[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhrA0FVF_AHIPTccvJ-BqdJ7KhUvZA2X294y8qP6WWL0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2320,"Siltalan pehtori","Selmer-Geeth, Harald (oik. Örn, Werner August)",1853,1913,"2320-selmer-geeth-harald-siltalan-pehtori","2320__Selmer-Geeth_Harald__Siltalan_pehtori",null,"romaani",[],[],"fi",1903,1904,40610,255592,false,62906,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Siltalan pehtori\" by Harald Selmer-Geeth is a novel published in 1903. Originally written in Swedish under the pseudonym of Viipuri's judge Werner August Örn, this manor romance became a beloved classic in Finland, though its initial success took decades to fully develop. The story inspired multiple adaptations, including two films and a theatrical play that became a staple of Finnish theater. It endures as an iconic work of manor romanticism. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Kouta, Aarni",99,"Kartanomaailmaan sijoittuva romaani kuvaa Siltalan suurtilan omapäistä emäntää ja sinne saapuvaa uutta pehtoria. Teos on hämäläiseen maalaisympäristöön sijoittuva romanttinen kertomus, jossa sääty-yhteiskunnan tavat, rakkaus ja väärinkäsitykset määrittävät henkilöiden välisiä suhteita.","Harald Selmer-Geethin 'Siltalan pehtori' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2320. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SILTALAN PEHTORI\n\nKirj.\n\nHarald Selmer-Geeth [Werner August Örn]\n\n\nSuomentanut\n\nAarni Kouta\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nG.L. Söderström,\n1904.\n\n\n\n\n\n\nPollehan oli aina ollut hiukan huikenteleva -- excentrinen, jos niin\ntahdomme sanoa. Mutta sehän oli, niin sanoaksemme, kuulunut asiaan.\nMinkäs luonnolleen tekee, ja luonnottomalta olisi tuntunutkin, jos\nPolle olisi ollut tavallisten, rauhallisten, vakavain tilallisten\nkaltainen, seikkailtuaan nuoruutensa päivät, oikeammin sanoen,\nsiihen asti kun hän setänsä kuoleman jälkeen oli saanut Thorsbyn\nihan äkkiarvaamatta haltuunsa. Mutta mihin mielettömyyksiin ja\nseikkailuihin hän heittäytyikään, oli hänen hullutuksissaan toki aina\nollut _hienoutta_ -- houkuttelipa hänen kuohuva verensä sitten hänet\nkoettelemaan onneaan joko lehmäpaimenena jollakin meksikolaisella\ntasangolla, tai, ihastuneena johonkin lumoavaan Estrellaan, seuraamaan\nkuukausittain hänen sirkustaan ratsasniekkana. Hän oli yhä edelleenkin\nhieno olento, eikä mitään renttumaista, mitään rumaa, mitään sellaista,\njosta olisi voinut päättää alkavaa rappeutumista, voinut milloinkaan\nhuomata hänen töissään ja toimissaan. Ja olihan sitäpaitsi jo vuosia\nvierinyt noista nuoruudenhullutuksista, vuosia, jolloin ei hyveissä\nmallikelpoisimmallakaan iäkkäällä neitosella olisi pitänyt olla\nmitään häntä vastaan muistutettavaa. Sitävastoin oli meidän kaikkein\nkunnioituksemme ja rakkautemme tuota yli arkiolojen kohonnutta\nluonnetta kohtaan vähitellen kasvanut suoraksi kiintymykseksi.\n\nMutta tästä kaikesta huolimatta oli hänessä jo kauan sitten ollut\njotain, joka ensin karkotettuna, mutta aina uudistuvana, oli alkanut\nherättää huomiotamme ja kasvavaa hämmästystämme, jotain hänelle niin\nvierasta, että se olisi tehnyt hänet -- jos emme satunnaisuuksista\nolleet erehtyneet -- aivan toiseksi kuin mitä hän oli.\n\nAluksi kyseltiin yhä useammin kutsuissa pitäjällä: no mutta missähän\nPolle Biörenstam tänään lienee?!\n\nKoitti sitten aika, jolloin sekä minä että muut, Thorsbyhyn\nsuurusaikaan tullessamme, tapasimme hänet tavallisesti nukkumassa,\njota hän pyyteli anteeksi sanoen lukeneensa myöhään yöhön. Kun\nkysyin kummastuneena mikä hänen mieltään niin saattoi kiinnittää,\nmainitsi hän, tuo ennen niin innokas filosofi, tavallisesti jonkun\nvanhan tusinaromaanin. Pääkaupungissa ja Turussa hän ei ollut\nvuosikausiin käynyt -- hän, entinen keikari, oli alkanut esiintyä\nparta ajelemattomana, ja pukunsakin rupesi näyttämään yhä huonommin\nhoidetulta. Suorat kysymykseni hän torjui ärähtäen: \"Joutavia! Alan\nvanhettua ja laiskistua -- siinä koko juttu.\" Mutta että hän itsekin\nkärsi, sen näin vallan hyvin.\n\nSitten alkoi kuulua puheita, huhuja ja juoruja, joita palvelusväki\ntietenkin levitteli -- mutta juoruja joka tapauksessa -- että hän\nyksikseen olisi ruvennut ryypiskelemään salaa kotosalla. Sehän olisi\nkyllä selvittänyt asian, mutta kukapa sellaista olisi uskonut Pollesta\n-- eihän se ollut hänen heikkoutensa -- kunnes minä puolestani sain\nasiasta varmuuden.\n\nYhtenä aamuna näin jonkun miehen ratsastavan täyttä laukkaa kartanolle\nja tunsin Pollen raution. Ja aivan oikein, mies oli Olli-ajuri.\n\nHän ojensi minulle kirjeen.\n\n\"Rakas veli\", kirjotti Polle, \"minulla oli tänään vakava kohtaus ja\ntahtoisin tehdä testamenttini. Ehkä olet hyvä ja tulet Bröijerin kera\ntänne?\"\n\nValjastutin hevosen ja heti kaupunkiin tultuani sain lääkärin käsiini,\njoten saatoimme viivyttelemättä jatkaa matkaamme Thorsbyhyn.\n\nJumalankiitos, hengissä hän toki vielä oli!\n\n\"Miksi tuollaista ilvettä teet meistä!\" huudahdin hiukan suutuksissani,\nkun hän terveenä ja hymyillen tuli portailla vastaamme.\n\nMutta lääkäri oli toista mieltä.\n\n\"Näen kasvoistasi, ettei huhu, jonka sinusta olen kuullut, ole\nperätön\", hän sanoi, Polleen terävästi katseltuaan. \"Olet ruvennut\nryypiskelemään ja rappeutumaan.\"\n\n\"Ryypiskelemään? Hyi -- enkä ole\", Polle vastasi, \"se kuulostaa\nilkeältä. Mutta alan käydä yhä enemmän alkoholin myrkyttämäksi --\ntunsin tänään omituisen pienen oireen.\"\n\n\"Ja paljonko sitten nautit päivässä?\"\n\n\"En tilkkaakaan päivällä. Mutta kun iltasin tartun kirjoihini, niin on\ntullut tavakseni -- selvästi seurauksena siitä, että tupakoin silloin\nvahvasti -- naukata lasillinen vettä, johon on kaadettu pisarainen\nkonjakkia sekaan.\"\n\n\"Vai niin, ja se annos kasvaa päivä päivältä!\" huudahti Bröijer.\n\n\"Niin -- onhan se kasvanut.\"\n\n\"Ja nyt olet jo päässyt...?\"\n\n\"Kahteen suureen vesikarahviiniin.\"\n\n\"Kahteen vesikarahviiniin -- veikkonen? Ja konjakkia niihin menee?\"\n\n\"Konjakkia niihin menee -- kolmeneljännes litraa.\"\n\n\"Kolme neljännestä -- joka ilta?!\"\n\n\"Tai oikeammin joka yö -- luen enemmäkseen aina aamupuoleen.\"\n\n\"Ja miksi tahdot sitten hengiltä itseäsi?\"\n\n\"Tahdot -- oh, enhän minä tahdo. En tahdo juuri mitään. Tämä elämä on\nvaan niin kirotun typerää ja ikävää -- silloin ovat haaveet hauskempia.\nJa jos kaikki kuitenkin on lopuksi järjettömyyttä, niin pakkokos minun\non ottaa osaa hullutuksiin kauempaa!\"\n\n\"Sinä pidät aivan liian hyviä päiviä, siinä vika. Sinun joko täytyy\nnaida joku äkäpussi -- minä tunnen yhden...\"\n\n\"Ei kiitos -- tarjoa toisille herroille.\"\n\n\"-- tai sitten sinun täytyy lähteä matkoille ja matkustaa vuoden ajan,\nvähääkään levähtämättä, yötä päivää -- -- ---\"\n\n\"Ei kiitos\"\n\n\"-- tai erottaa pehtorisi ja itse ruveta pehtoriksi.\"\n\n\"Sitä en voi -- hän on kaikinpuolin erinomainen.\"\n\n\"Siinä juuri vika: hanki itsellesi kelvoton, joka vetelehtii ja pettää\nsinua -- silloin alat pian ajatella toisin.\"\n\nMonien vastaväitteitten jälkeen saimme hänet vihdoin suostumaan siihen,\nettä hän ainakin matkustaisi Enköpingiin toht. Westerlundin luo.\n\nArvaatte sentähden hämmästykseni, kun sain seuraavat kirjeet --\nensimäisen noin viikkoa ylläolevan keskustelun jälkeen ja toiset\nperästäpäin. Kopioin ne tähän.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJE.\n\n\nTurku, 16 p:nä maalisk.\n\n_Rakas veli!_\n\nOlisitko hyväntahtoinen ja kävisit Thorsby'ssä sekä painaisit\nsinettini, joka on kirjotusneuvojen luona, myötäseuraavan todistuksen\nalle ja sitten, vaikkapa Bröijerin kanssa, jonka vaitioloon myös\nvoin luottaa, todistaisit oikeiksi tähän liitetyt kopiat Mustialan\nmaanviljelysopistosta ja Tanskasta saamista todistuksistani sekä\nlähettäisit ensipostissa minulle takaisin paperit osotteella Heinola,\nKestikievari. Voitte huoletta todistaa kopiat oikeiksi; vastaan siitä,\nettä ne ovat oikeat, sukunimeni olen vaan jättänyt pois. Kun joka\ntapauksessa itse tulen käyttämään niitä ja todistukset todellakin\novat annetut minulle, niin eihän tämä seikka vaikuta itse todistusten\nsisältöön.\n\nEnsikerralla enemmän! Tuus\n\n_Polle_.\n\nKummallinen todistus, joka seurasi tätä kirjettä, ja jonka alle minun\ntuli painaa hänen sinettinsä, sisälsi seuraavaa:\n\n\"Että agronomi Kurt Alarik Paul, joka niinä kymmenenä vuotena, jolloin\nhän on hoitanut maatilaani Thorsbytä, on saavuttanut täydellisen\narvonantoni sekä käytännöllisenä että tietopuolisesti kehittyneenä,\netevänä ja onnistuneena maanviljelijänä sekä hyvänä taloudenhoitajana\nja muuten ahkerana, kunnollisena ja rehellisenä miehenä, on omasta\npyynnöstään ensitulevan toukokuun ensi päivästä vapaa siirtymään\ntoiseen paikkaan, joka hänelle täten todistukseksi annetaan.\n\nThorsby, 16 p:nä maalisk. 1901.\n\n                                          _Paul Biörenstam_.\n                                            Tilanomistaja.\"\n\n\"Näyttääpä aivan siltä kuin tuo hupsu aikoisi palvelukseen. Onko hän\nvallan menettänyt järkensä?\"\n\n\"Eipä niinkään hullua\", Bröijer huudahti, kun käsitti mistä oli\nkysymys. \"Hän ei tarvitse muuta kuin ankaraa kuria -- jos hän\nsitä saa jonkun aikaa, niin hän on pelastettu ja parannettu.\nEi hänen konjakinjuontinsa ollut vaarallisinta -- suurin vaara\noli hänen täydellisessä velttoudessaan, työttömyydessään,\nvälinpitämättömyydessään. Jos hän on pakotettu luopumaan niistä, niin\nkatoavat seurauksetkin samalla.\"\n\n\"Hm -- typerä hän ei ole milloinkaan ollut\", myönsin minä. \"Kenties hän\non osannut oikeaan.\"\n\n\n\n\nTOINEN KIRJE.\n\n\nHeinola, 22 p:nä maalisk.\n\nKiitos, veli rakas, paperit saapuivat kaikella kunnialla ja mikä\nvieläkin on suurempiarvoista -- minua luonnisti. Olen asianomaisesti\notettu pehtoriksi eräälle sydänmaan tilalle Keski-Suomessa: kolme\npeninkulmaa lähimpään kaupunkiin ja pari lähimmälle rautatienasemalle.\nMiten monta lähimpään naapuriin, sitä en vielä voi sanoa.\n\nNiin -- mitä ei tekisi terveytensä takia! Mutta miksi sen tekee?\nLuulen, että vain pelkästä arvonannosta itseään kohtaan -- sillä\nelämisen arvoinen ei tämä elämä jumaliste ole! Pidin että Bröijer oli\noikeassa tahtoessaan minua työhön, mutten voinut mitenkään erottaa\nenkä syrjäyttää vanhaa, kunnon Lagström'iäni, hänessä kun ei ollut\npienintäkään virhettä eikä hän koskaan olisi käsittänyt muuta kuin\nettä hän oli käynyt liikanaiseksi, ja kun silmäilin Turussa yhtenä\npäivänä haukotellen jotain sanomalehteä ja luin ilmotuksen avonaisesta\npehtorinpaikasta eräällä suurella maatilalla -- tein äkkiä päätökseni.\nJos sinua ruoskimalla pakotetaan elämään tämä kirottu elämä, niin tee\nse sitten toki loistolla, minä ajattelin. Ja missä sitten paremmin,\njos ei toisen palveluksessa, tuntisi tulevansa ruoskituksi? Ilmotuksen\nmukaan tuli kääntyä tuomiokunnan tuomarin puoleen. Matkustin sinne\npapereineni, jotka sain Heinolaan, ja ajattelehan -- mies puhui minulle\nsuomea! Näytin kyllä hyvin pörhöiseltä, parrottunut kun olin ja ylläni\nkotokutoiset vaatteet -- mutta olisihan hänen toki pitänyt nähdä, etten\nollut talonpoika. Otaksuin senvuoksi, että hän oli kiihkosuomalainen\n-- hän oli miltei sen näköinen -- ja keksin jutun, jonka olisi\npitänyt saada hänet hyvälle tuulelle. Olin niin kauan työskennellyt\nUudellamaalla, sanoin, että huomasin suomentaitoni jääneen miltei\nunohduksiin, kun jouduin työväen pariin, jota sinne yhä enemmän alkoi\nvirrata sisämaasta -- kieleni oli siihen kangistumistaan kangistunut.\nPäätin sentähden etsiä paikkaa sisämaassa. Se tepsi. Sain paikan.\n\nTila on erään leskirouva Lindin -- ukko taisi kuolla joulun aikoihin\nja rouva oleskelee nykyään poissa kotoa unhottaakseen surunsa. Ja kun\nvouti ei kyennyt ominneuvoin hoitamaan tilaa, täytyi heidän erottaa\nhänet ja ottaa pehtori sijaan, sillä eukko ei taida suurin ymmärtää\nmaanviljelyksestä ja taloudenhoidosta.\n\nMatkustan Enköpingiin, kuten puhuimme ja päätimme, ja viivyn siellä\nvappuun, jolloin astun toimeeni. Hullua on, että vanhat, järkevät\nihmiset vielä näin rupeavat matkustelemaan! Päämäärää emme oivalla --\nja elää kituuttaa tahdomme kuitenkin.\n\nTein tuon kokeen tänään -- olen useasti tehnyt sen -- ja aivan\nvarmaa on, että aivoni tai selkäytimeni alkavat liueta. En ole edes\najatellutkaan valvoa enkä maistaa konjakkia tai muuta alkoholia --\nmutta korvain huminaa ja pyörrytystä jatkuu yhä, enkä voi sulkea\nhoiperoimatta silmiäni, kun jalkani ovat rinnan. Ei siis kärsimys\nkestäne missään tapauksessa kauaa. \"Tapahtukoon Herran tahto\", sanon,\nkuten ennenmuinoin opimme lausumaan, mutta ainoastaan sentakia etten\nlöydä oikeita sanoja -- tarkotan jotain sentapaista, joka merkitsisi:\nviis' mistään!\n\nVale! [Jää hyvästi!]\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJE\n\n\nEnköping, 15 p:nä huhtik.\n\nJa tähän kirottuun pesään tahtoi Bröijer minut lähettää saadakseen\nminusta parempaa ihmistä! Vielä mitä! Alanpa miltei uskoa että\nlöytyy jotain, jota voi nimittää korkeammaksi kaitselmukseksi, kun\najattelen, että Turussa ollessani matkalla tänne, ajan kuluksi laivan\nlähtöä odottaissa, sattumalta silmäilin tuota ilmotusta ja rupesin\najattelemaan työnhankintaa. Jos olisin tullut tänne jäämäaikeissa,\nniin tuskinpa heti olisin kääntynyt takaisin, vaan ruvennut joksikin\naikaa enköpinkiläiseksi, yhdentekevää kun minulle on, missä hautaa\nkohti kuljen, ja silloin olisivat viimeiset päiväni käyneet ikäviksi --\nkirotun ikäviksi.\n\nAjatteleppas mitä hän määräsi! Hän määräsi minut -- lihotukselle!\nEnhän ole koskaan kärsinyt hätää, tuntenut puutetta, en koskaan ollut\nnälissäni -- en ainakaan ruumiillisesti mitään isonnut -- ja nyt hän\nväittää, että ruumiini on nälän riuduttama, että sitä täytyy lihottaa.\nEi, herrat hyvät -- sikojani minä lihotan, se on oikeus ja kohtuus,\nmutta teen sen ainoastaan siksi, kun olen vakuutettu, että niiden\nelämänpäämaali, olipa niillä miten suuret toiveet tahansa, onkin\noikeastaan vaan lihomisessa. Mutta olettaa samaa minusta -- se on\nloukkaavaa.\n\nOlen kuitenkin päättänyt, etten nosta kunnianloukkausjuttua toht.\nWesterlundia vastaan, vaan mieluummin pyyhin Enköpingin tomun\njaloistani.\n\nVirallisesti asetun tänne -- osotteeni seuraa mukana. Jos joku\nmieskohtaisesti tahtoisi tavata minua, niin en voi ottaa vastaan tai\nolen satunnaisesti kululla. Kirjevaihtoani on emäntäni taasen luvannut\nvälittää. Parannuksellaoloni -- virallisesti -- kestänee kuukausia, ja\nsenjälkeen alan matkustella -- virallisesti yhä -- Europassa. Mutta,\nnäin meidän kesken puhuen, matkustan täältä jo parin päivän päästä\nraakaan talonpoikaismaahan Suomessa -- luulen että siellä loppuelämäni\nkuluu hauskemmin kuin muualla. Sinunhan, kun tiedät salaisuuden, ei\ntarvitse käyttää Enköpingin reittiä, vaan voit osottaa kirjeet suoraan:\n\"Aution asema, Siltala, Pehtori K. A. Paul\".\n\nOnneksi kyllä on tuo jyske ja huljunta pääkopassani miltei lakannut. Se\njohtunee siitä, että olen useana yönä saanut unta enemmän kuin kolme\ntuntia erältään.\n\nJa -- hyvästi vaan tällä kertaa!\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJE.\n\n\nSiltala, 14 p:nä toukok.\n\n_Rakas veli!_\n\nOmpa hauskaa nähdä, mitä töistäni täällä tulee. Antaa itseään ilkeän\nakan kohdella kuin koiraa, nousukkaan, joka luulee jokin olevansa ja\nkäy kenossa kauloin saatuaan hiukan enemmän pyöreää taskuunsa kuin\nmuut -- sitä en suvaitse, sen kylläkin arvaat. Ajattelehan -- täällä\nsydänmaalla ei pehtori sellainen kuin minä kuulu \"seurapiiriin\" -- se\non minulle selvästi osotettu!\n\nOdotappas, niin kerron sulle!\n\nSaavuin tänne niin huonolla kelillä, että koko ruumistani särki.\nSaattajanani oli tuomari, joka toimitti minut tänne, ja perillä hän\nesitti minut uutena pehtorina väelle. Senjälkeen hän läksi tiehensä\nja minulle neuvottiin asuntoni, pari huonetta, joiden lattioita\nei vielä kertaakaan oltu talon rakentamisen jälkeen, sataan tai\npariinsataan vuoteen, pesty -- näytti siltä kuin ne joku aika\nsitten olisi maalattu mustiksi -- ja joiden hirsiseinistä, jotka\nolivat paikkapaikoin peitetyt vanhoilla sanomalehdenliuskoilla ja\nkuvapapereilla, ja savustuneista kattoparruista levisi ryssänlehtien\ntukauttava haju. Huonekaluina oli puupenkkejä ja pöytä, muutamia\nvaarnatuoleja, kurja telttasänky vaatteineen, jommoisia en ole nähnyt\nedes torppareillammekaan. Kaikki niin tavatonta, että aloin nauraa --\nkuuleppas, en ollut varmaankaan nauranut pitkiin aikoihin, koska se\ntuntui niin oudolta. Tahtoisinpa tietää, mitä Lagström ajattelisi, jos\nhänen täytyisi muuttaa asunnostaan tällaisiin huoneisiin! Ja täällä on\nentinen vouti asunut vaimon ja viiden lapsen kera! Mitään keittiötä ei\nollut, mutta toisessa huoneessa oli avoin tulisija -- sillä he olivat\nkeittäneet.\n\nMutta yön mittaan yhä vaan parani. Silloin sai kaikki hengen --\nlattiat, seinät, katot, huonekalut -- kaikilla oli lukemattomat\nasukkaansa, jotka kävivät kimppuuni sängyssä. Sorruin pian ylivoiman\nalle ja pakenin.\n\nKäveltyäni pari tuntia hangella tähtien verkkaan himmenevässä\ntuikkeessa alkoi sarastaa, ja minä kävin päärakennukselle, missä\nkummastuneelle palvelusväelle selitin, etteivät huoneeni olleet\nasuttavissa ja määräsin heidän antamaan itselleni vastaiseksi jonkun\nsuojan herrasväen huoneustossa -- määräsin, sanon, sillä ensialuksi he\nyksimielisesti panivat vastaan. Minun täytyi selittää, että otin asian\nvastuulleni ja kirjottaisin siitä kapteeninrouvalle.\n\nTiistaina sain vastauksen. Hän kummasteli suuresti, että pyysin asuntoa\nhänen huoneistossaan ja yritin siellä käydä isännästä ja komennella\nhänen palkollisiaan. Pitihän minun käsittää, ettei pehtori voinut asua\nhuoneissa, jotka olivat ainoastaan herrasväen ja heidän vieraittensa\nkäytettävinä, samoin ei myös valtani ulottunut itse taloon. Hän uskoi\nkyllä, että kuka tahansa hänen alaisistaan viihtyisi hyvin, viihtyisi\nparemminkin päärakennuksessa kuin omissa huoneissaan, mutta toinen\njuttu oli, jos hän ja hänen vieraansa sitten pitäisivät myös huoneita\nyhtä hyvinä ja hauskoina kuin ennenkin. Eikä hän myöskään voinut\nkäsittää, että reipas, kelpo pehtori olisi liian hieno asumaan --\nainakin tätä lyhyttä aikaa kesään, jolloin tarpeen vaatima siistiminen\nsaattoi tapahtua -- huoneissa, joissa väki tähänasti oli vähääkään\nvalittamatta hyvin viihtynyt. Kuitenkin, koska minulla todella saattoi\nolla syytä tyytymättömyyteen, oli hän kirjottanut tuomarilleen ja\npyytänyt häntä viipymättä ryhtymään välttämättömiin toimenpiteisiin,\njos hän katsoi ne tarpeen vaatimiksi. Mutta päärakennuksesta minun tuli\npoistua, sen hän tahtoi ja määräsi.\n\nEi se eukko päästä nenälleen, kuten näet. Sen huomaa niin hyvin\nsanoista kuin kirjotuksestakin -- miltei miehen käsiala. Mutt'en ole\nminäkään hellempiä -- jonkatähden saattaa tapahtua, etten vallan kauan\ntäällä ole.\n\nSeurauksena tästä kirjeestä ja tuomarin tulosta oli kuitenkin se, että\nvastaiseksi sain huoneen erään iäkkäämmän naisen luona, joka hoitaa\nmaitokammaria ja pitää taloutta väelle -- minulle tietysti myöskin,\nkoska olen perheetön. Tuolla iäkkäällä naisella on kaksi hiukan yli\nviidenkolmatta vuotiasta tytärtä, jotka -- ainakin itse mielestään\n-- ovat suloisia enkeleitä, ja tahtoisivat selvästi molemmat minun,\nsekä Miina että Liina. Et voi aavistaa, miten lempeitä silmäyksiä he\nheittävät minulle.\n\nJa miten uskovat salaisuuksiaan!\n\nOikeutta myöten he olisivat nyt Siltalan omistajia tai perillisiä,\nsillä vaikka heidän äitinsä nimi yhä edelleenkin oli Strömmer, olivat\nhe kuitenkin ukko Lind-vainaan tyttäriä. Mutta vanhuudenpäivinään --\nukko oli seitsemänkymmenenvuotias kuollessaan -- oli hän joutunut\ntuon juonittelevan akan pariin, joka sai narratuksi hänet naimisiin\nkanssaan. No niin, mutta kylläpä pinteisiinkin joutui. Niin oli ollut\nakkavallan alla, että tuskin henkiä uskalsi omissa huoneissaan.\n\n\"Ja luuleekos pehtori hänen edes seurustelevan kanssamme? Ei, vaikk' on\nkuulemma ollut rutiköyhä -- köyhempi kuin me koskaan. Suurena kunniana\nsaamme pitää, jos hän kartanolla tai puistossa armollisesti alentuu\nystävällisesti kyselemään terveydentilaamme. Mokoma natu!\"\n\nMutta -- kiirehtivät he selittämään -- vaikka hän sai puijatuksi ukon\ntestamentintekoon -- emme jääneet ihan osattomiksi kuitenkaan mekään.\nMeillä ei ole paljaaltaan oikeus asua täällä vapaasti miten kauan\nmiellyttää, vaan ompa vielä rahaakin pankissa.\n\nHeillä on selvillä koko seudun asiat, noilla kahdella -- luulen kohta\ntuntevani kaikki ihmiset peninkulmain päässä ympäristöllä, tunnen\nkoko heidän elämänsä aina syntymästä saakka. Säästän sinua juoruilta.\nSe minua yksin huvittaa, että sain tietää Hjalmar af Silfverskiöldin\nmaatilan olevan täältä ainoastaan viiden peninkulman päässä.\n\nMuistatko miten ihmettelimme hänen kertomuksiaan ja luulimme että\nhän vaan tahtoi peijata meitä? Mutta eipäs niinkään, täällä nyt näen\ntodellisuudessa, mitä silloin emme voineet käsittää. Ajatteleppas,\ntäällä Siltalassa ei ole puimakonetta, ei niittokonetta, ei\nheinäharavaa, ei edes kunnollista auraa -- ja kuitenkin viisisataa\nkuusikymmentä tynnyrinalaa aukeata maata. Kaikki sanovat, että\npaitsi apilamaata on kaikki muu luonnonniittynä. Ja kuitenkin täällä\nruokitaan kaksisataakahdeksankymmentä lypsylehmää, kaksikymmentä\nkahdeksan hevosta, kuusi härkää, juottovasikoita kautta vuoden --\npuhumattakaan yhdeksästäkymmenestä lampaasta, parista tusinasta sikoja\nja äärettömästä kanapaljoudesta. Täten ei luonnollisesti jää mitään\ntähteelle, kun elintarpeet ovat otetut. Tämä on ihan mieletöntä\ntuhlaamista -- maailma ei ole Siltalaa varten eikä Siltala maailmaa\nvarten -- omilla tullaan toimeen, mutta kaikki myös menee. Täällä\nkorjataan eloa vaan puolet -- ja tuskinpa puoliakaan -- siitä mitä\nolisi korjattavissa, ja kuitenkin on kaikkea liikenemään, sillä\nnykyisissä olosuhteissa on matkojen pituuden tähden ihan mahdotonta\nmitään myödä, eläimille mätetään kaikki, mitä ihmiset eivät jaksa\nsyödä. Ja kaikkea mitä täällä ei kasva, kuten esim. rahaa -- sitä ei\nmyös ole. Siksi ei ukko Lindillä ollut milloinkaan \"varoja\" hankkia\nitselleen koneita, hän ylläpiti mieluummin lukemattoman suurta\nlaiskottelevaa väkijoukkoa. Se on pöyristyttävää, mutta vallan totta.\n\nParaimmat pellot ovat paljaana kivenä -- toisin sanoen saroilla on\nvalkosia, kauniita, kovia mukulakiviä, muutamat perunan, toiset\naina ihmisen pään kokoisia, ja niin tiheässä kuin Turun katukivet.\nJa kun kummastuneena kysyin, miksi niitä ei noukittu pois, niin\nminulle selitettiin, että maa ja vilja kuivuisi, elleivät kivet olisi\nsäilyttämässä kosteutta. Oletko milloinkaan kuullut hullumpaa?\n\nEntäs sitten metsä! Ajatteleppas, että yhtenä päivänä olin ihan\nmenehtyä eräässä metsässä, kun en vielä koskaan ole voinut aavistaa,\nmillainen oikeastaan aarniometsä Suomessa on. Olin tiluskartan\nmukaan ratsastanut ja kulkenut useimpia päiviä tutustuakseni\ntilaan -- osapuilleen -- sillä se on niin laaja, ettei sitä voi\nkuukausissakaan kulkea läpikotasin. Täällä on muun muassa kaksi\nulkotilaa ja kaksikymmentäviisi metsätorppaa. Huomasin etten kertaakaan\ntaivaltaissani sattunut seutuun, jonka piti kartan mukaan olla pelkkää\nsaloa, mihin ei yksikään polku johtanut. Kaikki tutkimattomaksi jäänyt\non minua aina houkutellut -- ja siksi tuokin erämaa houkutteli minua.\nKartan mukaan siellä oli metsää, ja metsää vakuutti kansakin siellä\nolevan. Sillä miesmuistiin ei sieltä ole mitään kaadettu.\n\nSentähden heitin pyssyn olalleni yhtenä päivänä viime viikolla ja\nratsastin erääseen torppaan, joka oli sielläpäin. Jätin hevosen sinne\nja lähdin kulkemaan jalan kohti tuota tuntematonta aluetta.\n\nMetsät täällä ovat kovin huonosti hoidettuja ja perkaamattomia. Missä\npalsta on hakattu, siellä on kyynärän korkuiselta oksia ja risuja\nmaassa. Kaatuneita puita ei kukaan ole viitsinyt korjata. Tämä kaikki\nosottaa sellaista sekasortoa ja tuhlausta, joka uusmaalaiselle on\nvallan käsittämätöntä. Voit sentähden arvata ihmetykseni, kun noin\ntunnin taivallettuani näin edessäni ikivanhan, jylhän, äärettömän\nhirsikkometsän -- samallaisen kuin jo kerran ennenkin Linderin\nMustiossa, mutta siinä ne kuitenkin erosivat, ettei maa ollut täällä\nruskeaa ja kovaa, vaan pehmosta ja heleänvihreää. Oikea luonnon\ntemppeli! Silmänkantamattomiin mahtavia, pystysuoria, korkeita runkoja,\nja niiden juurella vihreä sammalmatto, niin puhdas ja hieno kuin\nFrankfurt am Mainin Palmengartenin etummaisin kukkapenger. Olenhan jo\nvanha ja raihnainen, enkä luullut enää milloinkaan saavani tällaista\niloa. Mutta kun näin tuon näköalan, näin silkosen, hohtavan vihreän\nsammaleen kasteessa kimmeltävän, kaiken muun ollessa vielä harmaana\nlumen jäleltä -- silloin tunsin jonkunlaista nuoruuden riemastusta,\ntunsin kevättunnetta, minä, vanha, haudanpartaalla hoippuva mies, ja\naloin korkeaan ääneen laulaa:\n\n    Wer hat dich, du schöner Wald,\n    aufgebaut, so hoch da droben?\n\nSammalmatto oli tasainen kuin lattia -- ei katajapensasta, ei puunvesaa\nei kiveä missään. Tasainen vihreä matto vaan ja jylhät pilarit, jotka\nkannattivat hiljaa humisevaa holvia yllään. Kuulin metsoja lähtevän\nlentoon, kuulin kotkan kimeän houkutushuudon ja haukan vihellyksen\nkorkealla puidenlatvain yläpuolella. Tuolla, kaukana runkojen lomissa\nhäämötti jotain punasta -- pakoonluikkivan ketun tuuhea häntä. Oh,\nsellaisen pitäisi metsän olla, oikean metsän, joka sen nimen ansaitsee!\n\nUseimmat rungoista oli vielä neljän sylen korkeudelta kaksi jalkaa\nläpimitaten, mutta jotkut olivat varmaan kolme, kolme ja puoli,\njopa neljäkin jalkaa. Voi, kunpa jotenkin voisi siirtää tuon metsän\nlähemmäksi sivistysalueita tai sivistysalueet lähemmäksi tuota metsää,\nniin siitä tulisi miljoonia -- niin, varmaankin metsä silloin häviäisi.\nJa jos nuo miljoonat nyt eivät olisi tarpeen, niin saattaisihan pikku\noikusta pitää tuollaista koristusta -- vaikka tuskinpa ukko Lind siitä\nnautti.\n\nÄkkiä huomasin, että voimani olivat kokonaan lopussa. Sillä olin\nyhä useammin, kulkiessani eteenpäin metsässä, ruvennut vajoamaan\nsammaleeseen, milloin polviin, milloin haaroihin saakka, väliin\ntoinen, väliin molemmat jalkani. Koko tuo kaunis, silkonen sammal oli\nkaatuneiden jättiläisten kääriliina, jättiläisten, vielä suurempain\nkuin tämän uudelleen nousseen polveksen. Olin ajattelemattomasti tai\noikeammin vain metsää ajatellen, kulkenut eteenpäin, ajattelematta\npaluumatkaa ja heikkeneviä voimiani. Ja nyt vajosin taas yhteen aukkoon\nseisoen siinä huohottaen, jalkani syvällä puunoksain tai runkojen\nvälissä.\n\nOlin kulkenut ainakin kolme kilometriä metsään -- oli siis ainakin\nkolme kilometriä takaisin. Ja voimani pettivät äkkiä. Täällä ei ollut\nihmisiä käynyt kymmeneen, kahteenkymmeneen, ehkei kolmeenkymmeneenkään\nvuoteen. Saattoipa vielä kulua kymmenkunta vuotta, ennenkuin kukaan\nlöysi tänne. Jos nyt kurja sydämeni sattuisi pakahtumaan tai joku suoni\nheikoissa aivoissani katkeisi -- niin ei kukaan milloinkaan saisi\ntietää, miten ja missä Polle Biörenstam päätti päivänsä!\n\nMutta sydän ei pakahtunut vielä tällä kertaa ja aivotkin kestivät.\nTemmastuani sitten jalkani irti ja hetkisen levähdettyäni, ryömin\nylös ja iskien pyssynperällä edessäni sammaleen, ryhdyin tekemään\npaluumatkaa. Kauan se kesti -- mutta hoiperoiden ja levähtäen,\nhuipuillen ja eteeni koetellen, pääsin sieltä kuitenkin vihdoin pois.\n\nJa nyt olen miltei yhtä väsynyt kirjottamisesta. Ensikerralla enemmän.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nVIIDES KIRJE.\n\n\nSiltala, 28 p:nä toukok.\n\nTerveempi kuin milloinkaan -- vanhapoika! Ei, veli rakas, niin hyvin ei\ntoki asiat ole! Kiitos kuitenkin hupaisasta kirjeestäsi ja Thorsbytä\nkoskevista tiedonannoistasi.\n\nMitä taas minuun tulee, niin tunnen itseni kyllä paremmaksi, mutta se\non vaan satunnaista, muuttuneesta elinjärjestyksestä johtuvaa. Jolla\nkerran on ollut sellaisia oireita kuin minulla, niin kyllä sen terveys\non mennyttä -- vaikkapa nyt sitten riutuminen estyy joksikin aikaa tai\njatkuu yhä edelleen.\n\nOlen työskennellyt jotenkin uutterasti nykyään, olen järjestänyt nim.\nkirjanpidon ihan uudelleen täällä -- koko talossa ei ole muuta kuin\nyksi muistikirja, jota tuskin voi lukea, ja suunnattomalla vaivalla\nolen saanut selville tulot ja menot.\n\nMitä enemmän perehdyn tilan taloudenhoitoon, sitä suuremmin minua\nhämmästyttää ja ihmetyttää, että moinen voi lainkaan tulla kysymykseen\nnykyään.\n\nJohan pienimpäinkin sisämaan talonpoikaistalojen olisi pitänyt\nruveta ottamaan vaaria tulolähteistään ja lähettämään edes\njonkun voidrittelin vuodessa ulkomaille. Mutta Siltala, jossa on\nkaksisataakahdeksankymmentä lehmää, tyytyy myömään osan voistaan\nHeinolaan. Muuten myödään täällä joku satanen syltä halkoja, muutamia\nlampaanruhoja, jokunen muna satunnaisilla kaupunginmatkoilla -- ja\nsiinä kaikki.\n\nSuurin osa maitoa menee täällä kotona väelle ja elukoille. Oikea\naarniometsä kerrassaan -- kuten jo kerroin -- on koskemattomana ja\nkäyttämättömänä, luultavasti siksi, että puiden rungot ovat käyneet\nliian jykeviksi ja työläiksi kaataa ja metsä on liian kaukana,\nkun lähempääkin taloa saadaan riittämiin halkoja. Erinomaisista,\nvieläpä ihan uskomattoman runsaista kalavesistä pyydetään vain\nkotitarpeiksi -- ja samaan tapaan kaikki muukin. Mutta etenkin noiden\nkahdensadankahdeksankymmenen lehmän ja -- voin ihan huoletta sanoa --\nyli sadan hengen pito, joista ei ole vähintäkään hyötyä tai tuloja, se\najatus jo paljaaltaan voi tehdä hapset harmaiksi.\n\n29 p:nä toukok.\n\nTulin keskeytetyksi eilen. Ja nyt lähtee posti tuossa paikassa, joten\nennätän vain heittää jäähyväiset.\n\nAjattelin vain kertoa, että kohta saapuu armoni tänne -- sain\nkäskyn lähettää kesäkuun 1 p:nä kahdet vaunut herrasväkeä vastaan\naina Lahteen saakka. Tuhlausta sekin, ihan sulaa hulluutta, meiltä\nkun on Savonradalle ainoastaan vähän kolmatta peninkulmaa. Mutta\njos herrasväki kaikessa muussakin on yhtä hyvin seurannut maailman\nkehitystä kuin maanviljelyksessä ja maataloudessa, joista viimeiset\ntiedot lienee tulleet tänne isoisäni isän aikoina, niin eivät he\ntietenkään ole tulleet ajatelleeksi jotain Savonrataa uskaltaakseen\nkoetella sitä. Heidän esi-isänsä ovat jääneet Lahteen ja he tekevät\nsamoin -- vaikkakin matka siten venähtää noin kuusi tai kahdeksan\ntuntia ja he saavat olla koko päivän maantiellä!\n\nNo niin -- kuten sanottu -- en ennätä enempää tällä erällä, vaan heitän\nhyvästit ensikertaan.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKUUDES KIRJE.\n\n\nSiltala, 5 p:nä kesäk.\n\n_Rakas veli!_\n\nMinkälaisia odottamattomia tapauksia maailma sentään keksiikään,\nyllättääksensä niillä minun kaltaisiani jo valmiita kokelaita!\n\nHerrasväki on tullut. En ollut heitä odottanut ennenkuin illan suussa,\nsillä heillä oli yli kuusi peninkulmaa matkaa ja vaunut oli tilattu\naamujunalle. Mutta yhtä kaikki -- juuri kun päivällisen jälkeen olin\nlähdössä työhön, kuulin lähenevää jyryä. Kun ikkunani ei ole pihan\npuolella, missä he astuisivat vaunuista, niin hiivin ulos eteiseen\nja asetuin sinne piiloon, voidakseni salaa nähdä ja saada itselleni\njonkinlaisen käsityksen kapteeninrouvastani, ennenkuin astuin hänen\neteensä.\n\nOlin luullut häntä ylpeäksi, miesmäiseksi, tuikeaksi naiseksi, kopeaksi\nja pystynenäiseksi, mauttomasti koristelluksi -- ja näen astuvan\nvaunuista hyvänlaisen, pienen, harmaahapsisen eukon, joka herttaisesti\nhymyillen tervehtii ja nyökäyttää päätään joka taholle ojentaen\nkätensä sekä Miinalle että Liinalle ja heidän äidilleen ja kaikille\nmuille, puhuen ystävällisesti jok'ikiselle. No, eipä suinkaan hänen\nkanssansa mahda olla vaikea tulla toimeen, ajattelin, arvaten heti,\nettä hän oli kirjotuttanut jollakulla toisella minulle vastauksen, ja\nettä Miinan ja Liinan jutut olivat syntyneet yksityisestä ilkeydestä.\nHänen vieraistansa en ehtinyt nähdä muuta kuin vilaukselta erään\nnuoren, komean ja mikäli harson läpi saatoin päättää, kauniin naisen,\nkeski-ikäisen avioparin ja muutaman nuoren pojanvekaran -- nähtävästi\nheidän lapsensa -- jotka niinikään kaikki tervehtivät väkeä kuten\nvanhat tuttavat.\n\nKun he olivat astuneet sisään, lähdin katsomaan hevosia, jotka olivat\nihan vaahdossa ja kuten minusta näytti, vapisivat ylenmääräisestä\nponnistuksesta.\n\n\"Kuinka olette voineet noin ajaa?\" sanoin kyytimiehille, kun huomasin,\nettä eläinraukat todellakin olivat sortumaisillansa maahan.\n\n\"Kapteeninrouva käski ajaa kelpolailla -- sittenhän saavat levätä\", hän\nsanoi.\n\nMenin talliin ja katsoin, että hevoset kunnollisesti hoidettiin,\njonkajälkeen läksin tiluksille ja viivyin siellä koko päivän.\n\nKun illalla palasin, syöksyivät sekä Miina että Liina vastaani.\n\n\"Rientäkää, rientäkää -- kapteeninrouva on kahdesti lähettänyt pehtoria\nkutsumaan -- hän tahtoo heti teitä tavata!\" huusivat he ja lisäsivät\nvirnistellen: \"Nyt tulee toria\", ikäänkuin olisin ollut lapsi, joka oli\ntehnyt pahaa. Nuo hupakot -- tiesinhän sen itse paremmin!\n\nValmistelematta itseäni sen paremmin esittelyä varten, läksin ylös\npäärakennukseen ja käskin Annin -- sisäpiian -- ilmottamaan itseni\nkapteeninrouvan puheille.\n\n\"Kapteeninrouva on odottanut pehtoria -- astukaa vain sisään herran\nkammariin\", sanoi tämä. Menin siis takaisin eteisen läpi ja kapusin\nLind-vainajan huoneeseen.\n\nNämä huoneet -- samat, jotka aikasemmin olin ottanut haltuuni -- ovat\nensimäiset pihanpuoliset huoneet eteisestä vasemmalle. Etumaisin on\ntyöhuone: vanhat, jättiläiskokoiset mahonkiset huonekalut, jotka ovat\njouhipäällyställä varustetut, kolmikulmainen piippuhylly nurkassa,\nsälytettynä täyteen kaikenkokoisia piippuja, tilkkumattoja pitkin\nja poikin permannolla, mahtava, vanha, ruma kirjakaappi ja ihan\nnaurettavan yksinkertainen, ruma, mustaksi maalattu, nähtävästi\nkotitekoinen kirjotuspöytä kauimpana toisen ikkunan alla. Tämän\nkirjotuspöydän äärestä nousi sisäänastuessani tuo komea, nuori nainen,\nja ajatteleppa hämmästystäni -- se oli _hän!_\n\nMuistatko vielä, että minä useita vuosia sitten olin pihkaantunut\nerääseen tuntemattomaan kaunottareen, jonka olin nähnyt junassa -- joka\noli noussut vaunuun Lahdessa ja astunut pois Riihimäellä? Muistatko,\nminkälaiseksi hänet kuvailin? Kookas, harteva, hoikka vyötäisiltä,\nuljas, säihkyvät mustat silmät, pähkinänruskea tukka, paksunpuoleiset,\nmutta purppuranpunaiset huulet, kasvoissa halveksiva ja ylimielinen\npiirre, mutta yleisesti arvostellen ihannenainen, verevä, voimakas,\nterve, täyteläinen ja ihastuttavan houkutteleva?\n\nNo niin -- tunsin hänet taas heti kohta. Hän oli siinä aivan\nmuuttumattomana, vaikka ehkä vielä hieman täyteläisempänä kuin silloin.\n\nEn yleensä helposti joudu hämilleni -- mutta tiedän, että seisoin siinä\nihan ymmällä ja katsoa töllistelin häneen. Silloin hän oli ainakin pari\nkertaa huomannut ihailevat silmäykseni. Olisin mielelläni tahtonut\ntietää, tunsiko hän minua, vaikka partani olikin siistimättä.\n\n\"Pyydän anteeksi\", minä änkytin, \"olen...\"\n\n\"Pehtorilla ei ollut suurta halua tutustua minuun!\" hän sanoi.\n\nTuijotin häneen. \"Päinvastoin\", huudahdin, \"jos olisin edes\naavistanut...\"\n\n\"Näin sangen hyvin, että seisoitte eteisessä ja näitte meidän astuvan\nvaunuista. Kaikki muut lausuivat meidät tervetulleiksi -- ainoastaan\npehtori suvaitsi olla välittämättä herrasväen tulosta.\"\n\n\"Ah, hyvä -- hyvä -- anteeksi -- saanko kysyä, ketä minun on kunnia\npuhutella?\"\n\n\"Ketä puhutella -- sepä kummallinen kysymys! Voisitte hyvin älytä, että\npuhutte tämän tilan omistajattaren -- kapteeninrouva Lindin kanssa.\"\n\n\"Tekö\", melkeinpä kirkasin, \"tekö -- kapteeninrouva Lind?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Todellakin -- minulle on sanottu, että Siltalan kuollut omistaja olisi\nollut seitsemänkymmenen vanha ukko?\"\n\n\"Mieheni eli todella seitsemänkymmenen vuoden ikäiseksi.\"\n\nJa niin hän oli kietonut tämän nuoren naisen itseensä ja yhä vaan\nelänyt ymmärtämättä kuolla!\n\n\"Miehet ovat itsekkäitä\", sanoin.\n\nVoi, jos olisit nähnyt sitä vihan silmäystä, jonka nämä sanani\nherättivät! Hän kalpeni, kalpeni, sanon minä, jotta silmänsä näyttivät\nmustilta.\n\n\"Mutta kapteeninrouva huomautti, että olin rikkonut velvollisuuteni,\nkun en lausunut teitä tervetulleeksi. Tätä syytöstä en ole ansainnut,\nsillä kun olen kotoisin toiselta maankulmalta, jossa pehtoreita ei\nmajoteta sikolätteihin, niin en tiennyt, vaikka kapteeninrouva ja hänen\nvieraansa olisivat pitäneet lähenemistäni sopimattomana.\"\n\n\"Luulenpa tosiaankin\", hän vastasi, \"että pehtori on kylliksi\nhäpeämätön tunteakseen itsensä loukatuksi siitä, ettette saaneet\nasettua minun huoneisiini asumaan!\"\n\n\"Häpeämätön -- en, hyvä kapteeninrouva, sitä minä en ole. Ja mitä\nloukkaantumiseen tulee -- en, hyvä kapteeninrouva, en loukkaantunut\nlainkaan -- tuo ei koskenut minuun. Mutta ei ole niinkään helppoa,\nheti mukaantua vallan uuteen ympäristöön. Asetuin sentähden mieluummin\nodottavalle kannalle sen kirjeen jälkeen, jonka sain, varsinkin kun en\ntiennyt, olivatko vieraanne mahdollisesti vielä arkatuntoisempia kuin\nte itse.\"\n\n\"Kuulkaa nyt pehtori, niillä seuduilla, missä olette tähän asti ollut,\nolkoon nyt asian laita kuinka hyvänsä -- se ei minua koske. Mutta\ntäällä tehdään erotus isännän ja palkollisen välillä -- sen välillä\njoka palkkaa ja sen joka palkataan. Ellette tahdo elää maassa maan\ntavalla, niin teette itsenne mahdottomaksi -- minä en aio muuttaa\nmielipiteitä enkä tapoja.\"\n\nKumarsin ainoastaan.\n\n\"Ymmärrämmekö nyt toisiamme?\" hän kysyi.\n\n\"En tiedä -- senpä aika osottanee\", vastasin. \"Liassa ja syöpäläisten\nkeskellä ei kapteeninrouva minua asumaan saa -- vaikka se olisikin\nnäitten seutujen tapa pehtoreihin nähden.\"\n\n\"Tästä syystä juuri annoin kutsua teidät luokseni. Onko teillä jotain\nvalittamista tässä suhteessa rouva Strömmerille?\"\n\n\"Ei -- mutta minulle luvattiin oma asunto, ja nyt olen saanut kuukauden\najan asustaa pienessä huoneessa, jossa en mitenkään ole voinut\njärjestää oloani hauskaksi.\"\n\n\"En käsitä, mitenkä Hentusen asunto voisi olla niin kelvoton kuin te\nsanotte. Hän asui siellä monta Herran vuotta eikä ikinä valittanut.\"\n\n\"Helppo on tulla vakuutetuksi huoneitten laadusta -- pahin löyhkä\nlienee nyt tosin hävinnyt, sillä annoin heti vääntää pois ikkunat,\nmutta saadaksenne tietää, ovatko syöpäläiset vähentyneet, pitäisi\nkapteeninrouvan viettää yö tuossa huoneistossa.\"\n\nJälleen vimmatun vihan salama. \"No niin -- tahdon ottaa asiasta selvän!\nOlkaa hyvä ja tulkaa perässä.\"\n\nHuomasin, että hän kuitenkin hämmästyi nähdessään huoneet. Mutta\nhän sanoi ihan kevyesti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku\nturhanpäiväinen asia:\n\n\"Pitää vähän vain siivota näitä, niin ne tulevat hyvin hauskoiksi, ihan\nasumakuntoon -- talo on rakennettu hyvistä hirsistä ja pantu hyvin\nkokoon, huoneet ovat sangen lämpimät.\"\n\n\"Mutta seinät sietää raaputtaa puhtaiksi ja mahdollisesti hieman\nhöylätä, ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Lattioita ei liioin mahtane vähemmällä kuin höyläämisellä puhtaiksi\nsaada.\"\n\n\"Niin, ne täytyy höylätä -- tietysti.\"\n\n\"Sitten pitäisi niin lattia ja katto kuin seinätkin, ennenkuin ne\nmaalataan ja paperoidaan, huolellisesti joko sivellä etikkahapolla,\njoka on sangen hyvä keino syöpäläisiä vastaan, tai ruiskuttaa kuumalla\ntuhkalipeällä, joka myöskin auttaa.\"\n\n\"Niin -- tietysti. Antakaa jo heti huomenna ryhtyä hommaan. Toivon että\ntyö olisi jo parin viikon päästä lopussa.\"\n\n\"Ja mitä kapteeninrouva huonekaluista arvelee? Kirjotanko kaupunkiin\nvai...\"\n\n\"Eikö mitä -- tuolla ylhäällä on ihan liikenemään vanhoja joutilaita\nhuonekaluja. Laittakaa luettelo siitä mitä tarvitsette ja antakaa se\nminulle.\"\n\nJa niin hän meni. Kaikeksi varmuudeksi hän ravisti vähän hameitansa,\nehdittyään ulos.\n\nHm!\n\nMutta ihan riivatun kaunis nainen hän on!\n\nPäivää myöhemmin takerruimme kuitenkin taas yhteen.\n\nKihlakunnantuomari Vitikka tuli ajaen pitkin nousevaa lehtokujaa, joka\neteläisestä metsän laidasta kulkee läpi peltojen kartanolle -- ensin\npitkä alamäki metsänreunasta notkoon ja sitte yhtä pitkä ylämäki taas\nylös -- ja kun hän siinä näki minut seisomassa lähimmällä saralla, niin\nhän pysähtyi ja huusi:\n\n\"Mitäs viljaa herra nähköön te täällä Siltalassa tähän vuoden aikaan\nkorjailette?\"\n\nMinulla oli näet kaikki tiluksen kuusi tai seitsemän tusinaa lasta\nja vähintäin pari tusinaa vaimoja ja akkoja poimimassa kiviä\nkesantopelloilta.\n\n\"Meidän peltomme kantavat maahedelmiä läpi vuoden -- meillä on täällä\nrunsaasti kiviä!\"\n\n\"Poimitteko te kivet pois?\"\n\n\"Poimimme kyllä, niissä ei siemen tahdo itää.\"\n\n\"No -- no -- näkisipä ukko Lind tämän!\" Näin virkkaen hän ajoi\nkartanolle.\n\nNoin tuntia myöhemmin tuli kyytipoika ja sanoi, että kapteeninrouva ja\nkihlakunnantuomari tahtoivat puhutella minua.\n\n\"Tuomari Vitikka kertoo, että te annatte kantaa retustaa kivet pois\npellolta\", puhkesi kapteeninrouvani lausumaan astuessani sisään.\n\n\"Niin, lapsilla ja akoilla on niin sanomattoman hyvää aikaa.\"\n\n\"Mutta meidän laihat pellot kuivuvat liiaksi, jos ei kosteutta\nsäilytetä kivien alla.\"\n\n\"Oi, hyvä kapteeninrouva, tuo on vain vanhaa, tyhmää taikaluuloa. Kivet\neivät voi maalle mitään kosteutta säilyttää.\"\n\n\"Kuinka -- ettekö koskaan kuivaan aikaan ole kääntänyt kiviä ja niitten\nalta löytänyt onkimatoja, jotka ovat sieltä hakeneet kosteutta?\"\n\n\"Kyllä niin, kun ei ole ollut muita työaseita kuin käteni\nkäytettävänäni.\"\n\n\"No, näette siis, että niitten alla säilyy kosteutta. Ja mieheni, joka\noli sangen taitava maanviljelijä, antoi kivien ehdoin tahdoin olla\nsinänsä.\"\n\n\"Tila on niin kurjassa kunnossa, että...\"\n\n\"Olemme siihen sinänsä tyytyväisiä. Kunhan vaan voitte pitää sitä\nentisellään, niin on kaikki hyvin. Uutuuksia emme kaipaa.\"\n\n\"Näinollen kapteeninrouva arvatenkin käskee minun jälleen kivittämään\npellon, kunnes kasvillisuus alkaa rehottaa kuten pikkukaupungin\nkaduilla ja torilla, mistä maistraatin ei onnistu kitkijäukoista ja\n-akoista huolimatta poistaa niitä?\"\n\nPunaset laikat leimahtivat jälleen hänen ohimojensa alle, ne\nilmestyvät aina kun hän kalpenee vihasta. Mutta tuomari purskahti aika\nnaurunrähäkkään.\n\nKapteeninrouvani näyttää muuten olevan yhtä varma joka tilaisuudessa.\nHän vastasi hyvin kopeasti: \"En, se paljastaisi pehtorin huonon\nmaanviljelystaidon täällä sisämaassa ja alentaisi arvoanne väen\nsilmissä -- kärsisin siitä suuremman vahingon kuin noista muutamista\npilaantuneista saroista. Mutta jättäkää tästälähin panematta\najatuksianne täytäntöön, ennenkuin olette saaneet minun suostumukseni.\nJa nyt tahtoisimme tutkia viimekuukausien tilit -- olkaa sentähden hyvä\nja tuokaa kirja.\"\n\n\"Ikävä kyllä että olen jo kirjanpidossakin ennättänyt panna omat\naatteeni käytäntöön, mutta siinähän ainakin voimme helposti palata\nvanhaan\", sanoin ja läksin noutamaan kirjoja, tuota vanhaa, likaista,\nepäselvää muistikirjaa ja omaa siistiä kirjaani, jonka kanteen olin\nkorukirjaimilla piirtänyt: KONTTOKIRJA -- SILTALA ja jonka alkuun olin\ntehnyt täydellisen luettelemuskirjan, alkaen numerojärjestyksessä\nkotitilusten lohkoista, sitten seurasivat ulkotilat ja torpat, sitten,\nsaman päällekirjotuksen alle metsä, senjälkeen kalanpyyntö -- venheet\nja pyydykset -- sitten rakennukset (päärakennusta lukuunottamatta),\nsenjälkeen karja, hevoset ja lehmät, jokainen nimeltään lueteltuina,\nja lopuksi työaseet. Puutarhan olin myös jättänyt pois, kun hän\noli niin selvästi minulle sanonut, ettei valtani ulottunut itse\ntaloon. Kirjanpidon olin sitten alottanut viemällä muistikirjasta\ndebet-puolelle viime sadon, jaettuna -- niin hyvin kuin mahdollista oli\n-- eri lohkoille, ja ilmottaen miten paljon osapuilleen oli tähteellä\ntullessani samoinkuin muutkin varastot, ja kredit-puolelle, ensin\nmuistikirjan ja sitten omain todisteitteni mukaan, mitä oli ilmotettu\nerityisiin tileihin. Lyhyesti sanoen, kirjanpitoni oli sekä siistiä\nettä selvää ja vieläpä parempaakin kuin sinun ja minun Thorsby'ssä.\n\n\"Tässä on Siltalan entinen kirjanpito\", sanoin, asettaen esiin likaisen\nmuistikirjan, \"ja tässä minun aatteeni\", antaessani kirjaa.\n\nKapteeninrouva otti kirjani ja alkoi silmäillä sitä, tuomarin\nkatsellessa hänen olkapäittensä yli.\n\n\"Tuossahan pehtori on tehnyt suunnattoman työn!\" huudahti\nviimeksimainittu hetken kuluttua.\n\n\"Mutta minä en käsitä tätä kirjanpitoa\", virkkoi kapteeninrouva.\n\n\"Kapteeninrouva käskee arvatenkin jatkamaan vanhaa?\" kysyin.\n\n\"En -- en ainakaan vielä, ennenkuin olen perehtynyt asiaan.\"\n\n\"Mutta\", puuttui tuomari puheeseen, \"pehtori on nähtävästi sekottanut\ndebetin ja kreditin. Eihän se ole ihmeellistä, nimet kun ovat latinaa.\nAsiahan on siksi toiseksi helposti autettu.\"\n\nHymyilin hänen selkänsä takana, mutta pahaksi onneksi kapteeninrouva\nhuomasi tuon hymyn.\n\n\"En\", minä sanoin, \"miksi ne olisin sekottanut?\"\n\n\"Sentähden että debet merkitsee velkaa ja credit saatavaa -- te olette\npäinvastoin merkinnyt tulot debet- ja menot kredit-puolelle.\"\n\n\"Niinhän sen luonnollisesti täytyy olla\", sanoin.\n\n\"Eipä suinkaan.\"\n\n\"Jos kapteeninrouva uskoo minulle esim. viisisataa markkaa ja pyytää\nminun tekemään ostoksia kaupungissa sekä senjälkeen tilit, niin olen\nhänelle ensialuksi velkaa nämä viisisataa markkaa -- eikö totta? Vien\nne siis debet-puolelle. Kredit-puolelle sitävastoin merkitsen sen,\nmitä minun on oikeus tileissä vähentää -- s.o. sen erän minkä olen\nkuluttanut. Jos näiden menojen summa nousee siten -- vaikkapa nyt 475\nmarkkaan, niin täytyy, jotta debet ja kredit kävisi yhteen, merkitä 25\nmarkan erotus kredit-puolelle. Tähteenhän minun tulee toimittaa hänelle\ntakaisin. Mielestäni tämän kirjanpidon täytyy olla oikea.\"\n\n\"Eipä suinkaan, eipä suinkaan.\"\n\n\"Sillä herra tuomarillahan ei ole nyt käsillä mikään kaupanpitokirja,\nmissä minä myyjänä velkoisin ostajaa, vaan tilini kapteeninrouvalle.\nHän on nyt uskonut minulle Siltalan kaikkine tuloineen. Niistä minun\ntulee tehdä tili -- siihen olen velvollinen ja ne ovat siksi vietävät\ndebet-puolelle. Ja minun menoni kredit-puolelle -- se on selvää.\"\n\n\"Teidän kannaltanne -- kyllä. Mutta kirjanpito ei ole teidän, vaan\nkapteeninrouvan.\"\n\n\"Vaikkapa kapteeninrouva itse pitäisi kirjaa, niin olisi tämä ainoa\nmahdollinen tapa -- hän tekisi ainoastaan itse tilit, sensijaan että\nminä ne nyt teen.\"\n\nTuomari pysyi mielipiteessään. Sitävastoin olin näkevinäni\nkapteeninrouvan kasvoista, että hän ymmärsi minut -- käsitti että olin\noikeassa.\n\n\"Tarvitseeko pehtori kirjaa tänään?\" hän kysyi.\n\n\"Oh -- en. Jos joku tulisi tänään, voi hän odottaa huomiseksi.\"\n\n\"Sitten pidän kirjat tämän iltaa täällä ja tutkin niitä.\"\n\nSitten sain lähteä.\n\nHyvästi nyt. Ensikerralla enemmän.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS KIRJE.\n\n\nSiltala, 11 p:nä kesäk.\n\n_Rakas veli!_\n\nOlen nyt tehnyt tuttavuutta kapteeninrouvan vieraiden kanssa. Heitä on\neräs vanha täti, leskiruustinna Hanell, tämän tytär, kamreerinrouva\nSvennberg, ja vävy, kamreeri Svennberg, sekä heidän lapsensa\nkolmetoistavuotias Kalle, yhdeksänvuotias Viivan, ja viidenvuotias Elsa.\n\nMutta ennenkuin rupean kertomaan kohtauksiani näiden henkilöiden\nkanssa, tahdon hiukan jatkaa siitä, mihin viimekirjeeni lopetin.\n\nSeuraavana aamuna senjälkeen kuin kapteeninrouva oli saanut\nkonttokirjan, kutsuttiin minua jälleen hänen luokseen.\n\n\"Luulen\", hän sanoi, \"ymmärtäväni -- ainakin jotakuinkin -- tämän\nkirjanpidon enkä ole havainnut sen olevan edellistä kehnomman muussa\nkuin että tämä on pitempi ja monimutkaisempi. Mutta jos pehtori tahtoo\ntämän suuremman vaivan tehdäkseen, ei minulla ole mitään sitä vastaan\n-- ei ainakaan vastaiseksi -- sillä tilaisuuden sattuessa tutkin sitä\ntarkemmin ja ehkä voin silloin pyytää joitakuita selvityksiä. Kerran\nviikossa saa pehtori tuoda kirjan tänne, niin että voin nähdä joka\nviikon kirjanpidon erikseen. Mutta yhteen asiaan -- tai oikeammin\nkahteen -- olen kiinnittänyt huomioni. Olen tilusten joukosta turhaan\netsinyt niin tärkeätä osaa kuin puutarhaa ja rakennuksista parasta --\npäärakennusta.\"\n\nMiten älykäs nainen hän on! Olin jättänyt ne pois piikittääkseni\njuuri häntä, mutta tuskinpa olin toivonut, että hän olisi niin\nperusteellisesti syventynyt suunnitelmaan huomatakseen puutteen.\n\n\"Se johtuu siitä\", vastasin, \"ettei valtani, kapteeninrouvan\nnimenomaisten määräysten mukaan, ulottunut taloon. Katsoin sentähden\nettei minun tarvinnut ottaa tileihini päärakennusta ja puutarhaa.\"\n\n\"Aivan oikein, siellä ei pehtorilla ole sananvaltaa. Mutta jos\nkirjanpitonne tulee kuvaamaan, mihin se pyrkii, koko tilan\ntaloudenhoitoa, niin pitänee kaikkien tulojen ja menojen löytyä\nkonttokirjassa, siis myös puutarhan jotakuinkin tärkeät tulot ja\nmahdolliset menot päärakennuksesta.\"\n\n\"Aivan niin -- mutta siihen vaadittaisiin...\" ajattelin sanoa\nmolemminpuolista luottamusta, mutta muutin mieltäni ja jatkoin: \"enhän\nmissään tapauksessa voi tarkoin määrätä puutarhan tuloja, jotka menevät\nsuoraan keittiöön.\"\n\n\"Mutta koska täydellinen kirjanpito olisi toivottavissa, niin\nsaataisiinhan nuo tiedot joka kerta kuin pehtori tuo kirjan minulle.\nTaloudenhoitajattarenihan voisi panna muistiin koko viikkoisen\npuutarhan sadon ja se voitaisiin merkitä silloin kirjaan.\"\n\nHän oli siis, vaikkei tahtonut myöntää sitä, yhdessä ainoassa illassa\nperehtynyt ajatukseeni, joka oli hänelle ollut aivan uusi! Ja vielä\nenemmän, etenkin naiselta, hän oli havainnut tuon tarkan kirjanpidon\nhyödyn.\n\nNiin ajattelin silloin, mutta etempänä huomaat, että ihailuni oli\nhiukan liiallinen.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin, eräänä aurinkoisena, hyvin lämpimänä\npäivänä seisoessani niityllä, näin äkkiä Kallen ja Viivanin juoksevan\nvoimainsa takaa minua kohti. Sentähden he luonnollisesti olivat niin\nhengästyksissään, etteivät perillä tahtoneet saada sanaakaan suustaan.\n\n\"Pehtorin pitäisi...\" alotti toinen.\n\n\"Lilli-täti...\" läähätti toinen.\n\n\"Pitääkö minun kapteeninrouvan luo?\" kysyin.\n\n\"Ei -- ei -- uimahuone...\"\n\n\"Herra hallitkoon\", huusin, \"onko sattunut tapaturma...\" ja niin aloin\nminä vuorostani juosta.\n\nMutta silloin kuulin heidän huutavan: \"Ei, ei, ei!\" Pysähdyin: \"Mitä\nHerran tähden se sitten on?\"\n\n\"Lilli-täti pyysi meidän sanomaan, että pehtori asettaisi uimahuoneen\nkuntoon\", sai Kalle nyt sanotuksi.\n\n\"Ja hän sanoi, että pehtori tekisi sen nyt heti\", lisäsi Viivan.\n\nÄkkiä muistui lapsuusaika mieleeni. Miten ensi lumen tultua kaipasi\nrekiretkeä! Miten ensimäisenä kuumana kesäpäivänä kaipasi aaltoihin!\n\n\"Vai niin -- hyvä, hyvä -- sitten lähdemme heti\", sanoin. Tavattoman\nkorkea kevättulva oli tehnyt nimittäin uimahuoneen käytäntöön\nkelpaamattomaksi. Lattia, raput ja penkit olivat kohonneet.\n\nParin miehen kera, jotka otin myötäni, kuljimme puiston kautta,\nnäytettyäni heille perillä mitä oli tehtävä, ja kun näin työn alkavan\nsujua, käännyin yksin takaisin, sillä Kalle ja Viivan olivat liian\ninnostuneet uimahuoneeseen voidakseen lähteä työpaikalta. Silloin\nnäin keskellä laajaa puistoa, hyvin etäällä, pikku Elsan, arvatenkin\nsisaruksiaan hakemassa, pyrkivän aivan väärälle taholle.\n\n\"Elsa! Hoi!\" huusin, ja pienokainen säpsähti pelosta ja katseli\nympärilleen, kunnes huomasi minut ja alkoi ryömiä luokseni yli kantojen\nja kivien.\n\n\"Miten olet uskaltanut yksin näin kauaksi?\" kysäsin pienokaiselta.\n\"Etkö pelkää susia ja karhuja?\"\n\n\"En, ei täällä puistossa ole susia ja karhuja.\"\n\n\"No, mutta entäpäs ryövärejä? Ajatteleppas että nyt olisin ollut\nryöväri?\"\n\n\"Miten hauskaa -- ole vaan! Tiedän että olet sellainen, joka aina\nkuvittelee jotain olevansa -- siitä minä pidän, samoin teen minäkin.\"\n\n\"Mistä tiedät, että minä kuvittelen jotain olevani?\"\n\n\"Tiedän -- siksi että Lilli-täti niin sanoi.\"\n\nOi, sinä pieni, pieni kaksikorvainen pata!\n\nEn tahtonut kuitenkaan antaa hänen jatkaa matkaansa, sillä hän olisi\nmahdollisesti voinut upota jollain rannalla -- ne ovat enimmäkseen\ntavattoman äkkijyrkkiä ja syviä -- vaan vein pienokaisen myötäni kotia.\n\nJa siten tutustuin äitiin, joka oli etsinyt lasta ja kiitti minua siitä\nettä olin ottanut vaaria pienokaisesta.\n\nKamreerin kohtasin taas seuraavalla tavalla.\n\nKuljin erästä pellonpiennarta pitkin katsellen kasvua. Silloin kuulin\näkkiä metsästä hakkuuta, mutta se ei ollut mitään kunnon hakkaamista,\nvaan salaista, heikkoa ja katkonaista -- varmaan salahakkaaja. Täällä\noli nyt arvatenkin ennen saanut tapahtua mitä tahansa. Mutta niinkauan\nkuin minä olin tilan pehtori, ei epäjärjestystä kärsittäisi.\n\nAloin sentähden varovasti hiipien ryömiä viidakon ja pensaston läpi\nmetsänlaidassa sisälle metsään, ääntä seuraten, ja huomasin pian että\nkamreeri, takki ja liivit heitettynä yltä ja kasvot hiessä, punasena\nja huohottaen vuoleskeli nuorta koivua pienoisella kirveellä --\nsellaisella, joita tapaa olla herrasmiesten työkalulaatikossa. Kovissa\nponnistuksissaan ei hän varmaankaan ollut huomannut tuloani, mutta kun\nhän milloin tahansa saattoi nostaa katseensa ja havaita minut, jos\nkääntäisin selkäni, täytyi minun käydä hänen luokseen.\n\n\"Huomenta, herra kamreeri.\"\n\n\"Kah -- huomenta, pehtori!\"\n\n\"Olin ottamaisillani kamreerin kiinni metsänhaaskuusta.\"\n\n\"Ottakaa sitten kiinni -- edes kädestäni\", pisti hän pilojaan ojentaen\nsen minulle. \"Haeskelen tässä muutamia ongenvapoja itselleni.\"\n\nKatsahdin koivua. Runko oli kaksi tuumaa vahva ja puu oli sitäpaitsi\nkäyrä.\n\n\"Tuosta puusta koituu kamreerille paljon vaivaa, ennenkuin siitä\nongenvapa sukeutuu.\"\n\n\"Vaivannäköähän juuri tahdon. Hiukan lihasponnistuksia, ymmärtääkö\npehtori. Me kaupunkilaiset olemme vaan puol'ihmisiä, luonnottomia\nolentoja, huonontuneet nukiksi, joilla on aivot -- kurjia, kuihtuneita\nkamaritaimia, varustettuina elimillä, jotka eivät palvele vaan\nkiusaavat meitä. Sen tuntee aina kaksin verroin voimakkaammin, kun\nhetkeksi pääsee tuosta kirotusta sivistyksestä luonnon helmaan --\netenkin kun luonto on niin alkuperäinen ja koskematon kuin täällä\nSiltalassa.\"\n\n\"Niinpä kyllä -- olen tuon puheen kuullut ennenkin, mutta uskon,\nettä useimmissa tapauksissa kaupunkilaiset kieltäytyisivät kuitenkin\nviettämästä pitempää aikaa, etenkin talvea, näin luonnon helmassa,\nkaukana tasaisista jalkakäytävistä, valaistuista kaduista, vereksistä\nuutisista, teattereista, konserteista ja klubeista. He antavat lopulta\nkuitenkin suuremman arvon älylliselle kuin luonnonelämälle, vaikkakin\nse elettäisiin ruumiillisten voimain kustannuksella.\"\n\n\"Mutta se on väärin -- väärin. Sentähden filosofia käy päin honkia,\nsentähden meillä on ollut Hartmannit ja Nietzschet, heikontunut ruumis\nei voi kantaa ylensuuria aivoja, sisäinen järki käy järjettömyydeksi --\nmens sana in corpore sano! Mutta antakaa anteeksi -- unohdan aivan että\npehtorilla on ollut hyödyllisempääkin työtä maailmassa kuin latinan ja\nfilosofian luku. Oi, te ette tiedä, te maalaisihmiset, miten onnellisia\nte olette, kun teillä on vapaa taivas ja hyvä Jumalanne!\"\n\nEn tahtonut jatkaa tätä keskustelua, missä ehdottomasti olisin antanut\nilmi itseni, vaan sanoin:\n\n\"Olipa miten tahansa, niin en luule kamreerin koskaan saavan tuosta\nmieleistään ongenvapaa. Jos kamreerilla ei olisi pientä kävelyretkeä\nvastaan mitään, niin voisin näyttää viidakon, mistä saisi todella hyviä\nvapoja.\"\n\n\"Kävelyä vastaan -- ei päinvastoin! Lähtekäämme! En ajattele muuta kuin\nkuleksia ympäri täällä. Täällä se maksaakin vaivan, eikö totta -- onko\npehtori milloinkaan nähnyt ihanampaa tilaa kuin tämän Siltalan?\"\n\n\"Jos kamreeri tarkottaa luonnon ihanuutta, niin täytyyhän myöntää, että\ntuskin voi löytää tämän jylhempää. Mutta itse tila on huonoimpia mitä\nolen nähnyt.\"\n\nHän töllisteli ihmetyksestä.\n\n\"Siltala?!\"\n\n\"Juuri niin -- tuntuuhan ihan siltä kuin tila olisi viljelemättömänä,\ntai ettei viljelykseen pantaisi mitään huolta, vaan leikittäisiin\nmaanviljelystä.\"\n\n\"Vai niin, pehtori tahtoisi saada täällä toimeen 'voimaperäisen'\nmaanviljelyksen -- menkää nyt jo, jättäkää meidät rauhaan!\nVoimaperäinen maanviljelys riistää myös heti kaiken rauhan ja onnen\nihmisiltä. Yhtä hyvin voitte sitten heti muuttaa kaupunkiin. Esi-isämme\nolivat onnellisia ihmisiä -- miksi? Siksi, että he elivät elämän,\nmutteivät huolineet ärsyttää sitä. Tähänasti on elämää ärsytetty\nainoastaan kaupungeissa. Mutta kansan suuret joukot eivät ole\ntienneet mitään liiasta kiihotuksesta, hermostumisesta, noista tuon\nahdistavan kilpailun pääsemättömistä seuraajista. Nyt se valitettavasti\nalkaa maaseudullakin. Sensijaan että eläisi tyytyväisenä kiittäen\nJumalaa siitä minkä maa tuottaa, kiusaa maanviljelijä itseään yötä\npäivää kautta vuoden laskemalla, arvioimalla, tuumiskelemalla --\nja käy pian yhtä hermostuneeksi kuin me kaupunkilaisetkin. Mistä\nsitten saadaan tarvittavat voimat, terveys ja onni? Ei, enhän minä\nvastusta hyödyllisiä parannuksia, sellaisia kuin esim. pehtorin uutta\nkirjanpitoa -- oh, senjohdosta saan lausua kiitokseni pehtorille...\"\n\n\"Vai niin, herra kamreerilla on ollut tilaisuus nähdä se?\"\n\n\"On, Lilli-serkku -- kutsun häntä serkuksi, vaikka hän oikeastaan\non vaimoni serkku -- kysyi minulta neuvoja. Niin, todella minun\ntäytyy lausua pehtorille kiitokseni tuon mestarityön johdosta. En\nolisi milloinkaan uskonut, että maanviljelijä saisi sellaista aikaan\nkirjanpidon alalla -- vai ovatko tuollaiset kirjat jo tavallisia joka\ntilalla?\"\n\nEi se siis ollut kapteeninrouva itse, joka oli huomannut kirjanpitoni\nedut!\n\n\"Mutta jos kamreeri nyt myöntää, että hyödyllisiä parannuksia on\nsaatava aikaan -- miksi sitten vastustaa runsaampaa satoa vähemmällä\ntyöllä?\"\n\n\"Milloinka sellaista olisin vastustanut?\"\n\n\"Silloinkun kamreeri tuomitsi voimaperäisen maanviljelyksen.\"\n\n\"Te tahdotte väittää, että se vaatisi vähemmän työtä?\"\n\n\"Tietenkin, vähemmän työvoimaa, mutta enemmän järkeä. Kapteeninrouva\nesimerkiksi korjaa -- senmukaan mitä tuosta muistikirjasta olen\nkäsittänyt, jota täällä on pidetty, noin viisikymmentätuhatta leiviskää\nheiniä kuudensadan miehen ja yhdeksänsadan naisen päivätyöllä.\nJotavastoin minä voisin täällä korjata kaksinverroin kolmensadan miehen\nja neljänsadan naisen päivätyöllä. Ja jotakuinkin samoin on asianlaita\nkaikessa täällä Siltalassa.\"\n\n\"Loruja -- loruja! Silloinhan serkkuni tuhlaisi mielestänne vuosittain\nihan ehdontahdoin suuria summia?\"\n\n\"Äärettömiä summia. Sitähän on vaikea laskea ihan tarkalleen. Mutta\nvakuutan, ettei tila tuota edes puoliakaan siitä, mitä se järjellisesti\nhoidettuna saattaisi tuottaa. Tuottakoonpa se nykyään -- sanokaamme\nvaikka kolmekymmentätuhatta markkaa, niin menee täällä mielestäni\nvähintäinkin neljäkymmentätuhatta markkaa vuosittain hukkaan.\"\n\nHän tuijotti minuun.\n\n\"Kuulkaahan nyt pehtori, nuo ovat Münchausimaisia juttuja. Väitättekö\ntodellakin, että Siltala tuottaisi vuodessa seitsemänkymmentätuhatta?\"\n\n\"En, sitä en tarkottanut -- vaikkei edes sekään olisi niin aivan\nmahdotonta. Tarkotin vaan että niistä kolmestakymmenestätuhannesta,\njoksi tuloja nykyään arvelin, tarpeettomasti tuhlataan noin puolet väen\nja elukoitten ylläpitoon ja että tulot saattaisivat lisääntyä ainakin\nviiteenkolmattatuhanteen vuodessa, huolimatta väen vähennyksestä.\"\n\nKamreeri näytti miettiväiseltä.\n\n\"Ette ole Lilli-serkulle sanonut tätä?\"\n\n\"En, kapteeninrouva -- on vaikeata saada nainen, joka ei oikeastaan\nitse ole perehtynyt maanviljelykseen, käsittämään sellaista. Ja siksi\ntoiseksi...\"\n\nNo niin -- ja niin poispäin.\n\nVanhaan tätiin tutustuin aikaisin yhtenä sunnuntaiaamuna, jolloin\nlähdin järvellä onkimaan -- se on sekä hupainen että kannattava askare\ntäällä, sillä sieltä ei palaa koskaan tyhjänä. Varmana saaliina on aina\nkauniit lihavat ahvenet, siiat ja säynäät sekä uistimella mahdottomat\nhauet -- järvi on hyvin kalarikas.\n\nSoudin selälle tuossa kuudenaikaan aamulla yhtä järven pitkää, kaitaa\nlahtea. Eteensä ei tietysti näe soutaissaan. Mutta äkkiä kuulin aivan\nläheltäni:\n\n\"Huomenta, huomenta!\"\n\nKatsahdin taakseni ja huomasin, että olin ollut soutamaisillani tädin,\nruustinna Hanellin yli, joka onki yhdessä venheessä kaislikonlaidassa.\nEukko aivan yksin! Otin lakin päästäni ja, anteeksi pyydellen, vastasin\ntervehdykseen.\n\n\"Pehtorikin aikoo kalaan?\"\n\n\"Niin aion, sunnuntaiaamu on kuin säätty onkimista varten. Onko\nruustinnan onnistunut saada mitään?\"\n\n\"Eipä juuri. Mutta enhän minä, vanhus-raukka, jaksakkaan soutaa\ntuonne paremmille onkipaikoille. Sieltä pehtori arvatenkin saa ihan\ntoisemmoisen saaliin.\"\n\n\"Saan ehkä tarjota apuani? Jos ruustinna haluaa onkia kauempana\nselällä, niin voisimmehan sitoa ruustinnan venheen minun venheeni\nperään...\"\n\n\"Ja pehtori saisi soutaa kahta venettä -- ei, ei, se olisi ihan liikaa.\nMutta jos pehtorilla ei ole mitään vastaan kuleksia vanhan akan kanssa\nhetkeä, niin voisimmehan onkia samassa venheessä.\"\n\nAstuin eukon venheeseen, ja soudimme sitten matkoihimme...\n\nMinun ei tarvinnut puhua sanaakaan. Eukko soitti suutaan minun\nsoutaessani. Ei edes uistimeen tarttunut kala keskeyttänyt sanatulvaa,\nvaan muutti sen suuntaa. \"Ei kiitos\", ei hän tarvinnut apua --\nHanell-vainaan kanssa soutaessa hän aina oli hoitanut uistinta,\nniin tottunut hän oli nostamaan kaloja. Ja aivan oikein sai eukko\nkunnollisesti neljän kilon hauen venheeseen. Ja kun onkimisemmekin\nonnistui hyvin, niin palasimme kymmenen aikaan takaisin hyvinä\nystävinä, ja eukko kiittelemistään kiitti mainiosta soudusta ja\nmainiosta kalansaaliista.\n\nNyt olen siis jo kaikista kertonut. Huomaat ettei ole tiukkuutta\nmuualla kuin yhdellä taholla -- kaikki muut ovat tavallisia,\nyksinkertaisia, teeskentelemättömiä luonteita.\n\nMutta itse Siltalasta en ole vielä lainkaan sinulle kertonut; en\ntarkota taloudelliselta, vaan taiteelliselta kannalta. Ja kun kaikki\nmuut niin suuresti ylistelevät sen ihmeellistä kauneutta, niin\nkannattanee sitä hiukan kuvailla.\n\nNiin, tämä Siltala on oikukas, omituinen ja sentähden viehkeä\nluonnonmuodostuma, se täytyy myöntää. Mutta miten kuvailla sanoin sitä,\njosta näkemällä vain voi saada käsityksen? Turhalta tuntuisi, jos tässä\nalkaisin ladella ääriviivoja ja värejä, jotka yksin kankaalla tekisivät\ntarkotetun vaikutuksen.\n\nKoetan myös kuvailla sinulle sitä alma materin kaistaletta, missä nyt\nvietän aikaani.\n\nMaatilan nimi, Siltala, johtuu siitä, että täällä on kymmenen siltaa --\nja valitettavasti kyllä ovat ne kaikki välttämättömiä. Sillä osa tilaa\non rakennettu niemille, joista muutamat ovat sangen suuria ja joita\nerottaa toisistaan viisi syvää lahdelmaa, mitkä kaikki pistävät aina\ntaloon saakka. Ja koska joka kerta kun väen ja hevosten kanssa tahtoisi\ntoisella niemellä olevalta niityltä toiselle, olisi hyvin vaivaloista\nkulkea tuota pitkää matkaa niemen kärestä talolle ja sieltä taasen\ntoisen niemen kärkeen ja luonto on niin järkevästi muodostanut, että\nniemet lahdelmain suissa lähenevät hyvin toisiaan tai on suissa joku\nsaari, on nämä säteet yhdistetyt kehämäisellä tiellä siltain yli. Mutta\nsitäpaitsi on keskellä lahdelmia saariryhmä ja muutamiin niistä vie\nmyös silta.\n\nNämä niemet ja saaret ovat yleensä sangen korkeita, rannat usein\näkkijyrkkiä ja särkyneitä, joita hymyilevän vihreät puut kattavat,\nmuodostaen paikka paikoin riippuvan lehtikaton toiselta rannalta\ntoiselle. Vedet taasen ovat miltei kaikkialla syviä, niin että aina\npelkään jonkun onnettomuuden sattuvan, sillä he sallivat pikku Elsankin\nkuleksia ihmeen vapaasti ympäri ja jyrkänteet ovat, kuten sanoin, monin\npaikoin ihan hirvittäviä -- minua kun usein pyörryttää, en uskalla edes\nlähestyäkkään niitä.\n\nKuitenkin -- jatkan kuvaustani!\n\nKeskimäisin niemistä -- särkynein, mutta kuitenkin lyhyin ja kapein,\njota kohti on päärakennuksen pohjoispääty -- on nähtävästi muinoin\nollut laitumena, siitä johtuu myös se, että ulkohuoneustot omettoineen\nja tallineen ovat herraskartanon ja järven välillä. Nyt tuo niemi on\njo pitkät ajat ollut puistona -- ja komea puisto se todellakin on.\nVanhoja, mahtavia koivuja, totisia synkeitä kuusia, ja niiden juurilla\nvanamoita ja oravanmarjoja, sammaleisia, suuria kallionlohkareita ja\nniiden lomissa hymyäviä, vihreitä ruohokenttiä -- kieloja, lehdokkeja,\ntalvikkeja, kämmenkukkia, kaikkia sikinsokin.\n\nTalo on ison joukon korkeammalla. Selvästi on kukkula, jolle talo on\nrakennettu, ollut geologisella ajalla saarena, vaikka vesi on nyt siksi\nlaskenut, että se on yhtynyt etelässä mantereeseen ja pohjoisessa\ntoisiin saariin -- siten ympäröi tuota kukkulaa nykyään syvä laakso\njoka taholta. Kun lähenee puistosta tuon laakson yli taloa ja alkaa\nnousta, täytyy kulkea ulkohuoneustojen, riihten, latojen, ometan,\ntallin, karsinain, tupain, asuntojen, aittojen, vajain ohi -- joista\nsuuri osa on hyvin rappeutuneessa tilassa. Ja kun täten on ennättänyt\nkorkeimmille -- maitokammari ja rouva Strömmerin asunto oikealla ja\nvasemmalla voudin, nykyään pehtorin asunto, jota paraikaan korjataan,\nsilloin myös seisoo ihan herraskartanon pohjoisten rappujen edessä.\n\nPäärakennus lienee Kustaa III:nnen ajoilta -- matala kivijalka, sillä\nmatalat seinät ja niiden yllä korkea, musta kulmakatto, jonka katkaisee\nkeskeltä otsikko, ja sen ikkunarivi, missä kolme aina on rinnan,\njatkuu, lisänä mustassa katossa olevat taiteikkinat, talon kumpaankin\npäätyyn asti, niin että talo tavallaan on kaksinkertainen, vaikkakin\nylin kerros, keskustaa lukuunottamatta, on muodostunut taitteista.\n\nMyöhempää tekoa on arvatenkin lasiseinäinen kuisti, jonka yllä\nkahdeksan paksua, pyöreätä, valkeaksimaalattua puupilaria kannattaa\nparveketta niiden kolmen taiteikkunan alapuolella, joista keskimäinen\nmyös on ovena. Rakennuksen eteläpääty, samoinkuin pohjoinenkin, on\nvanhanaikaista kukkatarhaa kohti -- korkeita penkereitä ja kaitoja\nkäytäviä pensaiden lomissa ja alla. Ainoastaan kuistin edessä on\nsuurempi ympyränmuotoinen ruohokenttä ja sen keskustassa auringonkello.\nHeti tuon kentän takaa alkaa suuri ajotie, joka puutarhaportista\njatkuu alas peltojen yli vievää koivukujaa, ja kohoo sitten jälleen\netelässä metsänrantaa kohti. Näin kotioloissa ei ajeta kuitenkaan\npuutarhakuistin eteen, vaan käännytään heti portilta jommallekummalle\nsivulle ja kierretään puutarha ja päärakennus ja ajetaan\npihanpuoliselle kuistille.\n\nSellainen nyt on Siltala! Minun huoneeni rupeavat kohdakkoin\nnäyttämään asuttavilta, ja se on suuri onni, sillä tuskin jaksaisin\nkauempaa Miinan ja Liinan kanssa -- täällä kotona heistä on ihan\npääsemättömissä. Vallankin kun iltasin tartun huiluuni, saan heidät\nheti sävelten kuulijoiksi ja anojiksi, ja heidän soitannollinen\naistinsa ei ole erittäin suuri. Toivon että asia parantuu, kun pääsen\nmuuttamaan -- sinne he tuskin tulevat perässäni -- eivät ainakaan joka\nilta.\n\nSain juuri kutsun hänen luokseen -- tarkotan kapteeninrouvaa. Saapas\nnähdä mitä nyt mahtanee olla! Joka tapauksessa täytyy minun lopettaa\ntähän. Jää hyvästi ensikertaan.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS KIRJE.\n\n\nSiltala, 18 p:nä kesäk.\n\n_Rakas veli!_\n\nPari päivää sitten, kun pelästyneenä juoksin tikapuille ja nostin pikku\nElsan alas yhdeltä piiltä, joka oli puolitiessä katolle, ja nuhtelin\nhäntä siitä, että hän nousi sinne pudotakseen ja taittaakseen niskansa,\nvastasi hän kuten tavallisesti, äänensä ja kasvonsa kovin vakavan\nsäntillisinä: \"eihän tää o' yhtään korkealla, vaikka se sinusta saattaa\ntuntua siltä, sinä kun olet sellainen huimapäinen yrittelijä -- mutta\nminun päätäni ei huimaa koskaan\".\n\n\"Mistä tiedät että olen sellainen huimapäinen yrittelijä?\"\n\n\"Lilli-täti sanoi niin.\"\n\nYmmärrät varmaankin lapsen sanat? Ei sitä että minulla on\npyörrytyskohtauksia -- ole vakuutettu, sillä siitä ei Lilli-tädillä\nole aavistustakaan -- ei, ne merkitsevät ihan yksinkertaisesti, että\nhän pitää minua kujeilijana, hullunkurisena turhantuumittelijana,\nhävyttömänä ja mielettömänä onnenonkijana. Siinä on palkkani siitä,\nettä olen yrittänyt kaataa uutta viiniä vanhoin leileihin.\n\nViime kirjeenihän lopetin siksi, että minua kutsuttiin hänen\nluokseen. Kun astuin sisään, olivat hän ja kamreeri minua vastassa,\nja viimeksimainittu ojensi minulle niin ystävällisesti kätensä, että\nkapteeninrouvakin katsoi olevansa pakotettu osottamaan jonkunlaista\narvokkaasti harkittua ystävällisyyttä.\n\n\"Onko pehtorilla juuri nyt jotain tärkeätä tekeillä?\" hän kysyi, \"vai\nvoisiko pehtori viivähtää hetkisen täällä sisällä?\"\n\n\"Olen kokonaan käytettävissänne, rouva.\"\n\n\"Tehkää sitten hyvin ja istukaa. Tahtoisin hiukan puhutella pehtoria.\"\n\n\"Mutta jos nyt syntyy suuri neuvottelu\", kamreeri sanoi, \"niin\nsallit meidän varmaankin sytyttää rauhanpiippu? Tupakoitsijat\najattelevat paremmin sikari suussa.\" Ja niin sanoen hän ojensi minulle\nsikarikotelonsa.\n\n\"Ei mitenkään, herra kamreeri...\"\n\n\"Minua ei vaivaa sikarinsavu -- olen tottunut siihen\", kiirehti\nkapteeninrouva sanomaan, kun hän huomasi säikähtyneen katseeni.\n\nPelkäsin näyttäväni liian hienolta, jos yhä olisin evännyt, ja sytytin\nsentähden sikarini.\n\n\"Serkkuni Svennberg kertoi minulle pari päivää sitten keskustelusta,\njoka oli hänen ja pehtorin välillä maatilasta ja missä pehtori oli\nlausunut sen omituisen väitteen -- että Siltalan taloudenhoito olisi\nkovin heikolla kannalla.\"\n\n\"Jokainen agronomi voi vahvistaa sen.\"\n\n\"Mutta minä en voi käsittää sitä. Me elämme mielestäni täällä niin\nyksinkertaisesti ja vanhanaikaisesti kuin mahdollista -- eräs henkilö\non muun muassa tahtonut salaa viitata, että täällä vaaditaan aivan\nliiallista yksinkertaisuutta.\"\n\n\"En ainakaan minä -- minun olisi pitänyt hankkia useita palvelijoita\nvoidakseni kestitä niitä asujajoukkoja, joita huoneissani on pidetty.\"\n\nKamreeri purskahti nauruun.\n\n\"Ja minä luulen, ettei teillekään, rouva, jää paljoa Siltalasta, kun\nkaikki täällä olette ruokkinut ja ravinnut.\"\n\n\"Mutta vähemmällä väellä ei tilaa voisi hoitaa. Ajatelkaa ettemme\ntäällä salolla koskaan voi odottaa satunnaista apua, jota lähellä\nkaupunkia asuvat milloin tahansa saavat. Ja näinkin on vaikeata\nelonaikana...\"\n\n\"Juuri siksi, että eletään liian -- yksinkertaisesti ja\nvanhanaikaisesti.\"\n\n\"Pehtori tarkottaa, että ihmisvoima olisi vaihdettava koneisiin?\"\n\n\"Niin -- tietenkin.\"\n\n\"Mutta minä vihaan koneita, ne karkottavat kaiken runollisuuden\nelämästä.\"\n\n\"Vahinko kävisi varmaankin kohtuulliseksi -- runollisuus, jota\npäivätyöläisemme ylläpitäisivät, ei olisi missään tapauksessa\nsuur'arvoinen.\"\n\nHän katseli hetkisen pitkään minua, ja kamreeri virkkoi: \"ei hullummin\nsanottu\".\n\n\"Mutta joka tapauksessa myöntänee kai kapteeninrouva, että maanviljelys\nauratta on mahdotonta -- ja minä en ole löytänyt ainoatakaan\nkunnollista auraa Siltalasta.\"\n\n\"Pehtori tarkottaa noita rumia teräsauroja, jotka eniten muistuttavat\nhöyrylaivanpropelleja?\"\n\n\"Niin, niitä teräsauroja, joilla voi kääntää maan hyväksi ja valmistaa\nsen kylvöä varten.\"\n\n\"Sen voi myös tehdä meidänkin auroillamme -- ainakin esi-isämme tekivät\nsen.\"\n\n\"Te ette voi, rouva, kyntää maata noilla vanhoilla auroilla.\"\n\n\"Ihmeellinen väite -- pehtorihan näkee itse, että täällä kynnetään joka\npäivä.\"\n\n\"Sentähden voin puhuakkin niin varmasti. Täällä, suoraan sanoen,\ntehdään tarpeetonta työtä. Ruokamulta, joka on löyhää, ohutta ja\ntyhjiin imettyä, vaotaan vuosi vuodelta, lannotetaan ja kylvetään\n-- mutta lopulta se on imetty tyhjiin sittenkin. Mutta pohjaan sen\nalla ei ole kuitenkaan koskettu siitä kuin maailma luotiin, ja se\non niin kovana ja sullottuna, ettei mikään kosteus, ilma tai juuret\nvoi tunkeutua siihen. Eikä ruokamultaa ole koskaan käännetty, se ei\nole milloinkaan saanut voimanlisäystä emämaasta ollen yhdistettynä\npohjaan. Sitä eivät kapteeninrouvan aurat voi tehdä. Ja samoinkuin\naurain, on myös jyrästen, äesten ja kaikkien laita. Tämä ei kelpaa.\nKapteeninrouva sanoi, että kivet ovat saaneet olla pelloilla siksi\nettä pellot kuivettuvat. Mutta kivistä ei mitään satoa saada, eivätkä\nne kosteuttakaan anna. Vika on syvemmällä -- vika on työaseissa ja\nmenettelytavassa.\"\n\nSeurasi hetken äänettömyys.\n\n\"Mutta nuo työaseet tulisivat kalliiksi\", virkkoi kamreeri. \"Sadon\nmahdollinen lisäys menisi rahojen korkoihin.\"\n\n\"Työaseet eivät vie -- ne antavat rahaa.\"\n\n\"Mahdollisesti ehkä tiloilla, joista asemansa puolesta voi edullisesti\nmyödä joukon maantuotteita\", sanoi kapteeninrouva. \"Siltalasta emme voi\nmuuta myödä kuin voita ja halkoja.\"\n\n\"Ja tulot voista ja haloista tekee ainoastaan noin kahdeksan,\nyhdeksäntuhatta markkaa vuodessa, s.o. osapuilleen se mikä menee\nulostekoihin, palkkoihin ja vaatteisiin.\"\n\n\"Niin, mutta eihän pehtori koskaan toivone, että millään työaseilla\nvoitaisiin kohottaa satoa niin suureksi, että voisimme lähettää viljaa\nmaasta\", väitti kapteeninrouva terävästi.\n\n\"Sitä en ole ajatellut.\"\n\n\"Ja rahat uusien työkalujen ostoon olisi lainattavat -- ja silloin\nsaisimme korkoja maksettavaksemme.\"\n\n\"Ei, älkää koskaan lainatko rahaa\", minä huudahtin.\n\n\"Silloin täytyy myös työkalujen ja koneitten jäädä ostamatta.\"\n\n\"Miksi niin? Jokaisella talonpojallahan on varaa ostaa työkaluja.\"\n\n\"Mutta minulla ei ole\", hän vastasi.\n\nMinä nauroin -- tahallani hiukan äänekkäästi.\n\n\"Kapteeninrouvan tulee vaan käskeä -- ja kaikki on hankittu lyhyessä\najassa.\"\n\n\"Ilman lainaa?\"\n\n\"Tietysti ilman lainaa: Älkää koskaan lainatko ilman pakkoa.\"\n\n\"Olisi hauskaa tietää, miten pehtori silloin aikoo menetellä?\"\n\n\"Minä aion -- koska maitoa ei voi edukkaasti myödä ja kermanvientikin\ntuskin tulisi kannattamaan -- pitää maitokammarilleni riittävänä --\nsanokaamme vaikka kolmekymmentä hyvää lehmää.\"\n\n\"Ja äskenhän oli mielestänne -- tuo miltei ainoa -- tulolähteemme,\nvoinhinta, liian pieni.\"\n\n\"Tietenkin -- juuri senvuoksi.\"\n\n\"Mutta kolmeakymmentä lehmää pitäen se ihan häviäisi. Ja sitäpaitsi --\njos suurella karjalla en kykenisi hankkimaan koneita, miten pystyisin\nsiihen pienellä? Muutamia karjakkoja vähemmän -- ei se paljon menojani\nvähentäisi.\"\n\n\"Koska kapteeninrouva kaikkein vähimmässä määrässä saisi\nsataviisikymmentä markkaa jokaisesta lehmästä, jonka möisitte\n-- niin kahdestasadastaviidestäkymmenestä lehmästä saisitte\nkolmekymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa. Niillä kapteeninrouva\nsaisi kaikki työaseet ja koneet, ja vieläpä jäisi tarpeen varalle sievä\nsäästökin -- eikä sitäpaitsi suuren karjakkojoukon palkka ja elatus ole\nniinkään vähäpätöinen asia ja aika summan tekevät ne heinätkin, jotka\nmenevät noiden kahdensadanviidenkymmenen lehmän hoitoon -- sillä heiniä\nsaattaa lähettää pitkät matkat ja myödä milloin tahansa -- milloin\nmyöjä vaan pitää paraimpana ja mukavimpana.\"\n\n\"Hyvä -- otaksukaammepa että silloin saisin heinistä jotenkin saman\nhinnan, minkä nyt saan voista. Mutta maatila tarvitsee peltonsa joka\ntapauksessa -- millä pehtori lannottaisi ne, jos karja miltei kokonaan\npoistettaisiin -- puhumattakaan siitä, miten kolkoksi ja tyhjäksi elämä\ntäällä kävisi, kun ei enää kuuluisi karjankelloja.\"\n\n\"Jälellejääneiden lehmäin kaulaanhan voisi ripustaa pari kolme\", sanoin\nnauraen. \"Mutta mitä peltojen lannotukseen tulee niin -- se on aivan\nsamaa kuin arkkitehti tahtoisi rakentaa kirkon alkaen torninhuipusta;\nsilloinhan kaikki luhistuisi, vaikkapa piirustukset ja suunnitelmat\neivät koskaan olisi olleet niin järjelliset. Minun täytyy esittää\najatukseni kokonaisuudessaan -- jos kellorakenne tahdotaan käymään, ei\nsaa yksikään pyörä unohtua.\"\n\n\"No -- esittäkää sitten koko suunnitelmanne.\"\n\n\"Vähentäisin vähitellen karjan, väen ja kylvön mahdollisimman pieneksi\nja sensijaan alkaisin yhä enemmän kylvää heinänsiementä, sillä heinät\novat, kuten sanottu, käypää tavaraa, jota saattaa halvalla kulettaa\npitkiä matkoja ja niittotyö käy paljon huokeammaksi kuin peltotyö.\nOlen osapuilleen laskenut, että kolmen vuoden kuluttua voidaan korjata\nsataviisikymmentätuhatta leiviskää heiniä noin kolmannella osalla tilan\nnykyisestä väestä. Se tuottaisi vuodessa, jos laskemme kaksikymmentä\npenniä leiviskältä, kolmekymmentätuhatta markkaa elantotarpeita\nlukuunottamatta. Loput viljelyksessä olevat pellot kyllä elättäisivät\nsen väen, minkä täällä tarvitsen.\"\n\n\"Pehtorin laskun täytyy olla väärä\", puuttui kamreeri puheeseen.\n\"Sellaiset tulothan vastaisivat jo yksinään puolen miljonan korkoja --\nja eräässä arviossa, jonka Lind pani toimeen vähää ennen kuolemaansa,\narvosteltiin Siltala kaikkineen ainoastaan viiteensataantuhanteen.\"\n\n\"Saanko luvan kysyä kuka toimitti arvioimisen?\"\n\n\"Kihlakunnanoikeus.\"\n\n\"Vai niin -- pankkiarvioiminen! Minä puolestani arvioisin Siltalan\npuoleentoista miljonaan.\"\n\n\"Puoleentoista miljonaan!\" huudahtivat sekä kapteeninrouva että\nkamreeri.\n\n\"Onko pehtori tehnyt sellaisen arvion kirjallisesti?\" kysyi\nkapteeninrouva senjälkeen.\n\n\"Olen -- oman suunnitelmani mukaisesta sadosta -- huvin vuoksi\nvalmistin osapuilleen vertailevan taulun nykyisten ja järjellisesti\najateltavain tulojen suhteen.\"\n\n\"Olisiko pehtorilla mitään sitä vastaan, että minä saisin sen haltuuni\nja esittäisin sen jollekin asiantuntijalle?\"\n\n\"Ei, ei mitenkään -- suurin iloni olisi, jos jotenkin voisin palvella\nrouvaa.\"\n\n\"Pyydän sitten yhden henkilön tulemaan jonakin päivänä tänne\ntarkastelemaan arvioitanne -- henkilön, joka täysin kykenee siihen.\nMutta pyydän että pehtori vastaiseksi pitää salassa nämä arviot -- ne\nvoisivat tuottaa minulle tavattomia ikävyyksiä, jos tulisivat tietoon\nja huomattaisiin sitten vääriksi.\"\n\nNo niin, paria päivää myöhemmin ajoi tänne vanha, harmaapäinen\nretkale -- otaksun että juuri kapteeni Lind-vainajan moinen -- tämän\nnimi oli Lönneberg, ja puolustinpa miten tahansa suunnitelmiani ja\nmielipiteitäni, häneen ei pystynyt järjen hitunenkaan. Typeryyksiä,\ntyperyyksiä! -- mitään muuta hän ei sanonut. Ja näeppäs -- sentähden\nolen nyt \"huimapäinen yrittelijä\".\n\nHyvää yötä.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS KIRJE.\n\n\nSiltala, 25 p:nä kesäk.\n\n_Rakas veli!_\n\nOlen vihdoinkin muuttanut omiin huoneisiini -- jotka nyt ovat hyvin\nhauskat. Huonekalupyyntöni oli sangen vaatimaton. Jotakuinkin\ntämäntapainen:\n\n    Vuode välttämättömine makuuvaatteineen. Pesukaappi astioineen.\n    Jonkunlainen vaatepidin. Säiliö pesuvaatteita varten. Jotain\n    jolla kirjottaa. Jotain jolla istua. Muutamia räsymattoja. Hiukan\n    valoa pimeän aikana ja jonkinmoista ikkunanpeitettä silloin.\n    Vesikarahviini ja lasi.\n\nMutta mitäs luulet, että sain? Sain -- aivan siistejä, verhoiltuja\nhuonekaluja, vaatekaapin, piirongin, jotenkin hyvän rautasängyn\nhyvine makuuvaatteineen, kuvastimen, paremman kirjotuspöydän kuin\nkapteenivainaan huoneessa, sitäpaitsi korttipöydän, pari pienempää\npöytää, kartiineja ja akuttimia, tosin hiukan kuluneen, mutta kuitenkin\nehyen maton paitsi kapeita lattiamattoja -- sanalla sanoen täydellisen\npikkukodin. Alkaisivatko ajatukset minusta muuttua? Kapteeninrouvan\nkäytöksessä en ainakaan voi havaita mitään vaihdosta.\n\nSillä kun kiirehdin häntä kiittämään, sittenkun kaikki oli saatu\njärjestykseen, kysyi hän -- tietysti teeskennelläkseen ettei minusta\nsuinkaan välittänyt -- hyvin ihmeissään minkävuoksi minä kiittelin.\n\n\"Niistä kodikkaista huonekaluista, jotka kapteeninrouva on minulle\nantanut.\"\n\n\"Niistä pehtori saa kiittää Ottiliaa (taloudenhoitajatar) -- minulla\nei ole siinä mitään ansiota. Annoin pehtorin luettelon hänelle,\nja hän on valinnut tavarat. Kuitenkin, jos pehtorin huoneet nyt\novat järjestyksessä, niin tahdon itse tulla vakuutetuksi niiden\nasumakunnosta. Pehtori voinee saattaa minut sinne nyt?\"\n\nMinä kumarsin, vetäytyen syrjään että hän pääsisi menemään. Ja niin\nlähdimme -- hän kulkien edellä, minä nöyränä pari askelta jälessä -- ja\ntarkastelimme pehtorin huoneuston.\n\n\"Oh -- niin somaa!\" huudahti kapteeninrouva vasten tahtoaan.\n\n\"Eikö totta, rouva -- sangen edullinen muutos.\"\n\nSillä luonnollisesti tuo suuri muutos sai aikaan hänen huudahtuksensa;\nhänestä oli huone hämmästyttävän soma, juuri sentähden ettei se koskaan\nvoinut tulla oikein somaksi, sen välikatto kun, joka lepäsi hirsillä,\noli matalalla ja huoneessa oli ainoastaan kaksi ikkunaa -- takaseinällä\nei ole yhtään. Olin siksi asettanut sille jumalattoman pitkän,\nvanhanaikaisen makuusohvan, pari tuolia ja kauimmaksi nurkkaan kaapin.\n\nKeskelle suurta tupaa, jonka toisessa päässä, kuistin- ja kammarinoven\nvälissä oli tavattoman suuri liesi ja toisessa päässä päätyikkuna, olin\nasettanut korttipöydän ja sen ääreen ne kaksi nojatuolia, jotka olivat\nseuranneet makuusohvaa. Pöydällä oli se vähäinen kirjallisuus, jonka\nolin ottanut myötäni. Päätyikkunan luona, josta näki päärakennuksen\nja etenkin kapteenivainaan huoneen, oli kirjotuspöytä. Muutamia\ntuolia oli vielä huonekaluina, ja pari tilkkumattoa muodosti käytäviä\nvalkealle lattialle. Huomaat, ettei tällaisesta ylellisyydestä vielä\nolisi kannattanut huudahtaa -- vaikkakin huone siistittynä, uutimet\nikkunoilla, teki hyvin hauskan vaikutuksen.\n\nHän kiersi lieden ja katsoi huoneeseen. Se on pieni, ja sen ainoa\nikkuna on syvällä olevaa lahdenperukkaa kohti sekä -- sen takana --\npeltoja ja metsiä. Vuoteeni eteen olin levittänyt maton, joka peitti\nlähimailta kaiken paljaan lattian. Muuten siellä oli ainoastaan\npiironki nuottipitimineni, joihin hän etenkin näytti kiinnittäneen\nhuomionsa, pieni pöytä vuoteen vieressä, toinen ikkunan luona, muutamia\ntuoleja ja pesukaappi -- siis aivan yksinkertaista.\n\nValitettavasti kyllä ei itse voi tulla yhtä yksinkertaiseksi kun\nympäristö on -- eksyin jälleen osastani, tai oikeammin näyttelin\nväärin. Kun hän kammaria katseltuaan kääntyi, lausuin hymyillen, tehden\npienen kumarruksen ja sulavan liikkeen osottaen nojatuoleja:\n\n\"Kapteeninrouva suonee minun pyytää, ettei lastenrauha häiriintyisi\nmatalan kattoni alla.\"\n\nHän tuijotti minuun hetkisen, aivan kun olisi luullut että kadotin\njärkeni. Hänen pehtorinsa uskalsi noin ritarillisesti käskeä häntä\nistumaan -- kanssaan ja luonaan! Helakka puna levisi hänen kasvoilleen.\n\nKuitenkin hän tointui pian.\n\n\"Onko pehtori nainut mies?\" kysyi hän hyvin ihmeissään.\n\nTunsin suuttuvani. Tuo oli jo hiukan liiallista ylpeyttä. Vaikkapa\nolisin ollut kuka tahansa, oli minulla tietenkin oikeus kotonani käskeä\nvieraitani istumaan. Vastasin sentähden kylmästi:\n\n\"En, toinen puoliskoni on varmaan eksynyt -- oli tietenkin kaunis ja\nheitti minut turhan kullan takia. En ole enää voinut löytää häntä.\"\n\n\"Sitten en voi käsittää, että häiritsisin mitään lastenrauhaa, jos\nlähtisin istumatta. Muuten ovat huoneet minusta nyt aivan sievät --\nniin että jos pehtori ei ole aivan hemmoteltu, saatan ehkä toivoa, että\npehtori tästälähin valittamatta tulee viihtymään Siltalassa.\"\n\n\"En tiedä koskaan valittaneeni. Jos en täällä olisi saanut kattoa\nylleni, niin olisin sen saanut jossain muualla -- maailmahan on\nsuuri ja minusta on jotenkin yhdentekevää, missä asun. Mutta olkaa\nvakuutettu, rouva, missä tahansa oikeutetuista muistutuksista pannaan\npahaksi tai ei välitetä niistä, siellä on johto huono ja kaikki käy\nhullusti -- isännän vahingoksi. Kuitenkin minä vaikenen. En enää\nhäiritse kapteeninrouvan rauhaa.\"\n\n\"Vaikenette -- mistä?\"\n\n\"Valituksista, jotka koskevat epäkohtia Siltalassa.\"\n\n\"Sitä en suinkaan toivo -- jätän ainoastaan itselleni päätösvallan,\nsittenkun olen tutkinut asian.\"\n\nJa niin hän lähti, vihaisena taasen. Paljoa ei hänen armonsa kärsi.\n\nViime keskiviikkona minulla oli tilaisuus hiukan pistellä häntä, jota\nhän mahdillaan ei voinut välttää kuten ennen.\n\nAjoin eräälle niemelle, josta olen puhunut, missä korjattiin yhtä\nlatoa ja valitsin suorimman ja hauskimman tien puiston kautta. Kuljin\nkumarassa laulaa hyräillen ja tapani mukaan sivallellen käytävien\nvieressä olevaa ruohostoa ratsupiiskallani. Silloin näin molemmat\nnaiset äkkiä edessäni eräässä tienkäänteessä. Tervehdin ja olin jo\nennättänyt muutamia askelia ohi, kun kapteeninrouva huusi: \"Kuulkaa --\npehtori!\"\n\nMinä käännyin.\n\n\"Onko pehtori ollut näkötornissa?\"\n\n\"En, siellä en ole ollut.\"\n\n\"Me olimme menossa sinne, mutta portaat natisivat niin, että pidimme\nparhaana jättää se tekemättä. Ehkä pehtori olisi hyvä ja tarkastaisi\nniitä ja sanoisi meille, uskaltaisimmeko nousta?\"\n\nSe ei ollut minulle erittäin mieluista, sillä pyörrytykseni takia\npelkään itsekkin hiukan tuollaisia ilmamatkoja vallankin kun portaiden\nja aitausten kestävyyttä voi epäillä. Mutt'en voinut vastata muuta kuin\nmyöntäen ja seurata heitä näkötornille.\n\nKapteeninrouva tietysti heti astui edelle, mutta kamreerinrouva näytti\nainoastaan empien käyvän hänen rinnallaan saadakseen minut näyttelemään\npalvelijan osaa. Jo muutamia askelia noustuamme pysähtyi hänkin ja\nsanoi kääntyen puoleeni:\n\n\"Pehtori on täydellisesti vallottanut sekä äitini että tyttäreni.\"\nHän kulki nyt rinnallani, mutta kapteeninrouva yhä kävi paria askelta\nedellämme.\n\n\"Aivan ansiottani -- jos asia niin on.\"\n\n\"En tiedä -- äitini kiittelee teitä mitä hupaisimmasta kalamatkasta ja\ntyttäreni mieluimmin asettuisi luoksenne asumaan.\"\n\n\"Hän on niin herttainen -- pikku Elsa -- puhuessaan lainasanoja.\"\n\n\"Puhuessaan lainasanojaan?\"\n\n\"Niin -- hän puhuu lauseen niin säntillisesti loppuun ja käyttää aina\nviimeksi kuulemiaan sanoja. Yhtenä päivänä, kun estin häntä kapuamasta\nkatolle, sanoi hän tietävänsä, että minä olen huimapäinen yrittelijä,\nja kun täällä puistossa neuvoin, ettei hän poistuisi yksinään niin\nkauaksi talosta -- ajatteleppa nyt että olisin ryöväri, sanoin -- niin\nhän vastasi, ettei pelkää ihmisiä, jotka kuvittelevat jotain olevansa,\nniin teki hänkin.\"\n\nKamreerinrouva nauroi. Mutta kapteeninrouvan niska kävi punasemmaksi ja\nhän kumartui ja poimi jotain tienvierestä.\n\nYhdessä kohden me kuitenkin, kapteeninrouva ja minä ihailemme tai\nainakin hyväksymme toisemme -- pysyen asianomaisen etäällä toisistamme.\nTarkotan soittoa. Kuulijoinani ei ole enää ainoastaan Miina ja Liina,\nnyt kun ikkunani viettävät kartanoa kohti. Pikku Elsa rientää heti\nluokseni kun kuulee huiluni sävelet, jos hän ei ole vielä käynyt\nlevolle, ja usein tulevat myöskin Viivan ja Kalle. Täällä sisämaassa\ntäytyy nimittäin tavattoman kuumuuden takia aukaista ikkunat, heti\nkun iltaviileä on joutunut, ja siten en voi estää huiluani kuulumasta\npäärakennukseen, missä muutkin näyttävät kuuntelevan kun puhallan.\nYhtenä iltana kuulin Kallen äkkiä huutavan portailta sisälle: \"nyt hän\nsoittaa taasen!\" -- ja kohta herrasväki kokoontui kuistille. Erään\ntoisen kerran kysyi pikku Elsa ihaillessaan huiluni hopeaheloja ja\nläppiä, miten minä olen voinut ottaa niin \"hienoa esitystä\" myötäni\ntänne maalle ja selitti kysymysteni johdosta, että sekä äiti ja\nLilli-täti ovat sanoneet ettei voisi uskoa saavansa täällä maalla\nkuulla niin hienoa esitystä.\n\nMinä taasen olen usein seisonut kauan tiellä, joka kiertää puutarhaa,\nja ihaillut hänen soittoaan -- tiedän nyt että se on ollut hän, joka\nsoittaa. Vastasin kohteliaisuuden kohteliaisuudella. Kun pikku Elsa\nilmaisi, että soittaja oli Lilli-täti, sanoin minä, vakuutettuna siitä\nettä hän myös toisi uusia lausuntoja, että Lilli-tädillä oli \"aivan\nmainio kosketustaito\". Seuraavana päivänä sain tietää että hän vei sen\noikein perille, kun pikku Elsa kysyi, oliko hyvin pahaa jos on mainio\nkosketustaito.\n\n\"Ei, eihän toki. Miksi sitä kysyt?\"\n\n\"Kun Lilli-täti punastui niin hirveästi kun sanoin sen hänelle.\"\n\nAjatteles sitä ylpeyttä! Punastua sentähden, että alhaisempi uskaltaa\narvostella hänen soittoaan!\n\nNo niin -- Herra varjelkoon! Se ei kuulu minuun.\n\nMuuten lopetan nyt tähän, koska minulla on vielä tehtävänä suuri työ\nillalla -- joka on tänään vaivaloista ja käy vielä vaivaloisemmaksi\ntulevaisuudessa.\n\nAion nimittäin jälleen ajella partani, en tietysti siksi että kävisin\nkoreammaksi mieheksi -- se tuskin täällä salolla hyödyttäisi -- vaan\ntuon kirotun kuumuuden tähden.\n\nJa sentähden hyvästi ensi kertaani\n\nTuus\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKYMMENES KIRJE.\n\n\nSiltala, 6 p:nä heinäk.\n\nOletko ihan järjiltäsi, rakas veli? Minäkö -- rakastuisin naiseen?!\nElähän toki -- jos kerran nuorena, terveenä ja turmeltumattomana\nsellaisesta pelastuin, niin eihän minun pitäisi enää näin vanhana ja\nhairahtuneena tuollaisiin tuhmuuksiin eksyä. Sitä paitsi tarkotat\nselvästi kapteeninrouvaa -- en voi uskoa, että epäilisit minua Miinan\nja Liinan suhteen, vaikket olisi milloinkaan nähnyt heitä -- mutta hän\non kihloissa. Toisin sanoen, suruaika kun ei vielä ole ohi, pidetään se\nhyvin salassa, mutta niin on joka tapauksessa asian laita, jonkatähden\nhuomaat, että salavihjauksesi oli erhetys.\n\nElä myöskään lue tuon kihlauksen ansioksi sitä, että nykyään olen\nilkeällä tuulella -- se ei ole missään yhteydessä tämän asian kanssa,\naivan toisista syistä minun täytyy sanoa, että tuloni tänne oli sulaa\nhulluutta. Ja se on Bröijerin ja sinun vikasi!\n\nKoko olemuksenihan oli päässyt jo siihen suureen sopusointuun,\nviisauden lepoon, jota ulkonaiset sattumat eivät häiritse. Olin\nsaavuttanut sen rauhan, jota filosofin tulee etsiä, hänen joka tietää,\nettä ikuista lepoa kohti sittenkin vain kannattaa pyrkiä.\n\nJa nyt -- sensijaan että olisin antanut luonnon tehdä tehtävänsä, olen\nharpannut, järjettömästi kyllä, hyvän matkaa taaksepäin, saadakseni\nvaan kulkea saman taipaleen, saman tavattoman vaivaloisen taipaleen\nuudelleen. Olen käynyt ruumiillisesti niin paljon reippaammaksi ja\nvahvemmaksi, että aine alkaa jälleen ottaa sananvaltaa: saatan jälleen\nvihastua, suuttua, harmistua joutavista, ryhtyä tarmolla työhön,\nikäänkuin hyörinällämme ja pyörinällämme olisi mitään merkitystä. Siitä\nseuraa luonnollisesti, että olen alati pahalla tuulella.\n\nMitä hyötyä, piru vie, koko tästä parannuskeinosta on? Olisin kai ilman\nsitäkin elänyt kuolemaani saakka! Niin -- taidat nauraa -- se narri,\njoka antaa narrata itseään!\n\nMutta nyt kun on ottanut pahan paattiinsa, niin saa soutaa hänet\nmaihin. Ja hyvin usein saan ottaakkin täällä jonkun venheeseen ja\nsoutaa hänet rantaan -- sillä he vakuuttavat huomanneensa, että minulla\non tavaton kalaonni. Varsinkin kamreerin kera olen monasti sunnuntai\niltapäivän vesillä. Ja kun meistä täten on tullut sangen hyvät ystävät,\nniin en lopulta voinut kotirantaan saavuttuamme olla kysymättä, eikö\nhäntä haluttaisi pistäytyä asuntoani katselemaan.\n\n\"Hyvin kernaasti -- vallankin, kun sekä serkkuni että lapseni pitävät\nherra Paulin huoneita erinomaisen kodikkaina!\"\n\nHän ei näet nimitä minua enää \"pehtoriksi\".\n\n\"Todellakin -- hyvin hauskat\", sanoi hän sisään astuttuamme, \"minun\nmielestäni olisi saattanut olla vaan hiukan enemmän huonekaluja.\"\n\n\"Pidän väljästä tilasta, kun iltasin käyn edestakaisin täällä ja aikani\nkuluksi soittelen huiluani -- jos olisi enemmän huonekaluja niin ne\nhaittaisivat.\"\n\n\"Viisaasti puhuttu -- hyvin viisaasti! Meidän kaupunkilaisten huoneet\novat niin täyteen sullotut, että itse tuskin mahdumme niihin.\"\n\nMenin kammariin ja jyskytin seinään -- kutsun täten palvelijaani,\nviisitoistavuotiasta tyttöä -- ja käskin hänen tuomaan rouva\nStrömmeriltä muutamia laseja, jonkajälkeen otin esiin Frapinpullon ja\nkysyin haluttaisiko kamreeria kylmä toti, kun ilma oli miltei liian\nlämmin kuumalle. Ei -- sitä vastaan hänellä ei mitään ollut -- perhana!\n-- onko teillä niin hienoa ainetta! -- kalaretkenhän jälkeen juuri\nkonjakkitilkka maistuu hyvältä.\n\n\"Mutta paha kyllä, soodavettä minulla ei ole -- sensijaan voin tarjota\njotakuinkin hyviä sikareja.\"\n\n\"Ettehän pahastune, jos kysyn -- oletteko kirjailija Adolf Paulin\nsukulainen?\"\n\n\"En -- emme ole lainkaan sukua.\"\n\n\"Kysyn siksi, kun minusta on usein tuntunut, että herra Paulilla olisi\nmyös taiteilijalahjoja, -- ymmärrättehän, etten tarkota nyt huilua\nyksin, vaan...\"\n\n\"Jonkunlaista ponnettomuutta -- huimapäisyyttä\", sanoin nauraen.\n\n\"Niin -- teissä on ominaisuuksia, joita ei uskoisi maanviljelijällä\nolevan -- jommoisia ei ainakaan minun kaltaiseni laskumies uskoisi\nolevan. Ja -- Jumalan tähden!\" hän huudahti, kun työnsin kirjoja\nsyrjään pöydältä ja hänen silmiinsä sattui eräs, \"te luette Zolata --\nalkukielellä!\"\n\nAjoin kokoon jutun, että Tanskassa ollessani asuin yhden ranskattaren\nperheessä ja opin siten kielen.\n\nHän alkoi puhua vapaammin, mitä enemmän nautti Frapin'ia. Ja niin hän\njohtui puhumaan, kuten usein ennenkin, uudistussuunnitelmistani täällä\nSiltalassa. Hän vakuutti minulle, ettei kysymys ole jäänyt unohduksiin\n-- kapteeninrouva päinvastoin alati ajatteli niitä. Mutta selväähän\noli, että naisen oli vaikea tehdä sellaisia päätöksiä, etenkin kun hän\nei itse ollut kylliksi perehtynyt -- niin että kamreeri otaksui hänen\njättävän asian vastaiseksi, kunnes hänen miehensä päättäisi.\n\n\"Hänen miehensä?\" huudahdin -- \"meneekö hän naimisiin?\"\n\n\"Luuletteko että hänen kaltaisensa nuori, kaunis ja rikas nainen\npysyisi naimatonna?\"\n\n\"En -- enhän toki. Minä luulin kamreerin tarkottaneen, että naimakaupat\nolivat jo tehdyt.\"\n\n\"Maljanne, herra Paul -- teille voin sen kernaasti sanoa -- naimakaupat\novat todella jo tehdyt, vaikkei niitä tietenkään vielä ole annettu\nilmi. Ukko Lind ne jo teki.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\"\n\n\"Onpa niinkin -- ukko oli älykäs mies. Hän huomasi aivan hyvin,\nettei tuollainen nuori nainen saattanut herättää tarpeeksi suurta\narvonantoa voidakseen hoitaa maatilaa sellaista kuin Siltala. Ja kun\nhänenkin suvullaan on vaatimuksensa ja yksi hänen veljensäpojista, eräs\nluutnantti, on äskettäin menettänyt leipänsä -- kunnon mies -- niin\nsopi erinomaisesti, että hänen leskensä ja veljensäpoika lyöttäytyvät\nyhteen. Hän oli aimo ukko joka tapauksessa, ennakkoluuloton, näki\nkaikki asiat oikeassa valossaan -- yksi ruotuväkemme vanhoista, kunnon\nsotilaista. Ihme miten usein Suomen sotaväki hajotetaan -- niin että\nsama nainen joutuu naimisiin kahden eronsaaneen sotilaan kanssa!\"\n\n\"Vai niin, tämä sulhanen on luutnantti -- kapteeninrouvan arvo alenee\nsiten.\"\n\n\"Hitto vie; se on varmaankin naisesta ylenemistä, kun joutuu\nvanhalta nuorelle -- ja tuo luutnantti on reipas mies. Mies vaan\njoka tapauksessa, ei enempää eikä vähempää -- sotilas. Muuten hän\ntulee tänne näinä päivinä. Tähän saakka he ovat tavanneet toisiaan\nhyvin harvoin, kun rouva on asunut täällä ja hän Helsingissä -- niin\nettä heidän täytyy hiukan lähemmin tutustua. Serkkuni aikoo viettää\nensitalven pääkaupungissa, sillä mies ei voi viipyä pitempää aikaa\ntäällä.\"\n\nJa todella saapui tänne omituinen ilmiö yhtenä päivänä -- oikea\npilalehdenilmiö, Albert Engströmin ihanne, joka yläosaltaan\nkapenemistaan kapeni -- ja totta toisen kerran, pitkältä olikin\nhuippuun -- jaloissa punaset kengät, housunlahkeet ylöskäärityt, yllään\nruskea, säkinmuotoinen pölytakki, yläällä pieni päänuppi, mahdottomat\nviikset ja monokkeli silmässä, pitkä kuin virstantolppa -- tunsin hänet\nheti vaateparren muutoksesta huolimatta.\n\nMuistatko tuota iltaa Kämpissä, kun istuimme lähinnä soittolavaa\nolevan pöydän ääressä ja viereisessä pöydässä eräs upseeri, joka\nliehi la bella Margharitaa, ja näytti olevankin suuremmassa suosiossa\nkuin me, kunnes laskin viissataseni ikäänkuin sattumalta lehahtamaan\nlattialle hänen nähtensä? Ja miten upseeri, jonka sotataito ei\npystynyt vastustamaan tuota temppua, nousi tulipunasena heittäen\ntaistelutantereen ja menetetyn tappelun, ja läksi matkoihinsa kannukset\nkalisten, niin että kyyppari sai juosta hänen jälkeensä vaatimaan\nmaksua?\n\nNo niin -- hän on juuri sama. Vaikkapa et enää muistaisikaan miehen\nnäköä, niin on kuitenkin mielessäsi, minkälaisen vaikutuksen hän teki\nmeihin. Sotilaspuvun, viiksiparin ja rajattomantyperän itsensä ihailun\nja itsetyytyväisyyden -- mitään muuta emme voineet havaita. Nyt on\nsotilaspuku poissa -- jälellä vaan viikset ja itserakkaus. Ja ne hän\nnyt ottaa aviokseen!\n\nHelppoa ei ole naista ymmärtää! Hän on viisas -- sillä se hän todella\non -- hän on kaunis, ihan jumalallisen kaunis, hän on ainakin syvästi\nmusikaalinen ja luultavasti silloin muutenkin henkevä, jota todistaa\nmyös se, ettei hän lörpöttele kuten naiset tavallisesti, vaan puhuu\nvähän ja sanoo sanottavansa lyhyesti, selvästi ja varmasti. Ja tuo\nnainen -- mihin hän käyttää voimansa. Ensinnä -- sitoo itsensä vanhaan\nukkorähjään. Se on vielä sillä puolusteltavissa, että hän oli köyhä,\npiti suuren maatilan elämästä j.n.e. hänhän saattoi laskea, että pääsi\nkerran vapaaksi, juuri siksi kun ukko oli niin vanha. Mutta nyt -- nyt\nhänellä on varoja kaikkeen tuohon, hän on täysin vapaa -- ja kuitenkin\nantaa toisen kerran levollisesti sitoa itsensä tuohon viiksiniekkaan!\nJumalan nimessä, sitä eivät tee muut kuin kylmät luonteet.\n\nRakastaisiko hän tuota miestä? Naisillahan on usein omituinen maku,\nmutt'en saata kuitenkaan uskoa, että tuo valoton lyhtytolppa olisi\nvoinut lumota pirteän naisen. Olenhan jo hiukan puhellut hänen kanssaan\ntai oikeammin kuullut hänen puhuvan jotain -- ja hyvin köykäistä\nhänestä lähtee.\n\nTapasin hänet jo tulonsa jälkeisenä päivänä, kun palasin aamiaiselta\nja hän läksi kamreerin kera aamukävelylle. Kamreeri tervehti ja esitti\nminut herra Paulina, pehtorina.\n\n\"Vai niin -- jakkaan tätini jykmentin evejhti! Ilahuttaa huujehti\nminua!\"\n\nJa kun ainoastaan kumarsin sanaakaan sanomatta, jatkoi hän: \"Toivon\nettä tulette hoitamaan hyvin minuakin -- olen päättänyt ahettua tänne\njokhikin aikaa kehälaitumelle\".\n\n\"Meillä on valitettavasti kyllä vaan luonnonniittyjä...\"\n\nKamreeri purskahti nauruun.\n\n\"Tiedäppäs\", sanoi hän luutnantille, \"että herra Paul on saanut\npäähänsä, ettei Siltala nykyään kelpaa mihinkään, koska täällä on\nainoastaan luonnonniittyjä.\"\n\n\"Meidän täytyy sitäpaitsi herra luutnantille antaa varmaankin hiukan\nväkirehua\", sanoin. \"Näyttääpä siltä kuin voisitte märehtiä suuret\nmäärät.\"\n\n\"Mäjehtiä -- pehtoji ei näy kähittävän, että tänne on tullut leijona\nnyt.\"\n\n\"Jopa jotakin! No, kyllähän varotan piikoja ja karjakoita.\"\n\nKamreeri purskahti taas nauruun, kävi luutnanttia käsipuoleen ja niin\nerosimme.\n\nViime sunnuntaina, iltapäivällä, oli minulla jälleen tilaisuus\nihailla hänen neroaan. Asianlaita oli nähtävästi se, että kamreeri\n-- korvatakseen vierailuaan -- oli kutsunut minut kahville puutarhan\nsuureen lehtimajaan. Epäröin kyllä hiukan noudattaisinko kutsua vai\nenkö, mutta kun ajattelin, että se tuottaisi kapteeninrouvalle vieläkin\nenemmän harmia, jos ilmaisisin että puutarha on kielletty alue minulle,\nkuin että hän alentuisi kerran näkemään minua siellä, niin noudatin\nkäskyä ja saavuin sinne määräajalla. Kapteeninrouva oli luonnollisesti\npoissa -- kamreerin perhe ja ruustinna olivat ainoastaan saapuvilla.\nHänellähän oli myös seuransa, sillä kapteeninrouva ja luutnantti ovat\neriämättömät. No niin, paljon hauskempaa se olikin, sillä olen sekä\nruustinnan että kamreerin herrasväen ja lasten hyvä ystävä. Varsinkin\nlasten, jotka seuraavat minua kaikkialle. Kamreeri tarjosi väkevää\nkahvin kera, ja me istuimme jutellen ja pitäen hauskaa. Silloin\nilmestyi lehtimajan aukolle kaksi kookasta olentoa -- toinen hurmaavan\nkaunis, toinen ilettävä, kapteeninrouva ja luutnantti nimittäin.\nNousin äkkiä pystyyn, ja kapteeninrouva astui muutaman askeleen minua\nkohti, ikäänkuin aikoen ojentaa kätensä minulle, muttei tehnyt sitä,\nvaan huomaten hajamielisyytensä, kumarsi vain armollisesti. Luutnantti\nseurasi hänen esimerkkiään ja sanoi noin \"von oben hinab\":\n\n\"No -- kuinkah nyt on noiden luonnonniittyjen laita?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, herra luutnantti, ei laitoja mikään vaivaa, kunhan\nkeskeltä vaan olisivat hyviä.\"\n\nKamreeri nauroi kääntyen kapteeninrouvan puoleen:\n\n\"Tiedäppäs, ettei herra Paul pidä niittyjäsi edes Hugon kesälaitumiksi\nriittävinä, jollei hän saa väkirehuakin silloin tällöin.\"\n\n\"Määrä kyllä riittää\", sanoin, \"muttei ihminen liho yksin heinistä --\nsiihen tarvitaan järkeäkin...\"\n\n\"Täytyy vajmaankin olla maalainen kuten pehtoji ymmäjtääkheen hyödä\nheiniä.\"\n\n\"Ylimalkaan kyllä -- naudathan ovat tavallisesti maalla, mutta löytyy\nniitä muutamia kaupungeissakin.\"\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jonka kapteeninrouva katkaisi kysyen:\n\n\"Onko pehtori asunut kaupungissakin?\"\n\n\"Olen senverran, että voin puhua kaupungeista ja kaupunkilaisista,\nmutta niin kauan siitä sentään on, ettei sitä enää saattaisi huomata.\nLopetettuani luvut polyteknikossa, olen nähnyt kaupunkeja vaan\nsatunnaisesti niissä käydessäni.\"\n\nHilpeys oli auttamatta kadonnut, kehottipa kamreeri miten tahansa\nmaistamaan. Otin sentähden hetken kuluttua jäähyväiset ja läksin.\n\nOi voi, helppoahan on vetäytyä ikävästä kahviseurasta -- kumarruksella\nsiitä pääsee. Mutta olemuksen tukalasta painosta -- siitä ei niinkään\nhyvin voi pujahtaa pois, vaikka kuinkakin tuntisi kyllästyneensä tuohon\nhullunkuriseen ilveilyyn, jota kutsumme elämäksi ja jota varmaankaan ei\nole muodostettu kaikkia varten, jotka ovat sattuneet syntymään.\n\nOlen jo siksi ärtynyt, että turhanpäiväisimmätkin asiat saavat minut\nsuunniltani -- kuten esimerkiksi se, että kapteeninrouva otaksuu minun\nolevan rakkaussuhteissa Liinan kanssa. Kannattaako järki-ihmisen\nmoisista suuttua!\n\nLuonnollisesti pikku patani sen minulle ilmotti.\n\n\"Elsa hoi -- mihin nyt aiot?\" huusin eräänä päivänä, kun näin\npienokaisen taas aivan yksin käyvän puistoa kohti.\n\n\"Tahdon mennä teiriä katselemaan.\"\n\n\"Mitä katselemaan?\"\n\n\"Teiriä -- minä tahdon nähdä ne, vaikka äiti sanoo, ettei täällä mitään\nteiriä ole.\"\n\n\"Missä niitä sitten pitäisi olla?\"\n\n\"Etkö sitä tiedä? Puistossa -- siellä missä sinä eilen olit Liinan\nkanssa, kun me menimme uimahuoneeseen.\"\n\nSuureksi harmikseni on usein tapahtunut, että teillä ja poluilla äkkiä\nkohtaan Liinan -- Miina on näyttänyt heittävän kaiken toivon, ja\nolen vakuutettu, että hän lopuksi hyötyy enemmän ajurista. No niin,\neilen minulla oli taasen onni käydä kotia hänen kanssaan kohdattuani\nodottamatta hänet. Ja totta hitto vie sattui niin, että kulkeissamme\npuistotietä suurellaisen kentän laitaa, tuli kapteeninrouva,\nkamreerinrouva, Viivan ja Elsa vastaamme pitkin käytävää, joka oli tuon\npienen niityn toisessa laidassa.\n\n\"Kuka sinulle on uskotellut, että siellä on teiriä?\"\n\n\"Ei minulle kukaan ole uskotellut, itse näin miten Lilli-täti osotti\nsitä kohti ja virkkoi äidille: 'Katso, miten viehkeästi tuolla\nkuherrellaan!'\"\n\n\"Käsitit ihan hullusti, hyvä lapsi. Missään tapauksessa et saa mennä\nyksin sinne.\"\n\nTämä on ihan kirottua! Tuskin tiedän enää, mitä iltasin soittelisinkaan.\n\nEilen kun alotin Schubertin \"Leise flichen meine Lieder durch\ndie Nacht zu dir\", keskeytin sen äkkiä, kun juohtui mieleeni,\nettä he luonnollisesti selittäisivät minun soittavan sitä tuolle\n\"kuherruskumppanilleni\". Hetkisen kuluttua huomasin puhaltavani\nKotschubeyn kappaletta \"Oh dites -- lui\" -- keskeytin senkin yhtäkkiä\nja sain hyvän aikaa miettiä, ennenkuin huomasin Champagne-valssin\nsopivan tilaisuuteen.\n\nEi -- olen nyt sellaisella tuulella, että minun on mahdotonta mitään\nkirjottaa! Paras on lopettaa. Jää hyvästi.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 16 p:nä heinäk.\n\nKiitos, veli rakas, tervetulleesta kirjeestäsi. Sanot että olen käynyt\nahkeraksi kirjeenkirjottajaksi. Koetahan minun laillani hautautua tänne\nsalolle, missä et lainkaan löydä seurapiiriä, niin huomaat, että saat\nhalua ilmaista kirjallisesti ajatuksiasi. Olen aina ollut sitä mieltä,\netten ole kovin seuraa kaivannut. Mutta siellä kotosalla tapasi ainakin\npari kolme kertaa viikossa vertaisiaan. Mutta täällä elän talonpoikain\n-- jumalattoman typerien talonpoikain keskuudessa -- päivät päästään\naamusta iltaan. Ei heidän kanssaan voi puhella. Tosin vaihdan silloin\ntällöin sanan herrasväen, milloin minkin kanssa -- mutta viikossa\non monta tuntia ja ne sanat lausun aina muutamassa minutissa.\nJa näissä satunnaisissa puheluissakin olen vain pehtori -- enkä\nvertainen tai seurakumppani. Tuskinpa tiedän mitä he toimittavat --\ntarkotan sillä, että tiedän heidän käyvän kävelemässä, ratsastamassa,\najelemassa, kalassa, lepäilevän ruohostossa ja riippumatoissa,\njuovan kahvia milloin milläkin kauniilla paikalla, tekevän retkiä\nsaariin, lyhyesti sanoen tiedän, että he parhaansa mukaan koettavat\nhuvitella -- mutta sillä aikaa minä olen pellolla tai niityllä. Saan\nainoastaan satunnaisesti hiukan puhella sivistyneiden ihmisten kanssa\n-- ehkäpä noin pari kertaa viikossa. Joka lauantaista tilintekoani\nkapteeninrouvalle en voi lukea niihin -- minkäänlainen puhelu ei tule\nsilloin kysymykseenkään.\n\nKoetappa pariksi kuukaudeksi täten erota kaikesta, niin luulen että\nkirjottelet aivan yhtä ahkerasti kuin minä -- en siis kirjota yksin\nsinun, vaan myös itsenikin takia. Ja kun nyt olen kiitollinen, että\nvoin sinulle kirjottaa, niin vieläkin kiitollisempi olen niistä\nkirjeistä, joita saan -- ne ovat ainoana siteenä, jotka yhdistävät\nminut muuhun maailmaan.\n\nKiitos sentähden, veli rakas, viime kirjeestäsi. Minua ilahuttaa, että\nheinänteko Thorsby'ssä on onnistunut hyvin. Täällä aloimme jo aikoja\nsitten -- aloimme heinänteon jo ennenkuin kirjotin viime kirjeeni,\nvaikken sattunut mainitsemaan mitään siitä. Ja juuri hein'aikana sattui\ntäällä yhtenä päivänä tapaus, jossa sain loistaa ja joka melkoisesti\nmuutti asemaani ja arvoani tai herätti ainakin asianmukaista\nkunnioitusta minua kohtaan väessä, joka aina katsoo ruumiinvoimain\nsuuruuteen -- niinpä vainkin, tuskinpa olen sulle kertonutkaan, että se\nkunnioitus oli vaarassa.\n\nKansa täällä on hidasta ja kuhnustelevaa. Vähintäin kolmasti nämä\nmiehet kohottavat lakkiaan kynsästäkseen yhtä monasti päätään,\nennenkuin ryhtyvät mihinkään, vaikkapa vain takin riisumiseen yltä.\nToimivatpa sitten mitä tahansa, kävivät ja katsoivat niin luulisi\nheidän liikkeistään, että he aina ovat ihan uupumaisillaan.\n\nKäsität etten voinut katsella sellaista huutamatta silloin tällöin,\nnyhkäisemättä heitä toisinaan saadakseni hiukan enemmän vauhtia\ntoimiin. Usein en voinut heidän töitäänkään hyväksyä -- he tekivät\nniin haluttomasti, ettei moista voinut suvaita. Tempasin monasti auran\nheidän käsistään näyttääkseni, miten oli oikein kynnettävä -- vaikkei\njumal'paratkoon näillä viheliäisillä auroilla missään tapauksessa saa\nmitään kunnon kyntöä aikaan!\n\nTuo kaikki kuitenkin teki välit kireiksi ja väki alkoi murista. Tulin\nheille välistä tiuskineeksi, ja arkoja kun ovat, vaikenivat he jälleen.\nKun sitten hankin heinäntekoon töllistelivät he kummastuksesta.\nKevät ja kesä oli ollut niin kuiva, ettei siellä ollut vielä mitään\nniitettävää, he tuumivat. Sille en mitään mahda -- sitä vähää, mikä\nsiellä on, ei saa heittää hukkaan, kenties loppukesä on kosteampi, niin\nettä syksyllä saamme jotain taas katon alle. Mutta sepäs ei lainkaan\nollut heille mieleen. Siitä koituisi ylimääräistä työtä, johon heitä ei\nhaluttanut ryhtyä.\n\nSain sitten illalla kutsun kapteeninrouvan puheille.\n\n\"Väki valittaa, että pehtori tahtoo jo alottaa heinänteon, vaikka\nniityillä on niin heikko kasvu, ettemme saa puoliakaan tarvittavista\nheinistä.\"\n\n\"Todella on kasvu huono, emmekä saa kylliksi heiniä -- mutta sitä\nsuurempi syyhän on korjata se vähä mikä on saatavissa.\"\n\n\"Niin mutta enemmänhän sitä tietenkin karttuisi, jos olisi pitempi\nkasvuaika.\"\n\n\"Karttuisi enemmän latoihin laahattavaksi -- tietenkin -- mutta päivä\npäivältä vähemmän kunnollista eläinten ruokaa.\"\n\n\"En ymmärrä -- jos meillä ladoissa on enemmän, niin on meillä myös\nenemmän eläimillemme annettavaa?\"\n\n\"Mutta eläimemme saavat kuitenkin vähemmän ravintoa. Sillä puumaiseksi\nkäynyt heinä ei enää ole ravitsevaa. Ellei näin olisi, niin ei olisi\nlainkaan surua, sillä halkoja Siltalassa on yllin kyllin. Mutta karjan\nmahassa vielä liukenevat kemialliset ainekset kasvissa muodostavat\njuuri eläimen veren -- ja näitä aineksia on eniten heinissä, kun\nne heilimöivät. Päivä päivältä enenevät korren heikosti ravitsevat\nosat senjälkeen -- odottaen menetämme siis kaksinverroin, koska se,\nmitä meillä on antaa eläimille, jo itsessään on vähemmän ravitsevaa,\nja koska sitäpaitsi pakotamme eläimiä turhaan voimanponnistukseen\nniiden hienontaessa sellaista, mikä ei anna niille verta. Ja kaikki\nvoimanponnistus, kuten rouva tietää, saa aikaan suuremman ruumiinlämmön\ntai toisin sanoen ravinnon hyödyttömän kulutuksen -- siis ehdyttää\nlehmiä.\"\n\n\"Mutta nuo miehet ovat koko ikänsä nähneet maata viljeltävän -- heillä\ntäytyy olla mahdollisimman suuri käytännöllinen kokemus...\"\n\n\"Kokemusta kyllä, mutta edistyshalua puuttuu, mutta vaivaa heitä\nmyöskin liikatyön pelko -- he pelkäävät saavansa syksyllä korjata\nniityltä heinää toistamiseen. Siinä se kipeä kohta on.\"\n\nHän silmäili minua hetken. Sitten hän kääntyi miesten puoleen ja sanoi:\n\n\"Pehtori on oikeassa -- heinäntekoa ei voi siirtää. Noudattakaa hänen\nkäskyään.\"\n\nTäällä on tapana kestitä työväkeä kahvilla, kun jonkun isomman niityn\nheinä on tehty. Tänään oli täällä semmoiset kahvikekkerit. Niitty oli\nsuunnattoman suuri -- ääretön alaltaan -- huonosta kasvusta huolimatta\non siellä kymmenen latoa. Sitä ympäröi metsä ja muuten peittää metsä\nniittyäkin paikkapaikoin, vetikköjä on myös siellä täällä ja sentähden\nsiihen on kaivettu syviä ojia.\n\nNiin -- aurinko paahtoi, väki hikoili, heinä tuoksui, miehet, jotka\najoivat häkkejä latoon, kirkuivat piiat ja Miinat ja Liinat nauraa\nkikattivat, herrasväestä oli ruustinnaeukko ja kamreeri ainoastaan\njääneet ladolle kahvitarjoiluun. Kalle ja Viivan olivat haravoimassa,\nkamreerinrouva ja pikku Elsa olivat par'aikaa menossa heidän luokseen\nja vähän etäämpää läheni kapteeninrouva sulhasineen toiverikkaana\nkuormatekopaikkoja. Minä puolestani pysyttelin kaikista kauimpana,\netäisimpien rukojen tykönä, etten vaan millään muotoa olisi yllättänyt\nnoita rakastavaisia tai etten olisi joutunut tunkeilemaan herrasväen\npariin.\n\nSilloin kuuluu kirkaisu -- hirveä hätähuuto -- keskeltä niittyä,\nminun ja ladon väliltä. Sekä minä että kaikki muutkin suuntaamme\nkatseemme sinne -- näen miehen ilmassa, näen hänen putoavan maahan\nja jäävän siihen makaamaan. Näen väen hajaantuvan ja pakenevan joka\ntaholle metsikköihin, lähimmille aidoille, muutamat naiset kapuavat\nheinäkuormille. Ja minä näen vihaisen härän, jota toisinaan käytetään\nvetojuhtana, kulkevan irti möristen ja potkien. En vieläkään käsitä,\nmiten se oli päässyt irti, mutta valloillaan se oli. Kirotut pölkkypäät\novat hutiloineet sitä valjastaessaan.\n\nHärkä kääntyy siihen suuntaan, minne Kalle ja Viivan juosten seuraavat\nkamreerinrouvaa, joka epäkäytännöllisesti kyllä, on alkanut paeta pikku\nElsa kerallaan latoa kohti -- pisintä tietä. Ladolle pakenee myöskin\nkapteeninrouva sulhasineen. Väki -- käytännöllisempää -- on keksinyt\nlähempiä turvapaikkoja. Huudan, että miehet ottaisivat kiinni härän --\nmutta ne raukat eivät kuule tai ehk'eivät tahdo totella. Minun tietysti\non mahdotonta ennättää perille ennenkuin onnettomuus sattuu!\n\nKalle ja Viivan ovat jo saavuttaneet kamreerinrouvan, muttei härkäkään\nole heistä kaukana. Kaikki ovat vielä tavattoman etäällä ladosta --\nkapteeninrouva ja luutnantti mahdollisesti voivat sinne ennättää,\nmuttei kamreerinrouva ja lapset mitenkään.\n\nAsema oli epätoivoinen. Minä asetan molemmat kädet suulleni torveksi\nja huudan: \"ojiin -- laskeutukaa ojiin!\" -- ja jumalankiitos,\nkamreerinrouva kuulee huutoni. Näen maan ikäänkuin äkkiä nielaisevan\nhänet ja Elsan. Kalle ja Viivan huomaavat äidin tempun ja seuraavat\nesimerkkiä. He katoavat ja härkä pysähtyy kiukusta mylvien ja\nsingotellen turpeita ilmaan, kunnes huomaa etäämpänä juoksevan parin.\nKapteeninrouva on kuitenkin siksi lähellä latoa, ettei härkä hevin\nhäntä saavuta ennenkuin hän on ennättänyt sulhasineen ryömiä sisään\nruustinnan ja kamreerin luo.\n\nAina tähän hetkeen saakka olin minäkin juossut. Mutta, varma kun olin\nheidän turvallisuudestaan, tunsin hengästyväni ja, hengästyneenä ei\nmitenkään voi härkää saartaa luonnistuuko se enää lainkaan minun\nkaltaiseltani? -- Tuo ajatus ei antanut rauhaa. Nuoruuden notkeus\npoissa! Suonet käyneet veltoiksi, aivojen toiminta tylsistynyt,\nsydän heikontunut, hermosto huono -- ja vihaisen härän kesyttämiseen\ntarvitaan terveyttä, notkeutta ja joustavuutta -- etenkin selkään\nhypätessä -- ja siitä on jo aikoja kulunut kun sen tein Meksikossa!\n\nSuurella vaivalla ponnistin latoa kohti, missä härkä nyt seisoi\nmöristen, valliten koko ympäristöä, ja hullulta mahtoi tuntua\nhätääntyneistä ladossaolijoista, kun minä levollisesti, hitaasti\nja vitkaan lähenin -- eiväthän he voineet ymmärtää, että tein\nsen ennättääkseni hiukan hengähtää. Senvuoksi pysähdyin myös\nhetkeksi ojalle, missä kamreerinrouva ja lapset makasivat jäsentään\njärkäyttämättä liejussa. Vakuutin heidän olevan erittäin hyvässä\npiilossa, ja pyysin etteivät enää olisi levottomia, vaan jäisivät\nalalleen, kunnes härkä jälleen olisi saatu ikeeseen. Mutta he olivat\nliiaksi säikähdyksissään voidakseen käsittää leikkiä.\n\nTäytyy tietysti olla avara tila, kun ottelee härän kanssa, siksi en\nvoinut mennä ladolle, missä härkä vihaisesti mulkoili sisällä olevia,\nkun nämä taas tuijottivat härkään. Pysähdyin sentähden jonkun matkan\npäähän ja huusin ladossaolijoille, että koettaisivat kääntää härän\nhuomion heidän katseistaan, niin että se hetkeksi kääntyisi minua\nvastaan.\n\nMutta kun härkä sitten, huutoni kuultuaan todella kääntyi minua\nkohti, ei se tuntunut kovinkaan hauskalta. Entinen halu oli poissa --\nepävarmuus ainoastaan jälellä, ja jos nyt notkeuteni pettäisi, härkä\nvoittaisi -- miten hullunkurisesti silloin olisin esiintynyt! Silloin\nasettaisivat ruumiini kuolleen miehen viereen ja sulhanen sanoisi:\n\"näitä luonnonniittyjä -- näitä hän ei kohkaan oikein ymmäjtänyt!\"\n\nKuitenkin -- aikaa ei ollut pitempiin arveluihin. Härkä lähestyi,\nensin vitkaan, potkien ja möristen, mutta sitten yhä nopeammin,\nkunnes syöksyi nelistäen esiin. Sen pää oli puolta kyynärää leveä.\nSarvet suorat, ja mustat silmät hyökkäämään tähdätyt. Näytin sille\nratsuruoskaani, mutta se hassu ei välittänyt siitä, vaan ryntäsi\neteenpäin.\n\nAnnoin sen tulla. Mutta vakuutan tunteneeni, että joka hermoni oli\njännitetty -- aivan toisin kuin ennenmuinoin.\n\nVarustauduin kuitenkin hyvin ratkaisevaan hetkeen. Silloin läjähti.\nSamassa kun hyppäsin sivulle torjuakseni sen hyökkäystä, sivahutin\nratsuruoskallani sitä silmille. Se seisahtui melkeen viereeni.\nHuimautin vieläkin ja ennenkuin se ennätti kääntyä, olin jo\nparinkymmenen askeleen päässä.\n\nSe syöksi taas esiin. Toistin tempun vielä kerran -- sivalsin, hyppäsin\nsyrjään, ja se syöksähti ohi.\n\nSe pudisteli arveluttavasti päätään, josta huomasin, että isku\nonnistui. Mutt'en uskaltanut vielä tehdä hyppäystä. Annoin sen karata\nohi kolmannen kerran ja sivautin sitä taas silmille. Lyönti sokaisi\nhärän niin, ettei se pysähtynyt yhtä nopeasti, ja minä olin ennättänyt\nhyvän matkaa, ennenkuin se kääntyi, joten välimatka oli kylliksi suuri.\nJa heti kun härkä kääntyi ja ryntäsi minua kohti, juoksin minäkin\nesiin. Nyt alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta -- ladolta kuului\nhuudahtus, muttei ollut aikaa selviytyäkseni sen tarkotuksesta, en\nedes huomannut kuka naisista huusi, sillä pedon ja minun välilläni\noli enää muutama askel. Ja yritykseni onnistui -- melkeenpä itse sitä\nihmettelen. Hyppäsin sivauksessa sen uhkaavien sarvien yli ja hetken\nkuluttua istuin varmana sen selässä. Temppu oli vähäpätöinen ja sitten\nalkoi löyly. Se mörisi ja nelisti, minä huimin ruoskallani.\n\nKesti ainakin puoli tuntia ennenkuin se antautui, monasti\nviskauduttuaan maahan saadakseen minut selästään. Mutta se huomasi,\nettei siitä ollut apua, nyt kun ruoskani iskut aina sattuivat sen\nsilmiin, jotavastoin muulloin vaan muuhun ruumiiseen ja olipa\ntuollaisella härällä miten vähän järkeä tahansa -- huomaa se lopulta\nkuitenkin -- ettei härkäpäisyys auta.\n\nHeti kun huomasin, että härkä oli vallassani, huusin vapautuksen sanat\nkamreerinrouvalle, ja märkinä, likaisina ja savisina nousivat hän ja\nlapset ylös, kun minä par'aikaa huolellisesti sidoin härkää ikeeseen.\n\nVoit arvata, että väki ihaili minua -- he katselivat minua melkein\nkunnioittavasti ja puhelivat keskenään ainoastaan puoliääneen.\nSilloin näin seurueen lähestyvän ladolta, mutta heidän teennäisistä\nylistys- ja kiitossanoistaan en suuresti välittänyt. Päästäkseni kaikista\nlausunnoista, läksin pusketun miehen luokse. Hän oli kuollut. Sarvi oli\nsattunut suoraan rintaan, sydämeen. Tarkastellessani häntä, ennättivät\nhe perille, ja kuten arvasin lopetti onnettomuus kaiken puheen.\nKapteeninrouva vain kysyi: \"Miten on hänen laitansa?\"\n\n\"Kuollut\", vastasin minä.\n\n\"Kuollut!\" huusivat toiset kauhuissaan.\n\n\"Sama olisi voinut sattua useammallekin täällä tänään, ellei pehtoria\nolisi ollut\", huudahti ruustinna.\n\n\"Hanell vainaja sanoi aina, ettei hän muuta maailmassa pelännyt kuin\nvihaisia härkiä. Kiitän teitä sekä lasten että lastenlasten elämästä\"\n-- ja hän ojensi minulle kätensä, jota esimerkkiä nyt tietysti kamreeri\nja kamreerinrouva seurasivat.\n\nKapteeninrouva ei sanonut suoraan minulle mitään -- hänen pehtorinsahan\noli virkansa puolesta velvollinen tekemään, minkä saattoi, mutta\nsitävastoin kosketteli hän minua, kuitenkin mielestäni ihan\nliiallisesti, puheessaan väelle, luultavasti kunnioituksen vuoksi, ja\nsanoi, että koska Luojan antimien korjuun pitäisi tapahtua kevein,\niloisin ja kiitollisin mielin, olisi se nyt kuitenkin mahdotonta\nonnettomuuden jälkeen, niin saisi työ jäädä tältä päivältä ja väki\nlähteä kotiin muistellakseen siellä hiljaisuudessa kuollutta toveriaan\nja rukoillakseen hänen sielunsa puolesta. Minulla taaskin oli tilaisuus\nihmetellä tuota naista -- hän laski kuin kirjasta.\n\nSillävälin tunsin kuitenkin, miten jalkani alkoivat vavista ja polveni\nhorjahdella -- kaunista olisi ollut, jos sankari äkkiä olisi muuttunut\nvoimattomaksi rievuksi! Sentähden, heti kun ruumis oli saatu asetetuksi\nheinähäkkiin ja saattojoukko ennättänyt tienkäänteeseen, pidin varalta\nja jättäydyin jälkeen. Jo olikin aika, sillä tuskin viimeiset olivat\nkadonneet näkyvistä, ennenkuin voimani olivatkin kokonaan lopussa --\nellen olisi saanut heittäytyä pitkäkseni, niin olisin kaatunut. Ja minä\nkun olen luullut niin voimistuneeni jälleen!\n\nEn tiedä miten kauan siinä lienen maannut -- onneksi ei kukaan väestä\nminua nähnyt -- kunnes äkkiä kuulin huudettavan:\n\n\"Herra Jumala -- onko herra Paulin käynyt pahoin?\"\n\nAvasin silmäni ja näin kamreerin ja kamreerinrouvan seisovan\nkumartuneina ylitseni.\n\n\"Ei -- ei lainkaan. Väsyin vaan hiukan härkätaistelussa -- ja se se\neron näin suureksi tekee väärän ja oikean espanjalaisen välillä.\"\n\n\"Se olisi meidän pitänyt arvata ja ymmärtää -- ei se ollut mikään\nleikinasia, jonka suorititte. Mutta tässä olisitte saanut yksin maata,\nellei Lilli olisi ollut meitä tarkkanäköisempi. Minä, tomppeli, luulin\nettä olisitte ollut hyvinkin tottunut tuollaiseen -- ettei maan rivakin\nväki tiedä heikkoudesta mitään. Mutta mitenkä te taivaan tähden\nsaatoitte selviytyä tuollaisesta taistelusta, ellette ennen olisi\nharjoitellut.\"\n\n\"Olen kylläkin -- mutta siitä on jo pitkä aika ja vuosienhan vieriessä\nihminen vanhenee.\"\n\n\"Oh, herra Paul -- kuinkahan minun ja lasten olisi käynytkään,\nellette olisi ollut saapuvilla!\" huudahti kamreerinrouva, joka ei\nnähnyt urotyötäni, vaan oli kuullut jälkeenpäin sitä kuvailtavan.\n\"Niin kauan kuin elän...\" ja niin edespäin ja niin edespäin, kunnes\nminä, päästäkseni heistä, vakuutin pikemmin tointuvani, ellei huoli\nseuranpidosta riistäisi minulta välttämätöntä lepoa. Mutta:\n\n\"Tästä emme lähde ennenkuin olette onnellisesti kotona!\" huudahti\nkamreeri innokkaasti.\n\nMinun täytyi siis nousta, mutta hoipertelin koko ajan niin, että\nmolemmat tahtoivat tukea minua. Silloin kapteeninrouvan sisäkkö tuli\njuosten vastaamme karahviini ja lasi kädessään.\n\n\"Kapteeninrouva pyytää, että pehtori vahvistuksekseen ottaisi lasin\nkonjakkia.\"\n\n\"Sitä juuri tarvitaankin!\" huudahti kamreeri ja -- todellakin juuri\nsitä tarvittiin! Kulautin suuhuni pari lasia ja tunsin itseni\ntoiseksi ihmiseksi. Ja sitten kun olin oikein reippaana esiintynyt\njälleen pihalla, pidin siellä pienen puheen väelle, minäkin --\nmutta se oli suoraa, koristelematonta puhetta. Huomasin että he\nhäpesivät. Talonpojalle oli suuremmaksi häpeäksi kuin kenellekään\nmuulle paeta härkää -- vallankin kun härkä on niin mitätön, että\npehtori sitten rupeaa sillä ratsastamaan. Nyt ei sitten muuta kuin\npehtoria ylistelemään -- ja sen he nyt tekivätkin. Huomasin sen heidän\nmuuttuneesta käytöksestään minua kohtaan.\n\nKuitenkin -- vaikka olen nauttinut pari lasia konjakkia -- vapisen yhä\nvieläkin. Huomaat ettei minun voimillani pitkälle päästä. Paras on siis\nlopettaa tähän ja käydä levolle. Hyvää yötä.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 23 p:nä heinäk.\n\n_Rakas veli!_\n\nHitto ties mikä on -- mutten saa unta tänäyönä! Heitin kuitenkin\nmielihyvällä märät vaatteet yltäni, ajatellessani, että pääsen sänkyyn,\nmutta vaikka ilma tänäyönä on viileämpi kuin pitkiin aikoin -- ulkona\nsataa yhä vieläkin rankasti -- niin olen maannut vuoteellani jo pari\ntuntia sinne tänne heittelehtien saamatta lainkaan unta. Ei mikään ole\nikävämpää kuin maata valveilla yöllä -- ja kun ihmisellä mielestäni\non harmia suorastaan sitä etsimättäkään, nousin jälleen ylös. Ellei\nkoneisto tahdo levätä, niin käyköön vaan minun puolestani, mutten\naio antaa sen uppiniskaisuuden kiusata itseäni. Istuudun sensijaan\nkirjottamaan. Ja sitäkin suuremmalla syyllä, koska minulla on aihetta\npariin riviin, jota ei joka päivä satu.\n\nKapteeninrouva nimittäin lepäsi tänään helmassani. Miltä se tuntuu\nsinusta?\n\nTänään näet, kun heti päivällisten jälkeen olin aikeissa nousta\nsatulaan, ratsastaakseni yhdelle etäiselle ulkotilalle, kävivät\nkapteeninrouva, kamreerinrouva ja lapset pihan poikki. Hän pysähtyi ja\nhuudahti:\n\n\"Vai niin -- pehtori lähtee ratsastamaan! Olisin juuri nyt tahtonut\nhiukan puhutella pehtoria.\"\n\n\"Voinhan lykätä matkaani, jos rouva niin tahtoo. Olisin vaan tahtonut\nnähdä, onko Takamaalla vihdoinkin heinä tehty.\"\n\n\"Takamaalla -- niin, sinnehän oikeastaan minunkin myös pitäisi lähteä.\nEn ole käynyt siellä vuoden päiviin.\"\n\n\"Toivon\", lausui kamreerinrouva, \"ettet minun takiani heitä lähtöäsi.\nHuvittelen kyllä täällä lasten kera -- ratsasta sinä vaan herra Paulin\nkanssa matkoihisi.\"\n\nKamreeri on nimittäin jo matkustanut -- hänen virkalomansa loppui tämän\nkuun 20 p:nä -- ja hänen kanssaan, Jumalan kiitos, läksi luutnanttikin.\n\nKamreerinrouvan ehdotus tuntui minusta kovin vastenmieliseltä. Olin\naikonut ratsastaa nopeasti ja ennättää hyvissä ajoin takaisin. Jos\nkapteeninrouva tulisi mukaan, niin täytyisi minun tietenkin ratsastaa\njälessä palvelijana ja sovittaa ajonopeuteni hänen mukaansa --\npuhumattakaan siitä, että hänen seuransa saattaisi käydä hyvin ikäväksi\nniin pitkän ajan kuluessa, välimme kun ovat hiukan kireät. Kuitenkaan\nei auttanut muu kuin kysyä:\n\n\"Miten rouva määrää?\"\n\nHän seisoi empien.\n\n\"Mutta tahdon vaan huomauttaa kapteeninrouvalle, että tuolta etäältä\nnousee pilviä\", kiiruhdin lisäämään. \"Tänään voi tulla vielä rajuilma.\"\n\n\"Sadetta en pelkää, mutta pehtori ratsastaa kai mieluummin yksin?\"\n\n\"Ei millään muotoa, rouva -- olen nöyrin palvelijanne.\"\n\n\"No hyvä, antakaa satuloida Freija -- olen hetken kuluttua valmis.\"\n\n\"Saanko tulla mukaan?\" huusi Kalle suureksi mielihyväkseni. Mutta ikävä\nkyllä vastasi kapteeninrouva lyhyesti:\n\n\"Toisella kertaa, poikaseni. Me ratsastamme tänään niin nopeasti, ettet\nvoi seurata.\"\n\nMinä käytin sopivaa tilaisuutta pukeutuakseni myös hiukan toisin, sillä\nonhan vastenmielistä olla hullunkurisen näköinen -- ja pellolta tullut\nmaanmies ei sovi ratsupukuisen ratsastajattaren seuralaiseksi.\n\nSaatuani armon auttaa häntä satulaan -- hänellä oli tietysti\nratsastushansikkaat, jonkavuoksi hän saattoi tarttua käteeni --\nlähti hän niin äkkiä liikkeelle, että, vaikka kuinkakin pian\nhyppäsin satulaani, oli hän hyvän matkan edellä -- tällä varmaankin\nosottaakseen, että minun tuli puvustani huolimatta pysytellä\nasianomaisen matkan päässä hänestä.\n\nSe ei kuitenkaan ollut niin helppoa, sillä tuossa naisessa asuu pieni\nlevottomuuden ja mielijohteiden saatana -- suorastaan oikkujen -- joka\nei missään muussa niin selvästi ilmene kuin ratsuretkellä. Hän kiusasi\nhevosta milloin ajamalla täyttä laukkaa, milloin äkkiä pysäyttämällä\nja taas yhä kovemmalla ravilla, sitten laukkaamalla ja taas äkkiä\npysäyttämällä. Näytti melkeen siltä kuin hän olisi etsinyt aihetta\nnöyryyttääkseen minua, mutta siinä olin hänen vertaisensa eikä hän\nsaanut minua mihinkään alistushairahdukseen.\n\nKun siten olimme ratsastaneet noin kolme kilometriä, pysähtyi hän.\nYmmärsin syyn. Ajotie Takamaahan on nimittäin viidentoista kilometrin\npituinen, mutta polku, joka tästä erkanee ja kulkee metsän läpi,\noikaisee noin kahdeksan kilometriä.\n\n\"Mitä tietä pehtori aikoi ratsastaa?\"\n\n\"Yksin olisin kai ratsastanut oikotietä metsän läpi. Mutta olisin\ntehnyt sen vaan säästääkseni hevosta, sillä siellä enimmäkseen\ntäytyy vaan ajaa käyntiä -- jos ajamme vähän juoksua, niin ennätämme\nmaanteitsekkin yhtä pian perille ja kapteeninrouva ratsastaa varmasti\nmieluummin sitä tietä.\"\n\n\"Todellakin paljoa mieluimmin, koska tahtoisin puhua pehtorin\nkanssa, jonkavuoksi meidän täytyy ajaa näin rinnan. Siis eteenpäin.\nAioin puhua noista Siltalan uudistuspuuhista. Eikö pehtori tahtoisi\npysytellä hiukan lähempänä, on niin vaikea puhua näkymättömän kanssa\",\nhuudahti hän kiivaasti, sillä pidätin hevoistani, vaikkakin olin hänen\nrinnallaan askelta perempänä.\n\n\"Minun menoni\", jatkoi hän tavallisella äänellä, sittenkun olin\npyytänyt anteeksi ja ratsastanut ihan hänen rinnalleen, \"tulevat\nlähimmässä tulevaisuudessa melkoisesti lisääntymään.\"\n\nOlin jo avannut suuni vastatakseni: tiedän sen -- mutta muistin, että\nasia uskottiin minulle salaisuutena ja että olisin ilmaissut kamreerin,\njoka oli kielinyt sen minulle. Niin, niin, ajattelin, luutnantti\nkyllä näyttää osaavan antaa lanttien luistaa, mutta rouva tietenkin\ntarkotti ainoastaan perhettä -- lapsia. Minua melkeen inhotti, kun näin\nhengessäni tuon pitkän pylvään tämän ihanan naisen puolisona.\n\n\"Pyytäisin nyt sentähden pehtoria selvittämään minulle vielä kerran\nsuunnitelmanne niin laajasti ja yksinkertaisesti kuin suinkin. Olen jo\nmelkeen kokonaan päättänyt noudattaa neuvoanne -- mutta paljon siinä on\nuskallettua joka tapauksessa.\"\n\nHän oli nähtävästi puhunut asiasta tulevan miehensä kanssa, eikä ole\nepäilemistäkään, ettei tämä olisi neuvonut häntä pyrkimään suurempien\ntulojen hankkimiseen.\n\nAloin selittää hänelle, miten heinänurmet, jos siemen alkuaan on\nkylvetty hyvin muokattuun maahan, voisivat kantaa satonsa kymmenkunta\nvuotta tuottamatta mitään erikoisvaivaa maanviljelijälle, kun\nvaan silloin tällöin vähän lannotetaan, miten äärettömän paljon\nvähemmän työvoimaa tarvitaan heinänkorjaamiseen hyviltä nurmilta\nkuin vastaavalta peltoalalta, jos käytettäisiin niittokoneita ja\nhevosharavia, miten hän pitkään aikaan ei tarvitsisi muuta kuin pienen\nosan luonnollisesta lannasta, joka nyt on mennyt, jos hän kylväisi\nesimerkiksi neljä viidesosaa pelloista heinäksi, miten hän siis silloin\nvoisi pitää maanviljelystä ja karjanhoitoa nykyiseen verraten mitä\npienimmällä työvoimalla yllä, jos möisi noin kaksisataaviisikymmentä\nlehmää ja jättäisi ainoastaan kolmekymmentä, miten hän antamalla\nkunnollisesti muokata, salaojilla ojittaa ja panemalla kylvöön\nluonnonniityt saisi pienillä kustannuksilla ihan uskomattoman suuren\nsyyssadon, miten hyvin sullottua heinää oli helppo kulettaa rautateitse\nvaikka pitempiäkin matkoja, miten heinä aina oli käypää tavaraa ja oli\nhyvässä hinnassa kaikissa kaupungeissa ja miten hänen tulonsa siis\nehdottomasti kasvaisivat monin kertaisiksi, ja maanviljelyskustannukset\neivät nousisi edes neljänteen osaankaan nykyisistä.\n\nEnnätin juuri tähän, kun taivas ikäänkuin pani pisteen puheeni perään\njyrähtäen niin voimakkaasti, että hevoset hypähtivät. Keskustellessamme\nolimme ratsastaneet sangen verkkaan, niin että oli seitsemän kilometriä\nvielä taivallettavaa.\n\n\"Luulen, rouva, että saamme nyt jättää keskustelumme tuonnemmaksi --\nrajuilma yllättää meidät kohta.\"\n\nHän nosti silmänsä pilviä kohti -- hänen silmänsä ovat ihmeen ihanat,\nkun hän noin kohottaa ne ylös -- hänen voimakkaat, leveät, terveet\nkasvonsa muistuttivat tuolloin yhtä Rafaelin madonnaa.\n\n\"En usko sen tulevan niin pian\", hän sanoi, mutta ikäänkuin\nvälttääkseen vääriksi hänen sanojaan, leimahti salama, ja miltei heti\nsenjälkeen kuului jyrähdys.\n\n\"Päinvastoin -- se on hyvin lähellä\", sanoin. \"Ja matkaa on vielä\nseitsemän kilometriä.\"\n\nHän ruoski hevosta, laski sen täyteen laukkaan ja minä seurasin.\n\nKun kaksi kilometriä kulettuamme poikkesimme maantieltä, kävi ratsastus\nvaikeammaksi, koska syrjätie ulkotilalle oli huono -- mäkinen,\nirtonaisia mukulakiviä ja kuoppia täynnä. Mutta hän laski edelleenkin\nyhtä hurjasti.\n\n\"Olkaa hiukan varuillanne, rouva\", huudahtin, \"tie täällä on\nvaarallinen.\"\n\nHän pysäytti hevosen:\n\n\"Pehtorihan kiirettä piti.\"\n\n\"Mutta tämä tie on huonoa -- saattaa olla vaarallista jos päästää\nhevosen kompastumaan täällä.\"\n\n\"Ratsastakaa sitten edellä.\"\n\n\"Siitä ei ole mitään apua. Mutta jos kapteeninrouva sallisi minun\ntaluttaa Freijaa...\"\n\n\"Kernaasti -- tehkää miten tahdotte.\"\n\nTartuin lujasti hänen suitsiinsa ja siten ratsastimme eteenpäin.\nSalamoi ja jyrisi taukoamatta. Mutta silloin kuului äkkiä -- matkaa\noli vielä kaksi kilometriä -- suhina ilmassa. Katsahdin ylös, näin\nsadekuuron lankeavan kuin seinän, jota seurasi hirmumyrsky.\n\nOnneksi olin ottanut sadetakkini matkaan. Pysäytin sentähden hevoset ja\notin sen esille.\n\n\"Sallikaa, rouva, minun kietoa takki olallenne\", sanoin minä ja olin\njuuri tekemäisilläni sen, kun hirveä salama ja jyrähdys säpsäyttivät\nhevosia -- ne nousivat takajaloilleen -- niin että hän joko joutui\nkäsivartteni varaan tai minä satuin sulkemaan hänet syliini. En oikein\ntiedä, miten tuo tapahtui, mutta sylissäni hän lepäsi. Huomasin, että\nhän kävi tulipunaseksi ja...\n\nVoi -- nyt kai taas väität että olen rakastunut!\n\nMutta paraana todistuksena siitä, ettei minussa ole sellaisia\noireitakaan, lienee se, että niin äkkiä tulin jälleen järkiini. Ei\nolisi ihme, jos mies hairahtaisikin, saatuaan syliinsä sellaisen\nnaisen -- mutta niin ei minun käynyt! Vaan koetin mahdollisimman pian\nrauhottaa hevoset ja saada kaikki jälleen ennalleen, ja kun hän sitten\noli saanut takin hyvin ympärilleen, jatkoimme matkaa ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Heti senjälkeen pääsimme tasaiselle, pehmeälle\nmaalle, missä taas saatoimme laskea laukkaa ja siten ennätimme suojaan\nennenkuin hän sanottavasti kastui.\n\nTorpassa oli tupa ja kammari, ja koska kapteeninrouva meni kammariin,\nmenin minä tupaan riisuakseni likomärän takkini. Onneksi leimusi\ntakassa suuri tuli, joten saatoin ripustaa takkini valkean eteen\nkuivumaan, ja tilaisuus olikin mainio, koska olin ihan yksin tuvassa,\nsillä kaikki olivat keräytyneet kapteeninrouvan ympärille. On\nomituista, että mitä kylmemmin ja ylpeämmin talonpoikia kohtelee,\nsitä enemmän he vaan näyttävät rakastavan. He miltei jumaloivat\nhäntä. Kaikkien kasvot näyttivät loistavan pelkkää riemua ja onnea,\nkun tunsivat hänet sadetakissani. Mahtaako luutnantti sitten voittaa\nheidän sydämensä? Typerä hän kyllä on voittaakseen kansan suosion,\nmutta hän on senlisäksi narrimainen, ja kumma kyllä, kansaa viehättää\nnarrimaisuus vähemmän kuin sivistyneitä -- eivät edes rahvaannaiset\nantaudu yleensä helposti keikarien petettäviksi.\n\nHetken kuluttua heitä alkoi virrata tupaan, isäntä, emäntä, lapset,\npiiat ja rengit.\n\nNo, oliko heinä jo tehty? Ei tietysti -- yksi niitty oli tekemättä.\nHuomenna heidän piti se korjata. Mutta hukkaan se heinä nyt meni!\n\n\"Niin -- mitäpä ihminen Jumalan ilmalle mahtaa.\"\n\n\"Mutta heinän olisi aivan hyvin voinut tehdä hiukan nopeammin.\"\n\nMinun toruessani ja emännän keittäessä tuota välttämätöntä kahvia --\nheidän kahvinsa on kamalaa, mutta juoda sitä pitää -- aukeni ovi äkkiä\nja kapteeninrouva katseli sisään.\n\n\"Voiko pehtori tulla tänne?\"\n\nKiirehdin sieppaamaan takkiani.\n\n\"Ei -- ei -- takitta -- sellaisena kuin nyt olette.\"\n\nLäksin -- paitahioillani.\n\n\"Onko pehtori hyvin märkä?\" kysyi hän tarkastellen jalkojani.\n\n\"Ei tee mitään -- tällaisessa lämmössä.\"\n\n\"Jos pehtori tahtoisi sytyttää sikarin, niin voisimme ehkä jatkaa\nkeskusteluamme?\"\n\n\"Tietysti -- sikarittakin.\"\n\n\"Niin -- mutta...\"\n\n\"Sytyttäkää, olkaa hyvä. Tiedän että herroilla on aina hupaisampaa, kun\nsaavat tupakoida.\"\n\nAsema oli hyvin merkillinen. Hän ja minä -- takitta, suussani röyhyävä\nsikari -- pienessä ahtaassa kammarissa!\n\n\"Pehtori ymmärtää, että asia, josta niin väsymättä puhun, on vaivannut\nminua pitkät ajat -- että olen siitä suuresti innostunut. Voin\nempimättä sanoa, että se nykyään on elämäni pääharrastus. Sanokaa\nsenvuoksi minulle rehellisenä, kunnollisena miehenä: uskallanko luottaa\npehtorin arviolaskuihin ja olettamisiin? Ovatko ne oikeita? Ja ennen\nkaikkea -- ovatko ne varmoja?\"\n\n\"Varmoja, rouva -- eivät. Kaikki varmuus on ainoastaan relatiivista --\nkuolema yksin on varma.\"\n\n\"Tuhmuuksia -- elämä on ihan yhtä varmaa.\"\n\n\"Tiedänkö varmaan milloinka kuolen? Silloin varmaankin olen oikeassa,\nkun sanon, ettei elämä ole varmaa.\"\n\n\"No, entäs sitten kuolema -- voinko tietää milloin ylösnousen? Kas\nniin, älkää nyt puhuko tuhmuuksia, keskustelkaamme järjellisesti.\"\n\nHän sanoi sen nopeasti ja jyrkästi, ikäänkuin olisi lausunut jotain\njokapäiväistä, yksinkertaista ja itsestään selvää! Mutta minä ajattelin\nkummeksien, mistä hänen järkensä alkaisi toimia, kun minun oli jo kauan\nsitten seisahtunut.\n\n\"Kysyessäni onko pehtori asiastaan varma, tarkotan tietysti sitä, josko\ntiedätte, ett'ette yksin te, vaan yleensä myös muutkin maan agronomit\nhyväksyisivät ehdotuksenne.\"\n\n\"Eivät -- tuskin puoletkaan agronomeistamme hyväksyisi ehdotuksiani\n-- luullakseni suurin osa heistä kohottaisi kauhusta kätensä taivasta\nkohti. Meijerit, kerma, voi -- siinä nykyiset tulolähteet.\"\n\n\"Mutta jos nyt erehdyn, voisi se tuottaa minulle mitä suurinta ja\narveluttavinta harmia -- niin, se voisi tehdä minut ikipäiviksi\nkodittomaksi.\"\n\n\"En ymmärrä...\"\n\n\"En voi selittää mielipiteitäni -- siinähän on jo kylliksi, että _teen_\nsen. Tahtoisin vaan tietää luuleeko pehtori, että tila uudistustenne\nkautta tuottaisi kolme tai viisitoistatuhatta markkaa enemmän kuin\nnykyään, ja voinko luottaa sanaanne, jos niin vakuutatte?\"\n\n\"Kuten sanoin, saatan huomenna kuolla ja silloin voi toimistani koitua\nvahinkoa, ellei seuraajani jatka suunnitelmaani. Rouva voi naida\nhenkilön, joka on erimieltä kanssani...\"\n\n\"Olkaa puuttumatta yksityisasioihini.\"\n\n\"Olette, rouva, tässä asiassa siksi tärkeä tekijä, jota, katsoen tähän\nmiltei varmaan lopputulokseen, ei voi jättää lukuunottamatta -- minähän\nja asemani täällä riippuvat mielivallastanne. Mutta jos suunnitelmani\npannaan täytäntöön sellaisena kuin sen olen ajatellut ja jos työt\ntehdään kuten itse ne tekisin, ja ellei mikään tähän asti tuntematon\nseikka tee asiaa mahdottomaksi -- silloin rouva voi luottaa arvioihini.\"\n\n\"Kovin monta 'muttaa' siis on!\"\n\n\"Jokainen hanke perustuu tosiseikkoihin. Jotta se menestyisi, ei saa\nsattua mitään erehdyksiä laskuihin.\"\n\n\"Senvuoksi täytyy tulla vakuutetuksi edellytyksistä, ennenkuin\nmihinkään ryhtyy. Minusta alkaa tuntua siltä, että pehtori on sittenkin\ntehnyt arvionsa sangen kevytmielisesti ja nopeaan.\"\n\n\"Olen päinvastoin tutkinut maaperän niin tarkkaan kuin olen voinut,\nsekä peltojen että luonnonniittyjen -- enkä ole huomannut mitään, joka\nestäisi asian onnistumista.\"\n\n\"Mutta, Herran tähden! Eikö pehtori voi sanoa sitten mitään varmaan?\nNäyttää aivan siltä kuin itse epäilisitte suuresti.\"\n\n\"Jos tila olisi omani, niin en vähääkään epäilisi.\"\n\n\"No hyvä -- jos nyt tila olisi teidän, niin voisitte korottaa tulot\nnoin viiteentoistatuhanteen markkaan?\"\n\n\"Varmasti.\"\n\n\"No -- vihdoinkin!\"\n\nEmäntä toi sisään kahvit. Minä nousin ja kun hän, sittenkun\nkapteeninrouva oli ottanut kuppinsa, tarjosi minulle, nyökäytin päätäni\nja sanoin: \"kiitos, juon tuvassa kahvin.\"\n\nMutta kapteeninrouva ei käskenyt minua jäämään. Kysyin sentähden:\n\"Määrääkö rouva minut palaamaan sitten jälleen?\"\n\n\"En -- en tiedä -- voinhan ilmottaa, jos olisi jotain erikoista.\"\n\nSilloin oli noin kuuden aika. Ulkona satoi rankasti ja ties miten\nkauan vielä sataisikaan. Tuo aatos tuntui ihanalta! Ajatteleppas jos\nei taukoisi lainkaan tänään! Minulla ei olisi hätää -- ilmahan oli\nlämmin ja tallinparvella nuoressa heinässä oli hyvä nukkua, jonka\nkyllin muistan nuoruudenpäivistä. Mutta hänen kammarissa -- mikä Herran\ntähden häntä auttaisi. Syöpäläisiä siellä luultavasti myöskin oli. Pyh!\nEipä olisi vahingoksi, jos hänen armollaan olisi muutama tunti ikävää\n-- enhän minä milloinkaan ollut häntä pitänyt niin paljoa itseäni\nylempänä, ettei hupainen keskustelu olisi voinut syntyä ajan kuluksi.\n\nKuitenkin kävi seurustelu väen kanssa tuvassa pian sangen ikäväksi.\nPyysin mekkoa ylleni, voidakseni lähteä talliin ja omettaan katselemaan\nvarsaa ja vasikoita ajan kuluksi -- sadetakkiani en voinut ottaa,\nkoska hän mahdollisesti vielä saattaisi käyttää sitä. Vaikeata oli\nsaada pyytämääni, koska heidän mielestään vahinko oli pienempi mitä\nlikaisemman verhon otti sateeseen, kunnes he parimarkkasen vuoksi\npitivät parhaana antaa ihan uuden mekon.\n\nViivyin varsaa katselemassa niinkauan kuin suinkin, vasikoiden luona\nolin äärettömän ajan -- muttei aika sittenkään tahtonut kulua eikä sade\ntauota.\n\nKahdeksan ajoissa päätin palata takaisin tupaan, nähdäkseni oliko\nillallisesta mitään toivoa. Jos saisimme jotain syödäksemme, ei kai\nsitten olisi muuta tehtävää kuin etsiä yösijaa itselleen, sillä yhä\nselvemmin huomasi, ettei sade taukoisi.\n\nMekko pääni yllä juoksin portaita ylös -- ja olisin törmännyt\nkapteeninrouvaa vastaan, ellei hän olisi väistänyt. Pääni oli\nkumarassa, kuten sateessa ainakin, enkä nähnyt häntä ovella.\n\n\"Tämä näyttää hyvin lohduttomalta\", hän sanoi. \"Mitä pehtori arvelee --\nmahtaako sade tauota?\"\n\nMuistaen, että hän järkähtymättömästi uskoi raamatun\nylösnousemusoppiin, vastasin:\n\n\"Varmaankin, siitähän Jumala on antanut meille sateenkaaren merkiksi ja\nvakuudeksi.\"\n\n\"En ajatellut nyt neljääkymmentä yötä -- en tahtoisi jäädä tänne edes\ntäksi yhdeksikään. Miten on -- onko pehtori jo lopettanut toimituksensa\ntäällä?\"\n\n\"Toimitukseni -- minulla ei ole täällä mitään toimitettavaa enää. Mutta\nsade ei taida tauota tänäiltana.\"\n\n\"Mutta eikö pehtori luule, että tuo mekko suojelisi teitä kyllin\nkotimatkalla -- ellette itse tahdo käyttää sadetakkianne?\"\n\n\"Eihän minusta ole lukua, vaan teistä, kapteeninrouva.\"\n\n\"En pelkää sadetta.\"\n\n\"Mutta takkihan peittää vaan yläosan...\"\n\n\"Siinä on ihan kylliksi.\"\n\n\"Rouva tahtoo siis lähteä matkalle sateesta huolimatta?\"\n\n\"Olisin hyvin iloinen, jos voisimme ratsastaa matkoihimme.\"\n\n\"Niin, mutta -- miksei rouva ilmottanut siitä aikaisemmin? noudan\nheti hevoset -- tai parempi olisi nousta selkään katon alla, etteivät\nsatulat kastuisi.\"\n\n\"Niin on, kiitos -- saavun sinne minutin kuluttua.\"\n\nPanin takin ylleni, hankin vielä yhden mekon, satuloin tavallista\nhuolellisemmin hevoset ja ilmotin senjälkeen, että kaikki oli\nlähtökunnossa. Pitkän hyvästelyn jälkeen, missä kaikki hyvästeltiin\nerikseen -- ihmettelen miten monta minuttia naiset laskevat tuntiin --\njuoksi hän pihan yli tallin luo. Autoin hänet satulaan, kiedoin toisen\nmekon hänen polviensa ympäri ja talutin Freijan varovasti tallista --\novi oli niin matala, että hänen täytyi melkeen kumartua hevosen selän\ntasalle. Sitten talutin oman hevoseni ulos ja heittäydyin satulaan\npääni mekkoon peitettynä -- ja sitten sitä lähdettiin. Oikotietä oli\nihan mahdoton kulkea, koska pensaat ja viidat olivat läpimärkiä ja puut\npuistivat vettä ja koska siellä olisi pitänyt aukaista pari veräjää.\nSiis samaa tietä takaisin taas -- viisitoista kilometriä -- ja vettä\nvalui virtanaan ikäänkuin taivas olisi ollut avoinna.\n\nRankkasateessa ei voi ratsastaa nopeasti pitempää matkaa -- en tiedä\nmistä syystä, mutta niin on asian laita. Vauhtimme heikkeni, kunnes\nhevoset pian kokonaan rupesivat kävelemään. Siitä tuli ikävä ratsastus\n-- mistään keskustelusta ei luonnollisesti voinut olla puhettakaan,\nvaan hän ratsasti edellä, minä perässä, hän kääriytyneenä sadetakkiin,\nminä mekkoon. Näytimme niin hullunkurisilta, että minun täytyi nauraa\n-- aivankuin ilmiöt taulussa, joka esittää vaimojansa kulettavaa\narapialaista.\n\nKymmenen ajoissa saavuimme vihdoinkin kotia. Kamreerinrouva seisoi\nportailla. Hän kertoi olleensa levoton koko illan.\n\n\"Hyvää yötä\", virkkoi kapteeninrouva, kun olin auttanut hänet alas.\n\n\"Nähkää hyviä unia, kapteeninrouva.\"\n\nHän vastasi niin ystävällisesti \"Kiitos!\" että ymmärsin hänen olevan\nmärän aina sieluunsa saakka eikä yksin ruumiiltaan, niin että yksin\nylpeyskin oli tavallisestaan laimentunut.\n\nNo niin -- jos hän oli yhtä märkä kuin minä, niin oli siinä ihan\nkylliksi. Tuntui hyvin ihanalta, kun sai heittää vaatteet yltään ja\nsai kuivat sijaan ja hiukan syötävää. Illalliseni oli onneksi vielä\npöydällä, ja sittenkun rauhassa olin vetänyt yhden sikarin, kävin\nmielihyvällä vuoteelleni. Mutta huolimatta siitä, että jo useasti\nluulin olevani melkeen unessa, huomasin kuitenkin aina olevani jälleen\nvalveilla.\n\nKello on nyt kolme -- tuskin maksaa enää vaivaa käydä nukkumaan. Mutta\ntahdon sittenkin kerran vielä koettaa, koska yhä edelleenkin sade\nläiskyy ulkona ja on siis vielä pari tuntia aikaa. Siis hyvää huomenta\nja jääös hyvästi!\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 3 p:nä elok.\n\n_Rakas veli!_\n\nOlen ollut mitä hirveimmässä vaarassa, mutta onnettomuus saatiin\ntorjutuksi tällä kertaa. Kuitenkin voi sellainen tapahtuma sattua\nmilloin tahansa -- tuntuu siltä kuin pääni yläpuolella riippuisi\nDamokleen miekka. Muuta ei kaipaisi kuin että tulisi joku, joka minut\ntuntisi, olisi hyvin kiusallista, jos nyt joutuisin ilmi -- en ole\ntullut sitä ajatelleeksi ennenkuin juuri nyt -- mutta jutut, jotka\nalkaisivat minusta kiertää, ja mielipiteet, jotka kapteeninrouva\narvatenkin silloin saisi minusta, eivät olisi ihania!\n\nKerron sulle kuitenkin.\n\nTäällä on ollut tapana lopettaa heinänteko kapteeninrouvan\nnimipäivillä, Helenanpäivillä, siksi että juhla, joka silloin pannaan\ntoimeen väelle, sattuisi samaan aikaan ja ikäänkuin lisäisi nimipäivän\nvieton loistoa.\n\nSurun takia ei tänävuonna voinut olla puhetta mistään kutsuista, mutta\nväki ei saanut jäädä ilmaisesta kestityksestä osattomaksi, koska sitä\npidetään ikäänkuin jonkinlaisena hyvityksenä heinänteon ponnistuksista.\n\nSentähden että nyt tänäkin vuonna väen juhla kuitenkin voitaisiin\nviettää Helenanpäivänä, olin säästänyt pienen niityn, vaikka sen olisi\nvarmaan voinut korjata ennemmin.\n\nSäteilevä sydänkesän päivä hymysi minulle, kun heinäkuun 31 p:nä\nneljän ajoissa aamulla astuin ulos eteisestäni. Yöllä olivat\nemännöitsijät, piiat, Miinat ja Liinat ynnä muut huvitelleet sitomalla\nvihreitä köynnöksiä kuistin pylväisiin, joiden lomissa seppeleet\nkukkakiehkuroina riippuivat. Se johti mieleeni entiset ajat, jolloin\nitsekin oli mukana tuollaisessa puuhassa. Sydämeni suli kokonaan --\nihmeellistä on kuitenkin, miten yksinäiseksi tuntee itsensä elämässä!\n\nNähtyäni että työ ruispellolla joutui kunnolliseen alkuun, läksin\npuistoon, nauttiakseni hetkisen aamusta tuolla vehreyden keskellä, sekä\nottaakseni aamukylvyn.\n\nKaikki oli herännyt uuteen eloon ukkossateen jälkeen, josta\nviimekerralla kirjotin -- vehreys oli entistä vihreämpää, kukat, ruohot\nja havut tuoksuivat entistä suloisemmin, mehiläisillä oli tavaton\nkiire, perhoset kimaltelivat koreimpina ja tyvenen järven pintaan\nkuvastui nuo sadat niemet ja saaret sekä pieni, yksinäinen, valkea\npilvenhattara, joka leijui sini-ilmassa. Kaikkialla oli äänetöntä.\nJossain kaukana kirkui ja elämöi muutamia silkkikuikkia, kuten\ntavallisesti -- kaislikon luona hyppeli ahvenia ja särkiä ja selällä\npolski suuri hauki. Hetki oli tunnelmikas -- ja minä ajattelin häntä,\njoka omisti tämän ihmeellisen maan kaistan ja jonka juhlapäivä oli\ntänään. Miten onnellinen se nainen voisi olla, jos ymmärtäisi olla\nonnellinen!\n\nMiltei itsetiedottomasti aloin laulaa:\n\n    \"Päivä ylväsnä nous' helmasta sini veen.\n    -- -- --\n    Ja mun lauluni riemuisna keväässä soi,\n    Ja soi laulun' kuin kevääss' se nuoruuden soi.\"\n\n\"Huomenta, herra Paul\", kuului alempaa lahdelta, kun olin lopettanut.\n\nTunsin heti äänen, vaikken nähnytkään eukkoa -- se oli ruustinna. Hänen\nvenheensä oli parin pensaan peitossa.\n\n\"Hyvää huomenta, ruustinna\", vastasin huomattuani hänet. \"Nyt on ihana\naamu.\"\n\n\"On, aivan liiaksi kaunis, ettei kalastus tahdo oikein luonnistaa.\nMutta täällä istuu kuitenkin niin mielellään tällaisena Jumalan\nkirkastushetkenä -- tämä on luonnon juhlapalvelusta. Hanell-vainaa\ntapasi sanoa, että tällainen luonnonhartaus on parastakin saarnaa\nsuurempiarvoinen.\"\n\n\"Ruustinna on oikeassa -- tämä on juhlallinen aamu.\"\n\nHetken puheltuani tuon iloisen eukon kanssa, jatkoin matkaani ja kylvin\naamukylpyni, jonkajälkeen hiukan paremmalla tuulella läksin takaisin\npellolle.\n\nSuurusten jälkeen lähdettiin niitylle -- joka on ihan lähellä taloa\neräällä, lähinnä puistoa olevalla niemellä. Miltei kaikki, joilla\nvain henki oli, tahtoivat tänään mukaan, ja väki oli tavallista\nsiistimmin vaatetettuna, niin että niitty pian näytti sangen somalta.\nSaadakseni työn kestämään aina iltaan saakka, annoin kerran vielä\nhajottaa heinät, vaikka se oikeastaan oli tarpeetonta. Kuljin myös joka\ntaholla ja kehotin väen kohottamaan yhteen ääneen eläköönhuudon, kun\nkapteeninrouva tuli -- heidän tuli pitää varansa, kun kohotin kättäni,\nja kaikki silloin yht'aikaa kolmasti huutaa. Sitä he pitivät niin\nhauskana, että jokikinen mies syleksi ja jok'ikinen tyttö kikatti!\n\nHeinäin hajottaminen kesti pari tuntia ja kasaan haravoiminen jälleen\npari, niin että ruokakello soi juuri kun viimeiset saatiin rukoihin, ja\nkolmekymmentä häkkiä oli vain ajettu latoon. Kapteeninrouva ei ollut\nlainkaan näyttäytynyt.\n\nKun saavuin kartanolle, näin syyn. Oli tullut vieraita. Siinä oli\nvaljaista riisutut vitsasvaunut. Kävin katsomaan vaunuja, johon he\nolivat laskeneet valjaat riisuessaan hevosia ja silmäni sattuivat\nyhteen sitolkkaan. Tuossa sitolkassa näin kirjaimet H. af S. joiden\nyläpuolella oli kruunu.\n\nSe ei voi olla kukaan muu kuin Hjalmar. Kun johduin tuohon päätökseen,\nkävi kauhun tunne läpi ruumiini. Ei tarvittaisi muuta kuin kerran\nvain kohdata häntä tai Annettea -- sillä tietysti hän oli mukana\n-- niin salaisuuteni olisi ilmi. Sitä täytyi välttää, maksoi mitä\nmaksoi; en tahtoisi että kapteeninrouva saisi tietää kuka olen. Tunsin\nvaistomaisesti jo silloin selvään, ettei se saisi tapahtua, vaikken\nedes voinut aavistaa, minkälaisia riivatun arveluja ja epäluuloja\npehtoriuteni täällä saattoi synnyttää tuhmissa aivoissa.\n\nNo niin, mutta miten välttää sellaista kohtausta. Kapteeninrouva\ntulisi ihan varmasti niitylle päivällisten jälkeen -- hän ei voinut\nnimipäivänään ja heinänteon lopettajaisissa olla näyttäytymättä väen\nkahvikekkereissä. Ja silloin hänen vieraansa varmasti seuraisivat\nhäntä. Mutta minun taas oli ihan mahdotonta jäädä pois niityltä...\n\nÄkkiä kuulin askeleita takanani -- olin seisonut selin päärakennukseen.\nKäännyin ympäri -- ja paitsi koko seuraa ylhäällä kuistilla, näin ihan\nlähelläni itse Hjalmarin, joka oli menossa vaunuille.\n\n\"Olen unohtanut sikarikoteloni vaununlaatikkoon\", hän sanoo, lähemmin\nminuun katsomatta. Mutta kun hän sitten eräästä laukusta vaununvuorista\nlöytää tuon kaivatun kotelon, katsahtaa hän minuun -- ja tuntee\ntietysti heti paikalla. Hän levittää kätensä, syöksyy luokseni ja\nhuutaa: \"Polle! Herran tähden, miten olet täällä?\" Ja sitten hän sulkee\nminut sydämellisellä tavallaan syliinsä.\n\n\"Elä, elä Hjalmar -- jos vähääkään olet ystäväni\", sanoin, \"niin elä\nilmaise minua. Näyttelen täällä muitta mutkitta pehtori Paulin osaa --\nKurt Alarik Paulin. Olen Siltalan pehtori -- sano että olimme hyviä\nystäviä Mustialassa ollessamme -- sano että olemme yhdessä lueskelleet\nTanskassa -- sano mitä piruja tahansa, mutta elä ilmaise minua. Ja jos\nvapaaherrattaresi on myös täällä, niin ilmaise asia hänelle, että hän\nlukitsisi kielensä hampaitten taa.\"\n\n\"Mutta Jumalan nimessä -- mitä tämä sitten merkitsee?\"\n\n\"Se merkitsee aivan yksinkertaisesti sitä, että lääkäri määräsi\nminun ponnistamaan voimiani joko tavalla tai toisella, jos tahtoisin\npidentää muutaman vuoden elämääni. Ja minä olin kyllin hullu seuraamaan\nmääräystä.\"\n\n\"Kuulin kyllä kerrottavan, että olit sairas, mutta sitä ei voisi uskoa,\nkun sinut näkee -- koskaan en ole nähnyt kukoistavampaa miestä.\"\n\n\"Olen tuntuvasti vahvistunut, sittenkun aloin noudattaa parannuskeinoa.\"\n\n\"Oletko sitten kauan ollut täällä?\"\n\n\"Viime vapusta.\"\n\n\"Ystävä hyvä -- etkä ole kertaakaan käynyt Maisemassa!\"\n\n\"Olen ankaran ahkerasti työskennellyt. Mutta kuulehan -- he katsovat\nmeitä tuolta ylhäältä -- ei lukuaikain sydämellisinkään ystävyys voi\naiheuttaa pitempiä syleilyjä -- tule ennemmin luokseni illalla, siellä\nsaamme olla rauhassa. Sytytä nyt sikarisi ja kerro sitten että olet\ntavannut rakkaan lukutoverisi, pehtori Paulin -- Kurt Alarik Paulin,\npaina mieleesi. Ja muista ilmottaa asia Annettelle, joka näyttää tuolla\nkapteeninrouvan vieressä katselevan hyvin ihmeissään tänne.\"\n\n\"Ei, mutta kuulehan -- tottahan paremmin tapaamme kuin näin -- sinun\ntäytyy tulla päivälliselle kanssamme.\"\n\n\"Mahdotonta, rakas veli, mahdotonta! Siten tulisi kaikki ilmi. Ja\nmuuten täällä vallitsee hyvin ankarat seurustelusäännöt.\"\n\nHjalmar purskahti nauruun.\n\n\"Seurustelusäännöt -- jotka sulkevat sinut pois täällä Siltalassa!\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Ja sinä seuraat niitä?\"\n\n\"Tietysti -- muutenhan tulisin kai heti ilmi.\"\n\n\"Vai niin -- siksikö!\"\n\n\"Ja lupaatko, ettet itse ilmaise minua, etkä anna rakkaan puolisosi\npuhua siitä?\"\n\n\"Tietysti -- koska niin tahdot. Mutta toivon, että siitä huolimatta\nkohtaamme.\"\n\nSitten hän lähti. Ja tuskin olin ennättänyt kuivata itseäni\nhuoneissani, kun Anni-sisäkkö -- tuli ilmottamaan, että kapteeninrouva\nkutsui minua kahdelta luokseen päivälliselle.\n\n\"Kahdelta -- ei sovi -- minun täytyy silloin välttämättä mennä\nniitylle. Kiittäkää kapteeninrouvaa ja sanokaa, että minun on\nmahdotonta tulla.\"\n\nHjalmar tietysti oli saanut aikaan tuon kutsun vastoin kapteeninrouvan\nmielipiteitä. Ja jos olisinkin noudattanut hänen kutsuaan niin olisi\nvaikeuksia päivällisillä tuskin voitu voittaa -- parempi on jäädä pois\nkuin tulla ilmi.\n\nPäivällisten jälkeen kapteeninrouva aivan oikein ilmestyi vieraineen\nniitylle ollakseen siellä väen kestityksen ajan -- eläköönhuudoista\nsuoriuduttiin onnellisesti, vaikkeivät se, Jumal' paratkoon,\nkuulostanut lainkaan kauniilta.\n\nKun he kulkivat sen paikan ohi, missä seisoin, huusi Annette vilkkaasti\nkuten aina:\n\n\"Mais dites -- donc monsieur Paul, quelle surprise de vous trouver ici!\"\n\nHän nähtävästi heti olisi ilmaissut minut, ellei Hjalmar olisi oikeaan\naikaan häntä hillinnyt.\n\nKun he sitten jälleen läksivät niityltä ja Annette huusi \"au revoir\"\nsekä Hjalmar, ojentaen kätensä minulle, sanoi: kohtaamme myöhemmin! --\nkääntyi kapteeninrouva astuttuaan muutaman askeleen ja tuli luokseni.\nKävi todella sääliksi, kun näin miten vaikeata hänen oli kutsua\nminua illalliselle. Hän puhui melkeen änkyttäen, että minä, koskei\nsiellä ollut Hjalmarille muuta herraseuraa ja koska sitäpaitsi olimme\nvanhoja lukutovereita, ilahuttaisin häntä suuresti, jos olisin niin\nystävällinen ja tulisin. Minä tietenkään en voinut muuta kuin kumartaa.\nEipä taida muuten olla vahingoksi, jos hänen ylpeytensä saa pienen\nkolauksen, mutta luulen hänen sentään iät päivät muistavan, että hän on\n-- vaikka vaan yhden illan -- \"seurustellut\" pehtorinsa kanssa!\n\nNyt oli vaan ajateltava, miten esiintyä. Muut olivat tietysti puettuina\ntavallisiin kesäpukuihin. Mutta kun minulla oli kunnia päästä rouvani\nluo, täytyi minun kai osottaa, että annoin arvoa kutsulle. Päätin\nsentähden pukeutua hännystakkiin -- niinkuin sen tulee tehdä, joka\nkunnioittaa esimiestään.\n\nLiina tuli hyvin happaman näköiseksi, kun hän sai tietää, etten\ntulekkaan tupaan väenjuhlaan, vaan menen kapteeninrouvan luo.\nSe häntä nähtävästi eniten loukkasi, että häntä yhä edelleenkin\npidettiin seuraan kelpaamattomana, koska pehtorikin kutsuttiin.\nTuollaisen puolivillaisen tyttöraukan on sangen vaikeata tulla\ntoimeen täällä harvaanasutussa sydänmaassa. Häntä kutsutaan kyllä\npastorin, nimismiehen ja muutamien muitten luo ja voi siellä joutua\nsekä kapteeninrouvan että hänen vieraittensa pariin. Mutta Siltalassa\nhän saa tanssia väentuvassa, jos haluttaa -- kapteeninrouvan luokse\nhäntä ei koskaan käsketä, ei nimittäin koskaan, kun hänellä on muita\nvieraita. Se tietysti tuntuu raskaalta ja loukkaavalta -- mutta tässä\ntapauksessa ei kapteeninrouva mielestäni ole kuitenkaan niin väärässä.\nSillä sekä Miinasta että Liinasta saisi piankin alituisen vieraan, jos\nhe kerran pääsisivät mukaan, ja sivistystä ja hienoutta heissä sentään\non hyvin niukalta. Siitä koituisi vaan kauhea rasitus ajan pitkään.\n\nKun minä, päivätyön lopetettuani palasin niityltä taloon, näin että\nuseita vieraita oli jo saapunut, ja muitten muassa ainakin tuomari,\nsillä tunsin heti hänen rillansa. Menin omaan asuntooni ja pukeuduin,\nniin että kello oli neljännestä vaille yhdeksän, kun minä -- täydessä\njuhlapuvussa -- nousin ylös portaita päärakennukseen.\n\nTietysti tuloani ilmottamatta astuin saliin ja näin sekä siellä että\npuutarhaan päin viettävällä lasiseinäkuistilla lukuisan seuran koolla.\n\nPaitsi tuomaria oli sinne saapunut ukko Lönneberg, kirkkoherra\nrouvansa, poikansa ja kahden tyttärensä kera, nimismies myöskin\npuolisonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa ja eräs Flobergin herrasväki,\njoka omistaa erään tilan parin peninkulman päässä täältä.\n\nSiellä oli hälinää, mutta astuessani sisään tuli äkkiä haudan\nhiljaisuus -- niinkuin tavallisesti tapahtuu, kun vieras olento äkkiä\nilmestyy. Annette huudahti kuitenkin heti: \"Vous voilà enfin!\" -- ja\nsamassa nousi kapteeninrouvakin, joka oli istunut selin oveen, niin\netten heti häntä huomannut. Naisen suurella teeskentelytaidolla riensi\nhän vastaani hymyillen ja tehden sellaisen kasvojen ilmeen, että kuka\ntahansa olisi voinut uskoa hänen todellakin tulostani iloitsevan.\nVieläpä hän ojensi minulle kätensäkin. Otaksuin, että hännystakkini,\njoka niin selvästi erotti minut muusta seurasta, sai aikaan tuon\nleppeän ja suopean mielialan. Mutta silloin lausui hän ikäänkuin\ntervehdykseksi -- yhä vieläkin mitä ystävällisimmin hymyillen:\n\n\"Pehtori tuli siis todellakin -- se ilahuttaa minua, kiitän teitä\nsiitä\", ja viimeiset sanat niin omituisella äänenpainolla, että\nselvästi ymmärsin ivan.\n\n\"Pelkäsin saavani soimauksia, ellen taaskaan olisi saapunut ja siten\nosottanut kunnioittavani liian vähän teitä\", vastasin, ja, etten olisi\nollut häntä huonompi, vein kohteliaasti hänen kätensä huulilleni. Mutta\nsitä ei minun olisi pitänyt tehdä. Ja vaikkei sitä kukaan nähnytkään,\nniin tunsin, miten hän ynseästi veti pois kätensä.\n\nSitten tulivat Hjalmar, Annette, ruustinna-eukko ja kamreerinrouva\nminua tervehtimään. Ruustinna viattomuudessaan huudahti, ettei\nhän ikinä olisi uskonut silmiään minun sisääntullessani, elleivät\nmuut olisi vakuuttaneet, että se olin minä -- senjälkeen minä\nesitettiin muille, joista tunsin ennestään vaan tuomarin ja ukko\nLönnebergin. Sitten tekivät herrat punssia keskustellen hyvin kuivasti\nmaanviljelyksestä, kunnes seuraa pyydettiin käymään ruokasaliin\nottamaan voileipää. Kun illallista syötiin seisten, tarttui Annette\nminuun kesken herkkuja ja johti ulos puutarhaan.\n\n\"Ah dites donc -- te veitikka\", hän sanoi nauraen.\n\n\"Mitä tarkotatte rakkaimpani -- miksi veitikka?\"\n\n\"Kun noin käytte sutena lampaan vaatteissa!\"\n\n\"Oh, nimensalaustani tarkotatte -- sen lääkäri välttämättömästi\nmääräsi.\"\n\n\"Oliko sydänvikanne niin vaarallinen, että lääkärikin huomasi sen?\"\n\n\"Sydänvika -- ei, vika oli hermostossa, aivoissa.\"\n\n\"Joutavia -- ellen sitä heti olisi arvannut, olisin joka tapauksessa\n_nyt_ asiasta varma. Tärkeittä syittä ei kukaan viitsi kesäkuumalla\nnähdä vaivaa tuollaisesta puvusta, vaikka tietäisikin, että se korottaa\nkantajan yläpuolelle muita kuolevaisia -- te olette kettu, te,\nrakkaimpani.\"\n\nHyvin Annettemaista -- eikö totta?\n\n\"Jos käsitin teitä oikein\", vastasin, \"niin näytätte olevan siinä\nuskossa, että kettu täällä on haeskellut jonkunmoisia pihlajanmarjoja,\nmutta voin vakuuttaa, että tähän paikkaan tullessani en aavistanutkaan\nkenen tämä tila oikeastaan oli ja että sittemmin olen huomannut sen\npihlajanmarjat happamiksi -- liian happamiksi minulle.\"\n\n\"Kutsun teitä tästälähin ketuksi -- ketuksi ja yksinomaan vaan ketuksi.\nOletteko siihen tyytyväinen?\"\n\n\"Olen kovin -- sillä silloin minä saan kutsua teitä ankaksi -- en\ntietenkään tarkota sitä ankkaa, jonka kettu niin mielellään sieppaa,\nvaan sitä sanomalehtien jumaloimaa, joka aina erehtyy. Tiedättehän että\nkettu näistä kahdesta on viisaampi.\"\n\n\"Annette hyvä!\" huusi kapteeninrouva portailta, \"hiukan porsaanpaistia\n-- se jäähtyy ihan.\"\n\nJa kun talutin Annettea portaita ylös, piti hän velvollisuutenaan\nlausua minullekin: \"Toivon että pehtori pitää puolensa\".\n\nPääsin kumarruksella, koska Hjalmar samassa huudahti:\n\n\"Vai sinä -- vanha naistenhurmaaja, arvasin kyllä että saisin sinua\nkiittää vaimoni katoamisesta.\"\n\n\"Voi niitä aviomiehiä!\" minä nauroin. -- \"Kuulitteko miten hän iloitsi\npäästessään teistä täksi lyhyeksi ajaksi?\"\n\n\"Miks'ei se ilahduttaisi Hjalmaria, että hänen vaimonsa saa\nkohteliaisuuden osotuksia -- jommoisia te, Mikko-herra, annoitte\nminulle äsken.\"\n\nMutta Annetten puheista huomaat, miten useimmat selittäisivät\ntäälläoloni, jos tulisin jotenkin ilmi. Minua ihan puistattaa tuo\najatus, näen jo hengessäni kapteeninrouvan suurten silmäin murhaavan,\nhalveksivan katseen. Se ei saa koskaan tapahtua -- pitäkööt minua\nennemmin hulluna tai minä tahansa -- mutta jos milloinkaan huomaisin\ntutut kasvot täällä, niin luikkisin metsään!\n\nKuitenkin läksimme, yhä vieläkin nauraen, porsaanpaistille ja minä\nhuomasin kapteeninrouvan kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön\nystävälliseen ja vapaaseen seurusteluuni Hjalmarin ja Annetten\nkanssa. Mutta mahdoinko minä mitään sille? Hiukan ikävältä se saattoi\nhänestä tuntua -- myönnän -- mutta itseään hän siksi toiseksi sai\nsiitä harmista syyttää. Hänen olisi pitänyt helposti käsittää,\nettei minunlaisestani pehtorista koitusi vastusta tai etten ottaisi\nsopimattomia vapauksia...\n\nIllallisen jälkeen seurasi sävelten vuoro ja sittenkun nuoriso --\nHolmingin neidit, papin tyttäriä, heidän veljensä ja nuori Tarpenius,\nnimismiehen poika -- oli laulanut muutamia neliäänisiä lauluja,\nistuutui kapteeninrouva flyygelin ääreen.\n\nJo ennenkin olen ihaillut hänen soittoaan -- tuolla ulkona etäältä\n-- mutta nyt huomasin sen olevan suuremmoista. Hän on syvästi\nsoitannollinen. Hänen tekotapansa ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän\nymmärtää, käsittää kokonaan säveltäjän ajatukset ja esittää ne tavalla,\njoka tekee soiton yksinkertaiseksi ja helppotajuiseksi, vaikeimmankin\nkappaleen selväksi kuin aapiskirjankertomuksen, ja antaa jokaiselle\npienimmällekin sävelelle täyden arvonsa. Aniharvat soittavat niin.\n\nIstuessamme vielä täydessä hartaudessa kaikki, huutaa Annette:\n\n\"Lilli hyvä -- Zampaa!\"\n\n\"Minulla on Zampaa vain nelikätisesti soitettavaksi.\"\n\n\"Siksi juuri pyydänkin sitä -- kun luonasi nyt on soittaja sellainen\nkuin -- kuin herra Paul.\"\n\nKapteeninrouva katsoi pelästyneenä, arkana ja hämillään minuun. Eikö\nsiinä jo kylliksi, että hänen täytyi suvaita pehtoriaan vieraittensa\njoukossa, pakotettaisiinko hän nyt vielä istuutumaan hänen viereensä\nnelikätisesti soittamaan -- niin lähekkäin ja niin tasa-arvoisina. Näin\nmiten tuo ajatus nosti veret hänen kasvoilleen. Kun hän senvuoksi alkoi\nempien puhua:\n\n\"Jos pehtori tahtoo...\" kiirehdin minä mitä jyrkimmin selittämän, että\nAnnette oli perin pohjin erehtynyt kykyjeni suhteen.\n\nMutta ihmiset ovat yhtäläisiä kaikkialla. Koko seura ahdisti minua niin\nkauan, että lopulta, päästäkseni heistä, pyysin saada soittaa yksin,\njonkajälkeen soitin Musetten ja Ristihämähäkin.\n\n\"Hyvä herra Paul\", huusi silloin Hanell-vainaan ruustinna, \"laulakaa se\nlaulu, jonka aamulla lauloitte puistossa -- en ole milloinkaan kuullut\nkauniimpaa.\"\n\n\"Arvoisa ruustinna -- piditte siitä vain siksi, kun kuulitte sen ulkona\naamuisessa puistossa. Mikä silloin saattoi tuntua kauniilta, ei olisi\nsitä nyt -- minun ikäisestäni ei ole enää laulajaksi, vallankin kun\ntämä huone ei näytä olevan akustisessa suhteessa sopiva.\"\n\n\"Niin\", puuttui neiti Holming puheeseen, \"täällä ei tahdo laulu\nlainkaan kaikua, tuntuu ihan siltä kuin laulaisi säkissä\", ja muut\nyhtyivät samaan.\n\n\"Sehän on luonnollista\", selitti kapteeninrouva, \"paitsi sitä että se\non matala, imee muratti kaiken äänen.\"\n\nHuone on nimittäin hyvin suuri, paitsi ovea lasiseinäkuistille on\nsiinä kaksi ikkunaa, ja ollen keskipaikkeilla rakennusta, johtaa sinne\nsitäpaitsi kuusi ovea. Ja jokaista ikkunaa ja ovea, peliä ja taulua\nkiertää muratti niin tuuheana, ettei seinäpaperia näy kuin sieltä\ntäältä.\n\n\"Antaisin vaikka mitä\", jatkoi kapteeninrouva, \"jos saisin flyygelin\ntuonne yläkerran saliin -- luulen että se olisi ihana soittohuone,\nmutta se on mahdotonta.\"\n\n\"Anteeksi, rouva -- miksi niin?\" minä kysyin.\n\n\"Siksi että sinne johtavat portaat ovat ahtaat ja mutkikkaat --\nennenvanhaan rakennettiin omituisesti. Koetimme kerran, mutta olimme\ntärvellä ihmiset ja flyygelin.\"\n\n\"Salliiko rouva, että huomenaamulla asetan flyygelin sinne ylös -- teen\nsen tunnissa.\" Olin nimittäin nähnyt eräässä vajassa flyygelilaatikon\nvikaantumattomana ja vilja-aitan luhdissa ylimmän aukon yläpuolella,\nriippui suurta väkipyörää kiertävät ketjut, joilla saattoi nostaa\nkokonaisia jauhosäkkikuormia.\n\n\"Pelkään että pehtori lupaa enemmän kuin mitä voi pitää\", vastasi\nkapteeninrouva. \"Olen levoton flyygelini takia.\"\n\n\"Vakuutan ettei se mene edes vireistä muuton takia.\"\n\n\"Ja kun Paul vakuuttaa, voi kapteeninrouva antaa vaikka autuutensa\nhänen käsiinsä\", virkkoi Hjalmar nauraen. \"En ole koskaan nähnyt\nihmistä, jota niin luonnistaisi kuin Paulia -- silloin ainoastaan\nkapteeninrouva voi epäillä, kun hän kieltää jotain osaavansa, sillä hän\nosaa kyllä silloinkin, vaikka tahtoo kieltäytyä.\"\n\nKapteeninrouva taisi hymyillä kuten me muutkin, mutta otti kuitenkin\ntilaisuudesta vaarin kysyäkseen -- kuten minusta tuntui, hiukan\nuteliaasti toivoen saavansa todenperäisen vastauksen -- saattoiko\nHjalmar taata minut ja vakuutukseni.\n\n\"Tietysti -- ehdottomasti\", vastasi Hjalmar.\n\n\"Hyvä, koska -- usein olen halunnut soittaa siellä ylhäällä, niin\nolisin hyvin iloinen, jos pehtori saisi soittokoneen sinne ylös.\"\n\n\"Se on siellä huomenna ennen suurusta, jos rouva vaan tahtoo näyttää\nminulle mihin paikkaan se on asetettava.\"\n\n\"Oi, sitten lähdemme heti sinne ylös\", huudahti Annette, näköala\nillalla on sieltä ihan jumalainen.\n\nSuurin osa seurasta lähti nyt sinne ylös. Portaat, jotka johtivat\nsinne, olivat todellakin omituiset.\n\nKeskellä yläkertaa on suunnaton sali, koko otsikon levyinen, kaksi\nparveketta, toinen pihakuistin yläpuolella, toinen puutarhaan viettäen,\nmutta muuten muodostavat kerroksen taitteet molemmin puolin kahta\nkäytävää, jotka kulkevat salista päätyihin. Kumpaankin käytävään johtaa\nalhaalta portaat, mutta molemmat ovat mutkikkaita kierreportaita ja\nniin ahtaat, että ainoastaan yksi henkilö kerrallaan voi nousta niitä.\n\n\"Näkeekö pehtori nyt -- miten tästä viette flyygelin ylös?\" kysyi\nkapteeninrouva.\n\n\"Kun kapteeninrouva kerran on selittänyt, että portaat ovat ahtaat, en\ntietysti koskaan ole ajatellut muuttaa soittokonetta tätä tietä.\"\n\n\"Mutta mitään muuta ei ole.\"\n\n\"On -- suokaa anteeksi -- parvekkeelta. Asetan flyygelin parvekkeelle,\nmistä sen voi helposti kantaa sisään.\"\n\nNäköala tuolta ylhäältä oli todellakin lumoava tällaisena kesäyönä.\nHämy oli niin ihmeellinen -- huomattavasti valoisampaa kuin meillä\nUudellamaalla -- se ikäänkuin vain leikki yötä, mutta antoi katseemme\nsentään tunkeutua miten kauaksi tahansa, se lepäili niemillä ja\nsaarilla ja siveli kaikki tasaiseksi -- valoa ja varjoa ei ollut. Muuta\nei erottanut kuin ääriviivat pehmosten vihreiden metsikköjen ja vesien\nvälkkyvän hopeavyön välillä, joka kiersi niitä mitä kummallisimmissa\nkiehkuroissa ja mutkissa. Lähellä aaltoilevassa vehreydessä näimme\nhopealäikkiä ja juovia, kauempana oleva oli taasen muodostunut\nsinne tänne sirotelluiksi pehmeiksi kukkuloiksi, jotka lepäsivät\nhopeapinnalla, kaksinverroin korkeina kuvastuksen takia. Milteipä\nkaipasi siipiä tai ilmapalloa voidakseen nousta korkealle ja kerralla\nnähdä koko tuon ihanan harhalinnan.\n\nIhastushuudot kaikuivat kaikkialta, kunnes sali valaistiin ja me\nkävimme sisään.\n\n\"Uh!\" huudahti nuorempi neiti Holming, ulkonäöltään päättäen pieni\nhaaveksiva romaanisankaritar, \"en uskaltaisi istua yksin täällä\nsoittamassa -- jossa ei huomaisi aaveita ennenkun ne ovat ihan\nkimpussa!\"\n\nSali oli todellakin aution näköinen -- kolme ikkunaa pohjoisella ja\neteläisellä seinällä ja molemmilla muilla vaan käytävään johtava ovi.\nMutta huone oli paljon korkeampi kuin alakerran huoneet ja nähtävästi\nhyvin kaikuva.\n\n\"Sinun täytyisi hankkia itsellesi suojelija\", pisti Annette pilojaan.\n\"Tuskinpa Lillikään täällä yksin rupeaa istumaan -- en voi kuvitella,\nettä yksin soittaessa olisi mitään huvia. Jos tahtoo nauttia, niin\ntulee olla kaksi -- eikö totta?\" kysyi hän kapteeninrouvalta.\n\n\"Olen soitellut enimmäkseen aina yksin\", vastasi hän kierrellen. \"Mutta\nlauletaan nyt täällä yksi laulu, että nähdään millainen huone on\nennenkuin flyygeli siirretään\", lisäsi hän, ja he virittivät \"On tyyni\nnyt\". Kaikki huomasivat heti, että täällä ylhäällä kaikui ihan toisin\nkuin alhaalla, jonkatähden kapteeninrouva osotti minulle nurkan, mihin\nflyygeli olisi asetettava, \"jos minun onnistuisi saada se ylös\".\n\n\"Mutta nyt kai saan minä kuulla lauluni\", intti ruustinna.\n\nEi mikään ole mahdottomampaa, kuin sisällä salissa asettua muutamain\nkuuntelevain ja töllisteleväin henkilöiden eteen ja laulaa ilman\nminkäänlaista säestystä. Selitän senvuoksi, että jos minun nyt\nvälttämättömästi pitäisi laulaa, niin kävisi se kuitenkin helpommin\nflyygelin ääressä kuin täällä. Niin että, kun jälleen tulimme alas,\ntäytyi minun istuutua soittokoneen ääreen ja laulaa. Siten olin melkeen\nkoko ajan ollut ensimäisenä miehenä, vaikka minun olisi pitänyt olla\nviimeisenä. Se harmitti kovin kapteeninrouvaa -- huomasin myös, kun\nvihdoinkin, esitettyäni pitkän sarjan päätteeksi laulun \"Es hat nicht\nsollen sein\", sain jättää flyygelin, että hän oli lähtenyt ulos ja\nseisoi yksin lasiseinäkuistilla. Ja voinpa miltei vannoa, että tuo\nkiusa oli pusertanut kyyneliä hänen silmistään, sillä silmäluomet\nnäyttivät punasilta, kun hän jälleen palasi sisään muutamain naisten\nkanssa, jotka laulun jälkeen olivat menneet ulos hänen luokseen.\n\nSitten seurasi ero -- kaikkien piti lähteä kotia paitsi Hjalmarin\nja Annetten, jotka jäivät suurukselle vielä huomiseksi. Kun minä,\najokalujen toistensa jälkeen vyöryttyä pois, kumarsin vuorostani, ja\nruustinna arveli että \"me kaksi aamuleivoa\" aikasin huomenna taas\ntapaisimme toisiamme hänen onkiessaan, selitti Hjalmar, tarttuen\nkäsivarteeni, etten siinä tapauksessa saisi paljon nukkua ensiyönä,\nsillä hän aikoi valvottaa minua kauan vielä.\n\n\"Täytyyhän minun sitäpaitsi muuttaa soittokone huomenna, ennenkuin väki\nlähtee työhön\", minä lisäsin.\n\n\"Oi -- älkää siitä välittäkö\", kapteeninrouva huudahti. Hän on selvään\nsyvästi loukkaantunut. Kuitenkin hän ojensi minulle toistamiseen kätensä\njäähyväisiksi ja kiitti.\n\nTodellakin istuimme sitten kauan luonani totilasin ja sikarin\nääressä puhellen -- aina kolmeen saakka. Voit arvatakkin, että sain\nperinpohjin, alusta loppuun selittää hänelle täällä oloni syyt, ja\nluvata että kävisin mahdollisimman pian Maisemassa. Hän lähti sitten\nlevolle, mutta minusta se ei enää maksanut vaivaa, vaan läksin puistoon\nja otin aamukylvyn -- ja tietenkin tapasin ruustinnaeukon palatessani\nsieltä neljän ajoissa kartanolle.\n\nLuulin että soittokoneen parvekkeelle nosto olisi käynyt pienessä\najassa -- mutta ne ovat täällä sellaisia hirveitä jörrejä, etten saanut\nheitä yksinkertaisintakaan käsittämään, näyttämättä itse heille joka\ntemppua. Kului äärettömyys, ennenkuin he kahdesta riu'usta olivat\nsaaneet tehdyiksi pihdit, joille vipu asetettiin -- toinen ennenkuin\nkäsittivät, miten pihdit olisi sidottava ja tuettava -- kolmas\nennenkuin saimme jalat ja jalustan irti ja soittokoneen sälylaatikkoon\n-- joten kello oli kahdeksan, kun saimme sen ylös parvekkeelle. Ja\nsilloin juuri astui kapteeninrouva ulos.\n\n\"Huomenta\", huusi hän, \"onko se todellakin jo tehty?\"\n\n\"Sanokaa ennemmin nyt vasta\", vastasin vihaisena, \"koko aamu on mennyt\nsiihen, minkä olisi pitänyt tunnissa tapahtua -- kansa on täällä ihan\nliian hidasta ja kömpelöä.\"\n\n\"Kaikki eivät voi olla neroja -- täällä talonpoikaismaassa saamme\nosaamme tyytyä.\"\n\nOlinko nyt tuonkin ansainnut.\n\nHän seurasi minua sinne ylös ja saatuani jalat jälleen paikoilleen ja\nflyygelin mihin hän oli osottanut, pyysi hän minua soittamaan, että\nkuulisi miltä se täällä tuntui. Ja kun sitten heitin hyvästit, pyysi\nhän jälleen puoli yhdeltätoista minua suurukselle. Mutta kun oivalsin\nkeskustelun siellä käyvän kovin tuttavalliseksi ja olosuhteeni tulevan\nliian selvästi ilmi, selitin että päivästä oli mennyt jo siksi paljon\nhukkaan, etten mitenkään voinut jättää peltotöitä silmälläpitoa vaille,\nvaan tahtoisin ainoastaan -- jos hän sallisi minun olla niin uskaliaan\n-- lähettää tervehdykseni Hjalmarille ja hänen vapaaherrattarelleen.\n\nSiten meni rajuilma tälläkertaa ohi -- mutta mikä Herran tähden silloin\nkäsiksi, jos nyt satunnaisesti tulisin ilmi. Jos nyt ei olisi kiirein\nhein'aika, niin olisinpa taipuvainen uskomaan, että parannuksilla olo\nloppuisi tähän ja millä verukkeella tahansa lähtisin matkoihini --\nmutta enhän mitenkään voi jättää häntä nyt yksin ja avuttomaksi. Muuten\novat Hjalmar ja Annette -- mikäli minä tiedän -- ainoat tuttavani\nnäillä seuduin. Niin että pitää hyvin ottaa ajasta vaari -- ja muuten,\nkertokoon maailma mitä salaisia syitä tahansa täällä olooni -- hänen\nmaineensa ei varmaankaan koskaan pilautuisi niistä? Sano, veli rakas,\nmitä mieltä sinä olet asiasta?\n\nEhkä sitäpaitsi olisit ystävällinen ja ilmottaisit minulle, montako\nhäkillistä heiniä Lagström tänävuonna sai. Täällä tuli tuskin\npuoliakaan tavallisesta määrästä. Mutta uskon että syksyksi kasvaa\nvielä runsaasti uutta, ruoho on alkanut hyvin versoa viime sateen\njälkeen. Toivoisin kaikesta sydämestäni voivani syksyllä korjata oikein\nrunsaasti, että kapteeninrouvani myöntäisi minun olevan oikeassa.\n\nJa jää hyvästi nyt!\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 25 p:nä elok.\n\nKiitos, veli rakas, kirjeestäsi. Tahtoisitko soittaa Lagströmille ja\nsanoa hänelle, että täydellisesti hyväksyn hänen päätöksensä jättää\nnyt, kun syyssatokin tuli niin odottamattoman suureksi -- ihmeitä\nihan tekevät nurmemme salaojineen, täällä saimme samallaisten ilmain\nvallitessa kurjan syyssadon -- tahtoisitko sanoa hänelle, että hän\nteki oikein jättäessään koko saran sensijaan puolittain siemeneksi.\nTänä vuonna saadaan erinomaista siementä, siitä ei ole epäilystäkään.\nOi, koskahan täällä päästään niin pitkälle, että omalla hyvällä\nheinänsiemenellä kylvetään niityt!\n\nMutta voitto! Voitto minulle -- alku on tehty. Olemme myöneet\nkaksikymmentäviisi lehmää kahdestasadasta markasta kappaleen, olemme\nostaneet neljä auraa, piikkiäkeen ja jyrän, ja me olemme kyntäneet,\nkunnollisesti kyntäneet ja peranneet mukulakivistä osan peltoa, joka\nkokonaan jätetään kesannolle. Suunnitelmani on otettu kokonaan.\n\nMiten se tapahtui -- mikä sai hänet lopuksi päättämään? Sitä en tiedä.\nSelvää on, ettei sitä vaikuttanut Hjalmarin pila luotettavaisuudestani\nja onnestani. Mutta paria päivää heidän lähtönsä jälkeen, tapasin\nsuureksi ihmeekseni aikasin aamulla, kun palasin kylvystäni puiston\nläpi -- kapteeninrouvan. En tahtonut aluksi uskoa silmiäni, sillä hän\nei koskaan näyttäynyt ennenkuin suurusaikaan -- ja nyt oli kello kuusi.\nHän lienee alkanut jonkun terveysveden juonnin, sillä olen tavannut\nhäntä miltei joka aamu senjälkeen puistossa.\n\nTahdoin käydä hyvää huomenta lausuen ohi, mutta hän pysähtyi\nodottamatta ja alkoi puhua ihmeen ihanasta ilmasta -- aamu oli\nhoukutellut hänet ulos.\n\n\"Onko pehtorilla kovin kiire?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Enpä juuri tiedä -- pelkään että väki pellolla laiskottelee, jos en\nnäyttäydy...\"\n\n\"No niin -- voinhan kävellä yhtä hyvin sille taholle kuin muuallekin.\nLähtekäämme, niin en viivytä pehtoria -- sama asia kiusaa minua yhä\nvieläkin. Tahtoisin kysyä pehtorilta -- lupaisitteko minulle, ettette\njätä työtä puolinaiseksi, jos nyt ryhtyisimme noihin ehdottamiinne\nparannuksiin täällä. Mutta teidän täytyy luvata, että sitten viette\nperille, järjestätte ja panette alkuun tuon uuden -- ennen en uskalla\nasettaa mitään alttiiksi. Sillä jos turmelen maatilan niin, että se\nantaa vähemmän kuin nyt, enkä sitten saakkaan mitä olen toivonut\nvoittavani, niin olen auttamatta hukassa -- toisin sanoen, en ole\nmenettänyt ainoastaan nykyisiä tulojani, vaan koko omaisuuteni. Siis --\nmitä pehtori vastaa?\"\n\n\"Että ennen kaikkea tulisi olla täydellinen luottamus kapteeninrouvan\npuolelta...\"\n\n\"Luotan täydellisesti pehtoriin.\"\n\n\"Suokaa anteeksi -- sitä ette, rouva, tee. Te yhä vieläkin pelkäätte,\nettä olen seikkailija...\"\n\n\"Sitä en tee.\"\n\n\"-- muuten ei kapteeninrouva pitäisi minua niin halpa-arvoisena.\"\n\n\"Halpa-arvoisena -- mutta Herra Jumala -- kuinka pehtori voi sellaista\nlausua?\"\n\n\"Te pidätte, rouva, että huoneenne, vieraanne, te itse... jos ette\njuuri saastu, niin ainakin halpenette ottamalla minua vastaan, vaikka\nteidän täytyy...\"\n\n\"Kuinka pehtori voi väittää?...\"\n\n\"Voin näyttää selvän todistuksen siitä -- kirje jonka sain\nkapteeninrouvalta...\"\n\n\"Sen kirjeen kirjotin oudolle henkilölle, sisämaan tilan, sellaisen\nkuin Siltalan, hiljan valitulle pehtorille, muukalaiselle, joka tahtoi\nasettua minun omiin huoneisiini. Mutta Herra Jumala -- saatoinko\nminä aavistaa, että tuo pehtori oli hienosti sivistynyt mies, joka\nei suvainnut vähintäkään loukkausta? Lähtekää katsomaan minkälaisia\nmuut tämän seudun maatilain pehtorit ovat! Talonpoikia -- pelkkiä\ntalonpoikia. Sellaiseksi luulin minäkin tietysti pehtoriani. Ja\nsellaista en tietenkään heti voinut laskea nenälleni -- yksinäisen\nnaisen on vaikeampi säilyttää arvonantoa itseään kohtaan kuin miehen --\nja sittenkin luulen, ettei yksikään mies olisi vastannut toisin kuin\nminä. Mutta jos tuo kirje yhä vieläkin on loukkauskivenä välillämme,\njota en voinut aavistaakkaan -- niin -- niin pyydän anteeksi\" -- ja\nniin sanoen hän ojensi kätensä minulle ja katsoi, täytyy todella sanoa,\npyytävästi minuun.\n\n\"Rouva -- tuo kirjehän olisi pian unohtunut, jos käytöksenne, sittenkun\nopitte tuntemaan minut, olisi osottanut, että tahdoitte peruuttaa mitä\nsiinä kirjotitte. Mutta te päinvastoin olette ankarasti pysytellyt\nkaikessa entisessä -- te yhä edelleenkin pidätte minua sivistymättömänä\nvoutina -- koska te, huomatessanne minut odottamattoman sivistyneeksi\nja säädylliseksi, ette voinut uskoa minusta parempaa kuin että olin\nseikkailija, yrittelijä...\"\n\n\"Se on kokonaan väärä soimaus. Eihän voine oppia tuntemaan henkilöä\npäivässä tai parissa -- mutta pehtorinhan on jo kauan sitten täytynyt\nhuomata, että olen alkanut toisin ajatella teistä...\"\n\n\"Sitähän juuri en ole huomannut.\"\n\n\"Ja kun nyt vakuutan, että asia niin on -- eikö pehtori siitä\nhuolimatta voi antaa minulle anteeksi?\"\n\n\"Mitä anteeksiantoon tulee -- mitä minulla sitten olisi\nanteeksiannettavaa -- sehän ei tule koskaan kysymykseenkään, sillä\nkapteeninrouvallahan on ollut täysi oikeus siihen koko ajan. Mutta\ntyössä, jonka pitäisi menestyä ja erinomaisesti kannattaa, vaaditaan\nluottamusta -- ei ainoastaan yhden päivän oikkua, vaan pitkällistä\nluottamusta...\"\n\n\"Annan teille vallan johtaa Siltalaa ja toimia siellä, miten tahdotte.\"\n\n\"Ja kun juuri olen päässyt alkuun, tulee toinen, joka sanoo että teen\nhullutuksia, luottamus katoo ja minä joudun häpeään.\"\n\n\"Sitä ei tapahdu, vakuutan sen kaiken pyhän kautta. Kas niin -- eikö\npehtori vieläkään tahdo antaa minulle anteeksi?\"\n\nTartuin tietysti hänen käteensä, suutelin sitä, ja niin olen nyt\nsidottu. Oivallista -- minä sidottuna pitkiksi ajoiksi pehtoriksi!\nMutta tiedätkö, tämä omituinen, melkeen satumainen asema on alkanut\nhuvittaa minua. Minusta se hiukan muistuttaa Tuhatta ja yhtä yötä,\nmissä suurvisirit kerjäläisiksi pukeutuneina kiertelivät ympäri maata.\n\nMuuten olen täysin vakuutettu siitä, että olipa hänen aikeensa\nmiten hyvät tahansa, niin turmelee hänen herransa ja miehensä ne\ntyhmyydessään. Hän ei tule kauan minua kärsimään -- ja niin vapaudun\nkuitenkin pikemmin lupauksestani kuin mitä hän sekä minä tarkotimme. Ja\nsitäpaitsi on hänkin -- puhukoon nyt mitä tahansa -- vallanhimoinen,\nylpeä ja ärtyinen. Sellaisten kanssa joutuu aina uudelleen riitaan.\n\nMutta vastaiseksi olen nyt sidottuna Siltalaan ja välimme on mitä\nparhain.\n\nKuten sanoin, tilasin heti tärkeimmät työkalut, möin kaksikymmentäviisi\nlehmää saadakseni rahoja ja aloin työn. Mutta uskoa voit, että alku on\nhankala. Minun täytyy haukkua ja kirkua ja tuuppia ja useimmiten itse\ntarttua aurankurkeen, ennenkuin tuollainen jörri oppii kunnollisesti\nkyntämään. Kun he sitten viimein alkavat käsittää tarkotusta ja nähdä\ntulosta, on hullunkurista katsella heidän töllistelevää ihmetystään.\n\nMutta sinä ymmärrät, että siten olen ollut hyvin vaivaloisessa työssä\nnykyään -- etenkin kun parina sunnuntaina olen joutunut harvinaiseen\ntoimeen.\n\nSillä kun yhtenä päivänä alkukuussa näin lasten kaivavan käsineen uusia\nperunoita, kysyin ohikulkeissani, aikoivatko he lähteä perunaretkelle.\n\n\"Emme\", selittivät vanhemmat heistä, \"aiomme paistaa perunat tuhkassa.\"\n\n\"Mikä on perunaretki?\" kysyi tiedonhaluinen Elsa kuitenkin.\n\n\"Etkö ole milloinkaan ollut perunaretkellä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"En minäkään\", puuttui Kalle ja Viivan puheeseen. Kaikki kolme\ninnostuivat sangen suuresti, kun kuulivat miten haudikkaita\npaistettiin, etenkin kun he olivat lukeneet että villitkin valmistivat\nniin ruokansa. Seurauksena siitä oli, että he kaikki seuraavana päivänä\nkarkasivat kimppuuni ja sanoivat, että äiti ja Lilli-täti pyysivät\nkysymään, enkö tahtoisi olla ystävällinen ja tulla sunnuntaina pienelle\nhuvimatkalle ja opettaa heitä perunoita paistamaan. Ja niin kävi, että\nkoko seura -- kapteeninrouva, ruustinna, kamreerinrouva, lapset ja\nminä -- mukana suuri joukko koreja ja onkineuvoja souti sunnuntaina\nsuuruksen jälkeen matkoihinsa.\n\n\"Mihin herrasväki haluaa?\" minä kysyin.\n\n\"Herra Paulinhan pitää johtaa kaikkea tänään\", ruustinna sanoi.\n\"Tahdomme juuri teiltä oppia. Sillä vaikkakin Hanell-vainaa usein puhui\nhaudikasperunoista, emme päässeet milloinkaan niin pitkälle -- hänen\nmielestään se tapa vei liiaksi aikaa.\"\n\n\"Minulla ei kuitenkaan ole pienintäkään aavistusta tuosta haudikkain\npaistamisesta\", selitti kapteeninrouva, \"jonkatähden en voi näyttää\nmitään sopivaa paikkaa.\"\n\n\"Se on aivan yksinkertaista -- kuoppa maahan ja siihen muutamia\nkivenlohkoja. Mutta jos minun siis tulee määrätä, niin tahtoisin\nehdottaa yhtä pientä, somaa saarta parin kilometrin päässä lahden\nsuulta, siellä olen nähnyt vattuja ja mustikoita runsaasti eikä\nkalansaaliinkaan pitäisi siellä olla huono. Aika voisi muuten käydä\npitkäksi perunoita paistettaessa.\"\n\nMatka kului hitaasti, sillä meidän oli täytynyt jakaantua kahteen\neri venheeseen, joista tietysti toista soudin minä, toista Kalle ja\nViivan kamreerinrouvan istuessa perässä. Järvi oli peilityyni ja siten\nsaavuimme onnellisesti saareen nousten maalle eräälle hiekkarannalle,\njonka läheisyydessä oli vihreä, vanhojen koivujen ympäröimä nurmi.\n\n\"En näe yhtään vattuja\", huudahti Elsa heti venheen karahtaessa\nrantahiekkaan.\n\n\"Ei -- niitä kasvaakin tuolla saaren toisessa päässä, missä maa on\nkivistä.\"\n\n\"Nyt meidän täytyy jakaa työ\", sanoi ruustinna. \"Minä en jaksa muuta\nkuin hankkia soppakaloja.\"\n\n\"Minä poimin vattuja\", tuumi Elsa.\n\n\"Ei, pikku ystävä\", nauroin minä, \"sinunhan pitäisi oppia perunoita\npaistamaan. Sinun täytyy tehdä työtä, näethän -- hankkia polttoaineita\nja kiviä ja suuria lehtiä, sillävälin kun minä kaivan kuopan.\"\n\n\"Sitten minä koetan rakentaa tulisijan johonkin sillä aikaa\", selitti\nkapteeninrouva.\n\n\"Olisi parasta laittaa tuli hiekalle rantaan\", sanoin minä. \"Ei voi\nolla kyllin varovainen näin kuumana kesäpäivänä. Kaivamme kuopan myös\ntuonne alas, juuri sinne, missä nurmikko alkaa.\"\n\n\"No, mutta entäs pata ja kahvipannu -- miten pehtori ne siellä saisi\ntulella pysymään?\"\n\n\"Metsästäjän yksinkertaisella tavalla. Hetkessä saan laitoksen\nvalmiiksi.\"\n\n\"Sitä on hauska nähdä -- meidän huvimatkoillamme on tulisija aina ollut\npahimpana kiusana, milloin tulee savu jonkun silmille, milloin vierii\nkahvipannu tuleen ja sisällys juoksee maahan, milloin taas tuli leviää\nympäri metsää huolimatta esteistä, joita on koetettu asettaa ympärille.\nOlen utelias näkemään, miten se nyt muutamassa hetkessä käy paremmin.\"\n\n\"Kas näin\", sanoin minä ja työnsin sillävälin kaatamani lepän terotetun\npään vaakasuorasti nurmeen ja tuin rungon kahdella hangolla ja ripustin\npadan rungon vapaaseen päähän. \"Kun nyt sytyttää tulen padan alle, niin\nvoi keittää mitä tahansa.\"\n\n\"Niin yksinkertaista -- ja käytännöllistä!\" huudahti kamreerinrouva.\n\"Enkä kuitenkaan koskaan olisi keksinyt tuota. Miten me ihmiset\nsentään, vaikka älyämme niin kiitellään, olemme riippuvaisia peritystä\nkokemuksesta!\"\n\n\"Älkäämme sentähden enää olko itsepäisiä ja vanhoillisia, vaan\nantautukaamme innolla aikamme uutuuksiin ja parannuksiin -- kaikki\nuusi, minkä itselleen omistaa, on aina hyödyksi\", vastasin minä ja\nkapteeninrouva, jota piikki ei miellyttänyt -- hän muisti näet niinkuin\nminäkin kivet pellolla -- kääntyi niskaansa heittäen meistä.\n\nSitten kun paistinhauta oli saatu kuntoon ja minä selitin, että\nkestäisi pari tuntia ennenkuin perunat kypsyisivät, hajaantui seura\nsiten, että naiset lasten kera läksivät marjoja poimimaan ja minä\npäätin kulkea pitkin rantoja onkiakseni kallioilta kaloja ruustinnalle\navuksi, joka jo pitkän aikaa uskollisesti oli onkinut toisessa\nveneessä, saadakseen kaloja soppaan. Kiipesin sentähden niemeltä\nniemelle, kiveltä kivelle, ja koettelin milloin missäkin, kunnes\njonkun ajan kuluttua nousin yhdelle niemelle ja näin edessäni pienen,\nsoman lahden -- joka pisti allani olevan ja läheisen kallion väliin.\nLahdelman perukassa oli vehreä, kukkainen lehto. Mutta voit arvata,\nmiten hämmästyin ja pelästyin nähdessäni, että kapteeninrouva makasi\nitkien siellä. Vattukori oli ruohossa hänen vieressään.\n\n\"Herra Jumala -- mitä nyt on tapahtunut?\" huusin minä ja riensin\nluokse. \"Voinko teitä jotenkin palvella -- voinko mitenkään auttaa?\"\n\n\"Ette -- ette -- pyydän että menisitte -- menkää, niin olen kiitollinen\n-- ei minua mikään vaivaa -- leskellä voi kyllä toisinaan olla raskaita\nhetkiä ja muistoja.\"\n\nTuo vastaus tuntui minusta melkeen ihmeelliseltä. Pyysin tietysti\nanteeksi, että olin häirinnyt ja läksin sieltä niin kiireesti kuin\nsuinkin, mutt'en voinut olla nauramatta ajatellessani, että hän tahtoi\nuskottaa minua kyynelin surevansa miesvainajataan, vanhaa ukkoa, kun\ntiesin että hän vaan odotti suruvuoden loppuvan saadakseen nuoremman.\n\nMutta jos syy hänen kyyneliinsä ei ollutkaan se minkä hän mainitsi --\nniin onnellinen tämä nainen ei siis ole. Tai olisiko hän todellakin\nvoinut ihan kyyneliin saakka ikävöidä tuota Fliegende Blätterin\nberliniläistyyppiä? Miltei uskomatonta! Kuitenkin -- nainen on\nkäsittämätön.\n\nKuitenkin oli hän jo hetken kuluttua kokonaan muuttunut, kun kaikki\njälleen kokoontuivat maihinnousupaikalle, missä keittäminen alkoi. En\nvoinut saada selville, teeskentelikö hän tai oliko vastavaikutus sen\ntehnyt, mutta hyvin iloinen hän oli -- sellaisena en minä ainakaan\nollut koskaan häntä nähnyt. Nauru kaunistaa tavattomasti häntä,\ntuntuu siltä kuin ei hänen tavallinen, totinen ulkomuotonsa olisikaan\noikein sopusoinnussa tuon terveyttä ja elinvoimia melkeen uhkuvan\nolennon ja noiden raikkautta loistavien kasvojen kanssa -- vasta nauru\nsaa kaiken loistamaan, niinkuin aurinko ihanan luonnon. Ja nyt hän\nnauroi sekä keitettäissä että syödessä, laski leikkiä lasten kanssa\nja oli ikäänkuin muuttunut aterian aikana -- vaikka muuten ateria\nsaattoi tehdä kenen hyvään iloiseksi; oikeata huvimatkasoppaa, mikä\naina maistuu monin verroin paremmalta kuin mikään kotona keitetty,\npaistettuja perunoita suolaisen lohen kera, vattuja kerman ja sokerin\nkanssa. Ja päälle päätteeksi -- meidän puuhatessa kahvia -- heittäytyi\nhän selälleen, pannen kädet päänsä alle ja katsoen ylös koivun oksien\nvälistä taivaan sineä, alkoi hän laulaa erinomaisella altto-äänellä\n\"Tääll' on jumalaista olla\".\n\nNiin, hyvä siellä oli olla -- minua halutti kovin yhtyä Gluntin\nsäveleihin, mutta kun sitä tietysti olisi pidetty aivan liian\ntuttavallisena, en tahtonut häiritä hänen iloista mielialaansa.\nKuitenkin oli hänen hilpeytensä lyhytaikainen, sillä sittenkun minäkin\nolin ruustinnan kehotuksesta laulanut yhden laulun, vaati hän lasten\nvastaväitteistä välittämättä kotimatkaa muuttuen jälleen kaltaisekseen\n-- jäykäksi, totiseksi ja ylpeäksi.\n\nKesti ison aikaa, ennenkuin kaikki astiat oli pesty ja pantu koreihin,\njoten kello kävi jo kuutta iltapäivällä, kun jälleen lähdimme vesille,\nja kahdeksaa saapuessamme kotirantaan. Suurin osa päivääni oli siis\nmennyt tuohon perunaretkeen.\n\nSeuraavana sunnuntaina soudin järvelle, en aikonut oikeastaan kalaan,\npikemmin vain kuleksiakseni sinne tänne -- täällä on hupaista soudella\nyhä uusilla löytöretkillä lukemattomain saarten ja lahtien ja salmien\nvälissä, missä toisinaan säällisesti eksyy, niin että täytyy soutaa\npitkiä kierroksia, ennenkuin onnistuu pääsemään aukealle selälle. Ja\nkun vesi noissa pienissä saarten välisissä väylissä aina on tyventä,\nei soutu ole lainkaan vaivaloista -- vene lipuu melkeen itsestään\neteenpäin. Olin kuitenkin koetellut onkia siellä täällä, mutta satuin\naina saamaan pikkukaloja, joten saaliini oli hyvin niukka soutaessani\npuolenpäivän tienoissa suorinta tietä järven yli kotia kohti. Silloin\nvenheeni äkkiä törmäsi, tai oikeammin kaapaisten kosketti, jotenkin\nkeskipaikoilla suurta selkää, jotain uiskentelevaa esinettä. Katsahdin\nalas -- ja muistin jotain, jonka olin kokonaan unohtanut.\n\nEn tiedä lienenkö jo kirjeissäni puhunut niistä komeista lahnoista,\njoita tässä järvessä on -- tavattoman suuria, lihavia petoja, joita\nsaattaa verrata tavallisiin talonpoikaissikoihin -- suurimpain\nvetkaleiden ruumis on yhtä kapea ja korkea ja selkä yhtä pyöreä kuin\nniidenkin, eikä ko'ossakaan ole mitään eroa. Mutta täällä niitä\npyydetään ainoastaan keväällä ja senjälkeen pari kertaa vuoden mittaan,\nja kalastajat selittivät minulle, että lahnoja oli ihan mahdotonta\nmuulloin saada.\n\nOlin kuitenkin lukenut yhdestä lahnanpyyntitavasta ongella. Tuli\nkeittää rukiita sakaksi ja upottaa se sitten harvallaisessa pussissa\njärven syvimpään kohtaan, niin että pussi, pohjaan ankkuroituna\nja tarpeeksi suuren kohon varassa, alkoi kieppua noin kyynärää\nylempänä pohjasta. Tein kokeen juhannuksen aikaan. Ja kun järvi --\nsyvimmästä kohdasta, kuten otaksuin -- oli kolmekymmentäkuusi syltä\nsyvä, tuli paino niin tavattoman suureksi, että minun täytyi ottaa\nsuuri ankkurinsiipi kohoksi, ettei se olisi vajonnut veden alle\nja pussi laskeutunut pohjaan. Koetin sitten onneani sakkapussilla\nuseampana päivänä peräkkäin, mutt'en koskaan saanut edes nykäystäkään,\njonkatähden pidin koko koetta typeränä ja epäonnistuneena -- enkä\nsenjälkeen ole sitä enää ajatellut. Juuri tuota ankkurinsiipeä vasten\niski veneeni.\n\nOlin jo soutanut muutaman aironvedon tuosta paikasta kotia kohti, kun\näkkiä juohtui mieleeni, että koska nyt taas olin täällä, ei haittaisi\ntehdä vielä yhtä koetta. Saattoivathan lahnat ehkä tarvita aikaa\nhuomatakseen ja kerääntyäkseen sellaisen, keskelle suurta järveä\nheitetyn makupalan ympärille.\n\nTuumasta toimeen. Palasin jälleen ankkurinsiivelle, asetin madon\nkoukkuun ja aloin laskea siimaa. Oletko milloinkaan onkinut\nkolmenkymmenenkuuden sylen syvyydestä? Kestää iät päivät ennenkuin\npaino ottaa pohjaan ja pieni vapa on luonnollisesti taas painava\nja raskas kädessä. Mutta kuulehan -- ennenkuin olin ennättänyt\nkiinnittää siiman pahlaimen päähän tunsin tavattoman nykäyksen --\ntavaton sen täytyi olla, kun noin suunnattoman matkan päästä nykäys\ntuntui. Aloin vetää ylös -- siihen meni tietysti taas tavaton aika.\nMutta viimeinkin näin kalan -- aivan niin -- oikean sian! Se vetkale\nnäytti vedessä ihan hirviöltä. Sieppasin haavin, sain sen vintiön alle\nja paattiin se tuli -- ja vähintäin viisi kiloa se painoi. Heitin\njälleen siimani ja tuskin se oli vielä jännitettykään, ennenkuin\ntaas nykäsi. Kelasin ja sain haaviini taas samallaisen vetkaleen.\nTunnissa minulla oli kuusi kaunista lahnaa veneessäni -- tämä vasta\noli oikea kultakaivos! Saaliiseeni tyytyväisenä soudin kotiin ja\nkantaen haavissa kaloja, kuljin päärakennukselle tarjotakseni saaliini\nnaisille. Silloin kohtasin ruustinnan pihalla ja minun täytyi tehdä\nselkoa kalamatkastani. Eukon suu oli selki selällään, ja hänen silmänsä\nvälkkyivät:\n\n\"Oi, saisipa kerran elämässään edes olla moisella matkalla mukana!\nHanell-vainaa sai kerran tuollaisen lahnan ongella ja hän piti aina\nsitä onnellisimpana hetkenään. No mutta kuusi kappaletta -- yhdessä\ntunnissa! Lilli, Lilli\", huudahti eukko, nähdessään kapteeninrouvan\neteisessä, \"Lilli -- tulehan toki katsomaan!\"\n\n\"Jos ruustinnaa haluttaa, niin voisimmehan lähteä päivällisten jälkeen\nkoettamaan\", sanoin minä.\n\n\"Soutaisiko herra Paul sinne todellakin vielä?\"\n\n\"Hyvin kernaasti!\"\n\n\"Miten äärettömän herttainen te olette! Katsohan\", kääntyi hän\nkapteeninrouvan puoleen, joka juuri oli ennättänyt luoksemme, \"oletko\nnähnyt moista ennen?\"\n\n\"Nehän ovat aimo kaloja\", huudahti tämä. \"Miten pehtori on saanut ne?\"\n\nHän ei tahtonut mitenkään uskoa, että olin onkinut ne. Mutta nyt\nhäntäkin halutti lähteä päivällisten jälkeen mukaan. Ja tietenkin\ntahtoi Kalle samoin. Niin että noin viiden ajoissa soudimme jälleen\nvesille, me neljä, ja vaikka ruustinnan kädet usein vaipuivat\nhervottomina alas ja Kalle pari kertaa menetti koukkunsa kaloineen,\nkun hän itsepäisesti tahtoi vetää sen ylös ilman haavia, niin oli\nmeillä kuitenkin illalla kotiin palatessamme suuremmoinen saalis.\nRuustinna oli onnellinen ja kiitteli kiittämistään -- oi, jospa\nHanell-vainaakin olisi saanut olla mukana! -- ja kapteeninrouva selitti\nettä minun luonnollisesti tuli olla apuna kalojen syönnissä niinkuin\nniiden pyynnissäkin, ja kutsui minut illalliselle. Jonkatähden, hiukan\nsiistittyä itseäni, lähdin nyt toisen kerran illalliselle herrastaloon.\n\nIso, lihava, tuore, keitetty lahna, kirpeen, kylmän\npiparjuurikastikkeen ja kerman kera -- se on jumalten ruokaa! Koko\nseurue näytti ymmärtävän tuon herkun arvon ja koko aterian ajan\nkeskusteltiinkin melkeen yksinomaan kalaretkestä ja niistä eri\nnykäyksistä, joita kullekkin oli sattunut.\n\n\"Ja nyt vielä hiukan soittoa tämän hauskan päivän päätteeksi\", huudahti\nruustinna, kun herettiin aterioimasta. \"Eihän herra Paulin tarvitse\nhävetä näin oman väen kesken, vaikkei nyt heti niin erinomaisesti\nmenisi -- eikö totta? Nyt te uskallatte yrittää jotain Lillin\nnelikätistä kappaletta -- onhan toki aina kauniimpaa mitä useampi ääni\nkaikuu keskenään sopusoinnussa.\"\n\nVoi sitä vanhuksen viattomuutta!\n\n\"En pelkää ollenkaan omasta puolestani, ruustinna, kun kieltäydyn,\nvaan säälin kapteeninrouvaa, joka kärsisi siitä koko ajan. Ei se muita\nhuvittaisi.\"\n\n\"Mitä turhia -- ei Lilli ole mikään heikkohermoinen kaupunkilaislapsi,\njoka on kasvanut ilmattomassa ja auringottomassa huoneessa ja joka\npyörtyy jokaisesta erehdyksestä -- vai mitä sanot itse?\"\n\n\"Se on kai vaan tekosyynä pehtorilla\", vastasi kapteeninrouva. \"Mutta\nkoska hän mieluummin tahtoo soittaa yksin, niin eihän meidän pidä\nkiusata häntä.\"\n\nKatsoin häneen -- tahtoiko hän todellakin, että tämän johdosta\nolisin pelastanut hänet taas joutumasta viereeni istumaan -- mutta\ntäytyihän hänen huomata, etten sitä olisi voinut tehdä, olematta perin\nepäkohtelias.\n\n\"Ellei rouvalla ole mitään vastaan -- minä puolestani tietysti olen\nheti valmis\", vastasin.\n\nHän kääntyi niin äkkiä ovea kohti huutaen: \"Hyvä, sitten menemme sinne\nylös\" -- etten ennättänyt nähdä hänen kasvoinsa ilmettä. No -- olihan\nse joka tapauksessa vain näin kotiväen keskistä!\n\nHullunkurista oli nähdä, miten ruustinna ihmetteli sitä, että osasin\nsoittaa nuoteista, olin siis vain kursaillut. Mutta huomasin koko ajan\nsoittaessamme, miten naapurini kasvoilla oli helakka puna ja miten\nhän joka kerta hätääntyneenä säpsähti, kun käsivartemme tai kätemme\nsattuivat yhteen. Kapteeninrouva raukka -- kyllä se oli hänelle\nkoetushetki!\n\nKuitenkin soitimme useita kappaleita, ja oli jo myöhä kotiin\ntullessani, ja niin olin ponnistellut senkin sunnuntain aamusta iltaan.\n\nEikä tämänkään jälkeen tule suurta lepoa. Kauraa leikataan paraillaan,\njonkatähden tähän asti on kynnetty jotenkin veltosti. Mutta minä tilaan\ntällä viikolla pari auraa lisää, sillä kohta on vilja korjattu ja\nsitten ryhdymme ankaraan työhön, toisin sanoen minä -- talonpojat kyllä\npysyvät yhtä hitaina, mutta siksi juuri saan minä enemmän juoksennella\nsarkojen välissä.\n\nMuuten tulee Siltalassa hiljaista nyt -- he matkustavat muutaman päivän\nkuluttua. Sitten solmitaan kai liitto Helsingissä!\n\nNo niin -- annan heille siunaukseni.\n\nJa hyvää yötä nyt -- jatkan luultavasti pian, kun jään yksin tänne. Jää\nhyvästi.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 10 p:nä syysk.\n\n_Rakas veli!_\n\nKapteeninrouvani on yhä vieläkin täällä. En tiedä mistä syystä hän\nsiirsi matkaansa, mutta kun vaunut, joissa ruustinna, kamreerinrouva\nja lapset istuivat, olivat vierineet matkoihinsa ja viittailut ja\nhuiskutukset viimeinkin luonnollisten esteitten takia lakanneet,\nhuomasimme me -- kapteeninrouva ja minä -- seisovamme kahdenkesken\npuutarhan veräjällä.\n\nOlin kutsuttu aamiaiselle \"koska niin ruustinna kuin kamreerinrouva ja\nlapsetkin tahtoivat saada tilaisuuden kiittää minua kaikista vaivoista,\njoita olin heidän tähtensä kesällä nähnyt\", ja sitten olin saattamassa\nheitä vaunuihin, auttamassa heitä sisään ja huiskuttamassa jäähyväisiä\n-- niin, ja nyt seisoimme siinä muiden mentyä.\n\n\"Niin on taas suvi kulunut ja syksy tullut -- nyt käy Siltala\nhiljaiseksi ja autioksi!\" hän sanoi.\n\n\"Ei vielä, rouva, ei vielä. Syyskuun ensimäinen päivä voi olla\nkoululaisille ja kaupunkilaisille merkkipäivä -- meille maalaisille\nriittää kesää vielä kauan, toivon minä.\"\n\n\"Olette oikeassa, mutta kesävieraiden lähtöhän koskee kipeästi meihin,\nkipeämmin ainakin kuin oikeiden muuttolintujen -- ei voi mitään sille,\nettä tuntee itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi, kun näin jää seisomaan\njäähyväisten jälkeen.\"\n\n\"Silloin lähtee ihan yksinkertaisesti paikoiltaan ja...\"\n\n\"Oi, suokaa anteeksi ajattelemattomuuteni -- tehkää hyvin ja astukaa\nsisään.\"\n\n\"Sitä en tarkottanut. Ajattelin ehdottaa kapteeninrouvalle pientä\nratsastusta huviksi ja ajan kuluksi -- minun täytyy lähteä\nKekoniitylle, mistä paraillaan korjaamme taaskin heinää. Tulkaa mukaan\n-- se poistaisi luullakseni kaikki syysajatukset, kun näkisi heinähäkit\nkulussa kuin keskikesällä ikään.\"\n\n\"Pehtori saa siis todellakin toistamiseen heinää!\"\n\n\"Tietysti -- meillä on rehevä kasvu jälleen -- ainakin yhtä rehevä kuin\nkesällä.\"\n\n\"Alan uskoa vapaaherra af Silfverskiöldin olleen oikeassa, kun hän\nsanoi, että pehtoria aina luonnistaa\", huudahti kapteeninrouva. \"Onni\nuskaliasta auttaa!\"\n\n\"Mistään uskaliaisuudesta ei tässä voi olla puhettakaan -- min' en ole\nollut uskalias. Muuten en usko koko lauseeseen -- minä ainakin olen\nhuomannut, että asia on päinvastoin.\"\n\n\"Miten niin? Oletteko niin ylen onnellinen?\"\n\n\"Ylen onnellinen -- minäkö -- en totisesti...\"\n\n\"No, ellette ole ollut uskalias ettekä ole onnellinen, niin tämähän\nvahvistaa lauseen todellisuuden: ole uskalias, niin tulet onnelliseksi.\"\n\nHän lausui tämän tietysti nauraen, kuten sofistisilla\nsanansaivarruksilla huviteltaessa tehdään -- mutta kun katseemme\nyhtyivät silloin, huumaannuin niin hänen silmäinsä hymyisestä\nloistosta, että melkeen aioin ottaa hänen sanoistaan kiinni ja\nkiertää käsivarteni hänen vyötäisilleen ollakseni \"uskalias\", kun\ntaloudenhoitajattaren ääni onneksi kaikui ylhäältä portailta, kutsuen\n\"kapteeninrouvaa\" ja palautti minut järkiini.\n\nEnkö sitten koskaan käy järkeväksi? Minusta olisi jo aika siihen.\n\nKun hän sitten läksi sisään lausuen: \"siis, me ratsastamme Kekoniitylle\n-- olen hetken kuluttua valmis\", häpesin minä ja pidin sydämessäni\nankarat käräjät ja tutkistelemukset sekä päätin kerta kaikkiaan\nkäytöksestäni vastaisuuden varaksi, minkä tilaisuuden varalta tahansa.\nTuollaisia hourumaisia mielen kuohahduksia ei saisi ilmetä enää\ntoisten, ja ennen kaikkea tuli minun osottaa hänelle, ettei hänen\npehtorinsa ollut mikään narri, vaan neljänkymmenen vuotias mies,\njohon nuori, kihlautunut nainen saattoi luottaa, jatkamalla hyvin\nrauhallisesti ja vakavasti keskustelun siitä, mistä se katkesi. Kun\nsentähden olimme onnellisesti päässeet matkan alkuun, sanoin minä:\n\n\"Oli kysymys siitä, pitikö lause, onni uskaliasta auttaa, paikkaansa.\nOlen huomannut että maanviljelijä tulee paraiten toimeen, jos hän\njättää kaiken viisastelun ja uskaliaisuuden ja tekee aina vaan oikein.\nJos sitten kohtaa onnettomuus, niin tuntee itsensä syyttömäksi eikä\nalistuminen käy niin katkeraksi. Mutta omistaen nykyajan kokemuksen ja\ntiedot ei pitäisi kenenkään, joka toimii oikein, joutua niin helposti\nvauriolle -- ainakaan ei lähimainkaan niin useasti kuin se, joka tahtoo\nolla viisas.\"\n\n\"Pehtori asettaa viisaan oikeudenmukaisen vastakohdaksi. Minusta olivat\nmolemmat käsitteet yhtä.\"\n\n\"Eipä suinkaan. Viisas mietiskelee ja panee alttiiksi -- ja koska\nhän, kaikkitietävä kun ei ole, jättää laskustaan pois tekijöitä,\njotka vaikuttavat hänen yrityksensä lopputulokseen, epäonnistuu hän\nuseimmiten kuin onnistuu. Sitten on valitettavasti kyllä myöhäistä\nhuokailla: oi, kunpa sentäänkin olisin tehnyt oikein! Sillä se, joka\ntoimii oikein, ei välitä lainkaan tulevaisuudesta, vaan tarkastaa\nesineitä vain niiden nykyiseltä kannalta ja toimii tämän katsomustavan\nmukaan.\"\n\n\"Siis pehtorin mielestä olisi vaikuttimista johtunut aina oikeata?\"\n\n\"Ei -- vaikuttimista johtuneet juuri voivat viekotella minua\nmietiskelemään. Oikealla käsitän ainoastaan tietoomme perustuvaa järjen\nratkaisua joka hetkessä, josta toivo on kokonaan sulettuna pois.\"\n\n\"Lyhyt ja sattuva määritys. Mutta mahtaako se pitää paikkaansa?\nMuistelen jostain lukeneeni, että määritelmä oikeasta yleensä on\nmahdoton.\"\n\n\"Olisi hauskaa kuulla tapaus, missä yksinkertainen määritelmäni ei\npitäisi paikkaansa.\"\n\n\"Ajattelen yhden\", hymyili hän. \"Mutta joka tapauksessa, löytääkseen,\nkuten pehtori sanoo, tietoon perustuvan järjen ratkaisun, täytyy\nihmisen olla viisas.\"\n\n\"Järkevä -- hänen täytyy olla järkevä. Sitä, joka toimii oikein,\nkutsumme järkeväksi mieheksi. Viisaaksi taas sitä, joka on onnistunut\nkeinottelussa, missä olisi voinut epäonnistua. Siksi näemme usein, että\nhenkilöt, joita maailma on sanonut viisaiksi, ovat lopulta joutuneet\nhäviöön, sentähden että he ovat käyneet uskaliaiksi, joksi järkevät\neivät milloinkaan tule.\"\n\nHän katsoi minuun. Sitten hän virkkoi hymyillen -- oi, olisitpa nähnyt\nsen hymyn, se oli herttainen, hyvä ja iloinen -- hän sanoi: \"Ja\nkuitenkaan en voi nyt olla kutsumatta pehtoria viisaaksi mieheksi\".\n\nMinä kumarsin ja osotin kädelläni niittyä kohti. \"Teidän rukonne\nja heinähäkkinne, rouva, todistavat päinvastaista. Olen järkevä --\nainoastaan järkevä, rouva hyvä.\"\n\nSinä toivottavasti huomaat, että voin olla järkevä, vaikkakin\nkiihotukset ovat järjettömiä. Ja huomaat myöskin, että suhteemme\non käynyt huomattavasti paremmaksi -- voin sanoa lähimmäksi\nystävyydeksi -- mutta juuri senvuoksi että siten olen joutunut\nyhä lähemmin seurustelemaan hänen kanssaan, olen havainnut hänen\nolemuksessaan jotain, jota hän ei uskalla ilmaista ja joka tekee hänet\nrauhattomaksi. Mitä useimmin olen saanut puhutella häntä ja oppinut\nhäntä tuntemaan, sitä enemmän on luulottelemani varmuus ja jyrkkyys\nhänen esiintymisessään kadonnut ja ilmennyt jonkinlainen epävarmuus,\njota hän turhaan koettaa salata. Juuri siitä johtuu selvästi myös\nhänen selittämätön närkästyksensä. Jos se soveltuisi hänen voimakkaan\nraikkaaseen ja loistavan terveeseen ruumiiseensa, niin tahtoisin\nmelkeen kutsua häntä hermostuneen oikukkaaksi. Juuri ystävyydestä\nja ilosta säteillessään voi hän ilman minkäänlaista ilmeistä syytä\nkäydä katkeraksi ja tylyksi -- tai on syy ainakin niin naurettavan\nlapsellinen, ettei sen mitenkään pitäisi vaikuttaa täysikasvuisen\nhenkilön mielialaan.\n\nNiinpä esimerkiksi yhtenä päivänä, kun minä pidin silmällä kyntöä,\njoka koko ajan vaati kiinnittämään huomioni siihen, sanoi hän, hetken\nkatseltuaan, miten ponnistelin saadakseni miehet kunnollisesti tekemään\ntyötä:\n\n\"Oi\", sanoo hän, \"pehtori pitää ihan turhantarkkaa huolta heistä --\nolen vakuutettu, että he jo täydellisesti käsittävät tarkotuksenne,\nvaikka teidän ankara valvontanne vaan hermostuttaa heitä. Tulkaa\nvähäksi aikaa sieneen, niin näette että työ on tehty täydeksi\ntyydytykseksenne.\"\n\n\"En mitenkään saata, rouva\", huusin minä, \"en voisi jälestäpäin\ntarkastaa työtä -- siinä voi minkämoinen petkutus tahansa livahtaa\ntarkimmankin katseen ohi ja siitä koituisi sitten korvaamaton vahinko.\nEn saata mitenkään poistua täältä nyt.\"\n\nVaikka kuinkakin etsin, en voinut havaita mitään muuta syytä\nsiihen, että hän taas monta päivää oli pahalla tuulella ja melkeen\nepäystävällinen minua kohtaan, kuin tuon luonnollisen ja sentähden ihan\najattelemattoman kiellon.\n\nUseat samanlaiset pikku piirteet ovat saaneet minun siihen uskoon, että\nhän on oikea Eevantytär, epäjohdonmukainen, tulinen ja oikukas suurista\nlahjoistaan huolimatta. Sillä hän on lahjakas -- hänen kanssaan\nvoi keskustella, vieläpä väitelläkkin, niinkauan kun ei vaan asetu\nvastustamaan hänen toivomuksiaan, sillä silloin hän tulee heti huonolle\ntuulelle.\n\nKuitenkin on, kuten jo sanoin, suhteemme ollut yleensä ystävällinen\nkoko ajan -- ikävyys luullakseni on osaltaan vaikuttanut sen, sillä hän\nkaipaa varmaankin seuraa, hänkin. Siten hän on lauantai-iltasin, tilit\ntarkastettuamme, käskenyt minua istumaan ja polttamaan sikarin sekä\nsyömään illallisen hänen luonaan, jonkajälkeen olemme soitelleet tuolla\nylhäällä, vieläpä useita nelikätisiäkin kappaleita. Häntä ei tunnu enää\nhävettävän, kun ei kukaan näe, miten me suopeasti istumme siellä rinnan\n-- ja sitäpaitsi on hän ollut pakotettu siihen, sillä hän on saanut\npaljon uusia nuotteja, joiden joukossa on ollut hyvin monta nelikätistä.\n\nMutta tästä lähentymisestä on minulle koitunut sangen suuria\nvaikeuksia, sillä hän on useasti -- hyvin varovasti ja ikäänkuin\nhuomaamattaan -- koettanut saada lähempää selkoa minusta ja\nentisyydestäni: elävätkö vanhempani vielä vai ovatko he kuolleet,\nolenko syntynyt Uudellamaalla, minkätähden läksin entisen isäntäni,\nBiörenstam'in palveluksesta. Tuohon viimeiseen kysymykseen vastasin,\netten tahtonut sanoa sitä, mutta uskoin kyllä, että herra Biörenstam\nitse sanoisi totuuden, jos tahtoisin tietoa siitä -- kaikista vioistaan\nhuolimatta oli hän aatelismies kuitenkin joka tapauksessa.\n\nOn hullunkurista, että voi ja täytyy näin puhua itsestään. Olen\nkuitenkin koettanut pysyä totuudessa niin hyvin kuin olen saattanut.\nOlen kertonut hänelle, että tuo Biörenstam herranen on tehnyt\nhaaksirikon elämän merellä, että hän nyt pysyttelee sillä rososella\nkallion kielekkeellä, mihin pelastui odottaen sitä aaltoa, joka nielee\nhänet syvyyteen.\n\n\"Ja rouva tietää, että rotat pelastautuvat laivasta, joka on tuomittu\nhaaksirikkoon.\"\n\nHän katsoi hyvin ihmeissään minuun. Hän aikoi lausua jotain -- mutta\nsiitä ei tullut mitään. Tuo on, kuten jo huomautin, hänelle hyvin\ntavallista.\n\nNiinpä hän esimerkiksi yhtenä aamuna -- hän käy yhä vieläkin aamuisin\nkävelemässä, joten tapaamme toisiamme melkeen joka päivä puistossa --\nhuudahti:\n\n\"Yhä vieläkin näin ihana ilma!\"\n\n\"Siltalassa ei aurinko koskaan näy väsyvän loistamaan.\"\n\n\"Tänä vuonna -- niin -- arvatenkin taas pehtorin ansio.\"\n\n\"Älkää puhuko niin, rouva, tuo iäti selkeä taivashan voi tehdä ihmisen\nhulluksi -- ellei kohta ala sataa, niin ei mikään voi pelastaa kylvöä.\"\n\n\"Voi, sadetta kyllä aina saadaan -- kiittäkäämme Jumalaa auringosta.\"\n\n\"Jos hän tahtoo häväistä minut silmissänne, niin en kiitä häntä.\"\n\n\"Silloin pehtori...\"\n\nJa siihen hän lopetti. Jonka jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Silloin pehtori kai haluaisi sadeilmoja, jotka ovat syksyllä niin\nikäviä täällä maalla?\"\n\n\"Ikäviäkö?\" huudahdin. \"Milloinka huoneemme tuntuvat kodikkaammilta ja\nelämämme siedettävämmältä kuin sateen solistessa ja vihurin vinkuessa?\"\nKaksinverroin hauskemmalta tuntuisi istua lämpösenä ja kuivana ja\nsuojassa tuolla ylhäällä soittamassa ajatellen: \"Ei hätää mitään,\nkaikki itää!\"\n\nHän purskahti nauruun.\n\n\"En tiennyt, että soitolla on niin valtava vaikutus!\"\n\n\"Tuolla sateessa, aioin sanoa.\"\n\nHän aikoi lausua jotain, -- mutta vaikeni taaskin.\n\nMutta niinkauan kun on näin ihana sää, jatkoi hän hetkisen kuluttua\n\"tulisi sitä käyttää hyväkseen. Haluttaisiko pehtoria taas huomenna\ntulla järvelle. Hauskaa olisi saada kaloja -- tuollaisia oivallisia\nahvenia kuin saimme toissa sunnuntaina.\"\n\nTämä kysymys tuli äkkiarvaamatta ja onnettomaan aikaan. Asianlaita\noli näet se, että Liina, joka kauan oli kiusannut minua päästäkseen\nkanssani kalaretkelle, oli ruvennut salaa viittailemaan, kun aina tein\nesteitä hänen pyyntöönsä, etten enää voinut irtaantua kapteeninrouvasta\nedes muutamaksi tunniksikaan, ja siksi hänen oli onnistunut saada minut\nlupautumaan juuri sinä sunnuntaina kanssansa ongelle. Mutta sehän oli\nluonnollista -- minähän olin kapteeninrouvan palveluksessa eikä minulla\nollut minkäänlaisia velvollisuuksia Liinaa kohtaan.\n\n\"Kenties ei pehtorille sovikkaan huomenna?\" kapteeninrouva kysyi,\nennenkuin ennätin vastata; hän taisi huomata, että tuumin asiaa,\nvaikkei tämä harkinta -- siitä olen vakuutettu -- kestänyt sekuntia\nkauempaa.\n\n\"Ettäkö ei sopisi\", kiirehdin vastaamaan. \"Mitä minä muuta tekisin\nsunnuntaisin, kuin huvittelisin.\"\n\n\"Mutta kenties\"... taaskin hän vaikeni -- \"kenties teen juuri siinä\nväärin, että käytän pehtorin auliutta silloinkin hyväkseni?\"\n\n\"Mitä kapteeninrouva nyt oikein puhuu -- Siltalassahan ei\nsunnuntaiaamuna suurempaa hauskutusta saata ollakkaan kuin kalastus --\ntäällä kun on niin hyvät kalavedet.\"\n\nAsiasta toiseen! Tiedätkös, ei monikaan niistä miljonista ja taaskin\nmiljonista yksilöistä, jotka täällä maan päällä ovat kulkeneet\nhautaansa kohden, ole luullakseni saanut kokea tällaisten kahdenkesken\ntehtyjen kalastusmatkain ihanuutta jotenkin aution syystunnelman\nvallitessa täällä korven kohdussa. Olipa miten ymmärtäväinen\ntahansa, siellä herää kuitenkin ihmeelliset ajatukset ja tunteet --\ntätä on täytynyt kokea ennenkuin voi kerskata olevansa koeteltu ja\nkoettelemuksen tulessa karaistu mies.\n\nSentähden kävisi jokainen kuvaus siitä käsittämättömäksi -- mutta\nkoetan kuitenkin osapuilleen esittää ajatukseni.\n\nOn seitsemänaika aamulla, ilma ainoastaan kaksitoista astetta\nCelciusta. Mutta aurinko paistaa, vaikkakin voimatonna ja valjuna, eikä\ntuulahduskaan häiritse lakastuvain lehtien kuolinrauhaa. Sentähden\nne pysyvät vielä puissaan -- koivujen vaaleankeltasina, haapojen\npunasina, tuomien mustina -- ja kaikki nuo värit, joita kuusien synkeä\ntausta vielä vahvistaa, kuvastuvat viileään, lyijynraskaaseen veteen\nja saavat järven kirjavankoreana heijastelemaan. On niin hiljaista,\nettä oravan nakerrus kuuluu lahden toiselta puolen, ja kun viskaan\nairon venheeseen, jotta kapteeninrouva paremmin voisi astua sisään, on\npuun ääni tai kumahdus sattuessaan toista puuta vasten tuossa syvässä\näänettömyydessä niin suunnattoman suuri ja kaikuva, että järven kaikki\nääriviivat ikäänkuin raivoissaan havahtuvat horroksistaan ja kirkuvat\nsunnuntairauhan häiriöstä, ja kaiku irvien kertoo melun.\n\nTotta kyllä on, että täällä on elänyt ihmisiä monet vuosisadat, että\nmeitä vielä kesällä oli tällä samalla paikalla useampia henkilöitä,\njotka pakinoivat ja nauroivat, mutta nyt meitä kuitenkin on täällä vain\nkaksi -- Aatami ja Eeva -- vaatteissa, senhän käsität -- mies ja nainen\neikä ketään muuta, ei ketään järven rannoilla, ei ketään järvellä, joka\nkuitenkin ulottuu peninkulman pohjoseen ja etelään, kolme peninkulmaa\nitään ja länteen, jos ottaa lukuun kapean vedenpinnan jatkon, joka\nvihdoin tehtyään putouksen muodostaa järven laskupaikan.\n\nAikaisen auringon viisto valo, viileä ilma, lakastuneet kirjavat\nlehdet, äkkijyrkät kalliot, nuo lahtien perukassa ja muutamilla\nsaarilla olevat myrkyllisen vihreiltä näyttävät rantamat, jotka\nhohtavat kuin smaragdit harmaankeltasen, pörröisen ruohikon takana,\njoka näkyy sekä ylä- että alapuolella järvenpinnan kirjavaa kuvastinta\nja kuitenkin turhaan koettaa kätkeä suuren poikueensa seuraamaa,\npakenevaa sorsaa -- tiedätkös, tahtoisin maalata tämän taulun, jos\nvoisin saada siihen kapteeninrouvan uudenaikaisena komeana ilmiönä ja\nitseni maailmanhallitsijan edustajana, niin etteivät nämä sivistyskuvat\nhäiritsisi oikeaa tunnelmaa tässä uinuvan luonnon alkuperäisessä\nviattomuudessa.\n\nSillä kaikki tämä on vielä ainoastaan kehys. Kuva-taideteos, aate\n-- on sen sisäpuolella, ajatuksessa, sielussa ja mielikuvituksessa.\nMehän olemme vielä rannalla, suuren kartanon rannalla, jolla asuu\nihmisiä, joskin heitä ei tässä silmänräpäyksessä näy. Soudamme pois\ntältä rannalta. Soudamme tälle järvelle, jonka ympäristössä ja\nlaajalla pinnalla me olemme vain kahden, jonka peninkulman pituisilla\nrannoilla ja kenties tuhansiin nousevilla saarilla sinä, soudettuasi\npari kilometriä turhaan haeskelet asukkaita, tupia tai pirttejä --\nsouditpa mille saarelle tahansa. Sinä olet yksin kuin Robinson Crusoe\nsaarellaan, yksin ihanan naisen kera ja olet kuningas ja herra kuin\nhänkin, sillä täällä on ja on aina ollut väkevämmällä oikeus, ja\njärjetöntä, mahdotonta ja joutavaa olisi valittaa siitä mitä tapahtuu\ntahi on tapahtunut. Sulkea hänet syliinsä, suudella hänen huuliaan, ja\n-- täällä on sinulle kaikki luvallista, mitä tehdä tahtonetkin.\n\nOnneksi ei kapteeninrouvalla nyt ollut mukanaan mikään rakastaja, vaan\nainoastaan vanha, järkevä pehtori, sammunut tulivuori, joka luonnosta\nja naisellisesta sulosta huolimatta näki koko ajan hänen sydämessään --\naivankuin Röntgenin säteitten valossa -- haahmon, joka, ollen alaalta\njotenkin leveä ja runsas, tosin on pyrkinyt jotenkin korkealle taivasta\nkohti, mutta kaveten yhä enemmän matkalla ylös, kunnes kaikki vihdoin\npäättyy kurjuuteen ja köyhyyteen, jos ei ota lukuun tuota viiksien\nmuotoista tiheätä rikkaruohoa.\n\nEi -- nyt tuntuu hyvä tuuleni jälleen olevan lopussa, koska minulla ei\nole parempaa puheenainetta kun luutnantti. Se saattaa johtua siitä,\nettä olen jotenkin väsynyt. Jää siis hyvästi tällä kertaa.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 25 p:nä syysk.\n\n_Rakas veli!_\n\nSanot ettei kuvaukset itsestäni kapteeninrouvalle tunnu kaunistetuilta.\nEi -- sehän ei olisi ollut lainkaan huvittavaa, jotavastoin en\nmilloinkaan olisi uskonut, miten mieltäkiinnittävää on koettaa kuvailla\nitseään kylmästi, niin todellisesti, että kuva mahdollisesti sattuvassa\ntarkastelussa huomattaisiin oikeaksi. Jos romaania kirjottaissasi\notat yhdeksi henkilöksi itsesi, niin ei kenelläkään ole oikeutta\nvaatia, että kuvauksesi on täysin tosi. Jos toiselle ihmiselle\nkerrot minkälaisena pidät itseäsi ja sanot: sellainen minä olen!\n-- niin tietää kuulijasi, että puhut itsestäsi, ja ottaa puhettasi\narvostellessaan jääviytesi huomioon. Mutta kun pehtori Paul kertoo\nemännälleen, millainen hänen entinen isäntänsä, herra Biörenstam oli,\nniin voisi hän, jos nimittäin panisi omiaan, tulla valheesta kiinni, ja\njoutuisi vastaisuudessa naurunalaiseksi. Esitykseni täytyy siis olla\nihan kylmä.\n\nKuitenkin ovat nyt puheet siitä loppuneet, loppuneet yleensä kaikesta\nmeidän keskemme. Olen joutunut epäsuosioon, aavistamattakaan syytä\nsiihen, vaikka olen -- niin, tunnustan mielelläni sen -- vaikka olen\nvaivannut päätäni etsiäkseni sellaista. Asiahan saattaa olla hyvin\njoutava, sillä en ole mitään rikkonut, mutta täällä yksinäisyydessä\nsaattaa tuollainen painostaa kaksinverroin. Ja entinen suhteemme\noli kuitenkin paljon hauskempi -- kaipaan kovin pieniä puhelujamme\ntoisinaan ja soittoa sangen usein.\n\nKunpa vain ymmärtäisin ja käsittäisin mitä pahaa olen tehnyt! Mutta\nse kävi taas niin äkkiä ja odottamatta, että pidin sitä alussa vaan\ntavallisena huonon tuulen kohtauksena. Se ei mennyt kuitenkaan tällä\nkertaa ohi, vaan epäsuosio on todellista ja vakavaa.\n\nErosimme lauantaiaamuna puistossa paraimpina ystävinä -- nyt jo oli\nkäynyt tavalliseksi, että hän kohdatessamme ja erotessamme ojensi\nminulle kätensä, ja myöskin hän teki samoin lausuen ystävällisesti:\nillalla tapaamme!\n\nKuudenajoissa, kuten joka lauantai-ilta, otin kirjan ja lähdin\nkapteeninrouvalle tekemään tavallisia viikkotilejä -- silloin sain\nsanan, ettei kapteeninrouvalla ollut aikaa tänään.\n\n\"Eikö aikaa?\" huudahtin hämmästyneenä.\n\n\"Ei -- ei tänään.\"\n\nEn voinut käsittää, mikä täällä Siltalassa oli niin äkkiä vienyt hänen\naikansa, ettei hän ennättänyt tarkastaa kirjanpitoa, jota hän ei\nlaiminlyönyt kiireimpänä kesäaikanakaan, jolloin hänellä oli vieraita\nja seuraa, ja minä läksin takaisin asunnolleni, missä minä varmasti\nuskoen että sisäpiika oli käsittänyt väärin emäntänsä tarkotuksen tai\nettä tämä pian muuttaisi mieltään, kuljin edestakaisin odottaen kutsua.\nMuttei yhdeksältäkään vielä kuulunut kutsua.\n\nSilloin juohtui mieleeni, että oli ollut puheena lähteä sunnuntaiaamuna\ntaas järvelle. Minun täytyi siis saada lähempiä määräyksiä ja lähdin\nsentähden uudelleen päärakennukselle kuullakseni lähtisimmekö ja\nmilloinka lähtisimme. Mutta sisäpiika selvitti lyhyesti, että\nkapteeninrouva aikoi pysyä huomenna kotosalla.\n\nKun käännyin takaisin kartanolta, tapasin Liinan kuutamossa ja muistaen\nettä olin luvannut ottaa hänet joskus mukaan kalalle, sanoin hänelle,\nettä jos häntä halutti, niin saatoimme huomenna lähteä.\n\n\"Vai niin -- alan taas minäkin kelvata!\" Se oli olevinaan leikkiä,\nmutta tuntui minusta sittenkin vastenmieliseltä. Teki mieleni\nkieltäytyä, mutta luvattu kuin luvattu.\n\nHyvin ikävä matka siitä tulikin. Vaikka kuinkakin koetin muuttaa\nkeskustelun aihetta, palasi hän kuitenkin aina omiin pikku\nharrastuksiinsa -- joista tärkein näyttää olevan saada kapteeninrouva\nalenemaan ja hän itse ylenemään silmissäni: kapteeninrouva kyllä oli\nhyvillään vaikka kuinkakin moni mies liehisi ja ihailisi häntä, muttei\nsilti tarvitse olla tyhmä häntä toivoakseen -- tuollainen ylpeä \"pahus\"\nkatsoo kyllä kenen ottaa.\n\n\"Sen kai jokainen tyttö tekee\", keskeytin minä.\n\n\"Tyttö!\" huudahti hän. \"Vanha leski -- kutsutteko häntä tytöksi?\"\n\n\"Mahtaako hän olla yli viidenkolmatta?\"\n\nLiina purskahti niin valtavaan ja teeskenneltyyn nauruun, että luulin\nhänen suistuvan järveen.\n\n\"Viisikolmatta!\" huudahti hän. \"Voi miehiä, miten helposti heitä\nvoi pettää. Sanokaa ainakin _kolmekymmentäviisi_, niin osuu hiukan\noikeampaan.\" (Kapteeninrouva on todenperään kahdenkymmenenseitsemän\nvuotias, Liina kun taas on uljaasti kahdenkymmenenyhdeksän tai\nkolmenkymmen.) \"Eikö pehtori koskaan ole sattunut koskettamaan häntä\n-- hänhän on ihan puiseva joka paikasta. Sellaisiksi naiset eivät käy\nennenkuin vasta vanhoina -- koettakaa esimerkiksi minua -- vaikka tästä\nvyötäisiltä -- tunnustelkaappa -- se on ihan pehmeätä...\"\n\n\"No mutta -- istukaahan hiljaa, vene on kiikkerä -- minä mieluummin\njätän sen tekemättä, menettäisin ehkä järkeni sellaisesta viehkeydestä.\"\n\n\"Emmehän kai mekään mitään kakaroita ole\", hymyili hän lempeästi ja\nkatsoi houkuttelevasti. \"Mutta jos te olette niin kuumaverinen -- niin\nmiksette ole jo mennyt naimisiin?\"\n\n\"Juuri viehätyksen takia -- tahdon nauttia viehätyksestä viehätyksenä,\nenkä epäviehätyksenä, joksi se avioliitossa muuttuisi.\"\n\n\"Hyi -- miten olette ilkeä! Ties minkämoisten pariin olette joutunut\n-- ehkä tuollaisten puupökkelöiden kuin kapteeninrouvakin. Merkillistä\nettä sekin menee perintönä suvussa. Meidän sukumme naiset käyvät yhä\nvaan pehmeämmiksi ja lihavammiksi aikaa myöten, katsokaahan vain äitiä.\"\n\nSellaista jotenkin oli keskustelumme -- on vaikeata tulla toimeen\nneljää tuntia kahden kesken piian kanssa!\n\nKun sitten nousimme rannasta talolle saaliinemme -- se oli ihan\nmitätön, minulla ei näet ollut todellakaan halua mihinkään, ettei hän\nolisi mieltynyt kalaretkiin ja tahtonut vastedeskin mukaan -- tapasi\nkapteeninrouva meidät. Tutkin uteliaana hänen kasvojensa ilmettä\nsaadakseni selville syyn hänen eiliseen pahaan tuuleensa, sillä sitä en\ntietenkään uskonut että ajanpuute olisi estänyt häntä vastaanottamasta\nminua, mutta hänen kasvoistaan ei kuvastunut muuta kuin hyvin iloinen\nystävällisyys -- vieläpä tavattoman iloinen ystävällisyys.\n\n\"Hyvää huomenta\", huudahti hän, \"hyvin hauskaa että pehtori kuitenkin\nsai seuraa! Minua harmitti kun en voinut tulla kanssanne tänään -- teit\noikein, Liina, kun menit, sinun pitäisi enemmän kääntää huomiotasi\npehtoriin ja ajatella miten yksinäinen hän täällä meillä on. Oletteko\nsaaneet kaloja?\"\n\nJa nähtyään pienen saaliimme, virkkoi hän: \"Oi, oi! Noin vähän!\nLäksitte varmaan liian myöhään. Nukuit kai liian kauan?\" kääntyi hän\nLiinan puoleen puhellen.\n\n\"En ikään -- me läksimme jo viideltä, kuten oli määrä...\"\n\n\"Viideltä -- ja neljään tuntiin ette ole tuon enempää onkineet!\"\nHän nauroi. \"No niin -- _kalojen_ lukuhan ei olekkaan pääasia, kun\nhuvikseen lähtee... Oikein Liina, lämmitä sinä häntä -- pelkään ettei\npehtori viihdy täällä ja pian kyllä saattaa tapahtua, että hän lähtee\njättäen meidät oman onnemme nojaan.\"\n\n\"Liina neidillä on huono onni\", sanoin vihoissani, \"koetimme monen\nmonituisista paikoista, mutta mahdotonta oli saada kaloja.\"\n\n\"Eihän kaikki asiat voi yht'aikaa luonnistaa -- kotona hän kyllä voi\nsaada tarpeeksi kaloja\", hymyili kapteeninrouva.\n\nNyt ei ollut enää epäilystäkään. Selvää oli, että hän tuollaisella\nkäytöksellä tahtoi loukata minua. Sillä jos hän _ennen_, jolloin ei\nminua vielä tuntenut, saattoi otaksua minun mahdollisesti olevan\nrakkaussuhteissa Liinaan -- niin nyt se jo ainakin on mahdotonta.\nMutta mitä Herran tähden olen sitten rikkonut -- minun on mahdotonta\narvata syytä hänen suuttumiseensa. Luulin sentähden, kuten jo sanoin,\nettä tämäkin olisi ollut hänen tavallisia, ohimeneviä oikkujaan, ja\npäätin senvuoksi pysyä ihan ennallani. Mutta kun seuraavalla kerralla\nkohdatessamme koetin jatkaa entistä ystävällistä suhdettamme ja\nkäännyin hänen kanssaan kävelemään tehden puhetta, työnsi hän minut\nselvästi luotaan -- hän oli jälleen entinen kapteeninrouva: älä lähesty\nminua! Ja kun eilen taas olin tilikirjoineni hänen luonaan, en saanut\nhäntä pilapuheilla käskemään minua illanviettoon -- siitä ei tullut\nmitään.\n\nEpäsuosio oli siis laadultaan vakava.\n\nSe tuntuu sitäkin ikävämmältä, kun syysillat ovat pitenemistään\npidenneet. Nyt olisi hupaiseen puheluun ja soittoon paremmin aikaa kuin\nmilloinkaan -- ja nyt hänen päähänsä pisti katkaista hauskaksi käynyt\nseurustelumme aiheettomalla epäsuosiolla. Kertaakaan hän ei kutsu minua\nenää päivälliselle, iltaselle eikä soittamaan.\n\nMuuten hän ei mahda itsekkään ihan yksin viihtyä oikein tuon jälkeen,\nsillä hän on hankkinut itselleen seuraksi erään neiti Appelqvistin, --\npitkän, kalpean, laihan olennon, jolla on teräväkuonoinen linnunnaama,\nnokkakakkulat ja kirja kädessä.\n\nEräänä päivänä, kun minun täytyi kulkea sen penkin ohi, jolla he\nistuivat puistossa, neiti Appelqvist lukien ääneen kirjaansa, mutta\nkapteeninrouva katsellen hyvin innottoman ja kyllästyneen näköisenä\nlahdelle, pysähdyin, kun luku lähestyessäni katkesi ja sanoin:\n\n\"Näettekö, rouva, että olin oikeassa. Kesää kestää yhä, niin että\nvoi lukea täällä ulkona ja vieläpä huvikseen katsella viivähtäneitä\nmuuttolintuja.\"\n\nPuheeseeni hän vastasi vain hyvin kylmästi lausuen: \"Pehtori Paul --\nneiti Appelqvist\". Ja kun säännöllinen kumarrus oli tehty ja muutama\nlauseparsi vaihdettu ja kirja jälleen kohosi keskeytetyn luvun\njatkamiseksi, ei minulla ollut muuta edessäni kuin lähteä matkoihini.\n\nEpäsuosio -- täydellinen epäsuosio.\n\nJotain olen kuitenkin hyötynyt tuosta epäsuosiosta -- olen saanut\ntilaisuuden metsästää. Koska sunnuntaisin olimme järvellä eikä\narkipäivin voinut ajatellakkaan metsällä käyntiä tuon kirotun kynnön\ntakia -- toisen työn, joka viljankorjuun jälkeen olisi vapauttanut\nminut joksikin huomenhetkeksi silloin tällöin -- niin ei tullut\ntartuttua pyssyyn ennenkuin ensikerran tänään. Oli vielä melkeen\npimeä, kun läksin aamusella -- en toivonut erittäin suurta saalista,\nsillä minulla ei ole täällä yhtään koiraa -- menin vaan saadakseni\ntaas kerran kunnollisesti kävellä. Kuleksinkin sinne tänne aina\npuolenpäivän tienoihin ja sainkin ammutuksi komean metson ja pari\nteirtä. Vein saaliini kapteeninrouvan keittiöön -- saapas nähdä eikö\nse aiheuta kutsua jollekin aterialle jälleen! Voi, taaskin livahti\nsamaan aineeseen! Tuollainen saattaa kummitella ihan toisin täällä\nyksinäisyydessä, missä on ainoastaan yksi henkilö seurana, itseään\nlukuunottamatta -- asutuimmissa seuduissa siihen tuskin kiinnittäisi\nhuomiotaan. Mutta vaikken lainkaan ole siitä murtunut, täydellisen\nsyyttömyyteni kun tunnen, en saa kuitenkaan kiintymään ajatuksiani\nmihinkään muuhun, olinpa sitten pellolla, kävin metsässä tai luin\nlampun valossa.\n\nJa koskei kirjeeni sentähden taida tulla suuremmanarvoiseksi, jatkanpa\nsitä miten pitkältä tahansa, niin lienee parasta lopettaa tällä\nkertaa -- kun kerran yksi ajatus on kokonaan päässyt valtaan, niin\nepäonnistuvat kaikki yritykset muun suhteen.\n\nSiis -- vale! Toiste enemmän!\n\nTuus\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 9 p:nä lokak.\n\n_Rakas veli!_\n\nHupainen juttu!\n\nPäivää myöhemmin kuin lähetin kirjeen sinulle, toi palaava kantaja\nminulle kapteeninrouvalta kirjeen -- joka oli tullut tietysti\nEnköpingin kautta. Käsitä oikein -- kirje oli minulle itselleni, eikä\npehtori Paulille.\n\nHän kirjottaa, että koska hänellä nyt on palveluksessaan entinen\npehtorini, joka näyttää muutamissa kohdin omituiselta ja koska häneltä\nitseltään on vaikeata saada selvää hänen entisestä elämästään sekä\nkoska hän suorastaan kieltäytyy mainitsemasta, minkävuoksi hän niin\npitkän palvelusajan jälkeen on menettänyt paikkansa, niin olisi hän\nerittäin kiitollinen, jos ilmottaisin hänelle tuon seikan, jota hän\nsitä suuremmalla syyllä pyytää, koska pehtorinsa on tässä asiassa\nneuvonut häntä kääntymään puoleeni.\n\nKirje oli päivätty jo syyskuun 15:nä päivänä -- siis silloin kuin\nolimme hyviä ystäviä.\n\nIstuuduin heti kirjottamaan vastausta -- päiväsin sen tietysti\nEnköpingistä ja muutin käsialaani.\n\nMitä pidät siitä? Kirjotin että tultuani huomaamaan oikean onnen\nolevan itsetiedottomuudessa ja päätettyäni senvuoksi vaan tylsistyttää\nitseäni, kunnes siten kiirehditty vapautushetki tietoisuuden maailmasta\nkoittaisi, oli kysymyksessä oleva henkilö, pehtori Paul, ryhtynyt\nestämään tuon päätökseni toimeenpanoa ja tehnyt sen tavalla, joka teki\nhänen Thorsby'ssä olonsa mahdottomaksi, ja sitäkin suuremmalla syyllä,\nkun en vielä voinut tietää koittiko se hetki milloinkaan, jolloin\nolisin voinut suoda hänelle anteeksi hänen tarpeettoman sekaantumisensa\nasiaan. Mutta muuten hän oli kunnollisista vanhemmista, eikä koskaan\nosottanut mitään halpamaisuutta tai petollisuutta j.n.e., j.n.e.\n\nEikö se ollut ihan mainio keksintö?\n\nNo niin, otaksuin nyt tietenkin, että hänen äkillinen muutoksensa\noli johtunut noista epäilyksistä. Aika odottaessa tuntui sentähden\nsietämättömän pitkältä -- sillä täkäläisten huonojen kulkuneuvojen\ntakia kului varmaan pari viikkoa, ennenkuin hän saattoi saada\nvastaukseni.\n\nMutta vastauksenkin saatuaan hän ei muuttunut, vaan kului päiväkausia\nmeidän sanaakaan vaihtamatta.\n\nTuli sitten taas lauantai, ja minä, kuten tavallisesti, seisoen hänen\ntakanaan annoin tarpeellisia selityksiä hänen tarkastellessa viikon\ntuloja ja menoja. Päästyään loppuun, sulki hän jälleen kirjan ja ojensi\nsen minulle sanoen: niin, kaikkihan on selvästi ja oikein!\n\nTarkotus oli myöskin selvä -- sain lähteä. Olin päättänyt ottaa asiasta\nselvän ja jäin sentähden seisomaan ikäänkuin odottaen, että hän käskisi\nistumaan kuten ennenkin.\n\n\"Onko vielä mitään muuta?\" hän kysyi.\n\n\"On -- Siltalan pääministerinä olen selvästi joutunut\nkorkean hallituksen epäsuosioon. Antaen täyden arvon hänen\nhienotunteisuudelleen, saan täten itse pyytää eroa.\"\n\n\"Pehtori erehtyy kokonaan. Ette ole lainkaan joutunut epäsuosioon --\nsenhän teidän pitäisi paraiten huomata siitä, että yhä edelleenkin\nkaikki toimenpiteenne hyväksytään.\"\n\n\"Sitten otaksun, että rouva antaa jo pian selityksen, joka on käynyt\nvälttämättömäksi.\"\n\n\"Äskeinen selitykseni riittänee jo. Te tiedätte, että luotan teihin yhä\nedelleenkin täydellisesti -- en voi ymmärtää mitä minulla olisi enempää\npuhuttavaa ja selitettävää, yhtävähän kuin pehtorilla on oikeutta\npitempiin kysymyksiin.\"\n\n\"Sanotaan että puhuen voimme peittää ajatuksemme. Siksi en tyydy\npaljaaseen puheenparteen luottamuksesta, vaan vaadin itse luottamusta.\"\n\n\"Vaaditte!\" huudahti hän kiivaasti.\n\n\"Vaadin niin -- tai lähden matkoihini -- aivan miten kapteeninrouva\nvain tahtoo.\"\n\n\"No entäs ne Siltalan uudistuspuuhat, jotka pehtori lupasi panna\ntoimeen? Olen pannut kaikki sen lupauksen takia alttiiksi.\"\n\n\"Annoin sen lupauksen edellyttäen luottamusta teidän puoleltanne --\"\n\n\"Ja minä luotan pehtoriin.\"\n\n\"Niin -- puheissa kyllä, mutta töissä...\"\n\n\"Vai niin -- sanon sen suoraan -- puuttuvasta luottamuksesta ei\npehtorin valitus johdukkaan, vaan on käynyt kuten pelkäsin käyvänkin,\nsenvuoksi että olen jonkun kerran antanut houkutella itseäni\nkohtelemaan teitä ystävänä ja toverina, olemaan -- liian ystävällisen\nja tuttavallisen teitä kohtaan, luulette nyt olevanne oikeutetun siihen\n-- se on hävytöntä! Tiesin näin kyllä käyvän -- jos teille antaa\nsormensa, niin tahdotte koko kättä...\"\n\n\"En ole aikonut pyytää kättänne, rouva. Mutta kun jokapäiväisen,\nystävällisen seurustelun jälkeen aletaan kohdella hyvin kylmästi --\nniin täytyy siihen olla syynsä, jotka kaipaavat selitystä, jos kauemmin\ntulen asumaan samassa paikassa kuin kapteeninrouva.\"\n\n\"Siitä pehtori joka tapauksessa pääsee, sillä matkustan maanantaina\nHelsinkiin. Mutta koska vaaditte selitystä, niin miksipä tuota\nsalaisinkaan teiltä -- vaikka asia koskee yksinomaan minua. Kas tässä\",\nhän virkkoi ottaen kirjeen pöytälaatikosta, \"siinä on seuraus tuosta,\nkuten pehtori sanoo, jokapäiväisestä ystävällisestä seurustelustani.\"\n\nOtin hyvin ihmeissäni kirjeen ja luin. Se sisälsi seuraavaa:\n\n    Arvoisa kapteeninrouva!\n\n    Tartun nyt kynään lähestyäkseni muutamalla rivillä arvoisaa\n    kapteeninrouvaa hyvin hyvän ja suruisan ystävättären tukija,\n    sillä yks velvollisuuksiaan uskollisesti täyttävä palvelia\n    täyttää kyllä velvollisuutensa vaikka syrän itkisi verta, kun\n    hän saa herransa käskyn, niin että jos arvoisa kapteeninrouva\n    juoksuttaa pehtoria perässään sekä sunnuntaina että arkiommena\n    ja yöllä ja päivällä niin täytyy hänen juosta mutta koskas hän\n    sitten ehtii vaalija hempiätä liekkiään yhtä nuorta tyttöä\n    kohtaan, sillä miehet ottavat myös rikkaita leskiä mutta arvoisa\n    kapteeninrouva pyydystelee vain huvikseen ja estää vain pehtoria\n    pitämästä lupauksiaan toiselle jolla olisi maaperää. Tämän\n    tahroin vain sanoa kun uskoin arvoisan kapteeninrouvan ei tekevän\n    sen pahasta syrämmestä.\n\n    Tuntematon ystävä.\n\n\"He ovat nähtävästi tunteneet kapteeninrouvan hyvin, koska ovat\nedeltäkäsin tienneet, ettei muuta tarvitse kun vedota jaloon sydämeenne\nja ylevään mieleenne, jotka eivät tahdo loukata syyttömiä ihmisiä.\nVoin kuitenkin vakuuttaa etten milloinkaan ole tuntenut ponnistelevani\nliiaksi toimessa -- siinä he erehtyvät. Selitys tyydyttää kuitenkin\ntäydellisesti minua -- nyt kun tiedän että jalomielisyys aiheutti\ntuon äkillisen epäsuosion, ei minulla ole enää mitään syytä valittaa.\nMutta -- minua ei ole koskaan hemmoteltu hellyydenosotuksilla --\nehkä kapteeninrouva voisi luovuttaa tuon pienen todistuksen siitä,\nettä minullekin yksi sydän sykkii? Meitä miehiä ihastuttaa suuresti\ntuollaiset pikku voitot.\"\n\n\"Ottakaa se kernaasti.\"\n\n\"Kiitos. Ehkä vielä saisin tietää, miten tuo kirje joutui\nkapteeninrouvan käsiin?\"\n\n\"Se oli postilaukussa.\"\n\n\"Jonka Janne toi -- Miinan niskotteleva armastelija -- kiitos.\"\n\nSeisoin hetken ja katselin hymyillen häntä.\n\n\"Olen varmaan myös tänä lauantai-iltana toimistani vapaa?\" kysyin\nsitten.\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Mutta kun kapteeninrouva matkustaa nyt maanantaina, niin ei flyygeliä\nsoiteta koko talveen. Jos huonetta mahdollisesti lämmitetään vielä\nepäsäännöllisesti, niin se vahingoittaa tavattomasti soittokonetta.\nSe joko on muutettava alas jälleen tai täytyy sillä soittaa joskus.\nMinä mielelläni -- palkankorotusta pyytämättä -- tarkastelisin silloin\ntällöin salin lämpöä ja soittaisin myös toisinaan, ellei rouvalla ole\nmitään sitä vastaan.\"\n\n\"Sitä vastaan minulla ei ole mitään -- jos pehtori itse vaan tahtoo\nistua siellä yksin.\"\n\n\"Yksin -- tietysti\", sanoin nauraen.\n\n\"Pehtori näyttää olevan erinomaisen hyvällä tuulella tänään\", huomautti\nhän röyhkeydestäni loukkautuneena -- ja tällä kertaa syyllä.\n\n\"Asiain muutos aiheuttaa sen. Minua on niin kauan painostanut tuo\nkuviteltu epäsuosio, että mieli tuntuu keveältä, kun tuo taakka nyt on\npoissa. Mutta jos nyt kapteeninrouva matkustaa jo maanantaina, niin\npitäisi minun varmaankin saada muutamia ohjeita...\"\n\n\"Todellakin -- aivan niin -- mutta...\"\n\n\"Ehkei kapteeninrouvalla olisi enää huomenna aikaa...\"\n\n\"Joudun todellakin ymmälleni -- olen niin tottumaton maatilan hoitoon,\netten nyt heti paikalla huomaa kaikkea, jota ehkä olisi mietittävä --\nen tiedä mitä noiden ohjeiden tulisi koskea, että...\"\n\n\"Ensinnäkin: kuinka usein minun tulee kirjottaa teille, rouva, miten\nmääräätte?\"\n\n\"Kirjottaa? Minulle?\"\n\n\"Tietysti -- posti kun lähtee täältä vain kahdesti viikossa, en voi\ntehdä sitä useimmin. Mutta ehkä kapteeninrouva pitäisi kertaa viikossa\nriittävänä, kuten tähänkin asti.\"\n\n\"No niin -- eiköhän se riittäne.\"\n\nKyselin häneltä tavantakaa aina jotakin, toivoen että hän viimeinkin\nkäskisi minua istumaan ja sytyttämään sikarin -- mutta hän vastasi\nvain lyhyesti ja laimeasti, jonkavuoksi minun lopulta täytyi lähteä\nmatkoihini turhaan koetettuani karkottaa Liinan kirotun luulon muistoa.\n\nHän uskoo yhä vieläkin -- tai on uskovinaan -- että olen jossakin\nväleissä Liinan kanssa. On uskovinaan, sanon -- sillä mahdotonta\non että tervejärkinen ihminen, joka tuntee minut niin hyvin kuin\nhänen täytyy minut tuntea kaikkien noiden keskustelujemme jälkeen,\ntotisesti uskoisi minun voivan rakastua johonkin Liinaan! Mutta jos\nhän nyt on niin uskovinaan, etsisi hän aihetta nöyrryttääkseen minua\n-- päästäkseen jälleen minusta, seurastani, saadakseen minut jälleen\npaljaaksi \"pehtoriksi\" -- mutta miksi? Siinä se pulma on. Ja kuitenkaan\nen jumal'auta tiedä mitään rikkoneeni häntä vastaan.\n\nJa matkustaneet he ovat -- hän ja terävänoukkainen neiti Appelqvist\n-- ja elämä täällä on käynyt ihan uskomattoman tyhjäksi. Huvittelen\nleikkimällä Robinson'ia -- ollen tietysti häntä edistyneempi. Hän vain\npyydysteli ansalla vuohia, jotavastoin minä ampuilen jäneksiä, metsoja,\nteiriä tai pyitä -- mitä vaan eteeni sattuu. Etenkin metsoja on tuossa\nsuuressa, kauniissa aarniometsässä, missä keväällä olin niin pahassa\npulassa, mutta missä nyt maan jäädyttyä käy kuin lattialla.\n\nJärvi on myös jäässä, ja yhtenä päivänä kiidin huvikseni luistimilla,\njotka hankin Heinolasta, pitkin salmia ja lahtia, kunnes äkkiä yhdessä,\nihan pohjalla, missä vesi oli hyvin matalaa, näin tavattoman parven\nmahdottoman suuria ahvenia, jotka olivat vetäytyneet sinne arvatenkin\nilmanpuutteen takia. Kiiruhdin kotia, otin onkineuvoni ja vedin\navannosta suuren joukon niitä, joista jok'ikinen painoi yli kilon,\njoten minun ateriani ovat paljon loistavammat kuin Robinsonin simpukat\nja hedelmät.\n\nVeli hyvä, teen vielä yhden pyynnön. Olisitko hyvä ja kertoisit\nLagströmille sellaisen julman jutun, että olen myynyt Fixin ja Fobin\ntai jotain muuta sen tapaista ja lähettäisit ne tänne, s.o. Aution\nasemalle, mistä ne parhaiten voin noutaa. Metsästys on nyt täällä ainoa\nmahdollinen ajankuluke ja suurta huvia tuottaakin metsästys täällä --\nmutta huvi koiritta on vaan osittainen, niin että päivä päivältä olen\nruvennut yhä enemmän kaipaamaan kunnollisia koiria. Kirjota minulle\nsitten, ole niin hyvä, milloin ne saapuvat, jotta tietäisin lähteä\nniitä vastaan. Ole vakuutettu, että olen kiitollinen vaivannäöstäsi.\n\nJa nyt ei taas muuta tällä erällä kuin sydämelliset terveiset. Jää\nhyvästi!\n\nTuus\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 20 p:nä lokak.\n\n_Rakas veli!_\n\nKiitos vaivoistasi, jota oli koirien takia; ne saapuivat onnellisesti\nmääräpäivänä. Läksin itse niitä noutamaan, enkä luule, että mitään\nsen liikuttavampaa voi kokea tai nähdä kuin kohtaamisemme tuon eron\njälkeen. Eläinraukathan olivat saaneet seistä kahleissa kokonaisen\nvuorokauden yksinäisessä rautatienvaunussa. Viisaina olentoina ne\nvarmaan olivat ajatelleet hyvin surullisina elämän kovia vaiheita\nniinä kahtenakymmenenäneljänä pitkänä tuntina jolloin eivät voineet\nkysyä eivätkä saada vastausta, ja olivat pakotetut kärsimään tuossa\nhirvittävässä, vierivässä, jyskyvässä vankilassa, joka tosin silloin\ntällöin pysähtyi, mutta josta niille ei ollut mitään hyötyä. Olivat he\nmolemmat toki olleet onnellisia, nähneet hyviä päiviä, ja nyt heitä\nviedään ties minne, mutta varmaan suoraapäätä perikatoon -- jyrinä ja\njyske ja nälkähän ovat aina tuoneet kamalan lopun. Juna pysähtyy sitte\ntaas kerran -- tuo nähtävästi lupaava merkki on aina pettänyt heitä,\neivätkä he enää viitsi toivoakkaan. Silloin he tuntevat tuulahduksen --\ntuoksun miehen avatessa ovea. Se tuoksu ei tule miehestä, ei junasta,\nei koko pahasta maailmasta, missä he ovat tulleet kirotuiksi -- se\ntuoksu tulee entisiltä onnellisilta ajoilta, jotka jo kauan sitten\novat kuluneet. Heidän oma kadonnut herransa tuoksui vain sellaiselta\n-- kuinka heidän nokkansa hairahtaa tuntemaan sitä tuoksua tässä\nkurjuudessa. Silloin astuu sisään olento -- samassa molemmat ulahtavat\nja kahleensa unohtaen ryntäävät eteenpäin niin että ovat kuristua.\n\n\"Fix! Fob!\" huudan minä.\n\nNe riuhtovat kahleissaan kunnes ne saadaan irrotetuiksi, ja sitten\nryntäävät päälleni kahleet laahaten maata, ne samalla kertaa itkevät\nja nauravat, nuolevat ja repivät ja syleilevät minua huolimatta\nrukouksistani ja käskyistäni. Asemasillalla irrotan ne kahleista.\nTuskin ovat tunteneet olevansa vapaita, kun jo ryntäävät eri taholle,\nFix etäämpänä radalla seisovan vaihdemiehen luo, Fob taas hevoseni tykö\nkertomaan kenen koiria he ovat ja etteivät he nyt enää pelkää mitään\nkoko maailmassa, kun ovat jälleen löytäneet herransa. Mutta tuskin on\ntuo ensimäinen velvollisuus täytetty, kun jo juoksevat takaisin ja\nsyöksyvät vastaani ulvoen ja nauraen onnesta. Nälkä ja jano unohtuu, ja\nkoko pitkän kotimatkan ne hyppivät ja tanssivat vuoroon minun, vuoroon\nhevoseni ympärillä, tehden väliin teeskenneltyjä syöksähdyksiä metsään,\nosottaakseen sillä sekä innokasta auliuttansa alkavaan palvelukseen\nettä voidakseen siten yhä useammin uudistaa kohtaamisen riemua. Heistä\ntuntui varmaankin nähdessään nuo tavattomat metsät, joiden läpi\nkuljimme, ikäänkuin olisivat jonkunlaisen kiirastulen kautta tulleet\nsiirretyiksi autuaille metsästysmaille -- ja olen vakuutettu, että jos\nne olisivat tottuneet ottamaan osaa rukoushetkiin ja jos niillä olisi\nollut puhetaito, olisivat ne kyynelsilmin tahtoneet lausua Saarijärven\nPaavon lailla: Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra!\n\nNiin -- autuaille metsästysmaille ne todellakin ovat tulleet. Sillä\nvaikka meidän kaunis Uusimaamme on siunattu kaikissa muissa suhteissa\n-- metsänriistassa vie tämä sydänmaa kuitenkin voiton. Ammuin\ntäällä yhtenä päivänä kuusi metsoa, paitsi kolmea teirtä ja kahta\njänestä. Koska en yksin tarvinnut niin paljoa, lähetin suurimman osan\nkapteeninrouvalle Helsinkiin, ja minulla oli ilo saada häneltä erittäin\nkaunis kiitoskirje keskiviikkona.\n\nVapaat hetkeni olen aina käyttänyt metsästykseen. Täällä onkin\nomituista käydä metsällä -- kun metsästää tietäen olevansa ehdottomasti\nainoa homo sapiens koko metsässä, ja niin ehdottomasti, että melkeenpä\nnäyttää siltä, kuin esiintymiseni herättäisi enemmän hämmästystä kuin\npelkoa sen laillisissa asukkaissa.\n\nTähän iankaikkiseen yksinäisyyteen väsyin myös yhtenä päivänä ja päätin\najaa Maisemaan, jonne talvitie jäitse lyhentää matkaa noin neljä\npeninkulmaa. Mutta hämmästyksekseni sain siellä kuulla, että Hjalmar\nja Annette olivat jo syyskuun puolivälissä matkustaneet ulkomaille,\neivätkä palaa ennenkuin jouluksi. Siellä ei ollut ketään kotona, sillä\nkaikki lapset ovat Helsingissä koulussa. Sain senvuoksi kuluttaa iltani\nkatselemalla heidän huoneitaan ja syömällä ihan yksin illallisen.\n\nHeillä on erittäin viehättävää kaikin tavoin, vaikkei taloa ulkoapäin\nkatsoen luulisi vapaaherran asunnoksi -- se on parsien tehty, missä\nyhtä pitkät, leveät, ja korkeat lisärakennukset liittyvät toisiinsa --\nmutta tuo epäsäännöllisyys juuri tekee rakennuksen sisältäpäin niin\nomituisen viehättäväksi. Kun suurista, korkeista eteisistä ja saleista\nastuu alas -- tai ylös -- parisen porrasta, niin huomaa äkkiä olevansa\nihan toisellaisessa huoneessa, pienessä, miellyttävässä lämpiössä ja\nkodikkaassa työhuoneessa, joka muistuttaa enemmän laivan kajuuttaa kuin\nhuonetta -- ja päinvastoin.\n\nNiin -- nyt kai jo loruni loppuvat tällä kertaa! Ei sentään, vielähän\nminun jotain pitää kertoa!\n\nToivon nyt päässeeni armaasta Liinastani ainiaaksi! Ja helpommin kun\nluulinkaan pääsin tuosta lötyksestä.\n\nIstuin lukien eräänä myrskyisenä ja kylmänä iltana iloisen, suuren\ntakkavalkean ääressä, kun ovi avautui ja naisen ääni kysyi:\n\n\"Saako tulla sisään?\"\n\n\"Kaikin mokomin -- tehkää hyvin!\"\n\nSe oli Liina.\n\n\"Eikö pehtorin ole äärettömän ikävää ihan yksin täällä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Olen ikävään ihan menehtyä. Äiti läksi Ottilian (Kapteeninrouvan\nsisäkön) kanssa pakisemaan ja Miina tietysti on Jannen luona, joten\nminä olen yksin kuin kirkonrotta.\"\n\n\"No -- se yksinäisyys ei ole niin vaarallista -- kunhan ette vaan ole\nyhtä köyhä.\"\n\n\"Köyhä -- minäkö -- en, miksi pehtori niin sanoo?\"\n\n\"Siksi että kirkonrotat enimmäkseen elävät armopaloista.\"\n\n\"Hyi -- miten olette ilkeä -- onhan minulla rahoja, kuten tiedätte.\"\n\n\"Tiedän -- tiedän -- lasken vaan vähän leikkiä. Mutta miksi sitten\nolette niin yksin? Pitäisihän teidän, kuten Miinankin, hankkia\nitsellenne sulhanen, joka voisi istua ja puhella iltasin kanssanne\noikein hauskoja.\"\n\n\"No eikö pehtoria haluttaisi vähän jutella?\"\n\n\"Miksei -- aivan kernaasti. Istukaahan vaan. No -- mistä aineesta\nalkaisimme keskustella? Minä puolestani olen aina eniten pitänyt\nfilosofiasta. Mitä mieltä olette, neiti -- onko Kant oikeassa vai\nväärässä, väittäessään etteivät aika ja avaruus ole oleellisia vaan\nainoastaan havaintomme muotoja?\"\n\n\"Noita asioita, en ymmärrä.\"\n\n\"Vai niin -- no -- mistähän sitten keskustelisimme? Ehkä\nkirjallisuudesta? Pitääkö neiti enemmän klassikoista vai modernisista\nkirjailijoista?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mutta tietysti neiti on miettinyt sitä mullistusta, joka tapahtui\nkoko kirjallisuudesta, sittenkun pessimismi riisti ihmisiltä aatteen\nja uskon ehdottoman olennon personallisuuteen? Ihanteet sitäennen\nolivat aina olleet tunteita ja tekoja, joiden oikea koti oli taivas ja\njoiden tuloksen piti siellä saada varsinainen päätöksensä joko tullen\nrangaistuksi tai palkituksi, jotavastoin pessimismi on pakottanut\nihanteet maahan ja alistanut onnenpyynnön vapauden, auringon ja kevään\nkaipuuksi täällä elämässä. Eikö totta?\"\n\nJotenkin samaan tapaan puhuin hetken ja kun hän aina, enemmän ja\nenemmän ihmeissään ällistellen, vastasi, että puheeni oli hänelle kuin\nhepreaa, kysyin vihdoin hymyillen, mistä hän oikeastaan oli tullut\nkanssani puhumaan.\n\n\"Mistä tahansa -- eikö pehtori ymmärrä mitä juttelemisella tarkotetaan?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä -- mutta olen nyt ehdottanut jo kaikkea mitä vain olen\nkeksinyt...\"\n\n\"Ettehän ole puhunut yhdestä ainoastakaan ihmisestä tai ainoastakaan\nasiasta tai mistään, joka koskisi Siltalaa tai muuta pitäjää -- ette\nedes meistä itsestämme...\"\n\n\"Voih, sellainen ikävystyttää ihmistä, sellaisesta saa ihan tarpeekseen\n-- erittäinkin itsensä ja naapuriensa parissa. Iltasin pitää kai\nhetkeksi päästä sellaista kuulemasta...\"\n\n\"Juuri sellaisista minä juttelen niin kovin mielelläni.\"\n\n\"Todellakin -- sitten neiti on aivan samallainen kuin Kalle\n(puutarhamies). Hän myöskin tahtoisi kaikin mokomin puhua itsestään\n-- ihmekkös onkaan, että hän on niin rakastunut neitiin, ja oikein\ntotisesti sittenkin, sen kyllä olen huomannut. Ihmeellistä -- juohtui\njuuri nyt mieleeni -- että neiti niin harvoin käy hänen luonaan? Onko\nneiti edes hetkeäkään koettanut jutella hänen kanssaan? Hänpä alkaisi\nsoittaa suutaan jos neiti vaan tahtoisi kuunnella! Hänen kanssaan ei\nteillä suinkaan olisi ikävä yhtenäkään iltana, vieläpä hän varmasti\ntahtoisi syleillä ja suudellakin teitä -- mitä -- se olisi sentään\npirteämpää ja hauskempaa kuin istua täällä kumpikin eri puolella pöytää\nja kylmästi keskustella kumpikin harrastaen eri asioita.\"\n\nHän katsoi minuun -- ja läksi sitten. Ja minä arvelen, että Braunin\nlaulu tässäkin olisi syyllä voitu laulaa loppuun...\n\nToivon joka tapauksessa, kuten sanoin, että nyt olen vapaa hänestä, ja\nluulen jo huomanneeni, että Kalle on saanut hänet niskoilleen -- ja\nmiksikäs ei häntä siellä luonnistaisi, etenkin kun hän ei salaa tuota\nparia tuhatta markkaa, joka hänellä on pankissa.\n\nNiin -- sellaistahan se on -- ihminen on kenties rauhotettu eläin,\nmutta eläin, jonka askeleita ohjaavat himot joka tapauksessa. Sen\nhuomaa vain liian selvästi, kun tarkastelee ihmisiä, jotka ovat askelta\nlähempänä luontoa kuin mitä itse on.\n\nMutta filosofiastahan sinä et pidä -- niin -- siinä voit olla\noikeassakin!\n\nSiis -- jättäkäämme kaikki mietiskelyt ja lopettakaamme tähän. Jää\nhyvästi ensikertaan.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA KIRJE.\n\n\nSiltala, 27 p:nä marrask.\n\n_Rakas veli!_\n\nTällä kertaa olet kauan saanut odottaa kirjettä -- kokonaisen kuukauden\nluullakseni! Minulla näet ei ole ollut aikaa kirjottaa. Eikä tästä\ntänäänkään synny oikeata kirjettä, sillä olen sangen väsynyt, annan\nvaan täten elonmerkin selvittäen samalla syyn vaikenemiseeni.\n\nMinulla ei ole ollut aikaa -- näen hengessäni, miten hymyilet\npilkallisesti ja ajattelet kaikkia muita syitä paitsi tätä, joka\nsinusta näyttää eniten uskomattomalta. Sydänmaan maatilalla ei näin\nsyksyllä muka ole aikaa kirjeen kirjottamiseen -- niin, kuuluuhan se\nhullulta. Mutta totta se on kuitenkin.\n\nMiten tämä on mahdollista? Onpa niinkin -- kyllähän kerron.\n\nMuutamaa viikkoa senjälkeen kun viimeksi sinulle kirjotin, sain\nsuuren paketin, jonka osote oli kapteeninrouvan kirjottama.\nHämmästyneenä avasin kirjeen ja sain käsiini viranomaiseen\njärjestykseen laaditun oikeudenkäyntivaltakirjan, hakemuksen\nkihlakunnanoikeuteen ja valtiokonttoriin laaditun velkakirjan --\nkahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta sekä kirjeen,\njossa hän pyysi minua toimittamaan velkakirjaansa kiinnityslainalle\nkäräjissä ja palauttamaan jälleen hänelle sen sekä todistuksen\nkiinnityslainasta.\n\nIstuin kuin kivettyneenä. _Kaksisataaviisikymmentätuhatta_ markkaa!\nKuoletuslainassa ollen veisi se viidentoistatuhannen markan vuotuisen\nkoron -- viisitoistatuhatta markkaa menisi joka vuosi maatilasta, jonka\nrahalliset tulot nykyään tuskin riittävät!\n\nKuitenkin hän oli siksi viisas nainen, ettei tarpeettomasti ottaisi\ntuollaista velkataakkaa harteilleen. Tässäkö nyt oli salainen syy\nhänen selittämättömään häilyväisyyteensä ja levottomuuteensa? Kamreeri\noli todistanut hänen nimikirjotuksensa velkakirjassa -- hänen siis\nmyöskin täytyi hyväksyä rouvan aie ja pitää velkaa välttämättömänä.\nMutta mihinkä hän sitten tarvitsi sellaisen summan? Tahtoisiko hän\nvielä ostaa jonkun maatilan? Mutta sehän olisi järjetöntä -- tämänkin\nhoidossa ja järjestämisessä oli hänelle ihan liikaa! Tai talon\nitselleen ja luutnantille Helsingissä, missä he talvisin voisivat asua?\n\nJa luulivatko he sitten, että voisin täyttää lupaukseni jo ensikesään?\nEttä tulot ensivuonna olisivat jo niin suuret, että tuon lainan korot\nmaksettaisiin sillä? Olinhan sanonut, että uudistus vaatii useampia\nvuosia.\n\nOlipa miten tahansa, niin ei maatila nykyisessä kunnossaan voi\nsellaista velkaa kantaa. Ja minä en ainakaan tahdo puuttua sellaiseen\ntoimenpiteeseen.\n\nToisaalta ajattelin, ettei yksikään järki-ihminen rupeisi väkipakotta\ntuollaiseen. Hyvin luultavaa siis oli että todellinen tarve aiheutti\nsen ja rahat oli hankittava.\n\nMuistin myös tuon mahtavan aarniometsän, missä olin koko syksyn\nmetsästänyt, jonka nyt tunsin paremmin kuin tänne tullessani sekä\nkäyntini että tiedustelujeni takia. Tiesin että järvi purki vetensä\netempänä yhden tai ehkäpä vielä kahdenkin kosken kautta, että se sitten\nlaski suurempaan vesistöön, joka taas vuorostaan oli yhden Päijänteen\nlisäveden yhteydessä. Siis täältä saattoi uittaa hirsiä Kotkaan\nja metsähän oli silloin arvokas. Pienimmätkin rungot täällä ovat\nharvinaisen suuria. Uudellamaalla maksettaisiin noista pienimmistäkin\nrungoista kasvavina ainakin viisikolmatta markkaa ja paksummista\n-- jättiläispuista en vielä puhukkaan -- varmaankin viisikymmentä\nmarkkaa. Laskujeni mukaan -- noin osapuilleen askellaskun mukaan --\noli siellä ainakin tuhannen puuta hehtaarin alalla. Jos nyt saisin\nkeskimäärin ainoastaan kymmenen markkaa rungolta ja hakkauttaisin\nkaksikymmentäviisi hehtaaria, tätenhän minulla siis olisi jo\nkaksisataaviisikymmentätuhatta markkaa -- tämä olisi vähin määrä, sillä\nsuuremmista rungoista maksettaisiin tietysti enemmän kuin kymmenen\nmarkkaa ja jättiläispuita ei lainkaan pitäisi uittaa, vaan kuletuttaa\nrautatielle ja myödä paljon korkeampiin hintoihin.\n\nJa viisikolmatta hehtaaria olisi vaan vähäpätöinen osa metsästä -- kuin\npieni sarka pellosta.\n\nNäiden mietteiden tuloksena oli, että valjastin hevosen pienen reen\neteen ja ajoin lähimmälle rautatienasemalle, mistä sähkötin Rackille,\nettä jos hän tahtoi tehdä äärettömän suuren kaupan, niin hänen pitäisi\nlähettää tänne heti paikalla yhden tai pari metsäarvostelijaansa.\nSamalla sähkötin tänne metsänhoidonneuvojan.\n\nSeuraavana päivänä ajoin pari miestä mukanani jäitse Pyöräjoelle --\nyksi tuon metsän kautta juokseva virta -- ja mittasin kaistaleen, jonka\npidin hakattavaksi paraana -- kuusisataa metriä pitkin joenrantaa ja\nrunsaasti neljäsataa metriä laaja -- siis toisin sanoen viisikolmatta\nhehtaaria, ja annoin heidän merkitä alueen asettamalla männynoksia\npitkin rajaa. Seuraavina päivinä huvittelin koettamalla laskea runkoja\ntuolta merkityltä alueelta ja, tottumaton kun olin tuohon tehtävään,\nolin kuitenkin huomaavinani, että runkoja oli pikemmin yli kuin alle\nviidenkolmattatuhannen -- sain niiden luvun nousemaan lähemmäksi\nneljääkymmentätuhatta.\n\nSaapui sitten metsänhoidonneuvoja ja sitä seuraavana päivänä kaksi\nRackin arvostelijaa. Lähdimme heti metsälle ja hoidonneuvojan ihastus\nja hämmästys oli suuremmoinen -- Rackin arvostelijat koettivat tietysti\nkaikin tavoin salata ihmetystään. Hoidonneuvoja selitti, että hän\nolisi pitänyt sitä valehtelijana, joka olisi koettanut uskotella\nhänelle, että maan tässä osassa olisi voinut olla vielä tällaista\nmetsää -- hämmästykseni ei ollut siis ihan aiheeton. Arvostelijat taas\ntahtoivat laskea koko metsän. Sanoin että se olisi ihan tarpeetonta,\nme kun emme missään tapauksessa möisi tänävuonna enempää kuin tuon\nmerkityn kaistaleen ja että meillä oli kiire ja tahdoimme tehdä kaupat\nmahdollisimman pian, koska tarvitsimme rahat ennen vuoden loppua. Emme\nmyöskään tahtoneet heidän tukkimiehiään talveksi tänne, vaan pitäisimme\nitse huolta hakkuusta -- hintaa määrätessä ei heidän siis pitäisi ottaa\npuiden kaatoa lukuun, vaan arvostelisivat hirret siten, että ostaja saa\nne Pyöräjoen rannalta valmiiksi kaadettuina.\n\nOlin sitten päivät päästään heidän kanssaan metsässä ja seurasin\nheitä myös sille tarkastusmatkalle, jonka he tekivät Päijänteeseen\njohtavalle kulkuväylälle, ja siihen meni pitkä aika. Ja lopputulos\nkävi yli kaikkien arveluitteni. Jättiläispuita lukuunottamatta --\nnimittäin puita, jotka neljän sylen korkeudelta olivat neljäkymmentä\ntuumaa paksuja tai enemmänkin ja joita he olivat löytäneet tuhannen\nviisisataa kappaletta -- laski hoidonneuvoja metsälohkon arvon\nviideksisadaksikuudeksikymmeneksikahdeksituhanneksi markaksi, kun\nRackin arvostelijat taas väittivät korkeimmaksi mahdolliseksi hinnaksi\nviittäsataakahtakymmentäviittätuhatta markkaa.\n\nKirjotin Rackille kaupan syntyvän ainoastaan sillä ehdolla, että\npuolet hinnasta maksettaisiin heti välikirjaa allekirjottaissa, joko\nkäteisellä tai diskonttoakseptilla, ja että hän saisi myös ostaa\njättiläispuut, mutta ne erityisellä välipuheella. Puiden hintaan olisi\nlisättävä niiden kuletuspalkka Aution asemalle.\n\nLuottaen siihen, että saisin samanmielisen vastauksen, kuletutin\nsitten metsään rakennusaineita, joista kyhättäisiin maja, missä noin\nkolmekymmentä miestä voisi viettää yönsä. Täten voisi hakkuu alkaa\nheti, kun kaupat olivat tehdyt. Ja kun minun itse on täytynyt johtaa\ntuota rakennustyötä, on minun siis pitänyt oleskella tuossa metsässä\nkoko tämän ajan aamusta iltaan.\n\nKeskiviikkona viimeinkin sain Rackilta vastauksen missä hän lyhyesti\nselitti ettei hänellä ole mitään ehtojani vastaan ja lupasi hetimiten\nlähettää välikirjaehdotuksen.\n\nAsiastani siis varmana istuuduin kirjottamaan kapteeninrouvalle --\nolinhan tietysti kirjottanut useasti hänelle tällä aikaa, mutt'en\nkertaakaan ollut puhunut siitä, minkä hän antoi toimekseni, enkä tehnyt\nselkoa siitä.\n\nKirjotin nyt sen johdosta, että pidin ihan mahdottomana hänen tuumaansa\nkiinnittää Siltala niin suureen summaan, kun ei maatila, ainakaan\nnykyisessä kunnossaan, voisi maksaa sellaista korkoa. Soimasin\nhäntä myös siitä, että hän jälleen, vastoin kaikkia vakuutuksiaan,\noli osottanut sellaista luottamuksen puutetta minua kohtaan, että\nvähintäkään viittausta antamatta tahtoi kukistaa koko suunnitelmani,\njota ei mitenkään voinut panna täytäntöön, jos hän vuosittain ottaisi\nmaksettavakseen ainakin viidentoistatuhannen markan korot. Minä\npuolestani en voinut suostua siihen ja kieltäydyin noudattamaan hänen\nmääräystään. Koska kuitenkin näytti siltä, että hän tarvitsi rahoja,\nvaikkei sanonut minulle, mihin niitä tarvitsi -- maatilaa varten ne\neivät olleet välttämättömiä ja tuskinpa hänen elatukseensakaan -- niin\ntahdoin ehdottaa, että ne hankittaisiin toisin, esimerkiksi myömällä\nmetsää.\n\nTodellakin kaunis kirje pehtorilta emännälle! Riemuitsin myös suuresti\nsiitä, kun luin mitä olin kirjottanut -- näin ihan selvästi miten\nvimmastunut hän oli noita rivejä lukiessaan kun minä muitta mutkitta\nvaan rohkenin asettua hänen holhoojakseen. Mutta toivon pian saavani\nvälikirjaehdotuksen tänne -- kauan hän ainakin saa odottaa vastausta\nensikirjeensä sättimisiin, kunnes voin lisätä sitä. Toivon hänen\nkiivastuvan niin hurjasti, ettei heti voisi puhjeta -- kunpa tarvitsisi\nsiihen edes ensiviikon.\n\nMutta sinä näet, että todellakin olen ollut estetty. Iltasinhan tosin\nolisi ollut aikaa -- mutta metsästä tultuani olen aina ollut niin perin\nväsynyt, etten ole jaksanut istuutua kirjotuspöydän ääreen muuta kuin\nkaikkein välttämättömimpäin asiain vuoksi, jonka jälkeen olen heti\nkäynyt levolle ja vaipunut silmänräpäyksessä sikeeseen uneen -- uneen,\njoka on melkeen yhtä syvä kuin ennen lapsuusaikaan.\n\nNiin, rakas veli, olen todellakin käynyt ihmeen terveeksi. Minun täytyy\nmyöntää -- tunnen itseni väkeväksi, tarmokkaaksi ja voinpa miltei sanoa\nnuorekkaaksi, huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestani. Minulla on\nerinomainen ruokahalu ja nukun, kuten sanoin, raskaasti, häiritsemättä,\nhavahtumatta koko yön. Mutta omituisinta on mieleni muutos -- sitä\ntutkin suurella kiintymyksellä -- ajattelen onko sellaista tapahtunut\ntoisille henkilöille, joilla on ollut kykyä mietiskelyyn, oman sielunsa\ntutkimiseen. Filosofit ovat yleensä ennättäneet kypsyneeseen ikään,\nniin että kun heidän maailmankatsomuksensa, heidän järjestelmänsä\nkerran heille on selvennyt, ei liene nuorekkaampaan katsomustapaan\npalaaminen enää mahdollinen. Mutta jotain sellaista on nyt minulle\ntapahtunut. Minusta tuntuu nyt aika ajoin kuin jälleen alkaisin\nymmärtää ja käsittää noita ihmisiä, jotka yhä vaan puhuvat elämänilosta\n-- käsitän mielestäni, että voi löytyä ihmisiä, jotka elävät elämän\ntähden, elävät tyytyen siihen mitä heillä on, jotka tervehtivät\nuutta päivää ja nauravat riemusta. Tuntuu myös siltä, että minäkin\nmuuttuneissa olosuhteissa tuntisin itseni -- joskaan en onnelliseksi\n-- niin ainakin ystävälliseksi sitä luontoa kohtaan, joka minut on\npakottanut olemiseen.\n\nMutta sanoppas eikö tämä ole varmaa? Eikö tämä ole paras mahdollinen\ntodistus siitä, ettei sielu ole mikään itsenäinen, mikään itsestään\npysyväinen, mikä tekisi mahdolliseksi sen jatkuvan olon äärettömän\nohuessa, eetterisessä tai aineettomassa ruumiissa, joka olisi olevinaan\nkuolemattomuutta? Eikö tämä juuri ole todistuksena siitä, ettei sielu\nole muuta kuin yhden palon lekuttava liekki? Se suurenee, lämpenee,\nkirkastuu ja ilostuu tullessaan terveemmäksi, toisin sanoen saadessaan\neloisamman, runsaamman ainemuutoksen, mutta pimenee, synkkenee, tummuu\nhuonossa lämmössä, aivoissa, jotka ovat huonot aineellisessa suhteessa.\nJos sielu olisi itsestään pysyväinen, niin pitäisi käydä päinvastoin.\nSilloin pitäisi ruumiin terveyden pikemmin vähentää kuin lisätä sielun\nilmestysvoimaa. Sielu alkaessaan enemmän iloita maallisesta elämästä\nmitä terveempi ruumis on, näyttää siten olevansa sopusoinnussa luonnon\nkanssa, näyttää olevansa maallinen, aineellinen tuote -- ei aineen\nkahleista kärsivä, korkeimmista, henkisistä olemusmuodoista riistetty,\nsidottu tukautettu muukalainen.\n\nMutta minä filosofiasta viis' ja menen nukkumaan. Jumala suokoon, etten\nsaisi kapteeninrouvalta vastausta jo huomenna tai että Rackin ehdotus\nsaapuisi samaan aikaan -- se on minun iltarukoukseni, sillä tällä\nkertaa tulee hurja rajuilma, kun se pääsee puhkeamaan, ja silloin olisi\nhyvä olemassa jonkinmoinen verho ja suoja, mihin tarttua ja asettaa\nylleen.\n\nNiin -- olen jo puolinukuksissa -- hyvää yötä sentähden!\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES KIRJE.\n\n\nSiltala, 11 p:nä jouluk.\n\n_Rakas veli!_\n\n\"Ol' ilta lauantainen\" -- näillä sanoilla minun väkisinkin pitää\nalottaa tämä kirje.\n\nSillä todellakin oli lauantai-ilta, viikon töitten päätyttyä, jolloin\nminä -- pakosta -- läksin väentupaan, minäkin, ollakseni läsnä\nkaksoiskihlausten vietossa -- Miinan ja Jannen, joka vihdoinkin oli\ntaipunut, koska aika oli jo hyvin tärkeällä, ja Liinan ja Kallen, koska\nKalle piti edullisempana kihlautua ja viettää häitä yht'aikaa, kun\npitokustannukset siten voitiin jakaa tasan.\n\nSiellä oli tietysti koko talon väki -- taloudenhoitajattaret,\npiiat, karjakot, tallirengit, muonamiehet, torpparit -- hälinää ja\ntupakansavua ylenmäärin ja pirtti varikuuma.\n\nOlin sentähden aina vaaninut sopivaa tilaisuutta ja pari kertaa\npujahtanut pois lepuuttaakseni aistimiani ulkona kuutamossa tai\nhuoneissani -- etenkin nenä ja silmät kärsivät tuvassa.\n\nMutta kerta kerralta kävi vaikeammaksi palata sinne takaisin ja kestää\nsiellä. Ilma tuvassa oli aivan läpinäkymätön, kun ulkona astui ovesta\nsisään. Senvuoksi lähdin sieltä taas yhdeksän aikaan, oltuani sisällä\nvain noin neljännestunnin.\n\nNiin korkeintaan neljännestuntia oli kulunut siitä, kun viimeksi kävin\npihan poikki -- ja kuitenkin siellä seisoi nyt hevonen rekineen,\njoita siellä ennen ei ollut. Myöhäisiä vieraita ne eivät voineet olla\ntorpista tai ulkotiloilta, sillä hevosen luona oli vain yksi mies ja\nsitäpaitsi hän oli ajanut herrasväen portaitten eteen.\n\nAloin aavistaa jotain, joka sai sydämeni sykkimään kiivaammin ja aivan\noikein -- kun lähestyin miestä ottaakseni selkoa hänestä, kuului\nportailta, missä kaikki oli synkän varjon peitossa:\n\n\"Tuntuu siltä, että olen käynyt ihan liikanaiseksi sivuhenkilöksi\ntäällä Siltalassa ja hyvin vastenmielinen näyttää tuloni olevan, koska\nminua ei lähdetty noutamaan ja jätetään talo saapuessani pimeäksi ja\ntyhjäksi.\"\n\n\"Rouva!\" huudahtin ja juoksin kookasta olentoa vastaan, joka astui alas\nportaita. \"Rouva.\"\n\n\"Miksei pehtori lähettänyt ketään minua noutamaan?\"\n\n\"Mutta enhän ole aavistanutkaan, että rouva tahtoi palata takaisin.\"\n\n\"Kirjeeni täytyi saapua keskiviikkopostissa.\"\n\n\"En ole saanut riviäkään.\"\n\n\"Miksei ketään ole kotona -- koko talo on tyhjä ja pimeä?\"\n\n\"Sentähden että vietämme täällä kihlajaisia tänään -- vieläpä kaksia\nkihlajaisia.\"\n\n\"Vai niin -- saan siis toivottaa onnea.\"\n\nEn ollut ymmärtävinäni ilkeyttä, jonka hän lausui kiukusta -- tai\npakkasesta värisevällä äänellä, kuten jälkeenpäin olen ajatellut --\nvaan vastasin:\n\n\"Kyllä minä uskon, että he olisivat iloissaan, jos rouva tekisi sen\nmyöhemmin...\"\n\n\"Ketkä he?\"\n\n\"Miina ja Liina tietenkin -- ja heidän sulhasensa Janne ja Kalle. Mutta\nnyt rouva sallii minun varmaan juosta tupaan kutsumaan väkeä.\"\n\n\"Olisin todellakin hyvin iloinen, jos saisin hiukan lämmintä --\nminulla oli huonot nahkaset ja reki koko tien, ja palelluin melkeen\npuolikuolleeksi.\"\n\nKiirehdin kutsumaan taloudenhoitajatarta, ruuanlaittajaa ja sisäpiikaa,\nmutta palattuani takaisin oli hän jo käynyt sisään. Ja turhaan odotin\nsinä iltana kutsua hänen luokseen. Hän oli, mikäli sisäpiika tiesi\nkertoa, kulkiessaan myöhemmin pihan poikki palatakseen takaisin\njuhlaan, niin väsynyt ja vilustunut kyytimatkasta, että oli vaan\nkiireesti juonut teetä ja paneutunut sitten heti levolle.\n\nVaikkakin olin ihan syytön, harmittelin kuitenkin koko yön tuosta\nikävästä vastaanotosta -- se loukkasi syvästi häntä, mikäli minä\nsaatoin päättää. Eivätkä mielentilat -- ja kaikista vähimmin naisten --\njohdu miettimisen tai järjen perusteella. Hänen olisi muuten pitänyt\nkäsittää, että olisin tahtonut asettaa tuon vastaanoton aivan toisin,\njos vaan olisin saanut hänen kirjeensä.\n\nSaadakseni tietää miten tuon kirjeen laita oli, istuin yläällä\nodottaen postintuojan tuloa. Hän saapui viimeinkin keskiyöllä ja\nvannoi ja vakuutti, ettei postilaukusta saattanut mitään kadota.\nTyhjensin sen ja löysin aivan oikein kirjeen sieltä -- mutta lähemmin\ntarkastettuani huomasin myös, että se oli leimattu Helsingissä vasta\ntorstaina. Postintuojan ja minun oma syyttömyyteni oli siis selvä --\nkapteeninrouva tai hänen palvelijansa Helsingissä olivat nähtävästi\nhutiloineet.\n\nMutta postilaukusta löysin myös toisen kirjeen -- Rackin\nkaivatun kirjeen. Hän tarjosi arvostelijainsa arvioimisen mukaan\nviisisataakaksikymmentäviisituhatta markkaa metsästä ja oli valmis\nheti antamaan puolet kuuden kuukauden akseptiin. Jättiläispuista hän\nei voinut sanoa mitään varmaa ennenkuin keväämmällä näkisi, miten\nniitä oli hoidettu, olivatko puut terveitä ytimeltään j.n.e. Siltä\nvaralta, että olisimme suostuneet hänen ehtoihinsa, oli hän liittänyt\nvälikirjaehdotuksen myötä. Joka tapauksessa hän pyysi, ettemme\nkääntyisi muiden puoleen -- hän tahtoi paraansa mukaan sovittaa asiat\nsiten, että olisimme molemmin puolin tyytyväisiä.\n\nNuo paperit lohduttivat minua sentään koko lailla. Päätin käyttää niitä\nniin vaikuttavasti kuin suinkin, näyttääkseni vihdoinkin hänelle, miten\nhän voisi erehtyä, jos tahtoi toimia kysymättä minulta neuvoa.\n\nOlen nykyään nukkunut siunatun hyvin, kuten sinulle viimekerralla\nkirjotin. Nyt oli aika kulunut yhteen, ennenkuin tulin suojaani, ja\näskeiset tapahtumat -- etenkin harmitteluni siitä, että kapteeninrouvan\nkotiintulo oli muodostunut niin ikäväksi ja sitten kaikemmoiset\najatukset, jotka risteilevät aivoissa juuri silloin kun niistä tahtoo\npäästä vapaaksi, pitivät minua valveilla, niin etten aluksi tahtonut\nsaada unta. Vasta aamupuolella vaivuin siihen -- ja siitä seurasi että\nhavahduin kymmenen aikaan päivällä.\n\nSilloin tapahtui niin hullusti, että kapteeninrouva lähetti minulle\nsanan, kun istuin vielä ajelemassa partaani. Käskin pyytämään anteeksi\nja sanoin tulevani pian.\n\nMutta niinkuin kiirettä pitäessä ainakin, haavotin itseni ja sain\npuuhailla hyvän aikaa tukkiakseni verenvuotoa. Sitten tungin\npaidannapit kovaksi silitetyn edustan ulommaisiin napinläpiin ja\ntavaton työ oli saadessani ne jälleen pois ja pistetyksi sisäpuolelle.\nSiten hän sai odottaa ainakin tunnin, ennenkuin hänen pehtorinsa\nsaapui. Valmistuin ottamaan vastaan aika myrskyn puuskausta -- mutta\npaha kyllä -- kohtasin säteilevää onnea ja päivänpaistetta. Heti\nensisilmäykseltä, kun näin tuon omituisesti muuttuneen olennon, selveni\nminulle, että Helsingissä oli tapahtunut jotain, joka sytytti hänen\nsilmiinsä lempeän, syvän ja autuaan loiston, sai hänen huulensa hymyyn,\nsulatti hänen ennen niin ylpeät, jäykät ja kylmät kasvonsa eläviksi,\nriemuisiksi ja lämpimiksi. Kihlaus oli jo tapahtunut -- edessäni oli\nonnellinen morsian.\n\nMinkä arvoista rakastavalle naiselle on raha, kauppahommat, pienet\nloukkaukset ja kaikki muu roska! Mitä hän nyt huoli pehtorinsa\nnenäkkäisyydestä! Mielellään hän asettui kaiken tuon yläpuolelle.\n\nHän läheni minua ruhtinaallisena ja kuitenkin neitseellisenä --\nsäteilevän iloisena ja kuitenkin hiljaa ja tyynesti hymyillen käsi\ntervehdykseen ojennettuna.\n\n\"Suokaa anteeksi, pehtori\", hän sanoi, \"anteeksi eilenilta. Olin\nnyrpeä, väsynyt ja puolikuolleeksi paleltunut, ja minä ajattelin\nkotiintuloani niin ystävälliseksi -- vastakohta oli liiaksi räikeä,\njonkavuoksi otin sen niin pahakseni.\"\n\n\"Herran tähden, rouva -- meidänhän täällä tulee pyytää anteeksi, että\nsiten otimme vastaan -- ja vielä suurempi syy on minulla, koska nytkin\nannoin kapteeninrouvan odottaa. Pyydän anteeksi juuri senvuoksi, että\nolen hyvin pahoillani siitä vastaanotosta, jonka rouva eilen sai,\nsentähden en saanut unta ennenkuin vasta aamupuolella. Mutta nyt voin\nosottaa, että todella olimme syyttömiä, sillä viime yönä vasta toi\npostimies rouvan kirjeen. Voitte nähdä, että se on leimattu Helsingissä\nvasta torstaina, eikä siis voinut ennättää tänne keskiviikkopostissa.\"\n\n\"Niinpä on -- todellakin! Tyttö on tietenkin unohtanut kirjeen\ntaskuunsa ja pannut sen postilaatikkoon vasta myöhemmin sanaakaan siitä\nminulle sanomatta. Päätin nimittäin viime hetkessä nyt jo palata tänne\n-- tekosyynä käytin herra pehtorini niskottelua, mutta itse asiassa\nolin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja kaipasin takaisin Siltalaani.\nNyt tuskin voin käsittääkkään, miten kerran saatoin ajatella, että\niäksi olisin jättänyt sen.\"\n\nOlin melkeen typerryksissäni, kun hän niin tuttavallisesti puheli.\nHän jutteli noin vaan puoleksi leikillisesti, hymyillen, kuten hyvää\nystävää puhuteltaessa -- siten hän ei ollut vielä koskaan puhutellut\n\"pehtoria\". Sanotaanhan kyllä, että onni voi muuttaa naisen -- mutta\nyhtä käsittämättömältä kuin minusta tuntui, että tuo muutos olisi\nvoinut olla niin uskomaton ja etenkin että asiaan kuulumattomat\nsenkautta pääsisivät niin äkkiä suosioon, yhtä sydäntäsärkevää\noli ajatella tuon onnen syytä -- viiksiparia sekä niihin kuuluvaa\nsielutonta ruumista!\n\n\"Rouva näki hyväksi kutsua minua uppiniskaiseksi...\"\n\n\"Aivan niin minä suvaitsin sanoa. Mutta ennenkuin nyt rupeamme\nriitelemään, niin olkaa hyvä ja tulkaa kanssani suurukselle --\nannoinhan herättää pehtorin ihan kesken unia, joten ette tuskin ole\nvielä ennättänyt juoda kahvikuppia.\"\n\nSuurusta syödessä hän kertoi minulle että lapset, Kalle, Viivan ja\nElsa -- jotka muuten kaikki lähettivät minulle terveisiä, kuten\nmyös kamreerin väki ja ruustinna -- olivat niin kauan puhelleet ja\nhaaveksineet Siltalan talvi-iloista, että he lopulta taipuivat tulemaan\nhänen pyynnöstään joululomaksi tänne Siltalaan. Sillä hän itse,\nkapteeninrouva, ei lainkaan voinut viihtyä kaupungissa ja monen monta\nkertaa oli kaivannut tänne takaisin.\n\n\"Mitenkä se on mahdollista!\" huudahtin minä. \"Niin yksin kun rouva saa\nnyt täällä olla!\"\n\n\"En tiedä -- se riippuu arvatenkin osaksi siitä, että minun ikäisenäni\non jo tottunut johonkin määrättyyn. Kaipasin omia huoneitani. Mutta\nsitäpaitsi minä kaipasin näköalaa ikkunasta, kaipasin ilmaa, kaipasin\nmetsää, ja minua kiusasi ovikellon ja telefonin kilinä -- voi,\nminkälainen kiusankappale se telefoni on! Parin sukupolven elettyä se\ntulee lyhentämään ihmisikää ainakin kolmannella osalla.\"\n\n\"Miten niin\", nauroin minä. \"Uudellamaalla on muuten tilallisillakin jo\ntelefoni.\"\n\n\"Se on ihan toista -- maatilalta on naapuriin todellakin sellainen\nvälimatka, että telefonipuhelu voi silloin tällöin tuottaa pientä\nhauskuutta. Mutta kun asuu seinän takana tai kerrosta alempana. Ja sitä\nsoittoa ja kirkunaa kaupungissa -- koko taloahan häiritsee jokainen\ntelefonipuhelu -- ja siellä soitetaan ja kirutaan päivät päästään! En\nole hermostunut, mutta varmaan tulisin pian siksi, jos minun olisi\npakko asua kaupungissa telefoni huoneissani. Juuri kun on päässyt yhden\najatuksen alkuun, rupeaa kilisemään. Silloin keskeytyy kaikkien toimet\ntalossa, kaikki kuuntelemaan ketä tahdotaan tavata, kunnes torveen\nrientänyt huutaa: Kalle puhumaan! Niin, sitten kaikki voisivat jatkaa\ntöitään. Mutta eipäs -- tahtomattaankin kuulee Kallen yksinäisen puheen\nja koettaa kuvitella mielessään kuka hänen kanssaan mahtaa keskustella.\nSitten -- Jumalan kiitos -- loppuu puhelu ja kukin voi jatkaa toimiaan!\nNiin, mihinkähän sitä taas jäikään? Ajatuksissaan oli -- ja taaskin\naika kilinä! No, kukas nyt? Viivani huudetaan. Sama juttu uudelleen!\nTekipä ihan mieli juosta ulos -- minne tahansa lopuksi.\"\n\nMinä nauroin ja sanoin, että silloin se todellakin kävisi rasittavaksi,\njos lapsetkin saisivat käyttää telefonia.\n\n\"Lapset -- tietysti lapset käyttävät sitä. Joka päivä soittaa jokainen\nKallen, Viivanin ja Elsan luokkatoveri ainakin kerran heille.\"\n\n\"Jumala meitä sitten varjelkoon!\" huudahtin minä.\n\n\"Ja sittenkään ei telefooni kiusannut minua eniten. Pahin oli\nvastapäätä oleva talo -- ja kuitenkin Helsingin kadut ovat leveitä ja\nkauniita. Mutta lopuksi aloin vihata tuon talon seinää.\"\n\n\"Rouva on tottunut aina asumaan maalla.\"\n\n\"En -- en aina. Asuin monta vuotta Käkisalmessa -- mutta Käkisalmessa\nei paljon tiedetä kaupunkilaiselämästä.\"\n\n\"Sen kyllä uskon. Mutta jos nyt lapset tulevat tänne jouluksi, pitäisi\ntäällä olla luistinrata, vipukelkka ja muuta sentapaista. Salliiko\nrouva, että annan muutamain akkain luoda lumen joltakin paikkaa jäältä?\"\n\n\"Kernaasti! Mutta miksi akkain?\"\n\n\"Tarvitsisin miehiä muualle.\"\n\n\"Tehkää mitä voitte, jotta heillä olisi niin hauskaa kuin mahdollista.\nMutta nyt -- lohduttakaa nyt minuakin hiukan. Minun täytyy kiinnittää\nSiltala kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta markasta -- minun\ntäytyy, ymmärtääkö pehtori -- tai sitten saan jättää sen ainiaaksi.\nEnsimäisen ja toisen vuoden korothan voimme maksaa niistä rahoista,\njotka saamme myömällä lehmiämme. Kolmantena vuonnahan meillä pitäisi\njo olla tarpeeksi heiniä myötävänä, joten sillä tavoin voimme maksaa\nkorot, jos vähennämme muita menoja.\"\n\n\"Maanviljelys ei kannata, jos sitä painostaa suuri velkataakka.\"\n\n\"Minä olin myös ihan varmasti päättänyt, niin kipeästi kuin se\nminuun koskikin, lähteä Siltalasta ja lunastaa itseni tuolla\nkahdellasadallaviidelläkymmenellätuhannella. Mieheni testamentin\nmukaan minulla nimittäin on oikeus valita -- hänhän ei voinut jättää\nosattomaksi yhtä veljenpoikaa, joka pienestä palkasta raataa alempana\npankkivirkamiehenä. Mutta hän sääti että minä sain valita. Ja minä\nolin, kuten sanottu, päättänyt jättää Siltalan ja ottaa itse nuo\nkaksisataaviisikymmentätuhatta, kun pehtori kesällä rupesi puhumaan,\nettä maatila on huomattavasti suurempiarvoinen kuin miksi se on\narvioitu, ja että se mahdollisesti tuottaisi viidentoistatuhannen\nmarkan koron.\"\n\nTodellakin hyvin siististi tuolta vanhalta ukkorähjältä! Koska\nhänen mielestään veljensäpoika, luutnantti, tulee toimeen hänen\nleskellään sekä puolella omaisuudesta, antaa hän veljensäpojalle,\npankkivirkamiehelle, toisen puolen. Sukulaisrakas ukko, eikö totta?\n\n\"Mutta rouvan tulee ajatella, että teidän taloutenne tulee vast'edes\nmaksamaan paljoa enemmän kuin nykyään...\"\n\n\"Miksi niin?\" keskeytti hän minut -- ja minä huomasin joutuneeni\numpikujaan.\n\n\"Rouvahan sanoi suvella -- rouva sanoi, että menonne vast'edes\ntulisivat tuntuvasti lisääntymään.\"\n\n\"Niin, juuri noiden koronmaksujen takia.\"\n\n\"Vai niin -- sentähden! Mutta joka tapauksessahan on ihan järjetöntä\nlainata tuollaista summaa, jos vaan millään muulla tavalla voi tulla\ntoimeen.\"\n\n\"Niin, mutta minähän en voi. Mitenkä muuten saisin rahaa.\"\n\n\"Myökää metsää.\"\n\n\"Turhaa puhetta -- myökää metsää. Mehän kuletamme koko talven halkoja\nkaupunkiin, mutta se tuskin tuottaa kolmeatuhatta markkaa vuodessa.\nKyllä te olette tulinen luonteeltanne. Suokoon Jumala etteivät kaikki\narvioimisenne lopuksi näyttäytyisi olevan pelkkiä tuulentupia!\"\n\n\"Onhan myös melkeen naurettavaa, että Siltalan moisesta maatilasta\nlaahataan muutamia halkokuormia kolme peninkulmaa -- se on jälleen\ntuota isoisän-isän menettelytapaa.\"\n\n\"Pehtorihan tietysti osaa järjestää sen paljoa paremmin. Pehtori voisi\ntietysti hankkia yhdessä talvessa nuo kaksisataa viisikymmentätuhatta\",\nhän sanoi hyvin ilkamoivalla äänellä.\n\n\"Luonnollisesti\", vastasin hiukan kumartaen, ikäänkuin en\nolisi huomannut hänen äänenpainoaan. \"Enkä ainoastaan näitä\nkahtasataaviittäkymmentätuhatta, vaan voin sanoa, niin paljon kuin\nkapteeninrouva tahtoo ja tarvitsee -- ainakin noin pari kolme miljonaa.\"\n\nHän nousi kiivaasti. \"En tiedä tahtooko pehtori huvitella\nkustannuksellani vai...\"\n\n\"En, Jumala paratkoon!\"\n\n\"Silloin pehtori on todellakin -- vähintäin lapsellinen!\"\n\n\"No niin -- mutta palataksemme nyt itse asiaan ja noihin\nkahteensataanviiteenkymmeneentuhanteen, olen minä vastoin\nkapteeninrouvan määräyksiä omin päin ryhtynyt muutamiin\ntoimenpiteisiin...\"\n\n\"Vai niin -- todellakin!\"\n\n\"Olen niin. Ehkä rouva hyväntahtoisesti silmäilisi näitä papereita --\ntässä on kirje ja välikirjaehdotus, jotka sain viime yönä.\" Näin sanoen\nojensin hänelle paperin.\n\nHiukan viivytellen -- hyvin hämillään hän otti sen kädestäni ja alkoi\nkatsella sitä.\n\nTarpeetonta lienee vakuuttaa, että hänen innostuksensa pian kasvoi.\nNäin punan pian leviävän hänen kasvoilleen. Huomaamattaan hän kohotti\nkättään ja painoi sitä sydämelleen.\n\nLoppuun päästyään hän katsoi minuun.\n\n\"Ja te tahdotte vakuuttaa, että tämä kirje -- tämä kauppasopimus\ntarkottaa Siltalan metsää?\"\n\n\"En lainkaan -- kysymys on vaan pienestä osasta Syvämaan metsää.\"\n\n\"Syvämaa -- siellä en ole milloinkaan käynyt.\"\n\n\"Siellä ei ole luullakseni kukaan ihminen käynyt sataan vuoteen. Juuri\nsentähden arvelinkin, ettei kapteeninrouva tulisi tuntemaan kaipuuta,\njos joku osa siitä myötäisiinkin.\"\n\n\"Ja se metsä...\"\n\n\"On Siltalan helmi -- ihana aarniometsä, jonka kaltaista en ole nähnyt\nvielä koskaan Suomessa.\"\n\n\"Ja siitä metsästä saisi...\"\n\n\"Miljonia -- aivan varmaan! Mutta kapteeninrouvan asemassa en\nhakkauttaisi kaikkia, vaan jos saisin neuvoa, niin jakaisin osiin koko\nmaatilan metsän ja hakkauttaisin järjellisesti, niin että täällä aina\nolisi joku osa tuollaista parisatavuotista -- Siltalan pinta-ala siihen\nkyllä riittää.\"\n\n\"Ja tämä kirje -- tämä kauppasopimus -- ovat todellisia -- ovat\ntodenmukaisia -- ovat todellakin kapteeni Rackilta saatuja?\"\n\n\"Luonnollisesti. Mutta hänen täytyy antaa vähintäin\nviisisataaneljäkymmentätuhatta markkaa -- muuten ehkä olisi viisainta\nilmottaa ja pitää huutokauppa, sillä metsänhoidonneuvoja, joka myös\noli täällä, arvioi metsäpalstan viiteensataankuuteenkymmeneentuhanteen\nmarkkaan.\"\n\n\"Herra Paul...\"\n\nHän tuli ja ojensi minulle kätensä -- mutta keskeyttikin aiotun\nlauseensa ja jatkoi:\n\n\"Saisinko nähdä tuon metsän?\"\n\n\"Tietysti. Olen ajanut sinne joka päivä nyt kolmen viikon ajalla, ja\njos kapteeninrouva tyytyy pikkurekeen, sujuu matkamme kuin tanssien.\nEnkä usko, että rouva katuisi lähtöään. Se on upea metsä.\"\n\n\"Tahdotteko tulla kanssani sinne?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Hyvä. Olen puolen tunnin kuluttua valmis.\" Hän puristi kättäni ja meni\nhuoneisiinsa.\n\nOli sangen kylmä ja koska minun tietenkin tuli istua takana\najolaudalla, missä jalat etenkin ovat tuulelle alttiina, niin vedin\nvaljastaessa niihin pitkävartiset hylkeennahkasaappaat. Nahkasista\npidin itse huolen, sillä nuo kuhnustelijat saattaisivat panna ne heti\nrekeen, joten ne olisivat jääkylmät, kun lähtiessä kävisi istumaan.\nMuutamia sikareja pistin lyhyen turkkitakkini povitaskuun, ja niin\nolin valmis -- muistuttaen kovin eskimoa, joskin hiukan pitempi ja\nvoimakkaampi sitä.\n\nKapteeninrouvakin hymyili, astuessaan ulos ja nähdessään minut.\n\n\"Olen pukeutunut lämpimiin vaatteisiin, koska viima täällä takana\ntunkee ihan ruumiin läpi\", hymyilin minä vuorostani.\n\n\"Ei -- mutta aikooko pehtori istua niin epämukavasti? Minkätähden?\nEmmekö voi ottaa tavallista rekeä?\"\n\n\"Olen ajanut jäljet sinne tällä pikkureellä -- toinen reki kulkisi ehkä\nraskaammin. Ja mitä taas rouvaan tulee, niin saatte nähdä, että edessä\non vallan hyvä istua\", sanoin minä peittäessäni koko reen suurella\nkarhuntaljalla. \"Olkaa hyvä ja käykää istumaan, niin käärin sitten\nteidät näihin.\"\n\nHän istuutui nahkasiin, jotka kiedoin hänen ympärilleen ja kun sitten\nolin peittänyt hänet sudennahkapeitteellä, läksimme matkalle.\n\nOli tuollainen talvipäivä, jolloin pensaat ja puut kimaltelevat\nkuurassa ja aurinko paistaa ja saa jokaisen pienen oksalla riippuvan\njääkristallin timanttina välkkymään. Lahtien ja salmien jäätä\najaessamme sulkivat rantametsät meidät kuin valkeaan kammioon\nja yllämme riippuivat milloin himmeät, milloin kuurakimalteiset\nlehtipuunoksat, jotka toiselta rannalta toiselle ulottuen muodostivat\neteenpäin kiitävän rekemme ylle mitä hienoimman kulta- ja\nhopeakudoksisen katon. Sillä todellakin me kiidimme eteenpäin -- keli\noli erinomainen, tie jäällä tasainen ja liukas sekä hevonen hyvä.\n\n\"Ellei pehtorin olisi takana niin epämukava istua, olisi tämä matka\nvallan ihastuttava\", hän huudahti.\n\n\"Minun päinvastoin on vallan hyvä -- olenhan pukeutunut tätä paikkaa\nvarten.\"\n\nKun pääsimme aukealle selkäjäälle, alkoi kylmä koillistuuli puhaltaa,\nniin että hänen piti nahkasissa kääntyä puoleksi kylelleen lepäävään\nasentoon, selkä tuulta kohti, jonkatähden hänen kasvonsa tulivat\nnäkyviini -- hän saattoi puhuessaan katsoa minuun. Oi, miten kaunis hän\noli! Luulen että nainen on kaunein siten maatessaan ihaniin, pehmosiin\nnahkasiin peitettynä, turkisten kasvoja ympäröidessä, jotka pakkanen\non purrut kaksinkerroin raikkaimmiksi, sileiksi ja punastuviksi --\nvaikk'eivät hänen silti muulloinkaan koskaan ole raikkautta vailla.\n\nPääsimme kuitenkin pian taas saarien suojaan, ja niiden valkeiden\npensaiden ja puitten lomitse saavuimme joen suulle, jonka jäätä ajoimme\nmetsään, mikä nyt nopeasti alkoi nousta yhä juhlallisempana, kunnes\nkapteeninrouva äkkiä huudahti:\n\n\"Oi!\"\n\nSillä nyt olimme siellä -- tiheä leppä-, kataja-, koivu- ja kuusiseinä\noli kadonnut ja kahdenpuolen aukeni aavalla tasaisella lumikentällä\nlaaja -- tavattoman suuri sali vihreine kattoineen, jota tuhannet\ntiheässä seisovat korkeat ja solakat pylväät kannattivat, alhaalta\nharmaat ja latvasta punakellervät.\n\n\"Oi!\" huudahti hän kerran vielä. \"Mutta sanokaappa -- miten tämä metsä\non välttänyt kirveen?\"\n\n\"Niin -- sitä ei ole helppo sanoa. Mutta jos ajattelemme, miten\nsyrjässä se on, miten nämä rungot jo viisikymmentä vuotta sitten,\njolloin metsäntuotteita meillä pidettiin melkein arvottomina, olivat\njotenkin paksuja, eikä kapteeni Lind milloinkaan tarvinnut suurempia\nsummia ja miten hän viimeaikoina oli jo ikämies, miten Siltalassa on\nmetsää mukavammankin matkan päässä kyllin kaataa omiksi tarpeiksi ja\npuukauppaa varten, jota täällä on harjotettu. Ja lopullisena syynä\nsiihen on kansan laiskuus; he kun eivät viitsi etsiä jykevämpää\nmetsää, kun hoikempaa on saatavissa. Tämä kaikki tekee asian ihan\nkäsitettäväksi ja mahdolliseksi.\"\n\nSittenkun olimme kulkeneet yli pienen metsäjärven, ajoin pois jäältä,\nkoska joki järven yläpuolella kävi vuolaaksi ja jää epävarmaksi. Ja\ntäällä alkoi nyt merkitsemäni palsta.\n\n\"Uusi tupa!\" huudahti kapteeninrouva. \"Kuka on asettunut tännekin\nasumaan?\"\n\n\"Se on vaan metsäpirtti, jonka olen rakennuttanut. Matka tänne on\nsiksi pitkä, etteivät työmiehet ennättäisi kulkea sitä joka päivä --\nhe tarvitsevat siis yöksi jotain suojaa. Olen nimittäin ajatellut\nomalla väellä, jolla siihen talvella on kyllä aikaa, hakkauttaa puut,\nsillä epämiellyttäväksi voisi käydä jos täällä oleksisi koko talven\nkaikellaisia irtolaissällejä.\" Ja kun näin miten hän epäillen hymyili\nminun varovaisuudelleni, sanoin minä -- hänen tähtensä juuri en\ntahtonut tänne noita tukkijunkkareita:\n\n\"Rouva ei hymyilisi, jos läheisyydessänne olisi ollut tuollainen joukko\ntukkimiehiä -- ne eivät ole hauskoja -- kaikkein vähimmin naisille, sen\nvoin vakuuttaa.\"\n\n\"Ajattelen asiasta ihan samoin kuin pehtori.\"\n\n\"Silloin -- nauroitte jollekin muulle?\"\n\n\"Niin, minä nauroin jollekin muulle. Mutta se on yhden tekevä. Miten\nsuuri on nyt se metsänosa, josta saisin yli puolimiljonaa?\"\n\nNäytin suunnilleen rajat.\n\n\"Ja jäännös on saman arvoinen?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Sitten olen hyvin -- hyvin rikas -- äkkiä -- teidän ansiostanne.\"\n\n\"Ettepä suinkaan minun ansiostani. Kuka tahansa olisi keksinyt heti\ntämän kultakaivoksen.\"\n\n\"Lupaako pehtori minulle yhden asian?\"\n\n\"Kernaasti -- ellei se käy yli voimaini.\"\n\n\"Pyydän teitä ainoastaan vaikenemaan -- pyydän ainoastaan ett'ette\nkertoisi tästä kultakaivoksesta.\"\n\n\"Se on itsestään selvää. Sellaisesta vaikenee mieluummin.\"\n\nMitä kauemmin katselimme metsää, sitä hitaammin sujui keskustelu,\nkunnes vihdoin kokonaan katkesi. Nähtävästi hänkin tunsi sen\nihmeellisen vaikutuksen, minkä tällaisen metsän juhlallisuus tekee\nmieleen. Huomasin tämän todeksi heti kun olimme jättäneet metsän.\nKun me nimittäin ajoimme takaisin kotia kohti, alkoi hän keskustella\nkysymyksestä, mikä osotti että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat\nkohonneet yli pikkuasioitten.\n\n\"Sanokaa\", hän virkkoi, \"miksi rintamme laajenee enemmän silloin, kun\nyllämme on holvi, laajenee enemmän kuin kulkiessamme vapaan taivaan\nalla?\"\n\n\"Laajeneeko? Jos tukauttavasta kellarista astun ulos, niin hengitän\nehdottomasti syvemmin.\"\n\n\"Niin -- jos otatte asian siltä kannalta. En ajatellut nyt keuhkoja,\nvaan sydäntä. Vieläpä ihanimpana kesäpäivänäkin, kun kauniista ilmasta\nastun korkeaan hämärään, kosteaan, viileään temppeliholviin, niin\nkohoaa sieluni kunnioitukseen, jotta väristys karmii selkäpiitäni. Kun\navoimen taivaan alta tulemme tämänkaltaiseen metsään, tunnemme saman\nsuuruuden ja laajenemisen tunteen. Säteilevä aurinko ja kirkas taivas\neivät saa meitä läheskään niin juhlamielelle, kun kesällä liu'umme yli\nkuvastinkirkkaan järven, kuin tuollainen lämmin, valoisa auringoton\nheinäkuunsunnuntai -- kun olemme matalan, kevyen, tasaisen, autereisen\npilviholvin alla. Niin -- vieläpä sekin lumoo meitä, kun oksat päämme\npäällä kaareutuen yhtyvät ajaessamme tai soutaessamme salmen kautta --\nja kuinka monet tahtovat vielä vuoteensakin ylle suojakaton!\"\n\n\"Luulen että rouva sekottaa nyt kaksi eri tunnetta toisiinsa. Me\nolemme kaikki suuria lapsia -- jos vuoteella levätessä yllämme on\nerityinen pieni katto tai jos huomaamme sellaisen äkkiarvaamatta\npeittävän meitä matkatessamme mantereen ympäröimää vettä tai jäätä --\nniin se huvittaa meitä, kuten lapsiamme huvittaa, kun saavat rakentaa\nkartanolle katon ylleen. Mutta tuolla tunteella ei ole mitään yhteyttä\nsen juhlallisen kunnioituksen kanssa, joka valtaa mielemme astuessamme\nkorkeaan temppeliin, olkoonpa se nyt sitten vaikka ihmistyötä ja\nsenvuoksi kaksinverroin ihailtavaa tai luojan mestarituote. Avarin ja\nkunnioitusta herättävin kaarikatto on ja tulee aina olemaan sentäänkin\nsinitaivas -- jos selällään makaa suvipäivänä, katse sinne ylös\nkiinnitettynä, niin laajenee sydän voimakkaammin kuin temppelissä ja\nmetsässä koskaan.\"\n\n\"Niin kyllä -- mutta ainoastaan silloin, kun selällään lepää, katse\nsiihen kaarikattoon kiinnitettynä. Muuten tuntuu siltä kuin korkea\nmetsä tai korkea temppeli olisivat itse taivasta suurempia, korkeampia,\navarampia tai vapaampia.\"\n\n\"Senvuoksi ettemme voi äärettömyyttä millään mitata, mutta havaitsemme\nheti korkeuden, kun seinät ja pilarit kohoovat ympärillämme, joita\nkatsellessa huomaamme oman pienuutemme.\"\n\n\"Älkää sanoko niin! Kulkekaappa suurkaupungin katua, jonka varrella\non kuuden, seitsemänkerroksisia taloja. Ne ovat myöskin korkeuden\nmittoja -- mutta te ette tunne rahtuakaan ylevän suuruuden ja kasvavan\nkunnioituksen tunnetta -- miks'ette -- siksi että holvi on poissa. Me\ntarvitsemme, me tahdomme holvia yllemme, mutta miksi -- sitä en tiedä.\"\n\n\"Hyvin tukalassa asemassa me kuitenkin pakenemme näitä holveja\npäästäksemme vapaan taivaan alle.\"\n\n\"Tokkopa?\"\n\n\"Ukkosen jyristessä juoksevat useimmat rankkasateesta huolimatta\nsuojaavasta metsästä, koska salama herkemmin iskee puuhun. Ja\nmaanjäristyksen sattuessa ihmiset syöksyvät ulos temppeleistään.\"\n\n\"Tahdotte tähdätä siihen, että me, tuntien oman heikkoutemme ja\nvähäpätöisyytemme, viihdymme korkeissa holveissa ainoastaan niinkauan\nkuin arvelemme niiden suojaavan ja puolustavan meitä?\"\n\n\"Aivan niin -- vaikkakin tuo tunne saattaa meissä olla vaistomainen --\nperitty tottumus.\"\n\n\"Tuntuupa siltä -- kun me senlisäksi ihailemme korkeata, suurta ja\navaraa, että se mahdollisesti selittäisi tuon äsken mainitsemani\nkunnioituksen ja hartauden tunteen, joka meissä syntyy ollessamme\nkorkeassa ja avarassa holvissa.\"\n\n\"Tietenkin -- me huomaamme katon yllämme, mutta riemuitsemme samalla\nhuoneen valtavuudesta. Muuten tuo tunne taitaa olla naisessa väkevämpi\nkuin miehessä.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Koska hän tuntee itsensä turvattomammaksi. Nainenhan on luotu etsimään\ntukea ja turvaa -- se myös selvittää sen, että he ihailevat enemmän\nruumiillisesti kuin henkisesti suuria miehiä.\"\n\n\"Voi toki puheitanne!\"\n\n\"Eivätkö? Hyvin usein näkee, miten parhaatkin naiset, jotka ihan\nvapaasti voisivat valita, menevät täydellisille narreille, ainoastaan\nsenvuoksi että näillä on jotain näennäisesti miehekästä -- suuret\nviikset, sotilaspuku tai leveä tyvi kannattamaan ylhäällä vähentyvää\npainoa -- kallo mieluimmin ontto, jotta tuki näyttäisi vakavammalta...\"\n\nKaikuva nauru keskeytti puheeni.\n\n\"Enkö ole oikeassa?\"\n\n\"Ette!\"\n\n\"Ja mistä rouva sitten luulee tuon merkillisen, muodottoman kuosin\njohtuneen, joka tekee nykyaikaisten keikarien ruumiin ylöspäin\nkapenevaksi jalustaksi, millä heidän tyhjä päänsä lepää, elleivät\nnaiset ihastuisi enemmän tuohon tukeen kuin siihen, jolla on pienet\njalat, kapeat sääret sekä leveät hartiat ja jonkinarvoiset aivot.\nVieläpä heillä pitää olla ryhmysauva kävelykeppinä, jotta olisivat\nvarmemman näköisiä.\"\n\nEpäjohdonmukaisesti, kuten naiset aina, hän sekosi ihan toiseen asiaan\nsanomalla:\n\n\"Samasta syystä voisitte myös moittia naisia, jotka ei tahdo tehdä\nitseään huomionalaiseksi hylkäämällä käytännössä olevaa kuosia, jos se\non naurettava.\"\n\n\"Naisten laita on toisin.\"\n\n\"Miksi niin -- saavathan nuoret miehetkin olla muodinmukaisia.\"\n\nJa niin edespäin ja edespäin -- hän alkoi nimenomaan puolustaa tuota\nnarria, sillä hän oli kyllä huomannut, että viittailuni tarkottivat\nhänen luutnanttiaan. Miten viisas nainen voi antaa itseään sokaista\nsiihen määrään!\n\nKun hän portaiden luona astui reestä, kääntyi hän puoleeni ja sanoi\nhymyillen:\n\n\"Tänään tosin on sunnuntai -- mutta ehkä pehtori kuitenkin, korvausta\ntai palkankorotusta siitä vaatimatta, tahtoisi syödä luonani\npäivällisen, jotta voisimme tuumia vastausta kapteeni Rackille?\"\n\nSiten tulin olleeksi koko päivän hänen seurassaan, sillä saatuamme\nvastauksen valmiiksi, näytti hän minulle uusia nuotteja, jotka oli\ntuonut kaupungista, ja viimein meidän teki mieli soittaa niitä ja\nistuimme sitten flyygelin ääressä aina illalliseen saakka.\n\nJo maanantaina kaadettiin ensimäiset puut -- aluksi sain hankituksi\nvain kaksikymmentä miestä, koska muita töitä oli iso joukko vielä\njälellä. Siten on tämän viikon aikana saatu tuskin seitsemääsataa\nrunkoa rannalle -- kuhnustelevaa ja hidasta kun väki täällä on -- ja\npäivät niin tavattoman lyhyitä.\n\nMutt'en ole myöskään ennättänyt pitää heitä silmällä koko aikaa,\nkoska minulla täällä kotona on ollut melkoista hommaa luistinradasta,\nvipukelkasta, tiestä jäälle ja jos jostakin.\n\nMuistelen maininneeni, että kammarini ikkunasta, joka ei ole\nkartanonpuolella, näkee syvällä kukkulan alla olevalle lahdenperukalle.\nNo niin -- tuon lahden rannalta ei ole puita kaadettu, ja keskellä\nlahdenperukkaa on suurempi ja pienempi saari, nämäkin ihan\nkoskemattomia. Täälläkin vanhat koivut ja lepät kurottelevat oksiaan\nkatokseksi yli kapeiden salmien, ja niiden jäältä annoin akkojen laasta\nlumen. Olen vakuutettu, ettei yhdenkään Europan kaupungin luistinrata\nole kauniimpi tätä -- lumiset, kuuraiset puut ympäröivät koko rataa,\njonka muodostaa kolme soukkaa, kiemurtelevaa salmea yllään oksakatos --\nkaikki muodostaen 8 numeron -- hiukan liian suuri puuha lasten tähden,\nmutta olen aikonut puuhata sinne jonakin iltana pienen tenhonäytöksen\ntai huvitilaisuuden kirjavine lyhtyineen ja bengalitulineen, joten\nse houkuttelee aikaihmisetkin sinne. Sitä varten olen tehnyt jo\nHelsingistä suurehkon tilauksen.\n\nMutta sitäpaitsi olen antanut aurata suoran tien alas jäälle,\njoten täällä ylhäällä voi heittäytyä kelkalle ja laskea hurauttaa\nsilmänräpäyksessä lahdelle.\n\nMetsästellyt olen myös sangen ahkerasti -- sitä sopii harjottaa\nmainiosti metsänhakkuun valvonnan ohella, koska paraimmat lintupaikat\novat juuri siellä.\n\nIltasin olemme usein soitelleet -- joten huomaat, että olen käyttänyt\naikani sekä hyödyksi että huviksi.\n\nJa lopuksi vielä, veli rakas -- suo anteeksi että vaivaan -- olisitko\nystävällinen ja veisit Lagströmille terveisiä minulta ja käskisit hänen\npitämään siitä huolta, että joulu Thorsbyssä vietetään entiseen tapaan,\nsiten että kukin saa määrätyn osansa kuten ennenkin -- hän kyllä tietää\nitse ja rahoja hänellä täytyy olla yllin kyllin.\n\nJa sitten -- iloista joulua! Minun kyllä on merkillinen tänä vuonna.\nSiitä kuitenkin ensikerralla. Jää hyvästi.\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMÄINEN KIRJE.\n\n\nSiltala, 27 p:nä jouluk.\n\n_Rakas veli!_\n\nKiitos kirjeestäsi. Sain sen päivää jälkeen kuin lähetin omani.\n\nNiin, onhan se ollut kohtalaisen hyvä vuosi, vaikkapa ei muuten\njuuri iloinen. Meidän vanhainpoikain elämähän lienee yleensä\nyksitoikkoisempaa kuin niiden, joita ympäröi lapset ja oma armahin --\npäivät ovat toistensa kaltaisia, toinen vuodenaika ei eroa toisesta,\nvuodet eivät tuo vaihtuessaan mitään uutta. Mutta suruista ja huolista\nme siten olemme vapaat sekä myös monista vaivoista ja vastuksista --\nniin, Jumalalle kiitos että on pysynyt vanhanapoikana! Sentähden, hyvää\njatkoa ja hyvää loppua!\n\nVaikka tunnustaa täytyy, että jos olisin tavannut naisen sellaisen kuin\nhän -- kapteeninrouva -- silloinkuin vielä olin mahdollinen ja hän à\nprendre, niin en mene takaamaan, ettei olisi käynyt hullusti. Hän on\noivallinen nainen, toisinaan ihan hurmaava, niin että tahtomattaankin\ntulee houkutelluksi unohtamaan päätökset, iän, järjen -- unohtamaan\nkaiken hetkeksi.\n\nJotain sentapaista sattui minulle juuri eilenillalla luistinradalla.\n\nEilen nimittäin oli tuo juhlani, ja minua suosi mitä ihanin talvinen\nilma. Parin päivän usvaisen suojan jälkeen oli pakastanut, joten luonto\njälleen oli pukeutunut tuohon loistavaan, tenhoisaan, välkkyvään,\nvalkeaan morsiusvaippaan, jota minä puolestani olen aina pitänyt\nmelkeen kauniimpana kuin kesän vehmautta. Noin sata kirjavaa lyhtyä,\njotka riippuivat valkosilla oksilla radan yllä ja ympärillä, levittivät\nhimmeätä valoaan, missä valkosiin puetut puut ja pensaat näyttivät\nhyvin eriskummallisilta.\n\nOlin valinnut muutamia taitavimmista miehistä avukseni, saadakseni\nlyhdyt ripustetuiksi ja sytytetyiksi mahdollisimman pian. Kun nyt\nilta oli pimennyt ja lapset, jotka olivat olleet melkeen koko päivän\nalhaalla jäällä, tulivat ylös ja kävivät sisälle, aloin toimittaa\nradalle valaistusta ja asetuin itse tupani nurkalle suuren kirkkoreen\nviereen, jolla ohjasin pari kertaa lapsia mäkeä alas, itse seisoen\nkannaksilla, odottaakseni oikeata aikaa. Silloin menin sisään pyytämään\nheitä kaikkia, vanhoja ja nuoria, ottamaan osaa yhteen Tuhannen ja\nyhden yön iltaan.\n\n\"Luulotteletko nyt taas jotain?\" huudahti Elsa.\n\n\"Luulottelen -- ja tee sinäkin samoin -- ajatelkaammepa että olisimme\njoutuneet kuuhun, missä talvettaret asuvat ja lyövät leikkiä,\nnähdäksemme heidän elämäänsä siellä.\"\n\n\"Mutta nythän on pimeä\", huomautti Elsa.\n\n\"Tietänet kai, että kuu on itsevalostava. Ellei siellä olekkaan niin\nvaloisaa kuin päivänpaisteessa -- niin näkee siellä toki aina.\"\n\nMonien kyselyjen jälkeen vetivät kaikki turkit ylleen ja niin läksimme.\nKun olimme kiertäneet rakennukseni päätynurkkauksen ja eteemme avautui\nnäköala yli lahdenpohjukan, missä olivat ennättäneet sytyttää jo osan\nlyhdyistä, pääsi kaikilta hämmästyksen huudastus -- hauskaltapa se\nnäyttikin täältä ylhäältä. Minun kehotuksestani istuutuivat kaikki\n-- ruustinna eukko ensinnä -- rekeen ja niin hurautimme alas. Sinne\noli kokoontunut koko talon väki -- olin sanonut, että nuoret, joilla\noli luistimet, saivat kernaasti ottaa luisteluun osaa, se kun antoi\nenemmän eloa tauluun. Ja koska kapteeninrouva heti kotiintultuaan\noli kirjottanut Helsinkiin ja pyytänyt heitä ottamaan luistimet\nmukaansa, niin oli sekä lapsilla että kamreerinrouvalla sellaiset --\nruustinna eukko, kamreeri ja kapteeninrouva yksin eivät luistelleet\n-- kapteeninrouva ei ollut milloinkaan oppinut sitä taitoa, koska hän\noli kasvanut pikkukaupungissa, missä ei pidetty minkäänlaista rataa\nkunnossa.\n\nMutta nyt, sittenkun olin puiden lomissa polttanut bengaalitulia,\njotka todella tekivät valkean metsän lumoavan näköiseksi, oli hän\nniin ihastuksissaan, että selitti katuvansa taitamattomuuttaan --\nihanaa olisi nyt tässä omituisessa valossa liukua pitkin jäätä, saaria\nkiertäen, salmia samoten.\n\n\"No opettele sitten luistelemaan -- se ei suurta aikaa vie\", kamreeri\nsanoi. \"Maria\", huusi hän vaimolleen, \"lainaatko hetkeksi luistimet\nLillille?\"\n\nKapteeninrouva koetti ensin vastustella, mutta myöntyi lopulta ja sai\nluistimet jalkaansa. Kamreeri tarttui hänen käsivarteensa -- mutta hän\noli vähällä kaatua heti pahasti taappäin.\n\n\"Herra Paul -- tulkaa ja ottakaa Lilliä toisesta käsivarresta.\"\n\nMutta kukaan ei voi oppia luistimilla seisomaan niinkauankuin häntä\npidetään käsivarresta.\n\nSittenkun olimme jonkun aikaa taluttaneet häntä, selitin minä, että\nhänen pitäisi luottaa itseensä -- ei tarvinnut muuta kuin pitää nilkat\nvaan jäykkinä, etteivät jalat horjahtaisi ja kevyesti kädet minun\nkäsissäni, kun liu'uin taaksepäin. Teimme siten, minä tartuin hänen\nmolempiin käsiinsä ja niin pääsimme -- horjuen tietysti -- kappaleen\nmatkaa eteenpäin. Silloin -- ihan äkkiarvaamatta, kuten tavallisesti\nvasta-alkajan käy -- hän kompastui: jalat ikäänkuin temmattiin hänen\naltaan ja luisuivat eteenpäin niinkuin aina. Estääkseni häntä pahasti\nmenemästä selälleen, tempasin hänet kiivaasti puoleeni. Tuokiossa hän\nlepäsi sylissäni, kasvonsa vasten kasvojani ja kätensä vyötäisilläni,\nmutta oikeastaan vaan minun käsivartteni varassa, jotka olin kietonut\nhänen uumilleen.\n\nJokainenhan käsittää, että hän todellakin oli ihan avuton, kun ei\nsaattanut turvautua jalkoihinsa, eikä senvuoksi estää syleilyäni,\nvaikka kuinkakin olisi halunnut. Mutta lempo ties' mikä silloin välähti\nmieleeni. Tulin siihen käsitykseen, ettei hän tahtonutkaan päästä irti.\nUnhotin asemani, unhotin luutnantin, unhotin kaikki, paitsi sen että\nmaailman ihanin nainen lepäsi povellani. En auttanutkaan häntä heti\njaloille, kuten olisi pitänyt, vaan puristin lujemmin rintaani vasten.\n\nHuomasiko hän sen? En tiedä. Sitä kesti luonnollisesti vain hetkisen.\nHän ehkä luuli, että minäkin tarvitsin muutaman silmänräpäyksen\nsaavuttaakseni tasapainon -- sillä en huomannut hänen jälestäpäin\nolevan oikeastaan suutuksissaan, vaan arasti hämillään ja\ntyytymättömänä -- ja senhän saattoi jo itse tapauskin aiheuttaa.\nHetikun selkenin huumauksesta, irrotinkin hänet nopeasti itsestäni,\nniin että epäluulon olisi pitänyt kadota, jos hän jotain olisi\nepäillytkin.\n\n\"Ei -- tämä ei ole hauskaa\", sanoi hän. \"Ottakaa luistimet pois\njalastani.\"\n\nAutoin häntä istumaan ja irrotin luistimet toisten lähestyessä paikkaa.\n\n\"Alku aina hankala\", nauroi kamreeri. \"Mutta kävihän se jo laatuun --\nainakin muutamia askelia.\"\n\nVakuutimme kaikin miehissä, ettei tarvinnut muuta kuin yrittää pari\nkertaa vielä, sitten kyllä rohkeus alkaisi kasvaa, mutta hän ei\ntahtonut enää kuullakaan luistelemisesta -- hän käveli mieluummin.\nLuistellessa hän ei lainkaan voinut nauttia radan miellyttävästä\nnäöstä. Minä yksin tiesin, että tuo vastentahtoinen syleily oli\npääasiallisesti vienyt häneltä halun.\n\nKuten sanottu, epäystävälliseksi hän ei minua kohtaan käynyt -- ja\nsiksi hän tuskin enää käykään -- vaan kutsui minut taas illalliselle\nkäveltyämme siellä parisen tuntia.\n\nMinua nimittäin kutsuttiin hänen luokseen sekä jouluaatoksi että\njoulupäiväksi. Ja aattoiltana hän ojensi minulle nahkasen lompakon,\njonka sisäosaan hän oli itse maalannut kolmiosaisen vaakunakilven.\nVasemmanpuoliseen osaan oli kuvattu teräsaura ja hevosharava, oikealle\nraivoava härkä, joka ajoi takaa pakenevaa tyttöä, ja näiden alla\nmetsää. Ja alapuolella kilpeä oli punasella ja sinisellä piirretty:\n\nYstävällinen muisto L.L:ltä.\n\nSiitä saakka olen epäillyt, että hän tietää kuka olen -- oma kilpenihän\nmuistuttaa hyvin tätä, koska siinä on piilukirves ja keihäs vasemmalla,\nkarhu oikealla ja näiden alapuolella puunrunko. Onhan kuitenkin\nmahdollista, että hän on käyttänyt juuri Biörenstamien vaakunaa\nmallinaan, tahtoen osottaa minulle kohteliaisuutta -- aateloimalla\ntoimeni täällä siten, että sen hyvin ymmärrän. Paljon suuremmalla\nsyyllä voin uskoa tuohon jälkimäiseen arveluuni, sillä hän olisi tuskin\ntehnyt sitä, mitä teki, jos olisi tiennyt tai edes epäillytkään kuka\nolen. Kun nimittäin sitten tulin kotia ja otin esille lompakon kerran\nvielä katsellakseni hänen työtään, tunsin että lompakossa oli jotain.\nTarkastellessani sitä löysin kirjekuoren ja kun avasin sen, oli siellä\nhänen kirjottamansa seitsemäntuhannen viidensadan markan sitoumus sekä\nyksi Rackin vekseleistä -- jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä\n-- niinikään seitsemäntuhannenviidensadan markan arvoinen -- kaikkiaan\nsiis viisitoistatuhatta markkaa.\n\nTäytyy sanoa että -- ensikerran luullakseni eläissäni -- tunsin punan\nhehkuvan poskillani. Oli jo liian myöhäistä palata sinä iltana takaisin\n-- mutta jouluaamuna menin heti hänen luokseen ja selitin, etten voinut\nmitenkään ottaa niitä rahoja.\n\n\"Jokainen\", lausui hän, \"olisi heti myönyt metsän siihen hintaan, jota\nensinnä tarjottiin, ei yksikään olisi saanut sitäkään hintaa, koska ei\nmilloinkaan olisi tullut ajatelleeksi hakata itse metsää, eikä kukaan\nolisi ajanut asiaa niin nopeasti. Ne viisitoistatuhatta markkaa, jotka\nsaitte ensi tarjouksen yli, ovat siis ehdottomasti teidän -- minä en\nolisi koskaan niitä saanut.\"\n\n\"Senkö vuoksi, että olen valvonut oikeuttanne, tahdotte nyt asettaa\nminut niin kaksimieliseen valoon?\"\n\n\"Kuinka niin -- en ymmärrä teitä. Mutta ensinnäkin pysyy asia\nsalaisuutenamme -- ja toiseksi te olette tehnyt minut upporikkaaksi.\nSilloin kai voin palkita teitä pienellä rahasummalla. Te todella\nloukkaisitte minua, jos sanoisitte vielä sanankaan tästä asiasta --\nniin suuressa kiitollisuudenvelassa kun muuten teille olen.\"\n\nYlihuomenna on ukko Lindin kuolinpäivä -- hänen suruvuotensa päättyy\nsiis silloin. Onpa hauskaa nähdä, minkä näköinen hän on iloisemman\nvärisessä puvussa. Uudenvuodenpäivänä hän astuu jälleen elämään\npitämällä suuret juhlat -- tulee päivälliset, valaistus jäällä\nuudelleen ja illallinen -- ei ole kutsuttu ainoastaan koko seudun\nnaapureja, vaan myöskin paljon etäämmällä asuvia henkilöitä. Nykyään\nolen minäkin niin itseoikeutettu sellaisiin tilaisuuksiin, että olen\nsaanut ottaa osaa niiden suunnitteluunkin. Niinpä lupasin näinä päivinä\npanna kaiken kykyni liikkeelle hankkiakseni riistaa, jos kamreeri\ntahtoisi minun puolestani pitää silmällä työväkeä metsänhakkuussa.\n\n\"Me ajamme sinne kaikki\", huudahti kapteeninrouva. \"Me menemme sinne\nhuomenna, olisi hauskaa nähdä suurien puiden kaatuvan -- eikö totta?\"\n\nOlisi, olisi -- huudettiin joka taholta -- ainoastaan Kalle pyysi\nmukaan metsästykselle. Minä selitin, että kumpikin kävisi samalla\nkertaa, koska sillä taholla oli paraat metsästysmaat. Ja huomisaamuna\nlähdemme sinne siis varhain monella reellä -- kapteeninrouva ja minä\npikkureellä, koska hän piti sitä liian epämukavana toisille.\n\nJa nyt on hyvin myöhä -- kello käy kahtatoista -- täytyy siis lopettaa.\nHuudahdan niinmuodoin vaan sinulle vanhan tavan mukaan: Onnellista\nuuttavuotta!\n\n_Polle_.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN KIRJE.\n\n\nSiltala, 1 p:nä tammik.\n\n_Rakas veli!_\n\nIstun nyt yksin huoneessani vieraiden ajaessa toinen toisensa jälkeen\nkartanolle. Oikeastaan minun olisi pitänyt seisoa hovimestarina\nhännystakkiin puettuna tuolla ulkona vastaan ottamassa heitä -- mutta\nistunkin täällä sen sijaan aamukauhtanassa ja kirjottelen kirjettä, kun\nen tiedä miten muutenkaan kuluttaisi aikaansa. Ilmotin nimittäin äkkiä\nettä voin pahoin. Sillä eilen illalla minulle äkkiä selveni tämä juhla,\njosta niin paljon on puhuttu ja jota on niin puuhattu ja jonka komeutta\nlisätäkseni minäkin narri panin kaikki voimani liikkeelle, tämä juhla\nsuruvuoden päätyttyä on silminnähtävästi pantu toimeen kihlauksen\njulkaisemiseksi -- ja siihen en tahdo enkä voikkaan ottaa osaa. Siellä\ntehdään hirvittävin rikos kaikkea korkeampaa järjestystä vastaan --\nsiellä ihanin nainen antautuu naudalle!\n\nSillä eilen illalla, uudenvuodenaattona, kun me kaikki niin herttaisen\nrattoisasti -- minun mielestäni -- istuimme kapteeninrouvan kammarissa\nsalin vieressä tinaa valaen, kumossa olevien kuppien alta tiedustellen\nkohtalomme tulevaa kulkua ja nauraen ja leikkiälaskien kujeillessamme\n-- niin pitipäs tuon kirotun luutnantin äkkiä ilmestyä taloon! Kylläpä\nkapteeninrouva nousi kiireesti ja riensi vastaanottamaan häntä! Ja\npitkät olivat tervehdykset ulkona, ennenkuin he tulivat sisälle! Ja\nillallista syödessä sai rouva tietysti mantelin puurosta -- jolloin tuo\nnauta itserakkaana huudahti:\n\n\"Totta ennuhtava manteli kejjankin ihmeekhi. Maljahi, Lilli! Kuinka\nmoni kaino hihaj Huomen huloihten kukkien joukohha kadehtii hinulta\ntuota kohtalon viittauhta!\" tai jotain sentapaista.\n\n\"Sitä en toivo\", hymyili kapteeninrouva.\n\n\"Mutta minä toivon hitä -- toivon koko hotujihydämehtäni!\"\n\nKirottu aasi!\n\nKapteeninrouva kävi yhä iloisemmaksi ja vilkkaammaksi mitä enemmän\nluutnantti lörpötteli, mutta minä en jaksanut kuunnella tuota\ninhottavaa kaakotusta, vaan heitin hyvästit heti illallisen jälkeen.\n\n\"Eihän toki, eikös pehtori tiedä, että pitää yhdessä odottaa\nuuttavuotta -- kahdentoistalyöntiin on vielä kaksi tuntia\", sanoi\nkapteeninrouva.\n\n\"Minä en suuresti välitä vuosien vaihteesta. Mutta tähän vuodenaikaan\nei minulla vallankaan ole syytä pitää yhtä päivää loppuna ja seuraavaa\nalkuna. Minun iässäni jättää jo tuollaiset lapselliset kuvittelut --\nhuomaa huomispäivän eilisen kaltaiseksi -- etenkin näin sydäntalvella.\nJos enää mitään laskee, niin laskee päiviä -- eikä vuosia.\"\n\n\"Entäs rukoukseni -- oletteko liian vanha kuulemaan sitä?\" kysyi hän\nteeskentelevä, sisäistä autuutta loistava hymy huulillaan.\n\n\"Siihen liian nuori, hyvä rouva. Ainoastaan iäinen olento olisi\nkelvollinen vastaanottamaan ja kuulemaan teidän rukouksianne.\"\n\n\"Tai toisin sanoen -- te lähdette kuitenkin?\"\n\n\"Olen väsyksissä, hyvä rouva\", -- en tietenkään sanonut mistä -- \"ja\nolisin siis vaan seuralle häiriöksi.\"\n\nHän suuttui ja lyhyesti sanoen: \"hyvää yötä sitten!\" läksi luotani.\n\nTänä aamuna heräsi minussa ajatus, etten ottaisi osaa tuohon\nihanuuteen. Senvuoksi en pukeutunut ja pysyttelin sisällä, kurkistelin\nvain ikkunastani aika ajoin saapuvia ajopelejä. Kahdentoista ajoissa\nHjalmar ja Annette ajoivat kartanolle ja puolen tunnin päästä Hjalmar\ntuli luokseni. Hän hämmästyi kovin, kun sai minulta kuulla näiden\nkemujen todellisen tarkotuksen, sekä pahotteli sitä, etten voinut\nsairauteni takia saapua pitoihin. Sillä eihän hän voinut istua täällä\nluonani ja olisi kuitenkin hyvin mielellään jutellut kauemmin.\nHänellä oli niin paljon kerrottavaa. Annetten äidin sairastumisen\ntakia he olivat päättäneet niin äkkiä ulkomaanmatkastaan syksyllä.\nMutta sittenkun he Brüsselissä olivat tulleet vakuutetuiksi, ettei\neukolla ollut enää mitään hätää, olivat he matkustaneet Rivieralle\nja hän oli ihan haltioissaan, kun kuvaili sielläoloa -- he olivat\nniin rajattomasti nauttineet noista ihmeellisistä, väriloistoisista\nsyyspäivistä Välimeren rannalla.\n\nNiinpä niin -- onhan maailmassa onnellisiakin ihmisiä! Ja niiden\njoukossa on Hjalmar ja Annettekin vieläpä ensi sijassa.\n\nHän istui kokonaisen tunnin luonani, mutta riensi sitten -- kuten\naikomuksensa oli -- pitemmälle kävelylle pitkän rekimatkan jälkeen\nhiukan oikoakseen jalkojaan. Pistäytyy sitten taas palatessaan sisään.\n\nHeti hänen mentyään kirjotin pienen kirjelipun kapteeninrouvalle,\nmissä anoin nöyrästi anteeksi ja pyysin, ettei hän odottaisi minua.\nHetkeä myöhemmin sain vastauksen: hän päinvastoin ihan varmasti odotti\nminua -- eihän pahoinvointini toki ollut niin vaarallinen, että minun\nsentakia piti pysytellä sisällä? Lähetin vielä kerran anteeksipyyntöni.\nJa niin istun nyt täällä levossa ja rauhassa ilkkuen mielessäni, kun\najattelen miten kuitenkin jälleen olen parhaan osan valinnut. Kernaasti\nnuo kemuilevat ihmiset uskokoot, että heillä on hauskaa -- uskokoot\nhetkisen olevansa onnellisia -- minä kuitenkin olen suuremmassa\nrauhassa ja nauran heidän lyhytnäköisyydelleen, yhtyen hyräillen\nMaisteriin:\n\n    Maan päällä tokkopa riemua lie,\n    min ei loistoll' ala tie,\n    joka kyyneliin vie?\n\nJa sittenkin -- rouva raukka! Hän on heräävä ennenkuin aavistaakaan ja\nsitten hän on...\n\nAamulla, 2 p:nä tammik.\n\nNyt ei ole pehtori Paulia enää Siltalassa, rakas veli!\n\nMiten se kävi niin nopeasti? Niin -- kohtalohan viskelee meitä kuin\npieniä, kevyitä kuplia, emmekä yhtenä hetkenä tiedä, mitä toisena\ntapahtuu. Jos kenenkään, niin olisi toki minun pitänyt olla sellaiseen\ntottunut ja valmis, elämäni kun on ollut niin vaiherikas ja rauhaton --\nmutta tämä kuitenkin tapahtui melkeen uskomattoman nopeasti!\n\nKuten näet, keskeytyi eilen lauseeni, sillä ovelleni koputettiin ja\nminä huusin _sisään_ -- peitin nopeasti kirjotukseni, jatkaakseni\nheti taas Hjalmarin mentyä, sillä olinhan varma että hän sieltä\ntuli. Lausuen \"tervetuloa taas!\" käännyin sentähden rauhallisesti\nhäntä vastaan -- ja näin kapteeninrouvan, joka juuri oli heittänyt\nyltään päällysvaatteen ja seisoi siinä komeassa punasamettisessa,\njuhlapuvussa, entistä ihanampana ja loistavampana.\n\nHämmästyksissäni tuijotin vaan häneen. Hän astui luokseni, ojenti\nkätensä ja sanoi hymyillen:\n\n\"No, Jumalan kiitos, pystyssä te toki olette! Minun täytyi itse tulla\nkatsomaan, miten asian laita oli -- luulin tilanne olleen hyvin\narveluttavan kosk' ette ajatellut että jäämällä pois olisitte pilannut\nkoko tämän päiväni.\"\n\n\"Pilannut? Minäkö? Oi hyvä rouva, te olette ihan liian kohtelias. Eipä\nsuinkaan minua juhlassanne tänään kaivata -- ette kaipaa te, eikä\nkukaan muukaan!\"\n\n\"Te kun juuri olette auttanut niin suuresti valmistuksissa -- minä\nvarmasti odotin teitä...\"\n\n\"Hyvä rouva, te suvaitsette tehdä pilaa -- ja mitäs minun\nmyötävaikutuksestani ja avustani, onhan teillä kaksikätisiäkin\nkappaleita...\"\n\n\"Minä vakuutan, että iloni on pilalla, jos pysytte päätöksessänne.\"\n\n\"Suokoon Jumala, ett'ette itse pilaisi iloanne -- pilaisi sitä iäksi.\"\n\n\"Mitä tarkotatte?\"\n\n\"Olen arvannut, minkätähden rouva on pannut tämäniltaisen juhlan\ntoimeen...\"\n\nSilloin huomasin että heikko puna alkoi kohota hänen ohimoilleen. Mutta\nminä vähät välitin hänen vihastaan nyt!\n\n\"Minkäkö tähden olisin pannut toimeen?\" huudahti hän.\n\n\"Rouva on ajatellut -- kihlausta -- julkaisua.\"\n\nHän kävi tulipunaseksi. Se ärsytti minua ja minä jatkoin:\n\n\"Tiedän kyllä, ettei neuvot ja varotukset auta tällaisissa asioissa --\nkaikkein vähimmän, jos neuvoo ja varottaa kapteeninrouvaa -- mutta --\nmuistakaa aina kuitenkin, että olen varottanut teitä -- te olette liian\nhyvä hänelle -- te alennatte itseänne.\"\n\nHän nosti äkkiä katseensa. \"Houriiko pehtori? Vai kenestä te puhutte?\"\n\n\"On ehkä väärin, että ilmaisen mitä minulle on uskottu epähuomiossa --\nmutta -- minä tiedän kaikki. Tiedän että miehenne on testamentissaan\nmäärännyt niin -- että hän kuolinvuoteellaan kehotti teitä tähän\navioliittoon -- että hän on lausunut saman toivomuksen luutnantti\nLindille. Mutta seitsenkymmenvuotias ajattelee vaan taloudellista\npuolta ja sen etuja -- hän ei muista että yhdyselämään vaaditaan\nyhtäläisyyttä. Luutnantti Lind on narri.\"\n\n\"Siitä emme liene erimieltä. Mutta muuten en ymmärrä teitä. Totta\nkyllä on, että mieheni, joka ei tahtonut jättää Hugoa -- luutnantti\nLindiä -- osattomaksi, ja koska hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin\nSiltala, arveli hän, että kaikki kävisi vallan hyvin, jos me molemmat\nlyöttäytyisimme yhteen. Mutta pitäisihän teidän jo tuntea minua, että\ntietäisitte, olenko niin helposti vaan annettavissa. Ja sitäpaitsi --\nitsehän juuri olette päästäneet minut pulasta, tehän juuri tehokkaimmin\nautoitte minua vapautumaan tuosta luutnantti Lindistä!\"\n\n\"Olenko minä auttanut teitä vapautumaan hänestä?\"\n\n\"Olette niinkin -- hankkiessanne minulle rahat, jotka mieheni piti\nvelvollisuutenaan testamentata hänelle, vaikkei katsonut mahdolliseksi,\nettä olisin voinut maksaa niitä.\"\n\n\"Entäs pankkivirkamies?\"\n\n\"Pankkivirkamies? Mitä tarkotatte? Niin -- Hugo -- luutnantti Lind --\non pankkivirkamies.\"\n\n\"Ja hän siis on lunastettava noilla rahoilla?\"\n\n\"Luonnollisesti -- kukas sitten? Mutta sanokaappas nyt -- miksi\npäätitte tämän takia istua täällä -- jäädä pois kutsuistani?\"\n\n\"Rouva ei aio siis mennä naimisiin?\"\n\nHän käänsi katseensa ja hymyili.\n\n\"Mitä pahaa siinä sitten olisi? En pidä itseäni vielä liian vanhana --\njos näytätte minulle oikean, niin ties' mitä teen...\"\n\nNäin hänen kasvojensa ilmeessä jotain -- jotain -- joka, nyt kun tiesin\nettä...\n\nNo niin -- syöksyin häntä kohti huudahtaen:\n\n\"Lilli -- ymmärränkö teidät oikein?\" Hän hymyillen vaan katsahti minuun.\n\n\"Lilli!\" Ja sitten hän lepäsi rinnoillani.\n\nSilloin -- luonnollisesti -- avautui ovi ja Hjalmar aikoi astua sisään.\nMutta nähtyään ryhmän huoneessa, hän sanoi hämillään: \"oi! suokaa\nanteeksi!\" ja sulki taas oven niin nopeasti, ettei ennättänyt kuulla,\nmiten kehotin häntä astumaan sisään.\n\n\"Vieraani odottavat -- minun pitää kiiruhtaa\", sanoi Lilli. \"Nyt\ntulette kai tekin?\" lisäsi hän hurmaavasti hymyillen.\n\n\"Olen hetken kuluttua valmis.\"\n\n\"Ja\" -- hän näytti hämmästyneeltä, mutta samalla veitikkamaiselta --\n\"vieläkö pelkäätte julkaisua?\"\n\n\"Pyydä, että Hjalmar esittää maljamme. Oi Lilli -- miten olen kärsinyt\nja ollut tuskissani -- ollut tuhma!\"\n\n\"Niin -- minut olitte saattaa ihan epätoivoon -- pehtorini oli minua\nkohtaan ihan liian kylmä, ylpeä -- en tiennyt koskaan miten menetellä.\"\n\nKymmenen minuutin päästä astuin saliin, missä morsiameni säteillen\ntuli minua vastaan. Hän oli jo hetkisen viivyttänyt päivällistä,\nniin että heti vieraita tervehdittyäni kutsuttiin aterialle, ja kun\nlähdettiin ruokasaliin, ennätti Hjalmar ainoastaan sydämellisesti\nkättäni puristaen kuiskata: \"Kyllä sinä sentään olet kelpo poika! Niin\ntotuudessasi syötit minulle pajuköyttä!\"\n\nTämä johti mieleeni Annetten epäilykset -- en voinut olla hymähtämättä,\nkun ajattelin ettei mikään maailman mahti nyt enää saisi häntä\nuskomaan pehtorina oloani täällä muuksi kuin alusta pitäin harkituksi\nyritykseksi vallottaa Lilli. No! -- kernaasti minun puolestani!\n\nPöydässä jouduin istumaan hyvin kauaksi Lillistä, jonka täytyi\nkiinnittää huomionsa kokonaan naapureihinsa -- joiden joukossa oli myös\nluutnantti raukka -- niin että minä sain ainoastaan silloin tällöin\nsilmäyksen. Minä istuin Annetten ja ukko Lönnebergin välissä joten\nminullakin oli täysi työ puolustautuessani toisen sanatulvaa vastaan ja\ntaas keksiessäni jotain tavanmukaista sanottavaa toiselle.\n\nMutta -- kaikesta tulee kerran loppu, niinpä näistäkin päivällisistä.\nSilloin Hjalmar nousi -- Lilli, hiukan punehtuen, ja minä katsahdimme\ntoisiimme -- ja tarttuen lasiinsa hän huudahti: \"Hyvät naiset ja\nherrat?\"\n\nHän kuvaili kaunopuheliaasti, miten pimeyden valta nyt oli murtunut,\nvoitettu, miten me kävimme valoa ja kevättä kohti. Ikävät päivät\nolivat myös Siltalasta kadonneet ja ilo ja riemu tulisi kerran jälleen\nkaikumaan sen ihanilla rannoilla. \"Sillä, hyvät naiset ja herrat\",\nlopetti hän lasiaan kohottaen, \"ihana ja rakastettava emäntämme\non suonut minulle kunnian julkaista hänen kihlautumisensa miehen\nkanssa, jonka tiedän tekevän hänet sanomattoman onnelliseksi\" --\nminun ja luultavasti Lillin vieläkin suuremmaksi hämmästykseksi nousi\nsilloin luutnantti -- \"vanhan, rakkaan ystäväni, tilanomistaja Paul\nBiörenstamin kanssa.\"\n\n\"Hyvä!\" huusi Annette. Mutta Lilli kävi tulipunaseksi ja huudahti:\n\"Kenen kanssa?\", jonka jälkeen katsoi minuun ja tuli kalmankalpeaksi.\n\nSillä -- Herra hallitkoon -- olinhan ihan unohtanut, ettei Lilli vielä\ntiennyt kuka olin.\n\nKuulin ainoastaan luutnantin, joka katsoi vuoroon Hjalmariin vuoroon\nLilliin, honottavan: \"Hyvin mejkillinen ejehdyh, hejja pajooni!\"\nennenkuin ennätin Lillin tuolin taakse.\n\n\"Niin, hyvät naiset ja herrat, näen että te kaikki olette kovin\nhämmästyksissänne\", jatkoi Hjalmar, \"mutta niinhän pitää ollakkin --\neihän tämä muuten olisikaan mikään kihlausjulkaisu. Hyvät naiset ja\nherrat -- minun tuskin tarvitsee kehottaa teitä kohottamaan lasejanne\nherra Biörenstamin ja hänen tulevan jalon puolisonsa onneksi!\"\n\nKaikki ymmärsivät nyt, kun näkivät minun seisovan siinä käteni Lillin\nolalla.\n\nKajahti hillitön riemuhuuto ja kaikki tunkeutuivat onnea toivottamaan,\n\n\"No, entäpäs nyt herra Repolainen?\" nauroi Annette kilistäessään\nlasejamme.\n\n\"Kutsukaa mieluummin karhuksi -- sehän johtuu nimestäni\", hymyilin minä\nvuorostani. \"Olenhan ollut siksi kömpelö.\"\n\nHeti kun onnentoivotukset olivat päättyneet ja useimmat vetäytyneet\nsaliin, vein Lillin sinne.\n\n\"Antakaa anteeksi\", kuiskasi hän, \"tulen -- tulen pian takaisin.\"\n\nSamalla hän irrotti kätensä minusta -- hänen silmänsä olivat kyynelissä\n-- ja kiiruhti huoneustoonsa.\n\nMinussa heräsi kamala aavistus.\n\nEntinen hurja elämäni, seikkailuni ulkomailla olivat noin kymmenkunta\nvuotta sitten tulleet hyvin tunnetuiksi ja herättäneet tarpeeksi\nhuomiota -- hän tietenkin oli myös kuullut niistä. Hän oli oppinut\nrakastamaan pehtori Paulia -- hän oli täydellisesti luottaen ruvennut\nhänen vaimokseen. Mutta nyt hän oli saanut tietää, kuka tämä Paul\noli -- ja onko varmaa, että hän hyväksyy myös Polle Biörenstamia? Ja\nkelpaisinko edes lainkaan hänen miehekseen? Olihan terveyteni tosin\nkäynyt paremmaksi, mutta kun kerran on ollut niin arveluttavia oireita\nkuin minulla -- mitä silloin merkitsee pieni, satunnainen parannus!\n\nKävin lopulta niin rauhattomaksi, että pyysin Annettea menemään\nLillin luo kysymään, saisinko puhutella häntä. Kesti äärettömän kauan\nennenkuin Annette tuli takaisin ja käski minun astumaan sisään.\n\nNäin Lillin ihan itkusta rauenneena.\n\n\"Lilli -- tulin kuulemaan tuomiotani, tulin kysymään, työnnätkö\nminut nyt luotasi, kun tiedät kuka olen -- kun tiedät, että olen tuo\nnuoruutensa hullutuksista mainittu Polle Biörenstam?\"\n\n\"Oi, minä häpeän -- häpeän niin äärettömästi!\"\n\n\"Häpeätte\", huudahdin, ja tunsin punehtuvani häpeästä, \"se on melkein\nliikaa. Mutta -- jos teistä siltä tuntuu, niin ei minulla ole mitään\ntoivon varaa. Sitten on avioliittomme mahdoton. En toki uskonut\nkunniaani niin menneeksi, että vaimoni tarvitsisi...\"\n\n\"Jumalan tähden, älkää käsittäkö minua väärin. Minä häpeän itseäni.\nMiksi menettelitte näin -- miksi uskottelitte, että olitte minusta\nriippuvainen, -- että olitte mies, jota pidin liian hienotunteisena\nkoskaan pyytämään -- varakkaana pidettyä ja rikastunutta naista?\"\n\n\"Nyt en ymmärrä...\"\n\n\"Uskalsin tehdä sen ilahuttaakseni köyhää pehtoria, mutta herra\nBiörenstamia kohtaan en varmaankaan koskaan olisi rohjennut tehdä sitä.\nMinähän melkeen kauppasin itseäni...\"\n\nPitemmälle hän ei päässyt. Ennenkuin hän ennätti lausua enempää,\npolvistuin hänen vieressään ja painoin hänet rintaani vasten, sulkien\nsuuteloilla hänen huulensa. Ja nyt kerroin hänelle kaikki -- miten\nolin rakastanut häntä tai hänen muistoaan, hänen kuvaansa vuosikaudet,\nvieläpä olin etsinyt häntä, vaikka turhaan -- kunnes kohtalo\näkkiarvaamatta toi minut niin lähelle häntä, salli minun jälleen nähdä\nhänet. No niin, kun sitten puolen tunnin kuluttua palasimme taas\nvieraiden tykö, oli taivaamme ihan pilvetön.\n\nJa siellä tuli pikku Elsa luoksemme ja kysyi:\n\n\"Luulotteletko nyt taas olevasi aatelismies? Miten hupainen sinä olet!\"\n\nKun kahvit oli juotu, läksi koko seura jäälle, missä lumoava rata\ntaikavalossaan sai mielet täyteen riemastukseen. Ja pian levisi uutinen\nrannoille kokoontuneille alustalaisille -- ei ainoastaan uutinen siitä,\nettä heidän emäntänsä oli mennyt kihloihin pehtorinsa kanssa, vaan\nmyös, että tämä pehtori oli vapaasukuinen tilanomistaja -- ja lopulta\nkaikui, luultavasti Hjalmarin toimesta, voimakas, korkea eläköönhuuto,\nniin että me saimme käydä koko joukon onniteltavaksi. Enkä ikinä unohda\nLiinan kasvojen ilmettä, kun hän änkytti onnentoivotuksensa -- tyttö\nraukka häpesi tavattomasti, kun huomasi nyt, että oli pyrkinyt liian\nkorkealle.\n\nSitten seurasi illallinen -- ja silloin kömpi luutnantti esille.\nMies raukka, hänet olimme ihan unohtaneet. Häntä ei näkynyt lainkaan\npäivällisistä saakka, oli varmaan sulkeutunut huoneeseensa senjälkeen.\n\n\"No, Hugo rakas\", sanoi Lilli, \"et ole vielä onnitellut minua.\"\n\n\"Enkö -- oi -- jakahtettava tätini -- minä toivotan hinulle hydämehtäni\nonnea -- minä tiedän kuinka kalliikhi hinun hulhahehi on hinulle\nkäynyt.\"\n\n\"Niin, tosiaankin -- koska en mennyt kanssasi naimisiin, täytyy minun\nantaa sinulle osasi Siltalasta. Ole ystävällinen ja tule hetkeksi\nkanssamme, niin järjestämme ne asiat.\"\n\n\"Eihän vaan jakahtettava täti luule...\"\n\n\"En -- en -- en tietenkään, en tietenkään -- tule nyt vaan.\"\n\nMe menimme \"herran kammariin\", missä hän otti esille Rackin vekselit ja\nsiirsi niistä viisi viidentuhannen markan arvoista, ja ojensi hänelle.\n\n\"Pankkimiehenä tunnet tietenkin nimen ja hyväksyt nämä vekselit täytenä\nmaksuna?\"\n\n\"Tietyhti, tietyhti, mutta vakuutan että...\"\n\n\"Kiitos vaan, tiedän että aina pysyt ystävänämme.\"\n\nJa minä kun saatoin uskoa, että hän tahtoi mennä naimisiin tuon kanssa!\nNyt oli vaikeata pysytellä totisena, kun näin, miten hän miestä kohteli.\n\nIllallisen jälkeen lähtivät useimmat vieraista -- osa pitkämatkaisempia\njäi yöksi. Läksin minäkin, mutta odottaakseni vain aikaa, jolloin\ntulisi niin hiljaista, että Lilli saattoi kenenkään huomaamatta hiipiä\nulos. Tuskin olimme saaneet edes rauhassa puhella keskenämme!\n\nViimein hän tuli. Kiersin käteni hänen vyötäisilleen ja vein hänet\nsiten asuntooni. Vasta nousevan päivän harmaana sarastaessa hän hiipi\njälleen omiin huoneisiinsa. Mutta minä istuuduin jatkamaan kirjettäni,\nkertoakseni sinulle, että lopulta kuitenkin tulin onnelliseksi,\nsyvimmässä merkityksessä onnelliseksi -- kertoakseni sen sinulle,\nennenkuin muut ennättäisivät.\n\nRakas veli -- tee sinä samoin! Lillin vertaista et tietenkään voi\nsaada, mutta tekeehän Annettekin Hjalmarin onnelliseksi. Ja Annetten\nkaltaisia hauskoja naisia kyllä löydät, jos totisesti rupeat etsimään.\n\nJos tapaat Bröijeriä, niin sano terveisiä minulta, ja kiitä hänen\nvakavista kehotuksistaan, jotka saivat minun jättämään Thorsbyn.\n\nKello on vasta puoli yhdeksän! Saapa nähdä miten kauan hän vielä\nnukkuukaan! Jää hyvästi!\n\n_Polle_.\n\n\n\n"]