[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXV6dsSske46e3vRxpPiRYYHDgObDumVymlGzd5cL1O4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},232,"Kotikuusen kuiskehia","Hahnsson, Theodolinda",1838,1919,"232-hahnsson-theodolinda-kotikuusen-kuiskehia","232__Hahnsson_Theodolinda__Kotikuusen_kuiskehia",null,"romaani",[],[],"fi",1884,88822,528750,false,17900,[22,23],"Finnish drama -- 19th century","Finnish fiction -- 19th century",[25],"Novels","\"Kotikuusen kuiskehia\" by Theodolinda Hahnsson is a collection of stories and plays written in the late 19th century. The work is characterized by its folk-like narratives and deep connections to Finnish culture and nature. It prominently features characters such as Mikki, a thoughtful young man deeply affected by the expectations of his father, Niemen ukko, and his unwavering love for Lyyli, the embodiment of beauty and grace in their community.  At the start of the story, we are introduced to the Niemen household, where the elderly but wealthy Niemen ukko struggles with his firm patriarchal beliefs and the recent loss of his beloved young wife. He is determined to secure a promising future for his son, Mikki, by marrying him to a wealthy girl, Kaisu, despite the blossoming romance between Mikki and Lyyli, the daughter of a less affluent family. The narrative sets the stage for familial conflict around love, expectations, and social standing as Mikki grapples with his father's desires against his feelings for Lyyli. As the plot unfolds, we see the hardships and triumphs of love within the backdrop of nature and rural life, hinting at deeper themes of class struggle and personal sacrifice. (This is an automatically generated summary.)",[],379,"Kokoelma sisältää kertomuksia, novelleja ja näytelmiä, jotka sijoittuvat 1800-luvun Suomeen. Teksteissä tarkastellaan muun muassa maaseudun elämää, perhesuhteita ja moraalisia valintoja. Teos edustaa suomenkielisen kaunokirjallisuuden varhaisvaiheita ja tarjoaa näkymiä entisajan elämänmenoon ja arvomaailmaan.","Theodolinda Hahnssonin 'Kotikuusen kuiskehia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 232. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenberg Europen DP oikolukijat.","KOTIKUUSEN KUISKEHIA\n\nKertoellut\n\nTheodolinda Hahnsson\n\n\n\nEnsimmäisen kerran julkaissut\nG. W. Edlund 1884.\n\nDigitalisoitu kolmannesta painoksesta,\njonka on julkaissut Kustannusosakeyhtiö Otava 1920.\n\n\n\n\n\n\nNämä \"Kotikuusen Kuiskehet\" tuovat terveisiä kirjallisuutemme\nvarhaisilta aamuajoilta. Sellaisina ne varmaan vielä löytävät ystäviä,\njotka ymmärtämyksellä osaavat niitä kuunnella. \"Kansani hyväksi ne\nkirjoitin\", lausui kirjan tekijä kuolinvuoteellaan.\n\nKirja on painettu melkein muuttamattomana toisen painoksen mukaan; vain\nsilmiinpistävimpiä kielellisen kehityksen ja oikeinkirjoituksen y. m.\nvaatimia pieniä korjauksia on hellävaroen tehty.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nI. NOVELLEJA JA KERTOMUKSIA:\n\nKuuselan Kukka\nKaksoisveljekset\nMuistoja Naantalista\nMäkelän Liisu\nHaapakallio\nTorpan tyttö\nPitkänniemen synty\nRikas köyhänäkin\nJuhannusaatto mummon luona\nKöyhäinmajassa\nMitä koski kohisee? Mitä kuuset kuiskailee?\n\nII. NÄYTELMIÄ:\n\nAinoa hetki\nSavonjääkäri\nViinantehtailija\n\n\n\n\nI\n\nNOVELLEJA JA KERTOMUKSIA\n\n\n\n\nKUUSELAN KUKKA.\n\n\n\n\n1. NIEMEN UKKO.\n\n\nPohjois-Suomessa oli meren rannalla kaunis Niemen talo, jota hallitsi\nkuudenkymmenen vuoden vanha ukko. Tämä talo ei ollut iso, mutta sen\nhaltija oli kuitenkin rikas ja mahtava, sillä hän oli uutterasti työtä\ntehnyt, ja erittäinkin oli hän kalanpyynnillä rikastunut, sillä\nkalansaalis oli hyvä, ja ukko lähettikin aina joka vuosi saaliistansa\nmonta veneellistä Ruotsiin, josta sai kiiltävät riksit takaisin.\n\nVanhanpuolisella iällä oli ukko ottanut itsellensä nuoren, kauniin ja\nhempeän vaimon, jota hän paljon rakasti, mutta jolta hän myös paljon\nvaati. Ukko oli aina tottunut olemaan itsevaltaisena hallitsijana\ntalossaan, ja niin tahtoi hän vieläkin olla, vaikka nuori emäntäkin\ntaloon tuli. Hän oli vankka mies sekä ensimmäinen joka työssä; ja koska\nisäntä kävi edellä, ei ollut emännän eikä palkollisten jälkeen jääminen;\nmutta emäntä oli heikko ja tuli liiasta työstä vielä heikommaksi.\nNaapurit kyllä varoittivat isäntää antamasta emännän liioin rasittaa\nitseänsä, mutta silloin vastasi ukko: \"Lapseni (niin nimitti hän\ntavallisesti vaimoansa) annan minä työllä voimiansa vahvistaa, ja\nseuratkaatte muutkin esimerkkiäni.\" Vaan nuori vaimo lakastui, ja pian\ntäytyi isännän saattaa hänen kalpea ruumiinsa hautaan.\n\nValitusta ei kukaan kuullut isännältä, kaikki vain teki hän samassa\nvakavassa järjestyksessä kuin ennen, mutta silloin, kun hän haudalta\npalasi, läksi hän oitis vähäistä kätkyttä kohti, jossa pienokainen\npoikansa makasi. Syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, silmissänsä\nkiilsi jotain oudon näköistä, harvaan putosi muutamia raskaita\nkyyneleitä pojan vuoteelle, ja hän lausui: \"Lapseni, paljon on Jumala\nminulta ottanut, mutta vielä enemmän sinulta. Suloinen, hellä äitisi on\npoissa, jä jäljellä vain kova, jäykkä isä.\" Mutta vuoden vanha lapsi\nkätkyessä hymyili isällensä eikä tietänyt kaipauksesta mitään.\n\nHellällä huolella kasvatti nyt Niemen isäntä poikaansa; rakkautensa tätä\nlasta kohtaan oli suuri, näytti ikäänkuin hän olisi lapsellensa tahtonut\nkahdenkertaisesta osottaa sitä rakkautta, jota ei hän lapsen äidille\nollut näyttänyt.\n\nVuodet vierivät edellensä, ja poikanen, pieni Mikki, kasvoi kauniiksi,\nsoreaksi nuorukaiseksi. Kaikki häntä rakastivat, niin hyvin kylässä kuin\nkotonakin. Luonnoltaan oli hän helläsydäminen, niinkuin äitivainajansa,\nsekä iloinen ja vilkas, mutta useasti hänessä myös havaittiin isänsä\nvakavuutta. Työssä oli Mikki aina isänsä sivulla, ja kun hän pyssy\nolalla meni metsästämään, niin totta hänellä palatessa aina oli enempi\ntaikka vähempi lintuja toisella olallansa. Sama onni oli hänellä myös\nkalanpyynnissä, eikä koko seudussa ollut niin hyvää uimaria kuin Mikki;\nhänpä taisi niinkuin sorsa uppoutua veden alle ja taasen hiljaa\nuiskennella sen pinnalla. Eipä kummaakaan, että kaikki miehet pitivät\nhäntä hyvänä kumppanina, ja tytöille hän oli oikea sydänkäpynen. Tälle\npojallensa koki nyt Niemi koota tavaraa niin paljon kuin mahdollista\noli; hän luuli sillä oikein perustavansa lapsensa onnen.\n\nVähän matkaa Niemeltä oli Kuuselan talo; se oli rakennettu töyräälle,\nvähäisen järven rannalle. Muutamia kivenheittoja talosta oli aukea meri,\nja sen sinertävä pinta pilkoitti sieltä ja täältä tuuhean kuusikon\nlävitse. Tämä talo miellytti Niemen ukkoa, ja hän olisi halusta ostanut\nsen, saadaksensa pojallensa isomman tilan, kun hän kerran oli isännäksi\ntuleva, mutta Kuuselan isäntää ei haluttanut taloansa myydä; hän oli\nhyvissä varoissa, niinkuin Niemen ukkokin, niin ettei hänen ollut mitään\npakkoa erota talostaan. Mutta Niemi oli nyt kerran saanut sen päähänsä,\nettä nämät talot olivat yhdistettävät, ja hän läksi eräänä päivänä taas\nKuuselaan kauppaa tekemään. Hän korotti hintaa ehtimiseen, vaan viimein\nsanoi Kuusela:\n\n\"Taloni on minulle rakas, enkä siitä luovu, mutta ottakoon poikasi\ntyttäreni vaimoksensa, silloinpa tulevat he kerran molempain talojen\nomistajiksi. Sepä on varsin niinkuin Jumalan säätämä, koska sinulla on\nainoastaan yksi poika ja minulla yksi tytär.\"\n\n\"Hm, en tuota ole vielä ajatellutkaan, koska poikani vasta on 21 vuoden\nvanha, mutta ei saattaisi olla hullumpaa.\"\n\n\"Kaisu meidän on hyvä lapsi, vaikka hän on vähän jolsa muodoltaan\",\nsanoi Kuusela, \"ja pari vuotta hän on myös Mikkiä vanhempi, mutta eipä\ntuo mitään tee.\"\n\n\"Ei teekkään. Täytyypä nyt totuttaa poikaani ajattelemaan omaa\nparastansa\", vastasi Niemen ukko, ja sitte paiskasi hän oikein\nystävällisesti kättä ja läksi kotiapäin kulkemaan. Kotiin tultuansa hän\nsanoi pojallensa:\n\n\"Ei kaupasta tule mitään, Kuusela ei tahdo taloansa myydä, mutta kaunis\non talo, ja jospa se maailmassa olisi poikani oma, sepä vasta olisi\nsopivaa.\"\n\n\"Kylläpä onkin se kaunis talo, niinkuin Niemikin, mutta onhan meillä\ntäällä tarpeeksi tilaa, mitä isä enemmästä huolii.\"\n\n\"Poikani, sinä ehkä joudut naimisiin, enkä silloin vaimoasi tänne tahdo;\nminä vaadin paljoa, tunnen sen, eikä siitä olisi mitään hyvää, että\nasuisimme samassa talossa, ja jos olisit kaukana -- sitä en kestäisi,\nsillä, poikani, vaikka olenkin kova, niin sinä olet kumminkin ainoa,\njonka vuoksi vielä täällä elää tahdon.\"\n\nMikki oli vaiti ja kuunteli tarkasti isäänsä, vaan ukon puhuttua hän\nsanoi: \"Isäni, ei ole minun kiirutta naimisiin, eipä isäkään nuorena\nnainut.\"\n\n\"Siinä ei sinun ole isästäsi esimerkkiä ottaminen; parempi olisi ollut\nja enemmän olisin rakastetun äitivainajasi mieleen taipunut, jos olisin\nnuorempana nainut, ja 'silloinpa seppäkin takoo, kuin rauta on kuumana,\nja rakkaus syämmihin syttyy ain' nuoruuden aikana'\".\n\nMikki katseli kummastuen isäänsä, joka tavallista enemmän oli puhunut,\nja hänkin nyt paremmin rohkeni suoraan jutella isänsä kanssa. Silmänsä\nolivat kirkkaat, kun hän vähän punastuen sanoi: \"Isäni, kun minä otan\nvaimon itselleni, niin pitää teidän olla hänellekin isänä, niinkuin\nminulle; hän hellii teitä niin, kuin olisitte hänen oma isänsä, ettekä\nvoisi toivoa kenenkään tekevän työt paremmin, kuin hän ne tekee, ja hän\non oleva se kukkanen, joka kotomme kaunistaa. Mikä on teidän kotonne, on\nmyös oleva meidän kotomme, ja vanhoilla päivillänne hän on teitä\nhoitava.\"\n\nNytpä Niemen ukko sai suuret silmät, hän näki ja kuuli, kuinka\ninnokkaasti Mikki puhui, ja aavisti, ettei Mikin sydämmessä ollut kaikki\nvallan entisellään. \"lieneekö Kuuselan Kaisu jo poikaani miellyttänyt?\nSepä olisi hupaista\", ajatteli ukko; vaan samassa hän muisti, miten\nMikki oli vakuuttanut, ettei kukaan talon töitä paremmin tekisi kuin se,\njoka hänelle oli vaimoksi tuleva, ja Kaisu oli vähän kömpelö, ja hidas\n-- eipä se ollut hän. \"Ei\", arveli ukko, \"rakkaudesta vain minua\nkohtaan poikani noin lämpimästi puhui.\"\n\nNiin luuli ukko. Jos hän olisi tehnyt yhden ainoan kyselmän pojallensa\ntässä asiassa, niin olisi hän saanut tietää, kuinka hän oli hairahtunut.\nMutta ukko jätti sen asian sillensä, sanoen:\n\n\"Sinun täytyy mennä huomenna aamulla Kuuselaan kuulemaan, joutavatko\nmaanantaiaamuna tulemaan kalamajoille.\"\n\n\"Menen kyllä kernaastikin\", vastasi Mikki iloisesti; vaan ukko katseli\nhäntä tarkasti ja läksi sitte pois mumisten itseksensä: \"Kumma, miten\nhän nytkin tuli iloiseksi, kun Kuuselaisten kanssa kalastamaan mennään,\neikä muita talontyttäriä ole likimaillakaan. Mutta Lyyli -- ei, mitä\nvielä, köyhä tyttörentukka ja minun rikas komea poikani, se ei sovi,\nrikkaan pitää Mikin vaimon olla.\"\n\nNäin ajatteli Niemen ukko ja läksi tuvan takana olevaan kamariinsa,\nluullen, että rikkaus oli hänen lapsensa paras onni.\n\n\n\n\n2. KUUSELAN KUKKA.\n\n\nAurinko paistoi kirkkaasti pyhäaamuna, kun Mikki riensi metsän läpi\nKuuselaan vievää pientä polkua pitkin. Metsä oli kaunis; aamukaste\nkimmelsi kuusen oksilla, tuhansia lintuja lauleli metsässä. Polkua\nkatkaisivat aina välimmiten pienet iloisesti lirisevät merenjuovat,\njoiden poikki oli muutamista pölkyistä tehty siltoja, mutta Mikki ei\nsiltojen yli mennyt, vaan hyppäsi kiveltä kivelle ja pääsi niin noitten\nporisevien juovien poikki; häntä vielä lapsetti, ja iloisena hän riensi\nKuuselaa kohti. Tultuansa sinne hän meni tupaan, jossa Kuuselan väki\njuuri oli eineellä; isäntä itse istui pöydän päässä, ja häntä vastapäätä\nistui Kaisu, mutta isäntä nousi heti, sanoen iloisesti:\n\n\"Hyvää huomenta, naapuri! Mitäs nyt kuuluu? Kaisu, mene tuomaan\noluthaarikka ja tarjoo meidän nuorelle naapurillemme.\"\n\nKaisu nousi punastuen ja meni mielihyvillään kotikaljaa tuomaan sorealle\nMikille, mutta Mikki sanoi: \"Ei, istukaa rauhassa, minulla vain oli\nvähäisen asiaa, sillä nytpä alkaa kalansaalis, ja me puolestamme olemme\nvalmiit huomenna menemään merelle, jos teidän vain sopii tulla.\"\n\n\"Kyllä me tulemme\", vastasi Kuusela, \"mutta, Kaisu, kraatarin Lyylin\ntäytyy myös sana saada. Noh naapuri, juoppas nyt meidän Kaisun tekemää\nvaahtoavaa olutta.\"\n\nKaisun vaaleat silmät tirkistelivät mielihyvällä Mikkiä, ihonsa hohti\npunaiselta hänen pellavankarvaisen tukkansakin lävitse, ja hymysuin otti\nhän tarjotun oluthaarikan vastaan, kun Mikki, antaen sen takaisin, sanoi\noluen olleen hyvää.\n\nMikki jätti nyt hyvästi, lausuen: \"Minä menen kraataritädin luo ja\nsamalla kyllä Lyylille vien sanan, että hänen on tuleminen kanssamme\nnuotalle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", vastasi Kuusela, ja Mikki läksi.\n\nHän meni Kuuselasta meren rannalle päin. Iloisena hän kulki, sillä tämä\npolku oli hänelle rakas ja vanha tuttu aina hänen lapsuutensa ajoista.\nNyt hän oli ehtinyt rannalle, jonka reunoja aukean Pohjanlahden aallot\nkastelivat. Rannalta muutaman sylenmitan päässä oli sileällä nurmella\npieni punaiseksi maalattu mökki, jonka vähäistä ruohopihaa kaksi lehevää\npihlajaa varjosi. Näitten pihlajain siimeksessä oli Mikki monta kesäistä\npäivää viettänyt, sillä täällä hän kävi lapsena \"kraataritädin\" luona\nlukemassa.\n\nMökin asukas oli räätälin leski. Hänen miehensä oli eläessään rakentanut\nhuoneen itsellensä Kuuselan maalle ja teki siitä vuokraksi Kuuselalle\nkaikki räätälintyöt, mitä isäntä tarvitsi. Räätäli itse oli jo kauan\nmaannut turpeen alla, vaan leski eli kraataritäti (niin häntä\ntavallisesti mainittiin) asui vielä mökissä ja teki apupäiviä Kuuselaan,\naina kun niitä vaadittiin. Kotonaan hän teki räätälintyötä sekä opetti\nlapsia ja tuli työllään hyvin toimeen.\n\nKraataritädin luona oli Mikkikin käynyt lukemassa, kunnes osasi\naapisensa, katkismuksensa ja piplianhistorian; muuta ei tätikään\ntaitanut. Lomahetkinä Mikki oli saanut vähäisessä ruohopihassa\nleikitellä kraataritädin ainoan tyttären pienen Lyylin kanssa. Tuossapa\noli pihlajain alla samat lavitsat vielä, joilla hän lapsena oli\nkevätiltoina istunut aurinkoa katsellen siksi, että näki mihinkä se\nlevolle meni; ja kun se oli laskenut eikä enää muuta näkynyt kuin\npunertava taivas aukean aaltoilevan meren takana, silloin Mikki huusi\niloisesti:\n\n\"Aurinko nukkuu meressä, minä näin kun se levolle meni.\"\n\nPäivät menivät, viikot joutuivat, vuodet kuluivat, koulunkäynti loppui,\nja Mikki oli sorea nuorukainen, mutta kraataritädin luona kulki hän yhä\nvain.\n\nMikki oli äiditön lapsi, mutta hänen rakastavainen sydämmensä kaipaili\näidin hellimistä, ja täti häntä helli niinkuin äiti, sillä hän oli ollut\nMikin äitivainajan paras ystävä.\n\nMutta Pohjanlahden rantamökissä löytyi toinenkin olento, joka vielä\nvoimakkaammin johdatti Mikin askeleet sinne -- siellä oli silmäpari\nkirkkahampi kuin tyyni merenpinta, siellä oli posket hohtavammat kuin\naamurusko, siellä oli Mikin lapsuuden leikkikumppani, kraataritädin\nkahdeksantoistavuotias sorea Lyyli. Hän oli seudun ihanin neito, ja\nhäntä nimitettiinkin \"Kuuselan Kukaksi.\"\n\nLyyliä nyt pyydettiin nuotalle Kuuselaisten kanssa, ja Mikki oli\niloinen, kun tiesi saavansa viettää monta päivää Lyylin parissa, koska\nNiemen ukolla oli Kuuselan kanssa yhteinen nuotta. Hän riensi portaita\nylös, vaan seisahtui porstuaan, sillä hän kuuli tädin ja Lyylin\nveisaavan:\n\n\"Ne niitun kukat korjat, Ja laiho laaksossa, Niin ylpiät yrttitarhat,\nPuut vihriät verassa, Ne meillen muistuttavat, Suurt' hyvyytt' Jumalan\",\nj. n. e.\n\n\"Niin; paljon, paljon tulee meidän Jumalaa kiittää\", sanoi Mikki\nitseksensä. Hän istui portaille, ja hänen tietämättään vaipuivat hänen\nkätensä ristiin. Maailma tuntui hänestä suloiselta, hänen sydämmensä oli\nonnea täynnä. Kun virsi oli mökissä veisattu, meni Mikki sisälle;\ntäälläkin oli onnellisia ihmisiä.\n\nKraataritäti oli kyllä koetellut maailmaa, hän oli nähnyt päiviä sekä\nkirkkaita että pilvisiä, mutta hän oli näinä päivinä koonnut itsellensä\nhyvän aarteen: tyytyväisen sydämmen ja vahvan luottamuksen Jumalaan;\nvaan Lyyli ei ollut vielä mitään kokenut, ei, hän oli aina vain ollut\nonnellinen. Nyt erittäinkin loisti tyytyväisyys hänen silmistänsä, kun\nhän meni kättelemään ystäväänsä.\n\nMikki sanoi: \"Olen täällä jo vähän aikaa ollut, istuin niin kauan kuin\nveisasitte tuolla portailla ihaellen luonnon kauneutta ja kuunnellen\nteitä.\"\n\n\"Niin, Jumalaa saamme kiittää, joka antaa meidän tervennä nauttia kesän\nkauneutta. Luonto pitääkin nyt häitään, sillä se on juuri täydessä\nmorsiuspuvussaan.\" Näin lausui täti ja läksi kaljaa tuomaan sisälle.\n\n\"Lyyli, koska me häitämme pidämme?\" sanoi Mikki.\n\nLyylin ihanat posket tulivat tulipunaisiksi, ja hän vastasi: \"Siihen on\nvielä pitkät ajat, me olemme nuoret vielä.\"\n\n\"Ei siihen tarvitse olla pitkiä aikoja, minäpä olen jo yhdenkolmatta\nvuoden vanha, saanpa jo mennä naimisiin, ja emäntä meillä tarvitaan.\"\n\n\"Voi Mikki! Kuinka minä isäsi kanssa toimeen tulen? Tuota aina väliin\najattelen, mutta kun ne ajatukset ovat minua vaivanneet, olen jättänyt\nkaikki mietteet toistaiseksi, varmana, että se aika vielä olisi\nkaukana.\"\n\n\"Eipä olekkaan niin. Tiedätkö, isäni sanoi eräänä päivänä minulle, että\nminun pitää toimittaman emäntä taloon eikä jättämän naimista vanhuuden\npäiviksi, niinkuin hän. Silloin, Lyyli, olin sanomaisillani, että\nminulla jo oli morsian, että Kuuselan kaunis kukka oli omani, mutta en\ntiedä, mikä suuni sitoi; isäni on niin kumma, että vaikka tiedänkin\nolevani hänelle rakkaampi kaikkea muuta maailmassa, ja vaikka hän on\nminulle sinua lähinnä kallein, en rohkene sentään paljon koskaan hänelle\nasioistani jutella, ja ellei sinua, pieni lemmittyni, olisi, ja jollei\ntäti olisi äitinä minulle, saisin kyllä kaikki tunteeni tuulelle\ntarjota, kuusikolle kuiskaella. Mutta äidillesi, Lyyli, tahdon\nilmoittaa, että olemme kihloissa.\"\n\nTäti tulikin samassa sisälle, ja Lyyli vaaleni; nyt vasta, kun kihlaus\noli ilmoitettava, tunsi hän, että muutos hänen elämässään oli tapahtuva.\n\n\"Täti,\" sanoi nyt Mikki, \"te olette ollut niinkuin äiti minulle, vaan\nsuokaa anteeksi, olen ollut teille kiittämätön lapsi, sillä minä olen\nomistanut kalleimman tavaranne, olen Lyylin kihlannut!\"\n\nKraataritäti katseli hellästi lapsiaan, lausuen: \"Tuon on äidin silmä jo\nkauan nähnyt. Kun näin teidän kasvavan, silloin näin myös, kuinka\nrakkautenne kasvoi, vaan pelkään, että tämä rakkaus ei onnea teille\ntuota, sillä jos oikein Niemen ukon tunnen, ei hän Lyyliä tahdo\nMikkinsä, silmäteränsä vaimoksi.\"\n\n\"Miksi ei? Rakastanpa minä hänen Mikkiänsä enemmän kuin ketään muuta\nmaailmassa, -- äitini, rakas äitini -- vielä enemmän kuin teitäkin;\nrakastanpa myös hänen kovaa, vaan rehellistä isäänsäkin, ja häntä\ntahtoisin helliä. Kuinka hän saattaisi minulta ryöstää minun onneni?\"\n\n\"Lyylini, sinä et ole vielä maailmaa koettanut; tähän asti olet kulkenut\nkuin kukka kedolla, iloisena, tietämättä, että joka ruusut poimii, sitä\nokaat myös useasti pistävät. Minä kyllä olen tuota miettinyt, mutta\nminun olisi ollut niin mahdotonta teidän rakkauttanne estää, kuin olisi\nollut mahdotonta sanoa, koska se alkunsa sai; sentähden ajattelin: tämä\nvarmaankin on Jumalalta, ja olkoonpa se sitte murheeksi taikka iloksi,\nniin on se parhaaksenne. Mutta Niemen ukko ei tätä suvaitse. Hän\nrakastaa paljon Mikkiä ja luulee, että suuri rikkaus on Mikille parhaan\nonnen tuova, vaan tässä on kyllä hänen rakkautensa joutunut harhatielle,\nitsekkäisyys on sen pilannut. Mitä hän on kerran päähänsä saanut, siitä\nhän ei luovu, vaikka se mitä maksaisi.\n\nÄlä pahastu, Mikki, vaikka näin suoraan puhun; tahdoin vain sanoa sen\ntietääksenne, että ehkä piankin saatte luopua toisistanne. Kukatiesi\nolisi parasta ollut, että jo ennenkin olisin puhunut, vaan pelkäsin,\nettä rakkautenne ehkä olisi vain kiihtynyt vastapintaisuudestani, ja\npäätin jättää neuvoni siksi, kuin itse oman parhaanne ymmärrätte.\"\n\n\"Siinä, täti, oikein teitte; tyhjästä surusta olisivat Lyylin\nkukoistavat posketkin lakastuneet, ja tässä asiassa teen minä, mitä\nsydämmeni vaatii, vaikka maailma nurin kääntyisi. 'Vaikka maailman\nkaiken saisin, en mä sinusta erii, vaikka tavarani kuluttaisin, sinun\nsittenkin perin'\". Näin lauloi Mikki, katsellen ihastuksella\nmorsiantaan.\n\n\"Ei, meidän ei tarvitse toisistamme luopua\", sanoi Lyyli, \"minä en sitä\nvoi uskoa\", mutta siitä huolimatta vieri kyynele toisensa perään hänen\nsilmistänsä, ja täti lausui:\n\n\"Nuoret, taivaallanne on pilviä -- onko ukkosen, rakeen vai sateen\npilviä, sitä emme tiedä, kukatiesi ovat ne ainoastaan hajapilviä, jotka\npian haihtuvat pois, -- mutta mitä ovatkin ja mitä tulleekin, niin\nottakaa nöyryydellä vastaan, kysellen kaikessa Jumalan sanaa ja\nomaatuntoanne, ja jos omatuntokin väärin johdattaa, vie sana kuitenkin\noikealle tielle.\"\n\n\"Kiitoksia, täti, neuvostanne\", vastasi Mikki. \"Mutta minähän olen nyt\nviipynyt, olinpa unhottamaisillani Kuuselan asian, hän pyysi minua\nkutsumaan Lyyliä maanantaina nuotalle.\"\n\n\"Kyllä minä valmis olen\", vastasi Lyyli. \"Voi, jospa tulisi nyt oikein\nkaunis ilma! Silloin meidän olisi hupainen merellä olla. Mutta lähde nyt\njo, Mikki, isäsi ehkä sinua kaipaa.\"\n\n\"Niin kyllä, jääkää nyt Jumalan haltuun\", sanoi Mikki ja läksi kotiin\nkulkemaan.\n\nHän oli nytkin iloinen, hän ei nähnyt uhkaavia pilviä onnensa taivaalla,\nvaan kulki eteenpäin, hyppien purojen ja juovien poikki. Ainoastaan\nmatkan keskivälissä, siinä missä Surmasalmi yhdistää Kuuselan vähäisen\njärven ja Pohjanlahden, täytyi hänen hiljakseen kulkea portaitten yli,\nkoska salmen syvyys ammotti hänen sivullaan; vaan sitte hän riensi taas\nkiireesti polkuja pitkin, kunnes joutui kotiin. Niemen ukko tuli häntä\nvastaan, sanoen: \"Kauan olet viipynyt.\"\n\n\"Niin, minä olin Kuuselassa ja kraataritädillä.\"\n\n\"Hm, oli kai hupainen olo Kuuselassa?\" Ukko katseli terävin silmin\nMikkiä sekä jatkoi: \"Ehkä olet parhaaksi havainnut, että jäisit sinne\nainaiseksi, että ottaisit Kaisun vaimoksesi -- häh?\"\n\n\"Kaisun? Häntä en ikänä ota!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, sinulla ei vielä ole tarpeeksi ikää noita asioita\npäättämään. Ajattele nyt tätä asiaa. Kaisu on hyvä tyttö, ja vaikka ei\nhän ole kaunis, on hän kuitenkin kauniin talon perillinen. En sinua\ntietysti tähän naimiseen pakota, vaikka se olisi mieleni mukainen,\nlöytyypä niitä muitakin rikkaita talontyttäriä.\"\n\nTätä sanoessaan tarkasteli ukko taas Mikkiä, ja mitä hänen silmänsä\nlienevät nähneet, sitä ei tiedä, mutta hänen äänensä kuului karkealta,\nkun hän lausui: \"Niin on laita, mieti asiaa.\"\n\n\n\n\n3. KALAMAJOILLA.\n\n\nKirkkaana paistoi päivä maanantaiaamuna, kun Niemen kalastajat laskivat\nveneensä rannalta. Veneessä istuivat Mikki, piika ja renki. Mikin vankat\nkädet tarttuivat airoihin, ja keveästi kuin vesilintunen järvessä kiiti\nnyt vene meren pinnalla, ja pian se oli joutunut saarelle, jossa Niemen\nsekä Kuuselan kalamajat olivat. Veneestä otettiin nyt eväät ja vietiin\nmajaan.\n\nNäillä merenrannan asukkailla on kaikissa saarissa kalamajat, joissa\nkalastajat asuskelevat niin kauan kuin kalansaalis on hyvä. Huonekaluina\nmajoissa ovat tavallisesti vuoteet ja lavitsat sekä akkunan alla pöytä.\nVuoteet ovat kiinnitetyt seinään toistensa yläpuolelle; niissä on\ntavallisesti olkia, raiti ja vanha ryijy peitteenä, välistä vain vanha\nnuotanrepale raitina, -- mitä milläkin on. Majassa on heillä myös\nvähäinen takka, jossa ruokansa keittävät ja josta lämpimän saavat, sillä\nkalastajat useasti syksyin keväin ovat ulkona roskailmassa, jonka vuoksi\nhe hyvin tarvitsevat, nuotalta tultuaan, majan lämpimän suojan.\n\nNiemen ja Kuuselan kalamajat olivat rinnatusten samassa saaressa, sillä\nheillä oli yhteinen nuotta, jota yhdessä vetivät. Majat olivat sekä\nulko- että sisäpuolelta mitä siisteimpiä.\n\nMikki kuljeskeli rannalla odottaen Kuuselan venettä; jopa se nyt\nnäkyikin. Muutamia hetkiä kului vielä, ja vene oli rannassa. Mikki\nauttoi Kuuselaisia veneestä maalle, ja Kaisu hymyili mielihyvissään\nniin, että olisi saattanut laskea, oliko hänellä vielä kaikki hampaat\ntallella. Kaikki he nyt läksivät Kuuselan majalle. Miehet oikoilivat\nsitte ulkopuolella pihlajain varjossa, ja tytöt menivät päivällistä\ntoimittamaan. Eväät pantiin yhteen ja yhdessä aina syötiin, vaikka\nheillä oli avaramman tilan vuoksi eri majansa.\n\nNämät kalassakäynnit ovat oikein herkkupäiviä merenrannan asukkaille,\nsillä silloinpa heillä on eväänä mitä Pohjan talonpoika parhaana pitää,\nnimittäin leipää, voita, juustoa, viilipiimää ja kalaa.\nVähävaraisemmilta saa kyllä viili kotiin jäädä ja piimä vain mukaan\nviedään, mutta meidän kalastajilla oli pöydällä niin paksua ja venyvää\nviilipiimää, että se ikäänkuin suopa oli lusikasta takaisin\nluiskahtamaisillansa.\n\nSyötyänsä tytöt menivät saarelle kuljeskelemaan. Siellä he taittelivat\nvihdaksia, sillä juhannusaatto oli jo muutaman päivän päästä; siksi\nheidän oli kotiin meneminen, ja kaikilla piti oleman uudet vihdat\nsaunassa juhannusaattona. Tytöt katkoivat oksia, eivätkä huomanneet,\nettä Mikki heitä lähestyi ainoastaan vähän matkan päässä.\n\n\"Tiedättekö\", sanoi Kaisu, \"minä en juhannusaattona näistä ota vihtaa,\nkun kylpemään menen, vaan minä otan yhdeksästä eri puulajista oksan ja\nteen siitä vihdan. Sillä vihdon ja sitte puen itseni oikein siistiksi ja\nmenen vihdallani lakaisemaan polkua, jossa on kolme tienhaaraa.\nSilloinpa näen sulhaseni -- niin sanoi eräs tietäjä, joka täällä tavasta\nkuljeskelee.\"\n\n\"Kylläpä tiedän\", virkkoi Niemen piika Sanna, \"se on tuo mies tuolta\npohjois-Hämeestä. Hän on mainio tietäjä. Minunpa myös tuota täytyy\nkoettaa.\"\n\nMikki, joka kuuli heidän puheensa, ajatteli itseksensä: \"Enpä minä vain\nvastaanne tule\", mutta nyt kuuli hän Kaisun kysyvän: \"Lyyli, tuletko\nsinäkin onneasi koettamaan?\"\n\n\"Eipä minua juuri haluta, mutta kyllä tulen katsomaan, kuinka teidän\nkäy.\"\n\n\"Eipä saakkaan olla monta yhtä aikaa\", vakuutti Sanna, \"mutta Lyyli\npelkää, hän ei uskalla olla yksin tienhaaralla juhannusaattona, se on\nkoko asia se.\"\n\n\"Minäkö pelkäisin?\" lausui Lyyli. \"En pelkääkkään, mutta tuo on\ntaikauskoisuutta. Vaan jos pelkäämisestä puhutte, niin kylläpä minäkin\nleikin vuoksi tuonne saatan mennä lakaisemaan, jotta tomu tuoksuu, niin\nnäette etten pelkää.\"\n\n\"Silloinpa olen varallani\", sanoi Mikki itseksensä; \"että joudun\ntienhaaralle, kun Lyyli tietä lakaisee.\" Nyt meni hän tytöistä vähän\ntoisaalle ja huuhueli heille, ikäänkuin ei hän olisi tietänyt, missä\nolivat. Pian kajahti vastaus saaressa, ja Mikki riensi tyttöjen luokse.\n\n\"Vihtojako nyt teette?\" kysyi hän ja rupesi heille oksia taittamaan. Hän\nkuiskasi Lyylille oksia hänelle antaessansa:\n\n\"Saa nähdä, onko meillä nyt hyvä kalaonni. Isäni on luvannut, että minä\nsaan kaikki rahat, mitkä tänä vuonna kaloista saamme.\"\n\n\"Onpa varmaankin sinulla onni\", kuiskasi Lyyli vastaukseksi, \"näyttääpä\nilta ihanalta, ja meren pinta tyyntyy varsin.\"\n\nNäin oli Mikillä ja Lyylillä aina jotain kuiskailemista toisillensa.\nSannakin jo vähäisen heille ilvehteli, eivätkä Kaisun hampaat enää\nnäkyneet, sillä tuo ainainen hymyily oli huulilta poissa.\n\nIlta tuli, ja kalastajat läksivät merelle; he laskivat nuottansa,\nvetivät apajansa ja saivat kiiltäviä silakoita. Tätä tekoa he tekivät\npuoliyöhön asti. Täällä ei hämärä heitä estänyt työstä, sillä yö on\nvaloisa niinkuin päiväkin; aurinko unohtaa levolle laskea Pohjan\nkauniina kesäyönä.\n\nKun toisen päivän aamu koitti, palasivat kalastajat runsaine saaliineen\nmajoillensa, joissa nyt keitettiin tuoreita kaloja merivedessä ja\npantiin vielä aika voinkönkkä sekaan. Nämät kalat nyt maistuivat\nkalastajille niin hyvältä, kuin ikään paras herkkuruoka ylhäisten\npöydällä. Ruokansa nautittuaan he levittivät nuotan kuivamaan ja menivät\nväsyneinä levolle.\n\nToisena päivänä perattiin sekä suolattiin kalat ja illalla taas mentiin\nnuotalle. Näin kuluivat päivät kalassa ollessa, ja se aamu koitti,\njolloin taas oli palattava kotiin.\n\nKalat ja kapineet kannettiin veneisiin, ja viimein menivät\nkalastajatkin. Vieno myötätuuli liikutteli laineita, ja veneet\npurjeinensa olivat ikäänkuin joutsenet aalloilla.\n\n\n\n\n4. JUHANNUSAATTO.\n\n\nJuhannusaaton aamuna paistoi aurinko kirkkaana, valoisana taivaalla\nkello neljältä, jolloin Sanna, Niemen emäntäpiika, heräsi. Sanna\nkiiruhti askareillensa, jotta iltaan saisi kaikki pöydät ja lavitsat\npuhtaaksi huuhdotuksi. Niemen ukko tuli pihalle, ja nähtyänsä Sannan\ntäydessä työssä, hymyili hän sanoen:\n\n\"Kas noin virkkuna pitää nuoren tytön olla. 'Aamutyö kultaa kukkaroon\nkuljettaa.'\"\n\n\"Hm, lopussa kiitos seisoo. Olenhan minä puolestani koettanut, vaan ei\nole piika emännän verta -- mutta ehkä kyllä kohta tänne jo emäntäkin\ntulee.\" Sanna yskähti ja aikoi puhettansa jatkaa, vaan ikäänkuin olisi\npala jäänyt kurkkuun, niin jäi sanat sanomatta, mutta ukko jatkoi\nsanoen:\n\n\"Niin, kyllä Mikki jo naimaiässä on, eikä häneltä puutu taitoa, muotoa\neikä tavaraa, kylläpä sopii valita paraita talontyttäriä.\" Näin\npuhuttuansa ukko läksi pois. Mutta samassa tuli eräs itsellisakka, joka\nasui Niemen maalla, Sannan luo. Tälle nyt Sanna pakisi:\n\n\"Minä pöllö, joka en sanonut tuolle isännälle, mitä nyt jo kaikki muut\ntietävät, että kraatarin Lyyli on Mikin morsian. Ukko pöyhistelee ja\nylpeilee, mutta ei nyt saakkaan sen parempaa miniää. Mitäs kraatarin\nLyyli on? Ei yhtään parempi kuin piikatyttö; ei hänellä mitään rikkautta\nole.\"\n\n\"Ei, ei yhtään, eikä siitä suinkaan mitään tule. Kyllä kai ukko siitä\nlopun tekee\", vastasi akka.\n\n\"Tekee maarin, kun vaan sen tietää saa, ja kyllä minä sen vielä sanon\",\nmutisi Sanna.\n\n\"Hm, kumma tuo onkin, että Mikki Lyylin ottaa, kun hän kerran köyhään\ntyytyy -- noh, kaunis se nyt on, mutta on niitä muitakin kauniita --\nminä tässä tuonain sanoin miehelleni, että tuo Sanna vasta olisi komea\nemäntä Niemellä, ei yhtään rahaa tarvittaisi. Kaikki talon komennot sinä\nhyvin teet.\"\n\n\"Minä? Mitäs minusta. Mutta kyllä mä sen tiedän, vaikka sen itse sanon,\nettä kyllä minä siinä työt teen kuin Lyylikin.\"\n\n\"No niin, vai ei. Kun muistan sitä kaakkua, jonka sinä leivoit, niin\noikein vesi suuhuni tulee. Onkohan sinulla nyt juhannuskaakku\nleivottuna? Kyllä kai; sinä joka aina olet joutuisa.\"\n\n\"Tottahan nyt jo! Eilen aamulla sentään vasta kalasta kotiin tulin.\nTulkaa nyt, muori, niin saatte kaakun.\" Muori seurasi Sannaa, ja\nsaatuansa kaakun hän pyysi vielä:\n\n\"Tiukkase, Sanna kulta, vähän maitoa tähän kiviastiaan, otin sen\nmukaani, koska ajattelin, että ehkä vähän ripoisi antaa.\" Akka sai, mitä\npyysi, ja meni sitte matkoihinsa.\n\nSanna jäi tuumaamaan, miten Niemen ukolle saisi sanotuksi Mikin\nmorsiamesta, mutta ei kauan ehtinytkään aprikoida, sillä ukko tuli\nsamassa. Sanna nielaisi, yskähti ja jopa jo puhkesi sanoihin: \"Ettepä\ntiedä, isäntä, mitä minä tiedän, että Mikillä on morsian.\"\n\n\"Vai niin, sittepä saan miniän, se hyvä.\"\n\n\"Niin, kyllähän sen kaikki jo tietävät, vaikka ei kukaan ole teille sitä\npuhunut, että Mikki on kihlannut kraatarin Lyylin, mutta tuossa minä sen\nnyt sanon.\"\n\n\"Olisit säästänyt sen siksi, kuin tapaat toisia juoruämmiä, sopisipa\nse puhe jutuksi heille; muut kaikki kyllä ymmärtävät, että Niemen\nMikki saa morsiamen rikkahimmista taloista. Älä toiste tuo juoruja\nminulle pojastani, sillä et siitä makeisia saa. Paremmin minä hänen\ntunnen kuin te juoruämmät.\" Näin lausuttuansa ukko jätti Sannan, joka\nlavitsoita harmissaan vielä kiivaammin huuhtoi, ja läksi oikoisena pois.\n\nUkko meni tuvan perässä olevaan kamariin. Siellä oli leveä keinutuoli,\njohon ukko tavallisesti istui, kun hänellä oli jotain tärkeätä\ntuumattavana, ja niinpä nytkin. Hän keinutti tuolia, jotta lattia\njyskyi, vaan sitä ei hän näkynyt huomaavankaan, sillä häntä kovin\nharmitti, että Mikki oli rakastunut Lyyliin. Hän ei sitä epäillyt enää,\nvaikka ei hän tahtonut muille näyttää, että hän sen uskoi, eikä hän\nsitä ollenkaan kärsinyt, että pojastansa hänelle mitään kanneltiin.\nTuokos nyt oli harmillista, että Mikki oli joutunut juoruämmien\npaneteltavaksi! Ukko tuumasi sinne tänne, miten tämä asia olisi\nautettava, vaan tuumat jäivätkin kesken, kun Mikki astui sisälle. Ukko\nkatseli terävin silmin soreaa poikaansa ja sanoi:\n\n\"Katso, poikani! Tämä talo on hyvä ja kaunis. Huoneitten seinät ovat\nvahvasta hongasta, seutu on ihana, katso, kuinka laineet auringon\nloistossa välkkyvät meressä, ja siellä on kalansaalis hyvä. Niityt\nkasvavat apilaheinää, ja pellot antavat runsaasti jyviä, kun vain Herra\nhallalta varjelee. Tässä talossani olen aina työtä tehnyt ajatellen,\nettä sen kerran perinnöksi jättäisin rakkaalle pojalleni\". Ukko oli\nhetken ääneti, mutta nyt hän jatkoi vakavalla äänellä: \"Yhtä kumminkin\nvaadin sinulta, ennenkuin tämän sinulle annan. Kuuntele tarkasti!\nKunniallinen talontytär pitää sinun taloon emännäksi tuoman, tuosta\nkraatarin tytöstä en minä miniäksi huoli. Se puhe, että sinä olet\nkihlannut Lyylin, on akkojen juorujuttuna; ole sen vuoksi paremmin\nvaroillasi, kun Lyylin seurassa olet.\"\n\n\"Isäni! Lyylin silmät ovat kirkkahammat kuin välkkyvä meri, Lyylin\nposket hohtavammat kuin apilaniitty, ja hänen sydämmensä on parempi, on\nminulle kalliimpi kuin Niemen talo.\"\n\n\"Tyhmä poika, kyllä vielä toisin ajattelet. Muista, että minä en\nsanojani muuta\", sanoi ukko ja läksi pois, paiskaten oven kiinni.\n\nMikki jäi surumielin kamariin, surumielin hän meni päivälliselle, eikä\nmaistunut ruoka; vaan illan tultua hän läksi Kuuselaan päin, mennäksensä\nmuitten nuorten kanssa merelle tervatynnyreitä polttamaan.\n\nMikki kulki alakuloisena eteenpäin. Hän tiesi, ettei isänsä turhaan\nsanoja sanele; mitä hän kerran on päättänyt, siitä ei hän luovu. \"Mutta\nminäkin olen päättänyt\", ajatteli Mikki, \"minä olen perinyt isäni\nluonnon: mitä olen sanonut, sen olen myös tekevä, ja Lyyli on omakseni\ntuleva. Tällä kertaa täytyy isäni tahdostansa luopua. Muutoin olen\nhänelle kyllä kuuliainen, vaan tällä kertaa en. En, vaikka kohta\ntäytyisikin jättää kotoni ja muualta hakea leipääni. Minä ja Lyyli\nosaamme molemmat työtä tehdä.\"\n\nNäin ajatellen Mikki läksi eteenpäin kaunista metsäpolkua, ja surunsa\nhaihtui haihtumistaan, sillä koko luonto hänen ympärillänsä iloitsi.\nLintuset laulelivat iloisesti, tuomet ja pihlajat tuoksuivat. Siellä ja\ntäällä näkyi valkea korkealle leimuavan palavista tervatynnyreistä.\nMikki kiiruhti askeleitansa. Jo näkyi se paikka, jossa polku haaroaa\nkolmelle suunnalle: Niemelle, Kuuselaan ja kraataritädille. Tässä hänen\ntäytyi odottaa Lyyliä. Hän piilotteli pensaan takana ja näki hetken\nkuluttua joukon nuoria tyttöjä tulevan Kuuselasta päin. Näistä hän pian\nerotti sorean Lyylin.\n\nLyyli oli siisteissä kotikutoisissa vaatteissa; ainoastaan\nvaaleanpunainen esiliina, jonka tummanpunaisia silkkinauhoja tuuli\nheilutteli, oli ostettu Kokkolasta. Hänen pitkät ruskeat hiuksensa\nriippuivat kahdessa kauniissa palmikossa, joiden päät myös olivat\ntummanpunaisilla silkkinauhoilla solmitut. Muut olivat melkein samaten\npuetut. Tyttöjen heleä nauru kuului, heillä oli kädessä yhdeksästä\npuunlajista sidotut vihdat, ja näillä oli heidän nyt aikomus lakaista\nkolmihaaraista tietä, sillä silloin olisi sulho tuleva. Sannan ääni\nkuului joukosta, kun hän sanoi:\n\n\"Meneppä nyt Lyyli lakaisemaan, kyllä me sinut onnellisesti tänne olemme\nsaattaneet, mutta saa nähdä, kuka sinua täältä takaisin saattaa.\"\n\nLyyli naurahti sanoen: \"Menkää nyt ja tulkaa vähän ajan päästä takaisin,\nei minua täältä kukaan saata.\" Tytöt menivät, mutta samassa kuului\nrapsahdus heidän takanansa; he katsoivat taaksensa ja näkivät, että\nMikki auttoi Lyyliä ylös maasta. Silloin he kääntyivät takaisin huutaen:\n\"Kuinka nyt kävi?\"\n\n\"Kompastuin polulla olevaan puunjuureen\", vastasi Lyyli, \"eikä nyt\ntullutkaan koko lakaisemisesta mitään. Parasta se olikin.\"\n\n\"Lyyli on tyytyväinen nyt, kun hän Mikin näki\", kuiskasi Sanna\nkumppaneillensa, \"mutta saattepa nähdä, että tuo kompastuminen ei hyvää\ntiedä, joku onnettomuus siitä seuraa.\"\n\nSannan pahat aavistukset vaikuttivat tyttöihin niin, että hekin\nikäänkuin odottivat jotain näkymätöntä pahaa, eikä heitä ketään\nhaluttanut mennä luutinensa tienhaaralle.\n\nMikki oli iloinen, hän ei enää suruansa muistanut, hän ajatteli vaan\nmerelle menoa ja sanoi kääntyen Kuuselan Kaisuun: \"Nyt, Kaisu, lähdemme\nKuuselan isolla veneellä merelle, eikö niin?\"\n\n\"Vaikka vain, kyllähän se hyvin sopii\", vastasi Kaisu.\n\nHe menivät nyt kaikin. Kuuselasta tuli miehiä lisää, ja heidän\nseurassansa oli myös viulunsoittaja. Useita tyhjiä tervatynnyreitä\notettiin mukaan, ja tytöillä oli kaikilla jotain kädessään; mikä kantoi\nkahvipannua, mikä vehnäleipiä, mikä sokuria ja kahvia. Näin he menivät\nrannalle, jossa Lyylin koti oli. Lyyli pyysi heitä odottamaan häntä\nrannalla, koska hän ensin tahtoi vähän poiketa kotiinsa.\n\nJouduttuansa porstuaan, kuuli hän mielestänsä sisältä puhetta. Samassa\naukeni ovi, ja Niemen ukko astui ulos tuvasta. Ukko säikähtyi vähän, kun\nnoin äkkiarvaamatta näki Lyylin edessänsä, mutta samassa nyykähytti hän\nvähän päätänsä Lyylille ja meni. Lyyli läksi sisälle ja näki äitinsä\nitkussa silmin; hän kysyi: \"Mitä, äiti, itkette? Mitä on Niemen ukko\nteille puhunut?\"\n\n\"Lapseni, älä pelästy, minun täytyy sanoa sinulle, mitä hän minulle\npuhui. Hän vakuutti, ettet sinä ikänä Mikkiä saa, tai kukatiesi Mikin,\nmutta ilman Niemen kartanoa, ja mikä vielä pahempi, ilman isän\nsiunausta! Tämä ukko pitää oman päänsä, häntä ei kukaan ihminen muuta.\"\n\n\"Ei ihmiset, mutta Jumala. Äitini, Jumalaan on toivoni, minä odotan\nvaikka kuinka kauan, mutta Mikkiä rakastan aina.\"\n\nÄiti pudisti päätänsä lausuen: \"Suokoon Jumala, että kaikki hyväksi\nmuuttuisi!\"\n\nLyyli läksi nyt rannalla odottavien kumppaniensa luo. Hän oli vaalea,\nkun hän palasi, sen Mikki heti huomasi ja arvasi myös syyn, sillä hän\noli nähnyt isänsä tulevan kraataritädin mökistä ulos. Mutta eipä hän nyt\njoutunut surullisia asioita miettimään, koska vene lykättiin rannalta,\nja oli aika tarttua airoihin. Kun vene oli vähän matkan päähän\nennättänyt, viskattiin palavat tervatynnyrit mereen, jossa niitten valo\nkorkealle leimusi. Viuluniekka soitti iloista marssia, ja nuoret\nsoutivat saarelle, jossa sitten juotiin kahvia, tanssittiin sekä oltiin\nleskisillä ja ruohonäkkisillä. Vielä lopuksi miehet hakkasivat poikki\nnuoria koivuja ja pihlajia, jotka sitte kotona olivat maahan pistettävät\npihalle portaitten viereen, ja tytöt poimivat kukkasia ja lehtiä,\nkoristaaksensa tupain seiniä ja lattioita.\n\nNäin viettää Pohjan nuoriso juhannusyön.\n\n\n\n\n5. LEIKKUUPELLOLLA.\n\n\nKesän kukkaset olivat jo vähenneet, ja kellastuneet vaimot ilmoittivat\nsyksyn tuloa. Raskaina, täysinäisinä seisoivat tähkäpäät Niemen\npellolla. Valmiina sirpillä olivat ne olleet jo pari päivää, mutta\nkaikella työväellä oli kiire, ei saatu leikkaajia; tänä päivänä oli\nkumminkin Niemellä talkoo, nyt oli leikkuu tehtävä. Väkeä kokoontui\nKuuselasta sekä likikylistä.\n\nNiemen ukko meni leikkuuväkensä etupäässä pellolle. Pelto oli ihanalla\nniemellä, jaettuna kauniille saroille, vaan yksi sarka oli toisia\npitempi. Ukko katseli mielihyvällä viljavaa vainioa; se ei ollut suuri,\nmutta kasvu oli vahva ja hyvä; vaan nyt hän näki uhkaavia pilviä\ntaivaalla, ja hänen muotonsa muuttui synkäksi. Kääntyen leikkuuväkeensä\npäin hän sanoi:\n\n\"Kyllä täyttä totta työtä tehdä saatte, jos vain ennätätte viljani\nleikata ennen kuin sade tulee, mutta jos työnne hyvin käy, niin sitä\nenemmän saatte tanssia illalla, eikä myös olutta silloin säästetä. Kyllä\nNiemen ukon tunnette, ei hän sanaansa syö.\"\n\n\"Kyllä!\" huusivat iloisesti kaikki, ainoastaan Mikki ja Lyyli\nkuuntelivat surumielin näitä ukon viimeiseksi sanottuja sanoja. Mutta\nkauan he eivät näitä muistaa joutaneet, sillä ukko lisäsi vielä:\n\n\"Tuo yksi sarka on toisia paljon pitempi. Paraat leikkaajat menkööt\nsille, ja muut noille toisille saroille. Mikki, sinä saat yhdeksi mennä,\näläkä jää muitten jälkeen. Minä olen itse aina ennen ollut väkeni\netupäässä työtä tekemässä, vaan nyt on selkäni vanha ja väsynyt, jonka\nvuoksi poikani saa olla sijassani. Noh, kuka nyt menee Mikin\nkumppaniksi?\"\n\nTalolan Hanna, eräs iso, harteva talontytär, meni oitis saralle, sanoen:\n\"En ole ennenkään juuri jälkeen jäänyt, koetetaanpa nyt sitte, kuinka\ntänä päivänä menestyy.\"\n\nLyyli seisoi heistä vähän matkan päässä, vaan hetkisen kohtelivat hänen\nja Mikin silmäykset toisiansa, ja sanaakaan sanomatta meni myös Lyyli\nsaralle; mutta samassa tuli Sanna sanoen:\n\n\"Mene sinä, Lyyli, joka olet hoikka ja heikko, näille muille saroille,\nminä olen paremmin oppinut Mikin kanssa kilpailemaan.\" Ja naurahtaen hän\njatkoi: \"Ei olekkaan minua suotta Niemellä syötetty; se päältänikin\nnäkyy, ettei minulta voimia puutu.\"\n\nLyyli vähän punastui harmista. Hän oikaisi sorean vartalonsa, vastaten:\n\"Iso voi, paksu painaa, mutta pitkä puolensa pitää.\" Sitte hän alkoi\nvikkelästi sirppiänsä käyttää. Joutuisasti kului työ, sillä ei kellään\nollut aikaa jutella, hikipäässä vain leikattiin.\n\nPäivä oli jo joutunut iltapuolelle, eikä sadetta tullutkaan, pilvet\nolivat kaikki haihtuneet pois. Mielihyvällä katseli Niemi, miten\nkuhilaita aina enentyi pellolle, ja nyt kun hän näki työn jo olevan\nloppupuolella, huusi hän leikkuuväelle:\n\n\"Nyt on aika käydä levähtämään, täällä on olutta, tulkaa juomaan, kyllä\nnyt vähäisen virvoitusta tarvitaan.\"\n\nHaluisesti tulivat leikkaajat, sillä jokaisen selkä oli väsynyt, kun\nolivat puolipäivästä asti lakkaamatta kilpailleet.\n\nNyt juotiin vaahtoavaa kotiolutta, ja ukko, joka oli oikein \"hyvällä\ntuulella\", käski heitä istumaan nurmikolle, sanoen: \"Kohta saamme\nkahvia, istukaamme niin kauan. Eikö täällä nyt kukaan tiedä mitään satua\nkertoa ajanvietteeksi? Tytöt, jutelkaa nyt, tehän aina parahiten satuja\ntunnette, rukkinne rullatkin jo niitä teille hyrisevät.\"\n\nTytöt nauraa hiivistelivät, ja yksi sanoi: \"En minä suinkaan osaa.\"\n\n\"En minäkään muista\", virkkoi toinen. Mutta Lyyli, joka istui vähän\netäämpänä muista, nousi äkkiä ja meni istumaan Niemen ukon lähellä\nolevalle kivelle, lausuen:\n\n\"Minäpä tahdon sadun kertoa; jos ei se ole hupainen, niin ei se ole erin\npitkäkään.\"\n\nLyyli oli aivan vaalea, hänen poskiensa kukoistavat ruusut olivat\nikäänkuin iäksi kadonneet, kun hän alkoi kertoa: \"Oli ennen eräs ihana\nniitty; keskellä niittyä kasvoi suuri, kaunis honka, sen latva ulottui\nkorkealle, sen oksat olivat taajat ja viheriät. Näin seisoi honka kesät\ntalvet myrskyisellä ja kauniilla säällä yhtä viheriänä ja vakavana,\nmutta vihdoin hän sentään rupesi vanhenemaan. Silloin puhkesi hänen\njuureltansa nuori vesa, joka taas kasvoi ihanaksi puuksi ja vanhaa puuta\nkauniimmaksi. Se oli hoikempi, vaan kuitenkin samaa lujaa, vakavaa\nlaatua; ja niittomies antoi heidän olla niittynsä kaunistuksena. Mutta\nmyös nuoren hongan juurella kasvoi puu, vaan se oli pieni koivahainen.\nSe kasvoi nuoren hongan suojassa soreaksi puuksi. Maailma kiitti sen\nleheviä oksia, vaan paras kaikista oli kumminkin, että hän Pohjan\nkylmiltä tuulilta ja päivän polttavalta helteeltä suojeltuna sai kasvaa\nnuoren hongan turvissa. Mutta onni vaihtelee -- vanha honka oli ylpeä,\nhän ei kärsinyt köyhää koivua, vaan sanoi: 'Tuo koivu, miksi se meidän\nturvissamme kasvaa? Se ei meihin kuulu, me olemme honkia ja hän vain\nkoivurenttu, en minä häntä kärsi, istutettakoon hän muitten koivujen\njoukkoon.'\n\nNuori honka ravisteli kaunista latvaansa sanoen: 'Isäni, minä ja koivu\nolemme yhdessä kasvaneet; jos koivu revitään pois, silloin minunkin\njuureni loukkaantuvat, enkä jaksa elää, jollen koivuani suojella saa, ja\njos minä kuolen, niin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saanut, ja pian\nsinun korkea latvasi kaatuu. Anna siis, oi isä, meidän rauhassa elää\nyhdessä!'\n\nMinun satuni on nyt loppunut\", sanoi Lyyli, \"sillä satu ei kerro, mitä\nvanha honka vastasi.\"\n\nHän nousi kiveltä ja meni taas etäämmälle istumaan. Talkooväki oli\nääneti, ikäänkuin he olisivat odottaneet Niemen ukon lausuntoa, sillä he\nolivat kaikin kyllä ymmärtäneet sadun merkityksen. Mutta ukon muoto oli\nsynkkä, ja hän sanoi:\n\n\"Huono satu tuo. Juodaan nyt kahvia ja lopetetaan sitte leikkuu.\"\n\nKahvia juotua hiottiin sirpit ja mentiin taas pellolle. Pian terävät\nsirpit olivat kaataneet lopun viljaa, ja Mikki sekä Lyyli olivat ensiksi\nsaran päässä. Tästä ei Niemi joutunut paremmalle tuulelle, vaan synkkänä\nhän läksi väkensä kanssa Niemen komeaan tupaan, jossa pitkillä pöydillä\nkukkuraiset ruoka-astiat höyrysivät ja haarikoissa vaahtoeli väkevä\nkalja. Ukko meni itse istumaan pöydän päähän, ja muut sovittelivat\nitseänsä sitte vähitellen pöydän ympärille. Pian aleni kukkura\nruoka-astioista ja väheni kalja haarikoista, joita aina välimmiten\ntäytettiin.\n\nRuoalta päästyä otti viulunsoittaja viulunsa, laski sen leukansa alle\nvirittääksensä sitä, eikä pitkä aika kulunutkaan, ennenkuin polskan\niloiset säveleet kutsuivat nuorisoa tanssimaan. Ei tunteneet nuoret,\nettä olivat raskaassa työssä päivän olleet, he tanssivat vain illan\nloppuun asti eivätkä huomanneet, että oli aika kotiin palata.\n\n\n\n\n6. KÖYRIMARKKINOILLA.\n\n\nMarraskuun ensi päivän aamuna löi kello vasta kolme kraataritädin\nhuoneessa, kun Lyyli jo oli vaatteissa. Hän meni ulos, aukaisi alaluhdin\noven, nouti sieltä leipää, juustoa ja voita ja laski ne vähäiseen\nvakkaseen. Sitte hän meni yliluhtiin, jossa hänen vaatteensa olivat, ja\notti arkustansa ison valkoisen villahuivin, jossa oli punakukillinen\nreunus; tämä oli hänen paras huivinsa, ja paras oli nyt päähän pantava,\nsillä tänään oli Kokkolassa köyrimarkkinat. Näistä markkinoista eivät\nannakat ole tietäneet, mutta Kokkolan lähipitäjät kyllä niistä tietävät.\nSilloin menee kaikki nuori väki markkinoille, ja sinne oli nyt Lyylikin\naikeissa lähteä. Kuuselan Kaisu oli luvannut, että Lyyli pääsisi heidän\nhevosellansa markkinoille.\n\nLyyli lukitsi luhdin oven ja meni tupaan; siellä hän pani villahuivin\npäähänsä ja pisti sen leuan alta neulalla kiinni, mutta päät hän sitoi\nvyötärölle. Nyt hän oli valmis lähtemään ja meni, sanoen jäähyväiset\näidillensä, -- ovesta ulos.\n\nSyksy ja talvi taistelivat ulkona, sillä lunta tuli ehtimiseen; Kuuselan\nvanhat kuusetkin olivat valkoisina lumesta. Mutta eipä Lyyli ilmasta\nhuolinut. Iloisena, punaposkisena hän vain riensi eteenpäin, kunnes\njoutui Kuuselaan. Täällä oli jo hevonen valjaissa, ja nyt istuivat Kaisu\nsekä Lyyli rattaille. Kuuselan renkipoika Jaakko, joka oli ajajana,\nistui heidän syliinsä, ja piika sai vielä sijan istuimen takana. Näin he\nnyt läksivät markkinoille. Hitaasti kului matka, sillä lumi tarttui\npyöriin kiinni niin, ettei hevonen jaksanut juosta, mutta vähitellen\nedennyttiin sentään. Eipä ollut enää pitkä Kokkolaan; jopa näkyi\npatruuna Roosin kivimuurin katto, jopa jo koko kaupunkikin. Jaakko\nhuimasi vähän piiskalla hevosta, ja pian he joutuivat määränsä päähän.\n\nKaupungissa oli vilkas väen liike. Maamiehillä ei ollut paljo myytävää\ntavaraa, mutta kauppapuodeissa kulki edestakaisin nuoria tyttöjä ja\npoikia; he kun nyt olivat saaneet vuosipalkkansa, tahtoivat ostaa mitä\nmillekin mieluista oli. Nisuleivänmyyjiä istuskeli joukottain torin\nsyrjällä, ja näitten ympärille kokoontui myös paljo ostajia.\n\nNiemen Mikkikin oli markkinoilla, mutta hän käveli vain kädet taskuissa\npitkin katuja, katsellen ympärillensä, ikäänkuin hän olisi jotakuta\nhakenut. Muutaman hetken kuluttua oli hän löytänytkin mitä haki, sillä\nnyt kulki Lyyli hänen sivullansa. Mikki pyysi Lyyliä tulemaan kanssansa\nkauppapuotiin, mutta Lyyli piti vähän vastaan. Vihdoin hän meni\nkumminkin.\n\n\"Valitse nyt, Lyyli, silkkihuivi itsellesi\", sanoi Mikki, \"minä ostan\nsinulle semmoisen, jota parahiten haluat.\"\n\nLyyli ujosteli vähän, mutta valitsi kumminkin vihdoin yhden, josta Mikki\nmaksoi 20 markkaa. Sitte he kulkivat taas yhdessä katua pitkin. Lyylin\nposket punottivat ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän kulki\npitäen kädessänsä paperikääröä, jossa oli Mikin antama silkki. Hän oli\nniin kaunis, että kaikki, jotka hänen sivutsensa kulkivat, katselivat\nhäntä, josta syystä hänen poskensa vielä enemmän punastuivat. Vähän\nmatkaa siitä, missä Mikki ja Lyyli kulkivat, tuli heitä kohden kaksi\nnuorta miestä. He lähenivät, ja toinen huusi:\n\n\"Hör du flicko der! Ä' du svensk?\" (Kuuletko tyttö siellä! Oletko\nruotsalainen?)\n\n\"Ole sinä vaiti, venskalainen\", vastasi Mikki, \"taikka mene pois venskas\nkanssa.\"\n\nHän meni Lyylin kanssa ruotsalaisten miesten sivutse, mutta miehet\nkääntyivät takaisin ja toinen sanoi taas:\n\n\"No ä' he en stjyni grannan flicko ti' vara finnflicko\" (Kyllä tuo on\nhyvin korea tyttö suomalaiseksi tytöksi). Näin sanottuaan alkoi hän\nsuomea puhua, koska hän tätäkin osasi. Hän oli Kokkolan pitäjästä, ja\nsiellä kyllä suomeakin osataan.\n\nMikki vei Lyylin nisuleivänmyyjän luo ja osti hänelle rinkilöitä.\nKokkolainen tahtoi myös ostaa hänelle makeisia, mutta Lyyli ei ottanut\nvastaan. Kokkolainen kyseli, mistä Lyyli oli, ja Lyyli vastasi: \"Siitä\nei saa selvää.\" Mutta sittemmin kysyi Kokkolainen vielä eräältä akalta,\njoka vähän aikaa oli Lyylin kanssa jutellut:\n\n\"Kuka tuo tyttö oli, jonka kanssa puhuitte?\"\n\n\"Ettekö häntä tunne?\" vastasi akka. \"Se on Kuuselan Kukka, kaikkein\nkaunein tyttö näillä paikoin ja Niemen pojan morsian, vaikka ei Mikki\nsentään häntä saa, sillä isä on sen niin päähänsä pannut, ja mitä hän\nkerran määrää, sitä ei kukaan muuta.\" Tämän vastauksen kuultuansa läksi\nKokkolainen pois. Hän oli kyllä useasti kuullut puhuttavan Kuuselasta,\nettä se oli varakas talo, ja päätti akan puheesta, että Lyyli oli\nKuuselan tytär, ja ettei Kuusela Mikille antaisi tytärtään.\n\nNyt hän meni mielihyvillään kortteeriinsa, katseli pöydällä olevaan\npeiliin -- olivatpa hänen vaaleankeltaiset hiuksensa kauniit,\nkähäräiset, ja hän itse -- noh kylläpä hän varsin hyvin sopisi Kuuselan\nKukalle. Hän meni taas ulos, käveli pitkin katuja, ja hyvä onnensa\nsaattoi niin, että hän juuri ennätti erään kauppapuodin portaitten\nviereen, kun Lyyli tuli puodin ovesta ulos. Nyt hän pyysi \"Kuuselan\nKukkaa\" torille kahvia juomaan, sillä siellä oli kahvin myyjä. Lyyli\npunastui, kun tunsi nimensä, jolla häntä kylän kesken mainittiin, ja\nvastasi:\n\n\"Kiitoksia vain, mutta ei minua nyt haluta makeat kahvit eikä makeat\nkielet, minun on kiire pois, sillä me lähdemme heti kotiin.\" Näin sanoen\nLyyli meni kortteriinsa, josta hän vähän ajan kuluttua kumppaniensa\nseurassa läksi paluumatkalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukausia oli kulunut siitä, kuin köyrimarkkinoilla oltiin. Ne olivat jo\nvarsin unhottaneetkin, kun eräänä kauniina pyhäiltana ison kellon ääni\nkuului Kuuselan mäellä. Kaksi nuorta miestä astui reestä; he sitoivat\nhevosensa portin pieleen, panivat heiniä eteen ja menivät Kuuselan\nasuintupaa kohti. Kuusela sytytti kynttilän, tuli vieraitansa vastaan ja\nsanoi, kun ei hän näitä tuntenut:\n\n\"Hyvää iltaa! Mistä kaukaa ollaan?\"\n\n\"Kokkolasta\", sanoi toinen.\n\n\"Vai niin\", vastasi Kuusela, \"käykää istumaan. Mitä nyt Kokkolasta\nkuuluu?\"\n\n\"Hyvää vain\", sanoi Kokkolainen.\n\n\"Yhtäpä toki puuttuu\", virkkoi kumppani naurahtaen. \"Paras puhua suoraan\nasiansa. Tällä on talot ja tavarat, mutta emäntä taloon tarvittaisiin.\"\n\nKokkolainen hymyili, yskähti vähäisen ja lausui sitte: \"Niin, minulla on\nhyvä talo ja tavaraa kyllä, vaan talo emännättä on kuin suuri karja\npaimenetta, ja mies vaimotta on kuin päivä ilman aurinkoa. Senpä tähden\nminäkin nyt olen parhaaksi nähnyt hakea itselleni morsianta. Minä näin\ntyttärenne köyrimarkkinoilla ja mielistyin häneen niin, että nyt olen\ntullut tänne, pyytääkseni häntä vaimokseni. Tämä kumppanini kyllä\ntuntee, että en minä tytärtänne huonoon taloon pyydä viedä, sillä\nminulla on hyvä talo. Karjaa ei tarvitse laitumelle kauas kuljettaa,\nsillä laidun on heti talon vieressä, ja niin hyvä onkin, että eläimet\nsarvista saakka heinässä käyvät.\"\n\n\"Kylläpä kuuluu kaikki hyvinpäin olevan, mutta en tahdo vielä mitään\npäättää, ennenkuin kuulen, mitä tyttäreni vastaa.\" Näin sanoen meni\nKuusela tuvasta pois, aukaisi porstuanperäisen kamarin oven ja huusi:\n\"Kaisu! Täällä on vieraita, tuo kaljaa.\" Kuusela meni taas vieraittensa\nluo, mutta Kaisu, joka heti arvasi, mitä asiaa vierailla oli, katsoi\nensin peiliin, silitti valkoiset hiuksensa ja juoksi sitte kellariin,\njossa hän tynnyristä laski vaahtoavaa kotiolutta haarikkaan. Sitte hän\nriensi haarikka kädessä tupaan päin, mutta portailla oli Lyyli häntä\nvastassa.\n\n\"Kävin sinua hakemassa meille\", sanoi Lyyli, \"mutta kuulin, että teillä\non vieraita; et nyt taida tullakkaan.\"\n\n\"Odota vähäisen, kohta tulen sanomaan, tulenko vai enkö\", vastasi Kaisu\nja riensi sisälle.\n\nTupaan tultuansa hän meni, punastuen korviin saakka, vieraille olutta\ntarjoamaan. Vaan nuoret miehet katselivat toisiansa, ja kummastus oli\nselvästi nähtävänä heidän kasvoissansa. He joivat kuitenkin olutta, jota\nKaisu tarjosi, ja kehuivat sitä; vaan kun Kuusela alkoi tyttärellensä\nselvittää, mitä asiaa vierailla oli, niin silloin hätääntyi Kokkolainen\nja nousi istualta sanoen:\n\n\"Älkäästä vielä puhuko, minun täytyy mennä katsomaan, seisooko hevoseni,\nse on hyvin irstainen.\"\n\nKuusela katseli vähän pitkään vierastansa, mutta samalla tämä jo\npuikahti ulos ovesta ja riensi pihalle ajatellen: \"Mitä tämä merkitsee?\nTuossa tytössä ei ole rahtuakaan sen Kuuselan Kukan näköä, jonka minä\nmarkkinoilla näin, ja täälläpä piti oleman ainoastaan yksi tytär.\" --\nKokkolainen meni nyt hevosensa luo, vaan samassa hän näki Lyylin, joka\nseisoi portailla kuun valossa. Hän tunsi heti tytön ja ajatteli:\n\n\"Ahhaa, täällä tahdotaan ensin naittaa pois rumempi tytär, mutta ei\nsiitä, ukko mitään tule.\" Nyt meni hän Lyylin luokse sanoen:\n\n\"Hyvää iltaa, Kuuselan kaunis Kukka! Sinun tähtesi minä olen tänne\ntullut. En tietänyt isälläsi olevan kaksi tytärtä, jonka vuoksi vain\npuhuin, että omakseni tahtoisin hänen tyttärensä, mutta hämmästykseni\noli suuri, kun sijastasi sain nähdä tytön, joka ei ollut vähääkään\nnäköisesi, mutta --\"\n\nLyyli keskeytti hänen puheensa, sanoen: \"Kuuselalla ei ole muuta tytärtä\nkuin Kaisu. Te olette varsin pettynyt kaikin tavoin, sillä minua ette\nsuinkaan tahdo, kun kuulette, että minun kotini on Kuuselan maalla oleva\nmatala mökki, jossa ei muuta hopeata näy kuin kuun hopeinen valo eikä\nmuuta kultaa kuin auringon kultainen loiste.\"\n\nNytpä Kokkolainen tuli kovaan pulaan; hän oli joutunut yhdestä pahasta\ntoiseen. Hän silitti hevostansa, sanoen: \"Niin, kyllä sen näen, Rusko\nparka, että et sinä täältä emäntää saa viedä. Kaisusta en huoli, ja\nKuuselan Kukka minut hylkää; hullu että tänne tulinkaan!\"\n\n\"Kyllä se tosi on, että en teistä huoli, mutta, totta puhuen, ette\ntekään huoli Kuuselan köyhästä kukasta, vaan se olematon, se rikas,\njosta haaveksitte, se olisi kelvannut.\"\n\nKokkolainen katseli Lyyliä. Hän näki edessänsä neidon niin kauniin ja\nsuloisen, jommoista harvoin näkee, ja sanoi nyt sydämmestänsä: \"Tyttö,\nminä tahdon sinut omakseni, vaikka olisit köyhempi kuin oletkaan. Minä\nhain rikasta Kuuselan tytärtä, se on tosi, mutta nyt antaisin osan\nrikkaudestani, jos sinut omakseni saisin.\"\n\nLyyli hymyili surullisesti, vastaten: \"Puhuuko suunne mitä sydämmenne\najattelee, sitä en tiedä, mutta omaksenne en saata tulla.\" Sitte hän\nsanoi hyvästi eikä odottanut enää Kaisua, vaan läksi kotiin.\n\nKokkolainen näytti vähän alakuloiselta, mutta rohkaisi nyt mielensä,\nikäänkuin olisi miettimisessään joutunut päätökseen. Hän meni taas\ntupaan. Kaisu oli mennyt tuvasta pois, sillä toinen vieras oli heti\nKokkolaisen mentyä sanonut: \"Ei tämä se tytär ole, jota kumppanini\nomaksensa tahtoo. Eikö täällä toista ole?\" Vaan kuultuansa, että ei\ntoista tytärtä ollutkaan, sanoi hän taas: \"Muistaakseni kumppanini häntä\nnimitti Kuuselan Kukaksi.\"\n\n\"Se oli Lyyli!\" huudahti Kaisu ja hiipi sitte pois tuvasta. Juuri\nsilloin tuli Kokkolainen sisälle. Ikäänkuin taakka putosi hänen\nsydämmeltään, kun hän näki, että Kaisu oli poissa, ja hän sanoi:\n\n\"Suokaa anteeksi, isäntä hyvä, että nyt tahdon puhua suuni puhtaaksi.\nSen tytön, jota morsiamekseni hain, tapasin tuolla ulkona, mutta hän ei\nollutkaan, niinkuin luulin, teidän tyttärenne.\"\n\n\"Kyllä me jo tiedämme kaikki\", vastasi Kuusela, \"enkä tiedä parempaa\nneuvoa antaa, kuin että toiste jo edeltäpäin hankitte itsellenne\ntarkempia tietoja siitä, jota morsiameksenne aiotte pyytää.\"\n\nTämän lausuttuansa hän sanoi jäähyväiset vieraillensa, jotka eivät\nmitään niin toivoneet, kuin että heti pääsisivät pois Kuuselan\ntienoilta. Pian he istuivat reessä. Kokkolainen huimasi piiskalla\nhevostansa, ja hyvää kyytiä he läksivät pois. Vähän aikaa vielä kuului\nison kellon ääni, vaan aina etäämmälle se joutui ja taukosi viimein\nvallan.\n\n\n\n\n7. SURMASALMELLA.\n\n\nTalvi oli kulunut, kevät mennyt, kesä oli loppumaisillansa, sillä nyt\noli elokuun ensi päivä. Kraataritädin huoneessa Lyyli istui\nkangaspuitten laudalla, vaan sukkula lepäsi, sillä kutoja istui syvissä\nmietteissä, nojaten päätänsä kättänsä vastaan. Vihdoin hän puhkesi\npuhumaan, sanoen:\n\n\"Oi äitini! Tänä päivänä Mikki lupasi isällensä sanoa, että hän on\npäättänyt ottaa minut vaimoksensa, vaan kovin pelkään, ettei ukko siihen\npäätökseen suostu. Kumma ukko, että hän köyhyyteni tähden minua noin\nvihaa. Mutta vaikka emme toisiamme saisikaan, niin rakastan kuitenkin\naina Mikkiä. Kyllä Mikki sanoi minulle, että emme tarvitse hänen isänsä\ntavaroita, koska meillä on voimia ja osaamme työtä tehdä. Isä saa jäädä\nyksin taloonsa, ja me voimme itsekin kodin itsellemme valmistaa, näin\nsanoi Mikki.\"\n\n\"Mutta sen huoneen nurkkakivet eivät lujina seiso, eikä onni siinä\nkodissa asu, jossa ei ole isän siunausta. Paljon, lapseni, pidän\nMikistä, ja rakasta sinä häntä vaikka elämäsi loppuun asti, sillä hän\nsen ansaitsee, vaan vaimoksi hänelle et saa mennä, jos ei Niemen ukko\nteille siunaustansa anna.\"\n\n\"Ei, äitini, sitä en teekkään. Ukon viha olisi aina kalvavana matona,\npolttavana tulena minun rinnassani. Mutta nyt on kello jo kuusi, minun\ntäytyy mennä Surmasalmelle, sillä Mikki käski minun tulla sinne\nkuulemaan häneltä, mitä ukko on vastannut.\"\n\n\"Mene, lapseni, ja muista, että missä ei ole vanhempien siunausta, siinä\nei ole Jumalan siunausta.\"\n\nLyyli pyyhkieli silmiänsä esiliinallaan ja läksi surullisena\nSurmasalmelle päin.\n\nNiemen vierastuvassa Mikki kulki edestakaisin lattialla. Hänen otsansa\noli tuskan hiessä, ja puoliääneensä hän sanoi: \"Ei, tästä pitää loppu\ntuleman. Mikä oikeus on isälläni estää minua naimasta sitä, jota\nrakastan, ja olisinko minä mies, jos antaisin hänen itseäni estää? Hän\nsanoo, että hän koko elinaikanansa on työtä tehnyt, nähdäksensä minut\nkerran rikkaampana ja mahtavampana kuin kenenkään muun. Kumma isä!\nErilainen muista olet aina ollut, ja niinpä on sinun rakkautesikin. Minä\ntiedän, että hän antaisi henkensäkin, jos sillä saisi minut onnelliseksi\nmielensä mukaan, mutta kun minun onneni ei nyt satu olemaan sitä laatua,\nkuin hän on toivonut, niin on hän kova ja kylmä kuin jää.\" Mikki katsoi\nkelloansa, se oli kuusi. \"Lyyli minua jo odottaa,\" ajatteli Mikki, ja\nnyt läksi hänkin Surmasalmelle.\n\nLyyli oli jo ennen siellä, ja kun Mikki tuli, näki tyttö heti sulhonsa\nvakavasta muodosta, ettei hänellä iloisia uutisia ollut, ja lausui:\n\"Minä näen, ettei isäsi ole pyyntöösi suostunut.\"\n\n\"Ei ole\", vastasi Mikki synkästi, \"mutta vähätpä tästä, meillä on\nterveet ja voimalliset kädet, me pidämme häät äitisi luona ja rupeamme\nlampuodiksi. Me lähdemme kauas täältä pohjois-Hämeeseen ja olemme siellä\nsiksi kuin isäni viha lauhtuu, ja --\"\n\n\"Mutta sitä saatte odottaa\", keskeytti Niemen ukon ääni. Jos olisi\nsalama kaatanut puun heidän jalkainsa eteen, olisivat he vähemmän\nhämmästyneet, kuin nyt, jolloin ukko näin äkkiarvaamatta ilmestyi heidän\nvälillensä. Lyyli tointui ensiksi tästä hämmästyksestä; hän kääntyi ukon\npuoleen, ja hänen sinisilmänsä olivat kesätaivasta suloisemmat, kun hän\nsanoi:\n\n\"Oi sulhoni isä, miksi minua vihaatte? Minä tahtoisin ja voisin teitä\nrakastaa niinkuin lapsi isäänsä, mutta te vihaatte minua minun\nköyhyyteni tähden, ja kuitenkin on köyhyys, niinkuin rikkauskin,\nJumalalta.\"\n\n\"En minä sinua vihaa, vaan poikaani et saa, muista se!\" ärjäsi Niemi.\nMutta nyt oli Mikkikin taas tointunut ja sanoi:\n\n\"Minun omani pitää hänen olla niin totta kuin tässä olen. Minä olen\nmies ja pidän sanani, minä olen luvannut hänet vaimokseni ottaa.\"\n\n\"Mikki, kuinka uskallat minun kuulteni noin puhua?\" huudahti Niemi.\n\"Oletko raivossa, poika?\"\n\n\"Minulla on luja ja vakava luonne\", vastasi Mikki, \"sen minä olen\nperinyt isältäni, ja semmoinen luonne onkin miehen kunnia.\"\n\nÄäneti Niemi katseli soreaa poikaansa, ja hänen silmissänsä näkyi jotain\nkimeltävän. Hanki kimeltää, kun auringon säteet sitä sulattavat, mutta\naurinko vetäytyy pilvien taakse, ja hanki jäätyy taas kovaksi, kylmäksi\njääksi. Niin oli myös Niemen ukon. Hetkeksi vain oli hänen kova\nsydämmensä pehmennyt, ja samassa hän taas oli kylmä, jäykkä, niinkuin\nennenkin. Hän lausui nyt kovalla äänellä: \"Pois saat mennä talostani, et\näyriäkään perinnöksi saa etkä myös isällistä siunaustani. Minulla ei\nenää poikaa ole.\"\n\n\"Jääkää siis hyvästi!\" vastasi Mikki kolkosti. Mutta Lyyli, joka ääneti\noli kuunnellut isän ja pojan keskustelua, lausui nyt:\n\n\"Ei, Mikki! Minun tähteni ei sinun pidä isääsi jättämän. Sinua tahdon\naina, aina rakastaa, vaan omaksesi en voi tulla, sillä meillä ei onnea\nolisi; isäsi viha sen tuhaksi polttaisi.\"\n\n\"Lyyli!\" sanoi Mikki. \"Tahdotko sinäkin minut hyljätä? Eikö siinä ole\nkyllä, että isäni on minut hyljännyt?\"\n\n\"Minä en sinua hylkää, mutta omaksesi en tule ennenkuin isäsi meille\nsiunauksensa antaa\", vastasi Lyyli.\n\nMikki muuttui kalpeata kalpeammaksi, ja kamalalta kuului hänen äänensä,\nkun hän huudahti: \"Hoho! Semmoisiako naiset ovatkin, ja minä, hupsu,\njoka sinua luulin paremmaksi. Kyllä ymmärrän -- kun minäkin olen köyhä,\nniin en enää kelpaa -- siinäkö sinun rakkautesi sitte olikin? -- Isäni,\nminä tahdon teitä seurata, teillä löytyy toki rakkautta, vaikka se onkin\nkummallinen.\"\n\n\"Mikki\", sanoi Lyyli, \"älä tuomitse minua, sillä minä rakastan sinua!\nMutta äitinikään ei minua antaisi sinulle, koska se avioliitto, jota\nisän kirous seuraa, ei saata olla Jumalalta.\"\n\n\"Niin, hän ei antaisi, kun en enää ole talon isännäksi tuleva. Hyvästi\nvain, Lyyli, ei minulla enää morsianta ole.\" Näin sanoen aikoi Mikki\nisänsä seurassa lähteä kotiin. Hän oli nyt vakuutettu siitä, että Lyyli\noli enemmän rakastanut tavaroita kuin sulhoansa, ja Lyylin arvo halpeni\nhänen mielestänsä niin, että hän luuli voivansa hänet unhottaa. Mutta\nLyyli raukka -- hän seisoi toivotonna, tätä ei hän odottanut. Haikeasti\nhän huusi vielä Mikin jälkeen:\n\n\"Oi Mikki, unohda minut, vaan älä luule minusta sitä, että tavarain\ntähden sinun morsiamesi olin!\"\n\nMikki ei häntä tahtonut kuulla, hän oli mielestänsä kovin loukattu.\nLyyli väänsi tuskissaan käsiänsä; hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa\nvapisi, kun hän riensi kotiin päin. Mutta jouduttaansa pölkkysillalle,\njoka vei Surmasalmen ylitse, ei hän muistanut niin varovainen olla, kuin\ntarvis olisi ollut, vaan hoipertui, ja samassa kuului loiskahdus\nsalmesta. Se ennätti vielä Mikin korviin, ja nuolen nopeudella oli Mikki\nrannalla, mistä loiske kuului. Hän näki vielä veden päällä Lyylin\npalmikoista toisen, mutta samassa se katosi. Vaan Mikki oli myös heti\nsalmessa. Hän osasi sukeltaa veden alle, ja sen hän nytkin teki.\n\nNiemen ukko, joka tuli Mikin perässä, pelästyi kovasti nähdessänsä,\nmiten poikansa katosi veden alle. Hän luuli Mikin itsensä hukuttaneen ja\njuosta hoiperoitti Kuuselaan päin hakemaan ihmisiä apuun. Tiellä kohtasi\nhän kraataritädin, joka levotonna siitä, että tyttärensä viipyi, oli\naikonut lähteä häntä hakemaan.\n\nNiemen ukko tarttui tädin käsivarsiin kiinni, huutaen kovasti:\n\"Tyttäresi on Surmasalmessa, ja minun poikani meni perästä. Kuule! Minun\nMikkini uppoutui, joudu auttamaan!\" Sitte hän meni taas kiireesti\nKuuselaan päin, jättäen kraataritädin, joka pelästyksestä oli\nuupumaisillansa. Äidin rakkaus piti hänet kumminkin pystyssä, ja hän\nriensi Surmasalmelle; vaan ennenkuin hän sinne joutui, kuuli hän\nrapsahduksen metsästä. Hän katsahti sinne päin ja näki tyttärensä\nmakaavan nurmikolla lehevän leppäpuun suojassa, ja Mikin, joka häntä\nsiinä virvoitteli. Äiti riensi heidän luoksensa. Tämä hetki oli kova,\nvaan kovemman sanoman oli jo Niemen ukko hänelle antanut, kun sanoi\nheidän olevan salmen syvyydessä; nyt näki hän toki lapsensa maan päällä,\nja lapsi hengitti vielä.\n\nLyyli makasi nurmella niinkuin kuollut, vaan yhtäkkiä aivasti hän, ja\nvettä purskahti vielä suusta. Sitte aukaisi hän silmänsä ja sanoi,\nnähtyänsä Mikin, surullisella äänellä: \"Sinun olisin, vaikka olisit\nkerjäläinen, mutta isäsi kirous ei anna minun omaksesi tulla\" -- samassa\nLyyli näki äitinsä, ja silloin hän näkyi ikäänkuin miettivän, missä hän\noli. Hän nousi istualle, mutta nyt kuului Niemen ukon ääni sekä muita\nääniä, sillä ukko oli Kuuselasta saanut väkeä kokoon. Lyyli pyysi\ntuskaantuneella äänellä:\n\n\"Oi auttakaa minut kotiin! Viekää minut toista polkua, en tahdo nähdä\nnoita.\"\n\nHän nousi ylös ja pääsi äitinsä ja Mikin avulla kotiin; vaan silloin\nhänen voimansa olivat loppuneet. Hän laskettiin vuoteelle, ja äiti meni\nhänelle ottamaan kuivia vaatteita, sanoen Mikille: \"Mene sinä\nSurmasalmelle sanomaa viemään, etteivät suotta rupea hukkuneita\nhakemaan, ja mene sitte sinäkin kuivia vaatteita ottamaan päällesi. Tule\nsentään pian takaisin\", lisäsi hän vielä, vähän kovakkaalla äänellä,\n\"sillä sinulta tahdon kuulla, miten kaikki tämä on tapahtunut, koska\nnäen, että lapseni ei jaksa puhua.\"\n\nMikki riensi Surmasalmelle. Siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita\nhakemassa; vaan nähdessään Mikin he kirkasivat hämmästyksestä, kuin\neivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen. Mutta Mikki\nsanoi: \"Älkää suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä\nkorjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette.\"\n\nKun he nyt näkivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat\nhe kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä sateli jokaisen huulilta, mutta\nMikki vastasi: \"Lyyli putosi pölkkysillalta.\" Muuta hän ei nyt asiasta\njoutanut puhua, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää\nkotiin vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen hän sanoi:\n\"Isäni, menkäämme kotia, että minä saan kuivat vaatteet.\"\n\nNiemi meni poikansa kanssa. Hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa\nniin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän\nmielenliikutuksista aivan voimattomaksi tullut.\n\nIhmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin\ntaas kotiinsa, mutta paljo oli heillä puhumista. He arvelivat sinne\ntänne eivätkä kuitenkaan selvälle saaneet, mitä salmella oli tapahtunut.\nEttä Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta\nmiten Niemen ukko sinne oli tullut -- siitä nyt kävi kummia huhuja,\nsillä ukko vihasi Lyyliä -- kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas\nsillalta -- vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itsensä? -- Näin\ntuumattiin, mutta asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut\narvata.\n\nTietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa\näitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli\nvalkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vain hiljainen hengähdys ilmoitti\nkumminkin, että ei kuolema vielä ollut häntä saavuttanut, hän vain\nmakasi horroksissa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä ja katseli pienen\nhuoneen ympäri, ikäänkuin hän olisi kaipaillut jotakuta, vaan kun ei\nkaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellansa, lausuen:\n\n\"Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minut pois täältä maailmasta, niin\ntahdon mielelläni lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa\nsijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minut kaikista\nsynneistäni. Rakas äiti, et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu\nminusta, sillä Mikki halveksii minua.\" Sitte hän kertoi kaikki, mitä\nSurmasalmella oli tapahtunut, ja viimein hän sanoi: \"Kun onnetonna\nsalmen ylikäytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä\nhoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni\naukaisin ja näin teidät -- ja näin, että Mikki oli se, joka minut\nvaarasta oli pelastanut. Mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä,\njonka hän vaarassa olisi nähnyt. Äitini, se minua raskaasti painaa, että\nMikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen.\"\n\n\"Ei, lapseni\", vastasi kraataritäti, \"ei Mikki saata niin luulla. Hän on\näkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyynellä mielellä\nmiettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä minä\nolen vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen\nnuorten mielen.\"\n\n\"Oi äiti, jospa minä hänen huuliltansa kuulisin, ettei hän usko niin\nkuin hän sanoi, silloin olisi minulla rauha.\"\n\nLyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas\nvuoteellensa, silmät vaipuivat kiinni, hän oli kalpea, vaan kaunis\nkuitenkin, suloinen kuin keväällä valkovuokko.\n\nNäin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki\nkatseli Lyyliä silmillä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän\naikaa, vaan sitte vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja\nennenkuin kraataritäti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin\nkäteen, huutaen:\n\n\"Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!\" Lyyli aukaisi silmänsä,\nja Mikki sanoi: \"Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä\ntunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi\nLyylini, anna minulle anteeksi!\"\n\nLyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen\nhuulillansa. Silloin äiti lausui: \"Jumalan rauha olkoon teidän\nvälillänne!\"\n\n\n\n\n8. MUUTTO.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella\ntapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai\nrauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.\n\nNyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa\npyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja\nhän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt\npihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja\nmeni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta\noli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle\npinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret\nkuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti:\n\"Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?\"\n\n\"Minä en sitä vastaan ole\", vastasi Lyyli, \"jos äitini vaan lupauksensa\nantaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta\npelastit.\"\n\n\"Mennään äitisi luo\", sanoi Mikki. \"Minä vielä tänä iltana tahtoisin\nmennä kuulutusta ottamaan.\" He menivät sisälle, ja Mikki lausui: \"Täti\nhyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä\nvastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte,\nkoska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi\nsaattaisi.\"\n\n\"En tiedäkkään, se on tosi\", vastasi äiti, \"enkä häntä kellekkään niin\nhalusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan.\nVaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit\nminun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan\nkädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis\nsinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin\nsiunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen\nkorvata.\"\n\nKiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä\npuhua isänsä kanssa. \"Mutta\", sanoi hän, \"jos isäni tekee niin taikka\nnäin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.\"\n\nMikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset\nja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä\nhuoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: \"Isäni,\nkasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että\nsiunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa\nasiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja\nviimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti,\njossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee\nlapsuuteni leikkilöistä; ja isäni -- jokaiseen muistoon on aina\nyhdistetty kahden silmän suloinen katsanto -- ne silmät ovat Lyylin, ja\nhänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän\nsydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne\npohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.\"\n\nUkko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä\nkanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin:\n\n\"Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen\nukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.\"\n\n\"Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen\nsanansa syöjä\", vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: \"Joka väärin\ntekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin,\nsilloin vasta väärin tekisin.\" Sitte hän otti taskustansa kukkaron\nkäteensä sanoen: \"Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän\nkalansaaliista.\"\n\n\"Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota,\netkä sinä minulta mitään saa -- sen olen minä sanonut.\"\n\nUkon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja,\njotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta\nnyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä -- sitä ei hänen ylpeytensä\nantanut myöden.\n\nMikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla\näänellä jäähyväisensä ja meni.\n\nNiemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa\nvaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää,\najatellen itseksensä: \"Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein\nmyöntyä -- vaan sitä en minä tee, en.\" Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä\nei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen\ntäytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä\ntaito ja työvoima -- siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja\ntyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan.\n\nPyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja\nLyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli\njotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että\nkuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi -- se hyvää merkitsi, sillä se\npariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee.\n\nPyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen\nLyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa\nkoska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa\nantanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää\nsaanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa\nMikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: \"Vai\nlampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin\npieli.\"\n\n\"Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan\", vastasi Lyyli ja meni pois\nSannan tyköä.\n\nSannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin\nmäärin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: \"Ei, kyllä\nminun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.\" Sitte hän kääntyi\nMikkiin kysyen: \"Koska sinä tulet kotiin?\"\n\nMikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin\ntullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: \"En tiedä.\"\n\nSanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.\n\nKolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin.\nKraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti.\nLattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen\nseinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli\nnyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa\nhänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä\nkiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu.\nLeveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle\noli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli\nsidottu vyötäröille.\n\nKaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut\nLyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein\ntapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään.\nVähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja\nhänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä\nsuurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia,\nsillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.\n\nVihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa\npäivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone\noli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä\nhe olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä\njättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että\nhänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut\nsaattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret\neivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi\nkuin Mikki pääsisi lampuodiksi.\n\nPohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa\nomaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja\nsenpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.\n\nHääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä.\nKaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä,\nistuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran\nsieltä katsella ilta-auringon loistoa.\n\n\"Muistatko, Lyyli, vielä\", sanoi Mikki, \"kuinka lasna ollessamme täältä\nkatselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo\nsilloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.\"\n\n\"Muistan\", vastasi Lyyli, \"ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun\ntäytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt\nolemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka\njätämmekin lapsuutemme kodit.\"\n\n\"Ja kerran, se toivo on minulla varma\", lausui Mikki, \"me vielä tänne\ntakaisin palajamme.\"\n\n\nNäin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun\nkoittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi\nhuoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois\nonneansa hakemaan.\n\nKappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui\nvanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko\nistualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.\n\n\n\n\n9. VANHUS.\n\n\nVuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei\nkuin jälkiä jättämättä. \"Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen\nkasvattaa\", sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki\nnuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli\nkraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen\nkatolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja\nkauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli\nkesäkuun alkupuoli.\n\nVieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi\nlaineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli\nhiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle.\nVeneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja\nistahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin\nmietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja\npitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään,\najatellen itseksensä:\n\n\"Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä\nisäntänä olin? En olekkaan. -- Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin\nkuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö\nsadussansa? -- 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja\nsinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu\", lausui ukko ja nousi\nistualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin\nrattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi\nkraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut\ntuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat\nvalkoisiksi tulleet.\n\nKraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja\nkankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä\nsiksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: \"Tunnetteko\nvielä minua?\"\n\nTäti katseli ukkoa ja sanoi sitte: \"En tunne.\"\n\n\"Niin\", vastasi ukko, \"'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko\nenää sama kuin kuusi vuotta takaperin.\"\n\n\"Niemi!\" huudahti täti, \"no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut\nteitä!\"\n\n\"Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä.\nTaloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä\nvanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa\" -- ukon ääni vapisi vähän. --\n\"Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana,\nkun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli\nkaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin\nettei minulla hätää ole.\" Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä,\njossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni.\n\n\"Kylläpä teillä murheita onkin ollut\", vastasi täti. \"Pojallanne sitä\nvastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi\nvähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata\nerään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä\novat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni\nomaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi\nvarsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku.\nNiitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.\"\n\nNäin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi\naukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään,\nsanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta\nkraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:\n\n\"Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?\"\n\n\"Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin\",\nvastasi Niemi ja läksi sitte pois.\n\nKraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä:\n\"Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt\nennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä -- nyt vihdoinkin on nuija\nkoskenut -- mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu,\nkoska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa -- mihinkäpä hänen\nolisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan\nolisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.\"\n\nNäin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen\nukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin\nNiemellepäin.\n\nKotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi\nhänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: \"Yksin olen aina, aina\nyksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos\nolisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin\nkutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois -- se ei mitenkään\nolisi sopinut.\" Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: \"Joka ylpeää\nluontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos\nparannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja\najatteli: \"Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä\nikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä,\non kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja\njo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani,\nennenkuin päiväni päättyvät.\" Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä\nlevolle.\n\n\n\n\n10. MATKUSTAJA.\n\n\nViikon päivät siitä, kuin kraataritäti tuli kotiin, istui\npohjois-Hämeessä maantien ääressä vanha valkeapäinen ukko. Aurinko oli\njuuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä\nolevassa honkametsässä. Ukko pyyhkieli hihallaan hikeä otsastansa ja\nnousi sitte istualle, sanoen itseksensä: \"Ehkä taas jaksan eteenpäin\nkulkea, koska päivän helle ei enää polta, mutta minunpa jo vähitellen\npitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu\", ja katsellen ympärillensä\nhän ajatteli: \"Täällä ei yhtään ihmisasuntoa näy -- ei mitään muuta,\nkuin nuo ikivanhat hongat.\"\n\nHiljakseen hän kulki taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa\nkuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies.\nHän katseli ukkoa sanoen: \"Hyvää iltaa! Istukaa.\"\n\nNäytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan\ntuntemattomia. Hän kyseli vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen\nsaatuansa hän kysyi vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin\ntyytyväinen. Hän tiesi nyt, kuka ukko oli, ja huomasi myös, ettei ukko\nhäntä tuntenut. Tämä mies oli olevinaan tietäjä ja oli kulkenut milloin\nmissäkin. Näillä kulkuretkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen\ntienoilla. -- Hän otti nyt ukon käteen kiinni, lausuen: \"Oi, kuinka\npaljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! Tässäpä näen, että teillä\non likeisiä sukulaisia tässä pitäjässä -- hm, mutta mitä tuommoisia\njuttelen, itse asianne parhaiten tiedätte.\"\n\n\"Mitä, oletteko tietäjä?\" kysyi ukko.\n\n\"Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän kuin muut. Sillähän minä\nparaasta päästä elän, että tietojani muillekin annan\", vastasi tietäjä.\n\n\"Niin, niin, kyllä ymmärrän\", sanoi ukko ja otti kukkarostansa\nhopearahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti\nhän kätensä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:\n\n\"Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette\nollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä näytätte kuin todellakin\nolette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär.\"\n\n\"Poika, vaan ei tytärtä!\" keskeytti ukko.\n\n\"No, pojan vaimo ja lapsenlapset\", lisäsi tietäjä.\n\n\"Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin\"? kysyi\nukko.\n\n\"Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maantien poikki, souda vielä lahden\nhalki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusunkukat,\nemäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä\ntoimellinen, jalo, hyvä, oivallinen.\"\n\n\"Kiitoksia neuvostanne! Huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä\nyöni levätä; minä olen hyvin väsynyt.\"\n\n\"Kyllä, varsin halusta\", vastasi tietäjä.\n\nUkko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle. Hän kulki eteenpäin ja\nnäki, ennätettyänsä metsän läpi, lahden rannalla vähäisen kylän, ja\nlahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota\ntietäjä oli tarkoittanut.\n\nUkko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään.\nSiellä väkeä liikkui edestakaisin, sillä nyt oli pyhäpäivä. Hän näki\nmuutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko\nriensi sinne ja pyysi, että hänetkin ottaisivat veneeseen ja\nsaattaisivat hänet toiselle puolen lahtea. Nuoret suostuivat vanhuksen\npyyntöön, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle\npuolen.\n\nPäivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti. Nuoret menivät tietä\npitkin, joka vei rannalla olevan kartanon ohitse erääseen kylään, mutta\nukko meni polkua myöten kartanoa kohti. Hän kulki muutamia askeleita;\nmutta hänen polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä\nmuutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi,\nvaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä --\nseutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä\nviljavat pellot, joiden äyräitä kukkanurmet kaunistivat, ja talon\nympärillä ikivanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat.\n\nUkko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa hän kuuli kauniin,\nsuloisen äänen laulavan:\n\n      Tuoll' Pohjanlahden rannalla\n      on sileällä nurmella\n      mun kotoni. Vaikk' matala,\n      se ompi mulle kultala.\n\n      Siell' ompi laakso lauhkea\n      ja lehto kaunis, tuuhea.\n      Mä siellä istuin, laulelin\n      ja ystävääni muistelin.\n\n      Mun lauluni, kun kajahti,\n      toi ystäväni luokseni;\n      mä hänet omakseni sain\n      ja jouduin kauas kodistain.\n\n      Vaan vaikka kotitienoilta\n      mä jouduin kauas armailta,\n      niin sinne toki mieleni\n      ja aatteheni lentävi.\n\n      Ja jospa kerran takaisin\n      mä joudun vielä kotihin,\n      niin laulaisin mä ilolla:\n      oi kallis, kaunis Pohjola!\n\nUkko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten\nistualta hän sanoi itseksensä: \"Lyylin ääni. -- Sydän, miksi pehmenet?\nHän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan.\" -- Ukko\nläheni nyt taloa -- ja mikä näky -- siellä istui ruohopihalla lehevien\npuitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset\npoimivat voikukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.\n\nUkko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruoan apua.\n\nLyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:\n\n\"Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Lyyli, ja pyysi sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista\nrupesi heti huutamaan:\n\n\"Äiti, äiti! Älä jätä!\"\n\n\"Älä huuda, Maiju\", sanoi Lyyli, \"vaan tule sisälle -- ja Mikki, tule\nsinäkin.\"\n\nUkko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. \"Tuommoinen oli\nminunkin Mikkini pienenä\", ajatteli ukko. Sisälle tultuansa hän kutsui\npoikaa luoksensa, kysyi hänen nimeänsä ja koetti kaikin tavoin häntä\nmiellyttää.\n\nPoika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon\nsyliin, kysyen: \"Mistä sinä olet?\"\n\n\"Pohjanmaalta\", vastasi ukko.\n\n\"Vai Pohjanmaalta! Siellä on isoisänikin; oletko häntä nähnyt?\"\n\n\"En tiedä. Kuka on isoisäsi?\"\n\n\"Etkö häntä tunne -- Niemen ukkoa?\"\n\n\"En tunne.\"\n\nHeidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa\nkatselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän\noli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: \"Vieras on\nPohjanmaalta, mutta ei hän tunne isoisää.\"\n\n\"Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, eivät kaikki pohjalaiset iässään\ntoisiansa näe\", vastasi Mikki.\n\n\"Voi jospa olisit tuntenut isoisäni\", sanoi taas pikku Mikki, \"hän on\npitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä.\"\n\n\"Oletko sinä nähnyt isoisäsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa?\"\nsanoi vanhus pikku Mikille.\n\n\"En ole\", vastasi poika, \"mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo,\nettä pitää joka ilta ja aamu siunata isoisää, että Jumala häntä\nmuistaisi -- mutta mikä sinun on, ukko? -- silmäsi ovat vettä täynnä.\"\n\n\"Ilta tulee, silmiäni sumuttaa.\" Ukon ääni värähti, kun hän sanansa\nsanoi.\n\nPoika puheli vielä: \"Isä ja äitikin isoisää aina: siunaavat; äiti sanoo:\n'Hyvä Jumala, siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä'\".\n\n\"Lapseni, sinä vaivaat vanhusta\", sanoi Lyyli, \"tule nyt pois.\"\n\n\"Antakaa hänen olla vain\", vastasi ukko, \"minä rakastan lapsia. Sitte on\njo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt.\" Pari kyyneltä\nvieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:\n\n\"Miksi ukko itkee?\"\n\nVanhus lausui: \"Hm, räystäät tippuvat, kevät tulee, ukko tulee uudestaan\nlapseksi.\"\n\nMikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt kutsui hän poikaansa\nluoksensa, sanoen: \"Lapseni, pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja\näitiäsi.\" Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt,\nniin Mikki lausui:\n\n\"Isä, rakas isä, minä pyydän: anna lapseni rukouksen voittaa sydämmesi!\"\n\nVanha ukko ojensi heille kätensä, sanoen: \"Jumala teitä kaikkia\nsiunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenilapsia minua\nsiunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo\näitiäsi.\"\n\nOnni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen\nasiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän\noli saanut kärsiä.\n\n\"Nyt varmaankin aina olette meillä\", sanoi Lyyli. \"Oi Mikki, nyt olemme\nniin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.\"\n\n\"Tiedän minä\", lausui Mikki, \"koska vielä onnellisemmat olemme --\nsilloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.\"\n\nMikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä\njuhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli\nlähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja\nlastenlapsiensa tuloksi.\n\nJuhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona\nkoristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla\nistuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki\nja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään\nillalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja\nkatsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle\nlaski.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan\nPohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän\nkotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli\nonnellisena.\n\nNiemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä.\nRauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät\nhänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan\npelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus.\n\n\n\n\nKAKSOISVELJEKSET.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nEurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli\nyksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä\nnäkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa\nja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa\naaltoilivat sinne tänne.\n\nElokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului\nhongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän\nkatseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain\nodottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden\nvarhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi\nkammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti.\nHänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt\nerittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin,\njosta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski\nkäsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: \"Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja\nuni, tule antamaan Mannille velliä.\"\n\n\"Kyllä tulen, lapseni,\" sanoi äiti, \"koska pitkä on odottaa isää, kun ei\nvielä näykkään,\" ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli\nhänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen:\n\n\"Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, mutta\nJumala poltti Junnon pikku sormen.\"\n\n\"Niin käy\", vastasi äiti, \"älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun\näiti on kieltänyt.\"\n\n\"Ei Junno enää niin tee\", vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen\nsilmistä ja samassa surunkin sydämmestä. \"Oi, jospa aina saattaisin\npyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa\naina olisitte noin viattomat\", ajatteli nuori vaimo mennessänsä\nlapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi,\nlaski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata.\n\nManni sanoi heti: \"Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja\nkaikkia ihmisiä!\" Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa\njo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta,\njoka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti\nSalon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän\nnäki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat\nkirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: \"Äiti, äiti,\nkatso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku\nsisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?\"\n\n\"Ovat\", vastasi äiti. \"He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin\nolet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa\nsinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.\"\n\n\"Äiti, minä tahdon olla kiltti\", sanoi lapsi, \"nyt minä siunaan ja\nnukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.\" Äiti lauloi:\n\n      \"Nuku, nuku, nurmilintu,\n      väsy, väsy, västäräkki --\" j. n. e.\n\nKauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo\nnousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään.\nTultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli\nmetsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat\nvarjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin\nmoni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se\nturva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin\nhovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti\nnukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen\nmetsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin\nhänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:\n\n      Salossa on mulla torppa,\n      siellä on mun kotini,\n      siellä minun iloni.\n\n      Siell' on vaimo, kodin sydän,\n      siell' on lapsukaiseni,\n      kaksoisveljet, poikani.\n\n      Siellä kätkytlaulujansa\n      aallot mulle pauhaavat,\n      metsän hongat kuiskaavat\n\n      Suomi sulo, sorja, kaunis!\n      Oi, kun totta sanoo saan:\n      Suomi on mun kotimaan'!\n\nNyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori\nvaimonsa, sanoi iloisesti: \"Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan\nodottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.\"\n\n\"Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä\non minulla pieni myttynen täynnä nisusia.\"\n\n\"Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut,\nsittekuin torppaan tulimme.\"\n\n\"Eipä olekkaan\", vastasi Antti (se oli miehen nimi), \"mutta nytpä olen\nviimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna\nkaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon\npuutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja\nhe jo tänä iltana tulevatkin.\"\n\n\"Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla\njuuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken\nsuolattua siikaa.\" Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle\nvalmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.\n\n\"Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!\" sanoi Antti. \"Katso tätä\nrauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne\novat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo.\nPaljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi,\non juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah,\ntuolla jo tulevatkin.\"\n\nNyt tuli puutarhuri sisälle vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä vaimo,\njoka oli Leenan nuorempi sisar, oli myös vielä kaunis, mutta näytti\nhyvin kivulloiselta ja heikolta, eikä hänellä ollut sitä tyytyväistä\nmuotoa kuin Leenalla; vaan pieni Maissi, joka tiellä oli nukkunut\nitsensä punaposkiseksi, näytti hyvin terveeltä, posket olivat\ntäysinäiset, ja kullankeltaiset hiukset putoilivat kiehkuroina hänen\npienten kasvojensa ympärille. Kun tervetuliaiset oli sanottu, otti Leena\nMaissin sisareltansa ja vei lapsen makaamaan tuvanperäiseen kamariin,\njossa oli vieraille valmistettu leposija. Vuoteella olevan lakanan\nsyrjään oli Rauman pitsiä ommeltu, ja korea ryijy oli peitteenä. Tänne\nLeena jätti lapsen lepäämään ja meni vieraittensa sekä miehensä kanssa\naterioitsemaan. Iltaiselta päästyä sanoi hän: \"Tuleppa, sisareni,\nkatsomaan kaksoispoikiani.\"\n\n\"Kah, noita en ole muistanutkaan, kun eivät ole mitään hiiskuneet\",\nvirkkoi Maija sisar. \"Ovatpa, vaikka kaksoiset, toki kauniin- ja\nterveennäköiset ja niin yhden yhtäläiset, vaikka toisella on keltainen\nja toisella musta kähärätukka. Se on vain onni\", lisäsi hän vielä, \"että\nJumala otti teiltä nuot kolme tyttölasta. Ensin kyllä mahtoi kovalta\ntuntua, mutta millä sinä noita kaikkia olisit voinut kasvattaa? Oikein\nminun tuli sinua sääli, kun ne kaikki pyörivät ympärilläsi jalkojasi\nsotkemassa. Kyllä sitte kelpaa, kun heidät kerran isoiksi saa, mutta\npieninä heistä on paljo vaivaa.\"\n\n\"Maija hyvä\", vastasi Leena, \"vähäinen on meillä murhe silloin vielä,\nkun lapset ovat kotona silmäimme alla jalkojamme sotkemassa, mutta kun\ntulevat maailmalle ja polkevat sydäntämme, silloin vasta heistä murhetta\non. Oi kuinka useasti olen ajatellut: 'Mitä näistä lapsista tulee?' ja\nsilloin totta olen iloinen, että kolme on hyvässä korjuussa, mutta\nvaivojeni tähden olisin heidät kyllä elossa pitänyt. Vaan mitä Jumala\ntekee, on aina meidän parhaaksemme. Mutta nyt olemme jo kauan puhuneet\",\nlisäsi hän, \"lähtekäämme siis levolle.\" Pian olikin joka henki torpassa\nunen helmoissa. Kuu paistoi torpan ylitse, tähdet säihkyivät, ja kolme\ntähteä oli kirkkaampaa kuin kaikki muut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVierasten herätessä torpassa oli aamu jo joutunut pitkälle. Aurinko\npaistoi kirkkaasti taivaalla kaksoisten syntymäpäivän kunniaksi. Leena\noli karjansa ajanut metsään ja tuonut valkoiset piimähulikat pöydälle.\nKaikki työaseet oli siivoon pantu, sillä nyt oli pyhäaamu.\nKirkonkellojen kajahdus ei kuulunut täällä salolla, koska pitkä oli\nmatka kirkolle, mutta Antti otti virsikirjansa ja rupesi veisaamaan\naamuvirttä vaimonsa ja vieraittensa kanssa. Kun he olivat virtensä\nveisanneet, toi Leena kahvipannunsa sekä nisuleivät pöydälle. Antti otti\nnyt poikansa, yhden kummallekin polvelle, ja antoi molemmille kaksi\nnisuleipää käteen, sanoen: \"Yhden saatte kumpikin itse pitää, mutta\ntoinen teidän täytyy antaa Maissi orpanalle.\" Lapset tekivät ilolla\nniinkuin isä käski, ja saatuansa makeiset Maissi kiitti nostaen\nkättänsä. Sitte he rupesivat kukin pureskelemaan leipäänsä sekä katsoa\ntöllistelivät toisiansa; jopa jo alkoivat hypistellä toistensa\nvaatteitakin, ja Junno sanoi:\n\n\"Katso, äiti, kuinka Maissilla on kullatut hiukset, juuri niinkuin risti\nisän virsikirjan kannessa, mutta hänen hiuksensa ovat vain paljon\npehmeämmät.\"\n\nPian tulivat orpanat hyviksi tuttaviksi, ja päivä kului hupaisesti\ntorpassa. Iltapuolella läksi puutarhuri jälleen pois vaimonsa ja\nlapsensa kanssa. Salon torpassa ei taas kuulunut muuta, kuin miehen ja\nvaimon puheleminen ja poikasten iloinen liverteleminen sekä ulkona\npaimentorvien ja lehmänkellojen yksitoikkoinen ääni, johon meren aallot\nja metsän hongat vastailivat humullansa.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein näimme Salon-torpan\nasukkaat, eivätkä vuodet ole vierineet muutoksia tekemättä tässä\nvähäisessä torpassa.\n\nIlta-auringon loisteessa näemme taaskin Leenan istuvan portailla.\nPäätään hän nojaa kättänsä vastaan, ja suuret kyyneleet vierivät hänen\nposkillensa. Kanervat hohtavat metsässä, hongat humisevat, vaan miksi\ntämä kaikki ei enää ilahuta vaimoa? Miksi hän on noin surullinen? Missä\non hänen ilonsa? Mitä hän kaipailee? Hänen onnensa ja paras ilonsa lepää\nhaudassa, hänen rakastettu miehensä on kuollut!\n\nTässä torpassa oli Leena ahkerasti työtä tehnyt miehensä kanssa, ja\nhyvin he silloin tulivat toimeen. Heillä oli 10 ruplaa lainassa, ja he\nolivat mielestänsä rikkaat, koska heillä oli kaikki mitä tarvitsivat ja\nvielä vähä päällekin. Mutta onni vaihtelee. Eräänä kylmänä talvisena\npäivänä tuli torpan isäntä kartanon työstä kotiin ja sanoi kovin\nvilustuneensa; toisena päivänä hän oli sängyn omana poltetaudissa. Tässä\nhän makasi kaksi viikkoa, ennenkuin hänen elämänsä lanka oli katkaistu.\nLeena parka! Hänen turvansa oli poissa, ja nyt hänen täytyi palkata\nmies, joka teki päivätyöt kartanoon. Pian meni nyt hänen 10 ruplaansa,\nmutta hän teki työtä murheessansakin ja toivoi syksyllä saavansa työnsä\npalkan. Vaan syksyä ennen tuli odottamaton vieras, kova halla jäädytti\nviljavat pellot. Siinä olivat hänen työnsä ja toivonsa rauenneet\nmitättömiksi. Hän pyysi patruunaa jättämään muutamia veronmaksuja pois.\nMutta kartanon herra, joka aina oli kuullut tämän torpan väkeä\nsanottavan varalliseksi, ei ymmärtänyt, että yksi halla saattoi heidät\nköyhiksi tehdä, vaan vastasi: \"Kaikki täällä käyvät pyytämässä veron\nvähennystä. Jos teidän tahtonne mukaan tekisin, joutuisin itse\nmaantielle. Tee työtä ahkeruudella, niinkuin miehesi aikana, äläkä opi\nkerjäämään.\"\n\nLeenan sydän oli täynnä surua, mutta hän ei enää voinut valittaa, vaan\nläksi raskaalla sydämmellä köyhään kotiinsa ihmetellen, miksi tämä\nmuuten aina hyvä patruuna oli nyt näin kova.\n\nPatruuna Palmu oli hyvän- ja rehellisenluontoinen mies, mutta hänellä\noli myös vikansa ja niistä suurin, että hän, joka oli monen sadan\nihmisen haltijana, ei ikänä huolta siitä pitänyt, että olisi tarkoin\ntullut tuntemaan alustalaistensa eloa ja oloa. Monta hän auttoi, jotka\noikein ryysyisissä vaatteissa ymmärsivät oivasti valittaa, vaikka niistä\nuseatkin olivat paremmissa varoissa kuin Leena. Patruuna oli miehistynyt\nrikkaassa kodissa, mutta ylellisyys ei kuitenkaan ollut pilannut hänen\nsydäntänsä; vaan työväen elämä jäi häneltä tuntematta, ja sen vuoksi\npettyi hän välistä niin, että joskus oli kovakin, niinkuin nyt Leenalle.\n\nLeena koetti vielä vuoden eteenpäin olla torpassa, mutta toinen syksy\ntoi uuden hallan vielä kovemman, ja Leenan, joka oli velaksi saanut\ntoiselta köyhältä, joka tarvitsi tavaransa yhtä hyvin kuin hän, täytyi\nnyt myydä kaikki mitä torpassa löytyi. Torppaan tuli uusi isäntä, ja\nLeenalla lastensa kanssa oli mieron tie edessä. Kyyneleet vierivät\nLeenan poskille, vaan ne eivät muutu leiväksi, ja hänen pienet lapsensa,\njotka nyt näkivät kuudennen kesänsä, tulivat äitinsä tykö pyytäen\nruokaa. Leenalla oli vielä vähäisen vehkaleipää, sitä jakoi hän\nlapsillensa ja pyysi torpan emännältä maitoa.\n\n\"Vielä kerran antakaa\", sanoi hän, \"korttelin verta, sitte aion lähteä\npitäjälle hakemaan työtä; kentiesi saan siellä vähäisen kokoon ja\njossakin katon päällemme, jonka suojassa saatamme säilyä talven kylmiltä\nkourilta.\"\n\nEmäntä antoi vähästänsä kaksi korttelia maitoa, ja lapset söivät.\n\n\"Voi äiti\", sanoi Junno, \"kuinka tämä maito on hyvää! Äidin leipäkin\ntuli makeaksi, kun sitä siihen kastoin.\"\n\nLeena ei maistanut palaakaan. Hänellä oli vielä yksi leipä, vaan sen hän\ntallensi lapsillensa ja sanoi: \"Lapsi raukat, lähtekäämme hakemaan\npuolaimia metsästä, ehkä niitä vielä löytyisi.\" Lapset olivat heti\nvalmiit tulemaan, mutta Leena, joka tiesi, että tämä rakas torppa ei\nenää ollut oleva hänen kotonsa, läksi raskaalla sydämellä, vähäinen\nvaatemytty kainalossa ja leipä myttyyn käärittynä, poikasten kanssa\nmetsäpolkua kulkemaan, ajatellen: \"Mitä näistä lapsista tulee?\" --\n\nManni ja Junno olivat vain iloisia, he juoksentelivat sinne tänne\nmetsässä. Missä joku punainen marja pilkoitti, siellä he jo mielestänsä\nlöysivät koko marja-aarteen, vaan marjoja ei enää paljon ollutkaan, ne\noli jo poimittu, sillä syksy oli joutunut lokakuun keskiväliin.\n\nIlta oli tullut Leenan ja hänen pienten matkakumppaniensa kulkeissa,\nmutta kuu laski loisteensa heidän tiellensä, ja eteenpäin pyrkivät\näitinsä kanssa pienet matkamiehet, vähäiset paimentorvet rinnalla: ne\nolivat ainoat muistot heidän isävainajaltansa, isä oli ne itse antanut\nheille.\n\n\"Äiti\", sanoi Junno, \"minä väsyn; eikö jo tule koti?\"\n\n\"Ei, lapseni\", vastasi äiti, \"mutta täällä on metsässä toinen torppa,\njohon kohta tulemme.\"\n\nJo pian näkyikin vähäinen metsätorppa. Sinne meni Leena ja pyysi\nleposijaa, joka hänelle heti luvattiin; muuta ei hän tässä köyhässä\ntorpassa voinut pyytääkkään. Väsyneenä hän istui lattialla olevalle\nolkivuoteellensa, ja samaten tekivät myöskin kaksoisveljekset. Kulkeneet\nhe olivat lähes puolen penikuormaa; siinä oli jo kylläksi näin pienille\nlapsille. Äiti otti nyt leipänsä ja taittoi palasen lapsillensa.\n\n\"Leipä on kovin karvasta; äiti, anna pikkusen maitoa\", pyysi Junno.\n\n\"Lapseni, ei ole äidillä tänä iltana, mutta ehkä huomenna, ja nytpä\npääset nukkumaan pehmeälle olkivuoteelle; ole nyt vain tyytyväinen!\"\nLeenan sydäntä särki, mutta hän koetti olla sitä lapsillensa\nnäyttämättä.\n\n\"Äiti\", valitti taas Junno, \"en minä voi täällä maata, mennään kotiin.\"\n\n\"Täällä, lapseni, on nyt kotisi tänä yönä.\"\n\n\"Junno tahtoo kauas kotiin\", sanoi lapsi ja parkaisi itkemään. Äidin\nsydämmeen se kävi kipeästi ja hän lausui:\n\n\"Oi lapsi, mieron tie on kotisi.\" Lapset sitä onneksensa eivät\nymmärtäneet, ja Leena rupesi juttelemaan, miten heidän huomenna piti\npääsemän isoon kartanoon ja siellä näkisivät pikku Maissi orpanansa.\n\nLapset kuuntelivat äitinsä rakasta, lohduttavaista ääntä siksi, että\nviimein nukkuivat niin makeaan uneen, kuin viaton ja maailman murheista\nvapaa lapsi nukkuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla herättyänsä Leena läksi taas kulkemaan lastensa kanssa;\nvähitellen he joutuivat eteenpäin ja puolipäivän aikana tulivat\nkartanoon. Leena mietiskeli, mihin hän menisi apua anomaan; puutarhuri\noli hänen sisarensa mies, mutta tämä sisar oli jo vuosi takaperin\nkuollut. \"Patruunalta tahdon kumminkin taas apua pyytää\", ajatteli Leena\nja läksi kartanon kyökkiin. Siinä seisoi hän vaaleana kaksoisveljet\nsivullansa. Ikäänkuin kaksi pientä viheriöitsevää vesaa kellastuneen\nkoivun juurella olivat nuo pienet poikaset. Leena pyysi puhutella\npatruunaa, vaan samassa tulikin kartanon herra itse kyökkiin. Hän\nlähetti yhden piioista käskemään puutarhuria sisälle, mutta silloin hän\nnäki Leenan ja sanoi: \"No mitäs nyt tahdot?\"\n\n\"Pyytäisin jotakin työtä, patruuna hyvä, jolla saattaisin ansaita\nelatusta näille lapsilleni.\"\n\n\"Työväkeä minulla on yltäkyllin, en minä koko maailmaa voi elättää.\nPalkan maksan ja harmia vain saan kiitokseksi\", vastasi patruuna.\n\nLeena sattui tulemaan pahaan aikaan, sillä patruuna ei ollut hyvällä\ntuulella. Hän oli saanut huonon vuodentulon, niinkuin kaikki muut. Se\nteki hänelle suuren vahingon, ja hänen täytyi elättää monta, joita ei\nhän olisi tarvinnut työssänsä. Sitä ei hän tosin miksikään pahaksi\nottanut, vaan sanoi tavallisesti: \"Tämä on meille tarpeellinen kuritus\nJumalalta.\" Mutta nyt olivat varkaat vieneet suuren joukon omenoita\npuutarhasta, ja sepä vasta patruunaa harmitti. Puutarhurin\nvelvollisuutena oli omenain vartioiminen varkailta syysöinä, mutta viime\nkuluneena yönä oli ne vartijalta varastettu.\n\nNyt tuli puutarhuri sisälle. Hän sanoi: \"Patruunalla varmaankin on\nvihastumisen syytä, mutta minä en voi ymmärtää, miten omenat on\nvarastettu, sillä portit olivat kiinni, eikä tuon korkean lauta-aidan\nyli kukaan ole saattanut kiivetä ilman suuria tikapuita. Vielä kummempi\non, ettei Valpas haukkunut, vaikka se öisin tavallisesti ei kärsi muita\nkoko talossa kuin minua ja Kallea. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin\non patruunan oikeus ottaa palkastani, mitä herra patruuna on vahinkoon\ntullut.\"\n\n\"Huuti häpeä! Millä sinä sitte eläisit? En minä ennenkään ole väkeäni\nnylkenyt\", ärjäsi patruuna ja kääntyi kantapäillään. Samassa lauhkeni\nhänen vihansakin, ja hän sanoi: \"Mene nyt ja vartioitse toiste paremmin\npuutarhaani. Tämä asia jääköön sillensä.\" Sitte hän meni pois\nkamariinsa.\n\nLeena jäi seisomaan kyökkiin. Aurinko paistoi kirkkaasti isoista\nakkunoista, ja Leena rukoili itseksensä: \"Oi Jumala, anna aurinkosi\npaistaa minunkin pimeälle matkalleni, jotta tulevaisuus vähän\nvaloisammalta hohtaisi.\" Puutarhuri oli juuri menemäisillänsä kyökistä\nLeenaa näkemättä, kun Manni kysyi: \"Eno, missä on Maissi?\"\n\n\"Kah! Leena ja pojat! Voi kuinka Junno on Maija vainajan ja Maissini\nnäköinen. Tule tänne, lapsi\", sanoi puutarhuri Kylvö, \"että saan sinua\nkatsella. Onpa sinulla Maissini keltakiharaiset hiuksetkin, vaan poskesi\novat vähän kalpeammat. Taskussani on neljä markkaa, ne tahdon sinulle\nantaa, että saat ruokaa vähäksi ajaksi; kun tulet toisen verran\nvanhemmaksi, niin otan sinut puutarhurin oppiin, mutta nyt on minulla\nkylliksi yhden äidittömän lapsen kasvattamisessa.\"\n\n\"Lankoni hyvä,\" lausui Leena, \"sinä olet minua jo monta kertaa auttanut,\nmistä sitä aina tulisi? Ei sinullakaan liikoja varoja ole. Yösijan\npyydän kuitenkin saada huoneessasi.\"\n\n\"Halusta sen saat, niin lapsetkin näkevät toisensa.\"\n\nLeena meni lapsinensa puutarhurin tupaan, jossa Manni ja Junno saivat\nleikkiä Maissin kanssa siksi kuin nukkuivat suloiseen uneen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nKello löi kuusi aamulla, kun patruuna Palmu heräsi. Hän kilisti pari\nkertaa pientä kelloa, joka oli tuolilla hänen vuoteensa vieressä, ja\nheti tuli tyttö tuoden kahvia sisälle. Kun tyttö oli mennyt pois, sanoi\npatruuna vaimollensa: \"Onpa oikein kumma, että minä en ole paljon saanut\nunta koko yönä, Leenan pojat vain aina ovat pyörineet mielessäni. Nuo\nkauniit lapset olivat kovin surkeannäköiset, ja mielestäni olin heille\nkova. Jospa sentään olisimme ottaneet toisen niistä meille siksi, että\nhän kelpaisi puutarhurin oppiin, tottapa Leena yhden lapsen ainakin\nelättäisi; mutta he menivät ja ovat jo kukaties missä!\"\n\n\"Kyllä se tuuma pian menestyy\", vastasi patrunessa, \"sillä Leena on\nvielä lastensa kanssa Kylvöllä.\"\n\n\"Vai on! Oikeinpa taakka sydämmeltäni poistuu\", sanoi patruuna. Nyt hän\npuki pikaisesti yllensä ja aikoi lähteä puutarhurin asuntoon, mutta\nsamassa sattui hänen silmäyksensä vähäiseen vuoteeseen, jossa hänen\npieni viisivuotinen tyttärensä Tyyne makasi. Patruuna seisahtui\nkatselemaan tyttöä, joka oli hänen ainoa ja rakas lapsensa. Hänen tässä\nseisoessaan heräsi Tyyne ja kysyi: \"Isä, mihinkä menet?\"\n\n\"Menen hakemaan sinulle leikkikumppania.\"\n\n\"Minä tulen isän kanssa\", sanoi lapsi, ja puettuaan yllensä hän läksi\nisänsä seurassa ulos. Puutarhasta tuli Leena heitä vastaan poikastensa\nkanssa.\n\n\"Hyvää huomenta, Leena!\" lausui patruuna vakavalla äänellä. \"Minä\ntahtoisin ottaa toisen noista pojista, ehkä sinä yhden kera tulet\nparemmin toimeen. Sen myös vakuutan sinulle\", lisäsi hän vielä\nliikutetulla äänellä, \"että häntä rakkaudella kasvatetaan. Minulla on\nmyös lapsi, ja hän on kallein tavarani.\"\n\nLeena ei voinut vastata mitään. Kirkkaat kyyneleet vain vierivät hänen\nsilmistänsä. Hän taisteli sydämmensä kanssa, sillä kova oli jättää\nvieraalle lapsensa, jota oli hoitanut, kova oli erottaa kaksoisveljet,\nmutta -- \"lapseni pääsisi puutosta kärsimästä.\" Taas hän ajatteli: \"Äiti\njää vieraaksi ja unohtuu.\" Hänen sydämmensä oli särkymäisillään, mutta\n-- kuka on niin vähän itsekäs kuin äiti? Leena oli nyt tehnyt päätöksen.\nHän sanoi: \"Kiitän herra patruunaa suuresti! Kallis on tavara tosin,\njonka minulta otatte, sillä nämät kaksi ovat kaikki, mitä minulla\nmaailmassa on, vaan tiedän, että lapsella on täällä parempi, ja lapseni\nonni on myös minun. Mutta minä en voi määrätä, kumman heistä pitää tänne\njäämän.\"\n\n\"Äiti, älä jätä minua tänne\"! huusivat molemmat lapset.\n\n\"Etkö jäisi meille, pikku poika?\" kysyi patruuna Junnolta. \"Silloinpa\nsaisit leikitellä Tyynen ja Maissin kanssa, saisit leikkikaluja ja\nmakeisia paljon. Saisitpa pikku varsankin.\"\n\n\"Äiti, äiti!\" sanoi Junno. \"En minä jää äidistä.\"\n\n\"Saisinko minäkin varsan oikein omakseni, jos tänne jäisin?\" kysyi\nManni.\n\n\"Saisit\", vastasi patruuna.\n\n\"Minä jäänkin tänne, ja äiti tulee huomenna takaisin minua katsomaan\",\nsanoi Manni.\n\n\"Niin, jos äiti joutuu\", vastasi Leena; \"älä kuitenkaan odota, sillä\nminä en luule joutuvani. Jää hyvästi nyt, lapsukaiseni, ja ole\ntottelevainen! Vaan varoituksia olet liika nuori muistamaan. Patruuna\nhyvä, pitäkää huolta siitä, että lapsi kasvaa Jumalan pelvossa; jos\ntoisin kävisi, olisi minun tavarani joutunut turmiolle. Suokaa anteeksi,\nettä näin puhun, mutta lapseni on minulle rakas.\"\n\n\"Saat luottaa siihen, että minä teen, mitä suinkin voin\", vastasi\npatruuna.\n\nLeena aikoi nyt lähteä, mutta vielä kerran hän kääntyi takaisin ja\nlikisti rintaansa vastaan poikaansa -- kukatiesi aavisti hän, että se\noli viimeinen kerta. Sitte hän läksi, ottaen Junnon käteen kiinni,\nkiireillä askeleilla pois. Kun hän kerran oli saanut hyvästi jätetyksi,\nniin oli sydämmensäkin keveämpi, ja hän saattoi jo hartaasti kiittää\nJumalaa, joka oli toiselle pojalle antanut hyvän kodin.\n\nLeena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä\nparhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni\nmatkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa\noleskelee.\n\nEnsin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa.\nSiellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella.\nEurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminen\nsen pyörteisiin -- sehän oli oikein hauskaa.\n\nEräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa\nsanoi miehellensä: \"Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin\nilahuttaa.\" Patruuna oli heti valmis lähtemään.\n\nPuutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja.\nHeillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he\nkastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä\nlenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä\nhyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello\nlenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: \"Mihinkä se\nmeni?\"\n\nPatrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: \"Oi kuinka monta toivetta\nnoiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt\nnuot saippuakellot ilmassa\", mutta hän keskeytti puheensa, kun näki\npikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: \"Mitäs,\nlapseni, siellä konttaat?\"\n\n\"Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.\"\n\n\"Mikä avain?\" kysyi patrunessa.\n\n\"Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi\nottavansa sen taas aamulla täältä.\"\n\n\"Eilen illallako se oli?\"\n\n\"Ei, ei Maissi muista, koska se oli.\"\n\n\"Eiköhän Kalle muista?\" sanoi Manni, joka samassa näki Kallen tulevan.\n\n\"Mitä?\" kysyi Kalle.\n\n\"Sitä, koska panit avaimen pensaan alle\", sanoi Manni.\n\n\"Minkä avaimen?\" kysyi Kalle punehtuen ja vihaisesti katsellen Mannia,\njoka oli syytön kysyjä. \"Mitä tuo vieras poika höpisee?\" lisäsi hän\nvielä. \"En ole mitään avainta laskenut pensastoon.\"\n\nMaissi, joka huolettomasti leikitteli sannassa, sanoi nyt: \"Lupasit\nminulle antaa omenoitakin, jos en puhuisi mitään avaimesta.\"\n\n\"En ole mitään sinulle puhunut\", ärjäsi Kalle.\n\n\"Älä mutkaile, poika!\" sanoi patruuna. \"Näissä asioissa näyttää olevan\njotakin sekasotkua, josta sinun on paha selville päästä itseäsi\ntahraamatta; mutta nyt menkää, lapset, sisälle, Kalle tulee minun\nkanssani.\"\n\nPatruuna läksi puutarhurin luo, ja vähän aikaa keskusteltuansa Kylvön\nkanssa, hän kysyi: \"Tiedätkö, Kalle, kuka on omenat varastanut\npuutarhasta? -- Jos sen tiedät ja todenmukaisesti minulle sanot, niin\nannan sinulle anteeksi, vaikka itsekin olisit, niinkuin pahasti pelkään,\npääsyyllinen. Sinä olet vielä lapsi ja voit parantaa itsesi.. Pahan teon\ntunnustus on jo suuri askel parannuksen tiellä.\"\n\nKalle seisoi vain röyhkeännäköisenä vastaten: \"En tiedä mitään koko\nasiasta.\"\n\n\"No nyt, Kylvö, mennään Matin-Mikon torppaan tiedustelemaan, mitä sieltä\nkuuluu\", sanoi patruuna. Sitte läksivät molemmat.\n\nTorppaan tultuansa lausui patruuna: \"Nyt, Mikko, tahdon sinulta suoran\nvastauksen kysymykseen: kuka on Kallelta saanut avaimen, joka oli\npensaan alla puutarhassa? Sano minulle totuus, taikka mene torpasta\npois.\"\n\nMikko, joka luuli Kallen kaikki kertoneen, koska patruuna tiesi\navaimesta, tunnusti heti eräänä päivänä tavanneensa Kallen puutarhassa,\nja että hän oli luvannut illalla, kun kaikki olivat nukkuneet, antaa\nhänelle avaimen. \"Sitte hän käski minun pistää sen pensaan alle, josta\nhän aikoi sen ottaa takaisin aamulla porttia lukitaksensa. Maissi\nleikitsi sannassa meidän keskustellessamme, emmekä huomanneet häntä,\nennenkuin se oli myöhäistä, mutta Kalle lupasi tytölle omenoita, jos\nvain pitäisi suunsa kiinni.\"\n\n\"Hm, siinä näkijä kuin tekijä\", sanoi patruuna.\n\n\"No missä oli Valpas, kun ei haukkunut?\" kysyi Kylvö.\n\n\"Se makasi Kallen kanssa\", vastasi Mikko.\n\n\"Voi, tuommoista lapsi raukkaa!\" sanoi Kylvö, \"vasta kaksitoistavuotias\nja kuitenkin jo noin pitkälle joutunut pahuuden tiellä.\"\n\nPelonalaisella äänellä sanoi nyt Mikko: \"Antakaa, patruuna hyvä,\nanteeksi tämä kerta. En ikänä enää varasta. Omenat ovat perunakuopassa,\nen ole uskaltanut niitä vielä myydä. Maksaa tahdon, mitä vaaditte, jos\nvain annatte anteeksi.\"\n\n\"Ole nyt vaivainen vaiti ja pidä omasi sekä anna muitten omaisuuden olla\nrauhassa! Sillä ehdolla saat jäädä torppaan, ja olkoon rangaistuksesi,\nettä itse tuot omenat kartanoon, mutta keskipäivällä, niin on se\nmuillekin varoitukseksi.\"\n\nMikko paran täytyi tähän myöntyä.\n\nPatruuna Palmu meni nyt kotiin puutarhurin kanssa. Kartanoon tultuansa\nhän käski Kallen luokseen ja sanoi: \"Tunnin päästä tuo Matin-Mikko\ntakaisin omenat, jotka yhdessä varastitte. Sinun täytyy ne rattailta\nkantaa sisälle ja sitte saat mennä pois talostani.\"\n\nKalle vaaleni ja vastasi: \"Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki\ntunnustanut.\"\n\n\"Lapsi, lapsi!\" sanoi patruuna. \"Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella\nluonnolla?\" Sitte hän lisäsi: \"Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa\nkanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.\"\n\nKalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän\nrangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: \"Nyt saat mennä\npois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet\nkaulassa.\"\n\nJuuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle\nkatsoi tuimasti Manniin sanoen: \"Tuo paha penikka minulle tämän teki.\"\nSitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille,\njonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen:\n\"Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.\" Tämä lapsi oli ainoa, jota hän\nrakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen\npahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen\nsyypäänä.\n\nKallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: \"Ikävältä tuntuu noin\nturmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän\nvielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee\npahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo\nhänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana,\ntietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen\ntoista.\"\n\n\"Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä\nuppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane.\nHän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion\npitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi\nkasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin\nvanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?\"\n\n\"Varsin hyvin se käy päinsä\", vastasi patrunessa. \"Manni sopii veljeksi\nTyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso\", lisäsi\nhän vielä, \"kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä\nlaskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä\nkoskeva tärkeä päätös on tehty.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nHämeenlinnasta Poriin päin kulkevan valtatien vieressä Ronkan synkällä\nkankaalla istui eräänä kevätaamuna keski-ikäinen vaimo ja poika, joka\noli noin neljäntoista vuoden vanha. Poika oli erinomaisen kaunis. Hänen\nkeltaiset kiharansa ja suloiset sinisilmänsä olivat erittäin ihanat. Kun\ntarkemmin katseli vaimoa, niin huomasi, että hänkin kerran oli\nkukoistanut ihanimpana kukkana, mutta maailman myrskyistä liika varhain\nsurkastunut. Hänen silmäinsä loiste oli vielä kaunis, kun hän\nihastuksella katsellen vieressä istuvaa poikaa sanoi: \"Oi rakas poikani,\nei ole enää pitkä matka Eurajoen kartanoon. Ei aurinko toista kertaa\nlaske, ennenkuin olet nähnyt veljesi.\"\n\n\"Voi äiti, lähtekäämme nyt jo pian, että joudumme eteenpäin.\"\n\n\"Älä kiirehdi! Olen kovin väsyksissä ja tahdon ensin lukea Mannin\nkirjeen\", vastasi Leena, sillä se oli hän.\n\nLeena palasi nyt Junnon kanssa Helsingistä kotiseuduillensa. Helsingissä\nhän oli tullut hyvin toimeen pyykinpesijänä ja sillä saanut kokoon sen,\nminkä he elatukseksensa tarvitsivat. Vielä oli hänellä säästössäkin niin\npaljo rahaa, että saattoi ruveta kulkemaan tätä pitkää matkaa. Nyt oli\nkahdeksan vuotta kulunut siitä, kun Leena erosi Mannista. Useasti hän\noli kirjeitä saanut, mutta ne eivät estäneet häntä kaipauksella\nmuistelemasta poikaansa, jonka tähden hän nyt olikin lähtenyt matkalle,\nsaadaksensa syliinsä sulkea oman rakkaan lapsensa. Hän oli jo joutunut\nmatkansa loppupuolelle, mutta oli väsyksissä, eikä jaksanut mennä\nedemmäksi levähtämättä. Tässä nyt istuessansa hän otti Mannin kirjeen\npovestansa ja luki:\n\n      \"Äiti rakas!\n\nEttepä usko, kuinka tulin iloiseksi saatuani teiltä kirjeen, josta näin,\nettä olette olleet tervennä ja tulette hyvin toimeen. Hupaista oli\nmyöskin kuulla Junnon saaneen oppia kirjoittamaan.\n\nVoi äiti, jos vielä saisin äidin sekä Junnon nähdä, sittepä vasta\niloinen olisin. Setä ja Täti Palmu ovat niin hyviä minulle, juuri kuin\nolisin heidän oma poikansa, ja Tyyne on oikein hyvä sisar, mutta\nsentäänkin aina toivon hartaasti näkeväni äitini ja Junnon.\n\nOnko Junno jo hyvin pitkä? Minä olen kasvanut niin pitkäksi, että äiti\nei tuntisi minua, ja tietääkö äiti, että myös Maissi jo on tullut hyvin\npitkäksi. Hänellä on kauniit keltakiharaiset hiukset, juuri semmoiset,\nkuin minä vielä muistan Junnolla olleen. Aina välimmiten Maissi vieläkin\nsaa tulla Tyynen kumppaniksi, kun ei vain vieraita ole. Ei hän enää saa\nopiskella meidän kanssamme niinkuin ennen, sillä Täti ei pidä sitä\nsopivana, kun Tyyne on tullut isommaksi, mutta aina Enoni tykönä\nollessani minä opetan Maissille, mitä itse olen oppinut. Ei äiti usko,\nkuinka Maissi on kiltti.\n\nTulevana syksynä opettaja menee meiltä pois ja silloin toivon pääseväni\nylimmälle luokalle kouluun. Sitte luen niin, että pääsen virkamieheksi\nja saan äidin sekä Junnon tyköni, ja silloin pitää äidin saaman kaikki,\nmitä äiti tahtoo. Voi, jospa se aika pian kuluisi!\n\nÄiti voi hyvin ja tervehtää Junnoa äidin omalta\n\n      Mannilta.\"\n\nLuettuansa kirjeen lausui Leena: \"Jumalan kiitos! Lapseni sydän näkyy\nolevan yhtä hellä ja viaton kuin ennen.\"\n\n\"Kuinka iloiseksi Manni mahtanee tulla, kun tulemme kartanoon hänen sitä\naavistamattansa\", sanoi Junno, mutta samassa katsahti hän taivasta kohti\nja huudahti äidillensä: \"Voi kuinka taivas menee pilveen!\"\n\n\"Niin näkyy\", vastasi Leena, \"varmaankin tulee myrskyilma. Nyt meidän\ntäytyy kiiruhtaa, että joutuisimme kestikievariin ennen sadetta. Sieltä\notamme kyytihevosen, sillä minä olen säästänyt rahani niin, että nyt\nloppupuolella tietä, kun olemme väsyksissä, saamme kyydillä kulkea edes\nmuutaman penikuorman. Minun täytyy juuri katsoa, mitä minulla vielä on\nkukkarossani.\" Samassa hän kaatoi rahat kämmenellensä aikoen niitä\nlaskea, mutta Junno sanoi:\n\n\"Tulkaa nyt pian, äiti, täällä on kovin ikävä. Kuulkaa, miten harakat\nnauravat ja korpit huutavat.\" Mutta ennenkuin Leena joutui pistämään\nrahojansa kukkaroon, tuli kaksi miestä Porin puolelta ajaen aika kyytiä.\nNähtyänsä Leenan ja Junnon pidätti ajaja hevosensa. Hän näytti olevan\nnoin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen vilkkaat silmänsä\nkääntyivät vuorottain Junnoon ja rahakukkaroon, jota Leena ei vielä\nehtinyt tallentaa. Hypäten alas rattailta hän sanoi:\n\n\"Hoh, hoh! Etpä sinäkään tuolla kauniilla ja ulkokullatulla muodollasi\nkauan säilynyt kartanossa. Joko sinunkin teki mielesi kielletyn puun\nhedelmää?\"\n\n\"Mitäs puhut, mies?\" kysyi Junno. \"Minä en ymmärrä mitä tarkoitat, enkä\ntiedä, oletko viisas vai hullu.\"\n\n\"Oletpa oppinut teeskentelemään, vai etkö muista enää, miten Kalle\nkartanosta ajettiin? Kyllä minä opetan muistamaan\", sanoi Kalle, sillä\nse oli hän. Kalle luuli Junnossa näkevänsä Mannin, sillä veljekset\nolivat hyvin yhdennäköiset, ja aikoi lyödä poikaa, mutta samassa aurinko\npilkoitti pilvien välistä laskien säteensä Junnon keltaisille\nkiharoille, ja rosvon käsi vaipui alas. Muisto pienestä keltahiuksisesta\ntytöstä, joka Eurajoen kartanossa kurkoitti hänelle kätösensä\nhyvästijätöksi, pidätti hänen kätensä, ja hän mutisi itseksensä: \"Kumma,\non juuri kuin Maissin kiharat. Muistin pojalla olleen mustat hiukset.\"\nSitte hän kääntyi Leenaan, sanoen: \"Anna tänne, akka, kukkarosi, niin\nsaat rauhassa mennä tuon penikan kanssa.\"\n\n\"Rosvo, voitko ottaa köyhältä vaimolta hänen viimeiset rahansa?\" lausui\nLeena. \"Etkö muista äitiäsi? Eikö tuntuisi kovalta, jos häneltä\notettaisiin hänen suurella vaivalla kootut, viimeiset rahansa?\"\n\n\"Äiti! Hah, hah, hah, siitä en mitään tiedä. Joutuun, akka, anna tänne\nrahat, taikka minä opetan sinua saarnaamaan.\"\n\nLeena otti kukkaron käteensä vielä epäillen, antaisiko sen rosvolle vai\neikö, mutta samassa Kalle sieppasi sen Leenan kädestä, hyppäsi rattaille\nja ajoi huimaisten hevostansa kiiruusti pois.\n\nLeena oli niin pelästyksissä, että oikein vapisi, mutta koetti kuitenkin\npoikansa kanssa eteenpäin pyrkiä. Junnon silmät iskivät tulta. Hän\npuristi heikkoa nyrkkiänsä, sanoen: \"Äiti, kun minun nyrkkini kerran\nvahvistuu, niin koetan hakea tuota rosvoa, ja silloin on hän tunteva,\nolenko voimia vailla.\"\n\n\"Lapsi, aina sinä olet kiivas! Koeta poistaa koston pyyntö sydämmestäsi,\nsemmoinen halu ei meitä auta, sillä se on syntinen. Jätä kosto Jumalan\nhaltuun, hän tietää, milloin hän kostaa ja milloin anteeksi antaa. Sinä\nolet helläsydämminen ja hyvä lapsi, mutta pelkään, Junnoseni, että\nkiivautesi on sinut kerran turmioon vievä.\"\n\n\"Kyllä koetan, äiti hyvä, vihaani hillitä, mutta jos hän tulisi eteeni\npian taas, en usko että voisin. Tuommoinen peto, joka vielä oli\ntuntevinansa minut!\"\n\n\"Minä arvelen, että hän tarkoitti Mannia, koska kuulin hänen mutisevan\nitseksensä: 'Kumma! On juuri kuin Maissin kiharat, vaikka minä muistin\nhänellä olleen mustat hiukset.' Kartanossa varmaankin saamme paremman\ntiedon tuosta miehestä, mutta -- koskapa sinne tulemme? Nyt ei ole\nrahaa, että saisimme kyytihevosen. Kerjäten täytyy meidän hakea\nruokamme, väsyksissä olen myös, aivan uupumaisillani, ja ilma näkyy\ntulevan aina pahemmaksi.\"\n\n\"Niin tulee. Katsokaa, äiti, tuolla jo sataa.\" Samassa ennätti heidät\nkova raesade, joka vähän ajan päästä muuttui vedeksi. Läpimärkinä he\njoutuivat viimein kankaalta pois, ja Leena sanoi:\n\n\"Tuolla näkyy kartano, pyrkikäämme sinne. Herrasväet ovat useasti hyviä\nauttamaan köyhiä. Ehkä saamme siellä levähtää ja vaatteitamme kuivata.\"\nKiiruhtaen kulkivat he nyt eteenpäin siksi, kunnes tuli vastaan eräs\nmies, jolta Leena kysyi:\n\n\"Mikä on tuon kartanon nimi?\"\n\n\"Se on Pöyhkeälä\", vastasi mies, \"ja siellä asuu eversti Pöyhkönen.\"\nVastauksen saatuaan Leena läksi taas eteenpäin ja joutui vihdoin\nkartanoon. Hän meni kyökkiin, kertoi siellä onnettomuutensa ja sanoi\nolevansa läpimärkänä sekä niin väsyksissä, että ei jaksanut mennä\neteenpäin. Yksi piioista meni sisälle ja tuli samassa takaisin.\nEverstinna itse seurasi häntä ja sanoi, kääntyen Leenaan:\n\n\"Ei ole meillä yösijaa teille. Menkää tuonne kylään, se ei ole kaukana.\"\n\n\"Eikö olisi mitään ruoan apua meille, hyvä everstinna?\" kysyi Leena.\n\"Meiltä kaikki varastettiin tuolla kankaalla, niin että nyt täytyy elää\nihmisten armolla siksi, kuin tulemme matkamme päähän.\"\n\n\"Yhdellä on yhdenlainen juttu, toisella toinen, se on vallan tavallista\ntuommoisilla\", mutisi everstinna, \"mutta anna hänelle, Mari, toki\nleipäpalanen. Minä en ikänä saata kieltää, vaan aina noille köyhille\ntulee jotakin annetuksi.\" Leena otti leipäpalan surullisella, vaan\nkiitollisella mielellä vastaan, mutta Junnon silmät näyttivät synkiltä,\nja heidän tultuansa ulos, sanoi hän katsellen Pöyhkeälän komeaa\nhuoneriviä: \"Hoh, hoh, tuolla rikkaassa komeassa talossa ei ollut\nköyhille mitään leposijaa, ja äitini sanoi, että herrasväki on köyhille\nhyvä. Mutta tulkaa, äiti, mennään pienimpään mökkiin tuolla kylässä,\nniin siellä varmaankin saamme yösijan, sillä he tietävät paremmin,\nkuinka tarpeellinen lepo on meille.\"\n\n\"Junnoni, sinä olet vähän vielä nähnyt. Tällä kertaa on kyllä niin kuin\nsanot, mutta paljon löytyy niitäkin, jotka auttavat köyhiä, vaikka\nvalitettavasti vielä on niitäkin paljo, jotka eivät ollenkaan tunne\nköyhäin ihmisten elämää eivätkä sen vuoksi myöskään tunne heidän\npuutoksiansa. Vaan muista, lapsi, sanaani: älä vihaa rikkaita äläkä\nköyhiä, molemmissa on jaloja ihmisiä, niinkuin molemmissa on huonojakin.\nMutta tuossapa on mökki. Voi, jospa pääsisimme sinne, minun tulee jo\nvilu näissä märissä vaatteissa.\"\n\nMökin ovessa tuli akka heitä vastaan, ja Leena pyysi häneltä yösijaa,\nkertoen samalla, miten heidän oli kankaalla käynyt, sekä että heillä ei\nollut mitään, millä yösijan maksaisivat.\n\n\"Voi hyvänen aika, kuinka olette märät! Tulkaa sisälle\", sanoi akka.\n\"Onpa minulla täällä risuja, tehdään valkea, että saatte vaatteitanne\nkuivata. Minä annan vaatetta, mitä täältä löytyy.\" Sitte hän laittoi\nheille maitokeitosta, haki kylästä olkia vuoteeksi ja käski heidän mennä\nlepäämään. \"Olkaa täällä vain huomennakin vielä\", sanoi akka. \"Tuo\nkaunis poika, joka näkyy olevan hyvin väsyksissä, tarvitsee kyllä\nlevähtää yhden päivän. Minua on käsketty Pöyhkeälän puutarhaan työhön\nhuomenna, niin kylläpä teille on täällä tilaa, vaikka mökkini on\nahdaskin.\"\n\n\"Täällä on varsin hyvä, Jumala siunatkoon hyvää antajaa\nmonenkertaisesti!\" sanoi Leena ja laski vuoteelle raskaan päänsä.\nMuutama hetki kului vielä, ja kaikki mökissä makasivat syyässä unessa.\nMutta kauan ei Leena nukkunut, ennenkuin taas heräsi. Hänen oli kovin\nvilu, vaikka mökki oli lämmin. Hitaasti kului yö, joka tunti oli\nLeenalle pitkä, mutta hän ei tahtonut herättää Junnoa, joka makasi\nsuruttomana makeassa unessa. Aamu tuli vihdoinkin, ja nyt oli Leenan\npalava. Hänen päätänsä ja koko ruumistansa poltti. Ja Junno raukka, hän\nistui vuoteen ääressä itkien.\n\nMökin akka, jota tavallisesti kutsuttiin Mökki-Priitaksi, läksi\nPöyhkeälään työhön ja lupasi illalla tulla matkustavaisia katsomaan.\nIlta tuli ja vielä toinen, mutta Leena huononi vain, vaikka Priitakin\nhaki lääkityksiä, mitä maalla parahinta on.\n\n\"Nyt saat hyvän ryypyn järnestestamenttia\", sanoi Priita muutamana\npäivänä, kun taas oli eräältä emännältä saanut noita \"hyviä\nlääkityksiä.\" \"Jos ei se auta, niin ei mikään auta\", vakuutti hän vielä,\nmutta Leenan polte aina vain yltyi.\n\nPriita oli taas poissa Pöyhkeälässä eräänä päivänä, jolloin Leena oli\nkovin huono. Leena houraili ja sanoi tulevansa terveeksi, jos vain saisi\nmaitoa juoda. Junno, joka luuli äitinsä olevan tajuissansa, läksi maitoa\nhakemaan Pöyhkeälästä. Emännöitsijä, joka Junnon tullessa oli kyökissä,\nvastasi: \"Emme nyt voi sinulle maitoa antaa.\"\n\n\"Mutta äitini ei tule terveeksi muutoin.\"\n\n\"Etkö kuule? En voi nyt antaa maitoa, tuossa on sinulle leivänpala, mene\nnyt pois.\"\n\n\"Ei, ei, teidän pitää antaa, äitini muutoin kuolee. Teillä on suuri\ntalo, teillä on kyllä maitoa, antakaa pian!\"\n\n\"Menetkö kohta täältä, kelvoton!\" ärjäsi emännöitsijä.\n\nJunno aikoi jo toivotonna lähteä pois, mutta näki samassa pöydällä\nkorttelinmitan, jossa oli maitoa. Siepaten mitan käteensä ja hypäten\novesta ulos hän sanoi: \"Tuon vien vain äidilleni\", mutta piika juoksi\nhänen jälkeensä. Juuri kuin Junno oli portissa menemäisillänsä, tuli\neversti Pöyhkönen häntä vastaan ja kuuli piian huutavan: \"Poika varasti\nmaitokorttelin.\"\n\nEverstillä oli piiska kädessä, ja sillä hän huimasi poikaa käteen, niin\nettä kortteli putosi maahan. \"Tällä kertaa pääset näin vähällä, mutta\nälä vain toiste tule varastamaan\", sanoi eversti ja meni oikoisena\ntaaksensa katselematta komeaan kartanoonsa, tuntematta, että tuon köyhän\npojan sydän oli särkymäisillänsä.\n\nJunno kiirehti kipeän äitinsä luo. Leena näkyi pojan sisälle tullessa\nlepäävän rauhassa. Junno katseli äitinsä levollista muotoa, ja hänenkin\naaltoileva sydämmensä tyyntyi. Hän rupesi mietiskelemään, oliko oikein,\nettä hän väkisin tahtoi ottaa maitokorttelin kartanosta. \"Ei se ollut\noikein, olisin varastanut\", ajatteli Junno. \"Niin juuri varaskin tekee:\nmitä ei hän muuten saa, sen hän ottaa väkisin. Ja kuinka olisin sitte\näidilleni voinut antaa varastettua juomaa? Ei, ei. En ikinä enää tahdo\nniin tehdä!\" Junnon näin mietiskellessä heräsi hänen äitinsä unen\nhorroksista ja sanoi: \"Poikaseni, jos kerran näet veljesi, niin sano\nhänelle nukkuvan äitinsä viimeinen tervehdys ja viimeinen neuvo: ettei\nhän ikinä unohtaisi Jumalan sanaa ja että hän kaikella muotoa oppisi\ntuntemaan köyhää kansaa. Jos hän joskus maailmassa saa alusväkeä, niin\npitäköön huolta niistä, niinkuin isä lapsistansa. Oi Junnoseni, minun\nsydänkäpyseni! Jää hyvästi! Tuolla, tuolla ylhäällä näen kerran\nkaksoisveljekset yhdistettyinä.\"\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\n      \"Täält lähden iloll' rauhassa,\n      ehk' kuolen, elän sinussa!\"\n\nNämät olivat Leenan viimeiset sanat. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja\nhän nukkui kuin uneen, jättäen poikansa orvoksi itkemään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nAurinko loisti lämpimästi kesäkuun 22. päivänä. Nästin kankaalla\nvaltatiellä, joka Turusta Raumalle päin kulkee, näemme kyytihevosen,\njoka vaahtoisena kesän helteessä eteenpäin juoksee. Rattailla istuu\nnuorukainen, joka näkyy olevan noin seitsemän- taikka\nkahdeksantoistavuotinen. Hän on sorea ja kaunis kuin kankahalla kasvanut\nhonka. Hänen mustat hiuksensa ovat kauniissa kiharoissa, ja mustat\nsilmänsä säihkyvät, kun hän vähän malttamattomasti sanoo kyytipojalle:\n\"Oih, eikö tuo Laitilan aukeus jo tule? Kuinka kauan tätä kangasta\nkestää?\"\n\n\"Ei tämä pitkä ole\", vastasi kyytimies huolettomasti.\n\nTämän vastauksen saatuansa nuorukainen alkoi lauleskella:\n\n      Suomi sulo, sorja, kaunis!\n      Oi, kun totta sanoo saan:\n      Suomi on mun kotimaan'!\n\nLaulu kuului somalta kyytimiehen korviin, ja heittäen silmäyksen\nnuorukaiseen, joka oli laulanut, näki hän, että muutama kyynel hänen\nmustista silmistänsä vieri kädessä oleville kanerville, ja kysyi:\n\"Mitäpä herra noilla kukkasilla tekee?\"\n\n\"Vien ne kotiini. Valkoiset kanervat ovat harvinaiset, ja muutoinkin\novat kaikki kanervat minulle rakkaita. Ne muistuttavat minua ensimmäisen\nlapsuuteni kodista, sillä niitä kasvaa paljon Salon torpan ympärillä.\"\n\n\"Onko herra torpan poika?\"\n\n\"Olen. Mutta nyt minä olen kasvattipoikana patruuna Palmulla Eurajoella.\nIsäni kuoli jo aikoja sitte, häntä tuskin muistan enää, ja äitini meni\nveljeni kanssa Helsinkiin. Nyt on jo kolme vuotta siitä, kuin olen\nheistä tietoa saanut. Vaikka olen kirjoittanut, ei ole vastausta tullut.\nNykyään kävin pääkaupungissamme, mutta en sieltäkään muuta tietoa\nsaanut, kuin että hän oli pois muuttanut, mihinkä lienee mennyt.\"\n\n\"Eikö herra nyt tule Turusta?\" kysyi kyytimies.\n\n\"Tulen\", vastasi nuori matkustaja, \"mutta minä tulin ensin höyrylaivalla\nHelsingistä Turkuun.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi kyytimies.\n\nVaipuen ajatuksiinsa katseli nuorukainen taas kanerviansa siksi, että\nkyytimies huudahti: \"Jo näkyy Laitilan kirkontorni!\"\n\nNuorukainen, jonka lukija jo arvannee Manniksi, katsoi ylös ja näki\nLaitilan kylän edessänsä. Omenapuut, joita täällä kylässä on melkein\njoka mökin edustalla, olivat nyt täydessä kukoistuksessansa ja\nlevittivät lemuansa. Joka talon pihassa huuhdottiin pöytiä ja\nlavitsoita; kaikki piti olla puhdasta kesän juhlaksi, juhannukseksi.\nManni ajoi kestikievarin pihaan, hyppäsi rattailta ja meni tupaan\nhuutamaan kyytimiehiä, jotka istuivat siellä huolettomina, lakit päässä\nja lakinnauhassa sekä valmuja että keltakukkia. Mannin huutaessa\nkyytihevosta joutuivat kaikki miehet liikkeelle. Pian oli hevonen\nvaljastettu, ja Manni läksi eteenpäin iloisella mielellä. Hän oli\nlukiosta päästyään käynyt Helsingissä ylioppilastutkintoansa\nsuorittamassa ja sitte ollut muutaman viikon erään hyvän ystävänsä\nluona, mutta jo mieli hehkui kotiin päin. Hevonen ei juossut niin pian,\nkuin Manni olisi tahtonut. Hän jätti ohjakset kyytipojan haltuun ja\nalkoi katsella ympärillänsä olevaa maailmaa, joka juuri oli täydessä\nkesän ihanuudessa. Tuolla hän näki tuomen vaahtasevan, täällä taas\npihlajan täydessä kukassa. Leivonen viserteli kiitosvirsiänsä ilmassa,\nja peipponen lauloi sulosäveleitään metsässä. Hän näki sekä kartanon\nettä mökin lasten leikittelevän ulkona, kaikki iloisina ja onnellisina.\n\nVaan jättäkäämme Manni hänen matkallensa ja käykäämme Eurajoen kartanon\nasukkaita katsomassa.\n\nPatruuna sekä patrunessa ovat vanhentuneet, ja pikku Tyyne, joka nyt on\nnähnyt 17 kesää, on kasvanut soreaksi neidoksi. Hänen käytöksensä on\nuljas, se täyttää kaikki, mitä korkeasukuiselta vaaditaan. Tänä päivänä\nnäemme hänen useasti käyvän edestakaisin eräässä kamarissa, johon ovi\nvie eteishuoneesta. Mitäpä hänellä siellä on toimitettavaa? Välistä on\njoku ryppy oikaistavana valkoisessa päällyspeitossa, väliin taas eivät\nikkunaverhojen laskokset ole oikein hyvin onnistuneet, täytyy niitäkin\nparemmin järjestää. \"Voih\", sanoi hän itseksensä, \"tuolla kirjahyllyllä\non vielä tomua, jota Lotta neitsyt ei ole pois pyyhkinyt.\" Kaikesta hän\nottaa tarkan vaarin, mitä tuohon kamariin kuuluu, sillä se on hänen\nkasvattiveljensä huone, ja tänä iltana hän odottaa Mannia kotiin.\n\nHän katseli kamaria, ja kaikki oli nyt hyvässä järjestyksessä,\nainoastaan kukkamaljakot puuttuivat pöydältä. \"Kylvön Maissi ne\nparahiten laittaa\", ajatteli hän ja läksi nyt puutarhurin luo, jolta hän\nkysyi: \"Missä on Maissi?\"\n\n\"Tyttö istuu ompelemassa joen rannalla\", vastasi Kylvö.\n\nTyyne meni rannalle. Siellä istui Maissi suuren lehevän vaahteran\nsuojassa ommellen. Hänellä oli siniset pumpuliset vaatteet, ja pitkät\nkeltaiset hiukset kiertyivät kauniissa kiharoissa hänen valkoiselle\nkaulallensa. Tyyne katseli häntä vähän aikaa ihastuksella, sillä Maissi\noli hänen mielestänsä kaunein neito, mitä hän oli nähnyt. Tyyne ei\ntietänyt, että hän itse oli yhtä kaunis, vaikka vallan toista laatua\nsekä luonteen että muodon puolesta. Maissi oli hempeä ja hento kuin\nruoko, joka vaatii turvaa, mihin nojautuisi, mutta Tyynen ylevässä\nmuodossa huomasi heti sen lujan luonteen, joka maailman myrskyissäkin\nvoi seisoa maallisetta turvatta, Lieneekö juuri ollut tämä erilaisuus,\njoka heidät ystäviksi teki, vaikka Tyyne oli korkeasukuinen ja Maissi\nainoastaan puutarhurin tytär. Kentiesi oli vielä toinenkin syy: olihan\nMaissi kasvattiveljen orpana.\n\nKatseltuaan Maissia Tyyne sanoi: \"Varmaankin sinun on hupainen olla\ntuolla kedolla ompelemassa, mutta tule nyt sentään auttamaan minua että\nsaisin oikein somasti sidotuita kukkia näihin kukkamaljakkoihin. Sitte\non Mannin kamarissa kaikki valmiina siksi, kuin hän tulee.\" Vieno ruso\nnousi Maissin poskille, mutta pian se katosi taas. Hän meni Tyynen\nkanssa ja poimi ihanimmat kukat puutarhasta. Sitte hän sovitteli ne\nkukka-astiaan, vaan tänä päivänä eivät kukat tahtoneet oikein somasti\nsiihen soveltua. Maissi vain käänteli ja väänteli niitä. Noh tulivatpa\ntoki vihdoin kuntoon ja Mannin pöydälle. Tyyne katseli akkunasta,\ntoivoen näkevänsä kaivatun veljensä tulon, mutta häntä ei vielä\nkuulunut. Patruuna, joka kamarinsa auki olevasta ovesta näki, miten\nhartaasti Tyyne odotteli veljeänsä, sanoi hymyellen vaimollensa: \"Jos\nTyynen ystävyys kasvattiveljeänsä kohtaan kasvaa noin vuodesta vuoteen,\nniin muuttuu se kerran täydeksi rakkaudeksi, eikä se olisikaan\nhulluinta, sillä Manni on kelpo poika ja toivon hänestä tulevan oivan\npapin.\"\n\n\"Pelkään hänen jo liika paljon pitävän veljestänsä\", vastasi patrunessa.\n\"Mannin sydän on aivan vapaa, tieto ja oppi ovat koko hänen maailmansa\nja niin pitää olemankin, mutta kerran hän varmaankin näkee kukan, jonka\nhän omaksensa tahtoisi, eikä kukkanen kentiesi olekkaan Tyyne.\"\n\n\"Semmoista en minä ajattelekkaan. Tyyne on kaunis, saa myös hyvät\nmyötäjäiset, ja ystävät he ovat olleet lapsuudesta. Jos Manni, niinkuin\ntoivon, mieheksi tulee, ja Tyynen sydän silloin vielä on vapaa, niin\nsiunaan molemmat lapsikseni, eikä Manni silloin saa vähintä onnea\nosaksensa!\"\n\n\"Ystäväni\", lausui patrunessa, \"rakkaus vaatii rakkautta, muusta ei se\nlukua laske. Älkäämme päättäkö heidän onnestansa eikä tulevista\najoistansa, ne eivät ole meidän kädessämme.\"\n\nTyyne, joka turhaan veljensä kamarissa oli kauan katsonut maantielle\npäin, nähdäksensä Mannin tuloa, päätti nyt, koska ei kaivattua kuulunut,\nmennä Maissin kanssa vähän matkaa maantielle häntä vastaanottamaan. Ilta\noli joutunut, auringon helle oli leppoisempi, ja ihaellen nauttivat\ntytöt kesäillan ihanuutta. Mutta samassa kuului ratasten jyrinä. Rattaat\nlähenivät -- ja totta todellakin! -- siinä nyt istui Manni viipottaen\nneitosille lakkiansa, jossa oli pieni kultalyyry. Siitäpä näkyi, että\nhän oli suorittanut ylioppilastutkintonsa.\n\n\"No nytpä olet ylioppilas!\" huusi Tyyne. \"Voi kuinka olemme sinua\nodottaneet! Pelkäsin jo, että olisit jäänyt pois meidän\njuhannusilostamme.\"\n\n\"En suinkaan. Kukapa sitten olisi kanssanne kukkasriukua laittanut?\nMutta älkäämme täällä viipykö, tulkaa rattaille, niin riennämme kotiin,\nsetä ja täti jo varmaankin minua odottavat.\" Manni ajoi aika vauhtia\nkartanon pihaan.\n\nPatruuna ja patrunessa ottivat kasvattipoikansa vastaan niin hartaasti,\nkuin jos hän olisi ollut heidän oma lapsensa, mutta Manni täyttikin\nkaikki heidän toiveensa. Ylioppilastutkintonsakin hän oli nyt kunnialla\nsuorittanut, josta kasvattivanhempain oli syytä iloita.\n\nKun Manni oli kaikki pääkaupungin uutiset jutellut, mitä patruuna oli\nutelias kuulemaan, puhui hän surullisella äänellä: \"Äidistäni ja\nveljestäni en muuta tietoa saanut, kuin että he ovat muuttaneet pois\nHelsingistä. Missä nyt lienevät?\" Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä,\nmutta hän ei tahtonut niitä näyttää, vaan läksi viemään kapineitansa\nkamariinsa. Nähdessänsä siellä kukkasia pöydällänsä hän sanoi: \"Tyyne ja\nMaissi varmaankin ovat nuo ihanat kukat tänne tuoneet. Oi miten hupaista\ntaas on olla täällä kotona! Mutta mihinkä joutuivat kanervaiseni, jotka\nmuassani toin?\"\n\n\"Tässä ne ovat\", vastasi Maissi. \"Ne putosivat pihalle rattailta\nhypätessäsi.\"\n\nManni otti kukat, ja hänen silmänsä lepäsivät ihastuksella hetken tytön\nkasvoilla. Sitten hän pani kanervat maljakkoon, sanoen: \"Menkäämme\npuutarhaan; tällaisena kauniina kesäaikana kaikki elolliset olennot\nnauttivat kesän ihanuutta.\"\n\nVastapäätä Mannin kamaria toisella puolen eteishuonetta olivat patruunan\nhuoneet. Ovet olivat auki, ja Manni huusi: \"Setä ja täti! Tulkaa nyt\nkanssamme ulos, teillekin ulkoilma varmaan tekee hyvää.\"\n\n\"Kyllä tulemme, poikani\", vastasi patrunessa, ja he menivät kaikki ulos\npuutarhaan, jossa vanha Kylvö ahkerasti leikkeli nuoria puunvesoja.\n\n\"Hyvää iltaa, eno, kuinka voitte?\" lausui Manni. Kylvö katsoi ylös\ntyöstänsä ja huomattuaan Mannin lakissa lyyryn hän vastasi vähän\ntavallista syvempään kumarrettuansa: \"Hyvin vain, mutta näenpä, että\ntyösi on menestynyt, koska olet ylioppilas. Hm, kyllä jo ansaitsisit\nminulta herran nimen, mutta se nimitys kävisi vähän kankeaksi, kun olen\ntottunut vaimoni sisaren poikaa aina sinuttelemaan. Saat sen vuoksi\ntyytyä vanhaan nimitykseen.\"\n\n\"Sehän nimitys, enoni, onkin paras\", sanoi Manni.\n\nVähän aikaa puistossa käveltyänsä menivät patruuna sekä patrunessa\nsisälle, mutta nuoret jäivät vielä puutarhaan. He istuivat\nkeinulavitsalle joen rannalle. Metsästä kuului paimentorvien ääni, ja\nkäki kukkui yksitoikkoista kukuntaansa. \"Oi kuinka kaunis on kesä!\"\nsanoi Manni. \"Kaikille on se hupainen aika. Kotimatkallani minä näin\ntänään lapsia mökkien edustalla paitasillaan, nauttimassa päivän\nlämpimyyttä. He leikittelivät posliini- ja saviastiain palasilla.\nKartanon lapsia näin kartanojen edustalla hienoissa vaatteissa\nleikitellen somilla leikkikaluillansa. Kaikki iloitsivat kesän\nkauneudesta, mutta kuitenkin oli heidän ilollansa erotus. Kuulkaahan!\nMökin lapsi pudotti kivelle rikkeimen astian palan, ja se meni kahtia;\nhän nauroi ja sanoi taputellen ilosta pieniä käsiänsä: 'Nyt on minulla\nkaksi palaa.' Kartanon lapsi pudotti myös leikkikalunsa, pienen\ntarjottimen, jolla oli hienoja posliinikuppeja. Hän aikoi juuri tarjota\nkumppanillensa niistä, vaan kompastui, ja nytpä hänen somat kuppinsa\nmenivät rikki, eivätkä palat häntä enää voineet huvittaa, vaan hän meni\nitkien pois. Silloin minä ajattelin: ken vähään tyytyy, on onnellinen.\"\n\nKauan he olisivat kentiesi vielä jutelleet puutarhassa, mutta Kylvö tuli\nsanomaan, että patrunessa tahtoi tytärtänsä ja Mannia sisälle. He\nmenivät heti, ja Maissi läksi isänsä kanssa puutarhurin vähäiseen\nasuntoon.\n\nToisena päivänä oli kartanon nuorilla paljon tointa kukkasriu'sta, jonka\npiti valmistuman illaksi, mutta nyt se olikin valmistumaisillaan, ja\nManni sanoi: \"Hupaista olisi, jos kartanon alustalaiset kutsuttaisiin\ntänne riu'un ympäri tanssimaan, ja jos he sitte saisivat illallisen\ntäällä pihalla.\" Samassa tuli patruuna katsomaan kukkasriukua, ja Manni\nlaski kätensä hänen olallensa, sanoen: \"Setä hyvä, lupasitte antaa\nminulle ylioppilaaksi päästyäni jonkun mieleiseni lahjan, kun teiltä\nsitä pyytäisin, ja nytpä tiedän mitä hartahimmin haluaisin.\"\n\n\"No, jos voin pyyntösi täyttää, niin saat, mitä tahdot\", vastasi\npatruuna. Manni pyysi, että alustalaiset pääsisivät kartanoon tanssimaan\nkukkasriu'un ympärille ja että saisivat illallisen.\n\nPatruuna hymyili, sanoen: \"Sinäpä pyydät muille lahjaa, mutta mene vaan\ntoimittamaan, että kaikki kutsutaan, joille sanan saat. Minä lupaan\nsinulle, että joka juhannusilta, niin kauan kuin elän, pitää ruokapöydät\noleman valmistettuna alustalaisilleni.\"\n\nIlta tuli, ja Manni oli onnellinen, kun näki köyhän kansan iloitsevan.\nHän oli tyytyväisempi levolle mennessään, kuin jos olisi jonkun\nkiiltävän ja kalliin lahjan saanut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n\"Kesä kaunis, ihana kesä, kuinka olet lyhyt!\", ajatteli Maissi\nkatsellessaan avoimen akkunan ääressä, miten puutarhassa jo siellä\ntäällä näkyi kellastuneita lehtiä. Kauan hän istui siinä ajatuksissansa,\nmutta isänsä kysymys: \"Maissi, mitä siellä nyt uneksit?\" herätti hänet\nhaaveistansa, ja hän vastasi: \"Ajattelin vain katsellessani noita\nkellastuneita puita, että tämä kesä oli erin lyhyt. Jo muutaman päivän\npäästä Mannikin lähtee pois.\"\n\n\"Hm, kyllä vuodenajat pian kuluvat, kun murheetonna ja terveenä olla\nsaa\", sanoi Kylvö ja meni laulun nuottia hyräillen kamariinsa, ajatellen\nitseksensä: \"Tämä ei kelpaa. Ei kelpaa, että täällä työtä teen.\nKyyhkyseni sydän on vaarassa, pienestä kipinästä saattaa tulla ilmi\nvalkea. Kyllä olen huomannut, miten kukkani punastuu joka kerta, kun\nManni lähestyy -- mutta toiselle kukalle on se aurinko luotu loistamaan.\n-- Hm, nyt on se päätös varma minussa, että lähden täältä Pöyhkeälään.\"\nNyt hän huusi: \"Maissi, muistatko, että eversti Pöyhkönen sanomalehdissä\nilmoitti tahtovansa puutarhuria. Eilen sain everstiltä kirjeen, jossa\nhän sanoo kuulleensa minua mainittavan taitavaksi puutarhuriksi. Hän on\nluvannut minulle suuren palkan, semmoisen, jota ei meidän patruunan\nkannata antaa tästä puutarhasta, ja minä olen nyt päättänyt muuttaa\nPöyhkeälään.\"\n\n\"Voi, isäni, täältä on kovin ikävä lähteä pois.\"\n\n\"Kyllä onkin, mutta, lapseni, ei ole meillä suuria varoja, niin että\nvoisimme hylätä isomman palkan.\"\n\nMaissi ei puhunut enää mitään, vaan silitteli surullisena kissaa, joka\nmakasi akkunalla päivän paisteessa. Mutta vilahdukselta katsottuaan\nulospäin punastui hän -- samassa kuului jalan ääni porstuasta, ja Manni\nastui sisälle.\n\n\"Noh, mistä sinä tulet pitkissä saappaissa ja sauva kädessä?\" kysyi\nKylvö.\n\n\"Olen ollut metsätorpissa katselemassa ja kuulemassa, miten toimeen\ntulevat.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Kylvö. \"Kyllä on hyvä, että patruuna saa tiedon heidän\nelämästänsä. Koko aluskunta tuleekin paljoa paremmin toimeen nyt, kuin\nkymmenen vuotta takaperin, ja siitäpä on tullut kartanollekin hyötyä.\nTorpparien juhdat ovat hyvässä voimassa, ja niin tulevat kartanonkin\nmaat paremmin viljellyiksi.\"\n\n\"Kuinka Salon torpassa voitiin?\" kysyi Maissi.\n\n\"Varsin hyvin. Menneenä vuonna, jolloin oli huono vuodentulo, ei setä\nottanut mitään veroa heiltä. Nyt tänä vuonna he maksoivat veronsa ja\nvähän menneenvuotistakin. Mutta vetäen suuren ristin velkapaperille,\nsanoi setä: Pyyhitään nyt pois vanha velka, kyllä hyvin tarvitsette mitä\nveron maksettuanne torppaan jää.'\"\n\n\"Hm, kumma, miten hän on muuttunut sitte kuin äitisi täältä läksi.\"\n\n\"Niin, eno, ihminen ei pysykkään paikoillansa, ja setäni, hän menee aina\neteenpäin. Hyvä vain, ken osaisi käydä hänen jälkiänsä.\"\n\n\"Hyvä on patruuna minullekin ollut\", sanoi Maissi. \"Kuinka paljo\nmaailman ihanuudesta olisikaan jäänyt minulta tuntematta, jos ei hän\nolisi antanut minun opiskella Tyynen kanssa. Ajatellessani kaikkea\nhyvää, jota olen saanut nauttia, tuntuu täältä lähteminen kovin\nikävältä.\"\n\n\"Mihinkä sinä lähtisit?\"\n\n\"Olen päättänyt ruveta puutarhuriksi eversti Pöyhköselle\", vastasi\nKylvö. \"Kyllähän minä asiasta jo puhuin patruunalle, mutta siiloin ei\npäätökseni vielä ollut oikein varma.\"\n\n\"Sepä oli ikävä sanoma. Tyyne varmaankin on Maissia paljon kaipaava;\nmutta nyt olen täällä ollut jo kauan, täytyy mennä laittamaan\nkapineitani kuntoon, sillä huomenna minun on Helsinkiin lähteminen.\nHyvästi nyt vähäksi ajaksi.\"\n\nManni meni. Maissi katseli vähän aikaa hänen jälkeensä ja lausui sitte\nlämpimästi: \"Tuo Manni on oikein onnen lapsi. Kaikki häntä siunaavat ja\nsanovat, että torpan pojan kanssa tuli onni ja siunaus kartanoon ja sen\nalueelle.\"\n\nKylvö ei puhunut mitään, vaan meni vastausta kirjoittamaan eversti\nPöyhköselle.\n\nToisena päivänä oli Manni jo aikaiselta valmis lähtemään. Patrunessa oli\nvarustanut hänet hyvällä eväspussilla, ja kartanon hevonen, joka oli\nvievä Mannin ensi kestikievariin, kaapi malttamattomasti maata, niin\nettä tomu tuoksui. Manni oli täydessä matkapuvussa, rinnalla\nmatkalaukku, jonka Tyyne oli ommellut. Ainoastaan nuo ikävät\nhyvästijättösanat olivat vielä sanomatta, mutta vihdoin tulivat nekin\nsanotuksi. Tyynen mustista silmistä vieri kyyneleitä, hän kaipaili\nsanomattomasti kasvattiveljeänsä, mutta he lupasivat kirjoittaa\ntoisillensa, ja se oli kumminkin vähentävä kaipausta. Manni juoksi vielä\nhyvästi sanomassa enollensa ja Maissille. \"Kun tulen jouluksi kotiin\",\nsanoi hän, \"poikkean Pöyhkeälään teitä katsomaan.\" Maissi hymyili. Niin\nhento kuin hän olikin, omisti hän kyllin voimaa pidättääkseen\nkyyneleensä. Hetken kuluttua oli Manni jo lähtenyt näkyvistä.\n\nPatruuna istui taas keinutuolissansa, puhaltaen savupilviä, patrunessa\nkutoi sukkaa, ja Tyyne luki ääneensä Castrénin matkamuistelmia.\n\nPuutarhassa Kylvö sitoi nuoria vesoja keppeihin kiinni, jotta olisivat\nturvassa syksyn tuulilta, mutta joen rannalla istui Maissi laulellen:\n\n      \"Sua muistan syksysäällä\n      rajutuulen raivotessa,\n      puista lehtein lentäessä,\n      muistan, koska kuutamolla\n      kuvauupi taivo kirkas\n      jäisen järven iljanteissa;\n      milloin mua muistat -- milloin?\n\n      Sua muistan kaikin ai'oin,\n      päivän puoleen pyrkiessä\n      sekä maille kulkiessa.\n      Muistan täällä, muistan tuolla\n      tähtitarhan tuolla puolla;\n      -- milloin mua muistat -- milloin?\"\n\nPöyhkeälän puutarhassa oli nuorukainen, joka otsansa hiessä kaivoi\nmultaa lapiollansa; hänen ympärillänsä maassa oli joukko istutettavia\npuita. Nuorukaisen posket, jotka tavallisesti olivat kalpeat, punottivat\nnyt, ja hänen keltaiset hiuksensa hohtivat kuin kulta. Eversti Pöyhkönen\ntuli käytävää pitkin oikoisena ja yhtä ylpeän ja vaativan muotoisena\nkuin tavallisesti. Hän katseli nuorukaista, ilmeensä kävi vähän\nlempeämmäksi, ja hän sanoi: \"Noh, työsi näkyy joutuvan eteenpäin, mutta\nnyt sinun täytyy mennä kyytiin, sillä tänä päivänä on minun vuoroni\nlähettää mies ja hevonen hollikyytiin.\"\n\n\"Voi, mutta nämät kalliit ja kauniit puut lakastuvat ja menevät\nvarmaankin hukkaan, jos jäävät istuttamatta\", vastasi nuorukainen. Vaan\nkatsottuansa ylös hän pelästyi nähdessään everstin otsassa kaksi syvää\nryppyä, jotka eivät hyvää merkinneet, ja hän heitti kohta lapionsa pois,\nsanoen: \"Kyllä olen valmis, herra eversti.\" Nuorukainen oli paraan\nkeinon keksinyt, sillä everstin viha lauhtui heti, kun hän huomasi\nitseänsä pidettävän tarpeellisessa arvossa. Siitä ei hän lukua pitänyt,\ntapahtuiko se pelosta vai rakkaudesta, vaan sanoi:\n\n\"Tuo vastaus olisi sinun heti pitänyt tietämän antaa, kun olet jo monta\nvuotta talossa ollut, ja muista toiste, kun itse sinulle käskyni annan,\nettä olet valmis sanaakaan sanomatta sitä täyttämään.\"\n\nNuorukainen meni kiireesti hevosta asettamaan ja ajoi kestikievariin.\nSinne tultuansa hän vei hevosen talliin ja antoi sille heinätukon. Sitte\nhän istui pihalla olevalle pölkylle eikä keskustellut muitten\nkyytimiesten kanssa, vaan alkoi mietiskellä itseksensä: \"En tahtoisi\nolla rikas\", ajatteli hän, \"sillä paljon he saavat kärsiä, aina heidän\nylpeytensä loukkaantuu. En myöskään tahtoisi olla vallan köyhä, köyhähän\non useasti rikkaan orja. Paras onni on sillä, jolla on oma pesä,\nniinkuin linnuilla metsässä, ja jokapäiväinen leipä.\" Kauan ei\nnuorukainen istunut, ennenkuin porokellon ääni herätti hänet mietteistä,\nja samassa ajoi ylioppilas pihaan. Se oli Manni, joka nyt matkusti\nHelsinkiin.\n\n\"Tuokaa hevonen\", huusi Manni, vaan samassa hän näki nuorukaisen, joka\nistui pölkyllä. Manni säikähti vähäsen, sillä nuorukainen oli kovin\nMaissin näköinen, posket vaan olivat kalpeammat. Nuorukainen katseli\nmyös Mannia tarkasti, sydämmensä sykki kummasti; hän oli mielestänsä\nnähnyt tuon herran ennen, mutta missä? Hän oli outo ja kuitenkin tuttu.\nNuorukaisella oli oma peilikuvansa edessänsä, hiukset vain olivat\nerilaiset. Hän olisi katsellut Mannia kentiesi vielä kauan, mutta\nkestikievari sanoi hänelle: \"Pane Pöyhkeälän hevonen kyytiin, niillä\ntoisilla hevosilla on jo ajettu paljo.\" Hevonen oli pian valjastettu, ja\nkyytimies ajoi kestikievarista.\n\nManni kysyi nuorukaiselta, oliko hän Pöyhkeälästä. \"Olen\", vastasi hän.\n\"Minä olin vielä lapsi, kun tulin kerjäten tänne. Äitini kuoli tuolla\nkylässä eräässä mökissä, ja mökin asukas, joka oli kristitty ihminen,\ntoimitti hänet hautaan. Minut hän toimitti Pöyhkeälän puutarhaan työtä\ntekemään, ja sepä olikin kyllä hyvä minulle, jolla ei ollut niinkään\npaljoa kuin taivaan linnuilla.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat, että sanoit 'kristitty ihminen'? Eihän meillä\npakanoita olekkaan.\"\n\n\"Paljo on niitä vielä, jotka sydämmessään ovat pakanoita. Semmoiset ovat\nnuo ylpeät rikkaat, jotka köyhälle sairaalle, joka yösijaa pyytää,\närjäsevät: 'Mene pois, ei minulla ole sinulle huonetta.'\"\n\n\"Sinä puhut kovia sanoja rikkaista. Muutamista ne ehkä sopivat, mutta\nälä kaikkia tuomitse. Minä tiedän sinulle antaa toisenlaisen esimerkin,\nsillä minä olin köyhä poika, kun tulin äitini ja veljeni kanssa kerjäten\nisoon kartanoon, ja sinne tultuani pääsin kasvattipojaksi. Eivätkä isä\nja äiti voi parempia olla, kuin patruuna ja patrunessa Palmu ovat\nminulle olleet.\"\n\n\"Onko herra Eurajoelta?\"\n\n\"Olen\", vastasi Manni, mutta hän ei huomannut, kuinka kyytimies vapisi,\nennenkuin näki ohjasten putoavan hänen kädestänsä. Silloin hän sanoi:\n\"Mikä sinua vaivaa?\"\n\nNuorukainen ei vastausta antanut, vaan kysyi: \"Herra, näettekö mökkiä\ntuolla vainiolla? Katsokaa sitä tarkoin. Siellä kuoli äitini siunaten\nrikkaita ja köyhiä, siunaten minua ja kaksoisveljeäni!\"\n\n\"Nuorukainen!\" huusi Manni. \"Kuka olet? Junno? Maissin kuva! Kun en\ntuota heti arvannut! Olen löytänyt veljeni, -- mutta äiti, sinä olet\npoissa!\"\n\nKaksoisveljekset olivat nyt mökin kohdalla. He hyppäsivät rattailta ja\nmenivät mökkiin.\n\n\"Priita\", lausui Junno, \"veljeni tahtoo nähdä mökin, jossa äitini kuoli,\nja sen hyvän vaimon, joka vähillä varoillansa koetti hänen viimeisiä\nhetkiänsä huojentaa.\"\n\n\"Hyvänen aika! Onko tämä ylioppilas Leenan poika?\" kysyi Priita\nkummastellen, mutta veljekset syleilivät toisiansa itkien sekä ilon että\nmurheen kyyneleitä.\n\nJunno kertoi nyt Mannille elämänsä äitinsä kuolemaan asti ja sanoi\nlopuksi: \"Äitini viimeinen tervehdys sinulle oli, että aina muistaisit\nJumalan sanan ja pitäisit huolta köyhästä kansasta.\"\n\n\"Sen tahdon tehdä\", vastasi Manni vakavasti.\n\nKauan eivät veljekset mökissä joutaneet viipyä, vaan läksivät taas\nmatkalle. Ronkan kankaalla Junno näytti Mannille paikan, missä äitinsä\nkanssa istui, kun rosvo heidät ryösti.\n\n\"Voi, jospa äitini ei olisi matkalle lähtenyt, niin olisi hän kenties\nvielä elossa\", sanoi Manni. \"Mutta\", lisäsi hän, \"miksi et sinä äitini\nkuoltua tullut Eurajoelle, kun tiesit, missä minun kotini oli?\"\n\n\"Minä sain työtä ja ruokaa Pöyhkeälässä ja olin lapsi, -- ei ollut\nsilloin hyvä lähteä yksin kerjäten viiden penikulman pitkää matkaa.\nTultuani vanhemmaksi pelkäsin veljeni tuolla suuressa kartanossa tulleen\nylpeäksi ja ajattelin: 'kentiesi ei hän minua enää tuntisikaan.' Luulin\nrikkaitten tehneen sydämmesi ylpeäksi. Mielestäni ei minulla ollut muuta\nrakastettavaa maailmassa, paitsi äitini hauta ja vanha Priita tuolla\nmökissä.\"\n\n\"Junno, älä kanna nurjaa mieltä rikkaita vastaan. Etkö nyt näe, miten\nolet luulossasi erehtynyt?\"\n\n\"Kyllä koetan mieleni muuttaa\", vastasi Junno.\n\nPian täytyi veljesten erota toisistansa, sillä he tulivat jo\nLauttakylään, josta Junnon oli takaisin palajaminen. Vähän aikaa he\nvielä istuivat kestikievarin vierashuoneessa juttelemassa, jolloin Manni\nkertoi Kylvöstä ja Maissista, että Kylvö syksyllä oli tuleva Pöyhkeälään\npuutarhuriksi. Sitte veljekset sanoivat hartaat jäähyväiset toisillensa\nja läksivät taas kumpikin eri haarallensa koettelemaan tuntemattomia\nelämänvaiheitansa.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nEräänä syysiltana istui Porin kaupungissa muutamassa krouvissa neljä\nmiestä. Heillä oli olutpulloja ja laseja pöydällä. Yksi heistä, joka\nnäkyi isännän virkaa tekevän, sanoi: \"Juokaamme nyt läksiäisiäni!\nToiste, kun tulen pariinne, olen Pöyhkeälän everstin palvelija, ja\nsilloin juomme kentiesi everstin parasta viiniä yhdessä.\"\n\n\"Niin, Kalle on hyvä kaappaamaan itsellensä\", virkkoi yksi tovereista.\n\n\"Kyllä onkin\", vakuutti toinen. \"Muistan, kun kerran olimme yhdessä A--n\nasioilla K--n pitäjässä, silloin kaappasi hän myös itsellensä\nmatkustavaiselta rahakukkaron niin näpsästi, että ei tarvinnut yhtään\nnäpähdystä antaa akalle, jolta kukkaron otti. Kauppamiehen asiat hän\ntoimitti hyvin ja sai rehellisen miehen kiitokset.\"\n\n\"Paljon viisaus tekee\", lausui kolmas. \"Muistan minäkin sitä, kun Kalle\ntuli Eurajoen kartanosta tänne. Hän kulki edestakaisin kaupungissa\nkerjäten, siksi että ensin pääsi juoksupojaksi erääseen ravintolaan, ja\nnyt hän on jo herransa talossa ollut parhaana passarina suurissa\nkesteissä.\"\n\n\"Saatpa nähdä, että vielä itsekin tulen herraksi\", sanoi Kalle.\n\"Eteenpäin, eteenpäinhän sitä aina täytyy mennä.\"\n\n\"Ohoh! Älä pöyhistele, vaikka tuletkin eversti Pöyhkösen palvelijaksi\",\nsanoi taas kolmas kumppani. \"Entä jos joutuisit vielä pahaan pulaan.\nKuinka sitte herraksi tulemisen kävisi?\"\n\n\"Kuka minun pahaan pulaan veisi? Sinäkö? Katso vain itse eteesi!\" ja nyt\nrupesivat kaikki ärjäsemään tuolle, joka oli Kallelle vastaan puhunut,\nniin että hän näki parhaaksi pötkiä tiehensä. Toiset jäivät vielä\ntyhjentämään olutpullojansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöyhkeälän puutarhaan oli rakennettu vähäinen huonerivi, johon Kylvö nyt\noli saanut asuntonsa. Kokemäenjoki virtaili sen vieressä, vaan virran\nhiljainen kohina hämmentyi tuuleen, joka vinkuen raivosi puitten\nlehdettömissä oksissa. Kylvön huoneessa paloi kirkas tuli pesässä ja\nlevitti lämpimän valonsa kamariin. Pesän edessä makasivat kissa ja\nvalkoinen villakoira hyvässä sovussa lämmitellen kylkiänsä, mutta Kylvö\nja Maissi istuivat kuunnellen Junnoa, joka kertoili heille\nelämänvaiheitansa.\n\n\"Paljon olet poika raukka nuorella iälläsi saanut kärsiä. Kuulimme jo\nkyllä yhtä ja toista Eurajoen kartanossa Mannin kirjeestä, jonka\npatruuna Helsingistä sai, mutta siitä ei kaikesta niin selvää saanut,\nkuin nyt sinun omasta suustasi. Hyvä vain, että sydämmesi on säilynyt\npuhtaana kaikissa vastoinkäymisissä, vaikka olit vielä oppimaton lapsi,\nkun orvoksi jäit.\"\n\n\"Enoni, minä olin jo neljäntoista vuoden vanha poika. Olin siihen asti\nHelsingissä saanut oppia eräältä herralta, ja minulla oli äiti, joka\nJumalan sanasta ne viisaat neuvot otti, jotka hän minulle antoi, eivätkä\nhyvän äidin opetukset ikänä unohdu. Monta kertaa, kun olen vääryyttä\nsaanut kärsiä, on kova viha raivonnut sydämmessäni lähimmäisiäni\nkohtaan, ja heille olisin suonut mitä pahinta, mutta silloin on\nsuloisena sävelenä kaikunut äitini varoitus: 'Poikani, muista, ettet\nvihaa kanna sydämmessäsi, vaan anna anteeksi, sillä viha on synti', --\nja sydämmessäni riehuvat aallot ovat tyyntyneet, olen sortamiset\nunohtanut.\"\n\n\"Mutta nyt, Junno, saat olla isäni luona, saat aina olla hänen apunansa\npuutarhassa\", sanoi Maissi. Junno hymyili ja katseli Maissia ikäänkuin\njotain korkeampaa olentoa, sillä neito, vaikka juuri puhjennut\nkukoistava kukka, oli hänen rakkaan äitivainajansa näköinen.\n\nValo pesässä oli heidän jutellessaan jo loppunut, ja Maissi sytytti\ntulen kynttilään. Juuri hänen sitä sytyttäessään aukeni ovi, ja hyviin\nvaatteisiin puettu mies astui sisälle.\n\n\"Hyvää iltaa!\" sanoi mies. \"Missä saisin kohdata everstiä?\"\n\n\"Kyllä hän on tuolla kartanossa; mutta kuka olette?\" kysyi Kylvö.\n\n\"Nimeni on Kaarlo Näpsä; olen tuleva everstin palvelijaksi.\"\n\n\"Junno, mene näyttämään Näpsälle, missä eversti asuu!\"\n\nKalle säpsähti vähän, nähdessään Junnon, jonka hän nyt vasta huomasi.\nTultuaan ulos hän sanoi itseksensä: \"Manni!\"\n\n\"Tunnetteko veljeäni, koska hänen nimeänsä mainitsitte?\"\n\n\"Veljeänne? En, mutta eikö teitä juuri nimitetty Manniksi?\"\n\n\"Ei. Se on veljeni nimi, minä olen Junno.\"\n\n\"Hm, kuulin väärin. Teillä on veli?\"\n\n\"On. Hän on Eurajoella patruuna Palmun kasvattipoikana.\"\n\n\"Kutka olivat nuo tuolla sisällä?\"\n\n\"Puutarhuri Kylvö tyttärinensä.\"\n\n\"Ah! Pieni Maissi onkin jo neiti.\"\n\n\"Tunnetteko häntä?\"\n\n\"En, en suinkaan, mutta hän on näette, hyvin ihana, ja niistä aina paljo\npuhutaan. Minäkin jo vuosia sitten olen kuullut puhuttavan puutarhuri\nKylvön pienestä ihanasta tytöstä, mutta nyt on hän jo, näen minä,\nherrassäätyinen neiti.\"\n\n\"Tuossa on everstin huone\", sanoi Junno, ja meni, jättäen Näpsän,\ntakaisin kamariinsa, joka oli Kylvön huonerivissä. Maailma tuntui\nJunnosta ylen suloiselta nyt, jolloin hän aina sai, kun hänellä vain oli\naikaa, mennä Kylvön tykö juttelemaan. Tuulen vinkunakin kuului vain\nsoitannon säveleiltä. Hän oli onnellinen, ja sydämmensä katkerat tunteet\nolivat kaikki poissa. Hänellä oli seinässä viulu, jota joutohetkinänsä\nsoitti; nyt hän otti sen ja alkoi soittaa kaunista polskaa. Hän ei\nhuomannut, että Maissi tuli sisälle. Neito seisahti vähän kuuntelemaan,\nmutta sanoi sitte:\n\n\"Junno, tänne tulee matkustavaisia, koska kello kuuluu; he ovat\nvarmaankin kartanon vieraita, jotka ovat ajaneet erehdyksessä tänne\npuutarhaa pitkin. Mene nyt näyttämään heille oikeaa tietä.\" Junno meni,\nmutta matkustavaiset olivat jo portaitten edessä, ja heleä ääni reestä\nkuului sanovan: \"Äitini, nyt loppui tie. Ei suinkaan tuo ole Pöyhkeälän\nkartano?\"\n\n\"Tämä on puutarhurin asunto, olette ajaneet vähäisen väärään, mutta\nkäännetään tässä\", sanoi Junno. Ottaen ohjat käteensä hän istui\nkuskipenkille ja ajoi kartanon pihaan; sitte hän läksi jälleen pois,\nmutta matkustavaiset menivät sisälle. Everstinna tuli itse katsomaan,\nkutka vieraat olivat, ja sanoi nähtyänsä heidät:\n\n\"Ah! Milja Pohjantähti! Sepä oli oikein erinomaisen hupaista, että\nkerran tänne tulit -- ja pikku Salli, kuinka hän on kasvanut!\"\n\nSalli, joka oli saanut vaatteet päältänsä, syleili everstinnaa iloisesti\nlausuen: \"Täti, pikkuinen tulee isoksi, kymmenvuotias on tullut\nkuudentoistavuotiaaksi.\"\n\n\"Niin, sinä olit kymmenvuotias, kun viimeksi sinut näin. Pian ne vuodet\nkuluvat. Mutta astukaamme nyt sisälle\"; ja aukaistuaan oven vei\neverstinna vieraat komeaan saliinsa, jossa eversti kohteliaasti\ntervehdittyänsä kehoitti heitä istumaan pehmeään sohvaan. Vähän aikaa\njuteltuaan niitä ja näitä pääkaupungista jäsen läheisyydestä (paronitar\nPohjantähti asui lähellä Helsinkiä) menivät vieraat everstinnan kutsusta\niltaselle. Illallispöydällä oli monenlaisia herkkuja tarjona ja tee\nkiehui kiiltävässä teekyökissä. Iltaselta päästyä paronitar meni pian\nlevolle, sillä hän oli väsynyt matkastansa.\n\nAamulla vietiin vieraille seltterivettä juotavaksi, ja kello puoli\nkymmenen, kun everstinna oli valmiiksi puettu, kokoontuivat kaikki\nsaliin kahvipöydän ympärille, toivottaen hyvää huomenta toisillensa.\n\n\"Oi kuinka hupaista on, kun kerran saa jutella vertaistensa kanssa!\"\nsanoi everstinna. \"Täällä maalla täytyy olla vallan sekalaisessa\nseurassa. Tänä päivänä aion pyytää tänne vieraita, mutta pelkään, että\nteidän tulee kovin ikävä, sillä saatatteko ajatella -- täällä ei ole\nyhtään vapaasukuista. Mutta minä en kutsu heitä kahville, niinkuin\ntäällä maalla tapana on, vaan pyydän heitä tulemaan teelle, niin ei aika\nkäy kuitenkaan kovin pitkäksi.\"\n\nParonitar lausui hymyillen: \"Varmaankin vain puhut pilapuheita. Minä\nluulen ajan varsin hupaisesti kuluvan tuttaviesi seurassa.\"\n\n\"Voi äiti, minun sininen hameeni ei ole valmis\", sanoi Salli, \"olisin\nhalusta tahtonut sen uudistaa, mutta kuinka joudun sen valmiiksi\nompelemaan illaksi?\"\n\n\"Kyllä minä neuvon tiedän\", virkkoi everstinna. \"Meidän puutarhurillamme\non tytär, joka on hyvä ompelemaan. Käsketään häntä tänne sinun\navuksesi.\"\n\n\"Sepä, täti kultani, olisi hyvä\", vastasi Salli, ja everstinna lähetti\nkäskemään Maissia.\n\nTuokion ajan kuluttua Maissi tuli sisälle. Hän oli mustissa vaatteissa,\njoissa hänen ihonsa näytti vielä tavallista valkeammalta, ja pitkät\nkeltaiset kiharat putoilivat hänen hartioillensa; hän näytti ylen\nsomalta ja siistiltä. Vierasten silmissä oli kummastus hyvin selvä. He\neivät odottaneet ompelijassa näkevänsä tuommoista kaunotarta, ja kun\neverstinna sanoi Maissille: \"Tahtoisimme teitä vähän auttamaan neiti\nPohjantähteä ompelemisessa\", niin lausui Salli: \"Antakaa anteeksi, neiti\nKylvö, että teitä vaivaan, vaikka olemme ventovieraat toisillemme; sitä\nen suinkaan olisi rohjennut tehdä tätini käskyttä.\"\n\n\"No, tuopa ei ole mikään arveluttava asia, halusta teille vähäisen avun\nteen\", vastasi Maissi. Pian olivat tytöt täydessä työssä ja Salli oli\nvallan ihastunut Maissiin. Hän kysyi, missä Maissi oli koulussa ollut,\nja kuultuansa, että hän oli opiskellut patruuna Palmun tyttären kanssa,\nsekä että Maissin orpana, joka oli ylioppilas, myös oli hänelle paljon\noppia antanut, kysyi hän vielä: \"Mikä orpananne nimi on?\"\n\n\"Manni Salo\", vastasi Maissi.\n\n\"Salo! Vai on hän teidän orpananne! Nikku Saari, joka on meidän rovastin\npoika, on paljon puhunut Salosta. He ovat olleet lukiokumppanit, ja nyt\novat yliopistossa taas yhdessä.\" Ei monta hetkeä kulunut, ennenkuin\nSallin vaatteet olivat valmiit, mutta sillä aikaa tulivat neitoset\nhyviksi tuttaviksi.\n\nMaissi ei joutunut viipymään enää Sallin luona, vaan sanoi hyvästi ja\nmeni pois.\n\nIltapuolella, kun Salli oli vieraita varten pukenut yllensä, sanoi hän\neverstinnalle: \"Täti, eikö Maissi tule tänne?\"\n\n\"Sallitko hänen tulla seuraasi?\" kysyi everstinna.\n\n\"Miksi en? Oikein halusta toivoisin hänen pian tulevan tänne.\"\n\n\"Mutta mitä sanot sinä, Milja?\" kysyi everstinna.\n\n\"Soisin kernaasti, että tyttäreni saisi olla tuon suloisen ja hempeän\ntytön seurassa\", vastasi paronitar.\n\n\"Jos niin on, lähetän häntä käskemään.\"\n\n\"Minä juoksen itse hänen tykönsä\", sanoi Salli.\n\n\"Noh Salli! Kuinka se sopisi, että vapaasukuinen neito kävisi kutsumassa\npuutarhurin tytärtä\", sanoi eversti Pöyhkönen.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Salli naurahtaen. \"Luuletteko, setä, vapaasukuisuuteni\njoutuvan Maissille ja minun muuttuvan puutarhurin tytöksi? Älkää\npelätkö! Emme elä enää satujen ajassa, jolloin pahat noidat tuommoisia\nihmeitä tekivät.\" Tämän sanottuansa hän juoksi, naurahtaen itseksensä\nnoille ylpeille ihmisille, puutarhurin asuntoon. Hän kuuli kaunista\nsoittoa ja meni sinne, mistä soitto kuului. Aukaistuaan Kylvön oven hän\nnäki ensiksi Junnon, joka istui viulu kädessä; valo kynttilästä lankesi\nhänen keltaisille kiharoillensa. Salli katseli kummastuen hänen kauniita\nhuolenalaisia kasvojansa, mutta sitte hän kääntyi Maissiin, sanoen:\n\"Neiti Kylvö, tulkaa kanssani everstille. Sinne tulee vieraita tänä\niltana, ja ne ovat kaikki minulle tuntemattomia. Olisi hyvin hupaista,\njos saisin illan viettää seurassanne.\"\n\n\"Kiitoksia, kyllä tulen halusta\", vastasi Maissi. Hän puki nyt vain\ntoiset vaatteet yllensä, ja sitte neidot läksivät iloisina kartanoon.\nNäpsä seisoi pihalla, liikkumatta katsellen Maissia, mutta tyttöjen\nohitse mennessä hän sanoi itseksensä: \"Muotonsa on yhtä suloinen nyt,\nkuin hänen lapsena ollessaankin, vaikka minulle ei hän enää ikänä\nkurkota käsiänsä. Mutta\", -- lisäsi hän vielä, ja suunsa vääntyi pahaan\nhymyyn, \"sinua neitoseni ei kukaan saa niin kauan, kuin tämä käsi on\nvapaana.\" Sen sanottuansa hän aikoi lähteä pois, mutta käsi laskeutui\nhänen olallensa; se oli Junnon. Hän oli tullut ulos ja kuullut Näpsän\npuheen. Kalle pelästyi, jotta oli varsin hämmennyksiin joutumallansa,\nvaan samassa hän keksi hyvän keinon ja sanoi nyt huolettomasti: \"Mitä\ntahdot, Junno?\"\n\n\"Tahdon kysyä: kuka oikeastaan olet? Mielestäni olen ennen nähnyt sinut.\nMiksi uhkasit äsken noin kamalasti? Kuinka sinä tunnet Maissin?\"\n\n\"Mitäs nyt horiset? Olenhan eversti Pöyhkösen palvelija enkä Maissi\nneidestä ole mitään puhunut. Ajattelin vain erästä porilaista sulotarta,\njota hänen lapsuudestansa olen armastellut. Hän ei minusta enää huoli,\nmutta ajattelin itsekseni, että, häntä ei muittenkaan pidä saaman.\" Nyt\nhän läksi kartanon huoneisiin palvelijan virkaa täyttämään, mutta hänen\nsydämmeensä nousi viha Junnoa kohtaan, ja hän ajatteli: \"Kun ei vain\ntoinen veli nyt taas minua pahaan pulaan veisi. Täytyy hänet laittaa\ntieltä pois.\"\n\nJunno meni vähäiseen kamariinsa veistelemään kirjahyllyä, jota hän\nkerran oli kuullut Maissin itsellensä toivovan. Eilen vielä tuntui\nmaailma Junnosta suloiselta, mutta tänä päivänä hän oli surullinen. Nyt,\nkun tuon ison kartanon seinät erottivat hänet Maissista, tunsi hän\nparemmin, että hän ei ollut orpanansa vertainen.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nTalvi oli kulunut, aurinko paistoi taas lämpimästi. Puissa lehdet olivat\npuhkeamaisillansa, sillä toukokuu oli loppupuolella. Pajukerttu\nviserteli puun oksalla kesän tulosta. Sen kuuli Maissikin, joka istui\nkamarissansa kangaspuitten penkillä. Sukkula lepäsi hänen kädessänsä, ja\nhän katseli puutarhaan, jossa isänsä Junnon kanssa teki työtä. Maissin\najatukset lensivät kauas -- aina Helsinkiin; sitte muisteli hän\nparonitarta ja Sallia, sekä miten hyviä he olivat olleet hänelle.\nParonitar oli viipynyt monta viikkoa Pöyhkeälässä, ja Maissi oli koko\najan saanut olla Sallin kumppanina; olivatpa vielä luvanneet ottaa\nMaissin luoksensa jolloinkin. Mutta heräten muistoistansa hän näki\nJunnon, joka hienoista meriruovoista väänteli aitauksia kukkasille, ja\nMaissi ajatteli: \"Junno raukka, hän elää aivan muitten ilosta. Kun hän\nisälleni taikka minulle voi tehdä jotakin miellyttävää, silloin on hän\noikein onnellinen.\" Sukkula putosi Maissin kädestä, hän otti sen ylös ja\nalkoi taas kiiruusti kutoa, sillä kankaan hän tahtoi valmiiksi sekä\nkangaspuut huoneesta pois siksi, kun Manni Helsingistä tulisi.\nPikaisesti sukkula riensi edestakaisin, ja taajempaan sykki Maissin\nsydän hänen ajatellessaan Mannin tuloa. Kankaan kutominen ei estänyt\nhänen ajatuksiansa lentämästä, mihin hartahimmin pyrkivät. Hän muisti\nnyt varsin selvästi, mitä Manni oli hänelle puhunut, ja tahtoi niitä\npuheita tarkastella. Manni oli sanonut, että viimeinen joulu Eurajoen\nkartanossa ei enää ollut niin hupainen kuin ennen, sillä kaikki he\nolivat kaivanneet Maissia, -- \"kaikki\" -- niin hän sanoi. Sanoipa\nvielä kaipauksella muistaneensa niitä hetkiä, jolloin kävi enonsa tykönä\norpanaa opettamassa. Näin ajatteli Maissi, mutta nyt hän tuli\nhäirityksi, sillä everstinnan neitsyt oli häntä pyytämässä peittoa\nompelemaan everstinnalle. Maissi lupasi tulla, mutta vähän hän oli\nmielipahoillansa, kun täytyi jättää kangaspuut; mielestänsä ei hänen\nkuitenkaan sopinut kieltääkkään. Hän siis jätti kutomisensa ja meni ulos\npuutarhaan, jossa Junno aina vielä väänteli aitauksiansa. Näpsä seisoi\nkatselemassa Junnon työtä. Maissista näytti orpanansa työ aivan somalta,\njonka vuoksi hän sanoikin Junnolle: \"Kaikki sinulta hyvin onnistuu. En\nolisi uskonut sinun noin somia aitauksia kuvailukseni mukaan osaavan\nvalmistaa, kun et niitä itse ole nähnyt.\"\n\nJunno vastasi ainoastaan tyytyväisellä katsannolla, ja Maissi meni\nkartanoon huomaamatta Kallen pilkallista hymyä ja kateellista muotoa.\n\nMaissin sisälle tultua pyysi everstinna häntä tulemaan vinttikamariin\nkanssansa. Täällä oli hänellä kehykset, joissa peitto oli ommeltava.\nEverstinna näytti Maissille, missä pumpulit, vuori ja päällinen olivat.\nSen tehtyänsä hän meni pois, jättäen Maissin yksin työtänsä tekemään.\nPäivä joutui pian, ja Maissi päätti levätä yön kartanon vinttikamarissa,\njotta hän sitte voisi aikaisin taas ryhtyä työhönsä.\n\nMaissi vaipui illalla makeaan uneen, niinkuin se ainakin, joka ahkeralla\ntyöllä on päivänsä hyvin päättänyt. Mutta kauan ei hän nukkunut,\nennenkuin uneksi, että hän oli maannut puolipäivään asti, aurinko\npaistoi korkealla taivaalla, ja everstinna ja koko talon väki huusivat:\n\"Maissi, nouse peittoa ompelemaan!\" Tähän huutoon hän heräsi unestansa\nja näki kammottavan valon. Koko huone oli ikäänkuin valkean sisällä, ja\nväkijoukko huusi pihalla. Siinä huudot, joita hän kuuli unissansa ja\njotka hänet herättivät. Maissi näki heti tulen olevan irti. Hän heitti\nvaatetta yllensä ja kiiruhti ulos. Vähän matkaa vintille hän meni, mutta\npalasi, nähtyään portaitten sivulla riehuvan valkean, takaisin kamariin,\nhakkasi akkunat rikki ja huusi apua. Samassa näki hänet Junno, joka\nvaatetettuna Kylvön nahkaiseen sadepukuun koetti voimiensa takaa valkeaa\nsammuttaa. Huomattuaan Maissin hän huusi:\n\n\"Minä tulen!\" ja Junno teki, mitä ei kukaan muista olisi uskaltanut\ntehdä. Hän riensi Maissin apuun, vaikka valkea riehui hänen\nympärillänsä. Portailla eversti otti häneen kiinni sanoen tuskallisesti:\n\n\"Tule pian auttamaan! Kultani ja hopeani on vaarassa.\"\n\n\"Eversti, ihmisen henki on vaarassa. Maissi tuolla vinttikamarissa on\nvaarassa.\"\n\n\"Mieletön! Sinne et enää voi mennä, se on myöhäistä. Tule, sanon minä!\"\nhuusi eversti ankarasti.\n\n\"Pois tieltä!\" kiljasi Junno, \"mene itse pelastamaan jumaloitasi\", ja\nriensi kuin lennossa portaita myöden vinttikamariin. Maissi oli niin\npelästyksissä, että ei saanut sanaa suustansa, vaan vaipui kurottaen\nkäsiänsä Junnolle, tainnoksiin. Kiiruusti sieppasi Junno ison huivin,\njoka oli istuimella, kastoi sen kamarissa olevaan vesiastiaan ja kääri\nsen Maissin kasvojen ympärille. Tämän kaiken hän teki muutamassa\nsilmänräpäyksessä. Sitte hän riensi taas kalliin taakkansa kanssa\nnopeasti alas ja oli sanomattoman iloinen, kun tunsi kartanon seinät\ntakanansa ja maan jalkainsa alla. Mutta aika olikin jo täpärällä, sillä\nMaissin vaatteisiin oli valkea syttynyt. Sen Junno nyt pian sammutti ja\nvei sitte Maissin Kylvön huoneeseen, johon isä tuli lastansa\nvirvoittamaan. Ukon silmistä virtaili kyyneleet, kun näki rakkaan\nlapsensa jälleen aukaisevan silmänsä.\n\n\"Isäni, missä on Junno?\" oli Maissin ensimmäinen kysymys, \"että saisin\nkiittää häntä, joka henkeni pelasti. Oi,\" sanoi hän orpanansa\nnähdessään, \"iäti olen sinulle kiitollisuuden velassa.\" Velka oli\nsuoritettu, sillä Junno oli ylen iloinen Maissin kiitoksesta. Maissin\ntähden olisi hän halulla uskaltanut mitä vaarallisinta. Junno, kun nyt\ntiesi orpanansa olevan vaaratta, riensi taas ulos valkeaa sammuttamaan,\nmutta siellä ei enää mitään ollut tehtävänä, sillä rämähtäen vaipui koko\nPöyhkeälän huonerivi yhteen kokoon. Junnon katsellessa tuota komeaa\nkartanoa, joka suurena kekäleläjänä makasi hänen edessänsä, tuli Näpsä\nhuohottaen hänen tykönsä sanoen: \"Hoh, hoh, kuinka olen väsynyt!\"\n\n\"Noh, missä olet juossut?\"\n\n\"Minä? En ole missään juossut, mutta kantanut olen, niin että olen\nvarsin väsyksissä.\"\n\n\"Näin mielestäni sinun tulevan kylästä päin.\"\n\n\"En suinkaan. Täällä olen pyörinyt vain. Kovin surkeaa on nähdä\", lisäsi\nhän, \"tuommoisen kartanon noin pian muuttuvan tuhaksi.\"\n\n\"Niinpä käy, noin mitättömäksi täytyi Pöyhkeälän kartanonkin mennä. Sen\nsisällä oli kultaa ja hopeaa kyllin, mutta ei köyhälle kattoa\", sanoi\nJunno.\n\nHän oli tuskin ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin eversti, joka oli\nJunnon puhuessa paikalle tullut, huimasi häntä korvalle karjaisten:\n\"Mitä uskallat sanoa, mieletön?\"\n\n\"Mitä nähnyt olen\", vastasi Junno ja lisäsi vielä: \"Herra eversti!\nToisen kerran löitte minua, vaan harvoin kaksi kolmannetta.\" Sitte hän\nmeni pois taaksensa katselematta. Eversti ei puhunut mitään, vaan puri\nhuuliansa vihasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöyhkeälän kartanossa oli tuli päässyt irti eräästä vaatehuoneesta,\njossa neitsyet olivat illalla käyneet palavin kynttilöin. Eversti\nhuomasi valkean ja kiiruhti kamariinsa ottamaan kultaansa ja hopeaansa.\nKalleimmat tavarat olivat pienessä lukitussa arkussa. Hän aukaisi\nkaappinsa, jossa niitä säilytettiin, mutta nyt hän muisti, että väki oli\nherätettävä, sillä yksin ei hän mitään aikaan saanut, ja riensi\nmakuuhuoneeseensa vetämään soittokellon nuorasta. Hän juoksi ympäri\nhuutaen: \"Valkea on irti!\" -- mutta tulen valo oli jo herättänyt koko\ntalon väen; he olivat jo täydessä työssä. Eversti pyrki takaisin\nkamariinsa, mutta valkea riehui jo sielläkin. Nyt hän riensi tuskissansa\nulos. Silloin hän näki Junnon ja tahtoi häntä pelastamaan tavaroitansa,\nmutta Junno ei niistä huolinut, niinkuin näimme, vaan riensi pelastamaan\nkalliimpaa tavaraa -- ihmisen henkeä.\n\nSillä aikaa oli Kalle ollut hyvin näpsä kaappaamaan everstin kalliita\ntavaroita, mutta everstinkö hyötyä varten -- se on eri asia.\n\nKun Näpsä näki valkean olevan irti, päätti hän heti rientää everstin\nkamariin, jossa tiesi kalleimpien tavarain olevan kätkettynä. Hän päätti\nmurtaa kaapin oven, sillä olipa hän kaluja vaarasta pelastamassa, jos\nolisi joku sisälle tullut. Vaan jos niin onnistuisi, ettei tulisi\nkukaan, silloin olivat kalut hänen, ja hän oli tuleva rikkaaksi,\nkukatiesi mikä onni häntä vielä odotti. Näpsällä olikin onni pahassa\naikeessansa, sillä hän tuli everstin kamariin, juuri kun eversti oli\nsieltä mennyt; kaapin ovi oli, niinkuin tiedämme, auki. Näpsä sieppasi\nvähäisen arkun sieltä ja riensi sitä kätkemään kamariinsa. Sitte hän\nmeni taas valkean apuun ja joutui sinne juuri silloin, kun Junno oli\njättänyt everstin vallan toivottomaksi. Huomattuaan Näpsän sanoi\neversti: \"Tuo Junno kelvoton ei minua totellut, mutta Näpsä, mene sinä\npelastamaan minun kultani ja hopeani, niin saat hyvän maksun.\"\n\nNäpsä katseli vähän pelolla valkean liekkiä, vaan meni kuitenkin, sillä\npelkuri hän ei ollut. Pian hän tuli takaisin, kätensä olivat vähän\npalaneetkin, mutta hän toi everstille, joka oli häntä odottamassa,\nkaikki muut kalliit tavarat paitsi arkun. -- \"Sitä ei siellä ollut\",\nvakuutti Näpsä. Eversti näki, että Kalle hänelle antoi kaikki, mitä\nhuoneesta toi, -- mutta mihinkä oli arkku joutunut? -- Juuri heidän tätä\najatellessansa tuli Junno, Maissi sylissä. Näpsä näki, mikä autuus\nloisti Junnon silmistä, kun oli onnellisesti saanut orpanansa\npelastetuksi, ja kateus hänen sydämmessänsä synnytti sinne ilkeän\npäätöksen. Hän sanoi everstille: \"Täällä ei enää ole mitään tekemistä.\nSallitteko, että nyt menen käsiäni voitelemaan?\"\n\n\"Mene vain\", oli everstin vastaus. Kalle kiiruhti kamariinsa, lukitsi\novensa ja aukaisi tiirikalla arkun lukon. Sieltä hän otti nyt, mitä\nparahinta oli, kätki ne ja riensi yön hämärässä Junnon kamariin arkku\nmuassansa. Kalle pujahutti arkun hänen piironkinsa laatikkoon, väänsi\nsen lukkoon, pudotti avaimet piirongin taakse ja läksi taas kamariinsa;\nsieltä hän otti omat varastetut kalunsa ja riensi kylään erään pahassa\nhuudossa, olevan kahvinmyyjän luo. Akka oli jo ennaltaan Näpsän tuttava;\nmonta pussillista hän oli Kallen kädestä ottanut vastaan. Tälle Kalle\nnyt jätti tavaransa talteen ja riensi taas Pöyhkeälään. Siltä matkalta\nhän tuli Junnon luo, ja silloin eversti heidän keskustelunsa kuuli,\nantaen Junnolle korvapuustin.\n\nJunnon mentyä pois sanoi Näpsä everstille: \"Onko herra eversti mitään\najatellut arkusta? Kentiesi on joku käynyt huoneessa sitä pelastamassa\nennen minua --\"\n\n\"Mitä tarkoitat? Puhu selvästi.\"\n\n\"Hm -- luulisin parhaaksi, että eversti antaisi nyt kiiruusti hakea joka\nkomeron omassa talossa, esimerkiksi tuolla puutarhurin huoneissa. Olen\nkauan pahaa aavistanut, vaikka -- en tahdo mitään enää sanoa, mutta --\nraha paljon auttaa. Sillä kentiesi pääsee herraksikin, herrana ehkä saa\nsiistin neidonkin omaksensa, olletikkin kun hän on orpana.\"\n\n\"Ahaa, nyt ymmärrän. Nyt on selvä, miksi Junno riensi Maissin apuun.\"\n\nEversti läksi väkensä luokse, sanoen: \"Yksi arkku täynnä kalliita\ntavaroita on kadonnut. Nyt pitää joka hengen talteet haettaman alkaen\npuutarhuristani vähimpään käskyläiseeni asti; silloin ei ketään ole\nsolvaistu.\"\n\nKaikki olivat päätökseen tyytyväiset, ja nyt alkoi hakeminen puutarhurin\nhuoneessa. Sitte mentiin hänen apulaisensa kamariin, mutta Junno ei\nlöytänyt avaimiansa. Eversti ja Näpsä vaihtelivat silmäyksiä. \"Tuopa\nnäyttää pahalta\", virkkoi eversti.\n\n\"Se paha on pian nähty\", sanoi Junno, jonka kuuma veri alkoi kiehua. Hän\notti kirveen ja hakkasi piironkinsa laatikkoa, jotta se rämähtäen\nrikkui; ja mitä hän näki? -- arkku oli laatikossa. Kirves putosi hänen\nkädestänsä, hän kalpeni ja lausui: \"Mistä olen vihamiehen saanut, joka\ntuon kurjan työn on tehnyt? Kenen sydän on ollut niin musta, että ei\nsäälinyt viatonta?\"\n\n\"Älä teeskentele!\" huusi eversti.\n\nKylvö meni Junnon luo, sanoen: \"Poikani, älä epäile, viattomuus tulee\nennen taikka myöhemmin ilmi. Mutta katsokaa! Rasia on tiirikalla\naukaistu, onko siinä kaikki tallella?\" Nyt vasta eversti huomasi, että\nkaikki kalleimmat tavarat olivat poissa, ja hän kysyi Junnolta, missä ne\nolivat.\n\n\"Varmaankin siellä\", vastasi Junno, \"mihin varas on ne pannut. Vaan hän\non luultavasti liika viisas ilmoittamaan itseänsä.\"\n\nEversti huimasi Junnoa kepillänsä, karjaisten: \"Kyllä sinut vielä saan\ntotta puhumaan.\"\n\n\"Harvoin kaksi kolmannetta, sanoin äskettäin; nyt on eversti kolmannen\nkerran minua lyönyt, vaan kerran vielä saatte tietää sen syyttömästi\ntehneenne.\"\n\n\"Näpsä, joudu tuomaan tänne kruununmiehiä\", käski eversti.\n\nNäpsä läksi, mutta hänen sydämmensä oli levoton. Ensi kerran hän tunsi\ntunnossansa kovan vaivan. Paha aavistus täytti hänen sydämmensä.\n\"Kumma\", ajatteli hän itseksensä, \"miten kamalaa on nähdä viattoman\nkärsivän pahoista töistäni. Hm, en ole vielä täysi peto. Mutta nytpä\njohtuu mieleeni sopiva seikka. Minun täytyy koettaa vapahtaa Junno\nvankeudesta. Hän lähtee karkuun ulkomaille ja on sillä tavoin tieltäni\npoissa. Ihmiset ovat silloin vielä varmemmat siitä, että hän on\nvarastanut, ja jättävät asian siksensä.\" Näin ajatellen hän ajoi\neteenpäin.\n\nPöyhkeälässä istui Junno surullisena. Hän kysyi orpanaltansa: \"Luuletko,\nMaissi, minua syylliseksi?\" Kuultuansa, että Maissi ei ollenkaan sitä\nuskonut, oli hän tyytyväisempi, mutta nyt kalpeni hän taas, sillä\nkruununmiehet astuivat sisälle. Saatuansa selvän tiedon rikoksesta\nmiehet Junno raukan panivat rautoihin ja veivät pois.\n\nSyvän murheen jätti Junno jälkeensä puutarhurin asuntoon. Yksi ainoa\npäivä oli nämät suuret muutokset Pöyhkeälässä tehnyt. Eversti ja\neverstinna asuivat nyt vain väen huonerivissä yhdessä salissa, jossa\ntavallisesti talvella pidettiin kukkasia. Heidän oli aikomus viipyä\nPöyhkeälässä muutama päivä, jotta saisivat kaikki tavaransa\njärjestykseen, mutta päättivät sitte muuttaa Porin kaupunkiin asumaan\nsiksi, kuin uusi rakennus tehtäisiin Pöyhkeälään.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nKalpeana Junno istui vankeudessansa. Näpsä oli ollut häntä saattamassa,\nmutta hänen oli nyt pois lähteminen. Hän meni vielä vain hyvästi\njättämään Junnoa. \"Älä nyt ole ylen surullinen, Junno raukka\", sanoi\nhän, \"ehkä kyllä kaikki hyvin selviää\", ja lisäsi vielä, antaen kättä\nJunnolle: \"Sinulle soisin mitä parahinta.\" Niin sanoessaan hän pudotti\nJunnon käteen vähäisen käärön, jota ei kukaan huomannut, sillä vanki\nistui pimeässä loukossa. Näpsä läksi pois, ja Junno pisti käärön\ntaskuunsa. Hän istui loukossansa ajatellen: \"Mitähän tuossa lienee?\"\nJunno odotti, kunnes kaikki huoneesta olivat menneet pois. Silloin hän\notti käärön ja aukaisi sen. Viila putosi hänen käteensä; paperi, johon\nse oli käärittynä, oli kirje Näpsältä. Hän sanoi aina pitäneensä kovin\npaljon Junnosta ja pyysi nyt ystävyyden nimessä Junnoa viilalla kahleita\nrikkomaan, jotta sitte voisi lähteä karkuun ulkomaille. Junno heitti\nkirjeen kädestänsä sanoen itseksensä: \"Minä lähtisin kuin pahantekijä,\nkuin varas, karkuun -- sitä en tee -- en!\" -- mutta taas hän otti\nkirjeen ja alkoi lukea: \"Minä tiedän, että karkaaminen ei sinua haluta,\nylevä sydämmesi sotii sitä vastaan; mutta ajattele, että jos käy niin,\nkuin nyt on luultava, saat raippavitsoja ja joudutpa vielä konttaamaan\nkirkon lattialle; et ole silloinkaan ihmisten silmissä syytön. Ajattele\nmyös, mitä veljesi ja orpanasi saavat kärsiä. Sen ison kiven taakse,\njoka on tästä vähän matkan päässä, jätän kukkaron, jossa on vähäisen\nrahaa sinulle matkallesi. Vielä kerran sanon: parempi on lähteä kuin\ntänne jäädä ihmisten syljettäväksi.\"\n\n\"Saattaa niin olla. Voi kuinka pahoin tein, kun jo vähän uskoin Näpsän\npäähän tuon ilkeän työn, ja hän toivoo ainoastaan hyvää minulle\",\najatteli Junno ja ryhtyi nyt täyttä voimaansa viilaamaan. Samassa tuli\nvanginvartija sisälle tuoden Junnolle ruokaa, vaan Junno sanoi: \"Ei\nminun ole nälkä, olen vain kovin väsynyt\", ja alkoi nojautuen seinää\nvastaan katkerasti itkeä. Vanginvartijan tuli häntä sääli, ja hän\nlausui: \"Jätän sinut nyt rauhaan, ehkä saat nukkua vähän.\"\n\nVartijan mentyä rupesi Junno taas viilaamaan. Raudat eivät olleetkaan\nvahvat, ja Junno näki, että hän piankin olisi vapaa kahleistansa, mutta\n-- mikä vapaus oli tämä? Hänen oli jättäminen kaikki, mitä maailmassa\nrakasti, isän ja äidin hauta, veli, setä sekä orpana -- ja katkerinta\nkaikesta -- hänen täytyi jättää kotimaansa. \"Isä ja äiti unohtuu\",\najatteli hän, \"aika vie murheen muassansa, jättäen suloisen muiston\nsydämmeen. Ystävä saattaa unohtaa ystävänsä, sulho lemmittynsä, vaan\nsyntymämaa ei ikinä unohdu niin, ettei sitä aina kovin kaipaisi.\" Näin\najatellessaan oli Junno jo viilannut kahleensa poikki. Hiljaa hän otti\nne päältänsä ja katsoi ulos akkunasta, vaan siellä ei ketään näkynyt.\nHelposti hän nyt irroitti akkunan puolikkaan ja hiipi sitte hiljaa ulos.\nHän katsoi vielä ympärillensä, olisiko hänellä mitään vaaraa, mutta ei\nketään näkynyt, ei liikahdusta kuulunut, kaikki ihmiset makasivat\nsydänyön makeassa unessa. Nyt hän pakeni niin nopeasti kuin suinkin\nennätti, siksi että joutui sinne, mihin Näpsä oli luvannut kukkaron\njättää. Sitte hän riensi taas eteenpäin, kunnes Parmasta Merstolaan\npalaava kyytipoika hänet saavutti. Tältä hän pyysi päästäksensä\nrattaille. Siihen kyytimies kernaasti suostui, olletikkin koska Junno\nlupasi hyvät juomarahat antaa. Pian he joutuivat Merstolaan, josta Junno\notti kyytihevosen ja ajoi sieltä aika vauhtia pois. Jo kello kolmen\naikaan hän oli Porin kaupungissa. Siellä hän näki joen rannalla veneitä\nja miehiä. Hän pyysi nyt eräältä mieheltä, joka oli juuri Reposaareen\nlähtemäisillänsä, päästä hänen kanssansa sinne. Tähän mies suostui.\nHeillä oli myötätuuli, joten he pian purjehtivat tämän matkan. Kello\nkuuden aikana he olivat jo Reposaaren rannassa. Tultuaan sinne Junno\nmaksoi miehelle, mitä hän vaati, ja istui sitte rannalla olevalle\nkivelle. Hän katseli meren aaltoja, jotka ikäänkuin syleilivät rantaa,\nja huudahti: \"Oi maa, suloinen Suomi, minä tahtoisin, jos taitaisin, sua\nsyleillä niin, kuin nuo aallot syleilevät meren rantaa; vaan minulla ei\nole maata, ei kotoa\", ja hän alkoi laulaa:\n\n      \"Lepääpä lintunenkin\n      omassa pesässään,\n      vaan mull' ei maailmassa\n      oo kotoa missäkään.\"\n\nHänen laulaessansa kulki eräs pulska merimies sivuitse. Mies löi häntä\nolalle, sanoen: \"Mitä sinä täällä sureskelet? Eivätkö sinun kultaiset\nkiharasi ole miellyttäneet morsiantasi? Entäpäs tätä! Ota aalto\nlemmikiksi ja laiva kodiksesi. Ei nuoren miehen sovi aikaansa viettää\nsuremisella. Täällä on englantilainen laiva, johon olen hyyryn ottanut,\nsiellä tarvittaisiin vielä yksi mies. Tule veikkoseni! Siellä saat hyvän\npalkan.\"\n\n\"Vaikka vain\", vastasi Junno. \"Oppimaton olen siihen työhön, mutta\neiköhän tuohonkin opi.\"\n\n\"Tulet totta todellakin! Sepä olisi hupaista! Nyt ei minun tarvitse olla\nainoana Suomen miehenä englantilaisessa laivassa. Tuleppa nyt, niin vien\nsinut katteinin tykö, hän on tuolla ravintolassa.\" Junno meni\nkumppaninsa kanssa. Merimies puhui nyt katteinille Junnon mielivän\nmerelle, ja katteini otti halulla tuon sorean ja kauniin pojan\nmerimieheksi.\n\nJunno otti hyyryn laivaan, kirjoitti pienen kirjeen enollensa ja pyysi\nravintolan neitsyttä toimittamaan sen Porin postikonttoriin; ja\nennenkuin päivä joutui puolelle, oli hän jo kaukana kotirannoiltansa\nmeren kuohuvilla aalloilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Näpsä oli tullut kotiin Junnoa saattamasta, meni hän rauhattomana\nlevolle. Hän ei saanut unta silmiinsä, vaan odotti levottomasti aamun\ntuloa, sillä silloinpa toivoi hän saavansa tiedon, oliko Junno karannut.\nYö tuntui Näpsästä pitkältä, mutta aamu tuli toki vihdoin, niinkuin myös\ntieto vangin karkaamisesta. Jo aikaisin aamulla saapui vanginvartija\nvaahtoisella hevosella Pöyhkeälään tuoden sanoman Junnon karkuun\nmenemisestä. Hän sanoi käyneensä viiden aikaan vankia katsomassa, mutta,\n\"kovinpa hämmästyin\", lausui hän, \"kun ainoastaan poikki viilatut\nkahleet olivat jäljellä ja vanki tipotiessään. Arvelimme parhaaksi häntä\najaa takaa Poriin päin, ehkä hän ei vielä ole kauas joutunut.\"\n\n\"Tuiki turhaa on häntä hakea\", vastasi eversti. \"Hän kulkee metsiä ja\nsaloja, ei hänen jälkiänsä niin löydetä, mutta paras on heti lähteä\nvallesmannin tykö ja käskeä hänen antaa kuulutuksia kirkkoihin, että\notettaisiin vanki kiinni. Mies, jolla on semmoinen muoto kuin Junnolla,\non pian tunnettu.\"\n\nVanginvartija päätti tehdä, niinkuin eversti käski, ja riensi sitte\nmatkoihinsa.\n\nKylvö ja Maissi olivat kovin suruissansa kuultuaan Junnon karanneen.\nHeidän mielestänsä Junno nyt näytti enemmän syylliseltä.\n\n\"Voi Manni raukka\", lausui Maissi, \"jonka täytyy saada näin surullisia\nuutisia, kun hän meille tulee.\" Hänen tätä juuri sanoessansa ajoi Manni\npihaan. Kylvö ja Maissi menivät häntä vastaan.\n\n\"Voi mitä täällä on tapahtunut!\" sanoi Manni. \"Jumalan kiitos, että näen\nteidän vaaratta pääsneen tulipalosta.\"\n\n\"Kyllä sopiikin Jumalalle olla kiitollinen\", vastasi Maissi, \"ja lähinnä\nhäntä saamme kiittää Junnoa, joka henkensä kaupalla pelasti minut.\" Ja\nnyt kertoi Maissi koko vaaransa Mannille, \"mutta Junno raukkaa\", lisäsi\nhän, \"on kova onni kohdannut.\"\n\n\"Mitä sanot? Onko valkea hänelle vahinkoa tehnyt? Missä hän on?\" kysyi\nManni kiivaasti.\n\n\"Junno on polkemassa teitä tuntemattomia\", vastasi Kylvö ja kertoi nyt,\nmiten Junno oli joutunut kovaan onnettomuuteen.\n\n\"Junno on karannut\", valitti Manni. \"Sitä en olisi uskonut. Ken\npuhdassydämmisenä tahtoisi karkuun mennä?\" Hänen tätä lausuessaan tuli\nNäpsä, tuoden Kylvölle kirjettä, joka juuri oli tullut everstin\npostilaukussa. Kylvö aukaisi kuoren, ja mikä kumma! Kirje oli Junnolta\nja kuului näin:\n\n      \"Eno hyvä!\n\nHaikealla mielellä ja raskaalla sydämmellä käyn nyt teille tietoa\nantamaan, että olen lähtenyt pois vankeudesta, sillä koska näin, kuinka\nmahdotonta minulle olisi ollut pääseminen noista ilkeistä syytöksistä,\npäätin karkaamisella itseni vapauttaa, koska en tahtonut jäädä ihmisten\nsyljettäväksi. Kuinka se laatuun kävi, en nyt jouda pitemmältä\nkertomaan, tahdon vain sanoa, että turhaa olisi minua hakea, sillä tämän\nkirjeen saadessanne olen jo kaukana meren aaltoja purjehtimassa\nenglantilaisella laivalla. Takaisin en palaja, ennenkuin viattomuuteni\non ilmi tullut, -- vaan tapahtuuko se ikinä? Kuulenko enää kotimaani\nhonkien huminata ja paimentorvien kaunista ääntä? -- Mutta aika joutuu.\nSanokaa hartahimmat tervehdykset Mannille sekä Maissille ja älkää minua\npahoin tuomitko, pyytää\n\n      Junno.\"\n\n\"Veli parka!\" lausui Manni, kun kirje oli luettu. \"Aina sinua kovat\nonnet kohtaavat. Viaton hän on, siitä olen vakuutettu ja sen hänelle\ntahtoisin kirjoittaa, mutta se olisi turhaa. Missäpä kirjeeni hänen\nsaavuttaisi?\"\n\nKylvö vei nyt Junnon kirjeen everstille, joka oli kovin harmissaan\nsiitä, että vanki oli laivaan päässyt.\n\nManni ei tällä kertaa kauan viipynyt Pöyhkeälässä, sillä hänen mielensä\nkävi siellä haikeaksi. Jo päivän päästä läksi hän taas matkalle Eurajoen\nkartanoon päin.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nVuodet vierivät edellensä. Nyt oli jo neljä vuotta kulunut siitä, kuin\nJunno läksi ulkomaille, ja kerran vain oli häneltä kirje tullut. Siinä\noli hän sanonut kaiken hänelle hyvin menestyvän ja nykyään pääsneensä\nperämieheksi. \"Katteini on minua pitänyt kuin omaa poikaansa\", kirjoitti\nhän, \"vaan kotimaankaipaukseni on niin suuri, että voimani ja terveyteni\novat riutuneet.\" --\n\nPöyhkeälässä oli jo taas kaikki entisellään, paitsi että Näpsä oli\nmuuttanut Porin kaupunkiin. Eversti ja everstinna asuivat uudessa\nkomeassa huonerivissänsä. Kylvö veisteli asunnossansa kukkahasioita ja\nkeppejä kesäksi, ja Maissi, puutarhurin kaunein kukka, istui sykkivin\nsydämmin ommellen kamarissansa. Välimmiten hän katsahti toiselle puolen\nhuonetta, jossa Manni kirjoitti pöydän ääressä.\n\nManni oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja aikoi joulun jälkeen\ntaas lähteä Helsinkiin lukemaan papiksi. Nyt hän oli kotimatkalla, mutta\noli taas tavallisuuden mukaan poikennut Pöyhkeälään. Hän tahtoi viipyä\nKylvöllä muutaman päivän ja päätti saarnata pyhänä kirkossa. Nyt hän\nkirjoitti saarnaansa, joka kohta olikin valmis. Työnsä päätettyään Manni\npyysi Maissia tulemaan kanssansa äitinsä haudalle. Mielellänsä Maissi\nlähti hänen kanssansa. Vakavina kulkivat molemmat, kunnes tulivat\nhaudalle. Täällä alkoivat kyyneleet vieriä Maissin poskille, ja Manni\nlausui syvästi huoaten: \"Junno raukka, missä hän lienee?\"\n\n\"Häntä muistin minäkin juuri\", sanoi Maissi ja lisäsi vielä: \"Voi kuinka\nsurkeaa, kun hänen täytyy syyttömästi kärsiä noin paljo.\" Samassa he\nkuulivat yskähdyksen ja nyt näkivät myös akan, joka loi lunta\nlapiollansa.\n\n\"Tuo on Kahvi-Maija\", sanoi Maissi. \"Hän on hyvin ilkeännäköinen, ei hän\nikinä katso suoraan ihmistä silmiin.\"\n\nAkka tuli heitä lähemmäksi, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain\nsanottavaa, mutta sanat muuttuivat aina yskäksi. Vihdoin, kun hän taas\ntuli heitä kohti ja jälleen kääntyi takaisin, meni Manni hänen\nluoksensa, kysyen: \"Onko teillä minulle tai orpanalleni mitään asiaa?\"\n\nKahvi-Maija yskähti ja vastasi: \"Aioin vain kysyä, onko hauta, jonka\nvieressä seisotte, Pöyhkeälän Junnon äidin hauta?\"\n\n\"On\", vastasi Manni, \"mutta miksi täällä tietä luotte?\"\n\n\"Lukkari on minun palkannut tätä tekemään\", vastasi Kahvi-Maija.\n\nManni ei sen enempää puhunut akalle, vaan läksi taas pois orpanansa\nkanssa Pöyhkeälään.\n\nKylvö istui ja luki kynttilän valossa, kun Manni ja Maissi kotiin\ntulivat. Tyttärensä sisälle tultua hän sanoi: \"Maissi, laita iltanen\npöydälle, sillä Mannin täytyy päästä aikaisin levolle, niin jaksaa hän\nhuomenna saarnata, että kirkon seinät kajahtavat.\" Pian kului ilta, ja\nkun kello oli yhdeksän, niin puutarhurin asunnossa jo kaikki makasivat\nsyvässä unessa.\n\nPyhäaamuna kirkonkellojen soidessa kulki kansa kirkolle; kaikki pyrkivät\nsinne, vaikka ehkä kyllä erinkaltaisella mielellä. Kahvi-Maija näkyi\nmyös joukossa, hän, joka tavallisesti myyskenteli kahvia kirkonajatkin.\n\nMannin saarnatessa oli väki kirkossa hiljaa, ainoastaan joku yskähdys\nkuului silloin tällöin. Manni puhui joulun tulosta, kuinka kaikki\nmaallisesti valmistautuivat sitä ottamaan vastaan. Hän pyysi kaikkia\nmyös hengellisesti valmistamaan itseänsä Vapahtajan tuloksi.\n\"Puhdistakaa sydämmenne\", puhui hän, \"niin hyvin nuoret kuin vanhat. Ja\nsinä synnin velalla rasitettu ihminen, puhdista sinäkin sydämmesi,\nennenkuin menet kynttilääsi sytyttämään! Sinä, joka olet unohtanut\nVapahtajasi, muista, että kerran sinäkin nöyränä omistit hänen, kun ensi\nkerran notkistit polvesi alttarin juurelle. Joudu tunnustamaan\nsyntivelkasi, vielä on armon aikaa. Puhdista sydämmesi, sytytä\nkynttiläsi ja ole valmis ottamaan Vapahtajaasi vastaan.\"\n\nKun kirkonmenot olivat loppuneet, meni kansa tyytyväisenä kotiin; heillä\noli ollut hyvä pappi. Manni oli onnellinen, hän oli saanut saarnata\nsydämmensä kyllyydestä, ja hän uneksi nyt tulevaisuudesta, kuinka hän\nkerran olisi kansan opettaja. Silloin olisi hänellä myös oma koti,\nvähäinen pappila, ja kukapa olisi sen vähäisen kodin sydän? -- Näin\najatellessansa hän loi silmänsä Maissiin. Hetkisen vain kohtelivat\nheidän silmäyksensä toisiansa, ja he aavistivat molemmat, mitä ei suu\nvielä uskaltanut puhua. Kentiesi Manni vielä kauan olisi uneksinut,\njollei akka, joka juuri tuli sisälle, olisi häntä häirinnyt. Se oli\nKahvi-Maija. Hän pyysi Mannia kahdenkesken puhutella. Manni meni hänen\nkanssansa Maissin kamariin. Sinne tultuansa sanoi Maija: \"Herra\nmaisteri! Minä tahdon tulla syntivelkaani tunnustamaan; jo kauan on se\nrasittanut omaatuntoani. Monesti olen aikonut tunnustaa pahat tekoni,\nmutta olen pelännyt maallista häpeää. Eilenkin, kun näin teidät\nkirkkotarhassa, aioin tunnustukseni tehdä, mutta en rohjennut. Kuulkaa\nnyt: Veljenne on syytön. Näpsä tuon ilkeän työn teki, josta Junnoa\nsyytettiin. Hän laski arkun veljenne piirongin laatikkoon, ja ne kalliit\ntavarat, jotka olivat arkusta poissa, tallensi hän minun tyköni, mutta\nnyt on jo osa rahaksi vaihetettu.\"\n\n\"Miksi hän tahtoi Junnon päähän varkautensa?\" kysyi Manni.\n\n\"Pääsyy ehkä oli, että hän sillä tavoin luuli paremmin pääsevänsä\nkaikesta huomiosta, mutta hänellä oli toinenkin syy. Hän luuli veljenne\nkautta tulevan ilmi, kuka hän oikeastaan oli. Hän pelkäsi Junnon\ntuntevan, että Näpsä ja rosvo, joka äitinne ryösti, oli sama mies; ja\ntiedättekö: Kalle, joka Eurajoen kartanosta ajettiin pois varkauden\ntähden, on tämä sama Näpsä.\"\n\n\"Siinä on kylläksi yhdelle ihmiselle ansioluetteloa\", lausui Manni.\n\"Mutta teidän täytyy nyt mennä nimismiehelle kertomaan tämä asia.\nVarastetun kalun tallentajalla on sama edesvastuu kuin varastajallakin,\nmutta älkää pelätkö, tämä maallinen rangaistus ei kauan kestä. Rientäkää\nvakavilla askelilla eteenpäin, niinkuin olette alkanut. Silloin saatte\nkalliin tavaran omaksenne, semmoisen, jota turhaan muuten hakisitte,\nnimittäin omantunnon rauhan.\"\n\nAkka lupasi sen tehdä ja läksi pois.\n\nKun Manni taas tuli Kylvön ja Maissin luo, oli hän kovin kalpea, niin\nettä Maissikin heti sen huomasi ja kysyi: \"Voitko pahoin?\"\n\n\"Enpä oikein hyvinkään\", vastasi Manni, \"vaikka minulla on iloitsemisen\nsyytä\", ja nyt kertoi hän Kahvi-Maijan ilmoituksen.\n\nPari päivää tämän jälkeen tuli nimismieheltä tieto Pöyhkeälään sekä\nNäpsän että Kahvi-Maijan kiinni panemisesta; tätä tietoa oli Manni juuri\nodottanut, mutta sen nyt saatuansa ei ollut hänellä enää aikaa viipyä\nKylvöllä, vaan hän sanoi sydämmelliset jäähyväiset ja matkusti pois\nPöyhkeälästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEurajoen kartanossa olivat jo joulukynttilät sytytetyt, mutta Mannia ei\nvielä kuulunut. Patruuna kulki huoneesta huoneeseen. Hän oli levoton ja\nsanoi: \"Eihän poikamme vain liene kipeänä, kun ei jo tule kotiin.\nOudolta tuo näyttää, mutta odotetaan kumminkin vielä, ennenkuin alamme\njuhlamme.\"\n\nTyyne katseli myös akkunasta ulos ääneti: aavistus nousi hänen\nsydämmeensä. Hän meni kamariinsa, ja katkerat kyyneleet vuotivat hänen\nsilmistänsä. Patrunessa, joka tuli hakemaan tytärtänsä, löysi hänet näin\nitkevänä ja lausui lempeällä äänellänsä, laskien pehmeän kätensä Tyynen\nolalle: \"Lapseni, sinulla on ollut vähäinen vastoinkäyminen; minä\narvaan, mistä murheesi tuli. Olisit toivonut Mannin kiiruummin rientävän\ntykösi.\" Tyyne nojasi kauniin päänsä äitinsä rintaa vastaan, sanoen:\n\n\"Minä aavistan, missä hän on viipynyt; onhan se vallan luonnollista,\nsillä Maissi on ylen ihana ja hempeä. Mutta, äitini, minä itken, se\nhuojentaa sydäntäni.\"\n\n\"Itke, lapseni, mutta muista, että monta toivetta meiltä elämässämme\nhaihtuu kuin saippuakellot ilmaan, ja meidän tulee kuitenkin jalosti\npyrkiä eteenpäin. Hänen näin puhuessansa kuului porokellon ääni. \"Nyt\nhän tulee\", huusi Tyyne, \"ja silmäni ovat punaiset itkusta. Minun täytyy\npestä ne, ettei hän mitään huomaa.\" Näin sanottuansa hän meni pyyhkimään\nsilmiänsä raikkaalla vedellä, ja patrunessa riensi Mannia ottamaan\nvastaan.\n\nManni oli jo patruunan kanssa salissa, kun patrunessa tuli häntä\ntervehtimään, sanoen: \"No terve tultuasi! Kauan olet antanut meidän\nodottaa. Luulin jo saavamme viettää joulujuhlamme ilman sinua.\"\n\n\"Kyllä vähällä pitikin\", vastasi Manni ja kertoi nyt, miten oli saanut\ntiedon Junnon viattomuudesta, sekä viipyneensä Pöyhkeälässä siksi, kuin\nsai kuulla Näpsän kiinni pannuksi. Tyyne tuli myös tervehtimään Mannia,\nja kuultuansa, miksi kasvattiveljensä oli viipynyt, oli hän taas\ntyytyväinen ja saattoi iloisella mielellä viettää joulujuhlaansa.\n\nKolmantena joulupäivänä oli kutsut maanviljelijä paroni S--n luona. Tämä\nparoni oli nuori rehellisenluonteinen mies; hänen käytöksensä oli jalo\nja miellyttävä. Hänellä oli kartano, jonka viljavat maat olivat\nkuuluisat; emäntä vain puuttui vielä kartanosta. Nyt kuiskattiin joka\nhaaralta, että paroni oh mieltynyt Tyyneen, ja että kemut olivat aivan\nTyynen tähden.\n\nIlta tuli, jolloin oli lähteminen paroni S--lle. Patruuna Palmu ja\npatrunessa ajoivat toisella hevosella, Manni Tyynen kanssa toisella. Kuu\npaistoi kirkkaana, tuhansia tähtiä tuikkaili taivaalla, ja härmäiset\npuut seisoivat somina valkoisessa viitassansa. Tyyne katseli luonnon\nkauneutta, ja kaikki oli hänen mielestänsä ylen ihanata. Hän oli niin\nonnellinen, kun istui Mannin sivulla, että olisi toivonut matkan\nkestävän hyvin kauan, mutta nytpä he olivat jo matkansa päässä, sillä\ntuossapa oli S--n kartano. Manni auttoi Tyyneä pois reestä, ja sitte he\nläksivät sisälle. Saatuansa päällysvaatteet yltänsä he menivät saliin,\njossa paroni otti heidät vastaan. Hän saattoi patrunessan sohvaan\nistumaan, ja Tyyne meni muitten naisten joukkoon, loistaen parvessa\nylinnä. Hänellä oli valkoiset vaatteet ja mustissa hiuksissansa\npurppurainen nauha, jossa kiiltävät helmet kimaltelivat. Tässä puvussa\nhän näytti ylen sorealta ja kauniilta.\n\nParoni S. kulki huoneissansa kohteliaasti puhutellen kaikkia\nvieraitansa, mutta hänen silmänsä katsahtivat useasti yhdelle suunnalle\n-- sinne missä Tyyne istui.\n\nPalvelijat kävivät edestakaisin salissa tarjoten virvokkeita, ja kun\nensimmäiset herkut olivat nautitut, kuului viulujen soitto. Nuoret\nherrat kokoontuivat vähitellen salin keskelle, ja vetäen hansikkaat\nparemmin käteensä he katsoivat neitosten parista itsellensä sopivan\nkumppanin, jota sitte menivät pyytämään kanssansa tanssiin.\n\nParoni meni nyt suoraan lattian toiselle puolelle, sinne missä Tyyne\nistui, ja samassa pyörähti tuo sorea pari keveästi ympäri salin, ja\ntoiset seurasivat heidän esimerkkiänsä. Toisen kerran näemme taas Tyynen\npyörähtelevän lattialla, vaan nyt Mannin kanssa. Hän näyttää\nonnelliselta, nyt olisi hän tanssinut vaikka kuinka kauan.\n\nRouva P. ja rouva T., jotka aina paljon tiesivät maailman asioita,\npuhuivat juuri keskenänsä näistä kahdesta. \"Näetkö\", kysyi rouva P.,\n\"kuinka ihastuneelta Tyyne näyttää? Saapa nähdä että 'kotokissa hiiren\nvie'. Sanoppa minua valehtelijaksi, jollei tuo kaunis maisteri Salo saa\nhäntä vielä omaksensa ja patruunan koko rikkautta myötäjäisiksi; paroni\nsaa rukkaset, että häilähtää vain.\"\n\n\"Äläpä sano\", virkkoi rouva T--, \"Tyyne on vartonut vain paronin\nkosintaa eikä ole muista huolinutkaan. Minun tyttäreni kuuli juuri\npappilan Sannilta, että Palmun emännöitsijä-mamselli oli puhunut hänelle\nTyynen sanoneen, että hän ei ikinä ota muuta kuin vapaasäätyisen miehen;\nja saatpa nähdä, että tuota pikaa saamme häät.\"\n\nNiin kuiskailivat rouvat, mutta Manni seisoi kynnyksellä, nojaten oveen.\nHän katseli Tyyneä ja ajatteli: \"Tosiaan hän on kaunis, niinkuin ruusu,\njoka kukkasten joukossa kauneimpana loistaa, mutta -- hempeämpi ruusua\non kuitenkin kaino lemmenkukka puron rannalla, ja hempeämpi Tyyneä on\nMaissi tuolla Kokemäenjoen rannalla.\" Patruuna herätti Mannin hänen\najatuksistansa, sanoen: \"Lähtekäämme nyt jo kotiin, ilta on joutunut.\"\nMutta samassa tuli paroni ja pyysi heitä viipymään vähäisen, sillä\nviimeinen katrilli oli vielä tanssittava. Nyt hän viittoi\nviulunsoittajille, että alkaisivat soittaa, ja seisoi kohta, Tyyne\nsivullansa, katrillia alkamassa. Sillä ajalla, kuin toinen puoli\nkatrillin tanssijoista pyörähteli lattialla, istui paroni jutellen\nTyynen kanssa, kunnes oli heidän vuoronsa mennä tanssimaan. Mitä he\njuttelivat, sitä ei kukaan kuullut, eivät nuo kaikkitietävät rouvatkaan,\nmutta tavallisuutta pikemmin katrilli loppui. Paroni näytti vakavalta,\neikä toivo enää loistanut hänen silmistänsä, niinkuin tanssin alussa.\n\nParonin vieraat sanoivat jäähyväiset ja läksivät kukin pois. Kotiin\ntultuansa sanoi Manni Tyynelle: \"Minä pelkään paronin saaneen sinulta\nrukkaset, sillä hän oli varsin muuttunut viimeisen katrillin\ntanssittuansa. Hän on jalo mies, oikein sinun vertaisesi, Tyyne; olisin\nsuonut sinut hänelle.\"\n\n\"Minä en häntä rakasta enkä sen vuoksi tahdo häntä ottaa\", vastasi\nTyyne.\n\n\"Et suinkaan ilman rakkautta, mutta en ymmärrä, miksi et häntä\nrakastaisi. Hän on korkeasukuinen, kaunis ja kaikin tavoin ylevä mies.\nJokaisen neidon pitäisi tämänlaiseen mieheen rakastuman, jos vain\nsydämmensä vielä on vapaa.\"\n\nTyyne punastui ensin, vaan pian katosivat ruusut hänen poskiltansa.\n\"Manni olisi suonut minut paronille, ilman että se hänen sydäntänsä\nvähääkään olisi haitannut; Manni ei minua rakasta\", ajatteli hän ja\nsanoi nyt: \"Manni, älkäämme enää puhuko paronista, sillä minulle on se\nikävää.\"\n\nSamassa tuli patruuna sisälle saliin, jossa Manni ja Tyyne istuivat. Hän\nhymyili nähdessänsä heidän ystävällisesti juttelevan keskenänsä ja meni\nmitään sanomatta huoneen lävitse. Mutta Tyyne toivotti Mannille hyvää\nyötä ja läksi isänsä jälkeen.\n\n\"Tyttöni\", sanoi patruuna, \"kuulin äidiltäsi, että olet hylännyt\nparonin. No, noh, älä punastu, en minä tuosta huoli. Seuraa sinä omaa\nmieltäsi. Torpan poika saattaa olla yhtä hyvä kuin vapaasukuinenkin,\nsillä ainoastaan tieto ja taito ja sydämmen ylevyys miehen\njalostuttavat.\"\n\nTyyne ei puhunut mitään, hän vain taputteli isäänsä ja läksi sitte\nkamariinsa ajatellen: \"Isäni on aina vain siinä uskossa, että Manni\nrakastaa minua, enkä minä henno ilmoittaa hänelle tämän toivon olevan\nturhaa --\"\n\nTyynen mentyä jäi Manni vielä hetkeksi istumaan saliin. Hän sanoi\nitseksensä: \"Olisiko mahdollista, että Tyynelle olen veljeä rakkaampi?\nKuinka kumma, etten ole sitä ennen huomannut! Voi toki, että niin täytyy\nolla.\" Hän meni kamariinsa, ja yö joutui puolelle, ennenkuin uni tuli\nvapahtamaan häntä noista sotaisista ajatuksista, jotka eivät selvälle\nsaaneet, oliko hän kiitollisuudesta velvollinen rakkautensa uhraamaan.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nToista vuotta on kulunut siitä, kun Manni tuli kandidaatiksi. Hän oli\nnyt suorittanut viimeisen tutkintonsa yliopistossa ja kulki iloisena\nMikonkadun varrella olevaa asuntoansa kohti, vaan tässä hän tapasi\nkumppaninsa Nikku Saaren, joka sanoi: \"Veikkoni, oletko pian valmis\nmatkustamaan Helsingistä? Minä aion heti lähteä.\"\n\n\"En joudu vielä tänä päivänä\", vastasi Manni, \"sillä minun on\nkirjoittaminen veljelleni. Jo viime kesänä kirjoitin hänelle, että hän\non syyttömäksi julistettu, vaan häntä ei kuitenkaan ole kuulunut.\nNykyään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoo, ettei ole täältä mitään\ntietoja hänelle tullut. Nyt olen päättänyt päällekirjoituksen panna\nhänen katteininsa rouvalle Englantiin, ehkä kirje silloin löytää\nomistajansa. Vaan tuleppa nyt sisälle asuntooni, niin saamme jutella.\"\nYstävät menivät, ja Nikku sanoi sisälle tultuansa Mannille:\n\n\"Sinun täytyy tulla meille, ennenkuin jätät Helsingin. Muista, että\nolemme olleet kumppanit ja hyvät ystävät aina siitä kuin lukioon\ntulimme, ja nyt olemme vielä yhdessä suorittaneet viimeisen tutkintomme\nyliopistossa. Mutta täältä lähdettyämme\n\n      \"Harvoin yhtehen yhymme,\n      saamme toinen toisihimme\n      näillä raukoilla rajoilla,\n      poloisilla Pohjan mailla.\"\n\n\"Kiitos, Nikku, eihän kotisi ole täältä Helsingistä kaukana, ja halusta\ntulen, vaikka olisi matka pitempikin.\"\n\n\"Vielä on toinenkin asia, jonka tähden sinun nyt erittäinkin täytyy\nmeille tulla, sillä parin päivän päästä vietetään minun kihlajaiseni.\"\n\n\"Sinun? Miksi et siitä ennen ole kertonut?\"\n\n\"Sen vuoksi, että vasta toissapäivänä sain varman tiedon siitä.\nKatsoppas, yhden askeleen olen sinua edemmäksi joutunut, vaan kun sinä\ntulet meille ja näet kaikki kaunottaret pitäjässämme, niin kentiesi ei\nsinunkaan sydämmesi syki aina yhtä yksitoikkoisesti.\"\n\n\"En huoli niistä enempätä kuin tämän kaupunginkaan neitosista.\"\n\n\"Varo vain! Minä näin kotonani käydessäni niin ihanan neitosen, että\nheti olisin häneen mielistynyt, jos vain minulla vielä olisi sydämmeni\ntallella ollut, mutta se oli jo mennyt matkoihinsa.\"\n\n\"Pitkiä puheita pidät, mutta et muista sanoa morsiamesi nimeä.\"\n\n\"Sitä et saakkaan tietää, ennenkuin tulet kihlajaisiin. Mutta nyt,\nnäemmä, ihmiset jo rientävät asemalle; kohta juna lähtee. Hyvästi nyt,\nveikkoni, ja terve tultua sitte kotiini!\"\n\nNikku meni, ja Manni rupesi kirjoittamaan Junnolle. Sitte oli hänellä\nvielä yhtä ja toista tehtävänä Helsingissä, mutta toisena päivänä hän\nläksi Nikun kotiin, jossa hänet otettiin sydämmellisesti vastaan.\n\nRovasti pyysi heti Mannia kutsumaan itseänsä sedäksi ja ruustinna\ntädiksi. Manni tunsi itsensä niin tutuksi täällä, kuin jos olisi\nkotonansa ollut, ja rovastin kanssa hän oli pian vilkkaassa puheessa.\nMutta Nikku keskeytti heidät, sanoen: \"Tule, Manni, katsomaan kotoani\nulkopuoleltakin.\" Tähän oli Manni heti valmis, ja nyt ystävät menivät\nulos.\n\nPappila oli kauniin järven rannalla, ja toisella puolen salmea pilkoitti\nkoivikossa valkoiseksi maalattu talo. Osottaen sormellansa tätä taloa\nkohti sanoi Nikku Mannille: \"Katso, tuossa valkoisessa talossa on minun\nonneni. Siellä Niemelässä asuu Salli Pohjantähti.\"\n\n\"Salli Pohjantähti! Sen nimen olen kuullut jolloinkin. Hupaista olisi\nhäntä nähdä.\"\n\n\"Huomenna jo näet hänet\", sanoi Nikku. \"Toista hänen vertaistansa ei\nlöydykkään, jos ei juuri hänen ystävänsä, tuo ihana neito, josta\nHelsingissä sinulle puhuin.\"\n\nManni ja Nikku kävelivät ulkona jutellen ja nauttien kesäilman\nkauneutta, kunnes tultiin kutsumaan heitä illalliselle; vaan illalla,\nkun olivat hyvää yötä toivottaneet rovastille ja ruustinnalle, kesti\nheillä vielä juttua aina puoliyöhön asti.\n\nAamulla heidän herättyään paistoi aurinko jo korkealla taivaalla. Nikku\niloitsi siitä, että päivä oli kirkas, sillä: \"Niemelässä\", sanoi hän,\n\"on vähän huoneita, mutta kauniilla ilmalla sopii vierasten istua\nulkonakin Niemelän kauniissa puistossa.\"\n\nNikku läksi aamupäivällä Niemelään, mutta Manni meni sinne rovastin ja\nruustinnan kanssa kuuden aikaan iltapuolella. He läksivät veneellä ja\npian olivatkin vähäisen lahden poikki soutaneet. Rannalla oli Nikku\nheitä vastassa. Hän sanoi Niemelässä olevan jo paljon vieraita, ja\nMannille hän kuiskasi: \"Varo vain sydäntäsi! Pelkään, ettei ole\nrahtuakaan sinulla tallella, kun jätät Niemelän.\"\n\n\"En olekkaan vaarassa, siitä vaikka vetoa pitäisin\", vastasi Manni.\n\n\"Noh pidetäänpä vain\", sanoi Nikku, \"ja päätetään, että minä, jos\nvoitan, saan häissänne lukea vihkisanat, vaan jos toisin käy, tulet sinä\nSallin ja minun häihini meitä vihkimään. Eikö niin?\"\n\n\"Olkoon vain niin\", vastasi Manni hymyillen.\n\nHe menivät nyt sisälle, ja Nikku saattoi Mannin paronittaren luo,\nesitellen hänet. Sitte hän vei ystävänsä morsiamensa tykö ja sanoi:\n\"Tässä, Salli, näet parhaan ystäväni.\"\n\n\"Minä olen jo kauan tuntenut teidät\", lausui Salli. \"Aivan sellaiseksi,\nkuin olette, olen mielessäni kuvaillut teitä, sillä sulhoni on niin\neloisasti kertonut teistä minulle.\" Sallin puhuessa aukeni ovi, ja\nneitonen tuli salin viereisestä kamarista sisälle. Salli katsoi\nhymyillen sulhoonsa ja sanoi sitte Mannille: \"Katsokaa, maisteri,\nvähäisen ympärillenne! Näettekö seurassamme täällä yhtään tuttavaa?\"\n\nManni loi silmänsä ympäri salia ja huudahti hiljaa: \"Maissi!\" ja meni\ntervehtimään orpanatansa, joka punastuen tuli häntä vastaan. Maissi oli\nihanampi kuin koskaan ennen. Hänellä oli valkoiset vaatteet, ja kiehkura\nsinisistä lemmikeistä oli sidottu hänen hiuksiinsa, mutta hänen\nkeltaiset kiharansa riippuivat tavallisuuden mukaan kiiltävinä ja\npehmeinä hänen olallensa.\n\nManni puhui kauan orpanansa kanssa, ja kun hän vihdoin jälleen palasi\nystävänsä luokse, kuiskasi Nikku hänelle: \"Kumpi meistä vedon voittaa?\"\nManni hymyili vain eikä vastannut mitään.\n\nIllan ajalla hajosi enin osa nuorisosta puutarhaan. Useimmat olivat\npiirisillä ruohostossa. Manni ja Maissikin pyörähtelivät mukana, mutta\nvähän aikaa tanssittuansa he menivät Nikun ja Sallin kanssa\nkeinulavitsalle. Sulho ja morsian eivät saaneet kauan istua, sillä yksi\nja toinen tuli heitä hakemaan piiritanssiin, ja pian olivat Manni ja\nMaissi yksin lavitsalla. Manni sanoi nyt: \"Tämä päivä on ollut erittäin\nhupainen minulle, sillä minä olen nähnyt parhaan ystäväni onnen ja\nvieläpä sain nähdä sinutkin; sitä en olisi aavistanutkaan. Sano, Maissi,\nmiksi punastuit täällä ensin nähdessäsi minut? Oliko se ilosta?\"\n\n\"Mitä kysytkään? Enkö olisi ollut iloinen nähdessäni orpanani, ja\nerittäin nyt, kun olin aivan vieraassa seurassa.\"\n\n\"Ymmärsinkö väärin punastumisesi, Maissi? Sano, ainoastaan\nsukulaisuudenko vuoksi sinä iloiseksi tulit minua nähdessäsi?\"\n\nMaissi ei ennättänyt vastata, sillä Nikku tuli juosten Mannin tykö ja\ntoi hänelle kirjeen, jonka päällekirjoituksen alle oli kirjoitettu:\n\"Tärkeätä.\" Manni aukaisi kirjeen, luki ja sanoi sitte: \"Kirje on\nEurajoelta, tädiltäni. Setäni on sairastunut, ja tätini sanoo\nkirjeessänsä, että kiiruhtaisin kotiin, sillä setäni kentiesi ei enää\nkauan elä, ja hän tahtoisi ennen kuolemaansa tavata minua.\"\n\n\"Täytyykö sinun nyt heti jättää meidät?\" kysyi Nikku.\n\n\"Täytyy kyllä, vaikka hupaista olisi ollut täällä vielä viipyä, jollen\nolisi näitä sanomia saanut.\" Manni ojensi nyt hyvästijätöksi Maissille\nkätensä kysyen:\n\n\"Viivytkö kauan täällä?\"\n\n\"En\", vastasi Maissi, \"minä olen jo pian aikonut lähteä kotiin.\"\n\n\"Kun vain kotoani pääsen\", kuiskasi Manni, \"tulen Pöyhkeälään, jos nyt\ntahdot antaa minulle yhden muistokukan kiehkurastasi.\" Maissi taittoi\nkukkasen ja antoi sen orpanallensa. Manni tallensi sen ja kiiruhti\njäähyväisiä sanomaan.\n\nNikku saattoi Mannin pappilaan ja palasi sieltä takaisin Niemelään,\nmutta Manni ajoi täyttä laukkaa Eurajoelle päin. Hän ajoi yöt ja päivät,\nkunnes joutui Eurajoen kartanoon. Ensi kerran hän tuli kotiinsa, niin\nettei kukaan ollut häntä vastassa. Hän tuli eteishuoneeseen, otti\nvaatteet päältänsä ja aukaisi sitte varovasti salin oven. Siellä istui\nTyyne itkien, nojaten kaunista päätänsä käsiänsä vastaan. Nähtyänsä\nMannin hän lausui: \"Ah, Manni! Olipa onni, että tulit. Isäni on sinua\nodottanut malttamattomuudella. Hän elää vielä, mutta ei jaksa enää\npuhuakkaan oikein selvästi, ja tohtori sanoo, että isä sairastaa\nviimeistä tautiansa.\"\n\n\"Menkäämme häntä katsomaan\", sanoi Manni.\n\nHe menivät sairaan huoneeseen. Patruuna hengitti raskaasti vuoteellansa,\nsilmänsä olivat kiinni; hän ei nähnyt, että Manni tuli huoneeseen, mutta\nManni kuuli, kuinka hän hiljaa sanoi itseksensä: \"Aika rientää loppuun.\nVoi jospa Manni tulisi!\"\n\nManni lähestyi hänen vuodettansa sanoen: \"Setäni, tässä olen.\"\n\nPatruuna aukaisi silmänsä, ja vieno hymy näkyi hänen huulillansa. Hän\notti Mannin käsiin kiinni, lausuen: \"Vieläpä saan nähdä rakkaan muotosi.\nMinun poikani! Sinä olet aina -- -- minulle -- iloa tehnyt.\" Sitte hän\nsanoi vielä: \"Tyyne, rakas lapseni, tule tänne\", ja tarttuen tyttärensä\nkäteen kiinni hän puhui: \"Lapseni, te olette olleet rakkaat\nkasvinkumppanit, ja olkaa tästedes turvana toisillenne elämänne loppuun\nasti.\" Hän ei enää nähnyt, että joka veripisara oli poissa Mannin\nposkilta, hän ei tuntenut, kuinka Tyynen käsi vapisi, vaan lausui\nlempeästi katsellen heitä: \"Jumala teille antakoon siunauksensa!\" --\nSitte hän sanoi jäähyväiset puolisollensa ja, nukkui kuin uneen.\n\nSuuresti kaivattiin patruunaa kartanon alueella, vaan vielä enemmän itse\nkartanossa; mutta Mannilla ja Tyynellä oli paitsi kaipausta vielä\ntoinenkin murhe, joka rasitti heitä, ja tämän murheen tuotti heille\npatruunan viimeinen pyyntö. He tiesivät nyt hänen hartaimman toivonsa\nolleen, että he olisivat rakastaneet toisiansa, ja tämä hänen viimeinen\ntoivonsa oli pyhänä pidettävä. Ensimmäiset päivät kuluivat kuitenkin,\nvaikka hitaastikin, kaikenlaisessa touhussa, siksi kuin hautajaiset\nolivat ohitse, mutta sitte oli sekä Mannin että Tyynen ikävämpi. He\nkaipailivat sanomattomasti patruunaa, mutta eivät kumpikaan puhuneet\nkaipauksestansa; he olivat vieraammat toisillensa kuin koskaan ennen.\nTämä tuntui Tyynestä katkeralta, ja hän ajatteli itseksensä: \"Vielä\nvähän aikaa koetan taistella sydämmeni kanssa, mutta sitte täytyy\nmuutoksen tapahtua.\" Niin ajatteli Mannikin, mutta hän ei ymmärtänyt,\nmitä tehdä. Hän oli mielestänsä velvollinen täyttämään kasvatti-isänsä\nviimeisen toivon, ja se tuntui kovin raskaalta.\n\nHän istui eräänä iltana joen rannalla tätä miettien ja päätti kirjoittaa\nMaissille syyn, miksi hän ei Pöyhkeälään tullut, vaikka lupasi. --\nLaulurastaan moniääninen viserteleminen kuului metsästä, ja Manni\nkuunteli sitä ajatellen itseksensä: \"Sinä, lintunen, olet onnellinen,\nkun saat vapaana metsässä lauleskella. Voi, kun raukesi toivoni tyhjään!\nNyt vasta tunnen, kuinka kallis vapaus on.\"\n\nHänen näin ajatellessansa laskeutui pehmeä valkoinen käsi hänen\nolallensa, ja Tyynen lempeä ääni sanoi: \"Veljeni, kasvinkumppanini, etkö\ntahdo uskoa minulle murhettasi? Puhu suoraan sydämmesi ajatukset\nniinkuin ennen -- vaan ei -- älä puhu, minä tahdon ne sinulle sanoa. --\nKuule! Lintunen häkissä kaipailee vapautta; veljeni sitä kaipailee --\nvaan niin ei pidä oleman. Lennä, lennä lintusena tuon hempeän kukan\nluokse, joka kasvaa Kokemäenjoen rannalla, ja vie se pesääsi. Ota Maissi\nomaksesi, ja minä tahdon hääpäivänä myrtin sitoa hänen päähänsä. Etkö\nsilloin ole onnellinen?\"\n\n\"Tyyne! Toisin oli isämme tahto.\"\n\n\"Hän tahtoi ainoastaan perustaa onnemme, ja näin hänen tarkoituksensa\nparhaiten tulee täytetyksi. Kun sinä lähdet pois täältä, koetan astua\njälkiäsi niin, että pidän huolta köyhistä alustalaisistani. Sinulta\nvoitan täyden veljellisen rakkauden, ja silloin olen onnellinen!\"\n\n\"Tyyne, sinä tunsit minut paremmin kuin luulin, mutta nyt vasta minä\ntunnen oikein jalon sisareni.\"\n\nTyyne riensi pois rannalta. Hän meni äitinsä luokse ja kertoi\nvapisevalla äänellä, mitä hän Mannin kanssa oli päättänyt. Patrunessa\nlausui: \"Tyttäreni, sitä sinulta odotin; nyt olet minun oma ylevä\nTyyneni.\" Mutta Tyynen voimat olivat loppuneet, ja hän meni kamariinsa\nkatkerasti itkemään.\n\nManni ei enää kauan viipynyt Eurajoen kartanossa, sillä hänen oli\nlähteminen Turkuun papintutkintoansa suorittamaan. Hän päätti kuitenkin\nensin lähteä Pöyhkeälään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPöyhkeälässä Maissi istui kamarissaan katsellen kädessään olevaa\nkuivettunutta lemmikkikiehkuraa. Isänsä huusi häntä, mutta Maissi ei\nkuullut muuta kuin varpusten livertelemisen katon räystäältä. Silloin\nKylvö huusi toisen kerran: \"Maissi, kuuletko?\"\n\n\"Mitä, isäni, tahdotte?\" kysyi Maissi.\n\n\"Että menisit sitelemään kukkasia keppeihin.\"\n\nMaissi meni heti, mutta Kylvö mutisi itseksensä: \"Hm -- tyttöni pää on\nvallan pyörällä, ei hän kuule ja tuskin hän enää näkeekään. Hm, kelpo\npoika tuo Manni, mutta mitä hän täällä Maissia käy kurkistelemassa.\"\nNäin ajatteli Kylvö, vaan Maissi kulki puutarhassa sidellen kukkasia ja\najatteli sitoessansa: \"Missä viipyy Manni? Hän lupasi pian tulla, mutta\nnyt on jo viikkojakin kulunut, ja näinpä laulaa suuri runoilijamme:\n\n      \"Lempivää mi pidättävi paula?\n      Sorsana hän soutaa järven poikki,\n      yli vuorten kotkan siivin kiitää,\n      palajaa jo ennen puolta päivää,\n      kun vast' yöksi tiettiin tulevaksi.\"\n\nJuuri hänen näin ajatellessansa kuului jalan ääni, ja Manni seisoi hänen\nvieressänsä, sanoen: \"Kauemmin viivyin, kuin luulin, sillä setäni nukkui\nviimeiseen uneensa, ja sentähden sain monta estettä, joista toiste\ntahdon jutella; mutta niin pian kuin pääsin, tulin, sillä sydämmeni\nvaati minua tänne. Maissi! Siitä asti, kuin ymmärsin, mitä rakkaus on,\nymmärsin myös, että sinä olet sydämmeni lemmitty, ja nyt pyydän varman\nvastauksen siitä, mitä tuo kaino muistokukka ainoastaan antoi minun\naavistaa!\"\n\nMitä Maissi kuiskaten vastasi, sen kuuli Manni ja oli onnellinen. Lintu,\njoka istui oksalla, kuuli myös kuiskeen ja lauloi sen kullallensa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nVuosi oli kulunut siitä, kun viimein näimme Maissin, ja nyt hän istuu\nTyynen kanssa Eurajoen rannalla ystävällisesti jutellen, juuri siinä,\nmissä Manni vuosi takaperin sai Tyyneltä sydämmensä vapauden. Tyyne on\npyytänyt äidiltänsä, että Maissin häät pidettäisiin Eurajoen kartanossa,\njohon hänen äitinsä myös on suostunut.\n\nManni on nyt pappina. Hän on saanut erään kappalaisviran, mutta on vielä\nEurajoen rovastin apulaisena. Hän on vuokrannut itsellensä kirkon\nläheltä huoneet, joissa hän nyt asuu siksi, kunnes saa kappalaisvirkansa\nottaa vastaan.\n\nKylvö on taas Eurajoen kartanossa ja asuu siellä entisessä asunnossansa.\nHän ikävöitsi aina tätä entistä kotiansa. Nyt erittäinkin, kun Maissi\noli naimisiin joutuva, ei hän enää viihtynyt olemaan Pöyhkeälässä.\n\nTyyne ja Maissi istuivat rannalla, niinkuin jo mainitsimme, mutta\nsamassa heidän keskustelunsa keskeytti iloinen ääni, joka huudahti:\n\"Hyvää päivää, nuori morsian!\"\n\nMaissi katsoi sivullensa ja lausui iloisesti: \"Salli Pohjantähti!\"\n\n\"Salli Saari tästä puoleen\", oikaisi Salli, sillä hänen häänsä olivat\näskettäin olleet. Manni oli vihkisanat lukenut ystävällensä ja Sallille,\nmutta Maissi ei joutanut tulla häihin. Hänellä oli ollut paljo\nlaitettavaa itsellensä, sillä huomenna jo oli hänen hääpäivänsä.\n\nPaljo ei ollut vieraita pyydetty Maissin häihin, mutta Nikku Saari,\nMannin paras ystävä, oli kuitenkin rouvinensa kutsuttu. Hän oli myöskin\nvihkivä Mannin ja Maissin.\n\nTyyne meni nyt Sallin ja Maissin kanssa sisälle. Täällä olivat\npatrunessa sekä Manni ja Nikku heitä vastassa. Patrunessa pyysi heitä\nkaikkia saliin istumaan, ja pian he olivat vilkkaassa puheessa. Nikku\nkysyi Mannilta, oliko hän kuullut Junnosta mitään.\n\n\"En ole\", vastasi Manni. \"Minä pelkään, että veljeni ei enää elossa ole,\nkoska ei hänestä mitään kuulu. Nyt on jo kuusi vuotta kulunut, sitte\nkuin hän läksi ulkomaille, ja kolmatta vuotta siitä, kun hänelle\nkirjoitin hänen viattomaksi julistamisestansa.\"\n\n\"Entä Näpsä? Missä hän nyt on?\" kysyi Nikku.\n\n\"Näpsä on aina vain vanhaa työtänsä harjoittanut. Viimeiseksi on hän\ntäällä Eurajoella varastanut, josta hän nyt huomenna on rangaistuksensa\nkärsivä ja viedään sitte pois vankeuteen.\"\n\n\"Junnoa minun oikein tulee sääli\", lausui Salli. \"Muistan aina, kuinka\nihanalta ja lempeältä hän näytti, kun hän eräänä iltana istui Maissin\nkotona soittaen viuluansa.\"\n\nHeidän niitä ja näitä jutellessaan kului ilta. Yö joutui, ja hääpäivän\naamu koitti kirkkaana. Kaikki näyttivät tänään ylen onnellisilta. Tyyne\nyhdisti kauniita myrtinoksia Maissille kruunuksi, ja iltapuolella hän\nsitoi sen Maissin päähän. Tyyne näytti tavallista kalpeammalta morsianta\npukiessaan, mutta kuitenkin loistivat hänen silmänsä tyytyväisyydestä,\nsillä hän oli kovan taistelun voittanut, ehkä kovemman kuin moni\ntappotanterella. Hän oli taistellut oman itsensä kanssa ja kauniin\nvoiton saanut.\n\nMorsiuspari oli kirkossa vihittävä, ja valmiiksi valjastetut hevoset\nkaapivat pihalla malttamattomuudella maata, odottaessansa hääjoukkoa,\njota niitten oli kirkkoon vieminen.\n\nMaissi oli nyt valmiiksi puettu. Hän näytti hyvin ihanalta valkoisissa\nvaatteissansa. Tyyne vei hänet Mannin luo, sanoen: \"Veljeni, nyt olen\npukenut morsiamesi, niinkuin lupasin. Olkaa aina onnelliset!\" Sitte\nläksi vähäinen hääjoukko kirkolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nReposaaren satamassa oli vastikään ulkomailta tullut englantilainen\nlaiva. Laivan perämies sanoi sydämmelliset jäähyväiset katteinillensa\nsekä merimiehille. Toinen otti nyt hänen sijansa, ja perämies astui\nlaivasta maalle. Hän istui rannalla olevalle kivelle, ajatellen\nitseksensä: \"Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein tällä kivellä\nistuin. Silloin oli vielä ruumiini raitis, mutta sydämmeni kipeä. Nyt\nolen surkastunut, ja voimani ovat riutuneet, mutta sydämmeni on terve,\nsillä minulla on taas vapaus ja kotimaa. Oi onnea sanomatonta!\"\n\nSitte hän nousi istualta ja meni vähäiseen höyrylaivaan, joka juuri oli\nlähtevä Porin kaupunkiin. Kolme kertaa kuului vihellys, ja laiva läksi\nsuhisten Poriin päin. Pikaisesti kului matka, mutta Junnosta (sillä hän\nse oli) tuntui se pitkältä, kun hän halasi kiireesti päästä\nkotiseuduillensa.\n\nTultuansa Porin rantaan hän riensi kestikievariin, otti sieltä\nkyytihevosen ja ajoi aika vauhtia Eurajoelle päin. Jouduttuansa Luvian\nja Irjanteen väliseen metsään antoi hän hevosensa kävellä. Paimenet,\njotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä\nkuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden\nsuruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet\nvirtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: \"Oi suloinen Suomi, mun\nsyntymämaani! Vielä kerran sain kuulla metsäsi sointuisaa huminata.\" Nyt\nhän huimasi hevostansa ja ajoi taas edellensä. Irjanteen kestikievarissa\nhän vain muutti hevosen ja ajoi sitte eteenpäin aina lakkaamatta siksi,\nettä joutui Eurajoen pappilan tienhaaran ohitse. Täällä hän näki joukon\nväkeä kokoontuvan kirkolle. Eräs akka, joka kulki maantiellä, näkyi myös\nsinne pyrkivän, ja Junno pidätti hevosensa kysyen akalta: \"Miksi tänä\npäivänä ihmisiä kirkolle rientää?\"\n\n\"Siellä vihitään meidän nuori pappimme, maisteri Salo, ja puutarhuri\nKylvön ihana neiti.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Junno ja ajoi myös kirkolle, ajatellen\nsydämmessänsä: \"Maissi on veljeni oma. Mannia on aina onnetar\nsuosiellut. Yhtä köyhinä läksimme ulos maailmaan, mutta hymyillen on hän\nsaanut kulkea eteenpäin, kun minulla ainoastaan katkerat kyyneleet ovat\nhuojennuksena olleet matkallani. En tahdo kuitenkaan hänen onneansa\nkadehtia -- en, pois se! Hän on ylevä, ja siunaus seuraa häntä. Hän on\ntäyttävä äitimme toivon, sillä varmaankin hän pitää huolta köyhästä\nkansastamme.\"\n\nJunno oli mietiskellessään joutunut kirkolle. Hän hyppäsi nyt rattailta\nalas, käski kyytimiehen odottaa ja läksi kirkkoon, jossa hän sekaantui\nväkijoukkoon. Siellä oli morsiuspari polvillansa alttarin juurella. He\nolivat ylen onnelliset ja unohtivat kaikki ympärillänsä. Rakkautensa\nolivat he nyt valalla vahvistaneet Kaikkivaltiaan edessä, jolta juuri\nsiunausta anoivat. Manni ja Maissi eivät aavistaneet, että väkijoukossa\noli mies, joka kalpeana ja särjetyin sydämmin rukoili heille Jumalalta\nonnea ja siunausta.\n\nMorsiuspari meni nyt pois kirkosta, ja väkijoukko seurasi heitä, vaan\nheidän kirkosta tullessaan vietiin vanki kruunun kyydillä hääjoukon\nsivutse. Vanginkuljettaja seisatti hevosensa, ja vanki katsoi\nmorsiusparia hetkisen vain, sitte painoi hän päänsä alas, mutta\nmorsiuspari ei häntä huomannut, he näkivät ainoastaan toisensa ja\najoivat saattueen seurassa pois; vaan väkijoukko seisattui katsomaan\nvankia, kysyen, kuka hän oli.\n\nVanki nousi seisomaan rattaille, sanoen: \"Kysytte, kuka olen. Minä olen\nPöyhkeälän entinen palvelija, joka itselleni tahdoin rahaa koota millä\ntavalla hyvänsä, saadakseni tyydyttää turhamielisyyteni himoja. Katsokaa\nnyt, minkäkaltaiseen tilaan pahat teot ihmisen saattavat. Älkää,\nnuorukaiset, seuratko jälkiäni, sillä pahoja tekojanne saatte katua, jos\nei ennen, niin kumminkin silloin, kun iäksi jätätte hyvästi kaikki\nviheriäiset nurmet, järvet, metsät ja sinertävän taivaan, silloin, kun\nvankihuoneen pimeät, kolkot seinät teidät iäiseksi sulkevat syliinsä.\"\nJa valittaen hän lausui vielä: \"Oi, jospa kerran olisin saanut anteeksi\nanoa siltä, jonka täytyi minun tähteni paeta kotimaastansa.\"\n\nJunno, joka vankia nähdessään heti oli tuntenut Näpsän, tuli nyt hänen\nluoksensa, sanoen: \"Toivosi on täytetty, tässä olen. Minulla on nyt\nvapaus ja kotimaa sekä omantunnon rauha; ne ovat ne kolme kallista\ntavaraa, jotka saattavat omistajallensa onnen, ja kuinka saattaisi\nonnellinen vihaa kantaa onnetonta ihmistä kohtaan. Ole vain rauhassa\nminun puolestani, ja muista anteeksi anoa Häneltä, joka pahat teot\nkostaa, mutta joka myöskin katuvaiselle anteeksi antaa.\" Sen sanottuaan\nhän meni pois vangin tyköä, hyppäsi rattaille ja ajoi taas Eurajoen\nkartanoa kohti. Vanginkuljettaja ajoi myöskin pois, mutta heidän\njälkiänsä jäi kansa kummastellen katselemaan. Heitä ihmetytti, että\nJunno noin sattumalta joutui tulemaan kaukaisilta mailta juuri silloin,\nkun vanki sydämmestänsä halusi häneltä anteeksi anoa, ja he sanoivat\nkeskenänsä: \"Totta tässäkin on ollut Kaikkitietävän viisaus\njohdattajana.\"\n\nJunno ajoi verkalleen; mielensä oli kovin liikutettu. Hän tuumaili\nitseksensä, mitenkä hänen parhaiten kävisi ilmoittaa itsensä\nomaisillensa, ja oli nyt sopivan keinon keksinyt. Vähän matkaa\nkartanosta, erään torpan kohdalla, hän pidätti hevosensa ja lähetti\nkyytimiehen torppaan kysymään, saisiko hän jättää kapineensa sinne\npäiväksi, sillä hänen oli aikomus lähteä tästä jalkaisin häätaloon.\n\nTorpan emäntä myöntyi hänen pyyntöönsä, ja Junno vei omaisuutensa\ntorppaan, maksoi kyytimiehensä ja läksi sitte viulu kädessänsä kartanoa\nkohti. Tultuansa häätaloon hän näki paljon vieraita portailla; niitten\njoukossa oli myös Salli. Junno tunsi hänet heti, mutta Salli ei Junnoa\ntuntenut. Kuusi vuotta oli hänen muotonsa varsin muuttanut; pitkä parta\nerittäinkin teki hänet tuntemattomaksi. Junno katsoi Salliin, sanoen:\n\"Olisiko mahdollista, että saisin astua sisälle soittamaan morsiusparin\nkunniaksi?\"\n\nSalli meni sisälle ja tuli vähän päästä taas takaisin, tuoden\nvastauksen, että viuluniekka saa mennä sisälle.\n\nJunno meni saliin. Hän oli matkoillansa paljon edistynyt soitannossa, ja\noivallisesti soivat nyt valssin vilkkaat säveleet; mutta salissa ei\nkukaan tanssinut, vaan kaikki olivat hiljaa kuuntelemassa ihanaa\nsoitantoa. Nyt tulivat myös Manni ja Maissi sisälle. He olivat\nonnellisina kuulleet soiton, istuessansa salin viereisessä huoneessa, ja\nnyt he tahtoivat myös nähdä soittajan. Junno ei enää säveltä saanut\nviulustansa, sillä hänen kätensä alkoi vapista. Hän katsoi alaspäin ja\noli viuluansa virittävinään, mutta alkoi sitte soittaa erästä polskaa,\njonka hän itse oli sepittänyt, ja joka aina ennen oli Maissia\nmiellyttänyt. Polskan säveleet kuuluivat salissa, mutta samassa\nkatosivat myös ruusut morsiamen poskilta. Hän katsoi vielä kerran\ntarkasti soittajaan ja huudahti: \"Junno! Niin eivät muut soita. Junno on\ntullut!\"\n\n\"Kaksoisveljeni!\" lausui ihastuksella Manni. \"Totta todellakin olet\nkotiin tullut! Kummapa oli, etten heti sinua tuntenut, mutta sen teki\ntuo pitkä partasi.\"\n\n\"Ja kuusi raskasta vuotta, jotka eivät myöskään ole kulkeneet jälkiä\njättämättä\", lausui Junno ja syleili nyt syvästi liikutettuna\nomaisiansa. Sitte hän istui kertomaan heille, miten Näpsän kirje oli\nvaikuttanut hänessä karkaamispäätöksen ja kuinka hänen onnistui päästä\nenglantilaiseen laivaan, jonka katteini häntä sitte aina suosieli.\n\"Minulla olisi pitänyt olla kylläkin hyvä oltava\", sanoi hän, \"mutta\nsuomalaiselle on turve, jossa hän on kasvanut, rakas, ja sitä minäkin\nkaipailin. En kuitenkaan saattanut kotimaahani tulla, sillä vasta vuosi\ntakaperin sain Mannin kirjeen, jossa hän ilmoitti vapauteni, ja silloin\nolin niin kaukana, että nyt vasta, vuoden kuluttua, tänne olen\nennättänyt.\"\n\n\"Etkö ole viimeistä kirjettäni saanut, jossa kihlauksestani kirjoitin?\"\nkysyi Manni.\n\n\"En. Siitä en mitään tiennyt\", vastasi Junno, \"vallan sattumalta jouduin\nnyt häihinne. Minä olin myös kirkossa väkijoukossa, kun teidät\nvihittiin. Kirkosta tultuani näin Näpsän, joka vietiin vankeuteen.\"\n\n\"Kumma\", sanoi Kylvö, \"että samana päivänä kohtasit ne, jotka ovat\nsinulle rakkaimmat, ja sen, joka kavaluudellansa on tehnyt itsensä\nvihamieheksesi.\"\n\n\"Enoni, minä en hänessä nähnyt vihamiestä, vaan onnettoman ihmisen, joka\niäiseksi suljetaan pois maamme ihanuutta nauttimasta, ja minun tuli\nhäntä sääli.\"\n\n\"Se oli oikein, veljeni\", sanoi Manni. \"Nyt toivon, että kovat\nkärsimisesi ovat loppuneet. Minulla on oma koti ja sen pitää myöskin\noleman sinun kotisi; siellä saamme yhdessä elää, sillä en usko, että\nenää merelle mielit.\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi Junno.\n\nHääpäivä oli loppunut, ja Manni lausui sydämmelliset kiitokset\nkasvattiäidillensä sekä Tyynelle. Vieraat sanoivat jäähyväiset ja\nläksivät pois. Nikku ei myöskään joutanut viipyä, sillä hän oli luvannut\nolla Sallin kanssa päivän Pöyhkeälässä, ja pyhäksi täytyi hänen ehtiä\nkotiinsa.\n\nViimeiseksi sanoivat myös Manni ja Maissi sekä Junno hartaat jäähyväiset\nja menivät onnellisina omaan kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSoreana kulkee Tyyne Eurajoen kartanossa. Hänen poskiensa hehkuvat\nruusut ovat vaalehtuneet, vaan hänen silmistänsä loistaa ylevyys\nniinkuin ennen, ja hellällä huolella hän täyttää äitinsä pienimmätkin\ntoivot, eivätkä köyhät häneltä turhaan apua ano.\n\nTyytyväisenä asuu Junno Mannin ja Maissin kodissa. Eräänä kauniina\nkesäiltana, jolloin Manni istui veljensä kamarissa jutellen muinaisista\nja nykyisistä ajoista, sanoi Junno: \"Minulla on nyt kaikki mitä\ntarvitsen. Tavaraa on minulla tarpeeksi, minulla on koti, jossa saan\nolla teidän kanssanne -- teidän, jotka minulle olette rakkahimmat\nolleet, sitte kuin äitini kuoli; sillä, veljeni -- sinä et yksin Maissia\nlempinyt, minäkin häntä rakastin, vaan niinkuin kasvi rakastaa päivän\nvaloa, jota ilman se lakastuu, surkastuu ja kuolee pois. Niin, veljeni,\non minunkin laitani: minä olin onnellinen niin kauan, kuin sain elää\nhänen lähellänsä, mutta nyt olen riutunut, ja kesän viimeisen kukan\nlakastuessa olen jo poissa, ja kun puut pudottavat viimeiset\nkellastuneet lehtensä, putoavat ne haudalleni. Vaan kaksoisveljeni, sinä\njoka olet paremman onnen osan täällä maailmassa saanut, sinä et suinkaan\npahastu, jos pyydän, että Maissilta sen vähän hoidon saan, minkä vielä\ntarvitsen.\"\n\n\"Junnoseni, sen sinulle halusta suon. Mitä ikinä voimme tehdä iloksesi,\nsen halulla teemme.\"\n\n\"Minulla on kaikki, mitä haluan, kun saan nukkua omaisteni,\nrakastettuini suojassa ja saan hautani kotimaassani.\"\n\nMökki-Priitalle Junno lähetti tuhannen markkaa päällekirjoituksella:\n\"Vähäinen kiitollisuuden todistus Leenan pojalta.\"\n\n\"Hyvänen aika tuota Junnoa!\" sanoi Priita saadessansa lahjan. \"Enhän\nminä mitään hyvää tehnyt. Kuinka olisin saattanut olla heitä auttamatta\nsiinä kurjassa tilassa, jossa olivat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät\nihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä\nsyyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi\nhoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia\naukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: \"Kuulkaa syntymämaani honkain\nhuminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen\npois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla -- Isäni! Äitini! Siskoseni!\nJo tulen\" -- -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori honkanen humisee nyt Junnon haudalla; sen ovat Manni ja Maissi\nsiihen istuttaneet, sillä Junno oli niin eläissänsä määrännyt. He\nottivat sen Salosta, kaksoisveljesten ensimmäisestä kodista.\n\n\n\n\nMUISTOJA NAANTALISTA\n\neli\n\nVANHAN TÄDIN KERTOMUS.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nMinä olin kuuden vuoden vanha tyttö, kun tulin isättömäksi, ja kuudesta\nsisaruksesta ainoa, joka ei ymmärtänyt, kuinka turvattomiksi jäimme.\nUseasti kyllä näin äitini ja sisarteni itkusilmissä tuumailevan\nkeskenänsä, mutta kun kysyin: \"Mitä itket, äiti kulta?\" silloin hän\nhymyili vastaani, enkä minä jäänyt miettimään, oliko tuo hymyileminen\nsurunsekaista, vaan menin nukkeni kanssa juttelemaan ja olin taas\ntyytyväinen.\n\nIsäni, joka oli vähäisen seurakunnan kappalainen, ei jättänyt mitään\nperintöä meille, mutta eipä hän jättänyt velkaakaan, ja kun armovuodet\nolivat menneet, ja meidän täytyi pappilasta muuttaa, oli äitini saanut\ntoimeen meille uuden vähäisen kodin, joten saimme asua oman katon alla.\n\nVaikka äidilleni ei jäänyt maallista tavarata, oli hän kuitenkin rikas,\nsillä hänellä oli vahva luottamus Jumalaan, hyvä terveys ja tyytyväinen\nsydän. Sisareni hän opetti tekemään raskaimpiakin töitä, joten kaikki\ntulivat hyvin toimeen, sillä heidän apuansa usein tarvittiin\nvarakkaammissa taloissa. Mutta minua, joka olin nuorin ja kehnoin,\nsäästettiin aina, ja totta olinkin kahdentoista vuoden vanhana niin\nheikko ja pieni, että olisi voinut luulla minua kahdeksanvuotiseksi.\nUseasti äitini sanoi: \"Mitenkä sinä, Elsaseni, maailmassa toimeen tulet,\nkun olet noin heikko ja pieni?\" mutta kun enoni, joka usein meillä\noleskeli, sen kuuli, sanoi hän: \"Älä murehdi! Elsa ja minä olemme hyvät\nystävät; kun hän vähän vielä on kasvanut äidin silmäin alla, pääsee hän\nminun kasvatikseni. Kyllä minä takaan, että Elsasta saan hyvän vanhain\npäivieni hoitajan. Eikö niin, Elsa?\"\n\nMinä hyväilin enoani oikein herttaisesti ja lupasin aina olla hänelle\nkuuliainen, mutta äitini sanoi: \"Älä vielä, veliseni, puhu vanhoista\npäivistäsi; ei ole pitkiä aikoja kulunut siitä, kun mieheksi tulit.\nKyllä sinä vielä naimisiin joudut. Jollet yhtä saanut, niin on toinen ja\nkolmas jäljellä.\"\n\n\"Ei, sisareni, niin ei ole minun laitani\", vakuutti eno, \"unelmani\nraukesivat kuin unelmat -- mutta älkäämme ikänä niistä puhuko. Minun\nvirkani ja taloni antavat minulle työtä, ja Elsan saan kumppanikseni;\nsilloin toivon, että aikani kyllä kuluu. Vanhoista muistoista ei puhuta,\nsillä kipeältä tuntuu, kun haavaan koskee.\"\n\nMinä ymmärsin nyt, että enollani oli joku salaisuus, josta hän ei\nsallinut puhuttavan, ja kun minä kerran lapsen tavallisella\nuteliaisuudella kysyin äidiltäni: \"Mitä muistoja ne ovat, joista ei eno\nanna puhua?\" vastasi äiti: \"Älä sinä niistä huoli, ole aina vaan hyvä ja\nkuuliainen enollesi äläkä koskaan kysele noista vanhoista muistoista,\nsillä silloin hänelle murhetta tuottaisit.\"\n\nTästäpä vastauksesta minä sain paljon tuumaamista. Joka ilta maata\npantuani, kun enoani olin siunannut, tuumailin kauan aikaa, mitä kaikkea\ntuo mahtoi olla, josta äiti ja eno tiesivät, mutta josta ei minulle\nsopinut puhua. Toivoin vain joutuvani niin vanhaksi, että saisin tietää\nsalaisuuden. Vuodet kuluivat, mutta samassa laimistui uteliaisuutenikin.\nMinä tulin enoni tykö, ja äitini oli kovin iloinen siitä, että oli\nsaanut minut enoni turviin. Enoni olikin hyvä minulle, ja aikani kului\noikein hupaisesti hänen luonaan, vaikka meillä hyvin harvoin oli\nvieraita, ja vielä harvemmin olimme vieraissa.\n\nEnollani oli kaunis puutarha, jossa hän itse teki työtä ahkeraan, sillä\nhän piti paljon kaikista kasveista, ja siinä puutarhassa minäkin yhdessä\nhänen kanssaan aina olin työssä. Kesällä kävelimme joka päivä enoni\nmailla ja talvisaikana olimme hevosella ajelemassa, sillä enoni tahtoi\nkaikin tavoin voimiani vahvistaa. Hän oli lääkäri ja tiesi, mikä\nterveyttäni paraiten hyödytti.\n\nMinä olin ollut neljä vuotta enoni luona ja olin kuusitoistavuotias, kun\nhän eräänä päivänä tuli minun tyköni, sanoen: \"Kuules, Elsa! Kylpeminen\nolisi sinulle hyvin hyödyllistä, ja minä olen nyt päättänyt viedä sinut\nNaantaliin kylpemään, koska minunkin täytyy mennä Turkuun. Kirjoita nyt\nsisarillesi, että tulevat tänne, niin saavat yhdessä sinun kanssasi\nvalmistaa sinulle, mitä kylpymatkallesi tarvitset.\"\n\nTämä olikin mielestäni varsin hupaista, koska usein olin toivonut\npääseväni Naantaliin, josta olin kuullut paljon puhuttavan. Sisareni\ntulivat minua auttamaan, joten piankin valmistuin lähtemään, ja parin\nviikon kuluttua olimme matkalla.\n\nPäivän kuljettuamme omalla hevosella, jouduimme jo matkamme päähän.\nMutta minäpä hämmästyin nähdessäni tuon \"Armonlaakson\", tuon kuuluisan\nNaantalin kaupungin, sillä silmissäni se näytti enemmän jonkun suurehkon\nkirkonkylän kuin kaupungin näköiseltä.\n\nMe ajoimme leskirouva P:n taloon. Tämä rouva oli enoni tuttu, ja eno oli\njo ennen pyytänyt saada jättää minut hänen turviinsa. Rouva P. otti\nmeidät ystävällisesti vastaan, ja minä sain pienen siistin kamarin\nasuakseni.\n\nEnoni ei joutunut kauan viipymään Naantalissa, vaan kun minä olin saanut\nkaikki kapineeni paikoillensa, tuli hän minua hyvästi jättämään, sanoen:\n\n\"Nyt, Elsa, jäät ensi kerran omaisistasi; sinä tulet nyt enemmän olemaan\nomassa vallassasi kuin tähän asti. Täällä on monenlaisia ihmisiä, paljon\nnäet ehkä turhuuttakin, mutta varo, ettei sinun mieli tee kaikkea, mitä\nsilmäsi näkee\", ja syvästi huoaten sanoi hän vielä: \"Turhuus on vienyt\nmonen nuoren onnettomuuteen.\"\n\nNäin puhuttuaan enoni läksi pois, ja minä jäin huoneeseeni. Ikävä oli\nminun nyt yksin jäätyäni, ja ilma tuntui raskaalta ja tukehuttavalta,\njonka vuoksi minä aukaisin akkunan ja annoin iltatuulen virkistyttää\nitseäni. Tuokion aikaa istuttuani näin kaksi hevosta pyrkivän eteenpäin,\nvetäen raskaita vaunuja perässään; ne lähenivät ja poikkesivat pihaan.\n\"Nuot matkustavaiset varmaankin ovat kaukaa\", ajattelin minä, sillä\nkapsäkki oli kovin tomuinen ja samati vaunutkin. Minä tuumailin juuri,\nkeitä nämät vieraat mahtoivat olla, kun rouva P. tuli kutsumaan minua\niltaselle ja ilmoitti saaneensa enemmän vieraita, nimittäin paronitar\nS:n ja hänen veljensäpojan. Olin kovin väsynyt, jonka vuoksi ei minun\ntehnyt mieli iltaselle mennä; minä sentähden vain kiitin emäntääni\nkutsusta, sanoen, ettei minua haluttanut ruoka. Emäntäni mentyä panin\nmaata ja olin pian unen helmoissa.\n\nAamulla herättyäni paistoi aurinko jo korkealla taivaalla, ja minä\nluulin kellon olevan paljonkin, mutta se oli vasta kuusi. Pikaisesti\npuin päälleni ja menin ulos kävelemään, sillä aamu oli lämmin ja kaunis.\nMinä kuljin katua pitkin, mutta samassa näin polun, joka vei korkealle\nmäelle, ja nyt päätin mennä sinne, koska arvasin sieltä olevan lavean\nnäköalan.\n\nVähän aikaa olin kiivennyt ylöspäin, kun näin pieniä lapsia, jotka\nriipivät katajia. Näiltä lapsilta kysyin: \"Mikä tämän vuoren nimi on, ja\nmihinkä tämä tie menee?\"\n\n\"Vuoren nimi on Kuparikallio\", vastasivat lapset \"ja tämä tie vie salmen\nrantaan, joka on täältä vähän matkan päässä; lautalla pääsee salmen yli\nLuonnonmaan saarelle.\"\n\nTämän kuultuani kiipesin taas aina ylös vuoren kukkulalle, josta olikin\nhyvin kaunis näköala, sillä täältä näkyi meri saarinensa, vuoria,\nkukkuloita ja alhaalla laaksossa Naantalin pieni kaupunki. Hetkisen\ntässä oltuani päätin mennä salmelle asti. Polku vei vähäisen männistön\nläpi. Lintuset lauloivat männistössä, ja minä niitä kuunnellessani\nkuljin niin ajatuksissani, etten huomannutkaan olevani matkani päässä,\nennenkuin näin kaksi naista edessäni; he istuivat jyrkän äyrään\nsyrjällä. Nähtävästi nämätkin olivat tulleet tänne ihailemaan luonnon\nkauneutta, sillä he istuivat siinä aivan vaiti katsellen merta, joka\nolikin hyvin ihana, sillä se oli varsin tyyni. Kaukana näkyi veneitä\npurjehtivan; niissä oli merensaarelaisia, jotka palasivat Turusta\nkauppaa tekemästä, ja juuri edessämme oli salmi, joka erotti ihanan\nLuonnonmaan saaren mannermaasta.\n\nToinen näistä luonnon ihailijoista oli vanha harmaapäinen nainen, mutta\ntoinen oli vielä nuori. Hänen muodostaan saattoi arvata, että hän jo oli\njättänyt elämänsä keväimen, sillä hän näytti olevan kolmenkymmenen\nvuoden paikkeilla, mutta hän oli vielä viehättävän kaunis. Hänen ihonsa\noli hohtavan valkoinen, eikä yhtään punaa rusottanut hänen poskillaan;\nhänen hiuksensa olivat mustat ja kiiltävät, ja hänen suuret mustat\nsilmänsä katselivat ikäänkuin uneksien aavaan luontoon. Hänen sorea\nvartalonsa oli puettu mustiin vaatteisiin, jonka vuoksi hänen valkoinen\nihonsa vielä paremmin silmiin pisti. Minä istahdin kivelle kappaleen\nmatkaa heistä, mutta kaunis näköala ei enää yksistään vetänyt huomiotani\npuoleensa, sillä aina enentyvällä uteliaisuudella katselin naista ja\nhänen vanhaa kumppaniansa. Hetken päästä nousi vanhus istualta, sanoen\nnuoremmalle:\n\n\"Hilja, tule nyt jo pois, meitä ehkä odotetaan eineelle.\"\n\nHe menivät nyt molemmat, ja jouduttuansa sille kohdalle, jossa istuin,\nhe vasta huomasivat minut. Sanaakaan sanomatta he menivät eteenpäin,\nmutta minä jäin vielä hetken ajaksi katselemaan heidän jälkiänsä; sitte\nmenin minäkin pois, koska ajattelin, että emäntäni jo varmaankin kaipasi\nminua.\n\nKotia tultuani tapasin heti emäntäni, joka kutsui minua eineelle. Minä\nmenin, ja sisälle tultuani hämmästyin suuresti, kun näin samat naiset,\njotka tapasin salmen äyräällä. Rouva P. esitteli meidät toisillemme,\nsanoen: \"Neiti Lehtonen, neiti Tuovi ja paronitar S.\" Mutta vanha neiti\ntuli heti minun luokseni, ystävällisesti lausuen:\n\n\"Minä olen aina tottunut tädin nimeen, ja koska me nyt täällä syömme\nyhdessä jokapäiväistä leipäämme, niin soisin, että neiti Lehtonenkin\nminua tädiksi mainitsisi.\" Minä olin varsin kiitollinen, ja pian vanha\ntäti ja minä tulimme hyviksi tutuiksi. Paronitar ei monta sanaa kanssani\nvaihettanut, mutta hänen veljensä poika, pikku Tommi, jutteli sensijaan\nvarsin halusta kanssani. Minä olin nyt joka päivä tädin ja paronittaren\nseurassa, ja aina enemmän miellytti minua paronittaren lempeä, suloinen\nolento. Enimmiten hän jutteli pikku Tommin kanssa, ja heidän puheistaan\nkuulin, että hän aina koetti lapsen sydämmeen isänmaallisia tunteita\nistuttaa. Harvoin hänen huulillansa hymyilyä näin, mutta kerran\nkuitenkin hänen mustat silmänsä loistivat ilosta, kun hän tädillensä\nsanoi: \"Katsokaa, kuinka Tommi nytkin on minun poikavainajani näköinen\".\n\nParonitar oli leski, ja hänellä oli ollut pieni poika, joka hänen\nsuureksi murheeksensa kuoli parin vuoden vanhana; tätä lastansa hän\nmuisti kaipauksella vieläkin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nNaantalin kylpylaitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis\nsali, jonka seinät ovat melkein pelkkinä akkunoina. Salin edustalla on\nihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpijät tavallisesti\noleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin\neräänä päivänä nurkassani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä\nenentyi enentymistään. Siellä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisensa\nvanhoina harmaapäinä. Monen oli muoto niinkuin luonnekin muuttunut\nvuosien kuluessa.\n\nMinä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs\ntoinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle\nkumppanillensa: \"Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikana minun\nystäväni, mutta nyt, vaikka hän tietää kuka olen, ei hän ole minua\ntuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän.\"\n\nTämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi. Mutta\nsitte näin taas erään vapaasukuisen korkea-arvoisen virkamiehen tulevan\nrantaan päin; hän oli varsin harmaapäinen, mutta hänen korkea vartalonsa\noli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle hän\nkatseli vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhanpuolista pappismiestä,\nsanoen:\n\n\"No, totta! Jollei silmäni petä, olet veli A., vanha koulukumppanini. No\nnyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'\" -- ja vanhukset\njuttelivat entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä\nnuoruudenystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle\nmielelle.\n\nVähän aikaa vielä nurkassani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin\nja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta,\nmutta ikäänkuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän ihmisten\nohitse. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta\nminä tiesin heidän väärin luulevan.\n\nParonitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli\nhän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä hän meni\nkylpemään, ja nytpä tuli moni niistä, jotka eivät ennen minua\nhuomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut.\nHyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani\npuhunut, mutta pian he jättivät minut, sillä nyt tuli rantaan veneitä,\njoissa kylpijät pääsivät purjehtimaan.\n\nOli päätetty lähteä Luonnonmaan saarelle, jossa oli aikomus pitää\nkahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpyseura, ja soittajia oli myös\nmuassa. Minä en saattanut seurata muita huvimatkalle, sillä en voinut\nhyvin. Tuuli toi soiton sävelet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä\niloa, josta minun täytyi olla poissa.\n\nIkävissäni menin saliin ja aioin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa\nkuulin jalan astunnan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:\n\n\"Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina\nvaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelevat ilo ja\nikävyys sydämmessäni.\"\n\n\"Minun on myöskin kovin ikävä\", vastasin minä, \"sillä halusta olisin\nmuiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin,\nettä kukatiesi se siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut.\"\n\n\"Minun nuori ystäväni, kentiesi on sinulle joksikin hyväksi, että pois\njäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit\", sanoi täti ja lisäsi vielä:\n\"Sisarenitytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan\nseura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvipannun\nmukaani, kukatiesi kahvi ja ulkoilma piankin saattavat pääsi terveeksi.\"\n\nMinä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me\nläksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi piparkakkuja.\nParonitar taputti lasta, sanoen: \"Kuinka äitisi voi?\"\n\n\"Hän on paljon parempi ollut nyt sitte kuin te, rouva hyvä, lääkkeitä\ntoitte\", vastasi lapsi, \"mutta hän ei vielä jaksa leipoa.\"\n\nKotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä\nlatoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä\nostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani.\nMutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten\nparonitar täällä laittoi piparkakkutaikinaa, enkä voinut olla\nhuudahtamatta: \"Paronitar!\" Hän vähän hymyili, sanoen:\n\n\"Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin\ntulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt,\ntaas rupeisi itseänsä rasittamaan.\"\n\nMinä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: \"Kuinka vähän\nihmiset ulkomuodosta tuntevat toisiansa! Häntä sanovat ylpeäksi, mutta\nkenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!\"\n\nKakut ostettuani läksin kotiin, ja lähdin sitte tädin ja pikku Tommin\nkanssa salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean\nkahvipannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan\nmetsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä\nolin yhä vain alakuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä. Se\npurjehti aivan läheltä rantaa, ja minä tunsin, että ne, jotka veneessä\nistuivat, olivat ylhäisimpiä kylpyvieraita ja niitä, jotka tavallisesti\npitäytyivät muitten seurasta erillään, ikäänkuin olisivat olleet eri\nkansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jolla me istuimme,\nja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa\nja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälkeen olisi sanonut: \"Voi\nkuinka onnelliset nuo rikkaat ja ylhäiset ovat.\"\n\nTäti katsoi minuun, lausuen: \"Elsa, luuletko sinäkin niin? Ei, ei,\nlapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää\nnäyttelijän elämää, kuin me tavalliset ihmiset. Heillä on särky sormessa\nja kuitenkin hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän, mutta\nmakea kieli, siinä on koko erotus. Minä olen vanha ja olen paljon\nnähnyt; minä tahdon kokemuksistani kertoa sinulle vähäisen kertomuksen.\"\n\n\"Oi, sepä on hupaista\", sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään\ntiennyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla,\nkahvipannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nVanhan Tädin Kertomus.\n\n\nParikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon\nylikerrassa herrasmiehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa.\nLeski oli kovin köyhä. Hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin\npiparkakkuja, mutta eivätpä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.\n\nSilloin, kun kylpijöitä ja vedenjuojia oli kaupungissa, täytyi lesken\nkoota talvivaransakin, mutta niukalla tahtoivat varat talvella olla,\nvaikka kylpijät kesällä tavallisesti ostivat lesken piparkakkuja enemmän\nkuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja\nken vain näki nämä ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He\nolivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja\nyhdennäköiset. Kukkiin en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli\nkalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran\nkatsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä\nnähdä.\n\nMinä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän\nvieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan\nperiltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika\nNaantalilaisilla; kaikki he toivoivat hyvää kesätuloa.\n\nKöyhä leski ja hänen sisarensa ylikerrassa leipoivat piparkakkujansa, ja\nlapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen\npiparkakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin\nneljäntoistavuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmenvuotias.\n\nNiilo kävi Turun koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän\nolikin kaikin tavoin ahkera. Kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin\nloma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesäpuita hakkaamassa. Tämä\nporvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten\nNiilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin hän muitten avulla pyrki\neteenpäin, mutta ruoka tahtoi kuitenkin olla niukalla, vaikka äitikin\nkoetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan Niilo kävi\npiparkakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen iässään oleva poika olisi\ntätä häpeänä pitänyt. Mutta Niilon äiti oli aina sanonut: \"Kaikki työ\ntuottaa arvoa tekijällensä; kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin\nhän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa\", ja\näitinsä sanoihin Niilo luotti, sillä hän rakasti kovin äitiään.\n\nTyytyväisenä hän meni nytkin Hiljan kanssa myymään piparkakkuja. He\nmenivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän enemmän kuin\nvenäjänvirstan päässä. Siellä on kaunis huonerakennus, jossa on sali,\nkamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä\nlähteestä silloin juotiin terveysvettä. Vahtipalvelija ammensi vettä\nlaseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkottivat ylpeät röökinät\nhienoja sormenpäitään. Nämät vedenjuojat aamuisin enimmiten ostelivat\npiparkakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hiljakin sinne riensivät.\n\nLämmin oli kesäinen aamu, kastehelmet kimaltelivat puissa ja ruohossa.\nKissankäpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt\nkukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he tulivatkin\nViluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehtimajoja oli\ntehty vedenjuojien huviksi.\n\nPaljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He\nnäkivät Niilon ja Hiljan tulevan ja huusivat heitä lähemmäksi. Lapset\nlähenivät, ja pian vähentyivät kakut koppasista. Niilolla ei enää ollut\nmitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt\nkäytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin piparkakkunsa\ntulisivat ostetuiksi. Kissankäpäliä oli hänellä vielä kädessä ja hän\nsitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään hän katseli aina\nvälimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: \"Mistä nuot tehtyjä\nlienevätkään, kun ne noin loistavia ovat?\" Hänen näin ajatellessaan tuli\neräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:\n\n\"Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot?\"\n\nHilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän\nkatseli vaan neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä kuin\nkesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota\nkaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili\nalentuvasti, mutta kysyi sitte toisen kerran: \"Sano nyt, kaunis\ntyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?\"\n\nHilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen,\nmutta kiehkuran hän laski päähänsä ja meni sitte hyppien pois\nkumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:\n\n\"Tulkaa katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka piparkakkuja myy; minä\nostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän\naikaa.\"\n\n\"Mennään\", he huusivat kaikin, ja nyt Hilja näki, miten monta neitoa\ntuli hänen luoksensa. Kaikki he tahtoivat ostaa hänen kakkujansa, ja\nsillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät\nylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa:\n\n\"Ah, tuopa vasta on ihana lapsi.\"\n\nHilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja\nsepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin\nsydämmeen.\n\nLapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotiin, mutta\ntoisena päivänä he menivät taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät\nkopat takaisin. Näin oli jo enemmän kuin puoli kesää kulunut, kun eräänä\npäivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia\nmännistöstä. Herrasväki osti halusta metsän kukkia. Vanamot olivat hyvän\ntuoksunsa vuoksi heille erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt\npoimivat männistöstä. Hiljalla oli jo niitä koko joukko, ja hän meni\nistumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia pienille kimpuille. Sen\ntehtyänsä hän sitoi vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä,\nniinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän\nkissankäpäläkiehkuralla, ja otti sitte kukkakimppunsa polvillensa. Meren\naallot loiskivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat\nsilmät katselivat niitä, mutta hänen toiveensa ja ajatuksensa lensivät\nkauas tulevaisuuteen. Samassa tuli hänen veljensä, huutaen:\n\n\"Hilja, mitäs siellä teet? Istut kökötät kuin vanha kanto metsässä.\"\n\n\"Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin\nhupainen oltava. Ne ostavat piparkakkuja niin paljon kuin tahtovat, kun\nme saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka\novat enimmin rutistuneet taikka palaneet. Ja noilla ylhäisillä on niin\nkauniita vaatteitakin, että, että! -- Voi kuinka hupaista mahtaneekaan\nolla semmoisissa vaatteissa!\"\n\n\"En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun\nminä talvella puunhakkuusta olen maksun saanut ja sillä itselleni ruokaa\nostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, etteivät piparkakut\nsuinkaan paremmilta maistuisi, ja sitte voin taas iloisena lukea. Ja kun\näitiämme saamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen\noltava -- niin hupainen, ettei rikkailla ole niin paljon iloa. Jos he\njotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkkaihmisiä töitänsä\ntekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he maksun, eikä se\nheille iloa tuota. Minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta\niloa olla.\"\n\n\"Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla.\"\n\n\"Niin, tytöt toivovat aina kaikkea, mikä silmiin pistää\", mutisi Niilo,\n\"mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä\nhänellä on. Tule nyt kotiin, että saamme sitte mennä kukkasia myymään.\"\n\nHilja meni veljensä kanssa, mutta kun he kotiin tulivat, sanoi leski,\nettä hän tarvitsi Niiloa halkaisemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi\nHiljan oli yksin lähteminen.\n\nHilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon hän kulki kukkakimput\nkädessänsä edestakaisin käytäviä pitkin. Ei ketään nyt näkynyt\nlehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssisalia\nkukkakiehkuroilla, koska illalla oli aikomus pitää tanssit. Hilja olisi\nhalusta mennyt sisälle, mutta ei uskaltanut, vaan istui siimeeseen puun\njuurelle. Siinä lapsi katseli, miten sääskiparvi tanssi, ja perhosia,\njotka lentelivät kukasta kukkaan. Mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan\nsilmät vaipuivat kiinni. Näin unen helmoissa näki hänet kenraalinna\nSimssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää\npitkin, ja kenraalinna huudahti:\n\n\"Ah katsokaa, tuohon on pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle.\nTietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä\nsuloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että\njos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni.\"\n\nKenraalinnan puhuessa Hilja heräsi, ja lempeästi katsellen häntä sanoi\nkenraalinna: \"Lapseni, anna nyt minulle nuot vanamot, niin saat taas\nvähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hupaista saada rahaa?\"\n\n\"On, sillä äitini ja tätini saavat sitte taas ostaa puita, maitoa ja\nkaikenlaista, mitä he tarvitsevat.\"\n\n\"Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, eikä kotona niitä tarvittaisi,\nmitä niillä sitte tekisit?\"\n\n\"Antaisin ne veljelleni, ettei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän\nkoulua käy.\"\n\nKenraalinnan silmissä vesihelmet kimaltelivat, ja hän sanoi: \"Oikein\ntekisit, lapseni. Mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?\"\n\n\"Tahtoisin\", vastasi Hilja loistavin silmin. \"Jos olisi meillä kaikilla\nsemmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!\"\n\nKenraalinna hymyili lapselle, lausuen: \"Mene nyt kotiisi ja ilmoita\näidillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä.\"\n\nHilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen\näidillensä olisi.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nYlikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt piparkakkunsa,\ntäti oli siivonnut huoneen, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet\nyllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä\nsukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi\nolla, kun samassa kuului silkkihameen suhina ullakon portailta.\nKenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.\n\nIstuttuaan lausui kenraalinna: \"Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä,\nolevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa\nlapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut\nja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että\nhalusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä\nlapsella mitään olisi asiaa vastaan. Suokaa anteeksi, että tätä teille\nehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte.\"\n\n\"Ansaitsematon hyvyys ventovierailta on kyllä kummallista\", sanoi leski\nkyynelsilmin ja lisäsi vielä: \"Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee,\nymmärrän kuitenkin sen hänelle onneksi olevan, että hän kodista pois\npääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja,\ntuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä\nhänen kasvatiksensa?\"\n\nHilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään. Mutta Niilo huudahti:\n\"Hilja otettaisiin meiltä! Ei, äiti; ollaan vain kaikki yhdessä. Minä\nhakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äidin tarvitse minusta\npaljonkaan murhetta pitää.\"\n\n\"Mutta äidilläsi olisi kuitenkin helpompi oltava\", lausui kenraalinna,\n\"jos hänen ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää. Kukatiesi minäkin\nsitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun\nsinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä.\"\n\nKenraalinnan puhuessa olivat Hiljan kyyneleet laanneet vierimästä, ja\nhän sanoi vakavasti:\n\n\"Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äidilläni ja veljelläni on\nsilloin parempi oltava. Veljeni ei enää tarvitsisi nälkäisenä kouluun\nmennä, ja äiti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on\nminulle säästänyt.\"\n\nNiilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja, kun kerran ymmärsi, että\nhänen poislähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä\npäätöksessään.\n\nNiin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin\nhyvä, että otti kasvatiksensa hänen lapsensa. Mutta kenraalinna vastasi:\n\n\"Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen,\nja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kun minä\nhänen apuansa tarvitsen.\" Sitte hän sanoi, että muutaman päivän päästä\nolisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle\ntarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti\nkenraalinna hyvästi ja läksi pois.\n\nSuru ja ilo taistelivat ylikerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui\nHiljan pois muuttaminen. Mutta he toivoivat, että lapsi ylhäisessä\nkodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona, ja tämä\ntoivo tuotti levon heidän sydämmillensä.\n\nPian olivat ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä\nvietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai\nkenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai niihin pukeutua.\nMutta kun hyvästijättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana\nvuotivat. Tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä melkein\nvielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti hän oli\nollut tätinsä hoidossa. Mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka\noli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät\nnyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein\nmeni sinne myös kenraalinna taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki\nsilloin, kun laiva hänet erotti kotirannasta, ei se ikänä hänen\nmuotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella. Raitis tuuli\nheilutteli hänen mustia kiharoitaan, mutta se ei saanut ruusuja hänen\nkalpeille poskillensa. Lapsen syvämieliset mustat silmät katselivat\nhänen rakkaita omaisiansa, joiden kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun\nleivänpala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.\n\nSoittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt\npalasivat Turkuun, alkoivat marssia soittaa. Laiva vihelsi viimeisen\nkerran ja läksi sitte matkallensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa\nrakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä hän istui pienessä\nkamarissansa, jonka kiiltävissä huonekaluissa hän näki kuvansa, jos\nvaikka minne päin katseli. Mutta kaikki nämä loistavat kapineet, jotka\nhäntä ensi päivinä olivat ihastuttaneet -- ne olivat nyt unohduksissa,\nsillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa.\nHän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa. Heitä muistellessansa hän avasi\nvähäisen piirongin laatikon ja otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka\nolivat hänen säästämiänsä. Ne hän jakeli kolmeen osaan. Samassa\nkenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:\n\n\"Täti, katsokaa, minä olen säästänyt kaikki makeiseni ja tahtoisin ne\nlähettää kotiin Naantaliin. Pikkuisen olen niistä kaikista maistanut,\nmutta eihän se mitään tee?\"\n\nKenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: \"Ei suinkaan. Sinä\nolet kiltti lapsi, kun muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste\nmakeisesi, sillä täältä on vaikea saada niitä Naantaliin asti. Mutta nyt\nmenee pian höyrylaiva Turkuun, ja minä lähetän äidillesi yhtä ja toista;\nsilloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin\nheille tuottavat paljo iloa. Mutta joudu nyt, lapseni, maata, että\nhuomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna.\"\n\nKenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi\nunen helmoissa.\n\nKun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan,\nsillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista,\nettei hän enää voinut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte\nkenraalinnalle hyvää huomenta sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta\nne kuluivat kuitenkin, ja Hiljalle tuli kouluunmenon aika.\n\nLeppoisesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi\nkouluun. Kenraalinnan kanssa hän oli jo ennen käynyt opettajattaren\nluona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä\nmuistaessansa ilomielin riensi eteenpäin. Hänen astuessaan portaita\nylös, sykki sydämmensä sentään tavallista pikaisemmin. Hän aukaisi oven\nja meni sisälle. Koulussa oli jo paljo lapsia koossa, mutta opettajatar\nei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa\nloistivat hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten\njoukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan\nleikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli\nAnna K--. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, mutta Anna purskahti nauruun\nja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen\nAnnaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään,\nja kysyi viattomasti: \"Eikö Anna minua tunne?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen\nhymyyn, \"olethan sinä piparkakunmyyjä Naantalista. Onko sinulla nyt\nkyllä paljo piparkakkuja?\" Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa,\nmutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä\npilkkasi ja halveksi.\n\nIhmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulkonaisesti ovat\nvarsin vähäpätöisiä, kuitenkin vaikuttavat voimallisesti luonteeseen,\nkoko elinajaksi. Niitä tapauksia oli tämäkin.\n\nHilja tunsi Annan puheesta piston, joka tunki syvään hänen viattomaan\nsydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka äsken loistivat\nlapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleitä täynnä, mutta hän koki estää\nkyyneleitänsä vierimästä. Eräs pieni valkotukkainen tyttö, Alma Tuomi\nnimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti\ntervehtimään Hiljaa. Hän kysyi mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman\nystävällisestä kohtelusta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän\nNaantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja\nettä ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli\nottanut hänet kasvatiksensa. Alma kysyi, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi\nsen kuultuansa: \"Minun nimeni on Alma.\" Sitte jutteli hän myös, että\näitinsä oli kauppamiehenleski, jolla oli iso talo, mutta että hän\nvuokrasi useimmat huoneet ylioppilaille. Näin olivat nämät kaksi tyttöä\nnyt tutustuneet, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja\nkatseli tuota sinisilmäistä Almaa ikäänkuin jotakin korkeampaa olentoa,\njoka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että\nkaikki hänet hylkäsivät.\n\nAlma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja kertoi, että Hilja oli rikkaan\nkenraalinna Simssin kasvattitytär. Mutta opettajatar tuli sisälle, ja\nkaikki puheet jäivät toistaiseksi.\n\nOpettajatar alkoi nyt virren: \"Sun haltuus rakas Isäni\" j. n. e., johon\nlapset yhtyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti,\nsillä tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen hän oli monta kertaa\nkotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti\nopettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sen\njälkeen he saivat lähteä kotiinsa.\n\nKun Hilja meni kotiinpäin, juoksi Alma hänen perässään, huutaen: \"Hilja,\nHilja, odotas, minä tulen kanssasi, minun kotini on sielläpäin kuin\nsinunkin kotisi.\"\n\nHilja odotti siksi, että Alma hänet saavutti; sitte tytöt menivät\nyhdessä ja päättivät, että he myös yhdessä kouluun palaisivat.\n\nKun Hilja tuli kotiin, ei hän enää muistanut kertoa, mitä koulussa oli\ntapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään.\nMutta illalla, kun hän istui yksin kamarissaan eikä nähnyt lukea enää,\nsilloin muisti hän taas, miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi\nsurulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja\nkatseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat ja\nmiten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! Hän oli itse\nkuin lehti, jonka tuuli oli temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä\nnäin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi\noli surullinen, ja kysyi:\n\n\"Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?\"\n\nHilja purskahti itkuun ja kertoi sitte, miten Anna K-- oli käyttäytynyt\nhäntä kohtaan.\n\nKenraalinna tuli vakavaksi. Hän näkyi miettivän jotakin ja lausui\nikäänkuin itseksensä: \"Taisinpa tyhmästi tehdä, kun hänet kouluun\npanin.\" Sitte hän sanoi Hiljalle: \"Minä puhun opettajalle, ettei sinun\nenää tarvitse mennä kouluun. Minä otan sinulle jonkun kelvollisen\nopettajan tänne kotiin.\"\n\nNyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, kehoittaen häntä unhottamaan\nkoko asian, ja sanoi: \"Vaikka Anna käyttäytyi tyhmästi, saithan sinä\nAlman sen sijaan ystäväksesi. Alman pitää usein pääsemän sinun tykösi,\nja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla\nystäväsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ettei hän sinua tänään niin\nkohdellut kuin Alma.\"\n\nHiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani,\nyksikään ikävä muisto enää estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nKirkkaasti paistoi aurinko toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen\npuistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät iloiten kesän\ntulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin. Mutta eivätpä\nhe tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään\npajukertun suloista viserrystä. Ei, tänään oli ihmisjoukko kokoontunut\nkuuntelemaan Suomen ylioppilaitten neliäänistä laulua. Kauniisti\nkaikuivat nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kansa kuunteli, sillä\nSuomen ylioppilaat ovat kaikkien suosimat, ja heitä kansa odottaa\ntoteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.\n\nPuistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko\njoukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Jo taas näkyi\nkäytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja\nmenivät istumaan erääseen lehtimajaan. Ylioppilaat katselivat heitä\nihastuksella ja alkoivat sitte laulun:\n\n      \"Näki poika ruususen,\n      ruusun kankahalla.\"\n\nKuuntelijat lehtimajassa olivat kenraalinna Simssi, hänen\nkasvattityttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut\nHelsingissä. Tällä aikaa hän oli kerran käynyt äitinsä luona, sillä\nvuosi takaperin kenraalinna kävi Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen\nseurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä\nviattomana ja kukoistavana ja kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti\noli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljan, sillä Hilja oli aina ollut\nhänen lemmikkinsä; ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa\nhoitajaa ja pyysi tätiä tähän tehtävään, oli hän heti valmis tulemaan,\neikä siihen ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin\nsai olla Hiljan lähellä.\n\nTäti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin. Siellä hän hoiti\nkenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän oli erotettuna\nmaailman touhusta.\n\nHilja oli nyt kuudentoistavuotinen neito, ja toukokuun ensi päivä oli\nhänen syntymäpäivänsä. Onnellisena hän istui lehtimajassa kenraalinnan\nja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen\nveljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut ylioppilaana ja asui Alman\nkodissa.\n\nAlman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja\nuseasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla\noli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä,\nkuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän\nseuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa.\nTämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli\nmiellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo; mutta\nvartalonsa oli sorea, olentonsa miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat\nvakavat ja älykkäät. Seitsemäntoistavuotisena hän oli tullut\nylioppilaaksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi. Se olikin hänen\nonnensa, sillä hän oli köyhä poika. Hiljan opettajana oli hänellä\nkenraalinnan tykönä koti, ja samalla hän saattoi itsekin opittavansa\noppia, koska kenraalinna lukukaudenajat asui Helsingissä.\n\nPaavo oli nyt jo vapaa opettajanvirastansa, sillä Hilja ei enää opetusta\ntarvinnut. Mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kuin\nHiljan syntymäpäivä oli ohitse. Paavo teki sen mielellään. Hän viipyi,\nsillä oppilaansa lähellä hän oli onnellisin. Hilja piti myös paljon\nPaavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja\nNiilon tullessa meni heitä tervehtimään, sanoen:\n\n\"Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli\nlaulamassa minun syntymäpäiväni kunniaksi, eikö niin?\"\n\n\"En voi yksistäni sitä ansiokseni ottaa\", vastasi Paavo, \"vaikka minä\nsitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli pieni joukko\nsoutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme\nmaalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla\nsiksi, että kello oli lähes yksitoista. Sitte menimme saaressa olevaan\ntorppaan; siellä söimme iltaista. Kun kotiin läksimme, oli kello jo\nkaksitoista. Minä muistutin kumppaneitani, että oli syntymäpäiväsi, ja\nnyt päätimme kaikin herättää sinut laululla. Ensin läksimme Niilon luo,\nja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi, tulimme kello kahden\naikana laulamaan.\"\n\n\"Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat\nkutsumuksen meille Hiljan syntymäpäivän illaksi\", sanoi kenraalinna.\n\n\"Aivan kernaasti sen teen\", vastasi Paavo.\n\nKenraalinnalla ei enää ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi\nhän päätti lähteä kotiin. Mutta neitosten ei suinkaan tehnyt mieli\nkotiin mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, viheriöitsevä\npuisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään\nkuusitoistavuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä.\nVähän vastahakoisesti he sentähden lähtivät, mutta illaksi oli kutsuttu\npaljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isoisesti viettää\nkasvattityttärensä syntymäpäivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli\nmeneminen, koska heillä vielä illaksi oli kyllin tekemistä.\n\nPaavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, mutta palasivat sitte\ntakaisin kumppaniensa luo.\n\nKotiin tultuaan Hilja näki pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka\nnimi oli: \"Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä.\nKun hän sen aukaisi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: \"Muista\naina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku --\nja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän\nmaamme ainoa rikkaus.\"\n\nHilja katseli paperia, muutama kyynele vierähti siihen, ja hän sanoi\nitseksensä: \"Paavo! Paavon antamat ovat nämä muistot.\" Hän riensi vanhan\ntätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:\n\n\"Sinä olet saanut hyvän lahjan, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä\nkirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa.\"\n\nHilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä oli saanut, ja\nkenraalinna katseli kirjaa sanoen: \"Varsin kaunis lahja, oikein somasti\nsidottu kirja.\" Sitte hän nousi istualta ja meni vaatehuoneeseensa, otti\nsieltä uudet valkoiset hohtovaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa\nHiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kultakellon vitjoinensa ja\nantoi ne kaikki Hiljalle, lausuen: \"Tyttäreni, nämät tahdon sinulle\nantaa syntymäpäivälahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun ne uudistaman.\"\n\nHilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä eivät kenraalinnan\nkomeat lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä\ntähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan kuin hänen\nkasvattiäitinsä.\n\nKenraalinna oli hyvänluontoinen ihminen. Hän ei ollut ylpeä, mutta\nturhamainen; koreutta ja kauneutta hän rakasti ylellisesti. Tämän tunsi\nPaavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä\npuhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdettavaksi\njuuri nyt, kun hän alkoi oloansa maailman näyttökentällä. Paavo rakasti\nHiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli liian\nnuori, ja Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä suoritettavana,\nennenkuin hän voi saavuttaa päämaalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen\ntohtoriksi.\n\nPaavo oli jalo nuorukainen. Hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään\nmuuta maailmassa ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi\nsellainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin\ntanssisalien muotinukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon\nsydämmessä asuisi palava isänmaanrakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän\nkoettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut; mutta oliko tämä\nsytyke sammuva maailman touhussa -- siihen sai tulevaisuus vastata.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nIlta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan\nvierassaliin, jossa Hilja kulki edestakaisin odottaen vieraitten tuloa.\nKenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvattitytärtä, ja\ntyytyväinen hymy lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa\nneitosta. Hilja oli pukeutunut uusiin valkoisiin vaatteisiinsa, ja hänen\nmustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumivalkealle\nkaulallensa, oli oikealle puolen pistetty valkoinen ruusu; tässä\npuvussaan hän oli viehättävän suloinen.\n\n\"Tänään, minun tyttäreni\", sanoi kenraalinna, \"pitää sinun olla\nkohtelias kaikkia vieraita kohtaan; et saa enemmän olla Alman kuin\nmuitten nuorten parissa.\"\n\n\"Voi jospa minä vain muistaisin ja osaisin!\" vastasi Hilja naurahtaen.\n\"Pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan.\" Enempää ei\nHilja joutanut puhumaan, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilät\nkruunuissa sytytettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi\nenentymistään vieraita, joista toinen joukko oli puvussaan toistansa\nloistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle. He tulivat Hiljalle\nonnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöntä\nlorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.\n\nPaavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän matkaa noista\nonnentoivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle:\n\"Minua inhottaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet\nkuuntelee tästälähin, niin ken takaa, ettei hänkin vielä tule niitten\nmonien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seuraelämässä, ja\njoiden onni katoo silloin, kun heidän poskiensa ruusut lakastuvat.\"\n\n\"Ei, Paavo\", sanoi Niilo, \"sitä en voi uskoa; paremmin on sinun hyvä\nkylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni.\"\n\nPaavo pudisti päätään, mutta samassa Hilja tuli hänen luoksensa sanoen:\n\n\"Noh, miksi noin alakuloisena?\"\n\nLempeästi katsellen Hiljaa Paavo lausui: \"Kun Hilja on hyviä siemeniä\nkylvänyt taimilavaan ja näkee kanalauman sotkevan niitä sikin sokin ja\nrapsivan riipin raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja\npelkäät, että paljo noita hyviä siemeniä joutuu hukkaan.\"\n\nHilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:\n\n\"Älä pelkää, Paavo, siemenet ovat syvään kylvetyt, ei niitä kanat pois\nrapsi.\" Muuta hän ei joutanut sanoa, sillä samassa tuli naisväkeä\ntervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli hänet nyt\nHiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, mutta meni sitte rouvien\nkanssa juttelemaan.\n\nHilja sanoi Paavolle: \"Tottapa paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin\nnoilla muilla vierailla, koska hän ei mitään mitätöntä puhunut.\" Tähän\nei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.\n\nAnna K--, joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksuen kohdellut, koetti\nnyt päästä hänen ystäväksensä, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle\nystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten paraiten saattoi.\n\nAnna oli kaunis neito, mutta myöskin suuri keikailija, ja sen kautta hän\nmenetti paraan osan kauneudestansa. Mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien\nvanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen\nympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka\ntämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.\n\nAnna istui Hiljan vieressä; hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän\nsanoi Hiljalle: \"Ah, tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty\nkuvasi.\"\n\nHilja ei siihen mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin.\nHänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa\nhänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään.\nSitte hän meni taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein\nylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain\nsanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että\nne sopivat jokaisen luonteen mukaan. Neitosia hän puhutteli harvoin,\nvaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkastelivat; mutta neitosten suurin\nihastus tanssisalissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen,\nsillä koska tämä ei usein tapahtunut, tuotti se heille sitä suuremman\nkunnian, ja tanssisalissa on kunnianhimo pian syttynyt kaunotarten\nsydämmiin. Onnellinen hän, joka sieltä lähtee ennen, kuin se on\ntukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!\n\nAnna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi\nylpeilemistä; mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi kohoava.\n\nParoni istui jutellen Annan äidin kanssa, ja tämä sanoi: \"Paroni hyvä,\nkuinka saatatte olla noin kylmäsydämminen, että tuskin huomaattekaan\ntässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin\nihastuttavaa naista kuin kenraalinnan kasvattitytär on. Minä olen\nkuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsa ja ottanut hänet\nperilliseksensä.\"\n\nJos joku ihmismuodon tuntija nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi\nhän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka\nhän olisi selittänyt näin: \"Tässä on minulla jotakin voitettavana.\"\nHetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen hän\nvastasi rouvalle:\n\n\"Oh, täällä on monta kaunotarta, mutta aikani on aina paremmin kulunut\nrouvien seurassa kuin neitosten parissa. Ehkä sentään\", hän lisäsi, kun\nsoittoniekat taas tulivat saliin ja alkoivat soittaa, \"täytyy vähän\nneitostenkin seuraan mennä.\"\n\nParoni astui nyt lattian poikki, ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa\ntanssissa. Mutta katrillin hän tanssi Annan kanssa, ja Anna oli niin\nonnellinen, ettei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat\nHiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä\nhänet nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä\ntämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen\nitseksensä: \"Eipä paroni turhanpäiten minun kanssani ensi katrillia\ntanssinut.\"\n\nSyntymäpäivä kului hupaisesti, ja kaikki olivat tyytyväiset. Paavokin\noli kovin ilomielinen, sillä vielä hän sai nähdä Hiljan viatonna,\nsuloisena -- semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, -- ja hän\nkuiskasi Niilolle: \"Niilo, katso sisartasi, kuinka hän on hempeä,\nvaatimaton, ja kuitenkin noita loistavia neitosia paljon kauniimpi.\"\n\n\"Niin\", vastasi Niilo, \"sepä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ettei\nhän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K-- olisi kyllä ihana, mutta hän\non keikailija, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa\nsuurin ihailija. Katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee.\"\n\nParoni istui taas Annan vieressä, sillä hän oli illan loppupuolella\npaljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat\nkukatiesi sen olisivat huomanneet ja tehneet tämän johdosta päätelmiä\ntulevista ajoista. Viedäksensä tätejä harhateille hän oli taas mennyt\nAnnan kanssa juttelemaan. Mutta heidän puheensa ei kauan saanut kestää,\nsillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan olevan käsissä.\n\nTyytyväisinä iltaansa vieraat läksivät pois, mutta tyytyväisin kaikista\noli kenraalinna, sillä hän oh huomannut, että paroni oli ihaillut\nHiljaa. Kenraalinna parka! Hän ei tietänyt, mikä tämän ihailun oli\nvaikuttanut; sen tuo tanssisalien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi\nsalata.\n\nVieraitten mentyä kenraalinna tuli Hiljan luo. Hän silitti tytön\npehmeitä kiharoita, lausuen:\n\n\"No, tyttäreni, eikö tämä ollut hupainen ilta?\"\n\n\"Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut\nniin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi\nkuin ennen.\"\n\n\"Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.\"\n\n\"Sitä en minä ollenkaan huomannut.\"\n\nKenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: \"Mene nyt jo maata, kyllä sinä\nolet tanssistakin väsynyt.\"\n\nHilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja\nluki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta.\nMuutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat\nhuoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki\neräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan\nkenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: \"Onpa tuossa koko\nsuuri omaisuus -- totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!\" Sitte hän\nmeni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui\nhän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: \"Olipa\nhyvä, että paroni tuli.\"\n\nPian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä\nolivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa\nravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta -- tämmöinen\nnäky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nPaavo oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja oli seuraavana päivänä\nvalmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa hän aukaisi akkunansa,\njosta raitis ilma tulvi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi\nilmasta ja yön levosta, mutta huokasi kuitenkin, sillä tänään oli hänen\nmuuttaminen pois, eikä hän sitte enää koko kesänä saisi nähdä Hiljaa,\nkoska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo.\nKenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maakartanoonsa,\njoka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.\n\nPaavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun\npalvelustyttö tuli kutsumaan häntä eineelle, ja hän meni. Kenraalinna\noli jo ruokasalissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle,\nkauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan\ntoisillensa he rupesivat aterialle. Vaiti he istuivat pöydän ääressä,\nmutta kenraalinna katkaisi vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle:\n\"Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne\najatellessakin ikävältä tuntuu.\"\n\nKenraalinna kiitti Paavoa kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli\nnähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut\nheillä. Hilja ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kastehelmi\nkukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyi pari\nkiitollisuuden kyynelhelmeä Hiljan pitkissä silmäripsissä, ja niiden\nmerkityksen Paavo kyllä ymmärsi.\n\nEineeltä päästyänsä Paavo sanoi: \"Katso, Hilja, miten ilma on ihana ja\nraitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään.\"\n\n\"Varsin halusta\", vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun\nkuumana siksi kuin he kotiin palaisivat.\n\nHilja puki vain päällysnutun yllensä ja meni sitte Paavon kanssa\nKaisaniemen puistoon. Aurinko laski kultaisen hohteen puitten latvoille,\njoissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä\ntäällä muutamia orvokkeja sekä vilukukkia. Koko luonto oli viehättävän\nihana, ja Paavo lausui:\n\n\"Hilja, kuule lintusten laulua, ne ovat jo tulleet ihailemaan maatamme.\nVaikka meidän talvemme on kylmä, niin etteivät ne silloin voi täällä\npysyä; ne kuitenkin kevään tullessa rientävät tänne. Oi jospa ihmisetkin\nkaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! Mutta valitettavasti monet ja\nkukatiesi useimmatkin enemmän muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin\ntämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta.\"\n\n\"Saattaa olla niin\", vastasi Hilja, \"mutta mielestäni ei kenenkään olisi\nmahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä\nsen kesäisessä loistossa.\"\n\n\"Ja sanoihisi minä lisään vielä\", sanoi Paavo: \"Ken vain on nähnyt sen\nkurjuudessaan, nälkävuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä,\njollei hän voimiensa takaa koettaisi tehdä työtä maansa hyödyksi.\"\n\n\"Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella\nrakkaudellamme emme voi juuri mitään saada aikaan.\"\n\n\"Sanomattoman paljon voitte tehdä. Sitä kaikkea en nyt saata luetella,\ntahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit,\nmiten siinä seurassa, joka vietti syntymäpäivääsi, melkein kaikki olivat\nylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos\nolisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän\nvaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko --\nja tämä oli ainoastaan vähäinen seura. Arvaatpa sitte, miten paljo\ntavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki\nturhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat.\"\n\n\"Mutta minä luulen\", vastasi Hilja, \"että miehet tuhlaavat enemmän kuin\nnaiset.\"\n\n\"Se ei vähennä naisten vikaa. Minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata,\nsillä aikomukseni olikin vain mainita yksi tapa niistä monista, joilla\nsaatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän\nesimerkin mieleeni. Asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuriarvoinen,\nmutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on tehnyt kelvollisen\nmiehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut\ntuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi.\" Naurahtaen lisäsi Paavo\nvielä: \"Näin suuri on teidän voimanne, ja senvuoksi onkin tärkeä asia,\nettä tätä voimaanne hyvin käytätte.\"\n\n\"Paavo hyvä, turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää,\nmutta eihän tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joiden pariin\njoudun.\"\n\n\"Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita\nhedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin\nkoko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon\nhyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutusala\nhänellä on.\"\n\nTarkasti Hilja kuunteli Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan\nviimeisen kerran, jona Paavo näin opettaen häntä puhutteli. Hänen\nsydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän\ninnostuneena: \"Paavo, minä ymmärrän sanasi, tiedän ne tosiksi ja koetan\ntehdä työtä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työalakseni on\nmaailmassa suotu. -- Mutta menkäämme nyt jo kotiin, sillä meitä jo\nvarmaankin odotetaan.\"\n\nKiirehtien he nyt läksivät kotiin. Siellä kenraalinna heitä jo oli\nkaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvipöydän, jonka ääreen he nyt\nkaikin istuivat; vanha tätikin oli joukossa. Mutta ei kenelläkään ollut\npaljo sanomista, olipa ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä\ntuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, kokosi vähät\nkapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan. Silloin\nkenraalinna antoi hänelle muistoksi kultakellon, jonka Paavo\nkiitollisella ja liikutetulla sydämmellä otti vastaan. Katkeralta tuntui\nPaavosta hyvästijättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koti\nkenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi\nhänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän voinut pidättää.\n\nHilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän\nkaupungista ajoi. Mutta pian ei enää näkynyt mitään, ja silloin Hilja\nsanoi huoaten: \"Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotini\nnyt tuntuu!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nTammipakkanen paukkueli ulkona, mutta kenraalinna Simssin salissa paloi\nvalkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneeseen. Suuren\nseinäpeilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän\nvieressä seisoi Hilja. Hän koetteli uutta vaaleansinistä silkkipukua,\njonka ompelija juuri äsken oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli\nkulunut siitä, kun Hilja täytti kuudennentoista vuotensa. Silloin hän\noli vielä ikäänkuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan.\nMutta ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli\nuutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan\nvartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mielihyvällä\nviipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa hän oli tullut tanssisalien\nloistavaksi kaunottareksi, ja se oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä\nHilja loisti halusta. Hän katseli kallista pukuansa, joka valkoisilla\nsilkkipitseillä oli koristettu, ja ajatteli:\n\n\"Tämä on tosiaankin kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina\nsomemmissa vaatteissa kuin te, ja kuitenkin voitatte kauneudessa hänet.\nKerran tahtoisin nähdä teidätkin oikein somissa vaatteissa; kuinka\nviehättävä silloin olisittekaan!' Nytpä minulla on oikein soma puku.\"\nNäin ajatellessaan Hilja, ikäänkuin peläten, että joku hänen ajatuksensa\nkuulisi, katsoi taaksensa ja näki -- Paavon. Paavo oli juuri tullut\nsisälle.\n\n\"Ah!\" huudahti neito, \"minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut,\nettä ovi oli auki.\"\n\n\"Tuskin sinua tunnen tuossa puvussa\", sanoi Paavo. \"Sepä kahiseekin\nikäänkuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän\ntammipakkasessa kulkee --\"\n\nPaavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaatuntoansa pisti\nvähän, mutta Paavolle hän lausui hymyilevin huulin: \"Noh, eikö tämä ole\nkaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?\"\n\n\"Hilja! Sinä olet ihana, sen sanon ensi kerran sinulle, mutta samassa\ntäytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa ja\nvähemmän turhamaisessa puvussa.\"\n\n\"Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia\nvaatteita pukemaan ylleni.\"\n\nHilja meni, ja Paavo jäi yksin. Vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle\ntavallisessa siistissä puvussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä\nääni, joka huusi: \"Voi äiti, minun on vilu! On niin kovasti vilu!\"\n\nPaavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: \"Hilja, sinun\nkasvattiäitisi on rikas, ja sinä saat häneltä, mitä ikinä tahdot. Oletko\nmuistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?\"\n\n\"Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus\nollut heitä katsomassa, vaan nyt en kuitenkaan muutamaan aikaan, -- minä\nen ole juuri joutunutkaan, -- -- mutta, Paavo, siitä asti kuin\nlääkäriksi tulit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä,\nvälistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet\npahoillasi siitä, etten itse ole joutunut menemään köyhäin tykö.\"\n\n\"Hilja! Jos olisitkin tammipakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden\nmajoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkkipuvun ostamatta.\nMinä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta ne\novat joutuneet vähän harhatielle. Hilja, rakas Hilja, älä pahastu,\nvaikka näin puhun.\"\n\nHilja oli tuntenut vähäisen piston omassatunnossaan ja tunsi sen nyt\nvielä paremmin, mutta hän oli harmissaan ja sanoi Paavolle: \"Jos minä\ntahdon niin pukeutua kuin muutkin, enhän minä siitä pahene -- mutta\ntottapa et sinä enää pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi\nmoitteenalainen.\"\n\nLempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: \"Hilja, sinun paras ystäväsi\ntahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, kun olit lapsi.\nJollen olisi ystäväsi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan.\"\n\n\"Eipä se ystävyydeltä näytä\", arveli Hilja. \"Kyllä minulla on\ntoisenlaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus\nvähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla,\nettei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen\nmies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin\noikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä\nkiittävät.\"\n\nPaavo oli vaiti hetken aikaa, mutta lausui sitte vähän vapisevalla\näänellä: \"En tahdo sinua moitteellani enää vaivata. Jää siis tuon\nparemman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!\"\n\nPaavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä\ntykytti levottomasti. Ikäänkuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja\najelevat, niin riehuivat tunteet Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä\npyytämään Paavolta anteeksi, mutta seisoi kuitenkin paikallansa. Hän\nkuuli, miten Paavo eteishuoneessa otti päällysnutun yllensä, ja aikoi\nhuutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta\naina vieläkin seisoi Hilja paikallansa. Vihdoin hän meni hitaasti\nkamariinsa. Hän tunsi kovaa tuskaa. Poskensa hehkuivat ikäänkuin\nkuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen\nakkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän\najatteli itseksensä: \"Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin\nhänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta -- miksi hän aina minua\nnuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!\"\n\nHiljan näin ajatellessa tuli kotiin kenraalinna, joka oli ollut erään\ntuttavan luona. Hilja meni häntä vastaan ja kertoi, että Paavo oli ollut\nheillä.\n\n\"Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiire oli?\"\nkysyi kenraalinna.\n\n\"Meillä oli vähän riitaa\", vastasi Hilja. \"Minä sain uudet vaatteeni\nkotiin ompelijalta ja koettelin niitä juuri kun Paavo tuli. Ne olivat\nhänen mielestänsä liian turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin,\nettä minun täytyi vähän puolustaa itseäni. Sentähden ei hän täällä\nviitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen\nmieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni.\"\n\n\"Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman\npäivän päästä varmaankin jo taas tänne.\" Mutta tässä luulossaan\nkenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät ja viikot kuluivat,\nmutta aina vieläkin hän pysyi poissa.\n\nEräänä päivänä Hilja istui ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ,\nsillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä.\nVihdoin hän nousi istualta, sanoen itseksensä: \"Alman luo minä menen,\nhän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enää tule.\" Hilja pukeutui\nkiiruusti päällysvaatteisiinsa ja läksi sitte Alman luo.\n\nAlma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: \"Oi Hilja,\nolipa hyvä, että tulit. Minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin,\nettä olit minut jo unhottanut, kun näin harvoin tulet luokseni. Minä\npäätin myöskin olla tykösi tulematta, -- mutta tänään olisin kuitenkin\nlähtenyt sinulle uutisia kertomaan. Tiedätkö, Hilja, -- Niilo ja minä\nolemme kihloissa!\"\n\n\"Olipa se iloinen sanoma! Odottamaton se ei kuitenkaan ollut, sillä jo\nkauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet.\"\n\nHe puhelivat yhtä ja toista kihlauksen johdosta, kunnes Hilja äkkiä\nkysyi:\n\n\"Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevan?\"\n\n\"Tietää, hän oli äsken täällä.\"\n\n\"Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä,\nmutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti\npahastuvan.\" -- Hilja kertoi nyt ystävällensä, mistä Paavo oli\nsuuttunut, ja Alma vastasi:\n\n\"Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä pyytää anteeksi,\nsillä sinussa syy oli. Oi Hilja, varo, ettet kadota hänen ystävyyttänsä\neli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen mielipahalla näinä\nviimeisinä aikoina nähnyt sinut kävelemässä paronin seurassa ja --\"\n\nHilja keskeytti Alman puheen, vastaten: \"Älä usko paronin minusta\nhuolivan. Mutta jos hän sen tekisi, eihän sitä voisi sanoa muuksi kuin\nonneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan\nitsekin jalo, koska häntä kaikki kiittävät. Jos näin mahtavan miehen\nvaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja\npyrinnöitä edistämään.\"\n\n\"Oh Hilja, tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, mutta vieläkin varoitan\nsinua: älä liiaksi ihaile paronin hienoa käytöstä! Sillä hän on kaikki\ntädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän vielä sinutkin kietoo.\nHilja, varo, ettet vasta silloin, kuin jo on myöhäistä, huomaa, että\nlapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!\"\n\n\"Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään\npidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa.\"\n\n\"Älä sano, Hilja, ettet sitä tiedä. Sinä näet kyllä, kun hän vikojasi\nojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, mutta sinä olet nyt\nnärkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin\nhunajahuulisten tanssikeikarien puheisiin.\"\n\nHilja naurahti surullisesti ja sanoi: \"Paavolla on sinussa hyvä\npuhemies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä\nkotiin.\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nOli toukokuun alkupuoli, ja meri aaltoili taas vapaana jääpeitteestään.\nHuoneitten seinuksilla näkyi jo muutamia nokkosruohon ja koiranputken\nalkuja, ja leivonen ilmassa viserteli, ilmoittaen että kevät oli tullut.\nIhmisiä kuljeskeli edestakaisin kaupungin kaduilla, ja Hilja oli myöskin\nulkoilmaa nauttimassa muutamain ystäväinsä seurassa, mutta riensi nyt\nkotiin, koska päivä oli jo puolessa, ja Hiljalla oli vielä yhtä ja\ntoista valmistettavana illaksi, sillä hän oli kutsuttu pitoihin Anna\nK--n vanhempien luo.\n\nIllalla Hilja meni kamariinsa, aukaisi vaatekaappinsa ja tuumasi, mikä\npuku hänelle nyt olisi sopivin. Hän valitsi kauan aikaa, sillä näistä\nvaatteista oli toinen toistansa somempi, ja otti sitte sen\nvaaleansinisen silkkipuvun, jota hän silloin sovitteli yllensä, kun\nPaavo niin äkkiarvaamatta sisälle tuli; se oli vielä uudistamatta.\nPikaisesti hän pukeutui ja sitoi mustiin kiharoihinsa valkoisen\nkukkakiehkuran.\n\nKenraalinnan täytyi olla kotona, sillä hän ei voinut hyvin, ja Hiljan\noli sen vuoksi yksin meneminen. Hän oli juuri valmis lähtemään ja aikoi\nmennä hyvästi sanomaan tädillensä, kun eteishuoneesta kuului kellon\nhelisyttäminen. Hän meni nyt itse ovea aukaisemaan, ja Paavo tuli\nsisälle. Hilja punastui ja hämmästyi, niin että tuskin saattoi hyvää\npäivää sanoa. Hän häpesi Paavoa, sillä nytpä tuo onneton silkkipuku taas\noli hänen yllään. Paavo loi heti silmänsä Hiljan vaatetukseen. Hilja\nhuomasi sen ja luuli nuhteita saavansa, mutta siinä hän erehtyi, sillä\nPaavo sanoi vain:\n\n\"Sinä olet näemmä pitoihin menossa, mutta en pyydäkkään sinua viivyttää,\nsillä minä tahdoin vain tulla hyvästi sanomaan, koska ylihuomenna aion\nlähteä ulkomaille.\"\n\n\"Ulkomaille!\" huudahti Hilja.\n\n\"Niin, minä lähden vuodeksi ja kukatiesi pariksikin.\"\n\n\"No tule toki kamariini hetkiseksi\", sanoi Hilja. \"Enhän ollenkaan\nosannut tätä ajatella. Ja miksi näin kauan olet meiltä poissa ollut?\"\n\nVakavasti katsellen Hiljaa, lausui Paavo: \"Minulla on ollut, niin paljo\ntyötä, etten olisi helposti joutunutkaan, enkä luullut, että sinä minua\nkaipaisit; senpä vuoksi oli mielestäni paras pysyä työssäni.\" Tämän\nsanottuaan katseli hän muutamia kirjoja, jotka olivat vähäisellä\nkirjahyllyllä, ja hänen käteensä sattui tulemaan se kirja, jonka hän oli\nHiljalle syntymäpäivälahjaksi antanut. Kirjan kannella oli vähän tomua,\njonka Paavo pyyhkäisi pois. Tätä tehdessään katseli hän taas Hiljaan,\nmutta ei puhunut mitään. Hilja punastui, sillä hän tiesi, että kirja oli\nmonta aikaa ollut viljelemättä. Hän oli maailman touhussa sen unhottanut\nja luuli nyt tästä nuhteen näkevänsä Paavon silmissä, vaikkei se\nkuulunutkaan sanoissa, sillä lempeät olivat Paavon sanat, kun hän\nkirjasen pois laski, lausuen:\n\n\"Hilja, älä pahastu, vaikka sinua joskus olen moittinut, sillä sen\nvuoksi, että sinä olet minulle -- että olen sinun ystäväsi, senpä tähden\nsen tein.\"\n\nPaavo aikoi sanoa: sen vuoksi, että sinä olet minulle rakas; mutta hän\npidätti sanansa, sillä hän tahtoi vielä nähdä, oliko Hiljalla ne\nominaisuudet, joita hän vaati sillä olevan, jonka omaksensa pyytäisi.\n\nHilja ojensi kätensä Paavolle, sanoen: \"Ystävyytesi on minulle\nkallisarvoinen, ja minä tiedän kyllä, että sitä paljonkin kaipaan sinun\npoissa ollessasi.\"\n\nVähän aikaa oli Paavo ääneti, hänen sydämmessään liikkui sotaisia\najatuksia, mutta vihdoin hän lausui: \"Nyt täytyy minun jo mennä pois,\nettä sinäkin pääset, kuhun aiot. Sano kenraalinnalle paljon terveisiä,\nkoska en häntä nyt voi tavata -- ja hyvästi, Hilja, muista minua!\" Tämän\nlausuttuaan hän riensi pois, ikäänkuin hän olisi pelännyt enemmän\nsanovansa.\n\nHilja oli nyt yksin. Hänen sydämmessään tuntui tyhjyys ja ikävyys. Hän\nkulki lattian poikki, katsahtaen samassa sivulle päin, ja näki peilissä\nkuvansa; silloin seisahtui hän, sanoen itseksensä: \"Oh, tuota\nturhamaista naista! Eipä Paavokaan sinua rakasta; jos hän sen tekisi,\nolisi hän rakkautensa varmaankin nyt ilmoittanut, kun hän pois läksi, --\nystävänänsä hän vain minua pitää. Noh, samaten olkoon hän vain ystävä\nminulle! Kuinka saattaisi Paavo minusta mitään pitää -- olenko minä\nkalliin Suomen vaatimaton hempeä neito? En, en. Pois nuo turhat\nkoristukset!\" Hilja meni ja riisui kiiruusti pois kalliit vaatteensa,\npukeutui sitte valkoisiin hohtovaatteisiin ja oli nyt valmis lähtemään.\nEnsin hän meni kuitenkin kenraalinnaa katsomaan ja sanomaan Paavon\njäähyväisiä.\n\nMielihyvällä kenraalinna katseli Hiljaa ja toivotti hänelle hupaista\niltaa. Hilja sanoi hyvästi ja läksi pois.\n\nHänen sydämmessään vallitsivat nyt hänen hyvät hengettärensä, mutta\nmaailman kohinassa semmoiset pian pois karkoitetaan. --\n\nHilja tuli nyt Anna K--n loistavaan kotiin, jossa jo tanssittiin\nparaikaa. Hän riisui päällysvaatteet yltänsä ja kuuli silloin\neteishuoneen viereisestä kamarista, miten eräs neito sanoi Anna K--lle:\n\"Oletko huomannut, kuinka paroni on ollut vakava tänäpäivänä? Onkohan\nkumminkin totta, mitä puhutaan, että hän on rakastunut Hiljaan? Hän on\nmonelta kysynyt, tietävätkö, miksi ei Hilja ole täällä.\"\n\n\"Paroni? Hän on kohtelias kaikille, mutta älä luulekkaan, että hän\npiparkakunleipojan tyttärestä huolii. Kyllä paroni saa muitakin. --\nHilja on koko nätti tyttö mutta --\" enempää ei Hilja kuullut, sillä\nhäntä inhotti olla kuuntelijana, jonka vuoksi hän kiirehti tanssisaliin.\nAnnan äiti siellä otti hänet vastaan, ja kohta riensi Annakin häntä\nsimahuulin tervehtimään.\n\nKatrillin sävel alkoi soida. Soreana, loistavana meni paroni lattian\npoikki Hiljan luokse ja pyysi häntä kanssaan katrilliin. \"Miksi näin\nmyöhään tulitte?\" hän kysyi. \"Me olemme kaikin teitä kaivanneet.\"\n\n\"Minun entinen opettajani oli minulle hyvästi jättämässä, ja sepä minua\nviivytti\", vastasi Hilja. \"Hän lähtee ylihuomenna ulkomaille.\"\n\n\"Ah Paavo, tuo suomikiihkoinen ylenintoinen kirjatoukka\" --\n\n\"Että suomalainen myös on suomenmielinen, siinä ei ole mitään\nmoitittavaa. Jos toisin olisi, sitä vasta sopisi moittia.\"\n\n\"Ahaa, oppilas on oppia ottanut\", ajatteli paroni, \"noh annetaanpa\nmyötätuulen puhaltaa\" -- ja nyt vastasi hän Hiljalle: \"Sepä juuri on\nminunkin ajatukseni. Ei Paavossa ole moitittavaa, enkä tiedä kuinka\nsanani kuuluivat, mutta minä olen häntä aina pitänyt suuressa arvossa\njuuri senvuoksi, että hänen sydämmessänsä asuu palava isänmaanrakkaus.\nTämä asia on meitä juuri tutustuttanutkin toisiimme. Mutta vähän\nylenintoinen hän on ja aina kirjoissaan ikäänkuin toukka. No, sehän on\nkaikki kiitettävää, sillä kyllä tuo liiallinen intoisuus vielä jäähtyy,\nja ellei sitä edes jollakulla olisi, eipä eteenpäin jouduttaisikaan.\"\n\nNäin koetti paroni Hiljan mielen mukaan puhua ja onnistuikin. Kun tanssi\noli loppunut, istui paroni vielä juttelemaan Hiljan kanssa, ja ensi\nkerran koetti nyt Hilja puheellansa paronia huvittaa, sillä hän näki,\nettä Annan silmät heitä seurasivat, ja Hiljan mieleen muistui se hetki,\njona hän pienenä tyttösenä kouluun tuli, ja Anna häntä halveksien\nkohteli. Hän muisti myös ne sanat, jotka hän äsken oli sattumalta\nkuullut Annan lausuvan, ja ajatteli: \"Entä jos leipojan tyttö paronin\nvoittaa.\"\n\nKauan ei Hilja kuitenkaan yksin saanut paronin kanssa jutella, sillä\nAnna lähestyi heitä. Hänellä oli nyt yhtä ja toista sanottavaa Hiljalle,\nja samassa hän sai paroninkin kanssa puhetta alkuun. Silloin Hilja jätti\nheidät ja meni juttelemaan muutamien neitosten kanssa, jotka eivät\nolleet ylhäistä säätyä, mutta jotka muuten olivat suloiset ja\nsivistyneet. Vähän aikaa hän oli näitten kanssa puhellut, kun Anna,\njonka paroni juuri oli yksin jättänyt, tuli Hiljan luokse ja vei hänet\nmuista vähän erilleen sanoen:\n\n\"Tule, ystäväni, tuonne ylipuolelle salia, siellähän istuvat kaikki\nvapaasukuiset, ja niiden joukkoon minä sinutkin luen, koska olet\nkenraalinnan kasvatti; ja ystäväni, kun vapaasukuisten parissa olet,\nsilloin sinua suuremmassa arvossa pidetään.\"\n\n\"Minun arvoni seuraa minua, kuhunka menen ja kussa olen. Minä en tahdo\nteidän siipeinne varjoa, eikä minun tarvitse teiltä loistoa itselleni\nlainata.\"\n\n\"Ohhoh, sinun sanoistasi saattaisi luulla, että olisi yhdentekevä,\nmimmoisten ihmisten seurassa olisit.\"\n\n\"Niinpä onkin, sillä varmaan ei teidän paremmin kuin meidänkään seuraan\noteta mitään epäkunniallisia ihmisiä\", vastasi Hilja.\n\n\"Ei suinkaan. Kuinka se olisi mahdollista?\" sanoi Anna.\n\n\"Niin minäkin luulen\", virkkoi Hilja, \"ja kun vain kunniallisten ja\nsivistyneitten ihmisten seurassa olen, on mielestäni yhdentekevä, ovatko\nhe vapaasukuisia vai ei.\"\n\n\"Mutta vapaasukuiset ovat kuitenkin suuremmassa arvossa pidettävät\",\nsanoi Anna ja korotti päätään.\n\n\"Ei yhtään\", vastasi Hilja. \"Suuremmassa kunniassa pidettävät ovat ne,\njotka sielunsa ominaisuuksien puolesta ovat jaloimmat, sillä he ovat\nsaaneet vapaasukuisuutensa itse Jumalalta ja ovat vapaat kaikista\nulkonaisista turhuuksista ja vähäpätöisyyksistä.\"\n\n\"Hilja hyvä\", lausui Anna, \"minäpä ymmärrän nyt kyllä, että sinä, joka\nolet köyhän, alhaisen äidin lapsi, tahdot tuolla puheellasi kunnioittaa\näitiäsi, joka varmaankin on ylevä ja rehellinen ihminen, ja että niin\nteet, se onkin oikein kaunista. Senpä vuoksi en minäkään tahdo sinua\nvastustaa, vaikka minun puolellani kyllä on oikeus.\" Näin lausuttuaan\nhän meni pois, eikä Hilja ennättänyt enää mitään vastata, mutta hänen\nsydämessään sotivat hyvät ja pahat hengettäret. Annan ylpeys oli\nsaattanut Hiljankin ylpeyden liikkeelle, ja vaaralliseen aikaan, sillä\nAnnan mentyä tuli paroni taas Hiljan luokse, ja Hilja ajatteli:\n\n\"Vaikka en Annan enkä hänen ylhäisten ystäväinsä siipein varjossa ole,\nhakee paroni kuitenkin seuraani. Hän on varmaan ylevä sekä nimensä että\nluonteensa puolesta.\" Hilja parka! Hän ei ollut ihmistuntija -- ja mikä\nvielä pahempi -- hän ei tuntenut itseänsä, ja nyt se olisi ollut kyllä\ntarpeellista, sillä paroni ei kauan istunut Hiljan sivulla, ennenkuin\nhän Hiljalle ilmoitti rakkautensa ja pyysi häntä omaksensa. Tätä pyyntöä\nolisivat tanssisalin kaikki kaunottaret kadehtineet Hiljalta, sillä niin\nyleensä oli tämä loistava, kaunis paroni heidän lemmikkinsä. Senpä\nparonikin kyllä arvasi, ja kun Hilja ei tahtonut heti vastausta antaa,\nhämmästyi hän vähän, sillä sitä hän ei odottanut.\n\nHilja meni vähän aikaisemmin kotiin kuin muut vieraat, sillä nytpä\nhänellä oli tärkeä asia tuumattavana ja päätettävänä. Hyvästijättäessään\nhän sanoi sen vuoksi aikaisemmin lähtevänsä, että kenraalinna oli kipeä,\nmutta paronille hän kuiskasi: \"Parin päivän päästä tahdon lähettää\nteille vastauksen.\"\n\nKun Hilja tuli kotiin, oli kenraalinna vielä valveilla, ja Hilja meni\nhänen kamariinsa. Kenraalinna oli nyt vähän terveempi ja sanoi:\n\n\"Noh, pianpa tulit kotiin. Ei sinun, rakas Hiljaseni, noin olisi\ntarvinnut kiiruhtaa, sillä ei minulla täällä mitään hätää ollut. Minä\nvoin nyt koko hyvin, ja vanha täti minua kyllä olisi hoitanut, jos\npahoinkin olisin voinut.\"\n\n\"Täti hyvä, tulin minä teidänkin vuoksenne, mutta tulinpa toisenkin\nasian vuoksi. -- Täti, paroni on minua omaksensa pyytänyt.\"\n\n\"Hilja, mitä sanot? Oi, sitä olen kauan toivonut! Minun tyttäreni, sinä\ntuotat minulle paljon iloa. Että paronin, tämän uljaan miehen, saan\nkasvattityttäreni puolisoksi, sepä tuottaa minullekin kunniaa.\"\n\n\"Mutta täti -- en tiedä varmaan rakastanko häntä. Tanssisalissakin,\njossa hänestä aina enemmän kuin muutoin olen pitänyt, tuli kuitenkin\nmieleeni, että minä kukatiesi en häntä rakastakkaan. Minä sanoin sen\nvuoksi, että vasta parin päivän päästä annan hänelle varman vastauksen.\"\n\n\"Oi Hiljaseni, sinä olet kyllä niinkuin muutkin häntä ihaillut, mutta\nhän on niin ylhäinen, että sinä, joka aina olet ollut nöyrä ja\nvaatimaton luonnostasi, tuskin olet ajatellut, että hän sinua omaksensa\npyytäisi. Vaan kun tämä nyt kuitenkin on tapahtunut, ja muutos on\nelämällesi tuleva, olet sinä vähän levoton.\"\n\n\"Levoton! Niin olenkin, toden sanoitte. Sydämmeni on sangen rauhaton,\nsillä, täti -- minun mielessäni on nyt toinen kuva, enkä tiedä\nrakastanko sitä vai ystävyydenkö vuoksi häntä vain muistan. Tämä toinen\non Paavo.\"\n\n\"Paavo on kelpo mies, mutta mitä hän on paronin rinnalla! Että häntä\nmuistat, ei ihmettäkään ole, sillä hän on aina ollut ystäväsi, mutta älä\nsekoita rakkautta ja ystävyyttä. Mene nyt ja nuku rauhassa; minä toivon,\nettä jo huomenna annat paronille vastauksen.\"\n\nHilja meni, mutta unta ei hän saanut koko yönä, hän vain väänteli ja\nkäänteli itseänsä. Kun aamu tuli ja vanha täti heräsi, meni Hilja\nhänenkin kanssaan puhumaan, sillä hän ajatteli saavansa huojennusta\nsydämmellensä. Mutta vanha täti sanoi ainoastaan: \"Hilja rakas, tutki\ntarkoin sydäntäsi, ennenkuin on myöhäistä, äläkä vain anna ylpeyden\nrakkauttasi voittaa.\"\n\nHilja ei tullut lohdutetuksi. Alman luoksi olisi hän vielä voinut mennä,\nmutta kyllä hän Alman mielen jo edeltäpäin tiesi. Päivä kului, ja Hilja\najatteli: \"Entä jos en paronista huolisikaan\", mutta silloin oli paronin\nkuva niin loistavana ja kauniina hänen muistossaan, että hän taas\najatteli: \"Tämä olisi kiittämätöntä kasvatusäitiänikin kohtaan.\" Samassa\nhän katsoi kadulle ja näki Annan, joka meni muutamain ylhäisten naisten\nseurassa kenraalinnan talon sivuitse. Anna nyökähytti vähän päätään\nHiljalle ohitse mennessään, ja Hilja katsoi hänen jälkeensä, sanoen\nitseksensä:\n\n\"Hoh, ole vain ylpeä, ei se minua haittaa -- kohta olen ylhäisempi\nsinua. Mutta silloin näytänkin, etten ulkonaiselle ylhäisyydelle mitään\narvoa anna.\" Näin ajateltuaan meni hän vastausta paronille\nkirjoittamaan; ja muutaman päivän päästä tiesivät kenraalinnan kaikki\ntuttavat, että paroni ja Hilja olivat kihloissa. Ylpeys oli saanut\nvoiton.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nLähes vuosi oli jo kulunut siitä, kun Hilja paronille kihlattiin, ja nyt\noli hän kolme kuukautta ollut naimisissa. Kenraalinna oli pitänyt\nloistavat häät, ja morsian oli niin ihana, että tuskin kukaan oli hänen\nkaltaistaan nähnyt. Pitoja pidettiin nuoren parin kunniaksi, sillä\nheidän tuttavansa koettivat toinen toistansa loistavammalla tavalla\nkestittää paronia ja hänen rouvaansa. Vieraita tuli ja vieraisiin\nmentiin, ja ompelijat saivat valmistaa komeita pukuja, sillä paroni\nvaati, että Hiljan piti uljaissa vaatteissa oleman.\n\nHilja eli nyt ainaisessa tohussa. Jollei hän kemuissa ollut, ajeli hän\nparonin kanssa komeassa reessä, jota veti kaksi kiiltävää, mustaa\nhevosta. Niin he ajoivat eräänäkin päivänä, kun heitä vastaan tuli köyhä\nmierontietä kulkeva vaimo, lapsi sylissä; hän veti kelkkaa, jossa istui\nvielä kaksi lasta huonoihin repaleihin käärittynä. Hilja, joka reessä\nistui päästä päähän puettuna kahisevaan silkkiin, katseli surkutellen\nnäitä kerjäläisiä, ja kun ne olivat menneet ohitse, sanoi hän paronille:\n\"Oi, Herman, näitkö noita vaivaisia? Oikein on paha ollakseni, kun\najattelen, kuinka paljon turhuutta meillä jo ainoastaan tässä reessä on,\neikä noilla pienillä raukoilla ole lämpimiä repaleitakaan.\"\n\n\"Niinpä on tässä maailmassa lahjat epätasaisesti jaettu\", vastasi\nparoni.\n\n\"Mutta ylellisyyttä on meidän kuitenkin velvollisuus välttää. Tämä minun\nkallis vaatetukseni nyt oikein minua rasittaa.\"\n\n\"Sinun opettajasi ylenintoisuus on, luulen, sinuun vähän tarttunut,\nmutta minä toivon sen kyllä vähitellen katoavan.\"\n\nHilja ei puhunut mitään, mutta hänen mielensä kävi levottomaksi. Hyvä\nsiemen iti sydämmessä, maailman rikkaruoho ei saanut sitä varsin\ntukahutetuksi.\n\nKotiin tultuaan hän meni kamariinsa. Ensi kerran tuntui hänestä hänen\nolonsa tässä kodissa ikävältä, sillä nyt olisi hän tarvinnut ystävän,\njoka olisi voinut antaa hänen sydämmellensä lohdutusta ja hänen\nmielellensä johdatusta, mutta sitä ei hänellä ollut. Hilja ymmärsi nyt,\nettä paroni, jonka olisi pitänyt olla hänen paras maallinen ystävänsä,\npitäisi häntä haaveksivana, lapsellisena naisena, jos hän hänelle\npuhuisi sydämmensä vaivasta. Tässä neuvon puutteessa Hilja otti muutamia\nkirjoja käteensä, ja niitten joukossa oli myöskin Paavon antama\nrukouskirja. Hilja aukaisi sen, ja siitä putosi paperi, jossa oli Paavon\nkirjoittamat sanat: \"Muista, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on\nkaiken viisauden alku, ja rakasta köyhää isänmaatasi, sillä Suomen\nlasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.\" Tämän luettuansa\nrupesi Hilja ensin katkerasti itkemään, mutta sanoi sitte itseksensä:\n\"Mitä minä itken? Oi, miksi on minun näin ikävä? Minä tahdon lukea. Oi\nJumala, anna minun saada neuvoa sanastasi.\" Hilja katseli kirjaansa ja\nluki:\n\n      Mailmallisten joukossa\n      etsit turhaan onneasi,\n      sillä mailman tohussa\n      unohtuupi Jumalasi;\n      ja ken ei muista Herraansa,\n      hän kadottaapi onnensa.\n\n\"Niin -- maailman tohussa olen unhottanut Jumalani -- minä en ole\nrukouskirjaanikaan lukenut. Oi Jumala, ylpeys on varmaankin sydämmessäni\nasunut, mutta karkoita se pois ja ota minut taas lapseksesi.\" Hilja\nkäänteli kirjan lehtiä ja luki taas:\n\n      Jos unhottaisi rakkaansa\n      äiti joskus poikansa,\n      ei kuitenkaan Jumala\n      sinua koskaan unhota.\n\nHilja tunsi näistä sanoista erinomaisen levon ja lohdutuksen\nsydämmessään. Jos ainakin, niin erittäinkin nyt oli tarpeellista, että\nHilja turvasi häneen, joka murheessa on paras lohduttaja, sillä samassa\ntuli kenraalinnan palvelustyttö Hiljan tykö, tuoden sanoman, että\nkenraalinna oli kovin sairastunut, ja että paronin ja Hiljan pian piti\ntuleman häntä katsomaan. Tämä oli kova sanoma. Hilja riensi paronille\nsitä ilmoittamaan ja pyysi häntä kiiruusti tulemaan kenraalinnan luokse.\nParoni oli heti valmis.\n\nHiljan askeleita joudutti hänen rakkautensa kasvattiäitiinsä, ja paronin\naskeleita joudutti -- tavaran pyyntö. \"Nytpä varmaankin saan nähdä, mitä\nhän meille on testamentissaan määrännyt\", ajatteli tämä tuhlaajamies.\n\nKenraalinna voivotteli vuoteellansa, kun paroni ja Hilja tulivat hänen\nkamariinsa. Hänellä oli kova polte ruumiissansa. Mutta nähtyänsä paronin\nja Hiljan hän kurkotti heille kätensä, sanoen:\n\n\"Herman hyvä! Minä tiedän, että Hiljalla on hyvä turva, kun sinä olet\nhänen turvanansa. Sinulla on tavaraa kyllä, mutta minä olen jo aikaa\nkuitenkin tehnyt testamenttini ja olen teille määrännyt kaiken\nomaisuuteni. Sen olettekin ansainneet, sillä Hilja on aina tehnyt\nminulle iloa, enkä ketään niin halusta olisi vävykseni ottanut kuin\nsinut. Sinä aikana, jona likeisimmässä tuttavuudessa olemme olleet, olet\nsinä aina osottanut minulle nöyryyttä ja kohteliaisuutta; kiitos sinulle\nsiitä!\"\n\nParoni pyyhkieli kyyneleitä, joita hän pusersi silmiinsä. Tohtorilta,\njoka myöskin istui huoneessa, hän kysyi:\n\n\"Mitä tästä kivusta luulette?\"\n\nTohtori ei puhunut mitään, hän pudisti vain päätään.\n\nKun yö tuli, valvoivat sekä paroni että Hilja, mutta päivän koittaessa\noli kenraalinna nukkunut pois maailman sekä todellisista että\npetollisista ystävistä.\n\nKovan murheen tuotti kenraalinnan kuolema Hiljalle, mutta sepä oli\nkuitenkin onni, että vanha täti nyt oli hänen luonansa, sillä täti\ntoimitti peijaiset ja kaikki mitä Hiljan toimitettavana olisi ollut,\nniin että Hilja parka pääsi niistä murheista. Hän tunsikin aina suuren\nlohdutuksen siitä, että täti oli hänen luonaan. Sen vuoksi hän, kun\npeijaiset olivat ohitse ja kaikki perintöasiat selvällä kannalla, sanoi\nparonille: \"Onpa onni, että täti nyt on meillä.\"\n\n\"Hm, niin, minun mielestäni sentään olisi sopivampaa, että joku vieras\nolisi talouttamme hoitamassa, sillä -- kun hän on sinun tätisi,\nmuistuttaa se aina -- -- aina -- että sinä olet -- että ei kenraalinna\nollut sinun äitisi.\"\n\n\"Herman, mitä sanotkaan? Senhän kyllä kaikki tietävät -- enkä\ntahtoisikaan sitä salata. Minulla on kunniallinen ja rehellinen äiti,\njoka on yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mutta Herman, saatatko sinä\nhalveksia äitiäni sen vuoksi, että hän on köyhä? Ei, ei, se ei ole\nmahdollista!\"\n\n\"Nyt joudun pahaan pulaan\", ajatteli paroni, \"mutta minä keksin keinon\"\n-- ja kääntyen Hiljaan hän lausui suloisimmalla hymyilyllänsä: \"Oma\nHiljaseni! Kenraalinna oli minulle niin rakas, että aina tahtoisin\nmuistella häntä sinun äitinäsi, eikä se olekkaan ihmettä, sillä hänpä\nminulle kasvatti suloisen vaimoni. Mutta jos tahdot, että tätisi olisi\ntäällä, menen itse häntä pyytämään jäämään meille.\"\n\n\"Kiitos, Herman,\" lausui Hilja iloisesti, ja paroni meni tädin tykö,\njolle hän lausui:\n\n\"Minun vaimoni soisi, että te nyt kenraalinnan kuoltua olisitte meillä\ntalouttamme hoitamassa, sillä meidän on nyt tänne muuttaminen, ja\nminäkin sen soisin, koska teitä kyllä tarvitsemme -- mutta sillä\nehdolla, että aina muistatte alhaista säätyänne -- muistatte olevanne\nainoastaan taloutemme hoitajana -- ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä, aivan hyvin\", vastasi täti, \"ja Hiljan vuoksi tahdon jäädä.\"\n\n\"Ainoastaan hänen vuoksensa\", mumisi paroni, \"hm -- myöskin noilla on\nheidän ylpeytensä.\"\n\nVanhan tädin seura oli nyt hyvin tarpeellinen Hiljalle, sillä muuten hän\nolisi useasti saanut olla yksin, varsinkin illoin, koska paronin elämä\nmelkein siitä asti, kuin kenraalinna kuoli, oli varsin muuttunut. Aina\nhänellä oli asioita kaupungissa toimitettavana, ja niitä eneni\nenenemistään niin, että hän useinkin tuli kotiin vasta päivän\nkoittaessa. Ja mitä ajatteli tästä Hilja? -- Hänen päänaluksensa oli\nusein kyynelistä kastunut, mutta -- aika joutuu joutumistansa surun ja\nmurheenkin päivinä, ja niin viikot vierivät nytkin eteenpäin. Talvi oli\njo mennyt ja kaunis kevät tullut. Hilja muutti maakartanoonsa kesäksi,\nja täti läksi hänen kanssaan. Koko luonto oli ihanimmillansa, pellot\nviheriöitsivät ja lahden rannalla nuori ruovikko aaltoili tuulessa.\nKartanon lähellä oli kaunis koivisto, johon oli tehty lehtimaja; tänne\nasettivat täti ja Hilja kahvipöydän, sillä Hilja odotti paronia\nkaupungista maalle.\n\nOdottaessaan Hilja otti kirjan käteensä ja rupesi sitä lukemaan, mutta\npian painui kirja kiinni, ja hän katseli luontoa, joka viehättävän\nkauniina oli hänen silmäinsä edessä. Käen kukunta kuului meren\nsaaristossa, ja Hiljan mieleen muistui se aika, jolloin hän lapsena\nNaantalissa oli Niilon seurassa käynyt salmen rannalla kuuntelemassa\ntuota yksitoikkoista, mutta kuitenkin miellyttävää ääntä. Hän muisti\näitiänsä, josta ei hän moneen aikaan ollut mitään tietoja saanut. Juuri\nhänen tätä ajatellessaan näkyivät maantiellä vaunut, joita paronin\nmustat hevoset vetivät.\n\n\"Herman tulee!\" huusi Hilja ja meni tulijaa vastaan ottamaan.\nTervehdittyänsä miestään Hilja vei hänen lehtimajaan, ja paroni sanoi:\n\n\"Olipa oikein hupaista tulla tänne maalle! Täällä on ilma paljon\nraittiimpi kuin kaupungissa. Mutta jopa olin unohtamaisillani, että\nminulla on sinulle kirje, joka tänään postissa tuli.\"\n\nHilja otti kirjeen, se oli Niilolta. Hän luki, vaaleni ja sanoi sitte\nparonille: \"Kuules, mitä Niilo kirjoittaa:\n\n      'Sisar rakas!\n\nÄitimme on kovin sairas. Minä olen nyt hänen luonaan, mutta hänen\nhartahin toivonsa on, että myöskin sinä tulisit tänne. Hän hourailee\nsinusta, ja kun hänellä joskus on selkeitä hetkiä, puhuu hän aina\nsinusta. Tohtori sanoi, että jos sinä tulisit, saattaisi äiti kentiesi\ntulla paremmaksi. Tämä on ainoa keino, jota vielä sopisi koettaa. Tule,\nHilja hyvä, mutta pian, sillä aika joutuu, joka hetki on tärkeä! Minä\nolen valvonut yöt päivät, mutta nyt täytyy minun jo täältä lähteä, sillä\nsiellä, missä minulla on virkani, vaaditaan jo läsnäoloani, ja minun on\nsiis sanottava viimeiset jäähyväiseni rakkaalle äidille. Oi Hilja!\nNytkin hän huutaa pikku Hiljaansa ja luulee sinun olevan suuressa\nvaarassa. Tule, tule pian!\"\n\nHiljan luettua kirjeen, huudahti paroni: \"Tämä on mahdotonta!\"\n\n\"Herman, mitä sanot! Miksi olisi tämä mahdotonta? Eikö minun ole\nvelvollisuuteni mennä kuolevaa äitiäni katsomaan, koska hän sitä\nhartaasti toivoo? Mitä saattaisin halukkaammin tehdä, kuin tämän toivon\ntäyttää?\"\n\n\"Esimerkiksi noudattaa minun mieltäni -- sen pitäisi olla sinulle\ntärkeämpää, ja minun tahtoni on, että sinä jäät kotiin.\"\n\n\"Minä tahdon hartaasti täyttää sinun tahtosi kaikessa, joka ei sodi\nomaatuntoani vastaan, mutta tässä -- Herman! Sydämmessäni tunnen, että\nnyt olen velvollinen tekemään sinua vastaan, koska ei sinulla ole mitään\nsyytä estää lähtöäni.\"\n\n\"Sinä et syytäni ymmärrä, ja minä tahdon säästää sinua sitä kuulemasta.\"\n\n\"Minä tahdon sen tietää, sillä muutoin ei minua mikään estä äitini tykö\nmenemästä.\"\n\n\"Noh, älä pahastu sitte, kun minä nyt sanon, että minun vaimoni ei\nsovi olla piparkakunleipojan hoitajana. Jos olisin tietänyt tahtovasi\nsiksi, silloin et ikänä olisi vaimonani ollut. Kenraalinna, Simssin\nkasvattitytär on minun vaimoni, vaan ei leipojan tyttö. Kaikki täällä\nsanoisivat, että paronitar on äitiänsä, leipojaa hoitamassa; ymmärrätkö\nnyt, että se on varsin sopimatonta.\"\n\nParonin puhuessa oli Hilja tullut kalpeaksi kuin lumi, ja nyt hän\nlausui: \"Oh, te vapaasukuiset! Kovin te olette turhuuden ja ylpeyden\nkahleissa!\" Sitte hän meni sisälle huoneisiinsa eikä enää maininnut\nmitään koko matkastansa.\n\nParoni ja täti menivät myöskin sisälle, ja paroni luuli Hiljan nyt\nrupeavan itkemään ja rukoilemaan häntä. Mutta siinä hän pettyi, sillä\nHilja oli varsin vaiti. Hänen mustat silmänsä kiilsivät vain erinomaisen\nloistavina, ja hän teki kaikki toimituksensa niinkuin ennenkin, vaikka\nhän oli niin kalpea, että olisi saattanut luulla hänen pyörtyvän.\nVälistä hän oli syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta iltapuolella hän\nnäytti jo varsin tyytyväiseltä.\n\nParoni katseli tarkastellen Hiljaa. Hän huomasi, että Hiljassa oli\nmuutos tapahtunut, ja ajatteli: \"Hän on viisas nainen; kyllä kaikki\nhyvin käy, kun hän vain vähän tottuu meidän oloihimme.\"\n\nIllalla paroni taas läksi kaupunkiin, ja hänen lähdettyänsä tuli vanha\ntäti Hiljan luoksi, sanoen: \"Hilja parka, sinä et onnellinen ole.\"\n\n\"Täti, mitä kylvää, sitä niittää. Ylpeys on minut tähän tilaan\nsaattanut, sen nyt hyvin tunnen, enkä tahdo valittaa, vaan koetan, niin\npaljon kuin on mahdollista, elämäni nykyiseen tilaan tyytyä.\"\n\nHilja luki illalla rukouksensa tädin huoneessa ja meni, sanottuansa\nsydämmelliset yöhyväiset, kamariinsa. Aamulla, kun täti heräsi, toi\npalvelustyttö hänelle pienen kirjeen Hiljalta. Täti aukaisi kirjeen ja\nluki:\n\n\"Oma tätini! Minun sydämmeni vaatii, että menen äitini luo. Kun kirjeen\nsaatte, olen jo kaukana. Kamarini pöydällä on miehelleni kirje, jota\npyydän teitä hänelle viemään. Kysykää häneltä, mihinkä hänen mielestään\nolisi paras sanoa minun lähteneeni. Tätä pyytää teidän murheellinen\n\n      Hiljanne.\"\n\nTäti puki kiiruusti vaatteet yllensä ja käski asettaa itsellensä\nhevosen, sillä hänen täytyi lähteä kaupunkiin. Pian hevonen olikin\nvaljaissa. Täti otti Hiljan kirjeen paronille mukaansa ja läksi\nHelsinkiin.\n\nParonilla oli ollut vieraita, joiden kanssa hän koko yön oli korttia\nlyönyt, ja hän oli vasta muutaman tunnin nukkunut, kun kuuli oveensa\nnaputettavan.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi paroni.\n\n\"Vanha täti\", vastasi täti. \"Minulla on tärkeä asia puhuttavana.\"\n\n\"Tulkaa sisälle\", sanoi paroni, mutta mumisi samalla itseksensä:\n\"Pitäisipä hänen ymmärtämän, ettei minua sovi unestani herättää. Mitäpä\nasiaa hänellä nyt ollee? Arvattavasti ei juuri mitään, joka\nmainitsemista ansaitsee.\"\n\nTäti tuli sisälle, antoi paronille Hiljan kirjeen ja kertoi sitte, että\nHilja yöllä oli lähtenyt Naantaliin. Muuta hän ei joutunut sanomaan,\nennenkuin paroni kiljasi:\n\n\"Naantaliin! Kuinka uskalsitte antaa hänen sinne lähteä, vaikka minä\nkielsin?\"\n\n\"Paroni hyvä, minä en hänen lähdöstään mitään tietänyt, ennenkuin\naamulla, jolloin tämän kirjeen sain.\" Täti jätti nyt kirjeensä\nparonille, ja paroni luki ensiksi tädin kirjeen ja sitte omansa, joka\nkuului:\n\n      \"Herman hyvä!\n\nSinä kielsit minua lähtemästä äitiäni katsomaan, ja minun oli\nvelvollisuus tehdä sinun mielesi mukaan, koska olen sinuun sidottu,\nmutta minun on myöskin velvollisuus noudattaa kuolevan äitini viimeistä\npyyntöä -- ja mitä tehdä -- -- kuinka saattaisin molemmat velvollisuudet\ntäyttää? Tätä ajattelin koko päivän, kunnes vihdoin tulin selville. Nyt\ntiedän, mitä teen. Minä lähden Naantaliin, mutta siellä ei kukaan saa\ntietää, että paronitar on äitinsä luona. Yöt päivät olen häntä hoitava,\nmutta kun joku vieras tulee, kätkeydyn äitini huoneessa olevaan pimeään\nvaatekomeroon. Tämän tahdon sinun vuoksesi tehdä, ja sano sinä\ntuttavillesi, että olen lähtenyt Tukholmaan sukulaisiemme luo. Kun\näitini minua ei enää tarvitse, lähdenkin sinne, ettet joudu vallan\nperättömiä puhumaan. Anna, Herman rakas, anteeksi minulle, että vastoin\nmieltäsi teen, ja minä lupaan, vaikka mitä kärsisin, ettei kukaan saa\ntietoa siitä, että olen Naantalissa. Mutta -- Herman! Herman, ajattele\ntoki, että meidän kaikkien pitäisi pyrkimän yhden Isän lapsiksi.\" -- --\nTähän asti paroni luki tädin kuullen, mutta hänen äänensä rupesi\nvärähtämään, ja hän luki lopun hiljaa. Sitte hän mietti kauan itseksensä\nja sanoi vihdoin:\n\n\"Noh, koska tämä nyt näin on tapahtunut, saahan niin olla, mutta sekä\nkotiväelle että vieraille on paras sanoa paronittaren lähteneen\nTukholmaan -- ymmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä\", oli tädin vastaus.\n\n\"Muuta ei ole minulla nyt sanottavaa\", lausui paroni, \"te saatte taas\nlähteä maalle toimituksiinne.\" Täti meni, ja paroni jäi yksin. Hän luki\nnyt vielä Hiljan kirjeen ja sanoi sitte itseksensä: \"Hän on yhtä\nhyväsydämminen kuin hän on kaunis. Hm, kumma, -- -- entä jos todellakin\nolisin häneen rakastunut -- rakastunut -- ha, ha, haa -- oikeinpa oiva\nrakastaja, joka on hänen perinnöstään jo tuhlannut monta tuhatta!\"\n\nParoni puki vitkallisesti vaatteet yllensä, otti sitte sanomalehden\nkäteensä ja silmäili sitä, mutta se ei häntä huvittanut. Pitkä oli hänen\npäivänsä. Vaan illan tultua hän istui tavallisuuden mukaan taas eräässä\nravintolassa lyöden korttia, ja niissä oli nyt koko hänen halunsa ja\nmielensä; ne paremmat tunteet, jotka äsken hämärästi liikkuivat hänen\nsydämmessään, olivat jo kaikki taas tukehuksissa.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nUkkonen jyristeli, tavan takaa salamoitsi ja vettä satoi, niin että\nvirtana juoksi Naantalin katuja pitkin. Juuri tässä kovassa\nmyrskyilmassa tuli eräs nainen kyydillä ajaen kaupungin tullista\nsisälle. Hän seisautti hevosensa, astui maahan rattailta ja maksoi\nkyytimiehensä; sitte hän otti vähäisen matkalaukun ja kantoi sitä\ntoisella kädellään, ja toisessa oli hänellä sateenvarjo, joka oli\nlikomärkä. Niin varustettuna hän poikkesi erääseen taloon ja kiipesi\nsitte portaita myöden talon ylikertaan. Hän naputti ovea, ja sisältä\nkuului ääni, joka sanoi:\n\n\"Kuka nyt tämmöisessä rankkailmassa liikkeellä on?\" Ovi aukeni, ja kun\ntulija astui sisälle, sanoi hän:\n\n\"Hyvää iltaa, vanha Tiina! Ettekö minua tunne?\"\n\n\"En, vai kuinka? No olette maarin Hilja -- paronitar -- no Jumalan\nkiitos! Nythän äitinne saa levon ja lohdutuksen.\"\n\n\"Onko äitini kovin huono?\" kysyi Hilja kiiruusti.\n\n\"Huono kyllä\", sanoi Tiina, \"ja hän on teitä kovasti odottanut, sitte\nerittäinkin, kuin Niilo maisterin täytyi pois lähteä.\"\n\n\"Vai on veljeni jo lähtenyt pois! Voi, etten häntä saanut tavata! Tiina\nhyvä, minä olen kovin märkä, antakaa minulle kuivia vaatteita siksi kuin\nomani kuivavat, että minä pian saisin mennä äitiäni syleilemään.\"\n\n\"Aivan halusta\", vastasi Tiina ja toi nyt Hiljalle vaatteita, joista\nmuutamat olivat Hiljan äidin, toiset Tiinan omia. Paroni varmaankin\nolisi pyörtynyt, jos hän olisi nähnyt Hiljan tässä vaatetuksessa.\n\nTiina oli Hiljan äidin vanha ystävä; hän oli nähnyt Niilon ja Hiljan\nkasvavan ja piti heitäkin rakkaana. Hän oli nyt jo muutaman vuoden\nasunut yhdessä lesken kanssa, ja tälle vanhalle luotettavalle ystävälle\nHilja nyt sanoi:\n\n\"Tiina hyvä, te ette saa kenellekään ilmoittaa, että minä olen täällä.\nJos joku vieras tulee, täytyy minun rientää tuohon pimeään\nvaatekomeroon. Te varmaankin tämän kummana pidätte, ja niinpä se onkin,\nmutta -- älkää kysykö, miksi näin teen, sillä minä en kysymykseenne\nkuitenkaan vastausta antaisi. Sen vain sanon, että jollen niin tekisi,\nen myöskään voisi olla täällä.\"\n\n\"Jos näin on asiain laita, niin kyllä vanha Tiina vaiti osaa olla\",\nvastasi Tiina.\n\nHilja riensi nyt äitinsä luo, joka makasi levottomassa unessa. Hän näki\nkivusta riutuneen äitinsä ja vaipui itkien polvillensa hänen vuoteensa\nääreen. Samassa leski huudahti:\n\n\"Minun Hiljani! Auttakaa, auttakaa! Käärme pistää häntä sydämmeen --\njuuri sydämmeen sen myrkkyhammas puree. Voi, kun en pääse apuun!\"\n\nSairas aukaisi silmänsä ja tirkisteli huoneessa olevia. Hän aikoi nousta\nistualle, mutta voimat puuttuivat, ja hän vaipui takaisin vuoteellensa.\nHilja laski kätensä sairaan otsalle, lausuen:\n\n\"Äiti, rakas äitini! Tässä on sinun Hiljasi; tunnetko minua vielä?\"\n\n\"Hilja! Oi kiitos, Jumalani, joka annoit minun vielä tämänkin lapseni\nnähdä! Jumala siunatkoon sinun ylhäistä ja hyvää miestäsi, joka antoi\nsinun tulla köyhää äitiäsi katsomaan, ja Jumala häntä palkitkoon. Oi,\noikeinpa olen iloinen siitä, että sinut tässä nyt vaaratta näen. Hyi\ntuota kamalaa untani! Minä näin mielessäni, että käärme sinun sydäntäsi\nmyrkytti.\"\n\n\"Äiti, sinun lapsesi on ollut vaarassa; ylpeyden ja turhuuden myrkky oli\nsydämmeeni jo tunkenut, mutta silloin muistui mieleeni äitini, hyvä\nköyhä äitini, joka hyvästijättäissäni sanoi: 'Älä ikänä sellaista iloa\nhae, jossa Jumala unohtuu.' Minä kuulin nämät sanat korvissani, mutta\nunohdin ne taas, vaan tavan takaa kuulin tämän kuiskeen, ja sydämmeni\nkävi levottomaksi. Oli minulla vielä toinenkin, joka minua neuvoi --\nhän, joka tuli minun opettajakseni toisessa kodissani. Nyt vihdoinkin on\nsydämmeni saanut levon. Älä enää, äiti, pelkää, että vaaraan joudun;\nminä tiedän, kusta avun löydän, mutta -- minun on kovia täytynyt kokea,\nja vaivainen hän, joka niin tekee kuin minä.\"\n\nLeski laski laihat käsivartensa Hiljan kaulan ympäri, lausuen: \"Lapseni,\nsinä et ole onnellinen; heitä sydämmesi murhe äitisi helmaan, sillä jo\npiankin se voisi olla myöhäistä. Sydämmeni sykkii vielä, mutta kohta se\njo kukatiesi on kylmänä.\"\n\nHilja kertoi kaikki murheensa äidilleen ja tunsi suuren huojennuksen.\n\nYöt päivät hän nyt hoiti Tiinan kanssa äitiänsä, ja hänen poskensa\ntulivat aina kalpeammiksi. Ulkoilmaa nauttimassa ei hän uskaltanut käydä\npaitsi yöllä, kun kaupungissa ihmiset nukkuivat; mutta silloin hän meni\nniittypolkua pitkin kirkonmäelle eli Nunnamäelle, joksi sitä myöskin\nnimitetään.\n\nEräänä yönä, jona leski oli saanut nukkua ja Tiina valvoi meni Hilja\nhiipien ovesta ulos ja riensi taas Nunnamäelle. Siellä istahti hän mäen\nnotkolle. Meri oli tyyni kuin peili, ja laulurastaan ääni kuului\nsaaristosta. Vähäinen vene näkyi merellä; siinä souti kaksi poikaa. Vene\nläheni rantaa, ja pojat tulivat maalle lähellä sitä paikkaa, missä Hilja\nistui. Hilja näki heidät, kun he hänen sivutsensa kulkivat, mutta hän ei\nvähääkään liikahtanut. Pojat katsoivat Hiljaa; hän oli mustissa\nvaatteissa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin lumi; ja peläten tuota\nkalpeata olentoa he läksivät juoksemaan kotiinsa, minkä vain ennättivät.\nKotiin tultuansa kertoivat lapset äidillensä, että he Nunnamäellä olivat\nnähneet kummituksen. \"Jos uskotte taikka ette\", sanoi toinen poika, \"on\ntoden totta, että me näimme naisen mustaan pukuun puettuna; hänen\nkasvonsa olivat valkeat kuin haudasta nousseen. Hän istui kökötti\nkivellä liikahtamatta; mustat silmät vain kummasti kiilustivat.\"\n\nPoikien äiti, joka jo tuokion ajan oli maannut, nousi nyt vuoteeltansa,\nlausuen:\n\n\"Minäpä myöskin menen katsomaan, onkohan se siellä vieläkin. Kukaties se\non jonkun pyhän nunnan henki, joka ei ole saanut haudassansa lepoa, vaan\nkäyskentelee katsomassa tätä syntistä maailmaa. Täälläpä onkin muutamien\nvuosien kuluessa kaikki varsin muuttunut; pyhällä mäellä nyt kulkevat\npöyhkeät röökinät ja krikastavat nuorten herrain parissa juuri kuin\ntaitamattomat harakat, eikä yhtään muisteta, mitä vanhaan aikaan\nopittiin, että kirkon ympärystä on pyhä paikka.\"\n\nTämän lausuttuaan riensi akka Nunnamäelle päin, vaan poikkesi kuitenkin\nensin naapuriakan luo uutista kertomaan ja pyytämään häntä kanssaan,\nkoska yksin lähteminen tuntui vähän kammottavalta.\n\nJonkun aikaa naapurissa oltuaan meni akka kumppaninsa seurassa\nkummitusta katsomaan, ja tiellä kertoilivat molemmat, mitä aaveita äiti\nja äidinäiti entisaikoina olivat nähneet, ja niitä juttujapa johtuikin\nmuistoon varsin paljo. Jutellessaan akat jo ennättivät Nunnamäelle,\nmutta turhaan he hakivat sieltä nunnaa, sillä mäellä ei näkynyt enää\nmuuta kuin muutama sinne istutettu nuori puu, joka tuulessa huojui.\nTyhjäntoimittajina täytyi akkain kotiinsa jälleen palata. Vaan jopa\nmuutaman päivän perästä taas toisaalta kuului huhuja, että keskiyön\naikana oli nähty mustiin puettu nainen Nunnamäellä; ja kun Tiina eräänä\npäivänä meni kaivolle vettä ammentamaan, tuli hänen luoksensa vanha\nakka, joka hänellekin kertoi tuon kaupungissa kulkevan jutun ja lisäsi\nvielä, että eräs ukko, joka ei juttua uskonut, oli sanonut: \"Minä menen\ntulevana yönä vahtiin Nunnamäelle, ja jos nainen on ihminen, niinkuin\nluulen, niin kyllä minä hänelle aika kyydin annan, koska hän täällä käy\nihmisiä pelottelemassa.\"\n\nTiina arvasi heti, että nunna ei ollut kukaan muu kuin Hilja. Hän riensi\nsen vuoksi vesisankoinensa ylikertaan, ja puhui, tavattuansa Hiljan,\nmikä huhu kaupungissa oli noussut, sekä varoitti Hiljaa menemästä\nNunnamäelle. Varoitus oli kuitenkin tarpeeton, koska Hilja ei olisikaan\nvoinut mennä kotoa pois, sillä jo seuraavana yönä kuolema korjasi hänen\nrakkaan äitinsä.\n\nLesken kuoltua Hilja läksi Tukholmaan, eikä kukaan aavistanut, että hän\noli äitiänsä ollut hoitamassa. Mutta kauan puhuivat Naantalin akat, että\nnunna oli istunut Nunnamäellä, koska ei hän saanut ihmisiltä rauhaa\nhaudassansa.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nSyyskuu oli loppupuolella, tuuli vinkueli ja ravisteli kellastuneita\nlehtiä puitten oksilta maahan, ja sadepisarat rapisivat vasten paronin\nmaakartanon ikkunoita.\n\nHiljan huoneessa paloi valkea pöydällä olevassa lampussa, ja Hilja istui\npöydän ääressä. Hän muisteli äitivainajatansa, joka nyt oli jo vähän\nkolmatta vuotta ollut maan povessa, ja ajatteli itseksensä: \"Äiti käski\nminun kärsivällisyydellä koettaa saada mieheni mieltä kääntymään pois\nmaailman huonoista menoista, ja tätäpä olenkin koettanut, vaan turhaan\n-- -- mutta en tahdo valittaa -- onpa minulla kumminkin yksi, joka minua\nhellii, jolle elämäni on kallisarvoinen.\"\n\nNäin ajateltuaan hän meni erääseen kamariin, jossa pieni poika\nlylleröinen tallusteli. Poika oli muutaman kuukauden toisella vuodella\nja asteli juuri ensimmäisiä, horjuvia askeleitansa. \"Tuleppa tänne,\nTommiseni!\" sanoi Hilja, ja poika koetti kiiruhtaa äitinsä luokse. Hilja\notti lapsen syliinsä ja rupesi juttelemaan hänen kanssansa, mutta\nsamassa tuli paroni sisälle ja huudahti kiivaasti:\n\n\"Merkillistä, että sinä saatat lapselle puhua tuota raakaa suomenkieltä!\nEikö siinä ole kyllä, että hänen täytyy sitä koulussa oppia, jos hän\nelää -- -- noh, se ei nyt olekaan varsin luonnotonta, sillä kyllähän\nsitä joskus tarvitsee, -- mutta että sinä hänelle, pikku paronille,\nsaatat puhua semmoista kieltä, jota joka talonpoika puhuu, se ei sovi.\nEtkö ymmärrä, että sitä kieltä hän oppii, jota äiti hänelle puhuu.\"\n\nHilja katseli nöyrästi, vaan vakavasti paronia ja lausui: \"Herman!\nHartaasti olen toivonut hänen suomea oppivan ja sitä varten olen hänelle\ntätä kieltä puhunut. Sinun sukusi, Herman, on Suomen jaloimpia, sinunhan\nsiis pitäisi oleman etupäässä kaikkia jaloja pyrinnöitä edistämässä, ja\nnäistä pyrinnöistähän kansalliset ovat suuriarvoisimpia. Miksi siis olet\nsitä vastaan, että poikamme oppii maamme kieltä? Minä en voi olla\nhänelle sitä puhumatta, sillä omatuntoni minua siitä soimaisi.\"\n\n\"Noh, jos puhutkin, älä sitä kuitenkaan minun tai muitten sivistyneitten\nkuullen puhu\", varoitti paroni ja meni pois, paiskaten oven kiinni.\n\nHilja jäi taas poikansa kanssa yksin huoneeseen. Tuuli vinkueli ulkona,\nja Hilja istui alakuloisena miettien elämäänsä. Hän ajatteli itseksensä:\n\"Melkein aina täytyy neidon noudattaa tärkeimmissä asioissa muitten\nmieltä. Silloin kumminkin, kun hän sydämmensä ystävän valitsee, valitsee\nhän oman mielensä mukaan. Mutta voi, useinpa hän tässä valitsemisessaan\npettyy!\"\n\nPikku Tommi katseli äitiänsä ja äänteli vähäisen, mutta koska Hilja yhä\nvain istui mietteissään, nykäisi lapsi äitinsä hameesta ja rupesi\nnarisemaan. Tämäpä auttoikin, sillä Hilja otti lapsen syliinsä ja\nhyväili pientä lemmittyänsä. Hän istahti keinutuoliin ja rupesi\npojallensa puhumaan, sanoen: \"Istu, kiltti, sylissäni ja kuuntele, kun\näiti laulaa:\n\n      Oma kiltti poikaseni!\n      Nuku äitis helmassa,\n      siinä olet turvassa.\n\n      Siinä surutonna olet\n      niinkuin kukka lehdossa,\n      pieni lintu pesässä.\n\n      Minun sydänkäpyseni!\n      Nuku unta makeaa,\n      uni voimat vahvistaa.\n\n      Mailman kiistatanterella\n      usein myrskyt raivoaa,\n      vastatuulet puhaltaa.\n\n      Kukatiesi kohtaavat ae\n      sinuakin, lapseni,\n      oma pienokaiseni.\n\n      Vahvistu, mun poikaseni!\n      Nuku, sydänkäpyni!\n      Vielä valvoo äitisi.\n\nHiljan laulaessa pikku Tommin silmät vaipuivatkin kiinni, ja Hilja\nkatseli mielihyvällä nukkuvaa lastaan. Mutta hetkisen vain sai hän näin\nrauhassa istua, sillä palvelija tuli sisälle, ilmoittaen, että ulkona\noli eräs herra, joka maantiellä oli pimeässä ajanut kivelle kumoon ja\nloukannut itsensä niin, ettei hän nyt voinut edemmäksi mennä, vaan pyysi\npäästä paronin kartanoon siksi, että hän vähän toipuisi.\n\nHilja nousi heti istualta, laski nukkuvan lapsensa kätkyeen ja riensi\nsitte paronin luo kertomaan, mikä onnettomuus matkustavaiselle oli\ntullut.\n\nParoni käski palvelijan kysyä kyytimieheltä, mikä mies matkustavainen\noli, ja saatuansa tiedon, että tämä oli tohtori, käski hän heti piian\nmennä vuodetta hankkimaan tohtorille toiseen vierashuoneeseen.\n\nVieras tohtori talutettiin nyt sisälle, mutta juuri huoneeseen\nehtiessään hän pyörtyi. Palvelijat riensivät apuun, ja tohtori\nkannettiin hänelle hankittuun vuoteeseen. Hilja toi lääkkeitä, joita\nensi hädässä piti käytettämän, mutta lähestyessään sairasta kalpeni hän,\nhänen kätensä vapisi ja hän huudahti hiljaa: \"Oi Jumala! Paavo!\"\n\nPaavo oli tullut ulkomailta ja aikoi lähteä erääseen pitäjään, jossa\nhänen sisarensa asui, mutta silloin sattui matkalla onnettomuus, ja nyt\nhän oli Hiljan, entisen rakastettunsa, kartanossa.\n\nKun Hilja tointui hämmästyksestään, toimitti hän heti, että mentiin\nkaupungista lääkäriä noutamaan, ja pyysi sitte tätiä kylmällä vedellä\nhautomaan sairaan päätä, mutta riensi itse lapsensa kätkyen viereen.\nSiinä hän istui kalpeana, kädet ristissä, lausuen: \"Oi Herra minun\nVapahtajani, vahvista voimani!\"\n\nPaavo virkosi pian, mutta hän oli saanut päähänsä reiän, josta oli paljo\nverta vuotanut, ja hän oli sen vuoksi kovin väsynyt. Tainnoksistaan\nherättyänsä hän katseli ympärillensä ja näytti, tädin nähtyänsä,\nikäänkuin vähän kummastuneelta, mutta tarttui sitte kipeään päähänsä.\nHän näkyi huomaavan, missä oli, ja sanoi heikolla äänellä: \"Täti, missä\non Hilja?\" Vastausta odottamatta hän painoi taas silmänsä kiinni.\n\nTohtori tuli kaupungista ja meni nyt paronin kanssa Paavon tykö. Hän\ntarkasteli sairasta ja sanoi sitte: \"En luule tässä mitään vaaraa\nolevan, vaikka sairas luultavasti useita päiviä tulee olemaan vuoteen\nomana.\"\n\nParoni huusi Hiljaa, sanoen: \"Tule kuulemaan, mitä tohtori Paavolle\nmäärää, sillä minulla on asioita kaupunkiin ja aion nyt lähteä sinne\ntohtorin seurassa.\"\n\nHilja tuli, kuunteli tarkasti tohtorin määräyksiä ja meni ne kuultuansa\njälleen pois. Kohta hänen mentyänsä aukaisi Paavo taas silmänsä. Tohtori\nkoetti puhua hänen kanssaan, mutta Paavon puhe oli sekanaista, hän\nhouraili. Tohtori antoi vielä muutamia tärkeitä määräyksiä ja läksi\nsitte paronin seurassa pois.\n\nTäti istui sairashuoneessa, ja Hilja meni hänen tykönsä, sanoen: \"Ehkä\nteidän tulee väsymys, menkää lepäämään, kyllä minä tulen valvomaan ja\notan toisen sisäneitsyen kanssani. Ehkä sitte aamupuoleen taas paremmin\njaksatte valvoa.\"\n\nHiljan puhuessa Paavo heräsi; hän katseli huoneeseen ja huudahti\niloisesti, havaittuansa Hiljan:\n\n\"Hilja!\" vaan samassa hän sanoi taas: \"Et sinä olekkaan Hilja. Kuinka\nkehtaat sinä, Pariisin muotinukke, pitää minun Hiljani silmiä?\"\n\nHilja hiipi Paavon luokse, sanoen: \"Etkö minua tunne?\" Paavo katseli\ntuimilla silmäyksillä Hiljaa ja huudahti taas:\n\n\"Mene pois, sinä muotinukke, ja anna minulle minun Hiljani ääni ja\nsilmät.\"\n\nHilja ei voinut olla huoneessa, vaan meni pois siksi, että Paavo taas\nennätti vaipua unen horroksiin.\n\nParonin tahdosta täytyi Hiljan aina käydä komeissa ja viimeisen muodin\nmukaan valmistetuissa vaatteissa, vaikka ne kyllä olivat hänelle\nrasituksena.\n\nPari päivää oli Paavo hyvin huonossa tilassa, mutta sitte hän sai nukkua\nlevolliseen ja virvoittavaan uneen. Hilja ja täti istuivat huoneessa,\nkun hän unestansa heräsi. Hän katseli kamarissa olevia ja sanoi sitte:\n\"Ah, nyt muistan, miten olen tänne joutunut. Teillä on ollut paljo\nvaivaa minusta! Kuinka kauan olen täällä ollut?\"\n\n\"Nyt kolmatta päivää\", vastasi täti. \"Te olette ollut varsin houreessa,\nmutta nyt kyllä voimat jälleen pian entiselleen palajavat.\"\n\n\"Hilja, missä on Hilja?\" kysyi Paavo.\n\nHilja, joka huoneessa istui vähän syrjempänä, tuli nyt Paavon luoksi, ja\nPaavo lausui:\n\n\"Hilja, oletko minua muistanut poissa ollessani? Oi jos olisit, jos\ntahtoisit --\" Muuta ei Paavo ennättänyt puhua, sillä Hilja, joka seisoi\nkalpeana ja vapisevana kuin haavanlehti, sai kuitenkin voimia niin\npaljon, että hän Paavon puheen voi keskeyttää vastauksella:\n\n\"Minä sekä paroni, minun mieheni, olemme molemmat muistaneet sinua\nkiitollisuudella kaikesta siitä, jota minulle opetit.\"\n\nPaavo ei enää mitään puhunut. Hänen silmänsä vaipuivat kiinni, ja niin\nhän makasi pitkät hetket sanaakaan sanomatta.\n\nViikon päivät oli Paavo paronin kartanossa, mutta matkusti sitte pois,\nvaikka hänen voimansa vielä olivat jotenkin heikot. Hilja tunsi Paavon\nlähdettyä ikäänkuin taakan putoavan sydämmeltänsä, ja hän saattoi taas\nlempeästi hymyten liverrellä pienen poikasensa kanssa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nKylmä oli talvinen yö helmikuun keskivälissä. Härmäisinä seisoivat puut\nKaisaniemen puistossa. Kuu paistoi kirkkaasti, ja sen valo laskeutui\nvuoteelle, jossa lepäsi pieni poikanen. Tämä lapsi oli paronin pikku\nTommi. Hilja istui vuoteen vieressä itkien, sillä hänen rakas lapsensa\noli kipeänä. Koko pitkän yön hän istui lastansa katsellen; mutta kun\npäivä vähän hämärsi, tuli täti hänen luoksensa, sanoen:\n\n\"Mene nyt vähäisen levähtämään. Sinun voimasi loppuvat, kun tässä aina\nistut; kyllä minä lasta katson, ja jos hänessä joku muutos tapahtuu,\nkyllä sitte heti sinut herätän.\"\n\nHilja läksi lepäämään, mutta kauan ei hän voinut nukkua. Hän meni taas\nlapsensa vuoteen äärelle ja lausui tädille:\n\n\"Oi täti, jos voisin rukoilla, silloin saisin vähän huojennusta, mutta\nminä en nyt saata sanoa: 'Tapahtukoon sinun tahtosi' -- enkä uskalla\ntoisinkaan rukoilla. Mutta täti, te ette ole heikko äiti niinkuin minä,\nrukoilkaa minun puolestani!\"\n\nTäti teki niinkuin Hilja pyysi; hän rukoili: \"Oi Herra, jos ei tämä ole\npyhää tahtoasi vastaan, niin anna poikasen elää vanhempainsa iloksi ja\nturvaksi ja sinulle kunniaksi; vaan, Herra, tapahtukoon sinun tahtosi!\"\n\nPieni Tommi vaikeroitsi koko pitkän päivän, mutta illalla lakkasi\nvaikeroiminen, ja hänen voimansa näkyivät vähenemistään vähenevän.\nParoni tuli sisälle. Hän kysyi, kuinka lapsen laita oli, ja sanoi\naikovansa lähteä tuttaviensa luo.\n\n\"Herman, älä mene tänä iltana\", sanoi Hilja. \"Tohtori ei anna meille\nmitään toivetta lapsen parantumisesta, ja -- ja minä pelkään, että tämä\non viimeinen ilta, jona lapsemme näemme elossa.\"\n\n\"Sinä jumaloitset lastasi ja luulet sen vuoksi häntä heikommaksi, kuin\nhän onkaan. Näethän sen, että lapsi nyt on paljon parempi, hänpä nyt on\nvarsin vaiti.\"\n\n\"Oi Herman, minä pyydän, minä rukoilen sinua, tämä ainoa ilta vain ole\nkotona!\"\n\n\"Oi, älä minua nyt vaivaa; täällähän tulisin teidän seurassanne aivan\nämmämäiseksi. Saat nähdä, että lapsella ei ole mitään hätää. Hyvästi\nnyt.\"\n\nParoni meni ulos. Hän lähestyi ravintolaa, jossa hänen kumppaninsa\nistuivat. Levottomasti sykki hänen sydämmensä, ja hän ajatteli\nitseksensä: \"Entäs jos poikani sentään kuolisi tänä yönä -- mutta tuskin\n-- mitäpä hän nyt juuri kuolisi, sillä olihan hän parempi.\" Paroni meni\nedemmäksi ja tuli jo ravintolan portaitten eteen, mutta nyt hän oli\nvielä levottomampi ja päätti jo palata takaisin; vaan samassa hän\nkatsahti ylöspäin ravintolan akkunoihin ja näki erään kumppaneistansa,\njoka noikkasi hänelle. Nyt ei hän enää kehdannut takaisin palata, vaan\nmeni ravintolaan kumppaniensa luo. Mutta kortit eivät sinä iltana\nparonia huvittaneet. Aina välimmiten hän tunsi tunnossaan vaivan, ja\nhuonosti onnistui kortinlyönti.\n\nTavallista aikaisemmin paroni meni pois ravintolasta, ja hänen\nlevottomuutensa enentyi, kun hän kotiansa läheni. Hän tuli kamariinsa\nketään tapaamatta ja riensi sieltä Hiljan huoneeseen. Täällä kohtasi\nhäntä näky, joka sai miehen kalpenemaan.\n\nVähäisellä vuoteella lepäsi pieni Tommi; kuolon enkeli oli jo suudellut\nhänen huuliansa. Kuu laski hopeisen valonsa kuolleen lapsen kasvoille.\nHilja istui vuoteen ääressä kalpeana kuin vahakuva, ja kyyneleettömät\nolivat hänen mustat silmänsä.\n\nParoni läheni Hiljaa, lausuen: \"Myöhään taisin tulla. Onko hän jo\nkuollut?\"\n\n\"Kuollut!\" vastasi Hilja kolkosti, vaan lausui sitte: \"Herra antoi,\nHerra otti, siunattu olkoon Herran nimi.\"\n\nNäin lausuttuansa rupesi hän katkerasti itkemään, ja kyyneleet\nhuojensivat hänen surevaa sydäntänsä.\n\nHilja parka! Häntä kovasti koeteltiin, ja surkea oli häntä nähdä\nsilloin, kuin lapsi laskettiin pieneen, kukkasilla seppelöityyn\narkkuunsa.\n\nParoni piti suuret peijaiset pojallensa, ja kun lapsi hautaan pantiin,\nnäytti hänkin vähän liikutetulta. Mutta Hilja oli niin surullisen ja\nheikon näköinen, että vieraat sanoivat: \"Kyllä hänkin pian haudassa\nkotinsa saa.\"\n\nNäin oli ihmisten tuumat, mutta toisin kävikin. Ainoastaan pari\nkuukautta tämän jälkeen oli paroni kutsuttu pitoihin, ja sieltä tuotiin\nHiljalle sanoma, että hän oli saanut halvauksen. Hän eli vain muutaman\nhetken sen jälkeen, kuin hän kotiin oli saatettu.\n\nNäin sai Hilja kärsiä katkerimmat murheet, jonka vuoksi hän sanoikin\ntädillensä: \"Lapsena luulin, että ylhäisillä rikkailla ihmisillä ei\nmitään murhetta olisi. Lapsella on lapsen mieli -- sitte olen paljon\nkokea saanut, ja 'kokenut paljon tietää, mutta vaivainen hän, joka\nkaikki kokee.'\"\n\nTämmöinen oli Hiljan onni hänen jouduttuansa maailman mahtavien\nkukkuloille, ja tähän nyt kertomukseni loppukoon. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli tullut tädin kertoellessa, vaan olisin halusta vielä tahtonut\nkuulla yhtä ja toista, jonka vuoksi häneltä kysyin: \"Mihin Hilja paronin\nkuoltua joutui, ja miten Niilon kävi?\"\n\n\"Kysymykseesi, Elsaseni, voin kohta vastata\", sanoi täti. \"Paronin\nkuoltua meni hänen omaisuudestansa kaikki muu velkoihin, paitsi hänen\nmaakartanonsa, ja siellä elää nyt Hilja, auttaen monta köyhää perhettä.\nHänen veljellänsä on oma pappila; hän on oiva pappi, ja Alma on hänen\nonnellinen vaimonsa. Hänen tykönänsä oleskelee Hilja usein.\"\n\n\"Kiitos kertomuksestanne\", sanoi rouva P., \"mutta nyt saamme näihin\ntietoihimme tyytyä, sillä aika on jo mennä kotiin.\"\n\n\"On kyllä\", sanoi täti; \"tuollahan toisetkin kylpyvieraat palaavat\nLuonnonmaan saaresta.\"\n\nMe kokoilimme nyt kapineemme koppaseen ja läksimme sitte pois. Kotiin\nmennessämme muistin onnetonta Hiljaa ja päätin vakavasti, etten suinkaan\nikänä naimisiin menisi. Olinhan minä jo seitsemäntoista vuotinen, ja\ntäytyihän sillä iällä päätösten jo lujina pysyä. Tiellä muistin vielä,\nettä minulla on orpana, joka minusta paljon pitää, ja joka on niin\nsuloinen, etten ole toista semmoista nähnyt, -- mutta vain orpanan\nrakkaus meidän välillämme pitää oleman, ei rahtuakaan enempää -- niin\nminä päätin.\n\nIlta-auringon viimeiset säteet laskivat loisteensa meidän portaillemme,\nkun kotiin tulimme. Paronitar istui portailla; hänellä oli kädessä iso\nkukkakimppu, jonka hän antoi Tommille. Tässä me nyt erosimme ja\nyöhyväiset lausuttuamme menimme kukin huoneeseemme.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nKesä oli jo loppupuolella, ja vainioilla näkyi kuhilaita. Meressä rupesi\nvesi kylmenemään, ja kylpijät ajattelivat kukin kotiin palaamistansa.\n\nMinä istuin vähäisessä kamarissani ja tuumailin myöskin poislähtöäni,\najatellen: \"Kenenkähän eno nyt lähettää minua täältä noutamaan.\" Juuri\ntätä ajatellessani tuli paronitar huoneeseeni, sanoen:\n\n\"Hyvää päivää, Elsani! Tiedätkö, me olemme nyt päättäneet jo huomenna\ntäältä lähteä, ja illalla menemme salmen rannalle jäähyväisiä sanomaan.\nHaluttaisiko sinua tulla meidän kanssamme sinne?\"\n\n\"Haluttaa kyllä\", vastasin minä, \"kiitoksia vain kutsustanne.\"\n\n\"Minä menen nyt kylpemään\", sanoi paronitar, \"sillä kello on jo puoli\nneljä; hyvästi siis -- puoli seitsemältä lähdemme salmen rannalle.\"\n\nParonitar meni, ja minä istuin akkunan ääreen katselemaan ihmisiä, jotka\nkulkivat kadulla. Aioin juuri lähteä pois, kun näin vaunut ja hevoset,\njotka tunsin enoni omiksi; ne tulivat pihaan ja minä riensin vastaan.\nNytpä vasta iloiseksi tulin, kun näin enoni hyppäävän vaunuista alas.\nMinä huusin: \"Oi, voi, olipa oikein hupaista, että eno itse tuli minua\nnoutamaan!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, Elsa\", lausui eno. \"Onko sinun ikävä ollut, koska noin\nilakoitset minua nähdessäsi?\"\n\n\"Ei ole ollut juuri ikäväkään, mutta kyllä kotona sentään on hauskempi\",\nvastasin minä.\n\n\"No Jumalan kiitos\", sanoi eno. \"Sinulla on sitte ollut hyötyä\nkylpyajastasi, sillä muodostasi näen, että olet reipastunut, ja koska\nkoti on paras, huomaan, ettei sydämmesi ole turhuuksiin kiinnitetty.\"\n\n\"Ei ollenkaan, sillä tiedättekö, eno, minulla on ollut täällä niin\nhyviä, viisaita ystäviä, etten ole voinut heidän seurassansa\nturhamaiseksi tulla.\"\n\nEmäntäni katkaisi puheeni, sillä hän tuli meitä pyytämään sisälle kahvia\njuomaan. Me menimme, ja kahvin juotuamme läksi eno talliin hevosiansa\nkatsomaan, mutta minä jäin kapineitani kokoon panemaan, sillä toisena\npäivänä meidän oli pois lähteminen.\n\nKun eno taas tuli sisälle, olin jo kapsäkkini täyteen tupannut ja pyysin\nnyt enoani tulemaan kanssani kylpyvieraitten seurasaliin. Enoni lupasi\ntulla, sillä häntä halutti nähdä kylpylaitostakin. Me menimme, ja minä\noikein ylpeilin, kun sain kulkea enoni rinnalla.\n\nEno oli nyt kolmenkymmenenseitsemän vuohen vanha, juuri parhaassa\nmiehuuden iässä, ja hänen jalo muotonsa veti heti ihmisten huomion\npuoleensa. Jouduttuamme käytävälle, joka on kylpyvierasten seurasalin\nedustalla, kuulin, kuinka ihmiset kuiskailivat: \"Kuka on tuo sorea\nherra, joka Elsan rinnalla kulkee?\" mutta tähän eivät vastausta saaneet.\nMe menimme saliin, ja eno katseli ensin huonetta vähän, mutta istahti\nsitte erään pöydän viereen ja rupesi pöydällä olevaa sanomalehteä\nlukemaan. Minä istuin akkunan ääressä olevalle tuolille ja katselin\nkäytävällä kulkevia ihmisiä. Juuri sen akkunan ulkopuolelle, jonka\nääressä istuin, oli käytävälle asetettu lavitsa, ja siihen nyt istahti\npaljo nuoria neitosia, jotka lipersivät keskenänsä. Hetken perästä tuli\nparonitar myös käytävälle. Hän oli kylpemästä päästyänsä ollut Tommin\nkanssa kävelemässä ja meni nyt istumaan samalle lavitsalle kuin\nneitosetkin. Tommilla oli kukkakimppu kädessä, ja hän kyseli kukkasten\nnimiä tädiltänsä. Paronitar sanoi lapselle niiden nimet, ja\ntavallisuuden mukaan kävi heidän puheensa suomeksi.\n\nTämä puhe kuului saliin, jossa eno ja minä istuimme. Paronittaren\npuhuessa eno laski pois sanomalehtensä. Hän istui niin, ettei hänen\nsopinut nähdä paronitarta eikä Tommia, mutta sanat hän kuuli varsin\nhyvin. Hän kuuli myös, kuinka eräs neiti C. sanoi: \"Tuota suomea en minä\nollenkaan osaa puhua.\"\n\nSiihen vastasi toinen: \"Pitäisipä sinun sitä osaaman; sinähän olet\npaljon ollut maalla setäsi kartanossa, jossa kaikki palvelusväkikin on\nsuomalaista.\"\n\n\"Niin\", sanoi neiti C, \"kyllä sitä olisinkin oppinut, jos olisin\ntahtonut, ja kyllä sitä niin paljon osaan kuin tahdonkin -- niin paljon\nettä juuri toimeen tulen, sillä minä en enempää tahdokkaan tuommoista\nrumaa kieltä puhua. Ruotsista minä pidän, ja Ruotsissa on minulla vielä\npaljo sukulaisiakin, enkä tahdo kuulua niihin, jotka puhuvat suomea ja\nnäin unhottavat, että Ruotsista ovat kaiken sivistyksen saaneet.\"\n\nEnoni punastui harmista, kuunnellessaan neidin puhetta, ja sanoi:\n\"Jollen olisi täällä niin outo, että minun tarvitsisi itseni esitellä\nnoille raukoille, menisin kyllä heille vastaamaan.\"\n\nToinen oli myöskin, johon tuo puhe vaikutti, ja se oli paronitar. Hänen\nmustat silmänsä säihkyivät, ja hänen kalpeille poskillensa nousi\nhohtavat ruusut, enkä unohda, kuinka ihana hän oli, kun hän lausui:\n\n\"Tule, Tommi, tänne, minä tahdon kertoa sinulle sadun. Kuuntele\ntarkasti, lapsi:\n\nOli ennen kaksi perhettä, joilla oli eri kieli. Toinen näistä perheistä\noli sivistynyt, mutta toinen vielä raakalainen. Perheen lapset tulivat\nkuitenkin tutuiksi keskenänsä, ja raakalaisesta perheestä sai kaksi\npoikaakin olla oppia saamassa sivistyneessä perheessä. Molemmat pojat\nlukivat innolla kirjoja, joissa puhuttiin sivistyneen perheen esi-isien\nsuuresta opista ja taidosta, ja kun he itse olivat oppia saaneet, sanoi\nvanhempi:\n\n'Minä en enää viihdy täällä raakalaisessa kodissani. En, sivistyneitten\njoukkoon tahdon mennä, siellä sivistyneitten kielellä oppia ottaa ja\noppia antaa. Tule, veikkoni, Ja tee samaten!'\n\n'Veli! Hylkäisitkö äitisi?' kysyi nuorempi.\n\n'Äitini on raakalainen', vastasi vanhempi, häneltä en ole oppia saanut\nenkä hänen kieltänsä tahdo puhua. Niitä tahdon työlläni kunnioittaa,\njoilta oppia sain.'\n\n'Oi veljeni', lausui nuorempi, 'minä kunnioitan ja ylistän sitä\nperhettä, jolta sivistystä olen saanut; mutta äitiäni, jonka lapsi olen,\nja joka minua lapsena kasvatti, rakastan enemmän kuin mitään muuta\nmaailmassa. Äitini kieltä minä koetan sivistyttää, sillä silloin voin\nmyös sivistyttää veljiäni ja sisariani, rakkaan äitini lapsia. Me, jotka\nolemme paremman onnen lapset, jotka olemme sivistystä saaneet -- me\nolemme velvolliset sitä perheessämme levittämään, ja kun äitimme\nlapsista ja heidän jälkeläisistänsä kasvaa valistuneita, jaloja ihmisiä,\nsilloin tuottavat he myös kunniaa sille perheelle, joka ensimmäisen\nsivistyksen siemenen meihin kylvi. Niin, veljeni, on ajatukseni, ja näin\nolen tekevä niin kauan kuin veri suonissani juoksee, ja toivon, että\nJumala on työlleni siunauksen antava!'\n\n'Hyvästi, me kuljemme eri tietä', sanoi vanhempi.\"\n\nSuomalaisuutta halveksivaan neitiin kääntyen lisäsi paronitar: \"Neiti,\nte joka tässä äsken suomalaisuutta harrastavia moititte -- onko teille\nselvä, kumpi näistä lapsista teki oikein?\"\n\nNeiti punastui ja rupesi kumppaniensa kanssa säpisemään ranskankieltä\nsekä läksi sitte pois. Paronitar nousi myöskin ja aikoi mennä. Eno, joka\ntarkasti oli kuunnellut koko ajan, kun paronitar satuansa kertoi, läheni\nnyt akkunaa, sanoen: \"Kuka on se nainen, joka noin suoraan lausui, mitä\nSuomea rakastavan sydän ajattelee?\"\n\nMinä en ennättänyt vielä vastata, ennenkuin eno joutui akkunan tykö ja\nnäki paronittaren, joka juuri meni pois Tommin kanssa. \"Hilja\", huudahti\neno ja istui sitte pöydän ääreen. Minä hämmästyin ja kysyin:\n\n\"Tunteeko eno paronittaren?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi eno ja nojasi otsaansa kättänsä vastaan, joten käsi\njäi ikäänkuin varjostimeksi hänen silmäinsä eteen. Me olimme kahden\nsalissa, ja minä kerroin nyt enolleni, miten olin tullut paronittaren ja\nvanhan tädin tuttavaksi, ja miten arvokkaita, hyviä ihmisiä he olivat.\nEno pyyhkieli salaa muutamia kyyneleitä silmistänsä, mutta minä näin sen\nkuitenkin ja ihmettelin, miksi hän noin liikutettu oli. En kysynyt\nsentään mitään, koska huomasin, että hän koetti minulta sitä salata.\nMinä mainitsin nyt vain, että paronitarkin aikoi huomenna lähteä, sekä\nettä hän oli kutsunut minua puoli seitsemän ajaksi salmen rannalle.\n\nEno katsoi kelloansa ja sanoi sitte: \"Kello on jo kuusi; ollaan täällä\nniin kauan, että he ennättävät lähteä, sillä minua haluttaa mennä sinun\nkanssasi paronittaren vieraaksi. Kyllä minäkin olen tervetullut, koska\njo olen hänelle vanhastaan tuttu.\"\n\nKello seitsemän läksimme kotiin, ja silloin olivat täti ja paronitar jo\nmenneet. Me lähdimme perästä, ja kun salmi rupesi näkymään, näimme\ntädin, paronittaren ja Tommin, jotka istuivat äyräällä kalliolla.\nKalliolle oli levitetty puhdas, valkoinen vaate ja sen päälle laskettu\nteekupit, sokerit sekä leivät, ja kiiltävä teekeittiö seisoi kalliolla\nsuhisten ja poristen.\n\nParonitar katseli meitä pitkään, kun näki minun herran seurassa tulevan,\nvaan huudahti, lähemmäksi jouduttuamme, iloisesti: \"Paavo\", mutta\nsamassa, ikäänkuin hämmästyen omaa ääntänsä, hän punastui ja tuli\nkainosti enoa tervehtimään.\n\nEnoni sanoi: \"Minun teki mieleni tulla sisarenityttären seurassa tänne\nluoksenne, ja toivon, ettei Hilja eikä täti siitä pahastu.\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Hilja. \"Tämäpä oli yhtä hupaista kuin\nodottamatontakin.\"\n\n\"Nyt tahdon myös kiittää Hiljaa\", sanoi eno, \"siitä kauniista sadusta,\njonka kerroit. Minä olin kylpyvierasten seurasalissa, satua kertoessasi,\nja kuuntelin sitä ihastuksella, mutta kun sitte menin katsomaan, kuka\npuhuja oli, ja näin, että sinä se olit, ajattelin sanojasi, jotka kerran\nminulle lausuit: 'Älä pelkää, Paavo; siemenet on syvään kylvetty, ei\nniitä kanat pois rapsi'\".\n\nHilja hymyili, lausuen: \"Hyvät ja hyvin kylvetyt siemenet itävät\nheikossakin maassa.\" Sitte hän meni kuppeihin kaatamaan teetä, jota me\nkaikin rupesimme juomaan. Juodessani kuiskasin tädille:\n\n\"Paavo ja Hilja. Nyt, täti, minä tiedän, kutka Paavo ja Hilja ovat,\njoista täti kertomuksessansa puhui.\" Täti naurahti ja nyökkäsi päätään.\n\nIlta oli ihana. Kalastajat palasivat Turusta, jonkavuoksi merellä näkyi\npaljo veneitä purjehtivan. Eno lähestyi Hiljaa, sanoen: \"Kumma, että\nmonien vuosien perästä toisemme tapaamme juuri täällä, jossa sinä\nlapsena olet kasvanut. Muistatko vielä, kuinka sinä tulit iloiseksi, kun\nminä sinulle vanamoita toin, ja sanoit, että ne ja kanervat olivat sinun\nlapsuutesi tuttuja. Vanamot ovat jo lakastuneet, mutta kanervilla on nyt\njuuri hohtavin kukoistusaika. Tule kanssani hakemaan niitä.\"\n\nHilja meni, mutta tuli muutaman hetken kuluttua enoni parissa takaisin,\npitäen kädessään koko joukon kanervia. Enolla oli myöskin kukkasia,\nmutta ne hän antoi Tommille, sanoen: \"Vai olet sinä Niilo Tammisen\npoika! Tulkoon sinusta kerran semmoinen mies, kuin isäsi on.\"\n\nEnoni oli koko illan kovin iloinen; en muista, että häntä ennen niin\niloisena olisin nähnyt. Hän ei ollenkaan kiiruhtanut pois, vaikka meidän\npiti aamulla aikaisin lähtemän, mutta vanha täti muistutti, että aika\noli jo mennä kotiin. Me kokoilimme kaikki kapineet ja läksimme. Enolla\nja Hiljalla oli kovin paljo puhumista keskenänsä, mutta he kulkivat\nmeidän edellämme, niin etten kuullut, mitä he puhuivat. Kun olimme\ntulleet kotiin ja hyvästi sanoneet toisillemme, pyysi eno tätiä ja\nHiljaa tulemaan aamukahville meille. He lupasivat tulla, ja nyt menimme\nkukin asuntoomme.\n\nKoko yön Hiljan elämänvaiheet olivat mielessäni, niin etten tahtonut\nunta saada, mutta vihdoin kuitenkin nukuin ja heräsin vasta myöhään\naamulla, kun eno koputti ovelle, huudahtaen:\n\n\"Nouseppa nyt jo, Elsa! Kohta jo vieraamme tulevat.\" Minä kiiruhdin\nvuoteeltani ja puin pikaisesti vaatteet ylleni. Kun huone oli siivottu,\njuoksin kutsumaan vieraitamme. He tulivat, ja nyt juotiin kahvia ja\npuhuttiin niitä ja näitä. Muutaman hetken päästä eno ilmoitti, että hän\neilen illalla oli kihlannut Hiljan, nuoruutensa rakastetun. Onnellisilta\nhe nyt näyttivät, mutta kauan eivät saaneet yhdessä olla, sillä\nlähdönaika oli käsissä, ja hevoset, jotka jo olivat valjaissa, kävivät\nmalttamattomiksi.\n\nRouva P. sai myöskin tiedon enoni kihlauksesta, ja onnea toivotettuansa\nhän sanoi iloisesti: \"Onpa kumminkin yksi pari taas tänä kesänä\nNaantalissa joutunut kihloihin.\"\n\nSydämmelliset jäähyväiset sanottuamme toisillemme, lähdimme kukin\nNaantalista, ja tähän nyt loppui kylpyaikani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoulun aikaan olivat enoni ja Hiljan häät; ne eivät suuret olleet. Vuosi\non siitä nyt jo kulunut. Heidän onnensa on niin täydellinen, kuin täällä\nmaailmassa saattaa olla, sillä heillä on \"yksi mieli, yksi kieli\", ja\nsydämmen hartaudella he tekevät työtä rakkaan isänmaansa hyödyksi,\nvahvasti toivoen, että Herra heidän työllensä on siunauksen antava.\n\nMinä asun aina vieläkin heidän luonansa, ja nähtyäni, kuinka onnelliset\nhe ovat, olen varsin mieltä muuttanut, niin etten enää naimista pelkää.\nJos orpanani tulee tänne jouluksi, ja niinkuin hän jo puoleksi puhui,\nminua omaksensa pyytää, niin -- mitäpä silloin vastaan? Enpä hänelle\nvain rukkasia anna!\n\n\n\n\nMÄKELÄN LIISU.\n\n\n\n\n1. KOSIJA.\n\n\nVähäisellä mäen töyräällä kauniin metsäjärven rannalla oli Mäkelän\ntorppa. Se oli rakennuksiltaan uhkea, sillä siinähän oli kaksi tupaa\nvastakkaisin ja porstuan perässä kamari. Ulkohuoneet olivat myöskin\ntarpeenmukaiset.\n\nEtelä-Suomen kunnaat ja kukkulat viheriöitsivät, ja jopa voikukatkin\nolivat puhjenneet kedon kaunistukseksi rannan äyräälle, johon Liisu,\ntorpan vanhin tyttö, nyt levitteli pyykittyjä pellavalankojaan. Tuota\npunaposkista, lempeäsilmäistä tyttöä kaikki rakastivat hänen hyvän\nluonteensa vuoksi. Liisun vanhemmat olivat varakkaita, vaikka heillä oli\nollut kuusi lasta; niistä eli ainoastaan neljä, kaksi poikaa ja kaksi\ntytärtä. Mutta palatkaamme Liisuun, joka juuri on saanut lankavyyhtensä\nkedolle levitetyksi. Mitä hän ajattelee tuossa mielihyvällä\nkatsellessaan lankoja, jotka ahkeralla työllään on kokoon saanut? --\nMitä ajattelee tyttö, kun hän valmistaa vaatetta, jota vasta omassa\nkodissaan on pitävä? -- Liisu nuot langat oli itseänsä varten kehrännyt,\nsillä olipa hän jo pari vuotta ollut kartanon Jaakon kihloissa. Tämä\npalveli nuorta kartanon omistajaa, patruuna Pohjosta. Patruunan\nlapsuuden aikana oli Jaakko kartanossa juoksupoikana; sittemmin hän kävi\nmuuallakin onneansa koettamassa, mutta kun nuori patruuna vanhempainsa\nkuoltua tuli tilan omistajaksi, rupesi Jaakko taas kartanossa\npalvelemaan, ja täällä hän Mäkelän Liisun tuttavuuteen tuli, sillä\ntorppa oli kartanon aluetta. Liisun vanhemmat, varsinkin äiti, eivät\ntahtoneet Jaakkoa tyttärensä sulhaseksi, koska hän oli vain köyhä\nrenkimies; mutta vihdoin muori kuitenkin, vaikka vastahakoisesti, antoi\nruveta kapioita valmistamaan.\n\nOli lauantai-iltapuoli, ja Liisun täytyi rientää äyräältä pois\nehtooaskareillensa. Hän rupesi pihaa lakaisemaan ja aikoi sen tehtyänsä\npanna nuoria kuusenoksia portaitten eteen, mutta lihava juottoporsas yhä\nesteli, se kun juoksi hänen perässään, ravistellen hänen hameensa\nliepeitä. Liisu torjui porsasta pois, mutta se aina vain seurasi häntä,\nja samassa vieras ääni huusi:\n\n\"Kas vain! Kylläpä näkyy, että hyvin hoidettu elukka ruokkijansa\ntuntee.\"\n\nLiisu katsahti sinne päin, josta ääni kuului, ja sanoi punastuen: \"Ka,\nJussilan isäntä!\"\n\n\"Niin oikein, minä palaan kaupungista, mutta poikkesin tänne katsomaan,\nkuinka Mäkelässä voidaan.\" Hän antoi hevosellensa heiniä, otti niistä\ntukkosen, pyyhkäisi sillä hien hevosensa selästä ja virkkoi: \"Saathan,\nLiinaharjaseni, tässä vähän huoata.\"\n\n\"Käykää sisälle\", sanoi liisu ja saattoi isäntää tupaan, jossa Mäkelän\nmuori juuri oli lakannut villoja kehräämästä ja paraikaa laski rukkinsa\ntuvan äärimmäiseen nurkkaan. Vieraan tullessa koira muristen hyppäsi\npenkin alta, jopa haukahtikin. Kissa pelästyksissään pystytti\nselkäkarvojansa ja riensi akkunalle. Mutta muori, nähtyänsä vieraan,\nmeni iloisesti vastaan, sanoen:\n\n\"No kah! Itse Jussilan isäntä! Terveeksi! Huuti, Valpas, lakkaatko\nhaukkumasta! Mikko siellä, älä akkunasta ulos syökse! Tässä juuri\najattelin: kukahan tänne tulee, koska Mikko ehtimiseen silmiänsä pesee.\nIstukaa, isäntä hyvä, kohta Matti ja pojatkin metsästä palaavat.\"\n\n\"Kuinkas täällä naapurissa muori on voinut?\" kysyi Jussila.\n\n\"Hm, eipä tämä voiminenkaan juuri hyvänpuolista ole, mutta kun lapset jo\naikaihmisiksi rupeavat tulemaan, niin saavathan he tehdä, mitä eivät\nvanhemmat jaksa. Pojat auttavat isää, ja Liisu kyllä tekee kaikki, mitä\nvaimoväen työhön kuuluu; eikä Mantakaan enää hukansyöpä ole.\"\n\nJussila vilkaisi mielihyvällä Liisuun, silitteli parempaan kuntoon\npäälaella olevia harvoja hapsiaan ja pani paitansa kaulusta suorempaan.\nHän oli leskimies, ja tuo kukoistava, toimekas tyttö olisi hänen\nmielestänsä sopinut rusthollin emännäksi. Nyt hän koetti päästä puheen\nalkuun Liisun kanssa, mutta muori pakisi niin paljon, ettei ukon\naikeista tahtonut mitään syntyä. Jo miehetkin kotiin tulivat, ja muori\nsanoi:\n\n\"Katsos, Liisu, onko kahvipannu takassa vielä kuumana. Tuon kahvin\nnojalla tässä pystyssä pysyn, se aina vähäsen virkistyttää voimia.\"\n\nLiisu meni kahvia kuppeihin kaatamaan ja tarjosi sitten tuota makuisaa\nnestettä kaikille. Tytön muuten iloinen muoto näytti nyt vähän\nalakuloiselta. Hän toimiskeli levotonna, ikäänkuin pääskynen, joka\nmyrskyilman uhkaillessa sinne tänne lentelee. Kahvin juotuansa miehet\nrupesivat tupakkaa polttamaan, ja pian vahvat savupilvet nousivat tuvan\nkattoon asti.\n\n\"Mitenkä nyt Jussilassa voidaan?\" kysyi Matti. \"Eihän teiltä ole mitään\nkuulunut. Noh, tämä meidän ja teidän välinen matka ei olekkaan aivan\nlyhyt, vaikka kuitenkin olette lähin naapurimme.\"\n\n\"Hm, eipä meillä voiminen niin hyvä juuri ole, kun ei työt eikä toimet\nkäy, kuten pitäisi, -- emännän ohjaava käsi olisi ainakin tarpeen.\" Sitä\nsanoessaan hän katsahti taas Liisuun. Senpä nyt muori huomasi ja\nkiiruhti sanomaan:\n\n\"Tiettyhän se on, että semmoisessa rusthollissa emäntä tarvitaan. Kumma\nkyllä, että kaksi vuotta leskimiehenä oltuanne vielä naimatonna olette,\nsillä tottahan kumppanin kanssa elämä hauskemmasti kuluu kuin yksin\nollessa.\"\n\n\"Hm, vanhan askeleet ja tuumat eivät ole niin nopeat kuin nuorten.\nKatsellut olen, ajatuksissani valittuni valinnut, mutta -- kentiesi hän\nei minusta huolisi, koska hän vielä on varsin nuori ja hehkuvaposkinen.\"\nNäin sanottuaan Jussila loi Liisuun silmäyksen, josta selvään huomasi,\nketä hän valitullansa tarkoitti, mutta Liisu puikahti punastuen ovesta\nulos, ja muori virkkoi:\n\n\"Mikä vanha te vielä olette! Hohho! Ja tottahan sitä huonompaankin\nrustholliin kelpaisi emännäksi mennä.\"\n\n\"Kylläpä vain\", virkkoi Matti, \"jollei sattumus olisi epäsuosiollinen,\nniin että valittunne jo olisi toisen morsian.\"\n\nNytpä muori hätääntyi; hän nyppäsi miestänsä takin liepeestä, kuiskaten:\n\"Älä millään muotoa, Matti hyvä, mitään puhu; ajatteleppas, kokonainen\nrustholli!\" Tähän ei Matti ennättänyt vastata, sillä Jussila sanoi:\n\n\"Kerran tuo kumminkin täytyy selville saada, enkä minä puhemiestä huoli.\nSanonpa siis suoraan, mitä jo kauan olen aikonut: minä olen Liisua\nkatsellut siinä toivossa, että hänet saisin vaimokseni. Kyllähän minulle\non kaupattu rikkaampia, mutta eipä ne ole muuten mieleisiäni.\"\n\n\"Noh, älkää nyt pilkkaa puhuko\", virkkoi muori iloissaan.\n\n\"Totta puhun enkä mitään pilkkaa\", vastasi Jussila. \"Minulla on kyllin\ntavaraa, siitä ei puutetta, mutta kelpo emännän tarvitsen, ja senhän nyt\ntoivoisin saavani Liisusta.\"\n\n\"No niin, vaikka en ole kaukainen kehuja, niin uskallanpa sanoa, että\nkyllä kehtaan meidän Liisuamme töittensä ja tapojensa vuoksi pannakkin\nvaikka rustholliin emännäksi. Köyhä hän on -- eipä sentään köyhimpiä,\nvaan kyllähän torpan tilat tiedetään, ettei niitä suuriin taloihin\nverrata sovi. Mutta koska ette tavarasta huolikkaan, niin olkoon tuo\nLiisulle onneksi, ja ottakaa tyttäremme vaimoksenne.\"\n\n\"Hei, muoriseni, pian sinä asiasta päätöksen teet\", virkkoi nyt Matti,\n\"mutta täytyyhän siinä kuitenkin kysyä tytönkin mieltä.\"\n\n\"Kyllä minä hänen puolestaan vastaan\", pakisi muori. \"Tyttö on vähän\nmielihyvällä katsellut erästä poikanulikkaa, mutta jo alusta asti olen\nheidän ystävyyttään vastustellut, eikä siitä asiasta mitään tule. Anna\nsinä, Matti, minun ottaa asiat haltuuni, niin kyllä kaikki hyvin käy.\"\n\n\"Tässä asiassa vastatkoon tyttö itse\", väitti Matti ja huusi, tuvan ovea\nraottaen: \"Liisu, tule lapseni tänne!\"\n\nLiisu tuli ja asettui isänsä turviin, kuten pelästynyt kyyhky, ja muori\nlausui: \"Kuules nyt, Liisu, kummoinen onni sinulle on suotu, kun itse\nJussilan rusthollari tahtoo sinua vaimoksensa.\"\n\n\"Niin, sinua vartenpa nyt olen tänne tullut\", sanoi Jussila. \"Jos\nsuostut kauppaan, tuon heti kihlat esille, eivätkä ne tyhjänpäiväiset\nolekkaan.\" Ja nyt sulhasmies aukaisi käärön toisensa perästä. \"Tässä\nsilkit, tässä kultavitjat, tässä sormukset, tässä --\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne suotta\", lausui Liisu vakavasti. \"Tosin tämä\nolisi minulle suuri kunnia, semmoinen, jota moni minulta kadehtisi,\nmutta -- pieni on torpan tytön vaatearkku, ei sinne kahden kihlat\nmahdu.\"\n\n\"Viedään entiset pois ja lasketaan uudet uhkeammat sijaan\", sanoi\nJussila.\n\n\"Arkkuni lukko on hyvä, kyllä sen takana tallella pysyy, mitä sinne\nkerran on pantu\", vastasi Liisu ja läksi ulos ovesta. Mutta äiti\nhuudahti perään:\n\n\"Semmoiset kihlat! Kyllä ne pian pois saadaan. Älä nyt, Liisuseni,\nonneasi hylkää!\" Liisu meni menojaan, ja Matti lausui:\n\n\"Olisinhan minäkin, naapuri hyvä, tyttöni teille suonut, mutta tehköön\nhän tässä asiassa miten itse tahtoo; se on minun mielestäni paras.\"\n\n\"Vai on! Tarvitseehan meidän neuvoa lastamme, joka ei itse parastaan\nymmärrä. Olkaa vain huoleti, Jussila, kyllä vielä kaikki hyvinpäin\nkääntyy.\"\n\nJussila jätti kihlat muorin haltuun, sanoen: \"Noh, siinä toivossa, että\nvielä kaikki käypi, kuten sanotte, jätän kihlat tänne toistaiseksi.\nPuhukaa, Mäkelä hyvä, tekin sananen minun parhaakseni.\" Matti lupasi, ja\nJussila läksi ulos. Ukko kiipesi kääseihin, löi Liinaharjaa selkään ja\najoi matkoihinsa.\n\n\n\n\n2. KIRKKOMATKA.\n\n\nIhmisiä tulvaili pyhäaamuna kirkolle, muutamat heilutellen komeissa\nkääseissä, toiset kulkein keppinsä nojalla. Kaikki vain pyrkivät samaan\nsuuntaan. Mutta kukapa tuo, joka häkkirattaissa juuri ajoi kaikkein\nohitse? Sepä oli Mäkelän muori. Pojat istuivat myöskin rattailla, mutta\nmuori itse ohjia piteli, ja heijoo! nopeasti Musta juoksikin; jo\nennätettiin kirkolle. Muori hyppäsi rattailta, sanoen:\n\n\"Kustu, anna tuo vaatepakka minulle ja pumpulikäärö myöskin. Katso,\nettet pudota lankakeriä etkä munakoppaa -- se on käärön sisällä. So,\nsaappa tänne nyt nuo kaikki. Kallu, pidä huolta Mustasta! Minä kiiruhdan\npappilaan.\"\n\nPojat tekivät, kuten äiti käski, ja nyt muori kiirehti astumaan kirkon\nlähellä olevaan pappilaan. Sinne tultuansa hän astui kyökkiin, josta\nhäntä kutsuttiin ruustinnan kamariin. Muori meni kuin menikin, ja\nterveiset lausuttuansa hän antoi munakopan ruustinnalle, sanoen:\n\n\"Toin vähän tuoreita munia ruustinnalle, kun oli tänne muutoinkin\nasioita.\"\n\nRuustinna kiitti tuliaisista ja käski muoria istumaan.\n\n\"Kiitoksia! On sitä istuakkin saanut, rattailla kun tulimme\", vastasi\nmuori, mutta istui sentään samassa tarjotulle tuolille ja kysyi: \"Ovatko\nröökinät kotona? Minä otin mukaani peitonaineita ja pyytäisin röökinöitä\nmeidän Liisulle morsiuspeittoa ompelemaan.\"\n\n\"Kyllä he ovat kotona\", vastasi ruustinna ja huusi tyttäriään, joista\ntoinen heti tuli muoria tervehtimään ja lupasi peiton kauniiksi\npistellä. Mutta nähtyään peittovaatteen, joka oli mustapohjaista,\npunaisilla kukilla hienosti pilkutettua karttuunia, sanoi neito:\n\n\"Noh, miksikä tuommoista mustanväristä vaatetta olette Liisun\nmorsiuspeitoksi ostaneet?\"\n\n\"Onhan ihmisellä usein murhettakin\", vastasi muori, \"ja silloin on musta\nhyvä olemassa.\"\n\n\"Ei peitolla ikänä tarvitse murehtia\", väitti neiti.\n\n\"Onpa siinä punaisia kukkiakin, joten se sopii ilossa ja surussa. Mutta\"\n-- lisäsi hän ikäänkuin itseksensä -- \"jos Liisu rusthollarin ottaa,\nlaitan hänelle punaisen peiton ja teen tästä itselleni häävaatteet --\nvaan Jaakolle -- hänelle on tämä liiankin hyvää.\"\n\n\"Kenenkä kanssa tyttärenne naimisiin menee?\" kysyi ruustinna, kun\nhuomasi muorin puheesta, ettei siitä oikein varmaa tietoa ollut.\n\n\"No niin, ruustinna hyvä, kylläpä tuon pitäisi olla varma asia, koska\nJussilan rusthollari tytärtäni on vaimokseen pyytänyt, mutta tyttö\nhupsu, joka, vaikka sen itse sanon, on hyvinkin viisas muissa asioissa,\non kumminkin nyt tässä niin tyhmä, että tahtoisi ottaa renkinulikan,\njolla ei ole ikään mitään muuta kuin vaatteet yllänsä tuommoinen tyttö\nhupsu, sanon vieläkin -- mutta kaikilla vain pitää olla heikot puolensa\n-- niin, niin se on\", ja nyt muorin suru nousi korkeimmillensa ja hän\npurskahti itkemään. Rovasti tuli samassa sisälle, ja meni, nähtyään\ntunnetun vieraan itkevänä, sääliväisesti häntä tervehtimään ja kysyi:\n\n\"Mikähän Mäkelän muorille on tapahtunut?\"\n\nMuori kertoi nyt rovastille, mitä jo ennen oli ruustinnalle puhunut, ja\nlisäsi siihen: \"Liisu on rovastin rippilapsia, ja minä tiedän, että\nrovastin sanat ovat hänelle suuremman arvoiset kuin muitten. Senpä\nvuoksi pyytäisin, että rovasti neuvoisi häntä luopumaan tuosta entisestä\ntyhmästä naimistuumastaan, kun hänelle näin selvä onni on tarjona.\"\n\n\"Tuommoisiin asioihin on vieraan vähän sopimaton sekaantua\", vastasi\nrovasti. \"Paras on, että ne, jotka naimisiin menevät, keskenään\nliittonsa tekevät. Ainoastaan silloin, kun selvästi näemme lapsemme\nsyöksevän itsensä onnettomuuteen, olemme velvolliset estämään, jos\nhyvillä neuvoilla sen voimme tehdä.\"\n\n\"No niin, sitäpä minäkin juuri tarkoitan, että rovasti hyvillä neuvoilla\nestäisi häntä menemästä kartanon Jaakolle.\"\n\n\"Onko tämä nuorukainen tunnettu hurjaksi ja huonoksi elämässään?\" kysyi\nrovasti. \"Onko hän juomari?\"\n\n\"He ei, kyllä hän on siivo poika -- eihän nyt meidän Liisu hurjasta\nolisi huolinutkaan -- mutta varsin tyhjä nuorukainen; tottahan\nrusthollin emäntänä paremman onnen saisi.\"\n\n\"Jos nuorten rakkaus on vakava, niin kyllä Jumalalla on rikkautta, jota\nhän jakaa kaikille sen mukaan, kuin hän parhaaksi näkee. Ei yksin\nmaalliset tavarat ihmisen sydäntä voi onnelliseksi saattaa, ja älköön\nsiis kukaan vaatiko lastaan naimisiin ilman hänen vapaata tahtoaan, se\non minun neuvoni. Mutta nyt, muori hyvä, minun täytyy rientää kirkkoon;\njääkää hyvästi ja muistakaa sanani. Viekää kotiväelle paljon terveisiä!\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasi muori; ja ollen vähän nopolla nokin, hän sanoi:\n\"Luulin minä täältä saavani apua, mutta turhaa, näemmä, se olikin.\"\n\nRovasti läksi virkansa toimiin kirkkoon, mutta muori jäi vaivojansa\nvalittamaan ruustinnalle, joka, ystävällisesti muoria kuunnellen,\ntarjosi hänelle kahvia sydämmen lohdutukseksi.\n\n\"Voi hyvänen aika, otanko vielä?\" -- sanoi muori mielissään, kun\nkolmatta kuppia tarjottiin.\n\n\"Totta kaiketi\", vastasi ruustinna, \"mitäs liikaa tuo nyt sitten olisi,\nolettehan pitkän matkan tullut, kyllä sen verran jaksatte juoda.\"\n\nMuori, joka muisti yhtä kyytiä juoneensa seitsemän kuppia, -- sehän oli\nhänen pannunsa mitta, -- otti halustakin kolmannen kuppinsa, vastaten:\n\n\"No, kyllähän sen jaksan, mutta tämä on nyt jo liikaa hyvyyttä, ja\nröökinä on kaatanut kupin niin täyteen, että tassikin on puolellaan,\nvähempikin jo olisi riittänyt. Mutta tässä nyt vain kestailen enkä\nmuista, että jo on kirkkoonkin rientäminen\"; ja nyt oli kahvi tuota\nhätää juotu. Vaan kuppia pois pannessansa huomasi muori tarkalla\nsilmällään, että pappilan nuorella neitosella oli uudet vaatteet yllä,\nja tarttuen neidin hameeseen, hän kysyi: \"Onko tämä ostovaatetta vai\nkotokutoista?\"\n\n\"Kotona se on kudottu\", vastasi neiti.\n\n\"No olipa hyvä, että osuin näkemään\", virkkoi muori, \"tuommoista minäkin\nlaitan meidän Liisulle, mutta turkinpunaisen sijaan panen keltaista,\nsitä painetta saatan itse tehdä nuorista koivunlehdistä. Itselleni panen\nvalkoisen sijaan markansinistä ja raidaksi keltaista; niin teen kuin\nteenkin.\"\n\n\"Mutta eihän se ollenkaan tule tällaista\", intti neiti.\n\n\"Tulee kyllä, käynhän raidoissa perässä\", vakuutti muori ja pyysi nyt\nvähäistä mallitilkkua, jonka saatuaan hän sanoi sydämmelliset\njäähyväiset ja läksi kirkolle.\n\n\n\n\n3. HAJAPILVIÄ.\n\n\nMäkelässä oli kaikki hiljaista, äänetöntä, sillä olihan kirkonaika.\nTorpan ukko, viikon töistä väsyneenä, veteli unta sängyssä, ja kodassa\ntapaamme Liisun keittämässä velliä. Hänen pyöreät kasvonsa hehkuivat\nvalkean loistosta tulipunaisina, ja tuo puna, vaikkei ruusun kaltaista,\nsoveltui kauniisti hänen ahvettuneisiin kasvoihinsa. Mutta tytön silmät\neivät nyt, kuten tavallisesti, kirkkaina loistaneet; niitä sumensivat\nviljavat kyyneleet, jotka virtana vierivät hänen poskillensa. Tyttö\nrukka koetti tavan takaa pyyhkiellä silmiänsä vyöliinallaan, mutta eipä\nvain kyynel tulva tauonnut. Hän sekoitti sentään ahkeraan velliä, jotta\nse ei pohjaan palaisi, eikä huomannut, että kotaan astui nuori mies.\nTämä kursailematta sieppasi tytön syliinsä, ja nytpä Liisun silmät\nilosta loistivat, vaikka kyynelhelmet vielä poskilla kiiltelivät. Vähän\nhämillään hän oli tuosta odottamattomasta syleilystä ja sanoi siis:\n\n\"No Jaakko paha, älähän nyt toki noin vallaton ole -- mitä, jos nyt\nvellini pohjaan palaa.\"\n\n\"Entäpä sitten, en suinkaan minä vellistä välitä, nyt kun sinun luonasi\nolen -- mutta Liisu, mikähän sinun on? Kyyneleitä on poskillasi -- mitä\nsinulle on tapahtunut?\"\n\n\"Eipä vielä mitään, mutta -- -- mutta --\"\n\n\"No mutta, -- mitä sitte? Sinä mutkailet etkä ole suora kuten ennen --\nmitä tuo nyt tietää?\"\n\n\"Hyvänen aika, kuinka nyt oletkin kiivas! Enhän minä vielä joutunut\nmuuta kuin puheen alkuun, kun jo puutut sanoihini. Minä aioin vain\nkertoa, että Jussila kävi täällä eilen, ja äitini tahtoo pakottaa minua\nmenemään hänelle emännäksi, mutta sitä en tee --\"\n\n\"Entä isäsi, mitä hän sanoo?\"\n\n\"Hän on minun puolellani.\"\n\n\"No mitä siis itket? Isälläsi tässä suurempi valta on.\"\n\n\"Niin, mutta äiti saa tavallisesti kaikki kääntymään oman tahtonsa\nmukaan.\"\n\n\"Ja siis sinunkin -- no niin -- köyhä olen tosiaankin rusthollarin\nkilpailijaksi -- enkä tahdo olla onneasi estämässä, kyllä poistun\ntieltäsi. -- Hyvästi!\"\n\n\"No mutta Jaakko! Mitä tuo nyt on?\"\n\n\"Ei sinun tarvitse enää itkeä sitä, ettet rustholliin pääse. Kyllä minä\nmenen matkoihini.\"\n\n\"Mutta Jaakko, et saa mennä. Sanoinhan, etten ota Jussilaa, ja sitä\nitken, että siitä nyt syntyy eripuraisuus kotiimme. -- Kun sinä tulet\nkotivävyksi, katselee äiti sinua aina nurjalla mielellä.\"\n\n\"Ja kaiken tuon tähden menisit nyt halukkaammin Jussilan emännäksi --\nkyllä ymmärrän --\"\n\n\"Jos sen tekisin, kukapa estäisi minua menemästä? Ilolla sekä isäni että\näitini siihen suostuisivat. Mutta minua ei kukaan voi pakottaa menemään\nJussilan vaimoksi eikä kenenkään muun omaksi kuin sinun. Sinun\nkanssasi olisin onnellinen vaikka metsän korvessakin; ollessani sinun\nlähelläsi, tuntuisi kaikki työ huokealta, vaikka se kuinkakin raskasta\nolisi. Jollet usko minun totta puhuvani, niin lähde sitte. Kylläpä\nminulla on voimia tallentaa rakkauteni jonnekin sydämmeni soppeen, en\nsitä sinulle tyrkytä; mutta vastedes saat nähdä, että väärin olet minua\ntuominnut.\"\n\nNäin vastaten Liisu käänsi selkänsä Jaakolle ja rupesi taas velliä\nsekoittamaan. Hänen mielensä oli syvästi loukattu, ja kyyneleet tunkivat\nhänen silmiinsä, mutta tyttö raukka koetti kaikin voimin estää niitä\ntulvailemasta.\n\nJaakko ei mennytkään, vaan viipyi yhä ja sanoi hetken päästä:\n\n\"Liisu hyvä, suo minulle anteeksi! Mieleni oli niin toivoton, etten\nhuomannutkaan sanojeni katkeruutta, minä kun ajattelin sitä loistavaa\nkohtaloa, joka sinulle oli tarjona, -- ja itseäni, -- minua, jolla ei\nole muuta kuin rakkauteni sinuun ja nämät kaksi vahvaa kättä, mutta --\nniitä en tosiaan ole säästävä. Kaikki mitä voin, tahdon hyväksesi tehdä.\nKotivävyksi en myöskään aio, ja tulinpa juuri sinulle kertomaan, miten\nolen tuumannut ruveta raivaamaan itselleni torppaa. Olen saanut maata\npatruunalta, joka aina on ollut kovin hyvä minulle.\"\n\n\"Sehän vasta olisi hupaista! Me tekisimme yhdessä työtä, ja minulla\nolisi lehmä ja porsas ja lampaita, sinulla hevonen, -- ja vähän\nkaikenlaista, mitä tarvitsemme, saisin kodistani.\"\n\n\"Oi Liisu, oikeinpa suloista on nähdä sinua noin iloisena! Niinpä olin\nminäkin tänne tullessani -- olihan minulla jo koko rikkaus tuossa\naiotussa uutisasunnossa, joka vain mielikuvituksessani häälyi, kosk'ei\nminulla siilien vielä ollut edes nurkkakiveä. Siksihän tuo sinun puheesi\nJussilasta supistutti haaveksitun rikkauteni niin mitättömäksi, että se\nminusta näytti ainoastaan tuulentupaselta, joka tyhjään raukeaa! Nyt on\ntaas kaikki toisin, nyt tehdään torppa eikä mitään tuulentupaa. Pyydän\npatruunaa antamaan minulle palveluksestani eron, jotta syksyyn voisin\nvalmistaa meille asumuksen.\"\n\n\"Asumuksen, joka on varsin meidän omamme! Sehän on paljon hauskempaa,\nkuin jos minun olisi ollut kotiin jääminen.\"\n\n\"Entäs Jussilaan -- eiköhän sentään sinne olisi hupainen mentävä? --\nhäh?\"\n\n\"No Jaakko, suutunhan minä, jos vain kerrankin tuommoisia puhut.\"\n\n\"Älähän toki, tahdoin sinua vain vähän kiusata, mutta se oli viimeinen\nkerta.\"\n\n\"Niin ehkä, jos lisäät: 'tällä erällä', -- mutta vastedes?\"\n\n\"Vastedes -- no niin -- sehän on taas sen ajan murhe.\"\n\nNäin nämät nuoret olisivat livertäneet kentiesi kuinka kauan, ellei\nkartanon Vahti, joka Jaakkoa oli seurannut, olisi ruvennut haukkumaan.\nVahdin haukunta herätti heidät rakkaista tulevaisuuden unelmista, ja\nLiisu, joka oli valkean hävittänyt padan alta, jotta ei velli pohjaan\npalaisi, huudahti nyt:\n\n\"Kirkosta tullaan, eikä velli vielä ole valmista; mitäpä äiti sanoo? --\nLähde nyt jo pois!\"\n\nJaakko kiireimmiten syleili Liisuansa, ja nyt oli kaikki veitikkamaisuus\npoissa hänen silmistänsä, kun hän lausui:\n\n\"Liisu, pysy vakavana päätöksessäsi -- ole minulle uskollinen!\"\n\n\"Totisesti uskollinen! Siihen saat luottaa!\" oli Liisun vastaus.\n\nJaakko meni, mutta ei vielä kirkkoväki kotiin ennättänytkään, vaikka\nratasten jyrinä kuului. Liisu suurusti ruoan ja kohensi sitten valkeaa,\njotta velli pikemmin rupeisi kiehumaan, mutta eipä ruoka valmistunut,\nennenkuin muori kotaan puikahti. Liisu nyt ei kuitenkaan saanut toria,\nmuori vaan kertoi, miten hyvänä häntä oli pappilassa pidetty, sekä\nlisäsi sitten:\n\n\"Röökinä lupasi peiton ommella, ja vieläpä punaisenkin laittaa, jos\nJussilaan emännäksi menet.\"\n\n\"Mitä hyvää heillä siitä olisi, että Jussilalle menisin, -- miksikä he\nminulle punaisen peiton antaisivat?\"\n\n\"No heh ei, sinäkös nyt kummia mietit, minähän aineen antaisin, mutta\npappilassa ommeltaisiin.\"\n\n\"Sen kyllä tekevät, vaikka Jaakollekin menen, kuten menenkin.\"\n\n\"Siitä asiasta saamme vielä jutella. Eihän tuo niin aivan varmaa\nlienekkään, -- mutta toimita tupaan ruoka, jotta päivälliselle\npääsemme.\"\n\nNäin sanoen muori läksi kodasta pois, ja Liisu meni myöskin, hänen kun\ntuli asettaa tuvan ruokapöydälle heidän yksinkertainen päivällisensä.\n\nMuori, joka kirkosta palattuaan tavallisesti päivällistä syödessä tiesi\nperheellensä jutella paljon uutisia, oli nyt varsin vaiti, jonka vuoksi\nisäntäkin kummastellen lausui:\n\n\"No, eikö nyt pitäjässä ole mitään tapahtunut, koskei sinulla,\nmuoriseni, ole uutisia?\"\n\n\"Ikäänkuin olisinkin joku uutisten kerääjä. En minä niistä ikänä ole\nhuolinut, vaikka joskus sattumalta jotain kuulee --\"\n\n\"Niin, niin, muoriseni, sattumalta tietysti -- etkö kuullut mitään\nsattumalta?\"\n\n\"En, en mitään.\"\n\n\"Kuulin minä\", sanoi Kustu, \"että kartanon Miinan ja Nikkilän Juhon\nnaimiskauppa on mennyt myttyyn, siitä ei tule mitään.\"\n\n\"No mikähän siihen on syynä?\" kysyi Liisu ihmetellen.\n\n\"Mikäs muu kuin nuoruus ja hulluus\", sanoi muori.\n\n\"No, no, akkaseni! Ei kaikki nuoret eroa tahdokkaan tehdä, eikä se aina\nhulluutta ole, jos erot tehdäänkin.\"\n\n\"He ei, siinäpä Miina juuri viisaasti menetteli, että eron teki. Juho\nnäet humalapäissään oli joutunut tappeluun ja saa nyt juopuneen sakot ja\nmuut, -- mutta niin käypi, kun nuoruuden hulluudessa kiinnittää itsensä\ntuommoisiin hulivileihin. Mitäs niistä nuorista on tähän aikaan, jolloin\nsitä viinaa niin viljavasti tulvailee! Sen vain tiedän, että onnellinen\nse, joka tasaantuneen miehen omaksensa saa -- nuoret ne ovat tänään\ntämmöisiä, huomenna tuommoisia, mutta vanhanpuoleinen hän paikkansa\npitää.\"\n\nTämän sanottuaan muori siunasi sekä nousi ruoalta, ja muut kaikki\ntekivät samoin.\n\n\n\n\n4. VIULU-MIKKO.\n\n\nVerkalleen kulki Jaakko Mäkelästä kartanoon päin vievää metsäpolkua\npitkin. Hän näytti kovin alakuloiselta -- lienee tuo ollut ilmankin syy,\nsillä sehän kävi yhä raskaammaksi. Mustia pilviä kokoontui taivaalle,\netäältä kuului hiljainen ukkosen jyrinä, ja yhä yltyi humina tuuheassa\nkuusimetsässä, mutta Jaakko ei taajempaan astunut, hän oli niin syviin\nmietteisiin vaipuneena, ettei huomannut uhkaavaa ilmaa, ennenkuin ripeä\nsateenkuuro hänet ennätti. Jaakko meni kuusikkoon sateen suojaan ja\nrupesi, siinä seisoessaan, miettimään tulevaista elämäänsä; sehän näytti\naivan synkältä. Liisu kyllä oli luvannut olla uskollinen, -- mutta\nolihan tuo suuri rustholli hyvin viettelevä, sepä aivan luonnollista --\nniin luuli Jaakko. Vaan Liisulle olisi koko maailman rikkaus ollut\nmitätöntä, ellei hän sitä olisi saanut valittunsa kanssa nauttia.\n\nSateen suojassa ollessaan kuuli Jaakko rakkikoiran haukunnan ja näki\nsamassa ukon, joka vielä kepeillä askelilla astua kepsutteli märkää\nniittypolkua pitkin. Ukko kapusi aidan ylitse, ja tultuaan metsään,\nriensi hänkin saman tuuhean kuusen turviin, missä Jaakko piti suojaa.\nUkko oli ihan märkä, sillä hän oli takkinsa kietonut kalleimman\ntavaransa, viulunsa, ympärille.\n\n\"No mihinkä Mikko nyt on menossa tämmöisessä sateessa?\" kysyi Jaakko.\n\n\"Aion mennä Niemen kylään, mutta poikkesin ensin kartanoon, tavatakseni\nsinua -- sillä tahdonpa tarjota itseäni soittajaksi, jahka häitä pidät.\nSinä olet kelpo poika ja Liisu on oiva tyttö, oikein hyväsydämminen --\nja niin kaunis -- eikö ole? häh? Hänelläpä on niin punaiset posket ja\nhuulet, että hän tosiaankin hohtaa kuin puolukka metsässä.\"\n\n\"Niinpä kyllä\" -- vastasi Jaakko ja lisäsi ikäänkuin itseksensä, mutta\nkuitenkin niin ääntevästi, että Mikko sen kuuli: \"Soisinpa hänen\nvähemmin hohtavan, ettei pistäisi kaikkien vanhojen leskirusthollarien\nsilmiin. En voi enää olla onnellinen.\"\n\n\"No mitäpä nyt tuumaat -- älä vain ole mustasukkainen! Ole sinä huoleti,\nViulu-Mikko on paljon nähnyt maailmassa -- erottaa kullan hopeasta;\ntyttö ei myy rakkauttansa rikkauteen, ennen sinä mustasukkaisuudesta\njätät hänen. Luota tyttöön! Sen neuvon minä annan, ja sitte tulen\nvarmaan sinun ja Liisun häihin soittamaan tätä rakasta viuluani.\" Näin\nsanoen Mikko painoi viuluansa rintaansa vasten ja lisäsi: \"Olin minäkin\nennen yhtä rakastunut ja rakastettu kuin sinä, mutta mustasukkaisuuteni\nturmeli onneni -- nyt ei ole minulla enää muuta rakastettavaa kuin tämä\n-- -- viuluni.\"\n\n\"Mistä tiedätte, kuinka rakastettu olen? Varma kuitenkin on, etten ole\nonnellinen. Aina kun ajattelen tuota vähäistä kotia, joka äskettäin\nmielessäni kuvasteli ylen herttaisena, muuttuu sydämmeni synkäksi --\nminä ajattelen, että Liisu tupaani halveksii, hän kun rusthollin\nemännäksi olisi päässyt. Täällä kuusen alla seisoessani tuli mieleeni,\nettä paras ehkä olisi, jos ottaisin kartanon Miinan vaimokseni. Hän on\nkaunis, iloinen tyttö, eikä suinkaan minun kotiani halpana pitäisi --\nmutta luulenpa, etten saa Liisua mielestäni -- en milloinkaan.\"\n\n\"Jopa joutavia juttelet -- sanoinhan, että sinä mustasukkaisuudesta\nsaatat itsesi onnettomaksi. Miina on tehnyt eron juoposta sulhasestaan\nja ottaa kyllä halusta toisen paremman, mutta Liisu sinua rakastaa, ja\nkatso ettet suotta sitä rakkautta hylkää, sillä totinen rakkaus onnen\ntuo. Ota, poika, vaari vakaasta neuvostani.\"\n\nJaakko oli vaiti vähän aikaa, mutta sanoi sitte: \"Kyllä käsitän neuvonne\nhyväksi ja halusta sitä seuraankin -- mutta Mikko, kertokaa elämästänne\nminulle vähäisen; olen yhtä ja toista kuullut siitä puhuttavan, vaan en\nkoskaan ole oikein selvää saanut elämänvaiheistanne.\"\n\n\"Hm -- noh, vaikka vain -- Liisun tähden sen teen, olkoon se sinulle\nopiksi ja varoitukseksi.\n\nLiisulla oli täti -- hän oli morsiameni. Tyttösi on aivan tätinsä\nnäköinen, vaikka Anna-Liisan posket eivät olleet yhtä punaiset, sillä\nhän ei enää ollut ensimmäisen nuoruutensa kukoistuksessa. Mutta hänen\nsilmänsä, -- olisit vain nähnyt, kuinka ihanasti ne loistivat! Kaikki\npitivätkin häntä ylen hyvänä, mutta tuostapa tulin minä luulevaiseksi.\nKerran eräänä pyhäiltana kävin hänen kodissansa. Viulu oli muassani,\nminä rupesin soittamaan, sillä Anna-Liisa kuunteli halusta viuluni\nääntä. Tuvassa oli koko joukko kylän nuorisoa ja niiden seassa eräs Timo\nniminen torpanpoika, joka minun mielestäni useammin, kuin tarpeellista\noli, katseli Anna-Liisaa. Minä painoin viuluani vasten leukaani, poljin\njalkaa ja soitin kuin vimmattu. Kiihkoni tarttui kuulijoihini, sillä he\neivät enää malttaneet istua, vaan rupesivat tanssimaan; ainoastaan\nAnna-Liisaa ei tanssi huvittanut, ei, vaikka tuo mainittu poikakin häntä\ntahtoi polskaan, niin istuipa hän sittekin paikoillaan. Tuokos oikein\noli minulle mieluista! Mutta iloni ei kauan kestänyt. Timo istui aivan\nAnna-Liisan viereen ja näytti mieltyneeltä kuten ainakin; mutta\nAnna-Liisan silmät olivat haaveelliset, hän kuunteli soittoa ja ajatteli\nminua, niin että tuskin huomasikaan vieressä istuvan pojan puhetta --\nsen sittemmin ymmärsin aivan hyvin, vaikka silloinen mielentilani toisin\nselitti noitten silmien suloisuuden. Minä ajattelin: tyhmäpä olen, kun\nuskon tuota naista, joka, päästäksensä Timon kanssa juttelemaan, jäi\ntanssista pois. Mielikuvitukseni kiihtyi yhä, mutta minä soitin --\nsoitin niin etten ymmärtänyt lakatakkaan, ennenkuin Anna-Liisa,\nlempeästi katsoen minuun, tuli luokseni, sanoen: 'Mikko, etkö jo väsy\nsoittamasta?' Siihen vastasin: 'Jospa väsynkin, niin mikäpä sitte?' Hän\nkatsoi kummastuen minuun eikä puhunut sen enempää, vaan meni taas\nlavitsalle istumaan -- mutta nyt minä lakkasin soittamasta ja pyyhkien\nhien otsastani menin haarikasta olutta juomaan; sitte läksin pois.\nOvessa vilkaisin hätimmiten Anna-Liisaan. Hän oli kalpea, ja hänen\nihanat silmänsä -- oi Jaakko -- kiven ne olisivat sulattaneet, mutta\neivät minua -- niin oli mustasukkaisuus minut valloittanut.\n\nKuluipa muutamia päiviä -- sydämmeni rupesi pehmenemään, ja minä\najattelin: 'Entä jos olisin erehtynyt' -- ja läksin kuin läksinkin\ntyttöni kotiin. Sattuipa niin, että tapasin hänet yksin tuvassa\nkehräämässä. Tuo suloinen olento tuli heti vastaani, ja tarjoten kättään\nminulle, lausui hän surunsekaisella äänellä: 'Kyllä tiesin sinun\ntulevan, sillä olen hartaasti rukoillut Jumalaa sinun sydäntäsi\npehmittämään. Sano, rakas Mikko, miksi minulle suutuit? Oi, sinä et\nusko, kuinka äärettömän paljon surua olet minulle tuottanut!' Minä\nkerroin mitä jo tiedät, ja hän vakuutti totisesti, ettei hän milloinkaan\nmieltyisi Timoon, vaan että minä iäti olisin hänelle rakkahin. Minä\nuskoin hänen sanansa, ja nyt olimme taas onnelliset. Mutta eipä se onni\nkauan kestänyt. Anna-Liisan sisar oli jo silloin naimisissa ja emäntänä\nMäkelässä, kun minä eräänä päivänä kuljin juuri tätä samaa Mäkelään päin\nvievää polkua pitkin. Minä kiiruhdin eteenpäin -- Oi Jaakko! Se oli\nonneton matka -- mutta loppuun, loppuun täytyy kertoa, koska kerran olen\nalkanut -- niin -- meninpä tietäni ja näin etäällä edessäni kaksi\nihmistä, jotka seisoivat polulla, keskenään jutellen. Minä luulin ne\ntuntevani, ja varmuudekseni kiiruhdin lähemmäksi, -- ne olivat -- Timo\nja Anna-Liisa. Päätäni pyörrytti, enkä muuta uskonut, kuin että nuot\nmolemmat olivat salaisessa liitossa toistensa kanssa -- ja kiiruusti\nriensin heidän sivuitsensa, mutta samassa myöskin ärjäsin: 'Uskoton! Jää\nhyvästi -- en tahdo olla sinun pilkkanasi!' Sitte riensin Niemen kylään\nvievälle polulle, enkä korviinikaan ottanut Anna-Liisan rukoilevaa\nääntä, kun hän huusi: 'Mikko, oi Mikko, kuule minua, kuule vielä\nkerran!' mutta minä olin silloin kuuro!\n\nViikkoja kului -- minä en mennyt Anna-Liisaa 'en kuulemaan enkä\nkurkistamaan' -- mutta arvaappas, mikä ilkeä päätös vielä päähäni\npälkähti! Minä tunsin erään nuoren tytön, joka paljon kulki kylää ja oli\nhyvin valmis lyömään nippiä ja näppiä nuorten paarissa -- kieli oli\nhänellä myöskin hyvin sukkela, ja nytpä ajattelin: Riikan kanssa rupean\nseurustelemaan -- Anna-Liisan kiusaksi -- saapa hän nähdä, etten häntä\nyhtään kaipaa -- en yhtään -- häntä en ollenkaan rakasta! Näin\nluulottelin itseäni -- -- näin saatoin itseni harhailemaan, etten enää\ntuntenut oman sydämmeni tunteita. Minä kuljin nyt Riikan seurassa --\ntansseissa olimme yhdessä ja nuukareina joka häissä, ja minä luulin\nolevani onnellinen; mutta voi -- mitenkä olisin saattanut olla\nonnellinen Riikan parissa, kun minulla kerran oli ollut semmoinen\nmorsian kuin Anna-Liisa!\n\nEräänä pyhänä olin kirkossa, ja siellä istui Anna-Liisa. Hänen poskensa\nolivat käyneet kalpeata kalpeammiksi, ihonsa oli aivan läpihohtava, ja\nsilmät -- niin, semmoisia en ole ennemmin enkä sittemmin nähnyt. Hän\nkatsahti minuun kerran, mutta sitä katsetta en unohda, se oli puhtaan\nomantunnon katsanto, ja siinä kaikki hänen kärsimyksensä kuvastuivat.\nMinä en suurempaa rangaistusta tarvinnut, saadakseni selvän siitä, että\nharhatietä kuljin. Riikan seura ei minua enää miellyttänyt, sillä häntä\nen millään muotoa voinut rakastaa, eikä hän erittäin pahaksensa pannut,\nvaikka häntä väistin. Anna-Liisa oli nyt yöt päivät mielessäni. Minä\noleskelin hänen kotinsa metsissä, mutta hänen luoksensa en uskaltanut\nmennä. Kerran sain sattumalta tietää, että hänen oli aikomus lähteä\nMäkelään. Minä kiiruhdin tälle samalle polulle, ja kuten tuomittu\nodottaa tuomiotansa, josta hänen elämänsä taikka kuolemansa riippuu,\nniin odotin minä sitä hetkeä, jona hänet olin tapaava -- minä odotin --\nja hän tuli. -- -- -- Suo minun levähtää, ennenkuin jatkan.\"\n\nMikko pyyhki otsaansa paitansa hihaan, oli vähän aikaa ääneti ja jatkoi\nsitte taas:\n\n\"Oli kesäinen päivä, semmoinen, jona ei tuulen henkeä tunne, jolloin\nluonto ikäänkuin kuuntelee sen turvissa asuvien lintusten ääntä. Minä\nkuulin Anna-Liisan kepeän astunnan ja riensin häntä vastaan. Hän vavahti\nvähäisen nähdessänsä minut, mutta sanoi sitte: 'Olipa hyvä, että\ntapasin, sinun täytyy kuunnella mitä sinulle kerron, sen oikeuden\nitselleni vaadin.'\n\n'Oi Anna-Liisa! Minä sinua kuuntelen sekä nyt että aina vastedeskin',\nvastasin minä ja tartuin hänen käteensä, mutta hän irroitti itsensä\nminusta, lausuen: 'Ei; mitään liikanaista, kuuntele vain: Sinä olit\nminulle niin rakas, ettei maailmassa ollut minulla mitään niin\nkallista, ja kuitenkin minut uskottomaksi julistit. Silloin, kun täällä\nmetsässä minut tapasit, olin Mäkelään menossa, kuten nytkin. Timo tuli\nminua vastaan ja aikoi palata kanssani, mutta minä päätin tehdä lopun\ntuosta seuraamisesta ja sanoin: Timo, minä olen Mikon kihlattu morsian,\nälä minua seuraa, -- samana hetkenä sinä tulit. -- Nyt tiedät, kuinka\nsyytön olen ollut, ja niin totta kuin minulla on Luoja, ovat nämät\nsanani todet.'\n\n'Minä olen jo aikaa sen tuntenut, että olit syytön. Oi rakas Anna-Liisa!\nVoitko antaa minulle anteeksi? Etpä usko, kuinka minäkin olen kärsinyt!\nVaan mitäpä tuosta puhun, omahan oli syyni, minä olin kovin luulevainen\nja suutuksissani päätin seurustella Riikan kanssa, jotta sinäkin muka\ntulisit tuntemaan tuota hirveää tuskaa, jota minä kärsin. Älä usko, että\nhäntä milloinkaan rakastin. Minä en voi sinutta elää; ollaan taas\nystävät kuten ennenkin.'\n\n'Ystävät, -- niin, ollaan aina ystävät, muuksi en ikänä voi tulla. Oi\nMikko, sinua minä pidin arvoisampana kaikkea, mitä maailmassa löytyy.\nKun sinua kuuntelin viulua soitellessasi, ajattelin: onpa onni minua\nseurannut, koska noin ylevän miehen rakkauden olen voittanut. Itse olin\nmielestäni aivan vähäpätöinen, mutta se juuri oli ihanaa, että\nvähäpätöisenä sain kulkea mahtavan rinnalla, olihan silloin heikommalla\nturva ja suoja tiedossa. Mutta nyt -- Mikko, Mikko! Elämäni onnen sinä\nminulta veit! Kun näin sinut tavan takaa Riikan seurassa, silloin kyllä\nymmärsin, että hetkessä ei sydämmesi saattanut muuttua. Minä tiesin,\nettä kerran olit takaisin palaava, mutta samassa tunsin myös, että\nmeidän välimme iäksi päiväksi oli muuttunut -- sinä olet sama, vaan\nkuitenkin toinen. Tällä hetkellä, vaikka lähelläni seisot, ja vaikka\nnäen rakkauden loistavan silmistäsi, tuntuu minusta siitä huolimatta,\nikäänkuin erämaassa yksin vaeltaisin, sillä sen vahvan puun sijasta,\njonka olin tuekseni valinnut, näen nyt ainoastaan horjuvan ruovon.'\nSuuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa, ja hän antoi minulle\nkätensä jäähyväisiksi.\n\nOi Jaakko, sinä et ymmärrä, mimmoinen tuskani oli. Minä rukoilin häntä\nuudestaan omakseni tulemaan, mutta hän vastasi vain: 'Sydämmeni on\nsärkynyt, sitä en enää voi kenellekään antaa. Älä etsi minua, sillä\nsinua nähdessäni haavojani pahemmin kivistää. Vielä kerran jää hyvästi.\nYstävyyteni sinua seuraa. Kun sydämmeni on terve, sitte kutsun sinut\nluokseni.\n\nNäin me nyt erkanimme. Minun toivoni kiintyi hänen viimeisiin\nsanoihinsa; en silloin ymmärtänyt niitten oikeaa merkitystä. Ajat\nkuluivat, minä en nähnyt Anna-Liisaa -- en mennyt häntä etsimään, sillä\nhänen viimeistä pyyntöänsä minä pidin niin pyhänä, että sitä tahdoin\nnoudattaa, vaikka se kyllä katkeralta tuntui. Kerran kuitenkin, eräänä\niltana, kun ikäväni valloitti minut, niin etten tästä rakkaasta\nviulustanikaan huojennusta saanut, läksin kohti Anna-Liisan kotia. Sinne\ntultuani hiivin pimeässä hänen akkunansa luokse, saadakseni\nnäkymättömänä häntä katsella. Hän istui kehräämässä ja lauloi --\nAnna-Liisalla oli kaunis ääni, mutta nyt se soi ylen surulliselta. Sanat\nkuuluivat näin:\n\n      \"Oi lumi tuiskuile,\n      tee hauta minulle!\n      Tää sydän polttava\n      jo etsii lepoa.\n\n      Kun hautaan lasketaan,\n      mua, lumi, peitä vaan\n      ja unhotettua\n      niin helmaas tallenna.\n\n      Oi lumi, jäiseksi\n      sä laita hautani,\n      ett' lemmenliekkini\n      siell' ijäks' sammuisi.\"\n\nNäin hän lauloi -- mutta minä hiivin taas pois yhtä hiljaa kuin olin\ntullutkin. Muutamia viikkoja myöhemmin minua kutsuttiin hänen luoksensa.\nAnna-Liisa makasi kalpeana vuoteellaan; vaan kun häntä lähenin, katsoi\nhän minuun suloisesti hymyillen ja lausui: 'Tule lähemmäksi! Sinussa\nnäen taas tuon vahvan puun, ja sydämmeni on aivan terve. Minä pääsen nyt\npois elämän taisteluista ja sinua muistan -- tuolla tähtein tuolla\npuolla -- siellä ei mikään meitä erota!' -- --\n\nNiin, hän lähti, tuo hempeä olento -- ja minä -- minä odotan aikaa,\njolloin pääsen hänen luoksensa. Siksi soitan viuluani -- ja kun näen\nnurjuutta nuorten rakastavien välillä, kiiruhdan heti heitä sovittamaan.\nNyt ymmärtänet, miten minuun koski, kun näin, ettei sinun ja Liisun,\nhänen sisarensatyttären, väli ollut semmoinen, kuin sen tuli olla.\"\n\n\"Kiitoksia, Mikko! Kylläpä tämä kertomuksenne on hyvä varoitus minulle,\nsillä kuka tiesi mikä päähäni pälkähtäisi, kun synkälle mielelle joudun,\n-- niinkuin äskenkin, jolloin minua kovin rasitti, että Jussila\nkilpailijakseni tuppasi.\"\n\n\"Ole huoleti vain ja laita tupasi syksyyn valmiiksi! Sitte tanssitaan\nMäkelässä semmoinen polska, että vielä muorikin tanssista hikoilee.\nMutta nyt hyvästi! Ilma on jo selkenemässä, täytyy rientää pois.\"\n\n\"Kyllä täytyykin\", sanoi Jaakko, ja kumpikin meni eri haarallensa.\n\n\n\n\n5. ISÄNTÄ JA PALVELIJA.\n\n\nOli maanantai, kun patruuna Pohjonen istui aukaistun akkunan ääressä,\njuoden aamukahviansa. Tavan takaa hän laski kupin kädestään; hänen koko\nmielensä oli niin kiintynyt luontoon, joka ihanuuttaan levitteli hänen\nsilmiensä eteen, että tuo yleensä rakastettu ruskea nestekin joutui\nunohduksiin. Nuori rouva tuli ja laski kätensä miehensä olalle, sanoen:\n\"Mitä, ystäväni, mietiskelet?\"\n\n\"Katselen vain luontoa ja ajattelen: olenpa onnen lapsi, koska minulla\non suloinen vaimo, herttaiset lapset ja oma kartano näin ihanassa\nseudussa!\"\n\n\"Ja onpa sinulla vielä suurin rikkaus: onneensa tyytyväinen sydän! Kyllä\nnureksiva ihminen aina puutteita löytää, vaikka Luoja hänelle armostansa\nlahjoja jakaa -- mutta ainoastaan hän on rikas, joka kohtaloonsa\ntyytyy.\"\n\n\"Kyllä kiittämätön olisinkin, jollen tyytyisi! Tunnenpa itseni niin\nonnelliseksi tällä haavaa, etten suinkaan hentoisi apua anovalta mitään\nkieltää, jos vain suinkin hänen toivonsa voisin täyttää.\"\n\n\"Kumma, että tuommoinen miete juuri johtui mieleesi.\"\n\n\"Hm -- niinpä ne ajatukset lentävät. Mutta arvaappas, mikä nyt päähäni\npisti?\"\n\n\"No mikä?\"\n\n\"Että lähtisimme katsomaan apilaniittyjä. Ilma on niin kaunis, ettei nyt\nsovi täällä sisällä loikoilla tämmöisenä päivänä.\"\n\n\"Mutta sinne on pitkä matka --\"\n\n\"Ei huolita kävellä, vaan pannaan Valko valjaisiin ja lähdetään sitte.\nOletko tunnin päästä valmis?\"\n\n\"Olen kyllä; minä menen kohta katsomaan, että pienokaisilla on mitä\ntarvitsevat poissa ollessamme, ja sitte puen päälleni.\" Näin sanoen\nrouva kiirehti toimiinsa.\n\nPatruuna soitti kelloa pari kertaa, ja hetken perästä Jaakko tuli\nsisälle, kysyen mitä patruuna tahtoi.\n\n\"Tunnin päästä pitää Valkon olla valjaissa, sillä minä aion lähteä\napilaniitylle.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Jaakko, mutta jäi vielä seisomaan ovelle. Hän väänteli\nja käänteli lakkiaan, ikäänkuin olisi siitä puheen alkua hakenut.\nPatruunakin sen huomasi ja kysyi:\n\n\"Onko sinulla mitään sanottavaa? Puhu vain suusi puhtaaksi.\"\n\n\"Kyllä tarvitsisi, mutta pelkään patruunan suuttuvan.\"\n\n\"Mitä tuo tuommoinen olisi, josta et uskalla puhua isännälle, entiselle\nleikkitoverillesi?\"\n\n\"Niin, kyllähän patruuna aina on ollut hyvä minulle, mutta --\"\n\n\"No, 'mutta' -- jätä nyt pois 'mutta' ja puhu asiasi.\"\n\n\"Patruuna lupasi Niittymäen minulle torpan maaksi, sitte kun tahtoisin\nrakentaa kodin itselleni. Nyt minä haluan omaa asuntoa, sillä syksyllä\naion naimisiin mennä. Mutta senpä vuoksi pyytäisin, että patruuna, jos\nsuinkin mahdollista olisi, antaisi minulle eron palveluksestani, jotta\nsaisin hankkia tupasen itselleni ja viljelysmaata vähän viljemmältä.\"\n\n\"Kylläpä kummia pyydätkin, mutta en minä kuitenkaan suutu, sillä\nsopiihan sinun pyytää, minun kieltää, ja siitä sitte on päästy. Nyt\ntulee juuri kiirein työnaika; mitenkä siis voisin laskea sinut pois?\"\n\n\"Kyllä minä luulen saavani Mäkelän Kustun sijaani, ja häneen patruuna\nvarmaankin tyytyisi, sillä Kustu on hyväntapainen ja sukkela kaikissa\ntöissään; ehkä puheissaan liiankin sukkela ja rohkea.\"\n\n\"Tuo kuuluu hyvältä; aivan semmoisen pojan minä tahtoisinkin sitte, kun\nsinua en enää saa pitää. Mutta syksyllähän sinun vasta sopii erota ja\ntulevana vuonna naida -- eikö niin?\"\n\n\"Ei, sillä onpa niitä minua mahtavampia, jotka tahtovat väkisin viedä\nmorsiameni.\"\n\n\"Ai! Onko niin? No anna hänen mennä, jos hän vain katsoo ihmisen\nulkonaista mahtavutta.\"\n\n\"Eipä katsokkaan, mutta sitä enemmän hänen äitinsä sitä katsoo, ja senpä\nvuoksi tahtoisin ottaa tytön pois kaikista noista kiusauksista ja\nrettelöistä, joita hänellä siellä kotona on. Kyllä Mäkelän muori jo oli\npäättänyt ottaa minut kotivävyksi, mutta sitte kun Liisua pyydettiin\nJussilan emännäksi, ei muori minua enää oikein kärsi, ja siksipä\ntahtoisin, jota pikemmin sitä parempi, oman kodin itsellemme.\"\n\nPatruuna käveli miettien lattialla, laski sormensa nenälleen ja\nsytytteli tuon tuostakin sikariansa, joka ehtimiseen sammui. Vihdoin hän\npuhkesi puhumaan, lausuen:\n\n\"No kukapa saattaisi kieltää tuommoista pyyntöä, josta ihmisen elämän\nonni riippuu! Jos poika, josta puhuit, on semmoinen, joksi häntä olet\nkuvaillut, olet vapaa menemään, vaikka tietysti paljon sinua kaipaan.\nKun asuntoasi rakennat, saat metsästäni ottaa hirsiä, ja elikä voin\nsinulle joksikin päiväksi antaa nurkkamiehiäkin. Mutta älä tuota\nasuntoasi aivan pieneksi laita; vaikka et nyt ensin sisustaisikaan muuta\nkuin yhden huoneen, ovat ne kuitenkin tulevan ajan varalle\nrakennettuina.\"\n\n\"Tuhansia kiitoksia, patruuna hyvä!\" sanoi Jaakko, pyyhkäisten äkkiä\nkätensä nurjalla puolella jotakin silmistänsä.\n\n\"Ei kiittämistä mitään. Sinä olet rehellisesti minua palvellut ja\nansaitset rehellisen palkan. Mutta lähde nyt hevosta valjastamaan ja\ntoimita tuo poika jonakin päivänä puheilleni.\"\n\n\"Kyllä minä\", vastasi Jaakko ja läksi ulos.\n\nRouva tuli samassa sisälle valmiiksi puettuna, ja patruuna kertoi\nhänelle Jaakon tuumat sekä lisäsi:\n\n\"Olen varsin kahdella päällä eräästä asiasta. Minä nimittäin tahtoisin\nantaa Jaakolle muistoksi suuremman rahalahjan, mutta en ole oikein\nvarma, milloin se parhaiten sopisi. Nyt se huojentaisi hänen vaivaansa,\nkun hän asuntoansa rakentaa, mutta tekee sekin hyvää, että ihminen oppii\nluottamaan omiin voimiinsa.\"\n\n\"Anna lahjasi vasta toiste, se on minun neuvoni. Silloin he oikein sen\narvon käsittävät, kun vaivalla ja ahkeruudella ovat kodin itsellensä\nhankkineet.\"\n\n\"No, hyvinpä meidän tuumamme yhteen sopivat; jätetään siis tämä asia\ntoistaiseksi. -- Mutta tuossapa Valko jo on portaitten edessä; lähdetään\nnyt.\"\n\nNäin sanoen sieppasi patruuna lakin päähänsä, ja sitte he läksivät\najamaan apilaniityille.\n\n\n\n\n6. SUORA PUHE AINA PARAS.\n\n\nVanha akka kulki keppinsä nojalla Mäkelää kohti. Tultuansa torpan\npihalle, katseli hän etsiskellen ympärillensä; mutta kun ei näkynyt\nmuuta elävää olentoa kuin kaakottava kana, astuskeli akka portaita ylös\nja laski kaksiperäisen pussin olaitaan porstuan nurkkaan ja meni sitte\ntupaan, missä Mäkelän muori istui villoja kehräämässä. Akka kumarsi,\nsanoen:\n\n\"Hyvää päivää! Ohho kuinka olenkin väsynyt.\"\n\n\"Istukaa. Mistä kaukaa Maija tulee?\"\n\n\"Niemen kylästä. Hohho, hyvältä tämä istuminen tuntuukin väsyneille\nraajoilleni. Oletteko ihan yksin kotosalla, kosk'ei tuolla ulkonakaan\nketään näkynyt?\"\n\n\"Matti ja pojat ovat ulkotöissään, Liisu ja Manta askaroivat kodassa;\nmeillä oli tässä leipominen aamulla, ja tytöillä on sen vuoksi vähän\nyhtä ja toista toimitettavana.\"\n\n\"No minäpä kuulin uutisia Niemen kytässä. Siellä sanottiin, että Liisu\ntulee Jussilan emännäksi, ja että Jaakko nai kartanon Miinan, joka on\ntehnyt eron sulhasestaan.\"\n\n\"Vai niin -- paljon tiedättekin. -- Kyllä Jaakko Liisusta kiinni pitää,\nkuten hämähäkki verkostaan, vaikka hän tietää, että Liisulla on Jussilan\nkihlat.\"\n\nLiisu, joka juuri tuli sisälle, kun hänen äitinsä mainitsi Jussilan\nkihloista, katseli arasti ympärilleen; mutta nähtyään vanhan Maijan,\notti hän kädessänsä olevista pehmeistä leivistä yhden ja antoi sen\nMaijalle, sanoen:\n\n\"Tässä, Maija, on teille lämmintä leipää.\"\n\n\"Kiitoksia! Kokonainen leipä! Sinä Liisu olet kelpo tyttö. Ohoo sentään,\nkuinka hyvän käy hyvin tässä maailmassa, -- vaan jota mahtavammaksi\nihminen pääsee, sitä enemmän on panettelijoita, varsinkin kun torpan\ntyttö korotetaan rusthollarin emännäksi. Mutta yhden hyvän neuvon annan,\njota sinun on muistossa pitäminen, kun suureen taloon tulet: Anna\nlahjoja aina ja runsaasti, niin kyllä sinua kiitetään.\"\n\n\"Vai niin; kyllä Maija maailman tuntee -- mutta säästäkää nuo neuvonne\ntoiselle, sillä minun majani tulee olemaan pieni uudistorppa, jossa saan\nmonta vuotta kuokkia ja kaivaa, ennenkuin vähäisiäkään lahjoja muille\nriittää.\"\n\n\"No mitäs nyt pilkkaa lasket -- kyllähän minä tiedän, mitä jo kaikki\ntietävät, että sinä Jussilan emännäksi menet ja että Jaakko kartanon\nMiinan nai.\"\n\n\"Turhia puheita vain\", väitti Liisu. \"Minä en koskaan ole Jussilan\nemäntänä --\"\n\n\"Mene päivällistä toimittamaan, miehet tulevat jo kohta kotiin\", sanoi\nMäkelän muori, sillä hän hätääntyi, kun Liisu kulkevalle akalle, joka\ntiesi pitäjän kaikki tapahtuneet ja tapahtumattomat uutiset, noin\nsuoraan vakuutti, ettei hän huolisi Jussilasta -- saattaisihan tämä\nvielä joutua Jussilan korviin.\n\nLiisu meni ulos päivällistä toimittamaan. Hänen mielensä oli kovin\nraskas, eikä hän tietänyt oikein, mikä häntä vaivasi, -- joku uusi,\nkatkerampi tunne kuin entinen. Se ei ollut hänen itsekkään äitinsä\nvaatimus, -- ei, tämä tunne oli niin katkera, että se vei kaikki hänen\nvoimansa -- ja kotaan tultuansa hän sanoi Mantalle:\n\n\"Vie sinä ruokaa pöytään, päätäni kivistää, minä menen tuonne järven\nrannalle, siellä on vilpoisempi.\"\n\nSen sanottuaan Liisu riensi kuusistoon ja sieltä kapeata metsäpolkua\npitkin järven rannalle. Täällä hän laski kätensä sykkivälle\nsydämmellensä ja heltyi itkemään. \"Oi, mikä minua vaivaa?\" -- sanoi hän\nitseksensä. Mutta samassa kaikuivat hänen korvissaan Maijan sanat:\n\"Jaakko nai kartanon Miinan\" -- ja nytpä hän ymmärsi, mikä niin\nraskaalta tuntui. Turhaa puhetta tämä tietysti oli, mutta kammottavan\naaveen kaltaisena nuo sanat yhä olivat hänen mielessään, ja hän sanoi\nitseksensä: \"Voi, onko rakkaus aina tällainen? Juuri kun luulee olevansa\nonnellisin maan päällä, tulee taas tuskia ja huolia, joita ei ennen\naavistanutkaan. Oi kunpa saisin rauhani takaisin! Jos olisi sydämmeni\ntuon tyynen järven kaltainen!\" -- ja hän rupesi laulamaan:\n\n      Ah ihana on ilta\n      ja metsä vilpoinen,\n      on tyyni järven pinta,\n      jo nukkuu tuulonen.\n\n      Vaan sydämmeni, miksi\n      sä olet rauhatoin?\n      Kun luontokin on tyyni,\n      miks' sykit, riehut noin?\n\n      Ah, sydämmein on lempi\n      niin saanut sykkimään;\n      oi tullos rauhan henki\n      jo mua viihtämään!\n\nLaulettuaan hän painoi päänsä käsiinsä ja rukoili Jumalalta rauhaa\nsydämmellensä. Samassa hän tunsi, miten kylmä koiran kuono nuuski hänen\nposkiansa. Liisu hypähti seisoalle, tämähän oli kartanon Vahti -- siis\noli Jaakkokin lähellä -- ja lähellä kyllä olikin, sillä tuollapa hän\ntuli rientäen tyttönsä luokse.\n\n\"Oikeinpa Vahti minua ohjasi. Se ei tahtonut mennä Mäkelään, vaan nuuski\ntätä polkua ja juoksi, hieputtaen häntäänsä, tänne päin. Minä aavistin\nheti, että sinut täältä löytäisin. Tiedätkö, Liisuseni! Saan kohta\nruveta rakentamaan asuntoamme, jos vain Kustu menee sijaisekseni\nkartanoon. Mutta ethän sinä mitään vastaa -- etkä ollenkaan ihastu! Mikä\nsinua vaivaa?\"\n\n\"Ei mikään. Tahdoin vain kysyä -- Jaakko, pidätkö minua vielä\nrakkaimpana kaikkea?\"\n\n\"Tuo nyt on kysymys! Onko se teeskentelemistä vai mitä? En semmoista ole\nsinussa ennen havainnut.\"\n\n\"Ei ole se teeskentelemistä, vaan käypä niitä kaikenlaisia huhuja;\nsanovathan, että sinä olet mieltynyt kartanon Miinaan. En sitä ole\nuskonut, mutta enpä saanut mieltäni rauhoitetuksikaan, ennenkuin sinulta\nsuoraan kysyin.\"\n\nJaakko muisti nyt, mitä hän oli Viulu-Mikolle puhunut, ja vaikka tuo\ntuuma oli ollut luulevaisen sydämmen pimeän hetken synnyttämä ja siis\ntuulen tuoma, tuulen viemä -- punastui hän varsin, mutta vastasi\nkuitenkin vakavasti:\n\n\"Minä en yhtäkään tyttöä rakasta, paitsi sinua. En koskaan! Ole\nvakuutettu siitä.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Liisu, mutta Jaakon punastuminen oli niin kummallinen,\nettei tyttö iloiseksi muuttunut. Jaakko myöskin oli alakuloinen, eivätkä\njutut nuorten välillä oikein sujuneet. Vihdoin hän kysyi:\n\n\"Onko Viulu-Mikko käynyt täällä?\"\n\n\"Ei\", vastasi Liisu.\n\n\"Mistä hiidestä ne tuon jutun ovat saaneet, sen on Maija varmaankin\nkokoon pannut omasta päästään\", sanoi Jaakko ja rupesi sitte suoraan\nkertomaan, mitä hän Mikolle oli puhunut, lisäten: \"Nyt sen tiedät,\noikean asianlaidan, suutu nyt minulle sitte, jos voit; ymmärräthän sinä,\nettä minä vain, kun pelkäsin sinun kotiani halveksivan, tuskissani\njotakin puhuin.\"\n\n\"Kiitoksia, Jaakko, siitä, että puhuit kaikki suoraan. Punastumisesi\njätti mieleeni jonkunlaisen epäilyksen, mutta nyt on välimme taas ihan\nselvä.\"\n\n\"No, tyttöseni, mennään nyt kotiin kuulustelemaan, mitä Kustu sanoo.\" Ja\nkiiruhtaen he läksivät Mäkelään, jossa väki juuri aikoi ruveta\npäivälliselle. Keppi-Maija oli mennyt matkoihinsa, mutta Viulu-Mikko,\nhyvänsuopa vieras, oli tullut sijaan.\n\nMäkelän muori katsoi vähän harmistuneena tulijoihin ja tuskin\nvastasikaan, kun Jaakko hyvää päivää mainitsi. Mutta Jaakko ei ollut\ntätä huomaavinaankaan, vaan lausui rohkeasti:\n\n\"Minä aion ottaa eron palveluksestani, jotta saisin talveksi varustettua\nitselleni oman kodin. Patruunan metsästä saan hirsiä, sen mitä\ntarvitsen, ja lupasipa vielä nurkkamiehiäkin joksikin päivää, mutta\nsillä ehdolla vain pääsen kartanosta, että laitan sinne toisen\nsijaisekseni, ja siksi olen ehdotellut Kustua, koska välistä olen\nkuullut hänen haluavan palvelukseen.\"\n\n\"No sinne minä menenkin\", vastasi Kustu.\n\n\"Etpä menekkään. Kyllä täällä kotonakin; on sinulle sijaa -- joutaahan\nJaakko palvella vuotensa loppuun, kyllä kartanossa leipää tietysti\nriittää, mutta uudistorpassa sitä tuskin lienee nätimmästä tärkimpään.\"\n\n\"Jos ensin onkin vähän, niin koetetaan sitä lisätä vuosien kuluessa.\nKyllä minä torpan rakennan -- ja hyvän rakennankin kuten patruuna\nneuvoi.\"\n\n\"Mutta älä meidän Liisua varten, kyllä hänellä on parempi koti\nkatsottuna. Minä en anna tytärtäni pettuleipää syömään.\"\"\n\n\"He -- muori -- mitäs nyt! Älä noin jyrkästi kiellä\", -- sanoi Matti\nmutta muori läksi ulos ovesta eikä tahtonut kuulla mitään. Silloin\nViulu-Mikko, talon vanha ystävä, seurasi muorin jälkiä ja tapasi hänet\nluhdissa.\n\n\"Muori hyvä\", lausui Mikko, \"älä pitkitä nuorten kihlausta. Kihlausten\nusein käy siten, että 'kun ne pitkistyvät, niin ne mutkistuvat', ja\nvihdoin tulee mistä kaiketi loppu.\"\n\n\"Sitä juuri toivon ja vaadinkin.\"\n\n\"Kuules -- muista minun ja Anna-Liisan kärsimisiä! Älä erota rakastavia\n-- se kuolemalla kostetaan. Vaikka en ole aikonut mitään puhua, niin\nsanonpa Jaakon ja Liisun onneksi, että köyhyyteen ei sinun tarvitse\nlastasi jättää, kyllä heille on tavarat katsottuna, mutta antaa heidän\nvain vähällä alkaa. Laske Kustu palvelukseen, se on minun neuvoni.\"\n\nMikko oli iskenyt parhaaseen paikkaan. Muisto Anna-Liisa vainajasta\npehmitti muorin sydämmen -- ja kukatiesi vielä tuo Mikon viimeinenkin\nviittaus tehokkaasti siihen vaikutti.\n\n\"Hm -- kummallista\", sanoi muori ikäänkuin itseksensä ja lausui sitte\nMikolle: \"Menköön vain Kustu kartanoon onneansa koettamaan; mutta kerran\nminun vielä täytyy tyttöäni puhutella, ennenkuin kihlat pois lähetän.\nTällä kertaa kuitenkaan ei enempää tästä asiasta lausuta, tule nyt\npäivälliselle.\"\n\nVakaana muori lähti tupaan ja sanoi sinne tultuansa:\n\n\"Kustu saa lähteä Jaakon kanssa kartanoon. Jos kelpaat patruunalle, niin\notat pestin.\"\n\nLiisun katse kirkastui, kuten taivas aamuruskon noustessa, ja\nkiitollinen silmäys lensi Viulu-Mikkoa kohti, sillä sen hän heti\nhuomasi, että sieltä apu oli tullut.\n\nEnempää ei asiasta puhuttu, ja kohta päivällisen jälkeen Kustu lähti\nJaakon kanssa kartanoon, ja Viulu-Mikko meni myöskin pois.\n\n\n\n\n7. RAKKAUS KAIKKI VOITTAA.\n\n\nPatruuna Pohjosen rouva istui kartanon kuistilla, leikkien lastensa\nkanssa, ja näki samassa Jaakon, joka lähestyi nuoren kumppaninsa\nseurassa. Lakki kourassa ja syvästi kumartaen Jaakko kysyi:\n\n\"Saako patruunaa puhutella?\"\n\n\"Onni, juokse katsomaan, onko isä valveilla\", sanoi rouva. Hetken\nperästä poika palasi huutaen:\n\n\"Isä käski Jaakkoa puheillensa.\"\n\nJaakko läksi saattamaan palvelijaksi pyrkivää Kustua patruunan\nhuoneeseen.\n\n\"No, sinä aiot minun palvelijakseni?\" kysyi patruuna.\n\n\"Niin kyllä, jos kelpaan\", vastasi Kustu.\n\n\"Osaatko totella? Se on ensimmäinen ehto.\"\n\n\"Kyllä! Ja vielä vähän muutakin.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi patruuna, katsellen mielihyvällä pojan kirkkaita,\nveitikkamaisia silmiä. \"Osaatko niittää? Heinänteko alkaa kohta, ja\npalvelijani saa myöskin niityllä käydä silloin, kun en häntä kotona\ntarvitse.\"\n\nHymyillen vastasi Kustu:\n\n\"Siihen olen aivan tottunut. Kun niittyä lähenen, vapisee jo heinän\nkorsi, ja kun viikatteellani sivallan -- hei! silloin heinä jo maassa\nmakaa.\"\n\n\"Saatko laitumelta hevosen pian kiinni, vai nahjustatko kauan niitä\nhakemassa?\" kysyi taas patruuna, joka halusta pitkitti puhetta pojan\nkanssa.\n\n\"Hevoset ruokin niin, että viheltäessäni juoksevat luokseni.\"\n\n\"No, jos nyt olet vähänkin sinne päin, kuin olet sanonut, niin kyllä\nminulle kelpaat, ja Jaakko on vapaa menemään asuntoansa rakentamaan.\"\n\n\"Nämät käteni ovat vähän kömpelömäiset pikentin käsiksi\", virkkoi\nKustu vielä; \"semmoisiksi ne ovat tulleet raskaassa työssä, mutta jahka\ntäällä vähän helpommalle pääsen, niin varmaankin hienonevat, että vielä\nsopivat vaikka klasee-hansikkoihin.\"\n\n\"Pidetään varalla, etteivät pääse liiaksi hienontumaan. Tässä on sinulle\nnyt 12 markkaa pestiksi; se on määrä, joka minun on tapana antaa. Mutta\nmitä sitte palkaksi vaadit?\"\n\n\"Mitä patruuna itse tahtoo antaa, sitte kun näette, mihin kelpaan\",\nvastasi Kustu ihan nöyrästi.\n\nPatruuna taputti poikaa olalle, lausuen:\n\n\"No hyvä! Toivon että molemmin puolin tulemme tyytyväisiksi. Nyt,\nJaakko, olet, kuten sanoin, vapaa palveluksestani, ja tässä saat koko\nvuosipalkkasi.\"\n\n\"Patruuna hyvä, sehän on varsin liikaa.\"\n\n\"No, no, älä puhu mitään, uutisasukkaalle on se kyllä tarpeen, ja\nolithan sinä aina ennenmuinoin minulle avulias ja hyvä leikkitoveri.\"\n\nJaakko ei mitään vastannut; mutta kun patruuna hänelle hyvästijätöksi\nantoi kätensä, puristi Jaakko sitä oikein vankasti. Sitte he aikoivat\nmennä, mutta patruuna sanoi vielä:\n\n\"Ennen lähtöäsi täytyy sinun Kustulle neuvoa kaikki, mitä hänen\ntavallisesti tulee tehdä, jotta hän tietäisi olla mielikseni samoin kuin\nsinäkin.\"\n\n\"Aivan kernaastikin\", vastasi Jaakko ja läksi sitte ulos nuoren\nkumppaninsa kanssa.\n\n\"Kyllä nyt jo kaikki hyvin käy\", sanoi Kustu pihalle päästyään. \"Minä\nolen kovin iloinen siitä, että jollakin tavoin voin edistää meidän\nLiisun onnea. Sisar parkani vallan kalpenee joka kerta, kun äiti\nJussilasta puhuu, ja harmipa olisikin, jos kaunis, hyvä sisareni\ntyönnettäisiin tuolle vanhalle kaljupäälle. Mutta arvaatko sinä, Jaakko,\nmillä Viulu-Mikko äitini mielen sai kääntymään noin äkkipäätä?\"\n\n\"En, sitä itsekin ihmettelin, mutta kyllä kai siitä vielä selko tulee.\"\n\n\"Kysyä ei uskalla --\"\n\n\"Ei suinkaan enkä siitä välitäkkään, kun tytön vain saan; mutta enpä ole\noikein varma, ennenkuin kuulutuksessa ollaan.\"\n\nNäin tuumaten Jaakko meni ohjaamaan nuorta toveriaan talon töihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakon ja Kustun mentyä Mäkelästä muori istui rukkinsa ääreen ja kehräsi\nsiinä, ikäänkuin jos kaikki olisi käynyt varsin tavallista rataansa.\nHänen puhelias kielensä nyt kumminkin oli vaiti, hän näytti miettivältä,\neikä kukaan muorin mietteitä tahtonut häiritä. Matti pisti tupakkaa\npiippuunsa, istahti sängyn laidalle, veti nysästään muutaman vahvan\nsavun ja laski sitte huokoolle. Kallu toimieli ulkona, ja Manta meiskasi\nportaitten vieressä juottoporsaan kanssa, mutta Liisu istui penkillä\nakkunan ääressä katsellen ulos kesän vihantaan maailmaan. Ilma näytti\nkauniilta, raittiilta, mutta Liisun mieli oli haikea. Ukkosen ilman\ntullessa on luonto tyyni, mutta ilma raskas, ja jotakin sentapaista,\njotakin uhkaavaa Liisukin tunsi sydämmessään, kun hän ääneti istui\näitinsä kanssa tuvassa. Täällä oli tukehuttavaa, vaan ulkona raitista;\nsinne siis täytyi rientää. Liisu istahti keinulavitsalle tuuhean\npihlajapuun suojaan. Hänen lempeät silmänsä katselivat järven tyyntä\npintaa, mutta ajatukset lentelivät pois hänen nykyisistä tukaloista\noloistaan, kuvaillen mitä suloisimmasti tuota vähäistä uutisasuntoa,\njonka hänen sulhonsa aikoi rakentaa. Eipä hän kauan saanut näissä\nviehättävissä unelmissaan viipyä, ennenkuin äidin kutsuva ääni kuului:\n\n\"Liisuseni, tuleppa tänne, olisihan minulla kahdenkesken sinulle vähän\npuhuttavaa.\"\n\nLiisu meni tupaan, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa -- ja vaiti hän\nistui kuuntelemaan, mitä jo ennaltaan arvasi äitinsä puhuvan.\n\n\"Minä lupasin Jussilan kihlat tallentaa siksi, että sinä ne ottaisit\nvastaan. Sillä, lapseni\", sanoi nyt muori hyvin leppeästi, \"olethan sinä\nviisas tyttö, ja kun oikein maltillisesti asiaa ajattelet, niin\nymmärräthän, että vanha paikkansa pitää, ja aina sinulla hänessä on\nparempi turva kuin tämänaikaisissa nuorukaisissa.\"\n\n\"Oi äitini, älkää suotta itseänne vaivatko tuommoisella puheella. Ei ole\nvanhan ilo siellä, missä nuoren, eikä nuoren siellä, kussa vanhan; jos\nhäntä seuraisin, olisin kuin häkissä lintu.\"\n\nMuori otti nyt kihlat esille: \"Katsoppas näitä kaikkia, mitä sinulle,\ntorpan tyttärelle on tarjona! Eiköhän toki minun tyttäreni ymmärrä\nottaa, mitä vain kerran hänelle tarjotaan.\"\n\n\"Äiti hyvä, kyllä parastani tarkoitatte, mutta -- valju on sulho\nkullasta kyhätty, vaan lämmin sydämmen oma valittu -- ja siis kaikki\nnuot korut ovat minulle arvottomia. Jaakko rakentaa kartanon maalle\ntorpan, siellä saamme yhdessä työtä tehdä, ja kun Jumala työmme siunaa,\non meillä siitä iloa paljon enemmän kuin rikkaalla kaikista\ntavaroistaan.\" Nyt lankesi Liisu polvilleen ja lausui, katsoen\nrukoilevin silmin äitiänsä: \"Oi äiti, viekää pois nuo kihlat! Ne minua\noikein inhottavat. Älkää rakastako tavaraa enemmän kuin -- --\"\n\nLiisu ei sanottavaansa saanut loppuun lausutuksi, ennenkuin muori\nhämmästyksissään huudahti:\n\n\"No hyvänen aika, älähän toki komeliantiksi rupea! Tyttö hupsu! Jumalaa\nrukoillessa polville lasketaan, vaan ei ihmisten eteen. Hyvänen aika\ntuota lasta! Pidä sitte tuo Jaakkosi, koska se niin hirveän hyvä on.\"\n\n\"Jumalan kiitos, että vihdoinkin äiti luopuu turhasta toivostaan. Nyt\nvoin iloiten mennä Jaakkoa vastaan, kun hän luokseni tulee! Oi äiti, nyt\nolette minulle toista vertaa rakkaampi kuin äsken, jolloin luulin teidän\nenemmän rakastavan rusthollia kuin omaa lastanne!\"\n\n\"Hm -- parastasi minä vain tarkoitin, mutta jätä minut nyt yksin; en voi\ntässä tällä kertaa enempää jutella. Mene sinä ulos linnuille livertämään\niloasi.\"\n\nLiisu meni, ja muori jäi miettimään. Vähän aikaa ääneti oltuaan hän\nrupesi itseksensä puhumaan:\n\n\"Kuka noita tämänaikuisia nuoria ymmärtää -- laskea polvillensa! Oikein\nkomeliantin temppuja tuommoiset! -- Oih, oih! -- suutelot vielä -- sitte\nolisi kaikki ihan täydellistä!\"\n\nMatti, joka rupesi heräämään raskaasta päivällisunestaan, kuuli muorin\npuhuvan ja kysyi:\n\n\"Mitä sinä nyt, akkaseni, yksin juttelet? Mitä ihmeitä?\"\n\n\"Minä vain ihmettelen tämänaikuisten nuorten tapoja ja mieliä. Liisulle\ntässä juuri äsken sanoin, että hän saa ottaa Jaakkonsa, koska se nyt on\nmaailman paras hänen mielestään, ja tyttö kiitti siitä niin, että\npolvilleen lankesi. Hupsun tapoja -- mutta hyvä lapsi hän on. Oikein\nnöyräksi hänen olen kasvattanut, ja ikävä tuota tyttö raiskaa tulee, se\non aivan varma.\"\n\n\"No nytpä uni makealta maistuu, kun kuulen, että Liisu on päässyt\nkaikesta tuskastaan. Nyt vasta, akkaseni, oikein viisaasti teit.\"\n\n\"Vasta nyt? En tiedä ennenkään hullusti tehneeni!\"\n\n\"He, et, mutta teithän tällä kertaa vielä viisaammin\", sanoi Matti\nkääntyen toiselle kyljellensä, ja hetken päästä hän jo kuului\nkuorsaavan.\n\nMutta miten oli Liisun laita, kun hän tuolla ulkona kepeillä askelilla\nastuskeli metsäpolkua pitkin? Hänen sydämmensä onnesta sykähteli, hän\noli mielestään niin vapaa kaikesta huolesta kuin lentävä lintunen, ja\nrohkeasti hän asteli kartanoon päin, josta hän arveli Jaakon piankin\npalaavan Kustun kanssa. Kun ei kaivattuja kuulunut, istahti Liisu\nkivelle heitä odottamaan. Ihmetellen hän siinä katseli keväisen\nkuusimetsän kauneutta, niin heleän vihreältä ei se ennen hohtanut -- ja\nmikäpä siinä, että linnutkin tänään paljoa iloisemmasti visertelivät --\nne oikein kilpailivat toinen toisensa kanssa, ainakin se siltä kuului\nLiisun korviin. Mutta nytpä jo kajahti Metsässä koiran haukunta; varmaan\nse oli Vahti, joka jäniksiä ajoi takaa. Olipa niinkin, sillä samassa\ntuli Jaakko jo näkyviin. Kustu oli jäänyt kartanoon. Kiiruusti riensivät\nnuoret toinen toisellensa ilosanomaa viemään; ja sinne luonnon helmaan\nheidät jätämme onnestansa juttelemaan -- eikä tämä ole ensimmäinen eikä\nviimeinen kerta, jolloin luonto yksin saa olla näkemässä kahden\nrakastavan täydellistä onnea.\n\n\n\n\n8. HÄÄPÄIVÄ.\n\n\nKirveen kalske oli jo lakannut kuulumasta Niittymäeltä, jossa Jaakon\nuutisasunto seisoi valmiiksi rakennettuna. Suuri kuokkamaakin jo oli\nkauniilla orailla. Jaakko oli hikipäässä koko kesän tehnyt työtä\ntorpassansa, ja usein Mäkeläisetkin kaikin olivat hänen apulaisinansa\nolleet. Kartanoa patruunakin oli, kuten lupasi, antanut muutamaksi\npäiväksi nurkkamiehiä. Mutta kylläpä näkyikin työn jälkiä. Nyt ei\nkuitenkaan Niittymäessä työtä tehty, vaikka olikin arkipäivä, sillä\ntänään Jaakko oli häitänsä viettämässä.\n\nMäkelässä tuvan katto ja seinät olivat koristetut katinlieoilla ja\npihlajanoksilla, joista punaiset marjat riippuivat. Mutta\nporstuakamarissa istui Liisu morsiuspuvussaan, kauniina kuin\nkevätkukkanen, ja kylläpä Jaakkokin itseänsä näyttää kehtasi: hänellä\noli sorja vartalo ja oivan, rehellisen miehen kasvot, jotka olivat\ntyössä ahavoittuneet. Viulu-Mikko kulki edes takaisin viulu kädessänsä\nja näytti oikein onnelliselta tänään. Usein hän kurkisti paperiin, jonka\nhän otti taskustaan, ja hymyili sitte itseksensä. Mäkelän, muori\npuuhaili, ja muotonsa oli tavallista tyynempi kun hän kurkisti\nporstuakamariin, sanoen:\n\n\"Mene, Jaakko, katsomaan, joko rovastia näkyy, jotta Mikko tietäisi olla\npihalla soittamassa.\"\n\nJaakko meni, ja näki pihalle jouduttuaan rovastin jo lähenevän\nkääseissään. Mutta tulivatpa sieltä vielä toisetkin kääsit. Jaakko\ntarkasteli niitä vähän aikaa, vaan juoksi sitte sisälle, iloisesti\nhuutaen:\n\n\"Mikko, menkää pian soittamaan, rovasti tulee ja kartanon patruuna\nmyöskin.\"\n\nMikko riensi heti pihalle viuluansa vinguttamaan, ja nyt oli ilo ylinnä\nMäkelän halvassa majassa, kun patruuna tuli entisen palvelijansa onneen\nosaa ottamaan.\n\nTorpan harvalukuiset häävieraat olivat nyt kaikki koossa viheriäiseksi\nkoristetussa häätuvassa. Vanha rovasti meni paikallensa vihkituolin\nyläpuolelle ja toiset vieraat ympäri huonetta. Morsiusparia vain\nodotettiin; -- mutta jopa se nyt tulikin. Ei ollut Liisu mikään sulotar,\nmutta kenpä ei mieltymyksellä olisi katsellut tuota raittiinkaunista\nmorsianta, kun hän sorean sulhonsa rinnalla asettui vihkituolin eteen?\nRovasti luki vihkisanat juhlallisesti, ja kun morsiuspari polvillensa\nlaski, levitettiin suuri silkkihuivi teltaksi heidän päänsä ylitse.\nTuota silkkihuivia neljä telttapoikaa ja telttatyttöä piti niin\nkorkealla, kuin suinkin saattoivat, sillä jos se olisi koskenut\nmorsiamen kruunuun, ei se hyvää olisi ennustanut.\n\nVihkimisen jälkeen rovasti puhui ensin muutamia kauniita sanoja nuorelle\npariskunnalle, ja sen jälkeen sukulaiset menivät heille onnea\ntoivottamaan. Sitte läksi patruuna morsiusparin luokse ja antoi heille\nkättä, sanoen:\n\n\"Sydämmestäni toivon teille onnea! Ken on uskollinen rakkaudessa, sille\nkyllä Jumala lainaa rikkautta.\" Ja kääntyen sulhasen puoleen hän lausui\nvielä: \"Tässä annan sinulle vähäisen muistolahjan entiseltä\nleikkitoveriltasi; ehkä se on sinulle hyvänä apuna, kun jatkat työtä\nuutisasunnossasi. Näinhän voin nyt auttaa sinua, joka ennen aina autoit\nminua, kun löimme leikkiä toverien kanssa.\"\n\nKaste kimmeltää kevätaamuna ruohostossa ja lehdikoissa, kaunistaen\nluontoa, kun se on pukeutunut häävaatteisiinsa, ja niinpä kaunistivat\nnuorta pariskuntaa kiitollisuuden kastehelmet, jotka vierivät heidän\nposkillensa.\n\nKun Jaakko avasi tuon pienen käärön, jonka patruuna hänelle antoi, ja\nnäki siinä kolme sadan markan seteliä, silloin ei hän saanut suuhunsa\nsanoja, millä olisi kiitollisuuttaan osottanut; kyyneleet vain vierivät\nhänen silmistänsä -- hänellehän patruunan antama lahja oli jo koko\nrikkaus! Kuiske kävi tuvassa suusta suuhun, että patruuna oli antanut\nJaakolle kolmesataa markkaa, ja siitä kyllä olisi puhetta kestänyt.\nMutta muori tuli kutsumaan vieraita päivälliselle, ja nyt kaikki\nläksivät toiseen tupaan, jossa kukkuralliset ruokavadit olivat\nasetettuina pitkille pöydille. Näitä tyhjentämään muori hyväntahtoisesti\nvieraitansa kehoitti, ja siinäpä hän vaivat näki. Muutamia hän veteli\nkäsikynästä, toisia tuuppaeli selkään -- aina kehoittaen menemään\neteenpäin -- eihän kukaan tahtonut ilman noita ystävällisiä tuuppauksia\nolla ensimmäinen ruokapöydän ääressä. Kylläpä päivälliset kestivätkin,\nsillä jos muutamista astioista ruoka aleni, niin toisia täysinäisiä\ntuotiin sijaan.\n\nPäivällisten jälkeen pyysi Viulu-Mikko Mäkelän isäntää ja emäntää sekä\nnuorta pariskuntaa seuraamaan itseänsä porstuan peräkamariin. Täällä hän\nnyt otti paperin taskustansa, sanoen:\n\n\"Tässä on laillisesti vahvistettu kirjoitus, jossa olen määrännyt Jaakon\nja Liisun perillisikseni. Te saatte kuoltuani kaiken omaisuuteni, ja\nsitä on nyt minulla rahaa lainassa kaksi tuhatta ja sata markkaa sekä\nkotona 25 markkaa 45 penniä ja vielä sitte kaikenlaista irtainta tavaraa\nvähäisen.\"\n\n\"Näetkös, muoriseni, hm, siinä käy patruunan puhe toteen: Kyllä Jumala\nlainaa rikkautta --\"\n\n\"Kyllä näen, että kaikki käy, kuten on sallittu\", vastasi muori.\n\"Kiittäkää, lapset, Mikkoa, joka tulevista päivistänne on noin runsaasti\nhuolta pitänyt.\"\n\nJaakko ja Liisu puristivat Mikon kättä ja kiittivät vielä hänen\nantamistansa hyvistä neuvoista.\n\n\"Kyllä nyt jo tarpeeksi olette kiittäneet\", sanoi Mikko, \"tämän tein,\njotta muistaisitte minua ja Anna-Liisaani! Mutta menkäämme häätupaan,\nsillä tietysti siellä jo morsianta kaivataan.\"\n\nHe läksivät nyt kaikki. Tuvassa sytytettiin paraikaa kynttilöitä, sillä\npäivällinen oli kestänyt niin kauan, että jo varsin hämärsi. Kahvia\ntarjottiin vieraille; mutta kun sitä oli juotu, katsoi patruuna\nkelloansa ja sanoi sitte:\n\n\"Mikko, ottakaa viulunne, niin saanhan polskaa tanssia morsiamen\nkanssa.\"\n\nMikko otti viulunsa, sovitti sen leukansa alle ja rupesi soittamaan\niloista polskaa. Patruuna pyöritti morsianta, ja nyt alkoi iloinen\ntanssi. Samassa tuli muorikin näkyviin, ja patruuna huudahti:\n\n\"No, muori hyvä, tanssitaan nyt oikea ristipolska. Tulkaa vain, ovathan\nnämä vanhimman lapsenne häät, kyllä vielä jaksatte pyöritellä. Jaakko,\ntule sinäkin -- no niin, nyt meitä on neljä.\"\n\n\"Hei! Eipä tässä enää viulun ääni yksin riitäkkään\", sanoi Mikko,\n\"tarvitseehan minun laulaakin.\" Ja nyt hän rupesi rallittamaan:\n\n      Tuii -- tuli tuli tuli tui tuli tullaa,\n      tui tui tuuli tui tuli tui.\n      Tui tuli tallaa tuli tuli tullaa,\n      tui tui tuulii tui tuli tei.\n      Tuii -- j. n. e.\n\nMikon laulu herätti yleistä mieltymystä, ja kaikki, sekä nuoret että\nvanhat, iloiten pyörivät lattialla.\n\nPolskan tanssittuaan sanoi patruuna:\n\n\"Nyt on minun jo aika lähteä. Kustu, mene valjastamaan hevosta. Sinä\npääset takaisin tänne, kun olet saattanut minut kotiin.\" Sitte hän\nlausui Mäkelän väelle: \"Hauska on minun ollut täällä teidän parissanne,\nkun olen nähnyt iloa ja tyytyväisyyttä kaikin puolin. Jääkää hyvästi!\"\nJa käteltyään heitä hän läksi pois.\n\nKohta patruunan mentyä rupesi myöskin rovasti lähtöä tekemään. Muoria\nhyvästi jättäessään hän sanoi:\n\n\"No muori, te näytätte nyt tyytyväiseltä; se on oikein! Kyllä sitä olen\ntoivonutkin, sillä Jaakko on kelpo poika.\"\n\n\"Niin on, rovasti hyvä! Kylläpä minun olisi pitänyt tietämänkin, että\nmeidän Liisu valita ymmärsi, mutta erehtyyhän sitä vanhanakin.\"\n\nRovasti hymyili, vastaten: \"Oikein sanoitte!\" ja sitte hän jätti hyvästi\nkaikki häävieraat. Mutta myöhään yöllä, kun tähdet jo valaisivat synkkää\nsyystaivasta, kuului vielä Mikon viulun ääni Mäkelän häätuvasta.\n\n\n\n\n9. NIITTYMÄEN ASUKKAAT.\n\n\nJo kaksi vuotta oli Jaakko Niittymäessä itsellensä kuokkinut ja kaivanut\nviljelysmaita, ja Liisu oli aina ollut hänen ahkerana työkumppaninansa.\nViulu-Mikko asui nyt tämän nuoren perheen luona ja viihtyi hyvin. Ukon\npäivät kuluivat hupaisesti, kun hän leikki pienen poika-lylleröisen\nkanssa, joka lattialla konttasi. Välistä hän nosti pikku Jaakon\nolallensa, välistä taas toussutti häntä polvillansa, ja pienokainen\nsiitä hyvästä pisti kaikki kymmenen sormeansa Mikon vahvaan tukkaan,\njosta sitte veti voimiensa takaa. Näin Mikko nytkin leikitteli pienen\nJaakon kanssa, koska lapsen äiti oli leipomisen toimessa. Oli\nhelluntaiaatto, ja Liisu odotti vieraita pyhiksi, nimittäin Mäkelän\nväkeä, ja leipoi näitä rakkaita vieraitansa varten rieviä kaakkuja;\nmunajuuston hän myöskin paistoi.\n\nPian päivä kului Liisun toimiessa, mutta kaikki hän oli saanut hyvin\nmenestymään. Jaakko tuli kotiin metsästä, tuoden muutamia vihtoja\nkainalossaan, sillä helluntai-lauantaina aina \"uusi vihta vihdotaan.\"\n\nLiisu seisoi portailla, pienokainen sylissä, ja sanoi: \"Olipa hyvä, että\ntoit vihtoja, sillä nyt on sauna valmis.\"\n\nSaunasta tultuaan kaikki pukivat puhtaat vaatteet yllensä ja istuivat\nsitte odottamaan Mäkelän väkeä. Pikku Jaakko, joka kylvystä oli väsynyt,\nnukkui kätkyessään puhtaana ja punaposkisena. Liisu oli juuri lakannut\ntuutimasta pienokaistansa ja pani paraikaa nauhalla palmikkoansa kiinni,\nkun Jaakko sanoi: \"Jo Mäkelästä tullaan\"; ja nyt he riensivät pihalle.\nJaakko riisui hevosen, mutta Liisu otti vastaan, mitä muori ja Manta\nhänelle lahjoittivat, sillä rattailta nostettiin ehtimiseen pyttyjä ja\nmyttyjä. Vihdoin he kuitenkin kaikin pääsivät tupaan ja asettuivat\nistumaan. Mikko näytti muorille kätkyessä makaavaa pienokaista, sanoen:\n\n\"Katsos, muori, tänne, ethän ole nähnyt lasta sitte ristiäisten! Eivätkö\nole pojan posket pulleat ja kauniit, häh?\"\n\n\"Onpa hän kyllä terveen ja raittiin näköinen\", vastasi muori. \"Mutta,\nLiisu hyvä, tuossa on myttynen, johon olen käärinyt sinulle punaisen\npeiton. Nähdessäni lapsen tuossa, se muistui mieleeni, sillä lupasinhan\njo ristiäisissä, että sen sinulle lahjoittaisin. Minä sain sen kotiin\njuuri vähän ennen kuin tänne läksimme.\"\n\nLiisu kiitti sydämmestänsä äitiänsä. Tämä lahja tuotti hänelle paljon\niloa, sillä olihan se ikäänkuin todistuksena siitä, että äiti nyt tyytyi\nvävyynsä. Pantuansa kaikki saadut lahjat paikoillensa, meni Liisu\nasettamaan ruokaa pöydälle; ja olipa hänellä oikein valkoista\njuhlapuuroa, josta ei suinkaan maitoa puuttunut. Illallisen jälkeen\nLiisu valmisti kaikille vuoteet, ja äidillensä hän pani uuden punaisen\npeiton. Vähän aikaa vielä juteltiin niitä näitä, mutta sitte Jaakko\nistui pöydän ääreen, luki raamatusta kappaleen ja sanoi sen tehtyänsä:\n\n\"Kyllä nyt jo olemme väsyneet, ja aika siis on levolle mennä.\"\n\nMatti vastasi haukotellen:\n\n\"Kylläpä olemmekin, mennään vain maata.\"\n\nPian olivat Niittymäessä kaikki unen helmoissa ja ulkona myöskin\nhiljaista, tyventä; ainoastaan laulurastaan yksinäinen raksutus kuului\nmetsästä.\n\nHelluntaiaamuna Liisu nousi varahin lypsämään, mutta juuri kun hän oli\nsaanut maidon, ruokahuoneeseen ja sihvilän läpi lasketuksi astioihin,\ntuli muori häntä hakemaan, sanoen:\n\n\"Riensin lehmiäsi katsomaan, nähdäkseni ne, ennenkuin metsään menevät,\nsillä iltapuolella on meidän kotiin lähteminen.\"\n\n\"Ja minä kun toivoin saavani teitä pitää huomeniltaan asti! Mutta tulkaa\nnyt katsomaan, niin saatte nähdä, että Punike on yhtä lihava kuin\nMäkelästä lähteissään, ja Reipas vahvistuu ja koristuu aina vieläkin.\nKatsokaa, täällä kopissa on minulla kaksi suurta porsasta.\"\n\nNyt Liisu avasi oven siihen pieneen koppeloon, jossa porsaat makasivat\npahnoissa.\n\n\"No näetkös hylkyjä, kuinka lihavia! Ovatko ne kartanon lajia?\"\n\n\"Ovat; Jaakko ne sieltä toi kerran, kun hän kävi Kustua tervehtimässä.\"\n\nLiisu painoi taas oven kiinni, ja nyt he menivät katsomaan lehmiä, joita\nmuori mielihyvällä silmäili, sillä tiesipä hän kylläkin arvostella noita\nlihavia elukoita. Liisu laski lehmät metsään ja meni sitte juottamaan\nvasikoita, jotka haassa kirmasivat.\n\n\"Kylläpä näyttää siltä, kuin kaikki olisi täällä hyvin päin sekä tuvassa\nettä tarhassa\", sanoi muori.\n\n\"Äiti rakas, minulla on niin hyvä oltava, etten kenenkään kanssa onneani\nvaihettaisi! Jospa tietäisitte, kuinka hyvä Jaakko on, ja niin ahkera --\nno saattepa nähdä, kun peltojamme katselette, kuinka paljo niitäkin on\ntullut lisää. Syksyllä hän kuokki suuren maan, jossa nyt kasvaa kaunista\nperunaa. Mutta saahan Jaakko itse mennä peltojansa teille näyttämään\niltapuolella, ja menkäämme nyt sisälle, sillä minun täytyy toimittaa\nvähän einettä pöydälle, ennenkuin kirkkoon mennään.\"\n\nKun tupaan tulivat, oli väki jo kaikki liikkeellä, ja Manta puki\nparaikaa pikku Jaakon ylle uutta nuttua, jonka hän oli pojalle tuonut.\nSitte poikaa vietiin sylistä syliin ja kiitettiin uusia vaatteita niin,\nettä pieni Jaakko jo itsekin rupesi tarkastelemaan mekkoansa, arvellen\nsiinä olevan jotakin katsottavaa. Muorin muoto oli tavallista leppeämpi,\nkun hän otti pojan syliinsä, sanoen:\n\n\"Tule lapseni muorin syliin; minä sinua tänään huvittelen, sillä kuka\ntietää, koska taas saanen sinua nähdä?\"\n\nKirkolle läksivät sitte kaikki muut paitsi Mäkelän Matti ja muori sekä\nLiisu ja pikku Jaakko, joka hyvin viihtyi muorilla koko kirkonajan.\n\nKun kirkkoväki tuli kotiin, oli Kustu heidän muassaan. Kello oli jo\nkolme, ja siis ruvettiin heti päivälliselle.\n\n\"Eipä kukaan ole uutisiakaan vielä puhunut\", sanoi Kustu, \"mutta\ntäytyyhän minun puhua, ennenkuin Keppi-Maija ennättää, sillä kohta hän\non täällä; me ajoimme hänen sivutsensa.\"\n\n\"Mikä uutinen se on?\" kysyi muori.\n\n\"Jussila ja Mikkolan Miina kuulutettiin tänään.\"\n\nJaakko loi silmänsä Liisuun; hetkisen he katsoivat toisiinsa, mutta\nsitte Liisu sanoi:\n\n\"Sepä hyvä, että Jussila saa äidin lapsillensa.\"\n\n\"Tuolla Maija jo tulee!\" huudahti Kustu.\n\n\"Eipä häntä täällä nyt olisi tarvittu\", virkkoi muori. Samassa tuli\nMaija sisälle, ja sanoen hyvää päivää hän istahti penkille levähtämään,\nmutta Liisu käski häntä pöydän ääreen ruoalle.\n\nPäivällisen jälkeen miehet menivät peltoja katselemaan ja Maija rupesi\nnyt kertomaan, että Jussila tänään kuulutettiin sekä että jo parin\nviikon päästä Mikkolassa häitä vietetään.\n\n\"Mikkolan emäntä sanoi\", virkkoi Maija, \"täältä Niittymäestäkin häihin\nkäskettävän. Minä sitä itsekseni oikein ihmettelin, että käskevät.\"\n\n\"Kutsuvathan halustakin\", vastasi muori, \"meidän Liisuahan Mikkolan\nMiina siitä saa kiittää, että hän nyt emännäksi Jussilaan pääsee.\"\n\n\"No niin, kyllä niin\", myönsi Maija. Lieneekö hän tästä puheesta saanut\njotakin onkeensa, koska ei hän enää kauan viipynyt Niittymäessä, vaan\nmeni taas pois jatkamaan matkaansa.\n\n\"Ettekö, äiti, nyt tahdo tulla peltoja katsomaan?\" sanoi Liisu, \"kyllä\nManta Jaakkoa hoitaa sillä aikaa.\"\n\n\"Kyllä minä ne jo näin aamulla sen verran, että tiedän teillä täällä\nolevan kaikkea, mitä tarvitsette, ja nyt katselen halukkaammin lastanne.\nKun omani kaikki ovat aikahisena, on tuo pienokainen minulle äärettömän\nrakas.\"\n\nMiehet tulivat nyt sisälle. Liisu oli keittänyt kahvia, ja siis\nruvettiin juomaan tuota makuisaa nestettä, joka on niin välttämättömän\ntarpeellista silloin, kun perheen kesken tahdotaan oikein nauttia\nkotielämän suloa.\n\nOvi oli auki, ja ulkoa tuli kesäinen tuoksu sisälle. Pääskynen istui\nviirin päässä livertäen; kauniin metsäjärven pinta oli aivan tyyni, ja\nvanhan muorin sydän kävi niin kumman pehmeäksi. Täällä tuntui hänestä\nkaikki kodikkaalta -- tyveneltä -- ja hän lausui:\n\n\"Niin, nyt menee Jussila naimisiin, mutta en enää ollenkaan ajattele,\nettä siellä sopisi Liisun olla emäntänä. Kyllä patruuna totta puhui, kun\nhääpäivänä sanoi: 'Olkaatte uskolliset rakkaudessa, kyllä Jumala antaa\nrikkautta.' Täällä on Liisulla kaikkea, mitä hän tarvitsee, ja Jaakko,\nsinä olet hyvä, kelpo mies!\"\n\nJaakko meni muorin tykö ja tarttui hänen käteensä, lausuen:\n\n\"Kiitoksia, muori, noista sanoistanne, ne vain onnestani puuttuivat. Nyt\nminusta tuntuu, ikäänkuin rauhan enkeli kulkisi tuvassani.\" Liisulle hän\nlisäsi vielä: \"Kyllä tiedän, ettet sinä koskaan Jussilan rikkautta ole\nkaivannut; kun työstä väsyneinä kotiin tulimme, lauloit vain ja olit\ntyytyväinen.\"\n\nViulu-Mikko katsoi viuluansa, joka seinässä riippui, ja sanoi:\n\n\"Tuossa on viuluni kauan saanut levätä, mutta tämän päivän kunniaksi\notetaan se alas\"; ja Mikko rupesi soittamaan kaikenlaisia kansanlauluja.\n\nNäin kului ilta pian loppuun Niittymäessä, ja vieraat läksivät pois.\nJaakko ja Liisu menivät heitä saattamaan vähän matkaa, ja kun takaisin\npalasivat, näkyivät laskevan ilta-auringon viimeiset säteet metsän\nlävitse. Kuusien latvoista kuului hiljainen humina, talvikit levittivät,\ntuoksuansa metsään, ja tuossa oli heidän oma kotinsa, jossa kaikki oli\naivan heidän omaansa; se viittasi niin ystävällisesti heitä\nherttaiseen suojaansa. Kun sinne tulivat, sanoi Jaakko:\n\n\"Oi Liisu, onpa tämä kotimme sentään hyvin hauska! Laula tuo laulusi,\njoka ennenkin aina oa minua ilahuttanut, tänään sitä halusta\nkuuntelisin.\" Liisu lauloi:\n\n      Oi kuinka ompi herttainen\n      tää oma koti pienoinen!\n      Ken täällä kultaa kaipaapi,\n      kun parempi on lempesi?\n      En tiedä koko mailmassa\n      mä tavaraa niin kallista.\"\n\nMikko istui penkillä, viulu oli vaipunut hänen polvillensa, ja ikäänkuin\najatuksissaan hän toisti Liisun viimeiset sanat: \"En tiedä koko\nmailmassa mä tavaraa niin kallista!\" -- Hänen ajatuksensa lensivät kauas\nmenneisiin aikoihin. -- --\n\nNäin onnellisina elivät Niittymäen asukkaat. Viulu-Mikko, joka aina asui\nheidän luonansa, näki vielä monta helluntai-aurinkoa nousevan ja\nlaskevan, vaan vihdoin hän sai, kuten toivoi hautansa Anna-Liisan\nviereen.\n\nMäkelässä on Manta emäntänä. Hän on saanut hyvän miehen, ja vanhukset\novat jättäneet kaikki toimet nuorille. -- Niin käy, polvet katoavat, --\ntoiset tulevat sijaan -- useimmista ei näy muuta jälkeä, kuin vähäinen\nhautakumpu, jossa ruoho kesällä rehevästi kasvaa.\n\n\n\n\nHAAPAKALLIO.\n\n\n\n\n1. PAPPILA.\n\n\nHämeenmaassa kartanot useasti ovat rakennetut järvien rannoille, ja se\nonkin luonnollista, koska tämä osa Suomea juuri on \"maa tuhatjärvinen.\"\nK--n pitäjän pappila on myös rakennettu lähelle K--veden rantaa.\nPappilan asuntohuoneitten akkunoista on näköala erittäin kaunis, sillä\nsuuren puutarhan vanhojen puitten välistä näkyy sieltä ja täältä\nK--veden lahti. Asuntorivin toisella puolella on piha, ja siitä on vain\nmuutama askele maantielle, joka kulkee vähäisen koivumetsän lävitse.\nTässä kauniissa seudussa kasvoi rovasti Honkasen seitsemäntoistavuotias\ntytär Maaria niin vapaana kuin kukka koivun juurella tuolla metsässä.\n\nMaarian äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessansa. Yksi vanhempi\nsisar ja veli oli hänellä elossa; mutta Eeva, joka oli viisitoista\nvuotta häntä vanhempi, oli jo monta vuotta ollut naituna Tuomelan\nkartanoon Tyrvään pitäjässä. Vaan Aatu veli oli kahdenkolmattavuotinen,\niloinen kuin lintu ja tavallisesti Maarian kumppanina. Vanha rovasti,\njoka paljon rakasti lapsiansa, oli itse opettanut Maaria tytärtänsä. Kun\nilma oli kaunis ja raitis, sai hän juoksennella ulkona, mutta kun se oli\npilvinen, luki hän ahkeraan isänsä kamarissa.\n\nMaarian sisar Eeva oli nyt lastensa kanssa pappilassa. Lapset\nleikitsivät puutarhassa, ja Eeva istui Maarian kanssa lehtimajassa\nkatsellen pienoisia.\n\n\"Maaria, sinä olet täällä niin yksin\", sanoi Eeva. \"Huomenna, kun lähden\nkotiin, täytyy sinun tulla kanssani Tuomelaan. Täällä vain kasvat ilman\näidillistä ohjausta.\"\n\n\"En tahdo jättää vanhaa isääni yksin\", sanoi Maaria, \"mutta muutamaksi\nviikoksi tulen mielellänikin\".\n\n\"Isä kyllä antaa sinun tulla vähän maailmaa katselemaan\", vakuutti Eeva,\n\"ja vanha Leena talon toimet pitää yhtä hyvin kuin sinä\".\n\n\"Eivät ole Tyrvään kuohuvat kosket niin suloiset kuin Hämeen saariset\njärvet\", vastasi Maaria, \"enkä usko, että aikani kuluisi siellä\nkauemmin. Taas jos äidillistä ohjetta tarvitsen, juoksen vain\nkoivumetsän lävitse Koivumäelle. Siellä majurin rouva on kuin äiti\nminulle ja Hanna kuin sisar. Sielläpä välistä minulta kuluu päiväkin\".\n\n\"Entä Hemmi\", kysyi Eeva vähän nauraen, \"onko hän mielestäsi kuin veli?\"\n\nMaaria ei ennättänyt vastata, sillä lapset huusivat: \"Tulee vieraita,\nKoivumäen herrasväki!\" ja samassa näkyikin jo Aatu tulevan Hemmin ja\nHannan kanssa puutarhaan. Eeva ja Maaria läksivät iloisesti heitä\nvastaan. Nyt tuli myös rovastin kanssa majuri rouvineen puutarhaan, ja\nkaikki päättivät viettää illan siellä, koska ilma oli lämmin ja tyyni.\n\n\"Noh, Maaria kukkani\", sanoi majuri, \"sinäpä aina päivästä päivään tulet\nkoreammaksi. Olet kohta yhtä muhkea kuin Tuomelan patrunessa, jos vain\njoudut saamaan itsellesi kartanon.\"\n\n\"Kotini on minulle hyvä kartano, ja isäni suojassa on herttaista olla\",\nvakuutti Maaria, \"en tiedä mitään parempata.\"\n\n\"Hm, niin tytöt aina sanovat, mutta toista ajattelevat\", vastasi majuri.\n\nNyt tuotiin kahvia. Sen juotua nuoret läksivät pallonheittoon, ja seuran\nvanhempi puoli istui lehtimajassa katsellen nuorten iloa. Eevan\nvanhimmat lapset saivat myös olla pallonheitossa, mutta pienemmät\nleikitsivät sannassa ja katselivat, miten koreat pallot kilpailivat\npääskyjen kanssa ilmassa.\n\nPian oli ilta kulunut, ja vieraat sanoivat jäähyväiset. Majuri ja hänen\nrouvansa läksivät hevosella pois, mutta Hemmin ja Hannan oli jalkaisin\nmeneminen. Hemmi haki sisartansa, mutta rovasti sanoi hänen jo menneen\nMaarian kanssa. Kuultuansa sen Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti heidän\njälkeensä Aatun kanssa.\n\nHanna ja Maaria olivat vähän matkaa joutuneet edelle. Jo kuului illan\nhiljaisuudessa haapain suhina Haapakalliolta. Tämä kallio oli muutaman\naskeleen päässä maantiestä ja melkein puolimatkassa pappilasta\nKoivumäelle. Siihen asti nuoret useasti saattoivat toisiansa, ja sinne\nnytkin Hanna ja Maaria poikkesivat. He päättivät jutella siellä siksi,\nkunnes veljet sinne joutuisivat.\n\nKauan eivät jutelleet, ennenkuin Maaria sanoi: \"Eivätkö veljemme tule\njo? Kuulen äänen. Se on Aatu, joka laulaa.\"\n\nTytöt kuuntelivat. Aatu lauloi raikkaalla ja selvällä äänellänsä Oksasen\nkaunista laulua: \"Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa\" j. n. e.\nHanna ja Maaria juoksivat kilpaa veljiänsä vastaan. Maarian posket\nhehkuivat, hän oli iloinen ja innostunut. Hemmi ei saanut silmiänsä\nneitosesta. Hän sanoi Aatulle: \"Miksi lauloit Savonmaasta? Mikä on\nsuloisempi kuin Hämeenmaa?\"\n\n\"Laulan, niinkuin laulun sanat kuuluvat\", vastasi Aatu, \"ne ovat ihanat,\nei niitä sovi parantaa. Olisin kenties paraiten sinun mielestäsi\nonnistunut, jos olisin laulanut: 'Mun muistuu mieleheni nyt suloinen\nMaaria.'\n\nHemmi naurahti vähän. Hän oli Aatun lapsuudenystävä eikä piitannut\nmitään Aatun pienestä pilasta.\n\n\"Aatu on aina vallaton\", sanoi Maaria, \"älä pahastu, Hemmi, hänen\npuheestansa. Huomenna taidan lähteä pois Eevan kanssa Tuomelaan;\nsenpätähden erittäinkin täytyy meidän nyt hyvässä sovussa eritä\".\n\n\"Tuomelaan, -- vai lähdet sinä Tuomelaan! Mutta älä unohda\nlapsuudenystäviäsi, Maaria!\"\n\n\"Mitä vielä\", sanoi Maaria. \"Vaikka kaikki muu unohtuisi maailmassa,\nniin lapsuuden ystävät eivät unohdu. Voi kuinka rakkaat ovat kaikki\nnämät puut minulle ja tuo Haapakalliokin ja puro, joka sen sivutse\njuosta lirisee.\"\n\nHemmi juoksi ottamaan muutamia lemmenkukkia puron rannalta ja antoi ne\nMaarialle, sanoen: \"Jää hyvästi ja ota nämät muistoksi\". Maaria kiitti\nja pisti ne neulalla rintaansa. Nuoret erosivat ja läksivät kukin\nkotiinsa.\n\nHemmi ei ollut tyytyväinen. Hänen mielestänsä ei Maaria näyttänyt\nerittäin iloiselta muistokukkia ottaessansa. Sen hän kertoi\nsisarellensakin, mutta Hanna sanoi: \"Ei ole Maaria lapsi enää. Eikö\nnuoren tytön pidäkkin tunteitansa salata?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Hemmi. \"Toivoisin Maarian olevan pienen tytön vielä.\nSilloin hän tuli aina ilolla vastaani ja taputteli poskiani.\"\n\n\"Ole huoletta! Maaria kyllä pitää sinua rakkaana\", vakuutti Hanna.\n\nHemmi pudisti päätänsä, mutta tuli kuitenkin tyytyväisempänä kotiin\nkeskusteltuaan sisarensa kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAatun ja Maarian kotia tullessa sanoi Eeva: \"Ah, lemmenkukkia! Ne ovat\nvarmaankin Hemmin antamia.\"\n\n\"Niin ovat\", vastasi Maaria, \"ne kukat ovat aina olleet lemmikkejäni.\nHemmi sen tiesi ja antoi ne sen vuoksi minulle\".\n\n\"Ja Maaria oli iloinen\", vakuutti Aatu. \"Etkö ymmärrä, Eeva, että hän on\nvarsin mielistynyt Hemmiin.\"\n\n\"Aina sinä olet paha\", sanoi Maaria. \"Hemmi on minulle rakas\nlapsuudenystävä, mutta rakastunut häneen en ole. Jos hän menee taikka\ntulee, en ole siitä liioin surullinen enkä iloinen.\"\n\n\"Saammepa nähdä\", oli Aatun vastaus.\n\n\n\n\n2. ORPO.\n\n\nTyrvään pitäjässä Meskalan kosken rannalla oli pieni mökki. Siinä asui\nkorpraali Teräsen leski kolmentoistavuotisen tyttärensä kanssa. He\nolivat suuressa köyhyydessä. Teräsen Riika (se oli lesken nimi) oli\nheikko ja kivulloinen. Kun hän oli terve, silloin ei heillä ollut\npuutosta, sillä Riika oli taitava kaikenlaisessa ompelutyössä.\n\nRiika oli lukkarin tytär. Jo pienuudesta oli hän Tuomelan patruunan\näitivainajalla ollut kasvattina, kunnes joutui naimisiin Teräsen kanssa.\nRiika oli nuorena ollut ihana ja miellyttävä tyttö. Siihen aikaan,\njolloin hän oli Tuomelassa, eli vielä nykyisen patruunan velivainaja,\nluutnantti Kaarle. Tämä nuorukainen oli silloin Riikaan kovin\nrakastunut, mutta se rakkaus ei ollut vanhan patrunessan mielen mukaan,\nja kun luutnantti läksi Venäjälle, vaati patrunessa Riikaa naimisiin\nTeräsen kanssa. Vaikka Riika oli tottunut kaikki aina tekemään emäntänsä\nkäskyn mukaan, tuntui kuitenkin tällä kertaa käsky kovalta; mutta\nkaukana oli ystävä, joka häntä olisi suojellut. Hän taipui patrunessan\ntahtoon; ja kun luutnantti saapui taas kotiin ja kyseli Riikaa, sanoi\npatrunessa: \"Riika on naimisiin joutunut. Hän on saanut rehellisen\nmiehen, joka on hänen vertaisensa.\" Silloin oli luutnantti vaalistunut\nja sanonut: \"Oi äiti, minun vertaisekseni hänet kasvatitte; miksi\nminulta hänet ryöstitte?\" Eikä siitä asti ollut luutnantilla tervettä\npäivää, ja pian hän makasi vaaleana ja kylmänä. Hänen vanha äitinsä\nseurasi pian hänen jälkiänsä, ja kuolinvuoteellansa hän sanoi: \"Mitä\nJumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei\npidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla\nsivistyksen kannalla. Minä olen erehtynyt, koska olen erottanut kaksi\nrakastavaista sydäntä; se on minulle paljon maksanut.\"\n\nNyt he makaavat, äiti ja poika, rauhassa, ja Teränenkin on kuollut,\nmutta Riika asuu tyttärensä kanssa tuolla pienessä mökissä, -- hän, joka\nkentiesi oli luotu Tuomelan kartanon emännäksi.\n\nNyt oli syyskuun alku. Ilta oli pimeä, eikä yhtään kynttilää ollut\nRiikan huoneessa; ainoastaan takassa paloi vielä vähäinen valkea, jolla\nRiika oli keittänyt kehnonpuolisen illallisensa. Hän oli ollut\nTuomelassa pellavia lihtaamassa, ja se oli hänen heikolle ruumiillensa\nraskasta työtä. Väsyneenä hän vaipui vuoteellensa ja nukahti.\n\nKekäle takassa oli sammumaisillansa. Riikan tytär, nuori Niini, puhalsi\nkekälettä, ja valkea loisti taas kirkkaammin. Hän otti kaksi kirjaa ja\nluki tulen loistossa sieltä ja täältä vuorotellen molempia. Äiti heräsi\nunestansa ja sanoi: \"Niini, varo silmiäsi! Aina, aina sinä luet. -- Mitä\non kaikki lukeminen auttanut minua?\" puhui hän itseksensä. \"Mitä luet,\nlapsi?\" sanoi hän Niinille.\n\n\"Lännetärtä ja Runebergin runoelmia\", vastasi Niini.\n\n\"Niin, niin!\" sanoi Riika. \"Runebergin runoelmat -- ne antoi *hän*\nminulle. Se oli silloin, ne ajat ovat olleet ja menneet. -- Miksi opetin\nlapseni ruotsia lukemaan? Sinä olet suomalainen tyttö, lue suomalaista\nraamattuasi, lapsi. Jumalan sana on ainoa lohdutus, kun kärsimme täällä\nmaailmassa, ilman sitä vaipuisimme mitättömiksi. Sinä olet köyhä lapsi\nja saat vielä ehkä kärsiä paljonkin elämäsi matkalla\".\n\n\"Olen mielelläni lukenut pientä raamattuani\", -- vastasi Niini, --\n\"mutta en sitä aina halua lukea, ja nyt katsoessani Lännetärtä, jonka\nsain Tuomelan Helmiltä, sattui eteeni erittäin kaunis runoelma\nMustalaispojasta. Minä nyt olen tässä koettanut, kuinka se kuuluisi\nmeidän kauniilla suomenkielellämme. Tahdon teille, äiti, lukea ensi\nvärsyn.\" -- Ja Niini luki, niinkuin sanat kuuluivat hänen\nkäännöksessänsä:\n\n      \"Etelässä kaunis Spanja,\n      Spanja on mun kotimaa;\n      siellä lehevä kastanja\n      Ebron rannall' humuaa;\n      mandelkukat punertavat,\n      hedelmöitsee viinipuu;\n      siellä ruusut kaunihimmat,\n      siellä kirkkahampi kuu\".\n\n\"Niin, niin!\" sanoi Riika. \"Siellä ruusut ovat kaunihimmat, siellä --\nsiellä -- sinä minun sydämmeni ainoa rakastettu täällä maailmassa, ehkä\npian näemme toisemme --\"\n\n\"Äiti, hyvä äiti, miksi olette välistä niin kummallinen?\" kysyi Niini.\n\"Mikä teitä vaivaa? En ymmärrä puhettanne.\"\n\n\"Sinä olet lapsi, Niini, etkä ymmärrä, vaikka äitisi sinulle kertoisi\nkaikki kärsimisensä maailmassa ja kaikki ilonsa. Mutta nyt joudu\nlevolle, lapsi, äitisi ei voi hyvin ja iltayön lepo on ruumiille paras.\"\n\nNiini meni levolle, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta. Hänen\najatuksensa lentelivät kauas ahtaasta mökistä. Hän ajatteli kaunista\nEspanjaa, josta hän oli lukenut, ja muisti samassa myös kiitettyä K--n\npitäjää Hämeenmaassa, josta hän oli kuullut Tuomelan lasten paljon\npuhuvan. Hän ajatteli: \"Voi jospa kerran pääsisin sinne, noille Hämeen\nkorkeille kunnaille! Siellä laulaisin, jotta laaksot kajahtelisivat!\"\nNäin ajatteli Niini ja oli onnellinen ajatuksissansa. Hän istahti\nvuoteellensa, ja mustat silmänsä kiilsivät kuun valossa. Mutta mikä\nloiste näkyi tuolta mökin akkunasta? Niini sen jo arvasi. Se tuli\nravustajien pärevalkeista. Niitä aina syysöisin näkyy Meskalan kosken\nympärillä. Niini katseli rapuvalkeita ja kuunteli sirkkaa, joka lauleli\ntakankolossa. Moni ison kartanon lapsi olisi kamalana pitänyt sirkan\nsirinää, mutta Niinille se oli vanha tuttu. Se oli hänen kumppaninansa\nyksinäisyydessä, se oli hänen lapsuutensa ystävä.\n\nNiinin katsellessa pärevalkeita ne lähenivät ja joutuivat ohitse, mutta\ntuossa taas tuli joukko rannalle, päresoitot kädessä. Niini tunsi nuot\nravustajat, ne olivat Tuomelan lapset. Mutta kukapa tuo vieras nuori\ntyttö oli, joka kuului heidän seuraansa? Niini muisti kuulleensa, että\nTuomelan patrunessa oli tullut kotiin ja tuonut nuoren sisarensa\nkanssansa, ja hän päätti vieraan neitosen patrunessan sisareksi.\n\nValkeat katosivat vihdoin, ja Niini läksi levolle ja nukkui. Aamulla oli\nkello viisi, kun hän heräsi äitinsä vaikeroimiseen ja kysyi: \"Oletteko,\näiti, sairastunut?\"\n\n\"Olen\", vastasi Riika. \"Rinnassani on kova polte. Jos vain tulisi päivä,\nlähettäisin sinut Tuomelaan lääkettä hakemaan itselleni.\"\n\nNiini hyppäsi vuoteeltansa ja puki pikaisesti yllensä, sanoen: \"Äiti,\nminä menen oitis Tuomelaan.\"\n\n\"Ei, lapseni\", sanoi Riika, \"patrunessa ei vielä ole ylhäällä\".\n\nKun päivä vähän hämäröitsi, läksi Niini Tuomelaan. Hänen sydämmensä\ntykytti. Kiiruusti hän astui, tavan takaa pyyhkiellen esiliinallaan\nsilmiänsä. Herrasmies ajoi hänen sivutsensa Tuomelaan päin. \"Voi jospa\nolisin päässyt tuolla hevosella!\" ajatteli Niini, mutta se oli jo\nmennyt. Niini rupesi juoksemaan, ja pian hän oli joutunut kartanoon. Hän\nmeni kyökkiin, ja tuossapa oli sama neito, jota hän eilen oli katsellut\nrapuvalkean loistossa. Se olikin, kuten Niini oli arvannut, patrunessan\nsisar Maaria.\n\nMaaria kuori rapuja kyökissä Niinin tullessa. Tyttö pyysi saada\npatrunessaa puhutella.\n\n\"Nuotkin ovat aina pyytämässä\", ärjäsi kyökkipiika. \"Ei nyt kukaan joudu\npatrunessaa kutsumaan, täällä on vieraita. Tule toiste.\"\n\n\"Äitini on sairas\", valitti Niini, \"pyytäkää häntä pian, pian\".\n\n\"Aina se on sairas\", mutisi kyökkipiika. Mutta Maaria, joka näki tytön\ntuskan, lausui lempeällä äänellänsä: \"Minä menen toimittamaan sinulle\napua, lähde vain kotiin. Äitisi ehkä tarvitsee sinua.\"\n\nNiini kertoi nyt, miten kova polte oli hänen äitinsä rinnassa, ja itkien\nmeni hän sitte kotiin.\n\nVieras, joka oli Tuomelassa, oli piirilääkäri Aarni Vakanen. Tohtori\nVakanen oli etevimpiä miehiä. Hän oli virassansa muita taitavampi ja\nteki työnsä suurella tarkkuudella. Hän oli myös parhaassa iässänsä, ja\nhänen suora luonteensa miellytti kaikkia, mutta vielä ei kukaan neitonen\nollut häntä sitonut kultakahleihinsa.\n\nTohtori Vakanen puhui paraikaa patruunan ja Eevan kanssa, kun Maaria\ntuli sisälle.\n\n\"Orpanani, tohtori Vakanen, ja vaimoni sisar\", sanoi patruuna.\n\nTohtori tarkasteli vähän Maariaa, mutta pian hän oli unohtanut koko\ntämän kukoistavan tytön.\n\nMaaria kääntyi Eevaan, sanoen: \"Teräsen tyttö oli täällä ja sanoi\näidillänsä olevan kovan poltteen rinnassa. Mitä apua olisi hänelle\nhankittava?\"\n\nTohtori kuuli Maarian puheen ja kysyi: \"Missä hän asuu? Kyllä minä menen\nhäntä katsomaan.\" -- Saatuansa tiedon hän jätti hyvästi ja läksi\nkiiruusti ajamaan sinne. Eeva käski kyökkipiian mennä Niiniä auttamaan\nRiikan hoitamisessa.\n\nEi kauan viipynyt, ennenkuin tohtori tuli Tuomelaan takaisin. Hän\npudisti päätänsä ja sanoi: -- \"Teräsen leski ei kauan elä. Mutta, Eeva\nhyvä, eikö ole mitään parempaa hoitajaa kuin tuo suurisuinen piika,\njonka sinne lähetit?\"\n\nEeva tuumaili, mutta ei muistanut ketään sopivaa. Silloin Maaria sanoi:\n\"Kyllä minä menen häntä hoitamaan.\"\n\n\"Mene vain\", lausui Eeva, \"kyllä se on hyvä, että Riika parka saa jonkun\nymmärtäväisen ihmisen kanssa puhua; hänellä ei ole sopivaa puhekumppania\nvertaistensa seassa\".\n\nTohtori katsoi epäillen Maariaan ja sanoi sitte: \"Joka paraiten loistaa\ntanssisalissa, se on usein kehnoin hoitaja sairashuoneessa.\"\n\nMaarian posket punastuivat. Häntä harmittivat nuot tohtorin sanat, ja\nhän vastasi: \"Paremman hoitajan puutteessa pidän kumminkin päätökseni ja\nlähden Niiniä auttamaan.\" Ja Maaria läksi. Hän tuli Riikan mökkiin,\njossa Niini istui äitinsä vuoteen ääressä itkien. Maaria pani kätensä\nhänen olallensa ja kuiskasi hiljaa: \"Niini hyvä, minä tulen auttamaan\nsinua äitisi hoitamisessa. Maija saa mennä kotiin.\" Maija meni, ja\nMaaria jäi lohduttamaan tyttöä.\n\nNiini itki katkerasti ja sanoi: \"Äitini, rakas äitini, mihinkä joudun,\njos kuolette?\"\n\n\"Jumala on orpoin isä\", vastasi Maaria.\n\nRiika katsoi kummastellen tuota kaunista neitosta ja lausui: \"Niin nuori\nja sentään jo niin vahva luottamus Jumalaan. Oletteko papin tytär?\"\n\n\"Olen\", vastasi Maaria.\n\n\"Niin se on\", vakuutti Riika, \"Jumala on orpoin isä; ja muista, lapseni,\nhäneen turvata!\"\n\n\"Miksi hän ottaa minulta äitini?\" valitti Niini.\n\n\"Älä pyydä, mato, joka maassa matelet, hänen salaisia neuvojansa\ntutkistella\", sanoi Riika, \"vaan ota tyytyväisyydellä vastaan sekä\nmurheet että ilot. Kaikki ne ovat meidän hyödyksemme.\"\n\nNäin kuluivat illat ja päivät mökissä. Maaria ja Niini hoitivat sairasta\nkaikella huolella, ja kun Riikalla oli paremmat hetket, antoi hän\nviisaita neuvojansa lapselleen. Neljä päivää oli Maaria ollut\nsairashuoneessa, kun Vakanen taas tuli rantamökkiin. Täällä oli kaikki\nkäynyt hyvässä järjestyksessä, jonka Vakanenkin huomasi; mutta hän ei\nsiitä mitään muuta maininnut, kuin että sairasta piti niin hoidettaman\nkuin tähänkin asti.\n\nVakasen mentyä Maaria jäi ihmettelemään tuota miestä, joka hänestä ei\nmitään piitannut. Se oli hänelle outoa, hänelle, jolle kaikki\nkilpailivat sanoa, mitä korviin olisi makeimmalta kuulunut.\n\nRiikan hiljainen ääni herätti Maarian hänen ajatuksistansa. Riika pyysi\nistumaan. Samassa hän yskähti, ja kirkas veri virtaili hänen suustansa.\nHän makasi nyt vaaleana vuoteellansa ja sanoi vähän aikaa\nlevähdettyänsä: \"Lapseni, jo jätän sinut ilman maallista turvaa. Ja\nmuista myös, että puhdas maine on köyhän paras ja ainoa tavara. Jää\nhyvästi, pieni Niiniseni! -- Minä tulen pian -- pian -- siellä on ilo\nloppumatta, lakkaamatta.\" Ja huoneessa, jossa vastikään oli kuulunut\nsairaan tyytyväinen ääni, kuului nyt ainoastaan sirkan laulu ja orvon\nhiljainen itku. Riikan kärsimiset olivat loppuneet.\n\n\n\n\n3. HUUTOKAUPPA.\n\n\nSyyskuu oli keskivälissä. Lehdet koivikoissa olivat kellastuneet. Kirkon\nkellot kajahtelivat surullisesti pyhäaamuna. -- Kenen kellot soivat?\nKetä haudataan? -- kyseli kansa, joka kuljeskeli kirkolle. -- Teräsen\nRiikaa haudataan, -- kuului vastaus. -- Tuolla tulee saattoväki. -- Ja\nsiellä näkyikin vähäinen joukko mustiin vaatteisiin puettuja ihmisiä. Ne\nolivat kaikki Tuomelaan kuuluvia.\n\nNiinin posket olivat kalpeat, ja hänen mustat silmänsä näyttivät vielä\ntavallista mustemmilta. Hän oli itkenyt paljon, mutta nyt hän ei saanut\nkyynelettä silmiinsä. Hän oli murtumaisillansa, sillä mustalla mullalla\npeitettiin kaikki, mitä hän oli maailmassa rakastanut, hänen äitinsä.\n\nIhmiset, jotka katselivat lasta, sanoivat: \"Tuo Teräsen joukko ei ikinä\nollut vertaistensa kaltainen, ja kummapa tuo tyttö nytkin on, kun ei\nedes äitiänsä itke.\"\n\n\"Kyllä minä ne tunnen\", lausui eräs leveä lihava akka, \"ne ovat\nkovanlaatuisia. Muistaakseni olen kuullut heidän olevan mustalaissukua,\nja niin se onkin, kylläpä sen näkee tuosta tytöstäkin, joka on niin\nmusta kuin kekäle. Ja äitikin noitui Tuomelan patruunan velivainajan\nniin, että jo olisi päässyt luutnantin kanssa naimisiin, ellei vanha\npatrunessa olisi siitä loppua tehnyt ja naittanut Riikaa Teräselle.\nTeränen oli silloin vain vankka työmies, vaikka sittemmin meni\nsotaväkeen. Mutta luutnantti kuoli sulasta rakkaudesta.\" Nyt kulki akan\njuttu suusta suuhun ja korvasta korvaan, sekä tosi että valhe yhteen\nsekoitettuna; mutta valhe Riikan noitumisesta ja\nmustalaissukulaisuudesta oli erittäinkin halullista kuulijoille.\n\nHautajaisten jälkeen Niini meni Tuomelaan. Patrunessa oli luvannut, että\nNiini saisi heillä olla siksi, kunnes hänelle koti hankittaisiin.\n\nNyt oli maanantai. Niini istui Tuomelan lasten kamarissa katsellen\nMeskalan kosken kuohua ja äitivainajansa pientä mökkiä rannalla. Voi,\nkuinka rakas oli hänelle ollut tuo pieni köyhä koti Nyt ei hänellä ollut\nkotia enää. Tyttö arveli huutokaupalle joutuvansa, ja minkäkaltaisen\nkodin hän sitte oli saava, se oli tietämätöntä. Hän itki katkerasti,\nmutta samassa hän kuuli salista puhetta. Se oli patruunan ja tohtorin\nääni. Patruuna sanoi Niinin olleen huutokaupalla ja Niemen Marttiinin\nvähimmällä maksulla ottaneen hänet. \"Olisin minä tyttöraukalle paremman\nkodin suonut\", lisäsi patruuna vielä.\n\n\"Ohoh\", sanoi tohtori, \"tuopa on kummaa! Täytyykö meidän maassa vielä\nihmisten lasten olla huutokaupalla?\"\n\n\"Niinpä se on\", vastasi patruuna. \"Kun kerran vaivaisten kassasta maksu\ntulee, niin pitää lapsen sille menemän, joka hänen vähimmästä maksusta\nottaa vastaan.\"\n\n\"Olisin minä pitäjän miehiä\", vakuutti tohtori, \"niin se ei tapahtuisi,\nvaan minä panisin lapsen tunnettuun hyvään kotiin ja maksaisin\nköyhäinkassasta kohtuullisen maksun. Kyllä niitä aina löytyy, jos ei\nyksi, niin toinen, jotka määrätystä rahasta ottavat lapsen\nkasvattaaksensa, emmekä myös vallan ole kelvollisten kasvattajien\npuutteessa; mutta huutokauppa on vain totuttu paha tapa.\"\n\nNiinin sydän sykki kummasti. Hän oli tuomittu rikkaalle Marttiinille,\njonka rouva ja lapset olivat tunnetut kovin pahoiksi. Se oli kova\ntuomio, mutta tuo tohtorin puolustus, sepä oli kuin lääke haavalle.\nOlihan joku maailmassa, joka olisi tahtonut lievittää orvon elämää.\n\nYksi oli vielä huoneessa, joka kuunteli tohtorin puhetta. Se oli Maaria,\njoka oli tullut Niiniä lohduttamaan. Nyt tuli patruuna ja sanoi Niinin\npian pääsevän uuteen kotiinsa, sillä Niemen Marttiinin herrasväki oli\nluvannut tulla Tuomelaan ja sitte illalla viedä Niinin kanssansa.\n\nNiini rupesi taas katkerasti itkemään, mutta Maaria sanoi: \"Älä itke,\nNiini, koeta vain aina tehdä emäntäsi tahto, niin kentiesi ei sinulla\nole yhtään hätää.\"\n\nKauan ei Maaria joutunut lohduttamaan Niiniä, ennenkuin komeat vaunut\najoivat pihaan. Niemen Marttiini siinä oli perheinensä.\n\nMarttiini itse oli ennen ollut kauppiaana pienessä merikaupungissa,\njossa hän tervan myynnistä oli tullut rikkaaksi. Hän ei muusta tietänyt\nkuin rahasta. Rahan mukaan hän ihmisetkin punnitsi. Mitä oli kaikki oppi\nja taito -- tyhjiä lörpötyksiä vain, jos eivät tuoneet suuria voittoja\ntaskuun. Virkamiehistä ei hän pitänyt mitään; eihän niillä tavallisesti\nollut paljo kolikoita. Pöyhkeänä hän kulki kuin tyhmä kalkkuna, ja\nperheensä oli samaa laatua. Hänellä oli vaimo ja kolme tytärtä, joista\nkaksi jo oli naimaijässä, ja kaksi poikaa, joista toinen oli alaikäinen.\nHänen nuorin tyttärensä Ruusa oli tuleva Niinin hoitolapseksi. Siinä oli\nkoko perhe, josta nyt näemme Tuomelassa kaikki muut paitsi kaksi\nnuorinta lasta.\n\nMarttiinin rouva istui leveänä sohvassa katsellen mielihyvällä\ntyttäriänsä. Vanhin, Emilia, olikin komea muodoltansa, mutta tyhmä ja\nylpeä kuin vanhemmat. Toinen tytär, Hilda, oli taitava pianonsoitossa ja\ntahtoikin sillä loistaa. Nytkin hän seisoi pianon ääressä nuottikirjoja\ntarkastellen, mutta sieltä ehtimiseen silmänsä lentelivät ympäri,\nikäänkuin hän olisi odottanut jotain. Jopa hän viimein kysyikin, eikö\ntohtori Vakanen ollut Tuomelassa, ja kun Eeva sanoi hänen paraikaa\nolevan heillä, näytti hän tyytyväiseltä. Tuo lihava rouvakin tuli heti\npuheliaammaksi ja sanoi:\n\n\"On se toki onni, että piirissämme on niin taitava tohtori kuin Vakanen.\nMonta monituista kertaa hän minutkin on parantanut, kun olen tullut\nkipeäksi harmista noitten pahain piikain tähden. Ennen olin myös joka\npäivä pelossa, että mieheni, joka on ylen lihava, voisi saada\nhalvauksen, mutta kyllä nyt saa olla hyvässä turvassa, kun on tuo viisas\ntohtori meillä. Se vain on paha, että hän ei ole nainut vielä. Meidän\nEmilian olisi jo kauan tarvinnut häntä puhutella, mutta hän on niin jo,\nettei hän voi naimattoman tohtorin kanssa puhua.\"\n\n\"Onko Emilia kipeä?\" kysyi Eeva. \"Eipä hän siltä näytä.\"\n\n\"On\", vastasi rouva. \"Jo kauan hän on sairastanut sydämmentykytystä.\nMutta johtui mieleeni, mitä äskettäin kuulin, että patrunessalla on\nsisar täällä.\" Rouva ei ehtinyt sanoa enempää, ennenkuin kaksi ovea\naukeni; toisesta herrat tulivat sisälle ja toisesta Maaria.\n\nEmilian ja Hildan silmät pyörivät. Heillä oli paljo katseltavaa.\nTuollapa oli nyt tohtori, joka olisi ollut hyvä saalis, sillä hänellä\noli suuri palkka; olisipa kyllä kelvannut olla tohtorinnana. Tuo ihana\ntyttö taas, joka heitä tervehti, niin suloisesti katsellen suurilla\nsinisilmillänsä, hänkin välttämättömästi vaati heidän huomiotansa.\nMarttiinin Lassikin seisoi kuin korpikuusi eikä muistanut tervehtiä,\nvaan jäi katselemaan Maariaa. Tohtorikin näkyi ihastuksella silmäilevän\nhäntä ja sanoi vähän hymyillen: \"En ole teitä vielä nähnyt tänä\npäivänä.\" Maaria kumarsi vähän ja kääntyi heti pois, ajatellen\nitseksensä: \"En voi hänen kanssansa puhua; kumma, miten häntä pelkään\",\nja iloinen Maaria tuli oikein vakavaksi nyt kuten aina, milloin tohtori\noli seurassa.\n\nTervehdittyänsä Maaria kääntyi Hildan luo, joka nojaten pianoa vastaan\ntarkasteli nuottikirjoja, ja kysyi: \"Soitatteko pianoa?\"\n\n\"Soitan\", vastasi Hilda. \"Enkä muuta halua tehdäkkään kuin aina soittaa,\nse on työni aamusta iltaan.\"\n\n\"Kyllä soitto on ihanaa, kun sillä itseänsä huvittaa moninaisten\ntöittensä jälkeen\", sanoi Maaria, \"mutta aivan yksipuolista olisi\nmielestäni tehdä sitä aamusta iltaan asti\".\n\nHilda, joka halusta tahtoi tohtoria juttelemaan kanssansa, vastasi: \"Ei\nsuinkaan. Tohtori, tulkaa minua puolustamaan! Eikö ole tosi, että yhtä\ntyötä saattaa tehdä aina aamusta iltaan; niinpä tohtorikin parantaa\nsairaita päivät pitkät.\"\n\nTohtori Vakasen suu kävi vähän ilvenauruun, kun Hilda häntä vertaili\nitseensä, ja hän sanoi: \"Se on minun ammattini. Jokainen, jonka on\nonnistunut valita itsellensä sopiva ammatti, tekee työnsä halulla, sillä\nsilloin hän tietää olevansa pieni ase maansa hyödyksi. Varmaan tekin\nopetatte muille tuota ihanaa soittotaitoa, muutoin työnne olisi aivan\nyksipuolista ja itsekästä, jos sitä tekisitte vain oman itsenne huviksi\neikä kenenkään hyödyksi.\"\n\n\"Minäkö muita opettaisin? En suinkaan\", vastasi Hilda. \"Kuka sitä\ntekisi, jonka siihen ei pakkoa ole?\"\n\n\"Eihän sitä muut tee kuin köyhät\", sanoi Marttiinin rouva, \"melkein\nkaikki koulunopettajatkin, näette, ovat köyhiä\".\n\n\"Ja kuitenkin\", vakuutti tohtori, \"uhraa moni varallinenkin nuorukainen\nhalulla rahansa saadaksensa opettajavirkaan tarvittavaa oppia ja taitoa.\nHän tietää olevansa ase, eikä vähinkään, kansansa hyödyksi, ja sepä\ntieto täyttää hänen sydämmensä tyytyväisyydellä ja antaa hänelle voimaa\nhänen raskaaseen työhönsä\".\n\nMaaria katseli ihastuksella tohtoria. Hän ajatteli: \"On tuo mies\ntodellakin jalo ja järkevä. Hän ei olekkaan ylpeä, niinkuin luulin.\"\n\nNyt tuli Eeva ja sanoi: \"Minä tahdon katkaista riitanne ja pyydän Hildaa\nsoittamaan meille vähäisen, ja ehkä Emilia laulaa.\"\n\n\"Aivan kernaasti tahdon soittaa\", vastasi Hilda, ja tohtoriin katsahtain\nhän lisäsi: \"jos vain sillä voin huvittaa muita kuin ainoastaan\nitseäni\".\n\nTohtori ei ollut enää kuulevinansa, hän vain puhui Marttiinin kanssa\nlaivoista ja kaupasta.\n\nMaaria toi uusia nuottivihkoja. Siinä heillä oli monta kaunista\nsuomalaista ja ruotsalaista laulua valittavana, mutta Emilia sanoi: \"En\nole tottunut laulamaan paljon muita kuin saksalaisia lauluja.\" Koska\nniitä ei täällä löytynyt, täytyi heidän kumminkin tyytyä erääseen\nruotsalaiseen lauluun, joka olikin erittäin kaunis.\n\nLassi, joka Maariaa oli puhutellut melkein koko laulun ajan, kyseli nyt\nhäneltä: \"Ettekö te soita? Vai laulatteko?\"\n\nMaaria vastasi sekä laulavansa että soittavansa, mutta kanteletta eikä\npianoa, ja nyt kaikki pyysivät häntä soittamaan. Maaria meni ottamaan\nkanteleensa ja rupesi laulamaan Runebergin runoelmaa Talonpojan pojasta.\n\nKun Maaria oli laulunsa lopettanut, olivat kaikki salissa ääneti,\nikäänkuin olisivat pelänneet puheen häiritsevän niitä suloisia tunteita,\njoita ihana soitto ja laulu oli tuottanut heidän sydämmiinsä. Tohtori\nkatkaisi viimein äänettömyyden, kysyen Maarialta, kuka tämän laulun oli\nruotsista suomentanut.\n\n\"Niini Teränen\", sanoi Maaria.\n\n\"Niini Teränen! Vai se!\" huusi Marttiinin rouva kummastellen. Tohtori\nsanoi lisäksi: \"Onpa oikein vahinko, että se lapsi ei saa mitään\nkasvatusta.\"\n\n\"On\", lausui Maaria; \"hänellä on erinomainen tiedonhalu\".\n\n\"Niinpä sen sanotaan olevan turhamainen\", sanoi Marttiinin rouva. \"Mitä\nhän tuommoisella taidolla tekee? Paras tytölle olisi, että häntä\npidettäisiin kovassa työssä, niin hän kelpaisi ihmisille ja saisi\nmaailmassa vaatetta ja ruokaa.\"\n\n\"Vaate ja ruoka on hyvä asia, mutta ne eivät ole kaikki tässä\nmaailmassa\", virkkoi tohtori. \"Olisi ainakin suotava, että se, jolla on\nkykyä ja halua kaikenlaisiin taitoihin, saisi opilla halunsa tyydyttää.\"\n\nHeidän niitä ja näitä jutellessansa oli jo ilta kulunut, ja vieraat\nläksivät pois, vieden kalpean Niinin kanssansa. Iso Vahti haukkui vielä\nmuutaman haukunnan, ja Marttiinin komeat vaunut eivät enää näkyneet.\n\nVierasten mentyä sanoi patruuna tohtorille: \"Ei sillä tavalla pidä\nrikkaita naisia kohdella, kuin sinä teet.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi tohtori.\n\n\"Noh, ainapa sinä mutisit vastaan, jos isä, äiti taikka tyttäret\npuhuivat. Näkyi selvään, että sinua ei miellytä kauppamiehet eikä heidän\nperheensä.\"\n\n\"Ei suinkaan, sinä olet väärässä. Minä kyllä annan joka säädylle\narvonsa. Ei ole virkamies porvaria parempi, kaikki olemme yhtä\ntarpeelliset ja yhtä arvokkaat, kun vain kukin teemme työmme\nkunnollisesti; mutta nuo pöyhkeät ihmiset, jotka rahalla kaikki\npunnitsevat, olkoot ne vaikka missä säädyssä taikka ammatissa, ovat aina\nnaurettavia.\"\n\nSe oli tohtorin viimeinen ilta Tuomelassa tällä kertaa. Jo seuraavana\npäivänä hän jätti jäähyväiset ja lähti kotiinsa ajamaan.\n\nSuitset makasivat höllänä hevosen selässä, ja Vakanen tuumaili\nitseksensä yhtä ja toista. Hän hieroi silmiänsä, ikäänkuin olisi sillä\nsaanut ajatukset selvenemään, mutta turhaan -- punaiset posket ja\nsiniset silmät pyörivät aina hänen edessänsä. Vihdoin hän tuli perille.\nKotinsa tuntui hänestä tyhjältä, hän oli väsynyt eikä viitsinyt olla\nylhäällä, vaan pani maata, mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä.\nKauan hän käänteli itseänsä, ennenkuin vihdoin nukkui uneksien sinisistä\nsilmistä, kanteleesta ja suloisesta laulusta.\n\n\n\n\n4. ODOTTAMATON KOHTAUS.\n\n\nKesäaurinko paistoi taas kirkkaasti. K--veden aallot loiskivat\nhiljaisesti pappilan rantaan. Vieno länsituuli tuuditteli vanhojen\npuitten latvoja pappilan puutarhassa, jossa Maaria käveli poimien\nsireenikukkia.\n\nMaaria oli viipynyt Tuomelassa enemmän, kuin ensin oli aikonut. Hän oli\nsaanut esteitä, jotka hänen kotiinlähtöänsä viivyttivät. Niini Teränen\noli siihen ollut aiheena.\n\nNiini oli joutunut pahaan paikkaan, niinkuin Tuomelan patruuna\npelkäsikin. Marttiinin nuorempi poika varsinkin oli paha ja ilkeä\nhänelle. Hän oli huomannut Niinin useasti lukevan niitä muutamia\nkirjoja, jotka hän oli perinyt äidiltänsä, ja niistä erittäinkin\nrakastavan Runebergin runoelmia. Poika oli ottanut kirjan ja uhannut\nheittää sen pesään. Niini istui juuri pieni Ruusa sylissä, kun hän näki\nkirjansa vaarassa, tuon kirjan, jonka hänen äitinsä oli saanut\nystävältänsä ja jota hän aina oli suuressa arvossa pitänyt.\n\nNiini huusi kerran kovasti ja hyppäsi ylös pelastaaksensa kirjaansa;\nmutta mikä tapahtuikaan? Pieni Ruusa putosi sylistä, ja jalka niveltyi.\nNyt tuli Niinille pahat ajat. Hän oli syyllinen, se oli tosi ja hän sen\nitsekin tunsi, mutta siitä häntä myös piestiin ilman armoa. Hänen rakas\nkirjansa oli joutunut tulen omaksi, ja pieni Ruusa, ainoa, joka hänelle\noli rakas tässä perheessä, vaikeroitsi hänen tähtensä. Tuo ilkeä poika,\njoka oli kaiken alkusyy, pääsi rangaistuksesta vapaaksi, niinkuin ei\nmitään olisi tehnyt.\n\nTohtori Vakanen, joka noudettiin Niemen kartanoon, oli pian lapsen jalan\nsijallensa laittanut, mutta pahempi oli Niinin. Hän oli pelästyksestä ja\nkovasta pieksemisestä niin runneltu, että joutui sairaaksi. Tohtori\nVakasen, joka oli tunnollinen ihmisystävä eikä tehnyt eroa rikkaan ja\nköyhän välillä, kävi sääli Niini rukkaa. Hän kuuli kyllä Marttiinin\nperheen puhuvan sitä ja tätä \"kelvottomasta Niinistä, joka ei viitsinyt\nlasta hoitaa, vaan luki tuiki turhamaisia kirjoja\"; mutta Vakanen kysyi\nNiiniltä itseltään, miten tämä onnettomuus oli tullut, ja Niini puhui\nkaikki niin, kuin tosi oli. Niemeltä tohtori läksi Tuomelaan, jossa hän\nkertoi, miten kurjassa tilassa Niini oli, ja sanoi Maarialle: \"Eikö\nolisi mahdollista, että kävisitte häntä katsomassa? Niemellä ei hänelle\npaljon hoitoa anneta, mutta se olisi lapselle sangen tarpeen.\"\n\nMaaria hymyili ja lupasi sen tehdä halusta, koska lapsi oli hänelle\nrakas.\n\nTohtori sanoi vielä: \"Kun ensi kertoja seurassanne vietin, mittasin\nteitä väärällä mitalla. Antakaa se minulle anteeksi.\"\n\n\"Sen olen jo aikoja sitte tehnyt\", vastasi Maaria, mutta hän ei\nuskaltanut katsoa tohtoriin, vaan riensi pois huoneesta ja läksi\nNiemelle. Siellä hän kävi nyt joka päivä, siksi kuin Niini parani. Mutta\nvielä oli yksi onnettomuus tapahtuva.\n\nEmilia oli ollut Tuomelassa. Siellä tytöt olivat vaihetelleet\nsormuksiansa, eikä Emilia pois lähteissään huomannut, että hänen\nsormuksistansa yksi oli unohtunut Maarian sormeen. Illalla levolle\nmennessään hän laski sormuksensa pöydällä olevalle neula-astialle.\nAamulla puettuansa vaatteet yllensä otti Emilia sormuksensa -- mutta\nkumma -- yksi oli poissa. Missä se oli? Niini oli ollut kamarissa. --\n\"Hän sen varmaankin on vienyt\", -- ajatteli Emilia ja käski Niinin hakea\nsitä; mutta kun se ei löytynyt, sanoi hän: \"Sinä kelvoton sen varmaankin\nolet varastanut.\"\n\nKauhistuksella Niini kuunteli näitä syytöksiä ja vastasi: \"Varastanut en\nole, ja Jumala varjelkoon minua sitä ikänä tekemästä.\" Hän oli\nvaalistunut, ja siitä tuli Emilia vielä enemmän vakuutetuksi, että tyttö\noli syyllinen.\n\nIllalla oli Niini tavallisuuden mukaan nukuttanut Ruusan, mutta kun\nmaata pantiin, ei löytynyt Niiniä mistään. Marttiini ja hänen perheensä\nluulivat tytön karanneen, varastettu kalu mukanaan, ja lähettivät\npalvelijansa häntä hakemaan. Palvelija ei hakenutkaan, kun toivoi vain\nNiinin pääsevän karkuun; hänenkin tuli sääli tyttö rukkaa. Tultuansa\nmaantietä pitkin Tuomelaan hän meni väentupaan ja kertoi siellä, että\nNiini oli karannut, kun häntä oli syytetty kultasormuksen\nvarastamisesta. Kyökki-Maija juoksi oitis uutisia juttelemaan\nherrasväelleenkin. Kuultuansa Maijan puheen muisti Maaria heti\nsormuksen, jonka Emilia oli unohtanut hänen sormeensa, ja lähetti sen\npalvelijan mukana Niemelle. Kun palvelija toi sormuksen Emilialle ja\nsanoi, missä se oli ollut, punastui Emilia, sillä nyt hän muisti\nunohtaneensa sen Tuomelaan. Vähän silloin pisti hänen omaatuntoansa. --\nMaaria viipyi vielä jonkun aikaa Tuomelassa, hän toivoi saavansa tietoja\nNiinistä, jonka yhteyteen kohtalo hänet niin useasti oli vienyt; mutta\nNiini oli poissa, hänestä ei mitään kuulunut.\n\nKaikkein näiden asiain tähden tuli Maarian lähtö viivytetyksi. Mutta nyt\nhän oli kotona, ihanassa, rakkaassa kodissaan. Hän poimi kukkia ja\najatteli, miten aika oli vierinyt, sitte kun hän kotoa läksi. Syksyn\ntuulet olivat raivonneet, talvi luonut kinoksiansa ja kevätaurinko ne\nsäteillänsä sulattanut, ja nyt oli taas lämmin, ihana kesä; tuo aika,\njonka hän oli poissa ollut, vaikka pitkäkin, tuntui hänestä kuitenkin\nvarsin lyhyeltä. Hän ajatteli itseänsä -- hänkin oli mielestään\nmuuttunut. Hän oli iloinen ja suruton kuin lapsi, kodista lähteissänsä,\nmutta nyt hän tiesi mitä oli kaipaus; kaikki ei ollut enää niin\ntäydellistä kuin ennen. Syvällä hänen sydämmessään oli tallennettuna\nkuva, jonka jalo ja vakava muoto häntä ihastutti. -- Hänen näin\najatellessaan oli koppa, johon hän kukkia poimi, tullut täyteen, ja hän\nläksi pois puutarhasta Koivumäelle päin.\n\nMaaria oli kaunis kuin kukkanen kesällä, kulkeissansa kukkakoppa\nkäsivarrella, lyhyt takki olalla ja päässä valkoinen hattu, jonka\npunaisia nauhoja länsituuli heilutteli. Kun hän oli joutunut\nHaapakallion lähelle, tuli Hanna häntä vastaan. Iloisesti\ntervehdittyänsä tytöt riensivät yhdessä Haapakalliolle. Heillä oli\naikomus koristaa kallion kahvipaikka kukkasilla, sillä he odottivat tänä\npäivänä veljiänsä kotiin yliopistosta. Nyt he sitoilivat kukista\nkiehkuroita pöydän koristeeksi ja asettivat siihen myös kiiltävät\nkahvikupit.\n\nTytöt eivät vielä saaneet koristuksiansa valmiiksi, ennenkuin jo\nkuulivat pikaisesti astuvien jalkojen äänen, ja samassa nuoret\nylioppilaat syleilivät kumpikin sisartansa.\n\nHemmi ja Aatu näkivät ihastuksella, miten Haapakallio oli koristettu\nheidän tähtensä, ja miten sisaret olivat paljon vaivaa nähneet sitä\ntehdessään. Nyt he istuivat mielihyvällä kahvipöydän ääreen ja rupesivat\nuutisia juttelemaan Helsingistä. Hupaista olikin tytöille kuulla yhtä ja\ntoista tuolta komeasta pääkaupungista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParin virstan päässä Haapakalliolta kulki eräs kalpean näköinen tyttö.\nHän oli hoikka ja vähäläntäinen kooltansa, mutta hänen erin viisaasta\nmuodostansa näki hänen kumminkin olevan noin viidentoistavuotisen. Hänen\nhiuksensa olivat syysyötä mustemmat, ja hänen suurista mustista\nsilmistänsä näkyi, että kärsimiset tälle lapselle eivät enää olleet\noutoja. Hän pyyhkieli aina tavan takaa kyyneleitä silmistänsä, syvä\nhuokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän rupesi kauniilla äänellä\nlaulamaan:\n\n      \"Tuoll' pilvet rientää turvatta\n      nyt tuulen huvina,\n      ja ilman maatta, kodotta\n      mik' ompi elämä?\"\n\nVähän matkaa hänen edellänsä kulki positiivinsoittaja. Tämä, kun kuuli\ntytön laulun, kummasteli hänen kaunista ääntänsä ja seisahtui\nodottamaan. Puhuttuansa tytön kanssa ja kuultuansa hänen mierontietä\nkuljeskelevan, hän kehoitti häntä mukaansa soiton vaihteeksi laulamaan.\nSoittaja lupasi siitä rahasta, minkä hän ansaitsisi, antaa tytölle osan.\n\n\"Saapa tuotakin koettaa\", sanoi tyttö huoaten. Sitte he kulkivat\nedellensä, kunnes kuului haapain suhina Haapakalliolta ja näkyi iloisia\nnuoria.\n\n\"Menkäämme tuonne soittamaan\", sanoi positiivinsoittaja. Muutaman\naskeleen päähän kalliosta he nyt seisahtuivat, ja Niini, joka seisoi\nselin kallioon, lauloi:\n\n      \"Etelässä kaunis Spanja,\n      Spanja on mun kotimaa,\n      siellä lehevä kastanja\n      Ebron rannall' humuaa;\n      mandelkukat punertavat,\n      hedelmöitsee viinipuu;\n      siellä ruusut kaunihimmat,\n      siellä kirkkahampi kuu.\n\n      Rinnassani huokaukset\n      poijes vaatii minua;\n      jätän kaikki huvitukset,\n      jos vain pääsen kotia.\n      Kotimaani ompi Spanja;\n      riennän kotikunnaille,\n      missä lehevä kastanja\n      varjon antaa haudalle.\"\n\nMaaria, joka tytön laulaessa oli ajatellut: \"Missä olen tuon äänen ennen\nkuullut?\" -- tuli nyt tytön luo ja huusi samassa: \"Niini!\" -- \"Maaria!\"\nsanoi tyttö, ja hänen silmänsä näyttivät erinomaisen iloisilta. Mutta\npian katosi ilo hänen muodostaan. Hän muisti kultasormusta ja ajatteli:\n\"Ehkä Maariakin luulee minua syylliseksi.\" Maaria sen huomasi ja arvasi\nsyyn, jonka tähden puhuikin heti Niinille, miten sormuksen laita oli.\nNiiniltä putosi ikäänkuin taakka sydämmeltä. Hän oli taas ihmistenkin\nedessä puhdas ja viaton.\n\nPositiivinsoittajan hän jätti ja seurasi Maariaa ja hänen\nkumppaneitansa, joille Maaria muutamilla sanoilla koetti selittää Niinin\nelämänvaiheet.\n\nNiini nyt kertoi myös itse, miten hän läksi karkuun. Hän juoksi koko\nyön, sanoi hän, tietämättä, mihin meni. Sen hän vain tiesi, että pois,\nkauas pois hänen piti menemän. Sitte vasta, kun hänen tuli vilu ja\nnälkä, huomasi hän pahasta pahaan joutuneensa. Hänen täytyi kerjätä, \"ja\nraskas on mieron tietä kulkea\", lausui hän. \"Kun kesäpuoli rupesi\ntulemaan\", jatkoi Niini, \"oli minulla vähän parempi olo. Silloin sain\nhiukan työtäkin monessa paikassa, ja nyt viimein parin virstan päässä\ntäältä tapasin tuon positiivinsoittajan, jota hänen pyynnöstään aioin\nseurata ja laulamisella ansaita leipäni. Mutta onneni johdatti tänne\naskeleeni, ja nyt rukoilen teitä pitämään minut luonanne. Älkää panko\nminua tuonne outoon maailmaan!\"\n\n\"Kyllä saat kodin täällä\", sanoi Maaria, \"mennään vain isäni kanssa\ntuumailemaan, mitä tehtäisiin\".\n\nMaarian sydämmessä syntyi päätös. Hän tahtoi tehdä Niinin niin\nonnelliseksi, kuin mahdollista olisi. Hän tahtoi olla ase *sen* kädessä,\njoka ihmisten onnet jakaa. Hartaasti hän pyysi isältänsä saada pitää\nNiiniä luonansa. Hemmi ja Aatu olivat luvanneet antaa Niinille opetusta;\nisän lupa vain vielä puuttui.\n\nRovasti tuumaili. Häntä ei oikein miellyttänyt tuo asia; hän piti sitä\nvain nuorten hullutuksena. Mutta vihdoin, kun Maaria puhui, miten oli\nhavainnut Niinillä olevan erinomaiset lahjat, sanoi hän: \"No, jääköön\nsitte tänne teidän oppilaaksenne.\"\n\nMaaria saattoi Niinin vähäiseen kamariin, sanoen: \"Nyt, Niini, saat\noppia ja taitoa niin paljon kuin haluat. Minä tiedän sinun sitä\nkaivanneen; ja kun sinulla vain on aikaa, tulet kanssani juttelemaan.\"\n\n\"Oi, tämmöistä onnea en ole saattanut uneksiakkaan\", lausui Niini.\n\"Sitte kun äitini mullalla peitettiin, ei ole minulla iloista päivää\nollut, ennenkuin tänään, kun teidät näin. Oi, nähneekö äitini nyt, miten\nköyhä tyttönsä on onnellinen? Jumala siunatkoon teitä! Te olette minun\nonneni enkeli.\"\n\n\"Älä siitä puhu\", vastasi Maaria, \"ja jää hyvästi, sillä nyt sinun\ntäytyy levätä\".\n\nNiini istui kamarissa olevan vuoteensa reunalle, ja harras kiitos nousi\nhänen sydämmestänsä Luojalle, joka hänen askeleensa tänne oli\njohdattanut. Hän otti vielä pienen raamattunsa ja luki siitä vähäisen.\nSitte hän meni levolle; hän oli väsynyt sekä matkastansa että\nmielenliikutuksista. Ja seuraavana päivänä alkoi hänen koulunkäyntinsä.\n\n\n\n\n5. KIHLAUS.\n\n\nVuodet vierivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta. Maaria vain\naina välimmiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän yhä enemmän oppi\ntuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämmessänsä.\nNiini oli ahkerasti lukenut, ja Maariaa hän oli myös paljon työllänsä\nauttanut.\n\nNyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli pappilaan. Hän oli\nerinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä opittavansa oppinut, jonka\ntähden Aatu ja Hemmikin ilolla hänelle jakoivat tietojansa.\n\nNiini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enää ollut lapsi,\nvaan nuori neitonen. Sen tunsi hän itsekin -- ja jota paremmin hän sen\ntunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämmessänsä halu saada joku\nitsenäinen työala.\n\nNiini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen\npiti tekemän. Hän oli useasti ajatellut: \"Voi, jospa kansan lapset\nkaikki olisivat niin onnelliset kuin minä, että saisivat oppia ja\ntaitoa!\" Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminaari; \"entä jos\npääsisin sinne\", ajatteli hän, \"ja sieltä sitte vihdoin ehkä K--n\npitäjään kansakoulunopettajattareksi. Sittepä voisin jotakin hyvää\nvaikuttaa.\" -- Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden\nedessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi iloinen\ntulevaisuus! Mutta saattoiko hän jättää tämän ihanan K--n pitäjän? --\nMikä piti näitä tuumia vastaan? -- Yksi tunne Niinin sydämmessä, jonka\nhän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä\npäivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista\nopettajaansa, hän rakasti Hemmiä \"Hemmiä minä rakastan\", sanoi hän\nitseksensä, \"Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni.\nMaariaa *hän* rakastaa -- ja kukapa saattaa nähdä Maarian ja olla häneen\nrakastumatta -- mutta hänen sydämmessänsä asuu jo toinen. Hemmi rukka!\nYksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikinä saa aavistaakkaan\nkerjäläistytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa.\" -- Näin\nhän ajatteli ja alkoi taas kiiruummin kehrätä. Kehrätessänsä hän rupesi\nlaulamaan; laulu oli Runebergin \"Palveleva tyttö\", jonka Niini oli\nsuomentanut. Hän lauloi:\n\n      \"Jos pyhäkellon soidessa\n      jo oisin juhlavaatteissa,\n      ja jospa yö jo joutuisi\n      ja pyhäpäivä koittaisi!\n\n      Ja viikkotyöni tehtyä\n      mä aamusaarnall' käydessä\n      nyt näkisin sen kirkolla,\n      ken kaivannut on kultaansa!\n\n      Jo yksin kirkkomäellä\n      hän seisoo ennen minua\n      ja katsoo pitkin järveä\n      nyt kansan suurta joukkoa.\n\n      Hän siellä etsii minua;\n      jo lähestymme kirkkoa,\n      ja kohta tulen joukosta\n      ja kättä annan ilolla.\n\n      Nyt laula, sirkka iloinen!\n      Kun päre näkyy palaneen,\n      niin minä saan jo nukkua\n      ja näen kullan unissa.\n\n      Mä istun täällä, kehrään vaan,\n      ei ole rulla puolellaan.\n      Ja koska loppuu kehruuni,\n      ja koska ilta joutuvi?\"\n\nLaulunsa lopetettuaan hän oli taas iloisempi ja päätti mennä Maarian\nkanssa juttelemaan Mutta ensin hän läksi puutarhaan ja näki,\npoiketessansa käytävältä toiselle, Hemmin ja Maarian istuvan\nkeinulaudalla. Nuorukainen oli vaalea kuin lumi, ja Maarian poskilla\nkyyneleet välkkyivät. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli\nrakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä\npikaisesti tervehdittyänsä hän kiirehti sisälle asuinhuoneisiin, mutta\nMaaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä\nvakaana, ääneti; vihdoin hän sanoi itseksensä: \"Aavistukseni kävi toteen\n-- sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! Miksi oli rakkautesi\nainoastaan ystävän rakkaus? Miksi et voinut tulla omakseni?\" Nuorukainen\nitki, vaan pian hän nousi ylös; vielä hän oli vaalea, mutta hän oli\ntehnyt päätöksen. \"Valitus ei ole miehen\", ajatteli hän. \"Työtä tahdon\ntehdä, pois tahdon mennä takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden\nlähteestä itselleni tietoja ammentaa; ehkä sitte jotain voin tehdä maani\nhyödyksi.\" Ja nyt hän meni samaa tietä kuin äsken tytötkin.\n\nSalissa Hemmi kohtasi rovastin ynnä Maarian ja Niinin. Niini oli\ntuumaillut seminaariin lähtemisestänsä, ja rovasti oli sen sopivaksi\nnähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi\npäättäneensä lähteä pois Helsinkiin, vieläpä aivan heti; hän tahtoi vain\nsanoa jäähyväiset ensin.\n\n\"Kaikkipa nyt aiotte meidät jättää\", lausui rovasti.\n\nJa nyt Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti pois, mutta portailta hän palasi\nvielä takaisin ja sanoi, katsoen saliin, jossa Maaria seisoi: \"Vielä\nkerran hyvästi, Maaria, rakas lapsuuteni ystävä! Muista joskus minua!\"\nVähän aikaa vielä kuului ratasten jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.\n\nMuutaman hetken kuluttua siitä, kuin Hemmi läksi, tuli posti ja postissa\nkirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjästä. Maaria aukaisi sinetin ja\nluki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen\nposkillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille hän sanoi: \"Kirje on\nAarni Vakaselta; tuo *jalo* mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka\nolen onnellinen!\"\n\nNiini iloitsi ystävänsä onnesta, mutta pois hän tahtoi, tuonne pieneen\nkamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Tultuansa kammioonsa hän\nistui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkien; vaan hetken\nperästä hän pyyhkieli kyyneleet silmistänsä, lausuen: \"Pois tahdon\nriipiä surut sydämmestäni ja tehdä työtä ahkerasti!\"\n\nKiire oli pappilassa. Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha\nLeena levitteli palttinakankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei\nollutkaan, että kiire oli, koska Maaria oli morsian ja vuoden päästä\naiottiin pitää häät. Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo heinäkuun\nloppupuolella.\n\n\n\n\n6. HÄÄT.\n\n\nTaas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja\npihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten\nympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa.\n\nPappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen,\njoitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni\nVakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen\nviserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä\npäivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä,\nja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa.\n\nSalin viereisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä\nsiellä oli asetettu lattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi ja\nAatu, jotka nyt olivat kandidaatit, Hanna ja Niini sekä Eevan vanhimmat\nlapset Ilmiö ja Helmi. Suuri kasa myrtinoksia oli pöydällä heidän\nedessänsä. He sitelivät kruunua Maarialle. Tytöt sitoilivat myös\nitsellensä myrttikiehkuroita, sillä he olivat valitut morsiusneitosiksi.\nHemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat kutsutut sulhaspojiksi, ja heidätkin\npiti merkittämän myrtinoksalla, joka oli pistettävä takin rintapieleen.\n\nNiini oli paljon muuttunut, sitte kun viimeksi hänet näimme K--n\npappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen.\nHänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan jonkin\ntarkoituksen, sillä hän oli tuleva kansakoulunopettajattareksi.\n\nKaunis hän oli istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen\nhuomasi Hemmikin, kun hän, valiten myrtinoksia Niinille, katsoi hänen\nmustiin säihkyviin silmiinsä. \"Hän on kaunis kuin Espanjan\nmustasilmäiset kaunottaret\", ajatteli Hemmi.\n\nAatu, jonka silmät aina olivat, valveilla, huomasi pian, miten ihastunut\nHemmi oli, ja sanoi pilaillen: \"Kukapa nyt taas ensiksi kihlataan K--n\npitäjässä? Sanotaan: 'Häät ovat aina toisten alku'.\"\n\n\"Aatu varmaankin\", vastasi Hemmi. \"Sinä olet ensimmäinen sulhaspoika, ja\nniin on sinulla matka lyhyin vihkituoliin.\"\n\nNäin heidän jutellessaan tunnit riensivät.\n\nEeva tuli sisälle ja lausui: \"Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki\nlähestyy, jolloin vieraat tulevat.\" Sitte hän meni tohtorin tykö,\nsanoen:\n\n\"Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.\"\n\n\"Vie vain\", vastasi tohtori, \"pianpa taas saan hänet takaisin ehkä vielä\nsuloisempana ja sitte ainaiseksi onnekseni\". Maaria meni Eevan kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat\nvalkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin\nseinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli\nvalmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän\nkappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla,\nja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin\njoka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti.\nVieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha\nvalkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana.\nHänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui\nkruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura\noli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria,\nkun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo.\n\nMorsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan\nkahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja\nselvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen,\ntahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä.\n\nNyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi\nalkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui\nilta.\n\nNiini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän\nmeni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui\nnyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion\nlähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän\npäätti mennä tuonne Haapakalliolle. \"Täällä häitten tohussa\", ajatteli\nhän, \"ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman\nhetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa\"; ja Niini otti takin\nyllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi\ntuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia\nmuistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron\nlirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen\nkodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui\nunohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli\nHemmi.\n\nHemmi kysyi Aatulta: \"Etkö Niiniä ole nähnyt?\" Aatu vastasi nähneensä\nhänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin.\n\nKulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: \"Kuinka kummallinen\nihmissydän onkin. -- Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin,\nettä en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä\ntahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että\nNiinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah,\ntuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!\"\n\nSiellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni\nmyrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa,\nsanoen: \"Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki\nillalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.\"\n\n\"No, rientäkäämme sinne\", vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta\nHemmi lausui: \"Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut\nensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.\" -- -- Haavat suhisivat, puro\nlirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä\nsuloisimmat tunteet. -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nMuutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos\nakkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas\nulos. Aatu sen huomasi ja kysyi:\n\n\"Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.\" Siellä näkyivät Hemmi ja\nNiini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä\nvastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle.\n\nAatu kaasi viiniä laseihin ja puhui: \"\"Vielä päivän päätteeksi juokaamme\nyksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat kuiskeellansa\nilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa. Nämät nuoret ovat\nHemmi ja Niini. Juokaamme heille onnentoivotuksen malja!\" Ja nyt\nkilistettiin laseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle nuorelle,\njotka näyttivät ylen onnellisilta.\n\n\"Niinillä oli parempi onni kuin äidillänsä\", sanoi Eeva patruunalle,\n\"koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison Koivumäen emännäksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, suusta\nsuuhun, ja akat kyselivät kirkonmäellä toisiltaan: \"Oletteko kuulleet\nkummempaa? Tuo mustalaistyttö, joka kerjäten tänne tuli ja pappilassa\nkasvatettiin, on nyt tuleva ison Koivumäen maisterin rouvaksi.\"\n\nKoivumäen majuri ja hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet. He\ntiesivät, mitä Tuomelan patrunessa vainaja vasta liian myöhään tuli\ntuntemaan, että \"mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten\nerottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos\nvain ovat samalla sivistyksen kannalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiini nyt onnellisena elää Koivumäen emäntänä. Hän on alustalaisillensa\ntoimittanut koulun lähelle Haapakallioa. Tuo kallio on hänelle aina\nrakas; siellä hän viettää kesällä Hemmin kanssa monta onnellista hetkeä.\nHaapain suhinassa ja puron lirinässä hän kuulee kosken kuohun\nlapsuutensa kotirannalta.\n\n                                                                 1868\n\n\n\n\nTORPAN TYTTÖ.\n\n\n\n\n1. ANNI.\n\n\nP--n pitäjässä P--veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului\nlähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia\nulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari\ntuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen\nsisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa.\nVielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat\nkauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna\ntorpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle\npääsemän.\n\nAnnin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin\npappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä\nhyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa\nteki hänet heille rakkaaksi.\n\nAnnin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä,\nkuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei\nkaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: \"Mene, Matti hyvä, katsomaan,\neikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana\nolkoon Anni vapaa maallisista askareista.\" Näin sanoen Liisa riensi\niltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle.\n\nJo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului\nairojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen\nkeltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan\nkaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat\nsinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli\npienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan.\n\n\"Hyvää iltaa, tyttöseni\", sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.\n\n\"Jumal' antakoon\", vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli\nmyös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli\nvalmistanut illallisen.\n\nTupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti\nvanhemmillensa, sanoen:\n\n\"Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", lausui isä. \"Mutta muista, lapseni, että maa vaatii\nviljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.\"\n\nLiisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: \"Siinä, lapseni, sinulla on\nneuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.\"\n\n\"Oi, äiti\", sanoi Anni, \"jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme\npuhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset',\nsanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi\nelämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä;\ntoisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas\nraskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois\nrakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että\nJumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin\nmurheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi,\njohon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää\nteidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti\", sanoi Anni, \"ja käski\nmeitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään\nhänen kanssansa kirkkoon\".\n\n\"Mutta nyt on jo ilta kulunut\", sanoi Matti, \"lähtekäämme iltaselle\". --\nRuoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät\nlevolle.\n\nAamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti\nhän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa\npappilaan.\n\nPappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa\ntuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa\nkirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: \"En tästedes\npuhu paljon teidän kanssanne\" (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset\nitkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja\nettä lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse.\n\nKirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa\nseurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan\npäässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin\nläheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja\nsiistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika.\n\nAnni katsoi taaksensa ja sanoi: \"Kah, Vilho.\"\n\n\"Niin olen\", vastasi Vilho, \"ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan\nteitä kaikkia meille päivälliselle\".\n\nAnni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin\nSyrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin\npistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta\nriivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa\nkukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello.\nTuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän\nemäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät\njätämme.\n\n\n\n\n2. RISUJEN KOKOOJA.\n\n\nJo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja P--veden aallotkin makasivat\njääpeitteissänsä. Jo oli lumihöyteistä kasvanut suuria kinoksia\nmetsämaihin, ja kohta ne sulamaankin rupesivat. Maaliskuu oli\nkeskivälissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti.\n\nHärmäiset puut olivat ikäänkuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja\ntorpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli tuttuja\nkansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:\n\n      \"Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,\n      kyllä minä pienet surut ilollani peitän\" j. n. e.\n\nLaulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.\n\nMetsässä kuului myös toinen ääni. Puunhakkuu siellä kajahteli; mutta\npian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: \"Hyvää\npäivää, Anni!\"\n\n\"Kah, Vilho! Mihinkä menet?\" kysyi Anni, ja hänen poskensa, jotka\npakkasesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.\n\n\"Tähänpä loppui matkani\", vastasi Vilho, \"mutta nyt aion vetää tuon\nraskaan risukuorman kotiisi, niin saan kanssasi vähän jutella\".\n\n\"Älä tule, Vilho. Isäni on siitä vihainen. Kun sinä viimein saatoit\nminua kotiin, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enää saa kanssasi\njutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vain\nolemme ystävät. Siitä asti kuin isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti\notettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta 'ei ole\najat, niinkuin oli ennen'\", sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän\nvoinutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä\nsoreana ja vakavana kuin honka metsässä.\n\n\"Vai niin\", lausui Vilho, \"enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole\nottanut sinua ilolla vastaan? Ja äskettäin, kun äitini sanoi minulle:\n'Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä häntä kumminkaan voi\nnaida -- ja mitäs ajattelet, sinä kun kyllä saat rikkaita *talon*\ntyttäriäkin, saat kenen hyvänsä', -- niin silloin minä vastasin: 'En\ntahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin', ja sitte tulin tänne metsään\npuita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin\nsinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.\"\n\n\"Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia.\" Annia\nvähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavan kenen\nhyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta häntä kuitenkin harmitti,\nettä Vilho sen niin suoraan puhui.\n\n\"Älä pahastu, Anni!\" sanoi Vilho. \"Jospa saisinkin rikkaampia, niin en\nsuinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän\nsinun osaavan emännyyttä pitää siinä kuin joku muukin. Senpätähden\noletkin minun Annini nyt ja aina.\"\n\nAnni oli taas iloinen, ja nyt he vetivät yhdessä risukelkkaa hänen\nkotiinsa.\n\nIsä ei ollut kotona, mutta äiti lausui: \"Jopa nyt peräti, kun\ntalonisännät risuja vetävät! Ei se ole sopivaa.\"\n\n\"Ei työ miestä pahenna\", vakuutti Vilho, \"enkä vielä isäntä olekkaan.\nJospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä\nolen isäntänä, niin on Anni emäntänä.\"\n\n\"Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja\nhuomenna ehkä toista.\"\n\n\"Ohoh, vai niin luulette. Katsokaa honkaa tuolla metsässä, miten se\nvakavasti tuulessa seisoo. Niinpä minäkin pysyn sanassani.\"\n\nNyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä\nhän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa Anni\nvastasi tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan; mutta Vilho\nsanoi: \"Kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon\", ja läksi nyt\niloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi\nostaa hänelle vielä silkkihuivinkin. Hän ajatteli tytön iloa ja oli\nonnellinen.\n\nAnninkin sydän oli iloa täynnä. Hän tuumasi: \"Eiköhän Vilho minulle\nkampaa lahjoita? Olisipa sentään hupaista saada Vilholta lahja.\" Juuri\nhänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Heikki, sisälle. Hän\noli lukkarin poika ja isänsä oli jo aikoja sitte kuollut, mutta äiti eli\nvielä. Tämä poika oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota\nnimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä.\n\nHeikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden\nläheisyydessä, kulki Heikki useasti Syrjän torpan ohitse. Siellä hän\nnäki herttaisen Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella\npoiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien\npalelevan aivan lämpimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä myöten,\nja hän olisi halusta ottanut tuon pojan vävyksensä, sillä sitä ei hän\nmilloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän. Mutta\nAnni oli jo kauan Vilhoa rakastanut eikä huolinut Heikistä ollenkaan.\n\nKun nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen\ntarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään\nsanomista; mutta Liisa kysyi: \"Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?\"\n\n\"Eipä mitään erinomaista\", vastasi Heikki, \"vien vain heinäkuormaa\npappilaan ja poikkesin tänne. Tullessani\", lisäsi hän, \"tapasin Syrjän\nVilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hämeenlinnaan.\" Heikki vilkaisi Anniin,\nmutta Anni vain kehräsi. Vihdoin hän läksi pois, kun ei päässyt puheen\nalkuun Annin kanssa.\n\nHeikki vei heinäkuormansa pappilaan. Siellä hän tapasi äitinsä. Lukkarin\nUlla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti paljon poikaansa.\nPuhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan\npahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä\nkarvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla\nläksi kotiin. Kotimatkallansa hän tuumasi, miten voisi poikansa saattaa\nonnelliseksi, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen\nmieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi\näitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei\nmennytkään kotiin, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti. Ulla kyllä\ntiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli\nmyös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä\nMattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuripitäjässä; sepä sopi\nhyvin Ullan tuumiin.\n\nPian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessansa talon tupaan oli\nonneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä Ulla sanoi: \"On, näenmä,\nmatka mielessä, koska on kirkkoreki pihalla.\"\n\n\"Niin on\", vastasi emäntä. \"Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.\"\n\n\"Niin aina, niin\", lausui Ulla, \"saattaa vielä olla tuttujakin tiellä.\nOlen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa\nhänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin lienee ajatellut,\nkun toisen sulhasen otti itsellensä.\"\n\n\"Vilho ei vielä ole naimista ajatellut\", sanoi emäntä, \"eikä hän torpan\ntytärtä ainakaan ole aikonut ottaa. Mutta kukapa sitte Annin sulhanen\non?\"\n\n\"Hm, paha on puhua\", vastasi Ulla, \"kun olen äiti enkä tiedä poikani\ntuumista muuta kuin muitten puheista\".\n\n\"Heikkikö?\" sanoi emäntä. \"No sepä onkin sopivaa.\"\n\n\"Heikki ei ole minulle mitään puhunut\", virkkoi Ulla, \"enkä ole mitään\nkysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kuin hän itse ilmoittaa asian\nminulle. Sen vain olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa\ntietää jotakin puhua torpan asioista\".\n\nUlla ei tahtonut poikansa päähän näitä valheita. Hän vain sanoi,\nniinkuin valhettelijat tavallisesti, että \"oli puhuttu\".\n\nEmäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti kuitenkin sopivalla\najalla Vilholle ilmoittaa Annilla olevan sulhon. Sitäpä Lukkarin Ullakin\njuuri oli toivonut.\n\nNyt hän meni taas kotiin päin, mutta poikkesi vielä Syrjän torppaan.\nAnni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa\nLukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan. Ulla istui\ntuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, koska ei tietänyt, millä\npiti puhetta alottaman, mutta vihdoin sanoi Matti: \"Mitäs Ullalle\nkuuluu?\"\n\n\"Eipä mitään juuri\", vastasi Ulla. \"Vanhuus vain tulee.\"\n\n\"No, mitäs kirkonkylästä kuuluu?\" kysyi Matti taas.\n\n\"Eipä erittäin mitään\", lausui Ulla. \"Kuolleet haudataan, lapset\nristitään ja nuoret kihlataan.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Liisa. \"Onko uusia naimiskauppoja tehty?\"\n\n\"Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.\nKyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.\"\n\n\"Vilhoko naimiskaupassa on?\" kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät\nteräviltä. Häntä oli aina harmittanut Vilhon ja Annin ystävyys. Hän ei\nkoskaan luullut siinä olevan ikäpäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa\nsisälle.\n\nUlla pakisi: \"Enpä minä tahdo olla ensimmäinen uutisten tuoja. Koska\nette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.\"\n\nAnni katseli, ikäänkuin olisi kyselmä huulilla ollut. Ja Matti sanoi:\n\n\"Puhu suusi puhtaaksi, Ulla. Joka alottaa, saa myös lopettaa\", mutta\nnähdessään, että Ulla ikäänkuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi\nhän suoraan: \"Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?\"\n\n\"Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna\", vastasi Ulla. \"Sanottiin Vilhon\nmenevän äitinsä kanssa talonkatsojaisiin -- ja sieltä sitte\nmorsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.\"\n\nAnni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli\nensin punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaleat kuin\nlumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta\ntodeksi, mutta kaikki oli niin kummasti kokoonpantu. Olikohan kuitenkin\nmahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan\nmeni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.\n\nUllan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiinsa. Ulla oli asiansa\nhyvin toimeen saanut, mutta ei hän kumminkaan näyttänyt tyytyväiseltä;\npistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut\npojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin\nonnettomaksi.\n\n\n\n\n3. SEONNUT VYHTI SELVENEE.\n\n\nMuutamia päiviä oli kulunut, Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotiin\nkaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut\nLukkarin Ullan jutut. Vilho ei kuitenkaan uskonut niitä. Hän vain nauroi\näitinsä puhetta ja sanoi: \"Sen on joku akka teille lörpötellyt.\"\n\n\"Saatpa nähdä\", vastasi emäntä.\n\nKotiin tultuansa Vilho meni heti torppaan, kampa muassa. Silkin hän\njätti toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin\nmenevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat; epäluulon siemen oli jo hänen\nsydämmessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle.\nHän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan\nlavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja\npahan omantunnon tekevän Annin vaaleaksi.\n\nMatti kysyi vähän jäykästi: \"Mitä Syrjän isännällä on asiaa?\"\n\n\"Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi\", vastasi Vilho. Hän\npäätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen\nmorsiamelle mitään lahjoittaa.\n\nAnni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon\nkädestä ja maksoi sen.\n\nVilho meni heti taas kotiin. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja\nVilho olikin muuttunut. Työtä hän teki niinkuin ennenkin, mutta oli\nnäräinen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: \"Jos\nsaisi Vilhon naimisiin, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin.\" Mutta kun\nhän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: \"Minä en ikänä\nhuoli naimisesta.\" Sitte ei ollut äidin enää mitään sanomista.\n\nAnnin iloiset päivät olivat myös loppuneet. Eräänä iltana, kun hänen\nisänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu\ntorpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuori vielä\nnaimisiin menemään.\n\n\"Ole vaiti\", sanoi isä. \"Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kun\npalkkalainen. Olen havainnut lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja\nhän onkin kelvollinen ja sopiva mies.\"\n\n\"Heikki kyllä on kelpo mies, mutta minä en häntä rakasta\", vastasi Anni.\n\n\"Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi\", lausui Matti ja läksi taas ulos\ntöihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi. Mutta eipä\nniistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi,\noli pian pois haihtuva.\n\nMatin mentyä Anni rupesi katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä\nkerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet paraikaa\nvirtailivat Annin poskille, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyyhkieli\nvyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.\n\n\"Kuinka täällä jaksetaan?\" kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei siihen\nvastannut juuri mitään, jotain vain mumisi itseksensä. Hän oli vihainen\nemännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin,\nkun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi hän päätti\nsen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että\nAnnin posket olivat vaaleat. Kun emäntä vielä sanoi: \"Mikä Annin on? Hän\nnäyttää mielestäni niin surulliselta\", silloin ei Liisa enää voinut\nharmiansa hillitä, vaan lausui: \"Kyllä on suremisen syytä minullakin.\nLapsi meidän oli iloinen kuin lintu laulaessa ja kukoistava kuin kukka\nkesällä, mutta nyt näette itse, miten vaaleaksi ja surulliseksi hän on\nmuuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vain oli Vilho täällä\nja todisti tahtovansa Annin vaimoksensa. Minä ja Matti olemme aina\nolleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho aina yhäti\noli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa.\nPuheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin\nturhaa, näenmä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Sitä en silloin\nolisi uskonut.\"\n\nEmäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt hän\nsanoi: \"Onko sekin poikani syy, että Anni on lukkarin Heikin morsian?\"\n\n\"Ei sentään niin pitkällä olla\", vastasi Liisa. \"Isä kyllä sitä aina on\ntahtonut, mutta Anni ei unohda rakkauttansa niin pian kuin Vilho. Se on\npoikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hyljännyt\nköyhän lapsuudenystävänsä.\"\n\n\"Hm\", lausui emäntä, \"tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole\naikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin ollut minun\nmieleni mukaan, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin\nmorsiamen. Minäkin sen luulin ja kerroin Vilholle. Hän ei sitä uskonut,\nmutta viime kerralla täältä tultuansa hän oli vallan toisenlainen kuin\nennen ja sanoi minulle: 'Äiti, puheessanne oli kuitenkin perää.' Siitä\nasti hän on ollut äreä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan,\nettä hän oli vaalistunut ja aina itkusilmissä. Ajattelin sitte\nitsekseni, ettei onnellinen morsian niin olisi, ja päätin tulla\nkuulemaan, miten asian laita oli.\"\n\n\"Nytpä sekainen vyhti selvenee\", vastasi Liisa. \"Lukkarin Ullapa\nVilhonkin naimisesta meille jutteli.\" Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli\nheille sanonut.\n\nSyrjän emäntä lausui: \"Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta\nrikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea\nestää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.\"\n\nNyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän\nemännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi\nmennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: \"Eipä kauan\nviipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.\"\n\nEmännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja\näitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui:\n\n\"Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta\nvähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon\nkihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin\nUllan lörpötyksiä.\"\n\nAnni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi\nhänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä\najatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin\nennenkin, ja hän sanoi:\n\n\"Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia\npuheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.\"\n\nAnni itki ja nauroi kysyessään: \"Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä,\nuneksinko vai olenko valveilla.\"\n\n\"Niin se nyt on\", vastasi Vilho, \"että illalla lähden isäsi kanssa\npappilaan kuulutusta ottamaan\".\n\n\"Tule tänne, jalo mies, metsän honka\", sanoi Liisa, \"ja ota siunaukseni!\nHalusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.\"\n\nOnni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon\nasioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.\n\nLisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja\ntoimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli\nottanut *torpan tytön* vaimoksensa.\n\n                                                                 1868.\n\n\n\n\nPITKÄNNIEMEN SYNTY.\n\n(TARINA.)\n\n\nEnnen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järven pohjoispuolella korkean\nKappolanvuoren takana eräs mahtava hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli\npitkä ja sorea kuin metsässä honka, kasvot verevät, ja kähäräiset\nhiukset valkoiset kuin ketopellavat. Aimo oli hyvä metsästäjä, metsot ja\nteeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekivät hänen\nkumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä,\njotka uskollisesti häntä seurasivat ja palvelivat ja kunnioittivat häntä\njohtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella\nMantereenvuoren takana asui myöskin mies: kova, ankara Kammo. Vaan hänen\nasuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko\nkamaloita palvelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä olivat varjelemassa\nhänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli\nmuukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli\nsaanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna\nsäilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä\nrauhallisena, vapaana kuin lintunen, ja missä hän vain joutui muitten\nihmisten pariin, oli hän tervetullut, sillä hän lahjoitti heille aina\nmetsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli\nsuosiolla katsellut soreaa Aimoa, vaan eipä heidän punaposkensa,\nsinisilmänsä eikä sulohuulensa voineet Aimon sydäntä kahlehtia -- vapaus\nja metsästäminen oli hänelle aina vain rakkahinta.\n\nEräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo väsyneenä oli palannut\nmetsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanvuorelle lepäämään.\nTäällä hän katseli nyt mielihyvällä Katumaan välkkyvää vedenpintaa ja\ntuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järveä; mutta\nsiinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan\nuneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuvan.\nHän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenvuorella\nnuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen\nsuloisella äänellä: \"Aimo, sorea, väkevä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi\nraukka Kammon kahlehista!\" Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä neidon\nkeltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen\ntuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: \"Lempi,\nminä sinut pelastan, vaikka viimeiset voimani menettäisin!\"\n\nNämät sanat huusi Aimo varsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli\nympärilleen -- ilta-aurinko säteili vielä läntisellä taivaanrannalla,\nmutta Mantereenvuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja\nkatseli taas vuorelle päin, vaan eipä Lempeä näkynyt. \"Minä hohko!\"\nhuudahti nyt Aimo, \"olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on vienyt\nrauhani.\" -- Näin ajatellessaan hän kuuli varsin läheltä metsiköstä\nlaulun äänen, ja laulun sanat kuuluivat:\n\n      \"Ensin on metsä,\n      ja sitten on vettä,\n      ja sitten on korkea vuori,\n      ja sen korkean vuoren takana\n      on neito kaunis ja nuori\".\n\n\"Mistäpä tuo laulaja on?\" sanoi itseksensä Aimo, \"eipä hän minun väkeni\njoukosta ole.\" Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki\nnuorukaisen, joka istui puun juurella.\n\n\"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?\"\nkysyi Aimo.\n\nNuorukainen vastasi: \"Paljon sinä kyselet, väkevä Aimo, mutta vielä\nenemmän tahdon sinulle vastata: Lauloinpa sen vuoksi, että laulullani\ntoivoin voittavani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi.\nKovan Kammon palveluksesta tulen. Olen siellä vähän aikaa ollut, vaan en\nviihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenvuoren\ntakana on neito niin ihana kuin keväinen aamu. Kammo on\nryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä\nollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois vankeudestansa, mutta\nKammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka\nei pääse laveammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenvuorelle,\nsillä Kammon vartijat ovat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta\nväkevä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtava, pelasta Lempi\nKammon kahleista!\"\n\n\"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?\"\n\n\"Onpa niin.\"\n\n\"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen,\noman ihanteeni nähdä?\"\n\nNuorukainen vastasi: \"Joka ilta vähän ennen auringon laskua tulee Lempi\nMantereenvuorelle itseänsä ulkoilmassa virkistyttämään. Ole niihin\naikoihin täällä vuorella, silloin hänen saat nähdä.\"\n\n\"Sen teenkin\", sanoi Aimo iloisesti, \"mutta mene sinä, nuorukainen,\ntakaisin Kammon palvelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle,\nettä Aimo, vaikka sydänverensä vuodattaisi, on hänet pelastava Kammon\nkahleista. Tulevana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää\nminulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita\ntehtäväsi, ja onnea matkallesi!\"\n\nNuorukainen meni, jättäen Aimon syviin mietteisiin. Kun toisen päivän\naamu koitti, kokosi Aimo kaikki väkensä Kappolanvuorelle, kertoi heille,\nmitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: \"Mikä nyt olisi paras\npelastuskeino?\"\n\nYksi joukosta vastasi: \"Pian on vene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä\nLempi.\"\n\n\"Ei sovi\", sanoi Aimo. \"Kammo ja Ahti ovat yksissä liitoissa; pian hän,\nveden isäntä, karille veneen viskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi\nneuvo tarvitaan.\" Taas tuumattiin, ja vihdoin Aimo lausui: \"Nyt olen\nkeinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtävä.\"\n\n\"Viisas Aimo on keinon keksinyt\", sanoivat miehet, \"kaunis nurmipolku on\nLemmelle tehtävä\".\n\nNyt ruvettiin järveen ajamaan kiviä ja kantoja, multaa ja soraa.\nSukkelaan joutui työ, vaan illan tultua, kun aurinko juuri oli\nlaskemaisillansa, jätti työväki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen\nsormillansa Mantereenvuorelle päin:\n\n\"Katso, väkevä Aimo! Tuolla on Luonnotar!\"\n\n\"Se on varmaankin Tellervo, metsän kaunis tyttö!\" huusivat muutamat.\n\n\"Ei, ei, se on Lempi suloinen\", vastasi Aimo. \"Minä hänet tunnen,\nunelmani kaunottaren.\" Sitte hän huusi: \"Lempi, sinun vapautesi hetki\nlähestyy!\" -- ja kaiku vei sanat Lemmelle.\n\nPäivä kului; jo oli polku niin pitkälle valmistunut, että se kauniina,\npitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi\nsaatukaan, -- työntekijät koettivat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, --\njärvi oli syvä ja pohjaton, sitä ei voinut täyttää. \"Pois, pojat\", sanoi\nAimo, \"Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti\nei suvaitse työtämme, hän on tehnyt järven pohjattomaksi; vaan eipä\ntästä niemen päästä ole pitkä Mantereenvuorelle. Katumaa on nyt tyven,\nja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen vapaana tänne.\"\n\n\"Tee se, väkevä Aimo\", sanoivat hänen seuralaisensa, \"silloin olet\nsuurimman urhotyösi tehnyt\".\n\nJo rupesi aurinko lähenemään läntistä taivaanrantaa. Järvi lepäsi\ntyynenä, välkkyvänä. Aimo katseli Mantereenvuorelle päin ja jopa näki,\nmitä toivoi näkevänsä, sillä Lempi seisoi vuorella.\n\n\"Nyt on pelastuksen hetki!\" huudahti Aimo, ja Lempi viipoitteli punaista\nruususeppelettä vastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järveen ja\npikaisesti ui toivottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä\noli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottavaa, etteivät\nhuomanneet, että se aika, jonka Lempi vuorella sai olla, jo oli kulunut.\nSilloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli\nkiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:\n\n\"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!\"\n\nPikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järven\nhelmaan. Mutta samassa tuli Kammo vuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt\noli toisen omana, julmistui hän kovasti ja kirkasi: \"Aimo! Lempi!\nJollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät\njärven syvyyteen upottava.\"\n\n\"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo\", vastasi Aimo, uiden eteenpäin.\nMutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrki\nPitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle. Vielä\nKammo kerran kirkasi: \"Lempi, palaja, taikka vaivut järven pohjaan!\" --\nmutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:\n\n\"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla voi!\"\n\nSamassa tuli suuri laine, peittäen järven syvyyteen Aimon ja Lemmen,\nmutta kaiku vei Lemmen sanat metsään, joka järveä ympäröitsi. Tapio,\nmetsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kasvatti\nsiihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi vaipuivat, kauniin saaren. Vaan\nKammo seuroinensa läksi vihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta\nsaaressa puut kauniina kasvavat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on vienyt\nniistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on vuosien\nkuluessa niistä kasvattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen\nnuorukainen tyvenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee\nhän puitten latvoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen korviinsa\nLemmen sanat: \"Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla voi!\"\n\n\n\n\nRIKAS KÖYHÄNÄKIN.\n\n\nT--n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas,\nylhäinen nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen\nkanssaan vaunuissa.\n\n\"Äiti\", sanoi näistä vanhempi, \"ajakaamme maalle, siellä jo kaikki\nlehdikot ovat viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.\"\n\n\"Menkäämme Annaa katsomaan\", pyysi nuorempi, \"hän sanoi asuvansa\nkaupungin lähellä.\"\n\nRouva kysyi palvelijaltansa: \"Tiedätkö, missä Annan asunto on?\"\nPalvelija vastasi tietävänsä, ja nyt he ajoivat, niin että kivikadut\ntärisivät, pois kaupungista maalle päin.\n\nAnna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouvan nuoremman lapsen hoitajana.\nSilloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, mutta\nvapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palvelija. Annan\nkunnollisuus ja hyvä luonne saattoivat hänet pian erään nuoren\nrehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja\nsai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän\nentisen palvelustyttönsä asunnolle rouva nyt käski palvelijansa ajamaan.\n\nVähän aikaa ajettuansa palvelija seisahdutti vaunut vähäisen mökin\nedustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli\npeittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.\n\n\"Tässäkö Anna asuu?\" kysyi rouva.\n\n\"Niin, tässä\", vastasi palvelija, ja aukaisi mökin oven, pyytäen\nherrasväkeänsä astumaan sisälle.\n\nKomea rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli\nsäälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä\nmakaavaa pientä lastansa.\n\n\"Voi Anna parka!\" huudahtivat tytöt, \"tämä sinun kotisipa ei ole paljon\nisompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, lapset!\" sanoi rouva, \"älkää noin puhuko, Anna raukalla\nkyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa\nhuoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.\" Mutta Anna meni ilosilmin\nvieraitansa vastaan ja sanoi:\n\n\"Rouva hyvä, teidän luonanne oli minulla hyvä palveluspaikka, mutta te\nette saata aavistaakkaan, kuinka suuriarvoinen oma koti on sille, jonka\naina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma\nkotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.\"\n\nRouva katseli kummastellen nuorta vaimoa. Annan kukoistavat posket ja\nonnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut; mutta\nrouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja\npian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.\n\nVuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen,\nhänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla.\nAnna kutoi, niin että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut\nolivat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen\nentinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.\n\n\"Kah, minun hyvä rouvani!\" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä\notsastansa hän sanoi: \"Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne.\nKäykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin\nistumaan pääsevät.\"\n\n\"Voi Anna\", sanoi rouva, \"on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein\nsäälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä\nollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.\"\n\n\"Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset\npienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän\npäiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden\nkaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.\"\n\nRouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois,\nkummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi\nelää kolmen lapsen kanssa.\n\nTaas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta\nkärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia\nollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa\nkanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat\nT--n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät\ntapasi ja huudahti: \"Anna!\" Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi.\n\"Voi Anna hyvä!\" sanoi tyttö, \"tule äitini tykö, hän sinulle kyllä\njotakin antaa.\" Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon\nmuistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä\npalveli.\n\nRouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja\nheille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia.\nNyt sanoi rouva: \"Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi\ntäällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?\"\n\n\"Rouva hyvä\", vastasi Anna, \"mieron tie on joka paikassa raskas, mutta\nonneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki\nvastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni;\nja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa\nminua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily\nnäitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon.\nKuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?\"\n\n\"Äidin rakkaus!\" sanoi rouva. \"Oikein sanoit, se on väkevä tunne\nsydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa\nolisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja\npäätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme\ntakana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun\nruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.\"\n\nAnnan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä\nemäntäänsä. Mutta rouva sanoi:\n\n\"Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,\nsillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön,\nvaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa,\nmutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa\ntavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa\nelämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.\"\n\n\n\n\nJUHANNUSAATTO MUMMON LUONA.\n\n\nPieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti\nlehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi.\nSen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja\nkoivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on\nauki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan\nvalkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän\nasunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa\ntuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä\nlevähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia\nuuvuttaa.\n\nHelteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli\nkävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän\nseisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta\nnäkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti\ntämän määräsi.\n\nTuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista,\nherttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta -- lasillinen\nvettä -- oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee\nmielensä, astuu portaita ja menee sisälle -- mutta jää hämmästyen\nmiettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat\nuseinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin.\nNiin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito,\nvaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta\nhohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla,\nhaukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään\ntarjotessaan: \"En teitä tunne, ken olette?\"\n\n\"Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen\nkulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua\nvaivaamaan -- rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.\"\n\n\"Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän\nvaaraimen mehua sekaan?\" Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte\nlähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen:\n\"Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti\nnuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle\nsuureksi huviksi vanhoilla päivilläni.\"\n\n\"Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja -- ken niitä hoitaa? Onko teillä\ntytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?\"\n\n\"Ei ole\", sanoi mummo vähän hymyillen. \"Minä sekä vanha\npalvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli\nkoira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin\nluonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.\"\n\n\"Keitä asuu täällä naapuritalossa?\"\n\n\"Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä\nminunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.\" Mummon\nkertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin\nNummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: \"No onhan niitä nyt\nkummia nimiä -- ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan\nvain Nummi -- ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.\"\n\nNummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän\nkysyi vielä: \"Pitkäkö matka tästä on pappilaan?\"\n\n\"Venäjän virsta\", vastasi mummo.\n\n\"Aiotteko sinne?\" kysäisi leski.\n\n\"Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta\nviettämään.\"\n\n\"No kyllä minä neuvon teille oikotien\", sanoi leski. \"Kun nyt menette\nvähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte\nkuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta\npoikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan\npappilan puutarhan portin edessä.\"\n\nHymyillen vastasi Nummi: \"Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa\nnyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.\" Nostaen lakkiaan hän\nvielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa.\n\n\"Vai pappilaan hän meni\", sanoi leski. \"Hän siis on rovastin tyttöjen ja\nJoose maisterin orpana -- vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen\nolevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.\"\n\n\"Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat\nmolempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä\nsukumuotoa.\"\n\n\"Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä.\nMutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia;\ntulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.\"\n\n\"Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on\ntapana ollut.\"\n\n\"Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin\novat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on\nkumppaninani.\" Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri\nkiiruusti kotiinsa.\n\nLämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään\ntaivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä -- ken\nsaattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! -- Kokkovalkeita\nnäkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää\nkuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan.\nVanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen\nlumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan\nteekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen\nvieraitaan ja miettien -- niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti --\nvarmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut\nolla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja\nsamassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon\nasuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa:\n\"Hyvää iltaa, mummo!\"\n\n\"Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin,\nterve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule\ntähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino,\nistuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt,\nennenkuin jäähtyy.\"\n\n\"Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut\", sanoi\nIlma, ottaessaan itsellensä teekupin. \"Me olemme olleet ulkona aina\nsiitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme\nsitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen\nauringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.\"\n\n\"Kylläpä voin uskoa\", vastasi mummo. \"Onhan niissä oltu maailmassa.\"\n\n\"Oletteko turpeita kääntäneet?\" kysyi leski.\n\n\"Olemme\", sanoi Joose maisteri, \"ja minä olen vakuutettu siitä, että\nsaan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.\"\n\n\"No sepä hyvä\", virkkoi mummo, \"sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan\nhyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.\"\n\n\"Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen\nnaisen vaimokseni.\"\n\n\"No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta\",\nhuudahti leski. \"Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin\nkuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut\ntytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat\nkieliäkin monenlaisia\" -- ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä\nrupesi, niihin osottaen, lausumaan: \"Niin -- he taitavat tyskaa, saksaa,\nvenskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.\"\n\n\"Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne\",\nvirkkoi Nummi ja lisäsi vielä: \"Pidä vain, Joose, silmäsi auki! --\nMihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?\"\n\n\"Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka.\nKylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet\nikinä ole huvittaneet.\"\n\n\"Siinähän se on\", kuiskasi Nummi orpanalleen. \"Mitäpä sinä tuommoisella\nvaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?\" Ääneensä hän sanoi:\n\"Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani\ntyöt, ja vaimoni -- hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta\ntyöni tehtyäni siellä viihdyn.\"\n\n\"Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä\", virkkoi leski.\n\n\"Minä en vain voisi onnellinen olla\", vakuutti Joose, \"ellei vaimoni\nolisi oppinut eli sivistynyt\".\n\n\"Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan\", virkkoi leski, \"jopa\nsanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.\"\n\n\"Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät\", vastasi Joose.\n\nMummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: \"Olen\nminä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja\nolenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita\n-- ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan\nminä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille.\nSaattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni\nperustuvan tosioloihin\".\n\n\"Kertokaa, mummo hyvä\", pyysivät Aino ja Ilma.\n\n\"No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään\nperheen, jonka nimi oli -- no niin -- sama se, olkoonpa Tuominen.\nPerheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen\npeltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli\ntoimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa\ntyössään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin\nsiitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva\nylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä -- ja\nniin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä\nlasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli\nlapsista nuorin -- olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko\nseitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki\nnyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä\nparahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja\nopettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä\neikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta\nkasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. -- Kun lapset kotiin\ntulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden\ntoimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä\nhennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa\nolivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan\näiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut\ntuommoisilla vähäpätöisillä töillä -- ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi\nsaada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret\ntyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan\npalasivat. Vaan miten kävi kotitointen -- -- rupesivatko tyttäret niitä\nnyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei\nsuinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu -- hänen opettajansakin\noli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen\nsiis tuli harjoitella -- ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria\nharrasti vieraita kieliä -- sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän\nluki oppineiden miesten teoksia -- ja niin kului hänen aikansa. Mutta\neräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä\nyksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee\nmitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty.\nMaaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat\nhän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona.\nSamanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen\nkasvatuksen -- mutta -- hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan\nnuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa,\nuhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia\ntaloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen\nmaalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat\nsivuseikkoja -- ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias\ntietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat\nkotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin\narvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun\nnaisen esikuvaksi.\n\nOli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja\npuut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen\nsavupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen.\n'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani\najattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi -- entä jos tekisimme\nvähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö\nMaarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko\nhän niihin jo perehtynyt.'\n\nToini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko,\npääsemme Maaria sisaren luo!'\n\n'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.'\n\n'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki\nmatkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen\nperheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, --\neteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten\neteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä\noli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat\nmenivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät\nlausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari\notti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin\njoutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului\nnuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään\nsydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä\nviihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi\nsitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?'\n\n'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle\nlämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin\nja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan\nlastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti\nsamassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti.\n\n'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin,\nkuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja\nrauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita\nlapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas\nhuutaa, ja tämä pieni itkee aina.'\n\n'Hän on kelvollisen ruoan puutteessa. Maito on hapanta; katso, ettei\nlapsi semmoista saa! Lämmitä vain sen verran, mitä hän kerralla\ntarvitsee, ja pidä puhtaana astiat.'\n\n'Saako niitä palkollisia tekemään, mitä käskee -- itse olen poissa monta\ntuntia. Minä olen perustanut ompeluyhdistyksen, jossa ommellaan\nvaateapua köyhille lapsille -- annanpa vielä tyttökoulussa muutamia\ntunteja niissä aineissa, joita enimmän harrastan.'\n\n'Jätä kaikki koulutunnit, pane toimeen ompeluseurat, mutta ompele sinä\nkotona, sillä lasten pienenä ollessa on äidin helma heille paras suoja.'\n\n'Minä en ikinä voi uuvuttaa itseäni jokapäiväisen elämän\nyksitoikkoisuuteen, vaan tahdon myös elää henkistä elämää.'\n\nMaarian puhuessa oli Tuominen tullut kamariin. Hän katsoi surullisesti\ntyttäreen ja lausui:\n\n'Voi lapsi parka, paljon olemme sinun kasvatuksessasi laiminlyöneet,\nkoska emme ole opettaneet sinua ymmärtämään, että kodissa on naisella\nlavea työala. Jos oikein käsittäisit velvollisuutesi, tietäisit myöskin,\nettä sinulla kodissasi on kylläksi vaihtelevaa työtä. Joka päivä saat\ntutkia niitä eri luonteita, joita huonekunnassasi löytyy, ja ajatella,\nmiten heitä parahiten voisit saattaa onnellisiksi. Se on perheenemännän\nkallis ja vaikea tehtävä; mutta kun hän työssään onnistuu, ken on häntä\nonnellisempi? Hän on kodin sydän, johon kaikki turvaavat, sekä\npalkolliset että lapset; ainoastaan hänelle perheenisäntäkin ilonsa ja\nhuolensa uskoo.'\n\nMaaria puhui jotakin miehen ja vaimon samanlaisista oikeuksista, mutta\nsamassa tuli hänen miehensä kotiin. Vuorio nähtävästi iloitsi appensa ja\nanoppinsa tulosta, puristi veljellisesti Ilmarin kättä, kysyi Toinilta,\nmontako kananpoikasta hänellä oli, ja lausui sitte vaimollensa: 'Noh\nMaariaseni, ovatko vieraamme saaneet kahvia?'\n\n'Ei vielä, nuo piiat ovat niin hitaat.'\n\n'Toimita nyt, ystäväni, joutuun -- oikeinpa se minullekin hyvältä\nmaistuisi, sillä muistathan, ettei eine aamulla ennättänyt tulla\nvalmiiksi, ennenkuin minun jo täytyi rientää virkani toimiin.'\n\nPunastuen Maaria meni kyökkiin, ja muutaman hetken perästä tuotiin\nkahvia. Mutta päivällinen -- se nyt ei milloinkaan tahtonut valmistua.\nKun jo kolme kajahusta oli kuulunut seinäkellosta, silloin Vuorio\nlevottomasti lattialla kävellen katseli tavan takaa ruokasaliin päin.\nVihdoin pyydettiin päivälliselle. Siinä nyt oli pöydässä yhtä kutakin\nlajia, mutta ensiksikin kilohailit olivat ihan happamat. Maaria\nhätääntyi ja sanoi neitsyelle: 'Mitenkä tämmöisiä olet pöytään tuonut?\nNämäthän ovat pahentuneita!'\n\n'Käskipä rouva minua ottamaan kilohailia, eikä niitä parempia ollut. Kun\nkala-astia on pidetty lämpimässä kyökkikonttoorissa, niin ihmekö se,\nettä ovat pahentuneet.'\n\n'Vie nämät kohta pois äläkä enää toiste jätä kaloja lämpimään.'\n\n'Ei niitä minun aikanani sinne ole pantu, entinen piika ne jo jätti',\nsanoi tyttö ja läksi kyökkiin.\n\n'Oikein on harmillista, kun täällä saa noin huonoja palkollisia',\nvalitti Maaria.\n\n'Niin, meillä on siinä kohden ollut paljo vastahakoisuuksia', sanoi\nVuorio. 'Tuo on jo kolmas tänä vuonna -- mutta jättäkäämme tämä puhe\nhuonoista palkollisista -- se ei ole mitään hauskaa. Maaria hyvä, anna\ntänne vähän paistia -- kastike on kovin karvasta!' --\n\nNäin olivat melkein kaikki kalliit, hyvät ruoka-aineet pilatut; -- mutta\nminä arvelen, että tarpeeksenne olette kuulleet tästä perheestä, ja\nluulenpa, että Vuorion sijassa Joose maisteri varmaankin olisi suonut\nvaimollansa olevan vähemmän kirjallista ja enemmän taloudellista oppia.\"\n\n\"Hm. -- Kentiesi. -- Mutta kuinkapa heidän sitte lopullisesti kävi?\nLopussahan kiitos seisoo.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi mummo, \"mutta sanotaanpa myöskin, että alku työn\nkaunistaa -- ja kun alussa kaikki menee kodissa nurin, niin silloin ei\ntule loppukaan oikein hyvä. Lohdutukseksenne toki saatan sanoa, että\nLiinan kävi paremmin. Hänen luonteensa oli taipuvaisempi kuin Maarian,\nja hänen viisaat vanhempansa saivat hänet vähitellen ymmärtämään, että\npianon ääressä istuminen ei ollut hänen suurimpia velvollisuuksiansa.\nMutta monta kovaa sai Liina parka kokea ja monta kyyneltä vuodattaa,\njoista hän olisi päässyt, jos kodissa hänen olisi täytynyt seurata\näitiänsä kyökkiin ja aittaan.\"\n\n\"Miten Toinin kävi?\" kysyi Aino. \"Minä siitä tytöstä toivon paljon\nhyvää. Kertokaa hänestä vielä.\"\n\n\"Toinista!\" sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän\nlausui: \"Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä,\nherttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on\nheidän onnensa. Hänestä olisi koko kertomus kerrottavana, mutta ilta\njoutuu -- tahdonpa vain mainita, että Tuominen, huomattuansa vanhempien\ntytärtensä kasvatuksen vaillinaiseksi, päätti kokonaan toisella tavalla\nkasvattaa Toinia. Tämä lapsi sai kyllä oppia paljon, mutta hänen tärkein\nopittavansa oli tutkiminen, millä tavalla hän voisi muita tehdä\nonnelliseksi. -- Kuulkaa, nuoret tyttöset! Silloin vasta voitte oikein\ntyytyväiset olla, kun muitten onnelliseksi saattamista pidätte\nsuurimpana onnenanne. Toini oli tuon tärkeän opittavansa hyvin oppinut.\nMinä näin hänet aina tyytyväisenä; perheensä onni säteili hänenkin\nsilmistänsä. Kun hänen miehensä joskus oli raskaalla mielellä ja tahtoi\nolla itseksensä, silloin Toini meni soittamaan ja laulamaan lauluja,\njoitten hän tiesi ihastuttavan miestänsä -- ja pianpa hänen onnistuikin\npoistaa rakastettunsa raskas mielentila. Tällä en suinkaan tahdo sanoa,\nettä kaikkien miesten raskasmielisyyttä pitäisi samalla tavalla\nviihdyttää -- en suinkaan! Jospa se kävisikin yhdellä tavalla,\nsilloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!\"\n\n\"Entäs Toinin lapset?\" kysyi Nummi. \"Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?\"\n\n\"Kyllä maar\", vastasi mummo, \"vaan kun tohina lastenkamarissa nousi\nkorkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun,\njota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan. Sadun kerrottuaan hän käski\nheitä kiltisti leikkimään, jotta saisivat vielä toistekin tarinan\nkuulla, ja pujahti sitte taas toimiinsa.\n\nNyt olkoon kertomukseni loppunut, sillä muuten teekyökissä vesi kiehuu\nkuiviin. -- Kaada, Ilmaseni, toinen kupillinen teetä.\"\n\nIlma teki kuten mummo käski, ja nyt tuli hetken äänettömyys, kun kaikki\nrupesivat teetä juomaan. Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa\ntyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: \"Niin, nyt minä saan kiittää sekä\nteestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina\nviisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni --\nmutta mistäpä semmoisen löydän?\"\n\n\"Siitä saatte itse huolta pitää\", vastasi mummo.\n\n\"Kyllä tuo kertomuksenne oli hyvä eksemppeli\", vakuutti leski. \"Minä\nolen myöskin aikonut kasvattaa meidän Sannia aivan toisella tavalla kuin\nvanhempia tyttäriäni; olen päättänyt noin eksperimenteerata -- jotta\nsaisin selväksi, mikä keino on parahin.\"\n\n\"Hyvin kaunis ajatus tuo\", sanoi Nummi, \"aivan uusi oppi\njälkimaailmalle, josta keksinnöstä se varmaankin on teitä kiittävä\", --\nja hän kuiskasi Jooselle: \"Kyllä sinä vielä saat anopin rouva\nHyöriinistä.\"\n\n\"Ole huoleti\", vastasi Joose ja nousi istualta, lausuen: \"Ilta käy jo\nkosteaksi, ulkona viipyminen saattaa olla haitaksi mummon terveydelle,\nmennään nyt siis kotiin.\"\n\n\"Niin kyllä\", sanoi leski. \"Sanni tyttöni, mennään mekin jo pois. Sanni\non vähän arka kylmälle.\" -- Ja rouva Hyöriin jätti hyvästi ja läksi\ntyttönsä kanssa kotiin. Heidän lähdettyänsä Ilma kysyi:\n\n\"Miksikä mummo aina näin viettää juhannusaattoa?\"\n\n\"Se on, lapseni, minun salaisuuteni\", vastasi mummo.\n\n\"Minulla myöskin on salaisuus\", sanoi Ilma, \"mutta, mummo, sen nyt\ntahdon teille ilmoittaa. Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin\nerityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme\ntänään menneet kihloihin.\"\n\n\"Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi\nherralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä,\nettä meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin\ntytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää --\"\n\n\"Toini! Oliko Toini äitimme?\" kysyi Ilma.\n\n\"Oli, vaikka minä tietysti hänen nimensä Toiniksi muutin. Hänen arvoansa\nja hyvyyttänsä te kyllä kaikin olette saaneet kokea.\"\n\n\"Ja me kun emme ollenkaan sitä aavistaneet!\" -- sanoi Aino. \"Oi mummo,\nkertokaa vielä meille jotakin, kertokaa omasta elämästänne!\"\n\n\"Niin, kertokaa, mummo kulta!\" pyysi Ilma.\n\nMummo hymähti, vastaten: \"Katsokaa jokea, joka tuolla juoksee eteenpäin\n-- se juoksee tyynenä, vaan paikoin se kohisevana koskena vyöryää.\nSilloin on sen voima mahtavin -- mutta silloin se myöskin on\nvaarallisin; se saattaa paljon hyödyttää, vaan saattaapa myöskin\nvahingoittaa, -- jos sen voimia väärin käytetään. Te seuraatte joen\njuoksua vieläkin eteenpäin. Tuo hurmaava pyörre tyyntyy vähitellen -- te\nnäette sen taas tyynenä. Kosken kohina humisee vielä korvissanne, mutta\nviimein on se vain hämäränä muistona mielessänne. Tuollainen on\nuseimmiten ihmiselämä, ja siinä myöskin mummon elämäkerta.\"\n\n\"Kiitoksia, mummo hyvä, kertomuksestanne\", sanoi Nummi. \"Ehkä toiste,\njos eletään, viette meitä tarkastamaan tuota joen juoksua.\"\n\n\"Kentiesi -- sanoinhan, että useimmiten ihmisten elämä on joen kaltainen\n-- ehkä tiedän teille joskus jutella jonkun elämästä.\"\n\nKokkovalkeat sammuivat vähitellen, nuoret sanoivat sydämmelliset\njäähyväisensä vanhalle ystävälleen, ja niin loppui juhannusaatto mummon\nluona.\n\n\n\n\nKÖYHÄINMAJASSA.\n\n\nErään pikkukaupungin kadun varrella oli sievä rakennus, jonka\naukaistusta akkunasta nuori ylioppilas näkyi katselevan kadulla olevaa\nliikettä. Hän nojaili akkunalautaa vasten hyräillen:\n\n      \"Suomi, armas synnyinmaamme\n      tuhatjärvinen --\"\n\n\"Antakaa, hyvä herra, penni\", huusi vähäinen poikanulikka surkealla\näänellä.\n\n\"Älä teeskentele\", sanoi ylioppilas. \"Tuossa saat pennin, mutta jos\nolisit luonnollisella äänellä pyytänyt, olisit saanut 5 penniä.\" Poika\nmeni, ja eräs rikas herra, joka samassa tuli paikalle, tervehti\nnuorukaista, sanoen: \"Hyvää päivää! Älkää noille rahoja tuhlatko, kyllä\nkerjäläisiä on niin kauan kuin on laiskureitakin. Tehkööt ihmiset työtä,\nniin ei heidän tarvitse kerjätä.\"\n\n\"Se kyllä paljon kurjuutta estäisi\", vastasi nuorukainen, \"sillä\nvalitettavasti löytyy köyhiä, jotka eivät oikein ole käyttäneet\naikaansa, yhtä hyvin kuin rikkaitakin, jotka eivät ole oikein käyttäneet\ntavaraansa. Mutta moni on köyhä, olematta itse siihen syypää.\"\n\n\"Hm--hm, niin kyllä\", vastasi herra ja läksi matkoihinsa. Ylioppilas\nrupesi taas hyräilemään lauluansa alusta alkaen ja oli juuri laulanut:\n\n      \"Täällä kehdon, kodon saamme,\n      haudan rauhaisen --\"\n\nkun eräs sievännäköinen, hoikka nuorukainen, joka tuli kävellen katua\npitkin, seisattui akkunan eteen, sanoen: \"Hyvää huomenta, Keto!\"\n\n\"Huomenta, huomenta! Minne matka?\"\n\n\"Aion mennä etsimään kansan joukosta sopivia malleja, jotta saattaisin\nmaalata oikein alkuperäisiä muotokuvia. Tuleppa mukaani! Mitäs tuolla\nkuumuudessa venyskelet? Täällä ulkona aamuilmassa on virkistävää\nkävellä.\"\n\n\"Maltas, heti olen valmis tulemaan.\" Keto otti lakkinsa, riensi ulos\nkadulle ystävänsä, nuoren maalarin luokse, ja nyt molemmat läksivät\nkävelemään. \"Mistä aiot kuviasi etsiä?\" kysyi Keto.\n\n\"Köyhäinhuoneesta\", vastasi maalari; \"minä olen siellä jo käynyt\nennenkin juttelemassa monen sekä nuoren että vanhan kanssa ja havainnut,\nettä minulla saattaa olla paljo hyötyä heistä\".\n\n\"No niin, tuo hyöty -- sehän sitte vasta tulee ilmi, kun saadaan nähdä\nja arvostella pensselisi tuotteita.\"\n\n\"En tarkoita ainoastaan heidän ulkomuotoaan. Myöskin heidän sisällinen\nelämänsä, johon vähitellen tutustun, on monessa suhteessa opettavainen.\"\n\n\"Halukkaimmin minä olisin kävellyt maalle päin\", sanoi Keto, \"mutta\nkoska tuossa nyt jo olemme määrän päässä, niin mennäänpä vain\nkurjuudenkin majaa katsomaan.\"\n\nYstävät astuivat havutettuja portaita pitkin ja tulivat tupaan, missä\njoukko köyhyyttä kärsiviä oli saanut suojansa. Siellä oli kaiken\nikäisiä, ja kullekin oli annettu hänen kykynsä mukaista työtä. Eräs\nyhdistys oli lahjoittanut lapsille vaatteita, joten he olivat\nulkonäöltään jokseenkin siistit. Muuten näiden köyhäin kasvot ilmaisivat\nhyvin erilaisia tunteita. Lapset yleensä näyttivät suruttomilta ja\ntyytyväisiltä, mutta vanhemmista toiset olivat surullisen, toiset nöyrän\nja kärsivällisennäköisiä, toiset taas ikäänkuin suuttuneet koko\nlaitokseen. Muutamat näyttivät ihan tylstyneiltä ja välinpitämättömiltä,\naivan kuin mennyt aika olisi vienyt heiltä kaiken toivon. Eräs vanha\nmummo erittäinkin veti nuorukaisten huomiota puoleensa. Hän suori\nhöyheniä ja teki työtänsä kovin ahkeraan, hänen vaatteensa olivat\nsiistit, ja hänen ulkomuodossaan ilmaantui sellainen tyytyväisyys, joka\non ainoastaan sillä, ken tietää sekä ilon että surun päivien olevan\nJumalalta ja siis nöyryydellä vastaanotettavia. Lapset istuivat halusta\nhänen ympärillään, sillä muori kertoi heille satuja, ja näin oli hänellä\npieni ystäväjoukko, jolle hän tuli kalliiksi. Nuori maalari rupesi\npiirtämään vanhuksen kuvaa, mutta ylioppilas halusi tietoja hänen\nelämänvaiheistaan, jonka vuoksi kysyikin häneltä: \"Mitenkä olette tänne\njoutunut, te kun olette noin ahkera? Eikö teillä ole omaisia?\"\n\n\"Kyllä on montakin, mutta he eivät ole erin hyvissä varoissa hekään\",\nsanoi muori, ja syvä huokaus nousi hänen rinnastaan.\n\n\"Jollette pahastuisi\", sanoi Keto, \"pyytäisin teitä kertomaan jotakin\nelämänvaiheistanne. Olette suvainnut, että ystäväni maalaa kuvanne;\nsuokaa nyt minunkin piirtää muistiini jotakin kokemuksistanne.\"\n\n\"Hyvä, oppinut herra! Minun elämäkertani on aivan tavallinen\", vastasi\nvanhus, \"sillä tasaisesti ja onnellisesti on eloni aika yleensä vierinyt\n-- vaan ainahan noita kovempia säitäkin on täytynyt välistä kestää.\nMutta koska haluatte kuulla jotakin elämästäni, tahdon teille kertoa,\nmiten se on kulunut näihin asti, ja miten tänne jouduin:\n\nMinäkin olin ennen nuori ja iloinen. Palveluspaikkoja en juuri\nmuutellut. Palveltuani 10 vuotta isäntäväkeäni sain hopearahan rintaani,\n-- se annettiin oikein kirkossa juuri Mikonpäivänä, -- ja rahaan oli\nkirjoitettu: 'uskollisesta palveluksesta'. -- Tässä sen näette.\" Muori\notti kaulastansa nauhan, jossa tuo rakas muisto hänen isäntäväestään\nvielä kirkkaana riippui. \"Kun sen sain\", jatkoi hän, \"oli minulla\njuhlahetki. Ette voi ymmärtää, mitä silloin tunsin -- ehkä sentään --\nnäinhän ennen, kuinka iloisena isäntäni nuori maisteri tuli kotiin, kun\noli saanut lakkiinsa tuollaisen kultatähden, joka teilläkin nyt on --\ntottapa tuo on teille onnen tunteita tuottanut? -- Mutta jatkanpa\nkertomustani. -- Sittemmin joutui isäntäni vanhin tytär naimisiin\neräälle papille, ja minä rupesin heidän palvelukseensa. Mutta pian\njouduin itsekin naimisiin. Minä ja mieheni teimme ahkeraan työtä ja\npääsimme hyvään torppaan tämän kaupungin maaseurakuntaan. Jumala siunasi\nmeille kuusi perillistä, ja me tulimme jotenkin hyvin toimeen, vaikka\nvarat eivät suuret olleet. Mutta lapset kasvoivat eivätkä tyytyneet\nsiihen, mitä heille kotona saatoimme hankkia, vaan menivät palvelukseen\nja joutuivat sinne tänne nekin. Mieheni kuoli, -- kun Matinpäivään\npäästään, on hän jo 12 vuotta mullassa maannut. Kova oli eronhetki, me\nkun olimme onnelliset olleet -- mutta -- hänet otti Jumala! Kaivata\nsain, vaan en valittaa. Nuorin poikani piti nyt torppaa -- minun oma\nrakas Tuomoni -- niin, minä ja hän hoidimme tölliä, kaikki oli hyvin;\nhän oli hellä lapsi ja ainoa, joka ei pesästään lentänyt. Vaan\nhänellekin oli luotu kumppani -- poikani meni naimisiin -- ja minä\nolisin pitänyt hänen vaimoaan tyttärenäni, mutta miniäni oli aina ynseä\nminulle ja ikäänkuin kadehti minulta sitä hellyyttä, jota poikani\nminulle osotti. Minä huomasin sen ja läksin kaksi vuotta sen jälkeen,\nkuin miniän sain, muiden lapsieni luo. Kolme vuotta olin poissa. Joka\npaikassa havaitsin olevani 'liika kalu sälyjen seassa', ja itse myöskin\nikävöitsin takaisin entistä kotiani katsomaan. Palasinpa siis nuorimman\npoikani luo. Torppaan tultuani tuli Tuomo minua vastaan ja oli kovin\niloinen, kun sai jälleen nähdä äitinsä. Miniäni, joka myöskin ensin\nkyllä osotti hyväntahtoisuutta kohtaani, kävi piankin taas kylmäksi\nminulle ja heitteli tuon tuostakin pistosanoja sekä miehellensä että\nminulle. Minä sitä en ollut huomaavinani, vaan tein ahkerasti työtä, ja\nkoska hänellä oli minusta hyvä apu, kärsi hän minua sentään. Näin vuodet\nkuluivat. Mutta kerran eräänä syksynä olin puoloja poimimassa takamailla\nja silloin vilustuin kovin, joten jouduin vuoteen omaksi. Minä sairastin\nkauan, mutta kuitenkin pääsin siitä vuoteesta jaloilleni; voimani vaan\neivät enää tulleet entiselleen. Poikani perhe kasvoi, ja kuulinpa\nminiäni usein sanovan: 'Ahtaus täällä on joka haaralla, kun väkeä on\nliikojakin.' Tuomo ei puhunut mitään, mutta näytti synkältä, ja eräänä\npäivänä hän ilmoitti saaneensa minulle paikan *köyhäinhuoneessa*. -- Se\noli salamanisku se ja kovin kohtaus elämässäni, kun rakas poikani, oma\nTuomoni, minut hylkäsi; vaan Jumala häntä siunatkoon ja varjelkoon,\nettei hänen tarvitsisi kärsiä, mitä minä sillä hetkellä kärsin. Se oli\nainoa kerta, jolloin olin onneton, sillä minä soimasin itseäni siitä,\nettä olin huonosti kasvattanut poikani. Rakkautta ei minulta puuttunut\nhäntä kasvattaessani, mutta jotakin kuitenkin olin laiminlyönyt, ja\nsilloin on ihminen onnettomin, kun hän havaitsee erehtyneensä ja näkee,\nettei sitä katuenkaan voi parantaa.\n\nSiinä nyt on elämäkertani kaikessa yksinkertaisuudessaan; mitäpä hyötyä\nteillä siitä on, teillä, jotka olette viisaat ja oppineet?\"\n\n\"Ja te voitte sydämmestänne antaa anteeksi pojallenne?\" sanoi maalari.\n\n\"Herra hyvä\", vastasi muori, \"anteeksi antaminen on paljoa helpompaa\nkuin anteeksi pyytäminen\".\n\n\"Muori, kuulkaa\", sanoi maalari innokkaasti, \"kun olen kuvanne\nmaalannut, pidän sen muistona teistä. Jos joskus hairahtuisin siten,\nettä tahtoisin olla ynseä köyhille vanhemmilleni, niin katselen teidän\nkuvaanne. Se kyllä muistuttaa minulle teidän kertomustanne ja kuinka\npitkälle itsekkäisyys voi mennä.\"\n\n\"Ja onpa\", lausui Keto, \"meillä yhteinenkin äiti, jota meidän myös tulee\nrakastaa, ja jonka onneksi olemme velvolliset tekemään työtä. Se, joka\ntylysti ajattelee ainoastaan omaa itseänsä eikä työskentele tämän\näitinsä hyväksi, hänkin on kiittämätön lapsi! Teidän kertomuksenne,\nmuori, minä piirrän paperille, jotta se, jos itsekkäisyys viettelisi\nminua, olisi hyvänä muistuttajana siitä, että minun tulee tehdä työtä\nrakkaan äitimme, armaan Suomemme hyväksi, sillä muuten olen minäkin\näitini hylkääjä!\"\n\nNäin lausuttuaan nuorukaiset sanoivat jäähyväiset ja läksivät\nköyhäinmajasta.\n\nMuori ajatteli itsekseen: \"Oppinut, näenmä, osaa kaikesta oppia ottaa.\"\n\n\n\n\nMITÄ KOSKI KOHISEE? MITÄ KUUSET KUISKAILEE?\n\n\nTuuheassa kuusikossa oli erään myllärin asunto ja siitä ainoastaan\nmuutama sylenmitta kohisevan kosken rannalle, jossa vesimylly ankarasti\nhyöri ja pyöri. Tuon kosken partaalla istui useasti nuori kasvava tyttö\n-- hän istui avojaloin, avopäin, ja tuuli sai vapaasti liehutella hänen\nkiharoitaan. Siinä hän oleskeli aina tuntikaudet, kunnes kuusikosta\nmyllärin vaimon kutsuva ääni vaati häntä pois tulemaan. Eräänä aamuna,\nkun kastehelmet vielä kimaltelivat ja linnut tuhansittain visertelivät,\nläksi myllärin Helmi taas ahtaasta tupasesta, katkismus kädessä, avopäin\njuoksemaan metsään. Hän juoksi, kunnes ennätti lähellä olevan lähteen\nreunalle. Siihen hän istahti kaatuneen puun rungolle lukupätkäänsä muka\nlukemaan. Hetkisen vain hän kirjaan silmäili, vaan laski sen sitte pois\nja nousi matkimaan lintujen ääniä; mutta eipä sekään kauan häntä\nhuvittanut, sillä nyt kuului kuusien latvoista hiljainen tuulen humina,\nja heti Helmi vakavana taas istahti puun rungolle. Hän kuunteli\ntarkkaan, ja sormensa vaipuivat ristiin. Kesäisen luonnon ihana\njuhlavirsi oli kokonaan voittanut Helmen sydämmen. Mutta äkkiä hän nousi\nistualta, huudahtaen: \"En, minä en ymmärrä, mitä te kuuset minulta\nvaaditte! Mihin te niin hellästi hyväillen minua käskette? Juoksenpa\nkosken rannalle, kosken kohina puhuu samoin, ehkä siitä paremmin saan\nselkoa\" -- ja Helmi juoksi rannalle. Siinä hän nyt istui kuunnellen\nkosken lakkaamatonta, yksitoikkoista pauhinaa, välistä laskien kätensä\nsilmilleen, jotta kuulonsa siten tulisi tarkemmaksi. Näin hän olisi\ntaaskin istunut monet hetket, jollei eräs nuorukainen, joka tuli\nmyllytietä pitkin, olisi hänelle huutanut: \"Kuules, tyttö, missä kotisi\non? Varmaankin olet näiltä paikoin, kosk'ei sinulla ole edes huivia\npäässä.\"\n\n\"Tuolla kuusikossa on kotini\", vastasi Helmi ja kiirehti samassa herran\nedelle kotiin päin.\n\n\"Onko teillä lehmiä?\" kysyi herra. \"On kyllä.\" \"Saako äidiltäsi ostaa\nruokaa?\" \"Saa kyllä.\" \"Osaatko sinä muuta puhua kuin: saa kyllä ja on\nkyllä?\" \"Kyllä\", vastasi tyttö, mutta jätti herran sikseen ja rupesi\njuoksemaan kotiin.\n\n\"Nuo mökin lapset ovat hyvin jäykkiä\", ajatteli nuorukainen. \"Lieneekö\nheissä mitään hienompia tunteita?\" -- Täten miettien hän ennätti\nmyllärin asunnolle ja kuuli samassa Helmen sanovan: \"Tuolla tulee\nvalkolakki.\"\n\nNuorukainen oli ylioppilas ja luonnontutkija, joka kulki metsissä kukkia\nja hyönteisiä etsiskelemässä. Hän astui tupaseen ja pyysi ruokaa\nostaaksensa. Myllärin vaimo valmisti heti vieraalle yksinkertaisen\naterian, mutta sen tehtyänsä hän sanoi Helmelle: \"Tuo kirjasi tänne,\nettä luetan lukupätkäsi.\"\n\n\"Kirjani jäi lähteelle\", sanoi Helmi punastuen, \"enkä vielä ole\nlukenutkaan.\"\n\n\"No hyvänen aika tuota lasta! Ei sinusta koskaan ihmistä tule. Sillä\nehdolla juuri pääsit ulos, että luettavasi lukisit.\"\n\n\"Niin, mutta siellä kuuset taas humisivat minulle kovin kauniisti, ja\nminun täytyi niitä kuunnella, ja sitte unhotin koko kirjan, -- mutta\njuoksenpa sitä noutamaan kotiin.\" Näin sanoen Helmi puikahti ulos\novesta, ja myllärin vaimo valitti nyt vieraalle, miten tytön ulkoluku\nkävi huonosti, kun hän vain aina tahtoi oleskella luonnon ääniä\nkuuntelemassa. -- \"Helmi on jo Vapusta kolmannellatoista. Kyllä hänellä\non ikää, vaikka hän on vähäinen kooltaan ja niin äärettömän lapsellinen,\nettä luulee kosken kohinassa ja kuusien huminassa kuulevansa paljon,\njosta hän ei selvää saa. 'Mutta jahka tulen vanhemmaksi, kyllä kai sitte\nniitä ymmärrän' -- sanoo tyttö.\"\n\nÄidin vielä puhuessa Helmi jo palasi kotiin, kirja kädessä. Ylioppilas\nkysyi, oliko myllärin väellä sanomalehtiä. \"Ei ole\", vastasi vaimo.\n\n\"Osaako Helmi sisälukua, vai onko sekin vaikeaa hänelle?\"\n\n\"Kyllä sisäluku hänen suustaan vierii, kuten pavut pussista -- sehän nyt\nlukeekin latinaiset ja kaikki.\"\n\n\"Tässä on minulla sanomalehti, jonka otin mukaani kaupungista. Tuleppas\nsitä lukemaan, jotta saan kuulla, miten osaat.\"\n\nHelmi tuli ujoksumatta. Siinä kappaleessa, josta nuorukainen käski häntä\nlukemaan, kehoitettiin lämpimästi ja innokkaasti kaikkia rakastamaan\nisänmaata. -- Tyttö luki selvästi ja sujuvasti vähän aikaa, vaan\nyht'äkkiä hän huudahti:\n\n\"Äiti, nyt minä tiedän, mitä koski kohisee ja mitä kuuset kuiskaavat!\nVoi äiti, ne sanovat: 'rakasta isänmaatasi!' Nyt sen tiedän, sillä aivan\nsamoja sydämmeni tuntee tuolla ulkona niitten kohinaa kuunnellessani,\nkuin nyt tätä lukiessani. Joka kerta kun tässä isänmaanrakkaudesta\npuhutaan, niin sydämmeni lämpenee; tuntuupa ikäänkuin kesäinen tuuli\nsinne virtailisi. Voi äiti, minäkin tahtoisin rakkautta osottaa\nisänmaalleni, mutta olen niin pieni, niin pieni, etten voi mitään!\"\n\n\"Lapsi, tee työtä ja kokoo viisautta. Ensiksikin tulee sinun muistaa,\nettä Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja siitä kaikki hyvyys\ntulee. Jos sen muistat ja aina ahkerasti työtä teet siinä, missä sinulle\non työala määrätty, niin tulee sinustakin isänmaallesi hyödyllinen\njäsen, ja siten voit sinäkin osottaa rakkauttasi.\"\n\n\"Kyllä minä tästä lähtein rupean ahkeraksi\", vakuutti Helmi, ja\nlupauksensa hän myöskin on pitänyt; mutta luonnon helmassa hän, vieläkin\nhalusta lepohetkensä viettää, \"*kuunnellen sen kuusen huminata, jonka\njuurella hänen on asuntonsa*\".\n\nYlioppilaasta tahdon mainita sen verran, että hänen ajatuksensa \"mökin\nlapsista\" olivat ihan muuttuneet, kun hän myllärin tupasesta pois meni.\n\n\n\n\nII\n\nNÄYTELMIÄ\n\n\n\n\nAINOA HETKI.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHEIKKI, merimies.\nMÄNNISTÖN EMÄNTÄ.\nTIINA, Männistön maalla olevan Metsälammen torpan emäntä.\nHANNA, Tiinan veljentytär.\nERÄS JUORUAKKA.\nERÄS MERIMIES.\n\nTapaus: Metsälammen torpan luona.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nMetsäinen seutu; vähäinen lampi näkyy oikealla puolen, ja vasemmalla\nvilkuttaa honkain välistä Metsälammen torppa. Heikki tulee metsäpolkua\npitkin lammen rannalle.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nHEIKKI.\n\n      Suomi sulo, sorja, kaunis!\n      Oi, kun totta sanoo saan:\n      Suomi on mun kotimaan'!\n\nNiin, täällä nyt olen kotimaassani ja kotiseuduillani! Sydämmeni\nlämpenee nähdessäni näitä paikkoja, joissa lapsuuteni ajat olen\nviettänyt. Tuossahan on torppa, entinen kotini. Oi, selvästi nyt muistan\nsen kesän, jolloin orvoksi jäin, kun poltetauti Manalaan vei isäni ja\näitini. Torppaan tuli uusi isäntä, ja hänellä oli ainoastaan yksi tytär,\npieni Hanna. Minä orpo sain jäädä Hannan isän luo, mutta muutaman vuoden\nkuluttua Hannankin isä kuoli, ja silloin minä lähdin merille. Oh, sitte\non jo vuosia kulunut -- kahdentoistavuotias olin silloin, ja kaksitoista\nvuotta olen ollut poissa. Missä lienee nyt pieni Hanna? Olleeko jo\nnaimisissa? Keitä nyt torpassa lienee? Entä jos lähden sinne. En mene\nkuitenkaan vielä. Olen kovin väsynyt, sillä neljä penikuormaa olen\ntänään kulkenut. (Hän katselee puitten varjossa olevaan vuoreen päin.)\nTuonne vuoren pehmeille sammalille tahdon mennä lepäämään; siellä olen\nlapsena monta kertaa kuunnellut honkain huminaa. (Hän menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nHANNA. Sitte TIINA.\n\nHANNA (tulee kantaen pesusoikkoa ja laskee sen lammen rannalle, tuo\nsitte kiululla vettä kodasta, joka on puitten varjossa näkymättömänä, ja\nlaulaa):[1]\n\n[1] Laulun nuotti löytyy nuottivihosta: \"Det sjungande Finland.\"\n\n      \"Voi, voi, kuin kullallein on niin pitkä matka!\n      Kappale on kangasta ja virstan verta vettä.\n\n      Kaukana mun kultan' on jo kauas taisi mennä.\n      Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.\"\n\nKaukana mun kultani on -- tuommoista, hupsu, laulelen, juur' kuin\nminulla olisi kulta, vaikkei olekkaan -- ja vaikken rakastakkaan.\n(Tiina tulee, kädessä ämpäri, jossa on pesuvaatteita.) Täti, enpä minä\nvain orpanieni siassa olisi naimisiin mennyt, heillä kun täällä kotona\nolisi ollut hyvä oltava. Kumma, että tuo kaunis Miinakin otti Mikkolan\nMatin, joka on varsin mustanmuotoinen ja niin vakava, että tuskin ikänä\nnauraa. (Molemmat rupeevat pyykkiä hieromaan.)\n\nTIINA. Sinä puhut kuin lapsi, mutta tiedä, että minä en olekkaan\nkasvattanut tyttäriäni niin, että ulkomuotoon olisivat rakastuneet. He\najattelevat: Tavat miehen kaunistavat, vaan ei muoto.\n\nHANNA. Rakkaus! Tuosta rakkauden voimasta aina puhutaan -- mutta täti,\nmitä se rakkaus oikein on? Selvittäkää se nyt minulle.\n\nTIINA. Ole vaiti, sinä pilkantekijä. Pahoinpa pelkään, että ennen pitkää\nolet rakastunut. Tuommoiset tyttöraiskat piankin ovat ilmi tulessa,\nmutta sen sanon, että älä ensimmäistä ota äläkä vielä toistakaan, mutta\nota sitte kolmas, jos hän muuten on kelvollinen.\n\nHANNA (hymyillen). Mutta jollen saisi kolmatta, niin jäisin ilman.\n\nTIINA. Hoho, mitä vielä! Silloin kuin minä olin hehkeimmilläni, niinkuin\nsinä nyt, niin kyllä sulhasia oli tarjolla. Kolmannen otin, eikä ollut\nminulla ikänä katumisen syytä. Minä ja Mikko olimme aina hyvässä\nsovussa.\n\nHANNA. Mutta Miina orpanani kertoi, että eräs akka kerran oli sanonut\ntädillä olleen sulhasen, joka oli merimies ja kaunis kuin enkeli, mutta\nhän oli sitte kuollut, ja täti oli häntä murehtinut niin, ettei enää\ntahtonut miestä ottaakkaan. Kuinka mones hän oli?\n\nTIINA (juhlallisesti lausuen ikäänkuin itseksensä). Niin, hän -- hän\noli ensimmäinen. Se rakkaus oli kuin lemmenkukka, joka tuoksuvana,\nlumipuhtaana päivän kukoistaa, vaan vaipuu sitte kuolemaan.\n\nHANNA. Mutta, täti, enpä minä vain ketään maailmassa niin rakastaisi,\nettä tätini jättäisin. (Taputtaa Tiinaa.) En, täti hyvä! Jollette vain\nväsy minuun ja syökse minua pois maailmaan.\n\nTIINA (pyyhkäisee salaa kyyneleen silmistänsä). Sinä tyttö hempukka,\nkuka sinua maailmaan hentoisi syöstä. Siellä olisit kuin oksalta\nvarissut lehti, turvatonna, tuulten viskaamana.\n\nHANNA. Turvatonna! Niin olisinkin. Mutta, täti, älkää nyt suotta\nkäsiänne väsyttäkö vaatteitten huuhtomisella, kyllä minä yksinkin pesen.\n\nTIINA. No, minä jätän ne sinulle. Minulla onkin kotona vähän tehtävää.\nTäytyy laittaa pannukakku valmiiksi siksi, kuin Männistön emäntä tulee;\nhän lähetti naapuritorpparin kautta sanan, että hän tänään tulee meille.\nMitä asiaa hänellä nyt lienee? -- (Hän menee.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nHANNA. Sitte HEIKKI.\n\nHANNA. Miksi olenkin näin yksinäiseksi luotu? Miksi? Mitä, raukkanen,\nkyselenkään? Kuka voi Luojan töitä tutkistella! (Hän jättää vaatteitten\npesun ja lähenee lampea). Oi lampi välkkyvä, sinä metsän kaunis silmä!\nSinäkin olet yksin täällä metsämaassa, ja sinun pintasi on aina\nlevollinen, tyyni -- niinpä on minunkin sydämmeni. Vaan jos olisin\nkasvanut maailman tohinassa, enkä niinkuin lampi, täällä metsän suojassa\nyksin, niin kentiesi ei sydämmeni silloin olisi saanut sykkiä niin\nlevollisesti kuin nyt. Silloin olisi se ehkä ollut kuin nuo suuret\njärvet, joiden laineet välistä vaahtopäisinä, riehuvina aaltoilevat.\nTäti on hyvä minulle, mutta sentäänkin kaipailen samanikäistä ystävätä.\nJospa Heikki, minun lapsuuteni leikkikumppani, vielä olisi täällä, mutta\n-- hän on meren aaltoja purjehtimassa; lieneekö enää elossakaan? Vaan\nmitä minä kumppanista huolin -- pianpa päivät kuluvat, viikotkin\nvierivät, ja jos välistä on ikävä, laulan sen pois. (Hän laulaa):[1]\n\n[1] Lauletaan kuin: \"Nyt kesän viime kukka.\"\n\n      Kun kuljen yksinäni\n      täss' lammen rannalla,\n      niin täällä huvikseni\n      mä tahdon laulella.\n      Kun metsä sitten kaikaa\n      ja mulle vastaapi,\n      niin luulen, että laulaa\n      mull' siellä kumppani.\n\n      Kun hongikossa tuolla\n      puut kaikki humisee,\n      mä luulen, että siellä\n      ne mulle kuiskailee.\n      Näin haaveksien kuljen\n      ja tyydyn päivääni,\n      ja onneni mä suljen\n      ain', Herra, haltuusi.\n\n(Hän menee taas pyykkiä huuhtomaan, ja Heikki nousee sammalvuoteeltaan.\nPuunoksa sattuu hänen hattuunsa, ja siitä vähäinen rapsahdus kuuluu.\nHanna katsoo taaksensa). Mikä rapsahti? Kah, outo -- merimies.\n\nHEIKKI (itseksensä). Ah, tuo ihana tyttö on siis Hanna! (Ääneensä.)\nHyvää päivää, kaunis tyttöseni! Onko pyykinpesu kyllä hupaista työtä?\n\nHANNA. Eipä erittäin ikävääkään. Mutta mistä kaukaa olet?\n\nHEIKKI. Olen varsin läheltä ja kuitenkin aivan kaukaa.\n\nHANNA. Varsin läheltä ja aivan kaukaa, mitä se puhe merkitsee? Se on\nminusta hyvin kummallista.\n\nHEIKKI. Ehkäpä se asia vielä selvenee. (Erikseen.) Mutta minun täytyy\nvähän koetella hänen luonnettansa, minkä laatuinen hän on. (Ääneensä.)\nOh, siitä on pitkiä aikoja kulunut, kuin minä olen saanut nähdä noin\nkauniin neitosen! (Hän menee varsin lähelle Hannaa.)\n\nHANNA. Edemmäksi kohta!\n\nHEIKKI. No, no, tyttöseni, sinä olet niin kaunis -- saahan sinua\nkatsella silmiin hieman. (Pistää päänsä Hannan nenän alle, kurkistaen\nhäntä silmiin.)\n\nHANNA (huimasee kädellään Heikkiä korville). Saa, tuommoista saat,\nhävytön! (Aikoo juosta pois.)\n\nHEIKKI. Hanna, Hanna! Älä mene.\n\nHANNA (palajaa hiljakseen). Mitä? Hanna -- Kuinka nimeni tiedät?\n\nHEIKKI (vakavasti). Oi Hanna, sinä Metsälammen kukkanen! Sinun nimesi\non säilynyt muistossani, vaikka olen jo kaksitoista vuotta ollut poissa.\nKatso minua, eikö muistu mikään hämärä muisto mieleesi lapsuutesi\najoista?\n\nHANNA. Heikki! Ethän vain ole Heikki?\n\nHEIKKI. Olenpa Heikki, lapsuutesi leikkikumppani, ja nyt lyö kättä\noikein hyvänsopuisesti ja anna anteeksi äskeinen rohkea käytökseni. Sen\ntein vain koetellakseni, oliko Hannan sydän säilynyt puhtaana.\n\nHANNA. Kas veijaria! Noh, siitäpä sait palkan, ja nyt olemme kuitit.\nMutta, Heikki, mitenkä sinä tänne pääsit? Koska olet kotiin tullut?\n\nHEIKKI. Toissapäivänä tulimme Rauman satamaan. Arvaatpa, että sydämmeni\nsykki ilosta, kun laskin jalkani armaalle syntymämaalleni! Mutta --\nsinä, joka aina olet kotonasi ollut, et sitä saata ymmärtää.\n\nHANNA (hätäisesti). Saatanpa kyllä, se sykki varmaankin niin, kuin\nminun sydämmeni nyt, kun sinut sain nähdä -- (ujosti), niin, onhan --\nonhan -- aina hupaista nähdä lapsuutensa leikkikumppaneita.\n\nHEIKKI. Oi Hanna, onpa todellakin! Näetkö muodossani mitään, joka\nmuistuttaisi entistä ystävätäsi?\n\nHANNA. Sinun silmäsi ovat senlaatuiset kuin ennenkin. Välistä ne\nkatsovat oikein veitikkamaisesti, mutta samassa taas niin vakaisesti ja\nrehellisesti, että niihin juuri täytyy uskoa. Mutta muuten on muotosi\nmuuttunut. Sinä olet paljon kau -- -- (hypistelee esiliinaansa ja\nkatselee ujosti alaspäin) niin, tahdoin vain sanoa, että en sinua olisi\ntuntenut, jollen olisi muuten arvannut, kuka olit. Mutta voi, tässä nyt\npuhun ja unohdan pyykkini. (Hän menee taas hieromaan vaatteita.)\n\nHEIKKI. Hanna, tiedätkö, miksi nyt olen täällä?\n\nHANNA (aina vain vaatteita hieroen). Varmaankin katsellaksesi näitä\nkotiseutujasi.\n\nHEIKKI. Tämä oli yksi syy, mutta toinen oli vielä voimakkaampi. Etkö jo\narvaa?\n\nHANNA. En ollenkaan.\n\nHEIKKI. No tahdonpa sen sinulle sanoa. Minä tulin tänne kuulustelemaan,\nmistä sinut löytäisin, sillä minä tahdoin nähdä, sopisiko hän, joka oli\nlapsena leikkikumppanini, nyt minulle morsiameksi. Hyvä onneni saattoi\nniin, että sain sinua katsella, kun tässä tätisi kanssa puhuit, ja ensi\nhetkellä huomasin, mitä nyt tahdon sinulle ilmoittaa. Hanna, sinua\nsydämmeni lempii. Tahdotko tulla merimiehen morsiameksi?\n\nHANNA (nostaa kätensä, katsellen lempivällä katsannolla metsään päin).\nAh lintuseni, minun kumppanini yksinäisyydessä! Tahdotteko viedä\ntervehdykseni armaalleni, kun hän on merellä purjehtimassa kaukana\nlempivästä Hannastansa? (Heikin ja Hannan huomaamatta menee eräs\njuoruakka näyttämön poikki. Hän katselee heitä, viipottaen päätänsä, ja\nkatoaa sitte metsään.)\n\nHEIKKI. Hanna! Minä ymmärrän vastauksesi, sinä tahdot lempiä minua!\n(Aikoo syleillä Hannaa.)\n\nHANNA (vetäytyy sivulle). Ei niin -- Heikki, lempiä tahdon sinua aina,\nmutta vielä en lupaa omaksesi tulla, ennekuin tädilleni puhun asiasta ja\nhänen suostumuksensa saan. Mutta voi, nyt saan varmaankin toria, kun\nnäin kauan olen pyykillä ollut. Nyt täytyy viedä vaatteet sangolla\nlähteelle ja siellä ne virutella.\n\nHEIKKI. Miksi et, kultaseni, viruttele niitä täällä lammessa?\n\nHANNA. Lammen pohja on rutainen, mutta lähteessä on kirkas vesi.\n\nHEIKKI. Minä tulen kanssasi.\n\nHANNA. Tule vain. Sinä saat levitellä vaatteet kuivumaan, että pikemmin\njoudun kotiin. (Kokoo vaatteet sankoon.) No nyt saamme mennä.\nKatsokaa, pienet lintuset, nyt on minullakin kumppani! (He menevät, ja\nesirippu lasketaan alas.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nMetsälammen torpan huone. Seinässä on hylly ja siinä muutama puinen\nlautanen; kitattuja sekä posliinilautasia, kauhoja, puulusikoita ja\nkahvikupit. Pöydällä leipäkoppa ja silakkakuppi. Tiina, Metsälammen\nemäntä, istuu rukin ääressä, pellavia kehräten.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nTIINA. Sitte JUORUAKKA. MÄNNISTÖN EMÄNTÄ.\n\nTIINA. Pysyneekö pannukakku kuumana? (Hän menee aukaisemaan pesän ovia\nja katselee kakkua, joka on lautasella.) Oi, kuinka se on hyvä! Sitä\nkyllä kehtaa emännälle tarjota. Jospa hän nyt vain tulisi! Mitäpä asiaa\nhänellä nyt lienee? (Juoruakka tulee sisälle.) Kas, hyvää päivää\nmuori, luulin Männistön emännän tulevan. No istukaa nyt, muori. Mitäs\nteiltä kuuluu? (Akka istuu tuolille, Tiina rukkinsa ääreen.)\n\nAKKA. Eipä juuri mitään erinomaista. Mutta jopa nyt on Männistö myyty;\noletteko kuullut?\n\nTIINA. Männistö myyty! Eihän vielä! No kenellekkä?\n\nAKKA. Eräs merimies sen osti ja maksoi hyvästi, en muista, kuinka\npaljon, mutta sanottiin vain, että hyvä hinta saatiin. Kyllä nyt taas\nMännistön emännän kelpaa pelata, mutta jahka vävy ne rahat kynsiinsä\nsaa, niin kyllä niistä pian tulee kuitti. Emäntä on ylpeillyt kovin,\nmutta \"joka kuuseen kurkottaa, se vielä katajaan kapsahtaa\".\n\nTIINA. Niin, se siitä tuli, kun hän tahtoi herraa vävyksensä.\n\nAKKA. Niin kyllä. Sitäpä minäkin sanoin, että hänen olisi sopinut ottaa\nesimerkkiä sinusta, vaikka kohta oletkin torpan emäntä. Sinä opetit\ntyttäresi työtä tekemään, ja he saivat hyvät miehet ja ovat nyt jo\ntaloon päässeet. Männistön pojat kulkevat pitkin kylän raittia\nvapriikkiverassa, papirossit suussa ja kädet taskuissa. Tyttärelle\nopetettiin venskaa, asetettiin kalanverkko päähän, teetettiin vaatteita\nkaupungin mallin mukaan ja vihdoin viimein hän laitettiin kauppias\nKauppasen rouvaksi. Kauppasen kanssa nyt juovat pullo-olutta, ja\nMännistön tavarat ovat menneet kuin koskelta alas heidän kurkustansa.\n(Akan puhuttua tulee Männistön emäntä sisälle, ja akka sanoo\nitseksensä.) Kah, tuossa hän on. Jospa hän ei vain olisi kuullut, mitä\npuhuin.\n\nEMÄNTÄ. Hyvää päivää!\n\nTIINA. Jumal' antakoon!\n\nAKKA. Hyvää päivää!\n\nEMÄNTÄ. Hoho, kun olen oikein palavissani! (Aukaisee leuan alta\nsilkkinsä solmun.)\n\nTIINA. Emäntä hyvä, tulkaa istumaan! (Nostaa tuolin pöydän päähän.)\n\nEMÄNTÄ. Kiitoksia vain. (Tiina menee ottamaan pesästä pannukakun ja\nrupeaa sitä osille leikkaamaan.) Minä tulin nyt tänne puhumaan, että\nolen taloni myynyt, ja että teidän, Tiina hyvä, on täältä muuttaminen,\nsillä --\n\nTIINA. Minun? Tottapa uusi isäntäkin torppareita tarvitsee, ja olenhan\nminä aina rehellisesti veroni maksanut.\n\nEMÄNTÄ. Olet niinkin, mutta tämä söökapteeni eli styyrmanni -- hän, joka\ntaloni osti, aikoo rakentaa asuntorivin tänne Metsälammen torpan maalle\nja tulee siinä itse asumaan.\n\nTIINA. No hyvänen aika! (Tarjoo emännälle lautasta, jossa on pannukakun\npala ja kahveli.)\n\nEMÄNTÄ. Kiitoksia.\n\nTIINA (tarjoo kahvikupin tassilla myöskin akalle pannukakun palaa).\nTässä on, muori, teillekin pala. (Akka ottaa sormin tassilta palan.)\nOttakaa, muori, tassikin!\n\nAKKA. En minä huoli. Kynsistänsä haukkakin on monta hyvää palaa syönyt.\n\nTIINA (istuu tuolille, syvästi huoaten). Voi toki, että nyt täytyy\ntäältä muuttaa! (Miettien.) Mutta -- jos Metsälampi taloksi tehdään,\ntehdään kaiketi Männistö torpaksi. Minä muutan sinne sitte.\n\nEMÄNTÄ. Ei se käy laatuun. Vävyni, handelsmanni Kauppanen, on Männistön\nvuokrannut, sillä minun tyttäreni, handelsmannin rouva, tahtoi halusta\nsinne asumaan.\n\nAKKA (mielinkielisesti). No, sehän onkin sopivaa, että rouva taas\npääsee entiseen kotiinsa. Niin, niin sanon, kyllä kelpaa semmoisessa\nkartanossa heilua, ja mikäs on heiluessa ja toimittaessa, kun on ison\nkauppamiehen rouvana ja on tavaraa kyllin.\n\nEMÄNTÄ (ylpeästi, vaan samalla huoaten). Onhan sitä kokoontunut\ntavaraa meille.\n\nAKKA (erikseen). Eipä hän onnekseni sentään saattanut kuulla, mitä\näsken puhuin. (Ääneensä.) Onhan sitä tavaraa teillä, ja Kauppaselle\nkarttuu myöskin -- hän onkin oiva kauppias, mutta mikäs on ollessa, kun\nteiltä mukaman tavaran sai ja semmoisen rouvan.\n\nEMÄNTÄ. Kyllähän minun tytärtäni ottaa kelpasi, vaikka minä sen itse\nsanon. Mutta minun täytyy mennä. Kun, Tiina hyvä, nyt olen sinulle\npuhunut, miten asiain laita on, tiedät tuumailla, mitä sinulla on\ntehtävänä. Hyvästi nyt, voikaa hyvin! (Hän menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nTIINA. JUORUAKKA.\n\nTIINA. Oih mokomia, mitä nyt tulivat ja tekivät. Olisivat eläneet\nihmisten lailla, niin ei olisi tarvinnut myydä Männistöä, ja minä olisin\nsaanut elää rauhassa torpassani. Mikähän tuo olikaan, joka talon osti?\nSöökapteeni eli tyyrmanni. Ei, oli siinä ässäkin -- äs'tyyrmanni -- näin\nse kuului.\n\nAKKA. Niin, suoraan sanoen, se oli merimies tahi laivan perämies, mutta\nemäntä ylpeydessään ei osaa enää selvää suomea, vaan sanoo: (osottelee\nkimeällä äänellä) Söökapteeni ja tyttäreni, handelsmannin rouva, --\noohoo sentään!\n\nTIINA. Niin kyllä, viitsis häntä, rouvaksi nimitellä omaa tytärtänsä,\nvaikka hän mimmoinen rouva olisi, en maarin sitä tekisikään. Voi mitä\nnyt sanonee Hannakin, kun täältä täytyy muuttaa. Tyttö hupakko, missä\nhän nyt viipynee? Kylläpä hän nyt jo olisi ehtinyt tulla pyykiltä.\n\nAKKA. Hanna -- hän lipertelee, tienmä, sulhasensa kanssa lammen\nrannalla. Teillä vain on ollut hyvä onni. Tyttärenne tulivat hyviin\nnaimisiin, ja nyt on taas kasvattinne morsiamena.\n\nTIINA. Hannako? Ei maarin. Hän ei vielä morsiamena ole, eikä hänen ole\nkiirutta naimisiin; tyttö on lapsi vielä.\n\nAKKA. Ei sitä salata tarvitse -- näinpä itse omin silmin, että hänellä\noli sulhanen. Lammen rannalla puhuttiin ja kuiskattiin, niin etteivät\nhuomanneetkaan minua.\n\nTIINA. Ei, ei, se ei saata olla totta!\n\nAKKA. Nyt ovat silmänne pettyneet, mutta jos tahdotte Hannaa, tuommoista\nvilkkusilmää, uskoa enemmän kuin minua -- niin ei se minua haittaa.\n(Nousee istualta ja aikoo lähteä pois.)\n\nTIINA. Mene vain, sinä kaksikielinen lipertelijä. (Rallitus kuuluu\nulkoa.)\n\nAKKA (oven suusta huutaen). Jopa rallitus kuuluu -- nyt saatte kysyä\ntuolta *sievältä viattomalta*, minkä vuoksi hän on viipynyt. (Hän\nmenee.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nTIINA. HANNA. Sitte ERÄS MERIMIES.\n\nHANNA (tulee ovesta sisälle, laulaen nuotilla \"ei ole ajat niinkuin oli\nennen\"):\n\n      \"Mitäs minä itseäni surulliseks heitän,\n      kyllä minä pienet surut ilollani peitän.\n      Tralla lalla lalla lalla lalla lalla lalla,\n      tralla lalla lalla lalla lallal la lalla.\"\n\nOi täti, kuinka olen iloinen. Koko maailma on niin suloinen, ja kaikki\nihmiset ovat niin hyviä, että tahtoisin niitä sydämmestäni rakastaa.\n\nTIINA. Vai niin, vai niin -- mutta sitä en minä tahtoisi. Tiedätkö mitä\nminä tahtoisin?\n\nHANNA. No mitä, tätiseni?\n\nTIINA. Minä tahtoisin torua -- ja hyvällä lailla. Kuule! Miksi et ole\nennen kotia tullut? Luuletko, etten minä ymmärrä, kuinka kauan sinulle\npyykkiä riitti? Olet siellä laiskana liehakoinnut. (Itkee.) Enkö ole\nsinua työhön opettanut pienuudesta pitäen? Sano, tyttö, onko se minun\nsyyni, että sinä olet kelvoton?\n\nHANNA. Mutta, täti, miksi täti nyt noin kovasti toruu? Antakaa minun nyt\npuhua!\n\nTIINA. Teeskentelijä, mielittelijä! Tiedänpä nyt, miksi sinä minua\ntahdoit pyykiltä pois -- saadaksesi sulhosi kanssa liverrellä. Mutta\neipä Tiina olekkaan sokea -- minä tiedän kaikki. Kavalapa olit, kun\nviattomalla muodollasi kysyit: \"mitä tuo rakkaus oikein on\"? Hyi\ntuommoista!\n\nHANNA (vakavasti ja lempeästi). Täti! Jollen olisi niin onnellinen\nkuin nyt olen, niin totta teille harmistuisin ja menisin pois tyköänne,\nsillä kovasti olette minua soimannut ja varsin syyttömästi. Te olette\nkovin pettynyt, mutta kuinka se on tapahtunut, sitä en tiedä. Uskokaa\nminua kun sanon: Silloin, kuin rannalta lähditte, en tiennyt rakkaudesta\nmitään -- vaan nyt! -- Täti, kohta teidän lähdettyänne rannalta tuli\nsinne Heikki, lapsuuteni leikkikumppani. Hän on palannut mereltä ja tuli\nkatsomaan kotiseutujansa ja minua. Hän on muistanut minua tuolla\nkaukaisilla merillä, ja nyt ensi hetkellä, kun hänet näin, tiesin, että\nhäntä rakastaisin, vaan en ketään muuta. Hän pyysi minua omaksensa, ja\nminä annoin lupaukseni, jos te, täti, liittoomme suostutte.\n\nTIINA. Minä! En suinkaan. Tuommoinen vekkuli tulee mereltä ja tiesi\nmistä -- mielittelee minun herkkäuskoista hempukkaani, ja tämmöisiin\nminä antaisin suostumukseni! En maar! (Taputtelee Hannaa.) Hohho,\nHannaseni, oikein sydämmeni keveni, kun taas saatan sinua uskoa! Ei\ntarvitsisi noita juoruakkoja kuunnella, heillä on aina turhia juttuja.\n(Vakavasti.) Mutta Hannaseni, tuota meripoikaa et sinä saa ajatella;\nse on varsin turhaa.\n\nHANNA. Oi täti, saattaako estää lintua lentämästä puun yli?\n\nTIINA. Sitä ei saata. Mutta sinä saatat estää lintua tekemästä pesäänsä\npuuhun. Selvemmin sanoen -- sinä saatat estää noita rakkauden ajatuksia\ntekemästä pesäänsä sydämmeesi. (Merimies tulee ovesta sisälle.)\n\nMERIMIES. Hyvää päivää; onko täällä näkynyt merimies Heikkilää?\n\nTIINA. Onpa vain, tunnetteko häntä?\n\nMERIMIES. Tunnen kyllä. Olimme samassa laivassa ja yhdessä tulimme\nmuutamien kumppanien seurassa Männistöön. Mutta nyt tuli Männistöön\nkapteeni, joka meitä tahtoisi laivaansa, ja senpä vuoksi haen Heikkilää.\n\nTIINA. Minkälaatuinen mies tuo on? Olisipa oikein hupaista tietää. Hän\ntuli tänne kuin tuuliaispää ja tahtoi kihlata kasvattini.\n\nMERIMIES. Hohho, vain niin! Raumalla hänellä on jo aikaa ollut kihlattu\nmorsian.\n\nHANNA. Mitä sanotte? Ei, se ei ole tosi. Hänen silmänsä eivät voi\nvalhetella!\n\nTIINA. Onpa kyllä se tosi, kas sitä nyt! Ei tuommoisia hulivilejä ole\nuskominen.\n\nMERIMIES. Kyllä asia tosi on, mutta minun täytyy nyt mennä kumppaniani\nhakemaan, jääkää hyvästi! (Hän menee.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nTIINA. HANNA. Sitte HEIKKI.\n\nHANNA. Voi täti! Miksi uskotte tuon vieraan miehen puhetta? Jospa\nnäkisitte Heikin, kuinka rehellinen muoto hänellä on, silloin varmaankin\nhäntä uskoisitte. (Heikki tulee sisälle.) Kas tuossa hän on.\n\nHEIKKI. Ah, tässä nyt olen entisessä kodissani!\n\nTIINA. Olet kyllä, mutta tänne et enää tule niin kauan, kuin minä näissä\nhuoneissa asun. Tulit tänne mielittelemään minun kasvattiani, lasta,\njota olen rakastanut niin kuin omianikin, enkä ymmärrä, kuinka hänen\nnoin sait itseesi mielistymään. Mutta mikäpä sinusta tietää, mitä\nsilmänkääntäjän temppuja sinä siellä ulkomailla olet oppinut. Mutta et\nniin pitkälle nyt pääse, nyt tiedän jo, että sinulla Raumalla on toinen\nmorsian.\n\nHEIKKI. Minulla? Kuka teille tuommoisia on uskotellut? Raumalla en ole\noleskellut sitte kuin täältä läksin, ja Hannaa rakastan enkä ketään\nmuita. Uskokaa minua, tässä entisen kotini kynnyksellä en voi valetta\npuhua.\n\nHANNA. Heikki, minä uskon sinua, eikä meitä kukaan erota!\n\nTIINA. Vai ei? (Sanoen tuimasti Heikille.) Menetkö pois täältä pian,\nennenkuin minunkin silmäni käännät!\n\nHEIKKI. Hyvästi, Hanna, kyllä toisemme näemme! (Hän menee ulos.)\n\nHANNA. Voi, kuinka nyt kotini tyhjältä tuntuu! Ulos tahdon minäkin\nmennä, siellä suruani tuulelle tarjota. (Hän menee.)\n\n(Esirippu lasketaan alas.)\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nMetsäinen seutu, torppa näkyy etäältä.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nHANNA, sitte HEIKKI, TIINA ja MERIMIES.\n\nHANNA (istuu kivellä.) Mihinkä meni kaikki iloni? Oi, nyt tunnen\nrakkauden voiman! Se on suloinen, taivaallinen, vaan jos sitä vastaan\nsotii, silloin on se hirveä, polttava kuin tuli! (Hän on hetken ääneti\nja kuuntelee, kun metsästä kuuluu Heikin laulun ääni.)\n\nHEIKKI.\n\n[1]   Tralla la la la la\n      tralla la la la la,\n      missä on kultani,\n      ruusukukkani?\n\n[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin: \"En gång i bredd med dig.\"\n\nHANNA.\n\n      Kulkeepi lehdossa,\n      muistelee kultasta,\n      tule, mun sulhoni,\n      luokse Hannasi.\n\nHEIKKI (tulee metsästä ja antaa kätensä Hannalle, laulaen):\n\n      Nyt minun omani\n      olet sä ijäti.\n      Sinua rakastan\n      minä ainian.\n\nHANNA.\n\n      Sinun oon kultana,\n      siksi kuin kuolema\n      vie minut hautahan,\n      tuonen majahan.\n\nTIINA (tulee torpasta päin ja huudahtaa Heikille). No jopa peräti! Vai\nuskallat sinä vielä täällä viivyskellä!\n\nHANNA. Täti, Heikin morsiameksi tahdon, sillä hän on varmaankin jalo!\nMerimiehellä täytyy olla puhdas omatunto ja vahva luottamus Jumalaan,\nmuutoin ei hän uskaltaisi vähäisellä heiluvalla aluksella purjehtia\nsuurten merien riehuvia aaltoja. Katsokaa, täti, Heikkiä, kuinka jalolta\nhän näyttää.\n\nTIINA. Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, ei kaikki hopeaa kuin hohtaa.\n(Merimies tulee metsästä, ja Tiina huudahtaa): Kas tuossa hän on, joka\ntietää, että Heikillä on morsian.\n\nHEIKKI (kiivaasti kääntyen merimieheen). Vai sinä täällä olet ollut\nvalheita kantamassa.\n\nMERIMIES. Seis poika! Maalla puhaltaa ilkeämmät tuulet kuin merellä,\nmutta ehkä tästä vielä onnen satamaan päästään, kun asiat selvenevät.\nHeikistä en minä ole sanaakaan puhunut, vaan Heikkilästä; mutta minä\nhoksaan nyt, että vaimoväki ei ole siitä lukua pitänyt, että nimi oli\nvähän pitempi, kun se vain oli sinne päin. Näette sen, että tämä on\nHeikki Lampinen, ja hän, josta minä puhuin, on Heikki Heikkilä. Niin,\nniin, muori, älkää siinä jörötelkö, vaan laittakaa häät. Tyttö on oikein\nkaunis, olisinpa hänet vaikka itse ottanut -- no, kyllä minä sinut,\ntyttöseni, sentään ystävällenikin suon. Mutta, Heikki, toimita nyt\nasiasi pian ja tule minun ja Heikkilän kanssa Männistöön, sillä siellä\non kapteeni, joka tarjoo meille hyyryä laivaansa.\n\nHEIKKI. Minä en hyyryä otakkaan ennen kuin tulevana kevännä.\n\nMERIMIES. No hyvästi sitte. Minä lähden, mutta toimita häät ennen kuin\nmerille menen! (Hän menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nHEIKKI. HANNA ja TIINA.\n\nHANNA. No täti, nytpä on kaikki selvän selvää!\n\nHEIKKI. Ja nyt tiedätte, etten ole mikään silmänkääntäjä.\n\nTIINA. Niin, mistäpä minä olisin tiennyt, mikä mies sinä olet -- ja\nmistä se rakkaus noin hetkellä tuli, kuin raiska silmään?\n\nHEIKKI.\n\n      \"Kun salama lyö,\n      se hetken on työ,\n      mutta iäks jäljen se puuhun syö\".\n\nHANNA. Niin se on, näinpä laulaa runoilijakin: (Hän laulaa)\n\n[1]   \"Mä hetken vain\n      sua nähdä sain,\n      vaan kuvas ei katoa muistostain.\n\n      Näin hetken on työ,\n      kun salama lyö,\n      mut iäks jäljen se puuhun syö.\n\n      Oi riemuisaa,\n      oi katkeraa,\n      oi hetkeä yhtä ja ainoaa!\n\n      Unhottaa pois\n      sit' en mä vois,\n      vaikk' kuolon mulle se muisto tois!\"\n\n[1] Ne nuotit, joitten mukaan tätä lauletaan, ovat \"Peipposen Viserrys\"\nnimisessä nuottivihossa painettuina.\n\n\nTIINA (joka Hannan laulaessa on pyyhkiellyt kyyneleitä silmistänsä,\nlausuu nyt juhlallisella äänellä). Lapseni! Laulusi on saattanut\nmieleeni entiset ajat -- minä muistin, että minäkin kerran olin nuori --\n-- -- Olkaatte, lapset, onnelliset! Mutta, Hanna, minun täytyy nyt\nonneasi häiritä, sillä minulla on sinulle ikävä sanoma sanottavana.\n\nHANNA. No mitä? En nyt pelkää mitään.\n\nTIINA. Istukaa kuulemaan. (He istuvat kukin kivelle.) Männistön emäntä\nkävi täällä sanomassa, että meidän täytyy muuttaa torpasta pois, sillä\neräs merimies on ostanut Männistön ja rakentaa talonsa tänne Metsälammen\ntorpan maalle.\n\nHEIKKI (nousee seisoalle, sanoen iloisesti). Eipä tarvitsekkaan teidän\nmuuttaa torpasta pois, sillä minä olen se merimies, joka talon osti.\n\nHANNA (iloisesti). Vai sinä!\n\nTIINA (ihmetellen). Sinä? (Iloisesti.) No nytpä saan kasvattinikin\ntalon emännäksi! Hyvänen aika! Ja näin äkkiarvaamatta! Hetken aikaa\nsitte oli sydämmeni surua täynnä, ja nyt on kaikki iloksi muuttunut.\n\nHEIKKI. Niin, täti, näette nyt sen, että hetkessä saattaa paljo\ntapahtua. Ja kuulkaa nyt, mitä olen tuumannut: Tähän minä rakennan\nkauniin kartanon, jossa Hanna on emäntänä, ja täti jää hänen luoksensa,\nsillä minä varmaankin usein lähden merille, vaikka en enää pitemmille\nmatkoille mene. Mutta kun kesä tulee ja järvet ja meri aaltoilevat\nvapaana jääpeitteistään, silloin merimies, ikäänkuin lintusetkin, jotka\nkeväällä kohottavat siipensä lentoon, tahtoo aluksellansa rientää meren\naaltoja purjehtimaan.\n\nHANNA (laskien kätensä sydämellensä). Ja silloin, kun myrskyt ja\ntuulet pauhaavat, silloin tiedät, että täällä lempivä sydän rukoilee\npuolestasi.\n\nHEIKKI (juhlallisesti). Niin, Hannaseni! Me olemme nyt toinen toisemme\nemmekä siis orpoja enää, ja täällä Suomen humisevain honkain keskellä on\nmeillä oma koti. Oi onnea suurta!\n\nHANNA. Ja runoilijan kanssa saatamme laulaa (He laulavat molemmat):\n\n      \"Honkain keskellä mökkini seisoo\n      Suomeni soreassa salossa,\n      honkain väliltä siintävä selkä\n      vilkkuvi koittehen valossa.\n      Hoi, la la la la laa,\n      hoi, la la la la laa:\n      kaikuu mun suloinen Suomeni maa!\"\n\n(Esirippu lasketaan alas).\n\n\n\n\nSAVONJÄÄKÄRI.\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nPARONI TÄHTINEN, kartanonomistaja.\nANNA, hänen tyttärensä.\nMAIJU, Paroni Tähtisen palvelustyttö.\nPASTORI KIVINEN.\nKAARLO, hänen veljensä, Savonjääkäri.\nKALASTAJAUKKO.\nSANNI, hänen tyttärensä.\n\nTapaus Savossa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nParoni Tähtisen sali. Huonekalut uhkeat. Eräällä pöydällä piippuja ja\ntupakkaa. Anna istuu sohvassa, pieni kirja helmassa, ja paroni kulkee\nlattialla.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nPARONI. ANNA.\n\nPARONI. Tuo kirkkoherran apulainen käy täällä aina harvemmin, häntä ei\nnäe enää muualla kuin kirkossa, eikä hänen veljensä Kaarlokaan ole\ntäällä ollut moneen päivään.\n\nANNA (iloisesti). Ah, isäni kaipaa häntä, eikä se ihmettä olekkaan,\nsillä Kaarlon seura on kaikille hupainen. Hän on jalotunteinen mies --\nja --\n\nPARONI. Soh, soh, riittää jo -- siinä jo oli kyllin nuorukaisen\nkiitokseksi. Tuo ylioppilas on tavallansa kelpo mies ja kylläkin sopiva\nopettamaan pappilan kasvavia vesoja. Hän osaa samaten kuin veljensäkin\nkäyttäytyä sivistyneitten lailla, jonka vuoksi olenkin halusta nähnyt\nheitä seurassamme, olletikkin koska tiedän, että tyttäreni muistaa\nolevansa vapaasukuinen neito, muistaa, mikä erotus on *hänen* ja\nhalpasäätyisen nuorukaisen välillä.\n\nANNA. Hm -- -- kun pastorin kanssa juttelen, muistuvat mieleeni ne hyvät\nopetukset ja neuvot, jotka olen häneltä saanut, ja minä tahtoisin häntä\nkuunnella päivät pitkät; vaan kun Kaarlon kanssa juttelen kukkasista,\nlinnuista, tähtitaivaasta ja kaikesta mitä maailmassa on suloisinta,\nsilloin tunnen, että olemme varsin yhtäläiset, ja etteivät päiväni\nkenenkään seurassa kulu niin hupaisesti kuin hänen.\n\nPARONI (itsekseen). Tavattoman lämpimät sanat -- hm, rakkauden enteitä\n-- mutta jos hänellä on minun luonteeni, voi hän tuosta rakkaudesta\nluopua, kun hän sen tarpeelliseksi havaitsee. -- (Annalle.) Annaseni,\nminä luulin voivani sinua kaikesta vaarasta parahiten säilyttää täällä\nsydänmaassa näinä sotaisina aikoina, mutta pelkäänpä, että olenkin\nvienyt sinut vaaraan. (Katselee tarkasti Annaa.)\n\nANNA. Mikä se vaara olisi?\n\nPARONI. Hm, -- vai niin, sinä tahtoisit sen kuulla -- noh niin -- paras\nonkin. Minä pelkään, että olet rakastunut -- Kaarloon --\n\nANNA (vakavasti). Niin olenkin, isäni, ja Kaarlo rakastaa myöskin\nminua, ja pastori, joka isällisellä hellyydellä on huolta pitänyt\nveljestään, on kovin iloinen siitä, että saa minut sisareksensa.\n\nPARONI. Anna, Anna! Näin pitkälle en luullut asiain joutuneen -- minä\nolen ollut sokea. -- Oi sydänkäpyseni! Minä en olisi suonut sinun\njoutuvan semmoiseen taisteluun, johon olet nyt tuleva, sillä tiedä; että\nainokaista tytärtäni en minä anna kenellekään muulle, paitsi sille,\njonka nimeä polvesta polveen on kunnioituksella mainittu. Vapaasukuisen\nkauniisti kajahtava nimi pitää oleman hänellä, joka tyttäreni omaksensa\nsaa.\n\nANNA. Kunnioituksella mainittu nimi, puhdas maine -- siihen minäkin\npanen arvoa -- ja sehän on Kaarlollakin -- vaan tuo nimen kaunis kaiku\n-- oi isäni, mikä on se -- lasten koru -- usvakuva, joka tyhjään raukee!\nMutta sydämmen ylevyys -- siinä se, joka kaikki voittaa.\n\nPARONI. Sydämmen ylevyys kaikki voittaa, toden sanoit -- ja sillä, jolle\ntyttäreni annan, pitää olla maine -- nimi -- josta heti tietää, että sen\nomistajalla on nuot ominaisuudet. Lapseni! Ei ole yksikään Tähtinen\nsäästänyt itseänsä, kun taistelutanterelle häntä on kutsuttu, enkä\nmyöskään luule, että neiti Tähtinen epäilee, mitä hänen tulee tehdä, kun\nisänsä häntä vaatii taistelemaan oman itsensä kanssa, vaatii, ettei hän\nenää mene rakastettunsa näkyviin.\n\nANNA (rukoillen). Oi isäni -- --\n\nPARONI. Minä jätän sinut tätä asiaa miettimään ja toivon, että tyttäreni\non isällensä kuuliainen, kuten ainakin. (Antaa Annalle kätensä\nsuudeltavaksi.) Hyvästi, tyttöseni! (Menee kamariinsa.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nANNA, sitte MAIJU.\n\nANNA (yksin). Oi toki! Koska on tuo säätyerotus tasoitettu --\nsukuylpeys poistuva? Ah, siksi on monta sydäntä särkynyt -- ja kuinka\nkäynee minun -- -- -- Ennen lapsena ollessani, kun isäni jolloinkin\nrankaisi minua jostakin itsevaltaisuudestani, koetteli hän\ntottelevaisuuttani sillä, että käski minua suutelemaan kättänsä, kun se\nminua oli rangaissut. -- Ah! -- silloin se oli helppo tehtävä, vaan nyt\n-- oi kuinka katkeraa! (Maiju tulee sisälle.)\n\nMAIJU. Tässä, Anna neiti, on teidän silitettyjä vaatteitanne. Eivätkö\nole somia ja kiiltäviä?\n\nANNA (ajatuksissaan). Ovat.\n\nMAIJU. Ettehän, neiti kulta, niitä katselekaan. Minä panin tärkin sekaan\noikein ranskansaippuaa ja valkoista vahaa, ja siitäpä kiilto tuli --\nmutta, armollinen neiti, ettehän yhtään kuulekkaan minua! Ah, kyllä minä\nsyyn tiedän -- tiedän, miksi ette kuule -- jos vain uskaltaisin sanoa --\n\nANNA. Oh, mitä nyt sitten, Maiju rukka, olet tietävinäsi? Puhu, puhu\nvain, lapsi.\n\nMAIJU. Neiti hyvä, te ajattelette sulhasia -- -- Pappilan Pentti sanoi\nminulle, että heidän nuori maisteri on neiti Annan sulhanen -- \"mutta\nälä siitä vain mitään virka\", sanoi Pentti -- enkä olekkaan mitään\npuhunut, ennenkuin nyt vasta tässä. Pentti sanoi: \"maisteri\", mutta minä\nvastasin heti: et sinä oikein tiedä, pastori se on.\n\nANNA (naurahtaen). Noh miksi luulet pastorin sulhasekseni?\n\nMAIJU. Pastorihan nyt muuttaa kappalaisentilallensa syntymätienoilleen\ntuonne Oulun lähelle ja tarvitsee siis emäntää.\n\nANNA. Mutta entä jos minä pitäisin enemmän hänen veljestään.\n\nMAIJU. Ei, armollinen neiti, kyllä sen verran ymmärrän -- pastorihan\nsaarnaakin -- ja pastori saa suuren talon, jossa on paljo lehmiä,\nhevosia ja kaikkea.\n\nANNA. Jättäisitkö sinä Pentin, jos joku, jolla on karjaa, tahtoisi sinua\nomakseen?\n\nMAIJU (ajattelee). Hm -- en suinkaan -- me olemme köyhät molemmat,\nmutta toista on ylhäisten -- ne tarvitsevat rikkautta. (Menee akkunan\nluo.)\n\nANNA (itsekseen). Ah, Maiju on ehkä oikeassa -- meikäläiset usein\nsydämmensä myyvät nimeen, arvoon taikka rikkauteen -- vaan niin ei Anna\nTähtinen.\n\nMAIJU. Voi armasten aika! Nyt tulee sulhaset, täytyy rientää pois. Ja\nmaisteri on ruvennut sotamieheksi, koska näkyy olevan Savonjääkärin\nunivormussa.\n\nANNA. Mitäs sanot! (Katsahtaa ulos akkunasta ja sanoo erikseen): Ah,\nKaarloni, kuinka jalo, ja minä voisin unohtaa hänet? En ikänä -- mutta\nvoi, nyt en saa häntä nähdä! (Ääneensä.) Maiju, riennä sanomaan\nparonille, että tänne tulee vieraita. Sano myöskin, että Anna neiti ei\nvoi hyvin.\n\nMAIJU. Kyllä, neiti hyvä! (Rientää paronin kamariin oikealle puolen ja\nAnna vasemmalle omaan kamariinsa.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nMAIJU, PASTORI, KAARLO, sitte PARONI.\n\n(Maiju tulee paronin kamarista, vieraat ulko-ovesta sisälle, Kaarlo\npuettuna Savonjääkärin univormuun.)\n\nMAIJU (kumartaa). Istukaa, paroni tulee kohta.\n\nKAARLO. Onko Anna neiti kotosella, ja kuinka hän voi?\n\nMAIJU. Hyvin vain, hän meni vastikään kamariinsa ja käski minun sanoa,\nettei hän voi hyvin.\n\nPASTORI. Kuinka? Hyvin, sanoit sinä, ja kuitenkin hän käski sanoa, ettei\nhän voi hyvin!\n\nMAIJU. Niin -- kyllä hän tässä tervennä oli -- (Erikseen.) Mitä nyt\nsanoa töpsähytin! Kuinka tästä nyt selville tulen? (Ääneensä.) Kaarlo\nmaisteri -- eli väntrikki taikka luutnantti -- kysyi niin paljon\nyhtaikaa, että menin varsin sekasin vastauksissani -- vaan sopiihan sitä\njoskus olla kipeänä, vaikkei olekkaan, ja tervennä, vaikka sydäntä\nsärkee. (Kumartaa ja puikahtaa ulos ovesta.)\n\nKAARLO. Mikähän Annan lienee -- täällä on jotakin tapahtunut -- (Paroni\ntulee.) Mutta tuossahan paroni.\n\nPARONI. Hyvää päivää! Istukaatte. Hupaista, että tulitte, olenpa kauan\nkaivannut teitä. (Osottaa pöydällä olevia piippuja.) Olkaa hyvät,\ntupakoitkaa vähäsen.\n\nPASTORI (kumartaa ja ottaa piipun). Paroni hyvä; minulla on ollut\nerittäin paljo toimia, tiliä, kuten tiedätte, olen saanut\nkotitienoillani kappalaisentilan, johon minun nyt tulee muuttaa, ja\nveljeni on, kuten näette, ruvennut isänmaan suojelijaksi.\n\nPARONI (Kaarlon käteen tarttuen). Vai niin, minä en huomannut, että\nolitte univormussa. -- Se on oikein -- tuommoinen päätös ansaitsee\nkunnioitusta, sillä isänmaa tarvitsee suojelijoita. Vielä itsekin riviin\nmenisin, jollei ikäni olisi minua liika kankeaksi tehnyt sotakomentoja\noppimaan. Mutta, nuori herrani, yhdestä asiasta tahdon kanssanne jutella\nkahden kesken, yhdestä asiasta -- josta en teitä kunnioita --\n\nKAARLO. Paroni hyvä, puhukaa -- veljeltäni ei tarvitse mitään salata.\n(Erikseen.) Paroni tietää jo kaikki. (Pastori katselee pöydällä\nolevia kirjoja.)\n\nPARONI. No, suoraan sanoen, nuori herraseni, te olette korusanoja\nkuiskaellut tyttäreni korviin ja olette, kummallista kyllä, voittanut\nhänen sydämensä. Mutta teidän olisi pitänyt tietämän, että minä en ikänä\ntytärtäni teille anna. Siis oli väärin, että tulitte lapseni rauhaa\nrikkomaan ja minulle surua saattamaan.\n\nKAARLO. Minä rakastan Annaa vilpittömästi. Miksikä olisin sitä salannut?\nSitä en ollenkaan ajatellut, että teillä, herra paroni, olisi mitään\nminua vastaan, koska aina suosiollisesti olette minua kohdellut.\n\nPARONI. Seuralaisenani olen teitä suosiellut, kuten ainakin\nkunniallista, sivistynyttä nuorukaista -- vaan vävykseni -- ah -- mitä\najattelette? Minäkö antaisin *tyttäreni*, neiti *Tähtisen*\nnuorukaiselle, jonka toinen tasku on tyhjä, toisessa ei mitään -- jonka\nnimi on maineeton, soinnuton.\n\nKAARLO. Minä, herra paroni, en ole köyhä, sillä minulla on isänmaa, joka\ntarvitsee minua. Nuoruudeninnosta sykkii sydämmeni, minulla on käsi,\nvahva tarttumaan miekkaan tämän kalliin maani puolustukseksi, ja Annani\nrakkaus on voimiani kahdenkertaisesti vahvistava. Enkö siis ole rikas?\nMyöskin lupaan, että joko voitan kunniakuoleman tappotantereella taikka\npalajan urhoollisena sotilaana.\n\nPARONI. Suotava on, että saattaisitte todeksi näyttää, mitä nyt\nvakuutatte. Mutta tyttäreni teidän täytyy unhottaa.\n\nPASTORI (menee paronin luo). Herra paroni! Älkää estäkö nuorten\nuskollista rakkautta, sillä ihminen ei ole onnen ohjaaja -- Luoja\nkullekin kohtalot jakaa.\n\nPARONI. Minä olen vanha enkä siis enää, kuten nuoret kiihkossaan, tee\npäätöksiä, joita tulevalla hetkellä kadun.\n\nKAARLO. Aika rientää, meidän täytyy mennä, vaan paroni, te ette\nvarmaankaan tahdo kieltää minua sanomasta jäähyväisiä Annalle.\n\nPARONI. Tarpeetonta, ystäväni, se häiritsisi vain nuoren sotilaan\nurhoollista mieltä. (Antaa kättä veljeksille.) Hyvästi, toivotan\nteille onnea molemmille -- (Kaarlolle.) Kun takaisin palaatte, saamme\nnähdä, mitä silloin on tehtävänä. (Kilistää kelloa. Maiju tulee\nsisälle, paroni osottaa pöydällä olevaa kynttilää.) Ota kynttilä ja\nvalaise sillä, että herrat näkevät mennä eteishuoneen lävitse. Hyvästi!\n(Paroni menee kamariinsa, ja Maiju tarttuu verkalleen kynttilään.)\n\nPASTORI. Oi vanhus, sinä sukuylpeyden pimittämä, joka et huoli, vaikka\noman lapsesi sydämmen särkisit!\n\nMAIJU (katselee oveen päin, josta paroni meni). Jopa jo uskallan\nantaa. (Kurottaa Kaarlolle paperikäärön.) Tämän käski Anna neiti antaa\nteille hänen hyvästijätöksensä.\n\nKAARLO. Ah! (aikoo aukaista käärön).\n\nMAIJU (hätäisesti). Ei täällä, rientäkää. (Ottaa kynttilän, ja kaikki\nrientävät pois.)\n\nEsirippu lasketaan.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nTorppa Kallaveden rannalla. Kalastajaukko istuu tuvan edustalla verkkoa\nkutoen, ja Sanni purkaa liinanöyhtää vanhasta repaleesta. Avoimesta\ntuvan ovesta näkyy sotilaanvaatteita ja miekkoja. Oikealla puolen pihaa\non kukkapenkere.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nUKKO. SANNI.\n\nUKKO. Kuinka kauan sotaa kestänee? -- Hm, verkkoa kudon minäkin, vaan\nmitäpä sillä teen -- pakenevathan kalatkin Kallavedestä peloissaan, ja\nken tietää, laskenko ikänä verkkoa lahteen.\n\nSANNI. Miksikä isäni on nyt noin alakuloinen? Eipä ole meillä hätää niin\nkauan, kuin Savonjääkärit ovat täällä.\n\nUKKO. Onko kumma, että olen alakuloinen? Onhan tappotanterelle jäänyt\nsinun kaksi kukoistavaa veljeäsi; (Osottaa seinässä riippuvia\nsotilaanvaatteita.) tuossahan vaatteet, jotka aina muistuttavat heistä.\nSiitä päivästä, jona sen sanoman sain, olen ollut kuin karsittu kuusi --\n\nSANNI. Oi isä, ole iloinen siitä, että olet niin kalliin uhrin saanut\nantaa isänmaallesi!\n\nUKKO. Niin, niin, kyllä, kyllä saankin olla tyytyväinen, kun tässä asiaa\noikein ajattelen, sillä monen on täytynyt kuolla kaukana kotimaastaan,\nVaan nämät saivat nukkua oman äitinsä helmaan -- mutta -- (Nousee\nistualta ja koputtaa rintaansa.) mutta tuo itsekäs sydän, sekin vaatii\nosansa.\n\nSANNI (itsekseen). Niin, niin -- sekin vaatii osansa.\n\nUKKO (istuu). Siitä olen myöskin pahoillani, että otin sinut pois\npappilasta, jossa sinua kasvattina pidettiin. Täällähän olet ainaisena\nsairaanhoitajana, eikä ole sinulla mitään iloa niinkuin muilla nuorilla.\n\nSANNI. Olenko koskaan ollut tyytymätön? Ah, olenhan minä kovin\nonnellinen isäni luona.\n\nUKKO. Kummallinen tyttö, koko kesän olet sairaita auttanut ja viisi\nviikkoa hoitanut luutnantti Kaarloa, ikäänkuin äiti lastaan, mutta aina\nolet tyytyväinen kuin visertävä lintu.\n\nSANNI (menee kukkapenkereen luo). Hoidanhan kukkasiakin ja iloitsen,\nkun kasvavat; tottahan sitte ilomielin huolellisesti tahdoin hoitaa\nKaarloa, häntä, jota kaikki jääkäritkin rakastavat ja sanovat\nurhoollisimmaksi luutnantiksensa. Ja oikea sotilas hän onkin; sotaan\nhehkuu hänen mielensä. Silloin kun hän täällä sairaana makasi, sanoi hän\nuseasti: \"Oi Sanni, jos tietäisit, kuinka hartaasti minä toivon\nterveeksi pääseväni, jotta minun ei tarvitsisi jälkeen jäädä, kun\nkenraali Sandels Toivalasta lähtee!\" Mutta missä nyt luutnantti\nviipynee, kosk'ei hän ole täällä ollut moneen päivään? Kuka tietää, mitä\nhuomenna tapahtuu -- ja mitä tänään. -- Kas, kuinka paljo lehtiä on\nmaahan karissut -- täytyy mennä niitä haravoimaan Muurikille talven\nvaraksi; lähden haravaa hakemaan. (Menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nUKKO, SANNI, sitte KAARLO.\n\nUKKO. Hm -- hänen silmissänsä palaa outo tuli -- poskensa hehkuvat, minä\npelkään, että hänkin joutuu kuumeeseen.\n\nSANNI (tulee harava kädessä). Isä, menkää jo tupaan, ilta tulee,\nsyysilma käy jo nihkeäksi, eikä se vanhukselle hyvää tee.\n\nUKKO. Toden sanoit, lapseni, mutta tehneekö se sinullekaan hyvää. Sinun\nposkillasi on outo hohde.\n\nSANNI. Kun sydän onnesta sykkii, silloin ruusutkin poskilla hehkuvat.\n(Erikseen.) Onneni. ah! (Painaa kätensä rinnallensa.) Tämä\nlevottomasti sykkivä sydän -- onko se onnellinen? (Pudistaa päätään.\nKaarlo tulee.) Kas, luutnantti.\n\nKAARLO. Nyt on kiireet käsissä! Tänä iltana vielä marssitaan Iisalmelle\npäin. Joutukaa, vanhus hyvä, tekin meitä auttamaan, kuormat ovat\nkiireesti tehtävät. Kohta meillä olisi pilkko pimeä, mutta onneksi nyt\ntulee kuuvalo.\n\nUKKO (osottaa taivasta kohti). Niin tulee, tuossahan on kuu jo\nnousemassa. (Antaa Sannille verkon.) Tuossa, Sanni, vie tämä tupaan ja\nanna luutnantille mitä kapineita vielä on meillä, minä riennän edellä.\n(Luutnantille.) Kyllähän te minun saavutatte nuorilla jaloillanne.\n\nKAARLO. Kyllä. (Ukko menee, ja Sanni vie verkon tupaan.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nKAARLO. SANNI.\n\n(Kaarlo kulkee edestakaisin näyttämöllä, ja Sanni palajaa varsin\nkalpeana, tuoden takin sekä vähäisen kirjan Kaarlolle.)\n\nKAARLO. Ah, tuo kallis rukouskirjani, jonka veljeltäni sain! (Pistää\nsen taskuunsa.) Mutta aika rientää! Nyt, Sanniseni, vastaa minulle, --\nvoinko luottaa siihen, että olet minulle uskollinen ystävä?\n\nSANNI. Kaarlo luutnantti, mitä kysytte! Kuka pakotti minua teitä\nhoitamaan viikkokaudet sairaana ollessanne? Teinhän sen ystävyydestä\nvain.\n\nKAARLO. No niin, minä luotan sinuun ja pyydän sinua säilyttämään\naarretta, joka on minulle niin kallis, etten tahdo sitä enää\nsotatanterelle viedä, sillä jos kaatuisin, niin ken tietää, minne se\nsilloin joutuisi; se on aina levännyt rinnallani, vaan nyt -- -- en\ntiedä, mikä pelko on minun valloittanut. -- (Ottaa poveltaan hienon\nmustan nauhan, jossa riippuu sievä kultainen kotelo; painaa sitä\nrintaansa vastaan.) Ah kallis, kallis lahja mun Annaltani, jää hyvästi!\n(Antaa kotelon Sannille, joka hajamielisenä ottaa sen vastaan.)\nTallenna tämä, varjele sitä kuten silmäterääsi, kunnes sodasta takaisin\npalajan. Vaan jos kuolen, vie kotelo N:n pitäjään Leppäniemen kartanoon\nnuorelle Anna Tähtiselle, sano hänelle tervehdykseni, sekä että minä,\nhänen kuvansa sydämmeeni kätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä\nvoittamaan.\n\nSANNI (kolkosti). Minä tallennan sen.\n\nKAARLO. Kiitoksia! (Antaa kättä Sannille.) Ah, sinun kätesi on aivan\nkylmä, sinun on ehkä vilu.\n\nSANNI. (katkerasti). Entäpä! Ken siitä huolisi -- koska olen köyhä\ntyttö vain. (Rummun ääni kuuluu.)\n\nKAARLO (hätkähtäen). Jo rummun ääni kuuluu, sotaväki kutsutaan kokoon.\nKiitoksia, Sanni, uskollinen ystäväni, jää hyvästi! (Rientää pois.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nSANNI (yksin.)\n\nSANNI. Haa -- kylmät ovat käteni (nostaa kätensä poskillensa) ja\nkylmät ovat poskeni, -- (painaa kätensä sydämmellensä) vaan täällä --\ntäällä tuli polttava -- Höh -- halpasäätyinen tyttö! Houkkiohan olit,\njoka rakastuit sotaurooseen -- (Nauraa kolkosti) Ha ha haa, kylmät\nkiitokset sait sinä vain, (näyttää koteloa) kun tämä tähtönen sai\nsijan hänen sydämmessänsä. Entä jos uskaltaisin kuun kalpeassa valossa\nkatsella tuota kuvaa. (Menee valoisampaan paikkaan ja katsahtaa\nkotelossa olevaa kuvaa). Eikö minun rakkauteni ole yhtä voimallinen\nkuin sinunkin -- ja minun pitäisi kuten silmäterääni tallentaman tätä --\n(polkee jalkojaan maata vastaan) tätä, jonka tahtoisin jaloillani\nmuruiksi musertaa! (Lähenee Kallaveden rantaa.) En -- minä viskaan sen\ntuonne -- mutta en -- en, en, se on levännyt *hänen* rinnallansa!\nTottapa on tuo neito suloinen, loistava kuin tähtinen tuolla taivahalla,\nkoska luutnantti Kaarlo häntä rakastaa. Entä jos vielä paremmin häntä\nkatselisin -- (Katselee koteloa.) Ah, tosiaan olet suloinen -- sinä\nolet kultakutrinen ja elät auringon loistossa, vaan minä mustahapsinen\nolen synkkäkohtaloinen. Mutta kaunis on syksyinenkin ilta, (osottaa\nkuuta) kun taivaan valo sitä valaisee. (Laskee kätensä ristiin.)\n\n      Ah valo, tule avuksi,\n      ett' voitan itseni.\n\nNiin, niin, minä voitan itseni. (Istuu kivelle ja laulaa.)\n\n[1]   \"Istun rannan kivelle ja kuiskaan ikäväni;\n      totta on hän verrempi, ken vei mun ystäväni.\n      Istun rannan kivelle ja annan surun luistaa,\n      enkä enää milloinkaan mä häntä tahdo muistaa.\n\n(Rummun ääni kuuluu, ja Savonjääkärien marssia soitetaan.) Ah, nyt he\nlähtevät. (Kuuntelee. Soitto kuuluu aina etäämmältä. Ojentaa kätensä\nsinne päin, mistä soitto kuuluu.) Onni, onni -- sinua -- teitä --\nseuratkoon -- (Soitto taukoo.) Tule, tuulonen, ja jäähdytä tämä\npolttava rintani! Oi jos voisin unohtaa -- mutta --\n\n[1]   \"En voi sua unhottaa poijes,\n      vaikk'en ikänä sua saa:\n      sä sydämmessäni olet\n      ikuisessa muistossa.\n      Jos arvossa mä oisin\n      ja rikkahitten rinnalla,\n      niin totta varmaan voisi\n      viel' onnenikin kukoistaa.\n      En voi sua unhottaa poijes\" j. n. e.\n\n[1] Kansanlaulu.\n\nNiin, en voi enkä tahdo häntä unhottaa. (Katselee taas kotelossa olevaa\nkuvaa.) Oi kuva taivahinen! Minä tahdon olla sinulle ja Kaarlollesi\nuskollinen ystävä -- minä koetan häntä vaaroista varjella -- niin, nyt\ntiedän, mitä teen --\n\n\nViides kohtaus.\n\nUKKO. SANNI.\n\nUKKO (tulee näyttämölle). Hohho! Olenpa kovin väsynyt. Kah, tuossa\nharava vielä. (Nostaa puuta vastaan haravan.)\n\nSANNI. No, jopa isäni vihdoin kotiin pääsi. Menkää, isä kulta, maata,\nolette varmaankin hyvin väsynyt.\n\nUKKO. Kyllä olenkin -- mutta, Sanniseni, oletko kipeä, poskesi ovat\nkovin kalpeat?\n\nSANNI. Iltatuuli ne jäähdytti --\n\nUKKO. Sinä olet aivan oudon näköinen -- mikä sinua vaivaa?\n\nSANNI. Ei mikään, istuin ehkä liika kauvan täällä kuuvalossa. Mutta, isä\nrakas, siunaa minua, ennenkuin maata menet! Minä vielä vähän aikaa\nviivyn kuun valoa katselemassa.\n\nUKKO (erikseen). Hän on tyyni ja lempeä -- vaan kuitenkin hän näyttää\nlevottomalta. (Ääneensä.) Tule tänne, tyttöseni. (Laskee kätensä\nSannin pään päälle.) Rauha olkoon kanssasi.\n\nSANNI (kumartaa). Kiitoksia, isäni! (Ukko menee tupaan.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\nSANNI (yksin.)\n\nSANNI (menee kukkapenkereen luo). Minun kukkaseni pienet, kun takaisin\npalajan, olette jo kaikki kuihtuneet! (Kurkistaa tupaan.) Hän nukkuu\njo. Nyt menen vaatteet ottamaan. (Menee tupaan ja tulee heti takaisin\nsotilaanvaatteet kainalossa.) Nyt olen valmis, kun tuolla metsässä vain\nolen nämät päälleni pukenut. (Laskee polvillensa tuvan oven eteen.)\nSuo anteeksi, mun isäni, että vanhoilla päivilläsi sinut yksin jätän --\nmutta -- kuten sanoit, (painaa kätensä rintaansa) tämä itsekäs sydän,\nsekin vaatii osansa. Luoja sinua, isäni, varjelkoon! (Kiiruhtaa pois.)\n\n(Esirippu lasketaan).\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nHuoneet samat kuin ensimmäisessä näytöksessä. Peräseinässä suuri akkuna,\nja pesässä palaa valkea. Anna istuu pöydän ääressä kirjoittaen.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nPARONI. ANNA.\n\nPARONI (kulkee edestakaisin lattialla.) Mitä siellä paperille\npiirtelet, Annaseni?\n\nANNA. Mä tähän nimen kirjoitin.\n\nPARONI. Nimen -- minkä nimen?\n\nANNA. Sen, mikä mulle on kallehin.\n\nPARONI (katselee paperia.) Hm, Kaarlo -- kumma tyttö, aina vain\nvieläkin häntä muistat, ikäänkuin ei muita ihmisiä olisi maailmassakaan.\nEstä ajatuksiasi lentelemästä semmoisiin esineisiin, joista häntä\nmuistat.\n\nANNA.\n\n      Kun tähtilöitä katselen,\n      silloin häntä muistelen.\n\nPARONI. Älä katsele tähtösiä.\n\nANNA.\n\n      Kun istuskelen yksinäni,\n      hän on aina mielessäni.\n\nPARONI. Älä hae yksinäisyyttä. Alakuloiselle mielelle ei se ole\nterveellistä. Seurustele muitten kanssa.\n\nANNA.\n\n      Seurassa on pahempi.\n      Siellä kätken sydämmeeni\n      kuvan kalliin Kaarloni.\n\nPARONI (erikseen). Hm -- hän on aina vain vieläkin luja rakkaudessaan.\nNoh, ken tietää, kuinka asiat vielä kääntyvät. Olinkohan sentään liika\nkova lapselleni? (Annalle.) Vaan isääsi -- etkö häntä enää milloinkaan\nmuista? (Menee kamariinsa.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nANNA, sitte MAIJU.\n\nMAIJU (tulee sisälle ja rupeaa pyyhkimään tomua huonekaluista, vaan\nvilkaisee tavantakaa Annaan.) Anna neiti -- (erikseen) eipä hän taas\nkuulekkaan; (korottaa äänensä) Anna neiti!\n\nANNA. Ah, oletko täällä, Maiju, mitä on kello?\n\nMAIJU. Käy vasta seitsemää, ja Anna neiti on jo liikkeellä.\n\nANNA. En saanut unta enää.\n\nMAIJU. Minä olisin niin iloinen, että, mutta -- mutta nyt olen niin\nsurullinen, niin että... (itkee.)\n\nANNA. No miksi?\n\nMAIJU. No siksi, kun Anna neitikin aina vain on surullinen -- ja kukapa\nminulle ja Pentille nyt häät laittaa --\n\nANNA (hymyillen). Ole huoleti, kyllä sinulle häät pidetään, ja kyllä\nsinut morsiameksi hankitsen. Mutta meneppä nyt tuomaan kahvia sisälle,\nminä halusta joisin kupillisen. (Maiju menee.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nANNA, sitte MAIJU ja PARONI.\n\nANNA (yksin). Isäni oli vähän harmissaan -- minun on syyni, voi, mutta\nminä en saata ilolintuna oleskella.\n\nMAIJU (tulee sisälle, tuoden pöydälle kahviasettimet.) Saanko kaataa\nkahvia Anna neidille?\n\nANNA. Kaada pisara. Kuules, Maiju, osaatko selittää, mitä unet\nmerkitsevät?\n\nMAIJU. Muutamia kyllä osaan. Kun näkee susia, silloin saa sulhasia. Kun\nPentti tuli sulhasekseni, puri minua susi unissani.\n\nANNA. Mutta minä näin unissani Kaarlo luutnantin. Hänen vaatteissaan oli\nyltympäri veripunaisia ruusuja, ja hän sanoi minulle: \"Ah Anna, näin\nolen ruusuihin käärittynä, näin hyvä on minun olla; veljeäni vain odotan\nleposijaani siunaamaan.\" Samassa hän katosi, mutta siinä, jossa hän oli\nseisonut, kasvoi kaunis ruusupuu punaisia kukkia täynnä.\n\nMAIJU. Olipa tuo kummallinen uni, en semmoista ole kuullutkaan. Mutta\nmissähän paroni on, kun ei tule aamukahviansa juomaan.\n\nPARONI (tulee taas saliin ja hieroo käsiään). Oikein on kylmä tänään,\neipä kahvipisara pahaa tee.\n\nMAIJU (menee valkeaa kohentamaan). Kyllä tänään vieraita tulee, Mirri\npesee silmiänsä tavan takaa.\n\nPARONI. Noh, Annaseni, kaadappas nyt kahvia kupillinen, ei minua haluta\nodottaa, kunnes Mirrin ennustama vieras tulee.\n\nANNA (kaataa kahvia kuppiin). Tässä, ottakaa, isä hyvä.\n\nMAIJU. Saisin vain pellin kiinni, että tulisi lämmin siksi, kuin vieras\ntulee.\n\nPARONI. Ainako Maiju vain vieraita odottelee? (Nauraa) Hah, hah, hah.\n\nMAIJU. Totta kaiketi, kaukaisia tuleekin, sillä poukka lenteli aina\nkyökin keskilaattialle. (Kopina kuuluu.) Kas, jopa joku tulee.\n(Lähtee ovea aukaisemaan.) Hyvänen aika, pastori! (Pastori Kivinen\ntulee sisälle, ja Maiju menee.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nPARONI, PASTORI, ANNA, sitte MAIJU.\n\nPARONI. Ah! Mistä nyt tulette? Hyvää päivää! (He kättelevät.) Mikä\nteidät meille nyt näin äkkiarvaamatta on saattanut kaukaisilta Pohjan\nperiltä?\n\nPASTORI. Tärkeät asiat vaativat minua matkalle. (Ottaa päällystakin\nyltänsä.)\n\nANNA (lähenee pastoria ja huomaa mustan suruharson hänen takkinsa\nhihassa). Ah pastori, mitä merkitsee tuo musta suruharso?\n(Äänettömyys.) Te ette vastaa -- sanokaa -- oi sanokaa! (Istuu\ntuolille valittaen.) Hän on kuollut! (Painaa päänsä käsiinsä.)\n\nPASTORI. Te ette siis tietäneet? -- Vaan te arvasitte oikein; hän on\nkuollut urhoollisen sotilaan kuoleman.\n\nPARONI. Hm -- hän oli hyvä miehen alku -- (Yskähtää.)\n\nANNA. Voi pastori! Kertokaa minulle tarkemmin hänen kuolemastaan. -- Oi\nKaarlo, Kaarlo!\n\nPASTORI. Ouluun sain kuulla surusanoman, että hän Iisalmella oli Virran\nsillan luona kaatunut tappelussa. (Huokaa.) Tämän suruni katkeruutta\nlisäsi vielä sekin seikka, etten tietänyt, oliko hänen hautansa\nsiunattu. Se ajatus minua vaivasi alinomaa -- --\n\nANNA. Ah, nyt muistan uneni.\n\nPARONI. Kyllä kuolleet rauhassa lepäävät.\n\nPASTORI. Suotavaa olisi. Mutta kuulkaa:[1] Kolme yötä peräkkäin tuli\nveljeni unissani luokseni sanoen: \"Veli, tule siunaamaan hautani, että\nsaan rauhan.\" Sitte viipoitti hän kolme kertaa sormellaan minulle ja\nkatosi, ja sormessa oli hänellä sormus, joka meidän suvussamme on\nsäilynyt polvesta polveen.\n\n[1] Tarun mukaan.\n\nANNA. Sen sormuksen minä kyllä muistan.\n\nPASTORI. Minä päätin lähteä etsimään hänen hautaansa Iisalmelle; vaan\nsiellä ei kukaan saattanut minulle siitä varmaa tietoa antaa. Nyt menin\ntappelukentälle Virran sillan luo, ja siellä rupesin hakemaan\nhautakumpuja, vaan en löytänyt. Kun nyt noin kuljin ajatuksissani, niin\nolipa ikäänkuin Savonjääkärien marssia olisin kuullut hiljaa\nsoitettavan. Minä kuuntelin tarkasti, vaan en enää kuullutkaan mitään.\nSitte kuljin vielä verkalleen eteenpäin, ja näin jääkärinpuvussa olevan\nhaamun. Minä hätkähdin ja sanoin: \"Kuka siellä?\" mutta kun lähenin,\ntunsin Kaarlon ja huudahdin: \"Veljeni!\" vaan samassa hän katosi, ja\nhänen sijassaan oli vähäinen kumpu ja kummun päällä sormi, jossa oli\nveljeni sormus; mutta kun ennätin kummun luo, oli kaikki kadonnut,\npaitsi kumpu. Siinä minä hänet nyt siunasin rauhassa lepäämään maassa,\njonka puolesta hän niin urhoollisesti taisteli, ja minä olen sitte\nmyöskin saanut levon. (Maiju tulee sisälle.)\n\nMAIJU. Täällä on vieras tyttö, joka tahtoo tavata Anna neitiä. Minä\nkysyin, mitä asiaa hänellä on, mutta hän sanoi vain: \"Oi laske minut\npian neiti Annan luo, laske, niin kauan kuin vielä puhumaan kykenen.\"\n\nANNA. Oi saata hänet pian tänne!\n\nMAIJU. Hän on kovin kipeä. (Menee.)\n\nPARONI. Ihmeellistä -- mitä asiaa tuolla tytöllä lienee?\n\nANNA. Niin, mitäpä hän tahtonee? (Erikseen.) En tiedä, mikä aavistus\nminun valloittaa -- entä jos Kaarlo vielä eläisi. (Sanni tulee\novesta.)\n\n\nViides kohtaus.\n\nSANNI, ANNA, PARONI, sitte PASTORI.\n\nSANNI (kiiruhtaa Annan luo). Tehän olette Anna neiti! Minä tunnen nuo\nkirkkaat silmät.\n\nANNA. Mistä olet sinä, kaunis kalpea tyttö? En muista nähneeni sinua\nennen.\n\nSANNI. Olen Sanni, kalastajan tyttö Kallaveden rannalta, ja tuon\nluutnantti Kaarlon terveiset. Vaan auttakaa -- (horjuu) mä lepoa\ntarvitsen -- voimani jo riutuvat --\n\nPARONI (taluttaa Annan kanssa Sannin nojatuoliin istumaan.) Sanni,\nsinä hoidit luutnantti Kaarloa, kun hän Toivalassa sairaana makasi --\neikö niin? (Sannin silmät vaipuvat kiinni, ja Anna juoksee tuomaan\nviiniä lasillisen. Palajaa kohta.)\n\nANNA (laskee Sannin huulille lasin). Juo, Sanni, tämä uupuneet voimasi\nvirkistyttää.\n\nSANNI (avaa silmänsä ja juo. Huivi luiskahtaa päästä, ja hänen mustat\nkiharansa valuvat alas hartioille.) Kiitoksia, Anna neiti -- Oi onnea,\nnyt voin taas puhua, saan tuoda teille luutnantti Kaarlon viimeisen\ntervehdyksen. (Ottaa kaulastaan silkkinauhan, jossa kotelo riippuu.)\nTämä on levännyt Kaarlo luutnantin rinnalla --\n\nANNA. Ah, minun antamani kotelo! Oi puhu, Sanni! Kuinka tämä tuli\nsinulle? Missä Kaarlo? --\n\nPARONI. Anna, sinun kuvasi luutnantti Kaarlolla! Kuinka uskalsit sen\nantaa? Petitkö sinä isäsi?\n\nANNA. En. Koska en saanut olla hänen morsiamenansa enkä edes\njäähyväisiäni hänelle sanoa, lähetin tämän kotelon muistoksi siltä\nystävältä, joka iäti oli häntä muistava -- eikä se ollut mikään petos.\n\nSANNI. Kun Kaarlo luutnantti Toivalasta läksi, käski hän minua\nvarjelemaan kuten silmäterääni tätä koteloa siksi, kuin hän takaisin\npalajaisi. \"Vaan jos kuolisin\", sanoi hän, \"vie se Leppäniemelle neiti\nAnna Tähtiselle ja sano hänelle, että, hänen kuvansa sydämmeeni\nkätkettynä, lähdin sotatanterelle uroon nimeä voittamaan\" -- ja sen hän\nvoittikin -- kunniakuolemallaan.\n\nANNA. Voi, hän on siis kuollut! (itkee.)\n\nPARONI. Älä itke, Annaseni!\n\nANNA. Ah isäni, anna kyyneleitteni runsahasti vieriä, nehän ovat\nmuistokukkia vain minun Kaarlolleni -- Mutta, Sanni, jos jaksat, jatka\npuhettasi vielä --\n\nSANNI. Kaarlo luutnantin lähdettyä Toivalasta, pukeusin velivainajani\nvaatteisiin ja seurasin Savonjääkärien jälkiä, kunnes Iisalmella Virran\nsillan luona kova tappelu alkoi. Minä luulin saattavani hengelläni\nvarjella häntä, vaan sen olisi Luoja voinut tehdä minuttakin -- mutta\n*Hän* oli toisin päättänyt -- luoti sattui luutnantti Kaarloon -- se\nsattui kovasti -- hän kaatui, silloin kuiskasin hänelle nimenne -- hän\nkatsoi tarkasti minuun, sanoen: \"Sanni\", sitte korotti hän vielä kerran\näänensä ja lausui:\n\n      Nyt, Annaseni, suurin on rakkauteni,\n      kun isänmaani eestä mä uhraan henkeni.\n\nANNA. Hän oli uskollinen -- Ah!\n\nPARONI. Hän lepää nyt rauhassa.\n\nSANNI. Kun luutnantin silmät vaipuivat kiinni, sattui luoti myöskin\nminuun. Tainnoksista herättyäni oli tappelu jo tauonnut. Häntä hain,\nmutta turhaan, sillä kaatuneita oli yltä ympärillä. Sitte laahasin\nitseni Partalan kylään, sain siellä eräältä tytöltä vaatteet -- nyt olen\nvähitellen tänne kulkenut, olen kärsinyt vilua, kipua, janoa --\n\nANNA (tarttuu Sannin käteen). Oi, Sanni, kuinka olet voinut kärsiä\nnoin paljon muitten tähden? -- Yksi tunne kuitenkin löytyy, joka on\nvoimallinen -- joka mahdolliseksi mahdottomankin tekee -- se on rakkaus\n--\n\nSANNI (aukaisee silmänsä). Niin, se on rakkaus. -- Oi, kuinka olen\nväsynyt, mutta minä olen matkani päässä, olenpa työni tehnyt --\nlupaukseni täyttänyt -- vienyt Kaarlo luutnantin viimeiset terveiset\nhänen morsiamellensa.\n\nANNA. Ah, maailman nähden ei neiti *Tähtinen* saanut olla hänen\nmorsiamensa, vaan sydämmessäni olen iäti oleva hänen Annansa.\n\nSANNI (istuu). Nyt ymmärrän. Ah, eivät ole komeat huoneetkaan aina\nonnen asuinsijana. Oi sukuylpeys -- oi säätyerotus, milloin olet\ntasoittuva? Koska jalot tunteet liikkuvat niin halpa kuin\nkorkeasäätyisenkin sydämmessä, miksikä siis ihmiset tahtovat toinen\ntoisensa onnen särkeä?\n\nANNA. Niin miksi, -- miksi?\n\nPARONI. Älkää minua kovin tuomitko, sillä mikä vielä minun nuoruudessani\noli kunniatyö, on teidän mielestänne armotonta. Teidän jälkeenne tulee\nmyöskin toinen polvi. Aika menee eteenpäin, ja ihmiset ajan muassa.\nUudet polvet, uudet mielet, niin on mailman meno. -- Jo minäkin nyt\ntässä elämäni ehtoolla näen monta asiaa toisin kuin ennen.\n\nANNA. Pois se, että minä isääni tuomitsisin! (Rientää syleilemään\nparonia ja suutelee hänen kättään.)\n\nSANNI (nousee innoissaan). Niin, kerran, kerran kaikki muuttuu.\nSilloin ei erotusta enää ole, yksi ääni kaikuu yli koko Suomenmaan --\njoka korvessa, joka laaksossa. (Akkunasta näkyy nouseva aurinko.) Ah,\naurinkoinen nousee; se todistaa, että uusi aika koittaa. -- (Vaipuu\ntuolille.)\n\nPASTORI. Aamen, tapahtukoon niin.\n\nSANNI (puhuu itseksensä). Hän lepää nyt rauhassa, ja kaikki muuttuu,\nkaikki -- Kuulkaa, jo hengettäret laulavat -- (Vienoa laulua kuuluu\nkulissien takaa):\n\n[1]   Ah, yksi ääni Suomessa\n      on kerran kaikuva,\n      niin korvessa kuin laaksossa,\n      niin torpassa kuin hovissa,\n      ja ihanana kukkana\n      on Suomi kukkiva.\n\n[1] Lauletaan samalla nuotilla kuin \"Maamme\".\n\n(Laulun kuuluessa on Sannin pää vaipunut tuolin nojaa vasten.)\n\nPASTORI. Vaiti, vaiti, hän nukkuu viimeistä untaan. Hän on työnsä tehnyt\nja päivänsä ovat päättyneet. Mutta me älkäämme veltostuttako surulla\nvoimiamme, vaan pyhittäkäämme näitten vainajain muistoa työllä, jalolla\ntyöllä. Koettakaamme mekin puolestamme, että maamme kerran kukoistaisi\nihanana kukkana!\n\nEsirippu lasketaan.\n\n\n\n\nVIINANTEHTAILIJA.\n\nNÄYTELMÄ KAHDESSA NÄYTÖKSESSÄ\n\n\nHENKILÖT:\n\nHOIKKA, viinantehtailija.\nROUVA, hänen vaimonsa.\nALFRED, heidän poikansa.\nMARKKU, Alfredin palvelija.\nERÄS OMPELIJA.\nVieraita viinantehtailijoita ja palvelijoita.\n\nTapaus: Eräässä kaupungissa sekä sen lähistössä muutama päivä ennen\njoulua.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäytelmäpaikkana on viinantehtailijan sali, jossa on komeat huonekalut\nja kauniita tauluja seinässä. Hoikka istuu nojatuolissa ja Rouva\nsohvassa, molemmat teetä juoden. Pöydällä on kartuusi ja piippu.\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nHOIKKA. ROUVA.\n\nHOIKKA (iloisena hieroen käsiään). Rahaa kokoontuu aina vain. Viinaa\non mennyt kelpo lailla, ostajien määrä puodissa lisääntyy, ja tänä\nvuonna olen jo saanut 35 tuhatta markkaa puhdasta voittoa.\n\nROUVA. Tuosta viinan tekemisestä nyt jutellaan jo kaikissa\nsanomalehdissäkin, että se muka olisi joku paha työ, mutta kuinkahan se\noikein lienee? Onhan sitä lupa tehdä -- mutta kummallista -- en ymmärrä,\nmiksi tuo viinanpoltto aina saattaa mieleni levottomaksi. (Laskee\nkuppinsa pöydälle ja ottaa sukankutimen.)\n\nHOIKKA. Hm, niin, sen asian minä pian selitän. Teillä naisilla ei ole\noikein selvä käsitys asioista, te uskotte kaikki, mitä luette ja\nkuulette ja olette liika herkkäluontoisia, joten heti tunnette\nlevottomuutta sydämmessänne, kun vain joku osaa hyvin kauniisti\nlörpötellä. Te puhutte aina tunteistanne ja tunnette hullusti, mutta me\nmiehet, -- me tiedämme, että mitä laki määrää ja säätää, se on aina\nparas, ja siinä on meillä ohje.\n\nROUVA. Mutta tuntoni.\n\nHOIKKA (äkäisesti toistaen). Mutta -- tuntoni -- Vaimoväen suusta ei\n*mutta* minua miellytä; tunto ja tunto, en sitäkään viitsi kuulla\n*näissä* asioissa. Jutellaan nyt muusta. (Laskee kuppinsa pöydälle.)\nKuuleppa, kultaseni, parin päivän päästä on jouluaatto, ja minä olen\nhankkinut sinulle hyvän joululahjan, ketunnahkaisen kapan.\n\nROUVA (iloisesti). Ja silkkipäällisen varmaankin!\n\nHOIKKA. Tietysti! Oikein \"atlaskia\". Kohta tulee ompelija sinusta mittaa\nottamaan, jotta sen jo jouluksi saat valmiiksi.\n\nROUVA. Oi Hoikkaseni, kuinka sinä olet hyvä! Noh, olemmehan rikkaimmat\nkoko kaupungissa, eihän minun sopisikaan kulkea muussa kuin\natlaskikapassa. (Ompelija tulee sisälle.) Kas, neiti! Olipa hyvä, että\ntulitte heti. Laittakaa nyt kaikella muotoa kappani jouluksi valmiiksi!\n\nOMPELIJA (ottaa muotilehden ja levittää sen pöydälle). Tässä on\nmuotilehti. Minkä mallin mukaan minä sen nyt laitan? (Osottaa yhtä\nmallia.) Tämmöisen minä laitoin maaherran rouvallekin.\n\nROUVA (vilkaisee muotilehteen). Sepä juuri on minunkin mieleiseni.\nKatsoppa, Hoikka! (Osottaa muotilehteä.) Tuommoinen se pitää tehtämän,\nsemmoinen on maaherran rouvankin.\n\nHOIKKA (pistää tupakkaa piippuunsa ja haukottelee). Aivan semmoinen\nkuin on maaherran rouvankin. (Lähtee kamariinsa, joka on oikealla\npuolella.)\n\nOMPELIJA (ottaa hätäisesti mittaa nauhalla ja kumartaa sitte\nnöyrästi). Kiitoksia. Kyllä minä laitan tämän valmiiksi pian. Hyvästi,\nrouva hyvä!\n\nROUVA. Hyvästi! -- (Ompelija menee, ja Rouva huutaa hänelle vielä:)\nMuistakaa vain, että laitatte kapan juuri semmoiseksi, kuin maaherran\nrouvan on. (Lähtee vasemmalle kamariinsa.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nHOIKKA, ROUVA ja JUKKA.\n\nHOIKKA (kurkistaa kamarinsa ovesta saliin, huutaen): Rouvaseni, onko\novi lukossa?\n\nROUVA (vastaa toisesta ovesta). Ei, Hoikkaseni, vaan lukitse se.\n(Jukka putkahtaa samassa sisään.)\n\nJUKKA (on vähän pöhnässä ja katselee ympärillensä). Hohho, kuinka\ntäällä kynttilät loistavat. Näin valoisaa ei köyhällä ole jouluna edes.\nKylläpä tämä on komea asunto, ja kaikki nuot taulut ja koristukset ovat\nviinalla kootut -- hahha --\n\nROUVA. Huh -- hän on pöhnässä. Mitäpä hän täällä tekee? (Istuu ja\nrupeaa taas kutomaan sukkaa.)\n\nJUKKA (kumartaa). Tackar som frågar, juon vaikka vähän lisää, jos\nRouva niin suvaitsee. Kyllähän viinantehtailijalla tuota makuisaa\nviinannestettä löytyy; senhän vuoksi tulinkin, että saisin sitä vähän\njoulukseni.\n\nHOIKKA. Mene tiehesi! Mitäs täällä teet?\n\nJUKKA (ei ole kuulevinaan). Kelpo tavaraa tuo viina muuten, mutta\nvähän epätasaisesti se rikkautta jakaa; kun yksi rikastuu, silloin\ntuhansia köyhtyy.\n\nHOIKKA, (kiivaasti). Menetkö kohta tiehesi! Minä en kärsi juomareita.\n\nJUKKA (ivaten). Vai niin! Viinantehtailija ei kärsi juomareita, hahhah\n-- vai niin -- mutta niitä kolikoita, jotka juomarin taskusta tippuvat\npois ja täyttävät teidän taskunne -- niitä varmaankin kärsitte, vai\nkuinka, häh? Ette suinkaan muuten rakentaisi noita viinapuoteja, jotka\nniin herttaisesti tarjoovat vilustuneelle lämmitystä, että ei sivuitse\npääse, jos suinkin vähän kilinää taskussa kuuluu.\n\nHOIKKA (näyttää ulko-oveen päin). Tuolla on ovi, josta sisälle tulit.\nMene -- taikka keppini näyttää sinulle tien!\n\nJUKKA. Enkö joulukseni rikkaalta saa edes ryyppyä? (Hoikka menee\nkamaristansa noutamaan keppiä.) Antakaa, Rouva kulta, kakunpala\npojalleni. Teillähän myöskin on poika, niinkuin minullakin, mutta se on\nerotuksena vain, että teidän poikanne on aika veitikka, joka tuhlaa,\nmitä isä viinalla kokoo, mutta minun pieni Mattiseni hakea tassuttelee\nruokansa, kun isä rahjus juo eikä saata hänelle leipää toimittaa.\n\nROUVA. Sitte saat, kun selkeällä päällä tulet pyytämään. Nyt sinä olet\nniin hävytön, että et ansaitse mitään.\n\nJUKKA. Oi teitä! Ja minulla on kuitenkin kolme lasta, joille murusia\npyydän. Olisin edes Matille saanut. (Puoliääneensä.) Ei viinarahoissa\nsiunausta ole. Jollei ensi, niin kyllä jo toisessa polvessa hukka ne on\nperinyt. (Menee. Alfred tulee samassa ja Hoikka kamaristansa, keppi\npystyssä.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nHOIKKA. ALFRED. ROUVA.\n\nHOIKKA. Jopa hän meni, tuo hävytön. Olisipa saunan ansainnut.\n\nALFRED. No mitäpä täällä nyt on tapahtunut?\n\nHOIKKA. Tuo lurjus, joka täältä läksi, oli niin hävytön, että minun\ntäytyi keppiäni näyttää.\n\nALFRED. Jukka, se juopporatti! Mikä hänen nyt hävyttömäksi teki?\nTavallisesti hän on tyytyväinen, kun vain ryypyn ja muutaman hopearahan\nsaa.\n\nROUVA (istuu syvissä ajatuksissa, sanoen itseksensä): En saa noita\nukon sanoja mielestäni.\n\nHOIKKA. Sen kyllä uskon, että hän silloin on tyytyväinen, kun ryypyn ja\nrahaa saa, mutta en minä hänelle rahojani jakelemaan ruvennut, viinaan\nhän ne heti olisi pannut.\n\nALFRED. Ja isäni olisi rahansa takaisin saanut, hahahaa!\n\nHOIKKA (närkästyneenä). Vaiti, poika!\n\nALFRED (äitiinsä kääntyen). No äitiseni, oletteko vallan pelästyksissä\nvielä, koska ette mitään virka? (Kävelee lattialla.)\n\nROUVA (itseksensä.) Hän sanoi: *Jollei ensimmäisessä, niin toisessa\npolvessa hukka ne perii* -- Alfred -- Alfred! Oletko sinä tuhlaajapoika?\n\nALFRED. Mitä sanotte, äitini?\n\nROUVA (herää ajatuksistaan). Mitä kysyt, lemmittyni?\n\nALFRED. Kysyn vain: mikä teitä kaikkia nyt vaivaa? Mökinukko on teidät\nvallan noitunut.\n\nROUVA. Niin, totta tosiaankin olen varsin pelästyksissä vielä.\n\nALFRED. Mutta isä, ettekö häntä tuntenut? Hän on monta kertaa tuolla\nviinatehtaalla minulle jutellut, kuinka hän ennen muinoin oli isäni\nleikkikumppanina, ollessaan juoksupoikana isäni kodissa.\n\nHOIKKA (laskee sormensa nenälleen). Ah, nyt muistan. Olisiko tuo\nrahjus sama Jukka -- hm -- hän oli sorea, hilpeä poika, kun meni\nnaimisiin ja muutti appensa torppaan, ja nyt --\n\nROUVA. Ja nyt on hänellä juomarin muoto, huh --\n\nHOIKKA (katsoo kelloansa.) Minun täytyy lähteä pois, meillä on pieni\nkokous kauppias Pohatalla.\n\nROUVA. Viivytkö kauan?\n\nHOIKKA. En, hetken perästä palajan takaisin. (Menee.)\n\nROUVA. Täytyy minunkin mennä illallista toimittamaan. (Lähtee pois\nsanoen itseksensä): Kumma! Olen niin levoton, ettei tuo ketunnahkainen\nkappakaan minua enää oikein saata miellyttää.\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\nALFRED, sitte MARKKU.\n\nALFRED. Lieneekö isäni jo saanut kirjeen velkojiltani, koska äiti näytti\nniin surulliselta? Aina minuun vähän koskee, kun vain äitini surullisena\nnäen, mutta -- täytyyhän sitä nuorena elää -- oojah -- elää sitä täytyy\nainakin -- kun rahat tulevat ja menevät, sehän hupaista! (Kilistää\nkelloa; Markku tulee sisälle). Markku, tuo minulle tyyny tänne sohvalle\npääni alle.\n\nMARKKU. Paikalla. (Lähtee vasemmalle ja palajaa kohta, tuoden tyynyn\nmuassaan.)\n\nALFRED (panee tyynyn päänsä alle). Kas niin, nyt on hyvä. (Markku\nmenee. Alfred ottaa sanomalehden ja rupeaa ääneensä lukemaan.) \"Tuota\nturmelevaa viinaa tulvailee viinatehtaista\" -- Hohho -- täällähän\nvedetään samaa virttä kuin aina ennenkin; viitsis tätä lukea, parempi,\nkun käännyn kyljelleni. (Laskee pois sanomalehden. Hoikka tulee.)\n\n\nViides kohtaus.\n\nHOIKKA. ALFRED.\n\nHOIKKA. Joko sinua unettaa?\n\nALFRED. Kah, isäni! (Nousee seisoalle.) Minä luulin vain Markun siellä\ntoimiskelevan. Olin hieman väsynyt, kun tapasin ravintolassa muutamia\nylioppilaita, entisiä koulutovereita. He söivät siellä iltapalaa, ja\nminä kestitin heille muutaman pullon samppanjaa.\n\nHOIKKA. Vai samppanjaa, samppanjaa, niinkuin ei mikään muu olisi\nherroille kelvannut.\n\nALFRED (huolettomasti). Entäpä -- muutama pullo samppanjaa! Mutta voi\nkuinka minua naurattaa! (Nauraa.) Kun kuulivat, että isälläni on\nviinatehdas, ja että minäkin siellä välistä työskentelen, silloin he\nsanoivat viinantehtailijoita kansan myrkyttäjiksi ja mitä kaikkea\nsaarnasivat, että minun muka tulisi hankkia itselleni parempi ammatti.\n\nHOIKKA. Mutta samppanjasi kelpasi heille!\n\nALFRED. Totta puhuen ei se niille hupsuille kelvannut, mutta kun olin\npullot aukaissut, niin -- kylläpä niitä oli, joille kelpasi. -- Minä\nvain viisaasti tein, kun lukiosta jo eron otin, sillä muuten varmaankin\nolisin tullut tuommoiseksi puolipöhköksi kuin nuo ylioppilaat.\n\nHOIKKA. Lopussa kiitos seisoo. Huono kukkaronhoitaja sinä kuitenkin\nolet.\n\nALFRED. Enpä liioin -- (Itsekseen). Täytyy lähteä pois, sillä muuten\nsaan hyvät torat, tuossa oli vain alkulause. Ei ukko hyväksynyt, kun sai\nmaksaa velkojilleni viisituhatta markkaa. Viisituhatta markkaa -- ei tuo\nsuurikaan raha ole. (Ääneensä.) Nyt minun täytyy yöksi lähteä\ntehtaalle. Hyvästi, isä. (Menee.)\n\nHOIKKA. Minä en voi häntä oikein nuhdella. En ymmärrä, mikä siinä vikana\nlienee. Ja kumminkin hän on taas menettänyt viisituhatta markkaa\ntietämättömiin. Hm -- noh, tosi on, etteivät nuo minun kukkarooni suurta\nlovea tee -- mitäpä noita ajattelen, ne häiritsevät vain lepoani. Kello\non jo paljo, paras että menen maata.\n\n(Esirippu lasketaan.)\n\n\n\n\nKUVAELMA.\n\n\n(Metsäinen seutu kaupungin lähellä. Talvinen yö, kuuvalo, metsätien\nvarrella lumikinoksia. Etäällä metsässä näkyy vähäinen mökki, ja\ntoisaalla vilkuttaa komea viinatehdas. Pieni mieron tietä kulkeva poika\nmakaa kinoksella pussonen olalla. Jukka tulee tietä pitkin.)\n\nJUKKA. Hyi kuin on kylmä, enkä edes ryyppyä saanut lämmityksekseni. Tuo\ntasku pahanenkin on aina tyhjä -- juuri kun siellä jotakin kilisee, niin\nne riivatut menevät tuonne krouviin. Mutta eipä Jukka tällä kertaa\nkaikkia menettänytkään viinaan, onpa kelpo vehnänen Matille taskussani.\nPoika raukka on monta leipäpalaa isälle antanut, mutta nytpä hänen\nsilmänsä iloisiksi tulevat. (Seisattuu ja ottaa vehnäsen taskustansa.)\nOnpa tämä oikein makuisa kaakku pojalle. (Pistää taas leivän taskuunsa\nja katsoo lumikinokseen päin.) Mitä? Mikä hiisi tuolla on? (Hieroo\nsilmiänsä.) Mitä näen? Ei ole mahdollista -- enkö ole pöhnässä --\nviinahan tuo kaikenlaisia näkyjä. Mutta voi, näky ei muutu! (Laskee\nkätensä päälaellensa.) Ja pääni on nyt aivan selvä. (Lankee\npolvillensa ja painaa kätensä kuolleen lapsen sydämmelle.) Voi minun\npoikani, minun poikani! Myöhään sinulle antimia säästin, kun en ennen\nsitä tehnyt. Mieron tiellä kulkenut, nyt olet vilusta ja väsymyksestä\nuupunut. (Nousee seisoalle ja lyö nyrkkinsä vasten rintaansa.) Isä,\nisä, huonosti olet lapsiasi hoitanut -- viina on sinun vimmannut --\n(näyttää kuollutta) ja tuossa jo on toinen uhri. Äiti oli ensimmäinen.\n(Kääntyy viinatehtaan puoleen, puristaen nyrkkiänsä.) Te kirotut\nviinatehtaat, jotka myrkkyänne maailmalle viekotellen jakelette, te\nolette myöskin syypäät noihin viinanuhreihin. Oi poikani, sinä olet\nkaikista viettelyksistä lepoon päässyt, mutta tässä sinun muistoksesi\nminä lupaan, etten ikinä enää viinaa maista. (Ottaa lapsen syliinsä.)\nOi poika, kylmä -- kylmä olet! (Menee torppaan päin.)\n\n(Esirippu lasketaan.)\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Viinantehtailijan sali.)\n\n\nEnsimmäinen kohtaus.\n\nHOIKKA, sitte ERÄS PALVELIJA.\n\nHOIKKA. Tuosta pojastani pelkään tulevan aika tuhlarin. Hän viettää\npaljon aikaa ravintoloissa ja kallistaa pulloa luulen liiemmäksi -- ei\nole hyvä -- Vaimoni puhuu aina noista Jukan ennustussanoista, että\nviinasta tullut raha ei siunausta tuota -- hm, entä jos se olisi niin --\n-- -- Minä olen tyhmä, joka tuommoisia ajattelen, vallanhan olen\nämmämäinen -- taikauskoinen kuin vaimoni. Mutta -- kumma levottomuus\nminussa vallitsee -- hm, tuo on vain ilman vaikutusta; päivä on ollut\nniin synkkä ja pilvinen, tuskin tätä hämärää päiväksi saattaa\nnimittääkkään. (Kilistää kelloa. Palvelija tulee.)\n\nPALVELIJA. Mitä tahdotaan?\n\nHOIKKA. Valkeaa kynttilään, minä odotan tänne vieraita, kaksi\nviinantehtailijaa. (Palvelija sytyttää pari pöydällä olevaa kynttilää\nja menee.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\nHOIKKA, sitte JUKKA.\n\nHOIKKA. Noh, nytpä huone vähän iloisemmalta näyttää. Missä nyt\nvaimonikin lienee? Hänellä on aina niitä joulutoimia. (Kopinata\nkuuluu.) Kuka siellä porstuassa kopistaa. Häh? (Jukka tulee sisälle\nsiistissä vaatteissa.)\n\nJUKKA. Suokaa anteeksi, että astun sisälle, mutta -- Joulu tulee niin\nköyhälle kuin rikkaalle, ja minulla ei ole lapsilleni mitään jouluksi.\nTeidän rouvanne lupasi minulle antaa almun, jos selkeällä päällä häneltä\nsitä anoisin. Nyt olen varsin selkeä, eikä kukaan enää ole näkevä, että\nJukka viinaa ryyppää.\n\nHOIKKA. Ja sinä olet sama Jukka, joka Mannilan torppaan vävyksi meni?\n\nJUKKA. Sama -- ja myöskin sama, jolle te lapsena ollessanne lupasitte,\nettä jos kerjäläisenä tulisin almuja anomaan, antaisitte minulle juustoa\nja voitaleipää. Muistatteko sitä vielä?\n\nHOIKKA. Kyllä. (Ottaa rahaa kukkarostansa.) Tuossa sinulle muutama\nmarkka, mutta pahoin pelkään, että ne viinaan menetät.\n\nJUKKA. Vai pelkäätte -- se on turhaa! Viinasta olen jo kylläni saanut.\nSepä on minut mierontiellekin saattanut.\n\nHOIKKA. Kuinka olet tuohon tilaan joutunut?\n\nJUKKA. Kertomus elämästäni on kyllä surullinen. Niin kauan kuin\nMannilassa olin, kävi kaikki hyvin, mutta sitte muutin tänne kaupunkiin\najuriksi. Vilu tuli tuolla ulkona, ukko viinapuodin ovitaulussa kehotti,\npikari kädessä, minua lämmitystä ottamaan. Eräänä päivänä menin ensi\nkerran, ja sitte tiesin tien. Ukko pikari kädessä nauroi, kun ajoin\nsivuitse, ja tiesinhän poiketa taaskin. Viinatehtaista tulvaili viinaa,\njota puodeissa ja kapakoissa kaupittiin, ja miehistä on tullut\njuomareita. Vaimoni koetti elättää ja vaatettaa lapsiamme, mutta minun\noli viinanhimo valloittanut niin, että join hänen vaatteensakin.\n(Äänettömyys. Jukka pyyhkii silmiänsä.) Vaimoni sai levon haudassa,\nmutta silloin omaatuntoani pisti, koska tiesin olevani syypää hänen\naikaiseen kuolemaansa.\n\nHOIKKA. Noh, sen ymmärsit, etkä vain lakannut tuosta ilkeästä juomisesta\n--\n\nJUKKA (kolkosti). En, yhtä ahnaasti join viinaa, kuin viinantehtailija\nkokosi rahaa, mutta -- viime yönä, kun pieni Mattiseni jäätyneenä makasi\nlumikinoksella, silloin vihdoinkin sai sydämmeni kolauksen semmoisen,\nettä teidän viinanne, herra, ei minulle enää maistu.\n\nHOIKKA. Sinä olet hävytön. Mitä se minuun koskee, että sinä olet\njuomari?\n\nJUKKA. Herra! Lakatkaa aikanansa viinalla rahaa kokoomasta, sillä kerran\ntäytyy teidän ja krouvarin, yhtä hyvin kuin juomarinkin, tehdä työstänsä\ntiliä. (Kovasti.) Herra, teidän työnne kylvää kyyneleitä, jotka\nkuumina kerran polttavat sydäntänne. Älkää myöhästykö parannuksessa\nniinkuin minä! (Ompelija tulee sisälle.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\nENTISET. OMPELIJA, ROUVA, PALVELIJOITA JA VIERAITA VIINANTEHTAILIJOITA.\n\nOMPELIJA. Hyvää päivää. Tässä on rouvan kappa. Se on nyt valmis, ja\nvarsin hyvin se sopii, sen vakuutan. (Rouva tulee juosten sisälle.)\n\nROUVA (huutaa). Voi! Minun poikani! (Vaipuu tuolille.)\n\nOMPELIJA. Mikä Rouvaa vaivaa? Tässä on kappanne.\n\nROUVA (kiljaisee). Viekää pois, pitäkää itse tuo, minä en siitä huoli,\nse on viinarahalla ostettu. Oi Hoikka, mihin vietiin minun Alfredini,\nissikalla hän vietiin minun akkunani ohitse, hän makasi reessä aivan\nkuin kuollut! (Vääntelee käsiään.)\n\nOMPELIJA. Tämähän kumma! Sen vain tiedän, etten koskaan työstäni näin\nhyvin ole tullut palkituksi. (Ottaa kapan päällensä, kumartaa ja lähtee\nulos.)\n\nHOIKKA (vapisten). Kuule, sinä -- et varmaankaan nähnyt oikein.\n\nROUVA. Oih! Kuules -- (ääniä kuuluu) jo tulevat! (Juoksee vasemmalle\npuolelle. Ovi avautuu ja Alfred kannetaan näyttämön yli myöskin\nvasemmalle puolelle.)\n\nHOIKKA (pitäen tuolista kiinni). Onko hän kuollut?\n\nERÄS PALVELIJA. Ei, hän vain humalapäissään ajoi niin riivatusti, että\nreki keikahti kumoon, ja hän sai siinä semmoisen kolauksen, että\npyörtyi. Kyllä hänen sydämmensä kuitenkin vielä sykkii.\n\nJUKKA (osottaen kamariin päin, johon Alfred vietiin). Siinä taaskin\nyksi viinanuhri. (Kaksi viinantehtailijaa tulee sisälle.)\n\nHOIKKA (nostaa kätensä ohauksillensa, huutaen raivoisasti). Pois\ntäältä! Kaikki on viinaa -- viinapullot tanssivat seinillä. Voi\nonnetonta! Ei ne anna minulle rauhaa, ennenkuin koko viinatehdas on\nhajoitettu. (Juoksee pois kamariinsa.)\n\nVIINANTEHTAILIJAT. Mikä herran on? -- Mikä herran on?\n\nJUKKA. Hän raivoaa, vaan myrskyt ja rajutuulet puhdistavat ilman, ja\nsitte seuraa tyyni, kirkas päivä. Mutta teille, hyvät herrat\nviinantehtailijat, tässä vielä sanon:\n\n      Te ihmisiä vietellä\n      tahdotte viinamyrkyllä,\n      vaan -- miltä teille tuntuukaan,\n      kun tili kerran vaaditaan?\n      Sit' ajatelkaa aikanansa!\n\n(Esirippu lasketaan.)\n\n\n\n"]