanut kysellä missä hän oli ollut.\n\nKonstaapeli Penn saapui kuitenkin konttoriin. Tämä konstaapeli oli\nyksi niistä, jotka hakivat Nordheimia. Sitäpaitsi hän tunsi tuon\nsiniharsoisen naisen.\n\n\"Oletteko löytänyt Nordheimin jälkiä, Penn?\" kysyi Bernard.\n\n\"En, mutta siniharsoisen naisen jäljet ovat tiedossani, herra\nkomissario\", selitti konstaapeli.\n\nBernardin silmät välkkyivät.\n\n\"Vangitkaa hänet heti, Penn\", hän huudahti.\n\n\"Sitä en voi, herra komissario. Hänet nähtiin eilisiltana\nesikaupungissa.\"\n\n\"Kuka hänet näki?\"\n\n\"Eräs konstaapeli, herra komissario. Hän ilmoitti naisen kuuluvan\nerääseen sirkukseen, joka muutamia päiviä sitte siellä antoi\nnäytäntöjään.\"\n\n\"Se on oikein. Onko tuo sirkus siellä edelleen?\"\n\n\"Ei ole, herra komissario, se on jo poistunut.\"\n\n\"Ja nainen?\"\n\n\"Konstaapeli luuli että hän on tuo sähköinen nainen, joka esiintyi\nsirkuksessa.\"\n\n\"Se on tärkeä tiedonanto, Penn\", sanoi Bernard. \"Onko konstaapeli\nsanonut teille oliko naisella punainen tukka.\"\n\n\"Kyllä, herra komissario! Hänellä kuuluu olevan erittäin punainen ja\npitkä tukka.\"\n\n\"Se on hän! Se on juuri hän jota haemme!\"\n\n\"Nyt oli konstaapeli nähnyt hänen menevän erääseen taloon tuolla\nesikaupungissa eilis-iltana.\"\n\n\"Oletteko tutkinut talon?\"\n\n\"Se oli suljettu eikä siellä ollut ketään.\"\n\n\"Kuka asuu talossa?\"\n\n\"Eräs mies, jolla on hevonen ja vaunut ja joka toimii ajurina.\"\n\n\"Ja sirkus on mennyt matkoihinsa?\"\n\n\"Kyllä, mutta en vielä ole saanut selville, minne se on mennyt.\"\n\n\"Mikä sen nimi on?\"\n\n\"Sirkus Bumpo, herra komissario.\"\n\n\"Ja mikä on tuon sähköisen naisen nimi?\"\n\n\"Hänellä oli konstikas nimi, jonka konstaapeli oli unohtanut.\"\n\n\"Hyvä, Penn, luulenpa että olemme löytäneet naisen jäljet.\"\n\n\"Hän kuuluu olevan nuori.\"\n\n\"Vai niin!\"\n\n\"Jotain kai siinä täytyy olla konstikasta\", sanoi Penn, heidän mennessä\nkonttorista, \"kun sirkus aivan äkkiä poistui paikalta, ja kuitenkin\nkerrottiin että joka näytökseen tulvi paljon väkeä, senjälkeen kun tuo\nsähköinen nainen alkoi esiintymään.\"\n\n\"Tuon tytön kanssa pian tulemme tekemään tuttavuutta. Kuulitteko,\njosko hänellä oli joku pikku tyttö mukanaan?\"\n\n\"En, siitä en ole mitään kuullut.\" --\n\nOli jo päivällisaika, kun Bernard ja Penn saapuivat esikaupunkiin.\n\n\"Tuossa asuu ajuri\", sanoi Penn, osottaen erästä taloa.\n\nHe menivät talon luo.\n\nSe oli vieläkin suljettu.\n\nMies ei siis vieläkään ollut palannut.\n\nBernard äkkäsi pienen ravintolan.\n\nHe menivät sinne.\n\nIsäntä tuli heitä vastaan tervehtien.\n\n\"Käykö teillä usein sirkusväkeä\", kysyi Bernard.\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"No, sitte kai tunnette tuon sähköisen naisen, vai kuinka?\"\n\n\"Astrellan!\"\n\n\"Ei hän ole käynyt täällä.\"\n\n\"Onko hänellä punanen tukka?\"\n\n\"Kuuluu olevan, ja joka hiuskarva on sähköinen.\"\n\n\"Onko hänellä joku lapsi luonaan?\"\n\n\"Lapsi! Sitä en tiedä.\"\n\n\"Sirkus Bumpo on poissa?\"\n\n\"Ikävä kyllä. Sen kautta ansaitsin monta dollaria.\"\n\n\"Minne se meni?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Tiedättekö ehkä tuon sähköisen tytön oikean nimen?\"\n\n\"En, heillähän on kaikilla taiteilijanimensä; oikea nimi ei kuulu\nasiaan.\"\n\n\"Onko hän seurannut sirkuksen mukana?\"\n\n\"Arvatenkin. Haetteko häntä?\"\n\n\"Se koskee perintöasiaa.\"\n\nIsäntä heristi korviaan.\n\n\"Saisiko hän periä?\"\n\n\"Minun on ensin katsottava, onko hän oikea henkilö.\"\n\n\"Vai niin\", tuumi isäntä, \"silloin on paras kysyä vanhalta Blomilta.\"\n\n\"Blom, kuka se on?\" kysyi Bernard.\n\n\"Tuo vanha ajuri. Eilisiltana hän sai luvan äkkiä lähteä matkalle. Hän\nmeni kyyditsemään kyseessä olevaa naista. Arvatenkin hän oli ollut\nliian kauan kaupungissa, koska hän ei matkustanut toisten taiteilijain\nseurassa.\"\n\n\"Minne he menivät?\"\n\n\"Sitä en heiltä kysynyt.\"\n\n\"Mutta talo tuolla on suljettu.\"\n\n\"Ajuri kyllä on kotona nukkumassa humalaa pois päästään.\"\n\nNyt lähtivät Bernard ja Penn ravintolasta ja palasivat ajurin taloon.\n\nBernard kävi koko talon ympäri ja kävi tallissakin.\n\nSiellä hän näki ajurin nukkuvan hevosensa vieressä.\n\nBernard yritti häntä herättää.\n\nLopulta se onnistuikin.\n\n\"Hei, Blom\", huusi Bernard.\n\n\"Mitä, herra, tahdotteko kyytiä?\" kysyi Blom käheällä äänellä.\n\n\"Kyllä, heti.\"\n\nVanhus raapi tukkaansa.\n\n\"Heti? Se tuskin käy päinsä\", hän tuumaili.\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Minä kun vasta tänä aamuna tulin Yorkista.\"\n\nBernard myhäili tyytyväisenä. Nyt hän tiesi minne siniharsoinen nainen\noli mennyt.\n\n\"Minäkin matkustan Yorkiin. Maksan mitä haluatte.\"\n\nTämä näkyi vaikuttavan vanhukseen.\n\n\"No, jos niin on...\"\n\nBernard lähetti Pennin takaisin kaupunkiin, ja matkusti itse\nsiniharsoista naista hakemaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nTapaaminen punaisessa myllyssä.\n\n\nAivan mahtavan Delaware-virran lähellä, noin kahdeksan peninkulmaa\nNew-Yorkista, löytyi vanha mylly, jonka seinät olivat punaiseksi\nmaalatut.\n\n\"Punanen mylly\" oli jo kauan seisonut, mutta myllyyn kuuluvassa\nasuinrakennuksessa oli jo kauan aikaa ollut ravintola, jonka isäntänä\noli eräs saksalainen nimeltä Schultz.\n\nSuuressa ravintolasalissa istui Nordheim erään akkunan luona, josta oli\nnäköala maantielle.\n\nHän tuntui olevan tyyni ja varma täällä, sillä hän oli tilannut\nitselleen pullon viiniä ja keskusteli Schultzin kanssa. Vieressään oli\nhänellä suuri musta matkalaukku.\n\n\"Te kai olette matkalla sisämaahan, vai kuinka?\" kyseli Schultz.\n\n\"Lähinnä New-Yorkkiin.\"\n\n\"Vai niin, menette kai sinne ostoksille?\"\n\n\"Niin, olen New-Yorkista saanut useita hyviä tarjouksia.\"\n\n\"Oletteko kuullut puhuttavan tuon rikkaan laivanvarustaja Smithin\nmurhaajasta\", kysyi nyt Schultz, \"lehdissä kerrotaan poliisin saaneen\nhänet kiinni mutta että hän oli päässyt karkuun.\"\n\nNordheim naurahti.\n\n\"Konstaapelit ovat kai olleet puolihumalassa, kun antoivat hänen\npaeta\", vastasi Nordheim.\n\nHän ei näyttänyt lainkaan pelästyneeltä ja joi tyyneesti lasinsa\npohjaan.\n\nHänen urkkiva katseensa tähtäsi maantietä. Siellä näkyi nyt eräs nainen\nmustassa puvussa.\n\nNainen seisahtui mietiskellen ravintolan edustalle.\n\nOli jo ilta.\n\nNyt Nordheim tunsi Irmgardin.\n\nHän tuli ravintolaa kohti.\n\nSchultz aikoi juuri sytyttää lamput.\n\nSilloin Nordheim viittasi hänet lähemmäksi.\n\n\"Tahtoisitteko tehdä minulle palveluksen\", sanoi hän nopeasti, \"onko\ntäällä mitään paikkaa johon voisin piiloutua?\"\n\n\"Miksikä niin?\" kysyi Schultz.\n\n\"Näettekö tuon tytön tuolla ulkona?\"\n\n\"Näkyy olevan vieras.\"\n\n\"Mutta minä tunnen hänet ja tahtoisin hänet hämmästyttää.\"\n\nNordheim antoi isännälle, joka näkyi mietiskelevän, kymmenen dollarin\nsetelin.\n\n\"Kyllä, täällä on luukku, joka on kellarin rapun yläpuolella, jos herra\ntahtoo astua sinne alas.\"\n\n\"Hyvä on. Ja te jätätte minut yksin hänen kanssaan?\"\n\n\"Mitäpä minua liikuttaa teidän asianne\", mutisi Schultz.\n\nNordheim astui kellariin ja Schultz sulki kellarin luukun.\n\nNyt Irmgard astui sisään.\n\nSchultz sytytti kynttilän ja katseli tulijaa.\n\nHän käsitti nyt tuon vieraan herran hommat, sillä tulija oli erittäin\nkaunis. Epäröiden, melkeinpä peläten hän astui sisään.\n\n\"Hyvää iltaa\", hän sanoi, \"voisitteko antaa minulle asunnon yöksi?\"\n\nNäin sanoen otti hän esille viimeisen kultarahansa, jonka hän asetti\nlähimmälle pöydälle.\n\n\"Pitäkää rahanne\", sanoi Schultz, \"ei sillä niin kiirettä ole. Käykää\nistumaan ja levätkää, sillaikaa kun tuon esille ruokaa.\"\n\nKatettuaan pöydän poistui isäntä.\n\nOmituinen yksinäisyyden tunne valtasi Irmgardin.\n\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus.\n\nÄkkiä Irmgard kuunteli.\n\nHeikkoa kolinaa kuului aivan hänen läheisyydessään.\n\nMistä ääni johtui?\n\nLaattia alkoi eräästä paikasta kohoamaan.\n\nEräs ihminen tuli näkyviin.\n\nIrmgard päästi kimakan huudon.\n\nMutta yhä enemmän hän pelästyi nähdessään Arthurin nousevan ylös\nkellarista ja tulevan hänen luokseen.\n\n\"Apua!\" huusi Irmgard, -- \"laupias jumala, apua!\"\n\n\"Elä huuda\", sanoi Nordheim tarttuen hänen käteensä, \"ei tänne silti\nketään tule.\"\n\n\"Poistu luotani\", huusi Irmgard, \"sinä olet paha henkeni!\"\n\n\"Koska hylkäsin sinut, mutta sen täytyi tapahtua, sillä minä olin\nmenettänyt kaikki ja minun täytyi ensin hankkia rikkautta tehdäkseni\nsinut onnelliseksi.\"\n\n\"Onnelliseksi -- --.\"\n\n\"Sen nyt tahdon tehdä! Minä rakastan sinua! Rakastan sinua enemmän kuin\nkoskaan ennen! Sinun täytyy taasen tulla omakseni!\"\n\n\"En koskaan! Ellet heti poistu, huudan isännän tänne ja sanon hänelle\nettä sinä olet murhaaja Nordheim.\"\n\n\"Sitä et tee!\"\n\n\"Apua!\"\n\n\"Vannon sinulle että lapsesi kuolee, jos ilmiannat minut!\"\n\n\"Tiedän missä lapseni on ja haen sen nyt käsiini!\"\n\n\"Kuule minua!\"\n\n\"Poistu luotani!\" huusi Irmgard, kun Nordheim koki vetää hänet luokseen.\n\n\"Me pakenemme sisämaahan, jossa ei kukaan meitä tunne. Siellä ostamme\nfarmin, jossa elämme rauhassa. Minulla on paljon rahaa\", lisäsi\nNordheim.\n\n\"Mene pois. Noissa rahoissa on verta!\"\n\n\"Täytyi niin tehdä. En muuta voinut.\"\n\n\"Minä inhoan sinua!\"\n\n\"Sinä tulet myöntymään! Minä teen sinut ja lapsesi rikkaiksi. Minä\ntahdon tehdä hyvää ja sovittaa kaikki mitä olen rikkonut.\"\n\n\"Takaisin -- ennen kuolen kuin rupean omaksesi!\"\n\n\"Irmgard!\"\n\n\"Apua!\" huusi Irmgard.\n\n\"Etkö tahdo minua kuulla?\"\n\n\"Minä jätän sinut niille, jotka sinua hakevat!\"\n\n\"Tahdotko syöstä minut kadotukseen?\"\n\n\"Sinä olet kauan sitte kadotettu.\"\n\n\"Ei, ei! Vielä sinä minut voit pelastaa. Pakene kanssani. Minä haen\nlapsemme. -- Irmgard!\"\n\nIrmgard peräytyi.\n\n\"Murhaaja -- --!\" hän läähätti.\n\n\"Unhota, mitä on tapahtunut! Alkakaamme uusi elämä! Olen rikas. Elän\nainoastaan sinun ja lapsemme hyväksi. Teen työtä -- -- --\"\n\n\"Joskin lupaisit minulle koko maailman rikkaudet, tulisi elämä sinun\nkanssasi olemaan helvetti!\"\n\n\"Valehtelet -- kysy sydämeltäsi -- sinä vielä rakastat minua!\"\n\n\"Kerran sinua rakastin, mutta nyt --\"\n\n\"Sinä taasen tulet minua rakastamaan. Irmgard!\"\n\n\"Minä inhoan sinua. Minä kauhistun sinut nähdessäni!\"\n\n\"Elä noin puhu!\"\n\n\"Jätä minut!\"\n\n\"Kuule -- anna minulle myöntävä sanasi! Minun viimeinen toivoni riippuu\nsinussa.\"\n\n\"Onneton! -- voitko vielä toivoa?\"\n\n\"Pelasta minut\", valitti Arthur tuskissaan. \"Vielä kerran vannon\nsinulle ikuista rakkautta ja uskollisuutta. Tahdon alkaa uutta elämää\nja unhottaa menneisyyden. Rakastan vain sinua ja lastamme. Tahdon\nkantaa sinut käsilläni -- Irmgard -- armahda -- --\"\n\nIrmgard irtautui hänestä.\n\nHän juoksi ovea kohti mutta se oli lukittu.\n\nIrmgard hyppäsi silloin akkunan luo.\n\nVäkisin riuhtasi hän sen auki. Hän hyppäsi ulos akkunasta.\n\nKuni varjo hän juoksi, seuraavassa hetkessä kadotakseen pimeyteen.\n\nNordheim seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli hänen jälkeensä.\n\nEnsin hän aikoi seurata Irmgardia, mutta luopui siitä kuitenkin.\n\n\"Sinä olet tallessa!\" mutisi hän ja voiton hymy levisi hänen kalpeille,\nparroittuneille kasvoilleen, -- \"sinä et minusta pääse! Minä kyllä\nsinut löydän sieltä missä lapsemme on ja jota sinä haet. Sinun täytyy\ntulla omakseni ja karata kanssani!\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nSirkus Bumpo.\n\n\nEi siniharsoista naista enemmän kuin lastakaan ole siellä, sanoi Rogers\nBernardille, jonka hän oli tavannut Yorkissa ja jonka kanssa hän oli\nmennyt ravintolaan. \"Minusta tuntuu kuin olisi tämä varovainen henkilö\nväijynyt vaaraa. Epäilemättä on hänellä tyttö mukanaan.\"\n\n\"Tarkotatte, että hän on ottanut lapsen mukaansa? Niin ei ole asian\nlaita, minkä varmaan tiedän\", vastasi Bernard, \"tuo sähköinen nainen\ntai siniharsoinen nainen tai Astrella tai miksi häntä tahtoo kutsua, on\nmatkustanut yksinään.\"\n\n\"Eikä hän ole sirkuksessa.\"\n\n\"Niinpä haen minä ylös hänen jälkensä.\"\n\n\"Eikä Irmgard Nordheim ole täällä. Saatan ainoastaan selittää asian\nsiten että hän on löytänyt tuon naisen ja lapsen muualta.\"\n\n\"Yksi asia on minulle käsittämätön\", sanoi Bernard, -- \"missä Nordheim\non?\"\n\n\"Hän piilottelee New-Yorkissa\", vastasi Rogers. \"Minusta on tärkeätä\nettä löydämme tuon siniharsoisen naisen! Jos hänet löydämme, löydämme\nmyös pian Nordheimin!\"\n\n\"Kas tuossa tulee joku sirkusihminen.\"\n\nBernard avasi akkunan.\n\nNyt tulija näki poliisiunivormun.\n\nHän viittasi kädellään ja naurahti iloisesti.\n\n\"No, lopultakin olen teidät löytänyt, herrani, olen etsinyt teitä\nkaikkialta. Tirehtööri Bumpo on minut lähettänyt.\"\n\nMies tuli sisään.\n\nRogers katseli häntä epäluuloisesti.\n\n\"Noo?\" kysyi Bernard.\n\n\"Minulla on tärkeä sana teille tirehtööri Bumpolta\", hän sanoi, \"tehän\nolette kysellyt Astrellaa.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Hän on mennyt Yorkiin, se on paikallaan, mutta ette tiedä että löytyy\ntoinenkin sen niminen kaupunki pohjoisempana. Sinne hän on mennyt.\"\n\n\"Se on erehdys\", vastasi Bernard.\n\n\"Niin, täällä häntä ei ole, herra, hänen on täytynyt mennä tuonne\ntoiseen Yorkkiin.\"\n\nKun oli luultavaa että hän ja Nordheim, joka arvatenkin oli\nhänen kanssaan, olivat valinneet toisen tien nähdessään olevansa\ntakaa-ajettuina, alkoi Rogers uskomaan miehen sanoja.\n\n\"Tehkää kuten tahdotte\", sanoi mies, \"olen tehnyt tehtäväni.\"\n\nNäin sanoen mies poistui.\n\n\"Sirkukseen he eivät ole tulleet\", sanoi Rogers \"siis he ovat valinneet\ntoisen tien, herra komissario.\"\n\n\"Niin, pahimmassa tapauksessahan saamme palata tänne\", sanoi Bernard,\n\"lähtekäämme siis.\"\n\nMolemmat poistuivat ravintolasta.\n\nLähestyessään rautatiasemaa tuli eräs mies nopeasti heitä vastaan.\n\nBernard seisahtui.\n\nTulija oli Schultz \"Punaisesta myllystä.\"\n\n\"Minulla on tärkeä ilmoitus tehtävänä\", hän huusi, \"eilisiltana oli\nmurhaaja Nordheim minun ravintolassani. Tänä yönä on hän yhdessä erään\nnaisen kanssa karannut sieltä.\"\n\nRogers katseli miestä suuttuneena.\n\n\"Nordheim?\" hän kysyi, \"ja tuon ilmotatte vasta tänään?\"\n\n\"En tiennyt että se oli hän.\"\n\n\"Mistä nyt tiedätte että se oli hän?\"\n\n\"Eilisiltana tuli ravintolaani nuori, kaunis nainen --\"\n\n\"Oliko hän mustassa puvussa?\" kysyi Rogers heti.\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Ja Nordheim kai häntä odotti?\" lisäsi Bernard.\n\n\"Ei, sattumalta he toisensa tapasivat. Kun mies sai nähdä naisen, sanoi\nhän minulle tahtovansa hänet hämmästyttää, jonkavuoksi hän astui alas\nkellariin, jolloin nuori nainen tuli sisään mitään pahaa aavistamatta.\nHän pyysi yösijaa ja hetken perästä jäi hän yksin huoneeseen, -- miten\nlienen tulleen sulkeneeksi oven. Jonkun ajan kuluttua kuulin kiivasta\nsananvaihtoa ja nimen Nordheim. Tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan\nettä murhaajan nimi on Nordheim, mutta silloin se jo oli myöhäistä,\nsillä molemmat olivat paenneet akkunan kautta. Arvatenkin oli nainen\nensin paennut ja mies mennyt hänen jälkeensä. Mies on ainakin juossut\nlähimmälle asemalle.\"\n\nRogers oli heti valmistanut suunnitelman.\n\n\"Luulen että Nordheim on mennyt Yorkkiin, -- menkäämme häntä takaa\najamaan\", hän sanoi.\n\n\"Niin minäkin uskon\", sanoi Bernard.\n\n\"Mitä minun on tehtävä, jos murhaaja palaa talooni?\" kysyi Schultz.\n\n\"Olette vaiti, uskotelkaa vain tietymättömyyttä ja lähettäkää hakemaan\npoliisia\", vastasi Bernard, \"vaikkapa luulenkin ettei hän teille enää\npalaja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBernard ja Rogers matkustivat.\n\nTuntia myöhemmin tuli Bumpon lähetti takaisin telttaan.\n\n\"He ovat poissa\", huusi hän ja hykersi käsiään, \"eivätkä he aivan pian\ntulekaan takaisin.\"\n\n\"Ovatko he matkustaneet? Oletko nähnyt heidän menevän?\" kysyi Bumpo.\n\n\"Tulen suoraan asemalta! Missä Astrella on?\"\n\n\"Pukuhuoneessaan.\"\n\nLähetti kiiruhti pukuhuoneeseen.\n\nKun hän tuli pieneen huoneeseen, missä vallitsi mitä suurin järjestys,\noli pikku Liddy ryöminyt erääseen nurkkaan, josta suurilla silmillään\nkatseli huoneen haltijaa, siniharsoista naista, joka seisoi keskellä\nhuonetta. Lapsi oli pelästyneen näköinen.\n\nSignora oli kaunis, mutta iho näytti kellertävältä, kun hän ei vielä\nollut maalannut ihoaan. Hänellä oli suuret, mustat silmät. Hän oli\npuettu kiinteään, valkoseen atlasliiviin ja kirjavaan hameeseen, joka\ntuskin ulottui yli polvien. Mustat sukat ja päärlyillä koristetut\nkengät täydensivät hänen pukuaan.\n\n\"Noo?\" hän kysyi, katsellen tulijaa hehkuvilla silmillään.\n\n\"Kaikki on hyvin, he ovat poissa\", vastasi mies.\n\n\"En tiedä mitä he minusta tahtovat!\"\n\nMies katseli ehdottomasti pikku tyttöä.\n\nKaikki paikat sirkuksessa olivat täynnään väkeä. Tavallisten\nesiintyjäin jälkeen oli pian loppunumeron, sähköisen naisen vuoro.\n\nHän oli pukenut ja maalannut itsensä häikäisevän komeaksi. Leväällään\nolevaan punaseen tukkaansa oli hän pudistanut kultajauhoa.\n\nNyt hän huusi luokseen pikku tytön.\n\nTyttö tuli vavisten.\n\n\"Poltan sinua raudallani\", sanoi hänen tytölle, \"ellet tee mitä käsken.\nVaro itseäsi jos itket, sinun täytyy nauraa koko ajan! Naura nyt!\"\n\nPikku tyttö pidätti kyyneleensä ja yritti nauraa.\n\n\"Etkä saa pelästyä kun sähkö salamoi ja minä tartun sinuun\", jatkoi\nnainen, \"sinun pitää nauraa kun saat sähköiskun.\"\n\nJo kilahti kello esiintymisen merkkinä.\n\nTyömies tuli sisään ja läksi kantamaan näyttämölle kivilaatan näköistä\nesinettä.\n\nSähköinen nainen tarttui pikku Liddyn käteen ja juoksi areenalle, jossa\nhäntä tervehtivät vahvat kädentaputukset.\n\nHän kiitti ja alkoi laittamaan kuntoon laattaa -- soitto alkoi --\nuseammat lamput sammutettiin.\n\nAstrella nousi laatalle, pitäen yhä pikku tyttöä kädestä.\n\n\"Naura\", kuiskasi hän pienokaiselle.\n\nHänkin nauroi, sähkökipinäin lentäen hänen ruumiistaan.\n\nPienokainen oli kovin peloissaan ja vapisi aika lailla.\n\nMutta yleisö ei sitä huomannut, kaikkein silmät olivat kiintyneet\nAstrellaan, johon katsojat koskivat, jolloin saivat sähköiskuja.\n\nÄkkiä kuului sirkuksessa kimakka huuto, naisen ääni.\n\nKauimpana taustalla syntyi ahdinko.\n\nMutta katsojat eivät antaneet häiritä itseään eivätkä he välittäneet\nmitä tuolla takana tapahtui.\n\nValtaavat suosionosotukset tukahuttivat kaikki muut äänet.\n\nSähköisellä naisella oli tänä iltana loistava menestys ja täytti\ntirehtöörin kassan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nVihdoinkin löydetty.\n\n\nIrmgardin paettua punasesta myllystä oli hän tullut autiolle ja\npimeälle maantielle.\n\nHän seisattui hengittääkseen.\n\nAskeleita ei takaa kuulunut.\n\nNordheim ei siis näyttänyt häntä seuraavan tai oli hän hairahtanut\nsuunnasta. Irmgard oli siis hänestä pelastunut. Mutta maantie oli niin\nautio että pelotti.\n\nMuutamain puiden suojassa hän odotti aamun tuloa. Kuolemaan asti\nväsyneenä hän oli istuutunut eräälle kivelle. Hänen sydämensä lyönnit\nkävivät tasaisemmiksi. Hiljaisuus vallitsi ympäristössä.\n\nHän nukahti.\n\nMutta unissaankin tunsi hän Nordheimin häntä vainoavan. Hän oli\nlöytänyt pikku Liddyn ja painoi hänet rintaansa vastaan. Oli niin\nihanaa että hän kiitti luojaa tästä armosta. Mutta silloin Nordheim\ntuli läheisyyteen ja hänen oli lapsineen paettava.\n\nKun hän lopulta heräsi, huomasi hän auringon jo olevan laskeutumassa.\nHän oli siis häiritsemättä nukkunut koko päivän tässä rauhaisassa\npaikassa.\n\nTäältä ei ollut pitkä matka Yorkkiin.\n\nSinne hän yritti, -- lastaan hakemaan.\n\nIllan suussa saapui Irmgard kaupunkiin, saatuaan matkalla leipää ja\nmaitoa eräältä armeliaalta naiselta.\n\nKaupungissa hän kysyi sirkusta ja sai kuulla sen olevan toisella puolen\nkaupunkia.\n\nToivon täyttämänä hän meni neuvottuun paikkaan, jossa lopulta löysi\nteltan.\n\nHän meni sen luo, maksoi pääsymaksunsa ja astui sisään.\n\nMutta sirkus oli niin täyteen väkeä, ettei hän päässyt ovensuuta edemmä.\n\nSähköinen nainen oli juuri asettunut kivilaatalle, jonka alla\nsähköpatterit olivat.\n\nHän oli todellakin kaunis. Irmgardkin hieman sai nähdä hänet.\n\nNainen seisoi sähkökipinäin ympäröimänä. Mutta samalla hetkellä Irmgard\nmyös näki tuon vapisevan lapsen sähköisen naisen vieressä.\n\nHeikosta valaistuksesta huolimatta tunsi Irmgard pikku Liddynsä. Hänen\nkauhunsa ja pelkonsa oli niin suuri että hän päästi huudon ja kaatui.\n\nUseimmat katselivat häntä välinpitämättömästi. Heillä oli täysi työ\nkatsella näyttämölle.\n\nPari miestä kuitenkin tarttui Irmgardiin ja kantoivat hänet ulos\neräälle puiston penkille.\n\nSirkuksesta kuului suosion huutoja -- joukko kiitti signoraa, kun hän\npikku tytön kera astui alas laatalta ja sähkökipinät sammuivat.\n\nSignora kiitti ja poistui pukuhuoneeseensa.\n\nJoukko yhä huusi ja tahtoi nähdä hänet uudestaan.\n\nTirehtööri ilmoitti että Astrella on hyvin väsynyt näytöksen jälestä,\nmutta että hän koettaisi tänään -- jos mahdollista -- tehdä poikkeuksen.\n\nJoukko huusi ja melusi.\n\nTirehtööri palasi, ilmoittaen Astrellan vielä kerran esiintyvän.\n\nJa hän tulikin, tällä kertaa toki yksinään.\n\nSillaikaa oli Irmgard ulkona raittiissa ilmassa tullut tajuunsa.\n\nHän teki epätoivoisen päätöksen.\n\nHänen täytyi saada takaisin lapsensa, maksoi mitä maksoi!\n\nMutta saattoiko hän vaatia takaisin lapsensa? Voiko hän todistaa\nolevansa Liddyn äiti?\n\nMutta vitkastella ei hän saanut.\n\nJuuri nyt kuului suosionosotuksia sirkuksesta.\n\nIrmgard astui telttaa kohti.\n\nHän meni nyt takatietä, josta käytävä johti pukuhuoneisiin. Koko\nsirkuksen väki oli mennyt näyttämölle päin, joten käytävä oli tyhjä.\n\nIrmgard astui hiljaa edelleen.\n\nErään suljetun oven takaa hän kuuli naurua, mutta toisen oven takaa hän\noli kuulevinaan lapsen valitusta.\n\nUnhottaen kaiken vaaran, seuraten ainoastaan vapisevan äidin sydämen\nääntä, riuhtasi hän oven auki.\n\nHän päästi heikon huudon. Eräässä nurkassa makasi hänen pikku Liddynsä\n-- hän oli sidottu, niin ettei hän voisi juosta pakoon, ja nuora oli\nniin lujasti sidottu käsien ympäri, että ne leikkasivat syvennyksiä\nihoon ja aikaansaivat suuria kärsimyksiä.\n\nÄiti juoksi lapsensa luokse.\n\nLiddy näki ja tunsi äitinsä, mainiten hänen nimensä. Nyyhkyttäen äiti\nsuuteli lastaan, suosionosotusten kaikuessa sirkuksesta.\n\nIrmgard nousi.\n\nHänen täytyi vapauttaa lapsensa, päästää sen siteet. Hän näki veitsen\neräällä pöydällä.\n\nKuumeentapaisella kiireellä hän leikkasi poikki nuorat. \"Kiirehdi,\näiti -- pois täältä\", sanoi Liddy hiljaa, \"hän tulee ja polttaa minua\nkuumalla raudallaan.\" Lopultakin oli lapsi vapaa siteistään. Irmgard\notti lapsen syliinsä ja astui ulos käytävään. Jo olikin aika tarkalla.\nSignoran näytäntö juuri loppui. Mutta käytävä oli vielä tyhjä. Irmgard\njuoksi ulos ja sulki äkkiä oven jälkeensä. Nyt hänen sydämensä iloitsi.\nHänellä oli lapsensa! Kuni varjo kiiruhti hän edelleen, lapsi sylissään.\n\nHänen täytyi kiiruhtaa -- -- --.\n\nMutta minne hän meni?\n\nSitä ei hän joutanut ajattelemaan, hän vaan yhä juoksi, lapsi\nsylissään, ja pian oli sirkuksen soitto ja melu hänen takanaan\nhäipynyt -- --.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nLinkolnin farmilla.\n\n\nRogers ja Bernard olivat paluumatkalla pohjoisempana olevasta toisesta\nYorkin kaupungista ja kulkivat nyt ratsain eteenpäin kurjaa maantietä,\nkeskustellen pakolaisten mahdollisuuksia.\n\n\"Ilta oli tulossa, mutta ei näy mitään ravintolaa\", sanoi lopuksi\nRogers.\n\nMutta vähän ajan kuluttua näkyi farmi, verrattain hyvänvoivan näköinen\ntalo, johon ystävykset päättivät pyrkiä yöksi.\n\nMolemmat ratsastivat taloon.\n\nPihalla he kuulivat sisältä melua ja naisen itkua ja kysyivät eräältä\npihalla olevalta palvelijalta syytä siihen, mutta tämä vastasi ei siitä\nvälittävänsä, meni vain tiehensä.\n\n\"Sitä meidän täytyy tutkia\", selitti Rogers. \"Mitähän täällä mahtaakin\ntapahtua?\"\n\nBernard myöskin hypähti alas hevosensa selästä ja molemmat astuivat\nsisään raollaan olevasta ovesta.\n\nSuuressa, hyvin kalustetussa huoneessa oli farmarin nuori vaimo\npolvillaan, miehensä häntä huitoessa piiskallaan.\n\nFarmari, suuri, päivän ruskottama mies lasimaisilla silmillä, oli\nsikahumalassa.\n\n\"Seis, mies, mitä teette\", huusi Bernard. \"Ettekö ajattele että teillä\non heikko nainen edessänne?\"\n\nFarmari katseli aluksi hämmästyneenä tulijoita.\n\nSitte hän huusi:\n\n\"Kuinka te uskallatte tulla talooni, kuolema ja helvetti, mitä täältä\ntahdotte? Ulos talostani, muuten piiskallani ajan teidät matkaanne.\"\n\n\"Sitä ette uskalla\", vastasi Rogers tyyneesti, \"minä olen\npoliisieversti Rogers.\"\n\n\"Poliisieversti! Mitä se minulle kuuluu? Minä olen herra talossani,\nelkää enää minua häiritkö, vaan menkää tiehenne!\"\n\nLinkoln taas heilutti piiskaansa vaimon selän ylitse.\n\nTämä oli jo Rogersin mielestä liikaa.\n\nTuo vahva, suurikokoinen Rogers astui farmari Linkolnin luo ja löi\nhäntä käsivarteen niin kovasti että mies meni aivan hervottomaksi. Nyt\nfarmari kirkui kuin villi eläin.\n\nMutta hän huomasi olevansa alakynnessä ja tyyntyi vähitellen.\n\n\"Kas niin, mr Linkoln\", sanoi Bernard, farmarin jonkun verran\ntyynnyttyä, \"miksi olette niin kovin suutuksissanne?\"\n\n\"Vaimoni ei anna minulle viiniä, hän ei minua rakasta\", murisi farmari.\n\n\"Järjetön mies, kuinka hän saattaisi teitä rakastaa, kun tuolla tavoin\nhäntä kohtelette! Sehän on raakalaisuutta!\"\n\n\"Kun hän on humalassa, on hän aina tuollainen\", sanoi vaimo itkien.\n\n\"Saanko puhua kanssanne\", jatkoi Bernard, \"tulkaa istumaan tänne minun\nviereeni! Elkää noin menetelkö vaimonne kanssa! Ettekö häntä rakasta.\nTeillä on suuri talo, kaunis vaimo, mitä teiltä puuttuu?\"\n\nFarmari jo nauroi.\n\n\"Miksi hän sitte piilottaa kellarin avaimen minulta? Kuka se on herra\ntalossa? Hän oli köyhä, kun tein hänestä vaimoni, ei hän saa olla\nylpeä.\"\n\n\"Tyyntykää!\"\n\n\"Kiiruhtakaa pois täältä, herra eversti\", sanoi vaimo, jonka nimi oli\nHarriet, \"minä pelkään häntä, hän saattaisi vielä kerran lyödä minua.\"\n\n\"Te olette minun suojassani, elkää pelätkö, teille ei tule tapahtumaan\nmitään pahaa!\"\n\nIhaillen ja kiitollisesti katseli Harriet Rogersia.\n\n\"Voitteko antaa meille yösijaa?\" kysyi Bernard isännältä.\n\n\"Miksikä en? Tämähän on kievari talo. Minä olen vierasvarainen.\"\n\n\"Onko täällä ollut joku sirkusnainen sinisessä harsossa tai eräs\npakeneva mies?\"\n\n\"Ei ole!\"\n\n\"No, sitte hän ehkä tulee.\"\n\n\"Haetteko häntä?\"\n\n\"Kyllä, me odotamme miestä tänne.\"\n\n\"No, olkaa talossa niinkauan kun haluatte.\"\n\nSillaikaa oli Rogers, joka oli mennyt toiseen huoneeseen, joutunut\nikävään asemaan.\n\nHarriet, joka myös oli tullut sinne, tarttui Rogersin käteen ja suuteli\nsitä.\n\nHänen sydämessään oli syttynyt kiivas rakkaus tuohon miehekkääseen\nja kauniiseen pelastajaan ja hän peitti nyt everstin käden kuumilla\nsuudelmillaan.\n\nRogers teki kieltävän liikkeen.\n\n\"Ei noin, rouvani\", hän sanoi, \"mitä te teettekään?\"\n\n\"Pelastakaa minut!\" rukoili Harriet, \"täällä kuolen! Minä vihaan häntä!\"\n\n\"Elkää olko noin kuumaverinen, rouvaseni\", sanoi Rogers tyynnyttäen,\nkyllä kaikki jälleen tulee hyväksi! Miehenne -- --.\"\n\n\"Elkää luulko, että hän paranee\", huudahti Harriet, \"rakkauteni häneen\non jo kauan sitte kuollut -- minä vihaan, pelkään häntä, hän on hullu.\nArmahtakaa -- ottakaa minut mukaanne täältä!\"\n\nRogers tunsi sääliä tuota onnetonta kohtaan mutta hämmästyi kuullessaan\nhänen tahtovan karata talosta.\n\n\"Mitä ajattelette\", hän vastasi, \"olettehan naimisissa Linkolnin\nkanssa, enkä minä voi tehdä muuta kuin pyytää häntä kohtelemaan teitä\nparemmin!\"\n\n\"Sitä ette voi! Olen jo koettanut kaikkea, kaikkea! Ja nyt kun näin\nteidät, tunsin vasta mitä todellinen rakkaus on! Minä jätän tuon\nmiehen, haen hänestä eron ja sitte -- --\"\n\nHarriet katseli Rogersia kysyvästi.\n\nSilloin ovi avautui.\n\n\"Herra eversti\", kuului Bernardin ääni, \"farmari on nyt tyyntynyt ja\nvaimonsa saattaa mennä hänen luoksensa.\"\n\nHarriet ei tahtonut mennä, mutta Rogers otti häntä kädestä ja vei hänet\nfarmarin luo.\n\n\"Kas tässä vaimonne\", sanoi Rogers. \"Me olemme väsyneitä ja menemme\nnyt huoneisiimme, ja toivomme että tästä lähin kohtelette vaimoanne\nparemmin. Hyvää yötä!\"\n\nKatsottuaan hevosiaan, menivät he levolle väsyttävän ratsastuksen\njälkeen.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nUrkkiminen onnistuu.\n\n\nHauska yllätys tapasi seuraavana päivänä Rogersin. Hänen ja Bernardin\ntoivoessa tapaavansa Nordheimin tai siniharsoisen naisen, lähestyi\nIrmgard lapsensa kanssa farmia.\n\nPitkän vaelluksen jälkeen saapui hän lopulta tänne, jossa hän toivoi\nsaavansa levätä. Harriet oli juuri ulkona pihamaalla, kun Irmgard\ntaluttaen pientä väsynyttä tyttöään astui pihalle ja pyysi kattoa\npäänsä päälle, kun hän ei jaksanut kävellä kauemmaksi.\n\nHarriet oli heti valmis vastaanottamaan tuon kalpean naisraukan, joka\nnäytti kerjäläiseltä, ja pyysi Irmgardia seuraamaan itseään taloon,\nottaen itse pikku tytön käsivarrelleen.\n\nSuuressa vierashuoneessa oli parhaillaan Linkoln, Rogers ja Bernard,\njotka keskustelivat Nordheimista, jota he odottivat.\n\nSilloin Harriet avasi oven.\n\nKun Rogers sai nähdä pikku tytön ja hänen jälessään Irmgardin, nousi\nhän kiireesti ja huudahti:\n\n\"Suuri luoja -- Irmgard!\" ja ojensi hänelle kätensä, \"täälläkö teidät\nnäen jälleen -- ja te olette löytänyt lapsenne!\"\n\nIrmgard punehtui mielenliikutuksesta.\n\nHän ei ollut ajatellut mahdolliseksi täällä tavata sitä miestä, jota\nhän oli paennut -- ja jota hän kuitenkin rakasti, vaikkakin oli\npäättänyt sen salata.\n\n\"Mistä tulette\", jatkoi Rogers, -- \"kiitän jumalaa että lopultakin olen\nlöytänyt teidät.\"\n\nHarriet oli suuresti kummissaan, kun hän näki Rogersin tuntevan tulijan\nja tervehtivän häntä niin sydämmellisesti kuin rakastettuaan ainakin.\n\n\"En olisi tullut tänne, herra eversti, jos tiesin että olette täällä\",\nsanoi Irmgard hiljaa.\n\n\"Niin, sen tiedän! Mutta kohtalo on toisin päättänyt! Tiedän kaikki,\nIrmgard, olen löytänyt kirjeenne --.\"\n\nBernard ja farmari olivat taasen kohtauksen todistajina.\n\n\"Tuokaa ruokaa ja juomaa\", käski Linkoln.\n\nIrmgard istuutui ja hän sekä pikku tyttö saivat ruokaa ja juomaa.\n\nBernard kysyi Nordheimia.\n\nVeri lensi Irmgardin kasvoihin.\n\nHän kertoi mitä oli tapahtunut punasessa myllyssä ja kuinka hän oli\nlöytänyt lapsensa.\n\nMolemmat virkamiehet olivat hämmästyksissään.\n\n\"Siis on tuo nainen yhä siellä ja meitä on petetty\", huudahti Rogers.\n\"Nainen on kai yhä vielä Yorkissa?\"\n\n\"Siitä en tiedä, enempää kuin Nordheimistakaan mitään.\"\n\n\"Hänen täytyy olla täällä läheisyydessä, me seuraamme häntä, eikä\nminulla ole rauhaa niinkauan kun tuo roisto on vapaana\", sanoi Bernard.\n\n\"Olkaa te vaan täällä rauhassa\", sanoi Rogers Irmgardille, \"saatte\nkyllä huoneen. Sitte voimme päättää mitä edelleen on tehtävää.\"\n\nHarriet vei Irmgardin ja pikku tytön levolle, kysellen miten Irmgard\noli tehnyt everstin tuttavuuden.\n\nHarrietin palattua saliin kertoi Rogers onnettoman Irmgardin\nelämänvaiheet. Kun Rogers kertoi Irmgardin olevan sukujaan\nkreivittären, hymyili Harriet ivallisesti.\n\n\"Hänhän näyttää kerjäläiseltä, kerjäläiskreivittäreltä.\" Harriet ei\nvoinut peittää mustasukkaisuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBernard sattui näkemään pianon ja kysyi kuka soitti.\n\n\"Ennen soitin\", sanoi Harriet, \"mutta nyt olen unohtanut soiton kauan\nsitte.\"\n\nRogers meni pianon luo ja avasi sen.\n\nAkordi toisensa jälkeen vieri salin läpi.\n\nHarriet tuli hänen luokseen.\n\n\"Soittakaa\", pyysi hän hiljaa.\n\nRogers, joka ei ollut soittanut pitkään aikaan, oli nyt kokonaan soiton\nvallassa ja sävelmä toisensa jälkeen lähti pianosta.\n\nSilloin ovi hiljaa aukeni.\n\nTulija oli Irmgard.\n\nSoitto oli hänet herättänyt ja antaen lapsensa nukkua, hän pukeutui ja\ntuli soiton hurmaamana saliin.\n\nKuinka kauan eikö siitä ollut kun hän oli soittanut ja laulanut!\nNuorena tyttönä oli hän hurmannut kuulijat soitollaan.\n\nSiitä oli jo kulunut aikoja. -- -- --\n\nRogers katseli tulijaa ja nousi.\n\n\"Tulkaa minun sijaani, Irmgard\", hän sanoi, -- \"pyydän, soittakaa\ntekin!\"\n\nRogers vei hänet pianon luo.\n\nHän istuutui ja soitti, soitti niin että Rogers seisoi aivan kuin\nlamautuneena.\n\nJa sitte hän lauloi.\n\nLaulun voima tenhosi kaikki kuulijat.\n\nBernardkin kuunteli ihmetellen.\n\n\"Sellaista laulua en koskaan ennen ole kuullut, herra eversti\", sanoi\nhän Rogersille, \"ja tämä rouva sittenkin valittaa olevansa köyhä ja\navuton.\"\n\n\"Hän ei koskaan valita\", vastasi Rogers hiljaa.\n\n\"Hänellähän on kultakaivos äänessään\", jatkoi Bernard -- ja Irmgard\nkuuli nämät sanat --, \"jos rouva Nordheim esiintyy, tulee hän\nsaavuttamaan menestystä ja ansaitsemaan rahaa!\"\n\nIrmgard lopetti.\n\nHänessä oli syntynyt uusi ajatus.\n\nNiin! Bernard oli oikeassa! Jos hän soitollaan saattaisi ansaita oman\nja lapsensa elatuksen? Silloin ei hän enää olisi pakotettu kerjäillen\nkuleksimaan maita ja mantereita.\n\nBernard meni levolle, samaten Irmgard vetäytyi huoneeseensa.\n\nRogers astui akkunan luo, katsellen ulos ja ajatellen Irmgardia.\n\nSilloin hän näki jonkun siellä astuskelevan puiden välissä.\n\nRogers tunsi Irmgardin.\n\nHiljaa jätti Rogers huoneen ja astui alas puutarhaan.\n\nIrmgardin hänet huomattua, tahtoi hän heti poistua, mutta Rogers\npidätti hänet.\n\n\"Irmgard, olen iloinen tavatessani teidät täällä, sillä minun täytyy\nsanoa kuinka pahoillani olen siitä että loukkasin teitä. Se oli\nrakkauteni, joka minua pakotti -- --.\"\n\n\"Tiedätte kaikki, herra eversti\", sanoi Irmgard, -- \"minun olisi vaikea\nkertoa sitä kaikkea, minkä paperille uskoin.\"\n\n\"Ei, Irmgard\", huudahti Rogers ja tarttui hänen käteensä, \"elkää minua\nhyljätkö, antakaa minun parantaa kaikki haavat!\"\n\n\"Antakaa minun mennä, jättäkää minut kohtaloni käsiin, en voisi tehdä\nteitä onnelliseksi.\"\n\n\"Elkää noin puhuko, tiedättehän tunteeni, olenhan rakastanut teitä ensi\nnäkemästä asti -- --\"\n\nHe eivät kuulleet että eräs ovi aukeni ja kuinka Harriet huomaamatta\nhiipi puiden alle, joitten varjossa hän saattoi kuunnella heidän\nkeskusteluaan.\n\n\"Olettehan tunnustanut rakastavanne minua, Irmgard, miksi nyt tahdotte\neroa? Ojennan teille käteni, annan teille nimeni ja suojaan teitä!\"\n\n\"Mutta häpeäpilkku tulee aina minua leimaamaan, kun olen ollut tuon\nmurhaajan vaimo.\"\n\n\"Elä pelkää, Irmgard! Tunnen etten voi elää ilman sinua! Tule kokonaan\nomakseni, elä kiellä minulta sitä onnea!\"\n\n\"Antakaa minulle muutaman päivän miettimisaikaa!\"\n\n\"Hyvä! Annan aikaa pari päivää; -- kuule vain sanani: ei ainoakaan\ntoinen mies koko maailmassa voi rakastaa sinua niin suuresti kuin minä!\"\n\nIrmgard vapisi kuullessaan nämät sanat, jotka häntä syvästi liikuttivat.\n\n\"Annan teille tiedon päätöksestäni\", vastasi Irmgard, mennen\nhuoneeseensa.\n\nRogers astui hitaasti huonettaan kohti.\n\nKun molemmat olivat menneet, astui Harriet esiin.\n\nHän oli pamppailevan sydämin kuullut rakastavain keskusielun. Nyt hän\ntiesi kaikki!\n\nMuutaman tuokion ajan seisoi hän liikkumatonna. Kaikki hänen toiveensa\nRogersin suhteen olivat nyt menneet.\n\nHiljaa hän poistui.\n\nHänen mentyään vallitsi puistossa hiljaisuus.\n\nMutta yön hämärrettyä saapui sinne vieläkin eräs nainen. Kuutamossa\nsaattoi nähdä että hänen kasvojaan peitti sininen harso.\n\nTullessaan pihalle huomasi hän erään talon akkunan, joka oli valaistu.\n\nAkkunassa seisoi Irmgard, katse taivasta kohti tähdättynä.\n\nSiniharsoinen nainen tunsi rukoilijan.\n\nÄänettömästi ja hiljaa, kuten oli tullutkin, hän hävisi.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nSopimus.\n\n\nTaasen oli Linkoln humalassa.\n\nKun Harriet tuli sisään puutarhasta, näki hän miehensä vielä olevan\nruokasalissa, täydessä juopumuksen tilassa.\n\nLinkoln huomasi hänet.\n\nKiireellä juoksi Harriet makuuhuoneeseen ja sulki oven.\n\nHän kuuli miehensä kiroilevan ja hakevan piiskansa sekä riuhtovan ovea.\n\n\"Avaa!\" huusi hän käheällä äänellä, \"avaa ovi!\"\n\nHarriet avasi akkunan ja hyppäsi alas pihalle, mennen sivurakennusta\nkohti.\n\nPäästyään pihaa ympäröiväin puiden ohi, kuuli hän jotakin kolinaa ja\nsäpsähti.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Harriet.\n\n\"Vaiti, hiljaa!\" kuului vastaus.\n\n\"Jos olette farmarin vaimo, niin on minulla teille tärkeä tieto\",\nkuului naisen ääni vastaavan.\n\n\"Tahdon tietää ken te olette?\"\n\n\"Tulin juuri tänne. Onko eversti Rogers täällä?\"\n\nHarriet katseli hunnutettua naista.\n\n\"Eversti? Tunnetteko hänet?\" kysyi Harriet.\n\n\"Onko Irmgard Nordheim täällä?\"\n\n\"Kyllä. Tunnetteko hänetkin?\"\n\nNainen naurahti ivallisesti.\n\n\"Irmgard Nordheim juoksee eversti Rogersin jälessä ja eversti tarttuu\nverkkoon\", vastasi tuo hunnutettu nainen, Harrietia lähestyen. \"Minulla\non tärkeä salaisuus teille kerrottavana -- huomenna! Voitteko siksi\nantaa minulle asuntoa, mutta niin etteivät rakastuneet saa minua nähdä?\"\n\n\"Mitäpä teidän salaisuutenne minua liikuttaa?\"\n\n\"Vannon, että ne teitä koskevat\", kuiskasi siniharsoinen nainen.\n\nNyt Harrietin uteliaisuus heräsi.\n\n\"Voin kyllä neuvoa teille hyvän piilopaikan\", hän tuumi.\n\n\"Sitä ette tule katumaan, mutta Rogers ei millään ehdolla saa nähdä\nminua, eikä liioin Irmgard Nordheim. Minä vihaan häntä!\"\n\nTuntui kuin äkkiä olisi syntynyt salainen yhdysside näiden kahden\nnaisen välillä. Molemmat vihasivat Irmgardia, koska Rogers oli ottanut\nhänet suojaansa.\n\nYhteinen viha solmii kaksi henkilöä toisiinsa paremmin kuin rakkaus.\n\n\"Miksi häntä vihaatte?\" kysyi Harriet.\n\n\"Sanon teille kaikki huomenna!\" vastasi siniharsoinen nainen.\n\"Paljastan teille salaisuuden, mutta ensin on teidän luvattava ettette\nminua petä.\"\n\n\"Mitäpä hyötyä minulla siitä olisi?\"\n\n\"Siis jään tänne. Huomisiltana minun täytyy saada puhua kanssanne,\nmutta niin ettei kukaan meitä kuule tai näe.\"\n\n\"Hyvä, tulkaa mukanani! Täällä on huone, jossa ei kukaan käy. Siellä\nvoitte olla\", sanoi Harriet hiljaa, \"minä varustan teille ruokaa ja\njuomaa ja huomisiltana tulen luoksenne.\"\n\n\"Laittakaa asiat niin, ettei Irmgard ja Rogers yht'aikaa poistu\ntalosta\", kuiskasi vieras.\n\nHarriet nyökäytti päätään.\n\nHe astuivat syrjärakennukseen.\n\nSiellä oli suuri huone, jossa oli yksi makuusija.\n\n\"Täällä ei kukaan teitä näe\", sanoi Harriet, \"täällä olette kyllin\nvarmassa piilossa.\"\n\nVieras oli täysin tyytyväinen.\n\nHän tiesi saaneensa Harrietin puolelleen.\n\nHarriet toi ruokaa ja juomaa, sytytti kynttilän ja poistui.\n\nSiniharsoinen nainen oli täällä varmassa suojassa ja saattoi rauhassa\npunoa salaisia juoniaan.\n\nJos Rogers ja Bernard olisivat hänet nähneet -- -- jos ne olisivat\nhänet huomanneet tullessaan -- --.\n\nSilloin he olisivat saaneet arvokkaan saaliin!\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nSalajuoni.\n\n\nFarmari ajoi aikaisin aamulla pelloilleen. Harriet oli nyt häneltä\nrauhassa.\n\nYön aikana oli hän tehnyt epätoivoisen päätöksen. Hän oli hankkinut\nrevolverin, jota nyt piti huoneessaan kätkettynä.\n\nJos miehensä vielä kerran koettaisi häntä pidellä pahoin, hän kostaisi\nverisesti.\n\nYhä vielä hän toivoi voivansa taivuttaa everstin. Puolenpäivän\ntienoissa saapui farmille kaksi ratsastavaa poliisia.\n\nHe olivat seuranneet Nordheimin jälkiä ja näyttivät olevan: varmoja\nasiastaan.\n\nKun Bernard akkunasta näki poliisien saapuvan ja keskustelevan\nmuutamain työmiesten kanssa, meni hän heti pihalle. Rogers seurasi\nhäntä.\n\nPoliisit olivat ihmeissään, tavatessaan everstin ja komissarion täällä.\n\n\"Macknell!\" huusi Rogers toiselle, \"kuinka te tänne olette tulleet?\"\n\n\"Me olemme Nordheimin kintereillä\", vastasi Macknell, \"hänen täytyy\nolla joko tällä farmilla tai sen läheisyydessä, sillä me tiedämme\nvarmaan että se nainen, jonka kanssa hän oli yhteydessä, on täällä tai\nläheisyydessä.\"\n\n\"Me olemme juuri täällä vakoilemassa\", sanoi Bernard.\n\n\"Siniharsoisen naisen täytyy olla täällä\", jatkoi Macknell.\n\n\"Täällä farmillako?\" kysyi Bernard, \"olemme olleet täällä\ntoissapäivästä asti, mutta emme ole häntä nähneet. Kuka teille on\nsanonut Nordheimin olevan läheisyydessä?\"\n\n\"Eräs kuleksiva kellokauppias, joka on vaeltanut tännepäin, on kulkenut\nyhdessä miehen kanssa, jonka tuntomerkit sopivat Nordheimiin. He olivat\ntoissa päivänä tulleet pieneen taloon, jossa myöskin eräs siniharsoinen\nnainen oleskeli. Eräältä mustalaisjoukolta saimme myös kuulla että he\ntämän farmin lähellä eilen olivat tavanneet tuon siniharsoisen naisen.\"\n\n\"Ainoastaanko naisen?\"\n\n\"Niin, hän näkyy eronneen Nordheimista.\"\n\n\"Tänne hän ei ole tullut\", sanoi Rogers, \"sillä silloin me olisimme\nnähneet tai kuulleet hänestä jotakin. Kas, tuolla tuleekin farmarin\nvaimo!\"\n\nKomissario meni Harrietin luo.\n\nHämmästyneenä hän katseli ratsupoliiseja.\n\n\"Poliisit etsivät tuota murhaaja Nordheimia, rouva Linkoln\", sanoi\nBernard, \"ja nyt he ovat sitä mieltä että eräs hänen seurassaan oleva\nsiniharsoinen nainen -- --\"\n\nHarriet äkkiä kiintyi asiaan ja katseli tarkkaavasti Bernardia.\n\n\"-- on täällä, ovat he tulleet vangitsemaan näitä vaarallisia\nhenkilöitä\", jatkoi Bernard. \"Onko tänne yön aikana tullut joku mies\ntai nainen?\"\n\n\"Paitsi teitä ja tuota rouvaa, jolla on lapsi, ei tänne ketään ole\ntullut\", vastasi Harriet, joka heti muisti salaisuutta, minkä vieras\nnainen lupasi hänelle kertoa.\n\n\"Siinä kuulette, Macknell\", sanoi Rogers, \"siniharsoista naista ei ole\ntäällä.\"\n\n\"Se on merkillistä\", sanoi Macknell, \"silloin on hän jossain aivan\nlähellä.\"\n\nHarriet näytti suuttuvan.\n\n\"Tämähän on koko ajojahtia, ei täällä koskaan ennen sellaista ole\nollut\", hän tuumi.\n\nNyt saapui myöskin Linkoln pelloiltaan.\n\n\"Mr Linkoln, oletteko nähneet erästä naista, jolla on sininen harso tai\nerästä miestä täällä lähellä?\"\n\nFarmari astui alas hevosensa selästä, näyttäen hänkin ihmettelevän\npoliisien läsnäoloa.\n\n\"Tarkotamme tuota Nordheimia, josta eilen kerroimme\", lisäsi Rogers.\n\n\"Hänen täytyy olla läheisyydessä\", sanoi Macknell.\n\n\"Se on erehdys\", sanoi farmari, \"olen tänään ratsastanut maillani,\nmutta en ole nähnyt mitään epäiltävää.\"\n\nBernard viittasi luokseen toisen poliisin.\n\n\"Olkaa ratsastavinanne edemmäs\", hän kuiskasi, \"ratsastakaa lähimpään\nmetsän reunaan ja olkaa siellä piilossa. Minusta tuntuu että farmarin\nvaimo pitää jotakin salassa. Eversti ja minä jäämme tänne, jottei\nmitään epäiltäisi.\"\n\nMolemmat poliisit nousivat taas hevostensa selkään.\n\n\"Siispä meidän on haettava muualta\", huusivat he ja ajoivat tiehensä.\n\nRogers näkyi myös tehneen päätöksen.\n\n\"Me ratsastamme pois tänä iltana\", hän sanoi, -- luulenpa että Nordheim\non täällä läheisyydessä, ja että uskaltaa tulla esiin, kunhan me\npoistumme. Jätämme tänne rouva Nordheimin, ja luulenpa että murhaaja\nsilloin varmasti tulee tänne.\"\n\n\"Tehkäämme niin\", sanoi Bernard, \"ja jos hän tulee tänne, niin hän on\nloukussa.\"\n\nRogers lähti talliin ja ilmoitti farmarille että hän ja komissario tänä\niltana lähtisivät matkalle ja kiitti hyvästä vastaanotosta, sekä antoi\njuomarahoja tallirengille, joka oli hoitanut heidän hevosensa.\n\nSyötyään päivällisen jättivät he jäähyväiset.\n\nHarriet tunsi itsensä onnettomaksi.\n\nEnsi tilassa hän meni siniharsoisen naisen luokse.\n\n\"Eversti tahtoo matkustaa\", sanoi hän murheellisena.\n\nPunatukkainen nainen nauroi hiljaa.\n\n\"Kun kaunis Irmgard jää tänne, ei eversti mene kauvas\", sanoi hän, --\n\"tässä on joku juoni tekeillä.\"\n\n\"Teitä ajetaan takaa. Täällä oli kaksi ratsastavaa poliisia.\"\n\n\"Te ette minua ilmianna, sen tiedän\", vastasi vieras, \"ainoastaan minä\nvoin toimia siten että saatte everstin, sillä minä tunnen salaisuuden,\njonka kautta voitte hänet saada omaksenne.\"\n\n\"Teen mitä hyvänsä, saadakseni hänet\", sanoi Harriet.\n\n\"No, hyvä. Irmgardilla on lapsi, joka täytyy ryöstää pois häneltä.\nSilloin hän alkaa hakemaan lastaan ja erkanee everstistä. Siten te\nhänet saatte valtoihinne.\"\n\n\"Teen mitä tahdotte\", vastasi Harriet.\n\n\"Rogers lähti nyt farmilta, mutta vain palatakseen hakemaan tuota\nkaunista naista. Hänen poissaollessaan, siis tänä yönä, on saatava\nensin lapsi ja sitte Irmgard täältä tiehensä.\"\n\n\"Mutta lapsihan on hänen luonansa?\"\n\n\"Teidän täytyy tavalla tai toisella viekotella hänet ulos huoneestaan,\nja sillä aikaa viedä pois lapsi. Kello yhdentoista aikaan viette lapsen\neräälle miehelle, joka odottaa tuolla rakennusten takana, missä nuo\nsuuret, vanhat puut ovat.\"\n\n\"Te siis luulette ettei Irmgard tule jälleen näkemään Rogersia?\"\n\n\"Hän tulee seuraamaan lapsensa jälkiä ja te pääsette ainiaaksi\nvapautumaan kilpailijastanne!\"\n\nAinoastaan hetken Harriet epäili.\n\n\"Olkoon niin!\" hän huudahti.\n\n\"Tänä yönä tulette saavuttamaan päämaalinne!\" --\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nPako.\n\n\nMacknell ja hänen toverinsa olivat piilottuneet metsään, jonka reunasta\nheillä oli näköala maantielle. Se oli hyvä paikka, eikä kukaan voinut\nmennä ohi heidän näkemättään.\n\nTunti toisensa jälkeen kului ilman että mitään erikoisempaa näkyi.\nLopulta he näkivät tuon vaeltavan kellokauppiaan, jonka kanssa ennen\nolivat keskustelleet, ja joka oli antanut tietoja siniharsoisesta\nnaisesta sekä Nordheimista.\n\n\"Hei, Fox\", huusi Macknell, joka oli noussut pystyyn ja viittaili\nkellokauppiasta lähemmäksi.\n\n\"Ohoh, eiliset ystäväni\", tuumi Fox ja tuli poliisien luo. \"No,\noletteko nähneet heistä mitään jälkeä sittekun erosimme?\" kysyivät\npoliisit.\n\n\"En, mutta entäs te. Oletteko ollut farmilla\", kysyi Fox vuorostaan.\n\n\"Kyllä, mutta ei heitä siellä ole\", sanoi Macknell. Samaan aikaan\nsaapuivat nyt Rogers ja Bernard metsän reunaan, tullen yhteen joukkoon.\n\n\"Kyllä siniharsoinen nainen teidän tietämättänne saattaa olla\nfarmilla\", väitti Fox, vaikkeivät sitä ottaneet uskoakseen.\n\nLopulta kuitenkin sovittiin siitä että Fox lähtee farmille ottamaan\nselkoa siniharsoisesta naisesta.\n\n\"Jos siellä löydätte siniharsoisen naisen, niin olkaa menevinänne\nlevolle kello kymmeneltä, ja sammuttakaa lamppu. Jos ulkona on\nrauhallista, niin lähtekää hiljaa talosta. Kaikessa hiljaisuudessa me\ntulemme farmille. Puistossa tapaatte meidät kello yksitoista\", sanoi\nRogers.\n\n\"Laittakaa vaan asiat siihen kuntoon, ettei siniharsoinen nainen mitään\nhuomaa\", lisäsi Bernard.\n\n\"Ei hän pääse mitään huomaamaan, kyllä siitä huolen pidän\", sanoi Fox.\n\"Siispä lähden nyt.\"\n\nMacknell auttoi korin Foxin hartioille ja hän alkoi astumaan farmia\nkohti.\n\nAlkoi jo tulla pimeä.\n\nIllan tullessa Harriet meni vierashuoneisiin, ja koputti Irmgardin\novelle.\n\nOvi aukeni.\n\nIrmgard nousi.\n\n\"Arvatenkin tulette minulta kysymään, kuinka kauan aijon käyttää\nvierasvaraisuuttanne hyväkseni\", sanoi Irmgard punehtuen.\n\n\"Sellaisesta pikkuasiasta ei maksa puhua\", vastasi Harriet, \"olen\ntullut puhumaan kanssanne kokonaan toisesta asiasta. Te tiedätte miten\nminun asiani ovat. Olen kauheasti onneton. En kauvemmaksi voi jäädä\ntänne.\"\n\n\"Minä säälin teitä, rouvaseni, -- on kauheata olla sidottuna mieheen,\njota ei rakasta\", sanoi Irmgard.\n\n\"Niin -- kauhea kohtalo! Ja siitä täytyy tulla loppu. Minä jätän\nmieheni!\"\n\n\"Onko teillä sukulaisia?\"\n\n\"Ei ketään koko maailmassa, -- paitsi yksi, Rogers.\"\n\n\"Niin, everstihän on auttanut teitä, hän on jalo mies.\"\n\n\"Ja koska hän on ainoa auttajani, niin täytyy hänen olla yksinomaan\nminun\", sanoi Harriet äkkiä intohimoisella äänellä, \"minun täytyy saada\nhänet omakseni, sillä minä rakastan häntä!\"\n\nIrmgard hämmästyi suuresti.\n\n\"Pelkäänpä, rouva Linkoln, että toiveemme ovat turhat ja että petytte\npahoin.\"\n\n\"Teidän täytyy hänestä luopua\", intti Harriet.\n\n\"Tahdon sanoa teille miten asia on. Te haette pelastusta sieltä missä\nsitä ei ole. Tahdotte jättää miehenne -- sehän on käsitettävissä! Mutta\nluopukaa toivosta että eversti menee kanssanne naimisiin, vaikkakin hän\ntäällä teitä suojasi\", sanoi Irmgard.\n\n\"Siis te hänet otatte?\"\n\nIrmgard ravisti päätään.\n\n\"Ei, rouva Linkoln, en ole teidän tiellänne, mutta luulen ettei Rogers\nhaluaisi mennä naimisiin kanssanne.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Koska ei hän teitä rakasta.\"\n\n\"Hän rakasta teitä, ja minä tahdon että te, joka olette viekotellut\nhänet luoksenne, luovutte hänestä\", huudahti Harriet.\n\n\"Teidän hyväksenne? Sitä en voi, sillä tiedän hyvin ettette voi tehdä\nhäntä onnelliseksi.\"\n\n\"No, hyvä, minä luovun! Tahdotteko kuitenkin tehdä minulle\npalveluksen\", kysyi Harriet. \"Kun minun näin ollen täytyy jäädä tänne,\nniin täytyy minun saada aikaan rauha mieheni kanssa. Teillä on lempeä\nluonne, joka häneen voi vaikuttaa, sen tiedän. Ettekö tahtoisi puhua\npuolestani?\"\n\n\"No, jos siten voin teille tehdä palveluksen, niin kernaasti menen\nhänen puheilleen.\"\n\n\"Menkää heti\", pyysi Harriet, \"hän on vielä hereillä, minä odotan\nviereisessä huoneessa.\"\n\nMutta Irmgard huomasi Harrietin silmissä omituisen loisteen, joka puhui\nvihaa ja kavaluutta, ja hänen hyvä enkelinsä kuiskasi: \"älä mene!\"\n\nNäön vuoksi oli hän kuitenkin myöntyvinään.\n\n\"Menkää vain edellä, kyllä heti tulen\", sanoi Irmgard.\n\nHän odotti kunnes Harriet oli poistunut.\n\nHän oli tehnyt päätöksensä.\n\nNyt hän astui lapsensa vuoteelle, otti sen käsivarrelleen sekä puki\nvaatteet sen ylle.\n\nEi hetkeäkään ollut liikaa.\n\nIrmgardin oli pakko karata lapsen kera, sillä hän tunsi Harrietin\naikovan jotakin pahaa.\n\nIrmgard meni akkunan luo ja lapsi sylissään laskeutui hän alas\npuutarhaan.\n\nUlkona vallitsi hiljaisuus.\n\nHarrietia ei näkynyt, hän odotti huoneissa.\n\nIrmgard kiiruhti yli pihan ja pääsi onnellisesti pimeälle maantielle\n\nPako oli onnistunut!\n\nSill'aikaa oli Harriet mennyt miehensä viereiseen huoneeseen odottamaan\nIrmgardia.\n\nKului minuutti ja toinenkin, ilman että odotettu tuli.\n\nMiksi ei Irmgard tullut?\n\nHän meni katsomaan, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, astui hän\nIrmgardin huoneeseen.\n\nHuone oli tyhjä!\n\nIrmgard lapsineen oli poissa!\n\nHarriet näki olevansa petetty ja päästi hurjan kirouksen.\n\nEpätoivoisena hän juoksi pihalle hakeakseen karannutta, mutta turhaan\n-- hän oli ja pysyi poissa!\n\nMinne hän oli mennyt?\n\nRogersin luokse!\n\nSe oli Harrietin ensi ajatus ja se oli tehdä hänet suorastaan hulluksi.\n\nSilloin hän tuli ajatelleeksi siniharsoista naista. Tämähän oli sanonut\nettä eräs mies odottaisi lasta suurten puiden suojassa.\n\nHänen luokseen Irmgard tahtoi mennä.\n\nHarriet astui takapihalle tallin taa, jossa nuot puut sijaitsivat.\n\nVavistus kävi läpi hänen ruumiinsa.\n\nMies, jota hän meni tapaamaan, oli Nordheim.\n\nHän aikoi jo kääntyä ympäri, kun eräs musta varjo häntä lähestyi.\n\n\"Oletteko täällä\", kysyi Harriet hiljaa. \"Olen yksin!\"\n\n\"Kyllä tiedän\", vastasi mies, tullen lähemmäksi. \"Missä on tyttö, --\nmissä on lapseni?\"\n\n\"Tahdoin tuoda sen, mutta --\"\n\n\"Miksi keskeytätte?\"\n\n\"Irmgard on äsken lähtenyt täältä, hän on karannut.\"\n\n\"Mitä, onko hän mennyt?\" kysyi mies.\n\n\"Ja lapsen on hän ottanut mukaansa.\"\n\n\"Tiedättekö minnepäin hän on mennyt?\"\n\n\"En. Ehkä hän on Rogersin luona!\"\n\nMutta tuo musta varjo ei enää häntä kuullut. Hän oli jo mennyt.\n\nHän näkyi kiiruhtavan Irmgardin jälessä\n\nHän palasi etupihalle, ja kuuli silloin askeleita pihalla, mutta ei\npimeän tähden voinut nähdä olisiko se ollut siniharsoinen nainen vai\njoku muu, joka siellä käveli.\n\nHänen täytyi mennä kellariin kertomaan siniharsoiselle naiselle mitä\ntapahtunut oli.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nKotitarkastus.\n\n\nKellokauppias Fox pani tutkimuksensa toimeen suurella tarkkuudella.\n\nTultuaan illan suussa farmille, oli hän saanut ruokaa ja juomaa sekä\nsenjälkeen näytellyt kellojaan isännälle, jonka jälkeen hän oli mennyt\nhuoneesensa, jossa oli sytyttänyt lampun.\n\nHän oli kysellyt farmarilta siniharsoista naista, mutta turhalla\nmenestyksellä, sillä paitsi Irmgardia ei farmari tietänyt ketään\nvierasta naista olevan talossa.\n\nHetken perästä Fox sammutti lampun, aivan kuin olisi paneutunut levolle.\n\nHän istuutui kuitenkin avonaisen akkunan luo, niin että hän saattoi\nkuulla mitä ulkona tapahtuisi.\n\nPian hän kuuli Harrietin menevän Irmgardin luo, jonka kanssa hän puhui\nkiivaasti, sitte hän kuuli ja näki Irmgardin poistuvan talosta, mutta\nNordheimista ja siniharsoisesta naisesta ei näkynyt jälkeäkään.\n\nMutta kellon käydessä yhtätoista Fox kuuli pihalta kevyitä naisen\naskeleita. Hän luuli kävelijää siniharsoiseksi naiseksi, mutta\nhypättyään alas puutarhaan ja seurattuaan Harrietia -- sillä se oli hän\n-- huomasi Fox erehdyksensä.\n\nMitä farmarin vaimo täällä teki? Aivan varmaan se oli jotakin salaista,\nsillä hän hiipi eteenpäin niin hiljaa kuin suinkin.\n\nHarriet ei Foxia huomannut.\n\nMutta miksi Harriet avasi kellarin oven ja meni sinne alas -- ja näin\nöiseen aikaan.\n\nFox teki pikaisen päätöksen. Poliisit saattaisivat olla täällä millä\nhetkellä hyvänsä, hän siis hiljaa astui kellarin rapuille ja sulki sen\noven, kääntäen avainta lukossa.\n\nFox poistui puistikkoon päin odottaen poliiseja.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyttiin äkkiä pimeästä ja kiiltävä revolverin piippu\nvälkkyi esiin pimeässä.\n\n\"Se olen minä, Fox!\" kuiskasi kellokauppias.\n\nPoliisimies tuli lähemmäksi.\n\n\"Mitä kuuluu?\" sanoi Rogers.\n\n\"Luulenpa keksineeni jotakin\", sanoi Fox ja näytti kellarin avainta.\n\n\"Tarkastakaamme taloa\", selitti Rogers.\n\n\"Jotakin salaperäistä täällä on\", sanoi Fox ja kertoi nyt mitä oli\nnähnyt.\n\n\"Macknell ja tuo toinen poliisi jäävät tänne tien luo ja estätte\nulosmenon jokaiselta\", määräsi Rogers.\n\nToivehikkaina lähestyivät poliisimiehet taloa.\n\nEräästä akkunasta -- se oli Irmgardin huone -- loisti valoa.\n\nTämä huomio tyynnytti everstin. Irmgard oli siis vielä talossa.\n\nFarmari herätettiin ja otettiin mukaan kellaria tarkastamaan. Hän ei\nalussa ollut uskoa mitään epäilyttävää löytyvän talossa, mutta Rogersin\nja Bernardin vakuutettua että jotakin peliä vaimonsa oli pitänyt hänen\nselkänsä takana, hän taipui tarkastuksen pitoon.\n\nFarmari oli ottanut kynttilän käteensä ja avasi itse kellarin oven sekä\nastui rappuja alas.\n\nMuut häntä seurasivat.\n\n\"Ken täällä?\" hän huudahti.\n\n\"Kukapa muu kuin minä!\" kuului Harrietin ääni.\n\n\"Sinä? Mitä sinä täällä kellarissa teet?\"\n\n\"Olen sinua paossa\", selitti Harriet.\n\n\"Asia on kyllä toisin\", sanoi Bernard, \"te suojaatte täällä Nordheimia\nja siniharsoista naista.\"\n\nHarriet nauroi.\n\n\"Vaiti\", karjasi Linkoln, \"elä naura! Varo itseäsi, jos täältä mitään\nlöydämme.\"\n\n\"Jonkun täällä täytyy olla\", huudahti Rogers äkkiä, kumartuessaan alas.\n\"Katsokaas tätä!\"\n\n\"Hansikas!\" sanoi Bernard, \"se on tuon naisen oma, hän on sen\npudottanut!\"\n\n\"Mitä nyt sanot\", huusi Linkoln vihaisesti vaimolleen, \"tuon miehenkin\ntäytyy olla täällä! Näettekö nyt että vaimoni ei ole muuta ansainnut\nkuin selkäsaunaa.\"\n\nRogers katseli Harrietia hämmästyneenä. Hän ei olisi voinut Harrietista\nsellaista uskoa.\n\nKomissario ja farmari kiiruhtivat edelleen, kellokauppiaan jäädessä\nrapuille.\n\nHarriet tuli hänen luokseen.\n\n\"Sinä vanha roisto se olit, joka suljit kellarin oven. Siitä vielä\nsinulle kostan!\"\n\nEnnenkuin Fox ehti häntä estää, oli hän jo karannut pihalle, jossa hän\njuoksi suorastaan poliisien syliin.\n\nLinkoln ja poliisit eivät kellarista mitään löytäneet.\n\nNyt otettiin Harriet lujille. Hän ei naisesta mitään tiennyt.\n\n\"Entä Nordheim?\"\n\n\"En tiedä muuta kuin että hän hetki sitte oli pihan taustalla.\"\n\n\"Valehtelet! Tahdotko tunnustaa?\" huusi Linkoln vihan vimmassa.\n\n\"En valehtele. Kysykää muuten hänen vaimoltaan, joka on tuolla\nvierashuoneissa. He ovat kai samassa juonessa, koskapa mies äsken oli\nhäntä hakemassa tai tahtoi tavata hänet, ja nyt hän on poissa!\"\n\nRogers kiiruhti heti vierashuoneisiin.\n\nIrmgard sekä lapsi olivat poissa.\n\n\"Meidän on heitä ajettava takaa, herra komissario\", huusi eversti.\n\"Nordheim on ollut täällä ja tavannut siniharsoisen naisen. Kaikki\non ollut sovittua. He eivät saata olla kaukana! Pelkään että he ovat\nottaneet onnettoman Irmgardin mukaansa! Nouskaa hevostenne selkään,\nkiiruhtakaa, Macknell! Oi, kuinka yö on pimeä!\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nYön pimeydessä.\n\n\n\"Vaiti, Liddyni, vaiti\", kuiskasi Irmgard itkevälle lapselleen, painaen\nsitä poveaan kohti. \"Meidän täytyy paeta muuten olemme kadotetut!\"\n\nTyttö tyyntyi, jopa tahtoi juostakin, jotta he nopeammin voisivat paeta.\n\nHe eivät löytäneet mitään tietä juostessaan yli peltojen.\n\nOli niin pimeä ettei voinut nähdä eteensä kuin kymmenkunta askeletta.\n\n\"Äiti, äiti, minne menemme?\" kysyi pikku tyttö. \"Älkää vaan viekö minua\ntakaisin sirkukseen, sillä rouva löi minua, enkä minä saanut huutaa\nsinua apuun!\"\n\n\"Ei, armas lapseni, et sinä enää joudu tuon armottoman rouvan käsiin,\nsinä jäät minun luokseni.\"\n\n\"Missä on setä Rogers, hänestä minä pidän.\"\n\n\"Rakas lapsi! Pidätkö sinä hänestä?\"\n\n\"Hän on niin hyvä, menkäämme hänen luokseen. Hän otti minut polvelleen\nja pyysi minua kutsumaan itseään isäksi. Ja kun ei minulla ole isää,\nniin voihan hän olla isäni.\"\n\n\"Rakas lapsi, sinä et käsitä, miksi emme voi mennä hänen luokseen,\ntoinen kohtalo on meidän osanamme, meidän täytyy vaeltaa edelleen!\"\n\n\"On niin pimeä -- --\"\n\n\"Niin, pimeä on. Eikä yksikään tähti meille loista. Mutta sinulla on\nkuitenkin äiti mukanasi, ja minä suojaan sinua!\"\n\n\"Minne menemme, äiti?\"\n\n\"Meidän täytyy kulkea kunnes löydämme jonkun ihmisasunnon.\"\n\nHe olivat kuulevinaan askeleita takanaan pimeydessä.\n\nMieshenkilön varjo häämötti pimeydessä.\n\n\"Irmgard!\" kuului peitetty ääni.\n\nKauhea pelko valtasi Irmgardin. Hänen polvensa vapisivat.\n\nJo oli hän tarttunut lapsensa käteen, paetakseen sen kanssa, kun mies\nseisoi hänen vieressään.\n\nSe oli Arthur.\n\n\"Elä huuda!\" hän kuiskasi, \"täällä ei ole ketään, joka kuulisi. Olen\nyksinäni sinun kanssasi! Kysyn sinulta vielä kerran, tahdotko paeta\nkanssani?\"\n\n\"Mene pois luotani\", huudahti Irmgard vapisevalla äänellä, \"ennen\nkuolen kun tulen sinun kanssasi. En koskaan sinua seuraa.\"\n\n\"Noin sinä sanoit punasessa myllyssäkin, mutta tänään sinä tulet\npuhumaan toisin, sillä nyt sinä olet minun vallassani\", vastasi Arthur.\n\"Mitä sinusta muuten tulee, minne sinä viet lapsesi?\"\n\n\"Mene ja antaudu poliiseille! Ole kerrankin mies ja uskalla kärsiä\nrangaistus teoistasi. Tuleehan omatuntosi sinua aina soimaamaan, minne\nmenetkin\", sanoi Irmgard.\n\n\"Kyllä tiedän minne menen, ollakseni suojassa. Mutta sinun minä tahdon\nmukaan, omakseni, vaikkapa väkivallan avulla!\" ja hän syleili Irmgardia\nintohimoisesti.\n\n\"Kautta elävän Jumalan, menen lapseni kanssa kuolemaan, ennenkuin\nrupean sinun omaksesi.\"\n\nNordheim näkyi tulleen toisille ajatuksille.\n\n\"No, sitte saatkin hakea minua, tulla minun luokseni.\" Samassa hellitti\nhän Irmgardin kädet ja tarttui pikku tyttöön. Ennenkuin Irmgard ennätti\nsitä estää, ennenkuin hän tiesi mitä Nordheim aikoi ja mitä tapahtui,\noli Nordheim nostanut tytön käsivarrelleen.\n\nLapsi itki äänekkäästi.\n\nIrmgard tahtoi hyökätä ottamaan lapsensa, mutta sai töytäyksen\nrintaansa.\n\n\"Ethän muuta tahdo\", kuului ääni, \"ja nyt saatkin mitä tahdot! Nyt saat\nhakea minua.\"\n\nIrmgard päästi valitushuudon.\n\n\"Tiedän että seuraat jälessäni -- ja silloin olet myös oleva minun\nomani\", kuului ääni.\n\nIrmgard tahtoi seurata poistuvaa.\n\nMutta nyt hän menetti tajunsa.\n\nMuutamia askeleita hän horjui eteenpäin.\n\nSitte hän kaatui nurmikkoon.\n\nNordheimin askeleita ei enää kuulunut.\n\nAinoastaan tuulen humina kuului puiden latvoissa.\n\nKului tunti toisensa jälkeen.\n\nAamu sarasti.\n\nLeuto aamutuuli jäähdytti Irmgardin otsan.\n\nHän heräsi.\n\nOliko hän uneksinut?\n\nEi, -- hän oli yksinään -- --\n\n\"Jumalani -- armahda lastani!\" --\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nKoulumestari.\n\n\nErään ravintolan luona Philadelphiaan johtavan maantien varrella seisoi\nuseita suuria vaunuja, joista heti näki että ne olivat vaeltavan\nsirkuksen tai eläinnäyttelyn omaisuutta.\n\nRavintolan takana muutamain vanhain puitten alla seisoskeli useita\nmiehiä, jotka näköjään hieroivat salaista kauppaa, sillä heillä oli\npäät yhdessä ja keskustelu oli hiljaista. Miehet näyttivät olevan\nmustalaisia, mutta heidän keskuudessaan seisoi eräs hienosti puettu\nmies, joka ei näkynyt kuuluvan heidän seuraansa.\n\nTällä hetkellä saapui ravintolan luo kahdella härällä valjastettu vaunu.\n\nVaunuilla istui eräs farmari ja hänen vieressään pitkä laiha mies,\njoka näytti olevan joku virkamies tai opettaja, joka nyt nousi alas\nvaunuista ja astui ravintolaan.\n\nSiellä oli ainoastaan joitakuita talonpoikia.\n\nHän tilasi lasin viiniä.\n\nKatsellessaan ulos akkunasta, nousi hän äkkiä ja tuijotti ulos kuin\nolisi hänen ollut vaikea uskoa silmiään, sitte hän jälleen istuutui,\nmutta piti ulkona olevia miehiä tarkasti silmällä.\n\nPian tuli tuo hienosti puettu mies ulkoa sisään ja istuutui valmiiksi\nkatetun pöydän viereen.\n\nTulija oli Nordheim. Hänen vilkkuva katseensa liukui ympäri huonetta.\n\nÄkkiä hän huomasi tuon pitkän miehen.\n\nSaattoi huomata että tapaaminen pelotti Nordheimia aika lailla.\n\nPitkä mies nyökäytti päätään ja astui hänen luokseen.\n\n\"Tekö se todellakin olette?\" mutisi Nordheim.\n\n\"Niin koulumestari Evans New-Yorkista, mr Gould\", vastasi puhuteltu.\n\nNordheim katseli arasti ympärilleen.\n\n\"Elkää mainitko nimeä noin kuuluvasti.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän\", tuumi koulumestari hiljaa, \"en minä teitä ilmaise.\nTeillähän on viiniä, juokaamme.\"\n\nHän istuutui pöytään.\n\n\"Teillä on rahoja taskut täyteen\", jatkoi koulumestari hiljaa,\n\"voimmehan siis heti sopia asiasta.\"\n\n\"Mitä te täällä haette? Kuinka tänne olette tullut?\"\n\n\"Oh, teidän taloanne vastapäätä olevassa koulussa oli nälkäpalkka. Nyt\nminä olen matkalla Kaliforniaan, siellä pitäisi olla hyvät olot, eikä\nsiellä kysytä kuka olet, mr Gould.\"\n\n\"Vaiti, jos te minut ilmiannatte, niin ammun teidät kuoliaaksi!\"\n\n\"Hahahaa!\" nauroi koulumestari, \"kaunista kyllä. Olisinhan aasi, jos\nsen tekisin, sitä suuremmalla syyllä kun olen aivan rahaton ja voin\ntoivoa apua teiltä.\"\n\n\"Tahdotteko sillä sanoa että minun pitäisi maksaa teille\nvaitiolostanne.\"\n\n\"Olettehan rikas. Mitä 1,000 dollaria teille merkitsee?\"\n\n\"Näytte osaavan konstin, koulumestari. Mutta mikä minulle vakuuttaa\nvaitiolonne?\"\n\n\"Kunniani! Valani!\"\n\n\"Siis tuhannen dollaria!\"\n\n\"No saatte rahat.\"\n\n\"Vannon olevani vaiti ja autankin teitä jos tarvitaan.\"\n\n\"Hyvä, tässä!\"\n\nNordheim oli ottanut taskustaan esille tuhannen dollarin setelin ja\nantoi sen Evansille, katsoessaan ympärilleen.\n\nRumasti hymyilen otti koulumestari setelin, pistäen sen kiiruusti\ntaskuunsa.\n\nEvans tarttui lasiin ja kilisti Nordheimin kanssa sekä rupesi nauramaan\ntäyttä kurkkua.\n\n\"Ihminen, oletteko hullu?\" Talonpojat katselivat ympärilleen.\n\"Terveeksi\", huusi Evans heille ja nosti lasinsa. He nauroivat luullen\nhänen olevan humalassa. \"Elkää naurako, olettehan humalassa\", kuiskasi\nNordheim. \"Tiedättekö mitä, vanha ystävä, asiat ovat siten että voi\nnauraa itsensä kuoliaaksi. Näettekös, minäkin olen pakoretkellä ja\nperään kuulutettu, joten voitte olla varma siitä, etten teitä ilmaise!\nOlemmehan tovereita, vanha ystävä. Terve!\"\n\n\"Ette saa tippaakaan enää!\" vastasi Nordheim. \"Näettekö, minä otin\nkoulun kassan. Se oli ensi askel. Ja sitte eräässä peliluolassa tapasin\npari lurjusta, jotka tarvitsivat kolmannen miehen erääseen ryöstöön.\nPaljon rahaa saimmekin, mutta he pakenivat, jättäen minut osattomaksi\nsaaliista, ja minunkin täytyi lähteä pakoon.\"\n\n\"Viisi vuotta kuritushuonetta, vai kuinka?\"\n\n\"Enemmän!\"\n\n\"Silloinpa voin olla teistä varma, ettette minua ilmaise. Olisinpa tuon\narvannut -- --.\"\n\n\"Niin ette olisi antanut rahoja!\" vastasi Evans ja alkoi uudelleen\nnauramaan.\n\nNordheim oli jo tyytymätön uuteen seuraansa, jota piti vaarallisena.\n\n\"Mitä teillä oli tekemistä mustalaisten kanssa tuolla ulkona?\" kyseli\nkoulumestari, \"ja eikö erästä pikku tyttöä, joka katkerasti itki, viety\nvaunuihin?\"\n\n\"Ei se mitään ollut.\"\n\n\"No, eihän tuo minua liikuta! Pääasia on että meistä on tullut ystävät.\"\n\n\"Asutteko täällä?\"\n\n\"Ainoastaan tämän yön.\"\n\n\"Niin minäkin.\"\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi Nordheim vähän ajan kuluttua, \"menen nukkumaan.\"\n\n\"Minäkin tulen\", selitti Evans.\n\nHeille osotettiin huoneet toisesta kerroksesta. Evansin huone oli\nNordheimin huoneen vastapäätä.\n\nHe sanoivat toisilleen hyvääyötä ja menivät huoneisiinsa.\n\nKoulumestari päätti kuitenkin pitää Nordheimia varalla, kun hän\najatteli tällä olevan rahoja ja pelkäsi Nordheimin salaisesti poistuvan\nravintolasta. Hän päätti siis valvoa koko yön.\n\n\"Huomisesta aikain nukumme yhdessä, kultakanani\", hän mutisi, \"on\nparempi niin, sillä siten pidän sinua silmällä, mutta -- sinun kanssasi\ntäytyy olla varovainen, sinä et ole perin tarkka ihmishenkien kanssa.\"\n\nEvans vaikeni.\n\nPihalla alkoi kuulumaan kauhea melu.\n\nMitä siellä tapahtui?\n\nKun Evans meni akkunan luo ja katsoi alas pihalle, pelästyi hän\nkauheasti --.\n\nSiellä oli joukko ratsupoliiseja. -- -- --\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nUusi arvoitus.\n\n\nRogers ja Bernard olivat kahden poliisin kanssa juuri tulleet\nravintolan luo ja joutuneet taisteluun mustalaisten kanssa, nämät\nkun eivät hyvällä tahtoneet laskea poliiseja vaunujaan tarkastamaan.\nPoliisit tungettiin takaperin. Silloin Bernard veti esiin revolverinsa,\nRogersin kehottaessa miehiä antautumaan.\n\nMustalaiset raivostuivat yhä enemmän ja hyökkäsivät poliiseja kohti.\n\nMutta vaunuissa olevat vaimot löivät hevosia selkään ja vaunut lähtivät\nliikkeelle.\n\nJa nyt miehetkin yhtäkkiä juoksivat vaunujen luokse ja hyppäsivät\nniihin, päästäen ilkeitä ivanaurahduksia.\n\nKoko mustalaisjoukko poistui niin sukkelaan kuin hevoset heitä\nkiidättivät.\n\nMacknell ja hänen toverinsa tahtoivat ajaa vaunuja takaa.\n\nRogers heitä kuitenkin kielsi.\n\n\"Antakaa heidän olla, eivät he meitä pakoon pääse. Huomenna me\nheidät tapaamme. Ravintola näyttää epäilyttävämmältä kuin koko tuo\nmustalaisjoukko.\"\n\nMelu oli herättänyt kaikki ravintolan asujamet. Uteliaina he akkunoissa\nkatselivat.\n\nBernard antoi Macknellille hiljaisen käskyn ja läksi itse Rogersin\nseurassa ravintolaan.\n\nTämä pelotti koulumestaria aika lailla.\n\nSamalla hetkellä kuuli hän erään oven narinan ja kuuli askeleita.\n\nOvessa olevasta punaisen kartiinin peittämästä akkunasta näki hän\nheikosti valaistussa käytävässä erään siniharsoisen naisen.\n\nKun nainen oli poistunut, avasi hän varovasti oven ja hiipi Nordheimin\novelle, jonka hän avasi.\n\nMissä oli Nordheim?\n\nVuode oli tyhjä, huone tyhjä! Se oli arvotus!\n\nOliko hän siirtynyt johonkin toiseen huoneeseen, vai oliko hän jo\npaennut?\n\nHän oli nyt kuulevinaan kuiskaavan äänen ja kuunteli tarkasti. --.\n\nSiniharsoinen nainen puhui emännän kanssa!\n\n\"Pelastakaa mieheni ja minut\", hän sanoi, \"poliisit ovat tuolla\nalhaalla! Olenhan jo sanonut teille että meitä haetaan väärän ilmiannon\nperusteella.\"\n\n\"Missä miehenne on?\"\n\n\"Hän on tuolla alhaalla piilossa.\"\n\n\"Tulkaa mukanani.\"\n\nKoulumestari rupesi ajattelemaan oman nahkansa pelastamista. Hän\nkiiruhti poistuvain naisten perästä ja ennätti parhaiksi näkemään\nemännän työntävän siniharsoisen naisen eräästä ovesta sisään ja\nkuiskaavan hänelle jotakin sekä sitte sulkevan oven ja poistuvan.\n\nKoulumestari meni alas ja pääsi hänkin huomaamatta tuon oven luo.\n\nHän avasi sen nopeasti ja edettyään tunsi joutuneensa pimeään\nkäytävään, josta oli pudota alas, mutta hän sai tartuttua kiinni\njohonkin. Hän huomasi rappujen johtavan alaspäin.\n\nTänne oli kai siniharsoinen nainenkin mennyt.\n\nLopulta hän taas tunsi maata jalkainsa alla.\n\nKun hän oli tullut alas, sytytti hän kynttilän, jonka löysi taskustaan.\n\nEvans näki olevansa pitkässä, pimeässä käytävässä.\n\nSiniharsoista naista ei näkynyt.\n\nMutta äkkiä hän kuuli hiljaista puhetta jostain kaukaa.\n\nKuka siellä oli?\n\nHän luuli aluksi kuulevansa poliisien keskustelua, mutta sitte tunsi\nhän erään tutun äänen.\n\n\"Harry\" mutisi hän, \"Harry ja Silver. Jo tuntuu kuin: täältä voisi\npäästä ulos vapauteen.\"\n\nHeikko valo näkyi etäältä ja kylmä viima tuntui vasten kasvoja.\n\nKoulumestarin molemmat rikostoverit, juuri ne joista hän oli\nNordheimille kertonut, olivat tietämättään tulleet tänne ja seisoivat\nsiniharsoista naista kiinni pitäen, lausuen hänelle kaikenlaisia\nraakoja pilojaan. Heillä ei näkynyt olevan tietoa poliisien läsnäolosta.\n\nSilloin Evans saapui heidän luokseen ja äänekkäästi he häntä\ntervehtivät.\n\nNainen kuiskasi nyt jotakin Harrylle ja hänen sanansa, näkyivät\nvaikuttavan sen että Harry heti päästi naisen. \"Antaa hänen mennä\",\nkäski hän. Nainen avasi oven ulkoilmaan ja katosi pimeään. \"Kuka hän\non?\" kysyi koulumestari. \"Mitä se teitä liikuttaa?\" vastasi Harry.\nHarry ei tahtonut ilmaista mitään.\n\n\"Poistukaamme, sillä poliisit ovat ravintolassa\", jatkoi Evans, \"he\nvoivat olla täällä milloin hyvänsä.\"\n\n\"Menkäämme\", sanoi Harry.\n\n\"Kuulkaa, minä tiedän hyvän paikan täällä lähellä\", sanoi Silver,\n\"menkäämme sinne.\"\n\n\"Olette ollut pelastajamme\", sanoi Harry nauraen Evansille. \"Kiitoksena\nsiitä että pelastitte minut. Mutta annan teille anteeksi jos nyt\nannatte minulle osani.\"\n\n\"Hahahaa!\" nauroi Silver. \"Taskumme ovat tyhjät, täytyy työskennellä\nuudelleen.\"\n\n\"Menkäämme Philadelphiaan\", sanoi Harry.\n\n\"Minne viet meidät, Silver?\" kysyi Evans.\n\n\"Erääseen palatsiin, jonka luonto on meille valmistanut; -- toivokaamme\nettä se on vapaa!\"\n\nNuo kolme toverusta vaelsivat edelleen ja saapuivat aamun koittaessa\nerään suuren luolan luokse, joka oli vähän tunnettu ja jossa ihmisiä\nharvoin kävi.\n\nSilver tunsi luolan ja vei nyt molemmat toverinsa sinne.\n\n\"Mitä sanotte tästä palatsista, häh?\" huusi Silver ja hänen äänensä\nkajahti omituisesti tuossa suuremmoisessa luolassa.\n\n\"Kas niin, täällä on hyvä olla, täällä voimme asua\", tuumi Evans.\n\n\"Katsos, koulumestari\", sanoi Silver nauraen, \"me sitä poikia ollaan,\n-- ellemme me kolme tule maailmassa menestymään, niin kummapa olisi!\"\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nMiss Oldenburg.\n\n\nHarhaillessaan maantietä oli Irmgard vihdoin tavannut erään vanhan\ntuttavan, Fritz Schöllerin, jolla sattui olemaan rahoja runsaasti.\n\nYhdessä he olivat vaeltaneet Philadelphiaan.\n\nJoku aika oli kulunut.\n\nKoko Philadelphian kaupunki oli kuumeen vallassa. Kaikkialla puhuttiin\ntuosta suuresta laulajattaresta, joka oli ilmestynyt Kasinon suureen\nkonserttisalonkiin, eivätkä ainoastaan herrat, vaan naisetkin olivat\nhäneen ihastuneita.\n\nKonserttisali, jossa miss Oldenburg -- se oli laulajattaren nimi --\nesiintyi, oli joka ilta täyteen yleisöä ja suosionosotukset olivat\nsuuremmoiset.\n\nLipuista maksettiin korkeat hinnat, ja niitä oli hankittava monia\npäiviä aikaisemmin, sanomalehdissä oli palstan pituiset selonteot hänen\nesiintymisestään ja miss Oldenburgin maine jo alkoi nousemaan muissakin\nkaupungeissa, joissa hänelle tarjottiin paikkoja.\n\nItse ei hän ähvereistä välittänyt, vaan antoi asijoitsijansa pitää\nniistä huolta.\n\nSiitä johtui että alinomaa kysyttiin mr Schölleriä, asioitsijaa, jonka\nhuoneessa melkein aina oli kävijöitä.\n\nMr Schöller oli aina hienosti puettu ja johti kaikki asiat\nerinomaisella tavalla. Kultaa tuli virraten, sillä jo maksettiin\npaikoista suuret summat.\n\nLaulajatarta ei juuri kukaan saanut tavata.\n\nHienot vaunut seisattuivat hotellin edustalle.\n\nHotellin palvelija riensi ulos tulijaa vastaan, joka näkyi olevan rikas\nmiljonääri Sullivan. Hän oli kookas, kaunis mies parhaassa ijässä.\n\nSullivanin jälessä astui hotelliin lakeija kantaen suurta kukkavihkoa.\n\nSullivan pyysi saada tavata laulajatarta. Hotellin isäntä tuli itse\nsaattamaan vierasta laulajattaren luo.\n\nMr Sullivan vietiin asioitsijan salonkiin.\n\nKylmän kohteliaasti Schöller vastaanotti miljoonamiehen.\n\n\"Ilmoittakaa minut miss Oldenburgille\", sanoi tämä.\n\nFritz Schöller kohautti olkapäitään.\n\n\"Miss Oldenburg ei ota vastaan ketään.\"\n\n\"Minä olen Sullivan, tahdon puhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Pelkäänpä, mylord -- --\"\n\n\"Tahdon ainoastaan persoonallisesti kiittää häntä sekä pyytää häntä\niltamaan palatsissani.\"\n\nSchöller ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän sanoi:\n\n\"Jos niin on, niin koetan tehdä poikkeuksen teidän suhteenne.\"\n\nSullivan pani sadan dollarin setelin Schöllerin pöydälle.\n\n\"Puhukaa puolestani, herra asioitsija\", hän sanoi. \"Antakaa vihiä siitä\nettä minä olen valmis maksamaan tuhat dollaria yhdestä esiintymisestä\nminun salongeissani.\"\n\nSchöller kumarsi ja pyysi miljonääriä odottamaan hetkisen, sekä meni\nviereiseen huoneeseen.\n\nSchöller palasi pian, jättäen oven auki ja teki kutsuvan liikkeen.\n\nSullivan otti palvelijan kädestä kalliin kukkavihon sekä astui\nIrmgardin vastaanottohuoneeseen.\n\nSuuresti Irmgard oli muuttunut. Hänen yllään oli musta, hieno\natlaspuku, joka edukkaasti somisti kaunista vartaloaan ja hienoja,\njaloja kasvoja.\n\nSullivanin astuessa sisään ja kumartaessa hieno hymy näkyi hänen\nhienoilla, surullisilla kasvoillaan.\n\n\"Mylord, mikä tuottaa minulle tämän kunnian? Olkaa hyvä ja istuutukaa.\"\n\n\"Tahdon ensinnäkin onnitella teitä, tehän täällä saavutatte voittoja,\nsuurempia kuin kukaan teitä ennen ja minussa näette erään laulunne\nihailijan, joka ei ole laiminlyönyt ainoatakaan konserttianne.\"\n\nNäin sanoen ojensi hän kukkavihon Irmgardille, joka hetken sitä\nkatseltuaan pani sen pöydälle.\n\n\"Kiitän teitä suuresta ystävyydestänne, mylord, minut on otettu vastaan\nerittäin ystävällisesti kaikkialla\", sanoi Irmgard.\n\n\"Ei koskaan ole kuultu sellaista laulua kuin teidän. Saanko pyytää\nteitä huomenna esiintymään luonani?\" kysyi Sullivan.\n\n\"Suostun kutsuunne --\"\n\n\"Se minua suuresti ilahuttaa.\"\n\n\"Mutta yhdellä ehdolla, mylord! En tahdo mitään maksua käynnistäni.\"\n\n\"Elkää kieltäykö vastaanottamasta pientä summaa vaivoistanne.\"\n\n\"No, sitte pyydän käyttämään tuon rahamäärän köyhäin, avuttomain\nnaisten hyväksi kaupungissa.\"\n\n\"Ah\", sanoi Sullivan, \"ette ole ainoastaan suuri taiteilijatar, vaan\nsuuri hyväntekijäkin.\"\n\nHän suuteli Irmgardin valkeata kättä ja poistui, lausuttuaan vieläkin\nmuutamia kohteliaisuuksia.\n\nFritz Schöller tuli sisään.\n\nHän oli erittäin tyytyväisen näköinen.\n\n\"Meillä on paljon rahaa kassassa, kaikki piletit ovat loppuunmyydyt.\"\n\n\"Mutta minä en jää tänne kauaksi aikaa. Sanoittehan, ettei lapsestani\nvielä ole löydetty mitään jälkiä.\"\n\n\"Ei ole löydetty.\"\n\n\"Siis matkustamme ylihuomenna!\"\n\n\"Rikkaan Sullivanin kukkavihko on kokonaisen omaisuuden arvoinen\",\nsanoi Fritz, joka otti sen käteensä, \"mutta mitä tämä -- on --\nkatsokaahan, täällä on rannerengas piilossa kukkain keskellä!\"\n\nIrmgard oli hämmästynyt ja punehtui.\n\n\"Tiedättekö mitä, kreivitär, teidän täytyy tänään panna käteenne tuo\nrannerengas! Ehkä voimme tarvita tuota Sullivania, hän on rikas ja\nmahtava. Kunnioittakaa häntä käyttämällä sitä tänään konsertissa\",\nsanoi Schöller.\n\n\"Olkoon niin, seuraan neuvoanne, herra Schöller, sillä tähän asti\nolette aina ollut hyvä neuvonantaja.\"\n\nSchöller poistui ja Irmgard alkoi valmistamaan itseään esiintymistään\nvarten.\n\nVielä nyt hänestä kaikki tuntui unelle!\n\nFarmilla ollessaan oli hän saanut aatteen ansaita elantonsa laululla.\n\nJa nyt oli ensi koe onnistunut niin hyvin ja kaikki toiveet voittaen\nettä hän vieläkin oli puoleksi huumaantunut menestyksestään.\n\nEnsimäinen ilta oli heti perustanut hänen maineensa ja hän oli\nesiintynyt ilman reklaamia, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti.\n\nHän astui peilin luo, laittoi tukkansa kuntoon sekä asetti\nkäsivarteensa rannerenkaan. Sitte heitti hän ylleen teatteriviitan ja\nkiersi ohuen huivin päänsä ympäri.\n\nVaunuissa ajoi hän konserttitalolle, joka jo alkoi täyttymään.\n\nSäestäjä auttoi häneltä päällysvaatteet pois.\n\nSuureen saliin mahtui yli tuhat henkeä, ja se oli täysi.\n\nTirehtöörin saattamana tuli laulajatar esiin. Hänen kädessään oli\nSullivanin kukkavihko ja ranteessa rengas, ainoa koriste!\n\nJa nyt hän lauloi!\n\nHän lauloi erään saksalaisen laulun sellaisella tunteella ja lämmöllä\nettä kuulijat nytkin innostuivat.\n\nÄkkiä hänen katseensa kiintyivät ensi riviin.\n\nHän näki Sullivanin ja tämän vieressä istuvan italialaisen kreivin,\njolla oli kellertävä iho, tummat, omituisesti välkkyvät silmät ja perin\ntotiset kasvot.\n\nNuo kasvot oli hän ennen nähnyt!\n\nMissä?\n\nMutta hänellä ei ollut aikaa sitä ajatella, joskin kreivin, näkeminen\noli hetkeksi hänet sähköittänyt, hän kuului nyt yleisölle, taiteelleen\n-- ja hän lauloi koko illan niin sielukkaasti ja kauniisti, että\nsuosionosotukset olivat entistä suuremmat.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nIltama rikkaan Sullivanin luona.\n\n\nSullivanin palatsin salit loistivat valomeressä, minkä aikaansai\ntuhannet sähkölamput.\n\nKoko tanssisali oli varustetta peililasiseinillä ja tummanpunaset\nkullalla koristetut tuolit pitkin seiniä odottivat vieraita. Ylhäällä,\nlähellä kattoa oli soittolava, josta soittokunta päästi iloisia\nsäveliään.\n\nJuuri nyt Sullivan tervehti saapuvaa senaattori Woodia, jonka seurassa\noli kultakoristeinen upseeri.\n\nSenaattori Wood oli vanhanpuoleinen, hyväntahtoinen herra, rikas ja\narvossa pidetty mies.\n\n\"Eversti Wilson New-Orleansista\", esitti Wood upseerin, joka näytti\nhienolta mieheltä.\n\nSullivan näki kernaasti vieraita luonaan.\n\n\"Saatte tänä iltana tilaisuuden kuulla neiti Oldenburgia, herra\neversti\", hän sanoi, \"hän on suurenmoinen!\"\n\n\"Kuka oli tuo mustapukuinen mies, jonka seurassa eilen olitte?\" kysyi\nWood.\n\n\"Tarkotatte kreivi Girardia? Eräs merkillinen mies, hieno ja paljon\nmatkustanut, hän kyllä tulee tänne tänä iltana\", vastasi Sullivan.\n\n\"Erehdynkö vai onko tällä italialaisella jotakin salaista hommaa? Hänen\nmustat silmänsä tutkivat, hakevat, tarkastavat --\" tuumi Wood itsekseen.\n\n\"Kasvihuoneenne ovat epäilemättä kauniimpia mitä löytyy\", keskeytti\neversti ja kääntyi talvipuutarhan ovea kohti, -- \"tuo valaistus, aivan\nkuin kuutamoa, suihkukaivot, kasvit, kukat, -- suurenmoista!\"\n\nSullivan kiitti kohteliaisuuksista ja kääntyi tervehtiäkseen uusia\ntulokkaita.\n\nEräs lakeija ilmoitti miss Oldenburgin saapumisesta.\n\n\"Sullivan osaa aina kutsuihinsa hankkia jonkun erityisyyden\", sanoi\nvanha senaattori Wood, -- \"tänään täällä tulee esiintymään tuo kuulu\nlaulajatar, miss Oldenburg, joka juuri tulee sisään!\"\n\nSullivan meni heti laulajatarta lausumaan tervetulleeksi ja heidän\nympärilleen kerääntyi pian pieni joukkue vieraita, jotka tahtoivat\ntulla esitetyiksi miss Oldenburgille.\n\nSoittokunta soitti ouvertyyriä.\n\nTotinen, mustiin puettu kreivi Girardikin saapui. Hänen etsivä\nkatseensa kulki läpi salin. Rinnassaan oli hänellä punainen\nkunniamerkin nauha, hänen musta tukkansa oli sileäksi kammattu ja\nterävät kasvonsa näyttivät keltaisen kalpeilta.\n\nKun laulajatar oli vastannut joihinkin erään naisen tekemiin\nkysymyksiin, vaikeni hän äkkiä.\n\nHänen silmänsä tähtäsivät kreiviä.\n\nKreivissä mahtoi olla jotakin mikä joko pelotti tai viehätti\nlaulajatarta, sillä hän ei voinut siirtää katsettaan pois kreivistä,\naivan samaten kuin konsertissa, jossa hän oli nähnyt tuon italialaisen.\n\nKreivi ei sitä huomannut, sillä hän keskusteli nyt Sullivanin kanssa.\n\nNyt näyttivät kaikki vieraat saapuneen.\n\nPalvelijat tarjosivat virvokkeita, soittokunta soitti, eräs\noopperalaulaja esitti joitakin loistonumeroita, joita vieraat\npalkitsivat suosionosotuksillaan.\n\nLyhyen väliajan jälkeen Irmgard lauloi.\n\nHän esitti taasen erään sielukkaan laulunsa ja syvä vaitiolo osotti\nkuinka tarkkaan kaikki kuuntelivat.\n\nSuosionosotukset olivat laulun loputtua innokkaat.\n\nPianon ääressä hän vielä lauloi, itse säestäen lauluaan.\n\nKaikki olivat mieltyneitä.\n\nSullivan astui esiin ja lahjoitti hänelle pienen kalliin kultaisen\nlaakeriseppeleen.\n\nJokainen tahtoi vaihtaa jonkun sanan laulajattaren kanssa Everstikin\ntuli Woodin kanssa.\n\n\"Sallitteko miss Oldenburg, minun teille esittää eversti Wilsonin, joka\ntahtoo ilmi lausua teille kunnioituksensa.\"\n\nIrmgard katsahti everstiin, joka kumarsi\n\n\"Eversti on New-Orleansista\", lisäsi Wood.\n\nHe keskustelivat, mutta Irmgard tunsi vastenmielisyyttä everstin\ntunkeilevaisten kysymysten johdosta.\n\nKreivi Girardi oli saapunut ja puheli Sullivanin kanssa Irmgardin\nlaulusta.\n\n\"Eräs kysymys\", sanoi Girardi, \"kuka on tuo upseeri, joka juuri nyt\npuhuu laulajattaren kanssa?\"\n\n\"Eversti Wilson.\"\n\n\"Onko hän Philadelphiasta? Onko hän kauan ollut tuttu?\"\n\n\"Kaksi päivää.\"\n\n\"Ja kuinka hän tänne on tullut?\"\n\n\"Senaattori Wood on hänet esittänyt.\"\n\n\"Tahdotteko esittää minut tuolle eversti Wilsonille?\"\n\n\"Kaunis mies, vai mitä! Ja maailmanmies! Hienosti sivistynyt!\"\n\n\"Tiedättekö kenen näköinen hän on?\"\n\nSullivan katseli kreiviä kysyvästi.\n\n\"Tiedättehän että matkustan tutkimassa rikoksellisia. New-Yorkissa sain\nvalokuvan tuosta miljoneeri Smithin murhaajasta Gouldista.\"\n\n\"Tunnen tuon kauhean tapauksen, tuo Gould oli Smithin vävy. Eikö\nkarkulaista ole vangittu?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Minusta vain tuntuu että he ovat samannäköiset.\"\n\nEversti, lopetettuaan keskustelun miss Oldenburgin kanssa, seisoi\nsalissa yksikseen, jolloin Sullivan tuli esittämään hänelle kreivi\nGirardin.\n\n\"Palveletteko täällä Philadelphiassa, herra eversti?\" kysyi kreivi, kun\nesittely oli suoritettu.\n\n\"En, herra kreivi\", vastasi eversti Wilson, \"olen täällä huvikseni.\nMinulla on puolen vuoden loma, koska olen maannut sairaana\nkeltakuumeessa.\"\n\n\"Onko teillä sukulaisia New-Yorkissa? Oletteko sukua Gouldin perheen\nkanssa?\"\n\nTällä hetkellä eteisessä syntyi kauhea melu, jonka syistä ja\nkarkotuksesta ei voitu saada selkoa, mutta joka teki äkkinäisen lopun\nkaikista keskusteluista.\n\nSyntyi kova melu ja pakokauhu tuossa suuressa seurassa, aivan kuin\nolisi ollut pelastuttava tulipalosta.\n\nEverstikin hävisi äkkiä kreivin läheisyydestä. Ennenkuin otamme selkoa\ntapahtumista palatsin eteisessä, on meidän ensin vietävä lukijamme\nerääseen toiseen paikkaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nKoulumestarin toverit.\n\n\nKoulumestari oli aikoinaan ennen ollut Philadelphiassa, nimittäin\nopiskelemassa, jolloin hän oli nauttinut miljonääri Sullivanin apua.\nTästä johtuikin että hän hyvin tunsi paikat Sullivanin talossa.\n\nKoulumestari astui pimeänä iltana erään avonaisen paikan yli.\nLähestyessään kirkkoa, jonka varjossa vallitsi vieläkin suurempi\npimeys, kuuli hän nimeään mainittavan.\n\n\"Pst! Sinäkö se olet, koulumestari?\"\n\nSiellä seisoi kaksi miestä, Harry ja Silver.\n\n\"Kyllä, ja kaikki on hyvin. Tänä iltana on Sullivanilla juhla\", vastasi\nhän hiljaa.\n\n\"Oletko järkesi menettänyt, koulumestari?\" tuumi Silver, -- \"jos siellä\non vieraita ja kaikki ovat hereillä, emme suinkaan voi sinne mennä.\"\n\nKoulumestari nauroi hiljaa.\n\n\"Parempaa yötä emme voi toivoa\", hän vastasi, \"silloin on palatsin\ntoinen osa aivan tyhjä ja kuollut, ja me voimme työskennellä rauhassa.\"\n\n\"Koulumestari on oikeassa\", sanoi Harry, \"tänään sopii hyvin. Ja rahoja\nmeidän täytyy saada!\"\n\n\"Kyllä minä näytän oven, joka on vapaa\", sanoi Evans. \"Ja puolen yön\naikana me menemme työhön. Menkäämme hiljalleen sinnepäin.\"\n\nNuo kolme miestä lähtivät liikkeelle.\n\nEvans lähti nyt varkaudella palkitsemaan sitä miestä, joka oli ollut\nhänen hyväntekijänsä. Jokainen jalompi tunne oli hänessä kuollut.\nHänellä oli ainoastaan yksi ajatus, koota niin paljon rahaa kuin\nsuinkin, voidakseen sitte elää mukavasti. Tällä kertaa hän ei antaisi\ntoverien pettää itseään, ennemmin hän itse aikoi tällä kertaa kostaa\nottamalla suurimman osan.\n\nNoiden kolmen miehen tullessa hienolle, leveälle kadulle, jossa\nSullivanin palatsi sijaitsi, antoi Evans toisille merkin seuraamaan\nitseään. Hän meni puutarhan aidan luo, jossa eräs suuri puu levitti\nvarjoaan.\n\nKatu oli melkein autio, ainoastaan joitakuita ajopeliä seisoi odottaen\npalatsin edustalla.\n\nKoulumestari katseli nopeasti ympärilleen kaikille tahoille, kiipesi\nsitte kaltereitten ylitse ja hyppäsi alas varjoisaan puistoon.\n\nHänen molemmat toverinsa tekivät samoin ja muutaman sekunnin jälkeen\nolivat he kaikin kolme puistossa.\n\nKukaan ei ollut heitä huomannut.\n\n\"Onko tuo palatsi?\" kysyi Silver osottaen suurta taloa kauempana\npuistossa.\n\n\"Seuratkaa vaan mukana\", vastasi Evans, -- \"suoraan Sullivanin puistoon\nemme kadulta olisi uskaltaneet mennä, vaan meidän täytyy hakea tiemme\nnaapuri-puutarhain kautta, niin että pääsemme palatsin takapihalle.\"\n\nToverit antoivat koulumestarille johdon ja seurasivat häntä enempää\nkysymättä.\n\nVielä he kapusivat erään aidan yli ja pyrkivät sitte erään portin\nkautta Sullivanin puistoon.\n\nSe oli suljettu.\n\n\"Sisään meidän täytyy päästä\", tuumi koulumestari ja osoitti erästä\nakkunaa, joka oli matalalla maasta, -- \"tuosta!\"\n\nEräässä suihkulähteessä kasteli koulumestari nenäliinansa, levitti sen\nsitte lasiruudun yli ja painoi akkunan sisään ilman suurta melua. Nosti\nsitte akkunan pois paikoiltaan ja astui sisään huoneeseen, joka näytti\nolevan jonkinlainen varastohuone.\n\nSilver seurasi samaa tietä, Harryn jäädessä ulos vartijaksi.\n\nMutta pian rosvot palasivat.\n\n\"Ovi on suljettu\", huudahti Evans hiljaa.\n\n\"Mitä nyt teemme?\" kysyi Silver.\n\n\"Menen suuresta ovesta\", koulumestari vastasi, \"sillä sisään minun\ntäytyy päästä. Jää sinäkin tänne vartioimaan.\"\n\nRappusilla oli tyhjää.\n\nEvans astui ylös matoilla peitettyjä portaita. Hänen askeleitaan ei\nkukaan voinut kuulla.\n\nYlhäällä galleriassakaan ei ketään ollut.\n\nHän näkyi tulleen otollisella hetkellä. Palvelijoilla oli täysi työ\nsalongeissa.\n\nJos joku palvelija olisi tullut, olisi koulumestari heti ollut mennyttä\nmiestä. Mutta ketään ei tullut, ja koulumestari pääsi huomaamatta aina\nSullivanin yksityishuoneuston ovelle asti.\n\nSähkövalo paloi kirkkaasti noissa hienosti sisustetuissa huoneissa.\n\nEvans naurahti tyytyväisenä. Hänen aikeensa oli onnistunut.\n\nEnnenkuin hän laskisi toverinsa sisään, tahtoi hän ensin pitää huolta\nitsestään.\n\nHän meni Sullivanin työhuoneeseen ja pisti kirjotuspöydän laatikossa\nolevat rahat taskuunsa.\n\nSiellä olikin koko suuri summa.\n\nOtettuaan rahat poistui hän erään salaoven kautta ja meni alas avaamaan\ntuon varastohuoneen oven.\n\nTäällä palatsin takaosassa hän tunsi olevansa täysin rauhassa.\n\nHarry ja Silver tulivat nyt hekin ylös. Saappaansa he jättivät tuonne\nalas, jotta voisivat liikkua hiljaa. Ja nyt toimeenpantiin suuri\nhävitys.\n\nSilver otti kallisarvoisen pöytäliinan ja alkoi siihen Harryn kanssa\nkeräämään kaikkia kallisarvoisia kapineita mitä näkivät, Evansin\nhakiessa kassakapin avainta.\n\nSitä ei kuitenkaan mistään löytynyt, kaiketi Sullivan piti sitä\ntaskussaan.\n\nNyt uskaltausi Evans erääseen huoneeseen, joka oli musiikkisalin\nvieressä, ja oli juuri avaamassa erästä kallisarvoista lipasta, kun\neräs palvelija, joka ulkoa eteisestä oli kuullut jotain epäillyttävää\nkolinaa, astui huoneeseen.\n\nSamassa tuokiossa hän käsitti aseman.\n\nKoulumestari tahtoi hyökätä häneen käsiksi.\n\nSilver ja Harry kuulivat palvelijan huudon: \"Varkaita, rosvoja!\" ja\njuoksivat toiseen huoneeseen.\n\nEteisessä syntyi kauhea melu. Palvelijoita juoksi esiin. Nuo kolme\nrosvoa peräytyivät kiiruusti ja sulkivat oven jälessään.\n\nVieraitten kesken syntyi pakokauhu, kun eivät käsittäneet tuon melun\nsyytä ja luulivat tulen syttyneen.\n\nSilloin astui eversti Wilson musiikkisalin viereiseen huoneeseen.\n\nHarry juoksi suoraan hänen syliinsä.\n\nKoulumestari ja Silver aikoivat paeta.\n\nNähdessään Harryn eversti säpsähti.\n\nHarry vuorostaan myös katseli everstiä.\n\n\"Te olette Gould!\" huudahti hän käheällä äänellä.\n\n\"Roisto!\" sihisi everstin ääni. \"Pistän sinut kuoliaaksi, jos sanot\nsanankin.\"\n\n\"Olette Gould! Ellette auta meitä pakoon, niin ilmiannamme teidät\",\nuhkasi Harry.\n\nSilver ja koulumestari tulivat huoneeseen.\n\nEvans tiesi että tässä huoneessa oli pieni ovi, joka johti\nkasvihuoneeseen.\n\nHän löysi oven, ja hän sekä Silver kiiruhtivat oven luo ja avasivat\noven kasvihuoneeseen.\n\nHarry näki tämän.\n\n\"Jos joudumme kiinni, olette tekin mennyttä miestä\", huudahti hän\neverstille, jonka jälkeen hän seurasi tovereitaan.\n\nOvi sulkeutui.\n\nPalvelijat koputtivat ovea, joka johti käytävään.\n\nEversti meni oven luo ja avasi sen.\n\nPalvelijat ja jotkut herrat kiiruhtivat huoneeseen.\n\n\"Tuolla\", sanoi eversti osottaen viereistä huonetta, \"tuonne ovat\nmiehet paenneet.\"\n\nSullivan tuli myös huoneeseen.\n\nPalvelijat kiiruhtivat viereiseen huoneeseen.\n\nHuudettiin poliisia.\n\nLopulta löydettiin saappaat, joten otaksuttiin varkaitten karanneen\npuiston kautta.\n\nHuomatessaan varkaitten ainoastaan tyhjentäneen kirjoituspöydän\nlaatikot, Sullivan nauroi.\n\nHän oli iloinen etteivät olleet sen enempää saaneet.\n\nJuhlan ilo oli kuitenkin mennyttä ja useimmat vieraat poistuivat\npalatsista.\n\nSaapui poliiseja.\n\nPuisto tutkittiin, mutta ketään ei löydetty.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nKlubissa.\n\n\nSanomaton levottomuus oli vallannut Irmgardin senjälkeen kun oli\ntavannut everstin.\n\nVaikkakin Schöller koetti häntä tyynnyttää, sanoessaan että yhtäläisyys\noli aivan tilapäinen, ei Irmgard voinut vapautua epäluulostaan.\n\nEräänä iltana oli Irmgard päättänyt hankkia varmuutta asiassa.\n\nMitään Schöllerille sanomatta lähti hän hotellista eräänä myöhäisenä\niltana ja astui jalan läheiseen klubiin, jossa hän oli varma tapaavansa\nsekä Sullivanin että Woodin. Hän tahtoi saada täyden selvän everstin\nsuhteen.\n\nNeljännestuntia aikaisemmin oli eversti saapunut klubiin. Senaattori\nWood oli hänet sinne kutsunut.\n\nEversti meni odotushuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjänä. Täältä\njohtivat ovet klubin eri osastoihin.\n\nEverstin astuessa erään oven luo, joka johti biljaardisaliin, hän\nsäpsähti.\n\nOven vastainen seinä oli melkein kokonaan peililasia. Peiliseinästä\nsaattoi tarkastaa melkoista osaa peilisalonkia. Eversti huomasi kreivi\nGirardin juuri puhuvan senaattori Woodin kanssa.\n\nTuo totinen etelämaalainen oli juuri mennyt vanhan Woodin luokse.\n\n\"Eräs kysymys, herra senaattori\", hän sanoi, \"kuulen että tunnette\neversti Wilsonin.\"\n\n\"Kyllä, herraseni, pidän paljon tuosta everstistä. Hän on joka\nsuhteessa hauska mies\", vastasi Wood.\n\n\"Minäkin tahtoisin tulla tuntemaan häntä lähemmin, herra senaattori.\nPyydän esittämään minut hänelle.\"\n\n\"Kyllä se käy päinsä ja heti, sillä minä odotan everstiä tänne. Mutta\nellei hän tulisi tänne tänä iltana, niin tulkaa huomenna luokseni,\nkyllä esitän teidät\", sanoi Wood.\n\nEräs palvelija toi Sullivanille jonkun sanan.\n\nHän nousi pöydästä ja astui erääseen pieneen salonkiin, jossa\nhunnutettu nainen häntä odotti.\n\nKun Sullivan näki Irmgardin paljastavan kasvonsa, tuli hän tervehtimään\nja huudahti:\n\n\"Miss Oldenburg, se ilahduttaa minua, te -- --\"\n\n\"Elkää mainitko nimeäni\", keskeytti Irmgard, -- \"pidän teitä hienona\nmiehenä, joka tietää kohdella naista naisena.\"\n\n\"Elkää pelätkö, ei täällä kukaan häiritse.\"\n\nHän vei Irmgardin erään sohvan luo.\n\n\"Kuinka -- luulen että te vapisette\", sanoi Sullivan, kummastuneena\nkatsellen Irmgardia, \"mitä teille on tapahtunut?\"\n\n\"Minulla on eräs kysymys teille tehtävä\", sanoi Irmgard, \"luvatkaa että\nse jää meidän kesken. Olen ollut naimisissa erään miehen kanssa, jonka\nnimeä en edes uskalla mainita. Nyt minä teidän iltamassanne tapasin\nerään herran, joka suuresti muistuttaa tuota eronnutta miestä. Tuo\nepätietoisuus on kauhea. Väliin luulen että se on hän, toisin taas\njärkeni sanoo sen olevan mahdotonta.\"\n\n\"Ketä tarkotatte, rouvaseni?\"\n\n\"Olen unohtanut hänen nimensä, tiedän ainoastaan että hänellä oli\npunanen univormu.\"\n\n\"Ah, eversti Wilson, jonka senaattori Wood toi mukanaan.\"\n\n\"Niin, juuri häntä tarkotan!\"\n\n\"Ja tuo everstikö on entisen miehenne näköinen?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No, ilmaisiko eversti tuntevansa teidät?\"\n\n\"Ei, herraseni.\"\n\n\"Silloin on kai olemassa satunnainen yhdennäköisyys, sillä eversti\nWilson on upseeri, tunnen hänet, eikä hän voi olla se, jota pelkäätte\ntai vihaatte.\"\n\n\"Mutta oletteko aivan varma siitä, ettei tuo eversti ole joku\npetkuttaja, joka on tunkeunut seuraanne?\"\n\n\"Kuinka se olisi mahdollista? Senaattori Wood on takuussa siitä, ettei\neversti ole mikään onnenonkija.\"\n\n\"Mutta eikö senaattorikin olisi voinut pettyä hänen suhteensa?\"\n\n\"Ei, rouvaseni, ei! Jättäkää tuo ajatus, tuo epäluulo. Eversti on mies,\njoihin epäluulonne eivät voi ulottua.\"\n\n\"Sananne tyynnyttävät minua.\"\n\n\"Olisi minulle suuri ilo tuo, sillä mistään hinnasta en tahtoisi\nteidän luulevan, että minun salonkini on tuollaisten seka-ainesten\ntemmellyspaikka. Sellainen ajatus on mahdoton.\"\n\n\"Kiitän teitä vakuutuksestanne\", sanoi Irmgard nousten.\n\nJätettyään hyvästit poistui Irmgard salista ja Sullivan palasi\npelipöytänsä ääreen.\n\nEteisessä Irmgard tapasi eversti Wilsonin.\n\n\"Te täällä klubissa, miss Oldenburg?\" hän huudahti.\n\nIrmgard tunsi näissä sanoissa piilevän epäluulon.\n\n\"Minulla oli asioita Sullivanille, herra eversti.\"\n\n\"Sullivanilla kai on onni olla teidän luotettunne?\"\n\n\"Se koski asiata, joka parhaiten näin tuli selvitetyksi. Muuten olen\nniin itsenäinen, että voin vastata teoistani enkä tarvitse neuvoja\nhenkilöiltä, jotka eivät niitä pysty arvostelemaan.\"\n\n\"Tuomitsette minut väärin, miss Oldenburg! Pyydän teitä vain olemaan\nvarovainen. Tunnen tämän piirin, ja voin vakuuttaa, ettei nainen heitä\nkohtaan saata olla kyllin varovainen.\"\n\nIrmgard tahtoi mennä.\n\nEversti tuli hänen luokseen.\n\n\"Kuulkaa, miss Oldenburg\", hän sanoi, \"te olette tehnyt minuun syvän\nvaikutuksen ja minulla ei ole muuta toivoa kuin saada lähestyä teitä ja\nnyt minä aivan sattumalta sain tavata teidät.\"\n\n\"Herra eversti!\"\n\n\"Antakaa minun sanoa sanottavani, antakaa minun käydä luonanne.\"\n\n\"En ota vastaan mitään vierailuja, herraseni.\"\n\n\"Kuulkaa, minä pyydän!\"\n\nEversti heittäytyi polvilleen Irmgardin eteen.\n\n\"Minun täytyy tunnustaa teille, miss Oldenburg, että ensi hetkestä kuin\nteidät näin, olette ollut ajatuksissani\", jatkoi Wilson intohimoisesti,\n\"minun täytyy tunnustaa etten voi elää teitä lähentymättä.\nJättäkää voittonne, joita nyt vietätte, minä tarjoon teille toisen\ntulevaisuuden.\"\n\n\"Herra eversti, en koskaan tule menemään naimisiin\", selitti Irmgard.\n\"Hyvästi, ette koskaan näe minua jälleen.\"\n\nKiiruusti Irmgard poistui huoneesta.\n\nHotelliin tullessa hän oli kovassa mielenliikutuksessa.\n\n\"Pois\", kuiskasi hän epätoivoisena. \"Pois hänen läheisyydestään -- en\nkoskaan tahdo häntä enää tavata.\"\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nAmeriikkalaisia mustalaisia.\n\n\nAikaisin seuraavana aamuna soitti Irmgard Schöllerin ovikelloa.\n\nSchöller tuli nopeasti.\n\n\"Laittakaa heti matkatavarat kuntoon, herra Schöller, en tahdo enää\npäivääkään olla Philadelphiassa.\"\n\n\"Tahdotteko matkustaa, kreivitär?\"\n\n\"Kyllä. Eurooppaan.\" Schöller tuijotti ihmetellen Irmgardia.\n\n\"Elkää kysykö miksi\", sanoi Irmgard, \"täällä menehdyn epätoivosta ja\nikävästä.\"\n\n\"Mutta lapsenne, kreivitär\", väitti Schöller.\n\nNyt painoi Irmgard kädet kasvojaan vasten.\n\nHänen lapsensa! Hänhän haki lastaan.\n\nSe täytyi löytää.\n\n\"Ettekö ole löytänyt mitään jälkeä?\" hän kysyi. \"Palasin yöllä\ntutkimuksiltani\", vastasi Schöller, -- \"mutta en voi antaa mitään\nvarmoja tietoja. Mutta jos matkustamme, ei lasta koskaan löydy.\"\n\n\"Herra Schöller, tiedätte kaikki, saatte myös tietää viimeisen\", sanoi\nIrmgard, -- \"eversti on tehnyt minulle rakkaudentunnustuksensa.\"\n\n\"Hm, vai niin, no en ihmettele. Mutta ette kai hänen tähtensä jätä\ntutkimuksia lapsenne suhteen.\"\n\n\"Oletteko siis keksinyt mitään, herra Schöller?\"\n\n\"Niinpä melkein luulen, vaikka en voi sanoa mitään varmuudella.\nTäällä läheisyydessä on kuitenkin ameriikkalainen mustalaisjoukko,\njoka kuleksii paikasta toiseen. Heillä on karhuja, hevosia, koiria\nja apinoita, muutamia tyttöjä ja lapsia, jotka tekevät konstejaan ja\nkerjäilevät.\"\n\n\"Ja te luulette, että lapsiraukkani -- --\"\n\n\"Sattumalta olen saanut kuulla, että eräs pikku tyttö, jonka\nnimi on Rosa, on mustalaisjoukon luona ja ettei hän lainkaan ole\nmustalaislapsen näköinen, vaan on vaaleaverinen, mustalaislasten\nollessa ruskeita ja mustia.\"\n\n\"Missä seurue on?\"\n\n\"Jossakin kaupungin läheisyydessä.\"\n\n\"Ehkei se kuitenkaan ole minun lapseni, kyllä meidän täytyy matkustaa.\"\n\n\"No, hyvä, minäpä tiedän mitä teemme. Me laitamme tavarat kuntoon\nja matkustamme. Kukaan ei saa tietää minne menemme. Me lähdemme\nasemalle. Siellä on vaunu meitä vastassa, emmekä mene junalla. Vaunulla\nmatkustamme paikasta toiseen. Me ostamme matkavaunut, onhan meillä\nrahoja.\"\n\nIrmgard kuunteli tarkkaavasta.\n\n\"Sillä tavoin lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla\", jatkoi Schöller,\n\"jätämme tänne everstin, joka ei tiedä minne olemme menneet -- ja\nseuraamme mustalaisjoukkoa.\"\n\n\"Niin, rakas Schöller, te tiedätte aina keinot. Tehkää vain kuten\nhaluatte.\"\n\n\"Pian me täällä asiamme saamme kuntoon, ja sitte haemme mustalaiset\",\nselitti Schöller.\n\n\"Tiedättekö edes osapuilleen, minne meidän on mentävä?\"\n\n\"Viime yönä sain selville että joukko on Gartenfieldissä.\"\n\n\"Siis sinne.\"\n\nSchöller meni ja laittoi pian kuntoon matkatavarat.\n\nHotellissa herätti Irmgardin matkustuspäätös suurta huomiota.\n\nOli iltapäivä, kun hotellin vaunu ajoi portaiden eteen ja matkatavarat\nsijotettiin siihen sekä Irmgardin ja Schöllerin kera ajoivat asemalle.\n\nNyt ei kukaan voinut huomata minne he matkustivat, sillä täytyi otaksua\nheidän matkustavan junalla, mutta sen sijaan noustiin erääseen vaunuun,\njonne Schöller kuletti matkakapineet. Schöller otti itse paikan ajurin\npenkillä.\n\nHän oli ottanut selkoa Gartenfieldin tiestä ja ajoi sinnepäin.\n\nIrmgard oli tyytyväinen. Olihan hän nyt vapautunut tuosta miehestä,\njoka teki hänet niin sanomattoman levottomaksi.\n\nOli jo ilta, kun vaunut lähestyivät Gartenfieldia.\n\nMaantiellä kyseli Schöller vastaantulevilta, olivatko nähneet\nmustalaisjoukkuetta.\n\n\"He ovat vaunuineen torilla ja antavat siellä näytäntöjään\",\nselitettiin.\n\nSiispä oikealla tiellä!\n\nKiiruhdettiin hevosten juoksua ja pian seisattuivat vaunut ravintolan\nedustalla.\n\nHevoset riisuttiin, Irmgard sai huoneen.\n\nMutta levottomana pyysi hän pian päästä mustalaisten luokse.\n\nSuuri tori olikin aivan lähellä.\n\nLevottomana meni Irmgard Schöllerin kanssa ensimäisen suuren\nvaunuteltan luo.\n\n\"Odottakaa tässä, tahdon yksin mennä sisään.\"\n\nSchöller totteli.\n\nIrmgard avasi oven.\n\nTeltassa vilisi mustalaistyttöjä ja naisia, joiden kellanruskea iho\nja musta tukka kiiltävine koristeineen heti todisti heidän olevan\nmustalaisia.\n\nSamalla hetkellä kuin Irmgard astui sisään, astui siniharsoinen nainen\nesille Irmgardista välittämättä poistui hän teltasta ja meni toiseen,\njossa hän pian kuului puhelevan erään miehen kanssa ja sieltä kuului\nnaurua.\n\nMustalaiset ihmettelivät suuresti kun vieras nainen äkkiä ilmestyi\nheidän keskuuteensa.\n\nVaunun perällä seisoi kuitenkin eräs nuori, kaunis mustalainen, joka\nnähtävästi oli joukon johtaja.\n\n\"Mitä te tahdotte\", huusi hän Irmgardille.\n\n\"Oletteko te päällikkö?\" kysyi Irmgard.\n\nMies nyökäytti päätään ja tuli hänen luokseen.\n\n\"Teillä on täällä eräs vaalea pikku tyttö, joka on minun lapseni.\"\n\nMustalaisnaiset supattelivat keskenään, mutta päällikkö otti ylpeän\nasennon.\n\n\"Kuka te olette?\" hän sanoi, \"ja mitä puhutte lapsesta? Ei meillä\ntäällä ole vieraita lapsia, meillä on tarpeeksi omia\", ja hän nauroi\nylenkatseellisesti.\n\nMustalaiset nauroivat myös.\n\n\"Sitte hän kai on tuon siniharsoisen naisen luona, joka äsken oli\ntäällä vaunussa\", sanoi Irmgard.\n\n\"Sitä en tiedä. Kysykää häneltä itseltään, hän on tuolla toisessa\nvaunussa.\"\n\nIrmgard oli tehnyt epätoivoisen päätöksen.\n\nNiin, siniharsoisella naisella oli hänen lapsensa! Hänen luokseen\ntäytyi Irmgardin mennä, mihin hintaan hyvänsä. Se oli aivan varmaa,\nettä tämä Arthurin liittolainen, joka oli ilmestynyt Irmgardin\nverivihollisena, nytkin piilotteli hänen lastaan, jonka Arthur oli\nvienyt hänen luokseen.\n\nSchöllerin kanssa he kuitenkin sopivat, että vasta aamulla ruvetaan\ntutkimaan poliisin avulla ja Schöller päätti jäädä yöksi vartioimaan\ntelttoja.\n\nIrmgard meni ravintolaan nukkumaan.\n\nSchöller oli varma siitä ettei kukaan huomaamatta voinut poistua lapsen\nkanssa. Ja ehkä hän saattaisi kuulla jotain epäilyttävää, ehkä lapsen\nitkua tai avunhuutoa. Teltasta ei kukaan häntä saattanut nähdä.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nGirardi ja eversti.\n\n\nKreivi Girardi oli asettunut samaan hotelliin kuin Irmgard.\n\nItalialaista kreiviä, joka päivittäin sai joukon kirjeitä ja\nsalakirjaimilla kirjotettuja sähkösanomia, kohdeltiin hotellissa\nerittäin huomaavasti.\n\nIsännän ja palvelijan uteliaisuus kreivin suhteen ei koskaan tullut\ntyydytetyksi, sillä saamansa kirjeet ja sähkösanomat hän aina korjasi\ntalteen, eipä edes uskonut kirjotuspöydän laatikkoakaan, sillä hotellin\nlukot ja avaimet eivät tavallisesti ole lainkaan varmoja.\n\nTuon vakavan miehen esiintymisessä oli jotakin, mikä vaikutti sen ettei\nhäntä voinut lähentyä; hän ei koskaan seurustellut kenenkään kanssa\nhotellissa, vaan oli aina itsekseen ja kovin harvasanainen.\n\nPäivittäin oli hän yksinään pitkillä kävelyillä. Iltasin oli hän\nsitävastoin melkein aina vierailulla jonkun luona.\n\nTänä iltana oli suuri vastaanotto senaattori Woodin luona, niinkutsuttu\n\"herra-ilta\", jossa oli paljon vieraita.\n\nKreivikin ajoi sinne. Oli jo niin myöhäistä että saattoi otaksua\nkaikkien muiden vieraiden jo saapuneen.\n\nKun eversti Wilson tuli, astui Wood heti häntä vastaan.\n\n\"Olen iloinen nähdessäni teidät täällä, eversti, -- oletteko kuullut\ntuon suuren uutisen? Juhlittu miss Oldenburg on tänään iltapäivällä\naivan äkillisesti matkustanut pois kaupungista.\"\n\nEversti säpsähti.\n\n\"Niin, niin, tekin hämmästytte\", jatkoi Wood, -- \"eikä kukaan tunne\nsyytä. Tuo merkillinen nainen on jo kokonaisen romaanin esine.\"\n\n\"Onko hän matkustanut pois Philadelphiasta?\"\n\n\"Kyllä, aivan äkillisesti.\"\n\n\"Ja tiedetäänkö, minne hän on matkustanut?\"\n\n\"Oh, oh, eversti\", nauroi Wood, \"luulenpa että olette yhtä rakastunut\nhäneen kuin ystävämme Sullivan.\"\n\n\"Laulajatar oli epäilemättä hieno nainen, herra senaattori.\"\n\n\"Kyllä, ja kaunis! Ja hänen laulunsa!\" Wood veti everstin, syrjään.\n\"Tiedättekö mitä noin hiljaan kerrotaan? Laulajatar on huhujen\nkeskipiste. Eräs hotellin siivoojatar on kuunnellut, kun hän oli\nkeskustellut taloudenhoitajansa kanssa. Hän hakee erästä lasta -- omaa\nlastaan!\"\n\n\"Tiedättekö, minne hän on lähtenyt, herra senaattori?\"\n\n\"Sen saatte pian tietää. Häntä on seurattu, Sullivan on tehnyt mitä on\nvoinut saadakseen hänestä selkoa. Hän odottaa joka hetkellä tietoja\nurkkijoiltaan. Kas, tuossa hän on. Hän tervehtii juuri kreivi Girardia.\"\n\n\"Minun täytyy myöntää olevani hyvin utelias saamaan selkoa siitä minne\nhän on matkustanut.\"\n\n\"Tulkaa mukaan, niin kysymme Sullivanilta. Jos kellään on tietoja, niin\nkyllä juuri hänellä, sillä hän ei tyynny, ennenkuin saa täydet tiedot.\"\n\nSenaattori saattoi everstin Sullivanin luo, joka puheli kreivin kanssa.\n\nWilson kyseli hiljaa miss Oldenburgia. Sullivan nauroi. \"Naisen oikku,\nselittämätön oikku\", vastasi Sullivan, \"hän tahtoo tehdä itsensä\nnäkymättömäksi joksikin ajaksi. Sillä huhuja, joiden mukaan olisi\nolemassa joku toinen syy, en usko.\"\n\n\"Kuinkahan olisi, jos hän olisi naimisissa ja etsisi lastaan.\"\n\n\"Uskotteko sitä, eversti?\"\n\n\"Oletteko jo saaneet selkoa, minne hän on matkustanut?\"\n\n\"Se on salaisuus, mutta vaitiolon lupauksella sen teille kerron. Hän\noli matkustavinaan rautatiellä, mutta hän onkin taloudenhoitajansa\nkera matkustanut ostamissaan matkavaunuissa, ja arvatkaas minne! Se\non naurettavaa, Gartenfieldin pikkukaupunkiin! Aikoneeko hän esiintyä\nsiellä?\"\n\nKreivi oli lopettanut puhelunsa Woodin kanssa ja tuli nyt everstin luo.\n\nMolemmat tunsivat jonkinlaista merkillistä vastenmielisyyttä toisiaan\nkohtaan.\n\nMutta kreivi ryhtyi kuitenkin puheluun everstin kanssa.\n\n\"Herra eversti\", kääntyi kreivi everstin puoleen, \"tunnetteko talon n:o\n101 Madisonkadun varrella?\"\n\nKysymys tuli niin äkkiarvaamatta, että eversti koko lailla hämmästyi.\n\n\"Madisonkatu 101, onko täällä sen nimistä katua?\" hän sanoi.\n\n\"Ei täällä, mutta New-Yorkissa.\"\n\n\"En tunne New-Yorkia, herra kreivi\", vastasi Wilson päätään ravistaen,\n\"matkustan nyt vasta sinne. Mitä on Madisonkadulla? Onko siellä jotakin\nnähtävää?\"\n\n\"Kyllä, herra eversti, sillä kadulla on New-Yorkissa surullinen\nkuuluisuus, sillä kadulla asui miljoneeri Smith, joka tuli murhatuksi;\n-- murhaaja on hänen vävynsä Gould.\"\n\n\"Siitä en ole kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Ja kuitenkin on siitä ollut pitkät jutut kaikissa lehdissä.\"\n\n\"En minä seuraa sellaisia juttuja.\"\n\n\"Mutta mikä on merkillistä, se on että te, herra eversti olette aivan\ntuon murhaaja Gouldin näköinen.\"\n\nWilson säpsähti -- hän katseli kreiviä vihaisesti.\n\n\"Kuinka minun on käsitettävä tuo teidän esiintymisenne\", kysyi hän\nuhkaavalla äänellä.\n\n\"Minä olen sitä mieltä että te olette tuo Gould tai oikeammin\nNordheim\", selitti kreivi.\n\nEversti näytti tiikeriltä, joka on valmis hyökkäämään uhrinsa kimppuun.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi hän nyt nauraen, \"luulen olevan pilaa käsittää\nsananne toden kannalta. Muuten voitte olla iloinen siitä että otan\nasian pilan kannalta, sillä muuten saisitte hengellänne maksaa sananne.\"\n\nKreivi pysyi aivan tyyneenä, kasvonsa olivat kuin pronssiin valetut.\n\n\"Herra eversti, tällä vastauksellanne ette lainkaan selvitä asiata, ja\nminun täytyy kuitenkin saada varmuutta.\"\n\n\"Minä puolestani luulen sen olevan tarpeeksi, kun selitän olevani\neversti Wilson New-Orleanssista. Mitä siitä ajattelette, on minusta\nyhdentekevää, sillä voisittehan te yhtähyvin olla rikollisen näköinen\nja tulla epäluulon alaiseksi kuin minäkin.\"\n\n\"En tule tyytymään tuohon vastaukseen\", sanoi kreivi, \"ja ellette aseta\nvakuutta persoonastanne, niin saatte seurata minun mukanani poliisin\nluo, jotta saamme selkoa yhdennäköisyydestänne.\"\n\n\"Kyllä minä voin asettaa vakuuden, olkaa hyvä ja seuratkaa minua.\nTunnetteko mr Vanderbiltin?\"\n\n\"Tarkotatte että hän voisi todistaa kuka olette?\"\n\n\"Kyllä, herraseni!\"\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Wilson hymyillen kääntyessään Woodin ja\nVanderbiltin puoleen. \"Herra kreivi ei tahdo uskoa että minä olen\neversti Wilson, vaan luulee minun olevan murhaaja Gouldin ja tahtoo\nsaattaa minut poliisin luo.\"\n\nPelästyen katseli Wood kreiviä. Mutta Vanderbilt nauroi ja\nkummastuneena ravisti päätään.\n\n\"Olen jo New-Orleansissa tutustunut everstiin\", hän sanoi.\n\n\"Hyvä eversti\", sanoi Wood hiljaa, \"mitä tämä merkitsee? Eihän tästä\ntulene mitään ikävyyksiä.\"\n\n\"Elkää pelätkö, herra senaattori\", vastasi Wilson, \"tuo italialainen on\nhullu.\"\n\n\"Onko selitys riittävä, herra kreivi?\" kysyi Vanderbilt. \"Kai minun\nsanani riittää.\"\n\n\"Tässä on joku erehdys\", vastasi kreivi, \"sellaista todistusta vastaan\nminulla ei voi olla mitään sanomista.\"\n\nWilson nauroi ylenkatseellisesti.\n\n\"Se oli merkillistä\", hän tuumi, \"että kreivi uskoo! Sitä en olisi\nluullut.\"\n\nKreivi oli kuitenkin kääntynyt joidenkuiden toisten herrain puoleen ja\nkeskusteli heidän kanssaan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nEversti otti nyt vaarin tilaisuudesta hiljaisesti poistuakseen ja heti\nkiiruhtaakseen Gartenfieldiin -- tuo kaunis laulajatar näkyi hänet\nhurmanneen.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nOdottamaton vierailu.\n\n\nKun Irmgard yksinään tuli ravintolaan, osotti emäntä hänelle\nvierashuoneen, joka oli laitettu kuntoon yötä varten.\n\nIrmgard istui kauan ylhäällä, oli jo yö kun hän aikoi paneutua levolle.\nSilloin hän kuuli oven alhaalla käytävässä avautuvan.\n\nOmituinen tunne valtasi hänet.\n\nOliko se pelkoa?\n\nAskeleita tuli yhä lähemmäksi.\n\nUpseerin kannukset helisivät.\n\nOvelle naputettiin.\n\nNyt ovi avautui.\n\nKynnyksellä seisoi eversti, joka juuri ratsastaen oli tullut\nPhiladelphiasta.\n\nIrmgard oli hetken ajan pelon lamauttamana, mutta sitte vahvistui hän.\n\n\"Mitä te täältä haette\", hän huudahti. \"Ken te olette? Sisäinen ääni\nja kauhea yhdennäköisyys sanoo minulle, että te olette Gould,\nNordheim -- --\"\n\n\"Minun on pakko teitä seurata, en saa mitään rauhaa. En ole Nordheim\nenkä Gould; tiedän olevani tuon miehen näköinen, mutta elkää antako\nminun sentähden kärsiä, -- minä olen eversti Wilson ja rakastan teitä.\"\n\n\"Jos todellakin olette upseeri, kunnian mies, niin poistukaa, heti\ntäältä\", sanoi Irmgard. \"Olen yksinäinen nainen, kuten tiedätte, ja\nkunnian mies ei öiseen aikaan tunkeudu naisen asuntoon.\"\n\n\"Miss Oldenburg, -- tiedän miksi ette minua kärsi, mutta teidän täytyy\nminua kuulla\", huudahti eversti, tarttuen Irmgardin käteen.\n\nIrmgard peräytyi, everstin häntä seuratessa.\n\n\"Takaisin, elkää minuun koskeko. En tahdo mitään kuulla, avaan akkunan\nja huudan apua, ellette heti poistu!\"\n\n\"Antakaa minulle edes jotain toivoa! Hintaan mihin hyvänsä täytyy\nteidän ruveta omakseni! Jos tietäisitte miten teitä rakastan, jos\nvoisitte tuntea -- -- Seuratkaa minua New-Orleansiin, tahdon kantaa\nteidät käsilläni, tahdon -- --\"\n\n\"Olette kuullut vastaukseni! Sisäinen ääni sanoo minulle että te olette\nArthur Nordheim!\"\n\n\"Jättäkää tuo ajatus, tuo kauhea epäluulo! En lepää, ennenkuin olette\nomani!\"\n\n\"Silloin minun täytyy hakea apua!\"\n\nNyt Irmgard avasi akkunan.\n\n\"Apua!\" huusi hän ulos pimeyteen.\n\nEversti peräytyi ovea kohti.\n\n\"Annan teille parin päivän miettimisajan\", kuiskasi hän. \"Minä tulen\ntakaisin sitte ja silloin meidän täytyy saada asia päätetyksi.\"\n\nSitte poistui hän huoneesta.\n\nIrmgard, joka tämän salaperäisen miehen läsnäollessa oli ollut pelon\nvaltaamana, hengitti taasen vapaammin, kuin olisi päässyt pahasta\nhengestä.\n\nHän sulki oven.\n\nMutta vaikka hän oli kovin väsynyt, ei hän ollut saada unta. Vasta\naamupuoleen hän nukkui, nähden levottomia unia. Aina oli Arthur\nolevinaan hänen luonaan. Hän näytti lasta, joka ojensi kätensä äitiä\nkohti, eikä hän tahtonut muuten hellittää lasta, kuin että olisi\nsaanut karata yhdessä Irmgardin kanssa.\n\nPäivä valkeni.\n\nKoputettiin ovelle.\n\n\"Olkaa hyvä ja avatkaa, se olen minä, Schöller!\"\n\nIrmgard avasi oven ja Schöller tuli sisään.\n\n\"En ole löytänyt mitään\", hän sanoi, \"mitään vierasta lasta ei ole\nmustalaisjoukossa. Olin äsken poliisin kanssa tutkimassa kaikki vaunut.\"\n\n\"Entä siniharsoinen nainen, kai hän oli siellä?\"\n\n\"Hänkin oli poissa, ainakaan ei häntä näkynyt.\"\n\n\"Silloin hän on karannut lapseni kanssa.\"\n\n\"Mutta olinhan minä vartioimassa.\"\n\n\"Hän kyllä on osannut päästä teitä pakoon.\"\n\n\"Mitä nyt teemme?\"\n\n\"Tänne emme voi jäädä. Minä tahdon takaisin Philadelphiaan. Siellä on\nmies, jonka puoleen tahdon kääntyä päästäkseni everstistä, joka yhä\nseuraa minua, tännekin tuli yöllä.\"\n\n\"Sepä olisi merkillistä, ellemme onnistuisi pääsemään tuosta\nitsepäisestä seuraajasta.\"\n\n\"Hän sanoi ei koskaan jättävänsä minua.\"\n\n\"Silloin pyydämme poliisin apua!\"\n\n\"Poliisi ei meitä voi auttaa, Schöller.\"\n\n\"Hän ei saa tehdä teille mitään pahaa.\"\n\n\"Hyvää tarkotatte, herra Schöller, mutta ette te voi minua hänestä\nvapauttaa. Menemme takaisin Philadelphiaan. Tahdon tavata tuon vakavan\nitalialaisen, sillä hän oli ainoa, joka ei seurustellut everstin\nkanssa.\"\n\nTuntia myöhemmin he olivat matkalla Philadelphiaan.\n\nHotelliin palatessaan tuli isäntä vastaan tervehtimään Irmgardia, joka\nilmoitti ainoastaan muutamia tuntia oleskelevansa hotellissa ja aikoi\nillan suussa matkustaa edelleen pohjoista kohti.\n\nIrmgardin astuessa ylös rappuja näkyi kreivikin eteisessä.\n\nIrmgard meni heti hänen luokseen.\n\nKreivi kumarsi.\n\n\"Herra kreivi\", sanoi Irmgard, \"saanko puhua kanssanne hetkisen ajan?\"\n\n\"Mikä tuottaa minulle tämän kunnian?\" kysyi kreivi Girardi, \"se on\nodottamaton käynti.\"\n\n\"Olen nähnyt teidät Sullivanin salongeissa, herra kreivi\", vastasi\nIrmgard, \"ja tulen luoksenne erään salaisen asian tähden.\"\n\nKreivi vei Irmgardin huoneeseensa.\n\n\"Täällä olemme rauhassa, miss Oldenburg\", sanoi kreivi, \"olkaa hyvä ja\nistuutukaa.\"\n\n\"Tulen luoksenne omituisen asian tähden\", alkoi Irmgard, -- \"minä\nseuraan tunnettani ja harvoin se pettää. Luulen teidän erityisesti\nseuranneen erästä herraa, joka oli Sullivanin luona, nimittäin eversti\nWilsonia.\"\n\n\"Tiedän ainoastaan että hän on murhaaja Nordheimin näköinen.\"\n\n\"Kuinka -- tunnetteko hänet siis!\"\n\n\"Niin -- valokuvan mukaan.\"\n\n\"Minäkään en saata vapautua uskosta, että eversti on sama mies.\"\n\n\"Ja te tunsitte Gouldin?\"\n\n\"Olin seuranainen hänen talossaan.\"\n\n\"Miksi nyt käännytte puoleeni, mylady?\"\n\n\"Tahdon pyytää suojelustanne. Tuo eversti vainoaa minua\nrakkaudentunnustuksillaan.\"\n\n\"Oletteko karttanut häntä?\"\n\n\"Ensi hetkestä asti.\"\n\n\"Hm! Löytyy ainoastaan yksi tapa pelastaa teidät ja samalla, kertaa\nsaada selkoa onko hän Nordheim.\"\n\n\"Sanokaa se minulle.\"\n\n\"Siis kuulkaa. Teidän täytyy palata Gartenfieldiin. Minä tulen mukaan.\nTe nousette perillä ulos suletuista vaunuista, minä jään sinne. Te\nmenette huoneeseenne.\"\n\nIrmgard tuijotti kreiviä silmiin -- tällä hetkellä tuntui kreivi olevan\nsalapoliisi.\n\n\"Kukaan ei voi epäillä minun olevan vaunuissa, jossa, odotan teidän\nmerkkiänne\", jatkoi kreivi, -- \"ja kun eversti tulee huoneeseenne, niin\nannatte merkin.\"\n\n\"Huudan Schöllerin nimen!\"\n\n\"Niin, tehkää se. Mutta varovaisuuden vuoksi otatte minun revolverini.\nKun kuulen huudon, tulen teidän luoksenne ja otan everstin vangiksi,\nkai silloin saamme selon siitä kuka hän on. Viemme hänet New-Yorkkiin\nodottamaan asian selvitystä. Sovimmeko siitä, mylady?\"\n\n\"Teen kuten tahdotte.\"\n\n\"Ja minä takaan että saatte rauhan tuosta salaperäisestä miehestä.\nIlmoittakaa Schöllerille asia -- mutta nyt saan kai saattaa teidät\nruokapöytään.\"\n\nHän ojensi Irmgardille käsivartensa\n\nKoneellisesti, aivan kuin ei muuta olisi voinut tehdä, kuin olisi tämä\nmies omistanut vallan hänen ylitsensä, tarttui hän kreivin käteen.\n\n\n\n\nNEUÄSKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nKorkea hinta.\n\n\nIllan tullessa saapuivat he Gartenfieldiin.\n\nSchöller ajoi vaunut pihalle.\n\nIrmgard sai takaisin entisen huoneensa, emäntä sytytti kynttilän.\n\nKauhea aavistus täytti hänen sydämensä, aavistus että jotakin kauheata\ntulisi tapahtumaan.\n\nKreivikin oli sitä mieltä että eversti oli Arthur. Jos hän tulisi, jos\nhän uhkaisi!\n\nKreivi oli antanut aseensa, mutta Irmgardista sen käyttäminen oli\nvastenmielistä. Hän tahtoi antaa kreiville merkin, silloinpa saataisiin\nselville, oliko eversti todellakin Arthur. Oliko eversti talossa?\n\nSe voisi olla mahdollista että hän oli siniharsoisen naisen luona\nvaunuissa, jotka olivat torilla.\n\nKello oli noin yhdeksän, kun Irmgard äkkiä vavahti.\n\nHän oli kuulevinaan heikkoa lapsen itkua.\n\nIrmgard pysyi liikkumattomana -- hän tuskin hengitti.\n\nMitä tapahtuisi?\n\nHiljaa -- eikö joku ovi auennut?\n\nKuului hiljaisia, varovaisia askeleita käytävässä.\n\nJoku siellä käveli -- eversti.\n\nIrmgard katseli ovea kohti.\n\nNiin -- se oli hän! Hän tuli!\n\nOvi aukeni.\n\nWilson tuli äkkiä sisään ja sulki oven takanaan.\n\n\"Oletteko taasen tullut minua kiusaamaan? En pääse vapaaksi --\najatuksesta että olette Arthur Nordheim, murhaaja!\"\n\n\"Teidän täytyy jättää tuo epäluulo, tulen luoksenne viimeisen kerran\nkysymään josko tahdotte minua kuulla -- viimeisen kerran! Ja tiedän\nettä ette enää hylkää pyyntöäni.\"\n\nIrmgard juoksi akkunan luo.\n\n\"Odottakaa, rouvaseni\", huudahti eversti nauraen -- aivan samaa\npirullista naurua kuin Nordheim -- \"tiedän, mitä aijotte tehdä. Aijotte\nantaa merkin kreiville, jonka olette tuonut tänne.\"\n\n\"Mutta sitä ette saa tehdä\", jatkoi eversti käskevällä äänellä.\n\n\"Jos olette se ken itseänne sanotte, ei teillä ole mitään pelättävää\",\nsanoi Irmgard päättävästi, \"mutta jos olette Arthur Nordheim, niin\njoudutte tällä hetkellä vangiksi.\"\n\nIrmgard avasi akkunan.\n\n\"Haette lastanne\", sanoi eversti.\n\nIrmgard odotti.\n\n\"Minä olen sen ostanut siniharsoiselta naiselta, joka matkustaa\nmustalaisten kanssa.\"\n\nIrmgard pani kätensä ristiin.\n\n\"Elkää huutako\", sanoi eversti uhkaavalla äänellä, \"elkää antako\nmerkkiä. Minä maksan teille korkean hinnan -- odottakaa! Katsokaa ensin\nitse, eikö hinta ole korkea.\"\n\nIrmgard odotti.\n\nHän tuli ajatelleeksi kuulleensa lapsen itkua.\n\nEversti poistui huoneesta.\n\nEnnen pitkää hän palasi, pikku tyttö käsivarrellaan.\n\nIrmgard näki lapsensa.\n\nPikku tyttö ojensi kätensä Irmgardia kohti toivokkaasti hymyillen ja\nkyynelten kiiltäessä silmäkulmissa.\n\nUnhottaen kaikki, syöksyi Irmgard lapsensa luo, ottaakseen sen\neverstiltä.\n\nPikku tyttö riuhtautui irti ja juoksi äidin luo.\n\nIrmgard syleili ja suuteli lasta, puristaen sitä sydäntään vasten.\n\nTätä hetkeä käytti eversti hyväkseen, hiljaa poistuen.\n\nHän oli ollut Irmgardin vallassa.\n\nNyt oli hän ostanut itsensä vapaaksi -- ostanut vapautensa niin\nkorkealla hinnalla ettei nuori äiti hetkeäkään epäillyt antaa tuon\nsalaperäisen karata.\n\nHän itki, hän nyyhkytti.\n\nÄiti ja lapsi syleilivät yhä toisiaan.\n\nIrmgard oli laskeutunut polvilleen. Nyt katsoi hän kyyneleillä\ntäyttyneillä silmillään taivasta kohti. Näin kului muutamia hetkiä,\njotka täyttivät äidin ja lapsen sydämen sanomattomalla onnella.\n\nHe olivat vihdoin toisensa löytäneet.\n\nSilloin kuului käytävässä askeleita.\n\nKuka tuli?\n\nEversti ei se ollut, vaan kreivi.\n\n\"Missä on eversti?\" hän kysyi.\n\n\"Hän on ollut täällä, herra kreivi.\"\n\n\"Ettekä ole antanut sovittua merkkiä?\"\n\n\"Hän on antanut minulle lapseni.\"\n\n\"Ja tästä hinnasta te vaikenitte? Siis on eversti poissa ja on\npoistunut talosta. Se oli vastoin sopimusta, rouvaseni.\"\n\nIrmgard punehtui.\n\n\"Sain jälleen lapseni ja silloin unhotin kaiken muun\", hän vastasi.\n\n\"Kuinka eversti oli voinut saada lapsen käsiinsä?\"\n\n\"Lapsi oli kai mustalaisten hallussa täällä.\"\n\n\"Mutta kuinka eversti tiesi mitään lapsesta? Kuinka hän; tiesi että\nte sitä etsitte ja että se oli juuri tämä lapsi. Oh, kyllä hän on\nNordheim, tuo mies!\"\n\n\"Ehkä vielä voisitte löytää hänet. Jos hän todellakin on Nordheim, niin\nhän on siniharsoisen naisen luona tuolla mustalaisten teltassa.\"\n\nKreivi oli tehnyt päätöksensä ja sanaakaan sanomatta hän poistui.\n\nTuskin kreivi oli poistunut, ennenkuin taas kuului askeleita,\nkäytävässä.\n\nTulija oli Schöller.\n\nSchöller hämmästyi aika lailla nähdessään pikku tytön, joka pelokkaasti\npiteli äitiään hameista, nähdessään tuon vieraan miehen.\n\n\"Niin, minä olen saanut hänet jälleen, ja nyt meidän täytyy poistua\ntäältä. Meidän täytyy heti lähteä.\"\n\n\"Mutta kuinka se on tapahtunut?\"\n\n\"Sen kerron teille matkalla, herra Schöller. Laittakaa vaan nyt kaikki\nkuntoon matkaa varten.\"\n\nSchöller näki Irmgardin pelon ja kiiruhti alas valjastamaan hevoset.\n\nKun vaunut vierivät rappujen eteen, otti Irmgard lapsen käsivarrelleen\nja astui alas. Hän nosti lapsen vaunuihin ja nousi itse jälessä.\n\nKun isäntä oli sulkenut vaunujen oven ja hevoset panneet ne liikkeelle,\nristi Irmgard kätensä.\n\nHän oli pelastettu! Hän oli jälleen löytänyt lapsensa. Nyt se piti\nviedä varmaan paikkaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nKaksi verivihollista.\n\n\nTällä aikaa kreivi oli poistunut ravintolasta.\n\nTullessaan kadulle seisattui hän kuuntelemaan. Mutta ne, joita hän\nodotti, ei kuulunut.\n\nPäättävästi astui hän torille, jossa mustalaisten teltat ja vaunut\nolivat.\n\nOliko eversti todellakin mennyt tänne?\n\nKreivi tutki vaunuja ja telttoja. Lopulta hän eräässä luuli everstin\nolevan. Ja aivan oikein, sisään astuessaan seisoivat nuo molemmat\nmiehet toisiaan vasten.\n\n\"Oli hyvä että tulitte\", sanoi eversti, joka nähdessään kreivin oli\nkalvennut, \"meidän kesken täytyy tapahtua selvitys, sillä en ole\nunhottanut kohtausta Woodin luona.\"\n\nKreivi sulki oven.\n\n\"Elkäämme turhaan sanoja tuhlatko\", hän sanoi, \"tiedän että olette\nmurhaaja Nordheim. Kyllä teidät tunnen!\"\n\n\"Saatte tehdä tiliä syytöksestänne\", huudahti Wilson, tarttuen\nmiekkansa kahvaan.\n\n\"Antakaa miekan olla, seuratkaa minua!\"\n\n\"Tässä on vastaukseni\", sanoi eversti, vetäen miekkansa.\n\n\"Antautukaa!\" huusi kreivi, pistäen käden taskuunsa, vetääkseen\nesille revolverinsa. Hän oli aivan unhottanut antaneensa revolverin\nIrmgardille.\n\nHän oli siis aseeton.\n\nMutta tästä huolimatta hän huudahti:\n\n\"Antautukaa! Minä vangitsen teidät!\"\n\nKauhean vihan vallassa antoi eversti vastustajalleen iskun rintaan,\njotta tämä horjahti ja kaatui.\n\nVerivirta tunki esiin rinnasta.\n\nKaatuessaan putosi kreiviltä hattu päästä ja eversti näki että hänellä\noli valetukka.\n\nKun hän lähemmin tarkasti kaatunutta, huomasi hän jotakin, mikä pani\nhänet kauhistumaan.\n\n\"Bernard!\"\n\nKomissario Bernard oli siis esiintynyt kreivinä hakeakseen Nordheimia,\ntullessaan vakuutetuksi että Nordheim oli tunkeutunut seurapiiriin,\njossa häntä ei arvattu epäillä.\n\nMitä hyvänsä oli Nordheim odottanut, paitsi ei tätä, että kreivi oli\nkomissario, joka oli osannut tehdä itsensä näin tuntemattomaksi.\n\nBernard oli hänet pettänyt!\n\nNordheim mietti mitä tekisi.\n\nJos piilottaisi ruumiin? Hiljaisuus vallitsi ympäristössä ja pimeys oli\nhyvä asia sekin.\n\nMutta nyt tuli joku.\n\nNordheim meni vaunun oven luo ja väänsi sen lakkoon.\n\nÄäni kuului ulkoa.\n\nSe oli mustalaispäällikkö. Hän naputti ovelle.\n\n\"Signora Astrella!\" hän huusi.\n\n\"Mitä tahdotte\", vastasi eversti, \"Signora on toisessa huoneessa\npukeutumassa, kyllä hän sitte tulee luoksenne\", sanoi Nordheim.\n\nMustalainen poistui.\n\nNordheim huomasi tien vielä olevan avoinna. Eversti meni lampun luo ja\nsammutti valon. Eversti meni takaoven luo ja avasi sen.\n\nHän luuli kuulevansa epäillyttäviä ääniä, aivankuin hevosten astuntaa.\n\nAkkunasta katsellessaan hän näki mustia varjoja torin reunassa, hevosia\n--.\n\nSiellä oli poliiseja!\n\nMutta eihän täällä Gartenfieldissä ollut ratsastavia poliiseja!\n\nOliko Bernard niitä tilannut Philadelphiasta?\n\nEräs ratsastaja karautti nyt torille.\n\nNordheim sai nyt täyden varmuuden.\n\nRatsastaja oli poliisi.\n\nHaettiin nähtävästi komisariota.\n\nVaara kävi nyt suuremmaksi joka hetkeltä.\n\nEhkä vielä oli mahdollista paeta?\n\nNordheim avasi jälleen takaoven.\n\nHän hävisi takimmaiseen osaan telttaa, ja sulki oven takanaan.\n\nTässä osassa vaunua oleskeli hänen liittolaisensa.\n\nEhkä hän tietäisi jonkun pelastuksen keinon!\n\nKaikkialla oli hiljaista. -- -- --\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nPiiritys.\n\n\nBernard oli sähköttänyt Rogersille että everstin heti oli tultava\nGartenfieldiin muutaman luotettavan miehen kanssa.\n\nRogers valikoi kuusi vahvaa ja uskaliasta poliisia, ja junalla kiiruhti\npaikalle.\n\nKello oli yli yhdeksän illalla, kun hän miehineen saapui\nGartenfieldiin, jonka ravintolassa hänen oli määrä tavata Bernard.\nRavintolan isäntä hämmästyi nähdessään näin monta poliisia.\n\nMitä tämä merkitsi?\n\nKreivi oli ravintolasta mennessään sanonut että jos häntä kysyttäisiin,\nniin löydettäisiin hän torilla, jonne hän oli mennyt tutkimaan\nmustalaisia.\n\n\"Siis torille\", sanoi Rogers väelleen, isännän tietä osottaessa.\n\nPoliisit menivät edeltä ja saivat käskyn piirittää toria. Itse\nratsasti Rogers kaupungin poliisikonttorille, jossa hän tapasi erään\npoliisikonstaapelin, jolta sai tietoja mustalaisista.\n\nSillaikaa poliisit olivat tulleet torille, jossa he olivat nousseet\nalas ratsuiltaan.\n\nHeti sen jälkeen saapui everstikin.\n\nPian hän näki aseman, ja antoi poliiseille käskyn asettua vaunujen\nympärille, niin ettei kukaan huomaamatta voisi poistua.\n\nLähestyessään ensimäistä vaunua, huomasi hän oven olevan avoinna ja\nerään miehen seisovan ovessa.\n\n\"Oletteko te mustalaisten päällikkö?\" kysyi Rogers. \"Minä olen\npoliisieversti Rogers\", hän lisäsi.\n\n\"Olen oikein\", vastasi mustalainen itsetietoisesti.\n\n\"Onko komissario Bernard täällä luonanne?\"\n\n\"Ei, herra!\"\n\n\"Entä eversti Wilson?\"\n\n\"Punaisessa vormussa oleva herra oli täällä Signora Astrellan luona,\njonka hän tuntee.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Tuossa toisessa vaunussa.\"\n\nTuon toisen vaunun ovi oli sulettu.\n\nRogers kuunteli.\n\nSieltä sisältä kuului outoa ääntä, korinaa.\n\nRogers aavisti onnettomuuden tapahtuneeksi.\n\nHän asettui ovea vastaan ja painoi olkapäällään oven sisään ilman muuta.\n\n\"Täällä on ihminen\", sanoi Rogers katsottuaan vaunun sisustaan, \"tuokaa\ntänne lyhty!\"\n\nLyhty kädessä astui Rogers vaunuun.\n\nSilloin hän näki Bernardin makaavan laattialla, suuressa verilätäkössä.\n\nBernardin rinta korisi silloin tällöin. Haavasta tuli yhä verta ja\nkasvot olivat kovin kalpeat.\n\nRogers kumartui hänen ylitsensä ja mainitsi häntä nimeltä.\n\nBernard avasi silmänsä ja tuijotti Rogersia.\n\n\"Tuokaa tänne lääkäri, heti apua!\" huusi Rogers. \"Ja missä on\nmurhamies?\"\n\nEversti huomasi takaoven ja potki sen auki.\n\nLamppu paloi vielä huoneessa, jonne Rogers nyt tuli. Huoneessa ei\nkuitenkaan ketään ollut.\n\nVihan huuto pääsi Rogersin huulilta.\n\n\"Minne on murhamies mennyt, ei hänen olisi pitänyt voida poistua, sillä\novihan oli suljettu.\"\n\n\"Asia on kovin luonnollinen, herra\", sanoi mustalainen, osottaen\nlaattiata, \"molemmat herrat ovat joutuneet tappeluun ja toinen on\npistänyt toista rintaan. Tuolla laattiassa on luukku, josta voi tulla\nulos vaunusta.\"\n\nEräs poliisi oli tuonut paikalle välskärin, joka tutki komissarion\nhaavat ja pani ensimäisen kääreen. Hän selitti haavan olevan\nhengenvaarallisen ja että oli vietävä sairas johonkin Philadelphian\nsairashuoneeseen.\n\nWilsonia ja Signoraa haettiin aika tavalla, molemmat olivat olleet\nvaunussa eivätkä voineet olla kaukana.\n\nEttä eversti oli tuo kauan etsitty Nordheim ja että hän nyt oli\nyrittänyt murhata komissarion, joka tahtoi hänet vangita, siitä ei\nollut epäilystä.\n\nKaikki vaunut ja teltat tutkittiin, mutta turhaan. Eräs konstaapeli\nsanoi huomanneensa että joku nainen salaa oli poistunut torilta, mutta\nketään miestä ei oltu nähty.\n\nRogers antoi kantaa everstin rautatielle ja lähetti hänet New-Yorkkiin,\nlähtien itse väkensä kanssa ajamaan pakolaisia takaa.\n\nAamulla tuli Rogers lopultakin yhden ainoan poliisin kanssa erääseen\nkylään, jossa hän löysi ensimäisen jäljen.\n\nEräs nainen kertoi, että tuntia aikaisemmin oli eräs hunnutettu nainen\ntullut hänen tupaansa, jossa hän maksun edestä oli saanut hieman ruokaa.\n\n\"Kuinka kauan siitä on?\"\n\n\"Tuskin tunnin vertaa\", vastasi nainen.\n\n\"Silloin heidät tapaamme\", huudahti Rogers seuralaiselleen ja molemmat\nkiireesti ratsastivat siihen suuntaan, johon nainen oli osottanut.\nRogers ajatteli, että missä Signora oli, siellä oli everstikin, jota\nnainen ei ollut nähnyt. Hän lisäsi kuitenkin luulleensa huomaavan, että\nnainen otti osan ruuasta mukaansa.\n\nRogers ja poliisi olivat nyt varmoja siitä että tapaisivat karkulaiset.\nHe ratsastivat kiireesti metsän läpi, ollen kaikkeen valmistauneina.\nEllei tuo luuloteltu eversti heti seisattuisi, ellei hän heti\nantautuisi, olivat he lujasti päättäneet tehdä hänet vastarintaan\nkykenemättömäksi. Mihin hintaan hyvänsä oli hän nyt vangittava.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nSalaperäinen talo.\n\n\nIrmgard ja Fritz Schöller jatkoivat lähimpänä viikkona matkaansa etelää\nkohti ja ainoastaan öisin, jos niin sopi, lepäsivät he ja hevoset\njonkun tunnin ajan.\n\nPikku Liddy kertoi nyt äitinsä sylissä kärsimyksistään.\n\nLapsen kertomus oli niin liikuttava, että Irmgard sai kyyneleet\nsilmiinsä.\n\n\"Nyt sinä jäät minun luokseni ja me matkustamme kauas pois, emmekä enää\nnäe noita pahoja ihmisiä.\"\n\nIllan tullen lähestyivät vaunut erästä maatilaa. Suurten puiden\njoukosta pilkisti suuri, linnan muotoinen talo esiin.\n\nKun hevoset olivat väsyneitä, oli Schöller iloinen tavatessaan\nihmisasunnon.\n\n\"Olemme nyt tullut ihmisasuntoa lähelle, rouva kreivitär. Luulenpa\nettä meidän on paras koettaa levätä täällä, -- hevosraukat ovat kovin\nväsyneet eivätkä lepäämättä voi matkata edelleen.\"\n\n\"Katsokaammepa siis, voimmeko täällä saada yösijaa\", sanoi Irmgard.\n\nSchöller ajoi pihalle, seisautti hevoset ja alkoi niitä riisumaan.\n\nIrmgard nousi lapsensa kera vaunuista ja astui taloa kohti, joka\nvalkoisena ja komeana loisti puiden välistä.\n\nOvet ja akkunat olivat suletut eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt.\nTaampana oli piharakennuksia ja ulkohuoneita.\n\nTalon veranta oli melkein kokonaan viiniköynnösten peitossa ja koko\ntalo teki omituisen, kuolleen vaikutuksen, mikä tunne kävi sitä\nvahvemmaksi, kun aurinko alkoi laskeutua ja hämärä levitti varjonsa\ntalon ja ympäristön ylitse.\n\nIrmgard seisattui vanhain puiden alle.\n\n\"Talo näyttää olevan aivan asumaton\", hän sanoi.\n\n\"No, silloin me otamme sen haltuumme\", selitti Fritz Schöller.\n\"Merkillinen talo! Mutta ehkä sen omistaja on mennyt jollekin matkalle!\"\n\n\"En tiedä mistä se johtuu, mutta talo vaikuttaa minuun\nvastenmielisesti.\"\n\n\"No, ei auta, kyllä meidän täytyy saada kattoa päämme yli\", vastasi\nSchöller, -- \"meillehän on samantekevää, asuuko täällä joku vai eikö,\ntänne meidän täytyy jäädä.\"\n\n\"Talo näyttää olevan sulettu.\"\n\n\"Ehkä voimme tulla sisään jonkun akkunan kautta, muuten kai saamme\nottaa verannan asunnoksemme.\"\n\nSchöller vei hevoset tallin luo, mutta se oli sulettu sekin, joten hän\nlaski hevoset viereiselle laitumelle.\n\nIrmgard voitti vastenmielisyytensä ja astui lapsensa kera verantaa\nkohti. Äkkiä pikku Liddy säpsähti ja tarttui äidin polviin. Irmgardkin\npelästyi katsellessaan verannalle.\n\nVihreitten lehtien välistä pilkisti esille musta pää, josta näkyi\nvalkoset silmäterät ja musta, kiharainen tukka.\n\nIrmgard voitti säikähdyksensä. Hän lähestyi verannan rappuja, jossa\nneekerinainen nyt tuli näkyviin.\n\n\"Asutko täällä?\" kysyi hän neekerinaiselta. \"Jeffy on täällä syntynyt\",\nvastasi tämä päätään nyökäyttäen. \"Oletko täällä yksinäsi?\" Jeffy\nkatseli ympärilleen. \"On ilta ja silloin ehkä mr Jack tulee.\"\n\n\"Mr Jack? Onko hän talon omistaja?\"\n\n\"Ei\", vastasi Jeffy, \"mutta hän on herramme.\"\n\n\"Voitko antaa meille yösijaa ja saammeko hevoset talliin.\"\n\n\"Mr Jackilla on avain ja hän voi tehdä mitä hän tahtoo, mutta hän on\npaha meille neekereille. Hänen piiskansa on usein verinen.\"\n\nNyt näkyikin mr Jack saapuvan ja Jeffy juoksi alas tuota mustaveristä\nmiestä vastaan, ja kertoi vieraita saapuneen.\n\nHän tuli lähemmäksi.\n\n\"Tahdotte saada yösijaa, rouva\", sanoi Jack ystävällisesti, -- \"se\nkyllä käy päinsä.\"\n\n\"Missä on talon omistaja\", kysyi Irmgard tarjouksesta kiitettyään.\n\n\"Uusi omistaja ei ole täällä, rouvaseni\", vastasi Jack, \"eikä hän\npiakkoin taida tullakaan, joten voitte levätä pitemmänkin aikaa\ntalossa.\"\n\nJeffy sai avaimet ja käskyn avata ovet, hevoset vietiin talliin ja\nIrmgard astui mr Jackin seuraamana taloon, jossa hänelle osotettiin\nmukavasti sisustettu huone. Jeffy toi lampun, vettä sekä hedelmiä ja\ntoivotti hyvää yötä.\n\nVastenmielisyyden tunne ei tahtonut poistua, talonhoitaja Jack näytti\nepäluotettavalta, mutta mitäpä auttoi olihan Schöller vakuuttanut\nhevosten ei enää jaksavan kulkea edelleen ilman lepoa.\n\nTarkemmin huonetta tarkastaessaan näki Irmgard tupakkapöydällä erään\nesineen, joka kovin häntä säikäytti. Esine oli hopeasta valettu\nneekeri, joka piteli kultaista tuhkakuppia.\n\nIrmgard oli Gouldia palvellessaan nähnyt aivan samallaisen neekerin.\n\nSe oli sama, sama!\n\nMutta tarkemmin ajatellessaan hän tyyntyi. Saattoihan löytyä useampia\ntuollaisia neekereitä, ehkä tämä sattuma oli aivan tilapäinen.\n\nIrmgard heittäytyi, väsyneenä kun oli, levolle ja nukkui pian syvässä\nunessa.\n\nKaikkialla vallitsi hiljaisuus.\n\nMutta noin keskiyön aikana kuului ulkona pihalla ääniä, syviä ja\nkäheitä, humalaisia.\n\nKolme miestä tuli pihalle.\n\n\"Kuulehan, koulumestari, tässä kai se talo on.\"\n\n\"Hieno talo\", tuumi toinen, \"tästä minä pidän, tänne me jäämme!\"\n\n\"Talo on suljettu, luullakseni.\"\n\n\"Ohoh, emmekö me ole herroja täällä? Kolistakaamme siksi että avaavat.\"\n\nÄänet lähestyivät.\n\nNyt saattoi selvästi verantarappuja ylös.\n\nVieläkään ei Irmgard herännyt.\n\nÄkkiä kuului ovelle koputettavan kovalla melulla. Käsin ja jaloin\ntuntuivat tulijat hakkaavan ovea.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nToverukset.\n\n\nEnnenkuin kerromme mitä talossa sitte tapahtui, täytyy meidän palata\ntakaisin joitakuita viikkoja ajassa, siihen yöhön, jolloin eversti\nWilson pääsi pakoon mustalaisten vaunusta.\n\nWilson tai Nordheim oli taitavasti osannut päästä Rogersia ja hänen\npoliisejaan pakoon, ja Rogersin palatessa New-Yorkkiin muiden asiain\nvuoksi seurasivat ainoastaan jotkut konstaapelit sitä jälkeä, minkä\nolivat saaneet siniharsoisesta naisesta.\n\nEräänä päivänä istui erään pikkukaupungin kapakan edustalla kolme\nmiestä, jotka olivat olleet lähellä joutua Philadelphian poliisin\nkynsiin, joka heitä ajoi takaa erään murtovarkauden vuoksi.\n\nPullo oli ahkerassa liikkeessä, heidän jutellessaan. Tuli ilta ja\npimeys ympäröi seudun.\n\nKoulumestari tupakoi ja katseli ulos maantielle.\n\nSilloin hän äkkiä näki naisen, joka tuli kävellen maantiellä ja\npikaisesti lähestyi, vilkuessaan ympärilleen joka puolelle.\n\nHän tunsi naisen tuoksi siniharsoiseksi, joka oli ollut Gouldin eli\nNordheimin seurassa.\n\nNainen astui ravintolaan.\n\nTämä huomio sai koulumestarin äkkiä tekemään havainnon.\n\nOlisiko Nordheim läheisyydessä? Jos voisi tavata hänet täällä!\nSilloinpa olisi tilaisuus saada vaitiolostaan rahaa.\n\nHän ei kuitenkaan kertonut toisille mitään, vaan astui hetken päästä\nravintolaan, jossa istui vieraita pöytäin ääressä.\n\nSiniharsoista naista ei kuitenkaan näkynyt.\n\nHän ajatteli naisen menneen johonkin toiseen huoneeseen ja meni\nsenvuoksi isännän luo.\n\n\"Nainen, joka äsken tuli sisään, on kai mennyt toiseen huoneeseen?\"\nkysyi hän isännältä hiljaa.\n\n\"Kyllä, tunnetteko hänet?\" sanoi isäntä. \"Hänen luonaan on kai nyt\nvieras, sillä minä kuulin juuri raskaita askeleita rappusissa.\"\n\nTämä oli hyvä uutinen koulumestarille. Hän ajatteli heti Nordheimia.\n\nIsäntä näytti missä naisen huone oli.\n\nEvans tiesi nyt mitä tarvitsija naputti ovelle, joka heti avattiin.\n\nHuoneessa paloi kynttilä ja sen heikko valo kajasti Wilsonin punaselle\nunivormulle. Eversti hyökkäsi ylös.\n\nKoulumestari tuli sisään hymyillen, tarkasti huonetta ja sulki oven.\n\n\"Oletteko yksinänne, mr Gould?\" hän kysyi. \"Elkää mainitko sitä nimeä\",\nsanoi Arthur uhkaavasti. \"Mikä teidän nimenne nyt sitte onkaan?\"\n\n\"Eversti Wilson.\"\n\n\"Hieno vormu, kautta kunniani! Herra eversti, minä olen ilman rahoja.\"\n\n\"Olette roisto\", sähisi Arthur.\n\nPuoleksi ummistetuin silmin tutki Arthur koulumestaria. Arthur kiehui\nvihasta, sillä hän tunsi tuon miehen käyttävän voimaansa hänen\nylitsensä.\n\nSillaikaa koulumestari tutki loistavaa everstin univormua.\n\n\"Olettepa mestari\", sanoi hän tuttavallisesti, -- \"niinpä niin, kun on\nrahoja, voi hankkia itselleen tuollaisia pukuja! Olette saanut paljon\nrahoja, sen tiedän, ja nyt olette matkalla etelävaltioihin, jossa ei\nkukaan kysele Gouldia.\"\n\nArthurin silmät iskivät tulta ja hän teki liikkeen miekankahvaa kohti.\n\n\"Niin, se on totta, enhän saanut tuota nimeä mainita\", lisäsi\nkoulumestari, \"kyllä muistan. Ja kyllä minä osaan salaisuuden\nsäilyttää. Saakeli\" -- Evans keskeytti katsoessaan akkunaan --.\n\n\"Mikä nyt on?\" kysyi eversti.\n\n\"Elkää kääntykö ympäri! Harry ja Silver seisovat tuolla ulkona ja\nkatselevat akkunasta sisään. Harry tuntee teidät. Hän juuri osottaa\nteitä veli Silverille.\"\n\n\"Kuolema ja helvetti -- miksi hankitte niskaani nuo miehet\", ärjyi\nArthur.\n\n\"Miehet ovat täällä, -- en ole heille kertonut teidän olevan täällä.\nNäkyvät aivan sattumalta huomanneen teidät.\"\n\nHarry naputti akkunaan.\n\n\"Heistä täytyy päästä\", lisäsi koulumestari, \"paras olisi antaa heille\nsata dollaria mieheen.\"\n\n\"Oletteko hullu?\"\n\n\"Muuten ette heistä pääse, herra eversti.\"\n\nKoulumestarin toverit tulivat sisään.\n\n\"Hahahaa!\" nauroi Silver, \"tämä oli mainiota.\"\n\nHarry kömpelösti kumarsi Arthurille.\n\n\"Herra eversti\", hän sanoi, \"saamme ilmoittautua!\"\n\n\"Mitä tämä tahtoo sanoa?\" huusi Arthur, \"en minä teitä tarvitse.\"\n\n\"Mutta me tarvitsemme teitä\", vastasi Silver, \"meidän on käynyt\nhuonosti. Me emme saaneetkaan mitään rikkaan Sullivanin luona.\"\n\n\"Antakaa heille rahaa\", sanoi koulumestari Arthurille, \"niin he menevät\nhyvällä.\"\n\nArthur tunsi olevan parasta tällä hetkellä suostua vaatimuksiin. Hän\nveti taskustaan esille sadan dollarin setelin ja heitti sen pöydälle.\n\nHarry ja Silver ottivat rahan.\n\n\"Paras olisi ottaa meidät mukaanne, herra eversti\", sanoi koulumestari,\n\"te ette kuitenkaan meistä vapaudu. Teidän seurassanne on niin hyvä\nolla ettei tahdo pois. Ja silloin olette myöskin varma siitä ettemme\nteitä ilmianna. Ottakaa meidät mukaan, me annamme värvätä itsemme.\nMekin tulemme etelään.\"\n\nHarry astui Arthurin luo ja taputti häntä olalle.\n\n\"Kuka tietää ettekö meitä tarvitse, me olemme vahvoja miehiä. Jos\nteillä on sellainen henkivartio, ei kukaan voi tehdä teille pahaa. Ja\nme menemme tuleen teidän edestänne, jos maksatte hyvän palkan.\"\n\n\"Niin, herra eversti, ottakaa meidät mukaan\", huudahti Silver, --\n\"eläköön eversti.\"\n\nArthurin täytyi nauraa. Hän näytti hyväksyvän miesten tarjouksen.\n\n\"Tunnetteko Columbian kaupungin?\"\n\n\"Columbian? Sinne kyllä osaamme.\"\n\n\"Jos Columbiasta mennessä seuraatte maantietä Georgiaan, niin tapaatte\nrajan lähellä erään suuren sokeri-istutuksen\", jatkoi Arthur, -- \"ja\nsiihen kuuluu talo, vanhain puiden ympäröimänä. Tuo talo on minun.\"\n\nKaikki kolme kuuntelivat tarkasti.\n\n\"Menkää sinne, minä tulen jälessä, kunhan ensin olen löytänyt\nlaulajattaren\", sanoi Arthur.\n\n\"Miss Oldenburgin -- kyllä olen hänet nähnyt\", sanoi koulumestari. \"Vai\nniin!\"\n\nMiehet saivat käskyn matkustaa jo tänä yönä ja koulumestari sai hänkin\nmatkarahoja.\n\nVielä joitakin laseja kallistettuaan lähtivät he matkalle. Jonkun osan\nmatkasta he saattoivat suorittaa rautateitse, loput jalan.\n\nEnnen kertomamme iltana he sitte saapuivat matkansa päähän, taloon.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU.\n\nHerääminen.\n\n\nKomissario Bernard oli viety erääseen sairashuoneeseen New-Yorkissa,\njossa hän makasi korkeassa ja hauskassa huoneessa.\n\nHänen vieressään istui sairashoitaja. Useita päiviä oli kulunut, ilman\nettä Bernard tuli tajuunsa. Haava ei ollut syvä, mutta suuri verenvuoto\nvaikutti sen, että hän oli elämän ja kuoleman rajalla. Lääkäri oli\nkovin huolissaan.\n\nMutta Bernardin vahva ruumiinrakenne voitti ja eräänä aamuna avasi\nhän silmänsä sekä sopersi hiljakseen joitakin sanoja, josta hänen\nympäristönsä käsitti täyden tajun palanneen.\n\nBernardin ensi kysymys koski Nordheimia.\n\nIkävä kyllä, ei Nordheimia vielä oltu löydetty. Oletettiin hänen\nriisuneen univormunsa ja lähteneen Eurooppaan tai johonkin toiseen\nmaanosaan.\n\nTämä tieto suututti komissarioa ja lääkärillä oli vaivaa häntä\ntyynnyttää. Hän olisi tahtonut heti nousta pystyyn ja lähteä pakolaista\ntakaa ajamaan.\n\nMutta sitä ei käynyt ajatteleminen.\n\nEräänä päivänä tuli Rogers häntä tapaamaan.\n\nRogers oli syvästi liikutettu nähdessään kuolonkalpean komissarion.\nKyyneleet tunkivat hänen silmiinsä. Ensi hetkellä ei hän liikutuksensa\ntähden voinut puhua.\n\n\"Sanokaa, herra eversti, kuinka on mahdollista, ettei tuota Gouldia eli\nNordheimia vielä ole vangittu\", sanoi Bernard, \"että tuo roisto sai\ntehdyksi minutkin virkaani kykenemättömäksi.'\"\n\n\"Kaikki on tehty mitä tehdä voi\", vastasi Rogers, \"mutta kuka tietää\nminkä taitavan valepuvun murhaaja nyt on hankkinut, päästäkseen\ntakaa-ajajistaan.\"\n\n\"Ja tuo nuori nainen!\"\n\n\"Irmgard? Rouva Nordheim?\" kysyi Rogers. \"Ettekö sitte tiedä että rouva\nNordheim esiintyi Philadelphiassa laulajatar Oldenburgina ja vietti\nsuuria voittoja. Seurasin Nordheimia ja löysin hänet eversti Wilsonina\nsamassa salongissa, jossa tuo onneton nainen esiintyi.\"\n\n\"Komissario -- onko se todellakin totta -- --\"\n\n\"Kuulkaa nyt! Se seikka että rouva Nordheim tunsi vastenmielisyyttä\neverstiä kohtaan ja hänessä tunsi tuon pelätyn miehen, vahvisti minua\nuskossani että olin löytänyt murhaaja Gouldin.\"\n\n\"Ja Irmgard, puhukaa -- Irmgard -- --\"\n\n\"Häntä Wilson seurasi rakkaudentunnustuksillaan.\"\n\n\"Tuo roisto!\"\n\n\"Hän seurasi jälessä Gartenfieldiin.\"\n\n\"Te kai myös seurasitte jälessä.\"\n\n\"Kyllä, ja löysin hänet samassa hotellissa, missä Irmgard Nordheim\nasui. Hän oli pyytänyt apuani ja olin varma Nordheimin vangitsemisesta.\nMinä olin piilossa. Irmgardin piti niinpian kuin Nordheim tuli hänen\nhuoneeseensa, antaa minulle merkki.\"\n\n\"Ja miten sitte kävi?\"\n\n\"Hän ei antanut merkkiä. Roisto toi hänelle lapsen ja tästä hinnasta\nhän pääsi menemään. Löysin sitte murhaajan mustalaisvaunussa.\"\n\n\"Ja Irmgard?\"\n\n\"Niin, minne hän lapsineen on joutunut, sitä en tiedä.\"\n\n\"Ja hän on yksinään.\"\n\n\"Ei, hänellä on mukanaan eräs mies, joka oli hänen impressarionsa, ja\nhän kuuluu tuntevan Irmgard Nordheimin vanhempain kodista asti, ja\nsitte auttaneen hänet pakenemaan hulluinhuoneesta.\"\n\n\"Jospa vain saisi selville, minne Irmgard raukka lapsineen on\njoutunut\", tuumi Rogers, -- \"minä luulen ettei Nordheim tahdo laskea\nhäntä näkyvistään ja että hän vielä on Yhdysvalloissa.\"\n\n\"Mutta jos hän menee etelävaltioihin, on hänen saavuttamisensa sitäkin\nvaikeampi.\"\n\n\"Minä lähden tänään Gartenfieldiin\", sanoi Rogers, \"luulen että\non helpompi löytää Nordheim, kuin seuraan Irmgardia. Tulkaa pian\nterveeksi, herra komissario.\"\n\nRogers teki kuten oli sanonut. Junalla otti hän hevosensa mukaan,\ntuumiessaan sen etsimismatkalla olevan hyvänä apuna. Hän oli suuresti\nhuolissaan Irmgardin tähden, sillä hänellä oli aavistus että Nordheim\nyhä ajoi Irmgardia takaa ja että Schöller hyvästä tahdostaan huolimatta\noli hyvin huono suoja.\n\nIllalla saapuessaan tuohon pikku kaupunkiin jätti hän hevosensa\nasemalle ja meni siihen ravintolaan, jossa Irmgard muutamia päiviä\nsitte oli ollut; hän toivoi nimittäin siellä löytävänsä jälkiä\nIrmgardista.\n\nIsäntä ei tiennyt mitään, mutta talon renki muisti kuulleensa heidän\npuhuneen menevänsä etelää kohti, Columbiaan. Ja matkalle lähdettiin\nvaunuilla.\n\nRogers päätti matkustaa jälestä seuraavana aamuna rautateitse. Ehkä\nIrmgard aikoi esiintyä siellä.\n\nRautatiellä sai hän tiedon että eräs upseeri punasessa univormussa\njoku päivä sitte oli matkustanut junalla. Tämä tieto vahvisti häntä\nuskossaan että Nordheim ajoi Irmgardia takaa.\n\nSattumalta kuuli hän myös junassa erään keskustelun parin matkustajan\nvälillä.\n\n\"Vermont on äsken tehnyt hyvät kaupat; hän on kalliista hinnasta myynyt\nerään maatilan lähellä Columbian rajaa.\"\n\n\"Kuka on ostaja?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta nyt hän on päässyt tuosta ikävästä salaisuudesta,\njoka talosta teki koko helvetin.\"\n\n\"Niin, olen kuullut, että talo aina on tyhjänä, mutta en tiedä miksi.\"\n\n\"Ettekö sitä tunne, vaikka juttu on niin yleinen, ettei hän\nlähiseudulta saanut ostajaa talolle?\"\n\n\"Kertokaa.\"\n\n\"Vermont oli naimisissa, mutta lyhyen ajan perästä katosi hänen nuori\nrouvansa. Huhun mukaan olisi Vermont kiusannut rouvansa kuoliaaksi,\nsillä hän rakasti toista naista, jonka hän otti luokseen. Vermont\nei paljoa välittänyt vaikka vaimo kuoli. Ja nyt siellä kuuluu\nkummittelevan. Useat kerrat on lady Vermont nähty kulkevan talossa\nöisin, palava kynttilä kädessä! Siitä kai johtuu että Vermont muutti\npois talosta ja halusi myydä sen.\"\n\n\"Mutta neekereitä siellä on.\"\n\n\"Niin, sokuriviljelyksiä hoidetaan. Hänellä on talonhoitaja, eräs\nentinen orjapiiskuri. Sitäpaitsi on talossa eräs neekeritär, jota ei\nkoskaan löydetä.\"\n\n\"Onko uusi omistaja jo siellä?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"No, ei kai haamu hänelle näyttäydy, sillä hänhän on vallan sivullinen.\"\n\n\"Eipä tiedä. Asia on vakava! Kun niin kylmäverinen mies kuin Vermont on\nlähtenyt pakoon, täytyy siinä olla suuri syy.\"\n\n\"Taikauskoa, ei mitään muuta.\"\n\n\"Pyydän anteeksi, hyvät herrat\", sanoi nyt Rogers, kääntyen molempain\nherrain puoleen, \"olen ollut keskustelunne pakollinen kuulija ja minun\ntäytyy sanoa, että se hauskuutti minua. Missä on tuo maatila, josta on\npuhe?\"\n\nNuo molemmat ameriikkalaiset herrat eivät kuitenkaan millään ehdolla\ntahtoneet joutua keskusteluun poliisieverstin kanssa, sillä he tuskin\nvastasivat, sytyttivät sikaarinsa ja vaikenivat.\n\nJoka tapauksessa olivat saamansa tiedot herättäneet Rogersin\nuteliaisuuden. Hän siis jatkoi matkaansa Columbiaan, jossa hän\npoistui junasta. Hän otti huoneen hotellissa, saadakseen rauhassa\nnukkua kunnollisessa sängyssä. Kysymyksiinsä hän sai vastauksen ettei\nainoatakaan laulajatarta nykyään kaupungissa esiintynyt. Siis ei\nIrmgardia täällä ollut.\n\nKaikki kyselyt ja hakeminen oli turhaa. Irmgardista ja Schölleristä ei\nlöytynyt ainoatakaan jälkeä. Yhtä näkymätön oli Wilson.\n\nSilloin Rogers päätti hevosen selässä jatkaa matkaansa.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nValkea rouva.\n\n\nIrmgard heräsi syvästä unesta.\n\nEnsi hetkellä hän ei tiennyt missä hän oli tai minkä vuoksi hän heräsi.\n\nHän katseli huonetta.\n\nNyt hän vasta muisti missä hän oli.\n\nKova koputus oli hänet herättänyt.\n\nKäheitä ääniä kuului ulkoa.\n\nIrmgard kuunteli.\n\nMitä ulkona tapahtui? Kuka pyrki taloon keskiyön aikana? Irmgard nousi\nja meni viereiseen huoneeseen paremmin kuullakseen.\n\nNuo kolme miestä elämöivät vielä verannalla.\n\nKun Irmgard oli aukaissut viereisen huoneen oven, näki hän suuressa,\npimeässä huoneessa vaalean varjon, joka näytti haamulta.\n\nHeikko valo, joka makuuhuoneesta tunki toiseen huoneeseen, valaisi nyt\ntuon vaalean haamun, joka siellä liikkui ja jota Irmgard ensihetkellä\nluuli varjoksi.\n\nIrmgard pelästyi niin kovin ettei hän voinut ainoatakaan jäsentä\nliikuttaa.\n\nValkea haamu ei välittänyt valosta. Hän tuli sisään verantaovesta ja\nkäveli suuren pimeän huoneen läpi toisen oven luo.\n\nKuka oli tämä yöpuvussa marssiva nainen? Oliko talo asuttu? Olihan\nJeffy kuitenkin sanonut, ettei talossa ollut muita kuin Jack ja ettei\ntalonomistajaa eikä ketään hänen väkeään täällä asunut.\n\nKuitenkin asui kaiketi tuo nainen täällä, sillä hän liikkui varmasti ja\nkäveli määrättyä suuntaa. Oliko Jeffy pukeutunut valkosiin?\n\nEi! Irmgard oli nähnyt valkean käden.\n\nNyt valkopukuinen nainen avasi oven ja meni ulos.\n\nOven sulkeuduttua tuntui Irmgardin mielestä kaikki unelta.\n\nMutta hän heräsi todellisuuteen kun ulkona kuului kirouksia.\n\n\"Saakelin isäntärenki\", kiroili Silver, \"missä hän on? Mutta tuolla\nhuoneessa on valoa.\"\n\nAkkunaverho vedettiin syrjään ja Harryn sekä Silverin kasvot tulivat\nnäkyviin.\n\nIrmgard vetäytyi puolipimeään nurkkaan.\n\n\"Ellei mies avaa ovea, niin menemme sisään akkunasta\", selitti Harry.\n\nSamassa ovi aukeni.\n\nJack tuli, kynttilä kädessä, ovea avaamaan. \"Mitä elämää täällä\npidetään\", sanoi hän suutuksissaan. \"Menkää tiehenne, te humalaiset\nmaantieritarit!\"\n\n\"Puhelkaa toisella nuotilla, muuten on paha ollaksenne, hyvä ystävä\",\nsanoi Evans, \"meillä on oikeus talon suhteen.\"\n\n\"Elkää tulko askeltakaan lähemmäksi\", uhkasi Jack, \"kyllä minä\ntuollaiset tunnen, kun te --\"\n\n\"Me tulemme taloon uuden omistajan käskystä ja ellet nyt hyvällä laske\nmeitä taloon, niin panemme sinut koppiin siksi kunnes hän tulee tänne\nitse.\"\n\nJack, joka pian luuli heittävänsä ulos nuo kolme humalaista, iski\nensiksi koulumestariin käsiksi, mutta silloin Harry ja Silver\ntarttuivat häneen kiinni ja ennen pitkää oli Jack sidottuna makaamassa\nlaattialla.\n\n\"Nyt olemme herroja talossa\", huudahti Harry.\n\nTurhaan koki Jack vapautua, vaan he kantoivat hänet erään eteisen\nnurkkaan, jonne sitoivat hänet kiinni.\n\nNyt he läksivät taloa tarkastamaan. Lopulta he tulivat makuhuoneenkin\novelle, jossa Irmgard oli heittäytynyt lapsensa yli ja piteli sitä\nsylissään.\n\nKoulumestari tuli huoneeseen ja näki Irmgardin. Toisetkin hänet\nhuomasivat.\n\nEvans tunsi laulajattaren, josta eversti oli puhunut. Sepä oli\nonnellinen sattuma. Hän ei kuitenkaan kertonut tovereilleen mitään.\n\n\"Se on eräs nainen\", hän sanoi, \"antakaa hänen olla rauhassa lapsensa\nkanssa. Täällä on tarpeeksi huoneita talossa.\"\n\nHe poistuivat.\n\nTultuaan toiseen huoneeseen, antoi Evans kynttilän Harrylle ja käski\nheidän tarkastaa yläkertaa.\n\nItse hän palasi Irmgardin huoneeseen.\n\nIrmgard oli vielä polvillaan lapsensa vuoteen luona.\n\n\"Rouva\", sanoi koulumestari, \"teidän ei huoli pelätä tovereitani,\nteille ei mitään pahaa tapahdu, sen lupaan.\"\n\nIrmgard ei vastannut.\n\n\"Te olette laulajatar Oldenburg\", jatkoi Evans, \"tunsin teidät heti,\nolkaa vain rauhassa täällä.\"\n\nNyt Irmgard nousi.\n\n\"Ei, ei\", hän huudahti, \"tämä talo on kauhea! Minä tahdon pois, minun\ntäytyy päästä pois täältä!\"\n\n\"Tyyntykää\", sanoi Evans, \"minä puhun tilanomistajan nimessä. Hän on\nlähettänyt meidät tänne.\"\n\n\"Katkerasti kadun että olemme tänne tulleet. Päivän koittaessa\nmatkustamme edelleen. Vaununi ja hevoseni ovat takapihalla.\"\n\nEvans naurahti ja tuli lähemmäksi.\n\n\"Melu on pelottanut teitä\", hän tuumi, \"mutta ei se mitään merkitse!\nTalonomistaja, joka ei meitä tuntenut, oli siihen syypää. Tästälähin\ntalossa tulee vallitsemaan rauha, niin että te ja lapsenne voitte olla\nhäiritsemättä.\"\n\nTuskin nämät sanat olivat lausutut, ennenkuin yläkerrasta kuului\nlaukaus.\n\nIrmgard säpsähti ja Evanskin näytti hämmästyvän -- hän: poistui\nkiiruusti mennäkseen katsomaan, mitä molemmat toverinsa tekivät.\n\nKun Harry ja Silver tulivat ylimmäiseen kerrokseen, näkivät he\nhuoneiden olevan hienosti sisustetut, ja he ryhtyivät niitä kaikkia\ntarkastamaan.\n\nTullessaan entisen omistajan metsästyshuoneeseen, näkivät he tuikkivan\nkynttilänsä valossa valkopukuisen naisen, jonka kasvot olivat harson\npeitossa. Hän näkyi pelästyneen tulijoita. Hiljaa kulki hän huoneen\ntoista ovea kohti.\n\nHarry jäi ovensuuhun seisomaan, mutta Silver naurahti ja sanoi:\n\n\"Heh, taasen yksi, ken hän on?\"\n\nTuo valkea rouva ei näkynyt välittävän Silverin huudosta, ei\nkatsonutkaan taakseen. Kylmänä ja ylpeänä kulki hän edelleen.\n\nMutta raakaluontoinen Silver meni hänen jälessään.\n\n\"Katsokaamme, onko hän nuori ja kaunis. Siinä tapauksessa tahdomme\ntehdä teille seuraa.\" Harry nauroi.\n\nValkea rouva ei vielä ennättänyt ovelle. Hän kulki seinäviertä, jossa\ntaidokkaita ampuma-aseita riippui seinällä.\n\nKun Silver tuli hänen luokseen, jäi hän seisomaan uhkaavaan asentoon --\nei ääntäkään tullut hänen huuliltaan.\n\nMutta Silver ei ollut ihminen joka turhia pelästyi. Hän levitti kätensä\nsyleilläkseen ja suudellakseen tuota valkoista olentoa.\n\nMutta silloin tapahtui jotakin odottamatonta.\n\nValkea rouva kohotti kätensä ja nuolen nopeudella otti hän seinältä\nalas erään pistoolin.\n\nSilver peräytyi. Hän aikoi juuri lausua joitakin rivoja sanoja, mutta\nei ennättänyt, sillä häntä kohti tähdätty laukaus laukesi.\n\nKuului kova pamaus ja valkea rouva peittyi savuun.\n\nHarryn kynttiläkin sammui, joten huoneessa vallitsi täydellinen pimeys.\n\nNyt kuului hänen huutonsa.\n\n\"Harry, tule tänne!\"\n\nKun Harry kynttilän kanssa tuli huoneeseen, näki hän ainoassaan\nSilverin, valkea rouva oli kadonnut.\n\n\"Hänen jälkeensä\", huusi Silver, \"hän on ampunut minua.\"\n\n\"Oletko haavotettu?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi Silver, tarkastellen itseään, mutta mitään\nverta ei näkynyt.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Harry.\n\nMolemmat miehet kulkivat edelleen ajaen naista takaa.\n\nNyt saapui koulumestarikin yläkertaan.\n\n\"Mitä täällä tapahtuu?\" hän kysyi.\n\nHarry sanoi hänelle että eräs nainen oli kävellyt huoneen läpi ja\nampunut Silveriä.\n\nKaikki kolme etsivät innokkaina, mutta valkeata rouvaa ei missään\nnäkynyt.\n\nHarryn ja Silverin oli pakko tyyntyä, kun mitään ei löytynyt. He\nvannoivat kuitenkin hakevansa käsiinsä tuon salaperäisen naisen.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nTilanomistaja saapuu kotiin.\n\n\nYön tapaukset olivat lisänneet Irmgardin pelkoa.\n\nMistään hinnasta hän ei enää tahtonut viettää päivääkään tässä talossa.\n\nPolvillaan maaten pikku Liddyn vuoteen edessä hän pelokkaasti odotti\naamun tuloa.\n\nTalo oli kylläkin jo tyyntynyt, mutta tapahtumat olivat siihen määrään\npelottaneet Irmgardin, ettei hän uskaltanut silmiään sulkea. Tuntui\nkuin olisi odotettavissa vieläkin uusia kauhun tapahtumia.\n\nHän päätti heti päivän valjettua hakea ylös Schöller ja lähteä tästä\ntalosta.\n\nSen hän pian tekikin. Herättämättä lasta astui Irmgard verannalle ja\nyli pihan. Schöllerin huoneen löydettyään ja tämän herätettyään, pyysi\nhän Schölleriä heti valjastamaan hevoset.\n\nSchöller ei ollut kuullut koko yöllisestä melusta mitään. Hän luuli\naluksi ettei mitään vaaraa ollut jäädä taloon, mutta ryhtyi kuitenkin\nIrmgardin nimenomaisesta vaatimuksesta matkahommiin.\n\nIrmgard palasi taloon, herätti Liddyn ja odotti Schöllerin tuloa\nvaunujen kanssa.\n\nPian Schöller tulikin -- juosten, pihan yli, levottomana ja\nhätääntyneenä.\n\n\"Emme pääse täältä, rouva kreivitär\", hän huusi, \"ovat tehneet roiston\nteon, -- hevosten takajalan jänteet ovat melkein poikkileikatut.\nHevoset eivät voi pysyä edes pystyssä.\"\n\nSchöllerin silmät olivat kyyneleiset.\n\n\"Me emme siis pääse matkaan\", lisäsi Schöller, \"ja nyt minä luulen että\nse on tapahtunut tarkotuksella pidättää meitä talossa.\"\n\nIrmgard oli päättäväinen ja vahva ja sanoi:\n\n\"Silloinpa lapsineni lähden Jalkasin matkalle, sillä en toista yötä jää\ntähän taloon! Tehkää mitä tahdotte, Schöller, mutta mikään maallinen\nmahti ei pidätä minua tässä talossa!\"\n\n\"Mutta minne sitte menette, rouva kreivitär?\" kysyi Schöller, \"Sitä en\nitsekään tiedä, kunhan vaan pääsen pois. Tottakai läheisyydessä löytyy\njoku kylä tai kaupunki.\"\n\n\"Niinpä niin, mutta pitkällekö lapsen kanssa pääsette?\"\n\n\"Kyllä Liddy juoksee\", sanoi lapsi.\n\n\"Yksinänne ette vaan saa mennä, kreivitär -- emmekähän voi jättää\nhevosia, vaunuja ja kaikkia laukuissa olevia vaatteitamme. Mitenkä\nsitte esiintyisitte?\" Irmgard mietti hetkisen.\n\n\"Eikö sitte löydy mitään keinoa -- mitään pelastusta?\" Nyt kuului\ntieltä kavioiden kapsetta.\n\nJeffykin oli kuullut ääntä tieltä ja pisti esiin mustan päänsä. Eräs\nratsastaja ajoi vanhain puiden ohi ja ohjasi hevosensa pihalle.\n\nHevonen näytti aika komealta ja ratsastaja oli epäilemättä rikas\netelävaltain maatilan omistaja.\n\nJeffy näkyi heti käsittävän kuka tulija oli, sillä hän juoksi esiin\npidelläkseen hevosta. Hän näytti kuitenkin säpsähtävän, nähdessään\nratsastajaa lähemmältä.\n\nRatsastaja pidätti hevosensa.\n\nVielä ei verannalta saattanut erottaa hänen kasvojaan.\n\n\"Se on maatilan omistaja\", sanoi Schöller.\n\n\"Hän tulee tänne, -- ehkä se on meidän pelastuksemme noista\nmaankiertäjistä.\"\n\n\"Kyllä minä sanon hänelle miten olemme tänne tulleet ja mitä hevosille\non tapahtunut\", sanoi Schöller -- \"hän näkyy menevän taloon, ehkä\ntoimittaa hän meille uudet hevoset.\"\n\nIrmgard peräytyi akkunasta, Schöllerin seuratessa maatilanomistajaa yli\npihan.\n\nJeffy tuli vastaan ja sanoi nauraen:\n\n\"Mr Vermont on tullut! Katso, hän antoi minulle kultarahan, hän on hyvä\nherra!\"\n\nSalongissa Schöller tapasi maatilanomistajan. Koska kartiinit olivat\nakkunain edessä, saattoi hän nähdä ainoastaan senverran, että mies\noli mustanverevä ja parrakas. Hänellä oli sitäpaitsi päässään leveä\nolkihattu.\n\nKun hän näki Fritz Schöllerin, näyttivät tummat silmänsä säkenöivän.\n\n\"Kuka te olette ja miksi tänne olette tullut?\" hän kysyi.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Schöller, \"pyydän suojelustanne! Laulajatar miss\nOldenburg, jonka taloudenhoitaja minä olen, tuli matkalla ollessaan\ntänne eilisiltana.\"\n\n\"Missä neiti on?\" kysyi maatilan omistaja.\n\n\"Alakerroksessa, herra Vermont. Meidän täytyy nyt vedota\nvierasvaraisuutenne.\"\n\n\"Puuttuuko teiltä mitään?\"\n\n\"Meille tehtiin ruma juoni viime yönä, hyvä herra, leikattiin jänteet\nhevostemme takajaloista.\"\n\nKylmä hymy näkyi maatilan omistajan huulilla.\n\n\"Hevosraukat makaavat nyt tallissa voimatta liikkua, ja meidän olisi\nvälttämättä päästävä matkaan.\"\n\n\"Mutta kai nyt käsitätte että neiti on pakotettu toistaiseksi jakamaan\ntaloa kanssani\", sanoi maatilan omistaja, -- \"hänelle on osotettava\nkaikkea huomiota ja jokainen hänen toivonsa on täytettävä, sillä minun\nvilpitön toivoni on että neiti tulisi viihtymään talossani. Menkää\nsanomaan se hänelle! Sanokaa, että maatilan omistaja Vermont tuntee\nitsensä onnelliseksi saadessaan talossaan osoittaa vierasvaraisuutta\nkuululle laulajattarelle. Kiiruhtakaa!\"\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nMaatilanomistaja Vermont.\n\n\nJeffy vei ruokaa ja juomaa talon herralle, joka heti oli ottanut\npuheilleen nuo kolme miestä, jotka hänelle kertoivat Jackista ja\nValkosesta naisesta.\n\nVermont oli heittäytynyt makuutyynylle ja näytti huonosti seuraavan\nkoulumestarin ja hänen toverinsa kertomuksia. Hän heitti heille hieman\nrahoja ja käski heidän mennä kaupunkiin ostamaan itselleen pukuja,\njotta sitte voisivat esiintyä hänen henkivartioinaan maatilalla.\n\nNuo kolme miestä näyttivät tyyntyvän tähän ja päättivät heti lähteä\nkaupunkiin.\n\nEvans antoi Harryn ja Silverin mennä edellä, jääden itse talon herran\nluo.\n\n\"Hän on täällä!\" sanoi hän hiljaa ja tuttavallisesti hymyillen.\n\n\"Teillä on onni, ystävä Gould!\"\n\nMaatilan omistaja hyökkäsi pystyyn.\n\n\"Jos sinä, vanha roisto, unhotat vielä kerrankaan että olen kieltänyt\ntuota nimeä mainitsemasta, niin ammun sinut kuin koiran\", hän huusi.\n\n\"Mitä nyt, -- eihän täällä ole ketään muita\", tuumi koulumestari.\n\n\"Minä olen Vermont, maatilan omistaja, muista se\", sanoi talon herra.\n\n\"Tuo kaunis laulajatar on siellä alhaalla. Hän on mennyt loukkoon!\nMutta ilman minua ei hän enää olisi täällä\", sanoi Evans hiljaa, \"minä\nolen estänyt matkan jatkamisen, ja hänen täytyy jäädä tänne!\"\n\n\"Hyvä on! Mutta kiiruhtakaa nyt, niin että pian olette täällä jälleen.\"\n\nTalon herra osoitti ovea.\n\nNyt tuli Jeffy, tuoden mukaan Jackin, jonka hän oli vapauttanut.\n\n\"Mylord\", sanoi hän, \"tässä on talonhoitaja Jack.\"\n\nJack näki nyt tilanomistajan.\n\n\"Mutta eihän se olekaan herra Vermont!\"\n\n\"Se on uusi herra Vermont, uusi herra\", selitti Jeffy.\n\n\"Kuka sinä olet, tule tänne\", käski tilanhoitaja.\n\n\"Olen Jack, isäntärenki\" vastasi kysytelty. \"Tänä yönä tuli tänne kolme\nmaankiertäjää ja sitoivat minut, kun tahdoin ajaa pois heidät.\"\n\n\"Nuo miehet jäävät taloon!\" käski Vermont. \"Olen kuullut entiseltä\nisännältä että täällä on sudenkuoppa, johon laiskat neekerit heitetään.\nJa sinne joudut itsekin ellet käskyjäni tottele. Mene työhösi, täällä\ntalossa en sinua tahdo nähdä.\"\n\nTällainen kohtelu ei isäntärenkiä miellyttänyt, mutta hän piti\nparempana alistua ja läksi talosta.\n\nJeffy odotti herransa käskyjä.\n\n\"Tule tänne!\" käski tilanomistaja.\n\nMusta palvelijatar kiiruhti laattian yli ja heittäytyi polvilleen\ntilanomistajan eteen.\n\n\"Massa, Jeffy on orjattaresi\", hän sanoi. \"Jeffy odottaa käskyjäsi.\"\n\n\"Onko talossa paitsi rouvaa tuolla alhaalla ja meitä molempia, ketään\nmuita talossa?\"\n\n\"Ei. Huoneet ovat tyhjät, sittekuin edellinen omistaja läksi.\"\n\n\"Silloin se kai oli rouva, joka viime yönä täällä käveli, kuten miehet\nkertoivat.\"\n\n\"Sitä en tiedä! Olin ylhäällä nukkumassa!\"\n\n\"Oletko vienyt rouvalle aamiaisen?\"\n\n\"Minun piti juuri viedä. Kysyin ensin mitä hän haluisi.\"\n\n\"Mitä hän tahtoo?\"\n\n\"Kannun maitoa ja korppuja, ei muuta.\"\n\n\"Näetkö tuon paperipussin tuossa pöydällä, Jeffy? Ota tuo pussi\",\njatkoi tilanomistaja, \"siinä on eräs pulveri, mikä sinun on kaadettava\nmaitoon, ennenkuin viet sen hänelle.\" Jeffy kuunteli tarkkaavasti.\n\n\"Ole vaiti äläkä anna rouvan mitään huomata\", varotti Vermont, -- \"vie\nsitte maito ja korput ja mitä hän muuta haluaa. Palvele häntä kuten\nvaltijatartasi.\"\n\n\"Tottelen, mylord!\"\n\n\"Sinä miellytät minua, sinä olet hyvä palvelijatar, ja minä olen hyvä\nherra, joka osaan palkita uskollisia palvelijoitani. Kiiruhda nyt\nrouvan luo ja sano että hän saa mitä vaan haluaa.\"\n\nJeffy otti pussin pöydältä ja poistui huoneesta. Tilanomistaja jäi\nnähtävästi tyytyväisenä nauttimaan aamiaistaan.\n\nSillaikaa oli Schöller kertonut mitä tilanomistaja oli sanonut.\nSurullisena kuuli Irmgard että hänen oli pakko hyväksyä herra Vermontin\ntarjous, koska ei hevosia ollut saatavissa. Mutta Schöller päätti\nlähiseutuvilta tiedustella uusia. Vähän ajan kuluttua saapui Jeffy,\ntuoden maitoa, laseja, korppuja ja hedelmiä, asettaen ne pöydälle.\n\nIrmgard antoi lapselle hedelmiä ja joi itse maitoa, joka maistui aika\nhyvältä.\n\nJeffy sai sitte viedä pois maidon.\n\nIrmgard alkoi miettimään asemaansa.\n\nHän ei ollut nähnyt tilanomistajaa, joka heti oli mennyt yläkertaan,\nmutta nyt hän päätti häntä puhutella ja pyytää apua matkan jatkamiseen,\nsillä hän ei enää tahtonut jäädä yöksi tähän taloon.\n\nNyt hän alkoi päässään tuntea omituista raskautta, mutta piti sitä\nluonnollisena sairaudenilmauksena levottoman yön jälkeen.\n\nMutta vähitellen pää rupesi tuntumaan yhä omituisemmalle ja pian hän\nvaipui vuoteelle, voittamattoman uneliaisuuden vaikutuksesta.\n\nHänellä ei ollut voimaa selvittää mitään, ajatukset kävivät sekaviksi,\ntodellisuus suli yhteen unelmain kanssa.\n\nJa nyt hän makasi kuin kuollut.\n\nPikku Liddy leikki laattialla.\n\nJonkun ajan kuluttua kuului askeleita ja tilanomistaja näyttäytyi\novessa.\n\nHän tuli sisään ja katseli Irmgardia, joka ei tuntunut mitään huomaavan.\n\nLiddy katseli vierasta pelonsekaisin katsein ja alkoi itkemään. Hän\njuoksi äidin luo, huutaen häntä nimeltä.\n\n\"Äiti!\" hän huusi. \"Tuossa on se paha mies, joka kerran vei minut pois\nluotasi -- --\"\n\nMutta lapsenkaan valitushuudot eivät kyenneet herättämään Irmgardia\nhorrostilastaan.\n\nHän ei liikahtanut -- ei edes avannut silmiään!\n\nLiddy painautui äitiä lähemmäksi.\n\n\"Tyhmä lapsi!\" murisi tilanomistaja, \"jos päästät ainoankaan äänen\nenää, niin annan heittää sinut orjakuoppaan.\"\n\nHän tarttui karkeine käsineen pikku tyttöön, kiskasi hänet pois äidin\nluota ja viskoi lapsen erääseen nurkkaan.\n\nNyt tilanomistaja näki edessään tuon ihanan olennon, jota hän himoitsi.\n\nHän makasi tuossa vuoteella, turvattomana -- ja tuo mies, joka nyt\ntunsi hurjaa intohimoa, tuo mies, joka väsymättä häntä vainosi, oli\nkerran omistanut tuon ihanan olennon, oli hänet hylännyt, jättänyt\nkurjuuteen.\n\nSe oli omituinen kohtalon oikku, että hän nyt oli tuomittu hulluuteen\nasti rakastamaan Irmgardia, sillä aikaa kun tämä häntä inhosi ja pakeni.\n\nEi -- nyt ei hän voinut paeta!\n\nEikä Irmgard aavistanut olevansa sen käsissä, jota hän inhosi!\n\nTilanomistaja kumartui hänen ylitsensä -- painoi suudelman hänen\nhuulilleen -- ja nautti ihanasta onnistuksen varmuudesta, kuten ennen\nmuinoin.\n\nNyt kuului ulkoa kolinaa, ääniä -- --\n\nTilanomistaja vavahti.\n\nHän kuunteli.\n\nÄkkiä kumartui hän Irmgardin ylitse, otti hänet käsivarsilleen ja nosti\nhänet ylös.\n\nIrmgard lepäsi hänen käsivarsillaan kuni kuollut.\n\nHän kantoi Irmgardin makuuhuoneeseen.\n\nSiellä asetti hän hänet varovasti vuoteelle.\n\nSitte kiiruhti hän akkunan luo ja sulki sen, niin ettei sitä\nulkopuolelta voinut avata ja veti uutimet akkunan eteen.\n\nKun tilanomistaja oli poistunut Irmgardin huoneesta, piiloutui Liddy\nerään huoneessa olevan lepotuolin taakse.\n\nTuskin oli hän piiloutunut, kun tuo pelätty mies tuli takasin\nsänkykamarista.\n\nLiddy kuuli kuinka hän kiersi lukkoon makuuhuoneen oven ja kulki\nhuoneen läpi.\n\nMutta tuskin hän oli poistunut, ennenkuin pikku tyttö juoksi esiin ja\nkiiruhti makuuhuoneen ovelle.\n\nHän tahtoi päästä äitinsä luokse!\n\nMutta se ei onnistunut! Ovi ei avautunut!\n\nHiljaa itkien istuutui hän oven luo.\n\nHän huusi äitinsä nimen.\n\nMutta äiti ei vastannut.\n\nTunnin toisensa jälkeen hän siinä itkien istui, äitinsä nimeä\nkuiskaten. Hämärä levisi yli huoneen. Niinpä painautui pikku lapsen pää\nrintaa vasten ja silmänsä sulkeutuivat.\n\nLapsi nukkui. -- --\n\nJa kun hän unessa näki suojelusenkelinsä vieressään, kumartui hän ja\nkun enkeli rakkaasti ojensi kätensä hänen ylitsensä, silloin Liddy\nhymyili unissaan, aivan kuin olisi hän varmassa suojassa.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nRogers ja henkivartio.\n\n\nEversti lähestyi ratsastaen tänä yönä Vermontin tilaa.\n\nRatsastaessaan sokurikenttäin ohi ja nähdessään maatilan rakennukset\nlaskeutuvan auringon valossa, saapui erästä sivutietä kolme ulkomaisen\nsotilaan näköistä miestä ja tarkastivat everstiä tutkivasti.\n\nTulijat olivat Harry, Silver ja koulumestari, jotka olivat hankkineet\nitselleen kirjavat univormut ja silloin olivat aivan tuntemattomat,\nsitäkin enemmän kuin he olivat antaneet partansa kasvaa ja kasvonsa\nolivat auringon ruskottamat.\n\nRogers ratsasti heidän luokseen.\n\n\"Ketä te olette?\" hän kysyi.\n\nKoulumestari naurahti hävyttömästi.\n\n\"Meidän asia on kysyä teiltä eikä teidän. Vastatkaa te meille!\"\n\n\"Univormustani kai näette kuka olen! Olen poliisieversti Rogers.\"\n\n\"Entäpä sitte, täällä on herra Vermont isäntänä\", vastasi Silver, \"ja me\nolemme hänen henkivartioitaan.\"\n\nNo, sitte voitte sanoa minulle, josko eräs rouva lapsensa kanssa on\ntullut maatilalle?\"\n\n\"Ei, mutta suurella maantiellä näimme eilen matkavaunun\", vastasi\nkoulumestari. \"Jos jatkatte matkaa tuohon asuntoon, niin kyllä sen\ntapaatte.\"\n\nRogers, jolla ei ollut mitään syytä epäillä miesten puheita, antoi\nheidän mennä, eikä voinut olla nauramatta heidän koomillisille\npuvuilleen. Eikä liioin maksanut vaivaa puhella noiden asestettujen\nmiesten kanssa, sillä he näyttivät jotenkin roistomaisilta.\n\nMiesten kadotessa ja hämärän jo laskeutuessa seudun yli kannusti Rogers\nhevostaan päästäkseen jatkamaan matkaansa niin kauas kuin mahdollista\nleveällä maantiellä.\n\nÄkkiä hänestä tuntui että joku pimeässä tuli vastaan.\n\nSe olikin eräs ratsastaja.\n\n\"Halloo\", hän huusi, \"te kai olette paikkakuntalainen, minä olen\neversti Rogers ja pyrin lähimpään kaupunkiin. Voitteko neuvoa minulle\ntietä?\"\n\n\"Oi taivas, sepä oli onni että teidät tapasin, minä olen Fritz\nSchöller.\"\n\nRogers ei ollut korviaan uskoa.\n\n\"Tekö se olette? Missä on rouva Nordheim?\"\n\n\"Rouva Nordheim on tuolla maatilassa, jonka Vermont omistaa.\"\n\n\"Siellä ei hän ole. Olin siellä lähellä äsken ja tapasin kolme sotilaan\nnäköistä miestä. He sanoivat ettei talossa ollut mitään matkustavaa\nnaista.\"\n\n\"Teitä on petetty, herra eversti! Nuo kolme miestä on tilanomistajan\npalveluksessa.\"\n\n\"Rouva Nordheim on siis siellä?\"\n\n\"Niin, ja pikku Liddy myöskin.\"\n\n\"Kertokaa, miten tänne tulitte.\"\n\n\"Niin, meidän oli pakko jäädä tänne, kun viime yönä leikattiin poikki\nhevostemme takajalkaan jänteet. Nyt olen ollut hakemassa uusia hevosia,\nmutta en saanut muita kuin tämän. Jos te, herra eversti, tahtoisitte\nlainata meille hevosenne, niin pääsisimme täältä pois, sillä minä olen\nvarma siitä, että meitä vastaan kudotaan juonia talossa.\"\n\n\"Luuletteko että tilanomistaja tahtoo estää matkaanne?\"\n\n\"En sitä tiedä, päinvastoin on hän käskenyt täyttämään kaikki rouva\nNordheimin toivomukset. Mutta tapaus hevosten suhteen on hyvin\nepäilyttävä ja luulen olevan parasta poistua talosta hiljaisuudessa.\nMuun kertoo kyllä teille rouva Nordheim.\"\n\n\"Olipa onni että tapasin teidät, Schöller, sillä tänne ei Irmgard\nkauvemmaksi voi jäädä. Me voimme valjastaa tämänkin hevosen vaunujen\neteen\".\n\nSchöllerin ehdotuksen mukaan päätettiin salaisesti poistua maatilalta.\nHevoset vietiin talon läheiseen metsään ja sidottiin erääseen puuhun.\n\nRogers tahtoi tavata Irmgardin, jonka vuoksi hän Schöllerin seurassa\nkenenkään huomaamatta pääsi verannalle asti. Huoneet olivat kuitenkin\npimeät, mutta Irmgardin ovi oli lukitsematon.\n\nHe avasivat oven varovasti.\n\n\"Rouva Nordheim, oletteko siellä?\" kysyi Rogers.\n\nEi vastausta.\n\n\"Olisiko hän jo nukkunut?\" tuumi Rogers.\n\nHän sytytti tulitikun.\n\nHuone oli tyhjä.\n\nSchöllerin kasvot osottivat surua ja hämmästystä.\n\n\"Hän on poissa!\" sanoi hän hiljaa.\n\n\"Mutta minne hän on voinut mennä? Jalkasin ja lapsi mukanaan?\"\n\nHe tutkivat huonetta, olisiko Irmgard jättänyt jälkeensä mitään lappua,\nmutta turhaan, mitään ei ollut.\n\n\"Meidän täytyy etsiä häntä\", sanoi Rogers, \"tulkaa!\" He poistuivat\nkiireesti.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nIhmismetsästys.\n\n\nYö oli levinnyt seudun ylitse.\n\nTilanomistajan huoneakkunat olivat avoimet ja raitis yöilma tunki\nhuoneeseen.\n\nTilanomistaja oli noussut mukavasta makuuasennostaan. Hänellä oli\npalava kynttilä kädessään. Tuo mustapartainen, auringon ruskottama\nmies, jonka kasvojen juonteet ja levoton katse tarkalle tutkijalle\ntodisti hänen olevan Arthur Nordheimin, joka taasen verrattomalla\ntaidolla oli onnistunut pääsemään takaa-ajajistaan, oli puettu\nvaaleansiniseen takkiin ja valkosiin, leveisiin housuihin. Hänen\nsormillaan välkkyivät kalliit timanttisormukset.\n\nPalava kynttilä kädessään hän astui alas alakerrokseen.\n\nHänen kasvonsa osottivat iloisia toiveita. Eräässä alakerroksen\nhuoneessa hänellä oli aarre, jota hän kauan oli hakenut ja nyt vihdoin\nlöytänyt! Irmgard oli hänen omansa ja tietämättään kenenkä vallassa\noli. Hän ei ollut nähnyt Vermonttia niin tarkkaan että olisi tuntenut.\n\nHän astui huoneen ovelle ja avasi sen. Tilanomistaja tiesi mistä ihana\nIrmgard löytyisi.\n\nMutta hän peräytyi hämmästyneenä, kun huomasi huoneen olevan tyhjänä.\n\nIrmgard oli poissa eikä pikku Liddyäkään missään näkynyt.\n\nKuka oli ryöstänyt tuon kauniin naisen?\n\nHän kuuli jotain heikkoa ääntä -- askeleita -- --\n\nJoku käveli viereisessä huoneessa.\n\nIrmgard!\n\nHän astui hiljaa avonaisen oven luo ja valaisi pimeän huoneen.\n\nHän tuijotti huoneeseen eikä ollut silmiään uskoa. Mitä se oli?\n\nPimeässä huoneessa seisoi nainen. Valo sattui häneen ja näki hänen\nolevan yöpuvussa.\n\nSe ei ollut Irmgard!\n\nKuka oli tämä vieras, joka liiteli läpi huoneen?\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi tilanomistaja.\n\nNainen seisahtui. Hän oli huomannut Arthurin, mutta nyt kulki hän\nedelleen vastaamatta kysymykseen.\n\n\"Pysähdy!\" huusi Arthur. \"Vastaa! Kuka sinä olet ja mistä tulet?\"\n\nNyt nainen oli avannut eteiseen johtavan oven.\n\nKiivas ilmanveto kulki huoneen läpi ja sammutti kynttilän, joka oli\ntilanomistajan kädessä.\n\nHuoneessa vallitsi pimeys.\n\nArthur ei kuitenkaan ollut pelkuri.\n\nHän kiiruhti naisen perässä.\n\n\"Valoa! Kuka tuo nainen on? Tulkaa tänne!\" kuuluivat Arthurin huudot.\n\nYläkerrasta kuului ääniä ja askeleita rapuissa.\n\nKoulumestari, Harry ja Silver tulivat näkyviin.\n\n\"Tännepäin\", huusi tilanomistaja, \"missä hän piiloutuu, tuo valkea\nrouva? Valoa! Hänen täytyy löytyä!\"\n\n\"Missä hän on?\" huusi Silver. \"Me etseimme häntä koko viime yön, mutta\nemme löytäneet.\"\n\nKun huoneeseen saatiin valoa, katseli Arthur äkkiä ympärilleen, mutta\nvalkopukuisesta naisesta ei näkynyt jälkeäkään.\n\nTakaovi, joka johti ulos suurelle pihamaalle, oli kuitenkin avoin.\n\nSitä tietä hän siis oli mennyt.\n\nTilanomistaja kiiruhti ulos samaa tietä koulumestarin jälessä.\n\"Laskekaa irti verikoirat\", huusi tilanomistaja, \"heillähän ei pitkiin\naikoihin ole ollut mitään tekemistä.\"\n\nOvet avattiin ja koirat juoksivat ulos.\n\nUlvoen juoksivat he edestakaisin jälkiä etsien.\n\n\"Tuokaa tänne pyssyt\", huusi Vermont, \"meidän täytyy löytää hänet.\nMinun täytyy saada selkoa, kuka tuo nainen on.\"\n\nPyssyjä tuotiin esille, koirat tuntuivat saaneen vainun ja miehet\njuoksivat jälessä noita vanhoja puita kohti.\n\nAjometsästys alkoi.\n\nPyssy kädessä ja valmiina ampumaan seurasi Arthur koiria jonkun matkan\npäässä. Pimeässä näki hän erään olennon, ja nosti hanan sekä tähtäsi ja\noli juuri aikeissa ampua, kun kuului kova huuto.\n\nKoirat juoksivat olentoa kohti.\n\n\"Elkää ampuko! Se olen minä, Jeffy!\"\n\nNeekerinainen tuli lähemmäksi.\n\nHän lankesi polvilleen tilanomistajan eteen ja ojensi rukoilevasti\npaljaat mustat käsivartensa tilanomistajaa kohti.\n\n\"Massa, armahda, mitä aijot tehdä?\"\n\n\"Oletko nähnyt tuon vieraan, kalpean naisen?\" kysyi Arthur.\n\n\"Mitä sitte on tapahtunut? Tahdotko etsiä häntä verikoirilla?\" huudahti\nJeffy kuoleman tuskissa. \"Käänny ympäri, älä häntä aja takaa!\"\n\n\"Kuka hän sitte on?\" huusi Arthur.\n\n\"Elä häntä aja takaa, herra, sillä se tulee sinulle onnettomuudeksi,\narmahda, elä ammu hänen jälessään, siitä syntyy sinulle onnettomuutta\",\nrukoili Jeffy.\n\n\"Oletko hullu, mitä tuo vieras minulle voisi tehdä?\"\n\n\"Hän ei ole mikään vieras, hän on lady Vermont!\"\n\n\"Mitä sanot, lady Vermont?\"\n\n\"Niin, lady Helene.\"\n\n\"Yksinkertaista taikauskoa, entinen tilanomistaja sanoi että hänen\nvaimonsa oli kuollut.\"\n\n\"Ken tietää, miten hänen laitansa on. Sanotaan että hän heittäytyi\nkaivoon. Olen usein nähnyt hänet öiseen aikaan.\"\n\n\"Jos hän on lihaa ja verta, ei hän ole voinut hävitä jäljettömästi.\"\n\n\"Hänhän ampui minua\", huudahti Silver, \"miksi emme me siis voisi häntä\nampua! Jos minä hänet näen, eikä hän seisahdu käskyn mukaan, niin ammun\nminäkin häntä.\"\n\n\"Mitäpä me välitämme tuosta mustasta naisesta\", tuumi Harry.\n\n\"Koirat näkyvät löytäneen jäljet, näkyvät hakevan innokkaasti\",\nhuudahti Frans.\n\n\"Mene tiehesi\", ärjäsi tilanomistaja yhä polvistuvalle Jeffylle.\nKoulumestari ja hänen molemmat toverinsa jatkoivat takaa-ajoa.\n\n\"Elä usko, että hänet löydät\", sanoi Jeffy\n\nMutta Arthur ei kuunnellut tuon mustan puhetta. Hän tuumi että Irmgard\nja hänen lapsensa ehkä olivat päässeet pakoon tuon salaperäisen naisen\ntoimesta ja hänen täytyi tunnustaa, minne ne oli viety, sillä hintaan\nmihin hyvänsä olivat ne löydettävät.\n\nTilanomistajan henkivartio seurasi molempia koiria.\n\nJeffy, joka huomasi ettei täällä mitään voinut tehdä, nousi ja katseli\nhetken poistuvia miehiä. Sitte hän palasi makuutilalleen.\n\nHän mutisi itsekseen joitakin käsittämättömiä sanoja.\n\nRohkaisevilla huudoilla Arthur usutti koiria ja seurasi heitä. Tämä\nyöllinen metsästys oli seikkailijan mieleen.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nRuumis kappelissa.\n\n\nSill'aikaa oli Rogers ja Schöller tutkinut tilan ympäristöä ja koirat\nolisivat ehdottomasti heidät löytäneet ja hyökänneet heidän kimppuunsa,\nellei jotain arvaamatonta olisi tapahtunut.\n\nKun he tulivat tallin taustalle, kuulivat he jonkun pimeässä\nliikuskelevan.\n\nEräs mies tuli esiin.\n\n\"Se olen minä, Jack\", hän kuiskasi, \"ja ellen erehdy, olette te tuon\nvieraan naisen seuralainen\", sanoi hän Schöllerille.\n\nRogers katseli tutkivasti tuota mustapartaista miestä, joka näytti\nepäilyn alaiselta, eikä Schöllerkään näyttänyt olevan tyytyväinen tähän\ntapaamiseen.\n\n\"Oletteko meitä vaanimassa?\" hän kysyi.\n\n\"Tarkotatteko uuden tilanomistajan toimesta? Silloin olette erehtynyt,\nen minä hänestä pidä.\"\n\n\"Mutta olettehan hänen palveluksessaan?\"\n\nPihalta kuului melua.\n\n\"Koirat laskettiin irti. On aika että vien teidät suojaan\", sanoi Jack\ntotisena. \"Tulkaa tänne sisään.\" Hän avasi pienen oven.\n\n\"Me haemme naista ja lasta\", sanoi Fritz Schöller, seuratessaan Jackia\npimeään käytävään.\n\n\"Häntä tilanomistajakin hakee\", mutisi Jack. \"Verikoirain kanssa?\",\nRogers huudahti. \"Koirat repivät tuon onnettoman palasiksi!\"\n\n\"Ei hätää mitään, antaa hänen etsiä, eivät he mitään löydä. Ojentakaa\nminulle kätenne, niin minä teitä johdan.\"\n\n\"Minne?\" kysyi Fritz Schöller.\n\n\"Epäilettekö minua? Onko teillä revolveri mukananne?\"\n\n\"Kyllä meillä on\", sanoi Rogers.\n\n\"No, silloinhan voitte ampua minut, jos tahtoisin pettää teidät\", sanoi\nJack, \"eikö siinä ole teille kyllin varmuutta?\"\n\n\"Minne meitä viette?\" kysyi Schöller, ojentaen kätensä Jackille, joka\nvei häntä edelleen pimeässä käytävässä.\n\n\"Hänen luokseen, jota haette.\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Rogers. \"Miten hänen laitansa on?\"\n\n\"Hän on kuollut\", sanoi Jack.\n\nRogers pelästyi kauheasti.\n\nSamoin oli Schöller liikutettu.\n\n\"Kuollut? Jumalan tähden -- kuollut?\"\n\n\"Saatte nähdä hänet. Tulkaa!\"\n\n\"Mitä hänelle on tapahtunut?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", vastasi Jack.\n\n\"Ja missä hän on\", huudahti Rogers sekä Schöller yhtäaikaa.\n\n\"Minä vien teidät hänen luokseen, nyt kun se käy päinsä. Antakaa\ntilanomistajan hakea häntä koirineen, ei hän mitään löydä, sillä ei hän\ntiedä missä rouva on. Enkä minäkään tiedä miten hän tänne on tullut.\"\n\n\"Sehän ei voi olla mahdollista\", sanoi Rogers, \"kuinka hän olisi\nkuolleena löydetty, poissa huoneestaan\"?\n\n\"Missä lapsi on?\"\n\n\"Lapsi on hänen luonaan.\"\n\nJack kulki edelleen ja toiset jälessä. Tie kulki nyt pihan yli\npuutarhaan. Puiden välistä näkyi pieni rukoushuone.\n\nJoka nousi rappuja ylös ja avasi korkean, leveän oven. Rukoushuoneen\ntakaseinämön luona oli vaaleansininen jalusta, ja sen yläpuolella\npurppuran punainen kullalla kirjailtu katos. Jalustalla lepäsi Irmgard\nliikkumattomana.\n\nHänen vieressään makasi polvistuen pikku Liddy. Rogers ja Schöller\nastuivat sisään.\n\nPikku Liddy nousi ja ojentaen kätensä Rogersia kohti, juoksi hän\ntulijoita vastaan.\n\n\"Eversti-setä\", huudahti hän ja puhkesi itkuun.\n\nItkevä lapsi tarttui Rogersiin, joka nosti hänet käsivarrelleen.\n\n\"Lapsi raukkani\", sanoi hän syvästi liikutettuna.\n\nLiddy tarttui häntä kaulaan.\n\n\"Oi, eversti-setä, kuinka minua on pelottanut täällä!\" sanoi tuo\nvapiseva lapsi, \"rakas äitini ei kai milloinkaan enää herää! Tulkaa\nhäntä herättämään! Ei hän minua kuule, mutta ehkä hän herää, jos sinä\nhäntä huudat.\"\n\nNuo sanat tuntuivat niin liikuttavan Schölleriä, että hän sai vedet\nsilmiinsä, astuessaan katsomaan hengetöntä Irmgardia.\n\nHän kumartui alas -- tarttui Irmgardin käteen -- se oli kylmä kuin\nkuolleen ainakin.\n\n\"Irmgard\", huudahti eversti vapisevalla äänellä, \"kaikkivaltias Jumala\n-- Irmgard -- onko se mahdollista -- etkö minua kuule? -- Heräjä!\nLapsesi tähden, rakkauteni tähden, heräjä!\"\n\nMutta Irmgard ei liikahtanut.\n\nKuinka kaunis hän oli!\n\n\"Suru ja pelko hänet on tappanut\", sanoi Schöller, --\n\n\"Kaikki on ohi!\"\n\n\"Mutta, sano minulle, rakas lapsi, kuinka äitisi tänne on joutunut?\"\nsanoi Rogers.\n\n\"Kyllä kerron sinulle kaikki\", vastasi pikku tyttö. \"Söimme yhdessä\naamiaista. Äiti joi maitoa ja minä söin hedelmiä, mutta sitte äiti\nväsyi ja nukkui. Minä leikin hänen jalkojensa juuressa, mutta luulen\nettä minäkin hetkeksi nukuin. Sitte tuli kauhea, mustapartainen mies,\njota minä kovasti pelästyin. Hän näytti samalle miehelle, joka kerran\nryösti minut äidin luota.\"\n\nSiis Nordheim, ajatteli eversti.\n\n\"Rakas lapsikulta, oletko varma siitä, ettet tuota uneksinut?\" hän\nkysyi.\n\n\"Ei everstisetä, en nähnyt unta. Minähän huusin ja hän työnsi minut\nnurkkaan.\"\n\n\"Entä sitte?\"\n\n\"Minä menin piiloon -- hän kantoi äidin makuuhuoneeseen ja meni sitte\ntiehensä. Minä karkasin makuhuoneeseen. Paha mies oli poissa. Äiti\nnukkui ja minä asetuin istumaan hänen viereensä.\"\n\n\"Mutta, rakas lapsi, tuohan tapahtui makuuhuoneessa, kuten sanoit, --\nkuinka on sitte äitisi tänne kappeliin joutunut? ja kuinka sinä olet\ntullut tänne?\"\n\nLiddy katseli Rogersia ihmetellen.\n\n\"Sitä en tiedä, everstisetä\", hän vastasi.\n\n\"Mutta kai sinä sentään tiedät, miten olet tullut tänne tuolta toisesta\nrakennuksesta, pikku Liddy?\"\n\nPikku tyttö ravisti päätään kieltävästi.\n\n\"Ei everstisetä minä olen nukkunut. Kun sitte heräsin, olin täällä ja\näiti makasi tuossa.\"\n\n\"Merkillistä. -- Schöller, tuokaa tänne hevoset ja matkavaunut\", käski\neversti päättävästi. \"Viemme rouva Irmgardin ja lapsen täältä pois.\nSeuratkaa Schöllerin mukana\", sanoi hän Jackille, \"minä odotan täällä.\"\nMolemmat miehet menivät.\n\nNyt oli Rogers yksinään sen naisen kanssa, jota hän rakasti, mutta joka\nainiaaksi oli häneltä mennyttä. Suru valtasi hänet kokonaan.\n\nHän lankesi polvilleen ja tarttui Irmardin kylmään, hengettömään käteen.\n\n\"Everstisetä!\" huudahti Liddy. \"Miksi ei äiti herää?\"\n\n\"Onneton, orpo lapsi! Me olemme kadottaneet rakkaan äitisi! Hän ei\nkoskaan enää herää, hän ei koskaan enää palaa! Mutta minä olen sinun\nluonasi! Minä otan sinut mukaani ja sinä saat olla minun lapseni!\"\n\n\"Setä, emmekö ota äitiä mukaan?\"\n\n\"Kyllä, rautatieasemalle asti.\"\n\n\"Mutta Kuinka äiti voi nukkua niin kauan?\"\n\nLapsi ei vielä käsittänyt että Irmgard oli kuollut.\n\nNyt kuului ulkoa kiireisiä askeleita ja Jack tuli sisään.\n\n\"Herra eversti\", sanoi hän hengästyneenä, \"tilanomistaja ei anna ottaa\nkuollutta mukaan.\"\n\nRogers oli noussut seisaalleen.\n\nHän näytti suuttuvan.\n\n\"Tilanomistaja?\" hän huudahti. \"Millä oikeudella?\"\n\n\"Hän selittää olevansa herra täällä.\"\n\n\"Aivan oikein. Mutta ei hän ole tämän rouvan ja lapsen herra.\"\n\n\"Henkivartijat tulevat tänne! Asestetut miehet ovat ottaneet hevoset ja\nvaunut takavarikkoon.\"\n\n\"Mitä tämä mies uskaltaa?\"\n\n\"Saatte itse pian sen kuulla. Minä vaan kiiruhdin sitä teille heti\nkertomaan. Tilanomistaja ei tiennyt että rouva ja lapsi olivat täällä.\nSchöller oli varomaton, kun sanoi että hän toi vaunut tänne hakeakseen\nrouvaa.\"\n\nNyt kuului ulkona ääniä ja raskaita askeleita\n\nRogers kuuli Schöllerin väittävän vastaan.\n\nHän oikasihe ja meni ovelle.\n\nSchöller ja hänen perässään asestettuja miehiä oli sinne tulossa.\n\n\"Herra eversti, se on kuulumatonta\", huusi Schöller, \"me emme saa viedä\nhäntä pois.\"\n\n\"Mitä se tahtoo sanoa? Tahdotaanko meiltä riistää vapautemme?\" kysyi\nRogers.\n\nKoulumestari tuntui olevan vartion päällikkö, sillä hän tuli lähemmäksi\nja teki sotilaallista kunniaa.\n\n\"Herra eversti, se on erehdys, herramme ei tahdo rajoittaa teidän eikä\ntuon miehen vapautta. Te voitte hevosinenne ja vaunuinenne milloin\nhyvänsä poistua maatilalta.\"\n\n\"Me tahdomme ottaa tämän rouvan mukaan\", huudahti Rogers.\n\n\"Se ei käy päinsä, hyvä herra, sitä meidän täytyy väkisin estää.\nHerramme ei millään ehdolla tahdo että kuollut viedään täältä pois,\nvaan tahtoo haudata hänet tänne.\"\n\n\"Mikä oikeus hänellä on vastustaa minua, poliisieverstiä?\"\n\n\"Mylord, olette toisesta valtiosta\", vastasi Evans hymyillen, \"täällä\non jokainen tilanomistaja kuningas omalla alueellaan.\"\n\n\"No, senpä saamme nähdä, onko tilanomistajalla oikeus pidättää naista,\njonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä\" huudahti Rogers, --\n\"tulkaa Schöller, me lähdemme Columbiaan!\"\n\nRyhdikkäänä astui Rogers ulos kappelista.\n\nPikku Liddy juoksi itkien hänen jälkeensä.\n\n\"Everstisetä\", huusi hän nyyhkien, \"elkää jättäkö äitiä ja minua tänne\nyksin!\"\n\n\"Ei lapseni, ei!\" sanoi Rogers lempeästi, nostaen pikku tytön\nkäsivarrelleen, \"sinut otan mukaani! Sitte haemme rakkaan äitisikin.\"\n\nHän meni, Schöllerin seuraamana. Henkivartioväki asettui kappelin\nedustalle.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nColumbiassa.\n\n\nNoin kymmenen peninkulman päässä Vermontin maatilasta sijaitsi\nColumbian kaupunki.\n\nKaupungin torin laidassa oli laaja talo, johon poliisilaitos ja\ntuomioistuin olivat sijoitetut.\n\nMuutamia päiviä edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen istui\npoliisipresidentti suuressa ja hienossa kirjotushuoneessaan.\n\nMr Crafford oli jo vanhempi mies, mutta hänen kasvojensa juonteet\nosottivat suurta mielenlujuutta ja työkykyä.\n\nSamassa huoneessa oli eräs hänen käskyläisensä, joka järkensä ja\nsukkeluutensa kautta oli ansainnut päällikön erityisen luoton ja tuo\npoliisi oli -- neekeri.\n\nSamuel oli juuri antanut päällikölleen raporttinsa, kun eräs palvelija\nastui sisään tuoden kortin poliisipresidentille.\n\n\"Poliisieversti Rogers\", hän luki, \"Samuel, mene käskemään eversti\nsisään.\"\n\n\"Te olette New-Yorkin valtion poliisieversti\", sanoi Crafford,\ntervehtien Rogersia ystävällisesti, -- \"mikä teidät tuo tänne\nColumbiaan? Olkaa hyvä, istukaa!\"\n\nRogers noudatti tarjousta.\n\n\"Haen Gouldia, mylord!\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Tämä Gould on oikeastaan eräs insinööri Arthur Nordheim, joka\nkotimaassaan Saksassa aikaisemmin oli naimisissa, mutta jätti vaimonsa\nIrmgardin ja pikku lapsensa. Hän on tehnyt sekä ensimäisen vaimonsa\nIrmgardin että rouva Gouldin onnettomaksi. Nyt hän taas vainoo\nensimäistä vaimoaan, Irmgardia, ja kun Irmgard oli lähtenyt tänne\netelään pakoon vainoojaansa, joka esiintyi eversti Wilsonina, niin\narvelin löytäväni hänet täälläpäin.\"\n\n\"Wilson -- Wilson\" -- lausui Crafford, -- \"ei täällä ole mitään eversti\nWilsonia.\"\n\n\"Luulen kuitenkin, että hän on täällä läheisyydessä. -- Tuo onneton\nIrmgard saapui matkallaan erään rikkaan miehen maatilalle ja on siellä\npäättänyt päivänsä. Minä löysin hänet maatilalta, hänet ja lapsen. Nyt\ntahdoin ottaa kuolleen ruumiin mukaani, mutta tilanomistaja kielsi\nruumista ottamasta, selittäen itsellään olevan oikeuden haudata se, kun\nhänellä oli rajaton valta tilallaan.\"\n\n\"Hän on oikeassa, herra eversti\", selitti Crafford heti, \"jokaisella\ntilanomistajalla on tuo oikeus! Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Tilanomistaja Vermont!\"\n\n\"Vermont, hänhän on myynyt tilansa, ei hän kai enää ole tilalla.\"\n\n\"No, sitte se kai on uusi omistaja?\"\n\n\"Oletteko varma, herra eversti, että tuo Gould tai Nordheim tai Wilson\non täällä?\" kysyi Crafford.\n\n\"Aivan varmaan täällä läheisyydessä.\"\n\nCrafford soitti ja musta poliisi tuli huoneeseen.\n\n\"Samuel\", sanoi Crafford, \"Oletko täällä huomannut jonkun upseerin\npunasessa everstin univormussa?\"\n\nNeekeri mietti hetken.\n\n\"Ei, mylord.\"\n\n\"Samuel on luotettava urkkija\", sanoi Crafford Rogersille, -- \"saatte\nhänet käytettäväksenne. Samuel saa hakea läpi koko seudun tuota\nWilsonia. Jos hän on täällä, löytää Samuel hänet varmasti.\"\n\n\"Tunnetteko rikkaan Vermontin maatilan?\" kysyi Rogers mustalta\npoliisilta.\n\n\"Otan siitä selon, herra eversti\", vastasi Samuel.\n\n\"Wilson tulee kaiketi näyttäytymään tuon maatilan läheisyydessä, siellä\nteidän on alettava tutkimuksenne\", sanoi Rogers.\n\n\"Tuo eversti on murhaaja Gould tai Nordheim\", sanoi Crafford.\n\n\"Jos siis löydätte jonkun everstin, niin kutsukaa häntä sillä nimellä,\nja ellei hän tunnusta tuota nimeä, niin olette löytänyt kauvan haetun\nmurhaajan\", lisäsi Crafford.\n\n\"Pelkäänpä että Nordheim siinä tapauksessa pistäisi Samuelin\nkuoliaaksi\", sanoi Rogers.\n\nSamuel nauraa irvisti.\n\n\"Herra eversti, kyllä minä puoleni pidän.\"\n\n\"Samuel on jättiläinen voimiltaan\", kehui hänen isäntänsä.\n\n\"Onpa sekin hyvä, mutta siitä huolimatta luulen olevan parasta käyttää\nkavaluutta\", ehdotti Rogers.\n\nTämä tuntui myös olevan salakavalan neekerin makuun.\n\n\"Jos pukisitte itsenne työmieheksi, joka on työnhaussa\"\n\n\"Niin, herra eversti, se käy päinsä\", myönsi Samuel.\n\n\"Semmoisena voitte mennä minne hyvänsä, ilman että kukaan saa selkoa\ntarkotuksestanne.\"\n\nSamuel hymyili tyytyväisenä.\n\n\"Ja jos sitte tapaatte punatakin, niin koettakaa päästä puheisiin\nhänen kanssaan ja ottakaa hänestä selko. Kertokaa tavanneenne erään\nlaulajattaren, jolla oli lapsi mukanaan, ja jos hän osottaa tunteneensa\ntuon laulajattaren, niin koettakaa viekotella hänet tänne Columbiaan.\"\n\n\"Kyllä hänet löydän, herra eversti\", selitti neekeri, \"ja kun olen\nhänet löytänyt, niin on hän pian vangittu.\"\n\n\"Milloin ryhdytte toimeen, Samuel?\" kysyi Rogers.\n\n\"Tunnin jälestä.\"\n\n\"Siis sokuriviljelystyömiehenä.\"\n\n\"Niin, mustana Sam'ina\", vastasi musta poliisi nauraen, \"minulla on\nvaatteet entiseltään. Olen ennen ollut Vermontin tilalla.\"\n\n\"No, sitä parempi\", huudahti Rogers, \"se helpottaa asiata.\"\n\n\"Hän oli ennen siellä orjana.\"\n\n\"Tässä saatte rahoja\", sanoi Rogers, ottaen esille kukkaronsa.\n\n\"Ei vielä, herra eversti\", vastasi Samuel, \"mieluimmin vasta\njälestäpäin.\"\n\nCrafford nauroi.\n\n\"Hän ei luota itseensä, herra eversti, jos hänellä olisi taskut\ntäynnään rahoja, voisi hän matkalla ruveta juopottelemaan kuten\nennenkin\", sanoi Crafford.\n\n\"No, olkoon niin\", sanoi Rogers ja pisti kukkaron taskuunsa.\n\nKaikki oli nyt valmiiksi sovittu. Rogers jätti Crafford'ille\njäähyväiset, kiitti ystävällisyydestä ja poistui.\n\nKun hän tuli ulos kadulle ja oli menossa hotelliin, jossa asui, tuli\nhän äkkiä ajatelleeksi entistä tilanomistajaa mr Vermontia, jonka\nCrafford kertoi asettuneen asumaan vastapäätä olevaan hotelliin.\n\nRogers ilmoittautui Vermontin puheille ja käskettiin kotvan ajan\nodotuksen jälkeen salonkiin.\n\nLopulta tuli tilanomistaja sisään. Päältä näkyi että hän oli kovin\nylpeä mies. Hän tuijotti Rogersia sameilla silmillään ja kysyi mikä\nunivormu Rogersilla oli.\n\n\"Olen poliisieversti New-Yorkin valtiossa, ja minulla olisi teille\nasiata.\"\n\n\"Minulla on kiire\", selitti tilanomistaja.\n\n\"Minä pyydän ainoastaan erästä selitystä. Teidän nimennehän on Vermont!\nkuka on maatilanne ostaja? Onko tuo Vermont joku sukulaisenne?\"\n\n\"Niin, häntä kutsutaan Vermontiksi.\"\n\n\"Erehdytte, tilaa kutsutaan ainoastaan Vermontin tilaksi, siinä kaikki.\"\n\n\"Siis on uudella ostajalla toinen nimi?\"\n\n\"Luonnollisesti! Mikä hänen nimensä nyt onkaan -- nimen olen aivan\nunhottanut tällä hetkellä\", vastasi Vermont huolimattomasti.\n\n\"Onko hänen nimensä Wilson?\"\n\n\"Wilson? Ei. Ei se hänen nimensä ollut. En minä häntä tunne\", ja näin\nsanoen poistui Vermont salista.\n\nMitä oli Rogersin nyt tehtävä, saadakseen haltuunsa Irmgardin ruumiin.\n\nHän sai äkkiä uuden ajatuksen.\n\nRogers kiiruhti lähettämään sähkösanoman Bernardille, jossa kertoi mitä\noli tapahtunut.\n\nNyt hänen oli pakko mennä hänen luokseen, jonka ijäksi oli menettänyt.\nKuinka rakas eikö hän ollutkin! -- -- --\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nVanhat tuttavat.\n\n\nHautakuorissa, jossa joku vanha tilanomistaja sekä hänen sukulaisensa\nolivat haudatut, lepäsi nyt Irmgard kirstussaan.\n\nHeikko valo eräästä akkunasta lankesi hänen kalpeille, kauniille\nkasvoilleen, jotka liikkumattomuudessaan näyttivät marmoriin\nveistetyiltä.\n\nVielä hänen poskillaan tuntui olevan heikko puna, kuin ei kuolemalla\nolisi ollut valtaa hävittää noilta hienoilta kasvoilta sen kauneutta.\n\nKuorissa vallitsi syvä hiljaisuus.\n\nKatossa riippui himmeä lamppu.\n\nLamppu, joka öisin paloi, sammutettiin aamusin. Tilanomistajan käskystä\npaloi lamppu sitte Irmgardin hautajaisten ja Jeffy piti huolta valosta.\nPaitsi Jeffyä ei kukaan kuolemanrangaistuksen uhalla saanut lähestyä\nhautakuoria ja kappelista johtava ovi olikin sentähden aina suljettu.\n\nPimeys oli levinnyt puutarhan yli, viimeinen iltatuulen leyhäys\nliikutti puiden lehtiä ja oksia ja kuorissa vallitsi yö.\n\nPuiden välistä näkyi lyhdyn valo ja Jeffyn musta, puolialaston vartalo\ntuli näkyviin.\n\nRappusille päästyään pani hän lyhdyn maahan, kumartui ja rukoili.\n\nHiljaa kulki hän laattian ylitse, kumartui rukoilemaan pyhän neitsyeen\nkuvan edessä ja nousi sitte täyttämään lampun öljyllä. Sitte otti hän\ntaskustaan avaimen ja avasi hautakuorin oven. Pelkäämättä kuolleitten\nläheisyyttä astui hän kuoriin, laittaakseen sielläkin kuntoon lampun.\n\nLampun sytytettyään astui hän avonaisen kirstun luokse ja tarkasti\nIrmgardia.\n\nHäntä tuntui ihmetyttävän että kuollut yhä näytti ainoastaan nukkuvalta.\n\nJeffy otti kuitenkin pian lyhtynsä ja poistui kuorista, astuen\npuutarhaan.\n\nKuivat lehdet ja risut rasahtivat ja viidakosta näkyi neekerin musta\npää.\n\nKun hän oli vakuuttautunut siitä, ettei puistossa ollut ketään\nmuita kuin hän, astui hän esiin. Hän oli puettu lyhyeen, vaaleaan\ntakkiin ja housuihin, mutta pää ja jalat olivat paljaat. Hän näytti\nsunnuntaipukuiselta neekerityömieheltä.\n\nHetken tarkasteli hän kappelia, joka näytti olevan tuttu rakennus.\nHänen huomiotaan herätti vain valaistus, josta hän sai ajatuksen, että\njoku saattoi olla siellä sisällä.\n\nHän hiipi erään akkunan luo.\n\nNyt saattoi hän nähdä kuoriin hieman himmeitten ruutujen läpi.\n\nHän hämmästyi kovin ja teki ristinmerkin.\n\nNäkö, mikä häntä kohtasi, tuntui näkyhäiriöltä. Kuorissa seisoi\nIrmgardin kirstun ääressä nainen valkeassa puvussa, toisessa kädessään\noli hänellä eräs astia, josta hän harvakseen ja varovasti kaatoi\njotakin Irmgardin suuhun.\n\nValkopukuinen nainen ei voinut nähdä akkunan takana olevaa miestä, hän\ntarkasti vain kirstussa makaavaa Irmgardia, jonka päätä hän toisella\nkädellään piti hieman koholla.\n\nKun tuo valkonen olento lopulta liikahti, peräytyi neekeri akkunan\nluota.\n\nValkea rouva poistui hautakuorin oven kautta, jonka lukitsi ja liiti\nsitten kuten henkiolento rappuja alas, poistuen pimeyteen.\n\nNeekeri, joka olennon ohimennessä oli piilottaunut erään pensaan\ntaakse, nousi taas, aikoen juuri hiipiä hänen jälessään, kun Jeffy tuli\nnäkyviin erästä käytävää pitkin.\n\nKun hän näki neekerin, seisahtui hän kauhistuneena.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Jeffy. \"Jos herra näkee teidät, olette kuoleman\noma!\"\n\nÄkkiä hän löi kätensä yhteen.\n\n\"Eikö se ole Sam?\" hän ihmetteli.\n\nSamuel oli myös puolestaan tuntenut Jeffyn.\n\n\"Mistä johtuu sinun täällä olosi, se on kuoleman uhalla kiellettyä!\"\n\nSamuel ylenkatseellisesti nosti hartioitaan.\n\n\"Sitä minä en pelkää! Mutta oletko nähnyt valkean haamun?\"\n\n\"Se on rouva!\"\n\n\"Hän oli Hautakuorissa.\"\n\n\"Anna hänen olla! Mitä täällä haet, Sam? Aijotko taas ruveta työhön?\"\n\n\"Ja kuka se on, joka kirstussa makaa?\" kysyi Sam, sensijaan että olisi\nvastannut.\n\n\"Eräs vieras, joka täällä kuoli. Tule nyt pois.\"\n\nJeffy oli tarttunut Samin käteen ja kiskoi häntä mukanaan.\n\n\"Luulenpa, että olet kaupungissa, Sam?\" kysyi hän hiljaa. \"Kerrottiin\nettä olit ruvennut poliisiksi.\"\n\n\"Kyllä se on totta.\"\n\n\"Mutta sinulla on tavalliset vaatteet ylläsi? Oletko virastasi\nerotettu?\"\n\nSamuel nauroi hiljaa.\n\n\"Olen kaksi päivää hakenut erästä miestä\", hän selitti, \"mutta\nettei kukaan näkisi minun olevan poliisi, olen pukeutunut vanhoihin\nvaatteisiin.\"\n\n\"Ketä haet?\"\n\n\"Onko täällä ollut ketään everstiä?\"\n\n\"Kyllä, ja hän otti tuon vieraan rouvan lapsen mukaansa. Jos häntä\nhaet, niin ei hän enää täällä ole.\"\n\n\"Kyllä tiedän, en häntä hae. Missä uusi omistaja on?\"\n\n\"Tuolla talossaan. Hänellä on henkivartiokin ja mahtaa olla yhtä rikas\nkuin entinen omistaja.\"\n\n\"Silloin on kaksi tuttavaa täällä toisensa tavanneet\", sanoi Sam.\n\"Kuule, tule mukaan talliin, niin voit kertoa mitä täällä on tapahtunut.\nSanoit että tuo valkea olento oli rouva Helene? Miksi hän on täällä,\nkun herra Vermont on Columbiassa?\"\n\n\"Oi, sinä et tiedä, mitä on tapahtunut\", vastasi Jeffy ja vei Samin\npieneen pimeään huoneeseen, jossa oli matala penkki. \"Istu tähän!\"\n\n\"Onpa siitä aikaa kulunut, kun täältä verisenä läksin pakoon. Luojan\nkiitos tulin kuitenkin Columbiaan ja hyvin olen siellä menestynyt.\"\n\n\"Eipä ollut minunkaan hyvin käydä. Ellei Lady Helene olisi tullut\nväliin, olisivat kai piiskanneet kuoliaaksi. Mutta hänen kävi itsensä\nhuonosti, hänen kerrottiin hypänneen kaivoon ja hän oli hävinnyt.\"\n\n\"Mutta sinähän sanoit että tuo valkea olento oli juuri hän.\"\n\n\"Hän näyttäytyy väliin. -- Oh, hän oli enkeli, Sam, aivan\ntilanomistajan vastakohta!\"\n\n\"Entä uusi omistaja?\"\n\n\"Hän\", vastasi Jeffy \"hän ei lainkaan välitä mustista työmiehistä, he\novat Jackin hoidossa, mutta Jack ei pidä uudesta herrastamme.\"\n\n\"Onko hänellä rouva ja palvelijoita?\"\n\n\"Tänne hän ei ole tuonut rouvaa, mutta kai hänellä rouva on.\"\n\n\"Onko hän niin sanonut.\"\n\nNeekeritär ravisti ensin päätään, mutta ratkesi sitte nauruun.\n\n\"Tuolla ylhäällä salongissa on eräs suuri, valkea kaappi, jossa eräänä\npäivänä sain nähdä yhtä ja toista.\"\n\n\"No, mitäpä näit?\"\n\n\"Luulin aluksi että siellä olisi intiaanin päänahka, mutta se olikin\neräs punanen naisen peruukki.\"\n\n\"Siksikö luulet että hän on naimisissa!\"\n\n\"Niin, Sam. Jos se nainen, joka omistaa peruukin, ei olisi hänen\nrouvansa ei hän tietenkään sitä olisi näyttänyt.\"\n\nNyt Samkin nauroi.\n\n\"Olet oikeassa, Jeffy.\"\n\n\"Ja löysin minä tuolia kaapissa hienon punasen takinkin, josta päätin\nettä hänellä on palvelija.\"\n\nSam säpsähti.\n\n\"Punanen univormu?\" hän kysyi. \"Onko siinä kultanapit, ehkä se on\neverstin puku?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Jeffy.\n\n\"Voitko tehdä minulle palveluksen, Jeffy?\"\n\n\"Miksikä en, olemmehan vanhoja tuttavia.\"\n\n\"Sovitappa asiat siten, että minä saan nähdä tuon takin:\"\n\nJeffy ihmetteli.\n\n\"Tahdon ainoastaan sitä katsoa.\"\n\n\"Tänään en voi mennä sinne, mutta ehkäpä huomenna!\"\n\n\"No, hyvä, siis huomenna!\"\n\n\"Voithan olla täällä siksi. Mutta pysy niin piilossa, ett'ei kukaan saa\nsinua nähdä!\"\n\n\"Topp!\" sanoi Sam ja ojensi esiin mustan kätensä.\n\nSopimus oli tehty.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nRogers ja siniharsoinen nainen.\n\n\nEversti oli jättänyt Fritz Schöllerin sekä pikku Liddyn Columbiaan ja\npalasi ratsastaen maatilalle.\n\nTalo tuntui hänen palatessaan olevan asumaton eikä kukaan tullut häntä\nvastaanottamaan.\n\nRogers tahtoi tehdä viimeisen yrityksen saadakseen Irmgardin ruumiin\nhaltuunsa. Hän aikoi kääntyä suorastaan tilanomistajan puoleen, vaikkei\nhänen nimeään tiennytkään. Ehkä voisi häneen vaikuttaa, sillä eihän\nhänellä voinut olla mitään syytä pidättää ruumista. Hän toivoi siis\nsaavansa tavata tilanomistajan persoonallisesti.\n\nKoputuksensa johdosta sai hän lopulta Silverin avaamaan oven.\n\n\"Tahdon puhutella tilanomistajaa!\" sanoi eversti, astuen eteiseen.\n\n\"Teillä on huono onni\", vastasi Silver nauraen, \"sillä sen mukaan mitä\ntiedän, ei omistaja ole kotona.\"\n\nMies näytti olevan humalassa, joten Rogers astui yläkertaan, jossa\ntapasi koulumestarin.\n\n\"Tahdon puhua herranne kanssa. Ilmoittakaa poliisimestari Rogers.\"\n\n\"Hän ei ole kotona, on turha odottaa, hän on metsästysretkellä.\"\n\n\"Minun täytyy saada häntä tavata.\"\n\n\"Se ei niinkään helposti onnistu. Tilanomistaja on kovin ylpeä\nmies, joka ei anna komentaa itseään mihin hyvänsä. Mutta jos\njotakin haluatte, niin ehkä voin antaa vastauksen, sillä minä olen\ntilanomistajan oikeana kätenä.\"\n\n\"Tulen rouva Irmgardin vuoksi. Hän kuoli niin äkisti että haluan ottaa\nselon kuoleman syistä ja muutenkin tahdon ottaa ruumiin mukaani.\"\n\n\"Se on liian myöhäistä, rouva on jo haudattu.\"\n\n\"Haudattu? Ilman että olen saanut edes nähdä hänet.\"\n\nRogers saattoi tuskin vihaansa hallita.\n\n\"Minun on pakko saada selkoa kuoleman syystä, ja siksi pitää minun\nsaada tavata tilanomistajaa. Minusta tuntuu epäilyttävältä että hän\nkutsuu itseään Vermontiksi --.\"\n\n\"Hahahaa!\" nauroi Evans, \"mitä te huolitte tilanomistajasta, hyvä\nherrani? Enkä ole kuullut hänen kutsuvan itseään Vermontiksi, vaan\nVermontin tilan omistajaksi ja siihenhän hänellä on oikeus, vai mitä?\"\n\n\"Oletteko nähnyt josko herrallanne on punanen univormutakki?\" kysyi\nRogers, joka ei tiennyt koulumestarin Nordheimin liittolaiseksi.\n\n\"Punanen univormu? En koskaan ole hänellä sellaista nähnyt.\"\n\n\"Milloin tilanomistaja palajaa?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, ehkä ensi yönä, ehkä myöhemmin.\"\n\nRogers käsitti ettei tältä mieheltä voinut enempiä tietoja saada.\nHän astui siksi alas rappusia, itsekseen miettien josko odottaisi\ntilanomistajan paluuta vai ei.\n\nKun hän tuli pihalle, kuului maantieltä kärryjen ratinaa\n\nKiireesti piiloutui hän vanhain puiden suojaan.\n\nVaunut seisahtuivat talon edustalle maantiellä.\n\nOdottamaton näky!\n\nVaunuista nousi eräs nainen, jolla oli sininen harso. Se oli sama\nnainen, joka signora Astrellan nimellä oli ollut samassa juonessa\nNordheimin kanssa. Hän tuli siis tänne.\n\nTuo huomio oli tärkeä. Hän tuli tänne, ehkä tilanomistaja oli se jota\nhän haki.\n\nNainen maksoi ajurille palkkion ja astui taloa kohti. Rogers aikoi\nensin astua hänen luokseen, mutta maltti mielensä. Olihan parempi että\nhän oli rauhassa täällä, kyllä hänet sitte aina sai käsiinsä.\n\nMutta Rogers oli yksinään eikä niin ollen saisi mitään aikaan. Hän tuli\nkuitenkin ajatelleeksi mustaa poliisia, Samuelia, jonka Crafford oli\nantanut avuksi, -- Samin piti kaiketi olla läheisyydessä. Kunhan hänet\nlöytäisi.\n\nSiniharsoinen nainen oli esteettömästi astunut taloon. Koulumestari,\njoka hänet ensiksi näki kun hän tuli yläkertaan, nousi hämmästyneenä\ntuoliltaan, mutta muisti samassa että hän olikin Nordheimin\nliittolainen. Hän nähtävästi tuli tapaamaan rakastajaansa.\n\nMutta nainen ei nähtävästi välittänyt koulumestarista mitään, astui\nvaan seuraavaan huoneeseen. Ovessa hän kääntyi ja kysyi:\n\n\"Eikö tilanomistaja ole kotona?\" Ääni oli niin omituinen ja matala kuin\nmiehen, -- mutta ehkä se oli käheä.\n\n\"Tilanomistaja voi tulla milloin tahansa\", koulumestari vastasi.\n\nNainen tuntui vastaukseen tyytyvän. Hän astui metsästyshuoneeseen ja\nsulki oven jälessään.\n\nKoulumestari nauroi: \"Nyt John Gould ilostuu.\"\n\nHieman myöhemmin kuului verannalta askeleita. Tulija oli Nordheim.\n\n\"New-Yorkilainen eversti oli täällä teitä kysymässä, luulen että hän\npalaa.\"\n\n\"Mitä hän tahtoo?\" kysyi Nordheim, uhkaavasti Evansia katsellen.\n\n\"Hän tuli rouvan vuoksi, hän tahtoo ottaa ruumiin mukaansa.\"\n\n\"Onko joku uskaltanut hänelle kertoa, missä ruumis on?\"\n\n\"Ei sanakaan, herra.\"\n\n\"Ajakaa pois hänet!\"\n\n\"Vielä eräs asia, herra. Tänne on tullut vieras\", kuiskasi hän raa'asti\nhymyillen.\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Siniharsoinen nainen on täällä\", vastasi Evans.\n\nNordheim näkyi pelästyvän tätä sanomaa, hän tuijotti eteensä kuin olisi\njotain mahdotonta, käsittämätöntä tapahtunut.\n\n\"Hän odottaa teitä metsästyshuoneessa.\"\n\n\"Oletko uneksinut?\" kysyi Arthur kalpeana. \"Hän on tuolla sisällä!\"\nSaanko ilmoittaa hänelle, että te --\n\n\"Takaisin, roisto!\" käski Arthur.\n\nNordheim seisoi liikkumattomana, kauhun valtaamana, silmät vilkuivat\nsinne tänne.\n\nMikä niin äkkiä Nordheimin pelotti?\n\nMiten oli metsästyshuoneessa olevan siniharsoisen naisen laita.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENES LUKU.\n\nPelasta minut!\n\n\nHolvissa, missä avonainen kirstu oli, vallitsi kaamea hämärä.\n\nKuorissa ei löytynyt ketään, ei ainoatakaan ihmistä sen läheisyydessä.\n\nNyt näyttivät Irmgardin silmäluomet liikkuvan. Hitaasti ojensi hän\nkäsivartensa. Koneellisesti tarttui hän molemmin käsin kirstun\nlaitoihin, koettaen löytää tukea ylöspääsemiselleen.\n\nHeikossa hämärässä, joka vallitsi suuressa, korkeassa huoneessa, tuntui\nIrmgardista sanomattoman kauhealta, kun hän hitaasti nousi ylös.\n\nHänen avonaiset silmänsä, jotka tavallisesti säteilivät sydämellisyyttä\nja lempeyttä, ikäänkuin taivaan loistoa heijastaen, olivat nyt kauhusta\nsaaneet kamalan, tuijottavan ilmeen.\n\nHeräten syvästä unestaan eli pitkästä unennäöstään, katsoi Irmgard\näkkiä tupertuneena ympäristöönsä, joka pysähdytti hänen sydämensä\nkauhusta ja pelosta. Kirstut ympäri seiniä, salaperäinen ympäristö,\nkirstu, missä hän itse makasi, kaikki tämä teki häneen sellaisen\nvaikutuksen, ettei hän voinut pidättäytyä päästämästä ilmoille kaikuvan\nkiljahduksen.\n\nSe oli kamalaa -- sanomattoman kamalaa. -- --\n\nIrmgard vaipui patjoja vastaan -- vapisevat kätensä hän painoi\ntulisesti rintaansa vastaan. --\n\nNiin hän makasi hyvän aikaa liikkumattomana -- ainoastaan hiljainen\nähkyntä kuului hautakuorissa.\n\nÄkkiä nousi Irmgard ylös.\n\nKuolemantuskassa nousi hän kauhistuttavalta vuoteeltaan, jossa hän niin\nkauvan oli maannut.\n\nHän riensi ovelle.\n\nSe oli sulettu.\n\nTämä oli uusi kamala huomio.\n\nIrmgard tarttui kädellä otsaansa.\n\nOliko hän unohdettu? Eikö kukaan voisi kuulla häntä? Eikö kukaan tulisi\nvapauttamaan häntä?\n\nNyt tuli hän ajatelleeksi maanomistajaa -- Nordheimia! Äkkiä kuului\nhänen huuliltaan -- Arthur!\n\nHän ei voinut käsittää, kuinka hän oli joutunut tänne ja missä hän oli.\n\nHän nykäsi ovea --\n\nUlkopuolelta kuului askeleita.\n\nEräs ovi avattiin --\n\nArthur!\n\nIrmgardin täytyi piiloutua häneltä. Kiireesti poistui hän ovesta.\n\nEräässä nurkassa kirstujen takana löytyi vapaa paikka.\n\nSilmänräpäyksessä oli Irmgard piiloutunut. Kappelissa tuntui joku\nolevan.\n\nNyt -- --\n\nIrmgard uskalsi tuskin hengittää.\n\nNyt pistettiin avain lukkoon. --\n\nOvi avautui hitaasti.\n\nRoihuva valo tunkeutui kuoriin.\n\nIrmgard ei voinut nähdä, kuka tulija oli.\n\nSe oli Jeffy, joka tuli sisään lyhtyineen ja öljykannuineen.\n\nHän meni kirstun luo.\n\nKauhukseen huomasi hän sen olevan tyhjän.\n\n\"Mylady\", huusi hän.\n\nKun Irmgard kuuli huudon ja nousi hiukan ylemmäs, tunsi hän mustan\npalvelijattaren.\n\n\"Jeffy\", huudahti Irmgard, \"Jumalan tähden -- auta minua.\"\n\nHän riensi heti neekerin luokse.\n\n\"Elääkö mylady\", sanoi tämä, samalla kun hän valaisi Irmgardin kalpeita\nkasvoja.\n\n\"Pelasta minut! Salli minun tulla pois täältä!\"\n\n\"Jos herra tulisi.\" -- -- Jeffy kauhistui.\n\n\"Armahda -- minä kuolen täällä.\"\n\n\"Mutta tilanomistaja tulee tänne ja kun hän saa nähdä, että kirstu\non tyhjä, tietää hän, että minulla yksistään on ollut mahdollisuus\npelastaa mylady, sillä minulla ainoastaan on avain tänne.\"\n\n\"Sitte avaamme akkunan, niin hän uskoo, että minä olen paennut akkunan\nkautta.\"\n\nTämä näkyi tyydyttävän mustaa naista, sillä hän juoksi täysin\ntyytyväisenä akkunan luo, avasi sen ja laittoi kiireesti kuntoon\nlampun, jonka hän sitte sytytti.\n\nKappelin kautta riensi Irmgard vapauteen. --\n\nSillä aikaa oli Rogers kulkenut puiden suojassa pitkin maantietä. Hän\netsi nyt Samuelia, kun hän oli nähnyt siniseen huntuun puetun naisen\nmenevän sisälle kartanoon.\n\nKun Rogers oli kulkenut kappaleen matkaa, kiintyi hänen huomionsa\njohonkin mustaan joka ohjasi kulkunsa talliin päin.\n\nHän seurasi sitä ja huusi Samuelia.\n\nSe musta pysähtyi odottamaan Rogersia.\n\n\"Oletteko Samuel\", kysyi eversti.\n\nNeekeri nauroi tyytyväisenä.\n\n\"Minä olen jo täällä\" sanoi hän. Sam on alkanut etsimisen.\n\n\"Mitä olet ajatellut Samuel.\"\n\nNeekeri viittasi Jeffyn kamariin ja sanoi \"tuolla ehkä voi nähdä heitä\ntuolla.\"\n\nEversti seurasi häntä.\n\nSillävälin kun Samuel kertoi everstille mitä hän oli kuullut Jeffystä,\ntuli tilanomistaja hiljaa hiipien kotiin.\n\nJeffy saattoi Irmgardin ulos ja sulki oven hautakuoriin. Sitten\nhän seurasi Irmgardia puutarhaan. Samassa kuului huolestunut ääni\npuutarhasta. \"Jeffy -- Jeffy.\" Se oli Samin ääni.\n\nJeffy käski nyt Irmgardin seurata häntä.\n\nEversti astui mustan sivulle.\n\n\"Vai niin\", sanoi Jeffy, \"onko herra univormussaan täällä taas?\"\n\n\"Hyvänen aika -- sehän on minun pelastajani\", jatkoi Irmgard, \"sehän on\neversti!\"\n\nJeffy tarttui Irmgardin käteen.\n\nSam! Tänne! \"Sinun täytyy pelastaa Lady, hän elää\", huusi hän\nhätääntyneenä.\n\nNyt tuli Rogers Irmgardin ja Jeffyn luo.\n\n\"Irmgard! Voiko olla mahdollista, että elätte!\" huudahti hän.\n\nSe oli liikuttava hetki, kun Irmgard nyyhkyttäen vaipui Rogersin käsiä\nvasten.\n\n\"Minun kallis, rakas lemmittyni\", sanoi eversti. Minun kovaa kokenut\nrakastettuni!\n\nHauskaa! Olette voittanut kuoleman! Nyt ette saa viipyä täällä\nkauvempaa.\n\nIrmgard nousi ylös.\n\n\"Ei\", ei yhtään hetkeä enää, olette oikeassa herra eversti, vastasi\nhän, \"pois täältä! Pelasta minut!\"\n\n\"Samuel\", onko hevonen mukana.\n\n-- \"Se on salassa tuolla\" sanoi hän.\n\n\"Meidän täytyy heti viedä Lady Columbiaan.\"\n\nSamuel raapaisi korvansa taustaa.\n\n\"Pois täältä\", kysyi hän.\n\nMeidän täytyy ensin viedä Lady turvapaikkaan sitten palaamme.\n\nSamuel ei ollut hyvillään.\n\nJeffy voi pitää vahtia.\n\nJeffy voi olla verannalla ja näkee jos joku tulee tahi menee, vastasi\nmusta. Kukaan ei voi välttää Jeffyä.\n\n\"Voitte luottaa tähän mustaan\", sanoi Irmgard, \"hän on luotettava\nihminen.\"\n\n\"Niin, jos Jeffy on vahdissa, silloin on se toinen asia\", sanoi Samuel.\n\n\"Kuinka voisin olla teille kiitollinen kaikesta\", sanoi Irmgard\nliikutuksella.\n\n\"Siten, että jätätte ylpeytenne ja epäilyksenne, ja annatte minulle\nkätenne.\"\n\n\"Jeffy voi valvoa\", vakuutti neekerinainen vieläkin kerran. Sitten hän\nkuiskasi Samuelille \"Jeffy näkee kaikki.\"\n\n\"Hyvä, uskon sinua. Tämän saat palkaksesi\", sanoi Rogers, ojentaen\nhänelle pienen rahasumman.\n\n\"Mene nyt pitämään vaaria\", sanoi Samuel. Rogers toi hevosen tallista,\nja nosti Irmgardin sen selkään.\n\nHe menivät sille paikalle jossa Samuelin hevonen oli piilossa. Nyt\ntäytyi Rogersin astua sen selkään, ja Samuel kulki kävellen.\n\nAikaisin aamulla tulivat he eräälle lautalle jossa levähtivät.\n\nLauttamiehellä oli vaunut ja hän selitti tahtovansa kyyditä Irmgardin\nkaupunkiin, Rogers ja Sam saisivat ratsastaa vaunujen vieressä.\n\nNyt kävi matka nopeammin, niin että Irmgard vielä sinä päivänä saapui\nColumbiaan, siellä löysi hän pikku Liddynsä joka suuresti riemuissaan\nriensi häntä vastaan.\n\nFritz Schöller oli myöskin iloinen nähdessään Irmgardin.\n\nEverstille oli sillä välin tullut sähkösanoma New-Yorkista. Rogers luki\nsen jännityksellä.\n\nKomisarius Bernhard ilmoitti hänelle, että hän ei enää suureksi\nsurukseen voinut matkustaa, vaan että poliisi Macknell oli matkustanut.\n\nMacknell matkustaa kuin Signora Astrella kuin nainen sinisessä\nvaipassa, näin lopetti Bernhard ilmoituksensa. Hän toivoo sillä tavalla\nhelpommin löytävänsä sen jota etsii.\n\nHeti oli Rogers lukenut nämät rivit ennenkuin hän katsoi Sammiin.\n\nHieno ilmoitus, sanoi hän.\n\n\"Tule Samuel, meidän täytyy lähteä\", sanoi Rogers.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\nMacknell.\n\n\nNainen sinisessä harsossaan oli aivan rauhallisena istunut tuolilla\njahtihuoneessa.\n\nÄkkiä nousi hän ylös -- ja meni viereiseen huoneeseen.\n\nSieltä vei ovi kylpyhuoneeseen. Hän sytytti kynttilän.\n\nHuoneesta löysi hän monta kaappia ja laatikkoa kaikki ilman lukkoa.\nEräässä kaapissa huomasi hän jotakin punasta. Hän katsoi sitä ja näki\nettä se oli punainen univormu kultanappineen ja everstin arvomerkkineen.\n\nHän otti sen ja meni takaisin jahtihuoneeseen. Sitten asetti hän takin\ntuolille ja peitti sen liinalla ja pani palavan kynttilän pöydälle.\n\nNainen katseli huonetta. Äkkiä kääntyi hän. Hän oli kuulevinaan jotain.\nHän valaisi huonetta. Ei voinut eroittaa sanoja. Nyt kuului varmasti\nettä ovi avautui.\n\nNainen meni pöydän luo.\n\nTilanomistaja oli kynnyksellä.\n\nHetken katsoi hän naista.\n\n\"Kuka olet\" huudahti hän. Hätääntyneenä tarttui hän naisen vaippaan.\n\nTämä vetäytyi syrjään.\n\nSilloin tilanomistaja veti harson pois kasvoilta.\n\n\"Oi voi\", nauroi Nordheim, \"siinähän nähdään aika pelkuri mies.\"\n\nHattukin oli pudonnut Macknellin päästä.\n\nHän astui tilanomistajan eteen.\n\n\"Otan teidät kiinni\", sanoi hän, \"te olette John Gould!\"\n\nHän koetti tarttua kiinni Nordheimiin, muita tämä sysäsi hänet pois.\n\n\"Älä tule tyhmyri\", sanoi hän, \"olet kieltämättä oikea paholainen joka\nolet tullut tänne ryöstämään.\"\n\n\"Vastustuksenne on turhaa John Gould, olette naamioittu.\"\n\n\"Olen huomannut että olette pahin vihollinen, joka, niinkuin eversti\nWilsonkin, tahdotte surmata Bernardin.\"\n\n\"Näytä\", sanoi Nordheim, \"missä ne ovat\"?\n\nMacknell kohotti liinaa univormun päällä.\n\n\"Vieläkö valhettelet, elävä vihollinen\", huudahti hän.\n\nSamassa silmänräpäyksessä katosi Nordheim.\n\n\"Mitä osoittaa tämä takki joka ei kuulu minulle\", sanoi hän, \"täällä\nolen herra ja tahdon selvittää asiat.\"\n\n\"Minä olen poliisi Macknell, huudahti tämä;\n\n\"Hoi vahti\", kuului ääni.\n\nEvans ja molemmat toverinsa astuivat sisään.\n\n\"Ottakaa kiinni tämä vieras, joka on tunkeutunut tänne naisen\nvaatteisiin pukeutuneena, selitti Nordheim, osoittaen Macknellia.\"\n\nMacknell oli joutunut vaaralliseen asemaan. Niinkuin villit pedot\nhyökkäsivät kolme miestä hänen kimppuunsa ja hän oli voitettu.\n\n\"Olen lähimäisenne\", huusi Macknell väräjävällä äänellä, \"te saatte\nvielä palkkanne, vähän ajan kuluttua on kaikki hukassa, silloin\nselviää, että te Gould olette murhaaja! Minä tunnen teidät!\n\n\"Mies on mielenvikainen tahi julma petturi\", sanoi Nordheim.\n\nHän meni ulos jahtihuoneesta jonka oven henkivartijat lukitsivat ja\nseurasivat herraansa ulos. Nordheimin käskystä täytyi kolme miestä\nlähteä puistoon ja puutarhaan katsomaan josko löytyisi muutamia\nhaukanpoikia sammalissa.\n\nMacknell ei voinut päästä ulos, hän ei voinut ajatellakaan pakoa.\nMiehet olivat sitoneet hänet kiinni paksuilla köysillä, joten hän ei\nmillään tavalla voinut päästä irti.\n\nAinoastaan yksi toivo oli vielä Macknellilla. Hän tiesi everstin olevan\nlähellä, jos hän tulisi tänne, silloin voisi Macknell päästä vapaaksi.\n\nYö kului loppuun, kynttilä sammui. Häntä kiusasi kova jano, mutta ei\ntullut ketään joka olisi antanut edes veden pisaraa. Hänen toivonsa oli\njoutunut synkän pettymyksen valtaan. Viimein hän väsymyksestä uupuneena\nvaipui unen helmaan.\n\nSillävälin oli Nordheim kuullut Irmgardin paenneen ulos kappelista.\n\nTästä hän vasta vimmastui. Kaikki etsiminen oli turhaa. Seuraavana yönä\ntuli Evans hädissään ja liikutettuna talon salonkiin jossa Nordheim oli.\n\n\"Ne tulevat\", huusi hän hätääntyneenä astuen Nordheimin eteen, \"ne\ntulevat.\"\n\n\"Kuka tulee?\" vastasi Nordheim, joka makasi pitkällä sohvalla.\n\n\"Poliisi\", tiuskasi Evans.\n\n\"Mikä poliisi?\"\n\n\"Eversti ja neekeri. Kuinka monta muuta hänen kanssaan on, sitä en\ntarkoin voi sanoa.\"\n\n\"Mitä ne roistot hakevat\", jatkoi Nordheim.\n\nKoulumestari näytti huonetta jossa Macknell oli.\n\n\"Jos he löytävät hänet täältä!\" jatkoi Evans.\n\n\"Pahus vieköön! elääkö se roisto kuitenkin vielä?\"\n\n\"Minä olin äsken siellä. --\"\n\n\"Mitä sinä löysit?\"\n\n\"Hän makasi sohvalla.\"\n\n\"Vie pois se mies.\"\n\n\"Minne? Poliisit etsivät joka paikan.\"\n\n\"Mitä tahdot tehdä\", kysyi Nordheim.\n\nEvans pelästyi.\n\nNyt näytti Nordheim ovea.\n\n\"Tuo tänne vaatteet ja hattu harsoineen\", komensi hän.\n\nEvans meni jahtihuoneeseen ja toi vaatteet. \"Huuda tänne toisia.\" Evans\nnoudatti myöskin tätä käskyä. Silver ja Harry tulivat.\n\n\"Vie vieras aitaukseen villien kissojen joukkoon\", huusi Nordheim\nheille.\n\nTämä herätti heissä riemun.\n\nHenkivartijat lähtivät jahtihuoneeseen.\n\nSiellä makasi Macknell liikkumattomana. Hänen silmänsä olivat kiinni ja\npää oli painunut rintaa vasten.\n\n\"Tahdotteko viedä hänet pois?\" kysyi Evans.\n\n\"Voimme viedä hänet aituukseen\" sanoi Harry.\n\n\"Silloin menette poliiseita vastaan jotka ovat ulkopuolella\" sanoi\nEvans.\n\nSilver katsoi koulumestaria.\n\n\"Olet oikeassa\" virkkoi Harry.\n\n\"Seuratkaa minua\", komensi taas Evans.\n\nEvans avasi oven joka vei kellariin ja viittasi toisia tulemaan.\n\nHe ottivat Macknellin mukanaan. Kellariin johti rappuset. Evans valaisi\ntietä lampullaan. Silver ja Harry seurasivat häntä Macknellin kanssa.\n\n\"Sulkekaa ovi\", komensi koulumestari.\n\nSilver totteli.\n\nSitten kantoivat he Macknellin alas leveille puurappusille. Evans\nnäytti heille tietä.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nVäijymässä\n\n\nMusta Jeffy makasi verannalla ja otti vastaan kaikkia ketkä sisään\ntulivat.\n\nIlta oli kulunut.\n\nJeffy oli tarkka vahti joka valvoi yötä ja päivää. Kuitenkaan hän ei\nketään nähnyt. Hän makasi piilossa lehtien ja oksien suojassa, jotka\npeittivät hänet puolelta ja toiselta.\n\nOvi avautui. Joku tuli. Se oli nainen joka jätti talon ja hänellä oli\ntumma peite kasvoillaan.\n\nJeffy oli liikkumatta. Nainen lähestyi verantaa. Hän nousi ylös. Nyt\ntäytyi noudattaa suurinta varovaisuutta. Hetkisen katseltuaan meni hän\nalas rappusille.\n\nNainen oli jo kadonnut.\n\nHän varmaankin on piiloutunut puiden sekaan. Jeffy kuuli heikon\näänen. Sen täytyy olla ihmisen ääni, ajatteli hän Nyt meni Jeffy taas\nrappusille köynnöskasvien suojaan.\n\nVäräjävä ääni kuului lähempää.\n\nJeffy nousi ylös.\n\nSamassa eroitti hän heikon äänen. Se oli eversti joka tuli taloon Samin\nkanssa.\n\nJeffy tuli heidän luokseen.\n\n\"Onko ketään lähellä?\" kysyi Rogers hiljaa.\n\n\"Ei ketään\", vastasi Jeffy, \"ei yhtään ihmistä!\"\n\n\"Onko tilanomistaja tullut kotiin?\"\n\n\"Ketään ei ole tullut, mutta pieni aika sitten meni nainen ulos\ntalosta.\"\n\n\"Nainen sinisessä vaipassa.\"\n\n\"Mylord, minä menen linnaan Jeffyn puolesta\", puhui Samuel.\n\n\"Kukaan ei ole nähnyt minua\", selitti Jeffy, \"Jos tilanomistaja on\nkotona tai ei, sitä en tiedä. Minä en ole häntä nähnyt.\"\n\n\"Sitten meidän täytyy pitää vaaria.\"\n\n\"Hiljaa, mikä se oli\", sanoi Samuel kuunnellen tarkkaavaisena.\n\n\"Mikä se voi olla?\", ihmetteli Jeffy, -- se on vahti.\n\n\"Miehethän laulavat ja kolistavat\", mutisi Rogers.\n\n\"Mylord, -- minä hiivin taloon katsomaan jos tilanomistaja on siellä\",\njatkoi Samuel. \"Jos löydän hänen sieltä niin annan teille merkin.\"\n\n\"Ole niin, että sinua ei nähdä Samuel.\"\n\n\"Älä pelkää! Minä pidän vahtia. Kukaan ei kuule sillä minä olen paljain\njaloin\", kuiskasi Sam, \"jos en ketään näe, tulen takaisin.\"\n\n\"Se ei ole varma jos se nainen sinisessä vaipassaan oli Macknell tahi\njos se oli Signora\", sanoi Rogers, \"Macknell on läheisyydessä ja minä\nmelkein uskon että se oli hän jonka Jeffy näki.\"\n\n\"Mylord, sinä voit katsoa ympärillesi ja huutaa Macknellia\", sanoi Sam.\n\"Jeffyhän voi pitää vaaria verannalla ja sitten tapaamme taas toisemme\ntäällä.\"\n\nRogers meni ehdotuksen mukaan puiden suojaan ja Sam sekä Jeffy menivät\nverannan taa.\n\n\"Ole varovainen, Sam!\" kuiskasi Jeffy ja meni verannalle. Samuel\nasettui sisäänkäytävälle.\n\n\"Ne laulavat ja juovat tuolla, eiväthän ne voi minua huomata. Eikä he\ntiedä, että minä olen poliisi!\"\n\nSamuel avasi varovaisesti oven.\n\nHän kuuli heti että tilanomistajan henkivartijat olivat jossakin\nhuoneessa ylimmässä kerroksessa ja että huoneen ovi täytyi olla auki.\n\nSamuel odotti hetken. Mutta laulu jatkui yhtä iloisesti. He eivät\naavistaneet mitään.\n\nSamuel ymmärsi että tilanomistajan täytyi olla poissa kotoa koska\nmiehet siellä saivat mielin määrin meluta.\n\nHän ryömi rappusille.\n\n\"Hiljaa nyt\", huusi eräs juomaveikko.\n\n\"Kuules, meillä ei ole mitään peljättävää\", nauroi Silver.\n\n\"Nordheimilta täytyisi saada rahat ulos\", huusi Harry, ja löi kättään\npöytään. \"Rahaa minä tahdon ja paljon.\"\n\n\"Kuule\", huusi koulumestari, \"Tahdotteko alistua minun mukaani?\"\n\n\"Kyllä\", jos voit hankkia meille rahaa, paljon, paljon.\n\n\"Annetaan koulumestarin puhua, hän tuntee hänet paraiten\", sanoi Silver.\n\nSamuel alkoi ryömiä ulos.\n\nMiehet olivat tuoneet viiniä ylös kellarista. He tahtoivat kerrankin\nelää herroiksi. He olivat niin kiintyneinä juominkiinsa, etteivät\nehtineet ympärilleen katsoa.\n\nSamuel oli nyt jo niin ylhäällä, että hän kohta voi nähdä sisälle\nhuoneeseen.\n\nHuoneessa jonka ovi oli vähän raollaan oli kolme miestä.\n\nLaulu oli hiljentynyt.\n\nKoulumestari puhui jotakin. Silver kuunteli häntä jännityksellä.\n\nKoulumestari pudisti päätään sanoen \"Harry, nyt on sinun vuorosi.\"\n\nSamuel kuunteli tarkasti.\n\n\"Me odotamme kunnes Nordheim tulee\", sanoi Silver. \"Ja sitten\npakoitamme hänen antamaan meille rahaa.\"\n\n\"Sinä siis luulet, että hän antaa\", jatkoi Evans ivallisesti.\n\n\"Tietysti\", huusi Harry.\n\n\"Minä teen niinkuin koulumestari tahtoo\", sanoi Silver. \"No sano nyt\nmitä ajattelet\", kehoitti Harry koulumestaria.\n\n\"Minun täytyy mennä katsomaan mitä ne ovat tehneet Samille\", sanoi\neversti.\n\nJeffy tarttui hänen käteensä ja pudisti mustaa päätään.\n\n\"Ei, se ei ole Sam, sen täytyy olla jonkun muun!\"\n\nRogers kuunteli taas tarkasti.\n\n\"Mikä se voi olla\", kysyi Rogers hiljaa.\n\n\"Ehkä lady, Mylady.\"\n\n\"Siis Lady Helena elää?\"\n\nJeffy nyökäytti päätään.\n\n\"Nyt täytyy meidän katsoa jos hän mahdollisesti olisi pudonnut\nkuoppaan.\"\n\n\"Hiljaa\", Sam tulee jo.\n\nJeffy oli oikeassa -- ovi avautui hiljaa. Hän tuli Rogersin luokse.\n\n\"Ei kotona. Missä hän sitten on?\"\n\n\"Hän on mennyt taloon ja Jeffy sanoo, että ainoastaan nainen sinisessä\nvaipassaan on mennyt ulos täältä.\"\n\n\"Omistaja on se jota etsitte.\" Jos hän olisi ollut kotona, niin miehet\neivät olisi voineet neuvotella kuinka he ryöstäisivät hänen rahansa.\nMutta millä ihmeen tavalla hän on voinut tulla täältä. Että se on ollut\nNordheim, sitä olen jo kauvan ajatellut.\n\n\"Jos hän on huomannut vaaran\", Mylord. Silloin on Jeffy laskenut hänet\nmenemään. \"Ja mitä nyt\", mietti Rogers.\n\n\"Ne sotamiehet ovat kurjia\", sanoi Sam.\n\n\"Minä menen heidän luokseen ja pakoitan heidät sanomaan missä Nordheim\non\", sanoi Rogers.\n\n\"Sitä he eivät sano\", ajatteli Samuel.\n\n\"Revolveri kädessä pakoitan heidät.\"\n\n\"Silloin menetät voittosi, Mylord.\"\n\nSe on paras että seuraamme vahtia ja katsomme minne miehet menevät.\nHe tietävät mistä löytävät hänet. Me menemme heidän jälissään ja niin\nlöydämme kaikki.\n\n\"Tämä ehdotus on hyvä Samuel, minä vaan pelkään että ne huomaavat\nmeidät.\"\n\n\"Nyt ne tulevat\", huusi Jeffy säikähtäen.\n\nEvans, Harry ja Silver tulivat ulos.\n\nKoulumestari sulki oven. Nyt voi selvästi eroittaa miesten äänen.\nSamuel ja Jeffy vetäytyivät takaisin.\n\nEversti tunsi halua mennä miesten luo ja pakottaa heidät sanomaan missä\nNordheim on.\n\nKolme sotilasta tulivat rappusten luo puhuen vihaisesti ja tulisesti.\n\nSamassa kuului epäselvä ääni, ikäänkuin kuolevan avunhuuto.\n\nSilver pysähtyi.\n\n\"Kuulkaa\", huusi hän nauraen, \"hän nauraa aituuksessa.\"\n\nSilmänräpäyksessä Samuel astui everstin eteen.\n\n\"Odota minua täällä, mylord\", kuiskasi hän, \"minä tahdon yksinäni\nkulkea sotilasten perässä, minä käännyn takaisin jos he löytävät\ntilanomistajan.\"\n\nEversti nyökkäsi äänetönnä.\n\nRogers oli kuulevinaan jotakin ääntä puutarhasta. Heti senjälkeen\nhuomasi hän Jeffyn.\n\n\"Mylord\", huusi hän ja viittasi kädellään.\n\n\"Mitä olet löytänyt?\" kysyi Rogers.\n\n\"Aituuksessa on ihminen.\"\n\n\"Ladynko? Valkea rouva.\"\n\n\"Ei, mies.\"\n\n\"Mieskö? Macknell sitte.\" Hän sanoi jotain varovaisesti.\n\n\"Kuinka on hän tullut tänne? Onko hän pudonnut kuoppaan?\" kysyi Rogers,\n\"tahi ovatko miehet --\"\n\n\"Hän pyytää apua, Mylord. Tule nyt.\"\n\nRogers meni neekerinaisen kanssa puutarhaan.\n\nKun he tulivat leveän ja syvän kuopan luo, joka ammotti heidän\nedessään, tarttui Jeffy hänen käteensä.\n\n\"Massa\", huusi hän, \"älä mene edemmäksi.\"\n\n\"Onko joku lähellä\", kysyi eversti, katsoen alas syvyyteen.\n\n\"Auttakaa, auttakaa kuka hyvänsä olette.\"\n\n\"Olen eversti Rogers.\"\n\n\"Minä olen Macknell\", herra eversti.\n\n\"Macknell, kuinka olette tänne joutunut?\"\n\n\"Sitä en itsekään tiedä\", sanoi Macknell heikolla äänellä.\n\n\"Meidän täytyy laskeutua alas\", selitti Rogers. \"Me tulemme heti,\nMacknell, me tulemme\", huusi Rogers.\n\n\"Odota ainoastaan hetkisen.\"\n\nJeffy meni edellä, eversti seurasi jälessä.\n\nMolemmat tulivat huoneeseen jossa paloi lamppu, sillä sotamiehet olivat\nunohtaneet sammuttaa sen.\n\nJeffy toi lampun alas ja meni kellarin ovelle, jonka hän avasi ja astui\nrappusille.\n\nRogers seurasi jälessä.\n\nJeffy tiesi tien ja he osasivat heti mennä siihen osaan kellaria jossa\npimeä käytävä johti kuopalle.\n\nNyt valaisi lampun valo pimeän käytävän.\n\n\"Olemme kohta paikalla\", huusi hän everstille, \"kuitenkin on vielä\nyksi rautainen ovi joka johtaa kuopalle. Jos se ei vaan olisi lukossa,\nvoisimme ilman mitään vastusta mennä sisälle.\"\n\nKun hän kosketti ovea, huudahti hän ilosta. Rogers kuuli kuinka ovi\navautui.\n\nJeffy astui aituukseen sisälle.\n\nHän nosti lampun ylös.\n\nMacknell makasi maassa aivan hiljaa. Nähtyänsä Rogersin tuli hän sangen\niloiseksi.\n\n\"Taivaan kiitos\", sanoi hän heikolla äänellä.\n\nEversti ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Mitä on tapahtunut, Macknell?\" kysyi hän.\n\n\"Minulle on käynyt huonosti, herra eversti, vastasi hän. Jos tänne ei\nolisi illalla tullut eräs nainen joka antoi minulle juotavaa, olisin\nkuollut. Tahi olenko nähnyt ainoastaan unta.\"\n\n\"Se on varmaankin ollut Lady.\" sanoi Jeffy. Mutta, toki teidän tulee\ntietää kuinka olette tullut tänne Macknell? \"Nuo ilkeät koirat, nuo\nkolme miestä univormussaan ottivat minut kiinni ja jättivät minut ilman\nruokaa ja juomaa\", kertoi Macknell. \"Nordheim on maanomistaja, herra\neversti! Hän antoi käskyn, että minut vangittaisiin.\"\n\n\"Ja Nordheim on ottanut teidän vaatteenne ja hattunne ja jättänyt\ntalon.\"\n\n\"Onko hän poissa?\"\n\n\"Niin, hän on poissa, mutta me voimme löytää hänet.\"\n\n\"Luottakaa minuun\", sanoi eversti osaaottavaisesti, \"se on minun suurin\niloni että minä tapasin teidät. Ja nyt voimme kostaa Nordheimille.\"\n\n\"Niin\", huudahti Macknell, \"se on minun ainoa toivoni.\"\n\nHitaasti ja varovaisesti meni Macknell käytävää pitkin kellariin, mutta\njo ensimäisellä rappusella täytyi hänen istuutua, siliä hän ei jaksanut\nkäydä enempää.\n\nNyt kiirehti Rogers ulos katsomaan josko Samuelia jo näkyisi.\n\n\"Tuokaa minulle vähän viiniä\", pyysi Macknell.\n\nJeffy juoksi ylös ylimmäiseen kerrokseen. Sieltä hän löysi viinipullon\njonka henkivartija oli sinne jättänyt.\n\nTyytyväisesti hymyillen ojensi hän Macknellille lasin.\n\nHän joi ahnaasti lasin pohjaan asti odottaen Rogersin tuloa.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nPennin värilaitos.\n\n\nLähellä Haziendaa oli värilaitos vuolaan virran rannalla. Sen omisti\nvanha merimies Penn, joka muinaisista ajoista asti oli säilyttänyt\nhyvän luonteensa.\n\nAikaisin aamulla tuli Nordheim sinne kantaen sievää matkalaukkua. John\nPenn ei häntä tuntenut vaan otti hänet vastaan kuin vieraan ainakin.\n\nArthur istahti pöydän päähän ja pyysi aamiaista, koska talo oli myöskin\nravintola.\n\nVanhus piti erittäin paljon vieraista jotka suosivat viiniä. Senvuoksi\nnäki hän hyväkseen istuutua Arthurin viereen; käskien noin kaksitoista\nvuotta vanhan tyttärensä kantaa esille mitä oli pyydetty.\n\n\"Olen hirveästi väsynyt enkä mitenkään tahtoisi mennä Columbiaan, mutta\nen nyt vielä voi sanoa voinko jättää menoni\", sanoi Nordheim.\n\n\"Miksikä ette? Tämä tyttöni, jonka juuri näitte toimittaa asioita\nkaupunkiin\", sanoi John Penn.\n\nNordheim katsoi ylös.\n\n\"Antakaa minulle kynää ja paperia\", pyysi hän.\n\nJohn Penn kiiruhti täyttämään vieraansa pyyntöä. Samassa tuli myöskin\nMilly sisään tuoden viiniä leipää, lihaa ja voita.\n\nNordheim tarkasti tyttöä.\n\n\"Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen\", sanoi hän, \"minä maksan\nhyvin.\"\n\n\"Mielelläni, mitä olisi toimitettava\", vastasi soma tyttö.\n\n\"Saisit viedä kirjeen Columbiaan.\"\n\n\"Mielelläni\", oli vastaus.\n\nMilly oli heti valmis. Sanoi jonkun sanan isälleen ja kiiruhti talliin.\n\nPenn tuli sisään kirjoitustarpeiden kanssa.\n\nNordheim kirjoitti muutaman sanan paperille ja pani sen kirjekuoreen.\n\nKun Milly oli valmis kysyi Nordheim, eikö hän voisi ottaa vaunuja\nmukaansa kaupunkiin, sillä hänen kanssansa olisi sieltä tuleva muuan\nnainen tänne.\n\n\"Sen voi Milly tehdä\", vakuutti John Penn.\n\nNyt tunsi Nordheim olevansa tyytyväinen ja kaasi taas lasin täyteen\nparainta viiniä Pennille.\n\n\"Nyt minä jään tänne vähäksi aikaa ja vuokraan yhden huoneen teiltä.\nTänne on myöskin tuleva se nainen minun kanssani asumaan\" sanoi\nNordheim tarjoten rahaa John Pennille.\n\n\"Vai niin, rakkausseikkailujako\", naurahti Penn.\n\n\"Niin, se on salaisuus, ja sentähden en aikonut siitä mitään virkata\",\njatkoi hymähtäen Nordheim.\n\n\"Minuun voitte luottaa\", lausui Penn tyhjentäen lasin.\n\nArthur täytti sen uudestaan.\n\n\"Ota tämä kirje tyttöseni\", sanoi Nordheim. \"Kun tulet kaupunkiin mene\nheti hotelliin; siellä asuu neiti Irmgard Oldenburg -- muistatko nyt\nvaan oikein nimen?\"\n\n\"Neiti Irmgard Oldenburg\", toisti tyttö.\n\n\"Anna hänelle tämä kirje. Jos hän kysyy kuka sen lähetti, niin sano\nhänelle, eversti Rogers! Muista nyt.\"\n\n\"Eversti Rogers\", toisti taas tyttö.\n\n\"Jos hän kysyy kuka antoi sinulle tämän kirjeen, sano, eversti itse.\"\n\n\"No niin, kyllä muistan.\"\n\n\"Sano myöskin että eversti oli univormussaan ja odottaa vaan häntä. Jos\nneiti kysyy sinulta paremmin vielä, niin sano, että eversti on iso,\nvoimakas, täysipartainen ja poliisiunivormu päällä. Ja nyt voit lähteä.\"\n\n\"Kuule nyt Penn\", jatkoi hän sitten, \"minulla olisi jotain sanottavaa.\nMinä tarvitsisin tänä iltana lauttaanne.\"\n\n\"Lauttaani mitä sillä?\"\n\n\"Minä vaan tarvitsen\", vastasi Nordheim.\n\n\"Mutta kaikessa tapauksessa täytyy olla koneenkäyttäjä mukana\", lausui\nPenn.\n\n\"Se ei ole tarpeellista sillä minä olen insinööri ja osaan kyllä ohjata\nlauttaa\", vastasi Nordheim.\n\nVanha Penn nauroi vaan hänen ehdotuksilleen.\n\n\"Se ei ole mitään erityistä, kerron teille heti, sanoi Nordheim. Minä\nolen rikas mies ja se on minun oma vaimoni jonka tahdon poisryöstää.\nTämä on surkea perhehistoria! Vaimoni on hyljännyt minut. Mutta minä\nrakastan häntä kuitenkin, rakastan paljon ja tahdon saada hänet\ntakaisin millä hinnalla tahansa. Jos hän kuulee minun olevan täällä ei\nhän tule. Sentähden täytyy minun olla viekas.\"\n\n\"Minä tahdon olla teille apuna\", sanoi vanha Penn. \"Tietysti vaimonne\nkuuluu teille. Minä uskon lautan haltuunne.\"\n\n\"Siitä kun lainaatte sen minulle pariksi tunniksi, annan teille sata\ndollaria.\"\n\nNordheim antoi vanhukselle sadandollarin setelin.\n\nNyt oli John Pennin viimeinenkin arvelu kadonnut.\n\n\"Kauppa on tehty\", sanoi hän tyytyväisenä. Me menemme molemmat lautalla\nyli kun tyttäreni palaa. Te seisoitte konehuoneessa. Minä astun maalle\nja tuon naisen lautalle. Sitten asetun seisomaan tyttöni viereen ja te\nkuletatte lauttaa hetkisen. Sitten jätetään lautta rannalle ja minä\nkorjaan sen sieltä pois.\n\n\"Oikein\", sanoi Nordheim, ojentaen Pennille kätensä. \"Minä lähden\nsitten kohta ratsastamaan eteenpäin, muuten voisi hän tehdä minulle\nvastarintaa.\"\n\n\"Mutta mitä kummallisia ihmisiä on tuolla\", sanoi Penn äkkiä, sillä\nhänen tarkka merimiessilmänsä keksi pienen joukon, joka lähestyi taloa.\nNe ovat kuin sotamiehiä!\n\nNordheim katsoi osoitettuun suuntaan.\n\nSiinä oli koulumestari, Harry ja Silver.\n\n\"Ja vähän kauempana tulee joku musta\", jatkoi Penn. Todellakin se on se\nentinen orja joka on tullut poliisiksi.\n\n\"Minä menen teidän taloonne. Jos joku minua kysyy sanokaa, että minä en\nole täällä\", sanoi Nordheim.\n\nHän juoksi kiireesti taloon jossa hän oli vuokrannut huoneen.\n\nNyt tulivat ne kolme miestä, koulumestari edellä.\n\nSamuel lähestyi hitaasti.\n\n\"Oletteko lauttamies\", kysyi Evans.\n\nJohn Penn nyökkäsi myöntäväisesti.\n\n\"Onko tänne tullut mitään naista sinisessä harsossa?\" kysyi Evans.\n\n\"Nainen sinisessä harsossa\", toisti vanhus. \"Ei täällä ole.\"\n\n\"Mutta hänen on täytynyt olla täällä, onko hän mennyt yli lautalla?\"\n\n\"Minä en ole nähnyt ketään\", selitti vanhus.\n\nNyt tuli myöskin Samuel, istahti pöydän viereen eikä ensinkään\nvälittänyt toisista.\n\nPenn meni Samuelin luo.\n\n\"Älkää vaan sanoko minua nimeltäni\", sanoi Samuel, \"minä en anna heidän\ntuntea minua.\"\n\n\"Vai niin, te siis vakoilette.\"\n\n\"Niin, minä pidän vaaria näistä miehistä, jatkoi Samuel.\"\n\nNyt huusivat Evans, Harry ja Silver vanhusta. He pyysivät ruokaa.\n\n\"Heti\", oli vastaus.\n\n\"Me jäämme nyt tänne odottamaan kunnes nainen sinisessä harsossaan\ntulee tänne\", sanoi Harry.\n\n\"Etsittekö kaikki kolme yhtä naista?\" nauroi Penn. Oletteko kaikki\nrakastuneet samaan ihmiseen.\n\n\"Se ei kuulu sinulle, vanha karhu\", vastasi Silver, sinä olet aika\nkettu joka tahdot urkkia kaikkia.\n\n\"Niin\", sanoi John Penn nauraen ja meni tuomaan mitä oli pyydetty.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nMilly.\n\n\nMilly oli kiiruhtanut niin että hän puoliyön ajoissa saapui Columbiaan.\nSe häntä ainoastaan suretti kuinka hevonen saisi ruokaa ja vettä. Hän\nkiiruhti hotelliin ja kysyi neiti Oldenburgia.\n\nPalvelija vei hänet yläkertaan ja hän koputti ovelle.\n\nIrmgard joka oli huoneessa lapsensa kanssa avasi oven.\n\nMilly astui sisälle. \"Te olette siis neiti I. Oldenburg\", sanoi hän.\n\n\"Niin, se on nimeni.\"\n\n\"Tässä olisi teille kirje.\"\n\n\"Mistä se on?\"\n\n\"Eversti Rogers sen lähetti.\"\n\n\"Eversti, onko hän täällä? olkaa hyvä ja istukaa\", sanoi hän tytölle.\n\nIrmgard avasi kirjeen.\n\nSe sisälsi ainoastaan muutaman sanan.\n\n\"Eversti ei ole voinut unohtaa lastani\" sanoi hän.\n\n\"Minkälaiselta hän näytti?\"\n\nHän on suuri ja voimakas, tuuheapartainen ja poliisin univormu päällä.\n\n\"Käsittämätöntä\", mutisi Irmgard.\n\nSamassa koputettiin ovelle.\n\nFritz Schöller astui sisään.\n\n\"Se on hyvä kun tulitte\", sanoi Irmgard ojentaen kirjeen hänelle.\n\n\"Vai täytyy teidän muuttaa pois neiti Oldenburg, on varmaankin\ntapahtunut jotain.\"\n\n\"En tiedä mikä minua surettaa, eversti ei puhu mitään Liddystä\" sanoi\nIrmgard.\n\n\"Älä jätä minua tänne\", itki Liddy.\n\n\"Niin mutta äiti tulee pian takaisin\", nauroi Schöller.\n\n\"Ei, ei, äiti ei tule takaisin\", valitti pikku Liddy.\n\nMilly astui Irmgardin luo.\n\nTunnetteko te jotakin miestä jolla on kalpeat, tummat kasvot ja musta\nparta, kysyi hän.\n\nIrmgard kauhistui.\n\n\"Nordheim\", huusivat Irmgard ja Schöller yhtaikaa.\n\n\"Hän on vaan tilannut lautan ja hän lähetti tämän kirjeen\", sanoi Milly.\n\nIrmgard oli aivan kalpea.\n\n\"Onko hän lähettänyt myöskin teidän?? kysyi Schöller Millyltä.\n\n\"On. Mutta kun minä näin neidin täällä lapsen kanssa koski se minuun\nsyvästi, ja minä en voi valehdella teille. Hän ei ole sellainen kun\nminä sanoin eikä hänellä ole mitään univormua\", sanoi Milly.\n\n\"Sano, kuka sinä olet\", kysyi Schöller.\n\n\"Olen lauttamiehen tytär. Ja mies odottaa meillä minun tuloani ja\nteidän pitäisi tulla minun kanssani.\"\n\n\"Nyt olet kertomuksellasi estänyt onnettomuuden ja tehnyt hyvän työn\",\nsanoi Schöller. \"Kuule, meidän täytyisi saada se mies vangittua, hän on\npahantekijä. Asia on aivan yksinkertainen. Me menemme kaikki yhdessä.\"\n\n\"Mutta hän näkee meidät toiselta rannalta\", sanoi Milly, \"ja silloin hän\nhuomaa, että olen pettänyt hänet. Älkää tulko ensinkään, minä sanon\nvaan, että ette tahtonut tulla.\"\n\n\"Se ei käy laatuun\", huusi Fritz Schöller, \"meidän täytyy saada hänet\nkiinni. Sinä lapsikulta et ymmärrä sitä, mutta sen täytyy nyt tapahtua\"!\n\n\"Mutta isä ajaa minun pois kun hän saa kuulla että olen syypää\",\nvalitti Milly.\n\n\"Saat olla huoleti\", sanoi Schöller.\n\nLiddy oli iloinen kuultuaan, että pääsee mukana.\n\nIrmgard suostui lähtöön vastenmielisesti, sillä hän ikäänkuin tiesi\nedeltäpäin kaikki onnettomuudet jotka tulisivat häntä kohtaamaan.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nKun John Penn oli palvellut vieraitaan, istui hän puhelemaan Samin\nkanssa.\n\nNordheim oli huoneessaan rauhattomana. Toisen kautta täytyisi jäädä\ntänne ja toisen kautta kiiruhtaa pois, puhui hän itsekseen. Minun\ntäytyy päästä vapaaksi heistä. Hän oli salaisuudessa seurannut asioita\npäästäkseen heistä vapaaksi. Hän oli kirjoittanut New-Orleansiin\nvälittäjänä eversti Wilsonin nimellä. Hän oli kirjoittanut tälle\nfirmalle ja pyytänyt, että kauppa lopetettaisiin niin pian kuin\nmahdollista, sillä hänet oli kutsuttu Indiaan jossa hän aikoi viipyä.\nJa muutamain päiväin perästä ajatteli hän itse tulla New-Orleansiin ja\nsieltä Englantiin, jossa hän aikoi pujotella itsensä lordi Darlingin\nnimellä.\n\nOvelle naputettiin.\n\nPeljästyneenä nousi Nordheim ylös, pisti kätensä päällystakin taskuun\njossa oli ladottu revolverin. Levottomana seisoi Nordheim keskellä\nlattiaa uskaltamatta edes hengittää. Hän katsoi oveen jolle vielä\nkerran koputettiin. Ainoastaan yksi voisi hänet pelastaa, nimittäin,\nettä hän olisi aivan hiljaa. Ovenkahva vedettiin alas.\n\nNordheim ojensi revolverin.\n\n\"Herrani\", sanoi Penn, \"teillä on oma tapanne ottaa vieraita vastaan.\nMinähän olen asetoinna, enkä millään pahalla tarkoituksella.\"\n\nSilloin Nordheim aukasi oven mutta lukitsi heti sen päästäen vaan\nPennin sisälle.\n\nNordheim kätki revolverin peräytyen. Jos joku tulee sellaisia salateitä\nminun luokseni kuin te, täytyy olla varovainen, vastasi Nordheim\nsynkästi astuen taaksepäin. Vielä kerran välkähti revolveri hänen\nkädessään.\n\nPenn ei väistynyt. Hänen vakavuutensa rauhoitti Nordheimia hetkisen.\n\nTarkoitatteko, että minä antautuisin sellaiseen vaaraan, koska olen\nsaanut tietää kuka olette ja että nuo toiset ovat tulleet ottamaan\nteitä kiinni, sanoi Penn.\n\n\"Kuka\"?\n\nTe luulette minut hyvin tyhmäksi, jatkoi isäntä, pelkäämättä\nNordheimia. Jos ette kohta alussa saa huomata että olen erehtynyt\nteidän suhteenne. Mutta nyt näette että olen mies joka en sovellu\nmailmaan. Te annoitte minulle rahaa ja minä lainasin lauttaa. Mutta nyt\non tapahtunut muutos. Minulla on ystävä Samuel joka on kertonut minulle\nosan asiasta. Vielä enemmän. Teillä ja Samuelilla on yhteinen asia, ja\nnyt on toinen teistä matkalla tuodakseen tänne poliisieversti Rogersin\nja Macknellin. Heillä oli salaisuuksia ja saadakseni selvän pidin\nheistä vaaria kellarissa. Hiljaa hiivin minä rappusille ja kuulin mitä\noli aikomuksena.\n\n\"Ja mitä se oli\"? kysyi Nordheim. Hän ei uskonut Penniä ja ojensi\nrevolverin uhkaavaisesti.\n\nPenn katsoi halveksivaisesti, olisiko mikään ollut helpompaa kuin että\nolisin jättänyt teidät. Mutta pois sellaiset ajatukset. Ja kun olisin\nsuojellut teitä, olisin siten ansainnut sievän rahasumman.\n\nMutta -- kaikki on hyvin. Rahaa -- hyvä, sanoi Nordheim.\n\n\"Sitä ei tarvitse enää ajatella\", sanoi isäntä, \"talo on piiritetty, te\nolette tukalassa asemassa.\"\n\nNordheim syöksyi ikkunalle, hän ei ollut ymmärtävinään, mitä Penn sanoi.\n\n\"Tänne\", huusi Penn, \"tahdotteko vielä näyttää itsenne.\"\n\nNordheim säikähti. Mutta kuitenkin katsoi hän ikkunaverhon läpi. Hän\ntiesi isännän olevan oikeassa.\n\n\"Mitä nyt\", sanoi Nordheim puoliääneen.\n\nJohn Penn pisti kätensä taskuihinsa ja katsoi Nordheimiin kylmästi.\n\nNordheim puri huuliaan yhteen, \"kaksi tuhatta dollaria\", sanoi hän\nlyhyesti.\n\nPenn pudisti päätään. \"Sellaisesta summasta en antaudu vaaraan.\nKymmenen tuhatta dollaria, sanoi hän, enkä vähemmällä.\"\n\n\"Ota rahat ja ole hiljaa.\"\n\nMolemmat miehet jättivät kiireesti huoneen samassa kun joku hyökkäsi\nrappusista ylös.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nTarkka silmäys.\n\n\nNordheim kuuli askeleita ja sapelien helinää takanaan Hän seurasi\nkiireesti isäntää, Nordheim tunsi heti äänen. Se oli eversti, hänen\nverivihollisensa ja kilpakosijansa.\n\nTällainen ajatus kuumensi veren. Koston halu loisti hänen silmistään.\nHän tahtoi antaa Rogersin tuntea kaikki ne mustasukkaisuuden tuskat\njotka hän oli saanut kärsiä everstin tähden.\n\nNordheim ja Penn olivat monen huoneen ja pimeän käytävän läpi tulleet\ntaloon.\n\n\"Seis\", sanoi John Penn hiljaa, \"nyt olemme paikalla\".\n\nNordheim pysähtyi huoaten. Hän huomasi olevansa huoneessa jossa ikkuna\nkatsoi metsään päin.\n\nÄänetönnä veti Penn avaimesta, joka oli oven sisäpuolia ja otti lukon\npaikaltaan.\n\nPenn meni kirstun luo jota Nordheim ei ensinkään ollut huomannut.\nKirstussa oli kaksi kantta ja ulkopuolelta kuului kaikki ääni kirstuun.\n\n\"Astu tänne\", sanoi Penn nostaen kantta, \"meillä ei ole aikaa\nmietiskelyyn.\"\n\nKirstu oli tyhjä ja suuri.\n\n\"Tämä on ainoa piilopaikka minun talossani\", sanoi Penn, \"menkää te\nsinne ja minä menen ulos.\"\n\n\"Ohoo\", huusi Nordheim uhkaavaisesti. Hän katsoi vihaisesti ympärilleen\nmutta ei nähnyt ketään.\n\nÄäni ulkopuolella tuli suuremmaksi.\n\n\"Pian nyt\", sanoi Penn, \"muuten jätän teidät oman onnenne varaan. Ne\novat kohta ovella. Tahdotteko, juu tahi ei.\"\n\nEverstin ääni kuului käytävällä. Askeleet tulivat lähemmäksi.\n\nNordheim meni kirstuun, luoden vihaisen katseen isäntään.\n\nPenn lukitsi kirstun.\n\n\"Päästä minut\", huusi Nordheim tukehtuneella äänellä. Hän olisi\nkoputtanut kanteen mutta ei voinut niin paljon liikuttaa itseään.\nKauhistuttava ajatus peloitti häntä. \"Jos Penn olisikin petturi. Sillä\nhän näki minulla olevan paljon rahaa\", sanoi hän itsekseen.\n\nNordheimin tuska suureni. Hän koetti nyt väkisinkin saada kannen auki.\n\nKaikki turhaa! Tulisiko hän, murhaaja, nyt itse murhatuksi!\n\nÄkkiä kuuli hän ääntä ulkoa ja niiden seasta tunsi hän Pennin _äänen_.\nOvi avautui. Miehet astuivat sisään.\n\n\"Kuinka tästä ovesta on avain pois suulta, kun kaikki muut ovat auki?\"\nkysyi Rogers.\n\n\"Niin tämä ovi täytyy olla lukossa, siellä säilytetään neiti Thornyn\ntavaroita joka täällä viimeksi asui. Tämä on hänen kirstunsa ja minun\npitäisi lähettää sen Columbiaan\", vastasi Penn.\n\n\"Hyvin sanottu\", ajatteli Nordheim kuullessaan viimeiset sanat.\n\n\"No kuinka hän jätti kirstunsa tänne?\" kysyi Rogers. \"Se on hyvin\npainava ja olisi ollut liian raskas kuorma hevoselle\", vastasi Penn.\n\n\"Macknell nosta kirstua.\"\n\n\"Se on raskas\", sanoi tämä.\n\n\"Missä on avain?\" kysyi eversti.\n\n\"Luonnollisesti neidillä mukanaan.\"\n\n\"Etsikää Pennin taskut\", käski eversti, \"avain pitää löytyä.\"\n\nAvainkimppu putosi lattialle. Mikään niistä ei sopinut.\n\n\"Tuokaa tänne tiirikka\", komensi eversti, \"täytyyhän tuollaisen lukon\nsaada auki.\"\n\n\"Sitä ei saa tehdä\", huusi Penn, \"jos se olisi omani, ei minulla olisi\nmitään sitä vastaan, mutta kun se on vieraan.\"\n\n\"Minä saan tehdä minkä näen parhaaksi\", huomautti Rogers.\n\nRogers ja Penn olivat kahden huoneessa.\n\nNyt tulivat miehet jotka olivat hakemassa tiirikkoa.\n\n\"Tässä on\", sanoi Macknell, \"aukaistaanko?\"\n\n\"Antaa olla\", vastasi Rogers, olen ajatellut toisin.\n\n\"Penn, te saatte olla vapaana.\"\n\n\"Kirstua pidetään silmällä. Te Macknell toimitatte niin, että kirstu on\nillalla lautalla. Minä haen jostakin vaunut ja viemme sen Columbiaan\nneiti Thornylle. Itse tahdon olla vieressä kun kirstu avataan. Nyt\neteenpäin Sam ja kaikki muut. Illalla tulemme takaisin.\"\n\nEversti ja miehet lähtivät. Macknell lukitsi oven.\n\nPenn seurasi heitä salaa.\n\nNordheim kuultuaan everstin aikomuksen, oli menettää järkensä. Nyt\noli hän vankina. Irmgard jonka hän toivoi saavansa oli häneltä viety.\nTunti kului tunnin perään, mutta hän ei voinut pelastua. Hänen\nverivihollisensa oli hänet voittanut!\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nVapaana\n\n\nNordheim oli yhä vielä kirstussa. Äkkiä kuuli hän nimeään mainittavan.\nKirstua avattiin. John Penn seisoi Nordheimin edessä joka\npelästyksissään tempasi revolverinsa.\n\n\"Oletteko suunniltanne\", sanoi Penn. \"Tuolla seisoo Macknell joka on\nsaanut käskyn viedä kirstun Columbiaan. Kiiruhda!\"\n\nNäin odottamatta vapautettu vanki huokasi syvään. Hänen silmänsäkin\nolivat käyneet himmeiksi pimeässä kirstussa.\n\nPenn asetti kirstuun paljon tavaroita, muun muassa naisen vaatteita.\nSitten hän heitti Nordheimille koneenkäyttäjän likaisen takin ja housut.\n\n\"Tuolla on nokea jotta voitte mustata kasvonne. Kiiruhda, Gould,\nkiiruhda, jos Macknell sattuu tulemaan sisään olemme hukassa.\"\n\nNordheim nousi ylös.\n\n\"Nyt olen valmis sanoi hän.\"\n\nNordheim oli kiitollinen.\n\nPennille joka oli pelastanut hänen varmasta kuolemasta. Irmgard oli\nkohta tuleva ja hän tahtoi viedä hänet pois niinkuin oli puhunut.\n\nNordheim antoi Pennille kaksituhatta dollaria.\n\n\"Nyt ryömimme lattialuukun kautta alustaan\", sanoi Penn. \"Sieltä menemme\nlautalle.\"\n\nHetken kuluttua oli Nordheim jo peräsimessä ja varmassa pelastuksessa.\n\nOli ihmeen kaunis syyspäivä. Columbiaan vievällä tiellä näkyi tulevan\nvaunut. Siinä tuli Milly Penn ja hänen kanssaan oli Liddy. Takapenkillä\nistui Irmgard ja Fritz Schöller kiivaasti keskustellen.\n\n\"Älä kadota kärsivällisyyttäsi, rakas, kovin koeteltu kreivitär\",\nsanoi Schöller \"Te olette syyllinen ja lapsenne on syyllinen. Ei ole\nvalitsemista, te, taikka lapsi. Se on minun mielipiteeni. Me emme saa\nlaiminlyödä tätä tilaisuutta ottaa Nordheim vangiksi.\"\n\nSamassa kääntyi Milly heihin päin sanoen; \"tuolla on talo. Jos herra\nnyt tahtoisi mennä lapsen kanssa tuota kiertotietä pitkin taloon, olisi\nse hyvä, sillä muuten isä suuttuu minulle.\"\n\nIrmgard tunsi itsensä liikutetuksi. \"Minä en tiedä\", sanoi hän, \"minä\nolen niin onnetoin Liddyn suhteen. Tuntuu kuin joku sisäinen ääni\nkieltäisi minua laskemasta Liddyä luotani.\"\n\n\"Mutta, hyvä rouva\", sanoi Schöller, \"Liddyn jätätte minulle. Tietäkää\nettä minä kyllä huolehdin hänestä.\"\n\nOli jo ilta. Aurinko loi viimeisiä säteitään. Syvä hiljaisuus vallitsi.\nLiddy hyppäsi alas vaunuista, ja Irmgard pyyhki kyyneleensä joita oli\nvierinyt hänen poskilleen.\n\nLiddy ja Schöller menivät edellä taloon katsomaan.\n\nIrmgard alkoi itkeä.\n\n\"Älkää itkekö, hyvä rouva\", lohdutti Milly. \"Teille ei tapahdu mitään\npahaa. Älkää itkekö!\"\n\n\"Minua aavistuttaa kuin tulisi tapahtumaan joku onnettomuus\", sanoi\nIrmgard nyyhkyttäen.\n\n\"Mutta mitä te pelkäätte\", kysyi Milly.\n\nIrmgard ei vastannut mitään, pudisti vaan päätään.\n\n\"Niin, sinä ennustuksilla täytetty äidin sydän tiedät, ettemme tule\ntapaamaan toisiamme moniin vuosiin\", puhui hän itsekseen. Tällaista\nauringon paistetta viattomista lapsen silmistä, ja tällaista\nsydämmellistä lapsen naurua en enää tule näkemään, en kuulemaan. Se oli\nviimeinen katse Liddyyn.\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nElämä tahi kuolema -- valitse!\n\n\nIrmgard ajatteli yhä vaan Liddyä. Hänen älykäs ymmärryksensä kasvoi\nkatsellessaan taloa jossa Nordheim odotti häntä. Tuolla toisella\nrannalla olisi hiljaista ja rauhallista jossa onnelliset ihmiset\nasuvat, ajatteli hän. Mutta ehkä se ei tyydyttäisikään minua! Hän\ntahtoi vaan päästä rauhaan ja saada lapsensa pelastettua.\n\nHän tahtoi Nordheimia tekemään juhlallisen valan, että hän unohtaisi\ntykkänään hänet ja ei koskaan estäisi hänen tietään. Sitten hän saisi\nmennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Mutta rauhaa ei hän tulisi\nkoskaan saamaan.\n\nMilly auttoi Irmgardia alas vaunuista lausuen pari kehoittavaa sanaa,\njoita sanoja hämärästi voi eroittaa.\n\nLaivan savupiipusta tuprusi savua, mutta se oli vielä toisella rannalla.\n\nÄkkiä alkoi se liikkua toiselle rannalle.\n\nRatsastaja tuli näkyviin. Näkyi aseiden välkähdyksiä\n\nIrmgard vapisi pelosta.\n\n\"Olisiko se Rogers miehineen.\"\n\nIrmgard ja Milly näkivät kuinka ratsastaja jätti talon Hän oli\nkummastuksissaan. Missä oli Schöller ja Liddy? Turhaan huusi hän, kaiku\nainoastaan vastasi. Äidin sydän oli täynnä. \"Nyt ymmärrän rakkaani\ntuskan\", sanoi hän Millylle.\n\n\"Kyllä siitä hyvää tulee\", lohdutti Milly. \"Tuollahan näkyy laiva\nliikkuvan\"!\n\nSe lähestyi rantaa jossa he seisoivat. Milly pani hevosen valjaisiin.\n\nIrmgard tarkasti laivaa.\n\nSumu nousi veden pinnalle. Musta ja sakea savu tuprusi ylös pilviin.\nIrmgardin hätä suureni. Hän tiesi että hetki oli ratkaiseva. Varmaankin\non tapahtunut joku onnettomuus lapselle. Tuskin oli laiva päässyt\nrantaan kun hän jo hyppäsi sinne kysyen laivamiestä.\n\n\"Se olen minä\", lausui Penn astuen maalle. Hän katsoi Irmgardia\ntutkivasti. Tämä on kait murhaajan vaimo ajatteli hän.\n\nIrmgard kertoi heti mitä oli tapahtunut ja pyysi Penniä avukseen.\n\nPennin katse himmeni. Hän katsoi tyttöään.\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi hän, \"minulla on vähän toimitettavaa.\nLuonnollisesti pysähdymme tähän kunnes toiset tulevat. Minä annan\nlaivan huutaa. Se johtaa perässä tulevia.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen\", sanoi Irmgard, \"auttakaa minua löytämään\nrakkaani.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Penn, jonka jälkeen hän meni alas Nordheimin luo.\n\nKaikki oli hyvin ja hän aikoi juuri tuoda hevosen ja vaunut laivalle\nkun se lähti liikkumaan ulos rannasta.\n\nIrmgard huomasi sen ja kauhistui. Hän ei tietänyt kuinka se tapahtui,\nhän näki vaan, että se jätti rannan. Liddyn hän myöskin näki laivalla.\nKuka voi kaikkia ymmärtää!\n\nAjattelematta itseään syöksyi hän veteen ennen kuin laiva ehti kauas.\nIlman armoa olisi hän hukkunut jos ei eräs käsi joka pistettiin ulos\nkonehuoneesta, olisi vetänyt hänet ylös.\n\nKuului kumea huuto, samassa makasi hän lattialla ja joku mies ojensi\nleveän viskimen hänen ylitsensä.\n\n\"Elämä tai kuolema, valitse\", huusi hän, ja jos Irmgard olisi huutanut\nolisi hän lyönyt.\n\nNyt kuului toinen ääni rannalta.\n\n\"Päästäkää kreivitär\", minä tulen.\n\nSe oli Schöllerin ääni, hän oli nähnyt ja kuullut kaikki.\n\n\"Minä tulen\", kaikui toinen kerta vedenpintaa pitkin. Schöller oli\nheittäytynyt veteen ja ui laivan perässä.\n\nMies joka oli Irmgardin vieressä enensi laivan kulkua. Irmgard huomasi\naikeen. Mies tahtoi lyödä kuoliaaksi Schöllerin.\n\nÄkkiä kuului laukaus maalta. Se oli Macknell joka ampui rannalta. Mies\nkaatui viskimensä kanssa tunnotoinna maahan.\n\n\"Hurraa\", kuului rannalta. Kalpeana ja äänetönnä kumartui Irmgard\nlaivan syrjää vasten.\n\nHän sulki korvansa -- -- --\n\n\n\n\nKUUDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nMieluummin kuolema kuin sinun\n\n\nNordheim oli kaatunut Macknellin laukauksesta. Lakki putosi päästä ja\nkun hän siinä makasi tunsi Irmgard hänet ainoastaan vaatteista.\n\n\"Kreivitär, heittäkää minulle köysi!\" huusi Schöller, \"en jaksa uida\nenää.\"\n\nIrmgard heitti köyden.\n\n\"Hyvä, suuri kiitos\", huusi Schöller tarttuen nuoraan joka oli\nkiinnitetty laivaan. \"Koeta nyt pysäyttää.\"\n\n\"Miten\", kysyi Irmgard värisevällä äänellä.\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoi Schöller tullen iloiseksi nähdessään ettei\nIrmgardille ollut mitään tapahtunut.\n\nVärisevillä askelilla meni hän konehuoneeseen.\n\nRannalta kuului avunhuutoa. Salamannopeudella tarttui hän kiinni\nerääseen pyörään. Huuto kuului uudelleen. Hän tuli ulos konehuoneesta\nja mitä hän näki. Nordheim oli noussut ylös ja sysäsi Schöllerin yli\nlaidan.\n\n\"Onnistuiko aikeeni!\" huusi hän voitonriemusta.\n\nSchöller huusi apua!\n\nIrmgardin veri kylmeni.\n\nKumiseva huuto, hän putosi alas. Nordheimin silmät säteilivät\ntyytyväisyydestä. Irmgard oli ääneti. Koskaan ei hän ollut tuntenut\nitseään niin avuttomaksi kuin nyt.\n\n\"Huuda nyt\", sanoi Nordheim ivallisesti. \"Missä on nyt pelastajasi?\"\nHa, ha, ha.\n\n\"Häntä ei enää ole minulla\", sanoi Irmgard tulipunaisena.\n\n\"Kiellä nyt, että olet hänen kanssaan puhunut rakkaudesta\", sanoi\nNordheim. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan tehdä mitään pahaa tälle\nkauniille naiselle. Hän tahtoi taas omata Irmgardin, voittaa hänet\nniinkuin oli aikonut.\n\n\"En voi kieltää, että olen menetellyt väärin sinua kohtaan\", sanoi hän.\n\"Minä kadun pahoja tekojani. Unohda ne, anna anteeksi.\"\n\n\"Sentähdenkö tuot minut tänne väkisin\" sanoi Irmgard, \"sentähdenkö\neroitit minun lapsestani ja uhkasit minua kuolemalla? Sentähdenkö\nsysäsit veteen ihmisen, joka ei mitään muuta tahtonut tehdä kuin auttaa\nminua ja pelastaa minut?\"\n\n\"Niin, -- sentähden\", vastasi hän, \"rakkaudesta sinuun.\"\n\n\"Sinä et ole koskaan minua rakastanut\", sanoi Irmgard. \"Mitä sinä\ntahdot minusta?\"\n\nHän korotti äänensä.\n\nOlen sen jo sanonut. \"Anna anteeksi.\"\n\n\"Anteeksi\", vastasi Irmgard, \"sinä olet kylliksi minua kurittanut. Minä\nen seuraa sinua pitemmälle toinen on astunut sijalleni! Verinen varjo\nMaryn isästä on aina takanasi ja siitä et pääse koskaan vapaaksi, ennen\nkun pääsi putoaa mestaajan kirveen edessä. -- Oi, minä annan henkeni,\njos sinun mielitekosi lakkaa.\"\n\n\"Sinä siis rakastat minua, Irmgard!\" Hän levitti kätensä Irmgardia\nkohti. Irmgard väistyi kauhistuksesta.\n\n\"Sinä et ymmärtänyt minua\", änkytti hän, \"minä en ajattele itseäni vaan\nlastamme, joka niinkuin murhaajan tytär ainakin saa ylenkatsetta koko\nikänsä.\"\n\n\"No niin, sovitaan lapsesta. Sinä seuraat minua New-Orleansiin. Siellä\nsaat lapsesi. Sitten matkustamme Englantiin Lontooseen. Sieltä voimme\ntoisella nimellä elää hyvin\", sanoi Nordheim.\n\n\"Vai vielä sinun vaimoksesi\", huusi Irmgard, \"ennen otan kuoleman kuin\nsinut!\"\n\n\"Etkö tahdo, silloin pakoitan sinut!\"\n\nIrmgard lähti juoksemaan rappusia ylös. Nordheim seurasi jälessä.\n\n\"Minne?\"\n\nAinoastaan yö ja vesi ympäröi hänet. Hän tahtoi lopettaa itsensä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENES LUKU.\n\nÄidillinen rakkaus ja naisellinen ylpeys.\n\n\nEnsin kun Irmgard katsoi ympärilleen huomasi hän, että laiva oli\npaikallaan liikkumatta. Turhaan katsoi hän rannalle. Äkkiä juoksi hän\nlaivan keulaan.\n\n\"Vielä askel\", huusi hän, \"sitten hyppään veteen.\"\n\n\"Sinä olet mieletön\", huusi Nordheim, \"minkätähden tapat itsesi,\nnainen, niin nuori, niin kaunis! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi\nrikkaudella.\"\n\n\"Ei yhtään sanaa enää\", huusi Irmgard. \"Vaikka sinulla olisi kaikki\nmailman aarteet antaa jalkaini eteen ja vaikka laskisit kultakruunun\npäähäni, en sittenkään! Anteeksi voin antaa, mutta en unohtaa.\"\n\n\"Eikö löydy mitään, joka voi painaa alas ylpeyttäsi!\", sanoi Nordheim\nhurjistuneena. \"Minä muistutan sinulle yhden asian: et ole ainoastaan\nvaimo, vaan myöskin äiti. Näetkö tuolla kalliota? Minä panen laivan\ntäyteen vauhtiin ja ohjaan sitä vasten. Sinä et tahdo elää kanssani,\nsiis pakoitan sinun kuolemaan kanssani! Mikä on lapsesi kohtalo,\ntiedätkö?\"\n\n\"Kauhistus\", huusi Irmgard epätoivossaan, \"tahdotko turmella lapsesi\nelämän!\"\n\n\"Sen teet sinä! Sinä surmaat lapsesi, -- äiti surmaa lapsensa\ntaipumattoman ylpeytensä tähden!\" sanoi Nordheim. \"Sano, tahdotko olla\nminun ja unohtaa kaikki? Minä toimitan Liddysi takaisin. Rakkaani,\noletko minun?\"\n\n\"Herra varjelkoon! Minä en voi!\"\n\n\"Et voi\", sanoi Nordheim vihoissaan, \"sitten kuolemme yhdessä! Mutta\najattele lastasi!\"\n\nNordheim katosi kuin varjo konehuoneeseen. Heti rupesi laiva\nhurjaa vauhtia kiitämään eteenpäin. Irmgard vaipui polvilleen,\ntaistellen epätoivossa. Koko hänen elämänsä oli ollut täynnä katkeria\nvastoinkäymisiä ja nyt hän kulkisi kohti kuolemaa!\n\nKylmä tuuli puhalsi yli veden pinnan. Irmgard katseli rukoilevasti\ntähtiä jotka loistivat taivaalla. Kuinka monta kertaa hän olikin niitä\nkatsellut! Hän aikoi juuri luoda katseensa alas, kun rakas, lempeä\nkuva näkyi hänen edessään. Se oli hänen kuolleen äitinsä kuva. Silloin\nvuotivat kuumat kyyneleet hänen kalpeille poskilleen. \"Äiti, rakas\näiti\", nyyhkytti Irmgard, \"sinä et näe lapsesi tuskaa! Kuolema on\nedessäni!\"\n\nIrmgardin huulet liikkuivat vielä vähän, mutta sanoja ei voinut\neroittaa. Kalpea päänsä painui alas.\n\nÄkkiä oli Nordheim taas hänen edessään.\n\n\"Sinä voit valita, ota minut tahi kuollaan yhdessä\", sanoi hän. \"Vielä\non muutama minuutti ajattelemisen aikaa. Ne ovat kalliit minuutit,\nsillä ne ratkaisevat sinun ja minun elämäni tahi kuoleman.\"\n\nIrmgard seisoi äänetönnä.\n\n\"Sano ratkaiseva sana\", jatkoi Nordheim uhkaavasti. Oli hetken\nhiljaisuus.\n\n\"Et siis tahdo, siis kohtalomme olkoon päätetty.\" Hän veti esiin\nrevolverinsa. Laukaus kuului. Irmgard vaipui maahan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\nMurhenäytelmän loppu.\n\n\nNyt meidän täytyy mennä takaperin kertomuksessamme saadaksemme nähdä\nmurhenäytelmän lopun.\n\nSchöller ja Liddy menivät toiselle rannalle sellaiselle paikalle, että\nhe hyvin näkivät mitä toisella puolen tapahtui. Kun Schöller näki\nlaivan olevan toisella rannalla, meni hän metsään ja leikki Liddyn\nkanssa. Hän piti paljon lapsista ja Liddy oli voittanut paljon alaa\nhänen sydämessään. Yhdessä he leikkivät, poimivat kukkia ja kävivät\nlymyä.\n\nYhtäkkiä kuului Irmgardin avunhuuto.\n\nSchöller asetti Liddyn istumaan ja heitti päältään takin ja saappaat\nsyöksyen veteen. Hän sai laivan kiinni, mutta Nordheim sysäsi hänet\nalas kun hän yritti nousta lautalle. Hän vaipui aaltoihin. Irmgard\nkuuli hänen huutonsa. Nyt olisi hän ollut hukassa jos hän ei olisi\nsaanut kiinni erääseen köyteen ja ui siten veden pinnalla. Nordheimilla\noli sellainen kiire ettei hän enää muistanutkaan Schölleriä. Hän näki\nkun hän vajosi aaltoihin ja luuli hänen hukkuneen.\n\nMutta niin ei ollutkaan. Schöller ponnisti kaikki voimansa päästäkseen\nlaivaan. Se onnistuikin. Mutta heti kun hän astui laivaan putosi hän\nsanatonna alas. Kun hän taas avasi silmänsä, oli hän samassa paikassa.\nOli pimeä. Missä on Irmgard oli hänen ensimäinen ajatuksensa. Kaikki\noli hiljaa, ainoastaan koneen jyrinä kuului. Märkänä ja vilusta\nväristen makasi Schöller tässä. Äkkiä huomasi hän mustan kallion jota\nkohden lautta ohjasi kulkuaan. Nordheim tuli ulos konehuoneesta. Hän ei\nhuomannut Schölleriä Nordheim meni Irmgardin luo. Schöller piti vaaria.\nHän näki Nordheimin ottavan esiin revolverin. Samassa sysäsi Schöller\nNordheimin kättä. Revolveri laukesi ilmaan.\n\n\"Kiiruhtakaa kreivitär, ottakaa ylös ase\", sanoi Schöller.\n\nKun Irmgard näki ystävänsä olevan näin lähellä, lähetti hän kiitoksen\ntaivaaseen. Schöller ampui. Nordheim kaatui maahan. Schöller sitoi\nhänet kiinni köysillä. Yhtäkkiä syöksyi Schöller peräsimeen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESKAHDES LUKU.\n\nMissä on lapseni\n\n\n\"Nyt olemme pelastetut\", huusi Schöller ohjaten laivan oikealle.\n\nIrmgard meni hänen luoksensa.\n\n\"Olette oman henkenne uhalla pelastanut minun\", huusi hän. \"Mutta missä\non Liddy.\"\n\nNordheim kuunteli tarkasti.\n\n\"Se oli niin\", vastasi Schöller.\n\n\"Minä kuulin avunhuudon rannalta, heitin takkini ja saappaani, sanoin\nLiddylle, että hän olisi siinä kunnes tulen takaisin ja hyppäsin veteen.\"\n\n\"Oi, minä olen pelastettu, mutta lapseni on kadonnut\", valitti Irmgard.\n\nSchöller tuli levottomaksi.\n\nKaikki tämä oli Nordheimin mieleen. \"Minä tunnen seudun. Siellä on\nsusia ja karhuja\", sanoi hän.\n\nIrmgard tuli kuolonkalpeaksi kuullessaan mainittavan susista ja\nkarhuista.\n\n\"Älä häntä usko\", sanoi Schöller. \"Hän toivoo, että päästäisimme hänet\nvapaaksi.\"\n\nIrmgard vaipui polvilleen. \"Auta minua, Jumalani\", sanoi hän, \"isä\ntaivaassa, pelasta lapseni.\"\n\nEnnen kun Schöller huomasikaan oli Irmgard jo konehuoneessa lisäten\nlaivan nopeutta.\n\n\"Herranen aika! Mitä teette kreivinna\", huusi Schöller.\n\n\"Älkää estäkö minua, muuten hyppään veteen ja uin yli!\"\n\n\"Hiljaa\", huusi Schöller, \"olemme rannalla.\"\n\nKun hänen piti auttaa Irmgardia laivasta oli tämä jo kadonnut. Schöller\nhuusi häntä, ei mitään kuulunut Hän oli aivan onneton. Tulisiko häntä\netsiä vedestä Schöller ei enää välittänyt Nordheimista. Hän kiiruhti\netsimään Irmgardia.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nArthur Nordheim.\n\n\nVeri oli jähmettynyt Nordheimin suonissa. Kuitenkin olisi Schöller\nsitonut hänen lujemmin jos hänellä olisi ollut aikaa. Mutta hän riensi\nIrmgardia etsimään.\n\nNyt oli Nordheim yksin. Hän odotti mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja\nhänen ensimäinen ajatuksensa oli: pelastus -- sitten pako! Hän keksi\nkeinon vapautuakseen. Keino oli kylläkin yksinkertainen.\n\nHän koitti käsillään irroittaa köyden jaloistaan. Se ei ollut helppoa.\nMutta Nordheim tiesi, että nyt jos koskaan tuli yrittää. Ja toinen\nsolmu toisensa jälkeen aukeni. Äkkiä kuuli hän Schöllerin huutavan yhä\nkovemmin ja kovemmin. Kiireesti koetti hän päästä vapaaksi, sillä huuto\nkuului aina lähempää.\n\n\"Viimeinkin -- viimeinkin\", sanoi Nordheim avaten viimeistä solmua.\nHän oli nähnyt laivassa pienen terävän sahan. Nyt hän koetti päästä\nsen luo Vielä kerran kuului Schöllerin huuto. Hän huusi Irmgardia.\nNordheim pääsi sahan luo. Ankarien ponnistusten jälkeen onnistuikin\nhänen saada kätensä vapaaksi. Hän teki voimakkaita liikkeitä käsillään\nja jaloilla saadakseen veren liikkeelle. Äkkiä meni hän konehuoneeseen\nja pani laivan liikkeelle. Schöller oli ainoastaan noin sadan askeleen\npäässä Nordheimista. Kauhistuksella näki hän mitä tapahtui. Mutta\nhän tuli liian myöhään. Nordheim ohjasi laivan toiselle rannalle.\nSiellä olivat Sam ja Rogers hevosineen. Mitään pahaa aavistamatta meni\nNordheim rauhallisena metsään. Äkkiä huusi Sam \"kuka siellä.\" Nordheim\nkauhistui, sillä hän oli asetonna.\n\nSchöllerin huuto tunkeutui syvälle Irmgardin sydämmeen kuin tuliset\nhiilet. Minkätähden hän oli lähtenyt tälle onnettomalle matkalle,\ntietäen mitä tulisi kohtaamaan! Uskomatonta! Anteeksiantamatonta!\nHän oli äiti! Ja äidin rakkaus voittaa kaikki! Hän tahtoi pelastaa\nrakkaan Liddynsä. Hän tahtoi pelastaa rakkaan Liddynsä. Hän lähetti\nkatseen taivaaseen. Hän vaipui polvilleen katsellen menevää laivaa.\nKuumat kyyneleet vierivät poskillensa. \"Isä taivaassa, armahda minua\",\npyysi hän. \"ota lapseni suojaasi! Syntini ovat suuret, mutta sinun\nlaupeutesi suurempi. Rankaise minua niin kovasti kuin tahdot, kaikki\nkärsin lapseni tähden! Anna minun löytää hänet, koskaan enää en päästä\nhäntä käsistäni! Kaikki suruni ja murheeni heitän sinulle. Tee minut\nvahvaksi! Suojele ja varjele lastani!\"\n\nVesi aaltoili hiljaa. Pohjatuuli leikki pensaikossa.\n\nÄidin rukous lensi ylös taivaaseen hänen luoksensa, joka kaikki voi\ntehdä hyvin.\n\nIrmgard tunsi voimainsa vahvistuvan. Hän nousi ylös ja jätti paikan!\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nIsä ja tytär.\n\n\nIrmgardin huudosta tulivat rannalla olevat henkilöt aivan\ntoimettomiksi. Myöskin vanha Penn oli onneton. Mutta sydämessään oli\nhän kuitenkin iloinen. \"Kuinka on tämä mies tullut tänne, kuka hän on?\"\noli hänen ainoa kysymyksensä. Uhkaavasti katsoi hän tytärtään. Kalpeana\nja vapisevana seisoi Milly hänen edessään, katsellen pois kiiruhtavaa\nlaivaa. Macknell aavisti mitä oli tekeillä. Kun nyt mustattu mies astui\nulos konehuoneesta ja viskimellä uhkasi Schölleriä joka ui laivan\nperässä ja jota Macknell ei tuntenut, astui hän äkkiä Pennin luo\nsanoen; \"Se oli Nordheim ja te autoitte häntä pakenemaan.\"\n\n\"Nordheim\", vastasi Penn, \"kuka sellainen on?\"\n\n\"Nordheim on mies jota etsimme ja joka sanoo itseään John Gouldiksi\",\nsanoi Macknell.\n\n\"Vai niin\", sanoi Penn hämmästyksissään, \"mies joka oli kirstussa.\nNiin rakas herra, yhtä vähän kun tiedän mitä oli kirstussa, yhtä vähän\ntiedän kuka tämä mies on jonka näen ensi kerran.\"\n\nMacknell ei osannut vastata mitään. Koska oli kysymys murhaajasta jota\nhän ei enää voinut saavuttaa, ampui hän laukauksen peljättääkseen\nmurhaajaa. Vielä hetkinen, sitten katosi laiva pimeyteen. Macknell\nvaljasti hevosen.\n\n\"Vie heti kirstu Columbiaan\", sanoi hän kuskille, \"jätä se\npoliisiasemalle ja ilmoita mitä olet nähnyt.\"\n\nVaunut lähtivät.\n\n\"John Penn, me saamme puhua sittemmin\", huusi Macknell lauttamiehelle.\nSitten hyppäsi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.\n\nIsä ja tytär olivat kahden.\n\n\"Nyt täytyy minun puhua sinun kanssasi\", sanoi Penn. \"Mitä tiedät tästä\nasiasta? Kuka on mies joka hyppäsi veteen? Vastaa.\"\n\nMilly tunsi isänsä luonnon.\n\n\"Rauhoitu, olen lapsesi\", sanoi hän vapisten. \"Olen syytön.\" Milly\nkertoi mitä tiesi.\n\n\"Koko tämä asia on hirveä ja tuottaa minulle paljon onnettomuutta\",\nsanoi Penn. \"Ota tämä ja pane säästölaatikkoosi. Minä ostan sinulle\nuudet vaatteet. Mutta nyt meidän täytyy lähteä.\"\n\nMilly otti hopearahan ja pisti taskuunsa. Sitten he nousivat kärryille.\nKun he tulivat kotiin söivät he heti illallista jonka jälkeen Penn\nsanoi: \"Kuule Milly. Sinä näytät väsyneeltä ja kalpealta. On parasta\nettä menet nukkumaan. Nuku rauhassa. Jos joku naputtaa ovelle älä avaa\nmuille paitsi minulle. Hyvää yötä.\"\n\nMilly lukitsi oven. Sitten hän aukaisi ikkunan ja hyppäsi alas. Kaikki\noli hiljaa. Hän katsoi tutkivasti ympärilleen. Sitten juoksi hän\nrantaan. Varovaisesti sousi hän yli joen, ja kiiruhti sinnepäin josta\nSchöller oli tullut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESVlIDES LUKU.\n\nÖinen, kulku\n\n\nIrmgard etsi tietä mutta ei löytänyt. Suo, johon hän oli vähällä\npudota, hämmensi hänen kulkuaan ja hänen täytyi tehdä kiertotien. Sillä\ntavalla tuli hän pimeään metsään. Täällä kuului jotakin ääntä niinkuin\nvillien eläinten askeleita. Onneksi oli Irmgardilla mukanaan revolveri\njonka hän oli ottanut Nordheimilta. Kuitenkin oli hän peloissaan.\nSillä se oli ensimmäinen kerta kun hän oli suuressa Amerikan metsässä.\nVäsyneenä ja märkänä, kiiruhti onneton äiti yhä eteenpäin syvemmälle\nmetsään. Hänellä ei ollut mitään muitta tien viittaajaa kuin se suuri\nsuo. Mutta äidin rakkaus antoi voimia käydä eteenpäin. Vihdoin löysi\nhän Schöllerin takin ja saappaat. Hän oli siis paikalla.\n\n\"Ehkä makaa lapsi jonkun pensaan suojassa enkelin vartioimana\",\najatteli Irmgard. Mutta lasta ei löytynyt. Yhä kovemmin ja kovemmin\nhuusi onneton äiti. Joku hiipi esiin pensaikosta, se oli Milly.\n\n\"Mitä etsit?\" kysyi Irmgard.\n\n\"Isä olisi lyönyt minun kuoliaaksi jos hän olisi saanut tietää\ntotuuden\", selitti Milly, \"sentähden täytyi minun paeta. Astuin ulos\nikkunasta ja tulin etsimään pienokaista. Mutta _en_ edes jälkiäkään ole\nlöytänyt.\"\n\n\"Annan anteeksi sinulle, Milly\", sanoi Irmgard, \"sinä olet pelastanut\nminun oikealla ajalla. Tämä tuska kohtaa minua -- ainoastaan.\"\n\nHän liitti kätensä ristiin ja katsoi kyynelsilmin tähtitaivaalle.\n\nSenjälkeen meni hän rannalle.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nMiten oli käynyt Liddylle\n\n\nLiddy oli aivan yksin. Schöller oli hänet jättänyt. Kun hän oli\ntarpeekseen leikkinyt laskeutui hän nukkumaan. Tuskin oli hän silmänsä\nsulkenut ennen kun hän pelästyksissään säpsähti ylös. Hän kuuli aasin\nhuutavan. Liddy huusi setä Fritziä sekä äitiä sillä hän ei pelännyt\nmitään niin paljon kun aasia. Mutta ääni jonka hän kuuli oli pamaus\njolloin Macknell ampui Nordheimin perään.\n\nHetken kuluttua kuuli Liddy hevosen kavioiden kapinaa. Se oli Macknell\njoka ajoi toisella rannalla.\n\n\"Lapsilla on enkeli joka vartioitsee\", näin oli äiti monasti sanonut\nLiddylle. Näin ajatellen kulki hän eteenpäin. Äkkiä huomasi hän pienen\nkoiran muotoisen eläimen edessään. Se oli susi. Liddy ei ymmärtänyt\nmitään. Hän näki vaan, että susi tuli hänen perässään. Liddy huusi\nkauhistuksesta. Susi seurasi kintereillä.\n\nLiddy kaatui voimattomana maahan.\n\nÄkkiä näki Liddy edessään kaksi olentoa. Ne olivat puolisot Milton,\njotka palasivat kaupungista. Tässä he antoivat hevosten levätä. Vaimo\nteki tulen maahan ja laitti teetä jota he joivat hyvällä halulla.\n\n\"Oho, mikä se on\", sanoi mies äkkiä hypäten ylös.\n\n\"Ehkä näet indiaanin?\"\n\n\"Ei ole indiaani\", vastasi mies. Molemmat katsoivat peloissaan. Kuului\nhuutoa. \"Kaikkivaltias\", huudahti vaimo.\n\n\"Kuka siellä\", sanoi Milton, \"vastaa tahi ammun.\"\n\nHe menivät katsomaan.\n\n\"Oi lapsi\", huusi Milton ottaen lapsen syliinsä.\n\nVoi ajatella lapsen mielen kun hän näki ihan outoja ihmisiä ympärillään.\n\nLiddy ei ymmärtänyt mitään vastata.\n\nHyväntahtoiset ihmiset veivät hänen kotiinsa ja hoitivat häntä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU\n\nMitä äiti voi tehdä.\n\n\nVäsyneenä kulki Irmgard metsän läpi. Liddy, hänen ainoa rakkaansa\noli joutunut eksyksiin. Äidin sydän löi taajaan. Hän tahtoi pelastaa\nlapsensa tahi kuolla sen kanssa.\n\nMutta ei mitään näkynyt. Äkkiä jähmettyi veri Irmgardin suonissa. Hän\nnäki schakaalin. Kauhistuneena kääntyi hän takaisin. Irmgard luuli\nviimeisen hetkensä tulleen. Revolveri oli hänen kädessään, mutta hän ei\nuskaltanut laukaista.\n\nSitten tuli suuri, musta jättiläiskarhu. Irmgard ei ymmärtänyt mitä\ntehdä. Kepeästi kuin hirvi juoksi hän edelleen. Mutta karhu juoksi\nnopeammin kauheasti ulvoen. Yhä lähemmäksi tuli se Irmgardia.\n\n\"Herra varjele\", huokasi Irmgard lähtien taas juoksemaan. Mutta\nkarhu oli aina kintereillä. Yli kivien ja kantojen juoksivat he yhtä\nnopeaan. Mutta Irmgardin voimat pian uupuivat Hän kaatui maahan. Karhu\njuoksi hänen ylitsensä. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä huomasi\nIrmgard jättiläistammen. Hän kiipesi siihen ja oli pelastettu. Kuinka\nihmeellisesti hän tuli pelastettua, kun ei enää näyttänyt olevan mitään\nmahdollisuutta.\n\nNyt voi Irmgard olla rauhassa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nMaryn epäilykset.\n\n\nEnnenkuin kuvailemme seuraavia tapahtumia viimeisessä jännittävässä\nluvussa, täytyy meidän ajatella onnetonta vaimoa, joka, paitsi isäänsä\noli kadottanut myöskin puolisonsa.\n\nMary, Nordheimin toinen vaimo, oli todellisesti surkuteltava olento.\n\nHänen elämän onnensa oli pirstottu. Hän piti itseään petettynä\nkaikilta, joihin hän oli luottanut, ylenkatsottuna kaikilta, joita hän\nvilpittömästi ja todellisesti oli rakastanut. Ystävänsä olivat hänet\njättäneet. Kukaan ei tullut sanomaan edes sanaakaan. --\n\nKomisaarius Bernard oli juuri astunut sisään. Hän oli saanut\ntelegraamin eversti Rogersilta Columbiasta; siinä kertoi hän mitä\noli tapahtunut poliisi Macknellille, kun hän oli puettuna naiseksi\nsinisessä harsossa.\n\n\"Hän tiesi, että hänen ensimäinen rouvansa sinä aikana oleskeli\nColumbiassa hurmatakseen everstin\", oli Maryn vastaus.\n\nKomisaarius rypisti otsaansa. Hänellä oli parempi ajatus Rogersista.\n\n\"Te olette siis sitä mieltä, että Irmgard oli nainen sinisessä\nharsossa\", kysyi Bernard.\n\n\"Niin uskon\", vastasi Mary kiivaasti. \"Kaikki tapaukset kertovat\nsiitä ja se minua ihmetyttää, ettette ole antanut ottaa kiinni tätä\nvaarallista henkilöä. Poliisieversti Rogers rakastaa häntä ja pitää\nhäntä syyttömänä.\"\n\n\"Jos katsotaan ainoastaan kaukaisempia tapauksia, voi joutua epäluuloon\nniin kuin Te\", sanoi Bernard levollisesti mutta päättävästi \"vaan\nhänen sisin vastalauseensa Nordheim -- Gouldin ja hänen ensimäinen\nvaimonsa ovat kuitenkin yhtä suuret. Hän ei ole ainoastaan näennäisesti\nhyljännyt häntä mennäkseen täällä uudestaan naimisiin.\"\n\n\"Miksikä ei, herra komisaarius?\", huudahti Mary totisesti. \"Kuinka voi\nhän löytää hänet? Minkätähden hän tuli juuri New-Yorkiin, sano minulle\nse.\"\n\n\"Kaikki isot Amerikan laivat menevät New-Yorkiin ja ensimäinen kohtaus\ntäällä oli todellisesti ainoastaan sattuma. Eversti on itse kertonut\nminulle kaikki.\"\n\n\"Koska hän on niin kertonut?\", kysyi Mary pilkallisesti.\n\nBernad nousi ylös.\n\n\"Te siis katsotte, että Irmgard on Nordheimin rikostoveri\", kysyi hän.\n\n\"Niin\", vastasi Mary vihaisesti.\n\nBernad pudisti päätään.\n\n\"Te olette liian vihainen\", sanoi hän, \"tuomitaksenne puolueettomasti.\nMinä pelkään, ettemme ole yhtään yksimielisiä Nordheimin ensimäisestä\nvaimosta. Jos tahdotte tulen myöhemmin uudestaan, kun saan ensin\nenemmän kuulla.\"\n\n\"Minä toivon\", vastasi Mary.\n\n\"Teillä ei kuitenkaan ole mitään epäluuloa tätä ulkokullattua naista\nvastaan\", jatkoi hän, \"mutta minä toivon, että sittemmin voitte antaa\ntoisellaisen kuvauksen hänestä ja eversti Rogersista, ja minä en\nepäile, että tulette olemaan minulle kiitollinen, koska olen antanut\nteille tämän merkin.\"\n\nBernad ei vastannut kysymykseen Irmgardin syyllisyydestä.\n\n\"Onnetonta Irmgardia minä ainoastaan surkuttelen\", sanoi hän, \"sillä\nse nainen on kärsinyt paljon, mutta minä tiedustelen enemmän naisesta\nsinisessä harsossaan sen lupaan teille\"\n\nKomisaarius sanoi hyvästi.\n\nMary seisoi ikkunan vieressä ja katseli hänen menoaan.\n\nTaas ja taas oli hän näkevinään Irmgardin lepäävän Nordheimin käsissä.\nTämä ajatus painui syvälle onnettoman naisen sydämeen. Mary tahtoi\nnäyttää epäluulonsa Irmgardia kohtaan. Hän itki ajatellessaan isäänsä\njonka elämän langan oli murhaaja katkaissut. Kuinka hyvä, jalo ja\navullinen hän olikaan ollut!\n\nIlta-aurinko heitti viimeisiä säteitään. Keltaiset lehdet lentelivät\nhänen ympärillään ja musta harso hänen otsallaan liehui tuulessa.\n\n\"Oi isäni\", sanoi hän, kohottaen silmänsä taivaaseen, \"sinä tiedät,\nettä olen syytön. Koskaan sinä et vastustanut tätä liittoa. Kuinka\nvoisi sinun Marysi tehdä sellaista joka tuottaisi sinulle surua!? --\nsinä tiedät mitä olen kadottanut -- kaikki.\"\n\nNiin, jokaisella ihmisellä on Golgatansa, ja Maryllä se oli isänsä\nhaudalla.\n\n\"Niin, niin kauan kuin murhaaja elää, en minä antaudu valituksiin\",\nhuudahti Mary. Ja tämän ristin vieressä vannon.\n\n\"Nordheim ja Irmgard eivät saa rauhaa minulta niin kauan kuin minä\nelän.\"\n\n\"He saavat piilottaa itsensä millä tavalla hyvänsä, kuitenkin olen\nheidät löytävä ja en voi unohtaa mitään tuomatta totuutta esille. Sinun\npyynnöstäsi vannon minä, että kostaa, kostaa sinun murhasi ja minun\npetetyn rakkauteni.\"\n\nHän oli asettanut oikean kätensä ristin päälle ja katsoi taivaalla\ntuikkivia tähtiä.\n\nKaikkialla oli hiljaista. Kukaan ei nähnyt, ei kuullut häntä. Vielä\nhetken seisoi Mary näin.\n\nSitten kääntyi hän pois kirkkotarhasta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nUusi äiti.\n\n\nNyt käännymme takaisin onnettomaan lapseen, joka farmarin luona sai\nturvapaikkansa.\n\nVaimo yhä vaan ajatteli millä ihmeen tavalla lapsi olisi metsään\njoutunut. Lähin talo kuului John Pennille, ehkä hän on mahdollisesti\ntullut sieltä.\n\nMitä enemmän hän ajatteli lapsen kohtaloa, sitä varmemmaksi tuli hänen\npäätöksensä pitää lapsi luonaan.\n\nAamu alkoi jo valjeta, kun vasta kaukaa häämöitti olkikattoinen tupa.\n\nVaimo hengitti keveämmin, sillä hän näki, että se oli heidän onnellinen\nasuntonsa.\n\nPian saapuivatkin he päämääräänsä, ja mies auttoi vaimoa lapsineen alas\nvaunuista.\n\n\"No, äiti\", sanoi hän hymyillen, \"kuinka on lapsen laita?\"\n\n\"Se nukkuu, isä, viedään hän sisälle hyvin hiljaa\", oli vastaus.\n\nHe sytyttivät tulen joka valaisi yksinkertaista huonetta. Keskellä\nseisoi yksinkertainen pöytä ja muutamia tuoleja. Nurkassa oli myös\nkaappi joka oli yhtä yksinkertainen.\n\nMies oli itse valmistanut nämä huonekalut. Mutta yksinkertaisuudesta\nhuolimatta, oli siellä kuitenkin miellyttävää ja kodikasta.\n\n\"Katso, kuinka sievä lapsi, hän on kuin prinssessa.\"\n\nTyytyväisenä katsoi mies vaimoaan joka aikoi vaatettaa lasta.\n\nPian istuutuivat he yksinkertaiselle päivälliselle ja puhelivat\nihmeellisestä tapahtumasta.\n\n\"Mutta meidän täytyy kuitenkin ilmoittaa, että olemme löytäneet\nlapsen\", sanoi mies.\n\n\"Eihän se ole tarpeellista! Meillä on oikeus omistaa lapsi koska olemme\nhänet löytänytkin.\"\n\n\"Tee kuten tahdot\", sanoi mies.\n\nVaimo vaatetti Liddyä ja hänen kaulastaan löytyi kultainen ketju, johon\noli kiinnitetty risti.\n\n\"Tämähän on timanttia\", huudahti mies ylen onnellisena.\n\n\"Enköhän sanonut, että lapsi on pieni prinssessa.\"\n\nMolemmat katsoivat ihmetellen kiiltävää ristiä.\n\n\"Ei mitään epäilystä, se on timanttia -- oikeata timanttia!\"\n\n\"Mutta katsos, takapuolella on kirjoitusta\", sanoi vaimo ojentaen\nristin miehelleen.\n\n\"Siinä on I. v. H.\", sanoi hän.\n\nTästä kasvoi vaimon uteliaisuus. Hän olisi tahtonut tietää mitä\nkirjaimet merkitsivät, ja hän oli vakuutettu, että lapsi oli prinssessa.\n\n\"Hän ei ole täältä syntyisin, koska hän ei osaa puhua Engelskaa\", puhui\nvaimo. \"Varmaankin on hän kotoisin Saksasta.\"\n\nKun Liddy onnellisesti oli pelastunut vaikeasta taudista, oli Irmgard\nripustanut tämän kalliin ketjun Liddyn kaulaan. Se oli muisto hänen\nomasta kodistaan. Silloin ei Irmgard ymmärtänyt mikä merkitys tulisi\ntällä kallisarvoisella esineellä olemaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENES LUKU.\n\nYö aarniometsässä.\n\n\nMe jätimme onnettoman äidin joka etsiessään lastaan pakeni korkeaan\npuuhun karhun hätyyttämättä johon hän nukkui. Toisinaan näki hän\nkauniita, toisinaan hirveitä unia. Näin uneksui onneton nainen,\nkaikkien ylenkatsottu -- vieraalla maalla -- aarniometsässä.\nKaikkivaltias, jolle hän oli lähettänyt huokauksensa, levitti suojaavat\nkätensä hänen ylitsensä. Jumala antoi hänelle rauhallisen unen josta\nhän sai uutta voimaa voittamaan tulevia vastuksia.\n\n\"Jumalani -- missä olen -- missä on lapseni?\" oli hänen ensimäiset\nsanansa herätessään. Hän muisti karhun joka oli häntä peljättänyt.\n\nIrmgard astui alas puusta. Hänen täytyi taas mennä eteenpäin --\neteenpäin etsiäkseen lastaan. Kaksitoista tuntia oli jo kulunut siitä,\nkun hän otti hyvästit Liddyltä. Missä oli Schöller -- hänen uskollinen\nystävänsä? Aina tiheämmiksi kävivät pensaikot, yhä vaikeampaa oli\nkulku. Varovaisesti asetti hän toisen jalkansa toisen eteen katsoen\noikealle ja vasemmalle, josko mikään vaara olisi näkyvissä.\n\nÄkkiä kuului puiden rapinaa ja suhinaa joka tuli yhä lähemmäksi.\n\nPensaikosta ryömi esille käärme, joka esti Irmgardilta tien.\n\nKalpeana ja peljäten uskalsi Irmgard tuskin hengittää. Sydän löi aina\ntaajemmin -- käärme tuli lähemmäksi ja katsoi lasisilla silmillään\nIrmgardia -- veti päänsä takaisin hyökätäkseen hänen päällensä.\n\nKuului kova huuto, se oli apinoilta. Nämät olivat samassa\nsilmänräpäyksessä, kun käärmeen piti rynnätä Irmgardiu päälle,\nhypänneet käärmeen selkään. Käärme tuli yhä voimattomammaksi. Viimein\njättivät apinat saaliinsa joka tunnottomana makasi maassa. Rukous\nhuulillaan koetti Irmgard käydä eteenpäin -- oli niin paljon vaaroja --\npaljon peljättävää.\n\nAurinko lämmitti säteillään ja puut antoivat suojaa onnettomalle\nnaiselle.\n\nHetken kuluttua aukeni Irmgardin eteen aava ruohotasanko. Niin kauas\nkuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin paljasta tasankoa.\n\nYhä ajatteli Irmgard lastaan. Suru ja ikävä väsytti häntä. Hänen\ntäytyi mennä eteenpäin, täytyi löytää lapsensa tahi saada tietää sen\nkohtalo. Niin, minne ohjaisi askeleensa? Missään ei näkynyt tietä. Ehkä\nkohtaa hän ihmisiä jotka voivat sanoa, missä hän on ja jotka voisivat\nlohduttaa häntä.\n\nJa se -- jonka tähden hänen täytyi uhrata kaikki -- kaikki mitä hän\nomasi -- se oli armottomasti jättänyt hänen, ja koetti nyt vielä\nryöstää viimeisenkin, hänen rakkaan lapsensa.\n\nNiin kulki hän edelleen.\n\nÄidin rakkaus voittaa kaikki, sen näemme tästä onnettomasta naisesta.\n\nKaukana näki hän savupilven. Tämä näky antoi hänelle uusia voimia.\nHän arveli, että savu nousi ihmisasumuksesta, Hän oli näkevinään\nolkikattoisen majan josta savu nousi ylös ilmaan.\n\nIrmgardin sydän hyppeli ilosta. Nyt oli hän tullut majan luo. Hän astui\nsisälle mutta nyt oli hänen voimansa lopussa -- --\n\nHetken kuluttua ilmestyi Irmgardin eteen voimakas mies.\n\n\"Halloo, kuka olet?\" huusi hän suurella äänellä potkaisten Irmgardia\njalallaan.\n\n\"Armahtakaa, olen eksynyt\", sanoi Irmgard engelskaksi.\n\n\"Hoi, Fister, tule ulos katsomaan kaunista lintua, joka on tullut\nmeidän pesään!\"\n\nSilloin näkyi toinen mies majan ovella.\n\n\"Suojatkaa turvatonta\", sanoi Irmgard, \"tahdon jatkaa matkaani.\nVoitteko sanoa, missä on John Pennin asunto?\"\n\n\"Ah, tahdotteko mennä Pennin taloon\", puhui toinen miehistä, \"mitä\nsieltä haette?\"\n\n\"Etsin lastani\", vastasi nuori nainen, \"oi auttakaa minua!\"\n\n\"Jos menette John Pennin luo, on tästä sinne neljän tunnin matka\",\nvastasi toinen.\n\n\"Näyttäkää minulle tie!\"\n\n\"Tule mukana\", sanoi mies.\n\n\"Tie menee metsän läpi\", sanoi mies osoittaen suuntaa josta Irmgard oli\ntullut.\n\n\"Tuhansia kiitoksia\", lausui Irmgard ojentaen miehelle kultarahan.\n\nSitten lähti hän kulkemaan sitä suuntaa jonka miehet osoittivat.\n\n\"Ainoastaan eteenpäin lapseni luo\", huusi Irmgard.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESYHDES LUKU.\n\nOjasta allikkoon.\n\n\nNiin kulki hän korkeassa ruohossa, kun hän huomasi tuulahduksen\nkasvojansa vastaan jäi hän kuuntelemaan.\n\nOliko se tuuli -- vaiko veden loisketta.\n\nHänen edessään näkyi nyt leveä joki.\n\nVäsyneenä istuutui hän ruohoon.\n\nMutta mikä se oli?\n\nHän aavisti jotain vaaraa ja koitti olla varovainen.\n\nNyt kiusasi nälkä ja jano häntä. Olihan siitä kulunut jo 24 tuntia kun\nhän viimeksi oli syönyt.\n\nIrmgard kulki pitkin joen rantaa eteenpäin yhä. Hetken kulettuaan\nhuomasi hän jonkun miehen hiipivän ruohikossa aivan lähellä häntä.\n\n\"Pysähdy vaimo\", huusi mies tarttuen kiinni Irmgardin käteen.\n\nIrmgard tunsi, että mies oli toinen niistä jotka näyttivät hänelle\ntietä.\n\n\"Anna tänne rahakukkarosi\", huusi mies.\n\nIrmgard ei voinut mistään saada apua.\n\nHän sysäsi Irmgardin kumoon ja otti kukkaron.\n\nSillä välin kun ryöväri laski rahoja, oli onneton kadottanut\nmielenmalttinsa. Hän ryömi jokeen. Hän oli valmis kaikesta.\n\nMies katseli ympärilleen, missä oli hänen uhrinsa?\n\nSeis! Nyt näki hän naisen rannalla.\n\nHeiluttaen kirvestään juoksi hän onnetonta vastaan, -- isku --\n\nMutta liian myöhään.\n\nIrmgard hyppäsi jokeen.\n\nAallot löivät yli hänen päänsä. -- Hän vajosi.\n\n\"Isä taivaassa, pelasta minut lapseni tähden\", huusi hän. Vielä kerran\nkokosi hän viimeiset voimansa. -- Vielä kerran halkaisi hän aaltoja --\nsitten -- hän ei voinut enempää. Mutta samassa tunsi hän maan jalkainsa\nalla. Ainoastaan muutama askel -- hän oli pelastettu.\n\nMutta toisella rannalla seisoi murhaaja heiluttaen kirvestään. Nyt\nolivat Irmgardin voimat lopussa. Voimatonna ja avutonna makasi hän\npitkässä ruohossa. Hetken levättyään jatkoi hän taas matkaansa\neteenpäin. Läheltä häämöitti jo punainen tupa. Se oli Pennin asunto.\n\nSamassa lähestyi joku mies Irmgardia. Se oli Schöller.\n\n\"Kreivitär, kallis kreivitär.\"\n\n\"Schöllerini, Schöllerini. Missä on lapseni Liddy?\"\n\n\"Oletteko löytänyt häntä.\"\n\n\"Minun täytyi ensin etsiä teitä, rakas kreivitär\", vastasi Schöller.\n\n\"Oi onneton lapseni\", huokasi Irmgard.\n\n\"Älkää olko rauhaton, kallis kreivitär, minä kyllä löydän Liddyn\",\nsanoi Schöller.\n\nSchöller koitti kaikin tavoin lohduttaa Irmgardia.\n\nIrmgard ei osannut mitään vastata, vaan tarttui Schöllerin käteen. Näin\nmenivät he Pennin asuntoon.\n\nMilly, joka kuuli askeleita kiiruhti ovelle katsomaan.\n\n\"Täällä tulemme me\", huusi Schöller. Milly veti kiireesti oven kiinni\nja seisoi oven sisäpuolella kuunnellen ja saadakseen tietää kuka oli\nSchöllerin kanssa.\n\n\"Avatkaa -- neiti -- tahi kuka olette\", huusi Schöller.\n\nMilly pelkäsi.\n\n\"Jos et avaa\", kirkui, Schöller, niin -- -- --\n\n\"Auttakaa -- auttakaa!\" huusi Milly.\n\n\"Siis ette avaa\", ja voimallisesti löi hän ovea.\n\nMilly juoksi peljästyksissään ympäri huonetta aikoen paeta ikkunasta\nulos.\n\nSchöller nauroi täyttä kurkkua.\n\n\"Olette kovin pelkuri, neiti, mutta aukaiskaa ovi, emme ole mitään\nvihollisia, olemme hyviä ystäviä\", puhui hän.\n\nHiljaa meni Milly oven luo, aukaisi sen ja väistyi muutamia askeleita\ntaaksepäin.\n\n\"Kuinka te olette täällä, rouva?\" sanoi hän tarttuen Irmgardin käteen.\n\n\"Älä nyt sellaista kysy!\" sanoi Schöller, \"tuo tänne vähän vettä, tahi\nviiniä jos on.\"\n\nMilly kiiruhti tuomaan.\n\nSchöller viittasi Millyä luokseen hiljaa sanoen: \"laita sija, rouva on\nsairas.\"\n\nSchöller jätti Irmgardin Millyn kanssa kahden ja kiiruhti ulos hakemaan\npullon viiniä.\n\n\"Missä olen\", kysyi Irmgard.\n\n\"Millyn kotona\", oli vastaus.\n\n\"Laulu -- jota äitini niin usein lauloi minulle\", sanoi Irmgard ja\nalkoi laulaa heleällä äänellä.\n\nIrmgardin laulu vaikutti Millyyn ihmeellisesti. Hän vaipui polvilleen\nIrmgardin sängyn viereen, liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan\nrukouksen taivaaseen.\n\n\"Sinä Jumala olet rikas lempeydestä, -- katso alas tämän onnettoman\nolennon puoleen jonka täytyy kärsiä niin paljon, lähetä tänä yönä\napusi!\"\n\nKaikki oli hiljaa. Irmgardin laulu oli loppunut. Hän nukkui.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESKAHDES LUKU.\n\nÄidin rukous\n\n\nSeuraava päivä valkeni kirkkaalla auringon paisteella. Taivas oli\nkirkas, linnut lauloivat puiden latvoissa.\n\nKun Irmgard heräsi, täytyi hänen hetken ajatella muistaakseen missä hän\noli.\n\nSchöller oli istunut tuolille Irmgardin viereen ja nukahtanut siihen.\n\nMilly laitti kyökissä aamiaista.\n\n\"Schöller!\" huusi Irmgard, \"meidän täytyy kiiruhtaa täältä pois.\"\n\n\"Schöller, kuuletko\", -- huusi Irmgard vielä kovemmin, -- \"meidän\ntäytyy kiiruhtaa pois täältä.\"\n\n\"Niin, niin, meidän täytyy lähteä\", mutisi Schöller silmät puoleksi\nkiinni.\n\nNyt nousi hän ylös.\n\nIrmgardin täytyi ehdottomasti nauraa.\n\n\"Mutta mitenkä se on teidän kanssanne, olette kuin lapsi.\"\n\nViimeinkin tuli Schöller tajuihinsa ja nousi ylös.\n\n\"Miten voitte\", kysyi hän.\n\n\"Voin hyvin\", sanoi Irmgard, \"ja nyt minun täytyy kiiruhtaa täältä\npois.\"\n\nSchöller meni kyökkiin -- -- -- --\n\nHetken perästä tuli Milly Irmgardin luo, tuoden kupin höyryävää teetä.\n\nIrmgard joi sen hätäisesti. Sitten nousi hän ylös ja puki päälleen.\nMilly auttoi pukemisessa. Mutta hän ei voinut katsella, että\nIrmgard taas puki päälleen rikkinäiset vaatteensa. -- Hän kiiruhti\nvaatesäiliöön ja toi sieltä parhaat vaatteensa, ojentaen ne\nIrmgardille. Millyn lempeys vaikutti Irmgardiin syvästi. Kyyneleet\nvierivät hänen poskilleen. Nämä kyyneleet loistivat kuin timantti.\n\nEhdottomasti täytyi Millyn ajatella sitä aikaa jolloin Irmgard oli\nkokonaan koristeltuna timanteilla.\n\n\"Näitä en voi ottaa vastaan\", sanoi Irmgard.\n\n\"Mutta minä annan ne niin mielelläni -- niin mielelläni.\"\n\n\"Kiitän\", sanoi Irmgard suudellen Millyä otsalle.\n\nPian oli hän puettuna ennenkuin Schöller tuli sisään.\n\n\"Olen valmis\", sanoi Schöller, \"nyt voimme jatkaa matkaamme ja jos\nJumala suo löydämme Liddynkin.\"\n\n\"Niin, Jumala auttakoon\", sanoi Irmgard.\n\nSchöller vei hänet ulos. Sitten kulkivat he äänetöinnä pitkän matkan.\n\n\"Jos vaan löytäisimme Liddyn\", valitti Irmgard.\n\nSchöller huomasi Irmgardin ikävän, Sentähden koitti hän johtaa\nIrmgardin ajatukset toisaalle puhuen muista asioista.\n\n\"Hyvä rouva\", sanoi hän, \"ottakaa minulta hyvä neuvo.\"\n\n\"Minkä\", kysyi Irmgard.\n\n\"Kääntykää takaisin isänne luo. Onhan hän jalo ja hyvä, ja minä melkein\nluulen, että hän ottaa teidät mielellään vastaan. Silloin voitte saada\nonnellisen kodin.\"\n\n\"Ei, -- en koskaan -- koskaan\" -- huusi Irmgard, \"ennen kuolen\nmaantienojaan, kuin rukoilen häneltä apua. Muistan vielä sen\njouluillan, kun kankeana pakkasesta ja nälästä pyysin häneltä armoa,\nmutta hän sysäsi minun pois.\"\n\nHänen silmänsä olivat kiintyneet johonkin etäällä.\n\n\"Liddy\", -- huusi hän ikäänkuin mielipuoli, \"lapseni -- lapseni,\nminä näen sinut -- minä tulen -- minä tulen.\" Ja kiireesti lähti\nhän juoksemaan eteenpäin. Schöller seurasi jälessä. Mutta kaikista\nponnistuksista huolimatta ei hän saanut Irmgardia kiinni. Äkkiä katosi\nhän näkymättömiin. Schöller kiiruhti perässä kaikin voimin ja tuli\nlopulta erään pienen vuoren luo, jonka juurella oli pohjaton kuilu.\nMutta eteenpäin kiiruhti Irmgard tuulen nopeudella ja Schöller jälessä.\nNyt tuli hänen eteensä leveä joki. Irmgard oli vaan noin viisitoista\naskelta häntä edellä. Missään ei näkynyt siltaa Ja kuitenkin juoksi\nIrmgard rohkeasti jokea kohden. \"Liddy -- Liddy\" -- huusi hän kovasti,\n\"minä tulen.\"\n\n\"Jumalani -- mitä hän tekee?\" ajatteli Schöller. \"Irmgard\", huusi hän\nniin paljon kun jaksoi, \"menette varmaa kuolemaa kohti.\"\n\nMutta Irmgard ei vastannut.\n\nIrmgard syöksyi veteen ja aallot löivät hänen ylitsensä. Schöller\nhyppäsi jokeen ja kiiruhti Irmgardin jälessä.\n\nIrmgard tarttui laudan kappaleeseen ja pääsi sen avulla maalle. Samassa\nsaavutti Schöller myöskin rannan. Hurja juoksu alkoi uudelleen. Mutta\nmuutamien silmänräpäysten kuluttua kaatui Irmgard kuin kuollut.\nSchöller vaipui hänen viereensä, mutta ei voinut sanoa sanaakaan.\n\n\"No, mikä on\", kysyi vihdoin Schöller.\n\n\"Hengen näky -- aave --\" läähätti Irmgard. Ei viipynyt kauaa, ennenkuin\nIrmgard taas tointui. \"Ei -- en -- en löydä sinua koskaan Liddy, olen\nkadottanut sinun ainaiseksi -- ikuisesti -- en koskaan näe sinua.\"\n\nAlkoi jo hämärtää ja taivaalle ilmestyi muutamia kirkkaita tähtiä.\n\nHetken kuluttua alkoi hän taas: \"Isä taivaassa, älä hyljää minua\nlähetä enkelisi joka ohjaa minut lapseni luo. Mutta kaikki tapahtukoon\nniinkuin sinä tahdot. Ota myöskin minut luoksesi!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nHyvät ihmiset.\n\n\nHiljaisessa yössä kuului selvästi piiskanlämähys. Heti senjälkeen tuli\nvaunut näkyviin.\n\nÄkkiä säikähtyivät hevoset -- hyppelivät ja kääntyivät takaisin.\n\n\"Mikä siellä on\", huusi ääni vaunuista.\n\n\"Siellä on ehkä susia, herra\", vastasi kuski.\n\n\"Kuinka? Susia? Sudet eivät tule näin kauaksi nummelle, on kyllä siellä\nkaksijalkainen susi. -- Onko sinulla pyssy ja revolveri latinkissa?\"\n\n\"Heti herra\", vastasi kuski.\n\n\"Älä ammu\", huusi ääni pensaikosta, \"Olemme tulleet harhaan.\"\n\nLyhyt nauru kuului vaunuista.\n\n\"Vanha ystävä, pidätte meitä hyvin viheliäisinä jos luulette, että minä\nuskon sellaista historiaa -- siis ulos tieltä -- taikka! --\"\n\nMies, joka ei ollut kukaan muu kuin Schöller, kääntyi hämmästyneenä\ntakaisin.\n\n\"Oi, kuulkaa meitä pikkusen\", kuului pehmeä naisen ääni sanovan.\n\nSe oli Irmgard joka seisoi Schöllerin vieressä.\n\nLyhyt, käskevä huuto kuului vaunuista jotka heti pysähtyivät.\n\n\"Olkaa armollinen meille\", puusi Irmgard, \"pimeä on yllättänyt meidän,\nolemme aivan läpimärkinä emmekä voi jatkaa matkaamme.\" --\n\n\"Mutta minkätähden tulette tänne?\"\n\n\"Olen kadottanut lapseni -- hän on mennyt harhaan -- me etsimme häntä\",\nvastasi Irmgard.\n\nVaunuissa olijat neuvottelivat hetken; naisen ääni kuului aina\nvastaavan herralle.\n\nIrmgard sai käskyn nousta vaunuihin, mutta Schöllerille ei siinä ollut\ntilaa.\n\nSchöller nosti Irmgardin vaunuihin, sanoi jonkun sanan kiitokseksi\nvaunuissa olijoille ja katosi pimeään.\n\nVielä kerran katsoi Irmgard ulos vaunuista huutaen: \"Schöller --\nlapseni -- hakekaa lapseni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuuli kuletti hänen sanansa pitkälle pimeään yöhön.\n\nVaunut vierivät pian yli tasangon.\n\nIdässä alkoi ruskottaa, -- uusi päivä valkeni.\n\n\"Voitteko paremmin nyt\", kysyi mies Irmgardilta.\n\n\"Kiitän teitä sydämellisesti\", sanoi Irmgard, \"voin hyvin ainoastaan\npäätä hiukan pakottaa.\"\n\n\"Olette kylmännyt itsenne, kun ei vaan tulisi mitään pahempaa\" vastasi\nrouva huolissaan.\n\n\"Minä olisin niin mielelläni vienyt teidät mukanani farmiin ja\nnäyttänyt teille kaikki ihanuuteni -- mutta minä näen, että\nteidän täytyy levähtää -- ja sitäpaitsi teidän täytyy odottaa\nseurakumppanianne. Mutta kun olette terve, ja olette saanut lapsenne,\nsitten tulette meille -- Siis tuletteko?\"\n\n\"Kiitän sydämellisesti -- tulen mielelläni, niin pian kuin tulen\nterveeksi\", vastasi Irmgard.\n\nNyt he saapuivat kaupunkiin. Suuri tori oli heidän edessään, lyhyt\nhuuto -- vaunut pysähtyivät monikerroksisen talon eteen.\n\nVanhus hyppäsi alas vaunuista.\n\n\"Tulkaa, neiti\", sanoi hän, \"Tässä on tohtori Steffensin sairashuone,\nsiellä saatte hyvän hoidon.\"\n\nHän vei Irmgardin varovaisesti rappusten eteen painaen ovikelloon.\n\nIrmgardin odotti vapisten.\n\nRautainen ovi avautui.\n\n\"Mitä tahdotte\", kysyi vahti.\n\n\"Pyydän päästä sairashuoneelle, olen sairas\", vastasi Irmgard.\n\n\"Tulkaa nyt neiti\", sanoi herra, vieden Irmgardin etuhuoneeseen.\n\n\"Niin -- nyt toivon että pian paranette ja tulette sitten meille!\nKatsokaa -- sanoi hän ojentaen pienen käärön Irmgardille -- ottakaa\ntämä.\"\n\nSitten hän lähti.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nSairashuoneella.\n\n\nIrmgard istui sohvalla.\n\n\"Tohtori Castor tulee heti\", sanoi hoitaja astuen huoneeseen.\n\nOvi avautui, sisään astui punakka, soma herra tervehtien.\n\nPalvelija vei Irmgardin lääkärin vastaanottohuoneeseen. Irmgard\nistuutui nojatuoliin. Lääkäri katsoi häneen ja sanoi heti ensi\nsilmäyksellä, että hänellä oli kova kuume. Hämmästyksissään katseli hän\nIrmgardia, koskaan hän ei ollut nähnyt niin kauniita kasvoja.\n\n\"Onko teillä varaa maksaa?\" kysyi lääkäri osaaottavaisesti.\n\n\"On\", sanoi Irmgard, joka oli saanut farmarilta viidenkymmenen dollarin\nsetelin.\n\n\"Minä näytän teille kohta sijan\" -- hän painoi soitinkelloon.\n\n\"Ah -- se olette te -- herra johtaja\", huudahti hän pelästyksissään.\n\n\"Olen kuullut hoitajalta, että meillä on uusi sairas\", sanoi hän\nkatsoen tutkivasti Irmgardiin.\n\n\"Hänellä on ankara kuume\" -- minä näytän hänelle heti sijan.\n\n\"Voitteko vastata muutamiin kysymyksiin ensin\", kysyi johtaja, \"sanokaa\nminulle ainoastaan nimenne, säätynne ja tänne tulonne, sillä se on\ntapana meillä.\"\n\nIrmgard nosti päätään.\n\nNuori lääkäri naputti levottomana sormiaan tuolin karmiin.\n\n\"Mutta eikö se ole parempi huomenna, herra johtaja\", sanoi hän.\nJohtaja katsoi vihaisesti häneen sanoen: \"Hänhän lupasi juuri vastata\nkysymyksiini. Se ei viivy kauan. Minä käskin hoitajan laittaa huoneen\nkuntoon ensimäisessä kerroksessa.\"\n\nJohtaja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen kääntyen Irmgardiin päin.\n\n\"Saanko kysyä nimenne?\"\n\nIrmgard Nordheim.\n\n\"Oletteko naimisissa?\"\n\nSeurasi pitkä väliaika.\n\n\"Minä -- olen.\"\n\n\"Mikä on oma nimenne?\"\n\n\"Kreivitär Hohenstein.\" -- -- --\n\nLääkäri Castor meni nyt Irmgardin luo taluttaen hänet varovaisesti\novelle.\n\nOdotushuoneessa oli hoitaja. Yhdessä he veivät Irmgardin suureen,\nsievään huoneeseen.\n\n\"Tässä on teidän hyvä olla\", sanoi lääkäri hymyillen. \"Menkää nyt\nsänkyyn, minä toimitan kohta lääkkeitä.\"\n\nSitten lähti hän ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohtaja oli vielä lääkärin huoneessa.\n\n\"Nyt on kai sinun vastaanottoaikasi\", mutisi Castor vihaisesti.\n\nOvelle naputettiin. \"Astukaa sisään.\"\n\nHoitaja, joka oli Irmgardin luona valvomassa, astui sisään.\n\n\"Sairas nukkuu jo!\"\n\n\"Ja missä on lääkäri Castor?\"\n\n\"Sairashuoneessa -- hän ei tule häiritsemään teitä.\"\n\n\"Niinpian kuin sairas paranee, niin ilmoittakaa heti minulle\", sanoi\njohtaja.\n\nSitten voimme näyttää hänelle minun kamarini ja ottaa hänet sinne.\n-- Luulen että hän on mielisairas. Eikö hän puhunut mitään lääkäri\nCastorista ja minusta, ja että hän on kreivin tytär -- ja niin\nedelleen. Hänen täytyy asettaa tarkastuksenalaiseksi -- ymmärrätte kai\nminut?\n\n\"Kyllä, herra johtaja\", vastasi hoitaja.\n\n\"Niin tietysti\", sanoi johtaja.\n\nMolemmat nauroivat ja lähtivät huoneesta.\n\nYlhäällä makasi Irmgard, hän ei aavistanut mitä oli puhuttu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikku Liddy, jota Irmgard usein huusi houraillessaan, oli vielä\nfarmarin hyvässä hoidossa.\n\nAurinko vasta nousi kun jo molemmat puolisot olivat työssään.\n\nLiddy nukkui vielä.\n\n\"Minä en saanut nukkua koko yönä\", sanoi vaimo.\n\nMiksikä et?\n\n\"En, sillä sinä kuorsasit kuin karhu ja lapsi heräsi yhtä mittaa. --\nMinä ajattelin koko yön, kuinka onneton onkaan lapsen äiti. -- Vaikka\nlapsi on ollut täällä vasta pari päivää, olen niin kiintynyt häneen,\netten voisi antaa häntä enää pois.\"\n\nKyyneleet tulivat vaimon silmiin.\n\n\"Oi Jumala\", jatkoi hän, \"kuinka onkaan äiti raukka etsinyt lastaan.\nMinä näin hänet unissani, kuinka hän etsi -- huusi. Katsos ukkoseni,\nniin mielelläni pitäisin lapsen, -- mutta minulla ei ole yhtään rauhaa,\nennenkuin olemme ilmoittaneet lapsesta.\" -- -- --\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESVIIDES LUKU,\n\nAjometsästys.\n\n\nMe jätimme Nordheimin metsään jossa häntä kohtasi kaksi asestettua\nmiestä.\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän kivettyneenä. Sitten katosi hän kuin varjo\nlähimmän puun suojaan. Mutta ennenkuin hän ehtikään, kuului laukaus.\nNordheim huusi.\n\nEversti ja Sam hiipivät ulos piilopaikastaan.\n\n\"Kiiruhda sitomaan käsiraudat\", käski eversti, \"pian --\nettemme -- -- --.\"\n\nKiireesti kuin salama nousi Nordheim ylös ja juoksi puun varjoon.\n\n\"Pidä vaaria, Sam\", huusi eversti kohottaen revolveriaan.\n\nKuin tiikeri juoksi Sam puun taakse.\n\nLiian myöhään -- Nordheim katosi juuri tiheään pensastoon. Taas kuului\nkaksi laukausta -- --\n\n\"Tuo hevoset tänne, Sam\", käski taas eversti.\n\nNeekeri katosi metsään.\n\nRogers meni sille paikalle jossa Nordheim oli seisonut.\n\nSuuria veripilkkuja oli maassa.\n\nKuului kavioiden kalsketta --\n\nSam tuli kahdella hevosella.\n\n\"Hän on haavoitettu\", huusi eversti, -- nyt seuraamme verisiä jälkiä --\nsilloin hän ei pääse pakenemaan.\n\nNyt alkoi jahti elämästä ja kuolemasta.\n\nHaavoitettuna ja väsyneenä koitti Nordheim paeta. Kädessä oli haava\njosta vuoti verta. Nordheim tunsi voimainsa vähenevän. Ja hänen\ntakaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Nenäliinallaan\nsitoi hän kätensä. Veri lakkasi juoksemasta. Kooten viimaiset voimansa\njuoksi hän tiheään pensastoon.\n\nNyt kuului takaa-ajajien huutoja.\n\n\"Etkö näe mitään jälkiä, Sam\", kysyi eversti.\n\n\"En, herra, pysähtykää tähän, minä ratsastan ympäri silloin saamme pian\nnähdä minne hän on paennut.\"\n\n\"Hänen täytyy olla jossakin piilossa\", kuuli Nordheim neekerin sanovan.\n\"Meidän täytyy tarkasti etsiä kaikki paikat.\"\n\n\"Hyvä\", huusi Rogers hypäten alas, \"kaikki paikat etsitään.\" Nordheim\naikoi juuri etsiä itselleen uuden piilopaikan, kun hän kuuli ryskettä\ntakanaan, ja hän kaatui maahan.\n\n\"Mikä se oli jota hän niin pelästyi?\" -- -- --\n\nEi mikään muu kuin pieni vihertävä käärme, Nordheim tiesi, että jos hän\nnyt liikahtaisi, olisi hän hukassa.\n\n\"Katso täällä, Sam\", kuuli hän everstin huutavan, \"sinä voit etsiä\ntämän pensaikon, sitten etsimme yhdessä tuon toisen.\"\n\n\"Tänne Sam\", kirkui eversti, \"ota valkeata jotta näet, sinä saat\nvangita hänet tuolla?\"\n\nMutta Sam oli tarttunut kiinni orjantappuroihin, ja ennenkuin hän pääsi\nvapaaksi oli Nordheim jo ehtinyt taas paeta.\n\n\"Tuolla hän on\", huusi neekeri joka näki Nordheimin juoksevan kuin\npantterin tiheään ruohikkoon.\n\nNyt oli Nordheimin voimat lopussa. Tietämättään oli hän aivan lähellä\nsitä paikkaa jossa Samin hevoset olivat syömässä. Hän irroitti toisen\nhevosista, hyppäsi satulaan ja kiiruhti pois tuulen nopeudella.\n\nLakkaamatta ampui Rogers revolverillaan. Mutta kaikki kuulat lensivät\nNordheimin pään yli.\n\n\"Ratsastakaa eversti\", huusi Sam, \"minä tulen heti perässä.\"\n\nEversti pääsi hyvin lähelle Nordheimia, Hänen hevosensa piti juuri\nhypätä yli syvennyksen, kun se samassa tuikahti, oikea jalka nyrjähtyi.\n\n\"Nyt emme voi seurata hänen jälkiään\", sanoi eversti, \"onko metsä\npitkäkin?\"\n\n\"Ei\", vastasi neekeri, \"ainoastaan puolentunnin pituinen, ja siitä on\nnoin tunnin matka kaupunkiin.\"\n\nEversti mietti.\n\n\"Ennenkuin pääsemme kaupunkiin, on jo pimeä\", sanoi hän, \"minä luulen,\nettä hän on pahasti haavoitettu. Hänen täytyy kumminkin etsiä jostakin\napua -- me kyllä löydämme hänet.\"\n\nMolemmat kulkivat hiljaa eteenpäin taluttaen ontuvaa hevostaan.\n\nNordheim ratsasti tasangon yli kaupunkiin. Hänen täytyi ensin etsiä\nlääkärin apua haavoitetulle kädelleen.\n\n\"Kuulkaa mies\", sanoi hän eräälle ohikulkevalle, \"voitteko vuokrata\nminun hevoselleni tallin huomiseen asti hyvää maksua vastaan?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi mies osoittaen lähellä olevaa tallia.\n\nNordheim vei hevosen sinne ja veti esiin kukkaronsa.\n\nKauhea peljästys valtasi hänet. Hän oli paetessaan pudottanut\nlompakkonsa joka sisälsi koko hänen mahdollisuutensa.\n\n\"Oletteko sairas\", kysyi mies.\n\n\"En voi oikein hyvin\", vastasi Nordheim.\n\n\"Menkää heti lääkäri Kennedyn luo.\"\n\n\"Eikö täällä ole muuta kuin yksi lääkäri?\"\n\n\"Ei\", sanoi mies.\n\n\"Hyvä\", vastasi Nordheim. \"Tuokaa huomenna varhain hevoseni.\"\n\nSitten jätti hän tallin ja lähti.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nLääkärillä.\n\n\nLääkäri Kennedy istui työhuoneessaan ja odotti sairaita.\n\n\"Kirottu\", mutisi hän itsekseen, \"tulot käyvät aina huonommiksi, niin,\nse vanha hyvä aika, missä on se?\"\n\n\"Ennen\", jatkoi hän, \"kun minä tulin tänne, meni kaikki hyvin; kyllä\nihmiset olivat jotensakin terveitä, mutta tappelut ja murhat kuuluivat\njokapäiväiseen järjestykseen. Ei kulunut päivääkään, ettei tänne tuotu\nmiehiä jotka olivat haavoitetut milloin pyssyillä -- milloin veitsillä.\nJa myöskin naiset olivat loukkaantuneet taistelussa; mutta nyt!\"\n\nKello soi.\n\n\"Ah, joku tulee.\"\n\nPalvelija meni avaamaan oven.\n\nTaas soi kello.\n\n\"Ah, jopa toinenkin.\"\n\nKiireisiä askeleita kuului rappusitta. -- Ovi avautui.\n\nSisään astui mies.\n\n\"Oletteko haavalääkäri?\" huusi hän.\n\n\"Hyvää iltaa\", vastasi Kennedy.\n\n\"Sitokaa pian käteni.\"\n\n\"Kyllä, sen voimme pian tehdä.\"\n\n\"Mutta kiiruhtakaa, minulla en kiire.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi lääkäri Kennedy, pudistaen päätään, \"istukaa.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa.\"\n\n\"No, mutta minä en voi muuten sitoa teitä.\"\n\nLääkäri meni ovelle ja huusi: \"Bessie, tule tänne lampun kanssa.\"\n\nPalvelustyttö toi lampun.\n\n\"Näyttäkää haava.\"\n\n\"Se on vasemmassa kädessä.\"\n\n\"Riisukaa takki pois, että saan oikein nähdä.\"\n\n\"Minulla ei ole siihen aikaa.\", mutisi sairas, \"ettekö voi sitoa sitä\npäältäpäin?\"\n\n\"Sehän tulisi vasta kaunis\", vastasi lääkäri, \"ei, takki pitää riisua.\"\n\nSairas juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin vangittu eläin.\n\n\"Jos te sillä tavalla juoksentelette ympäri, emme tule valmiiksi\nhuomiseksikaan\", nauroi lääkäri.\n\nSairas heittäytyi tuolille niin että rytisi paikat\n\nLääkäri Kennedy otti lampun ja tarkasti tuolia ylt'ympäri, \"No, on\nse nyt vielä eheä\", mutisi hän, \"muuten olisitte saanut maksaa 20\ndollaria.\"\n\n\"Mutta te väsytätte minut hitaudellanne\", kirkui sairas.\n\n\"Olkaa nyt vaan hiljaa, se ei viivy kauan.\"\n\nLääkäri puhdisti haavan.\n\nKäsi sidottiin ja sairas puki päälleen.\n\n\"Mitä maksaa?\"\n\n\"Tässä on.\" -- Siinä oli Nordheimin viimeiset rahat.\n\nHän lähti menemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMyöhään illalla tuli kaksi miestä kaupunkiin taluttaen ontuvaa hevosta,\n\nHe näkivät erään pojan joka viheltäen meni heidän ohitsensa.\n\n\"Hoi\", huusi Rogers, \"tule tänne.\"\n\nPoika pysähtyi.\n\n\"Oletko nähnyt sellaista miestä tulevan, kaupunkiin jolla oli tumma\nkappa päällä?\"\n\n\"Mitä maksatte neuvosta\", kysyi poika.\n\nRogers antoi 50 centiä.\n\n\"Tässä on ainoastaan puoli.\"\n\n\"Tässä saat 50 centiä lisää.\"\n\n\"Mies jota etsitte\", kuiskasi poika, \"tuli kaupunkiin tunti sitten.\nTässä on selitys joka ansaitsee 50 centiä.\"\n\nSam nauroi.\n\n\"Ja sitten\", jatkoi poika, \"meni hän lääkäri Kennedyn luo joka asuu\ntuolla kulmassa. Ja nyt tein palveluksen joka maksaa sen toisen 50\ncentiä.\" Tyytyväisesti viheltäen meni hän eteenpäin -- -- --\n\n\"Kiiruhda, Sam, sinä voit odottaa portilla ja minä menen sisälle.\"\n\nEversti painoi kelloon.\n\nPalvelustyttö aukasi oven.\n\n\"Voinko saada puhutella lääkäriä?\"\n\nHän ohjattiin ylös.\n\n\"Olen poliisieversti New-Yorkista ja pyydän saada teiltä apua,\nsaadakseni kiinni ryövärin.\"\n\n\"Mielelläni\", oli vastaus.\n\n\"Eikö teidän luonanne ole käynyt mies jolla oli tumma kappa?\"\n\n\"On, ja hänellä oli hyvin kiire.\"\n\n\"Sitä miestä etsimme, voitteko sanoa minne hän meni?\"\n\n\"Kiitoksia, sitä en tullut kysyneeksi\", vastasi Kennedy.\n\nRogers kiitti hyväntahtoisesti, ja lähti! -- -- --\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nSuunnaton hätä.\n\n\nLuullen olevansa täydessä turvassa, jätti Nordheim Kennedyn talon.\n\nMutta missä olla yötä?\n\nNordheim mietti hetken.\n\n\"Minä menen vieraskotiin\", mutisi hän itsekseen, \"ehkä minua sieltä\netsitään viimeiseksi.\"\n\nPitkin askelin meni hän yli kadun vieraskodin valaistuun porstuaan.\n\nHäntä vastaan tuli eräs palvelioista ja portinvartija näki hänen\nkamssunsa.\n\n\"Olen tullut hevosella ja jään tänne yöksi. Huomen aamulla aikaisin\nlähden matkalle ja pyydän tulla herätetyksi. Antakaa minulle huone!\"\n\nKyyppari juoksi Nordheimin edellä rappusia ylös.\n\n\"Ettekö tahdo ensin syödä illallista\", kysyi hän osoittaen huonetta.\n\n\"Kiitos\", vastasi Nordheim lyhyesti, \"tuokaa heti minun huoneeseeni\npaistia ja pullo viiniä, senjälkeen en tahdo tulla häirityksi, olen\nkovin väsynyt.\"\n\n\"Minä toimitan heti.\" -- -- --\n\n\"Tässä olisi mitä on pyydetty, tahdotteko vielä mitään?\"\n\n\"Ei kiitos, hyvää yötä.\"\n\n\"Toivon herran mieltyvän oloonsa\", vastasi kyyppari sulkien oven,\n\nNordheim lukitsi sen heti.\n\nViereisestä huoneesta kuului iloista puhelua.\n\n\"No\", sanoi eräs miehenääni, \"tällä kerralla olet kuitenkin koonnut\nhyvin paljon.\"\n\n\"Niin, kymmenen tuhatta koisaa\", vastasi toinen ääni.\n\n\"Ja mitä saat koisalta?\"\n\n\"Kahdeksan dollaria, se on melkein liian vähän. Mutta nyt ei makseta\nenempää, kun on niin huono aika.\"\n\n\"Kiitän, kahdeksankymmentätuhatta dollaria on aika summa.\"\n\n\"Minä menen heti huomenna pankkiin.\"\n\nNordheim oli kuunnellut keskustelua. Ajatus, että anastaa rahat päilyi\nhänen mielessään. Hän oli jo unohtanut takaa-ajajansa. Hän mietti uutta\nkeinoa.\n\nTaas tuli hänen mieleensä tuskallinen ajatus takaa-ajajista. Jokaisen\näänen rappusilla luuli hän everstin ääneksi.\n\nViereisessä huoneessa oli kaikki hiljaista. Nordheim oli juuri\ntunkeutumaisillaan sinne.\n\nSilloin tuli poliisieversti Rogers sisään.\n\n\"Saisko puhutella isäntää.\"\n\n\"Minä luulen, että hän nukkuu jo\", vastasi vartio.\n\n\"Tahtoisitteko huoneen.\"\n\n\"Ei, minulla on tärkeätä asiaa.\"\n\nIsäntä tuli rappusille ja käski everstin mennä ruokasaliin odottamaan.\n\n\"Poliisieversti Rogers New-Yorkista\", esitti eversti.\n\n\"Teillä asuu vaarallinen ryöväri -- murhaaja.\"\n\nIsäntä avasi oven -- \"kyyppari tule tänne!\n\n\"Mikä on miehen nimi\", sanoi isäntä kääntyen everstiin päin.\n\n\"Nordheim.\"\n\n\"Asuuko meillä joku Nordheim\", kysyi taas isäntä kyypparilta.\n\n\"Tänne tuli illalla vieras ja vuokrasi huoneen\", vastasi tämä.\n\n\"Eikö hän kirjoittanut nimeään kirjaan?\"\n\n\"Minä unohdin aivan antaa kirjan hänelle.\"\n\n\"Minkälaiselta hän näytti\", kysyi poliisieversti.\n\n\"Hänellä oli tumma viitta, olen muistavinani, kookas vartaloltaan, sekä\nisot, tummat, läpitunkevat silmät.\"\n\n\"Se on epäilemättä Nordheim\", huudahti Rogers.\n\n\"Hyvä\", sanoi isäntä, \"nyt saatte mennä kyyppari.\"\n\n\"Jääkää te tänne yöksi\", sanoi isäntä everstille, \"voitte aamulla pitää\nvaaria, talossa ei ole muuta kuin yksi uloskäytävä jotta hän ei voi\npäästä pakoon.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi eversti mennen ovelle ja huutaen Samia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNordheim istui huoneessaan ja kuunteli tarkkaan, joko viereisessä\nhuoneessa varmasti nukuttiin.\n\nHän hiipi sukkasillaan käytävälle. Ketään ei näkynyt. Niinkuin varjo\nkiiruhti hän viereiselle ovelle avaten sen. Huoneessa oli aivan pimeä;\nuutimet oli laskettu alas.\n\nPimeässä töyttäsi hän vaatesäiliötä vasten, joka kolisi. Heti piilotti\nhän itsensä vaatteiden taakse.\n\n\"Kuka siellä\", huusi ääni sängystä.\n\nMikään ei liikahtanut.\n\nIsäntä nousi ylös vuoteelta.\n\nVarovaisesti katseli Nordheim vaatteiden takaa kuinka isäntä tarkasti\nympäri huonetta revolveri kädessään. Ensin hän katsoi sängyn alle --\nmitään ei näkynyt. Hän nosti uutimet ylös, etsi kaikkien tuolien ja\npöytien takaa -- nyt tuli hän vaatesäilön luokse. Juuri kun hänen piti\nkatsoa vaatesäiliön taakse sammui kynttilä.\n\nHän meni ovelle ja lukitsi sen. Sitten meni hän sänkyynsä takaisin.\nHetken kuluttua kuului taas kuorsina. -- Isäntä nukkui.\n\nHiljaa hiipi Nordheim pöydän luo ja otti siitä paksun lompakon.\nSitten meni hän vaatesäiliön luo, otti viitan, hatun, takin ja housut\nolkapäilleen ja lähti huoneesta. Isäntä nukkuu yhä -- -- -- --\n\nEversti Rogers istui porttivahdin paikalla puettuna hänen takkiinsa.\n\nSam istui vaunuilla kuskipenkillä, korkeakauluksinen takki yllä.\n\nKun nyt Nordheim lähtisi ulos hotellista, voisivat he vilkkaasti saada\nhänet kiinni.\n\nKello oli seitsemän aamulla.\n\nRaskaita askeleita kuului rappusilta.\n\nKyyppari, joka seisoi heidän vieressään katseli tulijaa.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Codwell\", huusi kyyppari miehelle, \"olette jo\nnäin aikaisin ylhäällä, menette kai kaupungille.\"\n\nMies nyökkäsi päätään.\n\n\"Tulette kai aamiaiselle?\" Mies nyökkäsi taas päätään --\n\n\"Kuka se oli\", kysyi eversti kyypparilta.\n\n\"Herra Codwell, suurin tilanomistaja näillä seuduin.\"\n\nHetken kuluttua kuului taas hirveätä melua.\n\nHerra Codwell seisoi ovella alusvaatteillaan ja huusi palvelijaa.\n\n\"Missä ihmeessä te olette? Missä on vaatteeni tuokaa ne tänne?\"\n\n\"Vaatteenne\" vastasi palvelija pelastuksissaan, \"minä en ole niitä\npidellyt.\"\n\n\"No, missä ne sitten olisivat?\"\n\n\"Minä en voi tietää\" änkytti palvelija.\n\n\"Odota lurjus\" ja samassa sysäsi saapasharjaaja onnetonta. -- Codwell\njuoksi huoneeseensa.\n\nHän etsi lompakkoaan -- se oli poissa.\n\nHotellin isäntä tuli tyynnyttämään onnetonta.\n\nEversti Rogers seisoi rappusilla.\n\n\"Mutta eikö herra Codwell mennyt juuri ulos\", kysyi eversti\npalvelijalta.\n\nKyyppari oli hiljaa.\n\nHän kiiruhti huoneeseen jossa Nordheim oli ollut.\n\nHuone oli tyhjä -- vieras poissa -- rikkinäisiä vaatteita oli tuolilla.\n\n\"Äh!\" huusi kyyppari, \"se on hän joka on ryöstäny herran.\"\n\nEversti kiiruhti Samin luo.\n\n\"Näitkö minne se mies äsken meni.\"\n\nSam näytti toria.\n\n\"Kiiruhda pian jälessä\", huusi eversti, se oli Nordheim.\n\nEversti astui vaunuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräs mummo tuli Nordheimia vastaan.\n\n\"Pääseekö tätä tietä asemalle\" kysyi Nordheim.\n\n\"Kyllä.\" -- Nordheim kiitti ja meni edelleen.\n\nPuolenpäivän aikana saapui hän asemalle ja osti piletin Vicksburgiin.\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nVieras Herra-Juhla.\n\n\nEräästä hienosta seurasta New-Orleansissa, oli muutamia nuoria miehiä\nkokoontunut yhteen huvittaakseen itseään ravintolassa. Samassa\nhuoneessa oli myöskin toisia nuoria miehiä joista helposti saattoi\nhuomata, että elämän surut ja kärsimykset olivat heille aivan vieraita.\n--\n\n\"Mutta missä on Varren tänään\", kysyi eräs heistä.\n\n\"Kyllä hän tulee pian, Beauregard, kellohan on vasta kolme\" vastasi\ntoinen, josta helposti voi nähdä että hän oli pohjoisamerikalainen.\n\n\"Minä olen kovin utelias tekemään hänen kanssaan tuttavuutta, Lewis\",\nvirkkoi kolmas herroista.\n\n\"Teillä on kyllä aikaa tutustua häneen\" vastasi Lewis rauhallisen\nnäköisenä.\n\n\"Minä olen näinä päivinä kuullut paljon puhuttavan samasta miehestä\",\njatkoi Mac Donnell, \"te olette tunteneet hänet jo kauan sitten\nBeauregard, minkälainen hän oikein on?\"\n\n\"Katso itse\", vastasi tämä nauraen, \"tuolla hän tuleekin jo.\"\n\nOvesta astui sisään pitkä, solakka ja voimakas mies. Hänellä oli\ntummat, kiharat hiukset, tumma parta, kauniit kasvonpiirteet, pienet\nkädet ja sievät jalat.\n\nKapteeni Georg Warren oli jo muutamia viikkoja oleskellut\nNew-Orleansissa -- hänestä tiedettiin ainoastaan, että hän oli\nsuunnattoman rikas ja että hän oli ottanut hyvästit sotajoukolta,\npäästäkseen eteläisempiin kaupunkeihin.\n\nKapteeni Warren tuli heti sen pöydän tuo jossa nämät kolme nuorta\nherraa istuivat.\n\nLewis ja Beauregard tervehtivät kohteliaasti tulijaa. Herra Mac Donnell\n-- kapteeni Warren -- esitti Beauregard, Warren istui tuolille.\n\n\"Teillä onkin kaunis sormus\", sanoi Beauregard heti, \"saanko katsoa\nsitä.\"\n\nWarren otti sormuksen sormestaan.\n\n\"Mikä kalleus\", huudahti Donnell.\n\n\"3000 dollaria\", vastasi Warren.\n\n\"Voitteko ajatella kapteeni\", sanoi Beauregard, \"viimeisessä iltamassa\nkuvernöörin luona, otti Lewis kaikilta naisilta joiden kanssa hän\ntanssi, kaikki helyt pois, ja sai sillä tavalla 182,850 dollarin\narvosta helyjä.\"\n\n\"Käyttävätkö naiset niin paljon koristeita täällä?\" kysyi Warren.\n\n\"He ovat niin varakkaita.\"\n\n\"Saint-Artoyksen kallein aarre\", sanoi Beauregard, \"on hänen tyttärensä.\nLouison Saint-Artay on kaunein tyttö koko New-Orleansissa.\"\n\n\"Onko hän ainoa lapsi\", kysyi Warren. \"On\", vastasi Beauregard, katsoen\nerästä joka meni ulos huoneesta.\n\n\"Tule tänne Doublay, täällä on vielä tilaa\", huusi hän,\n\n\"Kiitos, minulla on kiire\", vastasi tämä kylmästi, kumarsi ja meni.\n\n\"Minä en tiedä mikä Doublayhin on tullut\", sanoi Beauregard. \"Hän on\nniin paljon muuttunut. Hän on varmaankin rakastunut johonkin.\"\n\n\"Rakastunut -- kehen sitten?\"\n\n\"Louison Saint-Artayhin.\"\n\n\"Nyt minun täytyy mennä\", sanoi Warren nousten ylös.\n\n336\n\nSe talo jossa Saint-Artay asui vanhempainsa kanssa, oli varustettu\nkaikilla mahdollisilla mukavuuksilla. --\n\nLouison Saint-Artay oli tuskin 17 v. vanha ja hyvin yksinkertaisesti\npuettu. Hänellä oli paksu, valkoinen puhu ja tummanpunainen ruusu\nrinnassa. Doublay kiiruhti säteilevin silmin Louisonia vastaan ja\nojensi hänelle kätensä. Molemmat olivat olleet leikkitovereita ja\nkasvaneet yhdessä sillä Saint-Artay oli kasvattanut Doublayta kun hänen\nvanhempansa kuolivat.\n\n\"Kuinka voitte neiti Louison\", huudahti nuori mies.\n\n\"Olen iloinen saadessani olla täällä\" vastasi nuori neiti, \"sitten\nsaamme puhua, minun pitää nyt mennä pitämään seuraa tuonne!\"\n\n\"Nelilehtinen apila\", huusi hän hymyillen, -- mutta sitten pysähtyi hän.\n\nWarren kumarsi.\n\nBeauregard esitti ystävänsä.\n\n\"Miksi ei Doublay ole teidän seurassanne\", kysyi nuori tyttö.\n\n\"Minä en suinkaan tiedä mikä hänessä on.\"\n\nLouisonin vanhemmat tulivat myöskin huoneeseen. Warren esitettiin\nheille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBeauregard oli kauan turhaan etsinyt Doublayta. Viimein löysi hän hänet.\n\n\"Sano minulle suoraan Doublay, mitä sinulla on minua vastaan.\nMinkätähden kartat meidän seuraamme?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään.\"\n\nJuhla oli loppumaisillaan.\n\nVieraat ottivat hyvästit!\n\n\n\n\nKAHDEKSASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nUusi palvelija. Särjetty sydän.\n\n\nWarren kulki yksin pitkin katua ajatuksiin syventyneenä.\n\n\"Sen täytyy onnistua\", puhui hän itsekseen, \"mutta mistä saisin rahoja.\nKorkeintaan yksi viikko on enää aikaa.\"\n\nNäin ajatellen kulki hän puiston läpi joka vei kaupunkiin. Äkkiä ryömi\ntumma haamu esiin puiden takaa, uhaten veitsellään Warrenia.\n\n\"Rahat -- tahi -- -- --\"\n\nWarren tarttui mieheen rautakourilla -- samassa silmänräpäyksessä oli\nmies aseetoinna. Ja nyt kohotti Warren uhaten veistä häntä kohti.\nÄänetönnä odotti ryöväri loppuaan.\n\n\"Vastaa minulle\", sanoi Warren, \"mutta puhu totta -- tahi -- Mikä on\nnimesi.\"\n\n\"José Carrero.\"\n\n\"Tule huomenna varhain minun luokseni hotelliin, 'City of London.' --\nSiellä kysyt minua. Minä annan sinulle jonkun tehtävän.\"\n\n\"Tuhansia -- tuhansia kiitoksia.\"\n\n\"Minä en tahdo mitään kiitoksia\" -- sinä et taida tullakkaan, mutta\nvaro silloin jos minä en sinua löydä.\n\n\"Minä tulen varmasti.\"\n\n\"Niin, saadaan nähdä\", jatkoi Warren, \"tästä saat 10 dollaria jotta\nsaat ostaa itsellesi uuden puvun ja pukeudu niinkuin olisit minun\npalvelijani -- ymmärrätkö?\"\n\n\"Kyllä\" lausui ryöväri ihmeissään.\n\nHän seisoi kauan ja katseli Warrenia kunnes tämä katosi näkymättömiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteeni joi juuri aamukahvia kun kyyppari astui sisään.\n\n\"Eräs mies etsii herra kapteenia.\"\n\n\"Antakaa hänen tulla sisälle.\"\n\nMies tuli ja Warren lukitsi oven.\n\n\"Onko sinulla halu ansaita paljon rahaa?\"\n\nMies katsoi ihmeissään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla oli Warren ystäväinsä kanssa klubissa.\n\nLukija on kyllä arvannut, että Warren ei ollut kukaan muu kuin Nordheim.\n\nPelihuoneessa seisoi Doublay. Mr Donnell ja Lewis istuivat pelipöydän\nääressä ja Beauregard ja Warren seisoivat heidän takanaan.\n\n\"Mr Donnell te pelaatte niinkuin lapsi -- antakaa minä näytän kuinka\npelataan.\"\n\nMr Donnell hävisi.\n\n\"Siinä nyt näette\", sanoi nuori kreooli.\n\n\"Vielä kerran\", jatkoi hävinnyt Mc Donnell.\n\nJonkun ajan kuluttua oli hän voittanut 16,000 dollaria.\n\nYstävät lähtivät ja sanoivat hyvästi toisilleen.\n\n\"Menettekö yksin Mc Donnell\", kysyi Lewis.\n\n\"Kyllä\", vastasi tämä.\n\nWarren kiiruhti hänen perässään.\n\n\"Herra Mc Donnell, unohdin antaa teille sikarin.\"\n\nNo, se ei ollut tarpeellista -- hyvää yötä! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteeni Warren tuli hotellin etehiseen. Silloin kuului askeleita\nrappusilta. José tuli ja otti taskustaan 18,000 dollaria antaen\nWarrenille.\n\nWarren antoi 3000 dollaria hänelle sanoen: \"kyllä on vielä enemmän\ntehtävää.\"\n\nJosé meni huoneeseensa. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNew-Orleansin asukkaat tulivat levottomiksi ryöväreistä.\n\nUseat herrat tulivat yön aikaan ryöstetyiksi.\n\nKuinka voi ryöväri tietää kuka oli voittanut pelissä? -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaint-Artayn luona oli kapteeni Warren mieluinen vieras.\n\nKului muutamia viikkoja. Doublayn käynnit tulivat harvinaisemmiksi.\n\nDoublay rakasti Louisonia suunnattomasti. Ja se oli ainoastaan hänen\nkainoutensa joka esti häntä ilmaisemasta rakkauttaan.\n\nOli ihmeellisen kaunis kesäilta, kun Warren ystäväinsä kanssa istui\nverannalla Saint-Artaysin luona.\n\n\"Olen kuullut, että aijotte ostaa tiluksen tuolta alhaalta\", sanoi\ntilanomistaja kääntyen Warreniin päin.\n\n\"Niin olen ajatellut\", vastasi kapteeni rauhallisena, \"mutta en ole\nlöytänyt oikein sopivaa paikkaa, ja koska muutamat tärkeät asianhaarat\nvaativat minun menemään takaisin pohjoiseen, niin täytyy minun lähteä\ntäältä.\"\n\nWarren sytytti sikarinsa ja katsoi tutkivasti Louisoniin.\n\nLouison tuli kuolonkalpeaksi.\n\n\"Voitko pahoin, lapseni?\" huusi levoton äiti.\n\nLouison pudisti päätään.\n\n\"Mutta kuinka se on sen kävelyn kanssa\", jatkoi Beauregard. \"Sellainen\nkävely oli ihanaa kauniissa kuutamossa.\"\n\nDoublay tuli Louisonin eteen. Muutamia muita herroja tuli myöskin\nesille, mutta silloin tapahtui odottamatonta -- kapteeni astui\nLouisonin sivulle. Kaikki katsoivat Louisoniin ja kapteeniin.\n\nPian jäivät he kahden. Warren tunsi että nuori tyttö hänen vierellään\nvärisi. Hän ei puhunut mitään. Warren vei hänet lehtimajaan. Louison\nheittäytyi tuolille ja Warren istui hänen viereensä.\n\n\"Minä kuulin äsken\", sanoi Louison, \"että meidän täytyy erota.\"\n\n\"Niin, minä sanon pian hyvästi New-Orleansille.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Koska en ole löytänyt mitään, joka pidättäisi minua täällä.\"\n\n\"Eikö löydy mitään, mitään joka voisi pidättää teitä täällä\", kysyi\nLouison.\n\n\"Tärkeät asiat vaativat minua lähtemään\", vastasi kapteeni, \"ehkä tulen\ntakaisin New-Orleansiin, mutta se ei ole varma.\"\n\n\"Ensimmäisellä kerralla kun näin teidät rakastuin ja nyt lähdette pois\",\nsanoi Louison.\n\n\"Louison, kuule\", sanoi Warren, \"olen rakastanut sinua, mutta kun\nhuomasin, että sydämesi ei ollut vapaa, vetäydyin ääneti takaisin --\nainoastaan sinun tähtesi tahdon jättää New-Orleansin.\"\n\n\"Ja kuka olisi minun sydämeni omistaja.\"\n\n\"Doublay\", kuiskasi Warren.\n\nLouison naurahti. \"Oi, lapsuuden ystäväni, hän on minulle kyllä\nrakas, mutta rakastan häntä kuin veljeäni. Ja sinä voit olla hänelle\nmustasukkainen.\"\n\n\"Rakastatko minua todella\", kysyi Louison.\n\n\"Louison, kaikkeni -- minun elämäni -- minun onneni\", kuiskasi\nkapteeni, \"kuinka voit kysyä sellaista.\"\n\n\"Vanno minulle\", pyysi Louison, \"että rakastat minua aina, tahdot aina\nolla minun -- minun -- minun -- ikuisesti.\"\n\n\"Sen vannon, rakas enkelini\", vastasi Warren, \"en koskaan hyljää sinua,\nei elämä eikä kuolema voi meitä eroittaa.\"\n\nKapteeni nauroi.\n\n\"Pääasia kuitenkin on, että voin omistaa sinut omakseni.\"\n\nKäsi kädessä kulkivat he pimeässä puistossa. -- --\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENES LUKU.\n\nEi mitään muuta kuin juonia.\n\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli koko New-Orleans yllätetyksi seuraavasta\nilmoituksesta:\n\n    Louison Saint-Artay\n    Kapteeni Georg Warren\n         Kihloissa.\n\nKaikki olivat hämmästyksissään. Joukko onnentoivotuksia lähetettiin\ntilanomistajan onnelliseen kotiin.\n\nBeauregard, Lewis ja Mc Donnell menivät huvilaan illatsun viettoon.\n\nLewis ja Mc Donnell kiiruhtivat rappusia ylös. Beauregard oli\nnäkevinään jonkun puun takana.\n\n\"Doublay\", huusi hän, \"mitä siellä teette, menkää sisälle.\"\n\n\"Jättäkää minut\", lausui tämä puolinaisesti.\n\n\"Doublay, minä tiedän mikä teitä surettaa --.\"\n\n\"Näettekö, Beauregard\", sanoi Doublay ähkyen, \"jos Louison olisi\nvalinnut teidän tahi Mc Donnellin tahi Lewiksen olisin särjetyllä\nsydämellä vetäytynyt takaisin, sillä hän on minulle rakas, mutta kun\ntämä ihminen omistaa hänet -- tuottaa se minulle tuskaa.\"\n\n\"Mutta mitä teillä on Warrenia vastaan\", kysyi Beauregard.\n\n\"Sisäinen ääni kuiskaa minulle, että Warren saattaa Louisonin\nonnettomaksi.\"\n\nDoublay katosi puistoon.\n\nBeauregard meni huvilaan. -- --\n\nTilanomistajan kasvot säteilivät onnesta ja ilosta.\n\n\"Juuri sellaista vävy poikaa olen toivonut\", huudahti hän iloisena --\n\"parempaa ei tyttäreni voi saada.\"\n\n\"Kapteeni on kait hyvin rikas\", kysyi Mc Donnell.\n\n\"Sitä juuri tarkoitan\", vastasi vanhus, \"hän sai periä sedältään 8\nmiljoonaa dollaria.\" -- -- --\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESYHDES LUKU.\n\nSalamielinen ääni.\n\n\nEnnenkuin puhumme enemmän kapteeni Warrenista, käännymme takaisin\nsairashuoneelle jossa Irmgard eli.\n\nKuume oli kääntynyt, kahdeksan päivän perästä tunsi Irmgard itsensä\nterveeksi.\n\nVaikka johtaja ja hoitaja aina olivat ystävällisiä hänelle, tunsi hän\nkuitenkin vastenmielisyyttä heitä kohtaan, Kun Irmgard parani, vietiin\nhänet pieneen salonkiin, jonne hän jäi istumaan ajatuksiin vaipuneena.\n\nYht'äkkiä kuuli hän nimeään mainittavan. Irmgard nousi ylös ja kiiruhti\nikkunaan katsomaan. Ääni vaikeni. Hetken oli hiljaista. Ovi aukeni.\nHoitaja toi sisään aamiaista. Irmgard ei virkannut mitään. Hän oli\nepäluulon valtaamana. Hoitajan lähdettyä kuului sama ääni toistamiseen.\nHetken oli taas hiljaista. Kello kahdentoista aikaan tuli johtaja häntä\nkatsomaan.\n\n\"No kuinka kuuluu\", kysyi johtaja. \"Kiitos hyvin.\"\n\nHetken puheltuaan jäi Irmgard taas yksin huoneeseen. Salainen ääni\ntunkeusi taaskin hänen korviinsa. Irmgard laskeutui lepäämään mutta ei\nvoinut nukkua. -- -- -- --\n\nÄäni kuului kamiinin kautta ja tuntui olevan naisen ääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna oli Irmgard tuskin syönyt aamiaista, kun hän kiiruhti\nkamiinin luo ja huusi: \"Oletteko siellä.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi ääni hiljaa.\n\n\"Oletteko nuori\", kysyi ääni.\n\n\"Olen\", vastasi Irmgard.\n\n\"Oletteko kaunis.\"\n\n\"Niin sitä on lausuttu.\"\n\n\"Minä olen myöskin ollut nuori ja kaunis\", valitti näkymätön olento,\n\"olen kitunut täällä jo monta vuotta. -- Minun ainoa toivoni on kuolema.\"\n\nVallitsi hetken hiljaisuus.\n\nJohtaja tuli sisään.\n\n\"Minä aijon lähteä huomenna\", sanoi Irmgard.\n\nJohtajaa naurahti.\n\n\"Elkää toki, olette vielä niin heikko.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni päästä vähän ulos\", pyysi Irmgard.\n\n\"Aivan kernaasti.\"\n\nJohtaja sanoi kohteliaasti hyvästi ja poistui.\n\nTunnit kuluivat ja oli melkein puoliyön aika.\n\nPelästyneenä hyppäsi Irmgard ylös sängystään. Ovi aukeni hiljaa --\nhitaasti -- äänettömästi -- -- -- Joku olento ilmestyi kynnykselle.\n\n\"Hiljaa\", -- kuiskasi tämä hiljaa ei tarvitse mitään pelätä.\n\nOlento oli hirveän laiha ja näytti enemmän luurangolta kuin elävältä\nihmiseltä.\n\n\"Kuka olette\", kysyi Irmgard kauhistuen.\n\n\"Olen se onneton jonka kanssa te puhuitte ja tulin teitä varottamaan.\"\n\n\"Uhkaako minua joku vaara\", kysyi Irmgard.\n\nVieras ei vastannut.\n\n\"Oletteko ollut kauan täällä\", toisti Irmgard.\n\n\"Kahdeksan vuotta.\"\n\n\"Oletteko niin kauan ollut sairaana.\"\n\n\"En, olisin heti lähtenyt pois kun paranin, mutta -- -- -- nyt tulin\nteitä varottamaan.\"\n\n\"Mistä\", kysyi Irmgard säikähtyneenä.\n\n\"Siitä roistosta, joka nimittää itseään johtaja Steffensiksi! Minä\nluulen ettei itse pirukaan ole niin kavala kuin hän.\"\n\n\"Jos tietäisin että puhutte totta\", vastasi Irmgard.\n\n\"Minä vannon, että jokainen sana on totta. Saatte kuulla minun\nkohtaloni ehdolla, että saatte itse tuomita itsenne.\"\n\nHän polvistui Irmgardin sängyn viereen lausuen:\n\n\"Maud Allen on nimeni. Orpona kasvoin nuoreksi ja reippaaksi. Nuoret\nmiehet sanoivat minua kauniiksi -- oi tämä kauneus -- kuinka vihaan\nsitä! Se oli minun turmioni -- -- -- minulla oli eräs nuoruuden toveri\njoka leikki kanssani kuin lapsi -- hän iloitsi kanssani ja veti minua\nkoulussa pitkistä palmikoistani.\"\n\nHän otti toisen palmikon käteensä ja katseli sitä surullisesti.\n\n\"Niin, minne onkaan John joutunut\", jatkoi Maud, \"kuinka usein eikö hän\nsanonutkin minulle: 'sinusta tulee minun vaimoni.' Sitten meni John\nmerelle ja senjälkeen en ole kuullut hänestä. Mutta hän on minulle\nrakas, niin sydämellisesti rakas, öin ja päivin on hän mielessäni ja\nkun kuolen, on hän oleva viimeisenä ajatuksissani!\"\n\n\"Ja sitten tulin sairaaksi ja minut tuotiin tänne muutamaksi viikoksi\nniinkuin luulin, vaan senjälkeen en ole astunut ulos tästä talosta.\"\n\nKuumat kyyneleet vuosivat Irmgardin silmistä.\n\nTaas jatkoi Maud kertomistaan:\n\n\"Kun tulin tänne, olivat kaikki hyvin ystävällisiä minulle. Jonkun\nviikon päästä tunsin terveeksi ja olin iloinen että taas pääsen pois\nvapaaseen luontoon. Oi -- en koskaan -- en koskaan enää voi nähdä\nheitä. Se, joka kerran on sulettu näiden muurien sisään, on elävältä\nhaudattu.\"\n\nIrmgard huokasi syvään.\n\n\"Johtaja\", jatkoi Maud, \"oli hyvin ystävällinen minulle, mutta kun\npuhuin poislähdöstäni, esteli hän minua kaikin tavoin. Minä tunsin\nitseni terveeksi ja tulin kärsimättömäksi. Ja minä en ole ainoa uhri.\nNiitä on tuolla alakerroksessa neljä tai viisi kappaletta. Eräänä\niltana huomasin teeni joukossa jotain kummallista makua -- mutta en\nvälittänyt siitä sen enempää vaan join monta kupillista peräkkäin.\nMutta heti senjälkeen tunsin itseni niin kummallisen väsyneeksi ja\nnukuin heti. Ja kun heräsin -- silloin -- seisoi se vihollinen minun\nvieressäni. Hänen voitonriemuisista kasvoistaan näin heti, että hänen\nkavala juonensa oli onnistunut. Senjälkeen ei hänen enää koskaan\nonnistunut tulla minua lähelle. Pitkään aikaan en kuullut hänestä\nmitään. Löysin jostakin pienen peilin kappaleen ja sain nähdä kuinka\nolen tullut laihaksi ja kadottanut kaiken kauneuteni.\"\n\nÄkkiä vaikeni hän. Käytävältä kuului jo askeleita ja hiljaista\nsuhinaa -- -- --\n\n\"Luulen, että minua etsitään\", sanoi Maud.\n\n\"Jos he löytävät sinut täältä, silloin olet hukassa\", kuiskasi Irmgard.\n\"Kiiruhda nyt, ehkä he eivät vielä ole huomanneet poissaoloasi!\"\n\nHiljaa kuin haltia, kiiruhti Maud ulos.\n\nKello 11 tuli johtaja.\n\n\"Herra johtaja, pyydän päästä täältä pois\", pyysi Irmgard.\n\n\"Mistä olette saanut semmoisen ajatuksen\", sanoi johtaja kiivastuen,\n\"varmaan olette saanut uuden hermokohtauksen. Teidän täytyy muutama\npäivä rauhallisesti levätä.\"\n\n\"Minä vakuutan että olen terve ja tahdon pois. Olen kiitollinen\nkaikesta mitä olen saanut.\"\n\n\"Ei -- ei vielä millään tavalla huusi johtaja.\"\n\n\"Mutta minä vakuutan olevani aivan terve\", pyysi Irmgard.\n\n\"Niin, oman vastauksenne päällä mutta ei lääkärin\" sanoi johtaja\nSteffens nauraen ja poistui huoneesta.\n\nIrmgard huomasi ettei ollut mitään toivoa johtajalta, eikä mitään muuta\nkeinoa ollut enää jälellä kuin pako. --\n\nAlkoi hämärtää. Kiireesti söi hän illallista. Kaikkialla oli tyyntä ja\nhiljaista. Irmgard otti vaatteet päälleen ja hiipi ulos. Rohkeasti meni\nhän valaistuun käytävään. Siellä näki hän lääkäri Castorin. Irmgard\npiilotti itsensä. Samassa katosi Castor suureen huoneeseen josta kuului\npaljon ääniä. Se oli sairas-sali. Äänetönnä kulki Irmgard edelleen.\nÄkkiä kuuli hän kovaa puhelua. Porttivahti ja sairaanhoitaja puhelivat\nkeskenään.\n\n\"Onko täällä käynyt paljon ihmisiä tänään\", kysyi hoitaja.\n\n\"Ei, on ollut hyvin hiljaista, ainoastaan sitä neitiä, joka hiljattain\ntuli tänne on kaksi käynyt kysymässä.\"\n\n\"Ketä ne olivat?\"\n\n\"Ensimäinen oli farmari, mutta minä sanoin hänelle, että hän on\nlähtenyt täältä pois jo kolme päivää sitten\".\n\n\"Vai niin, ja kuka oli toinen?\"\n\n\"Se oli myöskin joku jättiläinen ja kysyi josko täällä on joku neiti\nnimellä Nordheim mutta minä kielsin.\"\n\nIrmgard värisi. Hän tiesi ettei näiltä ihmisiltä olisi mitään apua\nodotettavissa.\n\nHoitaja tuli uudelleen takaisin juuri samaa käytävää jossa Irmgard\nseisoi.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hoitaja.\n\n\"Minä tahdon puutarhaan\", vastasi Irmgard.\n\nHoitaja otti hänet takaisin huoneeseensa ja lukitsi oven ulkopuolelta.\n-- -- --\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESKAHDES LUKU.\n\nKaksi onnellista.\n\n\nEnnenkuin puhumme enemmän onnettoman kreivin tyttären kohtalosta,\nkäännymme takaisin New-Orleansiin jossa sillä aikaa tapahtui\narvaamatonta.\n\nSain-Artayn huvilassa pidettiin juhla juhlan jälkeen. Vanha\ntilanomistaja oli mahdottomasti iloinen saadakseen kerskua\nrikkauksineen ja useita viikkoja ei New-Orleansissa puhuttu muusta kuin\nkihlauksesta. Jo muutamain päiväin perästä piti olla häät --\n\nEräänä iltana oli Warren ainoa vieras huvilassa.\n\nLouison oli hyvin surullinen. Häntä ei huvittanut mikään.\n\n\"Tule, mennään puutarhaan\", pyysi Louison sulhaseltaan. He menivät\n\n\"Tiedätkö, olen ollut sinun päällesi oikein vihanen\", -- sanoi Louison\näkkiä.\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Oi, älä kysy sitä, tiedät sen hyvin.\"\n\n\"En minä tiedä, olenko suututtanut sinun?\"\n\n\"Sinulla on aina niin paljon puhumista serkkuni kanssa, minä olen niin\nonneton!\" Ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri hänen poskipäilleen.\n\n\"Olet siis mustasukkainen minusta rakkaani\", sanoi Warren, \"siitä olen\niloinen.\"\n\n\"Oi sinä et usko, kuinka näin kummallisen rauhattoman unen.\"\n\n\"Minkälaisen sitte?\"\n\n\"Ajatteles, näin unta, että sinä hyljäsit minun ja olit toisen kanssa\nnaimisissa -- en voi sanoa kuinka se koski minuun. Niin kävi erään\nminun ystäväni. Hän tuli naimisiin erään petturin kanssa. Mutta tämä\njätti hänet. Hänen vanhempansa ottivat hänen luokseen. Ja nyt on\ntyttöparka sairaalassa.\"\n\nSeurasi syvä hiljaisuus.\n\nÄkkiä kysyi Louison:\n\n\"Tahdotko vastata erääseen kysymykseen.\"\n\n\"Varmaankin\", sanoi Warren.\n\n\"Sano minulle suoraan, oletko ennen rakastunut johonkin.\"\n\n\"Muita, kuinka voit kysyä sellaista -- en, rakkaus on tähän asti ollut\nminulle jotakin aivan vierasta.\"\n\n\"Siis -- olenko minä -- sinun ensimäinen rakastettusi?\"\n\n\"Olet, sinä se olet.\"\n\n\"Oi, minä luotan sinuun\", kuiskasi Louison, \"olen niin onnellinen\nomistaissani sinun sydämesi. -- Mutta koskaan ei ole kukaan voinut\nrakastaa niin syvästi kuin minä.\"\n\nHe menivät ääneti huvilaan.\n\nTilanomistaja seisoi verannalla katetun pöydän ääressä.\n\n\"Äiti odottaa sinua Louison\", sanoi hän. -- -- --\n\nKotiin palatessaan poikkesi Warren isoon kahvilaan. Siellä istuivat\ntaaskin Beauregard, Lewis, Mc Donnell ja -- Doublay.\n\n\"No, onnellinen, mistä te tulette\", kysyi Beauregard.\n\n\"Tietysti morsiamensa luota\", jatkoi Lewis kuivasti.\n\n\"Nyt tulee suuret häät, koko kaupunki niistä puhuu\", toisti taas\nBeauregard.\n\n\"Onko teillä täällä jotain sukua nimellä Gould\", kysyi Doublay.\n\n\"Ei, sellainen nimi on minulle vieras.\"\n\nHetkisen kuluttua sanoi Warren hyvästi ja lähti.\n\nMennessään puheli hän: \"Hän on voinut nähdä minun jossakin. Nyt täytyy\nJosén pitää vaaria tästä miehestä.\"\n\nJa myöhäiseen yöhön, istui hän valveilla miettimässä keinoja. -- -- --.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nMustasukkainen hätä.\n\n\nSillä aikaa kun komeita häitä valmistettiin Saint-Artaysin luona, kärsi\nDoublay raukka salaisia tuskia. Rauhatonna kuljeskeli hän sinne tänne;\nyhä lähemmäksi tuli päivä, jolloin Louison häneltä vietäisiin.\n\nDoublay oli myöskin saanut kutsun häihin, mutta kieltäytyi menemästä\nkoska hänellä muka oli tärkeä matka edessään.\n\nMaanantaina, kaksi päivää ennen häitä, astui Doublay laivaan ja aikoi\nmatkata pohjoiseen. Hitaasti kulki mahtava laiva eteenpäin kallistuen\nmilloin oikealle milloin vasemmalle. Ensimäisenä iltana ohjasi hän\nkulkunsa Wiksburgiin. Pitkästä matkasta tunsi hän itsensä väsyneeksi ja\nlaskeutui lepäämään.\n\nSeuraavana aamuna istui Doublay hotellin verannalla, katsellen jokea,\njonka mahtavat aallot vaahtopäinä kulkivat etelää kohti.\n\nKiireesti nousi hän ylös ja meni rautatieasemalle. Siellä oli\nainoastaan muutamia matkustajia.\n\nDoublay istui pöydän ääreen ja pyysi virvokkeita.\n\nOvi avattiin.\n\nSisään astui mies suuri pakka papereita kädessään.\n\n\"Mitä tahdotte\", huusi kellarivahti.\n\nDoublay istui ajatuksiin vaipuneena\n\nHämmästyttävä huuto kuului toisesta huoneesta.\n\n\"Murhaaja -- kaksi kertaa nainut -- Gould!\" huusi eräs ääni.\n\nDoublay nousi ylös -- nimi Gould -- mitä se merkitsi?\n\nUskoiko hän enää silmiään -- sehän on Warren.\n\nHän meni lukemaan mitä lappuun oli kirjoitettu:\n\n    Kuulutus.\n\n    Tämä kuulutus koskee insinööri Arthur Nordheimia Saksasta,\n    eli John Gouldia niin kuin hän nimitti itseään New-Yorkissa,\n    joka on kaksi kertaa nainut ja tehnyt ryöstömurhan anopilleen,\n    rahamies Smithille New-Yorkissa. Ryövärin tunnusmerkit on\n    mainittu alempana. Kaikkia, jotka pääsevät Nordheimin jäljille,\n    kehoitetaan kiireimmiten ilmoittamaan siitä, tahi tuomaan hänet\n    vangittuna, lähimmälle poliisi-asemalle.\n\n                                    Liittoutuneet kuvernementit\n                                    Missisippi, Albana ja Georgia.\n\n    Ikä: noin 30 vuotta.\n    Hiukset: tummat, kiharat.\n    Kasvot: merkillisesti silmiin pistävät ja kauniit.\n    Silmät: isot, tummat.\n    Asumuoto: pönäkkä ja sorea.\n    Pituus noin 1.75.\n    Erityinen tunnusmerkki: revolverikuulan haava vasemmassa\n       olkapäässä.\n\nDoublay ei epäillyt kauvempaa, -- Warren -- Gould -- Nordheim oli\nyksi ainoa henkilö. Kummallinen ajatus juolahti heti hänen mieleensä,\nkääntyä takaisin New-Orleansiin ja pelastaa Louison.\n\n\"Koska lähtee ensimäinen juna New-Orleansiin?\"\n\n\"Huomenna kello 9, 30\", oli vastaus.\n\nDoublay laski.\n\nJos hän aamulla lähtisi matkalle olisi hän illalla New-Orleansissa,\nja häät oli ilmoitettu jo kello 10 e. p. Hän kulki rauhatonna ympäri\nhuonetta. Äkkiä juolahti hänen päähänsä ajatus matkustaa pieneen\nkaupunkiin joka oli parin penikulman päässä asemalta. Sieltä saisi hän\npoliisin apua.\n\nMutta sittenkin saapuisi hän liian myöhään. Eikö ollut mitään keinoa?\nEtehisessä tapasi hän poliisin.\n\n\"Tiedättekö, kuka on lähettänyt ilmoituksen joka on seinällä\", kysyi\nhän poliisilta.\n\n\"Poliisieversti Rogers New-Yorkista.\"\n\n\"Ja missä voi tavata tätä poliisieverstiä?\"\n\n\"Hän on nyt Raymondissa.\"\n\n\"Kuinka pitkällä on Raymond täältä.\"\n\n\"Kumminkin 20 penikulmaa (engl.), ja tie sinne on hyvin huono.\"\n\n\"Minä ratsastan sinne. Voiko täältä saada hevosta?\"\n\n\"Kyllä tuolta saa, mutta se täytyy maksaa jos sattuisi joku tapaturma.\"\n\nMolemmat lähtivät ulos.\n\nPuolen tunnin kuluttua lähti Doublay Raymondiin.\n\nKello oli jo 8 aamulla kun hän saapui ensimäiseen taloon. Hän nimittäin\npimeä kun oli, ajoi eksyksiin ja harhaili ympäri koko yön.\n\nDoublay ajoi ensimäiseksi torille ja kysyi Rogersia ja kiiruhti häntä\ntapaamaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nSe on hän.\n\n\n\"Voinko saada puhutella poliisieversti Rogersia\", pyysi Doublay\nläähättäen.\n\nRogers kumarsi.\n\n\"Oi pyydän, antakaa minulle pari minuuttia aikaa puhua, minä tiedän\nmissä se murhaaja eli ryöstäjä on, jota te etsitte.\"\n\n\"Tiedättekö\" huusivat eversti ja tuomari yht'aikaa.\n\n\"Missä on Nordheim?\"\n\n\"New-Orleansissa.\"\n\n\"Kuinka kauvan hän on siellä ollut?\"\n\n\"Kuitenkin kolme kuukautta\"\n\n\"Oletteko nähnyt hänet?\"\n\n\"Olen New-Yorkissa jossa hän käytti nimeä John Gould.\"\n\n\"Mitä hän toimi?\"\n\n\"Hän aikoi mennä naimisiin.\"\n\n\"Missä olette lukenut kuulutuksen.\"\n\n\"Tänään Jacksonissa.\"\n\n\"Miksi ette sähköittänyt heti minulle?\"\n\n\"Sitä en tullut huomanneeksi.\"\n\n\"Missä oli haava\", kysyi Rogers.\n\n\"Vasemmassa olkapäässä.\"\n\n\"Nyt tiedän varmaan, että se on hän\" sanoi Rogers.\n\nHän kasti kynän musteeseen.\n\n\"Pyydän osoitetta.\"\n\n\"Saint-Artay -- New-York -- Butler Avenyn.\"\n\nRogers teki mallikirjoituksen.\n\n    (Kiireellinen).\n\n    Sähkösanoma.\n\n    Mr. Saint-Artay -- New-Orleans -- Butler Avenyn. Keskeyttäkää\n    häät -- kapteeni Warren on kaksi kertaa nainut -- rosvo ja\n    murhaaja -- häntä etsitään -- vangitkaa hänet heti -- tulen itse\n    tänään -- enempi suullisesti.\n\n                                      Rogers, poliisieversti.\n\nHevonen odotti portilla. Rogers ja Doublay astuivat vaunuihin.\n\n\"Ensin pyydän teitä esittämään itsenne\" sanoi eversti kohteliaasti.\n\n\"Raoul Doublay.\"\n\n\"Kiitän, minun nimeni tiedättekin. Nyt meidän täytyy koittaa päästä\nNew-Orleansiin niin pian kuin mahdollista.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nRevisioni ja Onnistumaton hanke.\n\n\nMe jätimme Irmgardin huoneeseensa onnistumattoman paon jälkeen.\n\nSchöller -- hänen ainoa ystävänsä oli monta päivää etsinyt turhaan --\nlasta ei löytynyt.\n\nHän meni kaupunkiin ja kysyi sieltä Irmgardia -- kukaan ei tietänyt.\nHän kävi Steffensin sairashuoneella kysymässä, siellä sanottiin ei\nolevan mitään rouva Nordheimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohtaja Steffens istui juuri työhuoneessaan kun ilmoitettiin, että\nuseampi herra etsii häntä.\n\n\"Laske heidät sisään\", sanoi hän palvelialle.\n\nJohtaja meni vieraita vastaan, \"minä en ensinkään odottanut teitä\",\nsanoi hän sisääntulijoille.\n\n\"Me tahdoimme juuri tulla ihan odottamatta. Sallikaa esitän teille\nseuralaiseni.\"\n\n\"Johtaja, lääkäri Steffens -- lääkäri Wood -- lääkäri Greenfell.\"\n\n\"Minä toivon, että pidätte nyt tarkastuksen, herra professori Brighton,\nannan heti käskyn että ovet avataan.\"\n\nPian tuli palvelija ilmoittaen että kaikki on valmiina.\n\nJohtaja vei heidät ensin pihan yli sivurakennukseen.\n\nLääkärit kulkivat huoneesta huoneeseen, silloin tällöin kysellen\njotakin sairailta.\n\nKaikki näytti olevan hyvässä järjestyksessä.\n\nSitten menivät se päärakennukseen.\n\nÄkkiä jäi lääkäri Brighton seisomaan, hänen silmänsä huomasivat jotain\nyläkerroksessa.\n\nHän käski johtajaa luokseen.\n\n\"Onko tuo nainen tuolla ylhäällä mielisairas\", alkoi hän.\n\nJohtaja nyökkäsi päätään.\n\n\"Hän on erittäin kaunis nainen ja näyttää niin surulliselta, että minun\ntäytyy kysyä kuka hän on. Tiedättehän että minun pitää tutkia kaikki.\"\n\n\"Hyvänen aika olen aivan unohtanut näyttää uuden sairaani. Miksi ette\nmuistuttanut minua\", huusi johtaja vihaisena hoitajalle joka juuri tuli\nulos, \"meillä on täällä uusi mielisairas. -- Tiedättehän, että minulla\non niin paljon muuta ajattelemista! Voinko sitte muistaa kaikkia!\"\n\n\"Tulkaa nyt katsomaan!\"\n\nHe seisoivat Irmgardin huoneen oven edessä. Johtaja aukaisi oven.\n\n\"Pyydän anteeksi, että häiritsemme. Tarkastuskomisionin täytyy\npersoonallisesti tutkia, josko mitään puuttuu ja oletteko tyytyväinen\noloonne.\"\n\nProfessori katsoi tutkivasti Irmgardiin.\n\n\"Minä en voi valittaa kohtelua\", alkoi Irmgard, \"mutta\" -- Oli\nhiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoamisen.\n\n\"Mutta\", jatkoi Irmgard, \"minä tunnen itseni terveeksi ja olen pyytänyt\npäästä pois, mutta pyyntöäni ei ole täytetty.\"\n\n\"Voitte rauhallisesti luottaa johtajaan\", sanoi Brighton.\n\n\"Minä en voi ymmärtää, että minua pakoitetaan olemaan täällä vasten\ntahtoani\", jatkoi Irmgard. \"Minun suljetaan yksinäiseen huoneeseen.\"\n\n\"Niin, minä suljin oven koska hän meni iltasilla ulos\", vastasi johtaja.\n\nEnnenkuin professori Brighton ehti enempää puhua, kuiskasi johtaja\nhänen korvaansa: \"ne on hänen luulojansa, minä en välitä niistä mitään.\"\n\nProfessori kääntyi taas Irmgardiin.\n\n\"Onko teillä minkäänlaista todistusta?\"\n\n\"Ei puolisoni otti sen.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Hän pelkäsi, että minä haastan hänen oikeuteen koska hän on naimisissa\ntoisen kerran. Nyt etsin minä lastani\", jatkoi Irmgard, \"ehkä hän on\nsillä miehellä joka on saattanut minun onnettomaksi.\"\n\n\"Hänellä ei ole mitään lasta\", kuiskasi johtaja.\n\n\"Mistä sen tiedätte?\", kysyi professori.\n\n\"Olen nähnyt koko sukuluettelon. Hän on farmarin tytär ja onneton\nrakkaus on eroittanut hänen kotoaan.\"\n\nProfessori uskoi johtajan puheen todeksi.\n\nIrmgardin silmät täyttyivät kyynelillä. Herrat lähtivät\nhuoneesta. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJohtaja saattoi herrat portille. Sitten meni hän ajatuksiin vaipuneena\nomaan huoneeseensa. Se oli onni että hänen onnistui pettää lääkärit.\n\nJos professori olisi tullut epäluuloon, olisi kaikki ollut hukassa ja\nhän olisi saanut kovan rangaistuksen.\n\nHiljaa astui hoitaja huoneeseen.\n\n\"Siitä olisi voinut tulla kaunis historia\", sanoi hoitaja.\n\n\"Niin, oikein erinomainen\", vastasi johtaja. \"Minä en oikein ymmärrä\nprofessori huonoilla silmillään keksi hänen päänsä ikkunassa. Olisiko\njoku sanonut jotain, se ei ole mahdotonta.\"\n\n\"Ehkä lääkäri Castor\", lisäsi hoitaja.\n\n\"Ei se voi olla mahdollista. Hänellä on kyllä työtä sairaissaan. Nyt on\nkaikki käynyt hyvin ja onnellisesti.\"\n\nHoitaja istui tuolille.\n\n\"Kaikki, jotka ovat tuolla puolen\", jatkoi johtaja, \"ovat tuskin\npuoleksikaan niin kauniita kuin ylpeä saksalainen kreivittäremme.\"\n\n\"Niin, kaunis hän on\", lisäsi hoitaja, minä voin pitää hänestä oikein\nvaaria, sillä näettekös herra johtaja, minä olen nainen. Ja naista ei\nkavahdeta niinkuin miestä. Oi -- jos tietäisitte -- -- Nukutaanhan\nmonta kertaa niin raskaasti, ettei suinkaan tiedä, mitä ulkopuolella\ntapahtuu -- -- --\n\n\"Minä ymmärrän kyllä\", vastasi johtaja aukaisten rahalaatikon.\n\n\"Siis yöllä yhden aikaan\", kuiskasi hoitaja, \"-- tiedättehän että hän\non aina lukkojen takana -- toivotan onnea.\" Hoitaja lähti.\n\nJohtaja kävi ympäri kaikissa sairashuoneissa -- mistään ei voinut nähdä\nminkä paulan hän oli asettanut Irmgardille -- -- --\n\nHerkeämättä mietti Irmgard mitenkä hän pääsisi pois tästä onnettomasta\ntalosta.\n\nHän meni kamiinin luo ja huusi Maudia.\n\n\"Onko se Irmgard\", vastasi hiljainen ääni.\n\n\"On, on, sano miksi et ole vastannut minulle pitkään aikaan.\"\n\n\"Se huomattiin, että olin silloin poissa huoneestani ja rangaistukseksi\npantiin minun päälleni pakko-röijy.\"\n\n\"Oletko nyt vapaa.\"\n\n\"Olen, mutta olen niin väsynyt ja heikko että luulen eläväni enää\nainoastaan muutaman päivän -- oi, jos ei niin sentään olisi.\"\n\n\"Älä puhu sellaista Maud, olivatko lääkärit sinun luonasi tutkimassa?\"\njatkoi Irmgard. \"Ei täällä ketään käynyt.\"\n\n\"Mutta minun luonani oli\", huusi Irmgard, \"vaan he eivät uskoneet minua.\"\n\n\"Minä uskon sen\", sanoi Maud \"johtaja osaa kyllä kiertää kaikki asiat\nniin, että häntä uskotaan kunnon mieheksi. Mutta milloin on hän saava\npalkkansa!\"\n\n\"Oi, minulla ei ole enää mitään toivoa\", nyyhkytti Irmgard.\n\n\"Ei, se joka on joutunut tänne on hukassa -- niin, hän on elävältä\nhaudattu\", vastasi Maud surullisesti.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\nHoitaja astui sisään ja asetti illallisen pöytään.\n\n\"Tahdotteko vielä jotain\", kysyi tämä.\n\n\"Ei kiitos\", vastasi Irmgard lyhyesti.\n\nHoitaja lähti.\n\nIrmgard söi pikkusen ja vei teekupin huulilleen.\n\nÄkkiä laski hän sen alas.\n\nTeessä oli kummallinen maku.\n\nMaud raukan kohtalo tuli heti hänen mieleensä.\n\nIrmgard kaasi kupillisen ulos niin että hoitaja voisi luulla hänen\njuoneen.\n\nHoitaja korjasi taas ruuan.\n\nIrmgard lukitsi oven, mutta hän ei voinut mennä nukkumaan vaan jäi\nistumaan tuolille. Makuuhuoneen ovi oli auki ja viereisellä pöydällä\noli kynttilä ja tulitikkuja.\n\nOli jo keskiyö kun Irmgard kuuli kepeitä askeleita.\n\nNäkyi pientä valoa.\n\nIrmgard ei voinut ymmärtää mistä valo tuli.\n\nMitä se olisi -- hän kauhistui. Hänen silmänsä kiintyivät isoon peiliin\njoka oli makuuhuoneessa.\n\nPeili näytti tulevan aina kapeammaksi ja kapeammaksi.\n\nNyt oli se kadonnut, mutta sijalla aukko.\n\nJa nyt -- nyt tuli tumma haamu näkyviin aukosta; hiljaa -- varovaisesti\nhiipien sängyn luo.\n\nHuone valaistiin kynttilällä ja johtaja seisoi hänen makuuhuoneessaan.\n\n\"Mitä teette täällä tähän aikaan\", huusi Irmgard aukaisten ikkunan.\n\n\"Mitä tahdotte minusta\", kysyi Irmgard vielä kerran.\n\n\"Minä kuljin teidän huoneenne ohi ja luulin teidän puhuvan unissanne;\nja koska ovi oli lukossa tulin toista tietä. Ymmärtäkää -- minulla on\nniin suuri huoli teistä\", vastasi johtaja.\n\nKoskaan ei hän ollut huomannut Irmgardia niin kauniiksi kuin nyt.\n\n\"Lähtekää heti\", huusi Irmgard \"Miksi ette voi mennä samaa tietä josta\ntulittekin.\"\n\n\"Minä en tahdo näyttää salateitäni\", nauroi johtaja. Irmgard lukitsi\noven ja meni peilin eteen josta johtaja oli tullut.\n\nMutta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä salaovesta. -- -- --\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nKaunis sulhanen!\n\n\nSe päivä oli käsissä jolloin häät piti olla.\n\nKapteeni istui huoneessaan ympärillään paljon lippaita.\n\nJosé oli juuri lukinnut viimeisen.\n\n\"Kello on nyt 8\", sanoi Warren palvelialleen. \"Sinä saat heti viedä\ntavarat laivaan ja osoittaa ne nimellä William Brown. Jos joku kysyy\njotakin tästä osotteesta, niin sano, että ne lähetetään jollekin minun\ntuttavalleni.\"\n\nJosé nyökkäsi.\n\n\"Sinä itse\", jatkoi Warren, \"tulet minun luokseni. Minä en vielä tiedä\nkuinka menettelen sinun kanssasi. Se on mahdollista että lähetän sinut\nM... s.\"\n\nJosé lähti.\n\nWarren heittäytyi sohvalle. \"En tiedä, tunnen itseni niin pelkuriksi\",\npuhui hän itsekseen, -- \"ja kuitenkin on minulle aina näihin asti\nkäynyt kaikki hyvin. -- Minun täytyy kuitenkin houkutella itselleni\nsuuren summan vanhukselta muuten olen --.\"\n\nJosé tuli takaisin.\n\n\"Auta minua pukemisessa\", sanoi Warren.\n\nPalvelia meni vaatesäiliöön ja toi univormun. Warren tahtoi panna\nunivormun päälleen, koska Saint-Artay oli pyytänyt hänen hääpäivänään\npukeutumaan siihen.\n\nWarren meni ulos. José seurasi jälessä.\n\nIhmiset kumartelivat ja onnittelivat häntä.\n\nWarren kiiruhti vaunuihin jotka odottivat.\n\nJosé nousi kuskipenkille, ja nyt kiiruhti soma ekipaasi\nSaint-Artayseen, jossa kapteenia jo odotettiin.\n\nTilanomistaja kiiruhti Warrenia vastaan.\n\n\"Tervetuloa\", huusi hän sydämellisesti.\n\nVanhus oli jo juhlapuvussaan;\n\n\"Tästä minä pidän\", sanoi hän nauraen, \"univormussa olet aivan toinen\nihminen. Jos minä olisin tyttö niin minäkin rakastuisin sinuun.\"\n\nRouva Beaucamps kiiruhti paikalle.\n\nHänellä oli päällään vihreä, loistava silkkipuku.\n\nSali täyttyi vieraista.\n\nPalvelija astui Warrenin luo ja kuiskasi hänelle jotakin.\n\n\"Heti\", vastasi kapteeni ja kiiruhti rappusia ylös.\n\nLouison tuli sulhastaan vastaan.\n\n\"Oi, kuinka olen onnellinen\", kuiskasi hän hiljaa.\n\n\"Et onnellisempi kuin minäkään\", vastasi Warren.\n\nLouison ja Warren menivät vierashuoneeseen.\n\nRiemuhuudoilla otettiin vastaan kaunis pari.\n\nKaikki ryntäsivät eteen.\n\nBeaurdgard, Mc Donnell ja Lewis olivat ensimäisinä, ihmetellen\nkatselivat he onnellista ystäväänsä. -- --\n\nPostinkantaja astui huoneeseen. \"Onko herra Saint-Artay täällä?\"\n\n\"Täällä olen\", vastasi tämä astuen esiin. \"Täällä olisi teille\nsähkösanoma.\" Postinkantaja lähti. Vanhus astui nuoren parin eteen.\n\"Tässä on sinulle vielä jotain\", sanoi hän ojentaen sähkösanoman\nWarrenille.\n\n\"Keskeyttäkää häät\", -- hän kalpeni -- --\n\nRauhallisena luki Warren\n\n    \"Teidän rakkaalle tyttärellenne ja kapteeni Warrenille\n    lähetämme sydämellisen onnittelumme!\n\n                     Tom Brown ja rouvansa Connecticut.\"\n\n\"Sellaisia en tunne\", mutisi vanhus miettiväisenä.\n\nSillä aikaa kun vanhus luki tätä sähkösanomaa, oli Warrenin edessä\ntoinen:\n\n    \"Keskeyttäkää häät -- kapteeni Warren kaksi kertaa naimisissa --\n    ryöväri ja murhaaja -- häntä etsitään -- vangitkaa hän heti --\n    tulen tänään -- edelleen suullisesti\n\n                                      Rogers, poliisieversti.\"\n\nSe oli hänen kuoleman vihollisensa, hänen heltymätön takaa-ajajansa.\nKiireesti katsoi hän mistä sähkösanoma lähetettiin. \"Raymondista\",\npaikka oli hänelle tuntematon.\n\nKenenkään huomaamatta pisti hän sähkösanoman taskuunsa.\n\nSaint-Artay tuli esiin.\n\n\"Jos et tunne voivasi hyvin voimme siirtää vihkimisen iltapäiväksi.\"\n\n\"Mutta, pyydän -- minulla ei ole mitään estettä -- ei, ei, -- ei mitään\nmuutoksia minun tähteni.\"\n\nKapteeni oli aivan toivoton. Joka silmänräpäyksellä katsoi hän huoaten\novelle -- joka silmänräpäys luuli hän everstin astuvan sisään.\n\nHän katsoi kelloa, se oli varttia yli kymmenen.\n\n\"Eikö pappi vieläkään ole saapunut?\" kysyi hän appivaariltaan.\n\n\"Ei, en ymmärrä missä hän lienee -- pitihän hänen olla täällä\ntäsmälleen kello 10.\"\n\n\"Sehän on ihmeellistä\", tokasi Warren.\n\n\"Minä menen vielä katsomaan, taitaa olla tullutkin jo\", tuumaili isäntä.\n\nSamalla astui sanansaattaja sisään ojentaen hänelle paperilipun.\n\n\"Olen kutsuttu kuolevan vuoteelle\", luki Saint-Artay, \"pyytäisin teidän\nsiirtämään sen pyhän toimituksen tunnin eteenpäin, -- kello 11 olen\nsiellä.\"\n\n\"Kehno ilmoitus\" mumisi taikauskoinen isäntä.\n\n\"Pappi tulee vasta tunnin kuluttua\", sanoi hän kapteenille, joka\nkärsimättömänä odotti kuin kuumilla hiilillä.\n\nSilloin näki hän palveliansa Josén tulevan.\n\n\"Anteeksi, poistun silmänräpäykseksi, rakkaani\", kuiskasi hän\nLouisonille ja riensi Josén luo.\n\n\"Tiedätkö jotakin paikkaa nimeltä Raymond.\"\n\n\"Kyllä, sehän on lähellä Jacksonia\", vastasi palvelia.\n\n\"Käykö sinne rautatie?\"\n\n\"Ei, siitä on lähimmälle rautatieasemalle 4 kilometriä.\"\n\n\"Kiitoksia\", sammalsi kapteeni tuskissaan, \"pidä nyt vaaria -- minne\nminä menen pitää sinun tulla mukana.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nHäät. -- Hirvittävä yllätys.\n\n\nWarren kääntyi takasin ja meni appivaarinsa luo.\n\nNyt oli kello 11 -- Pappia ei vaan kuulunut.\n\nWarren kärsi sanomattomia tuskia iloisesta ulkomuodosta huolimatta.\n\nÄkkiä tyyntyi melu. Pappi oli ovella ystävällisesti naurahtaen ja\nsiellä täällä tervehtien muutamia tuttuja. Viimein tervehti hän\nmuutamalla lempeällä sanalla morsiusparia.\n\nKaikkien kokoonnuttua huoneeseen meni pappi alttarin luo ja piti pitkän\nvaroittavan puheen, jota kaikki syvällä liikutuksella kuuntelivat --\nainoastaan Warren ei ymmärtänyt sanakaan kaikista yleisistä neuvoista\nja varoituksista ja pappi yksinomaan hänelle puhui.\n\nWarren piti että tämä puhe oli hänelle ikuinen salaisuus -- hänen\nsilmänsä olivat kiintyneet ainoastaan oveen ja joka hetki odotti hän\neverstin saapuvan.\n\nNyt kääntyi hänen katseensa Louisoniin, joka hiljaa ja kauniina kuin\nenkeli seisoi hänen vierellään hartaasti kuunnellen papin kehoituksia.\n\nMutta hänen levottomissa aivoissaan kohosi taas uusia ajatuksia --\nHän oli seisovinaan punaposkisen nuoren tytön rinnalla New-Yorkin\nkomeimmassa kirkossa, jossa pappi puhui samoja siunatuita sanoja kuin\ntäällä päivänpaisteisessa etelässä. Sisimmillä silmillään oli hän\nnäkevinään pienen koruttoman maalaiskirkon, jonka alttarin edessä\nhän seisoi nuori tyttö käsivarsillaan. Tämä nuori nainen, joka niin\nuskaltavasti katsoi häneen, oli saksalainen kreivintytär Irmgard joka\noli jättänyt isänsä linnan, kaiken rikkautensa ja onnensa, seuratakseen\nhäntä.\n\nPappi teki runsassisältöisimmän kysymyksen, kysymyksen, joka yhteen\nsolmi kahden ihmisen kohtalot toistensa kuuliaisuudella, kunnes kuolema\nkatkaisee siteen.\n\nJa hän, joka jo kaksi kertaa ennen oli myöntävästi vastannut näihin\nkysymyksiin, ja siten kiinnittänyt itsensä kahteen puolisoon, nosti\npäänsä lausuen rauhallisesti ja tyyneesti:\n\n\"Kyllä.\"\n\nPappi kääntyi Louisoniin:\n\n\"Kyllä\", kuiskasi hän hiljaa.\n\nToimitus oli tehty. -- Vieraat tunkeilivat onnitellen nuoren parin\nympärillä. Onnentoivotukset eivät tahtoneet millään loppua.\n\nWarren tuli levottomaksi -- onnittelut eivät loppuneet -- aika kului,\nkello oli jo kaksi.\n\n\"Mutta nyt on jo aika käydä pöydän luo\", huusi Saint-Artay. \"Pyydän\nherrasväki, kaikki on kunnossa.\"\n\nKapteeni astui heti hänen luoksensa.\n\n\"Luulen, että saamme heti matkustaa\", tuumi hän ystävällisesti, \"minä\netsin Louisonin ja käsken hänen pukemaan.\"\n\n\"Mutta lapseni, ensin täytyy syödä, ette ole syöneet säännöllisesti\nsitten kun aamulla, ei -- ei -- jäätte tänne ja syötte -- rakkaus ei\nruostu\", tokasi tilanomistaja hymyillen.\n\nKapteeni ei voinut kieltäytyä, vaan istui alas.\n\n\"Istukaa hetkinen\", jatkoi isäntä, \"voitte sitten ajaa nopeammin.\"\n\nYleinen riemu vallitsi kaikkialla.\n\n\"Hetkinen, rakas isä\", sanoi kapteeni Saint-Artaylle, joka juuri\noli antamaisillaan merkin että päivällinen alkaisi. Hän meni ovelle\nantaakseen palvelijoille tarpeelliset käskyt.\n\n\"Kyllä -- varmaan\", vastasi tämä, \"minä ainoastaan tahdoin katsoa josko\nkaikki on kunnossa.\"\n\nSaint-Artay lähti salista.\n\nWarren meni ikkunaan katsomaan -- vaunut ajoivat juuri portille.\n\nOvi avattiin -- vaunuista hyppäsi alas poliisieversti Rogers ja Doublay.\n\nKapteeni seisoi järkähtämättä. Hän näki kuinka eversti kiiruhti taloon.\n\nAinoastaan yksi on jälellä -- kiireellinen pako.\n\nHän katsoi Louisoniin, joka oli muutamien ystäviensä kanssa vilkkaassa\nkeskustelussa. Kiireesti kiiruhti hän ulos sen oven kautta josta\nSaint-Artay äsken poistui.\n\nJuuri ovea avatessaan tuli isäntä vastaan.\n\n\"Minne sinä, oletko sairas?\" huusi hän. -- Kapteeni oli kalpea kuin\nHilu.\n\nMitä oli vastattava?\n\nÄkkiä sai hän päähänpiston.\n\n\"Unohdin lompakkoni hotelliin -- minä käyn äkkiä sen noutamassa.\"\n\n\"No onko se niin tärkeä?\" kysyi Saint-Artay.\n\n\"Se sisältää kaikki matkarahat. Jos se joutuu vieraan kynsiin tulee\naika vahinko. Tulen heti takasin.\"\n\n\"Ja sellaisen pikkuseikan takia jättäisit meidät tänne -- ei -- minä\nannan riittävästi paljon matkarahaa\".\n\nHän veti esiin avainkimpun lausuen:\n\n\"Äsken näytin kuinka kassakaappi aukaistaan, vieläkö sen muistat?\"\n\nWarren nyökkäsi myöntävästi päätään.\n\n\"Tässä on avaimet, aukaise kaappi ja ota mitä tarvitset. Jos et osaa\naukaista kutsu minua.\"\n\nWarren kiiruhti.\n\nHänen ensimäinen ajatuksensa oli heittää avaimet pois ja paeta. Mutta\n-- ehkä vielä riittäisi aikaa ottaakseen osan Saint-Artayn kalleuksista\nmukaansa.\n\nNyt kun hän ei enää huomannutkaan vaaraa sai ahneus vallan.\n\nKiireesti juoksi hän kaapin luo.\n\nEnsimäinen lukko avautui aivan yksinkertaisesti mutta lystikkäästi.\n\nJoku varjo näkyi ovella. Se oli José.\n\nWarren heitti pari viittaa ja muutaman hatun.\n\n\"Nämät otan mukaani.\"\n\n\"Odota sentään, voimmehan ottaa jotakin vielä.\"\n\nKirjain \"r\" vieri paikoilleen, mutta päälukko ei auvennut.\n\n\"Turhaan\", mutisi Warren \"olen ehkä tehnyt jonkun virheen.\"\n\nHän aikoi juuri lähteä kun silmänsä vielä kerran kohdistuivat kaappiin.\n\nSiinähän seisoo \"voler\", kuin pitäisi olla \"voleur.\" Kiireesti korjasi\nhän virheen ja ovi aukeni. Paperirahat, kullat ja hopeat pistettiin\nsuureen pussiin ja kaappi tyhjennettiin puti puhtaaksi.\n\nWarren aukaisi ikkunan -- ketään ei näkynyt -- kaikkialla oli hiljaista.\n\nKapteeni hyppäsi alas puutarhaan ja otti vastaan pussin, jonka José\nhänelle heitti.\n\nSenjälkeen kiipesi José alas ketterästi kuin kissa.\n\nKaikkialla oli hiljaista.\n\nÄkkiä töytäsi joku vasten Warrenia.\n\n\"Vai sain sinut viimeinkin; senkin peto\", kuului huuto.\n\nSamassa löi kapteeni Doublayta rintaan niin että tämä kaatui maahan.\n\nKapteeni ja José pääsivät pakenemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaint-Artay astui vierassaliin.\n\n\"Teidän ylhäisyyttänne halutaan puhutella.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Suuri, muhkea herra -- nimeään hän ei ilmoittanut.\"\n\n\"Sano hänelle että hän tulisi vasta huomenna.\"\n\nPalvelia lähti.\n\nSaint-Artay istui ja huusi Lousonille: \"miehesi palaa heti; kuuleman\nmukaan pitäisi teidän jo iltapäivällä matkustaa.\"\n\n\"Niin, isä, Georg tahtoi jo matkustaa aikaisemmin kuin mitä oli\npuhuttu.\" --\n\n\"Mitä taas\", tokasi isäntä kiivaasti palvelijalle joka uudestaan tuli\nsisään.\n\n\"Herra sanoi ei voivansa odottaa\", vastasi tämä, \"hänellä on tärkeätä\nasiaa.\"\n\nSaint-Artay kiiruhti ulos.\n\nEversti Rogers astui esiin.\n\n\"Ketä minulla on kunnia tavata\", kysyi isäntä.\n\n\"Poliisieversti Rogersia.\"\n\nSaint-Artay suutahti.\n\n\"Millä mahdollisuuksilla tulette minun luokseni?\"\n\n\"Onko roisto vangittu, herra.\"\n\n\"Mikä roisto?\"\n\n\"Ettekö ole saanut sähkösanomaa?\" jatkoi eversti ihmeissään.\n\n\"Sähkösanomaa -- roisto?\"\n\n\"Hyvä herra, olette ehken erehtynyt -- olette Saint-Artayn huvilassa.\"\n\n\"Niin -- niin -- aivan oikein -- ja kysyn kerran vieläkin: ettekö ole\nsaanut sähkösanoma?\"\n\nIsäntä punastui.\n\n\"Hetkinen kärsivällisyyttä\", sanoi Rogers, \"huomaan että sähkösanoma\nei ole tullutkaan teidän kynsiinne -- minun täytyy siis kaikki\nystävällisesti selittää -- vastatkaa ainoastaan muutamiin kysymyksiin\n-- niistä riippuu koko perheenne onni.\"\n\n\"Teidän vävynne on Georg Warren\", kysyi Rogers.\n\n\"Niin -- niin -- mitä hänestä.\"\n\n\"Minä sähkötin tänä aamuna että hän heti vangittaisiin -- hän on hirveä\npetturi ja häntä etsitään.\"\n\nIsäntä nauroi kohti kulkkuansa.\n\n\"Sehän on reimaa\", huusi hän, \"Georg olisi petturi -- Jos teillä ei ole\nmitään muuta asiaa, niin minun pitää lähteä, aikani on ylösotettu.\"\n\nHän tarttui jo oveen -- Rogers veti häntä takaisin.\n\n\"Ettekö usko sanojeni totuutta\", kysyi Rogers kylmästi ja vihaisesti.\n\n\"Minun vävyni ei voi olla se jota te etsitte.\"\n\n\"Antakaa minun puhua pikkusen hänen kanssaan\", tuumi Rogers, \"jos olisi\ntapahtunut joku erehdys on se helposti korjattu. Kuitenkin olen varma,\nettä se jota etsin on täällä.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo\", kirkui tilanomistaja äreästi, \"minulla ei ole\nhalua vaihtaa hää-ateriaa poliisikuulusteluun. Keskustelumme päättyköön\n-- poistukaa herraseni.\"\n\n\"Tahdotteko heti viedä minut vävynne puheille tahi ei\", sanoi eversti\nkoleasti.\n\nSaint-Artay mietti hetkisen.\n\n\"Tulkaa mukaani\", tokasi hän vihdoin, \"niin voitte päästä täyteen\nvakuuteen erehdyksestänne! -- ei, sehän on naurettavaa\", jatkoi hän,\n\"Georg olisi petturi, hän, rikas, kenestäkään riippumaton mies -- se on\ntotisesti hullutusta kaikki.\"\n\nEversti oli puettuna somaan siviilipukuun -- hän seurasi Saint-Artayta.\n\nSaint-Artay aukaisi oven. Molemmat astuivat saliin.\n\n\"Eikö vävyni ole vielä tullut\", kysyi hän lähimpänä istuvalta, --\n\"häntä etsitään.\"\n\nIsäntä näytti everstiä, joka kohteliaasti kumarsi.\n\nHe menivät toiselle ovelle.\n\n\"Minne menet, isä\", huusi Louison.\n\n\"Tulen heti takasin Georgin kanssa.\"\n\nLouison kääntyi serkkunsa puoleen.\n\n\"En tiedä, mitä se merkitsee\", kuiskasi hän, \"näitkö kuinka isä oli\npunainen kasvoiltaan --\"\n\nRouva Beancamps nyökkäsi päätään.\n\n\"Ehkä sillä herralla joka hänen kanssaan oli, on jotakin kiusallista\nasiaa -- kun hän näytti niin kummallisen näköiseltä\", jatkoi Louison.\n\nNuori leski hypähti ylös.\n\n\"Tiedätkö\", sanoi hän, \"me voimme mennä hakemaan puolisoasi -- tahi\nminä voin mennä yksinkin -- vai kuinka?\"\n\n\"Ei, ei, minä tulen mukanasi\", sopersi Louison seuraten serkkuaan. --\n\nVanha herra aukaisi oven työhuoneeseen,\n\n\"Georg\", huusi hän.\n\nEi vastausta.\n\nSaint-Artayn katse kohtasi avonaiseen ikkunaan.\n\n\"Kukahan lienee aukaissut ikkunan\", mutisi hän itsekseen ja astui\nikkunan luo sen sulkeakseen.\n\nTämä antoi epäilyksen aihetta.\n\nHän riensi heti kassakaapin luo sen mekaanillisesti aukaisten.\n\nPeljästyksen huudahdus kuului\n\nSaint-Artay seisoi kalpeana kuin kuolema kassakaapin edessä.\n\n\"Mitä -- mitä -- mitä -- hän lienee!\" sammalsi hän järkähtämättä\ntuijottaen kaappiin.\n\nEversti saapui heti paikalle -- ainoastaan silmäys oli kaikki hänelle\nselvänä; -- tilanomistaja oli ryöstetty.\n\n\"Onko varastettu\", huusi Rogers.\n\n\"Ikkuna, ikkuna\" -- tuli vanhan herran vapisevilta huulilta.\n\n\"Niin, hän on paennut ikkunasta\", kirkui eversti.\n\n\"Poissa, poissa\", kuiski vanhus, \"kaikki poissa -- minun\nmahdollisuuteni -- säilytetyt rahani -- kaikki -- kaikki -- kaikki\npoissa.\"\n\n\"Joko nyt uskotte sanojani\", huusi eversti, -- \"petkuttaja on teidät\npeipottanut -- on tehnyt tyttärenne onnettomaksi.\"\n\nKuin puolihullu tirkisti vanhus everstiä.\n\n\"Niin\", lisäsi Rogers korkeammalla äänen painolla, \"hän on murhaaja!\nEdellisen vaimonsa isän on hän myöskin murhannut -- toisen vaimonsa on\ntehnyt onnettomaksi -- ja nyt seuraa uusi mahdollisuus.\"\n\nÄkkiä lähti eversti; hän oli aivan unohtanut seuraajansa Doublayn.\n\nEhkä hän on nähnyt petturin -- tahi ehkä on saanut hänet kiinni.\n\nRogers kiiruhti ikkunaan ja hyppäsi ulos.\n\n\"Näytä minulle pian portti\", huusi hän eräälle palvelialle.\n\nNyt löysi hän portin; se oli selki selällään.\n\nHänen jalkansa kompastui johonkin, hän kaatui.\n\nSiinä makasi hänen toverinsa Doublay -- kalpeana -- verisenä --\njäykistyneet silmät puoliavoimena päässä.\n\nEversti tarttui hänen käteensä -- se oli jääkylmä.\n\n\"Raukkani -- raukkani.\" valitti Rogers.\n\nMuutamia palvelijoita saapui paikalle.\n\n\"Tuokaa heti poliisi\", huusi eversti hämmästyksissään, \"on tapahtunut\nmurha -- koko taloa täytyy vartioida.\"\n\nRogers kiiruhti sisälle. Kuin hullu syöksyi tilanomistaja häntä vastaan.\n\n\"Missä on varas, jotta omalla kädelläni voisin lyödä hänet kuoliaaksi\",\nkarjui hän tulipunaisena.\n\n\"Paennut\", mutisi eversti.\n\n\"Paennut -- sitä älköön olko tehnyt -- minä lähden hänen perässään --\nhänen täytyy antaa rahani! -- kirottu -- tuhannesti kirottu.\" --\n\n\"Paetessaan teki hän itsensä taas murhaajaksi\", sanoi eversti\nremuisasti, \"tuolla ulkona makaa herra Doublay, jota murhaajan tikari\non haavoittanut\".\n\nSaint-Artay ei kuunnellut enempää.\n\n\"Rahani\", huusi hän raivoissaan, -- \"senkin peto, minä tahdon rahani --\noi taivas, Louison, -- vaimoni -- murhaaja -- petturi, -- minkätähden\nolet juuri minulle tämän kaiken tehnyt -- ei mitään -- et edes mitään\njättänyt.\"\n\nIsäntä oli sydän kurkussa. \"Oi, taivas, -- taivas -- mikä on neuvona!\"\n\nJa kuin salaman lyönnistä kaatui isäntä hengetönnä everstin käsiin.\n\n\"Kiirehtikää -- tuokaa lääkäri\", huusi Rogers hätääntyneenä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nVieläkin onnettomuuksia.\n\n\nHäävieraat istuivat iloisesti puhellen ja nauraen salissa,\nkärsimättömästi odottaen isäntää ja morsiusparia.\n\nTunti kului tunnin perään -- mitään ei kuulunut.\n\nÄkisti avattiin ovi.\n\nRouva Beancamps töytäsi sisään -- kalpeana -- silmänsä olivat täynnä\nsalaista hehkua.\n\n\"Missä on Georg\", kirkui hän juosten ympäri huonetta.\n\nKaikki olivat hämmästyksissään. Mitä tämä merkitsi?\n\n\"Georg\", pauhasi rouva Beancamps, \"rakkaani, tule, pappikin jo odottaa\",\n\n\"Tule luokseni, älä piilota itseäsi minulta -- luulet ehkä, että olisin\nsinulle vihanen koska jo olet Louisonin kanssa vihitty -- se ei mitään\ntee -- onhan sinulla jo kaksi vaimoa ennestään -- sinä ylpeä prinssi --\nota vielä minutkin -- rahani olet jo saanut -- olenhan minäkin kaunis\n-- tule, tule, pappi odottaa.\"\n\n\"Missä hän mahtaa olla -- hän tahtoo piilottaa itsensä -- ha -- tuolla\n-- näen sinut -- näen sinut rakkaani, -- ha, ha, -- se ei mitään tee --\nnäen sinut.\"\n\nHurjasti nauraen syöksyi hän nurkkaan, jossa istui joukko naisia.\n\n\"Jättäkää sulhaseni -- minun täytyy saada hänet. Hän repäsi laahustimen\neräältä impyeltä asettaen sen omaan päähänsä.\"\n\n\"Noin, nyt olen valmis, vie minut alttarin eteen -- ha -- ha -- neljäs\nvaimo -- mutta se ei mitään tee -- matkustamme Saltsjön kaupunkiin\n-- sieltä pääset kuninkaitten kuninkaaksi -- siellä, kuten kuningas\nSalomokin, voit saada sata vaimoa -- kaikki jotka ovat täällä voit\nnaida -- kaikki -- kaikki!\"\n\nPalveliat koittivat tyynnyttää rauhatonta.\n\n\"Antakaa minun olla -- antakaa olla\", huusi vaan häiriintynyt ja juoksi\nherran luo joka oli puettuna univormuun ja seisoi keskellä lattiaa\ntulipunaisena.\n\n\"Siinäkö oletkin -- viimeinkin sinut löysin\", huusi rouva Beancamps\niloissaan.\n\nTurhaan koitti mies vapautua. Turhaan taisteli hän onnettoman kanssa.\nViimein onnistui erään sivulla seisovan vapauttaa rouva Beancampsin\nuhrin. -- -- -- --\n\nKamarineidot, jotka odottivat Louisonia pukemaan ylimmässä kerroksessa,\ntulivat kauhistuneina ulos salista.\n\nHeidän nuori lemmikkinsä kiiruhti kepeästi kuin tuuli heidän ohitsensa\nrappusia ylös. Hän riensi huoneeseensa.\n\nKamarineitoset tahtoivat seurata häntä.\n\nMutta käskevällä käden viittauksella käski hän heidän poistua ja sulki\noven.\n\nHän ei ollut enää viaton lapsi, joka ennen hymyillen katsoi\ntulevaisuuteen; hän oli petetty vaimo jonka säteilevän onnen armoton\nkohtalo oli musertanut muutama minuutti sitten. Hän oli joutunut\nvaimoksi miehelle joka jo kaksi kertaa ennen oli astunut alttarin eteen.\n\nLouison pani oven reekeliin. Senjälkeen istui hän kirjoituspöytänsä\nääreen, avasi laatikon, otti esille paperilipun ja tarttui kynään.\n\nKätensä vapisivat -- kirjaimet tanssivat silmäinsä edessä.\n\nHän kirjoitti kirjeen rakkaille vanhemmilleen, joilta hän pyysi\nanteeksi sen mitä nyt aikoi tehdä. Hän ei voisi elää kauvempaa koska\nse jota hän oli rakastanut oli hänet pettänyt. Viimeiseksi pyysi hän\nvanhempansa sanomaan josko he antavat anteeksi ja josko Jumala voisi\nolla hänelle armollinen tuomari.\n\nKuumat kyyneleet vierivät poskilleen sulkiessaan kirjettä.\n\n\"Nyt -- se viimeinen\", kuiskasi hän.\n\nTaas aukaisi hän laatikon ja etsi jotakin.\n\nSiellä oli pieni, siro revolveri, jonka Doublay erään kerran oli\nhänelle antanut.\n\n\"Elä hyvin, ystäväni\", sanoi hän ladaten revolveria.\n\nUlkopuolelta kuului askeleita. Ovelle naputettiin.\n\n\"Louison -- lapseni -- avaa\", huusi onneton äiti.\n\nHän ei vastannut.\n\n\"Louison, -- käpyseni -- Jumalan tähden -- avaa -- kuolen tuskasta\",\nkuului taas.\n\n\"Voios hyvin, -- rakas äiti -- näemme jälleen -- tuolla ylhäällä\",\nkuiskasi onneton tyttö; hän ojensi revolverin sydämelleen.\n\n\"Lapseni, avaa -- tahdotko tappaa minut?\" Rouva Saint-Artay vaipui\npolvilleen oven eteen.\n\nHuoneesta kuului laukaus.\n\n\"Auttakaa, -- auttakaa\", huusi äiti sydäntäsärkevällä äänellä,\n\"auttakaa -- tulkaa -- pelastakaa.\"\n\nKamarineidot seisoivat neuvottomina.\n\nSilloin kuului kiireisiä askeleita. Eversti tuli ylös.\n\n\"Tuolla\", sopersi äiti, \"tuolla -- lapseni -- laukaus -- oi Jumalani!\"\n\nRogers särki oven.\n\nSiellä makasi tyttö rukka morsiamena silmät kiinni -- suuria\nveripilkkuja valkoisessa leningissään.\n\n\"Louison -- ainoa onneni -- minkätähden olet tehnyt minulle tuollaista\n-- Louison, ettekö kuule\" -- pyysi äiti valittavalla äänellä.\n\nEversti ei liikahtanut paikoiltaan. Hän näki että kaikki apu oli turhaa.\n\nTyttöraukka aukaisi hitaasti silmäluomiaan -- \"Anteeksi -- äiti\",\nkuului sortunut ääni, -- \"en voinut muuta, -- häpeä -- minä --.\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Louison\", valitti rouva Saint-Artay puoleksi mielipuolena, -- \"miten\nkäy minulle jos sinä jätät minun, -- ei -- minä en laske sinua,\nlapseni, -- oi taivas, anna minun pitää lapseni, -- ainoan onneni.\"\n\n\"Äiti, -- voios hyvin, -- näemmehän taas toisemme, -- ja hän, -- hän\n-- oi, -- annan hänelle anteeksi, -- olen -- olen rakastanut häntä, --\nrakastanut loppumattomasta --.\"\n\nVieläkin värähdys -- silmät kerran avautuivat -- sitten oli kaikki\nmennyttä -- --\n\nKuvaamattomalla tuskalla heittäytyi äiti tyttärensä ruumiin yli.\nEversti lähti hiljaa huoneesta.\n\n\"Varo, senkin roisto\", sanoi hän mennessään rappusia alas, -- \"sinä,\njoka olet kotoisin itse helvetistä; myös tähän onnelliseen taloon olet\ntuonut onnettomuuttasi, varo vaan kun löydän sinut.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hän -- ihmisetön peto, -- jonka luoja on varustanut kaikilla\nmahdollisuuksilla, -- hän on poikennut oikeuden tieltä ja paennut\nryöstettyine aarteineen ja uusine onnettomuuksineen -- etsiäkseen uutta\nuhria, jonka hän kylmällä hymyilyllään voisi syöstä syvimpään\nkuiluun --.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nAlituiseen kintereillä.\n\n\nKapteeni Warren eli Nordheim niin voimme häntä kutsua oli salaisessa\nneuvottelussa Josén kanssa iltaan asti.\n\n\"Nyt emme uskalla astua laivaan\", sanoi Nordheim Josélle heidän\nlähestyessään rantaa, \"meidän täytyy jollakin muulla tavalla päästä\nyli.\"\n\nÄkkiä huomasivat he rannassa seililaivan jota vartioitsi yksi mies.\n\n\"Hei\" kirkasi Nordheim miehelle, \"onko se sinun laivasi.\"\n\nMies puhalsi paksun savupilven piipustaan ja nousi ylös.\n\n\"Mitä sitten? Ostatteko sen?\"\n\n\"Ehkä, mitä maksaa?\"\n\nNordheim hyppäsi kannelle.\n\n\"No, se on yhdentekevä, antakaa minulle pari tuhatta dollaria, silloin\nsaatte tehdä paatille kuten haluttaa.\"\n\n\"Hyvä, neljä tuhatta dollaria.\"\n\n\"No, antakaa viisituhatta.\"\n\n\"Tässä\", Nordheim tempasi esille lompakkonsa.\n\n\"Ettekö voi ottaa minua mukaanne, herra. Minun puolestani on\nsamantekevää minne matkataan, mutta jos tuolla idässä -- -- niin.\"\n\nNordheim mietti kotvasen.\n\n\"Mikä olette?\"\n\n\"Englantilainen.\"\n\n\"Mikä ammatti?\"\n\n\"Merimies.\"\n\n\"Oletteko karannut?\"\n\n\"En, olen kadottanut kapteenini.\"\n\n\"Vai niin, ymmärrän, saatte seurata mukana.\"\n\n\"Kiitos, nimeni on Bob Sanders.\"\n\nJosé hyppäsi kannelle. Bob istui perään ja kepeä alus alkoi kyntää\nkorkeita aaltoja.\n\nNordheim ja José istuivat kajuutissa varovasti käsitellen papereitaan.\n\n\"Viisitoista miljoonaa dollaria\", sanoi hän lopuksi käärien kokoon\npaperit. \"Nyt seisoo mailma avoinna edessämme.\" -- -- --\n\nIllalla laskivat he aluksen rannalle ja asettuivat lepäämään. --\nNordheim makasi rauhallisena kajuutissa. Kun hän heräsi seisoi José\nhänen vieressään merimiespuvussa.\n\nLaiva laskettiin liikkeelle ja Nordheim nousi kannelle.\n\nBob tervehti häntä hymyillen.\n\n\"Olen maalannut alukseen uuden nimen ja pyyhkinyt pois vanhan.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Nordheim \"mikä se nyt on?\"\n\n\"Mary.\"\n\nNordheim vavahti kuullessaan tätä nimeä mainittavan.\n\nHetken kuluttua saapuivat he Vicksburgiin.\n\nBob nousi kannelle, Nordheim ja José katselivat kajuutin ikkunasta\npitäen vaaria.\n\nPuolenpäivän aikaan saapui joku laiva, mutta kukaan heistä, nimittäin\nlaivaväestä, ei herättänyt Nordheimin epäluuloa.\n\nHitaasti kuluivat tunnit, kunnes viimein räikeä vihellys antoi merkin\nettä viimeinen laiva oli saapunut.\n\nNordheim juoksi kajuutin ikkunaan; uljas alus sivuutti seilipaatin.\nAinoastaan matkustajia saadakseen pysähtyi se rantaan. Nordheim\nvapisi -- pitkä mies tuli esiin -- se oli hänen kuolemavihollisensa,\npoliisieversti Rogers joka seisoi rannalla.\n\nNordheim vihelsi Bobin luokseen. \"Näetkö tuon uljaan miehen tuolla?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Sinä seuraat häntä ja koitat tiedustella missä hän asuu.\"\n\nNäin lausuen pisti hän tuhannen dollarin setelin merimiehen känsäiseen\nkouraan.\n\n\"Antakaa ainoastaan muutama pieni lantti, sillä kun vaihetamme\ntällaisia rahoja on aina niin monta silmää katsomassa.\"\n\n\"Tässä, olen iloinen että kaikki huomaat.\"\n\nBob pisti uuden tupakkapurun suuhunsa, hiipi maalle eikä edes\nminuutiksikaan jättänyt poliisieverstiä.\n\nOli jo myöhäinen yö Bobin tullessa takaisin.\n\n\"Kaikki on selvää, herra, minä kyllä tiedän minnekkä lintu aikoo\nlentää.\"\n\n\"No\", kysyi Nordheim jännityksellä.\n\n\"Hän viipyy täällä pari päivää. Hän etsii jotakin ja aikoo kääntää ylös\nalasin taivaan ja maan. Senjälkeen jatkaa hän matkaansa edelleen ja\npyytää tähän meidän laivaa.\"\n\nNordheim mutisi itsekseen. -- -- -- -- -- -- -- --\n\n\n\n\nSADAS LUKU.\n\nMitä rakkaus voi aikaansaada.\n\n\nMe jätimme Irmgardin seisomaan salaisen peilin eteen, jonka takana hän\najatteli olevan salaisen käytävän josta voisi paeta.\n\nMutta koko hänen salainen koneistonsa oli turhaa. Nuori nainen oli\nvähältä kadottaa kaiken toivonsa. Kuitenkin alkoi hän vielä uudestaan\ntarkastaa peiliä; hän nousi tuolille valaisten kynttilällä kaikille\ntahoille, mutta turhaan -- mitään ei nähnyt.\n\nNeuvotonna oli hän astumaisillaan alas kunnes huomaamattaan nilkahti,\nkoittaen hädissään tarttua kiinni johonkin.\n\nOikea kätensä tarttui pieneen tauluun aivan peilin vieressä. Kuinka\nheikosti se olikaan kiinni! Taulu putosi lattialle.\n\nIrmgard koitti taulua kiinnittää. Äkkiä kuului omituista rapinaa. Hän\nhiipi taas peilin luo. Kuin osoittava näkymätön käsi näytti kapeata\nkäytävää joka johti rappusille.\n\nIrmgard kiiruhti makuuhuoneeseensa, sitoi liinasen päähänsä ja meni\ntakasin.\n\nSilmänräpäyksen seisoi hän sykkivällä sydämellä.\n\nMinne, minne johti käytävä? Ehkä johtajan huoneeseen? Hän tahtoi hiljaa\nhiipiä läpi käytävän, jos tapaisi jonkun kääntyisi heti takasin.\n\nKaikkialla oli kuolon hiljaista.\n\nJaloillaan tunnusteli hän tarkasti jokaista rappusta ennenkuin astui.\nIrmgard luuli astuvansa ikuisuuteen sillä niin pitkät olivat rappuset.\nViimein oli hän alhaalla.\n\nIrmgard meni edelleen kunnes tuli vastaan korkea muuri. Hän aikoi juuri\nkääntyä takaisin, kun hän äkkiä huomasi pienen puisen oven vieressään.\nReekeli oli lukossa.\n\nIrmgard tarttui reekeliin. Taas oli alas vieviä rappusia. Hiljaa hiipi\nhän alas.\n\nEi epäilystäkään, hän tuli kellariin joka oli pitkä ja kapea, mutta ei\nmitään uloskäytävää.\n\nEpäilyksissään aikoi hän kääntyä takaisin, kunnes äkkiä huomasi\nkynttilän valon välkähtävän.\n\nValo tuli pienestä, öiselle taivaalle tuijottavasta ikkunasta.\n\nReippaasti nousi Irmgard ylös ottaen kiinni ikkunalautaan ja hyppäsi\nulos. Raitis yöilma tuoksahti ilosta pamppailevaa sydäntä vasten.\n\nMutta samassa kävi kauhistuksen tunne läpi ruumiin. Hän ei ollutkaan\nkadulla kuten oli luullut. Ylt'ympäri oli rakennuksia. Hän oli\ntodellakin vankina. --\n\nSydän oli vähällä haljeta. Hän tiesi, että kaikki ovet oli varmasti\nlukossa.\n\nHarmaan keltainen aamun sarastus täytti taivaanrannan. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin kääntyä takaisin samaa tietä jota oli tullutkin.\n\nHän kallisti päänsä korkeata muuria vasten katkerasti itkien.\n\nKylmin katsein silmäili Irmgard ympärilleen ollen näkevinään tumman\nvarjon.\n\nHän oli jo kääntymäisillään poispäin, kunnes kuuli takaansa\nhuudettavan: \"Irmgard.\"\n\n\"Maud.\"\n\n\"Herra varjelkoon, sano, kuinka olet täällä tähän aikaan?\"\n\nIrmgard kertoi ystävälleen kaikki vaiheensa. Kun hän lopetti kysyi Maud:\n\n\"Minnekkä nyt aijot?\"\n\n\"Menen takaisin huoneeseeni.\"\n\n\"Silloin olet hukassa. Johtaja ei armahda hitustakaan.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta minulla on yksi keino, jonka avulla voin pelastua\nhänen käsistään\",\n\n\"Entäs sitte\", jatkoi Maud.\n\nÄänetönnä pisti Irmgard käden taskuunsa. Pieni, välkkyvä puukko kiilsi\nnuoren tytön silmäin edessä.\n\n\"Oletko niin päättänyt?\"\n\n\"Lujasti päättänyt\", sanoi Irmgard äänellä, joka ilmaisi pätevyyttä.\n\"Mieluummin kuolema kuin jatkuvaa kiusausta.\"\n\nMaud vaikeni.\n\n\"Ja nyt, voi hyvin\", kuiskasi Irmgard, \"minun täytyy mennä.\"\n\n\"Ei, ei, viivähdä vielä hetkisen, vielä on aikaa, -- minulla on jotakin\nsanottavaa.\"\n\n\"Sano minulle Irmgard, rakastatko minua?\"\n\nSanaakaan lausumatta, kumartui Irmgard eteenpäin suudellen lämpimästi\nonnetonta.\n\n\"Olet minulle rakas\", sammalsi Maud kyynelien seasta.\n\n\"Tunnetko voivasi paremmin\", kysyi Irmgard hetken kuluttua.\n\n\"En\", jatkoi Maud valittaen. \"Luulen, että minulla on ainoastaan\nmuutama päivä jälellä. Mutta tiedäthän, että kuolema on paras tuomari\nminun jatkuville vaivoilleni.\"\n\n\"Ole rohkea\", lausui Irmgard huoaten.\n\n\"Tule, suutele minua vielä kerran\", pyysi Maud, \"minulla on salainen\naavistus, että tämä on viimeinen kerta jolloin tapaamme toisemme.\"\n\nVielä kerran taivutti Irmgard kauniin päänsä syleilläkseen onnettoman\nkyyneleisiä kasvoja.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus.\n\n\"Mutta nyt täytyy minun lähteä\", tokasi nuori nainen.\n\n\"Oi, älä vielä\", rukoili Maud.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Ei, sillä vielä tänä päivänä olet pääsevä vapaaksi.\"\n\n\"Uskotko\", jatkoi Maud, \"äsken sanoit mieluummin pistäväsi kylmän\nterän sydämeesi kuin antautuisit armottomalle viholliselle -- silloin\njohdatti Kaikkivaltias mieleeni erään ajatuksen, nimittäin: kuinka\nvoisin pelastaa sinut.\"\n\n\"Mutta kuinka sen voisit tehdä?\"\n\n\"Hiljaa, älä kysy enempää. Mene pihan yli portille ja odota kunnes se\navataan.\"\n\n\"Kunnes se avataan\", jatkoi Irmgard ihmeissään.\n\n\"Niin, älä tee selkoa mistä tulet ja minne menet, vaan juokse ulos\nkadulle.\"\n\n\"Ja sinä Maud.\"\n\n\"Älä huolehdi minusta ensinkään. Minulla on ainoastaan yksi toivo:\nsaada kuolla rauhassa.\"\n\n\"Ei\", huusi Irmgard, \"sinua en jätä, Maud, sinä ajattelet jotakin\nsalaista, en jätä sinua, -- tule, voimmehan kuolla yhdessä.\"\n\n\"Ei Irmgard, sinä olet vielä lapsi joka ehken nyt hädässäsi huudat\näitiäsi.\"\n\nMolemmat itkivät.\n\n\"Mene nyt\", kuiskasi Maud, \"jos kuulet jotakin tahi, näet jotakin, älä\nväisty paikaltasi.\"\n\nIrmgard kiiruhti suuren piilipuun varjoon ja odotti kunnes portti\navattaisiin.\n\nNo -- kuului huuto.\n\n\"Valkea, valkea, apua!\"\n\nTulenliekki valaisi koko pihan. Kaikkialta kuului valitushuutoja,\nmustia varjoja kiiruhti yli pihan.\n\nKadulta kuului rattaiden kolinaa. Portit avattiin; palosotilaat\nsyöksyivät sisään.\n\nKukaan ei huomannut tummaa olentoa, joka niinkuin varjo hiipi kadulle.\n\nSe oli Irmgard.\n\nToiset palosotilaista juoksivat korridooreihin ja nykäsivät ovista.\nKaikki olivat lukossa.\n\nMitä se merkitsi? Sotilaat seisoivat ihmeissään. Kaikilta tahoilta\nryntäsi esiin nuoria olentoja, puettuina yöpukuun, tarttuivat kiinni\npelastajiinsa ja pyysivät pelastusta.\n\nSamassa saapui johtaja paikalle.\n\n\"Takaisin, takaisin\", huusi hän kuolonkalpeana miehille, \"sehän on\nmielisairas, ei sitä voi minkään viedä.\"\n\nMiehet katsoivat neuvottomina toisiinsa.\n\n\"Viekää tytöt heti ylimmäiseen kerrokseen\", käski johtaja, \"siellä ei\nole mitään vaaraa peljättävissä.\"\n\n\"Armoa, armoa\", huusivat tytöt, \"pelastakaa meitä tältä mieheltä, joka\npitää meitä vankina\".\n\n\"Nyt sen näette, että ovat mielisairaita\", kirkui johtaja, \"kiiruusti\nylös heidän kanssaan.\"\n\nMutta silloin astui pitkä olento hänen eteensä. Se oli tohtori Castor\nja hänen seurassaan pari poliisia.\n\n\"Seisahtukaa\", pauhasi nuori lääkäri, \"näiden neitosten nimiä ei löydy\nsairashuoneen listassa.\"\n\nJohtaja seisoi kalpeana, mutta vieläkin kerran koitti hän päästä\nvoitolle.\n\n\"Siinä on sairas joka on uskottu minun yksityishoitooni!\" huusi hän\nkovasti.\n\n\"Se on selviävä poliisikuulustelussa\", jatkoi Castor kylmästi.\n\nJohtaja Steffens huomasi olevansa hukassa. Kuin tiikeri ryntäsi hän\nnuoren lääkärin päälle.\n\n\"Koira\", kiljui hän hirmuisesti, \"olet kavaltanut minun, -- sinä --.\"\n\nLääkärin voimakkaasta nyrkiniskusta kaatui hän maahan.\n\nEnnenkuin poliisi huomasikaan, syöksyi tämä jo ulos ovesta.\n\n\"Ottakaa kiinni\", huusi poliisi juosten jälessä.\n\nSotilaat sulkivat tien. Johtaja vilkasi taakseen ja ryntäsi hurjana\npalavaan huoneeseen.\n\nKadulle kokoontuneet laumat ihmisiä katselivat mokomaa näkyä suuresti\nihmeissään.\n\nKun tuli saatiin sammumaan ja palosotilaat menivät huoneeseen, löysivät\nhe kaksi hiiltynyttä ruumista -- juuri kuin Maud Allen ja johtaja.\n\n\n\n\nSADASYHDES LUKU.\n\nYritys.\n\n\nOli seuraavan päivän ilta Josén tullessa takaisin.\n\nKun he astuivat laivaan, antoi José miehen istua arkun päälle ja puheli\nhänen kanssaan.\n\n\"Onko kaikki käynyt hyvin\", kysyi tämä Bobin lähdettyä huoneesta.\n\n\"Kaikki, huolimatta pienistä vastuksista.\"\n\n\"Meillä on ainoastaan 24 tuntia aikaa\", ilkkui Nordheim.\n\nJosé avasi kirstun ja otti esille toisen samankaltaisen kirstun jonka\nhän varovaisesti avasi.\n\nJosé otti esiin instrumentin joka paljon muistutti seinäkelloa. Samalla\nnäytti hän muutamia läkkipurkkeja joita löytyi arkussa.\n\n\"Tässä on kaikki mitä tarvitaan\", sanoi hän Nordheimille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän olisi heti joutunut kiinni New-Orleanssissa. Kaikki tulevat ja\nmenevät junat ja laivat etsittiin; kaikki turhaa -- ryöväri oli varmaan\npäässyt pakoon.\n\nRogers pysähtyi Vicksburgiin ottaaksensa selvää murhaajan\ntuntomerkeistä, sitten jatkaisi hän taas matkaansa M--n ja C--n.\n\nOli jo myöhäinen ilta kun poliisi eversti saapui rantaan odottamaan\nlaivaa. Hitaasti se lähestyi.\n\nRannalla oli ainoastaan muutama henkilö ilman everstiä.\n\n\"Tahdotteko tulla mukaan\", huusi kapteeni.\n\n\"En, minä ainoastaan lähetän tämän kirstun M -- n olen vähän\nmyöhästynyt.\"\n\n\"No, pian, -- mitä kamalaa, kuinka monta kertaa olette kirjoittanut\nsinne, 'pidelkää varovasti'.\"\n\n\"Niin se sisältää kallisarvoista porsliinia; pidetkää vaan varovasti.\"\n\nVieras maksoi rahtirahan ja lähti.\n\nKone pantiin käymään ja laiva kääntyi pohjoista kohden.\n\nEversti Rogers nousi kannelle. Hän tahtoi nauttia kauniista illasta.\n\nKauan seisoi hän ajatuksiin vaipuneena ja katseli vaahtoavaa merta.\n\nÄkkiä kuuli hän puhetta takanaan.\n\nHänen eteensä astui kaunis, nuori tyttö, tummine hiuksineen ja\nsäihkyvine, mustine silmineen, jotka nyt olivat kyynelillä täytetyt.\n\n\"Mikä on asiana\", kysyi eversti.\n\n\"Ette tunne minua\", sanoi tyttö, \"olen nähnyt teidän kerran ennen ja\nmuotonne ei mitenkään haihdu mielestäni.\"\n\n\"Ja paikassa missä\", kysyi Rogers jännityksellä.\n\n\"Saint-Artaylla, onnettoman ystäväni häissä.\"\n\nNuori tyttö kätki kasvot käsiinsä pyyhkiäkseen kyyneleensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIloisesti liukui laiva aaltoja kyntäen.\n\n\n\n\nSADASKAHDES LUKU.\n\nHaudalla. -- Kummallinen kirjevaihto.\n\n\nKäännymme kaupunkiin jossa Irmgard on alkanut vaikean toimensa.\n\nKapeat kunnaat ympäröivät kaupunkia. Kirkkotarha, jossa lepäsi yön\nhiljaisuus, oli matalan valkoisen muurin reunustama.\n\nKaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksi mies kaivoi\nahkerasti lapiollaan. Hän oli haudan kaivaja. Aivan hänen vieressään\nkohosi matala kumpu yksinkertaisen ristin kaunistamana. Kaikesta\npäättäen näkyi että siihen oli hiljan haudattu.\n\nVanha haudankaivaja taukosi hetkiseksi pyyhkäisten hikeä otsaltaan.\n\nKirkkotarhan veräjä natisi.\n\n\"Kuka sieltä tulee näin varhain\", sanoi vanhus luoden silmäyksen\nveräjään.\n\nHoikka nainen astui sisälle kantaen kallisarvoista seppelettä.\n\n\"Hän näyttää muukalaiselta\", mumisi haudankaivaja itsekseen.\n\n\"Olkaa hyvä ja sanokaa missäpäin on Maud Allenin hauta\", kaikui\nhiljainen naisen ääni.\n\nVanhus osoitti hautakumpua.\n\n\"Tarkoitatte kai nuorta tyttöä, joka muutama päivä sitten paloi\nsairashuoneella? Tuolla hän lepää.\"\n\nIrmgard, sillä hän oli se varhainen etsijä, seisoi kyyneleet silmissä.\n\nIrmgard jätti seppeleen haudalle rukoilevin katsein kääntyen\nhaudankaivajaan.\n\nHän ymmärsi Irmgardin äänettömän rukouksen. \"En tahdo häiritä teitä --\nhauta on valmis.\" Hän nosti hattuaan ja lähti.\n\nÄänetönnä vaipui Irmgard polvilleen kummulle joka peitti Maudin\njäännöksiä. Edellisenä iltana oli hän sanomalehdestä lukenut ystävänsä\nkauhean lopun.\n\nIrmgard kohotti kauniin päänsä ylös ristille johon yksinkertaisesti oli\npiirretty \"Maud Allen.\"\n\n\"Oi Maud, kallein, hellimmin rakastettu Maudini\", nyyhkytti Irmgard.\n\"Minkä tähden olet tehnyt minulle tällaista? Nyt ymmärrän sinun synkät\nsanasi sinä iltana... Olet uhrannut itsesi minun tähteni. Rakkautesi\noli mittaamaton!\"\n\n\"Liekeissä sait synkän kuoleman\", valitti Irmgard, \"Tuli joka\nlopetti sinut, hento olento, päästi minut vapauteen, ja nyt olen\ntässä polvillani voimatta edes kiittää sinua. Oi, mitä tunsitkaan\nruumiissasi, sinä urhokas tyttö.\"\n\n\"Niin, sinä onneton Maud olet nyt ansainnut paremman kohtalon! Kuin\nrakastava puoliso, kuin ajatteleva äiti, olet suojannut minua!\"\n\n-- \"Kuin rakastava puoliso!\" --\n\nIrmgardin ajatukset lensivät Nordheimiin.\n\nHän oli rakastanut hurmaavan kaunista miestä. Mutta se oli johtanut\nhänet onnettomuuteen.\n\nHänet ja lapsensa!\n\n\"Kuin ajatteleva äiti.\" Tämä ajatus oli painava.\n\nHänen lapsensa, ainoa onnensa! Pieni olento, joka oli jakanut hädät ja\npuutteet hänen kanssaan. Lapsi, joka niin kauan oli ollut kadoksissa,\nlöytyikö hän elävien joukossa?\n\n\"Ei, ei, lapseni on hukassa!\" huusi hän.\n\nJa Schöller joka oli luvannut etsiä lapsen! Myös hän oli kadoksissa.\nKaikkialta oli Irmgard kuulustellut häntä, kuitenkin turhaan.\n\nHän muisti kauhean joulu-illan jolloin hän väristen vilusta ja nälästä\npieni lapsi sylissään naputteli lapsuutensa kodon ovella.\n\nHän oli näkevinään isänsä, joka vihaisena syytti häntä. Turhaan rukoili\nIrmgard armotonta isäänsä joka vaan sysäsi hänet ulos kylmään, pimeään\nyöhön.\n\nJa senjälkeen mitä kärsimyksiä! Kuinka hän epätoivoisena seurasi\npuolisoaan joka hänet hyljäsi.\n\nIrmgard muisti päivän jolloin hän näki miehensä elävän onnellisesti\nrikkaudessa toisen kanssa.\n\nKuinka mielellään hän olisikaan tahtonut kuolla Maudin kanssa, joka ei\nenää tuntenut näitä onnettomuuksia.\n\nEi, se ei auttanut, hänen täytyi elää -- kärsiä, kestää.\n\nVanha haudankaivaja tuli takasin.\n\nNyyhkyttäen lähti Irmgard kirkkotarhasta.\n\n\"Tulkoon mitä tulkoonkaan, kaikki otan vastaan murisematta.\"\n\nTaas vallitsi syvä hiljaisuus, tummien pilvien lomasta pilkistä\nauringonsäde kirkkaasti, valaisten ristiä tuoksuvalla haudalla. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nJunon avulla oli Irmgard vuokrannut pienen huoneen.\n\nEräänä iltana istui hän siellä ypöyksin.\n\nOvi avattiin -- Juno törmäsi sisään.\n\n\"Katsokaa, rouva, kirje, -- Juno sai äsken tämän!\"\n\n\"Keneltä?\"\n\n\"Eikö rouva tiedä --\"\n\nIrmgard avasi kirjeen. Kuoleman kalpeus nousi hänen kasvoilleen.\n\nVärisevällä äänellä luki hän:\n\n    \"Tiedän missä olet ja odotan, että vapaaehtoisesti käännyt\n    luokseni. Upea talo seisoo valmiina ja sieltä löydät arvokkaimman\n    kalleutesi, lapsemme. Hän on minun luonani ja odottaa äitiään. --\n    Odotan, että vastaat kirjeeseeni jo tänään;\n\n                                                   Näkemiin.\n                                               _Arthur Nordheim_.\"\n\nAjatellessaan tätä, jähmettyi veri hänen suonissaan. Lopulta otti hän\nkuitenkin kynän ja kirjoitti:\n\n    \"Olen saanut kirjeesi, vaan en voi täyttää niitä vaatimuksia\n    joita asetit eteeni. Vaikka laskisit kaikki mailman aarteet\n    jalkaini eteen, en sittenkään palajaisi sinun luoksesi. Kirjoitat\n    lapseni olevan luonasi, vaan sitä en usko, sillä sinä olet\n    monasti ennenkin valhetellut ja pettänyt. Mieluummin tahdon koko\n    elämäni ajan olla puutteessa ja kurjuudessa kuin elää sinun\n    rinnallasi ylöllisyydessä. Tämä olkoon varma päätökseni!\n\n                                             _Irmgard_.\"\n\nHän laittoi kirjeen valmiiksi ja huusi Junoa.\n\n\"Vie tämä, kello on jo 10.\"\n\nJuno kumarsi.\n\n\"Joku tulee noutamaan kirjeen sinulta\", jatkoi Irmgard, \"katso tarkkaan\nmiestä ja kuvaile sitten minulle minkälaiselta hän näytti.\"\n\nJuno lähti.\n\nIrmgard oli liikutettu. Kauan odotti hän Junon tuloa.\n\n-- No minkälainen hän oli? kysyi Irmgard.\n\n\"Oi, neiti, -- Juno kulki -- kauan, -- kauan, -- äkkiä seisoi mies\nedessäni kysyen, onko sinulla kirjettä? Juno vastasi: 'on' -- tahdon\nensin nähdä miehen, niinkuin neiti käski. -- Mutta teillä on suuri\nkappa yllänne, -- Juno sanoi hänelle: 'Näytä kasvosi', -- hän sysäsi\nminut takaisin ja sanoi: 'Tänne se kirje.' -- Juno huusi: nosta\nhattusi, nyt näen kasvot -- ruskea kuin intiaani, hän löi Junoa, -- me\ntappelimme -- viimein antoi Juno kirjeen -- mies juoksi pois!\"\n\n\"Hyvä\", jatkoi Irmgard, \"olkaamme rauhassa, ken tietää mitä huominen\npäivä tuo mukanaan.\"\n\nSeuraavana aamuna makasi Irmgard vielä Junon tullessa sisälle kirje\nkädessä.\n\n\"Täällä, neiti, taaskin kirje.\"\n\nKiireesti aukaisi Irmgard kirjeen.\n\n    \"Sinä kieltäydyt tulemasta luokseni, no niin ystäväiseni,\n    kuuleppa minun päätökseni.\n\n    Liddy on luonani, sen vakuutan; jos et tule tänään luokseni,\n    surmaan lapsen. Sinä tunnet minut ja tiedät, että toteutan\n    päätökseni. -- Tahdon tavata sinua ja ystävällisesti jakaa kaikki\n    kanssasi; alempana on ajan määrä milloin tavataan. Olen yksin\n    ja odotan tuloasi, sillä muuten et löydä minua ja lapsesi on\n    kadotettu. Tule siis illalla klo 9 Blackleyn kadulle; siellä\n    odotan -- ajattele lastasi!\n\n                                            _Arthur Nordheim_.\"\n\nIrmgardin sydän pysähtyi hämmästyksestä.\n\nHetken mietittyään kiiruhti hän ulos pimeyteen Junon seuraamana.\n\n\"Oletko sinä Irmgard\", kysyi Nordheim.\n\n\"Kyllä\", kuiskasi hän.\n\nMolemmat puolisot seisoivat vastuksin.\n\nIrmgard kieltäytyi menemästä Nordheimin kanssa ja ja Nordheim uhkasi\ntoteuttaa päätöksensä. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrmgard piti onnellisesti pääsneensä Leasburgiin Junon kanssa.\n\nHänen etsiessään jotakin halpahintaista hotellia, näytettiin hänelle\npientä, yksinkertaista taloa joka sijaitsi torin varrella uljaan\npuutarhan ympäröimänä.\n\nIrmgard vuokrasi huoneen. Matkasta ynnä muusta väsynyt kuin oli, tahtoi\nhän levätä päivän pari Leasburgissa.\n\nJunon suureksi iloksi sijaitsi huoneen ikkuna vastapäätä toria ja Juno\nistui tuntikausia ikkunan ääressä ilkkuen ohikulkijoille. -- -- --\n\nOli puolipäivän aika. Hotellin isäntä astui rouvineen huoneeseen jossa\nIrmgard oli. Hän ymmärsi heidän puheestaan, että samana iltana piti\nolemaan suuri konsertti vaan kuuluisa oopperalaulajatar oli jotenkin\nestetty tilaisuuteen saapumasta ja kuitenkin oli yleisölle ilmoitettu\nhänen laulavaksi.\n\nHeti juolahti Irmgardin mieleen josko hän voisi astua toisen sijalle,\nsillä olihan hänkin laulajatar.\n\nMonen ponnistuksen jälkeen uskalsi hän viimeinkin pyytää saada sinä\niltana esiintyä, joka töin tuskin pelolla luvattiin. -- -- --\n\nSuuri juhlasali oli täpö täynnä ihmisiä.\n\nLeasburgin soittokunta soitti ensin overtyyrin. Senjälkeen alkoi erään\nnuoren herran viulusoolo. Kuului yleinen käsientaputus ja \"bravo\" huuto.\n\nKohta oli Irmgardin vuoro.\n\nFlyygelipianon sävelet tunkivat huoneeseen; melkein paeten astui\nIrmgard näyttämölle.\n\nLaulu alkoi. Ääni virtasi kovasti ja kuitenkin hiljaa sointuvasti\nympäri kuulijakunnan.\n\nViimeinen laulu oli lopussa, -- vallitsi äänetön hiljaisuus. Irmgard\nkumarsi ja poistui näyttämöltä.\n\nRiemuitseva joukko asetti laakeriseppeleitä Irmgardin päähän; hän oli\nkuin enkeli matoisessa mailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna herätettiin Irmgard orkesterin soitolla. Vielä\ntuotiin joukko kukkavihkoja, visiittikortteja ynnä muita.\n\n\n\n\nSADASKOLMAS LUKU.\n\nJälkikatsaus. Totuus tahi vääryys.\n\n\nJätämme näyttämön ja käännymme jättiläiskaupunkiin New-Yorkiin.\n\nSiellä oli Mary, Nordheimin toinen vaimo. Ainoa henkilö jonka kanssa\nMary seurusteli oli komisaarius Bernard.\n\nTämä otti suuresti osaa onnettoman naisen kohtaloon.\n\nAjatuksiin vaipuneena istui Mary ikkunan ääressä. Hän muisti entiset\nonnelliset ajat. Hänen täytyi odottaa -- odottaa, kunnes kohtalo\nnäyttäisi oikeat jäljet.\n\nOli jo hämärä ja Mary aikoi vielä lähteä ulkoilmaan virvoittelemaan.\nHän kuuli vaunujen pysähtyvän rappusten eteen. Etehinen oli himmeästi\nvalaistu mutta kuitenkin voi Mary selvästi eroittaa pitkän varjon joka\nkiirehti rappusia ylös.\n\nHäntä peloitti -- ken hän lieneekin?\n\nÄkkiä huusi Mary peljästyksestä -- hän aivan horjui -- oliko se totta\nvaiko paljas näky, -- mies, joka seisoi hänen edessään oli Arthur\nNordheim, -- hänen puolisonsa -- hänen isänsä murhaaja!\n\nNordheim aukaisi oven sysäten Maryn huoneeseen. --\n\n\"Odota Mary\", pyysi Nordheim, \"olen syytön!\"\n\nNuori nainen seisoi kylmän jäykkänä peljästyksestä.\n\n\"Olen syytön, Mary, -- sen vakuutan\", sanoi Nordheim. \"Olen tullut\ntakaisin New-Yorkiin ja uskalsin lähteä tälle vaaralliselle matkalle\nainoastaan sinut nähdäkseni ja vakuuttaa syyttömyyteni.\"\n\n\"Olet isäni murhaaja -- siihen on minulla selvät todistukset\", tokasi\nMary säihkyvin silmin ja aikoi juuri soittaa kelloa.\n\n\"Ainoastaan minuutti\", pyysi Nordheim, \"voin näyttää sinulle olevani\nsyytön isäsi kuolemaan.\"\n\nNordheimin voimat näytti olevan lopussa. Nyyhkyttäen veti hän kädet\nsilmilleen ja vaipui tarmotonna tuolille.\n\nMary seisoi neuvotonna, voiko hän uskoa Nordheimin puhetta?-- -- --\n\n\"Tämä Irmgard, -- Hohensteinin kreivitär, niinkuin hän itseään nimittää\"\nalkoi Nordheim, \"on hyvin vaarallinen henkilö; hän on kauan ollut\nvangittuna Saksassa. Nyt hän on sulhasensa kanssa paennut sieltä.\"\n\n\"Ja lapsi, -- eikö se ole sinun lapsesi?\" kysyi Mary.\n\n\"Kuinka voit ajatella minusta sellaista?\"\n\n\"Miksi et ole kirjoittanut minulle?\" jatkoi taas Mary.\n\n\"Sinä et tiedä mitä olen saanut kärsiä. Sinun kuvasi seurasi minua\npäivät ja yöt, siinä liitelivät ajatukseni. Olen kärsinyt puutetta --\nmilloinkaan ei hymy ole noussut huulilleni kun sinut jätin rakkaani.\"\n\n\"Onko se totta?\"\n\n\"Olenhan vakuuttanut sinulle olevani syytön.\"\n\nÄkkiä hypähti Nordheim ylös.\n\n\"Voi hyvin, Mary\", kuiskasi hän. \"Voi hyvin -- et milloinkaan enää\nminua näe. Sinä olit ainoa toivoni, ajatukseni riippuivat sinussa, --\nnyt sysäät minut pois -- se on kuolon isku minulle. -- -- --\"\n\nNordheim jätti huoneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMary viipyi vielä jonkun aikaa New-Yorkissa. Hän oli täysin onnellinen\nettä oli löytänyt rakkaan puolisonsa.\n\nAamupäivällä kävi komisaarius Bernard taas Maryn luona; ja Mary kertoi\nhänelle kaikki aivan niinkuin Nordheim oli hänelle puhunut. Bernard\ntaas vakuutti tahtovansa saada Irmgardin kynsiinsä, sillä Nordheim oli\nsälyttänyt kaiken syyn Irmgardin päälle.\n\nMary mietti miettimistään. \"Kreivi Hohenstein Saksasta\", luki hän\nihmeissään, -- missä hän ennen oli kuullut tämän nimen -- aivan oikein\n-- hänen entinen ystävänsä joka oli surmannut hänen rakkaan isänsä,\nniin oli Nordheim kertonut.\n\nMary kiiruhti ulos ja laski kreivin sisälle.\n\n\"Kenestä oikein puhutte herra kreivi\", kysyi Mary.\n\n\"Arthur Nordheimista.\"\n\n\"Luulen että erehdytte, herra kreivi\", jatkoi Mary kylmästi.\n\n\"No eikö Arthur Nordheim ole miehenne?\"\n\n\"Hän on mieheni\", vastasi taas Mary painokkaasti.\n\n\"Mitenkä voitte pitää sellaista petturia miehenänne?\"\n\n\"Ei, se ei ole totta\", huusi Mary kärsimättömästi. \"Minä olen hänen\nlaillinen vaimonsa.\"\n\n\"Hän on juuri sama mies joka on ollut tyttäreni kanssa naimisissa\",\njatkoi kreivi Hohenstein ja sieppasi taskustaan valokuvan.\n\n\"Juuri sama mies\", sammalsi Mary neuvotonna.\n\nNyt oli Mary vakuutettu että kreivi Hohenstein oli puhunut totta.\n\n\n\n\nSADASNELJÄS LUKU.\n\nNordheimin suunnitelma.\n\n\nPäivää Henry! On niin kauan kun olen nähnyt sinun ja luulin että olet\njo aikoja sitten kuollut ja kuopattu!\n\n\"Kuten näet olen sentään vielä elävien joukossa, Edvard, kuinka voi\nmorsiamesi?\"\n\n\"Pst, ei niin pitkälle, tosin olemme kihloissa, mutta kenraali tahtoo\nettä ensin pääsen kapteeniksi ennenkuin --\n\n\"Se on vaan narria! Mitä hän voisi enempää sinulta enää odottaa! Olet\nnuori, rikas ja myöskin sellainen jota kutsutaan kauniiksi.\"\n\n\"Oh, siitä tulee kyllä hyvää.\"\n\n\"Siis sydämelliset onnitteluni jo edeltäkäsin, Edvard. Toivon sinulle\nonnea sydämeni pohjasta.\"\n\nTäten keskusteli kerran kaksi luutnanttia keskenään. He olivat\nuskolliset ystävykset ja kutsuttiin heitä yleisesti nimillä Castor ja\nPollux.\n\nEdvard Stannton oli joku viikko sitten mennyt salakihloihin kenraali\nBrodschowin tyttären kanssa. Koska vanha kenraali tahtoi saada\nkapteenin vävyksensä oli kihlaus salassa, kuitenkin rakasti vanha\nsotilas Edvardia kuin omaa lastaan. --\n\nHenry Clary, joka oli sotapalveluksessa ja sentähden aniharvoin sai\nkäydä tervehtimässä kenraalin palatsissa, pani suuren arvon loistavalle\nseuralle joka tuikkii komeissa huoneissa.\n\n\"Kuka on tuo kaunis mies joka nyt juuri puhuu sinun morsiamesi kanssa,\nEdvard\", kysyi nuori upseeri toveriltaan.\n\nKummallinen ilme lensi hänen avomielisille kasvoilleen.\n\n\"Hän on majuri von Rhoden joka ennen palveli saksalaisessa armeijassa\",\nvastasi Edvard lyhyesti.\n\n\"Hän näyttää olevan hyvin hyvää morsiamesi kanssa.\"\n\n\"Sen pahempi\", tokasi Edvard, luoden vihaisen katseen saksalaiseen.\n\n\"Mies ei varmaankaan ole sinulle mieluinen\", huudahti Henry, joka\nhuomasi toverinsa katseen.\n\n\"Ei ensinkään, päinvastoin erittäin vastenmielinen; minun morsiantani\nkiusaa hän alituiseen imarruksillaan.\"\n\n\"Luulen, että näet aaveita, Edvard\", tiuskasi Henry.\n\n\"Sinä olet mustasukkainen sentähden että hän käy tervehtimässä kaunista\nmorsiantasi ja sitä ei voisi kukaan ajatellakaan hänestä.\"\n\n\"Minä en kärsi sitä\", puhisi Henry.\n\n\"Mutta sinähän huudat niin että kaikki kääntyvät takaisin, huomaa että\nolemme toisten seurassa!\" kuiskasi Henry ihmetellen toveriaan. -- -- --\n\n\"Kas viimeinkin tulet Mabell\", huudahti Henry katsoen ilosta\nsäihkyvillä silmillään rakasta tyttöä joka kiirehti heitä vastaan.\n\nMabell, kenraali Brodschowin tytär, oli ihailtava olento, jonka tummat\nsilmät täynnä syvimpää rakkautta tuijottivat suoraan sulhasta.\n\n\"Onnittelen neitiä!\" sopersi Henry haikeasti, \"tiedän että elämänne on\ntuleva ylen onnelliseksi sillä tunnen Edvardin kuin oman itseni.\"\n\n\"Kiitän\", lausui Mabell hiljaa tuijottaen sulhastaan.\n\n\"Onko saksalainen loukannut sinua\", jatkoi Edvard edelleen tytölle\nheidän mennessään puutarhaan.\n\n\"Ei, koko päivän on hän ollut erittäin viehättävä.\"\n\nEdvard veti Mabellin syliinsä.\n\n\"Mutta Edvard kulta, jos joku nyt näkee\", kitisi tyttö vavisten.\n\n\"Ole huoleti, Henry pitää vaaria ja suojelee minua\", sanoi nuori\nluutnantti ja suuteli punaisia huulia.\n\n\"Pst\", ratisi ovi. Nuoret vavahtivat.\n\nVanha kenraali astui sisään.\n\n\"Jos tahdot poikia, on selvempää että he tulevat luoksesi Mabell\",\nlausui tämä hellästi. \"Tule kanssani, Edvard, tahdon puhua sinulle.\"\n\nKenraali astui sivuhuoneeseen.\n\nEdvard seurasi jälessä katsellen Henryä, joka juuri pyysi Mabellin\nkättä ja talutti hänet saliin.\n\nTuskin olivat he jättäneet huoneen, ennenkuin joku astu sisälle ja\nvarovaisesti katseli joka taholle -- hän oli majuri v. Rhoden.\n\n\"Täällä eivät ole\", mumisi hän itsekseen, \"mutta minun täytyy... onhan\nkenraali avomielisyydessään ilmoittanut minulle, että suuri joukko\ntulee tänne; luonnollisesti en voi tietää päivää enkä hetkeä joka juuri\nolisi pääasia.\"\n\nSivuhuoneen ovi jossa kenraali ja Edvard olivat oli vähän raollaan ja\nmajuri, jonka heti tunnemme -- Nordheim kuuli heidän äänensä.\n\nRiemun hohde loisti hillitsemättömistä silmistä hänen\nhiipiessään lähemmäksi ovea, täydellisesti kuullakseen heidän\nkeskustelunsa. -- -- --\n\nHän kuunteli tarkkaan. Hiljaa hiipi hän takaisin saliin, jossa etsi\nMabellin ja huolimatta Henrystä lausui hän tervehdyksensä.\n\nHerra v. Rhoden kääntyi Mabelliin päin joka turhaan etsi Henryä.\n\n\"Saanko tarjota teille käteni, neiti?\" kysyi hän kohteliaasti.\n\nSamassa astui Edvard sisään.\n\n\"Saanko luvan kysyä, oletteko niin hyvä ystävä tytön kanssa, että\nvoitte tarjota hänelle kättänne\", sopersi Edvard kylmästi.\n\nEdvardin piti juuri selittää herra v. Rhodenille että Mabell oli hänen\nmorsionsa, mutta malttoi mielensä ajoissa.\n\n\"Sinun ei tarvitse tehdä tiliä käytöksestäni\", vastasi tämä vihaisesti\nvieden tytön salin ovelle.\n\nMajuri tahtoi häntä viivyttää, mutta Edvard katsoi niin uhkaavaisesti\nettä herra v. Rhodenin täytyi kääntyä takaisin.\n\n\"Tahdotteko jotain minulta?\" kysyi Edvard välinpitämättömästi.\n\n\"Odottakaa vaan\", mutisi Nordheim, joksi nyt taas alamme häntä kutsua.\n\"Saat vielä ajatella minua.\"\n\nPetturi, joka salaa oli kuullut miesten keskustelun oli ylen onnellinen.\n\nNordheim lähti kenenkään huomaamatta kotiinsa jossa José jo odotti\nhäntä.\n\n\"Valjasta heti hevoset\", komensi hän, \"puolen tunnin kuluttua lähdemme\nmatkaan.\"\n\nSynkät ajatukset risteilivät Nordheimin aivoissa. Hän oli päättänyt\njulmasti kostaa nuorelle luutnantille ja hänen morsiamelleen ja hän\nluuli tämän paremmin onnistuvan ryöväämällä rahalähetyksen jonka\nhuomenna piti tapahtumaan.\n\n\n\n\nSADASVIIDES LUKU.\n\nHyökkäys.\n\n\nKeskipäivän aurinko paistoi jo täydeltä terältä kun Nordheim ja José\nsaapuivat määräpaikalle.\n\nNordheim jatkoi matkaansa Read Charlysin majatalolle jossa hänet\notettiin vastaan kovilla käden puristuksilla.\n\n\"Nyt on varmaan jotakin erityistä, koska tulette itse\", sanoi opastaja\nNordheimille.\n\n\"Niin on, suunnaton summa joka saapuu tänään junalla -- 10 milj. frangia.\"\n\n\"Siinä aikeessa ette voi mitenkään onnistua.\"\n\n\"Voitteko antaa mukaani viisi eli kuusi vankkaa poikaa\", kysyi taas\nNordheim säihkyvin silmin. \"Tahdon pysäyttää junan.\"\n\n\"Annan teille niin paljon väkeä kuin tahdotte\", vastasi opastaja\nihmeissään, \"mutta en ymmärrä -- -- --.\"\n\n\"Huolikaa siitä\", keskeytti Nordheim, \"juna on pysähtyvä, -- kuinka --\nse on minun asiani.\"\n\n\"Toivon että onnistutte\", jatkoi Read Charley.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko lähetti viimeisiä säteitään. Kukaan ei voinut aavistaa hurjien\nryövärien läsnä oloa jotka odottivat ainoastaan pimeän tuloa.\n\nKello yhdeksän jälkeen kiiruhtivat he viiden toverin seuraamana\nasemalle jossa valo pilkisti ainoastaan yhdestä huoneesta --\ntelegrafistihuoneesta.\n\nJosé kiipesi ikkunan takaa katsomaan.\n\n\"Siellä on ainoastaan kaksi miestä\", sanoi hän, \"toinen istuu ja\nkirjoittaa ja toinen istuu telegrafistipöydän ääressä.\"\n\n\"Seuratkaa minua\", komensi Nordheim. \"Ojentakaapa revolverinne sitä\nkohti joka kirjoittaa, toisen otan minä huostaani.\"\n\nNordheim aukaisi oven revolveri ojennettuna.\n\n\"Antakaa\", pauhasi hän, \"muuten maksakaa hengellänne\"\n\nSamassa olivat miehet vankeina.\n\n\"Sano minulle heti kuinka voin pysäyttää yöjunan -- kiiruusti -- taikka\n--\"\n\n\"Teidän täytyy antaa hätämerkki\", huusi mies hädissään, \"silloin juna\npysähtyy ehdottomasti.\"\n\n\"Varokaa, jos valehtelette\", sanoi Nordheim uhaten.\n\nMiehet kiiruhtivat ulos sillä juna tuli.\n\nHätämerkki annettiin; vieno vihellysmerkki oli huomattu ja juna\npysähtyi.\n\n\"Vaunuun\", kiljui Nordheim, \"vartioitkaa masinistia.\"\n\nNyt alkoi liikettä vaunussa. Tuokion kuluttua ei kuulunut muuta kuin\nlaukaus laukauksen perästä ja haavoittuneiden huutoja jotka siellä\ntäällä kaatuilivat maahan.\n\nNordheim oli ensimäinen joka tunki vaunuun. Hän tunsi kaksi\nluutnanttia, Edvardin ja Henryn jotka olivat saattaneet toveriaan.\n\n\"Ha, kuka majuri v. Rhoden on ryövännyt\", huusi Henry sapelillaan\nhuitoen Nordheimia.\n\n\"Äh, tahdotteko siis taistella!\" huusi tämä ojentaen revolverinsa. Mutta\nkuula sattuikin Edvardiin, joka kaatui lattialle.\n\nJuna lähti liikkeelle.\n\n\"Hypätkää ulos, pojat!\" kiljui Read Charley, joka huomasi vaaran, \"heti,\nmuuten olette hukassa.\"\n\nMutta minne joutui Nordheim. Häntä ei näkynyt missään.\n\n\"Täällä -- täällä makaa joku liikkumatta.\"\n\nSe oli Nordheim; siinä hän makasi kasvot veressä, silmät kiinni.\n\nHän oli vaikeasti haavoittunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtäällä puhisi ryöstetty juna kovaa vauhtia eteenpäin.\n\nHenry istui tuolilla pitäen kuolevaa ystäväänsä käsivarsillaan.\n\n\"Vieläkö muistat Henry\", sanoi Edvard tuskin kuuluvasti, \"kun erään\nkerran panit henkesi alttiiksi minun tähteni ja pelastit minun\nhukkumasta -- elämä elämästä --\"\n\nHuolimatta myöhäisestä hetkestä, oli asemalla vilkasta liikettä. Joukko\nluutnantteja ja kenraali olivat Henryä ja Edvardia vastaanottamassa.\n\n\"Nyt on jotakin tapahtunut\", huusi eräs juosten vaunuun.\n\nHenry astui heitä vastaan.\n\n\"Rakkaat toverit Edvard on kuolettavasti haavoittunut. -- Olemme\ntulleet ryöstetyiksi.\"\n\n\"Vieläkö Edvard elää?\" kysyi harmaantunut sotamies väristen.\n\n\"Hän makaa kuoleman kielissä mutta hän tahtoo vielä kerran nähdä\nMabellin.\"\n\n\"Ja rahat -- kaikki on ryövätty.\"\n\n\"Tänne\", komensi kenraali, \"kärsivä luutnantti on vietävä minun\nlinnaani.\"\n\n\"Miten käy Mabellin\", kysyi Henry.\n\n\"Minun lapseni on sotamiehen tytär ja jos hän rakastaa Edvardia\nenemmän kuin itseään -- ja he eivät enää koskaan saa yhdessä viettää\nilonhetkeä, niin minä tiedän ja olen varma, että hän ei tee Edvardin\nviimeisiä hetkiä ikäviksi.\"\n\nViimein saapui surullinen joukko kenraalin palatsiin.\n\nEdvard laskettiin pehmeälle vuoteelle.\n\n\"Tahdon sanoa sinulle hyvästit\" kuiskasi Edvard Henrylle. \"Viimeiset\nminuutit kuuluvat Mabellille.\"\n\nKaksi kuumaa kyyneltä vieri Henryn tummille kasvoille. Vaistomaisesti\notti hän Edvardin pehmeän käden käteensä ja katsoi syvästi uskollisiin\nsilmiin joiden loiste jo pian oli sammuva.\n\n\"Voi hyvin Henry\", kuiskasi Edvard; \"kiitos uskollisuudestasi --\nsuojele Mabellia -- Jumala sinua siunatkoon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMabellin rakkaat kasvot olivat kuoleman kalpeet. Hän meni polvilleen\nEdvardin sängyn viereen.\n\n\"Edvard, rakas Edvard, minä en kadota toivoani, sinä et saa kuolla.\nMinä en voi elää ilman sinua Edvard. Rakkaani, mitä teen mailmassa kuin\nei sinua enää ole.\"\n\n\"Olet isäsi hellä lapsi -- se on viimeinen toivoni. Minä tiedän että\ntäytät tämän sillä se on hartain pyyntöni. Minun täytyy jättää mailma\nennenkuin saan kutsua sinua vaimokseni. Olen uneksinut onnestani,\nlaskenut päivät ja hetket, ja nyt -- kaikki toiveeni raukeevat -- Minun\ntäytyy yksin käydä ja jättää sinut.\"\n\nVanha kenraali astui sisälle.\n\n\"Tahdon mielelläni täyttää viimeisen toiveesi, rakas poikani. Sinä saat\nMabellin kutsua vaimoksesi vielä ennenkuin eroot meistä.\"\n\n\"Henry\", sanoi hän kääntyen Edvardin ystävän puoleen, \"mene heti ja\npyydä kirkkoherra Corneria tulemaan tänne.\"\n\nTuokion kuluttua avautui ovi ja kirkkoherra astui Henryn seuraamana\nhuoneeseen.\n\nHuolimatta ylhäisen sielunpaimenen läsnä olosta, näytti kenraali\nHenrylle yksinkertaista, myrtistä sidottua seppelettä.\n\n\"Tämä on Mabellin myrttipuusta. Siskoni on tämän sitonut kaikessa\nkiireessä, sillä seppelettä ei saa puuttua. --\"\n\nSitten laski hän seppeleen Mabellin tummille hiuksille. --\n\nKenraalin ja Henryn tukemana nousi Edvard ylös, polvistui sängyn\nviereen ja kirkkoherra luki siunauksensa.\n\n\"Edvard, -- rakas -- kuule minua\" nyyhkytti Mabell tutkivasti katsoen\nEdvardia silmiin joiden loiste sammumistaan sammui.\n\n\"Voi hyvin, rakas vaimoni!\" kuiskasi kuoleva, \"voi hyvin -- odotan\nsinua -- ylhäällä\"\n\n\"Tulen, Edvard\", kuului hiljaa väriseviltä huulilta, \"olen sinun omasi\nijäisyydessäkin, kuolema ei voi meitä eroittaa\".\n\nEdvard sulki silmänsä, -- hän oli kuollut.\n\n\n\n\nSADASKUUDES LUKU.\n\nEversti Rogersin tulo.\n\n\nKomisaarius Bernard istui työhuoneessaan ja selaili oikeuspapereita.\n\nBernard ei uskonut Nordheimia syyttömäksi vaan oli sitä mieltä, että\nIrmgard oli hänen rikostoverinsa.\n\nNordheim oli kadonnut jäljettömiin, ehkä tiesi Irmgard missä hän oli. --\n\nBernard oli juuri saanut paperit kuntoon kun ovi avattiin ja korkea\nolento astui yli kynnyksen.\n\n\"Hyvää iltaa, herra komisaarius!\"\n\n\"Hyvää iltaa, -- erehdynkö vai kuinka -- eversti Rogers.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi tämä. --\n\n\"Onko petturi jo saatu kiinni\"\n\n\"Ei, olin hänen jäljillään\", vastasi Rogers ja kertoi lyhyesti olostaan\nNew-Orleansissa sekä Saint-Artayn surullisesta kohtalosta.\n\n\"Voitteko sanoa missä on hänen ensimäinen vaimonsa Irmgard\", jatkoi\nkomisaarius.\n\n\"En, olen koittanut saada hänestä tietoa mutta hän on myöskin\nnäkymättömiin poistunut.\"\n\n\"Annan teille uuden keinon. Menkää takaisin sille paikalle jossa\neksyitte rouva Nordheimin jäljistä ja kuuluttakaa kaikkialle\nsaadaksenne tietoa hänen olinpaikastaan. Jos tämä onnistuu niin tuotte\nrouvan New-Yorkiin kuulusteltavaksi.\"\n\n\"Se tahtoo siis sanoa, että tuon hänet vankina tänne.\"\n\n\"Jos tahdotte kutsua sitä niin\", vastasi Bernad.\n\n\"Minä en lupaa totella tällaista käskyä.\"\n\n\"Kuinka, kuulenko oikein -- ettekö tahdo totella?\"\n\n\"En -- sitä en tee\", oli päättäväinen vastaus.\n\n\"Hyvä, siis keskustelumme on päättynyt.\"\n\nEversti Rogers kumarsi syvään ja jätti huoneen.\n\n\"Silmänräpäys vielä\", huusi komisaarius.\n\nMutta Rogers ei kuullut sitä enää -- hän oli jättänyt huoneen -- -- --\n\nEversti ajoi suoraa päätä hotelliin jossa sai Maryn palvelijoilta\nvarmempia tietoja.\n\nEräs heistä kertoi:\n\n\"Viimeisinä aikoina oli hän muuttunut kummalliseksi. Se oli omituista,\nhän jätti heti huvilan ja -- --\"\n\nRogers kuunteli hartaana.\n\n\"Luonnollisesti kukaan ei voi varmasti kaikkia tietää, mutta kovin oli\nhän muuttunut. Ennen hän oli valkea kuin palttina ja tuskin puhuikaan\n-- vaan yht'äkkiä hän tuli -- iloiseksi ja onnelliseksi -- me tuskin\nhäntä enää tunsimme.\"\n\n\"Mutta tätä kesti ainoastaan muutama viikko, sitten tuli koetus;\nSaksasta tuli vanha herra, kreivi -- -- --\"\n\n\"Hohenstein\", keskeytti Rogers.\n\n\"Aivan oikein, kreivi Hohenstein. Hän viipyi täällä pari päivää ja\nsenjälkeen he yhdessä matkustivat. Kun hän taas muutaman päivän perästä\npalasi, peljästyimme kaikki, sillä niin synkän näköiseksi hän oli\nmuuttunut.\"\n\nKun Rogers palasi kotiinsa, kiintyi hänen huomionsa pieneen\nkirjekuoreen pöydällä. Hän avasi sen kiireesti ja voi lukea:\n\n\"Hyvästini, -- olen valmis. Kaikki käy huokeasti.\"\n\nEversti tahtoi nyt ensinnä etsiä Irmgardin, sillä hän oli täysin\nvakuutettu Irmgardin syyttömyydestä, nyt saisi hän olla hänelle avuksi\nja hädän hetkenä seisoa rakkaansa rinnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Hohensteinin entinen tallirenki oli vielä farmarin palveluksessa.\n\nHän ei ollut saanut mitään vastausta kirjeesensä eikä enää\nodottanutkaan; sen tähden oli hän kovin ihmeissään kun herransa eräänä\npäivänä huusi hänelle:\n\n\"Ernst, tule heti tänne. Täällä eräs herra etsii sinua.\"\n\nErnst totteli kehoitusta -- mutta oli vähällä pudota sanatonna\nlattialle nähdessään vanhan herran joka tuli häntä vastaan.\n\n\"Herranen aika, -- olenko valveilla -- vai näenkö unta -- armollinen\nherra -- kreivi Hohenstein.\"\n\n\"Niin Ernst, tulin itse. Kirjeesi antoi minulle toivovan kaipauksen.\nJos tahdot, vien sinut mukanani Saksaan. Koskaan en unohda\nuskollisuuttasi.\"\n\nKyyneleet vierivät renkipojan poskille.\n\n\"Armollinen herra, sen teen mielelläni.\" -- --\n\nSillävälin kun Ernst ilomielin lähti huoneesta tavaroitaan laittamaan,\nkertoi farmarin vaimo kreiville siitä tapauksesta joka antoi aihetta\nhänen koetukseensa.\n\n\"Tässä on myöskin tämä kirjelippu jonka tyttärenne jätti\", jatkoi\nrouva, \"olen säilyttänyt sitä, koska Ernst sanoi kirjottaneensa teille\nja ehkä tekin tahdotte mielellänne pitää jotakin muistoa kadotetusta\nlapsestanne.\"\n\nKreivi otti lipun värisevin käsin.\n\n\"Viimeinenkin epäilykseni on poistunut\", sammalsi hän, \"nämät rivit on\ntyttäreni kirjoittamat -- oi, kiitän teitä vielä kerran sydämellisesti,\nkun pelastitte rakkaan lapseni kauheasta kuolemasta.\"\n\n\"Sehän oli vaan kristillistä laupeutta\", vastasi vanhuspari.\n\nNyt oli Ernst valmis. Kreivi Hohenstein ravisti vanhusten kättä --.\n\n\"Mitä olette minulle tehneet en sitä voi kyllin palkita. Jos joskus\njoku onnettomuus teitä tulee kohtaamaan silloin olette tervetulleet\nsydämellisesti linnaani Saksaan. -- Koko Hohensteinin linna on\nomaisuuteni.\"\n\nHän lähti vaunuihin jossa Johan odotti.\n\nSeuraavana päivänä saapuivat he Maryvilleen, jossa kreivi heti alkoi\netsiskelyn.\n\nTäällä sai hän tietää, että Irmgard oli juuri neiti Vilmigtonin kanssa\nmatkustanut, kukaan ei tietänyt minne.\n\nKreivi Hohensteinia painoi raskas taakka. Hän ei tiennyt kunne olisi\nkäännyttävä. Nyt hän istui ajatuksiin vaipuneena majatalossa.\n\nSilloin ilmoitti Johan että joku herra Rogers tahtoi tavata kreiviä.\n\n\"Rogers -- Rogers?\" mutisi kreivi, \"en tunne sellaista, tulkoon\nsisälle.\"\n\nMuutaman minuutin kuluttua seisoi Rogers kreivin edessä kohteliaasti\ntervehtien.\n\n\"Anteeksi jos häiritsen, herra kreivi, sillä olen teille aivan vieras,\nmutta yhteinen asiamme antaa minulle rohkeutta.\"\n\n\"Yhteinen asia\", toisti kreivi ihmeissään.\n\n\"Niin\", vastasi Rogers tyyneesti, \"olen kuullut että etsitte kadonnutta\ntytärtänne.\"\n\n\"Tiedättekö jotain tyttärestäni\", huudahti kreivi ihastuen.\n\n\"Siitä olisi pitkä kertomus, mutta pelkään väsyttäväni teitä liiaksi.\"\n\n\"Minä en milloinkaan väsy kun kerrotaan lapsestani, kertokaa siis!\"\n\n\"Irmgard, onneton, kovin kourin koeteltu -- oi Jumalani!\" näin alkoi\nRogers.\n\n\"Mitä, herra Rogers\", kiljasi kreivi Hohenstein, \"rakastatteko\ntytärtäni?\"\n\n\"Enemmän kuin itseäni\", nyyhkytti onneton; \"Oi Irmgard, miksi minä en\nsaa seisoa sinun rinnallasi?\"\n\nVanha kreivi tuli syvästi liikutetuksi.\n\n\"Kuinka voin kiittää teitä kaikista uhrauksistanne herra Rogers\", sanoi\nvanha aatelismies.\n\n\"Minä en ansaitse kiitoksia, herra kreivi. Olen sydämestäni tehnyt\nkaikki, sillä heti ensi näkemisestäni pidin häntä ikäänkuin jonakin\nkorkeampana olentona. Pyysin häntä vaimokseni, hän yhä kielsi.\nOi -- --.\"\n\n\"Tyttäreni on Hohensteinilainen\", tokasi kreivi ylpeästi. \"Me kärsimme\nja kuolemme, se on meidän ohjelmamme! Herra Rogers, kuulkaa minua,\nolette sanonut rakastavanne tytärtäni ja olette seisonut hänen\nrinnallaan hädän hetkenä, tätä en milloinkaan unohda.\"\n\nRogersin pää painui yhä alemmaksi.\n\n\"Toivon että löydämme hänet vielä\", jatkoi kreivi. \"Tästälähtien\nte olette kuuluva perheeni joukkoon, sillä ilman teitä olisi Irmgard\naikoja ollut kuolleitten luvussa. Nyt voimme etsiä yhteisesti ja Jumala\nei ole kieltävä meiltä apujaan.\"\n\n\n\n\nSADASSEITSEMÄS LUKU.\n\nJunain yhteentörmäys. -- Hirveä yö.\n\n\nJätimme Irmgardin kun hän Junon kanssa lähti Columbiaan uudelleen\netsimään Liddyä.\n\nMatka oli tähän asti käynyt onnellisesti. He olivat sivuuttaneet\nAtlantin ja toivoivat seuraavana iltana pääsevänsä Columbiaan.\n\nJuna, joka tähän asti oli kulkenut läpi viljeltyjen seutujen, kiiruhti\nnyt aivan toisenlaiseen maailmaan jossa ainoastaan siellä täällä näkyi\nkulttuurikansan merkkejä.\n\nTuokion kuluttua tuuppasi veturi äkisti taaksepäin, ja vihellyspilli\nräikeällä äänellään ilmoitti hädän olevan lähellä.\n\nMuutaman askeleen päässä ryntäsi toinen -- juna -- suoraa päätä vastaan.\n\nKulettaja toisessa veturissa teki voitavansa pysäyttääkseen junaa\n-- mutta turhaan; vauhti oli niin kova, että sitä oli mahdoton enää\nhillitä. Häiritsemätön hiljaisuus vallitsi kummassakin junassa --.\n\nMyöskin Irmgard huomasi vaaran.\n\n\"Rukoilkaamme, Juno\", huusi hän vaipuen polvilleen, \"olemme hukassa.\"\n\nUskollinen, musta palvelija tarttui vahvoin käsin kiinni Irmgardiin.\n\nVeturit törmäsivät yhteen ja onnettomien räikeät hätähuudot kaikuivat\nkorvia vihlovasti.\n\nSenjälkeen seurasi kova paukaus.\n\nIrmgard aukaisi kauniita silmiään ikäänkuin kysyen Junolta, kuinka he\nvielä ovat hengissä.\n\nJuno oli suojellut Irmgardia niin että tämä pysyi ihan\nvahingoittumattomana. Juno itse sai pienempiä naarmuja.\n\nPunainen tuliliekki joka kohta seurasi sumeaa savua, pakoitti heidän\njättämään vaunun.\n\nMikä hirvittävä näky avautuikaan heidän eteensä, -- kaikkialla peitti\nmaata kuolleet sekä kuolevaiset, ja sydäntä särkevät huudot ilmoittivat\nonnettomien hirveitä tuskia.\n\n\"Vie minut pois täältä, Juno\", nyyhkytti Irmgard, \"täällä en voi elää.\"\n\n\"Kyllä rouvaseni, heti -- -- --.\"\n\nIrmgard lähetti äänettömän huokauksen ylös korkeuteen.\n\nTuli oli jo sammutettu ja haavoittuneille oli hankittu kunnolliset\nsijat.\n\nEräs ylhäinen rautatien virkamies joka saapui paikalle, kulki ympäri\nkorskeasti katsellen joka taholle.\n\n\"Etsittekö jotain?\" kysyi eräs lääkäreistä.\n\n\"Oletteko nähnyt kuvan kaunista rouvaa neekeri naisen kanssa\", virkkoi\njunamies hiljaa, \"haavoittuneiden joukosta häntä ei löydy, ne olen jo\netsinyt.\"\n\n\"Silloin on hän noiden tuntemattomien ruumiiden joukossa\", tokasi\nlääkäri olkapäitään kohottaen.\n\nVirkamies huokasi ja jätti sairaalan. -- Hän oli nähnyt Irmgardin\nrautatiellä ja ihaillut hänen kauneuttaan, -- nyt koski se häneen\nkipeästi, että tuo suloinen olento olisi saanut näin surkean lopun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin nähtiin sanomalehdissä palstoja pitkiä\nkertomuksia kauheasta onnettomuudesta, joka tapahtui Columbian ja\nAtlannin välillä.\n\nKuolleitten luettelossa oli huomautus, että joukko ruumiita oli\nmuodottomiksi loukkaantunut joita ei voitu tuntea.\n\nKuitenkin saatettiin varmuudella vakuttaa kahden henkilön tuntomerkit:\nnuori, kaunis nainen, yllään harmaa sadetakki ja hänen seuralaisensa\nnuori neekerinainen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt voi Irmgard hengittää huokeammin, sillä Juno vei hänet kauvas pois\nhirveältä näyttämöltä.\n\nJoka taholta ympäröi heitä vetinen suo ja Juno teki voitavansa\npäästäkseen kuivalle maalle.\n\nMutta turhaa oli yritykset sillä suo näytti olevan silmänkantamaton.\n\nPimeän yllättäessä oli Juno jo aikeessa rakentaa yömajan. Mutta silloin\näkkäsikin Irmgard etäällä tulen vilkkuvan ja se oli merkkinä että\nsiellä löytyi joku asumus.\n\nJuno kiiruhti ovelle ja rymisti niin että seinät tärisi.\n\nOvi avattiin ja mies ja nainen katselivat uteliaina outoja vieraita.\n\n\"Minä ja palveliani olemme joutuneet eksyksiin pimeässä\", lausui\nIrmgard matalalla äänellä, \"voisimmekohan saada täältä pään suojaa.\"\n\n\"Kernaasti\" oli vastaus.\n\n\"Mistä tulette\", kysyi vaimo nostaen pari tuolia vieraille.\n\nIrmgard kertoi mikä onnettomuus oli tapahtunut ja kuinka he Junon\nkanssa olivat laapastelleet läpi vetisen suon.\n\nVaimo kiiruhti valmistamaan sijaa vieraille ja ehdotti miehelleen, että\nhe yön aikana anastaisivat itselleen osan vieraan rahakukkarosta.\n\nSillävälin keskustelivat Juno ja Irmgard.\n\n\"Heihin ei voi luottaa\", sanoi Juno, -- \"nainen on liian ystävällinen\n-- liian kohtelias -- se on todistus epärehellisyydestä -- heitä täytyy\npitää silmällä.\"\n\nHe olivat ahkerassa keskustelussa kunnes vaimo astui sisään höyryävine\nmaljoineen ja pyysi heitä syömään.\n\nVaimo jätti huoneen ja Irmgard koitti lukita oven.\n\nMutta ovipa ei mennytkään lukkoon.\n\nNyt valtasi Irmgardin salainen aavistus.\n\nVaatteet päällään heittäytyi hän sänkyyn. -- -- --\n\nÄkkiä nousi hän ylös. -- Kuului hiljaista rapinaa.\n\nSe oli Juno joka piti vahtia Irmgardin ovella -- -- --\n\nOli jo puoliyö, kun Juno kuuli miehen hiljaa hiipivän ovelle.\n\nMiehen lähestyessä sänkyä kohotti palvelija revolverinsa. Mies raukka\nei voinut aavistaa, että hänen elämänsä riippuu enää yhdestä ainoasta\naskeleesta.\n\nMies hiipi taas pois yhtä hiljaa kun oli tullutkin. Juno seurasi\njälessä.\n\n\"Onnistuitko, Jim?\" kysyi vaimonsa.\n\n\"Vedä nyt heti valkeeta -- olen hyvin utelias\", kuiskasi mies.\n\nJuno vetäytyi nurkkaan. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimein valkeni aamu.\n\n\"Rouvaseni, tulkaa pian\", huusi Juno. \"Kiiruhtakaa -- jotakin on\ntapahtunut!\"\n\nPeljästyksissään astui Irmgard kynnykselle mutta horjui nähdessään yön\ntapahtumat.\n\nHuone oli kauhean näköinen, kaikki laatikot puoliavoimina, sisällys\nmullin mallin ja ikkunat auki.\n\nFarmari ja vaimonsa makasivat lattialla, molemmat sidottuina.\n\n\"Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut?\" nyyhkytti Irmgard.\n\n\"Olemme ryövärien luolassa -- oi, Jumalani -- olemme toiveiden\nraunioilla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEtelä Karoliinien ilmanalasta oli kreivi Hohenstein sairastunut\nankaraan kuumeeseen.\n\nRogers oli valvonut päivät ja yöt kreivin sairasvuoteen vieressä, mutta\nnyt kun pahin vaara oli ohi, pyysi kreivi hänen taaskin jatkamaan\netsiskelyään. Ernstin piti seurata mukana jotavastoin Johan jäisi\nkreivin luokse.\n\nRogers otti hyvästit ja matkusti ensin Louisvilleen jossa toivoi\nsaavansa tärkeimpiä tietoja.\n\nNeljä viikkoa takaperin oli Irmgard ollut täällä ja yllättänyt väestön\nlaulullaan niin että hänestä vieläkin puhuttiin.\n\nSieltä oli Irmgard jatkanut matkaansa Cincinatiin. Rogers kiiruhti\njälessä. Täällä oli hänellä tilaisuus tavata erään Irmgardin ystävän.\nTämä taas kertoi hänen matkustaneen Columbiaan.\n\n\"Columbiaan? -- oliko hänellä neekerinainen mukana ja miten oli hän\npuettu?\"\n\n\"Hänellä oli harmahtava puku.\"\n\n\"Siis ei epäilystä\", huusi Rogers, \"se on hän.\"\n\nRogers oli suunniltaan ilosta. Erään suuren hotellin vieraskirjasta\nlöytyi Irmgardin nimi.\n\nAtlannilla sai hän taas eräältä tarjoilijattarelta seuraavan\nilmoituksen:\n\n\"Rouva ja neekerinainen lepäävät Atlannin kirkkotarhassa. He olivat\nniiden 125 joukossa joita kohtasi hirveä junaonnettomuus.\"\n\nMikä isku Rogersille -- -- --\n\nViimein pyysi hän että hänet vietäisiin hautausmaalle sen haudan luo\njohon kaikki tuntemattomat oli haudattu. --\n\nKauan seisoi Rogers yksinäisellä kummulla. Kyyneleet vierivät hänen\nparralleen.\n\nNyt ei ollut Rogersilla muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin Maryvilleen,\nantaakseen vanhalle kreiville surullisen kertomuksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä jälkeenpäin seisoi kreivi Hohenstein Atlannin\nhautausmaalla eräällä hautakummulla silmät kyynelissä.\n\nVanha herra luuli tulleensa monta vuotta vanhemmaksi kuin hän olikaan;\n-- -- Viimein toipui hän mielenliikutuksestaan ja meni Johanin ja\nErnstin seuraamana asemalle jatkaakseen matkaansa Columbiaan.\n\nTäällä menivät he majataloon, jossa iloinen isäntä otti heidät\ntervetulleina vastaan.\n\nErnst istahti pöydän viereen farmarin rinnalle joka oli ahkerassa\nkirjoittamisessa.\n\nUteliaana katseli hän farmaria nauraen, nähdessään niitä variksen\nvarpaita joita farmari paperille oli kylvänyt.\n\n\"Voisinko auttaa teitä\", kysyi hyväsydäminen Ernst.\n\n\"Silloin tekisitte liian suuren palveluksen minulle, sillä tämä on vaan\nsanomalehti-ilmoitus\", vastasi farmari iloisesti nauraen. \"Me olemme\nlöytäneet jotain.\"\n\n\"Löytäneetkö?\" virkkoi Ernst. \"Rahaa varmaan?\"\n\n\"Ei, lapseni. Se on ollut meillä jo puoli vuotta ilman ettei kukaan ole\nkysynyt.\"\n\nErnst ei kiinnittänyt itseänsä asiaan sen enempää. Se on varmaan\nIrmgardin lapsi, juolahti heti hänen mieleensä.\n\n\"Kuinka löysitte lapsen\", kysyi hän isännältä joka ei ollut kukaan muu\nkuin Milton, Liddyn pelastaja.\n\n\"Sen voin heti kertoa. Palasimme kaupungista, pimeä alkoi meidät\nyllättää -- päätimme jäädä vähän metsään levähtämään -- silloin\nkuulimme kummallisen kirkunan, heti päätin ottaa selvän mistä se\njohtui, ja ajatelkaas -- löysin ihka elävän kauniin, pienen tyttösen\njonka susi juuri aikoi surmata. Vaatteissa ei ollut minkäänlaista\nnimeä, mutta kaulassa riippui pieni kaunis risti jossa oli kirjaimet I.\nv. H.\"\n\nI. v. H. toisti Ernst ajatuksissaan. \"Herranen aika -- onko mahdollista\n-- sehän merkitsee Irmgard Hohensteinia.\"\n\n\"Kuulkaa, ystävät hyvät\", jatkoi Ernst, \"täällä löytyy eräs herra joka\nheti voi sanoa kenelle lapsi kuuluu.\" --\n\nTuokion kuluttua seisoi Ernst vanhan kreivin edessä kertoen mitä\noli kuullut ja lausuessaan mitä oli kaiverrettu siihen pieneen\nkoristukseen, loisti oitis ilon väreet vanhan aatelin kylmiltä\nkasvoilta.\n\n\"Minä olen kerran antanut tyttärelleni sellaisen koristeen. Se on\nepäilemättä minun lapseni lapsi, -- Oi, taivas, kiitän sinua!\"\n\nHuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Kaikki katsoivat ihmeissään\nvanhaa kreiviä joka unohtaen kaikki, kiitti taivasten luojaa joka oli\nsaattanut hänelle hänen tyttärensä lapsen jonka hän sydämestään oli\ntoivonut löytävänsä -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli puolipäivä heidän saapuessaan farmarin asuntoon.\n\n\"Ajatteles\", huusi Milton, \"täällä on Liddyn isoisä ja hänen äitinsä on\nmuutama päivä sitten tapahtuneessa rautatieonnettomuudessa menettänyt\nelämänsä.\"\n\nVaimo ei ymmärtänyt lausua sanaakaan.\n\nMies ja vaimo katselivat vuoroin kreiviä, vuoroin lasta. He rakastivat\nsydämestään Liddyä, mutta tahtoivat kuitenkin mielellään antaa hänet\ntakaisin iso-isälleen.\n\nVaikea oli eron hetki -- -- \"Tässä on osoitteeni\", sanoi kreivi hyvästi\njättäessään, \"ehkä joskus tulette käymään minun luonani. Aina olette\ntervetulleet! -- -- --\"\n\nMilton seisoi rappusilla katsellen poisvieriviä vaunuja niin kauan\nkun hiukankin niistä näkyi edes varjoa. Sitten meni hän sisälle\nlohduttamaan itkevää vaimoaan.\n\nMilton avasi varovaisesti kirjekuoren jonka kreivi oli antanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Herran pieksut, -- katsos -- kaksituhatta dollaria -- mikä onni!\"\n\nJunan pysähtyessä Columbiaan ei voinut kreivi Hohenstein aavistaa, että\nhänen kuolleeksi julistettu tyttärensä asui ainoastaan muutama talo\netäämpänä hänestä. Hän ei keskeyttänyt matkaansa vaan jatkoi matkaansa\nNew-Yorkiin ja sieltä Saksaan.\n\nHeidän saapuessaan Saksaan putosi taivaalta ensimäiset lumihiutaleet! --\n\n\n\n\nSADASKAHDEKSAS LUKU.\n\nEliza ja Edgard.\n\n\n\"Jätätkö taas minut yksin, Edgard?\"\n\n\"Minä en voi viipyä kauvempaa, rakas Eliza.\"\n\nEdgard Powell oli pitkä, hoikka olento kauniilla kasvonpiirteillä;\nEliza Clarendon oli herttaisen kaunis, ja hänen isänsä toivoi, että hän\npian saisi miehen, miehen joka veisi hänet avaraan mailmaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEliza juoksi kiireesti ikkunaan.\n\n\"Tuolla on neekeritär\", huusi hän, \"nuori, kaunis, musta, ja tuolla --\"\n\nOvelle koputettiin ja palvelijalle vastattiin Irmgard Nordheim.\n\nIsäntä meni vierasta vastaanottamaan.\n\nEliza astui kainosti esille ojentaen Irmgardille kätensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ei Irmgard voinut muuta kuin ihmetellä kaikkea sitä\nylöllisyyttä jota Eliza omisti, ja nuori tyttönen oli ylen onnellinen\nsaadessaan Irmgardin seuralaisekseen.\n\nSeuraavana päivänä seisoi Edgard uljaassa seilivenheessään odotellen\nElizaa ja Irmgardia.\n\nOli ihana päivä, aurinko paahtoi kuumasti eteläisellä taivaanlaella,\nvaan mereltä päin puhalsi viileä tuuli.\n\n\"Tuolla he jo tulevat\", kuiskasi hän, \"Eliza ja saksalainen.\"\n\n\"Tervetuloa\", huusi Edgard kiiruhtaen tervehtimään morsiantaan sekä\nrouva Nordheimia.\n\nMolemmat naiset vietiin hyttiin jossa he vapaasti saivat nauttia\nmeri-ilmaa. -- Matruusi irroitti köydet ja niin sitä lähdettiin.\n\nTunnit kuluivat -- -- -- Aaltojen iloisesti loiskiessa, kynnettiin\nvaltameren aaltoja.\n\n\n\n\nSADASYHDEKSÄS LUKU.\n\nKummallinen Ilmoitus\n\n\n\"Halloo, Tom, -- tuletko?\"\n\n\"Siihen minulla ei ole aikaa.\"\n\n\"Mutta katsos\", huusi William \"lue tämä ilmoitus.\"\n\nTom otti lehden ja luki:\n\n    Avioliittoon.\n\n    \"Koska sisareni, lapseton leski, kaipaa miespuolisia tuttuja,\n    niin etsin minä hänelle nuorta, hyvin kasvatettua herraa joka\n    voisi perustaa miellyttävän kodin. Sisareni on nuori kaunis ja\n    omistaa suuret mahdollisuudet, joka vakuutetaan: niin hyvin\n    hän kuin hänen tuleva puolisonsakin saa vapaan, huolettoman\n    elämän. Varallisuus on sivuasia Nuoret herrat jotka tämän\n    huomioonsa ottavat voivat lähettää ilmoituksensa Scottlandin\n    postitoimistoon, nimim. A. H.\"\n\nWilliam Taylor oli nuori mies, joka, niinkuin rikkaan lesken ainoa\npoika ainakin, oli oppinut tuntemaan elämää ainoastaan miellyttävältä\npuolelta.\n\nWilliam otti uudelleen lehden käsiinsä ja luki ilmoituksen toistamiseen.\n\nHän meni kirjoituskammariinsa, otti paperia ja kynän ja kirjoitti\nhätäisesti osoitteen. Hän teki tilaukset seuraavaksi päiväksi kello 3.\nTuntomerkkinä piti olla kamelian oksa napinreijässä. -- -- -- --\n\nOli määrätty aika käsissä. William istui kahvilassa jonne oli tehnyt\ntilauksensa, jännityksellä katsoen jokaista tulijaa.\n\nTaas avattiin ovi ja kaunis, korkeakasvuinen herra astui sisään.\n\nWilliamin silmät suurenivat, sillä herralla oli valkoinen kamelian oksa\nkukkineen napinreijässä.\n\nWilliam astui esille kohteliaasti tervehtien.\n\n\"Anteeksi, että esitän itseni -- William Taylor!\"\n\n\"Arthur Gonzalez\", vastasi vieras.\n\n\"Kiitän teitä sydämellisesti, saan ehkä ennen pitkää nähdä siskonne\",\nalkoi William.\n\n\"Se on herkkä kohta\", jatkoi Gonzalez, \"siskollani ei ole\naavistustakaan tästä ilmoituksesta. Ja siis ensimäisenä ehtona on, että\nlupaatte olla puhumatta ilmoituksestani.\"\n\n\"Annan kunniasanani\", lausui William\n\n\"Hyvä, siis tahdon lyhyesti kertoa sisareni kohtalosta: Mercedes on\nvielä kaunis, molemmat olemme meksikolaisen perheen ainoat lapset.\nErään rikoksen kautta tulimme onnettomaan tilaan. Silloin sisareni\npelasti meidät koko perheen, ojentamalla kätensä eräälle rikkaalle\nvuorikaivoksen omistajalle -- --\"\n\nSenjälkeen antoi hän sisarensa valokuvan Williamille.\n\n\"Tulkaa nyt kanssani, herra Taylor, tahdon esittää teidät siskolleni.\"\n-- --\n\nIhmeissään katseli Taylor pientä, somaa salia jonne Gonzalez vei hänen\nodottamaan.\n\n\"Täällä, rakas Mercedes, on lapsuuteni ystävä jonka nyt sattumalta\ntapasin.\"\n\n\"Tervetuloa\", kuiskasi neitonen ojentaen Williamille kätensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta olivat kaikki kolme vilkkaassa keskustelussa.\n\nMercedes istui aivan yksin kamarissaan.\n\nHetken kuluttua tuli Taylor sisään.\n\nWilliam astui yli kynnyksen somassa juhlapuvussa. Hänen joka paikkansa\nvärisi nähdessään kultansa. Senjälkeen asetti hän komean kukkakorin\nlähimmälle pöydälle ja kiiruhti Mercedeksen luo.\n\n\"Rakkaani\", kuiskasi hän, \"minä en löydä onneani muualta; onko siis\nvarma -- tahdotko tulla omakseni? Sano, Mercedes, rakastatko minua?\"\n\n\"Rakastan sinua\", vastasi Mercedes lähettäen lentosuukkosen Williamille.\n\nWilliam kiiruhti pöydän luo ottaen alas kukkakorin.\n\n\"Tässä, rakas morsiameni\", sanoi hän kainosti, \"veljesi sanoi sinun\nrakastavan kukkia, joiden kuningatar oletkin!\"\n\nRouva Taylor, Williamin äiti, oli tästä kovin liikutettu. Joka hetki\nodotti hän poikaansa jonka tänään piti tuoda morsiamensa äidin\nnähtäväksi.\n\nSamassa astuikin William Mercedeksen kanssa huoneeseen, Gonzalez jäi\novensuuhun seisomaan.\n\nRouva Taylor sulki tytön syliinsä.\n\n\"Tervetuloa\", sanoi hän sitten, \"olen siunannut poikani päätöstä ja\ntoivon teidän hänen kanssaan saavuttavan korkeimman onnenne.\" -- --\n\n\"Niin, äiti, mitä pidät Mercedeksestä\", kysyi William.\n\n\"Hän on kaunis\", oli vastaus.\n\n\"Eikä siinä kyllin, hän on ihana ja rakastavainen -- oi, olen\nonnellisin ihminen taivaan alla.\"\n\n\"Sano oikein, äiti, mitä sinulla on Mercedestä vastaan\", kysyi William,\n\"sinä olet niin vastahakoinen hänelle -- sinä olet niin vieras -- niin\nkylmä.\"\n\n\"Oikein, tahdon sanoa avomielisesti; morsiamesi on leski ja kaksi\nvuotta vanhempi sinua. Mitä sanovat kaikki tuttavat. Olet menetellyt\najattelemattomasti.\"\n\n\"Mutta minä rakastan Mercedestä, äiti, minä kuulun hänelle.\"\n\n\"Se ei sovi\", tiuskasi rouva Taylor, \"mitä sanovat ihmiset.\"\n\n\"Minä matkustan pois vaimoni kanssa\", jatkoi William hymyillen.\n\n\"Kuinka -- kuulinko oikein? Aijotko mennä naimisiin? Rakas William!\nTeidän täytyy ensin tuntea toisenne.\"\n\n\"Oi, suo meille onnemme, me olemme toisillemme niin rakkaat\", valitti\nyhä William.\n\n\"Jätä nyt minut rauhaan\", pyysi rouva Taylor, \"anna minun rauhoittua.\"\n\n\n\n\nSADASKYMMENES LUKU\n\n\nSeuraavana yönä ei Irmgard saanut unta silmiinsä ja niin pian kuin aamu\nvalkeni kiiruhtivat he vaunuihin ajaakseen isännän luo. -- --\n\nViimein oltiin matkan päässä.\n\n\"Minä etsin kadonnutta lastani\", alkoi Irmgard.\n\n\"Hän ei ole enää minulla, joku mies jolle lapsi kuului vei hänet\nmukanaan. -- Lapsi osasi ainoastaan puhua muutaman sanan engelskaksi ja\noli nimeltään Liddy.\"\n\nSe oli siis hänen pikku tyttönsä! Jumalalle kiitos, hän siis oli vielä\nelävien joukossa! Mutta kuka oli ottanut hänet?\n\nMilton lausui sen miehen nimen. \"Se oli joku nimi joka loppui jotenkin\nheim tahi keim\", jatkoi hän.\n\n\"Nordheim\", lisäsi Irmgard.\n\n\"Luulen, että se oli niin.\"\n\n\"Se roikale saanut minun lapseni\", ajatteli Irmgard, \"mutta minä tahdon\nlöytää hänet ja pelastaa Liddyni.\"\n\nEnempää ei hän täältä saanut tietoja jonka vuoksi hän lausui hyvästi ja\nlähti.\n\nSaapuessaan Augustaan juoksi Irmgard heti matkustajakotiin.\n\nPorstuassa kohtasi hän isännän.\n\n\"Oi, sehän oli hauskaa että tulitte, Teitä on kysytty jo pari kertaa ja\nnytkin juuri odotetaan. Menkää sisälle!\"\n\nVanha arvokkaan näköinen herra astui Irmgardin eteen.\n\n\"Onko minulla kunnia puhutella rouva Nordheimia?\"\n\n\"Kernaasti\" oli vastaus.\n\n\"Minun nimeni on Credmore. Olen salapoliisi ja annan teille toimen --.\"\n\n\"Kuinka -- --.\"\n\n\"Oletteko ollut John Gouldin luona New-Yorkissa?\"\n\n\"Kyllä\", oli vastaus.\n\n\"Kiitän -- -- ette saa pitkään aikaan lähteä tästä kaupungista.\"\n\nItkien vaipui Irmgard lattialle -- -- --\n\nJuno näki emäntänsä tuskan voimatta auttaa häntä.\n\nIrmgard ei uskaltanut lähteä huoneesta minnekään.\n\nPäivä kului toisen perään -- etanan hiljaisuudella.\n\nMyöskin tänään istui Irmgard surullisena huoneessaan.\n\nSilloin tuli Juno ilmoittaen erään herran kysyvän Irmgardia.\n\nIrmgard tarjosi tuolin vieraalle; Hän oli valmis kaikkeen sillä hän\naavisti mitä tulisi tapahtuman.\n\n\"Teillä on tänäpäivänä käsky vangita minut\", sanoi Irmgard lempeästi.\n\"Älkää minua säästäkö; olen kärsinyt niin paljon ja voin siis vielä\nkestää tämänkin -- tämän viimeisen.\"\n\n\"Päällänne lepää raskas epäilys\", ehätti mies, \"mutta minä luulen\nteidän syyttömäksi.\"\n\n\"Kiitän teitä sydämmellisesti\", virkkoi Irmgard tyytyväisenä. \"Minä\nseison yksin, ilman suojaa. Ne muutamat ystävät jotka omistan, ovat\nkaukana täältä. On ainoastaan yksi henkilö --\"\n\n\"Kuka sitten?\" kysyi salapoliisi kiivaasti.\n\n\"Sitä en tahdo sanoa\", oli päättäväinen vastaus.\n\nSalapoliisi katseli sydämellisellä osaa-ottavaisuudella hoivatonta\nolentoa, joka ei tahtonut nimittää seuraajaansa, hän tiesi että Irmgard\nomasi puhtaan tunnon, että hän nöyrästi kärsisi kaikki. Näin ajatellen\nlähti hän huoneesta. -- -- --\n\nViheriällä kankaalla verhotun pöydän takana istui tuomari ja kirjuri;\nuteliaana katseli hän sisäänastujaa.\n\nTuomari oli nuori mies, mutta vihasi sydämestään naisia.\n\nKirjuri katsoi osaa ottavaisesti nuoren rouvan kauniita kuolonkalpeita\nkasvoja.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi tuomari kuivasti.\n\n\"Irmgard Nordheim.\"\n\n\"Syntynyt?\"\n\n\"18 päivä elokuuta Hohensteinin linnassa.\"\n\n\"Vai niin, hm, -- mikä on vanhempainne nimi?\"\n\n\"Isäni on Hohensteinin kreivi ja asuu Saksassa.\"\n\nSamassa avattiin ovi ja vanha salapoliisi astui sisään.\n\n\"Vastaa kysymyksiini\", komensi tuomari Irmgardia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPikajuna oli juuri sivuuttanut San Ontarion aseman. Salonkivaunussa\nistui omituinen pari jota sivulliset usein ihmetellen katselivat.\n\nEttä he olivat puolisot nähtiin sormuksista.\n\nHerra oli pitkäkasvuinen ja hänen olentonsa ilmaisi nuoren reippautta,\nmutta kovin harmaantunut tukkansa ja melkein valkoinen partansa näytti\nettä hän oli vanha.\n\nHänen seuraajansa oli nuori, kaunis nainen jonka vaalea tukka somensi\ntummia säihkyviä silmiä.\n\nMolemmat puhuivat hyvin vähän toisilleen.\n\nÄkkiä nousi vanha herra ylös. Otti kiireesti sanomalehden taskustaan ja\nalkoi lukea.\n\nOvesta astui sisään virkapukuinen mies. -- Hän oli Rogers.\n\nTulta säihkyvillä silmillään katsoi hän matkustajia Hän huomasi, että\nvanha herra siellä nurkassa koitti piilottaa itseänsä sanomalehden\ntaakse. Sentähden otti hän istumapaikan aivan läheltä saadakseen selvää\nheistä.\n\nVoimme huomauttaa lukijalle, että vanha herra ja hänen seuraajansa\nolivat Nordheim ja Mercedes.\n\nNordheim oli heti tuntenut Rogersin.\n\nRogers katseli häntä jännityksellä. Hän oli tuntevinaan hänet\nNordheimiksi mutta ei ollut päätöksestään varma.\n\nPäättäväisesti kääntyi hän vieraan puoleen.\n\n\"Anteeksi olen tuntevinani teidät, mutta en tiedä varmaksi.\"\n\nNordheim kalpeni.\n\n\"Te olette minulle aivan outo.\"\n\n\"Rogers on nimeni.\"\n\n\"Rentier Munoz\", esitti vieras. \"Minä asun Meksikossa.\"\n\n\"Mercedes\", kuiskasi Nordheim vaimolleen, \"me olemme suuressa vaarassa.\nTämä herra on poliisieversti ja seuraa minua.\"\n\nHeti junan saavuttua asemalle karkasi Nordheim. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli Irmgard vallan sängyn omana edellisen päivän\nkuulustelun johdosta.\n\nHeikolla, kärsivällä olennolla ei ollut mitään aavistusta salaisesta\nkohtalosta joka häntä odotti.\n\nTänään seisoi Irmgard taas oikeussalissa.\n\n\"Luotan Jumalan apuun\", ajatteli Irmgard, \"Hän, Kaikkivaltias on seisova\npuolestani.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarsalkka Bernad istui työhuoneessaan.\n\n\"Ehkä hän on syytön\", jutteli hän itsekseen läpiluettuaan pöytäkirjan.\n\"Minulla ei ole muuta keinoa kuki tuoda hänet tänne, ehkä siten tulee\nselko asiasta.\"\n\nHän tarttui kynään ja kirjoitti paperilipulle:\n\n    \"Poliisikontttooriin Augustossa. Etelä Amerika.\n\n    Irmgard Nordheim on viivyttelemättä lähetettävä New-Yorkiin.\n\n                                         Marsalkka Bernad.\"\n\nHetken kuluttua avautui ovi ja Mary astui sisään hätääntyneenä.\n\n\"Entinen ystäväsi, Irmgard Nordheim on vangittu Augustassa\", ilmoitti\nheti Bernad.\n\nMary kirkasi kerran ja vaipui tuolille.\n\n\"Jumalan nimessä, mikä erehdys\", huusi hän, \"Hän on aivan syytön! --\noi.\"\n\n\"Kaikki -- -- kaikki otan takaisin mitä olen sanonut. -- Nyt minä\ntiedän, että se oli Nordheim -- yksin hän joka surmasi minun isäni.\nIrmgard on syytön!\"\n\n\"Mistä tiedätte hänet syyttömäksi?\" lisäsi Bernad hämmästyksissään,\nolettehan juuri itse sanonut, että -- -- --\n\n\"Minä peruutan kaikki sitten saatte tuomita minut\", nyyhkytti Mary.\n\nBernad juoksi kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:\n\n    \"Poliisikonttooriin Augustassa.\n\n    Käsky Irmgard Nordheimia vastaan täten peruutetaan. Hän vapaaksi\n    päästettäköön. Vastausta odotetaan.\n\n                                        Marsalkka Bernhard.\"\n\n\"Rangaiskaa minua\", valitti yhä Mary, \"tyytyväisenä kärsin kaikki,\nymmärrän kuinka väärin olen menetellyt.\"\n\n\"Mutta rauhoittukaa nyt, rouva Gould\", pyysi Bernad tuskastuneena.\n\"Minä annan teille anteeksi ja ennen pitkää on Irmgard Nordheim\nvapaana. Tunnustuksenne tuli oikeaan aikaan, sillä juuri puolta tuntia\nennen sähkötin, että onneton tuotaisiin New Yorkiin.\"\n\n\"Hyvä Jumala\", huusi Mary, \"minä tahdon etsiä onnettoman -- jakaa hänen\nkanssaan kaikki. Missä hän lienee? Sanokaa -- missä hän on?\"\n\n\"Minä olen vakuutettu että voitte löytää hänet. Hän viipyy muutaman\npäivän Augustassa. Matkustakaa sinne, lohduttakaa onnetonta joka on\nniin paljon saanut kärsiä syyttömästi.\"\n\n\"Oi, kuinka voisin palkita jalomielisyytenne\", huudahti Mary. \"Minä\nmatkustan heti hänen jalkainsa juureen ja pyydän anteeksi.\"\n\nBernad jäi taas yksin. Kovin oli hän liikutettu. Hän tarttui kynään ja\nkirjoitti:\n\n    \"Rakas Rogers!\n\n    Suokaa minulle muinainen ystävyytenne. Lähestyn teitä sillä olen\n    tehnyt teille suuren vääryyden.\n\n    Kun viimeksi lähditte täältä olin minä kovin vihainen Teille,\n    mutta nyt olen syvän suruni voittanut, sekä rauhoittunut.\n\n    Antakaa nyt kaikki jäädä unhotuksiin. Ajatelkaa, me olemme\n    ihmisiä jotka usein erehdymme.\n\n    Tulen ilmoittamaan tarkemmin suullisesti.\n\n    Vanhalla ystävyydellä\n\n                     teidän Bernadinne.\"\n\n\n\n\nSADASYHDESTOISTA LUKU.\n\nMercedes, Nordheim, Irmgard ja Mary.\n\n\nNyt käännymme takaisin Mercedekseen ja Nordheimiin jotka elivät\nkomeasti Georgetownissa.\n\nHe olivat juuri syömässä päivällistä, kun palvelija astui sisään ja\njätti seuraavan sisältöisen kirjeen:\n\n    \"Kallis rouva!\n\n    Minkätähden piilotatte itseänne minulta? Onko tapahtunut jotakin\n    koska olette jäänyt pois seurasta? Sanokaa minulle syy! Pyydän --\n    vaadin teiltä sitä. Palvelija, joka teille tämän kirjeen tuo on\n    luotettava.\n\n    Onko ehkä se vihollinen saanut jotain tietoonsa. Silloin pahuus\n    periköön!\n\n    Älkää antako minun odottaa kauvempaa, olen niin hermostunut kun\n    en ole nähnyt teitä pitkään aikaan. Saanko uskoa silmiinne jotka\n    puhuivat toista kieltä, jotka säteilivät mitä hellintä rakkautta.\n    Ja, sanokaa minulle totuus. Täyttäkää tämä hartain pyyntöni!\n\n                                                Teidän G.\"\n\n\"Tämä on enempi kuin olen odottanut\", sanoi Nordheim luettuaan kirjeen,\n\"kuinka ajattelet sinä nyt tehdä?\"\n\n\"Odota hetkisen, Arthur\", vastasi Mercedes. Hän kirjoitti heti muutaman\nrivin paperille sulki kirjekuoren ja antoi palvelijalle. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä tuli herra Grant vapisevin askelin pieneen salonkiin johon\nMercedes oli hänen pyytänyt tulemaan.\n\nKauan täytyi hänen odottaa ennenkuin Mercedes tuli. Ja kun hän\nviimeinkin ilmestyi, oli hän kuin marttyyri joka odottaa loppuaan.\nHänen surullinen katseensa kohdistui lattiaan.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Grant. \"Sano pian, -- hiljaisuus tekee\nminut levottomaksi.\"\n\n\"Se on loppu\", huokasi Mercedes. \"Ainoastaan muutama tunti enää, sitten\non kaikki kärsimykseni loppu.\"\n\n\"Varjelkoon, mitä kuulen, ettekö ensinkään ajattele minua\", huusi\nherra Grant kuin hullu. \"Minä en voi elää ilman teitä -- Älkää salatko\nminulta mitään.\"\n\n\"En, minä en tahdo elää kauvempaa\", sanoi Mercedes heikosti. \"Nyt\ntahdon sanoa teille hyvästi! Sitten jatkan matkaani, matkaani kohti\nsynkkää tulevaisuutta.\"\n\n\"Eläkää minun tähteni\", kirkui Grant. \"Minä en laske teitä menemään,\nminun rinnallani löydätte kadotetun rauhanne.\"\n\n\"Mercedes rakas, eikö totta, sinä rakastat minua, sinä olet minun --\nminun kuolemassakin.\"\n\n\"Rakastan teitä, herra Grant\", kuiskasivat hänen huulensa. \"Minä olen\nrakastanut teitä aikoja sitten, -- mutta puolisoni -- hänen hurja\nmustasukkaisuutensa -- oi, te ette tunne häntä, hän on hirmuinen!\"\n\n\"Minun turvissani olet hyvässä suojassa\", lausui Grant tulisesti. \"Minä\nen pelkää puolisoasi -- tulkoon vaan!\"\n\n\"Mutta minä olen hänen vaimonsa\", änkytti Mercedes. \"Ja huomenna hän\nmatkustaa minun kanssani. Meillä on maatila Meksikossa, ja kun minä\nkerran menen sinne et enää milloinkaan minua tule näkemään.\"\n\n\"Älä mene hänen kanssansa. Paetkaamme yhdessä.\"!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö levitti pimeyttään yli koko kaupungin. Myöskin hotellissa näkyi\nkaikkialla olevan pimeä, sillä vieraat olivat sikeässä unessa.\n\nSilloin hiipi tumma varjo läpi käytävän ja pysähtyi Mercedeksen ovelle.\nHän oli eräs kyyppareista jonka Grant oli lähettänyt.\n\n\"Minä vien teidät herra Grantin luo, nukkuuko miehenne?\"\n\n\"Kyllä hän nukkuu\", oli vastaus.\n\nKuin haltiat hiipivät molemmat yli käytävän ja tulivat ulos pimeälle\nkadulle. Kiireesti juoksivat he pitkin tyhjiä katuja kunnes saapuivat\nkaupungin portille.\n\n\"Oletko se sinä?\" kysyi herra Grant.\n\n\"Kyllä\", kuiskasi Mercedes. \"Kiiruhtakaamme.\"\n\nGrant nosti Mercedesin vaunuihin, istui itse kuskipenkille ja löi\nläimähytti hevosta.\n\n\"Oi, olen niin onnellinen\", virkkoi Mercedes, \"kun vaan ei mieheni\nheräisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä huusi Mercedes;\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Grant levottomana.\n\n\"Etkö kuule?\"\n\nHän pysätti hevosen ja kuunteli.\n\nKuinka hän pelästyikään sillä takaapäin kuului selvää kavioitten\nkalsketta. Olisiko se takaa-ajaja? Samassa saavuttivat vaunut.\n\n\"Ohoo, epäilykseni ei siis ollut turhaa, korkein virkamies ministeri,\naikoo ryöstää vaimoni!\"\n\nMercedes huusi pelosta.\n\nHerra Grantia harmitti kun ei varustanut itseään aseilla, ja\nvastustajansa kädessä näki hän kiiltävän revolverin.\n\n\"Olette ajatellut kaikki hyvin viisaasti\", sanoi Nordheim kiukuissaan,\n\"sen täytyy minun todistaa. Ja varmasti kirjoitti hän teille että hän\nmieluummin tahtoo kuolla. Tahdotteko te myöskin kuolla hänen kanssansa?\"\n\n\"Teidän vaimonne rakastaa minua\", huusi Grant epätoivoisena.\n\n\"Sitä en usko\", tiuskasi Nordheim. \"Kiittäkää luojaanne etten heti\nampunut teitä. Mutta tämän tekonne saatte vielä kalliisti maksaa. Minä\nilmoitan koko kaupungille että korkeimmasti kunnioitettu ministeri\nGrant on yöllä aikonut ryöstää meksikolaisen kauppiaan vaimon.\nSeuraukset voitte itse arvata!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrmgard istui ikkunan ääressä suruissaan katsellen vankilan pihamaalle.\n\nÄkkiä naputettiin ovelle. Vanha tuomari astui sisään.\n\n\"Olen juuri New-Yorkista saanut sanoman, että miehenne tahtoo teidät\nsinne.\"\n\nIrmgard muuttui valkeaksi kuin lumi.\n\n\"Pääsenkö pois\", kysyi hän kainosti.\n\n\"Kyllä, olette todistettu syyttömäksi!\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaa avattiin ovi. Naisen haamu tuli näkyviin, kumartui polvilleen\nIrmgardin eteen.\n\n\"Anteeksi\", nyyhkytti tämä kyyneleiden joukosta.\n\n\"Jumalani, näenkö oikein\", huusi Irmgard, \"ei, minä en erehdy,\nolette...\"\n\n\"Mary Gould, onneton, joka olen paljon rikkonut teitä vastaan\",\nnyyhkytti vieras.\n\n\"Voitteko antaa minulle anteeksi, rouva Nordheim?\"\n\n\"Kyllä, kaikki -- kaikki annan anteeksi\"\n\nEi kestänyt kauvan ennenkuin molempien myrskyävät tunteet olivat\nhaihtuneet.\n\nMaryn pyynnöstä kertoi Irmgard surullisen elämän tarinansa.\n\n\"Mutta ethän sinä voinut tietää, että se peto oli naimisissa\", valitti\nIrmgard itkien. \"Kun hän sai tietää että isäni oli minut hyljännyt,\njätti hän minut mutta vei kaikki omaisuuteni mukanaan. Sitten etsi hän\nonneaan Amerikassa ja sinä raukka jouduit hänen uhrikseen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNordheim ja Mercedes olivat tulleet Montgomeryn kaupunkiin jossa\nviipyivät pitemmän aikaa. -- -- --\n\nMercedes istui tuolilla lukien ranskalaista romaania.\n\nSilloin tuli Nordheim sisälle kalpeana.\n\nHän pyysi heti lainata 10,000 dollaria Mercedekseltä. Mutta tähän ei\nhän suostunut koska hyvin tiesi sitä ikänä ei saavansa takaisin.\n\nMercedes meni kirjoituspöytänsä luo jossa hän säilytti rahojaan, joita\nkaikkiaan oli 50,000 dollaria.\n\nKiireesti laski hän setelit.\n\nPuuttuu 12,000 dollaria.\n\nHän laski uudelleen, aina vaan sama. Kuka oli vajauksen tehnyt? Sen\ntäytyi olla Nordheim. Mercedes oli aivan suunniltaan. \"Odota, roikale\",\nlausui hän purren hampaitaan, \"vielä saat maksaa.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nHitaasti kului aika. Mercedes tuskin voi hillitä itseään.\n\nViimein naputettiin hiljaa ovelle.\n\n\"Nukkuuko hän?\" kysyi poliisi.\n\n\"Nukkuu\", oli vastaus, \"hän on ollut kotona kaksi tuntia. Tulkaa pian!\"\n\nNyt seisoi neljä miestä Nordheimin oven takana.\n\n\"Turhaan\", mutisi Nordheim nähdessään univormut. Ja kiireesti sieppasi\nhän revolverin pöydältä. Mutta ennenkuin hän ehti sillä mitään tarttui\npoliisi kiinni, ojensi revolverin Nordheimia vasten ja lausui: \"Jos\nliikahduskin, pois hengiltä.\"\n\nNyt tuli vaunut.\n\nMercedes seisoi ovella kun Nordheim vietiin.\n\n\"Varo, Mercedes\", rätisi Nordheim, \"varo -- tahi.\"\n\n\n\n\nSADASKAHDESTOISTA LUKU.\n\nMaryn lähtö. Junon katoaminen.\n\n\nKääntykäämme nyt takaisin Irmgardiin ja Maryyn jotka jätimme Augustaan.\n\nTurhaan pyysi Mary Irmgardia New-Yorkiin kanssansa.\n\nNyt oli eron hetki tullut. Mary oli saanut kirjeen, jonka vuoksi hän\nvielä enemmän kiiruhti lähtöään: -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat naiset istuivat Irmgardin huoneessa, Junon laittaessa Maryn\ntavaroita kuntoon, porstuassa.\n\n\"Tule minua katsomaan jonkun viikon kuluttua\", pyysi Mary itkien.\n\"Ajattele, kuinka yksinäiseksi ja hyljätyksi tunnen nyt itseni -- kun\nen mitään -- mitään enää omista koko maan päällä!\"\n\n\"Estelemättä tulisin kanssasi\" kuiskasi Irmgard. \"Mutta ajattele, se\njulmuri on vienyt lapseni. Niin pian kuin saan lapseni tulen luoksesi\n-- ja sitten tahdon rientää isäni turviin.\"\n\n\"Siis pyydän sinulta ainoastaan yhtä asiaa\", lisäsi Mary. \"Sinä olet\nköyhä. Sinä et ilman apua voi lähteä pitkille matkoille. Ota siis tämä\npieni summa, jota monasti olen sinulle tarjonnut.\"\n\n\"Sitä en voi, älä ole pahoillasi, että en tottele hartainta pyyntöäsi,\nrakas Mary, mutta se tuntuu mahdottomalta minun ottaa rahaa sinulta.\"\n\n\"Minä menen auttamaan Junoa\", jatkoi Mary juosten ulos huoneesta.\n\n\"Tahdotko täyttää pyyntöni Juno\", kysyi Mary.\n\n\"Kernaasti -- Juno tekee kaikki mitä rouva pyytää.\"\n\n\"No kuule Juno. Tiedäthän, rouvasi on köyhä. Pian aikoo hän matkustaa,\nmutta hän ei tahdo ottaa minulta tätä lahjaa. Sinä olet uskollinen ja\nluotettava. Tahdotko ottaa minulta nämät rahat ja hädän hetkenä auttaa\nrouvaasi. Hänen ei tarvitse tietää, että ne ovat minulta.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Juno tyytyväisesti hymyillen. \"Rouva voi luottaa\nminuun.\"\n\n\"Hyvä, tästä saat 5,000 dollaria. Kun nämät on loppuneet kirjoita heti\nminulle New-Yorkiin. Minä lähetän lisää.\"\n\nIhastuksissaan tuppasi Juno setelit taskuunsa. Uskollinen sydän iloitsi\nsiitä, ettei hänen rouvansa tarvinnut nähdä mitään puutetta. --\n\nNyt tuli vaunut. Aika oli jo lähteä. Irmgard tuli ulos. Hän tahtoi\nmennä asemalle saattamaan ystäväänsä.\n\nHetken kuluttua olivat he jo asemalla jossa juna höyryävänä puhkui.\n\nMolemmat tuskin voivat pidättää kyyneliään. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä jätti Irmgard Augustan ja matkustivat Columbiaan,\nsieltä löytääkseen Nordheimin. Jos Irmgard olisi tietänyt, että\nNordheim silloin oli Montgomeryn vankilassa, olisi hän heti rientänyt\nsinne.\n\nColumbiassa asui Irmgard hotellissa, jossa kaikki vieraat söivät\nyhdessä päivällistä.\n\nJo pitemmän ajan oli siellä majaillut vieras joka aina söi päivällistä\nIrmgardin vieressä, ja joka tarkasti seurasi kaunista naapuriaan.\n\nSe oli nuori mies, ja kaikki vieraat olivat varsin kohteliaita herra\nLongille -- se oli vieraan nimi -- sillä hän omisti etelä-Amerikan\nsuurimman puuvillatehtaan.\n\nEräänä päivänä kiiruhti Long rappusia ylös mennäkseen Irmgardin\nhuoneeseen.\n\n\"Te piilotatte itseänne aina minulta, rouva Nordheim\", alkoi hän\npuhumaan.\n\n\"Minä en ymmärrä teitä herra Long\", vastasi Irmgard mahtavan näköisenä.\n\nLong ei uskaltanut seurata Irmgardia sillä kertaa sen enempää. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIrmgard meni juuri rappusia ylös kun hän kuuli hirveätä melua ylhäältä.\nHän kiiruhti askeleitaan, sillä hän oli kuulevinaan Junon äänen. Kun\nhän tuli huoneeseen oli siellä kolme raakaa miestä, jotka pitivät\nkiinni Junosta.\n\n\"Kuinka olette uskaltaneet tulla minun huoneeseeni\", kysyi Irmgard.\n\"Mitä tämä on? Minä kutsun poliisit. -- Päästäkää palvelijani irti.\"\n\nKuin nuoli juoksi Irmgard kadulle ja kutsui poliisit. -- -- --\n\n\"Hiljaa\", huusi poliisi, \"mitä teillä on tekemistä tämän rouvan\npalvelijan kanssa.\"\n\nOven edessä oli vaunut johon Juno vietiin.\n\n\"Minne viette palvelijani\", valitti Irmgard.\n\nVaunut vierivät nopeasti näkyvistä.\n\nIrmgard vaipui polvilleen ja itki. Mitä nyt tehdä? Kirjoittaako\nMarylle? -- -- --\n\nAikaisin seuraavana aamuna jätti Irmgard Columbian.\n\nYksinkertaiset ajoneuvot joissa hän matkusti, vierivät kevyesti pitkin\nleveätä, puuvillapensaiden ympäröimää maantietä.\n\nHerveydalen linnan portilla, otti kullalla kirjailtu palvelija\nIrmgardin vastaan.\n\nKauan ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin vanha rouva astui huoneeseen,\njossa Irmgard odotti.\n\nIrmgard kumarsi syvään ja esitti itsensä, samalla tarkasti katsoen\nrouvaa.\n\nIrmgard rohkaisi mielensä ja alkoi kertoa miten oli käynyt Junolle.\n\n\"Niin, se oli pahasti -- hyvin pahasti\", jatkoi rouva Burke, Irmgardin\nlopetettua. \"Mutta, mitä sille voidaan, minä koitan niin paljon kuin\nmahdollista auttaa teitä, rouva Nordheim.\"\n\nIrmgard astui ikkunan luo ja katseli ulos kristalliruutujen läpi.\nIkkunain edessä oli ihana puutarha. Toisella puolen oli leveä kanava\ntäynnä laivoja.\n\nMutta liikkuiko joku puutarhassa?\n\nSiellä oli mies!\n\n\"Lieneekö se Long\", ajatteli Irmgard.\n\n\n\n\nSADASKOLMASTOISTA LUKU.\n\nNordheim vankilassa.\n\n\nKaikkien näiden tapahtuessa oli Nordheim vankilassa, jossa hän joka\nhetki mietti keinoa paetakseen. Mutta se näytti mahdottomalta.\n\nVanha vartija piti tarkasti huolta vangistaan ja vastasi aina\nvihaisesti kun Nordheim kysyi jotakin hänen tyttäristään. Heitä näet\nmiellytti kaunis vanki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanginvartijan molemmat tyttäret, Nelly ja Lucy istuivat huoneessaan.\n\n\"Jos minä vaan tietäisin mikä se kaunis vanki on joka äskettäin tänne\ntuotiin\", alkoi Nelly.\n\n\"Kaikessa tapauksessa sen täytyy olla suuri pahantekijä\", tokasi Lucy.\n\"Hän on siinä osastossa jossa säilytetään ryöväreitä ja murhaajia.\"\n\n\"Minä mielelläni tahtoisin nähdä häntä\", jatkoi Nelly. \"Mutta sehän on\nmahdotonta.\"\n\n\"Mene vaan\", nauroi Lucy, \"ei sitä kukaan huomaa.\"\n\nNelly hiipi hiljaa läpi käytävän. Kuin tulen liekki juoksi hän\nNordheimin huoneeseen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNordheim istui tuolilla ajatuksissaan ja katseli ulos ikkunasta. Hän\nsuri, sillä hän tiesi että hänelle julistettaisiin kuoleman tuomio. Yhä\nhän vaan tuijotti ulos ikkunasta. Samassa tuli näkyviin kauniit tytön\nkasvot Levottomana kiiruhti Nordheim ovelle -- mutta silloin kasvot\nkatosivat --. Hän kiiruhti takaisin paikallensa. Oi, nyt hän muisti\nnähneensä kaksi tyttöä käytävällä silloin kun häntä tuotiin. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli päivällisen aika. Vanginvartiaa odotettiin kyökissä. -- Ovi avautui\nja sen sijaan astuikin kyökkiin nuori tyttö.\n\n\"Hoo, Nelly neiti, missä on isäsi niin kauan?\"\n\n\"Hän on sairas ja minä saan siliä aikaa hoitaa hänen tehtäviään.\"\n\nAvomielisesti otti palvelija täysinäiset ruokakorit käteensä ja seurasi\nmiellyttäviä sijaishoitajaa.\n\nNelly sukaisi ovet ja katsoi että joka vanki sai määrätyn osansa. Nyt\noli ainoastaan yksi vanki jälellä -- Nordheim.\n\nNelly tunsi sydämensä pamppailevan mutta hän koitti hillitä itseään.\n\n\"Täällä tuon ruokaa teille\", huusi hän ystävällisesti.\n\nNordheim säpsähti kuullessaan pehmeän tytön äänen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä kiiruhti Nelly taas sinne katsomaan. \"Ettehän syö\nmitään. Minkätähden?\" kysyi Nelly.\n\nNordheim vaan naurahti.\n\n\"Olen sairas\", sanoi hän matalalla äänenä.\n\n\"Minä toimitan vankilaan lääkärin.\"\n\n\"Ei tarvitse vaivata itseänne, neitiseni. Lääkäri ei voi minua auttaa.\nSe sairaus jota tarkoitan koskee sydäntäni.\"\n\n\"Mitä sitten\", kysyi Nelly naisellisella uteliaisuudella.\n\n\"Älkää kysykö, neitiseni\", sanoi hän torjuen. \"Mitä se hyödyttää minua,\njos sanonkin sen teille, että olen syytön -- ette kumminkaan sitä usko.\"\n\n\"Kuinka -- olette syytön --.\"\n\n\"Niin\", kertoi Nordheim suruissaan.\n\nKokematon lapsi uskoi kavaltajan sanat.\n\n\"Syyttömyytenne voi tulla todistetuksi\", jatkoi hän osaa-ottavaisesti,\n\"ja silloin pääsette taas vapaaksi.\"\n\n\"Se ei ole niinkään helppoa\", lisäsi Nordheim murheellisena.\n\nNellyn piti juuri vastata -- mutta vaikeni.\n\n\"Kuulen askeleita\", kuiskasi hän hiljaa. \"Voikaa hyvin, huomenna\npäivällisesti tulen taas.\"\n\nNordheim jäi yksin. Mutta nyt tunsi hän taas uutta elämän halua.\n\n\n\n\nSADASNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nNordheimin ja Nellyn rakkauden tunnustukset.\n\n\nUseampia päiviä viipyi Irmgard Herveydalen linnassa.\n\nIrmgard aikoi juuri mennä puutarhasta sisälle, kun hänen huomionsa\nkiintyikin johonkin aivan toiseen.\n\nHän näki jättiläisen joka ratsasti upealla hevoselle. Vieras läheni\nlähenemistään ja katsoa tuijotti suoraa päätä Irmgardiin.\n\nNyt ei ollut enää epäilystäkään -- jättiläinen oli herra Long.\n\nIrmgard juoksi huoneeseensa.\n\nSe oli Long, joka etsi rouva Burkea.\n\nHelisevin kannuksin astui Long rouva Burken huoneeseen.\n\n\"Missä hän on?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Sisällä huoneessaan\", vastasi rouva Burke syvään kumartaen. \"Rouva\nNordheim on kaunis kuin enkeli, naikaa hänet. Hän aivan varmaan tulee\nHerveydalen linnan haltijaksi.\"\n\n\"Milloinkaan en ole selleistä ajatellut. Naida -- ha ha -- Ei, minä\ntahdon omata kauniin naisen, mutta en koskaan uhrata vapauttani.\"\n\n\"Tahdotteko nyt mennä hänen luoksensa?\" kysyi rouva Burke.\n\n\"Minä mielelläni menisin, mutta -- --.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäiden tapahtuessa istui Nordheim yhä vankilassa kaikessa toivossa ja\nepäilyksessä.\n\nNelly kävi, niinkuin oli luvannut, joka päivä hänen ikkunassaan.\n\nNordheim oli jo kertonut hänelle syyttömyyden satunsa ja kuka hänen oli\nvankilaan toimittanut.\n\nKokematon, nuori tyttö oli häntä uskonut ja surrut hänen kohtaloaan.\n\nPäivällisesti ilmestyi Nellyn rakkaat kasvot taaskin ikkunaan.\n\nTyttö raukka oli hyvin ihmeissään, kun ei Nordheim, kuten tavallista\ntullutkaan häntä vastaan nauravasti hymyillen, vaan istui rauhallisesti\ntuolillaan.\n\n\"Herra Nordheim\", huusi hän hiljaa.\n\nOtus nousi hitaasti ja tuli ovelle.\n\n\"Oi, te kidutatte minua mitä julmemmin\", nyyhkytti Nordheim. \"Minä en\nkauvempaa voi kestää tätä tuskaa. Siis kuulkaa, kallis Nelly, minun\nsydämeni on kuulunut teille ensimäisestä minuutista kuin teidät näin.\nMinä rakastan teitä niin syvästi -- ymmärrätte siis sydämeni tuskat.\"\n\nKaunis tyttö kirkasi -- hänen kasvonsa katosivat ikkunasta.\n\nNordheim kuunteli jännityksellä. Hän kuuli kuinka Nelly juoksi mutta\npysähtyi taas. Ilo loisti hänen kasvoiltaan kuullessaan Nellyn tulevan\ntakaisin.\n\nNordheim liitti kätensä yhteen ja nojasi hiljaa nyyhkyttäen vasten ovea.\n\nMuutaman sekunnin kuluttua näkyi Nellyn punehtuneet kasvot taas ikkunan\ntakana.\n\n\"Kallis enkelini\", valitti Nordheim \"minä rakastan sinua\",\n\n\"Minä myös olen rakastanut sinua jo kauvan\", vastasi Nelly kainosti.\n\n\"Kutsu minua Arthur\", pyysi Nordheim. \"Nelly, rakastelko aina minua?\"\n\n\"Aina kuolemaan asti\", kuiskasi nuori tyttö; \"mutta\", jatkoi hän,\n\"toivotko myöskin syyttömyytesi tulevan todistetuksi.\"\n\n\"Luonnollisesti -- --.\"\n\n\"Jumalan tähden, sano rakkaani mikä tuomio sinua odottaa jos sinut\nsyyttömästi tuomittaisiin?\"\n\n\"Kuolema minua odottaa?\"\n\nNelly muuttui.\n\n\"Minä seuraan sinua kuolemaan\", valitti Nelly.\n\n\"Minä en voi ottaa sinua uhrikseni\", vastasi Nordheim. \"Unohda minut;\nse on synti että sitoisin sinun nuoren elämäsi minuun.\"\n\n\"En koskaan -- en milloinkaan\", huusi Nelly epätoivossaan. \"Sinun\nkuolemasi olkoon myöskin minun.\"\n\nKalman hiljaisuus vallitsi. Sitä häiritsi ainoastaan nuoren tytön\nsydäntä vihlovat nyyhkytykset.\n\n\"Jos voisin paeta\", jatkoi Nordheim, \"silloin ei olisi hätää.\"\n\n\"Hiljaa\", tokasi Nelly äkkiä. \"Joku tulee. Illalla tulen takaisin.\"\n\nIlta alkoi jo hämärtää mutia vielä ei Nellyä kuulunut.\n\nNordheim aikoi jo laskea levolle kun kuuli jotakin rapinaa.\n\n\"Nelly, oletko se todellakin sinä?\"\n\n\"Hiljaa Arthur. Huomenna isäni jo astuu itse toimiinsa ja sinä et enää\nvoi nähdä minua. Mutta sano kuinka sinä voisit paeta?\"\n\n\"Pääasia on, että ei mitään epäluuloa tulisi sinun päällesi, rakkaani.\nMutta silloin sinun täytyisi paeta kanssani.\" -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna nousi vanginvartija itse toimiinsa tavallista\nvirkeämpänä.\n\nMutta olisi hän vaan tietänyt mitä sillä välin oli toimittu, ei hän\nolisi ollut niinkään rauhallinen. Vaan kumpikaan tytöistä ei millään\ntavalla virkkanut, että he olivat päättäneet päästää Nellyn armaan\nvapaaksi.\n\nIltapäivällä vietiin Nordheim tuikittavaksi. --\n\nIsän ollessa puolipäivä tunnilla, juoksi nuori tyttönen taas Nordheimin\nhuoneeseen.\n\n\"Arthur\", kuiskasi hän hiljaa, \"sano miten kävi!\"\n\nPahantekijä lähestyi ovea horjuvin askelin.\n\n\"Kaikki, kaikki on mennyttä\", vastasi hän, \"ehkä jo huomenna minut\nlähetetään New-Yorkiin.\"\n\n\"Jumalani -- Jumalani\", kiljasi Nelly käsiään väännellen.\n\nMutta ajatus ettei koskaan jättäisi armastansa, antoi hänelle uutta\nrohkeutta.\n\n\"Älä epäile\", lausui hän Nordheimille; \"Koitan parhaani mukaan. Voi\nhyvin, Arthur!\"\n\nNelly kiiruhti pois.\n\n\"Lucy, kiltti Lucy\", huusi hän; \"Ajattele, hän jo ehken huomenna\nviedään New-Yorkiin. Rakas siskoni, etkö tiedä mitään keinoa.\"\n\nHän näytti miettiväiseltä.\n\n\"Niin, tahdon olla apuna pakosalla\", vastasi tämä. \"Sinulla ei ole\nmuuta keinoa kuin jo tänä iltana aukaista oven. Eihän isä tiedä kuka on\navaimen ottanut, eikä hän kuitenkaan meitä epäile.\"\n\n\"Ole huoleti vahdeista, minä kyllä vastaan että he eivät tietä estä\",\njatkoi hän.\n\nIllalla meni Lucy kaupunkiin asioille. Hänen takaisin tullessaan\noli suuressa talossa aivan pimeää ja yksinäistä. Ainoastaan kaksi\nsotamiestä kävelivät edestakaisin vankilan edustalla.\n\nLucylla oli kädessään kori jossa oli paljon erilaisia paketteja.\n\nToisessa kädessä oli myöskin kori joka näytti kovin raskaalta.\n\nHän tiesi, että molemmat vahtisotilaat olivat irlantilaisia, sentähden\njuolahti hänen päähänsä kummallinen ajatus.\n\nKohteliaasti tervehtien astui hän sotamiesten luokse jotka heti\nryhtyivät keskusteluun.\n\n\"No neitiseni\", alkoi toinen. \"Mitä raskasta onkaan korissanne koska\nnoin huoutatte?\"\n\n\"Niin se on palvelijan syy. Hän on sairas eikä itse olisi voinut\nkantaa. -- -- --\"\n\n\"Mutta minä jätän tämän tähän portille niin kauvaksi kun vien tuon\nsisälle.\"\n\nSotamies otti korin tytön kädestä.\n\n\"Oh, se onkin raskas, kuinka monta pulloa sinulla täällä onkaan?\"\n\n\"Ehkä kuusi eli kahdeksan kappaletta\", vastasi Lucy ja meni.\n\n\"Laske Patrik, paljonko siellä on?\"\n\n\"Kahdeksan -- yhdeksän -- kymmenen -- yksitoista kaksitoista, minä\najattelin kun se tuntui niin raskaalta.\"\n\n\"Kuule Patrik, me otamme peri. Minun on helkkarin kova jano.\"\n\n\"Minun myöskin, Jimmy. Ota pari pulloa.\"\n\n\"Se on liian vähän.\"\n\n\"No kolme sitten -- --!\"\n\nLucy tuli takaisin ja sotamiehet kävelivät edestakaisin kuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\n\"Tässä on kori neitiseni.\"\n\n\"Kiitän\", vastasi Lucy ja katosi kiirein askelin talosta.\n\n\"Minä olen utelias, mitä niissä pulloissa on\", kysyi Patrik hetken\nkuluttua. \"Anna pullo tänne.\"\n\nSe oli whiskyä.\n\nKun pullot oli juotu, alkoi voimakas juoma tehdä vaikutustaan.\n\n\"Minä olen niin väsyksissä\", laitatti Patrik. \"Pidä sinä vaaria, minä\nhiukan levähdän.\"\n\nEnnenkuin toinen ehti vastata, istui hän jo kivellä ja nukkui\nvanhurskaan unta.\n\nToinen pysyi valveilla kauvemmin, mutta pian oli hänkin\nnukahtanut. -- -- --\n\nLucyn kauniit kasvot tulivat portille. Ja tuskin hän eroittikaan\nnukkuvia sotamiehiä pimeässä.\n\nHeti juoksi hän siskonsa luo.\n\n\"Kiiruhda Nelly, molemmat nukkuvat\", kertoi hän.\n\nKuin vihuri lensi Nelly ja aukaisi oven. \"Arthur, tule kohta\", kuiskasi\nhän. \"Nyt on aika.\"\n\nHe pääsivät jo viimeiselle ovelle.\n\nMutta äkkiä kuului tiheitä askeleita.\n\n\"Vartija tulee, juokse heti takaisin huoneeseesi, Arthur.\"\n\n\"Mitä melua täältä kuuluu. Kuka huusi?\"\n\n\"Sotamiehet ovat nukkuneet\", vastasi toinen vahdeista.\n\n\"Herranen aika, nukkuneet\", mutisi vartija. \"Mahdoinko ollenkaan\nmuistaa lukita sen ilkiön ovea. Täytyy käydä katsomassa!\"\n\nVanhus kiiruhti Nordheimin huoneeseen.\n\nHän koitti salpaa, mikä kauhistus, ovi oli auki!\n\n\"Nordheim\", huusi hän pimeään huoneeseen.\n\n\"Täällä olen\", vastasi tämä. \"Mitä tahdotte.\"\n\n\"Ainoastaan jos kaikki on ennallaan\", jutteli vanhus ja lukitsi oven.\n\n\"Olenhan vasta tyhmä aasi\", mutisi hän itsekseen. \"Mieshän olisi voinut\npäästä pakoon ja minä olisin saanut kaiken syyn niskoilleni -- -- --\"\n\nSillä välin koitti Lucy rauhoittaa Nellyä, mutta kaikki turhaa, sillä\nhän ajatteli vaan kultansa kovaa kohtaloa.\n\n\"Huomenna hän viedään\", valitti Nelly. \"Jos voisin häntä seurata!\nMielelläni jakaisin vankeuden ja kuoleman hänen kanssaan.\"\n\nUni ei tänä hirmuisena yönä tullut hänen silmiinsä. Pimeänä ja\nilottomana oli elämä hänen edessään. -- -- --\n\nMyöskin Nordheim oli nukkumatta. Hän oli jo ollut niin lähellä\npäämaalia! -- Hänen edessään oli jo houkutteleva vapaus, kun armoton\nkohtalo pakoitti hänet tekaisin vankilaan viimeisessä silmänräpäyksessä.\n\n\"Huomenna minut viedään New-Yorkiin\", ajatteli hän. \"Minä seison vasten\ntuomiota. Minä menen hirsipuuhun ja lopetan rintani tykynnän.\"\n\n\n\n\nSADASVIIDESTOISTA LUKU.\n\nHarhaan käynti.\n\n\n\"Rakas Juno, en pääse enää paikastani, voimani ovat lopussa.\"\n\n\"Ainoastaan kappale matkaa vielä, rouvaseni, tähän emme voi pysähtyä.\"\n\nSynkkä pimeys osoitti, että yö ei ollut kaukana. Juno kokosi kasan\nkuivia puita tehdäksensä hiilloksen ja sillä tavoin suojellaksensa\nIrmgardia öiseltä usvalta. --\n\nIrmgard jo nukkui rauhallisesti, kun Juno yhä vielä istui tulen\nääressä, surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottaen hehkuviin\nhiiliin. --\n\nOli jo melkein aamu kun he heräsivät, heti ryhtyen jatkamaan matkaa\neteenpäin.\n\n\"Ja nyt olemme yli suon, rouva\", huusi Juno, riemusta säteilevin\nsilmin. \"Ja tuolla metsä alkaa valjeta, -- se loppuu jo pian!\"\n\nTuskin taisi Irmgard uskoa että he näin onnellisesti olivat päässeet\nvaarallisesta samoamisesta.\n\nJa tähän he taaskin päättivät pysähtyä hetkiseksi levähtämään.\n\nJuno kiipesi heti; korkealle puuhun silmäilläkseen seutua. Se näytti\nolevan asumatonta, sillä ei näkynyt ainoatakaan ihmis-asuntoa.\n\n\"Halloo, kuka siellä!\", huusi äkkiä räikeä ääni.\n\nJuno katseli ihmeissään ympärilleen ja näki kaksi ratsumiestä\nhevosineen.\n\n\"Etkö osaa puhua, neekeri\", huusi taas toinen.\n\n\"Olemme eksyksissä\", vastasi Irmgard värisevällä äänellä.\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä, rouva\", virkkoi mies, \"me emme ole mitään\nihmissyöjiä. Mutta tuon mustan ryökäleen tahdon opettaa puhumaan.\"\n\nMies otti pyssyn esiin. Ennenkuin hän ehti laukaista juoksi Irmgard\nJunon viereen.\n\n\"Tapa meidät molemmat\", pyysi hän mieheltä, \"minä en pelkää kuolemaa.\"\n--\n\nNuorempi ratsumiehistä astui toisen luo ja kuiskasi muutaman sanan\nhänen korvaansa.\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", vastasi tämä. \"Eteenpäin rouva, teidän\ntäytyy tulla mukanamme.\"\n\n\"Minne?\" kysyi Irmgard pahaa aavistaen.\n\n\"Ainoastaan pienen matkan\", murisi mies.\n\n\"Pyydän, antakaa meidän mennä menojamme\", rukoili Irmgard. \"Minulla\non taskussani ainoastaan muutama dollari jotka olen valmis antamaan\nteille.\"\n\n\"Älkää puhuko tyhmyyksiänne, me emme huoli rahoistanne\", kiljui\nvanhempi vihaisena. \"Me ainoastaan tahdomme päästä varmuuteen josko\nolette vakoilijoita.\"\n\nMuutaman sylen päässä avautui heidän eteensä vuoren ympäröimä laakso.\nYmpärillä oli pieniä turvemajoja joiden asukkaat uteliaina tirkistivät\ntulijoita.\n\n\"Mitä sinä laahaat, Don?\" kysyi joku. \"Ah, rouvaa, tussen petteri\nkuinka hän on kaunis. Nyt olkoon ilo ylimmillään.\"\n\n\"Mutta mitä tehdään neekerille?\"\n\n\"Hirtä hänet, siis mustiin ei voi luottaa, mutta rouvaa ei uskalla\npidellä, tahi muuten -- -- --.\"\n\nJuno sidottiin kiinni käsistä ja jaloista ja potkaistiin menemään.\n\nIrmgard vietiin tyhjään turvemajaan. Voimattomana vaipui hän lattialle.\n--\n\nIlta läheni. Yltympärillä sytytettiin tulia ja Irmgard kuunteli\nryövärien keskusteluja. -- -- --\n\n\n\n\nSADASKUUDESTOISTA LUKU.\n\nPelossa ja toivossa.\n\n\nOnnistumattoman pakonsa jälkeen vetäytyi Nordheim takaisin\nvankikoppiinsa.\n\nHuomenna hän New Yorkiin vietäisiin. Pakeneminen oli turhaa Hänen\nkohtalonsa oli päätetty. -- -- --\n\nNordheim tiesi, että kohta tuotaisiin aamiaista, ja jännityksellä\nodotti hän Nellyä.\n\nViimein ilmestyivätkin kauniin tytön kasvot ikkunaan.\n\n\"Kaikki turhaa, rakas Nelly, tänään minut viedään.\"\n\n\"Se ei saa tapahtua, tänä yönä koitan pelastaa sinut.\"\n\nNordheim puristi päätään. \"Se on mahdotonta\", sanoi hän surullisena.\n\"Minut jo kohta viedään.\"\n\n\"Mutta minä tiedän keinon. Tekeydy sairaaksi.\"\n\nTyttönen katosi taas.\n\n\"Kuinka rakkaus voikaan paljon\", ajatteli Nordheim. \"Muita minä koitan\nhänen neuvoaan.\"\n\nSentähden heittäytyi hän vuoteelleen makaamaan.\n\nPäivällisesti tuli vanha vartija ruuan kanssa.\n\n\"Täällä on\", huusi hän läpi ikkunan. \"Kiitos Jumalalle, että tämä on\nviimeinen kerta\", ajatteli hän itsekseen.\n\nMutta Nordheim ei liikahtanut. --\n\n\"Ettekö tahdo tulla ottamaan\", mörähti vanhus vihaisena\n\nVanki nyyhkytti hiljaa.\n\n\"Mitä on tapahtunut\", kysyi vartija. \"Ettekö kuule Nordheim.\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Minun täytyy itse mennä sisälle\", mutisi hän aukaisten oven.\n\n\"Mikä on?\" kysyi hän astuen huoneeseen.\n\n\"Olen kipeä\", ruikutti Nordheim. \"Pyydän, toimittakaa vankilan lääkäri\nluokseni.\"\n\nMutisten ja jupisten lähti vanhus huoneesta täyttääkseen vangin\ntoivomuksen. --\n\nViimein tuli lääkäri. Mutta hän ei tullut yksin. Molemmat miehet joiden\npiti vedä Nordheimin New-Yorkiin olivat hänen mukanaan.\n\nVanki tunsi veren kylmenevän suonissaan.\n\n\"Hiukan kuumetta\", murahti lääkäri. \"Kyllä hän voidaan lähettää.\"\n\nLääkäri poistui.\n\n\"Pukekaa päällenne\", komensi toinen miehistä.\n\n\"Viedäänkö hän sidottuna\", kysyi vielä lääkäri.\n\n\"Niin on säännöissä määrätty.\"\n\n\"Sitä minä en tietänyt, olkoon sitte huomiseen kunnes kuume menee ohi.\"\n\nNordheimin silmät säkenöivät ilosta kuullessaan lääkärin sanat.\n\nVielä yksi yö ja silloin piti hänen päästä vapaaksi. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nVartija tuli vihaisena tyttöjen huoneeseen jossa Nelly ja Lucy\nodottivat sykkivin sydämin.\n\nKun vartija toi illallista huumasi hän ilokseen, että vanki jo oli\nylhäällä.\n\nNordheim jäi taas yksin.\n\nViimein kuuli hän Nellyn kepeät askeleet. Varovaisesti kosketeltiin\navainta.\n\n\"Arthur\", huusi tyttö.\n\nNordheim huomasi, että tytöllä oli vaatteita käsivarrellaan.\n\n\"Mitä noilla teet\", kysyi hän.\n\n\"Tässä on isän vanha takki ja lakki\", kuiskasi Nelly, \"Sinun täytyy\npukea nämät yllesi jotta vahdit luulevat sinut isäksi.\"\n\nNordheim oli liikutettu tytön kekseliäisyydestä.\n\n\"Tule nyt, Arthur\", kuiskasi Nelly lukiten oven.\n\n\"Kiiruhda Arthur, minä tulen heti jälessä.\"\n\nNordheim nosti ylös takin kauluksen ja painoi lakin syvälle päätiensä\nja kyyristi ulos portista vartioitsevien sotamiesten ohi.\n\n\"Mitä mahtaa vartija puuhata\", virkkoi toinen miehistä, \"hän taas meni\nulos.\"\n\n\"Menikö isä ulos\", kysyi Nelly.\n\n\"Hän meni juuri tuonnepäin.\"\n\n\"Kiitos\", lausui tyttö ja juoksi perässä. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin olivat vartija ja lääkäri tulleet Nordheimin huoneeseen.\n\n\"Herra Nordheim, täällä on lääkäri, hän tahtoo vielä kerran tarkastaa\njosko olette terve -- oletteko valveilla?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Hän taitaa jo nukkua\", huomautti lääkäri mennen sängyn luo.\n\n\"Mutta mitä\", sopersi vartija, \"sänkyhän on aivan tyhjä.\"\n\nHän valaisi lampulla tuolin, lattian ja vähän väliä sängyn.\n\n\"Herra Nordheim\", toisti hän lukemattomia kertoja, mutta ei vastausta.\n\n\"Varjele uneksunko -- vai olenko valveilla\", huusi hämmästynyt vartija.\n\"Ovihan oli lukossa -- häkki ikkunan takana on eheä!\"\n\n\"Hän on karannut\"! keskeytti lääkäri. \"Tulkaa, mennään heti, ehkä vahti\nvoi antaa jotakin tietoja.\"\n\nMolemmat syöksyivät ulos.\n\nOven takana joka vei vartijan asuntoon, pysähtyi vanhus äkkiä.\n\n\"Silmänräpäys\", tokasi hän lääkärille ja juoksi huoneeseensa, otti\nrevolverin seinältä ja meni taas lääkärin luo.\n\n\"Oletteko nähnyt kenenkään menevän tästä\", kysyi vartija sotamiehiltä.\n\n\"Meni tästä mies, jonka luulimme teiksi\", kertoi toinen sotamiehistä.\n\"Hänellä oli yllään samanlainen takki ja lakki kun on teilläkin,\nja siitä ei ole kun pari minuuttia kun hän meni portista. Teidän\ntyttärenne juoksi jälessä!\"\n\nVartija ei enää kuullut viimeisiä sanoja vaan lähti juoksemaan ulos\nportista miehien osoittamaan suuntaan. -- -- --\n\nSillä välin auttoi Nelly Nordheimia pakenemisessa.\n\n\"Tule tänne Arthur\", huusi Nelly iloissaan. \"Täällä on korkea\nsantaläjä, voit astua sen päälle ja sitten kiivetä yli muurin.\"\n\nTyttö otti takin ja lakin pois ja alkoi lähteä kotiinpäin.\n\nSamassa valaisi kirkas velo heidät molemmat.\n\nValo tuli lyhdystä jota vartija piti kädessään ja hänen takanaan\ntulivat sotamiehet juosten.\n\n\"He, ha, täällä ollaan\", änkytti vartija riemuissaan. \"Tule tänne heti!\"\n\nNordheim aikoi heittää vanhan vartijan kumoon, mutta silloin ojensi\nukko revolverinsa -- pamaus kuului -- ja pamausta seurasi naisen huuto.\n\nKauhistuksella näki vartija jonkun kaatuvan hänen jalkoihinsa.\n\nMutta se oli jo myöhäistä, kuula oli osunut -- verissään makasi Nelly\nisän jaloissa.\n\nJa ennenkuin hän tointui hämmästyksestään oli Nordheim jo paennut.\n\n\"Nelly, -- oletko se todellakin sinä?\" valitti isä rauhatonna.\n\nNyt vasta tuli melu suureen taloon. Joka taholta juoksi tummia varjoja.\nHe olivat heränneet revolverin pamauksesta.\n\nMutta yli kaiken melun kuului herkiämätöin naisen ääni.\n\nSe oli Lucy joka myös oli tullut ulos ja nyt näki kuolevasti\nhaavoittuneen siskonsa.\n\nLääkäri astui nuoren tytön viereen. Heti ensimäinen silmäys näytti,\nettä ihmisapu on turhaa.\n\nMiehet kantoivat tytön huoneeseen ja Lucy seurasi itkien vieressä.\n\nVanha isä kulki surusaaton jälessä. Pakenevan vangin sijasta oli hän\nampunut oman tyttärensä, rakkaan Nellynsä.\n\nHirveätä! Sanomatonta! \"Kuolen mielelläni, rakas isä\", kuiskasi\nNelly. \"Älkää surko minua. Se oli minun rangaistukseni koska vapautin\nArthurin!\"\n\n\"Mitä\", huusi vanhus, \"sinäkö päästit ilkiön vankilasta. Oi, nyt kaikki\nselkiää minulle -- kaikki!\"\n\n\"Minä olen siihen myöskin syyllinen\", jatkoi Lucy. \"Älä yksin ota\nkaikkea päällesi, Nelly -- minä myös olen ollut apuna.\"\n\nVanha ukko taivutti harmaan päänsä alas.\n\n\"Sano Nelly yksi ainoa asia\", pyysi hän väräjävällä äänellä,\n\"Minkätähden teit sen? Olihan hän rikoksentekijä, joka oli ansainnut\ntämän rangaistuksen.\"\n\n\"Minä en usko häntä syylliseksi\", kaikui Nellyn vaaleilta huulilta.\n\"Rakastin häntä -- hän vastasi minun rakkauteeni; jos minun täytyy\nkuolla, rakas isäni, olen kuitenkin niin onnellinen. Arthur on vapaana\nja nyt voi hän näyttää syyttömyytensä.\"\n\n\"Poloinen, -- lapsi rukka\", nyyhkytti isä. \"Oi siihen on syynä myös\nminun vaitioloni. En ole kertonut sinulle mikä tiikeri ihmisen haamussa\nhän on. -- Hän on pettänyt sinua.\"\n\n\"Isä, ota takaisin sanasi\", sammalsi kuoleva. \"Arthur on syytön! --\nTaivas, en voi kuolla rauhassa -- isä -- rakas isä, sano minulle\nainoastaan yksi asia, onko Arthur todellakin pahantekijä?\"\n\n\"Sanoin täyden toden, Nelly\", vastasi ukko kumisevalla äänellä. \"Oi,\nlapsi raukka, -- olet joutunut sellaisen ilkiön uhriksi.\"\n\nKuoleva veti sisarensa viereensä.\n\n\"Minunko olisi täytynyt vihata häntä\", kuiskasi Nelly hiljaa, \"sitä\nen voinut. Rakastin syvästi häntä. Ja vaikka hän olisikin ollut\npahantekijä, ei -- en sittenkään olisi ollut hänelle kovasydäminen. Ja\nminkätähden, -- sitä en tiedä itsekään -- mutta luulen, Lucy, hänen\nsilmiensä loiste -- Arthurin silmäin liekki oli vetovoimana jota en\nvoinut vastustaa, en voinut muuta, minun täytyi häntä rakastaa. Nyt on\nhän vapaa -- Viekää hänelle viimeinen tervehdykseni -- ja sanokaa, että\nolen vahvistanut hänelle lupaamani uskollisuuden, sydänverelläni.\"\n\nLucy huusi täyttä kurkkua. Hänen sydämensä oli haljeta.\n\n\"Isä\", kuiskasi taas kuoleva.\n\nVanha vartija astui sängyn viereen ja katsoi surullisena Nellyä silmiin.\n\n\"Tahdotko antaa anteeksi vaikka päästin hänet\", sanoi nuori tyttönen\ntyöläästi. \"Pyydän sinulta -- pyydän sinulta sitä, älä anna minun\nkuolla ilman.\"\n\n\"Lapseni lapsi rukkani\", kiljasi vanhus tuskissaan. \"Kaikki anteeksi\nsinulle jos Jumala vaan antaisi minun pitää Nellyni.\"\n\n\"Voios hyvin, rakas isä, kiitän sinua\", virkahti Nelly. \"Tule tänne,\nLucy -- voi hyvin -- sano Arthurille että sain anteeksi -- että\nrakastin häntä viimeiseen asti. --\"\n\nViimeinen katse ja kaikki oli loppu -- nuori ihmissydän herkesi\nlyömästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kuin Nellykin veti viimeiset hengähdyksensä, niin\nerään takaa ajavan sotilaan kuula haavoitti Arthur Nordheimin hengen\nvaarallisesti ja hän kuoli vähän ajan kuluttua koviin tuskiinsa.\n\n\n\n\nSADASSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nRyövärien leirissä.\n\n\nJätimme Irmgardin ja Junon leiriin.\n\nUsein kuului vihlovia huutoja ja törkeitä sanoja ja Irmgard huomasi\njoutuneensa eläimellisten ihmisten kynsiin.\n\nMolemmat ryövärit istuivat leirin ulkopuolella kiivaasti keskustellen.\n\n\"Neekeri, joka on rouvan mukana, on oikea pässinpää\", tokasi Jimmy\nhetken kuluttua.\n\n\"Hän saa kiittää rouvaa etten ampunut oitis häntä\", mutisi toinen.\n\n\"Huomenna hän hirtetään\", vastasi Jimmy. \"Kapteeni ei kärsi neekereitä.\"\n\nKoko ajan makasi Juno liikahtamatta kuunnellen keskustelua. Hän olisi\nmennyt auttamaan Irmgardia vaan oli itse yhtä kovin sidottu.\n\nYö jo lähestyi. Miehet vielä koittivat remmejä joilla Juno oli sidottu.\n\n\"Iloitse neekeri, huomenna sinut jalat ylöspäin ilmaan ripustetaan\",\nhuusi joku.\n\n\"Onko hän vaan lujasti kiinni?\", kysyi toinen.\n\n\"Hän ei voi sormeakaan liikuttaa\", oli vastaus.\n\nTulet sammutettiin ja pian kuului raskaita kuorsauksia. He nukkuivat.\n\nKun Juno huomasi ettei kukaan liikahtanutkaan, kokosi hän kaikki\nvoimansa vapautuakseen.\n\nTurhaan -- remmit ei auenneet.\n\nVielä toisen kerran hän yritti, sekin turhaan.\n\nKolmannella kerralla huomasi hän maassa terävän kiven ja alkoi hangata\nnuoraa vasten kiveä.\n\nParin tunnin kuluttua oli nuora jo niin kulunut, että hän voimakkaalla\npotkauksella sai sen poikki ja pääsi ylös.\n\nJuno kuunteli, kaikkialla oli hiljaista.\n\nKuin henki kiisi hän ohi ryövärien leiriin, Irmgardin luo.\n\n\"Rouva\", kuiskasi Juno.\n\nIrmgard hypähti kiireesti ylös, hän luuli näkevänsä unta, sillä illalla\njäi Juno sidottuna maahan makaamaan.\n\nJuno juoksi hakemaan laitumelta hevosta, jolla voisivat paeta. Mutta\nsamassa äkkäsikin hän vahdin joka istui mättäällä hevosia vartioimassa.\n\nHän tarttui vahtia kurkusta kiinni ja voimatonna kaatui mies maahan.\nSitten tuppasi hän suun täyteen heiniä jotta se ei saanut huudettua.\nJa nyt juoksi hän takaisin Irmgardin luo. Irmgard värisi pelosta että\nhevoset ilmoittaisivat äänensä ja silloin oli hukka käsissä.\n\nJuno latasi kiväärinsä jonka hän oli löytänyt ja ottanut mukaansa.\n\nSamassa suhahti kuula pakenevien pään yli -- leiristä kuului hirveätä\nmelua.\n\nMutta pian katosivat ratsastajat pimeyteen. -- -- --\n\nLeirissä vallitsi mitä suurin epäjärjestys ja pakenevia lähdettiin\ntakaa-ajamaan. -- -- --\n\n\n\n\nSADASKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nEuropaan.\n\n\nPimeänä, kylmänä joulukuun aamuna saapui soma ekipaasi pitkin\nNew-Yorkin satamaa ja pysähtyi rannalle.\n\nVaunuista astui kaksi naista ja komea herra jotka heti tunnemme, he\nolivat Irmgard, Mary ja poliisipäällikkö Rogers.\n\nHitaasti astuivat he laivan kannelle johtavia rappusia ylös, siellä\nseisoi Juno ja Schöller.\n\nIrmgard löi kätensä Maryn kaulaan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä\nsillä hänen piti nyt sanoa hyvästi rakkaalle ystävälleen.\n\n\"Nyt on eron hetki tullut, kallis Mary\", kuiskasi Irmgard, -- \"mutta\nminä tulen takaisin ja sitten olemme yhdessä taas pitkän aikaa.\"\n\nMary nyyhkytti, hänen sydämensä oli haljeta.\n\n\"Voi hyvin Rogers, -- suojele kallista Irmgardiani\", sammalsi Mary\nlähtien laivasta.\n\nLaiva lähti rannasta, Irmgard seisoi kannella heiluttaen nenäliinaansa\nhyvästiksi Marylle. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjatuksen nopeudella riennämme eteenpäin yli maiden ja lumipeitteisten\nkukkulain, jossa majesteetillisen ylpeänä kohoo Hohensteinin uhkea\nlinna.\n\nKylmä pakkanen oli jäädyttänyt suuret jääpuikot linnan ikkunoihin. Vaan\nkylmyys ei kuitenkaan päässyt tunkeutumaan sisäpuolelle jossa vanha\nkreivi Hohenstein asui Liddyn, hänen tyttärensä tyttären kanssa.\n\nHarmaahapsinen vanhus piti tyttöä sylissään näyttäen hälle ikkunoissa\nriippuvia jääpuikkoja.\n\nSitten jatkoi hän kertomusta äidistä, kertomusta josta. Liddy paljon\npiti ja iso-isän täytyi useasti sitä kertoa.\n\nKun pieni tyttönen sai kuulla äitinsä kotiin tulosta, ei hänen ilollaan\nenää ollut rajoja.\n\nKreivin yhä kertoessa astui vanha Johan huoneeseen antaen kirjeen\nkreiville.\n\nKiireesti aukaisi hän sen ja mikä riemu -- hänen silmänsä yhä lepäsivät\nkirjeessä. -- Ei -- mitään epäilyksiä, se oli hänen rakkaan tyttärensä\nkirjoitusta.\n\n\"Oi taivas, kiitän sinua\", kuiskasi kreivi liikutettuna.\n\nYhä hän vaan silmäili kirjettä. Äkkiä pääsi kimakka huuto hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Minun Irmgardini ryövärien kynsissä.\"\n\nMitä tuli hänen tehdä? Itsekö matkustaa Amerikaan ja antaa lunnaat\nryöväreille?\n\nMahdottomassa epätoivossaan muisti hän poliisipäällikkö Rogersin.\n\nTuo jalo mies joka niin monasti oli suojellut Irmgardia, hän oli\nainoa joka nytkin voisi häntä auttaa. Hänellehän pitäisi lähettää\nlunastusrahat ja hän kyllä toimittaisi niin, että Irmgard pääsee\nvapaaksi. --\n\nNeljännestunnin kuluttua ratsasti Ernst täyttä laukkaa kaupunkiin.\n\nHänen piti lähettää sähkösanoma Rogersille New-Yorkiin.\n\nLevottomana odotti vanhus Ernstin tuloa.\n\nViimeinkin saapui odotettu vieras.\n\n\"Tuliko sähkösanoma poliisin käsiin?\", kysäsi aatelismies kiivaasti.\n\n\"Ei, armollinen herra, tässä on vastaus\", läähätti Ernst suuret\nhikipisarat otsalla huolimatta kylmästä pakkasesta.\n\nHän aukaisi kuoren ja luki:\n\n\"Sähkösanoma poliisi päällikkö Rogersille perille saattamaton. Osoite\nei ole New-Yorkiin.\"\n\n\"Oi Jumalani, sekin puuttuu\", valitti vanhus. \"Kaikkivaltias, kenenkä\npuoleen käännyn jos tämä ainoa johon voisin luottaa ei ole saatavissa!\"\n\n\"Antakaa minulle vaan sähkösanoma, armollinen kreivi\", pyysi uskollinen\npalvelija. \"Vaikka minun täytyisi koko yönkin ratsastaa, teen sen\nkuitenkin ilolla.\"\n\nLiikutettuna jätti kreivi paperin tallimestarille, joka muutaman\nminuutin kuluttua jo oli matkalla.\n\n\n\n\nSADASYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nKotiin tulo.\n\n\nHiljaisessa M. kaupungissa oli tänään suuri liike. Purevan kylmästä\npakkasesta huolimatta kiiruhti vikkeliä olentoja sinne tänne.\nLähikylien asukkaatkin olivat tulleet kaupunkiin ostoksille, ja\nminkätähden tämä tavaton liike? Ainoastaan yksi silmäys ilosta\nsäteileviin lasten kasvoihin antoi heti selvän vastauksen. Tänä\npäivänähän oli autuas joulu-ilta, ilon ja rakkauden juhla, lasten\nonnellisin päivä, jotka kärsimättöminä odottivat joulu-illan yllätyksiä.\n\nMyöskin rautatiellä tekeytyi ilo huomattavaksi. Siellä vallitsi iloinen\nkiireys. Moni talonpoika joka matkusti kaupunkiin pysähtyi ihmeissään\nkatselemaan.\n\nMutta me tunnemme taas mustan olennon kuskipenkillä, se oli oivallinen\nJuno. Tunnemme myöskin miehen hänen rinnallaan, iloisen Schöllerin.\n\nMutta myöskin henkilöt vaunuissa kuurien sisällä ovat tunnettuja.\nPitkä, komea mies oli Rogers -- hänen rinnallaan hento naisolento, --\nkukahan hän? -- Siinä Irmgard, joka monen vuoden perästä jälleen saapuu\nkotiinsa. Ja tänä iltana tahtoi hän heittäytyä isänsä syliin.\n\nOnnellinen hymy nousi Irmgardin huulille.\n\n\"Oi kotini -- rakas kotini\", kuiskasi hän hiljaa.\n\nIrmgard tarkasteli vanhan linnan muhkeita muureja, hän näki jo linnaan\nvievät rautaportit.\n\nAutiona ja synkkänä muisti hän linnan, eihän kukaan tietänyt, että hän\nnyt tuli kotiin.\n\nLähemmäksi, yhä lähemmäksi kulkivat vaunut, jo näki Irmgard linnan\nporttien seisovan auki. Vielä muutama silmänräpäys ja hevoset ravasivat\nlinnan pihalle.\n\n\"Kreivinna on tullut kotiin, -- tänään joulu-iltana on hän\nkäsittämättömällä tavalla tullut kotiin\", kaikui jokaisen huulilta.\n\nKreivi Hohenstein kuuli melun ylös ja vilkasi ulos ikkunasta nähdäkseen\nmikä sen synnytti.\n\nVaan ennenkuin hän ehtikään ikkunaan aukaistiin ovi -- pitkä mies astui\nyli kynnyksen.\n\nKreivi oli vähällä pyörtyä, lattia ihan tärisi hänen jalkainsa alla.\nSillä mies oli poliisipäällikkö Rogers -- Irmgardin jalo suojelia. --\n\n\"Oi taivas, mikä toi teidät tänne?\" huusi hän.\n\n\"Tuon teille iloisia uutisia\", toimitti Rogers. \"Tyttärenne on jo\naikoja ollut vapaana --\"\n\n\"Vapaana minun lapseni. Kaikkivaltias saakoon kiitokset!\" sammalsi ukko\nkyynelsilmin. \"Mutta missä on Irmgardini? Sanokaa Rogers, kaipaan häntä\n-- tahdon hänen: luoksensa --\"\n\n\"Hän ei ole kaukana\", vastasi poliisipäällikkö.\n\n\"Sinä kaikkivaltias taivaan Isä, kuinka voisinkaan kiittää sinun\nhyvyyttäsi\", huusi vanha aateli kyynelien tukahuttamalla äänellä.\n\nOvi taaskin avautui ja sisään astui mustasti puettu nuorehko olento,\njoka rukoillen ojensi kätensä kohti kreiviä.\n\n\"Isäni\", kuului lempeä ääni, \"rakas isäni -- anna anteeksi.\"\n\n\"Irmgard, lapseni\", sammalsi vanhus. \"Minulla ei ote sinulle mitään\nanteeksi annettavaa -- vaan anna sinä minulle -- anna anteeksi että\najoin sinun kylmään talviyöhön -- oi, kuinka monasti olen sitä katunut\n-- Irmgard, rakas lapseni, vielä viimeinkin saan sinut!\"\n\nIrmgard polvistui isänsä eteen.\n\n\"Irmgard, rakas lapseni, paikkasi ei ole jaloissani, vaan sinun\npaikkasi on sydämessäni\", puhui kreivi. -- --\n\n\"Ei isä, anna minun polvillani pyytää anteeksi kaikki ne surut ja\nhuolet joita olen sinulle saattanut\", vastasi Irmgard suudellen isänsä\nkättä.\n\nKäsi kädessä menivät he seuraavaan huoneeseen. Siellä seisoi Rogers\najatuksissaan katsellen ulos ikkunasta.\n\n\"Herra Rogers\", huusi kreivi, \"kuinka voisinkaan teitä kyllin kiittää.\"\n\n\"Olen saanut jo palkkani\", vastasi poliisipäällikkö tyynesti. \"Sillä\nilo saattaa Irmgard teille on ollut parhain toivomukseni.\"\n\n\"Tule tänne, uskollinen Juno\", äkkäsi taas kreivi, \"kiitokset kaikesta\nmitä olet Irmgardille tehnyt, milloinkaan en sinua unohda.\"\n\nSilloin loppui Junon maltillisuus. Nyyhkyttäen lankesi hän kreivin\njalkoihin.\n\n\"Mutia nouse ylös Juno\", huusi Irmgard puoliksi nauraen puoleksi itkien.\n\n\"Antakaa minun palvella rouvaani, enempää en pyydä\", pyysi uskollinen\npalvelija. \"Ainoastaan hänen luonaan minä viihdyn ja jos en häntä saa\nnähdä täytyy minun kuolla. Niin kauvan kun olen rouvani luona ei minun\ntarvitse nähdä kylmää eikä nälkää.\"\n\n\"Hyvä, sinä saat olla hänen luonaan\", vastasi kreivi liikutettuna.\n\"Vaan palvelijana ei sinun tarvitse olla. Toisella tavalla olen\npalkitseva palveluksesi. Vaikka täällä nyt on kylmä ja pyryttää ei\nsinun silti tarvitse olla peloissasi, sillä pian tulee lämmin ja kaunis\nkevät, yhtä lämmin kuin sinun kotimaassasikin.\"\n\n\"Mitä\", tokasi Juno ihastuksissaan, \"tuleeko täälläkin kuten\nAmerikassa? Schöller sanoi täällä olevan lunta kaiket vuodet.\"\n\n\"Se oli vaan Schöllerin piloja, rakas Juno\", sanoi Irmgard hymyillen.\n\"Muutaman kuukauden kuluttua tulee lämmin ja kaunis.\"\n\n\n\n\nSADASKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nAutuas ilta.\n\n\nPaljon suuria joulukuusia oli siinä huoneessa johon kreivi oli\nvetäytynyt.\n\nKuumat kyyneleet vierivät pitkin ukon poskia, ja rukouksessa kääntyi\nhän kaikkivaltiaan puolen, joka oli antanut hänelle tyttärensä jälleen.\n-- -- -- --\n\nVärisevin käsin otti vanhus esiin lahjat, jotka hän oli Irmgardia\nvarten valmistanut.\n\nArvokkaan näköisenä seisoi palvelija salin nurkassa ja katseli kreivin\nhommia.\n\nJa ainoastaan sormen viittaus, sytytti hän joulukuusen.\n\n\"Isäni, rakas isäni\", nyyhkytti Irmgard, \"kuinka onnellinen olenkaan\nkun taas niin monen vuoden perästä saan: viettää joulua omassa\nkodissani.\"\n\n\"Sinä et suinkaan voi olla onnellisempi kuin minäkään, rakas lapseni!\"\nvastasi kreivi syleillen tytärtään. \"Unohda kaikki surun päivät, nyt on\nonni vanhassa linnassa ja jos Jumala suo on se aina oleva.\"\n\n\"Oi, tuo ihana joulukuusi\", kuiskasi Irmgard kyynelien tukahuttamana.\n\"Kuinka monta vuotta olenkaan tätä kaivannut --.\"\n\nOnnellinen ei ensinkään huomannut että Rogers hiljaa hiipien oli tullut\nsamaan huoneeseen.\n\nHän seisoi hiljaa ja tyynenä, liikutuksella katsellen ilon nuorentamaa\nkreiviä, ja samoin Irmgardia, jonka poskilla heloitti punaiset ruusut.\n\nÄkkiä kirkasi Irmgard, hän huomasi poliisin läsnä olon.\n\nKreivi Hohenstein juoksi tyttärensä jalon suojelijaa luo ja talutti\nhänet juhlallisesti katetun pöydän ääreen.\n\n\"Tänään saatte viettää saksalaiseen tapaan joulu-iltaa meillä\", lausui\nkreivi riemuissaan. \"Vastaan ottakaa ne halpa-arvoiset lahjat, jotka\ntahdon teille antaa.\"\n\n\"Mutta herra kreivi, kuinka voin niitä ottaa\", vastasi Rogers laimeasti\nkun kreivi johti hänet tavaroilla täytetyn pöydän luo. \"Herttaisin,\nsydämellisin kiitokseni.\"\n\n\"Minun tulisi kiittää teitä\", virkkoi taas kreivi palavasti. \"Minä\npäinvastoin olen iloinen kun saan antaa teille jotakin sillä rakastan\nteitä kuin omaa poikaani.\"\n\nNäin sanoen sulki yllätetty kreivi poliisin syliinsä. Irmgard ei\nensinkään kuunnellut keskustelua. Missä leijailivat hänen ajatuksensa?\n-- Etäällä -- kaukana.\n\nHän muisteli Liddyä. Pienen tytön kuva muodostui aivan hänen silmäinsä\neteen.\n\n\"Liddy, pieni rakkaani, missä hän nyt on?\" kuiskasi hän hiljaa.\n\nÄiti raukka tahtoi todellisesti nähdä lapsensa. Nyyhkyttäen peitti\nhän kasvot käsiinsä, tänään, jouluiltana, tahtoi hän sivuuttaa kaikki\nsurulliset ajatukset, tänään tahtoi hän kuulua rakkaalle isällensä. --\n\nHän antoi kätensä vaipua ja katsoi vielä kerran sitä paikkaa, jossa oli\nnähnyt Liddynsä utukuvan.\n\n\"Äiti -- rakas äiti, oletko viimeinkin tullut?\" kuului vieno lapsen\nääni läpi salin.\n\nKaksi pehmoista kättä kietoutui äidin kaulaan. Irmgard luuli ainoastaan\nnäkevänsä autuasta unta.\n\n\"Mutta äiti, sinähän olet niin hiljaa, -- minä olen sinun luonasi. --\nLiddysi --\" kaikui vielä kerran läpi hiljaisuuden.\n\nTuskainen riemun huuto pääsi äidin rinnasta.\n\n\"Isä\", huusi Irmgard kovasti, \"olenko valveilla vai uneksinko? --\nEi, valveilla olen! -- Minulla on lapseni -- Liddy -- armas, rakkain\nLiddyni!\"\n\n\"Äiti, äiti\", riemuitsi lapsi.\n\nKreivi ja Rogers väistyivät taaksepäin. Kyynelsilmin katselivat he\nonnellista äitiä, joka syleillen lastansa pusersi häntä rintaansa\nvasten.\n\n\"Isä, hyvä isä\", huusi taas Irmgard, \"sano onko se totta että minulla\njälleen on Liddyni?\"\n\n\"Se ei ole unta, rakas lapseni\", vastasi kreivi Hohenstein. \"Sinulla\non Liddy sylissäsi. Kun etsin sinua kaikkialta, johti Kaikkivaltias\nminut Liddyn luo. Löysin hänet farmari Miltonin luota, joka hellällä\nrakkaudella oli lasta hoitanut. Suruni vähän laimeni kun löysin Liddyn.\nOtin hänet mukaani Saksaan ja sitten sain kuulla tyttäreni vielä\nelävän.\"\n\n\"Eversti setä\", huusi Liddy, everstisetä, mistä sinä tulet? Eikö totta\nsinä toit äidin kotiin?\n\nEversti ei vastannut, hän katseli vaan Irmgardia joka kyyneleet\nsilmissä tarkasteli Liddyä.\n\n\"Oi, kuinka olenkaan onnellinen\", virkkoi hän isällensä. \"Niin\nsanomattoman onnellinen, tämä joulu ilta on lahjoittanut minulle\ntakaisin kaikki, sinut, lapseni, rakkaan lapseni -- kaikki, kaikki olen\nsaanut takaisin!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKorkealta linnan tornista lähetti joulukello kimakan äänensä yli\nmetsien ja tasankojen. Lähikylien kellot vastasivat soittaen\njuhlallista messua.\n\nKorkeammalle, aina vaan korkeammalle nousi ääni.\n\nOnnellisessa linnan salissa kaikui:\n\n\"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä\ntahto.\"\n\n\n\n"]