[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdZRImvpf3MRjAh7jBKjIG-jA4qfSaF5fFgAB-ovio7k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2325,"Unelmia takkavalkean ääressä","Volkmann-Leander, Richard",1830,1889,"2325-volkmann-leander-richard-unelmia-takkavalkean-aaressa","2325__Volkmann-Leander_Richard__Unelmia_takkavalkean_ääressä",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1871,1903,20307,121580,false,63008,[24],"Fairy tales -- Germany -- Translations into Finnish",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Unelmia takkavalkean ääressä\" by Richard von Volkmann is a collection of fairy tales written in the early 20th century. The tales originate from the author's experiences as a field surgeon during the Franco-Prussian War, and they were initially penned as letters to his children. This collection features whimsical stories filled with moral lessons and enchanting characters, reflecting both human emotions and fantastical elements.  The beginning of the collection introduces the reader to a variety of tales, starting with the story of a proud organ builder whose self-importance drives him away from his bride when his masterpiece fails to perform during their wedding. After years of regret exploring the world, he learns of his wife’s demise and ultimately dies at her funeral, only for the organs he created to play beautifully at that moment. This sets the tone for the other stories filled with moral quandaries, deep reflections on love and regret, and magical elements. Each tale invites readers into a world of dreams, reflecting the trials and tribulations of life, wrapped in the charm of classic fairy tale narrations. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Hahnsson, Theodolinda",248,"Saksalaisen kirurgin sota-aikana lapsilleen kirjoittama satukokoelma sisältää tarinoita ihmeellisistä uruista, näkymättömistä kuningaskunnista ja taikasormuksista. Kertomukset yhdistelevät kansanperinnettä ja mielikuvitusta sadunomaisessa muodossa.","Richard Volkmann-Leanderin 'Unelmia takkavalkean ääressä' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2325. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ\n\nKirj.\n\nRichard Volkmann-Leander\n\n\nSaksankielestä suomensi\n\nTh. H. [Theodolinda Hahnsson]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1903\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe\nIhmeelliset urut\nSydänkäpynen\nNäkymätön kuningaskunta\nKuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja\n   kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa\nIhmesormus\nHeino suossa\nVanhain akkain mylly\nPieni kyttyräselkäinen tyttö\nLasten kasku\nKolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet\nTaivas ja helvetti\nPikku neekeri ja kultaprinsessa\nUnipuu\nVanha matkakirstu\n\n\n\n\nEsipuhe\n\n\nNäitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja,\njoka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä\nsaksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard\nv. Volkmann.\n\nRanskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä\nkenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin.\nPitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät\nsievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan\npalattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä:\n\"Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä\" (Träumereien an französischen\nKaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne\nolivat syntyneet.\n\nEnsimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä\nSaksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty\ntoisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on\nallekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon\npuettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin\nsatuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa\nsaavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nIhmeelliset urut\n\n\nKauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja,\njoka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä\nparemmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan\nniin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon\nastui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä\nurut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi\nsitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia\nhäitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja\nhäntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa,\nkullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja\nkunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa,\nvaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon\nvertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat\nkummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään\nsoida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon -- mutta urut\nolivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän\nluuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja\nettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut\nsanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa.\nKun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän,\nasettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut\neikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen\npitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn\nmorsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja\nkaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti\nhyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen\nikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi.\nHän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat\nvereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi\nkävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen\nmorsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle\nyhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa\ntornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän\njuoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat\nhänelle päätään ja sanoivat: \"Hän on joko hullu tai hän on varastanut.\"\nMutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan\npitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka\nitkivät. \"Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?\"\n\"Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on\nhyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että\nme tahdomme haudata hänet kirkkoon.\" Kun hän tämän kuuli, niin hän\nei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun\nvieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun\nhe yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan\nhäirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia\nköyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue\nkirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut\nitsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja\nniin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja\nurkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja\nkuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi,\nettä kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat\numpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen\nsydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle\nanteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän\nkuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja\nkun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat\nhänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni,\nalkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas\neivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.\n\n\n\n\nSydänkäpynen\n\n\nKaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä\nasui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan\npieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava,\nhilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain\nmenee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen\nvuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana\nkesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: \"Ehken\nhuomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään.\"\nEipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse\nniitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa\npuistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:\n\n    \"Mitäs tämä hessu,\n    Pikku paitaressu,\n    Joll' on sukka toinen vaan?\n    Se jos sattuu hukkumaan,\n    Palellappa alkaa\n    Silloin pientä jalkaa,\n    Juokse kotiin joutuisaan\n    Sukat, kengät noutamaan.\"\n\nMutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta\npäästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta\npoikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan\nkeltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän\nSydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan\nkuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan\nkulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:\n\n    \"Eikös kaakatus jo piisaa,\n    Sinä sorsa Lörppöliisa?\"\n\n\"Äh\", sanoo ankka, \"sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua\ntunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse\nmeitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja\narvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet\nmeitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut\nylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä?\nIhana seutu, eikö totta?\"\n\nKun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: \"Sanoppas\nankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?\"\n\n\"Kanarialintua?\" toistaa ankka. \"Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne\nvaan ovat.\"\n\n\"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan\nainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat\nsyödäkseen?\"\n\n\"Ne juovat kirkasta vettä ja syövät hienoa hiekkaa.\"\n\n\"Mutt'eiväthän ne mitenkään jaksa semmoisella ruualla kasvaa.\"\n\n\"Toki, toki\", sanoo ankka, \"hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja\nonhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka.\"\n\n\"Noh, eikö teillä olekkaan siltaa?\" kysyy Sydänkäpynen edelleen.\n\n\"Ei\", sanoo ankka, \"siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan.\nMutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut\nkernaasti toiselle puolen.\"\n\nSitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa\nSydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen\ntoiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi\nhänen ympärillään.\n\n\"Sulimmat kiitokseni, ankka!\" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt\ntoiselle rannalle.\n\n\"Ei kestä\", sanoo ankka. \"Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin\npalvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!\"\n\nLammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee\nSydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän\nhaikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. \"Hyvää huomenta, haikara\",\nsanoo hän; \"mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka\nniin somasti kurnuttaa?\"\n\n\"Rimpuilevata\", vastaa haikara, \"rimpuilevata, Sydänkäpynen!\"\n\n\"Anna minullekin vähäsen, minulla on nälkä!\"\n\n\"Rimpuileva ei ole sinua varten\", sanoo haikara, käy sitten puron\nrannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin\nkultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän\ntoista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen\nei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on\nkylläinen, sanoo hän:\n\n    \"Kiitos kaunokainen\n    Sulle haikarainen!\"\n\nSitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä\npieni sininen perhonen. \"Pikku sinisiipi\", sanoo silloin Sydänkäpynen,\n\"emmekö rupea hippasille?\" \"Ruvetaan vaan\", vastaa perhonen, \"mutta\nsinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä\nkarvaani.\"\n\nNyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun\nalkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on\naika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän,\nettä kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku\nsatakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi,\nkatselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää\npäätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen\näitinsä) ja sanoo:\n\n    \"Kaadut noin sä torkkuen\n    Pikku satakaunonen!\"\n\n\"Pane maata lapseni!\" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen.\nPieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät\nkasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.\n\nKun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin\nsilmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa\njuoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja\nitkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen\nsängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon\nasti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut\npäästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista\nsopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle.\nTehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti.\nSitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä\nenemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja\ntiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.\n\nMutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista\nenkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan\njos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen\ntakaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen\nsiinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä\nja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki.\n\"Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu\", sanoi enkeli, kun se\nnäki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo\nvielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä\nja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan\npöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven,\npani lapsen portaitten alle ja lensi pois.\n\nJa vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo\nylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki\nsopet ja sopukat ja sängynalaiset.\n\n\"Vaimoni\", sanoi mies surullisena, \"olethan sinä jo niin usein turhaan\ntähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata!\nSydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut.\"\n\nMutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun\nhän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin\nhuudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli\njuoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten\nhäntä vastaan.\n\n\"Missä se oli? Missä se oli?\" huusi isä.\n\n\"Portaitten alla se oli ja nukkui\", vastasi vaimo, \"ja minä olen\nkumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle.\"\n\nSilloin pudisti mies päätään ja sanoi: \"Oikein eivät nämät asiat ole,\näiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme\njälleen!\"\n\n\n\n\nNäkymätön kuningaskunta\n\n\nPienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä\nmuusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa\nnuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata,\nettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi\nmetsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten\nlapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo\nsatoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi -- kuka\ntiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen\nasettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon\nja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat\nkorkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän\noli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät\npolvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän\nvälitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena\nja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin\nkutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.\n\nKuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen\nvanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen\njuurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui\nhaljenneella myllynkivellä -- ja se tapahtui paljon useammin kuin\nennen -- ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat\ntoisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka\nvähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet\nkaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin\nkummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella,\nensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne\nlauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he\npyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin\nalkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi\nmitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka\njuurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut\npuut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti\nmieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne\nvälkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan.\nMutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät\nniistä kiinni ja sanoivat: \"Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia!\nOlettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden\nvanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!\"\n\nOli se ihmeellinen laakso! -- Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan\nUni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan\nsiitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin\nkaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja\npilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon,\npystyyn, virkkoivat he: \"Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia\nkeittää.\" Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa\nheille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet\nmuuta kuin, että: \"Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan\neivät potaattimme paleltuisi.\" Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti\nsaada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet\npahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.\n\nKun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli,\nkuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki\nhän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa\nnuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa\nistui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän\nlensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta,\nkun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja\nviskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä\nprinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän\nvihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.\n\nSilloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen\nvieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.\n\nSeuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen\nherätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.\n\nSamaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen,\nettä toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan\nnäki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan\nprinsessaa etsimään.\n\nKuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat\nmaata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään.\nÄkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän\nehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän\nkunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan\npahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja\nkoettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen\nasetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään\nsemmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen.\nTuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui\naimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja\nsyöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja\njuoksivat tiehensä.\n\nSitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja\nkysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa\nhänet.\n\nSilloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän\nhuomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa,\ntodellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden\nkuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa\nhyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.\n\n\"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?\"\nkysyi Uni-Jaakko.\n\n\"Jumala varjelkoon\" vastasi hän. \"Mutta hän kohtelee pian muitakin\nhyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista -- ja minua varsinkin\nvihaa hän kuin syntiä.\"\n\n\"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän\nolivat aivan alasti!\"\n\n\"Niinpä kyllä\", vastasi kuningas, \"ihan ihkosen alasti. Se on\ntodellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä\nalastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää\nkansaa! -- Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua\nkiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan\nmaailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!\"\n\nSitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he\ntulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti\nkuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä\noli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti\nseuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun\nluolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta\nmonituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista!\nSiellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla,\nja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä\nsellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja\nhuutaa:\n\n    \"Uippas linna rannalle\n    Valkoiselle sannalle!\"\n\nniin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja\npilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:\n\n    \"Tule, tule tuulentupa\n    Mulla on jo asuinlupa!\"\n\nniin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja\nja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin,\nkimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta\nihmeellistä.\n\nUni-Jaakko ei voinut lakata kummastelemasta ja ihmettelemästä.\n\n\"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia\", sanoi kuningas.\n\"Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille,\npahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät\nviimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus\nsaada huvitellaita.\" --\n\nEnsin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli\nniin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. \"Täällä asuvat\nunitontut\", lausui hän, \"he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia\nolentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa.\"\n\n\"Tuleppas tänne, pienokainen\", huusi hän eräälle tontulle, \"ja\nkoeta olla hetkinen totisena.\" Sitten jatkoi hän, kääntyen\nUni-Jaakon puoleen: \"Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä\npoikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän\njuoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen,\njonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin\nhuippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän\nsukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa\nhänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen\nvuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee\nunen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi,\nhyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista!\nOlipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'.\"\n\n\"Sekö se on?\" huudahti Uni-Jaakko. \"Näetkös, hän on ollut kerran\nminunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan\nhänet kiinni, niin hänet paha perii.\" Tuskin oli hän saanut tämän\nsanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli\nmelkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen\nnuttu ja kieltänsä hän myös näytti.\n\n\"Ei tämäkään juuri sen parempi ole\", tuumasi unien kuningas. \"Hän\nhaukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun\nihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista\nkiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan.\"\n\n\"Sen minä myös tunnen\", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. \"Kun tahtoo paeta,\nniin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun\ntahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo\nliikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole\nkoirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!\"\n\n\"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi\",\nrauhoitti häntä kuningas. \"Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia,\nmutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja\nihmisiä varten.\" Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota\nkorkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin\nkautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia\nhirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi\nihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet.\nMutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: \"Etkö huoli\nottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?\"\nJa hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea\njättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.\n\n\"Kerro, mitä ensi yönä aiot tehdä\", käski kuningas.\n\nSilloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin,\nnauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe\nniinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: \"Minä\nmenen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha\nmies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille\nja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki\nkerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen\nluokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että\nhänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on\noikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä\nja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen\nharakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja\nhän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja\nkun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!\"\n\nKun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos\nvetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: \"En jää hetkeksikään näitten\npahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!\"\n\nMutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat\nhopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä\nolivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli\nkuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku\nja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Uni-Jaakko.\n\n\"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on\nkuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä,\nmutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää\nkoko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden\nlähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin.\n-- Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää\nkiirettä!\"\n\nSitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli\nmiehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan\nja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään\nkantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. -- Yhtäkkiä\njäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet\nkääntyivät häntä katsomaan.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyi kuningas.\n\n\"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti\nnäyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!\" huusi Uni-Jaakko\naivan ihastuksissaan.\n\n\"Tieten, tietenkin\", vastasi kuningas. \"Hän se on. Eikö totta, minä\nolen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin\nkaikista niistä, jotka minulla onkaan.\"\n\nSilloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui\nkiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän\nkiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen\nkäteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja\nkertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen\ntoisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien\nkuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki\nsuoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja\nsilloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului,\nsillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet\nsanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni\nhän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: \"Lapsukaiseni, nyt on aika\nlopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä\nvoi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia\nvuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta\nihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi.\nPukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin\nolen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet\nhänelle sanova.\"\n\nKun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen,\nettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi\nseisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: \"Herra kuningas, omasta\nprinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää\nminut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun\nseurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan\nhäntä liian paljon!\" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin\nsilmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.\n\n\"Mutta Jaakko, Jaakko\", vastasi siihen kuningas, \"sehän on sievin\nkaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet\npelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse\nhänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo\nhopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin.\nSilloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin\nihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni.\"\n\nSilloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: \"Rakas kuningas,\nkoskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain\npyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta\npuuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että\nkuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle\nsemmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?\"\n\nSiihen vastasi kuningas. \"Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla\ntosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet\nsaava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on.\"\n\nSilloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan;\nkuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva\nsen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja\nihanuutta.\n\n\"Onhan\", sanoi hän, \"tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla\nmyös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan\nkuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa:\nMajesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin.\nSinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä\nsilloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se\ntoinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan\nsinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa\nvoi tapahtua!\"\n\n\"Mutta jos me emme sitä näe\", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan\nhuolissaan, \"mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?\"\n\n\"Voi sinua kummallista ihmistä\", sanoi kuningas siihen ja nosti\netusormensa otsalleen, \"sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette!\nTe näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka\nvaltakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja\nvoitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät\nsitä näe.\"\n\nSilloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut\npelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti\nhäneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä\ntulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien\nkuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta\nylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas.\nSitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän\nei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä\nniin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä,\nja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän\noman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään\nprinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen.\nTämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: \"Sinä oma rakas\ntuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä\nminua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?\"\n\nJa kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat\nrantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat\nja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi\npimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin\ntaitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen\nkuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä\nlevittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan\nkertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti\nolivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta.\nKeskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja\njärviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja\nettä hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja\nkun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi\nlinnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät,\nsamettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat\nhe tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo\nheidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja\ntorvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään\nja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut\nkuningas ja kuningatar.\n\nMutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että\nUni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon\nmuassaan. \"Hän nyt oikein typerä lieneekin\", sanoivat ihmiset. \"Minä\nolen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään\", ehätti\neräs talonpoika sanomaan. \"Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa.\nEi hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja\njokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin\ntullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan\nmitään lienee!\"\n\nNiin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että\nhän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että\npieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan\nse näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut.\nSiitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan\neli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa\nparissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa\nkauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei\nkukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat\naivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia\nsitä huomatakseen.\n\n\n\n\nKuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka\nei tainnut huuliharppua soittaa\n\n\nMakeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt\nparhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui\npaitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi\nhänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista\ntoisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin\nhuolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää,\nja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin\neheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta\ntarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan\nministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä\nmyöten, ja sanoi huoaisten:\n\n\"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole\nkuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?\"\n\n\"Majesteettinne\", vastasi ministeri, \"se on ylevä aate, aatos joka\nvarmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen\nolisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa\ntapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi kuningas, \"mutta luuletteko, että minun on niin helppo\nlöytää vaimo, joka sopii minulle?\"\n\n\"Hyh!\" sanoi ministeri. \"Kymmenen, niin varmaan kuin yhdenkin!\"\n\n\"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun\nkuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs\nja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin\nsuurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä.\nKoko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa\nniitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian\nkoviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy\nvälttämättömästi osata mesileipiä leipoa.\"\n\nKun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän\nkaraisihe ja vastasi: \"Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne\non, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa\nmesileipiä.\"\n\n\"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella\", virkkoi siihen\nkuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten\nerinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä\nprinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat\nsamalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan\nmielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.\n\n\"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa\", sanoi ensimmäinen näistä, kun\nkuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, \"mutta kyllä pieniä, sievoisia\nmantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?\" \"En\", vastasi kuningas,\n\"mesileipiä niiden olla täytyy!\"\n\nToinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä\ntiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: \"Antakaa minun\nolla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka\nmesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!\"\n\nKaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka\nkumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle\nedes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua\nsoittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän\nhänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin\noli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään\nhuuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen,\njoka taisi tätä soittokonetta soittaa.\n\nSilloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui\nvaunustaan, sanoi hän alakuloisena: \"Siitä siis ei tullutkaan mitään!\"\n\nMutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän\najan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja\nselitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista\nkuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli\npäättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä\nkerralla ensinnä olivat olleet. \"Hän se on, joka osaa leipoa noita\npieniä mantelileivoksia\", lisäsi hän. \"Mene hänen luokseen ja kysy,\ntahtooko hän tulla vaimokseni.\"\n\nSeuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo\nkuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen\nmaan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.\n\n\"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!\" Mutta ministeri tuli nytkin\ntyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa\nhäntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti\nkuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.\n\nSilloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän\nvälttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin\nmatkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän\nsillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka\nhänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi,\nettä se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen\ntakaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä\nhuuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.\n\nKolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan\nja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa\nainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta\nolihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen\ntoivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle\nmieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.\n\nSilloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat\nja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston\nsuuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin\nkaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta\ntoiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen\nviikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.\n\nMutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen\nvuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar\nsamaten huuliharpun.\n\nEräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi\nhullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni\nristi, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi\nvaltakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että\nmaat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin\nhän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.\n\nSilloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä\nsyystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi\njos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti\nsanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä,\ntahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat\nkotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja\nsanoi:\n\n\"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit\nmorkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida\nsoittaa huuliharppuakaan.\"\n\nMutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui\nhäneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: \"Etkä sinä edes osaa\nmesileipiä leipoa!\"\n\nSilloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja\nmolemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui\nkuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: \"Voi sinua\nhupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä.\"\n\nMutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja\nsanoi: \"Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä!\nMitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten\ntaida huuliharppua soittaa!\"\n\nKun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän\nyhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan,\nkatsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen\nhuoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen\nhämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja\nsanoi vihdoin:\n\n\"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa\nkatsoa mitä hän tekee!\"\n\nNiin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki\nhuoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli\nkamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo\nkahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.\n\nSentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti\nseinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. \"Kuka siellä?\" kysyi\nhän.\n\n\"Minä\", vastasi kuningatar.\n\n\"Mitä sinä haet, kultaseni?\"\n\n\"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi\", vastasi kuningatar\n\"koskapa minä olen sinua niin loukannut.\"\n\n\"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!\" sanoi kuningas, ja heittäysi\nhänen kaulaan. \"Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen\njo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan\nkäytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää,\nhuuliharpun --\"\n\n\"Ja mesileivän\", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän\nvielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään -- ja siihen se tarina\nloppui.\n\n\n\n\nIhmesormus\n\n\nEräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein\nluonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen,\npyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha\nnoita-akka ja huusi hänelle: \"Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä\nkumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin,\nkunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla\nmetsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat\nniin on onnesi taattu.\"\n\nTalonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti\nmatkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi\nhän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien\nrusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli\nkaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli\nnuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:\n\nKotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen\npituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa\nniiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:\n\n\"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus,\njoka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä\nsormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti\npaikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan\ntoivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin\nhävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin,\nennenkun toivomustasi lausut.\"\n\nSitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria\nkierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää\nkohden.\n\nTalonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle.\nKun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä\npuodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan.\nSilloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen\nse mahtoi olla. \"Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään\", vastasi\nkultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja\nkertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen\nkuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas,\nkeinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja\nsanoi:\n\n\"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen\ntuottaa onnea; jää minun luokseni!\"\n\nHän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla\nsanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta\nsormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen\nsijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes\ntalonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun\nkoittaessa ja sanoi: \"Sinulla on pitkä matka. On parempi, että\nlaittaudut jo varhain matkallesi.\"\n\nNiin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän\nkautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan,\nkiersi sormusta ja huudahti: \"Tahdon heti paikalla saada satatuhatta\nmarkkaa!\"\n\nTuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia,\nkiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat\niskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti\nhuutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen,\nkaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta\nmurtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin\nsyvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä\noli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine\nrahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun\nhe löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: \"Ompa\nse kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin\ntulvimalla tulee.\" Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin\nkeskenään.\n\nSillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan\nnäytti hän sormuksen vaimolleen. \"Nyt ei meiltä enää voi puuttua\nmitään, rakas vaimoni\", sanoi hän. \"Olemme saaneet onnesta kiinni.\nTahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme.\"\n\nMutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. \"Mitä sinä siitä tuumit\",\nsanoi hän, \"jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata?\nMeillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme\nkeskeen: sen toivomme itsellemme.\"\n\n\"Sepähän nyt kannattaisi\", sanoi mies. \"Kunhan vaan teemme vuoden\najan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken\nostaa.\" Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa\ntakaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja\nnyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin\ntähteenä. \"Näetkös\", sanoi mies, \"meillä on palstamme ja yhä vielä\ntoivomisen varaa.\"\n\nSilloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen\nvielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. \"Vaimo\", vastasi mies,\nhelistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, \"miksikä\nhukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja\nhevosen saamme muutenkin.\"\n\nJa aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä\nlehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään\nja sanoi: \"Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja\nkumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!\" Mutta\nvaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.\n\n\"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi\", virkkoi hän. \"Ennen sinä\naina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja\nnyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi,\nolet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan.\nVoisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki\narkkusi voisivat olla rahoja täynnä -- etkä voi päästä selville siitä,\nmitä tahtoisit valita.\"\n\n\"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä\", vastasi talonpoika. \"Me olemme\nkumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan\n_yhden_ ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko\nmeiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin,\nettä koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina\nsillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa.\"\n\nSiihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus\nolisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot\ntulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien\nkuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava\ntalonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän\nolisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon\nsoitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi\nihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.\n\nNiin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden\nkesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään\nsormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia.\nMutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin\naikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä\nharvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta\npuhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin\nparikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta\nlausuakseen.\n\nJo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja\nhänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta\ntoivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille\narmoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.\n\nLapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja\nitkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä\nmuistona, sanoi vanhin poika:\n\n\"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä\nollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja.\nÄitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra\nollessaan lahjoittanut sen isälle.\"\n\nNiin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka\noli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin\noli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen\ntoivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono\nase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.\n\n\n\n\nHeino suossa\n\n\n\"Poikamme on aika metsästäjä\", sanoi vanha kuningas. \"Hän ratsastaa\njoka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista\nmukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä\nhän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä\nihminen.\"\n\nNiin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit\najattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä\nhe tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään\npahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen\nrantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat\nmelkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja\nvuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun\nhän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi\ntähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. --\n\nMutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina\nratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin\nhe eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi,\nettä Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän\nantoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi\nkaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin,\nsillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa\nhänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden\nluokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli\nyhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he\nvaan Sinisilmän tappaisivat.\n\nMutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui\nmetsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin.\nKun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se\nnopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:\n\n    \"Kuuluu risukosta rapse,\n    Ratsun kavioiden kapse,\n    Sinisilmä, sulhosi\n    Sieltä varmaan saapuvi!\"\n\nSilloin asettui Sinisilmä tupansa oven edustalle ja odotti, kunnes\nHeino tuli.\n\nKun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän\nmetsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle\nja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan\nikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi\nHeino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät\nnuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet\ntappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne\nkotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.\n\nVanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen\nhiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti,\nnousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin\nmetsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän\nsanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän\ntahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka\nkainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli\nhän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin\nmetsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.\n\nKun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni\nkuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä\nsiitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: \"Sinä olet\npilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te\nolette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole\nkuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi\nsinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa.\nMissä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa\nolit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti\naukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa\nkaikki entiselleen!\"\n\n\"Noh niin, niin\", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar\noli oikeassa, \"olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane.\"\n\nJa kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja\nmietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni,\nmeni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli\nmyrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja\nistutti sen juuri tien viereen.\n\nKun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän\nvastasi: \"Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on\npunainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä.\"\n\nKun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien\nvieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli\nauringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein\npyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin\noli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän:\n\"Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?\"\n\nKukka vastasi: \"Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan\nlapsi voi löytää.\"\n\nSitten hän taasen kysyi: \"Mutta jos minä sinut taittaisin?\" ja\nkukka vastasi: \"Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas\nkuninkaanpoika.\"\n\nSilloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun\nhän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa\nluokse linnaan.\n\nKun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka\nnapinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän\nhuusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi\nhänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: \"Minä olen\njo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää.\nJos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle\nkuningaskuntani.\" Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä\naseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta\nkuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. --\n\nMutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että\nhän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä\nlentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja\njoka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle,\nmissä Heino oli ja miten hänen kävi:\n\n    \"Virka valko kyyhkyisein,\n    Kussa kulkee kultasein?\"\n\nja kyyhkynen vastasi:\n\n    \"Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa.\"\n    \"Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?\"\n    \"Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!\"\n\nKaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin\neräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.\n\nSilloin kysyi Sinisilmä:\n\n    \"Virka valko kyyhkysein,\n    Kussa kulkee kultasein?\"\n\nSamassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: \"Onko hän\nkuollut?\" kysyi hän:\n\n    \"Jospa Luoja sois\n    Että kuollut ois!\"\n\nkujerti kyyhkynen.\n\n    \"Etähältä tuolta\n    Virvatulten suolta\n    Kulkijata kohtaan\n    Valot kummat hohtaa.\n\n    Kultas vaipui tuohon\n    Virvatulten suohon\n    Syliin valhevalojen\n    Kauniin kuningattaren!\"\n\nSilloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen\ntietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.\n\nKun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa\nHeino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan\nkunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin,\njotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat\nsateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten\nliekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui\nrohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen\nvirvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten\nsuohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi\npysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen\nkasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka\nyhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät\npilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne\nolisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan,\nniin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat\nne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä,\nnoustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt\nmelkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme\naskelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea\npuolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa\nmustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.\n\nValkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen\netusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit\nkannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon\njoukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden\nkeskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta\ntungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka\nhuimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä\njäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta\neroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista\nneitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden\netupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki\npaloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät\nhänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:\n\n    \"Piirihin\n    piirihin\n    Joudu sisko, leikkihin!\n    Linnassa\n    ylhäällä\n    Sua oottaa ystävä!\n\n    Mainen rakkaus unohda,\n    Joukkohomme kiiruhda!\n    Tänne tullut, tänne jää,\n    Monta tääll' on ystävää!\"\n\nMutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin\nkirkkain silmin ja sanoi: \"Te ette taida minulle mitään! Jumala\nyksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun\ntäytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!\"\n\nSilloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta\nniiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka\noli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista\nihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli\nsinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat\nhitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset\nkäsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden.\nJa etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän\ntarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi\nhän hänet Heinoksi.\n\nSilloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla\nisketty, ja hän huusi kovasti: \"Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa\nhädässäsi!\"\n\nTuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri\nyli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja\nmustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita;\nsilloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä\nmädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan\ntähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena\nseisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena.\nHänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen\nkypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.\n\n\"Sinäkö, Sinisilmä, se oletkin?\" kysyi hän surumielin.\n\n\"Niin Heino, minä olen.\"\n\n\"Anna minun olla\", vastasi hän, \"minä olen mennyt mies!\"\n\nMutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti\npäästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:\n\n    \"Mätäs alla hajoo\n    Suohon jalka vajoo!\"\n\nMutta tämä piti hänestä yhä lujemmin kiinni ja vastasi:\n\n    \"Pidä, pidä kiinni vaan,\n    Ett' et pääse vaipumaan!\n    Kyllä sinut kannan\n    Yli soisen rannan!\"\n\nSiten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän\nseisomaan ja sanoi:\n\n    \"Mätäs alla hajoo\n    Suohon jalka vajoo!\"\n\nJa yhä vaan Sinisilmä lohdutti häntä ja sanoi:\n\n    \"Pidä, pidä kiinni vaan,\n    Ett' et pääse vaipumaan!\n    Kyllä sinut kannan\n    Yli soisen rannan!\"\n\nSanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että\nhe jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi\nHeino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: \"En jaksa enää, Sinisilmä!\nMene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä\npääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein\nsydäntäni myöten suossa.\" Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan\npaikkaa, johon taikalinna oli uponnut.\n\n\"Älä katso taaksesi!\" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin\nehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki\nläksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja\nvirvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä\noli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen\notsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli\nhänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon\nikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän\nkätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: \"Tule takaisin, Heino!\"\nJa tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.\n\nSilloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti\niskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi:\n\"Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole\nlihaa ja verta.\" Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet\nvoimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät\nHeinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: \"Ja vaikkapa\net olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän,\njonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!\" Ja vielä kerran kohotti\nhän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti\nviedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi\nhän: \"Heino, ei se koske!\" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri\nranteen kohdalta.\n\nSilloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni\nutukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän\nolalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.\n\n\"Nyt olet pelastettu, Heino!\" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.\n\"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!\nNäetkös, et uppoo enää syvälle.\"\n\nJa he kulkivat eteenpäin, mutta yhä vaan jäi Heino usein seisomaan ja\nsanoi:\n\n    \"Voi kuinka suuri on tuskani, armaan'!\"\n\nMutta Sinisilmä vastasi:\n\n    \"Mun tuskani on suuremp' varmaan!\"\n\nMutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli\nastunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja\nnukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa,\njotta se herkeisi verta vuotamasta. -- Kun hän sitten huomasi, että hän\nnukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli\nhänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi\nmatkalle kotia päin.\n\nNiinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi\nhänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:\n\n\"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala\nteitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe.\"\n\nSilloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi:\n\"Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin\nkuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa\nyksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa\nniinkauvan kuin vaan elänet!\"\n\nTämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki\nSinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki\nihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut\nkuninkaanpojan.\n\nMutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän\ntuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä\nollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun\npappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka\nruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni\nlanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.\n\n\n\n\nVanhain akkain mylly\n\n\nLähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on\nmelkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä\nylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin\nkaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat\nmyllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan\nja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni\nomenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa\nsiinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka\ntulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat\nhe: \"Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi\nherännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko\npaistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä\nvuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä\nnaksauttaa!\"\n\nPitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin\noli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi\ntahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja\nlaittautui matkalle.\n\nHidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä\nniin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja\nvihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.\n\n\"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen\njauhatuttaa itseni\", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet\nhousuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja\npiipustaan. \"Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!\"\n\n\"Mikä sitten on nimesi?\" kysyi renki haukotellen.\n\n\"Vanhaksi Liisa-muoriksi minua sanovat!\"\n\n\"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori\", sanoi renki, meni\nmyllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen\nulos.\n\n\"Lasku kai se on, poikaseni?\" kysyi vanhus.\n\n\"Ei toki!\" vastasi renki. \"Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle\ntäytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!\"\n\n\"Nimenikö kirjoittaa?\" toisti vanha vaimo. \"Niinkö nimikirjoituksellani\nperkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen\nja toivon kerran pääseväni taivaaseen.\"\n\n\"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita\", nauroi renki. \"Listaan\non merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet,\nsamassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat.\nEnnenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi\ntultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa\njärjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt.\"\n\nSitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: \"Onhan niitä\ntosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista\nkuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin\nkaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä,\nsilloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta,\nniinkuin tavallista on!\"\n\nSilloin huokasi vanhus ja sanoi: \"Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan\nmyllyyn mennä!\"\n\n\"Niinpä, niin\", vastasi renki \"useitten ei sitä kannatakkaan tehdä!\nSenpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa\nja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes\nvähäsen vilkkaampaa.\"\n\n\"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?\" kysyi vanhus\nvielä kerran ja hyväili rengin poskia. \"Kolme asiaa vaan, poikaseni,\nkaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin\nkerran.\"\n\n\"Ei\", vastasi renki, \"se on aivan mahdotonta. Joko -- tahi!\"\n\n\"Pitäkää listanne\", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään,\n\"olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!\" ja hän\nläksi kotiinsa.\n\nMutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen\nja sanoivat: \"Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana\ntakaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan\ntaikaa?\" -- niin rykäisi hän ja vastasi: \"Onhan sitä siinä kylläkin:\nmutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä\nlisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!\"\n\n\n\n\nPieni kyttyräselkäinen tyttö\n\n\nOli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin\npieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo\nmeni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan,\nkatsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin\npieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta\nnäyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: \"Koska sinulla on niin soman\nsoma uusi mekko ylläsi.\" Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he\ntulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli\nhäntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: \"Rakas, oma sydänkäpyseni,\nmitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä\nrakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!\"\n\nJonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä\nkuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana\nkuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa\nkanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja\nlohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua\nmeni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli\nnuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa,\nmutt'ei läheskään niin hyvä.\n\nPieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut,\nistunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei\nollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän\noli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna\nkasvanut ollenkaan.\n\nKun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: \"Nyt voit auringon\nkirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita\nteitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä\nniin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa.\" Sillä hän asui pienen,\nkapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan\nja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä\ntaivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka\npäivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin\npuki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon\nkauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä\näidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.\n\nSilloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin\nhartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen:\n\"Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä\nnäyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen.\nKyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina\nkotiin.\"\n\nSilloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli\nlähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja\ntodellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen\nikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa\näitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten\najatteli hän taasen kyttyräänsä:\n\n\"Mitähän siinä mahtanee olla?\" sanoi hän itsekseen, \"tuollaisessa\nkyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla.\"\n\nJa kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä\nkalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut\nkiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan.\nJa eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää\nensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen\nluokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.\n\nSeuraavana aamuna oli pieni tyttö kuollut.\n\n\"Älä itke, mieheni!\" sanoi uusi äiti: \"se oli parasta mikä saattoi\nlapsi raukalle tapahtua!\" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan\nnyykähytti äänetönnä päätänsä.\n\nMutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen\nisojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen\nja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja\nenkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen\nhänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko\nkyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut\nsitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja\nmuhkeaa.\n\nMutta enkeli vastasi: \"Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan\nkyttyräselkäinen!\" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään.\nSilloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja\nmitä oli sen sisässä?\n\nKaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon,\nikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa\nkautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta\ntaivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti\nhänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.\n\n\n\n\nLasten kasku\n\n\nSe hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon\nteille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se\nkuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että\nse usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä\nohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen\nmonet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli\nkuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä\ntie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle,\njolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston\nasukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja\nmasentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi\n-- ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle,\nvuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli\nmaan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.\n\nIhan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä\nkasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi\npunasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa\nlepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä\nylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli\nhän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut\nvuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän\nkuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut,\nmutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan.\nKirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli\nluettavana: \"vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena\npäivänä Herran vuonna silloin ja silloin.\" --\n\nKaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan\nkaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa,\npiti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan\nkolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin\npaljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet\nlähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa,\nruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki\nmyöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti\nkasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän\nkaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin\nkomeine nauhoineen.\n\n\"Kaisu\", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun\nvieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän\npienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, \"Kaisu, talomme on\nvalmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut\nkukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. -- Hyvää huomenta,\näiti, mitä lapset tekevät?\"\n\n\"Hannu\", vastasi pienokainen, \"sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei\nminulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva.\" Sitten\njuoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin\nkummatkin kätöset etanoita täynnä:\n\n\"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää\netanalasta!\" \"Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo\nmyöhäistä.\"\n\nHe poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen\nniiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.\n\n\"Ole nyt vaiti, Hannu!\" huudahti pieni tyttö, \"minun täytyy tuudittaa\nlapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula\nmukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon.\"\n\nJa Hannu juoksi pois, ja Kaisu alkoi pienellä äänellään laulaa:\n\n    \"Pikkuruista seitsemän\n    Äidillä on lasta.\n    Mikäs estää pieniä\n    Uneen uupumasta?\n    Kun on peite pehmoinen,\n    Äiti vierell' vuotehen.\n    Silmät kiinni painakaa!\n    Äiti laulaa, tuudittaa.\n    Kuules, pikku Kalle,\n    Jalkas peiton alle!\"\n\nMutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine\nsarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä\nsormellaan päähän ja sanoi: \"Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole\nkiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö\nheti paikalla peitteesi alle!\" Ja hän lauloi vielä kerran:\n\n    \"Uupuneet kun unehen\n    Ovat pienokaiset\n    Alle peiton pehmoisen\n    Äidin armahaiset,\n    Hiipii enkel' huoneeseen,\n    Katsoo lasten vuoteeseen,\n    Kysyy: lapset somat,\n    Tokko kiltit ovat?\n    Helmaan unen armahan\n    Kaikki he jo varmahan\n         Vaipunehet lie?\"\n\n         \"Terveiset vie\n         Luojalle sie:\n         Lapseni kiltit\n         Kiittävät Häntä\n         Leivästä, voista\n         Ja piirakoista,\n         Jotka hän lapsille\n         Kilteille antaa.\n         Kiltti on Kalle,\n         Hänkin jo nukkui\n         Peittehen alle.\"\n\nKun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen\nnukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu\nei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran\nhautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa\nja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.\n\n\"Isä\", huusi hän hänelle, \"minä olen saanut sata lasta lisää!\"\n\n\"Kuulehan, vaimoseni\", vastasi pikku poika, \"sata lasta on liian\npaljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä\nhaarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta.\nEihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne\ntakaisin!\"\n\n\"Enpähän, Hannu\", vastasi pieni tyttö, \"sataa lasta pitää on hyvin\nhauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni.\" --\n\nSamassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää,\nsillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät\nhautakummulle, istumaan ja sanoi: \"Varokaa uusia esiliinojanne.\" --\nSiinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. --\n\nMutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet\nkuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän\najatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli\nhänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat\nrakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten\najatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen\ntytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä\nsanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet\nolla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän\nlapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän\nalkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo\nasetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän.\nHän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen\nolisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei\nonnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta,\nja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän,\nja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja\nsitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.\n\nMutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde\npuhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä\nkyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana\nhautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet\nlapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja,\nsillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen\njyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean\njuoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä\nlähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat\nkukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa,\njossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan\nse vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta\nsiitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset\nmuhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset\nistuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat\npaperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.\n\n\n\n\nKolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet\n\n\nOn ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa,\nsoivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa,\nniin menevät ne rikki.\n\nOli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla\nheillä oli lasiset sydämet. \"Lapseni\", sanoi eräänä päivänä kuningatar,\n\"pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!\" Ja sen\nhe tekivätkin.\n\nEräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta\nvastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset\nlentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului\nkilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui\nlattialle, ja oli kuollut.\n\nTaaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi\nkupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos\njuomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja\nhänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja\nkatsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan\noli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.\n\n\"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?\" neuvottelivat kuningas\nja kuningatar. \"Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan\nhieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän\ntäytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä.\" Mutta kuninkaantytär sanoi:\n\"Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin\nvielä hyvinkin kauvan!\" --\n\nSillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin\nkauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta\ntahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas\noli vahingosta viisastunut ja sanoi: \"Minulla on vaan yksi ainoa terve\ntytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet\njollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on\nlasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa.\" Mutta\nmonien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa\nolisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien\ntyhjin toimin lähteä kotiinsa. --\n\nKuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli\nnyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä\nkolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta,\nniin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä\nja sanova hänelle: \"Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä\nkiitän sinua. Saat mennä.\"\n\nKun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi\nhän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran\nkantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: \"Heitä laahustin hetkiseksi,\nojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti\nja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle,\njoka saattaa kuninkaantytärtä, sopii.\" Kun hän tämän teki, huomasi\nhän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin\nhuomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova.\nKun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta,\nkäännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: \"Kuinka\nviehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi\nei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut.\" Silloin huomasi\nnuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli\nhän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä\nja sanoi, että nyt hän saisi mennä.\n\nKun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:\n\"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.\nKunpahan olisit lasimestari ja kuningas!\"\n\nSiihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla\nkumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran\ntuleva takaisin.\n\nHän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän\ntarvitseisi oppipoikaa. \"Kyllä kai\", vastasi tämä, \"mutta sinun täytyy\npalvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä\noppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan\nlapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia\nleikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari.\"\n\nSilloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se\nolisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että\nkunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä\nei kunnollista synnykkään.\n\nTähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta,\npesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän,\nkolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä\nmestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi\njäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä\ntullakseen kuninkaaksi.\n\nKun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti\nkatukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään\nkadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän,\nettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin\nhaki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt,\nmiten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.\n\n\"Kunpahan olisit lasimestari\", sanoi silloin mies, \"niin kyllä keinon\ntietäisin.\"\n\n\"Minähän olen lasimestari!\" vastasi hän, \"olen juuri päässyt siksi!\"\n\nKun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta\nsisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas\nvälttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. \"Alussa\noli\", niin hän kertoi, \"sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka\nkuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika;\nmutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa\nlasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan,\nniinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa.\nLasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!\"\n\n\"Mitkäs nuot kaksi muuta ehtoa ovat?\" kysyi nuori aatelismies.\n\n\"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet\nkuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären\nmieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on\nkuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan,\nkuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei\nkukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään\nheistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla\ntavallisesti onkin.\"\n\nKun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi\nkuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana\noli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän\nrakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän\nnyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi\nhänen kuoltuaan.\n\nSilloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko\nnuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi\ntähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että\nnyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko\nhänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että\nsemmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että\nhänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut\nsilloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.\n\nNiin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai\nlasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet,\nniin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes\nautuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.\n\nMutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja\npäälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät\nvakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja\nkuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä\nprinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita\nompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla\noli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin\nlahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin\nnäpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: \"Sanoppas kerran, sinä pieni\nkuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano\nvaan! Noh, tuleeko siitä mitään!\" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen\nvastasi: \"Ku-ku-ku-ku-ningas!\" nauroi hän ja kysyi: \"kuningas? Tottakai\nMiidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!\"\nSilloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.\n\nMyös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen\nsydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän\nsäännöllisesti: \"Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein\nvielä kauvankin kestää.\" --\n\nJa se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha\nkerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö\nniin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja\nsen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa\nostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.\n\n\n\n\nTaivas ja helvetti\n\n\nSiihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on\nvaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot\numput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä\nja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman\nkadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä\nhökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että\nmolemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet\ntoisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.\n\nMutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi\nmatkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi\npian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa.\nSeuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli\nensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut\nsitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: \"Sinä voit\nodottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa.\"\n\nPitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi\nportin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän\npitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari\nkiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja\nsanoi rikkaalle miehelle: \"Varmaankin olit _sinä_ se, joka et jaksanut\nodottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme\nole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen\naikaan kun maailmassa elit.\"\n\nSilloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut\nsen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta\ntämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: \"Käykää kumpaisetkin\nodotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy.\"\n\nEivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon\nsaliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin\nseinämiä.\n\n\"Levätkää hiukkasen\", jatkoi Pietari, \"ja odottakaa kunnes tulen\ntakaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän\npäättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen\nsellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa\nsuoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään,\nsillä sittemmin on se liian myöhäistä.\"\n\nSen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja\nkysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa\nijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että\nhän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään\nkeisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata\naamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen\nkanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi\nhillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän\njotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja\naamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa\njokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa\ntapahtumia.\n\nSilloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi\nvihdoin: \"Etkö halua mitään muuta?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" ehätti rikas mies sanomaan. \"Rahoja, paljon rahoja,\nkaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä\nlaskeakkaan!\"\n\n\"Kaiken tämän olet saapa\", vastasi Pietari. \"Tule pois ja seuraa\nminua!\" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei\nrikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin\ntämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän\npois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui\nvihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja\njoi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki\nhän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan\nkatsomaan. --\n\nKului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta,\nyhteensä satakaksikymmentä vuotta -- ja kuitenkin on se vaan sekunti\nijankaikkisuudesta -- silloin oli rikas mies niin ikävystynyt\nmuhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä\nsietää. \"Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan\",\nsanoi hän, \"kohta ei niitä enää voi syödäkkään\". Mutta tämä ei ollut\ntotta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. \"Enkä minä enää lue\nsanomalehteänikään\", jatkoi hän, \"minullehan on aivan yhdentekevää,\nmitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata\nihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne\nihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat\nniin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee.\" Sitten\nhän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen\nkuluttua jatkoi hän:\n\n\"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä\nkäyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi\nihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!\"\nSitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.\n\nMutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona\nkumminkin pilkkoisen pimeä -- niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä\nedemmä nähdä -- yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi,\nijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla.\nSilloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka\npäivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen.\nMutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata\naamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua\nmakkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä\npäivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.\n\nMutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa\nja Pietari astui sisään. \"Noh\", kysyi hän, \"miten sinä viihdyt?\"\n\nSilloin vimmastui rikas mies. \"Mitenkä viihdyn? Huonosti minä\nviihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa\nlinnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan,\nettä tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule\nmitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan\non tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen\nautuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!\"\n\nSilloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: \"Et varmaankaan\ntiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit\nhelvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin.\"\n\n\"Helvettiin?\" toisti rikas mies kauhistuen. \"Ei kai tämä ole helvetti?\nMissä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Pietari, \"sinä luulet, että syntisiä yhä vielä\nkorvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten\nluovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja\naika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla\noikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta\nlaadusta.\"\n\nSilloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot\nkäsiinsä ja nyyhkytti: \"Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa,\nviheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?\"\n\nMutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella\ntyönsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan\nnyyhkyttävän: \"Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä\nihmisraukkaa, mikä minusta tulee?\"\n\nJa taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle\nmiehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi\nkuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli\nPietari taaskin linnaan.\n\n\"Oi!\" huusi rikas mies hänelle vastaan, \"oi, kuinka minä olen sinua\nikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on\noleva? Koko ijankaikkisuudenko?\" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: \"Pyhä\nPietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?\"\n\nSilloin vastasi Pietari: \"kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut,\nsilloin se alkaa\".\n\nKun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti\nitkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen\nkyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala\nvarmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: \"Tule, minä olen näyttävä\nsinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä\nreiän, josta voi nähdä taivaaseen.\"\n\nHän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun\nvälitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän\nläpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen\notsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.\n\n\"Tuleeko se oikeasta taivaasta?\" kysyi rikas mies vavisten.\n\n\"Tulee\", vastasi Pietari. \"Katso nyt sinne!\"\n\nMutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri\npitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.\n\n\"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta\nvarpaillesi\", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa,\nja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin\ntaivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan\npilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja\nhänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.\n\n\"Oi!\" huudahti hän, \"tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes\nmaan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu\nIsän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?\"\n\n\"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja\njonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään\nmillaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän\ntoivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan\njalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi.\"\n\nKun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas\nmies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti\ntaivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle\noli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista\nvarpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki,\noli niin ihanaa.\n\nJa vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran.\nSiinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän\nvieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä\nmäärin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.\n\nVihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän\nkääntyi, ja sanoi:\n\n\"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle\nanteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit\nvoinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?\"\n\n\n\n\nPikku neekeri ja kultaprinsessa\n\n\nOli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta\nvärinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä.\nIltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui\näitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä\nsormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan\ntyökkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut\nihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.\n\nKun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa,\nettä oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin\nettä voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että\nhän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi\nkelpaisikaan.\n\nMutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä\noikein suuttui ja vastasi ainoastaan: \"Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla\nmuu kuin musta!\"\n\nVihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi.\nHe panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he\nhäpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat\nmustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.\n\nNyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin\nkiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat,\nettä hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän\nonnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen\nihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja\ntaasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen\npäänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut\npakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin\näänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien\non tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja\nsanoivat: \"Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni\nhänellä on!\"\n\nKun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa\npeseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja\ntekevä hänestä kisällin.\n\nSilloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: \"Nyt\ntulee kaikki ilmi!\" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin\nvaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo\nolivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa\nkuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa.\nSilloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli.\nMestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä\neihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät\nhänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen\npihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki\npuolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä\nhiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he\nvihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista\nheidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.\n\nSiinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja\nparatiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä.\nSilloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä\nkantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän\nolevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa.\nHänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa\ntakapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti\nhuomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.\n\nSilloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi\nuutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva\npiti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän\nhäntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut.\nMutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma\nja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen\nherra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.\n\nSilloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä\npelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän,\nettä pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös\nmustaa vettä satanut.\n\n\"Lörpöttelyä,\" vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy\noli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen\nneekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.\n\n\"Arvasinhan minä sen!\" huudahti hän. \"Ethän ole edes oikea neekerikään!\nSepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi\nsinua käyttää\".\n\nSilloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti\nmennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä\nkerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli\nasian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin\nsuuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta\nväri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä\nedelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan\npitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti\nhän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.\n\nNiinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli\nsoittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle\nsoitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat\nja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin\nhavaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma\nsoittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa\nvoinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta\nkaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen\ntykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja\nnähnyt paljon.\n\nToisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi\nhänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen,\nsoitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä\npäästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän\noli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että\nhänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään,\ntoisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan\najatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi\nedemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen.\nJoka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo\nmustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista\ntoiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran\nlähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin\npaistavan joka paikasta esiin.\n\nEräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen\nprinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja\nkätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja\nkultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä\nja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja\nhänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä\nja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän\nvalitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he\nolivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka\nkukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.\n\nJoka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka\nedellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä\nlaajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja\nhänen kauneudestaan.\n\nNoiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen\nvaltaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta\nlopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:\n\n    \"Ensimmäinen aivan viisto,\n    Toinen kaljupää,\n    Kolmas pulloposkinen,\n    Niin ettei silmiäkään nää.\n    Tämä neljäs, eikö totta,\n    Laiha niinkuin kirkon rotta;\n    Viides kömpelö ja suur,\n    Niinkuin jättiläinen juur'.\n    Entäs tämä kaitaluu,\n    Viistonenä, ristisuu!\n    Kotihinne joutukaa,\n    Matkoihinne marssikaa!\"\n\nHeti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli\nmiehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta\npois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.\n\nKun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli,\nei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa,\nistahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta\nkappalettaan. \"Ehken katsoo hän ikkunasta\", ajatteli hän, \"ja silloin\nsaat sinä hänet nähdä.\"\n\nEipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen\nkamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti\nsoitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen,\njolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet\nkummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa\nkuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas,\nettä hän oli harmaa kuni aasi.\n\nSemmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti\ntuoda hänet sisälle.\n\nSilloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet\nlinnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa\nkiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä\nhänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli\ntointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä\nitseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:\n\n\"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään\nvoi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat\nvertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka\nmuuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka\nsoitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja\njos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että\nvarmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!\"\n\nKun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen\nkonttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan,\nollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi\ntarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät\nmyöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista\nkäskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan\nprinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului\nkoko kaupungissa.\n\nSilloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että\nhän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven\nauki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen,\nkautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään.\nSiellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli\npakahtua.\n\nMutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: \"Kun kuski on\nhumalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko\nmennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden\nei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle.\"\n\nHän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi\nkuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja\nvuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään\nhänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti\ntulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa\nvertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan\nvalkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan\nottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.\n\nTapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli\nmarkkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka\nkai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja\ntahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu\nmies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään;\nsiellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen\nvasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran,\nsika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana\nkultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.\n\n\"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?\" sanoi hän itsekseen,\nmutta siitä huolimatta meni hän telttaan.\n\nSisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä\nhänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli\nkulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan\nläkkipeltiä.\n\n\"Herra taivaan!\" huudahti hän. \"Miten sinä olet tänne tullut ja\nminkänäköinen sinä oletkaan?\"\n\n\"Miten niin?\" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt\nmitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin\noli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan\npelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: \"Luuletko, sinä sen tomppeli,\nettä sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!\"\n\nNyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän\nhäntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden\nkysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli.\nHänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten\noli niin nauranut.\n\nNyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän,\nmiten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin\njoka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan\nja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet\nhänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan\nikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi\nhän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.\n\nTähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä\nkaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen\nnaimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti\nsaavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta\nja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta\nja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: \"Sinä\nneekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta\nväri lähtee!\" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä\nhän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan\nkasvoissaan.\n\nSentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen,\nja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä\npuhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä,\nmutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi\nhäntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen\nsoitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen\ntäytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi\nkuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta\nhänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas\nhänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti\nhänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi\nkoko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa\nsaanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa,\nmutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän\ntyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.\n\nMutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän\nmerkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut\nhänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja\nja rosoja joka paikkaan.\n\nLopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän\nvielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä\nja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon\nsellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on\npääasia, mitä alta löytyy.\n\n\n\n\nUnipuu\n\n\nSata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen\nja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla\npaikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla,\nnoin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso\npuu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet\nja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi.\nTalonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat\npakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin\nolivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se\noli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja\nvankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus\noli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin\nkylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki\nunta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä\nikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan.\nOli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei\nsaanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin\nsitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut\npontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville\npäässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian\nuteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja\nsiihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene\nollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi\nonnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. --\n\nEräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut,\ntapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena\nvuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten\nastuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten\nvielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään\nollut. \"Mitä sinun nyt on tekeminen?\" ajatteli hän itsekseen. \"Olet\nlopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua\nvastaan ja kerjuu on ikävä ammatti.\" Silloin huomasi hän ihanan puun\nviheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen\npäässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon\nhiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen\noksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta\nniiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää\ntaivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.\n\nMutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja\nse putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta,\nettä hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että\npöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä\nseisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi\nhyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen\npolvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se\noli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen.\nJa vaimo sanoi hänelle: \"Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni,\non tullutkaan!\" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi,\npaksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon\nporkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei,\nikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat\nlapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki\nhän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti\nääneensä.\n\nKun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi\nlammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän\nvirkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: \"Voi\nherranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää\nmillaista elämä voi olla.\" Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen\nja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli\nkuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan\naivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: \"Olettepa Te\noikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen\nvoi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan\naikaa siinä maatessanne.\" Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa\noli: \"Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin\nettä tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä\nenkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!\"\n\n\"Ukkoseni\", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, \"minusta et saa\ntietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni\nsäilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos\npanisittekin, niin en siitä välitä!\" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen\nsanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän\nkylään mennessään: \"Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu\nolisi semmoista viisautta saanut.\"\n\nKun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän\ntangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja\n\"Kruu-nun\" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla\ntuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin\nravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies\nkohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa\nvastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa\nnuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä\nkantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi:\n\"Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille\njäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi.\nSillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa.\" Niin sanoen\nmeni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja\nviiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä\nmaailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä\ntiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset\nja mitä ensi kerran \"Kruunussa\" soitettaisiin kun tanssiaisia oli\npidettävä.\n\nYhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä\nkohden ja kysyi: \"Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?\"\nSilloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen\noksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut\njuuri hänen takkinsa rinnukseen. \"Ne ovat varmaankin siitä isosta\npuusta, joka on juuri kylän ulkopuolella\", vastasi hän, \"jonka alle\nvähäksi aikaa nukahdin\".\n\nSilloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen\nedelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti\ntiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli\nnukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron\nympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä,\nettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja\nominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin\njos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon,\nnouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti\nja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja\nlausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.\n\nSamassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän\nraittia pitkin. Kun hän kulki \"Kruunun\" ohitse ja näki tytön istuvan\nvilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi\nja sanoi: \"Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle\nhän ei tahtonut mitään sanoa!\" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.\n\nMutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei\nvieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä\nmalttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan\npuun alla oli uneksinut.\n\nSilloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen\nkaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä,\nvilkutteli silmiään ja sanoi: \"Kaunista unta olen minä nähnyt, se on\ntotta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli.\" Mutta tyttö\nkyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se\noli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan:\n\"Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun'\nisännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva\n'Kruunun' isäntä!\"\n\nSilloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten\nhelakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän\ntakaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja\ntarkoittiko hän totta niin puhuessaan.\n\n\"Ihan varmaan\", vastasi hän, \"juuri Teidän näköisenne oli se, joka\nnäyttäytyi minulle unissani!\" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä\ntullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät\nhänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet\nja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. \"Hän ei tiedä\nmitään tuosta puusta\", sanoi hän. \"Hän on nähnyt semmoista unta.\nJoko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy\nmuuttaminen.\" Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta\nkäsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin\nhänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt -- ja\nsievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.\n\nMutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun,\nunensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle\nsanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa\noven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi.\nSilloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan\ntunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että\nhän menisi matkoihinsa. \"Isä\", sanoi hän, \"viini ei ole vielä pulloihin\nlaskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän\nvoisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja\npäälle päätteeksi vähän matkarahaakin?\" -- Ja \"Kruunun\" isännällä ei\nollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa\nja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin\naikansa.\n\nMutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin\nsyy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia\nvihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että\nolisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi\nvähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa\npaljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut\najatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka\nyö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon\nedustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa\nollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva\nhänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään\nesiliinallaan.\n\nVuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki\noli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille\nsirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä\nvietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään \"Kruunun\"\nisännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei\niloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.\n\nKohta sen jälkeen oli \"Kruunun\" isännällä taasen otollisin hetkensä,\nkoskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia\npolvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen,\ntahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin\noli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin \"Kruunun\" isäntä\nniinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki,\nmistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi\nlastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä\nja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin\njuoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta\nse, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut\nja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin\non asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki\nunta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.\n\nEräänä päivänä -- saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli\nvietetty -- istui nuori isäntä -- sillä nyt oli hän \"Kruunun\" isäntänä\n-- vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen\neteensä ja sanoi: \"Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme\npuolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut.\nTiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta,\nettä hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on\nniin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä\npalveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?\"\n\nSilloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: \"Miten voit sinä uskoa\ntuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen?\nAjattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se\nvaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta.\"\n\nSilloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi\ntotisena: \"Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä\nlaskea.\"\n\n\"En minä laske leikkiä!\" vastasi mies.\n\nSiihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin\nhän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: \"Mitä sinulla tästä\non? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle,\npyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet\nsiitä unta nähnyt?\"\n\nKun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja\nvastasi: \"Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja\nsinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen\ntapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki\ntullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet\nmyöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka\nminä silloin unissani näin.\"\n\nHänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: \"Mitä\nnyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni,\nettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että\nkaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut,\nettä minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut\nkerrankin näin unta rakkaudesta.\"\n\n\"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani\nnaimisiin joutuva!\"\n\n\"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan\nnuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä\nkuin sinä eivätkä lapsetkaan.\"\n\n\"Hyi!\" vastasi vaimo. \"Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun\nvalehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme\n-- silloin iltasella tuolla lehtimajassa -- etkö ole jo heti silloin\nsanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja\nitse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?\"\n\nSilloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen\nvaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: \"Minä en\nvoi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta;\nja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä\ntahdoin sinua vaan hiukkasen narrata.\"\n\nSilloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä\nläksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen\nmiehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.\n\n\"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!\" sanoi\nhän. \"Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!\"\n\nSilloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan,\nenemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet\neläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi\nhänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta\nyhtä murheelliseksi kuin ennenkin.\n\nSilloin ajatteli mies: \"Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on\nmieli toinen, huomenna on hän entisellään!\" Mutta hän pettyi, sillä\nseuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän\noli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys\nlohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana.\nSuurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun\nhänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.\n\nKun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui,\nvaltasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli\nainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän\nhuoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut\nkeksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli\nsinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan\npilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri\nja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas.\nSilloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi\nse korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä\noksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka\nluokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja\najatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen\nkulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli\nlevännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen\nihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. --\n\nEntäs nyt! Kaikki oli mennyttä! Ainiaaksi mennyttä!\n\nSilloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat\nhumisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin\nsilloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai\npalanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen\nsydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut\nmurheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta\nkuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä\nja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen\nvaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti --\noi, niin ystävällisesti!\n\nSilloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut,\nniin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen,\nvihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun\nhänen vaimonsa seuraavana päivänä -- se oli sunnuntai -- aikoi mennä\nkirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies,\njoka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen\ntaskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.\n\n\"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!\"\nvastasi mies. \"Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla,\nnukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin\nunta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta\nsehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis,\nihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään.\"\n\nSilloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten\noli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: \"Oletko\ntodellakin nähnyt semmoista unta?\"\n\n\"Olen\", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli\ntotta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.\n\n\"Ja olinko minä todellakin sinun vaimonasi?\"\n\nKun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen\nkaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut\nniitten paljoutta torjuakaan. \"Jumalalle olkoon kiitos!\", sanoi vaimo,\n\"nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin -- niin, ettet\nsitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen\ntuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken\noli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet\nsinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli\nsiinä kumminkin! -- Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä\ntiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin\nkäynyt.\" Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:\n\n\"Eikö totta, sinä et koskaan enää puhu pahaa unipuusta?\"\n\n\"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin\nsinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme\npanna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!\"\n\n\n\n\nVanha matkakirstu\n\n\nEräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei\nse kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty\npörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja\nraudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja\nrautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin\nsaaneet useita kuhmuja ja naarmuja.\n\n\"Tämä tietää yhtä ja toista\", sanoivat kantajat, kun he heittivät\nsen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että\nrusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan\nmatkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen\nsysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. \"Eihän teidän tarvitse\ntulla liian lähelle minua\", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten\nseurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. \"Tehän vaan tahdotte\nnähdä, kuinka pörhöinen minä olen.\"\n\nMutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun\nhän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan\nkullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha\nruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa\nhuoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin\ntuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti\nsen sänkynsä viereen.\n\n\"Kirstussa kai on rahoja\", sanoivat ihmiset, \"koska hän ei millään\nmuotoa tahdo päästää sitä näkyvistään\". Mutta tässä kohden he\nerehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja?\nEi, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!\n\nKun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam!\nKirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka\noli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja\ntupsuilla.\n\nNiin pian kun joku tuli huoneeseen, kipsis! meni kansi kiinni.\n\nMutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän\nkenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen\nauki ollessa.\n\nHän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja\nkultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti:\n\"Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!\" Silloin\nhuomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas\nlukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri\naikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.\n\n\"Hyi!\" huusi hän pelästyneenä. \"Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on\nkarttaa sitä\". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota\nhänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli\njokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla\nollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä\nmitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa,\nvarsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt\nkerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.\n\nMutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan\nlukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta,\nniin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki\noventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti\nhän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän\nsalaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi\nponnahti auki.\n\nJa mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta!\nPieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa,\njotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät.\nHän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja\nkeinutteli jalkojaan -- se sopi hänelle niin mainion hyvin -- ja alkoi\nsitten kertoa mitä kauneimpia satuja.\n\nJa vanha herra istui nojatuolissaan ja kuunteli tarkkaavaisena. --\n\nEräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen,\nsanoi hän, keijukainen: \"Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua\nsinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne\nmuistiisi?\"\n\n\"Kyllähän\", vastasi vanha herra, \"kyllähän minä ne voisin kirjoittaa,\nainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin\nsinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut,\neikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun.\nSillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten.\nMuutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja\nkosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä.\"\n\n\"Ei toki, Jumalan tähden ei!\" vastasi pieni keijukainen. \"Mutta kyllä\nihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan\nmatkakirstuun\".\n\nJa sitten hän nauroi.\n\n\"Vaiti!\" sanoi äkkiä vanha herra. \"Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti\npaikalla lippaaseen!\" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin.\nPam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar -- sillä\nhän se oli -- tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä\nentisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi,\npotkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. \"Sinä\nsen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!\"\n\n\n\n"]