[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f4JRRr2AgacC1JCy0gYCSxpiHggJxoOwuMS9PvhtHUSA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2322,"Ihmisten tähden","Wuori, Martti",1858,1934,"2322-wuori-martti-ihmisten-tahden","2322__Wuori_Martti__Ihmisten_tähden","3-näytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1891,null,16269,96077,false,74072,[23],"Finnish drama -- 19th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Ihmisten tähden : 3-näytöksinen näytelmä\" by Martti Wuori is a play written in the late 19th century. The narrative seems to revolve around the lives of the Raunio family and their social interactions in Helsinki, focusing on themes of class, societal expectations, and the pressures of maintaining appearances. The main characters include the asessor Yrjö (Georges) Raunio, his wife Betty, their daughter Ella, and various acquaintances who impact their lives.  The opening of the play sets the stage in the Raunio household, revealing a rich yet coldly decorated sala filled with incongruities typical of the late 19th-century bourgeois lifestyle. Ella, the daughter, is introduced along with her music teacher, Neiti Moilanen, as they discuss their lives, the pressures stemming from societal norms, and the family's financial struggles, particularly concerning their recent purchase of an expensive piano. The characters exhibit varying perspectives on life and social status, hinting at underlying tensions within the family regarding their financial predicament and the societal expectations that come with their social stature. This rich interplay of dialogue foreshadows deeper conflicts that will likely unfold throughout the play. (This is an automatically generated summary.)",[],236,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu 1880-luvun Helsinkiin asessori Raunion loistoa tavoittelevaan kotiin. Teos kuvaa porvariston elämää ja perheen sisäisiä jännitteitä, joissa sosiaalinen asema ja muiden ihmisten odotukset ohjaavat vahvasti henkilöiden valintoja ja onnea.","Martti Wuoren 'Ihmisten tähden' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2322.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IHMISTEN TÄHDEN\n\n3-näytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\nNäytelty ensi kerran Suomalaisessa teatterissa\nHelsingissä 16. p:nä lokakuuta v. 1891.\n\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKirjapaino Gutenberg,\n1910.\n\n\n\n\n\n\n      Neiti Emilie Bergbomin\n      Kunnioitetulle muistolle\n              omistaa\n      tämän esikoisnäytelmänsä\n\n              Tekijä.\n\n\n\nNÄYTELMÄN HENKILÖT:\n\n                                              (Ensi illan esiintyjät:)\n Asessori YRJÖ (GEORGES) RAUNIO, virkamies... Benjamin Leino.\n BETTY, hänen vaimonsa, omaa sukua Åkerhjelm. Katri Rautio.\n ELLA, heidän tyttärensä..................... Olga Finne.\n Kamreeri LAGER, kasööri..................... Aksel Ahlberg.\n Lehtori SOLA, koulunopettaja................ Emil Falck.\n Neiti MOILANEN, soitannonopettajatar........ Hanna Kunnas.\n Eräs YLIOPPILAS............................. Knut Veckman.\n Konttoristi ELLENBOGEN...................... Aleks. Rautio.\n Lamppupuodin mies........................... Hemmo Kallio.\n MIINA, palvelusneitsyt, mykkä rooli......... -- -- --\n Ensimäinen herra............................ Taavi Pesonen.\n Toinen herra................................ Kaarle Halme.\n Vieraita.\n\nTapaus: Helsingissä. Aika: 1880-luku.\n\n\nSulkumerkkien (* *) välillä olevat vuoropuheet tarkoittavat lyhennyksiä\nnäyttämöä varten. Nämä lyhennykset ovat Tohtori Kaarlo Bergbom-vainajan\ntekemät.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nAsessori Raunion jotenkin rikkaasti sisustettu sali. Perällä kaksi\novea; niistä on toinen (katsojista vasempaan) auki ja vie eteiseen,\njosta näkyy sen tummalasinen ulko-ovi ja naulakossa päällysvaatteita\nriippumassa; toinen, kiinni oleva, on asessorin työhuoneen ovi. Salissa,\nvasemmalla, keskivälissä seinää on trymoo ja sen ja etuosan välillä\nsohva, pyöreä sohvapöytä punaisella varjostimella varustettuine\nlamppuineen ja kirjoineen, sekä nojatuoleja; huonekalujen puu on\nmustaa, vaate punaista, kukitettua silkkiä. Seinillä on tauluja ja\nkaikki tavoittelee loistoa, mutta tuntuu kylmältä. Oikealla on myöskin\novi; sen ja näyttämön etuosan välillä seisoo syrjittäin komea flyygeli.\n-- Esiripun noustessa kuuluu viimeiset tahdit nelikätisesti soitetusta\nsonaatista.\n\nElla, noin 17 v. vanha, ja neiti Moilanen istuvat soitikon ääressä.\n\nELLA (Nousee ylös ja panee nuotit kiinni). Kas niin! Jo nyt voi\nriittääkin täksi kertaa.\n\nNEITI MOILANEN (Katsoo kelloansa). Mutta tunti ei ole vielä täysi.\n\nELLA. En minä jaksa enää. Tämän uuden flyygelin näppäimet tuntuvat niin\nhirveän raskailta. Sormeni väsyvät niin pian.\n\nNEITI MOILANEN (Nousee myöskin ylös pianotuoliltaan). Sepä se juuri\nsitte antaakin sormille voimaa, joka on aivan välttämätön hyvää\ntekniikkiä varten.\n\nELLA. Vaikka, mutta en minä nyt enää viitsi. Ja sitäpaitse tulee meille\nkohta visiittejä. Tänäänhän on sunnuntai.\n\nNEITI MOILANEN. Siinä tapauksessa sallitte kai minun mennä? Minun\ntäytyykin...\n\nELLA. Ei, ei, ei. Istukaa! Minun tulee ikävä, jos lähdette. Istukaa\ntähän sohvaan, niin kerrotte minulle jotakin hauskaa. (Vetää neiti\nMoilasta kädestä istumaan sohvaan). Eihän teillä ole tänäpäivänä mitään\nmuita tunteja.\n\nNEITI MOILANEN. Ei tosin. Vaan mitäpä hauskaa tietäisin minä kertoa\nteille, jotka elätte suuren maailman mukana.\n\n    (Hetkinen vaitioloa).\n\nELLA. Eikö totta, neiti, että meidän salimme nyt näyttää aivan\ntoisellaiselta, kun meillä on tuo uusi, muhkea flyygeli vanhan\npianorämpän sijassa? Heti näkee ett'emme ole huonommat muita ihmisiä,\nniinkuin mamma sanoo.\n\nNEITI MOILANEN. Kyllähän se on kaunistekoinen ja hyvä soittokone, mutta\nonpa sen hintakin tuntuva.\n\nELLA. Kaksituhatta kahdeksansataa markkaa. Sen summan pappa kyllä saa\npian maksetuksi, jos hän vain ahkerasti sanomalehtiin kirjoittaa, niin\nsanoi mamma.\n\nNEITI MOILANEN (Naurahtaa). Asessori parka! Kuinka hirveän paljon työtä\nhänellä on! Virassaan on hän monta tuntia päivässä ja kotona istuu hän\nyhtä mittaa pöytänsä ääressä, työhuoneeseensa sulettuna, niin ett'ei\nhän ehdi monta sanaa kenenkään kanssa puhellakaan.\n\nELLA. Ei hänellä kotona paljon työtä virastosta ole. (Naivisti). Hän\nkirjoittelee vain sanomalehtiin.\n\nNEITI MOILANEN. Mutta eikö se ole työtä sekin?! Katsokaapas vain,\nkuinka hän jo käy kumarassa. Sen on työ tehnyt. Ja sitte, -- eikös\nteitäkin kummastuta, kuinka paljo harmaita karvoja jo on hänen\nohimoillensa keräytynyt? Ne ovat huolet niihin kasvattaneet ja vasta\nihan viimeisten vuosien kuluessa. Varsin iloinen hän ei ole koskaan\nollut, niinkauan kuin minä hänen tunnen, mutta näytti hän kuitenkin\nmuutama vuosi takaperin paljoa vireämmältä. Nyt hänet pitäisi\nvarmaankin kahdeksaa joll'ei kymmentä vuotta vanhempana kuin hän\ntodella on.\n\nELLA. Niin -- pappa parka! Hän valittaakin aina, että elämä käy päivä\npäivältä kalliimmaksi, vaikk'emmehän me ollenkaan suuresti elä. Mutta\nemmehän kuitenkaan voi elää huonommin kuin muut ihmiset, niinkuin mamma\nsanoo.\n\n    (Neiti Moilanen naurahtaa kuivasti; taas hetkinen vaitioloa).\n\nELLA (Haukoittelee). Ah, suokaa anteeksi, mutta minä olen niin väsynyt\neilisen konsertin jälkeen ja sitte tuntuvat minusta sunnuntai- ja\npyhäpäivät aina niin hirveän ikäviltä, ell'ei satu vieraita käymään.\nEikö teistä tunnu samoin?\n\nNEITI MOILANEN. Päinvastoin, minä odotan aina sunnuntaita saadakseni\nlevätä. Se on minulle oikea lepopäivä. Aamulla menen kirkkoon ja koko\npäivä tuntuu sitte niin tyyneltä ja rauhalliselta ja juhlalliselta;\nminä nautin silloin oikein koko viikon varalle.\n\nELLA. Ei, minä kammoksun oikein sunnuntaipäiviä ja samoin tekee\nmammakin. Me odotamme vain, että päivä pikemmin kuluisi, jotta\npääsisimme iltasella konserttiin tahi teatteriin.\n\nNEITI MOILANEN. Eikös asessori joskus myöskin käy teatterissa?\n\nELLA. Teatterissa hän kyllä välistä käy, vaan harvemmin konserteissa.\n\"Menkää te kahdenkesken, en minä jouda\", sanoo hän tavallisesti. Ja\naina on hän vielä valveella, kun me kotia tulemme. Usein istuu hän\nsenkin jälkeen huoneessaan ja kirjoittaa, niin että mamma jo tuskastuu\nodottamiseen ja huutaa hänelle makuusuojasta: \"Georges, mitä sinä nyt\nniin kauan valvot? Tule jo makaamaan, että minäkin saan yöni rauhassa\nlevätä.\" Papanpa takia sitte meidän täytyykin nukkua niin kauan\naamuisin.\n\n    (Eteisessä helähtää soittokello).\n\nELLA (Hypähtää iloissaan sohvalta). Se on joku vieras!\n\nNEITI MOILANEN (Nousee myös). Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä.\n\n    (Ojentaa Ellalle kätensä jäähyväisiksi).\n\nELLA (Tarttuen hänen käteensä ja pitäen siitä kiinni). Odottakaa,\nodottakaa vielä... Voi, voi, sitä Miinaa, kun ei jo tule aukaisemaan!\nMinä kyllä juoksisin, vaan mamma on sanonut ett'ei se ole comme il\nfaut.\n\nNEITI MOILANEN. Kyllä minä aukaisen.\n\nELLA. Ei, ei, ei! Minä aukaisen... Miina ei varmaankaan kuullut...\nMinun täytyy aukaista, muutoin voi vieras kääntyä ovelta takaisin.\n\n    (Ella juoksee iloisesti eteiseen ja aukaisee oven.\n    Sisään astuu lehtori Sola).\n\nSOLA. Hyvää päivää, neiti! Onko pappa kotona?\n\nELLA (Tervehtii kylmällä kumarruksella). On. Hän on työhuoneessansa.\n\n    (Ella palaa takaisin saliin. Lehtori Sola riisuu palttoon\n    päältään ja aikoo mennä eteisestä suoraan asessori Raunion\n    huoneeseen, mutta samassa tulee tämä häntä vastaan).\n\nRAUNIO (Eteisessä). Terve, terve! Käy sisään! Mitäs kuuluu?\n\n    (He menevät eteisestä suoraan Raunion työhuoneeseen,\n    josta kuuluu kovaa, vilkasta puhelua).\n\nELLA. Ush! Mikä pettymys! Minä luulin, että se oli... Minä en voi...\nKuinka epämiellyttävä hän on, tuo lehtori Sola. Kuulitteko, kuinka\nhän kysyi (matkii Solan ääntä): \"onko pappa kotona?\" Ei tunne\nsoveliaisuuden sääntöjä ollenkaan. \"Onko asessori kotona\" olisi hänen,\nminun mielestäni pitänyt kysyä.\n\nNEITI MOILANEN. Mutta hehän ovat vanhoja tuttuja, asessori ja hän.\n\nELLA. Mitäs siitä sitte... Kyllä he, vaan en minä ja hän. Ja eihän hän\nymmärtänyt edes kumartaakaan teille eteisestä.\n\nNEITI MOILANEN. Se on anteeksi annettava, neiti Ella. Hänhän on\nlikinäköinen, niinkuin tiedätte.\n\nELLA (Viekkaasti). Niin, kyllä minä tiedän, miksi te häntä puolustatte.\n\n    (Istuutuu sohvaan ja ottaa pöydältä kirjan selaillaksensa).\n\nNEITI MOILANEN. Totuuden nimessä, tietysti... Ei, mutta hyvästi nyt.\nKyllä minun täytyy lähteä.\n\nELLA. Istukaahan, istukaahan! Mitä te nyt noin hätäännyitte siitä, että\nlehtori Sola meille tuli...\n\nNEITI MOILANEN. Enhän minä mitä... Johan minä taannoin ai'oin lähteä.\n\n    (Istuutuu).\n\nELLA. Kuulkaahan! Puhutaanhan vakaasti. Sanokaahan minulle suoraan,\nkumpi teitä enemmän miellyttää, lehtori Sola vaiko kamreeri Lager?\nKumpi?\n\nNEITI MOILANEN. Mutta hyvä neiti Ella, hehän ovat kaksi niin erilaista\nhenkilöä, ett'ei heistä voi puhua edes samana päivänäkään.\n\nELLA. Erilaisia kuin yö ja päivä, niinkö? Niin mammakin sanoo.\n\nNEITI MOILANEN. Se on todellakin jotenkin sattuva vertaus. Mutta-a...\nsillä en sano, että minua juuri miellyttäisi enemmän toinen kuin\ntoinenkaan.\n\nELLA (Taaskin viekkaasti). Ei yö eikä päivä? Niin vainkin... Tehän\nolette niin runollinen. Te rakastatte vain hämärää, jolloin jossakin\nsopessa saa kahden kesken hiljakseen supattaa, eikö niin?\n\nNEITI MOILANEN. Eipä niinkään. Vaan jos tietää tahdotte, niin rakastan\nminä eniten aamukoita, raitista, iloista, työhön kehoittavaa aamukoita.\n\nELLA. Kas niin! Sanoinhan minä. Mutta tepä tahdotte vain sekoittaa koko\nasian ettekä tahdo salaisuuttanne ilmaista. Vastatkaapa nyt vain minun\näskeiseen kysymykseeni!\n\nNEITI MOILANEN. Olkoon menneeksi: minä olen toista mieltä kuin te.\n\nELLA. Mutta mistä te minun mielipiteeni tiedätte?\n\nNEITI MOILANEN. Oi, tiedänpä hyvinkin. Nuori sydän on aina niin suora,\nsiitä voi lukea kuin avoimesta kirjasta.\n\nELLA (Naivisti suutuksissaan). Hyi, sitä en tahdo, että minun sydämmeni\nolisi. Näkeekö sen todellakin, että...\n\nNEITI MOILANEN. ... että teitä miellyttää kamreeri Lager eikä hän.\n(Osoittaa asessorin huoneeseen päin). Hyvin selvään.\n\nELLA. Ei, en minä sitä tarkoittanut. Nyt te taas olette häjy, neiti.\n(Pistää alahuulensa eteenpäin ja tekee pahastuneen ilmeen; hetkisen\nkuluttua:) Mutta sittenkin: myöntäkäähän itse, että kyllä kamreeri\nLager sentään on paljoa sivistyneempi ja... ja-ja... niinkuin mamma\nsanoo, hienompi kuin...\n\nNEITI MOILANEN (Ivallisesti). Tietystikin, sillä hänen hapsensahan ovat\naina käherretyt, viiksensä naskaleiksi kierretyt ja koko mies tuoksuaa\nmyskille, ikäänkuin hän olisi itse oikea moskuselävä.\n\nELLA. Kuinka te olette pisteliäs, neiti!\n\nNEITI MOILANEN. En ollenkaan. Eikös se ole ihan totta? Ja muistatteko\nsitte, kuinka hiljan itse kysyitte minulta, miksi kamreeri Lager aina\nneilikkata suussaan nakertelee?\n\nELLA. Mutta te ette vastannut minun kysymykseeni. Sanoitte vain, että\nkun tulen vanhemmaksi, niin ehkä saan sen tietää. Vaan sanokaahan nyt,\nhyvä neiti, sanokaa!\n\nNEITI MOILANEN. En, en sano. Ei saa olla niin utelias.\n\nELLA. Hyi, teitä! Nyt en minä tykkää teistä ollenkaan. (Härnäten).\nMutta onpas sittenkin kamreeri Lagerilla enemmän savoir-vivre'ä kuin\ntuolla (matkien) \"onko pappa kotona.\"\n\n    (Raunion työhuoneesta kuuluu kovempaa puhelua,\n    ovi avautuu ja saliin astuvat lehtori Sola ja Raunio).\n\nRAUNIO. Tule, tule, tule! Ei täällä ketään vieraita ole: vanhoja\ntuttuja, hyviä tuttuja vain!\n\nSOLA. Neiti Ella minulla oli jo kunnia nähdä, mutta (antaa kättä\nEllalle, joka ojentaa Solalle epäkohteliaasti kätensä, katsomatta\nhäneen) \"eihän liikaa pahaa tee\", he-he, niinkuin sanotaan. Suokaa\nanteeksi, neiti Moilanen, ett'en tuntenut teitä eteisestä, (kättelee\nneiti Moilasta) mutta... mutta tiedättekö, että se merkitsee teidän\ntulevan rikkaaksi. Sanotaanhan sen sitä merkitsevän, kun ei tunne\ntuttavataan?\n\nRAUNIO. Istukaahan, istukaahan, hyvät vieraat!\n\n    (Kaikki istuutuvat, paitsi Raunio, joka jää\n    seisomaan tyttärensä tuolin taakse).\n\nELLA (Solalle). Siinä tapauksessa olisin tahtonut, ett'ette olisi\ntuntenut minua.\n\nSOLA (Naurahtaen). Jaa-ha, jaa-ha! No, mutta, neiti Ella, ettehän te\nsaata valittaa, ettehän te saata valittaa...\n\nELLA (Pisteliäästi). Mutta \"eihän liika pahaa tee\".\n\nSOLA. Ja-ja-ja-ja-ja! Eipä suinkaan, eipä suinkaan!\n\nRAUNIO. (Taputtaen tuolin takaa molemmin käsin Ellaa poskille).\nKatsoppas sinua, pikku Ella, sinä näyt tänään olevan hiukan huonolla\ntuulella.\n\nNEITI MOILANEN. Sitäpä luulen minäkin huomanneeni.\n\nSOLA. Vai niin, vai niin! Kummallista, vaikka tänäpäivänä on jotenkin\nhyvä ilma. Sanotaanhan, että ilma tuntuvasti vaikuttaa toisten ihmisten\nmielialaan.\n\nELLA. Luullakseni vielä useammin toiset ihmiset \"tuntuvasti vaikuttavat\ntoisten huonoon tuuleen\".\n\nRAUNIO. Mutta Ella, mikäs sinun onkaan?!\n\nSOLA (Katsahtaen neiti Moilaseen). Kumpi meistä lienee sitte sen\nvaikuttanut?\n\n    (Samassa kuuluu oikealta rouva Raunion ääni: \"Ella-a!\")\n\nELLA (Hypähtäen ylös tuoliltaan; syrjään). Hyvä, että pääsen pois tuon\nilmapuntarin seurasta.\n\n    (Juoksee oikealle).\n\nNEITI MOILANEN (Naurahtaen). Tietysti minä, jos jompikumpi meistä. Ehkä\nkiusasin neiti Ellaa liian kauan soitolla tänään.\n\nRAUNIO (Istuu Ellan tuolille). Eihän toki, neiti Moilanen. Päinvastoin\nnäytti minusta, että te soititte tänään paljoa lyhemmän aikaa kuin\ntavallisesti. Ja kukas sitä sunnuntaina niin kauan...\n\nNEITI MOILANEN. Vaan neiti Ella valitti kuitenkin sormensa väsyneen,\nuuden flyygelin näppäimet kun tuntuivat hänestä tottumattomuudesta niin\nraskailta.\n\nSOLA. Sitäpä minä katselenkin, mikä peijakkaan komea soittokone teillä\non. Sitä ei ollut täällä viimeksi käydessäni.\n\nRAUNIO (Ikäänkuin hämillään). Niin, se on totta. Sen saimme vasta\nmuutamia päiviä sitte. Täytyihän se ottaa; minkäs sille teki. En saanut\nrauhaa Betyltä ja Ellalta ennenkuin suostuin. Ja komea se on, liian\nkomea, meikäläisen miehen talossa ollakseen.\n\nSOLA. Älä sano, älä sano; sillä on kyllä aina arvonsa.\n\nRAUNIO. No, saattaahan se olla... mutta nykyään tarvitaan niin paljon\nmuitakin ylellisyyden esineitä, jos tahtoo ihmisten seurassa elää,\nettä itse eläminen käy melkein mahdottomaksi. Tarkoitan, että\ntäytyy toiselta puolen kieltäytyä kaikkein välttämättömimmästä,\nhyödyllisimmästä. Mitäs te arvelette, neiti Moilanen, olisiko\nesimerkiksi Ellan, niinkuin sanotaan, \"korva\" pilaantunut siitä, että\nhän vielä, jonkun aikaa, olisi soittanut vanhalla pianiinollamme?\n\nNEITI MOILANEN. Mielestäni oli se vielä hyvinkin tyydyttävä.\n\nSOLA. Saittekos sen jollekin myydyksi, vai?\n\nRAUNIO. Kyllä. Sen osti leskirouva Grönberg tyttärelleen, joka\nharjoittelee opintoja musiikkiopistossa.\n\nNEITI MOILANEN. Ja tyttö kuuluu olevan siihen vallan tyytyväinen,\nvaikka onkin soitossa jo kauas edistynyt.\n\nRAUNIO. Sanoinhan minä Betylle, sanoinhan minä Betylle, mutta hän vain\nväitti: \"ethän sinä, hyvä Georges, sitä ymmärrä, kun et itse pianoa\nsoita\"; ja kuitenkinhan minä nuorempana vähän kilkuttelinkin ja\nvieläkin rakastan musiikkia kovin.\n\nNEITI MOILANEN. Me varmaankin häiritsimme teitä, asessori, soitollamme\ntänään, teillä kun on kiireellisiä kirjoitustöitä?\n\nRAUNIO. Ette suinkaan, ette ollenkaan. Päinvastoin. Ja minähän juuri\nsanoin soittoa rakastavani. Sitä paitsi olen minä tottunut\nkirjoittamaan jos jonkinlaisen, he-he-he, musiikin aikaan.\n\nNEITI MOILANEN (On noussut ylös Raunion viimeisten sanojen aikana).\nSuokaa anteeksi, mutta kyllä minun nyt täytyy käydä sanomassa hyvästi\nrouvalle ja neiti Ellalle ja sitte lähteä.\n\nRAUNIO. Tehkää niin hyvin, neiti. Eläköön vapaus!\n\n    (Neiti Moilanen menee oikealle).\n\nSOLA (Nousten ylös lyö Rauniota olkapäälle). No, veli Yrjö, enpä taida\nsaada kunniaa nähdä sinun puolisoasi tänäpäivänä? Rouva kai ei vielä\nole jalkeilla?\n\nRAUNIO (Nousee myöskin). On maar, on maar! (Katsoo kelloaan). Johan\nkello on kaksi. Varmaankin on hän siellä hiukan talouden toimissa.\nTosin tahtoo konsertti- ja teatteri-iltojen jälkeen naisväen makuu\naamuisin venyä tavallista pitemmälle, mutta ei sitä toki näin kauan\nkestä, eihän toki... Vaan toiselta puolen, -- näin sunnuntaipäivinä en\ntahdo heitä häiritäkään, ja niin saan itse häiritsemättä koko aamun\nhiljaisuudessa työskennellä.\n\nSOLA (Nauraen). No niin, no niin, no niin! Sullapa taitaakin,\nveliparka, olla työtä enemmän kuin voimasi kestävät ja kantavat.\n\nRAUNIO. On. Kyllä sitä on täytynyt ottaa syrjätöitä ja onpa taitanut\ntulla vähä liika paljonkin otetuksi, välistä kun eivät ole yötkään\nriittää. Vaan minkäs sille tekee: elää pitää, elää pitää! Senpä tähden\ntoivon, arvoisa veli, että suot minulle anteeksi tuon unhotukseni.\n\nSOLA. Ole huoleti, aivan huoleti! Älä sinäkään pane pahaksesi, että\nminun täytyi siitä muistuttaa.\n\nRAUNIO. Päinvastoin olen sinulle tuhansin kerroin kiitollinen.\n(Puristaa Solan kättä). Sinun lainasi toimitan ihan varmaan takaisin\ntällä viikolla, -- ihan varmaan. Ja vekselistämme pidän myöskin\nhuomenna huolta. Hyvä oli, että muistutit minulle huomenna olevan\nviimeisen maksupäivän. Sen olisin luultavasti unohtanut, sen tunnustan\nsuoraan, sillä viimeisinä aikoina on muistini alkanut kummallisesti\nhuonota.\n\nSOLA. Sen kyllä uskon, kunnon veliseni.\n\nRAUNIO. Vaikka ennen en olisi unohtanut viiden penninkään velkaa.\n(Tarttuu molemmin käsin päähänsä). Välistä oikein tuntuu kuin pääni\nolisi sekaisin.\n\nSOLA. No, älä nyt ole huolissasi! Kyllä kaikki selviää, kyllä kaikki\nselviää!\n\n    (Oikealta tulee neiti Moilanen ja hänen perässään Ella).\n\nNEITI MOILANEN. Hyvästi, herra asessori!\n\nRAUNIO. Joko te lähdette? No, hyvästi neiti Moilanen! Voikaa hyvin,\nvoikaa hyvin!\n\n    (Neiti Moilanen tahtoo ottaa hyvästi myöskin lehtori Solalta).\n\nSOLA. Sallitteko minun lähteä teidän seurassanne, neiti? Minunkin on\naika mennä. Pistäydyin vain pikku asialle.\n\nNEITI MOILANEN. Tehkää niin hyvin.\n\n    (Menee eteiseen pukeutumaan).\n\nSOLA (Antaa kättä Rauniolle). Hyvästi sitte, veli Yrjö!\n\nRAUNIO. Vai on sinun niin kiire. No, käy nyt kohta talossa jälleen!\n\nSOLA (Ellalle). Hyvästi, neiti Ella! Toivon, että toiste tapaan teidät\nparemmalla tuulella.\n\nELLA (Ivallisesti nauraen). Luulenpa, että professori Falb on saanut\nteistä, herra lehtori, vaarallisen kilpailijan.\n\nSOLA (Nauraen). Jaa-ha, jaa-ha, jaa-ha. (Peräytyy eteiseen). Ehkäpä. Se\nei ollut hullummasti. Ehkäpä. (Rauniolle). Tyttäresi on vallan sukkela\ntoisinaan.\n\nRAUNIO. No niin -- toisinaan kyllä. Älä pane pahaksesi vain hänen\nsukkeluuksiansa!\n\n    (Eteisestä kuuluu \"hyvästi\" sanoja. Neiti Moilanen\n    ja lehtori Sola lähtevät).\n\nRAUNIO (Tulee saliin Ellan seurassa). Mutta Ella hyvä! Voikos sitä nyt\ntuolla lailla, kultaseni! Ihanhan sinä loukkaat parasta ystävätäni. Ja\nsinun pitää muistaa, että hän on sinua kuitenkin paljoa vanhempi.\n\nELLA. Minä en voi häntä sietää. Hän on niin hirveän pöllömäinen ja...\nja tuhma.\n\nRAUNIO (Vakavasti). Ella-a! Tuhmempi olet sinä, joka näin saatat puhua.\nHän on päinvastoin oikein kelpo mies, oikein kultasydämminen mies. Ja\nsydämmeen sitä katsoa pitää eikä ulkomuotoon.\n\nELLA. Mitä minä hänen sydämmestänsä välitän.\n\nRAUNIO (Pannen kätensä ristiin ja paheksuvasti pyörittäen päätään).\nLiian kokematon letukka sinä vielä olet, tyttöseni. Mutta kyllä elämä\nsinulle vielä toista opettaa. Katsopas vain, mikä hyvä ja vakaa paikka\ntuolla kunnon miehellä on. Hänen kotinsa on kerran varmaankin oleva\nesimerkiksi kelpaava koti.\n\nELLA. Hyi! Kouluopettajan rouva ainakaan en koskaan tahtoisi olla ja\nkaikesta vähin lehtori Solan, joka on oikea kuivan peruukin perikuva.\nJa sitä paitse, -- ei hän käy meillä ollenkaan minun tähteni.\n\nRAUNIO. Älä sano, älä sano!\n\nELLA. Ei ollenkaan. Ettekö nytkään näe, pappa, että hän tuli meille\nvain neiti Moilasen tähden? Hän tiesi, että minulla oli musiikkitunti\ntänään ja tuli juuri siihen aikaan saadakseen meillä tavata neiti\nMoilasta. Ja yhdessähän he poiskin menivät. En minä sallisi semmoisia\nrendez-vous'ia minun talossani, varsinkaan oman tyttäreni takia.\n\nRAUNIO (Nuhtelevasti). Ella, Ella! Sinun asiasi ei ole soimata isääsi,\nmuista se! Sitä paitse tulkitset sinä kaikki aivan väärin, käännät\nlähimmäisestäsi kaikki pahoin päin, ja se on vastoin Jumalan käskyjä,\nsen tiedät.\n\n    (Eteiseen on sen sulkematta jääneestä ulko-ovesta tullut\n    kamreeri Lager. Hän on noin 35 vuoden vanha, hienosti,\n    vaan ei narrimaisesti puettu. Samoin hän käyttäytyykin,\n    kuin hieno maailman mies, ilman naurettavaa liioittelua).\n\nLAOER (Riisuu palttoon yltään ja astuu saliin). Pyydän anteeksi, että\ntulin kuin varas yöllä, soittamatta, mutta eteisen ovi oli ra'ollaan ja\nminä en tahtonut vaivata ketään turhaan soittamalla.\n\nRAUNIO (Tervehtii Lageria). Vai oli ovi auki? Sepä kumma! Etkös sinä\nsulkenut sitä, Ella?\n\nELLA (Joka on kokonaan muuttunut Lagerin tultua; iloisesti). Terve\ntulemasta, terve tulemasta, herra kamreeri!\n\nLAGER. Olenko todellakin tervetullut? Sepä hauskaa. Sepä tuntuu oikein\nhyvältä, sillä (Istuutuu rentonaan nojatuoliin, Ella häntä vastapäätä)\n... sillä menneellä viikolla joka ikinen päivä oikein himoitsin päästä\ntäällä käymään, vaan joka ikinen päivä piti ikäänkuin varten vasten\njonkun esteen ilmestyä, aivan kuin joku salainen, kadehtiva,\nkostonhimoinen käsi olisi tahtonut estää minua tänne tulemasta.\n\nELLA. Ettekös kohdannut kadulla neiti Moilasta ja lehtori Solaa? He\nlähtivät vast'ikään meiltä.\n\nLAGER. Kuinkas, arvoisa neiti, kuinkas! Olinpa vähällä takertua heidän\njalkoihinsa ja kuitenkaan eivät he minua huomanneet, -- niin\ninnokkaassa puhelussa he olivat keskenään.\n\nELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!\n\nLAGER. Miksi te nauratte, neiti?\n\nELLA. Te kerrotte niin koomillisesti. Ha-ha-ha-ha! Ja varmaankin\npuhelivat he meistä, niinkuin me nyt heistä.\n\nLAGER. Pikemmin luulen, että he puhelivat itsestänsä, ainakin minusta\nsiltä näytti. Muutoin -- kukapa sen tietää. Pääasia on vain, ett'eivät\nhe minua huomanneet, vaikka minuutin ajan näyttelin heille paljasta\npäätäni.\n\nELLA (Nauraa). Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha!\n\nLAGER. Tuota, -- lakitonta päätäni, tahdoin sanoa. Se oli minulle tosin\npikku viivyke, sillä riensin teille sanomaan, että teatterin seinällä\non ilmoitus ett'ei Judic, erään näyttelijän sairastumisen takia, tänään\nnäyttelekään \"La petite baronnea\".\n\nELLA. Mikäs kappale sitte tänään näytellään?\n\nLAGER. \"Niniche\". Ja siinä hän kuuluu olevan oikein verraton.\n\nELLA. Ai, sitä tahtoisin nähdä. Pappa, saammehan me mennä sitä\nkatsomaan, mamma ja minä?\n\nRAUNIO. Mitä te nyt joka kerta... Se tulee niin kalliiksi. Ja voittehan\nte mennä toiste. Sitä kyllä vielä näytellään.\n\nELLA. Aina sinä kiellät, pappa. (Lagerille). Joko teillä on piletti\notettuna?\n\nLAGER. Jo. Minä ostin heti; ne näkyvät menevän aika vauhtia kaupaksi.\n\nELLA. Luuletteko, että vielä voisi saada kaksi?\n\nLAGER. Voipihan koettaa. Ja luulenpa varmaankin, jos vain emme kovin\nlaske aikaa hukkaan menemään.\n\nELLA (Heittäytyy isänsä kaulaan). No, ethän sinä kiellä, kultaseni?\nSaammehan edes yhden kerran huvitella? Minä menen sanomaan mammalle,\nettä saamme?\n\n    (Ella suutelee isäänsä, joka tekee käsillänsä ja hartioillansa\n    liikkeen, joka tietää, että hänen on mahdotonta sitä estää).\n\nRAUNIO. Vai \"edes yhden kerran?!\"\n\nELLA (Hyppää oikealle, jossa häntä vastaan ovella tulee rouva Raunio,\npuettuna kauniiseen kapottiin). Tässäpä mamma tuleekin.\n\nROUVA RAUNIO. Arvasinhan kamreerin olevan täällä, kun kuulin Ellan niin\niloisesti nauravan. Hyvää huomenta! (Lager suutelee rouva Raunion\nhänelle ojentamaa kättä). Tehkää niin hyvin, istukaa! Mitäs Ella juoksi\nhakemaan? Tahtoiko kamreeri jotakin?\n\nELLA. Kamreeri oli niin hyvä ja tuli ilmoittamaan meille, että Judic\ntänään näytteleekin \"Ninicheä\" \"La petite baronnen\" sijasta.\n\nROUVA RAUNIO. Kiitän sydämmestäni, kamreeri Lager. Te olette aina niin\nhuomaavainen ja kohtelias.\n\nLAGER. Se oli vain pyhä velvollisuuteni, arvoisa rouva.\n\nELLA. Ja mamma! Pappa sanoi jo, että me saamme mennä teatteriin.\nMenemmehän me?\n\nRAUNIO. Kultaseni, enhän minä sanonut mitään.\n\nROUVA RAUNIO (Leppeästi). No, niin Georges. Sinähän olet aina niin\nmyöntyisä etkä välitä siitä, missä me olemme. Sitä paitsehan saat\nrauhassa tehdä työtä, kun me olemme poissa. (Herra Raunio kohouttaa\nvain hartioitaan). Tietysti, Ella, menemme. Sinnehän menee koko\nHelsinki. Kuinka meidän sitte sopisi olla poissa!\n\nLAGER. Arvelin sentähden, että olisi ajoissa hankittava piletit,\nsillä...\n\nROUVA RAUNIO. Tietysti, tietysti! Ehkä sinä, Georges, olet niin hyvä ja\nmenet meille ostamaan. Sinullahan ei tänään taida olla mitään\ntekemistä, -- tarkoitan kiireisiä töitä.\n\n    (Raunio katsoo ihmeissään rouvaansa).\n\nLAGER. Ei millään muotoa, arvoisa rouva. Sen suvainnette antaa minun\ntoimekseni. Minä teen sen niin mielelläni.\n\nROUVA RAUNIO. Olen suuresti kiitollinen, jos tahdotte olla niin\nystävällinen. Mutta ainoastaan yhdellä ehdolla rohkenen vaivata teitä.\n\nLAGER. Oi, tehkää niin hyvin! Vaikka kymmenellä, vaikka sadalla.\n\nROUVA RAUNIO. Ja se on, että kun tulette takaisin, niin jäätte meille\npäivälliselle ja sitte menemme kaikki kolme yhdessä teatteriin.\n\n    (Raunio lyyhistyy kummastuneena yhä syvemmälle nojatuoliinsa).\n\nLAGER. Kiitän nöyrimmästi. Se on oleva minulle ääretön kunnia.\n\nELLA. Mamma, mitäs jos minä menisin samalla vähän kävelemään?\n\nLAGER. Tulkaa, neiti Ella! Se on oleva erittäin hauska.\n\nROUVA RAUNIO. Mene vain, koska kamreeri on niin hyvä ja ottaa sinut\nmukaansa!\n\nLAGER. Tietysti minä vain pyydän teiltä siihen nöyrimmästi lupaa,\narvoisa rouva.\n\nELLA (Hypähtää iloisesti äitinsä luo; puolikovaan). Sittehän saan ottaa\nuuden hattuni ja plyyshipalttoon päälleni?\n\nROUVA RAUNIO (Myöskin puolikovaan). Luonnollisesti; ja koeta nyt olla\nystävällinen ja miellyttävä.\n\n    (Ella juoksee eteiseen pukeutumaan, hänen perässään menee Lager).\n\nLAGER (Auttaessaan Ellaa pukeutumaan). Tietysti otamme\nbaignoire-looshin, niinkuin aina ennenkin?\n\nROUVA RAUNIO (Joka seisoo eteisen ovella, salissa). Mieluimmin istun\nbaignoire'ssa, mutta jos ei siellä satu enää paikkoja olemaan, niin\nottakaa parhaimmat, mitkä saatte. A propos, Ella, poikkea samalla\nCatanille ja tuo jotakin hyvää! Kas tässä minun porte-monnaie'ni. No,\nau revoir, kamreeri Lager, ja terve tullut takaisin, muistakaa se!\n\nLAGER (Pannen kätensä sydämmelleen). Nöyrin palvelijanne!\n\n    (Ella suutelee äitiään ja lähtee Lagerin seurassa).\n\nROUVA RAUNIO (Palaa takaisin ovelta ja näkee miehensä samassa\nasennossa, nojatuoliin lyyhistyneenä). Kuinka juro sinä olet, Georges!\nIstut siinä kuin mikäkin muumio, koko ajan sanaakaan sanomatta, etkä\nnouse edes ylös saattamaankaan. Uponnut olet tuoliisi, aivan kuin\nolisit maan alle vajoamaisillasi.\n\nRAUNIO (Hetken äänettömyyden kuluttua kohotakse ylös). Niin, sinä olet\noikeassa. Minä olen todellakin maan alle vajoamaisillani ja tahtoisinpa\nmielelläni sinne vajotakin.\n\nROUVA RAUNIO. Vai ovat asiat taaskin sillä kannalla ja tietysti on\ntaaskin syy minun?\n\nRAUNIO. Hm!\n\n    (Jälleen hetki vaitioloa).\n\nROUVA RAUNIO. Puhu sitte, sillä tiedäthän, ett'en rakasta tuollaisia\npausseja ja merkkejä.\n\nRAUNIO. Jospa siitä olisi hyötyä, tuosta puhumisesta! Jospa se edes\nauttaisi! Jospa sinä ottaisit osaa minun huoliini!\n\nROUVA RAUNIO. Arvasinhan, arvasinhan minä. Ja mitä huolia ne sitte\ntaas ovat olevinaan, jotka sinua niin raskaasti painavat?\n\nRAUNIO. \"Ovat olevinaan?\" Sanoitko niin: \"ovat olevinaan?\"\n\nROUVA RAUNIO. No puhu, puhu, puhu jo! Muutoin teet minut ihan sairaaksi\ntuolla tuskallisella käytökselläsi.\n\nRAUNIO. Hyvä on. Minä puhun. Kuule sitte! Sola kävi vast'ikään täällä.\n\nROUVA RAUNIO. Sen tiedän. Entä sitte?\n\nRAUNIO. Mutta sinä tiedät ehkä myöskin, mitä olen hänelle velkaa? Ja se\nvelkani on nyt välttämättä maksettava tällä viikolla.\n\nROUVA RAUNIO. Joutavia! Hänellä on kyllä aikaa odottaa. Hänen\nyksinäinen elämänsä ei maksa paljoa ja siihen on hänellä varoja\nkylliksi.\n\nRAUNIO. Mutta hän tarvitsee rahansa ja minä lupasin...\n\nROUVA RAUNIO. Lupasit ne hänelle hankkia? Oivallista! Vaikka itse\nolemme rahan tarpeessa.\n\nRAUNIO. Eikä sillä hyvä. Huomenna on Yhdyspankista ottamani\nvekselivelan viimeinen maksupäivä. Olisin sen kokonaan unhottanut,\nell'ei Sola olisi siitä käynyt muistuttamassa. Ja hän ei voi sitä enää\nminun kanssani uudistaa.\n\nROUVA RAUNIO. Oivallista! Oivallista! Siinä sen nyt näet ystäväsi, joka\nsinut ensi hädässä hylkää. Kukas sinun käski hänen kanssaan vekseliä\nkirjoittamaan!\n\nRAUNIO. Kuka käski? Kuka käski? Olet kai jo unhottanut, mitä varten\nminun täytyi se vekseli ottaa? Varmaankin?\n\nROUVA RAUNIO. Luullakseni maksoit sillä vain omien velkojesi korkoja.\n\nRAUNIO. Jotka velat tietysti myöskin itseni, oman huvini vuoksi olin\ntehnyt, niinkö, niinkö, arvoisa rouva?\n\nROUVA RAUNIO (Väräjävällä äänellä). Sinä olet sydämmetön ihminen,\nGeorges. Taudit ovat Jumalan lähettämiä ja olenko minä siis syypää\nsiihen, että tautini ovat sinulle niin paljon maksaneet?\n\nRAUNIO. Minä en puhu taudeista. Ne ovat kyllä Jumalan lähettämiä ja\nuseinpa vielä rangaistukseksi ihmiselle hänen oman kevytmielisyytensä\ntakia. Mutta minä puhun niistä veloista, jotka minun on täytynyt tehdä\nsen, yli varojemme vietetyn, ylellisen elämän takia, joka sinun\nmielestäsi on olut välttämätön ihmisten tähden, se on, sentähden,\nett'ei meidän, muka asemaamme nähden, ole sopinut elää huonommin kuin\nmuut ihmiset. Ja sinä muistat varmaan hyvin, minne ne rahat menivät,\npaitse korkoihin -- huomaa jo sekin, kun ei enää riitä palkasta\nkorkojenkaan maksamiseksi -- ne rahat, sanon minä, jotka sain sillä\nvekselillä, mikä nyt on huomenna maksettava.\n\nROUVA RAUNIO. Muistan, hyvin muistan, sillä siitä silkkileningistä,\njonka silloin sain, muistutat minulle joka sopivassa ja sopimattomassa\ntilaisuudessa, samoin kuin Ellan plyyshipalttoostakin. Ne, niinkuin nyt\ntuokin tuossa (osottaa flyygeliä) näkyvät olevan sinulle\nunhottumattomina silmätikkuina.\n\nRAUNIO. Kuinka voisin ne unhottaa, kun ne joka päivä herättävät minussa\nniin katkeria tunteita, tiedä se, tuhat kertaa katkerampia kuin se ilo\nolisi ollut suloinen, jos olisin voinut hankkia ne teille velkoja\ntekemättä.\n\nROUVA RAUNIO. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä sinä tarkoitat.\n\nRAUNIO. Sitä parempi. Sano siis minulle suoraan: ovatko kaikki nuo\nesineet -- monista muista puhumattakaan -- niin ehdottoman\nvälttämättömät, että te ette olisi tulleet toimeen ilman niitä?\n\nROUVA RAUNIO. Kas niin! Siinä se on se vanha kysymys jälleen.\n\nRAUNIO. Niin kyllä, se vanha kysymys, johon en sinulta saa koskaan\ntyydyttävää vastausta.\n\nROUVA RAUNIO. Sinä unhotat jo oman asemasikin, Georges. Senkin tähden\njo pitäisi sinun pitää huolta perheesi arvosta ihmisten silmissä.\n\nRAUNIO. Asemani? Paikka, joka antaa kuuden, kahdeksan tuhannen markan\nvuotuisen palkan, ei ole mikään asema, se on vain pikkuvirkamiehen\npaikka.\n\nROUVA RAUNIO. Mutta sinä asut pääkaupungissa, sinä elät ihmisten\nseurassa, sinä et voi elää huonommin kuin muut.\n\nRAUNIO. Huonommin kuin muut, joilla on varoja? Niinkö? Ja jos muut\nelävät ylellisesti, niin pitääkö sinun samoin, vaikka varasi sitä eivät\nsallisikaan?\n\nROUVA RAUNIO. Ennen pitäisi siis kieltäytyä kaikesta, -- kaikesta\nseurustelustakin ihmisten kanssa?\n\nRAUNIO. Vaikka niinkin, jos me häpeämme elää ihmisten parissa varojemme\nmukaan. Sillä meidän ei tule elää ihmisten tähden, vaan itsemme,\nperheemme ja sen kautta maamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.\n\nROUVA RAUNIO. Minä en sinun filosofiiasi käsitä, en voi enkä tahdo\nkäsittää, sillä sinä puolestasi unhotat aivan, mikä käy laatuun, mikä\nei. Ensiksikin on mahdotonta vetäytyä kokonaan kodin, niinsanoakseni,\nluostarielämään, kun kerran ihmisten parissa elää ja tahtoo elää.\n\nRAUNIO. Mahdotonta, tietysti, sen, joka ei osaa antaa arvoa kodille ja\nsen oikealle merkitykselle. Ja toiseksi?\n\nROUVA RAUNIO. Ja toiseksi en minä, patruuna von Åkerhjelmin ainoa\ntytär, ole semmoiseen elämään tottunut enkä voi siihen koskaan tottua.\nPitäisikö minun esimerkiksi olla ilman yhtä ainoatakin silkkileninkiä\nja tyttäreni iäti käydä doffelipalttoossa, kun nykyään jokainen\nkyökkipiikakin silkissä kahisee ja plyyshipalttoossa mahtailee,\npitäisikö meidän sen tähden homehtua kodin nurkkaan ketäkään ihmistä\nnäkemättä? E-hei, sitä emme voi, niinkauan kuin sinä tahdot olla minun\nmieheni ja tyttäreni isä.\n\nRAUNIO. Se on huono puolustus, tuo sinun entinen kajahteleva\nsukunimesi, vaikka sitä niin usein hyväksesi käytät. Sillä se\nmaailmankatsomus, joka on ainoa perintösi siltä nimeltä, oli juuri sen\nraunion perustuksena, minkä tähden sinä jäit sinulle tulevaa,\naineellista perintöä vaille. Itsehän varsin hyvin tiedät, että kun\npatruuna kuoli, niin tuli ilmi, että velat vain olivat hänen\nrikkautensa ja että siis sinun tottumuksesi saivat surullisen lopun.\n\nROUVA RAUNIO. Se näkyy olevan sinulle yhä vielä kipeä kohta, sillä\nsamalla pettyivät sinun toiveesikin yhtä surullisesti.\n\nRAUNIO. Lorua se on, Betty, että minä olisin rikasta perintöä toivonut.\nSillä minä en ollut sokea nähdäkseni, minne sellainen elämä vie.\nSitäpaitsi oli isäsi jo kuollut, kun sinut nain, sen muistanet myös.\n\nROUVA RAUNIO. Olit kai siis siinä sokea, kun minut kuitenkin nait,\nköyhyydestäni huolimatta?\n\nRAUNIO. Olin -- siinä.\n\nROUVA RAUNIO. Rakastit siis minua kovin?\n\nRAUNIO. Sitä en kiellä. Mutta minä rakastin sinua liian\npintapuolisesti, tämän sanan täydessä merkityksessä, sillä tunsin sinua\nliian vähän.\n\nROUVA RAUNIO. Olin siis hyvin kaunis?\n\nRAUNIO. Se tekee varmaan hyvää sinun naisen sydämmellesi, että vielä\nmyönnän sen.\n\nROUVA RAUNIO. Ja nuori?\n\nRAUNIO. Nuori, kokematon ja hemmoittelemalla turmeltu lapsi! Olithan\nainoastaan seitsemäntoista vuoden vanha, kun naimisiin jouduit. Ja\ntässä juuri olinkin sokea.\n\nROUVA RAUNIO. Minkä tähden minut sitte nait ja iäksi onnettomaksi teit?\nMinkä tähden?\n\nRAUNIO. Sen tähden, että rakkauteni juuri oli sokea! Sen tähden, että\nsinun täytyi ottaa minut, vaikka et vielä tietänyt, mitä rakkaus\nonkaan.\n\nROUVA RAUNIO. Täytyi?! Ha-ha-ha-ha!\n\nRAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun\nisäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan\nmajoille mennyt.\n\nROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin,\nvaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!\n\nRAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos\nollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.\n\nROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla\nsinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt?\nNiinkö? Oi, te miehet, te miehet!\n\n(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.\n\nROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi\nvastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse,\nettä itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.\n\nRAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa\npäinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.\n\nROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun\nsuloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.\n\nRAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin,\nettä sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata\nsinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta.\nMinä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon,\nlapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta\nsiinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu\nväärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin\nhuono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten\ntavoin, että sinä -- surullista kyllä -- olet istuttanut jo sen\nnäkökannan tyttäreemmekin.\n\nROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla\ntulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla\noli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi\noikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?\n\nRAUNIO. Siksi, että elämämme nyt vasta, ihan viimeisten vuosien\nkuluessa, semmoisella vauhdilla on väärälle suunnalle lähtenyt. Siksi,\nettä pääkaupungin ylellinen elämä on tarttuvaista. Se on tavallaan\nkulkutauti, influentsa.\n\nROUVA RAUNIO. Myönnät siis kuitenkin, että ennen oli elämämme parempi,\nettä minäkin ehkä olin parempi?\n\nRAUNIO. Kyllä. Alussa -- avioliittomme alussa ja ennenkuin tänne,\nsuureen kaupunkiin muutimme, -- riitti meille pieni palkkani kuitenkin\njoltisesti. Sillä ensiksikin tuotti vanhempiesi kuolema kuitenkin\nvähäksi aikaa tyhjyyden ja puutteen tunteen elämääsi. Sitte antoivat\nsille omankodin toimet ja nuoren äidin huolet myöskin vähän viehätystä\nja vetivät mielesi pois maailmasta. Ja vaikkapa sairaudet milt'ei joka\nainoa vuosi etsiskelivät perhettämme, niin riittivät varamme sittenkin,\ntarvitsemattamme isoja velkoja tehdä, sillä Ellan kasvatukseen ei\nsilloin vielä paljoa tarvittu ja itsekin tyydyit vähempään: minuun ja\nkotiimme. Mutta sitte sain nykyisen paikkani ja me muutimme Helsinkiin,\ntuttavuuksiemme piiri laajeni ja pääkaupungin ylellinen elämä veti\nmeidätkin kurimukseensa. Ja sitte... sitte tuli taitteen aika. Sen\nmuistat kai hyvin?\n\n    (Rouva Raunio ei vastaa pitkään aikaan mitään,\n    hänen rintansa vain taajaan aaltoilee).\n\nROUVA RAUNIO. Onko sinulla vielä mitään sanomista?\n\nRAUNIO. Olisi, paljonkin, vaan ne asiat herättävät minussa ehkä vielä\nkatkerampia muistoja kuin sinussa. *)\n\nROUVA RAUNIO. Mitäs siis nyt oikeastaan minulta tahdot?\n\nRAUNIO. Tahdon vain tehdä sinulle vielä yhden kysymyksen.\n\nROUVA RAUNIO. Ja mikä se olisi?\n\nRAUNIO. Sanopas minulle, Betty: olkoonpa, että nuo silkkileningit ja\nplyyshipalttoot olisivat olleetkin välttämättömät, niinkuin sinä\nsanoit, ihmisten tähden, -- sentähden muka ett'ei teidän sovi olla\nmuita huonommat, huolimatta siitä, että meidän varamme ovat muiden\nvaroja huonommat; mutta miksi, sano minulle, oli tuo flyygeli niin\nvälttämätön, että meidän, vanhojen velkojemme lisäksi, vielä täytyi\ntehdä muutaman tuhannen markan velka? Vastaahan!\n\nROUVA RAUNIO. Sinäpä näyt jo kadottavan sekä muistisi että\nymmärryksesi...\n\nRAUNIO. Pelkään, että lopulta todella niin käykin.\n\nROUVA RAUNIO. Sillä olenhan sinulle jo monesti ennen sanonut ja itsekin\npitäisi sinun ymmärtää, että se oli välttämätön oman tyttäresi tähden,\noman tyttäresi kasvatuksen tähden. Ja sen pitäisi olla hyvinkin selvä.\n\nRAUNIO. Mutta se ei ole selvä lainkaan, sillä neiti Moilanen...\n\nROUVA RAUNIO. Mutta minä välitän neiti Moilasen mielipiteestä viisi!\n\nRAUNIO. Eiköpähän se siis ollutkin vain välttämätön -- ihmisten tähden,\nvälttämätön sentähden, että hovineuvoksen rouva Lundillakin kannattaa\nolla semmoinen flyygeli ja että itserakkaus ei sietänyt, että asessorin\nrouva Raunion salonki näyttäisi ystävättären salia huonommalta -- vai?\n\nROUVA RAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Mikä tuhmuus, mikä ääretön tuhmuus! (* Millä\nsinä sitte puolustat itseäsi? Sillä sinähän minun mieheni olet? Sinähän\nsen maksat? Miksikäs sinä sen siis taloosi otit? Ihmistenkö tähden siis\nmyöskin?\n\nRAUNIO. Niin juuri, ihmisten tähden. Aivan oikein, ihmisten tähden,\nmutta vain hiukan toiselta kannalta katsoen. Sillä -- paha kyllä --\nihmisten tähden, se on, häveten ihmisten tähden, häveten omaa arvoamme,\nkunniaamme, nimeämme ihmisten tähden, jätämme julkisesti paljon\ntekemättä, mikä kuitenkin totuuden ja hyveen voittoon pääsemisen\nnimessä olisi tehtävä ja mistä varmaan meidän itsemme paljoa vähemmän\ntäytyisi kärsiä, ell'emme olisi jättäneet sitä tekemättä. Sen häpeän\ntähden olen minäkin jättänyt paljon tekemättä, mikä jo aikoja sitte\nolisi pitänyt tehdä, ja paljo on minun sen vuoksi kärsiäkin täytynyt.\nSinä tiedät hyvin, mitä minä tarkoitan. Ja olkoon tämä nyt vain sanottu\nminun puolustuksekseni sen lisäksi, että paljon myöskin olen sietänyt\nja suvainnut, -- paitse liian rakkauteni, -- sinun sairautesi ja oman\nrauhani, taloni rauhan tähden. Jos et nyt sanojani ymmärrä, niin tulet\nkai ne kerran vielä ymmärtämään.\n\nROUVA RAUNIO. Varsin hyvin ymmärrän, vaan *) en viitsi sinun lorujasi\nkuunnella. Surukseni näen vain yhä selvemmin, että tyttäremme\nhuolellinen kasvattaminen ei ole sinulle ollenkaan pääasia.\n\nRAUNIO. Aivan oikein, jos huolellisuus on vain muutamain\nsalonkikappalten soittelemisessa kalliilla flyygelillä, kauniiden\npukujen käyttämisessä, ranskalaisten kohteliaisuuksien lausumisessa ja\nkaikissa huveissa juoksemisessa, jotta pikemmin naimisiin pääsisi.\nSemmoinen kasvatus ei ole minusta pääasia, -- ei! Syvemmälle minä\nkatson, kulta Bettyseni. Ja oikeinpa sydäntäni kirvelee, kun ajattelen,\nett'ei Ellamme ole parempaa kasvatusta saanut. Mutta nyt on jo\nmyöhäistä asiaa korjata. Ja minun on syyni, että olen antanut pilata\nhänen.\n\nROUVA RAUNIO. Toisin sanoin: minä olen pilannut hänen?\n\nRAUNIO. Etupäässä sinä, sillä äidistä riippuu lasten siveellinen\nkasvattaminen. Mutta syynä ovat siihen myöskin ihmiset; se on\ntapahtunut myöskin ihmisten tähden, sillä muutamat ihmiset pitävät\nsemmoista kasvatusta sivistyneenä, hienona...\n\nROUVA RAUNIO. Sinun mielestäsi Ella ehkä olisi pitänyt panna\nyhteiskouluun, jos semmoisia siihenaikaan olisi löytynyt.\n\nRAUNIO. Vaikka niinkin, kunhan hän vain olisi saanut sellaisen\nkasvatuksen, että hän kerran omin neuvoin voisi toimeen tulla,\ntarvitsematta leivättömänä katuja juoksennella tahi ensimäisen,\nparhaimman miehen kaulaan heittäytyä, joll'ei hän vanhemmiltaan mitään\nperintöä saa. Ja leipää eivät hänelle muutamat salonkikappaleet tuota,\nyhtä vähän kuin nuo ranskalaiset fraasitkaan. Ja neulaa ei hän osaa\nkäyttää eikä ruokaa laittaa. Mikäs hänelle neuvoksi tulee?\nLapsiraukkani! Lapsiraukkani!\n\nROUVA RAUNIO (Kauhistuen). Mutta Georges, mitäs sinä puhut? Lopeta jo,\nJumalan tähden!\n\nRAUNIO. Ei, Betty, meidän pitää vihdoin viimein oppia katsomaan elämää\nsuoraan silmiin, sillä siihen on jo aika. -- Minä tiedän hyvin, mitä\nsinä ajattelet: Ella ei ole ruma, naimatarjoumuksia hän saapi kyllä ja\nminä tiedän myöskin ketä te, sinä ja, niin kuin näkyy, Ellakin, tällä\nhaavaa ajattelette. Mutta, kultaseni, avioliitto ei ole vain siinä,\nettä nai tahi naimisiin joutuu, vaan sillä on sekä oikeutensa että\nvelvollisuutensa, niinkuin hyvin tiedät.\n\nROUVA RAUNIO. Ellammeko siis, mielestäsi, ei edes täyttäisi hyvään\navioliittoon tarvittavia vaatimuksia?\n\nRAUNIO. Tuskin -- rehellisen, kunnollisen aviomiehen vaatimuksia.\n(* Mutta se on kuitenkin ainoa lohdutus -- jos sitä voi lohdutuksena\npitää, -- ett'ei hän ole ainoa, joka niitä ei täytä.\n\nROUVA RAUNIO (Yhä edelleen ikäänkuin peloissaan miettien Raunion\nsanoja). Mutta missä suhteessa, Georges? Mitä sinä tarkoitat?\n\nRAUNIO. Siinä suhteessa, että hänkin, juuri sinun kauttasi, on nurjaan\nmaailmankatsomukseen kasvatettu. Olen jo näyttänyt toteen missä kohdin,\nmutta tahdon vieläkin ottaa yhden esimerkin.\n\nROUVA RAUNIO. No? Mutta valaisevan, selvän.\n\nRAUNIO. Toivon niin. Kuinka moni eikö, esimerkiksi, teistä, nykyajan\nrouvat, oman mukavuutensa tähden vain, uhraa avioliiton suurinta\ntarkoitusta, ihmissuvun jatkamista, äidiksi tulemisen pyhää\nvelvollisuutta, monia muita mainitsemattakaan. Te muka pelkäätte, että\npienet varat eivät riitä kunnollisen kasvatuksen antamiseen isolle\nlapsiparvelle ja sen vuoksi tyydytte yhteen lapseen tahi\nlapsettomuuteenkin, mutta toiselta puolen eletään kyllä vaikka velaksi,\ntoisten varoilla, turmelevassa ylellisyydessä ja tyydyttämällä kaikki\nmieliteot, jotka viimeiset Parisin muodit herättävät. Kuinka voisikaan\nsiis sellaisen katsantokannon liejuvalla pohjalla seisoa luja rakennus,\njossa ihmissukua kasvatetaan edistymiseen ja täydellisentymiseen. *)\n\nROUVA RAUNIO. Mutta minä en sittenkään ymmärrä, Georges, miksi minulle\nnyt tuota kaikkea puhut?\n\nRAUNIO. Miksikö? Siksi, että asianhaarat nyt ovat pakoittaneet meitä\ntekemään tiliä elämästämme. Siksi, että meidän nyt täytyy laskea\nelämämme eri sarekkeiden summat yhteen yhdeksi loppusummaksi, joka on\nsuoritettava, sillä muuta keinoa ei enää ole. Se on tavallaan viimeinen\ntuomio, joka on lähestynyt.\n\nROUVA RAUNIO (Pelästyneesti). Herra Jumala, Georges! Mitä sinä puhut?\nMinä en sinua ymmärrä. Oletko sinä täydessä järjessäsi?\n\nRAUNIO. Ha-ha-ha-ha! Ihan täydessä, Betty. Rauhoitu!\n\nROUVA RAUNIO. Mutta mitä sinä tarkoitat? Puhu sitte selvään! Selitä!\n\n    (Hetken äänettömyys. Rouva Raunio on yhä pelästynyt\n    ja epäröi, puhuako vai olla vaiti).\n\nRAUNIO (Tyynesti). Kuule, Betty, tunnethan likipitäen, niin sanoakseni,\n\"pysyväisten\" velkojeni suuruuden?\n\nROUVA RAUNIO. Kyllä.\n\nRAUNIO. No hyvä! Niitä on kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta. Ja\n\"juoksevia\" velkoja, niihin vekselit luettuina, on kahdeksan tuhatta.\nRahat ovat lopussa ja lähteet myöskin. Huomenna on kolmetuhatta markkaa\nvälttämättä maksettava ja sitäpaitsi elää pitää, joll'ei itsensä, niin\nihmisten tähden. Asia kai on selvä?\n\nROUVA RAUNIO. Mutta, Georges, miksi olet noin epätoivossasi? Ehkä on\napu lähempänä kuin luuletkaan?\n\nRAUNIO. Mitä tarkoitat?\n\nROUVA RAUNIO. Ehkä voisi Lager...\n\nRAUNIO. La...! (Katsoo vaimoonsa pitkään). Minä en ole häneltä koskaan\npenniäkään lainannut enkä tahdo lainata.\n\nROUVA RAUNIO. Mutta mikset? Hänhän on isävainajani paraimman ystävän\npoika ja mekin olimme lapsuuden tuttavia. Hän voi sinua auttaa ja\nauttaisi varmaan mielelläänkin. Miksi et tahdo, Georges?\n\nRAUNIO. Taaskin, miksi. Siksi, ett'en häntä rakasta, siksi ett'en voi\nhäntä kunnioittaa, tiedäthän sen.\n\nROUVA RAUNIO. Vaan minä en löydä mitään järkevää syytä siihen.\nPäinvastoin on hän niin herttainen mies, sivistynyt ja hieno\nkäytökseltään.\n\nRAUNIO. Niin, mutta useimmitenpa juuri piilee tuon herttaisuuden,\nsivistyksen ja hienouden takana mitä kauhein törky. Puhdas paita verhoo\nusein mitä likaisinta ruumista.\n\nROUVA RAUNIO. En käsitä sinua, Georges. Tähän saakka olet aina ollut\nvaiti, kun on ollut puhe kamreeri Lagerista ja sen tähden olen luullut,\nett'et ainakaan mitään pahaa hänestä ajattele.\n\nRAUNIO. Sillä en rakasta puhua pahaa kenestäkään. Mutta nyt minä näen,\nettä hän on vaarallinen henkilö, vaarallinen etenkin Ellan tähden.\n\n(* ROUVA RAUNIO. Ethän toki tahtone väkisin naittaa ainoata tytärtäsi\ntuolle lehtori Solalle, jota tyttö inhoaa, niinkuin itsekin olet\nnähnyt.\n\nRAUNIO. Ella on vielä liian nuori, että toden teolla jo voisi olla\nnaimisesta puhe. Mutta mieluummin jääköön hän naimattomaksi, kuin että\nhänen ja perheemme maine tahrattaisiin. *)\n\nROUVA RAUNIO. Herranen aika! Miksi huonomaineiseksi mieheksi sitte\nkamreeri Lager on näin yht'äkkiä muuttunut?\n\nRAUNIO. Ei suinkaan yht'äkkiä. Olethan itse minulta kysynyt, onko totta\nmitä hänestä puhutaan?\n\nROUVA RAUNIO. Pahat ihmiset puhuvat niin paljon, johon ei ole\nluottamista. Ja olisiko hän sitte ainoa, joka korttia pelaa?\n\nRAUNIO. Joka semmoista korttipeliä harjoittaa kuin hän, se ei ole ilman\nmuitakaan paheita.\n\nROUVA RAUNIO (Suuttuen). Mutta Georges! Nyt sinä tahraat lähimmäisesi\nkunniallista nimeä. Onko sinulla perusteellista syytä puhua siten?\n\nRAUNIO. Koska puhun, niin minulla varmaan on syytä puhua siten.\n\nROUVA RAUNIO. Hän siis juo? Hän siis on irstas?\n\nRAUNIO. Ja kenties tekee hän semmoistakin, jota en minä etkä sinä\nluulekaan. Ja semmoisen miehen tahtoisit sinä ainoan tyttäremme\npuolisoksi!\n\nROUVA RAUNIO. Ei, Georges! Sitä minä en usko enkä voi millään muotoa\nuskoa. Nyt sinä olet kade, nyt sinä olet häjy. Minä en tunne sinua enää\nsamaksi mieheksi. Sinua kentiesi ei miellytä, että häntä puolustan.\nKentiesi olet sinä... sinä olet kentiesi -- mustasukkainen, Georges?\n\nRAUNIO. Mus-ta-suk-kainen! Ha-ha-ha-ha! (Hetken äänettömyys; hän\nkävelee miettivänä, kiireisin askelin, nurkasta nurkkaan). Ja häneltäkö\nsiis tahi hänen kauttansa pitäisi minun nyt koettaa saada rahaa? Sitoa\nhänet siten meidän perheeseemme ja olla hänelle siitä iäti kiitollinen?\nEi! Ennen joutukoon minun, vekseliin piirtämäni, kunniallinen nimi\nhäpeään kuin sen teen.\n\nROUVA RAUNIO. Mutta mitäs ihmiset sinusta silloin ajattelisivat?\nJoll'et tee sitä minun, joll'et lapsesi, joll'et itsesi, oman arvosi ja\nkunniasi tähden, niin tee se edes -- ihmisten tähden!\n\nRAUNIO. Ihmisten tähden?! En, Betty, sitä en enää tee. Pitää kerrankin\noppia, ett'ei valehtele itsellensä, ett'ei petä itseänsä ja muita, vaan\nsanoo suoraan totuuden ja toimii sen mukaan, tuntukoonpa se kuinka\nkatkeralta tahansa.\n\nROUVA RAUNIO. Ai'ot siis todellakin jättää vekselisi\nprotesteerattavaksi?\n\nRAUNIO. Ai'on, sillä minun täytyy tehdä se. Ja tulkoon vihdoinkin tästä\nsurullisesta komediasta loppu! Käännettäköön kaikki salaisuudet nurin\nihmisten nähtäviksi ja tuomittaviksi!\n\nROUVA RAUNIO. Georges, mitä teetkään! Minkä äärettömän häpeän tuotat\nsinä meille kaikille! Minä rukoilen sinua: koeta vielä viimeinen kerta!\nSeuraa minun neuvoani!\n\nRAUNIO. En, en voi sitä enää. Jos sen nytkin tekisin, niin alkaisi sama\nelämä jälleen.\n\nROUVA RAUNIO (Ikäänkuin muistettuaan jotakin yht'äkkiä). Mutta\nsanoithan, Georges, että vekselin olit ottanut yhdessä lehtori Solan\nkanssa?\n\nRAUNIO (Säpsähtäen). Niin, se on totta!\n\nROUVA RAUNIO. Tahtoisitko siis saattaa häpeään parhaimmankin ystäväsi,\njoka sinua niin monasti on auttanut?\n\n    (Pitkä vaitiolo, Raunio kävelee kiireesti nurkasta nurkkaan).\n\nRAUNIO (Seisahtuen). Sekin täytyy minun tehdä -- totuuden nimessä. Ja\nminä tiedän, että hän sen minulle kyllä anteeksi antaa.\n\nROUVA RAUNIO. No, hyvä! Joll'et sinä tahdo nöyrtyä ja kääntyä Lagerin\npuoleen, et minun, et lapsemme, et ystäväsi etkä kaikkien meidän\nkunniamme ja arvomme tähden, niin täytyy minun se tehdä. Minä siis\npyydän hänet pelastamaan meidät.\n\nRAUNIO. Mutta sinä et saa tehdä sitä.\n\nROUVA RAUNIO. Minun täytyy tehdä se, maksoi mitä maksoi.\n\n    (Eteisen soittokello helähtää).\n\nROUVA RAUNIO. Kas siinä he ovatkin takaisin! (Juoksee ovea\naukaisemaan).\n\n    (Ella ja kamreeri Lager, jälkimäinen makeiskotelo kädessä,\n    astuvat eteiseen).\n\nELLA (Iloisesti hyppien ja näyttäen pilettiä). Mamma, mamma! Me saimme\nlooshin, me saimme looshin!\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama sali kuin ensimäisessä näytöksessä. Kattoon on juuri ripustettu\nmuhkea, pronssinen kynttiläkruunu, jonka keskellä on tulpaanin\nmuotoisella kauniilla kuvulla varustettu lamppu. Tikapuilla, kruunun\nvieressä, seisoo lamppupuodin mies ja asettelee kruunuun viimeisiä\nprismoja. Rouva Raunio istuu nojatuolissa sohvapöydän luona, katselee\nja neuvoo häntä.\n\nROUVA RAUNIO. No, joko lasit ovat kaikki ripustetut?\n\nMIES. Jo, rouva.\n\nROUVA RAUNIO. Mutta lampun kupu on vähän vinossa tännepäin, oikealle.\n\nMIES (Korjaa kupua). Kyllä sen nyt pitäisi olla suorassa.\n\nROUVA RAUNIO (Nousee tuolilta ja katselee kruunua eri puolilta). Ja tuo\nkynttilä tuossa haarassa kallistuu hiukan sisäänpäin. Oikaiskaahan\nsekin! Kas niin! No, hyvä! Nyt taitaa kaikki olla paikoillaan. Saatte\ntulla alas.\n\nMIES (Tultuaan lattialle). Minnekäs nämä tikapuut pitää panna?\n\nROUVA RAUNIO. Pankaa ne kokoon ja viekää tuonne tambuurin nurkkaan,\noven taakse! (Mies vie ne. Rouva Raunio, kovalla äänellä). Georges!\nTule katsomaan nyt! Nyt on kruunu paikoillaan.\n\nRAUNIO (Huoneestansa, jonka ovi on kiinni). Heti paikalla. Kirjoitan\nvain lauseen loppuun.\n\nMIES (Tulee takaisin saliin, ottaa taskustansa paperin ja antaa\nrouvalle). Tässä olis... Isäntä käski antamaan tämän kirjeen\nasessyörskälle.\n\nROUVA RAUNIO (Sieppaa paperin mieheltä). Mikä se on?\n\nMIES. Sehän se on rätinki.\n\nROUVA RAUNIO (Hätäisesti). Mutta eikös se...? Onhan se jo maksettu?\n(Kuuluu askeleita Raunion huoneesta. Rouva Raunio rutistaa kirjeen\ntaskuunsa, josta samalla ottaa rahakukkaronsa).\n\nMIES. En minä tiedä muuta, kuin että se annettiin völjyyn.\n\n    (Raunio on tullut saliin ja kuuntelee miehen viimeisiä sanoja).\n\nROUVA RAUNIO (Vieläkin hätäisesti). No, hyvä on! Kas tässä teille vähän\njuomarahaa. Sanokaa, että minä poikkean itse puotiin.\n\nMIES. Hyvä on. Kiitoksia paljo, ja hyvästi!\n\n    (Mies menee eteiseen ja ottaa korinsa, jolla hän oli kruunun\n    tuonut. Hänen avatessaan eteisen ulko-oven, tulee lehtori Sola\n    vastaan ja riisuu päällystakkinsa eteisessä).\n\nRAUNIO (Vaimolleen, miehen mentyä eteiseen). Mitäs hän tahtoi?\n\nROUVA RAUNIO. Ei mitään, ei mitään. Tekisi vain mieleni vaihtaa tuo\nvalkoinen kupu punaiseen ja sen tähden lupasin itse poiketa puotiin\nsiitä puhumaan. Ja eikö totta, että punainen kupu harmonieeraisi paljoa\nparemmin huonekalujemme punaisen silkkiverhon kanssa? Mutta ethän sinä\nkatselekaan koko kruunua, Georges.\n\nSOLA (Joka tällä välin on tullut saliin). Mitäs herrasväki täällä niin\nkatselee? Hyvää päivää! Hyvää päivää!\n\n    (Raunio ja hänen rouvansa, jotka ovat seisoneet selin eteiseen\n    päin eivätkä ole huomanneet Solan tuloa, hämmästyvät kovin).\n\nRAUNIO. Aa! Sinäkös se olet? Terve tultua!\n\nSOLA (Rouva Rauniolle). Suokaa anteeksi, armollinen rouva; taisin\nsäikäyttää teitä kovin odottamattomalla tulollani. Pyydän tuhannesti\nanteeksi.\n\nROUVA RAUNO (Käsi sydämmellään). Todellakin. Sydämmeni oikein taukosi\nsykkimästä.\n\nRAUNIO. Betty on käynyt niin hermostuneeksi viimeisinä aikoina. Mutta\nei se mitään, ei se mitään! Me tässä katselimme tätä kruunua...\n\nSOLA. Niin vainkin! Aina jotakin uutta, aina jotakin uutta! Ja mikä\nkaunis, mikä loistavan komea kruunu! Toivotan onnea!\n\nRAUNIO (Hiukan hämillään). No, kiitos, kiitos! -- Me tässä\ntuumasimme... Betty, näet, arvelee, että punainen lampunkupu sopisi\nparemmin yhteen huonekalujemme kanssa ja tahtoo vaihtaa tämän valkoisen\npunaiseen. Mitäs sinä siihen sanot, veli Sola? Sinullahan on\nmuistaakseni laudatur estetiikassakin.\n\nSOLA. Mitäpä minä? De gustibus non est disputandum, niinkuin tiedät.\nMielestäni tosin tuollainen ruusunpunainen valoishämy on hyvin soma\nbudoaarissa tahikka makuusuojassakin, mutta -- (Kääntyen rouva Raunioon\npäin) kyllä kai rouva sen asian paremmin ymmärtää kuin minä.\n\nROUVA RAUNIO. Georges, ole niin hyvä ja tuo minulle lasi vettä, tahi --\nei, kyllä minä menen itse...\n\nSOLA. Voitteko yhä pahoin säikähdyksestänne, hyvä rouva? Sepä nyt oli\nikävä! (Rouva Raunio nyökäyttää myöntävästi päätään ja menee oikealle\ntyytymättömän näköisenä. Sola katsoo kauan äänettömänä hänen\njälkeensä). Sepä nyt oli ikävä todellakin!\n\nRAUNIO. No, ei se ole mitään. Kyllä se menee ohi. Käy nyt vain istumaan\nja juttelemaan! Hauskapa oli taas sinuakin tavata pitkistä ajoista.\n\n    (He istuvat).\n\nSOLA. Todellakin; siitäpä on hyvinkin pitkät ajat, useita kuukausia,\nluulen... Niin vainkin, emmehän ole muuta kuin kadulla vain\npikimmältään nähneet toisemme siitä saakka, kun minun -- muistatkos? --\ntäytyi sinua karhuamassa käydä. Siitä sen näkee, kuinka harvoin nykyään\nkäyt vanhaa ystävätäsi katsomassa.\n\nRAUNIO. Nuo kirjoituksenihan, syrjätyöni, siihen syynä ovat, niinkuin\nhyvin tiedät. Senpätähden toivon, kunnon veliseni, että silloinkin soit\nminulle anteeksi, ett'en itse joutanut sinulle lainaasi takaisin\ntuomaan, vaan että täytyi se kirjeessä lähettää.\n\nSOLA. Joutavia anteeksi pyyntöjä! En minä sitä sillä sanonut. Olisipa\nmuutoin vain hauska ollut, jos kuitenkin joskus olisit pistäytynyt\nluokseni tarinoimaan. Tältä ajalta onkin keräytynyt, luulen ma, paljon\npuheltavaa, Yrjö veli?\n\nRAUNIO. Onpa kyllä. Ja usein olen, usko pois, ajatellut, itsekin, että\nmiks'ei se Solakaan enää käy keskustelemassa kaikista asioista,\nniinkuin ennen aikaan? Senpä tähden nyt olitkin oikein kiltti, kun\nvihdoinkin tulit.\n\n    (Molemmat vaikenevat eivätkä ole pitkään aikaan\n    löytää puheen aihetta).\n\nSOLA. Tuota, niin, paljonpa sinä kirjoittelet ja paljon sinä ehditkin\nkirjoitella, se minua enin kummastuttaa.\n\nRAUNIO. Täytyy, täytyy. Mutta mitäs siitä paljoudesta, kun ei\nkirjoituksillani kuitenkaan ole sen enempää arvoa ja pitempää ikää,\nkuin monilla muilla sanomalehtiartikkeleilla, jotka ovat ai'otut\nelämään ja vaikuttamaan vain yhden päivän.\n\nSOLA. Älä sano, älä sano! Milloinkas se olikaan? Menneellä viikolla,\nvai, minä lu'in erään sinun kirjoituksesi, joka minua hyvin miellytti.\n\nRAUNIO. Mikäs se oli?\n\nSOLA. Mikäs sen otsikko olikaan? Jo se yksin herätti minun huomiotani.\nSe oli niin omituinen.\n\nRAUNIO. \"Ihmisten tähden?\"\n\nSOLA. Niin, niin! Niin juuri: \"Ihmisten tähden.\"\n\nRAUNIO. No, mutta johan siitä on ainakin kuukausi kulunut, kun se\npainettiin.\n\nSOLA. Vai jo siitä on niin kauan. Minusta näytti, että lu'in sen vasta\nihan hiljattain, niin tuoreessa muistissa on minulla sen kirjoituksen\nydin.\n\n(* RAUNIO. Mutta kuulepas! Sanopas minulle, koska tulit sen\nhuomanneeksi ja lukeneeksi, eikös se tuntunut sinusta vähän niinkuin\nepäkypsältä vielä? Nyt perästäpäin, kun itsekin sitä muistelen, niin\ntuntuu minusta itsestänikin, että sen olisi vielä pitänyt jonkun aikaa\nkypsyä pöytälaatikossani, novum imprimi in annum, kenties.\n\nSOLA. Siitäpä juuri minäkin tahdoin sinua huomauttaa.\n\nRAUNIO. Mutta tiedätkös, minä olen hirveän huono kriitikko, liian\nlaimea kriitikko, kun asia koskee omia kirjoituksiani, minä, suoraan\nsanoen, en osaa arvostella itseäni. Aineita minulla kyllä ilmestyy ja\ntuotapikaa on niiden käsittely valmis, mutta minä en osaa herätä sen\ninnostuksen päihtymyksestä, niin sanoakseni, jossa olen niitä\nkirjoitellut. Muistaakseni on Byronkin sanonut, että kun hän jonkun\naineen löysi, niin heittäytyi hän sen käsittelemiseen, kuin jalopeura\nsaaliinsa kimppuun, vaan jos ei hän ensi hyökkäyksellä onnistunut, niin\nei hän onnistunut seuraavillakaan. Sama on minunkin laita alallani\ntietysti vain olisi kovin naurettavaa, jos muussa suhteessa vertaisin\nitseäni tuohon suureen Lordiin. -- Ell'eivät minunkaan teokseni heti\nlähde ahjosta valmiina ja viedä torille, vaan jäävät pöytälaatikkoon,\nniin ei niistä takomallakaan parempaa kalua tule. Ja sitte alkavat ne\nminua itseäni inhottaa ja minun täytyy hävittää ne. Ylipäänsäkin on\nluontoni semmoinen, ett'en saa niitäkään rauhaa kuumeeltani, ennenkuin\naine on paperilla, mutta kun se siinä on, niin alkaa minua heti eltoa.\nEikös se ole kummallista.\n\nSOLA. Todellakin; kummallista se on. Mutta yhtäkaikki *) koskettelit\nsiinä kirjoituksessasi hyvin kiitollista ainetta, jokapäiväistä\nainetta, joka sittenkin monelta jää huomaamatta. Muistaakseni\nkehittelit siinä sitä ajatusta, että ihmiset elävät ja toimivat ja että\nheidän usein täytyykin elää ja toimia -- ihmisten tähden -- aivan\nvastoin omia vakaumuksiaan, aivan vastoin sitä, kuinka heidän sopisi ja\nkuinka he voisivatkaan elää. Yhteydessä sen kanssa huomautit,\nmuistaakseni, myöskin sitä ylellisyyttä, loistoa, joka on sellaisen\nelämän seurauksena, varattomissakin taloissa, joissa nykyään eletään\npaljoa komeammin, kuin asianhaarat sallivatkaan. Eikö niin? Sehän se\noli asian ydin?\n\nRAUNIO. Aivan oikein. Juuri sitä tahdoin sanotuksi. Olisikos sinulla\njotakin sitä vastoin muistutettavaa tahi siihen lisättävää?\n\nSOLA. Muistutettavaa -- ei, mutta lisätä tahtoisin siihen kyllä vähän\n(* ja siinä merkityksessä juuri olikin kirjoituksesi, niinkuin itsekin\nhuomautit, hiukan epäkypsä. *)\n\nRAUNIO. No, sepä on oleva hauska kuulla. Mitä siitä sinun mielestäsi\npuuttui?\n\nSOLA. (* Ett'et sinä ole tullut sitä huomanneeksi, se on aivan sinun\nluonteesi omaista, kun muistaa sen, mitä vast'ikään itse kirjoitus-\ntahi \"luomis\"-tavastasikin sanoit.\n\nRAUNIO. No? Mitä se on?\n\nSOLA. Toivon, ett'et pahastu, jos sanon ajatukseni suoraan.\n\nRAUNIO. Enpä suinkaan. Päinvastoin olen sinulle siitä hyvin\nkiitollinen.\n\nSOLA. No, se on asian, niin sanoakseni, kriitillinen puoli, joka\nkirjoituksestasi puuttuu. Sillä *) siinä olet kyllä paljastanut\nepäkohdan, mutta et ole huomauttanut, että on myöskin välttämätöntä\ntehdä jotakin epäkohdan poistamiseksi, asian parantamiseksi.\n\nRAUNIO. Muistutuksesi on aivan oikea. Mutta sinä varmaankaan\net ole tullut ajatelleeksi, että on aivan mahdotonta keksiä ja neuvoa\njotakin yleistä keinoa, yleistä lääkettä, elämän eliksiiriä, niin\nsanoakseni, joka auttaisi ja parantaisi kaikissa tapauksissa. Minun\nmielestäni ovat nuo keinot aivan subjektiivista laatua, on käytettävä\neri keino jokaisessa eri tapauksessa, tapaukset ovat joka kerta\nindividualiseerattavat, niin sanoakseni. Eikö niin?\n\nSOLA. Ei ollenkaan. Sitä en tarvitse tehdä.\n\nRAUNIO. Vaan kuinka? Oletkos sinä keksinyt jonkun yleislääkkeen?\n\nSOLA. Olen kyllä, jos siihen mitään keksijän neroa tarvitaankaan.\n\nRAUNIO. No, jos lääkkeesi on hyvä, niin täytyy sinun ottaa sille\npatentti. Annapas kuulua! Mikäs se olisi?\n\nSOLA. Minun mielestäni, näetkös, ei tarvitse mitään muuta kuin\nrohkeutta.\n\nRAUNIO. Rohkeutta sylkemään ihmisiä vasten silmiä? Niinkö?\n\nSOLA. Vaikka niinkin, jos hävyttömyys sitä vaatii.\n\nRAUNIO. Sitäpä on vähä vaikea suositella toisille ennenkuin itse on\nkoettanut.\n\nSOLA. (* Eikä ollenkaan. Päinvastoin on se lääke oivallista\ndiagnostisessa suhteessa. Sen kautta tulee usein selville, että ensin\nolisi pitänyt antaa ihmisten sylkeä itseään vasten silmiä ennenkuin\nmenee heitä vasten silmiä sylkemään.\n\nRAUNIO. Mitä?\n\nSOLA. Niin juuri \"mitä\". Ensiksikin, näet, tarvitsee perinpohjaista\nitsekritiikkiä ennenkuin laskee kuvituksensa sikiöitä ilmoille,\nihmisten syljeksittäviksi.\n\nRAUNIO. Mutta ell'ei sitä ole. *)\n\nSOLA. (* Sitä täytyy olla, ihmisten tähden, jos tahtoo kunnollisesta\nihmisestä käydä. Vaan ell'ei sitä ole, niin silloin on ihmisillä oikeus\nsylkeä sinua vasten silmiä. (Raunio ei vastaa mitään. Molemmat ovat\nkauan aikaa vaiti. *) Ennenkuin itse on koettanut! Niin, veli Yrjö;\ntoista on paljastaa epäkohta, toista toimia sen poistamiseksi. Ja\njälkimäinen on sitä vaikeampi, mitä lähempänä epäkohta meitä itseämme\non. Mutta silloin juuri tarvitseekin rohkeutta -- ihmisten tähden.\n\nRAUNIO. Sinä katsot minuun niin kummallisesti, ikäänkuin tarkoittaisit\nsillä jotakin.\n\nSOLA. Vai tuntuu sinusta siltä? Mikäs sinun tuntosi nyt on niin\nherkäksi tehnyt?\n\nRAUNIO. Puhu suoraan, Sola, minä näen, että sinulla on jotakin\nmielessä.\n\nSOLA. Tämä aine on sinulle ehkä kipeä kohta? Ja kentiesi on niitä\nuseampiakin? Mistä minä ne tiedän? Onhan siitä niin kauan, kuin olemme\ntavanneet toisemme ja puhuneet suoraan toinen toisellemme.\n\nRAUNIO. Sitäpä minä huomasin jo alussa, kun tulit, että sinulla oli\njotakin salaperäistä mielessä, että sinä olit ikäänkuin tyytymätön\njohonkin.\n\nSOLA (Katsahtaa kruunuun). Päin vastoin luulin löytäneeni syytä\niloitsemiseen, että sinun asiasi ovat jättäneet sinut rauhaan.\n\nRAUNIO. Siihen pisteliääseen huomautukseen antoi varmaankin tuo kruunu\nsinulle syytä? Mutta samalla, kun voin lohduttaa sinua, että asiani\nviime aikoina todellakin ovat antaneet minulle vähän rauhaa, voin\nmyöskin lohduttaa sinua sillä, ett'en tuohon kruunuun ainakaan ole\npenniäkään tuhlannut.\n\nSOLA. Vai niin! No, sepä on todellakin ilahduttava. Se on siis lahja,\nvai?\n\nRAUNIO. Niin onkin.\n\nSOLA. M-hm-hm! Vai niin! Vai lahja se on? (Katsoo Raunioon pitkään ja\nkummastuneena). No, sitä en tarvinne ainakaan kysyä, keltä?\n\nRAUNIO. Kuinka niin?\n\nSOLA. Sen kyllä arvaa kysymättäkin.\n\nRAUNIO (Vihaisesti). Mitenkä sen niin arvaa?\n\nSOLA. No, no, ei mitään, muutoin minä vain. -- (Molemmat ovat hetken\naikaa vaiti). Älä suutu, Yrjö, en minä sinulle mitään pahuudessani\npuhu.\n\nRAUNIO. Mitäpä minä! Enkä minä suutukaan.\n\nSOLA. Tuota, sinun rouvasi on, kuulemma, viime aikoina käynyt oikein\nreippaaksi, hän kun auttaa sinua asioissakin. Hänenhän sanotaan käyneen\nsilloin pankissakin meidän vekselimme lunastamassa.\n\nRAUNIO (Hämillään). Niin, niin. Hän se taisi olla. Ja hän se olikin.\nMinulla ei ollut silloin aikaa. En päässyt mitenkään virastani. Keltäs\nsinä sen kuulit?\n\nSOLA. Keltäs sen kuulinkaan? Joku tuttava se oli, joka samalla kertaa\noli pankissa. Mutta samantekevä kai se sinulle on, keltä sen kuulin. Se\non siis vain totta, sekin?\n\nRAUNIO. Kyllä. Totta se on. Ja mitäs se sitte olisi? Miksi sinä sitä\nniin kummastelet? Mitäs sinä sitä niin omituisella tavalla...?\n\nSOLA. Ei, ei, muutoin vain. Enkä minä mitä omituisella tavalla...\nArvelen vain, että totta se lie sitte sekin, mitä puhutaan, että\ntyttäresi jo on kihloissa?\n\nRAUNIO. Ellako?! Ei suinkaan. En ainakaan minä siitä mitään tiedä.\n\nSOLA (Naurahtaen). Vai niin! No, varmaankin on ne sitte vain juoruja.\n\nRAUNIO. Ja ihan varmaan ovatkin, sen voin sinulle vakuuttaa.\n\nSOLA. Täytyy uskoa. Mutta ainakin monen mielestä siltä näyttää, että he\novat kihloissa.\n\nRAUNIO. Ellako ja...?\n\nSOLA. Kamreeri Lager, tietysti.\n\nRAUNIO. Ei ikipäivinä. Sitä ainakaan en minä koskaan sallisi. Se on\naivan mahdotonta. Ja kuinka voi edes siltä näyttääkään?\n\nSOLA. (* Kuinkako? No, jos ei muun, niin jo senkin takia, että hän\nnähdään aina tyttäresi ja rouvasi seurassa, milloin kävelemässä,\nmilloin konserteissa, milloin teattereissa, ja teatterissa varsinkin\nistuvat he aina kolmen kesken aitiossa. Ja se tietysti oikeuttaa\nihmisiä sitä uskomaan, semminkin koska tuo epäilemättä vain voi\ntapahtua sinun suostumuksellasi.\n\nRAUNIO (Hiukan hämmentyen). Vai niin? Todellakin? Niin, niin, kyllä\nminä sen tiedän... Tietysti, olenhan minä antanut... suos... suos...\nEpäilemättä minun suostumuksellani. Mutta tokko siitä nyt on voinut\ntuollaiseen nurjaan johtopäätökseen tulla?\n\nSOLA. Niinkuin näet. Vaan sinunpa pitäisi, hyvä mies, joskus itsesikin\nkäydä teatterissa, niin ei se näyttäisi niin räikeältä. Ja sitä paitsi\nolisi siitä sinulle itsellesikin vähän virkistystä töistäsi. Sinähän\npilaat terveytesikin kokonaan alituisesti vain kotona istumalla ja\ntyötä tekemällä.\n\nRAUNIO. Olenhan minä käynyt, olenhan minä käynyt, kun olen joutunut.\n\nSOLA. Mutta liian harvoin, Sinun pitää käydä useammin. RAUNIO. Niin,\nkyllä minun pitää, pitää varmaan.\n\nSOLA. Eikä ainoastaan pidä, vaan se on sinulle suora täytymys, pakko,\nvälttämättömyys, yksistään jo -- ihmisten tähden, sillä *) ihmiset\nlöytävät aina syytä ajatella ja puhua pahaa.\n\nRAUNIO. Mitä tarkoitat? Minustako?\n\nSOLA. Sinusta ja tyttärestäsi. Sinusta ja vaimostasi. Sillä tunnethan\nitse hyvin Lagerin ja hänen elämänsä. Hänestä lankee sitte varjo sekä\nsinun että perheesi päälle.\n\nRAUNIO. Mutta viime aikoina en ole kuullut hänestä mitäkään erityistä.\nPäinvastoin. Onko hänen elämänsä sitte käynyt vieläkin hurjemmaksi kuin\nse ennen oli?\n\nSOLA. On kyllä. Vaikka olisihan, luullakseni, jo hänen entinenkin\nmaineensa riittävä teidän mainettanne tartuttamaan. Ja tietystikään ei\nhänestä sinulle nyt mitään suoraan puhuta, hän kun on niin hyvä ystävä\nperheessäsi.\n\nRAUNIO. Minä en häntä ystävänäni pidä.\n\nSOLA. Mutta tyttäresi ja rouvasi. Ja se on sitä pahempi.\n\nRAUNIO. Vaan enhän toki voi häntä pellollekaan ajaa.\n\nSOLA. Voisit. Hyvinkin. Ell'ette olisi hänelle pienessä kiitollisuuden\nvelassa.\n\nRAUNIO. Mitä tarkoitat?\n\nSOLA. Hänenhän se on lahjoittama, tuo kruunu?\n\nRAUNIO. Niin. No?\n\nSOLA. Ja se on lahja sinun tyttärellesi, vai? -- Hänen morsiamellensa,\ntulevalle puolisollensa? (Raunio ei vastaa mitään, vaan vaipuu\nmietteisin, tuijottaen Solaan). Mutta miksi ei hän lahjoittanut hänelle\nkultakelloa tahi rannerengasta tahi rintasolkea, niinkuin morsiamelleen\ntavataan lahjoittaa?\n\nRAUNIO. Siksi, että Ella ei ole hänen morsiamensa ja tuleva puolisonsa.\n\nSOLA. Mutta kellekäs ja mistä hyvästä hän sen sitte...?\n\nRAUNIO. Sinua kummastuttaa, että minä sallin...\n\nROLA. Niin juuri. Minua kummastuttaa, miksi se sitte sinun salisi\nkatossa riippuukaan.\n\nRAUNIO. Siksi... siksi, että... lahjaa ei sovi niin vain pihalle\nheittää.\n\nSOLA. Tietysti. Ja taaskin tuon saman kiitollisuuden velan tähden.\n\nRAUNIO (Hämmästyen). Mitä? Mitä tarkoitat?\n\nSOLA. Älä hämmästy, veli Yrjö! Minä puhun kanssasi vanhana, hyvänä\nystävänäsi. Minä näen kyllä, että tahdot salata minulta paljonkin.\nMutta ihmisten silmiltä välistä ei voi kuitenkaan kaikkia salata.\n\nRAUNIO. Omia tekojani en ole sinulta koskaan salannut, se sinun pitäisi\ntietämän.\n\nSOLA. Vai niin! Sinun rouvasi siis lainasi Lagerilta ne rahat,\njotka...?\n\nRAUNIO. Mistä tiedät, että ne olivat Lagerilta?\n\nSOLA. En minä tiedä, minä arvaan. Ja senkö kiitollisuuden velan tähden\nsiis sinun myöskin täytyy yöt päivät otsasi hiessä työskennellä\nhankkiaksesi rahoja vaimosi ja tyttäresi loosheja varten, joissa toinen\nsinun sijallasi istuu?\n\nRAUNIO (Hypähtäen vihaisesti paikaltaan). Antti! Senkö tähden sinä olet\ntänään luokseni tullut?\n\nSOLA (Nousee myös ylös). Juuri sen tähden, Yrjö. Sinä olet tullut\nsokeaksi ja sinua kunnioittavana ystävänäsi on minun velvollisuuteni\navata sinun silmäsi näkemään sitä vaaraa, joka uhkaa tahrata sekä\nnimesi että maineesi!\n\nRAUNIO. Se on turha vaiva! Minä en ole sokea. Minä näen itse kaikki\nvarsin hyvin.\n\nSOLA. Ja sittenkin siedät sitä? Vai olet sinä sellainen riepu!\n\nRAUNIO. Antti! Silloin, kun vekselimme oli lunastettava, olin päättänyt\ntehdä lopun kaikesta.\n\nSOLA. No? Mutta et tehnyt sittenkään?\n\nRAUNIO. Minulla ei ollut enää, keltä saada lainaksi. Sinäkin\nkieltäydyit kanssani vekseliä uudistamasta.\n\nSOLA. Niin toivottomina et minulle silloin asioitasi esittänyt.\n\nRAUNIO. Sillä olin jo liiaksi hyvyyttäsi koetellut. Ja silloin päätin\nminä uhrata kaikki, -- lapseni, vaimoni ja oman aineellisen olemiseni,\nuhrata kunniani ja nimeni häpeälle, päätin luovuttaa koko tämän\nvalheellisen loiston ihmisten tallattavaksi rähisevillä\nvasaramarkkinoilla.\n\nSOLA. Vaan silloin ilmestyi pelastaja?\n\nRAUNIO. Minä en hänen apuansa pyytänyt.\n\nSOLA. Mutta vaimosi pyysi?\n\nRAUNIO. He ovat lapsuuden tuttavia, niinkuin tiedät.\n\nSOLA. Eikä muuta? Ja sinä sallit hänen pyytää?\n\nRAUNIO. Hän teki sen vastoin minun tahtoani.\n\nSOLA. Ja toinen antoi? Ja sinä sallit vaimosi ottaa vastaan häneltä\nrahaa? Sinä sen sallit sittenkin?\n\nRAUNIO. Kysyt ehkä vielä, miksi sen sallin?\n\nSOLA. Sitä en tarvitse kysyä. Sen arvaan kysymättäkin.\n\nRAUNIO. Mutta minä kysyn sinulta, miksi luulet, että minä sen sallin,\nkun asia jo oli tehty minun tietämättäni?\n\nSOLA. Sen teit taaskin vain -- ihmisten tähden.\n\nRAUNIO. Sinun tähtesi, sinun nimesi tähden ainoastaan sen sallin, jos\ntietää tahdot.\n\nSOLA. Ei! Se tepponen ei tepsi. Ja senkö tähden nyt vain katselisit\njalomielisen ystävän rauhallisesta korkeudesta, kuinka tuo sama\npelastaja tyttäresi muka tulevana miehenä kruunuja salisi kattoon\nripustaa ja loosheissa sinun sijallasi istuu. Kenenkäs tähden sinä sitä\nsallit, hä?\n\nRAUNIO. Millä oikeudella uskallat sinä siten tahrata vaimoni ja minun\nkunniaani aviopuolisoina? Millä? Vastaa!\n\nSOLA. Ystävän oikeudella yksistään, jos enää tahdot minua ystävänäsi\npitää.\n\nRAUNIO. Se on liika vähän, ell'et voi selviä todisteita näyttää?\n\nSOLA. Vai on Lagerinkin maine sinulle liika vähän?\n\nRAUNIO. On. Vaimoni maineen rinnalla.\n\nSOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?\n\nRAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.\n\nSOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja\nennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen\nmaineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!\n\n    (Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä\n    ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan\n    paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu.\n    Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta\n    vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva\n    Rauniokin oikealta).\n\nROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä\ntäällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.\n\nELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan\nkanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei\nkuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean\nnäköisenä.\n\nROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan\nkaivettuna.\n\nRAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!\n\nELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko\nkruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!\n\nROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu\nviehättävältä ja kodikkaalta!\n\n    (Raunio katsahtaa rouvaansa pitkään ja kävelee vähä väliä\n    huoneeseensa ja takaisin saliin, kuunnellen puhelua).\n\nELLA. Niin, mamma. Ja kuinka komealta se on näyttävä, kun se sytytetään\ntanssijaisiksi minun syntymäpäivänäni!\n\nROUVA RAUNIO. Todellakin, silloin saamme samalla uudistaa sekä\nflyygelimme että kruunumme (hykertää kämmeniänsä).\n\nELLA. Ja minä saan vielä lisäksi uudistaa uuden peau de nymphe\nleninkini.\n\nROUVA RAUNIO. No, kävitkö neiti Kruskopfin luona?\n\nELLA. Kävin. Maanantaiksi hän lupasi sen valmiiksi. Ja kuinka kaunis se\ntulee olemaan. Hän oli juuri saanut Parisista viimeiset journaalit.\nKaula tulee olemaan decollete, kaulus à la Marie Stuart ja olka-puffit.\nRuusugaasin garnityyriä varten lupasi hän ostaa. Ja hame tulee olemaan\nhyvin sileä ja suppea, niinkuin nyt käytetään.\n\nROUVA RAUNIO. Sinähän tulet olemaan kuin konfekti, kun vielä saat kukat\nhiuksiisi ja rintaasi.\n\nELLA. Kukkia minä myöskin kävin parissa paikassa katsomassa, mutta en\nvielä päättänyt mitään.\n\nROUVA RAUNIO. Nehän kyllä ehdit sittenkin ostaa, kun leninkisi on\nvalmis.\n\nELLA. Kyllä. Mutta olisin minä käynyt vielä useammassakin puodissa\nkatsomassa, vaan minä tapasin Fabianinkadun kulmassa kamreeri Lagerin.\n(Kuiskaten rouva Rauniolle). Hän tulee ehkä tänä iltana meille, jos\njoutaa, sanoi hän. (Raunio seisattuu kotvaksi ikäänkuin kuuntelemaan ja\nlähtee sitte taas kävelemään). Me kävelimme kaksi kertaa esplanaadia\npitkin päästä päähän.\n\nROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?\n\nELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja\nmitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä\nepäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti...\n\nROUVA RAUNIO. Mikä imartelija hän on!\n\nELLA. Tietysti, mamma, en minä sitä usko.\n\nROUVA RAUNIO. Tietysti se on aivan liioiteltua: sievä sinä kyllä olet\nhyvinkin, mutta kauniiksi ei sinua kuitenkaan voi sanoa. Toista olin\nminä nuoruudessani!\n\nELLA. Mutta olethan sinä, mamma, itse sanonut, että minä olen aivan\nsinun kuvasi.\n\n    (Raunio silloin tällöin seisattuu ja kuuntelee,\n    katsoen karsaasti naisiin).\n\nROUVA RAUNIO. Kyllä, kyllä, mutta sittenkin olet vielä kappaleen matkaa\nminusta jälellä. Ja tahtoisinpa nähdä miltä sinä näytät, kun sinä olet\nminun ikääni tullut. Eipä suinkaan sinusta silloin sanottaisi samaa,\nkuin minusta nyt, että minä pikemmin näytän vanhemmalta sisareltasi\nkuin äidiltäsi.\n\nELLA (huulet nyrpällään). Enpä minä silloin tahtoisikaan näyttää sinun\nvanhemmalta sisareltasi, en ollenkaan!\n\nROUVA RAUNIO. Mutta Ella! Kuinka voit sinä olla niin...?! Minähän\ntarkoitan, että jos sinä silloin olet samassa asemassa kuin minä nyt,\nettä olet äiti ja sinulla on sellainen tytär kuin nyt itse olet.\n\nELLA. Kukas sen sinulle sanoi? Sanoiko hän niin, että sinä näytät minun\nvanhemmalta sisareltani?\n\nROUVA RAUNIO. Se on sama, kuka sen sanoi. Sitä paitsi: tiedän minä sen\nsanomattakin.\n\nELLA. Mutta tiedätkö, mamma, mitä hän minulle vielä sanoi? Hän puhui\nniin paljon, niin paljon, ja semmoista, jota kaikkia minä en oikein\nhyvin ymmärtänytkään. Ja lopuksi sanoi hän, että nythän minä olen\nmelkein jo kosinutkin teitä, neiti Ella.\n\nROUVA RAUNIO. Mitä sanot! Onko se mahdollista? Oikeinko totta?\n\nELLA. Ihan totta se on. Niin hän sanoi. Omin korvin minä sen kuulin.\n\nRAUNIO (seisattuu rouva Raunion ja Ellan väliin ja katsoo tyttäreensä\nvakavasti). Mutta sanopas minulle, Ella: kuulivatko sen jonkun\ntoisenkin korvat?\n\nELLA. Mitä tarkoitat, pappa? Miksi kysyt minulta sitä noinikään?\n\nRAUNIO. Varmuuden vuoksi. Ja tietysti et sinä usko sitäkään, vai?\n\nROUVA RAUNIO. Tietysti, Georges, tulee hän pyytämään meidän\nsuostumustamme siihen, jos hän todellakin...\n\nELLA. Tietysti, pappa, hän sen tekee.\n\nRAUNIO. Jos hän tulee siihen minun suostumustani pyytämään, niin ajan\nminä hänet samaa tietä pihalle, jota hän on tullutkin.\n\nROUVA RAUNIO ja ELLA. Georges, Georges! (yht'aikaa) pappa, pappa!\n\nRAUNIO. Niin juuri! Minun sanani pysyy.\n\n    (Ella rupee itkemään).\n\nROUVA RAUNIO. Mutta mikä sinun on, Georges? Ja näin yht'äkkiä?\nVarmaankin lehtori Sola...? Mutta sinähän unhotat, missä kiitollisuuden\nvelassa me olemme...\n\nRAUNIO. Juuri sen velan tahdon minä aluksi sillä lailla suorittaa.\n\nROUVA RAUNIO. Ihanhan sinä olet mieletön taaskin, Georges. Taaskin\ntuo... tuo inhottava lehtori Sola...\n\nRAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan Solasta!... Toinen se on, joka minun\nkotirauhani, sielunrauhani häiritsijä on!... Hyvästi! Tästä pitää\nkerrankin tulla loppu!\n\n    (Menee eteiseen ja pukeutuu ulos lähteäkseen).\n\nROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Georges! Jumalan tähden, minne sinä menet,\nminne sinä menet, sanohan edes?\n\nRAUNIO (Valmiina lähtemään, naurahtaen). Ole huoleti!... Kamreeri\nLagerin luo minä en mene.\n\n    (Lähtee).\n\nELLA (Itkien). Mamma, mamma, mitä teemme nyt?\n\nROUVA RAUNIO. Rauhoitu, Ella! Älä itke! Pappa on käynyt niin\närtyisäksi monien töittensä tähden, mutta kyllä hän leppyy jälleen.\n\nELLA. Ei, ei hän lepy. Minä en ole häntä koskaan nähnyt näin\nvimmastuneena.\n\nROUVA RAUNIO. Minulla on kyllä keinoni, joilla saan hänet leppymään ja\n-- suostumaan kaikkeen.\n\nELLA. Se on varmaan hän, se on lehtori Sola, joka on papan semmoiseksi\ntehnyt.\n\nROUVA RAUNIO. Hän eikä kukaan muu.\n\nELLA. Mutta mitä syytä hänellä siihen on? Olisiko hän kade ja...?\n\nROUVA RAUNIO. Kade ja kostonhimoinen. Kade sentähden, ett'et sinä\nhänestä välitä. Ja kostaa tahtoo hän minullekin, siitä ett'en minäkään\nvoi häntä kärsiä.\n\nELLA. Tietysti. Vaan minne luulet, mamma, että pappa nyt meni?\n\nROUVA RAUNIO. Solan luo juuri, siitä olen ihan varma.\n\n(* ELLA. Mutta olihan hän vast'ikään täällä.\n\nROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta juuri sentähden, sillä he kiivastuivat ja\nerosivat varmaan vihamiehinä. Ja papallahan on sellainen luonto, että\nhän suuttuu pian ja katuu kohta, kun huomaa olevansa väärässä. Ja\nsilloin pitää hänen saada heti sopia, muutoin on hän pahoilla mielin\nkoko ajan. *)\n\nELLA. Mutta tiedätkö mitä, mamma? Minä pahoin pelkään, että pappa ehkä\nkieltää nyt viettämästä minun syntymäpäiväänikin.\n\nROUVA RAUNIO. Sitä hän ei voi tehdä. Se nyt on aivan mahdotonta,\nkerrassaankin.\n\nELLA. Mutta miks'ei, jos hän on niin suuttunut kamreeriin?\n\nROUVA RAUNIO. Sinä unhotat, Ella, että minullakin on jotakin siihen\nasiaan sanomista. Ja sitä paitse on se, niinkuin sanoin, kerrassaan\naivan mahdotonta.\n\nELLA. Kuinka niin, mamma? Minkä tähden?\n\nROUVA RAUNIO. No, jo sen tähden, että me joka vuosi olemme viettäneet\nsinun syntymäpäivääsi tanssijaisilla. Ja miltä se näyttäisi, ell'emme\nnytkin niin tekisi? Mitä ihmiset siitä sanoisivat? Ihmisten tähden jo\ntäytyy papan siihen suostua, muutoin tulevat kaikki tuttavamme jo\nkutsumattakin sinua onnittelemaan.\n\n(* ELLA. Ja minä kun olen jo pyytänyt kamreerin silloin meille.\n\nROUVA RAUNIO. Paitsi hänelle, olen minäkin jo monille muillekin\nilmoittanut, että meillä sinä iltana tanssitaan, niinkuin tavallisesti.\nSiis jo senkin tähden ei pappa voi tehdä mitään sitä vastaan.\n\nELLA. Mutta jos pappa ei sittenkään tahdo kutsua kamreeria?\n\nROUVA RAUNIO. Mitä sinä nyt lörpöttelet, Ella?! Johan me olemme\nkamreerin kutsuneet. Siis jo senkin tähden täytyy papankin hänet\nkutsua, muita syitä mainitsematta. *)\n\nELLA. Mutta täytyy kai meidän kutsua lehtori Solakin silloin meille.\n\nROUVA RAUNIO. Sitä emme suinkaan tee, Jumala nähköön.\n\n(* ELLA. Hän ehkä pilaisi koko tanssijaisemme kömpelöllä käytöksellään.\n\nROUVA RAUNIO. Niin, ja Jumala tiesi, mitä kaikkea hän vielä voisi\ntehdä. Joisi päihinsä ja kaataisi kumoon sekä pöydät että ihmiset\nkarhuntanssillaan.\n\nELLA. Mutta eikös hän kuulu raittiusseuraan, mamma? Ja sitäpaitse\nluulen, ett'ei hän tanssi ollenkaan.\n\nROUVA RAUNIO. Niinkö todellakin luulet? Kyllä hän sekä juo että muuta\ntekee, kun vain tilaisuutta löytyy. Ja mitä noista kaikista seuroista,\nell'ei ihmisellä itsellään tarpeeksi karaktääriä ole. *)\n\nELLA. Siinä tapauksessa sitte emme kutsu neiti Moilastakaan, vai\nkuinka?\n\nROUVA RAUNIO. Enpä tiedä. No, voimmehan hänet yhtä kaikki kutsua,\nvaikka ei hän kuitenkaan tule.\n\nELLA. Miksi luulet, ett'ei hän tulisi?\n\nROUVA RAUNIO. No, sentähden, ett'ei Sola ole kutsuttu. Yleisestihän jo\npuhutaan, että he ovat kihloissa.\n\n(* ELLA. Uskotko sitä todellakin, mamma?\n\nROUVA RAUNIO. Miksi en sitä uskoisi. Ja tietystikään ei neiti Moilanen\nsilloin tule ilman sulhastansa. *)\n\nELLA. Mutta jos hän tulee, mamma?\n\nROUVA RAUNIO. No, entä sitte? Ainakin on hänellä enemmän elämän tapoja,\nkuin hänen lehtorillaan.\n\nELLA. Mutta varmaankaan ei hänellä ole vaaleata baalileninkiä? Ja miltä\nse näyttäisi, kun hän yksinkertaisessa villapuvussaan ja sileäksi\nkammattuine hiuksineen olisi meidän joukossamme? Sehän olisi liiaksi\nsilmiinpistävä. Fi! Ca serait tout-à-fait mauvais genre!\n\nROUVA RAUNIO. Kutsua täytyy meidän hänet kuitenkin. Ja tietysti on\nhänellä niin paljon älyä, ett'ei hän tule, ell'ei hänellä ole sopivata\npukua. Hän on kuitenkin kelpo tyttö, vaikka mielipiteiltään -- kuinka\nsitä sanoisin -- liian vanhanaikuinen.\n\nELLA. Eli liian uudenaikainen. Molemmat mielipiteethän menevät\nliiallisuuksiin. Les extremes se touchent.\n\n    (Eteisen kello helähtää. Ella säpsähtää ja hyppää\n    iloisesti trymoon eteen otsakiharoitaan korjaamaan).\n\nELLA (Peilin edessä puolikovaan). Se on hän, -- kamreeri... Hän lupasi\ntulla tänään.\n\n(* ROUVA RAUNIO (Juoksee myöskin peilin luo ja laittelee myöskin\nhiuksiaan seisoen Ellan takana). Mutta kuinka tulisi hän tähän aikaan?\nSanoiko hän varmaan? *) (Palvelusneitsyt juoksee oikealta salin läpi\neteisen ovea aukaisemaan). (* Ella mene jo, että minäkin saan nähdä...\n(Ella juoksee oikealle olevan oven luo, Rouva Raunio pyörähtää ja\nistuutuu lähellä olevaan nojatuoliin. *) Neitsyt aukaisee oven, joka ei\nole lukossa, ja neiti Moilanen astuu eteiseen).\n\nNEITI MOILANEN (Eteisessä). Vai ei ovi ollutkaan lukossa?\n\nROUVA RAUNIO. Aa, neiti Moilanen! Quand on parle du soleil, on en voit\nle rayon!\n\nELLA (Ensin hiukan pahastuneena). Sanosit, mamma, edes: Quand on parle\ndu loup, on en voit la queue, niin sopisi se paremmin neiti Moilaselle.\n\n    (Palvelusneitsyt menee takaisin oikealle).\n\nNEITI MOILANEN (Sisääntultuaan ja tervehtien). Suokaa anteeksi, mutta\nminä olen jo niin unhottanut huonon Ranskan kielen taitoni, ett'en\nymmärrä enää kaikkia sukkeluuksia.\n\n    (Istuutuu väsyneenä tuolille oven suuhun).\n\nROUVA RAUNIO. Olkaa huoleti, neiti, ranskaksi ei voi puhua pahaa\nkenestäkään.\n\nELLA (Neiti Moilaselle). Tiedättekö, minä olin kokonaan unhottanut,\nettä meidän piti soittaa tänään. Ja sitä paitse olen minä niin hirveän\nväsynyt juoksuistani kaupungilla, ett'en minä millään muotoa jaksa\nottaa musiikkituntiani. Suokaa sen tähden anteeksi, että minun täytyi\nteitä turhaan vaivata.\n\nNEITI MOILANEN (Katkerasti naurahtaen). Täytyy kai se suoda. Mutta\nkyllä minä olisin ollut teille hyvin kiitollinen, jos olisitte\nlaittanut minulle tiedon siitä edeltäpäin. Minullakin on niin hirveän\npaljon juoksuja, eikä ainoastaan tänään, vaan joka päivä.\n\nELLA (Hiukan närkästyen). Mutta mistä minä voin sen edeltäpäin tietää,\nettä minä näin väsyisin?! (Syrjään). Onpas hän oikein tuhma!\n\nROUVA RAUNIO. Tietysti, neiti Moilanen, luetaan tämä tunti mukaan. --\nVai on teilläkin niin paljon juoksuja? No, kyllä sen arvaa, mitä\njuoksuja teillä tätä nykyä on.\n\nNEITI MOILANEN. Musiikkituntini vain, ei muuta mitään.\n\nELLA (Viekkaasti halaten neiti Moilasta). Niin, niin, te ette vain\ntahdo ilmaista salaisuuttanne, vaikka sen jo koko kaupunki tietää.\n\nNEITI MOILANEN. Mutta eikös se ole niin, neiti Ella, että usein\ntietävät muut ihmiset paljoa enemmän, kuin me itse voimme aavistaakaan.\n\nROUVA RAUNIO. A propos, neiti, voitteko neuvoa meille jonkun hyvän\ntanssien soittajan Ellan syntymäpäiväksi, tulevana tiistaina? Meillä\nolikin juuri tanssijaisista puhe, kun te tulitte.\n\nELLA. Mamma, kyllä minun täytyy mennä hiukan levähtämään; minä olen\nniin kovin väsyksissäni, ett'en jaksa enää olla jalkeillakaan.\n\nROUVA RAUNIO. Mene, kultaseni, ja pane makuusuojan ovi kiinni, ett'emme\nhäiritse sinua puheillamme.\n\nELLA. Hyvästi, neiti Moilanen! Siis jälleen sunnuntaina, kello yksi.\n\nNEITI MOILANEN. Hyvä on. Hyvästi, neiti Ella. Minä lähden myöskin\nkohta.\n\n    (Ella menee oikealle).\n\nROUVA RAUNIO. Älkää kiiruhtako niin! Istukaahan toki ja jutelkaa vähä\nminunkin kanssani!\n\nNEITI MOILANEN. Kiitos. Te tarvitsette siis tanssien soittajaa? Eikös\nse ollut hyvä, joka teillä viime kerralla soitteli?\n\nROUVA RAUNIO. Ei. Ei hän soittanut ollenkaan hyvin. Hän soitti niin\nrumia tanssikappaleita ja sitte ei hänen tahtinsakaan ollut aivan\nmoitteeton.\n\nNEITI MOILANEN. Mutta konttoristi Ellenbogen? Häntähän hyvin usein\nkäytetään tanssijaisissa soittamassa...\n\nROUVA RAUNIO. No, soittaako hän hyvin?\n\nNEITI MOILANEN. Kyllä häneen kaikki ovat olleet tyytyväisiä, mutta...\n\nROUVA RAUNIO. Mutta mitä? Onko hänellä mitä pahoja tapoja, vai?\n\nNEITI MOILANEN. Ei, tiettävästi, mutta hänen sanotaan olevan hyvin\nkallis.\n\nROUVA RAUNIO. Se ei tee mitään. Niin kallis ei hän saata olla, ett'emme\nme jaksaisi sitä maksaa. Pääasia on vain, että hän soittaa hyvin.\n\nNEITI MOILANEN. Toivottavasti tulette tekin olemaan häneen tyytyväiset.\n\nROUVA RAUNIO. No, hyvä. Mutta etteköhän te, neiti, tahtoisi olla niin\nhyvä, että toimittaisitte hänet meille tiistai-illaksi. Me olisimme\nteille tuhansin kerroin kiitolliset. Tietysti olette te itsekin niin\nhyvä ja tulette silloin meille tanssimaan.\n\nNEITI MOILANEN. Kiitoksia paljo kutsuista. Mielelläni täytän minä\nteidän pyyntönne, mutta ensiksikin minä en voi luvata varmaan, että\nherra Ellenbogen silloin joutaa tulemaan, että... että hän on vapaa\nsinä iltana.\n\nROUVA RAUNIO. No, senhän me saamme teiltä kuulla sunnuntaina, kun\ntulette Ellalle tuntia antamaan. Siksi kai ehditte asiasta kuulustella,\nvai?\n\nNEITI MOILANEN. Kyllä, toivon sen, mutta... mutta toiseksi tahtoisin\nsitä ennen tietää, mitä asessori siihen sanoo, se on, eikö hänellä ole\nmitään sitä vastaan, että herra Ellenbogen...\n\nROUVA RAUNIO. Mutta, neiti Moilanen, minua kummastuttaa, kuinka te\nvoitte semmoista edes ajatella, saatikka siitä minulle puhua...\n\nNEITI MOILANEN. Ei, ei, arvoisa rouva; ymmärtäkäähän minua toki oikein.\nMinä tarkoitan, että tunteekohan asessori herra Ellenbogenin...\n\nROUVA RAUNIO. Vaatimukset? Niin. Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä te\ntarkoitatte. Mutta jos minä kerran niin tahdon, niin ei minun\nmiehellänikään voi olla mitään sitä vastaan, sen te tiedätte myöskin\nvarsin hyvin. Herra Ellenbogenin vaatimuksista sitä paitse on\nnaurettava edes mainitakaan.\n\n    (Hän on näiden sanojensa aikana noussut ylös paikaltaan).\n\nNEITI MOILANEN (Nousee myös ylös). Kuinka tahdotte, rouva. Siitä minä\nkyllä mielelläni tiedustelen; enkä minä tahtonut teitä millään lailla\npahoittaa sillä, että minä otin puheeksi tuon rahallisen puolen asiata.\nPäinvastoin.\n\n    (Aikoo lähteä).\n\nROUVA RAUNIO. No, joko te lähdette? Hyvästi, neiti Moilanen. Kiitän\nteitä jo edeltäkäsin vaivastanne.\n\nNEITI MOILANEN (Pukeutuessaan eteisessä). Ei kestä. Kyllä minä kysyn\nherra Ellenbogenilta, olkaa varma siitä.\n\nROUVA RAUNIO. Kuinka hirveän kuuma täällä on! Hyvästi, neiti Moilanen!\n(Neiti Moilanen menee. Rouva Raunio puhuu hänelle portaille). Täytyy\njättää tambuurin ovi vähäksi aikaa auki, jotta tulisi raittiimpaa ilmaa\nhuoneisiin, kun ei meillä akkunuksia ole. Eikö totta, kuinka tuhmasti\nennen aikaan rakennettiin, kun ei akkunuksia tehty, joita edes voisi\ntalvisaikaan avata?! Hyvästi!\n\n    (Jättää eteisen ulko-oven auki ja palaa saliin; yksin\n    ja järjestellen sohvapöydällä olevia kirjoja).\n\nHän alkaa käydä liian röyhkeäksi, tuo neiti Moilanen. Mutta siitä pitää\ntehdä loppu. Tulevan kuun alusta minä hankin Ellalle uuden\nmusiikinopettajattaren.\n\n    (Hän menee trymoon eteen, katselee peiliin ja laittelekse,\n    ottaa sitte taskustaan pienen pyöreän peilin ja pienen kamman,\n    kääntyy puoleksi selin trymoosen päin, katselee pieneen peiliin\n    niin, että näkee trymoossa selkänsä kuvastavan ja kampaa sekä\n    niska- että otsakiharoitansa, hyräillen ja kokettimaisesti\n    itsekseen hymyillen. Hänen sitä tehdessään, ilmestyy eteisen\n    avonaiselle ovelle kamreeri Lager, korkea hattu päässä. Rouva\n    Raunio ei häntä aluksi huomaa, mutta yht'äkkiä, pientä peiliä\n    käännellessään, näkee hän siinä Lagerin kuvan, säikähtyy,\n    huudahtaa heikosti ja vaipuu istumaan trymoon lähellä olevalle\n    tuolille).\n\nLAGER (Juoksee saliin, kiertää kätensä rouva Raunion vyötäisten ympäri\nja suutelee häntä). Herran tähden! Mikä teidän on?\n\nROUVA RAUNIO. Ei mikään, ei mikään!... Ovi kiinni!... Ja riisukaa\npalttoonne!...\n\nLAGER (Heittää palttoonsa ja hattunsa eteiseen, vetää ulko-oven kiinni\nja palaa jälleen saliin). Mutta mikä teidän on? Puhukaahan!\nPelästyittekö minua?\n\nROUVA RAUNIO. Pelästyin. En... en teitä,... vaan teidän kuvaanne...\npeilissä...\n\nLAGER. Pyydän sydämmestäni anteeksi varomattomuuteni!\n\nROUVA RAUNIO. Ei se ollut teidän, vaan minun varomattomuuteni. Mutta\nse, minkä teitte, oli varomattomasti. Ovihan oli auki.\n\nLAGER. Olkaa huoleti. Sitä ei kukaan nähnyt.\n\nROUVA RAUNIO. Oletteko varma siitä?\n\nLAGER. Kun tulin, ei portailla ollut ketään.\n\nROUVA RAUNIO. Kiittäkää Jumalaa siitä! (Menee istumaan sohvaan. Lager\nistuutuu nojatuoliin aivan lähelle häntä). Toiste ette saa sitä tehdä,\nmuistakaa se!\n\nLAGER. Ilman teidän luvattanne, tietysti.\n\nROUVA RAUNIO. Vaiti! Ei sanaakaan enää siihen suuntaan! Seinätkin ovat\ntätä nykyä salapoliiseja.\n\n    (Alkaa hämärtää. Sali käy vähitellen yhä pimeämmäksi).\n\nLAGER. Ettekö siis minua odottanutkaan?\n\nROUVA RAUNIO. En vielä. Ella sanoi teidän tulevan vasta iltasella.\n\nLAGER. Siis ette myöskään saanut kirjettä, jonka lamppupuodin miehen\nmukana laitoin?\n\nROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta Ella tuli sen perästä kotia.\n\nLAGER. Ja on nyt kotona?\n\nROUVA RAUNIO. On.\n\nLAGER. Vaikka pyysin saada tavata teitä kahden kesken. Kutsukaa hänet\nsitte tänne!\n\nROUVA RAUNIO. Hän nukkuu varmaan. Hän meni levähtämään.\n\nLAGER. Mutta miehenne on poissa, sen näin.\n\nROUVA RAUNIO. Tietysti, koska nyt kuitenkin sallin teidän olla täällä.\n\nLAGER. No?\n\nROUVA RAUNIO. Hän epäilee. Sola kävi täällä. He puhelivat jostakin\nhyvin kiivaasti, suuttuivat ja erosivat. Ella tuli ja kertoi papalleen,\nettä te olitte häntä muka kosineet. Georges vihastui siitä kovin ja\nlähti ulos, -- varmaankin Solan luo. Jotakin on tekeillä. Pitää olla\nvaroillaan.\n\nLAGER. Joutavia pelkäätte. Mitä voisi hän tehdä?\n\nROUVA RAUNIO. Jumala tiesi! Mutta nyt vain teidän ei olisi pitänyt\ntulla tänne.\n\nLAGER. Nyt juuri täytyi minun tulla teille.\n\nROUVA RAUNIO. Kuinka niin?\n\nLAGER. Matkustan kohta vähäksi aikaa pois.\n\nROUVA RAUNIO. Ja minne? Näin yht'äkkiä.\n\nLAGER. En tiedä vielä itsekään.\n\nROUVA RAUNIO. Kuinka se on mahdollista?\n\nLAGER. Niin on. Ehkä lähden sinne, jonne lähetetään.\n\nROUVA RAUNIO. Te olette häjy. Siis virka-asioiden tähden, vai?\n\nLAGER. Niin juuri, -- virka-asioiden tähden. Ja sen vuoksi tulin nyt\nteille jäähyväisille.\n\n    (Eteisen ulko-ovi narahtaa hiukan).\n\nROUVA RAUNIO (Hypähtää ylös istualtaan). Sht! Kuulitteko? Oli aivan\nkuin joku olisi ovea au'aissut.\n\n    (Kuuntelee).\n\nLAGER (Rauhallisesti). En, en kuullut. Omatuntonne on vielä liian\nherkkä.\n\nROUVA RAUNIO (Istuutuu taas). Mitä te puhutte?! -- Vai te siis\nlähdette? Ettekö tule Ellan syntymäpäivillekään?\n\nLAGER. En voi. Lähden jo sitä ennen.\n\nROUVA RAUNIO. Tyttö parka! Hänellä ei tule silloin olemaan paljon iloa.\n\nLAGER. Laskette leikkiä!\n\nROUVA RAUNIO. En. Todellakin; hän rakastaa teitä kovin.\n\nLAGER. Enemmän kuin te?\n\nROUVA RAUNIO. Hävytön! Te olette hänen ensimäinen, todellinen\nrakkautensa.\n\nLAGER. Oi, se haihtuu kyllä pian naurettavana harhakuvana. Ikuinen\nrakkaus on jo kauan sitte kukistettu epäjumala, johon ei kukaan enää\nusko. Ja minua varsinkaan ei kukaan voi kauan rakastaa.\n\nROUVA RAUNIO. Olettepa te tänään sentimenttaali. Sen kai hämärä tekee.\nSytyttäkää sitte lamppu!\n\nLAGER. Ei, ei, ei, jos suvaitsette. Vai olen sentimenttaali?\nTodellakin? Mutta tiedättekö miksi?\n\nROUVA RAUNIO. No?\n\nLAGER (Vetää tuolinsa aivan lähelle rouva Rauniota). Siksi, -- siksi,\nettä minun nyt täytyi tulla teidän luo jäähyväisille.\n\nROUVA RAUNIO. Loruja! Te ette tullut minun, vaan Ellan tähden.\n\nLAGER. Mutta teidän luoksenne.\n\nROUVA RAUNIO. Ette siis häntä rakastakaan?\n\nLAGER. Kaikesta sydämmestäni rakastan hänessä teidän kuvaanne, mutta...\n\nROUVA RAUNIO. Imartelija! Mutta...?\n\nLAGER. ... mutta minä olen vielä liian rehellinen pettääkseni viatonta\nsydäntä.\n\nROUVA RAUNIO. Vaan ette liian rehellinen pettääksenne minun miestäni?\n\nLAGER. Oi, nuo liian rehelliset miehet ovat ikäänkuin varten vasten\nluodut petettäviksi. Eikö niin? Sehän on teidän oma ajatuksenne, vai?\n\n    (Taaskin narahtaa eteisen ulko-ovi).\n\nROUVA RAUNIO (Hypähtää jälleen pelästyneenä istualtaan). Kuulitteko?\nTaas.\n\nLAGER (Katsahtaa kerran taaksensa). Kyllä. Kuulin. Vaan miksi te\npelkäätte? Onko se mikään rikos, että istutte ja puhelette kanssani?\n\nROUVA RAUNIO (Istuu jälleen). Ei. Vaan kuitenkin oikein kuulen, kuinka\nsydämmeni sykkii. Tahtoisin ainakin kutsua Ellan tänne.\n\nLAOER. Äitinsä turvaksi! Ha-ha! Ja tehän loukkaatte sillä minua,\nett'ette uskalla istua minun seurassani, ikäänkuin minä mikä\npahantekijä olisin.\n\nROUVA RAUNIO. Pahantekijäkö? Ei, ei...\n\nLAGER. Mutta todellakin! Ehkä olenkin pahantekijä? Mistä sen tietää?\nPahehan käypi aina sukkajalassa, niinkuin sanotaan.\n\nROUVA RAUNIO. Hyi! Miksi puhutte niin kamalasti?\n\nLAGER. Pelkäättekö te?\n\nROUVA RAUNIO. Pelkään.\n\nLAGER. No, sitte en uskallakaan puhua teille mitään.\n\nROUVA RAUNIO. Mitä niin?\n\nLAGER. Tahdoin tunnustaa teille jotakin, -- kertoa teille pikku\nuutisen, aivan uutukaisen uutisen, jota ei kukaan vielä tiedä.\n\nROUVA RAUNIO. Kertokaa sitte ja pian!\n\nLAGER. En tohdi, koska te pelkäätte. Ja seinätkinhän ovat tätänykyä\nsalapoliiseja, -- sanoitte te itse.\n\nROUVA RAUNIO. Jumala! Mitä te tarkoitatte?\n\nLAGER. Saatte kuulla sen kohta; ehkä huomenna, ehkä ylihuomenna.\n\nROUVA RAUNIO. Te näytätte niin salaperäisen hirveältä!\n\nLAGER. Kuin rosvo tahi varas, niinkö? Mitäs jos minä todella olisinkin\nvaras...?\n\nROUVA RAUNIO. Herran tähden, lopettakaa jo!\n\nLAGER. Ei, ei, kuulkaahan! Älkää joutavia peljätkö! Sanokaahan: jos\nminä todellakin olisin varas ja minun pitäisi paeta Amerikkaan, niin\nrakastaisitteko minua niin paljon, että lähtisitte minun kanssani?\n\nROUVA RAUNIO. Lopettakaa, minä rukoilen; lopettakaa jo arvoituksenne.\n\nLAGER (Naurahtaa hiljaa ja kuivasti). Ha-ha-ha-ha! Hyvä on! Minä\nlopetan. Rauhoittukaa!\n\n    (Äänettömyyttä).\n\nROUVA RAUNIO. Puhukaa ennemmin jotakin muuta ja selvään, että minä\nymmärrän.\n\nLAGER. Minähän aloin puhua muuta, vaan te itse kielsitte puhumasta\nsiihen suuntaan.\n\nROUVA RAUNIO. Te olette niin kummallinen tänään. Oletteko oikein...\noletteko te...?\n\nLAGER. Olenko oikein selvä, tarkoitatte? Kyllä. Tänään en ole vielä\npaljoa juonut.\n\nROUVA RAUNIO. Ei, ei... Olette varmaan pelannut ja paljon hävittänyt?\n\nLAGER. Joutavia! Ei se minua huoleta, vaan se, ett'ette minua kylliksi\nrakasta ja että minun täytyy jättää teidät...\n\nROUVA RAUNIO. Te saatatte minut epätoivoon!...\n\nLAGER. Todellako, -- jos lähden? (Lankee polvilleen rouva Raunion eteen\nja suutelee häntä innokkaasti). No, sallikaa minun sitte suudella teitä\nviimeisen kerran!\n\n    (Eteisen ulko-ovi narahtaa jälleen).\n\nROUVA RAUNIO. Ylös! Nouskaa ylös! (Hypähtää seisoalleen). Kuulitteko?\nKuulitteko nyt, -- kolmannen kerran?! (Huutaa eteiseen päin). Kuka\nsiellä? Kuka siellä? (Eteisestä ei kuulu mitään vastausta. Lagerille:)\nSytyttäkää lamppu, pian! Tässä on tulitikut.\n\n    (Lager on noussut verkalleen ylös. Kun hän raapaisee valkean\n    ja sytyttää lampun, näkyy eteisen ulko-ovi olevan auki ja\n    eteisessä seisoo asessori Raunio).\n\nROUVA RAUNIO. Kas! Sinäkö se olet, Georges? Mistä sinä tulet?\n\nRAUNIO (Salin ovelta). Maan alta kai! Kalma käy myöskin aina\nsukkajalassa, eikö niin kamreeri Lager?\n\n    (Lager, joka on saanut lampun sytytetyksi, aikoo peittää\n    sen punaisella varjostimella).\n\nRAUNIO (Astuu saliin sohvapöydän luo). Ei, ei! Älkää peittäkö lamppua!\n\"Valoa, enemmän valoa!\" Tiedättekö, kenen viimeiset sanat ne olivat? Ja\nminä tarvitsen myöskin enemmän valoa, nähdäkseni teidät, \"kauniit\notukset!\" (Katsoo pitkään, vuoron perään vaimoonsa ja Lageriin.\nVaimolleen:) Vai niin, arvoisa rouva? Tepä ette taitanut aavistakaan,\nettä seinät todellakin ovat tätä nykyä salapoliiseja?!\n\nROUVA RAUNIO. Jumalan tähden, Georges! Mikä sinun on? Mitä ai'ot tehdä?\n\nRAUNIO. Mitäkö ai'on tehdä?\n\n    (Ottaa palttoonsa povitaskusta, johon puettuna hän on saliin\n    tullut, revolverin, jonka ojentaa keskivälille vaimoaan ja\n    Lageria).\n\nROUVA RAUNIO (Kirkaisten). Herra Jumala! Georges! Tuonko nyt kävit\nostamassa?\n\n    (Oikealta juoksee sisään Ella, makuusta punaisena ja hiukset\n    epäjärjestyksessä, ja seisattuu kauhistuneena salin ovelle).\n\nRAUNIO. Juuri tämän. No, kumpi teistä nyt on todella enemmän\npahantekijä? (Ojentaa revolverin Lageria kohtaan). Ehkä te? Puolustakaa\nitseänne, jos voitte!\n\nLAGER (Vetäytyy eteiseen päin). Oikeudessa ai'on minä puolustaa\nitseäni.\n\nRAUNIO. Minun kädessäni on nyt oikeus. (Kun Lager on ehtinyt eteisen\novelle) Vai tahdotteko lähteä yhdessä Amerikkaan? Minun vallassani on\nkuitenkin lähettää teidät molemmat suoraa tietää -- helvettiin!\n\nELLA (Juoksee ja tarttuu isänsä käteen, jossa revolveri on).\n\nROUVA RAUNIO (Huudahtaa ja kaatuu pyörtyneenä lattialle).\n\nLAGER (Sieppaa päällysvaatteensa ja pujahtaa ulos).\n\nRAUNIO (Katsoen rouvaansa). Ha-ha-ha-ha! Eipäs nyt, arvoisa rouva, hän\njuossut auttamaan.\n\nELLA (Juoksee äitinsä luo ja lankee polvilleen hänen viereensä).\n\nRAUNIO. Tyttö parka! Tyttö parka! Vai oli tuo sinun ensimäinen,\ntodellinen rakkautesi! Ja tuo on sinun äitisi!... No, älä itke, Ella!\nNyt meillä on syytä viettää tulevana tiistaina sinun syntymäpäivääsi!\nVaan ensin Solan luo!\n\n    (Pistää revolverin palttoonsa povitaskuun ja menee\n    eteisen kautta ulos, paiskaten ulko-oven kiinni).\n\nEsirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTOS.\n\n\n(Sama sali, kuin edellisissäkin näytöksissä, mutta juhlallisesti\nvalaistuna. Kaikki on järjestetty tanssijaisia varten. Oikealla on\nflyygeli sysätty asessorin työhuoneen oven ja oikeanpuolisessa seinässä\nolevan oven väliseen nurkkaan. Sohvapöytä on viety pois, mutta sohva\non, vasemmalla, paikoillaan ja tuolit ovat rivitetyt pitkin seiniä.\nEteisessä palaa kattolamppu, naulakko ja tuolit siellä ovat täynnä\npäällysvaatteita. Asessorin työhuoneen ovi on auki ja huoneesta näkyy\npelipöytä, jonka ääressä istuu neljä herraa korttia pelaamassa. Pari\nherraa seisoo tuolien takana katselemassa muiden peliä. Salissa\ntanssitaan franseesia. Ensimäisenä parina, oikealla, tanssii Ella erään\npitkän, mustaverisen ylioppilaan kanssa, joka johtaa tanssia, puhelee\ninnokkaasti Ellan kanssa, kiertelee vähä väliä viiksiään ja laittelee\npänsneetään. Vasemmalla, näiden vastaparina, tanssii rouva Raunio erään\nkeski-ikäisen, kaljupäisen herran kanssa, joka näyttää häntä hyvin\nnaurattavan. Viimeisessä parissa, eteisen oven luona, näkyy neiti\nMoilanen, joka kuten muut vanhemmat naiset, on tummaan leninkiin\npuettu. Muuten ovat kaikki nuoret naiset puetut vaaleisiin vaatteisiin,\nherrat kaikki hännystakkeihin ja valkoisiin kaulahuiveihin. Konttoristi\nEllenbogen [tätä osaa voi myös näytellä nainen, lauseita hiukan\nmuuttamalla] soittaa flyygeliä. Ovissa seisoo katselijoita, niiden\njoukossa asessori Raunio huoneensa ovella).\n\nROUVA RAUNIO (Tanssin loputtua). Pyydän, että kaikki kavaljeerit\ntekevät niin hyvin ja saattavat daaminsa ruokasaliin syömään pientä\nillallista à la fourchette. (Rouva Raunio kavaljerineen menee oikealle\nja heitä seuraavat vähitellen muutkin parit. Neiti Moilanen vain\nistuutuu sohvaan).\n\nRAUNIO (Kehoitellen vieraita). Ja ne naiset ja herrat, joilla ei paria\nole, tehkööt niin hyvin ja etsikööt itselleen kumppanin! Pyydän\nnöyrimmästi, arvoisat vieraat, olkaa niin hyvät, käykää syömään.\n(Huomattuaan neiti Moilasen). No, ja te, hyvä morsian! Luuletteko te\nelävänne pelkästä rakkaudesta, kun nyt kihloissa olette? Tehkää niin\nhyvin, tekin!\n\nNEITI MOILANEN. Kiitoksia, herra asessori! Kyllä minä kerkiän.\n\nRAUNIO. Ette suinkaan nyt enää Solaa odota, vai? Miks'ei hän sitte\ntullut?!\n\nNEITI MOILANEN. Se minua todellakin kummastuttaa. Hän niin varmaan\nlupasi.\n\nRAUNIO. Sitte on hänelle joku aivan odottamaton este sattunut.\n\nNEITI MOILANEN. En tiedä. En käsitä.\n\nRAUNIO. No, ei olla huolissamme! Ehkä hän vielä syömään tuleekin. Ja\nteitä noutamaan ja saattamaan.\n\nNEITI MOILANEN. Sitähän olen vähän vielä toivonut.\n\nRAUNIO. Niin! Toivokaamme! Tulkaa nyt! Mennään me sillä aikaa hiukan\nhaukkaamaan! Minä tässä muuten unhotin kaikki kohteliaan isännän\nvelvollisuudetkin.\n\n    (Menee oikealle neiti Moilasen kanssa. Raunion työhuoneesta\n    tulevat samassa ne neljä herraa, jotka ovat pelanneet korttia;\n    kaksi heistä menee oikealle, kaksi seisattuu saliin väittelemään).\n\n1:NEN HERRA. Minä en ymmärrä, kuinka sinä voit sillä lailla pelata?!\nMinullahan oli (taivuttaa sormea joka korttia luetellessaan) ässä,\nkuningas, sotamies ja viisi hakkua. Me olisimme huoleti voineet määrätä\npienen slammin.\n\n2:NEN HERRA. Miks'et määrännyt? Ilmoitinhan minä, minkälaiset hertat\nminulla oli..\n\n1:NEN HERRA. Miks'et määrännyt?! Miksi?! Tietysti olisi sinun pitänyt\nnäyttää myöskin, että sinulla oli pataa. Mutta sinä vain \"pass, pass,\npass!\"\n\n2:NEN HERRA. Sitä en millään lailla voinut, sillä Lindström sanoi jo\nkolme pataa ja minun patani olivat sitä paitsi liian huonot: rouva vain\nja kolme pientä.\n\n1:NEN HERRA. Kuningashan sulla taisi olla eikä rouva.\n\n2:NEN HERRA. Eikä ollut! Rouva se oli, muistanhan minä sen.\nRistisotamies minulla vielä oli, eikä muita mitään.\n\n1:NEN HERRA. Huonot sinulla, pyhä veli, oli kortit, mutta huonosti sinä\npelasitkin. Sinun kanssasi pelatessa voi yhtenä iltana hävittää koko\nomaisuutensa ja sitte ei auta muu, kuin pistää pillit pussiin ja\nluistaa Amerikkaan Rosenbergin, Lagerin ja muiden velikultien seuraan.\n\n2:NEN HERRA. No, no! Mutta uskotko todellakin, että Lagerkin on sinne\nmennyt?\n\n1:NEN HERRA. Minnekäs hän olisi mennyt, jos hän tahtoi vankeutta\nvälttää?\n\n2:NEN HERRA. Kuinkas suuri vailinki hänen hoitamassaan kassassa oli?\n\n1:NEN HERRA. Kukapa sen vielä oikein tietää? Toiset sanovat sen olleen\nsata seitsemänkymmentä viisi tuhatta, toiset yli kahden sadan tuhannen.\n\n2:NEN HERRA. Mahdotonta on käsittää, kuinka hän niin lyhyessä ajassa on\nvoinut hävittää niin paljon.\n\n1:NEN HERRA. Miks'ei?! Uhkapelissä menee pian miljoonakin.\n\n2:NEN HERRA. Mutta eikös hän pari vuotta sitte perinyt satatuhatta\nmarkkaa?\n\n1:NEN HERRA. Hy-hyi! Ne hajosivat jo, ennenkuin hänen taskuunsa\njoutuivat, kuin tuhka tuuleen, -- entisiin velkoihin.\n\n2:NEN HERRA. Olipa hyvä, ett'ei sillä miehellä ainakaan perhettä ja\nlapsia ollut.\n\n1:NEN HERRA. Kukapa sen tietää, vaikka lapsia olisi ollutkin, sillä\nkyllä se semmoista elämää vietti.\n\n2:NEN HERRA. Todellako? Sitä en ole kuitenkaan kuullut.\n\n1:NEN HERRA. Mitäpä sinä olisit kaikkia kuullut, kun et moneen vuoteen\nole Helsingissä käynyt?\n\n2:NEN HERRA. Niin. Kylläpä tästä Helsingistä on tullutkin koko\npääkaupunki joka suhteessa! Ei se ole kevytmielisessä elämässäkään enää\nhuonompi Parisiakaan.\n\n1:NEN HERRA. Missäpä maailmassa sitä ei olisi pahaa, jos on hyvääkin.\n\n2:NEN HERRA. Niinpä se on, niinpä se on!\n\n    (Ella ja ylioppilas tulevat oikealta. Molemmilla on\n    käsissä lautaset, joissa on ruokaa).\n\nELLA. Mutta, hyvät herrat, ettekö te tahdo syödä pientä voileipää?\nTehkää niin hyvin, käykää ruokasaliin!\n\n1:NEN ja 2:NEN HERRA. Kiitos, kiitos!\n\n    (Menevät oikealle. Ella menee ja istuutuu sohvaan. Ylioppilas\n    seisoo hänen edessään, syöden ja puhellen).\n\nYLIOPPILAS. Joku syy siihen epäilemättä on.\n\nELLA. Sanoinhan minä, ett'ei ole.\n\nYLIOPPILAS. Muutoin minä en voi sitä ymmärtää. Alussa te olitte niin\niloinen ja hilpeä, ja sitte yht'äkkiä...\n\nELLA. Mitä niin?\n\nYLIOPPILAS. Te kokonaan muutuitte.\n\nELLA. Ihminen ei voi aina olla yhtäläinen.\n\nYLIOPPILAS. Se on totta. Mutta sanoisittehan edes suoraan, pahoitinko\nminä teitä jollakin. Jos sen tietämättäni olen tehnyt, niin pyydän\nsydämmestäni tuhansin kerroin anteeksi! (Polvistuu Ellan eteen).\nNäettehän, polvillani pyydän teiltä anteeksi.\n\nELLA. Nouskaa ylös! Minä en rakasta panettelua. Minä en rakasta, kun\ntoisia ihmisiä panettelee.\n\nYLIOPPILAS. Hyvänen aika, neiti Raunio! Oliko se siis todellakin\nsiitä?! Mutta eihän se ole panettelua. Muiden sanojahan minä kerroin,\nrelata refero, niinkuin Roomalaiset sanoivat.\n\nELLA. Mutta se ei ole totta, se ei ole totta. Joll'en minä sitä ihan\nvarmaan tietäisi, en sitä niin varmaan väittäisikään.\n\nYLIOPPILAS. Kuinkas sen asian sitte voisi muutoin selittää, että hän\naivan yht'äkkiä katosi ja lähti Amerikkaan. En minä ainakaan sitä\nymmärrä.\n\nELLA. Kukas sen on sanonut, että hän niin yht'äkkiä katosi ja seuraako\nsiitä sitte, että hän on Amerikkaan lähtenyt?\n\nYLIOPPILAS. Mutta, arvoisa neiti, älkää minuun suuttuko: niin ihmiset\nkertovat.\n\nELLA. Vähänkös ihmiset kertovat?! Minä tiedän varmaan, ett'ei niin ole\nlaita. Keskiviikkona kävi hän meillä ja kertoi mammalle, että hänen\ntäytyi lähteä vähäksi aikaa matkalle.\n\nYLIOPPILAS. Vai kertoi hän todellakin niin? Varmaan oli hänellä jo\nsilloin se aikomus mielessä, vaikka hän vasta lauantaista on\nkadoksissa.\n\nELLA. Perjantaina hän jo lähti, sen tiedän myöskin varmaan.\n\nYLIOPPILAS. Kentiesi, kentiesi, sitä vastaan en väitä. Mutta lauantaina\nei hän, kuulemma, ollut enää virastossaan. Ja silloin tulikin vaillinki\nilmi.\n\nELLA. Sitä en usko. Se on mitä hävyttömintä panettelua!\n\nYLIOPPILAS. Sallikaa minun ottaa teidän lautasenne neiti!\n\nELLA. Kiitos, kyllä minä vien sen itse.\n\n    (Menee oikealle sukkelin askelin ja pahastuneena. Ovessa\n    syrjäytyy hänen edestään konttoristi Ellenbogen, joka\n    tulee saliin).\n\nELLENBOGEN (Katsottuaan ensin pitkään Ellan jälkeen). Ohoh! Mitäs neiti\nniin äkäisesti tiehensä tepsutteli?\n\nYLIOPPILAS (Kohottaen hartioitaan). En, Jumal'aut, ymmärrä. Puhuin\nhänelle vain siitä, josta kaikki ihmiset puhuvat -- kamreeri Lagerista.\n\nELLENBOGEN. Ja siitä hän tietysti suuttui!\n\nYLIOPPILAS. Kuinka niin, tietysti?\n\nELLENBOGEN. Hyvänen aika? Ettekö te tiedä, että...?\n\n    (Kuiskaa jotakin ylioppilaan korvaan, sillä samalla tulee\n    oikealta saliin muutamia vieraita, pyyhkien suutaan ja\n    vetäen hansikkaita käsiinsä).\n\nYLIOPPILAS. Mitä sanotte?! Onko se mahdollista?\n\nELLENBOGEN. Ihan varmaan! Siitähän kaikki ihmiset puhuvat.\n\nYLIOPPILAS. En ole kuullut mitään. Enkä tahtoisi uskoakaan.\n\nELLENBOGEN. Mutta siinähän teille on todiste, koska hän niin pahastui.\nHirveän varomattomasti se oli teidän puoleltanne.\n\nYLIOPPILAS (Levitellen käsiään). Mistä minä sen tiesin?! Enhän minä\nvoinut sitä tietää, kun hiljan vasta kaupunkiin saavuin.\n\n    (Oikealta tulee taaskin muutamia vieraita ja rouva Raunio).\n\nROUVA RAUNIO. Herra Ellenbogen! Ehkä te olette niin hyvä ja soitatte\nmeille vielä jonkun kauniin valssin, vaikka Faustvalssin. Se on minusta\nsittenkin kaikkein paras, niin köykäinen, niin ilmainen, että se saapi\nraskaimmatkin jalat höyheninä liitämään.\n\nELLENBOGEN. Heti paikalla, armollinen rouva!\n\n    (Menee soittamaan. Ylioppilas menee oikealle lautasineen\n    ja tulee sitte, soiton alettua, ja vie Ellan tanssimaan,\n    puhellen innokkaasti hänen kanssaan tanssinkin aikana).\n\nROUVA RAUNIO (Muutamille vanhemmille vieraille, jotka ennen soiton\nalettua ovat tulleet hyvästi jättämään). No, joko te nyt niin\nkiiruhdatte? Hyvästi, hyvästi! Olisitte edes olleet viimeisen valssin\najan. Hyvästi, hyvästi! Älkää unhottako meitä! Käykäähän nyt joskus\nkutsumattakin!\n\n    (Kun soitto on alkanut, tulevat kaikki oikealta vähitellen\n    saliin. Osa lähtee vielä tanssinkin aikana pois. Sillä välin,\n    ensimäisten vieraiden lähtiessä, on Sola tullut eteiseen,\n    sitte saliin, tervehtinyt rouva Rauniota, vaihtanut hänen\n    kanssaan muutaman sanan, löytänyt neiti Moilasen istumasta\n    tuolilla, oikealla, näyttämön etualalla ja ruvennut hänen\n    kanssaan vakavana puhelemaan. Tanssi alkaa loppua ja vieraat\n    lähtevät vähitellen kaikki, Rouva Raunion ja Ellan heitä\n    salin perällä hyvästellessä. Ellenbogen soittelee hiljakseen\n    jotakin vienoa kappaletta. Tällöin on)\n\nRAUNIO (Huomannut Solan ja menee häntä tervehtimään ja puhuttelemaan).\nKas, tulithan sinä sittenkin! Niinkö paljon puuhaa jo kihlattunakin,\nett'et illallisellekaan kerinnyt?\n\nSOLA. Niin, näköjään.\n\nRAUNIO. Ehkä sieltä kuitenkin vielä olisi jotakin sinullekin suuhun\nlöytynyt.\n\nSOLA. Kiitos! En minä nyt välitä.\n\nRAUNIO. Siis vain morsianta hakemaan? (Kädestä pidellen). No,\ntoivotan oikein sydämmestäni onnea. Tiedätkös, minä kovin ihastuin, kun\navasin Uuden Suomettaren ja näin tuon ilmoituksen: \"Kihloissa: Anna\nMoilanen--Antti Sola.\" Ne tuntuivat niin vankoilta, niin tukevilta, nuo\nkelpo nimet.\n\nSOLA. Eihän se taitanut enää mikään yllätys olla, vai?\n\nRAUNIO. Eipä. Sen myönnän.\n\nNEITI MOILANEN. Emme me olisi vielä nytkään kihlaustamme julaisseet,\nellei siitäkin olisi alettu kaupungilla puhua. Ihmisten tähden täytyi\nse tehdä, pahennusta välttääksemme.\n\nRAUNIO. Sen paheen alle sitä usein täytyy pakostakin alistua. -- Mutta\nkylläpä minä jo sielussani näen, mikä ihanteellinen teidän tuleva\nkotinne on oleva. Ai, ai! Eikö totta, Neiti Moilanen? Kuinka ihanata\nsiellä tulee olemaan?!\n\nNEITI MOILANEN. En ole, hyvä asessori, vielä niin kauas ajatellut.\n\nRAUNIO. No, no, no! Kyllä se tiedetään, mitä te, naiset, ajattelette.\n\"Vesille venosen mieli...\" he-he-he-he! Ja sitte nuo pienet\nkiharatukkaiset, -- niistä tulee ainakin (lyö Solaa olkapäälle) meidän\nsuomalaisen Solan kelpo lapsia, eikä tuollaisia ranskalaisen Zolan\nnaturalistisia... he-he-he-he!\n\nNEITI MOILANEN (Vetäytyy nauraen, hämillään, taemmalle).\n\nSOLA. Sinäpä, Yrjö, saatat morsiameni ihan hämille. Olet muuten aivan\nerityisen iloisella ja vallattomalla tuulella tänään.\n\nRAUNIO. No, onhan minulla vähän syytäkin siihen.\n\nSOLA. Kun olet tuosta kotivitsauksestasi iäksi päässyt, niinkö?\n\nRAUNIO. He-he-he-he! Tuntuihan se kuitenkin, ikäänkuin olisi hiukan\nhuojennettu kuormaa hartioiltani. Ja olihan siinä syytä sekä\niloitsemiseen että tämän päivän viettämiseen. Mutta tähänpä viimeiseen\nei olisi taaskaan kyetty ilman sinun apuasi, pyhä veli, sinä kun nytkin\npäästit minut pulasta, kun tuli tuon flyygelin oston tähden otetun\nvekselin maksupäivä ihan yhteen aikaan.\n\nSOLA. Saattaahan tuo olla niin. Mutta tiedätkös mitä, ystäväiseni?\n\n    (Katsoo vakavasti ja ankarasti Rauniota silmiin).\n\nRAUNIO. No? Mikä on?\n\nSOLA (Hetken vaitiolon jälkeen). Minä en ole tahtonut ennen häiritä\nsinun iloasi, jos sekään todellinen on, mutta... mutta tiedätkös mitä?\nMinä näen, että sinä et ole ollenkaan sellainen rehellinen ystävä,\njoksi sinua vielä tähän saakka olen uskonut...\n\nRAUNIO. Mutta mitä tarkoitat, Antti?\n\nSOLA. Ja, suoraan sanoen, sydämmestäni kadun, että sinua taaskin autoin\ntuolla vekselillä, sillä sinä et enää ystävän apua rahtusenkaan verran\nansaitse.\n\nRAUNIO. Jumal'avita, Antti, minä en sinua ymmärrä.\n\nSOLA. Ha-ha! Sinä olet valehtelija, petturi!\n\nRAUNIO. Joko olet sinä tahi minä hullu!\n\nSOLA. Hullu olet, jos minua hulluksi luulet. Mutta vastaapas sinä\nminulle, jos sinussa enää kelpo ihmisen järkeä jälellä on: miksi\nvalehtelit sinä minulle silloin, että sinun rouvasi muka lainasi ne\nrahat silloin lapsuuden ystävältään kamreeri Lagerilta?\n\nRAUNIO. Mitä? Ettäkö minä sen valehtelin?!\n\nSOLA. Niin, valehtelit, petit minun. Sillä sinun omakätisesti\nallekirjoittama velkakirjasi on tavattu Lagerin kassakaapista hänen\njälkeensä jättämien papereittensa joukossa. Ja nyt on siis sinun nimesi\njulkisesti liitetty mitä törkeimpään kruununvarkauteen. Eikä sillä\nhyvä: sinä olet tahrannut minunkin, vanhan ystäväsi, nimen sen kautta,\nettä olen sen piirtänyt yhteen vekseliin, sinun häpeällisen nimesi\nrinnalle.\n\nRAUNIO (Nostaa mielettömän vaistomaisesti molemmat kätensä päätään\nkohti, aivan kuin etsien jotakin salaista ajatusta, jota hän ei tahdo\nsaada selville). Velkakirja?!... Velkakirja?!... Ja minun... minun\nnimeni... minun nimeni... minun?\n\nSOLA. Ha-ha! Sinä näyttelet vain viattoman lapsen osaa! Mutta tiedä:\nhuomenna jo maksan minä vekselimme ja sitte... sitte emme koskaan enää\nnäe toisiamme.\n\n    (Hän katselee vielä kotvan aikaa Rauniota, joka seisoo yhdellä\n    paikkaa, kuin mieletön, voimatta sanoa sanaakaan, ja menee sitte\n    neiti Moilasen luo. He ottavat hyvästi rouva Rauniolta ja Ellalta,\n    pukeutuvat ja menevät pois. Sillä välin kuin he pukeutuvat, menee\n    konttoristi Ellenbogen, joka nyt on lopettanut soittamisen,\n    jättämään Rauniolle hyvästi. Tämä antaa Ellenbogenille kättä,\n    aivan kuin ei häntä huomaisikaan. Ellenbogen poistuu, kummastellen\n    katsoen Raunioon, joka sitte menee ja istuutuu sohvaan, pää käsien\n    välissä ja kyynärpäät polviin nojaten).\n\nELLA (Kun neiti Moilanen ja Sola pukeutuvat). Tietysti, neiti Moilanen,\nen minä huomenna jaksa musiikkituntia ottaa, mutta ylihuomenna tahi\nminä muuna päivänä tahansa, jos vain teille sopii. Tahikka ehkä vasta\nsunnuntaina, vai kuinka?\n\nNEITI MOILANEN. Kyllä ei minun sopisi ennenkuin sunnuntaina, neiti\nElla.\n\nELLA. Hyvä on, hyvä on! Sitä parempikin.\n\nNEITI MOILANEN ja LEHTORI SOLA. Hyvästi! Kiitoksia paljo.\n\n    (Menevät).\n\nROUVA RAUNIO ja ELLA. Hyvästi! Hyvästi!\n\n    (Samassa tulee konttoristi Ellenbogen ottamaan hyvästi\n    rouva Rauniolta ja Ellalta).\n\nROUVA RAUNIO (Antaessaan Ellenbogenille kirjekuoreen suljetun rahan).\nKiitoksia paljon, herra Ellenbogen, teidän oivallisesta soitostanne! Ja\nmitä kauniita tanssikappaleita te soitatte! Ne ovat aivan erityisiä\nlaatuaan eivätkä ollenkaan noita banaalia kappaleita, joita joka\npaikassa kuulee kilkutettavan.\n\nELLENBOGEN. On varsin hauskaa kuulla, että olette tyytyväinen, rouva.\n\nROUVA RAUNIO. Ja mikä erinomaisen hyvä tahti teillä on!\n\nELLA. Minä ihmettelen, mamma, kuinka herra Ellenbogen on jaksanut niin\nkauan soittaa ja melkein taukoamatta. Mehän aloimme jo kello yhdeksältä\nja nyt on kello jo jo varmaan kolme.\n\nELLENBOGEN. Tottumus, tottumus sen tekee. Mutta sitä paitsi ei tämä\nvielä ole verraten ollenkaan kauan. Välistä sitä saa soittaa vielä\nkauemmin. Hyvästi! Nöyrin palvelijanne!\n\n    (Menee. Rouva Raunio ja Ella kumartavat hänelle. Miina, joka\n    vieraiden lähtiessä koko ajan on ollut heidän päälleen\n    vaatteita auttamassa, panee eteisen ulko-oven lukkoon ja\n    menee salin läpi oikealle. Ella menee myös oikealle).\n\nROUVA RAUNIO (Tullen saliin ja huomaten Raunion istuvan sohvassa).\nTuossako sinä istut, Georges? Sitäpä minä ajattelinkin, että oletpa\nsinä epäkohtelias, kun et tule parhaimpia vieraitasikaan saattamaan.\nVai olet niin väsyksissä, ett'et enää seisoakaan jaksa!? Luulisipa,\nettä sinä kyllä olet valvomiseen tottunut. Ja silloin, kun ei tarvita,\nvoit kyllä istua huoneessasi kirjoittelemassa vaikka aamuun asti.\n\nRAUNIO (Kohottaen päätään). Olet kai pahoillasi, ett'ei kamreeri Lager\nole pidoissamme ollut?\n\nROUVA RAUNIO. Minä olen kyllä nähnyt, että sinä sitä vastoin olet koko\nillan sentähden riemuinnut.\n\n    (Aikoo mennä oikealle).\n\nRAUNIO (Nousten seisoalleen). Betty!\n\nROUVA RAUNIO (Seisattuen). Mitä?\n\nRAUNIO (Menee ja asettuu rouvansa ja oven väliin). Minulla on sinulle\nvähän puhumista.\n\nROUVA RAUNIO. Mutta minulla ei ole sinun kanssasi mitään puhumista.\n\n    (Aikoo taaskin mennä).\n\nRAUNIO. Ei paikaltakaan!\n\nROUVA RAUNIO. Onko sulla nytkin revolveri taskussasi?\n\nRAUNIO. Ehkä. Siis jo aavistat, mitä minulla on sinulle puhumista? Hä?\nVastaa! Vastaa! Aavistatko sen?\n\nROUVA RAUNIO. Mieletön!\n\nRAUNIO. Sinä varmaan et ole ainoa, joka minua hulluna pidät.\n\nROUVA RAUNIO. Mitä siis tahdot? Päästä! Päästä minut! Ja rauhoitu,\nGeorges!\n\nRAUNIO. Mitäkö tahdon? Tahtoisin nyt kysyä vain, etkö sinäkin haluaisi\nmatkustaa -- Amerikkaan?\n\nROUVA RAUNIO. Herra Jumala! Sinä olet todellakin hullu!\n\nRAUNIO. En vielä, mutta ehkä kohta tulenkin hulluksi.\n\nROUVA RAUNIO. Päästä, Jumalan tähden, päästä minut, Georges! Minua\npeloittaa olla kahden kesken sinun kanssasi.\n\nRAUNIO. Kyllä, kohta; mutta sanohan minulle ensin: olethan jo kuullut,\nettä hän on karannut?\n\nROUVA RAUNIO. En mitään ole kuullut.\n\nRAUNIO. Ja olethan myöskin kuullut, että hän on kruunun varoja\nvarastanut?\n\nROUVA RAUNIO. S'ei ole totta.\n\nRAUNIO. Siis olet kuullut sen?!\n\nROUVA RAUNIO. Mutta se on törkeä vale!\n\nRAUNIO. Tiedät sen asian siis paremmin kuin kaikki muut.\n\nROUVA RAUNIO. Hän ei ole karannut! Hän ei ole mitään varastanut! Se on\nvale!\n\nRAUNIO. Mutta minä näytän sinulle toteen, että se ei ole valetta.\n\nROUVA RAUNIO. Minä tiedän, että hän on matkustanut vain virkamatkalle,\nvirka-asioiden tähden.\n\nRAUNIO. Ha-ha! No, mutta sanopas sitte minulle, koska näyt kaikki hänen\nasiansa niin tarkkaan tietävän: (tuijottaa rouvansa silmiin; harvaan)\nkukas sen velkakirjan on allekirjoittanut, joka hänen tyhjästä\nkassakaapistaan on löydetty?\n\nROUVA RAUNIO (Tahtomattaan). Mikä?... Mitä? -- (Tyynesti). Mistä minä\nhänen velkakirjojaan tiedän.\n\nRAUNIO. Ha-ha-ha! Vaan ainakaan en minä ole sitä velkakirjaa\nallekirjoittanut, vaikka siinä sanotaan olevan minun omakätisesti\nkirjoittama nimeni. Sen kai sallit minun parhaiten tietää? (Pitkä\nvaitiolo, jonka aikana Raunio vain tuijottaa vaimoonsa). Mitäs sinulla\non siihen sanottavaa, hä? Kukas sen on tehnyt?\n\nROUVA RAUNIO (Rohkeasti kohottaen päätään). Et suinkaan sinä uskalla\nminua siitä epäillä?\n\nRAUNIO. Et suinkaan sinä uskalla ketäkään muuta siitä syyttää? Kukas\nsen sitte olisi tehnyt?\n\nROUVA RAUNIO. Sen on hän tehnyt.\n\nRAUNIO. Lagerko, vai?\n\nROUVA RAUNIO. Hän juuri, -- kostaaksensa sinun kehnon tekosi.\n\nRAUNIO. Minun kehnon tekoni?! Sen varmaan, ett'en häntä silloin\nkuoliaaksi ampunut, niinkö? Se oli todellakin kehno teko, sen myönnän.\n\nROUVA RAUNIO. Miks'et häntä sitte silloin ampunut?\n\nRAUNIO. Ihmisten tähden. Sillä en tahtonut, että sekään sinun\ntuottamasi häpeä joutuisi ihmisten pureskeltavaksi, vaan ennen kuolisi\nkotini seinien sisään, lepäisi ikuisena muistokivenä muutoinkin jo\nraskaalla sydämmelläni.\n\nROUVA RAUNIO. Ja luulit siten maksaneesi kiitollisuuden velkasi? Sinä\nnäet, että olet huono velan maksaja.\n\nRAUNIO. Luuletko todellakin, että minä uskon tätä sinun viimeistä\nkavaluuttasi? E-hei. Nyt vihdoinkin tunnen minä sinut niin hyvin, että\ntiedän, että hän kuitenkin siinä oli sinua parempi.\n\nROUVA RAUNIO. Siis todellakin uskallat epäillä, että minä...?\n\nRAUNIO. Sinä juuri olet minun nimeni väärentänyt! Sinä eikä kukaan muu!\n\nROUVA RAUNIO. Mitä todisteita sinulla on, että minä sen olisin tehnyt.\n\nRAUNIO. Sinun entinen elämäsi on minulle kyllin riittävä todiste, että\nsinä olet kyennyt tuottamaan minulle tämänkin mitä törkeimmän, julkisen\nhäpeän.\n\nROUVA RAUNIO. Ilman todisteita ei sitä kukan ihminen usko.\n\nRAUNIO. Vai luulet siis, että rikoksesi nyt on iäksi haudattu, kun hän\non karannut...?\n\nROUVA RAUNIO. Sitä rikosta en ole tehnyt.\n\nRAUNIO. Ei! Se on liian konstikas, tuo tepponen, sekoittaakseen selvän\nasian. Itse väärentämällä minun nimeni, -- ja siihen ei hänellä syytä\nollut, -- hän ei olisi sinulle rahoja antanut ja koska minä en ole sitä\nnimeä siihen kirjoittanut, niin ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä\nkuin sinä. Minut sinä siis petit silloin ja nyt tahdot pettää hänetkin,\njoka sinua silloin auttoi, nyt, kun hän on sinun silmistäsi poissa.\nPerkele sinä olet, vaan et nainen.\n\nROUVA RAUNIO (Säpsähtää ja luo kopean katseen mieheensä). Hyvä! Olkoon\nniin! Mutta minkä tähden luulet, että sen olen tehnyt, minkä tähden?\n\nRAUNIO (Kummastuen). No?\n\nROUVA RAUNIO (Kavalasti, kuiskaten). Ihmisten tähden!\n\nRAUNIO. Ihmisten tähden?! Ihmistenkö tähden muka vapisit, kun kaikki\nomaisuutemme oli velkojille luovutettava, mutta samojen ihmisten tähden\net pelännyt tuollaiseen rikokseen ryhtyä? Ihmistenkö tähden? Ei!\n\nROUVA RAUNIO (Voittoisasti). Ihmisten tähdenhän sinäkin minut nait,\ntahdoit elämäni surulla kuolettaa. Vaan minä en tahtonut kuolla, minä\nen tahtonut kuolla, minä tahdoin nauttia elämän ilosta, -- ihmisten\ntähden, koska kerran olin elämän saanut.\n\nRAUNIO (Ikäänkuin itsekseen). Ihmisten tähden! Ihmisten tähden! Oi,\nkuinka elämä on valetta täynnä, -- ihmisten tähden! -- (Kovaan). Niin,\nsinä olet oikeassa. Ja kun sinut olin kihlannut, tarpeeksi sinua\ntuntematta, ja pettyneenä rakkauden unesta heräsin, niin häpesin\nkihlauksemme purkaa, -- ihmisten tähden. Ja sitte naimisissa ollessani,\nkun näin, ett'et sinä ollut luotu vaimokseni, et tyttäremme äidiksi\netkä perheen emännäksi, niin en silloinkaan kyennyt avioliittoamme\npurkamaan, -- ihmisten tähden. Ja vaikka sinä, ainoastaan kolme vuotta\nnaimisissa oltuamme ja vaikka jo itse äiti olit, kevytmielisesti\ntahrasit vuoteemme aviorikoksella...\n\nROUVA RAUNIO. Georges! Georges!\n\nRAUNIO. ... jonka rikoksen sinä, jaksamatta yksin silloin vielä aran\nomantuntosi kuormaa kantaa, minulle eräänä iltana tunnustit...\n\nROUVA RAUNIO. Georges! Sinä olet luvannut... Sinä annoit sen anteeksi.\n\nRAUNIO. ... Niin, minä annoin senkin anteeksi, -- ihmisten tähden. Ja\npaljon, paljon muuta!... Ja tämä kaikki on ollut kova kärsimys,\nkärsimys Golgathalla, ristinhirsipuussa, sillä minä tiedän, että juuri\nsen vuoksi, että olen kärsinyt, nuo samat ihmiset ovat minua pitäneet\nja vieläkin pitävät kehnona, velttona riepuna. Vaan nyt en minä enää\nhetkeäkään jaksa näytellä tätä surullista komediaa \"ihmisten tähden.\"\nSillä nyt sinä olet tahrannut minun nimeni ja maineeni, perheeni ja\nystäväni nimen ja maineen, kaikkien meidän kunniamme ja arvomme mitä\nhäpeällisimmällä lo'alla. Sinä olet pettänyt minut, tyttäresi, minun\nparhaimman ystäväni, vieläpä oman rakastajasikin, -- julkisen\nvaltio-varkaan. Perkele sinä olet, vaan et nainen.\n\n    (Menee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni).\n\nROUVA RAUNIO. Georges! Mitä ai'ot tehdä?! Mitä ai'ot tehdä?! (Juoksee\novelle, joka vie oikealle, ja huutaa:) Ella! Ella! Miina! Kaikki!\nJoutukaa! Juoskaa!\n\n    (Ella ja Miina juoksevat saliin. Rouva Raunio juoksee Raunion\n    huoneen ovelle, jonka hän survaisee auki. Samassa kuuluu kaksi\n    revolverin laukausta ja Raunio kaatuu huoneessaan lattialle.\n    Kaikki huudahtavat. Rouva Raunio lankee pyörryksiin).\n\nEsirippu.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]