[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhJWAVYzn4C5vGwMMFTH_hkfcIAnZvTx9Iev9jb4PfnM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},2321,"Mehiläisten elämä","Maeterlinck, Maurice",1862,1949,"2321-maeterlinck-maurice-mehilaisten-elama","2321__Maeterlinck_Maurice__Mehiläisten_elämä",null,"tietokirja",[],[15],"nobel","fi",1901,1910,43866,312627,false,13134,[24],"Bees",[26,27,28],"Nature/Gardening/Animals","Philosophy & Ethics","Nobel Prizes in Literature","\"Mehiläisten elämä\" by Maurice Maeterlinck is a thoughtful exploration of the life and society of bees, published during the late 19th century. The work is not merely a guide to beekeeping or a technical manual; instead, it delves into the intricate social structures and the profound mysteries surrounding the life of bees and the natural world. Through his poetic and philosophical reflections, Maeterlinck invites readers to consider not just the habits of bees, but the broader implications of their existence and their remarkable communal life.  The opening of \"Mehiläisten elämä\" sets the stage for a deep inquiry into the nature of bees, beginning with the author's intention to differentiate his work from traditional beekeeping manuals. Maeterlinck expresses a desire to share a richer understanding of bees that transcends mere practical information, preparing readers for a narrative that interweaves scientific observation with philosophical musings. He introduces the idea of the \"spirit of the hive,\" suggesting that there exists a collective consciousness guiding the actions of the bee community. The text hints at various life events within a bee's existence, such as reproduction, the formation of swarms, and the responsibilities each caste undertakes, thereby laying the foundation for a detailed exploration of this fascinating microcosm in the chapters to follow. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Fieandt, Anna",227,"Filosofinen ja luonnontieteellinen teos tarkastelee mehiläisyhteiskunnan elämää, parveilua ja kuningattaren häälentoa. Kirjoittaja pohtii luonnon ihmeitä ja elämän suuruutta havaintojensa kautta välttäen pelkkää teknistä ohjeistusta.","Maurice Maeterlinckin 'Mehiläisten elämä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2321. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sami Sieranoja ja Projekti Lönnrot.","MEHILÄISTEN ELÄMÄ\n\nKirj.\n\nMaurice Maeterlinck\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nAnna Fieandt\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimäinen kirja.\n  Pesän lentolaudalla\n\nToinen kirja.\n  Parveilu\n\nKolmas kirja.\n  Uuden yhteiskunnan perustaminen\n\nNeljäs kirja.\n  Nuoret kuningattaret\n\nViides kirja.\n  Häälento\n\nKuudes kirja.\n  Kuhnurien joukkosurma\n\nSeitsemäs kirja.\n  Lajin kehitys\n\n\n\n\nI KIRJA\n\nPESÄN LENTOLAUDALLA\n\n\nI\n\nAikomukseni ei ole kirjottaa teosta mehiläisten hoidosta tahi\nkasvatuksesta. Kaikissa sivistysmaissa on erinomaisia julkaisuja\ntältä alalta, jotenka uuden kirjottaminen olisi turhaa. Ranskassa on\n_Dadantin_, _Georges de Layensin_ ja _Bonniern_, _Bertrandin_,\n_Hametn_, _Weberin_, _Clémentin_, abbé _Collinin_ y.m. kirjottamia\nteoksia. Englanninkielisistä kirjailijoista tällä alalla mainittakoon\n_Langstroth, Bevan, Cook, Cheshire, Cozvan, Root_ ja heidän\noppilaansa; saksalaisista _Dzierzon, Van Berlepsch, Pollmann, Vogel_\nja monet muut.\n\nTässä ei myöskään ole kysymys tieteellisestä monografiasta, jonka\naineena olisi _apis mellifica, ligustica, fasciata_ j.n.e., eikä\nkokoelmasta uusia havainnoita tai tutkimuksia. Tuskin tulen\nesittämään mitään, joka ei olisi tuttua ja tunnettua kaikille niille,\njotka vähänkään ovat mehiläishoitoa harjottaneet. Etten taas tekisi\nteosta vaikeatajuiseksi, olen varannut teknillisempään teokseen\njoukon kokemuksia ja havainnoita, joita olen tehnyt kahdenkymmenen\nvuoden ajan harrastaessani mehiläishoitoa, koska se mielenkiinto,\njota ne voivat herättää, lienee liiaksi rajotettua ja liian erikoista\nlaatua. Aion yksinkertaisesti puhua \"kultasiipi mehiläisistä\"\n(Ronsardin \"blondes avettes\"), niinkuin tietämättömälle puhuu\nesineestä, jota tuntee ja rakastaa. En aio koristaa totuutta enkä\nesittää--niinkuin Réaumur on sattuvasti huomauttanut kaikkien niiden\ntehneen, jotka ennen häntä ovat mehiläisiä tutkineet--miellyttävää\nkuviteltua ihmettä todellisen luonnonihmeen asemesta. Mehiläispesässä\non niin paljon ihmeellistä, ettei ole syytä lisäillä. Muuten olen jo\nammoin sitten luopunut etsimästä tästä maailmasta\nmieltäkiinnittävämpää ja kauniimpaa ihmettä kuin mitä totuus tai\nainakin sen etsintä on. Älkäämme etsikö elämän suuruutta\nepätietoisista asioista. Kaikki mikä on oikein varmaa, on sangen\nsuurta, emmekä tähän päivään asti ole kaikin puolin oivaltaneet\nainoatakaan senlaatuista ilmiötä. En siis väitä mitään, jota en olisi\nitse kokemuksen nojalla havainnut todeksi, tai joka ei olisi niin\nyksimielisesti mehiläistieteen klassikkojen hyväksymää, että sen\ntodeksinäyttäminen olisi turhaa. Minun tehtäväni tulee rajottumaan\nsiihen, että kerron tosiseikat yhtä todenmukaisesti, mutta vähäsen\nelävämmin, lisäämällä niihin muutamia laajempia ja vapaampia\nmietteitä, sekä siihen, että ryhmitän ne sopusuhtaisemmin kuin\nkäytöllisessä \"oppaassa\" tai tieteellisessä erikoistutkimuksessa\nvoisi tehdä. Joka tämän kirjan on lukenut, ei sen nojalla kykene\nmehiläispesää hoitamaan, mutta tuntee suunnilleen kaiken omituisen,\nsyväsisältöisen ja salaperäisen, minkä varmasti tiedämme pesän\nasujamista. Tämä ei ole paljoa verrattuna siihen, mikä vielä on\ntuntematonta. Minä sivuutan vaieten kaikki ne väärät perinnäisjutut,\njotka vielä kansan keskuudessa ja useassa teoksessa muodostavat\noikean mehiläissaduston. Kun joku asia on epävarma, riidanalainen ja\notaksumiseen (hypoteesiin) perustuva taikka kun saavun tuntemattoman\nrajalle, niin sanon sen suoraan. Saatte nähdä että useinkin\ntutkimuksissamme joudumme näille rajoille. Paitsi niiden\nyhteiskuntajärjestyksen ja toiminnan suuria, helposti huomattavia\nilmiöitä emme tiedä mitään aivan varmaa Aristaioksen satumaisista\ntyttäristä. Kuta kauemmin niitä hoitaa, sitä paremmin oppii näkemään\ntietämättömyyttään niiden todellisen olemuksen syvyyksiin nähden,\nmutta tämmöinen tietämättömyys on jo parempi kuin tuo itsetajuton ja\ntyytyväinen tietämättömyys, joka on kaiken elämäntietomme\npääaineksena; ja sen enempää ihminen tuskin voi kerskata oppivansa\ntässä maailmassa.\n\nOnko ennen ollut olemassa tämänkaltaista teosta mehiläisistä? Jos\nkohta luulenkin lukeneeni miltei kaiken, mikä mehiläisestä on\nkirjotettu, en puolestani tunne muuta tämän laatuista kuin\n_Micheletn_ mehiläiselle omistetun luvun hänen \"Insecte\" nimisen\nteoksensa lopussa sekä sen tutkielman, minkä _Ludwig Büchner_, \"Kraft\nund Stoff\" teoksen kuuluisa tekijä, on sille omistanut \"Geistesleben\nder Thiere\" nimisessä teoksessaan.[1] Michelet on vain hipaisemalla\nkosketellut tätä aihetta. Mitä Büchneriin tulee, hänen tutkimuksensa\non jokseenkin täydellinen, mutta kun lukee hänen esittämiään\nuhkarohkeita väitteitä, legendantapaisia seikkoja sekä jo ammoin\nkumottuja kaskuja, herää minussa epäilys, tokkohan hän on milloinkaan\nastunut ulos kirjastostaan kertomuksensa sankarittaria tarkastamaan\ntai milloinkaan avannut yhtäkään noista lukuisista, surisevista,\nikäänkuin siipien tulta säihkyvistä pesistä, joita täytyy paljastaa\nennenkuin oma vaistomme aavistaa niiden salaisuuden, ennenkuin voimme\nsulautua noiden uutterien neitsyiden ilmakehään, tuoksuun, henkeen,\nsalaisuuteen. Hänen kirjansa ei tuoksua hunajalta eikä mehiläiseltä,\nja sillä on sama virhe kuin useilla tieteellisillä kirjoillamme,\njoiden johtopäätökset useinkin ovat ennakolta tehtyjä ja joiden\ntieteellisinä rakennusaineksina on suunnaton joukko epävarmoja ja eri\ntahoilta saatuja kaskuja. Muuten viittaan harvoin häneen teoksessani,\nsillä lähtökohtamme, näkökantamme ja tarkotusperämme ovat aivan\nerilaisia.\n\n\nII\n\nMehiläistä koskeva kirjallisuus--alkakaamme kirjoista päästäksemme\nniistä pikemmin ja siirtyäksemme sitten itse näitten kirjojen\nlähteelle--on sangen laajaperäinen. Alusta aikain tämä pieni\nomituinen olento, joka elää yhteiskunnassa monimutkaisten lakien\nalaisena ja hiljaisuudessa toimittaa niin ihmeellisiä töitä, on\nherättänyt ihmisen uteliaisuutta. _Aristoteles, Cato, Varro, Plinius,\nColumella, Palladius_ ovat siitä kirjottaneet puhumattakaan filosofi\n_Aristomachoksesta_, joka Pliniuksen mukaan teki niistä havaintoja\nviitenäkymmenenäkahdeksana vuonna, ja _Phyliskos Thasolaisesta_,\njoka eli autioissa paikoissa nähdäkseen ainoastaan niitä ja siitä sai\nnimen \"Villi-ihminen\". Mutta kaikkea tätä voisi pikemmin sanoa\nmehiläistarustoksi, ja kaikki se tieto jonka niistä voi saada--se on:\ntuskin mitään--tavataan yhteenkoottuna _Virgiliuksen_ Georgican\nneljännessä laulussa.\n\nVasta XVII:llä vuosisadalla saa mehiläisten historia alkunsa. Silloin\nnäet julkaisi suuri hollantilainen tutkija _Swammerdam_ tekemänsä\nhavainnot. Lienee kuitenkin syytä lisätä seuraava vähän tunnettu\nseikka, se näet, että ennen Swammerdamia muudan flamilainen\nluonnontutkija _Clutius_ oli lausunut eräitä tärkeitä totuuksia, muun\nmuassa että mehiläisemo eli kuningatar, kuten sitä useissa kielissä\nnimitetään, on koko kansansa ainoa äiti, sekä että hänellä on\nmolempien sukupuolien ominaisuudet; mutta hän ei ollut niitä\ntodistanut. Swammerdam loi tieteellisen havainnon oikeat menetelmät,\nkeksi mikroskoopin[2] sekä säilyttäviä ruiskutuksia, oli ensimäinen\njoka leikkeli mehiläisiä, määräsi lopullisesti keksimällä munasarjat\nja munatiehyet kuningattaren sukupuolen (siihen asti oli sitä luultu\nkuninkaaksi) sekä valaisi yhdellä kertaa koko pesän\nvaltiojärjestyksen perustaen sen äidinvaltaan. Hän piirsi vielä\nläpileikkauksia ja laati niin erinomaisia kuvia, että ne vielä\ntänäkin päivänä kelpaavat monen mehiläishoitokäsikirjan\nkuvittamiseen. Hän eli sen ajan vilisevässä ja sumuisessa\nAmsterdamissa kaivaten siellä \"suloista maalaiselämää\" ja kuoli\nneljänkymmenenkolmen vuoden iässä työstä uupuneena. Hurskaalla\ntäsmällisellä tavalla, yksinkertaisen kauniin uskon elähyttämänä,\njoka peläten horjuvansa lukee kaikki Luojan kunniaksi, hän esitti\nhavaintonsa suuressa teoksessaan \"Bybel der Natuure\", jonka tohtori\nBoerhave vuosisata myöhemmin käännätti hollannin kielestä latinaksi\nnimellä \"Biblia Naturae\" (Leyden 1737).\n\nSeuraa sitten _Réaumur_, joka samoille menetelmille uskollisena teki\njoukon merkillisiä kokeita ja havaintoja puutarhassaan Charentonissa\nsekä varasi mehiläisille kokonaisen nidoksen teostaan \"Mémoires pour\nservir à l'histoire des insectes\" (Muistiinpanoja hyönteishistorian\ntuntemiseksi). Sen voi lukea sekä hyödykseen että huvikseen. Hän on\nselvä, suora, vilpitön, onpa hänessä jonkunmoista hieman juroa ja\nkuivaa viehätystä. Hän otti etenkin hävittääkseen lukuisia entisiä\nerehdyksiä, teki itse muutamia uusia, selvitti osittain\nmehiläisparvien muodostumisen, kuningattarien hallitustavan, sanalla\nsanoen, keksi monen salassa olleen totuuden sekä sai vihiä useista\nmuista. Hän teki etupäässä pesän rakennustaiteen ihmeet tieteellisen\ntutkimuksensa esineiksi, eikä kukaan ole voinut esittää sitä paremmin\nkuin hän. Häntä on myös kiittäminen lasipesien keksimisestä. Nämä\novat sittemmin parannettuina meille paljastaneet noiden arkojen\ntyöntekijäin koko yksityiselämän, jotka alkavat työnsä auringon\nhäikäisevässä valossa, mutta päättävät sen vasta pimeässä.\nTäydellisyyden vuoksi tulisi minun mainita vielä _Charles Bonnetn_ ja\n_Schirachin_ vähän myöhemmin ilmestyneet teokset ja havainnot\n(Schirach ratkaisi kuninkaallisen munan arvoituksen), mutta minä\ntyydyn yleisiin pääpiirteisiin ja saavun _Francçois Huberiin_,\nnykyaikaisen mehiläistieteen mestariin ja klassikkoon.\n\nSyntyneenä Genèvessä v. 1750 Huber tuli sokeaksi varhaisessa\nnuoruudessaan. Saatuaan ensin herätyksen Réaumurin kokeista, joita\nhän tahtoi tarkistaa, hän kiintyi piankin innokkaasti näihin\nkysymyksiin sekä uhrasi koko elämänsä mehiläisten tutkimiseen,\napulaisenaan viisas ja uskollinen palvelija _François Burnens_.\nInhimillisten kärsimysten ja voittojen aikakirjassa ei liene mitään\nniin liikuttavaa ja kaunista kuin kertomus tästä kärsivällisestä\nyhteistyöstä, missä se, joka tajusi ainoastaan henkisen valon, ohjasi\nymmärryksellään sen käsiä ja katseita, joka nautti todellisesta\nvalosta. Hän, joka kuten kerrotaan ei milloinkaan omin silmin ollut\nkennokakkua nähnyt, keksi ikäänkuin nähden sammuneiden silmiensä\nverhon läpi, joka hänelle teki kaksinkertaiseksi sen hunnun, johon\nluonto kaiken käärii, sen voiman syvimmät salaisuudet, joka juuri\ntämän hänelle näkymättömän kennokakun on muodostanut, ikäänkuin siten\nopettaaksensa meille, ettei ole sellaista tilaa, jossa meidän\ntäytyisi luopua totuutta toivomasta ja etsimästä. En luettele kaikkea\nsitä, mistä mehiläistieteen on kiittäminen Huberia. Helpompi olisi\nminun mainita, mistä sen ei ole häntä kiittäminen. Hänen \"Nouvelles\nobservations sur les abeilles\" (Uusia havaintoja mehiläisistä),\njoista ensimäinen osa ilmestyi v. 1789 _Charles Bonnetlle_\nosotettujen kirjeiden muodossa ja joista toinen osa ilmestyi vasta\nkaksikymmentä vuotta myöhemmin, ovat pysyneet runsaana ja\nluotettavana aarreaittana, josta kaikki mehiläistutkijat ammentavat\ntietoja. Siinä tosin löytää jonkun erehdyksen, muutaman vaillinaisen\ntotuuden; hänen kirjansa ilmestymisen jälkeen ovat mikrografia,\nmehiläisten käytöllinen hoito, kuningattarien piteleminen y. m.\nmelkoisesti edistyneet, mutta ei kuitenkaan ole voitu kumota eikä\nnäyttää virheelliseksi ainoatakaan hänen tärkeimmistä havainnoistaan,\nvaan nämä pysyvät muuttumattomina nykyisessä kokemuksessamme\nmuodostaen sen perustuksen.\n\n\nIII\n\nHuberin havaintojen ilmestyttyä ei muutamaan vuoteen kuulu mitään\nuutta. Mutta pian _Dzierzon_, Carlsmarkin kirkkoherra Schlesiassa,\nkeksii partenogenian eli kuningattarien neitseellisen synnytyksen\nsekä laatii ensimäisen liikkuvilla kennokakuilla varustetun pesän,\njonka avulla mehiläishoitaja vastedes saattaa edeltäkäsin ottaa\nosansa hunajasadosta surmaamatta parhaimpia asumuskuntiansa ja\nhävittämättä hetkessä kokonaisen vuoden työtä. Tätä vielä sangen\nvaillinaista pesää on suuresti parantanut _Langstroth_, joka keksi\nvarsinaisen liikkuvan kehyksen, joka sitten Amerikassa levisi\nerinomaisella menestyksellä. Root, Quinby, Dadant, Cheshire, de\nLayens, Cowan, Heddon, Howard y.m. tekivät siihen vielä muutamia\narvokkaita parannuksia. Säästääkseen mehiläisiä vahan valmistamisesta\nja varastohuoneiden rakentamisesta, mikä niiltä vaatii paljon hunajaa\nsekä parhaimman osan niiden työajasta, keksi _Mehring_ keinon tarjota\nniille keinotekoisesti röyhellettyjä kennokakkuja, joita ne heti\nkäyttävät hyväkseen soveltaen ne tarpeisiinsa. _Von Hruschka_ keksi\n\"Smelatorin\" (hunajalingon), joka keskipakoisvoimaa käyttämällä\nerottaa hunajan kennokakkuja rikkomatta. Muutamassa vuodessa tuli\nmehiläishoito aivan toiselle tolalle. Pesän vetoisuus ja tuotantokyky\ntulivat kolminkertaisiksi. Suuria ja tuottavia mehiläistarhoja\nperustetaan joka taholle. Siitä puolin päättyy näitten uutterien\nyhteiskuntien hyödytön hävittäminen samoin kuin se nurja takaperoinen\nvalinta, joka siitä johtui. Ihminen tulee todella mehiläisten\nherraksi, salaiseksi, tuntemattomaksi herraksi, joka ohjaa kaikki\nkäskyä antamatta ja jota tuntemattomana totellaan. Hän asettuu\nvuodenaikojen vaiheiden sijalle. Hän korjaa vuoden vääryydet. Hän\nyhdistää vihamieliset yhteiskunnat. Hän tasottaa rikkaudet. Hän lisää\ntai rajottaa sikiytymisen. Hän määrää kuningattaren hedelmällisyyden.\nHän syöksee tämän valtaistuimelta ja asettaa toisen sijaan, pakottaen\noveluudellaan kansan siihen suostumaan, kansan, joka joutuu pois\nsuunniltaan jo epäillessäänkin käsittämätöntä sekaantumista. Hän\npaljastaa kaikessa rauhassa silloin kun sen hyväksi katsoo\npyhitettyjen kammioiden salaisuuden sekä koko kuninkaallisen\nneitsytkamarin mutkikkaan ja viisaan järjestyksen. Hän riistää viisi\ntahi kuusi kertaa perätysten tuon hyvän, väsymättömän luostarin\nsisarilta heidän työnsä hedelmät loukkaamatta, lannistamatta ja\nköyhdyttämättä heitä. Hän sovittaa pesän varasto- ja ruoka-aittojen\nsuuruuden aina sen mukaan, kuin kevät kulloinkin epätasaisella\nkulullaan levittää kukkassadon kukkuloiden rinteille. Hän pakottaa ne\nsupistamaan rakastajiensa ylellistä joukkoa, joka odottaa\nruhtinattarien syntymistä. Sanalla sanoen hän tekee niistä mitä\ntahtoo ja saa niiltä mitä haluaa, kunhan vain hänen vaatimuksensa\novat sopusoinnussa niiden hyveiden ja niiden lakien kanssa. Sillä\ntäyttäessään tuon aavistamattoman jumalan käskyjä, joka ne on\nvaltansa alle laskenut ja joka on liian suuri, jotta hänet voisi\nerottaa, ja liian vieras, jotta häntä voisi ymmärtää, ne katsovat\nkauemmaksi kuin itse tämä jumala eivätkä ajattele muuta kuin\njärkähtämättömällä kieltäymyksellä suoritettavaa tehtäväänsä, sukunsa\nsalaperäisen velvollisuuden täyttämistä.\n\n\nIV\n\nKirjojen meille ilmaistua kaiken tähdellisen, mikä niillä oli\nsanottavaa muinaisaikoihin asti ulottuvasta historiasta, voimme\njättää toisten saavuttaman tiedon mennäksemme omin silmin mehiläisiä\ntarkastamaan. Mehiläistarhassa vietetty hetki tarjoo nähtäväksemme\nkenties vähemmän tarkkoja, mutta suunnattoman paljon elävämpiä ja\nhedelmällisempiä seikkoja.\n\nEn ole vieläkään unohtanut ensimäistä mehiläistarhaa, jonka näin ja\njossa opin mehiläisiä rakastamaan. Tämä tapahtui jo vuosia sitten\nsuuressa kylässä zeelantilaisessa Flanderissa, tuossa siistissä ja\nviehättävässä seudussa, joka enemmän kuin itse Zeelanti--Hollannin\nkoveropeili--on kehittänyt mieltymystä väririkkauteen. Se hyväilee\nkatseillaan kaikkia esineitä, ikäänkuin ne olisivat somia ja arvossa\npidettyjä leluja: päätyjään, tornejaan ja heleävärisiä rattaitaan,\nkäytävien päässä loistavia kaappejaan ja seinäkellojaan, pieniä\npuitaan, jotka kasvavat riveissä rantateillä ja kanavien varsilla ja\nnäyttävät odottavan jonkun lapsellisen hurskaan juhlamenon\ntoimeenpanoa, veneitään ja kirjakeulaisia aluksiaan, kukankirjavia\noviaan ja ikkunoitaan, virheettömiä sulkujaan, hienotekoisia ja\nkirjavia nostosiltojaan, pieniä talojaan, jotka loistavat sirojen\nkiiltopintaisten saviastioiden tavoin ja joista kellohameisia,\nkullasta ja hopeasta välkkyviä naisia kiiruhtaa valkoisten aitojen\nympäröimille niityille lehmiä lypsämään tai rientää kukkiville\nheinikoille pesuvaatteita levittämään soikeille tai vinoneliön\nmuotoisille tarkoin vihreille nurmikaistaleille.\n\nMuudan vanha ja viisas mies, joka, niinkuin La Fontaine olisi\nsanonut, oli hyvin Virgiliuksen vanhuksen kaltainen.\n\n\"Mies kuninkaan veroinen, jumal'ihmisten heimoa suurta,\nmyös kuten nuot elämäänsä tyytyen tyynellä miellä\", oli\nvetäytynyt paikkaan, missä elämä tuntuisi ahtaammalle alalle\nsupistuneelta kun muualla, jos ylimalkaan olisi mahdollista\ntodellisesti ihmiselämää supistaa. Hän oli rakentanut sinne\ntyyssijan, ei siksi, että olisi elämää inhonnut--sillä viisas ei\ntunne ankaria inhon tunteita--mutta siksi, että oli hieman\nkyllästynyt kyselemään ihmisiltä, jotka eivät yhtä yksinkertaisesti\nkuin kasvit ja eläimet vastaa ainoihin tärkeihin kysymyksiin, joita\nvoi esittää luonnon ja sen todellisten lakien vastattavaksi.\nSkytalaisen filosofin tavoin hän löysi kaiken onnensa puutarhansa\nkauneudesta, ja kaikesta, mitä siinä oli kaunista, oli mehiläistarha\nhänelle rakkain, ja siellä hän eniten oleskeli. Tässä\nmehiläistarhassa oli kaksitoista olkipesää, jotka hän oli maalannut\nmuutamat ruusunpunaisiksi, toiset heleänkeltaisiksi, mutta enimmät\nvaaleansinisiksi, sillä hän oli huomannut paljon ennen sir John\nLubbockin kokeita, että sininen on mehiläisten lempiväri. Hän oli\nasettanut tämän mehiläistarhan talonsa valkoista kiviseinää vastaan,\nkeittiön muodostamaan soppeen--keittiön, joka oli noita miellyttäviä\nja siistejä hollantilaisia keittiöitä lautastelineineen, joilla\nkimalteli tina- ja kupariastiat, jotka avonaisen oven kautta\nkuvastuivat rauhalliseen kanavaan. Ja kodikkaita kuvia heijastava\npoppelien lehvien verhoama vedenkalvo johti katseen kauas\ntuulimyllyjen ja niittyjen rajottaman taivaanrannan lepoon asti.\n\nTäällä niinkuin kaikkialla, missä mehiläispesiä pystytetään, ne\nolivat antaneet kukille, hiljaisuudelle, ilman suloudelle ja auringon\nsäteille aivan uuden merkityksen. Täällä ikäänkuin tunsi, että kesän\njuhla-aika oli saavuttanut täydellisyytensä. Täällä saattoi levähtää\nkimmeltelevän tienristeyksen ääressä, johon yhdistyivät ja josta\nsäteilivät ne ilman sillat, joilla kaikki kedon sulotuoksut suristen\nja häärien liitelivät auringon noususta hämärään asti. Tänne tuli\nkuuntelemaan puutarhan kauniitten hetkien onnellista, näkyväistä\nsielua, niiden viisasta, sulosointuista ääntä, niiden keskittynyttä\niloisuutta. Tänne tuli oppimaan mehiläisten koulussa kaikkivaltiaan\nluonnon ajatusta, tuntemaan ne valoisat siteet, jotka yhdistävät sen\nkolme valtakuntaa, elämän ehtymättömän hedelmällisyyden, uutteran,\nepäitsekkään työn moraalin ja sen, mikä on yhtä tärkeä kuin työn\nmoraali: sankarilliset työmehiläiset opettivat siellä vielä\nnauttimaan joutilaisuuden hiukan epämääräistä suloutta, niin\nsanoakseni alleviivaten tuhansien pikku siipiensä tulikirjotuksella\nnoiden tahrattomien retkien miltei käsittämätöntä suloutta, retkien,\njotka kiertelevät avaruuden aavikoilla tuottamatta meille muuta kuin\nkuultavan pallon, muistoista tyhjän, niinkuin liian puhdas onni.\n\n\nV\n\nVoidaksemme mahdollisimman yksinkertaisella tavalla seurata\nmehiläispesän vuotuisia vaiheita valitsemme pesän, joka keväällä\nherää talviunestaan ja ryhtyy uudestaan työhön; silloin näemme\nmehiläisen elämän suurimpien tapahtumien kulkevan silmiemme edessä\nluonnollisessa järjestyksessään. Nämä ovat: parven muodostuminen, sen\npoislähtö, uuden yhteiskunnan perustaminen, nuorien kuningattarien\nsyntyminen, taistelut ja häälento, koiraksien surmaaminen sekä\ntalviunen paluu. Jokainen näistä tapahtumista antaa itse kaikki\ntarpeelliset tiedot niistä laeista, omituisuuksista, tavoista ja\nsattumista, jotka ovat sen aiheuttajana tai seurauksena. Olemme\nniinmuodoin mehiläisvuoden loputtua--se on lyhyt, ja sen toiminta\nulottuu ainoastaan huhtikuusta syyskuun loppuun--tutustuneet\nmesilinnan kaikkiin salaisuuksiin. Tällä hetkellä, ennenkuin avaan\npesän antaakseni siitä yleissilmäyksen, riittää meille tieto siitä,\nettä sen muodostavat mehiläisemo eli kuningatar, koko kansansa äiti,\ntuhannet suvuttomat työmehiläiset, jotka ovat epätäydellisiä,\nhedelmättömiä naaraita, ja vihdoin jokunen satakunta koiraksia eli\nkuhnureita, joiden joukosta on valittava ainoa kovaonninen puoliso\ntulevalle ruhtinattarelle, jonka työmehiläiset valitsevat hallitsevan\nemon vapaaehtoisen tai vähemmän vapaaehtoisen lähdön jälkeen.\n\n\nVI\n\nEnsi kertaa pesää avatessaan tuntee miltei samaa jännitystä kuin jos\nhäpäisisi jotakin tuntematonta, jossa kenties piilee pelottavia\nyllätyksiä, esimerkiksi jos rikkoisi haudan rauhaa. Mehiläisten\nympärille on kutoutunut tarusto, joka puhuu uhkauksista ja vaaroista.\nMieleen on jäänyt kiusallinen muisto niiden pistoksista, joista\naiheutuva tuska on siksi erikoista laatua, ettei sitä voi mihinkään\nmuuhun verrata, leimahtava kuiva kipu, niin sanoakseni jonkunmoinen\nerämaan liekki, joka leviää haavotettuun jäseneen, ikäänkuin jos nämä\nauringon tyttäret olisivat isänsä kiihtyneistä säteistä imeneet\nräjähyttävää myrkkyä voidakseen sitä vaikuttavammin puolustaa niitä\nsuloaarteita, joita ne hänen ehtoisina hetkinään kokoovat.\n\nTotta on, että pesä silmänräpäyksessä muuttuu urhoollisuuden ja vihan\npalavaksi pensaaksi, jos sen varomattomasti avaa joku, joka ei tunne\neikä kunnioita asujanten luonnetta ja tapoja. Mutta tuskinpa on\nmitään, jota voisi nopeammin saavuttaa kuin tuon vähäisen\ntaitavuuden, jota tarvitsemme voidaksemme pesää rangaistuksetta\nkäsitellä. Tarvitaan vain hiukan savua, jota sinne oikeaan aikaan\npuhalletaan, paljon kylmäverisyyttä ja lempeyttä, ja nuo hyvin\nvarustetut työmehiläiset sallivat ryöstön tapahtua ajattelemattakaan\nkäyttää pistintänsä. Ne eivät tunne herraansa, niinkuin on väitetty,\nne eivät pelkää ihmistä, mutta tuntiessaan savun katkun ja\nhuomatessaan nuo levolliset liikkeet, jotka hapuilevat niiden\nasunnossa niitä itseään uhkaamatta, kuvittelevat ne mielessään, ettei\nole kysymys suuren vihollisen hyökkäyksestä, jota vastaan saattaisi\npuolustautua, vaan luonnon voimasta tai mullistuksesta, johon on\nviisainta alistua. Ne eivät ryhdy turhaan taisteluun, vaan sen sijaan\nne tahtovat, täynnä viisautta, joka erehtyy sen tähden, että se\nkatsoo liian kauas, pelastaa ainakin tulevaisuuden. Ne syöksyvät\nsenvuoksi hunajavarastoon ammentaaksensa siitä ja kätkeäksensä\nitseensä ravintovaroja, joiden avulla voivat muualla, missä tahansa\nja heti paikalla, perustaa uuden yhteiskunnan, jos entinen hävitetään\ntai jos niiden on pakko se jättää.\n\n\nVII\n\nKun avaa havaintopesän[3] asianymmärtämättömän nähtäväksi, tuntee hän\nensin pettymystä. Hänelle oli vakuutettu, että tässä lasiarkussa oli\nkätkettynä verraton toimeliaisuus, lukemattomia viisaita lakeja,\nhämmästyttävän paljon neroa, salaperäisyyttä, kokemuksia, laskelmia,\ntietoja, erilaisia toimia, ennakkosuunnitteluja, varmuutta, järkeviä\ntapoja sekä outoja tunteita ja hyveitä. Hän ei siinä erota muuta kuin\nsotkuisen sikermän punakeltaisia marjasia, jotka miltei muistuttavat\npaahdettuja kahvipapuja tai ikkunaa vasten sullottuja rusinoita. Nämä\nmarjaraukat ovat enemmän kuolleita kuin eläviä, tekevät vain silloin\ntällöin hitaita, katkonaisia ja käsittämättömiä liikkeitä. Hän ei\ntunne niitä noiksi ihailtaviksi valopisaroiksi, jotka äsken lentää\nliihyttelivät sinne tänne, tuhansien puhjenneiden kukkien eloisassa,\nkullankiiltävässä, helmikirkkaassa henkäyksessä.\n\nNe värisevät pimeydessä. Ne ovat sulloutuneina jähmettyneeksi\njoukoksi, niitä saattaisi verrata sairaisiin vankeihin tai\nvaltaistuimelta karkotettuihin kuningattariin, joilla oli vain hetken\nloistoaika puutarhan helottavien kukkien keskellä, sitten joutuakseen\nsynkän ja ahtaan asuntonsa häpeälliseen kurjuuteen.\n\nNiiden laita on sama kuin kaikkien syvien todellisuuksien. Täytyy\noppia niitä tarkastamaan. Jos jonkun toisen kiertotähden asukas\nnäkisi ihmisten liikkuvan melkein huomaamattomasti pitkin katuja,\nkerääntyvän eräiden talojen ympärille tai määrätyille avonaisille\npaikoille, näennäisesti liikkumattomina odottelevan asuntojensa\nsisällä jotakin tietämätöntä, niin hänkin tekisi sen johtopäätöksen,\nettä he ovat hitaita ja viheliäisiä. Vasta aikaa myöten huomaa tämän\nliikkumattomuuden monipuolisen toimeliaisuuden.\n\nItse asiassa tekee jokainen näistä pienistä miltei liikkumattomista\nmarjasista lakkaamatta työtä erilaista ammattia harjottaen. Ei\nyksikään tiedä levosta, ja niillä, jotka meistä näyttävät\nuneliaimmilta ja riippuvat ikkunoissa kuolleina rypäleinä, onkin\nkaikkein salaperäisin ja väsyttävin tehtävä. Ne valmistavat ja\nerittävät vahan. Mutta pian saamme tutustua tämän yksimielisen\ntoimeliaisuuden yksityiskohtiin. Toistaiseksi riittää, jos\nkiinnitämme huomiomme mehiläisen luonteen tärkeimpään piirteeseen,\njoka selittää tämän sekavan toiminnan erinomaisen\nyhteen-kasaantumisen. Mehiläinen on ennen kaikkea, ja vielä\nsuuremmassa määrin kuin muurahainen, joukkoeläin. Se saattaa elää\nainoastaan joukossa. Lentäessään pesästä, joka on niin ahdas, että\nsen täytyy puskemalla raivata itselleen tietä sitä ympäröivien\nelävien muurien läpi, se jättää varsinaisen elinalansa. Se sukeltaa\nhetkeksi kukkastuoksuiseen avaruuteen, niinkuin sukeltaja\nhelmirikkaaseen valtamereen, mutta aika-ajoin täytyy sen henkensä\nuhalla palata pesään hengittämään joukkoelämää, samoin kuin\nsukeltaja, joka nousee veden pinnalle raitista ilmaa nauttimaan.\nYksinänsä se kuolee muutaman päivän kuluttua, vaikka sillä on\nrunsaasti ravintoa ja mitä suotuisin lämpömäärä,--ei nälkään eikä\nkylmään, vaan yksinäisyyteen. Joukko, yhteiskunta erittää sille\nnäkymättömän ravinnon, joka on sille yhtä välttämätön kuin hunaja.\nTätä tarvetta tulee pitää lähtökohtana, jos tahtoo ymmärtää pesän\nlakien hengen. Pesässä yksilö ei merkitse mitään; sillä on ainoastaan\nehdollinen olemassaolo, se on vain yhdentekevä yksityisseikka, suvun\nsiivekäs elin. Koko sen elämä on kauttaaltaan uhrautumista sen\nlukemattoman, ikuisen olennon hyväksi, josta se on osa. Omituista\nkyllä saattaa näyttää toteen, ettei asian laita aina ole ollut näin.\nVielä tänäkin päivänä tapaa hunajaa tuottavien kalvosiipisien\nkeskuudesta meidän kotimehiläisemme kaikki kehitysasteet. Tämän\nkehitysjakson alkuasteella ollessaan se työskentelee yksin,\nkurjuudessa; usein se ei edes saa nähdä jälkeläisiään (Prosopis,\nColletes suvut); joskus se elää ahtaan, joka vuosi muodostamansa\nperheen piirissä (kimalaiset). Sitten se muodostaa vähäaikaisia\nliittoumia (Panurgus, Dasypoda, Halictus y.m.), saapuakseen vihdoin\naste asteelta meidän mehiläispesiemme miltei täydelliseen, mutta\nsäälimättömään yhteiskuntalaitokseen, missä yksilö täydellisesti\nhäviää kokonaisuuteen ja missä kokonaisuus vuorostaan säännöllisesti\nuhrataan tulevaisuuden ajatusperäisen ja kuolemattoman yhteiskunnan\nhyväksi.\n\n\nVIII\n\nÄlkäämme näistä tosiseikoista tehkö ennenaikaisia ihmiseen\nsovitettavia johtopäätöksiä. Ihmisellä on kyky olla luonnon lakeihin\nalistumatta; tieto siitä, tekeekö hän oikein vai väärin tätä\nmahdollisuutta hyväkseen käyttäessään, se se on hänen moraalinsa\ntärkein ja hämärin kohta. Ei ole senvuoksi vailla mielenkiintoa\ntarkastella luonnon tahtoa toisin muodostuneessa maailmassa. Ja koska\nkalvosiipiset lähinnä ihmistä ovat ymmärryksen puolesta parhaiten\nvarustetut kaikista tämän maapallon asujamista, ilmenee tämä tahto\nniiden kehityksessä sangen selvänä. Se pyrkii nähtävästi lajin\njalostamiseen, mutta osottaa samalla sitä haluavansa tai voivansa\nsiihen saapua ainoastaan yksilön oman vapauden, oikeuksien ja onnen\nkustannuksella. Mikäli yhteiskunta järjestäytyy ja kehittyy, sikäli\njokaisen sen jäsenen yksilöllinen elämä rajottuu rajottumistaan.\nMissä vain huomaa jonkun edistyksen, on tämä tapahtunut vain\nyksilöllisten etujen yhä täydellisemmän yhteiseksi hyväksi uhraamisen\nkautta. Ensinnäkin täytyy jokaisen luopua niistä paheista, jotka ovat\nriippumattomuuden ilmauksia. Täten kimalaiset, jotka vielä\nmuistuttavat meidän ihmissyöjiämme ovat mehiläiskehityksen\nalhaisimman jälkeisellä asteella. Täysikasvuiset työkimalaiset\nkuljeksivat lakkaamatta munien ympärillä ahmiakseen ne, joten emon\ntäytyy kiivaasti niitä puolustaa. Sitten täytyy jokaisen\nvaarallisimmista paheistaan päästyänsä hankkia joku määrä yhä\nvaikeampia hyveitä. Niinpä eivät työkimalaiset ajattelekaan\nkieltäytyä rakkauden nautinnosta, jotavastoin meidän kotimehiläisemme\nelää iäti neitsyellisenä. Opimme muutoin piankin tuntemaan, miten\npaljon tämä viimemainittu uhraa pesän menestyksen ja turvallisuuden\nhyväksi, jotta sen rakenne, sen taloudellinen ja valtiollinen tila\nsaavuttaisi täydellisyytensä. Kalvosiipisten ihmeteltävään\nkehityskulkuun palaamme myöhemmin lajin kehitykselle omistetussa\nluvussa.\n\n\n\n\nII KIRJA\n\nPARVEILU\n\n\nI\n\nValitsemamme pesän mehiläiset ovat siis pudistaneet talvisen\nhorroksen ruumiistaan. Kuningatar on jälleen ryhtynyt munimaan jo\nhelmikuun ensi päivinä. Työmehiläiset ovat vierailleet vuokkojen,\nimikkäin, orvokkien ja paju- ja pähkinäpensaiden luona. Sitten on\nkevät vallannut koko maan; aitat ja kellarit ovat täpösen täynnä\nhunajaa ja siitepölyä. Joka päivä syntyy tuhansittain mehiläisiä.\nLihavina ja paksuina astuvat kuhnurit suurista kammioistaan ja\nkömpivät kennokakkujen ympärillä; ja pian tuon liiaksi hyötyvän\nyhteiskunnan väkiluku karttuu niin suureksi, että sadat myöhästyneet\ntyömehiläiset illalla palatessaan kukkien kemuista eivät löydä sijaa\npesän sisältä, vaan ovat pakotetut viettämään yönsä pesän\nkynnyksellä, missä monikin joutuu pakkasen uhriksi. Jonkunmoinen\nlevottomuus horjuttaa koko kansan, ja vanha kuningatarkin käy\nhuolestuneeksi. Hän tuntee, että uusi kohtalo on valmistumaisillaan.\nTunnollisesti hän on täyttänyt velvollisuutensa hyvänä, luovana\näitinä; ja nyt tuo täytetty velvollisuus aiheuttaa vain suruja ja\nvaikeuksia. Vastustamaton voima uhkaa hänen lepoaan; pian hänen\ntäytyy jättää hallitsemansa kaupunki. Ja kuitenkin tämä kaupunki on\nhänen työnsä hedelmä, se on kokonaan hän itse. Hän ei ole sen\nkuningatar siinä merkityksessä, jonka ihmiset antavat kuningatar\nsanalle. Hän ei anna käskyjä, vaan alistuu halvimman alamaisensa\ntavoin tuon salaisen ja tuiki viisaan voiman alaiseksi, jota voimme\nsanoa \"pesän hengeksi\", siksi kunnes koetamme oivaltaa, missä se\ntodella asustaa. Mutta kuningatar on pesän äiti ja ainoa rakkauden\nvälikappale. Hän on sen perustanut epävarmuuden ja köyhyyden\nvallitessa. Lakkaamatta hän on sen uudistanut lihallaan ja verellään;\nja kaikki ne, jotka siinä elävät, työmehiläiset, kuhnurit, toukat,\nkotelot ja nuoret ruhtinattaret, joitten lähestyvä syntyminen tulee\njouduttamaan hänen lähtöänsä ja joista \"Lajin\" kuolematon ajatus on\nvalinnut yhden hänen seuraajakseen, kaikki ne ovat saaneet alkunsa\nhänen kohdustaan.\n\n\nII\n\nMissä ilmenee \"pesän henki\" ja kenessä se ruumiillistuu? Se ei ole\nlinnun erityisen vaiston kaltainen, joka saattaa sen rakentamaan\ntaidokkaasti pesänsä sekä etsimään toisia taivaanääriä muuttoajan\nlähestyessä. Se ei myöskään ole mikään lajin koneellinen tottumus,\nsiten että laji vain sokeasti tahtoo elää ja että se törmää\nsattumuksen kaikkia kulmia vastaan, niin pian kuin odottamaton\nasianhaara rikkoo ilmiöiden tavallisen sarjan. Päinvastoin se seuraa\naskel askeleelta kaikkivaltiasten asianhaarojen vaihtelevaa kulkua\nälykkäänä ja neuvokkaana orjana, joka saattaa hyväkseen kääntää\nherransa arveluttavimmatkin käskyt.\n\nSe hallitsee ja vallitsee säälimättä, mutta tunnollisesti ja\nikäänkuin jonkun suuren velvotuksen alaisena, kokonaisen siivekkään\nkansan rikkauksia, onnea, vapautta ja elämää. Se järjestää päivästä\npäivään synnytyksien lukumäärän ja sovittaa sen säntilleen ketoja\nkoristavien kukkien runsauden mukaan. Se julistaa kuningattaren\nvaltansa menettäneeksi sekä ilmottaa hänelle lähdön\nvälttämättömyyden, pakottaa hänet synnyttämään tulevia\nkilpailijoitansa, kasvattaa näitä ruhtinaallisesti, suojelee niitä\nniiden äidin valtiollista vihaa vastaan. Kirjavien kukkasien\nrunsaudesta, kevään aikaisemmasta tai myöhemmästä tulosta ja\nhäälennon mahdollisista vaaroista riippuen se joko sallii\nneitseellisten ruhtinattarien esikoisen surmata nuoret,\nkuningattarien laulua hyräilevät sisarensa niiden kehdoissa, taikka\nkieltää niiden surmaamisen. Toisinaan, kun vuodenaika on kulunut\npitkälle, kun kukkien aukiolon hetket ovat lyhenneet, se käskee\ntyömehiläisiä itse surmaamaan koko kuninkaallisen sukukunnan, siten\nlopettaakseen vallankumousten aikakauden ja jouduttaakseen\nhyödylliseen työhön ryhtymistä.\n\nTämä henki on varovainen ja säästäväinen, ei kuitenkaan saita. Se\ntuntee nähtävästi luonnon tuhlaavaiset ja hieman hullut lait kaikesta\nmikä koskee rakkautta. Siksipä se myös sallii kesän ylellisten\npäivien kestäessä kolmen- tai neljänsadan, paljon tilaa vaativan\nkuhnurin olla ja elää, niin huimia, taitamattomia, tyhjää\ntoimittavia, vaativaisia, hävyttömän laiskoja, meluavia, ahnaita,\nraakoja, siivottomia, kyllästymättömiä ja suunnattoman suuria kuin ne\novatkin, sillä niiden joukostahan vasta syntyvä kuningatar on\nvalitseva rakastajansa. Mutta sitten, kun kuningatar on\nhedelmöittynyt, kun kukat avautuvat myöhemmin ja sulkeutuvat\naikaisemmin, se säätää kylmäkiskoisesti jonakuna aamuna, että ne ovat\nkaikki samalla kertaa surmattavat.\n\nSe järjestää jokaisen työmehiläisen työn. Niiden iän mukaan se määrää\nniille eri tehtäviä: sen määräyksestä lastenpiiat hoitavat toukkia ja\nkoteloita, hovinaiset pitävät huolta kuningattaren ravinnosta ja\npitävät häntä alinomaa silmällä; tuulettajat viilentävät tai\nlämmittävät pesää siipiään räpyttelemällä sekä jouduttavat hunajassa\nolevan liian veden haihtumista; sen määräyksestä arkkitehdit,\nmuurarit, vahanmuovailijat ja kuvanveistäjät ryhmittyvät ketjuun ja\nrakentavat kennokakut. Sen määräyksestä saaliin kokoojat hakevat\nkedoilla kukista hunajaksi valmistettavaa mesinestettä, siitepölyä\ntoukille ja koteloille ravinnoksi, kittausvahaa (propolis)\nrakennuksien tiivistämiseksi ja vahvistamiseksi sekä suvun kasvavalle\npolvelle tarpeellista vettä ja suolaa. Tämä sama henki säätää\ntehtävän kemisteille, jotka tiputtamalla pistimistään pisaran\nmuurahaishappoa hunajaan tekevät sen säilytyskelpoiseksi, ja samoin\nkannentekijöille, jotka umpeen tukkivat niiden kammioitten suut,\njoiden sisällys on tuleentunut, lakaisijoille, jotka pitävät huolta\nkatujen ja torien mallikelpoisesta puhtaudesta, ruumiinkantajille,\njotka vievät kauas pois kuolleitten ruumiit, päävahdin\nnaissotureille, jotka päivin ja öin valvovat pesän suulla sen\nturvallisuutta, kuulustelevat tulevia ja meneviä, tarkastavat nuoria\nneitosia niiden ensi kertaa pesästä lähtiessä, pelottavat irtolaisia,\nmaankiertäjiä ja rosvoja, karkottavat pesään tunkeutuneita\nmuukalaisia, kootuin joukoin ahdistavat pelättäviä vihollisia ja, jos\nniin tarvitaan, sulkevat pesän suun vallituksella.\n\nVihdoin määrää \"pesän henki\" hetken, jolloin vuotuinen suuri uhri on\ntoimitettava suvun hyväksi--tarkotan parveilua--jolloin kokonainen\nkansa, saavuttuansa onnensa ja valtansa kukkuloille, äkkiä jättää\nnousevalle sukupolvelle kaikki rikkautensa, linnansa, asuntonsa ja\nvaivojensa hedelmät lähteäkseen kaukaa muualta maailmasta etsimään\nuutta isänmaata, jossa sitä odottaa epävarmuus ja puute. Tämä on\nteko, joka, tietoisena tai tiedottomana, varmaankin on inhimillistä\nmoraalia korkeammalla. Toisinaan se johtaa perikatoon, se köyhdyttää\njoka tapauksessa, se hajottaa onnellisen kaupungin totellaksensa\nlakia joka on yhteiskunnan onnea korkeampi. Missä tuo laki on\nsäädetty, joka, niinkuin piakkoin saamme nähdä, ei suinkaan ole niin\ntuhoisa ja sokea kuin voisi luulla? Missä paikassa, missä\nlainsäätäjäkokouksessa, missä neuvostossa, millä yhteisellä alalla se\nasustaa, tuo henki, jota kaikki tottelevat ja joka itse vuorostaan on\nsankarillisen velvollisuuden ja alati tulevaisuutta tähtäävän järjen\nmääräysten alainen?\n\nMehiläisten laita on sama kuin useimpien tämän maailman ilmiöitten.\nTarkastelemme muutamia niiden tapoja ja sanomme: näin ne tekevät,\nsillä tavoin ne työskentelevät, näin niiden kuningattaret syntyvät,\nniiden työntekijät pysyvät impinä, ne parveilevat siihen ja siihen\naikaan. Luulemme ne tuntevamme emmekä pyydä enempää. Näemme niiden\nrientävän kukasta kukkaan, huomaamme pesän hyörinän ja pyörinän;\nniiden elämä tuntuu meistä hyvin yksinkertaiselta, ja arvelemme sen\nniinkuin muittenkin olijain elämän rajottuvan vain ravinnon\nhankkimisen ja suvun lisäämisen vaistomaisiin huoliin. Mutta\nantakaamme katseemme tunkeutua syvemmälle ja koettaa saada asiasta\nselkoa: näemme edessämme luonnollisimpienkin ilmiöiden pelottavan\nmonimutkaisuuden, näemme edessämme järjen, tahdon, tarkotusperien,\nloppumäärän, keinojen ja syitten arvotuksen, pienimmänkin\nelämäntoiminnan käsittämättömän järjestyksen.\n\n\nIII\n\nPesässä valmistaudutaan siis parveiluun,--tuo suuri uhri suvun\nvaateliaille jumalille on tehtävä. \"Hengen\" käskyä noudattaen, joka\nmeistä tuntuu sangen selittämättömältä, se kun on suoraan\nristiriidassa sukumme kaikkien vaistojen ja tunteiden kanssa, lähtee\nkuusi-, seitsemänkymmentä tuhatta mehiläistä niistä kahdeksasta-,\nyhdeksästäkymmenestä tuhannesta, jotka koko kansan muodostavat,\nmäärättynä hetkenä synnyinkaupungistansa. Ne eivät lähde minään\ntuskan puuskan hetkenä, ne eivät pakene äkillisestä pelokkaasta\npäätöksestä nälänhädän, sodan tai kulkutautien ahdistamasta ja\nhävittämästä isänmaasta. Ei, kauan ne ovat maanpakoansa miettineet,\nkärsivällisesti ovat odottaneet suotuisaa hetkeä. Jos pesä on köyhä,\njos kuninkaallista perhettä kohdanneet onnettomuudet, epäsuotuisat\nsäät tai ryöstöt ovat sitä etsiskelleet, ne eivät sitä hylkää. Ne\njättävät sen vasta kun se on onnensa kukkuloilla, kun kevään uutteran\ntyön jälkeen tuo suunnaton satakaksikymmentä tuhatta hyvin\njärjestettyä kammiota sisältävä vahalinna on tulvillaan tuoretta\nhunajaa ja häivehtivää siitepölyä, jota sanotaan \"mehiläis-leiväksi\"\nja käytetään toukkien ja koteloiden ravinnoksi.\n\nEi milloinkaan pesä ole ollut niin kaunis, kuin tämän sankarillisen\nkieltäytymisen aattoiltana. Silloin on sillä täydellisen ylellisyyden\nja riemun verraton hetki, eloisa, kuumeinen, mutta samalla ylevän\nsuruton. Koettakaamme kuvailla sitä mielessämme,--en tahdo sanoa\nsillä tavoin kuin mehiläiset kaiken tämän käsittävät, sillä emme voi\nkuvitellakaan, millä tenhoisalla tavalla ilmiöt ja tapaukset\nkuvastuvat niiden kummallakin puolen päätä olevien verkkosilmien\nkuuteen tai seitsemääntuhanteen särmään ja otsan kolmenkertaiseen\nkyklooppisilmään,--vaan sellaisena kuin me sen käsittäisimme, jos\nolisimme niiden kokoiset.\n\nHolvikuvusta, joka on vielä suurempi kuin Rooman Pietarinkirkon kupu,\nkulkee pesän pohjaan lukuisia pystysuoria ja yhdensuuntaisia,\nikäänkuin pimeydestä ja tyhjyydestä riippuvia, vahasta muovailtuja\njättiläismuureja, geometrisiä laitteita, joita ei voisi--kaikki\nsuhteet säilyttäen--tarkkuuteen, rakenteen uskaliaisuuteen ja\nsuunnattomaan suuruuteen nähden verrata mihinkään inhimilliseen\nrakennustuotteeseen.\n\nJokaisessa näistä muureista, joiden aine vielä on aivan uuden\nuutukaista, neitsyellisen puhdasta, hopeankarvaista, tahratonta ja\ntuoksuavaa, on tuhansia kammioita ja niin paljon ravintoainetta, että\nse riittää koko kansaa viikkomäärät ravitsemaan. Tuossa loistaa\npunaisia, keltaisia, sinipunervia ja mustia siitepölytäpliä, kaikkien\nkevään kukkien lemmenvoimaa, jota on koottu läpikuultaviin soluihin.\nYlt'ympärillä, pitkinä, komeina, jäykkiä, liikkumattomia laskoksia\nmuodostavina kultaverhoina, on huhtikuun hunaja, kaikkein kirkkain ja\ntuoksuavin, kahdessakymmenessätuhannessa suljetussa säiliössään,\njoiden sinetti murretaan auki ainoastaan suurimman hädän aikana.\nYlempänä kypsyy toukokuun hunaja vielä avoinna olevissa astioissaan,\njoitten reunoilla valppaat joukot pitävät huolta keskeymättömästä\nilmanvaihdosta. Pesän keskellä, sen lämpimimmässä osassa, kaukana\nvalosta, jonka timanttisäteet tunkeutuvat sisään yhdestä ainoasta\naukosta, uinailee eloon herätäkseen tulevaisuus. Tämä on sikiöiden\nkuninkaallinen alue, joka on varattu kuningattarelle ja hänen\nseuranaisilleen. Siellä on suunnilleen kymmenentuhatta kammiota munia\nvarten, viisitoista-, kuusitoistatuhatta huonetta toukille ja\nneljäkymmentätuhatta taloa, joissa asuu vahankalpeita, tuhansien\nlastenpiikain hoitamia koteloita.[4] Näitten kehien kaikkein\npyhimmässä näemme vihdoin kolme, neljä, kuusi tai kaksitoista\nverrattain laajaa, umpinaista linnaa, joissa nuoret ruhtinattaret,\njonkunmoiseen käärinliinaan verhottuina, kalpeina ja liikkumattomina,\npimeydessä elätettyinä odottavat hetkeänsä.\n\n\nIV\n\n\"Pesän hengen\" määräämänä päivänä siis luovuttaa samojen\njärkähtämättömien ja varmojen lakien mukaan tarkoin määrätty osa\nkansasta paikkansa noille vielä elonhaamua vailla oleville\ntulevaisuuden toiveille. Nukkuvaan kaupunkiin jäävät koirakset,\njoiden joukosta kuninkaallinen rakastaja on valittava, hyvin nuoret\ntyömehiläiset kuninkaallista lapsilaumaa hoitamaan sekä muutama tuhat\nmuuta työmehiläistä, jotka jatkavat ravinnon kokoamista kaukaa\nkedoilta, vartioivat kertyneitä aarteita ja ylläpitävät pesän\nsiveellisiä perintötapoja. Jokaisella pesällä on näet oma moraalinsa.\nOn sangen korkealla siveellisellä kannalla olevia pesiä, ja on sangen\nturmeltuneitakin. Varomaton mehiläishoitaja voi helposti turmella\ntuommoisen kansan, saada sen kadottamaan kunnioituksen toisen\nomaisuutta kohtaan, kiihottaa sitä ryöstöön, totuttaa sitä\nvallotuksiin ja joutilaisuuteen, siten tehden siitä vitsauksen\nkaikille lähiseutujen pienille yhteiskunnille. Jos mehiläinen on\ntullut huomanneeksi, että vaivalloinen työ kaukana kedon kukkasten\nkeskuudessa, joita täytyy verottaa satoja saadakseen kokoon yhdenkään\nhunajapisaran, ei ole ainoa eikä mukavin rikastumisen keino, jos se\noivaltaa, että on helpompi hiipiä varkain huonosti vartioituihin\nkaupunkeihin, tai väkivallalla tunkeutua heikkoihin, puolustukseen\nkykenemättömiin, niin se piankin kadottaa käsityksen suurenmoisesta,\nmutta säälimättömästä velvollisuudestaan, joka tekee sen kukkien\nsiivekkääksi orjaksi luonnon sopusointuisessa hääjärjestyksessä; ja\nsilloin on useinkin vaikea johdattaa turmeltunut kansa jälleen\noikealle tielle.\n\n\nV\n\nKaikki osottaa, ettei kuningatar, vaan pesän henki määrää parveilun.\nKuningattaren laita on sama kuin johtavien henkilöiden ihmisten\nkeskuudessa. Ne näyttävät antavan käskyjä, mutta tottelevat itse\nkorkeampia ja selittämättömämpiä käskyjä kuin ne, joita itse\njakelevat alamaisilleen.--Kun tämä henki on hetken määrännyt, on sen\ntäytynyt julistaa päätöksensä aamun koittaessa, kenties päivää tai\nkahta ennen lähtöä, sillä tuskinpa aurinko on juonut kasteen ensi\npisarat, kun ylt'ympäri surisevaa kaupunkia huomaa erinomaista\nlevottomuutta, jonka suhteen mehiläishoitaja harvoin erehtyy.\nToisinaan miltei tekisi mieli sanoa siinä olevan taistelua,\nepäröimistä, peräytymistä. Sattuu todellakin, että useita päiviä\nperätysten tuo kullankarvainen, läpikuultava parvi kohoaa lentoon ja\nlaskeutuu jälleen ilman näkyväistä syytä. Muodostuuko kenties sinä\nhetkenä taivaalla pilvi, jota me emme näe, mutta jonka mehiläiset\nhuomaavat, vai nouseeko heidän mielessään katumus? Keskustellaanko\nsurisevassa neuvottelukokouksessa lähdön välttämättömyydestä? Emme\ntiedä siitä mitään, emme myöskään, millä tavoin pesän henki ilmottaa\npäätöksensä joukolle. Jos kohta onkin varmaa, että mehiläiset\nilmottavat ajatuksensa toinen toisilleen, emme kuitenkaan tiedä,\ntekevätkö ne sen samalla tavoin kuin ihmiset. Emme myöskään tiedä,\nkuulevatko mehiläiset tämän hunajatuoksuisen surinan, tämän\nkauniitten kesäpäivien huumaavan huminan, joka on mehiläishoitajan\nsuurimpia nautintoja, tämän työn juhlavirren, jonka sävel nousee ja\nlaskee pesän ympärillä hetken kristallikirkkaudessa ja joka meistä\ntuntuu puhjenneiden kukkien riemulaululta, niiden onnen\nylistysvirreltä, sulotuoksujen kaiulta, valkoneilikkojen, ajuruohon,\nmeiramin ääneltä. Niillä on kuitenkin kokonainen sävelsarjansa, jonka\nmekin varsin hyvin voimme erottaa ja joka ulottuu uhkan, vihan ja\nepätoivon soraäänistä korkeimman onnen sulosointuihin. Niillä on\nkuningattaren laulu, runsauden riemulaulu, ja valitusvirret; niillä\non vielä nuorten ruhtinattarien venytetyt salaperäiset sotahuudot,\njotka kaikuvat häälennon edellisissä taisteluissa ja verilöylyissä.\nOnko tämä kaikki vain sattuman luomaa soittoa, joka ei hipaisekaan\nniiden sisäistä äänettömyyttä? Varmaa on, etteivät ne kiinnitä\nhuomiota meluun, jonka me saamme aikaan niiden asunnon ympärillä. Ne\narvelevat kenties, että tämä hälinä ei koske niiden maailmaa eikä\nsiis ansaitse huomaamista. Todennäköistä on, että me puolestamme\nkuulemme vain häviävän pienen osan niiden puheesta sekä että niiden\nkäytettävissä on suuri joukko säveliä, joita meidän aistimemme eivät\nkykene tajuamaan. Joka tapauksessa saamme vasta nähdä, että ne\nkykenevät ymmärtämään toisiansa ja neuvottelemaan, useinpa\nhämmästyttävän nopeasti. Kun esimerkiksi suuri hunajan ryöstäjä,\nsuunnaton Sphinx Atropos, tuo kammottava perhonen, jolla on selässään\npääkallon kuva, tunkeutuu pesään, salaperäisiä, vastustamattomia,\nsille omituisia loitsujansa hyristen, niin uutinen kiertää paikasta\npaikkaan, koko kansa säpsähtää kauhusta oven vartiasta viimeisiin\ntyömehiläisiin saakka, jotka tuolla syvempänä ovat viimeisiä\nkennokakkuja valmistamassa.\n\n\nVI\n\nKauan on oltu sitä mieltä, että nämä viisaat hunajahyönteiset, jotka\ntavallisesti ovat niin säästäväiset, järkevät ja eteensä katsovat,\nhyljätessään kuningaskuntansa aarteet antautuakseen tuntemattomille\nvaiheille alttiiksi toimivat salliman tuottaman mielettömyyden\nvallassa, totellen koneentapaista vaistoa, lajin lakia, luonnon\nkaikkivaltiasta käskyä, voimaa, joka kaikilta olijoilta on kätkettynä\najan juoksevaan virtaan.\n\nOlipa sitten kysymys mehiläisistä tai meistä itsestämme, niin sanomme\nsallimaksi kaikkea, mitä emme vielä ymmärrä. Mutta nykyään\nmehiläispesä on paljastanut meille kaksi tai kolme tähdellistä\nsalaisuuttaan, ja on käynyt ilmi, ettei tämä lähtö ole vaistomainen\neikä välttämätön. Se ei ole mikään sokea, sattumuksen aiheuttama\nmaasta muutto, vaan harkitulta näyttävä uhri elävän polven puolelta\nnousevan hyväksi. Mehiläishoitajan tarvitsee vain surmata nuoret,\nvielä liikkumattomat ruhtinattaret niiden kammioihin ja samalla\nsuurentaa yhteiskunnan varastoaittoja ja makuukammioita, jos näet\ntoukkien ja koteloiden lukumäärä on suuri, niin heti tuo tulokseton\nhälinä painuu alas tottelevaisen sateen kultapisaroiden lailla;\nmehiläiset lentelevät kukasta kukkaan jokapäiväisessä työssään, ja\nvanha kuningatar, joka--tultuaan nyt tuiki välttämättömäksi--ei toivo\neikä pelkää enää seuraajaa, kieltäytyy, vapautuneena huolistaan vasta\nsyntyvään toimintahaluun nähden, näkemästä sinä vuonna auringon\nvaloa. Se ryhtyy uudelleen levollisesti pesän pimeydessä äidin\ntehtäväänsä ja laskee kierreviivaa kulkien kennosta kennoon,\nunohtamatta ainoatakaan, pysähtymättä hetkeksikään, kaksi-,\nkolmetuhatta munaa päivässä.\n\nMitä muuta sallimantapaista tässä on kuin tämän päivän sukupolven\nrakkaus nousevaa kohtaan? Sama sallimus on olemassa ihmiskunnassakin,\njoskin sen voima ja ulottuvaisuus siinä on pienempi. Se ei aiheuta\nihmiskunnassa noita täydellisiä, yksimielisiä uhrautumisia. Mikä se\nlaajanäköinen sallimus on, jota me tottelemme niinkuin mehiläiset\nsallimustansa? Emme sitä tiedä, emmekä tunne olentoa, joka katselee\nmeitä samalla tavoin kuin me katselemme mehiläisiä.\n\n\nVII\n\nMutta ihminen ei häiritse tapauksien kulkua siinä pesässä, jonka\nolemme valinneet tarkastettavaksemme, ja kauniin kesäpäivän vielä\nkostea lämpö, joka verkalleen etenee ja jo ulottaa säteitään\npuittenalle, jouduttaa lähdön hetkeä. Kaikkialla kultaisissa\nkäytävissä, jotka erottavat yhdensuuntaiset seinät toisistaan,\ntekevät työmehiläiset viimeisiä matkavalmistuksiansa. Ensinnäkin\nkukin niistä ottaa mukaansa hunajaa eväiksi viiden tai kuuden päivän\nvaralle. Tästä hunajastaan ne valmistavat vielä selittämättömän\nkemian avulla tarpeellisen vahan, jotta voisivat heti ryhtyä uuden\npesän rakentamiseen. Ne varustautuvat sitäpaitsi riittävällä määrällä\nkittausvahaa, joka on jonkunmoista pihkaa, jolla uuden asunnon raot\ntukitaan, kaikki, mikä on irti, kiinnitetään, seinät kiillotetaan ja\nvalo estetään tunkeutumasta sisään, sillä mehiläiset työskentelevät\nmieluimmin melkein pilkkopimeässä, jossa niitä opastavat niiden\nverkkosilmät tai kenties tuntosarvet; näissä näet luullaan\ntuntemattoman, pimeyden syvyyksiä tunnustelevan ja mittaavan aistin\nsijaitsevan.\n\n\nVIII\n\nNe kykenevät niinmuodoin edeltäpäin arvaamaan kaikki ne vaarat, jotka\nniitä uhkaavat niiden elämän vaarallisimpana päivänä. Tänään näet tuo\nsuuri tapaus ja kaikki ne kenties aivan ihmeelliset sattumat, joita\nse mahdollisesti tuo mukanaan, täyttää kokonaan niiden mielen, eikä\nniillä ole aikaa nyt lennellä puutarhoissa ja niityillä,--ja saattaa\ntapahtua, että huomenna, ylihuomenna sataa tai tuulee, että pienet\nsiivet kangistuvat vilusta, että kukat eivät avaa teriänsä. Ilman\ntätä ennakolta-harkitsemisen kykyä uhkaisi niitä nälänhätä ja\nkuolema. Kukaan ei tulisi niiden avuksi, eivätkä nekään rukoilisi\nkenenkään apua. Toisen pesän asukkaat eivät tunne toisen asukkaita,\neivätkä ne auta toinen toistansa. Tapahtuupa joskus, että\nmehiläishoitaja asettaa pesän, johon hän on ottanut vanhan\nkuningattaren ja sitä rypäleenä ympäröivän parven, aivan sen pesän\nviereen, jonka ne äskettäin ovat jättäneet. Jos niitä kohtaisi mikä\nonnettomuus tahansa, niin ne näyttävät yhtäkaikki ikiajoiksi\nunohtaneen entisen kotinsa rauhan, uutteran onnen, pohjattomat\nrikkaudet ja turvallisuuden, ja jokainen niistä kuolee mieluummin\nkylmään ja nälkään onnettoman kuningattarensa luona kuin palaa\nsyntymätaloonsa, josta ehkä niiden entisen uutteruuden luoman\nylellisyyden sulotuoksu tunkeutuu niiden nykyiseen kurjuuteen.\n\n\nIX\n\nSitä ei ihminen varmaankaan tekisi, väitettänee; siinä on muka yksi\nniitä tosiasioita, mitkä todistavat ettei tässä elinjärjestössä,\nkaikista sen ihmeistä huolimatta, kumminkaan ole ymmärrystä eikä\ntodellista itsetajuntaa. Mitäpä me siitä tiedämme? Lukuunottamatta\nsitä sangen luultavaa seikkaa, että toisilla olennoilla on\ntoisenlainen järki kuin meillä, järki joka saa aikaan hyvin\ntoisenlaisia, mutta ei silti alempiarvoisia tuloksia, niin\nkykenemmekö me, jotka alati pysyttelemme ahtaan inhimillisen\nnäköpiirimme rajoissa, arvostelemaan kaikkia hengen ilmiöitä? Jos\nvain näemme kahden tai kolmen henkilön puhelevan ja viittoilevan\nikkunan takana, kuulematta mitä he toisilleen sanovat, on meidän jo\nsangen vaikeata aavistaa heidän ajatuksensa johtolankaa. Luuletteko,\nettä Mars tai Venus tähden asukas vuoren huipulta katsellessaan\nkaupunkiemme kaduilla ja toreilla liikkuvia pieniä, mustia pisteitä,\njoita me ihmiset olemme suunnattomassa avaruudessa, liikkeittemme,\nrakennuksiemme, kanaviemme ja koneittemme nojalla saisi tarkan\nkäsityksen järjestämme, siveydestämme, rakkautemme, ajatustapamme,\ntoivomme laadusta, sanalla sanoen sisimmästä todellisesta\nolemuksestamme? Hän tyytyisi merkitsemään muutaman jonkunverran\nhämmästyttävän tosiseikan, niinkuin me teemme mehiläisten suhteen,\nsekä tekisi siitä luultavasti yhtä epävarmoja ja harhaan vieviä\njohtopäätöksiä kuin me.\n\nJoka tapauksessa hänen olisi sangen vaikea keksiä \"noissa pienissä,\nmustissa pisteissä\" se ylevä, siveellinen tahdonsuunta ja ihmeteltävä\nyksimielisyyden henki, joka mehiläispesässä ilmenee. \"Mihin he\npyrkivät?\" kysyisi hän vuosikausia ja vuosisatoja niitä\ntarkasteltuaan. \"Mihin he tähtäävät? mikä heidän elämänsä keskipiste\nja tarkotusperä on? Ovatko he jonkun jumalan käskyjen alaisia? En näe\nmitään, joka heidän askeliaan ohjaisi. Tänään ne näyttävät rakentavan\nja kokoovan kaikenlaisia pikkuisia esineitä huomenna ne jälleen\nhävittääkseen ja hajottaakseen. He kuljeksivat sinne tänne,\nkokoontuvat ja hajaantuvat, mutta tietämätöntä on, mitä he oikeastaan\nhaluavat. Heidän elämänsä tarjoo nähtäväkseni monta selittämätöntä\nilmiötä. Niinpä näkee sellaisiakin, jotka eivät juuri ensinkään\nliikahda paikaltaan. Heidät tuntee heidän loistavammasta asustaan,\nusein he myös ovat muita kookkaampia. He asustavat kymmenen tai\nkaksikymmentä kertaa suuremmissa, taidokkaammissa ja ylellisemmissä\nasunnoissa kuin muut. Siellä he nauttivat joka päivä tuntikausia,\ntoisinaan myöhäiseen yöhön saakka kestäviä aterioita. Kaikki, jotka\nheitä lähestyvät, näyttävät heitä kunnioittavan. Ravintoaineiden\ntuojat tulevat naapuritaloista, vieläpä kaukaa maaseudultakin heille\nlahjojansa tarjoomaan. Täytynee kai otaksua, että he ovat\nvälttämättömän tarpeellisia ja tekevät 'lajille' tärkeitä\npalveluksia, jos kohta meidän tutkimuskeinomme eivät vielä ole\nantaneet tarkkoja tietoja näitten palveluksien laadusta. Toisia taas\nnäkee lakkaamatta vaivalloisesti raatavan suurissa taloissa, jotka\novat täynnä pyöriviä rataksia, pimeissä sopissa, satamien ympärillä\nja pienillä maatilkuilla, joita kaivelevat auringon noususta sen\nlaskuun saakka. Kaikki saattaa meidät otaksumaan, että tämä\nraataminen on rikoksellista. Heidän täytyy näet asua ahtaissa,\nlikaisissa ja puutteellisissa hökkeleissä. He ovat jollakin\nvärittömällä kudoksella verhotut. Niin suuri näyttää heidän intonsa\nolevan tuohon vahingolliseen tai joka tapauksessa hyödyttömään\ntyöhönsä, että he tuskin suovat itselleen aikaa syömiseen ja\nnukkumiseen. Luvultaan on heitä tuhat kertaa enemmän kuin\nedellämainittuja. Merkillistä on, että laji on voinut säilyä meidän\npäiviimme saakka sen kehitykselle niin epäsuotuisissa olosuhteissa.\nSopii muuten lisätä, että lukuunottamatta tuota omituista kiintymystä\nvaivalloiseen työhön he näyttävät sävyisiltä ja kuuliaisilta ja\ntyytyvät niiden tähteisiin, jotka nähtävästi ovat rodun suojelijoita\nja kenties pelastajia.\"\n\n\nX\n\nEikö ole hämmästyttävää, että mehiläispesä, jonka täten epäselvästi\nnäemme ikäänkuin toisen maailman korkeuksilta, jo ensi näkemältä\nantaa meille varman ja syvän vastauksen kysymyksiimme? Eikö ole\nihmeteltävää, että sen varmapiirteiset rakennukset, sen tavat ja\nlait, sen taloudellinen ja valtiollinen järjestys, sen hyveet,\nvieläpä sen julmuudetkin näyttävät meille välittömästi sen aatteen\ntai jumalan, jota mehiläiset palvelevat, aatteen tai jumalan, joka ei\nole vähimmin oikeudenmukainen eikä vähimmin järjellinen, minkä voisi\nmielessään kuvailla, vaikka se kenties onkin ainoa, jota me emme\nvielä ole totisesti palvelleet,--tarkotan tulevaisuutta? Koetamme\njoskus ihmiskunnan historiassa arvioida jonkun kansan tai rodun\nsiveellistä voimaa ja suuruutta emmekä löydä muuta mittakaavaa kuin\nsen ihanteen pysyväisyyden ja suuruuden, jota ne tavottavat, ja sen\nitsensäkieltäymisen, jolla ne sille antautuvat. Olemmeko useasti\nkohdanneet ihannetta, joka olisi suuremmassa määrin Kaikkeuden\npyrkimysten mukainen, joka olisi järkähtämättömämpi, ylevämpi,\nepäitsekkäämpi ja selväpiirteisempi, sekä itsekieltämystä, joka olisi\ntäydellisempi ja sankarillisempi?\n\n\nXI\n\nOmituinen pieni yhteiskunta, joka on niin johdonmukainen, niin\nvakava, niin tosiasiallinen, niin tarkka ja niin säästäväinen, ja\nkuitenkin on niin suuren ja pettävän haaveen uhrina! Pieni\npäättäväinen ja syväluonteinen kansa, jota ravitsee kesän lämpö ja\nvalo sekä kaikki, mikä luonnossa on puhtainta, kukkien sielu, s.o.\naineen silminnähtävin hymy, sen liikuttavin ponnistus onnea ja\nkauneutta kohti, kuka meille on selvittävä ne ongelmat, jotka te\nolette ratkaisseet ja jotka ovat jääneet meiltä ratkaisematta, ne\nkokemukset, jotka te olette saavuttaneet ja meidän vielä tulee\nsaavuttaa? Ja jos on totta, ettette ole ratkaisseet näitä ongelmoita,\nsaavuttaneet näitä varmoja kokemuksia järjen avulla, vaan jonkun\nalkuperäisen ja sokean vaiston kautta, niin minkä vielä\nratkaisemattomamman arvoituksen jätättekään meidän ratkaistavaksemme?\nPieni kaupunki, täynnä uskoa, toiveita, salaisuuksia,--miksi sinun\nsatatuhatta neitsyttäsi suostuu työhön, johon ei yksikään ihmisorja\nmilloinkaan ole alistunut? Jos ne säästäisivät voimiansa,\nkieltäytyisivät hiukan vähemmän, alistuisivat pienemmällä innolla\nvaivoja kestämään, niin ne saisivat vielä nähdä toisen kevään ja\ntoisen kesän; mutta sinä juhlahetkenä, jolloin kaikki kesän kukat\nniitä kutsuvat, näyttää kuolettava työn huumaus ne vallanneen, ja\nsiipirikkoina, ruumis kutistuneena ja haavojen peittämänä ne joutuvat\nmelkein kaikki vähemmän kuin viiden viikon kuluessa kuoleman omiksi.\n\n\"Tantus amor florum, et generandi gloria mellis\", huudahtaa\nVirgilius, joka _Georgica_ runoelmansa neljännessä, mehiläisille\nomistamassaan kirjassa on meille säilyttänyt antiikin viehättävät\nerehdykset, jolloin luontoa katseltiin silmin, joita vielä\nmielikuvituksen luomien jumalien läsnäolo häikäisi.\n\n\nXII\n\nMiksi ne kieltäytyvät unesta, hunajan nautinnosta, rakkaudesta,\nniistä viehättävistä joutohetkistä, joista esimerkiksi niiden\nsiivekäs veli, perhonen, osaa täysin mitoin nauttia? Eivätkö ne voisi\nelää niinkuin tämä? Nälkä ei niitä työhön pakota. Kaksi, kolme kukkaa\nriittää niiden ravinnoksi, ja kuitenkin ne käyvät kahdessa-,\nkolmessasadassa kukassa joka tunti kootakseen aarretta, jonka\nsuloutta ne eivät saa nauttia. Mitä niitä niin suuri vaiva hyödyttää,\nmistä ne saavat niin suuren luottamuksen ja uskon? Onko siis aivan\nvarmaa, että sukupolvi, jonka hyväksi te kuolette, ansaitsee tämän\nuhrauksen, että se on oleva kauniimpi ja onnellisempi, että se on\ntekevä jotakin, jota te ette ole tehneet? Näemme teidän päämääränne,\nse on yhtä selvä kuin meidän: te tahdotte elää jälkeläisissänne yhtä\nkauan kuin itse maapallo, mutta mikä siis tämän suuren päämäärän\npäämäärä ja tämän ikuisesti uudistuvan olemassaolon tehtävä on?\n\nMutta emmekö juuri me turhaan vaivaa itseämme epäilyksillä ja\nerehdyksillä, emmekö ole lapsellisia haaveilijoita, jotka kyselemme\nteiltä turhia? Vaikka te olisitte kehityksestä kehitykseen tulleet\nkaikkivaltiaiksi ja autuaiksi, vaikka olisitte saapuneet korkeimmille\nhuipuille, joilta hallitsisitte luonnon lakeja, vaikka olisitte\nvihdoin kuolemattomia jumalattaria, niin me teiltä yhä kyselisimme ja\ntutkisimme, mitä te toivotte, mihin te pyritte, mihin aiotte pysähtyä\nja milloin julistaa olevanne ikävöimisestä vapaat. Me olemme niin\nluotuja, ettei mikään meitä tyydytä, ettei meistä millään näytä\nolevan itsessään omaa tarkotustansa, ettei mikään näytä olevan\nolemassa sinänsä, ilman salattua päämäärää. Olemmeko voineet tähän\npäivään asti mieleemme kuvailla ainoatakaan jumalistamme, raaimmasta\njärjellisimpään asti, ajattelematta häntä heti toimivaksi,\npakottamatta häntä luomaan tuhansia olijoita ja esineitä, etsimään\ntuhansia tarkotusperiä ulkopuolella omaa itseänsä? Tyydymmekö koskaan\nedustamaan tyynesti muutamaksi hetkeksi erästä mieltäkiinnittävää\naineen toiminnan muotoa, vaipuaksemme heti kaipauksetta ja\nkummastumatta toiseen olomuotoon, siihen, mikä on tajuton,\ntuntematon, nukkuva ja ikuinen?\n\n\nXIII\n\nMutta älkäämme unohtako pesää, jossa parvi alkaa käydä yhä\nkärsimättömämmäksi, pesää, joka kuohuu tulvillaan mustia, väräjäviä\naaltoja, niinkuin astia, joka pihisee auringon helteessä. On\nkeskipäivä, ja saattaisi miltei sanoa, että tässä polttavassa\nhelteessä pesän ympärillä kasvavat puut hellävaroin pidättävät\nlehtiänsä lepattamasta, niinkuin ihminen pidättää henkeänsä jotakin\nsuloista mutta samalla vakavaa odottaessaan. Mehiläiset antavat\nhunajan ja tuoksuvan vahan ihmiselle, joka niitä hoitaa, mutta\nsuurempiarvoinen, kenties, kuin hunaja ja vaha, on se asianhaara,\nettä ne saattavat hänet huomaamaan kesäkuun riemua, että ne saattavat\nhänet nauttimaan kesän sulokuukausien sopusoinnusta, että kaikki,\nmikä niiden elintoimintaa koskee, samalla on yhteydessä kirkkaan\ntaivaan, kukkien juhlan, vuoden onnellisimpien hetkien kanssa. Ne\novat ikäänkuin kesän elävä sielu, runsauden hetkiä mittaava kello,\nkohoovien tuoksujen nopea siipi, ilmassa aaltoilevien säteiden henki,\nväräjävien valovivahduksien hento surina, yhä vaihtuvien\nilmanaaltojen nouseva ja laskeva laulu, ja heidän lentonsa on\nlämmöstä syntyvien ja valossa elävien lukuisten pikku ilojen\nnäkyväinen merkki, niiden varma, sointuisa sävel. Ne saavat meidät\nymmärtämään luonnollisten onnen hetkien sisimmän äänen. Joka ne on\ntuntenut, joka niitä on rakastanut, hänestä kesä ilman mehiläisiä\ntuntuu yhtä ikävältä, yhtä puutteelliselta, kuin jos se olisi ilman\nlintuja ja kukkia.\n\n\nXIV\n\nSe, joka ensi kerran näkee väkirikkaan pesän parveilun huumaavaa ja\nsekasortoista ilmiötä, on jotenkin ymmällään ja lähestyy vain\npelonsekaisilla tunteilla. Hän ei enää tunne työhetkien vakavia ja\nrauhallisia mehiläisiä samoiksi. Hän oli nähnyt niiden joku hetki\nsitten saapuvan kedon kaikilta tahoilta toimeliaina niinkuin pienet\nporvarisvaimot, joita ei mikään voisi vierottaa kodin askareista. Ne\nlensivät sisään miltei huomaamatta, uupuneina, hengästyneinä,\ntoimeliaina, levottomina mutta varovaisina. Kynnyksellä nuoret\namatsonit tervehtivät niitä tehden keveän liikkeen tuntosarvillaan.\nKorkeintaan ne vaihtoivat kolme tai neljä, epäilemättä välttämätöntä\ntunnussanaa jättäessään kiireesti hunajasatonsa jollekulle niistä\nnuorista kantaja-mehiläisistä, jotka aina oleskelevat tehtaan\nsisäpihalla, tai menivät itse tyhjentämään raskaat, sääriin\nkiinnitetyt siitepölyvasunsa hautomaosastoa ympäröiviin tilaviin\naittoihin, lähteäkseen heti sen jälkeen taas pois, välittämättä\nsiitä, mikä tapahtui työhuoneissa, toukkien makuukammareissa tai\nkuninkaallisessa palatsissa, sekaantumatta hetkeksikään siihen\nhälinään, joka vallitsee kynnyksen edessä olevalla torilla, missä\nankaran helteen hetkinä on ahdinkoon asti lörpötteleviä ilmanvaihdon\nhoitajia, jotka mehiläishoitajain sattuvan sananparren mukaan ovat\n\"liehuvana partana\".\n\n\nXV\n\nTänään kaikki on toisin. Joku määrä työmehiläisiä lentää tosin\nrauhallisesti kedoille, niinkuin ei mitään olisi tekeillä, palaa\nsieltä, puhdistaa pesää, nousee hautomahuoneisiin antautumatta\nyleisen huumauksen valtaan. Nämä ovat niitä mehiläisiä, jotka eivät\nseuraa kuningatarta, vaan jäävät entiseen asuntoon sitä vartioimaan\nsekä hoitamaan ja ravitsemaan pesän yhdeksää- tai kymmentätuhatta\nmunaa, kahdeksaatoistatuhatta toukkaa, kolmeakymmentäkuuttatuhatta\nkoteloa ja seitsemää, kahdeksaa pesään jäävää ruhtinatarta. Ne ovat\nvalitut tätä kalseata velvollisuutta täyttämään, emme tiedä\nmimmoisten sääntöjen mukaan, kenen toimesta tai millä tavoin. Ne ovat\nvelvollisuudelleen rauhallisesti ja horjahtamatta uskollisia, ja olen\nmonta kertaa uudistanut saman kokeen: olen värijauheella merkinnyt\nmuutamat näistä nöyristä \"tuhkimoista\", jotka jotenkin helposti\ntuntee niiden vakavasta ja hiukan raskaasta käytöksestä keskellä\njuhlaväen joukkoa, mutta ylen harvoin vain olen tavannut jonkun\nniistä parveilun huumaantuneessa joukossa.\n\n\nXVI\n\nJa kuitenkin näyttää vetovoima vastustamattomalta. Tämä on jumalan\nsäätämän, kenties tiedottoman uhrautumisen korkein huumaus, hunajan\njuhla, suvun ja tulevaisuuden voitto. Se on ilon, unohduksen ja\nmielettömyyden ainoa päivä, se on mehiläisten ainoa sunnuntai. Se on\nmyöskin, kuten näyttää, ainoa päivä, jolloin ne syövät nälkäänsä ja\njolloin saavat täysin tuntea kokoomainsa aarteiden sulouden. Ne\nnäyttävät vapautetuilta vangeilta, jotka äkkiä on siirretty\nylellisyyden ja virkistyksen maahan. Ne riemuitsevat, ne eivät voi\nenää hillitä itseänsä. Nämä olennot, jotka eivät milloinkaan tee\nhuolimatonta tai hyödytöntä liikettäkään, lentelevät nyt\nedestakaisin, ulos ja sisään ja uudelleen ulos sisariansa\nkiihottamaan, katsomaan, onko kuningatar valmis,--vaimentamaan\nodotuksensa kiihkoa. Ne lentävät paljon korkeammalle kuin tavallista\nsekä saattavat ylt'ympäri pesää suurten puitten lehvät väräjämään.\nNiillä ei ole enää pelkoa eikä huolta. Ne eivät ole enää arkoja,\nhapuilevia, epäluuloisia, ärtyisiä, taistelunhaluisia,\nvoittamattomia. Ihminen, tuo salaperäinen isäntä, jota ne eivät\nmilloinkaan opi tuntemaan ja jonka onnistuu ne kesyttää ainoastaan\nitse mukautumalla kaikkiin niiden työtapoihin, kunnioittamalla\nkaikkia niiden lakeja, seuraamalla askel askeleelta sitä uraa, jonka\nniiden alati huomispäivän onnea kohti tähdätty, hämmentymätön,\noikealta tieltä käännyttämätön järki viittoo,--ihminen voi lähestyä\nniitä, voi repiä rikki sen kullankarvaisen ja lämpimän hunnun, jonka\nsurisevat parvet kutovat hänen ympärilleen, ottaa ne käteensä, poimia\nne viinirypäleen tavoin: ne ovat yhtä lempeitä, yhtä vaarattomia kuin\nparvi sudenkorentoja tahi yöperhosia; onnellisina, omistamatta enää\nmitään, luottaen tulevaisuuteen, kunhan ei niitä vain erota niiden\nkuningattaresta, joka kohdussaan kantaa tätä tulevaisuutta, ne sinä\npäivänä alistuvat kaikkeen eivätkä loukkaa ketään.\n\n\nXVII\n\nMutta todellinen lähdön merkki on vielä antamatta. Pesässä vallitsee\nkäsittämätön levottomuus ja epäjärjestys, jonka tarkotusta ei voi\nymmärtää. Tavallisina aikoina mehiläiset pesään tultuaan unohtavat,\nettä niillä on siivet, ja jokainen pysytteleikse miltei\nliikkumattomana, mutta ei suinkaan toimettomana kennokakuilla, sillä\npaikalla, jonka työn laatu sille määrää. Nyt ne hurmaantuneina\nliikkuvat taajoissa piireissä, ylös alas pystysuoria seiniä pitkin\nmuodostaen siten ikäänkuin taikinan, jota näkymätön käsi hämmentää.\nLämpö pesän sisällä nousee nopeasti, siihen määrään toisinaan, että\nrakennuksien vaha pehmenee ja menettää muotonsa. Kuningatar, joka ei\ntavallisesti milloinkaan jätä pesän keskellä sijaitsevia\nkennokakkuja, liikkuu levottomana läähättäen riehuvan, kehässä\npyörivän joukon pintaa myöten. Tekeekö se näin lähtöä jouduttaaksensa\nvai sitä viivyttääksensä? Käskeekö se vai rukoileeko se? Edistääkö se\ntätä ihmeteltävää kiihkoa vai onko se itse sen alaisena? Näyttää\njotenkin selvältä, siitä päättäen, mitä yleensä tiedämme mehiläisen\npsykologiasta, että parveilu aina tapahtuu vastoin vanhan\nkuningattaren tahtoa. Askeettisten työmehiläisten silmissä, jotka\novat sen tyttäriä, kuningatar on itse asiassa rakkauden välikappale,\nvälttämätön ja pyhä, mutta samalla hieman itsetiedoton ja usein\nlapsellinen. Ne kohtelevatkin häntä, senvuoksi holhouksenalaisena\näitinä. Ne tuntevat häntä kohtaan rajatonta ja sankarillista\nkunnioitusta ja hellyyttä. Häntä varten erotetaan puhtain,\nerityisesti valmistettu ja miltei kokonaan sulattavaksi kelpaava\nhunaja. Hänellä on, kuten Plinius sanoo, seuranaan henkivartioita eli\nliktoreja, jotka häntä valvovat yöt ja päivät, huojentavat hänen\näidinvaivojansa, valmistelevat kammioita, joihin hänen tulee munia,\nhellivät, hyväilevät, ravitsevat, puhdistavat häntä, vieläpä syövät\nhänen ulostuksensa. Jos vähinkin onnettomuus häntä kohtaa, leviää\nuutinen siitä toisesta toiseen, ja kansa tungeskelee ja valittelee.\nJos kuningatar poistetaan pesästä eivätkä mehiläiset voi toivoa\nsijaista, joko senvuoksi, ettei kuningatar ole jättänyt jälkeensä\nkuninkuuteen määrättyjä jälkeläisiä, tahi senvuoksi, ettei ole\ntyömehiläistoukkia, jotka ovat vähemmän kuin kolmen päivän vanhoja\n(sillä jokainen kolmea päivää nuorempi työmehiläistoukka voidaan\nerityisellä ravinnolla kehittää kuninkaalliseksi koteloksi,--se on se\nmehiläispesän suuri kansanvaltainen periaate, mikä tasottaa\näidillisestä ennakkomääräyksestä johtuvat etuoikeudet),--jos\ntällaisten olosuhteiden vallitessa ottaa kiinni kuningattaren,\nvangitsee sen sekä vie sen pois sen asunnosta, niin lakkaa työ miltei\nkaikkialla, niin pian kuin sen häviäminen on tullut tunnetuksi;\ntoisinaan kuluu kaksi, kolme tuntia, ennenkuin tieto on kaikkialle\nlevinnyt, niin suuri on kaupunki. Pienokaiset hylätään, osa\nasukkaista harhailee sinne tänne äitinsä haussa, toinen osa lentää\npesästä ulos sitä etsimään, kennokakkujen rakentamisessa\ntyöskentelevien työmehiläisten yhtäjaksoiset sarjat särkyvät ja\nhajoavat, hunajankokoojat eivät enää lennä kukasta kukkaan,\novenvartiat jättävät paikkansa, ja vieraat rosvojoukot, kaikki\nhunaja-loiset, jotka alituisesti väijyvät helposti saatavaa saalista,\ntulevat ja menevät kenenkään ajattelematta vaivoin koottujen\naarteiden puolustamista. Vähitellen kaupunki köyhtyy, sen väkiluku\nvähenee, ja rohkeutensa menettäneet asukkaat kuolevat pian suruun ja\nkurjuuteen, huolimatta siitä, että kesän kaikki kukat puhkeavat\nniiden silmien edessä.\n\nMutta jos antaa niille takaisin kuningattarensa, ennenkuin tämän\nhäviäminen on tullut lopulliseksi, auttamattomaksi tosiasiaksi,\nennenkuin siveellinen rappeutuminen on tunkeutunut liian syvälle\n(mehiläiset ovat näet ihmisten kaltaisia siihen nähden, että\npitkällinen onnettomuus ja epätoivo lopulta murtaa niiden ymmärryksen\nja turmelee niiden luonteen)--jos niille antaa kuningattaren\ntakaisin muutaman tunnin kuluttua, on tämän vastaanotto mitä\nomituisin ja liikuttavin. Kaikki tunkeutuvat hänen ympärilleen,\nkokoontuvat ryhmiin, kiipeävät toinen toisensa ylitse, hyväilevät\nhäntä ohimennessään pitkillä tuntosarvillaan, joissa on niin monta\nvielä selittämätöntä elintä, tarjoovat sille hunajaa sekä saattavat\nsen meluten kuninkaallisiin huoneisiin saakka. Heti järjestys palaa\nentiselleen, työ alkaa uudelleen niin hyvin sisimmissä kennokakuissa,\njoissa munakammiot ovat, kuin etäisimmissä haaraosastoissa, joihin\nliika sato ladotaan, hunajankokoojat lähtevät pesästä mustina jonoina\nja lentävät sisään joskus vähemmän kuin kolmen minuutin kuluttua\nhunaja- ja siitepölytaakkoineen, rosvot ja loiset karkotetaan tahi\nsurmataan, kadut lakaistaan, ja pesässä kaikuu nyt vienona ja\nyksitoikkoisena tuo onnellinen ja niin erikoinen laulu, joka on\nkuninkaallisen läsnäolon kodikas laulu.\n\n\nXVIII\n\nOn tuhansia esimerkkejä tästä työmehiläisten hellyydestä ja\nehdottomasta alttiudesta kuningattareen nähden. Kaikissa\nonnettomuuksissa, jotka pientä yhteiskuntaa kohtaavat, pesän tai\nkennokakkujen kaatuessa, ihmisen raakuutta tai tietämättömyyttä,\nkylmää, nälkää kärsittäessä, tautienkin raivotessa pelastuu\nkuningatar miltei aina. Jos kohta kansa kuolee joukottain, löytää\nkuningattaren elävänä uskollisten tyttäriensä ruumiitten alta. Tämä\njohtuu siitä, että kaikki sitä suojelevat, helpottavat sen pakoa,\nmuodostavat sille omista ruumiistaan etuvarustuksen ja suojan,\nsäilyttävät sille terveellisimmän ravinnon sekä viimeiset\nhunajapisarat. Niin kauan kuin se on elossa, olkoonpa kurjuus ja\nonnettomuus kuinka suuri tahansa, ei alakuloisuudella ole sijaa\nnäitten \"neitsyellisten kasteenjuojien\" kaupungissa. Rikkokaa\nkaksikymmentä kertaa perätysten niiden kennokakut, riistäkää niiltä\nlapset ja ravinto, ei teidän kuitenkaan onnistu herättää niissä\nepäilystä tulevaisuuteen nähden. Harvalukuisinakin ja nälkääntyneinä,\nsupistuneina pieneksi joukoksi, mikä tuskin enää riittää kätkemään\näitiänsä vihollisen silmiltä, ne silti asettavat siirtokunnan\njärjestyksen uudestaan voimaan, pitävät huolta kipeimmistä tarpeista,\njakavat uudelleen keskenään tehtävät onnettomuuden ajan\ntavallisuudesta poikkeavien välttämättömyyksien mukaan ja ryhtyvät\nempimättä työhön kärsivällisyydellä, innolla, ymmärryksellä,\nkestävyydellä, jommoista ei usein tapaa luonnossa, vaikkakin suurin\nosa olijoista osottaa enemmän rohkeutta ja luottamusta kuin ihminen.\n\nMielenmasennuksen poistamiseksi ja hellyyden ylläpitämiseksi ei edes\nvaadita kuningattaren läsnäoloa. Jo sekin riittää, että tämä on\njättänyt kuolinhetkellään tahi lähtiessään jälkeläisen, olemassaolon\nheikoimmankin toiveen. \"Olemme nähneet\", sanoo kunnianarvoinen\nLangstroth, eräs nykyaikaisen mehiläishoidon oppi-isistä, \"olemme\nnähneet asumuskunnan, jossa ei ollut niin paljon mehiläisiä, että\nolisivat peittäneet kymmenen neliösentimetrin pinta-alaa, koettavan\nkasvattaa kuningatarta. Kahden viikon aikana ne vielä säilyttivät\ntämän toivon; vihdoin, kun niiden väkiluku oli vähentynyt puoleksi,\nsyntyi niiden kuningatar, mutta sen siivet olivat niin heikosti\nkehittyneet, ettei se voinut lentää. Vaikka se siis olikin\ntehtäväänsä kykenemätön, eivät mehiläiset sitä kohdelleet vähemmällä\nkunnioituksella. Viikko myöhemmin ei ollut enää kuin tusina\nmehiläisiä elossa; vihdoin muutaman päivän perästä kuningatar oli\nhävinnyt jättäen kennokakuille jotkut lohduttomat raukat suremaan.\"\n\n\nXIX\n\nMuitten piirteiden joukosta, jotka johtuvat niistä kuulumattomista\nkoetuksista, joita me uudella sortovaltaisella sekaantumisellamme\nhankimme noille onnettomille mutta järkähtämättömille\nsankarittarille, mainittakoon tässä yksi, jossa elävästi huomaa\ntyttären rakkauden ja kieltäytymisen äärimäisen ilmauksen. Olen\nuseamman kerran, niinkuin jokainen mehiläishoidon harrastaja,\ntuottanut Italiasta hedelmöitettyjä kuningattaria, sillä italialainen\nrotu on parempaa, vahvempaa, hedelmällisempää, toimeliaampaa ja\nlempeämpää kuin meidän. Mehiläiset lähetetään pienissä reiällisissä\nlaatikoissa. Näihin pannaan hiukan ravintoaineita ja kuningatar\nmuutamain vanhimpien joukosta valittujen työmehiläisten seurassa\n(vanhat mehiläiset tuntee helposti niiden ruumiista, joka on\nkuluneempi, laihtuneempi, melkein kalju, ja etenkin siivistä, jotka\novat työstä kuluneet ja repeytyneet); näiden tehtävä on sitä ravita,\nhoitaa ja vartioida matkan kestäessä. Sangen usein perille tultaessa\nsuurin osa työmehiläisiä oli kuollut. Olivatpa kerran kaikki kuolleet\nnälkään, mutta silläkin kertaa niinkuin muulloinkin kuningatar oli\nvahingoittumattomana ja hyvissä voimissa; ja viimeinen hänen\nseuralaisistaan oli epäilemättä kuollut tarjotessaan\nkuningattarelleen, tuolle sen omaa elämää kallisarvoisemman ja\nlaajemman elämän symbolille, viimeisen hunajapisaran, jota se oli\nsäilyttänyt hunajakupunsa pohjalla.\n\n\nXX\n\nHuomattuaan tämän niin järkähtämättömän alttiiksiantaumisen on\nihminen voinut kääntää omaksi hyödykseen siitä virtaavan tahi siihen\nkätkeytyvän ihmeteltävän valtiollisen ymmärryksen, työinnon,\nkestävyyden, ylevämielisyyden ja intohimoisen rakkauden\ntulevaisuuteen. Sen kautta juuri hänen on onnistunut muutama vuosi\nsitten kesyttää jossakin määrin arat amatsonit niiden sitä\ntietämättä, sillä ne eivät taivu mihinkään vieraaseen valtaan, ja\ntiedottomassa orjuudessaankin ne palvelevat ainoastaan omia\nlakejansa, jotka ihminen on ottanut palvelukseensa. Hän saattaa\nluulla, että pitäessään kuningatarta vallassaan hänellä on kädessään\npesän sielu ja kohtalo. Siitä riippuen, millä tavoin hän sitä\nkäyttää, millä tavoin hän niin sanoakseni leikkii sillä, hän\nesimerkiksi saapi aikaan ja monistaa parveilun, estää sen tai\nsupistaa sitä, yhdistää tai hajottaa asumuskunnat, johtaa\nkuningaskuntien siirtymisen muualle. Kuningatar on itse asiassa vain\njonkunmoinen elävä symboli, joka niinkuin kaikki symbolit edustaa\nhämärämpää ja laajempaa perusvoimaa, joka mehiläishoitajan tulee\nottaa huomioon, ellei hän tahdo joutua monelle vastukselle alttiiksi.\nMuuten mehiläiset eivät erehdy sen suhteen eivätkä tätä näkyväistä ja\nkatoavaista kuningatarta nähdessään kadota näkyvistään todellista,\naineetonta, pysyväistä haltiatartansa, joka on niiden olemassaolon\nainoa aate. Onko niillä tämän aatteen tietoisuutta vai ei, se on\nmeille tärkeätä ainoastaan siinä tapauksessa, että tahdomme\nerikoisemmin ihailla mehiläisiä, joilla on tämä aate, tai luontoa,\njoka sen on niihin istuttanut. Olkoonpa sillä sijansa missä tahansa,\nnoissa pienissä, heikoissa ruumiissa vaiko tuossa suuressa\ntuntemattomassa ruumiissa, joka tapauksessa se ansaitsee huomiotamme.\nJa ohimennen sanottuna, ellemme antaisi ihailumme riippua niin\nmonista paikkaa ja alkuperää koskevista seikoista, emme niin usein\nmenettäisi tilaisuutta avata kummastellen silmiämme; eikä mikään ole\nterveellisempää kuin avata ne juuri siten.\n\n\nXXI\n\nJoku huomauttaa kenties, että nämä ovat jotenkin uskallettuja ja\nliian inhimillisiä arveluja, ettei mehiläisillä luultavasti ole\nmitään senlaatuista aatetta ja että tulevaisuuskäsite, suvun rakkaus\nja monet muut käsitteet, jotka otaksumme niillä olevan, ovat\ntodellisuudessa ainoastaan elämisen vietin, kärsimyksen- ja\nkuolemanpelon sekä nautinnonhimon eri muotoja. Olkoon menneeksi;\nkaikki tämä on, jos niin tahdotaan, vain puhetapa, siksi en myöskään\nkiinnitä siihen suurta huomiota. Ainoa varma seikka tässä, niinkuin\nse ylimalkaan onkin ainoa varma seikka kaikessa, minkä tiedämme, on\nse, että sellaisten ja sellaisten asianhaarain vallitessa mehiläiset\nkäyttäytyvät sillä ja sillä tavoin kuningatartaan kohtaan. Kaikki muu\non hämärää salaisuutta, jonka suhteen voi tehdä ainoastaan enemmän\ntai vähemmän hyväksyttäviä, enemmän tai vähemmän älykkäitä otaksumia.\nMutta jos puhuisimme ihmisistä niinkuin kenties olisi viisasta puhua\nmehiläisistä, olisikohan meillä silloin oikeus sanoa niistä paljon\nenempää? Mekin tottelemme ainoastaan välttämättömyyksiä, nautinnon\nhoukuttelua tai kärsimyksen kauhua, ja sillä, jota sanomme\njärjeksemme, on sama alkujuuri ja sama tehtävä kuin sillä, jota\nnimitämme eläinten vaistoksi. Suoritamme muutamia tekoja, joitten\nvaikutukset luulemme tietävämme, alistumme toisiin, joitten syyn\nluulemme käsittävämme paremmin kuin ne sen käsittävät, mutta paitsi\nsitä, ettei tämä otaksuminen perustu mihinkään järkähtämättömään\nperustukseen, ovat nämä teot pieniä ja harvinaisia verrattuina\ntoisten tekojen suunnattomaan joukkoon; ja kaikki, tunnetuimmat ja\ntuntemattomimmat, pienimmät ja suurenmoisimmat, lähimmät ja\nkaukaisimmat, tapahtuvat pimeän yön syvyydessä, jossa me luultavasti\nolemme jotensakin yhtä sokeita, kuin otaksumme mehiläisten olevan.\n\n\nXXII\n\n\"Täytyy myöntää\", sanoo jossakin paikassa Buffon, joka kantaa\njotenkin huvittavaa vihan kaunaa mehiläisiä vastaan, \"täytyy myöntää,\nettä kun tarkastaa näitä kärpäsiä yksitellen, on niillä vähemmän älyä\nkuin koiralla, apinalla ja enimmillä eläimillä. Täytyy myöntää, että\nniissä on vähemmän oppivaisuutta, uskollisuutta, tunteellisuutta,\nsanalla sanoen että niillä on vähemmän sielunominaisuuksia, jotka\nvastaavat meidän inhimillisiä ominaisuuksiamme; tämän huomattuamme\nmyönnämme edelleen, että niiden näennäinen ymmärrys johtuu ainoastaan\nniiden yhtyneestä joukosta; kuitenkaan ei tämä yhteiselämäkään\nedellytä mitään järkeä, sillä ne eivät ole yhteen asettuneet\nsiveellisten näkökohtien vaikutuksesta, vaan niiden yhdessäolo\ntapahtuu ilman minkäänlaista suostumusta niiden puolelta. Tämä\nyhteiskunta on siis ainoastaan aineellinen ilmiö, luonnon pakosta\nsyntynyt, eikä perustu mihinkään itsetajuntaan, mihinkään\njärjelliseen punnitsemiseen. Mehiläisemo synnyttää kymmenentuhatta\nyksilöä samalla kertaa ja samassa paikassa; näitten kymmenentuhannen\nyksilön on pakko, vaikkapa olisivat vielä tuhat kertaa tyhmempiä kuin\nminä otaksun, järjestyä jollakin tavoin voidakseen ainoastaan pysyä\nolemassa. Koska ne kaikki, toinen niin hyvin kuin toinenkin, toimivat\nyhtä suurella voimalla, niin ne tulevat pian, vaikka olisivatkin\nalussa vahingoittaneet toinen toistansa, juuri vahingoittamalla\ntoisiansa niin pitkälle, että vahingoittavat toisiaan niin vähän kuin\nmahdollista, toisin sanoen että auttavat molemminpuolisesti\ntoisiansa. Täten näyttää siltä, kuin ne ymmärtäisivät toisiansa ja\npyrkisivät yhteisvoimin samaa tarkotusperää kohti. Se, joka niitä\nsilmällä pitää, omistaa niille pian näkökannat ja ymmärryksen, joita\nniillä ei ole, hän tahtoo löytää järjellisen syyn joka tekoon,\njokaisella liikkeellä on pian sisällinen vaikuttimensa, ja kaikesta\ntästä johtuu käsitys mehiläisten lukemattomista ihmeellisistä tai\nvallan eriskummallisista ajatustoiminnoista. Sillä nämä\nkymmenentuhatta yksilöä, jotka kaikki ovat syntyneet samalla kertaa,\njotka ovat asuneet yhdessä, jotka ovat läpikäyneet muodonvaihdoksen\nmiltei samaan aikaan, eivät voi muuta kuin tehdä kaikki samaa ja, jos\nniillä on hiukankin järkeä, mukautua samoihin tapoihin, sopeutua\nyhteen, viihtyä yhdessä, pitää huolta asunnostaan, palata siihen\nsiitä poistuttuaan j.n.e., ja siitä johtuu sitten rakennustaide,\ngeometria, järjestys, ennakkolaskelmat, isänmaanrakkaus, yhteiskunta,\nsanalla sanoen kaikki tyynni perustuen, niinkuin huomaamme, vain\ntarkastajan ihailuun.\"\n\nSiinäpä aivan päinvastainen tapa selittää mehiläisiämme. Se saattaa\nalussa näyttää luonnollisemmalta, mutta eikö tämä itse asiassa johdu\nsiitä yksinkertaisesta syystä, ettei se selitä juuri mitään? Jätän\nsikseen tämän lausunnon tosiasialliset erehdykset. Mutta eikö se,\nettä näin, vahingoittamalla toisiaan niin vähän kuin mahdollista,\nmukaudutaan yhteiselämän välttämättömyyksiin, eikö se edellytä\njonkunmoista ymmärrystä, joka meistä on näyttävä sitä\nmerkillisemmältä, mitä lähemmin tutkimme millä tavoin nämä\nkymmenentuhatta yksilöä välttävät toistensa vahingoittamista ja siten\nlopulta tulevat auttaneeksi toinen toistansa? Eikö tämä ole juuri\nmeidän omaa historiaamme, ja eikö kaikki se, minkä tuo vanha ärtyisä\nluonnontutkija sanoo, tarkalleen sovellu jokaiseen inhimilliseen\nyhteiskuntaan? Viisaudellamme, hyveillämme, valtiotaidollamme, noilla\nvälttämättömyyden katkerilla hedelmillä, joita oma mielikuvituksemme\non kullannut, niillä ei ole muuta tarkotusperää kuin kääntää\nhyödyksemme itsekkyyttämme ja suunnata yhteiseksi hyväksemme jokaisen\nyksilön luonnostansa vahingollinen toimeliaisuus. Ja vielä edelleen,\njos tahtoo, ettei mehiläisillä ole ainoatakaan niistä ajatuksista,\nainoatakaan niistä tunteista, joita niillä meidän mielestämme on,\nniin eikö meille ole yhdentekevää mihin hämmästyksemme kohdistuu? Jos\nkatsomme varomattomaksi ihailla mehiläisiä, niin ihailumme on\nkohdistuva luontoon; joka tapauksessa tulee hetki, jolloin meiltä ei\nenää voida ihailuamme riistää, emmekä menetä mitään sen tähden, että\nolemme viivähtäneet ja odottaneet.\n\n\nXXIII\n\nOlkoonpa miten hyvänsä, uskollisina arvelullemme, jolla on ainakin se\netu, että se mielessämme yhdistää muutamia tekoja, jotka\ntodellisuudessa silminnähtävästi ovat yhteydessä keskenään, väitämme,\nettä mehiläiset rakastavat kuningattaressaan paljon enemmän sukunsa\nikuista tulevaisuutta kuin kuningatarta itseään. Mehiläiset eivät\nsuinkaan ole turhan tunteellisia; ja kun joku niistä palaa työstä\nniin pahasti haavottuneena, etteivät toiset arvele sen voivan enää\ntehdä sanottavaa palvelusta, karkottavat ne sen armotta. Ja\nkuitenkaan ei voi väittää niiden olevan aivan kykenemättömiä\ntuntemaan jonkunmoista persoonallista kiintymystä emoansa kohtaan. Ne\ntuntevat sen kaikkien muitten joukosta. Silloinkin kun se on vanha,\nkurja ja rampa, eivät ovenvartiat milloinkaan salli tuntemattoman\nkuningattaren tunkeutua pesään, olipa se sitten miten nuori, kaunis\nja hedelmällinen tahansa. Totta on, että tämä on niiden\njärjestyksenhoidon tärkeimpiä perusaatteita, josta ei poiketa kuin\njoskus suuren hunajasadon aikana, jonkun vieraan työmehiläisen\nhyväksi, joka on runsaalla saaliilla varustettu.\n\nKun kuningatar on tullut kokonaan hedelmättömäksi, työmehiläiset\nkorvaavat sen kasvattamalla määrätyn joukon kuninkaantyttäriä. Mutta\nmikä tulee vanhan kuningattaren kohtaloksi? Sitä ei tarkoilleen\ntiedetä, mutta joskus on tapahtunut, että mehiläisviljelijät ovat\nlöytäneet pesän kennokakuilta muhkean kuningattaren ikänsä\nkukoistuksessa ja aivan perältä, pimeästä sopesta vanhan\n\"hallitsijattaren\", niinkuin sitä Normandiassa sanotaan,\nnäivettyneenä ja rampautuneena. Näyttää siltä, kuin ne tässä\ntapauksessa olisivat ottaneet huolekseen suojella sitä loppuun asti\nsen voimakkaan kilpailijattaren vihaa vastaan, joka ei haaveile muuta\nkuin sen kuolemaa, sillä kuningattarien kesken vallitsee voittamaton\nviha, joka saattaa ne syöksymään vimmattuun taisteluun niin pian kuin\nniitä on kaksi saman katon alla. Tekisi mieli luulla, että ne täten\nvaraavat vanhemmalle jonkunmoisen vaatimattoman ja rauhallisen\ntyyssijan, jossa se voisi päättää päivänsä syrjäisessä kaupungin\nsopessa. Tässä kohtaamme taas yhden vahavaltakunnan tuhansista\narvotuksista, ja meillä on tilaisuus todeta vielä kerta, että\nmehiläisten politiikka ja tavat eivät ensinkään ole kerran kaikkiaan\nsalliman säätämiä ja ahtaita sekä että ne noudattavat useita\nmonimutkaisempia vaikuttimia kuin ne, joita luulemme tuntevamme.\n\n\nXXIV\n\nMutta me häiritsemme joka hetki niitä luonnon lakeja, jotka niistä\nmahtavat tuntua kaikkein järkähtämättömimmiltä. Saatamme ne joka\npäivä samankaltaiseen asemaan, jossa itse olisimme, jos joku\näkkiarvaamatta lakkauttaisi ympäriltämme painovoiman, avaruuden,\nvalon tai kuoleman lait. Mitä ne siis tekevät, jos väkivallalla tahi\npetoksella tuodaan pesään toinen kuningatar? Luonnontilassa tämä\ntapaus ei ole kenties milloinkaan voinut sattua, niin kauan kuin\nniitä tässä maailmassa on asuskellut; ovenvartiat ovat sen estäneet.\nKuitenkaan ne eivät joudu ymmälle, vaan kykenevät näin kuulumattoman\nasianhaaran sattuessa sovittamaan niin hyvin kuin mahdollista yhteen\nkaksi perusaatetta, joita ne kunnioittavat ikäänkuin jumalallisia\nkäskyjä. Ensimäinen on yhden ainoan emän perusaate, joka ei\nmilloinkaan horju paitsi siinä tapauksessa, että hallitseva\nkuningatar on hedelmätön (ja tällöinkin ainoastaan\npoikkeustapauksissa). Toinen on vielä omituisempi; ja jos kohta sitä\nei voi syrjäyttää, on kuitenkin sallittu hiukan sitä sovitella\njuutalaisten tapaan. Tämä periaate ympäröi jokaisen kuningattaren\npersoonaa, olkoonpa hän kuka tahansa, jonkunmoisella\nloukkaamattomuudella. Mehiläisten olisi helppo lävistää vieras\nanastaja tuhansilla myrkyllisillä pistimillään. Se kuolisi samassa\nhetkessä, eikä niillä olisi enää muuta vaivaa kuin laahata sen ruumis\npesästä pois. Mutta vaikka niillä aina on pistimensä varalla, vaikka\nne käyttävät sitä joka hetki keskinäisissä taisteluissaan,\nsurmatessaan koirakset, viholliset tahi loiset, _ne eivät milloinkaan\nkäytä sitä kuningatarta vastaan,_ samoin kuin kuningatar ei\nmilloinkaan käytä pistintään ihmistä, eläintä tai tavallista\nmehiläistä vastaan; kuninkaallista asettaan, joka ei ole suora,\nniinkuin työmehiläisten, vaan käyrä niinkuin turkkilainen sapeli, se\npaljastaa ainoastaan taistellessaan vertaisensa, se on toisen\nkuningattaren kanssa.\n\nKoska nähtävästi ei mikään mehiläinen uskalla ottaa päällensä\nsuoranaista, veristä kuningattaren murhaa, koettavat ne kaikissa\nasianhaaroissa, joissa järjestyksen ja yhteiskunnan menestyksen\nvuoksi on välttämätöntä että joku kuningatar saa surmansa,\nnäennäisesti antaa sen kuolemalle luonnollisen kuoleman leiman; ne\njakelevat rikosta keskenään äärimäiseen asti, niin ettei\nrikoksentekijää olekaan. Ne silloin \"panevat myttyyn\" vieraan\nkuningattaren, käyttääkseni mehiläishoitajain teknillistä lausetapaa,\njoka merkitsee että ne saartavat sen kokonaan omien lukemattomien ja\ntoisiinsa painautuneiden ruumiittensa piiriin. Ne muodostavat täten\njonkunmoisen elävän vankilan, jossa ei vanki voi enää liikkua ja\njonka ne ylläpitävät sen ympärillä kokonaisen vuorokauden ajan, jos\nasia niin vaatii, siksi kunnes se kuolee siihen nälästä tai tukehtuu.\n\nJos laillinen kuningatar lähestyy sinä hetkenä ja kilpailijatarta\nvainuten näyttää haluavan sitä ahdistaa, niin vankilan liikkuvat\nseinät avautuvat hänelle heti. Mehiläiset asettuvat kehään molempien\nvihollisten ympärille ja ottamatta tähän outoon taisteluun osaa\nseuraavat sitä tarkkaavaisina ja puolueettomina, sillä emä yksin voi\nemää vastaan pistimensä paljastaa, sillä ainoastaan sillä, joka\nkohdussaan kantaa lähes miljoonan olijan elämää, näyttää olevan\noikeus yhdellä ainoalla iskulla surmata toinen miljoona.\n\nMutta jos taistelu jatkuu tuloksetta, jos molemmat käyrät pistimet\nturhaan luistavat painavia kitiinihaarniskoja pitkin, niin se\nkuningatar, oli se laillinen taikka vieras, joka tekee liikkeen\npaetakseen, otetaan kiinni, vangitaan ja suljetaan jälleen tuohon\nsurisevaan vankilaan, siksi kunnes se osottaa aikovansa ryhtyä\nuudestaan taisteluun. Sopii lisätä, että tässä tarkotuksessa tehdyt\nlukemattomat kokeet osottavat miltei poikkeuksetta, että hallitseva\nkuningatar saa voiton, joko senvuoksi, että se, tuntien olevansa\nkotonansa, omaistensa piirissä, on rohkeampi ja innokkaampi kuin\ntoinen, tai senvuoksi, että mehiläiset, vaikka ovatkin puolueettomia\nitse taistelun hetkenä, osottavat vähempää puolueettomuutta\nvangitessaan toista kuin toista kilpailijatarta, sillä niiden emä ei\nnäytä ensinkään kärsivän tästä vangitsemisesta, jotavastoin vieras\nvankeudesta päästessään miltei aina ilmeisesti on pahoin pideltynä ja\nraukeana.\n\n\nXXV\n\nHelppo koe näyttää paremmin kuin mikään muu, että mehiläiset tuntevat\nkuningattarensa ja ovat häneen todella kiintyneet. Jos poistaa\nkuningattaren pesästä, näkee heti kaikkien niiden tuskan ja surun\nilmiöiden esiintyvän, joita olen eräässä aikaisemmassa luvussa\nkuvannut. Antakaa niille muutaman tunnin kuluttua sama kuningatar\ntakaisin, niin kaikki tyttäret tulevat häntä vastaanottamaan tarjoten\nhänelle hunajaa. Toiset asettuvat kahteen riviin hänen\nohikulkiessaan, toiset muodostavat hänen eteensä päätänsä alas\npainaen ja takaruumistansa ilmaan kohottaen suuria liikkumattomia\nmutta surisevia puolikehiä, joissa ne epäilemättä laulavat onnellisen\npaluun ylistyslaulua ja jotka niiden hovimenoissa merkitsevät\njuhlallista kunnioitusta tai suurinta onnea.\n\nMutta turhaa on toivoa voivansa niitä pettää asettamalla laillisen\nkuningattaren sijaan vieraan emän. Tuskinpa tämä on astunut muutaman\naskeleen pesässä, kun jo närkästyneet työmehiläiset kiiruhtavat\nkaikkialta paikalle. Vieras pannaan heti kiinni, saarretaan ja\npidätetään tuossa kauheassa meluavassa vankilassa, jonka\njärkähtämättömät muurit niin sanoakseni uudistuvat uudistumistaan\nhänen kuolemaansa asti, sillä tässä erikoistapauksessa sattuu\nharvoin, että vanki pääsee hengissä vankilastaan.\n\nSenpä vuoksi onkin kuningattarien tuonti ja korvaaminen\nmehiläishoitajan vaikeimpia tehtäviä. Huvittavaa on nähdä, mihin\noveluuteen, mihin monimutkaisiin juoniin ihmisen täytyy turvautua\nsaadakseen tahtonsa täytetyksi ja pettääkseen nuo pienet niin\ntarkkanäköiset, mutta samalla aina herkkäuskoiset hyönteiset, jotka\nliikuttavan rohkeasti alistuvat odottamattomimpiinkin tapauksiin,\nkatsoen niitä nähtävästi ainoastaan joksikin uudeksi mutta\nvälttämättömäksi luonnon oikuksi. Sanalla sanoen, kaikessa tässä\noveluudessa ja siinä sekasorrossa, joka on sangen usein näitten\nuskallettujen juonien seurauksena, ihminen luottaa aina miltei\nempiirisesti mehiläisten ihmeteltävään käytännölliseen älyyn, niiden\nlakien ja ihmeellisten tapojen pohjattomaan aarteeseen, niiden\njärjestyksenharrastukseen, rauhanrakkauteen ja yhteistuntoon,\nuskollisuuteen, jolla ne tulevaisuutta palvelevat, niiden luonteen\nnotkeaan lujuuteen ja vakavaan epäitsekkyyteen ja etenkin siihen\nväsymättömään kestävyyteen, jolla ne velvollisuutensa täyttävät.\nMutta näiden menetelmien yksityiskohdat kuuluvat varsinaista\nmehiläishoitoa koskeviin teoksiin ja veisivät meidät liian pitkälle\naineestamme.[5]\n\n\nXXVI\n\nMitä persoonalliseen kiintymykseen tulee, josta puhuimme ja josta nyt\ntahdomme puhua loppuun, niin on varmaa, että se, jos sitä luultavasti\nonkin olemassa, on lyhytikäinen, ja jos koetatte uudelleen asettaa\nvaltakuntaansa emän, joka muutaman päivän on ollut sieltä\nkarkotettuna, niin suuttuneet tyttäret ottavat sen vastaan\nsellaisella tavalla, että teidän kiireimmiten täytyy vapauttaa se\nsiitä kuolettavasta vankeudesta, joka on tuntemattomien\nkuningattarien rangaistus. Ne ovat näet jo ehtineet muuttaa\nkymmenkunnan työmehiläisasuntoa kuninkaallisiksi kammioiksi, joten\nrodun tulevaisuutta ei enää uhkaa mikään vaara. Niiden hellyys\nkuningatarta kohtaan kasvaa tai vähenee sen mukaan mitenkä kuningatar\nedustaa tätä tulevaisuutta. Niinpä huomaa niiden usein, silloin kun\nneitseellinen kuningatar suorittaa \"häälennon\" vaarallisen\ntoimituksen, siihen määrin pelkäävän hänet menettävänsä, että kaikki\nseuraavat häntä tässä traagillisessa ja kaukaisessa lemmen\netsinnässä, josta pian olen puhuva, mikä ei milloinkaan tapahdu, kun\nniille on annettu pieninkin nuoria munia sisältävä\nkennokakunkatkelma, jossa piilee toivo, että voivat uusia emiä\nkasvattaa. Kiintymys voi päälle päätteeksi kääntyä raivoksi ja\nvihaksi, ellei hallitsijatar täytä kaikkia velvollisuuksiaan sitä\nabstraktista jumaluutta kohtaan, jota me nimittäisimme tulevaksi\nyhteiskunnaksi ja jota ne käsittävät syvemmin kuin me. On tapahtunut\nesimerkiksi, että mehiläishoitajat eri syistä ovat estäneet\nkuningatarta liittymästä parveilevaan joukkoon pidättämällä sitä\npesässä verkon avulla, jonka läpi hennot, vilkkaat työmehiläiset\nkulkevat sitä aavistamatta, mutta jonka läpi tuon rakkauden orja\nraukan, se kun on tyttäriään huomattavasti kömpelömpi ja kookkaampi,\nei onnistu pujahtaa. Ensi kertaa pesästä lähtiessään mehiläiset,\nhuomattuaan ettei kuningatar ollut niiden mukana, palasivat pesään ja\nnuhtelivat, töykkivät ja ilmeisesti pitelivät pahoin tuota onnetonta\nvankia, jota epäilemättä syyttivät laiskuudesta tai pitivät hieman\nheikkojärkisenä. Kun toista kertaa matkaan lähdettäessä emän huono\ntahto näytti olevan aivan ilmeinen, niin viha kasvoi ja pahoinpitely\ntuli ankarammaksi. Vihdoin kolmannella kerralla, ollen sitä mieltä\nettä emä oli auttamattomasti kutsumukselleen ja suvun tulevaisuudelle\nuskoton, ne tuomitsivat hänet miltei aina kuolemaan ja surmasivat\nhänet kuninkaalliseen vankilaan.\n\n\nXXVII\n\nNiinkuin huomaa, on kaikki alistettu tämän tulevaisuuden alle,\nennalta-ymmärryksellä, yhdenmukaisuudella, järkähtämättömyydellä, eri\nasianhaarojen oivaltamisen ja käyttämisen taidolla, jotka todellakin\npanevat ihailumme vallan ymmälle,--varsinkin kun ottaa huomioon\nkaiken odottamattoman ja yliluonnollisen, jonka meidän nykyinen\nsekaantumisemme mehiläisten elämään alituisesti tuottaa niiden\nasuntoihin. Voisi kenties huomauttaa, että ne äsken mainitussa\ntapauksessa oivaltavat sangen huonosti, miksi ei kuningatar kykene\nniitä seuraamaan. Olisimmeko me paljonkaan tarkkanäköisempiä, jos\naivan toisenluontoinen järki, jota palvelisi niin suunnaton ruumis,\nettä sen liikkeet olisivat miltei yhtä vähän käsitettävissämme kuin\njonkun luonnonilmiön, huviksensa virittäisi meille samanlaisia\nansoja? Emmekö ole tarvinneet tuhansia vuosia keksiäksemme\nukkosentulelle jossakin määrin hyväksyttävän selityksen? Jokaisen\nolijan järki muuttuu hitaaksi, kun se joutuu oman--aina suppean--\npiirinsä ulkopuolelle ja kun se huomaa olevansa tapahtumien edessä,\njoita se ei ole itse pannut liikkeelle. Päälle päätteeksi ei ole\nvarmaa, etteivät mehiläiset, jos verkkokoe tulisi yleisemmäksi ja\njatkuisi, lopulta ymmärtäisi sitä ja välttäisi siitä johtuvia\nepäkohtia. Ne ovat jo oivaltaneet monen muun kokeen ja mitä\nviisaimmalla tavalla sovittaneet sen omaksi hyödykseen. Sellaisia\nkokeita ovat \"liikkuvat kennokakut\" tahi esimerkiksi \"komerot\" (kun\nmehiläiset pakotetaan panemaan varahunajansa tallelle yhdenmukaisesti\npäällekkäin ladottuihin pieniin laatikkoihin), tai edelleen sellainen\neriskummallinen koe kuin \"röyhelletty vaha\", jossa kennojen paikat on\nhahmoiltu ainoastaan hienolla vaha-ulkoviivalla, jonka hyödyn ne heti\noivaltavat ja jota käyttävät huolellisesti hyväkseen, siten että\nmuodostavat ilman aineen- ja työnhukkaa erinomaisia kennoja. Eivätkö\nne keksi kaikissa sellaisissa tapauksissa, jotka eivät ilmene\njonkunmoisen pahansuovan ja juonikkaan jumalan virittämän ansan\nmuodossa, parhainta ja ainoata ihmisentapaista ratkaisua? Kertoakseni\nyhden näistä luonnollisista, mutta kuitenkin poikkeuksellisista\ntapauksista: kun etana tai hiiri hiipii pesään ja saa siellä\nsurmansa, niin mitä ne tekevät päästäkseen ruumiista, joka pian\nmyrkyttäisi ilman? Jos niiden on mahdoton poistaa tai palottaa se,\nsulkevat ne sen tarkkaan ja ilmaapitävästi oikeaan vaha-arkkuun, joka\neriskummallisena kohoaa kaupungin tavallisten rakennustuotteiden\nkeskeltä. Minä havaitsin viime vuonna eräässä pesistäni yhdessä\nryhmässä kolme tällaista hautaa, joita erotti--samalla tavoin kuin\nkennokakkujen kammioita--yhteiset väliseinät, joten vahaa säästyisi\nniin paljon kuin mahdollista. Viisaat hautaajat olivat laatineet\nhaudat kolmen pienen tarhasimpukan jäännöksille, jotka joku lapsi oli\npistänyt niiden asuntoon. Tavallisesti kun on kysymys simpukoista,\ntyydytään tukkeamaan vahalla kuoren aukko. Mutta nyt, kun kuoret\nolivat enemmän tahi vähemmän ruhjouneet tai haljenneet, pitivät ne\nyksinkertaisempana haudata ne kokonaisuudessaan, ja jotta ei liike\nsisäänkäytävässä tulisi ehkäistyksi, olivat ne jättäneet tuohon\nkookkaaseen vahamöhkäleeseen muutamia käytäviä, jotka tarkoilleen\nolivat sovelletut, ei niiden omaan, vaan koiraksien kokoon, jotka\novat suunnilleen kaksi kertaa niin suuret kuin työmehiläiset. Eikö\ntämä seikka, ja samoin myös seuraava tosiasia, tee todennäköiseksi,\nettä niiden jonakin päivänä onnistuu keksiä syy, miksi ei kuningatar\nvoi niitä seurata verkon läpi? Niillä on sangen tarkka käsitys\nsuuruussuhteista ja siitä tilasta, jota joku kappale vaatii\nvoidaksensa liikkua. Niissä seuduissa, jossa tuo kammottava\npääkalloperhonen, Acherontia Atropos elostaa, ne rakentavat pesänsä\naukkoon vahapilareita, joitten välitse tuo öinen rosvo ei voi tunkea\nsuunnatonta takaruumistansa.\n\n\nXXVIII\n\nRiittäköön tämä tästä asiasta; en pääsisi milloinkaan lopettamaan,\njos täytyisi luetella kaikki esimerkit. Lyhyesti kuvataksemme\nkuningattaren osan ja aseman voimme sanoa, että hän on sen\nyhteiskunnan sydän-orja, jonka järki häntä ympäröi. Hän on ainoa\nhallitsija, mutta samalla kuninkaallinen palvelija, rakkauden\nvangittu talteenottaja ja vastuunalainen edustaja. Kansa kunnioittaa\nja palvelee häntä unohtamatta kuitenkaan, ettei sen alistuminen\nkohdistu kuningattaren persoonaan, vaan siihen elintehtävään, jota\nhän täyttää, ja tulevaisuuteen, jota hän edustaa. Vaivoin voisi\nlöytää inhimillistä yhteiskuntaa, jonka peruskaava käsittäisi niin\nsuuren osan siitä mikä on meidän kiertotähtemme toivomusten esineenä:\ntasavaltaa, jossa riippumattomuus on samalla kertaa täydellisempi ja\njärkevämpi ja jossa alistuminen yleisonnen hyväksi on yleisempi ja\nparemmin ymmärretty. Mutta ei myöskään löytäisi yhteiskuntaa, missä\nuhraukset olisivat kovempia ja ehdottomampia. Älkää luulko, että minä\nihailen näitä uhrauksia samassa määrin kuin niiden tuloksia. Olisi\ntietenkin toivottavaa, että nämä tulokset voitaisiin saavuttaa\nvähemmällä kärsimyksellä, vähemmällä kieltäytymyksellä. Mutta jos\nkerran periaate on päteväksi tunnustettu--ja kenties se on\nvälttämätön maapallomme perusajatuksen mukaan--niin sen toimeenpano\non ihmeteltävä. Olkoonpa inhimillinen totuus tässä kohden mikä\ntahansa: mehiläispesässä elämää ei käsitetä enemmän tai vähemmän\nmiellyttävien tuntien sarjana, jonka hetkisistä ainoastaan ne, jotka\novat elämän ylläpitämiseksi välttämättömästi tarpeelliset, saisi\ntehdä synkiksi ja ikäviksi; sitä käsitetään suurena yhteisenä ja\nankarasti jaettuna velvollisuutena, joka kohdistuu maailman alusta\nasti alati vain loittonevaan tulevaisuuteen. Jokainen luopuu tätä\nvelvollisuutta täyttäessään enemmästä kuin puolesta onnestaan ja\noikeudestaan. Kuningatar jättää hyvästi päivänvalon, kukkien tuoksun\nja vapauden, työmehiläiset luopuvat rakkaudesta, neljästä tahi\nviidestä ikävuodesta ja äitiyden suloudesta. Kuningattaren aivot\nkuihtuvat mitättömiksi suvun uudistamista palvelevien elimien\nhyväksyjä työmehiläisellä juuri nämä elimet kuihtuvat ja niiden\nkustannuksella kehittyy järki. Ei tehdä oikein, jos väitetään, ettei\ntahdolla ole mitään osaa näissä uhrauksissa. Totta on, ettei\ntyömehiläinen voi muuttaa omaa kohtaloansa, mutta se määrää kaikkien\nkotelojen kohtalon, jotka sitä ympäröivät ja ovat sen välillisiä\ntyttäriä. Olemme nähneet, että jokainen työmehiläistoukka, jos sitä\nravittaisiin ja majotettaisiin kuninkaallisen elintavan mukaan, voisi\ntulla kuningattareksi; ja samoin jokainen kuninkaallinen toukka\nmuuttuisi työmehiläiseksi, jos ravinto vaihdettaisiin ja kenno\nsupistettaisiin. Nämä ihmeelliset vaalit tapahtuvat joka päivä pesän\nkultaisessa varjossa. Niitä ei toimiteta umpimähkään, vaan viisaus,\njonka syvää oikeudenmukaisuutta ja vakavuutta ihminen ainoastaan\nsaattaa väärinkäyttää, alinomaa valpas viisaus ne toimittaa tahi\npurkaa, silmällä pitäen kaikkea, mikä tapahtuu niin hyvin\nyhteiskunnan ulkopuolella kuin sen muurien sisällä. Jos äkkiä syntyy\nodottamaton kukkien runsaus, jos kunnaat ja jokien rannat loistavat\nuudesta sadosta, jos kuningatar on vanha ja hänen hedelmällisyytensä\nheikentynyt, jos väestö lisääntyy ja pesä tuntuu ahtaalta, niin\nnäette kuninkaallisia kennoja rakennettavan. Nämä samat kennot\nvoidaan sittemmin hävittää, jos sattuu tulemaan kato tai jos pesää on\nsuurennettu. Niitä ylläpidetään usein niin kauan kuin nuori\nkuningatar ei vielä ole suorittanut häälentoansa tai siinä onnistunut;\nmutta ne hävitetään, kun kuningatar palaa lennosta pesään laahaten\nperässään voitonlippuna hedelmöittymisensä epäämätöntä merkkiä. Missä\nse sijaitsee, tuo viisaus, joka näin punnitsee nykyisyyttä ja\ntulevaisuutta ja jolle se, mikä ei vielä ole näkyväistä, on\ntärkeämpää kuin kaikki se, mikä on näkyvissä? Missä sillä on sijansa,\ntuolla nimettömällä ymmärtäväisyydellä, joka hylkää ja valitsee,\nylentää ja alentaa, joka niin monesta työmehiläisestä voisi tehdä\nyhtä monta kuningatarta ja joka niin monesta äidistä muodostaa\nneitsytkansan? Olemme toisessa paikassa sanoneet, että se on \"pesän\nhengessä\"; mutta mistä tulee meidän lopulta etsiä \"pesän henkeä\",\nellei juuri työmehiläisten yhteisöstä? Saadaksemme varmaa vakaumusta\nsiitä, että sillä todellakin on sijansa niiden yhteisössä, ei olisi\nkenties ollut tarpeellista niin huolellisesti tarkastella\nkuninkaallisen yhteiskunnan tapoja. Olisi kenties riittänyt, jos,\nolisimme niinkuin Dujardin, Brandt, Girard, Vogel ja muut\nhyönteistutkijat ovat tehneet, mikroskoopin alle asettaneet\nkuningattaren hiukan tyhjän pääkuoren ja kuhnurien\nkahdellakymmenelläkuudella tuhannella säteilevällä silmällä\nvarustetun komean pään, ja niiden viereen neitseellisen työmehiläisen\npienen, ruman, huolestuneen pään. Olisimme silloin nähneet, että\ntässä pienessä päässä sijaitsevat pesän laajimpien ja älykkäimpien\naivojen monimutkaiset poimut. Vieläpä nämä aivot ovat kauneimmat,\nmonimutkaisimmat, hienoimmat, täydellisimmät, mitä koko luomakunnassa\non olemassa ihmisaivojen jälkeen, jos kohtakin toista laatua ja\ntoista rakennetta.[6] Tässäkin, kuten kaikkialla sen maailman\njärjestyksessä, jonka me tunnemme, on valta, todellinen voima,\nviisaus ja voitto siinä, missä aivot ovat. Tässäkin miltei näkymätön\nhiuke tuota salaperäistä ainetta hallitsee ja järjestää aineen ja\nosaa luoda itselleen pienen voitokkaan ja pysyvän paikan keskelle\ntyhjyyden ja kuoleman suunnatonta ja liikkumatonta valtaa.\n\n\nXXIX\n\nPalatkaamme nyt parveilun alaiseen pesäämme, jossa lähtömerkki on\nannettuna näiden mietteiden loppua odottamatta. Sinä hetkenä, jolloin\ntämä merkki annetaan, voisi luulla kaikkien kaupungin porttien\navautuvan yht'aikaa äkillisestä hurjasta sysäyksestä; ja musta joukko\nkulkee tai pikemmin syöksyy tulvana pesästä ulos, aukkojen luvusta\nriippuen, kaksi-, kolmi- tai nelikertaisena suorana, jäntevänä,\nväräjävänä ja katkeamattomana suihkuna, joka heti leviää ja hajoaa\navaruuteen sointuvana sadantuhannen kiihtyneen ja läpikuultavan\nsiiven muodostamana harsona. Muutaman hetken kuluessa harso liehuu\ntällä tavoin pesän yläpuolella kummallisesti kahisten, ikäänkuin\nläpikuultava silkkikangas, jota tuhannet ja uudelleen tuhannet\nsähköiset sormet lakkaamatta repisivät ja uudelleen neuloisivat\nyhteen. Se aaltoilee, se epäröi, se lepattelee ikäänkuin iloisesti\nhulmuava huivi, jota näkymättömät kädet pidättäisivät taivaan\nkorkeudessa siellä sitä kooten ja levittäen maan kukkasista asti\ntaivaan siniääriin saakka, odottaessaan jonkun korkean henkilön tuloa\ntai lähtöä. Vihdoin lieve laskeutuu alas, toinen kohoaa, laulavan,\nsäteilevän vaipan neljä auringonpaisteista kulmaa liittyy yhteen, ja,\nmuistuttaen noita satujen älykkäitä pöytäliinoja, jotka kulkevat\navaruuden kenttiä täyttääkseen jonkun ihmistoivomuksen, se lentää\nkokonaisuudessaan ja jo kokoonkääriytyneenä sulkeutuaksensa uudestaan\ntulevaisuuden pyhitetyn persoonan ympärille, lehmusta, päärynäpuuta\ntai pajua kohti, johon kuningatar äsken on asettunut kultanaulan\nnäköisenä. Tähän se kiinnittää sointuvat poimunsa toisen toisensa\njälkeen, ja sen ympärille se käärii siivistä säteilevän\nhelmikankaansa.\n\nSitten kaikki jälleen hiljenee: ja tuo meluava joukko, tuo pelottava\nharso, joka näytti olevan kudottu lukemattomista uhkauksista,\nlukemattomista vihan vimmoista, ja tuo huumaava kultasade, joka alati\nilmassa ladellen lakkaamatta pirskotti sävelpisariansa kaikille\nseudun esineille, kaikki tämä muuttuu silmänräpäyksessä suureksi\nvaarattomaksi ja levolliseksi rypäleeksi, joka riippuu puun oksasta\nja on muodostunut tuhansista pienistä elävistä, mutta\nliikkumattomista marjasista, jotka kärsivällisesti odottavat suojan\netsintään lähteneiden tiedustelijoiden paluuta.\n\n\nXXX\n\nTämä on niin sanotun \"primäärisen parven\" ensimäinen pysähdyspaikka,--\nsen parven, jonka etupäässä aina on vanha kuningatar. Se asettuu\ntavallisesti pesää lähinnä olevaan puuhun tai pensaaseen, sillä\nmuniensa raskauttama kuningatar, joka ei ole nähnyt päivänvaloa\nhäälentonsa tai edellisen vuoden parveilun jälkeen, epäröi kun on\nheittäydyttävä avaruuteen ja näyttää unohtaneen siipiensä käytännön.\n\nMehiläishoitaja odottaa kunnes joukko on sulloutunut tiiviisti yhteen;\nsitten hän, pää leveän olkihatun peitossa (sillä rauhallisinkin\nmehiläinen käyttää ehdottomasti pistintänsä, kun se eksyy hiuksiin,\njoissa se luulee joutuneensa ansaan), mutta ilman naamaria ja ilman\nharsoa, jos hänellä nimittäin on kokemusta, kastettuaan ensin\nkyynärpäihin asti paljastetut käsivartensa kylmään veteen, korjaa\nparven ravistamalla voimakkaasti ylösalaisin käännetyn pesän\nyläpuolella oksaa, joka parvea kannattaa. Rypäle putoaa siihen\nraskaasti kuten kypsynyt hedelmä. Jos taas oksa on liian paksu,\nammentaa hän joukkoa suoraan kauhalla ja kaataa sitten minne vain\ntahtoo nämä elävät kauhalliset, ikäänkuin jyviä ammentaisi. Hänen ei\ntarvitse pelätä mehiläisiä, jotka surisevat hänen ympärillään ja\njoukottain peittävät hänen käsiänsä ja kasvojansa. Hän kuuntelee\nniiden riemulaulua, joka ei ensinkään muistuta niiden sotalaulua.\nHänen ei tarvitse pelätä, että parvi jakaantuisi, närkästyisi,\nhajaantuisi tahi lähtisi pakoon. Olen sen jo sanonut: sinä päivänä\nnuo salaperäiset työntekijät ovat juhlatunnelman vallassa ja niissä\non luottamus, jota ei mikään voisi järkähyttää. Ne ovat luopuneet\nrikkauksista, joita niillä oli puolustettavina, eivätkä enää tunne\nvihollisiansa. Ne ovat vaarattomia, koska ovat onnellisia, ja\nonnellisia ne ovat syystä, jota emme tunne: ne täyttävät lain.\nKaikilla olennoilla on täten sokean onnen hetki, jonka luonto niille\nvaraa tahtoessaan saapua oman tarkotuksensa perille. Älkäämme\nihmetelkö sitä, että mehiläiset siitä pettyvät; mekin, jotka jo monia\nvuosisatoja sitten olemme luontoa tarkastelleet täydellisempien\naivojen avulla kuin niiden ovatkaan, mekin sallimme sen itseämme\npettää emmekä vielä tiedä, onko se hyvänsuopa, välinpitämätön vai\nalhaisen julma.\n\nParvi jää sinne, mihin kuningatar on pudonnut, ja olisipa se pudonnut\nyksin pesään, niin kaikki mehiläiset saatuaan tiedon sen olopaikasta\nsuuntaavat pitkinä mustina jonoina kulkunsa äidin turvapaikkaa kohti;\nja sillä välin kun suurin osa kiireimmiten tunkeutuu siihen sisään,\npysähtyvät muut hetkeksi tuntemattomien porttien kynnykselle ja\nmuodostavat noita juhlariemun piirejä, joilla niiden on tapa\ntervehtiä onnellisia tapahtumia. Ne \"soittavat asentoon\", sanovat\nranskalaiset talonpojat. Heti paikalla odottamaton suojapaikka\nhyväksytään ja sitä tarkastellaan pienimpiä soppia myöten, sen asema\nmehiläistarhassa, sen muoto, sen väri tunnustetaan ja painetaan\ntuhansiin pieniin varovaisiin ja uskollisiin mieliin. Lähiseudun\ntunnuskohdat otetaan huolelliseti huomioon, uusi kaupunki on jo\nolemassa kokonaisuudessaan niiden rohkean mielikuvituksen syvyydessä,\nja sen asema on merkitty kaikkien asujanten mieliin ja sydämiin; sen\nmuurien sisäpuolella kaikuu kuningattaren läsnäoloon kohdistuva\nrakkauden virsi, ja työ alkaa.\n\n\nXXXI\n\nEllei ihminen poimi parvea, eivät sen vaiheet pääty tällä tavoin. Se\npysyy oksassa riippumassa siksi kunnes ne työmehiläiset palaavat,\njotka toimivat tiedustelijoina eli siivekkäinä majottajina ja jotka\nparveilun ensimäisinä hetkinä ovat hajonneet joka ilmansuunnalle\nasuntoa hakeakseen. Yksitellen ne palaavat ja tekevät selkoa\nretkestään, ja koska meidän on mahdoton tunkeutua mehiläisen\najatuksen pohjaan, täytyy meidän selittää ihmisen kannalta se\nnäytelmä, jonka näemme. On siis luultavaa, että niiden tiedonantoja\nkuunnellaan tarkasti. Toinen luultavasti ylistää onttoa puuta, toinen\nkehuu edulliseksi jonkun vanhan muurin halkeamaa, kalliorotkoa tai\nhylättyä maaonkaloa. Tapahtuu usein, että kokous epäröi ja punnitsee\nasiaa huomispäivän aamuun asti. Vihdoin vaali on tehty ja\nyksimielisyys saavutettu. Määrätyllä hetkellä koko rypäle liikahtaa,\nvilisee, irrottuu, hajoaa ja voimakkaassa yhtämittaisessa lennossa,\njoka tällä kertaa ei tunne esteitä, yli pensasaitojen,\nviljavainioiden, pellavapeltojen, heinärukojen, lammikoiden, kylien\nja jokien tuo väräjävä pilvi suuntaa matkansa suorana viivana\nmäärättyä, mutta aina sangen kaukaista päämäärää kohti. Harvoin\ntapahtuu, että ihminen voi sitä seurata tällä toisella matkaerällä.\nSe palaa takaisin luonnon helmaan, ja me kadotamme sen kohtalon\njäljet.\n\n\n\n\nIII KIRJA\n\nUUDEN YHTEISKUNNAN PERUSTAMINEN\n\n\nI\n\nKatsokaamme mieluummin mitä parvi tekee mehiläishoitajan tarjoamassa\npesässä.\n\nJohtakaamme ensinnäkin mieleemme se uhraus, minkä nämä\nviisikymmentätuhatta neitsyttä ovat tehneet,--nuo neitsyet, jotka\nRonsardin sanojen mukaan:\n\n    \"Portent un gentil coeur dedans un petit corps\"--[7]\n\nja ihailkaamme edelleen sitä rohkeutta, jota niiltä vaaditaan, jotta\nvoisivat alottaa uudelleen elämää siinä erämaassa, johon nyt ovat\njoutuneet. Ne ovat siis unohtaneet rikkaan ja upean\nsynnyinkaupunkinsa, jossa elämä oli niin turvallista, niin\nihmeteltävän viisaasti järjestetty, jossa kaikkien aurinkoa\nmuistelevien kukkien mehu salli niiden hymyillä talven uhkauksille.\nNe ovat sinne jättäneet kehtoihin nukkumaan tuhansia ja tuhansia\ntyttäriänsä, joita eivät milloinkaan enää saa nähdä. Ne ovat sinne\nluovuttaneet, paitsi kokoomiansa suunnattomia vaha-, kittausvaha- ja\nsiitepölyaarteita, enemmän kuin satakaksikymmentä naulaa hunajaa,\ns.o. kaksitoista kertaa koko kansan painon, miltei kuusisataatuhatta\nkertaa kunkin mehiläisen painon, mikä ihmisoloissa vastaisi (yksilöä\nkohti) neljääkymmentäkahtatuhatta tonnia ruokavaroja, kokonaista\nlaivastoa isoja laivoja, täynnä kallisarvoisempia ja erinomaisempia\nravintoaineita kuin yksikään niistä, joita me tunnemme, sillä\nmehiläisille hunaja on jonkunmoista juoksevaa elämää, jonkunmoista\nvälittömästi sulatettavaa ravintonestettä, jossa ei ole juuri\nollenkaan kelpaamattomia aineita.\n\nTässä uudessa asunnossa taas ei ole mitään, ei hunajapisaraakaan, ei\nvahan alkua, ei mitään merkkikohtaa eikä tukipistettä. Siellä on\nsuunnattoman rakennuksen hirvittävä alastomuus, jossa on ainoastaan\nkatto ja seinät. Pyöreiden sileäin seinien sisäpuolella ei ole muuta\nkuin hämärä, ja ylhäällä jättiläissuuruinen kupu kaareutuu tyhjyyden\nyli. Mutta mehiläinen ei tunne turhaa kaipuuta, ainakaan se ei\nantaudu sen valtaan. Ja tämä koettelemus, joka masentaisi kaiken muun\nrohkeuden, ei kukista sen intoa, vaan tämä on suurempi kuin\nmilloinkaan ennen. Tuskin on pesä käännetty pystyyn ja asetettu\npaikalleen, tuskin on hurjan putoamisen aiheuttama epäjärjestys\nalkanut asettua, ennenkuin tuossa sekavassa joukossa jo näkee sangen\ntarkan ja odottamattoman työnjaon tapahtuvan. Suurin osa mehiläisiä\nalkaa niinkuin tarkkaa käskyä totteleva armeija taajoina osastoina\nkiivetä rakennuksen pystysuoria seiniä pitkin. Kupuun tultuaan\nensimäiset, jotka sinne saapuvat, tarttuvat siihen kiinni etumaisten\njalkojensa kynsillä, ne jotka tulevat näiden jälkeen takistuvat\nvuorostaan niihin ja niin edelleen, kunnes muodostuu pitkät ketjut,\njotka toimittavat siltojen virkaa yhä ylöspäin kiipeävälle joukolle.\nVähitellen nämä ketjut monistuvat, vahvistuvat, kutoutuvat yhteen\näärettömiin asti ja muodostuvat köynnöksiksi, jotka, lukemattomien\nmehiläisten herkeämättä kiivetessä ylös, vuorostaan muuttuvat\npaksuksi kolmikulmaiseksi väliverhoksi tai paremmin jonkunmoiseksi\ntiiviiksi kartioksi, jonka huippu on kiinni kuvun huipussa ja jonka\nasema laskeutuu laajeten miltei pesän puoliväliin tahi kahteen\nkolmannekseen sen koko korkeudesta. Silloin, kun viimeinen\nmehiläinen, jota sisäinen ääni on kutsunut liittymään tähän ryhmään,\non yhtynyt pimeyteen ripustettuun väliverhoon, lakkaa kapuaminen,\nkaikki liike sammuu vähitellen pesän holvissa, ja omituinen kartio\nodottaa tuntikausia, hiljaisuudessa, jota voisi luulla uskonnollisen\nhartauden ilmaukseksi, ja liikkumattomuudessa, joka tuntuu\npelottavalta, vahan mysteerion saapumista.\n\nSamaan aikaan toiset mehiläiset, nimittäin kaikki ne, jotka ovat\njääneet pesän pohjalle, tarkastavat rakennusta ja ryhtyvät\nvälttämättömiin töihin, välittämättä tuon ihmeellisen väliverhon\nmuodostamisesta, jonka poimuihin maagillinen lahja on laskeutuva\nalas, ja nähtävästi haluamatta siihen yhtyä.\n\nLattia lakaistaan huolellisesti, ja kuihtuneet lehdet, risut,\nhietahiukkaset kannetaan pois yksitellen, sillä mehiläisten siisteys\nmenee vimmaan asti, ja kun sydäntalvella suuret pakkaset liian kauan\nestävät niitä toimeenpanemasta sitä, jota mehiläishoidossa sanotaan\nniiden \"siisteyslennoksi\", kuolevat ne mieluummin joukottain\nkauheiden sisälmystautien uhreina kuin likaavat pesänsä. Ainoastaan\nkoirakset ovat auttamattoman huolettomia ja tahraavat häpeämättä\nkennokakut, joilla oleskelevat ja joita työmehiläisten täytyy\nlakkaamatta puhdistaa niiden jälestä.\n\nLakaisemisen jälkeen saman \"maallikko\"-ryhmän mehiläiset, ryhmän joka\nei sekaannu huumauksen valtaamaan katossa riippuvaan kartioon,\nalkavat huolellisesti tiivistää sisältä yhteistä asuntoa. Kaikki\nhalkeamat tarkastetaan, täytetään ja peitetään kittausvahalla, ja\nsitten alkaa seinien kiillottaminen rakennuksen katosta lattiaan\nsaakka. Sisäänkäytävän vartiojoukot järjestetään uudelleen, ja pian\nosa työmehiläisiä lentää kedoille sekä palaa sieltä hunaja- ja\nsiitepölytaakkoineen.\n\n\nII\n\nEnnenkuin kohotamme tuon salaperäisen esiripun poimuja, jonka suojaan\nvarsinaisen asunnon perustukset lasketaan, koettakaamme saada\njonkunmoinen käsitys siitä älykkäisyydestä, jota pienellä\nsiirtolaiskansalla täytyy olla, siitä silmän tarkkuudesta, niistä\nlaskelmista ja siitä taitavuudesta, joita vaaditaan turvapaikan\nkuntoonasettamiseksi, kaupungin asemakaavan hahmottelemiseksi\ntyhjyyteen, rakennusten suunnitelmanmukaiseksi sijottamiseksi, joita\ntäytyy rakentaa niin säästäväisesti ja nopeasti kuin mahdollista,\nsillä kuningatar ei voi enää viivyttää munimista, vaan sirottaa jo\nmuniansa pesän permannolle. Sitäpaitsi ei tässä eri rakennuksien\nsokkelossa, jotka vielä ovat olemassa vain mielikuvina ja pakostakin\novat rakennettavat ennen olemattomaan muotoon, saa jättää silmällä\npitämättä tuuletuksen, vakuuden ja lujuuden lakeja, siinä täytyy\nottaa huomioon vahan sitkeys, säilytettävien ravintoaineiden laatu,\nkäytävien käytöllisyys, kuningattaren elintavat, varastoaittojen,\ntalojen, katujen ja kujien suunnittelu, joka tavallaan on ennalta\nmäärätty, koska se orgaanisesti on parhain; siinä on otettava varteen\nmonet muut pulmat, joiden luetteleminen kävisi liian pitkäksi.\n\nNiiden pesien muoto, joita ihmiset mehiläisille tarjoavat, vaihtelee\näärettömiin, alkaen ontosta puunrungosta tai saviputkesta, joita\nvielä käytetään Afrikassa ja Aasiassa, klassillisesta\nkellonmuotoisesta olkipesästä, jonka Belgiassa näkee keskellä\npäivännoutojen, juovikkojen ja samettihaapojen tiheikköä useimpien\ntalonpoikaistalojen vihannestarhoissa tai niiden ikkunoiden alla,\naina uudenaikaisen, liikkuvia kehyksiä käyttävän mehiläishoidon\nhunajatehtaisiin, joihin kasaantuu toisinaan enemmän kuin\nsataviisikymmentä kg hunajaa ja joissa kennokakut ovat kehyksissä\nkolmessa tai neljässä kerroksessa päällekkäin; täten voidaan poistaa\nkennokakut pesästä, käsitellä niitä, erottaa niistä keskipakoisvoiman\navulla hunajasato väkikiepolla, sekä asettaa ne uudelleen paikalleen,\nniinkuin asetetaan kirja sijalleen hyvin järjestetyssä kirjastossa.\n\nIhmisen oikku tai toimeliaisuus asettaa jonakin päivänä tottelevaisen\nparven johonkuhun näistä eksyttävistä asunnoista. Pienen hyönteisen\nasiana on tulla siinä toimeen, kodittua, mukauttaa suunnitelmia,\njotka luonnon järjestys niin sanoakseni vaatii järkähtämättömiksi,\nmäärätä tässä oudossa avaruudessa talviaittojen paikka, joka ei saa\nulottua sitä lämpökehää ulommaksi, minkä tuo puoleksi kohmettunut\nkansa itse saapi aikaan; sen asiana on vihdoin ennakolta määrätä\npiste, johon hautomakammioiden kakut keskittyvät ja jonka aseman\ntäytyy häviön uhalla olla aina miltei sama, ei liian ylhäällä eikä\nliian alhaalla, ei liian lähellä aukkoa eikä myöskään liian kaukana\nsiitä. Tuo kansa on tullut esim. maahan kaadetun puun ontosta\nrungosta, joka muodosti vain pitkän vaakasuoran ahtaan ja matalan\nkäytävän, ja nyt se on tornin korkuisessa rakennuksessa, jonka laki\nhäviää pimeyden varjoihin. Taikkapa--voidaksemme vielä enemmän\nasettua niiden hämmästyksen kannalle--ne olivat jo vuosisatojen\nkuluessa tottuneet elämään maalaiskylien kuvunmuotoisissa\nolkipesissä, ja nyt ne sijotetaan jonkunmoiseen suureen kaappiin eli\nkirstuun, joka on kolme tai neljä kertaa laajempi kuin niiden\nsynnyintalo, ja keskelle kehyksien sokkeloa, jotka ovat ripustetut\ntoinen toisensa yläpuolelle, milloin samansuuntaisesti pesän\nsisäänkäytävän kanssa, milloin kohtisuoraan tätä vastaan, ja\ntelineverkollaan sotkevat kaikki asunnon pinnat.\n\n\nIII\n\nSiitä huolimatta ei ole esimerkkiäkään siitä, että parvi olisi\nkieltäytynyt ryhtymästä toimeensa, masentunut tai hämmentynyt\neriskummallisista olosuhteista, jos näet heille tarjottu asunto oli\nvapaa pahasta hajusta eikä kerrassaan asuttavaksi kelpaamaton. Tässä\ntapauksessakaan ei tule kysymykseen masentuminen, ymmälle joutuminen\ntai velvollisuudesta luopuminen. Parvi hylkää yksinkertaisesti nuivan\npesän etsiäkseen parempaa onnea vähän kauempaa. Ei myöskään voi\nsanoa, että ihmisen olisi koskaan onnistunut saada mehiläisiä\ntoimittamaan mitään typerää tai epäjohdonmukaista työtä. Ei ole\nmilloinkaan havaittu, että mehiläiset olisivat joutuneet ymmälleen\ntai että ne, tietämättä mihin ryhtyä, olisivat alkaneet rakentaa\numpimähkään, muodottomia, epäsäännöllisiä rakennuksia. Siirtäkää ne\npalloon, kuutioon, pyramidiin, soikeaan tai monikulmaiseen vasuun,\nlieriöön tai kierukkaan, käykää sitten jonkun päivän kuluttua niitä\nkatsomassa--jos ne nimittäin ovat hyväksyneet asunnon--niin saatte\nnähdä, miten tuo kummallinen joukko pieniä riippumattomia\njärkiolentoja on voinut heti yhtyä valitsemaan, epäröimättä ja\nnoudattaen menetelmää, jonka perusaatteet näyttävät\njärkähtämättömiltä, mutta jonka seuraukset ovat eläviä ja\nliikkuvaisia, edullisimman ja usein ainoan kelpaavan kohdan tuossa\neriskummallisessa asunnossa.\n\nKun ne siirretään johonkin sellaiseen suureen kehyksillä varustettuun\ntehtaaseen, josta taannoin puhuimme, ne ottavat nämä kehykset\nhuomioon ainoastaan mikäli ne tarjoovat niille lähtökohdan tai\nsopivat tukipisteet kennokakkuja varten, ja luonnollista onkin,\netteivät ne välitä ihmisen toivomuksista ja aikomuksista. Mutta jos\nmehiläishoitaja on varustanut jonkun kehyksen ylireunan kapealla\nvahakaistaleella, niin ne heti käyttävät hyväkseen tämän alotetun\ntyön tarjoomat edut; ne jatkavat huolellisesti vahaliuskaa ja siihen\ntakelluttaen omaa vahaansa pidentävät suunnitelmanmukaisesti kakkua\nviitotetussa tasossa. Samaten--ja tämä tapahtuu nykyaikaan kaikessa\nperinpohjaisessa mehiläishoidossa usein--jos kaikki kehykset pesässä,\njohon parvi on koottu, varustetaan ylhäältä alas röyhelletyillä\nvahalevyillä, ne eivät menetä aikaansa rakentamalla toisia viereen\ntai poikittain, valmistamalla tarpeetonta vahaa, vaan löytäessään\ntyön keskeneräisenä ne tyytyvät syventämään ja pidentämään jokaista\nlevylle merkittyä kennoa, korjaten samalla niitä kohtia, joissa levy\npoikkeaa jyrkimmästä pystysuorasta tasosta. Täten niillä on\nvähemmässä kuin viikossa yhtä upea, yhtä huolellisesti rakennettu\npesä kuin äsken jättämänsä, kun ne sitävastoin, jos ne olisi jätetty\nyksinomaan oman onnensa nojaan, olisivat tarvinneet kaksi tai kolme\nkuukautta rakentaakseen yhtä paljon valkeita vaha-aittoja\nja -rakennuksia.\n\n\nIV\n\nTämä erinomainen mukautumiskyky näyttää toki ulottuvan kauas vaiston\nrajojen ulkopuolelle. Muuten ei mikään ole mielivaltaisempaa kuin tuo\nvaiston ja varsinaisen järjen erotteleminen. Sir John Lubbock, joka\non tehnyt muurahaisista, ampiaisista ja mehiläisistä niin itsenäisiä\nja omituisia havainnoita, on, kenties tiedottomasta ja hieman\nepäoikeutetusta mieltymyksestä muurahaisiin, joita hän etupäässä on\ntarkastellut--sillä jokainen luonnontutkija tahtoo, että hänen\ntutkimansa hyönteinen olisi viisaampi ja huomattavampi kuin muut,\njonka vuoksi on hyödyllistä varoa tuota pientä itserakkauden\nnurjaapuolta--sir John Lubbock on hyvin taipuvainen väittämään, ettei\nmehiläisellä ole vähintäkään arvostelu- eikä harkintakykyä, milloin\nse on eksynyt tavallisten töittensä totutulta tieltä. Todistuksena\nhän käyttää koetta, jonka jokainen helposti voi uudistaa. Lasipulloon\npistetään viisi, kuusi kärpästä ja sama määrä mehiläisiä, pullo\npannaan kyljelleen ja käännetään pohja huoneen ikkunaan päin.\nMehiläiset koettavat silloin itsepäisesti tuntikausien kestäessä,\nsiksi kunnes kuolevat väsymyksestä tai uupuvat nälästä, päästä pois\nlasipohjan läpi, jotavastoin kärpäset vähemmässä kuin kahdessa\nminuutissa ovat lentäneet ulos vastakkaiselta puolelta, pullon\nsuusta. Sir John Lubbock johtaa siitä sen johtopäätöksen, että\nmehiläisten ymmärrys on sangen rajotettu ja että kärpänen paljoa\nsukkelammin osaa suoriutua pulasta ja löytää tiensä ulos. Tämä\njohtopäätös ei tunnu moitteettomalta. Kääntäkää valoa kohti\nkaksikymmentä kertaa perätysten, jos niin tahdotte, vuoroon tuon\nläpikuultavan pullon pohja, vuoroon taas sen suu, niin mehiläiset\nkääntyvät yhtäaikaa kaksikymmentä kertaa päivänvaloon päin. Se, mikä\nne saattaa tappiolle tuon oppineen englantilaisen kokeessa, on niiden\nvalonrakkaus, ja se se juuri on niiden menettelytavan syy. Ne\nluulevat ilmeisesti, että jokaisessa vankilassa vapautuminen on\nhaettava kirkkaimman valon puolelta; sen mukaan ne toimivat,\ntoimivatpa itsepintaisuudessaan liiankin johdonmukaisesti. Ne eivät\nmilloinkaan ole oppineet tuntemaan tuota yliluonnollista mysteeriota,\njona lasi niille esiintyy, tuota äkkiä läpitunkemattomaksi tullutta\nilmaa, jota ei luonnossa tapaa, ja este niinkuin mysteeriokin mahtaa\nniistä tuntua sitä uskomattomammalta, sitä käsittämättömämmältä kuta\nviisaammat ne ovat. Sitävastoin lentelevät typerät kärpäset\nhuolimatta logiikasta, valon vetovoimasta, lasin arvotuksesta,\numpimähkään sinne tänne pullossa ja kokien siellä yksinkertaisten\ntavallista onnea, ne kun pelastuvat toisinaan siinä, missä viisaimmat\njoutuvat perikatoon, ne löytävät lopulta välttämättömyyden pakosta\ntiellään tuon pelastavan pullonsuun.\n\n\nV\n\nSama luonnontutkija mainitsee toisen todistuksen niiden\nymmärryksenpuutteesta, nojautuen seuraavaan kunnioitettavan ja\nisällisen Langstrothin, tuon suuren amerikkalaisen mehiläishoitajan\nlausuntoon. \"Koska kärpänen\", sanoo Langstroth, \"ei ole luotu saamaan\nravintoaan kukista, vaan sellaisista aineista, joihin se helposti\nvoisi hukkua, se asettuu varovaisesti sellaisten astioiden reunoille,\njoissa on nestemäistä ravintoainetta, ja ammentaa siitä varovaisesti,\njotavastoin mehiläisraukka syöksyy siihen suin päin ja saa siinä heti\nsurmansa. Siskojen kova kohtalo ei hetkeksikään pysähdytä toisia, kun\nne vuorostaan lähestyvät syöttiä, sillä ne laskeutuvat kuin hullut\nruumiiden ja kuolevien päälle, jakaaksensa näiden surullisen\nkohtalon. Ei kukaan voi kuvailla mielessään, kuinka pitkälle niiden\nhulluus menee, ellei hän ole sattunut näkemään sokerileipurin puotia\ntuhansien nälkääntyneiden mehiläisten ahdistamana. Olen nähnyt niitä\ntuhansittain nostettavan sokeriliuoksista, joihin olivat uponneet,\nolen nähnyt tuhansien asettuvan kiehuvalle sulalle sokerille, olen\nnähnyt mehiläisten peittävän lattian ja pimentävän ikkunat, jotkut\nlaahaten itseään, toiset lentäen, toiset taas niin täydelleen\nsokerinesteeseen tahmettuneina, etteivät voineet kömpiä eikä lentää;\nei yksikään kymmenestä kyennyt viemään asuntoonsa väärin hankkimaansa\nsaalista, ja kuitenkin ilma oli täynnä uusia legioneja yhtä\njärjettömiä tulokkaita.\"\n\nTämä ei ole ratkaisevampaa kuin alkoholin tuhotöiden tai\ntaistelukentän näkeminen olisi yli-inhimilliselle tarkastajalle, joka\ntahtoisi määrätä inhimillisen järjen rajat. Vähemmän ratkaiseva\nkenties. Mehiläisen asema tässä maailmassa on omituinen verrattuna\nomaan asemaamme. Se on luotu elämään välinpitämättömän ja\nitsetajuttoman luonnon helmassa eikä kummallisen olennon rinnalla,\njoka kumoaa sen ympäriltä lujimmat lait ja luopi suurenmoisia ja\nkäsittämättömiä ilmiöitä. Luonnon järjestyksen mukaan, synnyinmetsän\nyksitoikkoisissa oloissa, Langstrothin kuvaama hullaantuminen olisi\nmahdollinen ainoastaan jos joku odottamaton tapaus rikkoisi pesän,\njoka on täynnä hunajaa, mutta silloin ei siellä olisi\nhengenvaarallisia ikkunoita, ei kiehuvaa sokeria eikä liian sakeata\nmehua, eikä siis liioin kuolleita eikä muita vaaroja kuin ne, jotka\nuhkaavat jokaista saalistaan tavottavaa eläintä.\n\nSäilyttäisimmekö me kylmäverisyytemme paremmin kuin ne, jos\ntuntematon voima koettelisi joka askelella ymmärrystämme? Meidän on\nsiis sangen vaikea arvostella mehiläisiä, jotka itse saatamme\nsuunnilta ja joiden järki ei ole niin varustettu, että se pystyisi\nsuoriutumaan meidän virittämistämme ansoista, yhtä vähän kuin oma\njärkemme näyttää olevan kyllin täydellinen tehdäkseen tyhjäksi vielä\ntuntemattoman, mutta kuitenkin mahdollisen korkeamman olennon\nväijyksiä. Koska emme tunne mitään, mikä olisi meitä mahtavampi,\npäätämme siitä, että me olemme maapallomme elämän korkein huippukohta;\nmutta lieneekö tämä niin aivan varmaa? En tahdo uskottavaksi, että\ntoimiessamme järjettömästi ja alhaisesti lankeamme korkeamman hengen\nansoihin, mutta ei ole uskomatonta, että tämä kerran osottautuu\ntodeksi. Toiselta puolen ei voi järjenmukaisesti väittää, että\nmehiläiset ovat järkeä vailla siksi, ettei niiden vielä ole\nonnistunut erottaa meitä isosta apinasta tai karhusta ja siis\nkohtelevat meitä samoin kuin kohtelisivat näitä aarniometsän\nvilpittömiä asujamia. Varmaa on, että keskuudessamme ja ympärillämme\non yhtä erilaisia vaikutuksia ja voimia, joita emme osaa sen paremmin\nerottaa.\n\nLopuksi päättääkseni puolustuksen, jossa jonkun verran lankean\nvikaan, josta moitin Sir John Lubbockia, eikö vaadita järkeä, jotta\nkykenisi niin suureen hulluuteen? Näin on asian laita aina järjen\nepävarmassa valtakunnassa, järjen, joka on aineen epävakaisin ja\nhäilyvin olomuoto. Samassa kirkkaudessa, kuin järki, on myös\nintohimo, josta ei voi sanoa tarkoilleen onko se liekin savu vai sen\nsydän. Ja tässä kohden mehiläisten intohimo on siksi jalo, että sen\nvuoksi voi antaa järjen kompastukset anteeksi. Se, mikä niitä työntää\ntähän varomattomuuteen, ei ole eläimellinen hunajan ahmimisen\nintohimo. Sitä ne voisivat tyydyttää mielinmäärin asuntonsa\nkellareissa. Tarkastelkaa niitä, seuratkaa niitä samankaltaisissa\nolosuhteissa, niin näette niiden heti täytettyään hunajarakkonsa\npalaavan pesään, tyhjentävän sinne saaliinsa, ryhtyäkseen jälleen\nihmeteltävään korjuuseensa ja jättääkseen sitä taas kolmekymmentä\nkertaa tunnissa. Sama halu saa aikaan niin monet ihailtavat teot:\ninto hankkia niin paljon varoja kuin voivat siskojensa ja\ntulevaisuuden asuntoon. Kun ihmisten hullutuksilla on niin epäitsekäs\nalkusyy, annamme me niille usein toisen nimen.\n\n\nVI\n\nKuitenkin täytyy sanoa totuus kokonaisuudessaan. Tarkastellessamme\nmehiläisten ihmeteltävää uutteruutta, järjestystä, kieltäytymistä,\neräs asianhaara meitä aina hämmästyttää ja keskeyttää ihailumme: tämä\non niiden välinpitämättömyys kumppanien kuoleman ja onnettomuuden\nsuhteen. Mehiläisen luonteessa on outo kaksinaisuus. Pesän helmassa\nkaikki rakastavat ja auttavat toinen toistansa. Ne ovat yhtä\nyksimielisiä kuin saman sielun hyvät ajatukset. Jos yhtä niistä\nhaavotatte, niin tuhannet uhraavat elämänsä kostaakseen solvauksen.\nPesän ulkopuolella ne eivät enää tunne toisiansa. Silpokaa niiltä\njäsenet, ruhjokaa ne,--tai olkaa mieluummin sitä tekemättä, sehän\nolisi turhaa julmuutta, sillä asia on varma--vaan otaksukaamme, että\nsilvotte ja muserratte jonkun askeleen päähän pesästä asetetulle\nkennokakulle kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä samasta\npesästä lähtenyttä mehiläistä, niin ne, joihin ette ole koskeneet,\neivät käännä päätänsäkään, vaan ammentavat yhä edelleen\noutomuotoisella, kiinalaista asetta muistuttavalla kielellään\nnestettä, joka niille on kallisarvoisempaa kuin elämä, huolimatta\nkuolonkamppauksesta, jonka viimeiset kouristukset niitä hipaisevat,\nkuulematta tuskanhuutoja, jotka kohoavat niiden ympäriltä. Ja jottei\nmitään menisi hukkaan ne nousevat, kun kakku on tyhjennetty, tyynesti\nkuolleitten ja haavottuneiden päälle, kootaksensa uhreihin tarttuneen\nhunajan, tuntematta mielenliikutusta nähdessään kuolleet kumppaninsa,\najattelemattakaan toisten auttamista. Niillä ei siis ole tässä\ntapauksessa käsitystä vaarasta, joka niitä uhkaa, koska ylt'ympäri\nleviävä kuolema ei niitä häiritse, ei vähintäkään yhteyden eikä\nsäälin tunnetta. Mitä pelkoon tulee, voi sen helposti ymmärtää, koska\nmehiläinen ei tiedä pelosta ja koska ei mikään maailmassa sitä\nsäikytä, paitsi savu. Pesästä lähtiessään se imee taivaansinen\nsuloudesta myös pitkämielisyyttä ja myöntyväisyyttä. Se väistyy sen\ntieltä, joka sitä häiritsee, se ei ole huomaavinaan sen olijan\nolemassaoloa, joka ei ahdista sitä liian läheltä. Voisi luulla, että\nse tietää olevansa avaruudessa, joka kuuluu kaikille, jossa\njokaisella on oikeus omaan paikkaansa, jossa on soveliasta olla\nmaltillinen ja rauhallinen. Mutta tämän suvaitsevaisuuden alla piilee\nkaikessa rauhassa sydän, joka on niin itsetietoinen, ettei se\najattele oman arvonsa esiintuomista. Se väistyy syrjään, jos joku\nsitä uhkaa, mutta se ei milloinkaan pakene. Toiselta puolen se ei\npesässä rajotu tähän passiiviseen vaaran tietämättömyyteen. Se\nahdistaa kuulumattoman kiivaasti jokaista elävää olentoa, oli se\nsitten muurahainen, jalopeura tai ihminen, joka rohkenee hipaistakaan\npyhää arkkia. Sanokaamme tätä, mielenlaatumme mukaan, vihaksi,\ntyhmäksi kiivaudeksi tai urhoollisuudeksi.\n\nMutta siitä yhteydentunteen puutteesta, jota ne osottavat pesän\nulkopuolella, en tiedä mitään sanoa, yhtä vähän kuin\nmyötätuntoisuuden puutteesta pesän sisällä. Täytyykö uskoa, että\njokaisella järjen lajilla on noita odottamattomia rajoja sekä että se\npieni liekki, joka vaivoin aivoista säteilee niin monen hervottoman\naineen vaivaloisen palamisen lävitse, aina on niin vajanainen, että\nse kykenee paremmin valaisemaan yhden kohdan ainoastaan monen muun\nkustannuksella? Saattaa otaksua, että mehiläinen--tai luonto\nmehiläisessä--on täydellisemmin kuin missään muualla maailmassa\njärjestänyt yhteistyön ja tulevaisuuden palveluksen ja rakkauden.\nTämän vuoksiko ne kadottavat kaiken muun näkyvistä? Niiden rakkaus\nkohdistuu tulevaisuuteen, ja meidän rakkautemme etupäässä\nympäristöömme. Kenties on niin, että jos rakastaa toista, ei riitä\nenää rakkautta toiseen. Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin\narmeliaisuuden tai säälin suuntautuminen. Muinaisina aikoina tämä\nmehiläisten tunteettomuus olisi meitäkin vähemmin loukannut, eikä\nmoni vanhan ajan ihmisistä olisi ajatellutkaan niitä siitä moittia.\nSitäpaitsi, voimmekohan mekään aavistaa kaikkea sitä hämmästystä,\njonka itse herättäisimme olennossa, joka meitä tarkastaisi niinkuin\nme tarkastelemme mehiläisiä?\n\n\nVII\n\nJotta saisimme vielä selvemmän käsityksen niiden ymmärryksestä, olisi\nmeidän vielä tarkastettava, millä tavoin ne ilmottavat mieltänsä\ntoinen toiselleen. Ilmeistä on, että ne ymmärtävät toisiansa, eikä\nniin lukuisa yhteiskunta, jonka työt ovat niin vaihtelevia ja niin\nihmeellisessä sopusoinnussa keskenään, voisi pysyä voimassa niin\nmonen tuhannen olennon pysyessä täydellisessä vaitiolossa ja\ntoisistaan henkisesti eristettyinä. Niillä siis täytyy olla kyky\nilmaista ajatuksensa tai tunteensa, joko äänteellistä sanastoa\nkäyttämällä taikka, mikä on luultavampaa, jonkunmoisen kosketuskielen\ntai magneettisen havaitsemisen avulla, joka kenties vastaa meille\nvielä aivan tuntemattomia aisteja tai aineen ominaisuuksia, ja tällä\nhavaitsemisella on kenties sijansa noissa salaperäisissä\ntuntosarvissa, jotka tunnustelevat ja tajuavat pimeyttä, ja joissa\nCheshiren laskujen mukaan työmehiläisillä on kaksitoistatuhatta\ntuntokarvasta ja viisituhatta haistionteloa. Mehiläiset eivät\nainoastaan voi vaihtaa ajatuksia tavallisista askareistaan, vaan\ntavallisuudesta poikkeavallakin on yhtä hyvin nimensä ja sijansa\nniiden kielessä; tämän näkee siitä, mitenkä uutinen, oli se hyvä tai\nhuono, tavallinen tai yliluonnollinen, leviää pesässä, niinkuin esim.\nkuningattaren häviäminen tai paluu, kakun putoaminen, vihollisen\ntulo, vieraan kuningattaren sisääntunkeutuminen, rosvojoukon\nlähestyminen, aarteen löytäminen y.m. Jokaisessa sellaisessa\ntapauksessa mehiläisten käytös ja surina on niin erilainen, niin\nkuvaava, että tottunut mehiläishoitaja jotenkin helposti aavistaa,\nmitä tapahtuu pesän varjossa kiihtyneen joukon keskuudessa. Jos\ntahdotte vielä selvemmän todistuksen, niin tarkastakaa mehiläistä,\njoka juuri on löytänyt muutaman ikkunalaudallenne tai pöytänne\nkulmalle riputetun hunajapisaran. Ensinnä se ahmii hunajaa niin\nahnaasti, että te voitte aivan mukavasti, pelkäämättä että se siitä\nhäiriytyisi, maalipilkulla merkitä sen selän, mutta tämä ahmiminen on\nvain näennäinen. Tämä hunaja ei mene varsinaiseen mahaan, siihen,\njota voisi sanoa sen persoonalliseksi mahaksi; se jää mesimahaan,\nensimäiseen mahaan, joka on niin sanoakseni koko yhteisön maha. Niin\npian kuin tämä säiliö on täynnä, mehiläinen poistuu, mutta ei suoraa\npäätä, kevytmielisesti, kuten perhonen tai kärpänen tekisi.\nPäinvastoin näette sen lentävän muutaman hetken taaksepäin häärien\ntarkkaavaisena edestakaisin ikkuna-aukossa tai pöytänne ympärillä,\nkasvot käännettyinä huoneeseen päin.\n\nSe ottaa selvän paikasta ja kiinnittää tarkalleen mieleensä missä\naarre on. Sitten se lentää pesään, tyhjentää saaliinsa johonkin\nvarastokammioon, palatakseen kolmen tai neljän minuutin jälkeen\nottamaan uuden taakan tuolta kaitselmuksen varustamalta\nikkunalaudalta. Joka viides minuutti, niin kauan kuin hunajaa vielä\non, myöhäiseen iltaan, jos niin tarvitaan, keskeytymättä,\nlevähtämättä se täten tekee säännölliset matkat ikkunasta pesään ja\npesästä uudelleen ikkunalle.\n\n\nVIII\n\nEn tahdo kaunistella totuutta, kuten moni muu on tehnyt mehiläisistä\nkirjottaessaan. Tämänlaatuiset huomiot tarjoavat mielenkiintoa\nainoastaan, jos ne ovat ehdottoman rehellisiä. Jos olisin havainnut,\nettä mehiläiset ovat kykenemättömiä antamaan tietoa toisilleen\nulkonaisesta tapahtumasta, niin olisin luullakseni vastakohtana\ntuolle pienelle pettymykselle voinut tuntea jonkunmoista iloa siitä,\nettä olisin vielä kerran todennut, että ihminen kaikesta huolimatta\non ainoa todellisesti järkevä olento meidän maapallollamme. Ja\nsitäpaitsi, tultuaan määrättyyn elämän kohtaan tuntee enemmän iloa\nsiitä, että lausuu totuuden, kuin siitä, että kertoo kummastuttavia\nasioita. Tässä tapauksessa, kuten jokaisessa muussakin, on parasta\npysyä tässä periaatteessa: jos paljas alaston totuus hetken näyttää\nvähemmän suurelta, vähemmän jalolta tai vähemmän mieltäkiinnittävältä\nkuin mielikuvitukseen perustuva koristus, jolla voisi sitä kaunistaa,\nniin syy on meissä, jotka emme vielä osaa nähdä sen aina\nhämmästyttävää yhteyttä meidän oman vielä tuntemattoman olentomme ja\nkaikkeuden lakien kanssa; eikä tässä tapauksessa ole tarpeellista\nsuurentaa ja jalostaa totuutta, vaan meidän omaa ymmärrystämme.\n\nMyönnän siis, että merkityt mehiläiset sangen usein palaavat yksin.\nTäytyy otaksua, että niiden keskuudessa on samat luonteen\nerilaisuudet kuin ihmisissäkin, että on sekä vaiteliaita että\npuheliaita mehiläisiä. Muuan henkilö, joka seurasi kokeitani, väitti\nitsekkyyden ja turhamielisyyden syyksi, että moni mehiläinen ei\nmielellään ilmota rikkautensa lähdettä eikä ja'a yhdenkään ystävänsä\nkanssa kunniaa työstä, jota kansa varmaankin pitää hämmästyttävänä.\nSellaiset alhaiset viat eivät suinkaan hajahda tuhanten sisarusten\ntalon suloiselle, rehelliselle ja raittiille hengelle. Olkoonpa sen\nasian laita mikä tahansa, niin tapahtuu myös usein, että onnen\nsuosima mehiläinen palaa hunajalähteelle kahden tai kolmen työtoverin\nseuraamana. Tiedän että sir John Lubbockin \"Ants, Bees and Wasps\"\n(Muurahaiset, mehiläiset ja ampiaiset) nimisen teoksen liitteessä on\npitkät ja tarkat havainto-taulukot, joista voi päättää, ettei juuri\nkoskaan tule toista mehiläistä oppaan seurassa. En tiedä, millaisia\nmehiläisiä tuo oppinut luonnontutkija käytti kokeissaan, vai olivatko\nolosuhteet erikoisen epäsuotuisia. Tarkastaessani omia tarkkoja\nsarekkeitani, joita tehdessäni olen koettanut suurimmalla\nmahdollisella varovaisuudella välttää sitä, että hunajan tuoksu\nsuoraan paikalle houkuttelisi mehiläisiä, huomaan mehiläisten tuoneen\nmuassaan muita keskimäärin neljä kertaa kymmenestä.\n\nOlenpa eräänä päivänä tavannut aivan merkillisen pienen italialaisen\nmehiläisen, jonka selän olin merkinnyt sinisellä värillä. Toisella\nmatkallaan se palasi kahden sisaren kanssa. Vangitsin nämä\nhäiritsemättä ensimäistä. Se lähti, ilmeni sitten uudelleen kolmen\ntoverin seurassa, jotka myös vangitsin, ja samalla tavoin yhä\nedelleen iltaan saakka, jolloin päästäessäni vankini saatoin nähdä,\nettä se oli ilmottanut uutisen kahdeksalletoista mehiläiselle.\n\nSanalla sanoen, jos teette samat kokeet, niin tulette huomaamaan,\nettä tiedon antaminen, jollei se olekaan sääntönä, kuitenkin tapahtuu\nsangen usein. Tämä ominaisuus on niin yleisesti tunnettu Amerikan\nmehiläistenpyytäjäin keskuudessa, että he käyttävät sitä hyväkseen,\nkun on löydettävä pesä. \"Ne valitsevat\", sanoo Josiah Emery\n(Romanes'in Animal intelligence nimisessä teoksessa I s. 117 olevan\nsitaatin mukaan), \"yrityksiensä lähtökohdaksi kentän tai metsän, joka\non kaukana jokaisesta kesytettyjen mehiläisten asumuksesta.\nSaavuttuaan paikalle ne vaanivat muutamia mehiläisiä, jotka\nkokoilevat kukista saalistaan, ottavat ne kiinni ja sulkevat ne\nrasiaan, jossa on hunajaa; sitten kun ne ovat imeneet hunajaa\nkyllikseen, he päästävät ne vapaaksi. Sitten tulee odotuksen\nhetkinen, jonka pituus riippuu siitä, kuinka kaukana puunontelossa\noleva mehiläispesä on. Vihdoin kärsivällisesti odotettuaan pyydystäjä\nhuomaa aina lopulta mehiläisensä, jotka palaavat muassaan useat\ntoverit. Hän ottaa ne kiinni kuten äskenkin, kestitsee niitä\nrunsaasti ja päästää jokaisen niistä irti eri paikasta painaen\ntarkasti muistiinsa mihin suuntaan ne lentävät. Piste, jota kohti\nniiden nähdään keskittävän lentonsa, osottaa suunnilleen pesän\naseman.\"\n\n\nIX\n\nKokeita tehdessänne tulette myöskin huomaamaan, että ystävykset,\njotka näyttävät tottelevan hyvän onnen sanomaa, eivät aina lennä\nyhdessä ja että usein on muutamien sekuntien väliaika, ennenkuin eri\ntulokkaat saapuvat paikalle. Täytyy siis tähän ajatuksenvaihtoon\nnähden asettaa itselleen sama kysymys, jonka sir John Lubbock on\nratkaissut muurahaisiin nähden.\n\nSeuraavatko ne kumppanit, jotka saapuvat ensimäisen mehiläisen\nlöytämälle aarteelle, ainoastaan tämän mukana, vai voivatko ne löytää\nsen itsestään ensimäisen mehiläisen kehottamina, tämän neuvojen ja\npaikankuvauksen nojalla? Siinä on, kuten helposti voi ymmärtää,\njärjen ulottuvaisuuteen ja työhön katsoen, suunnaton erotus.\nEnglantilaisen tutkijan on onnistunut monimutkaisen ja nerokkaan\nkoneiston, siltojen, käytävien, vesiojien ja nostosiltojen avulla\ntoteennäyttää, että muurahaiset sellaisissa tapauksissa\nyksinkertaisesti seurasivat opasmuurahaisen jälkiä. Nämä kokeet\nolivat mahdollisia muurahaisiin nähden, jotka voi pakottaa kulkemaan\nmistä vain tahtoo, mutta mehiläiselle, jolla on siivet, kaikki tiet\novat avoinna. Täytyisi siis keksiä joku muu keino. Seuraavassa esitän\nkäyttämäni keinon, joka ei tosin ole antanut ratkaisevia tuloksia,\nmutta joka, paremmin järjestettynä ja suosiollisempien asianhaarain\nvallitessa, johtaisi luullakseni tyydyttävän varmoihin tuloksiin.\n\nTyöhuoneeni maalla on ensimäisessä kerroksessa, jotenkin korkean\npohjakerroksen yläpuolella. Paitsi sinä aikana, jolloin lehmukset ja\nkastanjapuut kukkivat, mehiläiset lensivät niin harvoin näin\nkorkealle, että jo viikon aikaa ennen koettani olin jättänyt\npöydälleni kennokakun, jonka kennot oli avattu, ilman että sen tuoksu\noli houkutellut ainoatakaan mehiläistä käymään sitä maistelemassa.\nOtin silloin lasipesästä, joka oli pienen matkan päässä asunnostani,\nitalialaisen mehiläisen. Toin sen huoneeseeni, asetin sen\nkennokakulle ja merkitsin sen värillä aterian kestäessä.\n\nRavittuna se lähti uudelleen lentoon, palasi pesään, ja seuraten sen\njälkiä näin sen rientävän joukon pinnalle, pistävän päänsä tyhjään\nkammioon, tyhjentävän siihen hunajansa ja suoriutuvan uudelleen\nmatkalle. Väijyin sitä ja otin sen kiinni heti kun se ilmestyi\nuudestaan pesän kynnykselle. Toistin kaksikymmentä kertaa saman\nkokeen ottaen eri yksilöitä ja syrjäyttäen joka kerta\nhoukutusmehiläisen, jotteivät muut voineet sitä seurata. Voidakseni\ntehdä tämän mukavammin olin asettanut pesän aukolle lasilaatikon,\njonka liikkuva lämsä jakoi kahteen osastoon. Jos merkitty mehiläinen\nlensi pesästä yksin, vangitsin sen yksinkertaisesti, kuten olin\ntehnyt ensimäisen suhteen, ja odotin huoneessani toisten mehiläisten\ntuloa, joille tämä olisi voinut ilmottaa uutisen. Jos se lähti\npesästä yhden tahi kahden mehiläisen seurassa, pidätin sen vankina\ntoisessa laatikon osastossa, erottaen sen siten sen ystävistä, ja\nmerkittyäni nämä toisella värillä päästin ne vapauteen seuraten niitä\nsilmilläni. Ilmeistä on, että jos sanallinen tai magneettinen\ntiedonanto olisi tapahtunut, joka olisi käsittänyt muun muassa\npaikankertomuksen, tien löytämisen ohjeita y.m., olisi minun pitänyt\ntyöhuoneessani kohdata jokunen määrä tällä tavoin opastettuja\nmehiläisiä. Minun täytyy tunnustaa, että en nähnyt niitä kuin yhden\nainoan. Seurasiko tämä pesässä annetuita ohjeita, vai tuliko se\npelkästä sattumasta? Koe ei ollut riittävä, mutta asianhaarat eivät\nsallineet minun sitä jatkaa. Vapautin johtomehiläiset, ja pian\nsuriseva joukko, jolle ne olivat tavallisen menettelytapansa mukaan\nosottaneet tien aarteelle, vallotti minun työhuoneeni[8].\n\n\nX\n\nPäättämättä mitään tästä puutteellisesta kokeesta on meidän monen\nmuun omituisen piirteen perustuksella pakko otaksua, että mehiläisten\nkesken on olemassa henkistä keskuusyhteyttä, joka ei rajotu\nkieltämiseen tai myöntämiseen eikä niihin alkeellisiin suhteisiin,\njoita ruumiinliike tai esimerkki määrää. Muun muassa voisi viitata\ntyön liikuttavaan sopusointuun pesässä, hämmästyttävään työnjakoon\nsekä työn säännölliseen menoon. Olen esim. usein huomannut, että\naamulla merkitsemäni hunajankokoojat iltapäivällä--ellei kukkasia\nollut aivan erikoisen runsaasti--olivat muissa töissä,\nhautomakammioita lämmittämässä tai tuulettamassa, taikkapa löysin ne\nsiitä joukosta, joka muodostaa nuo uinuvat salaperäiset ketjut,\njoiden keskuudessa vahanvalmistajat ja-veistäjät tekevät työtään.\nOlen niinikään huomannut, että ne työmehiläiset, joiden näin kokoovan\nsiitepölyä yhden tai kahden päivän kuluessa, eivät enää tuoneet sitä\nseuraavana päivänä, vaan lähtivät yksinomaan hunajan hakuun, ja\npäinvastoin.\n\nMitä työnjakoon tulee, voisi vielä mainita mitä kuuluisa ranskalainen\nmehiläishoitaja Georges de Layens sanoo _mehiläisten jakautumiseksi\neri hunajaatuottavien kasvien osalle_. Joka päivä, heti\nauringonnousun ensimäisinä kultaisina hetkinä ja aamuruskon\ntiedustelijain palattua pesään, unesta heräävä kansa vastaanottaa\nhyviä uutisia ulkomaailmasta: \"Tänään kanavaa reunustavat lehmukset\nkukkivat\",--\"valkoinen apila valaisee tiensyrjien ruohoa\",--\n\"niittyjen mesikot ja salviat avaavat nuppunsa\",--\"liljat, resedat\novat täynnä siitepölyä\". Pian, täytyy järjestyä, ryhtyä\ntoimenpiteisiin, jakaa työ. Viisituhatta kaikkein vahvinta lentää\nlehmuksiin saakka, kolmetuhatta nuorinta liitelee valkoapilaita\nverottamaan. Nuo imivät eilen kukkien hunajaa, tänään ne,\nlepuuttaakseen kieltänsä ja mesimahansa rauhasia, lähtevät poimimaan\nresedan punaruskeata siitepölyä, toiset taas kokoovat isojen liljojen\nkeltaista siitepölyä, sillä saman mehiläisen ei milloinkaan näe\nkokoovan tai sekottavan eriväristä tai erilaatuista siitepölyä; ja\ntuon kauniin tuoksuvan jauhon järjestelmänmukainen lajitteleminen\naitoissa eri värivivahduksien ja syntyperän mukaan on pesän\nmieliharrastuksia. Näin tuo kätketty henki jakaa käskynsä. Heti\ntyömehiläiset lähtevät pitkissä jonoissa, ja jokainen lentää suoraan\ntyöhönsä. Mehiläisillä näyttää, sanoo Layens, olevan tarkat tiedot\nseudusta ja kaikkien määrämatkan päässä pesästä kasvavien kasvien\nsuhteellisesta hunaja-arvosta ja etäisyydestä.\n\n\"Jos huolellisesti pitää silmällä hunajankokoojien eri matkasuuntia,\nsekä jos yksityiskohtaisesti tarkastaa mehiläisten hunajankorjuuta\nlähiseudun eri kukista, niin huomaa, että työmehiläiset jakaantuvat\neri kukkien osalle suhteellisesti kunkin lajin kasvien lukumäärän ja\nsamalla niiden hunajarikkauden mukaan. Ja vielä lisäksi, ne arvioivat\njoka päivä paraimman mesinesteen arvon, jonka kulloinkin voivat koota\nvarastoihinsa.\n\n\"Jos esim. keväällä pajujen kukkimisen jälkeen, aikaan, jolloin ei\nniityillä ole vielä ollenkaan kukkia, mehiläisillä ei ole muita\ntulolähteitä kuin metsän ensimäiset kukat, näkee niiden innokkaasti\nkäyvän vuokkoja, imikkejä, kinsterejä (genista) ja orvokkeja\nverottamassa. Jos muutaman päivän kuluttua kaali- tahi rapsipellot\nalkavat kukkia verraten runsaasti, huomaa mehiläisten miltei\ntäydellisesti lakkaavan käymästä metsäkukkien luona, vaikka ne ovat\nvielä kauniimmassa kukoistuksessaan, käydäksensä yksinomaan kaali- ja\nrapsikukilla.\n\n\"Joka päivä ne täten määräävät jakautumisensa eri kasveihin nähden,\nvoidakseen siten koota paraimman hunajan pienimmässä mahdollisessa\najassa.\n\n\"Voi siis väittää, että mehiläisten asumuskunta yhtä hyvin\nkorjuutöissään kuin pesän sisällä osaa järkiperäisesti jaella\ntyöntekijäin lukumäärän, samalla kuin se toteuttaa työnjaon\nperiaatetta.\"\n\n\nXI\n\nMutta mitä se meitä koskee, lausunee joku, onko mehiläisillä enemmän\ntahi vähemmän järkeä? Miksi punnitsemme niin huolellisesti noin\npientä, miltei näkymätöntä ainehiukkasta, ikäänkuin olisi kysymys\njostakin ihmenesteestä, josta ihmiskunnan kohtalo riippuisi?\nLiiottelematta ollenkaan luulen, että mielenkiintomme siinä suhteessa\non hyvinkin ymmärrettävä. Löytäessämme ulkopuolelta omaa itseämme\njärjen varman merkin, tunnemme miltei samaa liikutusta kuin Robinson\nnähdessään ihmisjalan jäljen saarensa hiekkarannalla. Tuntuu kuin\nolisimme vähemmän yksin, kuin luulimme olevamme. Koetellessamme saada\nselkoa mehiläisen järjestä tutkimme itse asiassa niissä sitä, mikä\nomassa olemuksessamme on kallisarvoisinta, hiukkasta sitä\nihmeteltävää ainetta, jolla on, kaikkialla missä se ilmenee, se\nmahtava ominaisuus, että se voi muuttaa sokeat pakkovoimat,\njärjestää, kaunistaa ja monistaa elämää ja hillitä hämmästyttävällä\ntavalla kuoleman alituisesti uhkaavaa valtaa ja sitä säälimätöntä\nisoa virtaa, joka syöksee melkein kaiken olemassa-olevan ikuiseen\ntajuttomuuteen.\n\nJos me yksin omistaisimme ja ylläpitäisimme ainehiuketta tässä\nerityisessä kukoistuksen eli kirkkauden tilassa, jota sanomme\njärjeksi, olisi meillä oikeus pitää itseämme erioikeutettuina,\nkuvailla mielessämme, että luonto on saavuttanut meissä jonkunmoisen\nhuippukohdan; mutta nytpä näemmekin kokonaisen jakson olentoja,\nkalvosiipiset, joissa se on saavuttanut miltei samanlaisen\nkehitysasteen. Tämä ei vielä ratkaise kenties mitään, mutta tällä\ntosiseikalla on siitä huolimatta kunniasijansa niiden monien pienten\ntosiseikkojen joukossa, jotka kukin osaltaan valaisevat asemaamme\ntässä maailmassa. Tästä löydämme, yhdeltä näkökohdalta katsoen,\nvastineen oman olemuksemme selittämättömimmälle kohdalle; tässä\nnäemme sarjan eriasteisia elämän muotoja, joita voimme hallita ja\ntarkastella korkeammalta näkökohdalta kuin mitä meidän olisi\nmahdollista saavuttaa voidaksemme silmällämme käsittää ihmiselämän\nlakeja. Tässä me tapaamme ikäänkuin lyhennetyssä muodossa suuria ja\nyksinkertaisia peruspiirteitä, joita emme milloinkaan omassa\nsuunnattomassa olopiirissämme saa tilaisuutta selvittää tai loppuun\nsaakka seurata. Siinä on henki ja aine, laji ja yksilö, kehitys ja\npysyväisyys, menneisyys ja tulevaisuus, elämä ja kuolema, kaikki\nyhdistyneenä pieneen kappaleeseen, jonka voimme nostaa kädellämme ja\nkokonaisuudessaan nähdä yhdellä silmäyksellä; ja syystä voimme kysyä,\nonko kappaleiden voima ja laajuus ajassa ja paikassa yhtä suuressa\nmäärin, kuin luulemme, omiansa määräämään luonnon salaisen aatteen\nilmestysmuotoa,--aatteen, jota koetamme tavottaa mehiläispesän\npienestä historiasta, jossa muutama päivä on vuosisadan veroinen,\nyhtä hyvin kuin ihmiskunnan suuresta historiasta, jossa kolme\nsukupolvea runsaasti täyttää pitkän vuosisadan.\n\n\nXII\n\nPalatkaamme siis siihen, mihin keskeytimme pesämme historian,\nkohottaaksemme ensin, mikäli mahdollista, yhden poimun siitä\nmehiläisköynnöksistä muodostetusta väliverhosta, jonka keskellä parvi\nalkaa hikoilla sitä omituista hikeä, joka on miltei yhtä valkoista\nkuin lumi ja kevyempää kuin siiven untuva: sillä syntyessään vaha ei\nensinkään ole sen vahan kaltaista, jonka me tunnemme. Se on\ntahrattoman puhdasta, kevyttä kuin ilma, se näyttää todellakin\nhunajan sielulta, joka puolestaan itse on kukkien henki, joka\nliikkumattomalla manauksella loihditaan näkyviin, tullakseen\nmyöhemmin ihmiskäsien muovailemana--epäilemättä muistoksi\nalkuperästään, jossa on niin paljon taivaan sineä, sulotuoksuja,\nkiteytynyttä avaruutta, saostuneita valonsäteitä, puhtautta ja\nihanuutta--viimeisten alttariemme tuoksuvaksi valoksi.\n\n\nXIII\n\nOn sangen vaikeata seurata vahan eristyksen ja käytännön eri vaiheita\nparvessa, joka alkaa rakentaa pesää. Kaikki tapahtuu keskellä\njoukkoa, jonka yhä tiheämpi kasaantuminen on omiaan tuottamaan sen\nlämmön, mikä on tälle vahanhikoamiselle suotuisa. Tämä työ on\nnuorimpien mehiläisten erioikeus. Huber, joka ensinnä niitä\ntarkasteli uskomattoman kärsivällisesti sekä useinkin ankaroiden\nvaarojen uhalla, pyhittää näiden ilmiöiden selittämiselle enemmän\nkuin kaksisataaviisikymmentä mieltäkiinnittävää mutta pakostakin\nsekavaa sivua. Minä puolestani, joka en kirjota teknillistä teosta,\nkäytän tarpeen vaatiessa avukseni sitä, mitä hän niin tarkoin on\nhuomioon pannut, mutta rajotun esittämään sen, minkä jokainen, joka\nkokoo parven lasipesään, omin silmin voi nähdä.\n\nMyöntäkäämme ensin, ettei vielä ole saatu selville, minkä salaisen\nkemiallisen tapahtuman kautta hunaja muuttuu vahaksi näiden pienten\nilmassa riippuvien hyönteisten salaperäisessä ruumiissa. Huomaa\nainoastaan, että kahdeksantoista tai korkeintaan kahdenkymmenenneljän\ntunnin odotuksen jälkeen, niin korkean lämmön vallitessa, että\nluulisi liekin palavan pesän onkalossa, ilmestyy valkoisia ja\nläpikuultavia suomuja neljän pienen taskun suuhun mehiläisen\ntakaruumiin kummallekin puolelle.\n\nKun useimmilla, jotka muodostavat yllämainitun kartion, vatsa täten\non norsunluun-näköisillä suomuilla varustettu, näkee äkkiä yhden\nirtautuvan joukosta ikäänkuin äkillisen innostuksen valtaamana,\nkiipeävän liikkumatonta joukkoa pitkin kuvun huippuun saakka ja\nkiinnittyvän lujasti siihen, sysäten päällään syrjään naapurit, jotka\nehkäisevät sen liikkeitä. Se tarttuu sitten suullaan ja\neturaajoillaan yhteen vatsansa kahdeksasta vahalevystä, pelsii ja\nhöylää sitä, venyttää ja vanuttaa sitä syljessään, taivuttaa ja\nojentaa, musertaa ja muovailee sen uudestaan, taitavasti kuin\npuuseppä, joka käsittelisi taipuvaista puulevyä. Vihdoin kun täten\nvanutetulla aineella sen mielestä on toivottu tiiviys ja koko,\nmehiläinen kiinnittää sen pesän huippuun laskien täten uuden\nkaupungin peruskiven tai oikeammin sen kattoholvin päätekiven, sillä\ntässä on kysymys nurinpäisestä kaupungista, joka laskeutuu taivaan\nkorkeudesta alaspäin eikä kohoa maan kamarasta kuten ihmisten\nkaupungit.\n\nTämän tehtyään se liittää tähän alas tyhjyyteen riippuvaan\npäätekiveen toisia vahahiukkasia, joita se, toisen toisensa perästä\nottaa takaruumiinsa sarveisrenkaiden alta; se hivelee työtänsä\nviimeisen kerran kielellään ja tuntosarvillaan; sitten se vetäytyy\npois yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin, ja katoaa joukkoon.\n\nToinen mehiläinen asettuu heti ensimäisen sijaan, ryhtyy työhön siitä\nkohden missä edellinen oli siitä luopunut, lisää siihen oman työnsä,\nkorjaa sen, mikä ei näytä olevan heimon ihanteellisen peruspiirroksen\nmukaista, häviää taas vuoroonsa, ja kolmas, neljäs, viides seuraa sen\njälkiä, äkillisten innokkaiden ilmestysten sarjana, joista ei\nyksikään saa työtä valmiiksi, vaan jokainen kantaa kortensa yhteiseen\nsuureen tehtävään.\n\n\nXIV\n\nPieni, vielä muodoton vahamöhkäle riippuu nyt holvin huipussa. Kun se\nnäyttää tulleen riittävän suureksi, nousee mehiläisrypäleestä toinen\nmehiläinen, joka ulkomuodoltaan tuntuvasti eroaa edelläkävijöistä,\nperustajista. Kun näkee tämän varman päättäväisyyden ja ympäröivien\nmehiläisten huomaavaisuuden, voisi luulla, että se on jonkunmoinen\nvalistunut insinööri, joka silmänräpäyksessä piirtää tyhjyyteen\nensimäisen kennon paikan, josta sitten kaikkien muitten asema tulee\nmatemaattisesti riippumaan. Joka tapauksessa tämä mehiläinen kuuluu\nveistotaiteilija- eli siselöitsijä-mehiläisten luokkaan, jotka eivät\nvalmista vahaa, vaan tyytyvät työhön käyttämään raaka-ainetta, jota\nheille hankitaan. Se valitsee siis ensimäisen kennon paikan, kaivelee\nhetkisen vahamöhkälettä, kooten kuopan ympärille kohoaville reunoille\nsen vahan, jonka se ottaa sen pohjasta. Sitten se, samalla tavoin\nkuin perustaja-mehiläisetkin olivat tehneet, jättää äkkiä tekemänsä\nluonnoksen, kärsimättömästi odottava työmehiläinen asettuu sen\nsijalle ja ryhtyy työhön, jonka kolmas on suorittava loppuun; ja\nsillä välin toiset niiden ympärillä ryhtyvät vahaseinämän muuhun\npintaan ja vastakkaiseen puoleen, seuraten samaa keskeytyvän ja\njatketun työn suunnitelmaa. Näyttää siltä, kuin joku pesän peruslaki\nsiellä jakelisi työn kunniaa ja kuin kaiken työn täytyisi siellä olla\nyhteinen ja nimetön, voidakseen olla täysin veljellinen.\n\n\nXV\n\nPian saattaa erottaa muodostumassa olevan kennokakun. Se on vielä\nmykiömäinen, sillä ne pienet särmiönmuotoiset putket, joista se on\nkokoonpantu, ovat eri pituisia ja lyhenevät säännöllisin astein\nkeskikohdalta reunoihin päin. Tällä hetkellä se on miltei\nsamanmuotoinen ja yhtä paksu kuin ihmisen kieli, jonka molemmat\nlappeat olisivat muodostetut kuusikulmaisista vierekkäin asetetuista\nsoluista.\n\nNiin pian kun ensimäiset kennot on rakennettu, kiinnittävät\nperustuksenlaskijat kattoholviin toisen, sitten edelleen kolmannen ja\nneljännen vahamöhkäleen. Nämä möhkäleet on järjestetty säännöllisten\nja tarkkaan arvioitujen välimatkojen päähän toisistaan, niin että\nkennokakkujen saavutettua täyden kokonsa, joka tapahtuu vasta paljoa\nmyöhemmin, mehiläisillä aina on tarpeellinen tila liikkuakseen\nyhdensuuntaisten seinien välillä.\n\nTäytyy siis edellyttää, että ne jo alkuperäisessä suunnitelmassaan\ntietävät joka kakun lopullisen paksuuden, kaksikymmentäkaksi--\nkaksikymmentäkolme mm, ja samalla myös niitä erottavien katujen\nleveyden, jonka täytyy olla suunnilleen yksitoista mm, s.o. kaksi\nkertaa mehiläisen korkeus, koska niiden täytyy voida kulkea kakkujen\nvälissä selitysten.\n\nMuuten ne eivät ole erehtymättömiä, eikä niiden varmuus näytä olevan\nkoneentapainen. Vaikeissa olosuhteissa ne tekevät toisinaan sangen\nsuuriakin virheitä. Usein kakkujen välimatka on liian suuri tai liian\npieni. Ne koettavat silloin sitä korjata parhaimman taitonsa mukaan,\njoko tekemällä liian lähellä sijaitsevaa kakkua kaltevaksi tahi\nlisäämällä liian leveään väliin epäsäännöllisen kakun. \"Tapahtuupa\njoskus, että ne erehtyvät\", sanoo Réaumur tästä puhuessaan, \"ja tämä\non vielä yksi niitä tosiseikkoja, jotka näyttävät todistavan, että\nniillä on arvostelukykyä.\"\n\n\nXVI\n\nTiedämme että mehiläiset rakentavat neljänlaisia kennoja. Ensinnä\nkuninkaalliset kennot, jotka eroavat kaikista muista ja muistuttavat\ntammenterhoja, sitten suuret kennot, jotka ovat varatut\nkuhnuritoukkia varten sekä varastoaitoiksi tavallista runsaamman\nkukkasadon aikana, edelleen pienet kennot, jotka ovat\ntyömehiläistoukkien kehtoina ja tavallisina aittoina ja useimmiten\npeittävät miltei kahdeksan kymmenettä osaa pesän rakennetusta\npinnasta. Liittääkseen vihdoin epäjärjestyksettä suuret pieniin ne\nrakentavat jonkun määrän välittäviä kennoja. Jätämme sikseen näitten\nviimeksimainittujen välttämättömän epäsäännöllisyyden; mutta toisen\nja kolmannen tyypin mittasuhteet ovat niin tarkoin lasketut, että kun\nkymmenjärjestelmää perustettaessa etsittiin luonnosta varmaa mittaa\nlähtökohdaksi ja epäämättömäksi perusyksiköksi, Réaumur ehdotti siksi\nmehiläis-kennon.[9]\n\nJokainen näistä kennoista on kuusikulmainen putki, jolla on\npyramidinmuotoinen asema, ja jokainen kakku on muodostunut kahdesta\nkerroksesta tällaisia putkia, joiden asemat ovat vastatusten, sillä\ntavoin että jokainen niistä kolmesta rombista eli vinoneliöstä, jotka\nmuodostavat etupuolisen kennon pyramidinmuotoisen aseman, samalla on\nmuodostamassa kolmen eri kennon niinikään pyramidinmuotoista asemaa\nkakun vastakkaisella puolella.\n\nNäissä särmiönmuotoisissa putkissa säilytetään hunaja. Jotta ei\nhunaja, sill'aikaa kun se on kypsymässä, vuotaisi pois, mikä\ntapahtuisi välttämättömästi, jos ne olisivat säntilleen vaakasuorassa\nasennossa niinkuin näyttävät olevan, mehiläiset vähäsen kohottavat\nniitä, neljän tahi viiden asteen kaltevuuteen.\n\n\"Paitsi vahansäästöä\", sanoo Réaumur tästä ihmeteltävästä rakenteesta\npuhuessaan, \"paitsi vahansäästöä, joka on tuloksena kennojen\njärjestelystä, ja paitsi sitä, että tämän järjestelyn kautta\nmehiläiset täyttävät kakun, niin ettei tyhjää tilaa jää, johtuu siitä\nvielä etuja työn lujuuteen nähden.\"\n\nNämä kuusisärmäiset kennot, sanoo Réaumur edelleen, ovat näet\nyhteenliitetyt lomitusten kylki kyljessä toistensa vieressä, siten\nettä se paine, joka pyrkii levittämään kunkin kennon sivuja ulospäin,\nkohtaa vastavaikutuksena saman paineen viereisen kennon puolelta.\nSamoin tukee pyramidinmuotoisen aseman huippua vastakkaisella\npuolella olevan kennon sivusärmä vahvistaen siten pohjakulmaa ja\nehkäisten paineen vaikutusta ulospäin. Sanalla sanoen kunkin kennon\nkestävyys johtuu sen omasta rakenteesta samoin kuin sen sommittelusta\nnaapurikennoihin nähden.[10]\n\n\nXVII\n\n\"Geometrikot tietävät\", sanoo t:ri Reid, \"että on olemassa ainoastaan\nkolmenlaisia kuvioita joita voi käyttää, kun joku pinta on jaettava\npieniin samankaltaisiin, säännöllisiin ja yhtäsuuriin osiin ilman\nettä välipaikkoja syntyy\".\n\n\"Nämä ovat: tasasivuinen kolmio, neliö ja säännöllinen kuusikulmio,\njoka viimeksimainittu, kun on kennoja rakennettava, vie voiton\ntoisista, mitä mukavuuteen ja lujuuteen tulee. Ja juuri tämän\nkuusikulmiomuodon ovat mehiläiset valinneet, ikäänkuin ne olisivat\ntunteneet sen tarjoomat edut.\"\n\n\"Samoin on kennojen pohja kokoonpantu kolmesta tasosta, jotka\nsattuvat yhteen samassa pisteessä, ja on voitu todistaa, että tämän\nrakennusjärjestelmän kautta voidaan melkoisessa määrin säästää työtä\nja aineksia. Vielä täytyi tietää, miten suuri kaltevuuskulma vastasi\nsuurinta säästäväisyyttä, korkeampaa matematiikkaa vaativa probleemi,\njonka muutamat oppineet ovat ratkaisseet, niiden joukossa Maclaurin,\njonka ratkaisun löydämme Lontoon Royal Societyn julkaisemassa\nvuosikirjassa.[11] Täten laskujen kautta määrätty kulma vastaa\ntarkoin kennojen pohjalla olevan kulman mittaa.\"\n\n\nXVIII\n\nTietysti en puolestani luule, että mehiläiset antautuvat noin\nmonimutkaisiin laskuihin, mutta en myöskään luule, että sattuma tai\npelkkä olosuhteiden välttämättömyys saapi aikaan näitä hämmästyttäviä\ntuloksia. Mitä esim. ampiaisiin tulee, jotka rakentavat kuten\nmehiläisetkin pesäkkeitä kuusikulmaisista kennoista, on probleemi\nsama, mutta ampiaiset eivät ole ratkaisseet sitä läheskään niin\nnerokkaalla tavalla. Niiden kennosarjoissa on ainoastaan yksi kerros\nkennoja, eikä niillä ole sitä yhteistä pohjaa, joka on kahden\nvastakkaisen kennokerroksen asemana mehiläisten kennokakussa. Siitä\nseuraa pienempi kestävyys, suurempi epäsäännöllisyys ja ajan, aineen\nja tilan hukka, jonka voi arvioida neljännekseksi siitä työstä, mikä\nolisi välttämättömän tarpeellinen, ja kolmannekseksi välttämättömän\ntarpeellisesta tilasta. Samoin Trigonat ja Meliponat, jotka ovat\ntodellisia kotimehiläisiä, jos kohtakin alemmalla kehitysasteella,\nlaativat toukkakennonsa ainoastaan yhteen kerrokseen sekä rakentavat\nvaakasuorat kakkunsa päällekkäin muodottomien, jykevien vahapilarien\nnojaan. Mitä niiden varastokennoihin tulee, ovat nämä isoja, ilman\njärjestystä koottuja leilejä, ja siinä, missä ne voisivat liittyä\ntoistensa lomiin ja siten säästää ainetta ja tilaa niinkuin\nmehiläisten kennot, siinä Meliponat, oivaltamatta tätä säästön\nmahdollisuutta, sommittelevat taitamattomasti pallonmuotoisten\nkennojen väliin tasaseinäisiä kennoja. Siksipä verratessa niiden\npesää meidän mehiläistemme matemaattisesti tarkkarakenteiseen\nkaupunkiin luulee näkevänsä alkuperäisten hökkelien muodostaman\nkyläpahasen jonkun noiden ehdottomasti säännöllisten kaupunkien\nrinnalla, jotka ovat entistä kiivaammin aikaa, avaruutta ja ainetta\nvastaan taistelevan ihmisneron kenties sulottomia, mutta\njärjenmukaisia tuotteita.\n\n\nXIX\n\nVallitseva teoria, joka muuten on Buffonilta lainattu, väittää, ettei\nmehiläisten tarkotus ensinkään ole rakentaa pyramidipohjaisia\nkuusikulmioita, että ne yksinkertaisesti tahtovat uurtaa vahaan\npyöreitä kuoppia, mutta että, kun ne mehiläiset, jotka työskentelevät\nniiden vieressä ja kakun toisella puolella, samaan aikaan kaivavat\nvahaa, solujen yhtymäkohdat välttämättömyyden pakosta muodostuvat\nkuusikulmioiden muotoon. Tämä on sama ilmiö, sanotaan, mikä tulee\nnäkyviin kiteissä, muutamien kalojen suomuissa, saippuakuplissa\nj.n.e., vieläpä seuraavassa Buffonin ehdottamassa kokeessa. \"Jos joku\nastia\", sanoo hän \"täytetään herneillä tai muilla liereillä\nsiemenillä ja siihen kaadetaan vettä niin paljon kuin mahtuu\nsiementen väliin ja astia sitten tarkkaan suljetaan ja vesi\nkiehutetaan, niin kaikki nämä lieriöt muuttuvat kuusisärmäisiksi\npylväiksi. Selvästi huomaa syyn, joka on puhtaasti mekaaninen:\njokainen liereä siemen pyrkii paisuessaan valtaamaan niin suuren\ntilan kuin on mahdollista rajotetussa paikassa; ne tulevat siis\nkaikki välttämättömästi kuusikulmaisiksi keskinäisen paineen\nvaikutuksesta. Jokainen mehiläinen koettaa samoin anastaa\nmahdollisimman suuren tilan määrätyllä alalla; on siis myös\nvälttämätöntä, koska mehiläisten ruumis on liereä, että niiden kennot\novat kuusikulmaisia samasta syystä, s.o. siksi että toinen on\ntoiselle esteeksi.\"\n\n\nXX\n\nSiinäpä keskinäisiä esteitä, jotka saavat aikaan ihmeen, niinkuin\nihmisten paheet, samasta syystä, aiheuttavat yleisen hyveen, joka\nriittää vaikuttamaan sen, että ihmiskunta, vaikka se useinkin on\niljettävä yksilöihinsä nähden, ei ole sellainen kokonaisuudessaan.\nEnsinnäkin voisi huomauttaa, niinkuin Brougham, Kirby, Spence ja\nuseat muut oppineet ovat tehneet, että saippuakupla- ja herne-koe ei\ntodista mitään, sillä toisessa niinkuin toisessakin tapauksessa\npaineen vaikutus johtaa vain sangen epäsäännöllisiin muotoihin eikä\nselitä syytä, miksi solujen pohja on särmiön muotoinen.\n\nVarsinkin voisi vastata, että on olemassa useampi kuin yksi tapa\nkäyttää hyväksi sokeata luonnon välttämättömyyttä, että\npaperi-ampiainen, pörröinen kimalainen, Mexikon ja Brasilian\nMelipona- ja Trigona-mehiläiset saavuttavat aivan erilaisia ja\nsilminnähtävästi ala-arvoisempia tuloksia, vaikka olosuhteet ja\npäämaali ovat samat. Vielä voisi sanoa, että jos mehiläisen kennot\nnoudattavatkin samaa lakia kuin kiteet, lumi, saippuarakot tai\nBuffonin keittämät herneet, niiden yleinen yhdenmukaisuus, niiden\nsijottuminen kahteen vastakkaiseen kerrokseen, niiden tarkkaan\nlaskettu kaltevuus y.m. osottavat, että ne samalla tottelevat aivan\ntoisia lakeja, jotka eivät johdu pelkästä aineesta.\n\nSaattaisi myöskin huomauttaa, että ihmisenkin koko nero ilmenee siinä\ntavassa, miten hän käyttää hyväkseen samankaltaisia luonnon\nvälttämättömyyksiä, ja että, jos tämä tapa näyttää meistä paraimmalta\nmahdolliselta, tämä riippuu siitä, ettei meidän yläpuolellamme ole\nkorkeampaa arvostelijaa. Mutta hyvä on, että perustelut väistyvät\ntosiasioiden tieltä; ja kokeesta johtuneen vastaväitteen kumoamiseksi\nei mikään ole toisen uuden kokeen veroista.\n\nSaadakseni varmuutta siitä, oliko kuusikulmaisella rakenteella\ntodella juurensa mehiläisen järjessä, leikkasin ja irrotin kerran\nkakun keskeltä sellaisesta paikasta, jossa oli sekä toukkakennoja\nettä myöskin hunajaa sisältäviä kammioita, viiden frangin suuruisen\nlevyn. Leikattuani sitten levyn halki sen syrjän eli paksuuden\nkeskeltä, siltä kohden, jossa solujen pyramidinmuotoiset pohjat\nyhtyivät, sovitin toisen täten saadun leikelmän pohjapintaan\nsamansuuruisen tinaympyrän, joka oli siksi luja, etteivät mehiläiset\nvoineet sitä taivuttaa eivätkä muuttaa sen muotoa. Sen jälkeen panin\ntinaympyrällä varustetun leikelmän uudelleen samaan paikkaan, josta\nolin sen ottanut. Toisessa kakun pinnassa ei siis ollut mitään\ntavallisesta poikkeavaa, koska vahinko oli täten korjattu, mutta\ntoisessa pinnassa oli jonkunmoinen iso lovi, jonka pohjana tinalevy\noli ja joka vastasi suunnilleen kolmenkymmenen kennon paikkaa.\nMehiläiset joutuivat ensin ymmälle; ne saapuivat joukolla tutkimaan\nja tarkastelemaan tuota uskomatonta kuilua ja useita päiviä läpeensä\nne liikkuivat sen ympärillä sekä neuvottelivat voimatta tehdä\npäätöstä. Mutta koska minä ravitsin niitä runsaasti joka ilta, tuli\nhetki, jolloin ei niillä enää ollut riittävästi kennoja\nruokavarojensa säilyttämistä varten. Luultavaa on, että silloin\ntaitavat insinöörit, valioveistäjät ja valiovalajat saivat käskyn\nkäyttää heimon hyväksi tuota hyödytöntä kuilua.\n\nRaskas vahanvalajain köynnös ympäröi sitä ylläpitääkseen tarpeellista\nlämpöä, toiset mehiläiset laskeutuivat syvennykseen ja kiinnittivät\naluksi lujasti metallilevyn pienillä säännöllisesti sen kehälle\njärjestetyillä vahapitimillä, jotka liittyivät ympäröivien kennojen\nsärmiin. Ne ryhtyivät sitten rakentamaan kolmea tai neljää kennoa\nympyrän ylipuoliskoon liittäen ne mainittuihin pitimiin. Kaikkien\nnäiden välitys- eli korjauskennojen ylipuoli oli enemmän tai vähemmän\nepämuotoinen, jotta liittyisi kakun lähinnä olevaan kennoon, mutta\nsen alipuoli muodosti aina tinalle kolme sangen tarkkaa kulmaa, ja\nnäistä lähti jo kolme pientä suoraa viivaa, jotka säännöllisesti\nhahmoilivat seuraavan kennon ensimäistä puoliskoa.\n\nKahden vuorokauden kuluttua tinalevyn koko pinta oli täynnä\nhahmoiltuja kennoja, huolimatta siitä, että vain kolme tai\nkorkeintaan neljä mehiläistä samaan aikaan saattoi työskennellä\nsyvennyksessä. Nämä kennot olivat kyllä vähemmän säännöllisiä kuin\ntavallisen kennokakun kammiot; senpävuoksi kuningatar tarkastettuaan\nne kieltäytyi viisaasti kyllä niihin munimasta, sillä niistä olisi\nkasvanut vain viallisten sukupolvi. Mutta kaikki olivat täydellisesti\nkuusikulmaisia, niissä ei nähnyt ainoatakaan käyrää viivaa, ei\nainoatakaan pyöristettyä muotoa tahi kulmaa. Kuitenkin kaikki\ntavanmukaiset olosuhteet olivat muutetut, kennot eivät olleet\nkaivetut vahanmöhkäleeseen Huberin huomion mukaan eivätkä, Darwinin\nhavainnon mukaisesti, vahakupuun, joten olisivat alussa olleet\npyöreitä ja sitten muuttunut kuusikulmaisiksi naapurikennojen paineen\nvaikutuksesta. Ei voinut olla kysymystä keskinäisistä esteistä, koska\nne syntyivät yksitellen ja hahmoilivat vapaasti, ikäänkuin tyhjälle\ntaululle pienet luonnosviivansa. Näyttää näin ollen aivan varmalta,\nettä kuusikulmio ei ole mekaanisten välttämättömyyksien tulos, vaan\nettä se todella on olemassa mehiläisen suunnitelmassa, kokemuksessa,\njärjessä ja tahdossa. Toinen omituinen älykkyyden piirre, josta\nhuomautan ohimennen, on se asianhaara, että levylle rakennetuilla\nkupposilla ei ollut muuta pohjaa kuin itse metalli. Työkunnan\ninsinöörit arvelivat epäilemättä, että tina riittäisi nesteitä\npidättämään, sekä olivat katsoneet tarpeettomaksi sivellä sitä\nvahalla. Mutta vähän ajan kuluttua, kun olivat kahteen sellaiseen\nkupposeen laskeneet muutaman pisaran hunajaa, ne luultavasti\nhuomasivat, että hunaja enemmän tahi vähemmän huononi tinan\nkosketuksesta. Ne muuttivat silloin mielensä ja peittivät\njonkunmoisella läpikuultavalla vernissalla tinalevyn koko pinnan.\n\n\nXXI\n\nJos tahtoisimme valaista kaikkia tämän geometrisen rakennustaiteen\nsalaisuuksia, olisi meidän tarkastettava vielä monta mielenkiintoista\nkysymystä, esimerkiksi ensimäisten pesän kattoon liittyvien kennojen\nmuotoa, joka on muunneltu siihen tapaan, että se koskee kattoa niin\nmonissa kohden kuin mahdollista.\n\nPitäisi myöskin ottaa huomioon, ei niinkään paljon isojen valtateiden\nsuunnittelua, jonka kakkujen yhdensuuntainen asema määrää, kuin\nniiden pikkukatujen ja kujien asema, joita on järjestetty joka\npuolelle kakkujen ympärille niiden poikki liikkumisen ja ilmanvaihdon\nhelpottamiseksi, ja joita on taitavasti sijotettu niin, että liian\npitkiä kierroksia tai mahdollista väentungosta vältettäisiin.\nTäytyisi vihdoin tarkastella välityskennojen rakennetta, sitä\nyksimielistä vaistoa, joka saattaa mehiläiset lisäämään määrätyllä\nhetkellä asuntojensa suuruutta, joko senvuoksi, että tavallista\nrunsaampi sato vaatii suurempia säiliöitä, tai siksi, että mehiläiset\nkatsovat väestön kyllin lukuisaksi tai koiraksien syntymisen\nvälttämättömäksi. Samalla ei voisi olla ihailematta sitä nerokasta\nsäästäväisyyttä ja sopusointuista varmuutta, joka ilmenee kun ne\ntässä tapauksessa siirtyvät pienestä suureen tai suuresta pieneen,\ntäydellisestä sopusuhtaisuudesta välttämättömään epäsuhtaisuuteen,\npalatakseen, niin pian kuin elävän geometrian lait sen sallivat,\nihanteelliseen säännöllisyyteensä, ilman että kennokaan menee\nhukkaan, ilman että niiden rakennuksien jaksossa on ainoatakaan\nhyljättyä, lapsellisesti, epävarmasti, törkeästi kyhättyä\nkaupunginosaa tai käytäntöön kelpaamatonta vyöhykettä. Mutta nyt jo\npelkään eksyneeni yksityiskohtiin, jotka eivät tarjoa mielenkiintoa\nlukijalle, joka ei kenties milloinkaan ole omin silmin seurannut\nmehiläisparven lentoa tai joka siihen on kiinnittänyt huomiota vain\nohimennen, samoin kuin ohimennen kiinnitämme huomiomme johonkin\nkukkaan, lintuun tai jalokiveen, pyytämättä enempää kuin\npintapuolista, hajamielistä varmuutta ja miettimättä kylliksi, että\npieninkin ei-inhimillisessä luonnossa näkemämme esineen salaisuus on\nkenties välittömämmässä yhteydessä päämääriemme ja alkuperämme\nsalaisuuden kanssa kuin mieltä kiihottavimpien ja mieluimmin\ntutkittujen intohimojemme arvotus.\n\n\nXXII\n\nJotta en raskauttaisi tätä tutkielmaa, sivuutan samoin sen sangen\nhämmästyttävän vaiston, jonka vaikutuksesta ne toisinaan supistavat\nja purkavat kakkujensa reunimmaisen osan, kun aikovat niitä pidentää\ntai laajentaa; ja kuitenkin täytynee myöntää, että kun hävittää\nrakentaakseen uudelleen, kun repii, minkä jo on tehnyt, voidakseen\nuudistaa sen vielä säännöllisemmäksi, tämä edellyttäisi sokean\nrakennusvaiston omituisen kaksintamisen. Sivuutan vielä merkilliset\nkokeet, joita voi tehdä pakottaakseen mehiläisiä rakentamaan\npyöreitä, pitkulaisia, putkimaisia tai omituisesti väännetyitä\nkennokakkuja, sekä älykkään menettelyn, jonka avulla niiden onnistuu\nsoveltaa kakun kuperien osien laajennetut kennot sen koverojen osien\nsupistettuihin kennoihin.\n\nMutta ennenkuin jätämme tämän aineen, pysähtykäämme vaikkapa vain\nhetkeksi tarkastamaan, millä salaperäisellä tavalla ne suunnittavat\ntyönsä ja tekevät laskelmiansa samaan aikaan veistäessään toisiaan\nnäkemättä kakun vastakkaisia pintoja. Katsokaa valoa vastaan yhtä\ntällaista kakkua, niin huomaatte terävien varjojen hahmoilemana\nläpikuultavassa vahassa kokonaisen verkon niin tarkkasärmäisiä\nprismoja, kokonaisen järjestelmän niin erehtymättömiä\nyhdenmukaisuuksia, että luulisi niiden olevan teräkseen leimattuja.\n\nEn tiedä voivatko ne, jotka eivät milloinkaan ole nähneet\nmehiläispesää sisältä, kyllin selvästi kuvailla mielessään kakkujen\nsuunnitelmaa ja ulkonäköä. Heidän tulee kuvitella mielessään,\nvalitaksemme talonpoikiemme pesän, jossa mehiläinen on jätetty oman\nonnensa nojaan, oljesta tai pajunoksista tehty kello. Tämän kellon\njakaa ylhäältä alas viisi, kuusi, kahdeksan ja toisinaan kymmenen\naivan yhdensuuntaista vahalevyä, jotka laskeutuvat kellon huipusta\nalas ja soveltuvat tarkoin seinien koveroon muotoon; muodoltaan ne\nsuuresti muistuttavat suuria leipäviipaleita. Kahden tällaisen levyn\nväliin on aina varattu suunnilleen yhdentoista mm:n välimatka, jossa\nmehiläiset oleskelevat ja liikkuvat. Sillä hetkellä, jolloin pesän\nhuipussa alkaa yhden sellaisen levyn rakentaminen, on vahamuuri, joka\non sen ensi luonnoksena ja jota myöhemmin ohennetaan ja venytetään,\nvielä sangen paksu ja erottaa täydelleen kakun etupuolella\ntyöskentelevät viisikymmentä tai kuusikymmentä mehiläistä niistä\nviidestä- tai kuudestakymmenestä, jotka samaan aikaan veistelevät\nkakun vastakkaisella puolella, joten niiden on mahdoton nähdä\ntoisiansa, ellei niiden silmillä ole erikoista kykyä tunkea\nläpikuultamattomienkin kappaleiden läpi. Yhtäkaikki etupuolen\nmehiläinen ei uurra kuoppaa eikä liitä vahahiukkastakaan, joka ei\ntarkoilleen vastaisi takapuolen kohoamaa tai syvennystä, ja\npäinvastoin. Miten ne siinä menettelevät? Mistä riippuu, ettei toinen\nuurra liian syvälle eikä toinen puolestaan liian vähää?\n\nMistä johtuu, että vinoneliöiden kaikki kulmat aina niin\ntaikamaisesti soveltuvat yhteen? Kuka niille määrää mistä tulee alkaa\nja mihin lopettaa? Meidän täytyy tyytyä nyt niinkuin ennenkin\nvastaukseen, joka ei ole mikään vastaus: \"Tämä on yksi pesän\nsalaisuuksia.\" Huber on koettanut selittää tämän salaisuuden siten,\nettä ne mahdollisesti kynsiensä ja leukojensa puserruksella aina\nmäärämatkan päähän saavat aikaan pieniä ulkonemia kakun\nvastakkaiselle puolelle, tai että ne arvioivat vahamuurin suuremman\ntai pienemmän paksuuden vahan taipuvaisuuden, notkeuden tai muun\nfyysillisen ominaisuuden nojalla, taikka että niiden tuntosarvet\nnäyttävät pystyvän esineiden erillisimpienkin ja monimutkaisimpienkin\nosien tutkimiseen ja siten toimivat niiden suuntaneulana\nnäkymättömyyden merellä, tai vihdoin, että kaikkien kennojen\nyhdyssuhde johtuu matemaattisesti ensimäisen rivin kennojen asemasta\nja suuruudesta, niin ettei tarvita muita mittoja ja laskuja. Mutta\nhelposti huomaa näiden selityksien riittämättömyyden: ensimäiset ovat\ntodistamattomia otaksumia, toiset yksinkertaisesti siirtävät\nsalaisuuden toisaalle. Ja jos kohta onkin hyvä siirtää niin usein\nkuin mahdollista salat loitommaksi, ei kuitenkaan saa kuvitella\nmielessään, että paikan vaihto riittää niitä hävittämään.\n\n\nXXIII\n\nJättäkäämme vihdoin kennojen yksitoikkoiset ylätasangot ja niiden\nmittausopilliset hiekka-aavikot. Näemme alotetut kakut, jotka pian\novat asuttaviksi kelpaavia. Huolimatta siitä, että äärettömän pieni\nhiuke liittyy, ilman näkyvää toivoa, äärettömän pieneen, ja vaikka\nsilmämme, joka näkee niin vähän, katselee kaikkea tätä mitään\nnäkemättä, edistyy vahatyö, joka ei pysähdy päivin eikä öin,\nerinomaisen nopeasti. Kärsimätön kuningatar on jo useamman kerran\nilmestynyt työpaikoille, jotka häämöttävät valkoisina pesän\nhämärässä, ja nyt kun asuntojen ensimäiset rivit ovat valmiit, ottaa\nhän ne haltuunsa yhdessä vartiojoukkonsa, neuvonantajiensa tai\npalvelijoidensa kanssa, sillä vaikeata olisi sanoa, onko hän niiden\njohtamana vai seuraamana, kunnioittamana vai vartioimana. Saavuttuaan\npaikalle, jonka hän katsoo suotuisaksi tai jonka neuvonantajat\nhänelle määräävät, hän köyristää selkänsä, kyyristyy ja pistää pitkän\nkäämimäisen takaruumiinsa pään johonkuhun neitsyelliseen kupposeen,\nsillävälin kun kaikki nuo pienet tarkkaavaiset päät, saattojoukon\npienet päät suunnattoman suurine mustine silmineen sulkevat hänet\nintohimoiseen piiriin, tukevat hänen jalkojansa, hyväilevät hänen\nsiipiään ja hivelevät häntä pitkillä herkkäliikkeisillä\ntuntosarvillaan ikäänkuin häntä rohkaistakseen, jouduttaakseen ja\nonnitellakseen.\n\nPaikan, missä hän on, huomaa helposti tästä tähtikokardista eli\nmieluummin tästä soikeasta rintasoljesta, jonka keskus-keltakivi hän\non ja joka muistuttaa jossakin määrin isoäitiemme käyttämiä mahtavia\nrintasolkia. Koska tilaisuus siihen tarjoutuu, tahdon samalla\nhuomauttaa, että työmehiläiset eivät koskaan käänny selin\nkuningattareen. Niinpian kun hän lähestyy jotakin ryhmää, niin kaikki\nasettuvat niin, että ne poikkeuksetta kääntävät silmänsä ja\ntuntosarvensa häntä kohti, ja kulkevat hänen edessään takaperin. Ne\nosottavat täten kunnioitustaan tahi mieluummin huolenpitoansa, joka,\nniin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kuitenkin on keskeymätön ja\naivan yleinen. Mutta palatkaamme ruhtinattareemme. Usein sen lievän\nkouristuksen kestäessä, joka silminnähtävästi tapahtuu joka kerta kun\nhän laskee munan, joku hänen tyttäristään syleilee häntä, ja\notsatusten, suu suuta vasten näyttää puhuvan hänelle hiljaa.\nKuningatar on jotenkin välinpitämätön näistä hieman hillittömistä\nhellyydenosotuksista, ei hätäile, ei kiihdy, vaan antautuu kokonaan\nelintehtävälleen, joka näyttää hänelle olevan pikemmin lemmen hekumaa\nkuin vaivaa. Vihdoin jonkun hetken kuluttua hän nousee levollisesti,\nsiirtyy askeleen syrjään, kääntyy neljänneskerroksen ympäri ja,\nennenkuin painaa takaruumiinsa viereiseen kennoon, pistää siihen\npäänsä saadaksensa varmuutta siitä, että kaikki siinä on täydessä\nkunnossa ja ettei hän muni kahta kertaa samaan kennoon; sillävälin\nkaksi tai kolme mehiläistä kiihottuneesta seurueesta syöksyy\nvuoroonsa edelliseen kennoon katsoakseen, onko työ tehty, ja\nottaaksensa huolenpitoonsa tai asettaakseen sopivaan asemaan pienen\nsinertävän munan, jonka kuningatar äsken on sinne muninut. Tästä\nhetkestä alkaen ensimäisiin syyskylmiin asti kuningatar ei enään\nherkeä toimestaan: hän munii ravintoa nauttiessaan ja nukkuu--jos\nnukkumisesta voi puhua--muniessaan. Tästä alkaen hän edustaa\ntulevaisuuden kuluttavaa voimaa, joka anastaa jokaisen sopen\nmehiläisten yhteiskunnassa. Hän seuraa askel askeleelta surkuteltavia\ntyömehiläisiä, jotka riutuvat rakentaessaan kehtoja, joita hänen\nhedelmällisyytensä vaatii. Täten ihminen voi seurata kahden\nvoimakkaan vaiston kilpailua, jonka käänteet jossakin määrin\nvalaisevat monta pesän ongelmaa, joskaan eivät niitä ratkaise.\n\nTapahtuu esimerkiksi, että työmehiläiset pääsevät hiukan edelle tässä\nkilpailussa. Uskollisina tehtävälleen kelpo taloudenhoitajina, jotka\najattelevat huonojenkin päivien varoja, ne kiirehtivät täyttämään\nhunajalla kennot, jotka ne ovat voittaneet kilpailussa suvun\nvaativaisuuden kanssa. Mutta kuningatar lähestyy, aineellisten etujen\ntäytyy väistyä luonnon aatteen tieltä, ja hätääntyneet työmehiläiset\nsiirtävät kiireimmiten pois vastukselliset aarteensa.\n\nTapahtuu myöskin, että ne ovat ehtineet kokonaista kakkua edemmäksi;\nkoskeivät silloin enää näe silmiensä edessä häntä, joka edustaa\nniiden päivien sortovaltaa, joita ei kukaan niistä ole näkevä, ne\nkäyttävät ennätystään hyväkseen rakentaakseen niin pian kuin\nmahdollista vyöhykkeen suuria koiraksen-kennoja, joiden rakennustapa\non paljoa helpompi ja nopeampi. Saavuttuaan tälle epämieluisalle\nvyöhykkeelle kuningatar munii siihen vastahakoisesti muutamia munia,\nkulkee vyöhykkeen halki ja saapuu reunalle uusia työmehiläiskennoja\nvaatimaan. Työkansa tottelee, supistaa aste asteelta kennot, ja\nkilpajuoksu alkaa uudelleen, siksi kun tuo kyllästymätön äiti,\nhedelmällinen ja ihailtu vitsaus, saatetaan pesän ääriltä lähtökohdan\nkennoihin, jotka äsken syntynyt uusi sukupolvi on sillävälin\njättänyt, lähteäksensä pian synnyinkotinsa hämäryydestä maailmaan,\nlähiseutujen kukille, täyttääksensä leijailullaan auringon säteet ja\nelähyttääksensä suotuisia hetkiä, uhrautuakseen vuoroonsa sen\nsukupolven hyväksi, joka jo on sen seuraajana kehdoissa.\n\n\nXXIV\n\nEntä mehiläiskuningatar, ketä hän tottelee? Ravintoa, joka hänelle\nannetaan, sillä hän ei hanki itse ravintoaineitansa, vaan\nvastaanottaa ruokansa niinkuin lapsi niiltä samoilta työmehiläisiltä,\njoita hänen hedelmällisyytensä uuvuttaa. Ja tämä ravinto taas, jonka\ntyömehiläiset hänelle mittaavat, riippuu kukkien runsaudesta ja\nsaaliista, jonka kukkaskupujen luona vierailevat mehiläiset tuovat.--\nSiinäkin, kuten kaikkialla tässä maailmassa, osa syyn ja vaikutuksien\nkehästä piilee pimeydessä. Tässäkin, niinkuin kaikkialla, korkein\nkäsky tulee ulkoapäin tuntemattomalta voimalta, ja mehiläiset\ntottelevat niinkuin mekin kohtalon pyörän nimetöntä hallitsijaa--\npyörän, joka ikuisessa kierrossaan musertaa ne tahdot, jotka panevat\nsen liikkeelle.\n\nEräs henkilö, jolle äskettäin näytin tuon pyörän kiertokulun eräässä\nlasipesässäni yhtä silminnähtävänä kuin valtapyörän liikkeet\nkellossa, ja joka näki paljastettuna edessään kennokakkujen\näärettömän liikkeen, lastenhoitajain ikuisen, salaperäisen ja hullun\nhyörinän hautomakammioiden ääressä, vahanvalmistajien muodostamat\nelävät sillat ja tikapuut, kuningattaren valtaavat kiertomatkat,\njoukon monilaatuisen ja lakkaamattoman toimeliaisuuden, säälimättömän\nja hyödyttömän ponnistuksen, työinnosta uupuneitten lähdön ja\npaluun,--henkilö joka näki mitenkä unta tunnetaan ainoastaan\nkehdossa, joita niitäkin jo vaanii huomispäivän työ, mitenkä\nkuolemankin lepo on poistettu asumuksesta, joka ei suvaitse sairaita\neikä hautoja, henkilö joka näki kaiken tämän, käänsi, ensimäisen\nhämmästyksen voitettuaan, pois katseensa, jossa saattoi lukea\njonkunmoista surunsekaista kauhua.\n\nPesässä näytellään itse asiassa, ensimäisen viehättävän vaikutuksen\ntakana, kauniitten päivien loistavien muistojen takana, jotka\ntäyttävät sen riemullaan ja muodostavat siitä kesän jalokivilippaan,\nkiihkoisen hyörinän takana, joka sen liittää kesän kukkiin,\nloriseviin puroihin, sinitaivaaseen, kaiken sen levolliseen\nrunsauteen, mikä edustaa kauneutta ja onnea,--kaiken tämän ulkonaisen\niloisuuden takana näytellään pesässä surullisimpia murhenäytelmiä\nmitä nähdä voi. Me sokeat ihmiset, jotka katselemme kaikkea vain\nhimmentynein silmin, tiedämme varsin hyvin näitä viattomia\nkuolemaantuomittuja katsellessamme, ettemme surkuttele ainoastaan\nniitä, etteivät ne ole ainoat joita emme käsitä, vaan että meillä on\nedessämme yksi sen suuren voiman surettavia ilmestysmuotoja, joka\nmeidätkin elähyttää ja tuhoaa. Niin, tämä on surullista, jos niin\ntahtoo, samoin kuin kaikki on surullista luonnossa, jos sitä läheltä\ntarkastaa. Näin on asian laita oleva, niin kauan kun emme tunne sen\nsalaisuutta, tai onko sillä mitään salaisuutta. Ja jos jonakuna\npäivänä saamme tietää, ettei siinä olekaan mitään salaisuutta tai\nettä tämä salaisuus on kauhea, niin silloin syntyy kenties muita\nvelvollisuuksia, joilla ei vielä ole nimeäkään. Siihen asti\nsallikaamme sydämemme toistaa, jos se niin haluaa: \"Tämä on\nsurullista\", mutta tyytyköön järkemme sanomaan samalla: \"Näin se on.\"\nNykyinen velvollisuutemme on etsiä, eikö ole mitään näiden surkeiden\nasiain takana, ja siksi emme saa kääntää katseitamme niistä pois,\nvaan meidän tulee katsella niitä vakavasti ja tutkia niitä yhtä\nhartaasti ja rohkeasti kuin jos ne olisivat iloja.--Oikeata on, että,\nennenkuin valitamme, ennenkuin tuomitsemme luontoa, asetamme sen\nvastattavaksi kaikki kysymykset, joihin se voi vastata.\n\n\nXXV\n\nOlemme nähneet, että työmehiläiset, niin pian kun niitä ei enää\nahdista emän liiallinen hedelmällisyys, kiiruhtavat rakentamaan\nvarastokennoja, joiden rakenne on säästeliäämpi ja tilavampi. Olemme\ntoiselta puolen nähneet, että emä mieluummin munii pieniin kennoihin\nja alinomaa vaatii sellaisia. Yhtäkaikki se tyytyy, paremman\npuutteessa ja odottaessaan kunnes niitä hankitaan, laskemaan munansa\nniihin tilaviin kennoihin, joita se löytää matkallaan.\n\nNe mehiläiset, jotka niissä syntyvät, ovat koiraksia eli kuhnureita,\nvaikkakin munat joka suhteessa ovat niitten kaltaisia, joista\ntyömehiläisiä syntyy. Mutta vastoin sitä, mikä tapahtuu työmehiläisen\nmuuttuessa kuningattareksi, kennon muoto tai tilavuus ei määrää tässä\ntapauksessa muutosta, sillä suureen kennoon munitusta munasta, joka\nsittemmin on muutettu työmehiläis-kennoon, syntyy (minun on\nonnistunut toimeenpanna neljä tai viisi kertaa tämä muutto, joka on\njotenkin vaikea munan mikroskooppisen pienuuden ja äärettömän\nhaurauden vuoksi) koiras, joka on enemmän tai vähemmän surkastunut,\nmutta kuitenkin ehdottomasti koiras. Kuningattarella täytyy siis olla\nkyky muniessaan tuntea tai määrätä munittavan munan sukupuoli sekä\nsoveltaa se kennoon, jonka yli se kyyristyy. Harvoin se erehtyy.\nMillä tavoin se menettelee? Miten se voi erottaa sen molemmissa\nmunasarjoissa olevien lukemattomien munien joukosta koirakset ja\nnaaraat, ja millä tavoin ne sen tahdosta laskeutuvat ainoaan\nmunatorveen?\n\nTässä meillä on taaskin edessämme yksi pesän ongelmoita, vieläpä\nläpitunkemattomimpia. Tunnettua on, ettei neitsyellinen kuningatar\nole hedelmätön, vaan että se voi munia ainoastaan koiras-munia. Vasta\nhäälennon hedelmöittymisen jälkeen se tuottaa oman valintansa mukaan\njoko työmehiläisiä tai kuhnureja. Häälennon jälkeen sillä on\nlakkaamatta hallussaan kuolemaansa saakka onnettomalta\nrakastajaltansa riistämänsä spermatozoidit. Nämä spermatozoidit,\njoiden lukumäärän t:ri Leuckart on arvioinut\nkahdeksikymmeneksiviideksi miljoonaksi, säilyvät elävinä erityisessä\nrauhasessa, joka sijaitsee munasarjojen alla lähellä yhteisen\nmunatorven aukkoa ja nimitetään siemensäiliöksi (spermathèque).\nOtaksutaan siis, että pienten kennojen aukon ahtaus ja tapa, mitenkä\ntämän aukon muoto pakottaa kuningatarta koukistumaan ja kyyristymään,\naiheuttavat jonkunmoisen paineen siemensäiliöön, ja että sen\nvaikutuksesta spermatozoidit tihkuvat rauhasesta ja hedelmöittävät\nmunan tämän ohikulkiessa. Tämmöistä painetta ei muka tapahdu suurissa\nkennoissa, joten rauhanen ei myöskään avaudu. Toiset sitävastoin ovat\nsitä mieltä, että kuningatar todellakin hallitsee niitä lihaksia,\njotka avaavat tai sulkevat siemensäiliön munatorven aukossa, ja nämä\nlihakset ovatkin itse asiassa sangen lukuisia, voimakkaita ja\nmonimutkaisia. Tahtomatta ratkaista kumpi näistä molemmista\notaksumista on parempi,--sillä mitä pitemmälle tunkeutuu, mitä\nenemmän tarkastelee, sitä paremmin huomaa, että ihminen on ainoastaan\nhaaksirikkoinen luonnon tähän asti tuntemattomalla valtamerellä, sitä\nparemmin oivaltaa, että milloin tahansa äkkiä kirkastuvan aallon\nhelmasta voi kohota joku tosiasia, joka silmänräpäyksessä tekee\ntyhjäksi kaiken sen, minkä luulimme varmasti tietävämme,--myönnän\nkuitenkin, että kallistun jälkimäisen otaksuman puolelle. Ensinnäkin\nerään Bordeaux'sta kotoisin olevan mehiläishoitajan Droryn kokeet\nosottavat, että jos kaikki suuret kennot poistetaan pesästä, niin\nemä, kun koirasmunien munimisen hetki on tullut, epäröimättä laskee\nmunansa työmehiläiskennoihin, ja päinvastoin se munii\ntyömehiläismunia koiraskennoihin, jos ei ole jätetty muita kennoja\nsen käytettäväksi.\n\nToiseksi Fabren tarkat huomiot Osmioista, jotka ovat kesyttämättömiä\nerakkomehiläisiä Gastrilegidien heimoa, todistavat aivan selvästi,\nettä Osmia ei ainoastaan tunne ennalta munittavansa munan sukupuolta,\nvaan että tämä sukupuoli on emän valinnan alainen; tämä näet määrää\nkäytettävänään olevan tilan mukaan--\"tilan mikä usein on satunnainen\nsekä mahdoton muuttaa\",--asettaen mihin koiraksen, mihin naaraan. En\ntahdo syventyä tämän suuren ranskalaisen hyönteistutkijan kokeiden\nyksityiskohtiin. Ne ovat pienimpiin erikoisseikkoihin meneviä ja\njohtaisivat meidät liian pitkälle. Mutta hyväksyttäköön kumpi\notaksuma tahansa, niin toinen yhtä hyvin kuin toinenkin selittäisi\nvarsin hyvin, olettamatta mitään tulevaisuuden ymmärtämistä,\nkuningattaren taipumuksen munia työmehiläiskennoihin.\n\nLuultavaa on, että tämä orja-äiti, jota olemme taipuvaisia\nsurkuttelemaan, mutta joka kenties on suuri rakastajatar, suuri\nhekumoitsijatar, tuntee koiras- ja naaraspuolisen perusvoiman\nyhtymisessä, joka tapahtuu hänen omassa ruumiissaan, jonkunmoista\nnautintoa ja ikäänkuin elämänsä ainoan häälennon hurmauksen\njälkimakua. Tässäkin luonto, joka ei milloinkaan ole niin kekseliäs\neikä niin salakavalasti eteensä katsova ja monipuolinen kuin silloin,\nkun on kysymys lemmenansoista, näkyy tahtoneen käyttää nautintoa\nsuvun edun tukemiseksi. Kuitenkin, ymmärtäkäämme toisiamme oikein,\nälkäämmekä salliko selityksemme johtaa meitä harhaan. Täten\nolettaessamme luonnolla olevan jonkun aatteen ja luullessamme että\ntämä riittää, teemme ikäänkuin jos heittäisimme kiven johonkuhun\nnoista pohjattomista kuiluista, joita tapaa muutamien vuorenonkalojen\nsisimmässä sopessa, ja luulisimme että se kolina, minkä kivi\npudotessaan saapi aikaan, vastaa kaikkiin kysymyksiimme ja ilmaisee\nmeille muuta kuin kuilun pohjattoman syvyyden.\n\nKun ihminen aina uudestaan lausuu: luonto pyrkii tähän, suunnittelee\ntätä ihmettä, tähtää tähän tarkotusperään, niin tämä merkitsee vain,\nettä jonkun vähäisen elämänilmauksen onnistuu, niin kauan kun meidän\najatuksemme on siihen kiintyneenä, pysyä voimassa aineen\nsuunnattomalla pinnalla, aineen, joka meistä tuntuu elottomalta ja\njota me sanomme nähtävästi väärin tyhjyydeksi tai kuolemaksi.\nMuutamien asianhaarojen satunnainen yhteensattuminen, jossa ei ollut\nmitään välttämätöntä, on pitänyt voimassa tätä ilmausta tuhansien\nmuiden joukossa, jotka kenties olivat yhtä mielenkiintoisia, yhtä\nälykkäitä, mutta eivät saaneet samaa onnea, vaan katosivat iäksi\nsaamatta koskaan tilaisuutta herättää meidän ihmettelyämme.\nUhkarohkeata olisi vakuuttaa muuta, ja kaikki muu, mietteemme,\nitsepintainen teleologiamme (tarkotusperäisyysoppimme), toiveemme ja\nihailumme, kaikki tämä on pohjaltaan jotakin tuntematonta, jota me\nkilahdutamme jotakin vielä tuntemattomampaa vastaan,\naikaansaadaksemme pienen soinnun, joka antaa meille tietoisuuden sen\nerikoisolemuksen korkeimmasta asteesta, joka olisi meidän\nsaavutettavissamme tällä samalla äänettömällä ja läpitunkemattomalla\npinnalla, samalla tavoin kuin satakielen laulu ja kotkan lento\nilmaisevat niille myös korkeimman niiden suvulle ominaisen oloasteen.\nSiitä huolimatta on varmimpia velvollisuuksiamme aikaansaada tuo\nheikko sointu joka kerta, kun tilaisuus siihen tarjoutuu,\nmasentumatta siitä, että se todennäköisesti on hyödytön.\n\n\n\n\nIV KIRJA\n\nNUORET KUNINGATTARET\n\n\nI\n\nSulkekaamme nyt nuori mehiläispesämme, jossa elämä, palaten\nkiertokulkuunsa, leviää ja monistuu, jakaantuakseen vuorostaan niin\npian kun se on saavuttanut voiman ja onnen korkeimman kehitysasteen,\nja avatkaamme viimeinen kerta emäyhteiskunta, nähdäksemme mitä siellä\ntapahtuu parven lähdön jälkeen.\n\nKun lähdön hyörinä on asettunut ja kun kaksi kolmannesta pesän\nlapsista on sen hylännyt aikomatta milloinkaan palata, tuo onneton\nkaupunki on kuin ruumis, josta veri on vuotanut kuiviin: se on\nväsynyt, autio, miltei kuollut. Kuitenkin sinne on jäänyt muutamia\ntuhansia mehiläisiä, jotka järkähtämättöminä, mutta hiukan uupuneina\nryhtyvät jälleen työhön, korvaavat voimiensa mukaan poissa olevat,\npoistavat hurjistelun viimeiset jäljet, kokoovat hajotetut varat,\nlentävät kukkasien luo, valvovat tulevaisuuden varastoa, tietäen\nelintehtävänsä ja pysyen uskollisina velvollisuudelle, jonka tarkka\nsallimus on heille määrännyt.\n\nMutta jos nykyisyys näyttääkin synkältä, niin kaikki, mitä silmä\nkohtaa, on toivon elähyttämää. Me olemme yhdessä noista saksalaisista\nsatulinnoista, joissa seininä ovat tuhannet pienet lasipullot, jotka\nsisältävät syntymättömien ihmisten sieluja. Olemme sillä elämän\nolopaikalla, joka on ennen varsinaista elämää. Siellä on joka taholla\nriippumassa huolellisesti suljetuissa kehdoissa, noiden ihmeellisten\nkuusisärmäisten kennojen loppumattomissa riveissä, lukemattomia\nkoteloita, maitoa valkoisempia, jotka raajat kokoonkääriytyneinä ja\npää rinnalle painuneena odottavat heräämisen hetkeä. Nähdessään ne\ntäten niiden yhdenkaltaisissa lukemattomissa ja miltei\nläpikuultavissa hautakammioissa, luulisi niitä valkohapsisiksi,\nmiettiviksi vuorentontuiksi tahi legionaksi neitsyitä, jotka\nhikiliinan poimujen paineesta muodottomina lepäävät kuusisärmäisissä\narkuissaan, joita joku taipumaton geometrikko on monistanut\nhulluuteen asti.\n\nYlhäältä alas näitä pystysuoria seiniä pitkin, jotka sisältävät\nkokonaisen maailman, joka kasvaa, muuttaa muotoansa, kääntyy itsensä\nympäri, muuttaa pukuaan neljä tai viisi kertaa ja kehrää hämärässä\nkäärinliinaansa, lepattelevat työmehiläiset sadottain siipiänsä ja\nkarkeloivat ylläpitääkseen siten tarpeellista lämpöä ja kenties myös\ntoteuttaakseen jotakin hämärämpää tarkotusperää, sillä niiden\ntanssissa on omituisia ja sääntöperäisiä ailahduksia, jotka\nluultavasti vastaavat jotakin tarkotusta, jota ei kukaan tarkastaja\nluullakseni ole voinut saada selville. Muutaman päivän kuluttua\nnäiden lukemattomien uurnien kannet (niiden lukumäärä suuressa\npesässä nousee kuuteenkymmeneen tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen)\nhalkeilevat; ilmenee kaksi suurta mustaa ja vakavaa silmää sekä\nnäiden yli kohoavat tuntosarvet, jotka jo hapuilevat ympäröivää\nmaailmaa, sillävälin kun toimeliaat leuat laajentavat aukon. Heti\nlastenhoitajat rientävät paikalle, auttavat nuorta mehiläistä\nastumaan pois vankilastaan, tukevat, harjaavat, puhdistavat sitä ja\ntarjoovat sille kielensä kärjellä sen uuden elämän ensimäistä\nhunajaa. Nuori mehiläinen, joka tulee toisesta maailmasta, on vielä\nhuumaantunut, hiukan kalpea, horjuvainen. Se näyttää pieneltä\nheikolta vanhukselta, joka on ollut vähällä vaipua hautaansa. Sitä\nvoisi sanoa matkustajaksi, joka vielä on tuntemattomien, syntymiseen\njohtavien teitten untuvanhienoisen tomun peitossa. Muuten se on\ntäysin kehittynyt kiireestä kantapäähän; se tietää heti kaiken, mitä\nsen tulee tietää, ja noiden työrahvaan lasten kaltaisena, jotka niin\nsanoakseni jo syntyessään oppivat, ettei niillä ole oleva aikaa\nleikkiä ja nauraa, se suuntaa matkansa ummessa olevia kennoja kohti\nsekä alkaa lepatella siivillänsä ja liikkua tahdissa lämmittääkseen\nvuoroonsa käärinliinoissa lepääviä siskojansa, pysähtymättä\nratkaisemaan kohtalonsa ja sukunsa hämmästyttävää arvotusta.\n\nKuitenkin sitä säästetään aluksi raskaammilta toimilta. Se menee\nvasta viikon päästä syntymisensä jälkeen pesästä ulos, lähteäksensä\nensimäiselle siisteyslennollensa ja täyttääksensä ilmalla\nilmaputkensa (trakeat), jotka paisuvat, laajentavat koko ruumiin ja\ntekevät sen tästä hetkestä alkaen avaruuden puolisoksi. Se palaa\nsitten pesään, odottaa vielä viikon, ja sitten pannaan, yhdessä\nsamanikäisten siskojen kanssa toimeen ensimäinen saaliinetsintämatka\naivan erikoisen mielenkiihkon vallitessa, jota Belgian\nmehiläishoitajat sanovat \"keinotekoiseksi auringoksi\" (soleil\nd'artifice). Mieluummin voisi sitä sanoa \"levottomuuden auringoksi\"\n(soleil d'inquiétude). Itse asiassa näkee, että ne ovat peloissaan,\nollen ahtaan pimeyden ja lukuisan joukon lapsia, näkee että ne\nkammoavat sinistä syvyyttä ja valon ääretöntä yksinäisyyttä, ja\nniiden hapuileva riemu on kauhuista kudottu. Ne käyskentelevät pesän\nkynnyksellä, ne epäröivät, lähtevät ja palaavat useamman kerran. Ne\nleijailevat ilmassa pää itsepintaisesti käännettynä synnyintaloa\nkohti, ne piirtävät suuria ympyröitä, jotka kohoavat ja äkkiä\nlaskeutuvat jonkunmoisen koti-ikävän painosta, ja niiden\nkolmetoistatuhatta silmää tutkii, heijastaa ja pidättää katseessaan\nsamalla kertaa lähiseudun kaikki puut, lähteen, säleristikon, aidan,\nkatot ja ikkunat, siksi kunnes tuo autereinen tie, jota pitkin ne\ntulevat palatessaan liitelemään, on yhtä järkähtämättömästi piirtynyt\nniiden muistiin, kuin jos kaksi teräsviivaa viittoaisi sen\navaruudessa.\n\nTässä kohtaamme uuden salaisuuden. Tutkikaamme sitä niinkuin\nedellisiäkin, ja jos se samoin kuin nekin jättää kysymyksemme\nvastausta vaille, niin se kuitenkin muutamalla hämärällä, mutta hyvän\ntahtomme siemenellä kylvetyllä auranalalla laajentaa tietyn\ntietämättömyytemme vainiota, joka on hedelmällisin, mikä meidän\ntoimeliaisuudellamme on tarjona. Millä tavoin mehiläiset löytävät\njälleen asuntonsa? Onhan toisinaan mahdotonta, että ne voisivat sen\nnähdä; sehän usein piilee puiden takana, ja sen ovi, jota kohti ne\nlentävät, on joka tapauksessa ainoastaan pieni, näkymätön piste\nrajattomassa avaruudessa. Mistä johtuu, että, jos ne laatikossa\nsiirretään kahden tai kolmen km:n päähän pesästä, ne kuitenkin vain\nkovin harvoin eksyvät?\n\nNäkevätkö ne sen kaihtavien esteiden läpi? Löytävätkö ne tiensä\njoidenkuiden merkkipisteiden avulla, vai onko niillä tuota erityistä\nja sangen vähän tunnettua aistia, jonka me luulemme muutamilla\neläimillä olevan, pääskysillä ja kyyhkysillä esimerkiksi, ja jota\nsanotaan \"suunta-aistiksi?\" J.H. Fabren, Lubbockin ja varsinkin\nRomanes'in kokeet(_Nature_, 29 lokak. 1886) näyttävät todistavan,\nettei niitä johda tämä outo vaisto. Toiselta puolen olen useamman\nkerran huomannut, etteivät ne pane huomioon pesän muotoa eikä väriä.\nNe näyttävät enemmän kiinnittävän huomiota sen levyn tuttuun\nulkomuotoon, jolle niiden kartano on rakennettu, sekä aukon ja\nlentolaudan asemaan [12]. Mutta tämäkin on ainoastaan sivuseikka, ja\njos mehiläisten poissaollessa muuttaa pesän etupuolen kokonaan\ntoisennäköiseksi, ne palaavat sinne yhtä suoraa tietä ilmapiirin\nsyvyyksistä eivätkä osota epäröimistä kuin astuessaan tuntemattomaksi\ntulleen kynnyksen yli. Niiden menettely suuntaa löytäessä näyttää,\nmikäli kokeittemme nojalla voimme siitä päättää, enemmän perustuvan\nerinomaisen huolelliseen ja tarkkaan silmämittaan. Ne eivät tunne\nitse pesää, vaan sen aseman ympäröivien esineiden suhteen, eivätkä\nerehdy kuin kolmen tai neljän millimetrin verran. Ja tämä silmämitta\non niin ihmeteltävä, niin matemaattisen tarkka ja niin syvästi\njuurtunut niiden mieleen, että jos pesää talven aikana on säilytetty\npimeässä kellarissa ja se asetetaan sitten uudelleen levylleen, mutta\nhiukan oikealle tai vasemmalle entiseen verraten, niin kaikki\ntyöntekijät palatessaan ensimäisiltä kukiltaan saapuvat\njärkähtämättömässä suoraviivaisessa lennossa tarkoilleen samalle\nkohdalle, jossa pesä oli viime kuluneena vuonna; ja vasta\nhapuilemalla ne vihdoin löytävät muutetun oven. Voisi luulla, että\navaruus koko talven on uskollisesti säilyttänyt niiden lentomatkojen\nhäviämättömän raiteen, sekä että niiden pieni, joka päivä uutterasti\nkäyty polku on jäänyt kaiverrettuna taivaaseen.\n\nSenvuoksi häviääkin, kun pesää muutetaan, suuri joukko mehiläisiä,\nellei ole kysymys pitkästä matkasta ja ellei maisema, jonka ne\ntarkoilleen tuntevat kolmen tai neljän kilometrin alalla, ole\nkokonaan muuttunut, ellei lisäksi mehiläishoitaja ole ollut kyllin\nhuolellinen asettaakseen laudan, tiilipalasen tai jonkun muun esteen\n\"lentoaukon\" eteen ilmottaakseen niille, että muutos on tapahtunut,\njoten ne uudelleen voivat perehtyä seutuun ja määrätä uuden\nmerkkipisteen.\n\n\nIII\n\nPalatkaamme tämän jälkeen kaupunkiin, joka uudestaan kansottuu, jossa\nlukuisat kehdot lakkaamatta avautuvat ja jossa itse seinien aine\nalkaa liikkua. Kuitenkaan tällä kaupungilla ei ole vielä\nkuningatarta. Erään keskellä pesää olevan kakun reunoista kohoaa\nseitsemän tai kahdeksan omituista rakennusta, jotka tavallisten\nkennojen muodostaman rosoisen pinnan ympäröiminä johdattavat mieleen\nkuun valokuvien omituiset kohoamat ja suppilot. Ne ovat jonkunmoisia\nryhmyisestä vahasta tehtyjä kallellaan olevia ja täydellisesti\nsuljetuita koteloita eli terhoja, jotka täyttävät kolmen tai neljän\ntyömehiläiskennon alan. Ne ovat tavallisesti ryhmitetyt saman pisteen\nympärille, ja lukuisa, omituisen levoton ja tarkkaavainen vartiosto\nvalvoo seutua, jota ympäröi jonkunmoinen kunnioituksen ilmakehä.\nSiellä näet kehittyvät emät. Jokaiseen tämmöiseen koteloon on ennen\nparven lähtöä laskettu muna, joka kaikin puolin on tavallisen\ntyömehiläismunan kaltainen; se on siihen pantu joko itse äidin tai\nluultavammin, vaikkei siitä ole saatu täyttä varmuutta,\nlastenhoitajain toimesta, jotka sen ovat sinne muuttaneet jostakin\nläheisestä kehdosta.\n\nKolmen päivän kuluttua munasta tunkeutuu pieni toukka, jolle\ntuhlataan erityistä ravintoa niin runsaasti kuin mahdollista; ja nyt\nvoimme seurata askel askeleelta yhtä noita luonnon suurenmoisen\nyksinkertaisia menetelmiä, joita me, jos olisi puhe ihmisistä,\nverhoisimme salliman kunnianarvoisalla nimellä. Pieni toukka kehittyy\ntämän hoidon vaikutuksesta aivan erikoiseen suuntaan, ja sen aatteet\nsamoin kuin sen ruumiskin muuntuvat siihen määrään, että siitä\nsyntyvä mehiläinen näyttää kuuluvan aivan toisenlaiseen\nhyönteisrotuun.\n\nSen elämä tulee kestämään neljä tai viisi vuotta, sen sijaan että se\nmuutoin eläisi kuusi tai seitsemän viikkoa. Sen takaruumis tulee\nkahta vertaa pitemmäksi, sen väri enemmän kullanruskeaksi ja\nkirkkaammaksi; sen pistin tulee käyräksi. Sen silmissä tulee olemaan\nvain kahdeksan- tai yhdeksäntuhatta särmää, sen sijaan että olisi\nkaksitoista- tai kolmetoistatuhatta. Sen aivot tulevat ahtaammiksi,\nmutta sen munasarjat suunnattoman suuriksi, ja sillä on oleva\nerityinen elin, siemensäiliö, joka sen tekee niin sanoakseni\nkaksineuvoiseksi. Sillä ei ole oleva yhtäkään uutteran työelämän\nvälikappaletta: ei vahan erittämiseksi tarpeellisia poimuja, ei\nharjaksia eikä vasuja siitepölyn kokoamiseksi. Sillä ei tule olemaan\nainoatakaan niistä tottumuksista, ei yhtäkään niistä intohimoista,\njoita pidämme mehiläisen luonteelle ominaisina. Se ei tule aurinkoa\nikävöimään eikä tuntemaan avarain ilmojen tarvetta, ja se tulee\nkuolemaan vierailematta koskaan kukkasen luona. Se on viettävä\nelämänsä hämärässä ja keskellä joukon alituista hyörinää,\nväsymättömästi etsien kehtoja, joihin sen on luotava asukkaita. Ei\nole varmaa, että sille on suotu kahta valon hetkeä elämässänsä--sillä\nparven lähtö ei ole välttämätön--, kenties se on vain yhden ainoan\nkerran käyttävä siipiänsä, ja silloin rientääksensä rakastajaansa\nkohtaamaan. Omituista on nähdä, miten niin monet asiat, elimet,\naatteet, himot, tavat, kokonainen elämänkohtalo lepää näin\nmahdollisuutena, ei siemenessä--tämä olisi kasvi-, eläin- ja\nihmiselämän tavallinen ihme,--vaan vieraassa, elottomassa aineessa:\nhunajapisarassa.[13]\n\n\nIV\n\nViikko on suunnilleen kulunut entisen kuningattaren lähdöstä.\nKennoissansa uinuvat ruhtinaalliset kotelot eivät kaikki ole\nsamanikäisiä, sillä mehiläisten etu vaatii, että kuningattaret\nsyntyvät sen mukaan kuin toinen, kolmas tai neljäskin parveilu\nmäärätään lähtemään pesästä. Jo muutamia tunteja ne ovat asteettain\nohentaneet kypsyneimmän kennon seiniä, ja pian nuori kuningatar, joka\nsamaan aikaan on sisältäpäin kalvanut pyöreätä kantta, näyttää\npäänsä, tunkeutuu puolittain esille, ja paikalle rientävien\nvartioiden avulla, jotka sitä harjaavat, puhdistavat, hyväilevät, se\nirtaantuu vankilastaan ja astuu ensimäiset askeleensa kennokakulla.\nSamoin kuin äsken syntyneet työmehiläiset sekin on kalpea ja\nhoiperteleva, mutta kymmenkunnan minuutin kuluttua sen jalat\nvahvistuvat, ja levottomana, tuntien ettei se ole yksin, että sen\ntäytyy vallottaa kuningaskuntansa, että kruununtavottelijoita piilee\njossakin, se kulkee edestakaisin vahamuureilla ja etsii\nkilpailijoitansa. Tässä tilaisuudessa vaiston, pesän hengen tai\nkokoontuneitten työmehiläisten viisaus ja salaperäiset ratkaisut\nasettuvat auttavaisina väliin. Kun katseellaan seuraa näiden\ntapauksien kulkua lasipesässä, on hämmästyttävintä se, ettei\nmilloinkaan huomaa vähintäkään epäröimistä, vähintäkään\nerimielisyyttä. Ei tapaa pienintäkään eripuraisuuden tai neuvottelun\nmerkkiä. Ennalta olemassa oleva yksimielisyys vallitsee yksin, se se\non kaupungin ilmapiirinä, ja jokainen mehiläinen näyttää jo ennalta\ntietävän muitten mehiläisten ajatukset. Kuitenkin tämä hetki on\ntärkeimpiä niiden elämässä: se on hetki, joka todella määrää\nkaupungin kohtalon. Niiden tulee valita kolmen tai neljän eri\npäätöksen välillä, joilla on oleva kauaksi ulottuvia, aivan erilaisia\nseurauksia, joita pieninkin seikka voi saattaa tuhoa tuottaviksi.\nNiiden tulee sovittaa suvun lisäännyttämisen intohimo eli\nsynnynnäinen velvollisuus alkuperäisen sukukannan ja tämän vesojen\nsäilyttämisen kanssa. Toisinaan ne erehtyvät, ne lähettävät\nperätysten lentoon kolme tai neljä parvea, jotka täydellisesti\nriuduttavat emä-yhteiskunnan ja itse, ollen liian voimattomia\nvoidakseen kyllin nopeasti järjestyä uusiin oloihin, kuolevat talven\nyllättäminä ilmanalamme vaikutuksesta, joka ei ole niiden synnyinmaan\nilmanalan kaltainen, josta mehiläiset kaikesta huolimatta ovat\nsäilyttäneet muiston. Ne joutuvat silloin niin sanotun\n\"parveilukuumeen\" uhriksi, joka kuten tavallinen kuumekin on\njonkunmoinen elämän liian kiihkeä vastavaikutus, joka sivuuttaa\npäämaalin, sulkee kiertokulun kehän ja päättyy kuolemaan.\n\n\nV\n\nEi yksikään niistä päätöksistä, joita ne tulevat tekemään, ole\nvälttämättömyyden tyrkyttämä, eikä ihminen, jos hän pysyy pelkkänä\nkatselijana, voi ennalta aavistaa, minkä ne valitsevat. Mutta\ntodistuksena siitä, että tämä valinta on aina järkiperäisesti\nharkittu, on se seikka, että ihminen voi siihen vaikuttaa, vieläpä\nsen määrätä muuntelemalla joitakuita asianhaaroja, esimerkiksi\nsupistamalla tai laajentamalla sen tilan, minkä hän niille suo,\npoistamalla hunajalla täytetyitä kakkuja ja asettamalla niiden sijaan\ntyhjiä kakkuja, joissa on työmehiläiskennoja.\n\nPääasia ei siis ole, että ne tietävät, lähettävätkö heti toisen ja\nkolmannen parven--siinähän ei olisi, jos niin saa sanoa, kuin sokea\nratkaisu, joka tottelisi suotuisan hetken oikkuja tai huimia\nhoukutuksia,--pääasia on, että ne heti ensi hetkessä ja\nyksimielisesti ryhtyvät toimenpiteisiin, jotka sallivat niiden\nlähettää toisen parven kolme tai neljä päivää ensimäisen\nkuningattaren syntymisen jälkeen, ja kolmannen kolme päivää sen\njälkeen kun nuori kuningatar on lähtenyt lentoon toisen parven\netunenässä. Mahdotonta olisi kieltää, että tässä on edessämme\nkokonainen järjestelmä, kokonainen sarja ennakkotoimenpiteitä, jotka\nkäsittävät melkoisen ajanjakson, etenkin jos sitä vertaa\nmehiläiselämän lyhyyteen.\n\n\nVI\n\nNämä toimenpiteet koskevat vielä vahavankiloissaan viruvien nuorten\nkuningattarien vartioimista. Olettakaamme, että mehiläiset katsovat\nviisaammaksi olla lähettämättä toista parvea. Tässäkin tapauksessa on\nkaksi eri menettelytapaa käytettävissä. Sallivatko ne ensin syntyneen\nimmen, sen jonka äsken näimme munasta pujahtavan, hävittää\nkilpailevat siskonsa, vai odottavatko ne siksi kunnes hän on\nsuorittanut \"häälennon\" vaarallisen juhlamenon, josta koko\nkansakunnan tulevaisuus voi riippua? Usein ne säätävät välittömästi\ntoimeenpantavan joukkosurman; usein ne myös asettuvat sitä vastaan,\nmutta ymmärrettävästi on vaikeata ratkaista, tapahtuuko tämä toisen\nparveilun varalle vai siksi että ajatellaan \"häälennon\" vaaroja,\nsillä usein on huomattu, että ne, säädettyään toisen parven lähdön,\novat äkkiä siitä luopuneet sekä hävittäneet koko ennalta valitun\npoikueen, joko senvuoksi, että sää on muuttunut epäsuotuisemmaksi,\ntai jostakin muusta meille tuntemattomasta syystä. Mutta\notaksukaamme, että mehiläiset ovat katsoneet hyväksi luopua\nparveilusta ja ottaa edesvastuulleen \"häälennon\" vaarat. Kun nuori\nkuningattaremme himonsa valtaamana lähestyy suurten kehtojen seutua,\navautuu vartioiden piiri sen ohikulkiessa. Julman kateutensa saaliina\nhän syöksyy ensimäiselle kennolle, jonka kohtaa tiellään, ja koettaa\nkynsin hampain repiä rikki vahakannen. Tämä onnistuu, hän tempaisee\nkiivaasti pois asuntoa verhoavan kudoksen, paljastaa nukkuvan\nruhtinattaren ja, jos hän kilpailijansa jo siksi tuntee, kääntyy,\ntyöntää pistimensä kupposeen ja pistää sillä kiihkoisesti, kunnes\nvanki sortuu myrkyllisen aseen iskuista. Silloin se rauhottuu; sitä\ntyydyttää kuolema, joka asettaa salaperäisen rajan kaikkien olentojen\nvihalle; se vetää pistimen huotraan, ryntää toiseen kennoon, avaa\nsen, kulkeakseen sen ohi, jos se löytää siitä ainoastaan toukan tahi\nepätäydellisen kotelon, sekä herkeää vasta silloin kun se läähättäen,\nuupuneena tuntee kynsiensä ja hampaittensa luisuvan voimattomina\nvahaseiniä pitkin.\n\nMehiläiset sen ympärillä katselevat sen vihaa siihen osaa ottamatta\nja väistyvät syrjään jättääkseen sille taistelukentän vapaaksi; mutta\nniin pian kun joku kenno on lävistetty ja ryöstetty, ne kiiruhtavat\npaikalle, vetävät siitä ulos ja heittävät pesästä pois ruumiin, vielä\nelävän toukan tai raadellun kotelon ahnaasti nielaisten kennon\npohjalla olevaa kallisarvoista nestettä. Sitten, kun uupunut\nkuningatar heittää vihansa, ne itse suorittavat viattomien surman\nloppuun, ja kuninkaallinen rotu kartanoineen häviää olemassaolosta.\n\nTämä on, koiraksien surmaamisen rinnalla, joka sitäpaitsi on enemmän\nanteeksi annettava, pesän kammon hetki, ainoa jolloin työmehiläiset\nsallivat eripuraisuuden ja kuoleman saada jalansijaa rauhallisilla\nasuinpaikoillaan. Ja kuten usein luonnossa tapahtuu, juuri ne, joilla\non rakkauden etuoikeus, vetävät niihin väkivaltaisen kuoleman\neriskummalliset nuolet.\n\nJoskus voi tapahtua, vaikka tämä on harvinaista, sillä mehiläiset\nryhtyvät monenmoisiin varokeinoihin sitä välttääkseen, joskus voi\ntapahtua, että kaksi kuningatarta puhkaisee kennonsa samaan aikaan.\nSilloin syttyy heti niiden kehdosta noustessa tuo äkillinen ja\nkuolettava taistelu, josta Huber ensinnä on huomauttanut sangen\nomituisen erikoiskohdan: joka kerta kun molemmat kitiinihaarniskalla\nvarustetut neitsyet taistellessaan joutuvat sellaiseen asemaan, että\npistimillään lävistäisivät toinen toisensa, niin saattaisi sanoa,\nettä--samalla tavoin kuin Iliadin taisteluissa--joku jumala tai\njumalatar, joka kenties on suvun jumala tai jumalatar, asettuu\nväliin, ja molemmat taistelijat erkanevat saman kauhun valtaamina ja\npakenevat säikähtyneinä, joutuakseen hetken kuluttua uuteen\nkäsikähmään, paetakseen vielä kerran, jos kaksinkertainen tuho\nuudelleen uhkaa niiden kansan tulevaisuutta, kunnes vihdoin toisen\nonnistuu yllättää varomaton tai taitamaton kilpailijattarensa ja\nsurmata se vaaratta, sillä suvun laki vaatii ainoastaan yhden uhrin.\n\n\nVII\n\nKun nuori hallitsijatar täten on hävittänyt kehdot tai surmannut\nkilpailijattarensa, niin kansa tunnustaa hänet valtiaakseen, eikä\nhänellä ole, ollakseen todellisesti kuningatar ja tullakseen\nkohdelluksi samalla tavoin kuin äitinsä, enää muuta jäljellä kuin\nhäälennon suorittaminen, sillä mehiläiset eivät hänestä juuri välitä\neivätkä hänelle osota suurtakaan kunnioitusta niin kauan kun hän\nvielä on hedelmätön. Mutta usein hänen historiansa on\nmonimutkaisempi, ja työmehiläiset luopuvat harvoin toisen parveilun\ntoimeenpanosta.\n\nTässä tapauksessa, kuten edellisessäkin, hän lähestyy, saman himon\nkiihottamana, kuninkaallisia kennoja, mutta sen sijaan, että siellä\ntapaisi kuuliaisia palvelijoita ja rohkaisua, hän törmää lukuisaan ja\nvihamieliseen vartiajoukkoon, joka sulkee häneltä tien. Vihasta\nkiihtyneenä ja tuon piintyneen aatteensa johtamana hän tahtoo\nväkivallalla raivata itselleen tien taikka kiertoteitä päästä\nperille, mutta kohtaa kaikkialla etuvartioita, jotka valvovat\nnukkuvien ruhtinattarien turvallisuutta. Hän on itsepintainen, hän\nuudistaa hyökkäyksensä, hänet työnnetään takaisin yhä ankarammin,\nvieläpä häntä pidellään pahoin, kunnes hän oivaltaa hämärästi, että\nnuo pienet taipumattomat työmehiläiset edustavat lakia, jonka\nrinnalla tuon toisen lain, joka häntä itseään elähyttää, tulee\nväistyä.\n\nVihdoin hän poistuu kuljettaen tyydyttämätöntä raivoansa kennokakusta\ntoiseen ja kaiuttaen matkallaan tuota sotalaulua eli uhkaavaa\nvalitusta, jonka jokainen mehiläishoitaja tuntee ja joka muistuttaa\nkaukaisen hopeatorven ääntä ja on niin valtava närkästyneessä\nheikkoudessaan, että sen erottaa, varsinkin iltaisin, kolmen tai\nneljän metrin matkan päässä huolellisimminkin suljetun pesän\nkaksinkertaisten seinien läpi.\n\nTämä kuninkaallinen huuto vaikuttaa työmehiläisiin jonkunmoisella\ntaikavoimalla. Se vajottaa ne jonkunmoiseen kunnioittavaan kauhuun\ntai huumaukseen, ja kun kuningatar kajahuttaa tämän huudon\npuolustettavien kennojen läheisyydessä, ne vartiattaret, jotka niitä\nympäröivät ja häntä ahdistelevat, pysähtyvät äkkiä, painavat päänsä\nalas ja odottavat liikkumattomina kunnes se on lakannut kaikumasta.\nLuullaan muuten, että pääkallo-perhosen juuri sen kunnioituksen\nvuoksi, minkä tämä sen matkima huuto herättää, onnistuu tunkeutua\npesään ja ahmia siellä hunajaa, ilman että mehiläiset ajattelevatkaan\nsen ahdistamista.\n\nKolme tai neljä päivää läpeensä, toisinaan viisikin, tämä\nnärkästyksen valitushuuto liikkuu pesässä paikasta toiseen, vaatien\ntaisteluun suojeluksenalaisia kilpailijattaria. Sillävälin nämä\nkehittyvät, tahtovat nekin vuorostaan nähdä päivän valon sekä alkavat\nkalvaa kennojensa kansia. Paha sekasorto uhkaa yhteiskuntaa. Mutta\npesän henki on tehdessään päätöksensä ennakolta tietänyt kaikki sen\nseuraukset, ja tarkat ohjeet saanut vartiosto tietää mitä tunti\ntunnilta tulee tehdä ehkäistyn vaiston yllätysten torjumiseksi ja\nkahden vastakkaisen voiman johtamiseksi oikeille perille. Ne tietävät\nvarsin hyvin, että, jos päivän valoon pyrkivien nuorten\nkuningattarien onnistuisi päästä vapaiksi, ne joutuisivat vanhimman\nsisarensa käsiin, joka jo on voittamaton ja joka ne surmaisi toisen\ntoisensa jälkeen. Sitä mukaa kuin joku vangituista kalvaa\nsisäpuolelta vankityrmänsä portteja ohuemmiksi, peittävät\nvartiattaret ne ulkopuolelta uudella vahakerroksella, ja kärsimätön\nvanki ponnistelee itsepäisesti työssään, aavistamatta että se kalvaa\nlumottua muuria, joka yhä syntyy uudelleen raunioistaan. Se kuulee\nsamalla aikaa kilpailijattarensa taisteluunvaatimukset, ja tuntien\nelämänmääränsä ja kuninkaallisen velvollisuutensa ennenkuin se on\nluonut katsettakaan ulkomaailman elämään, tietämättä edes mikä pesä\nonkaan, se vastaa tähän huutoon urhollisesti vankilansa syvyydestä.\nMutta koska sen huudon täytyy tunkeutua hautakammion seinien läpi,\nniin se on aivan toisenlainen, sulkeutunut, ontto, ja\nmehiläishoitaja, joka illan tullen, päivän hälinän vaietessa kedoilla\nja tähtien hiljaisuuden kohotessa saapuu näiden ihmekaupunkien\nsisäänkäytävää tarkastamaan, tuntee ja ymmärtää, mitä tuon\nharhailevan neitsyen ja vangittujen neitsyiden vuoropuhe merkitsee.\n\n\nVIII\n\nTämä pitkällinen eristys on muuten suotuisa nuorille neitsyille,\njotka vankilastaan poistuessaan ovat kypsyneitä, jo voimakkaita ja\nvalmiita taisteluun ryhtymään. Toiselta puolen odotus on myös\nvahvistanut vapaata kuningatarta, niin että hän pystyy uhmaamaan\nmatkan vaaroja. Toinen parvi eli sekundaarinen parvi jättää silloin\nasunnon, johtajanaan ensiksi syntynyt kuningatar. Heti kun se on\nlähtenyt, vapauttavat pesään jääneet työmehiläiset yhden vangeista,\njoka uudistaa samat murhayritykset, päästää samoja vihanhuutoja,\njättääkseen pesän taas vuoroonsa kolmen päivän perästä, kolmannen\nparven etunenässä, ja siten yhä edelleen jos \"parveilukuume\" on\npäässyt valtaan, kunnes emä-yhteiskunta lopulta on tykkänään\nmenehtynyt.\n\nSwammerdam mainitsee pesän, joka parviensa ja parviensa parvien\nkautta täten oli saanut aikaan kolmekymmentä siirtoasumusta yhtenä\nainoana kesänä.\n\nTämä erinomainen monistuminen tulee näkyviin varsinkin tuhoisain\ntalvien jälkeen, ikäänkuin jos mehiläisillä, jotka aina ovat\nläheisissä tekemisissä luonnon salaisten tahdonmääräysten kanssa,\nolisi aavistus sukua uhkaavasta vaarasta. Mutta tavallisten\nolosuhteiden vallitessa tämä kuume on jotenkin harvinainen\nväkirikkaissa ja hyvin hoidetuissa mehiläistarhoissa. Useat\nparveilevat vain yhden kerran; ovatpa useat kokonaan\nparveilemattakin.\n\nToisen parveilun jälkeen mehiläiset tavallisesti luopuvat\njakautumasta enempää, joko sentähden että huomaavat kantaheimon\nliiallisen heikontumisen tai että rajuilman uhka neuvoo\nvarovaisuuteen. Ne sallivat silloin kolmannen kuningattaren surmata\nvangit; elämä alottaa jälleen tavallista juoksuaan ja järjestyy\nuudestaan sitä suuremmalla innolla, kun miltei kaikki työmehiläiset\novat hyvin nuoria, pesä on köyhtynyt ja väkiluku vähentynyt ja monet\nlovet ovat täytettävät ennen talven tuloa.\n\n\nIX\n\nToisen ja kolmannen parven lähtö on ensimäisen lähdön kaltainen, ja\nkaikki asianhaarat ovat samanlaisia, sillä erotuksella vain, että\nmehiläisten lukumäärä on pienempi, että joukko on vähemmän\nvarovainen, vakoojia vailla, sekä että nuori kuningatar,\nneitseellisenä, tulisena ja keveänä lentää paljoa kauemmaksi ja vie\njo ensi matkalla koko joukkonsa kauas pesästä. Päälle päätteeksi tämä\ntoinen ja kolmas vaellus on paljon uhkarohkeampi, ja näiden\nharhailevien siirtokuntien kohtalo on kovin vaaranalainen. Joukkonsa\netupäässä niillä on tulevaisuuden edustajana ainoastaan\nhedelmöittämätön kuningatar. Koko niiden kohtalo riippuu tulevasta\nhäälennosta. Ohilentävä lintu, muutama sadepisara, kylmä viima, joku\nhairahdus voi tuottaa auttamattoman tuhon. Mehiläiset tietävät sen\nniin hyvin, että ne, löydettyään turvapaikan, välittämättä jo\nvakaantuneesta kiintymyksestään asuntoon, jossa ovat vain päivän\nasuneet, huolimatta jo alkaneista töistään, usein jättävät kaiken\ntämän saattaakseen nuorta ruhtinatartansa rakastajan etsinnässä,\njättämättä häntä silmistään, ympäröidäkseen häntä tuhansien\nuskollisten pikku siipiensä harsolla, tai joutuakseen hänen kanssaan\nhukkaan, jos lempi eksyttää hänet niin kauas uudesta pesästä, että\nvielä tottumaton kotitie käy epävarmaksi ja vihdoin häviää kaikkien\nmuistista.\n\n\nX\n\nMutta tulevaisuuden laki on niin mahtava, ettei yksikään mehiläinen\nepäröi kaiken tämän epävarmuuden, tämän kuolemanvaaran edessä. Toinen\nja kolmas parveilu on saman innostuksen elähyttämä kuin\nensimäinenkin. Kun emä-yhteiskunta on tehnyt päätöksensä, saa kukin\nnuorista vaarallisista kuningattarista mukaansa seurueen\ntyömehiläisiä, jotka jakavat hänen kohtalonsa ja seuraavat häntä\ntällä matkalla, jossa paljon on kadotettavissa eikä mitään\nvoitettavissa paitsi tyydytetyn vaiston toivo.\n\nKuka niille antaa tämän rohkeuden, jota meillä ei milloinkaan ole,\nrohkeuden luopua menneisyydestä ikäänkuin pahimmasta vihollisesta?\nKuka valitsee joukosta ne, joiden tulee lähteä, ja kuka määrää toiset\njäämään? Asian laita ei ole sellainen, että se tai se luokka lähtee\ntai jääpi,--että esim. nuoret lähtevät ja vanhemmat jäävät, tai\npäinvastoin--; jokaisen kuningattaren ympärille, joka ei milloinkaan\nenää palaa, tunkeutuu jo iäkkäitä saaliinnoutajia yhtä hyvin kuin\npieniä työntekijättäriä, jotka ensi kerran lähtevät ulos huimaavaan\nsiniavaruuteen. Ei myöskään sattuma, tilaisuus, jonkun ajatuksen,\nvaiston tai tunteen ohimenevä nousu tai masentuminen lisää eikä\nsupista parven suhteellista lukuisuutta. Olen usean kerran ryhtynyt\narvioimaan parvea muodostavien mehiläisten lukumäärän suhdetta pesään\njäävien mehiläisten lukuun; ja vaikka kokeen monenmoiset hankaluudet\neivät tee mahdolliseksi matemaattisesti tarkan lopputuloksen\nsaavuttamista, olen voinut todentaa, että tämä suhde, jos otetaan\nlukuun myös hautomakammiot, s.o. piakkoin syntyvät mehiläiset, on\nsiksi muuttumaton, että se edellyttää todellisen, salaperäisen\nharkinnan pesän hengen puolelta.\n\n\nXI\n\nEmme sen enempää seuraa näitten parvien seikkailuja. Ne ovat sangen\nlukuisia ja usein monimutkaisia. Toisinaan kaksi parvea sekottuu,\njoskus taas kahden tai kolmen vangitun kuningattaren onnistuu lähdön\nmellakassa vartiattarien huomaamatta liittyä mehiläisrypäleeseen, kun\nse paraillaan on valmistumassa. Toisinaan vielä joku nuori kuningatar\nkäyttää koiraksien ympäröimänä hyväkseen parveilun lentoa tullakseen\nhedelmöitetyksi ja vie silloin muassaan koko kansansa tavattoman\nkorkealle ja tavattoman kauas. Käytännöllisessä mehiläishoidossa\ntoinen ja kolmas parvi liitetään uudelleen kantaheimoon.\nKuningattaret tapaavat toisensa jälleen pesässä, työmehiläiset\njärjestyvät taistelevien ympärille, ja kun vahvempi on voittanut\nheikomman, ne poistavat ruumiit, haluten kiihkeästi työhön, sulkevat\nportin tulevilta väkivaltaisuuksilta, unohtavat menneisyyden,\npalaavat kennoihin ja kulkevat uudelleen rauhallista polkuansa niitä\nodottavien kukkien luo.\n\n\nXII\n\nPalatkaamme, tehdäksemme selontekomme yksinkertaisemmaksi, siihen\nkohtaan, johon keskeytimme kertomuksen kuningattaresta, jonka\nmehiläiset sallivat surmata kehdoissa lepäävät sisarensa. Olen jo\nmaininnut, että ne usein asettuvat tätä surmantyötä vastaan,\nsilloinkin kun ne eivät näytä aikovan lähettää toista parvea. Usein\nne myös suvaitsevat sen, sillä saman mehiläistarhan eri pesien\nvaltiollinen henki on yhtä erilainen kuin saman maanosan eri kansojen\nluonne. Mutta varmaa on, että ne suvaitsemalla sen tekevät itsensä\nsyypäiksi varomattomuuteen. Jos kuningatar joutuu hukkaan tai\neksyksiin häälennossaan, ei ole ketään sijaista, ja työmehiläistoukat\novat liian pitkälle kehittyneitä voidakseen enää muuttua\nkuningattariksi. Mutta oli miten oli: varomattomuus on tehty, ja\nnuori esikoisemme on niinmuodoin kansan hengen tunnustamana ainoa\nkuningatar. Kuitenkin hän on vielä neitseellinen, ja tullakseen\näitinsä veroiseksi, jonka sijalle hän on astunut, hänen täytyy\nkohdata koiras ennenkuin hänen syntymästään on kulunut kaksikymmentä\npäivää. Jos tämä kohtaus jostakin syystä myöhästyy, pysyy hän\nauttamattomasti neitseenä. Siitä huolimatta hän, kuten olemme\nhavainneet, ei ole hedelmätön, vaikka onkin neitsyt. Tässä me\nkohtaamme tuon suuren säännöttömyyden, luonnon varovaisuuskeinon tai\nhämmästyttävän oikun, jota sanotaan partenogeniaksi ja joka on\ntavallinen muutamilla hyönteisillä, joita mainittakoon lehtitäit,\nPsyche-suku perhosten joukossa, Cyneps-suku kalvosiipisten lahkoa.\nNeitsyt-kuningatar kykenee siis munimaan, ikäänkuin se olisi\nhedelmöitetty, mutta kaikista munista, joita se munii, suuriin tai\npieniin kennoihin, syntyy ainoastaan koiraksia, ja koska koirakset\neivät milloinkaan tee työtä, koska ne elävät naaraiden\nkustannuksella, koska ne eivät edes kokoo saalista omaksi\ntarpeeksensa eivätkä voi pitää huolta elatuksestaan, seuraa tästä\nmuutaman viikon kuluttua ja viimeisten uupuneiden työmehiläisten\nkuoltua siirtokunnan täydellinen häviö ja perikato. Neitseestä syntyy\ntuhansia koiraksia, ja näissä koiraksissa on joka ainoassa oleva\nmiljoonittain noita spermatozoideja (siemenrihmasia), joista ei\nyksikään ole voinut tunkeutua äidin elimistöön. Tavallaan tämä ei ole\nhämmästyttävämpää kuin moni muu samanlaatuinen ilmiö, sillä kun\njonkun aikaa on syventynyt näihin kysymyksiin, varsinkin niihin,\njotka koskevat sikiytymistä, jolla alalla ihmeet ja yllätykset\nkaikkialta kumpuavat esille paljoa runsaammin ja varsinkin paljoa\nenemmän inhimillisistä muodoista poiketen kuin lapsuutemme\nihmeellisimmissä saduissa, hämmästyminen tulee niin tavalliseksi,\nettä pian kadotamme sen tietoisuuden. Mutta mainitsemani tosiseikka\non siitä huolimatta yhtä hämmästyttävä. Toiselta puolen, miten saada\nselvyyttä luonnon tarkotuksesta, se kun täten suosii koiraksia, jotka\novat niin tuhoisia, työtätekevien naaraiden kustannuksella, jotka\novat niin tarpeellisia? Pelkääkö luonto että naarasten viisaus\nneuvoisi niitä vähentämään liiaksi noiden tuhoisain, mutta kuitenkin\nsuvun ylläpitämiseksi välttämättömien loisien lukumäärää? Tapahtuuko\ntässä liiallinen vastavaikutus sitä onnettomuutta vastaan, jota\nhedelmätön kuningatar aiheuttaisi? Tuleeko tässä näkyviin yksi noita\nliian väkivaltaisia ja sokeita varokeinoja, jotka eivät oivalla\npaheen syytä, sivuuttavat päämaalinsa ja välttääkseen harmillista\nvahinkoa sen sijaan aiheuttavat tuhoatuottavan vaurion?--\nTodellisuudessa--mutta älkäämme unohtako, ettei tämä todellisuus ole\naivan samaa kuin luonnollinen, alkuperäinen todellisuus, sillä\nsynnyinmetsässä mehiläisten asumukset ovat varmaan olleet enemmän\nhajallaan kuin ne nykyään ovat--todellisuudessa syy, jonka vuoksi\njoku kuningatar jää hedelmöittymättä, ei ole koiraksien puutteessa,\njotka aina ovat sangen lukuisia ja tulevat etäisiltäkin seuduilta;\nvaan pakkanen tai sade pidättävät sitä liian kauan pesässä; vielä\nuseammin tapahtuu, että epätäydelliset siivet estävät kuningatarta\nkohoamasta siihen suureen lentoon, jota koiraksen elin vaatii. Yhtä\nkaikki, luonto pitää innokkaasti huolta koirasten lisääntymisestä,\nottamatta huomioon näitä todellisempia syitä. Se rikkoo vielä\nmuitakin lakeja tuottaakseen koiraksia, ja toisinaan löytää\norpopesistä kaksi tahi kolme työmehiläistä, jotka on vallannut niin\nkiihkeä halu ylläpitää sukua, että ne huolimatta surkastuneista\nmunasarjoistaan ponnistelevat kaikin voimin muniaksensa, näkevät\nelimiensä kehittyvän hiukan tuon kiihtyneen aatteen voimasta, ja\nsiten todella voivat munia muutaman munan; mutta näistä munista,\nkuten neitsyt-äidinkin munista, syntyy ainoastaan koiraksia.\n\n\nXIII\n\nTapaamme tässä verekseltä korkeamman, mutta kenties epäviisaan,\nasiain menoon sekaantuvan tahdon, joka vastustamattomasti taistelee\nyksilöllisen elämän älykästä tahtoa vastaan. Sellainen sekaantuminen\nasiain säännölliseen menoon on jotenkin tavallinen\nhyönteismaailmassa. On mielenkiintoista sitä siinä tutkia. Koska tämä\nhyönteisten maailma on väkirikkaampi ja monimutkaisempi kuin muut,\nhuomaa siinä usein selvemmin eräitä luonnon pyrkimyksiä ja havaitsee\näkkiarvaamatta luonnon kokeiluja, joita voisi luulla keskeneräisiksi.\nLuonnolla on muun muassa voimakas yleinen pyrkimys, jonka se ilmaisee\nkaikkialla--nimittäin jokaisen lajin parantaminen vahvimman voiton\nkautta. Tavallisesti taistelu on hyvin järjestetty. Heikkoja uhrataan\nsuunnattomin joukoin, eikä tämä paljoa merkitse, kunhan vain\nvoittajan palkinto on tehokas ja varma. Mutta on tapauksia, jolloin\nvoisi luulla, ettei luonto ole vielä ehtinyt selvittämään\nsuunnitelmiansa, jolloin palkinto on mahdoton, jolloin voittajan\nkohtalo on yhtä tuhoisa kuin voitetun. Ja, pysyäkseni mehiläisissä,\nen tiedä mitään silmiinpistävämpää tässä suhteessa kuin _Sitaris\nColletis_'in toukkien vaiheet. Tulemme muuten huomaamaan, että monet\nnäiden vaiheiden yksityiskohdat eivät niin suuresti poikkea ihmisten\nvaiheista kuin mitä voisi luulla. Nämä \"trionguliinit\" ovat erään\nhyönteisen ensi asteen toukkia, joka elää loisena Colletis'illa,\nerakkona asuvalla, tylppäkielisellä villimehiläisellä, joka rakentaa\npesänsä maanalaisiin käytäviin. Ne vaanivat mehiläistä näiden\nkäytävien suulla, ja luvultaan kolme, neljä, viisi ja usein\nuseampiakin ne tarttuvat sen karvoihin ja sijottuvat sen selkään. Jos\ntällä hetkellä vahvojen taistelu heikkoja vastaan olisi käynnissä, ei\ntästä olisi mitään sanottavaa, ja kaikki tapahtuisi yleisen\nluonnonlain mukaisesti. Mutta syystä tai toisesta niiden vaisto ja\nsiis myös tunto käskee niitä pysymään rauhallisina niin kauan kun\novat mehiläisen selässä. Sillä aikaa kun tämä lentelee kukissa,\nvalmistaa ja varustaa kennoja, ne odottavat kärsivällisesti\nhetkeänsä.--Mutta niin pian kun muna on munittu, ne syöksyvät kaikki\nsen päälle, ja viaton Colletis sulkee huolellisesti runsailla\nruokavaroilla varustetun kennon, aavistamatta, että se samalla siihen\nsulkee sikiönsä surman.\n\nKun kenno on suljettu, alkaa heti välttämätön ja terveellinen\nluonnollisen valinnan taistelu toukkien kesken tuosta ainoasta\nmunasta. Vahvin ja taitavin tarttuu vastustajaansa haarniskan\nheikoimmasta kohdasta, kohottaa sen päänsä yläpuolelle ja pitää sitä\ntäten tuntikausia leuoissaan, kunnes se kuolee. Mutta taistelun\nkestäessä toinen toukka joko yksin jääneenä tahi voitettuaan jo\nvastustajansa on anastanut munan ja ryhtynyt sitä syömään. Edellisen\nvoittajan tulee silloin tehdä loppu tästä uudesta vihollisesta, mikä\non helppo tehtävä, sillä toukka, joka sammuttaa synnynnäistä\nnälkäänsä, kiinnittyy niin itsepintaisesti munaan, ettei se\najattelekaan puolustusta.\n\nVihdoin se on surmattuna, ja toinen on yksin tuon niin kallisarvoisen\nja kunniakkaasti voitetun munan ääressä. Se painaa ahnaasti päänsä\nedeltäjänsä murtamaan aukkoon sekä ryhtyy pitkää ateriaa nauttimaan,\njoka sen on muuttava täysin kehittyneeksi hyönteiseksi ja hankkiva\nsille ne aseet, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi päästä ulos\nkennosta, johon se on suljettuna. Mutta luonto, joka vaatii tämän\ntaistelun koetuksen, on toiselta puolen arvioinut voittajan palkinnon\nniin niukan tarkasti, että yksi muna riittää tarkalleen yhden ainoan\ntoukan ravinnoksi; \"siten--sanoo Mayet, jolta olemme lainanneet\nkertomuksen näistä hämmästyttävistä pahan onnen tapahtumista,--\nvoittajaltamme puuttuu kaikki se ravintomäärä, jonka sen viimeinen\nvihollinen on nauttinut ennen kuolemaansa, ja voimatta kestää\nensimäistä muodonvaihtoa se kuolee vuorostaan, riippuen munaa\nympäröivässä kalvossa tai lisäten kennon mesinesteeseen uponneiden\nlukumäärää\".\n\n\nXIV\n\nTämä tapaus, joskin se harvoin esiintyy niin selvänä, ei ole ainoa\nluonnonhistoriassa. Siinä näemme paljastettuna taistelun elämään\npyrkivän toukan itsetietoisen tahdon ja luonnon hämärän ja yleisen\npyrkimyksen välillä, luonnon, joka myös haluaa että se pysyisi\nelossa, vieläpä että voimistaisi ja parantaisi elinolojansa enemmän,\nkuin miksi sen oma tahto sitä kiihottaisi. Mutta omituisen\ntarkkaamattomuuden kautta tuo tyrkytetty kehitys parempaan sortaa\njuuri voimakkaimman, ja _Sitaris Colletis_ olisi aikoja sitten\nhävinnyt, jollei luonnon aikeille vastakkainen sattuma olisi\neristänyt muutamia yksilöitä, jotka täten välttävät tuon erinomaisen\nja viisaan lain, joka kaikkialla vaatii vahvimman voiton.\n\nTapahtuuko siis, että tuo suuri voima, joka meistä tuntuu\nitsetiedottomalta, mutta ehdottomasti viisaalta, koska sen säätämä ja\nylläpitämä elämä aina näyttää osottavan sen olevan oikeassa,\ntapahtuuko siis, että se erehtyy? Sen ylhäinen viisaus, tuo kaikista\nylin, jota me huudamme avuksemme, kun saavumme oman järkemme\näärimäisille rajoille, olisi siis puutteellinen? Ja jos niin on, kuka\nsen puutteet korjaa?\n\nMutta palatkaamme siihen luonnon vastustamattomaan\nasioihin-sekaantumiseen, joka ilmenee partenogenian muodossa.\nÄlkäämme unohtako, että nämä probleemit, jotka kohtaamme maailmassa,\nmikä näyttää olevan hyvinkin etäällä omasta maailmastamme,\nkohdistuvat meihinkin sangen läheltä. Ensinnäkin on luultavaa, että\nomassa ruumiissamme, josta olemme niin turhamaisen ylpeitä, kaikki\ntapahtuu samalla tavoin. Toimiessaan vatsassamme, sydämessämme ja\naivojemme tiedottomassa osassa luonnon tahto eli henki ei juuri\nmissään suhteessa taida erota siitä hengestä eli tahdosta, minkä se\non pannut kehkeämättömimpiin eläimiin, kasveihin, jopa\nkivennäisiinkin. Edelleen, kukahan uskaltaa vakuuttaa, ettei\nsalatumpaa, mutta silti yhtä vaarallista korkeamman tahdon\nasioihin-sekaantumista milloinkaan tapahdu ihmisen itsetietoisessa\nolopiirissä? Kuka on lopulta oikeassa tarkastelemassamme tapauksessa,\nluontoko vai mehiläinen? Mikä tapahtuisi, jos mehiläinen,\noppivaisempana tai älykkäämpänä, oivaltaisi liian täydellisesti\nluonnon pyrkimyksen, seuraisi sitä äärimäiseen asti ja, koska se\nvaatimalla vaatii koiraksia, lisäisi niiden lukua äärettömiin? Eikö\nse panisi lajinsa olemassaoloa häviölle alttiiksi? Täytyykö uskoa,\nettä luonnolla on tarkotusperiä, joita on vaarallista ymmärtää ja\nturmiollista seurata liian innokkaasti, sekä että yksi sen\nmielihaluja on, ettei saa oivaltaa eikä seurata kaikkia sen\nmielihaluja? Ehkä tämä on yksi niitä vaaroja, jotka ihmiskuntaa\nuhkaavat? Mekin tunnemme itsessämme tiedottomia voimia, jotka\nvaativat järkemme vaatimuksen täydellistä vastakohtaa. Onko\nhyödyllistä, että tämä järki, joka tavallisesti, käytettyään kaikki\nomat apulähteensä, ei tiedä minne kääntyä, liittyy näihin salaisiin\nvoimiin ja niihin lisää odottamattoman painonsa?\n\n\nXV\n\nOnko meillä oikeutta päättää partenogenian vaaroista, ettei luonto\naina osaa sovittaa välikeinojansa tarkotusperäänsä, että se, minkä se\ntahtoo ylläpitää, pysyy toisinaan voimassa toisten varokeinojen\navulla, joihin luonto on ryhtynyt juuri edellisiä varokeinojansa\nvastaan, sekä usein myös vieraitten olosuhteiden kautta, joita se ei\nole voinut aavistaa? Mutta suunnitteleeko se ennalta, tahtooko se\nmitään ylläpitää? Luonto on, sanottanee, sana, jolla me verhoamme\ntuntemattoman, ja vain harvat ratkaisevat tosiasiat oikeuttavat meitä\nuskomaan, että sillä on tarkotusperää tai järkeä. Se on totta. Me\nkäsittelemme tässä niitä ilmaapitävästi suljettuja astioita, joilla\nkaikkeudenkäsityksemme on kalustettu. Jottei meidän olisi pakko panna\nniihin aina vain päällekirjotusta _Tuntematon_, joka masentaa ja\npakottaa äänettömyyteen, piirrämme niihin, muodon ja suuruuden\nmukaan, sanat: \"Luonto\", \"Elämä\", \"Kuolema,\" \"Äärettömyys\" \"Valinta\",\n\"Lajin henki\", y.m., samalla tavoin kuin edeltäjämme niihin panivat\nnimet \"Jumala\", \"Kaitselmus\", \"Kohtalo\", \"Palkinto\" j.n.e. Tämä on\nasian laita, olkoon, eikä mikään muu. Mutta joskin sisältö pysyy yhä\nedelleen hämäränä, niin olemme kuitenkin voittaneet sen, että, koska\nnimet eivät ole yhtä uhkaavia, me uskallamme lähestyä näitä uurnoja,\nkoskea niihin ja painaa korvamme niitä vastaan terveellisellä\nuteliaisuudella.\n\nMutta annettakoon näille astioille mikä nimi tahansa, varmaa on, että\nainakin yksi astia, suurin kaikista, se, jonka kyljessä on nimi\n\"Luonto\", sisältää sangen todellisen voiman, kaikkien todellisimman,\njoka osaa ylläpitää maapallollamme määrältään ja laadultaan\nsuunnattoman ja ihmeteltävän elämän paljouden niin nerokkain keinoin,\nettä luottelematta saattaa väittää niiden voittavan kaiken sen, minkä\nihmisnero kykenee aikaansaattamaan. Olisiko mahdollista, että tämä\nmoninaisuus ja paljous säilyy toisien keinojen avulla? Mekö\nerehdymme, kun olemme näkevinämme varokeinoja siinä, missä kenties\nainoastaan on onnellinen sattuma, joka yksinään on jäänyt voimaan\nmiljoonien onnettomien sattumien rinnalla?\n\n\nXVI\n\nSe on mahdollista; mutta nämä onnelliset sattumat antavat meille\nsiinä tapauksessa ihailun aiheita, jotka täysin ovat niiden veroisia,\nmitkä voisimme löytää sattumaa korkeammista olopiireistä. Älkäämme\ntarkastako ainoastaan niitä olijoita, joilla on ymmärryksen tai\nitsetietoisuuden kipinä ja jotka voivat taistella sokeita lakeja\nvastaan, älkäämme edes kiinnittäkö huomiotamme eläinkunnan\nensimäisiin sumuntapaisiin edustajiin, Protozoeihin. Kuuluisan\nmikroskopistin, Royal Societyn jäsenen H.J. Carterin kokeet osottavat\nitse asiassa, että tahtoa, himoja, mielihaluja ilmaantuu jo niin\nalhaisissa alku-olioissa kuin limasienissä (Myxomycetes), että\nviekkauden eleitä huomaa infusorioissa, jotka ovat vailla kaikkea\nnäkyväistä elimistöä; semmoisia on _Amoeba_, joka salakavalan\nkärsivällisesti vaanii nuoria _Acinetoja_ niiden irtautuessa emänsä\nmunasarjasta, koska se tietää, että niillä ei vielä sillä hetkellä\nole myrkyllisiä tuntorihmoja. Kuitenkaan ei Amoeballa ole hermostoa\neikä myöskään minkäänlaisia havaittavia elimiä. Siirtykäämme suoraan\nkasveihin, jotka ovat liikkumattomia ja meistä näyttävät olevan\nkaikkien kohtalon oikkujen alaisia ja, pysähtymättä raatelukasveihin\nkuten esim. kihokkeihin _(Drosera)_, jotka todellakin menettelevät\neläinten tavoin, tarkastakaamme mieluummin sitä älyä, jota\nyksinkertaisimmatkin kukkamme osottavat, jotta mehiläisen\nkukassa-käynti varmasti aiheuttaisi niille välttämättömän\nristisiitoksen. Katselkaamme _Orchis Moriota_, erästä vaatimatonta\nKeski-Europan kämmekkää: kuinka ihmeteltävästi siinä keulapussi,\ntarttumakannat, pölymyhkyjen kiinnitys ja matemaattisesti tarkka,\nautomaattinen kallistuminen yhtyvät yhteiseen toimintaan![14]\nTarkastelkaamme Salvian heteiden erehtymätöntä kaksinkertaista\nvipulaitosta, jonka vaikutuksesta heteiden ponnet koskettelevat\nmäärättyä vierailevan hyönteisen ruumiin paikkaa, jotta tämä\nvuoroonsa koskettelisi tarkoin määrättyä läheisen kukan luotin\npaikkaa; muistelkaamme myös _Pedicularis Sylvatican_ (erään\nkuusio-lajin) kukissa eri erin tapahtuvaa irrottumista ja sen luotin\npölyyttymisen järjestelmää; katselkaamme, mitenkä näiden kolmen kukan\nkaikki elimet mehiläisen saapuessa asettuvat liikkeeseen niiden\nkoneiden tavoin, joita näkee kylämarkkinoilla ja jotka ponnahtavat\nliikkeeseen, kun taitavan ampujan luoti osuu ampumataulun mustaan\npilkkaan.\n\nVoisimme mennä vieläkin alemmas, ottaa puheeksi, kuten Ruskin \"Ethics\nof the Dust\" (Tomun siveysoppi) nimisessä teoksessaan, kiteiden\ntavat, luonteen ja juonet, niiden riidat, niiden menettelyn kun joku\nvieras aine häiritsee niiden suunnitelmia, jotka ovat vanhempia kuin\nkaikki, mitä mielikuvituksemme kykenee käsittämään; voisimme kertoa\nmillä tavoin ne suvaitsevat vihollista tai torjuvat vihollisen\nluotaan. Voisimme mainita miten joskus heikompikin voittaa vahvemman,\nniinkuin esim. tapahtuu kun kaikkivoipa kvartsi (ukonkivi)\nkohteliaasti siirtyy vähäpätöisen ja viekkaan epidootin[15] tieltä ja\nsallii sen nousta itseään ylemmäksi; toisia esimerkkejä ovat\nvuorikristallin milloin kauhistuttava milloin loistava taistelu\nraudan kanssa, muutaman läpikuultavan kappaleen säännöllinen,\ntahraton suureneminen ja ehdoton puhtaus, se kun ennakolta torjuu\nluotaan kaiken veljensä, toisen kiteen, sairaalloisen kasvamisen ja\nilmeisen siveettömyyden, tämä kun ottaa kaikki tahrat vastaan ja\nväänteleikse kurjasti tyhjässä sijassa; voisimme viitata kiteiden\narpeutumisen ja ehjenemisen omituisiin ilmiöihin, joista Claude\nBernard puhuu, j.n.e. Mutta tässä mysteerio on meille liian vieras.\nPysykäämme kukissamme, jotka ovat. viimeiset oliot siinä elämässä,\njolla vielä on joitakuita yhdyssiteitä oman elämämme kanssa. Ei ole\nenää kysymys hyönteisistä tai muista eläimistä, joilla me myönnämme\nolevan järkiperäisen ja erikoisen tahdon, jonka avulla ne pysyvät\nolemassa. Kasveilla me, syystä tai väärin, emme myönnä olevan\nminkäänlaista tahtoa. Emme ainakaan voi niissä keksiä pienintäkään\nniiden elimien merkkiä, joissa tahto, ymmärrys, toimen alote\ntavallisesti syntyvät ja asustavat. Se, mikä niissä toimii niin\nihmeteltävällä tavalla, johtuu siis suorastaan siitä, jolle muulloin\nannamme \"Luonnon\" nimen. Niissä ei enää yksilön äly, vaan itsetajuton\nja jakaumaton voima virittää ansoja toisille oman itsensä muodoille.\nTeemmekö siitä sen johtopäätöksen, että nuo ansat ovat jotakin muuta\nkuin pelkkiä satunnaisia, niinikään satunnaisen uudistumisen kautta\nvakaantuneita ilmiöitä? Siihen ei meillä vielä ole oikeutta. Saattaa\nsanoa, että, jollei noita ihmeellisiä elintoimien yhdistelmiä olisi\nolemassa, nämä kasvit eivät olisi voineet pysyä elossa, vaan että\ntoiset, jotka eivät olisi olleet ristisiitoksen tarpeessa, olisivat\nastuneet niiden sijalle; silloin ei kukaan olisi huomannut edellisten\nolemattomuutta eikä maapallollamme aaltoileva elämä olisi meistä\nsilti tuntunut vähemmän käsittämättömältä, vähemmän moninaiselta eikä\nvähemmän hämmästyttävältä.\n\n\nXVII\n\nJa kuitenkin olisi vaikeata olla tunnustamatta, että nämä onnelliset\nSattumat ovat sellaisten seikkojen aiheuttamia ja ylläpitämiä, jotka\nkaikin puolin näyttävät viisauden ja järjen töiltä. Mistä ne ovat\nlähtöisin? Esineestä itsestänsäkö vai siitä voimasta, mistä se\nammentaa elämää? En tahdo sanoa: \"se on samantekevä\"; päinvastoin se\nolisi äärettömän tärkeätä meille tietää. Mutta odottaessamme kunnes\nsaamme sen tietää,--olkoonpa että kukka ponnistelee ylläpitääksensä\nja kehittääksensä sitä elämää, minkä luonto on siihen kätkenyt, tai\nettä luonto itse ponnistelee ylläpitääkseen ja parantaaksensa sitä\nolemuksen osaa, minkä kukka on itselleen omistanut, tai että sattuma\nlopulta järjestää sattuman--, joka tapauksessa monet monenmoiset\nmerkit kehottavat meitä uskomaan, että yhteisestä alkulähteestä, jota\nmeidän täytyy ihmetellä, voimatta sanoa, mistä se on löydettävissä,\nsilloin tällöin lähtee jotakin meidän korkeimpien ajatustemme\nveroista.\n\nToisinaan meistä tuntuu, ikäänkuin tästä alkulähteestä lähtisi joku\nerehdys. Mutta vaikka tiedämmekin sangen vähän, on meillä sangen\nusein tilaisuus huomata, että tämä erehdys onkin varovaisen viisauden\naiheuttama toimenpide, jota emme ensi silmäyksellä kyenneet\nkäsittämään. Siinäkin ahtaassa piirissä, jonne silmämme kannattavat,\nvoimme tehdä sen huomion, että jos luonto näyttää erehtyneen yhdessä\nkohdin, tämä johtuu siitä, että se katsoo hyödylliseksi korjata\ntoisessa kohden oletetun varomattomuutensa. Se on asettanut\näskenmainitut kolme kukkaa niin vaikeihin olosuhteisiin, etteivät ne\nvoi itsesiitoksen kautta hedelmöittyä, mutta tämä johtuu siitä, että\nse katsoo edulliseksi, syystä jota emme saata oivaltaa, että nämä\nkolme kukkaa hedelmöittyvät naapurikukkien kautta. Sen neron siis,\nmitä se ei ole osottanut oikealla puolellamme, sen se ilmaisee\nvasemmalla puolellamme virittämällä uhriensa älyn toimimaan. Tämän\nälyn kiertotiet jäävät meiltä selittämättömiksi, mutta sen taso\npysyttelee alati yhtä korkeana. Se näyttää vaipuvan erehdykseen,--\notaksuttuna että erehdys on mahdollinen,--mutta kohoaa heti jälleen\nsiinä elimessä, joka on saanut toimekseen korjata näennäisen\nerehdyksen. Minne vain katseemme käännämme, kaikkialla se on meitä\npäätä korkeammalla. Se on pyöreä valtameri, rajaton, yhä samalla\nkorkeusasteella pysyvä ääretön vedenpinta, jossa uhkarohkeimmatkin,\nitsenäisimmätkin ajatuksemme tulevat aina olemaan vain vähäpätöisiä\nvesikuplia. Me sanomme sitä tänään luonnoksi, huomenna kenties\nkeksimme sille uuden nimen, pelottavamman tai lempeämmän. Sillä välin\nse hallitsee ja vallitsee yht'aikaa ja samassa hengessä sekä elämää\nettä kuolemaa ja varustaa nämä sovittamattomat sisarukset niillä\nsuurenmoisilla tai tutunomaisilla aseilla, jotka kukistavat ja\nkoristavat sen omaa povea.\n\n\nXVIII\n\nRyhtyykö tämä järki erityisiin varokeinoihin ylläpitääkseen sitä,\nmikä liikkuu sen pinnalla, vai täytyykö meidän sulkea kaikkein\nomituisin ajatuskehä väittämällä, että se, mikä sen pinnalla liikkuu,\nryhtyy varokeinoihin itse sitä henkeä vastaan, joka sille antaa\nelämän,--kas siinäpä salaperäisiä kysymyksiä. Meidän on mahdoton\npäättää, onko joku laji pysynyt elossa vasten tuon korkeimman tahdon\ntuhoisaa huolenpitoa, siitä riippumatta vai kenties yksistään sen\navulla.\n\nSen ainoastaan voimme todeksi näyttää, että tämä tai tuo laji yhä\nedelleen pysyy olemassa ja että siis luonto näyttää olevan oikeassa\nsiinä kohdassa. Mutta ken meille ilmottaa kuinka moni meille\ntuntematon laji on joutunut sen unhottavaisen tai levottoman älyn\nuhriksi? Ainoastaan yksi meidän on vielä sallittu huomata: ne\nhämmästyttävät ja toisinaan vihamieliset muodot, joissa, milloin\ntäydelleen itsetiedotonna milloin jollain lailla tietoisena, tuo\neriskummallinen virta, jota elämäksi sanotaan, ilmenee, tuo virta,\njoka meitä itseämme elähyttää samalla kertaa kuin kaikkea muuta, ja\njoka juuri on se voima, mikä tuottaa ne ajatuksemme, jotka sitä\narvostelevat, samoin kuin heikon äänemme, joka ponnistelee\nvoidaksensa siitä puhua.\n\n\n\n\nV KIRJA\n\nHÄÄLENTO\n\n\nI\n\nTarkastelkaamme nyt millä tavoin kuningattaren hedelmöittäminen\ntapahtuu. Tässäkin luonto on ryhtynyt ihmeellisiin toimenpiteisiin\nedistääkseen eri sukukannasta lähteneiden koiraksien ja naaraiden\nyhtymistä: omituinen laki, jonka säätäminen ei näytä olleen minkään\nvälttämättömyyden vaatima, oikku, tai kenties alkujansa\nhuomaamattomuus, jonka korjaaminen kysyy sen toiminnan\nihmeteltävimpiä voimia.\n\nLuultavaa on, että jos luonto elämän turvaamiseksi, kärsimyksien\nvähentämiseksi, kuoleman lieventämiseksi, tuhoisain sattuman iskujen\nestämiseksi olisi käyttänyt puoliakaan siitä nerosta, minkä se\ntuhlailee ristisiitokseen ja muutamiin muihin mielivaltaisiin\npyrkimyksiinsä, olisi luomakunta tarjonnut meille vähemmän\nkäsittämättömän, vähemmän surullisen arvotuksen kuin se, jota nyt\nkoetamme selittää. Mutta meidän ei tule ammentaa tietoisuuttamme eikä\netsiä olemassaolon mielenkiintoamme siitä, mikä olisi voinut olla,\nvaan siitä, mikä on.\n\nNeitseellisen kuningattaren ympärillä, eläen hänen kanssaan pesän\nhyörinässä, liikkuu sadoittain koiraksia, rehottavina, alati\nhunajasta juopuneina, joiden olemassaolon ainoa oikeutus on rakkauden\ntoimitus. Mutta vaikka kaksi levotonta viettiä, jotka kaikkialla\nmuualla torjuvat tieltään kaikki esteet, tässä ovat alituisessa\nkeskenäisessä koskettelussa, ei yhtyminen koskaan tapahdu pesässä,\neikä vangittua kuningatarta milloinkaan ole voitu saattaa\nhedelmöitetyksi.[16] Hänen ympärillään olevat rakastajat eivät tiedä\nken hän on, niin kauan kun hän pysyy heidän keskuudessaan.\nAavistamatta että he juuri äskettäin jättivät hänet pesään, että he\novat uinuneet samalla kennokakulla kuin hänkin, että he kenties ovat\nsysänneet häntä rajuissa lähtöhankkeissaan, he lähtevät häntä\npyytämään avaruudesta, näköpiirin kaukaisimmasta sopukasta. Voisi\nluulla, etteivät niiden ihmeteltävät silmät, jotka säkenöivän kypärin\ntavoin peittävät kokonaan niiden pään, häntä tunne eivätkä häntä\nhimoitse ennenkuin vasta hänen liidellessään sinitaivaalla. Joka\npäivä, kello yhdestätoista kolmeen, jolloin valo on kirkkaimmillaan,\nsekä varsinkin kun keskipäivä levittää taivaanrannan ääriin suuret\nsiniset siipensä auringon polttavia liekkejä kiillottaakseen,\nkiiruhtaa niiden siivekäs joukkio etsimään puolisoaan, joka on\nkuninkaallisempi ja saavuttamattomampi kuin mikään tarujen lumottu\nruhtinatar. Sillä häntä ympäröi kaksi- tai kolmekymmentä heimoa,\njotka ovat kokoontuneet kaikista lähi-yhteiskunnista muodostaaksensa\nhänen ympärilleen kymmentuhansiin nousevan kosija-saattojoukon; ja\nnäitten tuhansien joukosta yksi ainoa tulee valituksi, yhtä ainoata\nhetkellistä suudelmaa varten, joka sen vihkii kuolemalle samalla kuin\nonnelle, jotavastoin kaikki muut hyödyttöminä lentelevät hääsyleilyyn\nkietoutuneen parin ympärillä, sekä kohta joutuvat kuoleman omaksi,\nsaamatta koskaan enää nähdä tuota lumoavaa ja tuhoisaa näkyä.\n\n\nII\n\nEn liiottele tästä luonnon hämmästyttävästä ja mielettömästä\ntuhlaavaisuudesta puhuessani. Parhaimmissa mehiläispesissä on\ntavallisesti neljä- tai viisisataa koirasta. Rappiolle joutuneissa\ntai heikommissa pesissä niitä on usein neljä- tai viisituhatta, sillä\nmitä enemmän pesä lähenee perikatoansa, sitä enemmän se tuottaa\nkoiraksia. Saattaa sanoa, että mehiläistarha, jossa on kymmenen\nasumuskuntaa, keskimäärin sirottaa avaruuteen määrättynä hetkenä\nkymmenentuhatta koirasta, joista korkeintaan kymmenen tai viisitoista\npääsee tilaisuuteen tuon ainoan toimituksen suorittamiseen, jota\nvarten ne ovat syntyneet.\n\nSitä odottaessaan ne tyhjentävät yhteiskunnan varastot, ja viiden tai\nkuuden työmehiläisen alituinen työ riittää tuskin elättämään yhtä\nnäitä laiskoja ja ahnaita reheviä loisia, jotka ovat väsymättömiä\nainoastaan leuoiltaan. Mutta luonto on aina suurenlainen, kun on\nkysymys rakkauden toimituksista ja etuoikeuksista. Se on kitsas\nainoastaan työn elimiä ja välikappaleita luodessaan. Erittäin karsas\nse on kaikkea sitä kohtaan, jota ihmiset sanovat hyveeksi.\nSitävastoin se ei laske niitä jalokiviä eikä niitä suosionosotuksia,\njotka se sirottelee vähäpätöisimmänkin rakastajan tielle; se huutaa\njoka taholta: \"Yhtykää, lisääntykää, ei ole muuta lakia, muuta\npäämäärää kuin rakkaus\",--lisäten sitten puoliääneen:--\"ja pysykää\nelossa jos voitte, se ei minua enää liikuta.\" Ei mikään auta, vaikka\nkuinka haluamme jotakin muuta: kaikkialla kohtaa meitä tämä\nsiveyslaki, joka niin jyrkästi eroaa meidän moraalistamme. Huomatkaa\nvielä samoissa pienissä olioissa sen nurjaa ahneutta ja mieletöntä\ntuhlaavaisuutta. Hamasta syntymästänsä kuolemaan asti täytyy vakavan\ntyömehiläisen lentää kauas, tiheimpiin pensaikkoihin, etsimään\nlukuisia kukkia, jotka koettavat piilottautua. Sen tulee keksiä\nmesipesäkkeiden sokkeloista ja hedeponsien salakäytävistä niissä\npiilevä hunaja ja siitepöly. Kuitenkin sen silmät ja hajuaistimet\novat kuin viallisen verrattuina koiraksien vastaaviin elimiin. Nämä\nvoisivat olla miltei sokeita sekä hajuaistia vailla kärsimättä siitä,\ntietämättä siitä juuri ollenkaan. Niillä ei ole mitään työtä, ei\nmitään saalista etsittävänä. Niille tuodaan ravinto aivan valmiina,\nja ne viettävät elämäänsä imemällä hunajaa suoraan kennokakuilla\npesän hämärässä. Mutta nehän ovat rakkauden toimitsijoita, ja\nsuunnattomimmatkin ja hyödyttömimmätkin lahjat viskataan täysin\nkourin tulevaisuuden kuiluun. Yksi tuhannesta niiden joukosta on\nkerran elämässään seesteen huikaisevassa syvyydessä havaitseva\nkuninkaallisen neitseen läsnäolon. Yksi tuhannesta on kerran\navaruudessa seuraava hetkeksi naaraan jälkeä, joka ei koetakaan\npaeta. Se riittää. Tuo puolueellinen voima on äärimäiseen asti,\nmielettömyyteen asti tuhlannut kuulumattomia aarteitaan. Jokaiselle\nnäistä rakastajista, joiden menestys on niin vähän todennäköinen,\njoista yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän surmataan muutama päivä\ntuhannennen kuolettavaisen hääjuhlan jälkeen, se on antanut\nkolmetoistatuhatta silmää kummallekin puolen päätä, jotavastoin\ntyömehiläisellä on ainoastaan kuusituhatta. Se on (Cheshiren laskujen\nmukaan) varustanut niiden tuntosarvet\nkolmellakymmenelläseitsemällätuhannella kahdeksallasadalla\nhajukuopalla, kun työmehiläisillä ei ole niitä edes viittätuhatta.\nKas siinä sen epäsuhteen esimerkki, minkä huomaa miltei kaikkialla\nniiden lahjojen välillä, joita se suo rakkaudelle, ja niiden, jotka\nse tinkimällä myöntää työlle, sen suosion, jonka se tuhlailee siihen,\nmikä aiheuttaa nautinnossa kuluvan elämän, sekä sen\nvälinpitämättömyyden välillä, jolla se jättää oman onnensa nojaan\nsen, mikä kärsivällisesti ylläpitää elämänsä vaivannäössä. Joka\ntahtoisi tehdä luonnon todenmukaisen luonnekuvan näin havaitsemiemme\npiirteiden nojalla, tekisi siitä eriskummallisen hahmon, jolla ei\nolisi mitään yhteistä meidän ihanteemme kanssa, jonka senkin\nkuitenkin täytyy olla itse luonnosta lähtöisin. Mutta ihminen on\nliian tietämätön voidakseen ryhtyä tämän kuvan laadintaan, johon hän\nei osaisi panna kuin suuren varjon ynnä pari kolme heikosti loistavaa\nvalopilkkua.\n\n\nIII\n\nAni harvat ovat luullakseni katseellaan rikkoneet\nmehiläiskuningattaren häitten salaisuuden, ne kun tapahtuvat kirkkaan\ntaivaan rajattomissa, häikäisevissä äärissä. Mahdollista on kuitenkin\nhavaita morsiamen epäröivää lähtöä ja puolison tuhoisaa paluuta.\n\nKärsimättömyydestään huolimatta morsian valitsee päivänsä ja tuntinsa\nja odottaa porttien hämärässä hetkeä, jolloin ihana aamu suurten\nsinisten uurnojen syvyydestä tulvii yli avaruuden, jossa häät ovat\nvietettävät. Hän rakastaa hetkeä, jolloin kastepisara vain muistona\nkeveästi kostuttaa lehtiä ja kukkasia, jolloin väistyvän\naamunsarastuksen viimeinen viileys taistelee tappionsa partaalla\npäivän helteen kanssa, ikäänkuin alaston impi rotevan sotilaan\nsylissä, jolloin hiljaisuus ja lähestyvän keskipäivän ruusut vielä\npaikka-paikoin sallivat aamun orvokkien häviävän tuoksun tunkea\ntuntuviin ja jonkun aamuruskon haurassointuisen äänen kuulua.\n\nSilloin hän ilmenee pesän kynnykselle keskellä välinpitämättömiä,\naskareissaan puuhaavia saaliin hankkijoita tai levottomain\ntyömehiläisten ympäröimänä, riippuen siitä, jättääkö hän siskoja\npesään vai onko häntä enää mahdoton korvata. Hän lähtee lentoon\ntaaksepäin, palaa pari kolme kertaa pesän kynnykselle ja painettuaan\ntarkoin mieleensä valtakuntansa muodon ja aseman, jota hän ei\nmilloinkaan ennen ole ulkoa nähnyt, hän lentää kuin nuoli\nkohtisuoraan ylös sinitaivaaseen. Hän saapuu siten huimaavan\nkorkealle, valoisiin avaruuksiin, minne eivät muut mehiläiset\nmilloinkaan elämässään uskalla kohota. Kaukana kukkien luona, missä\nne laiskoina liitelevät, koirakset ovat havainneet ilmiön ja\nhengittäneet sitä mukaansatempaavaa tuoksua, joka vähitellen leviää\nnaapuripesiinkin saakka. Heti joukot kokoontuvat ja syöksyvät\nkuningattaren jäljessä tuohon riemun mereen, jonka läpikuultavat\nrajat siirtymistään siirtyvät niiden tieltä. Kuningatar taasen,\nlennostaan hurmaantuneena, uljasta suvun lakia totellen, joka\nvalitsee hänelle rakastajan ja säätää, että kaikista vahvin yksin\nsaavuttaa hänet seesteen yksinäisyydessä, kohoaa yhä, ja aamun\nsinervä ilma tunkee ensi kerran hänen takaruumiinsa ilma-aukkoihin ja\nsoi kuin taivaan soitto niissä tuhansissa hiussuonissa, jotka yhtyvät\nniihin molempiin ilmaputkiin, jotka täyttävät puolet ruumiin koosta\nja saavat avaruudesta ravintonsa. Hän nousee yhä. Hänen täytyy\nsaavuttaa autio tienoo, jossa ei enää ole lintuja, jotka voisivat\nsalaista menoa häiritä. Yhä vielä hän kohoaa, ja nyt jo epätasainen\njoukko vähenee ja harvenee hänen allaan. Heikot, raihnaiset,\nvanhukset, vialliset, laiskojen tai rappeutuneiden yhteiskuntien\nhuonosti ravitut koirakset luopuvat takaa-ajosta ja häviävät\ntyhjyyteen. Jäljellä on vain pieni väsymätön joukko leijailemassa\ntaivaan rajattoman opaalin alla. Hän vaatii siiviltänsä vielä\nviimeisen voimanponnistuksen; ja nyt tuo käsittämättömien voimien\nvalitsema ylkä saavuttaa hänet, tarttuu häneen, läpitunkee hänet ja\nmolemminpuolisen lemmenpuuskan tempaamina ne kohoavat kierroksin yhä\nkorkeammalle, ja yhteen kietoutuneina ne pyörivät silmänräpäyksen\najan rakkauden huimaavassa, vihamielisessä pyörteessä.\n\n\nIV\n\nUseimmilla olennoilla on jonkunmoinen hämärä tunne siitä, että vain\nepävarma sattuma, jonkunmoinen läpikuultava kalvo, erottaa kuoleman\nrakkaudesta ja että luonnon syvä ajatus tahtoo, että olija kuolee\nsillä hetkellä, kun se siirtää elämän lahjan toiselle. Epäilemättä\njuuri tämä perinnäinen pelko antaa rakkaudelle niin suuren\nmerkityksen. Tässä ainakin tuo aate, jonka muisto vielä sekottuu\nihmistenkin suudelmiin, toteutuu alkuperäisessä\nyksinkertaisuudessaan. Heti lemmenyhtymisen tapahduttua avautuu\nkoiraksen vatsa, elin irrottuu vetäen muassaan sisälmysten joukon,\nsiivet herpoavat, ja lemmensalaman iskemänä tuo tyhjä ruumis pyörii\nja syöksyy syvyyteen. Sama aate, joka äsken partenogeniassa uhrasi\npesän tulevaisuuden koiraksien erinomaisen lisääntymisen hyväksi,\nuhraa tässä koiraksen pesän tulevaisuuden hyväksi.\n\nSe herättää alati hämmästystämme, tuo aate; mitä enemmän sitä\nharkitsee, sitä vähemmän varmuutta saapi; ja Darwin esim.,\nmainitakseni sen, joka kaikista ihmisistä on sitä innokkaimmin ja\nsuunnitelmanmukaisimmin tutkinut, Darwin kadottaa, myöntämättä sitä\ntäysin itsellensäkään, joka askeleella varmuuttansa ja on pakotettu\nperäytymään kaiken tuon odottamattoman ja ristiriitaisen eteen\njoutuessaan. Katsokaahan häntä, jos tahdotte seurata tuota ylhäisen\nnöyryyttävää näytelmää, ihmishengen kamppailua äärettömän voiman\nkanssa, katsokaa häntä, kun hän koettaa selvittää sekasikiöiden\nhedelmättömyyden tai hedelmällisyyden outoja, uskomattoman\nsalaperäisiä ja hajanaisia lakeja, taikka niitä lakeja, jotka\nmääräävät yksityis- ja sukuominaisuuksien muuntelevaisuuden. Tuskin\nhän on määritellyt jonkun periaatteen, kun jo lukemattomat\npoikkeukset sitä ahdistavat, ja piankin tuo ahdistettu periaate on\nonnellinen, jos löytää turvapaikan jossain sopessa ja saa edes\npoikkeuksen nimellä säilyä vähäpätöisenä tähteenä.\n\nAsian laita on nimittäin se, että sekasiitostapauksissa,\nmuuntelevaisuudessa (erittäinkin niissä samanaikuisissa\nmuunnostapauksissa, joita sanotaan kasvun vaihtovaikutuksiksi),\nvaistossa, olemassaolon kilpailussa, valinnassa, orgaanisten olioiden\ngeologisessa sukujaksossa ja maantieteellisessä jaossa,\nmolemminpuolisessa heimolaisuudessa, kuten kaikessa muussa luonnon\najatus on saivarteleva ja huolimaton, säästäväinen ja tuhlaavainen,\nvarovainen ja tarkkaamaton, häilyväinen ja järkähtämätön, häärivä ja\nliikkumaton, yksi ja epälukuinen, suurenmoinen ja pikkumainen samalla\nhetkellä ja samassa ilmiössä. Silloin kun sillä oli edessään\nyksinkertaisuuden rajaton, neitseellinen kenttä, se täyttää sen\npikkuerehdyksillä, ristiriitaisilla pikku laeilla, pienillä,\nvaikeilla pulmilla, jotka joutuvat harhaan olemassaolon tiellä\nsokeiden laumojen lailla. Totta on, että kaikki tämä tapahtuu vain\nmeidän silmissämme, jotka heijastavat ainoastaan omaan kokoomme ja\nomiin tarpeisiimme sovelletun todellisuuden; eikä mikään oikeuta\nmeitä uskomaan, että luonto jättää huomiotta syynsä ja harhaan\njoutuneet tuloksensa.\n\nJoka tapauksessa on harvinaista, että se sallii niiden mennä liian\nkauas tai lähestyä järjettömiä tai vaarallisia seutuja. Sillä on\nkäytettävänään kaksi voimaa, jotka aina ovat oikeassa, ja kun ilmiöt\nsiirtyvät määrätyitä rajoja ulommaksi, se antaa merkin elämälle tai\nkuolemalle, jotka välinpitämättöminä tulevat palauttamaan\njärjestyksen ja jälleen viitottamaan tien.\n\n\nV\n\nJoka taholla luonto lipuu käsistämme, se vieroo useimpia sääntöjämme\nja rikkoo kaikki meidän mittamme.--Oikealla puolellamme se on\najatustamme alempana, kohotakseen vasemmalla ajatustamme\nkorkeammalle, jyrkkänä kuin vuori. Alituisesti se meistä tuntuu\nerehtyvän, niin hyvin ensimäisten kokeittensa maailmassa kuin\nviimeistenkin, tarkotan ihmismaailmassa. Siinä se hyväksymisellään\nvahvistaa himmeän joukon vaiston, enemmistön tiedottoman vääryyden,\njärjen ja hyveen tappion, sen alhaisen siveysopin, joka johtaa suvun\nsuurta virtaa ja joka silminnähtävästi on sitä siveysoppia\nala-arvoisempi, jota se henki voi käsittää ja toivoa, joka yhtyy\npieneen kirkkaampaan virtaukseen, mikä nousee jokea ylöspäin. Mutta\nonko tämä sama henki sittenkään väärässä kysyessään tänään itseltään,\neikö sen velvollisuutena ole etsiä jokaista totuutta, siis\nsiveellisiä totuuksia yhtä hyvin kuin muitakin tästä kaaoksesta\npikemmin kuin omasta itsestään, jossa ne ilmenevät verrattain niin\nselvinä ja tarkkoina?\n\nHän ei ajattelekaan kieltää oman ihanteensa järkevyyttä ja\nhyveellisyyttä, tuon ihanteen, joka on niin monien sankarien ja\ntietäjien pyhittämä; mutta joskus hän itsekseen arvelee, eikö tämä\nihanne kenties ole muodostunut liian erillään tuosta suunnattomasta\nmoninaisuudesta, jonka hajanaista kauneutta se on edustavanaan.\nSyystä hän on tähän asti voinut pelätä, että hän sovelluttaessaan\noman siveysoppinsa luonnon siveysopin mukaan mahdollisesti on\nhävittänyt sen, mikä hänestä näyttää olevan juuri tämän luonnon\nmestariteos. Mutta nyt, kun hän vähän paremmin tuntee luonnon ja kun\nmuutamat vielä hämärät, mutta aavistamattoman laajalle ulottavat\nvastaukset ovat sallineet hänen vilahdukselta huomata suuremman\nsuunnitelman ja järjen kuin mitä hän milloinkaan olisi voinut\nkuvitella omaan itseensä sulkeutuessaan, on hänen pelkonsa\nvähentynyt, eikä hänen tarvitse enää niin ehdottomasti vetäytyä oman\nerikoisen hyveensä ja järkensä suojaan. Hän katsoo mahdottomaksi,\nettä se, mikä on niin suurenmoista, voisi kehottaa ketään\npienentämään itseään. Hän tahtoisi tietää, eikö hetki jo ole tullut,\njolloin hänen tulisi asettaa tarkemman tutkimuksen alaiseksi omat\nperusaatteensa, varmuutensa ja haaveensa.\n\nToistan sen vielä kerran: hän ei aio luopua inhimillisestä\nihanteestaan. Se, mikä alussa tuntuu epäävän tämän ihanteen,\nkehottaakin siihen palaamaan, Luonto ei saattane antaa huonoja\nneuvoja ihmishengelle, josta ei mikään totuus, joka ei ole vähintäin\nyhtä korkea kuin hänen oman kaihonsa totuus, näytä kyllin korkealta\nollakseen ratkaiseva sekä sen suuren suunnitelman arvoinen, jota hän\nkaikin voimin pyrkii käsittämään. Ei mikään muutu paikaltaan hänen\nelämässään, ellei hänen kanssaan kohotakseen, ja vielä kauan hän\nmielestään kohoaa lähestyessään entistä hyvää ihannekuvaansa. Mutta\nhänen ajatuksessaan kaikki muuttuu entistä vapaammin, ja\nrankaisematta hän saattaa intohimoisessa mietiskelyssään syventyä\nniin syvälle, että hän hellii samalla rakkaudella kuin hyveitä myös\nelämän julmimpia ja siveettömimpiä ristiriitaisuuksia, koska hän\nvarmasti aavistaa, että monet toisiaan seuraavat laaksot vihdoin\njohtavat toivotulle ylängölle. Tämä mietiskely ja tämä rakkaus ei\nestä häntä, varmuutta etsiessään ja silloinkin, kun hänen\ntutkimuksensa johtavat hänet sen vastakohtaan, mitä hän rakastaa,\nmuodostamasta käytöstänsä inhimillisesti kauneimman totuuden mukaan\nsekä pysyttelemästä korkeimmalla toistaiseksi saavutettavissa\nolevalla kannalla. Kaikki mikä lisää terveellistä, suopeata hyvettä\nastuu välittömästi hänen elämäänsä; se mikä sitä vähentäisi pysyy\nsiinä ikäänkuin liettyneenä niiden liukenemattomien suolojen tavoin,\njotka järkkyvät vasta ratkaisevan kokeen hetkellä. Hän saattaa\nmyöntyä alempiarvoiseen totuuteen, mutta toimiakseen tämän totuuden\nmukaisesti odottaa hän--vuosisatojakin, jos on tarpeen--siksi kunnes\nhuomaa tämän totuuden yhteyden sellaisten totuuksien kanssa, jotka\novat kyllin rajattomia itseensä sulkeakseen kaikki muut, ulottuakseen\nkaikkia muita ulommaksi. Sanalla sanoen, hän erottaa siveellisen\njärjestyksen älyllisestä järjestyksestä eikä suvaitse ensinmainitussa\nmitään muuta kuin sen, mikä on muinaista suurempaa ja kauniimpaa. On\nkyllä moitittavaa, kun ihminen erottaa nämä kaksi alaa sillä tavoin\nkuin hän elämässä liiankin usein tekee, voidakseen toimia kehnosti,\nvaikka osaa ajatella hyvästi. Mutta toiselta puolen on aina\nterveellistä ja järkevää nähdä huono ja seurata parempaa, suunnata\ntoimintansa aatettansa ylemmälle, sillä inhimillinen kokemus sallii\nmeidän päivä päivältä selvemmin toivoa, että korkein ajatus, jonka\nvoimme saavuttaa, on vielä kauan oleva sitä salaperäistä totuutta\nalempana, jota etsimme. Muuten, joskaan ei mikään edellä sanotusta\nolisi totta, olisi hänellä jäljellä yksinkertainen ja luonnollinen\nsyy olla vielä hylkäämättä inhimillistä ihannettaan. Mitä suurempaa\nvoimaa hän myöntää niillä laeilla olevan, jotka näyttävät puoltavan\nitsekkyyttä, vääryyttä ja julmuutta, sitä suurempaa voimaa hän\nsamalla suo toisille laeille, jotka opettavat jalomielisyyttä,\nsääliä, oikeutta; sillä samassa kun hän alkaa suunnitelmanmukaisemmin\ntasottaa ja punnita toiselta puolen sitä, mikä kuuluu\nmaailmankaikkeudelle, toiselta puolen sitä, mikä kuuluu hänelle\nitselleen, hän näkee näissä viimeksimainituissa laeissa jotakin yhtä\nsyvästi luontoperäistä kuin edellisissäkin, koska ne ovat yhtä syvään\npiirretyt hänen olemukseensa kuin nuo toiset ovat kirjotetut\nkaikkeen, mikä häntä ympäröi.\n\n\nVI\n\nPalatkaamme kuningattaren traagillisiin häihin. Tässä tapauksessa\nluonto siis tahtoo, ristisiitoksen aikaansaamiseksi, että kuhnurin ja\nkuningattaren yhtyminen on mahdollinen ainoastaan taivasalla. Mutta\nsen mielihalut kutoutuvat verkon tavoin, ja sen rakkaimpienkin lakien\ntäytyy lakkaamatta kulkea toisten lakien silmukkojen lävitse, jotka\ntaas vuoroonsa seuraavana hetkenä pujottautuvat edellisten lakien\nsilmukkojen lävitse.\n\nKoska se on täyttänyt tämän saman taivaan lukemattomilla vaaroilla,\nkylmillä tuulilla, viimoilla, myrskyillä, pyörteillä, linnuilla,\nhyönteisillä, vesipisaroilla, jotka nekin tottelevat voittamattomia\nlakeja, täytyy sen myös pitää huolta siitä, että tämä lemmenyhtyminen\non niin lyhytaikainen kuin mahdollista. Tämä onkin saatu aikaan,\nkoiraksen äkkikuoleman kautta. Yksi ainoa syleily riittää, ja häitten\nseuraus menee täytäntöön morsiamen omassa ruumiissa.\n\nHän laskeutuu siintävistä korkeuksistaan pesää kohti, rakastajan\nirtautuneiden sisälmysten liehuessa voitonlipun tavoin hänen\ntakanaan. Muutamat mehiläistutkijat väittävät työmehiläisten\nosottavan suurta iloa tämän paluun tapahtuessa, joka on niin rikas\nlupauksista ja toiveista. Niinpä Büchner piirtää siitä\nyksityisseikkaisen kuvauksen. Olen useamman kerran vaaninut näitä\npaluuhetkiä häämatkalta ja tunnustan, etten ole voinut huomata juuri\nmitään erityistä mielenliikutusta, paitsi silloin kun oli kysymys\nnuoresta kuningattaresta, joka oli lähtenyt lentoon parven etunenässä\nja edusti äskettäin perustetun ja vielä aution yhteiskunnan ainoata\ntoivoa. Silloin kaikki työmehiläiset ovat suunniltaan ja syöksyvät\nulos häntä vastaanottamaan. Mutta tavallisesti ne näyttävät hänet\nkokonaan unhottaneen, huolimatta siitä, että yhteiskunnan\ntulevaisuutta uhkaava vaara useinkin on yhtä suuri. Ne ovat ennalta\nmääränneet kaiken siihen hetkeen saakka, jolloin ne sallivat\nkilpailevien kuningattarien surman. Mutta siihen saavuttuaan niiden\nvaisto vaikenee; on ikäänkuin lovi niiden viisaudessa. Ne näyttävät\nsiis jotenkin välinpitämättömiltä. Ne kohottavat päänsä, huomaavat\nkenties hedelmöittämisen julman merkin, mutta epäluuloisina eivät\nosota sitä riemua, jota mielikuvituksemme odotti. Ollen järkeviä ja\nhitaita mielikuvitelmiin antautumaan ne luultavasti odottavat toisia\ntodistuksia ennenkuin rupeavat riemuitsemaan. Ihminen on väärässä\ntahtoessaan näiden pienten niin suuresti meistä eroavien olijoiden\nkaikki tunteet johdonmukaisiksi ja äärimäiseen asti inhimillisiksi.\nMehiläisiä kuten kaikkia niitä eläimiä tutkiessa, joissa esiintyy\nmeidän oman älymme kajastusta, saavuttaa harvoin niin tarkkoja\nlopputuloksia kuin mitä kirjoissa kuvaellaan. Liian monet asianhaarat\njäävät meiltä tuntemattomiksi. Miksi kuvaisimme ne täydellisemmiksi\nkuin ovatkaan, sanomalla sellaista, mikä on olematonta? Joskin ne\nmuutamien mielestä olisivat mieltäkiinnittävämpiä, jos olisivat\nitsemme kaltaisia, niin tämä johtuu siitä, ettei heillä vielä ole\noikeata käsitystä siitä, minkä tulee herättää vakavan hengen\nmielenkiintoa. Tutkijan päämaali ei ole hämmästyttää, vaan ymmärtää,\nja hän on yhtä halukas yksinkertaisesti merkitsemään meistä eroavan\nymmärryksen vajavuudet ja kaikki meikäläisistä eroavan aivoelämän\nmerkit kuin kertomaan niistä ihmeitä.\n\nKuitenkaan ei tämä työmehiläisten välinpitämättömyys ole\nyksimielinen. Hengästyneen kuningattaren saapuessa pesän kynnykselle\nmuodostuu joitakuita joukkoja, jotka häntä saattavat holvien suojaan,\nminne aurinko, tuo pesän kaikkien juhlien sankari, tunkeutuu pienin,\npelokkain askelin, varjolla ja valolla valaen pesän vahaseinät ja\nhunaja-esiriput. Muuten ei vastanaitu nuorikko millään tavalla\nhämmenny enempää kuin hänen kansansakaan, eikä hänen ahtaisiin\naivoihinsa--käytännöllisen ja tylyn kuningattaren aivoihin--lukuisia\nmielenliikutuksia mahdukaan. Hänellä on nyt vain yksi ajatus\nmielessä, nimittäin vapautua niin pian kuin mahdollista puolisonsa\nhänelle jättämistä kiusallisista muistoista, jotka hänen kulkuaan\nehkäisevät. Hän istuutuu kynnykselle ja irrottaa huolellisesti\nhyödyttömät elimet, jotka työmehiläiset sitä mukaa kantavat pois ja\nheittävät kauas pesästä; koiras on näet hänelle antanut kaiken mikä\nsillä itsellä oli, vieläpä paljoa enemmän kuin mikä olikaan\ntarpeellista. Kuningatar säilyttää siemensäiliössään ainoastaan\nsiemennesteen, missä uiskentelee tuhansittain elonituja, jotka hänen\nviimeiseen hetkeensä saakka yksitellen tulevat munien ohikulkiessa\ntoimittamaan hänen ruumiinsa hämärässä tuon koiras- ja naarasaineksen\nsalaperäisen yhtymisen, josta työmehiläiset syntyvät. Omituisen\nvaihdon kautta kuningatar tuottaa koirasaineksen sekä koiras\nnaarasaineksen. Kaksi päivää lemmenyhtymyksen jälkeen kuningatar\nmunii ensimäiset munansa, ja heti kansa ympäröi häntä hellillä\nhuolillaan. Siitä alkaen hän kahdella sukupuolella varustettuna,\nruumiissaan ehtymätön koirasaines, alottaa todellisen elämänsä; hän\nei enää poistu pesästä, ei näe enää päivän valoa, ellei parvea\nseuratakseen; eikä hänen hedelmällisyytensä herkiä ennenkuin kuoleman\nlähestyessä.\n\n\nVII\n\nIhmeelliset häät, satumaisemmat kuin mitkään mielikuvituksemme\nluomat, taivaan kirkkautta ja synkkää traagillisuutta täynnä, häät,\njotka intohimon puuska on lennättänyt elämän yläpuolelle, kuolettavat\nja häviämättömät, ainoat ja häikäisevät, yksinäiset ja loppumattomat!\nIhmeelliset lemmen hurmaukset, jossa kuolema, yllättäen rakastajan\nkirkkaimmassa ja kauniimmassa aineessa mikä maapalloa ympäröi:\nrajattomassa neitseellisessä avaruudessa, kiinnittää onnen hetken\naavan taivaan pyhään, läpikuultavaan sekeeseen, puhdistaa\ntahraamattomassa valossa sen, mikä rakkaudessa on aina vähän\nalhaista, tekee suudelman unhottumattomaksi sekä, tyytyen tällä\nkertaa lievään kymmenykseen, ottaa itse omin äidillisin käsin\njohtaakseen samaan ruumiiseen ja yhdistääkseen pitkän eriämättömän\ntulevaisuuden varalle kaksi pientä haurasta elämää.\n\nSyvässä totuudessa ei ole tätä runollisuutta, vaan siinä on toinen,\njonka käsittämiseen meillä on vähemmän taipumusta, mutta jota kenties\nlopulta opimme ymmärtämään ja rakastamaan. Luonnon tarkotuksena ei\nole ollut valmistaa näille molemmille \"atomi-hiukkasille\", kuten\nPascal niitä nimittäisi, loistavia häitä, ihanteellista lemmenhetkeä.\nSe on silmällä pitänyt ainoastaan, niinkuin jo yllä olemme\nhuomauttaneet, suvun parantamista ristisiitoksen kautta. Taatakseen\ntämän se on soveltanut koiraksen elimen niin erikoisella tavalla,\nettä sen on mahdoton sitä käyttää muulloin kuin ilmojen avaruudessa.\nSen tulee ensinnäkin pitemmän lennon kautta täydellisesti laajentaa\nmolemmat suuret ilmapussinsa. Nämä suunnattomat ilmasta paisuvat\nrakkulat painavat silloin takaruumiin alempia osia ja tekevät siten\nelimen esiintunkemisen mahdolliseksi. Siinä on rakastajien\nihmeteltävän lemmenlennon, näitten loistavien häitten häikäisevän\ntakaa-ajon koko fysiologinen salaisuus, jotenkin arkiluontoinen,\nsanonevat toiset, miltei suututtava, sanonevat toiset.\n\n\nVIII\n\n\"Entä me--arvelee runoilija--tuleeko meidän ilomme alati leijailla\ntotuuden yläpuolella?\"\n\nTulee. Iloitkaamme joka hetki, kaikissa asioissa, ei siitä, mikä on\nyläpuolella totuutta, joka on mahdotonta, koska emme tiedä, missä\ntämä on, vaan siitä, mikä on havaitsemiemme pienten totuuksien\nyläpuolella. Jos jokin sattuma, jokin muisto, jokin harhakuva, jokin\nintohimo, jos sanalla sanoen mikä vaikutin tahansa aiheuttaa sen,\nettä jokin esine näyttää meistä kauniimmalta kuin muista, niin olkoon\nmeille ensinnäkin tämä vaikutin rakas. Kenties se onkin vain\nerehdystä: erehdys ei estä, että sinä hetkenä, jolloin tuo esine\nmeistä näyttää ihailtavimmalta, meillä on enimmin edellytyksiä\nhavaitaksemme sen totuuden. Kauneus, minkä sille lainaamme, johtaa\nhuomiomme sen todelliseen kauneuteen ja suuruuteen, joita ei ole\nhelppo keksiä ja joiden olemus on jokaisen esineen välttämättömässä\nyhteydessä yleisten ja ikuisten lakien ja voimien kanssa. Se\nihailemiskyky, jonka joku harhakuva on meissä synnyttänyt, ei mene\nhukkaan siltä totuudelta, joka on tuleva ennemmin tai myöhemmin.\nEntisten kauniiden mielikuvitusten herättämillä sanoilla ja\ntunteilla, niiden kehittämässä lämmössä ihmiskunta nykyään ottaa\nvastaan totuuksia, jotka kenties eivät olisi syntyneet eivätkä\nlöytäneet suotuisaa maaperää, elleivät nuo uhratut harhaluulot ensin\nolisi päässeet täyttämään ja lämmittämään sydäntä ja järkeä, mihin\nuudet totuudet tulevat laskeutumaan. Onnelliset ovat ne silmät, jotka\neivät harhakuvaa tarvitse nähdäkseen tämän näytelmän suuruuden!\nToisia harhaluulo opettaa katselemaan, ihailemaan ja riemuitsemaan.\nJa miten korkealle he katsonevatkaan, heidän katseensa ei milloinkaan\ntähtää liian korkealle. Totuutta lähestyessämme se loittonee\nkorkeammalle, sitä ihaillessamme me sitä lähestymme. Kohotkoon\nihmisten riemu kuinka korkealle tahansa, se ei milloinkaan nouse\ntyhjään eikä sitä tuntematonta ja ikuista totuutta ylemmälle, joka\njokaisen esineen yläpuolella liitelee vasta tulevana kauneutena.\n\n\nIX\n\nOnko tällä sanottu, että me kiinnymme valheisiin, mielivaltaiseen ja\nepätodelliseen runollisuuteen, sekä että me paremman puutteessa\netsimme ainoastaan niistä ilomme? Tarkottaako tämä, että tässä\npuheenalaisessa esimerkissä--itsessään se on mitätön, mutta me\npysymme siinä, koska se edustaa tuhansia muita samoin kuin koko\nmeidän kantaamme eriasteisten totuuksien suhteen--tarkottaako tämä,\nettä me tässä esimerkissä laiminlyömme fysiologisen selityksen\nsäilyttääksemme mielessämme ainoastaan tuon häälennon herättämän\nmielenliikutuksen ja siitä nauttiaksemme, se kun, olipa syy siihen\nmikä tahansa, joka tapauksessa on sen äkkiä epäitsekkääksi ja\nvastustamattomaksi muuttuneen voiman kauneimpia lyyrillisiä\nilmauksia, johon kaikki luontokappaleet alistuvat ja jota sanotaan\nrakkaudeksi? Ei mikään olisi lapsellisempaa, ei mikään mahdottomampaa\nniiden erinomaisten tottumusten vallitessa, jotka nykyään kaikki\nrehelliset etsijät ovat omistaneet.\n\nSen pienen yksityisseikan, että koirasmehiläisen elin voi tunkeutua\nesiin ainoastaan ilmarakkojen paisumisen vaikutuksesta, myönnämme\ntietenkin todeksi, koska se on kieltämätön. Mutta jos tyytyisimme\nsiihen, jos emme johtaisi katsettamme sitä ulommaksi, jos me siitä\ntekisimme sen johtopäätöksen, että jokainen liian pitkälle tai liian\nkorkealle menevä ajatus välttämättä on väärä, sekä että totuus aina\non aineellisissa yksityiskohdissa, jollemme etsisi, mistä tahansa,\nepävarmoista asioista, jotka usein ovat laajaperäisempiä kuin ne\nepävarmat seikat, jotka pikkumainen selitys pakottaa meidät\nhylkäämään, esim. ristisiitoksen salaperäisestä ongelmasta, elämän ja\nsuvun ikuisesta kehityksestä, luonnon suunnitelmasta, jollemme niistä\netsisi tuon selityksemme jatkoa, kauneuden ja suuruuden ulottumista\ntuntemattomaan asti, niin miltei uskallan vakuuttaa, että me\nviettäisimme elämämme kauempana totuudesta kuin ne, jotka sokeasti\npysyttelevät noitten ihmeellisten häitten runollisessa ja puhtaasti\nmielikuvituksellisessa tulkitsemisessa. Nämä erehtyvät epäilemättä\ntotuuden muotoon tai värivivahdukseen nähden, mutta he elävät\nkuitenkin enemmän kuin ne, jotka itserakkaina luulevat pitävänsä sen\nkokonaan käsissään, totuuden vaikutuksen alaisina ja sen ilmakehässä.\nHe ovat valmiit sitä vastaanottamaan, heissä on vieraanvaraisempi\ntila, ja joskin he eivät sitä näe, heidän katseensa ainakin pyrkii\nsitä suuruuden ja kauneuden asuinsijaa kohti, missä on terveellistä\nuskoa sen asustavan.\n\nEmme tunne luonnon päämäärää, joka meidän käsityksemme mukaan on se\ntotuus, joka hallitsee kaikkia muita totuuksia. Mutta juuri sen\ntähden, että tätä totuutta rakastamme, juuri ylläpitääksemme\nsielussamme etsinnän palavaa intoa, on välttämätöntä, että me uskomme\nsen suureksi. Jos sitten jonakin päivänä huomaamme kulkeneemme\nharhaan, jos huomaamme että tämä totuus onkin vähäpätöinen ja\nkatkonainen, niin on kuitenkin juuri tuon otaksutun suuruuden\nherättämä into saanut meidät oivaltamaan sen pienuuden, ja tämä\npienuus on taas varmaksi tultuaan opettava meille, mitä meidän on\ntehtävä. Sillä välin ei ole liikaa, jos totuuden etsinnässä panemme\nliikkeelle kaikki mitä järjessämme ja sydämessämme on voimakkainta ja\nuskaliainta. Ja joskin lopputulos kaikesta tästä olisi kurja, emme\nolisi kuitenkaan aikaansaaneet mitään vähäpätöistä tulosta\npaljastaessamme luonnon päämäärän mitättömyyden tai tyhjyyden.\n\n\nX\n\n\"Meillä ei ole vielä olemassa totuutta\", sanoi minulle eräänä päivänä\neräs nykyajan suurimpia fysiologeja, kävellessämme maaseudulla, \"ei\nole vielä totuutta, mutta kaikkialla on tavattavissa kolme\ntyydyttävää totuuden ilmestymismuotoa. Jokainen tekee valintansa, tai\noikeammin alistuu sille, ja tämä valinta, joka usein tapahtuu hänen\najattelemattaan ja jossa hän pysyy, määrää kaiken sen muodon ja\nilmestystavan, mikä myöhemmin tunkeutuu hänen tietoisuuteensa.\nYstävä, jonka kohtaamme, nainen, joka hymyillen meitä lähestyy,\nrakkaus, joka sydämemme avaa, kuolema tai suru, jotka sen sulkevat,\ntuo syyskuun taivas, jota katselemme, tuo komea ja kaunis puutarha,\njossa näkee, kuten Corneillen 'Psyche'ssä, 'des berceaux de verdure\nsoutenus par des termes dorés' (kultaisten patsaiden kannattamia\nlehtimajoja), lauma laitumella ja nukkuva paimen, kylän viimeiset\ntalot, puiden välitse siintävä valtameri, kaikki tämä laskee tai\nnousee, kirkastuu tai himmenee, ennenkuin se meihin tunkeutuu sen\npienen vihjauksen mukaan, minkä valintamme sille antaa. Oppikaamme\ntotuuden ilmestymismuotoa valitsemaan. Elämän ehtoolla, jonka\nkuluessa niin kiihkeästi olen etsinyt pientä totuutta ja fyysillistä\nalkusyytä, alan helliä, en sitä, mikä niistä loitontaa, vaan sitä,\nmikä käy niiden edellä, sekä varsinkin kaikkea, mikä ulottuu hiukan\nniistä ulommaksi.\"\n\nOlimme saapuneet Caux'n seudun ylängön huipulle tuossa Normandiassa,\njoka on viehkeä kuin englantilainen puisto, mutta puisto joka on\nluonnollinen ja rajaton. Tämä on yksi niitä harvoja paikkoja\nmaapallollamme, jossa luonto ilmenee täysin terveenä,\nsurkastumattomassa vihannassaan. Hiukan enemmän pohjoiseen päin uhkaa\nsitä ilmanalan koleus, etelämpänä aurinko sitä uuvuttaa ja polttaa\nruskeaksi. Merelle asti ulottuvan tasangon reunalla muutamat\ntalonpojat pystyttivät aumaa.\n\n\"Katsokaahan--hän sanoi minulle--tästä katsottuina he ovat kauniit.\nHe pystyttävät tuota niin yksinkertaista, mutta tärkeätä\nrakennettavaansa, joka ennen kaikkea on vakaantuvan ihmiselämän\nonnellinen ja melkein muuttumaton muistomerkki: vilja-aumaa.\nEtäisyys, iltailma tekee heidän riemuhuudoistaan jonkunmoisen\nsanattoman laulun, joka vastaa päittemme yläpuolella lepattelevien\nlehtien ylevään virteen. Heidän yläpuolellaan kaartuu loistava\ntaivas, ikäänkuin jos hyvät henget, palavat palmunoksat käsissään,\nolisivat lakaisseet kaiken valon auman puolelle valaistakseen siten\nkauemman aikaa heidän työtänsä. Ja palmujen jäljet ovat jääneet\ntaivaan sinikannelle. Katsokaa tuota yksinkertaista kirkkoa, joka\nheitä hallitsee ja valvoo, kohoten mäen rinteellä keskellä tuuheita\nlehmuksia ja kotoisen meren ulapalle viettävän tutun hautausmaan\nnurmikkoa. He pystyttävät sopusuhtaisasti elämän muistomerkkinsä\nkuolleitten omaistensa muistomerkkien juurelle, omaisten, jotka ovat\ntoimineet samalla tavoin ja nytkin ovat heitä lähellä.\n\n\"Katsokaa kaikkea yht'aikaa: ei ole ainoatakaan liian erikoista,\nliian omituista yksityiskohtaa, niinkuin esim. asianlaita olisi\nEnglannissa, Provencessa tai Hollannissa. Tässä näemme luonnollisen\nja onnellisen elämän laajan kuvan, joka on kyllin jokapäiväinen\nkelvatakseen vertauskuvaksi. Huomatkaa siis inhimillisen olemassaolon\nsopusuhtainen rytmi näissä sen hyödyllisissä toimissa. Katsokaa\nmiestä, joka hevosta ajaa, koko sen ruumista, joka hangolla lyhdettä\nojentaa, vaimoja, jotka kumartuvat viljaa nostamaan ja lapsia, jotka\nleikkivät... He eivät ole kiveä paikaltaan siirtäneet eivätkä luoneet\nlapiollistakaan multaa kaunistaaksensa maisemaa, he eivät astu\naskeltakaan, eivät istuta puuta, eivät kylvä kukkaa, joka ei olisi\nniille tarpeellinen. Koko tämä kuvaelma on ainoastaan sen\nponnistuksen tarkottamaton lopputulos, minkä ihminen tekee pysyäkseen\nhetkenkin olemassa keskellä luontoa, ja kuitenkaan eivät ne meistä,\njoiden ainoana huolena on rauhan, sulouden ja syvän aatteen kuvien\nkeksiminen tai luominen, ole löytäneet mitään täydellisempää, vaan\ntulevat yksinkertaisesti vain siveltimin ja sanoin kuvaamaan juuri\ntätä, silloin kun tahtovat meille esittää kauneutta tai onnea. Siinä\nensimäinen niitä totuuden ilmestymismuotoja, joita muutamat\nnimittävät totuudeksi.\"\n\n\nXI\n\n\"Menkäämme lähemmäs. Kuuletteko laulun, joka sointui niin kauniisti\nyhteen suurten puitten lehvien kanssa? Se on kokoonpantu raaoista\nsanoista ja kirouksista, ja kun toisinaan kuulee naurun rämähdyksen,\ntämä johtuu jonkun miehen tai naisen singahuttamasta rivosta sanasta,\ntai siitä, että tehdään pilaa heikoimmasta, kyttyräselkäisestä, joka\nei jaksa taakkaansa nostaa, ontuvasta, joka viskataan maahan,\ntylsämielisestä, jota hätyytetään.\n\n\"Minä olen heitä jo vuosikausia pitänyt silmällä. Olemme\nNormandiassa, jossa maa on väkevää ja tuottavaa. Tämän auman\nympärillä on hieman enemmän hyvinvointia, kuin mitä tällainen\nnäytelmä muualla edellyttäisi. Sentähden enimmät miehet ovat\nalkoholiin meneviä, suuri osa naisista niinikään. Eräs toinen myrkky,\njota minun ei tarvitse mainita, turmelee myöskin rotua. Siitä, samoin\nkuin alkoholista, tulevat nuo lapset, joita siellä näette: tuo\nkääpiö, tuo risatautinen, tuo länkäsäärinen, tuo jänishuuli ja tuo\npöhöpää. Kaikilla, miehillä kuin naisilla, nuorilla kuin vanhoillakin\non talonpojan tavalliset paheet. He ovat raakoja, tekopyhiä,\nvalehtelijoita, saaliinhimoisia, panettelijoita, epäluuloisia,\nkateita, pieneen laittomaan voittoon persoja, taipuvaisia selittämään\nkaikkea halpamaiselta kannalta, kärkkäitä vahvinta mairittelemaan.\nVälttämättömyyden pakko saa heidät yhtymään ja pakottaa heidät\nkeskinäiseen apuun, mutta kaikkien salainen toivomus on tuottaa\ntoinen toiselle vahinkoa niin pian kun sen voivat vaaratta tehdä.\nToisten tuho on kylän ainoa todellinen huvi. Suuri onnettomuus on\nsiellä luihun vahingonilon kauan hellitty lempiaine. He vaanivat\ntoinen toistaan, kadehtivat, halveksivat ja vihaavat toinen\ntoistansa. Niin kauan kun ovat köyhyydessä, kytee heissä isäntiensä\nkovuutta ja ahneutta vastaan piintynyt, umpimielinen viha, ja jos\nheillä vuoroonsa on palvelijoita, he käyttävät hyväkseen orjuutensa\naikana saavuttamaansa kokemusta voittaaksensa vielä entiset isäntänsä\nkovuudessa ja ahneudessa.\n\n\"Voisin teille antaa seikkaperäisen kuvauksen kaikesta siitä\npikkumaisuudesta, petoksesta, sorrosta, vääryydestä, kaihelmasta,\njoka elää tässä kirkkaan avaruuden ja luonnon rauhan ympäröimässä\ntyössä. Älkää luulko, että tämä ihana taivas, että meri, joka kirkon\ntaakse levittää vielä herkkätuntoisemman taivaan, taivaan joka leviää\nmaan pinnalla suurena tunnon ja viisauden kuvastimena, älkää luulko,\nettä tämä näkö heidän mieltänsä laajentaa tai ylentää. He eivät\nmilloinkaan ole sitä katselleet. Ei mikään liikuta eikä johda heidän\najatuksiansa paitsi kolme tai neljä rajotettua pelkoa: nälän pelko,\nvoiman, yleisen mielipiteen ja lain pelko sekä kuoleman hetkenä\nhelvetin pelko.\n\n\"Näyttääkseni mitä he itse asiassa ovat, pitäisi minun ottaa ne\nyksitellen. Katsokaahan tuota suurekasta velikultaa vasemmalla, joka\non niin rattoisan näköinen ja viskaa niin kauniita lyhteitä. Viime\nkesänä hänen ystävänsä taittoivat häneltä oikean käsivarren\nkapakkatappelussa. Paransin taittuman, joka oli avonainen ja\nvaikeanlainen. Hoitelin häntä kauan, annoin hänelle elatusapua siksi\nkunnes hän saattoi uudelleen ryhtyä työhön. Hän tuli luokseni joka\npäivä. Sitä hän on käyttänyt hyväkseen kertoakseen kylässä, että hän\noli minut tavannut kälyäni halailemassa, sekä että äitini oli juoppo.\nHän ei ole paha, hän ei pidä minulle vihaa, päinvastoin, ettekö\nhuomaa, miten hänen kasvojaan kirkastaa ystävällinen hymy, kun hän\nminut näkee? Häntä ei johtanut luokkaviha. Talonpoika ei vihaa\nrikasta; siksi hän pitää rikkautta liian suuressa kunniassa. Mutta\narvelen että tuo minun kelpo hangonkantajani ei käsittänyt, miksi\nhäntä hoitelin saamatta siitä mitään hyötyä itselleni. Hän vainuu\njotakin salajuonta eikä tahdo käydä herkkäuskoisesta houkkiosta. Moni\nmuu, rikkaampi tai köyhempi, on käyttäytynyt samalla tavoin ennen\nhäntä, tai huonomminkin. Hän ei luullut valehtelevansa levittäessään\nkylään omia keksintöjänsä, hän seurasi vain häntä ympäröivän\nsiveyskäsitteen hämärää käskyä. Hän noudatti tietämättään, niin\nsanoakseni vasten tahtoaan yleisen pahansuonnin kaikkivaltaista\nmielihalua... Mutta miksi jatkaa kuvausta, jonka kaikki ne tuntevat,\njotka ovat eläneet muutamia vuosia maalla? Siinä toinen totuuden\nilmestymismuoto, se, jota useimmat sanovat totuudeksi. Se on\njokapäiväisen välttämättömän elämän totuus. Varmaa on, että se\nperustuu mitä tarkimpiin tosiseikkoihin, ainoihin, joita jokainen\nihminen voi huomata ja kokea.\"\n\n\nXII\n\n\"Istukaamme noille lyhteille--jatkoi hän--ja seuratkaamme heitä\nvielä. Älkäämme hyljätkö ainoatakaan niistä pienistä tosiseikoista,\njotka muodostavat sen todellisuuden josta puhuin. Antakaamme niiden\njoutua loitommalle itsestään avaruudessa. Ne täyttävät liiaksi\netualan, mutta meidän tulee myöntää, että niiden takana on mahtava,\nhyvin ihmeteltävä voima, joka pitää kokonaisuutta pystyssä. Pitääkö\nse sitä ainoastaan pystyssä, eikö se sitä myös kehitä? Nämä ihmiset,\njoita me näemme, eivät enää ole täydelleen La Bruyèren petoeläimiä,\njoilla oli joku puheäänen tapainen ja jotka vetäytyivät yöksi\nmaaluoliin, missä elivät mustasta leivästä, vedestä ja juurista...\n\n\"Rotu, sanotte kenties, on heikompi ja sairaampi, se on mahdollista,\nalkoholi ynnä tuo toinen vitsaus ovat sattuneita tosiasioita, joista\nihmiskunta on vapautuva, kenties koetuksia, joista jotkut elimemme,\nesimerkiksi hermot, hyötyvät, sillä säännöllisestihän näemme, että\nelämä käyttää hyväkseen voittamansa pahan. Päälle päätteeksi tulee\njoku mitätön keino, joka huomenna kenties keksitään, riittämään\nniiden vaarattomiksi-tekemiseksi. Ei siis tämä meitä pakota\nkatsettamme rajottamaan. Noilla ihmisillä on ajatuksia, tunteita,\njoita ei La Bruyèren ihmisillä vielä ollut.\"--\"Minä pidän enemmän\npelkästä, aivan alastomasta eläimestä kuin tuosta inhottavasta\npuolieläimestä\", sanoin puoliääneen.--\"Te puhutte näin ensimäisen\ntotuudenhaamun kannalta, minkä olemme nähneet, runoilijoiden\ntotuudenhaamun kannalta\", hän sanoi. \"Älkäämme sitä sekottako siihen,\njota nyt tutkimme. Nuo ajatukset ja tunteet ovat pieniä ja alhaisia,\nolkoon niin, mutta se mikä on pientä ja alhaista, on jo parempaa kuin\nse mikä ei ole ensinkään olemassa. He käyttävät niitä miltei\nyksinomaan vahingottaakseen toinen toistansa sekä pysyäkseen yhä\nedelleen keskinkertaisuudessaan; mutta luonnossahan käy usein niin.\nNiitä lahjoja, joita se suopi, käytetään ensin yksinomaan pahaksi,\nsen huonontamiseksi mitä luonto näytti tahtovan parantaa; mutta viime\nlopussa kaikesta tästä pahasta johtuu aina joku hyvä. Sitäpaitsi en\nmillään tavoin tahdo todeksi näyttää edistystä; sen paikan mukaan,\njolta sitä tarkastaa, se on sangen pieni tai sangen suuri asia.\nSaattaa ihmisen elinehdot vähän vähemmän orjallisiksi, vähän vähemmän\ntukaliksi, se on äärettömän suuri asia; se on kenties varmin\nihanteemme; mutta erotus edistyksen etunenässä kulkevan ihmisen ja\nsokeasti hänen jäljissään laahustautuvan välillä ei ole kovin suuri,\njos sitä arvioimme henki hetkeksi aineellisista näkökohdista\nvapaututuneena. Noiden nuorten talonpoikien joukossa, joiden aivoissa\nliikkuu vain epämuotoisia ajatuksia, on useita, joilla on kyky\nsaavuttaa vähässä ajassa sama tietoisuuden aste, jolla me molemmat\nelämme. Useinkin hämmästyy huomatessaan, kuinka pieni se välimatka\non, mikä erottaa noitten ihmisten tiedottomuuden, jonka luulee\ntäydelliseksi, siitä tietoisuudesta, jonka luulee korkeimmaksi.\n\n\"Mistä muutoin tuo tietoisuus on kokoonpantu, josta niin ylpeilemme?\nSiinä on paljon enemmän varjoa kuin valoa, paljon enemmän saavutettua\ntietämättömyyttä kuin tietoa, paljon enemmän sellaista, minkä\ntiedämme jo pakostakin jäävän meiltä tuntemattomaksi, kuin sellaista,\njota tunnemme. Ja kuitenkin tässä tietoisuudessa on koko arvomme,\ntodellisin suuruutemme sekä luultavasti tämän maailman hämmästyttävin\nilmiö. Se se sallii meidän kohottaa otsamme tuntematonta perusvoimaa\nkohti ja sanoa sille: En sinua tunne, mutta sielussani on jotakin,\njoka sinua jo omaksuu. Kenties minut hävität, mutta jollet sitä tee\nmuodostaaksesi minun kappaleistani paremman elimistön kuin mitä minun\noli, olet osottautunut minua heikommaksi, ja hiljaisuus, joka seuraa\nsen lajin kuolemaa, johon itse olen kuulunut, on sinulle ilmaiseva,\nettä oma tuomiosi on langetettu. Ja ellet edes kykene huolehtimaan\nsiitä, että sinut tuomitaan oikeudenmukaisesti, minkä arvoinen\nsilloin salaisuutesi onkaan? Emme enää välitä sen paljastamisesta. Se\nmahtaa olla typerä ja inhottava. Olet sattumalta luonut olennon,\njonka luominen kävi yli voimiesi. Sille on onnellista, että toisesta\nvastakkaisesta sattumasta sen hävitit, ennenkuin se oli ehtinyt\nmitata tietämättömyytesi syvyyttä, vielä onnellisempaa, ettei se jää\nkärsimään kauheitten kokeittesi loppumatonta sarjaa. Sillä ei ollut\nmitään tekemistä maailmassa, missä sen ymmärrystä ei vastannut mikään\nikuinen ymmärrys, missä sen kaiho parempaan ei voinut saavuttaa\nmitään todellista hyvää.\n\n\"Vielä kerran, edistys ei ole välttämätön edellytys, jotta tämä\nnäytelmä meitä innostuttaisi. Arvotus riittää, ja tämä arvotus on\nyhtä suuri, sillä on yhtä paljon salaperäistä loistoa näissä\ntalonpojissa kuin meissäkin. Sen löytää kaikkialla, kun seuraa elämän\njuoksua sen kaikkivaltaiseen perusvoimaan asti. Vuosisadasta\nvuosisataan me aina uudestaan muodostelemme sen nimeä. Sillä on ollut\ntarkkojakin ja lohduttaviakin nimiä. On havaittu, että nuo\nlohdutukset ja tuo tarkkuus olivat harhakuvia. Mutta nimitimmepä me\nsitä Jumalaksi, Kaitselmukseksi, Luonnoksi, Sattumukseksi, Elämäksi,\nKohtaloksi: salaisuus pysyy aina samana, tuhansilta kokemuksen\nvuosilta olemme ainoastaan oppineet antamaan sille laajemman nimen,\nmeitä läheisemmän, taipuvaisemman, odotukseen ja odottamattomaan\nsopeutuvamman. Tämä on se nimi, mikä sillä nykyään on, ja siksi se ei\nmilloinkaan ole näyttänyt suuremmalta. Siinä yksi totuuden kolmannen\nilmestymismuodon lukuisista eri ilmaisuista, ja se on samalla\nviimeinen totuus.\"\n\n\n\n\nVI KIRJA\n\nKUHNURIEN JOUKKOSURMA\n\n\nI\n\nJos kuningattarien hedelmöittämisen jälkeen taivas pysyy kirkkaana ja\nilma lämpimänä, jos siitepölyä ja hunajaa yhä edelleen tulvii\nkukkasissa, niin työmehiläiset sietävät jonkunmoisesta unohtavaisesta\nsuvaitsevaisuudesta tai kenties äärimäisestä varovaisuudesta vielä\njonkun aikaa koiraksien kiusallisen ja rasittavan läsnäolon.--Nämä\nkäyttäytyvät pesässä niinkuin Penelopen kosijat Odysseuksen talossa.\nNe viettävät siellä iloista ja hekumallista elämää, nauttien\ntuhlaavien ja törkeiden nimellisrakastajien joutilasta oloa:\nkylläisinä, pöhövatsaisina, täyttäen kujat ja käytävät, ehkäisten\ntyötä, tuuppien ja tuupittuina, ällistyneinä, korskeina, paisuen\najattelemattomasta ja sävyisästä ylenkatseesta, itse ollen järkevän\nja tarkotuksellisen ylenkatseen esineitä, tietämättä yhä kasvavasta\nvihasta ja heitä odottavasta kohtalosta. Ne valitsevat pesän\nlämpimimmän nurkan siellä rauhassa nukkuaksensa, nousevat\nhuolettomasti sijoiltaan mennäkseen imemään avonaisista kennoista\ntuoksuvimman hunajan, ja tahraavat ulostuksillaan ne kennokakut,\njoilla käyvät. Kärsivälliset työmehiläiset ajattelevat tulevaisuutta\nja korjaavat hiljaisuudessa vahingot. Puolipäivästä kolmeen,\nsiintävän tasangon väreillessä autuaassa uupumuksessa elokuun tai\nkesäkuun auringon voittamattoman katseen alla, ne ilmenevät kennon\nkynnykselle. Niillä on suunnattoman suurista mustista helmistä\nmuodostunut kypäri, kaksi korkeata, liikkuvaa töyhtöä,\nvaaleankeltainen välkehtivä samettitakki, sankarin pörröinen ruumis\nsekä nelinkertainen kankea ja läpikuultava vaippa. Ne pitävät\nkauheata melua, työntävät syrjään vahtisotilaat, kaatavat kumoon\nilmanvaihtoa huolehtivat työmehiläiset sekä heittävät nurin\ntyöntekijät, jotka palaavat vaatimattomalla saaliillaan sälytettyinä.\nNe ovat käytökseltään pöyhkeitä, vallattomia ja vaativaisia,\nikäänkuin jonkunmoiset maailmalle välttämättömän tarpeelliset\njumalat, jotka sikin sokin lähtevät jotakin suurta, arkijoukoille\ntuntematonta tarkotusperää toteuttamaan. Yksitellen ne lentävät ulos,\nrehentelevinä, vastustamattomina, ja laskeutuvat levollisesti\nläheisimpiin kukkiin, siellä uinuakseen siksi kunnes iltapäivän\nviileys ne unesta herättää. Silloin ne palaavat pesään yhtä mahtavana\npyörteenä ja alati tuon suuren yksinvaltaisen tarkotusperän\npaisuttamina rientävät kellareihin, upottavat päänsä kaulaa myöten\nhunaja-ammeihin, täyttävät itsensä kuin tynnyrejä uudistaakseen\nuupuneet voimansa ja menevät taas hitain askelin sitä makeaa,\nuneksimatonta ja huoletonta lepoa nauttimaan, joka heidät helmaansa\nsulkee seuraavaan ateriaan saakka.\n\n\nII\n\nMutta mehiläisten kärsivällisyys ei ole ihmisten kärsivällisyyden\nkaltainen. Muutamana aamuna kiertää pesää odotettu tunnussana, ja\nrauhalliset työmehiläiset muuttuvat tuomareiksi ja mestaajiksi. Ei\nkukaan tiedä, kuka tuon käskyn antaa, se lähtee äkkiarvaamatta\ntyöntekijäin kylmästä ja järkiperäisestä suuttumuksesta, ja niin pian\nkun se on lausuttu, se täyttää, tuon yksimielisen yhteiskunnan hengen\nmukaisesti, kaikkien sydämet. Osa kansasta luopuu saaliin hausta\nantautuakseen sinä päivänä oikeuden toimeenpanoon. Lihavat laiskurit,\njotka huolettomissa joukoissa nukkuvat hunajaa sisältävillä seinillä,\nherättää äkkiä ärtyisten neitseiden sotajoukko. Ne heräävät hurskaan\nnäköisinä ja epäröivinä eivätkä voi uskoa silmiänsä, ja niiden\nhämmästyksen on yhtä vaikea tunkeutua niiden laiskuuden läpi\ntietoisuuteen, kuin kuun säteen on tunkeutua rämeikön vedenkalvon\nlävitse. Ne luulevat olevansa jonkun erehdyksen uhreja, ällistyneinä\nne katselevat ympärilleen ja niiden elämän pääaatteen uudelleen\nelpyessä niiden paksuissa aivoissa ne astuvat askeleen hunaja-ammeita\nkohti ammentaakseen niistä uusia voimia. Mutta se on mennyttä,\nkeväthunajan aika, lehmusten kukkaviinin, salvian, ajuruohon,\nvalkoapilan, meiramin sulan jumal-juoman aika. Sen sijaan että\nvapaasti pääsisivät noihin suloisiin täysinäisiin säiliöihin, jotka\navasivat heidän suunsa tyydytykseksi miellyttävät imelät\nvaha-ammeensa, ne kohtaavat joka taholla ojossa olevien\nmyrkkykeihäiden palavan metsän. Kaupungin ilma on muuttunut.\nMieluisan jumal-juoman tuoksun sijalla tuntuu sen myrkyn kitkerä\nhaju, mikä tuhansina pikku pisaroina välkehtelee piikkien kärjissä\nlevittäen kiukkuaa ja vihaa. Ennenkuin niille on selvinnyt koko\nniiden rehevän olemassaolon kuulumaton kukistuminen keskellä\nyhteiskunnan onnellisten lakien mullistusta, syöksyy jokaisen\nsäikähtyneen parasiitin kimppuun kolme tai neljä oikeudenpalvelijaa,\njotka tekevät parhaansa katkaistakseen siltä siivet, leikatakseen\npoikki sen hienon varren mikä yhdistää takaruumiin eturuumiiseen,\ntaittaakseen väräjävät tuntosarvet, irrottaakseen raajat, löytääkseen\nraon haarniskan renkaiden välissä sinne iskeäkseen miekkansa.\nKuhnurit tosin ovat suunnattoman suuria, mutta ollen aseettomia,\npistintä vailla, ne eivät ajattelekaan puolustusta, vaan koettavat\nlivistää pakoon tai vastustavat taajoja iskuja ainoastaan ruumiinsa\ntylsällä paksuudella. Nurin heitettyinä ne pitelevät kömpelösti\nvoimakkailla raajoillaan vihollisiansa, jotka eivät hellitä, tai\nvetävät vieriellessään muassaan koko hyökkääjäryhmän hurjaan mutta\npian taukoavaan pyörteeseen. Jonkun ajan kuluttua ne ovat niin\nsurkeassa tilassa, että sääli, joka ei milloinkaan ole varsin kaukana\noikeudesta sydämemme pohjalla, kiireesti herää ja tahtoisi pyytää\nniille armoa--tosin turhaan--kovasydämisiltä työmehiläisiltä, jotka\ntuntevat vain luonnon syvän ja kuivakiskoisen lain. Noiden\nonnettomien siivet ovat repaleina, raajat irtiraastetut, tuntosarvet\nrunnellut; ja niiden ihmeteltävät mustat silmät, uhkuvien kukkien\nkuvastimet, sinitaivaan ja kesän viattoman ylimielisyyden\nheijastimet, eivät nyt kärsimyksen nöyrentäminä enään kuvasta muuta\nkuin kuolon tuskaa ja kauhua. Toiset kuolevat haavoistaan, ja kaksi\ntai kolme niiden pyöveleistä kantaa ne kaukaisille hautausmaille.\nToiset ovat keveämmin haavotettuja, ja niiden onnistuu vetäytyä\njohonkuhun soppeen mihin kasaantuvat, ja taipumaton vartiosto pitää\nne siellä saarroksissa siksi kunnes kuolevat sinne nälkään ja\nkurjuuteen. Useiden onnistuu päästä ovelle asti ja siitä ulkoilmaan\nvetäen vihollisensa muassaan, mutta illan tullen ne palaavat nälän ja\npakkasen ahdistamina joukottain pesän suulle suojaa rukoilemaan.\nSiellä ne kohtaavat toisen taipumattoman vartiajoukon. Seuraavana\npäivänä ensi kertaa pesästä lähtiessään työmehiläiset puhdistavat\nkynnyksen, jossa on kasottain hyödyttömien jättiläisten ruumiita; ja\ntuon toimettoman sukukunnan muisto sammuu yhteiskunnassa herätäkseen\nvasta tulevana keväänä.\n\n\nIII\n\nMonasti tuo joukkosurma tapahtuu samana päivänä useissa\nmehiläistarhan asumuksissa. Rikkaimmat, parhaiten hallitut tekevät\nalotteen. Muutaman päivän perästä pienet, vähempivaraiset\nyhteiskunnat seuraavat niiden esimerkkiä. Ainoastaan köyhimmät,\nkurjimmat väestöt, joiden emo jo on kovin iäkäs ja miltei hedelmätön,\nelättävät vielä koiraksensa, koska eivät tahdo luopua toivomasta yhä\nodotetun neitseellisen kuningattaren hedelmöittämistä, joka vielä\nsaattaa syntyä. Mutta alkutalvella tulee kurjuus, jota ei voi\nvälttää, ja koko heimo, emo, kuhnurit, työmehiläiset, kasaantuu\nriutuvaksi, yhteensulloutuneeksi joukoksi, joka kuolee\nhiljaisuudessa, pesän hämärässä, ennen ensimäisen lumen tuloa.\n\nLaiskurien mestauksen jälkeen työ alkaa väkirikkaissa ja varakkaissa\nyhteiskunnissa uudelleen, mutta vähenevällä innolla, sillä mesineste\nkäy jo niukemmaksi. Suurien juhlien, samoin kuin suurten\nmurhenäytelmienkin aika on nyt ohi. Tuo ihmeentapainen elimistö\ntuhansine sieluineen, tuo uneton, kukkien ja kasteen ravitsema jalo\nihmeluoma, heinäkuun sulopäivien kunniarikas mehiläispesä vaipuu\nvähitellen, asteettain uneen, ja sen lämmin, tuoksuista raskas\nhengitys hidastuu ja jähmettyy. Syyshunaja kasaantuu kuitenkin\nkasaantumistaan ravintorikkaisiin seiniin, tarpeellisen varaston\ntäydentämiseksi, ja viimeisiä säiliöitä sulkee valkoinen, lahjomaton\nvahasinetti.--Rakennustyöt lakkaavat, synnytyksien luku vähenee,\nkuolleitten nousee, yöt pitenevät, päivät lyhenevät. Sade, tuimat\ntuulet, aamu-usvat, liian äkillisen hämärän väijymykset tempaavat\npois satoja työmehiläisiä, jotka eivät enää palaa; ja koko tuo pieni\nkansa, joka kaipaa aurinkoa yhtä kiihkeästi kuin Attikan puusirkat,\ntuntee talven kylmän uhkan laskeutuvan asuinsijoilleen.\n\nIhminen on jo ottanut osansa sadosta. Jokainen hyvä pesä on hänelle\ntuottanut neljäkymmentä tai viisikymmentä kg hunajaa, ja\nerinomaisimmat antavat toisinaan sata kg, mikä määrä edustaa\nsuunnattomia nesteeksi muuttuneita valoavaruuksia, äärettömiä\nkukkaskenttiä, joiden kukissa, toisessa toisen jälkeen, on käyty\ntuhansia kertoja joka päivä. Nyt hän luo viimeisen katseen\njähmettyviin asumuskuntiin. Hän riistää rikkaimmilta pesiltä niiden\nliiat aarteet, jakaakseen ne niille, joita onnettomuudet, aina\nansaitsemattomat, ovat köyhdyttäneet. Hän peittää huolellisesti\nasumukset, sulkee portit puoleksi, poistaa hyödyttömät kehykset sekä\njättää mehiläiset niiden pitkään talviuneen. Ne kerääntyvät silloin\npesän keskelle, kyyristyvät kokoon ja ripustautuvat kennokakuille,\njotka sisältävät noita uskollisia säiliöitä, joista kylmien\ntalvipäivien kestäessä saadaan kesän muuntunutta nestettä. Kuningatar\non keskellä, vartiajoukkonsa ympäröimänä. Työmehiläisten ensimäinen\nkerros pitää suljetuista kennoista kiinni, toinen kerros peittää sen,\nsen taas peittää kolmas ja niin yhä edelleen viimeiseen saakka, joka\nmuodostaa pintakerroksen. Kun tämän pintakerroksen mehiläiset\ntuntevat pakkasen pistoja, tunkeutuvat ne joukon sisään, ja toiset\ntäyttävät vuoroonsa niiden paikat. Pesässä riippuva rypäle on kuin\npenseä, kellervä hunajamuurien jakama pallo, joka huomaamattoman\nhitaasti nousee tai laskee, etenee tai peräytyy, sen mukaan kuin ne\nkennot, joihin se on kiintynyt, tyhjenevät. Sillä vastoin sitä, mitä\nyleensä luullaan, ei mehiläisten elämä talvella ole pysähtynyt, vaan\nainoastaan hidastunut.[17] Räpyttelemällä säännöllisesti siipiään,\nnoita auringon liekkien eloon jääneitä pikkusiskosia, jotka\nkiihdyttävät tai hidastuttavat liikettänsä ulkoilman vaihtelujen\nmukaan, ne ylläpitävät pallossaan muuttumattomasti kevätpäivän\nlämmön. Tämä salainen kevät lähtee kauniista hunajasta, joka ei ole\nmuuta kuin muinoin muotonsa muuttanut auringonsäde, joka nyt palaa\nentiseen muotoonsa. Se kiertelee pallossa jalon veren tavoin. Ne\nmehiläiset, jotka ovat täysinäisissä kennoissa kiinni, tarjoovat sitä\nnaapureilleen, jotka taasen vuoroonsa antavat sitä toisille. Se\nkulkee täten kädestä käteen, suusta suuhun ja saapuu joukon\näärimäiseen päähän asti--joukon, jolla on vain yksi ajatus ja yksi\nkohtalo, hajaantuneena ja yhdistyneenä tuhansiin sydämiin. Se on\nauringon ja kukkien sijaisena siksi kunnes sen vanhempi veli, suuren\ntodellisen kevään todellinen aurinko, luoden raolla olevasta portista\nensimäiset lämpimät katseensa, joista orvokit ja vuokot heräävät\nuuteen eloon, lempeästi herättää työntekijät näyttääkseen heille,\nettä taivaan sini on vallannut entisen paikkansa maailmassa ja että\ntuo katkeamaton kehä, mikä yhdistää kuoleman elämään, on tehnyt\nkierroksen ja alkanut uutta elämää.\n\n\n\n\nVII KIRJA\n\nLAJIN KEHITYS.\n\n\nI\n\nEnnenkuin suljemme tämän kirjan, kuten olemme sulkeneet mehiläispesän\ntalven jähmettävän hiljaisuuden tultua, tahdon ottaa puheeksi\nhuomautuksen, jonka melkein aina saa kuulla niiltä, joille paljastaa\nmehiläisten yhteiskuntajärjestyksen ja niiden hämmästyttävän\ntaitavuuden. Niin, he sanovat, kaikki tuo on ihmeteltävää, mutta\nmuuttumatonta. Ne ovat jo tuhansia vuosia eläneet merkillisten lakien\nalaisina, mutta tuhansia vuosia nämä lait ovat pysyneet samoina.\nTuhansien vuosien kuluessa ne ovat rakentaneet noita hämmästyttäviä\nkennokakkujansa, joihin ei voi mitään lisätä ja joista ei voi ottaa\nmitään pois ja joissa kemistin, geometrian tuntijan, arkkitehdin ja\ninsinöörin opit ovat kaikki yhtä täydellisesti edustettuina; mutta\nnämä kennokakut ovat aivan niitten kaltaisia, joita on löydetty\negyptiläisten kiviarkuista tai näkee kuvattuina heidän\nkivipiirroksissaan ja papyruskääröissään. Mainitkaa meille edes yksi\ntosiseikka, joka osottaisi vähintäkään edistystä, näyttäkää meille\nyksityiskohta, missä ne olisivat jotakin uudistaneet, kohta, missä ne\nolisivat muuttaneet tuhatvuotista elintapaansa, ja silloin me\nkumarramme ja tunnustamme, ettei niillä ole ainoastaan ihmeteltävää\nvaistoa, vaan myös järki, joka saattaa pyrkiä ihmisjärjen rinnalle\nsekä toivoa, samoin kuin tämäkin, jonkunmoista korkeampaa kohtaloa\nkuin sitä, jonka alainen itsetajuton ja nöyrä aine on.\n\nEi ainoastaan sivullinen puhu näin, vaan Kirbyn ja Spencen kaltaiset\nhyönteistutkijatkin ovat käyttäneet samaa todistustapaa kieltääkseen\nmehiläisiltä muun järjen kuin sen, mikä epämääräisesti liikkuu\nhämmästyttävän mutta muuttumattoman vaiston ahtaassa vankilassa.\n\"Näyttäkää meille--he sanovat--ainoa tapaus, jolloin niiden mieleen\nolisi asianhaarojen pakosta juolahtanut ajatus käyttää esim. savea\ntai kalkkiseosta vahan asemesta, niin me myönnämme niillä olevan\nharkitsemiskykyä.\"\n\nTämä todistustapa, jota Romanes nimittää \"The question begging\nargument\"iksi ja jota vielä voisi sanoa \"kyllästymättömäksi\ntodisteluksi\", on kaikkein vaarallisimpia, ja ihmiseen sovellettuna\nse johtaisi meidät kovinkin pitkälle. Lähemmin tarkasteltuna se\njohtuu tuosta \"yksinkertaisesta, terveestä järjestä\", joka useinkin\naikaansaa paljon pahaa ja joka Galileille vastasi: \"Ei maa pyöri,\nkoska minä näen auringon kulkevan taivaalla, nousevan aamulla ja\nlaskevan illalla, eikä mikään voi omien silmieni todistusta kumota.\"\nTerve järki on erinomainen ja tarpeellinen sielumme pohjalla, mutta\nsillä ehdolla ainoastaan, että ylevä levottomuus vartioi sitä ja\ntarpeen tullen muistuttaa sitä sen äärettömästä tietämättömyydestä;\nmuutoin se on vain järkemme alhaisten ainesten piintynyttä\ntottumusta. Mutta mehiläiset ovat itse vastanneet Kirbyn ja Spencen\ntekemään huomautukseen. Tuskin oli tämä huomautus lausuttu, kun jo\ntoinen luonnontutkija Andrew Knight, siveltyään jonkunmoisella\nvahasta ja tärpätistä tehdyllä voiteella muutaman puun\nvahingoittuneen kuoren, teki sen huomion, että hänen mehiläisensä\nolivat kokonaan luopuneet kittausvahaa kokoamasta ja käyttivät nyt\nvain tuota ennen tuntematonta, mutta pian koetettua ja hyväksyttyä\nainetta, jota löysivät aivan valmiina ja runsaissa määrin asuntonsa\nlähiseutuviita.\n\nMuutoin on toinen puoli mehiläistiedettä ja hoitoa siinä, että\nannetaan mehiläisen alotekyvylle vapaa toimiala, sen toimeliaalle\nälylle harjaantumisen ja todellisten keksintöjen tekemisen\ntilaisuutta. Niinpä mehiläishoitajat, kun siitepöly kukissa on\nniukkaa, sirottelevat jonkun määrän jauhoja mehiläistarhan\nläheisyyteen auttaakseen mehiläisiä toukkien ja koteloiden\nelättämisessä, ne kun kuluttavat suunnattomasti siitepölyä. Ilmeistä\non, etteivät ne luonnontilassa, synnyinmetsiensä tai Aasian laaksojen\nhelmassa, missä ne luultavasti elivät tertiääriaikakauden päivinä,\nmilloinkaan ole tavanneet sellaista ainetta. Siitä huolimatta, jos\njoitakuita panee sirotetulle jauholle, ne koskettelevat sitä,\nmaistelevat sitä, huomaavat sen miltei siitepölyn kaltaiseksi,\npalaavat pesään, ilmottavat uutisen sisarilleen; ja nytpä kaikki\nsaaliinhankkijat rientävät tuota odottamatonta ja käsittämätöntä\nravintoainetta kohti, joka niiden perinnäisessä muistossa mahtaa olla\nerottumattomassa yhteydessä kukkasten kupujen kanssa, joissa ne niin\nmonien vuosisatojen kuluessa ovat nauttineet hekumallista ja\nylellistä vieraanvaraisuutta.\n\n\nII\n\nTuskin sata vuotta sitten, Huberin töistä alkaen, ruvettiin vasta\nvakavasti mehiläisiä tutkimaan ja alettiin huomata ensimäisiä\ntärkeitä totuuksia, joiden nojalla tutkimus voi saavuttaa\ntosituloksia. On vasta hiukan enemmän kuin viisikymmentä vuotta\nsiitä, kun Dzierzonin ja Langstrothin keksimien irtonaisten\nkennokakkujen ja kehyksien avulla järkiperäinen ja käytöllinen\nmehiläishoito perustettiin ja pesä lakkasi olemasta koskematon talo,\nmissä kaikki tapahtui salaperäisyyden verhoamana, jota emme voineet\npaljastaa, ennenkuin kuolema oli sen raunioiksi muuttanut. On vihdoin\nvähemmän kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun parannukset\nmikroskoopin ja entomologisen tekniikan alalla ovat paljastaneet\ntyömehiläisen, emon ja kuhnurien tärkeimpien elimien salaisuuden.\nOnko siis kummallista, jos tieteemme ei ole ulottunut pitemmälle kuin\nkokemuksemmekaan? Mehiläiset ovat eläneet jo tuhansia vuosia, ja me\nolemme niitä tarkastelleet vasta viisi, kuusi vuosikymmentä. Jos\nolisikin toteen näytetty, ettei mikään ole mehiläispesässä muuttunut\nsiitä alkaen, kun me sen avasimme, olisiko meillä oikeus siitä\npäättää, ettei mikään siinä milloinkaan ole muotoa muuttanut,\nennenkuin me otimme sen huomioittemme esineeksi? Emmekö tiedä, että\nlajin kehityksessä vuosisata häviää kuin sadepisara virran\npyörteeseen sekä että maailmankaikkeuden elämässä vuosituhannet\nkuluvat yhtä nopeasti kuin vuodet kansan historiassa?\n\n\nIII\n\nMutta ei ole ensinkään todeksi näytetty, ettei mikään ole muuttunut\nmehiläisten tavoissa. Tarkastaessamme niitä ilman ennakkopäätelmiä ja\npoistumatta nykyisen kokemuksemme valaisemalta pieneltä alalta\nhuomaamme päinvastoin sangen tuntuviakin muutoksia. Ja ken tietää\nkertoa niistä, jotka ovat jääneet meiltä huomaamatta? Tutkija, joka\nolisi noin sataviisikymmentä kertaa meitä kookkaampi ja noin\nseitsemänsataatuhatta kertaa meitä painavampi (tämmöinen on kokomme\nja painomme suhde tuon vähäpätöisen hyönteisen kokoon ja painoon),\ntutkija, joka ei ymmärtäisi kieltämme ja joka olisi varustettu aivan\ntoisenlaisilla aistimilla kuin me, huomaisi epäilemättä sangen\nomituistenkin aineellisten muutosten tapahtuneen 19:nnen vuosisadan\nkahden viimeisen kolmanneksen kuluessa, mutta miten hänellä voisi\nolla käsitystäkään siveellisestä, yhteiskunnallisesta,\nuskonnollisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta kehityksestämme?\n\nPian todennäköisin kaikista tieteellisistä hypoteeseista sallinee\nmeidän liittää kesyn mehiläisemme siihen suureen mehiläisheimoon,\njohon luultavasti sen esi-isät kuuluvat ja joka käsittää kaikki\nkesyttömät mehiläiset.[18] Me tulemme silloin huomaamaan\nfysiologisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia, työtoimintaa ja\nrakennustaidetta koskevia muutoksia, jotka ovat paljoa merkillisempiä\nkuin omassa kehityksessämme tapahtuneet. Tällä kertaa pysyttelemme\nvarsinaisessa kesyssä mehiläisessämme. Sitä tavataan suunnilleen\nkuusitoista riittävän tarkasti toisistaan eriävää lajia; mutta itse\nasiassa, olkoonpa sitten kysymys _Apis Dorsatasta_, suurimmasta\ntunnetusta, tai _Apis Floreasta_, pienimmästä, on meillä edessämme\nsama hyönteinen, vähemmässä tai suuremmassa määrin muuttuneena\nilmanalan ja olosuhteiden vaikutuksesta, joihin sen on täytynyt\nmukautua. Kaikki nämä eri lajit eivät eroa paljoa enemmän toisistaan,\nkuin englantilainen eroaa espanjalaisesta tai japanilainen\neurooppalaisesta. Rajottaen täten ensimäiset huomautuksemme toteamme\ntässä ainoastaaan sen minkä omin silmin näemme, ja tällä hetkellä\nilman minkäänlaisen hypoteesin apua, olkoonpa se kuinka todennäköinen\nja käskeväinen tahansa. Emme ota tarkastettavaksi kaikkia\ntosiseikkoja, joihin voitaisiin vedota. Muutamat huomattavimmat,\nnopeasti lueteltuina, tulevat riittämään.\n\n\nIV\n\nEnsinnäkin huomaamme tärkeimmän ja perinpohjaisimman parannuksen,\njoka ihmismaailmassa vaatisi suunnattomia töitä: yhteiskunnan\nulkonaisen suojeluksen.\n\nMehiläisten kaupungit eivät ole, niinkuin meidän, taivasalla, tuulen\nja myrskyn oikuille alttiina, vaan ovat kokonaan suojelevan kannen\npeitossa. Mutta luonnontilassa ja ihanneilmanalassa ei asian laita\nole sellainen. Jos ne yksinomaan seuraisivat omaa syvintä vaistoansa,\nrakentaisivat ne kenno-kakkunsa taivasalle. Intiassa _Apis Dorsata_\nei erityisellä innolla etsi onttoja puita eikä kallionhalkeamia.\nParvi ripustautuu jonkun oksan kainaloon, ja niin kennokakku pitenee,\nkuningatar munii, ravintovarat kasaantuvat ilman muuta suojaa kuin\ntyöntekijäin omat ruumiit. Toisinaan on huomattu meidän pohjoisen\nmehiläisemme liian lämpimän kesän pettämänä jälleen palaavan tuohon\nvaistoonsa, ja on löydetty parvia, jotka täten elivät taivasalla\nkeskellä pensaikkoa.[19]\n\nMutta Intiassakin tällä, nähtävästi synnynnäisellä, tavalla näyttää\nolevan ikäviä seurauksia. Se sitoo niin suuren joukon työmehiläisiä\nyksinomaan tarpeellisen lämmön ylläpitämiseen vahaa valmistavien ja\ntoukkia hoitavien ympärillä, että _Apis Dorsata_ oksissa riippuessaan\nrakentaa vain yhden ainoan kennokakun. Sitävastoin pieninkin suoja\nsallii sen rakentaa niitä neljä tai viisi ja enemmänkin, ja lisää\nsiten kansan lukua ja asumuskunnan menestystä. Siksi kaikki kylmän\ntai lauhkean vyöhykkeen mehiläislajit ovatkin miltei täydellisesti\nhyljänneet tuon alkuperäisen tavan. Ilmeistä on, että luonnollinen\nvalinta on vahvistanut hyönteisen järkevän alotteen, siten että se on\nsallinut ainoastaan väkirikkaimpien ja parhaiten suojattujen heimojen\npysyä elossa läpi meidän talviemme. Se mikä alussa oli vain\nvaistonvastainen keksintö, on vähitellen tullut vaistomaiseksi\ntavaksi. Yhtä totta on kuitenkin, että ne, täten luopuessaan\nrunsaasta, ihaillusta luonnon valosta asettuakseen jonkun kannon tai\nkalliorotkon pimeään koloon, noudattivat alkuaan uhkarohkeaa aatetta,\njoka epäilemättä johtui monista huomioista, kokemuksista ja\nperusteluista. Saattaisi miltei sanoa, että tämä ajatus oli yhtä\ntärkeä kotimehiläisen kohtaloille kuin tulen keksiminen ihmiskunnan\ntulevaisuudelle.\n\n\nV\n\nTämän suuren edistysaskeleen jälkeen, joka, samalla kun se on\nikivanha ja perinnäinen, yhtäkaikki pysyy yhä aktuaalisena, tapaamme\njoukon äärettömiin asti muuntelevia yksityisseikkoja, jotka meille\ntodistavat, ettei edes pesän työtoiminta ja politiikka ole\nmuuttumattomiin kaavoihin valettu. Juuri äsken olemme maininneet,\nmitenkä siitepölyä on älykkäästi vaihdettu jauhoihin ja kittausvahaa\nkeinotekoiseen kittiin. Olemme myös havainneet, kuinka taitavasti ne\nosaavat tarpeisiinsa sovelluttaa ne useinkin vallan ällistyttävät\nasunnot, joihin ne asetetaan asumaan. Olemme myös nähneet, millä\nvälittömällä ja hämmästyttävällä taidolla ne ovat hyväkseen\nkäyttäneet niitä röyhelletystä vahasta tehtyjä kennokakkuja, joita\nniille on tarjottu. Tämän ihmeellisen, onnellisen mutta vajanaisen\nilmiön hyödyllinen käyttö on jotakin aivan erinomaista. Ne ovat\ntodellakin ymmärtäneet ihmisen puolinaisen viittauksen. Kuvitelkaa\nmielessänne, että me vuosisatoja olisimme rakentaneet kaupunkejamme,\nmutta emme kivestä, kalkista ja tiilistä, vaan jostakin taipuvasta,\nerikoisten ruumiimme elimien vaivalloisesti erittämästä aineesta.\nMuutamana päivänä joku kaikkivaltias olento asettaa meidät satumaisen\nkaupungin helmaan. Me huomaamme, että se on tehty aineesta, joka on\noman erittämämme aineen kaltaista, mutta muuten se on vain unelma,\njonka johdonmukaisuuskin, ollen muodoton, ikäänkuin supistettu ja\nkeskitetty, on eksyttävämpi, kuin epäjohdonmukaisuus olisi. Siinä on\ntavanmukainen suunnitelmamme, kaikki on siinä odotuksemme mukaista,\nmutta vain mahdollisuutena ja niin sanoaksemme elämäntakaisen voiman\nluhistamana, joka on sen pysäyttänyt luonnokseen ja estänyt sen\nkohoamasta todellisuuteen. Rakennukset, joiden tulisi olla neljä tai\nviisi metriä korkeat, ovat vain pieninä kohokkeina, jotka voisimme\nkahdella kädellämme peittää. Tuhansien muurien asemesta näemme vain\nviivaverkon, jossa on niin hyvin muurien ääriviivat kuin myös sitä\nainetta, josta ne ovat rakennettavat. Toisissa paikoin on olemassa\nmelkoisia säännöttömyyksiä, joita täytyy korjata, syvennyksiä, jotka\novat täytettävät ja sopivasti kokonaisuuteen sovitettavat, laajoja\nhorjuvia pinta-aloja, joita on tuettava. Sillä rakenne on\nodottamaton, mutta samalla hauras ja vaarallinen. Sen on suunnitellut\njoku ylivoimainen järki, joka on arvannut suurimman osan toiveitamme,\nmutta joka juuri suunnattoman suuruutensa vuoksi ei ole voinut niitä\ntoteuttaa kuin sangen karkein piirtein. Tulee siis selvittää kaikki\ntyynni, käyttää hyväkseen tuon yliluonnollisen lahjottajan\npienimmätkin tarkotukset, rakentaa muutamassa päivässä se, mikä\ntavallisesti vaatii vuosikausia, luopua luontaisista tavoista sekä\nperin pohjin muuttaa entiset työtavat. Varmaa on, että ihminen\ntarvitsisi kaiken tarkkaavaisuutensa ratkaistakseen ne pulmat, jotka\nsiitä koituisivat, ja käyttääkseen hyväkseen kaikkea sitä apua, jota\nupea kaitselmus täten olisi tarjonnut. Suunnilleen tämän tekevät\nkuitenkin mehiläiset uudenaikaisissa pesissämme.[20]\n\n\nVI\n\nLuultavasti ei mehiläisten valtiotaitokaan, kuten jo olen maininnut,\nole muuttumaton. Tämä on hämärin kohta ja vaikeampi todeta kuin\nmikään muu. En tahdo puhua siitä, kuinka vaihtelevalla tavalla ne\nkuningatartaan kohtelevat, en parveilun laeista, jotka ovat\njokaiselle pesälle omituisia sekä näyttävät menevän perintönä\nsukupolvesta sukupolveen j.n.e. Mutta näiden tosiasiain rinnalla,\njotka eivät ole kyllin selväpiirteisiä, on toisia, aina esiintyviä ja\ntarkkoja, jotka osottavat, etteivät kaikki kesyn mehiläisen lajit ole\nsaavuttaneet samaa valtiollista sivistysastetta, että on semmoisia,\njoissa yhteishenki vielä hapuilee ja etsii kenties toisia keinoja\nkuninkuuden pulman ratkaisemiseksi. Niinpä Syrian mehiläinen\ntavallisesti kasvattaa satakaksikymmentä kuningatarta ja usein\nenemmänkin. Sitävastoin meidän _Apis Mellifica_ kasvattaa niitä\nkorkeintaan kymmenen tai kaksitoista. Cheshire kertoo meille kaikin\npuolin säännöllisestä syrialaisesta pesästä, josta löydettiin\nkaksikymmentäyksi kuollutta kuningatarta sekä yhdeksänkymmentä elossa\nja vapaudessa olevaa. Tämä on sangen omituisen yhteiskunnallisen\nkehityksen lähtö- tai loppukohta, kehityksen, jota olisi\nmieltäkiinnittävää perin pohjin tutkia. Lisätkäämme vielä, että, mitä\nkuningattarien kasvattamiseen tulee, Kyproksen mehiläinen suuresti\nlähenee syrialaista. Onko tämä palautumista--vielä epäröivää--\nharvainvaltaiseen hallitukseen, monarkian kokeen jälkeen,\nmoni-äitiyteen, yksiäitiyden jälkeen? Yhtäkaikki ovat syrialainen ja\nkyprolainen mehiläinen, jotka ovat läheistä sukua egyptiläisen ja\nitalialaisen kanssa, epäilemättä ensimäiset, joita ihminen on\nkesyttänyt. Vihdoin osottaa meille seuraava havainto vielä selvemmin,\nettä pesän tavat ja viisas järjestysmuoto eivät johdu mistään\nalkuperäisestä vaikutteesta, jota olisi koneentapaisesti noudatettu\nkautta vaihtelevien aikakausien ja ilmanalojen, vaan että se henki,\njoka johtaa tuota pientä yhteiskuntaa, osaa ottaa huomioon uusia\nasianhaaroja, mukautua niiden mukaan ja käyttää niitä hyödykseen,\nniinkuin se oli oppinut torjumaan entisten olosuhteiden vaaroja.\nAustraliaan tai Kaliforniaan muutettuna musta mehiläisemme muuttaa\ntäydellisesti tapojansa. Kahden tai kolmen vuoden kuluttua\nhuomattuaan, että kesä on ikuinen ja ettei kukkasia koskaan puutu,\nelää se huomispäivää huolehtimatta, tyytyy kokoamaan niin paljon\nhunajaa ja siitepölyä, kuin tarvitaan päivän tarpeeksi, eikä enää\nkokoa mitään talven varaksi, koska sen nykyinen järkiperäinen\nvaarinotto on synnynnäistä kokemusta mahtavampi.[21] Meidän ei edes\nonnistu ylläpitää sen toimeliaisuutta muulla tavoin kuin riistämällä\nsiltä aina vähin erin sen työn hedelmiä.\n\n\nVII\n\nTämän me siis voimme silmillämme nähdä. Myönnettänee, että nämä ovat\nsenlaatuisia asiallisia tosiseikkoja, jotka ovat omiansa\njärkähyttämään niiden mielipidettä, jotka uskottelevat itselleen,\nettä kaikki järki on liikkumaton, kaikki tulevaisuus muuttumaton,\npaitsi ihmisen järki ja tulevaisuus.\n\nMutta jos me hetkeksi hyväksymme kehityshypoteesin, laajenee\nedessämme oleva näytelmä; ja sen epävarma, suurenmoinen valo ulottuu\npian omiinkin kohtaloihimme. Ei ole silminnähtävän selvää, mutta\njokaisen, joka tarkkuudella sitä tutkii, on vaikea olla\ntunnustamatta, että luonnossa on tahto, joka pyrkii kohottamaan osan\nainetta hienompaan, kenties parempaan olotilaan, kostuttamaan\nvähitellen sen pintaa salaperäisellä nesteellä, jota me sanomme ensin\nelämäksi, sitten vaistoksi ja pian sen jälkeen järjeksi; turvaamaan,\njärjestämään, helpottamaan kaiken sen olemassaoloa, mikä saapi\nelämän, tuntematonta päämäärää varten. Varmaa ei ole, mutta useat\nesimerkit, joita huomaamme ympärillämme, kehottavat meitä otaksumaan,\nettä jos voisimme arvioida sen ainepaljouden, joka alusta asti täten\non korkeammalle kohonnut, huomaisimme, että se on lakkaamatta\nkasvanut. Sanon vieläkin kerran, että tämä havaintomme on epävarma,\nmutta se on ainoa, jonka olemme voineet tehdä sen salaperäisen voiman\nsuhteen mikä meitä johtaa; ja onhan tämäkin jo paljon, maailmassa,\nmissä ensimäinen velvollisuutemme on luottamus elämään, silloinkin\nkun emme siinä oivalla mitään rohkaisevaa valoa, ja niin kauan kun ei\nole olemassa päinvastaista varmuutta.\n\nTiedän kaiken sen, mitä voidaan väittää kehitysteoriaa vastaan. Sen\ntueksi on olemassa lukuisia todistuksia ja hyvin tehokkaita\nperusteluita, jotka eivät kuitenkaan, tarkkaan sanoen, ole\nvakuuttavia. Ei saa milloinkaan ehdottomasti antautua oman\naikakautensa totuuksien valtaan. On mahdollista, että sadan vuoden\nkuluttua hyvinkin monet luvut kirjoistamme, joihin aikakautemme on\npainanut leimansa, näyttävät vanhentuneilta, kuten nykyään\nkahdeksannentoista vuosisadan filosofien teokset, jotka ovat täynnä\nliian erinomaista ihmistä, sellaista jota ei ole olemassa, ja niin\nmonet sivut seitsemännentoista vuosisadan kirjoista, joita heikontaa\nkatolisen traditsionin jumalankäsitys, tuo tyly, pikkumainen niin\nmonien turhanpäiväisyyksien ja valheiden rumentama jumalankuva.\n\nKuitenkin lienee parasta, kun ei voi tietää jonkun asian totuutta,\nomaksua se hypoteesi, joka sinä hetkenä, jolloin sattuma on kutsunut\nmeidät elämään, vakavimmin vaikuttaa järkeemme. Voi lyödä vetoa\nsiitä, että se on väärä, mutta niin kauan kuin sen uskoo todeksi, se\non hyödyksi, se elvyttää rohkeuden ja johtaa tutkimukset uusille\nurille. Ensi silmäykseltä näyttänee viisaammalta lausua näiden\notaksumisien sijasta yksinkertaisesti ilmi itse syvä totuus, se on,\nettei tiedetä niin mitään.\n\nMutta tämä totuus olisi terveellinen, ainoastaan jos olisi\ntodistettuna ettemme milloinkaan tule tietämään. Sillä välin se\npidättäisi meitä vielä kuolettavammassa liikkumattomuudessa kuin\nikävimmät harhaluulot. Me olemme niin luotuja, ettei mikään vie meitä\npitemmälle eikä korkeammalle kuin erehdystemme harppaukset. Siitä\nvähästä, minkä tiedämme, on meidän itse asiassa kiittäminen\notaksumia, jotka aina ovat uskallettuja, usein vallan mielettömiä ja\nsuurimmaksi osaksi vähemmän varovaisia kuin nykypäivän hypoteesi. Ne\nolivat kenties mielettömiä, mutta ne ovat kuitenkin ylläpitäneet\netsinnän palavaa intoa. Olkoon, että majatalon lieden ääressä valvoja\non sokea tai ikäloppu, mitä matkustaja siitä välittää, kun hänen on\nvilu ja hän istuutuu valvojan viereen? Jollei vain tuli ole sammunut\ntämän sitä vartioidessa, on hän tehnyt saman minkä paraskin olisi\nvoinut tehdä. Jättäkäämme tämä innon liekki muille perinnöksi, en\nsano entisellään, vaan palavampana; eikä mikään voi sitä suuremmassa\nmäärin kartuttaa kuin tämä kehityshypoteesi, joka pakottaa meidät\ntutkimaan tarkemman tieteellisen menettelytavan mukaisesti ja\npysyvämmällä intohimolla kaikkea, mikä on olemassa maan pinnalla, sen\nsisällä, meren syvänteissä ja taivaitten rajattomilla äärillä. Mitä\nvoi asettaa sitä vastaan, ja mitä panemme sen sijaan, jos sen\nhylkäämme? Tuon suuren tunnustuksenko tieteen tietämättömyydestä,\njoka tuntee itseään, mutta tavallisesti pysyttelee toimettomana ja\nlannistaa uteliaisuuden, joka ihmiselle on tarpeellisempi kuin itse\nviisaus, vaiko kenties hypoteesin lajien muuttumattomuudesta ja\njumalallisesta luomisesta, joka on huonommin perusteltu kuin oma\nhypoteesimme, ikipäiviksi poistaa probleemin kehityskelpoiset\nainekset ja selviytyy selittämättömästä kieltäytymällä sitä\ntutkimasta?\n\n\nVIII\n\nTänä huhtikuun aamuna, keskellä puutarhaa, joka elpyy uuteen eloon\ntaivaallisen vihannan kasteen kostuttamana, valkean taskuheinän\nreunustamien kukkalavojen keskellä, jotka tuoksuvat ruusuista ja\nvärehtelevät kevätesikoista, olen uudelleen nähnyt noita kesyttömiä\nmehiläisiä, meidän tahtoomme alistuneen mehiläisen esi-isiä, ja\nmieleeni ovat johtuneet vanhan zeelantilaisen mehiläispesienhoitajan\nopetukset. Useasti hän käyskenteli minun kanssani keskellä\nmonivärisiä kukkalavojansa, joita säilytettiin samanmuotoisina ja\nhoidettiin samalla tavoin kuin isä Catsin, tuon hyvän hollantilaisen\nproosallisen ja ehtymättömän runoilijan aikana. Ne muodostivat\nruusukkeita, tähtiä, seppeleitä, kielekkeitä ja\nhaara-kynttilänjalkoja, pallon, pyramidin tai värttinän muotoon\nleikatun orapihlajan tai hedelmäpuun juurella, ja puksipuu-reunus\nkiersi valppaan paimenkoiran tavoin nurmen reunoja estääksensä kukkia\nkäytäville tunkeutumasta. Siellä opin tuntemaan noiden itsenäisten\nsaaliinhankkijattarien nimet ja tavat, joita emme milloinkaan\nkatsele, koska pidämme niitä tavallisina kärpäsinä, vahingollisina\nampiaisina tai typerinä kovakuoriaisina. Ja kuitenkin jokaisella\nniistä on sen kaksinkertaisen siipiparin alla, joka on niiden\ntunnusmerkkinä hyönteismaailmassa, elämän suunnitelma, erikoisen ja\nusein ihmeteltävän kohtalon työaseet ja aate. Ensin näemme kesyn\nmehiläisemme lähimmät sukulaiset, nuo pörröiset, kömpelöt kimalaiset,\njotka toisinaan ovat pienen pieniä, mutta useimmiten suunnattoman\nsuuria ja alkuihmisten tavoin muodottoman, vaski- tai\nsinuuperirenkaitten kiertämän ihotakin verhoamia. Ne ovat vielä\npuolittain raakalaisia, tekevät kukkakuvuille väkivaltaa, repivät\nniitä, jos ne eivät taivu, ja tunkeutuvat terälehtien silkinhienojen\nhuntujen alle, ikäänkuin jos vuorenonkalojen karhu tunkeutuisi jonkun\nitämaalaisen kuninkaantyttären helmillä koristettuun silkkitelttaan.\n\nNiiden rinnalla lentää, suurempana kuin suurin niistä, varjojen\nverhoama hirviö. Se hehkuu tummaa, vihreään ja sinipunervaan\nvivahtavaa tulta: se on puuta-nakertava _Xylocopa_,\nhunajantekijämaailman jättiläinen. Sen perässä suuruusasteen mukaan\ntulevat synkät _Chalicodomat_ eli muurarimehiläiset, jotka ovat\nmustaan verkaan puetut ja rakentavat savesta ja sorasta kivenkovia\nasuntoja. Sitten lentelevät huiskin haiskin _Dasypodot_ ja\n_Halictukset_, jotka muistuttavat ampiaisia, _Andrenat_, joita usein\nahdistaa eriskummallinen loinen _Stylops_, joka täydellisesti muuttaa\nvalitsemansa uhrin ulkomuodon, melkein kääpiömäinen _Panurgus_, joka\nmiltei aina kantaa raskaita siitepölytaakkoja, monenmuotoiset\n_Osmiat_, joilla on sata eri teollisuushaaraa. Yksi niistä, _Osmia\npapaveris_, ei tyydy kukilta vaatimaan tarpeellista leipää ja viiniä,\nvaan se leikkelee unikukan terälehdistä suuria purppurakaistaleita\nkoristaaksensa niillä kuninkaallisesti tyttäriensä palatsin. Eräs\ntoinen mehiläissukuinen, pienin kaikista, pieni neljällä sähköisellä\nsiivellä liitelevä tomuhiukkanen _Megachile centuncularia_, leikkaa\nruusunlehdistä aivan säännöllisiä puoliympyröitä, joiden luulisi\nolevan loviraudalla irrotettuja, taittelee niitä sekä järjestää ja\nmuodostaa kotelon, joka on kokoonpantu monesta pienestä, ihmeteltävän\nsäännöllisestä sormustimesta, joista kukin on yhden toukan kammio.\nMutta kokonainen kirja tuskin riittäisi luettelemaan tuon hunajaa\njanoavan joukon eri tapoja ja kykyjä, joka liitelee joka suuntaan\nhimoavien ja passiivisten kukkien ympärillä, jotka vangittujen\nmorsianten tavoin odottavat rakkauden sanomaa, minkä niiden\nhuolettomat vieraat niille tuovat.\n\n\nIX\n\nMe tunnemme suunnilleen neljätuhattaviisisataa lajia kesyttömiä\nmehiläisiä. Selvää on, ettemme niitä kaikkia voi tässä tarkastella.\nKenties syvemmälle menevä tutkimus, tähän asti tekemättä jääneet\nhavainnot ja kokeet, jotka vaatisivat enemmän kuin yhden ihmiselämän,\nvalaisevat kerran ratkaisevalla tavalla mehiläisen kehityksen\nhistorian. Tätä historiaa ei vielä minun tietääkseni ole\njärjestelmällisesti käsitelty. Toivottavaa on, että tämä historia\nkerran kirjotetaan, sillä se tulisi koskettelemaan montakin\nprobleemia, jotka ovat yhtä suuria kuin ne, mitkä ovat tarjona\nmonessakin inhimillisessä historiassa. Vakuuttamatta enää mitään,\nkoska nyt astumme otaksumien verhottuun seutuun, me puolestamme\ntyydymme seuraamaan erästä Hymenoptera-lahkon alalahkoa sen matkalla\njärkevämpää olemassaoloa ja vähän suurempaa hyvinvointia ja\nturvallisuutta kohti, ja alleviivaamme yksinkertaisesti tämän monin\nkerroin tuhatvuotisen kehityskulun pääpisteet. Puheena oleva\nhyönteisryhmä on se kalvosiipisien alalahko (ransk. _Apiens_)[22],\njohon mehiläisten heimo kuuluu ja jonka oleelliset piirteet ovat niin\ntarkat ja niin selvät, että me kyllä voimme otaksua kaikkien niiden\njäsenten polveutuvan yhdestä ainoasta kantaisästä.\n\nDarwinin oppilaat, Hermann Müller muiden muassa, katsovat erästä\npientä villimehiläistä nimeltä _Prosopis_, joka on levinnyt yli koko\nmaapallon, alkuperäisen mehiläisen, kaikkien tätä nykyä tunnettujen\nmehiläisten kantaäidin nykyiseksi edustajaksi.\n\nTuo kovaonninen _Prosopis_ on pesiemme asujamiin verrattuna miltei\nsamaa mitä luolaihmiset olisivat suurten kaupunkiemme onnellisiin\nasujamiin verrattuina. Kenties olette sen nähneet huomaamatta,\naavistamatta, että teillä on ollut edessänne kunnianarvoinen\nkantaemo, jota meidän luultavasti on kiittäminen useimmista\nkukistamme ja hedelmistämme (on näet laskettu, että enemmän kuin\nsatatuhatta kasvilajia häviäisi, elleivät mehiläiset niissä kävisi),\nja, kuka tietää, sivistyksestämmekin, sillä kaikellahan on näillä\nsalaperäisillä aloilla yhdyssiteensä,--kenties olette sen nähneet\nuseamman kerran jossain puutarhanne syrjäisessä kolkassa liitelevän\npensaikkojen ympärillä. Se on sievä ja vilkas; sillä lajilla, joka\nRanskassa on yleisin, on valkoiset täplät mustalla pohjalla. Mutta\ntämä komeus peittää uskomatonta köyhyyttä. Se viettää elämänsä\nnälässä. Se on miltei alaston, vaikka kaikilla sen siskoilla on\nlämpöiset komeat turkit. Sillä ei ole ainoatakaan työasetta. Sillä ei\nole vasuja siitepölyn kokoamista varten kuten _Apidae_-heimolla eikä\nsen puutteessa _Andrenain_ lannetöyhtöä tai _Gastrilegidain_\nvatsaharjaa. Sen täytyy vaivalloisesti pienten kynsiensä avulla koota\nkukkakupujen siitepöly ja niellä se kantaakseen sen rotkoonsa. Sillä\nei ole muuta työasetta kuin kielensä, suunsa, käpälänsä, mutta sen\nkieli on liian lyhyt, sen käpälät ovat heikkoja ja sen leuat\nvoimattomia. Voimatta valmistaa vahaa tai kovertaa puuta tai kaivaa\nkäytäviä maahan se saa aikaan kömpelöitä käytäviä kuivien\nkarhunmaaraman oksien pehmeään ytimeen, sijottaa siihen muutamia\nhuonosti sommiteltuja kennoja, varustaa ne vähäisellä ravintomäärällä\npoikasia varten, joita se ei milloinkaan ole näkevä, sitten,\ntäytettyään köyhän tehtävänsä sille tuntemattoman ja meille yhtä\ntietämättömän päämäärän hyväksi, se menee johonkuhun nurkkaan\nkuolemaan, yksin maailmassa, niinkuin oli elänytkin.\n\n\nX\n\nJätämme mainitsematta hyvin monen välillä olevan lajin, jossa\nvoisimme vähitellen nähdä kielen pitenevän voidakseen ammentaa\nhunajaa useampien kukkien teriöstä, siitepölyn kokoamiseksi\ntarpeellisten työaseiden, karvojen, töyhtöjen, raaja- ja\nvatsaharjojen tulevan näkyviin ja kehittyvän, käpäläin ja leukojen\nvahvistuvan, hyödyllisten eritteiden muodostuvan ja lopuksi\nrakennusta johtavan hengen etsivän ja keksivän joka taholta\nhämmästyttäviä parannuksia. Sellainen tutkimus vaatisi kokonaisen\nkirjan. Tahdon siitä arimoida vain luvun, vähemmän kuin luvun, sivun\nainoastaan, joka rikkaampaa elämää ja onnellisempaa olemassaoloa\nkohti pyrkivän tahdon hapuilevien ponnistusten takaa osottaa meille\nyhteiskunnallisen älyn synnyn, kehityksen ja vakaantumisen.\n\nOlemme nähneet tuon onnettoman _Prosopisin_ räpyttelevän, Prosopisin,\njoka tuossa rajattomassa, pelottavia voimia kätkevässä avaruudessa\nääneti kestää pientä yksinäistä kohtaloansa. Jokunen määrä sen\nsiskoja, jotka kuuluvat jo paremmin varustettuihin ja taitavampiin\nsukuihin, kuten esim. hyvin puetut _Colletisit_ tai _Megachile\ncentuncularia_, tuo ruusunlehtien ihmeellinen leikkelijä, elää yhtä\nsuuressa yksinäisyydessä, ja jos sattumalta joku liittyy niihin,\nniiden kanssa asuakseen, niin se on joku vihollinen tai useammin\nloinen. Sillä mehiläisten maailma on täynnä kummituksia, jotka ovat\nihmeellisempiä kuin meidän, ja monellakin lajilla on täten\njonkunmoinen salaperäinen ja toimeton kaksoishaamunsa, joka on\ntäydellisesti valitsemansa uhrin kaltainen, sillä poikkeuksella, että\nse ainaisen laiskuutensa kautta on kadottanut kaikki työ-aseensa,\ntoisen toisensa perästä, eikä siis voi elää muutoin kuin suvun\ntyötätekevän edustajan kustannuksella.[23]\n\nNiissä mehiläisissä, joille on annettu tuo kenties liian kategorinen\nerakko-mehiläisten nimi, kytee kuitenkin yhteiskunnallinen vaisto\nliekin kaltaisena, jota peittää kaikkea alkuperäistä elämää\ntukehuttava ainepaljous. Siellä täällä, odottamattomiin suuntiin, sen\nonnistuu ujoin ja toisinaan oudoin purkauksin ikäänkuin tietä\ntunnustellakseen läpitunkea tuo tukahuttava rovio, joka kerran on\nravitseva sen lopullista voittoa.\n\nJos kaikki on ainetta tässä maailmassa, niin huomaamme tässä aineen\nepäaineellisimman liikkeen. Kyseessä on siirtyminen itsekkäästä,\nepävarmasta ja epätäydellisestä elämästä hiukan turvallisempaan ja\nonnellisempaan veljelliseen elämään. Ihanteellisesti, hengen kautta\non yhdistettävä se, mikä itse asiassa ruumiin puolesta on erillään,\non aikaansaatava yksilön uhrautuminen lajin hyväksi sekä asetettava\nnäkymätön näkyväisen sijalle. Onko siis kummastuttavaa, etteivät\nmehiläiset heti ensi otteella toteuta sitä, mitä emme me, jotka\nolemme sillä etuoikeutetulla asteella, missä vaisto säteilee joka\ntaholta tietoisuuteemme, vielä ole voineet selvitellä? Senvuoksi\nonkin omituista, miltei liikuttavaa nähdä, miten tuo uusi aate ensin\nhapuilee siinä pimeydessä, mikä kaikkea maan päällä syntyvää ympäröi.\nSe on aineesta lähtöisin, se on vielä kokonaan aineellinen. Se on\nkokoonpantu ainoastaan nälästä, vilusta ja pelosta, jotka ovat\nmuuttuneet joksikin, joka ei vielä ole muotoon olennoitunut. Se\nhiipii epävarmoin askelin suurten uhkaavien vaarojen ympäri, pitkien\nöitten, talven lähestymisen ympäri, epäilyttävän unen ympäri, mikä on\nmelkein kuoleman kaltainen.\n\n\nXI\n\n_Xylocopat_ ovat, niinkuin olemme havainneet, voimakkaita mehiläisten\nsukulaisia (Apiens), jotka kaivavat pesänsä kuivaan puuhun. Ne elävät\naina yksinään. Kuitenkin saattaa kesän loppupuolella löytää muutamia\nyksilöitä erästä erityistä lajia (_Xylocopa Cyanescens_)\nkokoontuneina viluiseen joukkoon _Asphodelus_-kasvin oksalle yhdessä\ntalvea viettääkseen. Tämä myöhään herännyt veljeys on poikkeuksena\nXylocopain keskuudessa, mutta niiden lähimpien heimolaisten,\n_Ceratinidae_-heimon parissa tämä tapa on jo muuttumattomasi\nkäytännössä. Tässä huomaamme siis aatteen orastavan. Siihen se\npysähtyy, ja tähän päivään asti se ei ole kyennyt\n_Xylocopidae_-ryhmän keskuudessa astumaan tätä ensimäistä, hämärää\nrakkauden rajaa ulommaksi. Toisilla mehiläisten heimolaisilla\n(_Apiens_'eilla) tämä itseänsä etsivä aate saa toisia muotoja.\nVajojen _Chalicodomat_, jotka ovat muurarimehiläisiä, _Dasypoda_ ja\n_Halictus_, jotka kaivavat maanalaisia asumuksia, yhdistyvät\nlukuisiksi asumuskunniksi pesiensä rakentamista varten. Mutta tämä on\nvain näennäinen, erakoista muodostettu yhtymä. Yhteistä sopeutumista,\nyhteistä toimintaa ei ole olemassa. Jokainen rakentaa tuiki erillään\nmuista tuossa suuressa joukossa asuntonsa vain itseänsä varten,\nvälittämättä naapuristaan, \"Tämä on\", sanoo J. Perez, \"pelkkä\nyksilöiden kokoomus, joita samat mielihalut, samat kyvyt kokoovat\nsamaan paikkaan, jossa periaate 'jokainen omasta puolestaan'\ntoteutetaan sanan ankarimmassa merkityksessä; siinä on hajanainen\njoukko työntekijöitä, joka muistuttaa mehiläispesän parvea ainoastaan\nlukunsa ja työintonsa puolesta. Sellaiset yhtymät ovat siis vain\nyksinkertaisena seurauksena siitä, että suuri joukko yksilöitä\nasuskelee samalla paikalla.\"\n\nMutta _Panurgus_-suvussa, _Dasypodain_ serkuissa, leimahtaa äkkiä\nilmi pieni valonsäde ja valaisee uuden tunteen syntymistä tuossa\nsatunnaisessa kasaumassa. Ne kokoontuvat samalla tavoin kuin\nedelliset, ja jokainen kaivaa omaksi tarpeekseen maanalaisen\nasuntonsa, mutta pesän suu, käytävä, joka maan pinnalta johtaa eri\nluoliin, on yhteinen. \"Kennojen rakentamiseen nähden\", sanoo edelleen\nPerez, \"jokainen täten käyttäytyy ikäänkuin olisi yksin, mutta kaikki\nkäyttävät hyväkseen yhteistä sisäänkäytävää, kaikki hyötyvät tässä\nkohden yhden työstä ja säästävät siten sen ajan ja vaivan, joka\nvaadittaisiin, jos kukin rakentaisi eri käytävän. Olisi hauskaa\ntietää, eikö tätä alustelevaa työtä kenties tehdä yhteisvoimin ja\neivätkö useat naaraat ota vuorotellen työhön osaa.\"\n\nOlkoonpa asian laita mikä tahansa, veljeyden aate on lävistänyt\nväliseinän, joka erotti kahta eri maailmaa. Ei enää talvi, nälkä eikä\nkuoleman kauhu sitä pakota esille säikähtyneen ja tuntemattoman\nvaiston syvyyksistä; toimelias elämä sen toimeen herättää. Mutta\ntälläkin kertaa se pysähtyy heti, eikä sen onnistu tunkeutua\nkauemmaksi siihen suuntaan. Vähät siitä, se ei lannistu, vaan\nkoettelee toisia teitä. Ja nyt se jo tunkeutuu kimalaisten luo,\nkypsyy siellä, ruumistuu toisenlaisessa ilmapiirissä sekä tekee\nensimäiset ratkaisevat ihmetyönsä.\n\n\nXII\n\nKimalaiset, nuo paksut, pörröiset, surisevat hyönteiset, pelottavat\nmutta rauhalliset, jotka me kaikki tunnemme, elävät alkuaan\nyksinänsä. Heti maaliskuun ensi päivinä talven yli elänyt\nhedelmöitetty naaras ryhtyy pesäänsä rakentamaan, joko maan alle tai\npensaikkoon, riippuen lajista, mihinkä se kuuluu. Hän on yksin\nmaailmassa heräävän kevään helmassa. Hän raivaa, kaivaa, verhoilee\nvalitsemansa paikan. Sitten hän rakentaa jotensakin muodottomia\nvahakennoja, varustaa ne hunajalla ja siitepölyllä, munii, hautoo\nmuniansa, hoitaa ja ruokkii niistä syntyneitä toukkia, ja pian häntä\nympäröi parvi tyttäriä, jotka häntä auttavat kaikissa hänen sisä- ja\nulkotöissään, ja muutamat niistä ryhtyvät taas vuoroonsa munimaan.\nHyvinvointi kasvaa, kennojen rakennustapa paranee, asumuskunta\nlisääntyy. Sen perustaja pysyy yhä sen sieluna ja korkeimpana emona\nja hallitsee kuningaskuntaa, jota miltei voi sanoa oman\nhunajamehiläisemme yhteiskunnan luonnokseksi. Tämä luonnos on muutoin\njotensakin kömpelötekoinen. Sen hyvinvointi pysyy aina ahtaissa\nrajoissa, lait ovat epämääräisiä ja niitä totellaan huonosti;\nmuinaisaikuinen oman suvun syöminen sekä lastenmurhat ilmenevät\naika-ajoin uudestaan, rakennustapa on epämuotoinen ja tuhlaavainen,\nmutta se mikä enemmän kuin mikään muu erottaa näitä molempia\nyhteiskuntia on, että toinen on pysyväinen, toinen vain\nlyhytaikainen. Kimalaisten yhteiskunta näet häviää kokonaan syksyllä,\nsen kolme- tai neljäsataa asujanta kuolee jättämättä jälkeäkään\nolemassaolostaan, koko tämä ponnistus raukeaa tyhjään, eikä siitä jää\neloon kuin yksi ainoa naaras, joka tulevana keväänä on alottava\nsamassa yksinäisyydessä ja samassa köyhyydessä kuin äitinsäkin saman\nhyödyttömän työn. Mutta jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, että\ntällä kertaa aate on tullut voimastaan tietoiseksi.--Me emme näe sen\nmenevän tätä rajaa ulommaksi kimalaisten piirissä, mutta tavalleen\nuskollisena se pian jonkunmoisen väsymättömän sielunvaelluksen kautta\ntoteutuu, väristen vielä viimeisen voittonsa riemusta,\nkaikkivaltaisena ja miltei täydellisenä toisessa ryhmässä, heimon\nviimeisen edellisessä, siinä joka käy välittömästi oman, tätä aatetta\nkruunaavan, kesyn mehiläisemme edellä, tarkotan _Meliponitien_\nryhmää, joka käsittää troopillisten seutujen _Melipona_- ja\n_Trigona_-mehiläiset.\n\n\nXIII\n\nSiinä kaikki on järjestetty samalla tavoin kuin meidän\nmehiläispesissämme. Siinä on luultavasti emo,[24] hedelmättömiä\ntyömehiläisiä ja koiraksia. Ovatpa useat yksityskohdat siinä\nparemminkin järjestettyjä. Koirakset esim. eivät ole kokonaan\njoutilaita; ne erittävät vahaa. Pesän sisäänkäytävä on huolellisemmin\nsuojeltu: kylminä öinä sulkee sen ovi, kuumina öinä taas jonkunmoinen\nverho, joka päästää ilmavirran sisään.\n\nMutta yhteiskunta on heikompi, elämä yleensä epävarmempi, hyvinvointi\nrajotetumpi kuin meidän mehiläisillämme, ja kaikkialla, mihin näitä\ntuodaan, _Meliponitit_ pyrkivät häviämään niiden tieltä. Veljeyden\naate on yhtä suuressa määrin ja yhtä loistavasti kehittynyt\nmolemmissa roduissa, paitsi yhdessä kohden, missä se toisessa rodussa\nei ole saavuttanut enempää, kuin mitä se jo oli toteuttanut\nkimalaisten ahtaassa suvussa. Tämä kohta on yhteistyön koneentapainen\njärjestys, voimien tarkasti määrätty käyttö, sanalla sanoen koko\nyhteiskunnan rakenne, joka silminnähtävästi on alemmalla kannalla.\nRiittänee kun muistutan sitä mitä tästä olen kertonut tämän teoksen\nkolmannen kirjan XVIII luvussa, lisäämällä siihen, että mehiläistemme\npesissä kaikki kennot ovat yhtä sopivia toukkien kasvattamiseen kuin\nravintoaineiden säilyttämiseen ja kestävät yhtä kauan kuin pesäkin,\njotavastoin ne _Meliponiteilla_ kelpaavat ainoastaan yhteen\ntarkotukseen, ja ne, jotka ovat nuorten koteloiden kehtoina,\nhävitetään, kun nämä ovat tunkeutuneet kuorestaan ulos.\n\nAate on siis saavuttanut täydellisimmän muotonsa meidän\nkotimehiläisissämme; ja siinäpä nyt olemme lyhyesti, epätäydellisesti\nkuvanneet tämän aatteen kehitysasteet. Ovatko nämä kehitysasteet\nkerta kaikkiansa muuttumattomasti määrätyt jokaisessa lajissa, ja\nonko se viiva, joka niitä yhdistää, olemassa ainoastaan\nmielikuvituksessamme? Älkäämme vielä rakentako järjestelmää tällä\nepätäydellisesti tutkitulla alueella. Tyytykäämme väliaikaisiin\npäätelmiin ja, jos niin tahdomme, kallistukaamme mieluummin\ntoiverikkaimpien puoleen, sillä jos välttämättömästi täytyisi valita,\nniin muutamat valonsäteet jo viittaavat siihen, että enimmin toivotut\ntulevat olemaan varmimmat. Tunnustakaamme muuten vielä\ntietämättömyytemme. Me vasta opimme silmiämme avaamaan. Tuhannet\nkokeet, joita voitaisiin tehdä, ovat jääneet tekemättä. Voisivatko\nesim. _Prosopisit_, jos niitä pidettäisiin vankeudessa ja\npakotettaisiin asumaan yhdessä kaltoistensa kanssa, astua täydellisen\nyksinäisyyden rautakynnyksen yli, mieltyä yhteiselämään kuten\n_Dasypodat_ ja tehdä veljellisen ponnistuksen kuten _Panurgus_-suku?\nSiirtyisivätkö _Panurgukset_ vuoroonsa, jos niitä pakotettaisiin\nelämään uusissa, epänormaalisissa olosuhteissa, yhteisestä käytävästä\nyhteiseen huoneeseen? Tokkohan kimalais-emot, jos niitä pidettäisiin\nyhteisessä talvimajassa, kasvatettaisiin ja elätettäisiin\nvankeudessa, oppisivat ymmärtämään toinen toisensa ja jakamaan työn?\nJa onko _Meliponiteille_ annettu röyhelletystä vahasta tehtyjä\nkennokakkuja? Onko niille tarjottu keinotekoisia hunajasäiliöitä\nniiden omien omituisten astioitten asemesta? Ottaisivatko ne niitä\nvastaan, käyttäisivätkö ne niitä hyväkseen, ja millä tavoin ne\nsovelluttaisivat tapansa tähän tottumattomaan rakennustapaan? Nämä\nkaikki ovat kysymyksiä, joilla käännymme hyvinkin pienten olioiden\npuoleen, mutta jotka kuitenkin kätkevät suurimpien salaisuuksiemme\nsuuren selitys-sanan. Me emme kykene niihin vastaamaan, sillä meidän\nkokemuksemme johtuu vasta eilisestä. Réaumurista alkain on nyt noin\npuolitoista vuosisataa siitä, kun muutamien kesyttömien mehiläisten\nelintapoja on ruvettu tarkastelemaan. Réaumur tunsi niitä vain\nmuutaman harvan, me olemme tutkineet muutamia muita, mutta satoja,\ntuhansia kenties, on tähän asti tarkastanut ainoastaan joku\ntietämätön tai hätäilevä matkamies. Ne, joita me tunnemme _Memoirien_\ntekijän kauniitten tutkimusten ajasta asti, eivät ole missään\nsuhteessa tapojaan muuttaneet, ja ne kimalaiset, jotka vuoden 1730\ntienoilla puuteroivat itsensä kullalla, surisivat kuin auringon\nsäteiden väreily ja ahmivat hunajaa Charentonin puutarhoissa, olivat\naivan niiden kaltaisia, jotka, huhtikuun tultua, huomispäivänä\nsurisevat muutaman askeleen päässä siitä Vincennesin metsässä. Mutta\nRéaumurista meidän päiviimme on vain silmänräpäys tutkittavastamme\najasta, ja useat ihmisiät perätysten muodostavat vain sekunnin\nluonnon ajatuksen historiassa.\n\n\nXIV\n\nJoskin se aate, jota olemme silmillämme seuranneet, on saanut\nkorkeimman muotonsa kesyssä mehiläisessämme, ei kuitenkaan silti ole\nsanottu, että kaikki pesässä on moitteetonta. Yksi mestariteos,\nkuusikulmainen kenno, saavuttaa siinä joka suhteessa ehdottoman\ntäydellisyyden, ja mahdotonta olisi kaikkien kokoontuneiden nerojen\nsiinä mitään parantaa. Ei mikään elävä olento, ei edes ihminenkään,\nole omassa piirissään toteuttanut sitä, mitä mehiläinen on\ntoteuttanut omassaan; ja jos maapallollemme vieras järkiolento tulisi\npyytämään maaltamme elämän logiikan täydellisimmän tuotteen, olisi\nsille näytettävä tuo vaatimaton kennokakku.\n\nMutta kaikki ei ole tämän mestariteoksen veroista. Olemme jo\ntilaisuuden sattuessa huomauttaneet muutamista virheistä ja\nerehdyksistä, jotka toisinaan ovat silmäänpistäviä, toisinaan\nsalaperäisiä. Sellaisia ovat koiraksien suuri paljous ja niiden\nkallis toimettomuus, partenogenia, häälennon vaarat, liiallinen\nparveileminen, säälin puute, yksilön miltei kammottava uhraaminen\nyhteiskunnan hyväksi. Lisätkäämme siihen omituinen taipumus koota\nsuunnattomia määriä siitepölyä, joka jäädessään käyttämättä piankin\neltaantuu, kovettuu ja täyttää turhaan kennokakut, edelleen pitkä\nhedelmätön interregnum, joka kestää ensimäisestä parveilusta toisen\nkuningattaren hedelmöittymiseen asti j.n.e.\n\nNäistä vioista suurin, ja ainoa, joka meidän ilmanalassamme miltei\npoikkeuksetta on tuhoa tuottava, on toistuva parveilu. Mutta älkäämme\nunohtako, että tässä suhteessa ihminen on jo tuhansia vuosia ollut\nkesyn mehiläisen luonnollista valintaa häiritsemässä. Aina\nFaraonein-aikuisesta egyptiläisestä meidän aikamme talonpoikaan asti\nmehiläishoitaja on alati toiminut vastoin lajin mielihaluja ja etuja.\nParhaiten menestyvät ne pesät, jotka eivät lähetä kuin yhden ainoan\nparven heti kesän tultua. Ne tyydyttävät siten äidillistä vaistoansa,\nturvaavat suvun jatkumisen, kuningattarien välttämättömän\nuudistumisen ja parven tulevaisuuden, se kun väkirikkaana ja aikaisin\nkypsyneenä saa kyllin aikaa rakentaakseen vankkoja ja hyvin\nvarustettuja asuntoja ennen talven tuloa. Varmaa on, että jos\nmehiläiset jätettäisiin oman onnensa nojaan, olisi--koska nämä pesät\naaluvineen yksin kestäisivät talven vastuksia, jotka miltei\nsäännöllisesti olisivat hävittäneet toisten viettien hallitsemat\nasumuskunnat--rajotetun parveilun perusaate vähitellen vakaantunut\nmeidän pohjoisissa roduissamme. Mutta ihminen on aina hävittänyt\njuuri nämä varovaiset, varakkaat ja ilmanalaan tottuneet\nyhteiskunnat, anastaaksensa niiden aarteet. Hän on jättänyt eloon ja\njättää yhä vielä tavanmukaisessa käytännössä eloon ainoastaan\nsiirtokunnat, nääntyneet sukukunnat, sekundääriset tai tertiääriset\nparvet, joilla on suunnilleen se, minkä tarvitsevat talven varaksi,\ntai joille hän antaa hiukan hunajan tähteitä lisätäksensä niiden\nköyhää varastoa. Siitä on ollut seurauksena, että laji luultavasti on\nheikontunut, että taipumus liialliseen parveilemiseen on\nperinnöllisesti kehittynyt, sekä että nykyään miltei kaikki\nmehiläisemme, varsinkin mustat mehiläisemme, parveilevat liian\npaljon. Muutamia vuosia sitten ovat irtonaisia kehyksiä käyttävän\nmehiläishoidon uudet menettelytavat alkaneet vaikuttaa tätä\nvaarallista tapaa vastaan, ja nähdessämme, kuinka nopeasti\nkeinotekoinen valinta vaikuttaa useimpiin kotieläimiimme, kuten\nnautakarjaan, koiriin, lampaisiin, hevosiin, kyyhkysiin--\nluettelemattakaan kaikkia--, on luvallista uskoa, että meillä piankin\non oleva mehiläisrotu, joka täydellisesti luopuu luonnollisesta\nparveilusta ja käyttää kaiken toimeliaisuutensa hunajan ja siitepölyn\nkokoamiseen.\n\n\nXV\n\nMitä taas noihin muihin vikoihin tulee, eiköhän sellainen ymmärrys,\nmikä saavuttaisi selvemmän tietoisuuden yhteiselämän päämäärästä,\nvoisi niistä vapautua? Minulla olisi paljonkin sanomista näistä\nvioista, jotka milloin johtuvat pesän tuntemattomasta luonteesta,\nmilloin ovat ainoastaan parveilun ja sen erehdyksien seurauksia,\njoihin äsken olemme tutustuneet. Mutta kukin voi, sen mukaan, mitä\nhän tähän asti on nähnyt, mielin määrin myöntää tai kieltää\nmehiläisiltä kaiken ymmärryksen. Minä en tahdo niitä puolustaa.\nMinusta näyttää ikäänkuin ne monen monessa suhteessa osottaisivat\nymmärtämystä, mutta joskin ne tekisivät sokeasti kaiken, minkä\ntekevät, ei minun uteliaisuuteni siitä vähenisi. Mieltäkiinnittävää\non nähdä olennon aivojen löytävän omassa itsessään erinomaisia\napukeinoja taisteluun kylmää, nälkää, kuolemaa, aikaa, avaruutta,\nyksinäisyyttä, kaikkia eloon heräävän aineen vihollisia vastaan;\nmutta jos olijan onnistuu ylläpitää pieni monimutkainen ja\nsyväperäinen elämänsä astumatta vaiston rajoja ulommaksi, tekemättä\nmuuta kuin mikä on aivan tavallista, niin se on myöskin hyvin\nmieltäkiinnittävää ja hyvin tavatonta. Tavallinen ja ihmeellinen\nsekottuvat ja ovat tasa-arvoisia, kun ne asettaa niiden oikeaan\npaikkaansa luonnon helmassa. Meidän ei tule enää kääntää katsettamme\nniihin, joilla on vääryydellä anastetut nimet; vaan sen, mikä on\nymmärtämätöntä, selittämätöntä, tulee vetää katseemme puoleensa,\nilahuttaa toimintahaluamme sekä antaa uusi, oikeampi muoto\najatuksillemme, tunteillemme ja sanoillemme. Viisasta on olla\nmieltänsä muuhun kiinnittämättä.\n\n\nXVI\n\nSitäpaitsi emme me ole oikeutetut järkemme nimessä arvostelemaan\nmehiläisten puutteellisuuksia. Emmekö omassa keskuudessamme näe\ntietoisuuden ja järjen elävän kauankin keskellä erehdyksiä ja\nvirheitä niitä huomaamatta, ja vieläkin kauemmin koettamatta niitä\nparantaa? Jos ylimalkaan on olemassa olentoa, jota sen kohtalo aivan\nerityisesti, melkein orgaanisesti kutsuu itsetietoisuuteen, elämään\nja järjestämään yhteiselämää puhtaan järjen mukaan, niin se on kai\njuuri ihminen. Katsokaahan kuitenkin, miten hän menettelee, ja\nverratkaa mehiläispesän virheitä oman yhteiskuntamme virheisiin. Jos\nme olisimme mehiläisiä, jotka tarkastelisivat ihmisiä, niin\nhämmästyksemme olisi suuri huomatessamme esimerkiksi epäjärjellistä\nja väärää työnjakoa olija-ryhmän keskuudessa, joka muutoin näyttäisi\nolevan erinomaisella järjellä varustettu. Me näkisimme mitenkä\nmaankamaraa, koko yhteisen elämän ainoaa lähdettä, vaivalloisesti ja\nriittämättömästi viljelee vain kaksi tai kolme kymmenestä koko\nväestöstä, miten toinen kymmenesosa, ollen aivan joutilaana, anastaa\nparaimman osan tämän työn tuotteista, miten jäljellä olevat seitsemän\nkymmenesosaa ikuiseen puolinälkään tuomittuina lakkaamatta uuvuttavat\nvoimiansa omituisissa ja hedelmättömissä ponnistuksissa, jotka eivät\nniille koskaan tuota mitään hyötyä ja joilla ei näytä olevan muuta\ntarkotusta, kuin tehdä joutilaiden olemassaolo vieläkin\nmonimutkaisemmaksi ja selittämättömämmäksi. Me päättelisimme sen\nnojalla, että noiden olijoiden järki ja siveellinen tunto kuuluvat\nmaailmaan, joka on aivan toisenlainen kuin meidän, sekä että ne\nnoudattavat periaatteita, joita meidän ei tarvitse toivoa\nkäsittävämme. Mutta älkäämme enää jatkako tätä puutteellisuuksiemme\nsilmäilemistä. Onhan meillä ne aina tietoisuudessamme. Tosin ne eivät\nmeissä silti paljoakaan vaikuta. Kerran vuosisadan kuluessa kenties\njoku niistä nousee ylös, ravistaa hetkeksi unen hartioiltaan, päästää\nhämmästyksen huudon, oikaisee päänaluksena ollutta käsivarttaan jota\npakottaa, muuttaa asentoaan, laskeutuu uudelleen levolle ja nukkuu\nuudelleen, siksi kunnes levon synkän väsähdyksen aiheuttama uusi kipu\nsen jälleen herättää.\n\n\nXVII\n\nMyönnettyämme kerran \"_Apiens_\"-alalahkon tai ainakin\n\"_Apites_\"-ryhmän (mehiläisten) olleen kehityksen alaisia, koska\nniiden kehitys on todennäköisempi kuin niiden muuttumattomuus, niin\nmikä on sitten tämän kehityksen pysyväinen ja yleinen suunta? Se\nnäyttää noudattavan samaa suuntaviivaa kuin oma kehityksemmekin. Se\npyrkii ilmeisesti vähentämään vaivaa, turvattomuutta, kurjuutta,\nlisäämään lajin hyvinvointia, sen edullisia mahdollisuuksia ja sen\nvalta-asemaa. Tässä tarkotuksessa se epäröimättä uhraa yksilön,\nkorvaten yhteisonnella ja yhteisellä voimalla yksilöllisen\nitsenäisyyden, joka muuten onkin pettäväinen ja onneton. Voisi miltei\nväittää luonnon arvelevan samalla tavoin kuin Perikles Thukydideen\nkertomuksen mukaan, että yksilöt ovat onnellisempia yhteiskunnassa,\njonka yhteisonni kukoistaa, vaikka itse siinä kärsisivätkin, kuin jos\nyksilö menestyisi ja valtio tuhoutuisi. Se suojelee uutteraa työorjaa\nvoimakkaassa yhteiskunnassa ja jättää epävakaisessa yhtymässä elävän\nvelvollisuudettoman satunnaisen jäsenen kuvaamattomien, nimettömien\nvihollisten valtaan, jotka täyttävät ajan jokaisen hetken,\nmaailmankaikkeuden kaikki liikkeet, avaruuden vähimmätkin sopet. Nyt\nei ole sovelias hetki pohtia tätä luonnon ajatusta eikä kysyä onko\nihmiselle soveliasta sitä noudattaa, mutta varmaa on, että\nkaikkialla, missä me rajattoman joukon keskeltä huomaamme jonkun\naatteen vilahduksen, tämä kulkee tätä tietä, jonka loppumäärää emme\ntunne. Mitä siihen tulee, joka meitä erityisesti koskee, lienee\nkylliksi ottaa varteen millä huolella luonto pyrkii säilyttämään ja\njuurruttamaan kehityksenalaisessa suvussa kaikkea sitä, mikä on\nvoitettu aineen vihamielisen järkkymättömyyden vallasta. Se merkitsee\npisteellä jokaisen onnistuneen ponnistuksen ja asettaa sen\ntakaisinponnahduksen esteeksi, joka olisi välttämätön ponnistuksen\njälkeen, joitakin erikoisia meille tuntemattomia, suopeita lakeja.\nTällä edistyksellä, jota olisi vaikea kieltää järkevimmiltä lajeilta,\nei kenties ole muuta päämäärää kuin oma liikuntonsa, eikä se tiedä\nminne sen kulku vie. Maailmassa, missä ei mikään, paitsi muutamia\ntämäntapaisia tosiseikkoja, osota varmaa tahtoa, on joka tapauksessa\nsangen tärkeätä nähdä muutamien olentojen kohoavan täten asteettain\nja yhtämittaisasti, siitä päivästä asti, jolloin me näimme päivän\nvalon. Ja jolleivät mehiläiset olisikaan meille ilmaisseet muuta kuin\ntämän salaperäisen valokiehkuran kaikkivaltaisen yön helmassa, niin\nmeidän yksistään jo tämän vuoksi ei tarvitse katua sitä aikaa, minkä\nolemme uhranneet tutkiaksemme niiden vähäpätöisiä elinilmiöitä ja\nvaatimattomia tapoja, jotka ovat niin kaukana meidän suurista\nintohimoistamme ja ylpeistä päämääristämme ja kuitenkin niitä niin\nlähellä.\n\n\nXVIII\n\nMahdollista on, että kaikki tämä on turhaa ja että meidän\nvalokiehkuramme samoin kuin mehiläistenkin loistaa vain pimeyksien\nhuvitukseksi. Mahdollista on myös, että joku ulkoapäin, toisesta\nmaailmasta tai jostakin uudesta luonnonilmiöstä johtuva suunnaton\ntapahtuma äkkiä antaa lopullisen merkityksen tälle ponnistukselle,\ntai hävittää sen lopullisesti. Kulkekaamme kuitenkin uraamme,\nikäänkuin ei mitään odottamatonta olisi tapahtuva. Joskin\ntietäisimme, että huomispäivänä jokin ilmestys, esimerkiksi jonkun\nvanhemman ja valoisamman kiertotähden kanssa aikaansaatu yhteys,\nolisi mullistava luomakuntamme, sammuttava intohimomme, kumoava\nolemuksemme peruslait ja perustotuudet, olisi kuitenkin viisainta\nuhrata koko tämä nykypäivä näiden intohimojen, näiden lakien, näiden\ntotuuksien harrastamiseen, niiden yhteensovittamiseen hengessämme,\nuskollisuuteen päämääräämme kohtaan, joka on: ottaa palvelukseemme\nelämän hämärät voimat ja kohottaa ne muutamia asteita korkeammalle,\nniin hyvin itsessämme kuin ympärillämmekin. Mahdollista on, ettei\ntästä jää mitään jäljelle uudessa ilmestyksessä, mutta mahdotonta on,\netteivät ne, jotka loppuun asti ovat suorittaneet tämän tehtävän,\njoka ennen kaikkea juuri on ihmissuvun tehtävä, ole ensi rivissä\nvastaanottamassa tätä ilmestystä. Ja joskin tämä heille osottaisi,\nettä ainoa todellinen velvollisuutemme on olla utelematta ja tyytyä\ntiedon mahdottomuuteen, he tulevat paremmin kuin muut käsittämään\ntämän lopullisen tiedonhalusta luopumisen ja tyytymisen ja käyttämään\nsitä hyväkseen.\n\n\nXIX\n\nMuuten, älkäämme suunnatko haaveilujamme tälle tolalle. Älköön\nyleisen tyhjiinraukeemuksen mahdollisuus enempää kuin jonkun sattuman\nihmeellinen väliintulo saako sijaa töittemme suunnittelemisessa.\nTähän asti olemme aina mielikuvituksemme lupauksista huolimatta\nolleet oman itsemme, omien apulähteidemme nojassa. Vaatimattomimpien\nponnistustemme kautta olemme toteuttaneet kaiken sen, mitä\nhyödyllistä ja pysyvää on aikaansaatu tällä maapallolla. Meillä on\ntäysi vapaus odottaa parainta tai pahinta jostakin tuntemattomasta\ntapahtumasta, mutta sillä ehdolla ainoastaan, ettei tämä odotus\nsekaannu inhimilliseen tehtäväämme. Tässäkin mehiläiset antavat\nmeille opetuksen, joka on erinomainen, niinkuin kaikki luonnon\nopetukset. Niihin nähden voi todellakin puhua yliluonnollisesta\nväliintulosta. Ne ovat selvemmin kuin me asetetut tahdon valtaan,\njoka saattaa hävittää tai muunnella niiden sukua ja muuttaa niiden\nkohtalot. Ja kuitenkin ne seuraavat alkuperäistä ja syvää\nkutsumustansa. Ja juuri ne mehiläiset, jotka uskollisimmin tottelevat\nvelvollisuuttansa, ovat nyt parhaimmin varustetut käyttääkseen\nhyväkseen sitä yliluonnollista väliintuloa, joka nykyään johtaa\nniiden lajien kohtaloa. Onpa helpompi kuin luulisikaan oivaltaa\njonkun olennon voittamaton velvollisuus. Sen voi aina lukea siitä\nelimestä, joka sen muista erottaa, johon muut elimet alistuvat. Ja\nsamoin kuin mehiläisten kieleen, suuhun ja vatsaan on kirjotettuna,\nettä niiden tulee hunajaa tuottaa, on meidän silmiimme, korviimme,\nytimiimme, kaikkiin aivojemme poimuihin, ruumiimme koko hermostoon\nkirjotettuna, että me olemme luodut muuttamaan kaiken sen, minkä me\ntästä maasta hyväksemme käytämme, erikoiseksi energiaksi, joka on\ntällä maapallolla ainoa laatuaan. Ei mikään olento tietääkseni ole\nluotu tuottamaan, niinkuin me, tuota eriskummallista nestettä, jota\nsanomme ajatukseksi, älyksi, ymmärtämiseksi, järjeksi, sieluksi,\nhengeksi, aivo-voimaksi, hyveeksi, hyvyydeksi, oikeudeksi, tiedoksi;\nsillä näet on tuhat nimeä, vaikka se olennoltaan on vain yksi. Kaikki\non meissä uhrattu sen hyväksi. Lihaksemme, terveytemme, jäseniemme\nnotkeus, eläimellisten toimituksiemme tasapaino, elämämme rauha,\nkaikki kantaa sen ylivallan yhä suurenevaa taakkaa. Se on\nkallisarvoisin ja vaikein olomuoto, mihin aine ylimalkaan voidaan\nkohottaa. Liekki, lämpö, valo, itse elämäkin, edelleen elämääkin\nhienompi vaisto ja enimmät käsittämättömät voimat, jotka olivat\nmaailman kruununa ennen meidän tuloamme, ovat vaalenneet tuon uuden\nvoiman rinnalla. Emme tiedä, minne se meidät johtaa, mitä se meistä\ntekee ja mitä me siitä teemme. Siltä saamme sen kerran tietää, kun se\non hallitseva täydessä voimassaan. Sillävälin älköön meillä olko\nmuuta mielessä kuin antaa sille kaikki, minkä se meiltä pyytää,\nuhrata sille kaikki, mikä voisi viivyttää sen puhkeamista. Ei liene\nepäilyksen alaista, että tämä on, nykyhetkenä, ensimäinen ja selvin\nvelvollisuutemme. Se on opettava meille kaupanpäälliseksi muut\nvelvollisuutemme. Se on ravitseva niitä ja pitävä niitä elossa,\nmikäli sitä itseään ravitaan, samalla tavoin kuin vuorten vedet\nravitsevat ja pidentävät kedon puroja huippujensa salaperäisen\nravinnon nojalla. Älkäämme vaivatko aivojamme saadaksemme selkoa\nsiitä, kuka tulee hyötymään voimasta, joka täten karttuu meidän\nkustannuksellamme. Mehiläiset eivät tiedä, tulevatko syömään\nkokoamansa hunajan. Samoin emme mekään tiedä, kuka on hyötyvä siitä\nhenkisestä voimasta, jonka me tuomme maailmankaikkeuteen. Niinkuin ne\nlentelevät kukasta kukkaan kootakseen enemmän hunajaa, kuin mitä\ntarvitsevat itselleen ja poikasilleen, samalla tavoin rientäkäämme\nmekin todellisuudesta todellisuuteen etsiäksemme kaikkea, mikä\nsaattaa tarjota ravintoa tuolle käsittämättömälle liekille, niin että\nolisimme valmiit mihin tapahtumaan tahansa, siinä varmassa\nluottamuksessa, että olemme täyttäneet olennaisen velvollisuutemme.\nRavitkaamme sitä tunteillamme, intohimoillamme, kaikella, mikä näkyy,\ntuntuu, kuuluu, ymmärretään, kosketellaan, vieläpä sen omalla\nsisimmällä olemuksella, joka on se aate, minkä se johtaa niistä\nkeksinnöistä, kokemuksista ja havainnoista, joita se kokoo kaikesta,\nmihin se kajoaa. Silloin tulee hetki, jolloin kaikki kääntyy niin\nluonnollisella tavalla parhaaksi hengelle, joka on alistunut\ntosi-inhimillisen velvollisuuden hyvän tahdon alle, että epäilys sen\nponnistusten hyödyttömyydestäkin tekee sen tutkimisinnon vain vielä\nkirkkaammaksi, puhtaammaksi, epäitsekkäämmäksi, itsenäisemmäksi ja\njalommaksi.\n\n\n\n\nViiteselitykset:T\n\n\n[1] Mainita voisi vielä _Kirbyn_ ja _Spencen_ monografian heidän\n\"Introduction to Entomology\" nimisessä kirjassaan, mutta se on miltei\nkauttaaltaan teknillinen.\n\n[2] Tekijä erehtyy tässä, sillä mikroskoopin keksivät isä ja poika\n_Janssen_ vuosien 1590 ja 1600 välillä, jolloin S. ei vielä ollut\nsyntynytkään. Suom:n muistutus.\n\n[3] Havaintopesäksi nimitetään lasiseinillä ja mustilla esiripuilla\ntai ikkunaluukuilla varustettua pesää. Parhaimmissa on vain yksi\nainoa kennokakku, joten sitä voi tarkastaa molemmilta puolin.\nSellaisia pesiä saattaa vaaratta ja vaivatta asettaa saliin,\nkirjastoon y.m., jos nimittäin sieltä pääsee suoraan ulkoilmaan.\nMehiläiset havaintopesässäni, joka on työhuoneessani Pariisissa,\nkokoovat tuon suuren kaupungin kivierämaasta tarpeellisen sadon\nelääkseen ja menestyäkseen.\n\n[4] Tässä antamani numerot ovat säntilleen oikeat. Ne koskevat\nsuurenpuoleista pesää sen täyden kukoistuksen aikana.\n\n[5] Tavallisesti vieras kuningatar pannaan pesään pieneen\nrautalankahäkkiin suljettuna, joka ripustetaan kahden kennokakun\nväliin. Häkki on varustettu hunaja- ja vahaportilla, jonka\ntyömehiläiset kalvavat rikki, sitten kun ensimäinen vihanleimaus on\nasettunut, vapauttaen täten vangin, jonka ne vastaanottavat sangen\nusein jotenkin suopeasti. S. Simmins, Rottingdeanin suuren\nmehiläistarhan johtaja, on äskettäin keksinyt toisen, erinomaisen\nyksinkertaisen tavan, joka onnistuu miltei aina ja pääsee yhä enemmän\nkäytäntöön niiden mehiläishoitajain keskuudessa, jotka todella\nharrastavat ammattiansa. Se, mikä tavallisesti tekee uuden emän\ntuonnin niin vaikeaksi, on tämän käytös. Se joutuu pois suunniltaan,\npakenee, kätkeytyy, käyttäytyy kuin kutsumaton vieras, herättää\nepäluuloja, jotka työmehiläisten lähempää tarkastusta toimeenpannessa\npiankin vahvistuvat. Simmins erottaa ensin täydellisesti pesään\npantavan kuningattaren sekä antaa sen paastota puolen tuntia. Hän\nkohottaa sitten orpo-pesän sisimmän verhon kulman ja asettaa vieraan\nkuningattaren jonkun kakun huipulle. Epätoivoissaan äskeisestä\nyksinäisyydestään se on onnellinen huomatessaan olevansa toisten\nmehiläisten keskuudessa ja, ollen nälkään nääntymäisillään,\nvastaanottaa ahnaasti tarjotun ravinnon. Tästä sen levollisuudesta\npettyneinä työmehiläiset eivät pane tarkastusta toimeen, luulevat\nkenties vanhan kuningattaren palanneen ja vastaanottavat sen\nriemuiten. Tästä kokeesta näyttää voitavan päättää, että, vastoin\nHuberin ja kaikkien havainnontekijain mielipidettä, mehiläiset eivät\nkykene tuntemaan kuningatartaan. Olkoonpa sen asian laita kuinka\ntahansa, niin nämä molemmat yhtä todennäköiset selitykset--vaikkakin\ntotuus kenties piilee kolmannessa meille vielä tuntemattomassa\nselityksessä--osottavat uudelleen, kuinka monimutkainen ja hämärä\nmehiläisen sielunelämä on. Ja tästä, niinkuin kaikista elämän\nkysymyksistä, voi johtaa ainoastaan yhden johtopäätöksen: että\nparempaa odottaessamme tiedonhalun tulee vallita sydämessämme.\n\n[6] Mehiläisen aivot tekevät Dujardinin laskujen mukaan 174:nnen osan\nkoko hyönteisen painosta; muurahaisen aivot 296:nnen osan.\nSitävastoin ovat ne jänteentapaiset aivolisäkkeet, jotka näyttävät\nkehittyvän samassa määrin kuin järki voittaa vaiston, jonkun verran\nvähemmän huomattavia mehiläisellä kuin muurahaisella. Toinen seikka\nsiis korvaa toisen. Näin ollen näyttää näiden arvioiden tuloksena\nolevan--kun ottaa lukuun, mikä tässä asiassa on vain otaksumaa ja\nkuinka hämärä kysymyksessä oleva aine on--että muurahaisten ja\nmehiläisten älyllinen arvo lienee suunnilleen yhtä suuri.\n\n[7] Kätkevät herttaista sydäntä pienessä ruumiissa,\n\n[8] Uudistin saman kokeen tämän epäsuotuisan kevään ensimäisinä\nauringonpaisteisina päivinä. Se antoi minulle saman kielteisen\ntuloksen. Toiselta puolen eräs mehiläishoitaja, minun ystäviäni,\nsangen taitava ja rehellinen havaintojen tekijä, jolle olin alistanut\npulman, kirjottaa minulle, että hän, noudattamalla samaa\nmenettelytapaa, äskettäin on saavuttanut neljä epäämätöntä todistusta\ntällaisesta tiedon antamisesta. Tämä tapaus on vielä todennettava,\neikä kysymys vielä ole ratkaistu; olen kuitenkin vakuutettu siitä,\nettä ystäväni on johtanut harhaan hänen sangen luonnollinen toivonsa\nsaada nähdä kokeensa onnistuvan.\n\n[9] Tämä perusyksikkö hylättiin, eikä syyttä. Kennojen läpimitta on\nihmeteltävän säännöllinen, mutta kuten kaikki se, mikä on elävän\norganismin tuottamaa, se ei ole matemaattisesti muuntelematon samassa\npesässä. Sitäpaitsi, niinkuin Maurice Girard huomauttaa, eri\nmehiläislajeilla on eri kennon perusmitta, joten mittayksikkö\nmuuntelisi pesästä pesään riippuen mehiläislajista, joka niissä\nasustelee.\n\n[10] Nämä kolme viimeistä lausetta ovat vapaasti käännetyt, koskei\nlukija muuten ilman kuvia saisi mitään selvää niistä.\n\n[11] Réaumur oli esittänyt kuuluisalle matemaatikolle Koenigille\nseuraavan probleemin: \"Kaikista kuusikulmaisista soluista, joilla on\npyramidin muotoinen kolmesta samankaltaisesta ja yhtäsuuresta\nvinoneliöstä muodostettu asema, on määrättävä se, jonka voi rakentaa\nvähimmällä aineella.\"--Koenig tuli siihen päätökseen, että tällaisen\nsolun asema oli muodostunut kolmesta vinoneliöstä, joitten molemmat\nisommat kulmat olivat 109° 26' ja molemmat pienemmät kulmat 70° 34'.\nEräs toinen oppinut, Maraldi, määräsi, mitattuaan niin tarkasti kuin\nmahdollista mehiläisten rakentamien vinoneliöiden kulmat, suuret\nkulmat 109° 28' suuruisiksi, pienet 70° 32'. Molempien ratkaisujen\nerotus oli siis 2'. Luultavaa on, että erehdys, jos erehdyksestä voi\nolla puhettakaan, on pantava Maraldin syyksi mieluummin kuin\nmehiläisten, sillä ei millään koneella voi erehtymättömän tarkkaan\nmitata solujen kulmia, ne kun eivät ole kyllin tarkkapiirteisiä.\nToinen matemaatikko, Cramer, jolle oli alistettu sama probleemi,\nantoi sitäpaitsi ratkaisun, joka lähenee vielä enemmän mehiläisten\nantamaa, nimittäin 109° 28' 30\" suurille ja 70° 31' 30\" pienille\nkulmille. Maclaurin antaa, korjaten Koenigia, 70° 32' ja 109° 28',\nLeón Lalanne taas 109° 28' 16\" ja 70° 31' 44\". Ks Maclaurin, Philos.\nTrans. of London 1743. Brougham, Recherches analytiques et exper. sur\nles alvéoles des abeilles. L. Lalanne, Note sur l'Architecture des\nabeilles, etc.\n\n[12] Lentolauta, joka usein on ainoastaan sen pöydän eli levyn jatko,\njolle pesä on asetettu, muodostaa jonkunmoisen etusillan, kuistin tai\nlepopaikan, pääportin eli lentoaukon edessä.\n\n[13] Muutamat mehiläistutkijat väittävät, että munasta tultuaan\ntyömehiläiset ja kuningattaret saavat samaa ravintoa, jonkunmoista\nhyvin typpirikasta maitoa, jota erityinen imettäjien päässä oleva\nrauhanen erittää. Mutta muutaman päivän kuluttua työmehiläistoukat\nvierotetaan ja niille annetaan karkeampaa hunaja- ja\nsiitepölyravintoa, jotavastoin tulevaan kuningattareen, siksi kunnes\nhän on täysin kehittynyt, ahdetaan tuota kallisarvoista maitoa, jota\non sanottu \"kuninkaalliseksi liemeksi\". Olkoonpa asianlaita mikä\ntahansa, lopputulos ja ihme ovat samankaltaisia.\n\n[14] Mahdotonta on kuvata tässä yksityiskohtia myöten tätä Darwinin\nselittämää ihmeellistä sadinta. Kas tässä karkeapiirteinen kaavakuva:\nOrchis Morion siitepöly ei ole jauhomaista, vaan yhteen mykertynyttä\npieniksi nuijaraaisiksi pölymyhkyiksi (pollinium). Kumpikin pölymyhky\n(niitä on kaksi) päättyy alapäässään tahmeaan levyyn, tarttumakantaan\n(retinaculum eli glandula), jota ympäröi ohut, kalvomainen,\npienimmästäkin kosketuksesta halkeava pussi, keulapussi (rostellum).\nMehiläisen asettuessa kukalle sen pää hipaisee hunajaa imiessään\ntuota kalvomaista keulapussia, joka halkeaa ja paljastaa molemmat\ntarttumakannat. Näiden tahmean nesteen vaikutuksesta pölymyhkyt\ntarttuvat hyönteisen päähän, niin että hyönteinen kukan jättäessään\nvie ne muassaan kahtena päärynänmuotoisena sarvena. Jos nämä kaksi\nsiitepölyä sisältävää sarvea pysyisivät suorina ja kankeina, niin ne,\nmehiläisen tunkeutuessa toiseen kämmekkään, koskettaisivat tämän\ntoisen kukan keulapussia niin että se yksinkertaisesti halkeaisi,\nmutta eivät saapuisi luotille eli naaraspuoliselle elimelle, joka on\nhedelmöitettävä ja joka sijaitsee keulapussin alla. Orchis Morion äly\non ennakolta ymmärtänyt tämän vaikeuden. Kolmenkymmenen sekunnin\nkuluessa eli siinä vähäisessä ajassa, jonka hyönteinen tarvitsee\nimeäkseen kaiken hunajan kukasta ja siirtyäkseen toiseen kukkaan,\ntuon pienen nuijan varsi (myhkyvarsi) kuihtuu ja vetäytyy kokoon,\naina samalta puolelta ja samaan suuntaan; siitepölyä sisältävä myhky\nkallistuu alaspäin, ja sen kaltevuuskulma on määrätty sellaiseksi,\nettä se mehiläisen tunkeutuessa läheiseen kukkaan tarkoin sattuu\nluotin kohdalle, jolle sen tulee sirottaa hedelmöittävää\nsiitepölyänsä. (Vrt., jos tahtoo tutustua tämän kukkien\nitsetajuttomassa maailmassa tapahtuvan intiiminäytelmän\nyksityiskohtiin, Ch. Darwinin ihmeteltävää tutkielmaa \"On the various\ncontrivances by which British and foreign orchids are fertilized\",\n1862.)\n\n[15] Eräs silikaatteihin kuuluva mineraali.\n\n[16] Professori Mc Lainille on äsken onnistunut muutamien\nkuningattarien keinotekoinen hedelmöittäminen, kuitenkin\nmonimutkaisen ja vaikean kirurgisen leikkauksen avulla. Sitäpaitsi\nnäiden kuningattarien hedelmällisyys oli rajotettu ja lyhytaikainen.\n\n[17] Elinvoimainen mehiläis-asumuskunta kuluttaa talvehtimisaikana,\njoka Keski-Euroopan maissa kestää noin kuusi kuukautta, nimittäin\nlokakuusta huhtikuun alkuun, tavallisesti kymmenestä viiteentoista kg\nhunajaa.\n\n[18] Tässä näemme kesyn mehiläisen paikan tieteellisessä\njärjestelmässä:\n\nLuokka        Hyönteiset\nLahko         Hymenoptera\nHeimo         Apidae\nSuku          Apis\nLaji          Mellifica.\n\nMellifica nimi on peräisin Linnén järjestelmästä. Se ei ole paraiten\nvalituita, koska kaikki Apidae paitsi mahdollisesti muutamia\nloismehiläislajeja ovat hunajaatekeviä. Scopoli käyttää nimeä:\nCerifera; Réaumur, Domestica; Geoffroy, Gregaria. Apis ligustica,\nitalialainen mehiläinen, on Apis Mellifican muunnos.\n\n[19] Tämä tapaus on päälle päätteeksi jotenkin tavallinen\nsekundäärisissä ja tertiäärisissä parvissa, sillä ne ovat\nkokemattomampia ja varomattomampia kuin primäärinen parvi. Niitä\njohtamassa on neitseellinen, huimapäinen kuningatar, ja niissä on\nmelkein yksinomaan aivan nuoren nuoria mehiläisiä, joissa\nalkuperäinen vaisto vaikuttaa sitä voimakkaammin, kuta vähemmin ne\nvielä tuntevat ankaran taivaanalamme kovuutta ja oikkuja. Muuten ei\nainoakaan näistä parvista kestä syksyn ensimäisiä kylmiä viimoja,\nvaan ne yhtyvät pian luonnon hitaan ja hämäräperäisen kokeilun\nlukemattomien uhrien joukkoon.\n\n[20] Koska me nyt viimeisen kerran koskettelemme mehiläisen\nrakennustuotteita, niin huomauttakaamme eräs Apis Florean omituisuus.\nSen kuhnurikennoissa muutamat seinät ovat lieriön muotoisia sen\nsijaan että olisivat kuusikulmaisia. Näyttää siltä, kuin ei se olisi\nvielä täydelleen siirtynyt toisesta muodosta toiseen lopullisesti\nomistaaksensa parhaimman.\n\n[21] Büchner mainitsee samanlaatuisen tosiseikan, joka ei todista\nhitaasti tapahtuvaa, vuosisatoja kestävää, tiedotonta ja\nvälttämätöntä, vaan suoraa päätä tapahtuvaa ja järkiperäistä\nmukautumista olosuhteisiin: Barbadoksessa, keskellä sokeritehtaita,\nmissä mehiläiset löytävät vuoden umpeen yllin kyllin sokeria, ne\nlakkaavat täydellisesti kukissa käymästä.\n\n[22] Tärkeätä on olla sekottamatta seuraavia kolmea nimitystä:\n_apiens_, _apides_ ja _apites_, joita esityksessämme tulemme\nkäyttämään vuorotellen, ja jotka olemme lainanneet Emile Blanchardin\nluokituksesta. _Apiens_ ovat alalahko (tribus), joka käsittää kaikki\nmehiläis-sukuiset heimot. _Apides (apidae)_ ovat ensimäinen näistä\nheimoista ja jakaantuvat kolmeen ryhmään, joiden ranskalaiset nimet\novat: _Meliponites_, _Apites_ ja _Bombites_ (kimalaiset).\n_Apites_-ryhmä vihdoin käsittää kesyn mehiläisen eri muunnokset.\n\n[23] Esimerkkejä: Kimalainen, jolla on loisena _Psithyra_, _Stelis_,\njoka elää _Anthidiain_ häviöksi. Meidän täytyy otaksua, sanoo sangen\nsattuvasti J. Perez (Les Abeilles) loisen ja uhrin tavanmukaisesta\nsamankaltaisuudesta puhuessaan, meidän täytyy otaksua, että nuo\nmolemmat suvut ovat ainoastaan kaksi eri muotoa samaa tyyppiä sekä\nliittyvät toinen toiseensa läheisen sukulaisuuden kautta.\nKehitysoppia kannattaville luonnontutkijoille ei tämä sukulaisuus ole\npuhtaasti aatteellinen vaan todellinen. Loislaji olisi siten vain\nsatoa-kokoovasta lajista lähtenyt sukuhaara, joka mukautuessaan\nloiselämään on kadottanut sadonkorjuuseen tarpeelliset elimet.\n\n[24] Varmaa ei ole, noudatetaanko kuninkuuden ja yksiäitiyden\nperiaatetta tarkoin _Meliponitien_ keskuudessa. Blanchard otaksuu\nhyvällä syyllä että, koska ne ovat pistimiä vailla eivätkä siis yhtä\nhelposti voi surmata toinen toistansa kuin mehiläiskuningattaret,\npesässä luultavasti elää useita kuningattaria. Mutta tätä seikkaa ei\nole tähän asti voitu todeta, naaraitten ja työmehiläisten suuren\nyhdennäköisyyden vuoksi sekä siksi, ettei _Melipona_-mehiläisiä ole\nvoitu kasvattaa meidän ilmanalassamme.\n\n\n\n"]