[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3pcCRPkkFCShT9IqVnk-bX620AFHJSdbavw7sErwCg4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2326,"Eleonora Lubomirski","Åberg, Jon Olof",1843,1898,"2326-aberg-j-o-eleonora-lubomirski","2326__Åberg_J._O.__Eleonora_Lubomirski","Historiallis-romantillinen kertoelma Kaarle X ja Kaarle XI ajoilta","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1881,1891,62305,405784,false,63035,[24,25,26,27],"Historical fiction","Sweden -- History -- Charles X Gustav, 1654-1660 -- Fiction","Sweden -- History -- Charles XI, 1660-1697 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[29,30],"Historical Novels","Romance","\"Eleonora Lubomirski\" by J. O. Åberg is a historical-romantic tale written in the late 19th century. The story is set during the tumultuous times of the mid-17th century and focuses on the life and struggles of Eleonora, a young Polish noblewoman caught between her homeland's conflicts and her personal affections. The opening hints at themes of honor, love, and loyalty against the backdrop of historical events, particularly the entangled fates of Eleonora and a Swedish officer named Vilho Stjernfelt.  At the start of the narrative, we are introduced to Colonel Kustaa Kruse and his lieutenant, Vilho Stjernfelt, as they prepare for battle in a small town marked by an unusual military presence. Tensions rise as the Swedish army, led by Kruse, awaits orders, while Vilho reveals his deep feelings for Eleonora Lubomirski, a noblewoman whose family's welfare is jeopardized by the ongoing conflict. Meanwhile, Eleonora is depicted as a strong-willed character who grapples with her emotions and societal expectations, particularly with her engagement to the powerful but domineering Göran Czarnecki. As the story unfolds, familial allegiance, personal desires, and the horror of war begin to intertwine, setting the stage for a dramatic exploration of love against the backdrop of historical strife. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Liljestrand, Bertha",92,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun puoliväliin kuningas Kaarle X Kustaan ja Kaarle XI:n valtakausille. Tarina seuraa ruotsalaisia sotajoukkoja Puolassa ja kuvaa eversti Krusen sekä hänen suojattiensa vaiheita sodan ja rakkauden pyörteissä.","J. O. Åbergin 'Eleonora Lubomirski' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2326. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELEONORA LUBOMIRSKI\n\nHistoriallis-romantillinen kertoelma\nKaarle X ja Kaarle XI ajoilta\n\n\nKirj.\n\nJ. O. ÅBERG\n\n\nSuomensi Linnea\n\n\n\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelbergin ja Kumpp. kirjapainossa,\n1891.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäinen osa. 1658:\n\n   I. Eversti Kruse ja hänen holhokkinsa\n  II. Eversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.\n III. Seikkailu.\n  IV. Mikolaiovissa. -- Kaksi vieraissakäyntiä.\n   V. \"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan.\" -- Muukalainen.\n  VI. Eversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.\n VII. Sandomirissa.\nVIII. Kanssapuhe. -- Vankeus.\n  IX. Kersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy\n      vankiensa luona.\n   X. Ehkäistyt tuumat.\n  XI. Sandomirin häviö.\n XII. Sotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.\nXIII. Lyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja\n      sitten tulee muille ajatuksille.\n XIV. Öinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin\n      Czarny luuleekaan.\n  XV: Sisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.\n XVI. 25 päivä Maaliskuuta 1656. -- Kaksintaistelu.\n\nToinen osa. 1677:\n\n   I. Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.\n  II. Äiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu\n      tältä saamistaan tiedoista.\n III. Kaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.\n  IV. Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle.\n      -- Jesuiitta.\n   V. Berta.\n  VI. Torpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.\n VII. Onnettomuus tulee harvoin yksin. -- Jatkoa kolmanteen lukuun.\nVIII. Landskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.\n  IX. Päätös.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\n1658.\n\n\n\n\nI.\n\nEversti Kruse ja hänen holhokkinsa.\n\n\nVeikselin ja Vislokan yhtymäpaikoilla sijaitsee pieni Mielec'in\nkaupunki. Jo aikaisin aamulla 10 p. Maaliskuuta, vuonna 1656,\nhuomattiin siellä erinomainen vilkkaus, jota ei koskaan ennen oltu\nnähty täällä kaukaisessa kolkassa. Ruotsalaiset tulivat etelästä päin,\nmenivät Vislokan yli ja sijoittivat leirinsä kaupunkiin sekä sen\nympäristölle.\n\nOli ennenmainitun päivän ilta, laineet nousivat korkealle ja heittivät\nvalkoista vaahtoansa mataloille rannoille. Koko ruotsalainen armeija\noli jo tullut yli virran, ainoastaan yksi rykmentti seisoi vielä\ntoisella rannalla. Sotamiehet olivat aseissa ja odottivat joka\nsilmänräpäys käskyä seurata pääjoukkoa.\n\nVähän matkaa itse rykmentistä seisoi kaksi upseria. Toinen heistä oli\nlyhytläntä mies totisilla ja säännöllisillä kasvonpiirteillä. Päänsä\nmuoto oli jalo, ja suurista, vaaleansinisistä silmistä säteili\nrohkeutta ja päättäväisyyttä, hänen suonikkaat jäsenensä osoittivat\nsekä voimaa että notkeutta. Tämä mies oli eversti Kustaa Kruse, oiva ja\nluotettava sotilas.\n\nToinen oli nuorukainen, milt'ei naisellisilla kasvonpiirteillä. Mutta\njos likemmin tarkasti hänen korkeaa rintaansa, huomasi heti, että\nhänelläkin oli voimaa ja notkeutta. Silmänsä olivat vaaleansiniset ja\nsuu, jota varjosi pienet viikset, osoitti alakuloisuutta, joka hyvin\npaljon kaunisti häntä. Hänen nimensä oli Vilho Stjernfelt; 20 vuotiaana\noli hän ensi kerran taistellut Kaarlo X Kustaan lippujen alla ja joka\nkerran taistelussa osoittanut rohkeuttansa. Niinkuin kaikki\nRuotsalaiset piti hänkin sankarikuningasta esikuvanaan ja hänen\ntähtensä hän mielellään uhrasi elämänsä ja verensä.\n\nKun eversti oli muutamia minuuttia tarkasti katsellut miehiään, kääntyi\nhän tuimalla liikkeellä nuorukaiseen päin, pyyhkäisi kädellään\npartaansa ja sanoi:\n\n\"Ennen ei minulla koskaan ole ollut syytä epäillä luutnantti\nStjernfeltin uskollisuutta kuninkaalleen, mutta nyt...\"\n\n\"Eversti, pidättäkää\", huudahti Vilho kiivaasti. \"Koska olen antanut\nteille syytä tästä varoittamaan? Koska näitte minun väistyvän\ntaistelussa. Voitteko sanoa, ett'ei minun rinnassani syki yhtä\nuskollinen sydän, kuin teidänkin. Oletteko nähnyt minun peräytyvän\nmennessäni ruoppeimpien virtojen yli, tahi kun yhdessä olemme\nkahlanneet syvimpien soiden läpi? Ja vihdoin oletteko nähnyt minun\nkalpenevan tartarien hurjimmissa päällekarkauksissa?\"\n\nNäin sanoen pyörähti luutnantti ympäri korollaan, ja aikoi vihoissaan\nmennä, kun eversti kiivaasti tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi:\n\n\"Nuori huimapää, veri kuohuu rinnassanne korkeammalle kuin Vislokan\naallot? Te luutnantti Stjernfelt, joka olette tunnettu yhdeksi\nlevollisimmista upseereistamme, hurjistutte niinkuin tulivuori.\nSitäpaitsi en tarkoittanutkaan niin pahaa, joksi te sen selititte.\"\n\n\"Teidän sanojenne mukaan voisi minua luulla isänmaan ja kuninkaan\npetturiksi\", vastasi Vilho, joka heti leppyi everstin tavallisen äänen\nkuultuansa. Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi:\n\n\"Minä myönnän, että vimmastuin, mutta minä tahdon varoa kunniatani,\njoka on meidän kallein omaisuutemme, ja sitä ette voi kummeksia. Suokaa\nanteeksi, eversti Kruse. Vimmastumiseni oli pikaisuus.\"\n\n\"Sen teen mielelläni\", vastasi eversti, ojentaen nuorukaiselle kätensä.\n\"Minä myönnän, että pidän teistä ja pidän arvossa teidän rohkeuttanne,\nvieläpä pikaista luontoannekin. Mutta kyllä uskon, että urhoollinen\nsotilas ei tyydy ainoastaan kunniaan ja maineesen, jotka tosin\nmairittelevat ylpeyttä, vaan jotka kuitenkin jättävät tyhjän sydämeen;\nkyllä voin aavistaa, että kauniit neidon silmät...\"\n\n\"Eversti\", huudahti Vilho iloisesti; \"ettekö luule, että urhea\nsotilaskin on kyllin arvokas saamaan silmäyksen kauniista, loistavista\nsilmistä.\"\n\n\"Sen kyllä luulen, nuori mies\", sanoi eversti jonkinlaisella innolla;\n\"mutta palatkaamme nyt teihin ja teidän matkaanne. Kuinka kauvaksi\njäätte pois, jos nyt annan teille luvan mennä?\"\n\n\"Kello 12 yöllä olen taaskin oleva täällä.\"\n\n\"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?\" kysyi eversti huolettomasti.\n\n\"Rzochoviin.\"\n\n\"Ahaa, kreivi\", sanoi eversti hymyillen, \"joko niin pitkälle olette\njoutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin\nminulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona,\nmutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta\nsydämestäni.\"\n\nVilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. \"Kuinka niin\",\nkysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.\n\n\"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka...\"\n\n\"Joka on teidän vihollisenne\", lisäsi Vilho kiivaudella. \"Sen kyllä\ntiedän\", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, \"mutta minä tiedän\nmyös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä\nkunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin\njulkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan\nsyvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä\nkoskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar,\nkiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on\nhänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia\nkilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen\nkunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan.\"\n\nNäin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin\nmietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä\nnuorukaisen olkapäälle, sanoen:\n\n\"Entiset muistot murehduttavat mieltänne.\"\n\n\"Niin\", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, \"te olette\noikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan\nvähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa\nhaavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin\nsilloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja\ntästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä\najasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä,\nsentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset\njäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko\nkoskaan enään nähdä näitä seutuja?\" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei\nkuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen\nrinnastaan.\n\n\"Hm, hm\", mutisi eversti, \"tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti\nratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko\nsynkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan\nsamalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä\nnytkin on! Menkää ystäväni\", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut,\n\"menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat\nvaivat, vastukset!\"\n\nVaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun\neräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.\n\n\"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua\nMielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja\nodottaa tarkempia käskyjä.\"\n\nNäin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin\nvastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä\nVislokan yli.\n\nPitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena\nvirran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän\nratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän\nruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän\nenään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen\nmennä mielensä mukaan.\n\nHänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli\nvirran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka\nmuutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.\n\nHeti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin\nsuvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt\nmuurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä\nmuuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa,\njolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä\nsisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.\n\nSiellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa,\nKatarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi\nvaltiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli\nnäillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin\nonnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka\nolivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren\nsotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef\nLubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman\nvallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän\nitse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön\nkuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären\nvihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta,\nmutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär\nvihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään\nvoisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.\n\nLeveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti\nlinnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa\nhehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.\n\n\"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?\" huusi hän\nkorkealla äänellä. \"Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä\ntahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!\"\n\nMuutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat\nliian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan,\ntuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.\n\n\"Sinä käytät valtaasi väärin\", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä.\n\"Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista\nvastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden\nolet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä\nsytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö\ntiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä\nolet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan\npäästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä\nmiestä?\"\n\nTämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille,\nmutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:\n\n\"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme.\"\n\n\"No sitte menen itse aukaisemaan\", vastasi kreivitär, ja alkoi astua\nportaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman\nvapisevalla äänellä:\n\n\"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni.\"\n\nKatarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä\npalvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa\najoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi\nhämmästykseksi.\n\nRatsastaja oli Vilho Stjernfelt.\n\n\"Suokaa anteeksi, kreivitär\", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen\ntämän vieressä, \"minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin\nainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse\nraivasin itselleni tien.\"\n\nKreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn\npuoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka\nhäneen kiinnitettiin.\n\n\"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa\", sanoi hän\nviimein, \"mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on\npelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä\nsiitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin\nennen!\"\n\nNytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan\npoistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt\nkreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille,\njonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:\n\n\"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?\" Ei kukaan vastannut. Vaan kun\njohtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista\nesiin, ja sanoi:\n\n\"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät\nsekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!\"\n\nCzarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen\nhän poistui sanaakaan sanomatta.\n\nEsi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat\nvanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen\nkeskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista\nsydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea\ntukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta,\nikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt\nsynkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden\ntarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?\n\nSiihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli\nenimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin\npaljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla\nsanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää\nvireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä\nkatsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt\nnäkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin,\nhuudahtaen:\n\n\"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen\neroittaa meidät toisistamme!\"\n\n\"Armas Eleonora\", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa\nvastaan; \"meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja\nsitten seuraat sinä minua synnyinmaahani...\"\n\n\"Hiljaa, Vilho\", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä\nnuorukaisen huulille, \"sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee\nkiroamaan minua.\"\n\n\"Sinun veljesi ei kiroa\", sanoi Vilho luottamuksella, \"minä toivon,\nettä kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli,\ntehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani,\nmeidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet.\"\n\nEleonora ei vastannut, vaan kietoi käsivartensa nuorukaisen ympärille\nja vaipui hänen rinnoilleen.\n\nKatkerin tuska ja suurin ilo ovat mykkiä. Eleonoran tuska olisi voinut\nvaikkapa tappaa hänet.\n\nKun Vilho, niinkuin jo ennen on kerrottu, sairasti Mikolaiovissa, oli\nEleonora huolenpidollaan vaikuttanut hänen pelastukseensa. Hänen\nonnettomuutensa, hänen jalo käytöksensä ja hänen sivistyksensä olivat\nEleonoran tuliseen sieluun juurruttaneet ensimmäisen kipinän rakkautta,\nja kuta enemmän aika kului, sitä enemmän tunsi hän rakastavansa tuota\nruotsalaista upseeria. Mutta selityksen ensimäistä askelta ei Vilho\nollut ottanut. Tosin näki hän jo lähteissään Mikolaiovista\nparantumisensa jälkeen, että hän oli rakastettu, mutta hän päätti\nkuitenkin vielä hillitä tunteitaan. Nyt hän ei kuitenkaan enään voinut\nitseänsä pidättää, ja ellei Eleonora ensin olisi murtanut jäätä, oli\nhän päättänyt sen tehdä. Hän heittäytyi ensiksi nuorukaisen syliin, ja\nhänen huulensa puhui ensin rakkaudesta. Tätähän ei kukaan voi sanoa\nrikokseksi?\n\n\"Mutta eikö kukaan neitonen synnyinmaassasi tunge minua sydämestäsi?\"\nkysyi Eleonora, levottomana silmäillen Vilhoa.\n\n\"Ei\" huudahti tämä, \"ei kukaan nainen ole ennen sinua vallinnut\nsydäntäni, eikä kukaan tule sitä vast'edeskään tekemään.\"\n\n\"Sanasi ovat kuin miehen ainakin\", vastasi Eleonora säihkyvin silmin.\n\"Kuule sinäkin minun lupaukseni: Ei kukaan, paitsi sinua, saa levätä\nrinnallani, ei kukaan muut kuin sinä tulla osalliseksi syleilyistäni ja\nsuuteloistani, sillä kun Puolan neito on antanut sydämensä pois, ei hän\nkoskaan ole uskoton.\"\n\nIhastuneena sulki Vilho tuon ihanan tytön syliinsä, ja hän jatkoi:\n\n\"Paljon olen kärsinyt rakkauteni tähden. Minä luulen, että veljenikin\nsen tietää; vanha kreivitär, joka valvoo minua haukan silmillä, on\nkyllä kertonut hänelle siitä. Jo lapsuudesta olen minä määrätty\npuolisoksi ruhtinas Göran Czarnekille, joka isänsä rinnalla taistelee\nteitä vastaan. Minä olen tutkinut sydäntäni ja koetellut rakkauttani.\nToisella puolen on isänmaa, joka uhkaa minua kirouksella, jos annan\nsydämeni sen viholliselle; mutta synnyinmaasi minua ei kiroo. Toisella\npuolen ovat vanhempaini ja veljeni lupaukset Czarnekille, mutta\nnämäkään eivät voi vähentää rakkauttani. Minä olen voittanut, sinä saat\nsen jakamattomana.\"\n\n\"Mutta eivätkö veljesi ja ruhtinas Czarneki pakoita sinua suostumaan\nlupauksiin, jotka he ovat antaneet toisilleen?\"\n\n\"Puolan neito ei anna itseänsä pakottaa\", sanoi Eleonora ylpeästi. \"Sen\ntekee ainoastaan se, jolla on horjuva sydän, ja joka ei tunne, mitä\nrakkaus on.\"\n\nNyt kuului askeleita viereisestä huonneesta, ja vanha kreivitär astui\nsisään, tehtyään tutkimusretken linnassa ja tiedusteltuaan, olivatko\nvahdit tehneet velvollisuutensa. Hän tuli niin äkkiä sisään, että\nrakastavat tuskin ennättivät paikoilleen. Sittenkuin hän Vilholle oli\npitänyt pitkän puheen palvelijain, ja etenkin Czarnyn, uskottomuudesta,\nja kuinka hänen joka yö täytyi olla levoton, sanoi hän:\n\n\"Jos te, herra kreivi, tahdotte jäädä tänne yöksi, niin on yksi\nhuone...\"\n\n\"Vaikka mielelläni jäisin, en voi\", vastasi Vilho. \"Ennen kello 12:sta\ntäytyy minun olla Mielec'issä, seuratakseni päivän koitteessa\nrykmenttiä. Minä olen antanut eversti Kruselle kunniasanani olla siellä\nmäärätyllä tunnilla, ja niin paljon kuin mahdollista, koetan täyttää\ntämän lupaukseni.\"\n\n\"No en minä tahdo teitä, kreivi, estää\", sanoi vanha kreivitär,\nkatsahtaen Eleonoraan, joka tunsi, kuinka hieno puna nousi hänen\nposkillensa. \"Ja minä sanon teille, kreivi, että täällä linnan\nympäristöllä ei juuri voi olla varma\", lisäsi vanhus päättävällä\nliikkeellä. \"Vanha Czarny tosin ei tahdo myöntää, että mitään vaaraa\nolisi, mutta...\"\n\n\"Oh mitä siihen tulee, on minulla oivallinen hevoseni ja lisäksi hyvä\nturva tässä\", lisäsi hän, tarttuen kädellään miekan kahvaan \"ja älkää\nluulko, että minä olen tottumaton kuljeksimaan metsissä ja soissa, se\non ollut suurin iloni aina lapsuudesta saakka, ja luulenpa, että\nminulla on yhtä terävä näkö ja tarkka kuulo, kuin teidänkin\nmaamiehillänne.\"\n\nVanha kreivinna katsoi toisaalle, joten nuoret saivat tilaisuuden\nvaihtaa muutamia merkitseviä silmäyksiä.\n\nVielä muutamia minuuttia pitkitettiin keskustelua: sen jälkeen otti\nVilho jäähyväiset vanhalta kreivittäreltä, ja riensi ulos, Eleonoran\nseuraamana.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi, Vilhoni!\" kuiskasi nuori tyttö ja hiipi\nnuorukaisen rinnalle, \"minä rukoilen aina sinulle onnea.\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä syleilivät he toisiaan, viimein irtausi Vilho\nmilt'ei väkivallalla Eleonorasta, keikahti satulaan ja ratsasti täyttä\nlaukkaa avatusta portista ulos, katsomatta taaksensa. Hän ei kuullut\nEleonoran heikkoa huudahdusta, kun hän katosi näkyvistä.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Vilho saapui virran rannalle, näkyi neljä\nratsastajaa kiireesti laukkaavan metsästä, joka ympäröi linnaa, ja\nottavan saman suunnan kuin luutnanttikin.\n\n\"Nyt on hän joutunut paulaan\", nauroi yksi ratsastajista, joka\npunnitsi kädessään raskasta karbiinia, \"Czarny ei ole meitä pettänyt.\"\n\n\n\n\nII.\n\nEversti Kruse tekee päätöksen. -- Neuvottelu.\n\n\nOli jo pimeä kun eversti Kruse rykmenttineen saapui Mielec'iin, jossa\nvallitsi suuri epäjärjestys tämän uuden tervehdyksen tähden. Sittenkun\neversti oli kutsunut kokoon asukkaat ja pitänyt heillä ankaran puheen,\nuhaten heitä perikadolla, jos näyttäytyisivät tottelemattomilta, meni\nhän majataloonsa. Hänen isäntänsä, nimeltä Izrovitsh, oli yksi\nkaupungin kuuluisimmista miehistä.\n\nPidettyään muutaman minutin neuvottelun upseriensa kanssa, antoi\neversti käskeä luoksensa Izrovitshin, ja, käskettyään häntä istumaan,\nsanoi:\n\n\"Voitteko sanoa minulle, josko puolalaisia kuljeskelee täällä metsissä?\nMinä kehoitan teitä puhumaan totta, muuten... te tunnette sodan lait.\"\n\nMuutamia minuuttia mietittyään vastasi puolalainen katkeralla äänellä:\n\n\"Minua ei laisinkaan kummastuta, että nyt puhutte tuolla tavalla, kyllä\ntoisella tavalla puhuisitte, jos...\"\n\n\"Minä en ole kutsunut teitä tänne kuunnellakseni valitusvirsiänne\",\nkeskeytti eversti häntä vihaisesti; \"minä kehoitan teitä vielä kerran\nvastaamaan kysymykseeni, muuten tiedän kyllä keinon pakottaa teitä.\" Ja\nantaaksensa sanoilleen enemmän painoa, tarttui hän kiivaasti miekkansa\nkahvaan.\n\n\"Niin\", sanoi Izrovitsh, \"minä kerron teille siis, että Czarnekin\njoukot kuljeksivat täällä metsissä.\"\n\n\"Kuinka pitkälle ulottuvat heidän matkansa?\" kysyi eversti taas.\n\n\"Niscoviin.\"\n\nEversti hypähti ylös tuoliltaan.\n\n\"Ovatko Rzochovin ympärystät myöskin täynnä vihollisia?\" kysyi hän,\nselvästi osoittaen liikkeissään levottomuutta.\n\n\"Ovat!\" vastasi Izrovitsh lyhyesti. \"Ja Sanin luona seuraa kenraali\nLubomirski tarkkuudella teidän kuninkaanne liikkeitä\", lisäsi hän\nhetken vaitiolon jälkeen.\n\n\"Sinä olet uskalias, Izrovitsh\", sanoi eversti, katsellen miestä\nläpitunkevilla silmäyksillä.\n\n\"Te käskitte minun puhumaan totta, ja minä olen nyt kertonut teille\nkaikki, mitä tiedän\", vastasi puolalainen kumartaen.\n\nEnempää eversti ei saanut tietää, ja hän käski Izrovitshin menemään,\nmutta antoi ajutantilleen salaisen merkin pitää silmällä puolalaista.\nSittenkun hän yksinäisyydessä oli tutkinut saatuja tietojaan, kutsui\nhän jälleen sisään ajutantin ja sanoi:\n\n\"Valitse mielesi mukaan urhoollisimmat upseereista ja miehistöstä, minä\ntahdon tutkia, josko puolalainen puhui totta. Sitäpaitsi pelkään, että\nluutnantti Stjernfelt, joka juuri on paluumatkalla, voisi joutua noiden\npensasryömiöiden käsiin. Luultavasti täällä ei enään ole veneitä\njälellä?\"\n\n\"On, herra eversti, neljä kappaletta.\"\n\n\"Ota ne heti takavarikkoon!\" huudahti eversti innostuneena.\n\n\"Se on jo tehty.\"\n\n\"Hyvä! Lähetä siis kersantti Lundberg kahdeksan miehen kanssa\nsuurimmalla veneellä virtaa ylöspäin, ja käske heitä suurimmalla\ntarkkuudella tutkimaan rantoja Rzochoviin saakka.\"\n\nAjutantti poistui, täyttääkseen käskyä.\n\n\"Olisipa vahinko, jos puolalaiset saisivat tuon vallattoman rakastajan\nkynsiinsä\", mutisi eversti, heittäytyen pitkäkseen vuoteelleen,\nnauttiakseen muutaman minuutin lepoa. Peijakkaan soma oli tuo\npuolalaistyttö kuitenkin, enkä minä laisinkaan ihmettele, että meidän\ntulinen luutnanttimme on ilmi tulessa. Sanotaan, että tyttö on\nsilmittömästi rakastunut häneen, ja minä lyön vaikka vetoa aimo\nmiekkani sataan dukaatiin, ettei kukaan meistä tule viemään\nkotimaalleen niin ihanata saaliista. Hänellä on veli, tuo kenraali,\njoka itse on antanut itselleen arvonimen. Muuten hänestä ei taida olla\nsotapäälliköksi paljon enemmän kun minun huonommasta korpraalistani,\nmutta urhoollinen hän taitaa olla, ja aika työn saamme, ajaessamme\nhänet husaarineen ja kvartiaanineen takaisin soihin, josta he ovat\ntulleetkin. Nuori Czarnecki on kai määrätty hänen langokseen, mutta\nvielä voi kaikki muuttua, ja ell'ei asiat aivan hullusti mene, teen\nminä herroille tänä yönä kepposen, jota he eivät aivan pian tule\nunohtamaan. \"Nyt tiedän, mitä teen\", huusi hän ja hypähti ylös\nnuorukaisen vilkkaudella, \"vaan kepponen pitää heti tehtämän, ennenkun\nrakastaja ennättää kiepata pois morsiamensa kehdosta!\"\n\nEversti tuskin sai sanottua viimeiset sanat, ennenkuin ovi aukeni ja\nvarteva sotilas astui sisään.\n\n\"Terve tuloa, majuri Berdan\", sanoi eversti ja meni vastatullutta\ntervehtimään, \"missä olette olleet ja minkälaisia uutisia tuotte?\"\n\n\"Mikolaiov'in luona\", vastasi majuri. \"Minä tapasin siellä joukon\nLubomirskin husaareja. Ilman muita mutkia hyökkäsin heidän päälleen ja\najoin koko parven Visiokaan. Muiden muassa, jotka joutuivat käsiimme,\noli yksi hyvin epäiltävän näköinen, sillä hän vältti aina joutumasta\ntaisteluun ja koetti useoita kertoja paeta. Tutkiessani häntä, löysin\ntämän kirjeen, joka oli ommeltu hänen takkinsa helmaan.\"\n\nMajurin mentyä, avasi eversti kirjeen, sanoen itsekseen: \"Olenpa varma,\nettä tämä sisältää jotain saakelin vehkeitä. Arvasinpa oikein!\"\nhuudahti hän, luettuaan kirjeen, \"veli on peloissaan ja tahtoisi\nsiskonsa varmaan paikkaan. Saakelin mukavasti ajateltu nämä vehkeet,\nmutta peijakkaan paha oli, että minä osaannuin joutua väliin, tekemään\ntyhjäksi nämä hankkeet. Ha, ha, haa! Tahtoisinpa nähdä sekä veljen että\naijotun sulhasen kasvot, kun he huomaavat tuon vanhan karhun, Kustaa\nKrusen, vieneen pois heidän saaliinsa. Nämä vehkeet kyllä ansaitsevat\nkävelymatkan, vaikkapa se olisikin kahta virstaa pitempi.\"\n\nNäin sanoen solmi eversti miekan vyölleen, heitti ratsukaapun\nhartioilleen, pisti pari pistoolia nahkavyöhön ja kiiruhti ulos. Tuo\npieni joukko seisoi jo valmiina, odottaen ainoastaan käskyä lähteäkseen\nliikkeelle.\n\n\"Majuri Berdan\", huusi eversti, \"vanki on kai takavarikossa?\"\n\n\"On, ja varmassa\". vastasi majuri.\n\n\"Älä päästä häntä karkuun, minä tutkin häntä palattuani.\" Tämän\nsanottuaan komensi eversti joukon liikkeelle, kannusti hevostaan ja\nkiirehti joukkonsa etupäässä etelään päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin neljännespenikulma itäänpäin Mielec'istä seisahtui Kaarlo Kustaa,\nantaakseen joukkojensa hengähtää rasittavien marssien perästä. Koko\nsotavoima, noin 8,000 miestä, oli majoittunut ympyrään, minkä\nkeskukohdalla oli vanha, rappiolle joutunut luostari, jonka kuningas\notti asunnokseen.\n\nSuurista saleista ei enään kuulunut munkkien eikä nunnain ykstoikkoisia\nlauluja, ja pienissä, vankilan tapaisissa kopeissa vallitsi haudan\nhiljaisuus. Salaiset huokaukset ja kyyneleet eivät häirinneet\nhiljaisuutta, eivätkä myöskään tukahutetut hätähuudot ihmisparkoja\nkidutettaissa muistuttaneet keskiajan tyrannisuudesta ja suuremmasta\njumalanpelosta; ainoastaan rumpujen äänet ja sotamiesten naurut\nmuistuttivat, että toinen sukupolvi polki jumalisten isäin entistä\nasuntoa.\n\nAjatuksiin vaipuneena läheni Kaarlo Kustaa luostarin muurin porttia.\nHänen rinnallaan käveli eversti Kaarlo Sparre.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi tämä, juuri kun kuningas astui\nrikkoutuneelle kynnykselle, \"täällä täytyy olla varovainen, sillä juuri\ntällaisissa paikoissa ryövärit ja salamurhaajat mieluummin\noleskelevat.\"\n\n\"Rakas Sparre\", vastasi Kaarlo Kustaa ja laski kätensä everstin olalle\ntuolla tavallisella hymyllään, jolla hän lumosi jokaisen, joka tuli\nhänen läheisyyteensä, \"tämähän on asumukseni, enkö uskaltaisi sinne?\nKas niin, herrani\", sanoi hän iloisesti muille päälliköille, jotka\nseurasivat häntä, \"nyt olemme nykyisessä kodissani, jonka täten\nuudistan.\"\n\nNäin sanoen astui kuningas ensiksi sisään, pysähtyen keskelle lattiaa,\njohon oli asetettu kiviä ympyrään. Yhdelle näistä istui kuningas ja\nkäski seuransa noudattamaan hänen esimerkkiään. Kaarlo-kuninkaan äsken\nniin iloiset kasvot näyttivät nyt murheellisilta, suuret, kirkkaat\nsilmänsä katsoivat tutkistellen kaikkiin ja jäivät vihdoin majuri\nKaarlo Kristeri Liljenberg'iin.\n\n\"Herrani\", alkoi kuningas, \"tämä sotaneuvottelu on päättävä sekä meidän\nettä Puolan kohtalon. Näissä soissa kadotamme tuhansittain urheita\nsotilaita ilman sanottavaa edistystä. Kenraali Lubomirskin johtamana\nkokoontuvat puolalaiset ja Czarnecki koettaa kukistaa siipeämme. Tämän\ntäytyy muuttua, minä en voi nähdä, että urhoolliset poikani tulevat\npelkojen vihollistemme saaliiksi; vielä kerran: _tämän täytyy\nmuuttua_.\" Kaarlon silmät säihkyivät ja hän aikoi jatkaa, mutta näki,\nettä majuri Liljenberg aikoi puhua.\n\n\"Puhukaa, majuri\", sanoi hän, \"me tahdomme kuulla ajatuksenne.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", alkoi majuri, \"sekä minun että muiden neuvosta\npitäisi meidän niin pian kuin mahdollista murtaa tämä kolmio, jonka\nrajana ovat Veiksel ja San. Edellisen luona seisoo Czarnecki,\njälkimäisen litvalaiset, ja heillä on kyllin ruokavaroja kummallakin.\nMinä en sano tätä pelosta, vaan nälkä, tämä vihollinen, joka on tulta\nja miekkaakin kamalampi, on kintereillämme. Sandomirin luona on\nCronlod, mutta hänkin on elatusvarojen puutteessa, ja jos puolalaiset\nmonta kertaa tekevät väkirynnäkköjä, luulen minä, että tämäkin\nlinnoitus pian antautuu.\"\n\n\"Teidän sananne eivät juuri ole iloittavia\", vastasi kuningas, vaipuen\najatuksiinsa, \"mutta minä ymmärrän aivan hyvin, että te olette\noikeassa. Noh, hyvä siis!\" huudahti hän muutaman minuutin mietittyään,\n\"seuratkaamme majurin neuvoa. Sandomirin luona menemme Veikselin yli,\nsieltä heti marssiaksemme Varsovaa kohden. Pitäkää joukkonne kunnossa,\nja te, Sparre, antakaa käsky eversti Kruselle, että hän kuta pikemmin,\nsitä parempi, yhtyy meihin.\" Näin sanoen nousi kuningas paikaltaan,\nhänen silmänsä säihkyivät ja hän sanoi itsekseen: \"Juhana Kasimir,\nvartioitse nyt pääkaupunkiasi!\"\n\nPäälliköt erosivat. Ainoastaan Liljenberg ja kenraalimajuri Bülov\nmenivät samaan suuntaan leirin pohjoisosaan. Viimein sanoi Bülov\nkatkeralla äänellä:\n\n\"Kuinkahan tämäkin päättyy. Kuningas sanoo menevänsä Veikselin yli,\nmutta sehän tie on suljettu.\"\n\n\"Suljettu\", huudahti Liljenberg hämmästyksellä, \"te puhutte leikkiä!\"\n\n\"En, se on täyttä totta.\"\n\n\"Minkätähden ette sitä ennen ole ilmaisseet?\"\n\n\"Minä en nyt tahtonut vastustaa teitä\", vastasi Bülov röyhkeästi,\n\"sillä minä tiedän, että kaikki neuvomiseni nyt olisivat menneet\nkuuroihin korviin. Kaarlo Kustaa on sekä sotapäällikkö että sankari,\nmutta kun hän on valmis rynnäkköön, on hän liian hätäinen.\"\n\nLiljenberg ei vastannut.\n\n\"Minä olen varma asiastani\", jatkoi Bülov, \"hän ei olisi päättänyt\nmennä yli Veikselin; semminkään ei nyt.\"\n\n\"Selittäkää selvemmin!\"\n\n\"Heti. Tunti sitten tuli tänne airut eversti Cronlodilta. Tämä urhokas\nmies on jo lyönyt takasin kolme väkirynnäkköä, ja useita pienempiä\nkahakoita on tapahtunut, kun puolalaiset ovat koettaneet valloittaa\nlinnan. Vihollisen laumat lisääntyvät aina enemmän ja enemmän. Sandomir\non jo monta kertaa sytytetty palamaan, ja jos kaupunki antautuu, täytyy\nmyöskin linnan ennen tahi myöhemmin joutua puolalaisten käsiin. Vaan\ntässä ei vielä ole kaikki mikä vielä enemmän vaatii varovaisuutta, on\nse, että Czarnecki, tuo viekas partioretkeläinen, on arvannut\nhankkeemme, ja nyt on hänen tarkoituksensa pakottaa meitä vielä\nkauemmaksi kolmion kärkeen, voidakseen sitten yhdellä iskulla hävittää\nmeidän pienen sotavoimamme.\"\n\n\"Helpommin sanottu kuin tehty\", jupisi Liljenberg. \"Me emme anna\nturkkilaisten eikä barbaarien vangita itseämme.\" Ääneensä sanoi hän:\n\"Minkä neuvon te, kenraalimajuri, antaisitte?\"\n\n\"Jospa tässä\", vastasi Bülov, osoittaen Veikseliä, \"olisimme menneet\nyli ja marssineet Czarneckia vastaan, ennenkuin hän olisi joutunut\nkutsumaan avukseen litvalaiset. Hänen lyömisensä olisi ollut hyvin\nhelppo, ja Cronlod olisi myös tullut vapautetuksi heidän rynnäköistään.\nLubomirskin joukot ovat liian heikot vastustamaan meitä, ja Juhana\nWitebski, joka on sijoitettu virtojen yhtymäpaikoille, ei myöskään\nolisi joutunut omaisiensa avuksi. Ainoastaan täten olisi tie Varsovaan\nnyt ollut auki. Tämä olisi ollut minun neuvoni.\"\n\nNyt pysähtyi keskustelu, mutta ikäänkuin sattumalta katsoi Bülov\ntaaksensa ja seisahtui. Muutaman silmänräpäyksen katseli hän\ntarkasti luostarin harmaita muuria, jotka hämärässä näyttivät\njättiläiskummituksilta.\n\n\"Tuo vanha luostari näyttää minusta niin salaperäiseltä\", kuiskasi hän\nLiljenbergille; \"aina siitä asti kun tulimme tänne, olen sitä katsellut\nepäilyksellä. Minä olen varma, että jotain salaista on siellä\nkätkettynä. Katsokaa, katsokaa\", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, ja\ntarttui majurin käsivarteen, \"luuloni ovat toteutuneet. Siellä on\nvakoojia aikalailla, ja jos teillä on hyvät silmät, voitte helposti\nnähdä pään, joka liikkuu edestakaisin tuolla seinällä. He ovat olleet\nsiellä piilossa, jo ennenkuin me tulimme tänne, mutta minä vangitsen\nkoko joukkion. Älkää kadottako heitä näkyvistänne, majuri, minä tulen\nheti takasin.\"\n\nNäin sanottuaan Bülov katosi. Liljenberg ei ottanut silmiään vakoojasta\nseinällä, ja hän näki nyt selvästi, mitä Bülov ei ollut huomannut, että\nsiellä oli useita päitä. Suurimmalla levottomuudella odotti hän\ntoverinsa takaisintuloa. Neljännestunnin kuluttua tulikin Bülov\ntakaisin, kuiskasi muutaman sanan majurin korvaan ja veti hänen\nmukanaan.\n\nHiljaa hiipien lähestyivät he nyt sitä osaa muurista, jossa varjo oli\nnäkynyt, ja ilokseen huomasivat he siellä ikkunan, josta voivat\nparemmin nähdä, mitä sisällä oli tekeillä. Bülov nousi varpailleen ja\nkoetti katsoa sisään, mutta tässä epämukavassa ja väsyttävässä\nasennossa ei hän voinut olla niin kauan, että olisi mitään nähnyt.\n\n\"Tukekaa minua olallanne\", kuiskasi hän Liljenbergille.\n\nTämä teki hänen pyyntönsä jälkeen.\n\n\"Kuinka monta heitä on?\" kysyi Liljenberg hiljaa kuiskaten.\n\n\"Kymmenen minä olen lukenut\", vastasi Bülov, \"ja yhden näistä luulen\ntuntevani; tahtoisin kuitenkin nähdä hänen kasvonsa; vartalo on\nsamallainen kuin hänelläkin, mutta hän istuu selin tännepäin, ja takin\nkaulus on nostettuna ylös, melkein silmiin asti.\"\n\n\"Hän on siis merkittävä henkilö?\" sanoi majuri, puoleksi kysyen.\n\nBülov ei vastannut.\n\nNoin puolentunnin vaitiolon jälkeen sanoi kenraalimajuri, astuessaan\nalas.\n\n\"Nyt näyttää heidän neuvottelunsa päättyneen, mitähän nyt seurannee?\"\n\nTämän sanottuaan vetäytyivät he muutamia kyynäriä muurista ja aikoivat\njuuri piiloutua erään suuren kivilohkareen taakse, kun äänekäs \"wer\nda!\" kaikui yön hiljaisuudessa.\n\nVielä kerran kuului tämä röyhkeä kysymys ja senjälkeen kova laukaus,\njonka kaiku monenkertaisesti kertoi luostarin saleissa. Samassa\nsilmänräpäyksessä kuului kavioin kopse aivan vakoojien takana, Bülov\nhypähti heti sivulle, mutta Liljenberg, joka oli kömpelömpi, ei\nkerinnytkään väistymään. Salaman nopeudella kiiti eräs ratsastaja\nesiin, ja ennenkuin majuri sai ajatelluksikaan vastustusta, makasi hän\njo melkein tainnotonna maassa. Juuri silloin pilvet haihtuivat, ja kuu\nloi kirkkaan valon kaikkiin esineihin. Tuntematon ratsastaja kääntyi\nBülovin puoleen, paljasti kasvonsa ja huusi pilkallisesti hymyten:\n\n\"Kiitos viimeisestä Donajekin luona, herra kenraalimajuri!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", jupisi Bülov, hakien innokkaasti pistoolejaan,\nvaan samassa laukkasi ratsastaja tiehensä.\n\nLiljenbergin tainnottomuus ei kestänyt kauvan; tuntemattoman huudosta\nhän jo heräsi, nousi ylös ja sanoi Büloville:\n\n\"Tuo veijari näkyy tuntevan teidät, ja minä muistuttelen myöskin\nkuulleeni tämän äänen ennenkin.\"\n\n\"Hiljaa\", kuiskasi Bülov, katsoen ympärilleen, \"ei kukaan saa tietää,\nettä meillä on ollut tällainen seikkailu Göran Czarneckin kanssa.\"\n\nSamassa astui eräs korpraali esiin, ilmoittaen että kuusi puolalaista\non vangittu.\n\n\"Vartijoitse heitä hyvin\", käski Liljenberg, \"huomenna tulen minä heitä\ntutkimaan.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nSeikkailu.\n\n\nHiljakseen lähestyi Vilho virran rantaa, ratsastaakseen sitä pitkin,\nluullen siten välttävänsä kaikki vaarat. Ennen oli ollut pimeä kuin\nsäkissä, vaan vähitellen pilvet hajosivat, ja juuri vähää ennen\nsydänyötä nousi kuu aivan pilvettömälle taivaalle. Nyt voi Vilho\nhelposti eroittaa hänestä etäämmälläkin olevat esineet. Vaan nyt voivat\nmyöskin väjyvät viholliset helposti huomata hänet.\n\nMutta nyt ei Vilho ajatellutkaan petosta eikä pauloja; hänellä oli\nparempia seikkoja ajateltavana. Hän muisteli Eleonoraa ja noita ihania\nhetkiä, jotka olivat menneet; hän ajatteli epävarmaa tulevaisuutta,\nmillaisia tauluja se toisi hänen silmäinsä eteen, eikä hän saattanut\nolla olematta vähän suruissaan, muistaessaan ruhtinasta ja hänen\nsuhdettaan Eleonoraan.\n\nVaan toivo, tuo lohduttaja, kun murheet painavat mieltä, se vilkastutti\nmyöskin Vilhoa ja enensi hänen rohkeuttaan. Hänellä oli mielestään\nvoimia painiskella vaikka kohtalonsa kanssa, vaikkapa se olisi\nkuinkakin vihollismielinen häntä kohtaan.\n\nÄkkiä pysähtyi hevonen, ja ellei Vilho olisi ollut niin taitava\nratsastaja, olisi hän varmaan pudonnut selästä. Ajatuksiinsa vaipuneena\nei hän huomannut, että oli ohjannut hevosensa päin virtaa, jonka aallot\nloiskivat.\n\nAinoastaan pari kyynärää hänestä. Hän kuunteli hetken ja säikähti, kun\nkuuli kavioin kopsetta. Äkkiä ohjasi hän hevosensa aina virtaan saakka,\naikoen uiden mennä yli Vislokan, joka tässä kohtaa oli hyvinkin kapea,\nvaan muutti äkkiä päätöksensä ja ajoi läheiseen pensaikkoon.\nTakaa-ajajat tulivat aina lähemmäksi, he puhuivat äänekkäästi ja hyvin\nvilkkaasti sekä mainitsivat usein Czarnyn nimen.\n\n\"Ahaa\", sanoi Vilho itsekseen, joka kuuli koko heidän puheensa, \"se on\ntuo Czarny-lurjus, jota saan kiittää tästäkin seikkailusta, mutta kyllä\nsen hänelle vielä maksan.\"\n\nHänen täytyi nyt etsiä itselleen sopiva lymypaikka, mutta huomasi\nsurukseen, että hänen oman pelastuksensa tähden täytyi jättää hevonen\nkohtalonsa nojaan. Pitkittä ajatuksitta hyppäsi hän maahan, paljasti\nmiekkansa ja ryömi pensaikkoon, huolimatta terävistä oksista, jotka\nrepivät sekä hänen vaatteensa että kasvonsa ja kätensä. Kun hevonen\ntunsi itsensä vapaaksi, hyppäsi se takajaloilleen, hirnui hurjasti ja\nsyöksyä virtaan päin. Mutta äkkiä kääntyi se takasin, nosti korviaan ja\nkatosi metsään. Muutaman minutin kuluttua tulivat takaa-ajajat\npensaikon luo, ja Vilho kuuli selvästi yhden heistä sanovan: \"Hän on\npäässyt pakoon; virta ei ole leveä, hän on uinut sen yli.\"\n\nVilho valmistautui kovimpaan vastarintaan, jos hänen piilopaikkansa\nkeksittäisiin. Hän puristi miekankahvan käteensä ja tarttui karbiniin,\nvoidakseen heti sen laukaista.\n\nEräs takaa-ajajista virkkoi taas: \"Minä olen aivan varma siitä, että\nhän on uinut yli; nämä kirotut ruotsalaiset uivat kuin kalat. Vaan jos\nhän on piiloutunut tänne lähelle, saamme hänet pian käsiimme. Yksi mies\njää tänne, me muut tutkimme rannan, sillä hän ei saa päästä meiltä\npakoon!\"\n\nTämän sanottuaan he poistuivat. Neljäs jäi ja istui niin lähelle\nVilhoa, että tämä aivan helposti olisi voinut tarttua häneen kädellään.\n\nHetken odotuksen jälkeen, joka Vilhosta tuntui hirveän pitkältä, asetti\npuolalainen kiväärin viereensä, nojasi päänsä puunrunkoa vasten ja\nnukkui.\n\nTämä oli Vilhon pelastus. Tuskin 20 askelta hänestä lirisi pieni lähde,\nja vasemmalla puolella oli ranta vapaa niin kauaksi, kuin silmä\nkannatti. Mutta silmänräpäystäkään ei nyt saanut hukata, jotta pelastus\nonnistuisi. Käärmeen notkeudella hypähti Vilho pensastosta nukkuvan\npuolalaisen luo, ottaen tämän kaikki aseet itselleen. Hiipien lähestyi\nhän nyt rantaa, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan paikalleen,\nhuomattuaan vedenpinnalla mustan esineen, joka luikerteli sinne tänne.\nHän huomasi heti, että se oli vene, vaan oliko siinä ystäviä vai\nvihollisia, sitä ei hän vielä eroittanut.\n\nTuskin oli Vilho poistunut piilopaikastaan, ennenkuin puolalainen\nhypähti ylös, olematta laisinkaan unisen näköinen. Hän katseli tarkasti\nympärilleen ja jupisi itsekseen:\n\n\"Kyllähän ruotsalaiset ovat varovaisia, mutta me olemme kavalia kuin\nkäärmeet. Tuo poikaraukka on nyt itse joutunut paulaan.\" Näin sanoen\nmeni hän kiirein askelin samaan suuntaan kuin hänen toverinsakin.\nVenettä ei hän huomannut.\n\nVilhon silmät eivät eronneet veneestä; hänen sydämensä tykytti\nkuultavasti. Rapina, joka syntyi lehden pudotessa puusta, pelotti\nhäntä. Hänen edessään oli vedenpinta ja takanaan synkkä metsä, vaikka\nhän kääntyisi minnepäin tahansa, täytyy hänen tavata vihollisia. \"Kävi\nkuinka kävi\", jupisi hän itsekseen, \"minä en voi täällä kauemmin olla,\ntäytynee lähteä tutkimaan, josko minulla on pelastuksen toivoa. Ell'en\npääse pakenemaan ennen päivän koittoa, on se sitten jo liian\nmyöhäistä.\"\n\nNäin sanoen nousi hän makaavasta asennostaan ja aikoi juuri mennä alas\nrantaan, kun kuuli takanaan kovan paukauksen, ja luoti vinkui niin\nläheltä hänen päätään, että luuli itsensä haavoittuneen. Puoleksi\nhoureissaan odottamattomasta päällekarkauksesta hän kaatui, mutta tuli\nkohta tuntoihinsa, kun viholliset ilohuudolla syöksyivät metsästä. Nyt\nriippui kaikki yhdestä hiuskarvasta. Vene lähestyi hyvin nopeasti, vaan\nhuomaamatta, ja juuri kun puolalaisten piti ottaa Vilhon kiinni,\npamahti kaksi laukausta, ja yhtä monta vihollista kaatui verissään.\n\nYhdellä hypyllä oli Vilho taaskin pystyssä, laukasi karbiininsa yhtä\npuolalaista vastaan, joka vaipui maahan metsänrinteessä. Neljäs, joka\noli Vilhon entinen vartija, pyysi armoa, joka hänelle myönnettiinkin,\nehdolla, että hän antautuisi. Senjälkeen meni Vilho nopein askelin\nveneen luo, jossa häneltä kysyttiin:\n\n\"Oletteko te luutnantti Stjernfelt?\"\n\n\"Olen\", vastasi Vilho, \"kuka tässä veneessä on päällikkönä?\"\n\n\"Kersantti Lundberg\", vastasi eräs ääni, jonka Vilho tunsi olevan\nkersantin.\n\nVanki oli jo annettu sotamiesten käsiin, ja luutnantti oli juuri\nastumaisillaan veneesen, kun kersantti sanoi:\n\n\"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?\"\n\n\"Hevoseni\", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, \"niin\", lisäsi hän\nääneensä, \"tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin;\nkersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme\nnoutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä\", jatkoi hän, kääntyen vankiin\npäin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, \"sinä osoitat meille\ntien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma.\nEteenpäin!\"\n\nVanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan\nja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui\nhänessä.\n\nPian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho\ntunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat\nkukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli\npakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho\nhiljaa: \"eteenpäin!\"\n\nTukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista\nhaparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen\njälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli\nmyöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut.\nTämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä\nkostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä\njoukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.\n\n\"Me olemme petetyt!\" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan,\n\"puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!\"\n\nSotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas\nratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.\n\nTätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat\nryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös\npian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa\nnäytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä\npuolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä\naikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten\nkorvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne,\nvaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.\n\nMutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää\nmiettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat\ntunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho\nitsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista\nsotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani\nkorvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.\n\nSuuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo.\nViivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle\nMielecin luona.\n\nEnsimäinen, jonka Vilho tapasi, oli majuri Berdan. Tältä sai\nVilho kuulla sekä everstin partioretkestä että myöskin vangin\nkiinniottamisesta Mikolaiovin luona.\n\n\"Saattakaa minut vangin luo\", sanoi Vilho, '\"minä ymmärrän jotensakin\nhyvin puolan kieltä, ja koetan parastani, saadakseni häneltä kiskotuksi\ntotuuden.\"\n\nMajuri myönsi tämän, ja muutaman minutin kävelyn jälkeen seisahtuivat\nhe talon eteen, jossa vanki säilytettiin. Sittenkuin upserit olivat\ntoisilleen jättäneet hyvästi, aukaisi Vilho matalan oven ja astui\nsisään.\n\n\n\n\nIV.\n\nMikolaiovissa. - Kaksi vieraissakäyntiä.\n\n\nKun Eleonora oli kadottanut näkyvistään Vilhon palasi hän hitain\naskelin saliin. Vanha kreivitär oli vielä siellä ja tuli Eleonoraa\nvastaan, sanoen pilkallisella äänellä:\n\n\"Mikä suosionosoitus Puolan tyttäreltä, valtiokansleri Josef\nLubomirskin sisarelta, on että hän saattaa halpaa ruotsalaista upseria\nportaille asti.\"\n\nHetken hämmästyneenä katseltuaan vanhaa kreivitärtä, sanoi Eleonora:\n\n\"Onko tämä totta, vai puhutteko leikkiä?\"\n\n\"Tämä on aivan totta\", vastasi Katarina-rouva, antaen joka sanalle\npainon. \"Sinun tulee muistaa, Eleonora\", jatkoi hän vähän lempeämmällä\näänellä, \"että kreivi Stjernfelt on vihollisemme, ja meidän tulee\npitääkin häntä sellaisena, vaikka...\"\n\n\"Ei\", huudahti Eleonora, \"hän ei ole meidän vihollisemme!\"\n\n\"Eikö hän ole vihollisemme?\" kysyi vanha kreivitär. \"Se on totta, että\nhän kaikessa ystävyydessä on käynyt meitä tervehtimässä, mutta annas,\nkun sotaa ruvetaan käymään näillä seuduin, niin voit olla varma siitä,\nettä hän ei ole kaikkia muita parempi. Minä en juuri luota noihin\nruotsalaisiin\", jatkoi hän kiivaudella, \"sillä heidän kuninkaansakin on\nsiveettömin kuningas, joka milloinkaan on istunut valtaistuimella.\"\n\n\"Minä taasen olen aina kuullut päinvastoin\", sanoi Eleonora, \"kaikki\nkiittävät hänen viehättäväisyyttään, ja minä tahtoisin juuri tietää,\nkeltä olette kuulleet kaiken tämän.\"\n\nKatarina-rouva oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti, hän ei voinut katsoa\nEleonoran vakaisiin silmiin. Vaan kun tämä toisti kysymyksensä, vastasi\nkreivitär hiljaa: \"Göran Czarneckilta.\"\n\n\"Kaikki hänen puheensa ovat pelkkää lörpötystä\", sanoi Eleonora\nkylmästi.\n\n\"Eleonora!\" huudahti vanhus, tuijottavin silmin katsellen uskaliasta\ntyttöä, \"kenen luvalla uskallat puhua tällaista siitä, jonka Jumala,\nisänmaa ja vanhempasi ovat määränneet puolisoksesi? Onneksi ei ruhtinas\nnyt ole läheisyydessä.\"\n\n\"Minä kyllä uskallan toistaa sanani ruhtinaankin kuullen\", sanoi\nEleonora vakavalla äänellä. \"Minulla ei ole mitään peljättävää hänen\npuoleltansa, sillä ruhtinas Göran Czarnecki on -- pelkuri.\"\n\n\"Ruhtinas Göran pelkuri!\" huudahti vanha kreivitär hehkuvin poskin.\n\"_Ruhtinas Göran on pelkuri_!\" toisti hän, antaen joka sanalle painon.\n\"Hän, joka Donajekin luona kaatoi kahdeksan ruotsalaista, hän, joka\naina on ensimäinen sodissa, häntäkö kutsut sinä pelkuriksi?\"\n\n\"Minä en tarkoita sellaista pelkurimaisuutta\", sanoi Eleonora äkkiä.\n\"Voihan sitä näyttää muullakin tavalla. Ruhtinas ei uskalla katsoa\nminua silmiin, kun minä soimaan häntä jostakin, hän katsoo aina maahan,\nkun kiinnitän silmäni häneen. Minä kutsun tämänkin pelkurimaisuudeksi.\"\n\n\"Voiko sitä sanoa pelkurimaisuudeksi?\" kysyi kreivitär hiljaa.\n\n\"Voi, sillä tämä on sielun pelkurimaisuutta. Totinen isänmaanystävä ja\nmies, joka hyvin tuntee itsensä, ei valloita naisen sydäntä miekalla,\nvaan osoittaa teoillansa olevansa sen ansainnut. Tahi voiko sitä sanoa\nmuuksi kuin pelkurimaisuudeksi, kun ruhtinas kahdeksan päivää sitten\nilman armoa antoi ampua kuoliaaksi kymmenen aseetonta ruotsalaista?\nTällä hirveällä teolla hän näyttää, että kuitenkin pelkää näitä\nvihollisiaan, vaikka hän usein kerskailee teoistansa. Ennen en pitänyt\nruhtinaasta väliä, nyt kammoksun häntä.\"\n\n\"Jumalan pyhä äiti\", huudahti vanhus, lyöden rintojaan, \"kuka on sinuun\ntuonut nämä ajatukset?\"\n\n\"Oma sydämeni\", vastasi Eleonora.\n\n\"Tämä on ruotsalaisen kanssa seurustelemisen hedelmä\", jatkoi\nKatarina-rouva liikutettuna, \"ell'ei hän olisi tullut tänne, en olisi\nnyt kuullut hulluja puheitasi.\"\n\n\"Niin, Vilho Stjernfelt on todellakin istuttanut sekä nämät, että monta\nmuuta hyödyllistä opetusta kokemattomaan sydämeeni\", sanoi Eleonora ja\nnyykytti punehtuen kaunista päätään.\n\n\"Jumala ja kaikki pyhimykset varjelkoon minua!\" huudahti vanhus, tehden\nristinmerkin; \"nyt täytyy minun kai vielä kuulla, että rakastat häntä\nja...\"\n\n\"Sitä teenkin, ja tulen aina tekemään\", vastasi Eleonora ja katseli\nvakavasti vanhusta silmiin.\n\n\"Ah, tämä menee todellakin liian pitkälle! Sinä, jalosukuinen Puolan\nnainen, rakastat tuota ruotsalaista, joka ei taida ollakaan kreivi,\nvaan joku alhaissukuinen, joka vielä lisäksi on kerettiläinen. Sinä\nkysyit äsken, josko minä puhuin leikkiä, nyt voin minä kysyä sinulta\nsamoin.\"\n\n\"Tällaisissa asioissa en minä puhu leikkiä\", sanoi Eleonora.\n\n\"Mitä luulet veljesi sanovan, kun hän saa tiedon päätöksestäsi?\"\n\n\"Jos hän rakastaa minua, hänellä on jalo sydän, eikä hän tahdo tehdä\nminua onnettomaksi.\"\n\n\"Ja ruhtinas Göran, joka...\"\n\n\"Lörpötyksiä; hän tulee kuulemaan tämän sanoman hyvin levollisena,\nsiitä olen varma; hän kyllä löytää yhtä jaloista suvuista puolison\nitselleen kuin minäkin olen.\"\n\n\"Sinä et siis tahdo ruveta ruhtinaan puolisoksi?\"\n\n\"En\", vastasi Eleonora päättävästi. \"Minä en tulisi viihtymään siinä\nloistossa ja kunniassa, joka silloin minua ympäröitsisi. Kaikki olisi\nminulle vierasta. Ei mikään ilahuttaisi minua, ja juhlallisuudet hovin\nsaleissa vaan kammoksuttavat minua.\" Näin sanoen nojasi hän päänsä\nkättänsä vasten ja vaipui syviin mietteisiin. Äkkiä nousi hän ylös,\nkatseli hetkisen kreivitärtä ja sanoi sitten kuumeentapaisella\nkiivaudella: \"Jos puolisoni nimi on loistavin Puolassa, voiko se\nparantaa sydämeni haavoja; jos hän osoittaa minulle hellyyttä, voinko\ntuntea siitä lohdutusta, kun hänessä aina näen rauhani ja onneni\nmurhaajan; jos hän kiirehtii voitosta voittoon, voiko hän siitä iloita,\nkun minä en saa hänen iloansa. Ei, tuhannen kertaa onnellisempi on\nkuolla köyhänä, rakastetun rinnoilla, kuin kuihtua rikkaudessa,\njalokiviä käsivarsien ympärillä.\"\n\nNäin sanoen tarttui hän yhteen timantti-rannerenkaasen ja heitti sen\nylenkatseella kauvas lattialle, ja oli juuri aikeessa tehdä toiselle\nsamalla tavalla, kun ovi äkkiä aukeni, ja nuori puolalainen komeassa\nsota-asussa näyttäytyi kynnyksellä.\n\nMolemmat naiset tuijottivat häntä, ikäänkuin olisi hän ilmestys henkien\nmaailmasta, ja aivan eri tunteilla sanoivat he yht'aikaa: Göran\nCzarnecki!\n\nIloa osoittaen meni vanha kreivitär ruhtinasta vastaan, sanoen häntä\ntervetulleeksi, mutta Eleonora tuskin katsahtikaan häneen. Tämän\nnähtävän välinpitämättömyyden huomattuaan, levisi vihan puna ruhtinaan\nkauniille kasvoille, ja itsekseen ajatteli hän: \"Aika ja tapahtumat\nkyllä taivuttavat mielesi, ylpeä kaunotar.\" Vihdoin kysyi Eleonora:\n\n\"Mikä on syynä, että ruhtinas Czarnecki tähän aikaan käy tervehtimässä\nnäitä yksinäisiä seutuja: ehkä kunnianosoituksien toivo!\"\n\nRuhtinas ei huomannut ivaa Eleonoran äänessä, vaan vastasi, lähestyen\nhäntä:\n\n\"Halu nähdä teitä; ihana Eleonora. Sodan tähden saamme ainoastaan\nharvoin tavata toisemme, ja minä toivon kaikesta sydämestäni, että nuo\nverenhimoiset kerettiläiset vetäytyisivät takaisin vuorimaahansa, sillä\nsitä ennen ei meidän yhtymisemme voi tapahtua.\"\n\n\"Sitä saatte odottaa kauemmin kuin sodan päättymiseen asti\", vastasi\nEleonora, \"ja jos tulette tänne sanomaan ainoastaan tätä, niin minä\nesitän, ett'ette enään väsytä hevostanne vaarallisilla marsseilla\nruotsalaisten rivien läpi.\"\n\n\"Minä matkustaisin vaikka tuhannen kertaa vaarallisempia teitä myöten,\njos ne veisivät minua teidän tykönne, Eleonora. Ei metsät, ei suot eikä\nvihollisten keihäät voi estää minua tulemasta sen luokse, joka...\"\n\n\"Kuinka voipi Josef?\" keskeytti Eleonora häntä äkkiä. \"Ajatteleeko hän\nvielä siskoraukkaansa, joka jokainen silmänräpäys on peloissaan hänen\ntähtensä?\" Ruhtinas ei vastannut tähän kysymykseen. Harmissaan kääntyi\nhän Eleonorasta vanhan kreivittären puoleen, kun tämä taaskin kysyi:\n\n\"Kuinka käy sodassa, ruhtinas Göran? Onko Juhana Kasimir jo rohkaissut\nmielensä, julkisesti vastustamaan Ruotsin kuningasta?\"\n\n\"Kreivinna\", vastasi ruhtinas punehtuen, \"onneksenne olette\nvaltiokanslerin sisar, muutoin... Mutta me emme enään puhu onnettomasta\nkuninkaastamme. Ruotsalaiset ovat nykyään sellaisessa hädässä, ett'ei\nmeidän tarvitse muuta kuin solmita kiinni säkki, saadaksemme heidät\nkaikki vangiksi.\" Tyytyväisyyden hymy levisi hänen huulilleen,\nleikitellessään jalokivillä koristetun miekkansa kanssa. \"Nyt heidän on\nmahdoton päästä pakoon\", jatkoi hän ylpeästi, \"ja pian täytyy koko\nkerettiläisjoukon antautua vastuksitta, siliä se on kokonaan\nympäröitty.\"\n\n\"Oletteko aivan varma, ruhtinas, ett'ei tuossa säkissä ole reikiä?\"\nkysyi Eleonora pistelevällä äänellä. \"Epäilemättä tiedätte, että\nRuotsin kuninkaalla on hyviä saksia.\"\n\nRuhtinas punehtui, huomattuaan Eleonoran tarkoittavan hänen käytöstään\nDonajeckin luona, jossa hän pikaisuutensa tähden päästi koko\nruotsalaisen rykmentin pakenemaan, joka jo oli melkein ympäröitty.\n\n\"Te ette punnitse sanojanne, ihana Eleonora\", vastasi ruhtinas taaskin\ntointuen. \"Mutta\", jatkoi hän, näyttäen aivan välinpitämättömältä,\n\"ette luultavasti ole kuulleet, että tuo ruotsalainen upseeri, kreivi\nStjernfelt, jota te niin uskollisesti hoiditte, tänä yönä on otettu\nvangiksi, ja vakoojana...\"\n\nEleonora ei kuullut enempää. Kiljahtaen vaipui hän tuolilta maahan ja\npyörtyi.\n\nTätä ei ruhtinas ollut odottanut. Hän huomasi nyt menneensä liian\npitkälle ja koetti hellällä huolenpidollaan peittää varomattomuutensa.\nKaikin keinoin koetettiin nyt herättää Eleonoraa, vaan turhaan.\n\n\"Ruhtinas, te olette tappanut hänet\", valitti vanha kreivitär, \"te\nolitte liian ankara sanoissanne.\"\n\n\"Turhuuksia\", vastasi ruhtinas ivallisesti hymyillen, \"nainen ei kuole\nniin vähästä. Mutta ihmeellistä, ett'ei palvelijani jo ole tullut,\nhänen pitäisi tuoda mukanaan kirje valtiokanslerilta, jossa tämä käskee\nteitä heti seuraamaan minua leiriinsä.\"\n\n\"Täytyykö meidän lähteä pois täältä?\" huudahti Katarina-rouva, selvästi\ntyytymättömyyttä osoittavalla äänellä.\n\n\"Täytyy. Ja tunnin kuluttua pitää teidän olla valmiit matkalle. Minä\nmenen nyt tekemään valmistuksia, ett'ei mikään hätä olisi meille\ntarjona.\"\n\nTämän sanottuaan poistui ruhtinas kiireesti.\n\nMonien koetuksien perästä sai vanha kreivitär vihdoin Eleonoran\nhereille. Mutta kuinka hän oli muuttunut! Silmien äsköinen loiste oli\nhimmentynyt. Hän katseli aivan välinpitämättömänä ympärilleen ja sanoi,\nhuomaamatta Katarina-rouvaa, joka etäämmällä huolestuneena häntä\nkatseli:\n\n\"Onko tämä kaikki unta, vai puhuiko ruhtinas totta? Ei\", jatkoi hän\ntuskallisesti, \"Vilho ei ole vangittu, hän ei ole mikään vakooja!\nRuhtinas puhui vaan ilkeätä leikkiä, sanokaa, eikö niin ole?\"\n\n\"Minä en tiedä mitään tästä seikasta\", vastasi vanha kreivitär\nvältellen. \"Eleonora, ole nyt levollinen! Ruhtinas on tullut tänne,\nviedäkseen meitä veljesi luo, tunnin kuluttua pitää meidän olla\nvalmiit.\"\n\n\"Lähteä täältä? Ruhtinas on tullut saattamaan meitä veljeni luo!\"\ntoisti Eleonora melkein kuiskaten. \"Ei, seuratkaa te ruhtinasta, minä\njään tänne!\"\n\nVanhus hämmästyi, sillä hän ei ollut odottanut vastustusta. Hän koetti\nhyvällä saada Eleonoraa myöntymään, hän kuvaili hänelle kaikkia niitä\nvaaroja, kun hänellä täällä olisi tarjolla, ja koetti vihdoin saada\nhäntä myöntymään rakkaudesta veljeensä. Mutta kun tämä kaikki oli\nturhaa, ja Eleonora pysyi vaan päätöksessään, sanoi Katarina-rouva\nkiivaudella:\n\n\"No, niin, tyttö-houkka, nyt annan minä Göran Czarneckin pakottaa\nsinua: ajattelepas, mitä siitä voi seurata, ett'et kuule veljesi\nkäskyjä.\"\n\nEleonora ei vastannut. Hänen päänsä oli vaipunut alas, ja kyyneleet\nvaluivat hitaasti hänen lumivalkeille käsivarsilleen. Katarina-rouva ei\nhäntä häirinnyt, vaan meni pois hiljaisilla askeleilla. Eleonora ei\nkuullut mitään, hän ei kuullut kolinaa, kun palvelijat juoksivat sinne\ntänne, valmistaen lähtöä, ei vartijain aseiden kalsketta, eikä\nruhtinaan lyhyitä, vaan äänekkäitä käskyjä. Eleonora rupesi itkemään ja\nitki, kunnes uni, tuo \"laupias samarialainen\" ummisti silmäluomet...\n\nPäivänkoitto alkoi jo näkyä idästä, kun piti lähdettämän matkalle.\nEleonoran uni oli milloin rauhatonta, milloin rauhallista, ja usein oli\nVilhon nimi hänen huulillaan. Katarina-rouva oli ruhtinaan käskystä\nuseita kertoja käynyt Eleonoran luona häntä herättääkseen, vaan joka\nkerta oli ikäänkuin näkymätön voima olisi estänyt häntä. \"Nukkukoon\nvielä hetken\", ajatteli hän, \"matkalla täytyy hänen valvoa.\"\n\nRuhtinas tuli sisään kiirein askelin, ja silmissään näkyi selvästi\nlevottomuus. Hänen kätensä puristi miekan kahvaa, ja hänen huulensa\nvapisivat, kun hän huudahti:\n\n\"Teidän viivytyksenne on tullut minulle suureksi hämmennykseksi;\nruotsalaiset ovat kintereillämme, ja ell'emme nyt heti lähde, on tie\ntunnin kuluttua suljettu.\"\n\n\"Ruotsalaiset\", huudahti vanha kreivitär, \"kuinka se on mahdollista?\"\n\n\"No, pian saatte itse nähdä, puhunko totta\", sanoi Göran Czarnecki\ntulistuneena, vieden vanhan kreivittären ikkunan luo. \"Näettekö tuota\njoukkoa, joka lähestyy tuolla tiellä? He ovat ruotsalaisia ratsumiehiä.\nVoi, vielä on tie meille avoinna, kiiruhtakaa!\"\n\n\"Tässä tilassa ei Eleonora voi seurata teitä\", vastasi kreivitär, \"minä\npelkään, että hän tulee oikein sairaaksi, katsokaa, kuinka hänen\nkasvonsa hehkuvat!\"\n\n\"Kirous\", jupisi ruhtinas ja läheni ovea kiirein askelin. \"Hyvästi,\nkreivinnani, minä en anna ruotsalaisten viedä itseäni pois. Mutta pian\npalaan takasin, ja olkaa silloin valmiit seuraamaan minua. Haa, he\nampuvat jo\", huudahti hän, kuullessaan pyssyjen paukkeen, \"minun täytyy\njo lähteä, jääkää hyvästi, armollinen kreivitär!\"\n\nNäin sanoen syöksyi hän ulos, ja oli tuskin lyönyt oven kiinni,\nennenkuin luoti lensi eräästä ikkunasta sisään ja lävisti oven.\nKatarina-rouva säikähti kovin, jalat eivät enään jaksaneet häntä\nkannattaa, ja hän vaipui tunnottomana eräälle sohvalle.\n\nLaukaukset herättivät Eleonoran. Hänen poskensa hehkuivat, ja silmissä\npaloi outo tuli. Huomattuaan Katarina-rouvan kalpeat kasvot, kysyi hän:\n\"Onko ruhtinas vielä täällä?\"\n\n\"Ei\", vastasi vanhus vapisevalla äänellä, \"hän on taistelussa.\nRuotsalaiset ovat karanneet päällemme, he hävittävät linnamme; oi pyhä\nneitsyt, me olemme hukassa!\"\n\n\"He eivät tee meille mitään pahaa\", sanoi Eleonora luottamuksella, \"he\nkunnioittavat kuitenkin surua ja kahta turvatonta naista.\"\n\nKatarina-rouva ei vastannut. Joka ampumasta kiljahti hän, ja nyt oli\nEleonoran vuoro lohduttaa ja rohkaista vanhusta. Sodan melske taukosi\npian ja myrskyä seurasi tyyneys. Eleonora oli juuri aikeissa\nKatarina-rouvan rukousten tähden mennä tiedustamaan taistelun\npäättymistä, hän olikin jo ovella, mutta pysähtyikin siihen ikäänkuin\nkiinni naulattuna, kun eräs ruotsalainen soturi seisoi kynnyksellä.\nTämä oli lyhytläntä mies, avarassa ratsukaapussa.\n\n\"Suokaa anteeksi, että tulen näin kutsumatta\", alkoi hän. \"Kreivitär\nLubomirskiä ja kreivitär Eleonoraahan minun on kunnia nähdä?\"\n\n\"Niin\", vastasi Eleonora, tointuen hämmästyksestään. Katarina-rouva\nainoastaan tuijotti vastatullutta.\n\n\"Minä pyydän anteeksi, että tulen näin sopimattomalla ajalla; mutta\nsota-ajalla ei saa olla niin tarkka\", jatkoi ruotsalainen, astuen\nmuutamia askeleita eteenpäin. \"Nyt tahdon vaan viedä naiset parempaan\nolopaikkaan, ja lisään ainoastaan, että kiire olisi tarpeen, sillä minä\nen halua enään saada Czarnecki-veijaria niskaani.\"\n\n\"Ihminen, minne tahdotte meidät viedä!\" huudahti Katarina-rouva, joka\nvihdoin rohkaisi mielensä ja meni ruotsalaisen eteen. \"Ettekö tiedä,\nettä me olemme sukua Puolan valtiokanslerille, ja te voitte siis pelätä\nhänen kostoansa?\"\n\n\"Minä en pelkää kahtakaan valtiokansleria\", sanoi ruotsalainen\npartaansa silitellen.\n\n\"Kuinka hirveän raaka mies\", sanoi Katarina-rouva itsekseen, \"nuo\nruotsalaiset eivät edes ole oppineet siveitä tapoja.\"\n\n\"Kunnioitan suuresti tapojanne, kreivinna\", vastasi vieras, joka oli\nkuullut vanhuksen puheen, \"tämän ajan paras tapa on sota-tapa, ja eihän\nminun tarvitse tietää, miten se muuten kuuluu.\" Näin sanoen pyörähti\nhän ympäri ja poistui.\n\nTässä oli nyt toteltava, tämän tiesi Katarina-rouva kyllä, ja monta\nminuuttia ei kulunutkaan, ennenkuin he täydessä matkapuvussa jättivät\nsalin.\n\nVitkallisesti astuivat he nyt leveitä portaita alas, joita myöten he\nluultavasti eivät koskaan enään kulkisi. Täällä oli heitä vastassa eräs\nupseri, joka kohteliaasti vei heidät vaunujen luo. Eleonora ei voinut\nhillitä uteliaisuuttaan; hän kysyi seuralaiseltaan lyhyessä\nratsukaapussa olevan miehen nimeä.\n\n\"Eversti Kruse\", vastasi upseri.\n\nEleonora oli kuullut Vilhon usein puhuvan tästä miehestä sekä\nkunnioituksella että rakkaudella ja iloitsi nyt, saatuaan tietää, että\nhän oli heidän suojelijansa. Eleonora oli äsken tuskin ollenkaan\nkatsonut tuota parroittunutta ruotsalaista, vaan nyt katseli hän häntä\nmitä suurimmalla kunnioituksella. Eversti taasen loi usein kummeksuvan\nkatseen ihanaan puolalaistyttöön, ja kun heidän katseensa usein\nkohtasivat toisensa, levisi hymy aina hänen huulilleen.\n\nHetken kuluttua annettiin käsky lähtöön, ja aika vauhdilla pyörivät\nvaunut linnan portista ulos. Tämä oli naisille tuskallinen hetki; he\njättivät nyt vankina esi-isäinsä komean linnan, ja kun metsän synkät\npuut ympäröivät heitä, ja he kuulivat ainoastaan ruotsalaisten upserien\nkomentosanat, silloin eivät he enään voineet tuskaansa hillitä.\nKolkolla huudahduksella heittäytyi Eleonora kreivittären syliin, ja\nvanhus itsekin oli niin liikutettu, että hän alkoi itkeä kuin lapsi.\n\nSittenkun eversti oli järjestänyt matkuen ja lähettänyt partiojoukkoja\ntiedustelemaan, ratsasti hän vaunujen luo, lohduttaakseen murheellisia\nvankejaan. Hänen koristelematon puheensa ja rehelliset kasvonsa\nmiellyttivät naisia, ja vanha kreivitärkin rauhoittui pian, kuultuaan,\nettei mitään vaaraa ollut tarjona. Vihdoin kysyi hän:\n\n\"Eversti, näittekö nuorta ruhtinas Czarneckia?\"\n\n\"Tottahan hänen näin. Hän pakeni toisen ryntäyksen ajalla, mutta miten\nhän pääsi pakenemaan, sitä en saata selittää. Kaikki aukot ja portit\nmuurissa olivat tarkoin vartioitut, vaan tällä kertaa luiskahti hän\nkäsistäni.\"\n\n\"Ja palvelijani?\" kysyi kreivitär taas.\n\n\"Yksi heistä aina oli ruhtinaan rinnalla ja pääsi luultavasti pakoon.\nToiset ovat osaksi kuolleet osaksi vangittuina.\"\n\n\"Minkä näköinen oli hän, joka seurasi ruhtinasta?\" kysyi kreivitär\nhuomattavasti vapisevalla äänellä.\n\n\"Hän oli vanhanpuoleinen mies, harmaalla tukalla ja parralla.\"\n\n\"Czarny\", sanoi kreivitär itsekseen, \"nyt olen minä tyytyväinen.\"\n\nKeskustelu päättyi tähän, ja hetken kuluttua näkyivät jo etäällä\nruotsalaisten nuotiotulet.\n\n\n\n\nV.\n\n\"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan.\" -- Muukalainen.\n\n\nVangin tutkimisesta ei Vilholla ollut mitään hyötyä, sillä niin pian\nkuin tuli puhe sodasta, oli tämä vaiti. Vilho kyllä uhkasi kohdella\nhäntä sotalakien mukaan, mutta sekään ei auttanut.\n\nVilho alkoi nyt kysellä häneltä hänen matkansa tarkoitusta\nMikolaioviin, ja koristelematta hän nyt kertoi vievänsä kirjettä\nvaltiokanslerilta hänen sisarelleen, ja että tämä kirje sisältäisi,\nettä naiset valmistautuisivat seuraamaan ruhtinas Göran Czarneckia,\njoka tämän kautta menisi Sandomiriin.\n\nKuultuaan tämän uutisen säpsähti Vilho, sillä tällaista päätöstä hän ei\nollut odottanut. Tehtyään vielä muutamia kysymyksiä vangille, lähti\nVilho pois, muistuttaen häntä siitä rangaistuksesta, joka seuraisi,\nell'ei hän hyvällä vastaisi niihin kysymyksiin, joita hänelle\ntehtäisiin. Viivyttelemättä kiirehti hän everstin asuntoon, jossa\nvartija äreällä äänellä huusi häntä vastaan:\n\n\"Ei nyt pääse kukaan everstin luo.\"\n\n\"Enkö edes minä?\" kysyi Vilho.\n\n\"Ette; eversti on kieltänyt päästämästä ketään sisään.\"\n\n\"Mutta minun täytyy päästä sisään\", huudahti luutnantti, lyöden\njalkaansa maahan, \"tiedä se, mies!\"\n\n\"Minä olen kuuliainen hänen käskyillensä\", vastasi sotamies\njärkähtämättä.\n\nVilho oli päättänyt tavata everstin, maksoi mitä maksoi, ja oli nyt\naikeessa väkivallalla tunkeutua sisään. Sotamies esti kuitenkin tämän,\nojentaen pajunettinsä hänen rintaansa vasten. Vikkelällä liikkeellä\nvetäytyi Vilho sivulle, työnsi pajunetin tieltä ja tarttui lukkoon.\nSamassa aukeni ovi, ja eversti Kruse, joka oli kuullut sanakiistan,\nastui ulos.\n\n\"Mitä asiaa on luutnantti Stjernfeltillä?\" kysyi eversti ankarasti, \"ja\nminkä tähden ette tottele vartijaa?\"\n\nVaijeten painoi Vilho päänsä alas; hän huomasi nyt menneensä liian\npitkälle innossaan. \"Suokaa anteeksi, eversti Kruse\", lausui hän\nvihdoin: \"minä luulin, että minulla nyt, niinkuin ennenkin, olisi vapaa\npääsy teidän luoksenne.\"\n\n\"Noh, astukaa sitten sisään, koska kerran näin kauvaksi olette\nuskaltaneet tulla.'\" sanoi eversti muuttuneella äänellä.\n\nSittenkun molemmat upserit olivat istuutuneet pienen pöydän ääreen,\nkysyi eversti:\n\n\"Tiedättekö, että majuri Berdan on ottanut erään vangin Mikolaiovin\nluona?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Vilho, hieman peloissaan, mikä lopuksi tulisi tästä\npuheesta.\n\n\"Oletteko puhutellut häntä?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Mitä sanoo hän sodasta?\"\n\n\"Ei mitään, herra eversti; aivan mahdotonta on saada häntä sanallakaan\nilmoittamaan mitään puolalaisten liikkeistä, hän on niitä jesuiittia,\nja helpolla häntä ei saada tunnustamaan.\"\n\n\"Hm, hm\", myhähti eversti. \"Puhukaa nyt miten matkanne kului?\"\n\nVilho teki nyt tilin kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, jonka\nlukijat jo tuntevat, ja kun hän oli lopettanut, huudahti eversti,\nlyöden häntä olalle:\n\n\"No sehän vasta oli noiden väjyvien koirien nenästä vetämistä! Mutta\nmiten jaksoi teidän ihana kreivittärenne? Minä olen utelias kuin vanha\nakka.\"\n\nHieman punehtuen vastasi Vilho:\n\n\"Hyvin, eversti.\"\n\n\"Kaitpa hän vielä on yhtä kaunis, kuin tavatessamme hänet Rzochovissa?\"\n\n\"Miksi sitä kysytte?\"\n\n\"Olenhan sanonut olevani utelias\", vastasi eversti hymyillen.\n\n\"Teidän äänenne on niin kummallinen, teillä on varmaan jokin salaisuus,\njota ette mielellänne tahdo minulle ilmoittaa. Ehkä jokin onnettomuus\non tapahtunut Mikolaiovissa\", sanoi luutnantti, nousten ylös,\nlevottomuus kuvattuna kasvoissaan.\n\n\"Ei mikään onnettomuus\", vastasi eversti, \"vaan kuitenkin hyvin\ntärkeitä tapauksia. Ruhtinas Göran Czarnecki...\"\n\n\"Onko hän jo ollut siellä?\" puuttui Vilho everstin puheesen, \"Oi,\nsitten on kaikki hukassa!\"\n\n\"Tiedättekö, että hänen piti sinne tuleman?\" kysyi Kruse kummastellen.\n\n\"Tiedän; vanki kertoi siitä minulle.\"\n\n\"Luuletteko siis, että kaikki on hukassa?\" kysyi eversti, pannen painon\nviimeisille sanoille.\n\n\"Mitä muuta voin luulla?\" vastasi Vilho kolkosti.\n\n\"So-o\", sanoi eversti tyynesti, \"mutta minä sanon teille, että tapasin\nEleonora Lubomirskin. No, no\", lisäsi hän, kun Vilho aikoi keskeyttää\nhäntä, \"anna minun puhua pisteesen! Niinkuin sanoin, minä tapasin hänet\nja näin vielä Göran Czarneck'inkin, joka juuri oli tervehtimässä\naijottua morsiantansa, mutta minä tulin sinne ja ajoin hänet pois.\"\n\n\"Te olette siis itse ollut tappelussa?\"\n\n\"No, totta peijakas olenkin. Luuletteko, että tuo poikanulikka sieltä\nilman pois läksi! Ei mar; hän teki ankaraa vastarintaa, vihdoin täytyi\nhänen kuitenkin pötkiä pakoon, ja aika kyytiä. Nykyään on linna aivan\ntyhjä, kaikki ovat poissa. Nuori kreivitär itki katkerasti, eikä\nvanhakaan ollut paljon rohkeampi. Mutta tässä minä nyt hulluja puhun,\nja te näytätte kuin olisitte kuolemaan tuomittu. Seuratkaa minua,\nkreivi, minulla on teille jotain näytettävää. Mikolaiovin salissa\nlöysin kalliin helmen, joka minulla on tallella toisessa paikassa,\ntulkaa, niin näytän sen teille.\"\n\nNäin sanoen nousi eversti istualtaan ja lähestyi ovea Vilhon\nseuraamana, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi everstin kummallisesta\npuheesta.\n\nMuutaman minutin kuluttua tulivat he erään virranrannalla olevan\nrakennuksen luo, jonka edustalla eräs sotamies vartioitsi. Eversti\nastui ensin sisään, viitaten luutnanttia seuraamaan itseänsä, ja sanoi,\navatessaan toisen oven:\n\n\"Jota rakastetaan, sitä kuritetaan.\"\n\nTämän sanottuaan vetäytyi tuo urhokas sotilas syrjään, eikä siis\nkuullut kahta nimeä, jotka yht'aikaa lausuttiin:\n\n\"Eleonora!\"\n\n\"Vilho!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 17 päivänä saapui Kaarlo Kustaa pienen Niscovan kaupungin\nluo, jossa hän majoittui, antaakseen sotilaittensa voimistua kestämään\nniitä monia taisteluita, jotka vielä tulivat. Leiriä suojelivat ahtaat\nvuorensolat, ja valmistuksia tehtiin kovaan vastarintaan, jos\nCzarnecki, joka alinomaa kuljeskeli pitkin, karkaisi päälle. Tämä\npelkäämätön partiolainen, jota Kaarlo Kustaa vähää ennen oli vaatinut\njulkiseen taisteluun, koetti kaikin tavoin vahingoittaa ruotsalaisia.\nKuormasto oli hävinnyt, ja heidän oli hankkiminen ruoka-aineita\nmaaseuduilta, ja että nämä eivät riittäneet koko armeijalle, voi kyllä\nymmärtää. Mutta vaikka nälkä vaivasi väsyneitä ruotsalaisia ja\nalinomaiset taistelut kysyivät heidän voimiansa ja tekivät vahinkoa, ei\nkukaan heistä luopunut kuninkaastaan. Kaarlon kehoitukset ja hänen oma\nurhollisuutensa kiihoittivat heitä niihin vaivoihin ja ylläpitivät\nmonen epäilevän rohkeuden.\n\nIhmetellen sekä kuninkaan viisautta että sotilaitten suuria\nkärsimyksiä, täytyy meidän lukea tästä sodasta, joka vetää vertoja\nmatkoille Ison ja Vähän Beltin yli. Kaarlo Kustaan päämääränä oli\nVarsova, muuta ei hän nähnyt. Sinne piti hänen mennä, vaikka tuhansia\nvirtoja olisi hänen tiellään, ja samoin ajatteli alhaisinkin sotilas.\nPäivä päivältä lähestyi hän yhä enemmän sitä kolmiota, johon Czarnecki\nVeikselin luona oli pysähtynyt, ja Sapicha Witebski seisoi\nlitvalaisineen Sanin luona, estämässä häntä pääsemästä yli. Vaara yhä\neneni, vaan ruotsalaiset menivät pelkäämättä eteenpäin. Kaikki\npäälliköt pitivät kuninkaan aikomusta oikeana, paitsi kenraalimajuri\nBülov, joka ei voinut antaa anteeksi sitä, ett'ei hän alempana\nVeikseliä mennyt sen yli.\n\n\"Te punnitsette hyvin kaikki seikat, rakas Bülov\", sanoi kuningas\nhymyillen, \"mutta teidän tuumaanne ei voi seurata.\"\n\n\"Voi kyllä, teidän majesteettinne\", vastasi Bülov vilkkaasti. \"Eihän\nole vaikeata mennä yli tästä, lyödä Czarnecki ja...\"\n\n\"Ja tulla lyödyksi toisilta kahdelta kylläksi levänneeltä armeijalta\",\nkeskeytti kuningas. \"Sillä aikaa kun me menemme virran yli, voivat\npuolalaiset valmistautua vastarintaan, ja mikä vielä pahempi, Cronlod\non avunpuutteessa pakoitettu antamaan heille Sandomirin. Niinkauan kun\ntämä linna on meidän, ei kukaan voi ajaa meitä täältä pois. Sandomirin\nluona koetelkaamme, onko onni vielä meidänkin aseillamme. Jos kerran\nvoimme lyödä litvalaiset, on Czarneckin armeija niin pieni, että se ei\nvoi vaikuttaa mitään, ja Sandomirin luona Cronlod kyllä pitää\nLubomirskin toimessa, niin että hän ei voi lähettää apua muille\narmeijoille.\"\n\nBülov vaikeni ja vetäytyi takasin.\n\nMuutamia minuuttia kului, jolloin kuningas tarkasti tutki Puolan\nkarttaa. Päälliköt keskustelivat vilkkaasti, kukin naapurinsa kanssa,\nmutta niin hiljaa, ett'ei kuningasta häiritty syvissä mietteissään.\nKaikki nämä miehet olivat sankaria, tämän sanan oikeassa merkityksessä,\nkaikki olivat he verikasteen saaneet joko Saksan- eli Puolanmaalla, ja\nkaikilla oli ainoastaan yksi ajatus: Isänmaan ja sen kunnian edestä!\nSellaiset miehet sivullaan, raivasi Kaarlo itselleen tien Puolan\naarniometsän läpi, ja sellaisilla sotilailla kun ruotsalaiset, mursi\nhän puolalaisen armeijan toisensa jälkeen.\n\nEräs ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs korkea-arvoinen\npuolalainen upseeri airue-lipun suojassa pyysi päästä kuninkaan\npuheille.\n\n\"Tuo hänet sisään!\" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen\npuoleen, sanoi hän: \"Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että\npuolalainen saa teidät nähdä.\" Tuskin oli hän sanonut viimeiset\nsanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis,\nharmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin\nvoisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen\nkaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat\nalakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin\nratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.\n\nKaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö,\nnimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen,\nlevottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi\nheti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:\n\n\"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää\nminut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin\nmolemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi\nMikolaiovin linnassa.\"\n\nKaarlo Kustaa vastasi:\n\n\"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja\nsanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut\nturvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin\nhän itse tahtoo täällä olla.\"\n\n\"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii\nhäntä takasin omana tavaranaan\", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä\nsäihkyivät.\n\nKaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.\n\n\"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta\nturvaa\", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. \"Vanha\nkreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo\neritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini.\nIlmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että\nheitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin\nmaanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut\nluterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa\nminun luonani.\"\n\nPuolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa\nvapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:\n\n\"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen,\nylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa\nPuolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat\nnojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme\ntoisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!\"\n\nNäin sanottuaan katosi hän, kenenkään koettamatta häntä pidättää.\n\nKaarlo Kustaa pyyhkäsi kädellään otsaansa, ikäänkuin haihduttaakseen\njonkun surullisen ajatuksen. Kaikkia läsnäolevia kauhistutti tämä\nkirous ja kummallinen muoto hänen kasvoissaan. Vihdoin rikkoi kuningas\nhiljaisuuden, sanoen:\n\n\"Kuka oli hän? Minä muistelen ikäänkuin ennen olisin nähnyt nämä jalot\nkasvot!\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi Sapicha, \"hän oli... Tapani\nCzarnecki.\"\n\nJokaisen kasvoissa kuvautui hämmästys.\n\n\"Tapani Czarnecki\", sanoi Kaarlo Kustaa puoliääneen, \"sitä en ollut\nodottanut.\" Sen jälkeen huusi hän hieman vapisevalla äänellä, vaikka\nhymy hänen huulillaan vastusti hänen sisällistä taisteluaan: \"Me olemme\nnäyttäneet Potockille ja Koniecpolskille olevamme miehiä, näyttäkäämme\nsama Czarneckille. Tulkaamme puolta varovammaksi ja nauttikaamme käsi\nmiekan kahvassa untamme.\"\n\nPuolituntia senjälkeen päättyi neuvottelu. Bülovin miettivällä otsalla\nhuomattiin pilviä. Liljenberg kiroili rohkeata puolalaista, ja Sparre\nnauroi ääneensä kepposelle, jonka Kruse oli tehnyt Czarneckille.\nAinoastaan Sapicha kiirehti totisena ja uhkaavana kolmen tuhannen\nkvartiaaninsa majoituspaikalle. Maansapettäjän sydämeen oli\nisänmaanystävän, Czarneckin, katse jättänyt unhoittamattoman muiston.\n\n\n\n\nVI.\n\nEversti Kruse tulee liikutetuksi. -- Isä ja poika. -- Taistelu.\n\n\nSamalla silmänräpäyksellä kun Czarnecki jätti kuninkaan teltan, saapui\nEversti Kruse ratsumiehineen leiriin.\n\nMuutamia minuuttia seisahtui Czarnecki katselemaan ruotsalaisten\nsotilaiden asemaa ja liikkeitä, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan,\nnähdessään heidän temppujaan ja vilkkaita marssejaan. Tuolla vanhalla\npäälliköllä oli oikea sotilaan muoto, ja niinkuin hän nyt seisoi,\nnojaten kullalla koristettuun sapeliinsa, oli hän kuin kuningas, joka\nvoisi hallita urhoollisinta kansaa. Jos Puolalla olisi ollut tuhannen\nCzarneckin luontoista miestä, ei Kaarlo Kustaan olisi päässyt sinne,\njossa hän nyt oli. Juhana Kasimir ei ollut oikea henkilö hallitsemaan\nPuolaa, sillä häneltä puuttui sekä voimaa että viisautta hallitakseen\nylpeitä puolalaisia ylimyksiä, joiden suuret edut paljon vähensivät\nkuninkaan valtaa. Heikko ja hekumallinen kun oli, olisi Juhana Kasimir\ntuottanut valtakunnalleen vielä suurempia onnettomuuksia, ellei olisi\nlöytynyt sellaisia miehiä, jotka ymmärsivät, että sopu ja pontevuus\nveisivät päämaaliin. Näiden miesten joukossa saa Tapani Czarnecki\nepäilemättä ensimäisen sijan.\n\nVanhuksen herätti pian syvistä mietteistään eräs upseeri, joka\nkohteliaasti muistutti häntä, että aika, jonka hän oli pyytänyt\nneuvotteluun, oli nyt kulunut. Nyykäyttäen päätään seurasi Czarnecki\nupserin käskyjä ja meni hiljaa odottavan seurueensa luokse. Juuri hänen\nnoustessaan satulaan, ratsasti suuri joukko ruotsalaisia sotilaita\nesiin. Keskellä joukkoa näkyi kuuden hevosen vetämät vaunut. Sivumennen\nkatsahti Czarnecki vaunuihin ja säpsähti, kun hänen katseensa kohtasi\nmolempien kreivittärien pelästyneitä silmäyksiä. Hekin näyttivät hyvin\nhämmästyneiltä, nähdessään täällä tuon puolalaisen sankarin.\n\n\"Kuka oli tämä mies?\" kysyi eversti Kruse, joka ratsasti vanhan\nkreivittären rinnalla. \"Te näytitte tuntevan hänet.\"\n\n\"Hän oli kenraali Czarnecki\", vastasi Eleonora.\n\n\"Czarnecki!\" huudahtivat eversti ja Vilho yht'aikaa, ja eversti jatkoi:\n\"Noh, jopa vihdoinkin sain nähdä tuon kuuluisan sotilaan. Niin, kaksi\nmiestä löytyy, joita minä sekä kunnioitan että ihailen, nimittäin:\nKaarlo X Kustaa ja Tapani Czarnecki. Toisella on kruunu ja toinen luotu\nsellaista kantamaan, vaikka kohtalo on määrännyt hänet etäälle Puolan\nvaltaistuimesta.\"\n\nCzarneckin joukko katosi pian näkyvistä, vaan kukaan ei milloinkaan\nunohtanut partiolaisen miehuullisen kauniita kasvoja.\n\nSaman päivän iltana pidettyyn neuvotteluun otti myöskin eversti Kruse\nosaa, ja kun hän Liljenbergin seurassa palasi sieltä, huudahti hän,\nmielihyvällä hieroen käsiään:\n\n\"Nyt saamme koetella voimiamme Czarneckin kanssa, ell'ei hän taas pötki\npakoon, niinkuin Trzinkankin luona. Mitä asiaa hänellä oli; ehkä mietti\nhän aselepoa?\"\n\nMajuri kertoi tapahtumat kuninkaan teltassa ja lisäsi sitten:\n\n\"Luultavasti hän odottaa sopivaa tilaisuutta, ottaakseen kreivittäret\ntakasin.\"\n\n\"Hoh, hoh\", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään,\n\"sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut,\nminä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi,\nmajuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit\nniskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei\nheiltä mitään puutu, hyvästi!\"\n\nNäin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia\nvarten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.\n\nHän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja\nmurheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin\nEleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä\nruotsalaisten leiriin.\n\n\"Mitä minä tiedän?\" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. \"Mutta jos\nniin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän\nmuuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten\nrynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana\nkreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne\nvartioitsemme teitä, ja...\"\n\n\"En itse tähteni, vaan... vaan...\" sanoi Eleonora, koettaen vastustaa\nkyyneleitään.\n\n\"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän\", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois\njotain silmäkulmastaan, \"te olette peloissanne Vilhon tähden; se on\nkyllä kauniisti tehty, mutta... mutta... minä kärsin myöskin,\nnähdessäni teidän tuskaanne.\"\n\nJa tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt\nselkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa\nnais-silmässä.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", jupisi eversti, tultuaan ulos, \"tämäpä oli pahin\nseikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä\ntulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene\nvastustamaan miekan iskuja.\"\n\nNäin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään,\nkiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi\nvirka-asioissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCzarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan\nkumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä\nlyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon\nerilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa\nnäkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin\nkuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi\najatellakaan. \"Se on totta\", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan\nmeluavain sotamiesten joukkoon, \"minun sotilaani ovat vielä raakoja,\npuolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa.\nKoska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat\nsotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin\npaljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?\"\n\nHuomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti\njokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi\nhymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon\nnöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin\nennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:\n\n\"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka,\nsaadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt\nvihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet\nvoittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän\ntottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa\nruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat\nviholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme\nlyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun\nkäskyjäni, ja voitto on meidän!\"\n\nTämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois.\nAinoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: \"eläköön\nCzarnecki, eläköön Puola!\"\n\n\"Niin, eläköön Puola!\" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa,\nja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.\n\n\"Sinä täällä, Göran\", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa\nkättä, \"kuinka kaukana olet ollut?\"\n\n\"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona\", vastasi nuori\nruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla\nliikkeellä isänsä rinnalle: \"Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan\nvimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki\nkäy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen\nkuullut hänen tuumansa.\"\n\n\"Miten ne kuuluvat?\"\n\n\"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta\nLubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia\nVarsovaa kohden.\"\n\n\"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?\" kysyi vanhus taaskin.\n\n\"Ne hän kait on unhottanut\", vastasi ruhtinas pilkallisesti, \"tahi ehkä\nhän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa\nhuomioon.\"\n\n\"Sapicha Witebski on kokenut sotilas\", sanoi kenraali, kohottaen\nääntänsä. \"Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on\nmuuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin.\nEhkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle,\nniinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa.\nTule, Göran\", lisäsi hän, hypäten ratsulta, \"minä tahdon puhua kanssasi\neräästä tärkeästä asiasta.\"\n\nIsä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei\nnäkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.\n\n\"Göran\", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, \"minä olen niin synkkä ja\ntyytymätön kaikkeen.\"\n\n\"Miksi niin\", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.\n\n\"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille,\nja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan\", vastasi vanhus, nojaten\npäätään poikansa olkapäätä vasten. \"Mitä voin minä saada toimeen kun\nne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä?\nAinoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko\nkantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa...\"\n\n\"Kaarlo Kustaa!\" huudahti ruhtinas säpsähtäen.\n\n\"Niin, Kaarlo Kustaa\", vastasi kenraali miettiväisenä, \"hän on suuri\nsekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla\nkuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa\nnyt olisi kadotuksen partaalla.\"\n\n\"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?\" sanoi\nruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.\n\n\"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi\", vastasi vanhus\nvakavalla äänellä. \"Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä\nneuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit\nymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen\nkansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen\ntoiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on\nminun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä\ntaivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme,\non kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää\nkansaansa hädässä\", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen\nvilkkaudella. \"Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan\nja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran\", kuiskasi hän\nmuutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin\nsilmin poikaansa, \"Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!\"\n\nKauheasti vannoen ja vapisevin huulin hypähti Göran Czarnecki ylös.\n\"EIeonora ruotsalaisten leirissä!\" huusi hän raivoissaan, puristaen\nnyrkkiään. \"Tämä vaatii kostoa, ja kostaa tahdon noita naisryövääjiä!\"\n\n\"Göran, Göran\", sanoi vanhus, laskien kätensä poikansa olalle. \"Älä\nkiivastu! Vastustajasi ovat voimallisia, ja voivat uhata sinua; älä\nsyökse itseäsi kadotukseen!\"\n\n\"Enkö saa kostaa tätä ryöstöä?\" huudahti ruhtinas tarkasti katsoen\nisäänsä. \"Saako rankaisematta ryöstää minulta iloni ja autuuteni. Ei;\nisäni! Minulla on nyt ainoastaan yksi ajatus: mitenkä saisin morsiameni\ntakasin. Koskaan eivät he saa olla rauhassa minulta; ikäänkuin varjo\ntahdon seurata heitä kaikkialla, ja sinä, eversti Kruse, joka minulta\nhänen veit, sinä tulet tuntemaan kostoni voiman!\"\n\n\"Rauhoitu, poikani\", pyysi vanhus. \"Jos tahdot kostaa kärsimääsi\nsolvausta, niin älä sitä tee syyttömälle. Eleonora rakastaa erästä\nruotsalaista Stjernfelt-nimistä upseria: tältä tulee sinun vaatia\ntakasin morsiamesi!\"\n\n\"Se on mahdotonta, että hän rakastaa häntä\", sanoi Göran rauhoitettuna.\n\"Kyllä olen kuullut siitä puhuttavan, mutta minä en voi uskoa, että hän\nsiihen määrään unhottaisi säätynsä sekä olevansa Puolan tytär. Mutta\njos niin on, kuin isäni sanoo, niin voi häntä ja voi kaikkia, jotka\nunohtavat velvollisuutensa!\" Näin sanoen syöksyi hän ulos, kuulematta\nisänsä varoittavaa ääntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuotsalaisten leirissä vallitsi tuo pettävä hiljaisuus, jolla usein on\nseurauksena suuria onnettomuuksia. Czarneckin tiedettiin olevan\nläheisyydessä, ja suurin varovaisuus olisi ollut tarpeen. Nuo\nmarsseista ja puutteista uupuneet sotilaat olivat panneet levolle,\naseet vieressään, mutta uni saikin voiton, ja pian nukkuivat he niin\nturvallisesti kuin ei olisi ollut mitään hätää.\n\nKello oli juuri lyönyt yksi, kun eräs mies varovasti läheni telttaa,\njossa kreivittäret asuivat. Hänen yllään oli leveä kaapu, ja korkea\nnahkatakki oli painettu alas otsalle. Askel askeleelta lähestyi hän\ntelttaa ja piti itsensä aina varjossa. Kenenkään huomaamatta saapui hän\nteltan luo, vaan pysähtyi hetkeksi siihen, ikäänkuin miettimään, mitä\nolisi tehtävä. Kauan ei hän epäillyt; nopeasti ottaen tikarin, lävisti\nhän sillä teltan uutimen aivan maan läheltä ja katosi siitä sisään.\n\nTeltassa oli aivan pimeä; kreivittäret nukkuivat. Varovaisin astelin\nmeni vieras erään pöydän luo, sytytti kynttilän ja läheni Eleonoran\nvuodetta.\n\nNuori kreivitär nukkui rauhallisesti.\n\nMistä uneksi hän? Ehkä onnesta ja autuudesta.\n\n\"Ihana kreivitär-parka!\" sanoi tuntematon itsekseen ja katseli nukkuvaa\nsäälivin silmin. \"Niin nuori, niin ihana, ja on kuitenkin jo ilkeiden\nihmisten pahojen juonien alaisena! Mutta vanha Czarny on pelastava\nteidät näiden susien kynsistä. Ruhtinas Göran sanoi, että he vastoin\nomaa tahtoansa ovat tänne tuodut ja samoin luulen minäkin. Mutta nyt on\npelastus lähellä; jo tänä yönä tulette olemaan meidän luonamme: koska\njo tiedän tien, ei enään ole vaikea teitä pelastaa. Hän herää\", jatkoi\nmies, vetäen äkkiä kynttilän takasin, \"vielä ei ole aika tullut\nantaakseni itseni ilmi, mutta tunnin kuluttua\", lisäsi hän hitaasti,\n\"silloin täällä on toinen elämä.\" Näin sanoen sammutti hän kynttilän,\nasetti sen entiselle paikalle ja lähestyi aukkoa. Juuri kun hän oli\naikeessa ryömiä ulos, kuului ääni, joka kysyi:\n\n\"Onko siellä ketään?\"\n\nEleonora oli herännyt. Czarny tuskin uskalsi hengittää. Vielä\nkerrottiin kysymys, jonka jälkeen taasen kaikki oli hiljaa.\n\n\"Nyt on pääseminen täältä pois\", jupisi puolalainen ja kumartui aukkoa\nkohti; mutta tuskin oli hän pistänyt päänsä aukosta, ennenkuin käsi\ntarttui hänen kaulaansa ja veti hänet väkisin ulos. Czarny oli vähällä\njoutua ymmälle ja katsoa töllisteli miestä, joka oli tehnyt tyhjäksi\nhänen aikeensa; Czarny ymmärsi nyt mahdottomaksi päästä pakoon.\n\n\"Ole hiljaa, puolalainen, tahi kuristan sinut heti\", mörisi hänen\nkorvissaan karhea ääni. \"Tule nyt, äläkä seiso siinä töllistellen. Minä\ntahdon nauttia sinun seuraasi muutamia minuuttia. Kas niin, eteenpäin\nmars!\"  Czarny huomasi, että tottelemattomuus tässä olisi sama kuin\nkuolema, jonka tähden hän vastustelematta seurasi voittajaansa tämän\ntelttaan. Nähtyään ruotsalaisen kasvot, hypähti Czarny taaksepäin ja\nsanoi värisevin huulin:\n\n\"Eversti Kruse! Sitä en olisi odottanutkaan.\"\n\nMyöskin eversti näytti kummastuneelta, huomattuaan vankinsa vanhaksi\ntutuksi.\n\n\"Jaha, vai sinä veijari se oletkin, joka hiivit täällä pitkin\",\nhuudahti hän katsellen ankarin silmin Czarnya. \"Kai tunnet minun;\nolemmehan nähneet toisemme ennen, vai kuinka?\"\n\n\"Olemme!\" vastasi Czarny vavisten.\n\nVihoissaankaan ei eversti voinut olla hymyilemättä, nähdessään Czarnyn\nsurkean muodon, vaan samassa silmänräpäyksessä oli hän taasen tuona\nankarana tuomarina.\n\n\"Mikä oli tämän käynnin tarkoitus?\" kysyi eversti uhaten. \"Paras on,\nettä heti tunnustat kaikki.\"\n\n\"Rakkauteni valtijattareeni ja...\"\n\n\"Ja halusi täyttää Göran Czarneckin käskyjä, kait oli varsinainen\nvaikutin, luulen minä\", keskeytti eversti jyrkästi.\n\n\"Herra eversti, minä vakuutan, että ainoastaan uskollisuuteni...\"\n\n\"Puolalaisen vakuutuksiin ei ole luottamista\", keskeytti eversti\ntaasen. \"Sinä olet niin viekas, sinä harmaapää syntinen, että tekisin\nsekä itselleni että sinulle suuren palveluksen, jos muitta mutkitta\nhirttäisin sinut. Mutta voithan nyt vielä elää, vaan ainoastaan sillä\nehdolla, että todenperäisesti vastaat kysymyksiini: Oletko ollut\nsittemmin Mikolaiovissa, kun ajoin teidät sieltä pois?\"\n\n\"En\", vastasi Czarny rohkeasti.\n\n\"No, missä sitten olet ollut?\"\n\n\"Ruhtinas Czarneckin seurassa.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Sandomirin luona\", vastasi Czarny, joka ei tietänyt kenraalin\nkäynnistä ruotsalaisten leirissä.\n\n\"Sinä valehtelet!\" huusi eversti, niin että Czarny pelästyneenä hyppäsi\ntuolilta. \"Hän ei ole Sandomirin luona!\"\n\n\"Sitte en tiedä, missä hän on\", vastasi Czarny! vähätellen, ja aikoi\njuuri jatkaa puollustustaan, kun kova korvapuusti kaatoi hänet\nlattiaan.\n\n\"Sinä valehtelet, konna!\" huudahti eversti vielä kerran ja tarttui\nvangin kaulukseen, nostaen hänet niinkuin lapsen seisoalleen. \"Minä\ntiedän, että Czarnecki on täällä!\"\n\nHilliten vihaansa vastasi Czarny: \"niin, hän on täällä; ja tännekin hän\non pian saapuva\", aikoi hän juuri lisätä, mutta vaikeni kuitenkin.\nKiukku kuohui hänessä, mutta everstin voimakas oikaisu pakoitti hänet\nnöyrtymään.\n\n\"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini\", sanoi eversti, laskien\nkätensä painavasti Czarnyn olalle. \"Kuka lähetti sinut tänne?\"\n\n\"Göran Czarnecki!\"\n\n\"Missä tarkoituksessa?\"\n\n\"Kat... kat... kat...\"\n\n\"Noh\", huudahti eversti,kohottaen kättänsä, \"muista, että vielä on\nsinulla saatavana korvapuusti minulta.\"\n\n\"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä\", sanoi puolalainen kiireesti.\n\n\"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?\"\n\n\"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin\", vastasi Czarny,\ntaaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni\nseurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan.\nAnnettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä\njatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle,\nvaroittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.\n\nRuotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan\nedes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän.\nVaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi\nunen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä!\nHänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset\nhusaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he\nhuomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja\npuolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri,\ntoisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat,\nja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan\npuolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa,\ntoiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat\nsinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun\nhusaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa\nhyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä\nriveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi\nkuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli\ntaistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa\nkeskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut\ntaistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia,\nettä he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset\nhusaarit.\n\nRajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman\njohtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse\nasetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään.\nHänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu\nmaa otettiin takasin.\n\nJo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä\nluokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen\nvakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui\nEleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt\nnuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen\nlaukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun\ninto eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin\nhuomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset\nrauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle,\njoka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär.\nSaatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän\nääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.\n\nSilloin syöksyi eversti Kruse sisään.\n\n\"Vie kiireesti naiset täältä pois!\" huudahti hän. \"Tuo saakelin\nCzarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa\nvoivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä\nmorsiantanne hänen käsissään!\"\n\nEversti syöksyi ulos.\n\n\"Tulkaa, rouvani!\" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen.\n\"Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi\nolla turvassa puolalaisten luodeilta.\"\n\nSyvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.\n\nMutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat\näänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan\ntulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään\nleimusi taistelunhimo ja vimma.\n\n\"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!\" huudahti hän, kannustaen hevostaan.\n\"Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!\"\n\nVilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan\nhänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran\nympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli\npyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.\n\nMitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään\nheidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. \"Juuri\nsinun tähtesi olen tullutkin tänne\", huusi hän, \"enkä minä väisty,\nennenkuin olet vallassani.\"\n\n\"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa\", vastasi Vilho\nja ojensi miekkansa. \"Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä\ntaistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman.\"\n\nRuhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi\nkahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän\nolisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään\nvihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi\nyhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän\nhevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että\nainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän\nEleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja\nvalmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran\nnousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli.\nEleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi\nVilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen\nsyvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja\nkaatui kuolleena maahan.\n\nRuhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän\npistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.\n\nRuhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä\nnämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut\nmiettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla\nja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja\nheittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän\nkumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.\n\nKun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään\nvälittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän\nheräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.\n\nVilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen,\nnähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain\npuolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen\nhusaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin\ntahtoansa täytyi hänen seurata mukana.\n\n\"Luutnantti, tässä on teille hevonen\", huusi eversti Kruse jo etäältä,\n\"luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa;\nkiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!\"\n\nVilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien\npuolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi\ntaisteluvaatimukseen.\n\nTaistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä\nratsastajia että miekkailijoita.\n\nPian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän\nhuomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä\nhäneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen\ntoisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli\naina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä\nvastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys\nyhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja\nhänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin\nlähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta\nruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko\njälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin\ntarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista\nvastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa\ntaaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella\nvoimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei\nodottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt,\nvaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:\n\n\"Me tapaamme toisemme Sanin luona!\" Ruhtinaan tappiolla päättyi\ntaistelu, ja puolalaiset pakenivat.\n\n\"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi\", sanoi eversti Kruse,\nratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. \"Te annoitte\nhänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!\"\n\nNäin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella\npuristi.\n\nEräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. \"Eikö hän ole\nteltassaan?\" kysyi eversti. \"Ei! Minun täytyy heti tavata hänet,\nsaadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen\nmaanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!\"\n\nTämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin\nmietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että\nSapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.\n\nSilloin sanoi eversti Kruse, laskien kätensä Vilhon olalle:\n\n\"Jos teillä on teräshaarniska, pukekaa se päällenne, sillä Czarny\nhiipii täällä ympäristöllä väjyvän kissan tavalla.\"\n\n\"Czarny\", sanoi Vilho hämmästyneenä, \"oletteko nähnyt hänet?\"\n\nEversti kertoi nyt yöllisen retkeilynsä.\n\nVilho ei vastannut mitään, vaan kiirehti niin pian kuin mahdollista oli\nEleonoran luo.\n\n\n\n\nVII.\n\nSandomirissa.\n\n\nVeiksel-virran vasemmalla rannalla, aivan Puolan ja Galitsian rajalla,\nsijaitsi pieni Sandomirin kaupunki, jossa eversti Cronlod oli\npäällikkönä, ankaralla sotakurilla ja lempeydellä kaupungin asukkaita\nkohtaan oli hän voittanut kaikkien luottamuksen. He pelkäsivät omia\nmaanmiehiään enemmän kuin ruotsalaisia, ja tämä ei tapahtunut tämän\nsodan aikana ainoastaan täällä, vaan monessa muussakin paikassa.\nHillitsemättömät puolalaiset sotilaat eivät totelleet sotakuria, he\nkuljeskelivat pitkin, tehden väkivaltaa missä vaan sopi, jotavastoin\nruotsalaiset tarkoin välttivät sellaisia väkivaltaisuuksia, jotka\nolisivat voineet maakansaa vihoittaa. Usein tapahtui, samoinkuin\n30-vuotisenkin sodan aikana, että asukkaat hakivat vihollisiltaan\nsuojaa maanmiestensä ryöstöjä vastaan.\n\nLubomirski oli ottanut valloittaakseen linnan, mutta hänelle tehtiin\nniin tehokasta vastarintaa, että hän, muutamien hyökkäysten jälkeen\npäätti ruveta piirittämään sitä. Joka päivä tanssivat puolalaisten\ntykkien luodit linnan muureja vastaan, mutta Cronlod lähetti yhtä\nlämpimiä tervehdyksiä takasin, eikä jättänyt linnoitusta. Vihdoin sai\ntuo rohkea päällikkö tiedon, että Kaarlo kuningas lähestyi nopeasti,\nmennäkseen kaupungin luona virran yli.\n\nOli 19 päivä maaliskuuta. Aurinko oli jo aikoja sitten mennyt mailleen.\nKova rankkasade edellisenä päivänä oli tehnyt tiet melkein\nkäyttämättömiksi. Kaupungissa vallitsi hiljaisuus, mutta sitä\nvilkkaampi oli liike linnassa. Vartijoita muutettiin vähän päästä ja\nkaikin tavoin koetettiin pitää vähälukuista linnaväkeä toivossa.\n\nLinnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona\nseisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse\ntarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.\n\nEräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa.\nSamana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien\nsisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja\nkaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat\nett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään,\nvaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät\nhuolettomina eteenpäin.\n\nHuomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät\nheti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui\nkumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.\n\n\"Ruhtinas, minä sanon teille\", sanoi lyhempi heistä, \"kuuden päivän\nperästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä\npuollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja\ntulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä\nse päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun\npoika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas,\nihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta\nkuninkaistani minulla toki on selko.\"\n\n\"Sen kyllä kuulin, Czarny\", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa\nkäsivarteen. \"Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä\nhirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman.\"\n\n\"Amen\", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen:\n\"Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi\nestää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet\nyli, niin...\"\n\n\"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä\", sanoi\nGöran Czarnecki kolkosti.\n\n\"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina\", virkkoi palvelija\nsurullisella äänellä.\n\n\"Sehän on Eleonoran oma tahto\", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin\npalvelijalleen vastaukseksi. \"Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon\nkostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä\nhänen sydäntään, kunnes löydän sen.\" Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas\nja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: \"Sinä mainitsit äsken, että\neräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu\ntäällä. Vie minut hänen luoksensa.\"\n\n\"Hän asuu tässä\", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin\neteen.\n\n\"Mikä on miehen nimi?\" kysyi ruhtinas välinpitämättömästi.\n\n\"Ramoski.\"\n\n\"Voimmeko luottaa häneen?\"\n\n\"Yhtä varmasti voitte luottaa häneen, kuin minuunkin.\"\n\n\"Hyvä; vie minut hänen luokseen.\"\n\nPortti aukeni, Czarnyn sitä voimakkaasti lykättyä, ja miehet astuivat\npihaan, joka oli täynnä kaikenlaista roskaa.\n\n\"Antakaa kätenne minulle, ruhtinas\", sanoi Czarny kiireesti. \"Ei\nkukaan, paitsi minä, tunne näitä kurjia portaita; pysykää aivan\nlähelläni!\"\n\nRuhtinas teki niin, ja he alkoivat nyt kiivetä noita jyrkkiä ja vinoja\npuuportaita ylös, peläten joka askeleella taittavan jalkansa. Hetken\nkiivettyään tulivat he pienehköön huoneesen, jossa oli melkein pimeä.\n\n\"Ylös, Ramoski!'\" sanoi Czarny hiljaa. \"Vielä kosto elää!\"\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi käheä ääni nurkasta, ja muutamia minuuttia kului,\nennenkuin puhuja tuli näkyviin, tehden kömpelön kumarruksen\nruhtinaalle, joka nähtyään hänen ryysyiset vaatteensa ja pörröisen\ntukkansa, inhosta vetäytyi takasin. Czarny ei ollut näkevinään tätä,\nvaan kääntyi Göran Czarneckiin, sanoen:\n\n\"Tässä on puhumani mies!\"\n\nRuhtinas läheni. Hän katseli tarkkaan Ramoskia hetkisen, ja sanoi\nsitten: \"Sinähän olet palvellut kreivitär Lubomirskia Mikolaiovissa?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi Ramoski huoaten, \"enpä sitä koskaan unohda.\"\n\n\"Oletko sittemmin kuullut mitään kreivittäristä?\"\n\n\"Czarnyn puheiden mukaan pitäisi heidän oleman ruotsalaisten vankeina\",\nvastasi Ramoski, katsellen kysyvästi Czarnya.\n\n\"He ovat vangitut\", sanoi ruhtinas katkerasti. \"Mutta nyt asiaan!\nCzarny sanoi sinun olevan uskottavan ja vilkkaan miehen; minä tarvitsen\napuasi, tahdotko auttaa meitä?\" Tämän sanottuaan otti ruhtinas\ntaskustaan raskaan kukkaron, punniten sitä välinpitämättömänä\nkädessään.\n\nRamoskin silmät säkenöivät ja ehdottomasti ojensi hän kätensä. \"Kyllä,\nkyllä tahdon auttaa teitä, mitä vaan minulle käskette\", sanoi hän\nkiireesti, ikäänkuin peläten että ruhtinas muuttuisi.\n\n\"Tuossa on palkkasi\", virkkoi Göran Czarnecki, heittäen kukkaron\nRamoskin jalkoihin. \"Sinun tehtäväsi on tutkia, ovatko kreivittäret\nvielä ruotsalaisten leirissä, vai ovatko he tuodut tänne. Et sinä sillä\ntee ainoastaan minulle ja valtiokanslerille suurta palvelusta, jos voit\ntuoda ne tänne, vaan koko Puola on sinua siunaava.\"\n\nOtettuaan kukkaron lattialta ja punniten sitä hetken aikaa kädessään,\nsanoi Ramoski:\n\n\"Korkea ruhtinas, minä olen kuullut, että kreivitär tuotaisiin tänne,\nollakseen hyvässä turvassa.\"\n\n\"Vai niin\", vastasi Göran Czarnecki purren huultaan, \"mitä muuta täällä\npuhutaan?\"\n\n\"Sanotaan, että linnassa vietetään piakkoin häitä.\"\n\n\"Kuka sieltä nai?\" kysyi Czarny kummastuneena.\n\n\"Kreivitär Eleonora ja...\"\n\n\"Mies, sinä valehtelet!\" huusi ruhtinas, polkien jalallaan maata.\n\n\"En, korkea ruhtinas\", vastasi Ramoski nöyrästi, \"minä kuulin sen eilen\neräältä tuttavalta korpraalilta.\"\n\n\"Hoh, hoh!\" huudahti ruhtinas pilkallisesti. \"Hyvä vaan; minä kyllä\nvalmistan heidän morsiusvuoteensa Veikselin aaltoihin, jossa heidän\nrakkautensa varmaan jäähtyy. Czarny!\" huusi hän vihoissaan, \"kiiruhda\nisäni luo ja sano hänelle, että minä menen litvalaisten leiriin, eikä\nkauan ole viipyvä, ennenkuin tämä linna on meidän.\"\n\n\"Amen, amen\", jupisivat Czarny ja Ramoski yht'aikaa, \"pyhä neitsyt\nolkoon meille armollinen!\" Tuskin olivat he sanoneet viimeiset sanansa,\nennenkuin kuulivat tykin laukauksen. Pian kuului useampiakin, vähän\nväliä jokaisen.\n\n\"Ne on ruotsalaisten merkkilaukaukset\", huusi ruhtinas ja juoksi\nhuoneen ainoan akkunan luo, \"linna saa apuväkeä! Haa, sen täytyy\nkuitenkin joutua meille, vaikka kymmenentuhatta miestä jäisi sen\nmuurien edustalle!\"\n\nMolemmat palvelijat loivat toisiinsa tuskallisia silmäyksiä, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet tutkia toistensa sisimpiä ajatuksia. Itse\nruhtinaskin oli kiihoittunut, kiirein askelin käveli hän pitkin huoneen\nlattiaa, katsellen joka kerta lähetessään Ramoskia epäilevästi.\nHuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, ei kukaan puhunut, ja melkeinpä\nkuuli näiden kolmen miehen sydämen tykytyksen.\n\nÄkkiä juoksi Ramoski akkunan luo ja kuunteli hengittämättä. \"Minä\nkuulen tännepäin marssivien sotilasten askeleita\", kuiskasi hän.\n\"Luultavasti on se joku yövahtijoukko... mutta he seisahtuvat tälle\nportille\", huudahti hän kauhistuen, \"Czarny, eivätkö ruotsalaiset\nnähneet, että toit ruhtinaan tänne? He pitävät aina vartijoita\nvalleilla, ja jos he vain sattuvat näkemään yhden tai kaksi henkilöä\nmuurien edustalla, pitävät he heti niitä vakoojina.\"\n\nVaan nyt lyötiin pari kertaa voimakkaasti porttiin ja joku huusi:\n\n\"Aukaise heti!\"\n\nRuhtinas ja Czarny katselivat toisiaan levottomasti, vaan Ramoski sanoi\nheti: \"Jos tahdotte totella minua, ruhtinas, ja annatte minun määrätä,\nniin pelastutte.\"\n\nRuhtinas myöntyi.\n\n\"Astukaa sitten tänne\", sanoi Ramoski. \"Tästä huoneesta johtavat\nportaat eräälle toiselle kadulle; mutta joutukaa!\"\n\nRuhtinas astui huoneesen, ja Ramoski sulki oven hänen jälkeensä, sitten\nkääntyi hän Czarnyyn päin, sanoen:\n\n\"Pysähtykää tähän, minä menen heitä vastaan, jotta sitten saatte aikaa\npakenemaan. Hyvästi; sano ruhtinaalle, että koetan kykyni mukaan\ntäyttää hänen käskyjänsä.\"\n\nNäin sanoen kiiruhti Ramoski portaita alas.\n\n\"Aukaise, kuninkaan nimessä!\" käski taaskin joukon johtaja.\n\n\"Heti, heti\", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä\nkaatua voimakkaista sysäyksistä.\n\nCzarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla\nsotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon\npäällikön sanovan Ramoskille: \"Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme\nnähneet heidän tulevan tänne sisälle.\"\n\nEnempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli\nodotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli\nkuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian\nkuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.\n\n\"Nyt kiireesti pois\", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä\nportaita myöten alas. \"Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee\nulos, muutoin...\"\n\n\"Minä löysin sen jo\", vastasi Czarny, \"mutta yksin en voi sitä\naukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas.\" Ponnistaen kaikki\nvoimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus\ntunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.\n\nCzarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja\nseikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön,\njonne olivat jättäneet hevosensa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui\nruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. \"Hm, hm\", jupisi hän \"tässä\non vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia.\"\n\nRuotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä\nRamoskia kiireestä kantapäähän:\n\n\"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet\npakoon.\"\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty\", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän:\n\"Herra upseri, he eivät olleet vakoojia.\"\n\n\"Mitkä olivat heidän nimensä?\" kysyi upseri uhkaavalla äänellä.\n\n\"Ruhtinas Göran Czarnecki ja hänen palvelijansa\", vastasi Ramoski.\n\nPuolalaisen täytyi vangittuna seurata myötä linnaan, vaan hän ei\nvalittanut; päinvastoin oli hän hyvin mielihyvissään siitä, että\nvieraansa olivat pelastuneet.\n\nNoin puolen tuntia kului, ennenkuin ruhtinas ja hänen palvelijansa\nerosivat toisistaan. Vihdoin hyppäsi Göran Czarnecki satulaan, antoi\nCzarnylle muutamia käskyjä ja riensi pois, idässäpäin olevaa,\nlitvalaisten leiriin vievää tietä pitkin. Czarny kannusti myös\nhevostaan ja ohjasi tiensä päinvastaiseen suuntaan. Ratsastettuaan noin\npuolen tuntia, ohjasi hän hevosensa virtaan ja kahlasi toiselle\nrannalle. Sen jälkeen haki hän yksinäisen paikan, josta ei kukaan voisi\nlöytää hevosta, sitoi sen puuhun kiinni ja kiirehti ylös rannalle, sekä\nsaapui hetken kuluttua erään metsän rinteellä olevan mökin luo.\n\nCzarnyn lähestyessä tuota enemmän eläimiä kuin ihmisiä varten tehtyä\nmökkiä, tuli häntä vastaan roteva mies, puettuna puolalaisen talonpojan\ntapaan korkeaan karvalakkiin ja pitkään viittaan. Hetken katsoi hän\nvaiti Czarnya, sitten sanoi hän, hyväntahtoisuuden hymyn kuvastuessa\nkoville kasvoilleen:\n\n\"Terve tuloa Czarny-ystävä! Onko sinulla hyviä vai huonoja uutisia.\nMutta oli miten oli, tule sisään levähtämään. Sinähän tulet\nSandomiristä, mitenkä siellä voidaan?\"\n\n\"Senhän sinä kait tiedät paremmin, kun asut näin lähellä\", vastasi\nCzarny äreästi. \"Mutta nyt toisiin asioihin; kuinka meidän asiaimme\nlaita on?\"\n\n\"Hyvin, kuinkas myös?\"\n\n\"Hyvä; onko joukko valmiina?\"\n\n\"Se odottaa minun merkkiäni; kuinka suuren luulet ruotsalaisten joukon\nolevan?\"\n\n\"Noin viisikymmentä miestä! Kuulehan, Walchovitz\", jatkoi Czarny,\nastuessaan matalasta ovesta huoneesen, \"tuolla rotkotien äärellä tulee\nsinun odottaa heitä.\"\n\n\"Miten tahdot, mutta miksi ei Ramoski ole kanssasi?\"\n\nCzarny kertoi nyt tapauksen kaupungissa, ja lisäsi vielä:\n\n\"Tämä oli saakelin tyhmästi; hän saa ehkä nyt virua jossakin kurjassa\nlinnan kopissa. Olisi ollut tarpeen täälläkin, sillä kukaan ei niin\nhyvin tunne kaikkia Sandomirin ja Mikolaiovin välisiä teitä kuin hän.\"\n\n\"Noh, sinä nyt toki jäät tänne?\" kysyi Walchovitz.\n\n\"En!\" vastasi Czarny kiireesti, \"ruhtinas on määrännyt, että minun\nennen päivän nousua pitää oleman kenraali Czarneckin luona, ja aika on\nniukka. Hyvästi, Walchovitz, tee mitä voit, palkinnon kyllä tulet siitä\nsaamaan.\"\n\nSenjälkeen haki Czarny hevosensa, kahlasi toisen kerran virran yli ja\nkiirehti sitten koilliseen päin, jossa osa Czarneckin joukosta majaili.\n\nTuskin oli hän ratsastanut puolitoista tuntia, kun kaksi husaarijoukkoa\ntuli häntä vastaan; näiltä sai hän tietää Czarneckin olevan tulossa,\nsillä Sapicha oli tälle ilmoittanut ruotsalaisten aikovan Sandomirin\nluona mennä San-virran yli. Czarny kääntyi siis takasin, ohjaten\nkulkuaan jälleen Sandomiriin.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKanssapuhe. -- Vankeus.\n\n\nVaikka Niscovan voitto itsestään ei ollut erittäin suurenmoinen, oli\nsillä kuitenkin tärkeitä seurauksia: Sapicha nimittäin meni silloin\n3,000 miehen kanssa maanmiestensä puolelle. Suurin ja vaarallisin\nseuraus oli kuitenkin se, että puolalaiset saivat tietää kuninkaan\naikeet eikä voivat sentähden estää häntä menemästä virran yli, joten\nhän joutuisi kahden virran ja kahden äärettömän suuren sotajoukon\nväliin. Ruotsin armeija oli mitä surullisimmassa tilassa. Sotilaat\ntuiki uupuneina ravinnon puutteessa pitkien marssien jälkeen, tuskin\nvoivat he jatkaa kulkuansa. Myöskin odotettiin yleistä kapinaa, eikä\nihme olisi ollutkaan, jos nuo paljon kärsineet sotilaat sekä upserit\ntulisivat epätoivoon, sellaisia hirmuja nähdessään. Mutta Kaarlo\nkuningas pysyi yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Puhutellessaan\nulkomaiden lähettiläitä, hän kyllä ilmaisi ajatuksensa, vaan\nsotilaitaan johtaessaan oli hän aina rauhallinen, ollen heille\nesimerkkinä.\n\nMajuri Liljenberg, joka kuormaston kanssa oli tullut Sandomiriin viittä\npäivää ennen kuningasta, oli heti ruvennut rakentamaan siltaa virran\nyli, huolimatta Lubomirskistä, joka häntä kaikin tavoin koetti estää.\nPäivää jälkeen Niscovan tappelun olivat sotajoukot saaneet käskyn alkaa\nmarssia. Kaarlo Kustaa oli istuutunut akkunan luo, tarkasti katsellen\njoukkoja. Hänen tarkka silmänsä havaitsi pienimmänkin epäjärjestyksen,\nja hän huokasi syvään, ajatellessaan miten paljon nämä sotilaat saivat\nkärsiä. Mutta myöskin oli hän ylpeä, että hänellä oli sellaisia\njoukkoja, ja hänen katseensa kirkastui, nähdessään tuon kunnianarvoisen\nmarskin, Kaarle Kustaa Wrangelin, tuovan esiin osastonsa. Heidän\nkatseensa kohtasivat toisensa, kuningas nyykäytti iloisesti päätään\nkokeneelle sotatoverilleen, ja sotilaatkin saivat ikäänkuin uutta eloa,\nnähdessään kuninkaan iloiset ja toivolliset silmäykset.\n\nKuninkaan näin tarkastellessa joukkojaan, tuli eversti Kruse huoneesen,\nkysymään josko puolattaret pääsisivät kuninkaan puheille.\n\n\"Tuokaa he tänne, eversti\", vastasi Kaarlo Kustaa, \"sitten annatte\nkäskyn luutnantti Stjernfeltille viedä heidät 50 miehen kanssa\nSandomiriin. Luulen, että luutnantti mielellään ottaa tämän\ntehdäkseen\", lisäsi kuningas hymyillen, \"onhan hän mielellään mukana\nseikkailuissa, ja voisipa tapahtua, että hän vielä kerran saa ihanalle\nkreivittärelle osoittaa olevansa urhean sotilaan.\" Näin sanoen viittasi\nkuningas kädellään, ja eversti poistui. Hetkisen sen jälkeen tuotiin\nkreivittäret huoneesen ja kumarsivat nöyrästi hallitsijalleen. He\nseisoivat ensikerran aikakautensa suurimman sotilaan edessä, ja olivat\nhieman hämillään häntä puhutellessaan.\n\n\"Olkaa tervetulleet\", sanoi Kaarlo Kustaa kohteliaasti, mennen heitä\nvastaan. \"Toivon, ett'ei aikanne leirissä ole tullut aivan pitkäksi.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi Katarina-rouva, suudellen kuninkaan\nkättä, \"ajatellessamme kurjaa isänmaatamme, olemme tulleet\nsynkkämielisiksi, emmekä voi muuta kuin surkutella onnettomuutta,\njoka...\"\n\n\"Kreivittäreni, älkää puhuko valtiollisia asioita\", keskeytti häntä\nkuningas, veitikkamaisesti uhaten sormellaan, \"siitähän voisi johtua\nmieleeni, että jonkinlaiset aikeet...\"\n\n\"Ei, teidän majesteettinne\", lausui Eleonora pikaisesti, koettaen auttaa\nKatarina-rouvaa, joka kuninkaan puheesta oli nähtävästi punehtunut,\n\"vakuutan, että olemme aivan syyttömät tästä asiasta.\"\n\n\"Näin todellakin\", sanoi vanha kreivitär vakuuttaen. \"Teidän\nmajesteettinne ei ymmärrä sanojamme oikein.\"\n\n\"Samoin teette tekin, rouva\", virkkoi Kaarle Kustaa. \"Mutta\nlopettakaamme nyt tämä aine ja alkakaamme uusi. Kuten näette marssimme\nnyt Sandomiriin, jossa taaskin kerran koetellaan. Sentähden olen\nantanut luutnantti Stjernfelfille käskyn saattaa teidät Sandomiriin,\njossa vähemmin tulette tuntemaan leiri-elämän vaikeuksia. En voi antaa\nteille parempaa turvaa kuin luutnantin, vaan olenpa varma, että hän\ntekee kaikki, mitä voi, saadakseen teidät viedä vahingotta\nmääräpaikkaan.\"\n\nEleonora punehtui ja hänen äänensä värähteli hieman, vastatessaan.\n\n\"Me kiitämme teidän majesteettianne tästä suojeluksesta, jonka annatte\nmeille turvattomille, ja aina olemme rukoilevat Jumalan säästämään\nteidän majesteettinne kallista elämää.\"\n\nKatarina-rouva säpsähti, hän ei ollut odottanut tällaista puhetta. Itse\nkuningaskin hämmästyi.\n\n\"Te rukoilette Jumalaa elämästäni\", sanoi Kaarle Kustaa, \"ja minä olen\nsekä teidän että isänmaanne vihollinen. Todellakin tunnustan, että\npuheenne kummastuttaa minua.\"\n\n\"Samoin minuakin\", sanoi vanha kreivitär hiljaa, katsellen Eleonoraa ei\njuuri hyvillä silmillä.\n\nSitte sanoi nuori kreivitär, miellyttävällä liikkeellä vieden kuninkaan\nkäden huulilleen: \"Vilhon kuningas on minunkin kuninkaani.\"\n\nKatarina rouva vaaleni, vaan oli vaiti: hän ei tiennyt mitä ajatteli\nEleonoran käytöksestä ja hän päätti vaatia siitä selitystä.\n\n\"Te olette siis alamaiseni, ja minun suojelukseni alla\", lausui\nkuningas, katsellen ihaillen Eleonoraa.\n\nKuultuaan nämät sanat, jotka taaskin toivat levon Eleonoran sydämeen,\nkumarsi hän nöyrästi kaunista päätään ja vetäytyi etäämmälle.\n\nKatarina-rouva olisi puhunut, mutta se oli häneltä mahdotonta. Hän oli\ntullut vapautta pyytämään ja kuuli sen sijaan sanoja, jotka tekivät\nlopun hänen matka-ajatuksistaan. Eleonoran sanoista kuninkaalle huomasi\nselvään, että nuori nainen ei toivonut takaisin maanmiestensä luo, ja\nKatarina-rouva, jonka isänmaanrakkaus tytön puheesta loukattiin,\nrakasti kuitenkin niin \"harhaan joutunutta\", joksi hän aina puhutteli\nEleonoraa, että hän laiminlöi omat etunsa moisen sukulaisensa onnesta.\nKun hetkinen vielä oli puhuttu jokapäiväisistä seikoista, sanoi\nkuningas:\n\n\"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen.\nJoukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan.\"\n\nVastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua,\nkun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin,\nsanoen:\n\n\"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse\nvalitsemaanne puolisoa, eikö katumus...\"\n\n\"Minä kieltäydyn _kaikesta_ puolisoni tähden\", sanoi Eleonora\nkiihkoissaan. \"Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen\npäälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani\", lisäsi\nhän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.\n\nKuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi\nlujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen\nhuoneesen.\n\n\"Lapsi, lapsi\", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, \"mitä\nsanoja olet...\"\n\n\"Hiljaa\", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, \"minä olen nyt Ruotsin\nalamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne.\"\n\n\"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset\", kuiskasi\nvanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.\n\nKun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja\nkysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.\n\n\"Kysykää häneltä itseltä\", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään\ntaaksepäin ja osoitti Eleonoraa, \"hän voi parhaiten vastata, sillä hän\nyksin piti puhetta.\"\n\n\"Niin\", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, \"minä\nantauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär\nvoi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi\", lisäsi hän,\nkatsellen nuorukaista hehkuvin silmin, \"ja nyt on vaan kysymyksenä,\njosko et sinä ole sitä vastaan.\"\n\nVilhon vastaus oli suutelo.\n\nMatkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli\npuolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.\n\n\"Kiiruhtakaa, naiseni\", huusi hän, \"hukkaan mennyttä puoltatuntia ei\nsaa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa\naivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään\nviimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä.\nKiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!\"\n\nVanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi,\nminkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho\nkomensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori,\nkaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti\nettä Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa\ntähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä\nosallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten\nturvana.\n\nLöytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja\ntällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset\nja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa,\nmutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset,\noli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.\n\nTuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut\ntantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien\nraskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat\nruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät\nvakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri\nnojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän\näkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö\",\nhuokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He\nkeskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.\n\nEleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin\nkanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa\nmetsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.\n\n\"Vilho\", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, \"onko vaara\ntarjolla?\"\n\n\"On, armaani\", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, \"en tahdo sitä\nsinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän\ntulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä,\nsanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi\nvielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan\nojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani\", lisäsi hän hellästi,\npusertaen Eleonoran kättä omassaan. \"Niin kauan kun yksikin meistä\nelää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi.\"\n\nNäin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka\njärjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.\n\n\"Itse tie on vapaa\", sanoi kersantti, joka palasi toiselta\ntarkastusmatkaltaan, \"mutta kummallakin puolella sitä on viholliset\npiiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele\npuolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä\notan tehdäkseni tämän parin miehen avulla.\"\n\n\"Tämäpä on hyvä ehdotus\", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä,\n\"minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne\nnuo koirat piilostaan.\"\n\nKersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului\njännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti\nkaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.\n\n\"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi\", sanoi Vilho.\n\"Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme\npaeta. Minä käsken teitä vaikenemaan\", lisäsi hän tuimasti, \"muuten on\nminun rupeaminen toimeen.\"\n\nTämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä\nKatarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.\n\nEi pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa\nluultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului\nmetsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera\nratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.\n\nRatsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan\nviipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset\nmetsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä\nvastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli\nkersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen,\nja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin\nhyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli\nyleinen.\n\nMutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen,\nkoettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja\nratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit\nolivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri\nonnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä\nvahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen\ntakimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri\npuu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.\n\nHirmuinen sekamelska syntyi; metsästä molemmin puolin tietä syöksyivät\npuolalaiset ratsumiesten niskaan, pannen toimeen kauhean verisaunan. He\neivät voineet palata takaisin, sillä puolalaiset olivat asettautuneet\nsinne, ja vaunut taasen olivat etupuolella. Pimeys saattoi taistelun\nvielä hirmuisemmaksi.\n\nVilho ei ollut jättänyt Eleonoraa hetkeksikään, hän oli päättänyt\npuolustaa itseään viimeiseen asti. Hänen ympärillään kaatui ratsumies\ntoisensa perään, ja hän kuuli kauhulla vihollisten joukon yhä enenevän.\nHänen vieressään taisteli kersantti raivoisana. Silloin kuuli hän järeän\näänen käskevän puolalaisia ottamaan haltuunsa vaunut, sillä kaivattu\nsaalis olisi siellä. Hän oli lähellä joutua epätoivoon, sillä\npelastusta ei näkynyt missään. Kaikki tuli hänelle nyt selville;\nruhtinas oli tämän päällekarkauksen pannut toimeen.\n\n\"Eleonora\", sanoi Vilho sortuneella äänellä, \"me joudumme nyt\nvihollisten käsiin, mutta minä tahdon kuitenkin kuolla urhon lailla;\nelävänä en koskaan antaudu!\"\n\n\"En minäkään\", kuului ääni luutnantin lähellä, ja kersantti seisoi\nhänen takanansa. \"Ainoastaan kymmenen miestä on jälellä\", sanoi hän\nsynkästi, \"ja nämät kymmenen pian saavat loppunsa, sillä meitä\nvastustaa satakunta hurjaa vihollista. Antakaa minun kuolla kanssanne,\nluutnantti, ja niin totta kuin Jumala elää, ei yksikään puolalainen ole\nkoskeva Eleonora-kreivittäreen, niinkauan kuin minä voin liikuttaa\nkäsivarttani.\"\n\nVedet silmissä ojensi Eleonora jalolle kersantille kätensä, jonka tämä\nvei huulilleen, sitten hän yhdellä iskulla halkaisi jättiläisen\nkokoisen puolalaisen pään, tämä kun oli tullut liiaksi lähelle vaunuja,\njoiden luona jälellä olevat ruotsalaiset vielä taistelivat epätoivon\nhurjuudella.\n\n\"Jalo ystäväni\", sanoi Vilho, pannen kätensä kersantin olalle, \"minä\nkunnioitan ja ihailen rohkeuttanne ja uljuuttanne, mutta ne eivät meitä\nhyödytä. Tehkää sentähden neuvoni mukaan: koettakaa paeta ja kertokaa\ntämä onnettomuus eversti Kruselle; ainoastaan tällä tavoin voimme\ntoivoa pelastuvamme.\"\n\nJa kun Eleonora pyysi samaa, huusi kersantti:\n\n\"Kyllä koetan; ja jos vaan ihmisvoimat auttavat, niin...\"\n\n\"Kiitos, kiitos\", sanoivat Vilho ja Eleonora yhteen ääneen.\n\nKersantti lisäsi:\n\n\"Puollustakaa itseänne vielä hetkinen, minun pannessani tuumani\ntoimeen, sitten voitte antautua.\" Näin sanoen astui hän hevosen\nselästä, haki sen puolalaisen ruumiin, jolta äsken oli halaissut pään,\npuki itsensä hänen lakkiinsa sekä viittaan, ja tunkeutui pelkäämättä\nvihollisten joukkoon.\n\nVilho katseli hetken aikaa hänen jälkeensä, ja kersantti katosi\nnäkyvistä. \"Sallikoon Jumala hänen rohkean tekonsa onnistua!\" sanoi hän\nhiljaa. \"Kaikki mitä minulla on, tahtoisin uhrata hänen hyväkseen.\"\n\nKimakka avunhuuto vaunujen luota veti hänen huomionsa puoleensa.\nPuolalaiset olivat syösseet vaunuille; ainoastaan neljä tai viisi\nruotsalaista oli jälellä. Katarina-rouva oli pyörtynyt, eikä siis\ntiennyt, että hän vietiin pois; Eleonora kyllä koetti vastustaa\nvihollisia, jotka puoleksi olivat vetäneet hänen vaunuista ulos, mutta\nmitä voi hän saada aikaan heikoilla voimillaan? Silloin hän päästi\nhuudon, joka toi Vilhon hänen luoksensa. Parin minuutin kuluttua olivat\npuolalaiset verisin päin lyödyt maahan ja Eleonora vapaa. Melkein\nyliluonnollisilla voimilla nosti Vilho hänet satulaan, kannusti hevosta\nja ohjasi sitä heikompaa paikkaa kohti. Mutta turhaa oli toivoa\npelastusta niin suurta ylivoimaa vastaan. Ne harvat ratsumiehet jotka\nolivat seuranneet nuorta komentajaansa, kaatuivat pian, ja Vilho aikoi\njuuri kumartua, painaakseen jäähyväissuutelon Eleonoran värittömille,\nvapiseville huulille, kun samassa miekanisku takaapäin sattui hänen\nvasempaan käsivarteensa niin voimakkaasti, että hän tunnottomana vaipui\nmaahan. Mailma musteni hänen silmissään ja hän meni tunnottomaksi.\n\nKaksi jälelle jäänyttä ratsumiestä antautuivat, nähdessään luutnantin\nkaatuvan, ja metsäaukossa vallitsi pian kuolonhiljaisuus, jota\nainoastaan silloin tällöin häiritsi haavoitettujen valitushuudot.\n\n\n\n\nIX.\n\nKersantti pettää puolalaiset. -- Göran Czarnecki käy vankiensa luona.\n\n\nUskalias kersantti ei milloinkaan ollut peljännyt, mutta nyt häntä\nvähän kammotti näin tunkeutua vihollisten joukkoon. Kielen taisi hän\naivan hyvin; nyt tuli hänen vaan pitää kasvojaan piilossa. Vedettyään\nlakin syvään kasvoilleen ja viitankauluksen ylös, meni hän rohkeasti\neteenpäin, sysäten tieltään kansalaisiaan, eikä ollut kuulevinaan\näänekästä nurinaa jälessään.\n\n\"Maanmiehet, minun kasvoni ovat haavoittuneet\", sanoi hän, vetäessään\nkaulusta vielä ylemmäksi, \"ja vaikka luin viisikolmatta Pater Nosteria\n[Isämeidän rukousta. Suoment.] ja lupasin kymmenen paria messua\nkuolleelle veljelleni, ei pyhä neitsyt kuitenkaan ole minua armahtanut.\nSaakelin ruotsalainen veti koko poskeni halki; minun täytyy kiirehtiä\nkotiin, muuten vereni juoksee kuiviin.\"\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroivat muutamat talonpojista, jotka kuulivat tuon\nvale-puolalaisen valitukset, \"tuleehan siitä kelpo työ akallesi, kun\nneuloo tuon haavan umpeen.\"\n\n\"Niin, niin, minua miesparkaa\", voivotteli valepukuinen, kiiruhtaen\naskeleitaan, \"enpä enään luule ehtiväni kotiakaan.\"\n\n\"Istupas tähän, toveri\", sanoi eräs toinen talonpoika, tarttuen kiinni\nkersantin käsivarteen. \"Minä olen hieman lääketaitoinen, ja jos tahdot,\nniin kyllä tarkastan haavasi.\"\n\n\"No nytpä todellakin olen joutunut pulaan\", sanoi kersantti itsekseen,\n\"tuo puoskari voisi mennä hiiteen.\" Ääneensä lisäsi hän: \"kiitos\nvaivastasi, naapuri, mutta heti kun ilmaa pääsee haavaan, rupeaa se\nkirvelemään, kuin olisi tulessa: kyllä koetan mennä kotiin, tie ei ole\nerittäin pitkä.\" Näin sanoen nousi hän istualtaan ja aikoi poistua,\nmutta lääketaitoinen, joka toverilleen tahtoi näyttää taitoansa,\npidätti kersantin ja sanoi hyväntahtoisesti:\n\n\"Vedä viitta pois, eihän se nyt mahda olla niin vaarallinen, sinä vaan\nolet pelko raukka.\"\n\nKersantti kirosi kaikkia lääketaitoisia puolalaisia. Näyttää kasvonsa\noli hänestä sama kuin mennä kuolemaan. Hetki oli mitä vaikein. Toisella\nkädellään viitan alta koetettuaan, olivatko pistoolinsa ja sapelinsa\ntallella, teki hän rohkean päätöksen.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän yksinäiselle puolalaiselle, joka yhä piti hänen\nkäsivarrestaan kiinni, \"olisitpa vaikka kuinka taitava, et kuitenkaan\nvoi hoitaa minua niinkuin vaimoni. Näetpäs, kun pyhä neitsyt viime\nvuonna pelasti Torkan hukkumasta Veikseliin, lupasin minä hänelle,\nett'ei kukaan muu kuin vaimoni saisi minua hoitaa, kun joudun\nsairaaksi. Tämä on aivan totta, toverit, ettekä te voi uskoa, miten\nhyvä hän on sairaita hoitelemaan. Nyt, toverit, laskekaa minut\nmenemään, ja jos sinä todellakin olet niin lääke-oppinut kuin\nkerskailet, niin onhan sinulla kyllä tekemistä tuolla.\"\n\n\"Hän on tehnyt pyhälle neitsyeelle lupauksen, pyhä neitsyt on\npelastanut hänen vaimonsa\", puhelivat läsnäolijat toisilleen hiljaa, ja\nyksi heistä meni lääkeoppineen luokse, sanoen: \"meidän täytyy\nkunnioittaa pyhää neitsyttä ja hänen suojeluksensa alla olevia; anna\nhänen mennä!\"\n\nPuolalainen irroitti kätensä, ja kersantti luuli jo pelastuneensa, kun\nroteva talonpoika lähestyi parin kyynärän päässä kersantista olevaa\njoukkoa, kysyen, josko he olivat nähneet hänen veljeänsä, jonka puvun\nhän tarkasti kertoi.\n\nKersantti vavahti ja tunsi tuskan hien otsallaan. Ensi kerran eläissään\nhän pelkäsi, huomatessaan kantavansa väärää pukua. Mutta vanha\nvikkelyytensä, joka ei koskaan ennen ollut häntä jättänyt, nytkin hänet\npelasti. Hän keksi äkkiä keinon, joka oli hänelle hyödyksi.\n\n\"Puolalaiset\", huusi hän, nostaen kättään, \"me olemme ympäröidyt, nyt\njuuri näin painetteja puiden välitse, tulkaa, katsokaamme keitä siellä\non, eläköön Puola\" näin sanoen kiiruhti hän ennen muita poispäin,\n\"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!\" huusi hän tuskin voiden iloaan hillitä,\nnähdessään että ainoastaan kaksi voivat häntä seurata. \"Ruotsalaiset\novat tuolla edessäpäin, mutta nuo koirat pakenevat, eläköön Puola!\"\n\nPuolalaiset juoksivat sen minkä voivat, mutta kersantti juoksi henkensä\nedestä. Toinen niistä, jotka voivat häntä seurata, väsyi yhä enemmän ja\nenemmän, vihdoin seurasi häntä ainoastaan tuo lääketaitoinen.\n\nHe olivat kahden, sillä kersantti oli hänen huomaamattansa vaihtanut\nsuuntaa, niin että nyt olivat aimolailla pettämänsä joukon sivulla. Hän\nkuunteli; silloin tällöin kuului yksinäinen laukaus, mutta tulivatko ne\nmetsäaukosta tai häntä takaa-ajavilta puolalaisilta, sitä hän ei voinut\nvarmaan sanoa. Hän otaksui kuitenkin, että viimemainitut olivat\nhuomanneet petoksen, ja raivossaan ampuvat hänen jälkeensä.\n\nKersantti pysähtyi. Toverinsa teki samoin.\n\n\"Jos olet yhtä hyvä lääkäri kuin juoksija, niin todella kadun, ett'en\nantanut sinun sitoa haavaani\", sanoi kersantti salaperäisesti\nhymyillen, jota ei puolalainen kuitenkaan huomannut.\n\n\"Eipä haavasi mahda olla erittäin vaarallinen, koska voit juosta niin\nhyvin\", puuhkaili puolalainen hengästyneenä. \"Mutta koska emme\nsaavuttaneetkaan noita saakelin ruotsalaisia, niin jos nyt tahdot\nnäyttää, niin kyllä minä...\"\n\n\"Tässä näet\", vastasi kersantti, vetäen kauluksen pois kasvoinsa edestä\nja heittäen viitan taaksepäin.\n\nPuolalainen hämmästyi ehdottomasti, nähdessään ruotsalaisen univormun.\n\n\"Missä on tie Sandomiriin?\" kysyi kersantti, paljastaen miekkansa ja\nmennen puolalaista vastaan. \"Tässä ei auta salaaminen, totuus ilmi!\"\n\nPuolalainen ei ennättänyt vielä tointua hämmästyksestään, nähdessään\npuolalaisen talonpojan sijaan edessään ruotsalaisen sotilaan, ennenkuin\nkersantti veti keihään hänen kädestään ja ojensi sen hänen rintaansa\nvasten.\n\n\"Minun on kiire\", sanoi hän, lyöden jalkaansa maahan, sillä hän epäili\nensi hetkellä saavansa koko puolalaisjoukkion niskaansa. \"Missä on tie\nSandomiriin? Sano heti, muuten lävistän sinut keihäällä, ja se haava ei\nolisi niin hyvä parannettava.\"\n\n\"Tuolla... tuolla... tuolla...\" änkötti puolalainen, osoittaen\noikealle. \"Menkää aivan suoraan ja puolentunnin kuluttua tulette\ntielle. Säästäkää henkeni, minulla on vaimo ja lapsia...\"\n\n\"Etkö valehtele?\" kysyi kersantti tuimasti.\n\n\"En, se on totta\", vastasi puolalainen vaikeroiden, \"kahdeksan pientä\nlasta ja...\"\n\n\"Välitänkö minä lapsistasi\", huudahti kersantti, joka vaivoin saattoi\nolla totisena, \"voitko vannoa, että oikea tie on tuossa edessämme?\"\n\n\"Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten kautta vannon sen\", vakuutti\npuolalainen.\n\n\"Noh, nyt uskon sinua. Saat mennä matkaasi, vaan muista, jos nyt olet\nvalehdellut, et koskaan tule saamaan rauhaa, vaan olet ijankaiken\nvaivattava kiirastulella, vaikka vaimosi ja kahdeksan lastasi lukisivat\nmessuja ylitsesi. Keihään pidän minä, jää hyvästi!\"\n\nNäin sanoen kietoutui kersantti jälleen viittaansa, kiiruhtaen\npuolalaisen osoittamaan suuntaan. Kun ei enään nähnyt ketään, alkoi hän\njuosta minkä jaksoi, ja tulikin vähän ajan kuluttua maantielle, jossa\nsuureksi ilokseen tapasi noin sata miestä omasta rykmentistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat kreivittäret vietiin kiireesti Walchovitzin asunnolle, joka,\nkuten lukija kai muistaa, oli Veikselin rannalla. Paitsi asuinhuoneita,\nlöytyi siellä kaksi muutakin rakennusta, ja niihin majoitettiin\nvangitut ratsumiehet. Näiden joukossa oli Vilhokin, joka Walchovitzin\nkäskystä heitettiin pimeään, epäterveelliseen kellariin, mikä tuskin\noli niin suuri, että hän voi siellä ojaista itseään. Kreivittäret\nsaivat isännän huoneen asuakseen. Tämäkään ei juuri ollut kehuttava,\nmutta olivathan kuitenkin suojassa yökylmää vastaan.\n\nVanha kreivitär osoitti useamman kerran iloansa, ollessaan jälleen\nmaanmiestensä luona, ja kiusasi alinomaa Eleonoraa, kertoessaan miten\nsuuria tulevaisuuden toiveita hänellä oli. Eleonora ei ollut\nkuulevinaankaan soimauksia armastaan kohtaan, vaan kärsi vaijeten nämä\nkaikki. Mutta tämä ei ollut vanhuksen mieleen.\n\n\"Kreivittäreni\", virkkoi Eleonora katkerasti, \"asemamme on muuttunut,\nnyt pidän minä itseäni vankina, mutta tahdon kuitenkin tyytyä onneeni,\nkun vaan tiedän, että Vilhoa kohdellaan niinkuin jalojen voittajien on\ntapana. Toivon kuitenkin kerran pääseväni taasen vapaaksikin.\"\n\n\"Älä sitä luulekaan\", sanoi Katarina-rouva äkkiä. \"Veljesi ei niinkään\npian laske sinua käsistään, ja mitä tuohon hullunkuriseen rakkauteesi\ntulee, ei se ole muuta kuin tyhjää luuloa, jonka järki pian on ajava\ntiehensä. Kukapa sitäpaitsi tietää, jääkö kreivi elämään. Kuulin\nWalchovitzilta, että hän oli saanut vaarallisen haavan.\"\n\n\"Missä hän on, mihinkä he ovat hänen vieneet?\" huusi Eleonora,\nhypähtäen seisoalleen. \"Armosta, rouvani, päästäkää minua hänen\nluokseen, minä pyydän teitä.\"\n\n\"Käänny pyyntöinesi Walchovitzin puoleen\", vastasi vanhus. \"Mutta hän\nei sitä tule myöntämään, sillä hänelle on annettu ankara käsky pitää\nteitä erinään.\"\n\n\"Kuka on antanut hänelle tämän käskyn?\" kysyi Eleonora äkkiä.\n\n\"Ruhtinas\", vastasi Katarina-rouva kääntyen poispäin.\n\n\"Tuo konna! Hän ansaitsisi vihani ja kammoni, mutta ei ole edes sen\narvoinen, tuskin ansaitsee hän syvimmän ylenkatseeni. Luuleeko hän\ntällä julmuudella voivansa kuolettaa rakkauteni? Tietämättänsä tekee\nhän sen yhä vahvemmaksi, enkä milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho\nStjernfeltiä. Kuuletteko, kreivittäreni\", jatkoi hän, tarttuen\nvanhuksen käsivarteen, \"_en milloinkaan herkeä rakastamasta Vilho\nStjernfeltiä_!\"\n\nKatarina-rouva peräytyi, nähdessään Eleonoran silmissä palavan\nepätoivon tulen; hän ei enään lausunut sanaakaan Vilhosta, vaan meni\nhuoneen nurkassa olevalle yksinkertaiselle vuoteelle. Pian hän vaipui\nsyvään uneen, eikä kauan viipynyt, ennenkuin Eleonorankin valtasi uni.\nMutta hänen unensa oli rauhaton, hän oli aina kuulevinaan kuolevaisten\nhätähuudot, ja näiden joukosta eroitti hän Vilhon heikon äänen.\nKiljahtaen nousi hän vuoteeltaan. Aurinko oli juuri noussut, ja sen\nlämpimät säteet valaisivat lempeinä köyhästi sisustetun huoneen. Taivas\noli selkeä, ilma lämmin ja suloinen.\n\nEleonora jätti vuoteensa ja meni akkunan luo. Edessään päilyi Veikselin\npinta. Pienet, värähtelevät aallot kimaltelivat kuni timantit ja\nkuohuivat leikkien kivien ympärillä. Kaikki heräsi uuteen eloon, ja\nkevään ensi sanansaattajat, kukkaset, nousivat verhostaan,\nauringonsäteitten lämpimästä tervehdyksestä.\n\nLumottuna katseli Eleonora silmäinsä edessä olevaa kaunista maisemaa,\nja hän oli juuri aikeessa mennä ulos, saadakseen paremmin nauttia\nkaunista aamua, kun etäältä kuuluvat äänet pakottivat hänen\npysähtymään.\n\nÄänet tulivat yhä lähemmäksi ja voimakkaimmiksi. Eleonora tunsi\nrohkeutensa menehtyvän, sillä äänien joukosta oli hän eroittavinaan\nruhtinaankin äänen.\n\nEdessään oleva näky saattoi Eleonoran vapisemaan. Hän näki seuraavaa:\n\nRuotsalaiset vangit vedettiin yksi erältään esille ja ruoskittiin\npoikkimenneellä keihäällä, ja mitä vaan nuo raivoisat puolalaiset\nkäsiinsä saivat. Turhaan pyysivät nuo onnettomat armoa; heidän\nkiusaajansa vaan nauroivat pilkallisesti.\n\nTähän asti oli Eleonora kärsivällisesti katsellut tuota hirveätä\nmenettelyä, vaikka veri monta kertaa oli jähmettymäisillään hänen\nsuonissaan, kun hän näki ruhtinaan, joka etäältä katseli näyttelyä,\nvaan nauravan onnettomain tuskille: mutta kun vihdoin Vilhokin tuotiin\nesille, silloin päästi Eleonora sydäntä vihlovan hätähuudon, kaappasi\noven auki ja syöksyi ulos. Kun hän huomattiin, vaipuivat kohotetut\nsauvat, ja ruhtinaskin vaaleni.\n\n\"Vilho, Vilho!\" huusi hän, kumartuen rakastettunsa viereen, sekä\npeittäen hänen veriset kasvonsa suuteloillaan, \"Herää; Vilho, Eleonorasi\non luonasi!\"\n\nVaan vanki ei kuullutkaan tuota kallista ääntä, hän oli pyörtynyt.\n\n\"Ja tämän olette te tehneet!\" huusi Eleonora, katsoen ruhtinasta\nylenkatseella. \"Jos tällaisella menettelyllä luulette murtavanne\nrakkauteni, niin tykkänään erehdytte, ruhtinas!\"\n\n\"Ihana Eleonora\", sanoi Göran Czarnecki, antaen merkin viedä vangit\npois, \"te siis todellakin kunnioitatte tuota ruotsalaista enemmän kuin\nhän ansaitseepi, te, puolalainen neito...\"\n\n\"_Minä olen kreivi Vilho Stjernfeltin puoliso_\", vastasi Eleonora\npainavasti. \"Ja ellette usko minua, voitte kysyä eversti Kruselta.\nMuistakaa\", jatkoi hän, ylpeästi kohottaen päätään, \"minä olen hänen\npuolisonsa ja voin siis vaatia teitä edesvastaukseen menettelystänne.\"\n\n\"Hänen puolisonsa\", jupisi ruhtinas, töllistellen Eleonoraa, \"se ei voi\nolla mahdollista!\"\n\n\"Jumalan ja ihmisten edessä olen minä hänen puolisonsa\", vastasi\nEleonora vakavasti.\n\nRuhtinas vaaleni, vaan hän tuli kuitenkin pian ennalleen ja vastasi:\n\"Tämä avioliitto ei ole laillinen, ja kirkko on sen purkava.\"\n\n\"Minä en tunnusta teidän kirkkoanne\", sanoi taaskin Eleonora säihkyvin\nsilmin. \"Puolisoni uskonto on minunkin uskontoni, ja minä olen\nlutherilaisen kirkon suojassa.\"\n\n\"Kuolema ja kirous\", jupisi ruhtinas ja riensi pois, \"mutta minä olen\nkostava verisesti.\"\n\nHorjuvin askelin palasi Eleonora asuinhuoneesen. Hänen rukouksistaan ja\nkyyneleistään huolimatta, oli Vilho viety takasin entiseen koppiinsa.\n\n\n\n\nX.\n\nEhkäistyt tuumat.\n\n\nKaarlo Kustaa oli tullut Sandomiriin vaivaloisen marssin perästä, Heti\nkaupungin eteläpuolella aikoi hän mennä yli Veikselin, mutta saatuaan\ntietää, että Czarnecki oli sinne majoittanut hyvin varustetun leirinsä\nja kaikin voimin päättänyt tehdä vastarintaa, marssi hän sivutse ja\nmajoittui juuri kolmioon, jonka Veiksel ja San muodostavat yhtyessään.\nOli ilta, kun ruotsalaiset saapuivat Sandomiriin, ja puoliyön aikana\nkaikui ruotsalaisten tykinlaukaus piiritettyjen lohdutukseksi, joita\nyhä ankarammin suuri puolalainen armeija hätyytti.\n\nKaarlo Kustaa oli kaikkialla, hän ei säästänyt ketään, ei edes itseään:\nhän otti itse osaa vallitustoimiin. Öin, päivin sateli luoteja ja\npommia kaupunkiin sekä linnaan, mutta muureissa ei huomattu mitään\nvaikutusta. Silta, jota majuri Liljenberg rakensi virran yli, oli jo\nmelkein valmis. Sinnepäin puolalainen tykistö enimmäkseen luotejaan\nlähettelikin, vaan ne eivät tehneet mitään vahinkoa. Liljenberg oli\nantanut tehdä vahvoja etuvarustuksia, ja niiden takana tehtiin\nyhtämittaa työtä. Ainoastaan kaksi päivää vielä, ja ylimeno voitaisiin\npanna toimeen.\n\nEversti Kruse joukkoineen oli asetettu aivan virran luo linnan\neteläpuolelle. Tuon ankaran sotilaan otsa oli ollut synkkä ja\nmiettiväinen aina kreivittärien lähdöstä saakka, ja usein oli hän\nkatunut, ett'ei ollut lisännyt saattojoukkoa. \"Minä olen niin levoton\nluutnantin tähden\", sanoi hän majuri Berdanille, joka ratsasti hänen\nvieressään virran rannalla, \"jos he ovat joutuneet näissä pirun\nmetsissä niin runsaasti kuljeskelevien salajoukkojen käsiin.\"\n\n\"Asiat eivät ole oikein\", vastasi majuri, \"ja minulla on syytä uskoa\npahinta.\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi eversti pikaisesti.\n\n\"Tuon nuoren ruhtinas Czarneckin sanotaan kuljeskelevan näillä\ntienoilla: niin kertovat jotkut minun väestäni.\"\n\n\"Niin, tuo saakelin ruhtinas\", murisi eversti, \"hän on tuottanut\nminulle suurempia suruja kuin olen voinut aavistaakaan. Hän kuljeksii\ntäällä ympäristöillä, koettaen saada valtaansa nuoren kreivittären,\neikä tiedä, että vaimo on pidettävä kunniassa.\" Näin sanoen varjosti\nhän vasemmalla kädellään silmiänsä ja katseli tarkasti puolalaisten\nleiriä.\n\n\"Puolalaiset valmistautuvat rynnäkköön\", sanoi hän, kääntyen majuri\nBerdanin puoleen, \"mutta Liljenberg ja Cronlod kyllä ajavat heidät\nmatkoihinsa.\"\n\nTykit alkoivat paukkua, ja kietoivat läheisimmät esineet savuun.\nTaistelijain liikkeitä ei voinut eroittaa, toisinaan näkyi puolalainen\njoukko toisensa perään kiirehtivän virtaa kohden. Näytti siltä, kuin\nolisi Lubomirski aikonut ottaa valtoihinsa tämän paikan. Mutta\nLiljenberg otti heidät lämpimästi vastaan, ja pakoitti ryntääjät\nperäytymään.\n\nRuotsalaisen leirin keskukohdalta ohjasi pienilukuinen ratsujoukko\nkulkuaan virran ainoan sillan eteen. Siinä oli Kaarlo Kustaa,\nkenraalimajuri Essen, eversti Kaarlo Sparre, kenraalimajuri Bülov ja\neversti Kustaa Kruse sekä Fredrikki La Chapell ja muutamia ulkomaiden\nlähettiläitä. Kuningas ratsasti aivan virran partaalle, ja voi aivan\nhyvin kuulla komantosanat toiselta rannalta. Hän viittasi toisia\nseuraamaan itseänsä, ja sanoi, kääntyessään lähettiläiden puoleen:\n\n\"Herrani, te olette nyt melkein kahakan keskellä; nyt näette, miten\npuollustetaan linnoja ja suojellaan virran ylimenoa.\"\n\n\"Teidän majesteetillanne on yhtä urhokkaita päälliköitä kun\nsotilaitakin\", vastasi Ranskan lähettiläs D'Avaugour, kohteliaasti\nkumartaen.\n\nKuningas hymyili kuullessaan tämän todenperäisen kiitoksen\nsotajoukostaan, ja sanoi:\n\n\"Sotamieheni ovat syntyneet tällaisiin leikkeihin, työttöminä he eivät\nvoi ollakaan.\"\n\nNäin sanottuaan käänsi hän hevosensa ja ajaa karahutti täyttä laukkaa\ntakasin leiriin, mutta oli tuskin ennättänyt puolitiehen, kun hänet\nsaavutti majuri Bertan, joka huomautti häntä vaarasta, joka jälleen\nuhkasi linnaa; syystä, että puolalaiset olivat tuoneet esiin suuren\njoukon polttoaineita, ja sytyttääneet linnan palamaan.\n\nKuningas pysähtyi ja katseli kauan aikaa levottomasti linnaa.\n\nTuli leveni hirveällä nopeudella, ja liekit kiemurtelivat valleja\nmyöten ylöspäin; yht'äkkiä kääntyi tuuli ja ohjasi liekit kaupunkiin\npäin, joka hetken kuluttua oli yhtenä tulimerenä. Puolalaisten aije ei\nollut onnistunut, ja suurella tappiolla vetäytyivät he takasin.\n\nTuskin oli eversti Kruse tullut telttaansa, ennenkuin kersantti\nLundberg syöksyi sisään.\n\n\"Mikä Herran nimessä onkaan?\" huudahti eversti hypäten kersanttia\nvastaan, \"miten on luutnantin ja kreivittärien laita?\"\n\nKersantti kertoi kaikki, ja lopetti puheensa, sanoen: \"Pikainen apu on\ntarpeen, sillä ruhtinas Czarnecki on raivoissaan luutnantille. Eräs\nvanki, jonka minun onnistui saada käsiini, kertoi minulle tämän.\"\n\n\"Minä tahdon nähdä tuon vangin\", sanoi eversti.\n\nKersantti toi vangin sisään.\n\n\"Kas niin\", huusi eversti, mielistyneenä hieroen käsiään. \"Tervetuloa,\nystäväni Czarny! Sinä näyt mielelläsi oleskelevan ruotsalaisten\nleirissä, mutta ole varma siitä, että tällä kertaa et pääsekään\npakenemaan. Nyt ei täällä enään löydy Sapichaa, joka pelastaisi sinut.\"\n\nCzarny vapisi.\n\n\"Vastaa nyt todenperäisesti kysymyksiini\", jatkoi eversti, pannen\nkätensä Czarnyn olalle. \"Muuten tiedät minulla olevan keinon, jolla\nsaan sinulta totuuden.\"\n\n\"Minä vastaan\", jupisi vanki.\n\n\"No niin, onko Göran Czarnecki virran tällä puolella?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Oletko tavannut häntä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä valehtelet\", ärjäsi eversti kohottaen nyrkkinsä. \"Mistä sitten\ntietäisit hänen olopaikkansa?\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan.\"\n\n\"Soo'o; koska hänestä erkanit?\"\n\n\"Toissapäivänä.\"\n\n\"Ja kuitenkin sanot, ett'et ole häntä tavannut täällä: tuo kuuluu\nhiukan epäiltävältä.\"\n\n\"Erotessani ruhtinaasta olimme virran toisella puolella. Ruhtinas oli\nsilloin menossa litvalaisten luo, vaan onko hän nyt muuttanut aikeensa,\nsitä en tiedä.\"\n\n\"Noh\", jatkoi eversti ja asteli nopein askelin edestakaisin lattialla,\n\"mitä siitä tuumaat, että molemmat kreivittäret ovat ruhtinaan\nhallussa?\"\n\nCzarny tuskin voi pidättää ilon-huudahtusta.\n\n\"Huomaan, että sinä tunnet tuon seikan\", sanoi eversti, joka koko ajan\noli tarkasti katsellut vankia, \"sinä ehkä tiedät, minne ruhtinas on\nheidät piiloittanut?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi Czarny, joka näki, että ainoastaan suora totuus\nsaattoi hänet pelastaa.\n\nEversti kutsui luokseen sotamiehen, jolle sanoi: \"Pidä tarkka huoli\ntästä vangista, muuten, minä takaan, pääsi ei juuri ole erittäin\nlujassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuhtinas oli pari kertaa käynyt Vilhon luona. Tuo mustasukkainen ja\nkostonhimoinen puolalainen piti Vilhon tuskat suurimpana ilonaan, eikä\nsallinut lääkärin eikä Eleonorankaan tulla hänen luokseen. Haava,\naluksi vaan vähäpätöinen, tuli hoidon puutteesta hyvin vaaralliseksi,\nja varmaan olikin ruhtinaan tarkoitus niin pidentää aikaa, ett'ei\nsittemmin enään mikään lääkäri voisi sitä auttaa. Kärsivällisesti piti\nnuorukainen hyvänään kaikki vihollisensa rääkkäykset, jopa, kun nämä\ntulivat käsillisiksi, hän vaan vastineeksi heitti viholliseensa\nsilmäyksiä, joista esiintyi syvin ylenkatse.\n\nKosto on tunne, joka voi kuolettaa kaiken jalouden, jonka Luoja on\nistuttanut ihmis-sydämeen. Luonnostaan oli Göran Czarnecki jalo, ja\nvoi, kuten kaikki vaihtelevat henkilöt, usein näyttäytyä oikein\nylevänä; hänessä olivat kaikki avut yhdistettyinä. Eleonoran tunnustus,\nettä hän oli luutnantti Stjernfeltin puoliso, oli kiukuttanut häntä, ja\nhän vannoi kostavansa hirveästi. Hänen ylpeyttään oli kovasti loukattu,\nja hän tuli raivoihinsa, tietäessään halvan ruotsalaisen upserin\nvoittaneen hänet. Eleonoran luopuminen uskostaan häntä myöskin\nharmitti, ja katoolilais-innossaan luuli hän palvelevansa sekä kirkkoa\nettä Jumalaa, kun hän valmisti verivihollisensa perikadon. Ja hän oli\npäättänyt sen saada aikaan. Nyt tiesi hän ei milloinkaan voittavansa\nEleonoran rakkautta, ja tämä vielä yllytti hänen vihaansa.\n\nLähtöpäivä oli tullut. Vanha kreivitär, joka sai kuljeskella missä\ntahtoi, oli vähää ennen mennyt rannalle. Hän huokasi syvään,\najatellessaan luutnantin tilaa. Hänkin oli Göran Czarneckilta pyytänyt\nsaada hoitaa sairasta, vaan oli aina saanut kieltävän vastauksen. Hän\nkyllä kärsi, nähdessään Eleonoran tuskat, ja koetti lohduttaa\nsurullista, enempää ei hän voinut, sillä ruhtinas oli niin julma ja\nluulokas, että eroitti heidät toisistaan, ja he saivat siis asua\nerikseen kumpikin huoneessaan, Walchovitzin tuvassa. Tämä konna, jonka\nruhtinas oli ostanut kultaläjällään, oli pantu hänen tuumiansa\ntäyttämään, ja tämän Walchovitz tekikin mielellään, koska vihansa\nvieraita kohtaan oli yhtäpitävä ahneuden kanssa, ja hän ruotsalaisia\nhävittämällä luuli välttävänsä taivaan rangaistuksen.\n\nTällaisissa käsissä oli nuorukaisen kohtalo, vaikk'ei hän itse sitä\ntiennyt, sillä vahdit eivät milloinkaan vastanneet hänen kysymyksiinsä,\neivätkä edes vähimmälläkään viittauksella ilmoittaneet, mitä tapahtui.\n\nPäivä oli jo lopussa, ainoastaan pari tuntia oli enään hämyyn.\nPuolalaiset järjestyivät tuvan edessä ja odottivat vaan käskyä,\nalkaakseen marssinsa.\n\nKiirein askelin lähestyi ruhtinas Eleonoran asuntoa ja käski vahdin\navaamaan.\n\n\"Ovi on sisäpuolelta suljettu, armollinen ruhtinas\", sanoi mies\nnöyrästi.\n\nGöran Czarnecki koetti avata, mutta hänen ponnistuksensa raukenivat\ntyhjiin.\n\n\"Avaa se väkisin!\" käski hän sotamiestä.\n\nTämä epäili hetkisen, mutta teki vihdoin käskyn jälkeen ja mursi sen\nyhdellä ainoalla keihään iskulla. Ruhtinas syöksyi sisään, mutta\nseisahtui hämmästyneenä kynnykselle.\n\nEleonora oli polvistunut tuolin eteen ja piti käsissään pientä\nkultakantista kirjaa. Hän ei ollut huomannut, kun ovi murtui, mutta\nruhtinaan astuessa huoneesen nousi hän ylös, ja meni levollisen\nnäköisenä häntä vastaan, sanoen:\n\n\"Takasin! Jos tulette ilmoittamaan minulle puolisoni kuolemaa, niin\nsäästäkää minua kuulemasta niitä kärsimyksiä, joita olette hänelle\ntuottanut. Takasin!\" huusi hän koko voimallaan, \"te ette ole arvollinen\nastumaan tämän matalankaan katon alle.\"\n\nHänen vakava käytöksensä, ja kaikissa kasvonjuonteissa ilmaantuva\npäättäväisyys, hämmästyttivät ruhtinasta. Hän oli odottanut näkevänsä\nEleonoran, kyyneleet silmissä, ja nyt hän olikin noin rohkea. Mutta hän\nei tiennyt, että tämä rohkeus vaan oli teeskenneltyä, ja että vaan\nepätoivo häntä rohkaisi. Ruhtinas ei voinut sanoa sanaakaan, ja oli\njuuri menemäisillään pois, kun huomasi pienen kirjasen Eleonoran\nkädessä.\n\n\"Tuo varmaan on rakas muisto, koska siitä niin huolellisesti pidätte\nvaarin\", sanoi hän ivallisesti nauraen, ja meni Eleonoraa kohden.\n\n\"Se on lutherilainen raamattu, ihana ja opettavainen kirja, jossa\nkäsketään antamaan anteeksi myöskin vihollisilleen; sen olen saanut\nVilholta\", vastasi Eleonora, painaen raamatun huulilleen. \"Teidän,\nruhtinas, pitäisi lukea se\", jatkoi hän lempeästi, \"että näkisitte,\nmiten väärin olette tehnyt.\"\n\n\"Pitäisikö minun sääliä sitä, joka on anastanut iloni ja ryövännyt\nmorsiameni?\" vastasi ruhtinas katkerasti. \"Ei\", huudahti hän,\nraivoissaan puristaen nyrkkiään; \"minä olen vannonut kostavani ja\nkostoni on oleva hirveä. Hän on vääräuskoinen, ja hänen on kuoleminen,\nniin sanoo meidän oppimme.\"\n\n\"Menkää, menkää\", huusi Eleonora, ja peräytyi, nähdessään ruhtinaan\nhehkuvat silmät. \"Menkää, muuten huudan apua.\"\n\n\"Kenen luulet auttavan sinua?\" vastasi Göran Czarnecki hurjalla\näänellä, ja kietoen kätensä Eleonoran vyötäisille. \"Sinä olet nyt minun\nvallassani.\"\n\n\"En milloinkaan!\" huudahti Eleonora, kokosi kaikki voimansa ja sysäsi\nruhtinaan takasin niin voimakkaasti, että tämä oli vähällä kaatua.\nSamassa kiillähti leveä tikari hänen kädessään. \"Te olette konna,\nansaitsematon jaloon nimeenne, jonka syntymisenne on teille saattanut\",\nlisäsi hän, kohottaen äänensä. \"Kuulkaa nyt päätökseni. Älkää tulko\nminua liki, nyt en enään pidä teitä ruhtinaana, maanmiehenäni, vaan\nvihollisenani, ja tämän pyhän kirjan kautta vannon puollustautuvani\nviimeiseen saakka. Puolalainen veri liikkuu suonissani, ja te tiedätte,\nettä puolalaistyttö on rohkea, kun on puhe hänen rakkaudestaan ja\nmaineestaan.\"\n\nRuhtinas kyllä näki, että Eleonora voisi pitää sanansa, mutta intohimot\nja viha, nämä hirmuiset haltijat, jotka alentavat ihmisen eläimiäkin\nalemmaksi, olivat niin vallanneet hänen sydämensä, ett'ei hän nähnyt\nuhkaavaa vaaraakaan.\n\n\"En voi pitää käytöstänne muuna kuin leikkinä\", sanoi hän\nteeskennellyllä hymyllä ja astuen askeleen eteenpäin. \"Olettehan liian\nnuori ja ihana kuolemaan; tuhannet lepäävät jalkainne juuressa, ja minä\nolen niistä yksi.\" Näin sanoen syöksyi ruhtinas hänen eteensä maahan,\nja tarttui hänen hameesensa.\n\n\"Menkää, Jumalan tähden, menkää!\" huusi hän, koettaen irtautua. \"Jos\ntoivotte ijäistä autuutta, niin olkaa minulle armelias! Kunnioittakaa\nveljeäni, minua ja itseännekin, älkää tuottako päällenne onnettoman\nkirousta, vaan sallikaa minun mennä, sitä teiltä pyydän kaikkein pyhäin\nkautta. Minä rukoilen teiltä armoa, rukoilen jalkainne juuressa.\"\n\nRuhtinas karkasi seisaalleen, hänen rintansa huokui kovin, nähdessään\nEleonoran jalkainsa juuressa. Hän olisi puhunut, mutta kielensä ei\ntaipunut siihen, ja yhdellä hyppäyksellä seisoi hän Eleonoran vieressä.\nKimakka kiljahdus kuului Eleonoran huulilta, tikari välähti, hän työnsi\nsen eteensä, mutta kalisten putosi se maahan oven luona.\n\n\"Hän on minun\", kähisi ruhtinas ja nojautui tunnottoman Eleonoran yli;\n\"hän on minun\", riemuitsi hän, ottaessaan hänen käsivarrelleen, kun\nsamalla tämä hirmuinen sanoma kuului ulkoa:\n\n\"Ruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme!\"\n\nEleonora oli pelastunut.\n\nJoka näin sopimattomaan aikaan kävi ruhtinasta tervehtimässä, ei ollut\nkukaan muu kuin eversti Kruse. Puolalaisia oli noin viisikymmentä\nsotilasta, ja näistä ruhtinas vaivoin sai kootuksi kolmekymmentä,\ntoiset pakenivat heti, nähdessään ruotsalaiset.\n\nVanha kreivitär ei vielä ollut palannut, eikä sitä kukaan\nhuomannutkaan, Göran Czarnecki kun vaan mietti keinoa, miten saada\nEleonora pelastetuksi.\n\nRuotsalaiset syöksyivät joka taholta esiin, ja sotilas, jonka ruhtinas\noli lähettänyt tiedustelemaan, oliko pakotie metsään suljettu, palasi\nsanomalla, että he olivat joka puolelta ympäröidyt. Nyt ei ollut muuta\nneuvoa kuin koettaa tunkeutua ruotsalaisten rivien läpi virran\npuolelta, vaan tämäkin oli ruhtinaasta melkein mahdotonta, kun hän\nkatseli silläkin puolella seisovia tiheitä ratsumiesrivejä. Mutta\njotain oli tehtävä, ell'ei hän tahtonut tykkänään antautua, ja sitä ei\nhän mielinyt tehdä. Ruhtinas, koottuaan vähälukuiset sotamiehensä ja\nkehoitettuaan heitä urheasti puollustaumaan, kiiruhti tupaan, missä\nEleonora vielä tunnottomana lepäsi lattialla. Nopeudella, jossa hyvin\nnäkyi hänen suuri sielunsa kiihko, tarttui hän Eleonoraa vyötäisiltä\nja kantoi hänet kuin lapsen pihalle, nousi ratsulle ja antoi\nryntäysmerkin. Hänen sivullaan juoksi Walchovitz, joka tuskallisella\nhuolella seurasi vähintäkin liikuntoa ruhtinaan kalmankalpeilla\nkasvoilla.\n\nRuhtinas ohjasi ryntäyksensä etenkin eversti Krusea kohti, mutta häntä\nvastustettiin täällä niin urheasti, että seuralaisistaan toinen\ntoisensa perään kaatui. Nähdessään, ett'ei hän voinut päästä\naikeittensa perille, ell'ei nyt onni häntä auttaisi, kuiskasi hän\nmuutaman sanan Walchovitzin korvaan ja käski miehiään peräytymään.\n\nPirullinen ilo välähti Walchovitzin tummissa silmissä, kun hän sai\nhiljaisen käskyn: hän meni kiireesti takasin tupaansa, ja hetken\nkuluttua oli sekä tämä että muutkin rakennukset ilmi tulessa.\n\nRuotsalaiset hämmästyivät, huomattuaan sen, ja heidän aiottu\nryntäyksensä estettiin, koska eversti antoi käskyn sammuttaa tulen.\nSytytetyistä huoneista kaikui sisälläolevien onnettomien hätähuudot, ja\ntämä vielä enensi ruotsalaisten pelastusintoa. Ratsumiesten rivit\nharvenivat huomattavasti, ja tätäpä ruhtinas juuri oli odottanutkin.\nHiljaisella äänellä hän taaskin antoi käskyn ryntäykseen, ja tämä\nonnistuikin. Heikot rivit murrettiin, ja puolalaiset kiirehtivät virtaa\nkohti. Mutta eivätpä he vieläkään olleet pelastuneet.\n\nKun eversti näki, että kaikki vangit olivat pelastuneet hirmuisesta\nkuolemasta, kokosi hän kaikki ratsumiehensä ja syöksyi puolalaisten\nperään. Kahakka oli raivoisa, mutta päättyi pian puolalaisten\ntappiolla. Ruhtinaskin oli vähällä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin\nmuutkin; hevosensa oli ammuttu, ja toinen luoti oli niin läheltä\nviiltänyt hänen päätään, että suuri osa tukasta oli seurannut sen\nmyötä. Hän seisoi nyt maassa, tunnoton Eleonora käsivarsillaan;\nympärillään kaatui sotamiehiä, ja hänenkin perikatonsa näkyi yhä\nlähenevän. Silloin virkkoi eräs sotamiehistä:\n\n\"Me saamme apua, hätämme on huomattu ja tuolla riennetään auttamaan.\"\n\nHän oli oikeassa, sillä vastakkaisella rannalla kiirehti joukko\njalkaväkeä virtaa kohti.\n\nTämä näky antoi ruhtinaalle uusia voimia. Hän kiihoitti jälelläolevia\npuolustautumaan urheasti, ja kiirehti rannalle. Mutta vaikka hän olikin\nvoimakas ja notkea, esti Eleonoran ruumiin paino kuitenkin kulkua, ja\nhän oli tuskin ehtinyt puolitiehen, kun eräs ratsastaja saavutti hänet.\nRuhtinas pysähtyi ja antoi Eleonoran vaipua maahan, ja ojensi\npistoolin, siten odottaen vihollistaan. Tämä vihollinen oli kersantti\nLundberg.\n\n\"Jättäkää saaliinne, muuten olette kuoleman oma\", sanoi kersantti,\nkohottaen sapelinsa. \"Eikö siinä ole kylläksi, kun koetitte mitä\nhirveimmällä tavalla kuolettaa hänen puolisonsa, tahdotteko myös murtaa\ntuon onnettoman rauhan. Te ette voi paeta, antautukaa!\"\n\nRuhtinaan silmät hehkuivat, hänen koko ruumiinsa tärisi vihasta.\n\n\"Minä en antaudu milloinkaan\", vastasi hän raivoisena ja kohotti\npistoolinsa: \"ennen kuolen!\"\n\nSapeli halkasi ilmaa ja sattui ruhtinaan karvalakkiin, niin että tämä\nmeni lerpalleen, mutta samassa kuului pistoolin laukaus, ja mies sekä\nratsu kierielivät maassa. Kun savu oli hälvennyt, seisoi kersanttikin\ntaasen jaloillaan, mutta hevonen jäi ennalleen; luoti oli sattunut\njalon eläimen sydämeen.\n\nEversti Kruse herätti hänet mietteistään, sanoen:\n\n\"Mihin joutui ruhtinas, pakeniko hän ehkä 'pyhän neitseensä' avulla?\"\n\nEversti Kruse oli aina sama. Hän ivaili juomaseuroissa ja keskellä\nverisintä kahakkaa, kun tuhannet kuolleet häntä ympäröivät.\n\n\"Hän on tuolia\", vastasi kersantti, osoittaen virralle päin; \"hän pääsi\ntaaskin pakenemaan.\"\n\n\"Ei vielä\", virkkoi eversti ja ajaa karahutti takasin, \"vielä on\nminulla sanomista hänelle pari sanaa.\"\n\nSillä aikaa oli ruhtinas ennättänyt rannalle ja odotti siinä mitä\nsuurimmalla kärsimättömyydellä toiselta rannalta vesille laskettua\nvenettä. Eleonora oli tointunut. Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi\nhän ruhtinaan jättämään hänet, hän rukoili ja itki, vaan turhaan.\n\n\"Ei mikään maallinen voima enään voi teitä riistää käsistäni\", vastasi\nhän röyhkeästi. \"Veljenne määrätköön kohtalonne, minä vien teidät hänen\nluokseen.\" Näin sanoen tarttui hän lujasti Eleonoran käsivarteen ja\npakoitti hänet astumaan veneesen, joka juuri tuli rantaan.\n\nPuoleksi tukahutetulla huudahtuksella vaipui Eleonora veneen pohjalle;\nruhtinas ja sotamies ottivat kumpikin aironsa ja ponnistivat kaikki\nvoimansa päästäkseen pakoon.\n\nRuotsalaiset syöksähtivät rannalle, ja heidän vauhtinsa oli niin nopea,\nett'eivät voineet hillitä ratsujaan, vaan ajoivat pitkän matkaa veteen.\nTämä olikin monen onnettomuus, sillä vastaisella rannalla piilevät\npuolalaiset alkoivat tulen, ja matka oli niin lyhyt, että useimmat\nheidän luodeistaan sattuivat. Ruotsalaiset vastasivat tuleen pitkillä\nkivääreillään, vaan ani harva luoti ennätti sinne.\n\nPakolaiset olivat noin puolitiessä matkaa, kun sotamies huudahti,\nlakaten soutamasta:\n\n\"Pyhä neitsyt, luulenpa, että he koettavat tulla virran yli!\"\n\n\"Ohoh\", sanoi ruhtinas, halveksivaisesti vääristäen suutaan: \"se ei ole\nonnistuva, sotamiehemme antavat heille toisen jälkimuiston, ja sitten\nhe kyllä kadottavat halunsa.\"\n\nRuhtinas oli noussut seisomaan veneen perässä ja katsoa tuijotti\nruotsalaisten puoleiselle rannalle, juuri kuin olisi siltä etsinyt\njotakin. Peitteetön tukkansa liehui tuulessa, takki oli aukeutunut,\nniin että jäntevä rintansa näkyi, posket liekkuivat, ja oikeassa\nkädessään piti hän kalliisti kirjaeltua pistoolia. Tällä hetkellä hän\noli ihana.\n\n\"Haa\", mutisi hän kohottaen pistoolia, \"tuossa hän on, nyt ei hän pääse\npakenemaan!\"\n\nRantaäyräälle ratsasti eversti Kruse, tietämättä mitään uhkaavasta\nvaarasta, sillä häntä juuri Göran Czarnecki tarkoitti.\n\n\"Nyt ei hän voi päästä käsistäni\", jupisi ruhtinas taaskin ja nosti\ntoisen kerran pistooliaan; hänen huulensa vapisivat suonenvedon\ntapaisesti, hän laukasi, mutta pistooli ei ottanut tulta. Vielä kerran\nkosketti sormi liipasinta, ja pistooli laukesi. Hengittämättä odotti\nruhtinas savun haihtumista. Tuuli haihdutti pian kevyen pilven, ja hän\nnäki nyt everstin nelistävän rantaäyrästä ylöspäin.\n\n\"Kirottu ase\", ärjäsi hän ja heitti vihoissaan pistoolinsa virtaan,\n\"kirottu ase, sinä et löydä tietä viholliseni sydämeen!\"\n\nRuotsalaiset, nähdessään takaa-ajamisen turhaksi, vetäytyivät takasin,\nja ruhtinas saapui pian maanmiestensä luokse.\n\n\n\n\nXI.\n\nSandomirin häviö.\n\n\nKuka oli iloisempi kuin eversti Kruse, lääkäriltä kuullessaan, ett'ei\nVilhon haava ollutkaan niin vaarallinen, jolta se näytti. Hän kiiruhti\nheti vanhan kreivittären luo, joka oli löydetty tainnuksissa rannalla\nolevasta pensaikosta, ja kertoi hänelle tämän iloisen uutisen. Mutta\nkuinka hämmästyi hän, kun Katarina-rouva ei ainoastaan näyttänyt\nvälinpitämättömältä, vaan alkoi nuhdella häntä sekaantumisestaan\n\"ruhtinaan asioihin\", kuten hän sanoi. Eversti tuijotti rouvaan,\nlöytämättä sanoja hämmästyksessään ja harmissaan. Vihdoin hänen\nkielensä siteet irtautuivat ja vanhus sai nyt pitää hyvänään aika\nsaarnan. Kuunneltuaan tätä hetkisen, vastasi Katarina-rouva:\n\n\"Puhukaa kuinka paljon tahansa sääliväisyydestänne kreivi Stjernfeltiä\nja Eleonora Lubomirskia kohtaan, minä en voi sitä hyväksyä, niin kauan\nkuin sen päämääränä on saattaa harhaanjoutunutta vielä etäämmälle\nveljensä sydämestä. Hän on nyt tämän hallussa, ja voittepa olla varma\nsiitä, ett'ei hän niin pian sieltä pääse takaisin.\"\n\n\"Mutta minä käyn hänet hakemassa, aivan valtiokansleri Göran Czarneckin\nja Witebskin nenän edestä\", vastasi eversti, joka nyt alkoi tulistua.\n\"Kylläpä saarnaan heille, ett'ei laisinkaan sovi ryöstää toiselta\nomaisuutta, ja vielä kalleimpaa, niinkuin vaimo on. Aivan vimmastun\ntätä ajatellessani\", jatkoi hän, lyöden otsaansa, \"ja jospa nyt tuo\nruhtinas olisi hallussani, kyllä hänen opettaisin. Onko tämä nyt enään\nlaitaa; ensin aikoo paistaa luutnantin ja sitten ryöstää hänen\nvaimonsa! Ei, kreivittäreni, teidän ruhtinaanne ovat vielä niin\nraakoja, että voisivat ottaa esimerkin minun halvimmasta\nsotamiehestäni.\"\n\nNäin sanoen hyökkäsi eversti ulos ja löi oven niin kovaa kiinni, että\nvanha kreivitär pelästyneenä hypähti tuoliltaan.\n\n\"Pyhä neitsyt minua varjelkoon tuollaisesta ihmisestä!\" rukoili hän\nkädet ristissä. \"Jos vaan olisin Varsovassa, antaisin mielelläni lukea\nsata messua mieheni haudalla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJättäkäämme vanhus rukoilemaan pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä,\nmuutamalla sanalla tehdäksemme selkoa siitä tapauksesta, joka veti\nleveän piirron Kaarlo Kustaan tuumien yli.\n\nKuninkaan aije oli, näet, seuraava: hän tahtoi auttaa lujasti\npiiritettyä linnoitusta, ajaa Lubomirskin takasin ja sen jälkeen karata\nCzarneckin päälle, joka seisoi noin kolme penikulmaa kaupungin\nyläpuolella. Tuuma kyllä oli rohkeasti mietitty, vaan täyttämisestä ei\ntullut mitään, sillä koko kokoontunut sotaneuvosto hylkäsi sen; olipa\ntuolla uljaalla Rietrikki La Chapelle'llakin tähän vastustamisen syytä.\nRuotsalaisten mennessä virran yli, jota kuitenkin Lubomirski kaikin\ntavoin koettaisi estää, voisi Witebski joutua hänen avukseen, ja sitten\nruotsalaiset joutuisivat kahden tulen väliin. Lähemmin harkittuaan\nhuomasi kuningaskin tuumansa jäävän tekemättä, mutta kuitenkin\npäätettiin, että koetetaan viedä linnoitukselle apua.\n\nPuolalaisten tykit alkoivat paukkua linnoitusta ja kaupunkia vastaan,\njoka viimemainittu oli melkein rauniona. Kaikista valmistuksista\npäättäen näyttiin hankittavan rynnäkköä.\n\nTämä tapahtui maaliskuun 24 päivänä. Parvi jalkaväkeä toisensa perään\ntunkeutui linnoitusta kohden, vaan pakoitettiin peräytämään. Maa järisi\ntykkien jyskeestä, ja toisella rannalla oleva koko ruotsalainen armeija\nkatseli jättiläistaistelua, joka tuotti ikikunnian Cronlodin nimelle.\nCzarnecki tuli nyt Lubomirskille avuksi, ja ruotsalaisten asema tuli\nyhä epätietoisemmaksi. Puolalaiset voittivat yhä enemmän alaa ja\nkoettivat päästä rantaan, siellä valloittaakseen Liljenbergin aseman ja\nympäröidä linnan. Tätä estääksensä antoi Kaarlo Kustaa järjestää\nkaksitoistatykkisen patterin vastapäätä siltaa ja piti siinä vireillä\nniin kuolettavan tulen, että viholliset heti peräytyivät.\n\nHyökkäävien puolalaisten joukossa nähtiin rakuunarykmentti, joka\npelkäämättä riensi Liljenbergin varustuksia kohden. Tiheät rivit kyllä\nharventuivat, mutta tämä ei estänyt jälellejääneitä menemästä\neteenpäin. Annetulla merkillä astuivat rakuunat hevosten selästä ja\nhyökkäsivät jalkasin läheisimpiä asunnoita vastaan. Ruotsalaiset\npuollustivat itseään urheasti, mutta pakotettiin viimein peräytymään,\nja linna ympäröittiin.\n\nKaarlo Kustaa viittasi eversti Krusea tulemaan luoksensa.\n\n\"Tunnetteko häntä, joka ratsastaa mustalla hevosella?\" kysyi kuningas\nja osoitti ratsastajaa, joka täyttä laukkaa riensi rannalle, pitämättä\nvähääkään lukua vaarasta, joka häntä uhkasi.\n\nEversti katseli häntä hetkisen tarkoin, sitten sanoi hän niin hiljaa,\nett'ei kukaan lähelläseisovista voinut sitä kuulla:\n\n\"Teidän majesteettinne, hän on Göran Czarnecki.\"\n\n\"Holhokkinne kilpakosija?\"\n\n\"Niin, teidän majesteettinne\", vastasi eversti ajatuksissaan.\n\nSamalla alkoivat rannalle asetetut haja-ampujat hirveän tulen.\nRuhtinaan hevonen kavahti pystyyn ja kaatui, vieden mukanaan\nratsastajan. Eversti tuskin uskalsi hengittää; hetkinen kului. Äkkiä\nhänen kasvonsa kirkastuivat, nähdessään Göran Czarneckin hyppäävän\ntoisen hevosen selkään, ja hän mutisi itsekseen: \"Hänen aikansa ei ole\nvielä tullut.\"\n\nLinnoitus ei enään voinut kestää vihollisten hyökkäyksiä, sen näki\nkuningas nyt, ja hän päätti sentähden pelastaa minkä voi, ajan vielä\nsitä myöntäessä. Hän käski siis everstiluutnantti Törnsköldin mennä yli\nvirran ja viedä pois ruokavarat. Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä,\nkun puolalaisten joukko yhä eneni, mutta Törnsköld päätti tehdä kokeen.\nValittuaan 30 miestä jalkaväestä, kiiruhti hän rantaan ruotsalaisten\ntykkien suojelemana, vei pienen joukkonsa veneissä virran yli ja astui\nonnellisesti maalle.\n\nSenjälkeen marssittiin eteenpäin, kuin ei vastarintaa olisi tehty\nlaisinkaan. Kyllähän luodit tuiskivat urheilijoiden ympärillä, ja Göran\nCzarnecki koetti ehkäistä rynnäkköä, mutta Törnsköld ei antanut itseään\nhillitä. Huoneusto toisensa perään puhdistettiin vihollisista, rakuunat\nhajoitettiin, ruhtinas kadotti toisenkin hevosensa ja oli vähällä\njoutua vangiksi; kartessein, sapelien ja keihäitten välistä riensi\nTörnsköld päämääräänsä kohden. Linnan portilla tuli häntä vastaan\nCronlod, joka marssi miehineen pois. Suurin osa varoista, joiden\njoukossa 180 vatia ruutia, pelastettiin. Paluumatka meni samaten\nvihollisten murtuneitten rivien läpi, ja Czarneckin aikomus,\nvoimakkaalla rynnäköllä, valloittaa sekä urheat ruotsalaiset että\nheidän veneensä, meni turhaan; Törnsköld vei miehistön ja varat samaa\ntietä, kuin oli tullutkin ruotsalaisten leiriin.\n\nLinna oli puolalaisten hallussa, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin sen\nsalit täyttyivät väellä, joka kaikin tavoin osoitti iloaan.\n\nKuningas näki tämän ja hänen sydämensä sykki levottomasti, miettiessään\nkärsittyä tappiotaan. Urhea Cronlod, joka koko armeijan nähden oli\nsaanut kuninkaalta kiitoslauseen rohkeudestaan, ratsasti kuninkaan\nrinnalla ja hänen vieressään Essen.\n\nKun kuningas hetkisen oli katsellut vilkasta näytelmää toisella\nrannalla, kääntyi hän Essenin puoleen, sanoen:\n\n\"Tämä linna on aina oleva etuisa turvapaikka puolalaisille, ja\nvaarallinen asema takanamme.\"\n\nCronlod oli vaiti, mutta selittämätön hymy levisi hänen\njalopiirteisille kasvoilleen, kun hän kuuli kuninkaan sanat.\n\nTämä hymy ei jäänyt Kaarlo Kustaan terävältä silmältä huomaamatta, ja\nhän kääntyi everstiin, sanoen:\n\n\"Te hymyilette, Cronlod, ettekö pidä puhettani totena?\"\n\n\"En, teidän majesteettinne\", vastasi eversti rohkeasti.\n\nKuninkaan muoto synkistyi, ja hän aikoi juuri vastata tähän, kun\nkaukaisen ukkosen tapainen jylinä kuului etäältä.\n\nKaikki katselivat kummastellen toisiaan, mutta Cronlod sanoi entisellä\nhymyllään:\n\n\"Teidän majesteettinne, ratsastakaa takasin; olette liian lähellä\ntuliaukkoa ja...\"\n\nHän ei ennättänyt lausua loppuun, ennenkuin tuon komean linnan nähtiin\nkohoavan perustuksiltaan; muurit raukesivat ja kukistuivat yhdeksi\nainoaksi muraläjäksi, ja Sandomirin linnaa ei enään ollut olemassa.\n\n\n\n\nXII.\n\nSotamarski, -- Taaskin Göran Czarnecki.\n\n\nSandomirin hävityksen kautta ruotsalaisten asema tuli entistä\nvaikeammaksi. Mikään ei estänyt Czarneckia milloin tahansa menemästä\nvirran yli ja yhtyä litvalaisiin. Mutta silloin Kaarlo Kustaa lausui\ntuuman, jota heti päätettiin seurata, nimittäin mennä Sanin yli,\nkarkoittaa litvalaiset ja senjälkeen marssia suoraan Varsovaa kohden.\nTämä oli uhkatyö, jolla ei ollut vertaistaan; hän pani tässä sekä\nomansa että koko armeijan onnen \"yhdelle kortille\", mutta hädällä ei\nole lakia.\n\nKenraalimajuri Bülovin johdolla rakennettiin silta Sanin yli ja oli\njouduttu eräälle pienelle saarelle keskellä virtaa; siis vasta\npuolitiehen. Kuningas oli levoton, päivät pitkään hän päällikköjensä\nkanssa työskenteli. Itse hän tarkasteli, menikö kaikki hänen tahtonsa\nmukaan, sekä uuvutti itseään kuin halvin sotamies.\n\nPistäytykäämme kuninkaan telttaan päivää jälkeen Sandomirin hävityksen.\nKaarlo Kustaa ei ollut yksin. Hän istui kartoilla peitetyn pöydän\nääressä; silmänsä lensivät välinpitämättömänä esineestä toiseen, kuin\nhänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Hän oli hajamielinen.\nEdessään seisoi mies, jota hän oli oppinut kunnioittamaan ja arvossa\npitämään uskollisimpana neuvonantajanaan, nimittäin, sotamarski Kaarlo\nKustaa Wrangel, suuren Kustaan oppilas. Saksanmaan tantereilla oli hän\nsaavuttanut maineensa, ja hänpä johti ruotsalaisia armeijoita Lützenin\ntaistelun jälkeen. Paljon oli hän nähnyt, vaan ei milloinkaan hetkeä\ntämän laista. Hän oli ollut useissa retkeilyissä osallisena, vaan ei\nmilloinkaan nähnyt ruotsalaisten soturien urheutta niin paljon\nkysyttävän kuin nyt. Nähdessään tämän joukon, valvomisesta, marssista,\nnälästä ja janosta tuiki uuvuksissa vielä tarjoavan miekankärkeä paljoa\nlukuisammalle viholliselle, tämä herätti hänen ihailunsa, ja hän tuli\nkuin nuoreksi jälleen.\n\nKuninkaan silmät pysähtyivät Wrangeliin, joka, pää nojautuneena oikeaan\nkäteensä ja vasen miekan kahvassa kiinni, tarkasti silmäili erästä\npöydällä olevaa karttaa.\n\nVihdoin sanoi kuningas, hiljaa koskettaen sotamarskin käsivartta:\n\n\"Mitä mietitte tuumastani, Wrangel?\"\n\n\"Teidän majesteettinne aikoo siis todellakin murtautua läpi?\"\n\n\"Minun täytyy se tehdä, muuta keinoa ei minulla ole tarjolla.\"\n\nHetken äänettömyys seurasi tätä. Vihdoin sanoi Wrangel:\n\n\"Mitä teidän majesteettinne aikoo vastata ulkomaiden lähettiläille?\nHehän uhkaavat sekottaa hallitsijansa asioihimme.\"\n\n\"Minä aijon vastata heille, ett'ei Ruotsin kuningas seuraa muitten kuin\nomia ja läheisimpiensä neuvoja\", vastasi Kaarlo Kustaa säihkyvin\nsilmin. Hän tahtoi olla itsenäinen sekä ajatuksissa että töissä, eikä\nmikään häntä niin vimmastuttanut kuin huomionsa, että muiden kautta\nkoetettiin vaikuttaa hänen taipumukseensa. Hän ei ollut mikään\nhuimapää, sen hyvin voi sanoa, mutta hänellä oli oma, itsenäinen\ntahtonsa. Ulkomaiden lähettiläiden alinomaiset muistutukset, että\nantavat hallitsijainsa tietää hänen toimistaan, häntä enimmän\nvimmastuttivat. Ruotsi oli suurvalta, sen päälliköt ja soturit Europan\nkauhistua, ja kuitenkin uskallettiin Kaarlo Kustaalle tuoda esiin\nkuvauksia. Hänen ylpeytensä kärsi siitä, ja hän ei taas tullut\nlevolliseksi kuin pitkän ajan kuluttua. Mikä häntä kaikkein enemmän\nvihastutti, oli jesuiittain lähettämät kuvailut, sillä heitä hän vihasi\nluonnostaan. Hänen avoin ja rehellinen sydämensä ei voinut kärsiä noita\n\"imartelevia ja tekopyhiä epäkelpoja\", ja hän koetti voimiensa mukaan\ntehdä heidän neuvonsa tyhjäksi.\n\n\"Puhukaa, Wrangel\", sanoi kuningas syvään huoaten, \"tahdon kuulla\nneuvojanne!\"\n\n\"Kuninkaani\", sanoi Wrangel vienolla äänellä, \"suuri kunnia tapahtuu\nminulle, saadessani olla neuvonantajanne näinäkin hetkinä, jolloin itse\nkyllä voisitte neuvotella kaikkien parhaaksi. Mutta minä tottelen\ntahtoanne, ja neuvoni on: _että Jumalan nimessä koetatte päästä virran\nyli_. Minä ja koko sotajoukko seuraamme teitä voittoon eli kuolemaan.\"\n\n\"Wrangel\", vastasi sankarikuningas ja katseli lempeästi sotamarskia\nsilmiin, \"te tunnette heikkouteni, te tiedätte, että tuo utukuva, jota\nnimitämme kunniaksi, leikkii mielessäni. Tällä hetkellä, jolloin\ntuhannet vaarat meitä ympäröivät, tahdon muistella kuluneita aikoja.\nOmistamallani sotajoukolla, ja te neuvonantajana ja ystävänä, voisin\nvastustaa puolta Europaa. Valtioviisaat ympäröitkööt meitä juonillaan,\nme vapautamme itsemme heistä. Minä menen etsimään Sapichaa ja\nnäyttämään hänelle, ett'emme vielä ole rohkeuttamme kadottaneet. Sparre\nkiiruhtakoon sillan rakentamista ja pitäköön tulen vireillä, niin että\nlitvalaisten tulee kuuma vaatteissaan. Jos vaan kerran saamme heidän\näkkinäisen luontonsa kuohumaan, niin sitä piankin kintereillä seuraa\nmalttamattomuus.\"\n\nWrangel lähesty; ovea, kuin tämä samalla aukeni ja ajutantti ilmoitti\nRanskan lähettilään, D'Avangourin, odottavan pääsevänsä kuninkaan\npuheille.\n\n\"Anna hänen tulla\", sanoi Kaarlo Kustaa, viitaten Wrangelia jäämään.\n\nD'Avangour astui syvään kumartaen telttaan, ja sanottuaan pari\nkohteliasta sanaa, lisäsi hän:\n\n\"Hallitukseni puolesta, tulen kuvailemaan teidän majesteetillenne\nalituisia kieltojanne seuraavaa vaaraa...\"\n\n\"D'Avangour-hyvä\", keskeytti häntä Kaarlo Kustaa synkistynein kasvoin,\n\"Joko taasen tulette kuvauksinenne? Mutta hauskapa olisi kuulla, mitä\nminulta nyt taasen vaaditaan.\"\n\n\"Ne rauhan ehdot, joita...\"\n\n\"Joita minä, jos Jumala suo, parin päivän kuluttua olen saneleva\nVarsovassa\", vastasi kuningas rohkeasti, lyöden keveästi ranskalaista\nolkapäälle.\n\nD'Avangour jatkoi:\n\n\"Myöskin on minun toimekseni annettu puhua teidän majesteetillenne\neräästä yksityisestä asiasta. Lubomirski ja Czarnecki vaativat kreivi\nStjernfeltiä jätettäväksi Puolan senatin haltuun, syystä, että kreivi\non vietellyt ensimainitun sisaren luopumaan isäinsä uskosta.\"\n\n\"Vaativatko he sitä?\" kysyi kuningas kummastellen. Sen jälkeen lisäsi\nhän, taaskin taputtaen lähettilästä olalle: \"Olipa onni, ettei eversti\nKruse kuullut teitä.\"\n\nD'Avangour ei ollut ymmärtävinään kuninkaan puhetta, vaan jatkoi.\n\"Muuten aikovat he jättää tämän seikan paavin ja muiden valtain\npäätettäväksi.\"\n\nIvallinen hymy leikitsi Kaarlo Kustaan huulilla, kun hän vastasi:\n\n\"Näillä puolalaisilla herroilla on todellakin kummallisia aikeita.\nVoinko minä auttaa sitä, että valtiokanslerin sisar on rakastunut\nerääsen luutnanteistani. Sitäpaitsi ei kreivi Stjernfelt ole\nviekastellut puolisoaan luopumaan uskostaan, hän on sen itse tehnyt\nomasta vapaasta tahdostaan ja sisällisestä kutsumuksesta. Mutta mikä\nseuraa, ellen täytä puolalaisten herrain sanelemia ehtoja?\"\n\n\"Te saatte koko katolisen kirkon kimppuunne, ja pannaan\njulistaminen...\"\n\n\"Pysähtykää, D'Avangour-hyvä\", keskeytti kuningas hymyillen. \"Te\nunohdatte, että olen paavin vallan ulkopuolella, kiivautenne on teitä\nviehättänyt, mutta pitäkää muistossanne, että pian voisin luulla\nranskalaisen lähettilään -- jesuiitaksi.\" Näin sanoen pyörähti kuningas\nkorollaan ympäri ja viittasi D'Avangouria poistumaan. Ranskalainen puri\nhuultansa vihasta yhtä paljon kuin neuvottomuudestakin, astuessaan ulos\nteltasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLitvalaisten leirissä Sanin luona oli mitä hillitsemättömin ilo\nvalloillaan. Sotamiehet lauloivat, tanssivat ja kiistelivät keskenään.\nSandomirin valloitus hurmasi mielet ja pilkkapuhe toisensa jälkeen tuli\nruotsalaisten osaksi.\n\nMutta löytyipä kuitenkin miehiä, jotka keskellä tätä melua ja\nsekasortoa huolella ajattelivat tämän sodan loppua; löytyi niitä, jotka\neivät jakaneet sotamiesten iloa, vaan päinvastoin alakuloisina\nkatselivat pientä saarta, jossa ruotsalaiset seisoivat. Nämä miehet\nolivat Lubomirski ja Czarnecki. He olivat tulleet leirille\nkeskustelemaan litvalaisten johtajan, Sapicha Witebskin, kera mitä\nolisi tehtävä, ja olivat kokoontuneet viimeksimainitun telttaan\nneuvottelemaan.\n\n\"Hyvät herrat\", alkoi Lubomirski vakavalla äänellä, \"Puolan\nvaltiokanslerina saan lämpimästi kehoittaa teitä yksimielisyyteen ja\nrohkeuteen. Vielä emme voi riemuita voitosta, jonka _voimme_ saada;\nvielä on meillä paljon opittavaa vihollisiltamme. Niin, herrani,\nteitä ehkä lausumani sanat ihmetyttää, mutta minä puhun omasta\nkokemuksestani. Ruotsalaiset eivät ole halveksittavia vihollisia, vaan\ntulisi meidän päin vastoin pitää heidän sotatapaansa esimerkkinämme.\nSandomirin luona seisoo sotajoukkoni valmiina millä hetkellä tahansa\nkiiruhtamaan avuksi. Kenraali Czarneckin armeija on sijoitettu\nVeikselin vasemmalle rannikolle ja litvalaiset täällä. Edessämme on\nRuotsin kuningas, voimallisten sotajoukkojemme ympäröimänä.\nRuotsalaisten selässä kuljeksii Sapicha joukkoineen, jotta viholliset\novat tykkänään ympäröidyt. Mutta nyt emme saa pikaisuudellamme antaa\nviekkaalle kuninkaalle tilaisuutta pakenemaan, täällä pitää meidän\nhänet vangita; täällä voittoretkensä on pysähtyvä. Vannokaa verellä ja\nvoimalla puolustavanne asemianne ja Puolan kunniaa!\"\n\n\"Me vannomme\", huusivat kaikki; \"pyhän neitseen kautta sen vannomme.\"\n\n\"Niin, se vala on kaunis\", sanoi vanha Czarnecki, kohottaen kaunista\npäätään; \"pyhä neitsyt on valamme kuullut, ja kadotus sen, joka sen\nrikkoo! Tähän saakka olen aina vetäytynyt sodasta, nyt jään ottamaan\nKaarle Kustaata vastaan julki taistelussa ja ennen värjään tantereen\nverelläni, ennenkuin tuumaakaan peräydyn. Käsivarteni on vielä\nvoimakkaampi, kuin moni luuleekaan, ja sydämeni sykkii vielä yhtä\nlämpimästi Puolalle kuin kuudentoista vuotiaan rinnassa. Ell'ei\npäätöksen hetki nyt ole tullut, näen Puolan tulevaisuuden sumun\npeittämänä, ja vieläpä moni synkkä yö varjoo sen metsät ja arot,\nennenkuin vapauden päivä koittaa.\"\n\nVanhus vaikeni, ja kaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut hänen\nsanoistaan. Vihdoin nousi Sapicha Witebski seisomaan, ja sanoi:\n\n\"Minä olen valmis häntä ottamaan vastaan. Linnoitukseni ovat niin lujat\nja tykillä varustetut virtaa vasten, ett'ei satatuhattakaan\nruotsalaista voi niiden yli päästä.\"\n\nWitebskin arvokas ryhti ja tulinen vakuutus saattoi kaikki\nlevollisiksi, ja valtiokansleri aikoi juuri puuttua puheesen, kun hänet\nhäiritsi Göran Czarnecki, joka tuimilla liikkeillä syöksyi huoneesen.\n\n\"Maanmiehet\", sanoi hän, vaativana katsellen ympärilleen. \"Te tiedätte,\nettä vala, joka jo kehdossa yhdistää kaksi henkilöä toisiinsa, on pyhä,\nja tähän saakka ei kenkään ole sitä rikkonut. Nyt on sen rikkonut\nnainen, joka niin on unohtanut kantamansa nimen, että on luopunut\nisiensä uskosta ja mennyt avioliittoon erään vihollisemme kanssa.\nMitään messuja ei saa laulaa hänen haudallaan, ja Jumalan ja kaikkein\npyhimysten viha hänen päällensä langetkoon. Te tunnette hänet, nimensä\non Eleonora Lubomirski. Isämme olivat yhdistäneet meidät; minä tulin\nmorsiantani syleilemään, vaan hän työnsi minut halveksien pois, sillä\ntoinen oli jo varastanut hänen sydämensä. Ja tämä toinen on\nruotsalainen\", jatkoi hän hehkuvin poskin. \"Vääräuskoinen pappi on\nheidät vihkinyt. Nyt vaadin takaisin omaisuuteni sinulta, hänen\nveljeltään\", lisäsi hän, kääntyen valtiokansleriin, joka vaieten oli\npuhetta kuunnellut, \"minä vaadin oikeutettua perintöäni, ja Puolan\nnimessä vaadin, että pakoitat langenneen palajamaan isiensä uskoon.\"\n\nRuhtinas vaikeni. Läsnäolevien silmät seurasivat tuskallisella\nodotuksella väliin Lubomirskia, väliin Göran Czarneckia; vanha isä oli\nsyvästi liikutettu.\n\nValtiokansleri oli mitä epätietoisimmassa tilassa, ja jokainen odotti\nhänen lausuvan päättävän tuomion; hetken vaitiolon jälkeen lausui hän:\n\n\"Puolalaiset! Totta on, mitä Göran Czarnecki on sanonut. Onneton\nsisareni on itse valinnut puolisonsa, olkoon hän siis vihollisemme,\nniinkuin hänen puolisonsakin on: hän on luopunut katoolisesta\nuskostaan, sattukoon siis paavin ja kirkon kiroukset hänen päällensä.\nMinä en _voi_ kirota, vaan en tällä hetkellä voi häntä siunatakaan\",\njatkoi valtiokansleri, pyyhkäisten hikipisarat otsaltaan. \"Hän on\nminulle vieras. Seuratkoon hän puolisotansa tämän maahan, Puolan rajain\nsisäpuolelle hän ei saa astua jalallaan; hän on hyljätty.\"\n\nHengittämättä kuuntelivat muut tätä tuomiota, mutta ruhtinas sanoi\npilkallisesti hymyillen:\n\n\"Niin ei siis Puolassa enään löydy oikeutta. Jos hän olisi minun\nsisareni, painaisi kiroukseni hänet maahan!\"\n\nKuultuansa nämä sanat nousi Lubomirski seisomaan ja syvällä, vakavalla\näänellä sanoi hän:\n\n\"Meillä on eri luonteet, ruhtinas Göran! Te voisitte kirota sen, joka\nkanssanne on levännyt saman sydämen alla: minä en sitä voi. Tämä on\nvastaukseni, ja nyt käsken teitä jättämään tämän asian.\"\n\nSellainen vakavuus oli valtiokanslerin sanoissa, ett'ei ruhtinas heti\nvoinut hänelle mitään vastata. Mutta ennenkuin vetäytyi takaisin, kysyi\nhän:\n\n\"Minne vien kreivitär Stjernfeltin?\"\n\nValtiokansleri ei ollut huomaavinaan ruhtinaan sanoissa ilmestyvää\nuhkaa, vaan kysyi lyhyesti:\n\n\"Onko Eleonora täällä?\"\n\n\"On\", vastasi ruhtinas.\n\nValtiokansleri kääntyi nyt Sapicha Witebskin puoleen, sanoen:\n\n\"Teidän haltuunne jätän sisareni. Pitäkää tarkoin hänestä huolta, ja\njos mikään onnettomuus tapahtuu hänelle, tulette te siitä\nedesvastaukseen.\"\n\nRuhtinas kiiruhti pois, ja jokaisesta tuntui kuin raskas taakka olisi\nnostettu hartioiltaan, kuin viimeinen vilauskin Göran Czarneckista oli\nkadonnut.\n\nKeskeytetty keskustelu tuli taasen entiselleen, ja pian oli synkeä\ntapahtuma unhotettu. Käsi kädessä kävelivät nuo kolme sotapäällikköä\nalas etuvarustuksien luo. Nähdessään virran ja tykeillä varustetut\nvallit, kirkastui Lubomirskin synkeä muoto, ja korkealla äänellä huusi\nhän, niin että ympärillä seisovat sotamiehet sen kuulivat: \"Tässä\nruotsalaiset löytävät hautansa, ei mikään vihollinen voi päästä näiden\nvallien yli.\" Ja kokoontuneiden sotamiesten huulilta kaikuivat huudot:\n\"Eläköön Puola, kuolema ruotsalaisille!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nLyhyt luku, jossa Czarny kertoo erään kertomuksen ja sitten tulee\nmuille ajatuksille.\n\n\nKun Göran Czarnecki astui teltasta ulos, kavahti hän äkkiä, nähdessään\nolennon, joka kiirein askelin tuli häntä vastaan. Hän varjosi oikealla\nkädellä silmiään, tullakseen vakuutetuksi, ett'ei edessään oleva ollut\nmikään harhakuva.\n\n\"Onko se mahdollista\", jupisi hän, vitkaan mennen tulevaa vastaan,\n\"olisiko Czarnyn onnistunut paeta, vai onko se hänen haahmunsa?\"\n\nTodellakin oli tuo Czarny, joka lähestyi. Kun ruhtinas teeskennellyllä\nhymyllä oli vastannut palvelijan nöyrään tervehdykseen, sanoi hän:\n\n\"Noh, Czarny, olen hyvin utelias kuulemaan, miten pääsit karkuun. Sinun\noli onni äkkiarvaamatta vierailla vihollistemme luona.\"\n\n\"Siitä onnestapa ei kenkään minua kadehtine\", sanoi Czarny\ntyytyväisyyden ja harmin välisellä hymyllä. \"Mutta saattepa kuulla\nkummallisia asioita: Sapicha on lyöty!\"\n\n\"Sapicha lyöty?\" huudahti ruhtinas uhkaavalla äänellä, \"puhutko totta?\"\n\n\"Aivan totta\", vastasi Czarny alakuloisesti, \"ja kerronpa teille\nkertomuksen, oman kertomukseni, niin saduntapaisen, että varmaan\nkysytte, miten oli mahdollista minun pelastua. Mutta pyhä neitsyt on\nkummallisesti minua auttanut\", mutisi hän, tehden ristinmerkin.\n\n\"Kerro, kerro!\" huudahti ruhtinas.\n\nCzarny alkoi:\n\n\"Ruotsin kuningas oli päättänyt hakea Sapichan ja antaa hänelle\nmuistomerkin, kuten hän ylpeydessään sanoi. Hän oli kovin vihoissaan\nSapichan luopumisesta ja meidän häneltä saaduista tiedoistamme. Minua\nkäskettiin oppaaksi, ja vaikka minä kaikkein pyhimysten kautta\nvakuutin, ett'en Sapichasta mitään tiennyt, ei minua uskottu. Eversti\nKruse, jota pyhä neitsymme ei suinkaan laske paratiisiin, uhkasi minut\nheti ampua, ell'en tottelisi, ja täytyihän minun siis nöyrtyä kohtalon\nalle. Minä turvauduin onneeni, joka ei vielä milloinkaan...\"\n\n\"Asiaan, asiaan!\" keskeytti ruhtinas häntä maltittomasta.\n\n\"Minä ratsastin ensimäisenä, ja takanani eversti Kruse, joka ei\nsuinkaan kursaile, jakaessaan iskujaan. Harmista ja vimmasta purin\nrikki huuleni ja vannoin kalliin valan neitsyt Maarian, kaikkein\npyhimysten ja luostarimme suojeluspyhän kautta kostaakseni niin pian\nkuin suinkin. En nyt muista, montako Avea ja Pater nosteria luin, mutta\nkyllä niillä jo sain monet synnit anteeksi, ja sen tiedän, että innolla\netsin tilaisuutta, saattaakseni nuot ylpeät ruotsalaiset pulaan. Ja\ntilaisuus tähän ilmestyikin, ennenkuin voin aavistaakaan. En laisinkaan\ntiennyt, missä Sapicha seisoi, ratsastin vaan onnenkaupalla. Näin\nolimme tulleet eräälle santakummulle; sen alapuolella oli suo, tämän\nhuomasin heti, vaikk'eivät viholliset sitä keksineet. Kävi kuinka kävi,\nmietin, nyt on koston hetki tullut. Kyllä myöskin tiesin olevani\nkadotetun, ell'en onnistuisi, mutta minä turvasin onneeni. Kannustin\nhevostani, ruotsalaiset seurasivat, ja olimme suolla. Tämä tila oli\nkaikkea muuta paitsi kadehdittava, erittäin minulle, sillä kun eversti\nhuomasi, minkä kepposen olin hänelle tehnyt, veti hän esiin\npistoolinsa. Mutta käsi vapisi, ja luoti tuiskahti olkapääni ohi. Minä\nantauduin pyhän neitseen turviin ja odotin kuolemaa. Vaan se ei\ntullutkaan, sen sijaan Sapichan kvartiaanit, ja kauan ei kestänyt,\nennenkuin ruotsalaiset olivat lyödyt maahan. Minä olin kuitenkin\npelastunut ja etsin everstiä, vaan hän oli kadonnut. Voittoa ei\nkuitenkaan kestänyt kauvan, sillä kuningas, joka sillä aikaa oli\nehtinyt perille, karkasi päällemme. Kyllähän Sapicha tuli avuksemme,\nvaan hänenkin täytyi kovan taistelun jälkeen paeta. Vaivalla vältin\nkolmannen kerran joutumasta ruotsalaisten käsiin, sillä olisipa silloin\nollut loppuni lähellä. Huolenpito on tarpeen, ruotsalaiset aikovat\ntässä mennä yli ja...\"\n\n\"Se ei heiltä tule onnistumaan\", virkkoi Göran Czarnecki ja hymyili\nylpeästi. \"Ennen voisivat ottaa auringon taivaalta, ennenkuin mennä\nWitebskin etuvarustuksien yli. Tiedätkö mitään kreivi Stjernfeltistä?\"\n\n\"Hän on jo jaloillaan ja istuu satulassa.\"\n\n\"Olet siis nähnyt hänet?\"\n\n\"No, olisitpa säästänyt hänelle luodin\", vastasi ruhtinas kylmästi.\n\"Everstistä minä kyllä pidän huolen.\"\n\n\"Te unohdatte, että minä olin aseeton vanki\", vastasi Czarny.\n\n\"Sepä totta\", mutisi ruhtinas, purren hammastaan: \"mutta jos hän vielä\nkerran tulee läheisyyteeni, niin ei käteni kolmatta kertaa vapise.\"\n\nCzarnya kammotti ruhtinaan silmissä leimuava viha, ja hän aikoi juuri\ntehdä kysymyksen, kun Göran Czarnecki jatkoi:\n\n\"Kuulepas, Czarny, Eleonora on vankina täällä, sinun tulee tarkoin\nseurata hänen askeleitaan. Hänen täytyy kuulua minulle, vaikkapa sitten\npanisin henkenikin alttiiksi. Minä olen tämän vannonut, ja tiedäthän,\nettä Czarnecki pitää sanansa. Kuten voi huomata, aikoo Kaarlo Kustaa\ntähän leiriin rynnätä. Hän kyllä murtaa otsansa etuvarustuksiin, mutta\nsilloin syntyvässä hyörinässä tahdon minä viedä kreivittäreni pois.\nSitten haen hänen puolisonsa, jonka käteni on kuolettava. Sinä, Czarny,\nautat minua. Walchovitz on jo valmiina, ja Ramoskin uskollisuudesta\nolet sinä vastaava. Palkkanne on oleva suuri ei ainoastaan täällä, vaan\ntaivaassakin, ja pyhä neitsyt, joka varmaan mielihyvillä katselee\npyrintöjämme ja saattaa langennutta pois perkeleen pauloista, hän kyllä\nmeitä auttaa.\"\n\nRuhtinas vaikeni, hän näytti levottomana odottavan palvelijan\nvastausta.\n\n\"Korkea ruhtinas\", vastasi Czarny välinpitämättömänä, \"minun tulee\ntotella ja auttaa teitä pyrinnöissänne, koska teidänkin päämääränänne\non kreivittären onni ja hänen sielunsa pelastus kadotuksesta.\"\n\n\"Niin on\", virkkoi ruhtinas, joka ei ollut huomannut Czarnyn huulilla\nolevaa ivallista hymyä. \"Hyvästi, Czarny, seuraa kreivitärtä kuin\nvarjo! Parin päivän päästä kysytään.\" Näin sanoen poistui hän kiirein\naskelin virralle päin. Czarny jäi seisomaan samalle paikalle, kunnes\nnäki ruhtinaan solakan vartalon katoavan puiden väliin: senjälkeen hän\nkääntyi ja asteli hiljalleen päinvastaiseen suuntaan. Kasvonsa\nsynkistyivät askel askeleella, ja vihdoin jupisi hän, painaen kättään\nsydämelleen:\n\n\"Tuntuu niin kummalliselta sydämessäni; onpa kuin olisin tehnyt väärin,\nja kuitenkin olen tehnyt minkä voin heidän pelastuksekseen.\nPelastuksekseen\", toisti hän ja pysähtyi, \"pelastuuko hän joutuessaan\nruhtinaan käsiin? Ei, sepä onkin hänen kadotuksensa. Ja minä olen\nluvannut apuni, saattaakseni hänet siihen. Pyhä neitsyt, mitä olenkaan\ntehnyt? Olenhan liittoutunut Eleonora-kreivitär parkaa hukuttamaan! Oi,\nolenpa konnien konna, ja tästä hetkestä eversti Krusen nyrkkien\ntarpeessa! Minä kreivittären surun aikaan saatoin, sillä saatoinhan\nhänet vankeuteen. Menenpä hänen luokseen, tunnustan hänelle kaikki ja\ntahdon häntä palvella. Hän ei rakasta ruhtinasta, ja on toisen puoliso.\nNiin, tahdon häntä palvella! Ramoski tottelee minua, sillä hän ei voi\nsaattaa kreivitär-paralle niin suurta surua. Asuessamme Mikolaiovissa,\nja Jumala suokoon sen ajan palajavan, olimme Ramoski ja minä\nEleonora-kreivittären suosikit. Ja me olemme hänet pettäneet! Ruhtinas\non meille valhetellut, kreivitär vihaa häntä! Päätökseni on tehty!\"\nhuudahti hän pontevasti. \"Tahdonpa etsiä Ramoskin, ja sitten .. sitten\nnähdään, ovatko ruhtinas ja Walchovitz Ramoskia ja minua sukkelammat.\nJos vaan ruotsalaiset voittavat, niin ei minun ole hätää, sillä\nsittehän seuraan hallitsijatartani, ja itse eversti Kruse antaa minulle\nanteeksi, vaan jos he voitetaan, niin sitten menen kreivin puolelle\",\njatkoi hän päättävästi, \"ja sen jälkeen palvelen häntä uskollisesti.\nNyt tunnen itseni niin levolliseksi, melkeinpä iloiseksi, ja luulenpa,\nettei pyhä neitsy pidä lukua siitä, vaikka teenkin ruhtinaalle tämän\nkepposen.\" Näin sanoen oikaisi Czarny vartalonsa, pyyhkäsi harmaat\nkiharat otsaltaan ja poistui nopein askelin, sivumennessään hartaasti\ntehden ristinmerkin Sapicha Witebskin teltan ääressä olevalle madonnan\nkuvalle.\n\n\n\n\nXIV.\n\nÖinen kohtaus. -- Walchovitz on sukkelampi kuin Czarny luuleekaan.\n\n\nRaivoisa myrsky viskeli pienen San-virran laineita ja ukkonen jyrisi\netäällä vähän väliä. Ilta kului, ja pimeys eneni yhä. Litvalaisten\nleirissä vallitsi haudan hiljaisuus, jotavastoin ruotsalaisten leirissä\ntoimittiin hyvinkin ahkeraan. Keskellä virtaa olevalla pienellä\nsaarella oli liike suurin, ruotsalaisten tykit lähettivät tervehdyksen\ntoisensa jälkeen vastaiselle rannalle, vaan eivät saaneet mitään\nvastausta. Ruotsalaiset sotamiehet rakensivat levähtämättä siltaa, ja\nkenraalimajuri Bülov itse heitä innostutti, sekä auttoikin heitä siinä,\nmissä tarvittiin.\n\nSydänyö oli tulossa, kun yksinäinen kulkijan keskellä litvalaisten\nleiriä aateli rantaa kohden. Hän oli kääriytynyt avaraan viittaan ja\nvetänyt lakkinsa silmiin saakka. Ripein askelin kiirehti hän\netuvarustuksien yli, ja oli pian rannalla, jota kaikkialla varjosi\npieni metsikkö. Täällä juoksi hän pensaasta pensaasen ja katseli\nlevottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi joka hetki odottanut\nkuulevansa takaa-ajajainsa huudot. Mutta hän pääsi kenenkään näkemättä\nrantaan asti, pysähtyi siihen hetkisen, katsellen tarkoin pientä\nsaarta, joka ikäänkuin synkkä kallio kohosi vedestä.\n\n\"Silmäni ovat heikot\", jupisi hän, vetäen viitan kasvoiltaan;\n\"kaksikymmentä vuotta takaperin oli minulla kotkan silmät, nyt tuskin\nnäen mitään.\" Näin sanoen vei hän kätensä huulilleen, joka aikaansai\nheikon, kähisevän äänen, ja hetkisen odotettuaan kuului toinen\nsamanlainen ääni hänen vieressään.\n\n\"Hän onkin niin lähellä\", mutisi tuntematon ja otti askeleen sivulle,\n\"en luullut hänen vielä olleen täällä.\"\n\nTuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin pieni vene tuli\nkaislojen välistä esiin ja laski rantaan, aivan tuntemattoman jalkojen\neteen.\n\n\"En odottanut sinua niin pian\", sanoi soutaja häädetyllä äänellä: \"tämä\nuhkatyö on...\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", varoitti toinen, pannen sormensa huulilleen. \"Elä\npuhu niin lujaa, Ramoski! Kaisloilla on korvat ja vakoojia lymyy joka\npensaikossa.\" Sen jälkeen astui hän veneesen ja töyttäsi sen rannalta.\n\"Ilmoitan sinulle Ramoski\", jatkoi hän häädetyllä äänellä, \"että\ntilamme on mitä vaarallisin, sillä jos me huomataan, niin...\"\n\n\"Oh, siitä ei ole mitään vaaraa\", vastasi Ramoski tyynesti. \"Kuka voisi\naavistaa, että ruhtinaan uskollisimmat palvelijat, Czarny ja Ramoski,\ntekevät tällaisia yömatkoja hieman kuullustellaksensa. Mutta koska tuli\nruhtinaasta puhe, mikä on hänen suhteensa kreivitär Eleonoraan?\"\n\n\"Tämä vihaa ruhtinasta, joka on vimmoissaan mustasukkaisuudesta\",\nvastasi Czarny, vetäen viitan kasvoiltaan. Sitten hän asettautui\netukeulaan. Ramoski hoiti airoja niin taitavasti, ettei Czarnykaan\nkuullut, milloin ne laskivat veteen. Muutamalla voimakkaalla vedolla\nvei Ramoski veneen kaislistosta ja souti äänettömästi pientä saarta\nkohti. Laineet loiskuivat aina Czarnyn kasvoihin asti, sillä tuuli oli\nvastainen, vaan hän ei sitä huomannut, tirkisteli vaan alakuloisena\nsyvyyteen. Kuu ei vielä ollut noussut, mutta vilkkuvat tähtöset\nkatselivat niin lempeästi maahan. Tykistötuli oli lakannut, ja tuulikin\nvähän seisahtunut; rauha vallitsi nyt seudussa, jossa niittomies ennen\npitkää korjasi niin monta uhria.\n\nRamoski ei ohjannut kulkua suoraan saarta kohti, sillä pian olisivat he\nsinne ehtineet, vaan souti välistä oikeaan, välistä taasen vasempaan,\nmutta lähestyi sittenkin vähitellen päämäärää. Tämän huomasi Czarny, ja\nhetken sitä katseltuaan, kysyi hän:\n\n\"Miksi et souda suoraan saarta kohden?\"\n\n\"Minulla on omat tuumani\", vastasi Ramoski yhtä hiljaa.\n\nCzarny ei tahtonut näistä tuumista selkoa ottaa, vaan antautui täydellä\nluottamuksella Ramoskin johdatettavaksi.\n\nSydänyö oli tullut, pimeys oli niin syvä, että pientä saarta tuskin voi\neroittaakaan. Ainoastaan aaltojen loiske häiritsi hiljaisuutta. Äkkiä\nteki Ramoski liikkeen säikähtymisestä, ja laski airot niin kiivaasti\nveteen, että se roiskahti hänen kasvoilleen.\n\nCzarny kääntyi ja sanoi pidätetyllä äänellä:\n\n\"Näetkö aaveita, Ramoski, vai tahdotko vetää vihollisen huomion\npuoleemme?\"\n\n\"Se on jo tehty, luulen ma\", vastasi tämä yhtä hiljaa; \"minä kuulen\nairojen loisketta sivullamme.\"\n\nMolemmat kuuntelivat levottomina, ja Ramoski aikoi juuri taasen kastaa\naironsa veteen, kun samassa kuului huuto:\n\n\"Kuka siellä? Vastatkaa, muuten ammun.\"\n\nPuolalaiset koettivat pimeässä ottaa selon äkillisestä esteestä, mutta\nturhaan; oli niin pimeä, että tuskin näkivät neljää kyynärää eteensä.\nHe katselivat toisiaan neuvottomina, eivätkä itsekään tienneet,\ntottelisivatko vai ei, kun toisen kerran kuulivat ankaran käskyn, nyt\nvaan parin kyynärän päässä.\n\n\"Vastaa sinä, joka ymmärrät ruotsia\", kuiskasi Ramoski, vetäen airot\nveneesen; \"me emme voi päästä karkuun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamaan aikaan kun Czarny ja Ramoski työnsivät litvalaisten leiriltä\nveneen vesille, lähestyi kolme ratsastajaa pienen saaren rantaa. He\neivät puhuneet montakaan sanaa, vaan oli heillä kuitenkin sama\npäämäärä. Tultuaan eräälle paikalle rannalla, jossa kaksi venettä oli\nsäilytetty ja sidottuaan hevosensa puuhun kiinni, sanoi toinen\nratsastajista, kalpea nuorukainen, lyhyelle, oikealla puolellaan\nseisovalle miehelle:\n\n\"Onko todellakin aikomuksenne seurata meitä?\"\n\n\"On, kreivi Stjernfelt\", vastasi puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu\nkuin eversti Kruse, \"onpa todellakin aikomukseni seurata teitä tällä\nmielettömällä retkellä. Nuoruus kyllä tarvitsee kokeneen veneessään, ja\ntunnustanpa vielä, että odotan suurta iloa tästä huvimatkasta, ehkä\nkuinkakin pöllömäiseltä se näyttää. Tulkaa nyt\", jatkoi hän, ottaen\nVilhon käsivarresta kiinni, \"kersantti Lundberg on jo, näen mä,\npannut veneen kuntoon: jota enemmän viivyttelemme lähtöä, sitä\nvaarallisemmaksi se tulee.\"\n\nNäin sanoen hyppäsi eversti ketterästi pieneen veneesen, ja jälessä\nseurasi heti Vilho, jolla oli kova kiire lähtöön.\n\n\"Kersantti Lundberg hoitaa airoja; te, luutnantti, pidätte tarkkaa\nvaaria etukeulassa, ja minä ohjaan laivastoa\", komensi eversti\niloisesti. \"Mutta pitäkää silmänne auki, kreivi-hyvä\", lisäsi hän,\n\"Tarkastakaa tarkoin jokaista lainetta, sillä nuo saakelin litvalaiset\novat kuin kaloja, ja te kersantti, laskekaa airot niin hiljaa veteen,\nkuin jos kuikka kastaisi siihen siipensä!\" Kersantti teki tarkoin\nkäskyn jälkeen, ja keveä alus kiiti melkein äänettä laineitten yli.\n\n\"No, luutnantti\", sanoi eversti hetken äänettömyyden perästä, \"ettekö\nnäe mitään epäiltävää? Minusta tänä iltana itse ilmakin on niin\nkummallinen, tunnenpa itsessäni, että joudumme johonkin rettelöihin.\"\n\n\"En näe mitään\", vastasi luutnantti hiljaa, \"mutta minäkin aavistan,\nettä jotain tänä yönä tapahtuu, en voi käsittää, mikä levottomuus minua\nkiusaa.\"\n\n\"Aijotteko todellakin mennä vihollisten leiriin?\" kysyi eversti sitte.\n\n\"Aijon\", vastasi Vilho päättävästi, \"minun täytyy saada tietoa\nEleonorasta, minun...\"\n\n\"Huimapää\", mutisi eversti enemmän itsekseen kuin vastaukseksi\nluutnantin puheesen; sen jälkeen lisäsi hän ääneensä: \"Pysytte siis\nvarmana päätöksessänne heittäytyä aivan verivihollisenne käsiin? No\nniin, kuitenkin olen teille seurakumppanina, ja kersantti Lundberg kai\nmyöskin seuraa meitä?\"\n\n\"Kuolemaan saakka\", vastasi urhea kersantti vakavalla äänellä, \"ja niin\nkauan kuin luutnantti ja minä voimme sormeammekin liikuttaa, ei\neverstin päässä tulla hiuskarvaakaan liikuttamaan.\"\n\nEversti ei vastannut tähän miehuulliseen vakuutukseen, mutta\nkiitollinen katse kauniista silmistään puhui enemmän kuin sanat. Vähän\najan kuluttua sanoi hän:\n\n\"Kersantti, ettehän unohtaneet viittoja ettekä lakkeja? Meidän täytyy\nolla aivan puolalaisten näköisiä.\"\n\n\"Ne ovat täällä\", virkkoi Vilho, \"emmehän niitä nyt vielä tarvitse?\"\n\n\"Ensin täytyy meidän päästä perille\", tuumaili eversti; \"emmehän saata\nnarrien tavoin kuljeskella ympäri noissa epämukavissa puvuissa.\"\n\nVilho ei vastannut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Äkkiä tarttui hän\nkersantin käsivarteen ja kuiskasi:\n\n\"Olen kuulevinani jonkinlaista kohinaa edessämme, voisiko...\"\n\n\"Se on vene\", keskeytti kersantti yhtä hiljaa, \"nyt kuulen sen aivan\nselvään.\"\n\n\"Näettekö mitään?\" kysyi eversti, varovasti muuttaen kersantin viereen\nistumaan.\n\n\"En, eversti\", vastasi tämä ja lepäytti airojaan, \"mutta parin minuutin\nperästä.\"\n\n\"Vaadi heiltä tunnussanaa\", käski eversti.\n\n\"Mutta ell'ei vene ole yksin, niin olemme joutuneet aivan suden\nsuuhun\", kuiskasi Vilho. \"Odottakaa vielä hetkinen, niin saamme nähdä,\njosko koko venejoukko meitä hätyyttää.\"\n\n\"No, tapahtukoon sitten kuten tahdotte\", vastasi eversti nurjasti.\n\nKolme ruotsalaistamme pinnistivät näköänsä, mutta näkivät alussa vaan\nsynkän pimeyden, ja eversti oli jo aikeissa äänekkäillä huudahduksilla\nilmaista malttamattomuuttansa, kun kersantti samassa nojautui häneen\npäin ja kuiskasi:\n\n\"Nyt näen veneen, se on aivan yksin. Mutta sitä en voi nähdä, montako\nmiestä siinä on.\"\n\n\"Vaadi heti heiltä tunnussanaa!\" käski eversti toisen kerran, äänellä,\njoka ei sietänyt vastustamista.\n\nKersantti teki niin, kuten ennen on kerrottu. Senjälkeen sanoi hän:\n\"Nyt näen veneen aivan hyvin, se on pienempi kuin meidän.\"\n\n\"Minä näen sen myöskin\", sanoivat eversti ja luutnantti yht'aikaa.\n\nPari minuuttia kului vastausta odotettaessa, vaan kun sellaista ei\nkuulunutkaan, sanoi eversti, vetäen esiin pistoolinsa:\n\n\"Huutakaa vielä kerran, ja ell'eivät nuo koirat sitte vastaa, ammun\nheidät heti.\"\n\nToisen kerran kaikui kersantin huuto, nyt sillä seurauksella, että ääni\nveneestä vastasi:\n\n\"Me olemme salaisia ystäviä ja...\"\n\n\"Meillä ei ole keitaan salaisia ystäviä\", vastasi eversti äreästi,\n\"sanokaa meille asianne.\"\n\nCzarny tunsi heti everstin äänen ja mutisi: \"Voinpa olla vanna, että\nkreivi on mukana; pyhä neitsyt on kanssamme ja pitää tekomme oikeana.\"\nSitten lisäsi hän ääneensä: \"Asiamme on tavata kreivi Stjernfeltiä.\"\n\n\"Hän on täällä\", vastasi Vilho, ja nousi seisomaan veneessä, \"kuka\ntahtoo minua puhutella?\"\n\nCzarny ei odottanut tämänlaista kysymystä eikä tietänyt, ilmoittaisiko\nitsensä, vai ei. Mutta kun Vilho uhkaavalla äänellä toisti\nkysymyksensä, päätti Czarny ilmaista nimensä, ja vastasi:\n\n\"Czarny tahtoo puhua kanssanne Eleonora-kreivittärestä.\"\n\n\"Czarny\", mutisi eversti puoliääneen, \"onko tuo lurjus taaskin\nliikkeellä? Hän se oli, joka meidät suohon vietteli.\"\n\nCzarny vapisi kuullessaan everstin sanat. Ramoski oli parilla vedolla\nvienyt veneensä aivan ruotsalaisten viereen.\n\n\"Mitä on teillä ilmoitettavaa puolisostani?\" kysyi Vilho, ja odotti\nsykkivällä sydämellä vastausta.\n\n\"Puolisonne on litvalaisten leirissä\", vastasi Czarny, \"ja me olemme\ntulleet teidän kanssanne neuvottelemaan hänen pelastuksestansa.\"\n\n\"Älkää uskoko häntä, luutnantti!\" sanoi eversti innoissaan. \"Hän on\nkavala veijari, tuo Czarny; hän tahtoo vietellä teitä ruhtinaan\nvalmistamaan ansaan.\"\n\n\"Ei, eversti Kruse\", vastasi Czarny rohkeasti, \"minä en viettele\nkreiviä paulaan, sillä olen päättänyt pyhän neitsyen avulla pelastaa\nkreivittären.\"\n\n\"Millä keinoin?\" kysyi Vilho äkkiä. \"Mainitse se minulle heti, ja minä\nolen valmis mihin uhrauksiin tahansa.\"\n\n\"Vielä ei ole aika tullut\", virkkoi Czarny, \"mutta jos syttyy\ntaistelu.\"\n\n\"Mitä sitten tapahtuu, jos taistelu syttyy?\" kysäsi eversti äkkiä.\n\n\"Silloin pelastan hänet\", vastasi puolalainen suoraan. \"Mutta\", lisäsi\nhän vitkaan,. \"teidän täytyy minua auttaa; muuten ruhtinas vie hänet\npois, se on hänen aikomuksensa.\"\n\n\"Tiedätkö taistelun edes syttyvänkään?\" kysyi eversti epäluuloisena.\n\n\"Me luulottelemme sitä\", vastasi Czarny pelkäämättä.\n\n\"Mutta miten tapaammekaan toisemme?\" kysäsi Vilho.\n\n\"Jättäkää se minun huolekseni\", virkkoi puolalainen; \"minä pidän huolta\nkreivittärestä, ja ruhtinasta on kielletty hänen luonansakaan\nkäymästä.\"\n\nSyvä keveyden huokaus tunkeutui esiin Vilhon rinnasta.\n\n\"Lähtekäämme nyt\", sanoi Czarny taas; \"vielä tänä yönä täytyy meidän\nolla ruhtinaan luona, muuten huomaa hän poissaolomme ja alkaa epäillä;\nhän, näette, epäilee kaikkia, ja täytyypä olla erinomainen viekkaus,\nett'ei anna itseään ilmi.\"\n\n\"Ja sitä sinulla kyllä on tarpeeksi\", mutisi eversti itsekseen, mutta\nkuitenkin niin lujaa, että Czarny sen kuuli.\n\nCzarny ei ollut kuulevinaan everstin pistosanaa, sanoi vaan, kääntyen\nVilhoon päin:\n\n\"Ottakaa tarkoin huomioonne, mitä tästälähin saaren ulkopuolella\ntapahtuu; sieltä olette saava vastaukseni.\"\n\nTämän sanottuaan viittasi hän salaa Ramoskille, niin että tämä sen vaan\nhuomasi, ja ennenkuin Vilho ennätti tehdä uuden kysymyksen, sai vene\nsellaisen tölmäyksen, että hän oli vähältä kaatua yli laidan. Ramoski\ntarttui airoihin, ja pian oli vene näkymättömissä.\n\n\"Kuolema ja kirous\", huusi eversti, kohottaen pistoolinsa. \"He olivat\nkuitenkin vakoojia, -- soutakaa, kersantti, voimienne perästä, meidän\ntäytyy heidät saavuttaa!\"\n\nKersantti souti minkä voi, mutta vihdoin nousi Vilho seisomaan\netukeulassa ja huusi:\n\n\"Eversti, tällaista kepposta ei vielä yksikään puolalainen ole meille\ntehnyt, kiiruhdammehan takasin saareen, kuin jos koko litvalaisten\narmeija olisi kintereillämme.\"\n\nKiihkossaan ei kukaan ollut huomannut, että vene, Ramoskin sitä\ntyöntäessä, oli kääntynyt.\n\n\"Ha, ha, haa\", nauroi eversti, joka taaskin sai takaisin iloisen\nluonteensa, \"sellaisia veitikoita, oikein aimo jesuiittoja, ha, ha,\nhaa!\"\n\nRamoski souti myöskin kaikin voimin ja keveä vene kiiti aalloilla.\nCzarny, joka, kuten lukija muistanee, matkalla sinne, oli istunut\netukeulassa, oli nyt asettunut perään, ja tuijotit alas pimeään\nsyvyyteen, ikäänkuin tahtoisi hän tutkia sen salaisuudet. Ei kumpikaan\npuhunut sanaakaan. He olivat enään parin kyynärän päässä rannasta, kun\nCzarny äkkiä säpsähti ja sanoi, kääntyen Ramoskiin:\n\n\"Nyt eivät ole asiat oikein; minä luulin nähneeni ihmisen pään tuolla\ntakanamme, ehkä...\"\n\n\"Sinä näet aaveita, Czarny\", virkkoi Ramoski kylmästi hymyillen,\n\"mielikuvituksesi on teroitettu nyt.\"\n\nVarmaankin oli ruohokimppu tarttunut köliin.\n\nCzarny ei vastannut; hän koetti katsoa läpi syvyyden, vaan turhaan, hän\npisti kätensä veteen, mutta siellä ei tuntunut olevan mitään. Vielä\npari minuuttia, ja vene kiiti hiljaa kaislistoon. Czarny hyppäsi ensin\nmaalle, ja kun Ramoski oli sitonut veneen kiinni ja peittänyt sen\nirtonaisilla kaisloilla, riensivät he yhdessä rannalta ja pääsivät\nonnellisesti leiriin.\n\nTuskin olivat he kadonneet näkyvistä, kun kaislisto rupesi liikkumaan\nsinne tänne veneen kohdalta, ja pian näyttäytyi mies aivan alastonna,\nmutta niin ruohoilla ja kaisloilla peitettynä, että olisi voinut luulla\nhänen maanneen jo enemmän aikaa järven pohjassa. Vesi tippui hänen\npitkästä tukastaan, tehden hänen enemmän eläimen kun ihmisen\nnäköiseksi.\n\n\"Uh, uh\", henkäsi hän ja ryömi rannalle, \"enpä luule, etu vaivat\nkiirastulessa ovat nyt kärsimiäni suuremmat. Niin, niin ystäväni,\nWalchovitz ei olekaan niin tyhmä, kuin luulette, olenpa nyt ottanut\nselon salaisista vehkeistänne ja saanut teidät valtaani. Usein oli\nvähällä päästä vene näkyvistäni, mutta Walchovitz on kuni kala, ja jos\npyhä neitsy oli teidän kanssanne veneessä, olivat kaikki pyhimykset\nminun kanssani vedessä. Tuo Czarny ryökäle oli vähällä huomata minut,\nkun olin vähän ilmaa ottamassa, mutta Ramoskin tyhmyys pelasti minut\ntaaskin. Nyt täytyy minun kiiruhtaa ruhtinaan luo... ha, ha, haa!\nolenpa näkevinäni Czarnyn ja Ramoskin nenät, kun matkin heidän\nystävällisen keskustelunsa ruotsalaisten kanssa, ha, ha, haa!\"\n\nNäin sanoen hieroi hän mielihyvissään käsiään yhteen, puhdisti itsensä\nruohoista ja kaisloista sekä puki itsensä vähän matkan päässä veneestä\noleviin vaatteisiinsa.\n\nHetkinen sen jälkeen oli ranta autio. Ainoastaan aaltojen hiljainen\nloiske ja tuulen kohina kaislikossa häiritsi yön hiljaisuutta.\n\n\n\n\nXV.\n\nSisarukset. -- Ramoski tekee tyhjäksi Walchovitzin tuumat.\n\n\nRuhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta\nedellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa\nkautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin,\nettä sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin\ntilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo\nentinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin\najattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen\nnäki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat\nlyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta\nperikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa\ntarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan\nkirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana.,\njoutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle\npuolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan\npeittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti\nitkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas\ntekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet\nhetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan\nnäki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko\nlevollisuutensa kadonnut.\n\nPäivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin\nhuoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi\nsiitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko\nhän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan\nodottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä\nennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa\nCzarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada\ntoivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki\ntulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että\nvaltiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua\ntoimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:\n\n\"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa\nainoatakaan tuntia.\"\n\nItsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan\nvaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.\n\nTuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja\nhänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa\nasennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän\nsilmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän\nsäpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti\nhän: \"Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!\"\nKoko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään\nkolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan\nveljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi\nhän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja\nhän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater\nnosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt\nvaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle\nrohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.\n\nTätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut\nmitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne\nraukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli\nsiis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa\ntäyttämisessä.\n\n\"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän\", kuiskasi hän, peittäen\nkasvonsa käsillään. \"Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja\npitää sisarparastaan.\" Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän\nnyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän\nvaipui lyhyeen uneen.\n\nTässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa\navattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla\nkasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti\nEleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse.\nHetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään;\nhän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän\naukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi\nhän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:\n\n\"Eleonora, herää sisareni!\"\n\nNuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo\nanteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva\nhuudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.\n\n\"Veli, ethän voi kirota!\" sanoi hän, nojaten päätänsä veljensä rintaan.\n\n\"Vähällä olin sinut kirota\", vastasi valtiokansleri liikutettuna,\n\"mutta ainoa rakastettu sisar voi vaatia anteeksi antoa ja unhotusta,\nvaikkapa hän olisi rikkonut niinkin suuresti, kuin...\"\n\n\"Mikä siis on rikokseni?\" kysyi Eleonora, mennen pari askelta\ntaaksepäin.\n\n\"Sinä rakastat ruotsalaista upseria, kreivi Stjernfeltiä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sinä olet hänen puolisonsa?\"\n\n\"Niin olen\", vastasi Eleonora taaskin, hiukan vapisevalla äänellä.\n\nValtiokansleri vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin. Vihdoin sanoi hän:\n\n\"Itse olet valinnut puolisosi, kukaan ei ole sinua pakottanut.\nLapsuudessasi olit määrätty Göran Czarneckin puolisoksi, ja tästä\nliitosta riippui monet hauskat toiveet. Muun muassa toivoin puolan\nkuningaskruunun koristavan jälkeläisiäsi, sillä Czarneckin suku on\nvaltaistuinta lähellä; mutta kohtalo tahtoi toisin\", lisäsi\nvaltiokansleri huoaten syvään ja painoi päänsä rinnalleen.\n\n\"Veli Josef\", vastasi Eleonora hiljaa, hiipien hänen rintaansa vasten,\n\"sinä puhut niin lempeästi, ei ainoakaan kova sana käy huuliesi yli.\nSinä rakastat siis vielä sisarparkaasi? Minä rakastan Puolaa, minä\njumaloitsen maata, joka on nähnyt minun syntyvän, mutta olen myös niin\nitsekäs rakkaudessani, että panen oman onneni etusijaan. Minä olen\nottanut lutherilaisen uskon omakseni, tunnustan siis samaa uskoa kuin\npuolisonikin. Enkä olekaan milloinkaan voinut hyväksyä niitä loistavia\nseremonioita, jotka ovat katoolisen uskon päätoimitukset. Mutta\nälkäämme nyt kiistelkö uskonnosta\", lisäsi hän, \"kerran vielä tahdon\nkuulla, oletko antanut minulle kaikki anteeksi.\"\n\nTällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet\nkiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi\neksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta\npelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat\nkeveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.\n\n\"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa\", virkkoi valtiokansleri\npuoleksi kysyvällä äänellä.\n\n\"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen\", vastasi\nEleonora, \"myöskin rukoilevat he...\"\n\n\"Pyhä neitsyt!\" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran\nhuulille. \"Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan\nvaltiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi.\"\n\n\"Kerettiläinen\", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, \"mitä\ntarkoitat kerettiläisellä?\"\n\nVeljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut\nkestää Eleonoran vakavaa silmäystä.\n\n\"Puhukaamme jostain muusta!\" sanoi hän vihdoin kiivaasti. \"Ainoastaan\nsinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe\nuskonnosta.\"\n\n\"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?\"\n\n\"Vaiti, pyhän neitseen tähden!\" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen\nkätensä sisarensa huulille. \"Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät\nvoi heidän vakoojiaan vastustaa... he ovat perkeleitä.\"\n\nEleonora kauhistui.\n\n\"Tämä on pelottava liitto\", jatkoi valtiokansleri entisellä\nkuiskaavalla äänellään. \"Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä\njesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella\nankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän\nsalaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta\nenpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat,\nkuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas\nsisareni\", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, \"minä annan\nsinulle kaikesta sydämestäni anteeksi.\"\n\n\"Kiitos\", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan\nympäri, \"mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän.\"\n\n\"Vielä enemmän\", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, \"mitä\ntoivot vielä?\"\n\n\"Vapauden ja siunauksesi.\"\n\nNämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli\nsäpsähti.\n\n\"Vapauden\", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, \"vapauden täytyy\nminun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää\nsinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi\njesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä\nkohtaloosi\", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa,\n\"tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee\nPuolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin\nsitä rikkaammassa määrässä.\" Kauan syleilivät sisarukset toisiaan;\nnäytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet\nvalaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä\nhiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva\nolisi ansainnut taiteilijan pensselin.\n\n\"Hyvästi, rakas sisareni!\" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen\nsuudelman Eleonoran huulille. \"Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan\nkun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää\nhyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!\"\n\nTämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän\npoistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta\nakkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla\nlepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei\nkaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:\n\n\"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat\nmailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta.\"\n\nElenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen\nvaipui hän lattialle.\n\nKuka oli tuo tuntematon? Eleonora tunsi hänet heti ja tiesi hänen\nmyöskin olevan ruhtinaan liittolaisen. Se oli Walchovitz.\nValtiokanslerin ollessa Eleonoran luona, oli hän piillyt akkunan alla\nja selvään kuullut kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Lausuttuaan\njesuiittain kirouksen Eleonoran yli, kiiruhti hän piilopaikastaan\nerittäin varovaisin askelin, ett'ei häntä huomattaisi, ja meni\nruhtinaan luo tapahtumasta kertomaan.\n\nPari minuuttia sen jälkeen, kun hän oli piilopaikkansa jättänyt, läheni\ntaaskin eräs mies varovasti akkunaa, ja katsoi siitä sisään.\n\n\"Kreivitär parka\", jupisi hän, ja katseli säälivästi Eleonoraa, jonka\npalvelijatar oli laskenut sohvalle, \"kreivitär parka\", jatkoi hän,\nhuoaten syvään, \"hän varmaan saa kärsiä hirveästi!\" Mies vaikeni ja\npoistui akkunan luota, mutta juuri ollessaan aikeessa sieltä lähteä,\npysähdytti hänet käsi, joka takaapäin pantiin hänen olalleen. \"Miksi\nolet täällä, Czarny?\" kysyi vastatullut. \"Ah, sinäkö se oletkin,\nRamoski\", huudahti Czarny, sillä hän se todellakin oli vakoillut\nWalchovitzia, \"ah, sinäkö se oletkin, Ramoski! Olipa hyvä, että\ntapasimme toisemme, sillä minulla on tärkeitä seikkoja sinulle\nilmoitettavana.\"\n\n\"Puhu ne pian\", huusi Ramoski maltittomasti, \"minä myöskin olen uutisia\nurkkimassa.\"\n\n\"Meillä on vihollisia niskassamme\", sanoi Czarny, varovasti katsellen\nympärilleen.\n\n\"Vai niin\", sanoi Ramoski huolettomasti, \"kuka tuo rotta sitten on,\njoka koettaa jyrsiä rikki meidän verkkomme?\"\n\n\"Walchovitz\", vastasi Czarny miettiväisestä, ja kertoi sitten näkemänsä\ntapauksen.\n\n\"Walchovitz ei ole niinkään vaarallinen\", sanoi Ramoski hetken asiata\nharkittuaan, \"enempi tulee meidän pelätä ruhtinasta, sillä hän on\nkäärmettäkin kavalampi.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi Czarny säpsähtäen.\n\n\"Niin. Hän kuljeksii täällä pitkin puettuna munkiksi, ja puolentuntia\nsitten näin hänen pensaikossa rannalla. Hän pelkää joko ruotsalaisten\nhyökkäystä eli että joku salainen vihollinen veisi pois kreivittären.\nMutta olenpa keksinyt tuuman, millä oikein voimme häntä vetää nenästä.\nMeidän täytyy ilmoittaa kreivi Stjernfeltille, että tänä yönä on aika,\nmutta niin kauan, kun ruhtinas hiipii rannalla, en voi päästä\nveneelläni lähtemään. Sinun, Czarny, täytyy minua auttaa tuumaini\ntäyttämisessä. Mene alas rannalle ja näytä siltä, kun pelkäisit tulla\nhuomatuksi. Ruhtinas on näkevä sinut, hän seuraa sinua ja sinun tulee\nsilloin johdattaa hänet niin kauaksi veneestä kuin mahdollista. Oletko\nvalmis?\"\n\n\"Olen\", vastasi Czarny, \"mutta jos tapaat Walchovitzin, miten...\"\n\n\"Näin\", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota\nheilutti päänsä yli.\n\nCzarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät\nastumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien\nulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään\nhuomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen\ntuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä\nhuudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin,\nCzarnyn jälkiä seuraten.\n\n\"Nyt on minun vuoroni\", mutisi hän ja ryömi esiin, \"jospa nyt pyhä\nneitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin\nkäsiini.\"\n\nTuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan\npaikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka\npian tulikin.\n\n\"Walchovitz\", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, \"jos sinun\nonnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu.\nMutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä.\"\n\n\"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas\", vastasi Walchovitz. \"Niin totta kun\nolen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja\nolisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei...\"\n\n\"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä\",\nkeskeytti häntä Czarnecki.\n\n\"Niin, he ovat vihollisiamme\", vastasi Walchovitz, \"mutta tarvitsisipa\nheillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta\nsoutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon\nkreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen\nveneensä pariksi viikoksi\", jatkoi hän raa'alla naurulla. \"Teidän,\nkorkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi.\"\n\n\"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan\", vastasi ruhtinas,\nleikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. \"Czarny eikä Ramoski\neivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee\nlitvalaisten leiriä.\"\n\nEi aivan etäällä siitä paikasta, jossa istuivat, hiipi Ramoski käärmeen\nnotkeudella esiin, ja pysähtyi parin kyynärän päähän Walchovitzista.\n\nTiedämmehän, että ruhtinas oli huomannut Czarnyn ja jättänyt\nWalchovitzin vaan pari minuuttia siitä, kun Ramoski oli mennyt\npiilopaikkaansa.\n\nWalchovitz oli nyt yksin. Pian hän tuli levottomaksi ja jupisi vähän\nväliä pitkiä lauseita hampaittensa välistä. Ramoski kuunteli\nhengähtämättä, mutta kun hän vaan voi saada selon yksityisistä\nsanoista, täytyi hänen itse tehdä niistä loppupäätös.\n\nWalchovitz tuli yhä levottomammaksi ja nousi seisoalleen sekä lähestyi\nvenettä. Ramoski seurasi jälessä niinkuin pantteri, joka seuraa\nsaalistaan pensaikossa: hänen silmänsä säihkyivät, ja tikari oli\nkohotettu iskuun. He olivat tulleet aivan rantaäyräälle, ja Walchovitz\naikoi juuri astua veneesen, kun Ramoski syöksi hänen jälkeensä.\nWalchovitz säpsähti, kuullessaan kahinan takanaan ja vihollisensa\nhuokuvan hengityksen: hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaaksi\nnähdessään Ramoskin hehkuvat silmät ja tikarin välähtävän hänen\nkädessään. Hän olisi huutanut apua, olisi pyytänyt armoa, mutta Ramoski\nei antanut hänelle siihen aikaa; kissan vikkelyydellä juoksi hän\nvihollisensa päälle, ja tikarin terävä kärki lävisti Walchovitzin\nkäsivarren. Ääntämättä sanaakaan, vaipui Walchovitz maahan. Ramoski\nseisoi yhdellä hyppäyksellä veneessä, ja ennenkuin ruhtinas oli\ntakasinkaan tullut, kiikkui hän jo aalloilla noin mantereen ja saaren\nkeskivälillä.\n\n\"Haava tekee hänet kuitenkin täksi yöksi vahingoittamattomaksi\", mutisi\nRamoski itsekseen. \"Nyt on vaan ruhtinas jälellä, ja hänet voi helposti\nestää. Mutta\", lisäsi hän, ja katseli tarkasti rantaa, \"onpa\nkummallista, ett'ei Czarny anna minulle sovittua merkkiä, hän ei siis\nvielä ole päässyt eriämään ruhtinaasta. Ennenkuin näen tämän merkin, en\nvoi lähteä täältä.\"\n\nPuolen tuntia kului, ja Ramoski rupesi jo tulemaan levottomaksi, mutta\näkkiä selkenivät hänen synkät kasvonsa, kun hän näki punaisen lipun\nliehuvan etuvarustuksien alapuolella. Ainoastaan kaksi kertaa\nheilutettiin lippua edestakasin, ja sitten se katosi.\n\n\"Czarny on pelastunut\", mutisi hän ja souti hiljaa saarta kohti; \"hän\non pettänyt ruhtinaan, ja mitä hän on alkanut, tahdon minä päättää,\nsillä tänä yönä on kreivitär Eleonora oleva vapaa.\"\n\nPimeä oli tulossa, mutta Ramoski ei siitä näkynyt välittävän. Niinkuin\nviime kerrallakin, ei hän nytkään soutanut suoraan, vaan oikealle ja\nvasemmalle ja tarkkasi ympäristöään kaikin puolin. Kuta pimeämpi tuli,\nsitä lyhemmiksi tulivat nämä kaarrokset, ja pian ne aivan loppuivat.\nSilloin veti hän airot veneesen ja antoi tuulen kulettaa sitä saarta\nkohden, ja tykkien laukauksien välillä kuuli hän pian voimakkaan\nhuudon:\n\n\"Kuka siellä!\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n25 päivä Maaliskuuta 1656. -- Kaksintaistelu.\n\n\nKatarina-rouvan luonne oli tullut synkäksi ja alakuloiseksi aina\nEleonoran vangitsemisesta saakka. Hän puhui harvoin, ei Vilhon\nrukoukset eikä everstin pilapuheet saaneet häntä hymyilemään eikä\npuhumaan sanaakaan; hän kieltäytyi kaikesta, ja näyttäytyi harvoin\nulkona. Tämä suututti everstiä kovin ja hän ei salannut ajatuksiaan,\nvaan puhui vanhalle vaimolle hieman äreästikin. Tämä silloin vaan\nhuokasi syvään ja pakeni neitsyt Maarian ja kaikkein pyhien suojiin, ja\ntänlaisien ihmisten kanssa ei eversti päässyt pitkälle. Tora\ntavallisesti päättyi siten, että eversti vimmoissaan meni matkaansa,\nniinkuin edelliselläkin kerralla, ja Katarina-rouva lupasi veisuuttaa\nsata messua miehensä haudalla Varsovassa.\n\nKoittipa 25 päivä maaliskuuta, päivä, joka Ruotsin historiassa on niin\nloistava. Jo aikasin aamulla oli Kaarlo Kustaa pitänyt neuvottelun\npäällikköjensä kanssa, jossa yksimielisesti päätettiin mennä Sanin yli.\nKun ilta rupesi lähenemään, vietiin tykistö saareen, jonne kuningas oli\nasettautunut jalkaväkineen. Tykit alkoivat paukkua, ja paksuina pilvinä\nleijaili savu yli virran. Rannalla työskentelivät sotamiehet, siellä\nolevia veneitä kuntoon saadakseen. Kaikkialla oli vilkas liike; kaikki,\nsekä ylhäiset että alhaiset, puuttuivat työhön. Mantereelta saareen\njohtava silta oli ahdinkoon asti täynnä sotamiehiä, jotka pyrkivät\nsaareen. Kolmesataa miestä pääjoukosta olivat tulleet yli, ja\nasettuneet rannalle, joka oli vastapäätä litvalaisten leiriä.\n\nAivan veden reunalla seisoi kolme miestä vilkkaassa keskustelussa, he\nolivat Kustaa Kruse, Rietrikki La Chapelle ja Vilho Stjernfelt.\n\n\"Siis koko rynnäkön edesvastaus on pantu meidän päällemme\", sanoi\neversti Kruse, kääntyen La Chapellen puoleen. \"Me menemme edellä\nkoettamaan, ovatko Witebskin vallit niin voittamattomia, kuin sanotaan.\nTuhat tulimmaista\", jatkoi hän ja kierteli viiksiään, \"saanpa vaan\nsmålandilaiseni tämän puron yli, niin kyllä opetan litvalaisia\ntanssimaan tahtoni jälkeen. Minä en peräydy: kun vaan kerran olen\npäässyt yli, niin annan vaikka lyödä itseni maahan, ennenkuin käännyn\ntakasin.\"\n\n\"Tottahan teen sinulle seuraa!\" huudahti La Chapelle innostuen.\n\n\"Kernaasti otan sinun vastaan\", vastasi Kruse, puristaen sotatoverinsa\nkättä. Sitten kääntyi hän Vilhoon, kysyen:\n\n\"Oletteko jo kuullut mitään Czarnysta ja hänen yhtä viekkaasta\ntoveristaan? Minusta heidän jo pitäisi näyttäytyä, jos puheissaan\ntodella oli perää.\"\n\nNytpä juuri Ramoskilta vartija vaati tunnussanaa. Vilho kuunteli\ntarkkaan ja aikoi juuri vastata everstin puheesen, kun sotamies tuli\nilmoittamaan, että eräs soutaja tahtoo puhutella luutnantti\nStjernfeltiä.\n\n\"Se on hän\", mutisi Vilho ja kääntyi everstiin pyynnöllä saada kuulla,\nmitä vieraalla oli ilmoitettavana.\n\n\"Tehkää niin, luutnantti\", vastasi tämä, puristaen Vilhon kättä, \"mutta\npitäkää varalla tuota lurjusta, sillä...\"\n\n\"Ei ole hätää, ei ole hätää\", keskeytti Vilho äkkiä, \"pian olen täällä\ntakasin.\" Näin sanoen kiiruhti hän siihen suuntaan, jossa soutaja\nodotti, ja seisoi pian veneen vieressä.\n\n\"Mitä tahdot puolalainen?\" kysyi luutnantti heti. \"Minä olen se, jota\nhaet. Sano pian asiasi, sillä minulla on kiire.\"\n\n\"Niin on minullakin\", vastasi Ramoski. \"Aika on tärkeä. Mutta pian\nasiaan: puolisonne odottaa, kiiruhtakaa.\"\n\n\"Eleonora!\" huudahti Vilho, juosten pari askelta eteenpäin, \"odottaako\nhän minua: mutta miten saan hänen tavata?\"\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi puolalainen hiljaa.\n\n\"Seurata sinua!\" huudahti Vilho säpsähtäen. \"Ken voi vastata, ett'et\nole vakooja, eräs ruhtinaan...\"\n\n\"Minä en ole vakooja\", vastasi Ramoski; \"olen Czarnyn uskottu.\"\n\n\"Olkoonpa niin\", sanoi Vilho hetkeä mietittyään. \"Sillä ehdolla seuraan\nsinua, että saan ottaa edes _yhden_ kumppanin kanssani, ja että\nodotamme siellä, kunnes evesti Kruse on mennyt yli virran.\"\n\n\"Aikooko kuningas jo tänä yönä mennä virran yli?\" kysyi Ramoski.\n\nVilho ei vastannut, vaan riensi eversti Krusen luo asiasta kertomaan.\n\n\"Huimapää\", huudahti eversti, katsoen Vilhoa puoleksi kummastellen,\npuoleksi kunnioituksella; \"tämän askeleen otatte puolisonne tähden!\nNiin, niin, tuo on kyllä kaunista ja ansaitsee palkinnon. Mutta noin\nsyöksyä aivan vakoojien suuhun, sehän on hulluutta. Menkää, luutnantti!\nEn minä tahdo estää teitä tapaamasta puolisoanne, mutta suutunpa kun\nsuutunkin, jos vaan palaatte ajamatta asiaanne. Ottakaa kersantti\nLundberg mukaanne ja seuratkaa hänen neuvojaan, ne eivät ole\nhalveksittavia.\"\n\nNäin sanottuaan käänsi eversti selkänsä luutnantille ja kiiruhti La\nChapellen seurassa ylöspäin saareen, joukkojansa järjestämään. Vilho\nkiiruhti takasin Ramoskin luo, joka häntä jo maltittomana odotti. Kun\nhän oli kutsunut kersantin luokseen ja parilla sanalla ilmoittanut\naikeensa, sanoi tämä milloin tahansa olevansa valmis seuraamaan häntä.\nLuutnantti hyppäsi keveästi veneesen, kersantti seurasi häntä aivan\nkintereillä ja Ramoski työnsi sen heti rannasta. Samassa kuului\neverstin ääni sotatoverilleen, jotka kumpikin komensivat puoltansa\npäävoimasta, ja pian rivi veneitä laski aivan ääneti vesille saaresta.\nTykistötuli oli yhä enennyt, ja paksut savupilvet pyörielivät virran\nyli litvalaisten leiriä kohden.\n\nRamoskin vene oli kaikkia muita edellä.\n\n\"Kuulkaa, luutnantti\", sanoi Ramoski, nojautuen Vilhoon, \"voitteko\nhuomata ihmisiä tuolla vastapäisellä rannalla?\"\n\n\"Kyllä olen näkevinäni henkilöitä liikkuvan tuolla rannalla\", vastasi\nVilho hiljaa.\n\n\"Ruhtinas siellä varmaankin hiipii, ottaakseen Czarnyn kiinni\", sanoi\nRamoski päättävällä äänellä; \"mutta Czarny ei anna itseään vangiksi,\nsen voin teille vakuuttaa.\"\n\nTuskin oli hän viimeiset sanat lausunut, ennenkuin tuli välähti\nrannalla olevassa pensaikossa, ja ruotsalaiset näkivät tiheitä rivejä\npuolalaista jalkaväkeä, valmiina ottamaan ryntääjiä vastaan.\n\nLuodit sattuivat veneisiin, mutta eivät tehneet sanottavaa vahinkoa.\n\nPieni vene-joukkio ryntäsi rantaan ja syöksyi maalle. Metsikkö\npuhdistettiin lyhyen käsikahakan jälkeen, ja pian seisoivat Kustaa\nKruse ja Rietrikki La Chapelle sadan miehensä kera \"voittamattomilla\"\netuvarustuksilla, joita Sapicha Witebskin sanojen mukaan ei satatuhatta\nruotsalaista voinut valloittaa.\n\nVilho ja kersantti Lundberg olivat olleet ensimäisten joukossa\nnousemassa vallituksille. Ramoski oli niin innostunut pääsemään\neteenpäin, ett'ei huomannut vaaraa, joka alkoi uhata sekä häntä että\nseuraajiaan.\n\n\"Tännepäin, tännepäin, seuratkaa minua luutnantti!\" huusi hän ja veti\nVilhon mukanaan vasemmalle. \"Pyhä neitsyt antakoon kaikki mennä hyvin!\"\n\nHeidän ympärillään pakenivat puolalaiset joka taholle, heittäen pois\naseensa ja jättäen hyvin varustetun leirinsä. Vilho näki ainoastaan\ntummia, järjestymättömiä joukkoja, joilla kaikilla oli pakoon\npääseminen päämääränään, ja vasta pitkän ajan mietittyään sai hän\najatuksensa selville. Kaikki oli hänestä kuin unta, ja hän hieroi\nsilmiään, tullakseen vakuutetuksi, että oli hereillään. Rynnäkkö rantaa\nja vallia vastaan oli toimitettu muutamassa hetkessä, ja nyt he\nseisoivat melkein ilman mieshukkaa leirissä, jonka valloittamisen\nKaarlo Kustaa oli luullut vaativan tuhansia uhria.\n\nMutta pian hänen näistä unelmistaan herätti Ramoski, joka, keveästi\npannen kätensä hänen olalleen, sanoi:\n\n\"Tulkaa, luutnantti, puolisonne odottaa teitä.\"\n\nVaijeten seurasivat hän ja kersantti, sapelit paljastettuina,\njohtajaansa, joka vei heidät melkein leirin keskelle. Kaikkialla\nvallitsi mitä hirmuisin sekasorto ja kiire pako!\n\nÄkkiä pysähtyi Ramoski ja oli kauan epätietoinen, mille suunnalle\nmenisi, sillä kaikkialla ympäröitsi heitä kiroilevia puolalaisia.\nRuotsalaiset kietoivat viitat ympärilleen ja odottivat kärsivällisesti,\nkunnes joukko hiukan hälventyisi.\n\n\"Tulkaa nyt\", sanoi Ramoski, tarttuen Vilhon kaapuun, \"nyt, tai ei\nkoskaan!\"\n\nSamassa löi joku häntä sivulta keveästi olkapäälle, ja kääntyessään\nnäki hän Czarnyn kasvot.\n\n\"Minä olen jo kauan nähnyt sinut, Ramoski\", sanoi Czarny, kumartaen\nnöyrästi ruotsalaisille. \"Aika on nyt tullut; jos teillä on rohkeutta,\nniin on hyvä, muuten...\"\n\n\"Ell'ei meillä olisi rohkeutta, niin emme nyt olisi tässä, muista se,\nukkoseni\", vastasi kersantti, lyöden Czarnya olalle, \"mutta jos\nrohkenette katsella ruhtinasta silmästä silmään, niin vie meidät hänen\nluokseen.\"\n\nCzarny katseli hetkisen tarkasti puhujaa, sitten kääntyi hän Vilhoon,\nsanoen: \"Seuratkaa meitä, luutnantti, puolisonne on tästä vaan sadan\nkyynärän matkan päässä.\"\n\nCzarny kävi edellä, sitten Vilho; kersantti ja Ramoski päättivät\nseurueen. Äkkiä pysähtyi Czarny, tarttui kovasti Vilho-kreivin\nkäsivarteen kiinni, ja sanoi häädetyllä äänellä:\n\n\"Luvatkaa, ett'ette kiivastu, mitä ikinä tulettekin näkemään!\"\n\n\"Sen teen\", vastasi Vilho, katsoen kummastuneena Czarnya.\n\n\"No hyvä! Näettekö ryhmää tuolla? Se on ruhtinas ja tuo\nWalchovitz-konna, jotka rientävät rannalle. He vievät kreivitärtä\nvälissään.\"\n\nVilho säpsähti ja aikoi kiiruhtaa ruhtinaan jälkeen. Mutta Czarny\npysäytti hänen, sanoen: \"Muistakaa lupaustanne antaa minun päättää.\"\n\nNäin sanoen huomautti hän Ramoskille vaaraa, joka uhkasi Eleonoraa,\nsekä käski kersantin ja Ramoskin mennä sulkemaan pakolaisilta\npaluutien; hän itse ja Vilho seurasivat heitä. Ramoski viittasi\nkersantille, ja molemmat katosivat.\n\nRuhtinas oli jo päässyt rantaan, mutta seisahtui sinne hetkeksi\nodottamaan Walchovitziä, joka haavansa tähden ei voinut joutua niin\npian. Eleonora lepäsi tunnotonna ruhtinaan käsivarsilla. Taistelu oli\nvetäytynyt enemmän leirin keskustaan ja ainoastaan pienempiä osastoja\nlitvalaista ja ruotsalaista sotaväkeä marssi ohi. Mutta ruhtinas ei\nsitä huomannut.\n\nSillä aikaa kun Göran Czarnecki odotti liittolaistaan, olivat Ramoski\nja kersantti hiipineet rantaa pitkin ja piiloutuivat aivan lähelle\nsinne kiinnitettyä venettä, jota ruhtinas epäilemättä tulisi\nkäyttämään.\n\n\"Odota hetkinen, Walchovitz!\" sanoi Göran Czarnecki ja lähestyi\nvenettä. \"Minä vien ensin kreivittären veneesen ja tulen sitten sinua\nnoutamaan.\"\n\nNäin sanoen kiiruhti hän rantaan, astui veneesen ja laski Eleonoran\nvarovasti pohjalle, jonka jälkeen hän taasen hyppäsi rannalle,\nauttaakseen verenjuoksusta heikkoa toveriaan. Tätä hetkeä käytti\nkersantti hyväkseen. Mennen hiljaa veteen, löi hän sapelillaan\nkiinnitysnuoran poikki, kiekahti veneesen sekä antoi sille aimo\ntöyttäyksen, niin että se samosi viisi tahi kuusi kyynärää rannasta.\nSitten tarttui hän airoihin ja laski ne veteen, voidakseen, jos tarve\nvaatisi, heti soutaa tiehensä. Urhea kersantti hieroi mielihyvissään\nkäsiään, kun oli tehnyt tällaisen kepposen ruhtinaalle, ja riemuitsi\nitsekseen Eleonoran pelastuksesta, joka nyt oli varma.\n\nRuhtinas läheni taaskin rantaa, ja sanoi Walchovitzille, osoittaen\nveneesen päin:\n\n\"Vaan muutama askel enään, ja me olemme pelastetut. Kas niin, tässä on\nvene, mutta... mutta\", änkkäsi hän ja tirkisteli aaltoihin, \"onko vene\npäässyt tiehensä -- tahi...\"\n\n\"Eipä niinkään, ruhtinas Göran Czarnecki\", vastasi kersantti ivaten.\n\"Minä, kersantti Lundberg, täällä vaan tein teille saman kepposen, kuin\nte minulle Veikselin luona; me olemme nyt kuitit.\"\n\n\"Kuolema ja kadotus\", äänsi ruhtinas yhteenpurtujen hampaittensa\nvälistä. \"Antakaa minulle kreivitär takasin, muuten ammun teidät.\"\n\n\"Ampukaa!\" käski kersantti kylmäkiskoisesti. \"Teidän kätenne on\nkuitenkin vapiseva.\"\n\nTuskin oli hän sanonut viimeisen sanan, ennenkuin kuului laukaus, ja\nluoti lensi niin läheltä hänen oikeata korvaansa, että hän tietämättään\nnojautui sivulle päin.\n\nRuhtinas aikoi juuri juosta veteen, kamppailemaan rohkean vastustajansa\nkera, mutta seisahtui kuni ukkosen lyömänä puolitiehen, kuullessaan\ntakanaan sanat: \"Pysähtykää, ruhtinas Göran Czarnecki!\" Edessään seisoi\nVilho Stjernfelt ja hänen kädessään välähteli hirmuinen miekkansa.\n\nRuhtinas joutui alussa hämilleen, mutta pian sai hänen sielunsa takasin\nkoko jäntevyytensä, ja hän huusi: \"Noh, samapa tuo, toisen meistä on\nkuoleminen nyt!\"\n\nNäin sanottuaan karkasi hän Vilhon päälle. Tämä ei vastannut mitään,\nodotti vaan tyynenä verivihollisensa hyökkäystä.\n\nTerät sattuivat yhteen, ja kumpainenkin osoitti suurta notkeutta ja\ntaitoa. Yö ei ollut niin pimeä, ett'eivät taistelijat hyvin voineet\neroittaa toistensa liikkeitä.\n\nSillä aikaa olivat Czarny ja Ramoski ottaneet huostaansa Walchovitzin\nsekä sitoneet hänen haavansa uudelleen.\n\nKahakka tuli yhä raivoisammaksi, erittäinkin puolalaisen puolelta,\nsillä hän koetti vaan kaikin keinoin antaa vastustajalleen kuoliniskun.\n\n\"Te olette varomaton, ruhtinaani, te paljastatte itsenne\", sanoi Vilho\nmitä suurimmalla mielen maltilla.\n\n\"Toisen meistä _täytyy_ kuolla\", vastasi ruhtinas kolkosti, \"te tahi\nminä emme elä yli tämän yön.\"\n\nVilho tuli yhä varovammaksi, kun ruhtinas yhä kiivaammin hyökkäsi hänen\npäällensä, niin että hänen oli peräytyminen. Hän vetäytyi hiljakseen\ntakaperin, kunnes tunsi aaltojen loiskivan jaloissaan, sitten hän\nseisahtui.\n\nSamassa ruhtinaan ase viilsi hänen käsivarttaan, repäsi vaatteen rikki\nja teki ihoon pienen naarmun. Tämän huomasi Göran Czarnecki ja lisäsi\nyhä ryntäyksiään. Hän ei enään pitänyt itsestään huolta, hän näki\nainoastaan vihollisensa. Vilho tiesi, että hän vihdoin olisi joutuva\ntappiolle, ell'ei voitto sitä ennen olisi hänen, ja hän päätti myöskin\ntehdä ryntäyksen. Tämän näki ruhtinas ja koetti kaikin tavoin sitä\nestää; hän tarttui molemmin käsin miekkaan ja tähtäsi hirveän iskun\nVilhon päähän. Tämä juoksi taaksepäin ja ojensi miekkansa, välttääkseen\niskun, mutta ruhtinas, joka ei huomannut suippoa terää, syöksi\neteenpäin, rauta tunkihe hänen rintaansa, ja pienintäkään äänettä\nvaipui hän maahan. Czarny karkasi esiin, hän oli kalman kalpea, ja\nkiiruhtipa Vilhokin haavoitetun luo. Tämä koetti nousta, mutta vaipui\ntakasin, ja henkensä pakeni. Hän oli -- kuollut.\n\nVilho tunsi tuskan hien nousevan otsalleen ja Czarnyn täytyi nojautua\npuuta vasten, ett'ei kaatuisi. Samassa kuului veneessä kiljahdus, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Eleonora puolisonsa rinnoilla.\n\n\"Missä on ruhtinas?\" kysyi kreivitär, joka taistelusta ei tiennyt\nmitään; \"missä on Göran Czarnecki?\"\n\nVilho osoitti ruhtinaan ruumista, jonka marmorikalpeille kasvoille\nvasta noussut kuu heitti vaaleat säteensä.\n\n\"Kuollut!\" huudahti Eleonora. \"Te olette siis taistelleet?\"\n\n\"Hän tahtoi niin\", vastasi Vilho, \"oma varomattomuutensa tuli hänelle\nkadotukseksi.\"\n\n\"Niin, hän tahtoi sen\", kuului ääni aivan rakastavaisten takana, ja kun\nEleonora äkkiä kääntyi, näki hän veljensä synkeät, totiset kasvot\ntakanaan. \"Hän tahtoi niin\", jatkoi valtiokansleri ja nojautui kuolleen\nyli; \"intohimonsa on saattanut hänet ennen aikaansa hautaan.\" Sitten\nkääntyi Lubomirski Vilhoon, sanoen: \"Vilho Stjernfelt; Jumalan ja\nihmisten edessä olet sisareni puoliso! Teidän kuninkaanne on voittanut,\ntie on hänelle avoin. Ole aina Eleonoralle lempeä, ja salli hänen\nsynnyinmaassasi löytää se rauha, jonka Puola häneltä kieltää!\nSiunaukseni ja rukoukseni ovat aina seuraavat teitä. Jääkää hyvästi!\"\n\nNäin sanoen heittäytyi hän ratsulle, jota palvelija piteli vähän matkan\npäässä, ja katosi, kuulematta Eleonoran huudahdusta.\n\n\"Kuka teistä ottaa haltuunsa ruhtinaan ruumiin?\" kysyi Vilho.\n\n\"Minä\", vastasi Ramoski kolkosti, \"ja sitten palaan poltettuun\nasuntooni Sandomiriin.\"\n\n\"Ota tämä niin kauaksi!\" sanoi Vilho, pannen raskaan kukkaron Ramoskin\nkäteen. \"Minä en ole sinua unohtava. Ja sinä Czarny\", jatkoi hän\nkääntyen tämän puoleen, \"tahdotko seurata meitä?\"\n\n\"Tahdon\", vastasi Czarny vedet silmissä, \"tahdon seurata teitä;\nMikolaiovia en kuitenkaan enään tule näkemään.\"\n\n\"Meidän luonamme saat kodin lopuksi ikääsi\", vastasi Eleonora,\npuristaen palvelijan kättä; \"sinun avuttasi emme nyt olisi yhdistetyt.\"\n\nSamassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.\n\n\"Halloo!\" huusi eversti Kruse, \"onko luutnantti Stjernfelt täällä?\"\n\n\"On\", vastasi luutnantti.\n\n\"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?\"\n\nVilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.\n\n\"Hän on kuollut\", mutisi evesti, \"olipa vahinko niin urheasta\nsoturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet\nsyössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja\nkutsukaamme tänne katoolilainen pappi.\"\n\nNäin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin,\nkun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja\npian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.\n\nRamoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.\n\nVastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät\nkaikki syrjään.\n\n\"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!\" pyysi\nvanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja\ntuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.\n\n\"Täällä, kenraali\", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin\nsyliin. \"Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet\nkuolemaan.\"\n\nVanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei\nkukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.\n\nHetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:\n\n\"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme\nVarsovaan!\"\n\nNäin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat\nhäntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän\nsilmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.\n\nKun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta\nsäihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään\npuolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen\nsen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli\nkorotettu katteiniksi, sekä lisäsi:\n\n\"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa.\"\n\n\"Tässä\", vastasi kersantti, astuen esiin.\n\n\"Onnea _luutnantille_!\" huudahti eversti iloisesti. \"Toivon, ett'ette\nunohda katteinia ja hänen puolisotansa.\"\n\n\"En milloinkaan\", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon\nojennettua kättä.\n\n\"Ja hän on nyt kuninkaasi\", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella\nratsullaan vilahti ohitse.\n\n\"Ei, _sinä_ olet minun kuninkaani\", vastasi Eleonora suloisella\nhymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.\n\n\"Niin se on\", virkkoi eversti; \"vaimon tulee olla miehelleen alamaisen,\nvaikka hän olisi puolalainenkin.\"\n\n\"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne\", sanoi\nEleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.\n\n\"Ei milloinkaan\", huudahti eversti hymyillen, \"pilapuhe on, näette,\nkaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!\"\n\nNäin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen\njälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan\nasuntoon.\n\nRiemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet\nmuita kun toinen toisensa.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n1677.\n\n\n\n\nI.\n\nLukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.\n\n\nOli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme\nniin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti\nhuntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän\ntaivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan.\nVaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä\nkulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut\ntaukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa\nylistämään.\n\nEräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin,\nmatkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja\nvilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät\nripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa.\nPieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu\nohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.\n\nOikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla\nkasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla.\nKasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias.\nHienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä\noli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen\ntunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden\nkasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet\nrumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat\npitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa\nlevännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin\nseuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä\nkehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin\nkaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin\nhuoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla\nvarustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen\nnahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä\nmiekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa\nasemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli\nkornettina Aschebergin ratsumiehissä.\n\nHänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan\nnoin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin\nkatseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä,\nja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki\ntäydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin\nkahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi,\nmutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä.\nVastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta\nStjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään\noli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin\nyhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet\nvärähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa\nvartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.\n\nKolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt\nkahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut\nhuomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan.\nVartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta\nlumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme\nkaksikymmentä vuotta sitten.\n\nHetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen,\nsilmäillen kuun valaisemaa seutua:\n\n\"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?\"\n\n\"Ei\", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, \"tuon metsän takana on\nlinna.\"\n\n\"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an,\njossa lapsena niin monta kertaa leikimme?\" sanoi tyttö, surullisesti\nhymyillen; \"ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä,\nkuten nyt.\" Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan\nhiljainen nyyhkytys.\n\nNuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti\nhän hellemmät tunteensa ja vastasi: \"Isämme kuoli kuten urhea sotilas\nainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri\nLundberg kaatuivat Lundin luona.\"\n\n\"Josko hän kuoli kuin urho!\" huudahti Czarny, kohottaen oikeata\nkättänsä. \"Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi\nStjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita,\nherra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa\nsellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä\nsiis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen\nettä kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin\nmiehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin\",\njatkoi Czarny, \"Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi,\noli pohjoiseen Herrevadin luostarista\" ja hänen päänsä vaipui\nrinnalleen, \"sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun\njälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja\nmajurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä\nsaivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia,\nmelkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli\nkahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme\nheidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti\nkreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan\nkäteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli\nvääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään\nkärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun.\nKummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen\nolivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt,\njoka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot\ntuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei\ntahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten\nkyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän\nhautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera\nhetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille\nerittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni,\nkaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki\nilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja...\"\n\n\"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin\", keskeytti\nBernhard, kohottaen päätään. \"Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että\nisämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin\", jatkoi\nkaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, \"minäkin\ntahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?\"\nkysyi hän, kääntyen sisareensa, \"jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä\ntavalla kuolla?\"\n\n\"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä\", vastasi Berta\nhiljaa, painaen päänsä alas.\n\n\"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?\"\nkysyi Czarny.\n\n\"Olin\", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, \"oli ilta; aijoimme\njuuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä\nkysy minulta enempää\", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään,\n\"toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa.\"\n\n\"Älkäämme puhuko siitä enään\", virkkoi Czarny, \"iloisempia aineita\nkyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, \"kerro\nmeille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia,\ntodella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä,\nkun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä\ntapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon,\njosta sinun piti kertoa.\"\n\nIloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti\nnuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:\n\n\"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille\ntuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon\nvaikuttamaan\", virkkoi hän synkällä äänellä.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.\n\n\"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä\", sanoi vanhus vakavasti.\n\"Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina\nkun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. -- Neljästoista\npäivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda\nmilloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten\nvihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin\n[kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli\nNyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä\njohtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille.\nNiin, niin\", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen\npuheensa. \"Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi\nhän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että\nkokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin\", jatkoi hän\nmatalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, \"mutta palvelijan\ntulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja.\nNuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin\nkirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni,\nkiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa,\nja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä\nsen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille,\njoka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta\njatkakaamme nyt kertomusta.\"\n\n\"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin\njohdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka\nkuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä\nuusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni\nitävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin.\nTaistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean\nHenrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin\nkaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus\nrauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja\nmieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet\nseuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla\nPommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel\nvoitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en\nmilloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun\nperästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä,\nja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski\nherraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan\npfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan\nkeskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua\nasettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat\npäättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli\navoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta\nnäin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja\nkiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui.\nHeti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun,\nhiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme\nitsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun\nluulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä\nmatkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi\nvarovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten\nlaivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani\nmeidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan.\nPfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla\noli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme\nlaivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken\nonnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin\ntiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa\nhukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu\nkorkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä\nvedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina\nvähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa\nsellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan,\nmutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme.\nVastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo\npelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä\ntoivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta\npaitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen\ntämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei\nvalituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa\naina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin\nvoimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä\nhollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta\nosoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin\nvoitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä\nnäen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian\noli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen\npohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene\nkyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme\nruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me\nvalmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien\nhollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin\nheidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset\nkokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä\nmiekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä\nyö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat\nrinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen\ntoisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut\nurhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat\nhollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri\nhuomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden\nkalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän\nselkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta,\nja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme\ntakaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle;\nmutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen\nhollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät,\nsaivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään,\nnäin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni;\nminä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä\npäättynee.\"\n\nNämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten\nkädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: \"Samassa\nsilmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen\nvalossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan\nole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui!\nHänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!\" Tässä\nvaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan\nkäteensä.\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.\n\nVanhus jatkoi:\n\n\"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän\nkovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny;\nmuista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka\nkauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun.\nSittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole\ntuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus\non tulossa.\"\n\n\"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?\" kysyi\nBerta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.\n\n\"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä\", vastasi vanhus; \"mutta jos\nsaatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi.\"\n\n\"Kas niin!\" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä.\n\"Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten...\"\n\nTuskin oli hän lausunut viimeiset sanat, ennenkuin hevonen syöksyi\nsivulle niin vauhdikkaasti, että ratsastaja oli pudota selästä.\n\nSamassa töyttäsi esiin joka taholta aseilla varustettuja miehiä, ja\nparissa silmänräpäyksessä olivat kolme ratsastajaa ympäröidyt.\n\n\"Antautukaa!\" virkkoi yksi sisseistä, -- sillä niitä hyökkääjät olivat,\n-- ja astui Czarnyn eteen, joka pistooli kohotettuna häntä odotti.\n\n\"Ei milloinkaan!\" huudahti Bernhard, paljastaen hukarinsa.\n\"Luuletteko, että Aschebergin ratsumies antautuu järjestämättömälle\ntalonpoikaisjoukolle vangiksi; pois tieltä, roistot, meillä on kiire!\"\nja näin sanoen kohotti nuorukainen aseensa.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, nuori kreivi\", vastasi se, joka ensin oli puhunut,\njättiläisen kokoinen talonpoika, inhottavan hymyn tehdessä hänen julmat\nkasvonsa vielä hirvittävämmiksi, \"nyt haluttaa meitä komentaa tässä,\nensi kerta ehkä on teidän vuoronne, mutta nyt on teidän totteleminen.\"\n\n\"Mitä te sitten tahdotte?\" kysyi Bernhard, tarkastaen talonpojan\nkasvoja, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät aaveentapaisilta.\n\n\"Me tahdomme nauttia seurastanne, hieno herrani\", vastasi talonpoika\nraa'asti nauraen, \"ja tuo ihana neiti palkitsee kaikki kärsimämme\nvaivat, ha, ha, haa!\"\n\nBerta vapisi kuin haavan lehti ja hän kuiskasi, hiipien lähemmäksi\nCzarnya:\n\n\"Oi Jumalani, ajatteles, jos nuo hirviöt aikovat meidät tappaa!\"\n\n\"Ainoastaan kuolleiden ruumiidemme yli käy tie luoksenne\", vastasi\nCzarny, luoden rohkaisevan katseen Bertaan. \"Niin kauan kuin vanha\nCzarny ja nuori kreivi voivat käsivarttaan liikuttaa, ei yksikään sissi\nole koskeva teihin.\"\n\n\"Ei yksikään konna tule sinuun koskemaan, rakas sisareni\", vastasi\nBernhard, joka oli kuullut Czarnyn sanat. \"Me puollustamme sinua\nviimeiseen saakka.\"\n\n\"No, miten käy tottelemisen\", huusi talonpoika, vetäen esiin hirveän\nkarpiinin, \"tahi näytänkö ehkä keinon, jolla voin teidät pakottaa?\"\nNäin sanoen kohotti hän karpiinin ja tähtäsi Bernhardia. Ylt'ympäri\nseisoi kaksinkertaiset rivit sissejä, ja heidän villit silmänsä\ntähystivät sammumattomalla vihalla nuorta soturia. Aschebergin nimen he\nkyllä tunsivat, sillä hän oli useamman kuin yhden kerran hajoittanut\nheidän joukkonsa ja hävittänyt heidän asumuksensa. Aschebergiä ja\nnuorta Hummerhjelmiä, jotka innokkaasti ajoivat sissejä paikasta\ntoiseen, he sentähden hiukan pelkäsivät, ja ainoastaan silloin, kun\nvähälukuiset partiojoukot tunkeutuivat sissejä viliseviin metsiin,\nuskalsivat nämä hirviöt tulla esiin. Bernhard tiesi kyllä, miten nämä\npedot ihmishaahmussa kohtelivat vankejaan, ja hän olikin päättänyt\nennen kuolla miekka kädessä, kuin elävänä joutua heidän käsiinsä.\nCzarny oli samaa mieltä. He ottivat Bertan väliinsä ja odottivat\nhetkeä, joka päättäisi heidän kohtalonsa. --  \"Antautukaa\", lausui\ntaaskin päällikön ääni. \"Teillä on kahden minutin ajatusaika,\nkiirehtikää vastaustanne.\"\n\n\"Tämä on vastauksemme\", huudahti Bernhard kannustaen ratsuaan\ntalonpoikaan päin ja kohottaen miekkansa. \"Varokaa, ett'ei miekkani\nterä anna teille verisiä otsia, niin ett'ette milloinkaan tule\nunohtamaan, miten Aschebergin ratsumies voi tapella.\"\n\nHevonen töyttäsi esiin. Berta ja Czarny seurasivat hurjistunutta.\nNuorukaisen ase koski talonpoikaan niin voimakkaasti, että hän\nsanaakaan sanomatta vaipui maahan.\n\n\"Hyvin, hyvin\", kiitti Czarny, ja halkasi toiselta talonpojalta pään,\n\"opettakaamme noille lurjuksille, että kuninkaan miehet osaavat\ntapella, kuin sotilaat ainakin.\"\n\nRatsastajain rynnäkkö oli vastustamaton ja rivit olivat pian murretut.\nMutta vihollisten luku näytti yhä enenevän, ja pian olivat urhot\njälleen ympäröidyt. Talonpojat karjuivat hurjasti kostosta ja raivosta,\nja satamalla alkoi lyöntejä sataa ratsastajain yli, ainoakaan\nkuitenkaan sattumatta. Rinnakkain taistelivat Bernhard ja Czarny, ja\nkahdenkymmenen vuotias nuorukainen osoitti sellaista voimaa ja\nnotkeutta, että vanhus suurimmalla kummastuksella tätä katseli. Berta\noli kalman kalpea, ja seurasi, ääretön levottomuus kuvautuneena\nkasvoissaan, veljensä ja Czarnyn pienimpiäkin liikkeitä.\n\n\"Oi Jumalani\", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin rinnan yli,\n\"niin lähellä kotia, eikä enään saa sitä nähdä.\"\n\nTaistelu kävi yhä hurjemmaksi, samalla kun sissien luku eneni; enemmän\nja enemmän työnnettiin ratsastajat takasin, eikä heidän voimakkaat\niskunsa enään käyneet niin tiheään.\n\n\"Me emme voi avata itsellemme tietä\", virkkoi nuorukainen, katsellen\nsisartaan surullisin silmin, \"ainoastaan kuolla voimme, ja sen teemme,\nkuten urhojen tuleekin.\"\n\nCzarny ei vastannut tähän, koki vaan kaikin voimin väistellä\ntalonpoikain iskuja. Hattu oli pudonnut hänen päästään, ja valkeat\nkiharat valuivat hartiolleen. Suuri miekkansa halkasi ilmaa nuolen\nnopeudella, eikä milloinkaan syrjään luiskahtanut. Useita kertoja\nperäytyivät talonpojat ja joutuivat joko hevosen jalkain alle tahi\nkaatuivat vanhuksen iskuista. Hänen sivullaan taisteli Bernhard.\n\nÄkkiä kuulivat he sydäntä särkevän kiljahduksen takanaan, ja\nkatsoessaan taakseen, näkivät he kahden talonpojan aikovan viedä nuoren\ntytön mukanaan, hänen innokkaasta vastarinnastaan ja rukouksistaan\nvähintäkään huolimatta.\n\n\"Pidä nuo lurjukset etäämmällä, niin opetan heille, mitä on ryöstää\nnaisia\", huudahti Czarny säihkyvin silmin. \"Älä päästä ainoatakaan\nperkelettä eteenpäin, vaan anna heille läksy, jota eivät ikinä tule\nunohtamaan, minä päätän asian noiden kanssa tuolla.\" Näin sanoen työnsi\nCzarny kannukset hevosensa sivuihin ja syöksihe Bertan rinnalle. Toinen\ntalonpojista kaatui heti poikki omin käsin, mutta toinen teki äkäistä\nvastarintaa. Vasemmalla kädellään piteli hän vankasti ohjista, jotka\noli tempaissut Bertan käsistä, oikeassa heilutti hän pitkävartista\nkirvestä, jolla koetti satuttaa Czarnyn hevosta. Vanhus näki heti, että\ntämä oli vaarallinen vastustaja, ja koetti sentähden notkeudellaan\npalkita, mitä ei rohkeudella voinut voittaa. Ainoastaan jaloillaan\nohjasi hän ratsuansa, ja tuulen nopeudella risteili hän vastustajansa\nympärillä, mutta tämä oli aina varoillaan.\n\n\"Sinäpä et olekaan tavallinen talonpoika, sinä\", huudahti Czarny ja\ntarkasti vihollisensa synkkiä kasvoja, joita ympäröi tulipunanen tukka\nja parta.\n\n\"Kenties, Czarny-ystävä\", virkkoi tämä, juosten esiin ja temmasten\näkkinäisellä liikkeellä pois parran ja tekotukan, \"kenties,\nCzarny-ystävä. Kaksikymmentä vuotta sitten sanoin sinulle samaten\nmökkini luona Veikselin vannalla, muistatko sen?\"\n\nJa miten käyttäytyi Czarny tämän kuultuaan? kysynee lukija. Entisen\ntoverinsa äkkinäinen ilmaantuminen melkein masensi hänen. Kiivaasti\ntempasi hän hevosensa takaperin: silmänsä säihkyivät kovin, vielä\nkerran kohosi miekka, ja kannukset tunkivat syvälle kuorskuavan eläimen\nsivuihin.\n\n\"Ja viimeksi tapasimme toisemme Isossa Beltissä\", jatkoi\nvaletalonpoika, laskien Bertan hevosen ohjat ja tarttuen kirveesen\nkaksin käsin. \"Minä käskin sinua silloin muistamaan maaliskuun 25\npäivää, ja vielä kerran muistutan sinua siitä päivästä. Toinen manner\nnäkee tämän taistelun; mutta turhaan en ole kahtakymmentä vuotta\nkostonhetkeä odottanut. Yksi lenkki ketjuista on jo katkennut, Lundin\nluona se taittui...\"\n\n\"Pyhä neitsyt\", huudahti Czarny kauhistuen, \"se olit siis sinä,\njoka...\"\n\n\"Niin, minä se olin, joka kätkin keihääni yhtä syvälle Vilho\nStjernfeltin sydämeen, kun hän kätki Göran-ruhtinaan sydämeen\nmiekkansa\", keskeytti tuntematon, käheästi nauraen. \"Ja myöskin hänen\nvaimonsa ja lapsensa ovat kuolemaan tuomitut\", jatkoi hän, kohottaen,\nkirvestään. \"Kaikkialla olette tapaava minut mitä erilaisimmissa\nmuodoissa, ja kirous, jonka Tapani Czarnecki langetti valapaton yli, on\nkäypä toteen, ja sinä olet oleva toinen uhri!\"\n\nNäin sanoen karkasi hän Czarnyn kimppuun, ja kuinka notkea tämä olikin,\nei hän kuitenkaan ehtinyt tarpeeksi äkkiä peräytyä. Terävä kirves\nhalkasi ilmaa ja sattui hevosen rintaan niin, että tuo tulinen\njuoksija heti kaatui maahan. Tämä kaikki oli tapahtunut parissa\nsilmänräpäyksessä, ja vanhus tointui vasta silloin, kun huomasi\nmakaavansa hevosen alla. Hän odotti kuolemata joka hetki, sillä\nyläpuolellaan näki hän verivihollisensa julmistuneet kasvot. Tämä\nkohotti kirveensä, ja Czarny, joka turhaan oli koettanut irtautua\nkuolleesta hevosestaan, ummisti vasten tahtoaan silmänsä, vapisevin\nhuulin jupisten Pater nosteria. Mutta isku ei langennutkaan. Sen sijaan\nsanoi tuntematon niin matalalla äänellä, kuin olisi hän pelännyt\nkuulijoita:\n\n\"Ainoastaan sentähden säästän henkesi, että saisit nähdä, miten kostan.\nHänen lapsensa ovat nyt hallussani, ja sinä tunnet jesuiittain koston.\"\n\n\"Saatana!\" ähkyi Czarny ja koki kaikin voimin päästä irti, \"kerran olet\nvastaava töistäsi!\"\n\n\"Minä olen jesuiitta, ja sinä tiedät minkä me pidämme rikoksena\",\nvastasi toinen, ylenkatseellisesti kohottaen hartioitaan. \"Sitäpaitsi\nseuraan minä vaan ruhtinaani määräyksiä.\"\n\nMonien vaikeuksien perästä oli Czarnyn vihdoinkin onnistunut päästä\nvapaaksi kuolleesta hevosestaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn, ja juoksi\nvastustajaansa päin.\n\n\"Ja minussa olet löytävä sen, joka kaikin tavoin ehkäisee tuumasi\",\nhuudahti Czarny äkkiä; \"valmistaudu taisteluun, elämästä ja kuolemasta.\nMinä olen oikeauskoinen katolilainen, mutta noita jesuiitti-konnia\nvihaan minä kuin syntiä, ja kaikki voimani uhraan heidän\nhävittämiseensä. Ole valmis taisteluun.\"\n\nVerivihollisten ympärillä riehui taistelu yhä kiivaammin; urhean\nnuorukaisen avuksi oli tullut muutamia ratsumiehiä, jotka olivat olleet\npartioretkellä, ja joita laukaukset ja taistelun melske oli sinne\nhoukutellut. Heitä oli noin kaksikymmentä luvultaan, ja päällikkönä oli\nnuori, kaunis mies, Bernhardin ikäinen. Sissit pakotettiin askel\naskeleelta peräytymään, mutta he taistelivat kuolemaa halveksivalla\nrohkeudella, tietäen, ett'eivät voineet odottaa mitään armoa,\njoutuessaan ruotsalaisten käsiin, ja nämä taasen tunsivat, minkä\nhirveän kohtalon saisivat, jos he voitettaisiin. Ei mitään armoa\npyydetty, ei mitään annettu, ja tämä juuri olikin varjopuolena niissä\nhirveissä sissisodissa, jotka raivosivat uusien maakuntien rajain\nsisäpuolella. Ilta kului, ja yhä vaan taisteltiin vähentymättömällä\nraivolla. Jotakuinkin itseään suojellakseen, olivat sissit peräytyneet\nläheiseen vuoren rinteesen, ja ampuivat siellä puista niitä\nratsumiehiä, jotka laukkasivat heitä vastaan. Kahakka oli siirtynyt\nsille kohdalle, jossa Czarny verivihollisensa kanssa seisoi\nvastasusten, ja Berta, joka turhaan oli koettanut paeta, huomasi\nmuutamassa hetkessä olevansa ihan taistelijain keskellä.\n\n\"Ole valmis taisteluun\", oli Czarny huutanut, astuessaan lähemmäksi\nvihollistaan, mutta tämä ei hyökkäystä odottanutkaan, vaan vetäytyi\nhiljakseen seuralaistensa luokse.\n\nÄkkiä havaitsi Bernhard, miten kaksi sissiä tempasi hänen sisarensa\nratsulta, ja laahasivat poispäin. Epätoivo kuvautuneena kasvoissa,\nkarahutti hän ryövärien perään, mutta juuri ollessaan heidät\nsaavuttamaisillaan, kohtasi hän ankaran vastarinnan. Czarny, joka oli\nkeikahtanut Bertan hevosen selkään, löi ja pisti kuin hurja, ja\ntalonpoika toisensa perään kierieli maassa hänen voimakkaista\niskuistaan. Koko ratsujoukko syöksyi sissien synkkiä rivejä vastaan,\njotka peräytyivät yhä kauemmaksi metsään. Ratsumiehet ja talonpojat\nsekautuivat keskenään hirveässä kahinassa, ja kiroukset sekä\nhaavoitettujen valitukset kohousivat öiselle taivaalle.\n\nMutta ratsumies-joukko oli liian pieni, ja sitäpaitsi esti heitä tiheät\npensaikot takaa-ajamasta, jonkatähden heidän harmilla oli näkeminen,\nmiten talonpojat katosivat saaliineen. Juuri kun viimeinen sissi katosi\nratsumiesten silmistä, kuului metsästä iljettävä pilkkanauru, ja väkevä\nääni huusi:\n\n\"Czarny-ystäväni, muista aina maaliskuun 25 päivää 1656, äläkä\nmilloinkaan unohda, että Walchovitz voi kostaa, ja että Puolan\nkiroukset seuraavat valapattoa ja hänen lapsiaan. Ha ha haa!\"\n\nKaikki katselivat kummastellen toisiaan, ja Bernhard huudahti, ohjaten\nhevosensa Czarnyn rinnalle:\n\n\"Taaskin muistutus, mutta kuka on tuo valapatto?\"\n\nCzarny vapisi, eikä ollut oikein varma, ilmaisisiko kaikki, vai olisiko\nvaiti. Vihdoin päätti hän tehdä jälkimäisen, ja vastasi:\n\n\"Mitä sanoin, kertoessani tapahtumasta Isossa Beltissä; olin niin\nhirveän levoton, ja nyt on kaikki käynyt toteen.\"\n\nBernhard ei kysynyt enään, selittämätön tuska salpasi hänen kielensä.\n\nKun kuolleet olivat haudatut ja vielä elossa olevat sissit ripustetut\ntienviereen pelottavaksi esimerkiksi tovereilleen, lähti ratsujoukko\neteenpäin, ja puolen tuntia rivakasti ratsastettuaan, kuulivat he\nruotsalaisten vartijain kysymyshuudon Herrevadin luona.\n\n\n\n\nII.\n\nÄiti. -- Czarny tapaa taaskin vanhan tuttavan, ja riemastuu tältä\nsaamistaan tiedoista.\n\n\nPuolen penikulman päässä Herrevadista sijaitsi kertomuksemme aikana\nvanha Torpan herraskartano. Sitä ympäröi joka puolella tiheät metsät,\njotka salasivat sen uteliailta silmäyksiltä. Ainoastaan yksi tie vei\nsinne.\n\nEttä linna oli jäännös muinaisilta ritariajoilta, sen osoittivat\nvallihauta ja vipusilta selvään. Joka nurkka korkeissa, synkissä\nsaleissa kantoi muinaisajan merkkejä, ja monissa paikoin ei ihmiskäsi\nollut koskenutkaan vanhoja esineitä, joten ne olivat paksun\ntomukerroksen peitossa, ja tämä kyllä todisti, että ainakin yksi\nvuosisata oli kulunut siitä, kuin ritarijoukkojen rummunpärinä ja\niloinen hyörinä turnajaisissa kajahteli linnassa. Hiljaisuus vallitsi\nnyt autioissa saleissa, ja hämähäkit olivat ainoat asujamet siellä,\nmissä muinoin jalot ritarit ja vapaasukuiset immet olivat pyörineet\npiiritansseissa. Kuka voi kertoa kaikista huokauksista, joita näissä\nsaleissa oli huokailtu, kaikista kaihon silmäyksistä, jotka harhailivat\npienistä lyijypuitteisista akkunoista, kun vipusilta laskettiin alas ja\nloistava metsästäjäjoukko palasi takasin saliin, maljasta juomaan\nvaahtoavaa olutta; tahi kaikista salaisista kyyneleistä, jotka täällä\noli vuotanut jonkun petetyn neitosen silmistä? Ah, joka voisi ymmärtää\npilaririvien ja tomuhiukkasten kieltä, hänellä olisi monta kertomusta\nkerrottavana, jotka nyt ijäti lepäävät unhonyön helmassa.\n\nLinnaan kuului vaan kaksikerroksinen, ilmoihin kohouva päärakennus,\nsekä kaksi sivurakennusta, pienine, pyöreine tornineen. Päärakennus,\njoka olikin varsinainen ritarilinna, oli autio; ainoastaan\nsivurakennuksissa asui kertomuksemme aikana leskikreivitär Eleonora\nStjernfelt, jonka huoneet sijaitsivat oikeassa sivurakennuksessa,\npalvelijain asuessa vasemmanpuoleisessa. Nämä sivurakennukset olivat\nkreivi Vilho Stjernfeltin rakennuttamat, vähää ennen toisen Tanskan\nsodan syttymistä, eikä niillä sentähden ollutkaan tuota synkkää\nulkomuotoa, joka oli vanhan linnan varsinainen tuntomerkki. Molemmat\nsivurakennukset olivat holvikäytävän kautta yhteydessä linnan kanssa,\njolla näitä paitsi oli eri sisäänkäytävät molemmilta sivulta.\n\nOikeanpuolisessa sivurakennuksessa, joka myöskin kohosi\nkaksikerroksisena, asui, kuten jo mainittiin, leskikreivitär Eleonora\nStjernfelt. Pimeän ja pitkän etehisen kautta tultiin aliseen\nkerrokseen, jossa perhe enimmäkseen oleskeli, paitsi kun vieraita kävi\nTorpassa, niin silloin avattiin juhlakerros (ylinen), joka sen ajan\ntavan mukaan oli koristettu kauniilla seinäpapereilla, ja leikkauksilla\ntahi maalauksilla varustetuilla huonekaluilla, sekä sukutauluilla\nraskaissa, kullatuissa kehyksissä.\n\nEräässä näillä kaunistetussa huoneessa tapaamme Eleonoran samana\niltana, josta edellisessä luvussa kerrottiin. Mutta eipä kukaan tuntisi\nhilpeätä ja tulista puolatarta, jonka ensikerran tulimme tuntemaan\nMikolaiovin linnan salissa. Tosi on, että kaksikymmentä vuotta on siitä\nkulunut, mutta ainoastaan pari kuukautta takaperin oli hän vielä\niloinen ja vilkas, neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta. Suru\noli nyt astunut hänen ennen rauhaisan kotinsa kynnyksen yli, ja tämä\nsynkkä vieras ryösti häneltä kaiken ilon. Se toi mukanaan sanoman, että\nhänen puolisonsa oli kuollut, että se, jonka edestä hän oli uhrannut\nkaikki, ei ollut enään olemassa.\n\n\"Mutta yksi lohdutus minulla on kuitenkin\", sanoi hän itsekseen,\nnojaten vieläkin kauniin päänsä käsiinsä, \"se on lohdutukseni, että hän\nkuoli sankarikuoleman, ja että hän viimeiseksi ajatteli Jumalaa ja\nminua! Niin\", jatkoi hän, nostaen päätään ja kyynelsilmin katsellen\npientä raamattua helmassaan, \"suuri lohdutus on tämä kirja, jonka hän,\n_hän_, jota yksin rakastin, lahjoitti minulle hääpäivänämme. Se on\nmonta kertaa rauhoittanut minua, tehköön nytkin samoin.\" Näin sanoen\nvei hän raamatun huulilleen ja kuiskasi: \"Tässä suloisessa sanassa,\njoka tarjoo rauhaa ja sovitusta, ja lasteni rakkaudessa olen löytävä\nsen levon, joka nyt häirittiin. Mutta en ymmärrä tätä\", virkkoi hän,\nkiivaasti nousten seisomaan, \"kello on jo kaksitoista, eivätkä he vielä\nole palanneet.\" Tätä sanoessaan tarttui hän pieneen kilistimeen, jonka\nkimakan äänen kuultuaan, vanha palvelija heti näyttäytyi ovella.\n\n\"Sinä voit olla luonani, Martta\", sanoi kreivitär, pyyhkäisten\nkädellään otsaansa, \"tänä iltana olen taas niin levoton; onhan\nlevollisempaa olla seurassa kun yksin murheineen. Bernhard ja Berta\neivät ole vielä tulleet kotia, miten sen selitän?\"\n\n\"Sehän on ihan luonnollista\", vastasi vanha palvelijatar, istahtaen\njakkaralle emäntänsä jalkain juureen, \"majuritar Lundberg, joka myöskin\ntarvitsee lohdutusta majurin kuoltua, ei ole tahtonut laskea neitiä\nluotaan tänä iltana, ja...\"\n\n\"Mutta\", virkkoi kreivitär, \"Berta on ollut hänen luonaan lähes\nkuukauden, ja voinee hän toki ymmärtää, että minäkin kaipaan lastani.\"\n\n\"Niin, todellakin näyttää tämä kummalliselta\", vastasi Martta, pannen\nkoron joka sanalle, \"ehkä jokin onnettomuus...\"\n\n\"Sanot onnettomuus\", huudahti kreivitär, hypähtäen seisomaan, \"mikä\nonnettomuus se olisi! Ovathan ruotsalaiset Herrevadin luona, ja heidän\netuvartijansa puolen penikulman päässä sen ympäristössä.\"\n\n\"Sehän vaan oli arvelu\", virkkoi Martta jäykästi. \"Sitäpaitsi Bernhard\nherra ja Czarny kyllä ovat sellaisia miehiä, että voivat tapella vaikka\nkymmentä sissiä vastaan! Niin, sen sanon\", jatkoi vanhus, ja löi\nyhtämittaa käsillään polviaan, \"minkätähden kuningas Kaarlo-vainaa\nmeidän kuninkaamme isä, välittikään Skoonesta; sillä se voitto ei\nmilloinkaan tule muuksi kuin harmiksi. Eihän täällä enään saa\nyörauhaakaan noilta hurjilta sisseiltä, ja juuri paraasta unestaan\ntulee herätetyksi laukauksilla ja muilla vehkeillä. Tuskin uskallan\nmennä vallihaudan toiselle puolelle keskellä päivää, sillä joka\npensaassa pelkään näkeväni partasuun skoonelaisen, jonka Jumala on\nlähettänyt vitsaukseksi synteimme tähden.\"\n\n\"Martta-hyvä\", vastasi kreivitär, eikä voinut levottomuudestaan\nhuolimatta, joka häntä vaivasi, pidättää hymyä, jonka palvelijan sanat\nsynnyttivät. \"Sinä puhut kuin ymmärtämätön lapsi. Eihän se ole\nkuninkaamme syy, että talonpojat ovat nostaneet kapinan; tanskalaisille\nsiitä voit antaa syyn.\"\n\n\"Minä luulen, mitä luulen\", virkkoi Martta, nousten seisomaan, ja meni\nvipusillan puoleiseen akkunaan, \"ja vielä kerran sanon, että\nkuninkaamme teki hullusti, koettaessaan tehdä tanskalaisista\nruotsalaisia. Eihän nyt tiedä illalla, josko aamulla enään elää. Eilen\nkuulin Erkin kertovan muille rengeille, että sissijoukko oli polttanut\nneljä talonpoikaistaloa, vaan penikulman päässä täältä, ja miten\nluulette, kreivitär, voiko maata levossa sellaisia hirmuja nähdessään.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, uskollinen Marttaseni\", vastasi kreivitär, mennen\nvanhuksen luo; \"mutta vanha Torppa on niin lähellä ruotsalaisten\nleiriä, ett'ei yksikään sissi uskalla tänne tulla.\"\n\n\"Voi olla\", sanoi Martta matalalla äänellä, \"mutta kauheata on\nkuitenkin elää tällaisina aikoina.\"\n\nKreivitär ei vastannut näihin palvelijattarensa valituksiin. Sen sijaan\nnojasi hän oikean käsivartensa erään nojatuolin selkälautaa vasten ja\ntähysteli ympärillä olevia metsiä, joissa puiden latvat loistivat kuin\nhopea, kirkkaassa kuutamossa. Ja kaukana, kaukana olivat hänen\najatuksensa. Merien yli lentelivät ne synnyinmaahan, Mikolaioviin, sen\nsynkkiin metsiin ja Visloka-virralle, jonka hopeoidut laineet nyt,\nkuten kaksikymmentä vuottakin sitten, leikkivät syntymälinnan juurella.\nHän eli vaan muinaisuuden muistoissa, ja koko hänen lapsuutensa, sekä\nviimeiset tapahtumat Puolassa olivat niin vireillä hänen muistossaan,\nettä hänestä tuntui kuin olisivat ne tapahtuneet vaan pari päivää\nsitten.\n\nMikäpä elämä olisikaan, ell'ei löytyisi suloisia nuoruuden muistelmia,\njotka murheen hetkinä rauhoittavat sydäntä? Laiva, joka avutonna\najeleisi myrskyisällä merellä. Näistä nuoruuden muistelmista sai\nEleonoora hetkisen iloa, ja hän nautti sitä koko tulisen sielunsa\nvoimalla. Mutta todellisuus karkoitti pian tämän ilon.\n\n\"Voi suuri Jumalani\", huudahti Martta ja löi käsiään yhteen, \"tuolla\ntulee Bernhard herra ja Czarny, ja suuri joukko ratsumiehiä. Nyt he\novat vipusillan luona. Erkki laskee sen alas, ja nyt he laukkaavat\npihaan. Mitähän tämä merkinnee, täytyypä ottaa siitä selko.\"\n\nEleonora värisi kuin vilutautinen, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan\nsanoa, oli Martta poissa. Levottomuudesta menehtymäisillään vaipui hän\nsohvalle ja kätki itkien kasvonsa käsiinsä. Hän ei nähnyt, miten\nBernhard hiljaa tuli huoneesen ja lähestyi varpaillaan, mutta äkkiä\nnousi hän, ikäänkuin näkymättömän käden koskettamana, seisomaan, ja\nseuraavassa hetkessä lepäsi rakastettu poikansa hänen rinnoillaan.\n\nPuolen tuntia sen jälkeen tunsi hän Bertan kohtalon, mutta että se oli\nheidän verivihollisensa, joka tällä tavalla kosti, sitä hän ei\ntiennyt. Bernhard yksin tiesi tämän, sillä matkalla oli Czarny,\nvaitiololupauksella, kertonut kaikki. Tulinen nuorukainen paloi\nkostonhalusta, ja ainoastaan Czarnyn varoitukset, että kavaluus ja\nkeinottelu tässä yksin olivat auttavat maalin päähän, häntä hiukan\nrauhoittivat.\n\n\"Berta on sissien hallussa\", vaikeroi kreivitär Czarnyn ja Bernbardin\nhäntä tukiessa, hänen ollessa kaatumaisillaan. \"Mikä hirveä kohtalo on\nhänellä tarjona näiden saaliinhimoisten laumojen keskessä, joilla ei\nlöydy Jumalata! Oi, mitä olen tehnyt, että tämäkin suru tuli osakseni!\"\n\nNiin vaikeroi tuo paljon kärsinyt äiti ja vaipui tunnotonna sohvalle.\n\"Jää luokseni, Bernhard\", jatkoi hän ja tarttui poikansa käteen, \"minä\nolen niin levoton, ja aavistan mitä kauheinta!\"\n\n\"Rakas äitini\", sanoi nuorukainen vakavalla ja levollisella äänellä,\n\"Czarny ja minä olemme päättäneet ett'emme lepää, ennenkuin olemme\ntullut sissien olopaikan perille. Akseli Lundberg on yhtynyt seuraamme,\nja jo tänä yönä alamme tutkimusretkemme. Jos tahdot, äiti, kutsuu\nMartan tänne, että hän...\"\n\n\"Niin, tee se\", vastasi kreivitär hiljaa, sitte jatkoi hän kovemmalla\näänellä.\n\n\"Älkää palatko takaisin, ennenkuin tiedätte, missä Berta on; en voi\nsaada lepoa, tuntemattani hänen kohtaloansa. Mutta kiiruhda, poikani\",\nhuudahti hän kiivaasti, \"jokainen hetki kuin menee hukkaan on ijäisyys.\nSano myöskin Erkille, että hän uskollisesti vartioitsee vipusillan\nluona, sillä näinä aikoina ei voi kukaan olla tarpeeksi varovainen.\"\n\n\"Kyllä, äitini\", huusi nuorukainen, syleili äitiänsä ja ja kiiruhti\npois.\n\nPihalla tapasi hän Czarnyn ja Akseli Lundbergin, majuri Lundbergin\npojan, solakkaan ja kauniin nuorukaisen ja kornetti Aschebergin\nratsumiehissä, kuten Bernhardikin.\n\nKuten heidän isänsäkin, olivat nämä molemmat nuorukaiset, vapaasukuinen\nja aateliton, solmineet lujan ystävyyden-siteen, ja yhdessä\nkamppailussa sodissa olivat he oppineet luottamaan omiin voimiinsa, ja\ntämä yhä innostutti heitä uusiin voittoihin. Sydämestään vihaten noita\nsisseiksi nimitettyjä uhkavaltaisia, menivät he Aschebergin osastoon,\nsillä tämä oli ottanut ajaakseen nuot pakosalle ja hävittääkseen heidän\nlaumansa. Uudet maakunnat olivat saaneet maistaa kaikkia siitä hirmuja,\njotka ovat partiosotain ehdottomia seuralaisia, ja erittäin raivosi\nviha Skoonessa, jossa pääkahakat taisteltiinkin. Ei voi löytyä\nkauheampaa kuin näiden sissien retkeilyt, ja lukiessa kertomuksia\nnäistä luulisi elävänsä maassa pakana-ajalla, jolloin murhat ja ryöstöt\npidettiin Jumalille otollisena. Kyllähän ruotsalaiset koettivat hillitä\nhurjien talonpoikain ryöstönhalua, mutta turhaan, ja juuri se, kun\nsotilaat armahtamatta kostivat tovereinsa kohtalon, lisäsi yhä raivoa.\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi Czarny mennen vasenta sivurakennusta kohti,\n\"neuvotelkaamme, miten parhaiten keksisimme noiden konnien olinpaikan,\nja sitte\", huudahti hän kovemmalla äänellä miekkaansa pudistellen,\n\"sitte olkoon suurin huolemme Berta-neidin pelastaminen. Mutta meitä on\nvaan kolme, ja...\"\n\n\"Useampia ei tarvitakaan\", keskeytti Aksel vakavasti. \"Usko minua\nCzarny, kolme urhoollista ja virkeätä miestä voi tässä tapauksessa\ntoimittaa enemmän kuin kelpo miesjoukko.\"\n\n\"Totta\", virkkoi Bernhard, astuessaan ensimmäisenä matalaan etehiseen,\n\"me olemme tekevät enemmän, kuin jos kokonainen armeija meitä\nseuraisi.\"\n\nCzarny ei vastannut, vaan seurasi vaieten nuorukaisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä päivää oli kulunut, eikä Czarnyn seurueineen ollut onnistunut\nsaada mitäkään vihiä Bertan olopaikasta. Partioretkillään kyllä olivat\nsaaneet kaksi talonpoikaa vangittua ja pakolla koettaneet tulla\ntotuuden perille, mutta turhaan. Nuo karaistut roistot kärsivät mitä\nsuurimpia tuskia valittamatta ja kuolivat mieluummin kun pettivät\ntoverinsa. Vihansa ruotsalaisia kohtaan oli niin suuri, että nuo hurjat\nskoonelaiset koettivat kaikin tavoin heitä vahingoittaa, eivätkä\nsilloin panneet ainoastaan omaisuuttaan alttiiksi, vaan antoivat myös\nruumiinsa kiusattaa mitä hirveimmällä tavalla, ainoastaan voidakseen\ntehdä rahtusen haittaa vihollisilleen. Tämä kova vastarinta tietysti\nsuututti Czarnya, ja sai usein hänen puolalaisen verensä kuohumaan, ja\nusein Akselin ja Bernhardin täytyi mennä väliin niitä hirmuisuuksia\nestämään, joita hurjistunut puolalainen oli tekemäisillään.\n\nAamusta iltaan ja vielä öisinkin kuljeskeli vanhus Herrevardin\nympärillä olevissa metsissä; hän tarkasteli melkein joka pensaan ja\ntähysteli puiden tuuheita latvoja, \"sillä\", oli hänellä tapana sanoa,\n\"minä tunnen noiden lurjuksien sotimis-tavan, ja valveilla täytyy olla,\njott'ei saa luotisadetta ja keihäitä ylitsensä sekä puunlatvoista että\npienimmästä pensaasta.\" Ja oikein hänellä olikin, puolalaisvanhuksella,\nsillä talonpojat käyttivät vähintäkin tilaisuutta hyväkseen, ollessaan\npartioretkellä.\n\nOli neljäs yö yllämainittujen tapausten jälkeen: Noin kahden penikulman\npäässä Torpasta, tiheän metsän siimeksessä, käyskeli kolme miestä\nhiipivin askelin. Varovasti kuin intiaanit astuivat he maassa olevien\npuun oksien yli, eikä silmänsä jättäneet yhtäkään esinettä, ennenkuin\nse oli tarkoin tutkittu. Kesä-ilta oli lämmin ja suloinen, ja synkeät\npilvet ajoivat toisiaan takaa taivaalla. Silloin tällöin kuului\nukkonenkin tuonnempaa, ja kirkkaat salamat katkaisivat ilman. Mutta nuo\nkolme kulkijanta eivät näyttäneet huomaavan tätä, he olivat niin\nkiintyneet puoliääniseen keskusteluunsa, ett'eivät huomanneet kapinaa\nluonnossa.\n\n\"Tästäkö metsästä meidän siis pitäisi löytää heidät\", sanoi Czarny ja\nkääntyi Aksel Lundbergin puoleen, joka käveli hänen vasemmalla\npuolellaan, \"mutta jos olette erehtynyt...\"\n\n\"En, Czarny, en\", vastasi nuorukainen tulisesti, \"minä en erehtynyt:\ntäällä tulee joukkion olla, se ei Erkin puheen mukaan olisi kerinnyt\nkauvemmaksi, sillä eilen iltapäivällä oli hän nähnyt heidän Torpan\nläheisyydessä. Ja voittepa uskoa, että tuo vanha kettu oli kavala kuin\nitse Sven Paavonpoika [kuuluisa sissien päällikkö]\", huudahti\nnuorukainen nauraen; \"hän pukihe itsensä sissiksi ja sanoi kuuluvansa\nMarsvinholmassa asuskelevaan seurueesen. Kyllä häntä kovin tutkittiin,\nmutta hän antoi myös sellaisia vastauksia, että talonpojat hätä pikaa\npalasivat takaisin. Torppaan he juuri pyrkivät, mutta Erkki kertoi\nheille, että 20 Aschebergin ratsumiestä oli siellä majoitusväkenä,\nanteeksi annettava valhe, tietysti eivät he uskaltaneet mennä\nkauvemmaksi, ja seurueen päällikkö...\"\n\n\"Näkikö Erkki hänen?\" kysyi Czarny kiivaasti.\n\n\"Tietysti näki! Tämän kanssa hän puhuikin koko ajan.\"\n\n\"Millainen hän oli, tiesikö Erkki sen?\"\n\n\"Tiesipä niinkin\", vastasi nuorukainen, tähystellen Bernhardia ja\nCzarnya, jotka nähtävästi levotonna odottivat vastausta. \"Hänellä oli\npitkä vartalo, punainen tukka ja parta.\"\n\n\"Väärennetyt kaikki\", jupisi Czarny itsekseen, vaihtaen Bernhardin\nkanssa merkitsevän katseen. Sitte kuiskasi hän kumpaisellekin\nseuralaiselleen: \"Pitäkää nyt silmänne auki, sillä hän on se, joka\nryösti neidin.\"\n\n\"Mutta sanokaa\", virkkoi Aksel ja seisahtui, \"teillä on jokin\nsalaisuus, ja miksi sinä Bernhard salaat sen minulta? Se on ehkä\nyhteydessä sisaresi kanssa\", jatko hän, hienon punan noustessa hänen\nposkilleen, \"ja minä vaadin, että sinä ystävänä teet minun osalliseksi\nsiitä. Ja\", jatkoi hän vakavalla äänellä, \"jos toimin kanssanne, on\nminun myös...\"\n\n\"No, siis'\" keskeytti Bernhard ja tarttui ystävänsä käteen, \"Czarnyn\ntutkiessa paikkaa, tahdon kertoa sinulle kertomuksen, jossa sinunkin\nisäsi ei näytellyt vähäpätöisintä osaa. Mutta istahda, Aksel, se on\npitkä kertomus.\"\n\nEmme tahdo kuunnella tätä kertomusta, jonka sisällön lukija jo\nennaltaan tuntee, vaan sen sijaan seuraamme Czarnya, hänen etsiessään\nsissien jälkiä. Kokonaisen tunnin käyskenteli vanhus edestakasin\nlöytämättä yhtään jälkeä. Varovasti hiipi hän laveihin pensakkoihin ja\nravisteli pienempiäkin puita, mutta kaikki turhaan. Hän rukoili pyhää\nneitsyttä ja kaikkia tuntemiansa pyhiä, mutta yhtä turhaan, ja hän oli\njuuri aikeessa antaa sovitun merkki-huudon, kun äkkiä huomasi savua\nvähän matkan päässä. \"Tuossa sain heidät näkyviini\", mutisi hän,\npyyhkäisten tyytyväisenä partaansa, \"pyhä neitsyt kuuli kuitenkin\nrukoukseni; nytpä nuo konnat eivät pääse kynsistämme.\" Näin sanoen\npaljasti hän miekkansa, otti ladatun karpiinin vasempaan käteensä ja\nrupesi astelemaan sitä paikkaa kohti, mistä savu näytti tupruelevan\ntaivaalle. Mutta astuttuaan pari askelta seisahtui hän ja kuunteli. Ei\npieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. \"Heitä mahtaa olla suuri\njoukko\", jupisi hän itsekseen, \"sillä pari kolme sissiä ei niin\npelkäämättä antaudu julkitulemiselle alttiiksi, tietäessään että\nKaarlo-kuningas oleilee Herrevadissa ja Ascheberg Erkin puheen mukaan\nTorpan luona. Ha ha haa!\" nauroi Czarny tuskin kuuluvalla äänellä,\n\"onpa oikein hauskaa saada nuo lurjukset petetyksi, ja niin totta kun\nnimeni on Czarny, on Erkki saava kymmenen kirkasta tukaatia siitä, ja\nellei Martan kova sydän nyt pehmene, kun hän saa kuulla vanhan\nrakastajansa urotyön, en tahdo enään rehellisen nimeä kantaa.\nAksel-herra sanoi heidän kuuluvan marsvinholmalaiseen seurueesen; no\nniin, samapa tuo minusta on, mitä lurjuksia he ovat, kyllä miekkani\npuree yhtä syvään sen seutulaista sissiä kun roostaadilaista ja\ntorekovalaistakin. Mutta täytyypä tarkastaa lähemmin, miten tuon savun\nlaita oikeastaan on.\"\n\nNäin sanoen rupesi hän taasen astelemaan varovaisin askelin,\nhavaitsematta, miten synkkiä sadepilviä äkkiä nousi taivaalle ja tuuli\nalkoi vinkua puiden latvoissa. Hän piti ainoastaan silmällä tulta, joka\nkirkkaasti valaisi tummat puunrungot vähintäänkin kymmenen kyynärän\npäässä.\n\nParin minuutin kuluttua oli hän tullut määräpaikalle, ja piiloutui\ntiheän pensaan taakse, josta voi silmäillä seutua ympärillään.\n\nIloisesti räiskyvän nuotion ympärillä makasi viisi henkeä, joiden kovia\nkasvoja ja säihkyviä silmiä leimuavat liekit valaisivat, tehden nuo\njättiläiskokoiset, huonosti vaatetetut olennot hirvittävän pelottavan\nnäköisiksi. He makasivat kehässä, jalat sisäänpäin, ja jokaisella oli\nvieressään aseensa, pitkä pyssy. Mutta tämä ei ollut kylliksi,\nnahkasiin vöihin oli kiinnitetty pistooleja ja veitsiä, joiden terävät\nterät useammin kuin kerran olivat löytäneet tien usean ruotsalaisen\nsoturin sydämeen. Tukka, samoinkuin partakin, olivat epäjärjestyksessä,\nja lian sekä haavain rumentamat kasvot olisivat mainiosti sopineet\nmalliksi hornanhenkeä kuvattaessa. Kaikilla viidellä oli roteva ruumis\nja leveät hartiat sekä korkea rinta, joka sieltä täältä loisti esiin.\n\nKun Czarny tarkoin oli tutkinut, ett'ei yhtäkään väjyvää vihollista\nlöytynyt läheisyydessä, ja koetellut miekkansa terää, sekä katsonut,\noliko luoti paikallaan pistoolissa, valmistautui hän, jos tulisi\nhuomatuksi, taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Mutta äkkiä säpsähti\nhän ja vetäytyi kauemmaksi pensaikkoon, pitäen pistoolinsa koholla. Syy\ntähän hänen liikkeesensä oli se, että sissit olivat nousseet\nseisoalleen ja rupesivat liikkumaan edes takaisin, jolloin Czarny usein\noli vähällä joutua ilmi, sillä hän huomasi kauhukseen nyt vasta,\nmitä ei ennen tullut ajatelleeksikaan, että tuli valaisi hänen\npiilopaikkaansa. Tämä ei ollut mikään hupainen tieto, ja nyt ruveta\nsieltä hiipimään pois, olisi sama, kuin mennä suoraan kuolemata kohti.\nVanhuksen koko ruumis värisi, sillä vaikka hän olikin urhea,\nkauhistutti häntä kuitenkin se tappamistapa, jota sissit käyttivät,\nnimittäin, keihään lävistämänä vitkaan kiusaantua kuoliaaksi.\n\"Mieluummin kärsin kaikki kiirastulen tuskat, kuin kuolen sillä\ntavoin\", jupisi vanhus, pyyhkäisten hikeä otsaltaan: \"ennen olivat\neversti Krusen nyrkit peloittavimmat mitä tiesin, mutta nämä pirut\nkeksivät sellaisia keinoja kiduttaakseen ihmisparkoja, ett'ei itse\npaholainenkaan sellaisia ymmärtäisi. Uh, tämä on hirveämpää, kuin olla\npuolen vuotta kiirastulessa!\"\n\nKun sissit noin puolen tunnin ajan olivat astelleet tulen ympärillä,\npoistuivat he yksi toisensa perästä metsään, kunnes vaan yksi enään oli\njälellä. Jokaisen poistuneen talonpojan jälkeen hengitti Czarny\nvapaammin, ja kun kaikki, paitsi viimeinen, olivat menneet, levisi\nvoittoriemuinen hymy hänen kasvoilleen, ja hän jupisi puoliääneen,\npistäen päänsä esiin pensaiden välistä paremmin nähdäkseen sen\nyksinäisen vihollisensa, joka makasi tulen ääressä entisessä\nasennossaan:\n\n\"Ryövärien leiri on tietysti kauempana: tämä on ehkä vartiopaikka,\nmutta tuollainen talonpoika-ryökäle juuri sopiikin kuninkaan sotilaita\nvartioimaan! Ha ha haa\", naurahteli hän ja hieroi mielihyvissään\nkäsiään, \"mielestäni jo näen noiden ruojain pitkät nenät, kun takasin\npalatessaan huomaavat vartijan olevan poissa! Mutta jos tahtovat\nvaivata itseään kappaleen matkaa edemmäksi, saavat hänet kyllä nähdä\nniin korkeassa asemassa, kuin hänen arvolleen sopii, ha ha haa! Kun\nPuolassa olin mukana hirttämässä eversti Krusen ratsumiehiä, oli se\nminusta hauskaa, ja oikein olin riemussani, kun sain muutamia\nryöstetyksi ja voin panna heidät killumaan Mikolaiovin linnanmuureille,\ntietysti muurin _ulkopuolelle_, sillä muuten kai olisin pelottanut\nvanhan Katarina-rouvan, joka nyt vihdoin lepää miehensä luona\nVarsovassa, mutta jos saisin tuon repaleisen lurjuksen niskasta kiinni,\nlukisin kaksikymmentä Pater nosteria ennen auringon nousua, ja vielä\nlisäksi niin monta Avea, kuin ennättäisin. Nyt tai ei koskaan tulee\nkoettaa, josko onni minua seuraa.\"\n\nNäin sanoen rupesi vanhus vähitellen hiipimään pensaikosta esiin, ja\npian oli hän vapaa. Kuten kissa kapuili hän puiden välissä yhä pitäen\nmiekkaa edessään.\n\nSissi makasi yhä valkean ääressä, liikuttamatta jäsentäkään.\n\n\"Nyt on konna paulassa\", jupisi Czarny, ryömien esiin uhrinsa takaa,\n\"ja ell'ei itse saakeli häntä auta, ei hän pääse pakenemaan.\"\n\nAinoastaan neljä kyynärää oli vihollisten väliä, mutta sissi ei\nliikahtanut paikaltaan. Czarny otti viimeisen askeleen, kohotti miekan,\nja aikoi juuri yhdellä kauhealla lyönnillä halaista vihollisensa pään,\nkuin tämä aivan tyynesti katsoi takansa ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Hyvää iltaa, Czarny!\"\n\nKun Czarny ensimmäisen kerran kuuli nimensä mainittavan, ei hän\nhetkiinkään säpsähtänyt niinkuin nyt. Olihan hän ihan varma asiastaan,\nja juuri vihastuen vihollisensa yli voittoriemua viettämäisillään\nollessaan, kuulee hän tyynen tervehdyksen: \"hyvää iltaa, Czarny!\" Tämä\noli rehellisen vanhuksen mielestä liikaa. Veri pakeni hänen\nkasvoiltaan, miekka putosi kädestä, ja vähältä piti, ett'ei hän itse\nsyössyt maahan, kun vihollisensa rivakasti hypähti hänen rinnalleen ja\ntuki häntä voimakkailla käsillään.\n\nMutta tuskin tunsi vanhus vihollisen kädet ympäröivän häntä, ennenkuin\nhän voimakkaalla liikkeellä vetäisi itsensä irti ja huudahti, tarttuen\nmiekkaan:\n\n\"Konna, sinun täytyy taistella kanssani, enkä minä mene täältä,\nennenkuin olen nähnyt veresi.\"\n\n\"Niinkö luulet, Czarny?\" virkkoi vastustajansa mitä levollisimmalla\näänellä maailmassa. \"Sinä olet vielä yhtä kiivas kuin ennenkin, eikä\nkaksikymmentä vuotta lisää niskoillasi ole saanut vertasi lauhtumaan.\"\n\n\"Kyllä sinut tunnen, kurja!\" huudahti Czarny ja astui lähemmäksi.\n\"Monessa eri muodossa saisin sinut nähdä', nämä olivat omat sanasi,\nmutta minä sinut kyllä tunnen, ja vaikka nyt koko sissiseurueesi olisi\nkanssasi, et pääsisi pakenemaan käsistäni.\"\n\nVieras rupesi nauraa hohottamaan, ja tämä tietysti kiukutti Czarnya\nvielä enemmän. Kuuntelematta, mitä sanomista vastustajallaan olisi\nollut, syöksyi hän tätä vastaan, ja olisi epäilemättä lävistänyt hänet,\nell'ei tämä nopealla liikkeellä olisi väistynyt syrjään. \"Hurja\nihminen\", kuiskasi tuntematon ja tarttui kovasti Czarnyn käteen,\n\"kiivautesi pilaa tykkänään sen, mitä petoksella voisi saada aikaan.\nJos itse saisit päättää, saattaisit parin päivän kuluttua sekä itsesi\nettä minut onnettomuuteen.\"\n\nNäin sanoen repäsi vieras suuren, sysimustan parran kasvoiltaan ja\njatkoi:\n\n\"Tahtoisitko minut tappaa, vanhus, vai oletko kentiesi unohtanut minut?\nSinä olet nyt niin monta vuotta ollut ruotsalaisena, että varmaan olet\nunohtanut vanhan ystäväsi ja liittolaisesi. Tai ehkä lisään muistoasi\nhieman, niin että...\"\n\n\"Ramoski, vanha, uskollinen ystäväni!\" huudahti Czarny, ja heittäytyi\nystävänsä rinnoille, \"mutta miten ymmärrän sen, että...\"\n\n\"Että näet minun näiden roistojen keskuudessa\", sanoi Ramoski\niloisesti, \"siitä syystä, että olen täällä silmällä pitämässä erästä\nkonnaa, joka on unhottanut sen kauniin opin, että sopiminen\nvihollistensakin kesken on kristityn velvollisuus. Mutta tule tänne\nvalkean ääreen, niin kerron sinulle vaiheeni, jotta tulisit huomaamaan,\nettä vielä pidän sen liiton, joka tehtiin litvalaisten leirissä.\"\n\n\"Mutta jos toverisi tulevat ja löytävät minun täällä!\" intti Czarny,\ntuntien kylmän väreen selässään ja ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä\nsitten tulisi hänen osaksensa.\n\n\"Ei ole hätää, ei ole hätää\", vastasi Ramoski levollisesti, \"he\nnukkuvat parin sadan kyynärän päässä tästä, ja luottavat täydellisesti\nvalppauteeni.\"\n\n\"Niin, kyllähän sinä valpas olitkin\", virkkoi Czarny, joka taasen\nrupesi tulemaan hyvälle tuulelle.\n\n\"Minä näin sinut kaiken aikaa\", sanoi Ramoski läheten valkeata ja\nheitti siihen muutamia risuja. \"Jo tullessasi näin sinut, ja pelkäsin\nhirveästi, että hekin sinun huomaisivat. Sentähden otinkin tällä kertaa\nvartioidakseni, koska siten mainiosti saisin keskustella kanssasi.\nMutta vähältä piti, ett'ei kiivautesi tehnyt tätä toivoani turhaksi.\"\n\n\"Älä siitä enään puhu, Ramoski\", pyysi Czarny hieman häpeillään, \"minun\nraivoni on anteeksi annettava, koska luulin, että Walchovitz oli se,\njoka...\"\n\n\"Hänestä nyt juuri tahdon puhuakin\", virkkoi Ramoski, istahtaen valkean\nääreen. \"Istu nyt viereeni, niin saat kuulla mitä on tapahtunut, sitten\nkun Puolasta lähdit.\"\n\n\"Olemmeko aivan varmat täällä?\"\n\n\"Aivan varmat\", oli Ramoskin lyhyt vastaus. Sitten alkoi hän:\n\"Toukokuun 25 päivän jälkeen, joka päivä on meille onnettomuutta\ntuottava, tuli Walchovitz yhä kummallisemmaksi ja hiljaisemmaksi. En\ntiedä, josko hän erittäin vihasi sinua tai minua, mutta usein kuulin\nhänen jupisevan kostosta, jesuiitoista ja valapattoisista. Aluksi en\nottanut tätä huomioonikaan; hän tuli usein luokseni Sandomiriin, ja\nminä kävin häntä tervehtimässä uudessa mökissään Veikselin rannalla. Me\npuhuimme usein sinusta ja kreivi Stjernfeltistä, enkä minä havainnut\nhänen koskaan tulevan liikutetuksi, kun hänestä tuli puhe. Ainoastaan\nkerran, kun tulin maininneeksi Czarneckia, tuli hän alakuloiseksi ja\nmeni tiehensä, joten sittemmin aina varoin puhua tästä asiasta. Vuosi\nkului, ja Walchovitz hoiti maataan mitä suurimmalla innolla, mutta\näkkiarvaamatta hän katosi, ja vaikka miten olisin hakenut, en tullut\nhänen jäljilleen. Vuodet vierivät, ja minä unhotin pian kaikki, kunnes\ntaasen noin kymmenen vuotta pakonsa jälkeen tapasin hänet Varsovassa;\nmutta arvaathan hämmästykseni, kun näin hänen olevan puettuna\nmunkkipukuun. Tuskin uskoin silmiäni, mutta lähemmin tarkastettuani\ntunsin hänet. Mikähän on tämän valepuvun tarkoitus? -- ajattelin, ja\npäätin ottaa selon hänen toiminnastaan. Minä hiivin sentähden pois\nkirkosta, juoksin asuntooni isäntäni luo ja pyysin häntä lainaamaan\nminulle kaapunsa sekä pari pistoolia. Kun tällä tapaa olin\nvarustainnut, astelin pitkin askelin takasin kirkkoon, ja tulin sinne,\njuuri kun messu oli päätetty. Minä asettauduin vihkimysveden luo ja\ntarkastelin kaikkia, jotka kulkivat ohitseni. Vihdoin näin\nWalchovitzin; hän kastoi pari sormeansa vihkiveteen ja mutisi hiljaa\nitsekseen, jonka jälkeen hän seurasi joukkoa kirkosta ulos. Hetkeäkään\nodottamatta kiirehdin pihalle ja tulin juuri parahiksi näkemään, miten\nWalchovitz kääntyi eräälle sivukadulle ja alkoi mitata sitä pitkin\naskelin. Tämä tietysti kiihoitti uteliaisuuttani ja, vedettyäni kaapuni\nkauluksen paremmin kasvoilleni, kiirehdin hänen perässään. Puolen\ntuntia pysähtymättä käveltyään moniaiden ahtaiden katujen läpi, ja\nkertaakaan taaksensa katsomatta, joka seikka tietysti oli minulle\nhyödyksi, seisahtui hän vihdoin aivan kaupungin ulkopuolella olevan\nluostarin tykönä. Raskas portti sulkeutui hänen jälkeensä, enkä minä\nvoinut ymmärtää, miten päästä sisään. Siten seisoessani mietteisiini\nvaipuneena, lähestyi eräs munkki, joka imartelevalla äänellä kysyi,\njosko ha'in ketään. Minä mainitsin Walchovitzin nimen, mutta sain heti\nvastaukseksi, että sen nimistä henkilöä ei löytynyt. Tämän sanottuaan\npoistui munkki, innolla tehden ristinmerkkinsä, ja minä olin juuri\naikeessa palata asuntooni, kun tuttu ääni tunkeikse korviini. Se tuli\nluostarin puutarhasta, jonka muurin ääressä seisoin, ja minä tunsin\näänestä Walchovitz'in. Hänellä oli toinen munkki seurassaan. Niin\nvarovasti kuin mahdollista oli, lähenin muuria, ja kun se oli jotenkin\nmatala, hyppäsin sen yli, ja piilouduin sen vieressä kasvavaan\npensaikkoon. Onni oli minua seurannut, niin ett'eivät olleet minua\nhuomanneet. Walchovitz ja hänen seuralaisensa, joka ei ollut kukaan muu\nkuin luostarin pää-pappi, tulivat yhä lähemmäksi ja istuivat eräälle\nturvepenkereelle parin askeleen päässä minusta. Liian pitkäksi tulisi\nkertoa kaikki, mitä kuulin, mutta muun muassa sain tietää, että\nWalchovitz oli tavannut sinut Tanskan maalla, ja hän mainitsi\npäivänkin, jolloin...\"\n\n\"Se oli yöllä marraskuun 15 ja 16 päivän välillä vuonna 1659\", vastasi\nCzarny synkästi.\n\n\"Aivan niin\", virkkoi Ramoski matalalla äänellä, ensin tarkastettuaan,\nett'ei kukaan ollut kuulemassa.\n\n\"Nyt tahdon vaan kertoa sinulle syyn, miksi Walchovitz oleskeli\nluostarissa, jotta tulet huomaamaan, mikä leppymätön ja kamala\nvihollinen hän meille on. Kertomuksessa pää-papille, joka useita\nkertoja osoitti mieltymystään nyykäyttäen päätään ja vihdoin siunasi\nhänen aikeensa, tunnusti hän, että ainoastaan kosto oli saattanut hänen\nottamaan tämän askeleen, ja silloin tulin tietämään, mitä ennen emme\nolleet voineet aavistaakaan, että ruhtinas Göran Czarnecki oli\nvannottanut Walchovitz'ia kostamaan Eleonoora-kreivittärelle ja hänen\nlapsilleen, vaikka ruhtinas eläisikin. Täyttääkseen velvollisuutensa,\nkuten hän sanoi, oli hän kymmenen vuotta oleskellut tässä luostarissa,\ntutustuakseen jesuiittain oppiin.\n\n\"Minä hikoilin tuskasta, en niin paljon peläten vaaraa, joka sinua ja\nminua uhkasi ruhtinaan vastustajina, vaan kreivittären tähden, ja\nparissa minuutissa olin tehnyt päätökseni. Kun Walchovitz ja pää-pappi\nolivat poistuneet, kiiruhdin minä takasin samaa tietä, kun olin\ntullutkin, ja riensin pitkin askelin asuntooni. Pari tuntia sen jälkeen\nolin matkalla Sandomiriin, myin siellä pienen taloni, ostin aseita ja\npalasin takasin Varsovaan. Useita tuntia vakoilin vanhan luostarin\nympäristössä, ja kaksi päivää turhaan odotettuani, onnistui minun\nvihdoin tavata Walchovitz. Hän säpsähti yhtä suuresti kuin sinäkin,\nnähdessään minut, sillä tiedä, että tuo konna on pelkuri\", kuiskasi\nRamoski, nojautuen lähemmäksi Czarnya, \"mutta parilla sanalla, jotka\noikein olivat hänen mieleensä, onnistui minun haihduttaa hänen\nepäluulonsa. Me menimme yhdessä kaupunkiin ja keskustelu päättyi niin,\nettä teimme liiton, ja käyskentelimme yhdessä läpi Pommerin, Tanskan\nsekä koko etelä-Ruotsin, kunnes vihdoin saimme teistä vihiä, hiukkasen\nennen Lundin tappelua.\"\n\n\"Sinä olet siis liitossa Walchovitzin kanssa\", huudahti Czarny, tehden\nuhkaavan liikkeen.\n\n\"Etkö ymmärrä kavaluuttani?\" kysyi Ramoski, pyyhkien partaansa. \"Jos\ntahtoo saada jesuiittoja petetyksi, täytyy...\"\n\n\"Kyllä nyt ymmärrän\", vastasi Czarny ja laski kätensä Ramoskin olalle,\n\"sinä olet vielä liitollemme uskollinen?\"\n\n\"Kautta pyhän neitseen ja kaikkien pyhimysten olen minä uskollinen\",\nhuudahti Ramoski ja teki ristinmerkin. \"Mutta nyt on sinun aika mennä,\nkauemmin en voi turvallisuuttasi taata\", jatkoi hän ja tarkasteli\ntaivasta, joka alkoi hieman valjeta, rajuilman mentyä ohi, \"päivä\nkoittaa jo pian, ja toverini voivat milloin tahansa palata.\"\n\n\"Ja Berta-neiti\", kysyi Czarny levottomana, \"miten häntä kohdellaan?\"\n\n\"Älä huolehdi hänestä\", vastasi Ramoski luottavasti. \"Niin kauan kun\nminä olen siellä, ei hiuskarvaakaan oteta hänen päästään.\"\n\n\"Emmeköhän voisi ottaa häntä väkivallalla?\"\n\n\"Vielä ei; Walchovitz tappaisi hänet heti. Anna minun toimia, niin\ntakaan, että kaikki päättyy onnellisesti. Minä olen kietova tuon vanhan\nketun niin pauloihini, ettei hän huomaakaan, kun luiskahdan hänen\nkäsistään. Tule tapaamaan minua täällä kahdeksan päivän kuluttua samaan\naikaan kun nytkin, ja anna minun yksin toimia, niin on nuori neiti, sen\ntakaan, pian oleva äitinsä luona.'\"\n\nNäin sanoen viittasi Ramoski kädellään jäähyväisiksi ja oli hetkisen\nkuluttua kadonnut näkyvistä. Czarny ei viipynyt kauvan, vaan lähti heti\nkiirein askelin sille paikalle, missä Aksel ja Bernhard häntä\nodottivat. Nämä huomasivat heti Czarnyn huulilla lepäävästä\nmieltymyksen hymystä, että jotain tärkeätä oli tapahtunut, eivätkä\nlakanneet kyselemästä, ennenkuin Czarny oli kertonut heille koko\ntapahtuman.\n\n\"Ja minä olen ensimäisenä syöksevä tuon pedon luolaan\", huudahti Aksel\nmerkitsevällä liikkeellä heilauttaen miekkaansa; \"kylläpä näytän tuolle\npirun jesuiitalle, etteivät hänen juonensa auta häntä laisinkaan.\"\n\n\"Ja minä olen aikonut vankalla ratsujoukolla tutkia koko seudun\",\nvirkkoi Bernhard miettiväisenä; \"ehkä voisimme löytää jotain jälkiä,\nsillä kahdeksan päivän odotusaikahan on milt'ei ijäisyys.\"\n\n\"Oli miten tahansa\", sanoi Czarny, \"varokaa kaikin mokomin\nvähimmälläkään sanalla herättää kreivittären luuloa, sillä tämä on arka\nseikka ja vaatii suurinta varovaisuutta.\"\n\nKättä lyöden lupasivat nuorukaiset seurata vanhuksen neuvoa, ja kiirein\naskelin riensivät kaikki kolme Herrevadiin päin, jonne saapuivat päivän\nkoittaessa.\n\n\n\n\nIII.\n\nKaarlo yhdestoista sotapäällikköineen Herrevadin luostarissa.\n\n\nAivan niillä seuduin, jossa pieni, Sarödjärvestä virtaava puro yhtyy\nRönne-jokeen, löytyi ennenmuinoin kahlauspaikka, josta ritarien oli\ntapana mennä yli, oltuaan metsästämässä Söderåsissä, paikkakunnan\nkauneimmassa ja otuksista vilisevässä metsässä. Tämän kahlauspaikan luo\nperussettiin Bernhard Clairvauxlaisen tänne lähettämien Bernhardnimisen\nmunkkikunnan munkeille luostari vuonna 1144. Silloinen piispa, Eskil,\nantoi tähän muuttoon myöntymyksensä, ja toukokuu 1 päivänä 1150\nvihittiin Herrevadin luostari neitsy Marian kunniaksi. Jälkeen vuoden\n1229, jolloin kaunis luostari paloi poroksi, rakennettiin se uudestaan\nja tuli aikojen kuluessa kuolleiden pää-pappien tekemistä\nlahjoituksista äärettömän rikkaaksi. Viimeisen pää-papin nimi oli\nLaurids, hän kuoli lokakuun 30 p:nä 1527, sittenkun Kristian III:s\ntoukokuun 2 päivänä 1565 julistamansa määräyksen mukaan oli ottanut\nhäneltä luostarin hallinnon. Tämän käskyn pani täytäntöön Sten Bille,\nja tuon ennen niin rikkaan papin täytyi elämänsä loppupuolella syödä\narmoleipää siellä, missä ennen oli ollut rajaton hallitsija.\nKristinusko löysi tien pohjoismaihinkin, ja luostarit hävitettiin,\nmutta vielä Kaarlo XI:nen aikana olivat Herrevadin muurit ennallaan,\nvaan revittiin kuitenkin pian alaa ja rakennettiin uudestaan Malmöstä\ntuoduista korukivistä. Kun ruotujako-laitos tuli kuntoon, määrättiin\nHerrevadi virkataloksi Skånelaisen ratsurykmentin päällikölle, ja tähän\naikaan (vuodesta 1691 vuoteen 1695) oli Niilo Gyllenstjerna sen\nomistaja.\n\nTässä jylhän romantillisessa seudussa, jossa Söderåsin äärettömät\nmetsät lumosivat katsojan, ja jossa pieni Rånne-joki hopeavyönä\nkierteleikse viheriäin salojen ja kauniiden laitumien läpi, viettivät\nhurskaat isät koko elämänsä hartauden harjoituksissa. Mutta tämä aika\noli pian ohi, ja toisia, pysyväisempiä, muistoja on tämän luostarin\nyhteydessä.\n\nSyyskuun 14 päivänä 1305 oleskelivat Erik ja Waldemar herttuat\nHerrevadissa ja kirjoittivat siellä nimensä erääsen asiakirjaan sekä\nmyönsivät täten Birgerin pojan hänen seuraajakseen.\n\nToinen, meidän aikojen läheisempi muisto on se, kun Kaarlo XI majaili\nsiellä maaliskuun keskipäivistä 12 päivään heinäkuuta 1677.\n\nHistoriassamme kerrotuista vuosista on 1677 se, joka enemmin vetää\nhuomiota puoleensa. Lundin taistelun jälkeen, 4 pnä joulukuuta, ei\nseurannutkaan varsinaisia pääkahakoita ennenkuin Landskronan luona.\nSitä kiivaammin käytiin sitävastoin tuota niin kutsuttua sissisotaa,\njoka kokonaan hävitti Ruotsin uudet maakunnat, erittäin Skånen, joka\nvaati tuhansia uhria. Tanskalaiset puoltivat kovin tätä partiosotaa,\njoka tietysti oli suurena haittana pää-armeijalle, ja heidän\neverstinsä, Schwanenwedel, tiesikin käyttää näitä järjestämättömiä\ntalonpoikaisjoukkoja hyödykseen.\n\nSissijoukkoja perustettiin vuonna 1649 Holsteinissa ja Ditmarschenissa,\nkun Kristian IV siellä kävi sotaa, mutta jo Kaarle IX aikana ilmaantui\nnäitä seurueita Göingen kihlakunnassa, eli, kuten naapurikansat sitä\nkutsuivat, \"Pikku Turkissa\", Skånen ja Blekingen rajalla.\n\nSodan syttyessä lähetti Tanskan kuningas käskyn entisille\nalammaisilleen, että he joka mies nousisivat ruotsalaisia vastaan. Nämä\ntaas kyllä koettivat houkutella talonpoikia puolelleen, ja niiden\ntanskalaisten aatelisherrain joukossa, jotka todella suosivat Kaarloa,\nhuomataan Kr. Barnekow, Nuutti Tott ja Jörgen Krabbe, jolla\nviimeksimainitulla onkin tärkeä osa sen ajan historiassa, mutta\ntalonpojat mieluummin ryöstivät aatelisten linnoja ja koettivat niin\nusein, kun vaan saivat tilaisuutta, hävittää uusia maanmiehiään.\nVarsinaisia sissiseurueita perustettiin Göingen, Farsin, Björen ja\nFromestin piirikuntiin, ja ne valittiin johtajaksi, jotka osoittivat\nsuurinta rohkeutta ja kavaluutta. Näistä olivat mainittavimmat Niilo\nTidemand, Hollandsåsista, Fridsholman Ubbe, Göingestä ja Sven Pålsson\n(Påfvelson), joka jo esiintyi Selannisaa v. 1659, siis Kaarlo Kustaan\naikana. Hirveitä olivat ne työt, joita nämä joukot harjoittivat, ja jos\nlöytyisi joku, joka näitä kaikkia voisi kertoa, tulisi siitä varmaan\nnidoksia.\n\nMutta eivätpä ainoastaan sissit näin hurjia olleet, ruotsalaiset eivät\nolleet sen parempia, kun kosto tuli kysymykseen, ja luonnollistahan on,\nettä raivo siitä yhä yltyi. Niiden ruotsalaisten joukossa, jotka\nkaikkialla hätyyttivät sissejä, huomataan, paitsi ennen mainituita\nAschebergiä ja Hummerhjelmiä, Johan Gyllenstjerna, joka kookkaan\nvartalonsa ja raa'an esiintymistapansa tähden yleensä kutsuttiin\n\"Grof-Joniksi\" [Roteva Jon] eli \"Grobiaaniksi\". Hän oli syntynyt\nhelmikuun 18 päivänä 1635 sekä kuoli kesäkuun 10 päivänä 1680 ja oli\nenemmän kuin kukaan muu lainannut apuaan sissien hävittämiseksi.\nHelmikuussa v. 1677 majaili hän Kristianopolin edustalla ja antoi\nsiellä teilata noin 70 vangiksi otettua talonpoikaa. Myös kerrotaan,\nettä eräs sissijoukko, joka riehui Matterödissä, 4 penikulmaa\nKristianstadista pohjoiseen, siellä vangittiin ja hävitettiin.\nLackalängan luona, kolmeneljäsosa penikulmaa pohjoiseen Lundista,\nseisoi everstiluutnantti Rehbinder, ja oli rakentanut etuvarustuksen,\njosta piti silmällä niitä sissiseurueita, jotka olivat Ystadin\nseuduilta, heidän leirinsä oli nimittäin Marsvinholmassa, josta tekivät\npartio-, ryöstö- ja hävitysretkiään sisämaahan päin.\n\nKyllähän Tanskan kuningas koetti järjestää näitä hurjia joukkoja\nlähettämällä heidän luokseen upseereja, ja oli tätä varten maaliskuussa\nvuonna 1677 kutsunut hajanaisia joukkioita kokoon Landskronaan, aikoen\nyhdistää ne rykmentteihin, mutta hänen täytyi jättää nämä tuumat, kun\ntalonpojat röyhkeästi vastasivat: me olemme upsereja jokainen [katso\nKronholm, Skånen valtiollinen historia. Il osa, sivu 194]. He tahtoivat\nmieluummin tehdä urotöitään omin päin ja omien päällikköjen\nkomentamina, ja seurasivat ainoastaan silloin muiden neuvoja, kun\nnäkivät oman etunsa sen vaativan.\n\nSuurimpia sotaliikkeitä vuoden 1677 alkupuolella oli Kristianstadin\npiiritys. Pääkortteeristaan, Vää'stä, lähti Kaarlo maaliskuun 24\npäivänä marssimaan mainittua kaupunkia kohti, jota puollusti\ntanskalainen kenraali Meerheim. Piiritys alkoi, mutta kun Kaarlo näki,\nett'ei mitään voinut toimittaa, jätti hän kenraali Schantzin kaupunkia\nhätyyttämään ja meni Rönnebergan kummuille, puolen penikulman päähän\nLandskronasta. Siellä oli Kristian häntä vastassa, ja ainoastaan\ntanskalaisten kenraalien Arendorffin ja Ridaun vastalause Goltzin\ntekemiä ehdotuksia vastaan teki sotatuumista lopun. Tämä eripuraisuus\nvihollisten kesken pelasti ruotsalaiset varmasta perikadosta, sillä\nilman sitä, että he olivat paljoa vähälukuisemmat vastustajiansa, oli\nheillä vielä paljoa huonompi asema. Kaarlo, joka aina oli pelkäämätön,\ntahtoi kuitenkin tehdä rynnäkön, mutta muutti sentään useiden\nkenraalien kehoituksesta tuumansa. Paluumatka aljettiin, ja\nruotsalaisten onnistui niin pettää vihollisensa, että olivat\nennättäneet Linderödiin saakka, kun tanskalaiset saavuttivat heidät.\nRuotsalaiset joutuivat ahtaalle siellä, mutta Schoultzin saavuttua\nKristianstadista, aljettiin yhä pienien kahakoiden kestäessä marssia\nHerrevadin luostaria kohden.\n\nTämän paluumatkan jälkeen Rönnebergan kummuilta seuraa Schvanenvedelin\ntoimittama Ystadin valloitus, Erkki Sjöbladin tappio merellä ja\nkuningas Kristianin toimeenpanema Malmön piiritys. Kesäkuun 6 p:nä\nsaapuivat tanskalaiset niin kutsuttujen Kirsikkamäkien luo kaupungin\nulkopuolelle, ja yöllä 25 ja 26 päivän välillä tehtiin rynnäkkö. Mutta\ntuo oiva Fabian Fersen puollusti 3,000 miehellään Malmöta niin\nuljaasti, että tanskalaisten täytyi palata takasin suuria vahingoitakin\nkärsittyään.\n\nLyhykäisesti selitettyämme, millä kannalla asiat olivat v. 1677,\ntahdomme nyt palata Herrevadin luostariin.\n\nNoin 50 kyynärää itse luostarista, jossa kuninkaan pääasunto oli,\nsijaitsi Rönne-virran rannalla pienempi rakennus, sisältäen vaan kaksi\nhuonetta, toisen suuremman ja toisen pienemmän. Tässä rakennuksessa\nasuivat sotamarskit Ascheberg ja Helmfelt, kumpikin silloisen sodan\nmainittavimmat ruotsalaiset päälliköt.\n\nRutger von Ascheberg oli syntynyt Kuurinmaalla vuonna 1621, ja alkoi\nsotilasuransa Kustaa II:sen Aadolfin lippujen alla, sekä tuli erittäin\nmainituksi niin kutsutussa \"pikkusodassa.\" Puola, Tanska ja Skåne\nsaivat sittemmin katsella hänen urotöitään. Mielensä oli raitis ja\nteeskentelemätön, ja hänessä näki \"tosi ruotsalaisen\" kuvattuna.\nPuolisonsa, Maria Eleonoran von Bussein, kanssa oli hänellä 25 lasta.\nHän kuoli Göteborgissa huhtikuun 17 päivänä 1693, ja sikäläiseen\nsaksalaiseen kirkkoon on kohotettu muistopatsas hänelle. Hänen\nvertaisensa urhoudessa ja kaikkia kärsivässä isänmaanrakkaudessa oli\nSimon Grundel Helmfelt, todellinen sotilasnero, jonka tanskalaisetkin\nmyönsivät. Hän syntyi Tukholmassa v. 1617, jossa hänen isänsä, Jaakko\nGrundel, oli pormestarina. Äidin nimi oli Elisa Döpkens. Urhous ja\npäättäväisyys olivat hänen luonteensa pääkohdat, ja Riigan puollustus\nvenäläistä tsaaria Aleksiusta vastaan, joka 90,000 miehellä piiritti\nkaupunkia, on kaunein sankarityö hänen voittorikkaassa elämässään.\nHänen kuolemastaan, joka tapahtui tämän kertomuksen jatkuessa,\nkerrotaan lähemmin vastedes.\n\nHuoneet, joissa nämä kaksi mainiota päällikköä asuivat, olivat jotenkin\nyksinkertaisesti sisustetut, ainoastaan tarpeellisimmat kalut niissä\nlöytyivät. Oli kesäkuun 10 päivä 1677.\n\nLuostariin päin olevan akkunan ääressä seisoi Ascheberg ja nojasi\npäänsä vasenta kättään vastaan, oikean melkein tietämättään\nleikitellessä miekan kahvalla. Hänen suuret, puruvat silmänsä olivat\ntarkkaan kiinnitetyt luostariin, jossa juuri tänä päivänä vallitsi\nerinomainen vilkkaus. Viestejä ja ajutantteja tuli ja meni joka\nsilmänräpäys, ja eri päällikkyyteen kuuluvia upsereja sekä sotamiehiä\ntunkeili pihassa. Syynä tähän vilkkauteen oli se, että Kristoffer\nGyllenstjerna ja Pietari Hierta olivat pari tuntia sitten saapuneet\nrykmentteineen.\n\nVirran puoleisen akkunan ääreen oli sitävastoin Helmfelt istahtanut\nhuonomaisen sängyn reunalle. Hänkin oli miettiväisen näköinen ja\nnäyttipä siltä, kuin olisi hänen terävä silmäyksensä tahtonut tunkeutua\nvälkkyvien laineiden läpi. Vihdoin sanoi hän, nousten kiivaasti\nseisoalleen ja mennen Aschebergin luo:\n\n\"Mitä sanot kuninkaan tuumasta? Se on hieman uhka-rohkeanlainen\nmielestäni. Hänen olisi edes pitänyt, odottaa...\"\n\n\"Mitä kuulenkaan!\" huudahti Ascheberg, lyöden Helmfeltiä olalle. \"Sinä\npuhut uhkarohkeudesta, etkö juuri itse ole uhkarohkein koko Ruotsin\narmeijassa. Minä kyllä muistan, mitkä kepposet teit tanskalaisille\nviime vuonna Lundin luona, ja lyönpä vetoa siitä, ett'eivät nämäkään\nunohda niitä niin helposti. Ei, veli Helmfelt\", jatkoi hän hilpeästi ja\nsilmäili ystävällisesti sotatoveriaan, \"sen, joka kalpeamatta astuu\nkohden tulimerta, ei sovi puhua uhkarohkeudesta, ja vielä vähemmin\nnuhdella ketään tästä! Sitäpaitsi on minun mielipiteeni se, että meidän\njuuri nyt on iskeminen, jos tahdomme voittaa mitään, sillä\nKöpenhaminasta tulee yhä Landskronaan apujoukkoja, ja olenpa kuullut\npuhuttavan, että Tanskan armeija on jo suurempi kuin meidän.\"\n\nHelmfelt aikoi juuri vastata tähän, kun ovi aukeni ja sisään astui\nneljä sotilasta. Nämä olivat Kristoffer Gyllenstjerna, Pietari Hierta,\nNokka Pietariksi kutsuttu, Schönleben ja Lybecker.\n\n\"Tervetuloa, toverit\", tervehti Ascheberg ja ojensi tulleille molemmat\nkätensä, \"mitä uusia tiedätte?\"\n\n\"Eipä mitään muuta kuin pirun kujeita, mihin vaan nokkansa kääntää\",\nvastasi Pietari Hierta, istahtaen puupenkille Helmfeltin viereen ja\nalkoi vilkkaasti keskustella hänen kanssaan.\n\n\"Nokka Pelle ei kumminkaan ole vastuuton\", huokasi Lybecker, vieden\nAschebergin ikkunan luo. \"Minulla on jotain teille kerrottavaa\", lisäsi\nhän äänekkäämmin, \"asia, joka on suuresta arvosta.\"\n\nGyllenstjerna ja Schönleben käyskentelivät sillä välin käsi kädessä\nedestakasin lattialla ja keskustelivat vilkkaasti.\n\n\"Mitä teillä on kerrottavaa?\" kysyi Ascheberg, vetäen puoleksi miekan\ntupestaan. \"Jostakin sissikujeista arvattavasti, sillä nämä konnat\neivät anna kenellekään ihmiselle lepoa.\"\n\n\"Te ette arvanneet väärin\", vastasi Lybecker synkästi. \"Eräs kornetti\nrykmentissänne, Bernhard Stjernfelt...\"\n\n\"Mikä hänen on\", keskeytti sotamarski, kiivaasti tarttuen puhujan\nkäsivarteen, \"tottapa ei häntä liene kohdannut mikään onnettomuus?\"\n\nLybecker ei heti vastannut tähän kysymykseen, vaan sanoi, salaa\ntarkastaen Aschebergiä:\n\n\"Te näytätte hyvin huolehtivan hänestä, ja...\"\n\n\"Sen teenkin\", vastasi Ascheberg vakavasti. \"Minä tunsin hyvin hänen\nisänsä, ja koska hän on urhokas poika, joka ei vielä milloinkaan ole\ntaistelussa peräytynyt, niin... niinpä niin, kyllähän itse ymmärrätte\",\njatkoi hän, pyörähtäen ympäri kantapäillään.\n\n\"Kyllä ymmärrän\", virkkoi Lybecker lämpimästi, \"te pidätte hänestä.\nMutta nyt on siten laita, että eräs sissijoukkio pari päivää sitten on\nryöstänyt hänen sisarensa, ja veli on nyt minulta pyytänyt lupaa\nsaada parin ratsumiehen kanssa etsiskellä noita lurjuksia. Niin,\ntoissapäivänä hän sitä juuri pyysikin. Hän on nyt äitinsä luona, vaan\npalaa pian sieltä takasin.\"\n\n\"Hm, hm\", rykäsi sotamarski, pyyhkäisten vasemmalla kädellään otsaansa,\n\"tämä todellakin on vaikeanlainen seikka, koska nyt tarvittaisiin joka\nkäsivartta.\"\n\nAscheberg oli lausunut viimeiset sanansa niin kovaa, että kaikki\nläsnäolijat ne kuulivat.\n\n\"Kuinka niin, kuinka niin\", huudahtivat Pietari Hierta ja Gyllenstjerna\nyht'aikaa, \"tuleeko tässä jonkinlainen leikki kysymykseen?\"\n\n\"Sen kai te tiedätte, herrani, jotka olette tulleet tänne kuninkaan\nkäskystä\", vastasi Ascheberg kummastellen.\n\n\"Me aavistamme sen\", vastasi Gyllenstjerna vakavalla äänellä, \"ja\ntoivomme suuresti, jotta sitten saataisiin rauha, mutta lähempiä\ntietoja emme vielä ole saaneet.\"\n\n\"Niin, emme olekaan\", vakuutti Pietari Hierta, ja katseli kysyvin\nsilmäyksin Aschebergia. \"Vanhat käsivarteni alkavat jo kangistua\",\njatkoi hän kuivasti nauraen, \"siitä kun viimeksi sain niitä käyttää, on\njo niin pitkä aika, että...\"\n\n\"No, no, ehkäpä ne pian pääsevät liikkeesen\", virkkoi Ascheberg\nhymyillen.\n\n\"Sitä toivon, sitä toivon\", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan\nHelmfeltin viereen.\n\n\"Niin, herrani\", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta,\nja kohotti sen päänsä yli, \"parin päivän päästä taas kysytään voimia,\nja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan\noleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään\nsitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme\nsamaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein\npiirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä,\nmasentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan\navulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin,\neikä milloinkaan...\"\n\n\"Oikein, Ascheberg\", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi\nnuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien\nvanhuksien keskellä.\n\n\"Oikein, Ascheberg\", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle,\n\"siten tulee ruotsalaisen puhua.\" Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta.\nPäälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo\njatkoi:\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt\nmarssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran\nsotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?\"\n\nEi kukaan vastannut.\n\n\"No, hyvä\", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita\nurhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät\najatuksensa, \"hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä\nloppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja...\"\n\n\"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa\", virkkoi Pietari\nHierta puoliääneen.\n\n\"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!\" huudahti Kaarlo,\ntarttuen Hiertan käteen. \"Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn\nraivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen\ntalollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset\ntuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en\nansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!\"\n\nLoistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni\nsitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi\nkatseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?\n\nSitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei\nhetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle\nkierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa.\nAurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista\nkuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän\nihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti\nviheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan\nkäteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut,\nkun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään,\neikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä\nhäirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja\nhuulensa liikkuivat hiljaa.\n\nHetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa\nikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.\n\n\"Mikä meteli tuolta kuuluu?\" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.\n\nRatsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja\nennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki\nja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat\nääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja\ntukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.\n\n\"Missä on sotamarski Ascheberg?\" kysyi hän värisevällä äänellä.\n\"Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on.\"\n\n\"Täällä, nuori mies\", vastasi Ascheberg ja astui esiin, \"mutta mitä on\ntapahtunut, te olette niin liikutettu?\"\n\nNuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui\nkuningaskin esiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nRamoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. -- Jesuiitta.\n\n\nKun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee,\nkiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja\njupisten itsekseen:\n\n\"Vähitellen, tästä kuitenkin aljetaan selvitä, ja saadaanpa nähdä,\nemmekö vielä kerran varovaisuudellamme saa tuon lurjuksen tuumia\nehkäistyiksi. Haa! jo löysin keinon\", huudahti hän puoliääneen ja\nastuen nopeammin, \"hän on sellaisella innolla karkaava paulaan, ett'ei\nCzarnyn, jos hänessä vähänkin löytyy kavaluutta, ole laisinkaan vaikea\nsaada häntä käsiinsä. Hänessä riehuu kosto, samoin kuin minussa ja\njokaisessa oikeauskoisessa katolilaisessa jesuiittoja kohtaan, ja tällä\nkertaa ei hän tule pääsemään niin helposti pakenemaan kuin Sanin luona.\nSillä tämä ase on hiottu hänen sydäntään varten\", jatkoi hän synkästi,\n\"ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja Sandomirin luostarikirkossa\nvuodatin siihen vihkivettä. Pyhä neitsyt on ohjaava kättäni, ja se\nsynninpäästö, jonka Andreas-isä minulle myi puolesta taloni hinnasta,\non hyvittävä syntini. Niin, minä olen vakuuttava hänelle voivansa olla\naivan varman, eikä hän tule mitään aavistamaan, ennenkuin kuolema iskee\nsydämeensä.\" Näin sanoen seisahtui Ramoski hetkeksi, otti esille\nleveän, pitkäteräisen tikarin, tarkasteli sitä joka puolelta ja\nkoetteli suippoteräistä kärkeä sormeansa vastaan. Laisinkaan\ntarvitsematta painaa sitä, tunkiihe kärki sormeen, ja vedettyään sen\npois, oli terä hänen oman verensä kostuttama. Ramoski säpsähti. \"Tätä\nennen ei yhdenkään veri ole sitä kostuttanut, ja minä olen lujasti\nvannonut, ett'ei tämä tulisi tapahtumaankaan, ennenkuin Walchovitzin\nveri olisi priiskoittunut tälle terälle\", jupisi hän, tarkasti pyyhkien\ntikarin kärkeä takkinsa helmaan. \"Olisiko tämä nyt enteenä siitä,\nett'en milloinkaan tule tilaisuuteen päättää aikomustani, eli kentiesi\nse ensin kääntyy omaa sydäntäni kohden? Olkoonpa\", jatkoi hän, kätkien\naseen takkinsa alle, \"oma vereni ei tule kysymykseen tässä asiassa, ja\nyksi ainoa pisara ei ansaitse mainitsemistakaan\", Sitten kiirehti hän\neteenpäin ja oli pian tovereinsa luona.\n\nSamassa nousi aurinko, värjäten puiden latvat veripunaisiksi,\nmutta sissit makasivat vielä. Kolmeen vuorokauteen ei uni ollut\nvirkistyttänyt heidän väsyneitä ruumiitaan, ja sentähden se olikin sitä\nsyvempi. Ramoski ei heti mennyt heidän luokseen, vaan seisahtui pienen\nmatkan päähän erään tammen taa ja mutisi: \"Pian on punainen kukko\nlaulava Torpassa, kun nämä pedot tulevat sinne ryöstämään ja\nhävittämään. Mutta\", jatkoi hän, miettiväisesti, nojaten päätänsä\nkäteensä, \"sen täytyy toki tapahtua. Jos Czarny saisi määrätä ja\nsotajoukoilla nyt karata Walchovitzin kimppuun, tulisi tämä raivossaan\ntappamaan uhrinsa. Ei, kavaluudella täytyy hänet voittaa ja saaliinsa\ntemmata hänen käsistään juuri silloin, kun hän vähimmän sitä voi\naavistaakaan. Mutta nyt on aika lähteä täältä, sillä Ascheberg\nkuljeksii täällä ympäristöissä, ja me olemme liian vähälukuiset\ntekemään vastarintaa.\"\n\nNäin sanoen meni hän nukkuvien talonpoikain luo, katseli hetkisen\ntarkasti heidän synkkiä, kovia kasvojaan ja jättiläisvartaloitaan, sekä\nhuudahti sitten lujalla äänellä, jalallaan liikuttaen lähinnä olevaa:\n\n\"Herätkää, laiskurit! Hävetkää maata auringon jo ollessa korkealla\ntaivaalla!\"\n\nYksi seurueessa heräsi, virueli hetken ja haukotteli, hypähti sitten\npystyyn, huudahtaen puoleksi vihaisella äänellä:\n\n\"Sinä käyt varmaan unissasi, toveri, minä en näe aurinkoa, eikä\nkellokaan vielä niin paljon liene.\"\n\n\"Tarpeeksi paljon, saadakseen ruotsalaiset liikkeelle\", oli Ramoskin\näreä vastaus, \"ja jos tahdotte päästä eheällä nahalla Finjaan, nousette\nnyt ylös.\"\n\n\"Sinäpä et olekaan tyhmä, sinä, vaikka oletkin puolalainen\", virkkoi\ntalonpoika inhottavalla hymyllä, \"ja useammin kuin kerran olet kai\nmetsissä risteillyt.\"\n\n\"Siitäpä voit olla varma\", jupisi Ramoski itsekseen, ja lisäsi sitten\nääneensä: \"Noh, kiirehtikäähän nyt, sillä minä olen saanut kuulla, että\nAscheberg kuljeksii täällä ympäristöissä, ja olisipa se kaikkea muuta,\nvaan ei tervetullut aamutervehdys, jos hän hyökkäisi päällemme.\"\n\nKuultuaan Aschebergin nimen, synkkeni talonpojan synkät kasvot vielä\nenemmän, ja hän jupisi, uhkaavasti häristäen nyrkkiään Herrevadin\nluostariin päin: \"Hänet tahtoisin tavata yksinäisellä paikalla ja\nsiellä tehdä tilin. Mutta sinä olet kyllä oikeassa, puolalainen\",\nhuudahti hän ystävällisesti, lyöden Ramoskia olalle, \"meidän täytyy\nlähteä matkaan, teiden vielä ollessa vapaat, sillä Finjaan on koko\npitkä matka.\"\n\nSamassa kuului kaukaa laukaus, jonka kaiku selvään toisti laajassa\nmetsässä. Lintujen laulut vaikenivat hetkeksi, mutta pian kajahtivat ne\ntaasen yhtä riemuisasti kuin ennenkin. Laukaus oli herättänyt sissit,\nja monta sekuntia ei ollut kulunut, ennenkuin tuo pieni joukko kiirein\naskelin riensi eteenpäin Finjaan ja Matterödiin johtavilla\nkiertelevillä metsäpoluilla.\n\nNoin puolen penikulman päähän olivat he ennättäneet, kun tiedustaja,\nsama joka oli puhellut Ramoskin kanssa, äkkiä pysähtyi ja tuli takasin\ntoveriensa luo.\n\n\"Ruotsalainen jääkärijoukko lepää tuolla\", kuiskasi hän puoliääneen,\n\"minä näin heidät selvään, mutta he eivät vielä ole nähneet meitä.\nArvatenkin makaavat he nyt vahvassa rauhassa, koettakaamme hiipiä\nheidän ohitsensa.\"\n\nHetken neuvoteltua tehtiin vihdoin Ramoskin tahdon mukaan, että he\nvetäytyivät kauemmaksi sivullepäin, siten saartaen ruotsalaiset. Päätös\npantiin heti toimeen, ja marssi alkoi. Parin kyynärän päässä toisistaan\nkiirehtivät he eteenpäin aivan toista suuntaa kuin ennen, ja olisivat,\njos sitä vähän aikaa olisivat pitkittäneet, tulleet Herrevadiin, mutta\näkkiä tekivät he suuren käänteen etelään ja enensivät vauhtia. He\nolivat päässeet tarkoituksensa perille ja olivat sen osaston sivulla,\njonka tiedustaja oli nähnyt, mutta he olivat erehtyneet, luullessaan\nnyt välttäneensä vaaran, sillä tuskin olivat he päässeet sadan askeleen\npäähän, kun äänekäs kysymyshuuto ehätti heidät.\n\nSamassa silmänräpäyksessä jännittivät talonpojat kivääreinsä\nlaukaisimet ja vetivät pitkät puukot tupeistaan. Verityö oli taas\nalkava.\n\nRamoski, joka marssissa oli ollut viimeinen, kiirehti esiin heti,\nhuomattuaan että vaara uhkasi, ja hänen käskystään oltiin niin\nvarovaisia kuin suinkin. Talonpojat heittäytyivät maahan puiden ja\npensaiden taa ja odottivat puukot koholla vastustajiaan, joita heidän\nei kauvan tarvinnutkaan odottaa. Pensaikko rapisi, oksat painettiin\nvarovasti syrjään ja kaksi ruotsalaista jääkäriä tuli esille\nainoastaan parin kyynärän päässä vesakosta, jossa Ramoski ja kolme\ntalonpoikaa piilivät. Kummallinen ahdistus valtasi puolalaisen,\nnähdessään molemmat ruotsalaiset, mutta hänen kasvoissaan ei piirrekään\nmuuttunut, ei pieninkään liike ilmaissut riehunaa hänen sisällään.\n\nSotamiehet lähenivät ja tutkivat paineteilla pienimmänkin pensaan.\n\n\"Nyt\", kuiskasi Ramoski, tehden viimeisen ponnistuksen, jääkärien juuri\naikoessa yhtä tarkkaan tutkia pensaikon, jonka hän oli ottanut\npiilopaikakseen, \"käyttäkää nyt puukkojanne, mutta niin hiljaa, ett'ei\nkukaan sitä huomaa!\"\n\nKäärmeen tavoin ryömielivät sissit eteenpäin, puukot kampaissa: julmat\nja saaliinhimoiset silmäykset olivat yhä kiinnitetyt vihollisten\nkasvoihin; lihakset ja suonet jännitettiin, ja kun sotamiehet\nnojautuivat syrjäämään paineteilla pensaikon ensimäisiä oksia,\nsyöksyivät talonpojat heidän päällensä ja iskivät nuolen nopeudella\nterävät puukkonsa onnettomien sydämiin. Kaikki oli käynyt niin nopeaan,\nett'eivät jääkärit olleet joutuneet käyttämään aseitaankaan. Sanaakaan\nvirkkamatta vaipuivat he maahan ja olivat parin minutin kuluttua\nkuolleet.\n\nSilloin seisoi Ramoski yhdellä hyppäyksellä murhaajain rinnalla.\n\n\"Eteenpäin!\" komensi hän puoliääneen. \"Tie on vapaa!\"\n\nMutta toisen kerran erehtyi hän. \"Hakatkaa maahan nuo konnat!\" huudahti\nnuori vaan kuitenkin miehekäs ääni aivan hämmästyneiden sissien edessä.\n\"Älkää päästäkö ainoatakaan pirua pakenemaan, vaan hakatkaa ne pienille\npalasille!\" jatkoi ääni, ja samassa mursi tumma jono jalkaväkeä\npensaston. Ensi rivissä oli nuori mies, kauniilla, nerokkailla\nkasvonjuonteilla. Hän oli päällikkö, ja hänen äänensä se\nensisilmänräpäyksessä oli sissejä pelottanut. Mutta tämä tila kesti\nvaan hetkisen.\n\nRamoski kalpeni, sillä hän näki, että ainoastaan onni pelastaisi hänet\ntästä hengenvaarasta. Mutta hän päätti koettaa murtautua läpi\nsotilasrivin, sillä tämä oli ainoa pelastuskeino. Sissien kiväärit\nkohoutuivat, laukaus kajahti, pelottaen varesparven, joka iljettävällä\nkirkunalla lensi kuolon tantereen yli, ikäänkuin riemuiten ateriasta,\njota heille valmistettiin. Koston ja vihan huudot ruotsalaisten\nriveistä ilmaisivat rohkeille talonpojille, että heidän luotinsa olivat\nsattuneet, ja se saattoi heidät rohkeimmiksi. Puukot välähtivät,\nyhteinen kiljunta kummaltakin puolen kaikui ilmassa, ja kahakka alkoi.\nRamoski oli etupäässä ja löi kuin hurja, sillä hänen riippui elämänsä\nja kuolemansa tästä. Yksi sissi toisensa perään kaatui, hän yksin oli\nhaavoittumatta.\n\nÄkkiä tunsi hän käden tarttuvan kiinni hänen vasemmasta käsivarrestaan,\nja ennenkuin oli joutunut tekemään vähintäkään vastarintaa, makasi hän\nmaassa; tultuaan jälleen tuntoihinsa huomasi hän kauhukseen olevansa\nvangitun.\n\n\"Pyhä neitsyt minua suojelkoon\", jupisi hän vapisevin huulin, \"enhän\nminä ole Sandomiristä saakka tullut koirana kuolemaan Skånessa.\"\n\nHänen mietteensä keskeytti tässä ääni, joka jäähdytti veren hänen\nsuonissaan. Se oli sama ääni, jonka hän ennenkin oli kuullut.\n\"Hirttäkää nuo roistot!\" olivat ainoat sanat, jotka päällikkö lausui,\nja raivostuneet sotamiehet eivät viipyneet täyttää tätä käskyä.\n\nEi yksikään sissi ollut päässyt pakenemaan, he olivat joko kaatuneet\ntahi vangitut. Ramoskin täytyi nyt katsella, miten yksi toisensa perään\nhänen elävistä tovereistaan teki viimeisen matkansa korkeihin\nmäntyihin, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin, ajatellessaan omaa\nkohtaloansa. Mutta vielä toivoi hän pelastusta ja päätti tehdä\nviimeisen kokeen.\n\nHän antoi merkin eräälle sotamiehelle, että halusi puhutella\npäällikköä.\n\n\"Hän ei kuuntele sellaisen roiston puheita, kun aina olet\", vastasi\nsotamies äreästi ja käänsi hänelle selkänsä, \"sitäpaitsi ei hän nyt ole\ntäällä; hän poistui vähän aikaa sitten.\"\n\nRamoskin koko ruumis värisi, ja hän luki paraillaan aveansa, kun kaksi\nsotamiestä ivallisesti nauraen lähestyivät.\n\n\"Kas niin, kirotut murhapolttajat\", huusi toinen jääkäreistä ja\nheilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä,\npitkittääkseen heidän tuskiaan, \"lukekaa nyt Isämeitänne, jos\nmilloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen.\"\n\n\"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista\", nauroi toinen\nsotamies, potkaisten Ramoskia.\n\n\"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne\", virkkoi\nkolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin\nheidän kaulaansa.\n\nRamoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon\nrauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan\nWalchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän,\nja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti\nhän, turhaan kokien päästä vapaaksi:\n\n\"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka...\"\n\n\"Joka on samanlainen kuin sinäkin\", keskeytti eräs sotamies kohottaen\npainettinsa. \"Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt\nmeidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut\nkäsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä\njuuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei\nkuoletetakaan hirttämällä\", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa\nolevat siteen, \"ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen\nluoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni\nkuolemasta. Kuulkaapas, toverit\", lisäsi hän sitten raivoissaan\nkiristellen hampaitaan, \"kun talot paloivat ja pienet sisareni\nkoettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan\nja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti\nkostaa\", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, \"minä vannoin kostaa\nhirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin\nkäsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja\ntähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!\"\n\nTätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.\n\nSilmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia\nvalmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet\npalvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi\nollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus\nheidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän\nhurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.\n\nRamoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin\nlaverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan\nnauroivat.\n\nPäätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle\ntoisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä.\nTämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti\nsotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman\nosaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa\nyli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi \"olkaa varuillanne\",\nsilloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n\"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan.\"\n\n\"Se on samantekevä\", sanoi päällikkö, \"jos et polttanut siellä, teit\nsen muualla!\"\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon,\n\"hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!\"\n\n\"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!\" kuului päällikön luja ääni.\n\nHaudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.\n\n\"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!\" jupisi Ramoski ja antoi päänsä\nvaipua rinnalleen.\n\n\"Kuolema ja helvetti\", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita\nsilmäyksiä vihollisiansa. \"Kuinka kauan pitää minun seisoman\npilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?\"\n\n\"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!\" vastasi eräs\nsotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.\n\nRamoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.\n\nAurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet\nraivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat\nonnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän\nsydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet\nkukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta\nheidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski,\nraitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän,\najatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin\nhymyilevältä.\n\nPäällikkö katseli hetkisen vankeja, ikäänkuin olisi hän tahtonut saada\nselville heidän sisimmät ajatuksensa, mutta hänen silmissään ei\nhuomattu rahtuakaan sääliä. Sitten kääntyi hän vitkaan tovereihinsa ja\nkomensi lujalla äänellä:\n\n\"Ampukaa!\"\n\nEpätoivoinen parkaus kuului Ramoskin vapisevilta huulilta, sitten kävi\nhän tunnottomaksi. Luoti oli Hipaissut hänen käsivarttansa ja tehnyt\nnahkaan naarmun. Hänen toverinsa sitävastoin nauroi täyttä kurkkua ja\nhuudahti ivallisesti, katsahtaen jääkäreihin: \"Kehnosti te ammuttekin!\"\n\n\"Senpä näytän sinulle\", vastasi yksi sotamiehistä ja astui rivistä\nkohottaen kiväärinsä, ja ennenkuin muut olivat ehtineet tehdä\npienintäkään liikettä, kuului laukaus, ja luoti vinkuen lävisti uhrin\nkaulan.\n\nOnneton koki puhua, mutta paksu verivirta melkein tukahutti hänet. Sitä\nhurjistuneempia silmäyksiä loi hän sotamiehiin.\n\nToisen kerran kohotti sotamies kiväärinsä, jonka oli tempaissut eräältä\ntoveriltaan, ja tähtäsi Ramoskia. Mutta tämä ei nähnyt mitään, hänen\nsilmänsä olivat ummessa, ja pää nojasi rintaa vasten. Sotamies kosketti\nliipasinta, mutta kivääri ei lauennutkaan.\n\n\"Luulenpa, että piru itse suojelee tuota lurjusta\", huusi hän, ja\nheitti kiväärin kauas luotaan, \"toinen tänne!\"\n\nKolmannen kerran nosti hän kiväärin, mutta juuri aikoessaan koskettaa\nliipasinta, vinkui luoti ilmassa ja lävistetyin käsivarsin kaatui\njääkäri maahan. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi joka taholta esiin\nsissejä, ja vähälukuiset sotamiehet olivat pian hakatut maahan.\n\nRamoski oli pelastunut, mutta kauhu ja pieni haava vaikuttivat sen,\nett'ei hän vielä ollut herännyt tainnostilastaan. Hänen toverinsa\nhengitti vielä vaikka hyvin heikosti.\n\n\"Kuka oli sotamiesten päällikkö\", kysyi mustaverinen mies, nojautuen\ntainnoksissa olevan Ramoskin yli, \"tietääkö kukaan sen?\"\n\n\"Aleksanteri Hummerhjelm\", vastasi kuoleva sissi, ja veti viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nMustaverinen ei vastannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe sissileiri joka sijaitsi noin pyssynkantaman päässä Finjajärvestä,\nei ollut järin lavealle ulottuva. Asuinhuoneet olivat pienet, ja\nuseimmissa rakennuksissa ei löytynyt kuin yksi huone, jossa usein asui\nkahdeksan, jopa kymmenenkin henkeä. Matterödissä oli pääasunto, ja\nFinjan sissejä voi siis pitää vaan etuvartijoina. Tämän joukkion\npäällikkö asui omassa tuvassaan, noin kahdenkymmenen kyynärän päässä\njärven rannalta.\n\nAlkoi jo tulla hämärä. Sissimajoissa ei huomattu sitä liikettä, mikä\naina on leirin ominaisuus; päin vastoin näytti siltä, kuin koko leiri\nolisi hyljätty, tai koko seurue vaipunut uneen. Ei yhtäkään\nhurjannäköistä kasvoa näkynyt mökeissä tahi järven vannalla, ei edes\nkoiraa eikä kissaa loikonut auringon lämpimässä paisteessa. Mutta\nkauempana metsässä ja pienellä saarella, pyssynkantaman päässä\nmannermaasta, havaittiin valppaiden vartijain hehkuvat silmät.\n\nAstukaamme päällikön asumukseen. Pienessä rakennuksessa oli kaksi\nhuonetta. Täällä olivat köyhän talonpojan lavitsa ja vapaasukuisen\nkirjaeltu sänky rinnatusten; erikokoisia kuvastimia, patjoja,\nkupariastioita ja kirjava kokoelma vaatteita sekä muita esineitä oli\nkaikki heitetty yhteen läjään huoneen nurkkaan. Yhdellä seinällä\nriippui pistooleja ja miekkoja, toisella kunnianarvoisien miesten\nvalokuvia. Ja nämä kaikki olivat saaliita ryöstöretkiltä.\n\nPienet akkunanruudut päästivät vaan niukasti valoa huoneesen, jonka\ntähden nämä monenlaiset esineet ikäänkuin peittyivät tumman hunnun\nalle, tehden huoneen vielä pelottavamman näköiseksi.\n\nPitkin askelin käveli eräs mies edestakasin lattialla. Hän näytti\nolevan suuressa mielenkiihkossa ja vähän väliin kuului hän jupisevan\nepäselviä sanoja kokoon purtujen hampaittensa välistä. Hän oli pitkä\nvarreltaan, leveät olkapäät sekä rinta ja kätensä olisivat olleet\njättiläisellekin omansa. Tukka oli musta ja valui epäjärjestyksessä\nkasvoille, joilla vieläkin huomasi kadonneen kauneuden jälkiä. Piirteet\nolivat nyt jäykät, ja sysimustissa silmissä hehkui tuli, kyllin valtava\nmasentamaan jokaisen. Ryhtinsä oli suora, ja jokainen liikkeensä\nosoitti jäykkyyttä ja ynseyttä, jotka kuitenkin tarpeen vaatiessa\nkatosivat. Tämä mies oli sissiseurueen päällikkö ja hän näyttikin\nsiltä, että pelkän ulkomuotonsa kautta voisi pitää nuot hurjat\nvimmapäät kurissa.\n\n\"Minä olen lannistanut heidät\", virkkoi hän, lisäten askeleitaan,\n\"vähältä piti, ett'eivät he lähettäneet minua muihin maailmoihin, kun\nannoin edellisen päällikkönsä kadota Finjajärven aaltoihin, mutta\nkäsivarteni pidätti heidät. Viisikymmentä kiväärin suuta olivat\nkohotetut sydäntäni kohden\", jatkoi hän puhettaan ja seisahtui akkunan\nluo, antaen silmänsä hapuilla järven tyynen pinnan yli, \"mutta luodit\neivät lentäneetkään piipuista, minä lannistin talonpojat. Haa, minulla\non valtaa ja viekkautta, ja kunnia on minua seuraava. Tuo vanha narri\nsanoi, että pian olen seuraava häntä, mutta ennen omalla tikarillani\nlävistän sydämeni, kuin annan koiran tavoin upottaa itseni. He ovat\nhirveän herkkäuskoisia, nämä tuhmat talonpojat\", jatkoi hän\npilkallisesti nauraen ja leikki koneentapaisesti kylteristä pistäyvällä\ntikarin kahvalla, \"he luulevat, että kohtalo vallitsee meidät, mutta\nnäytänpä heille, että _itse_ olen kohtaloni herra, sillä luja tahto voi\ntehdä mitä tahansa!\"\n\n\"Kauhea oli se vala, jonka ruhtinas minun pakoitti tekemään\", virkkoi\nhän hetkisen mietittyään ja pyyhkäisten kädellään otsaansa, ikäänkuin\nhaihduttaakseen kaikki mieleensä tunkeuvat levottomat ajatukset; \"käsi\nristinkuvalla vannoin, ett'ei käsivarteni lepäisi, ennenkuin olisin\nkostanut. Silloin en minä eikä ruhtinaskaan voinut edes aavistaa, että\nhän kaksi päivää sen jälkeen olisi ruumis. Hän ei tahtonut kostaa tuota\navioliittoa, sillä se oli päättämätön, mutta hänen kääntymisensä\nkerettiläisten uskoon, tämä on rikos, jonka ainoastaan palautuminen voi\nsovittaa. Ruhtinas kuoli, minun tuli yksin koettaa, ja vielä ei\nkäsivarteni ole horjahtanut. Niin, minä olen alkanut tehtäväni!\"\nhuudahti hän, intohimon hymyn kuvastuessa hänen kasvoilleen. \"Lundin\nluona kaatui ensimmäinen uhri, ja toinen on nyt hallussani.\" Näin\nsanoen vaikeni hän hetkeksi ja siveli vasemmalla kädellään kasvojensa\naliosaa peittävää, mustaa partaa. \"Ja nämä jesuiitat\", puuttui hän\ntaasen puheesen kuiskaavalla äänellä, \"he ovat hornan henkiä! Minä\ntunnen sydämestäni heitä vihaavani, mutta täytyy notkistaa pääni heidän\nikeensä, kirouksiensa ja tikariensa alle, jotka ehättäisivät minut,\nvaikka pakenisin maailman ääriin. Minun täytyy heitä palvella,\nsamoinkuin heidän pirulliset oppinsa palvelevat minua tuumiani\ntäyttäessäni. Ne imartelevat myöntyväisyydellään, mutta kuolettavat\nkaikki jalommat tunteet. Ei saa ajatella eikä toimia vapaasti. Mutta\nmitä hyödyttävät minua nyt kymmenen oppivuottani Varsovan luostarissa?\nKosto ei nyt tarvitse tiedettä avukseen, vaan ainoastaan hiotuita\ntikareita. 'Sinun tulee hiipiä perheisiin, ja siellä kylvää\neripuraisuuden-siemeniä, tiedoillasi ensin mielet hurmattuasi', nämä\nsanat sanoi pää-pappi minulle, ja lisäsi vielä: 'jesuiitan on\ntunkeutuminen matalimpiin mökkeihin ja palatsien kammioihin, ja\nsentähden täytyy hänen olla oppinut.' Ja minä paloin tiedonhalusta,\njotta myrkky vaikuttaisi kuolettavammin. Mitä hyödyttää tämä minua\nnyt?\" jatkoi hän kolkolla äänellä. \"Tapahtumat ovat ehkäisseet tuumani,\nja tässä ei auta kirjallinen tieto enään mitään.\"\n\n\"Oh\", huudahti hän, hetken vaiti oltuaan, \"tietoni on oleva minulle\nhyödyksi. _Hän_, tuo ylpeä tyttö, joka raivostuttaa minua\nlevollisuudellaan, hän ei enään minussa tunne tuota raakaa sissiä, joka\nainoastaan janoo verta, vaan viekas jesuiitta on niin kietova hänen\npauloihinsa, että hän tietämättään lankee niihin. Ha ha haa!\" nauroi\nhän hurjasti ja viskasi tikarin kauas lattialle, \"minä saarnaan hänelle\noppiani; puhun hänelle rakkaudesta, yhdyn mielipiteisiinsä, ja sillä\ntavoin aivan tietämättänsä tulen aikomusteni perille. Ah, ei oppi\nsentään olekaan halveksittava\", jupisi hän, ottaen tikarin lattialta ja\npistäen sen paikalleen, \"kyllä pyhät isät tiesivät mitä tekivät,\nkirjoittaessaan näitä oppeja, joita voi osoittaa aina kunkin mielen\nmukaan. Ja jos nyt kunnianarvoinen pää-pappi, joka värisi, kuullessaan\nkuolemasta ja verestä puhuttavankin, tietäisi, että minä, joka kymmenen\nvuotta kaksi kertaa päivässä kidutin itseäni madonnan kuvan edessä, nyt\nolen ryövärijoukon päällikkö, ja käsittelen tikaria ja pistoolia yhtä\ntaitavasti kuin ennen rukouskirjaa, lähettäisi hän minulle varmaan jo\nedeltäkäsin parin vuoden synninpäästön. Minä olen jesuiitta\", jatkoi\nhän hetkisen mietittyään, \"mutta kukaan ei voi aavistaakaan, että\nentinen ruhtinaan palvelija, Walchovitz, ensin puki päälleen\nmunkkikaapun, sitten ryövärin vaatteet, päästäkseen tarkoituksensa\nperille. Haa!\" kiljahti hän, hypähtäen seisoalleen, \"unohdinpa, että\nCzarny elää! Hän tuntee minut ja voisi vahingoittaa tuumiani. Mutta\nhänen täytyy kuolla\", lisäsi Walchovitz levollisemmin, \"hän, kuten\nkaikki muutkin viholliseni, katoo tietämättömiin, eikä kukaan ole\nmilloinkaan löytävä heidän ruumiitaankaan. Minä hyödytän kirkkoamme:\nheidän täytyy kuolla, mutta _huomiota herättämättä_, sillä niin kuuluu\nlakimme.\"\n\nRaju intohimo säihkyi jesuiitan silmissä; moniaita minuuttia istui hän\nmietteisiinsä vaipuneena, sitten nousi hän seisoalleen ja asteli\nvitkaan ulko-ovea kohden, jupisten itsekseen:\n\n\"Nyt hänen luokseen! Tahdon helliä pientä kyyhkystäni, ja kahden päivän\nkuluttua lepää hän joko rinnoillani tahi Finjajärven aalloissa.\"\n\nNäin sanoen astui hän tuvasta pihalle, katseli hetkisen tarkasti\nympärilleen ja ohjasi sitten askeleensa yksinäistä mökkiä kohden aivan\njärven rannalla.\n\n\n\n\nV.\n\nBerta.\n\n\nTässä matalassa mökissä oli Berta vankina. Akkunoita oli ainoastaan\nyksi; se oli järvenpuolella ja niin pieni, ettei ihminen olisi siitä\nmahtunut kulkemaan. Se ei oikeastaan akkunan nimeä ansaitsisikaan,\nsillä se oli vaan räppänä, johon täksi tilaisuudeksi oli sovitettu\nlikainen, viheriään vivahtava lasi. Ja tässä inhottavassa luolassa,\nsisältäen vaan vuoteen, sohvan ja pari tuolia, tuli Bertan oleskella,\nhänen, joka pari päivää ennen lapsellisissa leikeissä oli hyppinyt\nmajuritar Lundbergin avarissa saleissa.\n\nSellainen on elämä, toisena hetkenä valoisa ja ilokas kuni hymyilevä\nkevätaamu, toisena pimeä kuin myrskyinen marraskuun yö.\n\nBerta ei voinut itkeäkään enään, sillä hän oli itkenyt liian paljon.\nAamusta aina siihen asti kun hämärä levisi maan ja vetten yli, istui\nhän pienen ikkunan ääressä, ja loi levottomia silmäyksiä vedenpinnan\nyli, ikäänkuin toivossa nähdä pelastajan tulevan. Mutta toivonsa oli\nturha. Hänen edessään kuohuivat pienet laineet leikkien, ja leirissä\ntuolla joivat sissit hänen ja päällikkönsä maljoja laulellen laulujaan.\nBerta ei kuullut mitään.\n\n\"Jospa _hän_ toki tulisi\", kuiskasi hän, pusertaen kätensä ristiin,\n\"mutta virkansa sitoo hänet, ja ehkä hän ei tiedä, missä olenkaan.\"\n\nAinoastaan synkät seinät kuulivat hänen valituksensa, ja vieno\nkesätuuli vei sen Finjajärven loiskuvien aaltojen yli.\n\nHänen ei tarvinnut katsella niitä hirmuisuuksia, joita sissien leiriin\ntuotuja vankejansa kohtaan oli tapana harjoittaa, sillä kuten tiedämme,\noli hänen akkunansa järvelle päin. Hän pääsi harvoin ulos, mutta kun\ntämä hänelle myönnettiin, käveli rinnallaan aina eräs vanha, inhoittava\nakka, nimeltä Kaisa, jonka luultiin voivan noituakin. Tämä ei juuri\nollut hienolle neidille sopiva seuralainen, mutta Bertan täytyi tyytyä\nkohtaloonsa. Aniharvoin puhutteli hän Kaisaa, ja kun tämä puhua\nlaverteli tanskalaisten voitoista, oli tyttö vaiti ja antoi hänen sekä\npuhua että vastata.\n\nNiin kului pari päivää, kun sissien päällikkö tuli vangin huoneesen.\nMutta miten hän oli muuttunut! Ensi kerran kun hän kävi Bertan luona,\naamulla sen päivän jälkeen, jona oli ottanut hänet vangiksi, oli hän\nollut raju ja hillitsemätöin ja vannonut, että ennenkuin ensi täysikuu\nvalaisisi Finja-järveä, täytyisi tytön joko olla hänen, tahi\nvalmistautua kuolemaan.\n\nTeko-hymy huulillaan astui Walchovitz huoneesen. Hänen silmänsä eivät\nnyt hehkuneet vihasta eikä hekumasta, mutta tämä teeskennelty\nlevollisuutensakin oli hirveä nähdä.\n\nIntohimot, jotka vallitsivat hänen tulista luonnettaan, olivat, myrskyn\nkaltaiset luonnossa; ne tarvitsivat lepoa, päästäkseen uudestaan\nvalloilleen, ja silloin entistä kiivaammin.\n\nNähdessään vihollisensa, vetäytyi Berta takaisin, painaen kätensä\nsydämelleen.\n\n\"Älkää pelästykö, hurskas lapseni!\" sanoi Walchovitz, mennen tytön luo.\n\"Minä olen vaan tahtonut teitä koetella.\"\n\nBerta oli kokematon; hän ei nähnyt hukkaa karitsan taljan alta.\n\n\"Laskekaa minut jälleen kotia äitini luo\", pyysi hän rukoilevalla\näänellä, tarttuen jesuiitan käteen.\n\nTätä pyyntöä ei Walchovitz ollut odottanut, ja hän oli hetkisen vaiti\nsekä nähtävästi hämillään, mutta sitte sanoi hän teeskennellyllä\nsydämellisyydellä:\n\n\"Mahdoton, tätä pyyntöänne en voi täyttää. Ajatelkaapas\", jatkoi hän,\nistahtaen tuolille, \"ajatelkaapas, että koko seutu vilisee sisseistä,\nja että...\"\n\n\"Mitä se tekee\", virkkoi Berta rohkeasti. \"Lähettäkää pari miestä\nmukaani, minä lupaan, että lähetän heidät takasin.\"\n\n\"Kuulkaahan neiti\", vastasi hän vakavalla äänellä, \"meillä ei ole\nvoimassa turvakirjeet eri osastojen kesken, kuten vakinaisissa\narmeijoissa. Jokaisella seurueella on omat lakinsa, ja tuskin on\nesimerkkiä siitä, että he antaisivat muiden lupauksille arvoa. Ja onhan\nse luonnollistakin\", lisäsi hän painolla, \"sillä mitä minä lasken\nkäsistäni, voi olla muille hyödyksi, ja päinvastoin. Älkäämme siis\npuhuko siitä enään; elämänne kuluu kait jota kuinkin, eikä mitään tule\nteiltä puuttumaan.\"\n\n\"Mutta vapaus, vapaus\", virkkoi Berta, \"ettekö sitä pidä minään, sillä\nkun...\"\n\n\"Minä en ole kieltänyt teitä menemästä pihalle milloin tahdotte\",\nkeskeytti Walchovitz kiivaasti, \"ja ettehän sitä paheksune, että vanha\nKaisa on seurassanne käskyjänne täyttämässä.\"\n\n\"Ellei minun täytyisi _häntä_ totella\", vastasi Berta vapisevin äänin.\n\"Minä en enään ole lapsi, jota voi kulettaa mielensä mukaan\", jatkoi\nhän sitten, ylpeästi kohottaen päätään, \"vaan vapaasukuinen\naatelisnainen, ja tuhansia käsiä tulee kohoutumaan puolustuksekseni.\nMinä vaadin, että laskette minun vapaaksi, ett'en kauemmin tarvitse\nolla näiden ilkeiden ihmisten parissa.\"\n\nWalchovitz oli vähällä unohtaa päätöksensä, mutta hän hillitsi kuohuvat\ntunteensa, ja sanoi niin levollisesti kuin mahdollista oli:\n\n\"Olenpa hyvin pahoillani, ett'en voi pyyntöänne täyttää, nuori\nneitiseni. Minun täytyy pakosta pitää teitä täällä.\"\n\n\"_Pakosta_\", toisti Berta, pannen painon joka tavulle, \"minkätähden\npuhutte arvoituksia?\"\n\n\"Kun aika tulee, saatte kyllä kaikesta selon\", vastasi Walchovitz,\nkädellään pyyhkäisten otsaansa. Oltuaan hetkisen vaiti, jatkoi hän,\nnojautuen lähemmäksi tyttöä ja katsellen häntä tarkasti: \"Tapahtumia\nlöytyy, jotka pakoittavat minua käyttäytymään aivan vastoin\nluonnettani. Katsokaas, me ihmiset, jotka luulemme olevamme niin\nvoimakkaat ja rohkeat, emme olekaan muuta kuin tapahtumain uhria; nämä\nenimmäkseen kohtalomme määräävät.\" Viimeiset sanansa lausui hän niin\nmatalalla ja intohimoisella äänellä, että Berta pelästyneenä vetäytyi\nsyrjään. Walchovitz huomasi nyt liiaksi kiivastuneensa ja virkkoi\nsentähden levollisesti:\n\n\"Neitiseni, kohtalonne on nyt minun käsissäni; minun määräyksestäni\nvoitte olla joko onnellinen tahi onneton, miten vaan...\"\n\n\"Muuta ette voi kuin tappaa minut\", keskeytti nuori tyttö ja seisahtui\npuolalaisen eteen; \"minä tiedän, miten kohtelette vankejanne; teistä ei\nole mikään pyhää, vaimoja ja lapsia, miehiä ja ukkoja, kaikkia koetatte\nkiusata mitä julmimmalla tavalla. Kylläpä aavistan, mikä kohtalo minua\nennemmin tahi myöhemmin odottaa\", jatkoi hän ja kätki kasvonsa\nkäsiinsä, \"mutta Jumala on minua auttava, ja kun vähemmän sitä\naavistattekaan, on pelastaja oleva luonani.\"\n\nNämä viimeiset sanat herättivät jesuiitassa epäluuloja, ja hän jupisi\nitsekseen, pitkin askelin kävellen edestakasin lattialla: \"Haa, olisiko\nkukaan kavaltaja joukossani; kenties Ramoski... Ei, ei\", jatkoi hän\npuoliääneen, \"minä pelastin kerran hänen henkensä, hän ei ole minua\npettävä.\" Ääneensä lisäsi hän: \"Näettehän tuon saaren tuolla! Siellä\nkäyskentelee kaksi vartijaa yöt ja päivät. Samoin ovat valppaimmat\nmiehet lähetetyt tiedustusretkille ympäristöihin. Heillä on ilveksen\nnäkö, huuhkajan korvat ja vihollisten verestä hurmeiset pistimet! Miten\nsiis luulette kenenkään voivan hiipiä luoksenne? Vaikka hän olisi repoa\nkavalampi ja ja käärmettä liukkaampi, niin ottaisimme hänet kuitenkin\nkiinni.\"\n\nBerta kauhistui näitä sanoja kuullessaan.\n\n\"Suurenko lunastushinnan vaaditte?\" kysyi Berta hetkisen mietittyään.\n\"Mainitkaa summa ja lähettäkää sana Torppaan, niin...\"\n\nSilloin nousi Walchovitz seisoalleen ja oikasi vartalonsa; silmänsä\nsäihkyivät, ja ennenkuin Berta oli puhunut loppuun, keskeytti hän hänet\nlujalla äänellä:\n\n\"Minä en tarvitse kultaa, sillä sitä minulla jo on tarpeekseni. Jos\nlupaisitte minulle koko Torpan, niin en ottaisi sitä vastaan.\"\n\n\"Mitä sitten vaaditte?\" kysyi Berta, tuskin uskaltaen hengittää.\n\nWalchovitz oli hetkisen ääneti, ikäänkuin epäröiden vastausta.\nIntohimot ja järki taistelivat hänen rinnassaan, mutta vihdoin voitti\nviimeksimainittu, ja hän sanoi, istahtaen tuolille sekä viitaten\nvankiakin istumaan:\n\n\"Aluksi vaadin, että kuuntelette minua kärsivällisesti; lopun saatte\nkuulla huomenna.\"\n\nBerta ei vastannut.\n\n\"Älkää pelätkö laisinkaan, ihana neitini\", jatkoi hän hellällä äänellä,\n\"tahdon kertoa teille pienen sadun, jonka kuulin eräältä vanhalta\nmieheltä; mutta se on sisältörikas ja erittäin sopiva nuorisolle. Se\nkuuluu näin: 'Kaukana, Puolan synkissä metsissä, asui kaksi sisarusta\nsovussa ja ystävyydessä. He toimivat uutterasti ja kokosivat rikkautta,\nja heidän tiluksensa ulottuivat kauas toisellapuolen vuorten olevien\njärvien luo. He olivat veli ja sisar. Veljellä oli paljon puuhaa\nympäristössä asuvien naapurien kanssa; hän sovitteli heidän riitojaan\nja auttoi heitä ajamaan maasta niitä hurjia vihollisia, jotka toisinaan\ntulivat vuorien yli, jolloin hänellä aina oli apuna eräs naapurinsa\npoika, kaunis nuorimies, joka oli hänen siskonsa kihlattu. Tämä nuori\nmies ratsasteli pelkäämättä vuorilla hevosellaan ja ajaa karahutti\nurheasti hopeapurojen yli, ja luotinsa ehätti kotkan korkeimmalla\nkallionhuipulla. Monta, monta vuotta sitten nuo pakanat taasen tulivat\nvuorten yli, tallasivat viljan, polttivat talot ja sanoivat omaavansa\noikeuden ratkaista naapurusten väliset riitaisuudet. Veli ja sisar\nerosivat; veli meni paenneiden maanmiestensä luo ja kehoitti heitä\nurheasti suojelemaan kotejaan. Sisar oleskeli kotona erään vanhan\nsukulaisensa ja muutamain palvelijain seurassa, jotka veli oli jättänyt\nhänelle huviksi, sillä hänen sulhonsa taisteli vihollisia vastaan\nvuorilla ja tasangoilla. Eräänä päivänä tuli sitten eräs haavoitettu\nnuorukainen sisaren taloon: vaikka vihollinen, laskettiin hän sisälle,\nja tuo nuori tyttö hoiti häntä siksi, kunnes hän parani...\"\n\n\"Jatkakaa, jatkakaa\", huudahti Berta, kun Walchovitz vaikeni ja pyyhki\nhikihelmiä otsaltaan.\n\n\"Nuorukainen lähti matkoihinsa\", jatkoi hän kuiskaavalla äänellä, \"vaan\nmuutaman ajan kuluttua tuli eräs toinen mies, useiden vihollisten\nseurassa takasin, vei mukanaan sisaren ja tuon vanhan sukulaisen, sekä\nosaksi tappoi, osaksi ajoi pakosalle palvelijat. Se mies, joka oli\nnauttinut niin paljon hyvyyttä nuoren tytön kodissa, vietteli hänet\nsittemmin ja teki rikoksensa yhä suuremmaksi murhaamalla sisaren\nsulhon, joka tuli vaatimaan armastansa takasin. Tyttö seurasi häntä\nvuorten toiselle puolen, sillä rakkautensa isänmaatansa ja jumaloitansa\nkohtaan ei ollut sen suurempi. Mutta ilmestyipä kostajakin, joka löysi\npakolaisten jäljet. Yöt, päivät kuljeskeli hän korkeimpien vuorten yli;\nusein joutui hän harhateille synkissä metsissä, jossa petojen kiljuna\nhäntä kammostutti; hän ui jokien ja purjehti merien yli ja ainoastaan\nkoston tuumat täyttivät hänen sydämensä. Hän tuli noiden hurjien\nmiesten maahan, siellä tapasi hän viettelijän ja...\"\n\n\"Mikä teitä vaivaa, te kalpenette?\" huudahti Berta, itsekin tullen\npahoille mielin, ja unhotti nyt kokonaan vihollisen olevan edessään.\n\n\"Eipä mikään\", vastasi Walchovitz pyyhkäisten hikeä otsaltaan. \"Minä\nsanoin että kostaja löysi vihollisensa. Kaksikymmentä vuotta oli hän\nhäntä etsinyt ja nyt... nyt vihdoinkin ehätti hän tuon kavalan\nsydämen.\"\n\nParahtaen syöksi Berta sohvalta, ja olisi kaatunut ellei Walchovitz\nolisi häntä tukenut.\n\n\"Ja nyt hakee kostaja tuota kavalaa tyttöä, joka jätti isänmaansa ja\njumalansa sekä polvistui muukalaisen alttarin juureen\", kuiskasi\njesuiitta, pelästyneen Bertan korviin. Pari minuuttia epäröi hän,\niskisikö viimeisen iskun, mutta vihdoin jupisi hän hampaittensa välistä\nja silmänsä säihkyivät: \"Nyt on aika pehmittää hänen sydämensä,\nhuomenna rukoilee hän polvillaan armoa äidilleen, ja silloin on hän\nminun. Olipa oikein hyvä, että tulin puhuneeksi tuon kertomuksen, nyt\npääsen tuumaini perille tarvitsematta teeskennellä hurskaaksi; hetken\npäätös on auttanut minua.\"\n\nBerta oli juossut akkunan luo, koko ruumiinsa vapisi, ja posket olivat\nkalman kalpeat.\n\n\"Tahdotteko tietää tuon naisen nimen?\" kysyi Walchovitz ja meni häntä\nlähemmäksi.\n\n\"En, en!\" huusi nuori tyttö, kauhulla katsellen vihollisensa synkkiä\nkasvoja. Hirveä aavistus sanoi hänelle, että miehen kertomus sisälsi\njotain salaperäistä ja hirmuista, ja hän teki häätävän liikkeen\nkädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää Walchovitzin syrjään.\n\n\"Teidän täytyy se tietää\", kuiskasi jesuiitta, hypähtäen hänen\nrinnalleen, \"kostaja olen minä, ja tuo valapatto on... äitinne!\"\n\nMailma musteni nuoren tytön silmissä ja hän aikoi huutaa, mutta\nkielensä ei tehnyt palvelusta, ja pienimmättäkään äänettä vaipui hän\ntainnottomana lattialle.\n\nWalchovitz syöksyi ulos, ja kaukana metsissä vastasi kaiku hänen\nivanauruunsa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz katosi, näkyi toiset kasvot\nruudun takana. Niiden omistaja oli Ramoski.\n\n\"Tyttöparka\", jupisi hän, ja pyyhkäsi huuran lasista nähdäkseen\nparemmin, \"niin totta kun elän, et huomenillalla ole enään täällä.\"\n\nNäin sanoen poistui hän ja lähestyi pitkin askelin Walchovitzin tupaa,\njonka matalasta ovesta astui sisään.\n\n\n\n\nVI.\n\nTorpassa. -- Valmistuksia. -- Pelastus.\n\n\nAivan Torppaa ympäröivän vallihaudan partaalla, lähellä ylös nostettua\nvipusiltaa, istui kolme miestä ja puhuivat kuiskaten keskenään. Oli\nseuraava ilta sen jälkeen, kun Walchovitz oli käynyt Bertan luona.\nKeskustelevien ympärillä tekivät talon palvelijat innokkaasti työtä;\nsuuren suuria kivilohkareita tuotiin esille, jotka tarvittaissa saatiin\nvierittää vihollisen päälle, risukimppuja pidettiin valmiina, ja\nmatalille valleille istutettiin pari pientä tykkiä, joiden kartessien\npiti levittämän kuolemaa ja tuhoa vihollisissa. Jokainen näytti\nlevottomasti odottavan jotakin, ja kaikkien silmät tähystelivät\nmetsänrinnettä, ikäänkuin odottaen näkevänsä joka silmänräpäys hurjien\nvihollisten syöksevän esiin.\n\n\"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva\", sanoi yksi ennenmainituista\nkolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, \"eivätpä he voi\naavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa.\"\n\n\"Eivät laisinkaan\", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin\nympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.\n\n\"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta\nvanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat.\"\n\n\"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?\" virkkoi Aksel. \"Hän\nkyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja...\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään,\n\"kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko,\nnuoret herrani\", jatkoi hän säihkyvin silmin, \"älkää luulko, että\nsotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka\nkaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat\nvielä säilyvät hänen muistossaan.\"\n\nEi kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään\nsanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:\n\n\"Ramoski on kait uskollinen, niin että...\"\n\n\"_Ramoski on uskollinen_\", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon.\n\"Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin.\nTapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä\nuskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä,\nvälistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun\npuolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen\nlaineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme\nmukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän\ntuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän\nneidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi\", jatkoi vanhus säihkyvin\nsilmin, \"hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut\njesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi\nvihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu\nhukkaan... tahi saa minut uhrikseen.\" Nämä viimeiset sanat lausui hän\nenemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.\n\nMolemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi\nuteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi,\nkevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:\n\n\"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka...\"\n\n\"Älkää milloinkaan enään puhuko siitä!\" keskeytti Czarny vielä kerran.\n\"Mitä luulette, olisi seurauksena siitä, jos kreivitär saisi tietää,\nettä eräs Göran Czarneckin palvelija on ryöstänyt hänen tyttärensä. Ei,\nei nuori herrani! Paras on, että tämä niin kauan kuin mahdollista\npidetään häneltä salassa. Jos voisimme saada sen toimeen, ettei hän\nmilloinkaan saisi nähdä Walchovitziä tahi kuulla hänestä\npuhuttavankaan, ei hänenkään rauhansa tulisi häirityksi.\"\n\n\"Äiti ei unohda niin helposti\", vastasi Bernhard, kohottaen päätään,\n\"ja vielä vähemmin sellaisia asioita.\"\n\n\"Ei, Jumala paratkoon\", jupisi vanhus ja nousi seisomaan. \"Ilon unohtaa\nkyllä pian, mutta suru, se painuu mieleen.\"\n\nSamassa lähestyi vanha uskollinen palvelija, Erkki, ja pyysi saada\npuhutella Bernhardia.\n\n\"Sano suoraan, mitä on mielessäsi\", sanoi nuorukainen, hypähtäen\npystyyn. \"Olethan ollut Finjassa?\"\n\n\"Olen\", vastasi Erkki, heiluttaen painavaa miekkaa, ikäänkuin se olisi\nollut putkisauva, \"niin pitkällä kävin kun pääsin. Nuo kirotut sissit\nolivat yhä kintereilläni, mutta minä olen liian kauan metsissä\nkuleksinut, antaakseni tuollaisten kömpelöiden lurjuksien ottaa itseäni\nkiinni. Eipä auta, että sotamarski ja luutnantti Hummerhjelm heitä\nahdistavat, he tulevat kuitenkin taas esiin, missä vähemmän odotetaan.\nNyt on asia se, että he mielihyvällä katselevat Torppaa, ja vaan se\nseikka, että Herrevadi on niin lähellä, arveluttaa heitä, mutta...\"\n\n\"Mitä mutta\", keskeytti Czarny, vakavasti katsellen puhujaa, \"epäilitkö\nmitään?\"\n\n\"Jotain sinnepäin\", vastasi Erkki, nyykäyttäen päätään, \"tuolla rapisi\njoka taholla sekä pensaikossa että puissa, ja sieltä täältä näin\nnokisia kaavoja pistäytyvän esiin; nuo pedot ovat nyt partioretkellä,\nja Herra yksin tietää, kenen vuoro ensin tulee.\"\n\n\"Ah, yhä useampihan tuon asian tunteekin\", virkkoi Czarny, kevyesti\nlyöden Erkkiä olalle. \"Sinunpa silmäsi eivät ole peitossa: sissiä\nhiipii todellakin täällä ympäristöllä, ja ensi yönä karkaavat he\nniskaamme.\"\n\n\"No, Jumala nyt lisätköön voimiani\", huudahti Erkki, tehden uhkaavan\nliikkeen nyrkkiin puristetulla, tarmokkaalla kädellään, \"monta kertaa\nolen käsikahakassa ollut, ja tietäkää se, että ukko Erkki Erkinpoika ei\nolekaan juuri heikompia, kun on kysymys miekan käsittelemisestä.\nMuistanpa vielä kun majailimme Sonderburgin linnassa erällä\nAls-nimisellä saarella, Tanskanmaalla. Tämä ei ollut mikään leikki, sen\nvoitte uskoa, sillä tanskalaiset, saksalaiset ja puolalaiset\nhätyyttivät meitä kaikin voimin. Mutta kas, urhea Askenbergimme\n[ruotsalaiset sotamiehet eivät voineet oppia lausumaan Aschenbergin\neikä monien muidenkaan nimiä oikein], hän ei sittenkään joutunut\nkiipeliin. Tietäkää, että siihen aikaan palvelin ratsumiehenä, ja\nvieläkään en ole heikontunut.\" Niin sanoen ojensi puhuja oikean kätensä\nsuoraksi ja pudisti vahvaa käsivarttaan. \"Mutta tällaista kahakkaa eivät\nvanhat silmäni vielä milloinkaan ole nähneet\", jatkoi hän: \"itse\nkuninkaan sotamiehet eivät häpeä ryöstää ja rosvoilla kuten pahimmat\nilkitöiden tekijät. Olisipa tämä vaan tapahtunut hänen isävainajansa\naikana: niin, sepä oli toisenlainen aika se\", jupisi Erkki itsekseen,\nmutta lisäsi taas heti ääneensä: \"Silloin sekä päällikkyyttä että\nmiehistöä pidettiin kurissa, eikä kukaan uskaltanut koskea omenatakaan.\nNuo kirotut sissit eivät tunnusta Jumalaa eikä perkelettä, sentähden\nelävätkin he villipetojen tavalla, ja tunnenpa itseni kuin nuoremmaksi,\najatellessani miten lämpimästi nuo pienet esineet tuolla valleilla\ntulevat tervehtimään konnia\", huudahti vanhus, osoittaen tykkiä. \"Itse\ntahdon niitä hoitaa, ja olisipa todellakin merkillistä, ell'en voisi\npitää heidän järjestämättömiä joukkojaan kurissa. Jos on, kuten\nsanotte, Czarny, että nuo verta janoovat koirat kuljeksivat täällä\nympäristössä, tervehtiäkseen meitäkin, niin olkaa varoillanne, silloin\nkuin vähemmän aavistaa, ovatkin he jo niskassa. Minä asetun tänne\nvallille, ja heti ensimäinen sissi, joka näyttää tukkuisen päänsä, saa\ntämän suuren risukimpun tukkaansa, ja tuli on leimuava siinä kuten\nkatajapensaassa. Tämä on viimeinen sanani, ja Erkki-vanhus ei syökään\nsanojaan koskaan.\"\n\nVanhus oli hetkisen vaiti, sitten osoitti hän oikeata sivurakennusta,\nhuudahtaen:\n\n\"Kas todellakin, tuolla seisovat kreivitär ja vanha Martta, joka on\nvannonut ei milloinkaan menevänsä naimisiin. Mutta\", lisäsi hän,\nnaurahtaen itsekseen, \"saammepa nähdä, eikö tuon vanhan neitosen sydän\nhelly, kun oikein toden perästä alkaa häntä piirittää.\"\n\n\"Hyvästi, hyvät herrat\", sanoi hän sitten vakavalla äänellä, \"minä\nmenen nyt määräpaikalleni.\"\n\nMutta ennenkuin Erkki oli montakaan askelta ehtinyt ottaa, pidätti\nhänet Martta, joka kädet lantioilla asettui hänen eteensä hyvin\nvihastuneen näköisenä.\n\n\"Kreivitär kysyy, mitä tämä merkitsee\", sanoi vanha palvelijatar ja\nkatseli kummastellen varustuksia.\n\n\"Eipä mitään erinomaista\", vastasi Erkki tyynesti ja aikoi jatkaa\nmatkaansa, \"täällä taidetaan tänä yönä pitää pienet tanssiaiset, ja jos\nolet tanssihaluinen, Martta, niin sopii mainiosti...\"\n\n\"Tanssihaluinen;\" toisti Martta, tehden ylenkatseellisen liikkeen\npäällään, \"nuoret liehakot sellaisesta turhuudesta välittävät,\nrehellinen nainen...\"\n\n\"Ei tee muuta kuin katselee ja huokailee\", keskeytti Erkki vuorostaan\nja astui pari askelta eteenpäin. \"Mutta yhden neuvon annan sinulle,\nMartta\", jatkoi hän vakavasti, \"sinä saat pian nähdä kummallisen\nnäytelmän; pysy silloin huoneissa äläkä pistä nokkaasi ovesta, sillä\nsilloin on hyvin mahdollista, että peset huomenna koipiasi\nvallihaudassa.\" Näin sanoen jätti hän vanhuksen, joka itsekseen\njupisten joitakin epäselviä sanoja ohjasi askeleensa isoja portaita\nkohden, jonne Czarny ja molemmat nuorukaiset jo olivat ehtineet.\n\n\"Miksi et ole kertonut tästä uhkaavasta vaarasta ennenkuin viimeisessä\nsilmänräpäyksessä\", sanoi kreivitär lempeällä vaan surullisella\näänellä, nojautuen Bernhardin käsivarteen. \"Ja sinä, vanha Czarny\",\njatkoi hän kääntyen Czarnyn puoleen ja loi häneen puoleksi nuhtelevan\nkatseen, \"sinä, joka tiedät että vaadittaissa voin kärsiäkin, sinäkin\nsalasit minulta tämän?\"\n\n\"Jalo kreivittäreni\", vastasi vanhus nöyrästi, paljastaen päänsä,\n\"minun on kaikki syy, sillä minä kielsin Bernhard- ja Aksel-herraa\npuhumasta, koska en syyttä tahtonut saattaa teitä levottomaksi. Jo\nennalta kannatte niin paljon suruja hartioillanne, että minua arvelutti\nkertoa tästä vaarasta, ell'ei, kuten nyt, tarve vaatisi sitä tekemään.\nMutta ehkä kaikki onkin vaan pelkkää pelotusta\", jatkoi hän,\ntähystellen metsäänpäin. \"Olkaa kuitenkin ihan levossa, niinkauan kun\nkäsivarsikin liikkuu, olemme teitä puollustava.\"\n\nToivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se\nkatosi pian ja hän kuiskasi:\n\n\"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki\nmitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani.\"\n\n\"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin\", vastasi Bernhard:\n\"sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin\npäivän päästä on siskoni oleva vapaa.\"\n\n\"Niin, se on varma\", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen\nmiekkaansa.\n\n\"Jumala suokoon, että puhuisitte totta\", huokasi kreivitär, ollen\nvalmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan\nhuoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:\n\n\"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua,\nkatselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet,\nottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä\nolen...\"\n\n\"Uskollinen Czarnyni\", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen,\n\"minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta.\nSinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja\nenpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä\nhän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen.\nVanhus lepää nyt levossa\", jatkoi Eleonora liikutettuna, \"rauha hänen\ntomullensa!\"\n\n\"Amen\", jupisi Czarny itsekseen, \"pyhä neitsyt häntä varjelkoon!\"\nÄäneensä sanoi hän: \"Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista\nkertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti\nKruse itse!\"\n\nEleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi\nkuiskaten: \"Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni.\"\n\n\"Voihan se vielä kerran palatakin\", intti Czarny.\n\nEleonora ei vastannut. Syvään huoahtaen palasi hän huoneisiinsa.\n\nKauan katsoi Czarny hänen jälkeensä, ja yksinäinen kyynel vieri hänen\nlumivalkeaan partaansa, kun hän jupisi: \"Niin kauan kuin tämä käsivarsi\nvoi asetta käsitellä, ei yksikään ole häneen tarttuva.\"\n\nYön vaippa peitti yhä enemmän maan, ja kylmä tuuli vinkui metsissä ja\ntantereella. Raskaat pilvet, jotka koko päivän olivat estäneet auringon\nlämpimät säteet paistamasta, olivat haihtuneet, ja miljoonia tähtiä\nloisti nyt kirkkaalla taivaalla, ystävällisesti tuikkien Skånen verisen\ntantereen yli. Puoliyöstä nousi Mörkanskogin viheriöiden puunlatvojen\ntakaa kuu, ensin kullaten kukon oikean sivurakennuksen torninhuipulla,\nsitten luoden värisevän valonsa jokaisen esineen yli.\n\nKolmekymmentä rivakkaa miestä oli linnan puollustusväkenä, todellakaan\nei suuri joukko, mutta mitä luvussa puuttui, sai urhous palkita. Yksi\najatus innostutti kaikkia: hengellä ja verellä puollustaa asematansa.\nHiljaa kuin varjot hiipivät he toimillaan ja tekivät tehtävänsä\nkuumeentapaisella kiireellä, sillä joka hetki odottivat he saavansa\nkuulla sissien hurjia sotahuutoja. He kyllä tiesivät, minkälaista\nvihollista vastaan tulisivat taistelemaan, ja Czarny, joka\npuollustustyötä johti, oli ytimekkäässä puheessa valmistanut heitä\nankaraan taisteluun. Jollakuilla heistä oli kostettavana äidin, isän,\nsisaruksen tahi puolison kuolema, sillä suurin osa oli paennut\npoltetuista taloistaan ja hurjistuneiden talonpoikain puukoilta. He\nolivat kaikki ruotsalaismielisiä, ja tiesivät siis, mikä kohtalo heitä\nodottaisi, joutuessaan vihollisten käsiin. He olivat vannoneet\nmieluummin tulla haudatuksi raunioiden alle, kuin uskoa sissien\nlupauksia ja vakuutuksia.\n\nAkselin ja Bernhardin järjestäessä omia puolustusasemiaan käveli tuo\nväsymätön Czarny ympäri ja piti tarkan huolen, että kaikki oli\nkunnossa. Ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta.\n\n\"Hyvä, hyvä\", puuttui vanhus puhumaan, istahtaen tykille, \"minä olen\nnyt keittänyt heille keitoksen ja valmistanut niin lämpymän\ntervehdyksen, ett'eivät suinkaan tule palelemaan, vaikka yö onkin\njotenkin kylmä. Tulkaa nyt vaan\", jatkoi hän, nojaten kauniin päänsä\nkäteensä, \"vielä kerran tahdon katsella Walchovitzia silmiin, ja pyhä\nneitsyt on kyllä pitävä huolta siitä, ettei miekkani tällä kertaa\nluiskahda hänen otsalleen. Ja Ramoski kyllä tekee velvollisuutensa.\nHaa!\" huudahti hän, nousten seisoalleen. \"Tahtoisinpa nähdä hänen\nraivonsa, kun takasin palatessaan neiti onkin poissa, jos, nimittäin,\nhän milloinkaan palaa takasin\", jatkoi hän vitkaan. \"Minun miehieni\nkanssa ei ole leikkimistä, ja vanha Erkki kyllä antaa heille kullekin\nansioittensa mukaan. Tästähän tulee koko hauska leikki vanhoilla\npäivilläni ja...\"\n\nSamassa tunsi hän raskaan käden vasemmalla olallaan ja katsottuaan\ntakansa, seisoi Bernhard hänen vieressään.\n\n\"Ethän vielä huomaa mitään?\" kysyi nuorukainen, silmäillen seutua\nympärillään, \"ja vaikea onkin tässä epämääräisessä kuunvalossa havaita\nnoita hiipiviä vihollisiamme.\"\n\n\"Ei ole hätää, nuori herrani\", vastasi Czarny varmasti, \"Erkillä, joka,\nkuten näette, seisoo tuolla vipusillan luona, on hyvät silmät, eikä\nkissakaan voisi, hänen sitä huomaamatta, hiipiä tänne sisälle. Miten on\nkreivittären laita, onko hän mennyt nukkumaan?\"\n\n\"Maata nyt!\" huudahti Bernhard kummastuneena. \"Kyllähän hyvä äitini nyt\non levollinen ja hyvässä turvassa, mutta olisihan aivan hullua nyt\nantautua levolle, kun sota riehuu oven edessä. Ei, Czarny hyvä, niin\nrauhallinen ei hän suinkaan ole.\"\n\n\"Niin, parasta lienee pitää silmät auki aikoinansa\", vastasi vanhus\nhiljaa, \"ei kukaan tiedä, mitä noilla konnilla on mielessä.\"\n\nKeskustelu päättyi tähän, ja Bernhard, jonka tuli vartioida vipusillan\nluona, Akselin seisoessa toisella puolen vanhan linnan sisäänkäytävän\nluona, lähti paikalleen. Hitain askelin lähestyi Erkki Czarnya ja\nsanoi, osoittaen vipusiltaa:\n\n\"Kestävätkö ketjut?\"\n\n\"Ei yksikään sissi saa niitä poikki\", vastasi Czarny, \"ja voidakseen\nsen tehdä, tulee heidän ensin mennä vallihaudan yli, joka vie heiltä\nvähintäänkin pari tuntia.\"\n\n\"Kuulkaa, Czarny!\" virkkoi Erkki, tarttuen puolalaisen käsivarteen ja\nvei häntä vallin partaalle, \"ei se ole pelko, vaan varovaisuus, joka\nsaattaa minut puhumaan teille. Lähettäkää sana Herrevadiin ja hankkikaa\nlisäväkeä, jota pikemmin, sitä parempi. Pelkäänpä, että kaikki apu pian\non meiltä kielletty ja...\"\n\n\"Mitä nyt, ukko?\" huudahti Czarny astuen takaperin. \"Mitä tarkoitatte\ntällä pelolla? Olittehan aivan levollinen äsken, eli ehkä omatunto...\"\n\n\"Vaiti!\" ärjäsi vanhus liikutuksesta vapisevin äänin ja astui\ntaaksepäin, paljastaen miekkansa. \"Minä tiedän, mitä aijotte sanoa.\nVanhalla sotamiehellä kuin minä, joka on sotinut rehellisen\n'Askenbergin' rinnalla ja halaissut sekä saksalaisten, tanskalaisten\nettä puolalaisten pääkalloja, on aina puhdas omatunto, sen sanon\nteille. Katsokaas, minä annan sotilaskunniani vastapantiksi\nuskollisuudestani, ja jos kerran vielä uskallatte lausua sellaisen\nepäluulon, ei neitseenne, tai miksi häntä nimitätte, voi pelastaa teitä\nErkki Erkinpojan kostolta. Tämä on viimeinen sanani, ja niin totta kuin\nsissit nyt tulevat tuolla metsässä, niin totta olen rehellinen mies.\nHakekaa sitte itse apua, mistä tahdotte, kun nuo kirotut roistot\npiirittävät meitä niin, ett'emme edes saa vallihaudasta vettä janoomme,\nmutta älkää toista kertaa tulko luokseni sellaisella puheella!\"\n\nNäin sanoen pisti ukko miekan taas huotraansa ja poistui, jupisten\nsanoja, joita ei Czarny ymmärtänyt. Tämä jäi hetkeksi seisomaan\npaikalleen ja näki vaijeten Erkin jättiläiskokoisen vartalon katoavan\nsinnepäin, jossa tykit olivat; sitten kiirehti hän nopein askelin\noikeaan sivurakennukseen, ilmoittaakseen kreivittärelle, että päättävä\nhetki oli tullut.\n\nMutta juuri astuessaan ensimäiselle portaalle katsoi hän takansa, ja\nnäki vanhan Erkin seisovan erään tykin päällä. Hänen kookkaan\nvartalonsa eroitti selvään kirkkaassa kuunvalossa, ja oli enemmän\nkuvapatsaan kuin elävän ihmisen kaltainen.\n\n\"Mitä nyt, mitä nyt?\" jupisi Czarny ja seisoi kuin naulattuna\npaikoillaan. \"Mitä tämä merkitsee? Haa, merkki, tuo...\"\n\nViimeinen sana jäi lausumatta, kun hän samassa huomasi Erkin kadonneen.\nPari sekuntia odotti Czarny hengittämättä ja aikoi juuri palata\ntakasin, kun samassa paikassa, missä Erkki oli seisonut, salama\nvälähti, ja korkeissa puissa kajahteleva jyske seurasi heti sen\njälkeen.\n\nJoka taholta metsässä vastattiin laukaukseen korkeilla sotahuudoilla,\nja vallilta kuului Erkin voimakas huuto:\n\n\"Aseisin! Sissit ovat hyökänneet kimppuumme!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuskin oli viimeinen sissi kadonnut Ramoskin näkyvistä, kun hän nopein\naskelin kiiruhti tuvalle, jossa Berta asuskeli.\n\n\"Hän meni paulaan\", jupisi puolalainen, kiiruhtaen kulkuaan, ja tämä\nkiire kummastutti jälelle jääneitä, syystä, että hän, Ramoski, aina oli\nvastahakoinen ja kankea töitään toimittaessaan. \"Nyt, jos milloinkaan,\nsaan hänet pelastetuksi\", jatkoi hän, naurahdellen itsekseen\nkepposelle, jonka oli tehnyt ystävälleen.\n\nHiljaa hiipi hän tuvalle ja saavutti, kuten hän luuli, kenenkään\nhuomaamatta, pienen akkunan, jonka alle hän erinomaisella huolella\nkätki pienen veneen.\n\nHänen tarkoituksensa oli paeta yli järven Bertan kanssa.\n\n\"Herrevadiin täytyy meidän matkamme ohjata\", ajatteli hän, ryömien\nakkunan alla kasvavien pensaiden väliin, \"Herrevadiin täytyy meidän\npäästä, vaikka sitten joka saari vilisisi vahdeista, ja sissien\nkiväärit pilkistelisivät joka pensaikosta.\"\n\nTapansa mukaan istui Berta akkunan ääressä, ja synkeä suru oli painanut\nleimansa hänen kasvoilleen. Hän oli kalpea, ja usein vei hän molemmat\nkätensä polttavalle otsalleen. Silmien entinen kirkkaus oli kadonnut,\nja suu ei enään hymyillyt.\n\n\"Huu, tämä on kauheata\", huokasi hän kauhusta väristen, \"huomenna tulee\nhän takasin. Äitini, rakas äitini\", huudahti hän tuskastuneena,\npeittäen kasvonsa käsillään, \"mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan!\nHän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää\nvanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi\nja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin\npääsen pois tästä kurjasta luolasta?\" Tätä sanoessaan vierivät runsaat\nkyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys\npuistutti hänen ruumistaan.\n\nHän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut\nnäitä hiljaa lausuttuja sanoja: \"Hänen täytyy tulla pelastetuksi!\"\n\nSe oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.\n\nKyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta\npäänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan\nvieraat kasvot akkunan ulkopuolella.\n\nRamoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän,\nnähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.\n\nRamoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen\nkokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville\nsiitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi\nherättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.\n\n\"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä\", mutisi hän ja\ntempasi akkunaa, \"meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä.\"\n\nUsean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.\n\n\"Älkää pelästykö, ihana neiti\", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli\nperäytynyt toiselle puolen huonetta, \"älkää pelästykö! Minä tahdon\npelastaa teidät.\"\n\n\"Te tahdotte minut pelastaa!\" huudahti nuori tyttö, toivon säteen\nkirkastaessa hänen kasvojaan. \"Onko tämä totta, tahi kenties on se\npetos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin.\"\n\n\"Luottakaa minuun, niin kaikki käy hyvin\", vastasi Ramoski, joka ei\nollut kuulevinaankaan Bertan viimeisiä sanoja. \"Mutta teidän täytyy\nuskaltaa minuun\", jatkoi hän kuiskaten, \"teidän täytyy antaa minun\nmäärätä, ja minä lupaan, että tänä iltana olette vapaa.\"\n\nBerta tuskin uskoi korviaan. Hän pääsisi vapaaksi, saisi mennä ulos\ntästä kamalasta huoneesta, jossa sade lapasi seinät, eikä tarvitsisi\nenään katsella tuota iljettävää Kaisaa, joka alati häntä kiusasi. Ja\nparas kaikista oli, että pääsisi _häneltä_ pakoon, jonka katse vielä\npoltti hänen sielussaan. Eikö tämä kaikki ollut ihana unelma? Ei! Jota\nenemmän hän tarkasti tuntemattoman kasvoja, (meidän tulee tässä\nmuistuttaa, että Ramoski oli muuttunut paljo kauniimmaksi, sittekuin\ntutustuimme häneen Sandomirissa) sitä varmemmaksi tuli hänen uskonsa,\nettei tuo tuntematon tahtonut häntä pettää. Hän lähestyi vähitellen ja\nsanoi vihdoin, lapsellisella viattomuudella katsellen Ramoskia:\n\n\"Sinä näytät liian hyvältä, tahtoaksesi saattaa minut vielä\nonnettomammaksi, ja minusta nähden ei sinun silmäsikään ole sellaiset\nkuin tuon toisen. Mutta jos teet minulle jotain pahaa, niin että\näiti-parkani saa itkeä vielä enemmän, on Jumala sinua siitä\nrankaiseva.\"\n\nNämä yksinkertaiset sanat tunkeutuivat Ramoskin sydämeen ja hän jupisi\nitsekseen: \"Pyhä neitsyt minua tästä varjelkoon.\" Ääneensä sanoi hän:\n\"Minä tahdon pelastaa teidät äidillenne, ja vanha Czarny on...\"\n\n\"Czarny!\" huudahti Berta ja seisoi yhdellä hyppäyksellä akkunan luona,\n\"tunnetteko vanhan, rehellisen Czarnyn?\"\n\n\"Tunnen\", vastasi Ramoski, \"minä olen hänen maanmiehiänsä.\"\n\n\"Sittenpä et voi minua pettää\", vastasi nuori tyttö luottavasti, ja\nlisäsi hän heti jälkeenpäin uteliaasti tarkastellen Ramoskia,\n\"sittenhän rukoilet sinäkin neitsyt Mariaa, kuten Czarnykin. Minä pidän\nhänestä paljon\", virkkoi hän viattomasti, \"mutta sekä äiti että minä\nemme voi hyväksyä, että hän siten kunnioittaa syntistä naista.\"\n\nTämä puhe kummastutti Ramoskia, mutta nyt ei ollut aikaa kuluttaa\ntärkeitä minuuttia missään keskustelussa, ja hän vastasi vakavasti:\n\n\"Puhukaamme siitä sittemmin; nyt on vaan pidettävä huolta, miten\nparhaiten pääsette pakenemaan.\"\n\n\"Niin, niin, pelasta minut, pelasta minut!\" huudahti Berta, joka nyt\nvasta taas huomasi tilansa, \"mutta kiiruhda, sillä tuo toinen voi joka\nhetki palata takasin; minä olen usein nähnyt hänen kävelevän täällä\nrannassa vakoilemassa.\"\n\n\"Hän ei tule takasin vähintäinkään useaan tuntiin\", vastasi Ramoski,\nsekä jupisi itsekseen, \"ja pyhä neitsyt suokoon, ett'ei hän enään\npalaisi milloinkaan!\"\n\n\"Missä hän sitten on?\"\n\n\"En tiedä\", vastasi Ramoski; \"arvattavasti partioretkellä.\"\n\nBerta tunsi kylmän väristyksen jäsenissään. \"Älä viivy, älä viivy!\"\nhuusi hän yhä tuskallisempana. \"Vie minut heti täältä; uh, minä\ntukehdun!\"\n\n\"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee hämärä\", vastasi Ramoski, \"minä\nolen kätkenyt tänne veneen, jolla pakenemme yli järven. Mutta olkaa\ntarkoin varoillanne, vanha Kaisa väjyy kaikkialla.\"\n\nNäin sanoen hypähti hän notkeasti maahan, katsoi vielä kerran, oliko\nvene paikoillaan, ja katosi mökkien väliin.\n\nTuskin oli hän kadonnut, ennenkuin vanhanpuoleinen naishenkilö tuli\nesille pensaikosta parin kyynärän päässä akkunasta. Se oli Kaisa.\n\n\"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla\", jupisi hän käheästi nauraen,\n\"kyyhkynen aikoo lentää haukan pesästä, mutta siitä ei tule mitään, hä,\nhä, hä!\"\n\nKiirein askelin riensi hän toisen veneen luo, joka oli kiinnitetty\nparin kyynärän päähän Ramoskin veneestä, ja pian näki hänen kaikin\nvoimin soutavan pientä saarta kohti, jossa vartija oli.\n\nKuten lukija muistaa, oli ilta kuutamoinen, ja tämä seikka oli suurena\nhaittana Ramoskille.\n\n\"Oli miten tahansa\", jupisi hän, astellen rantaan, \"hätätilassa voin\ntehdä tietä näillä\", Puoliääneen sanoessaan tämän, otti hän vyöstään\npistoolin, tutki sitä tarkoin, ja käyttäytyi sitte samaten tikarilla.\n\nBerta odotti häntä mitä suurimmalla malttamattomuudella. Vihdoin hän\ntuli, ja Berta oli vähällä syöstä hänen helmaansa, kun hän hiipivin\naskelin astui matalasta ovesta huoneesen. Ramoski näki nuoren tytön\nriemun, ja tunsi itsensä melkoisesti vahvistetuksi, kun hän\nkysymykseensä, josko Berta olisi altis kärsimään kaikki paon vaarat,\nsai vastauksen:\n\n\"Vaikkapa tie kulkisi kuohuvien aaltojen tahi pimeimpien metsien läpi,\nen laisinkaan epäilisi seurata sinua, ja myöskään en epäilisi, jos\nmeillä olisi vaikka kuinka monta penikulmaa kuljettavaa, kun vaan\njälleen saan nähdä äitini ja pääsen tuon hirviön luota, joka niin vihaa\nhäntä ja minua.\"\n\nRamoski säpsähti: \"Vihaa häntä ja minua\", toisti hän hiljaa, \"tienneekö\nhän mitään?\"\n\n\"Minä tiedän paljon\", vastasi Berta, joka oli kuullut hänen viimeiset\nsanansa, \"minä tiedän, mikä kohtalo tuli isäni osaksi, ja tiedänpä myös\nmikä on meidän, jos _hän_ saa määrätä.\" Hän ei vapissut, kuiskatessaan\nnäitä sanoja, mutta niin syvä suru kuvautui hänen kalpeille kasvoilleen\nja äänensä oli niin vaikeroiva, että Ramoskin mieltä aivan karvasteli.\n\n\"Tulkaa, tulkaa, älkäämme viipykö kauempaa!\" huusi hän, ja tarttui\ntytön käteen, \"jokainen hetki on kallis.\"\n\nUlkona paistoi kuu, levittäen haamoittavan huntunsa pienen järven\nlaineille ja rannoille. Ilta oli huumaavan ihana, ja Berta nauttikin\nsyvin henkäyksin luonnon kauneudesta. Nopein askelin riensivät he\nveneen luo. Ramoski meni edellä, ja nuori tyttö oli juuri aikeissa\nhypätä veneesen, kun hän seisattui ja kuiskasi, nostaen sormen\nhuulilleen:\n\n\"Saarestapäin tulee vene; me olemme tulleet huomatuksi.\"\n\nRamoski seurasi katseellaan hänen kädellään osoittamaan suuntaan ja\nhuomasi ihmeekseen, että vene lähestyi kiireesti rantaa. Ja tarkemmin\nkatsottuaan näki hän, miten kiväärejä välkkyi kuun valossa.\n\n\"Niin, he ovat todellakin huomanneet meidät\", sanoi hän harmin\ntunteiden valtaamana, \"nyt ei meillä ole muuta keinoa, kun koettaa\npaeta metsän läpi.\"\n\n\"Tule siis\", kehoitti Berta, joka nyt sai rohkeutensa jälleen, \"minä\nolen kyllin voimakas...\"\n\n\"Haa, nyt tiedän\", huudahti Ramoski, hypäten veneestä, \"käyttäkäämme\nniitä hevosia, jotka otettiin pari päivää sitten. Osaattehan\nratsastaa?\" jatkoi hän, kääntyen Bertan puoleen.\n\n\"Kyllä maar\", vastasi hän, hienosti hymyillen, Ramoskin sitä kuitenkaan\nhuomaamatta.\n\nMinuuttiakaan empimättä riensivät he kopille, jossa hevoset olivat.\nRamoskin potkauksesta aukeni ovi, hevoset tuotiin ulos semmoisenaan,\nsillä satuloimiseen ei nyt ollut aikaa, ainoastaan ohjat ja peite, ja\nvalmistukset olivat tehdyt.\n\n\"Jumala meitä auttakoon!\" huokasi Berta ja keikahti Ramoskin avulla\nratsulle. \"Kiirehdi, vene on pian rannassa, ja sitten on liian\nmyöhäistä.\"\n\nRamoski oli pian valmis, mutta juuri aikoessaan hypähtää ratsulle,\nperäytyi hän, kauhu kuvautuneena kasvoissaan. Pakolaisten edessä seisoi\nvanha Kaisa.\n\n\"Niin, vanha Kaisa väijyy kaikkialla\", huudahti hän pilkkanaurulla,\n\"kyllähän arvasin, että katteinin ystävä kierteleikse ihanan neidin\nympärillä, mutta vanha Kaisa tuntee kaikki sellaiset salatiet, ha ha\nhaa!\"\n\nRamoskin hämmästys ei kestänyt kauan. Hän huomasi heti, että ratkaiseva\nja pikainen päätös oli tehtävä, ja vielä enemmän, koska hän huomasi\nvanhuksen levottomasti seuraavan katseellaan venettä.\n\nJa Ramoski täyttikin heti tekemänsä päätöksen. \"Pois tieltä, vanha\nkummitus\", huudahti hän, tykkänään unohtaen kaiken varovaisuuden, \"pois\ntieltä, taikka kyllä sinut opetan!\"\n\nVanhuksen silmät säteilivät, ja koko hänen ruumiinsa vapisi raivosta.\n\"En mene\", vastasi hän, purren hammastaan, \"minua käskettiin\nvartioimaan vankia, ja sen teenkin.\"\n\nNäin sanoen tarttui hän Bertan hevosen suitsipieliin, kimakoilla\nhuudoilla kutsuen apua.\n\nBerta parahti ja olisi pudonnut hevosen selästä, ellei Ramoski olisi\nhäntä tukenut.\n\n\"Rauhoittukaa\", kuiskasi hän tukahutetulla äänellä, \"meidän täytyy\npäästä täältä, vaikka sitten tiemme kulkisi tuon kummituksen  ruumiin\nyli.\"\n\nNämä sanat kuuli Kaisa, ja sitä lujemmin rupesi hän huutamaan.\nTuonnempana leirissä huomattiin jo vilkasta liikettä, ja vene oli enään\nparin sylen päässä rannasta.\n\n\"Tahdotko pitää suusi kiinni, niin saat jäädä eloon?\" sanoi Ramoski,\nmennen aivan vanhuksen eteen.\n\n\"En\", huusi hän niin kovaa kuin jaksoi, \"tännepäin, pakolaisia,\nryövärejä, mur...\"\n\nTätä viimeistä sanaa ei hän ehtinyt lausua, sillä Ramoskin käsi likisti\nhänen kurkkuaan. Mutta sittenkin piti hän suitsista kiinni.\n\n\"Päästä irti ohjat\", käski Ramoski vielä kerran.\n\nVanhus ei voinut vastata, mutta yhä lujemmin tarttui hän ohjista\nkiinni.\n\n\"No, saakoon sitten saatana uhrinsa\", jupisi Ramoski kolkosti, \"parempi\non, että tuollainen kummitus kuin sinä, tulet helvettiin, kuin että\nviaton tyttönen jäisi sinun ja vertaistesi kidutettavaksi. Pyhä neitsyt\nsuokoon minulle tämän anteeksi. Tarve minut pakottaa sen tekemään.\"\n\nVanha Kaisa oli sillä välin turhaan kokenut päästä vapaaksi, mutta\nRamoskin käsi puristi hänen kurkkuaan, ikäänkuin se olisi ollut\npihtipenkissä.\n\n\"En, en!\" kähisi hän taas, ja puristi suonenvedon tapaisesti ohjaksia,\n\"aa-aa-auttakaa.\" Tikari työntyi hänen rintaansa, käden jäntereet\ntulivat hermottomiksi, vaahto näkyi vapisevilla huulilla, ja ähkyen\nvaipui hän maahan.\n\nKaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä, joiden kuluessa ei\nBerta ollut uskaltanut katsoa ylös. Mutta kuultuaan vanhuksen putouksen\nja nähdessään verta valuvan tikarin Ramoskin kädessä, valtasi hänet\nkauhu, ja hän kuiskasi, kääntäen pois päänsä ja osoittaen Kaisaa: \"Hän\noli toki ihminen.\"\n\n\"Ei, vaan piru hän oli\", jupisi Ramoski, keikahtaen ratsulle, \"ellen\nolisi tehnyt häntä vahingoittamattomaksi, olisi hän pian tappanut\nteidät.\"\n\nTakaapäin kuuluvat hurjat huudot vetivät heidän huomionsa ruumiista\nvaaran puoleen, joka yhä lähempänä uhkasi heitä. He huomasivat nyt\ntakanaan sissiparven, joka hurjasti huutaen syöksyi esiin, hampaisiin\nsaakka varustettuna. Hetkisen viivytys, ja pako olisi ollut mahdoton.\nSilloin kannusti Ramoski hevostaan ja kiiti ensimäistä tietä, minkä\nnäki, Bertan seuraamana. Luodit vinkuivat heidän korvissaan ja\ntempoivat irti oksia, jotka peittivät pakolaiset, mutta korkeampi voima\nnäytti suojelevan heitä; ja kuu valaisi kirkkaasti heidän yksinäisen\ntiensä. Puhtaan sydämensä pohjasta kiitti Berta Jumalaa, pyhälle\nneitsyelle ja kaikille pyhimyksille lausui Ramoski hartaan kiitoksensa\nhänkin, ja äänettöminä riensivät he sitten täyttä vauhtia\nkorkearunkoisten puiden ohi tuntematonta päämäärää kohden.\n\n\n\n\nVII.\n\nOnnettomuus tulee harvoin yksin. -- Jatkoa kolmanteen lukuun.\n\n\nErkki-vanhuksen laukauksesta syntyi hälinä linnassa, ja jokainen\nkiirehti hänen käskystään vahtipaikalleen. Mutta se oli myöskin\nherättänyt hiipivät viholliset, ja nämä kun näkivät olevansa huomatut,\nkoettivat ensi hämmästyksissään rynnäköllä valloittaa linnan.\n\nVimmatulla sotahuudolla heittäytyivät he hautaan ja kapuilivat urheasti\nvallille, mutta täällä otettiin heitä niin tarmokkaasti vastaan, että\nheidän hetken ottelun perästä ylen niskojansa täytyi peräytyä.\n\n\"Tämä oli ensimäinen hyvästijättö\", mutisi Erkki, ladaten tykkinsä\nuudelleen, \"toisella kerralla käy paremmin, sillä nyt nuo pirut tulivat\nliian äkkiä. Kas niin, pojat, sillä tavalla kunnon sotilas taistelee!\"\n\nKauan ei tarvinnut odottaa toistakaan rynnäkköä. Mutta nyt muuttivat\nsissit sotimistapansa. Himmeä kuunvalo kun oli, voivat sissit\nedukkaasti piillä pensaikossa, mutta sitävastoin selvästi nähdä\npuollustajat, ja he käyttivätkin tätä etua hyväkseen. Metsästä\nvälähteli joka hetki, ja jokunen luoti aina vei uhrinsa. Erkki kiroili\nkyllä sala-ampujia, mutta ne eivät sittenkään tulleet esille:\npiilopaikastaan lähettelivät he vaan luoteja, ja vanhus itsekin menetti\nhattunsa, juuri aikoessaan viedä sytyttimen sankkireikään.\n\n\"Tuolla, tuolla, ampukaa tuonnepäin!\" huusi nuori talopoika tarttuen\nErkin käsivarteen. \"Minä huomasin sissijoukon olevan piilossa siellä\npensaikossa.\"\n\nOsoitettu pensaikko oli aivan lähellä vallihautaa, ja nähtävästi oli\nsissien aikomus koota sinne niin suuri joukko kuin mahdollista,\nvoidakseen sitten rynnätä, kun hajoitettujen ampujain luodit ensin\nolivat vähentäneet puollustajain rivejä. Tämä ajatus juolahti heti\nErkin mieleen, ja hän jupisi itsekseen, kääntäen tykit kenenkään\nhuomaamatta pensaikkoa kohti:\n\n\"Hiljaa, hiljaa vaan, lurjukset, kyllä tunnen nämä kujeet; aivan samoin\nnuo kettumaiset saksalaisetkin tekivät Sonderburgin luona, ja minä\nsilloinkin kanuunia hoidin. Paremmat ne tosin olivat kuin nämä\nleikkikalut, mutta kun panee kahdenkertaisen latauksen, niin toivon,\nett'ei ainakaan pari heistä enään näe ensi päivänkoittoa.\" Näin sanoen\nnosti hän sytyttimen: välähdys, kumiseva paukaus, ja pensaikosta kuului\nääretön parku, jota sotaan tottunut Erkkikin kauhistui. Hän oli niin\nhyvin tähdännyt laukauksensa, että ainoastaan pari henkeä vältti\nhävityksen.\n\nNäiden joukossa oli eräs roteva mies, joka nopein askelin juoksi\nmetsään, mutta ennenkuin katosi, katsoi hän taakseen, veti kaapun\nkasvoiltaan, nosti oikean kätensä kirkasta taivasta kohden ja jupisi:\n\"jo tänä yönä täytyy teidän olla minun vallassani.\"\n\n\"Näetkö tuota yksinäistä miestä metsän rinteessä?\" kuiskasi Erkki\neräälle paraista ampujista. \"Ota hänet huomioosi ja lähetä hänelle\ntervehdys, että ukko Erkinpojalla vieläkin on hyvät silmät.\"\n\nTuntematon seisoi paikallaan, ja himmeässä kuunvalossa näyttivät\nsysimustan parran ympäröimät kasvot enemmän henkiolennon kuin ihmisen\nkasvoilta.\n\nVielä kerran lausui hän äsken mainitsemamme sanansa, mutta pääsi tuskin\nloppuun, kun luoti lävisti puoleksi alas käärityn kauluksen ja pysähtyi\nnuoreen puuhun parin kyynärän päässä hänen takanaan.\n\nMies vavahti, nosti kaapun päänsä yli ja riensi pois. Erkki Erkinpojan\nvieressä seisoi Czarny. \"Tunsitko häntä?\" kysyi Czarny, osoittaen\nkädellään sinne päin, missä sissi oli seisonut.\n\n\"En\", vastasi Erkki, \"ken hän oli?\"\n\n\"Ehkä saamme nähdä hänet vielä kerran tänä yönä\", vastasi Czarny\nhiljaa. \"Pidä kuitenkin silmäsi auki, sillä nuo koirat koettavat millä\ntavalla tahansa saavuttaa päämääränsä.\"\n\nOdottamatta Erkin vastausta, ohjasi Czarny askeleensa oikeaan\nsivurakennukseen.\n\nTaistelu oli herennyt, ainoastaan laukaus silloin tällöin osoitti, että\nyhä vartioittiin toisiaan.\n\nKalpeana ja vapisten oli Eleonora istahtanut sohvalle samaan huoneesen,\njossa kertomuksemme alussakin hänet näimme. Joka laukauksella värisi\nhän, ja kädet ristissä rinnallaan rukoili hän sielunsa syvyydestä\nmenestystä omaisilleen. Hän kuunteli hengittämättä, ja oli monta kertaa\nvalmis menemään akkunan luo, mutta vanha Martta esti aina häntä sitä\ntekemästä, päättävästi asettuen hänen eteensä.\n\n\"Ette saa itseänne näyttää, kreivitär\", huudahti vanhus, tarttuen\nEleonoran käteen, \"nuo ilkeät sissit eivät sääli ketään, ja pian voisi\ntapahtua, että heidän luotinsa eksyisivät tännekin.\"\n\nEleonora totteli vanhuksen varoitusta, sillä hän huomasi, etteivät\ntämän neuvot olleet halveksittavat. Syvään huoaten vetäytyi hän\ntakasin, mennen entiselle paikalleen istumaan.\n\n\"Eikö taistelu nyt ole päättynyt?\" kuiskasi hän puoleksi nousten\nistualtaan, \"minä en enään kuule laukauksia.\"\n\n\"Luulenpa todellakin\", vastasi Martta, mennen akkunan luo, mutta tuskin\noli hän seisonut siellä pari minuuttia, kuin hän kimakalla äänellä\nhuusi, peittäen kasvonsa käsillään: \"Oi, ei, he ampuvat vielä: oi, eikö\nlopu milloinkaan tämä hirveä taistelu! Tällaista en ole milloinkaan\nennen nähnyt. Kas, onpa todellakin Erkki tuolla näyttämässä kykyään!\"\njatkoi hän, painaen kasvonsa ruutua vasten.\n\n\"Huu, huu, nyt hän ampuu taasen! Jumala meitä varjelkoon noilta\nvillipedoilta, jotka...\"\n\nCzarnyn tulo keskeytti tässä Martan puheen. Synkkä pilvi verhosi\nvanhuksen otsan, ja kasvoissaan huomasi levottomuuden, jota hän turhaan\nkoki peitti.\n\n\"Czarny, Czarny!\" huudahti Eleonora, mennen vanhusta vastaan,\n\"ulkomuotosi ei ennusta hyvää. Mitä arvelet taistelusta?\"\n\n\"En tahdo salata ajatuksiani\", vastasi Czarny vakavalla äänellä' \"enkä\nmyöskään antaa teille pettävää toivoa, vaan suoraan ilmaista, että\nvaara todellakin on suuri. Kyllä tunnen nuo lurjukset; he sotivat\nomalla tavallaan, ja ell'eivät heti onnistu saamaan valtoihinsa\nväkivallalla jotain paikkaa, koettavat he petoksella tulla sen\nomistajaksi. Jos vaan tämän yön voimme pitää heitä etäällä, tahdon\nhuomenna pyytää apua Herrevadista. Olkaa toki rauhallinen\", jatkoi hän,\nnähdessään Eleonoran huolen yhä enentyvän hänen puhuessaan, \"me olemme\nvalmiit viimeiseen saakka puollustamaan asemiamme, ja ainoastaan\nruumiidemme yli voivat vihollisemme päästä tänne.\"\n\n\"Kiitos, kiitos!\" muuta ei Eleonora voinut puhua.\n\nSynkkä aavistus oli hiipinyt hänen sydämeensä, pitäen sitä\njännitettynä. Mennyt aika tunkeutui hänen katseensa eteen ja ajatukset\nkuluneiden päivien iloista ja suruista valtasivat hänet kokonaan.\n\nEi kukaan häntä häirinnyt. Czarny oli mennyt Martan luo ja puhui\nhänelle matalalla äänellä. Ison seinäkellon yksitoikkoinen pakutus oli\nainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta huoneessa. Puolen tuntia kului,\nja vielä istui Eleonora samassa asennossa. Metsästä ja vallilta kuului\nyksiäänisiä laukauksia, ja vähä väliin antoi Erikki-vanhus kanuuniensa\npaukkua, näyttääkseen sisseille, että vielä oli valveilla. Kuu liikkui\nverkalleen yhä kauvemmaksi länteen, puiden varjot pitenivät, ja\nitäisellä taivaan rannalla näkyi vaaleanpunainen juova, joka vähitellen\nyhä suureni. Toisen kerran aukeni ovi, ja Bernhard astui huoneesen.\n\n\"Poikani! poikani!\" huudahti Eleonora, ojentaen kätensä nuorukaista\nkohden, \"miten hirveäksi on tämä yö tulevakaan! Czarny sanoo ett'ei\nsota vielä ole päättynyt.\"\n\nMolemmat miehet vaihtoivat pitkän silmäyksen keskenään, mutta vihdoin\nsanoi Bernhard, syleillen äitiään:\n\n\"Niin on, armas äitini, mutta valitus ei tee sankaria. Rohkeus ja\npäättäväisyys, mutta ennen kaikkia varovaisuus ovat nyt tarpeen. Sissit\nvakoilevat joka pensastossa, vaan eivätpä ole meidänkään miehet\njoutilaat, ja linnan toisella puolen seisoo Aksel miehineen estämässä\nryntääjiä siltä puolen hyökkäämästä. Äitini tietää että Aksel on urhea\nja taitava sotilas, joten luulen, ett'ei siltä puolen ole mitään\npelättävää.\"\n\n\"Niin on kuten Bernhard-herra sanoo\", virkkoi Czarny, pyyhkästen\nkädellään ruudulta näköä estävän huuran, \"ja jos tahtovat vielä tehdä\nrynnäkön, on se tapahtuva pian, ennenkuin päivä valkenee, jolloin\nhelposti voimme heidät huomata.\"\n\nTuskin oli hän saanut viimeiset sanat lausutuiksi, kun hirveä melu\nkuului toisesta huoneesta. Czarny syöksi ovelle, mutta ei vielä ehtinyt\nsitä avata, kuin jo eräs palvelijoista töyttäsi sen selälleen.\n\n\"Mitä nyt, mitä nyt?\" kysyi Bernhard, mennen palvelijaa vastaan,\n\"tulethan sinä sellaista vauhtia, kuin jos sissit olisivat\nkintereilläsi.\"\n\n\"Heikeinpä niin\", vastasi mies hengästyneenä, \"nuo lurjukset ovat\nhyökänneet kornetti Lundbergin kimppuun, kun hän rohkeni mennä\nkappaleen matkaa metsään, seutua tutkimaan. Hän taistelee kuin hurja,\nmutta mitä voivat hänen muutamat miehensä niin montaa sissiä vastaan.\"\n\n\"Puhutko totta, mies\", ärjäsi Czarny, tarttuen palvelijan käsivarteen,\n\"eikö säikähdys ole tehnyt vaaraa suuremmaksi kuin se todella onkaan?\"\n\nSamassa tuli Erkki huoneesen.\n\n\"Ei\", vastasi tämä, joka oli kuullut Czarnyn viimeiset sanat, \"hän on\npuhunut totta.\"\n\nEleonora ei voinut sanoa sanaakaan; pidätetyin henkäyksin kuunteli hän\npalvelijain usein äänekästäkin keskustelua ulkohuoneessa, ja aikoi\njuuri mennä heitä rauhoittamaan, ehk'ei itsekään juuri ollut\nrauhallinen, kun Czarny sanoi:\n\n\"Tahdonpa itse mennä katsomaan, miten asianlaita oikeastaan on.\"\n\n\"Seis\", kajahti nyt ääni kaikkien muitten yli, \"ei kukaan saa mennä\nulos.\"\n\n\"Ken voi minua estää?\" kysyi Czarny, joka ei ensihämmästyksissään\nhuomannut sitä, joka puhui.\n\n\"Minä voin sen tehdä\", vastasi sama ääni, ja samassa seisoi Aksel\nhänen edessään. Vaatteensa olivat repaleilla, ja tukka valui\nepäjärjestyksessä hartioille.\n\n\"Minä taistelin niin kauan kuin voin\", jatkoi hän, pyyhkien hikeä\notsaltaan. \"Sissit ovat monilukuisemmat kuin aavistimmekaan, sillä he\novat kokonaan piirittäneet meidän. Kyllähän lähetimmekin useoita heistä\ntoiseen maailmaan, vaan uusia tuli taas sijaan, ja meidän täytyi\nväistyä. Viisi miestä on joukostani jälellä, ja nämä koettavat vielä\nvastustaa vihollisia vanhan linnan luona. Löytyykö täällä yksinäistä\nhuonetta, jonne voisimme viedä kreivittären, niin...\"\n\n\"Ei, minä en pakene\", vastasi Eleonora, ylpeästi heittäen päänsä\ntaaksepäin. \"Teidän kanssanne tahdon jakaa vaaramme.\"\n\nKaikki katselivat häntä ihastuksella, ja hän jatkoi:\n\n\"Ehk'en omaakaan miehen voimia, olen toki yhtä rohkea, ja yhtä\nlevollisesti voin kyllä katsella vaaroja silmiin kuin tekin, ystäväni.\nSotiessanne en tahdo jäädä joutilaaksi tänne, minä tulen mukaanne.\"\n\n\"Ei, äitiseni\", vastasi Bernhard uskaliaasti, \"siihen en minä voi\nmyöntyä. Teidän täytyy myöntyä siihen, että viemme teidät suojaan.\"\n\nEleonora ei vastannut. Hetkisen oli hän mietteisiinsä vaipuneena,\nsitten ojensi hän pojalleen kätensä ja sanoi hiljaa:\n\n\"Kentiesi lienee parasta, että äiti tottelee poikaansa.\"\n\nSissit olivat menetelleet hyvin viekkaasti. He olivat vetäytyneet\ntakasin, pettääkseen linnan puollustajia, joka onnistuikin. Sitten\nryntäsivät he yhdistynein voimin Akselin johtaman pienen joukon\nkimppuun, ja häneltä itseltä kuulimme jo, miten tämä ottelu päättyi.\n\nErkki oli melkein kaikkien palvelijain seuraamana rientänyt taisteluun,\njoka yhä vaan kiihtyi kiihtymistään. Kumpikin puolue koetti sen, minkä\nihmisvoimilla suinkin voi, ja jo näyttikin kuin jos sissit olisivat\njoutuneet häviölle, semminkin kun Czarny alkoi hätyyttää heitä sivulta,\nmutta he olivat liian lukuisat.\n\nVanha Erkki taisteli urhokkaasti, ja rohkaisi miehiäkin sekä sanoilla\nettä teoilla, ja hänen raskas miekkansa halkasi monta otsaa. Näyttipä\nCzarnykin, ett'ei kahdeksankymmentä vuottansa vielä paljon olleet\nheikontaneet käsivarren tarmoa. Joka tilaisuudessa koetti hän päästä\ntaisteluun verivihollisensa Walchovitsin kanssa, mutta tämä piti\nitsensä yhä syrjässä. Ainoastaan kerran Czarny hänet näki, mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut.\n\nPuolentunnin ankaran taistelun perästä olivat vallit sissien hallussa,\nja nämä rupesivat nyt tunkeutumaan sivurakennuksiinkin, jossa\nmenettelivät vanhan tapansa mukaan. Kaikki mitkä käsiinsä saivat,\ntaulut, kuvastimet ja huonekalut, kaikki hävitettiin tahi vietiin\ntakavarikkoon, ja salit, joissa ainoastaan pari tuntia sitten oli\nvallinnut lepo, olivat nyt hirveiden väkivaltaisuuksien\nnäyttämöpaikkana.\n\nEleonora luuli omaavansa enemmän rohkeutta, kuin mitä hänellä todella\nolikaan. Niinkauan kuin taistelu riehui ulkona, oli hän jotenkin\nlevollinen, mutta kuultuaan, että viholliset olivat tunkeutuneet\nhänen omiin huoneisiinsa, silloin loppui hänen rohkeutensa, ja\ntuskanhuudahduksella vaipui hän poikansa syliin.\n\n\"Viekäämme hänet vanhaan linnaan\", sanoi Aksel, joka parin tanakan\nmiehen kanssa suojasi sisäänkäytävää, \"pääseehän sieltä alas toiselle\npuolen.\"\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin, ja harvoin käytetyn holvikäytävän kautta vei\nBernhard nyt kiireesti äitinsä, jott'ei tämä tulisi näkemään niitä\nhirmuisuuksia, joita ennen pitkää tultaisiin täällä harjoittamaan.\n\nEi Eleonora olisi voinut uskoa niin pian pakolaisena astuvansa vanhan\nlinnan pimeisiin saleihin, joissa kaiku kertoi joka askeleen, ja joissa\nkostea ilma tuntui niin tukahuttavalta.\n\nPimeys vallitsi siellä; vaan silloin tällöin, kun tuli ulkona\nkiivastui, näkyi kirkas kajastus pienillä akkunoilla, joiden läpi\ntuskin kuukaan pääsi valaisemaan.\n\nHurja meteli tuli yhä kuuluvammaksi Eleonoran korvissa, ja sai hänet\nvapisemaan.\n\n\"Bernhard, Bernhard, miten on tämä päättyvä?\" valitti hän, väännellen\nkäsiään. \"Jospa toki jollakin keinoin pääsisimme pakenemaan\nHerrevadiin!\"\n\n\"Se on liian myöhäistä\", vastasi Bernhard kolkosti, \"kaikki\nuloskäytävät ovat miehitetyt, meidän täytyy taistella täällä.\"\n\nKeskustelu pysähtyi tähän, sentähden että Erkki ja Czarny syöksyivät\nhuoneesen, noin kymmenen palvelijan seuraamana.\n\n\"Missä on Aksel?\" huudahti Bernhard, rientäen Czarnyn luo, joka käski\npalvelijoitten sytyttämään tulta kahteen jälellejääneesen lamppuun.\n\"Eihän vaan hänelle mikään onnettomuus liene tapahtunut?\"\n\n\"Hän se sotii kuin 'Askenbergin' ratsumies ainakin\", kiirehti Erkki\nsanomaan, \"ja nuo kirotut talonpojat tulevat kyllä huomaamaan, että\nhänen miekkansa iskee syvään. Mutta nyt on kysymys, miten voitaisiin\nsaada kreivitär turvaan, sillä nuo koirat voittavat yhä enemmän alaa.\"\n\nLamput olivat sillävälin sytytetyt, tehden valollaan vanhat esineet\nkummannäköisiksi.\n\n\"Emmekö koettaisi viedä kreivitärtä ulos tätä tietä?\" sanoi Erkki, ja\nosoitti avaraan etehiseen johtavaa ovea, \"täältä taasen pääsee vanhan\nlinnan takana olevalle polulle. Vaara lähenee joka hetki yhä enemmän,\nja pian...\"\n\nViimeiset sanansa haihtuivat siihen yhteiseen kauhunhuutoon, joka\nkajahti salissa, kun holvikäytävän ovet kukistuivat sisään, ja sissien\nhurjistuneet kasvot tulivat näkyviin.\n\nKaksi sissiä juoksi huoneesen, mutta olivat tuskin päässeet pari\nkyynärää eteenpäin, kun raadelluin ruumiin kaatuivat lattialle. Aksel\nse taasen pienen joukkonsa kanssa tuli vähälukuisten palvelijain avuksi\nsaliin. Mutta sissit tunkeilivatkin mitä nurjimmalla kiivaudella\nsisään.\n\n\"Jumalan tähden pelastakaa kreivitär!\" huudahti Czarny, juosten\nBernhardin luo, jonka rinnoilla puoleksi tainnoton kreivitär lepäsi,\n\"pelastakaa hän\", toisti Czarny, tarttuen kornetin käsivarteen,\n\"pelastakaa hän, ell'ette tahdo nähdä hänen joutuvan Walchovitzin\nkäsiin!\"\n\nKuin käärmeen pistämänä nousi Eleonora seisoalleen, sanoen:\n\n\"Minä kuulin sanan, kauhean sanan!\" huudahti hän, horjuvin askelin\nmennen Czarnyn eteen, joka nyt kauhulla huomasi menneensä liian\npitkälle. \"Oi, nimi entisiltä ajoilta kaikui korvissani! Czarny, sano,\nkuulinko oikein?\"\n\nVanhus kääntyi vavisten poispäin.\n\nEleonora jatkoi:\n\n\"Minä kuulin nimen, joka herättää valveille kaikki muistot\nhirmupäiviltä Sanin luona, nimen, joka muistuttaa kaikista niistä\nhirmuisuuksista, joista tulin osalliseksi tuossa pienessä mökissä\nVeikselin rannalla! Sano, Czarny, etkö maininnut Walchovitzin nimeä?\"\n\n\"Kreivittäreni\", vastasi Czarny sortunein äänin, \"minä... minä...\"\n\n\"Levottomuutesi toteuttaa aavistukseni\", vastasi Eleonora kätkien\nkasvonsa käsiinsä. \"Oi Jumalani, mikä tuleekaan osakseni! Haa!\"\nhuudahti hän, peräytyen pari askelta, kauhu kuvautuneena kasvoissaan,\n\"tuolla on hän, ruhtinaan palvelija, ja...\"\n\n\"Ja ruhtinaan kostaja\", vastasi luja ääni takaapäin.\n\nEleonora meni tainnuksiin, ja tämä olikin paras hänelle, sillä nyt ei\nhänen tarvinnut katsella sitä hirveätä näytelmää, mikä vanhassa\nlinnassa näyteltiin. Joka taholta olivat sissit tunkeutuneet sisään,\ntoivossa saada enemmän saalista.\n\nCzarny kääntyi, kuullessaan äänen takanansa, ja Walchovitzin säkenöivät\nsilmäykset kohtasivat häntä.\n\n\"Antautukaa!\" jatkoi Walchovitz kohottaen pistoolin. \"Vastarinta ei\nenään hyödytä mitään.\"\n\n\"Antautua!\" huudahti Erkki, joka tähän saakka oli vaijeten katsellut\nkohtausta. \"Puhutko kuninkaan sotamiehille antautumisesta?\" jatkoi hän,\nkorottaen äänensä ja heiluttaen miekkaa päänsä päällä. \"Ei, ennenkuin\ntämä käsivarsi on hervoksissa, et saa minua peräytymään!\"\n\nNäin sanoen syöksyi tämä rajupäinen vanhus päin Walchovitzia, joka ei\nodottanut ryntäystä, vaan vetäytyi äkkiä takasin.\n\nTämä oli merkki yleisen kahakan alottamiseen. \"Puollustakaamme\nkreivitärtä, niinkauan kuin yksikin käsivarsi on jälellä\", huudahti\nCzarny pelästyneille palvelijoille, jotka tämän kehoituksen kuultuaan\nliittyivät yhteen, Erkki-ukon johdolla. \"Näyttäkäämme noille\nroistoille, ett'ei voitto vielä ole heidän.\" Sitten kuiskasi hän\nBernhardille, joka, äitinsä sylissään, seisoi aivan hänen takanaan:\n\"Koettakaa päästä metsänpuoleiselle ovelle. Tie näyttää olevan vapaa;\nminä puollustan teitä.\"\n\nBernhard teki niin, ja oli jo noin puolitiessä, kun Walchovitz äkkiä\npidätti hänet, kiukkuisin katsein astumalla hänen eteensä.\n\n\"Haa!\" huudahti puolalainen, heiluttaen sapeliansa päänsä päällä,\n\"vihdoinkin olen tullut määräni päähän!\"\n\n\"Etpä vielä, kirottu ryöväri\", sanoi ääni aivan Walchovitzin vieressä,\njoka tuskin sai aikaa välttääkseen Erkin iskuja. \"Ensin tapat minun\",\njatkoi vanhus, asettuen Bernhardin eteen, \"mutta tulehan vaan tänne,\nniin merkitsen sinut koko elinajaksesi.\"\n\nSilmänräpäyksessä sulkivat sissit tien, ja kreivittären puollustajilla\nei nyt ollut muuta neuvoa kuin sotia viimeiseen mieheen.\n\nHänen ympärillään seisoivat Bernhard, Aksel, Czarny ja Erkki, ja heidän\nonnistui yhdistetyin voimin lyödä takasin ensimäinen rynnäkkö. Veri\nvalui lahonneelle permannolle, ja siellä täällä kaatui sissejä\nhalaistuin otsin tai ruumis lävistettynä. Mutta kreivittären\npalvelijainkin luku oli vähentynyt, ja surulla huomasi Bernhard, että\nkaikki pelastus nyt oli ajattelemattomissa.\n\n\"Czarny, Czarny, emmekö enään voi pelastua?\" kuiskasi hän, hirveä tuska\nkuvautuneena kasvoillaan, \"onko onneton äitini joutuva heidän käsiinsä.\nSilloin on hän hukassa.\"\n\n\"Koettakaamme murtautua läpi\", vastasi Czarny hiljaa; \"ottakaa te\nkreivitär, Erkki ja minä suojelemme teitä; vielä on meitä niin monta\njälellä, että koe voi onnistua.\"\n\nPieni joukko kokoontui Czarnyn käskystä kreivittären ympärille, joka\ntaistelun ajalla oli herännyt ja nyt, posket kalman kalpeina ja polvet\nhorjuen, nojautui Bernhardin käsivarteen.\n\n\"Oi Jumalani, eikö tämä ollut harhanäky, vai onko _hän_ täällä?\"\nhuudahti Eleonora tuskastuneena. \"Czarny, kautta kaiken mikä pyhää on,\nvastaa todenperäisesti!\"\n\nMutta Czarny ei kuullut näitä sanoja, sillä juuri samassa syöksi hän\npienen joukkonsa etupäässä sissien keskelle ja teki heille suuren\ntappion. Vanha Erkki seurasi häntä uskollisesti. Järjestämättömät\ntalonpojat peräytyivät, ja suurin osa heistä pakeni nurinniskoin samaa\ntietä kuin tulivatkin.\n\nVielä paloivat molemmat lamput ja valaisivat himmeästi tuota hurjaa\nmelskettä, mutta samassa kun Erkki löi maahan erään niistä\ntalonpojista, mitkä vielä tekivät vastarintaa ovella, kuului pistoolin\nlaukaus eräästä salin nurkasta, ja luoti murskasi toisen lampuista\npienille palasille. Taaskin pamahti laukaus, mutta tämä hairahtui\nmaalistaan.\n\n\"Hakatkaa nuo kirotut konnat tuhansiksi palasiksi!\" huusi Czarny\nlujalla äänellä. \"Meidän täytyy päästä ulos, ennenkuin ehtivät ampua\ntoisenkin lampun sirpaleiksi.\"\n\n\"Ei niin kiirettä, Czarny-ystäväni!\" kuului ivaava ääni hänen takanaan,\nja lampun levittämässä puolihämärässä valossa tunsi Czarny\nverivihollisensa synkät kasvot. Mutta Walchovitz ei ollut yksin,\nhänellä oli suuri joukko seurassaan.\n\n\"Ei niin kiirettä!\" toisti hän taas, ottaen pari askelta eteenpäin.\n\"Minulla on pari sanaa puhuttavaa kreivitär Eleonora Stjernfeltille,\nvalapatolle ja...\"\n\n\"Pidättäkää! Kaiken sen tähden, mikä pyhää on, olkaa armelias!\"\nhuudahti kreivitär, nostaen molemmat kätensä Walchovitzia kohden. \"Eikö\nminua ole kohdannut hirveä onnettomuus, kun kadotin sekä puolisoni,\nettä tyttäreni!\"\n\n\"Ja vielä _minun hauttani_!\" täytti Walchovitz vitkaan, pannen\nviimeisille sanoille painoa.\n\nEleonora tuijotti puhujaan tylsin silmäyksin; alussa ei hän näyttänyt\nymmärtävän näiden sanojen merkitystä, mutta vihdoin kävi kaikki hänelle\nselville, ja parauksella, joka sai tuon paatuneen Walchovitzinkin\nkavahtamaan, vaipui hän tainnuksissa lattialle.\n\n\"Saatana\", ärjäsi Czarny, ja syöksyi ase koholla esiin, \"eikö sinussa\nlöydy rahtuakaan ihmistunnetta?\"\n\n\"Hm\", sanoi jesuiitta, halveksivaisesti koukistaen ylähuultaan, \"kuka\nminulle puhuu siitä, kun kosto viittaa?\"\n\n\"No valmistaudu sitten taistelemaan elämästä ja kuolemasta\", vastasi\nCzarny, kolkon epätoivon valtaamana, \"toisen meistä täytyy jäädä\npaikalle.\"\n\n\"Minä tahdon ensin katsella häntä silmästä silmään\", kuului luja ääni\nCzarnyn takaa, ja ennenkuin tämä ehti antaa ainoatakaan iskua, juoksi\nErkki esiin ja asettui hänen ja Walchovitzin väliin. \"Puollusta\nitseäsi\", ärjäsi hän, nostaen molemmin käsin miekkaansa, \"minä olen\nennenkin sinua etsinyt, mutta joka kerta olet päässyt pakoon. Äskettäin\npuhuit kostosta, saammepa nähdä, eikö se ennemmin tahi myöhemmin\nsaavuta sinuakin.\"\n\nWalchovitz ei tällä kerralla peräytynyt, vaan väisti taitavasti Erkin\nhurjia iskuja. Kaksintaistelu tuli yhä rajummaksi.\n\nTurhaan koki Walchovitz käyttää kaikki voimansa ja notkeutensa,\nmasentaakseen vastustajansa; Erkki-ukko seisoi vaan järkähtämättä\npaikallaan.\n\n\"Takasin!\" huusi puolalainen, kun sissit aikoivat karata vanhuksen\nniskaan. \"Hän on vaatinut minua miekkasille, on siis minun\nvelvollisuuteni kaataa hänet.\" Czarnyn, Bernhardin ja Akselin tunteet,\ntätä taistelua katsellessaan, voi helposti arvata. Jos Erkki kaatuu, ei\nolisi toivoakaan, mutta jos voitto olisi hänen, löytyisi vielä\npelastuksen siinto jälellä.\n\nKuten ennen on sanottu, oli salia ja oikeata sivurakennusta yhdistävä\novi särjetty, kun sissit pakottivat Akselin peräytymään. Toisen\nuloskäytävän luona metsäänpäin seisoivat Erkki ja Walchovitz.\n\n\"Ettekö luule, että voisimme päästä pakoon tätä tietä?\" kysyi Bernhard,\nosoittaen uloskäytävää. \"Kaikki sissit ovat nyt koolla salissa, ja\nyhdistetyin voimin pitäisi kokeen onnistuman.\"\n\n\"Sitä olen minäkin ajatellut\", vastasi Czarny, nojautuen Eleonoran yli,\njoka tainnottomana lepäsi eräällä oven luona olevalla rahilla.\n\"Koettakaamme, eikö meitä onnestaisi\", lisäsi hän ja otti tainnottoman\nsyliinsä sekä kiiruhti käytävään.\n\nAksel ja Bernhard suojelivat paluumatkaa muutaman haavoittumattoman\npalvelijan kanssa, mutta ennenkuin viimemainittu meni salista, huusi\nhän Erkille olemaan hyvässä toivossa, sillä apu oli pian tuleva.\n\nSamassa kajahti heidän takanaan niin hornallinen pilkkanauru, että\nnuorukainen hämmästyksissään ja kauhistuneena kääntyi takasin. Hänen\nedessään seisoi Walchovitz, ja parin kyynärän päässä siitä nojautui\nvanha Erkki seinää vastaan. Puolalaisen miekka oli sattunut hänen\nrintaansa, ja kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen.\n\n\"Pelastakaa... kreivitär... minä tein... minkä... voin\", ähkyi hän,\nvieritellen tuskissaan. Sitten vaipui hän lattialle ja veti viimeisen\nhenkäyksensä sissien pilkkanaurun ja kirouksien kajahdellessa. Eipä\ntoki Walchovitzkaan ollut välttänyt Erkin hurjia iskuja, sillä useista\nkohden olivat vaatteensa repaleina, ja vasemmasta käsivarresta vuoti\nveri virtana lattialle.\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroi hän uhalla, purren hammastaan raivosta,\n\"käytävään on asetettu vahdit, vaan ei miehiä painetit ja keihäät\nkäsissä, katsokaa, katsokaa!\" jatkoi hän, syösten Bernhardia vastaan,\n\"mitä tuumitte noista vahdeista? Ha ha haa!\"\n\nKauhun ja hämmästyksen huuto kaikui kuin yhdestä suusta käytävässä, kun\npunaset tulen liekit välähtelivät sieltä täältä sisään. He huomasivat\nnyt sivurakennuksen olevan pistetyn tuleen, ja että todellakin olisi\nkummallinen kohtalon oikku, jos voisivat pelastua.\n\nHeidän asemansa oli todella kauhea; edessään riehuivat liekit yhä\nrajummin, ja sissit lähenivät samaten. \"Kas, miten ihanasti tuo\nloistaa! Tämä vanha pesä on palava, kunnes ei löydy muuta kuin perustus\njälellä\", huudahti Walchovitz, juosten saliin. \"Sissit, tännepäin,\nottakaa kaikki valtoihinne, joko elävinä tai kuolleina!\" Tämä yksi\nkäsky oli kylliksi, sillä heti täyttivät hurjat talonpojat käytävän.\n\nKuumeentapaisella kiivaudella painoi Bernhard äitiään rintaansa vasten\nja tarttui kovemmin miekan kahvaan, Aksel ja Czarny asettuivat hänen\neteensä, ja päättivät, niin kalliista kuin mahdollista uhrata elämänsä,\nennenkuin antautuisivat.\n\nSissit syöksivät esiin, mutta kovapintainen vastarinta pakotti heidät\nheti ensi rynnäkössä peräytymään, ja noin kymmenen minutin ottelun\nperästä onnistui Czarnyn jälellejääneiden palvelijain avulla työntää\ntalonpojat saliin takasin. Walchovitz koki kaikin keinoin pakottaa\nvihollisensa holvikäytävään, vaan turhaan; tuuma tuumalta täytyi hänen\nperäytyä, ja sanomattomalla vimmalla näki hän miehistään toisen\ntoisensa perään kaatuvan, vastustajiensa saadessa ikäänkuin\nkahdenkertaiset voimat. Myöskään ei hän saanut apua ulkona olevilta\nsisseiltä, sillä nämä osaksi eivät totelleet hänen käskyjään, osaksi\neivät voineet päästä holvikäytävästä, joka nyt oli ilmitulessa.\nMetsätie oli ainoa, jonka kautta olisivat voineet tulla hätyytetyn\npäällikkönsä avuksi, mutta juuri sille ovelle oli Czarny taistelun\nkestäessä vetäytynyt. Akkunoita ei vielä kukaan ajatellutkaan.\n\n\"Armas äitini\", kuiskasi Bernhard, tukien käsivarsillaan kreivitärtä,\n\"pian olemme pelastetut, sillä vihollisten täytyy peräytyä yhä\nkauvemmaksi, ja kun nyt vaan Czarny ja Aksel ehtivät ovelle saakka, on\npääsy vapaa, ja kun kerran olemme metsässä, ei ole ensinkään vaikeata\npäästä pakenemaan Herrevadiin.\"\n\nEleonora ei vastannut; hänen katseensa harhaili salin toisesta päästä\ntoiseen, ja olipa kuin jos hän joka hetki olisi odottanut näkevänsä\njotakin hirveätä.\n\n\"Ethän ole nähnyt _häntä_, tuota kauheata?\" kysyi hän hiljaa.\n\n\"Hän ei voi päästä käsistämme\", vastasi Bernhard lujalla äänellä, \"koko\nCzarnyn pyrintö on antaa hänelle ansaitun palkkansa ja kostaa urhean\nErkkimme kuoleman.\"\n\nSyvä huokaus tunkiihe kreivittären rinnasta, kuullessaan uskollisen\npalvelijansa kuolemasta, ja hän sanoi, kyynelten valuessa poskilleen:\n\n\"Rauha tomulleen! Mutta oletko saanut vihiä siitä, missä Martta\nlienee?\"\n\n\"Hän on sissien luona\", vastasi Bernhard surullisesti, \"mutta jos he\novat vieneet hänet pois, vai onko hän täällä, sitä en tiedä.\"\n\nKeskustelu päättyi tähän, sillä kookas talonpoika, joka hänen\nhuomaamattaan oli tullut aivan lähelle, pakoitti häntä puollustaumaan\nvihollisen kiivasta hyökkäystä vastaan.\n\n\"Kyllä minä suojelen kreivitärtä, selvitä sinä asiasi sissin kanssa\",\nsanoi Aksel, kiirehtien esiin. \"Czarny koettaa juuri...\"\n\n\"Tuossa, ota hänet!\" huusi Bernhard ja laski äidin ystävänsä helmoihin,\njonka jälkeen hän kääntyi talonpojan puoleen, joka raivosta säihkyvin\nsilmin syöksyi häntä vastaan. Kamppaus ei kuitenkaan kestänyt kauvaa,\nsillä nuorukaisen miekkailu-taito päätti pian taistelun hänen\neduksensa. Voimakkaalla iskulla löi hän vastustajansa keihään\npirstaleiksi, ja kun tämä siitä huolimatta hyökkäsi hänen kimppuunsa\npuukko koholla, työnsi Bernhard väkevästi miekkansa hänen rintaansa.\nSamassa kun sissi tunsi terävän teräksen tunkeuvan ruumiiseensa,\ntarttui hän lappeesen ja veti Bernhardin mukanaan maahan. Eleonora,\njoka tuskastuneena oli katsellut kaksinkamppausta, aikoi kiljahtaessaan\nirtautua Akselista, luullen poikansa olevan haavoitetun, mutta kauvan\nei viipynyt, ennenkuin tämä taas seisoi pystyssä. Miekka oli vielä\nvastustajan rinnassa, mutta voimakkaalla tempauksella veti nuorukainen\nsen sieltä. Sekava kirous vain kuolevan huulilta, ja suusta sekä\nammottavasta haavasta valui veri lattialle. Hurja, vihanvimmainen\nkatse, ja kaikki oli loppunut.\n\nSissien vastarinta laimeni yhä ja vihdoin olivat he työnnetyt takaisin\nerääseen nurkkaan salissa. Walchovitz ei hänkään säästänyt itseään. Hän\noli saanut useita haavoja, mutta kieltäytyi vaan antautumasta, vaikka\nCzarny ja Aksel lupasivat hänelle vapaudenkin.\n\n\"Elävänä ette milloinkaan tule minua saamaan!\" huusi hän riemastunein\nkatsein. \"Mieluummin annan paloitella itseni pala palalta, mutta sitä\nennen täytyy yhden teistä jäädä paikalle.\"\n\nPihalta kuului selvään sissien hurjia lauluja ja miten he riemuitsivat\nsaaliista; salissa taistelivat heidän toverinsa ja päällikkö henkensä\nedestä.\n\n\"Nuo saakelit\", jupisi Walchovitz, purren hammastaan. \"Jos vaan pääsen\nvapaaksi olen kaksinkertaisesti kostava noille kataloille.\"\n\nMutta hämärältä hänen pelastumisensa näytti, sillä holvikäytävä oli\ntaistelun kestäessä kokonaan syttynyt tuleen, ja vaikka toinen\nlampuista oli sammunut, valaisivat kuitenkin leimuavat liekit koko\ntappelukentän ja sotivien kasvotkin. Helpoin keino kyllä olisi ollut\nhypätä akkunasta pihalle ja siten paeta, mutta senkin teki juuri\nvaikeaksi se, että Czarny joka paikkaan oli sulkenut tien.\n\nVihdoin ei Walchovitzilla ollut kuin kymmenen miestä jälellä.\n\n\"Minun täytyy menettää heidät\", ajatteli hän, \"nuo konnat voisivat\nmuuten myydä minut, saadakseen armoa, ja vielä en ole maalin päässä.\"\nNäin sanoen käski hän miehiään suunnata hyökkäyksensä Bernhardia\nvastaan, joka Akselin rinnalla kaatoi sissin toisensa perään.\nSamassa silmänräpäyksessä kun Walchovitz syöksi esiin väkivallalla\nraivatakseen itselleen pelastuksen tien, kuului hirveä karjunta akkunan\nulkopuolelta, nämät kun olivat vaan pari kyynärää maasta, ja kauvan ei\nviipynytkään, ennenkuin yhdet villit kasvot toistensa perään tulivat\nesille: ruudut särettiin, heikot lyijypielet katkottiin, ja sissit\nhyppäsivät huoneesen. Tämä näky enensi taas Walchovitz'in rohkeutta,\nsillä vaikka Bernhardin ja Akselin hyvin tähdätyt luodit kaatoivat\nmonta vihollista, eneni heidän lukunsa kuitenkin joka hetki.\n\n\"Haa!\" huudahti Walchovitz syösten esiin, \"jopa vihdoinkin apu tuli!\"\nNäin sanoen karkasi hän Bernhardia päin ase koholla ja niin kiivaasti,\nettä nuorukainen peräytyi. Mutta juuri vetäytyessään taaksepäin,\nkompastui hän kuolleen sissin yli ja kaatui äitineen lattialle.\n\nNuolen nopeudella syöksi Walchovitz kreivittären luo, ja ennenkuin\nCzarny tai Akselikaan ehtivät apuihin, tarttui hän hänen ruumiinsa\nja kantoi hänet, sydäntä särkevistä apuhuudoistaan huolimatta,\nvastatulleiden sissien keskelle.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli Bernhard taas jo pystyssä.\n\n\"Äitini, armas äitini, pelastakaa hänet, ja koko kiitollisuuteni, niin,\nkoko Torppa on oleva teidän!\" huusi nuorukainen epätoivon kuvastuessa\nkasvoillaan. \"Hän on hukassa, joutuessaan noiden konnien käsiin!\"\n\n\"Älkää vaivatko itseänne, hieno herrani\", vastasi Walchovitz ilkkuen,\n\"ensi kerralla on teidän vuoronne. Haa, äiti, tytär ja poika\nvallassani! Tämä on enemmän kun voin toivoakaan, ja pyhä neitsyt\nnähtävästi kostaa...\"\n\n\"Mainitsepas vaan hänen nimensä, lurjus!\" huusi Czarny, juosten\nWalchovitzin luo, \"sinun suusi on liian saastainen mainitsemaan tätä\nkunnioitettavaa nimeä. Sitäpaitsi taitanet saada pitkän nenän mitä\ntyttäreen kuuluu, ja pitäisipä sinun muistaa, että Ramoskin viekkaus\nennenkin kerran teki tuumasi tyhjäksi.\"\n\n\"Ramoski\", jupisi Walchovitz itsekseen, \"olisiko hän ehkä pettänyt\nminut, niin voi häntä! Ei, Ramoski on uskollinen\", lisäsi hän kovempaa,\n\"kaksikymmentä vuotta olen koetellut hänen uskollisuuttaan, ja aina\nhuomannut sen lujaksi.\"\n\n\"Saatpa nähdä, kun tulet kurjaan koppiisi\", vastasi Czarny, \"mutta\nminäpä tahdonkin sinulle edeltää, että kotiin tullessasi ehkä lintu\non tiessään ja häkki tyhjä, sillä vanha noita ei voi vastustaa\nvihki-veteen kastettua tikaria, joka on pyhitetty onnettomain\npuolustukseksi ja kostamaan eräälle lurjukselle!\"\n\nVastaamatta sanaakaan vetäytyi Walchovitz takaisin. Taistelu oli\nhetkeksi tauonnut, mutta kummallakin puolen valmistauduttiin sitä\njälleen jatkamaan. Kaatuneet viskeltiin sivuun; ystävät ja viholliset\nkaikki sikin sokin. Kuumuus oli lisääntynyt, ja liekit alkoivat jo\nsytytellä lahonneita permannoita salissakin. Akkunan luona seisoivat\nsissit ja keskellä salia palvelijat, tosin harvat luvultaan, mutta\nvalmiina sotimaan viimeiseen saakka. Bernhard nojautui Akselin\nolkapäätä vasten, hänen silmänsä hehkuivat, rinta huokui rajusti, ja\noikea käsi puserti kuumeentapaisesti miekan kahvaa.\n\n\"Antakaa meille takaisin kreivitär!\" pyysi Czarny, mennen pari askelta\nsissejä kohden. \"Kaikki, mitä täällä löytyy, on oleva teidän, ja minä\nhankin teille vielä suuremman lunastushinnan.\"\n\nTalonpojat katselivat hieman epäröiden toisiaan, sillä sana\n_lunastushinta_ soi niin suloiselta heidän korvissaan, mutta he eivät\nsaaneet pitkää miettimis-aikaa, sillä Walchovitz juoksi nyt esiin\nhuudahtaen:\n\n\"Antaisitpa minulle miten suuria aarteita tahansa, en sittekän jättäisi\nkreivitärtä takaisin. Ota hänet väkisin, jos voit, mutta...\"\n\nYön hiljaisuudessa selvään kuuluva kavioiden kolke keskeytti tässä\nhänen puheensa.\n\n\"Apu tulee nyt meillekin\", huudahti Czarny ilosta loistavin kasvoin,\n\"käykää noiden roistojen kimppuun nyt, kun he ovat joutuneet kahden\ntulen väliin!\"\n\nHurraahuudoilla vastasivat palvelijat tähän Czarnyn kehoitukseen.\n\nKopina kuului kuitenkin yhä selvemmin, ja tämä kiivastuttikin\npalvelijoita ponnistamaan viimeiset voimansa. Mutta kun Walchovitz\nhuomasi nyt todella vaaran uhkaavan ja näki, ett'ei laisinkaan ollut\nvarma, saisiko hän pitää saaliinsa, päätti hän äkkiä palata takaisin.\nSen tähden tarttui hän vielä tainnottomaan Eleonoraan, nosti hänet\nsyliinsä ja läheni akkunaa. Mutta tätä ei hän ollut tehnyt huomaamatta.\nBernhard ja Aksel syöksyivät esiin, ja hurja käsikahakka syttyi\nsissipäällikön ympärillä. Bernhard menetteli kuin vimmattu ainakin; hän\nei varonut mitään, ja monta kertaa olisivat talonpoikain keihäät ja\npuukot hänen lävistäneet, ell'ei Aksel olisi iskuja hänestä torjunut.\nJa keskellä tätä kamppailua, jossa intohimot olivat niin hirveässä\nvallassa, seisoi Walchovitz, kreivitär sylissään. Ei yksikään isku, ei\nyksikään luoti löytänyt tietä hänen sydämeensä; hän hymyili\npilkallisesti ympärillään riehuville kuoloille. Kuumuus eneni yhä, ja\npian oli se hetki tuleva, jolloin sekä ystäväin että vihollisten täytyi\npaeta, välttääkseen varmaa kuolemaa liekeissä, mutta Walchovitz ei\nodottanut tätä hetkeä, vaan etsi tilaisuutta päästä pakoon, niin pian\nkuin mahdollista.\n\nÄkkiä kuului pistoolinlaukaus vipusillalta päin, ja heti sen jälkeen\nsyöksyi pieni sissiparvi esiin, kehoittaen tovereitaan hakemaan\npelastustaan paossa, sillä lukuisa joukko ruotsalaisia ratsumiehiä oli\nväkisin ajaa karahuttanut kapean vallihaudan yli ja koettivat nyt\nparaillaan murtaa porttia.\n\n\"Pysähtykää\", komensi Walchovitz lujalla äänellä, \"ottakaa tämä nainen\nmukaanne!\"\n\nSissit juoksivat akkunan luo ja ottivat vastaan kreivittären, joka\nakkunasta heitettiin heille. Sitten aikoi Walchovitz itsekin hypätä\nulos akkunasta, kun Czarny, joka melkein yliluonnollisilla voimilla oli\nraivannut itselleen tien sissien rivien läpi, äkkiä seisoi hänen\nedessään.\n\n\"Puollusta itseäsi, konna!\" ärjäsi vanhus, kohottaen aseensa. \"Elävänä\net täältä pääse!\" Näin sanoen langetti hän aseensa, mutta Walchovitz\nheittäytyi nopealla liikkeellä syrjään, ja vältti siten iskun, joka nyt\nsattui hattuun, vetäen sen päästä. Hetkeäkään viipymättä, keikahti hän\nsitten akkunalle, ja aikoi juuri hypätä maahan, kun luoti Akselin\nkarpiinista lävisti hänen vasemman käsivartensa.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä katosi hän, hurjasti kiroillen, ja\nvaikka Czarny ja Aksel heti samassa hyppäsivät pihalle, tulivat he\nkuitenkin liian myöhään. Sissit olivat jo ehtineet metsään, ja kun\nratsumiesten vihdoin onnistui päästä sisään, antautuivat jälelle\njääneet, ja hirtettiin puolen tuntia sen jälkeen metsässä.\n\nBernhard oli lohduton, ja ainoastaan Czarnyn vakuutukset, että hän\ntekisi kaikki, minkä ihmisvoimat voi, pelastaakseen kreivittären,\nrauhoittivat häntä hiukkasen. Hän tahtoi heti kiirehtiä sissien\njälkeen, mutta vihdoin onnistui Akselin saada hänet suostumaan\nodottamaan, kunnes tarpeelliset valmistukset olisivat tehdyt.\n\nTalo paloi kaikkialla, hurjistuneet sissit olivat sytyttäneet tuleen\nkaikki, mikä palaa voi. Liekit heijastivat kohden kirkasta taivasta, ja\nkuluttivat ahnaasti kaiken, mikä palaa saattoi.\n\nKun kaikki, mikä suinkin voitiin, oli hävittävästä elementistä temmattu\npois, ja hevoset hankittu, kiirehtivät kaikki sieltä, ja juuri kun\nBernhard, joka viimeisenä jätti syntymäkotinsa, aikoi ratsastaa\nvipusillan yli, pelästyi hänen ratsunsa ja oli heittää hänet selästään.\nKummastuneena katsahti Bernhard, mikä oli syynä hevosen pelkoon, ja\nhuomasi edessään naisen ruumiin.\n\n\"Se on vanha Martta\", huudahti hän valittavalla äänellä, \"ja Erkki on\nmyöskin kuollut; nyt olemme kadottaneet uskollisimmat palvelijamme!\"\n\n\"Mutta minä olen jälellä\", vastasi ääni nuorukaisen takaa, ja\nkatsottuaan takansa, näki hän Czarnyn surulliset kasvot.\n\n\"Äitini, armas äiti-parkani\", valitti nuorukainen, pyyhkäisten\nkädellään otsaansa, \"milloinkahan saan nähdä sinut taasen!\"\n\n\"Ehkä piankin, nuori kreivini\", vastasi Czarny pontevasti, \"parin\ntunnin päästä tahdomme kiirehtiä sissien kimppuun.\"\n\nSitten astuivat he ratsulta ja menivät Martta-vanhuksen luo,\njoka suorastaan virui verissään, jota vuoti suuresta haavasta\nsydämessään. Vanhus oli kuollut, ja vääristellyistä kasvoista sekä\nsuonenvedontapaisesti nyrkkiin puristetuista käsistä huomasi hänen\nkuollonkamppauksensa olleen hirveän.\n\n\"Martta tässä ja Erkki-vanhus tuolla\", huokasi Bernhard, pyyhkien pois\nsilmistä vierähtäneen kyyneleen, \"he eivät edes saaneet kuolla\ntoistensa rinnalla.\"\n\n\"Tulkaa, tulkaa\", huudahti Czarny, tarttuen Bernhardin käsivarteen,\n\"pian palaamme takasin hautaamaan kuolleet. Mutta nyt on meidän\nkiirehtiminen Herrevadiin, jos toivomme saada apua sotamarski\nAschebergilta.\"\n\nBernhard totteli vanhuksen käskyä, ja rivakasti nelistäen jättivät he\nTorpan, joka pian oli kuin tulimeri, jonka liekkien veripunainen valo\nheijastui kauvaksi Mörkanskogin äärettömien puiden väliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nimenne, nuori mies\", sanoi kuningas, mennen Bernhardin luo, joka,\nnähdessään hallitsijansa, jota ei täällä luullut näkevänsä, oli\nvetäytynyt pari askelta taaksepäin.\n\n\"Bernhard Stjernfelt, kornetti Aschebergin ratsumiehissä\", vastasi\nnuorukainen, kumartaen nöyrästi.\n\n\"Oletteko sen kreivi Stjernfeltin poika, joka kaatui Lundin luona, ja\njoka niin kunnosti itseään Puolassa, isävainajani hallituksen aikana?\"\nkysyi kuningas vielä.\n\n\"Olen, teidän majesteettinne\", vastasi Bernhard hiljaa.\n\n\"Mutta te näytätte niin kauhistuneelta, onko mikään onnettomuus\ntapahtunut?\" virkkoi kuningas taasen, säälien silmäten nuorukaisen\nkauniita kasvoja.\n\nMuutamin sanoin kertoi Bernhard nyt viimeksi tapahtuneista seikoista,\nja lopetti tällä pyynnöllä: \"Teidän majesteettinne, sallikaa minun\nsaada viisikymmentä ratsumiestä mukaani, ja minä en anna miekkani\nhuoata, ennenkuin olen tuonut äitini takasin sissien leiristä ja\nnähnyt leirin palavan poroksi. Päivänkin viivytys tekee hänet yhä\nonnettomammaksi, ja kuitenkin pelkään nytkin tulevani liian myöhään.\"\n\n\"Nuori mies, ottakaa sata ratsumiestä, jos tahdotte\", sanoi kuningas\nlempeästi hymyillen, \"eipä juuri sovellu että nyt poistutte, kun teitä\nkyllä tarvittaisiin täälläkin, eli oikeammin tuolla\", sanoi kuningas,\nviitaten kädellään pohjoiseen, \"mutta pojallisen rakkauden ääni on\nkovempi, minä tiedän sen\", jatkoi hän, tehden ehkäisevän liikkeen\nkädellään, kun Bernhard aikoi häntä kiittää. \"Kiirehtikää sissien\nperässä, ja jos onnistutte, voitte tulla jälestäpäin Landskronaan.\"\n\nNäin sanoessaan nyykäytti kuningas ystävällisesti päällään\nläsnäoleville päälliköille, puhui vielä pari kehoittavaa sanaa\nBernhardille, ja poistui sitten nopein askelin.\n\nPuolentuntia sen jälkeen istui Bernhard ratsulla, viisikymmentä\ntarmokasta ja koeteltua ratsumiestä ympärillään, ja Aschebergiltä\nsaatuaan vielä lisää neuvoja, ajoi hän täyttä laukkaa eteenpäin, pienen\njoukkonsa etupäässä Torpan ohi johtavaa tietä myöten.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLandskronan tappelu. -- Tirupin kirkkotarhassa.\n\n\nVarhain aamulla 14 päivänä heinäkuuta 1677, saapui Ruotsin armeija\npienelle Tirupin kirkolle, koilliseen päin Landskronasta. Armeija oli\nsotakunnossa, ja odotti joka hetki tanskalaisia. Mutta kaikki oli\nhiljaista, ei millään suunnalla huomattu vihollisia. Nuori kuningas oli\nkovin kärsimätön, kun ei jo saanut näyttää vertoja vetävänsä\nvastustajilleen, ja hänen huono tuulensa ilmaantui monin tavoin. Hänen\ntakanansa seisoi vähälukuisa ja vihollista tosin paljoa heikompi\narmeijansa, mutta kaikki mielivät veristä ottelua juuttilaisen kanssa,\nja tähysteli yhtä innokkaasti kuin kuningaskin, nähdäkseen\ntanskalaisten leiriä.\n\nKeskirintaa johti Schoultz, ja siihen kuuluivat henkivartiakaartin\njalkaväki, Kristoffer Gyllenstjernan komennon alla, länsigötalaiset,\nBörstel päällikkönä, sekä muita valittuja joukkoja. Oikeassa siivessä,\njota kuningas itse ja Ascheberg johtivat, seisoivat Niilo Bjelke\nhenkivartiarykmentin hevosväen kanssa ja Siegrothin henkivartijat.\nVasemman siiven pääjoukkona olivat länsigötalaiset rakuunat Pietari\nHiertan komennolla, ja tätä siipeä, jolla oli verisin taistelu\nkärsittävänä koko päivänä, johti Helmfeld.\n\nKun armeija täten oli järjestetty Tarläsan luona, annettiin käsky\nlähteä marssimaan, ja pian seisoi se, kuten ennen mainitsimme, Tirupin\nkirkolla.\n\nAschebergin, Helmfeltin ja Niilo Bjelken seurassa oli kuningas\nasettunut kirkko tarhan ääreen ja antoi katseensa harhailla paikasta\ntoiseen. Usein polki hän jalallaan maata ja rypisti korkeata otsaansa,\nkun aika kului yhä, eikä vihollista kuulunut eikä näkynyt.\n\n\"Juuttilainen on juossut pakoon, eikä uskalla tulla näkyviin\", sanoi\nhän, kääntyen Aschebergin puoleen, \"meidän täytyy mennä häntä etsimään,\nja vaikka hän piilisi Landskronan muurien alla, tahdon kutsua häntä\notteluun, vielä kerran näyttääkseni heille, ett'emme pelkää heidän\nvoimakkaampia joukkojaan. Armeija kulkekoon eteenpäin, mutta te,\nherrani, jäätte minun luokseni tänne.\"\n\n\"Ah, teidän majesteettinne\", vastasi Aschenberg hienosti hymyillen,\n\"päivän kuluessa kyllä saamme heidät kiinni, enpä tahtoisi uskoa, että\nkuningas Kristian on vetäytynyt takasin, taistelua välttääkseen, vaan\nparemmin kootakseen uusia voimia.\"\n\n\"Ja juuri tätä meidän tulee estää\", sanoi kuningas kiivaasti, ottaen\nkiikarin silmiltään. \"Nouskaamme kuitenkin ratsaille, hiljalleen\nseurataksemme armeijaa, Schönleben on jo, näen mä, ruvennut\nmarssimaan.\"\n\nPari minuuttia sen jälkeen nelisti kuningas seurueineen keskirinnan\nohi, hymyili rattoisasti uskolliselle Pietari Hiertalle, joka ratsasti\nrakuunainsa etupäässä, ja ohjasi kulkunsa oikeata siipeä kohden.\n\nÄkkiä pysäytti Aschenberg ratsunsa, ja sanoi, merkitsevällä liikkeellä\nosoittaen matalata multavallia, joka tuskin nähtävästi kohosi Yllehedin\n[kutsutaan myöskin Sillehediksi] tasaisen pinnan yli.\n\n\"Tuohon minä en suuresti luota; jos teidän majesteettinne, ennenkuin\nmarssimme eteenpäin, suvaitsisi minun lähemmin tutkia seutua edessämme,\nvoitaisi ehkä saada tietoja, jonka kautta kaikki muuttuisi.\"\n\n\"Epäilettekö mitään, sotamarski?\" kysyi kuningas vakavasti. \"Luulette,\nkentiesi, että serkkuni lymyilee vallin takana tuolla, mutta minä en\nymmärrä, miten hän voisi kätkeä koko armeijansa tuon matalan\nvarustuksen taa. Kuitenkin tahdomme seurata neuvoanne ja komentaa\narmeijan pysähtymään, teidän tarkastellessanne seutua.\"\n\nAscheberg ei odottanut jatkoa kuninkaan puheesen, vaan ratsasti täyttä\nnelistä Torstan kylään vievää tietä myöten. Levottomin silmäyksin\nseurasi kuningas urheata sotapäällikköänsä, ja kun hän vihdoin kiikarin\navulla näki hänen ratsastavan kummulle, joka koilliseen päin\nennenmainitusta kylästä jatkuu pitkälle vielä alangollakin, kirkastui\nhänen varjolla peitetty otsansa, ja hän sanoi, kääntyen Bjelken\npuoleen:\n\n\"Jos nyt löytyy yksikin juuttilainen vallien takana, on Ascheberg\nhuomaava hänet, ja tarvittaisiinpa todellakin suutia läpiä, joihin\nkokonainen armeija voisi kätkeytyä, jos sukulaiseni luulee, ett'ei\nsotamarskin kotkansilmä häntä huomaa. Mutta katso\", jatkoi hän;\nhehkuvan punan levitessä poskilleen, \"Ascheberg palaa takasin ikäänkuin\nkoko armeija olisi kintereillään! Mitähän tämä merkitsee?\"\n\n\"Ei muuta mitään, kuin että Ascheberg on nähnyt tanskalaiset\", vastasi\nBjelke äkkiä. \"Kas tuolla puhuu hän innokkaasti Gyllenstjernan kanssa,\njoka nyt nelistää väkensä luo! Jotain tärkeätä lienee varmaan\ntapahtunut.\"\n\nKuningas ei vastannut, vaan kannusti hevostaan ja riensi Aschebergiä\nvastaan.\n\n\"Oletteko nähnyt mitään?\" kysyi Kaarlo innokkaasti niin etäältä, kuin\nsotamarski voi häntä kuulla. \"Ulkomuodostanne huomaan, että teillä on\ntärkeitä ilmoitettavia.\"\n\n\"Niin on, teidän majesteettinne\", vastasi Ascheberg, joka sillä välin\noli tullut perille, \"koko Tanskan armeija on tuolla vallin takana. He\novat niin hyvin kätkeneet sekä liput että teltat, että minä ainoastaan\nonnellisen sattuman kautta tulin tämän tietämään. Ennen tekemämme\nrynnäkkötuuma ei kelpaa; se täytyy muuttaa.\"\n\n\"Tehkäämme niin\", vastasi kuningas miettiväisesti, käänsi äkkiä\nhevosensa ja ratsasti takasin, kolmen seuralaisensa seuratessa häntä\nkappaleen matkan päässä, vilkkaasti puhellen keskenään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikea siipi töyttäsi esiin, ja nuori kuningas oli itse tulessa. Rämeitä\nja mäkiä oli tiellä, mutta ruotsalaiset sotamiehet juoksivat vaan\nrohkeasti eteenpäin, ja tässäpä rynnäkössä juuri Aschebergin ratsu,\n\"Friskopp\", ammuttiin hänen altaan, ja Kaarlo-kuningas oli\njoutumaisillaan vangiksi; mutta vihdoin täytyi tanskalaisten vasemman\nsiiven peräytyä, sen johtajan, Arendorffin, kaaduttua. Estääkseen\nkuningas Kristianin saamasta apua, ja voitetun siiven yhtymästä\nmaanmiehiinsä, asettui kuningas Asmundstorpan kirkolle, siis\ntanskalaisten selän taakse. Täällä järjesti hän joukkonsa\ntaisteluasentoon, ja lähetti Niilo Bjelken varaksi muulle armeijalle,\njoka kuninkaan voittoretken aikana oli otellut paljoa lukuisamman\nvastustajajoukon kanssa, ja sentähden täytynyt peräytyä.\nHenkivartiakaartin jalkaväkeä komensi tuo ponnekas Kristoffer\nGyllenstjerna ja hänen rinnallaan tuo urhea Hastfer.\n\n\"Taidammepa saada koko kuuman päivän\", sanoi Gyllenstjerna, jännittäen\nvyötään, \"sekä aurinko että juuttilaisten kanuunat koettavat\nyhdistetyin voimin jakaa meille kuumuuttaan.\"\n\n\"No, kyllä luulen, että se tanskalaisia vaivaa yhtä paljon kuin\nmeitäkin\", vastasi Hastfer, \"ja jospa vaan tulevat tänne, niin saavat\nnähdä, että vastustajansa ovat vanhoja, tottuneita sotamiehiä.\"\n\nJa tanskalaiset tulivatkin, ennenkuin kukaan voi aavistaakaan. Mutta\nhenkivartiakaarti taisteli todellisella kuoleman halveksimisella, ja\nuseita kertoja kimmahtivat viholliset takasin tästä muurista, joka\njärkähtämättä seisoi paikallaan. Rynnäkkö toisensa perään työnnettiin\ntakasin, ja voitto oli jo ruotsalaisten puolella, kun Gyllenstjerna sai\nkuulla vasemman siiven onnettomuudesta. Vanha sotauros ei kuitenkaan\nolisi tahtonut vetäytyä takasin, mutta täytyi vihdoin myöntyä tähän,\nannettuaan käskyn kenraali Sperlingille suojelemaan peräytymystä. Tämä\ntuli taalaalaisten ja Kalmarin osaston etupäässä, ja otti hyökkäävät\ntanskalaiset vastaan niin tarmokkaasti, että nämä seisahtuivat. Näitä\nminuutteja käytti Gyllenstjerna järjestääkseen joukkojaan, ja kenraali\nSchoultzin tuotua lisäväkeä valmistauduttiin taaskin lyömään ensi\nrynnäkkö takasin.\n\nAnkarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen\nosaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina,\nvimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät\nperäytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui\nmurtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.\n\nMutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin,\nnelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät\nja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen\nYmpärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin\nsotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton\nsilmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat\nkädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja\nkun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: \"Kaarlo-kuningas on\nvoittanut!\" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen\ntuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld\nlevollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.\n\nMutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui,\nmutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään:\n\"eteenpäin!\" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien\nläsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari\nHierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän\nvielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran\nalkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet\npataljonat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräällä niistä suurista hautakivistä, jotka ilman mitäkään järjestystä\novat sijoitetut sinne tänne ennenmainitussa kirkkotarhassa, istui kolme\nmiestä vilkkaasti keskustellen. Taistelu oli hiljan alkanut, ja tykkien\nsekä kiväärien savu peitti kirkon alapuolella olevan tantereen, niin\nettä tuskin laisinkaan voi nähdä taistelevien liikkeitä. Mutta nuo\nkolme miestä eivät sitä huomanneetkaan, eikä heitä häirinnyt äänekäs\nhälinä ympärillään. Varajoukoksi oli nimittäin kirkkotarhaan jätetty\n4,000 Smålannin talonpoikaa, ollakseen tarvittaissa saapuvilla. Tämä\njoukko tosin ei ollut harjaantunut, eikä kantanut univormuakaan, mutta\nsiitä huolimatta oli se pelottava vastustaja, sillä säihkyvistä\nsilmistä ja nyrkkiin puristetuista jäntevistä käsistä huomasi, että\nsotainto oli näiden Värendsin metsien pojissa ainoa vallitseva tunne.\nEnnen olivat he voitokkaasti murtaneet kiviperäistä maataan, eivätkö\nsitten nyt murtaisi tanskalaisten rivejä! Loppu tämän osoitti. Joka\nhetki odottivat he käskyä saada rynnätä esiin, ja jota enemmän päivä\nkului tätä käskyä kuulumatta, sitä levottomammaksi kävi joukko.\n\nÄäneensä eivät he uskaltaneet lausua tätä pelkoaan, vaan kuiskailivat\nkeskenään, tehden arveluita.\n\nKun nämä kolme ennenmainittua miestä hetkisen olivat kuunnelleet\nhälinää ympärillään, sanoi yksi heistä, jonka tunnemme Czarnyksi:\n\n\"Merkillistä, ett'ei Ramoski vielä ole tullut takasin.\"\n\n\"Noh, hän ei pidä kiirettä\", vastasi Bernhard hiljaa, \"hän ei tahdo\njättää sisar-parkaani, ennenkuin on saanut hänet jotenkin turvatuksi.\nBerta-parka\", jupisi hän sitten itsekseen, \"vähältä piti, ett'et toista\nkertaa joutunut sissien käsiin.\"\n\n\"Kertokaapa minulle kohtauksenne Walchovitzin kanssa!\" pyysi Czarny,\njoka oli kuullut nuorukaisen viimeiset sanat. \"Enpä voi milloinkaan\nantaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin hiiden yksipäinen ja\nmenin toista tietä, enkä sitten saanut ottaa osaa otteluun. Mutta\nensikerralla on minun vuoroni, ja sitä ennen hion miekkani niin, ett'ei\nse luiskahda jesuiitan ruumiin ohi, vaikka tämä olisikin priskoitettu\nvihkivedellä.\"\n\n\"Kuule siis!\" vastasi Bernhard, astuen lähemmäksi Czarnya, kolmannen\nhenkilön, joka oli Aksel Lundberg, kädet ristissä rinnan yli astellessa\nheidän edessään.\n\n\"Kaksi metsää olimme kulkeneet ristiin rastiin, näkemättä ainoatakaan\nsissiä, ja aijoimme juuri lähteä tänne, kun aivan äkkiarvaamatta\ntapasimme erään hyvin epäiltävän näköisen miehen. Me pidimme häntä\nvakoojana. Hän asteli yksin metsässä eikä näyttänyt huomaavankaan\nmeitä. Kauan pidettyämme häntä silmällä, lähestyimme niin varovasti\nkuin suinkin, luullen hänet todella vakoojaksi. Pian huomasi hän\nmeidät, ja näytti ensi silmänräpäyksessä kovin hämmästyneeltä, mutta\ntätä ei kestänyt kauan, sillä seuraavalla hetkellä seisoi hän\nkeskellämme ja kertoi, että hän erään naisen kansaa oli paennut\nFinja-järven luona sijaitsevasta sissileiristä. Alussa emme häntä\nuskoneet, mutta kun hän sitten vei meidät kurjaan, puolittain\nrappeutuneesen mökkiin, pari sataa askelta metsän sisässä, näimme että\nhän oli puhunut totta. Ja tämän, puoleksi lattialla viruvan naisen\ntunsin sisarekseni. Hän kertoi nyt paostaan, miten he olivat\nkuleksineet pitkin metsiä, ja peläten sissejä eivät olleet uskaltaneet\nlähetä talojakaan. Sattumalta olivat tulleet tälle mökille, ja vanha\nvaimo, joka nyt oli ruoan haussa, oli hyväntahtoisesti ottanut heidät\nvastaan. Mutta vaivat ja levottomuus sekä nautitsemansa kehno ravinto\nolivat niin heikontaneet Bertan voimia, että hän vaan mitä suurimmilla\nponnistuksilla saattoi jatkaa matkaansa tänne. Vanha eukko tuli pian\ntakasin, ja annettuani hänelle kaikki vähät rahani, jonka palkkion hän\nvasta pitkän kursastelemisen jälkeen otti vastaan, lähdimme matkaan,\nkoska ennen yön tuloa vielä toivoimme saavuttaa ruotsalaisen armeijan.\nMinä lähetin partiokuntia sinua etsimään, mutta kuten tiedät, oli\nkaikki turhaa. Minulla oli Berta edessäni satulassa, ja rivakasti\nnelistäen kiiruhdimme eteenpäin kapeata metsätietä myöten, joka eukon\npuheen mukaan johti valtamaantielle. Noin tunnin ajat olimme siten\nkulkeneet, kun äkkiä sivultapäin tullut luoti kaatoi erään\nratsumiehistäni maahan. Me olimme joutuneet salajoukon pariin, sen\nhuomasimme heti, ja sulkien rivimme, päätimme yhdistetyin voimin\nraivata itsellemme tien.\"\n\n\"Joka paikka vilisi sisseistä, ja juuri kannustaessamme ratsujamme\nrynnäkköön, huomasin Walchovitzin, joka aivan levollisena nojautui\npuuta vastaan, hornanhymy huulillaan katsellen sisarparkaani ja minua.\nMutta äkkiä hän säpsähti, ja minä näin hänen nostavan pyssyn\nposkelleen. Hän oli huomannut Ramoskin ja tahtoi nyt kostaa. Mutta tämä\nohjasi äkkiä hevosensa syrjään, ja vältti siten luodin, joka tunkiihe\npuuhun ei kaukana hänestä. Sissit eivät kauan voineet hyökkäystämme\nvastustaa, vaan hajautuivat pian, jättäen tien vapaaksi. Walchovitzia\nen enään nähnyt, mutta milloinkaan en unohda sitä vihan silmäystä,\njonka hän loi minuun, ja joka kyllin ilmaisi, minkä kohtalon tämä konna\nvalmistaisi äitiparalleni. Czarny, uskollinen ystäväni\", jatkoi\nnuorukainen surullisesti ja tarttui vanhuksen käteen, \"koska pääsemme\ntästä verivihollisestamme, joka alati on meitä vainoova?\"\n\nCzarny oli hetkisen vaiti, ikäänkuin tahtoisi hän tuumia, mitä\nvastaisi, mutta sitten nousi hän seisoalleen, pyyhkäsi vitkaan\nkädellään otsaansa ja vastasi:\n\n\"Heti tämän toimituksen päätyttyä jatkamme takaa-ajoa. Eilen kuulin\neräältä korpraalilta, että luutnantti Hummerhjelm aikoo käydä\nvierailemassa Finjassakin, ja tuohan sopii mainiosti. Sitäpaitsi voitte\nolla jotenkin levollinen kreivittären suhteen, sillä ei Walchovitz niin\npian toteuta uhkaustaan. Minä tunnen jesuiittain tavat; heidän kostonsa\nei kohtaa nopeasti, vaan...\"\n\n\"Sitä vaarallisempihan se sitten on\", virkkoi Aksel.\n\n\"Mutta sillävälin voimme me ryhtyä tarpeenmukaisiin toimiin ja siten\nehkäistä kavalan vihollisemme tuumat\", vastasi Czarny lujasti.\n\nBernhard aikoi juuri vastata tähän, kun Ramoskin tulo antoi\nkeskustelulle toisen suunnan.\n\n\"Miten on Bertan laita?\" kysyi Bernhard, levottomana katsellen\nvastatullutta.\n\n\"Neiti on parempi jo\", vastasi Ramoski tyynesti, \"hän ei enään itke\nniin katkerasti ja näyttää olevan aivan varma siitä, ett'ei mitään\npahaa tule tapahtumaan kreivittärelle.\"\n\n\"Jumalan kiitos\", jupisi Aksel, vitkaan astellen edestakasin. \"Nyt, jos\nkoskaan, on tyyneys ja varmuus tarpeen, sillä mitä päältäkatsellen voi\nhavaita, on meillä vaikein työ jälellä.\"\n\nKeskustelun keskeytti tässä rummunpärinä, joka kutsui joka miehen\npaikalleen.\n\nEtäältä näkyi epäselvä, tumma joukko lähenevän, mutta vielä ei kukaan\nvoinut sanoa, oliko se ystävä vai vihollinen. Jokaisen sydän tykytti\nhuolesta. Äkkiä kuului uhkaava jupina tuosta äänettömästä parvesta,\nsillä se oli tuntenut ruotsalaiset liput. Jokainen katseli kysyvin\nsilmäyksin naapuriansa, ikäänkuin kysyen häneltä, eikö kaikki ollut\nvain harhanäkyä. Tämän levottomuuden hetkessä tuntui lohdulliselta\nlähestyä toistaan.\n\n\"Armeija on lyöty, kuningas on hyljännyt meidät\", jupisivat talonpojat,\nluoden uhkaavia silmäyksiä peräytyvään siipeen, \"ken on meitä nyt\njohtava?\"\n\n\"Kuningas ei ole meitä hyljännyt\", huusi muuan ajutantti, joka juuri\nnelisti esiin; \"hänen siipensä on voittanut ja seisoo tanskalaisten\ntakana, mutta vasemman siiven täytyi väistyä ylivoiman edestä.\nOttakaamme me nyt juuttilainen vastaan, että toverimme ehtivät hiukan\nmalttaa mieltänsä.\"\n\n\"Onko niin kuin sanotte, herra, niin tahdomme seisoa viimeiseen\nmieheen\", vastasi ijäkäs, harmaapäinen talonpoika, puristaen\nkeihästään, \"turhaan en ole tehnyt sotapalvelusta kuningas-vainajan\naikana, ja tiedän kyllä, kuinka paljon juuttilainen sietää saada\nselkäänsä.\"\n\n\"Oikein, ukkoseni\", huudahti muuan upseereista, lyöden vanhusta olalle;\n\"sinä, joka ennenkin olet ollut verisissä otteluissa, voit innostuttaa\ntovereitasi ja...\"\n\n\"Me voimme tapella yhtähyvin sitä ilman\", keskeytti toinen talonpoika\nkiivaasti. \"Jos siksi tulee, että juuttilaista huimitaan hänen\nvehkeistään, tahdomme kaikki olla mukana.\"\n\n\"Niin, sen tahdomme\", huusi satakunta ääntä. \"Viekää meitä heti\ntaisteluun!\"\n\n\"Täällä tulee oikeen olemaan helteessä, ole siitä varma\", sanoi Aksel,\nBernhardin seurassa tunkeutuessaan talonpoikaisparven läpi, yhtyäkseen\nCzarnyyn ja Ramoskiin, jotka vähää ennen olivat poistuneet. \"Jos on\ntotta, kuten sanotaan, että kuningas siivellään on voittanut, ei ole\nmitään hätää, mutta vastaisessa tapauksessa meidän kyllä on vaikea\ntästä suoriutua.\"\n\n\"Seuratkaamme kuitenkin talonpoikia\", vastasi Bernhard miettiväisesti;\n\"niin, pian meillä ei muuta keinoa ole tarjollakaan, sillä kohta\ntanskalaiset leviävät takammekin.\"\n\n\"No, mitä tuumit asemasta, Czarny\", jatkoi hän, tarttuen tämän\nkäsivarteen, \"toivotko menestystä?\"\n\n\"Onpa vaikea sanoa\", virkkoi tämä, hiukan pudistaen päätään. \"Kuten\nminusta näyttää, ovat tanskalaiset melkoisesti lukuisammat, ja sen voin\nsanoa jo ennakolta, että taistelu, jos se syttyy, on oleva mitä\nverisin, sillä talonpojat ovat vannoneet mieluummin kaatua kuin\nperäytyä askeltakaan.\"\n\n\"Ja tehkäämme mekin samoin!\" huudahti Bernhard säihkyvin silmin.\n\"Voittamatta kaatua on sotilaasta mitä suloisinta, sen olemme oppineet.\nLuvatkaa minulle vaan, että, jos kaadun, viette sisarparkani turvaan\",\njatkoi hän vakavasti.\n\n\"Ja tämä lupaus ei ole ainoa, jonka teiltä otan; minä pyydän vielä,\nettä kaikin tavoin koetatte pelastaa äitiraukkaani. Lupaatteko sen?\"\n\n\"No, mitä kujeita nämä ovat?\" huudahti Czarny. \"Te puhutte kuolemasta,\nlupauksista ja vapauttamisesta, aivan kuin jo tuntisitte luodin tahi\nkeihään sydämessänne. Nämä ovat pelkkiä haaveita, sillä olenpa ihan\nvarma, että te, yhtähyvin kuin mekin, elätte yli tämän päivän.\"\n\n\"Sinullapa on luja usko\", virkkoi Aksel epäilevän näköisenä, \"täytyypä\ntunnustaani, että ennemmin puoltaisin Bernhardin mielipidettä.\"\n\nCzarny ei vastannut tähän, vaan johti keskustelun toiselle tolalle.\n\nTällä välin läheni ruotsalaisten vasen siipi yhä enemmän kirkkotarhaa,\nja seisahtui sinne, järjestääkseen rivinsä. Talonpojat saivat käskyn\nastua esiin. Kaikuvilla hurraahuudoilla marssivat he suoraan\nvihollisten joukkoja kohden, ja kauan ei viipynyt, ennenkuin taistelu\nalkoi uudestaan. Sen hurjimmillaan raivotessa, kiiruhtivat neljä\ntuttavaamme erääsen pieneen talonpoikaistaloon, ainoastaan parin\npyssynkantaman päässä taistelukentästä. Berta oleskeli siellä, ja\nAkselin kehoituksesta tahtoi Bernhard nyt viedä hänet sieltä, koska\nnäytti siltä, että taistelu vähitellen vetäytyisi sinne päin.\n\nNämä neljä miestä eivät katsoneet takansa eikä sivulleen, juoksivat\nvaan kaikin voimin, ett'eivät tulisi liian myöhään. Siten saavuttivat\nhe talon ja aikoivat juuri astua ovesta sisään, kun korkeat huudot\ntakanaan pakottivat heidät pysähtymään.\n\n\"Haa\", huudahti Czarny, nuolen nopeudella tempaisten miekan\nhuotrastaan, \"tanskalaiset ovat seuranneet meitä, valmistaukaamme nyt\nankaraan otteluun.\"\n\n\"Berta-raukka\", jupisi Bernhard, pyyhkäisten toisella kädellään\notsaansa, \"taaskin saat nähdä kamppailtavan elämästä ja kuolemasta;\ntämä on hirveätä!\"\n\n\"Bernhard\", kuiskasi Aksel, pusertaen toverinsa kättä, \"minä annan\nmielelläni henkeni alttiiksi sisaresi edestä. Koeta paeta takatietä,\nniin...\"\n\n\"Sinä, Aksel\", keskeytti Bernhard, katsellen toveriaan säihkyvin\nsilmin, \"sinäkin tahtoisit kuolla Bertan edestä, sinä, jolla vielä on\nkunniarikas ura kuljettavana. Eihän sinun tarvitsisi ottaa yksityisiin\nkamppailuihimme osaa, mutta kuitenkin teet sen! Kauan olen jo\nhuomannut, että salaisesti rakastat sisko-raukkaani; olenko oikeassa\nvai väärässä?\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", vastasi Aksel, luoden vakavan katseen toveriinsa,\n\"yhdessä olemme Bertan kanssa kasvaneet pienestä asti, ja minä tunnen,\nettä hän tulee minulle kalliimmaksi päivä päivältä. Niin, minä rakastan\nsisartasi\", jatkoi hän melkein kiivaasti ja tarttui Bernhardia käteen;\n\"mutta minä olen aateliton, ja äitisi kentiesi estelee yhtymistämme.\"\n\n\"Ole huoleti, veli\", vastasi Bernhard, syleillen ystäväänsä; \"äidilläni\non paremmat mielipiteet kuin nämä, hän ei välitä nimestä, kun sydän\nvaan on jalo ja kelpo. Tämä yksin antaa miehelle tosiarvon, ja se on\ntodella surkuteltava, joka ajattelee toisin.\"\n\nAksel aikoi juuri vastata, kun Berta samassa näyttäytyi rakennuksen\nkorkeilla portailla.\n\nMuutamalla hypyllä seisoi Aksel hänen rinnallaan.\n\n\"Mikä on hätänä, Aksel\", kysyi hän, luoden silmäyksen seudulle\nympärillään, \"minä kuulen taistelun hälinää ja...\"\n\n\"Berta, Berta\", huudahti nuorukainen, tarttuen hänen molempiin\nkäsiinsä, \"ole valmis näkemään mitä tahansa. Tanskalaiset käyvät yhä\nankarammin kimppuumme ja peräytyminen voi olla mahdoton. Sinä tunnet\nnämä tiet; mitä myöten pääsemme parahiten vaarasta?\"\n\n\"Tätä tietä eivät tanskalaiset vielä mahda tuntea\", vastasi Berta,\nosoittaen kädellään puutarhaa, joka otti jotenkin avaran tilan\nasuinhuoneiden takana. \"Se tie johtaa suoraan tuonne metsään, ja jos\nkerran sinne pääsemme, niin ei yksikään vihollinen ole meitä enään\nahdistava.\"\n\n\"Berta\", virkkoi Aksel, ja loi nuoreen tyttöön suurinta hellyyttä\nilmaisevan katseen, \"antaudutko minun turviini, tahi...\"\n\n\"Miksi en sitä tekisi\", keskeytti hän kummastellen, \"olethan sinä\nystäväni, Bernhardin ystävä\", oikasi hän, petollisen punan levitessä\nposkilleen.\n\nTämän keskustelun kestäessä oli Aksel vienyt nuoren tytön hänen\nasuinhuoneesensa, joka sijaitsi puutarhaan päin. Bertan posket\nhehkuivat, ja nuorukaisen kädessä vielä lepäävä pieni kätönen vapisi.\nHeidän korviinsa tunkeutui tykin- ja musketinlaukauksia sekä\ntaistelevien huudot, vaan he eivät näyttäneet niitä kuulevankaan; se\nhetki, jolloin heidän sydämissään uinaileva rakkaus heräsi eloon, oli\nliian viehättävä, että todellisuus heidän ympärillänsä olisi voinut\nsitä häiritä. He kuulivat ja näkivät ainoastaan toinen toisensa ja\nheräsivät vasta tuntoihinsa, kun Bernhard töyttäsi oven auki ja syöksyi\nhuoneesen.\n\n\"Suuri vaara uhkaa meitä\", huusi hän, ja syleili sisartaan,\n\"tanskalaiset vetäytyvät tännepäin, ja selvään näkee, että heidän\naikomuksensa on saartaa tämän paikan. Kyllähän näen, että nyt\nmieluummin tahtoisitte olla kahdenkesken\", jatkoi hän hymyillen ja löi\nkeveästi Akselia olalle, \"mutta jos tahdot pelastaa hänet, jolle olet\nluvannut miehekkään ja lämpimän rakkautesi, niin älä viivyttele.\nPuutarhatien huomasin vielä vapaaksi; käyttäkäämme siis sitä, niin\nkauan kun aika sen vielä myöntää.\"\n\n\"Niin, niin, sinä olet oikeassa, meillä ei ole laisinkaan aikaa\nhukata\", vastasi Aksel, syleillen Bertaa ja lähestyen ovea, jota pari\naseilla varustettua talonpoikaa vartioitsi. Bernhard seurasi heitä.\nHetkeksi pysähtyivät he portaille, ja silmäilivät levottomasti\ntannerta, jolla taistelu paraallaan riehui, ja aikoivat juuri alottaa\nmatkansa, kun Ramoski hengästyneenä tuli juosten puutarhasta.\n\n\"Kiirehtikää, kiirehtikää!\" huusi hän jo etäältä, \"lukuisa joukko aikoo\ntuolla sulkea meiltä tien, ja ainoastaan suurimmalla kiireellä voimme\npelastua. Czarny vartioitsee tuolla ja on hirveästi levoton.\"\n\nKäskyä ei tarvinnut toistaa, sillä jokainen huomasi kyllä Ramoskin\nolevan oikeassa. Sentähden riensivätkin he minkä voivat puutarhaan,\njossa Czarny, kävellen kiivaasti erään tuuhean puun alla, oli heitä\nvastassa.\n\n\"Kas tuolla!\" huudahti puolalainen, osoittaen kädellään sotilasjoukkoa,\njoka rientomarssissa läheni sivultapäin, \"he koettavat saavuttaa meitä,\nmutta vielä on heillä aika matka kuljettavana, ennenkuin saavat meidät\nkiinni. Paljastetuin miekoin ja sormi liipasimella on meidän nyt\nlähteminen liikkeelle, sillä eipä ole toivoakaan, että ruotsalaiset\ntulisivat meille avuksi. Rohkaiskaa mieltänne, neiti Berta\", jatkoi\nvanhus lujemmalla äänellä, \"minun käsivarteni ja jalkani voivat vielä\naivan hyvin tehdä hyötyä, kun teidän palveluksenne tulee kysymykseen.\nLähtekäämme heti matkaan; joka hetki on kallis.\"\n\n\"Czarny on oikeassa\", vastasi Bernhard, katsellen sisartaan säälivin\nsilmin. \"Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan talonpojat voivat vastustaa\njuuttilaisten ylivoimaa.\"\n\nSamassa jyskähti joukkolaukaus heidän takanansa, ja muuan talonpoika,\njoka oli lähetetty vartioimaan, tuli juosten takasin ja kertoi\ntanskalaisten yhä enemmän tunkevan päälle, ja että heidän voittanut\nsiipensä hajautui yhä enemmän Sireköpingeen johtavalle tielle.\n\n\"Onko totta, mitä puhut\", kysyi Bernhard, iskien terävän silmäyksen\ntalonpoikaan, \"eikö pelko mahdollisesti ole tehnyt vaaraa suuremmaksi,\nkuin se todellisuudessa onkaan?\"\n\n\"Ei, herrani\", vastasi talonpoika, levollisena kestäen Bernhardin\nterävän katseen, \"minua ei juuri malttamattomuus vaivaa, mutta ell'ette\nminua usko, voitte itse mennä katsomaan.\"\n\n\"Talonpoika puhuu totta\", vastasi Czarny, joka sillä välin oli käynyt\nsyrjemmällä, \"tanskalaiset aikovat todella saartaa sekä vasemman\nsiipemmc että talonpojat, mutta tämäpä ei tulekaan heille helpoksi,\narvaan ma, sillä siipemme taaskin järjestyy. Nyt täytyy meidän\nkuitenkin katsoa, miten pääsisimme parhaiten pakoon, sillä he ovat jo\ntuolla\", jatkoi hän, osoittaen metsään, jostapäin ennenmainittu joukko\nläheni; \"he koettavat kaikin keinoin sulkea meiltä tietä. Kirottu liike\ntuo\", jupisi hän itsekseen, \"nyt saamme heidät vielä selkäämmekin, ja\nell'emme ehdi joko metsään tahi Sireköpingeen, olemme hukassa.\"\n\nHetkisen mietittyään, lisäsi hän ääneensä:\n\n\"Metsään emme enään ehdi paeta, sillä ennenkuin ehdimme tasangon yli,\nsaavuttaisi vihollinen meidät. Parempi on siis mielestäni, että\npoikkeamme Sireköpingen tielle, siellä voimme mahdollisesti tavata\nystäviäkin. Tämä talo ei missään tapauksessa kelpaa suojaksi, sillä\npuolen tunnin kuluttua ovat joko tanskalaiset tahi meikäläiset\npistäneet sen palamaan.\"\n\n\"Czarny on oikeassa\", vastasi Aksel, ja lähestyi Bertaa, joka vähän\nmatkan päässä silmäili taistelua aiempana kentällä. \"Berta, meidän on\nkiiruhtaminen, Sireköpingen luona odottaa pelastus meitä.\"\n\n\"Minä seuraan sinua minne vaan menet\", vastasi Berta matalalla äänellä\nja katseli luottavasti nuorukaista silmiin; \"nyt vasta on minulla\nvoimia kärsiä mitä vaivoja tahansa.\"\n\n\"Ja nämät sanasi lisäävät minunkin rohkeuttani, armas Bertani\", vastasi\nAksel, Iempeällä väkivallalla vetäen Bertan rinnoilleen; \"jos on\ntarpeellista, kannan sinut koko kentän yli, ja voitpa olla varma siitä,\nettä miekkani iskee syvemmälle nyt, kuin pari tuntia sitten.\"\n\n\"Pidä sanasi, ystäväni\", lausui heleä ääni rakastavain takana, ja\nkääntäessään silmänsä sinne, huomasivat he Bernhardin. \"Pidä sanasi,\npian ehkä saamme nähdä, että tämä on tarpeen.\"\n\nKeskustelu päättyi tähän, sillä samassa tuli Ramoski ilmoittamaan, että\njo oli aika lähteä.\n\nEtupäässä astelivat Czarny ja Bernhard, sitten Aksel ja Berta ja\nviimeksi Ramoski. Pian olivat he jättäneet talon ja riensivät nopein\naskelin Sireköpingeen johtavaa tietä myöten. Tykkien pauke ja\nkiväärituli enenivät joka hetki, ja pakolaisten silmien eteen\nlevitettiin nyt niitä hirveitä kuvia, jotka ovat sodan erkanemattomat\nseuralaiset. He eivät enään olleet yksin kentällä. Joka taholta\ntöyttäsivät tanskalaiset esille, aikoen piirittää Tirupin luona\nseisahtuneen joukon, mutta pian saivat taasen tuntea innokasta\nvastarintaa, sillä talonpojat, jotka jo olivat tehneet onnistumattoman\nrynnäkön, karkasivat toisen kerran vihollistensa kimppuun.\n\nHetkeäkään viipymättä jatkoivat pakolaiset matkaansa Sireköpingeen\npäin, ja he hengähtivät jo vapaammin, voidessaan viimemainitussa\npaikassa eroittaa ruotsalaisia univormuja, ja kun näkivät, miten eräs\nosasto ruotsalaisia sotamiehiä rientoaskelin samosi hyökkäävää\nvihollista vastaan.\n\n\"Tällä kertaa tulevat tanskalaiset peijatuiksi, ja oikein aimo lailla\",\nsanoi Czarny, luoden kehoittavia silmäyksiä nuoreen tyttöön. \"Me olemme\njo puolitiessä ja Sireköpingistä lähetetään partiojoukkioita joka\nsuunnalle. Rohkeutta vaan, ja pian saamme nauraa juuttilaiselle\ntekemällä kujeellamme.\"\n\n\"No, no, eipä vielä ole riemuitsemista\", vastasi Ramoski, joka kulki\npari askelta jälessä ja oli kuullut Czarnyn sanat. \"Katso itse ja sano,\neivätkö vihollisemme ole kettujakin kavalammat!\"\n\nSamassa pamahti musketin laukaus pakolaisten takana, ja kauhulla\nhuomasivat he nyt vasta, että vihollinen oli melkein saartanut heidät.\nHetkisen epäröi Czarny, jatkaisiko matkaansa vai jäisikö levollisesti\nodottamaan ruotsalaisia, jotka ponnistivat kaikki voimansa, päästäkseen\naikanaan perille. Vihdoin valitsi hän toki ensiksimainitun ja antoi\nmerkin, että matkaa taasen jatkettaisiin.\n\nÄkkiä pysähtyi Berta, kuollon kalpeuden levitessä kasvoilleen.\n\n\"Minä en kykene kauvemmaksi\", kuiskasi hän, ja olisi vaipunut maahan,\nell'ei Aksel olisi ottanut häntä vastaan. \"Pelastakaa itsenne. Minulle\nei varmaankaan kukaan tee mitään pahaa.\"\n\n\"Minä en väisty luotasi!\" huudahti Aksel, painaen suudelman tytön\nhuulille. \"Yhdessä kuolkaamme, yhdessä jakakaamme vankeuskin.\"\n\nTuskin oli hän viimeiset sanansa lausunut, kun luoti lensi heidän\nylitsensä. Se tuli ruotsalaisten joukosta, jotka nyt juosten lähenivät.\nTanskalaiset tekivät, minkä tehdä voivat, päästäkseen ensin perille; ja\nheille, kun oli lyhempi matka, se onnistuikin. Tultuaan noin sadan\naskeleen päähän pakolaisista, kehoittivat tanskalaiset heitä\nantautumaan, etteivät turhaan ryhtyisi taisteluun. Mutta Czarny, joka\ntoivoi voivansa viivyttää tanskalaisia kunnes ruotsalaiset ehtisivät\nperille, ei luvannut myöntyä heidän ehdotukseensa, ell'ei heille\nannettaisi varmaa suojaa. Upseri kielsi ja uhkasi heti ampua, elleivät\nheti antautuisi.\n\n\"Ampukaa sitten!\" huusi Czarny, asettuen Bertan eteen; \"voittehan\nkoettaa.\"\n\nTämä ynseys kiukutti upseria, ja lujalla äänellä komensi hän väkensä\ntähtäämään. Berta kuuli tämän käskyn ja vaipui tainnotonna Akselin\nsyliin.\n\nToisen kerran vinkuivat luodit pakolaisten yli, ja yksi niistä sattui\nBernhardin käsivarteen.\n\n\"Aavistukseni toteutuu\", jupisi hän, nojaten Ramoskin olkapäähän,\nAkselin nenäliinallaan sitoessa haavaa, \"ensimäinen luoti oli minua\nvarten, mutta kenen on toinen?\"\n\n\"Älä puhu sellaisia, Bernhard\", keskeytti Aksel, luoden nuhtelevan\nkatseen ystäväänsä. \"Sitenhän tykkänään masennat rohkeutemme, jota nyt\nniin hyvin tarvitsemme.\"\n\nBernhard aikoi vastata, mutta joukkolaukaus tanskalaisten puolelta\nkeskeytti hänet. Taistelu oli nyt tullut alkuun ja jatkui äärettömällä\nkiivaudella. Ruotsalaiset tosin olivat melkoisesti vähälukuisammat,\nmutta kuollon halveksiminen, jolla he taistelivat, teki sen, ett'eivät\ntanskalaiset voineet heitä työntää takasin. Näiden kahden taistelevan\njoukon ympärille kokoontui joka hetki yhä enemmän väkeä, ja pian syttyi\nTirupin ja Sireköpingen välillä yleinen kahakka. Tämä oli jälkinäytelmä\nsille kauhealle draamalle, joka alettiin Yllehedin luona. Tanskalaisia\ntosin elvytti vasemman siipensä voitto, ja he koettivat sen täydentää,\nmutta tässä heillä olikin ylipääsemätön este tiellä, sillä Lybecker,\njoka taasen oli koonnut melkoisen sotilasvoiman, otti miehekkäästi\nvastaan heidän ryntäyksensä. Vihdoin oli tanskalaisten pakeneminen, ja\nkun kuningas Kristian oli saanut kuulla, että vastustajansa seisoivat\nAsmundstorpan kirkolla ja siis uhkasivat sulkea häneltä tien\nLandskronaan, vetäytyi hän kiireesti takasin.\n\nTätä käskyä pantaessa täytäntöön koko tanskalaisten armeijassa, uhkasi\npakolaisiamme joka hetki mitä suurin vaara, ja ainoastaan Czarnyn ja\nRamoskin sukkeluus pelasti heidät vankeuteen joutumasta. Ihmeteltävällä\ntyyneydellä katseli Berta tätä veristä työtä, ja vaikka usein\nkaatuneiden sotilaiden veri priskoi hänen päälleen, ei hän peräytynyt\naskeltakaan.\n\n\"Maanmiehemme ovat voittaneet!\" huudahti Aksel ja koki vetää nuoren\ntytön ahdingosta. \"Muutaman minuutin kuluttua olemme pelastuneet ja...\"\n\n\"Haa\", huudahti Czarny, keskeyttäen Akselin puheen, \"tuolla se hylkiö\nmenee! Seuratkaamme häntä ja älkäämme päästäkö, ennenkuin hän on\njättänyt takasin kreivittären!\"\n\nNäin sanoen syöksiihe vanhus pakenevien tanskalaisten perään, tehden\nankaralla miekallaan verisen niitoksen pelästyneiden vihollisten\nriveissä.\n\n\"Ken on hän, ken?\" kysyi Bernhard, joka vaivoin voi seurata ystäviänsä.\nTuska, jonka läpiammuttu käsivarsi vaikutti ja sen lisäksi verenvuoto,\nolivat vähentäneet hänen voimiaan.\n\n\"Äsken juuri hänet näin\", vastasi Czarny, ikäänkuin puhuen itsekseen,\n\"tuo konna puhui totta, sanoessaan minulle, että tulisin näkemään hänet\neri haahmoissa. Se oli Walchovitz. Hänen onnistui päästä pakoon tällä\nkerralla, ja kiittäkäämme pyhää neitsyttä, joka piti suojelevan kätensä\nylitsemme, sillä nyt ymmärrän, että se olikin jesuiitta, joka ensin\nvakoili ja sitten koki saartaa meidät.\"\n\n\"Ha ha haa!\" kuului samassa pilkkanauru tanskalaisten riveistä.\n\"Czarny-ystäväni, vielä ei kaikki ole päättynyt; pian tapaamme toisemme\ntaaskin.\"\n\nPakolaiset katselivat kummastuneina toisiaan, mutta hetkisen kuluttua\nsanoi Ramoski, melkein väkisin vieden Czarnyn taistelupaikalta:\n\n\"Seuratkaa minua! Minä tunnen tien sissien leirille, ja jospa horna\nitse olisi ottanut tuota jesuitta-roistoa suojellakseen, täytyy hänen\nsittenkin kuolla. Luulisinpa jesuiitan kostoksi pyhitetyllä tikarilla\nolevan voimaa murtaa kaikki siteet!\"\n\nCzarnyn viittauksella yhtyivät kaikki hänen rinnalleen ja ennen pitkää\nolivat pelastetut Tirupin kirkkotarhassa, josta kaikki tanskalaiset\nolivat paenneet tahi epäjärjestyksessä vetäyneet takaisin.\n\nTämä oli Landskronan voitto, joka hetkeksi pani rajan tanskalaisten\ntuho-töille. Kun taistelu päättyi, oli kello kuusi illalla, ja koska\nruotsalaiset olivat olleet tulessa melkein koko päivän, olivat he niin\nmenehtyneet, ett'eivät voineet ajaa takaa. Kuningas Kristian sai siis\njärin suuritta tappiotta vetäytyä Landskronaan takaisin ja siellä\nlinnoituksen tykkien suojassa pitää silmällä vastustajiaan, jotka\njäivät ulkopuolelle kaupunkia.\n\n\n\n\nIX.\n\nPäätös.\n\n\nKirkas kuutamo valaisi pientä Finja-järveä tuuheine rantoineen, ja koko\nseudussa vallitsi tähän asti niin harvinainen rauhallisuus. Yö oli jo\ntullut, kun lukuisa joukko jalkaväkeä varovasti lähestyi sissien\nleiripaikkaa.\n\nPari kyynärää joukon edellä käveli kaksi miestä, puhellen matalalla\näänellä: nämä olivat joukon johtaja ja Czarny.\n\n\"Tässähän tie käynee, jos vaan ymmärsin Ramoskin puheen oikein\",\nvirkkoi Czarny, varovasti tähystellen ympärilleen. \"Sissit luulevat nyt\nolevansa turvassa, mutta vielä ei heidän päällikkönsä ole päättänyt\nlaskuaan kanssamme, ja ell'ei Ramoski järin paljon ole erehtynyt, tulee\nyrityksemme kyllä onnistumaan.\"\n\n\"Sepä olisi mainiota\", vastasi johtaja, eräs nuori katteini,\nmerkitsevällä liikkeellä lyöden kätensä miekankahvaan, \"nämä villipedot\novat häirinneet paikkakuntaa niin kauvan, että ansaitsevat mitä\ntuntuvamman rangaistuksen, ja minäpä en suinkaan tahdo vetäytyä\ntakaisin, tulisipa sitte puolet enemmänkin sissejä tieheni.\"\n\n\"Jospa nyt Ramoski palajaisi pian\", sanoi Czarny pusertaen\nmiekankahvaa, \"en ymmärrä, missä hän näin kauvan viipynee.\"\n\n\"Estettä voipi tulla, ja sissejähän vaanii kaikkialla.\"\n\n\"Ne eivät Ramoskia estä\", vastasi Czarny jyrkästi: \"hän hiipielee kyllä\nniiden välistä, sillä kuten minäkin, tuntee hän joka puun metsässä, ja\nolisipa todellakin kummallinen kohtalon oikku, ell'ei hän sieltä\nsuoriutuisi. Mutta kas tuossa hän jo onkin\", jatkoi vanhus, juosten\nerästä miestä vastaan, joka nopein askelin lähestyi. \"No miten on, onko\ntie vapaa vai ei?\" virkkoi hän tultuaan kuultaviin.\n\n\"Tie on vapaa, ja voitte heti jakaa sotilaat, kuten olemme sopineet\",\nvastasi Ramoski, mennen katteinin luo, joka oli seisahtanut. \"Ei\nyksikään sissi ollut näkyvissä tällä puolen järveä, ja voinpa melkein\nvannoa, että saamme lähestyä heidän leiriänsä yhtä esteettömästi kuin\nmitä rauhallista kylää tahansa.\"\n\n\"Älkää olko niin varma!\" keskeytti katteini puoleksi hymysuin.\n\"Talonpojat ovat varovaisia, ja mitä vähemmin sitä aavistammekaan,\nvoivat he karata kimppuumme.\"\n\nEi kukaan vastannut tähän; joukko järjestettiin taas, ja sitte kun\nkatteini oli käskenyt eri päälliköitä noudattamaan mitä suurinta\nvarovaisuutta, lähti jokainen määrätylle suunnalleen. Itse marssi\nkatteini pääjoukkoineen suoraan leiripaikkaa kohden, Czarny ja Ramoski,\nviidenkymmenen tarmokkaan miehen etupäässä, kiirehtiessä rannalle,\njonne kaksi venettä oli kätketty.\n\n\"Onko siellä kukaan?\" kysyi Czarny, tultuaan parin kyynärän päähän\nveneistä.\n\n\"On, täällä on pelastus\", vastasi miehekäs ääni, ja samassa kohouivat\nAksel ja Bernhard vedenreunalla kasvavasta pensaikosta.\n\n\"Eikö mitään epäiltävää ole tapahtunut?\" kysyi Czarny, epäilevin\nsilmäyksin katsellen metsää ja itse veden pintaa.\n\n\"Ei mitään\", vakuutti Bernhard. \"Hetki sitten huomasin toisen veneistä\nristeilevän leirin ja tuon pienen saaren välillä, mutta pian rauhoittui\nkaikki, ja luulenpa melkein, että koko pesä nyt nukkuu, kuin jos ei\nkuninkaan sotilaita olisi olemassakaan. He luulevat olevansa turvassa.\"\n\nCzarny ei vastannut, vaan komensi sitä vastoin jokaista, niin hiljaa\nkun mahdollista asettumaan paikoilleen. Kiireesti astuttiin nyt\nveneisin, ja hetken kuluttua kiitivät alukset keveillä airon vedoilla\nkohden pientä saarta, missä vartija oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja minä sanon, että nyt olette minun hallussani, eikä yksikään voi\nteitä pelastaa. Antautukaa nöyrästi kohtalonne alaiseksi, sillä jos yhä\nvaan osoitatte tuollaista uppiniskaisuutta, käyn minä tarpeenmukaisiin\ntoimiin käsiksi, jolloin luulen voivani pakoittaa teitä alamaisuuteen.\nTe tiedätte, että Göran-ruhtinas ja Tapani Czarnecki samoin kuin\njesuiitatkin kirosivat teidät. Meidän uskontoomme palaaminen voi yksin\npelastaa teidät siitä, joka vastaisessa tapauksessa on teitä kohtaava.\nTuumikaa tätä, sillä pian vaadin minä varmaa vastausta.\"\n\nNämä sanat lausui Walchovitz samassa kurjassa tuvassa, jossa Berta oli\nollut vankina. Hänen paikallaan istui nyt äitinsä, jota\nverivihollisensa paljoa enemmän kiusasikin. Yöt päivät Walchovitz häntä\nhätyytti, tuskin suoden hänelle tunnin lepoa, ja vaikka hän aina saikin\nsaman vastauksen, koki hän kuitenkin milloin rukouksilla milloin\nväkivallalla päästä tuumiensa perille.\n\n\"Te olette jo kuulleet vastaukseni, se on sama nyt kuin ennenkin\",\nvastasi kreivitär ylpeällä liikkeellä. \"Minä en enään tahdo kuunnella\nehdotuksianne, ja vielä kerran sanon teille, että viimeiseen hetkeeni\nasti olen uudelle uskonnolleni uskollinen. Olettepa todella pettynyt,\njos luulitte uhkaustenne menetystapaani muuttavan. Tehkää minulle mitä\ntahdotte, minä voin nyt kärsiä kaikki, tietäessäni lasteni olevan\nturvassa. Niin, minä voin kestää kaikki\", jatkoi hän, tyynesti\nkatsellen jesuiittaa, \"sillä suloista on kärsiä rakkautensa tähden.\nJumala kerran välimme tuomitsee, ja on silloin päättävä kenellä on\noikeus, silläkö, joka seuraa tuota ylevää käskyä: 'sinun pitää\nrakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi', vai sillä, joka käyttää\nhänen ihanata oppiaan usein halpamielistenkin keinottelujensa\nmenestykseksi.\" Tätä sanoessaan tuli hänen äänensä uhkaavaksi ja\nkatseensa milt'ei masentavaksi.\n\n\"Menkää pois minun luotani!\" jatkoi hän, tehden poistavan liikkeen\nkädellään. \"Jo teidän näkemisenne voi saada minut unohtamaan uskontoni\nsovinto-oppia, ja kentiesi tekisin jotain, jota sittemmin tulisin\nkatumaan.\" Walchovitz vetäytyi pari askelta takasin, hän ei voinut\nkestää Eleonoran silmäystä. Mutta tämä huoli, joka toisinaan ikäänkuin\njäähdytti hänen sieluansa ja pakoitti levottomat intohimot\nlaskeutumaan, ei kestänyt kauvan. Kylmästi hymyillen lähestyi hän\nkreivitärtä, sanoen:\n\n\"Göran ruhtinas ei voinut lannistaa teitä. Veljenne varoitukset\nlitvalaisten leirissä eivät myöskään pehmittäneet mieltänne, mutta minä\nsen teen, olkoonpa sitten vastustuksenne miten kovapintainen tahansa.\nAh! kaksikymmentä vuotta sitten vannoin kostavani häväistyksen, jonka\nuskosta luopumisellanne opillemme saatoitte\", jatkoi hän säihkyvin\nsilmin, ja suonenvedon tapaisesti puristaen nyrkkiään. \"Luuletteko,\nettä kaikkien näiden vuosien vaivat jäisivät palkkiotta vaan sentähden,\nett'ette tahdo seurata tahtoani? Ei! Valaa, jonka ruhtinaalle\npalvelijana vannoin, ja jesuiitoille antamia lupauksiani en riko. Olkaa\nvalmis ottamaan kaikkia vastaan! Te tunnette minun; te ette ole\ntuntematon miehenne kostajalle, ja minä jo sanoin teille, kenen kautta\nkosto hänet saavutti. Minä ikävöin takasin Puolaan. Pieni mökkini\nVeikselin rannalla on vielä pystyssä, ja Varsovan luostari, jossa\nkostoa vannoin, vaatii minua jälleen astumaan muuriensa sisäpuolelle.\nMinä en ole, ihmisiltä palkkioita voittaakseni, ottanut täyttääkseni\nkostoa, vaan saadakseni lievennystä kiirastulessa! Te katselette minua\nilkkuen\", jatkoi hän. oltuaan hetkisen vaiti, \"mutta se on tosi, minä\nunohdin, että puhuin oppimme viholliselle, jonka olen masentava,\nvaikkapa sitten uhraamalla omankin henkeni.\"\n\nNäin sanoen lähestyi hän ovea kiirein askelin ja aikoi juuri kiiruhtaa\nulos, kuin Eleonora juoksi esiin ja pidätti häntä.\n\n\"Minä tiedän, että murhasitte mieheni\", sanoi hän kyynelten sumentaessa\nsilmiänsä; \"mutta jos rahtuistakaan säälitte onnetonta äitiä, niin\nlaskekaa minut vapaaksi! Uskokaa minua, Walchovitz\", jatkoi hän\nrukoilevin katsein, \"sovinto tuntuu niin suloiselta, ja voittepa olla\nvarma siitä, ett'ei Jumala tuomitse teitä niinkään ankarasti kuin\nansaitsisitte, jos otatte rukoukseni korviinne. Minä tiedän kyllä, että\nruhtinas Göranin ja jesuittain kiroukset lepäävät päälläni, mutta\ntiedän myös sen, että nämä kiroukset eivät laisinkaan minua haittaa.\nTahraisinko Vilho Stjernfeltin nimen ja oman vakuutukseni palajamalla\nkatoliseen uskoon? En! Eikö minulla ole velvollisuuksia täytettävänä\nlapsianikin kohtaan? Ja mitäpä he ajattelisivatkaan, jos heidän äitinsä\nhorjuisi ja antaisi vaurion tullessa haihduttaa perusaatteensa?\nWalchovitz, laskekaa minut vapaaksi ja minä siunaan teitä!\"\n\nWalchovitz silmäili häntä hetkisen terävästi, eikä näyttänyt oikein\ntietävän mitä vastaisi, kun kreivitär jatkoi:\n\n\"Miksi pitäisitte minua kauemmin tässä kurjassa asunnossa? Minua\ninhoittaa teidän juomakarkelonne, ja tänä iltana enemmän kuin muulloin.\nKauan kyllä olen jo alentunut tahtonne alle; nyt en enään tahdo\nolla orjattarenne. Minä _vaadin_ vapauttani, ja muistakaa, että\nkuninkaallani on valta yhdellä iskulla musertaa sekä teidän että kokoon\nhaalittu talonpoikaisparvenne. Ajatelkaa, mikä on oleva oma kohtalonne,\njos kauemmin pidätte minua täällä. Poikani on kuninkaan leirissä; tosin\nhän on haavoitettu, mutta pian voi hän taasen asetta käsitellä, ja...\"\n\n\"Riittää jo, riittää!\" keskeytti Walchovitz, työntäen Eleonoran\ntakasin. \"Minäkin selitän nyt kyllin kauan kuunnelleeni teitä ja\nilmaisen viimeisen kerran tekemäni päätöksen.\"\n\nNäin sanoen meni hän Eleonoran luo, joka sillävälin oli vetäytynyt\npienelle räppänälle.\n\n\"Joko luovutte tämän ristinkuvan kautta uskostanne\", virkkoi hän,\nuhkaavalla äänellä ojentaen tuon pienen kuvan esiin, \"tahi seuraatte\nminua Puolaan. Varsovan luostarissa kyllä löytyy miehiä, jotka voivat\ntaivuttaa mielenne. Minä voisin paeta kanssanne milloin vaan tahdon.\nTanskalaisia laivoja löytyy pitkin rannikkoa, ja kun kerran olemme\nlaivassa, ei kukaan voi saada teitä käsistäni. Voisinhan tappaa teidät\nheti\", lisäsi hän, hirveän hymyn kuvastuessa yhteen puristetuille\nhuulilleen, \"mutta tämä ei olisi tuumieni mukaan, sillä kun olette\nkuollut, olisi kostokin päättynyt. Tiedättehän, että kosto on ihana, ja\nvielä ihanampi, kun saa kostaa uskonsa hylkääjälle. Nyt olen puhunut,\nmitä aijon tehdä; punnitkaa tätä tarkoin, sillä huomenna vaadin\npäättävän vastauksen! Minä en uskalla viipyä täällä kauempaa.\nTanskalaiset ovat kaikkialla voitetut, ja nämä kirotut sissit, jotka\näsken riemuitsivat, kun lupasin viedä heitä ryöstöstä ryöstöön,\nkatselevat minua nyt epäilevin silmin. Huomaattehan siis, että tilani\ntulee joka päivä epävarmemmaksi, ja että minun on ottaminen\ntilaisuudesta vaari ja poistua tien vielä ollessa vapaan. Te tunnette\nmyös Ramoskin\", jatkoi hän vitkaan; \"tuo heittiö on elossa, siis voi\nhäneltä odottaa mitä tahansa, sillä hän on kavalampi kuin minä.\"\n\nNäin sanoen kiirehti Walchovitz ovelle, mutta juuri sitä avatessaan,\nkuuli hän kauhean metelin leiriltä. Walchovitz pysähtyi hetkeksi, ja\nkasvonsa tulivat kalman kalpeiksi, kun hän selvään kuuli huudon:\nruotsalaiset ovat hyökänneet kimppuumme. Ensi hämmästyksessä ei hän\ntiennyt rientäisikö jo alkaneesen taisteluun, vai pakenisiko heti.\nHänen katseensa harhaili joka taholle; hän näki talonpoikia pakenevan\nlaumottain ja ruotsalaisten sotamiesten rientoaskelin kiiruhtavan\nleirin keskustaa kohti, mutta vielä hän vaan seisoi paikallaan,\nJoukkolaukaus toisensa perästä kajahti metsässä, ja kuun valossa näki\nhän tummia pilkkuja liikkuvan edestakasin, sekä sissien että\nsotamiesten vähentymättömällä kiivaudella kiväärin tulta pitkittäessä.\n\n\"Mitä nyt on tehtävä?\" jupisi hän itsekseen ja silitteli toisella\nkädellään otsaansa. \"Se on Ramoski, joka kaiken tämän on matkaan\nsaattanut, ja jos vaan tapaan hänet, niin kyllä uhraan hänet\nkostolleni. Haa!\" jatkoi hän, ikäänkuin sattumalta luoden katseensa\njärvelle päin, \"haa, tuolla saarella olen suojassa; muita veneitä kuin\nminun, ei löydy, ja tuonne ei siis kenkään voi minua seurata.\" Näin\nsanoen töyttäsi hän taasen auki pienen tuvan oven. \"Seuratkaa minua!\"\nhuusi hän kreivittärelle ankaralla äänellä ja astui hänen luokseen.\n\"Minun täytyy paeta; ruotsalaisten on äkkiarvaamatta onnistunut karata\nleiriin.\"\n\n\"Minä en seuraa teitä\", vastasi Eleonora tyynesti, itsekseen päättäen\ntehdä vastarintaa niin kauan kuin mahdollista.\n\n\"Teidän _täytyy_ seurata minua!\" huudahti Walchovitz, tarttuen hänen\nkäsivarteensa; \"minä en tahdo jättää teitä heidän käsiinsä.\"\n\nEleonoran heikot voimat olivat pian loppuneet, ja hetken kuluttua\nlepäsi hän pienen veneen pohjalla, joka puolalaisen väkevän käden\nohjaamana kiiti nopeasti saarta kohden.\n\nLeirissä eneni meteli joka hetki, ja veripunaset liekit ahmivat\nhaluisasti sissien puukojuja. Taistelu raivosi pitkin rantaa ja päättyi\nvasta, kun kaikki sissit olivat maahan hakatut tahi otetut vangiksi.\n\nWalchovitz souti sillävälin voimiensa takaa; henkensä edestä hän nyt\nteki työtä, ja tämä enensi hänen voimiaankin. Äkkiä hän seisahtui; koko\nruumiinsa vapisi ja hampaat kalisivat suussaan. Luoti suhisi aivan\nhänen korvansa ohi, ja samassa kehoitettiin häntä antautumaan.\n\nKiroillen nousi hän seisoalleen ja katseli säihkyvin silmin\nvihollisiaan. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikuttanut Finja-järven\npintaa; kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista kirkkaassa kuutamossa,\nliekit vaan palavasta leiristä heijastuivat julmasti tyynelle veden\npinnalle.\n\n\"Antaudu Walchovitz!\" käski Czarny, joka myöskin oli noussut seisomaan\nsen veneen kokassa, jossa häntä paitsi vielä Ramoski, Bernhard ja\nAkselkin olivat. \"Antaudu, sillä kaikki vastarinta on turhaa! Koko\nleiripaikka on piiritetty, etkä sinä voi paeta. Viekkautemme voitti\nsinut vihdoinkin; saarella, jonne aijot, on joukko sotamiehiä, ja\nvaikka pääsisitkin meiltä pakoon, et kuitenkaan ehdi pitkälle,\nennenkuin olet otettu kiinni. Jokainen sotamiehemme tuntee sinut,\nkäyttäisitpä sitten mustaa tahi punasta partaasi, ja palkkion, jonka\npäällikkömme antaa päästäsi, tahtoisi moni voittaa.\"\n\nWalchovitz ei vastannut, mutta samassa näytti pirullinen ajatus\njuolahtaneen hänen mieleensä. Hiljaa nojautui hän Eleonoran yli ja\nnosti hänet ylös väkevillä käsivarsillaan.\n\n\"Minä sanon teille nyt ehdot, mitkä katson hyväkseni\", huudahti hän\npilkkanaurulla. \"Jättäkää tie vapaaksi, ja kreivittärelle ei tule\ntapahtumaan mitään pahaa, vastaisessa tapauksessa on hänellä kaikki\nkärsittävänä.\"\n\nToinen vene oli sillävälin lähestynyt häntä melkein huomaamatta, ja\nmolemmat alukset olivat nyt niin lähellä toisiaan, että parilla\naironvedolla olisivat voineet törmätä yhteen.\n\n\"Minä en pelkää teitä\", jatkoi Walchovitz samalla pilkkanaurulla.\n\"Sinä, Ramoski olit kavalampi kuin luulinkaan, mutta vielä ei meidän\nvälimme ole selvillä, tottapa kerran sinut tulevaisuudessa löydän,\njolloin...\"\n\n\"Ellei tämä järvi olisi hautasi, jesuiitta\", vastasi Ramoski, osoittaen\nkädellään tyyntä veden pintaa.\n\nWalchovitzin kasvot tulivat tuhkanharmaiksi, kuullessaan nämä Ramoskin\nsanat, sillä vastustajansa uhkaavasta äänestä huomasi hän selvään,\nettei armoa ollut toivomistakaan.\n\nEleonora oli sillävälin tointunut, ja huomatessaan haavoitetuksi\nluulleen poikansa, huudahti hän ilosta.\n\n\"Pelasta minut, pelasta minut!\" huusi hän tuskastuneena. \"Tuo hirviö on\nmuuten ottava henkeni.\"\n\n\"Niin, hänen elämänsä on minun käsissäni\", vastasi Walchovitz synkästi\nja kohotti karpiininsa. \"Tie auki ja heti, muuten saatte hakea\nkreivitärtä tuolta\", lisäsi hän, osoittaen järveen. \"Minä vaikka itse\nteen hänelle seuraa\", jatkoi hän pirullisella hymyllä, joka näytti\nvielä iljettävämmältä, kun kuun säteet sattuivat hänen kalpeille\nkasvoilleen, tehden ne melkein aaveentapaisiksi. \"Kunhan vaan kosto\ntäyttyy, ei tee mitään, jos kostaja seuraa uhriansa kuolemaan!\"\n\nSamassa laukesi pistooli, ja äänekkäällä kirouksella vaipui Walchovitz\nveneensä pohjille. Tämän hetken käytti Aksel hyväkseen ja ohjasi veneen\nparilla vedolla toisen rinnalle. Hetkeäkään kadottamatta juoksi\nBernhard suoraan jesuiittaa kohden, joka koki nousta seisomaan, ja iski\nhäntä niin voimakkaasti vasempaan käsivarteen, että hän uudestaan\nhorjahti takaperin. Sitten tarttui hän äitiinsä, ja kantoi hänen\nvarovasti veneesensä. Tämä kaikki oli tapahtunut nopeammin, kuin sitä\nvoi kertoa, ja kun Walchovitz vihdoinkin heräsi horroksistaan, oli\nsaaliinsa temmattu hänen käsistään.\n\nHirveä vala kalpeilla huulillaan nousi hän seisoalleen ja päin\nRamoskia, joka juuri koetti kiinnittää hänen venettään omaansa, tällä\ntavoin saadakseen vihollisensa käsiinsä.\n\n\"Haa\", huudahti jesuiitta, heiluttaen leveäteräistä tikaria päänsä yli,\n\"sinun vuorosi on nyt, ja minä tahdon nähdä sydänveresi. Sinä olet\npettänyt minun! Kaksikymmentä vuotta olet tuntenut tuumani, salaisimmat\najatukseni ilmaisin sinulle, mutta sinä olit vaan nimeksi jesuiitta,\nsillä sinä petit ja annoit minun ilmi. Sellainen vaatii kostoa. Sinun\ntäytyy kuolla, ja sinussa taasen heittiö jesuiitaksi haudataan\nlaineisin!\"\n\nSurullisin katsein seurasivat muut vihollisten pienimpiäkin liikkeitä,\nja Eleonora tuskin uskalsi hengittää. Jokaista kammotti se raivon\ntunne, joka kuvautui Walchovitzin kasvoissa, ja jokainen näki myös,\nettä ratkaiseva taistelu pian oli alkava.\n\nRamoski ei vastannut vihollisensa puheesen, vaan valmistautui\ntaisteluun elämästä ja kuolemasta.\n\nAivan sivuttain olivat nämä pienet alukset, ja koko järvellä ei voitu\nhuomata muita eläviä olentoja kuin molemmissa veneissä.\n\n\"Pyhä neitsyt minua suojelkoon\", jupisi Ramoski, tarttuen lujemmin\ntikarinkahvaan. \"Minä luettaisin hänelle niin monta messua kuin voisin,\njos hän sallisi minun kostaa sille, joka on väärin käyttänyt hänen\nnimeänsä halpamielisten tuumiensa täyttämiseksi; minä...\"\n\nKauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä kissan notkeudella karkasi Walchovitz\nhänen kimppuunsa. Kirkkaat tikarit välähtelivät kuutamossa ja\nsynnyttivät ääniä, jotka tässä kohden kuuluivat kuolonsanomilta.\nMolemmat vastustajat olivat yhtä notkeat, ja yhtä taitavasti he\naseitaankin käyttelivät. Kauan oli voitto epätietoinen, mutta vihdoin\nlankesi Ramoski airoon ja horjahti takaperin. Kiljunnalla, joka enemmän\noli verenhimoisen pedon kuin ihmisen, syöksyi Walchovitz onnettoman\nvihollisensa päälle, ja ennenkuin Bernhard ehti apuun, työnsi hän\naseensa syvälle onnettoman sydämeen.\n\nÄhkyen kaatui Ramoski, ja hänen viimeiset sanansa olivat:\n\n\"Tappakaa hänet! Te ette milloinkaan saa rauhaa, niinkauan kuin tuo\nkonna elää.\"\n\nCzarny nojautui kuolevan yli ja kuuli hänen viimeisen huokauksensa;\nsitten syöksyi hän pystyyn, suonet hänen otsallaan paisuivat, ja,\npuristaen kätensä nyrkkiin, kääntyi hän murhaajaan päin. Mutta tämä oli\njo täydessä taistelussa Bernhardin kanssa, joka ei ollut välittänyt\näitinsä rukouksista, vaan nuoruuden innolla antautui kamppailuun.\n\nWalchovitz vältti taitavasti ne miekan iskut, joilla Bernhard\ntavoitteli hänen sydäntään, mutta tuntiessaan voimansa yhä heikkenevän,\nkoetti hän vietellä vihollisensa ansaan. Hän näki selvään, että jos\nhänen onnistuisikin voittaa Bernhard, olisivat Czarny ja Aksel taasen\nvalmiit häntä vastustamaan.\n\n\"Koston saakoon niin monta uhria kuin suinkin\", jupisi hän, \"sitä\nsuurempi armo minulla on odotettava kiirastulessa.\"\n\nHiljaa vetäytyi hän askel askeleelta takaisin, vietelläkseen Bernhardin\nmukanaan, ja nuorukainen seurasi pelkäämättä, Czarnyn sivultapäin\nhuomatessa kaikki liikkeensä.\n\n\"Vielä on käsivartenne heikko, nuori kreivini\", ivasi jesuiitta ja\nkatseli Bernhardia tuimasti. \"Minä voitan teidät ja saan nähdä\nsydänverenne kuten Ramoskiltakin.\"\n\n\"Lopeta taistelu, Walchovitz\", sanoi Czarny, mennen lähemmäksi; \"sinä\njoudut kuitenkin tappiolle, sillä meitä on kolme sinua vastaan.\"\n\n\"En milloinkaan\", jupisi jesuiitta käheällä äänellä. \"Luuletko että\nminä antaudun? En! mieluummin heittäydyn tuonne syvyyteen!\"\n\n\"Kuole siis!\" huusi Bernhard ja tähtäsi nopean iskun vastustajansa\nsydäntä kohti. Isku sattui ja tukahutetulla äännähdyksellä kaatui tuo\nonneton takaperin. Kerran vielä karkasi hän pystyyn, mutta ei ottanut\nmonta askelta, ennenkuin hän kauheasti kiroillen horjahti veneen laidan\nyli järveen. Hetkisen vaan liikkui sileä vedenpinta, sitten oli kaikki\nhiljaista; Walchovitz ei enään ollut elävitten joukossa.\n\n\"Huu, mikä hirveä yö!\" huokasi Eleonora, peittäen kasvonsa käsillään.\n\n\"Tällaista yötä emme enään tule näkemäänkään\", vastasi Czarny\nluottavasti. \"Tästä lähin on kaikki oleva hyvin, sillä Tapani\nCzarneckin lausuman kirouksen voima on nyt kadonnut. Ken olisi\nkaksikymmentä vuotta takaperin osannut aavistaa, että Sanin rannalla\naloitettu taistelu päättyisi Finja-järvellä? Mutta minä huomaan, että\nmeikäläiset ovat voittaneet\", jatkoi hän teeskennellyllä hilpeydellä;\n\"tulkaa, yhtykäämme nyt katteinin seurueesen ja palatkaamme Torppaan,\njossa ei enään milloinkaan verisiä taisteluja tulla pitämään.\"\n\n\"Berta on siis siellä?\" kysyi kreivitär hiljaa.\n\n\"Niin on\", vastasi Aksel, hienon punan noustessa hänen poskilleen;\n\"Landskronan taistelun jälkeen vein minä hänet sinne, ja jo tänä\niltana, kreivitär, tunnustan teille jotakin.\"\n\n\"Odota siksi, kun tulemme kotia\", vastasi Eleonora hymyillen ja taputti\nnuorukaista olalle. \"Minä aavistan, mitä se on, mutta ensin tahdon\nkuulla Bertan mielipiteen asiassa.\"\n\nAksel aikoi vastata, mutta samassa antoi Czarny lähtömerkin, ja puolen\ntuntia sen jälkeen nousivat he onnellisesti maalle. Kiireisesti tehtyyn\nhautaan pantiin sitten tuo uskollinen Ramoski, ja kun kuu jo alkoi\nvetäätyä länteen päin, asteli seurue metsään, jättäen sissileirin\ntaakseen savuavana roviona.\n\nVieno aamutuuli liikutti Finja-järven pintaa, ja ne laineet, jotka\nolivat helmoihinsa ottaneet entisen sissipäällikön ruumiin, kätkivät\nyhtä uskollisesti tuon raivoisan jesuiitan ja kostonhimoisen ruhtinaan\npalvelijan.\n\n\n\n"]