[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgvZiyUqqjt-rKJPDj0lKPo2nDwioyU7wSJnfNkuV0ic":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2324,"Meri kertoo --","Rauanheimo, Yrjö",1904,1949,"2324-rauanheimo-yrjo-meri-kertoo","2324__Rauanheimo_Yrjö__Meri_kertoo_--",null,"novelli",[],[],"fi",1926,15502,103705,true,[],[],[],"Meriaiheinen novellikokoelma sisältää kertomuksia ja tuokiokuvia elämästä purjelaivalla. Tarinat kuvaavat merimiesten arkea, purjehdusta pasaadituulissa sekä laivalla sattuvia sattumuksia ja kohtaamisia.","Yrjö Rauanheimon 'Meri kertoo --' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2324. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","MERI KERTOO --\n\nKirj.\n\nYrjö Rauanheimo\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPasaadituulessa.\nElias, kokki.\nKaksi kapinayritystä.\nMooses, laivasika.\nSinisen järven talo.\nKatkeria muistoja.\nMabel.\n\"James E. Coxin\" haaksirikko.\n\"Kuolema tai rähänauru\".\n\n\n\n\nPASAADITUULESSA\n\n\nNojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea,\nkuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä on\nkymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, sillä\nkoko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämärän\nfantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi ja\nkuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, sillä\nkuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaa\nveden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viiden\nmetrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö -- mutta eihän pyöriäinen\nniin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.\n\nEi minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muuten\nvain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.\n\nToinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskana\nmerellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun ja\nlopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaata\nmassaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulesta\nja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseen\nja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä on\njotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuin\nväsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras on\nmennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkin\ntulee.\n\nKiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat\niloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia\nylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku\nrenkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu\nylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään\nsinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa.\nSellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa\nlaivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa.\nSuljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan\ntorkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen\nainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin,\nnäköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti\ntaivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu\nnopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri\nja...\n\nAurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisen\nlitistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennen\nmerenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, joka\nriippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä,\nettä aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä se\nvain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttää\naurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.\n\nKultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohti\nvalojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin -- ehkä se ei\nollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkin\nsen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyyden\nja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vain\nvarattu täysin nuhteettomille ihmisille, mutta jostakin syystä on hyvä\nLuoja säästänyt kauniin rippeen siitä rauhattomille merimiehille,\nlevottomille sieluille, jotka totisesti tätä virkistystä kaipaavat.\nSe panee ajatukset kiertämään uusilla aloilla, kauneuskäsite avartuu,\nihana näky puhdistaa sielua ja sydämestä nousee aivoihin ajatussarja,\njoka lopullisessa muodossaan on puhtaasti materialistinen, niin\nkauneusjanoa ja herkkää ihastumishumalaa täynnä kuin se alussa olikin.\n-- Jos sittenkin lähettäisin rahaa kotiin, jos jättäisin puolet\npalkastani kapteenin talletettavaksi? Jos en kävisi maissa kuin\nsunnuntaipäivisin? Jos en löisikään puosua? Yksinkertainen sielu voi\npäihtyä kauneudesta, mutta päihtyminen ei ole vaarallista laatua. Se\nvain tuo hyvät ajatukset ja hellät tunteet pinnalle. Olen kerran nähnyt\nkarvaisen meriäijän, joka väitti joka aamu kipuavansa märssykoriin\nnäkyä ihailemaan. Auringonnousu eteläisillä merillä on suloinen\nheijastuskuva maailman kauneudesta. Se ei ole erikoisen väririkas,\nmutta valtavuudessaan saa se merimiehen tuntemaan oman pienuutensa\ntässä suuressa kaikkeudessa. Hän vaistoaa sen silloin paljoa paremmin\nkuin myrsky-yönä ylhäällä mastossa kiikkuessaan, jolloin pikkuisinkin\nLuojan lähettämä tuulenpuuska lähettää miehen vinkuvaa vauhtia mustaan\npimeyteen -- -- sillä kauneus herkistää sielun, vaara sen vain terästää\nmerellä.\n\nMietin ylhäällä maailman pahuutta ja hyvyyttä niin innokkaasti, että\njo kuulen kahdeksan lasia. Se on merkki vahdinvaihtoon ja yhdellä\nhyppäyksellä olen vantteja myöten liukunut kannelle.\n\nSiellä tapaan miehet alastomina pesupuuhissa. Yksi kiskoo\npurjekankaisella sangolla suolaista, vilpoisaa vettä merestä ja\nkaatelee sitä vuoron jälkeen jokaisen niskaan. Alastomat, ruskeat\nruumiit pyristelevät kuin kalat koukussa, ähkäisevät lisää vaatien\nja ennenkuin minä olen saanut varusteeni yökylmää vastaan, paidan,\nlakin ja housut päältäni, ovat kylpijät mielihyvin raajojaan oikomassa\nauringon lämmittämällä keulakannella. Kansivahti ottaa sunnuntaipäivän\ntyöt sillä tavoin vastaan, me, vapaavahti, lähdemme auringonpaistetta\ntulvillaan olevaan skanssiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan kannelle.\nEnsin kuitenkin mittaamme tarkoin mahdollisen varjon, laskemme, kuinka\nkauan varjokeila siinä paikassa viipyy, kuinka korkealle aurinko\nkiipeää ja sitten heitämme patjamme mahtavasti luukulle.\n\nPuolenpäivän aikaan ei varjoisaa paikkaa enää löydy hakemallakaan ja\nsurullisesti huokaisten käymme kokilta kysymässä välipalaa. Toiset\nsaavat, toiset eivät, sillä pitkäviiksinen kokki on armollinen herra,\njota vastaan ei vahingossakaan saa pahaa sanaa sanoa. Minä saan\nkulhollisen papuja ja kiipeän keulakannelle niitä mutustelemaan. Siellä\non nyt tyhjää, sillä kansa tuntuu hävinneen skanssiin juttuja kertomaan.\n\nKapteeni tassuttelee päiväkierroksellaan. Tulee aivan minun\npapukulhoni eteen, mutta minä vain rauhallisena jatkan syömistäni.\nPieni se on herraksi kapteenikin näin kauniina sunnuntaipäivänä. Ei\nsilti, hauska herra hän on, nyt varsinkin, kun hänellä ei ole mitään\ntekemistä, sen kuin hytissään tai peräkannella aurinkopurjeen varjossa\naikakausilehtipinkkaansa tutkii. Mielihyvä loistaa hänen kasvoiltaan ja\nhän kysäsee armollisesti:\n\n-- Miksi et ongi, poikaseni? Saat minulta koukun.\n\nTämä pyyntö ei ole niin herttaisen epäitsekäs kuin ehkä saattaisi\nluulla. Ukko saa miehistölleen taas ilmaisen päivällisen, mutta\nkoska pyynnön täyttäminen ei aiheuta minkäänlaista mielentasapainon\nhäiriintymistä, haen koukun. Sanotaan, ettei koskaan voi olla kaikille\nmieliksi, mutta tässä tapauksessa väite kellahtaa selälleen. Yhtiö on\ntyytyväinen -- rahaa säästyy -- kapteeni on tyytyväinen koska yhtiö on\ntyytyväinen ja minä olen tyytyväinen, sillä kalastus on mielityötäni ja\nolisin tänään kuitenkin kalastanut. Kalat eivät mahda olla tyytyväisiä,\nmutta se on taas jo toinen juttu.\n\nRyömin halkaisijapuomille tilapäisesti konstruoitu onkivehe varovasti\nkäteeni puristettuna. Onkeen kuuluu pitkä siima, sen päässä koukku,\njonka ympärille kapteeni on sitonut lakanastaan repäisemänsä valkoisen\npalttinakappaleen. Sanoin lakanastaan repäisemänsä, sillä muuta\nliinavaatetta ei laivalla ole, ellei oteta lukuun muutamien harvojen\nonnellisten maihinnousupaitoja, jotka taas ovat liian kallisarvoisia\ntähän tarkoitukseen käytettäviksi.\n\nPuomin alla oleva verkko on lämmin ja tuoksahtaa tervalle. Siinä lepää\nkuin parhaimmalla vuoteella. Vilpoinen tuuli puhaltaa pitkin ruskeata\nselkää viheltäen viihdyttävästi tropiikkihatun sokkeloihin päästyään.\nAvaan siiman ja annan viekoittelevan räsykappaleen, jonka tarkoituksena\non kuvata lentokalaa, pudota verkon laidan yli.\n\nAlhaalla keulan muodostamassa kuohussa on elämää. Delfiinit, bonitot ja\nlentokalaparvet ottavat kilpaa kylpyjä keulavaahdon pärskeessä. Ensi\nsilmäyksellä ei tajua näyn väririkkautta, mutta hetken jälkeen pääsee\nhuulilta ihastuksen huudahdus.\n\nKeulassa särkyvä vesi leviää hienonhienona pitsinä aaltojen pinnalle.\nSiinä on aluksi suuret silmukat ja paljon kiiltäväpintaisia\nvaahtopisaroita, mutta laivan kyljillä on se jo hienona utuna imeytynyt\nlaineitten pintaan. Vesi on sinistä, vihreätä ja niin edelleen\nkerroksittain kunnes aaltojen pinnalle muodostuu pehmeänvihreä\nsmaragdikerros, josta pyöreänenäiset delfiinit ottavat vauhtia\nsyvemmälle sukeltaakseen. Delfiinit ovat litteitä kuin laudankappaleet\nja vauhti on niillä hirvittävän nopea. Bonitot ovat pyöreämpiä,\nmutta vedessä sinisiltä kuultavat pyrstöt saavat ne sukkulana\nkiitämään. Lentokalat, pahaa aavistamattomat, iloiset lapsukaiset ovat\nkerääntyneet parveen aivan isompien veljiensä eteen, ja siitä heitä\nyksi toisensa jälkeen joutuu isonveljen vatsaan. Lentokalat hyppäävät\nriemuissaan korkeammalle, tuuli tarttuu niiden harittaviin eviin ja\nlentokoneen tavoin ne kiitävät välkkyvin siivin meren yllä, kunnes\naurinko pahanilkisesti kuivattaa niiden siivet ja ne putoavat takaisin\naaltojen syliin.\n\nIsotveljet uida porhaltavat tyytyväisinä, vatsaan joutuneet eivät\nvalita, ja minulla ei ole aikaa surra lentokalojen kohtaloa, sillä\nvedän räsykappaletta kiivaasti nykimällä pitkin aaltojen pintaa. Joko\novat delfiinien ja bonitojen silmät vanhuuttaan hämärät tai sitten\nvaahto tekee kaikki samannäköisiksi vedenpinnan yläpuolella, mutta\ninnokkaasti koukkuani ahdistellaan. Yksi onnellinen sen saa ja tämän\nonnellisen, neljän kilon delfiinivenkaleen, vedän vaahdosta puomille.\nSaalis ei oikein pidä nostotavasta ja meillä on paljon erimielisyyttä\nselvitettävänä, ennenkuin saan siltä niskat nujerretuksi. Sitten se\non hiljaa, vähän vain juutalaisnenän vieressä olevat herkät sieraimet\npärskyttävät, ja komeassa kaaressa sinkoan saaliin kannelle. Siinä on\nkylliksi ja voin huoletta jäädä verkkoon loikomaan.\n\nPuomille sinkoutuvat vesipisarat muodostuvat auringonvalossa\nhäikäiseväksi sateenkaareksi, joka alkaa alhaalta vihreästä\nmerenpinnasta ja ulottuu niin pitkälle kuin ilmaan sinkoutuvia\nvesipisaroita riittää. Toisinaan lentää niitä korkealle, toisinaan\nkyntää keula rauhallisesti tasaisempaa vettä ja silloin laskeutuu\nsateenkaari silmän alapuolelle. Tarkastelen tätä kaunista näkyä pää\nnuokkuen sateenkaaren keinumisen tahdissa ja herään mietteistäni vasta\nBillin tullessa seuraa pitämään.\n\n-- Näetkö Tahitia tuolla? hän kysyy. Keulan puolelle on tosiaan\nilmestynyt maata.\n\nEtäisyydessä siintää kartionmuotoinen vuori, joka tuntuu hyppivän\nautereisessa ilmassa. Sininen usva peittää saaren huipun ja joskus\nluisuu koko näky silmästä pois ikäänkuin ei maata olisikaan.\n\n-- Täällä on kaunista, sanon huoaten.\n\n-- Kaunista on, myöntää Bill. Minä olen syntynyt Apiassa, Samoan\nsaarilla ja pienen ikäni purjehtinut näitä vesiä. Koko tämä maailma\non minun -- ja Bill levittää mahtavasti käsiään. Poikani, tänne\nsitä pitäisi jäädä. Vuokraat yhden korallisaaren ja kasvatat\nsiinä kookospähkinöitä. Ostat pienen kutterin ja sillä purjehdit\nsaaliinesi Papeteehen. Ei ole silloin huolta huomisesta; saarelta\nsaat kaikki, hedelmät, lintupaistin, villit porsaat, villit vuohet,\nkilpikonnanmunat, mitä ikinä tarvitset. Rakennat majan laguunin\nreunalle, otat eukon ja asut kuin herra. Tänne minä vielä kerran tulen\ntakaisin.\n\nBill puhuu viisaita sanoja ja minussa herää palava halu asettua\ntänne asumaan. Antaisi maailman mennä omaa kulkuaan, unohtuisi tänne\nloppuiäkseen ja nauttisi paratiisista, joka jo kerran otettiin meiltä\npois, mutta jonka rippeet siroiteltiin näille vesille. Kun kerran on\nnäinkin lähellä, niin miksei jäädä kokonaan?\n\nAjatus pysähtyy tähän, töksähtää paikoilleen, ja keinuvasta liikkeestä\njohtuva raukaiseminen ei salli enää ajattelua. Täällä ikuisen auringon\nja sinisen taivaan alla on ainakin se hyvä puoli tarjona, että\najatukset väsyvät kesken. Ei tarvitse vaivata päätään, ei muuta kuin\nhaukottelee ja tirkistää taivaalle. Hyvä on olla, miksi siis ajattelisi\nturhia, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kyllä ne kuitenkin vielä joskus\ntulevat esille. Nyt vain pää typötyhjäksi ja suloinen haukotuksen\nvirnistys suupieleen, täällä, missä koko elämä alkaa ja päättyy\npitkällä haukotuksella.\n\nKuuntelen puomien hiljaista, surunvoittoista natinaa. Siihen sekoittuu\nalhaalta laivakyökistä kuuluva kattiloiden kalina. Ruuanhaju leviää\npuomille asti ja mieleeni nousevat rakkaat muistot. Näin makasin ennen\nkotipientarella ja yhtä hyvä oli ollakseni. Kyökistä kuului silloinkin\nkattiloiden kalinaa, ja nälkäistä vatsaa kiihoitti samea höyry, joka\näidin nostaessa kattilan kantta levisi ulos pihanurmikolle saakka,\nmissä minä loioin ja kuuntelin sirkan soittoa ja heinän huminaa. Yhtä\npehmeä oli makuusijani, yhtä leppoisat tunteet valtasivat silloinkin\nmieleni ja tunsin olevani valmis syleilemään vaikka koko maailmaa.\nNäin nytkin -- olisin tahtonut koko maailman vierelleni puomille,\nolisin näyttänyt tropiikin meren kauneuden ja puhunut muutamia sanoja\npasaadituulesta, joka merimiehelle antaa esimaun odotettavasta\ntaivaasta; silloin kun jalkapertti pettää ja ruumislautaa hiljaa\nkallistellaan laivan reunan yli.\n\nPeräkannella oleva kello kilahtaa pehmeästi. Lähden ruoriin. Tartun\nrattaaseen ja laskettelen komeasti aaltoa ylös, toista alas. Mielen\ntäyttää mahtavuuden tunne. Minä juuri ohjaan tätä laivaa eikä kukaan\nmuu. Käännän keulan tahallani pois kurssilta vain näyttääkseni, että\nvoin parilla sormeni liikkeellä kääntää koko suuren aluksen haluamaani\nsuuntaan. Keulan kohotessa aallon harjalle kyyristyn vaistomaisesti,\nikäänkuin laivan koko etuosa, mikä nousee jyrkkänä seinänä eteeni,\nolisi putoamassa päälleni. Keulan painuessa aaltoon nousen perän mukana\nylpeänä korkealle. Niskani suoristuu ja katson ylpeänä alhaalla olevaa\nmaailmaa, joka kulkee sinne, minne minä sen haluan ohjata. Purjeet\novat pullollaan ja niiden pintaa pitkin käy tasainen hento väristys,\nauringonsäteet kisailevat taklauksen mustassa yksitoikkoisuudessa, ja\nkuuma kansi lähettää väreilevän lämpöaallon ylös avaruuksiin. Mastot\nheiluvat ja taipuvat ilman väreilyssä ja saavat kummallisia muotoja.\nKaikki kannella olevat esineet kadottavat kiinteät ääriviivansa ja\njoutuvat omituiseen väräjävään liikkeeseen. Kompassineulan heilahduksia\non turha seurata, sillä jo purjeiden pulleudesta tietää suunnilleen,\nonko laiva kurssilla vai ei.\n\nTulee yö, Aurinko on jo kadonnut ja tähdet syttyvät. Haen Etelän ristin\ntaivaalta ja tuijotan siihen herkeämättä. Se tuntuu olevan vähän\nvinossa, ehkä ovat monet sen ihailijat ajatuksillaan kiskoneet sitä\nliian usein maata kohti? Tähdet ovat ihmeellisen kirkkaita, paljon\nkirkkaampia kuin siellä kotona.\n\nYön tenho saa ajatukset harhailemaan ylimaailmallisissa asioissa.\nKukahan ja keitä mahtaa asua tuossa tähdessä? Ehkä on sielläkin meriä\nja laiva juuri ulkona ulapalla, niin pitkällä muusta maailmasta,\nettä ajatuksetkin tarvitsevat seitsemän penikulman saappaat\nkotiin ennättääkseen ja sieltä palatakseen. Ehkä nojaa sielläkin\ntämänkaltainen uneksija parraspuuhun?\n\nPerämies kipuaa pyjamissaan ruorirattaan ääreen ja halkaisee\nruorikellon äänellä yön suhinan ja laivan rungon hiljaisen valittelun.\n\nKaukaa, kuin toiselta puolen maailmaa, kantautuu tähystäjän\nsurunvoittoinen huuto:\n\n-- _All is well, sir!_\n\nMinä haen patjani ja heittäydyn luukulle.\n\n\n\n\nELIAS, KOKKI\n\n\n\"Amy Turner\" laski täysin purjein laguunin aukosta sisään. Merimies\nrannalla olisi varmaan ihaillut purjeiden nopeaa kokoonkäärimistä,\nniin sulavasti ja nopeasti se kävi. \"Amyn\" mastot paljastuivat parissa\nminuutissa ja signaalin saatuaan pudotti kirvesmies ankkurin kuulaaseen\nveteen.\n\nEi ollut näillä vesillä ukko Landenin kaltaista kapteenia, ei sellaista\nkuunariparkkia, joka olisi päivääkään pysytellyt \"Amy Turnerin\"\nvanavedessä. Laiva oli ansainnut maineensa Patolon helmisärkkien\nvaltauksessa. Kaksitoista laivaa lähti yhteisestä sopimuksesta yhtä\naikaa Aucklandista kilpapurjehdukseen. Joka ensin pääsisi perille,\nse olisi särkkien omistaja. \"Amy\" oli jo toista päivää puhdistellut\nsimpukoita, kun toiset pudottivat ankkurinsa riutan ulkopuolelle. Nyt\noli laiva jo vanha ja yksi hyvä sysäys korallisärkkään olisi repinyt\nsen kappaleiksi, mutta sitä sysäystä ei tullut milloinkaan, siihen\noli ukko Landen liian viisas. Hänellä oli omat korttinsa ja \"Amy\"\noli monesti lasketellut maininkien voimalla riuttojen välistä. Parin\nminuutin kuluttua olisi kanoottikin murskautunut samassa paikassa.\n\nOlimme Papeteessa, Tahitin iki-ihanalla saarella kopralastia\nodottamassa. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta me tiesimme, että\njo viikon kuluttua olisi laguunin hietikkopohja täynnä lukemattomia\nankkureita.\n\nMeitä oli monta laivalla, mustasta neekeristä aina kalpeakasvoiseen\ntasmanialaiseen messipoikaan asti, jonka maidonvalkeasta ihosta\nauringonsäteet häveten kaikkosivat pois. Sopu oli mitä parhain, olimme\nensimmäisiä merimiehiä arkkipelaagien ensimmäisellä laivalla -- kukaan\nei kuvitellut pääsevänsä meidän nenällemme hyppäämään. Olimme redin\nherroja, niinkuin sanonta kuuluu.\n\nAurinko oli korkeimmillaan ankkurin pudotessa kirkkaaseen veteen.\nKuumuus tuntui hautovalta ja kannen raoissa kiehui piki ropsahtaen.\nVesi näytti viileän suloiselta ja palmumetsikkö laguunin liepeillä\nlupasi paratiisin ihanuuksia. Alkuasukasvaimot tulivat niinivasuineen\nrantaan vaatteita huuhtomaan, vähän kauempana pulikoivat tummat\nsaaren perintöprinssit rantamainingeissa ja kaupungista kuului\nsurisevaa ääntä, joka todellisuudessa tuli tehtaista, mutta joka\nensikertalaisesta tuntui kaupungin asukkaiden siestakuorsaukselta.\nTasainen surina vaikutti hiljaiselta määräykseltä mennä varjoon\nlepäämään ja useimmat näkyivät sen siksi käsittäneen, mutta\nkevytkenkäisimmät valmistautuivat maihinmenoon.\n\nTäälläpäin ei Luojan kiitos tarvitse vaatteita. Valkoinen paita,\nsiniset housut, puolikengät ja hattu veikeästi kallellaan -- siinä puku\nmillä Aissoja ja Yvonneita hurmataan. Me olimme korkeassa kurssissa\nilman takkiakin. Kapakkojen emännät ja tytöt olivat monta viikkoa\npohtineet, millä huvitushalumme tyydyttää; heillä oli varastot, meillä\nrahat, ja ennenkuin ilta-aurinko olisi ennättänyt vaipua palmujen\ntaa, olisi Papeteen poliisilla paljon puuhaa. Poliisiprefektuurissa\nodotettiin kopra-aikaa pelolla ja vavistuksella. Syytäkin oli, mutta\nsiitä me viisi välitimme...\n\nNiin kuului viimein vapauttava huuto: \"Go ashore!\" Messipoika souti ja\npuosu piti mahtavana perää. Muut onnelliset, Charley, kokki ja minä\nvaivuimme suloiseen haaveiluun. Tuskinpa on mitään jännittävämpää kuin\nensikertainen käynti satamakaupungissa pitkän ja rasittavan matkan\njälkeen.\n\nLeppoisa mies oli Elias, kokki. Hänen elämäntarinansa olisi ollut yhtä\nleppoisa, ellei viinapulloa olisi maailmassa löytynyt.\n\nKokit ovat merkillistä väkeä. Kun näet heidät ahtaassa laivakyökissä\ntärkeän ja viisaan näköisinä soppaa maustavan, et uskoisi,\nettä heilläkin on maallisia intohimoja ja mielitekoja. Ihmisen\nerehtyväisyyttä! Kokit ovat oikeita susia lampaitten nahoissa ja tässä\naion sen todistaa.\n\nOli aikoja, jolloin Elias otti sekä aamuauringon että ilta-auringon\nkorkeuden pullonpohjan lävitse; oli aikoja, jolloin pikkuäijät ajoivat\nhänet ylös märssykoriin siellä istuvilta enkeleiltä apua pyytämään, ja\noli aikoja, jolloin Elias-raukan silmien edessä vaelsivat siniset ja\npunaiset sisiliskot viekkaasti häntäänsä heiluttaen, mutta sittenkin\nolisi väärin sanoa häntä patajuopoksi. Hän otti ryypyn, kaksikymmentä,\nmutta pysyi joskus vuosikymmeniä vesipoikana. Hän oli kuitenkin\nsellaisia miehiä, joita mieluimmin näkee pikku hutikassa. Selvänä ovat\nhe kuivia ja jäykistyneitä kuin kapselitangot, mutta kaadappas kolme\nhyvää rommiryyppyä odottavaan kurkkuun! Silloin laukeavat ruostuneet\nnivelet, taivas aukeaa ja he syleilisivät koko maailmaa. Ennen niin\ntyrehtynyt kielenkäyttö on muuttunut vuolaaksi sanavirraksi, josta\net erota muuta kuin -- anna lisää -- näin me tanssimme Venezuelassa\nja näin ne hyppivät sammakot Osakan riisipelloilla. Hih! Silmät\npyörivät, korvat heiluvat ja jalat lyövät kuin rumpupalikat tahtia\nankkurikettingin natinalle. He puhuvat yhdessä illassa koko kuukauden\nsanavarastonsa. Näin putoaa suloisuus ja ihmisrakkaus heidän päälleen,\nja silloin vasta heidän kanssaan jaksaa illan olla.\n\nPuosu ohjasi meidät satamalaiturille ja siitä hänelle tuttuja polkuja\npitkin Café Montmarteen, joka sijaitsi kaupungin ulkolaidalla,\nsynkän viidakon rajamailla. Kahvila oli tuollainen savihökkeli,\njoista olette nähneet kuvia maantieteen oppikirjoissa ja joissa alla\nseisoo: \"Meksikkolainen maja auringonpaisteessa\", mutta tällä oli\nlaaja veranta erikoisena vetonumerona ja täsmälleen kuusi ja puoli\nikkunaa vetoreikinä, joilla oli monta tarkoitusta. Isoimmista pääsivät\nomistajat karkuun \"vapaa kaikille\"-tappelun alkaessa, niistä ja\npienestä räppänästä haihtuivat höyryt lauhkeaan yöilmaan ja yhdestä\nisoimmista ikkunoista lensi Elias inkivääripeltoon, mutta se ei vielä\nkuulu tähän.\n\nPuosu esitti meidät emännälle, talonväelle ja piparkakunvärisille\nvieraille sekä lopuksi vielä isännällekin, jolla oli luihunnäköisin\nnaama tällä puolen päiväntasaajaa. _Mme_ Morineau lensi kaulaamme,\nsamoin olisi _M._ Morineaukin tehnyt, mutta silloin olimme jo liian\nlujasti talon tavaroissa kiinni, joten aikomus jäi vain innostuneeksi\nkäsien taputteluksi. Kokki vilkutti silmää Yvonnelle, Suzanne lensi\nnuolena hänen kaulaansa, ja yksi alkuasukkaista rupesi minulle\nvannomaan ystävyyttään, joka hänen puheistaan päättäen tulisi olemaan\nyhtä sitkeä kuin kookospähkinän kuori, ellen pian tarjoaisi hänelle\npuolta kapakan varastosta. \"Amy Turnerin\" miehistö oli saapunut ja ilo\nkuului poliisiprefektuuriin asti.\n\nMessipoika toi pian toisen lastillisen, ja tuskin tuntiakaan\nennätti kulua, kun jo räiskyvä tanssi vapisutti ikkunoita. Yvonnet,\nSuzannet, Murielit, Ah-poot ja Ah-moot hyppivät katon ja lattian\nväliä soittokunnan, jonka muodosti yksi banjo, yksi omituinen\nvehje sekä kaksi pakanaa, heläytellessä jotakin, mikä saattoi olla\nkaikkea Porilaisten marssin ja apachen kuolinlaulun väliltä. Ei se\nainakaan tanssimusiikkia ollut, sillä semmoista tanssia ei ole vielä\nkeksittykään. Pullot tanssivat hyllyillä, isäntä tanssi pöydällä, yksi\npiparkakku pöydän alla ja messipoika tanssi jo ulkona, minne täysi\nhuone hänet oli heittänyt. Palmut ulkona huojuivat musiikin tahdissa,\nsisiliskot tulivat juurien alta esiin iltakonserttia kuulemaan, ja\npoliisit leikkivät kuuromykkiä Papeteen kuutamoisilla kaduilla. Heidän\nasianaan oli nyt valvoa kuuta, sillä -- \"Amy Turnerin\" miehistö oli\nkaupungissa! Heleijaa! Maa vapisi, savi putosi katosta ja paksu\nhuumaava höyry katosi pikku-räppänästä kuutamoiseen yöhön.\n\nKokki, Elias, oli mielityössään. Hän oli jo pyörittänyt vähän\njokaista ja lopuksi tarttui _Mlle_ Yvonne Cherrierin kaulaan kiinni.\nLampaannahka oli pudonnut jo aikoja sitten hänen hartioiltaan,\nja uljaampaa merenkulkijaa ei ole koskaan seisonut Morineaun\nvaltakunnassa. Paita oli halennut, hattu mennyt kaiken maailman tietä,\nja maailma pyöri leiskuvana pallona hänen silmissään. Hän oli jo\nliiankin reipas, niin reipas, että Yvonnen huumaava korvapuusti sai\nhänet tarttumaan talon ainoaan tuoliin, sen kolmanteen ja viimeiseen\njalkaan kiinni. Yksi huitaisu, kaksi huitaisua, ja piparkakut tunsivat\nolevansa hyvin pieniä tässä matoisessa maailmassa.\n\nTämä oli harmillinen keskeytys. Me muut olimme vasta innostumassa.\nSeurattiin vuosisataisia traditsioneja ja lähetettiin Elias tulisilla\npotkuilla ikkunan kautta suoraan kuuta kohden. Rauha palasi ja sen\nmukana piparkakut tarjoilupöydän alta. Ei se oikein säädyllistä menoa\ntaitanut olla, mutta näillä leveysasteilla joutuu veri hyrisevään\nliikkeeseen, johon verrattuna pohjoismaalainen tunteenpurkaus on kuin\netanan kävelyä tervatynnyrissä.\n\nPuoliyö koitti ja innostus sammui vähitellen. Puosu ehdotti\nliikutettuna lähtöä uljaaseen kotiimme, ja me poistuimme arvokkaina,\nensin kuitenkin hurrattuamme loppumattomia kertoja \"Amy Turnerin\"\nkunniaksi. Me olimme poikia, me!\n\nVene oli jo lähdössä, kun puosu saapui laiturille. Matkaa oli noin\nviisi metriä, mutta puosu otti sen kolmiloikalla. Ensimmäinen askel\noli jo tarpeeksi, ojensimme airon hänelle, ja niin tuli puosukin\nsäädyllisessä järjestyksessä \"Amyn\" kannelle. Uni maistui mainiosti\nkaikille muille paitsi messipojalle, joka maitoparta luuli Suzannen\nlempeän katseen olleen yksinomaan hänelle tarkoitetun.\n\nKokilla oli ollut oma seikkailunsa, mutta siitä me kuulimme vasta\nseuraavana päivänä poliisipäällikön univormun ilmestyessä parraspuulle.\nOh, tuo _sacre_ merimies oli tehnyt raivotekoja! Oli tapellut jokaisen\nvastaantulijan kanssa, oli lyönyt hänen arvoaan santarmi Guiraudia\ntuolilla päähän ja sitten takonut M. Le Bellionin arvoisaa päätä\npoliisilaitoksen saviseinää vasten. Tämä peto ihmishahmossa oli sitten\nyrittänyt tunkeutua erään kunniallisen kansalaisen asuntoon, mutta\novi oli ollut lukittu. Oli sitten lyönyt kaikki ikkunat säpäleiksi ja\ntyyntynyt vasta saatuaan pari hyvinheitettyä kookospähkinää päähänsä.\nJa, valitti lihava esivallan edustaja, sitten oli kehdannut karata,\nvaikka koko Papeteen yhdistetty ja liittoutunut poliisivoima oli\nhänet vanginnut laillisesti. _Je suis très contente_, jos tuo onneton\nhirtettäisiin jo tänään. M. Guiraud makasi sairaalassa ja koko kaupunki\nhuusi kostoa. Oh, tuo peto on heti vangittava!\n\nUkko Landen kuunteli hymyillen tätä sanatulvaa. Hän oli ennenkin\nhoitanut poikiensa asioita. Eikö voitaisi sopia siitä, että tämä hirviö\nsuljettaisiin laivan ruumaan rottien nakerreltavaksi, mikä varmasti\nottaisi hänestä kaiken pahan sisun pois? Eikö sovittaisi siitä, että\ntämä peto saisi olla vielä hengissä, kun samalla luvattaisiin, ettei\nhän koskaan enää jalallaan astuisi M. Prefektin ihanaan ja rauhalliseen\nkaupunkiin, jonka kaunistuksena sen uljas poliisivoima oli. -- _Au\nreservoir_, arvoisa herra, minulla olisi vähän kiirettä laivatöiden\nkanssa. Ryhdyn heti tarmokkaasti rankaisemaan roistoa.\n\nEsivalta poistui tyytyväisenä. Esivalta poistui myöskin pelosta, sillä\ntilanne oli jo alkanut muodostua uhkaavaksi. Puosu oli tavantakaa\nvahingossa pudottanut ylhäältä mastosta kaikenlaisia päätä kovempia\nesineitä esivallan jalkojen juureen. Jack usutti laivasian esivallan\nkimppuun ja yksi miehistä sormeili hermostuttavan hajamielisenä\nylikypsää meloonia. Mieliala oli Ranskan siirtomaahallintoa vastaan ja\nse aiheutti senkin, että laivan kylkeä maalaavan Charlesin maalipurkki\nkaatui vahingossa esivallan livreepukuisten soutajien päälle.\n\nKertomuksen sankaria tämä vähän liikutti. Hän oli töintuskin saanut\naamiaisen valmiiksi ja istui nyt etuluukulla onnellisen tyhmä ilme\nkasvoillaan. Hänellä oli ollut runsaasti evästä mukana laivaan\ntullessaan. Eikö kapteeni halunnut?\n\nEi. Kapteeni halusi vain sitä, että kokki säilyttäisi ruhonsa \"Amy\nTurnerin\" parraspuiden välissä, muuten voisi sattua niin, että kokista\ntehtäisiin sianruokaa sopivassa tilaisuudessa. Ja se ei olisi helmien\nheittämistä sikojen eteen, vakuutti ukko Landen, joka harvoin oli\nvihoissaan, mutta jonka sanalle osattiin myöskin antaa tarpeellinen\nkunnioitus. Kokki tyytyi kohtaloonsa surumielisesti hymyillen. Nyt oli\nihanuus jo lopussa, ennenkuin hän oli vielä ennättänyt alkaakaan. Oh,\nviina, mitä kepposia teetkään siivolle miehelle!\n\nTuli seuraava lauantai, tuli ihana sunnuntaiaamu, joka ainoastaan\nkokille oli ihana. Meille muille se muistutti elämän ihanuuksien\nkatoavaisuutta, Montmartren höyryjen petollisuutta ja piparkakkujen\npäätäpyörryttävää musiikkia.\n\nAamu oli tosiaan ihana!\n\nTropiikin vihreät värit kuvastuivat laguunin tyyneen pintaan.\nKaupunki ei ollut vielä herännyt, ja viidakon äänet kuuluivat\nselvästi kirkkaassa aamuilmassa. Vesi oli kristallia, joka sulki\nitseensä ihmeellisen väririkkauden. Alhaalla syvyydessä pidettiin\nvarmaan markkinoita, sillä suureen leväkimppuun ui tuontuostakin\nkaloja ja toisesta päästä virtasi sama määrä ulos, aivan kuin\nkauppahallista, lihavat möhkäkala-mammat tekivät ostoksiaan, ja\npienet solakat, salakkaa muistuttavat kalat pettivät heitä minkä\nennättivät pilaantuneilla levillä ja itsestään kuolleilla äyriäisillä.\nAlhaalla oli eloa ja toimintaa, mutta sittenpä eivät kalat tunnekaan\nkupariseppiä muuten kuin kuparikoukuista. Sekin mahtaa sentään olla\nepämiellyttävä tuttavuus.\n\nNiin, kokki oli nyt laivan hyvänä henkenä. Hän sovitti ärtyneet\nmielet ja valmisti tilanteeseen sopivan aamiaisen. Hänellä oli taas\nlampaannahka tiukasti hartioillaan.\n\nKohtalo järjestää kerrottavia tapauksia noin vain kädenkäänteessä. Se\nlähetti ukko Landenin maihin ja tarjosi kokille Jackin käden kautta\npuolen pulloa konjakkia. Tarjous otettiin kiitollisena vastaan, ja\npuolen tunnin kuluttua oli susi tullut esiin lampaannahan sisältä.\n\nIltapäivällä kuului komea molskahdus ja kokki katosi yli laidan. Teko\noli harkittu, sillä vaatteet olivat kauniissa kasassa etuluukulla ja\nyksi keulakannen pelastusrenkaista oli poissa.\n\nKurkistimme laidan yli. Kokki pulikoi iloisena vedessä pelastusrengas\nkauniina kuin hyvän sikaarin vatsavyö hänen kainaloittensa alla. Kokki\noli lähdössä maihin M. Prefektin sunnuntaipäivällisille.\n\nHuusimme turhaan häntä takaisin. Hän viuhtoi käsillään ja jaloillaan\nvain kahta kauheammin ja lähestyi epäilyttävän nopeasti rantaa.\nNäyttämö täytyy siis siirtää sinne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nM. Guiraudilla oli ollut onnistunut aamupäivä. Hänellä oli koko\npäivä vapaata, ja univormukin oli tavallista kiiltävämpi. Hänen\nmielensä oli yhtä kiiltävän kirkas kuin taivaanlaella tirkistelevä\naurinko. Ajatukset lensivät -- niin, mistäpä tuollainen viiksiniekka\nhusaari voisi muusta haaveilla kuin uusista kaluunoista ja lempeistä\ntyttölapsien silmistä. Hänen ajatuksensa olivat, sanokaamme ylevät,\naina laguunin rantakäytävälle asti.\n\nSiinä hän pysähtyi ja valitteli sitä, että miekka oli unohtunut kotiin.\nSillä totisesti -- tuolla kellui sinisessä vedessä valkea hahmo, mikä\nei voinut kuulua muuta kuin sille koiralle, joka oli häntä viikkoa\naikaisemmin lempinyt tuolilla päähän! Oh, ollapa nyt hyvä haulikko!\nHän upottaisi tuollaisen aluksen viidessä minuutissa ja jakaisi lihat\nPapeteen koirille. Ah, ah, ja hän juoksenteli neuvottomana pitkin\nrantaa.\n\nKokki sieltä tuli vettä purskuttaen kuin valas. Vesi oli suloista,\nlevät kutittivat niin ihanasti alaruumista ja alhaalla olevat kalatkin\nnäkyivät mielenkiinnolla tutustuvan hänen uimataitoonsa, koskapa\nheiluttivat pyrstöjään nopeassa kalatahdissa. Hän rupesi kellumaan\nja tirkistelemään siroja varpaitaan. Ne liikkuivat niin somasti\nnivelissään.\n\nVasta kääntyessään huomasi hän rannalla kasvot, jotka tuntuivat niin\ntutuilta, ruiskautti sitten pitkän purskauksen ja näytti, miten\nsorsa sukeltaa. Hän viipyi kauan veden alla, mietti varmaan sopivaa\ntervehdystä, koska sitten kuulimme seuraavan vuoropuhelun:\n\n-- Kuka olet sinä, joka kävelet kuin vanha lehmä väärillä koivillasi?\nMene puuhun istumaan, niin luulevat sinua apinaksi.\n\n-- Ahaa, sielläkö sinä roisto oletkin! Sinä olet alasti vielä rumempi\nkuin kuutamossa. Tule vähän lähemmäksi, että saan heittää sinua\nkivellä. Tai mieluummin ripustaisin sen sinun kaulaasi. Tui, tui,\nkultaseni, meillä on eläintarhassa yksi virtahevosen paikka avoinna.\n\n-- Astu veteen, lehmä. Tule uimaan, että saan puraista punaisesta\nnenästäsi pienen palasen muistoksi. Meillä on laivassa neljäs jalka\nsiihen tuoliin, jonka kolme jalkaa taidat vielä hyvin muistaa.\n\nKeskustelu jatkui yhä nopeammassa tempossa, kunnes paratiisilintu\nrannalla oli vähältä tukehtua. Kokki pyöriskeli onnellisena\nveden kirkkaassa kalvossa. Hänellä ei ollut hätää, hätä ja raivo\nolivat rannalla. Niinpä hän jatkoikin rauhallisena varpaittensa\ntarkastelua, kuitenkin väliin letkauttaen sopivia huomautuksia Tahitin\npoliisikunnasta.\n\nRannalle kerääntyi pian sankka katselijajoukko. Pakanoilla oli hauskaa.\nTämä oli melkein jo kukkotappeluakin hauskempi. Ainakin se oli\nhalvempaa. Ah, ollapa tämänkaltaista joka päivä! Piparkakut rupesivat\navoimeen vedonlyöntiin siitä, kuka kauemmin kestäisi tai kuka ennemmin\nhalkeaisi kiukkuun.\n\nTuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin,\njoka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.\n\nPoliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei\nmieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja\nnyt -- mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M.\nPäällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön\nsenjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä\ntehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön\nhuomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.\n\nHänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti,\nviuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta\nsanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi\nkurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä\nneuvoja kuullessaan.\n\nM. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut\nasianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin\nkohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat;\nse torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.\n\nKokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta\nurhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata\nsaaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin -- alaston miehenroikale,\njonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät\nhyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti.\nMiehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M.\nLe Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa,\nmillä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli\nniin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää\nsuunvuoroa.\n\nOikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat.\nKaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion\nlukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille\ntappelunhaluisille lurjuksille.\n\nAh, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä.\nHänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei\nsinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti.\nKokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus -- pelastusrengas --\npois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka\nruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun.\nSitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen\nsylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian\nryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin\nperinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki\nkahdesti kuivua suusta.\n\nTämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat\ntuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi\nkuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan -- ja häpeä sanoa\n-- otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.\n\nElias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi.\nIlta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko _in corpore_ häntä\ntervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset\nhännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja\nElias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella.\nSammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät\nhäneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden\nturvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta\nyhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.\n\nEn rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki\nEliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen\nlähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan,\nleppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet\naloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti\nleppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.\n\nTropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti\nailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia,\nmutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä\nnäkyy.\n\nLaivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen\nparannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä\npois, mutta väsyimme lopuksi.\n\nEi Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa\nlaivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen\nvaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko\nlaiva upottamisen arvoinen. \"Amy Turner\" sai huoletta purjehtia niin\nkauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies,\nettä piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa,\nkun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä,\nsai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä\nmuita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa\nvaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.\n\n\n\n\nKAKSI KAPINAYRITYSTÄ\n\n\nKapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut\nvaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula\noli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä\nilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.\n\nTämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista,\njotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen\npakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä\nvuosisata ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että\nmeitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.\n\nMeille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi,\nvahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin\nsulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin\nkapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan\noven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia\n\"Elinorilla\". Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän\nvielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä\nhyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät\npyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.\n\nKaikki oli oikeastaan omaa syytämme. \"Elinor\" makasi täydessä\nhiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä\nmiehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin\nlaivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän\nkokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta.\n\"Elinor\" oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain\nviisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo\nitsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet\nsalaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis\nlaivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme\ntunsimme.\n\nKolmen päivän kuluttua huomasimme, että \"Elinor\" vuoti kuin seula.\nMoottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin\nkäsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat,\nkulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella\nvahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta --\nlaskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!\n\nMeitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut\njo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja,\nhaisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä\noli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin\ntavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain\npuolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta\npäiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.\n\nKapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei\nnäyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme\ntyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin\ntuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi\nkuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin\npurjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo\npois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: \"Kadonnut\nmiehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla.\"\n\nKapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan,\npaikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi\nhänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti\nmeidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen\nkanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili\ntapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä\nihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli\nsaanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia.\nPerämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossa \"Murha-Charleyn\"\nnimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä\njokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä\nomallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi,\nettä hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto\noli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston\nselviytyä omin päin.\n\nNyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat\nvoineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten\nvaltakunnassa.\n\nPäivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa\nmäärässä -- kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin\nvaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa,\nainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon\nse ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten\nlaivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku\nheitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.\n\nSe oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat\nmolemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja\nveitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa\nseuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän\nsyömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko\nolisi vielä polvillaan.\n\nViikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä\nvaltakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen\npäätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu\nsyyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten\nkimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä.\nToisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat,\nmutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain\nvähän kiusaa.\n\nJim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina\n-- Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti\nme muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin\nensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että\nkurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme\npiti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja\nivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen\nvesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat\nruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät\njohonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli\nsyntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli\nikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai\ntehdä tahtonsa mukaan -- jäädä tai lähteä.\n\nKoskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin\ntätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä;\nsuunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin.\nAlbert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista\npalkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan,\njonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill\nkertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien\nvaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät,\nmetsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa\nmielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli\nseikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.\n\nJuttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä\nja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän\nliiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin\nkorviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta\nlopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin\nperäsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy\nsalaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli\nsokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin\ntakaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari\noli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen\nvallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi\npieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf\nolisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.\n\nJuttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei\nenää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme\njo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin\nunessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä\nmärssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta.\nHän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti\nyksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin.\nVyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen,\nsiltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti:\n\n    \"Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan,\n    Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä.\n    Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan,\n    Myrskyistä rauhan.\"\n\nSanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras.\nVoitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen\ntakaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme\nillalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla\nsotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi\njo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet\nsuunnitelmat.\n\nEnsimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme\nnäkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi\nvielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas\nHonolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi\nkokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi\nmeitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme\nlikasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella\nsuloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta\nja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin\nalla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua\nperälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle\naiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se\ntietysti oikeutettua.\n\nTäydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika\nolivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että\nkapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen\naikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies\nlähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän\ntarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja.\nEi tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin\ntukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä\nkohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.\n\n\"Elinor\" oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään\nainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia\nyhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta\najan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi,\neivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja\nmenneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset\nviisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan\naina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo,\nettei kapinasta hirtetä.\n\nMatka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren\nnäkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien\ntoisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että\njäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä\nHonolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen\npurjehtimiseen 29 päivää!\n\nNe olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen\nkuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan\npyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne\nalas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin\npukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä\nmekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista\npumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin\nmiehen.\n\nKunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo\npettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti\npäivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä.\nSain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva\nkulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä päivänä hiljaisella tuulella\nvoitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.\n\nKärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia\nsyyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.\n\nOlimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia\nmaihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus\noli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat\nkostoa. Nyt me näyttäisimme!\n\nMolokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf\nsen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta\nhuumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.\n\nTunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän\ntyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat\nvalitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt\nuuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja\nlaukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.\n\nPerämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat.\nHän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan\nkuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli\näänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.\n\nVapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan\npaikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan,\nsokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen,\nettä herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan\nnäyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat\npelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla\noli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan\ninnostavia kehoitussanoja.\n\nViimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys.\nMolemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat\npäässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf\nkantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä\nharvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos\nkuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.\n\nMinä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni\ntaisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi\nminullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen,\nkirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa.\nMe olimme pyhää innostusta täynnä.\n\nIhmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita\nsyöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia\ntottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä\nminkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain\npäästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen,\nettä maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi\npakkotyöhön.\n\nTapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja\nkokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa,\nja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista\nvuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo\nvalmista, kun yht'äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.\n\nPaksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! --\nsinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko,\nja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen\nsolakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin\n-- pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen\nalkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat\nvajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän\npistäisi tulla tarkastamaan? \"Elinor\" oli jo tarpeeksi epäilyttävän\nnäköinen. -- Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet\nolivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli\nmerimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti.\nPelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.\n\nRolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin\npökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua\npitämään.\n\nKapteeni ei ollut nähnyt sotalaivoja. Hän parhaillaan tietysti\nihmetteli ulkomaailman rauhallisuutta, ja pian alkaisi leikin\nuudelleen. Hän pelkäsi, sen me tiesimme, ja paras oli takoa raudan\nollessa kuumana. Sovimme pikaisesta rauhanteosta, ja minut,\nliukaskielisimpänä, lähetettiin sopimaan rauhanehdoista.\n\nPysähdyin varovaisen välimatkan päähän ja sain kapteenin ilmestymään\nventtiiliaukkoon. Selitin asian, viitoin käsilläni ja kehoitin heitä\nantautumaan. Ilmoitin kylmästi, että pistäisimme tulen hiilikaasuun\nalhaalla lastiruumassa ja takaisimme hänelle kymmenen meripenikulman\nuinnin Molokaille. Ellei hän nyt siinä ja siinä paikassa luovuttaisi\nkaikkia aseita, emme vastaisi seurauksista. Parempi oli antautua kuin\nmennä tuhansina paloina ilmaan.\n\nTämä oli kyllä vastoin kokouksessa saamiani ohjeita, mutta kapteenin\npelästyneet kasvot pyyhkivät kaiken varovaisuuden mielestäni. Tunsin,\nettä meillä oli kaikki valtit käsissämme, ja menettelin sen mukaan.\n\nKapteeni poistui sisälle neuvottelemaan. Kului puolituntinen, jonka\najan käytin rauhanvalmisteluihin. Juuri kun aioin toistaa uhkaukseni,\navautui messin ovi selkoselälleen ja vapiseva messipoika tuli kannelle\naseet sylissään. Olimme voittaneet; minulta pääsi voitonkiljahdus.\n\nKapteenin naama venähti pitkäksi luodessaan silmänsä kannelle. Miehet\nliikkuivat arkiaskareissaan, Albert paikkasi etupurjetta, Paksu-Bill\noli ottanut isonmaston märssykorin työmaakseen, ja Rolf oli parin\nmiehen kanssa köysiä selvittelemässä keulakannella. Kokki kolisteli\nastioitaan iloisena, ja vapaavahdin kuorsaus kuului perälle asti. Koko\nihana maailma raikui kirvesmiehen moukariniskuista. Aurinko lämmitti\nsuloisesti tätä näytelmää. Taivas oli yhtä sininen kuin ennenkin, meri\nvielä sinisempi. Halkaisijapuomin alla kisailivat bonitot ja delfiinit\nkeskenään. Rauha oli palannut. Ihmekö oli, jos MacDonald oli kummissaan!\n\nMinä talletin aseita Honoluluun asti. Rolfin tussari syötettiin\nhaikaloille, ja yhteisessä kokouksessa päätettiin, että kaikki olemme\npuhtaita kuin pulmuset oikeuden edessä. Tuskin koskaan on ollut\nyksimielisempää joukkoa kuin \"Elinorin\" miehistö.\n\nHerrat tunsivat sen nahassaan ja unohtivat kaiken. Saimme ulosmaksun\nsäädetyssä järjestyksessä ja marssimme iloisina Waikikin rannoille\nrahoja tuhlaamaan.\n\nKapteeni MacDonald oli kerrankin saanut nenälleen. Olkoon kuitenkin\nhänen kunniakseen sanottu, että hän nieli lääkkeensä kuin mies.\n\n\n\n\nMOOSES, LAIVASIKA\n\n\nTuuli puhalsi niin kovasti, että \"Elvira A\" oli monesti ottaa vettä\nsisäänsä tyynenpuoleiselta laidalta. Aallot nousivat vuorenkorkuisina\nmolemmin puolin, ja usein korkeiden aaltojen välissä eivät purjeet\nsaaneet tuulta -- tai sitten sitä tuli molemmilta puolilta yhtäaikaa\n-- ja pitivät sellaista ääntä niinkuin hornanhenget niitä olisivat\nrepineet.\n\nJa tällaisena päivänä oli laivan ainoa sika \"Mooses\" määrätty\nteurastettavaksi. En tiedä miksi, mutta varmaankin tahtoi kippari saada\njotakin nauramisen aihetta. Kyllä sitä tulikin!\n\nEnsimmäiselle perämiehelle oli uskottu tämä luottamustehtävä, ja hän\nvalitsi apulaisikseen puosun sekä nuoren puolimatruusin Sakarin,\njonka tehtävänä oli ahdistaa possu tappopaikalle. Kirvesmies tahtoi\nkivenkovaan päästä leikkiin mukaan, mutta pyyntö hyljättiin.\nMurhavehkeet, iso moukari ja pala köyttä, suostuttiin häneltä\nsentään armollisesti ottamaan. Suunnitelman mukaan oli Mooses\najettava isonluukun luo, laivan keskipaikkeille, ja siellä piti\nperämiehen lyödä possua moukarilla päähän. Puosulle annettiin määräys\npiilottautua köysineen luukun taa ja sitten sieltä hyökätä sitomaan\npossun takajalkoja kiinni, jotta se sitten asianmukaisesti saataisiin\nsorkistaan ylöskiskotuksi. Muut merimiehet määrättiin turvallisen\nvälimatkan päähän, jottei possu pelästyisi.\n\nPuosu ja perämies olivat iloisia ja ylpeitä luottamustoimestaan, sillä\nolihan heidän huolekseen annettu paistin hankkiminen, mutta Sakarilla\noli mieli apea. Ensiksi kävi sääliksi Moosesta, sillä olihan se\nollut kaikinpuolin kunnollinen sika ja hänen ainoa leikkitoverinsa,\nja toiseksi hän tiesi tässä tärkeässä tehtävässä saavansa runsaasti\nhaukkumisia rämeä-ääniseltä perämieheltä.\n\nAll right. -- Sakari käveli sikolätin luo, joka sijaitsi etuluukun\nluona, ja avasi oven. Mooses parhaillaan veteli päivällisuniaan,\nmutta kuullessaan Sakarin äänen, joka sille tavallisesti merkitsi\nruoantuontia, kapsahti ketterästi jaloilleen ja köpitti kannelle.\nKuinka vähän tiesikään tämä jalo ja hyväntahtoinen elävä siitä julmasta\nkohtalosta, joka sille oli riemumielin valmistettu.\n\nMoosesta oli syötetty kopralla, ja se oli sen vuoksi turvonnut niin,\nettä sorkkien päät vain hiukan pistivät vatsasta ulos. Ja kun kansi oli\nliukas ja laiva keinui komeasti, luisti Mooseksemme tietysti parraspuun\nalle vesiojaan, sillä eihän sillä ollut sellaisia jalkoja, joilla\nkannessa kiinni olisi pysynyt. Perämies kirosi jo ensimmäisen kerran,\nja Sakari kiiruhti ystävänsä apuun. Pian siitä ylös päästiinkin, ja\nniin mentiin isoaluukkua kohti, välillä ojassa pyöriskellen, väliin\ntaas kannella. Sakarin täytyi joskus tarttua Mooseksen saparoon\npysyäkseen pystyssä.\n\nPerämies odotti iloisena luukulla. Väliin hihkaisi riemusta ja heilutti\nuhkaavana raskasta moukariaan, väliin taas noitui Sakaria. Puosu\ntirkisteli ehtimiseen luukun takaa, ja Mooseksen kääntäessä kärsäänsä\nsinne päin veti kiireesti päänsä pois, niin että korvat heiluivat.\nMooses käveli tyynesti ja arvokkaasti nyt mestauspaikkaansa kohti.\nTuskin kävi kuningas Kaarlekaan arvokkaammin mestauslavalle kuin tämä\nhalpa ja ylönkatsottu sika kohti kuolemaansa.\n\nPerämies odotti silmät kiiluvina ja lopuksi arvioituaan tarkasti\nvälimatkan iski komeasti luukkuun. Aallot suosivat Moosesta, ja\nyksi suurimmista heitti perämiehen pois jaloiltaan. Mooses vilkaisi\nsyrjäsilmin moukariin, ja silloin tuli sen sikamoisiin aivoihin\nensikerran kuoleman ajatus. Taas tuli aalto, ja taas vieri Mooses\nparraspuun alle. Perämies teki komean hypyn, ja hetken näytti meistä\nkatsojista, kuin olisi hänen hypyllään täytynyt pudota suoraan sian\nselkään. Mutta laiva kohosi nopeasti hänen jalkojensa alla suuren\naallon harjalle, eikä perämies päässyt kuin puolitiehen aikomastaan\nmäärästä. Silloin karjaisi hän raivosta ja hyppi kuin jänis Mooseksen\nluo, joka kohtaloonsa alistuvana oli painanut kärsänsä kanteen ja\nnyyhkytti hiljaa.\n\nHih! -- huusi perämies ja kohotti mahtavaa nuijaansa. Mooses oli jo\naivan murtunut, sulki jo silmänsä ja röhki sydäntäsärkevästi. Perämies\niski, mutta moukari sattuikin sian lihavaan alaruumiiseen, josta se\nkimposi takaisin kuin kumipallosta. Taas iski hän, laiva kallistui\nvaarallisesti, ja isku sattui hänen omaan polveensa. Perämies luhistui\nnoituen polvilleen ja seuraava kallistuminen heitti hänet isonmaston\nluo. Sitä hän syleili vähän aikaa, mutta lopulta vyöryi Mooseksen\nviereen vesiojaan. Olisittepa nähneet perämiehen kasvot! Niissä\nkuvastui samaan aikaan raivo ja tuska, hampaiden välissä pihisi ja\npuhisi, mutta ei kai hän keksinyt tarpeeksi voimakasta sanaa, koskapa\nemme mitään kuulleet. Merimiehet ympärillä nauroivat katketakseen,\nmutta kaikista voiton vei kirvesmies. Hän piti isonmaston vanteista\nkiinni, takoi jaloillaan parraspuuta ulospursuvaa iloaan hillitäkseen\nja nauraa hörötti kyynelet silmissä. -- Ja mieliala oli korkealla.\n\nPuosu oli kärsimättömänä odotellut vuoroaan hänkin, ja nyt nähtyään\nperämiehelle noin hullusti käyvän syöksyi nuolena moukarin kimppuun.\nMutta eipä ollut Mooseskaan toimettomana. Harvinaisen nopeasti se\nponnahti ylös ja juoksi kantta pitkin niin noreasti, että meistä\nnäytti, niinkuin sillä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Ja puosu\nperässä.\n\nRuorimies oli hänkin jännittyneenä seurannut tapahtumain kulkua, ja\nnyt sattui laiva joutumaan alemmaksi tuuleen. Hirmuinen vesivuori\nkäytti tilaisuutta hyväkseen ja oli kaataa koko laivan. Tarrauduimme\nlujasti vantteihin kiinni, mutta puosu sattui olemaan keskellä laivaa\nja lensi istualleen pitkän matkaa kantta pitkin. Moukari oli hänellä\nvieläkin kädessä, ja se kolhaisi häntä korvalle. Raivostuneena hän\nkömpi pystyyn, yritti tarttua Moosesta saparosta kiinni, kompastui ja\nlöi nenänsä isoonmastoon, niin että veri tirskui. Mooses oli samalla\nheilahduksella joutunut istuvaan asentoon ja luisui sillä tavoin\nsikolätin luo.\n\nPuosu oli italialainen. Oletko koskaan nähnyt italialaisen noituvan?\n\nMinä en ollut, mutta tällöin näin. Puosu kömpi polvilleen, riisui\ntakkinsa ja ojensi kätensä, joissa kaikki sormet olivat harillaan,\nMoosesta kohden. Jokaista noitumissanaa kohti hän ojensi yhden sormista\nja koukisti sen sitten sanan sanottuaan nopeasti takaisin. En varmaan\nmuista, kuinka moneen kertaan hän kävi käsiensä sormet lävitse, mutta\nsen muistan, että sanatulvaa tuli toistasataa mailia, jokaisella\nmaailman kielellä, ja jokaisella sanalla oli aina edellistäkin\nmahtavampi korostus.\n\nMe katselimme ja nauroimme niin, että vatsaan koski. Mooses istuallaan\nnäytti sekin hymyilevän, sen kärsä liikkui omituisesti ylösalas ja\nkuultiin omituista pehmeää röhinää. Sakari kiiruhti iloisena sen selkää\ntaputtelemaan. Kapteeni seisoi myrskysillalla ja hänen suuri vatsansa\ntutisi niin, että pelkäsimme koko sillan hajoavan. Hän viittasi ensin\nperämieheen, mutta ei saanut naurultaan sanaa suustaan, viittasi sitten\npuosuun, mutta ei lopultakaan enää kestänyt, vaan pakeni vatsaansa\npidellen hyttiinsä.\n\nNäin säilytti Mooses henkensä. Eikä sitä \"Elvira A:n\" miehistö koskaan\ntappanutkaan, vaan myytiin se seuraavassa satamassa teurastajalle.\n\n\n\n\nSINISEN JÄRVEN TALO\n\n\nNojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä\nedessäni. \"Maui\" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli\ntullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle,\ntulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. \"Maui\" oli meidän\nainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen\nuneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.\n\nVärien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli\nsilmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia,\nkanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä.\nMiehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat\nkimonot kilpailivat väriloistossa.\n\nIkuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat\nminut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.\n\nHuomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies,\nilmeisesti amerikkalainen.\n\n-- Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla,\neikä tässä viidakosta saa selvää.\n\nNeuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden\npariin.\n\nIllalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain\nkylään. Lanai oli saaren \"pääkaupunki\" ja ihastuttavampaa paikkaa\nei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat\nhopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa.\nKadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.\n\n\"Lanai Tea House\" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli\npostikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs\nseikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne.\nMuistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä\njoskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten\nvalkoisten herrojen juomingeissa.\n\nOlin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni\nmäärättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset,\nsokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään\nlievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä\noli \"Kauai Club\", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään\nmustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.\n\nNyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle\nRose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti\nnapsahuttaen astuin sisään.\n\nTuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen\nperältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti\nitsensä:\n\n-- Koski.\n\nTuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt\nnäille Jumalan hylkäämille saarille!\n\nHän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan\nsuomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui\nhän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat\nnopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan\nvärittämättä.\n\nOli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut\nenää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet\neksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut\nsiirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut\nkokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä\nyönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt\nkaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta\nlähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.\n\nTämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen\nvuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan\nviikinkien uljas jälkeläinen.\n\nSain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä\nkuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli\nmustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.\n\nMeistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon\nalla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme\nkuistilla tarinoiden.\n\nIstuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät\nvalojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu\nruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien\nkukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun\neteen.\n\nYstäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten\nratkesi kiihkeänä puhumaan.\n\n-- Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen -- ja sinisen\njärven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:\n\n-- Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt\nhaavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua\nnaurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat\npakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni\nalla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä -- siinä alituinen\najatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin\nkädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä\nmaailmalla työtä tehdä.\n\nSilloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman\nmökin kotimaassa.\n\nTein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta\npitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä\nvuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin\nelämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut\npeittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se\non rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa!\nSinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet\nlaineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle\nasti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt\nvaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.\n\nSäästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia\nkotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan,\nperunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun\nvenerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen\nseinälle.\n\nKatso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin\nmennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.\n\nTiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa\nkodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien\nhuumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni\nohitse.\n\nMinä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon\nhuojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman\nsydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.\n\nPuhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman\nkodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu\neikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa\nikävääni.\n\nRyhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa\nnostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.\n\nMeistä oli tuleva koprakauppiaita.\n\nMonta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli\nkuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta\nkoristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa\nsaalistamme myymässä.\n\nKuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan\nloppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä\nhalkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi\nhalkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua\nhuomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla\nfosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta\nturhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.\n\nKäänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan\nlöysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave,\nvuosien unelma.\n\nOtin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen\nluiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.\n\nNyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen\njärven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu\nsaavuttamattomalta onnelta.\n\n\n\n\nKATKERIA MUISTOJA\n\n\nPuosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä\nsaan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena\nolen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on\nsyntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä\nreikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan\nedestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot\nolisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään\nirti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien\nalastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa,\nsateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti\nsyrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu\ntukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.\n\nMiehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi\njätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat\naallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen\ntäytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua\ntulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan.\nMahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja\nkallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta,\nvapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä\nylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä\nvoimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun\npurjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle.\nMesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja\ntoisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.\n\nPerämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus\non, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas\nkannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen\nvoima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt\njo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne\nrepivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla\nkaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne\nraivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me\nhampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.\n\nTuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas\nyhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän\ntahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä\nmastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin\nloikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin\nkiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli\nvie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä\nhetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten,\nkeulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa.\nHän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa\nhuohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti\nkaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta\nvoimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.\n\nHän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla\näänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on\npirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva\nmieskin vapisee ylös tuijottaessaan.\n\nVanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka\non harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee,\nkun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää\nedestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.\n\nPerämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja.\nMeidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun\nihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.\n\nJoe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen\njokaista askeltaan.\n\n-- Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää\njaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!\n\nJoe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen\ntapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella\nvähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista\nseuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan,\nkiehuvaan hornankattilaan alhaalla.\n\nMe kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe\non päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo\nvalaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää\nvalkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa,\npieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta\nvasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi\nnoussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni\nyhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä\nsilmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan\nriehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi\nsuuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin,\nlevittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja\nkoko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.\n\nJoe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn,\nkiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella\npahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen\nlaidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla\nvarmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja\nyritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää\nminut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla\nvantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy\ntakkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee\nalusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää\nirti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en\nmuista.\n\nHerään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt\nlattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä\nsuolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti,\nja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin\ntahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua\nkoko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan\nhiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko\nmaallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja\nkietoudun räsykasaan.\n\nLaiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka\nliitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana\nja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen\njoskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt\ntirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen\nluonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa\nhornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi\nsuoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti\nhymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla\nnurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on\nlännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen\nrukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan,\nkuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat\nolla noin välinpitämättömiä?\n\nNämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta\ntilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.\n\nKuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä\nja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan\nulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että\nkaikki on lopussa ja -- nukahdan.\n\nNyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä\ntaas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon.\nMuutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme\ntahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa\nsopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen\non enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko.\nKaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja\npapuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja\nsuolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy\nomituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.\n\nKuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja\nlennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma -- me näpsäytämme\nsormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme\nvastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos\nlopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille\npimeyteen mentäessä.\n\nMyrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi\nsieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta\nme vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin\naaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta\nkoetappas nostaa se jälleen pystyyn!\n\nNäin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en\ntiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.\n\n\n\n\nMABEL\n\n\nGeorge istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui\nraskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja\nheitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen\nräiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen\nalaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden\nvarjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti\nleirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja\nluola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli\npimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman\naukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.\n\nLuolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova\nkolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.\n\nLeirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä.\nBill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi\nruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa\nkuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen\nepätoivoiseksi.\n\nJos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti\nalhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa\nja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet\nolivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä.\nVapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi\nkoskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.\n\nHe olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen\nei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja\ntoveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan\nkuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin\nvihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon\nkanssa ylös.\n\nLaavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion\npiilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes\nBill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat\nhe rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta.\nSilloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin\npalmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän\njäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti -- George\najatteli sitä kauhistuneena.\n\nAamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään.\nHänen täytyi mennä kylään.\n\nVuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan\nensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli\nhelppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea\nkävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se\nnäytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi\nsitten talonväen armoille.\n\nRuokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui\nsilmälle raikas näky.\n\nKorkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean\nhietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja\nmajojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat\npuoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana\npilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen\nranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä\nkuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys\nrauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena\nkuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.\n\nGeorge laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle.\nKaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet\nvielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle\nja odotti.\n\nAurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet\nmietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä.\nGeorge tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse\njuuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.\n\nHeikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei\nvaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja\ntirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen\npuolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin\nhymyili.\n\nGeorge selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi\nkäsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori\nmiss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea\npienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei\nhän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui\npahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain\nmielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri.\nGeorge pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan.\nEhkei tyttö ymmärtänytkään englantia?\n\nTyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta\nhänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä,\nmutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi\ntähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi\nsamalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.\n\nGeorge kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun\nkauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo\npuhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi\noli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli\nkuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.\n\nTyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat\nsormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen\npuutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja\nahmi silmillään tytön piirteitä.\n\nNäin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän\nennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän\nvalkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta,\nettä se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana\nolkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat,\nmelkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet -- ja silmät! Ne olivat\npohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman\nhellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut\npuhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten\njälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään\nollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä,\nvartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen\nhameen alta näkyivät sirot nilkat.\n\nGeorge olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä\nkielsi päätään pudistaen. -- Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti\nveitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi\npahanilkisesti.\n\nGeorge palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan\npuron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi\nkasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.\n\nHän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa.\nAjatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa\nmakaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien\nlähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja\npahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa\nkärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika\nrakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi\nomaa heikkouttaan.\n\nMutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän\noli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt\noli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt\nHawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla -- antaa siis kohtalon\ntarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin\njotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.\n\nMabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus\nbambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui\nkiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt\narka, kaihtava ilme.\n\nGeorge tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä.\nTyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George\nvaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka\nasetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan\nkokenut jotain ikävää.\n\n-- Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein.\nIsä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä,\nmutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian\npojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina\nyksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.\n\nGeorge kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo\nennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön!\nHullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään\ntulevaisuudenkuvia.\n\n-- Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö.\nMinä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti\nvuorien siniseen usvaan.\n\n-- Minä -- mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet\ntuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän\nvain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan\nriisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon\npähkinöitä sadekauden varaksi.\n\nHän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan\nsiitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa\nsanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.\n\n-- Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?\n\nTyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka\npisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa,\nmiten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä\nnauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto\nruokovainioilla.\n\n-- Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin\nsuuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan\nkauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja\nlapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.\n\nTyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.\n\nGeorge oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko\ntämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh,\nhiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla\notteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti\ntytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin\nsilmiin.\n\nNe tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille\nja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen\nhuumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.\n\nMabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen\nolkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin\nhäneen.\n\nGeorge unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen\nkahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin\nkorkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin\nhänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan\ntuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti\nsanansa suuteloihin.\n\nTropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on\ntulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista -- se ei tunne\nsitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se\nvaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä -- mutta se\nvoi myöskin yhtä nopeasti sammua.\n\nGeorge palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään\nniin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä\nhetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet\nnämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen\nsairautensa aikana.\n\nGeorge läksi joka ilta \"muonaa hakemaan\", niinkuin hän selitti. George\npalasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan\nräiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi\nkuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan\nalkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan,\nettä Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli,\nettä George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin\ninnokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että\n\"muona\" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt\nsyöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.\n\nPyh! -- ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun.\n-- Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle\npalaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä\ntyttölapsi odottamassa.\n\nMabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja\nantoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön.\nSillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon\nmuuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi\njo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta\nkotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla,\nostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen\nMarquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he\nnaimisiin ja sitten kotiin...\n\nMabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui\nomituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel\nei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän\nsolmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen\nkukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa\nsävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa\nrallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen\npuhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun\nmuassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien\nhauskimmalta osalta.\n\nHe nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi -- kenpä\nei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia\nja työ vain välttämätön paha -- ja George tunsi muuttuvansa uudelleen\nlapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.\n\nNäin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon.\nHe tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä\nhousuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt.\nElämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä\nruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen\nharkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat\npostinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja\nkuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla,\njoka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.\n\nMabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa\nkunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo\nvalmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset\nlaillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein\nhuolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin\nsaattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä\nseikoissa...\n\nAurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle\nmerelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa\nvaltakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen\nkoiran tavoin, katseli ja ihmetteli.\n\nKotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi\nMabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä\nparraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä\näärettömän onnelliseksi.\n\nMabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi\noli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat\nlentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin\nkiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten.\nGeorge naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt\nsellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun\nGeorge ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.\n\nKuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta\nputosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi\nmuuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt\npaljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli\nkeltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja\npehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti\nkädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.\n\nRannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan\nsuojaansa. -- Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi.\nTähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi\nja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä\npois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen\ntapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta\nkatsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi\ntukehtuvansa.\n\nMabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän\nkauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia\nja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana.\nMabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian\nmuodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea\niho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi\nsormilla kuoria pois!\n\nBill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni\nunikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen\ntyhjänä ja lapun hytin pöydältä.\n\nGeorge ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan\nilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi\nosoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.\n\n    George Warren, Esq.\n           Hotel Cosmopolite.\n           Portland, Oregon.\n\n    Rakas ystävä:\n\n    Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja\n    katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta\n    lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että\n    pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin,\n    joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri\n    todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin\n    ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet\n    enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen,\n    miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä,\n    mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden\n    häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä\n    hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella\n    kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.\n\n    Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja\n    pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. -- Vanha\n    veikkosi\n\n                                                Bill.\n\n\n\n    Mr. William Stanley,\n               Nawiliwili Post Office.\n               Kauai, Hawaiian Islands.\n\n    Rakas ystävä:\n\n    Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.\n\n    Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin\n    saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä\n    todisteen väitteelleni.\n\n    Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä.\n    Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan\n    mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme.\n    Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta,\n    ellet ajoissa pakene.\n\n    Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman\n    katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden.\n    Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu\n    äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.\n\n    Voi hyvin.\n\n                                                 George.\n\n    George Warren, Esq.\n                   Hotel Cosmopolite.\n                   Portland, Ore.\n\n    Rakas ystävä:\n\n    Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun\n    pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin\n    siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki!\n    Täälläpäin ne ovat sen näköisiä...\n\n    Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä\n    omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän\n    hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.\n\n    Jää terveeksi.\n\n                                                  Bill.\n\n\n\n\n\"JAMES E. COXIN\" HAAKSIRIKKO.\n\n\nPuosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille,\njotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa.\nOli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti\nkumottava aurinko suoraan taivaan navassa.\n\nMinun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä\nkertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.\n\n-- Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä\nmerimiesparoilla -- koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut -- ja\nminä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.\n\nMeitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli\nvielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä\nmeikäläisiä.\n\nNo, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä\nja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin\nolutlasin ohessa.\n\nEräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka\nsittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi.\nSaatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain\nryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin \"James E.\nCoxin\" täysinmönsträtty matruusi.\n\nMeillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle\npuolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona\nmoskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap\nHornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.\n\nNiinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi\nihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia\npäiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on\nedessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette,\nvoitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle\nPortille asti, San Franciscon rypälepelloille.\n\n\"James A. Cox\" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn\noli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian\nkova pähkinä purtavaksi.\n\nKolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen\nparkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi.\nYhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas\nteräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia\nlastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.\n\nMe liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että\nheräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki\nja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat\nsydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja\nensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin,\njotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta\npuhuakseni, parempi se heille olikin.\n\n\"James E. Cox\" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo\nkaukana.\n\nTällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa\nperhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että\npuosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja\njärjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili\nylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo\nkaksitoista -- ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi.\nNiinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean\nkorinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.\n\nVene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä\nvesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.\n\nKapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla,\nnassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä.\nAlussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.\n\nEnsimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta\nsilloin olivat jo korput lopussa.\n\nNyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta\ntämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. -- Neljäs\npäivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä\npaleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi\nvälinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat\nkamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä\nverisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.\n\nOnko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.\n\nSe tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme\nsitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti\ntanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli,\nmutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen\nkuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset\nkielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat\nnopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten\nhitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet\nrupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa,\nsillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat\nja kalat.\n\nSeitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme\nmiestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.\n\nVesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin\nturvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se\noli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen\nnainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka\nkirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta\npunaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina\npisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten\nkuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta\nja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta,\nhelvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut\nhulluksi...\n\nKymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta.\nMeitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen\nkuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista\npäivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin\nkäheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään\nruumista yli laidan.\n\nKolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme\nkuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin\nkorvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä.\nMakasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.\n\nKapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli\nnousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha\nsisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei\nainakaan minulla.\n\nNeljäntenätoista päivänä -- tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista\n-- poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene\nnostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin.\nKertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista,\nkuivaa röhinää muistuttavaa itkua.\n\nSaksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta\nsuupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen.\nSenvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään\nlientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin\nlapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä\nmihin -- ehkä iloon?\n\nKapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja\nensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt\nmies osaa itseään hoitaa.\n\nSeuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi\nluukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen\nhampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. -- Kasvoilla oli\nonnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.\n\nMinä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta\nenää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään\npunaiselta keltaisin lakkapäin.\n\n\n\n\n\"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU.\"\n\n\nKohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta\noli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä\njuonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä.\nHän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten\nkasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi\nhän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli\nkehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.\n\nKansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan\nkuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset\npäivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena\npäivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa?\nHeidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä\nvielä pahempi -- kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille\nkuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.\n\nPerttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä\nnuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus\npyrki hänen mieleensä.\n\nEi hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään\nauringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema\nharmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun,\nmillä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin\nmeren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta.\nHän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman\nyksinäisyyden tunteen.\n\nNyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain\nomaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka\nhän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään\npoikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille\nmiettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä\ntunne tuotti suloista viihdytystä.\n\nToinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen\nmieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis\nElvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat\nsilmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä\nkirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket\npunoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä\nhellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja --\nmiksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!\n\nPertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete\nAndersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei\nollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin\ntässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä\nparraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä\nmärät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului\nhuutavan ruoriin.\n\nTuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan?\nAlituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen\nkarkoitusta?\n\nJulius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia\nkuin lokit taivaan sinessä. Julius -- Tom -- Pertti oli kahden vuoden\nystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten\nvaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin\nveljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja\ntällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli\nvetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom.\nKuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa?\nPertti.\n\nHe olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla.\nKryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat\nalleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo\nennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen\nja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi\nsilloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan\nja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän\nrangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.\n\nPertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli\nmonena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän\nkolmion sisällä.\n\nTuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä\npieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille,\nkynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli\nkirousta ja tuskaa täynnä.\n\nElvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan\noli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? -- Pertti ei ajatellut\nenempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut\nsellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan\nennen.\n\nMutta jos Elvi kuolisi. Silloin -- ja se laskeutui järkähtämättömänä\ntotuutena Pertin mieleen -- silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut\nhuippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan\nelämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.\n\nPertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje\nlepäsi puomilla.\n\nRyömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta\nkokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan\nkurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli\njuteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.\n\nPertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden\note tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.\n\nVerkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen\ntervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja\nepäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi\nkauhukseen putoavansa.\n\nKylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui\nkuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi,\nmutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella\nnäkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty\naaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän\naallon harjalla, vaipui pimeyteen.\n\nTässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus\nherätti kuolonkauhua Pertissä.\n\nJa ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä\nyhdistyi siihen vitsi:\n\n\"Nyt tulee kuolema tai rähänauru.\"\n\nTämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.\n\n\"Kuolema tai rähänauru.\" Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli\nvaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi\nElvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh -- Jumala\npelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?\n\nKylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli\nkatkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi\nmustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.\n\nMusta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja\nniljaisia, kammottavia kaloja.\n\nPimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen\nhuomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon\nvaloja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.\n\nKädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa,\nhäikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli\nkuulevansa Tomin naurun.\n\nTämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti\nhymyili.\n\nVahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet\nriisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja\nlämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän\ntunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan.\nUinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:\n\n-- Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.\n\nPertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku\nistui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli\nkuolla hämmästyksestä!\n\n-- Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten...\n\nJulius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen.\nMutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä\nterveitä molemmat.\n\nPertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?\n\nTämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä\nhaamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli\nkuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin\ntodellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.\n\nJuliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.\n\n-- Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo\nauringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle\nkapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai\nheitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.\n\nPertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut\nruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja\nkuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.\n\nVeri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja\noviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.\n\nJoku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.\n\n-- Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme\nhamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!\n\nPertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.\n\nEilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki\nlievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle,\nsirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi\nlämpimältä tervalta tuoksuva.\n\nKaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää\nkauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä\nsaattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.\n\nPeräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär -- Elvi!\n\n-- Bertel, kutsui hän.\n\nPertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä\nvoinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas,\nmerimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli\nluullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä\nalbatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi\nraskaasta työstä ihanan palkan -- ikuisessa auringonpaisteessa,\nsinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja\nviimeistä tuomiota kohti.\n\nPertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa\ntulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia\nmuistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus\nja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi\njo tahtovansa pois.\n\n-- Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano\nvain sana, niin laskemme sinut sinne.\n\nElvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut\nkatsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän\nhihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa\nmielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta\nkummallisesta elämästä.\n\n-- Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään\nkirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi\nja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.\n\nPäivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti\nhuomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse\nolisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät\nhänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin\nennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.\n\nTuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan\nkapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja\nkaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä\nvapaavahdilta.\n\nJumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti\nlöytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy\nkasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi\notsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime\nnäkemän.\n\nEhkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla\nviimeiselle tuomiolle?\n\nPertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi\nsisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.\n\nToiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella \"näkemiin\"\ntoivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.\n\nHe menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko\noli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin\nsammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia\nkohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät\nääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle.\nKaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.\n\n-- Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten\nsieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin\nlokki.\n\nMeri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden\nvarjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä\nvesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.\n\n-- Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?\n\nHe nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja\nPertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.\n\nElvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.\n\nYhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa,\nkuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä.\nSielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi\nhöyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät\nkuin viimeiseen syleilyyn -- tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti\npuoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi\nsitten ja jäi virran vietäväksi.\n\n\n\n"]