[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc3zLGDZMj4sTv7HptZH-nfR4nNhHncOC-y5v8E80fS8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2323,"Kotoisilla rannoilla","Nuormaa, Severi",1865,1924,"2323-nuormaa-severi-kotoisilla-rannoilla","2323__Nuormaa_Severi__Kotoisilla_rannoilla","Runoja","runous",[],[],"fi",1895,null,6467,35499,false,62951,[23],"Finnish poetry -- 19th century",[25],"Poetry","\"Kotoisilla rannoilla: Runoja\" by Severi Nuormaa is a collection of poems written during the late 19th century. The book explores themes of homeland, family, love, and nature, reflecting the emotional and spiritual landscape of Finnish life during that period. The poems serve as a poignant expression of national identity and personal sentiment, with a strong emphasis on the beauty of the Finnish landscape and the depth of familial affection.  The collection is structured into distinct sections that cover a variety of topics, from patriotic themes dedicated to Finland to heartfelt odes to the author’s mother. Throughout the poems, there are vivid descriptions of nature, deep reflections on love, and nostalgic reminiscences about childhood and familial bonds. Key pieces address sentiments of longing and belonging, alongside historical reflections that connect personal experiences with national consciousness. Overall, Nuormaa's work captures the essence of Finnish identity through lyrical imagery and emotional depth, making it a significant contribution to Finnish literature of its time. (This is an automatically generated summary.)",[],107,"Runokokoelma sisältää isänmaallisia säkeitä, tunnelmia luonnosta ja rakkaudesta sekä omistusrunoja läheisille. Teos jakaantuu teemoittain isänmaan, äidin ja lemmen aihepiireihin, ja se päättyy valikoimaan suomennoksia muun muassa Heinrich Heinen tuotannosta.","Severi Nuormaan 'Kotoisilla rannoilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2323. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTOISILLA RANNOILLA\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nSEVERI NYMAN [Nuormaa]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1895.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nArvid Genetzille\n\nI. ISÄNMAA.\n\nSuomelle, kansalle\nOksaselle\nAug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 4/6 1893\nHäme\nSuomen päivä\nUutena vuotena 1892\nRevontulet\nKööpenhaminan Pyöreässä tornissa\nKuolleista nousijain huomioita\nNikolai II:lle\n\nII. ÄIDILLENI.\n\nÄidilleni\nKaksi vuodetta\nViimeinen neuvo\nAinoa sukulaiseni\nPikku Emma\nPikku \"huusholliska\"\n\nIII. LEMPI.\n\nIltatunnelma\nKun ensi kerran\nJo kauvan sitten\nEräälle tytölle\nMun moniaalle matkat käy\nHän\nKas kuinka nyt taivas ruskottaa\nKotini\nUlapalla\nTunturin tyttö\nHyvästit\nNiin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa\nTielläni kulkijoita\nKentiesi sä moitit\nVanhasta tallesta 1-10\n\nIV. ERI ALOILTA.\n\nJoulutervehdykseksi\nHerra\nErilaisia säitä\nTähdet\nStuure-holvi\nKesäkuva\nKostialassa\nYksinäisenä hetkenä\nNäköala Kremliltä\nNäköala Uralin vuorilta\nHätäapulista\nMascha, permjakkityttö\n\nV. KÄÄNNÖKSIÄ.\n\nVapauden kuolleista nouseminen\nLäpi lauhan illan rauhan\nTaaskin kyynel\nYlhillä tunturilla\nSuomen ratsuväen marssi\nH. Heinen lauluja 1-4\nKun kaksi eroaapi\nHaltia\nJos aarteen etsijä oisin\n\n\n                Arvid Genetzille\n        (Sähkösanoma entisiltä oppilailta.)\n\n        Suomen kielen, Suomen mielen\n            Suomen kansan suora mies!\n        Kunniaksi maamme aina\n            kääntynyt on työs ja ties!\n\n\n\n\n\n\nI. ISÄNMAA.\n\n\n\n\nSuomen kansalle.\n\n\n(Herää Suomen johdosta).\n\n    Arot Aasian muinen sä mittailit,\n    Poro sull' oli vain sekä sukset.\n    Kotaliedellä lastasi lämmitit,\n    Kun kuurass' ol' kodan ukset.\n    Oli taikoja tietosi, taistoja työs,\n    Ja synkkä se oli sun yös.\n\n    Ja sitten sä läksit lännemmäs,\n    Löit niitä, kun kulkuas esti.\n    Sä taistelit, sait yhä tännemmäs,\n    Ja vielä sun yötäs kesti.\n    Moni lapsesi tiellen lankesikin,\n    Jäi vierahan kahleisin.\n\n    Mut etpä sä kuollut kuitenkaan,\n    Oli synnyt sulla ja kalpas.\n    Sä aamua vuottaen eistyit vaan\n    Ja murtelit tieltäsi salpas.\n    Ja vihdoin, vihdoin koitti jo koi --\n    Mut kylm' oli aamusi, oi!\n\n    Oli halla ja nälkä ja rauhattuus,\n    Tok' hetkeä ei, jona horjuit!\n    Sun voimasi, laulusi ain' oli uus,\n    Ja niillä sä kuoloa torjuit.\n    Sä toivoit päivää selkenevää,\n    Mi tuskia lievittää.\n\n    Mut vielä sun vastahas hankittiin --\n    Oli holhonas vieras toinen --\n    Sun valtasi, kielesi vangittiin,\n    Oman lieden luon' olit loinen.\n    Ken uusia itkujas kuunteli, ken?\n    Sinä turvasit oikeuteen.\n\n    Oli niinkuin päiv' olis seljinnyt!\n    Ihastellen mailma sun huomas.\n    Hikes, vaivojes heelmät ne _sun_ oli nyt,\n    Ja Väinönlaulu on luomas!\n    Jo vartioääniä vahvoja soi,\n    Ne lohtua mielees toi.\n\n    Vaan on kuni taas uus synkeys sais --\n    Lopun Luoja ei sallinut tulla --\n    Ja taas sun päätäsi tallattais,\n    Mut vielä on synnyt sulla!\n    Ja vielä on uskosi horjumaton,\n    Ja lapsesi valveill' on.\n\n    Siis, Suomeni, kansani, synnyinmaan',\n    Ei sammune huomenes koittoon.\n    Sä Herää Suomeas laula vaan,\n    Ja oikean luota voittoon!\n    Elon virran ne luottehet suoniis luo,\n    Ja toivoa, hoivaa tuo.\n\n                              1891.\n\n\n\n\nOksaselle.\n\n\n(Lausuttu Aug. Ahlqvistin haudalla 23/11 1889).\n\n    Jo hautansa aukes,\n    Jo peittävi seppoa santa.\n    Käs' raution raukes,\n    Ja surren huokuvi ranta,\n    Kun kuusien alla hän uinuu.\n\n    Mut \"säkenet\" sentään,\n    Mitk' ilmahan nousivat yössä,\n    Ne vieläkin lentää,\n    Vaikk' ei ole seppoa työssä,\n    Vaikk' kuusien alla hän uinuu.\n\n    Ja loistaen kauan\n    Ne kertovat rakkaudesta,\n    Mi lämmitti rauan --\n    Ja raution raatamisesta,\n    Mi kuusien alla nyt uinuu.\n\n    Ja matkallansa\n    Yhä, luoden tulta, ne liitää,\n    Ja Suomen kansa\n    Se siunaten seppoa kiittää,\n    Mi kuusien alla nyt uinuu.\n\n\n\n\nAug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 1/5 1893.\n\n\n    Tän paaden alle,\n    Joka kylmänä kumpua painaa,\n    Sen kummun hiekkaan\n    On suljettu vainaa,\n    Yks seurasta Suomen lasten.\n\n    Mut paaden yllä,\n    Ja loitos ympäri senki\n    On niin kuni kulkis\n    Sen vainajan henki,\n    Yks Suomen henkiä suurin.\n\n    Ja paaden alla\n    Vilu viertävi vainajan tuhkaa.\n    -- Mut ympäri, yllä\n    Jos kylmätä uhkaa,\n    On niinkuin henki se haastais.\n\n    Ja ken haaston kuuli,\n    Sen voimaks' urheni mieli:\n    Näet hengen kieli\n    On _Suomen kieli_,\n    Ja aines on _Suomen valta!_\n\n    Ja taistelutyössä\n    Se henki on kansalla myötä,\n    Ja se syttävi tulta\n    Jos aik' olis yötä --\n    Ja Ahlqvist elävi jälleen.\n\n\n\n\nHäme.\n\n\n    Oi katsos harjua korkeaa\n    Ja katsos peltoja noita,\n    Ves-vyötä katsos valtavaa\n    Ja kuuntele kuusikoita,\n    Suvitaivohon sitten silmäs luo\n    Kuva Hämeen sulla on tuo.\n\n    Ja kuule vielä kun kulkeissas\n    Sävel tuttava soi salotieltä,\n    Saat riemua uutta ja lohtua taas:\n    Se Suomen on, Suomen kieltä!\n    Omin äänin, vierahat yllättäin,\n    Se ain' on laulanut näin!\n\n    Ja sitten nähkös sä kansa tää,\n    Sen jäykkyytt' älkösi pilkkaa!\n    Maat tähkivän näet, ah, monta nää\n    Hien nieli ja hurmehen tilkkaa!\n    Se taistoja kylläkin koittanut on,\n    Mut sen jäykkyys voittanut on.\n\n    Sä kertoman kaunihin kuulitkos\n    Se jäänyt on kansan suuhun --\n    Kun sodan sorrossa, ahdingoss'\n    Se aapisen piirsi puuhun!\n    Silt' iso-viha jo kaiken vei,\n    Mut uskoa Luojaan ei!\n\n    Ja yössä myöskin se johdokseen\n    Sai taijan vain sekä loihdun,\n    Mut katsos kuinka jo korkeellen\n    Se nostavi tiedon soihdun! --\n    Häme herttainen! Ole onnekas ain',\n    Tätä soihtua valvo vain!\n\n             Kangasalan harjulla 9/7 1890.\n\n\n\n\nSuomen päivä.\n\n\n(Juhlaruno Tampereen arpajais-kansanjuhlassa Etelä-Hämeen\nkansanopiston hyväksi 4/7 1895).\n\n\n    I.\n\n    Aamulla ani varahin,\n    Ensi koiton koittamalla,\n    Kun on usmia kosolta\n    Rannalla merellisellä,\n    Käyös kuuta katsomahan,\n    Päiveä tähyämähän.\n\n    Noin se nousi Luojan päivä,\n    Armas aurinko yleni:\n    Ensin kukkulat punasi,\n    Korkeudet kultaeli,\n    Valasi ylähät vaarat,\n    Tuikkaeli tuntureilla.\n\n    Ja kun kultas kukkuloita,\n    Ensi rastas raksahutti.\n\n    Loisti sitten loitommalle,\n    Yleni ylähämmälle:\n    Puiden latvat purppuroitsi,\n    Kukitti soreat kuuset,\n    Halasi humuvat hongat,\n    Kirkasteli koivikoita,\n    Rannan raidoissa rusotti.\n\n    Ja kun kultas metsäkummut,\n    Rannan raidoissa rusotti,\n    Jo heräsi leivonenkin,\n    Käkikin kukahti puussa;\n    Jo on aaltonen yleni\n    Vienosti väräjämähän,\n    Tuhannesti tuikkamahan\n    Rannalla merellisellä.\n\n    Vaan se nousi Luojan päivä,\n    Loisti yhä loitommalle:\n    Laskeusi laaksomaihin,\n    Alesi alankomaihin,\n    Loisti heinän helpehissä,\n    Nurmen kukissa kimelti;\n    Paistoi pellot päivärinnat\n    Sätehillä säihkyvillä,\n    Lämmitti noroiset notkot\n    Hengähdyksin hehkuvaisin;\n    Vilut viidakot herätti\n    Unistansa usmaisista,\n    Pyyhki sumut suo-peristä\n    Sekä hallat hettehiltä\n    Leyhkäyksin lämpimäisin,\n    Syleilyin sädehtiväisin.\n\n    Ja kun kultas laaksomaita,\n    Loisti heinän helpehille,\n    Silloin vasta luonto liikkui!\n    Silloin alangot elivät,\n    Laaksomaat iloa löivät!\n    Kuulkosi lehdossa rannan\n    Satakielen sylkytystä!\n    Taikka muissa metsiköissä\n    Tuhatkielin kiitosvirttä!\n    Katso, kuin helossa päivän\n    Nurmen kukat nuorentuvat!\n    Kas, kuin pellot paistehessa\n    Kypsyvät eloksi kansan! --\n    Silloin, suuren päivän saaden,\n    Auringon ani yleten\n    Itse kansakin havaapi,\n    Inehmokin ilmauupi\n    Työhön suuressa valossa! -- --\n\n\n    II.\n\n    Vuosisadat jo seitsemät\n    Noussut on päivyt maamme.\n    Ensin kukkulat kultas vain,\n    Hovia, kirkkoa kiillottain.\n    Laakson lapsoset empivät:\n    Yöhönkö kuolla saamme?\n\n    Mut ei yöhön ne jääneetkään,\n    Kohtalo ois se väärä!\n    Kuolema myöskään tullut ei,\n    Päivyt lämmitti, voiton vei.\n    Ken sai päivyen lämpiämään?\n    Se oli Luojan määrä!\n\n    Nyt kun alaha astahdat\n    Syvihin rivilöihin,\n    Silmäin siellä jo loistavan näät,\n    Huomaat hehkuvan poskipäät:\n    Syvät rivit ne havaavat!\n    Ei sitä kuoltuna öihin!\n\n    Tieto on tehona askareen,\n    Taito on puolet työtä.\n    Peikot valoa pelkäävät,\n    Tuhmat tietoa hylkäävät.\n    Tieto on tehona askareen,\n    Sillä on siunaus myötä.\n\n\n    III.\n\n    Mik' on kansan parahaksi, sepä sunkin parhaas on,\n    Mitä vaatii maasi tarve, sunkin tarpees olkohon.\n    Missä eespäin kulku käskee käsityksin käymähän,\n    Ellös poistu renkahasta, rivi sattuis särkymään.\n\n    Suvipäivää meill' on kyllä, kylvömait' on yli maan,\n    Rakkautta, rakkautta kasteheks on tarvis vaan!\n    Tarvis, että veli kohtaa veljeänsä hymysuin,\n    Eikä, toisen raataessa, erimielin erkauin.\n\n    Miss' on eespäin kansan mieli, mutta edess' uoma on,\n    Ensimmäisnä taakkas heitä täytteheksi suvannon!\n    Vähät vaikka työs on heikko, suureksi sen katsoo maas:\n    Lesken ropo tuopi sullen siunauksen kansaltas.\n\n    Kerran yhdeks yhtyy Suomi, kerta saadaan Sampo uus,\n    Kansan opin-ahjoiss' ompi Suomen suuri vastaisuus!\n    Silloin, kesän kirkkaan tullen, satakielet sylkähtää,\n    Silloin vasta luonto liikkuu, sekä järvet läikkyää!\n\n\n\n\nUutena vuotena 1892.\n\n\n    Oh, kuinka se sumeasti\n    Käy mielehen, tunteeseen,\n    Kun aattelin kylliks asti\n    Jo isänmaani kärsineen.\n\n    Kun aattelin murheen maljan\n    Jo kerran loppuvan,\n    Ja kukkuraisena jälleen\n    Se tyhjentääksesi tarjotaan.\n\n    Ei vielä saanehet kyllin\n    Ne jotka sun kuoloas huus',\n    Ne puhkois kylkesi vielä,\n    Ja ne särkisi vimmoin vielä sun luus.\n\n    -- -- Ah, vaimentaakopa vaivaas\n    Päiv' _uusi_, ja hoivanko tuo?\n    Ja kirkastaako se taivaas,\n    Vai uudenko pilven jälleen luo?\n\n    Ja voimia sullako riitti,\n    Jos jatkui vaivat vain?\n    Ja kestikö usko urhein,\n    Kuin ison vihan aikoinain?\n\n    Nää mietteet kiehtovi mieltä,\n    Mut vastausta en saa.\n    Yks aatos lohtua luopi:\n    Sun tietäs Jumala johdattaa.\n\n\n\n\nRevontulet\n\n\n    On päivä poissa, ei hohda hanki,\n    Ja yöhyt uhkavi pohjolaa,\n    Ja vait on järvi ja virta vanki\n    Ja yllä pakkanen paukkuaa.\n    Mut kohta öisessä sankeassa\n    Jo taasen taivolla salamoi,\n    Ja päivä uusi on alkamassa\n    Ja koittamassa on uusi koi --\n\n    Kas kuin jo loistavat pohjan pielet,\n    Ja taivas kaarena kirkastuu,\n    Ja tuolla, katsohan, valokielet\n    Jo halki taivahan viskouu!\n    On niinkuin taistoa tulten julmaa\n    Tai valomerten tää myrsky ois,\n    Kun liekin leiskuvin pohja huimaa\n    Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss' --\n\n    Kuin Noan aikoina taivahalle\n    Sai Luoja kaarensa korkean,\n    Ett'ei hän vast'edes vetten alle\n    Hukuta kansoja kuolemaan,\n    Niin meill' on merkkinä pohjan puolla,\n    Kun valot yölliset välkkyää,\n    Tääll' ettei aijota yöhön kuolla,\n    Ett' tahto Luojan ei ole tää.\n\n                          1891.\n\n\n\n\nKööpenhaminan Pyöreässä tornissa.\n\n\n    Mä katson kauvas koilliseen --\n    Oh, mont' on matkaa tiellä!\n    Mä katson kauvas yli veen --\n    Oh, isänmaa on siellä!\n\n    Ja katseissani kaipaus\n    On niinkuin täyttäis rinnan,\n    Ja on kuin sitten siunaus\n    Sais yli meren pinnan!\n\n    Mä katson kauvan -- käännyn pois,\n    Näen Konge-joen taaksi,\n    Näen Sönderjyllannin tuskissaan -- --\n    Ja vieläkin kauvemmaksi!\n\n                           1893.\n\n\n\n\nKuolleistanousijain huomioita.\n\n\n    Kun lehtiä kansani historian\n    Mä katselin kirjavia,\n    Ja seurasin retkiä, taistelujaan,\n    Ja turmia tuhansia,\n\n    Niin monihin kiintyi mieleni kai,\n    Mut yhtä mä sitten mietin:\n    Niin monta meistä kun Saksakin sai,\n    Ja niin monta kun Virohon vietiin.\n\n    Mut kaukana missä ne kaatuikin --\n    Vapautta kun taisteli kansa --\n    Ne palajaisivat, aattelin,\n    Pois kotia haudoistansa.\n\n    Ken nousis Lützeni-kummustaan,\n    Näkis kypsinä voiton laihot:\n    Näkis vapaan uskon ja valon maan,\n    Mut Suomehen johtuis kaihot!\n\n    Ken Virossa nousisi, orjien maas'\n    Kun silloin urhona kuoli,\n    Olot entiset siellä hän tuntisi taas --\n    Mut Suomehen kääntyis huoli!\n\n                               1893.\n\n\n\n\nNikolai II:lle.\n\n(Suomen perustuslakien vahvistettua).\n\n\n    Tuhansin kaikuu kiitostas,\n    Sen taivaan Herra ties,\n    Tuhannet tuntee oikeuttas,\n    Sä Oikeuden mies.\n    Tuhannet kiitoskyynelet\n    Mä vuotelevan nään.\n    Tuhannet ilon värehet\n    Suruhun synkimpään.\n\n    On aatos Aleksanterein\n    Sinulle pyhä myös:\n    _Mä kansaksi tuon kansan tein_.\n    Tää Sunkin suuri työs!\n    Siks siunausta, ruhtinas,\n    Suo Sulle tuhannet,\n    Ja siksi vuotaa tullessas\n    Nää kiitoskyynelet.\n\n                      1894.\n\n\n\n\n\n\nII. ÄIDILLENI\n\n\n\n\nÄidilleni.\n\n\n    Sydäntäsi, äiti armas,\n    En voi koskaan unhottaa.\n    Sinä yksin kyynelillä\n    Kaipaat mua, kulkijaa.\n\n    Kasvosi on kalventanut\n    Suru munkin tähteni,\n    Riutunut on voimas, rintas\n    Muretusta lastesi,\n\n    Piennä edest' elämäni\n    Tuskissain kun vaikeroin,\n    Paljon silloin kärsit, valvoit\n    Millä sitä maksaa voin?\n\n    Monen kastoit kääretilkun\n    Jäsenehen kipeään,\n    Monet lauloit lempilaulut\n    Lohdutukseks itkevän.\n\n    Millä kostan vaivat kaikki,\n    Joita sitten nähnyt oot?\n    Mitkä oisi kyynel-öiden\n    Ilotonten palkkiot?\n\n    Et sä niistä, äiti armas,\n    Palkkiota vaadikaan.\n    Elosikin uhrajaisit\n    Edistääkses onnean'.\n\n    Kiitos sulle, kantajani,\n    Vaalijani, neuvojain!\n    Ohjett' olen monta saanut,\n    Kallihimmat sulta sain.\n\n    Kiitos sulle, sydämestän'\n    Kuvasi ei kuolla saa.\n    Sinä yksin kyynelillä\n    Kaipaat mua, kulkijaa.\n\n                   1890.\n\n\n\n\nKaksi vuodetta.\n\n\n    Kaks vuodett' oli mun mökissäin,\n    Yks mull' oli, toinen äidilläin.\n\n    Ne oli niin lämpimät kumpikin,\n    Ja äitini pöyhi ne iltaisin.\n\n    Noit' armait', armaita iltojan'!\n    Mut voi ero-iltoa, murhettaan -- --\n\n    Ne vuotehet viel' on mökissän',\n    Mut toist' ei äiti nyt pöyhikään.\n\n    Ja myöhään, myöhään iltaisin\n    Lie pöyhimättä se toinenkin...\n\n                         1890.\n\n\n\n\nViimeinen neuvo.\n\n\n    Kai nyt, kun luotasi läksin,\n    He kertovat lapsestas,\n    Ja kaiketi monta kertaa\n    On katkera kuulemas.\n\n    Kentiesi jo tänään kuulet\n    Mun lietona langenneen,\n    Ja huomenna ehk' on lapses\n    Jo horjunut uudelleen.\n\n    Kentiesi he kertovat sullen\n    Kurjuutta ja vaivaa vain,\n    Ja kyynelkylpyjä paljon\n    Mun maailmanmatkaltain.\n\n    Mut totuudesta jos kerran\n    Mun kertovat poikenneen,\n    Ett' astelen vilpin tietä\n    Ja unhotan oikeuden,\n\n    Oi silloin älkösi usko,\n    On valhetta kuulemasi\n    Näin viime neuvosi, äiti,\n    Ei unhotu lapseltas.\n\n                     1892.\n\n\n\n\nAinoa sukulaiseni.\n\n\n    Jo kansakoulua pienenä käydessäin\n    Mä usein Riikan mökkihin yöksi jäin.\n    Kun ilt' oli myöhäinen tai tuiskusi tiellä,\n    Niin suojaa aina mä löysin siellä.\n\n    Hän usein silloin kerskasi porstuataan,\n    Niin kaunis ei muka lie sali ruhtinaan:\n    _Lumtvalkea_ siin' on lattia -- kynttilöinä\n    Oli taivahan tähdet talviöinä.\n\n    Ja huoneessaankin siell' oli komeaa:\n    Pilareita kaks näit keskellä lattiaa.\n    Kuin Simson niihin jos oisit tarttununna,\n    Niin mökkihin oisit hautautunna.\n\n    Hän mulle antoi vuotehens olkisen\n    Ja itse silloin siirsihe uunillen;\n    Mut liian kylmä jos mull' oli vuoteessansa,\n    Mä uunille kiipesin eukon kanssa.\n\n    Mont' yötä siellä hän istui kylmissään --\n    Välin puut' ei ollut uunihin yhtäkään --\n    Mut jouten ei hän istunut valvehella,\n    Taas sukk' oli valmis aamusella.\n\n    Ja rakkain hälle, riemuna vanhuuden,\n    Se kahvipannunsa ol' kakskuppinen;\n    Jos nälkääkin välin kärsi ja taudin tuskaa,\n    Tok' kahvia häll' oli aina ja nuuskaa.\n\n    Hän rattosa ain' oli, valmis riemuamaan,\n    Vain harvoin kyynelen näit hänen kulmillaan,\n    Vain silloin, kun rovon annoit puuttehesensa,\n    Näit kyynelen vierivän poskellensa.\n\n    Tuo poski, nyt vaikk' uurtama kurttujen,\n    Myös kerran ol' silosempi ja ruusuinen,\n    Mut silloin, nuorna jo, ruusut kyynele peitti,\n    Kun petteli kulta ja sitten heitti. --\n\n    Ja uuniltansa hän lauleli laulujaan,\n    Tuot' armast' ääntä en unhota konsanaan.\n    Kun vielä laulua oivaa kuulen milloin,\n    Mä Riikan laulua muistan silloin.\n\n\n\n\nPikku Emma.\n\n\n    Ne ovat niin hyvät nuo lapsoset,\n    Niin rakkahatkin, että,\n    Kun viel' on lyhyet hamoset,\n    Ja käyvät kymmenettä.\n\n    Mä muistan vieläkin, Emma, sun\n    Niin pikkuruisna tuona,\n    Kuink' oiva ystävä olit mun,\n    Kun milloin kävin luona.\n\n    Kun helmahani kiikkumaan\n    Olit päässyt juosten juuri,\n    Ja hellämielin halaamaan,\n    Niin onnes oli suuri.\n\n    Ja kuinka välin, kun erottiin,\n    Oli silmäs kyyneleillä:\n    \"Voi, miks et sinä käy useemmin,\n    Ja miks et sä asu meillä?\"\n\n    Nyt kuinka ne muuttunut lieneekään\n    Nuo ystävyyden suhteet,\n    Mut Emma istuvi mielellään\n    Nyt yksin iltapuhteet.\n\n    Hän istuu hiljaa ja uneksii,\n    Ja mieli on hieman arka.\n    Niin, miks olet kasvanut immeksi,\n    Sä entinen lapsi parka!\n\n                          1895.\n\n\n\n\nPikku \"huusholliska\".\n\n\n    Katsos pikku \"huusholliskaa\",\n    Toimess' on jo varahin;\n    Kyökissä hän puuhaa, tiskaa,\n    Ruoka syntyy parahin.\n\n    Aamulla jo päälle hellin\n    Kahvipannut laitetaan;\n    Päiväks taas hän keittää vellin\n    Taikka puuron, kuinka vaan.\n\n    Keitä, puuhaa, tyttö tyllä,\n    Taitos ei oo tarpeeton!\n    Suurten tyttöin sulta kyllä\n    Oppimista paljon on.\n\n                     1889.\n\n\n\n\n\n\nIII. LEMPI.\n\n\n\n\nIltatunnelma.\n\n\n    On Kaarna niin kaunis ja tyyni,\n    Ilt'-aurinko mailleen saa,\n    Satakielet riemuiten laulaa\n    Ja poppelit tuoksuaa.\n\n    Mä laivan kannella istun\n    Ja iltoa ihailen,\n    Ja laivan kannella myöskin\n    On ihana neitonen.\n\n    Kuin Kaaman kalvossa tähti\n    Niin syvältä välkähtää,\n    Niin, neito, kulmies alta\n    Sun silmäsi säihkyää.\n\n    Ja kun poskeis hohtoa varjoo\n    Sun kutries tumma yö,\n    Ah, silloin rauhattomasti\n    Sun luonas rintani lyö.\n\n    Kuink' armast' oisikaan mulla,\n    Kuink' ihana ilta tää,\n    Jos suomea haastais huules,\n    Jos Suomen ois rannat nää!\n\n              Kaamajoella kesäk. 1889.\n\n\n\n\nKun ensi kerran.\n\n\n    Kun ensi kerran rakastuin --\n    Se tapahtui jo melkein lassa --\n    Niin enkeliks tuon tytön luin,\n    Ja itse olin taivahassa.\n\n    Ah, näin jos laita ollut ois!\n    Mut sitten mulla silmät aukes,\n    Mä taivahasta syöstiin pois,\n    Ja ihmislapseks impi raukes.\n\n    Mut miks, kun vielä hänet nään,\n    Niin mielelläin mä viivyn, miksi?\n    Kun katsoessa silmiään\n    Vois vielä luulla enkeliksi...\n\n                          1888.\n\n\n\n\nJo kauvan sitten.\n\n\n    Jo kauvan sitten, kun vaihduit pois,\n    Sä nuoruusaikojen kulta,\n    Ja on kuni heikkona kaikuna sois\n    Vain muistokin säilynyt sulta.\n\n    Mut milloin ne muistot saapuukin,\n    On niillä niin lämmin tuokse,\n    On niin kuin palata tahtoisin\n    Tuon ensi armahan luokse.\n\n                         1889.\n\n\n\n\nEräälle tytölle.\n\n\n    Ens' kerran kun sinun silmäsi näin,\n    Näin ett' olit sievä impi,\n    Olit silloin sie jo mun mielestäin\n    Mont' impeä kaunihimpi.\n\n    Ens' kerta kun sitten kahdestaan\n    Mä kangasta kanssas kuljin,\n    Niin paljon muuta, kuin katsees vaan,\n    Ma syömeni pohjaan suljin.\n\n    Ens' kerran sitten kun suudeltiin,\n    Ja sä rintaani laskit pääsi...\n    Mä aavistin ja mä tunsin niin,\n    Ett' taivas sun mullen sääsi.\n\n                      1892.\n\n\n\n\nMun moniaalle matkat käy.\n\n\n    Mun moniaalle matkat käy,\n    Yks tänne, toinen sinne.\n    En ennakolta tiedäkään,\n    Mi tie mun vie, ja minne.\n\n    Mut minne tieni johtaakaan,\n    On suora se tai väärä,\n    Mun aatoksillain aina vaan\n    On sama matkan määrä.\n\n    Ne käyvät omaa kulkuaan,\n    Jos kierrän merta, maita, --\n    Ne kulkee aina kullan luo\n    Niin kummasti on laita!\n\n                     1894.\n\n\n\n\nHän.\n\n\n    Sä kaikista parhain päällä maan,\n    Sä kallein kaikista muista,\n    Mun aatoksein sinun luonas on vaan,\n    Ei mieleni pois sua suista.\n\n    Sua siunaan aamuisin noustuain,\n    Ja töissäni, toimissani,\n    Ja illoin mulla on vuoteellain\n    Sun nimesi huulillani.\n\n    Sä oot mun tähteni öisin tein,\n    Mun onneni, aarteheni,\n    Mun kaihoni ja mun kyynelein --\n    Mun omani, ainoiseni.\n\n                         1892.\n\n\n\n\nKas kuinka nyt taivas ruskottaa.\n\n\n    Kas kuinka nyt taivas ruskottaa,\n    Ja ilta on hämärässä,\n    Ja kuinka ne veet niin tyynenä on,\n    Ja lehdet on lepäämässä! -- --\n\n    Ja vesi kun kultina kiilteli noin,\n    Ja sen kalvossa varjot uivat,\n    Niin sunkin poskesi, vierelläin,\n    Niin vienosti punertuivat.\n\n                           1893.\n\n\n\n\nKotini.\n\n\n    On koti pienoinen mulla,\n    Mä kultani kanssa sen jaan,\n    Se on niin herttaisen hauska,\n    Kuin asunto onnen maan.\n\n    Ja luoksemme aamust' iltaan\n    Yks' hellä hengetär saa:\n    Kera mun ja kultani täällä\n    Näet Rakkaus asustaa.\n\n    Ja mä tunnen iloa, rauhaa.\n    Ken onnellisempi ois?\n    Tätä pesääni pienokaista\n    En linnahan vaihtais pois.\n\n    Ja Dagmar kultaselle,\n    Jok' iloa mulle tuo,\n    Suo, Luoja, onnea paljon\n    Ja siunauksesi suo!\n\n                    1894.\n\n\n\n\nUlapalla.\n\n\n    Mä ulapoita pitkin\n    Sun saattelen, kultasen', --\n    Ja sä heityt niin iloisesti\n    Mun kanssani matkoillen!\n\n    Tuo ulappa kuvan luopi\n    Mun elämän matkoistain:\n    Näet aaltoja vaahtopäitä,\n    Ja maata, maata ei lain -- --\n\n                     Itämerellä 1894.\n\n\n\n\nTunturin tyttö.\n\n\n    Kuin meri Norjan rannikolla\n    Sun tumma tukkas aaltoaa.\n    Kuin ruusut Norjan laaksoloissa\n    Sun poskeis ruusut ruskottaa.\n\n    Kuin taivahallas päivä katsoo\n    Keskestä ylhäin maisemain,\n    Niin hehkuu silmäs, haastellessas,\n    Kun astut sorjana rinnallain.\n\n    Sä kerrot kesiä, kukkasia,\n    Ja vuonoin läikkyä sinervää,\n    Ja kukkuloita ja ikilunta,\n    Ja kuinka vieremät vihertää.\n\n    Ja miks niin kummasti povi nousee\n    Laella tunturin huokuissaan!\n    Sä kerrot virtojen vilppautta,\n    Ja ikinuoruutta Norjan maan.\n\n    -- Ah, kuules, tunturin tumma neiti,\n    Sä lehdon vieremän sorjin puu:\n    Kun katson silmihis, suortuvihis,\n    Niin maasi kauneus unhottuu.\n\n                           Veum 15/1 1894.\n\n\n\n\nHyvästit.\n\n\n    Mä heitän sun hyvästi, tyttö,\n    Sinä katselet kyynelin,\n    Ja mä näen sun viimeisen kerran\n    Niin pitkihin aikoihin.\n\n    Mä heitän sun hyvästi, tyttö,\n    Ja Jumalan huomioon.\n    Hän kaikki sun toimes ja työsi\n    Ja askeles siunatkoon.\n\n    Sä olet niin kallis mulle,\n    Nyt meri kun kajastaa,\n    Ja sä olet niin kallis jällen,\n    Kun purteni palajaa.\n\n    Mä heitän sun hyvästi, kulta,\n    Ei aavat huoleta lain:\n    Mä muistelen Lemmen saarta,\n    Ja sin' olet valkamain.\n\n                    1893.\n\n\n\n\nNiin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa.\n\n\n    Niin kauniisti, kuin lammen laine kirkastuu,\n    Kun aamun ensi hohde siihen laskeuu --\n    Niin vienosti, kuin illan leyhkä hengähtää,\n    Kun luonto uneksien vartoo hämärää --\n    Niin hiljasti, kuin päivä yötä koskettaa --\n    Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa\n    On kullassain, kun hän suo mulle suudelmaa.\n\n                                   1893.\n\n\n\n\nTielläni kulkijoita.\n\n\n    Jo monta mun tielläni kulki,\n    Joill' ollut paljokin ois,\n    Ja moni mun unhotti poies,\n    Ja monta mä unhotin pois.\n\n    Ja yhdellä kullat kiilsi\n    Ja hohteli helmyet,\n    Ja yhdellä silmät säihkyi\n    Ja hipiät hienoiset.\n\n    Ja yks oli tiedoin tarkka\n    Ja aate häll' oli uus,\n    Ja yhdellä synnyt suuret\n    Ja kunnia, kuuluisuus.\n\n    Mut yhdelläkään ei ollut\n    Sun suuria aarteitas:\n    Sun mielesi puhtoisuutta,\n    Ja sun vienoa rakkauttas.\n\n                     1892.\n\n\n\n\nKentiesi moitit.\n\n\n    Kentiesi sä moitit lauluissan'\n    Näin lyhyttä sisällystä.\n    Niin, muutahan niiss' ei olekaan,\n    Kuin lempeni selitystä.\n\n    Mut kuhunkin näihin pienoisiin\n    On sykkinyt hieman rinta...\n    Ja ainehena on kussakin,\n    Mitä mulla on ihaninta!\n\n                        1893.\n\n\n\n\nVanhasta tallesta.\n\n\n          Es ist eine alte Geschichte,\n          Doch bleibt sie immer neu.\n\n                            Heine.\n\n    1.\n\n    Nää soinnut, jotka nyt sullen saa,\n    On pieniä puhdetöitä,\n    Mut kuinka se työ oli tuskaisaa,\n    Ja kuinka se vei multa öitä!\n\n    Oli kuin olis niissä nyt hukkunut pois,\n    Mitä mull' oli kalle'inta,\n    Kuin nuoruustoivoni ollut ois\n    Jok'ainokaisen hinta.\n\n    Ja siksi ne silloin syntyissään\n    Niin syvähän syöntä koski,\n    Ja siks niin vuoteli silmistän',\n    Ja siks niin kalpeni poski...\n\n\n    2.\n\n    Kas kuinka se liikahti virran ves',\n    Kun lintu sen kalvohon laskeutui,\n    Ja kuinka se aaltosin värjyy nyt,\n    Kun lintu sen kalvoss' ui.\n\n    Ja pois kun se lentävi, toisaallen,\n    Ves' virran jällehen värjähtää,\n    Mut ennenkuin tyven ehtivi taas,\n    Väre kauvaksi kalvoon jää.\n\n\n    8.\n\n    Sua käsissäin öisin kannellut\n    Ja hellinyt helmassain,\n    Enin lempinyt sua kuin ketkään muut,\n    Kuin ainutta onneain.\n\n    Minä ymmärsin sinun aatteitas,\n    Sun henkeäs hehkuavaa,\n    Sinä kerroit mulle, mä sullen taas\n    Mont' outoa maailmaa.\n\n    Sun luonas aina mun aikehen'\n    Nous' määrihin korkeisin.\n    Sun kanssasi tuns' sydän kaiken sen,\n    Mit' on tuntenut hienoimmin.\n\n    Ja kaikki ne uudet maailmat,\n    Mihin läsn'-olos hengen loi,\n    Ne pirstuivat ja ne hukkuivat\n    Ja tokko ne ehjetä voi!\n\n\n    4.\n\n    He syitä kylläkin sullen\n    Mun kuulteni syytelevät,\n    Ja teeskelijäksi mullen\n    Sua näyttää pyytelevät.\n\n    Ja syytöksensä mä siedän\n    Sen lohduksi luulevat --\n    Mut itse mä kyllin tiedän\n    Sun rintasi liikunnat.\n\n    Mä näinhän ne monta kertaa,\n    Kun yhdessä kuljettiin,\n    Näin poskihis nousevan verta,\n    Ja nous välin kummankin.\n\n    Ja mä näin sun poskies väikyn,\n    Kun kanssani leikkiin sait,\n    Ja mä näin sun silmäsi säihkyn,\n    Kun luonasi istuin vait;\n\n    Ja kun kuni lapsosen liedon\n    Käs'arsin mä nostin sun,\n    Sain tuntehistasi tiedon,\n    Kun silmihin katsoit mun.\n\n    Ah, näinhän sen aamuin, illoin\n    Ja kirkkain kuutamoöin,\n    Ja sitten... mä näin sen silloin,\n    Kun viimeksi kättä löin.\n\n    Kun kyyneletönnä mä itkin\n    Ja lausuin kiitokset,\n    Ja sun vuos' poskias pitkin\n    Niin kirkkahat kyynelet.\n\n\n    5.\n\n    Yht' uskollisna me kohdataan,\n    Kuin entis-aikana tuona,\n    Nyt vaan on unien morsian,\n    Taas viimes-yön' oli luona.\n\n    Hän koski poskin mun poskeain,\n    Niin hienosti, hiukan verran,\n    Ja kiersi käden mun kaulahain,\n    Hän näin teki ensi kerran.\n\n    Ja oli kuin anteeks pyytänyt ois\n    Ja sitten se jälleen haihtui.\n    Tuo valhemorsio vaihtui pois,\n    Niin -- miksi se sitten vaihtui?\n\n\n    6.\n\n    Hymyellös taas hymy kirkas tuo --\n    Se vielähän tallell' ois? --\n    Niin taas olen valmis mä unhottamaan,\n    Sä ett' olet multa pois.\n\n    Luo puolehen' silmäs, mä unhotan\n    Pois sieluni huokailut.\n    Mä senkin unhotan, sinä ett' oot\n    Mun kerran unhottanut.\n\n    Käy helmahan sitte, mä leikitsen\n    Sun tummilla hapsillas.\n    Oi armas, kuin tämä hetkinen\n    Ois surkean autuas!\n\n\n    7.\n\n    Sun yks oli arkoja puolias:\n    Kun kyhäilyjäs koskin,\n    Tai keksin runon sun laatimas,\n    Sä vastasit hehkuposkin.\n\n    Sä uhkasit varsin laata pois,\n    Et haastele mulle laisin;\n    Et tunnetta yhtä sä ilmiin tois,\n    Mä sulle kun ilkkuaisin.\n\n    Ja sä olit niin kaunis ja kaihoinen,\n    Kun katselit kulmais alta,\n    Ja mä ilkkunut en -- ja sä tiesit sen,\n    Kun katselit kulmais alta.\n\n\n    8.\n\n    Oma tiesi on sulla ja määräs nyt,\n    Jota kohti sä onneen käyt,\n    Mut tähtesi lienee hämmennyt,\n    Kun horjuvan tielläs näyt.\n\n    Mun nähteni onnes Eedenihin\n    Sä katsoa koit hymysuin,\n    Mut kuinka sun silmäsi väikkyikin,\n    Mä katsehes kulkua luin:\n\n    Oi kuinka se sieltä nyt etsinyt ois\n    Ihanteita ja toiveitaan!\n    Mut pettyneenä se kirposi pois,\n    Maa autio, tyhj' oli vaan.\n\n    Ja katsehes luin minä toisenkin,\n    Se arkana mullen sai...\n    Ja sitten se peittyi kyynelihin,\n    Ja munkin tummeni kai.\n\n\n    9.\n\n    Me yhdessä vieläkin astellaan\n    (Näet, ystävät ainaiset),\n    Ja yhtä ja toista me haastellaan.\n    Välin sitten sä vaikenet.\n\n    Ja sun vaietessasi vilkahtaa\n    Tuhat muistoa sielussas.\n    Yks huomaamattasi ilmiin saa,\n    Ja mä vuoroon vaikenen taas.\n\n    Ja mun vaietessani vilkkuu myös --\n    Tuhat toivoa sielussain,\n    Tuhat toivoa, niin kuni tähteä yöss',\n    Mut lentotähteä vain.\n\n\n    10.\n\n    Kuin kesän jälkeen kauneimman\n    Saa talvi sekä lunta,\n    Niin toivot, päivän kirkkahat,\n    On usein öistä unta.\n\n    Ja sinusta mä uneksuin,\n    Kuin kanssas kuljin hetken.\n    Mut muistot vielä mieleen tuo\n    Tän unten taikaretken.\n\n    Ne viivähtää ja laajenee,\n    Ja luovat lemmen-lahden,\n    Ja auterissa aamukoin\n    Me soutelemme kahden.\n\n    Ja usmat juuri punertuu,\n    Ja päiv' on nousemassa,\n    Ja ensi rastas laulahtaa,\n    Ja puut on purppurassa --\n\n    Mä uneksin -- ja havahdan,\n    Ja kaikki, kaikk' on poissa,\n    On iltahämy marraskuun,\n    Ja lunta ikkunoissa.\n\n\n\n\n\n\nIV. ERI ALOILTA.\n\n\n\n\nJoulutervehdykseksi.\n\n\n    On saanut suuri hetki,\n    Ja aik' on täyttynyt.\n    Vuos'-sadat, tuhannetki.\n    Ylähä silmää nyt.\n    Jo valot verrattomat\n    Taivaalla välkähtää,\n    Ja enkel'-laulut somat\n    Kautt' ilmain helkähtää:\n\n    Suloista seimen lasta\n    Nyt käykää katsomaan,\n    Maailman ruhtinasta\n    Maisessa kehdossaan,\n    Hänt' ylintä, mi tänne\n    Sai orjan muotohon!\n    Omanne, ystävänne\n    Jumalan Poika on. --\n\n    Yö aikain päiväks vaihtuu\n    Tullessa Taivaisen,\n    Ja köyhän kipu haihtuu,\n    Ja murhe vaivaisen.\n    Lahjaksi Hälle anna\n    Sydämes, lapsi maan!\n    Kiitostas riemuin kanna,\n    Ylistä armoaan!\n\n                   1891.\n\n\n\n\nHerra.\n\n\n    Häll' yhteiskunnass' on tärkeä työ,\n    Ja maa hälle palkan suopi,\n    Hän otsansa hiessä leipäns' syö,\n    Ja otsansa hiessä juopi.\n    Häll' ansioita on -- kansa ties --\n    Oli isäkin herra ja virkamies.\n\n    Oli aatelisherra ja virkamies,\n    Suku näet ol' jaloa juurta,\n    Ol' jalompaakin kuin kansa ties --\n    Ja taloa monta ja suurta.\n    Ja isältänsä ne poika sai,\n    Ja yksi on vielä ja virka kai.\n\n    Ja talo se tuopikin, vaivoin, töin,\n    On torpparin hiukan kuumat;\n    Ja herrakin paljon valvoo öin...\n    Näet tärkeät hän on tuumat.\n    On kartanon herra ja virkamies,\n    Sen torppari tiesi ja maa sen ties.\n\n                              1894.\n\n\n\n\nErilaisia säitä.\n\n\n    Mä soutelen selkiä Pälkäneveen\n    Ja Joutsenjärveä liidän,\n    Välin sää on selvä ja suotuinen,\n    Välin myrskyssä keikkuen kiidän.\n\n    Välin soutelen, soutelen suotta vain,\n    Välin suuntia varmoja noudan,\n    Välin hiljaa heittelen airojain,\n    Välin vinhemmasti ma soudan.\n\n    Ja näin kun venhoni vieriää,\n    Mä mietin niitä ja näitä:\n    Tääll' yks muka soutavi tyynempää,\n    Ja toinen tuimia säitä.\n\n    Mä aattelen iltoa leutoisaa,\n    Kun pilvet on kaikki poissa,\n    Ja venhoa, vettä mi liukuaa,\n    Ja varjoja rannikoissa.\n\n    Ja huoleti soljuen seljät ui\n    Tuo selvien säiden haaksi,\n    Ja loitos sitten, kun seisahtui,\n    Jäi loistava jälki taaksi.\n\n    Ja eelleen, venhoni vierien,\n    Mä aattelen inhoja säitä,\n    Ja tuulta ja leikkiä laineitten\n    Ja vyöryjä vaahtopäitä.\n\n    Ja monikin -- mietin -- matkaillut\n    On sattunut myrskysäihin,\n    Ja monta on venhoa harhaunut\n    Ja hukkunut myrskypäihin.\n\n                     1892.\n\n\n\n\nTähdet.\n\n\n    Te tähdet katselette\n    Niin tyynesti maata päin,\n    Niin henkimättä hiljaa,\n    Ja niin kylminä kimmeltäin.\n\n    Te katsotte maailman pauhuun,\n    Sen riemuihin, soittoihin,\n    Ja mä hyörin sen kesken kiinni\n    Niin tuhansin sitehin.\n\n    Te katsotte hengen vaivaan,\n    Ja kätten raadantaan,\n    Ja toivoihin ihanoihin,\n    Ja kaiken kuolemaan.\n\n    Ja mä hyörin sen kesken kiinni,\n    Ja kortta mukahan vein;\n    Ja mä melkein sain, mitä toivoin,\n    Sen onnesta osallein.\n\n    Vain yhtä en löydä, _rauhaa_,\n    Jota henkeni halajais!\n    Mut teidän luona se varmaan\n    Iki tyynessä tuolla sen sais!\n\n    Ja siksi mä silmään teitä,\n    Kun katsotte maata päin\n    Niin henkimättä hiljaa,\n    Ja niin kylminä kimmeltäin.\n\n                    Tukholma 1895.\n\n\n\n\nStuure-holvi.\n\n\n    Mä seison Stuure-holvin raunioissa,\n    Ja mielessäin on lehti historiaa:\n    On Ruotsin Eerik kerran käynyt noissa,\n    Ja tehnyt tuhotyötä kamalaa.\n\n    Nää tuhotyöt on tehnyt mielipuoli,\n    Niin sanotaan, ja uskommehan sen.\n    Mut miten Kustaa Aadolf, Kaarle kuoli,\n    Ja Kustaa kolmas ja niin edelleen?\n\n    Sä lausut: sota vei ne saaliinansa,\n    Ylevät taistot, kenttä kunnian! --\n    Ja Kustaa kolmas? -- Kuoli kotonansa,\n    Hän uhriks joutui murhan katalan. --\n\n    Mut miks on ylevätä _sodan_ murhat? --\n    Sä houkko, sodat ihmisellist' on. --\n    Ja Eerik, Anckarström? -- On juttus turhat:\n    Näet, murhat epäihmisellist' on. --\n\n    Mä mietin Stuure-holvin tapausta,\n    Ja sitten suurta sodan elämää;\n    Ja ihmisajatuksen hairahdusta,\n    Kun raaka suuressa on ylevää.\n\n                   Upsalan linnassa 1895.\n\n\n\n\nKesäkuva.\n\n\n    Välkähti virta vierressään,\n    Tyttö kun astui rantaan,\n    Pienoinen jalka kun paljastui\n    Ja leikiten koski santaan.\n\n    Välkähti virta, ja rannan puut\n    Kuiskivat kuiskua monta,\n    Vilpoaalto se varistaa\n    Hiventä verhotonta.\n\n    Välkähti virta vierressään,\n    Tyttö kun rantaan kulki,\n    Välkähti, hymysi veitikas,\n    Helmahansa kun sulki.\n\n                   1893.\n\n\n\n\nKostialassa.\n\n\n[Huvila Kostian rannalla Pälkäneellä. Tappelu 1713,\njosta varsinainen ison vihan aika luetaan alkaneeksi.]\n\n    Vastapäätä vallitusta,\n    Ison vihan kaivamaa;\n    Ympärillä nurmen mullat\n    Veritöistä punertaa;\n    Aivan alla virta huhtoo\n    Muistoo monen kaatuneen,\n    Muistoo Suomen surupäiväin,\n    Surupäiväin suurinten.\n\n    Vastapäätä vallitusta --\n    Nurmikenttää vihreää;\n    Itse kohoo koivuin kesken,\n    Tyynnä nyt ne hymyää;\n    Aivan alla virta vierii\n    Lehtiuomaa mutkaisaa;\n    Kostialan koivikossa\n    Elli, Mikko asustaa.\n\n    Astut sinne kesäilloin,\n    Elli juoksee vastahas,\n    Suloisimmin suomenkielin\n    Sanoo tervetultuas.\n    Siellä sitten vilppahasti\n    Puhuu murhemuistot pois.\n    On kuin itse rauhan enkel'\n    Pikku Elli rouva ois.\n\n    Heikkona ja uupuneena\n    Jos sä joskus hoivaa hait,\n    Tai jos elon taisteluissa\n    Vaikka verihaavan sait:\n    Tyynenä ja lohduttaen\n    Mikko pois sen parantaa.\n    Kostialan koivikossa\n    Mikko tohtor' asustaa.\n\n                   1894.\n\n\n\n\nYksinäisenä hetkenä.\n\n\n    Jos mull' olis yks, joka jolloinkin\n    Mua rahtusen ymmärtäisi,\n    Joka sisähän katsois mun maailmoihin',\n    Eik' outona ulos jäisi,\n\n    Niin kaiken, mi katsoa kannattais,\n    Mä hänelle avajaisin.\n    Oi, milloin sen ainoan ystävän sais,\n    Niin häntä mä rakastaisin!\n\n    Kai sentään niissä mun maailmoissan'\n    Myös jotakin nähdä oisi,\n    Ja, kerran tultua, katsojan'\n    Kai hetken viipyä voisi?\n\n    Ja jotta hän viipyis, viipyis vain,\n    Ja ijäksi jäisi sinne,\n    Niin itse mä rientäisin, opastain,\n    Jos mielisi vaikka minne!\n\n    Mun kaiken hienon ja jaloimpan'\n    Mä hänelle eteen veisin,\n    Sen kaiken, mi nosti mun tunteitan',\n    Mä hänelle jakeleisin:\n\n    En niinkään loistoja, hyörinää,\n    En kirkkoja, kaupunkia.\n    Vaan sen, mikä rinnassa temmeltää,\n    Ja iloja, murehia.\n\n    Oi, kuinka se paljon lohduks ois\n    Mun täydelle sydämellen'!\n    Ja kenties iloks se olla vois\n    Myös hälle -- mut kellen, kelien?\n\n                      Berlin--Dresden 1893.\n\n\n\n\nNäköala Kremliltä.\n\n\n    Käyn pyhään Kremliin. Portin aukiossa\n    Pois hatun nostan minäkin.\n    Mä astun Iivan Veliikii torniin, jossa\n    Saa nähdä yli kaupungin.\n\n    Kas, kuin on kirkkoja, kirkkoja sadottaisin,\n    Ja kultakuvut kimmeltää!\n    Ah, mietin, aarteet yhden niistä jos saisin --\n    Mut proosat miettehet heitän nää.\n\n    Ja kadut, kujat täyttää suuri kansa,\n    Mi maailmass' elää miljoonin.\n    Se meillä kyllä on tuttu vanhastansa,\n    Ja roimahousut ja laulukin.\n\n    Maa laajaa aukee penikulmat sadat,\n    Ja eespäin kansa kiirehtii:\n    On troikka uljas, sekä rautaradat,\n    Ja vauhtia maailma kummeksii.\n\n    Mut aivan allani, miss' on tornin juuri,\n    Mä toisen kumman seikan nään:\n    On kirkonkello, mahdottoman suuri,\n    Se maassa lepää syrjillään.\n\n    Tää kello, mietin, ajan riennot lyödä\n    Vois melkein yli Venäjän,\n    Mut kielen silt' on saanut ruoste syödä,\n    Ja äänt' ei kuulla ensinkään.\n\n                         Moskova 1889.\n\n\n\n\nNäköala Uralin vuorilta.\n\n\n    On Ural-Kamen niin ylhä,\n    Ja tuima on Tölpos-Is,\n    Ikikylmä ja synkeä, jylhä;\n    Sun vuosihis, vaiheisis\n    Valo, päivä ei vaikuta lämmöllään,\n    Sä ain' olet alla jään.\n\n    Ja kauvaksi hanget haipuu\n    Idän ilmahan, juurillas,\n    Voguuli ja Ostjakki vaipuu\n    Yön helmahan hangissas.\n    Valo siell' ei vaikuta lämpökään,\n    Siell' yön on valta ja jään.\n\n    Ja loitos silmäni kantaa\n    Myös läntehen, pohjaan päin,\n    Mut en näe Permin rantaa --\n    Se myös lie peittynyt jäin?\n    Näen Permin miehen mä jonkun vaan,\n    Ne laulavat Inmar-laulujaan. --\n\n    Ja kun haipuvan kaiun kuulen,\n    Mun silmäni himmentyy.\n    Se laulun on tenhoa, luulen,\n    Lie alkavan yönkin syy.\n    Alas astun, mun aattehet Suomeen vie\n    Oi Luoja, sen johda tie!\n\n                            1889.\n\n[Inmar = Ilmarinen; pakanallinen jumala.]\n\n\n\n\nHätäapulista.\n\n\n(Talvella, 1892).\n\n    Kai herrakin antaa apuaan,\n    Siell' uhkavi nälkähätä. --\n    Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan,\n    Se kovin on ikävätä.\n\n    Kakskymmentä antoi herra von --\n    Tuo summa nyt kenties riitti! --\n    Kakssataa tuhatta itsell' on.\n    Ja keräysmies se kiitti.\n\n    Ja rahoja karttuu paperiin,\n    Ja monta on armollista.\n    Ja Peltosen, muonarenginkin,\n    Jo tupahan tuodaan lista.\n\n    Kakskymmentä antoi herra von --\n    Ja kaks pani muonarenki.\n    Mut puolet Suomea puutteess' on,\n    Ja lienevät Peltosenki...\n\n\n\n\nMascha, permjakkityttö.\n\n\nMascha oli 19 vuotias. Hän oli kasvanut Antiipinan ihanilla rinteillä,\nsiellä jossa Jasva joki syvältä kimaltelee tunturien välissä, Uralin\nlänsivuoristossa. Perhe oli kylän arvokkaimpia. Isä Filip oli ennen\nollut sotamiehenä ja osasi lukea. Äiti oli hiljainen ja kalpea ja\nsairasteli.\n\nJo heti tultuamme taloon katseli Mascha meitä oudoilla silmillä. Hän\nviivähti mielellään oven suussa katsomassa sateenvarjoa, joka oli\nnurkassa, sekä suurta nahkaista matkalaukkua. Kun olimme ottaneet\nsieltä esille kirjoja ja panimme niitä penkille, katseli Mascha niitä\nkauvan, sanattomana, ja loi meihin joskus aran kysyvän silmäyksen.\nMutta sitten kun iltapäivällä otettiin esiin taskukello ja pantiin\npöydälle, leimahtivat Maschan silmät. Hän punastui, ja tuli pöydän luo\nkatsomaan, ja kun hän oli kauvan katsellut ja kuunnellut, ja sitten\nkello aukaistiin, oli hän ilosta pakahtua.\n\nEnsi yönä maatessamme lukottoman tupamme parvella, heräsimme outoon\nliikkeeseen. Vastapäätä olevalla penkillä seisoi kylän nuorta väkeä. He\nkatselivat meitä kesäyön valossa olkisijallemme, ja joukossa näimme\nMaschan suuret, riemulliset silmät!\n\nJa hän tuli yhä useammin tupaamme, kyseli, ja iloitsi aina\nsydämellisesti, nähdessään jotakin uutta. Isoja paperia, valokuvia, ja\nsuurennuslasin, jolla voi sytyttää puuta tuleen ja polttaa Maschan\nkättä.\n\nJonkun päivän kuluttua oli Maschan tallukoihin -- jommoisia hän\nkäytti -- ilmestynyt punaiset nauhat. Paidan rintaa koristi kiiltävä\nmessinki-esine, ja vallatonta tummaa tukkaa oli suorittu hieman. Hän\noli pessyt itsensä, ja tänä iltana istui hän tavallista kauvemmin\nvieressäni työpöydän ääressä, katsellen hymähdellen ja hehkuvana\nminuun ja silmäillen välillä kirjoituskapineita ja noita suuria,\nselittämättömiä paperia.\n\nSinä päivänä oli, ollessani kävelyllä, Maschan äiti pyytänyt\n\"tohtoria\" laittamaan akkunalla olevasta purkista hänelle\nvatsanvoidetta, ja puhunut samalla, että Mascha ja hän haluaisivat,\nettä minä menisin naimisiin Maschan kanssa. Purkissa oli\nhyönteisjauhetta, öittemme varalle, joten ei sitä voinut käyttää\nvatsanlääkkeeksi. Ja kumppanini ei ollut tiennyt sanoa varmaa minun\najatuksistani Maschan suhteen.\n\nMutta Mascha tuli yhä, monta kertaa päivässä, ja pyysi sokeripalan,\njoita oli paljo korissa, tai paperia, ja palkaksi sain aina pitkän,\nkiitollisen katseen. Seisoin eräänä iltana tuvan eteisessä, jonka\ntoisessa päässä Mascha lypsi lehmää. Hän hiipi hiljaa luokseni ja\nkaatoi saviastiasta maitoa niskaani, nauraen sydämellisesti ja\nkatsellen veitikkamaisesti minua loistavilla silmillään. Mutta kun\nhän näki, että en ollutkaan tästä oikein mielissäni, katosi nauru,\nhän punastui ja tuli heti pyyhkimään kaulaani paitansa helmustaan. Ja\nkun sen sijaan annoin hänelle nenäliinani, kuivasi hän takkini sillä\ntarkasti, ja oli sitten koko illan alakuloisena.\n\nKerta kävelin vuorella, yhtä noita kauniita, jylhiä, poimuttelevia\npolkuja, joita en koskaan unhota. Mascha oli myöskin ollut kävelemässä,\nja hän lennähti äkkiä taakseni pensaikosta ja löi minua suurehkolla\npuulla selkään. Tartuin kiinni puuhun ja uhkasin sillä häntä\nleikilläni, ja Mascha oli kovin iloinen! Mutta hän oli kuitenkin\nnähnyt, että lyönti oli koskenut vähän kipeästi, ja vaikka koetin\njutella hänelle, käveli hän kuitenkin ääneti ja hämillään rinnallani,\nja kotiin päästyämme sanoi hän: \"Koskiko se sinuun?\"\n\nJa monella muulla lailla osotti hän hellää mieltä. Se kävi luonnon\nlapsen koruttomaan, mutta mitä Maschaan tuli aina puhtaaseen tapaan.\nHän valitsi joka päivä uusia keinoja, pesi itsensä useasti ja koristeli\nainoata vaatettaan, mekon tapaista paitaa, punaisilla nauhoilla.\nSamalla oli Maschan esiintymisessä jotakin arkaa, jota emme hänen\ntoisissa permjakkisiskoissaan juuri tavanneet. Ainoastaan kerran,\neräänä sunnuntaina, kun Maschalla oli ollut tavallista enemmän aikaa\nmeidän kanssamme ja hän oli saanut nähdä paljo uusia pikku esineitä\nmatkalaukussa, löi hän kätensä kaulaani ja tahtoi suudella minua. --\n\nKauniina kesäkuun aamuna läksimme Permjakkien luota. Troikka\n(kolmivaljakko) odotti tuvan edustalla. Mascha ei ollut tullut koko\naamuna sisälle, mutta mennessämme sanomaan viimeisiä jäähyväisiä\nAntiipinan näköaloille, tapasimme hänen eteisessä itkemässä.\n\nLähdöksi olimme keittäneet teetä talonväelle. Kun isä Filip,\njuotuamme, alkoi kantaa matkalaukkuja troikkaan, tuli Mascha sisälle.\nHän oli värjännyt kaksi kananmunaa hyvin koreaksi ja piteli niitä\nkädessään, samalla silmäillen välin ikkunalle. Siinä oli tyhjä\npaperossilaatikko. Isä Filip selitti, että Mascha on puhunut siitä ja\nhaluaisi sen muistoksi, ja oli vastalahjaksi tänä aamuna keittänyt ja\nvärjännyt munat. Hän sai laatikon.\n\nIsä tuli meitä kyytimään. Sanoimme jäähyväiset. Äidin silmissä kiilsi\nkyyneleitä, mutta Mascba parahti hillitsemättömään, hurjaan itkuun. Hän\nitki kuin lapsi, joka on unessa nähnyt vieraita, valoisia leikkimaita,\nja herää nälkään ja pimeään...\n\n\n\n\n\n\nV. KÄÄNNÖKSIÄ.\n\n\n\n\nVapauden kuolleista nouseminen.\n\n(Emajoe ööpik).\n\n\n    Sun vapautes, maani,\n    He veivät hautahan,\n    Ja vaattehias sitten\n    He kävit jakamaan,\n    Ja etikkaa sun suuhus\n    He annoit -- vartiat\n    Asetit hautas luokse,\n    Niin itse poistuivat.\n\n    Ja surren seisoi lapses\n    Vain kaukaa katsoen,\n    Ei tohtineet he tulla\n    Sun hautas äärehen.\n    Sinetti siellä suuri\n    Ol' päälle pantuna,\n    Yö synkkä ympärillä,\n    Ei tähden valoa.\n\n    Mut -- aamu sarastaapi!\n    Sun kuolonkammioos\n    Taivaasta enkel' saapi:\n    \"Nyt ylös astuos!\"\n    Ja hautakivi vierii,\n    Ja päivä kirkastuu,\n    Ja valkovaattehissa\n    Vapaus ilmauu.\n\n    Ja kantelet ja harput\n    Ne sulle heläjää;\n    Ja ilokyynelillä\n    He sua tervehtää.\n    Ja \"Hoosianna\" kaikuu\n    Sun kauttas, isänmaa,\n    Armostaan kiittäkäämme\n    Nyt Herraa Jumalaa!\n\n\n\n\nLäpi lauhan illan rauhan.\n\n(Anna Haava).\n\n\n    Läpi lauhan illan rauhan\n    Enkel' lentää yli maan,\n    Sydämihin ihmislasten\n    Rauhaa tulee tuomahan.\n\n    Ken vain katsoi taivahalle\n    Rukouksin hartahin,\n    Senpä huolet, huokaukset\n    Vie hän isän sylihin.\n\n    Läpi lauhan illan rauhan\n    Enkel' lentää yli maan,\n    Myöskin minun sydämeeni\n    Rauhaa tulee tuomahan.\n\n\n\n\nTaaskin kyynel.\n\n(A. Petöfi).\n\n\n    Mä aattelin jo ainiaaks\n    Sun kerran poistuneen,\n    Ja jällen kiillät silmässäin,\n    Sä tuskain airut tuimien.\n\n    Kun iloitsin ja riemuitsin\n    Vast' äsken onnestan',\n    Jo taas sen pilvi peitti pois,\n    Valaen vihmasadettaan.\n\n    Ei sadett' oo se -- kyynel vaan,\n    Yks kyynel pienoinen,\n    Ja tuimemp' ei ois kuitenkaan\n    Ves'-tulva virran suuruinen.\n\n    Ah paljon, paljon itkenyt\n    Mä lemmen tähden oon,\n    Ja suakin olen itkenyt,\n    Sä kansa raukka, onneton!\n\n    Mut kyynelt' ei mun silmästäin\n    Näin vierryt katkeraa\n    Ei lemmelleni milloinkaan,\n    Ei sullen, kurja isänmaa.\n\n    Kuin rauta kuum' on kyynel tuo,\n    Kuin lieska helvetin!\n    Oi hirveää! Mun pistänyt\n    On piipun sauhu sieramiin.\n\n\n\n\nYlhillä tunturilla.\n\n(Björnstjerne Björnson).\n\n\n    Ah, mitä tuolla sä nähdä saat,\n    Ylhillä tunturilla!\n    Silmihin hohtavat lumiset maat,\n    Ympäri lehdikot varjokkaat,\n    Mielisi niin kovin sinne; --\n    Liianko jyrkkä on rinne?\n\n    Kotka, se voimakas, korkenee\n    Ylhille tunturille, --\n    Nuorna ja lietona leijailee,\n    Lentimet ryöstössä karkaisee,\n    Oma on vuoren laita, --\n    Katsovi kaukomaita!\n\n    Lehdekäs puu, jok' et tahdokaan\n    Ylhille tunturille!\n    Puhkeat noin suven saavuntaan,\n    Vuotat sen saapuvaks uudestaan;\n    Oksilla linnut vainen\n    Laulavat, huolta ei lainen.\n\n    Ah, ken on vuodet kaihonut ain'\n    Ylhille tunturille!\n    Vaan jolla ei ole toivoa lain,\n    Pieneyvänsä hän tuntevi vain;\n    Lintunen kiikkuvi puulla,\n    Saapi sen laulua kuulla.\n\n    Lintunen, miksi sä tänne hait\n    Ylhiltä tunturilta?\n    Laajempi siell' oli liikkua kait,\n    Loitos sä näit, puut korkeat sait;\n    Kaihoa vain olet luonut,\n    Miksi et siipiä tuonut?\n\n    Enkö siis koskaan, koskaan saa\n    Ylhille tunturille?\n    Tääkö se aatteet lannistaa,\n    Tääkö ne lyö, tämä jäinen maa,\n    Täälläkö kaikki ne raukee, --\n    Hautakin täälläkö aukee?\n\n    Pois! minä tahdon -- oh, kauvas noin\n    Ylhille tunturille!\n    Tääll' on niin ahdas, niin onnetoin,\n    Nuor' olen kyllä, mut toivoa voin,\n    Suo'os mun nousua koittaa,\n    -- Murtua ei, mutta voittaa!\n\n    Kerta, mä tiedän, matka mun vie\n    Ylhille tunturille.\n    Kenties on kohta jo huipulla tie?\n    Kaunis, oi Jumala, kotisi lie, --\n    Sulje se sentään vielä,\n    Viipyä tahdon ma tiellä!\n\n\n\n\nSuomen ratsuväen marssi 30-vuotisessa sodassa.\n\n(Z. Topelius).\n\n\n    Lumihangilla Pohjan on isäimme maat,\n    Sen rannoilla lietemme leimuavat.\n    Käs'varret on kalvassa karkeuneet,\n    Jalot aatteet rinnoissa liekkinehet.\n    Ja Nevan veessä ratsumme vilpoutui,\n    Ja Veikselin poikki se huoleti ui.\n    Se aseemme Reinin aaltoja toi,\n    Ja Tonavasta keisarin maljan se joi.\n    Poron, tuhkien teitse kun kuljetahan,\n    Valon säkenet säihkyvät kavioistaan.\n    On säilämme kuin säde auringon,\n    Ja Pohjolan vapaus koittanut on.\n\n\n\n\nH. Heinen lauluja.\n\n\n    1.\n\n    Isän puutarhan varjossa kukoistaa\n    Surunkalpea kukkanen;\n    On talvi jo mennyt, ja kevät saa,\n    Yhä kalvaaks jää terä sen.\n    Näkö kalpean kukkasen on\n    Kuin sairahan morsion.\n\n    Suru-kukkanen hiljaa kuiskailee:\n    \"Rakas, poimithan sinä mun!\"\n    Mä kukalle vastaan: \"En sitä tee,\n    Jätän poimimatta sun.\n    Mä vaivoin löytänen\n    Purppuranpunaisen\".\n\n    Suru-kukkanen lausuu: \"Etsi vaan\n    Ihan kylmään kuolemaas,\n    On turha, et löydä sä milloinkaan\n    Purppuranpunaistas.\n    Mut minut, minut vie,\n    Olen sairas niinkuin sie\".\n\n    Niin kuiski ja pyys suru-kukkanen,\n    Otin, poimin sen äkkipäin.\n    Nyt vert' ei vuoda mun sydämen',\n    On kirkasta silmissäin.\n    Ja kurjaan rintahain\n    Mä enkeli-ilon sain.\n\n\n    2.\n\n    Kun astun kultani kammioon,\n    Niin sydäntä riemastaa,\n    Mä silloin rikas pohatta oon\n    Ja myyskelen maailmaa.\n\n    Mut jällen kun erota pakko ois\n    Sun joutsenkaulaltas,\n    Mun yltäkylläisyyten' on pois,\n    Olen köyhä kuin kerjuri taas.\n\n\n    3.\n\n    Pane poskes vasten mun poskeain,\n    Niin kyynelet yhtyvät, kulta!\n    Ja rintasi paina mun rintahain,\n    Niin koskevi tuli tulta!\n\n    Ja kun suureen tulehen juoksahtaa\n    Nuo kyynelvirrat huolen,\n    Ja kätes mua lujahan -puristaa --\n    Mä lemmentuskaan kuolen!\n\n\n    4.\n\n    Näin vanhaa untani äskettäin:\n    Se yö oli toukokuuta,\n    Me lehmusten alla istuimme\n    Ja vannoimme uskollisuutta.\n\n    Ja siin' oli valoja, vannontaa,\n    Syleilyä, suutelua;\n    Ja jotta ma valani muistaisin,\n    Sä kätehen purit mua.\n\n    Oi neitoa kirkassilmäistä!\n    Oi neitoa purevaista!\n    Nuo valat ne kyll' oli paikallaan,\n    Mut puru oli liikanaista.\n\n\n\n\nKun kaksi eroaapi.\n\n(E. Ceibel).\n\n\n    Kun kaksi eroaapi,\n    Mit lempi toisiaan,\n    Min murhe silloin saapi,\n    Sill' ettei vertojaan.\n    Niin kaikuu silloin suruisaan:\n    Hyvästi, hyväst' ainiaan!\n    Kun kaksi eroaapi,\n    Mit lempi toisiaan.\n\n    Kun lemmen murtuvaksi\n    Mä ensin huomasin,\n    Ol' niin kuin kolkommaksi\n    Ois tullut päiväkin.\n    Niin kummasti se kaikui vaan:\n    Hyvästi, hyväst' ainiaan!\n    Kun lemmen murtuvaksi\n    Mä ensin huomasin.\n\n    Jo haihtui kevättuulet,\n    Mä tiedän kyllä, miks;\n    Nuo ennen kuumat huulet\n    On tullut kylmemmiks.\n    Ne lausuivat nää sanat vaan:\n    Hyvästi, hyväst' ainiaan!\n    Jo haihtui kevättuulet,\n    Mä tiedän kyllä, miks.\n\n\n\n\nHaltia.\n\n(\"Erlkönig\". Goethe).\n\n\n    Yö myöhä ja tuulikin vinkuaa,\n    Isä lapsosinensa ratsastaa.\n    Käsivarrella häll' on poikanen,\n    Sitä puristaapi hän rinnalleen.\n\n    Oi laps', mikä tuska nyt ahdistaa?\n    Isä, etkö sä huomaa haltiaa?\n    On kruunu hällä ja vaippa, noin!\n    Se on usmaa, laps, ole huoletoin.\n\n    \"Sä armas laps, tule luokseni vain!\n    On leikkiä paljo mun tiedossain;\n    On kukkaset koreat niitylläin,\n    Saat kultavaattehet äidiltäin.\" --\n\n    Oi isäni, isäni, kuuleppas,\n    Mitä haltia mulle nyt kuiskas taas! --\n    Älä pelkää! rauhoitu, pienoiseni;\n    Se on tuuli, mi lehtiä liikutti. --\n\n    \"Sä kaunoinen, tule kanssani pois,\n    Mun tyttöni hellät sun hoivanas ois;\n    Mun tyttären' öisin vaeltavat,\n    Sua tanssien, laulaen tuudittavat.\" --\n\n    Oi isäni, isäni, etkö nyt nää,\n    Kuin haltian tyttäret häämöittää? --\n    Näen kyllä, mun lapseni, näenhän sen:\n    Ne metsän puita on, lapsonen. --\n\n    \"Sinun kauneudestasi hurmaannun;\n    Ja jos et tule, niin minä ryöstän sun.\"\n    Oi isä, oi isä, hän nyt minut vie!\n    Mun haltia pahaa tehnyt lie. --\n\n    Isä kauhistuin yhä rientää vaan,\n    Laps tuskiva on käsivarrellaan,\n    Kun kiirein ehtivi kartanoon,\n    Käs'varrella lapsi jo kuollut on.\n\n\n\n\nJos aarteen etsijä oisin.\n\n(Holger Drachmann).\n\n\n    Jos aarteen etsijä oisin\n    Ja turpehen tietäisin,\n    Jonk' all olis helmilöitä\n    Ja kultia runsaimmin --\n\n    Niin mustia multia siellä\n    Mä kaivaisin kuokallain,\n    Ja kultia, helmilöitä\n    Kokoaisin mä helmahain --\n\n    Ja kullalla linnan sulle\n    Mä hankkisin kaunihin,\n    Ja helmeni hohtavimmat\n    Sun kaulahas kiertäisin.\n\n    Mä kyllä nyt aarteit' etsin,\n    Mut muistoin mullasta vain,\n    Ja kultia, helmilöitä\n    Mä kokoan helmahain.\n\n    En linnaa niillä mä sulle\n    Voi hankkia, vienoisin:\n    Mut kaipauksesta itse\n    Sun kaulahas kiertyisin.\n\n\n\n"]