Keski-Skandinavian suomalaiset

KESKI-SKANDINAVIAN SUOMALAISET

I. Asuntokulttuuri, II. Kansanelämän varhaispiirteet

Kirj.

ALBERT HÄMÄLÄINEN

Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1947.

SISÄLLYS:

Esisanat. Johdanto.

I. Asuntokulttuuri.

Metsäsuomalaisten asuntokulttuurin ulkoisista ja

   historiallisista edellytyksistä.

Rakennusten määrä ja laatu siirtolaisuuden aikana

    emämaassa ja siirtolaisten keskuudessa asutuksen
    alkukautena.

Savupirttiä edeltäneet asumukset.

 a. Lakka eli tuulensuoja.
 b. Ns. maa-asumukset.
 c. Kodat.

Varsinainen asuinrakennus.

 a. Asuminen ja sen suhde talouden eri haaroihin.
 b. Yksinäistupa.
 c. Neliseinäisellä eteisrakennelmalla varustetut tuvat.
 d. Päätyyn liittyvällä eteisrakennelmalla varustetut tuvat ja
    niiden jälkeläiset.
 e. Vaihtelevalla eteisrakennelmalla ja oviaukolla
    varustetut tuvat.
 f. Kaksitupaiset asuinrakennukset ja niiden muunnokset.
 g. Asuinrakennusten kompositioniset erikoisominaisuudet.
 h. Asuinrakennuksen sisäiset rakenteelliset ominaisuudet.
      1. Uunilaite. 2. Välikatto 3. Orsitus. 4. Permanto ja
      multapenkit. 5. Ikkunat. 6. Savutuvan lattiapinnan osat.
 i. Savutupaan perustuvan asuntomuodon yleisyys.
 j. Skandinaavisten savutupien suhde suomalais-karjalaisiin.

Sauna.

 a. Kylpytavan ja saunojen iästä ja levinneisyydestä.
 b. Keski-Skandinavian suomalaisten kylpytavoista.
 c. Saunarakennukset.

Riihi.

 a. Riihen suhde varsinaiseen asumukseen.
 b. Riihen yleisyys ja säilyminen.
 c. Riihirakennukset.
      1. Neliseinäinen yksinäisriihi. 2. Kylkiäisriihi. 3. Riihen
      muu rakenne ja sisusta. 4. Riihitystavoista ym.s..
      5 Sekamuotoja. 6. Luuvat.

Aitta.

 a. Suoraseinäinen ja päätyulkonemalla varustettu yksinäisaitta.
 b. Kaksikerroksiset aitat.
 c. Keski-Skandinavian suomalaisaitta rakenteellisena saavutuksena.
 d. Luhtirakennuksista.

Talli. Navetta ja pienen karjan suojat. Ladot, kellarit ja liiterit. Myllyt. Rakennusten ryhmittyminen ja kartanonmuodostus.

II. Kansanelämän varhaispiirteet.

Viiteselitykset.

Esisanat.

Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset elivät pitkän ajanjakson jokseenkin ulkopuolella sen kansan tietoisuutta, josta he olivat osa. Varsinaisesti vasta K.A. Gottlundin vuosina 1817, 1821, 1822 heidän keskuuteensa tekemät matkat ja hänen erikoislaatuinen toimintansa tämän kansamme osan hyväksi, herättivät meillä mielenkiinnon tätä heimomme sirpaletta kohtaan. Vasta vuosisadan loppukymmeninä virisi maassamme suhteellisen vilkas harrastus "Värmlannin suomalaisten" tutkimiseen. Käänteentekevänä voidaan pitää Petrus Nordmannin v. 1888 esittämää yliopistollista väitöskirjaa "Finnarna i mellersta Sverige". Teos on vielä tänäänkin paras yleisesitys suomalaisten siirtymisestä Keski-Skandinaviaan; sen vuoksi ei ole ihmeteltävää, että niin hyvin suomalaiset kuin ruotsalaisetkin tutkijat suuressa määrin ovat nojautuneet Nordmannin teokseen, joskin siihen myöhäisempi tutkimus on tuonut – ja saattaa edelleen tuoda – paljon olennaisia lisiä.

Niin perustavan laatuinen kuin Nordmannin tutkimus aikoinaan olikin, se tietenkään ei voi antaa täyttä kokonaiskuvaa esim. suomalaisten Skandinaviaan muuton laadusta ja laajuudesta. Myöhäisempikään tutkimus ei tätä Ruotsin asutushistorian kannalta ensiarvoisen tärkeää kysymystä ole ottanut kaikin puolisen käsittelyn alaiseksi, joskin joitakin huomioonotettavia lisäyksiä ja täydennyksiä on olemassa. Voidaankin todeta, ettei "metsäsuomalaisista" tällä hetkellä ole tyhjentävää arkistohistoriallista kokonaistutkimusta. Edellytykset tähän nykyisin olisivat entistä paljoa suuremmat, sillä ruotsalaiset tutkijat ovat keränneet huomattavia aineskokoelmia. Tällaisista mainittakoon tässä ainoastaan Tukholman Pohjoismaisen museon arkistossa säilytettävä arkkitehti Lars Bäckvallin laaja (3 suurta nidettä sisältävä) "Elfdalsarkiv".

Historiallisen mielenkiinnon ohella viime vuosisadan loppupuolella ja tämän alussa kansanrunouden, kielen ja kansatieteen tutkimusharrastus suuntasi monen suomalaisen matkat Keski-Skandinaviaan. Alueen vanha runosto lienee pääasiallisimmin tullut otetuksi talteen. Edellisellä vuosikymmenellä Suomen Sanakirjasäätiö toimeenpani perinpohjaisen Värmlannin kansankielen sanaston keruun; samalla kerääjät kiinnittivät huomiotansa useihin kansatieteellisiin seikkoihin.

Mitä varsinaisesti siihen aineistoon tulee, jolle tämä teos perustuu, mainittakoon ensi sijassa kaksi aineskokoelmaa, joita ilman sen kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollinen. Ensimmäinen on A. Segerstedtin laaja Värmlannin suomalaisia koskeva käsikirjoituskokoelma, jota säilytetään yliopistomme käsikirjoitusarkistossa, toinen Nils Keylandin kokoelmat Tukholman Pohjoismaisen museon arkistossa. Molemmat sisältävät sekä muistiinpanoja että kuvia sellaisilta vanhan suomalaisasutuksen paikkakunnilta, joilla nykyisin suomen kieli on tyystin mykistynyt, ja muutkin suomalaisuuden muistomerkit, esim. rakennukset, hävinneet. On tosin sanottava, että Segerstedtin tiedonantajilta monissa tapauksissa on puuttunut kansatieteellinen havaintokyky, mutta lyhyittenkin ja usein pintapuolisten kuvausten joukossa on monia tutkimukselle käyttökelpoisia. Sitä arvokkaammat ovat monet kokoelmiin sisältyvät kuvat.

Nils Keyland ei hänkään näytä varsinaisesti olleen perehtynyt asuntohistorialliseen eikä rakennustutkimukseenkaan. Hänen muistiinpanonsa ovat yleensä erittäin lyhytsanaisia ja niukkoja. Systemaattista, esim. jonkin talon rakennusten yksityiskohtaista kuvailua hän ei näytä harrastaneen. Hän ei myöskään suomalaisesta syntyperästään huolimatta (Värmlannin Kailaisia) ollut suomenkielen taitoinen, joten esim. termistön selvittelystä ei hänen kohdaltaan saattanut olla puhetta. Mutta sen sijaan hän oli erinomainen valokuvaaja ja piirtäjä; liikkuessaan suomalaisalueilla verrattain pitkänä aikana (viime vuosisadan viime kymmeniltä n. v:n 1916 paikkeille) hän ikuistutti lukuisia suomalaistaloja, joista nykyisin ei ole jälkeäkään. Ilman hänen kokoelmiensa käyttöä Keski-Skandinavian suomalaisten asunto- ja rakennuskulttuurin tutkiminen ei yleensä olisi ajateltavissa.

Myöhäisemmistä keräilijöistä Sanakirjasäätiön stipendiaatit ovat varsinkin rakennussanaston alalla ottaneet talteen paljon tutkimukselle arvokasta. Moni heidän ottamansa valokuva on myös ollut tervetullut lisä kuva-aineistoon. – Prof. Martti Rapola on varsin onnistuneesti kiinnittänyt valokuvauslevylle mm. eräitä värmlantilaisia asuntokulttuurin aiheita. Ne hän hyväntahtoisesti on luovuttanut käytettäväkseni. Mieluinen velvollisuuteni on häntä tästä kiittää.

Esillä olevan tutkimuksen suunnittelua ja tietenkin myös saavutuksia eräät tekijät ovat huomattavasti rajoittaneet. Nykyaikainen kansatieteellinen, mm. rakennushistoriallinen tutkimus käyttää huomattavassa määrässä hyväkseen ns. kartografista esitystä. Sen avulla voidaankin havainnollisesti – mikäli aineisto on ollut riittävä ja luotettava sekä menetelmä luotettava – päästä arvokkaisiin tuloksiin varsinkin kulttuurihistoriallisesti tärkeistä levinnäisyyssuhteista. Kartografisen tutkimusmenetelmän metodisena edellytyksenä on riittävä, koko käsiteltävän alueen peittämä aineisto. Ellei tätä edellytystä ole, esitys on joko tuloksiinsa nähden epävarma tahi täysin pintapuolinen.

Allekirjoittanut ei työssään ole voinut nojata näihin edellytyksiin. Jos otetaan huomioon varsinkin asuntohistoriallisten ilmiöiden erikoiskysymykset molemmin puolin Pohjanlahtea, olisi eri kysymysten kartografinen selvittely varsin vaativa tehtävä. Puhumattakaan kiittävästä aineistosta, joka metodisesti takaisi tulosten luotettavuuden, vertailut olisi ulotettava laajoille alueille Pohjanlahden kummallekin puolelle. Sellainen tehtävä edellyttäisi yhteistyötä suomalaisten ja ruotsalaisten tutkijain välillä ja se voitaisiin täysin menestyksellisesti suorittaa vain joissakin tutkimuslaitoksissa. Yksinäisen tutkijan, jolla ei ole suhteita tällaisiin laitoksiin, mahdollisuudet tässä suhteessa ovat niin vähäiset, että on ollut pakko luopua tämän suuntaisista yrityksistä. Näin tutkimuksessa on tyydytty vain sellaisinaan tunnustettuihin tosiasioihin tahi viittailtu eräisiin todennäköisyyksiin, jotka toistaiseksi kuitenkin osittain kaipaavat vakuuttavaa erikoiskäsittelyä.

Keski-Skandinavian suomalaisten asunto- ja rakennuskulttuuri on pääkohdissaan pysähtynyt jokseenkin arkaistiselle asteelle, osittain taasen jyrkästi omaksunut skandinaavisia aineksia. Tämän vuoksi sen tutkijalle ei avaudu erikoisemmin laveita, varsinkaan kulttuurihistoriallisia perspektiivejä. Useimmat rakennusten teknilliset ja konstruktiiviset erikoisosat ovat nekin jääneet suhteellisen vaatimattomalle asteelle. Niiden yksityiskohtainen käsittely olisi monessa tapauksessa muodostunut toteamukselliseksi yksityiskohtien analysoinniksi. Sen vuoksi ei tähän puoleen sanottavammin olekaan huomiota kiinnitetty. Rakennusmuotojen evolutiota sen sijaan on tahdottu mahdollisimman kiinteästi seurata; se on käsitykseni mukaan johtanut eräisiin uusiin tuloksiin ja asettanut muutamat pohjoismaisessa tutkimuksessa vallalla olleet käsitykset uuteen valaistukseen. Näin se toivottavasti on avannut joitakin näköaloja vastaista, yksityiskohtiin suuntautuvaa tarkastelua varten.

Vaikkakaan tämä tutkimus metodisena saavutuksena ei halua esiintyä mallisuorituksena, allekirjoittanut rohkenee toivoa, että se sellaisenakin antaisi joitakin varteenotettavia viitteitä.

Teoksen aikaansaamiseen on tuntuvasti vaikuttanut se, että Ruotsin Pohjoismaisen museon lähdeaineisto on ollut käytettävissäni. Tästä minun on ilmaistava kiitollisuuteni lähinnä museon intendenteille, tohtori Gösta Bergille ja (nyttemmin Lundin yliopiston professorille) Sigfrid Svenssonille, jotka ovat osoittaneet mielenkiintoa työtäni kohtaan ja vanhoina ystävinäni olleet minulle monella tavoin avuliaita.

Helsingissä toukokuussa 1941.

                                         Albert Hämäläinen

Tämän teoksen asuntokulttuuria käsittelevä osa ilmestyi Ruotsissa Pohjoismaisen museon kustantamana v. 1945 "Bostads- och byggnadsskick hos skogsfinnarna i Mellan-Skandinavien" nimisenä. Sota-ajan hankaluudet ja ruotsinkielisen laitoksen toimittaminen ovat viivästyttäneet teoksen ilmestymistä suomeksi monia vuosia. – Sen jälkiluku: "Kansanelämän varhaispiirteet" on syntynyt edellisen osan painatustöiden aikana. Se ei ymmärrettävästi pyri olemaan yksityiskohtiin tunkeutuva tutkimus, vaan sen tarkoituksena on etupäässä pääpiirteittäin kuvata Keski-Skandinavian suomalaisten vanhan kansanelämän aineellisia ja henkisiä ilmauksia.

Helsingissä huhtik. 14 p:nä 1947.

                                                 Tekijä.

Johdanto.

Ouomensukuisten kansain vaellushistoriassa tunnetaan eräänä episodina Suomen suomalaisten siirtyminen Keski-Skandinaviaan. Jollei oteta huomioon myöhäisinä aikoina Amerikkaan suuntautunutta siirtolaisuutta, tästä, alkujaankin vähäisestä heimomme osasta muodostui Skandinavian niemimaalla sukumme läntisin haarautuma. Sille ei kuitenkaan oltu suotu mahdollisuutta kehittyä ja kasvaa täällä elinvoimaiseksi ja kehityskelpoiseksi kansalliseksi yhteisöksi. Ne valtiolliset, taloudelliset ja sivistykselliset olosuhteet, joissa se oli pakotettu elämään, tyrehdyttivät tämän heimomme sirpaleen kehityksen ja sanelivat sille välttämättömyyden muukalaistua kieleltään ja aikojen kuluessa suurimmalta osaltaan sulautua sitä ympäröiviin toisiin kansoihin, ruotsalaisiin ja norjalaisiin.

Verrattomalla sitkeydellä osa tästä suomalaisväestöstä, vailla kaikkia niitä välineitä, jotka ovat tarpeellisia pienen kansayksikön kansallisen erikoislaatuisuuden säilyttämiselle, epätasaisessa taistelussa kaikin puolin ja kaikissa suhteissa ylivoimaisia ympäröiviä isäntäkansallisuuksia vastaan, lähes neljän vuosisadan ajan kykeni säilyttämään kielensä ja monilukuisia muita omaperäisen kansankulttuurinsa ominaisuuksia. Vielä tänäänkin elänee joissakin Värmlannin metsäpitäjien sopukoissa vanhuksia, jotka puhuvat suomen kieltä, jotka ovat muistissaan säilyttäneet ikivanhaa suomalaista perintätietoa, tapoja ja uskomuksia, ja yhä vieläkin täällä esim. asumuksena voidaan tavata vanha suomalainen savupirtti. Monilla Keski-Skandinavian paikkakunnilla, missä suomen kieli jo kauan sitten on lakannut kaikumasta, asujamisto on tietoinen suomalaisesta alkuperästään ja verestään.

On tunnettua, että suomalaisten vaellus Keski-Ruotsiin alkoi viimeistään jo 1500-luvulla,. mikä yleensäkin oli huomattavien asutusliikkeitten aikaa Ruotsi-Suomessa. Sen syyt myös ovat tunnetut. Pääasiallisimpana aiheena siihen, että niin huomattava määrä suomalaisia jätti kotinsa ja kontunsa syntymämaassaan ja lähti etsimään onneaan Pohjanlahden tuolta puolen, olivat taloudelliset ja asutuspoliittiset olot Ruotsi-Suomessa. Kustaa Vaasan aikana maassamme vallitsivat suhteellisesti rauhalliset olot, ja asutus monissa tähän asti harvaan asutussa tahi asumattomassa seudussa, kuten Pohjois-Hämeessä, Pohjois-Savossa ja Oulujärven tienoilla tihentyi ja sai suurempaa kiinteyttä. Samoin Suomi Erik XIV:n aikana sai elää suhteellisen rauhallisia aikoja. Mutta varsinkin jo Juhana III:n aikoina, melskeisistä ajoista johtuva ja valtion talouspolitiikkaan nojautuva aateliston ja voutien sorto kohtasi raskaana talonpoikaisväestöä. Hänen aikanaan venäläiset tunkeutuivat sotien Suomeen ja hävittivät maata sen kaakkoisosista aina luoteeseen. Alinomaiset linnaleirit eli sotaväen pakkomajoitukset tulivat yhä suuremmaksi talonpoikaisväestön vitsaukseksi. Ahdistuksessaan talonpojat olivat taipuvaisia kuulemaan Kaarle Herttuan kehoituksia siirtyä rauhallisemmille asuinsijoille hänen herttuakunnassaan. Hänestä oli tärkeää maanpuolustuksenkin vuoksi asuttaa Keski-Skandinavian, mm. Norjan rajaseudun suunnattomat metsäalueet ja erämaat. Vuonna 1579 hän julkaisi ensimmäisen kirjelmänsä, jossa luvattiin seitsemän verovapaata vuotta jokaiselle, joka perusti uutisasumuksen herttuakunnassa oleville asumattomille alueille. Täällä odottivatkin uutisraivaajaa sellaiset erämaat, kuin esim. Värmlannin "kahdentoista" ja "kymmenen peninkulman" metsät.

Nuijasodan veriset melskeet ja niitä muutamia vuosia myöhemmin sattuneet nälkävuodet kiihdyttivät Luoteis-Savon ja Pohjois-Hämeen suomalaisten halua etsiä parempia elämisen mahdollisuuksia lännempää, Pohjanlahden länsipuolelta. Osittain tämä liike oli sen savolaisen asutusliikkeen, joka suuntautui Pohjanlahden rannikolle, suoranaista jatkoa. Näin vauhtiin päässyt väestön liikehtiminen jatkui sotien ja muiden rasitusten ylläpitämänä Kaarle IX:n kuoltua, Kustaa II:n Adolfin ja Kristiina kuningattaren hallitusten aikana läpi koko 1600-luvun, voimakkaimpana sen ensi puoliskolla. Suurimmillaan tämä siirtolaisuus näyttää olleen 1600-1630 välisenä aikana.[1]

Vaikka onkin olemassa vähän tietoja siitä, mitä teitä suomalaisten siirtyminen Keski-Skandinaviaan tapahtui, nuo tiet voidaan melkoisella varmuudella määritellä. Maantieteelliset suhteet tekevät todennäköiseksi, että Merenkurkku oli lähinnä ylimenopaikkana, mutta myös Ahvenanmeri ja Perämeren pohjukka ovat voineet tulla kysymykseen; viimeksimainittuun nähden on olemassa viime aikoihin säilyneitä kansan muistitietojakin esim. siitä, miten siirtolaiset taluttivat lehmänsäkin Pohjanlahden pohjukan ympäri uusille asuinsijoille matkatessaan.[2]

Nyt esillä olevan tehtävän, Keski-Skandinavian suomalaisten asumusten ja rakennusten historian selvittelyn kannalta kysymyksellä, miltä Suomen alueelta Skandinaviaan siirtyminen tapahtui, on suheellisen paljon merkitystä. Saatetaan olettaa, että siirtolaiset aineellisen elämänsä, samaten kuin kielensä sekä muun henkisen kulttuurinsa suhteen jatkoivat niitä perinteitä, elivät niiden esikuvien ja oppien mukaan, jotka olivat juurtuneet heidän elämäänsä vanhoilla asuinsijoilla. He veivät uusille asuinpaikoilleen vuosisataisen aineellisen ja henkisen perintönsä, ja varsinkin aluksi, muusta maailmasta suhteellisen tyystin eristettyinä, säilyttivät sen verraten puhtaana. Näin niin hyvin kielimurteessa, perimätiedossa, uskomuksissa, tavoissa ja aineellisen elämän muodoissa Keski-Skandinavian suomalaisten kansanelämässä on säilynyt piirteitä, jotka soveltuvat tiettyihin kansa- ja maantieteellisiin alueihin emämaassa.

Siksi alueeksi, jolta siirtyminen tapahtui, on sekä historiallisten tietojen, suku- ja paikannimistön, kansatieteellisten erikoisominaisuuksien että perimätiedon mukaisesti osoittautunut ensi sijassa luoteinen Savo ja eräät Pohjois-Hämeen eli nykyisen Keski-Suomen seudut. Värmlannissa kansan tietoisuudessa erikoisesti vanha Rautalammin jättiläispitäjä on elänyt viime aikoihin saakka entisen kanta-alueen merkityksessä. Muuttajien joukkoon näyttää kuitenkin liittyneen väkeä lännempää ja etelämpääkin, ja varsinkin saattoi Pohjanmaan liikkumiseen taipuvasta väestöstä yhtyä lisiä kauttakulkevien siirtolaisten parviin, samalla kuin Pohjois-Satakunnastakin (esim. Ruovedeltä) näyttää olleen lähtijöitä.[3]

Kun nykyisin Skandinavian "metsäsuomalaisista" tulee puhe, ajatellaan lähinnä Ruotsin Värmlantia heidän kanta-alueenaan. Tämä johtuu siitä, että Keski-Skandinavian suomalaisasutuksen viimeiset rippeet, viimeiset suomenkieltä taitavat yksilöt ja suomalaisen henkisen ja aineellisen kansankulttuurin jäännökset ovat säilyneet tässä maakunnassa ja siihen välittömästi liittyvässä osassa Norjaa. Aikoinaan suomalaisasutusta tavattiin paljoa laajemmilla alueilla sekä Ruotsissa että Norjassa. Jos Ruotsin "suomalaismetsiä" tarkastellaan järjestyksessä pohjoisesta etelään, on ensiksi mainittava Ångermanlannin suomalaisasutus, millä alueella vieläkin useat paikannimet puhuvat suomalaisten asumisesta tällä seudulla. Tämä alue liittyy etelässä Medelpadin suomalaismetsiin, joissa näyttää olleen melkoisen yhtenäisiä ja tiheitäkin suomalaisasutuksia. Tähän yhtyy etelässä Hälsinglannin alue, jolle suomalaisia tiedetään siirtyneen jo ennen vuotta 1600. Seuraava maakunta on Gästrikland, jossa 1600-luvun lopulla enemmän kuin kymmenessä pitäjässä oli suomalaisasutusta. Kahden viimeksimainitun maakunnan suomalaismetsiin liittyvät lännessä Taalain huomattavat suomalaisasutukset, joiden katsotaan pääasiallisesti syntyneen 1600-luvun toisella ja varsinkin kolmannella vuosikymmenellä.

Varsin huomattaviksi sekä laajuutensa että vahvuutensa puolesta muodostui Värmlannin suomalaisasutus. Tämä maakunnan "kahdentoista" ja "kymmenen peninkulman" neitseelliset salot näyttävät erikoisesti houkutelleen erämaan itsenäisyyttä ja rauhaa kaipaavia suomalaisia. Asutus alkoi tietenkin maakunnan itäosista ja ulottui pian sen länsi- ja pohjoisosaan. Klarjoen laakso sekä tämän ja Västerdaljoen välinen alue aina Västmanlannin ja Örebron läänien rajoille etelässä saivat ottaa vastaan huomattavia siirtolaismääriä, jotka tältä alueelta levittäytyivät länteen Norjan puolelle, etupäässä Solørin lääniin, niin kauas, että Oslon pohjois- ja luoteispuolellakin suomalaisasutusta oli havaittavissa. Tänne suomalaisia oli alkanut jo 1600-luvun alulla siirtyä Ruotsista. Suurimmat suomalaiskoloniat muodostuivat Värmlannin Norjan rajan vastaisiin pitäjiin (Norra ja Södra Finnskog, Östmark, Gräsmark, Lekvattnet, Nyskoga ym.) sekä Norjan puolella Gruen pitäjään Röytäjärven (Röjden) länsirannalle ja siitä länteen ("Gruen suomalaismetsä"). Täältä metsäsuomalaiset levittäytyivät Elverumin metsäalueita myöten pohjoiseen aina Trysiliin saakka. Etelässä suomalaisten äärimmäiset asutukset ulottuivat Sitskogiin saakka. Näistä vanhimmista ja varsinaisista Norjan suomalaisasutuksista levisi pieniä haarautumia Glommenjoen yli ja Vormenin toiselle puolelle, Hurdaliin ja Mjöseniin. "Modumin suomalaismetsä" sijaitsi vain parin peninkulman päässä Oslosta.[4]

Ajasta, jolloin suomalaiset siirtyivät Norjaan, ei liene olemassa tarkkoja tietoja. Siirtymisten saattaa kuitenkin olettaa tapahtuneen välittömästi sen jälkeen kun suomalaiset olivat asettuneet Värmlannin länsiosiin. Erich Pontoppidan mainitsee teoksessaan "Norges Naturlige historie" (v:lta 1752) suomalaisten saapuneen "1624:n" paikkeilla, ja tämä ajanmääräys saattaakin lähimain pitää paikkansa.[5] Suullisen perimätiedon mukaan suomalaisia asettui ensimmäisinä Norjan alueelle Röytäjärven (Röjden) rannalle Gruen pitäjään. Pekka Laurinpoika Räisäinen Rautalammilta rakensi 1620:n tienoilla Räisälän, nykyisen Løvhaugenin, vähän matkan päähän Röytäjärvestä. Samaan aikaan asettui muuan Mulikka Mulikkalaan (Vaalberget) järven vastakkaiselle puolelle. Vanhaan Solørin hallintoalueeseen kuului aluksi Hofin, Gruen ja Vingerin pitäjät, mutta myöhemmin se jakautui useampiin: Vaaleriin, Aasnesiin, Hofiin, Grueen ja Brandvaliin. Kaikissa näissä on ollut suomalaisasutusta. Voudin veroluettelossa suomalaiset mainitaan ensimmäisen kerran v. 1651.[6]

Ruotsissa suomalaisasutusta oli olemassa edelleen Värmlannista etelään ja koilliseen, Närikessä ja Södermanlannissa sekä vähäisessä määrässä Västergötlannissa, jotenka sitä on kaikkiaan ollut seitsemässä, kahdeksassa Ruotsin maakunnassa.

Suomalaisia oli siis asettunut asumaan suunnattomalle alueelle läheltä Pohjanlahden rannikkoa Oslon vuonon tienoille lännessä, Södermanlannista etelässä Ruotsin pohjoisiin maakuntiin saakka pohjoisessa. On luonnollista, että se tässä, muutoin aikoinaan paikoitellen jokseenkin asumattomassa, paikoitellen harvaan asutussa seudussa saattoi muodostaa vain yksinäisiä ja harvahkoja pesäkkeitä. Tuntuu myöskin ymmärrettävältä, että vanhimmat siirtolaiset asettuivat lähimmäksi rannikkoa, missä asumattomia alueita vielä oli, jotenka suomalaisasutuksen vanhimpina tienoina ei ole pidettävä Värmlantia, vaan siitä itään olevia alueita. Kuitenkin näyttävät Värmlannin erämaat ja niiden asuttaminen jo Kaarle Herttuan ajoista olleen tämän uutisasutustapahtuman erikoisena kohteena.

Varmaa tietoa niiden suomalaisten lukumäärästä, jotka varsinaisen kolonisatiokauden aikana siirtyivät Pohjanlahden länsipuolelle ei ole olemassa. Manttaaliluetteloista tähän kysymykseen ei voida saada vastausta mm. siksi, että alkuperäiset suomalaiset nimet on ruotsinnettu isän ristimänimestä johdetuiksi patronymioiksi. Schäferin käsikirjoituksen mukaan Lönborg määrittelee Gästriklannin ja Hälsinglannin suomalaisten luvun 960 hengeksi, mutta arvioi sen itse vähintäin puoleksitoistatuhanneksi. Keski-Ruotsin rannikkomaakunnissa taasen 1600-luvun lopulla olisi asunut n. 2.700 suomalaista. Suomalaisten kokonaisluvun Keski-Skandinaviassa mainittu kirjoittaja arvioi seitsemännentoista vuosisadan lopulla kolmeksi-, neljäksitoista tuhanneksi.[7] Paljon huomattavampiakin lukumääriä on esitetty; viime vuosisadan alussa Keski-Skandinavian suomalaisia arvellaan olleen n. 40.000.

Aikojen kuluessa näissä lukumäärissä on voinut tapahtua melkoisia muutoksia. Saatetaan olettaa, ettei niissä biologisten seikkojen vaikutuksesta pitkään aikaan olisi ilmennyt ainakaan huomattavampaa vähennystä, sillä syntyväisyyden voi katsoa hyvin peittäneen kuolleisuuden. Suomalaisten "väheneminen" 1600-lukua seuraavana ajanjaksona tapahtui kiihtyvässä tempossa toista tietä. Vailla kaikkia niitä keinoja ja välineitä, jotka ovat tarpeen kansallisuuden säilymiselle toisen sekä aineellisten että henkisten mahdollisuuksiensa puolesta ylivoimaisen kansallisuuden keskellä, salojen uumeniin unohdettuna, usein henkisesti ja aineellisesti sorrettuna, Keski-Skandinavian suomalaisväestön kohtaloksi tuli kansallisuutensa ja kielensä menettäminen. Näin tämä väestö, "liha meidän lihastamme ja luu meidän luustamme", nykyisin on miltei tyystin kieleltään ruotsalaistunut tahi norjalaistunut ja sulautunut isäntäkansallisuuksiinsa. Vain harvat iäkkäät henkilöt, pääasiassa Östmarkin ja Nyskogan pitäjissä Ruotsissa ja Gruen pitäjässä Norjassa taitavat vielä esi-isiensä kieltä. Mutta verrattomalla sitkeydellä tämän suomalaisväestön rippeet usein silloinkin, kun suomen kieli heidän huuliltansa jo ammoin on sammunut, ovat säilyttäneet vanhan aineellisenkin elämänsä vanhakantaiset muodot. – Tehtävämme on oleva selvitellä erästä näistä, asunto- ja rakennuskulttuurin muotoja, kehitystä ja historiaa.

I. ASUNTOKULTTUURI

Metsäsuomalaisten asuntokulttuurin ulkoisista ja historiallisista edellytyksistä.

Ryhdyttäessä hahmottelemaan taustaa Keski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurin ja rakennusten tutkimukselle, on aluksi hyödyllistä pyrkiä muodostamaan käsitystä siitä kulttuurikannasta, lähinnä asutuksen, talouden ja elinkeinojen muodosta, mikä kyseellisenä ajankohtana vallitsi siinä osassa Suomea, mistä pääosa metsäsuomalaisia siirtyi uusille olinpaikoilleen.

Sinä kautena, jolloin siirtyminen uuteen maahan pääasiallisimmin tapahtui, vanhan kanta-alueen talousmuodolle oli leimaa antavana karjalais-savolainen kaskiviljelykausi. Keski-Suomen vakinainen asuttaminen oli pääasiassa jo tapahtunut. Vanhoille Etelä-Hämeen nautintoalueille pohjoisessa oli idästä siirtynyt savolaisheimoista väestöä. Viisitoistasataluvun loppukymmeninä, jolloin suomalaisten siirtyminen Keski-Skandinaviaan huomattavammassa määrässä alkaa ja Kaarle Herttuan toimenpiteistä saa erikoista virikettä, Keski-Suomi oli läpikäynyt asutushistoriansa päävaiheen. Sen tuloksena oli, että savolainen asutusvirtaus peri voiton vanhasta hämäläisestä eränkävijä- ja nautintaviljelykestä. Vuoden 1560 paikkeilla jo savolaisia uutisasukkaita lasketaan pohjoisen Hämeen alueella olleen enemmän kuin hämäläisiä.[8] Vaikkakin yhteyttä etelään, kanta-Hämeeseen jatkui myöhemminkin ja länteen, Pohjanmaan rannikolle päin suuntautuvat yhteydet varsinkin myöhemmin olivat huomattavat, alueella pääsivät vallitsemaan itäiselle kulttuuripiirillemme ominaiset kansatieteelliset erikoisominaisuudet sekä kielimurre, joka lähinnä kuuluu savolaismurteiden läntisiin haarautumiin.

On sen vuoksi ymmärrettävää, että ne suomalaiset, jotka pääasiallisesti 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla siirtyivät Keski-Skandinaviaan, veivät perintönään mukanaan entisen kotiseutunsa kansanelämän itäsuomalaisvoittoiset ainekset. Niiden jälkiä voidaankin suomalaisten asuttamalla alueella seurata vielä tänäänkin, sellaisillakin paikkakunnilla, joilla suomen kieli jo ammoin on mykistynyt.

Sen taustan syntymiseen, jolta Skandinavian suomalaisten asuntojen historiaa on tarkasteltava, ovat monet muutkin seikat vaikuttaneet. Sellaisina on otettava huomioon luonnonsuhteet ja viljelysmahdollisuudet. Siinä osassa Suomea, jolta siirtolaiset pääasiallisesti olivat peräisin, edelliset olivat sen laatuisia, että ne antoivat erikoisleimansa talousmuodolle ja asujamiston sosiaaliseen rakenteeseen. Keski-Suomi eli tänä kautena haja-asutukseen perustuvaa kaskenviljelykautta; sen taloudessa luonnonelinkeinoilla, metsästyksellä ja varsinkin kalastuksella kaskienviljelyn ja vähän kehittyneen peltoviljelyn ohella, oli määräävä asema. Seudun ensimmäiset varsinaiset asuttajat ja hyväkseenkäyttäjät, Hämeen rintamaiden asukkaat, olivat tällä alueella harjoittaneet pääasiassa eräviljelyä, metsästystä ja kalastusta. Keski-Suomen metsä- ja järvirikkaalla, vesistöjen rikkirepimällä, mutta jo maan laadunkin puolesta vähäisiä peltoviljelymahdoUisuuksia tarjoavalla maaperällä kyläasutusta tänä kautena, enempää kuin varsinaisessa merkityksessä myöhemminkään, ei voinut syntyä. Vallitsevaksi asutusmuodoksi tuli näissä olosuhteissa haja-asutus, joka seudulle on luonteenomainen meidän päivinämmekin.

Uudessa maassa, varsinkin siirtolaisalueen länsiosissa, uutisasukkaita odottivat likimain samanlaiset maasto-, ilmasto- ym. luonnonsuhteet, kuin mitkä lähtöpaikoilla vallitsivat. Jollei oteta huomioon suomalaisasutuksen periferisempiä itäisiä ja eteläisiä alueita, se luonnonsuhteiltaan melkoisesti muistutti Keski-Suomea tahi Pohjois-Savoa. Neitseelliset metsät, lukuisat järvet ja joet antoivat maalle saman erämaanluonteen, mikä tähän aikaan vielä vallitsi viimeksimainitussa osassa Suomea. Maaperän korkeussuhteet olivat kuitenkin vaihtelevammat, sillä varsinkin Värmlannissa ja siihen rajoittuvassa osassa Norjaa kukkulat saattoivat kohota 500 metrin korkeuteen, jopa siitä ylitsekin. Maaperälle oli, samaten kuin vastaavissa osissa Suomea, luonteenomaista sen kivikkoisuus.

Sinä, mikä erikoisesti oli omiansa vaikuttamaan sen elinmuodon jatkumiseen, minkä siirtolaiset kotimaassaan olivat omaksuneet, oli uuden asuma-alueen metsärikkaus. Värmlanti on nykyisinkin Skandinavian metsärikkaimpia seutuja, ja Skandinaviaan muuttaneita suomalaisia ei suotta olekaan nimitetty metsäsuomalaisiksi. Varsinkin alkukausina tällä metsärikkaudella oli leimaa antava merkitys uutisasukkaiden taloudelle. Peninkulmaiset, jopa kymmenpeninkulmaiset erämetsät tarjosivat suotuisan tilaisuuden metsästykseen, lukuisat järvet ja joet kalastukseen. Mutta siksi alkeellisluontoisen talouden haaraksi, joka uutisasukkaitten taloudessa tuli keskeiseksi, muodostui polttoviljely, pääasiallisesti kaskiviljelynä.

Varsin tunnettua on, miten kaskenviljely pitkänä aikakautena oli pääasiallisin Keski-Skandinavian suomalaisten viljanviljelyn muoto. Sillä oli heidän taloudessaan ja koko elämässään niin keskeinen asema, että siitä koitui tiettyjä seurauksia koko heidän kohtalolleen uusilla asuinsijoilla.

Näillä autuailla aloilla uutisasukkaat eivät pitkääkään aikaa saaneet vapaan luonnonlapsen tavoin rajattomasti asustella ja liikuskella. Kustaa Adolfin aikoina vapailta talonpojilta alettiin kruunun tulojen lisääntymistä silmälläpitäen entistä enemmän vaatia, että he lunastaisivat nautintoalueensa kiinteiksi verotiloiksi. Tätä vaatimusta noudattivat lähinnä ruotsalaiset metsäseutujen asukkaat. Mutta suomalaisille ja heidän vapaalle elinkeinoelämälleen tästä koitui kohtalokkaita rajoituksia. Aikaisemmin ei oltu erikoisemmin kiinnitetty huomiota siihen, miten he paikasta paikkaan siirtyen olivat kaskenneet ja käyttäneet luonnon antimia hyväkseen. Mutta nyt, kun omistusoikeus maa-alueihin sai kiinteämmät muodot ja lisäksi vuorityö alkoi päästä vauhtiin, suomalaisten elintapa joutui ankarasti ristiriitaan muun väestön etujen kanssa. Siksi jo v. 1647 säädettiin suomalaisten varalta, että "om Lagman, Häradshöfding och Nämnd pröfvade, det deras byggande befunnes Land och Bergsbruk til skada, så skulle deras torp nedriwas, sweder och säden tagas ifrån dem, och om de icke sedan wille afflytta, skulle de sjelfve fängslas, husen upbrännas och alt, hwad de ägde, gå til treskiftes".[9]

Näin sai alkunsa se vastakohtaisuus yhtäältä suomalaisten uutisasukkaiden elämäntavan, toisaalta ruotsalaisen väestön, teollisuuden ja hallitusvallan etujen välillä, joka myöhemmin, varsinkin Kristiina kuningattaren hallituskautena johti varsin kohtalokkaihin seuraamuksiin, suomalaisten vainoihin.

Näinä kausina suomalaisten elinmuoto heidän uusilla asuinsijoillaan oli ilmeisesti jossakin määrin liikkuva. Joko vapaaehtoinen tahi pakon sanelema asuinpaikan muutos, jolloin uutena elinpaikkana useimmiten oli asumaton korpi, aiheutti pysähtymistä, jopa taantumustakin jo omaksutuissa kulttuurisaavutuksissa ja elämän kehittyneemmissä muodoissa. Asunto- ja rakennuskulttuurinkaan alalla se varmaankaan monessa tapauksessa ei sallinut pysyttää ja toteuttaa niitä muotoja ja saavutuksia, joihin vanhoilla asuinsijoilla jo oli päästy. Raivaamattoman korven asukkaaksi asettuminen pakotti varsinkin aluksi tyytymään paljoa alkeellisempiin ja tilapäisluontoisempiin asumuksiin, kuin mitkä vanhoilla asuinsijoilla olivat olleet käytännössä ja tunnettuja. Sen jälkeenkin, kun asutus ja elinkeinot olivat saavuttaneet jossakin määrin kiinteät muodot, nimenomaan kaskenpoltto, jota saatettiin harjoittaa jolloinkin peninkulmienkin päässä varsinaisilta asuinsijoilta, pakotti rakentamaan kaskiviljelmien lähettyville tilapäisluontoisia rakennuksia. Sen vuoksi Keski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurissa ovat olleet melkoisen huomattavalla tilalla varsin alkeellisluontoiset rakennukset, esim. tuulensuojat ja kodat.

Asuntokulttuurin laatu, rakennusten määrä ja ominaisuudet olivat varmaankin paljon riippuvaisia siitä, millaiselle maaperälle ja millaiselle pohjalle yleensä uutisasukas saattoi perustaa taloutensa. Se, joka onnistui löytämään peltoviljelykseen sopivan joen laakson tahi järven rantaman, saattoi luonnollisestikin jo alunperin ajatella taloutensa pystyttämistä vankemmalle pohjalle, varsinkin, jos hän – kuten usein näyttää tapahtuneen – oli onnistunut tuomaan mukanaan karjaa sekä syömä- ja siemenviljaa. Yksinäisen varattoman korven raatajan sen sijaan oli tyydyttävä ensiksi raivaamaan kaskea, johon saattoi kylvää vähäisten siemenropeittensa sisällyksen. Näyttää tapahtuneen niinkin, että karjallinenkin siirtolainen ei aluksi viljellyt viljaa, vaan keräsi luonnon heiniä elikoittensa ravinnoksi. Mainitaan, että jokin uutisraivaaja ei ollut, "mitään kyntänyt eikä kylvänyt", mutta asumukseen kuului silti karjasuoja eli navetta. Erään suomalaisen sanotaan näin asuneen "kylvämättä ja kyntämättä" viisi vuotta; hänellä oli kuitenkin niittyä antamaan 20 kuormaa heiniä. Toiset sen sijaan näyttävät heti alunperin ryhtyneen viljelemään myös viljaa sekä kaskenraadannan ohella raivanneen niittyä ja peltoakin. Viljelyskasveista mainitaan ruis, ohra, herne ja hamppu. Jollakulla uutisasukkaalla mainitaan olleen "suota kyllältä raivattavaksi."[10]

Tämän mukaisesti uuteen maahan muuttaneet näyttäisivät käyneen sovelluttamaan ja toteuttamaan lähimain samaa talousmuotoa, joka vanhoilla asuinpaikoilla oli vallitsevana. Se oli nähtävästi mahdollista lähinnä uuden asutusalueen itäisissä ja eteläisissä osissa, joiss luonnonsuhteet olivat pelto- ja yleensä viljan viljelykselle otollisemmat kuin lännempänä ja pohjoisessa. Ensiksimainitulla alueella uutisasutuksen ja viljelyn saatetaan olettaa jo alun perin saaneen kiinteähköt muodot. Tällöin rakennusten laatu saattoi olla joltisenkin kehittynyt ja luku melkoinen. Mutta raivaamattomissa peninkulmien metsissä, karuissa ja peltoviljelylle vähän otollisissa seuduissa asianlaita varmaankin oli toinen. Elämän- ja talon muoto ei voinut hevin muodostua kiinteäksi, sillä talouden perustaksi tuli kaskenviljely, joka vaati etsimään yhä uusia kaskeamiselle soveliaita aloja ja pakotti siiriyilemään paikasta toiseen. Näissä olosuhteissa rakennuskulttuuri ei voinut kehittyä alkeellisia asteita korkeammalle, vaan asumuksiin nähden oli tyydyttävä alkukantaisiin ja kehittymättömiin muotoihin.

Rakennusten määrä ja laatu siirtolaisuuden aikana emämaassa ja siirtolaisten keskuudessa asutuksen alkukautena.

Keski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurin tarkastelulle on merkitystä kysymyksellä, millaisen asteen rakennuskulttuuri emämaassa oli saavuttanut sinä kautena, jolloin siirtyminen tapahtui.

Joskin siirtolaiset uusille olosijoille matkatessaan joutuivat vaeltamaan seutujen läpi, joilla olosuhteet poikkesivat kotiseudulla vallitsevista, he varmaankin uudessa maassa ensi sijassa ryhtyivät toteuttamaan ja pysyttämään niitä muotoja, jotka tänä kautena vallitsivat vanhalla kanta-alueella.

Tällöin on välttämätöntä muistaa sitä suhdetta, mikä aina on vallinnut ja yhä vallitsee asuntokulttuurin laadun ja määrän sekä talousasteitten välillä. Tuskin on tarvetta huomauttaakaan, että köyhissä ja heikoissa taloudellisissa oloissa aina on tyydytty ja vieläkin tyydytään alkeellisempiin asumuksiin ja alkukantaisempiin rakennuksiin kuin silloin, kun asujan on taloutensa kannalta mahdollisuus käyttää enemmän työvoimaansa ja varojansa rakennuksiin, tahi milloin hänen taloutensa on siksi kehittynyttä, että sen eri haarat vaativat erilaatuisia sen tarpeitten vaatimia suojia ja laitteita. Mökki-, mäkitupa- ja torppariasutuksissa ovat meillä nykypäiviin saakka säilyneet kansanomaisten rakennustemme alkukantaisimmat muodot. Sen sijaan vanhatkin vaurastuneet talonpoikaistalot jo verrattain varhain ovat rakennuksiinsa nähden monipuolistuneet ja monessa tapauksessa omaksuneet korkeamman rakennuskulttuurin piirteitä, jotka saattavat osittain pohjautua kansanomaiseen kehitykseen, osittain olla peräisin virkamiesten, säätyläisten ja julkisten laitosten rakennuksista.

Tuntuu ymmärrettävältä, että niissä olosuhteissa, joissa Suomesta Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset varsinkin aluksi joutuivat elämään, lähinnä vain edellisen luontoinen rakennus- ja asumuskulttuuri saattoi tulla kysymykseen. Kuitenkin, kuten jäljempänä nähdään, jo verrattain aikaisin näyttää päästyn jo melkoisen kehittyneisiinkin muotoihin.

Ennen kuin aletaan tarkastella Keski-Skandinavian suomalaisten asumusten laatua ja kehitystasoa, on edellä puheena olleitten seikkojen kannalta hyödyllistä selvitellä, minkälaatuiset ne siirtolaisuuden pääkautena olivat emämaassa. Näistä on pakko muodostaa käsitys lähinnä niiden asiakirjojen, talontarkastuskertomusten, perintöluetteloiden ym. perusteella, joita säilytetään Valtionarkistossamme. Varhaisimmilta ajoilta nämä niukat tiedot koskevat etupäässä pappiloita, pitäjäntupia ja säätyläisten rakennuksia. Ne kuvastavat kuitenkin useissa tapauksissa samaa kantaa, mikä varsinaisten kansanrakennusten alalla oli vallitsevana.

Eräässä Leppävirran käräjien riitajutussa vuodelta 1645 mainitaan metsäpirtti ja metsäriihi, joista jälkimmäinen oli viiden peninkulman päässä varsinaisesta asumuksesta.[11] Rautalammin ylimääräisillä käräjillä v. 1668 oikeutettiin Pärttyli Ikäheimonen siirtämään makuuksensa (makux), jonka hän oli rakentanut Olavi Immoisen maalta.[12] Leppävirran käräjien pöytäkirjoissa kesäkuulta v. 1669 mainitaan, että Antti Laurinpoika Puraisen riihi oli palanut täysineen; sen uuni oli ollut niin hyvä, että siinä voitiin paistaa leipää.[13] Kerimäen syyskäräjillä samana vuonna arvioitiin pappilan navetta ja kuja 40 taaleriksi.[14]

Upseerien kartanoissa, samaten kuin pappiloissakin, toteutettiin tietenkin uudenaikaisempaa, laajempaa ja monipuolisempaa asumistapaa ja rakennusjärjestystä kuin mikä rahvaan keskuudessa tähän aikaan oli tavallista. Rantasalmen käräjäpöytäkirjat kesäk. v. 1679 sisältävät asiakirjan, joka koskee selostuksen eversti Jörgen Pistolekorsin tilan Lagerholmin rakennusten tarkastuksesta. Niihin kuului 2 savupiipullista tupaa (skårstenstugor), joissa oli 4 suurta lasi-ikkunaa sivuilla ja 3 kpl. suurta päädyssä sekä permannon alainen kellari. Toisessa tuvassa oli 6 kpl. suuria lasi-ikkunoita sivussa ja 5 kpl. päädyssä, "keittiökorsteeni" samassa eteisessä. Lisäksi "savupiipputupa" kartanon ulkopuolella, jossa oli 6 kpl. lasi-ikkunoita sekä takana kamari ja siinä 4 kpl. "lasia". Rakennuksiin kuului edelleen 2 "porttikamaria" eli puotia portin kupeella sekä varuskamari eli työtupa kolmine lasi-ikkunoineen. Talossa oli lisäksi kaksi vanhaa savutupaa eteisineen, talli kaksinetoista pilttuineen, 4 kpl. aittoja, suuri riihi ja sauna, 2 uutta navettaa sekä pieni navetta ja heinälato navettakartanolla. Tämän lisäksi 2 vanhaa heinätallia.[15]

Sotilassaarnaaja Jooseppi Björnebergin talossa Rantasalossa (Rantasalmella) oli vuonna 1693 vain 1 savutupa ja pieni savujohtoinen ("skorsteeni"-)tupa sitä vastapäätä, nurkkain väli pari syltä, sekä 1 navetta.[16] Samana vuotena Tuomas Pietarinpoika Ahosella Timolan kylästä Leppävirroilla oli seuraavat rakennukset: 2 tupaa, riihi, navetta, uusi talli, 1 sauna, 2 aittaa ym., kaikkiaan 15 ovea.[17]

Nämä tiedot eivät vielä paljoakaan selvitä varsinaisen talonpoikaistalon rakennetta tänä kautena. Kuten odottaa sopiikin, rakennettiin etäisten nautintoalueitten ja kaskiviljelmien lähettyville metsäpirttejä ja metsäriihiä sesonkiasunnoiksi. Säätyläis- ja virkamiesasunnot olivat jo tänä kautena verrattain kehittyneitä; lasi-ikkunoitakin niissä näyttää olleen huomattava määrä. Niihin saattoi samalla kuitenkin kuulua savutupiakin. Talonpoikaistaloonkin, paitsi asuinrakennusta, kuuluivat tavallisimmat talousrakennukset, riihi, sauna, talli, navetta, aittoja jne.

Seuraavan sataluvun vastaavanluontöiset lähteet antavat paljon täydellisemmän kuvan talonpoikaistalon rakennusten laadusta ja määrästä. On käsitettävää, että nämä suuressa määrin olivat riippuvaisia siitä, miten kiinteäksi asutus kullakin alueella oli vakiintunut ja millainen talousaste oli saavutettu. Vanhemmilla viljelysseuduilla varsinkin rakennusten määrä 1700-luvulla, etenkin sen jälkipuoliskolla, oli kohonnut hämmästyttävän suureksi. Mutta silläkin alueella, jolta Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset ovat peräisin, ainakin sellaisiin taloihin, joissa peltoviljely jo oli vakiintunutta, kuului ylipäänsä kaikki ne rakennukset, jotka sille ovat olleet tyypillisiä meidän aikoihimme saakka. Kuten jo edellisellä vuosisadalla, säätyläisten rakennuksissa savujohtoiset takkatuvat (skorstenstuga) olivat tällöin yleisiä, mutta yhä vieläkin heidänkin taloihinsa näiden rinnalla saattoi kuulua savutupia.

Näin esim. kappalainen Henrik Hoffrén oli v. 1707 rakennuttanut Koljolan tilalle Iisalmella tuvan kamareineen, pirtin, keittiön, toisen tuvan pihan toiselle puolelle, riihen, ladon, tallin, saunan, 2 navettaa, ruoka-aitan ja vuohinavetan.[18] Nimismies Jonas Löfbergiltä olivat Sulkavan ja Puumalan talvikäräjien pöytäkirjan mukaan v. 1712 palaneet seuraavat rakennukset: uusi tupa kaksine kamareineen, kaksi uutta pirttiä, uusi sauna, "keskinkertainen" keittiö, 4 aittaa, 1 talli, 2 navettaa.[19] Iisalmen talvikäräjillä samana vuonna selvitettiin, että Olavi Keijaiselta Leppälahdelta oli palanut 9 rakennusta, joista tupa jauhinhuoneineen (qvamhuset) oli uusi, mutta muut, kuten talli, navetta, rehulato ja 2 aittaa, keskinkertaiset.[20] Vahersalon kylän rusthollista Rantasalmella oli v. 1720 palanut takkatupa (skorstenstuga), savutupa (röökstuga), keittiö eteisineen ja vielä yksi tupa kamareineen,[21] Lauri Piispaselta Leppävirroilta samana vuonna seitsemän karjakartanoon kuuluvaa rakennusta, nimittäin 2 navettaa, talli, rehulatoja ja aitta.[22]

Jo tänä kautena näyttää olleen tunnettu se asuinrakennuksen perustyyppi, joka myöhemmin Keski-Suomen kehittyneemmissä talonpoikaistaloissa tuli vallitsevaksi ja joka erilaisine muunnoksineen on säilynyt seudulla viimeisimpiin aikoihin saakka, nimittäin kaksoistupa välissä olevine porstuineen. Ruokolahden pitäjässä oli v. 1725 Matti Lempiäiseltä palanut rakennus, johon kuului 2 tupaa välillä olevine porstuineen saman katon alla.[23] Rantasalmella Johan Pietarinpoika Pölläinen oli v. 1726 rakentanut taloonsa savutuvan, jonka seinien pituus oli molemmin puolin 11 1/2 kyynärää ja jonka seinät sisäpuolelta olivat veistetyt; tupaan kuului 3 kiintopenkkiä ja siinä oli tuohikatto. Toinen 8 kyynärän mittainen tupa oli samaten sisältä piiluttu. Näiden tupien välillä oli 7 1/2 kyynärän pituinen lautakattoinen eteinen. Taloon kuului vielä talli ruumenuksineen, 5 1/2 kyynärän mittainen, tuohikattoinen makuuhuone (sofvehuus), parvellinen navetta sekä liiteri.[24]

Yhdistelmä tupa–eteinen–sauna, joka Keski-Suomessa on säilynyt viime aikoihin saakka,[25] on tänä kautena myös ollut käytännössä.[26] Samaten kaksitupaisen asuinrakennuksen tuvista toinen saattoi rustholleissa olla "kakluunitupa" (kakell ungs stuga). Rantasalmen talvikäräjillä v. 1732 oli esillä asia, josta selvenee, että asuinrakennukseen kuului savutupa ja kakluunitupa, välissä olevine eteisineen.[27] Kakluunilla tässä tarkoitettiin varmaankin kivistä tahi tiilistä pystyuunia, kuten yleensä tänä aikana.

Seitsentoistasataluvun alkupuoliskon talonkatselmuskertomuksissa mainitaan useinkin erikoinen jauhatushuone (malehus, handqvarnshus), sekä kota eli paistinhuone (stegerhus). Kehittymättömät myllylaitokset pakottivat vielä toimittamaan viljan jauhatuksen kartanon piirissä käsinkivillä, jotka vaatimattomimmissa taloissa ja varsinkin torpissa sijaitsivat eteisissä.[28] Kruunun tilojen rakennuksiin saattoi kuulua kaksikin jauhatushuonetta (handqvarnshus).[29] Veljeksien Aksel ja Erik Suomalaisen taloon Leppävirroilla kuului v. 1733 6 kyynärän pituinen jauhatushuone (malehus) ja lisäksi toinen (qvarnshus), 2 1/2 sylen mittainen.[30] Erään v:lta 1712 olevan maininnan mukaan myllyhuone (qvarnhuset) näyttää kuuluneen tuvan yhteyteen.[31]

Savu-uuni oli puolestaan epäkäytännöllinen leipomisen ja muun ruoan valmistuksen kannalta, jotenka kota oli tarpeellinen varsinkin keittotarkoituksiin, ja viimeisiin saakka se sitkeästi säilytti paikkansa joko erillisenä rakennuksena tahi asuinrakennuksen yhteyteen kyhättynä meidän päiviimme saakka.[32]

Tämän kauden talonpoikaistalon karjakartano oli usein suhteellisen kehittynyt, ainakin rakennusten lukumäärän puolesta. Leppävirtalaiselta talonpojalta Heikki Kosuiselta (Kåsuin) tuli oli v. 1747 hävittänyt seuraavat rakennukset: tuvan, jonka pituus ja leveys olivat 10 kyynärää, toisen tuvan, pituus ja leveys 7 kyynärää, sekä vielä kolmannen, 6 kyynärän pituisen ja levyisen ja 6 kyynärän pituisen eteisen. Edelleen 8 kyynärän pituisen ja levyisen navetan, toisen navetan, jonka pituus ja leveys olivat 5 kyynärää ja vielä kolmannen, pituus ja leveys 4 kyynärää sekä lammasnavetan, 4 kyynärää pituutta ja leveyttä, kaksi sikopahnaa, "ruokahuoneen" (mathus), tallin, ruumenuksen ja pienen aitan.

Tallit olivat jo tähän aikaan eräissä tapauksissa jonkinlaisia kokkitalleja, sillä niiden nimityksenä tavataan stall med skulle.[33] Aitat olivat erikoistuneet eri tarkoituksiin; paitsi "makuuksia" oli olemassa ruoka-aittoja, vilja-aittoja ja jauhoaittoja. Ne saattoivat olla luhdillisiakin (bod med loft). Talonpoikaiseen taloon kuului vierastupakin (giästestuga), ja talo saattoi jakautua mies- ja karjapihaan.

Tuskin kaipaa erikoista mainintaa, että taloon kuului sauna ja riihi.[34] Vähäväkisillä viljelijöillä kuitenkaan ei aina näytä olleen riihiä. Kuopion talvikäräjillä v. 1646 käsiteltiin tulipaloasiaa, josta selviää, että Antti Halonen oli kuivattanut viljojansa saunassa.[35] Samaten muuan Pekka Tykainen (Tikkanen?) oli v. 1639 Iisalmessa kuivattanut viljoja saunassa.[36]

Seitsentoistasataluvun jälkipuoliskon ja varsinkin lopun oloja koskevat lähteet (talontarkastuspöytäkirjat ym.) sisältävät varsin yksityiskohtaisiakin tietoja talonpoikaistalojemme rakennuksista, niiden lukumäärästä, koosta, sijainnista, katto- ja lattiamuodoista, sisustuksesta jne., mutta tehtävämme kannalta tämän kauden asuntokulttuurin muodoilla ei enää ole sellaista merkitystä kuin sitä aikaisemman kauden tiedoilla. Suomalaisten muutto Pohjanlahden länsipuolelle oli tällöin pääasiassa jo tapahtunut. Edellä esitetyistä tiedoista selviää jo pääasiallisesti se, että siirtolaisilla oli asuntokulttuurillisessa suhteessa takanaan melkoisen kehittyneet esikuvat. Suomalainen, tässä tapauksessa pohjois-savolainen ja keskisuomalainen talo oli saavuttanut ainakin jo 1600-luvun jälkipuoliskolla ja 1700-luvun alkupuolella sellaisen kehitysasteen, että siihen kuuluivat useimmat niistä rakennuksista, jotka täällä ovat muodostaneet talonpoikaisasumuksen rungon myöhäisempinä kausina.

Tämän jälkeen tarkastettakoon, mitä tiedetään Keski-Skandinaviaan muuttaneiden suomalaisten asuntokulttuurin laadusta kokonaisuuden kannalta vastaavina ajankohtina.

Ne olosuhteet siirtolaisten oloissa ja elämässä heidän siirtymisensä kautena uusille asuinsijoille, joihin jo edellä on viitattu, tekevät ymmärrettäväksi, etteivät he näillä olinpaikoillaan saattaneet sovelluttaa kaikkia kotimaan asuntokulttuurin perinteitä. Siirtolaiset olivat varmaankin ensi sijassa varatonta ja vähäväkistä kansaa, jotka lähinnä taloudellisten koettelemusten pakosta olivat lähteneet etsimään parempia elämisen mahdollisuuksia. Oli ensi sijassa saatava katto pään päälle, turva mahdollisesti mukana tuoduille tahi hankituille kotieläimille ja aitta vähäisiä talous- ja ruokatarpeita varten. Tästä huolimatta on pantava merkille, että rakennusten määrä eräillä suomalaisasutuksen seuduilla jo 1500-luvun lopulla osoittautuu varsin huomattavaksi. Tähän on varmastikin osaltansa vaikuttanut myös se, minkälaiseen seutuun suomalainen uutisasukas perusti uuden kotinsa. Tähän nähden, esim. Södermanlannissa, missä viljelys- ja raivausmahdollisuudet olivat helpommat kuin kauempana luoteessa ja pohjoisessa, näyttää jo aikaisin syntyneen verrattain kehittyneitäkin suomalaistaloja.

Lundan pitäjässä eräs suomalainen oli v. 1582 ottanut torpan paikan, rakentanut tuvan ja navetan, mutta ei ollut mitään kyntänyt eikä kylvänyt. Toinen oli samoin rakentanut pirtin ja navetan, mutta myös kyntänyt puolen tynnörin (pannin) alan ja raivannut metsää peltomaata varten. Kolmaskin saman seudun suomalainen oli rakentanut pirtin ja navetan. Stigtomtaan asettunut suomalainen oli rakentanut vain pirtin. Helganossa oli Rasmus-suomalainen asunut viisi vuotta, rakentanut pirtin ja navetan, mutta ei ollut kyntänyt eikä kylvänyt mitään; hänellä oli kuitenkin niitty, josta hän sai 20 kuormaa heiniä. Råbyssä Paavali-suomalainen v. 1581 oli rakentanut torppansa, johon kuului tupa, pirtti ja aitta; samaan aikaan muuan Lassi oli tyytynyt rakentamaan pirtin ja aitan sekä Maunu rakentanut pirtin, samaten kuin Olavi Pekanpoika oli rakentanut tuvan ja navetan. Edelliset olivat myös panneet alulle pelto- tahi kaskenviljelyn, mutta viimeksimainittu ei ollut "kyntänyt eikä hakannut mitää".[37]

Pirtti, navetta ja aitta näyttävät olleen monen muunkin tähän maakuntaan puheenalaisena kautena asettuneen suomalaisen ensimmäiset rakennukset. Joku, kuten Spelvikiin asettunut Jaakko, saattoi v. 1581 rakentaa jo tuvan, navetan, aitan ja ladonkin, mutta joku toinen, esim. Sätterstaan v. 1583 pysähtynyt Karro (Karhu?) tahi Jöns, tyytyivät vain 1/2 tupaan.

Siirtolaisten joukossa oli kuitenkin sellaisiakin, jotka jo alunperin niin hyvin rakennusten kuin viljelmien suhteen kykenivät suurempiin, jopa varsin huomattaviin voimanponnistuksiin. Taxingessa Lassi-suomalainen oli v. 1583 raivannut 3 tynnyrinalaa peltoa, niittyä 3:n kesäkuorman verran sekä nostanut pystyyn 6 rakennusta. V. 1582 muuan Jöns oli viljelmiensä ohella samaten kyennyt rakentamaan 6 rakennusta, ja samaan tulokseen rakennuksiin nähden oli päässyt myös Matti Degernäsin torpassa.[38]

Näiden, sellaisenaan kylläkin vajavaisten tietojen mukaan uuteen maahan muuttaneet monessa tapauksessa sovelluttivat ja toteuttivat samaa talousastetta, joka vallitsi vanhoilla asuinpaikoilla. Esitetyissä maininnoissa saatetaan kiinnittää huomiota siihen, että muutamat uutisasukkaat elivät ilmeisesti pääasiallisesti metsästyksen ja kalastuksen sekä luonnonvaraisen karjanhoidon varassa melkoisen kauan, ennen kuin ryhtyivät kaskenraadantaan, peltoviljelyksestä puhumattakaan. Eräs suomalainen asui näin "kyntämättä ja kylvämättä" kokonaista viisi vuotta, mutta hänellä oli kuitenkin niittyä antamaan 20 kuormaa heiniä.[39]

Asutusalueen luoteisissa ja pohjoisissa osissa viljelykseen otto oli raskaampaa, ja saatetaan olettaa, että täällä niin hyvin talouden muoto kuin rakennuskulttuuri säilyi kauan paljoa alkukantaisemmissa muodoissa kuin etelässä ja lännessä. Tästä onkin todisteita, joskin verrattain myöhäiseltä kaudelta. Ne osoittavat, että varsinkin Värmlannissa ja siihen rajoittuvassa osassa Norjaa, otettaessa yhä uusia raivaamattomia alueita viljelyyn, oli pakko tyytyä varsin alkeellisluontoisiin asumuksiin.

Savupirttiä edeltäneet asumukset.

Uutisasutuksen ja eräiden elinkeinojen, kuten metsästyksen, kalastuksen ja alkeellisluontoisen kaskenviljelyn yhteydessä, asuja tahi viljelijä yleensä on pakotettu tyytymään kehittymättomampiin ja luonteeltaan alkukantaisempiin asumuksiin ja rakennuksiin, kuin mitkä esim. kiinteän peltoviljelyn kautena ovat käytännössä. Talouden ja käytännön sanelemien ehtojen pakotuksesta hän useimmiten ei voi sovelluttaa niitä oppeja ja mahdollisuuksia, jotka hänelle ehkä voimaperäisemmin viljellyiltä kanta-alueilta ovat tunnettuja. Metsänkävijä ja kalastaja kyhää salolle tahi pyyntipaikkansa lähistölle tilapäistä oleskelua varten tuulensuojan eli lakan, joka suuresta alkeellisuudestaan huolimatta tunnetusti on ollut kehittyneempien rakennusten yhtenä lähtökohtana. Kaskenviljelijä, jonka viljelmät sijaitsevat etäällä varsinaisilta asuinpaikoilta, pystyttää sesonkiasunnokseen pystyrunkoisen keilakodan tahi rakentaa johonkin mäentörmään maahan kaivetun maakodan eli maasaunan. Tuulensuoja saattaa puolestaan kehittyä suljetuksi, maanpäälliseksi kaksivierteiskattoiseksi kotarakennukseksi eli metsäsaunaksi. Tällaisia alkeellisluontoisia asumuksia ovat verrattain myöhäiseen kauteen saakka rakennelleet elinkeinojensa harjoittamista varten monet suomensukuiset kansat, esim. votjakit, syrjäänit, tsheremissit, Obin ugrilaiskansoista puhumattakaan, joilla sellaiset usein ovat jääneet vakinaisiksi asumuksiksi. Suomen erämaitten asuttamisessa tähän laatuun kuuluvilla asumuksilla on ollut merkittävä sijansa.[40]

Edelleen saatetaan pitää uskottavana, että ne varsinaisen kiinteän asumuksen muodot, joita Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset asutuksen ensi kausina pääasiallisesti toteuttivat, vastasivat lähinnä meillä vielä tuonnoin vähävaraisissa oloissa käytännössä olleita mäkitupa- ja torppariasumuksia. Näille oli ominaista mm. se, että elämisen ja talouden eri toimet, kuten asuminen, viljan kuivatus ja puinti sekä usein kylpeminen tapahtuivat samassa rakennuksessa. Näistä suhteista saadaan etempänä nähdä useita esimerkkejä.

a. Lakka eli tuulensuoja.

Rakennusten kehityshistoriaan liittyvinä laitteina, sekä ottamalla huomioon Keski-Skandinaviaan muuttaneitten suomalaisten elintavan heidän sinne asettumisensa ensimmäisinä kausina, sellaisille tilapäis- ja alkeellisluontoisille rakennelmille, joita ns. lakat eli tuulensuojat ovat, saatetaan omistaa melkoisesti huomiota. Uuteen maahan saapujat, varsinkin karuimmilla ja autioimmilla seuduilla, varmaankaan useasti eivät heti asettuneet jonkin paikan vakinaisiksi asukkaiksi, vaan viettivät jossakin määrin liikkuvaa elämäntapaa, metsän riistaa pyytäen, järvissä ja joissa kalastellen.

Tähän aikaan esim. Värmlanti tarjosi suotuisan tilaisuuden näiden luonnonelinkeinojen harjoittamiseen. Hirviä oli etenkin Värmlannissa runsaasti; Fernowin mukaan ne "suuressa määrin edistivät suomalaisten oleskelua paikkakunnalla".[41] Kuitenkin Kaarle IX jo v. 1680 näyttää ryhtyneen säännöstelemään niiden pyyntiä, ja v. 1684 maaherra kielsi niiden pyydystämisen. Näiden elinkeinojen yhteydessä, mutta ehkäpä muutenkin ensimmäiseksi aluksi asetuttaessa perustamaan elinmahdollisuuksia asumattomissa korvissa, tyydyttiin edellämainittuihin tilapäisasumuksiin.

Tuulensuojia Keski-Skandinavian suomalaiset ovat rakentaneet myöhäisempinäkin aikoina, silloin, kun heidän on ollut tarvis yöpyä metsään. Orsan suomalaismetsissä niider valmistamiseksi, jos yöpymispaikka oli ajateltu 2-3 henkeä varten, aluksi hankittiin pari 18-20 cm vahvuista ja 1-1,5 m pituista honkapuuta, joista tulennos, ns. rakovalkea valmistettiin. Itse tuulensuoja oli kalteva, halaistuista puista tahi kuusenoksista kyhätty vinokatos. Sen avoimen sivun eteen asetettiin parin 15 cm korkuisen kiven päälle toinen honka pölkyistä, jonka yläsyrjää oli jonkun verran veistetty. Sen nenille laskettiin lakan pituussuuntaan kiviä, jonka jälkeen toinen pölkky, jonka alasyrjää oli käsitelty samoin kuin edellisen yläpuolta ja johon kiviä varten oli tehty lovet, asetettiin päälle. Ylätukkiin lyötiin naula, josta se vitsaksella kiinnitettiin katokseen. Tukkien väliin asetettiin kuivia puunsäleitä. Tällainen tulennos saattoi palaa koko yön.[42]

Segerstedtin kokoelmissa on kuvattu toinenkin, edellistä kehittyneempi tuulensuoja. Se eroaa edellisestä pääasiallisesti siinä suhteessa, että vinokatoksen alareuna ei ole maan vaan kahden hirren varassa sekä että sitä etupuolelta tukee kaksi vahvahkoa sivupilaria. Pitkin avointa etuosaa on asetettu tukki, joka estää nukkuvia liiaksi lähestymästä tulta. Katto tehtiin haljispuolikkaista, jotenka suoja oli tarkoitettu pitempiaikaista oleskelua varten. Tällaisia suojia kyhättiin etäisten kalavesien partaille sekä niittymaille ja ne olivat käytännössä useampia vuosia. Talvisaikaan suomalaiset, ollessaan metsätöissä saloilla, turvautuivat samanlaisiin suojiin ja lämmönlähteisiin.

Tämä laite saattoi kehittyä kaksipuoleiseksikin. Lumelle asetettiin havunoksia ja rakennettiin kaksi lakkaa, avoimet sivut vastakkain. Hevoset sijoitettiin toiseen puoliskoon ja miehet asettuivat toiseen.[43] Ofvansjön suomalaisten mainitaan rakentaneen ensi aluksi asunnoikseen "salvottuja mökkejä", joissa oli vain kolme seinää. Avoimen sivun edustalla oli tulennos, jonka edustalle oli kyhätty makuulava.[44]

Värmlannissa on viime aikaan ollut käytännössä ns. havukojuja,[45] jotka olivat kokonaan havuista kyhättyjä suojuksia. Havujen tyvet pistettiin maahan, latvat olivat pystyssä. Mutta kojuksi nimitettiin myös kehittyneempää rakennusta, jossa oli kolme hirsikertaa muilla seinillä, paitsi oviseinällä viisi. Niitä rakennettiin siten, että niissä oli "vain tasainen laipio", päällä tuohia ja havuja sekä multaa päällimmäisenä. Tällaisessa kojussa kylvettiinkin ja siihen saattoi liittyä pystyrunkoinen pistekota, piste.[46]

Hirsistä salvotut kojut olivat varmaankin kehittyneempiä tilapäisluontoisia asumuksia, sellaisia, joita rakennettiin pyyntipaikoille, hiilenpolttajien asumuksiksi tahi ensimmäistä pysyvämpää asuntotarvetta tyydyttämään. Ne olivat siis ns. metsä-, kala- ym. saunoja, joiksi niitä Suomessa ja eräitten etäistenkin suomensukuisten kansain asumusten joukossa on nimitetty.[47] Koju-nimityksen ne Ruotsin suomalaisilla ovat saaneet ruotsin koja-sanan mukaisesti.

Tällaisia rakennelmia Värmlannin suomalaisalueella oli käytännössä kahta tyyppiä: pystyrunkoisia keilakotia ja vaakasuoraan rakennustapaan perustuvia. Edellisessä kivistä kyhätty liesi on kodan ulkopuolella. Jälkimmäisessä oviaukko, samaten kuin suomalaisissa, syrjääniläisissä, tsheremissiläisissä ja Obin ugrilaisissa vastaavanluontoisissa rakennuksissa (ladoissa, kotarakennuksissa), on päätyseinän toisessa syrjässä, ja seinähirsien pää tuetut aitausmenetelmää sovelluttamalla. – Eteläisissä suomalaismetsissä sydenpolttca Keylandin mukaan harjoitettiin jo 1700-luvulla.[48]

b. Ns. maa-asumukset.

Kansanomaisten rakennusten tutkimuksessa ns. maa-asumukset yleensä erotetaan erikoiseksi primitiivisluontoiseksi asumusten lajiksi. Maakodiksi on mm. suomalais-ugrilaisessa asuntohistoriallisessa tutkimuksessa nimitetty sellaisia alkeellisluontoisia asumuksia, joiden osana on maakuoppa ja sen yllä vaihteleviin konstruktiivisiin menetelmiin perustuva maanpäällinen rakennelma.[49]

Suomesta voidaan esittää eri puolilta maata asumuksia, jotka ovat osittain maahan kaivettuja (maakota, maasauna).[50] Mutta yhtä vähän kuin suomalais-ugrilaisten kansain asuntokulttuurissa yleensä, niitä Suomessakaan ei saateta pitää erikoista asuntohistoriallista kautta edustavina, vaan niitä on sopivissa olosuhteissa rakenneltu silloin, kun suurempia teknillistä taitoa ja taloudellisia uhrauksia vaativien rakennusten pystyttämiseen ei ole voitu ryhtyä. Pohjoisilla tundra-alueilla matalahko maakuoppa, jonka päälle varsinainen kotarakennus pystytettiin, sen lisäksi tarjosi suuremman suojan kylmyyttä vastaan kuin suorastaan maan pinnalle rakennettu.

Tämän mukaisesti Keski-Skandinavian suomalaistenkin asuntokulttuurissa maakota on savupirttikauden paralleeli-ilmiö. Gräsmarkissa rakennettiin "vielä niin myöhään kuin miespolvi sitten" maakotia. Ne olivat samanaikaisia suomalaisten savupirttien kanssa. Kun maakota, "kuta", oli rakennettava, kaivettiin mieluimmin länteen päin viettävään mäkeen (siksi, että sisäänkäynti haluttiin saada etelään ja ikkuna maanpinnan yläpuolelle) sen suuruinen kuoppa, minkä mittaiseksi rakennus haluttiin saada. Sitten salvottiin seiniä "pohjasta alkaen" niin korkealle, että sivuseinän vierellä voitiin seistä suorana. Korkeutta tuli eteläisellä sivuseinällä olla kaksi, enintään kolme hirsikertaa maanpinnan yläpuolella, niin että syntyi tarpeeksi tilaa yksiruutuiselle ikkunalle, joka sijoitettiin katonreunan ja maan välille. Kattamiseen käytettiin tavallisesti halaistuja, ei kovin vahvoja pölkkyjä, halkaistu puoli alaspäin; päälle asetettiin tuohta ja päällimmäiseksi maata. Yhdessä nurkassa oli puolipyöreä avoliesi. Lattiana oli tavallisesti kovaksi tallattu maa, mutta jos haluttiin parempaa permantoa, asetettiin halaistuja palkkeja lattiaksi. Näillä asumuksilla oli se etu, että ne, jos olivat huolella tehtyjä, olivat lämpimiä ja vedottomia.[51]

Gottlund kuvaa länsitaalailaista maakotaa (jord kuj) seuraavasti. Se oli rakennettu vähäisistä puista ja multakasoista siten, että sillä sivulla, missä ovi oli, havaittiin jonkinlainen seinä, mutta muilla sivuilla ei muuta kuin ylin hirsikerta. "Pienessä kurjassa katossa" oli yhdellä sivulla reikä, josta savu pääsi ulos. Vaikka kota ei ollut kauempana kuin 8-9 sylen päässä tiestä, siitä ei näkynyt enempää kuin taivaalle nouseva savu ja vähän katonharjaa. Tupa oli 5 kyynärän pituinen ja 4 1/2 kyynärän levyinen, seinät eivät olleet edes kolmen kyynärän korkuiset. Tuli paloi yhdessä nurkassa, missä ei ollut muuria eikä uunia, vaan oli laskettu vain (pohjaksi) suurehko kiviliuska ja sen ympärille joitakin kiviä huoneen nurkkaa vastaan ikään kuin suojaksi. Kolmen aivan pienen katossa olevan reiän tuli tehdä ikkunan virkaa, mutta oven oli aina oltava avoinna, sillä muutoin olisi ollut niin pimeää, ettei olisi nähty mitään. Lattiana oli paljas maa.[52]

Eräästä toisesta Gottlundin päiväkirjan kohdasta käy selville, miten Värmlannin suomalaiset tietyissä olosuhteissa turvautuivat maa-asumuksiin. Monimutkaisen oikeusjutun seurauksina muuan suomalainen, Lars Larsen i Dunderberget oli useampaan kertaan häädetty konnultansa. Suojeltautuakseen viranomaisten vainolta hän päätti tehdä kaikki asumuksensa maanalaisiksi. Siksi hän kaivoi navettansakin maahan ja piti siinä kahta lehmää ja pikku karjaa. Hän oli rakentanut useitakin ulkohuoneita, mutta kaivanut ne kaikki maahan.[53]

Maasaunan nimityksenä Värmlannissa on myös koju ja mäkitupa. Kojussa oli kolme hirsikertaa muilla seinillä paitsi ovisenällä viisi. Niissä yleensä ei näytä olleen lattiaa, mutta jokin iso kivi saattoi olla keskellä permantoa. Laipio oli tasainen, päällä tuohia ja havuja, päällimmäisenä multaa. Kiukaa oli ovesta oikealle, pohjois- tahi itäseinällä. Kojussa kylvettiinkin, mutta käytiin valelemassa itsensä ulkona, jottei lattia kastuisi.[54]

Mäkitupa maasaunan rinnakkaisnmityksenä on varsin luonteenomainen. Tällaisia puoliksi maahan kaivettuja asumuksia (myös saunoja ja kellareita) rakenneltiin tavallisimmin, loivahkoihin mäen töyräisiin, mikä teki mahdolliseksi salvoa oviseinä muita korkeammaksi. "Mäkitupa" ei siis tämän mukaisesti ollut mäellä, vaan mäkeen rakennettu alkeellisluontoinen rakennus.

c. Kodat.

Koko suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa tunnettu sana, joka suomessa esiintyy sanana kota, on alkujaan merkinnyt primitiivisluonteista asumusta. Asuntokulttuurin kehittyessä se varsinaisen asumuksen nimityksenä useilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla on väistynyt toisten, useimmiten muista kielistä lainattujen nimitysten tieltä; joskus se vielä (kuten mordvassa ja lapissa: m. kud, lp. goadde) on säilynyt varsinaisen asumuksen nimenä. Niillä suomensukuisilla kansoilla, jotka varsinaista asuinrakennusta varten ovat omaksuneet jonkin muista kielistä lainatun uudemman nimityksen, kota, kuten esim. tsheremississä, votjakissa ja suomessa, on säilynyt tätä alkeellisemman, joko tilapäiseen asunto-, talous- tahi kulttitarkoituksiin käytetyn rakennuksen nimenä.

1. _Pistekota l. piste_. Suomensukuisten kansain asuntokulttuurissa

pystyrunkoisella keilakodalla aikoinaan on ollut merkittävä asema. Niinä varhaisina kausina, jolloin niiden talous pääasiallisesti perustui luonnonelinkeinoihin, metsästykseen ja kalastukseen, ja elämänmuotona oli liikkuva elintapa, tämän laatuinen helposti rakennettava ja liikuteltava maanpäällinen asumus oli useimmissa tapauksissa soveliain ja tyydytti välttämättömimmän tarpeen. Eräillä alkeelliselle, osittain liikkuvan kulttuurin asteelle jääneillä suomalais-ugrilaisilla kansoilla (Obin ugrilaisilla, tunturilappalaisilla) se vielä meidän aikoihimme saakka tavataan varsinaisena asumuksena, eräillä toisilla (permalaiskansoilla ja Volgan suomensukuisilla) tämä rakennustyyppi viimeisimmäksi on säilynyt riihenä. Jossakin muualla (Itämeren suomalaisilla, etupäässä Suomessa ja Virossa) se yleensä on siirtynyt toisarvoisempaan funktioon, tavallisimmin entisten pienten torppien, mäkitupien ja uutismökkien keittohuoneeksi. Mutta tunnettua on, että kotarakennuksia meilläkin on käytetty sesonkiasuntoina mm. kaskiviljelmien lähettyvillä.[55]

Keski-Skandinavian suomalaisten pistekodista ei ole varsin paljon tietoja, ja varsinaisina keilanmuotoisina rakenteina ne nähtävästi ovat yleensä jo melkoisen pitkän aikaa sitten jääneet pois käytännöstä. Toisaalta on varmaa, että tämä rakennusmuoto aikoinaan kiinteästi on kuulunut Keski-Skandinavian suomalaistenkin asumuksiin. Hülphers kertoo, että muutamilla Säfsenin pitäjän suomalaisilla savutuvan vierellä "oven ulkopuolella" oli kota. Tulisijan ympärille oli asetettu pystyyn puita, jotka ylhäällä kallistuivat toisiansa vastaan siten, että syntyi pieni aukko savua varten.[56] Ole Matson mainitsee Solørin suomalaisten sen jälkeen, kun uutisasukas sai aikaa ja varaa, rakentaneen asunnokseen savutuvan. Tällöin pystykota (reiskaien) jäi pois käytännöstä ja sitä ruvettiin tämän jälkeen käyttämään keittiönä eli leipomatupana (som kjøkken eller bakestue).[57]

Myöhempään kuin varsinaisena itsenäisenä rakennuksena, piste säilyi Keski-Skandinaviassa savutuvan eteisrakennuksena. Edellä esitetty Hülphersin kuvaus saattaa tarkoittaa juuri tällaista kotarakennusta; sellainen esim. on olemassa toisen Skansenille siirretyn savutuvan oven edessä. Näitä mainitaan tavatun Gräsmarkin pitäjän suomalaisten tupien oven edessä.[58] Tällaisista oveneduspisteistä on muisto säilynyt Värmlannissa yleisesti. Piste oli "tuvan oven eteen tehty riukusuojus". Riu'ut olivat pystyssä seinää tahi räystästä vastaan. Paikotellen pisteessä keitettiin, Östmarkin Juhoilassa ja Väliahossa oli aikoinaan olleet pisteporstuat.[59]

Tämä laite ja sen nimitys on täysin sama kuin eräillä Keski-Suomen seuduilla vielä tänä päivänä.[60] Täällä se voidaan rakentaa joko tuvan tahi saunan eteen, ja siinä on tavallisesti avoliesi keittotarkoituksia varten.[61] Värmlannissa se on säilyttänyt nimityksensä täysin kehittyneiden asuinrakennusten ovenedustarakennuksissa. Näin esim. Karvailan (Södra Viggen) asuntorivin kuistia Östmarkissa nimitetään nykyisinkin suomeksi pisteeksi.

2. _Viistoseinäinen kota_. Värmlannissa on pisteeksi ja kodaksi

nimitetty myös vaakasuoraharjaista viistoseinäistä rakennusta. Piste saattoi olla myös sellainen kota, jonka molemmat sivuseinät muodostuivat pitkittäis-vinoasentoon asetetuista pyöreähköistä puista tahi laudoista, ja jonka etuseinässä oli ovi. Tämän laatuisessa kodassa oli kivistä ilman savea kyhätty tulisija, joko sopessa tahi keskellä. Pata oli tällaisessa kodassa joko vain liesikivien päällä tahi riippui koukusta kiinni koukkuorressa l. oosissa.[62]

Tällainen piste eli kota oli siis seuraava pyöreän keilakodan kehitysaste harjaorrellisen neliseinäisen salvotun kodan suuntaan. Saman suuntaista kotarakennuksen kehitystä on yleisesti ollut havaittavissa muuallakin, esim. eri puolilla Suomea (Lopella, Pielisjarvella, Nurmeksessa, Rautavaaralla jne.).[63]

3. _Salvottu kotarakennus_. Keski-Skandinavian suomalaisten

rakennuksiin viime aikoina kuuluneet kodat ovat pääasiallisesti neliseinäisiä harjakatollisia salvosrakennuksia. Joskin tämä rakennus tällaisenaan on luettava talousrakennuksiin, koska sen varsinainen tarkoitus on olla keittohuoneena, sekin liittyy niiden edellä tarkasteltujen varsinaista asuinrakennusta alkeellisempien rakennusmuotojen sarjaan, jotka ennen savupirttiä ovat olleet asumuksina, ja tällä perusteella sen kehitysmuotoja voidaan tarkastella edellisten yhteydessä.

Keittokodan tarpeellisuuden sanelee varsinaisen asumuksen uunimuoto ja ruokatalouden vaatimukset. Alkeellisimmissa pirttien savu-uuneissa, kuten jäljempänä nähdään, eräissä tapauksissa liettä, missä keittäminen olisi voinut tapahtua, tuskin oli lainkaan. Sellaisissa savu-uuneissa, jotka olivat rakennetut salvosarkuille, tavallisesti oli liesi, jonka ylle keittoastia haahlasta saattoi riippua. Mutta keitto- ja paistamismahdollisuudet olivat tässä varsin hankalat ja vähäiset. Varsinkaan ei suurempia keittämisiä, kuten oluenpanoa, keittämistä karjaa varten ja veden kuumentamista vaatteidenpesua varten, tuvan liedessä voitu toimittaa. Avoliesinen kota sen sijaan antoi mahdollisuuden suurempien keittovälineiden käytäntöönoton ja salli ryhtyä keittohommiin milloin tahansa. Asuinhuoneissa savujohtoisten piisien ja vihdoin niihin liittyvien hellojen sekä varsinaisten asuinrakennukseen kuuluvien keittiöiden käytäntööntulo lopulta helpotti keittämistä, jopa lopulta vapautti kokonaan kodassa keittämisestä. Mutta suurella sitkeydellä tämä vanha, alkujaan asumistarkoituksiin kuuluva rakennus säilytti paikkansa viimeisimpiin aikoihin saakka Keski-Skandinavian suomalaisten taloudessa, samaten kuin Suomessa ja Volgan–Kaman mailla.

Tässä muodossaan kota siis oli luovuttanut asumuksen tehtävät itseään kehittyneemmälle rakennukselle, pirtille, ja väistynyt palvelemaan kotitalouden tarkoituksia. Mutta vielä myöhään näyttää sillä olleen suhteita vanhaan virkaansa. Yksinäisillä karjanpitopaikoilla asuttiin yhä kodissa ja jonkin tiedon mukaan kartanolla olevassa kodassa saatettiin nukkuakin.[64]

Samaten kuin alkeelliset miilunpolttajain asuntokodat, kartanolle rakennettujen keittokotienkin varhaismuodot rakenteellisesti ovat erittäin alkukantaisia. Seinäkonstruktio perustuu aitaustekniikkaan, kuten eräissä Obin ugrilaisten asuntokodissa sekä suomalaisissa improvisoiduissa metsämajoissa, oveneteisrakennelmissa jne.[65]

Seikka, joka näissä kotarakennuksissa erikoisesti kiinnittää huomiota on se, että niiden liesi on seinäpinnan ulkopuolella. Osittain tämä on ollut havaittavissa jo keilanmuotoisissa metsäkodissa ja vastaavanluontoisissa miilunpolttajien majoissa. Tähän on voinut olla syynä pyrkimys välttää tulenvaaraa ja säästää kodan sisätilavuutta.

Ilmiötä tarkasteltaessa on kuitenkin – ja ehkä lähinnä – otettava huomioon toinenkin näkökohta. Tällainen rakennustapa on yleensä tuntematon suomalais-ugrilaisten kansain niin hyvin kota- kuin asuinrakennuksissakin. Mutta Skandinaviasta samaten kuin pohjoisesta Keski-Euroopasta ja Itämeren maista (mm. Virosta) on paljon esimerkkejä sen laatuisesta rakennustavasta, että uunin suu on toisessa, sen peräosa toisessa huoneessa tahi ulkoilmassa. Etempänä saadaan nähdä, millaisena tämä kanta esiintyy Keski-Skandinaviar suomalaisten kehittyneemmissä asuinrakennuksissa, jotenka sen lähempi tarkastelu voidaar jättää siksi.

Alkeellisimpia keittotarkoituksiin rakennettuja, salvostekniikkaan perustuvia Keski-Skandinavian suomalaisten kotarakennuksia on se, joka Lekvattnetin Örtjärnhöjdenistä oi siirretty Tukholman Skansenille. Se on yksivierrekattoinen rakennelma, jonka oviseinän muodostaa ovi ja sen pielipatsaat. Se on edellisiin muotoihin nähden väliaste alkeellisluonteisten ja varsinaisten nurkille salvottujen kotarakennusten välillä siinä suhteessa, että seinähirret oven pielissä on tuettu aitausmenetelmää sovelluttamalla. Kokonaisuutena se suuresti muistuttaa tsheremissien alkeellisluonteisia saunarakennuksia.

Tavallisin Keski-Skandinavian suomalaisten keittokotarakennus on, samaten kuin Suomessa, neliseinäinen salvosrakennus. Kuten useimmiten Suomessakin, sen lähettyvillä ulkopuolella on kaivo, josta vesi ränniä myöten johdetaan kotaan. Alkuperäisin tulennoksena, samaten kuin asuntokodissakin, on avoliesi, joka nähtävästi kuten Suomessa alkujaan on sijainnut kodan keskellä. Tästä asemasta se pian hakeutuu johonkin rakennuksen nurkista. Avoliedestä, joka varsinkin mataluutensa takia oli epämukava ja keittolaitteita varten vaati tarpeellisen orsisysteemin, kehitys johti takkauunillisiin kotiin; näin päästiin savun aiheuttamista epäkohdista ja katto saatettiin rakentaa täysin umpeutuneeksi ja muutoinkin tiiviimmäksi.

Tässä, samaten kuin jo siinä, että edellä kuvatuissa alkeellisemman luontoisissa kodissa tulennos rakennettiin seinäpinnan ulkopuolelle, skandinaavinen vaikutus ensi kertoja näyttäytyy vanhassa suomalaisessa, vieläpä laajemmassa merkityksessä suomalais-ugrilaisessa rakennuskulttuurissa. Joskin Suomessakin verraten laajalla alueella (Etelä-Hämeessä, Keskisuomessa, Satakunnassa jne.) kehittyneemmät kotarakennukset ovat savujohtoisella uunilla varustettuja, niiden savujohtoiset uunit ovat rakenteeltaan toisia kuin skandinaavinen takka. Keski-Skandinavian suomalaisten kotarakennuksissa takkauuneja näyttää olleen jo 1700-luvun puolivälissä.[66]

Kuten usein Suomessa, savujohtoisen kodanuunin sivulla on matalampi avoliesi, jolla on joko liikuteltavaksi asetettuna tahi kiinteäksi muurattuna suurehko keittopata, joka palvelee etupäässä oluenpanon, karjan ruokien keittämisen ja vaatteiden pesun tarkoituksia. Hülphersin mukaan kotaa käytettiin myös vieraiden majoittamiseen.[67]

Varsinkin kesäiseen aikaan kota saattoi olla monenlaatuistenkin taloustoimien, kuten ruoanvalmistuksen ja oluenpanon keskustana sekä maidon ym. ruokatavaroiden säilytyspaikkana. Siinä saattoi myös olla pöytä, jolla aterioitiin, ja käsinkivet voivat kuulua sen inventarioon. Tällä tavoin kota näillä läntisillä mailla varsinaisen asuinhuoneen rinnallakin myöhäisimmissäkin vaiheissa säilytti jotakin asumuksen funktiosta, varsinkin kesäisenä ruokailu- ja oleskeluhuoneena. Näin asianlaita vielä myöhään on ollut esim. Volgan–Kaman alueen suomensukuisten kansain asuntokulttuurissa.

Varsinainen asuinrakennus.

a. Asuminen ja sen suhde talouden eri haaroihin.

On helposti käsitettävää, että sinä kautena, jolloin kotarakennus (joko sitten keilakota tahi kehittyneempi neliseinäiseksi salvottu kota) palveli varsinaisia asuintarkoituksia, tämän rakennuksen piiriin oli pakko keskittää muitakin jokapäiväisen elämän ja talouden toimia, kuten ruoan valmistus, puhtauden pito ja ehkä joissakin tapauksissa pienempien kotieläintenkin pito. Kotarakennus ei siis, kuten edellisestä on selvinnyt, ollut yksinomaan asuinrakennus enempää kuin se myöhemmässäkään vaiheessaan on ollut paljas talousrakennus. Se on siis suoranaisessa geneettisessä suhteessa varsinaiseen kehittyneempään asuinrakennukseen, pirttiin eli tupaan, joka on sen kehityksen tulos.

Vaikkakin kaiken sen perusteella, mitä tähän saakka on selvinnyt Keski-Skandinavian suomalaisten asunto-oloista, sekä mitä yleensä tässä suhteessa on tunnettua Suomen suomalaisten, vieläpä etäisemmässä mielessä suomensukuisten kansain asuntokulttuurista yleensä, on varmaa, että eräänlaiset kotarakennukset ovat olleet varsinaisina asumuksina, on toisaalta epäämätöntä, että jälkimmäisen luontoinen kehittyneempi asumus, pirtti eli tupa jo sinä kautena, jolloin suomalaiset Keski-Skandinaviaan muuttivat, oli varsinainen asuinhuone. Tosin Skandinaviassakin vielä 1600-luvulla asuntona oli käytännössä liesitupa, ns. eldhus, rakennus, jossa liesi (äril) sijaitsi keskellä permantoalaa, mutta pääasiallisesti jo edellisellä sataluvulla sen työnsi käytännöstä huone, jossa oli savujohtoinen takkauuni ja joka nähtävästi jo 1200-luvulla arvokkaammissa paikoissa Pohjolassa oli käytännössä. Takkauunin sanotaan puolestaan jo 1000-luvun lopulla täysin kehittyneessä muodossa tulleen ulkoa (etelästä?) päin pohjoismaihin.[68]

Varsinaisena ja tyypillisenä asumuksena sinä kautena, jolloin suomalaiset Keski-Skandinaviaan muuttivat, oli emämaassa savupirtti, joka uusilla asuma-alueilla pian tuli vallitsevaksi asuntomuodoksi ja siellä, samaten kuin paikoitellen tietyissä olosuhteissa emämaassakin, ihmeteltävällä sitkeydellä on säilyttänyt asemansa kehittyneempien asuntomuotojen rinnalla.

Mutta samaten kuin kanta-alueella, uusilla olinsijoillakaan pirttiasumus, kuten sitä edeltävien alkeellisluonteisten rakennusten tarkastelu on osoittanut, ensimmäisinä kausina ei ollut ainoa ja yksinomainen, ja toisaalta asuntopirttiin oli pakko keskittää eräitä muita talouden ja jokapäiväisen elämän toimia ja tehtäviä kuin asuminen. Uutisasukas ei voinut ainakaan aluksi rakentaa taloutensa eri haaroja varten erikoisia rakennuksia. Sen vuoksi asuntopirttiä oli pakko käyttää esim. viljojen kuivattamiseen sekä puintiin ja siinä oli myös kylvettävä. Näin uutisasutuksen varhaisempina kausina Keski-Skandinavian suomalaisten keskuudessa, samaten kuin monin paikoin emämaassa, varsinkin niillä tienoin, mistä siirtolaiset pääasiallisesti olivat lähtöisin sekä muuallakin Itämeren suomalaisten asuma-alueilla (varsinkin Virossa), asuinpirtti oli samalla riihenä ja saunana.[69] Sen lisäksi siinä usein pidettiin kotieläimiä.

Sen laatuinen oli ensimmäinen Gottlundin Ruotsissa, Svärdsjön tienoilla tapaama suomalainen pirtti. Sitä oli käytetty sekä saunana että riihenä.[70] Eräässä toisessa hänen tapaamassaan tuvassa – "saman katon alla" – kaksi lehmää ja 11-12 vuohta olivat saaneet suojan. Eläinten haju tuntui jo hyvän matkan päähän tiestä. Vuohia varten oli olemassa tuvassa karsinat, jotka olivat kolme kyynärää tuvan lattiapintaa alempana, mutta ne täyttyivät yhtä mittaa lisääntyvästä lannasta. Likaiset, puolialastomat lapset saivat turvautua ahtaaseen paikkaan yhdessä nurkassa samalla kuin ne joka hetki olivat vaarassa joutua lehmien jalkoihin tahi pudota vuohien joukkoon, vielä senkin vuoksi, että valoa tuli vain kahdesta ikkunasta, joissa kumpaisessakin oli yksi lasinpalanen.[71]

Keyland pitää värmlantilaisia savutupasaunoja (rökstugubadstuga) sikäläisen asuntokulttuurin alkukantaisimpina ilmiöinä. Yksinkertaisimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan ne olivat rakennetut tavallisten saunojen tapaan. Niissä oli lavo ja niiden lämpökatto oli tasainen eikä niissä ollut savujohtoa. Kehittyneemmissä taasen oli savun johdin (rökledare); niiden välikatto oli taitekatto ja niistä puuttui lavo.[72]

Selvin ja puhuvin nykypäiviin saakka säilynyt esimerkki asumuksen, saunan ja riihen ykseydestä on Tukholman Skansenille Lekvattnetin pitäjän Rörkullenista siirretty savutupasauna-riihi. Paitsi sitä, että tätä rakennusta käytettiin asuntona, se oli varustettu lavolla kylpemistä varten ja parsistolla viljan kuivattamiseksi. Rakennus on eräissi muissakin suhteissa harvinainen ja säilyttänyt tyypillisiä vanhan suomalaisen rakennustavan piirteitä. Esim. se on ulkoa päin veistämättömistä hirsistä rakennettu ja sen oven edustassa ei ole minkäänlaista suojusta tahi oviseinässä rakennuslisää.

Vielä niin myöhään kuin 1870-luvulla Retzius tapasi Taalaissa ikkunattomia savutupia joita nimitettiin "saunoiksi" (badstu). Näitä rakennuksia ei kuitenkaan käytetty kylpemiseen, vaan viljan kuivattamiseen, jotenka ne vastasivat riihtä. Kirjoittaja ei näe tässä mitään ihmeteltävää, sillä "sauna ja riihi johtuvat samasta rakennusmuodosta ja oikeastaan ovai alkujaan olleet sama rakennus". Hän jättää vastaamatta kysymykseen, olisivatko nämä savutuvat tulleet Taalaihin sinne muuttaneitten suomalaisten mukana sekä mainitsee, että tällaisia saunoiksi nimitettyjä savutupia "ei kauvan sitten" on tavattu siellä täällä muillaku Ruotsin seuduilla, esim. Södermanlannissa, arvellen samalla, että on enemmän kuin toden mukaista, etteivät ne ole voineet kulkeutua sinne Suomesta tapahtuneen maahanmuutoi yhteydessä.[73]

Se, mitä edellisestä on tunnettua suomalaisten muuttamisesta mm. Taalaihin ja Södermanlantiin sekä muutoin saunojen ja savutupien esiintymisestä Ruotsissa, tekee kuitenkin uskottavaksi, että tämänlaatuiset rakennukset tässäkin maakunnassa ovat olleet suomalaista alkuperää. Retziuksen käsitys, etteivät pirtti, sauna ja riihi "alkujaan olis kuuluneet suomalaisille heimoille", vaan että nämä skandinaavisten kansain välityksell; olisivat saaneet ne naapurikansoilta, on kaiken sen vastainen, mitä on tunnettua suomalaisten ja skandinaavien asuntokulttuurista, joten sen kumoamiseen ei tässä kohden kaivata todisteluja.

Vähäväkisimpien, omia asuntoja vailla olevien "itsellisten" on monin paikoin Suomessa ja varsinkin niillä alueilla, joilta suomalaisia muutti Keski-Skandinaviaan, ollut pakko asua toisten rakennuksissa tupa-, sauna- ym. "kesteinä".[74] Keski-Skandinavian suomalaistenkin keskuudessa tämä ilmiö ja sen nimitys näyttävät olleen tunnetut. Muuan Lehmoinen asui 1850-luvulla Gruen suomalaismetsässä riihessä, jonka vuoksi häntä nimitettiin "riihikestiksi" ("Riih-kesten") tahi vain "kestiksi".[75]

Keylandin mukaan saunoja ennenaikaan käytettiin jotenkin yleisesti asuntoina. Ne olivat aikansa köyhäintaloja. Vieläkin on suomalaismetsien melkein joka pitäjässä ihmisiä, jotka viettävät vanhuutensa saunoissa, kun köyhyys on vienyt heidät niin pitkälle, etteivä voi saada muuta asuntoa.[76] – Tämä asumistapa on suoraan verrattavissa kanta-alueella säilyneeseen kestilaitokseen (saunakestit, tupakestit jne.).

b. Yksinäistupa.

Kotarakennusten geneettisen sarjan päättää savupirtti l. savutupa.[77] Oleellisin ero kodan ja pirtin välillä onkin vain siinä, että neliseinäisen salvosrakennuksen lattiapinnan keskiosass sijainnut avoliesi on siirtynyt rakennuksen seinälle, tavallisimmi johonkin nurkkaan ja saanut ylleen umpeuttavan kuvun.

Sen vuoksi, että tämän tapahtuman syyt ovat helposti käsitettävät ja toisaalta se tulokset eivät ole varsin mullistavia, sitä oikeastaan ei ole tarvis pitää erikoisen evolutiojakson lähtökohtana. Asumuksen keskellä sijaitseva avoin liesi oli useassakin suhteessa epämukava. Se otti runsaasti tilaa ja rikkoi sopimattomasti lattiapinnan. Seinävieressä ja varsinki nurkassa sijaitseva tulennos sen sijaan jätti suurimman osan lattiapintaa vapaaksi. Siksipä jo avolietisissä kotarakennuksissa liesi monesti sijaitsee nurkassa. Mutta avoin liesi oli puolestaan hankala varsinkin tulenvaaran kannalta. Tämän vuoksi varsin aikaisin eri tahoilla asia pyrittiin auttamaan vangitsemalla tulennos umpeutettuun kiviseen uuniin. Mutta jo alkeellisissa kotarakennuksissa astuttiin tärkeä askel eteenpäin: epämukavuutta aiheuttava savu tahdottiin johtaa tulennoksen ja lieden ylle kyhätyn torven avulla katon läpi suoraan ulkoilmaan.

Näin on tapahtunut jo esim. Siperian kansojen kotarakennuksissa. Ns. tshuval-tyyppinen uunilaite, jonka monet Siperian kansat (Obin ugrilaiset, jakuutit jne.) sekä itäiset lappalaiset ovat tunteneet, ei periaatteessa varsinaisesti poikkea etelä- ja länsieurooppalaisesi takasta. Sekin on liesiuuni, johon välittömästi liittyy tulta vangitseva ja savua poisjohtava ympärys- ja päällysosa. Sen kehittyminen avoliedestä on päivänselvä. Eräissä tapauksis se sijaitsee vielä melkein asumuksen keskellä. Pääasiallisin eroavaisui näiden liesityyppien rakenteessa on rakennusaineessa. Takka valmistetaan kokonaan kivennäisaineista, kun taasen tshuvalin tekoon käytetään nidottuja risuja ja savea tahi valmistetaan sen savujohto sisältä savetusta ontosta puurungosta.[78]

Suljetun savu-uunin syntymisen ajasta ja syntymäpaikasta on näin ollen vaikeata käydä päättelemään. Tähän tulokseen on nähtävästi päästy itsenäisesti useammalla taholla. Pohjoisilla metsärikkailla alueilla sekä myös eteläisemmilläkin vuoristometsäisillä seuduillaa se ilmeisesti on ikivanha. Kivinen savu-uuni oli paljon parempi lämmön antaja kuin avoliesi, mutta se vaati myös runsasta ja tehokasta polttomateriaalia. Tämän vuoksi se ei ole voinut saada kehittymismahdollisuuksia aroseuduilla, ja samalla se, varsinkin kehittyneemmissä muodoissaan, kuuluu kiinteän asutuksen kaudelle. Näin on tässä suhteessa myöskin sen rakennusmuodon, savupirtin laita, joka perustuu tähän uunimuotoon.

On kuitenkin pantava merkille, että avolietisestä rakennuksesta monin paikoin kehitys on johtanut suoranaisesti savujohtoisiin asumuksiin, kun taasen toisaalta savu-uuni pitkänä kautena on muodostanut väliasteen avolietisen ja savujohtoisen asumuksen välillä. Ilmastosuhteilla on tässä kohden myös ollut sanottavansa. Runsasmetsäisillä alueilla, missä talvi oli suhteellisen ankara, voimakkaasti lämpöä antava savu-uuni ja siihen perustuva asumus tuli vallitsevaksi ja säilytti sitkeästi paikkansa vielä sen jälkeenkin, kun oli tutustuttu savujohtoisiin uuneihin.

Ruotsin ruotsalaisilla savutupia ei nähtävästi ole ollut sen vuoksi, että savujohtoinen takkauuni varsin aikaisin tuli avolieden tilalle. Sen sijaan savupirtit varsin myöhäisiin aikoihin ovat säilyneet esim. itäalppien alueella; niitä on ollut myös paikoitellen Norjassa, mutta niiden alkuperä täällä on siihen saakka aivan selvittämätön kysymys, kunnes on tarkoin määritelty, millä alueella niitä tässä maassa on tavattu. Toistaiseksi on tunnettua, että niitä pääasiallisesti on esiintynyt Norjan Västlandetissa. Kirjallisuudessa esiintyvälle tiedolle, että Olaf Kyrren sadussa, tämän kuninkaan v:n 1100 paikkeilla ensimmäisenä mainitaan antaneen tehdä uunitupia (ofn-stofor), tämän kysymyksen ratkaisussa ei voida antaa suurtakaan arvoa sen vuoksi, ettei maininnasta voi kiinteästi päättää, millaisella uunilla kuningas tupansa varusti. Mikä on varmaa, on se, ettei suomalainen savu-uuni, kuten Lönborg tahtoo tehdä uskottavaksi, ole lainaa Norjasta, mistä se Ruijan (Finmarken) ja Lapin kautta olisi kulkeutunut Suomeen.[79] Suomalainen savutupa-asumus, kuten mm. sen uunimuotojen yksityiskohdista käy selville, liittyy laajaan alueeseen itärajamme toisella puolella; se on vanhastaan kuulunut myös muille Itämeren suomalaisille kansoille. Se on ollut tunnettu permalaiskansoille, samaten kuin Volgan suomalaisille, joista tsheremissit, kuten Jevsovjevin lukuisista kuvista ja kuvauksista selvenee, ovat säilyttäneet sen paikoitellen asuntomuotonaan viime vuosikymmeniin saakka.[80]

Eilert Sundtin teoksessa esiintyvä norjalainen savu-uuni on siinä määrin Keski-Skandinavian suomalaisten myöhäisvaiheisten savu-uunien kaltainen, että se epäilyksettä saatetaan lukea ni:den joukkoon.[81] Tuskin lienee uskallettua jo näillä perusteilla väittää, että suomalainen vaikutus ensi sijassa on otettava huomioon Norjan savutupakysymystä ratkaistaessa. Koska kysymyksellä on yleistäkin kulttuurihistoriallista kantavuutta, näyttää tarpeelliselta käsitellä sitä myöhemmin yksityiskohtaisesti toisessa yhteydessä.

Käsiteltävänä olevan aiheen kannalta sen sijaan kysymyksellä Norjan savutupien iästä ja alkuperästä ei ole erikoisempaa kantavuutta siksi, että Keski-Skandinaviaan muuttaneiden suomalaisten varsinaisena asuntona heidän kanta-alueillaan oli savupirtti ja että he uudessa maassa ottivat lähinnä tämän asuntomuodon sellaisenaan käytäntöön. Savu-uunilla varustettu yksinäistupa oli useimmissa tapauksissa uutisasukkaiden asuinrakennuksen perusmuoto.

Rakenteellisessa suhteessa tämä asumus vastaa täydellisesti niitä, joita vielä äskeisiin aikoihin on säilynyt siellä täällä Suomessa, varsinkin pohjoisessa Keski-Suomessa.[82] Sellainen yksinäistupa, jossa oviseinä olisi täysin sileä, vailla lisärakenteita ja oven edustan suojaa, on Keski-Skandinavian suomalaisilta nykyisin nähtävästi jo hävinnyt. Tukholman Skansenille Rörkullenista Lekvattnetista siirretty savutupa-sauna-pirtti vastaa kuitenkin täysin tätä tyyppiä.

Retziuksen kuvauksissa tavataan kaksikin tähän tyyppiin kuuluvaa savutupaa. Toinen Röjdåforsista (Röydänkoskelta) oli neliskulmainen salvottu tupa, jossa oli yksi ainoa huone. Sen yhdessä nurkassa sijaitsi melkein neljänneksen lattiapinta-alasta ottava neliskulmainen irtokivistä rakennettu savu-uuni. Ikkunoina olivat alkujaan olleet lykkyyluukulliset ikkunat, joihin aivan äskettäin oli asetettu lasiruudut. Toinen, Elgsjön savutupa oli sekin eteisetön ja kuistiton.[83]

Keyland esittää tällaisen asumuksen, jota hän nimittää savutupasaunaksi, poikkileikkauspiirroksen. Näissä tupasauna-asumuksissa oli lavo ja tasainen välikatto. Savujohto puuttui. Kehittyneemmässä muodossa lämpökatto oli kahden kurkiaisen varassa ja siis kaksitaitteinen.

Hülphersin Säfsenin pitäjästä esittämä suomalainen pirtti eroaa tästä perusmuodosta siinä, että ovi on toisella sivuseinällä, lähellä päätyseinän nurkkaa. Tupa näyttää olevan lykkyyikkunainen ja lakeiseton. Oven asentoon tässä on jo voinut vaikuttaa niitten kehittyneempien savutuparakennusten muodot, jotka pian etempänä tulevat puheeksi.

Rakenteensa puolesta eroavat näistä vain vähäisessä määrässä ne yksinäissavutuvat, joissa oven edessä on suojus. Pistekodista puhuttaessa mainittiin, että yksinäistuvan oven eteen saattaa liittyä piste eli pistekota. Tällainen nähdään Retziuksen Klyperudista kuvaaman savutuvan edessä. Tämä laite ei asuintuvan edessä ollut yksinomaan oven suojus, vaan samalla kota, sillä siinä samaten kuin Keski-Suomessa oli liesi keittämistä varten.[84] Myös saunojen edessä oli pisteporstuita oven suojuksena.[85]

Oven edustaa pyrittiin suojaamaan toisellakin tavoin niiltä epämukavuuksilta, joita lähinnä sade ja lumi aiheuttivat täysin eteisettömälle tuvan oven edustalle. Kun tuvan ylimmät sivuseinähirret ja kattovuoliaiset oviseinällä pidennettiin tarpeeksi, saatettiin niiden varaan tehdä katon jatkos, joka suojeli ylhäältäpäin oven edustaa. Kuten eräillä alueilla suomalaisissa saunoissa tämä jatke tuettiin pystypatsailla. Sen otsikko salvottiin umpinaiseksi, ja niin syntyi ylhäältäpäin tunketuvaa sadetta ja lunta vastaan tehokas suoja. Kun vielä sivuille aatiin vaikkapa vain jonkinlaista provisorista suojaa, oli päästy pitkän matkaa eteenpäin eteisen syntyyn johtavalla tiellä.

Kehitys on tässä, kuten moniahtaalla muualla, esim. tsheremissien alkeellisluontoisissa savutupa-, metsäsauna-, sauna- ja kotarakennuksissa tapahtunut täysin itsenäisesti, käytännöllisyyteen ja tarpeeseen perustuvan tendenssin pohjalla. – Muutamat tsheremissiläiset rakennelmat (Jevsevjev, II, 12, 14) ovat täysin identtisiä värmlantilaisten kanssa.

c. Neliseinäisellä eteisrakennelmalla varustetut tuvat.

Yksinäistupa säilyy vieläkin itsenäisenä erillisenä rakennuksena, säilyttäen edellä kuvatun perustyyppinsä. Mutta mukavuuden ja talouden vaatimukset kaipaavat täydellisempää oven edustan suojaa kuin piste, katon pidennys tahi sen perustalla aikaansaadut tilapäisluontoiset sivuseinäsuojukset olivat. Tarvitaan sekä päältä että sivulta täysin suojattu oveneteinen.

Tämän aikaansaamiseksi ei aluksi rakenneta nurkkasalvosrakennusta, vaan tyydytään tätä alkeellisempiin kyhäyksiin. Tarkoitukseen riitti pyöreistä tahi vähän sivulta veistetyistä ohuehkoista seipäistä tahi vähän vahvemmista puista kokoonpantu kolmiseinäinen suojus, joka tuvan oviseinään liittyvänä muodosti pohja-alaltaan useimmiten neliskulmaisen umpeutuneen suojan. Sen nurkkakonstruktio saatiin aikaan pystyseipäiden avulla, siis periaatteessa aitausmenetelmää sovelluttamalla. Katto oli yksivierrekatto, ovi välittömästi toisella sivuseinällä. Joissakin tapauksissa seiniin voitiin käyttää järeämpääkin materiaalia ja rakentaa tällainen eteinen salvosnurkkaiseksikin, kuten nähtävästi asian laita on östmarkilaisessa "Klakenin" tuvassa.

Tämän tapaiset eteisrakennukset eivät ole mäkitupa- ja mökkiasumuksissa olleet kovin harvinaisia viime aikoihin saakka meillä, varsinkaan pohjoisessa Keski-Suomessa, mutta tähän ajatukseen perustuvia eteisrakennelmia on voitu todeta esim. Itä- ja Etelä-Hämeestäkin. Jälkimmäisellä alueella se kehittyy savujohtoiseksi pieneksi kamariksi. Myöskin riihen kylkirakennus saattaa perustua tähän rakennustapaan.[86] Monessa tapauksessa tällä, näinkin alkeellisella eteisrakennelmalla saattaa olla aitan luonnetta sikäli, että siinä säilytetään pientä taloustavaraa, jopa ruokatavaroitakin.

Tällainen alkeellisluontoinen eteisrakennelma onkin ollut Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksen jatkuvan kehityksen pohjana. Paitsi sitä, että oven edusta kaipasi luonnollisista syistä suojaa, varttuva talous vaati tarpeillensa tilaa, jota yksinäistupa ei voinut tarjota. Eteisestä muodostuu tällöin tuvan kanssa saman katon alle ja yhteen salvottu rakennuslisä. Kehitys on tässä tapahtunut täysin saman suuntaisesti kuin monin paikoin Suomessa, jossa mökkiasumusten ja kalastajatupien eteiset ovat saattaneet olla tämän laatuisia.[87] Alkeellisimmissa muodoissa tällainen eteinen saattaa olla vain pystylaudoista kyhätty.

Suomessa tällainen rakennus, johon kuuluu tupa ja siihen liittyvä eteinen, jonka ovi on toisella sivuseinällä, on tyypillinen pieneläjän, keskimaan mäkitupalaisen, pikku torpparin tahi rannikon kalastajan asumus. Tämä asuinrakennustyyppi tavataan Pohjanlahden rannikolta Venäjän Karjalaan ja Aunukseen saakka. Saattaapa syrjäänläinenkin asuinrakennus olla tämän periaatteen mukaan rakennettu. Sen täydellinen vastine on löydettävissä tsheremissien äskeiseen aikaan säilyneitten savutupien joukosta. Miten tämä tendenssi on elänyt Keski-Suomessa savujohtoistenkin asuinrakennusten kautena, selviää kuvasta, joka osoittaa, miten yksinäistuvan eteen myöhempänä lisänä rakennettu eteiskamarirakennus on syntynyt tämän suunnan mukaisesti.

Seuraava aste eteisen kehityksessä on sen jakautuminen kahtia, etu- ja peräosaan. Tämä askel astuttiin lähinnä siinä tarkoituksessa, että ruoka- ja taloustavaroille saataisiin suojaisampi säilytyspaikka kuin mitä yksihuoneinen eteinen oli. Taemmasta osasta syntyy tällöin säilytyshuone eli aitta. Nain on asianlaita esim. Ahvenlammenmäessä sekä Klakenissa sekä Segerstedtin kokoelmissa olevaan Hvitsandilaiseen savutuparakennukseen nähden. Joskus peräosa saattaa olla ikkunallinenkin.

Tämä muoto tavataan sellaisenaan myös Suomessa, esim. pohjoisessa Keski-Suomessa, jossa takaosasta syntyy konttori, ruokakonttori eli maitomökki.[88] Sille yhteellinen on myös aunukselainen savupirttirakennus, jonka eteinen on jakautunut kahteen osaan, joista taaempi on pikku aittanen.

d. Päätyyn liittyvällä eteisrakennelmalla varustetut tuvat ja niiden jälkeläiset.

Edellisessä tarkastelussa eteisetön yksinäistupa on todettu Keski-Skandinavian suomalaisten varsinaisen asuinrakennuksen perusmuodoksi. Siihen liittyvät lisät ovat olleet osittain alkeellisia oven edustan suojuksia, mutta niitten kehittyneemmät muodot ovat jo päätyneet kiinteällä (salvotulla) eteisrakennelmalla varustettuun asuntotupaan.

Tämä alkeellisluontoinen, alkujaan yksihuoneinen, lopullisessa asteessaan kahtia jakautunut eteishuone on sittemmin ollut rikkaan ja monisuuntaisen kehitysvaiheen lähtökohtana. Sen yhteydessä voidaan todeta, että tähän saakka tarkastellut asuinrakennuksen muodot ovat pohjautuneet siihen kantaan, mikä uutisasukkaille oli tunnettu ja ominainen vanhoilla kantamailla tahi mihin luonnollinen kehitys yksinkertaisimmista muodoista johti. Tähän saakka ei tähän kehitykseen ympäristön toiseen kulttuurikantaan perustuvat vaikutteet ole ottaneet osaa. Mutta tästä eteenpäin asuinrakennuksen kehityskulkuun liittyy tekijöitä, jotka on etsittävä yleensä skandinaavisesta ja tietenkin sen lähimmän ympäristön rakennuskulttuurista, missä uutisasukkaat kulloinkin elävät.

Ero näiden kahden kulttuuripohjan välillä ei kuitenkaan ole jyrkkä eikä aina selvästi todettavissakaan. Ruotsalaisessa rakennusopillisessa kirjallisuudessa se tyyppi, johon viimeksi päädyttiin on saanut moratuvan nimen.[89] Jollei uunilaitetta sekä sitä seikkaa, että eteisen takaosaan syntynyttä huonetta nimitetään kamariksi, oteta huomioon, tyyppi on täysin yhteellinen niille, joihin viimeksi olemme päätyneet. Värmlantilaisen säiliö- eli romuhuoneen (smock) kehittyminen suurempia siisteysvaatimuksia täyttäväksi huoneeksi, jossa ruokatavaroiden ym. säilyttämisen ohella ehkä asuttiinkin, ei kaipaa selvittelyjä. Sen vuoksi emme tämän asteiselle taalalaiselle rakennusmuodolle Keski-Skandinavian vastaavien tyyppien tarkastelussa saata antaa sellaista kulttuurihistoriallista erikoisasemaa, että se olisi vaikuttanut mainitun alueen suomalaisten sekä, niin kuin tuntuisi oletettavalta, Suomen rannikkoruotsalaisten vastaavan muotoisiin rakennuksiin. Se on pikemminkin täälläkin kuten laajalla alueella Suomessa sekä maamme itärajan ulkopuolella, paikallisen kehityksen tulosta, jonka syntymiseen lähinnä tietynasteinen talousmuoto on vaikuttanut. Sen esiintyminen nimenomaisesti Taalaissa saattaa, niin kauan kuin sen levinneisyysrajoja tarkemmin ei ole määritelty, johtaa mieleen myös suomalaisen jälkiperun.

Erixon pitää moratupaa luonteenomaisena Moralle ja muutamille muille tähän pitäjään liittyville pitäjille ylä-Taalaissa, mutta myöntää sen esiintyvän pienemmissä talonpoikaistaloissa ja pikku asumuksissa suurimmassa osassa maata. Se olisi ns. kaksois- eli parituvan (parstugan) sivumuoto, joka olisi syntynyt toisen puoliskon "surkastumisen" kautta, ja olisi iältään, jollei niin vanha kuin viimeksimainittu, varmasti keskiaikaan ulottuva. Tämä rakennusmuoto olisi köyhyyden ja tilusjakojen aiheuttama. – Tässä yhteydessä sama tutkija oikeastaan puhuu melkoisesti toisenlaisesta tyypistä, sellaisesta, jossa tuvan ovenpuoleiseen päätyseinään on avautunut ovi suoraan tuvasta, jotenka eteisestä tupaan ja tuvasta kamariin vievä ovi ovat rinnakkain, sen sijaan että edellisessä ovi kamariin kävi suoraan eteisestä.[90]

Tämä näköjään periaatteellisesti ja ensi näkemältä vähäpätöinen eroavaisuus ansaitsee Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksien tarkastelussa erikoista huomiota. Edelliset eteisrakennelmat on saatettu johtaa paikallisen ja omaperäisen kehityksen varassa tapahtuneina oveneteissuojista. Niihin saattaisi typologisesti lukea myös aikaisemmin mainittua laatua olevan moralaistuvan. Sen sijaan sen tyypin syntymiseen, jossa tuvan uuninpuoleisella päätyseinällä on rinnakkain kaksi ovea, ovat alkuperäiseen suomalaiseen kantaan molemmin puolin Pohjanlahtea skandinaaviset esikuvat selvästi vaikuttaneet. Tarkasteltakoon aluksi tämän tyyppisiä Keski-Skandinavian suomalaisten asumuksia. Eri muunnoksina tyyppi usein on tavattavissa pienasumusten asuinrakennuksena, mutta on voinut olla myös pitkälle menneen kehitysasteen saavuttaneen asuinrakennuksen perusmuotona. Koko siltä alueelta, mistä aineistoa on, tällaisia tahi tähän muotoon palautettavia asumuksia on löydettävissä.

Eteisen perällä olevan huoneen nimityksenä saattaa, kuten Retzius'en Elgsjöstä esittämän suomalaistalon pohjapiirroksesta selviää, kuten moratuvissa, olla kamari. Sen tavallisempi nimitys suomalaistaloissa on piisitupa, kellari tai kyökki. Kun tarkastelee moratupien kamareiden kehittyneitä liedellisiä uunilaitteita, saattaa olettaa, että kamarilla niissäkin on ollut keittiön tehtäviä, ja toisaalta Keski-Skandinavian piisitupa, samaten kuin takkatupa Suomessa, tavallaan on ollut "parempi huone", kamari. Nimitykseen perustuva ero on siis olematon.

Tähän asuinrakennusmuotoon lukeutuvia ovat esim. Myran autio savutuparakennus Östmarkin ja Lekvattnetin pitäjien rajalla, samaten Torsbyn kotiseutumuseoon Fryksänden pitäjästä siirretty suomalainen asuinrakennus. Se on elänyt savujohtoisen ja kehittyneen kaksikerroksisen asuinrakennuksen asteelle saakka. Tuvan sisustan luonteenomaiseksi ominaisuudeksi tästä rakennustavasta juontuu se, että oviseinällä kuten moratuvissa, on kaksi ovea vierekkäin. Suomalaisrakennuksissa se on ollut tyypilliseen muotoonsa kehittynyt ainakin jo 1700-luvun loppupuolella.

Tämä asuinrakennuksen erikoisominaisuus tavataan laajalla alueella molemmin puolin Pohjanlahtea. Sen rajaa Pohjanlahden itä- enempää kuin länsipuolellakaan tällä hetkellä ei voida tarkoin määritellä sen vuoksi, ettei sitä koskevia erikoistutkimuksia ole suoritettu. Voidaan kuitenkin pitää varmana, että tähän tyyppiin palautuvia asuinrakennuksia tavataan Suomessa Merenkurkun (Närpiön) tienoilta alkaen Etelä-Pohjanmaalle, mistä se itäänpäin, tosin harvinaisena, kulkeutuu ainakin Multialle Keskisuomeen saakka. Länsi-Satakunnasta siihen palautuvia asuinrakennuksia myös on löydettävissä.[91] Se on yleinen Varsinais-Suomessa, jossa se torpparirakennuksissa voidaan tavata yksinkertaisena perusmuotona, mutta voi sisältyä myös kehittyneihin asuinrakennuksiin. Uudeltamaalta se on tunnettu ainakin maakunnan keskiosan pieneläjäin asumuksissa,[92] mutta näyttää säilyneen suurehkojenkin talojen asuinrakennuksissa.[93]

Paitsi Taalain Morassa sekä "pikku taloissa suurimmassa osassa Ruotsia" tämä rakennustyyppi elää Norjassa.[94]

Sitä kehityskulkua seurattaessa, jota edellisessä on tahdottu tehdä tajuttavaksi, mikäli kysymyksessä on yksinäistuvan kehittyminen eteiselliseksi ja lopulta kolmihuoneiseksi rakennukseksi, ei mikään suurempi periaatteellinen tahi kulttuurihistoriallinen enempää kuin käytännöllinenkään seikka näyttäisi tekevän vastuksia käsitykselle, että – kuten jo etempänä viitattiin – mooratuvankin kehitys on ollut sama.

Tämän asuinrakennusmuodon kulttuurihistoriallisen puolen selvittelyssä ei kuitenkaan voida olla ottamatta huomioon sen erikoisia levinneisyyssuhteita. Suomessa se muoto, jolle on ominaista eteisen jakautuminen kahtia, jotenka tuvan oviseinällä kaksi ovea asettuu vierekkäin, ilmeisesti on läntiseen kulttuuripiiriimme lukeutuva ja pääasiassa löydettävissä Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikkoalueilta ja niiltä jonkin matkaa sisämaahan (Kuortane–Multia). Itäisessä ja keskiosassa maata se ainakin vanhan perinnäisen rakennustavan ilmiönä on tuntematon. Tällä tavoin jää epäämättömäksi, että suomenpuolisten ja skandinaavisten yhtäläisyyksien välillä täytyy olla yhteinen kulttuurihistoriallinen pohja, jolloinka, ottamalla huomioon kansankulttuurimme lännestä saadut vaikutteet yleensä, tässä tapauksessa skandinaavinen vaikutus meikäläisiin rakennusmuotoihin lähinnä on otettava huomioon. Mutta missä "moratupainen" asuinrakennustyyppi on syntynyt ja onko sen keskustana pidettävä sitä paikkakuntaa, jonka mukaan ruotsalainen kansanrakennusten tutkimus sen on nimittänyt, jää vielä avoimeksi kysymykseksi. Sitä kehityslinjaa seuraamalla, jota edellä on pyritty hahmottelemaan voitaneen tähän perusmuotoon palautuvien asuinrakennusten kehityksen yleensä katsoa tapahtuneen alkeellisluonteisten oveneteisrakennelmien pohjalla ja vaikutuksesta.

Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksen yksinkertaisimmaksi perusmuodoksi olemme todenneet salvotun yksinäistuvan, jonka ovi on toisessa päätyseinässä. Tämä rakennusmuoto on vastaavanlaatuisten antiikkisten rakennusmuotojen mukaan saanut megaron-tyypin nimen. Ruotsalaisissa kansanrakennuksia käsittelevässä kirjallisuudessa sen, samaten kuin nurkkasalvoksen, on katsottu erikoisesti olevan ominaisen Itä-Euroopalle ja saapuneen itäisistä Välimerenmaista Ruotsiin.[95]

Tuskin tarvinnee ryhtyä erikoisiin todisteluihin sen väitteen puolesta, että sen tapainen nurkkasalvoksellmen ja harjakattoinen hirsirakennus, jossa ovi on päätyseinässä, on voitu sitä alkeellisemmista rakennelmista kehittää itsenäisesti useilla tahoilla. Tällaista kehitystä saatetaan seurata nimenomaan laajoilla alueilla pohjoista metsävyöhykettä. Oven sijoittamisella päätyseinään oli se etu, että alkeellisin keinoin (katon pidennyksellä, sivuseinien hirsien pidentämisellä) helposti voitiin saada suojaa oven eteen. Siksi esim. tsheremissiläiset metsästäjäin varsin alkeellisluontoiset metsäsaunarakennelmat ja varsinaiset saunat ovat "megaroneja", joissa edellä mainittua mahdollisuutta on käytetty hyväksi. "Megaroneja" olisivat jyrkässä typologisessa mielessä myös lappalaisten, karjalaisten, syrjäänien ja Obin ugrilaisten patsaalliset riista-aitat; etäisempiäkin esimerkkejä voitaisiin luetella pitkin pohjoista Euraasiaa. Keski-Skandinavian suomalaisten, samaten kuin viimeksi puheenaolleitten rakennusmuotojen tarkastelussa megaron-teoria voidaan jättää tykkänään huomiota vaille.

e. Vaihtelevalla eteisrakennelmalla ja oviaukolla varustetut asuinrakennukset.

Niiden asuinrakennusten rinnalla, joissa eteisrakennelma liittyi päätyyn, niin että tämä ominaisuus muodostui suuntaa määrääväksi asuinrakennuksen jatkuvassa kehityksessä, havaitaan toisia, joissa tästä periaatteesta on ainakin osittain luovuttu.

Keylandin Nyskogasta esittämässä pohjapiirroksessa sisäänkäytäviä on kaksi, molemmat sivuseinällä. Toisesta päästään tupaan, toisesta kamariin. Samoin on asianlaita Mangslibergetin savutupaisessa asuinrakennuksessa sillä erotuksella, että keittiöön on lisäksi ovi suoraan ulkoa. Tässäkin muodossa tuvanrakennuslisä on toisen päädyn puolella, ja se eroaa edellisistä muodoista vain siinä, että kuistikolta on ovi suoraan tupaan. Samaan tyyppiin lukeutuvina voidaan pitää Honkamäen (Ryen) savutuparakennusta Grue Finnskogissa Norjassa. Siihenkin kuuluvat samat perusosat kuin aijemmin käsiteltyihin asuinrakennuksiin; sen sivuseinällä on myöhäisempi laudoista rakennettu kuistikko, josta ovi vie suoraan tupaan.

Tämä muunnos on selvästi kehittynyt edellä tarkastelluista eteisovellisista, ja muutoksen aiheuttajana näyttää lähinnä olleen kuisti. Eteisen ovenedusta tarvitsi puolestansa suojaa, ja sellainen rakennettiin mieluummin niin pitkäksi, että se ulottui pitkin tuvan seinäviertä, joten siitä voitiin avata suojattu ovi suorastaan tupaan.

Tähän kehitykseen skandinaaviset ja kuten näyttää, lähinnä norjalaiset esikuvat ovat ottaneet osaa. Norjalaisissa rakennuksissa asettuu joko tavallinen tahi riimaulkoneman avulla aikaansaatu kuisti rakennuksen pitkälle sivulle, ja ovi tahi ovet huoneisiin avautuvat siitä.

Myöhempänä ja satunnaisluonteisena lienee pidettävä sellaista oviaukkojen järjestelyä, jollainen havaitaan Vaissilan (Norra Viggenin) Keskikylän (Mellangård) asuinrakennuksessa, jossa eteisestä vievän oven ohella on ovi ulkoa suoraan keittiöön. Samoin on tapahtunut saman kylän Mäkikylässä, jonka asuinrakennuksessa sitä paitsi havaitaan edellisestä tuntemamme rakennuksen pituussuuntaan asettunut eteisrakennelma, josta vie ovi kamariin.

Värmlantilaisten alkeellisluontoisten asuinrakennusten sarjassa saatetaan havaita myös sellaisia, jotka ovat eteisettömiä, mutta joiden sisäänkäytävä on sivuseinällä. Tällainen on Keylandin Gräsmarkin pitäjästä esittämä kaksihuoneinen asuinrakennus, johon kuuluu vain savutupa ja takkatupa. Samoin on asianlaita sisäänkäytävään nähden Södra Finnskogan Nikkarilan (Mackartjärn) asuinrakennuksessa, jossa kuitenkin on myös toinen sisäänkäytävä suoraan savutupaan. Edellistä, joka muutoin rakennustyyppinä vastaa etempänä käsiteltäviä yksinkertaisella eteisellä varustettuja asuinrakennuksia, lienee pidettävä sekamuotona, joka on syntynyt siten, että eteisen malliin tehty rakennuslisä on saanut toisen tuvan, takkatuvan aseman ja tästä johtuen on katsottu soveliaammaksi avata sisäänkäytävä suoraan tupaan, jolloin ovi on joutunut sivuseinälle. Jälkimmäisessä rakennuksessa, jonka uunin asento jo puhuu voimakkaasta vieraasta vaikutuksesta, huonejärjestykseen nähtävästi on vaikuttanut kaksitupainen asuntomuoto.

f. Kaksitupaiset asuinrakennukset ja niiden muunnokset.

Tähän asti tarkasteltujen yksinäistupaa kehittyneempien asuinrakennusten pääominaisuuksia on ollut se, että yksinäistupaan liittyvä rakennuslisä asettuu ovenpuoleisen päätyseinän puolelle. Asuinrakennuksen voi tällöin sanoa muodostuvan toispuoleisesti painoitetuksi.

Asuinrakennuksen jatkuvan kehityksen kannalta tämä perusmuoto ei tarjonnut tarpeeksi käytännöllisiä edellytyksiä kehittyneiden monihuoneisten asuinrakennusten sommittelulle, ja osittain sen vuoksi, osittain eräistä toisista syistä, jotka jäljempänä otetaan puheeksi, oli pyrittävä muotoon, joka oli tasapainoisemmin sommiteltu. Näin syntyvät asuinrakennukset, joissa sisäänkäytävä on sivuseinän keskiosassa.

Pyrkimys varsinaisen asuintuvan oheisten huoneiden laajentamiseen ilmeni sitä voimakkaampana, mitä enemmän taloudessa edistyttiin ja ajateltiin suurempaa mukavuutta kuin jokapäiväisen elämän kaikkein välttämättömimpiä vaatimuksia. Jo toispuolisesti painoitettujen asuinrakennusten kaudelta olivat keittotupa (kåve) ja savujohtoinen takkatupa (spisstuga) tunnettuja ja saattoivat kuulua asuinrakennuskompleksiin. Niiden merkityksen ja samalla myös ko'on sekä sisustuksen kasvaessa se asuinrakennuksen puoli, joka yksinäistuvan eteen oli alkujaan kehittynyt alkeellisluontoisista eteisrakennelmista, saavutti vähitellen samat mittasuhteet kuin varsinainen tuvanpuoli. Keittiö sijoittui rakennuksen keskiosaan eteisen vastapäätä, ja takkatupa kasvaa leveydeltään ja usein pituudeltaankin asuintuvan mittaiseksi. Tämän kehityksen tuloksena on kaksitupainen asuntorivi, jonka sisäänkäytävä on toisen sivuseinän keskellä. Tämä muoto on toinen Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennusten perustyypeistä ja sekin on ollut jatkuvan kehityksen lähtökohtana. Se tavataan jo niissä melkoisen alkeellisissa takkatupapirttirakennuksissa, jotka sisältävät samat perusosat kuin päätypuolittain kasvanut asuinrakennus. Vanhaa kantaa edustaa tässä eteisen sijoitus sivuseinäviivan sisäpuolelle ja keittiön sijaitseminen sen pohjassa. Keittiön sijoittuminen tällä tavoin rakennuksen keskukseen on seikka, johon myöhemmin on syytä palata.

Useimmat huomattavamman kehitysasteen saavuttaneet värmlantilaiset asuinrakennukset ovat palautettavissa tähän perusmuotoon. Kehitys on kuitenkin tapahtunut vaihtelevien periaatteiden mukaan, joita alempana seurattakoon.

1. Vanhojen värmlantilaisten savutuparakennusten joukossa

tavataan sellaisia, joista puuttuu keittiö, joten rakennuksen muodostavat savutupa, eteinen (gongi) ja piisitupa (takkatupa). Viimeksimainittu on savuttanut likimain savutuvan mittasuhteet, jotenka rakennusta voidaan pitää tasapainoitettuna kaksitupaisena asuinrakennuksena.

2. Useimmissa pitemmälle kehittyneissä asuinrakennuksissa eteisosa,

samaten kuin aijemmin tarkastelluissa päätypuolisissa, on jakautunut kahtia, varsinaiseksi eteiseksi ja keittiöksi. Näin on tapahtunut Östmarkin Juhoilassa sekä Lekvattnetin Sorktjärnissä.

Edellisen (1) muodon saattaa lähinnä käsittää syntyneen siten, että savujohdottoman yksinäistuvan eteen myöhemmin on rakennettu toinen savujohtoinen, ja ne yhdistetty eteisellä. Viimeksi tarkasteltuihinkin nähden tämä selitystapa saattaa tulla kysymykseen, mutta samalla voi havaita, että ne ovat läheistä sukua päätypuolelta painoittuneen asuinrakennuksen kanssa ja voineet syntyä siten, että alkujaan ovipäätyyn liittyneestä eteisestä kehittyneeseen eteiseen ja keittiöön on pitkittäissuunnassa liittynyt uusi rakennuslisä, savujohtoinen tupa. Tätä käsitystä tukee käsittääkseni esim. se, että Juhoilan asuinrakennuksen nykyinen keittiö vanhemmassa asussaan on ollut piisiuunillinen, mutta myöhemmin muutettu hellauunilla varustetuksi.

Savujohtoisella uunilla varustettua tupaa saatettiin, samaten kuin Keski-Suomessa nimittää myös uudeksi tuvaksi (nystuga), ja sen käyttö saattoi rajoittua juhlatilaisuuksiin. Siihen kerättiin (ilmeisestikin myöhemmällä kaudella) talon arvokkaimmat tavarat kuten lammasnahkavällyt ym. pukuesineitä, jotka ripustettiin seinille talon varakkuuden todisteina.[96]

3. Seuraavassa asteessa asuinrakennuksen toisessa päässä oleva

takkatupa jakautuu kahdeksi kamariksi. Näin on tapahtunut Nyskogan Karvailassa (Södra Viggen). Tavallisesta kannasta poikkeavana tätä asuinrakennusta on pidettävä siksi, että keittiöön ei nyt ole ovea tuvasta enempää kuin eteisestäkään, mutta sen sijaan suoraan ulkoa ja toisesta kamarista. Ulko-ovien edessä olevien millojen nimenä on pisteporstuitten kaudelta säilynyt piste ja keittiöstä käytetään kyökin ohella myös nimitystä kota.

Saman pitäjän Vaissilassa (Norra Viggen) sijaitsevan Viinikan torpan asuinrakennus on kehittynyt saman periaatteen mukaisesti. Tästä kehitys voi viedä tulokseen, jossa takkauunin puoleinen osa jakautuu kolmeksi huoneeksi.

Tällä pohjalla värmlantilais-suomalainen savutupainen asuinrakennus ulkoisten piirteittensä puolesta saavuttaa lopullisen tyypillisen muotonsa. Savutuvassa sisäänkäytävän puoleisella sivuseinällä on kaksi ikkunaa, vanhempien rakennusten takkatuvassa yksi, uudenaikaisemmissa kaksi.[97] Ulkoisten rakennepiirteittensä puolesta, akkunoittensa luvun ja laadun sekä eteissuojan, seinien ja nurkkien laudoituksen ja maalauksen kannalta suomalainen savutupaan perustuva asuinrakennus on Värmlannissa saavuttanut korkeankin kehitysasteen.[98]

4. Värmlantilaisissa savutupa-asuinrakennuksissa on todettavissa näiden

päämuotojen ohella myös ilmeisiä sekamuodostumia. Sellaisena on pidettävä Östmarkin Hollannin asuinrakennusta, jonka pääosan muodostaa toispäätyisesti kasvanut (savutupa–eteinen–keittiö) osa, mutta johon myöhemmin rakennettuna lisänä kuuluu "ruotsalaistupa"; näitä osia yhdistää läpikäytävä, melkoisen avara eteinen. Asuinrakennus on siis tavallaan päätyeteisellisten sukua, mutta samalla kaksitupainen; sekin saattaa olla samalla esimerkki ns. kaksois- eli paritupaisen asuinrakennuksen synnystä.

5. Kahden perheen asuttava savutuparakennus jakautuu kaksitupaiseksi,

jossa eteinen on yhteinen, mutta keittiö ohuemmalla väliseinällä (mahdollisesti myöhemmin) jaettu kahtia, niin että molemmilla perheillä on yhdeksi rakennetusta keittiön uunista oma osuutensa. Molemmat puoliskot ovat saaneet tyypillisen oviseinämuodostuksensa kaksine eteiseen ja keittiöön johtavine ovineen.

Norjan puolella, esim. Grue Finnskogin Tvängsbergetin vanhassa suomalaistalossa, joka on kehittynyt äveriääksi kartanoksi, savutupa saattaa elää yhä varsin monisuhtaisen kehityksen saavuttaneessa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa.

Viimeisintä kehitysvaihetta suomalaissukuisissa ja -nimisissä taloissa, joissa kuitenkin suomen kieli jo on ainiaaksi sammunut, osoittaa sellainen uudenaikainen asuinrakennus, jota kuva 86 esittää. Rakennus ei varsinaisesti enää kuulu tarkastelumme piiriin, sillä suomalaisperäisiä elementtejä ei siinä ole havaittavissa.

g. Asuinrakennuksen kompositioniset erikoisominaisuudet.

Edellä tapahtuneen tarkastelun tuloksena on muun ohella ollut se, että on saatettu todeta eteisettömän yksinäistuvan geneettinen yhteys päätyeteiselliseen ja siitä kehittyneeseen kolmihuoneiseen, ovi päädyittäin painoitettuun asuinrakennustyyppiin. Tämän kehityksen on nähty ainakin tiettyyn asteeseen saakka (eteisen perällä aitan tehtäviin erotettu osa, tuvasta ovi vain eteiseen) saattavan pohjautua alkeellisluonteisiin oveneteisrakennelmiin.

Askel siihen muotoon, jossa eteisen pohjassa oleva huone muodostuu kamariksi tahi ns. takkatuvaksi ei ole pitkä, ja sitä saattaa katsoa edellisten muotojen jatkuvan kehityksen tulokseksi. Tämän perustyypin tarkastelu on osoittanut sillä olevan sen laatuiset maantieteelliset levinneisyyssuhteet, ettei kulttuurihistoriallista yhteyttä Pohjanlahden ja osittain Itämeren tämän- ja tuonpuolisten muotojen välillä saateta kieltää.

Yksinkertaisessa muodossaan, kolmihuoneisena, tyyppi on pieneläjien asunto. Se tavataan kuitenkin varsin kehittyneen asteen saavuttaneissa suomalaisissa asuinrakennuksissa, joten sen ikä ja elinvoimaisuus ovat varsin huomattavat. Sen puuttuminen itäisen kulttuurialueemme asuinrakennuksista tekee mahdolliseksi olettaa, että sen muodostumisalue on lännessä. Jos yleinen kulttuurivirtauksen suunta otetaan huomioon, sen alueen saattaa katsoa sijainneen Pohjanlahden länsipuolella tahi sen molemmin puolin rannikkoalueella.

Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennusten kohdalta asia on yksinkertaisempi. Ei saateta olettaa, että he olisivat tämän perusmuodon tuoneet mukanaan lähtösijoiltaan, sillä se oli siellä tuntematon. Heidän rakennuskulttuurissaan kolmihuoneinen ovenpäädyn puolelta kasvanut asuinrakennus, jonka tuvasta vie ovi eteisen takaiseen piisi- l. takkatupaan (kamariin) ja toinen, sen vierellä oleva eteiseen, on lähinnä skandinaavisen vaikutuksen alaisena muodostunut.

Saatetaan kysyä, mikä on ollut se tekijä, joka on vaikuttanut tämän muodon kiteytymiseen Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksissa. Syy on luonnollisimmin etsittävissä skandinaavisen rakennuskulttuurin piiristä. Nähdään, että jo varsin aikaisilla asteilla jonkinlainen keittohuone, (kove, kyökki, kota) kiinteästi liittyy asuinhuoneeseen, ja nimenomaan eteisen takainen huone muodostuu siksi. Näin tapahtuu sekä ovipäätyisesti kasvaneissa, että symmetrisissä kaksitupaisissa asuinrakennuksissa.

Tämä ominaisuus on skandinaavinen ja se tavataan jo kaksihuoneisissa keittiön ja tuvan sisältävissä asuinrakennuksissa.[99] Skandinaavisille muodoille, olkoonpa puhe "frankkilaisista" tahi "götalaistyylisistä" asuinrakennuksista, on luonteenomaista asuinhuoneen ja keittiön sijoittuminen useampiosaiseksi yhtenäiseksi kompleksiksi, jossa uunilaite on sijoittunut asuinhuoneen välittömään yhteyteen.

Suomessakin, ja nimenomaan jo varsin varhaisella asteella, keittohuone pyrittiin sijoittamaan asuinhuoneen yhteyteen. Näin tapahtui jo silloin, kun pistekota sijaitsi yksinäistuvan oven edessä. Mutta asuinrakennukseen tässä tapauksessa asuinhuoneeseen kiinteänä rakennusosana liittyvä keittiö on savutupakaudella Suomen asuinrakennuksissa ja nimenomaan Keski-Skandinavian suomalaisten kantapaikoilla myöhäinen ilmiö. Keittiön, varsinkin synteettiseen uunisysteemiin perustuvan syntyminen, sekä siitä johtuva asuinrakennuksen jaoitus, on näin ollen skandinaavisen vaikutuksen aikaansaannos.

On muutoin merkillepantavaa, miten aikaisessa asteessa tämä tendenssi on havaittavissa. "Takkatupapirtissä" (spisstugupörte, Keyland) takkatuvan avotakka ja keittiön liesi ovat rakennetut yhteen, toisessa savutuparakennuksessa savutuvan, takkatuvan ja kamarin uunina on yhteinen rakennuksen keskessä oleva kompleksi, joskus taas savutuvan ja takkatuvan uuni ovat yhtä. Siis jo savutuvan uuni saattaa ottaa osaa tähän keskittymisprosessiin. Kehittyneemmissä, esim. symmetrisest: painoitetuissa kaksitupaisissa asuinrakennuksissa, joissa keittiön uuni asettuu takkatuvar puolelle, sama yhtenäistymispyrkimys havaitaan, jopa niin, että kolmen huoneen uunit yhtyvät.

Näissä uunilaitteen yhteytymisissä on otettava huomioon erikoisena tekijänä juuri tunnettu uunilaitteen sijoittuminen rakennuskompleksin keskelle. Tämä Keski Euroopan mantereen pohjoisosille erikoinen piirre ("saksilainen talo" jne.) on levinnyt Baltian maihin, Viroon ja Etelä-Skandinaviaan. Ns. mantteliuunina se on saanut sijansa mm. Latvian, Viron ja Etelä-Ruotsin rakennuskulttuurissa. Norjalaisissa asuinrakennuksiss tavataan samoin tämä uunilaitteen keskeinen sijoitus, kuitenkin ilman manttelisavupiippua. Nimenomaan tältä suunnalta tullut vaikutus lieneekin lähinnä otettava huomioon analysoitaessa sellaista uunin sijoitusta.

Ei myöskään ole epäiltävissä, etteivätkö sellaiset uunikeskitykset, joissa keittiön ja kamareitten uunit ovat yhtyneet ja lisäksi osoittavat taipumusta sijoittua rakennuskompleksin keskeen, olisi Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksissa syntyneet skandinaavisella pohjalla. Tosin Suomessakin tällaista uunilaitteitten keskittymistä havaitaan (esim. satakuntalaisen pirtin ja pakarin uuni usein yhtyvät, varsinais-suomalaisten "takakamarien" ja "esituvan" uunit ovat yhtä jne.), mutta ne kuuluvat verrattain myöhäiselle ajalle ja kehittyneen asuntomuodostuksen tuotteina eivät saata tulla otetuksi lukuun nyt kyseessä olevien seikkojen tarkastelussa.

Uunilaitteen syntetistyminen on siis epäämättömästi vaikuttanut kokoonvetävästi, konsentroivasti myös Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksen muodostumisessa. Tämän tapahtuman yhteydessä näyttävät suhteellisen eteläisetkin vaikutteet tulevan kysymykseen. Sitä astetta, joka etelästä Tanskan kautta on saapunut Etelä-Ruotsiin, ja jonka tunnusomaisimpana piirteenä on uunin työntyminen osittain takaseinän ulkopuolelle, suomalaisrakennukset eivät kuitenkaan ole saavuttaneet.[100]

Yhdeksi tarkasteltavien asuinrakennusten perustyypeistä on osoittautunut suuremmassa tahi vähemmässä määrin symmetristynyt kompleksi, jossa sisäänkäytävä on pitkän sivun keskellä. Sen perusosina ovat savutupa, eteinen ja sen perällä oleva keittiö sekä toisessa päässä sijaitseva takka- eli piisitupa, jonka nimityksenä saattaa olla myös "ruotsalaistupa" tahi "ulkotupa" (ytterstuga). Savutuvan vastakkaisella puolella oleva tupa on, kuten nimityksestäkin selviää, alkujaan savujohtoisella takkauunilla varustettu. Se saattaa jakautua kahtia, poikkeuksellisesti kolmiakin kamareiksi.

Mikäli pidetään mielessä, että päätypuolin kasvaneeseen asuinrakennukseen lähinnä kuului eteinen ja (varsinkin edistyneemmässä asteessa) sen perällä oleva keittiö, sellaista asuinrakennuksen muotoa, joka on saavuttanut symmetrisyyden siten, että tähän huoneliittoon on yhtynyt toinen savujohtoinen tupa, voidaan pitää edellisen tyypin jatkajana ja pitemmälle päässeen kehityksen tuotteena. Tässä joudutaan kuitenkin sivuamaan kysymystä ns. kaksitupaisesta asuntomuodosta l. parituvista, joten sen tarjoamat näkökohdat on otettava huomioon.

Aikaisemmin olen yrittänyt osoittaa, miten kaksitupainen asuntomuoto laajoilla alueilla muualla ja nimenomaan Suomessa (etenkin Keski-Suomessa) perustuu luonnolliseen, talouden sanelemaan asuinrakennuksen kehitykseen, joten sille Pohjoismaissa, kuten on tahdottu tehdä uskottavaksi, ei saateta myöntää sellaisia kulttuurihistoriallisia suhteita, että se esim. olisi tyypillinen ruotsalainen rakennus, ja että se Ruotsin kansan kulttuurituotteena olisi omaksuttu Veikselin alueen ympäristön rakennuskulttuuriin, jopa Suomeenkin.[101] Suomessa kaksitupaisen asuinrakennuksen synty on todettavissa jo savutupa-asteella, kaksi savutupaa vastakkain, (vrt. esim. Hämäläinen, Kansanrak., s. 302, kuva 230) ja samalla sen kehitys yksinäistupaisesta asuinrakennuksesta on niin selvä, että sitä arveluitta voidaan pitää paikallisen kehityksen tuotteena.[102] Kaksihuoneinen symmetrinen asuinrakennus on myös Kaakkois-Euroopassa (Unkarissa, Romaniassa, Bulgariassa jne.) yleisin asuinrakennuksen muoto, samaten luoteis-slaavilaisella alueella.

Suomessa kaksitupaista asuinrakennusta useilla tahoilla, etenkin lännessä, jatkuva kehitys ja ulkoiset kulttuurihistorialliset tekijät ovat muovanneet siten, että rakennuksen toisessa päässä oleva tupa savutuparakennuksissa tulee savujohtoiseksi (Keski-Suomessa: uusi tupa, eteistupa, takkatupa, raasutupa jne.). Toisaalta se saattaa jakautua kamareiksi, tavallisesti kahdeksi, joista toisella voi olla vierashuoneen luonne, toista käytetään taloushuoneena (aitan tapaisena ruokatavaroiden ym. säilytyshuoneena). Kehitys on siis Suomessa tässä suhteessa pääasiassa ollut alkujaan sama kuin Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksissa.

Saatetaan kysyä, ovatko Keski-Skandinavian suomalaiset vieneet tämän asuinrakennusmuodon vanhoilta uusille asuinpaikoilleen, vai perustuuko se paikalliseen skandinaaviseen kehitykseen. Yhtäältä tiedetään, että kaksitupainen asuinrakennus Suomessa ja nimenomaan myös Keski-Suomessa on erittäin vanha. Suuremmissa taloissa kaksi savutupaa saattoivat olla vastakkain (Hankasalmen Himottula ynnä monilukuiset muut). Mutta savujohtoisena, "parempana tupana", takkatupa sillä alueella, jolta siirtolaiset pääasiallisesti olivat lähtöisin, oli tunnettu heidän siirtymiskautenaan, sillä takka- eli skorsteenituvat ainakin säätyläisrakennuksissa ja kaupunkipaikoissa, olivat täällä käytännössä viimeistään jo 1600-luvun jälkipuoliskolla.[103] "Korsteenituvat" olivat meillä alkujaan suomenkielisellä maaseudulla lähtöisin säätyläisrakennuksista, herraskartanoista ja pappiloista, esim. Helsingissä niitä nähtävästi oli jo 1500-luvun puolivälissä.[104] Ja se seikka, että näitä tupia yleisesti nimitetään skorsteeni-, takka- ja raasutuviksi, osoittaa, että ne savutupien rinnalla edustivat toista muotoa, savujohtoista asuntoa, jonka uunina oli aluksi yksinkertainen savujohtoinen takkauuni. Tätä jälkimmäistä taasen suomalaisessa asuntokulttuurissa on lähinnä pidettävä läntisenä ilmiönä, jonka esiintymiseen Pohjanlahden länsipuolelta saadut esikuvat ovat vaikuttaneet.

Vaikkakin kaksitupaisessa asuntomuodossa Suomessa jo varhain lännestä saatuja elementtejä on havaittavissa, sen alkumuodot ovat syntyneet omaperäisen kehityksen perustalla. Näin on asiain tila saattanut olla myös Keski-Skandinavian suomalaistenkin asumuksissa. Täällä vieraat esikuvat (savujohtoinen takkamuuri) olivat kuitenkin lähempänä ja saattoivat jo ensi asteissa ohjata kehityksen sille tielle, että symmetrisen asuinrakennuksen savutuvan vastakkaiseen päähän syntyi savujohtoinen piisi- eli ruotsalaistupa.

Asuinrakennuksen kehitys kaksitupaisuuden pohjalla Keski-Skandinaviaan muuttaneitten suomalaisten kesken ja heidän kanta-alueillaan ei läheskään kaikissa suhteissa ole tapahtunut samansuuntaisesti. Keski-Suomessa ja siihen rajoittuvassa osassa Pohjois-Savoa tässä asuntomuodossa voidaan havaita melkoista höllyyttä ja kiinteyden puutetta, kun sen sijaan Keski-Skandinavian vastaavat asuinrakennukset jo varhaisasteessaan saavuttavat huomattavan kiinteyden. Edellisellä alueella sellainen kompositio, johon kuului kaksi tupaa (tahi tupa ja sauna) ja niitä yhdistävä läpikäytävä, sekä vielä myöhäänkin erilliseksi salvottu eteinen, oli yleinen symmetrisen asuinrakennuksen lähtömuoto. Eteisen pohjaan asettuva rakennuslisä sijaitsi varhemmin rakennuksen takaseinän ulkopuolella ja vähitellen sijoittui saman katon alle ja samaan seinälinjaan kuin pääosa rakennusta. Tällöinkin eteinen ns. veräyssolan kautta usein säilyy läpikuljettavana. Porstuan pohjaan asettuva, alkujaan irrallinen rakennuslisä on varhaisasteessaan aitan tahi muun säilytyshuoneen luontoinen.[105]

Näin ei yleensä ole tapahtunut keskiskandinaavisissa suomalaisrakennuksissa. Kompleksi on jo alun perin kiinteä ja eteisen pohjaan asettuva rakennus kokonaan sivuseinälinjan sisäpuolella. Käytännöltään se useimmissa tapauksissa on keittiö, ja tämän yhtymän uunilaitteen synteettistyminen on tapahtunut jo varhain.

Tässä ominaisuudessa ei saateta olla näkemättä skandinaavisten esikuvien muovailevaa vaikutusta, jossa keittiön sijoittuminen rakennuskompleksien keskeen ja uunilaitteen synteettistyminen ovat olleet pääasiallisimpina tekijöinä.

Skandinaavisissa, nimenomaan norjalaisissa varhaismuotoisissa asuinrakennuksissa saattaa esiintyä yhdistelmä liesitupa (kota) + eteinen + tupa, joten ne olisivat verrattavissa suomalaiseen varhaismuotoiseen kaksitupaissysteemiin. Ilmeisesti ne kuitenkin ovat erittäin vanhoja ja harvinaisia norjalaisen asuntokulttuurin jätteitä, joilla Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksiin ei liene voinut olla varsinaisesti vaikutusta.

Kaksitupaisen keskiskandinaavis-suomalaisen asuinrakennuksen säännönmukaiseksi tyypiksi on todettu sellainen huoneyhdistelmä, jonka toisessa päässä on savutupa, sisäänkäytävä pitkän sivun keskellä eteiseen, eteisen pohjassa keittiö, ja rakennuksen toisessa päässä piisitupa eli ruotsalaistupa tahi siitä jakautuneet kamarit. Yhdistyminen on saattanut tapahtu myös niin, että alkujaan päätypuoleisesti painoittuneen asuinrakennuksen savutuvan puoleiseen päähän on tullut rakennuslisä, joka sisältää läpikuljettavan eteisen ja sen toisella puolella myöhemmin rakennetun ruotsalaistuvan. Tässä päätypuolittain kasvanut asuinrakennus on liittynyt symmetrisluonteiseen, joten on syntynyt näiden molempien ominaisuudet sisältävä sekamuoto. On vaikeata ilman erkoistarkastelua päästä selvyyteen, olisiko norjalainen rakennustapa tähän kehitykseen jotenkin vaikuttanut. Läpikäytävä, avoin välieteinen, joka molemmissa rakennuksissa on rakenteeltaan sama, näyttäisi kylläkin siihen viittaavan.

h. Asuinrakennuksen sisäiset rakenteelliset ominaisuudet.

Asuinrakennuksen sisustan tarkastelun on lähdettävä sen asuntomuodon pohjalta, joka on peruskantainen ja säilyttänyt varhaisimpia perinteellisiä piirteitä. Tällainen on savutupa.

Suomalaisperäisessä savutuvassa eräät konstruktiiviset ja siihen muutoin kiinteästi liittyvät osat kansatieteellisen rakennustutkimuksen kannalta kiinnittävät ensi sijassa huomiota. Näitä ovat uuni lisälaitteineen, lämpökatto ja orsisysteemi.

1. _Uunilaite_. Eräs uunilaitteitten kehityshistorian puoli on jo

edellä ollut puheena sen vuoksi, että se on ollut kiinteässä yhteydessä asuinrakennuksen kehitysvaiheitten kanssa. Tämä oli uunisysteemien syntetistyminen, jonka havaittiin tapahtuneen skandinaavisella pohjalla. Tämän yhteydessä on samalla todettava, että vanha yksinseisova suomalaisperäinen savu-uuni (kiuasuuni) sitkeästi on säilyttänyt luonteenomaiset piirteensä viimeisiin vaiheisiin saakka.

Samaten kuin kanta-alueilla, Keski-Skandinavian suomalaisten savutuvan uunin, jota yleensä nimitetään kiukaaksi, alkeellisin muoto lähentelee saunan kiukaan rakennetta. Se on rakennettu suoraan maapohjaan ja siinä ei ole erikoisia alustalaitteita. Seuraava aste on se, jolloin uunin edustalle lähinnä keittolieden aikaansaamiseksi syntyy alustaosan pidennys. Näille molemmille muodoille on löydettävissä täydet vastineet vanhoilla kanta-alueilla Keski-Suomessa. Jälkimmäinen muoto on sitkeästi säilynyt meidän päiviimme saakka savutupaisten töllien ja pikku torppien asumuksissa.

Erityisen kehitysjakson aloittaa se muoto, jossa savu-uuni on rakennettu puiselle, kivillä täytetylle alusta-arkulle. Vähimmän kehittyneen alustakehyksen muodostaa 2-3 salvottua hirsikertaa; muutamissa se saattaa olla hiukan korkeampi, ja joissakin nurkkaliitos on aikaansaatu naulaamalla, ilman salvainta; tällainen muoto on tietenkin katsottava satunnaiseksi myöhäisilmiöksi.[106]

Salvosarkullisen muodon kehittyminen suorastaan sellaisesta, jolla kivikiukaan etuosan pidentymällä (pankolla) on koetettu aikaansaada uuninsuun eteen liesi, keitto- ym. tarkoituksia varten, on ilmeinen. Sen tarkoituksena on ollut antaa kiinteyttä ja koossapitäväisyyttä kiuasuunin alaosalle, jota muutoin oli vaikeata esim. sovelluttaa yhteen lattiapinnan kanssa.

Tämä uunirakenteen ominaisuus on nykyisin selvästi suomalaisen asuntokulttuurin itsenäsiin piirteisiin kuuluva. Niitä tähän jossakin määrin verrattavia uunin puisia alustalaitteita, joita tavataan läntisillä kulttuurialueillamme (etelähämäläinen arkki, savu-uunin alustaksi seinän yhteyteen salvotut kaksi hirsikertaa,[107] eteläpohjalaisten yhdistettyjen leivin- ja takkauunien jalkaosan lautavuoraus) ei varsinaisesti voitane lukea itäsuomalaisen salvosarkun luokkaan.

Toistaiseksi tarkempi selvitys tämän laitteen levinneisyyssuhteista Suomessa puuttuu. Sen ilmeinen itäsuomalaisuus perustunee osittain siihen, että se on lähinnä savujohdottoman kiuasuunin kaudelle kuuluva laitos, ja tämä taasen viimeisimmäksi on säilynyt maamme itäisellä kulttuurialueella ja siihen kansatieteellisesti liittyvässä Keski-Suomessa. Sinä kautena, jolloin savu-uunillinen asuntomuoto oli yleinen lännempänäkin, salvottu arkku kiuasuunin alustana oli nähtävästi tavallinen läntisenkin Suomen savu-uuneissa.[108]

Tämän uunialustalaitteen itäisperäisyydestä puhuu kuitenkin voimakkaasti sen laaja levinneisyys itään pohjoissuurvenäläiselle alueelle ainakin Volgan tienoille saakka, missä esim. tsheremissiläinen savutuvan kiuas on täysin saman periaatteen mukaan rakennettu. – Mutta ennen kuin muodostamme lopullisen käsityksemme tästä savu-uunin ominaisuudesta, on tarkasteltava eräitä toisia siihen liittyviä seikkoja.

Kuten edellä mainittiin, savutuvan uunin yksinkertaisin muoto, jollaisena se varmaankin esiintyi alkeellisimmissa salvosnurkallisissa yksinäistuvissa, oli sama kuin yksinkertaisen saunan kiukaan. Teknillinen menettelytapa tässä oli ns. valvaus- eli salpausmenetelmä, so., sivut rakennettiin ensin pystysuoraan, mutta päällystä holvin tapaiseksi. Holvi tehtiin pienemmistä mukulakivistä, jotka ladottiin päällekkäin kukkulan tapaisesti asettelemalla kivet niin, että ne yhteen kiilautuneina kannattavat koko kupurakennetta.

Ns. "riihi-sauna-pirttiasteella", jolloin löylykylvyt otettiin asunnossa ja viljakin siinä kuivattiin ja puitiin, tällainen kiuasuuni vielä miten kuten riitti muutoinkin varsin alkeellisluontoisen asumuksen lämmityslaitteeksi, varsinkin, jos talousrakennuksiin kuului kota tahi muu keittohuone. Liedellisenä se tarjosi vaatimattomat keittomahdollisuudetkin. Mutta koska se sijaitsi alhaalla maaperässä, se oli hankalasti käytettävissä taloustoimiin. Nostamalla uuni puukehyksisen alusta-arkun päälle tämä epäkohta saatiin korjatuksi. Mutta kiuasmainen, epätasaisista kivistä kyhätty uuni oli vielä tällöinkin rakenteellisesti höllä; varsinkin kestävyyden kannalta se aiheutti huolta ja hankaluutta. Etenkin silloin, kun uunia ei enää käytetty löylynottoon, se pyrittiin rakentamaan kiinteämmäksi ja lakipuoleltaan täysin umpinaiseksi. Koko uunirakenteelle saatiin tässä vaiheessa kompositionista eheyttä ja kestävyyttä varustamalla sen ulkosyrjä patsaalla. Tätä kestävyyttä lisäsi vielä se, että patsaasta vietiin orret (patsasorret) sivuseinään ja peräseinään.

Näin syntyi se savu-uunin muoto, joka tiettynä kautena on ollut tunnettu laajemmaltikin Suomen savujohdottomissa uuneissa ja tyypillisimpänä viimeksi säilynyt pohjoisessa Keski-Suomessa. Värmlannin ja Norjan puoleisetkin suomalaiset ovat perineet ja uskollisesti säilyttäneet tämän uunilaitteen ominaisuudet yksityispiirteitä myöten. Patsaan pää esim. on molemmilla alueilla pyöristetty tietynmuotoiseksi nupiksi.[109] Alkeellisiin kiuasrakennelmiin uunin nurkkapatsas Suomessa aikoinaan nähtävästi on kuulunut maan läntisilläkin alueilla. Etelähämäläisistä pirteistä se aikoinaan ei ilmeisesti ole puuttunut, ja vielä tänä päivänä se jokseenkin yleisenä voidaan tavata Varsinais-Suomen rannikon saunojen kiukaissa.[110]

Toinenkin etupäässä itä- ja keskisuomalainen uunirakenteen lisälaite on uskollisesti säilynyt patsaallisissa savu-uuneissa, nimittäin uunin peräseinän puoleisen sivun laudoitus, ns. luvaslaudat. Suomessa se tavataan idässä Itä-Karjalaa myöten.[111] Todistuksena sen itäisperäisyydestä on sen esiintyminen tyypillisenä tsheremissiläisten savutupien uuneissa, joissa se ilmeisesti on isovenäläistä alkuperää.

Tällaisen laudoituksen tarkoituksena oli luonnollisesti uunin seinämän tukeminen. Varsinkin sellaisilla alueilla, missä uunin pääasiallisimpana rakennusaineena oli savi (esim. Keski- ja Etelä-Venäjällä), tällaiseen konstruktiiviseen menettelyyn oli turvautuminen. Sen nimenomainen itäinen alkuperä ja levinneisyys saattaakin osittain olla tämän seikan kanssa yhteydessä.

Suomessa tämäkin laite on savutupakaudella varhemmin saattanut olla levinnyt nykyistä paljon laajemmalle alueelle länteenpäin; kiuasuunin ulkosivun laudoitusta on todettu meillä esim. etelähämäläisellä alueella.[112]

Sellaisissa savu-uuneissa, joiden kupeessa on porrasmainen kavennus, luvaslaudoiksi voidaan nimittää myös sitä tasannetta peittäviä lautoja, joka tällä tavoin syntyy uunin kupeeseen.[113] Itäkarjalaisen (pälkjärveläisen) uunin kupeessa oli alinna koloppi, sen yläpuolella makuulava, luvaslaudat ja sen yläpuolella vielä jalkolauta.[114] Skandinavian suomalaiset ovat siis tässäkin kohdin uskollisesti säilyttäneet itäsuomalaisen savu-uunin erään ominaisuuden ja siihen liittyvän nimityksen.

Kavennuksen ansiosta kiukaan ja lautojen (luvaslauvvat) väliin muodostuu syvennys, jota on nimitetty kiukaan haudaksi. Silloin kun se oli tarpeeksi leveä ja matala, sitä muistitiedon mukaan käytettiin makuupaikkana. Siihen viittaa myös Segerstedtin kokoelmiin sisältyvä suomenkielinen Hannu Heikinpojan selitys kiukaan rakenteesta.[115]

Samaten kuin sivuseinän laudoitus, uunin arkku, patsas ja patsasorret, kuten edellä jo viitattiin, ovat niitä savu-uunin rakenteellisia ominaisuuksia, joilla Suomen itärajan ulkopuolella on laaja levinneisyys. Silmäys tsheremissiläisiä savu-uuneja esittäviin kuviin osoittaa näiden osien niissä varsin tyypillisinä esiintyvän. Niiden esikuvina ovat nähtävästi olleet suurpohjoisvenäläiset uunit, joihin nämä laitteet myös kuuluvat. Ukrainalaiseenkin uuniin kuului puinen alusta (prodpechek), jonka alla olevaa tilaa (kuten Suomessa) talvella käytettiin kanalana. Suurvenäläiset nimittivät uuninalustan nurkkapatsasta tur, turok, stamik, pechnoj stolb "uunin patsas", konj "hevonen" (vrt. karjalan konetska, konetskalauta). Siihen (kuten Värmlannin suomalaisilla) liittyy täällä kansanuskomuksellisia käsityksiä.[116]

Nykyisin Keski-Skandinavian suomalaisalueella (Värmlannissa ja Norjassa) tavattavien savu-uunien joukossa on sellaisia, joista nurkkapatsas ja patsasorret puuttuvat. Näin on asian laita verrattain alkeellisluontoisissa kiukaissa, mutta myös kehittyneemmissä, sellaisissa, joissa uunin otsa on rakennettu muuta osaa korkeammaksi nähtävästi siinä tarkoituksessa, että uunin päällystä, joka tällöin saattaa muodostua makuupaikaksi ja tarveaineitten (puisten ajokalujen, astioitten ym. tekeleitten) säilytyspaikaksi, varjeltuisi lieskalta ja kipinöiltä. Mutta ehkä savutuvan kokokin vaikutti patsas- ja orsisysteemin katoamiseen. Sellaisen suurpirtin, kuin Tvängsbergetin kartanon savu-uuni, on patsaaton, samoin Juhoilan ja Rusalan.

Toisaalta on muistettava, että patsas ja orsisysteemi voi esiintyä sileä- ja korkeaotsaisissakin savu-uuneissa samalla kuin niin hyvin kanta-alueella Suomessa kuin Keski-Skandinaviassakin pienten savutupien alkeellisluontoiset savu-uunit yleensä ovat patsaattomia. Toisaalta nähdään, että patsas ja luvaslaudat saattavat liittyä kiukaaseen jo sauna-riihi-pirttiasteella.

Uunin rakenteella ei siis patsaallisuuden ja patsaattomuuden kannalta kanta-alueella Suomessa, enempää kuin Keski-Skandinaviassakaan, ole jyrkkää aste-eroa, mikä jakaisi ne selvästi toisistaan erillään pidettäviksi muodoiksi.

Värmlantilainen uuninpatsas on yleensä jykevä, ja yläpään luonteenomaista muotoa lukuunottamatta vähän muovailtu. Joissakin alueen uuninpatsaissa sen yläpää on saattanut olla ornamentoitukin, nimenomaan eteläkarjalaisiin vanhoihin, nelikulmaisiksi veistettyihin patsaisiin viittaavalla tavalla. Tästä puhuu ainakin Vitsandin kotiseutumuseoon siirretyn suomalaistuvan uuninpatsas.[117] Koristeaiheet ovat voineet syntyä itsenäisestikin, niin että niiden välillä ei ole tarpeen nähdä vanhaa yhteyttä. – Eräissä tapauksissa uuninpatsas muodostaa jykevän laakeaa välikattoa kannattavan pilarin.

On joka tapauksessa oletettavissa, että uunin patsaalla, patsasorsilla ja luvaslaudoilla varustettu savutuvan uuni sinä kautena, jolloin uutisasukkaat siirtyivät Keski-Skandinaviaan, oli kanta-alueilla yleinen, koskapa niin monissa Keski-Skandinavian suomalaisten savutupa-asumuksissa nämä laitteet ovat säilyneet, samalla kuin ne kanta-alueilla ovat peräti harvinaisia, mutta sen sijaan patsaattomat alusta-arkulliset säilyneet savu-uunin yleismuotona meidän päiviimme asti.[118]

Keskiskandinaaviseen savu-uuniin on oleellisena osana kuulunut ns. lieskakivi, uunin otsaan tahi lakeen suun kohdalle vaakasuorasti ulkonevaksi kiinnitetty lattea kivi, jonka tarkoituksena on estää uunin lieskan nousu lakeen saakka. Sama laite kuuluu samannimisenä (lieskakivi) itäsuomalaiseen karjalais-savolaiseen uuniin ja se on tunnettu idempänäkin, esim. Vologdan seudun venäläisissä uuneissa.[119]

Keski-Skandinavian suomalaisten savu-uuni on, kuten edellisestä tarkastelusta selviää, uskollisesti säilyttänyt kanta-alueen uunien luonteenomaisimmat piirteet, vieläpä eräitä sellaisia, jotka jälkimmäisellä alueella jo kauan ovat joko kadonneet tahi esiintyvät harvinaisuuksina (uunin patsas orsineen, luvaslaudat).

Tämän ohella keskiskandinaavisten savu-uunien eräissä muodoissa saattaa panna merkille piirteitä, jotka ovat vieraita Suomen savu-uuneille ja jotka lähinnä lienevät selitettävissä paikallisen kehityksen tuotteiksi. Sellainen on uunin etuosan (otsan) kasvaminen suhteellisesti muuta osaa paljoa korkeammaksi ja leveämmäksikin, tasaisen suunnikkaan muotoiseksi patsaaksi. Missä määrin tähän Suomen savu-uuneille outoon piirteeseen skandinaaviset uunit esikuvina ovat vaikuttaneet, on vaikeasti arvioitavissa, mutta sellaiseen käsitykseen näyttää kylläkin olevan aihetta.

Piisi- eli takkatupien ja keittiöiden uunit ovat epäilyksittä syntyneet skandinaavisten esikuvien mukaan. Niinä aikoina, jolloin suomalaisten siirtolaisten pääosa siirtyi Keski-Skandinaviaan, savujohtoinen uuni kanta-alueen talonpoikaisrakennuksissa oli vielä harvinaisuus ja sellaisenaankin useimmissa tapauksissa säätyläisrakennusten välittämä skandinaavisperäinen takkauuni. Uusilla asuma-alueilla takkauuni ja sen perusteella syntyneet uunikompleksit tarjosivat suoranaisia esikuvia savu-uunista kokonaan poikkeaville uunilaitteille.

Yksinkertaisena takkauunina savujohtoisella uunilla on pääasiassa sama muoto kuin suomenpuoleisilla alkeellisluonteisimmilla "korsteeneilla". Sen synteettymispyrkimykset esiintyvät jo aikaisella asteella, ja tämän kehityssuunnan vaikutuksesta se jo savutuparakennuksissa nimenomaan keittiön uunina saa meikäläisistä uunimuodoista tykkänään poikkeavia piirteitä. Tässä suhteessa kehitys on tapahtunut kokonaan skandinaavisella pohjalla.

2. _Välikatto_. Suomen talonpoikaisrakennuksia käsittelevistä tiedoista

ei puutr mainintoja siitä, että asuinhuoneet eräissä osissa Suomea vielä 1700-luvun keskivaiheille ja loppupuolella, jopa myöhemminkin olivat välikatottomia.[120] Näin oli asianlaita nähtäväsi maan länsiosan (Pohjois-Satakunta) ja Keski-Hämeen pirteissä vielä silloin, kuin maan itäosissa asuinrakennukset olivat välikatollisia. Herraskartanoihin Sireliuksen arvelun mukaar välikattoja alettiin tehdä todennäköisesti vasta 1600-luvulla. Harvinaisempina välikatottomia asuinrakennuksia eräissä Satakunnan pitäjissä on tavattu myöhäisiin aikoihin asti, ja Lammin pitäjässä välikatottomia savutupia oli aina 18. vuosisadan lopulle saakka.[121] Keski suomalaiset tuvat, kuten myöhemmin nähdään, saattoivat olla välikattoa vailla vielä seuraavan sataluvun loppupuoliskolla.

Sirelius on esittänyt teorian, jonka mukaan välikatto on syntynyt uiko- eli vesikatosta siten, että jälkimmäisen rakennusosat jakautuivat osiinsa ja välikatto "erkani" vesikatosta. Kun katosta oli tullut kaksi rakennusainekerrosta, esim. ruodealustan ja päällysturpeet sisältävä (zweischichtig), oli syntynyt "siemen" erikoisen ulko- ja välikaton syntymiselle, miki siis tapahtui vesikaton kahtiajakautumisen kautta. Tätä kehitystapahtumaa valaisisi esim. sellainen kielellinen seikka, että välikaton nimityksenä suuressa osassa Suomea tavattavaan laipio-sanaan on yhdistettävä laupioomet (Alahärmä) ja laupiukset (Lempäälä) (= vesikaton ruoteet). "Ulkokaton sisäosasta tasainen katto, joka meillä nykyisin melkein yksinomaan vallitsee, vasta pitkän kehityksen kautta on syntynyt" ("Aus dem inneren teil des aussendaches ist erst durch eine länge entwickelung die ebene decke entstanden, die bei uns jetzt fast ausschliesslich herrscht"). Aluksi ulko- ja lämpökaton välillä oli vain matala tyhjä osa ja lämpökatto säilytti harjamaisen muotonsa. Mutta erikoisesti leveissä, suurissa savutuvissa alettiin myöhemmin asettaa lämpökaton keskiosa matalammalle.[122]

Puhumattakaan siitä, että jo tämän teorian lähtökohta, alkeellisen katon jakautuminen kahtia rakennusaineitten perustalla tuntuu vähän vakuuttavalta, eräät tosiseikat saavat vielä enemmän epäilemään sen paikkansapitävyyttä. Sen mukaan tasainen välikatto on "pitkän kehityksen" lopputulos. On kuitenkin epäämätöntä, että niin hyvin Suomessa kuin monilla muilla alueilla nimenomaan alkeellisluontöisten pikkuasuntojen ja niihin verrattavien ulkorakennusten välikatot ovat tasakattoja. Samoin on asianlaita alkeellisluontoisissa (suomalaisissa, syrjääniläisissä, tsheremissiläisissä jne.) saunoissa, joissa on joko täysin tasainen välikatto tahikka se on varsin loiva.[123] Tasakattoisuus (välikaton) on ominaisuus, joka kuuluu maamme rakennuskulttuurin itäisiin ominaisuuksiin, ja joka liittyy laveaan takamaahan maamme itärajan ulkopuolella. Toisaalta on tunnettua, että varsin kehittyneissä skandinaavisissa asuinrakennuksissa välikatto usein on voimakkaasti holviutunut ja että tasakattoisuutta tavataan etupäässä ullakon muodostuksen ja kaksikerroksisen asunnon yhteydessä.

On helpompaa seurata sitä tapahtumaa, miten alkeellisluontoinen vesikatto syntyy tasaisen lämpökaton suojaksi ja lisälaitteeksi, kuin välikaton muodostumista ulkokatosta. Esim. syrjääniläisissä, venäläisissä ja tsheremissiläisissä saunoissa saatetaan vakuuttavalla tavalla todeta ulkokaton toisarvoisuus varsinaisen tasaisen kattomuodon rinnalla.[124] Välikaton syntyteoria kaipaa näinollen oleellisilta kohdiltansa tarkistusta, samaten kysymys siitä, kumpi on primäärisempi, voimakkaasti holvattu vaiko tasainen välikatto. Rakennusten muilla kehityspiirteillä, suhteellisella alkeellisuudella ja kehittyneisyydellä, koolla, mutta mahdollisesti myös kulttuurihistoriallisilla suhteilla saattaa olla merkitystä näitä kysymyksiä uudelleen ja yksityiskohtaisesti arvioitaessa.

Edellä tapahtuneen tarkastelun saattaa ainakin katsoa viittaavan siihen, että tasakattoisuus usein edustaa suhteellista alkukantaisuutta, taitekattoisuuden kuuluessa kehittyneemmän rakennuskulttuurin kaudelle. Mikäli kysymys on savutuvista, on huomioon otettava myös se, että pyrittäessä hankalan savuvaivan vuoksi suurempaan mukavuuteen, holvatulla ja korkealla välikatolla varustetulla tuvalla oli erikoiset etunsa tasakattoisen rinnalla.

Kanta-alueella, Keski-Suomessa ja Savossakin välikatottomia pirttejä on ollut verrattain myöhään, edellisellä alueella (Viitasaarella ja Pihtiputaalla) viime vuosisadan loppukymmeninä, iälkimmäisellä ainakin 1700-luvun loppupuolella.[125] Pohjanmaan rantapitäjissä niitä on säilynyt meidän päiviimme saakka. Jälkimmäisiin nähden on pantava merkille, että niissä, kuten Etelä-Pohjanmaan saariston kalastajamajoissa ja ruotsalaisen Pohjanmaan karjamajoissa asutaan vaan tiettyinä vuodenaikoina, ts., ne ovat sesonkiasuntoja.

Vanhimpien Keski-Skandinavien suomalaisten savutupien väitetään, samaten kuin norjalaisten, olleen välikatottomia. Lönborgin käsityksen mukaan välikatollisia jo 1700-luvulla oli olemassa.[126] Alkeellisimmat asumukset, n.s. pirttisaunat olivat tasaisella välikatolla varustettuja.[127] Keylandin piirroksista nähdään, että alkeellisen savutupasaunan välikatto on tasainen, "kehittyneemmän" loivasti kaksitaitteinen. Kiuasuunilla varustettuja tasakattoisia savutupasaunoja on säilynyt viime aikoihin saakka. Välikatto, jonka nimitys (laipio) on sama kuin kanta-alueella, olikin pikkuasumuksissa, kuten esim. Keski-Suomessa, tasainen, pyöreistä puista kyhätty, suuremmissa taitteinen, palkeista tehty. On myös käytetty vuoroin pyöreitä, vuoroin halkipalkkiloita.[128] Saunoissa, riihissä ja navetoissa välikatto tavallisesti on tasainen.

Nykyisissä asuinrakennuksissa (savutuvissa) on jokseenkin järjestään kaksitaitteinen välikatto. Sen jyrkkyys on vaihteleva, samoin jossakin määrin sen muu rakenne. Maasaunoissa, joiden katot olivat tasakattoja, oli samaten kuin Keski-Suomen pienissä savutupasaunoissa vain yksi kannatinhirsi (kurkihirsi) katon keskellä.[129] Kehittyneemmissä savutupasaunoissa konstruktiivisia välikaton kannatushirsiä oli kaksi.

Yleisin muoto on se, jossa välikaton kannatushirsiä on neljä, kaksi keskellä ja kaksi seinävieressä. Edelliset ovat säännöllisesti pyöreitä, jälkimmäiset saattavat olla pyöreitä tahi kantikkaiksi veistettyjä. Edellisten nimityksenä on kurkihirsi, seinän viereisiä saatetaan, kurkihirsi-nimityksen ohella ja siitä erotukseksi nimittää ooseiksi, myös laipionalainen näyttää olevan tunnettu.[130]

Harvinaisempi ja ilmeisesti myöhäisempi on sellainen välikaton rakenne, jossa kannatinhirsiä on vain kaksi, jolloin laipiolautojen nenät on sovellettu seinähirren varhoihin.[131] Vielä saattaa esiintyä muoto, jossa laipionalaisia on kolme, jolloinka välikatto saa loivasti kaarevan muodon.

Välikatottomuuden ja välikatollisuuden kannalta Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksissa vallitsevat siis samat suhteet ja välikattojen rakenne on pääasiassa sama kuin kanta-alueilla. Edellä on nimittäin ollut puhetta siitä, miten eräät Keski-Suomen savupirttirakennukset vielä 1800-luvun loppukymmeninä saattoivat olla välikatottomia ja miten 1700-luvun loppukymmeninä Savossa oli välikatottomia asumuksia. Välikattoa kannattavia kurkiaisia eli kurkihirsiä Keski-Suomen savutupa- ja saunarakennuksissa tavallisesti on neljä, niistä kaksi seinävieressä.[132] Niitä saattaa olla myöskin viisi, jolloin välikatto saa saman loivasti holvimaisen muodon kuin eräässä kolmella kurkihirrellä varustettu, josta seinän viereiset katonkannattimet puuttuvat.[133]

Välikaton nimityksenä on nykyisinkin Värmlannissa laipio sekä uiko- ja välikaton välisen tilan lakka. "Laipio" välikaton nimityksenä on yleisin Keski-Suomessa ja Savon läntisimmissä osissa, siis uutisasukkaitten vanhoilla kanta-alueilla.[134] Tälle alueelle Suomessa kuuluvat lähinnä myös nimitykset lakka ia kurkihirsi.

Savutupien laipiossa oli savun ulospääsyaukkona lakeinen, joka suljettiin lakeislaudalla ja sen syrjään kiinnitetyllä lakeiskepillä (myös lakeisen kanki, SS) – "Lakeinen" ja "lakeislauta" kuuluvat nimitykseltään ja rakenteensa pääosiltaan yhtäläisinä keskisuomalaisiin tupiin ja nimityksen puolesta vaihtelevana (räppänä, reppana jne.) karjalais-savolaisiin ja yläsatakuntalaisiin savutupiin. Lakeistorvi on nykyisimmin (kuten joskus Keski-Suomessa) laudoista neliskulmaiseksi kyhätty ja pikku katoksella varustettu, mutta varhemmin näyttää onteloidusta puunrungosta tehty totto Keski-Skandinaviassa kuten Suomessakin saattaneen olla käytännössä. – Näissäkin piirteissä näyttävät siis keski- ja itäsuomalaiset sekä itähämäläiset piirteet lähinnä kertautuvan.[135]

Kun otetaan huomioon välikaton, siihen liittyvien laitteiden ja sitä kannattavien orsien ja "lakan" nimitykset sekä ennen kaikkea itsensä savutupien välikaton rakenne, voidaan päättää, että Keski-Skandinavian suomalaiset olivat näissä kohdin tuoneet savutupaisen asuinrakennuksen rakenteelliset perinteet kanta-alueiltaan Suomesta ja sovelluttivat niitä vanhalta perinteelliseltä pohjalta lähtien. – Takka- eli piisitupien (keittiöiden, ruotsalaistupien jne.) lämpökatot ovat sitä vastoin useimmiten skandinaavisella pohjalla kehittyneitä tasakattoja.

3. _Orsitus_. Edellä on jo käsitelty orsisysteemiä sikäli kuin

kysymyksessä ovat olle välikattoa kannattavat orret. Tällä kohden on erikoisesti huomattavaa, että kehittymättömimpien "savutupasaunojen" tasakatto, täysin yhteellisesti kanta-alueen pikku töllien savutupien kanssa on vailla kaikkia kannatus- ym. orsia. Tämä erikoiseen alkeellisuuteen viittaava piirre toistuu myös sekä kanta-alueen että Keski-Skandinavian suomalaiasumusten alkeellisissa karjasuojissa. – Savutuvan rakenteeseen kuului kattoa kannattavien orsien ohella muita, alempana sijaitsevia, joilla oli erikoistehtävänsä.

Patsasorsista on uunin rakenteen yhteydessä ollut puhetta. Ne ovat ilmeisesti täällä, kuten kanta-alueella ja sen itäisellä laajalla takamaalla säännönmukaisesti kuuluneet kehittyneen savu-uunin rakenteeseen. Joukossa tavataan myös orrettomia uuninpatsaita, ja Skansenille siirretyssä savutupa-sauna-riihirakennuksessa patsasta tukee lauteitten kannatinhirsi; tällaisia muotoja lienee pidettävä satunnais- ja sekailmiöinä.

Patsasorsisysteemiin liittyy lieskaorsi. Se on savutuvassa kiukaan editse, sivuseinään vedetystä patsasorresta oviseinään juokseva orsi. Tähän vuorostaan liittyivät päreorret. Päreorret kulkivat uunista sivuseinään yli ovensuulattian. "Lieskaorren piti olla niin paksu, että se kannatti päreorret".[136] Päreorret kulkivat uunista sivuseinään yli ovensuulattian. Ne nojasivat kiuasuunin etupuolitse kulkevaan (lieska)orteen.[137]

Käytännöltään (lieskan tukahduttaminen niille asetettavien tuoreiden puulaikkareiden avulla) sekä nimitykseltään (Inkerissä) ja vihdoin muodoltaankin samanlaisena lieskaorsi on tavattavissa itäsuomalaisten savu-uunien varusteista, mutta se näyttää kuuluneen savutupiin laitteisiin etäällä Suomen rajojen itä- ja eteläpuolellakin.[138] Keski-Suomessa sen nimenä on haahla-orsi, koska keittopadat ripustettiin siitä lieden ylle.[139] Päreorret ovat keski- ja itäsuomalaisten savutupien yleisvarusteita. Oviseinän viereisinä orsina ne ovat tunnettuja muuallakin, esim. Lopelta Hämeestä (tikkuorsi) ja Artjärveltä Uudeltamaalta (päreorret).[140]

Oven yläpuolella kulkevat kaksi (tahi yksi) ortta, halko-orret, näyttävät olleen käytännössä vanhoissa tuvissa varsin lavealla alueella Suomea, jopa sen rajojen ulkopuolellakin, nimittäin inkeriläisissä tuvissa. Ne on tavattu Pohjois-Karjalassa, Pohjois- ja Itä-Pohjanmaalla, itäisellä Uudellamaalla, eri osissa Hämettä ja Itä-Satakunnassa.[141]

Oviseinästä peräseinään ulottuva orsi, jonka alle vaateorsi on ripustettuna, on tunnettu paitsi Keski-Suomen pirteistä, myös vanhoista satakuntalaisista ja varsinaissuomalaista asumuksista.[142] Se on voinut kehittyä joko tasakattoisen tuvan pitkittäisestä katonkannatushirrestä tahi senlaisesta lavoa kannattavasta, uuninpatsaasta lähtevästä orresta.

Vaikkakin itäsuomalaisissa tuvissa orsitus yleensä on asettunut pirtin poikki, niisss jo varhaisimmilla asteilla on ollut pitkittäin juoksevia orsia, mikä ominaisuus sittemmin on yleistynyt länsisuomalaisissa pirteissä. – Tämä seikka on otettava huomioon arvioitataessa Pohjanlahden länsipuolista vaikutusta läntisen alueemme asumuksien orsisysteemiin.[143]

Kehittyneempien savutupien orsistoon kuuluu vielä tuvan poikki juoksevia järeitä orsia. Tavallisimmin tuvan poikitse oviseinän vierellä kulkevien halko-orsien ohella, uunista peräseinään päin, ei kuitenkaan aivan tuvan keskellä, vaan lähempänä oviseinää on poikittaisorsi, johon jossakin tapauksessa lieskaorsi saattaa yhtyä.

Tälle orrelle on olemassa vastaavaisuudet lähinnä keskisuomalaisten savutupien orsistossa. Suuremmissa, niin hyvin savu- kuin uloslämpiävissä tuvissa se täällä useimmiten tavataan tuvan keskitse kulkevana sidehirtenä, jonka tarkoituksena on tukea sivuseiniä ja olla sivuseinien vierellä kulkevien välikattoa kannattavien kurkiaisten alustana.[144] Vanhoista ja pienikokoisista keski-suomalaisista savutuvista sidehirsi puuttuu, mutta niihin saattaa kuulua Keski-Skandinavian savutupien tapaan sijoitettu orsi.[145] Jälkimmäisellä taholla tämä orsi ehkä lähinnä savutupien ko'on takia, ei ole kehittynyt konstruktiiviseksi sidehirreksi.

Tutkimusalueemme savutuvat ovat tällä tavoin orsistonkin puolesta uskollisesti säilyttäneet varsinkin kanta-alueen pienehköjen savutupien ominaisuudet. Mutta samalla on kiintoisaa panna merkille, että suuremman kehityksen saavuttaneiden tupien orsistolle voidaan osoittaa vastaavaisuuksia laajoilta aloilta Suomea. Tämä näyttäisi puhuvan sen käsityksen puolesta, että suomalainen savutupa tiettynä kehityskautenaan suurimmassa osassa maata on ollut rakenteeltaan varsin yhtenäismuotoinen. Samalla johdutaan myös ajatukseen, että Keski-Skandinavian suomalaisille nämä savutupien kehittyneet yleismuodot ennen heidän maahan muuttoaan ovat olleet tutut, koska he kehittyneitä savutupia rakentaessaan ovat voineet pitää niitä esikuvinaan. Ruotsalaisten asuinrakennusten pitkittäinen orsirakenne ei sen sijaan näytä sanottavasti savutupiin vaikuttaneen.

4. _Permanto ja multapenkit_. Vanhojen saunatupien sanotaan

paikoitellen olleen permannottomia. Nyskogassa rakennukset usein tehtiin siten, että kallion ollessa lähellä maanpintaa, se kaavittiin pois, niin että vuoren pinta tuli lattiaksi.[147] Solørin suomalaismetsissä Norjassa lattiana oli tiukasti yhteensullottu maa tahi tavallisemmin 18–20 tuuman levyiset järeät palkit. Alimman seinähirren tasalla, seinän molemmin puolin olivat multapenkit; lattiapalkkien nenät olivat multapenkkien varassa ja keskellä lattiata pari pyöreätä hirttä niskasina.[147]

Värmlannissa multospenkit saattavat olla sisä- ja ulkopuolisia. Tontilta kerättiin turpeet seinää vasten, ettei lattiavetoa syntyisi Multapenkkeihin pantiin myös ulkopuolelle kiveä tahi puuta. Multiaishirsiä ei ollut. Niskapuut l. niskahirret (luvultaan 3-5) olivat lattian alla. Ne tunkeutuivat niska-puun kiviin.[148]

Maininnoissa asumusten kallio- ja maalattioista saatettaisiin nähdä muistoja hyvin vanhoista asunto- ja rakennushistoriallisista piirteistä. Puhumattakaan siitä, että kotakaudella lattia oli puista päällystystä vailla, varsinaisissa savutuvissakin tiettynä kautena Suomessa samaten kuin virolaisissa tuvissa, oli joko kokonaan maalattia (kovaksi tallattu ja tasatttu maan pinta).[149] Suomenlahden eteläpuolella vallitsevat olot eivät sellaisenaan kuitenkaan sovellu vertauskohdaksi esim. suomalaisten rakennusten lattiarakenteelle, sillä rakennusten ryhmittyminen (keittiö, karjasuojat ja riihi joko yhdessä tahi yhtä) täällä on ollut toinen ja kulttuurihistorialliset suhteet balttilaiselle alueelle, sekä etemmäskin Euroopan mantereelle ovat täällä otettava huomioon. Nyt kysymyksessä olevien seikkojen kannalta ei myöskän ole suurta merkitystä sillä, olivatko kantasuomalaisen kauden asunnot, kuten Sirelius etupäässä permanto-sanan etymologialle rakentaen tahtoo tehdä uskottavaksi, maalattiallisia.[150] Puupermanto suomalaisissa savutuparakennuksissa on varmaan hyvin vanha, ehkä varsinaisia savutupia aikaisemmille kausille kuuluva. Sen puuttuminen lienee useimmiten selitettävissä satunnaisilmiöksi.

Ei ole epäilystä siitä, etteikö puupermanto kuulunut sen kauden suomalaisiin savutupiin, jona Keski-Skandinavian suomalaisten muutto länteen tapahtui. – Lattian rakenne multapenkkeineen ja niskasineen on yleensä sama kuin keskisuomalaisella alueella. Ulkopuoliset multapenkit, jotka puolestaan ovat yleisiä esim. Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisten pitäjien pikkuasumuksissa, täällä kuitenkaan eivät ole tavallisia, vaikka niitä voidaan todeta Päijänteen itäpuolellakin (Joutsa).[151] Kun lisäksi tiedetään, että ne yleensä puuttuvat karjalaisista ja venäläisistä asumuksista, tuntuisi olettamus skandinaavisesta vaikutuksesta tässä suhteessa olevan mahdollinen.

5. _Ikkunat_. Lasi-ikkunat eivät ymmärrettävästi kuulu alkeellisimpien

asumusten kaudelle. Suomensukuisten kansain asuntojen alalta on lukuisasti todisteita siitä, miten valoaukot varhaisempina kausina ja alkeelliskantaisissa asumuksissa olivat joko ruukullisia, savu-aukkoja tahi varustettuja jollakin läpinäkyvällä aineella. (Obin ugrilaisten kotarakennuksissa jääpala, mordvalaisten, votjakkien ja syrjäänien savutuvissa härän vatsakelmu tahi rakko jne.)[152]

Suomalaisissa savutuvissa joko rievulla suljettava tahi lykättävällä luukulla varustettu ikkuna lienee vanhin, mutta kalvoikkunoista on 1600- ja 1700-luvuilta mainintoja. Säätyläisasunnoissa (linnoissa, sotilasvirkataloissa ja pappiloissa) ikkuna-aukkojen peitteenä saattoi olla "pergamentti", lampaan, vasikan tahi vuohen nahasta tehty kelmu. Keski-Suomessa lasi-ikkunattomia, vain lykkyyluukullisilla ikkunoilla varustettuja tupia säilyi viime vuosisadan loppukymmenille asti.[153] Luoteenomaisena ja samalla kanta-alueen vastaaviin suhteisiin viittaavana seikkana on mainittava, että lasi-ikkunan nimenä on lasi (las) vastakohtana lykkyyluukulliselle ikkunalle.

Hülphersin mukaan Kopparbergetin läänin ja Taalain suomalaiset savutuvat 1700-luvun puolivälissä olivat ikkunattomia ja savupiiputtomia.[154] Segerstedtin kokoelmiin Gunnarskogista saadun kuvauksen mukaan alkuperäiset (genuina) suomalaispirtit olivat ikkunattomia. Toisen sivuseinän keskellä oli ruukullinen ikkuna. Tällaiset pirtit kuuluivat kuitenkin harvinaisuuksiin, mutta oikeilla ikkunoilla varustettuja, "jokseenkin siistejä", niiden ohella Bodenin kappelin kirkkoherran J.M. Vessmanin ja kappeliseurakunnan saarnaajan N. Bjernerin kuvauksen mukaan savutuvan päädyssä oli pieni lykkyylaudallinen ikkuna. Se oli sitä paitsi tavallisesti varustettu "hyvin ohuella nahalla", mutta siinä ei milloinkaan ollut lasia. "Ruotsalaiskamarissa" sen sijaan tavallisesti oli lasi-ikkunat. V. 1889 värmlantilaisissa savutuvissa kaikissa oli lasi-ikkunat, ja missä niitä alkujaan ei ollut, ne oli jälkeenpäin hakattu. Vanhoissa tuvissa ikkunat puuluukkuineen tahi lykkyyluukkuineen kuitenkin vielä olivat jäljellä.[155] Solørin suomalaistuvissa Norjassa oli lykkyyluukulliset ikkunat, mutta sitten kun lasi tuli halvemmaksi, ne korvattiin ikkunoilla. Mutta "20-30 vuotta sitten" voitiin vielä tavata savutupia, joissa alkujaan oli ollut luukut.[156] Gottlundin Svärdsjössä kuvaamassa asumuksessa oli kaksi ikkunaa, joissa kumpaisessakin oli yksi lasinpalanen.[157]

Kanta-alueella lasi-ikkunat tietenkin tulivat aikaisimmin käytäntöön virkamies- ja säätyläisasunnoissa sekä majataloissa. Puumalan kesäkäräjillä v. 1663 käsiteltiin majatalonpitäjän Törnen asiaa, josta selviää, että eräässä rakennuksessa oli pellillä varustettu "skorsteeni" sekä akkunat puitteineen.[158] Kuopion käräjillä v. 1689 selitettiin, miten nimismies Olli Väisänen oli rakennuttanut huoneet, joissa oli savupiiput ja lasi-ikkunat; huoneiden tarkoituksena oli samalla palvella matkustavaisia ("dhe reesandhe dhermedh betiena").[159] Jo seitsentoistasataluvun alussa lasi-ikkunoita oli varsinaisissa talonpoikaisrakennuksissakin. Rantasalmella v. 1724 rakennetussa savutuvassa oli rautasaranallinen ovi ja pieni lasi-ikkuna.[160] Saman sataluvun lopulla ne Keski-Suomessa, ainakin talonpoikaisissa vierastuvisse nähtävästi olivat yleisiä. V. 1813 pidetyssä talonkatselmuksessa havaittiin Viitasaaren Keitelepohjan Siilinsalossa vierashuoneessa olevan neljä pieniruutuista ikkunaa.[161]

Keski-Skandinavian suomalaisten asumuksissa ikkunoitten muoto näyttää varsin aikaisin ja kiinteästi mukautuneen skandinaavisiin esikuviin. Sellainen lykkyyluukullisten ikkunoiden muotoa jäljittelevä ikkuna, jollaisia vanhoista keskisuomalaisista asuinrakennuksista tunnetaan,[162] on täällä joko tuntematon tahi aivan harvinainen.

Yksinkertaisimmaksi ikkunamuodoksi osoittautuu kaksiruutuinen tasasuhtainen ikkuna.[163] Seuraava aste on neliruutuinen, edelleen korkeahko kuusiruutuinen. Sama ikkunamuoto voidaan tavata kehittyneissäkin asuinrakennuksissa. Jo muutoin suhteellisen vähän kehittyneissä eteisettömissä savutuvissa ikkuna saattaa olla kaksitoistaruutuinen. Sama muoto on löydettävissä kehittyneissäkin asuinrakennuksissa. – Kehittyneiden asuinrakennusten yleisimmäksi ikkunamuodoksi jää kaksiosainen kuusitoistaruutuinen ikkuna; se näyttää voittaneen asemansa erikoisesti Norjan puoleisissa suurimpaan kehitykseen päässeissä suomalaistaloissa, joissa samalla seinällä kuitenkin havaitaan kuusiruutuisiakin ikkunoita.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että ikkunan puitteita, samaten kuin Keski-Suomessa, nimitetään karmeiksi (lasinkarmit) sekä ruutujen välisiä puitteita lyijyiksi l. lyijypuiksi.[164]

6. _Savutuvan lattiapinnan osat_. Nykypäiviin säilyneitten

suomalaistupien lattiapinnan osien nimityksissä kuvastuu uskollisesti kanta-alueen vastaava nimistö. Siinä kiintyy lähinnä huomio karsina-sanaan (karsna) sen tuvan lattian osan nimenä, joka jää uunin ulkonurkasta peräseinään vedetyn viivan ja uuninpuoleisen sivuseinän välille. Siihen kuuluvan nurkan nimi on karsinasoppi ja sitä peittävä osa lattiaa karsinalattia. Uunin ja peräseinän välinen seinä on karsinaseinä ja koko se puoli tupaa vaimoväelle omistettu karsinanpuoli. Uunia vinosti vastapäätä oleva nurkka on pöydänpäinen soppi l. pöydänpäänurkka, toinen sitä vastassa sivu- ja oviseinän muodostama ovisoppi (ovennurkka?). Uunin ja oviseinän kulmaus muodostaa rikko- l. halkosopen.[165] – Keskisuomalaisessa nimistössä näille on vastaavaisuutensa; nimistön tarkastelu saattaisi ehkä osoittaa, että värmlantilaiset ovat suosineet soppi-sanaa nurkka-sanan kustannuksella.[166]

Vanhaan itäsuomalaiseen rakennustermistöön kuuluva karsina, jonka historia on suomalaisen asuntokulttuurin erikoinen luku, viittaa sekin selvästi kanta-alueen, mutta laveammassa mielessä vanhimpiin yhteissuomalaisiin ja itäispiirteisiin asuntosuhteisiin.

Varsin mielenkiintoinen, samoja suhteita selvittävänä on tieto, että Värmlannissa on ollut lavollisia asuinpirttejä. "Kekliian" (Södra Finnskog) pitäjässä, Tikarinpuro nimisessä paikassa muudan kertoja oli nähnyt tuvan, jonka "alimmainen pankkohirsi" jatkui peräseinään. Sen päälle oli asetettu toinen hirsi (?). Tämän ja seinän välille oli tehty lava palkeista. Koko karsina oli lavana.[167]

Tämän, lavan alle muodostuvan karsinan ohella värmlantilaisissa tuvissa mainitaan nimitetyn karsinaksi myös lattian alla olevaa tilaa. Isoissa tuvissa silta oli noin ihmisen mitan maan pinnan yläpuolella. Sen alla säilytettiin ruokatavaroita kylminä, perunoita ym. Tuvan karsinalattiassa oli luukku, josta mentiin alas (karsinaan). Ahvenlammenmäessä sellainen on vieläkin.[168]

Vanhimmat Keski-Skandinavian suomalaisasumukset ovat käsillä olevasta aineistosta päättäen olleet ilman tällaista karsinaa. Niin kauvan kun tietoja karsinasta ei ole varmennettu ja niihin saatu lisiä on vaikeahkoa yhdistää sitä sellaisenaan itäsuomalaiseen (karjalais-pohjoisvenäläiseen) lattianalaiseen karsinaan, varsinkin kun se on puuttunut kanta-alueen alkeellisluontoisista asumuksista. Kysymyksessä saattaa olla myöhäisempään paikalliseen kehitykseen perustuva sillanalainen kellari. Mutta samalla ei voida olla ottamatta huomioon, että tämän sillanalaisen kellarin nimityksenä samaten kuin karjalais-itäsuomalaisella alueella nimenomaan on karsina.

i. Savutupaan perustuvan asuntomuodon yleisyys.

Aikaisemmasta on jo oikeastaan selvinnyt, että Keski-Skandinavian suomalaisten varsinaisena asuinhuoneena, varhaisimmista muodoista kehittyneimpiin asti on ollut savutupa. Idässä (Taalai) ja etelässä tämä asuntomuoto paikoitellen jo varhain hävisi ja tilalle tulivat ruotsalaistuvat, salit ja kamarit. Kopparbergetin läänin Svärdsjössä oli asiain tila tällainen jo Gottlundin matkan aikana v. 1817.[169] Toisaalta savutupa on säilyttänyt paikkansa esim. sellaisessa kehittyneessä asuinrakennuksessa kuin Östmarkin Juhoilan, on sekä Norjan Grue Finnskogin Tvängsbergetin vieläkin kehittyneemmän asteen saavuttaneessa asuinrakennuskompleksissa. On pantava merkille se seikka, että samalla kuin kanta-alueilla ja muuallakin Suomessa savujohdottomasta uunista kehittyi savujohtoinen, ja asuinhuone tällaisenaankin säilytti pääasiassa savutuvan perusominaisuudet, Keski-Skandinavian suomalaiset ottiva savu-uunin tilalle takkauunin, rautakamiinan tahi muut ruotsalaiset uunilaitteet ja monesi samalla asuinhuoneikseen ruotsalaismalliset tuvat, salit ja kamarit.

Keylandin kuvauksista ja aineistosta on muun ohella tullut näkyviin, miten esim. monilla Värmlannin paikkakunnilla, joilta savutupa-asumuksia nykyisin turhaan saa etsiä, hänen kerätessään aineistoansa (1890-luvun lopulta 1916 paikkeille) vanhoja savutupia vielä oli olemassa. Segerstedtin kokoelmien mukaan, joihin hankitut tiedot koskevat melko pitkää ajanjaksoa (n. 1850-1889), mainitaan useilla itäisemmillä ja eteläisemmillä paikkakunnila savutupien, samaten kuin suomen kielenkin elävän vain kansan muistitietona. Vestmanlannista, Värmlannista etelään, ei enää ole savutuvista tarkempia tietoja, vaikka muistitieto niistä on säilynyt. Örebron läänin Helleforsin pitäjästä tiedetään mainita yksi, jota kuitenkaan ei enää käytetty asuntona, vaan makasiinina. Useat paikkakunnan asukkaista olivat kuitenkin syntyneet savutuvissa.[170]

Segerstedtin kokoelmissa esiintyy mm. yksityiskohtaisia tietoja Värmlannin Vitsandin pitäjän savutupien lukumäärästä. Muuan tiedonantaja ilmoittaa savutupien vähenemistään vähenevän tahi muuttuvan ruotsalaistaviksi. Näin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin hän tuli paikkakunnalle, savutupien luku, verrattuna aikaisempiin määriin, oli seuraava:

    Rattsjöbergissä 11, nyt ei yhtään
    Fagerbergissä 7, nykyisin ei ainoatakaan,
    Björkåsissa 9,       "    "      "
    Snåbergissä 11, nykyisin 7,
    Mangenissa (Mongalla) 22, nyt 10,
    Snipanissa 9, nyt 1,
    Noppenilla (Nupissa) 6, nyt 4.[171]

Gräsmarkissa savutupien määrä arvioidaan kahdeksikymmeneksi, mutta "ylemmissä pitäjissä" niitä arvellaan olevan enemmän.[172] Nyskogan Vaissilassa (Viggen) ja Södra Finnskogan Nikkarilassa (Mackartjärn) Segerstedtin tiedonantajan mukaan asuinrakennukset nelkein yksinomaan olivat savutupia.[173]

Lönborg ilmoittaa Grue Finnskogissa v. 1868 olleen 74 asuinhuonetta, joista ei vähemmän kuin 71 oli savutupia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin niiden lukumäärä oli alentunut seitsemäänkuudetta.[174]

Tuskin on epäiltävissä etteivätkö Värmlannin suomalaiset vanhalta kotialueeltaan olisi vieneet tämän vanhamuotoisen asuntohistoriallisen kannan, jonka juuret ovat löydettävissä itäisestä varhaiskantaisesta asuntokulttuurista.

j. Skandinaavisten savutupien suhde suomalais-karjalaisiin.

Savutupaisesta asuntomuodosta puhuttaessa kysymystä skandinaavisten savutupien suhteesta suomalais-k arjalaisiin ei saateta jättää koskettelematta.

Savutupa-asumus on kansanrakennusten tutkijain taholla kokonaisuudessaan saanut paljon huomiota osaksensa. Vuosina 1905-10 K. Rhamm julkaisi suuren tutkimuksen "Ethnographische Beiträge zur germanisch-slawischen Altertumskunde", jossa hän laajaan, etupäässä kirjalliseen ja kielelliseen aineistoon perustaen pohtii mm. muinaisten germaanis-slaavilaisten asumusten alalle kuuluvia asuntohistoriallisia kysymyksiä. Hän pyrkii todistamaan, miten eri asuntomuodot jo esihistoriallisina kausina ovat seuranneet toinen toisiansa. Erityisellä innolla tämä tutkija todistelee slaavilaisten ja germaanisten asuntomuotojen yhteyttä. Tässä hänen mielenkiintonsa erikoisesti suuntautuu Skandinavian ja Etelä-Saksan itäalppien alueitten asuntokulttuurin välisiin yhtäläisyyksiin. Nämä hän ensi sijassa selittää kulttuurihistoriallisiksi yhtäläisyysilmiöiksi, joitten alkumuodot ovat peräisin slaavilaisilta ja itäsaksalaisilta alueilta.

Laajasta lähdemateriaalin tuntemuksesta huolimatta Rhammin asuntohistoriallisilta tutkimuksilta puuttuu metodinen kiinteys ja vakuuttava yksityiskohtainen todistelu. Selvät loppupäätelmät ovat niistä vaikeasti löydettävissä. Ne ovat kuitenkin omiansa antamaan runsaasti herätteitä, ja lähdeaineiston kannalta ne ovat varsin huomioonotettavia.

Meitä kiinnostaa lähinnä Rhammin suhtautuminen kysymykseen savutupaisen asuntomuodon yleisyydestä Skandinaviassa. Hänen perimmäisenä käsityksenään on pidettävä sitä, että se aikoinaan olisi ollut kauttaaltaan levinneenä Skandinaviassa. Tällöin hän kuitenkin pitää niin hyvin avoliesistä (äre, are) kuin umpinaisella savu-uunilla (rökugn, røgovn) varustettua asumusta savutupa-asumuksena.[175] Siitä riippumatta, mitä edellä olemme sanoneet avoliesisen kotarakennuksen kehityksestä savutupa-asumukseksi, käsitämme savutuvilla ennen kaikkea umpeutuneella savujohdottomalla uunilaitteella varustettua asumusta.

Edellinen umpiuuninen (røgovn) asuntomuoto on Rhammin mukaan Norjassa levinnyt luoteiselle rannikkoalueelle, Ruijasta aina alas Stavangerin vuonon suulle. Liesitupa on ominainen maan sisä- ja eteläosille; raja seuraa yleensä suurten tunturien vedenjakajaa. Syynä siihen, että savu-uunin alue rajoittui läntiselle alueelle oli osittain näitten alueitten puuköyhyys.[176]

Osittain Rhammin ym. jälkiä seuraten, mutta samalla laajaan omaan aineistoon ja havaintoihin perustamalla itävaltalainen tutkija Viktor Geramb on käynyt käsiksi kysymykseen savutupaisen asuntomuodon kulttuurihistoriallisista yhteyksistä. Samaten kuin edeltäjänsä Rhamm, myös Geramb uhraa suunnattomasti vaivaa selittääkseen savutupaisen asuntomuodon alkuperää Kaakkois-Euroopassa. Mitä moninaisimmat kulttuurihistorialliset konstellaatiot on otettu huomioon etsittäessä selvitystä etupäässä itäalppien alueella (Kärntissä, Steiermarkissa ym.) tavattavan savutupaisen asumuksen genesiksen selville saamiseksi. Gerambin ydinajatukseksi on merkittävä se, että slaavit 6.-9.:lle vuosisadalle ulottuvana ajanjaksona olisivat tuoneet savutupa-asumuksen kyseiselle itäalppien alueelle.[177] Tämän alueen myöhäisaikainen savutupa on asuntomuoto, joka on syntynyt germaanisen ja slaavilaisen kansakunnan välisestä kosketuksesta ja läpitunkeutumisesta.[178]

Gerambin kannanotoista ansaitsevat meidän osaltamme erikoista huomiota itäalppien savutuvan kulttuurigenealogiset suhteet pohjoiseen. Hän väittää ensiksikin, että lähimmä vastineet, joita on havaittavissa aivan yksityiskohdissa (mm. ikkunan mitoissa) ovat löydettävissä a) sloveenilaisessa hizassa, b) vähä- ja valkovenäläisessä chatassa. sekä c) suomalaisissa (nimenomaan karjalaisissa) savutuvissa. Itäalppien savutupa on hänen käsityksens mukaisesti yhteydessä suureen koilliseurooppalaiseen asuntokulttuuripiiriin. Samaan (pech-kulttuuripiiriin) kuuluvat myös skandinaaviset savutuvat. Kaikilla muilla paitsi puhtaasti slaavilaisilla kansoilla savutuvan ohella on myös liesitupa. Itäslaavien uunilaitteesta puuttuu keittoliesi ja keittäminen tapahtuu uunissa, mutta kaikilla germaanisilla ja suomalaisilla kansoilla "sekä niillä, jotka ovat saaneet vaikutteita näiltä, savu-uunin yhteydessä on kaikkialla ja aina" keittoliesi.[179]

Gerambin teeseihin tuskin voidaan suhtautua muutoin kuin suurin epäilyksin. Hänen teoriansa, mikäli ne koskevat varsinkin Pohjois-Eurooppaa, perustuvat kovin vähäiseen aineiston tuntemukseen, joten hän ei ole voinut seurata typologista erikoiskehitystä kullakin alueella erikseen. Tällä tavoin päätelmät ovat joittenkin yksityistapausten varassa. Tekijän harvat kielelliset yhteensovittelut ja niille rakennetut toteamukset ovat harhaanjohtavia jo siksi, että ne, esim. mikäli ne koskevat esim. suomalaista erikoissanastoa, perustuvat aivan myöhäisiin lainaussuhteisiin.

Sellainen väittämä, että suomalaisiin savu-uuneihin aina olisi kuulunut keittoliesi, on kaiken sen nojalla, mitä edellä olemme todenneet suomalaisen savu-uunin kehityksestä, paikkansa pitämätön. Lienee myöskin selvää, että on tuloksetonta puhua suomalaisten ja itäalppisten savutupien ikkunoitten yhtäläisyyksistä, ennen kuin on osoitettu suomalaisten (ja itäalppistenkin) savutupien ikkunamuotojen paikallinen typologinen kehitys.

Norjalainen tutkija Wilh. Lund on kirjoituksessaan "Volkstümliche Feuerstätten, Beleuchtungsmittel und Bautypen im norwegischen Bezirke Nordmöre" kuvannut mainitun alueen savutupia ja esittänyt niistä kuvia, jotka herättävät suomalaisen tutkijan mielenkiintoa.[180] Nordmören savutupien uunit ja orsilaitteet osoittavat sellaista yhtäläisyyttä yhtäältä suomalais-karjalais-pohjoisvenäläisten ja toisaalta Keski-Skandinavian suomalaisten savutupien vastaavien laitteitten kanssa, että niitä ei voida selittää satunnaisiksi yhtäläisyyksiksi, vaan ollaan oikeutettuja etsimään niiden kesken lähempää, jopa geneettistä yhteyttä.

Ryhdyttäessä tarkastelemaan Nordmören savutupien yhtäläisyyksiä itäsuomalais-karjalaisten kanssa on ensiksikin pantava merkille, että länsinorjalaiset savu-uunit ovat patsaallisia ja että niissä on patsaaseen liittyvä lieden ulkosyrjän peittävä profiloitu lauta. Nämä ovat karjalais-itäsuomalaisten savu-uunien peruselementtejä, samalla kuin niiden levenemisalue ulottuu kauemmaksi suurpohjoisvenäläiselle alueelle. Näiden n.s. konetskalautojen (= ven. konj 'hevonen') muodoissa havaitaan selviä yksityiskohtaisia yhtäläisyyspiirteitä (vrt. esim. laudan kaaren alaosassa olevaa nuppia); tämän lisäksi niissä nähdään viimeksimainituille ja Keski-Skandinavian savutupien uuneille tyypillinen ulkosivun laudoitus (luvaslaudat), jonka Wilh. Lund erikoisesti mainitsee.[181]

Toisessakin suhteessa länsinorjalaiset savutuvat liittyvät Keski-Skandinavian suomalaisiin savutupa-asumuksiin. Niissä havaitaan uunin ja sen patsaan sivuitse kulkeva orsi, joka on tyypillinen vanhimmille Värmlannin suomalaisille sauna-tuville (esim. Skansenilla oleva Lekvattnetin tupa) sekä, kuten edellisestä on selvinnyt, samalla vanhimmille keskisuomalaisille saunoille.

Ratkaistavaksi jää näin kysymys, miten nämä yhtäläisyydet länsinorjalaisten ja suomalais-karjalaisten savutupien välillä ovat selitettävissä. Ennen kuin ryhdytään muodostamaan mielipidettä tästä, tarkasteltakoon lyhimmiten, miten skandinaaviset tutkijat ovat suhtautuneet savutupakysymykseen yleensä.

Wilh. Lund ei ole itsenäisesti määrännyt kantaansa norjalaisten savu-uunien kulttuurihistoriallisista yhteyksistä. Hän viittaa Eilert Sundtiin ja muihin tutkijoihin, joiden mukaan norjalainen savu-uuni olisi katsottava ulkomailta saaduksi ja että se mainittaisiin ensi kertaa kuningas Olaf Kyrren hallituksen aikana; hänen käsityksensä mukaan tämä olettamus on myöhemmin menettänyt useita kannattajia ja hän viittaa siihen, että muutamat tutkijat ovat asettaneet savu-uunin saunanuunin yhteyteen. Itse hän varsin varovaisessa muodoss myöntää tämän yhteyden.[182]

Tältä osaltaan kysymys varmaankin on yksinkertaisempi kuin miltä se Lundin käsityksen mukaan näyttää. Kun tiedetään, miten yleinen saunan ja asunnon yhteisfunktio on ollut Suomessa ja Skandinaviaan muuttaneilla suomalaisilla, ei ole ihmeteltävää, että niide uuni- ja orsilaitteissa havaitaan selviä yhtäläisyyksiä. Edellä puheena ollut orsirakennelma on epäilyksittä peräisin savutupa-saunakaudelta, sillä vanhoissa, ainakin keskisuomalaisissa saunoissa lauteet olivat tämän orren varassa. Tuskin saattanee olla epäiltävää, etteivätkö Nordmörenkin savutuvat tämän erikoispiirteen huomioonottaen palautuisi vanhempaan savutupa-sauna kantaan.

Suomalaisten ja norjalaisten savu-uunien väliseen suhteeseen on ruotsalainen Sven Lönborg kiinnittänyt huomiotansa lähinnä Eilert Sundtin käsityksia selostaessaan. Jälkimmäisen tutkimukset ovat osoittaneet todenmukaiseksi, että savu-uuni on ollut vallitsevana Norjassa tunturien länsipuolella, Stavangerista aina Ruijaan saakka. Hän näkee yhtäläisyyttä suomalaisten ja norjalaisten savu-uunien välillä ja katsoo epätodennäköiseksi, että suomalainen ja norjalainen savu-uuni olisivat syntyneet toisistaan riippumattomasti. Kirjoittaja viittaa niihin kosketuksiin, joita kalastajaväestön kesken on pitkin Jäämerta ollut Vienan merelle päin jo hyvin kaukaisina aikoina, paljoa ennen Ottarin tunnettua matkaa. Kysymyksessä on hänen käsityksensä mukaan lainaus. Norjalaiset tyypit osoittavat suurempaa alkuperäisyyttä kuin suomalaiset. Jos asianlaita lisäksi on siten kuin Sundt sen käsittää, nimittäin että muoto on syntynyt kalastajaväestön keskuudessa, tuntuu todennäköisimmältä, että se on kulkeutunut Norjasta Lapin ja Ruijan kautta Suomeen eikä päinvastoin. Mutta onko tyyppi alkujaan syntynyt Norjassa, tuntuu epävarmalta. Ehkä se on jonakin etäisenä aikana jostakin muualta saapunut sinne meren yli, sillä mitään muuta tietä se tuskin on saattanut tulla.[183]

Viimeisimmäksi norjalaisten savutupien arvoitusta on pyrkinyt ratkaisemaan Olav Tveten kirjoituksissaan "Murøvnen".[184]

Kirjoittajan käsitys on mitä suurimmassa määrin kulttuurihistoriallinen. "Savu-uuni tulee avolieden tilalle yli Vestlandetin 1600- ja erittäinkin 1700-luvulla ja niitä oli myös Salterin tienoilla Nordlandissa. Ruotsissa savu-uuneja oli Etelä-Skoonessa, ehkä myös ylempänä länsirannikolla. Nämä ovat alueita, jotka ovat havumetsäalueen ulkopuolella, kuten asian laita on myöskin Veikselin alueella ja Uljanovskin tienoilla Volgan varrella. Se on vahvasti sukua slaavilaiselle pechille, joka on levinnyt koko pohjoiselle havumetsäalueelle. – Me olemme mahdollisesti saaneet savu-uunin Veikselin alueelta; tie tänne oli vanhastaan tunnettu kulkureitti. Savu-uuni olisi tällöin kulkeutunut slaavilaisten heimojen mukana Karpaattien luoteispuolelle, osittain etelään Alpeille, osittain Ilmajärven tienoille ja sieltä edelleen itään. Norjalaiset ylimykset kävivät orjakauppaa Novgorodin kanssa 800-luvulta alkaen; taito on voinut kulkeutua myös täältä. Mutta vanha kauppayhteys Utrechtiin Reinin varrella ei sekään sulje pois mahdollisuutta yhteyteen itäalppien kanssa."[185]

Skandinaavisten rakennusten tutkijain päätelmistä vain muutamat ovat meidän kannaltamme hyväksyttäviä, useimmat sen sijaan kaiken sen vastaista, mitä savutupaisen asuntomuodon genealogia on meille opettanut. Tvetenin toteamus savutupien kulkeutumisesta suomalaisten uutisasukkaitten mukana Norjan Soløriin on yksinkertainen tosiasia. Häneltä on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että se samaa tietä on kulkeutunut paljon kauemmaksi lounaaseen, aina Oslon länsipuolelle saakka, mistä mm. Bygdøyn ulkomuseon suomalainen savutupa on materiaalisena todisteena.

Eilert Sundt ja Sven Lönborg ovat epäilyksittä oikeassa nähdessään yhtäläisyyttä suomalaisten ja norjalaisten savutupien välillä. Mutta ensiksikin jo edellisen esiintuomaa ja jälkimmäisen hyväksymää teoriaa siitä, että "tyyppi" olisi syntynyt kalastajaväestön keskuudessa ei saateta hyväksyä jo sen vuoksi, että savutupa-asumuksen tiedetään olevan tiettyinä kausina tyypillisen asuntomuodon nimenomaan pohjoisilla rikasmetsäisillä alueilla, esim. Suomessa, Karjalassa ja Pohjois-Venäjällä. Puitten puute ei ole voinut olla syynä savutupien syntymiseen, sillä savu-uuni vaatii varmaankin yhtä paljon lämmitysainetta kuin avoliesi.

Teoria siitä, että savutupainen asuntomuoto erikoisemmin olisi puuköyhille alueille luonteenomainen ei edellä sanotun mukaisesti saattane olla pätevä. Tvetenin kirjoituksessa, jossa muutoin havaitaan Gerambin käsitysten vaikutusta, herättää ihmettelyä hänen viittauksensa Uljanovskin alueen (ent. Simbirskin läänin) savutupiin. Venäläisen pääväestön ohella täällä asuu mordvalaisia ja tshuvasseja, mutta savutuvista tällä seudulla ei ainakaan tämän vuosisadan alkukymmenellä, jolloin matkustelin näillä alueilla, ollut jälkeäkään. Minulle ei myöskään kirjallisuudesta ole tunnettua, että näillä tienoilla myöhäisinä aikoina olisi ollut savutupia. Sen sijaan savutupia oli nähtävästi olemassa vielä vuosisatamme kaksikymmenluvulla pohjoisempana, Kasanin ja Vjatkan läänien tsheremissialueella, mistä Jevsevjev, kuten edellisestä tunnemme, on niitä lukuisasti kuvannut. Varsinkin Vjatkan läänin, mutta myös Kasanin läänin pohjoisosat ovat tyypillistä metsäaluetta.

Skoonessa väitetään vielä 1800-luvun keskivaiheilla olleen sisäänlämpiäviä uuneja, joista esim. Linné Skoonen matkansa kertomuksessa puhuu. Ne eivät kuitenkaan olleet varsinaisia savu-uuneja, sillä ne olivat tiilestä muurattuja ja sijaitsivat eteisenä käytetyssä keittiössä. Niiden muukin rakenne oli oikeista savu-uuneista poikkeava, joten ne on pidettävä jälkimmäisistä tykkänään erillään.[186]

Edellä on tutustuttu Tvetenin väitteeseen, että savu-uuni tulee Norjan Vestlandetissa avolieden tilalle 1600- ja erittäinkin 1700-luvulla. Jos savu-uuni olisi saatu Norjaan näin myöhäisenä aikana näyttäisi otaksuma, että se olisi saatu Veikselin alueelta entistäänkin epätodenmukaisemmalta, sillä mitkä olisivat ne kulttuurihistorialliset tekijät ja tiet olleet, jotka nimenomaan tänä aikana viimeksimainitulta alueelta olisivat tuoneet ja pesiydyttäneet savu-uunin Norjaan, jonka vanhemmat asumukset ovat perustuneet avoliesiseen kantaan? Muut hänen esittämänsä kulttuurihistorialliset tiet, jotka johtaisivat norjalaisen savutuvan alkuhetteille, itäalppien alueelle, tuntuvat tätäkin epätodenmukaisemmille.

Sekä maantieteellisesti että kulttuurihistoriallisesti jää "pohjoinen teesi" Norjan savutupien ainoaksi selviin tosiasioihin perustuvaksi selitykseksi. Voidaan kuitenkin heti varauksettomasti väittää, että kulttuurivirtaus on käynyt diametraalisesti päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä Lönborg olettaa: savu-uunit eivät ole kulkeneet Norjasta Suomeen Lapin ja Ruijan kautta, vaan päinvastoin, norjalainen savu-uuni on saatu idästä pohjoista tietä.

Tämän väitteen tärkeimmät todistuskappaleet ovat ne yksityiskohtaiset yhtäläisyydet, joiden edellä on todettu vallitsevan norjalaisten ja suomalais-karjalaisten savutupien välillä. Sitä tukee edelleen se tosiasia, että suomalais-karjalaisella savu-uunilla on suunnattoman laaja kanta-alue suurpohjoisvenäläisellä alueella, mihin se elimellisesti liittyy. Norjalaisten ja ruotsalaisten tutkijain käsitykset perustuvat osaksi siihen, ettei heillä ole ollut yksityiskohtaista materiaalista kuvaa pohjoisen savu-uunin ja erittäinkin suomalais-karjalaisten savutupien rakenteesta.

On mahdotonta tässä selvitellä sitä pitkäaikaista ja osittain jo varhaisiin kausiin ulottuvaa valtiollista ja sivistyksellistä yhteyttä, mikä on vallinnut pohjoisen Skandinavian, Suomen ja esim. Vienan meren alueen välillä. Yhtäältä jo norjalaiset viikingit tutustuivat viimeksi mainitun alueen oloihin, toisaalta norjalaiset kuninkaat myöhemmin olivat kiinteässä yhteydessä silloiseen Suur-Karjalaan, joka vuorostaan aikoinaan kuului Novgorodin valtapiiriin. Kulttuurivaikutteita saattoi jo tällöin kulkea puolelta toiselle, eivätkä itäiset vaikutteet Norjaan ole mitenkään suljettavissa pois mahdollisuuksien joukosta. Näyttää kuitenkin todenmukaisimmalta, että sellaiset yhtäläisyydet norjalaisissa ja suomalais-karjalaisissa savutupa-asumuksissa, joista edellä on puhetta, ovat peräisin myöhemmältä kaudelta.

Norjan länsirannikon savutupa-alueen syntymäaikaa on vaikeaa käydä arvioimaan. Mikäli se olisi niin myöhäistä, joksi Tveten sen olettaa, se sattuisi samoille sataluvuille, jolloin suomalaisten siirtyminen Keski-Skandinaviaan vielä parhaillaan jatkui. Välimatka nykyisiltä tahi varmasti todetuilta aikaisemmilta läntisimmiltä suomalaisasutuksilta kyseiselle Atlantin rannikolla sijaitsevalle savutupa-alueelle on pitkä, mutta se on suunnattomasti lyhyempi kuin matka Veikselin alueelle ja itäalpeille. Samalla on muistettava, että suomalaiset yhtä vähän kuin skandinaavisetkaan tutkijat eivät toistaiseksi ole riittävässä määrässä (esim. antropologisten, suku-, murre-, paikannimi- ym. tutkimusten avulla) kyenneet selvittämään kysymystä suomalaisasutuksen iästä ja laajuudesta Skandinaviassa.

Sauna.

Je symbioosi, mikä Keski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurissa sen varhaiskautena vallitsi, ilmeni muun ohella siinä, että asuntopirttiä käytettiin kylpytarkoituksiin. Puhumattakaan ns. pirtti-sauna-riihestä, jonka nykyisenä puhuvimpana edustajana on Lekvattnetista Tukholman Skansenille siirretty rakennus, on edellisestä selvinnyt, miten asumus usein sai olla löylykylpyjen ottopaikkana. Tämä ominaisuus oli siksi yleinen, että ruotsalaiset Keski-Skandinavian asumusten tutkijat (lähinnä Keyland), erottavat ns. savutupasaunat (rökstugubadstugor) erikoiseksi asuntomuodoksi.

Tähän asunnon ominaisuuteen niin hyvin kanta-alueilla kuin suomalaisten uusilla asuinpaikoilla Keski-Skandinaviassa viittaa myös savu-uunin rakenne, joka vanhoissa asuntopirteissä löylykupuisena soveltui myös löylykylpyjen ottoon. Kuten muistetaan tämä asunnon ominaisuus oli havaittavissa jo alkeellisimmissa asunnoissa, maakodissa.

Kysymystä, milloin saunan erillistyminen erikoiseksi rakennukseksi tapahtui, on tarkasteltava asuntokulttuurin yleiskehityksen yhteydessä. Se tapahtuma oli varmaankin täällä samaten kuin kanta-alueilla yhteydessä talouden kehityksen kanssa. Rakennusten sekä määrä että laatu oli suuressa määrin riippuvainen asujamen köyhyydestä tahi vauraudesta. Vaikkakin pirtti-sauna-riihi kauden voidaankin katsoa kuvastavan erikoista asuntokulttuurin jaksoa, se sellaisenaan ei ole erillinen ilmiö, vaan lukuisissa tapauksissa talouden kehityksen vaiheitten sanelema.

Saunan erillistymistä asumuksesta tutkittavana olevalla alueella ei saateta seurata yhtä selväpiirteisesti kuin kanta-alueilla, missä sauna usein rakennettiin asuinrakennuksen välittömään yhteyteen (konginkankaalainen Niemelän torppa Seurasaaren ulkomuseossa, Saunamäen savutupa-saunarakennus Konginkankaalla, Lähteelä Toivakassa jne.)[187] Tällaisesta rakennustavasta ei yleensä ole säilynyt tietoja, ja nykyisiin säilyneitten suomalaisrakennusten joukosta niitä ei ole tavattu.

Siitä ajasta, milloin saunoja kanta-alueilla erillisinä rakennuksina alettiin rakentaa, on vaikeaa saada täysin luotettavaa selvitystä. Varmana voitaneen pitää, että sinä kautena, jolloin siirtolaisten muutto Skandinaviaan pääasiallisimmin tapahtui, kanta-alueilla sauna erillisenä rakennuksena kuului talon rakennusten joukkoon. Tästä seikasta puhuvat esim. talojen tarkastuspöytäkirjat. Leppävirran syyskäräjillä v. 1693 esitettiin, että Timolan kylässä asuvan Tuomas Pietarinpoika Ahosen taloon kuului seuraavat rakennukset: kaksi tupaa, riihi, navetta, uusi talli, yksi sauna, kaksi aittaa, ym., kaikkiaan "15 ovea".[188]

Saunaa näytään 1600-luvun loppupuolella usein käytetyn myös viljan kuivattamiseen mistä tulipaloja oli seurauksena. Kuopion syyskäräjillä v. 1646 käsiteltiin asiaa, josta selvisi että Antti Halonen oli käsitellyt viljaa saunassa (i badstufvan), jolloin tuli uunista oli päässyi valloilleen ja polttanut saunan.[189] Iisalmen syyskäräjillä v. 1639 "Herra Anders Caplan syytti lukkari Pekka Tykaista (Tikkasta?) siitä, että tämä syksyllä oli kuivannut viljojaan hänen saunassaan, mistä tulipalo oli ollut seurauksena. Oikeuden päätöksen mukaan lukkarin tuli antaa Anders-herralle korvauksena kaksitoista kappaa viljaa tahi sauna, joka oli jonkin verran pienempi kuin hänen."[190]

Seuraavan sataluvun asiakirjoista käy selville, että sauna yleisesti kuului talon rakennuksiin. Iisalmen Kiuruveden kylässä vahingonvalkea oli v. 1749 polttanut Antti Hyppösen talon, johon muiden rakennusten ohella kuului uusi sauna,[191] kyynärän mittainen nurkkien välistä mitattuna, tuohilla ja maloilla (takved) katettu. Saunassa oli mallas- ja kylpylavo sekä rautasaranallinen ovi.[192] Seuraavan vuosisadan alkupuolella saunat saattoivat olla eteisellisiäkin; tällainen oli esim. Viitasaaren Keitelepohjan Siilinsalon saunarakennus v. 1813. – Saattaa kuitenkin panna merkille, että seitsentoistasataluvun varsinkin loppupuolen kahdeksannentoistasataluvun kahden alkukymmenen talontarkastuskertomuksissa sauna mainitaan rakennusten joukossa säännöllisemmin kuin 1600-luvulle kuuluvissa.

Keski-Skandinaviaan muuttaneille suomalaisille kotialueen sauna erillisenä rakennuksena varmaankin oli tunnettu ja saunoja rakentaessaan he voivat nojata niihin perinteihin, jotka olivat tuoneet vanhasta kotimaasta. Mutta miten oli saunakulttuurin laita uusilla asuinpaikoilla, sen kantaväestön keskuudessa?

a. Kylpytavan ja saunojen iästä ja levinneisyydestä.

Vanhimmat ja puhuvimmat todisteet löylykylvyistä ja niiden ottamiseksi valmistetuista laitteista ovat yleisimmin löydettävissä Itä-Eurooppaa ja erikoisesti nykyistä Venäjää koskevista kuvauksista. On väitetty, että Pohjois- ja Keski-Euroopassa kylpytapa ja mahdollisesti siis saunakin olisivat iältään yhtä vanhoja kuin edellä mainituilla alueilla.[193] 7, mutta epäämättömäksi tosiasiaksi jää, että löylykylvyt ja varsinkin kylpemistä varten kyhätyt rakennukset nimenomaisesti kansanomaisina laitteina itäisessä Pohjois-Euroopassa ovat sekä vanhempia että yleisempiä kuin viimeksi mainituilla alueilla. Tähän mahdollisesti elinkeinojen muodotkin ovat vaikuttaneet.

Itäiselle Pohjois-Euroopalle, mm. tällä alueella asuville suomalais-ugrilaisille kansoille polttoviljely kaskenviljelyn muodossa oli tiettyinä kausina luonteenomainen, ja se oli omiaan edistämään ruumiin puhdistamiseksi ja elinvoimien palauttamiseksi kylpytapaa, jopa pakottikin siihen. Adam Olearius tapasi Venäjän matkallaan v. 1634-1635 saunoja Virosta ja Inkeristä Astrakaniin saakka. Venäjällä yleisiä saunoja oli joka kaupungissa ja kylässä sekä useimmissa taloissa yksityinen sauna, jossa miehet ja vaimot, nuoret ja vanhat kävivät yhdessä, joskin niissä naisilla ja miehillä oli erikoiset paikkansa. Kylvyn jälkeen oli tapana viruttautua kylmällä vedellä, kieriskellä lumessa ja hieroa itseänsä sillä. Varsinkin suomalaiset saattoivat ankarimmalla talvisäällä juosta saunasta ulos, hieroskella itseään lumella ja taas palata kuumuuteen.[194]

Venäjän kylpytavoista on Nestorin kronikassa säilynyt kuvaus n. puolen vuosituhatta aikaisemmalta kaudelta. Ns. andreaslegendassa kerrotaan pyhän Andreaksen matkasta Kiovaan ja Novgorodiin. Matkoillaan slaavien maassa hän näki "puisia saunoja", joita kuumennettiin kauheasti ja joissa kylpijät pieksivät itseänsä kylpyvihdoilla sekä viruttautuivat parkkivedellä.[195]

Vaikka tietoja kyIpytavasta ja saunoista onkin olemassa myös Luoteis- ja Keski-Euroopan kohdalta (mm. Tacitus kertoo muinaisten germaanien käyttäneen kuumia kylpyjä, mikä tapa hänen mukaansa muutoinkin oli käytännössä kylmän ilmanalan maissa) ne tuskin ovat niin varhaiselta kaudelta ja niin luonteenomaisia ja puhuvia, kuin pohjoista Itä-Eurooppaa koskevat. Myöhemmän keskiajan väitetään Keski-Euroopassakin olleen kylpykulttuurin varsinaista kukoistuskautta. Mutta tämän kauden kylpy- ja saunakuvaukset koskevat kaupunkilais- ja korkeampien säätyjen elämää eivätkä useinkaan näytä tarkoittavan varsinaisia saunassa otettavia löylykylpyjä. Kansanomaisista saunoista onkin vain niukalti tietoja.[196]

Sauna on aikoinaan kuulunut talonpoikaistalojenkin rakennuksiin esim. Tanskassa ja Ruotsissa, mutta hävinnyt paljoa aikaisemmin kuin Suomenlahden ja Itämeren itärannikon maista. Mikä skandinaavisten saunojen suhde on viimeksimainitun alueen empimättä varsin vanhaan ja omakantaiseen löylykylpytapaan ja saunarakennuksiin on kysymys, joka kaipaa erikoistarkastelua.

Väitetään, että sauna Tanskasta jo 1600-luvulla olisi hävinnyt, mutta että se Ruotsin talonpoikaiskodeissa oli käytännössä 1700-luvullakin.[197] Jonkinlaisia saunarakennuksia näissä molemmissa maissa on säilynyt paljon myöhäisempäänkin aikaan, joskaan niitä myöhempinä aikoina ei ole käytetty kylpytarkoitukseen, vaan maltaiden idättämiseen, viljan, pellavien ja lihan kuivattamiseen.[198] Niistä ovat esimerkkeinä mm. Tanskan, Norjan ja Ruotsin ulkomuseoihin siirretyt tämän nimiset rakennukset. Tämän nimisiä (bastu, basta), mutta viimeksimainittuihin tarkoituksiin käytettyjä rakennuksia Lönborgin mukaan on säilynyt esim. Taalaissa, Södermanlannissa ja useammissa eteläisemmissä maakunnissa, kuten Itä- ja Länsi-Göötanmaalla ja Smålannissa.[199] – Varsinaisiin suomalaisiin saunoihin niitä ei voida rinnastaa siinäkään suhteessa, että niissä kiuasuunin tilalla saattaa olla harmaista kivistä muurattu uuni, joka sijaitsee lattia-alan keskellä.[200]

Joskin saunominen suomalaisten Keski-Skandinaviaan siirtymisen pääkautena vielä saattoi ruotsalaistenkin keskuudessa olla kansanomainen tapa ja sauna kuulua talon rakennusten joukkoon, uudet tulokkaat varmasti toivat mukanaan vanhan maan voimakkaat kylpytraditiot sekä, niin pian kuin heidän taloudelliset mahdollisuutensa sen myönsivät, rakensivat talonsa yhteyteen saunan. Samalla kertaa kuin ympäröivän ruotsalaisasutuksen keskuudessa kylpytapa ja useimmissa tapauksissa saunarakennuksetkin tyystin ovat hävinneet, molemmat ovat elinvoimaisina säilyneet viime aikoihin saakka siellä, missä suomalaisasutuksesta on säilynyt jälkiä. Tämä näyttäisi puhuvan sen puolesta, että kylpykulttuuri Keski-Skandinavian suomalaisten keskuudessa perustuu syvällisempiin, vanhempiin ja juurtuneempiin traditioihin kuin skandinaavisen talonpoikaisväestön keskuudessa. Tämän seikan arvioinnissa ei kuitenkaan ole jätettävä huomioon ottamatta molempien kansanainesten välillä vallitsevan yleisen kulttuurimuodon eriasteisuutta.

b. Keski-Skandinavian suomalaisten kylpytavoista.

Keyland väittää vanhan hyvän kylpytavan olevan häviämässä. Hän tapasi kuitenkin useita vanhoja henkilöitä, jotka kylpivät kerran viikossa, ja paikoitellen tekivät niin nuoretkin. Saunojen varsinainen tehtävä hänen mielestään on pellavien kuivaaminen ja käsittely. Joskus niitä käytettiin tarvispuitten kuivaamiseen ja maltaiden idättämiseen.[201]

Kylpytapa on kuitenkin vanhoissa suomalaistaloissa säilynyt täysin elinvoimaisena viime aikoihin saakka, Östmarkin Juhoilassa ja Purolla (Purotorp), Pielesniityn torpassa, Grue Finnskogin Roviomaassa ym. kylpeminen viime vuosikymmenen aikana kuului säännölliseen elämänmenoon. Lekvattnetissa oli viime vuosisadan lopulla melkein joka talossa sauna, jossa kovia löylykylpyjä otettiin kerran viikossa vuodet läpeensä. Vihtominen kuului kylpemiseen, ja karaistuimmat kylpijät kieriskelivät talvella lumessa.[202] Osissa Hvitsandin ja Nyskogan pitäjiä sekä Södra Finnskogan eteläisissä seuduissa sauna v:n 1889 paikkeilla lämmitettiin joka lauantaiksi, jolloin nuoret ja vanhat, miehet ja naiset perinpohjaisesti puhdistautuivat. Saunatapoihin kuului, että perheen äiti suopavedellä pesi miesten päät.[203]

Gottlund kertoo 1817 vuoden matkansa päiväkirjassa Taalain Svärdsjön tienoon asunto-oloista, että savupirtit olivat jo aikoja jääneet pois käytännöstä ja että asuttiin saleissa ja kamareissa. Sauna ja riihi olivat kuitenkin vielä jäljellä. Hän saattoi useammin kuin kerran huomioida, että kaikissa paikoissa, missä suomen kieli ja "kaikki kansallisuus" oli kuollut, saunassakäynti oli säilynyt ruotsalaistuneitten jälkeläisten keskuudessa; olipa hän joskus voinut havaita, että tapa oli levinnyt läheisiin ruotsalaisiin naapurikyliinkin, niin että nämäkin olivat laittaneet itselleen aidon suomalaissaunan.[204]

c. Saunarakennukset.

Keyland kertoo muistiinpanoissaan, että sauna on joka talossa. Ne ovat melkein aina samoin rakennettuja, joten yksi piirros ja kuvaus niistä on hänen käsityksensä mukaan riittävä.[205]

Totta onkin, että nykyisinkin Värmlannissa ja Norjan puolella tavattavat saunat ovat varsin yhtenäistä tyyppiä, mutta eräitä muunnoksia sentään voidaan erottaa. Päämuoto on sama kuin suomalaisen yksinäissaunan tahi yksinäistuvan: neliseinäinen, pinta-alaltaan jokseenkin neliönmuotoinen eteisetön hirsisalvosrakennus, jonka ovi on päätyseinässä.

Toiseksi muodoksi voidaan erottaa muutoin samanlainen rakennus, paitsi että ovenpuoleiset sivuseinähirret ovat pidentyneet ja vastaavasti myös katto. Tämä ominaisuus on yleinen myös ns. skandinaavisissa saunoissa. Oven edustan pidentynyt päätyosa saattaa, kuten savutuvissakin, umpeutua. Näille muodoille voidaan löytää täysin yhteellisiä vastineita esim. tsheremissien saunarakennuksista.[206]

Vielä voidaan erottaa muoto, jossa ovi on sijoittunut sivuseinälle, lähelle toista päätyseinää.

Saunan sisustassa kiinnittävät lähinnä huomiota välikatto, lavo, ikkunat, kiuas ja orret. Ensiksimainittu on nykyisemmissä saunoissa säännöllisesti tasainen, useimmiten pyöreistä sivuseinältä toiselle asetetuista puista tehty. Se saattaa, kuten esim. Juhoilan saunassa, olla myös halaistuista, oviseinältä peräseinälle asetetuista puista kyhätty. Suomalaisten saunoissa mainitaan olleen välikatottomiakin, mutta tavallisesti ne olivat välikatollisia, jolloin katto aina oli tasakatto, ei taitekatto.[207]

Lauteitten (lauvvoit; parvi; Roviomaa) sijoitus on varsin säännönmukainen ja omiansa herättämään huomiota: niiden paikka on melkein poikkeuksetta peräseinällä ovea vastapäätä.[208] Puron saunassa varsinaisen lavon ohella sen edessä, vähän yli puolen pituuden, oli alempi pikku lavo. Roviomaan (Långbrodden) saunan lauteet olivat nekin, oven asennosta riippumatta, perällä. Samalla tavoin sijoittuneet ne olivat Norjan Solørissä.[209]

Lauteitten asema kiinnittää siinä suhteessa erikoisesti huomiota, että se on sama kuin yleisimmin Pohjanmaan saunoissa aina Pohjois-Pohjanmaata myöten, mutta samalla kanta-alueen saunoista poikkeava; jälkimmäisissä lauteet nimittäin tavallisesti ovat kiukaanpuoleisella sivuseinällä.[210] Mutta Skanssenin savutupa-riihi-saunassa lauteitten sijoitus on sama kuin kanta-alueella.

Voidaan hyvin perustein edellyttää, että lauteitten sijoittuminen perälle Keski-Skandinavian suomalaisten saunoissa edustaisi nuorempaa kantaa. Tällöin on otettava huomioon, että niissä skandinaavisissa saunan nimellä käyvissä kuivaus- ja idätystarkoituksiin käytetyissä rakennuksissa, joita esim. näiden maitten ulkomuseoissa on, sivuseinillä olevien lavontapaisten laitteiden ohella on matalalla sijaitseva leveähkö lavo perällä oven vastapäätä. Tämän vuoksi näitten rakennusten lavon asennon vaikutus suomalaisiin saunoihin on varmastikin otettava lukuun. On kuitenkin muistettava, että niin hyvin Pohjanlahden itä- kuin länsipuolisissa suomalaisissa saunoissa lavo sijaitsee näihin skandinaavisiin rakennuksiin verrattuna paljoa korkeammalla. Lavon sijaitseminen saunan perällä voi sellaisenaan perustua varsin vanhaan kantaan. Skorodumskajan syrjäänialueen saunoissa lauteet säännöllisesti sijaitsivat peräseinän vierellä.[211] Tähän voitaisiin myös verrata ehkä esim. tsheremissien metsä- ja kalasaunojen sekä savupirttien rakennetta, joissa lavo saattaa olla perällä.[212]

Niin kauan kuin ei ole yksityiskohtaista selvitystä siitä, miten laajalle Suomessa perälle sijoittuvat lauteet ovat levinneet, on vaikeata tehdä kiinteitä päätelmiä niiden suhteesta Pohjanlahden länsipuolisiin muotoihin. Tässä yhteydessä muistettakoon kuitenkin, että Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa tällainen lauteitten asema ei ole tavallinen, vaan harvinainen tahi erilaisiin muunnoksiin yhtynyt.[213]

Kiukaan tavallisin sijoituspaikka on jommassakummassa ovinurkassa. Poikkeuksellisesti se saattaa olla myös sivuseinän keskellä, suu ovea kohden. Harvinaisuuksiin lienee luettava sen sijainti peräseinällä sellaisessa harvinaisluonteisessa rakennusyhtymässä kuin Nyskogan Svenshöjdenin (Vänshöyvän) sauna = paja on.

Segerstedtin kokoelmissa olevan piirroksen mukaan perällä sijaitsevaa lavo olisi käytetty mallasparvena ja varsinainen kylpylavo olisi sijainnut kiukaan vastaisella sivUseinällä. Piirroksessa kiinnittyy huomio erikoisesti kiukaan asentoon, se kun sijaitsee oviseinällä, suu peräseinää kohden.

Lavolle kiipeämiseen käytettiin suuren pölkyn puolikkaasta porrastettuja astimia. Sellaisten mainitaan olleen käytännössä myös tuvan uunille nousua varten. Niille on olemasa viime aikoihin säilyneitä vastineita Keski-Suomessa, mutta Satakunnassakin sellaisia tunnetaan (ulkomuseomme Antintalo).[214]

"Parveksi" kanta-alueen saunoissa on nimitetty maltaiden idätyslavaa, joka täällä tavallisimmin sijaitsi kylpylavoa vastapäätä toisella sivuseinällä. Sellainen oli jo 1780 eräässä rautalampilaisessa saunassa.[215] – Värmlantilaisten saunojen lauteita käytetään myös mallasparvena. On toistaiseksi vaikeata sanoa, olisiko erillisen mallasparven muisto säilynyt värmlantilaisessa lauteitten rinnakkaisnimityksessä (parvi), vai liittyykö se ehkä muissa rakennuksissa (aitoissa, talleissa) tavattaviin siihen jossakin määrin rinnastettavien laitteitten nimitykseen.

Lauteitten alainen osa saunaa on Värmlannissa, samaten kuin kanta-alueellakin karsina. Saunoissa saattoi olla myös lakeinen ja lakeistorvi. Valoaukkoina olivat alkujaan lykkyyluukulliset ikkunat, tavallisimmin yksi uunin vastakkaisella sivuseinällä, toinen peräseinällä lauteitten yläpuolella. Myöhemmin kiukaan vastaisen sivuseinän ikkunan tilalle on tullut suuri lasiakkuna.

Saunojen orsilaitteet vaihtelevat niiden koon ja rakenteellisen kehittyneisyyden mukaan. Täysin yhtäläisesti kuin tuvissa saattaa pienissä saunoissa tahi saunapirteissä, samaten kuin kanta-alueilla olla lavaa kannattava pitkittäissuuntainen orsi.[216] Mutta kuten kanta-alueen tuvissa ja saunoissakin, niissä voi tavata myös poikittaisorsia, joitten asema on joko sama kuin tuvissa tahi jotka ovat tarkoitetut kannattamaan parsia. Parsisto puolestaan liittyi varhemmin saunan riihiominaisuuteen; myöhemmin se oli tarpeen niitä kuivaustarkoituksia (pellavan, tarvispuitten, lihan kuivaamista jne.) varten, joihin saunaa kylpemisen ohella käytettiin.

Edellisestä on monin kohdin selvinnyt saunan läheinen suhde varsinaiseen asumukseen, savutupaan. Muutoin ei voisi ollakaan, sillä sauna ja pirtti ovat alkujaan tietyissä asuntosuhteissa olleet samaa. Useat Keski-Skandinavian suomalaisten saunan tahi paremminkin saunapirtin ominaisuudet liittyvät kanta-alueen vastaaviin piirteisiin. Suuremman kehityksen saavuttaneitten saunojen lavon asento puolestaan – kuten edellä nähtiin – puhuu kanta-alueille vieraista ominaisuuksista. Ei liene epäilemistä, etteikö sauna erillisenä rakennuksena, milloin talouden tila myönsi, olisi kuulunut keskiskandinaavialaiseen uutistaloon jo asutuksen ensi aikoina, sillä kanta-alueilla se siirtolaisuuden alkaessa varmaan oli tunnettu. – Suomalaisten osuus ikivanhan itämerensuomalaisen saunalaitoksen juurruttajana Pohjanlahden länsipuolelle kaipaisi perinpohjaisempaa tarkastelua kuin mitä tässä on ollut mahdollista.

Riihi.

Viljan kuivattamisen suhde asumiseen on edellisestä jo monista yhteyksistä käynyt selville. Samaten kuin kanta-alueilla sekä laajemmaltikin Suomessa ja vihdoin Itämeren itärannikon maissa, asumisella ja viljojen kuivattamisella on ollut sikäli yhteyttä toisiin, että ne tiettyinä kausina ja tietyissä taloudellisissa olosuhteissa ovat tapahtuneet samassa suojissa.

Pohjoinen Itä-Eurooppa Itämeren itäisiä ja Suomenlahden rantoja myöten on ollut viljan sisällä kuivatuksen ja -puinnin perintömaita niin kauan kuin kansatieteelliset ja muut tiedonlähteemme ajassa taaksepäin ulottuvat. Suomalais-ugrilainen viljan käsittelyyn liittyvä sanasto jo ns. suomalais-permalaisena kautena, jonka on katsottu päättyneen vuoden noin tuhannen paikkeilla ennen ajanlaskumme alkua, on melkoisen rikas ja monipuolinen. Niiden joukossa viljan kuivatushuoneen nimi riihi, jolla on vastineet permiläisissä kielissä, herättää lähinnä huomiota. Itämeren suomalaisena sanana sillä on ollut huomattava ekspansio, sillä sen ovat omaksuneet baltilaiset kielet, se on yhtenä puintiriihen nimityksenä kulkeutunut venäjään, Ruotsiin ja ainakin Baltian saksaan. Sekin puolestaan näyttäisi puhuvan viljan lyhdekuivauksen ja riihitystavan alkuperäisyydestä sekä vanhuudesta Itämeren suomalaisten – ja laajemmassa mielessä suomensukuisten kansojen – elinkeinoissa.

Toisaalta tiedetään, että nimenomaan suomensukuisten kansain viljankuivatuslaitteet, varhaiskantaiset riihet, rakennuksina edustavat muotoja, joita saatetaan pitää näiden kansain varhaisimmille kulttuurikausille kuuluvina. Itä-Venäjällä asuvista suomalais- ugrilaisista kansoista eräät (mordvalaiset ainakin 1700-luvun lopulle, tsheremissit aivan viim aikoihin) ovat säilyttäneet kartiomaisen pystykodan muotoisen keilariihen, jossa lyhteet kuivataan keilakodan tapaista runkoa vastaan asetettuina. Sen alkumuoto on maanpäällinen, jolloin tulisijakin on ollut kodan sisällä maanpinnalla, mutta tulen vaaran takia siihen myöhemmin syntyi maanalainen osa, jossa viljan kuivattamiseksi tarpeellinen kuumuus tulennoksella tahi umpiuunilla synnytetään. Suomalaisista riihistä ne erosivat esim. siinä, että ne olivat yksinomaan kuivatuslaitteita. Puiminen toimitettiin niiden ulkopuolella. Näiden jatkajana on hirsisalvoksellinen riihi, johon samaten kuuluu maanalainen osa. Sekin oli vain kuivauslaite. Puiminen tapahtui sen ulkopuolella puintitantereella. – Itämeren suomalaistenkin alueelta, mm. Suomesta, on voitu todeta riihimuotoja, joissa on maanalainen tahi rinnakkainen, varsinaista viljan kuivatukseen ja puintiin tarkoitettua osaa matalamalla sijaitseva uunin osa (Varsinais-Suomen kiukkuririihi, eräät Inkerin riihimuodot jne.)

Voidaan pitää varmana, että asumuksesta erillään olevia viljan kuivaus- ja puintihuoneita tarjoutuvien olosuhteitten vallitessa Suomessa on ollut varsin varhaisina aikoina. Ne tiedot, mitä niistä esim. historiallisissa lähteissä tavataan, eivät tietenkään kykene selvittämään viljan riihikäsittelyn vanhimpaa kantaa.

Kuusitoistasataluvun loppupuolen ja seuraavan sataluvun talonkatselmusluetteloissa riihi yleensä mainitaan talon rakennusten joukossa, joskaan useinkaan sen rakenteesta ei ole selvitystä. Kun kysymyksessä usein on tulipalon jälkeinen katselmus ja riihi tavallisesti muista rakennuksista etäällä sijaitsevana saattoi jäädä palamatta, sitä ei aina mainita. Joistakin maininnoista saadaan tietää jotakin riihien laadustakin. Antti Hyppösen talon palossa Kiuruvedellä v. 1749 tuhoutui muiden rakennusten ohella uusi riihi, jonka seinämitta oli 10 kyynärää. Se oli katettu hyvällä tuohikatolla. Lattia oli savesta poljettu, uuni liuskakivistä; siinä oli rautasaranallinen ovi. Se oli varustettu lavallisella sisustuksella.[217] Antti Lassinpoika Putroisen, Leppävirroilta, riihestä mainitaan v. 1669, että sen uuni oli niin hyvä, että siinä voitiin paistaa leipää.[218] Viitasaaren Keitelepohjan Siilinsalon rakennuksiin kuului v. 1813 kaksi riihtä, niistä toinen, uusi 12 3/4 kyynärää neliönä ja 7 1/2 kyynärän korkuinen, lattialla ja lautakatolla varustettu, toinen, vanha, 12 1/2 kyynärää neliönä, savilattialla ja tuohikatolla varustettu.[219]

a. Riihien suhde varsinaiseen asumukseen.

Keski-Skandinavian suomalaisten rakennuksien joukossa riihi nykyisin on paljoa harvinaisempi kuin esim. sauna. Ainoita nykypäiviin säilyneitä täydellisiä riihirakennuksia lienee Vitsandin Monganmäen (Mangen) Karhilan riihi.

Entisinä aikoina sitä vastoin suomalaisalueilla riihet olivat aivan yleisiä. Asuttamisen ensi vaiheissa, etenkin synkkään saloon viljelystä perustettaessa riihi olikin se rakennus, joka eräissä tapauksissa ensimmäisenä pystytettiin. Keyland sanoo: riihet ovat asumuksista luultavasti vanhimpia ja alkuperäisimpiä. Muodoltaan ne olivat melkein nelikulmaisia; niissä oli vain yksi huone, niiden välikatto oli tasainen, ja laajuuteensa nähden ne olivat hyvin korkeita.[220]

Saman kirjoittajan mukaan riihet kansantarinoittenkin mukaan olivat suomalaismetsien vanhimpia rakennuksia. Muuan sellainen, jonka kertoja eri muunnoksina oli kuullut useilla paikoilla oli seuraava. Muudan Suomen suomalainen oli saapunut Gräsmarkin Sälsjöhön, jossa hän poltti ja viersi kaskiaan. Hänellä oli onnea, niin että hän sai korjata paljon kaskiruista. Samalla hän sai pyydetyksi paljon otuksia ja kalaa. Näin hän jatkoi, kunnes hänellä oli runsas varasto ruista ja lihaa. Kun hänen mielestänsä kumpaistakin oli kylliksi, hän lukitsi rakentamansa riihen, kätki avaimen kiven alle ja palasi takaisin Suomeen. Seuraavalla kerralla tullessaan hänellä oli vaimonsa mukanaan. Kun oli tultu riihen luo hän näytti sitä. Vaimo sanoi: "Kylläpä kelpaisi, kun olisi sellainen talo!" Silloin mies potkaisi avaimen esiin piilostansa ja näytti hänelle talon varastot, ja kun vaimo sai tietää, että kaikki kuului heille, hän ilosta ratkesi itkuun.

Keylandin käsitys suomalaisen uutisasutuksen suhteesta rakennuksiin ilmenee jo edellisestä, mutta hän korostaa vielä erikoisesti riihen ensiarvoista asemaa. "Suomalaisella täytyi olla riihi ruistansa varten ja se sai jonkin aikaa eteenpäin olla asuntonakin, kunnes hänellä oli varaa ja mahdollisuutta rakentaa itselleen pirtti. Siellä täällä metsissä tavataan riihien tontteja, joiden ympärillä ei saata havaita jälkeäkään maanviljelyksestä; ne ovat unohtuneet metsien kätköihin ja vahva sammalkerros on kasvanut niitten yli..." Hänen tietämänsä mukaan ei ainoatakaan näistä vanhimmista metsäriihistä enää ole jäljellä. Ne, mitä on olemassa, ovat rakennetut kartanolle, jonkin etäisyyden päähän talon muista rakennuksista. Mutta monet talonnimet viittaavat vanhoihin metsäriihiin.[221]

Östberg korostaa sitä, että Solørin "vanhat suomalaiset" asuivat aluksi kurjissa riihiss. Joku uutisasukas (Anders Puranen) saattoi kuitenkin elinaikanaan rakentaa kunnollisen savutuvan ja muuttaa riihen etäämmälle; hänet sanotaan haudatunkin riihitontille.[222]

Vaikkakin saatetaan epäilyksittä yhtyä Keylandin käsitykseen riihien ensisijaisuudesta Keski-Skandinavian suomalaisten taloudessa ja asuntokulttuurissa, toisaalta ei voida katsoa asutuksen rakennuksiin nähden aina käyneen hänen käsityksensä suuntaisesti. Edellisestä on monilukuisissa yhteyksissä käynyt selville, miten sama rakennus lähinnä taloudellisen välttämättömyyden pakosta sai olla asuntona, saunana ja riihenäkin. Mutta aikaisemmasta on myös selvinnyt, että uutisasutusta koskevien historiallisten mainintojen mukaan jo sen alkuaikoina ensimmäiseksi voitiin rakentaa pirtti tahi ainakin "puoli pirttiä". Suomalaistaloon saattoi jo 1500-luvun lopulla kuulua useampia rakennuksia: pirtti, navetta, aitta ym.[223] Yleensä rakennusten laatu ja määrä oli riippuvainen niistä viljely- ja asuttamismahdollisuuksista, jotka uutisasukasta uudella olinpaikallaan kohtasivat. Peltoviljelylle soveliaalla eteläisemmillä ja läntisimmillä alueilla rakennusten laatu ja määrä jo alunperin oli toinen kuin synkissä metsissä, joissa toimeentulo oli lähinnä hankittava kaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella. Riihen ensisijaisuus rakennuksena ja sen käyttö asumuksena kuuluu täällä viimeksi mainitun laatuisen talousmuodon yhteyteen.

b. Riihien yleisyys ja säilyminen.

Mainittiin jo, että riihet nykyisin muutamaa harvinaista poikkeusta lukuunottamatta ovat hävinneet. Vielä 1700-luvulla ne olivat yleisiä niinkin kaukana etelässä kuin Säfsnäsissä (Säfsenissä) Kopparbergetin lääniä.[224] Gottlundin aikoina riihiä oli ainakin Taalain Svärdsjön tienoilla ja Malungenissa Daljoen laaksossa. Edellisellä paikkakunnalla asuinrakennukset olivat täysin ruotsalaismallisia ja asukkaat olivat jo aikoja luopuneet savutuvistaan, joissa he aikaisemmin olivat asuneet. Ainoat, mitä he olivat säilyttäneet, olivat sauna ja riihi.[225] Täällä talorakennusten keskenäisessä suhteessa tapahtuneet muutokset olisivat seuranneet toisessa järjestyksessä kuin Värmlannissa ja siihen rajoittuvassa osassa Norjaa, missä savutupainen asumus sitkeimmin on säilynyt.

Segerstedtin kokoelmissa riihiä (rior, eldrior) mainitaan monilta paikkakunnilta, ainakin Vestmanlannin Kopparbergetin läänin Grangärdestä, Fladasta, Nåsta, Örebron läänin Helleforsista sekä Gräsmarkista Värmlannin Fryksdalenin läänistä. Sen sijaan niistä selviää, ettei esim. Kopparbergetin läänin Malungissa ollut enää riihiä enempää kuin savutupiakaan. Värmlannin Nyskogassa asuinpirtti, joka oli varustettu parsistolla ja jonka lattiana oli paljaaksi kaavittu kallio, oli samalla viljan (rukiin) kuivatushuoneena.[226] Norjan Soløristä on Kristian Östberg kuvannut suomalaisen riihen, ja Ole Matson puhuu asumuksen, saunan ja viljankuivaushuoneen ykseydestä.[227]

Retzius kertoo taalalaisista "saunoiksi" nimitetyistä "savutuvista". Ne olivat ikkunattomia, mutta varustettuja ovella, jonka yllä oli pieni luukku. Oviseinällä katto ja sivuseinät ulottuivat useita jalkoja sitä pitemmälle, niin että syntyi jonkinmoinen suojus. Keskellä lattiaa oli uuni ja molemmilla sivuseinillä leveä "hylly". Näitä rakennuksia, vaikkakin niitä nimitetään saunoiksi, ei kuitenkaan käytetä kylpemiseen, vaan viljan kuivattamiseen.

Näyttää selvältä, ettei Retziuksen kuvaamia kuivatus-"saunoja" voida pitää riihinä ensinnäkin siksi, että niistä puuttuu parsisto sekä senkin vuoksi, että niiden uunin sijoitus on suomalaisille riihi-, jopa saunarakennuksillekin outo. Ne vastaavat melkoisesti (uunin sekä sivupenkkien l. "hyllyjen" sijoituksen puolesta) nimenomaan skandinaavisia, kuivaustarkoituksiin käytettyjä saunan nimellisiä rakennuksia. – Niiden suhde suomalaiseen saunaan ja kylpytapaan on kysymys, joka osittain vielä kaipaa erikoista selvittelyä. Nimityksestään (sauna) huolimatta, mutta rakenteeltaan oleellisissa kohdissa poikkeavina ne otaksuttavasti lähinnä liittyvät skandinaavisiin mallaspirtteihin (kölna) ja niiden tapaisiin kuivaushuoneisiin.

c. Riihirakennukset.

1. _Neliseinäinen yksinäisriihi_. Varsinaisen riihirakennuksen

perusmuodoksi on katsottava samanlaista neliseinäistä nurkkasalvosrakennusta kuin yksinäistupakin oli. Siitä puuttuivat kaikki seinälisät ja ovenedustarakennelmat. Ovi oli päätyseinässä. Keylandin käsityksen mukaan riihet olivat "melkein neliskulmaisa" ja leveyteensä nähden hyvin korkeita. Välikatto oli tasakatto.[228]

Keyland sekoittaa nähtävästi toisiinsa riihipirtin ja varsinaisen riihen, sillä hän on erikoisesti kiinnittänyt huomiotansa asunnon, riihen ja saunan ykseyteen ja siitä johtuen arveleekin, että riihet asumuksina olivat alkuperäisimpiä ja vanhimpia.[229]

Rakenteellisesti edellisestä vähän poikkeavana voidaan pitää Keylandin Mangskogissa piirtämää riihtä, jossa nähdään sivuseinähirsien pidentymät oviseinällä.

Samaan tyyppiluokkaan kuuluu Östbergin Norjan Soløristä kuvaama riihi, jossa erikoisesti kiinnittävät huomiota välikatottomuus ja uunin suun perälle päin antava asento.

Nähtävästi ainoa suomalaisalueilla täydellisenä säilynyt varsinainen riihirakennus on Vitsandin Monganmäen Karhilan riihi. Se eroaa edellisistä varsinkin siinä suhteessa, että siinä on ns. kylkiäinen eli ruumenhuone.[230]

Neliseinäinen maanpäällinen hirsisalvosrakennus, jossa ovi on päätyseinässä, on pitkänä ajanjaksona ollut riihen, samaten kuin savutuvankin yleismuotona suurimmassa osassa Suomea. Se on kuivaus- ja puintiriihen perusmuoto ei ainoastaan meillä, vaan laajemmaltikin itämerensuomalaisella alueella. Samalla se on virolaisenkin riihitupa-asuntokompleksin ydin, ja esim. vepsäläisillä se oli säilynyt nykypäiviin asti. Joskin esim. kaakkoiskarjalaista kuoppariihtä rakennushistoriallisessa suhteessa voidaan pitää kokonaan maanpäällistä vielä alkeellisempana,[231] kyseinen muoto lienee juuri se, joka teki yhteissuomalaisen riihen ainakin nimeltään paikotellen myös rakennuksena, tunnetuksi naapurikansoillekin. Tällainen oli suomalainen riihi keskiajalla nähtävästi koko Suomessa. Minkäänlaista epäilyä ei saata olla siitä, etteikö rakennuslisätön riihi erillisenä rakennuksena olisi ollut tunnettu Keski-Skandinaviaan muuttaville suomalaisille jo varhaisimpina muuttokausina. Sen sijaan saatetaan erikoisesti harkita, oliko kylkiäisriihi heidän jo kotimaassaan oppimansa, vai ryhtyivätkö he omaperäisesti varustamaan riihiänsä tämän laatuisella rakennuslisällä.

2. _Kylkiäisriihi_. Kylkiäisen tapaisia yksivierrekattoisia

kolmiseinäisiä rakennuslisiä voi yhtyä monenlaisiin rakennuskyhäelmiin. Suomessa eräät yksinäistupien alkeelliset eteisrakennukset ja yksinäistupaan liittyvät muut lisät ovat muodoltaan sellaisia, ja karjarakennuksiin niitä myös voi yhtyä. Värmlannissakin mainitaan kylkiäinen tehdyn navetan kupeelle silloin, kun se oli pieni. Se oli erikoisesti lammas- ja vuohinavettana. Myös jossakin pikkutalossa, jossa muuta karjaa ei ollut, vuohia varten voitiin tuvan viereen kyhätä kylkiäinen. – Muistitieto puhuu sekä kylkiäisellisistä että kylkiäisettömistä riihistä.[232]

Tältä kannalta asiaa tarkasteltaessa riihen kylkiäinen saattaisi olla varsin vanha. Ruumenien ja olkien sekä puintivälineitten säilyttämiseksi tällainen rakennuslisä oli tarpeellinen. Ei siis ole ihmeteltävää, että kylkiäisriihet varsinkin vauraampien asumusten yhteydessä ovat niin tyypillisiä ja yleisiä maamme yksinäisriihien joukossa. Tuliko kylkiäisriihi, kuten Sirelius otaksuu, ensiksi käytäntöön virkamiesten riihirakennuksissa, niin että se jo 1700-luvun alkupuolella niissä oli tavallinen, mutta talonpoikaisriihet samaan aikaan vielä olisivat olleet kylkiäistä vailla, on seikka, joka kaipaisi uutta tarkastelua.[233] Edellisen perusteella näyttää uskottavammalta, että talonpoikaisriihiin tällainen rakennuslisä on voitu keksiä ilman ylempien säätyjen rakennuksista saatua esimerkkiä.

Muodoltaan Mongan riihen kylkiäinen tarkoin vastaa kanta-alueen ja yleensä niitä riihen kylkiäisiä, joita idempänäkin Suomessa on säilynyt. Saatettaneen joltisella varmuudella päättää, että uutisasukkaat jo kotimaassa olivat tutustuneet tällaiseen riihen lisärakennukseen ja vauraahkoissa olosuhteissa sellaisia riihten kupeeseen kyhäsivät. Sen puuttuminen tahi esiintyminen täällä, samaten kuin suomalaisissa riihissä, lienee lähinnä ollut yhteydessä talous- ja varallisuusasteen kanssa. On myös muistettava, että tutkimusalueemme riihirakennuksista on siksi vähän yksityiskohtaisia tietoja, että on vaikeaa päättää, millaiset suhteet kylkiäiseen nähden niissä ovat vallinneet.

3. _Riihen muu rakenne ja sisusta_. Monganmäen, samaten kuin Östbergin

Norjan puolelta kuvaama riihi, olivat välikatottomia, kun taasen Segerstedtin kokoelmissa Vestmanlannista kuvattu Helleforsin riihi oli välikatollinen. Tässä yhteydessä on muistettava Keylandin maininta, että riihet (pirttiriihet) aina olivat tasaisella välikatolla varustettuja. Suhteet tässä kohden nähtävästi ovat olleet pääasiassa samat kuin asuinrakennuksissa.

Mistä välikatollisuus ja välikatottomuus lopulta riippuivat, ei ole helppoa päättää. Tuskin voitaneen jyrkästi pitää kiinni toisen muodon vanhemmuudesta ja alkeellisemmasta luonteesta toiseen nähden. Tasainen välikatto niin hyvin alkeellisimmissa asuin- kuin muissakin rakennuksissa (syrjäänien ja tsheremissien sekä Vienanmeren etelärannikon venäläisten saunat) suorastaan varsinainen kattolaite, jonka ohella ulkokatto joko kokonaan puuttuu tahi on varsin alkeellisin menetelmin saatu aikaan. Riihiin nähden välikatollisuus tahi välikatottomuus saattoi riippua riihen koosta. Pienessä riihessä oli vaikeaa sovelluttaa välikattoa parsiston kanssa, suuressa se oli rakenteellisesti mahdollista.

Suurehkot riihet näyttävät olleen melkoisen korkeita. Helleforsin riihen pituus oli 22, leveys 18 1/2 ja korkeus 20 jalkaa. Östbergin käsityksen mukaan riihen täytyi olla korkean sen vuoksi, että "siinä oikeastaan piti olla kaksi kerrosta". Etempää kuvauksesta selviää, että kirjoittaja näillä kerroksilla tarkoittaa parsien erottamaa ala- ja yläosaa.[234]

Riihten parsisto, sikäli kuin siitä tietoja on, on omiansa kiinnittämään huomiota. Sen sijoituksesta ja muodosta tiedot ovat ristiriitaisia. Ola Bergmanin selityksen mukaan orret kulkivat ovesta katsoen poikittaissuunnassa ja niiden päällä olivat liikkuvat parret pitkinpäin. Sanakirjasäätiön tiedonantajan mukaan orret olivat pitkinpäin ja parret poikkipäin niiden päällä.[235] Östbergin kuvasta saa käsityksen, että parret olivat pitkittäisasennossa, niitä kannattavat orret poikkipäin. Helleforsin riihessä parret näyttäisivät liikkuneen poikitse kahden riihen keskiosassa pitkittäissuuntaan kulkevan orren varassa. Mongan riihessä parret kulkivat riihen poikittaissuuntaan.[236] Samoin on asianlaita Keylandin Mangskogista kuvaaman riihen suhteen, josta lisäksi näkyy, että parsia kannattavia orsia on kolme.

Suomalaisissa riihissä parsien asento saattaa tunnetusti olla vaihteleva. Keski-Suomi tässä suhteessa osoittaa varsin suurta yhdenmukaisuutta siinä, että parret ovat poikittaisasennossa.[237] Pienissä riihissä, joissa ahtaminen on aloitettava perältä, tämä parsien asento tuntuu luonnollisimmalta, ja otaksuttavaa on, että se – kuten suurin osa käsillä olevasta aineistostakin puhuu – Keski-Skandinavian suomalaisten riihissä lähinnä on ollut tällainen.

Uuni eli kiuas on sijainnut jommassakummassa ovinurkassa, suu toista sivuseinää vasten. Tällainen oli esim. Helleforsin riihen uunin asento, joka muutoin oli kivistä kyhätty, 5 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea, samoin Keylandin Mangskogista kuvaaman riihen uunin.[238] Poikkeuksena on Östbergin Soløristä esittämän riihen uuni, josta saa käsityksen, että sen suu olisi perälle päin.

Tässä kohden suhteet ovat pääasiassa varmaankin olleet samat kuin kanta-alueilla; samalla voidaan viitata uunin asentoon savutuvissa ja saunoissa ja havaita, että niiden kesken tässä suhteessa vallitsee yhtenäinen kanta. Tällainen uunin sijoitus ovi- ja sivuseinän nurkkauksessa, suu toista sivuseinää päin onkin luonnollisin pienehköissä savujohdottomissa rakennuksissa, joissa lattiapinta oli säilytettävä mahdollisimman yhtenäisenä, mutta joissa suuri savu-uuni otti runsaasti tilaa. Myös polttopuiden käytön ja uuniin liittyvän muun askartelun kannalta tämä uunin sijoitus oli luontevin (suu toisella sivuseinällä olevaa akkunaa tahi akkunoita kohden).

Riihten lattian rakenteesta ei ole paljon tietoja. Värmlannissa on hämäränä muistona kerrottu, että riihissä olisi ollut lattiana kallio, mutta tällaista riihtä nykypäiviin eläneet tiedonantajat eivät ole nähneet. Kun otetaan huomioon tieto, että vanhojen asuinpirttien lattiana on voinut olla paljaaksi kaavittu kallio, tällaisen esiintyminen riihissäkin käy uskottavaksi, varsinkin kun kanta-alueellakin kalliolattiaisia tupia ja riihiä, tosin harvinaisuuksina, on säilynyt nykypäiviin asti.[239] Savilattiaa riihissä ei muisteta, mutta savi lieneekin alueella jokseenkin harvinaista. Muistitiedon mukaan riihissä samoin kuin tuvissakin lattiapalkit olivat pitkittäissuunnassa.[240] Tällainen lattia oli Helleforsin riihessä, joka oli tehty jokseenkin tasaisista, reunoiltaan hyvin yhteensovitetuista mäntypalkeista.[241] Keylandin Mangskogista kuvaamassa riihessä ne taasen ovat ovesta katsoen poikittaisasennossa.

Värmlannin suomalaisten yksinäisriihi sekä kylkiäisellisenä että kylkiäisettömänä kuvastaa jokseenkin uskollisesti kanta-alueen riihen rakennetta. Se onkin varsin ymmärrettävää, kun ajatellaan, etteivät vieraat esikuvat uusilla olinpaikoilla sen kehitykseen ole voineet vaikuttaa eikä paikallista kehitystä riihen aikaisen käytännöstä poisjäämisen vuoksi sanottavasti voinut olla. Se on samalla todisteena länsisavolais-keskisuomalaisen riihen laadusta kysymykseen tulevana ajanjaksona.

4. _Riihitystavoista ym._ Huomiota ansaitsee tieto, jonka mukaan

riihissä kuivattiin ja puitiin etupäässä vaan rukiita.[242] Riihten kiinteä yhteys Keski-Skandinavian suomalaisten kaskenviljelykauteen käy useasta yhteydestä selville ja mahdollista onkin, että kevätviljoja, ohria ja kauroja, joita pääasiassa kasvatettiin pelloissa ja sen vuoksi erikoisesti nimitettiinkin pellonviljaksi, ei paljoakaan käsitelty riihissä.

Sen lisäksi, mitä aikaisemmasta on tunnettua riihissä asumisesta sekä ns. "riihikesteistä", talollisten riihissä asuvista loisista, mainittakoon, että riihiin nähtävästi yleensäkin otettiin huoneenväkeä asumaan. – Isommissa taloissa riihi perimätiedon mukaan oli aina, ja niissä saivat pienasujat puida viljansa. Yhteisriihiä sen sijaan ei olisi ollut.

Riihen ahtajalla oli parsilla lauta (polkulauta, latolauta), jonka päällä hän oli lyhteitä latoessaan. Lyhteet ojennettiin latojalle antopuulla; se oli 2-3 haarainen kuusipuu. Sitä käytettiin "puistinpuuksikin".[243]

Seinään lyöjä puisti ja auttoi kupojen sitomisessa. Kaksi oli varstalla puimassa. Vasta sitten, kun oli "ryskätty" (varstalla puitu), otettiin siteet auki.[244]

Jos oljet (rukiin) olivat tuoreita, riihtä lämmitettiin kokonainen viikkokin. Varstan terä oli kahden kyynärän mittainen, varstan varsi vähän pitempi. Varstassa oli joko vihtainen tahi nahkainen kolla, jolla terä sidottiin varteen.

Kun vilja oli puitu, se viskattiin. Sitä ennen haravalla erotettiin pois kaikki fösyt ja riskillä rislattiin.[245]

5. _Sekamuotoja_. Uusilla asuinsijoilla ympärillä asuva

isäntäkansallisuus sovellutti viljan käsittelyyn toisia menetelmiä kuin mikä tulokkaille oli kotoista ja perinteellistä. Viljaa ei kuivateltu ja puitu kiukaallisessa riihessä, vaan se käsiteltiin uunittomissa luuvissa.

On ymmärrettävää, että suomalaiset vain hitaasti ja vähitellen siirtyivät tähän heille outoon viljan käsittelytapaan. Sen vuoksi puimahuone, luuva, vain asteettaisesti on työntänyt käytännöstä vanhan riihen.

Mangskogin Pålstorpin riihirakennukseen, johon sisältyy tyypillinen suomalainen kiukaallinen ja parsistolla varustettu riihi, on jo liittynyt muita vanhalle riihimuodolle outoja rakennuslisiä.

Kehitystapahtumat ovat alkuasteissaan tässä suhteessa olleet samat kuin niillä alueilla Suomessa, joissa luuvamuotoinen riihirakennus pyrkii tunkeutumaan vanhan kuivausriihen alueelle. Kiukaallisen suomalaisriihen yhteyteen rakennetaan luva. Tällainen kuuluu esim. Keylandin kuvana 141 esittämään värmlantilaisen riihen yleiskaavioon, a on varsinainen kuivausriihi, b luva, jossa "jo aijemmin" rapatut eli puistetut (väggslagna) ruislyhteet puitiin.[246] Kuvaaja korostaa sitä, että riihen ja luvan yhtyminen samojen seinien sisälle on harvinainen eikä ole paikkakunnalla vanha.[247]

Lekvattnetista (Pojansaaresta?) v. 1902 Tukholman Skansenia varten hankittu "metsäluva" oli sekin kaksihuoneinen, mutta siihen kuuluu nyt luva (loge) ja lato (golf). Keyland ilmoittaa rakennuksen tekovuodeksi 1671. Jos tämä ajanmääräys pitää paikkansa, olisi siirtymistä suomalaisesta riihestä ruotsalaiseen luuvarakennukseen tapahtunut näin aikaisin, siis välittömästi suomalaisten Keski-Skandinaviaan muuton jälkeisinä aikoina tahi sen vielä jatkuessa.

Vanhoja riihirakennuksia muistuttaa ulkoisilta piirteiltään melkoisesti myös Honkamäen luuva- ja latorakennus, jonka ovi on päätyseinässä. Rakennusta on käytetty yksinomaan puintihuoneena. Siihen yhtyvä vasemmanpuolinen ajosillalla varustettu pienempi osasto on nykyisin heinäsuojana. Varsinaisista luuvarakennuksista se eroaa selvästi siinä suhteessa, ettei se rakenteeltaan ole niiden tavoin pitkittäisrivirakennus, ovi pitkällä sivulla, vaan vanhojen riihten tavoin ovipäätyinen rakennus.

6. _Luuvat_. Edellisestä on selvennyt, että skandinaavisperäinen

puintihuone luva jo aikaisin alkoi työntää tieltään suomalaista riihtä, ja nykyisin se kokonaan onkin vallannut sen aseman. Tämä tapahtuma on mahdollisesti osittain käynyt yhtä rinnan kaskenviljelyn väistymisen kanssa uudenaikaisen pellon viljelyn tieltä. Perimätieto kertoo, että "niillä, joilla oli riihet, ei ollut luuvaa". – Varsin ymmärrettävää on, että luuva nimityksellisesti joskus sekoitettiin riihen kylkiäiseen tahi riihilatoon.[248] Näin on tapahtunut esim. Keski-Suomessa niillä tienoin, missä luuvariihi on etäimmälle tunkeutumassa vanhan kuivaus- ja puintiriihen alueelle.[249]

Keylandin piirroksena tunnetaan luuvarakennuksen sisusta Värmlannista, tarkemmin määrittelemättömästä paikasta. Siitä selviävät ruotsalaisperäisen luuvan peruspiirteet. Puintihuoneen molemmin puolin, puoliavoimen hirsiseinän erottamina ovat ladot (gålf). Niitä käytetään puimattoman viljan, ruumenien ja olkien säilyttämiseen.[250]

Luuvarakennusten joukossa on myös alkujaan kaksihuoneisia yhtymiä, joista toinen on puimahuone, toinen lato. Tällaiseen saattaa erillisenä lisärakennuksena liittyä töinen.

Se puimarakennuksen muoto, jossa puintiluuva on keskellä ja kolvit sen molemmin puolin, on nykyisissä Värmlannin suomalaistaloissa tavallinen. Sitä edustavat myös Norjan puolella olevien Linneakylän ja Tvängsbergetin luuvarakennukset. Nyskogan Vaissilan Mäkikylän luuvarakennuksessa. Viimeksimainitussa kolvit saattoivat samalla olla sekä heinä- että ohra- ja kauralatoja. Heinät pidettiin alla, niiden päällä puitava vilja. Luuvan lattia on noin 1 m. kolvien lattiaa korkeammalla. Siinä (lattiapalkit poikittaisasennossa) on luukku, josta ruumenet luodaan lattian alustaan. Kolvien puoleisissa seinissä on aukot, joista puitava vilja heitetään luuvaan. Pohjoiskolvin (pohuskolv) peräseinässä on aukko, joka vie olkikolviin (d) sekä vielä alhaalla luvan puoleisessa seinässä aukko, joka vie luvan alaiseen ruumenhuoneeseen.

Linneakylän (Lintorpet) luuvarakennus on kolmiosainen, keskellä puintiluuva (trösklog), toisessa päässä viljalato (korngolv), toisessa olkilato (halmgolv). Tvångsbergetin luuvarakennus on muissa suhteissa yhteellinen edellisen kanssa paitsi siinä, että kuvassa vasemmanpuoliseen latoon on ovi suoraan ulkoa.

Luuva kolveineen (latoineen) voi myös yhtyä suurempiin ulkohuonerakennusriveihin. Juhoilassa tallirakennus ja luuva ovat yhtyneet samaksi rakennuskompleksiksi. Tallin (jossa on vuosiluku 1775) erottaa luuvapuolesta tallin sola eli rekisola. Luuvan, (jonka lattia on korkeammalla kuin sen sivuilla olevien latojen) toisella sivulla on itäkolvi, toisella luode-(luitve-)kolvi. Luuvassa ryskätään, kolveissa pidetään puitava vilja ja oljet.

Suurehkoissa taloissa tämä rivittymispyrkimys on myöhäisen ajan kehitystuloksena mennyt yhä pitemmälle. Talousrakennukset asettuvat yhä moniosaisemmiksi rakennusrivistöiksi. Näin on tapahtunut Östmarkin Puralassa (Puranstorp), jossa myöhempi navettarakennuskin on liitetty luuva–tallirakennukseen. Nyskogan Karvailassa ovat yhdeksi riviksi asettuneet aitta, talli, rekisola ja luuva.

Tämä keskittymis- ja rivittymisilmiö on epäilyksittä lähinnä luettava uusien pihamuodostumien ja ruotsalaisen vaikutuksen ansioksi. Vanhalle kanta-alueen rakennusjärjestelmälle se on outoa, mutta sen syntymisen edellytyksenä on myös ollut mahdollisuus sijoittaa tulenvaaraton puintihuonekompleksi muitten varsinaisten piha- ja talousrakennusten yhteyteen.

Aitta.

Suomensukuisten kansain rakennuksista aitta joko asumuksen rinnalla tahi sen yhteydessä epäilyksittä on vanhimpia. Ns. luonnonelinkeinoihin, lähinnä metsästykseen ja kalastukseen perustuva elinmuoto pakoitti rakentamaan – joskin varsin vaatimattomia – säilytyshuoneita, aittasia, joiden patsaalliset muodot voidaan palauttaa varsinaista salvosrakennusta alkeellisempiin laitteisiin (patsaallisiin riistansäilytyskatoksiin) ja eräissä tapauksissa pitää yhtenä salvosrakennusten lähtökohtana. Jo metsästykseen ja kalastukseen perustuva talousmuoto edellytti, että saaliin säilyttämiseksi kyhättiin erikoisia huoneita, mutta varsinkin kehittyneempi talouden muoto, jossa maanviljelyllä oli juurtunut asema, pakotti huolehtimaan viljan ja siitä saatavien ruoaksien ym. säilyttämistä erikoisissa rakennuksissa, aitoissa.

Mutta kuten muissakin kohdin asuntokulttuurin alalla, aittoihinkin nähden talouden aste monesti määräsi niiden laadun. Pienessä mäkitupa-asumuksessa savutupaan oveneteisrakennuksena liittyvän eteisen seinällä erotettu takaosa monesti, ainakin Suomessa samalla kuin karjalais-aunukselaisella alueella ja idempänäkin rajojemme takana, oli joko varsinainen aitta tahi ruokatavaroiden säilytyspaikka (ruokakonttori, maitomökki, kamaripönkä jne.) Aitan yhtymisestä varsinaiseen asumukseen olisi löydettävissä runsas ja vaihteleva esimerkkisarja ei ainoastaan oman maan vanhakantaisista kansanrakennuksista vaan myös idästä maamme rajojen ulkopuolelta, aina syrjäänien, tsheremissien ja Obin-ugrilaisten rakennuksia myöten. Muistettakoon tässä, että aitta asuinrakennuksen kiinteänä osana kuuluu esim. pohjoissuurvenäläiseen rakennusmuotoon.

Kehittyneen talouden ja varsinkin laajentuneen perhemuodon tarpeita asumukseen välittömästi yhtyvä aitta ei kauan voinut tyydyttää. Sen vuoksi erillinen, asumuksesta loitolla sijaitseva aittarakennus kuuluu jo yksinäissavutuvan kaudelle. Mutta varsinkin kasvaneen perhemuodostuksen sekä vihdoin talouden monipuolistumisen, siisteyden ja mukavuussyiden kannalta aittarakennukset kävivät välttämättömyydeksi ja saivat kehitykselleen sekä lukumäärälleen uutta pohjaa. – Suomalaisessa ja suomensukuisten kansain asumusten historiassa aittalaitos tarjoaa lukuisia eri näkökohtia ja kehityssuuntia valaisevaa aineistoa, jonka soisi joskus pääsevän yhtenäiseen ja kokoavaan näkemykseen perustuvan käsittelyn kohteeksi.

On oikeastaan tarpeetonta tarkastella tutkimusalueemme aittoja sen kysymyksen kannalta, olisiko yksinäisaitta uusille olinsijoille muuttajille vanhastaan ollut tunnettu. Jo edellisen perusteella saatetaan pitää selvänä, että kanta-alueen taloihin siirtymäkautena kuului aittoja. Vanhimmissa kanta-alueen rakennusten luetteloissa onkin mainintoja aitoista. Näyttääpä sellaisia taloihin kuuluneen useita ja eri tarkoituksiin määrättyjä.[251]

a. Suoraseinäinen ja päätyulkonemalla varustettu yksinäisaitta.

Aittarakennus on muutamissa alueemme suomalaistaloissa säilynyt niin tyypillisesti suomalaisena, että sen voisi siirtää jonnekin keskisuomalais-itäsuomalaiselle maaperälle, missä tuskin mikään piirre ilmaisisi sen olevan peräisin Keski-Skandinaviasta.

Lähtömuotona voidaan pitää suoraan maaperältä tahi matalalle kivijalalle rakennettua suorasemäistä yksinäisaittaa, jonka ovi on päätyseinässä. Kuvan 153 esittämää, vuosiluvulla 1685 merkittyä aittaa, jossa ovipäädyssä on päätyulkonema eli riima, lienee oikeus pitää yhtä vanhana kuin edellisiä. Tämän laatuinen kompositionistinen lisä on löydettävissä monista alkeellisimmisluontoisiin luettavista puurakennuksista (metsäsaunoista, saunoista, aitoista jne.) monilla esim. suomensukuisten kansain asuma-alueilla (syrjääneillä, tsheremisseillä, Obin ugrilaisilla), missä hirsisalvosarkkitehtuuri astuu ensimmäisiä kehitysaskeleitaan.

Myös tavataan muoto, jossa sivuseinien hirret ovat pidentyneet oviseinän ulkopuolelle. Muoto on yhtä vanha kuin edelliset ja nimenomaan varsin alkeellisluontoisissa salvosrakennuksissa (metsäsaunoissa, riista-aitoissa, saunoissa jne.) laajoilla alueilla mm. idässä (karjalaiset ja lappalaiset riista-aitat, syrjäänien ja tsheremissien "metsäsaunat" jne.) tavattava.

Esitetyt muodot ovat samalla kanta-alueen erillisten aittojen vanhimpia yleismuotoja, joiden pohjalta usein monivaiheiset kehitysjaksot ovat versoneet. Ne tavataan niin hyvin kanta-alueella kuin kauempana idässä usein toisten kanssa rinnakkain, ikivanhoina ja tasavertaisina muotoina. Keski-Suomi on kuitenkin merkittävä erikoisesti rinnallisten (päätyulkonemalla varustettujen) aittojen alueeksi samalla kuin monin paikoin lännessä, esim. Lounais-Hämeessä, sitä useimmiten vastaa röydällä (oven yläpuolisten sivuseinähirtten pidentymien varaan rakennetulla ovenedustakatoksella) varustettu aitta.

Erikoista huomiota herättää se, että kanta-alueen aitoissa saatetaan havaita muotoja, joissa päätyulkonema on sekä ovi että takaseinässä. Itäsuomalainen tallikin saattaa olla näin rakennettu. Tutkimusalueemme aittojen joukossa tavataan muoto, jossa päätyulkonemien lisäksi yläosan sivuseinät ovat leventyneet. Näin on saatu aikaan lähinnä mukava tukipohja aitan parvelle (loft).

Edellä tarkastellut seikat näyttävät puhuvan sen käsityksen puolesta, ettei oven eteinen päätyulkonema suinkaan aina ja yksinomaan ole lähtenyt pyrkimyksestä suojata oven edustaa, vaan että sen tarkoituksena on ollut laajentaa aitan yläosaa. Pienissä ruoka- ja vaate-aitoissa ulkonema synnytti sisältä päin katsottuna jonkinlaisen käden ulottuvilla olevan hyllyn, jolle saatettiin asettaa tavaroita, joita ei tahdottu säilyttää lattiapohjassa. Mutta samalla tämä näköjään vähäinen lisä saattoi, kuten edempänä nähdään, olla rikkaan ja monivaiheisen kehityksen lähtökohtana. – Ennen kuin näitä vaiheita ryhdytään seuraamaan, tarkasteltakoon edellä esitettyihin perusmuotoihin yhdistettäviä tutkimusalueemme aittoja.

Molemmat perusmuodot, suoraseinäinen ja rinnallinen esiintyvät, kuten jo sanottiin, alueellamme rinnakkaisina ja iältään yhdenvertaisina tyyppeinä. Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö ne olisi kanta-alueen vastaavien muotojen perintöä. Sellaisinaan, yksinäisaittoina ja enintään parvellisina ne ovat säilyttäneet arkastiset muotonsa viime aikoihin ja vain vähäisessä määrässä ottaneet vaikutteita ympäristön skandinaavisesta aitta-arkkitehtuurista. Voidaan esim. panna merkille, että ne yleensä ovat säilyneet suoraan maaperästä nousevina tahi kivijalalle rakennettuina ja näin ovat vailla niitä alustakonstruktioita, jotka skandinaavisille aitoille ovat luonteenomaisia. Joskus muutoin varsin alkeellisluontoinen yksinäisaitta saattaa seistä alustalaitteella, johon kuuluu tyypilliset skandinaaviset nurkkapatsaat.[252]

Ne muunnokset, jotka tältä pohjalta ovat lähteneet, eivät ole varsin monilukuiset eivätkä osoita syvällekäypiä poikkeuksia perustyypeistä. Päätyulkonema ja sivuseinähirsien pidentymät saattavat modifioituina säilyä melkoisen uudenaikaisissakin parveilisissa aitoissa. Jonkinlaiseen eteisellisyyteen päästään, kun riiman ja sivuseinähirtten pidentymien eteen kyhätään suojus pystylaudoista.

Kanta-alueille vieraana, uusilla asuinsijoilla opittuna on pidettävä tapaa vuorata joko aitan ovipäädyn yläosa tahi koko oviseinä pystylaudoituksella. Jälkimmäisessä kuvassa oikealla nähtävä aitta on tätä paitsi skandinaavinen harjapäätyinen kaksoisaitta.

Vanhalta suomalaiselta pohjalta lähtevänä on sen sijaan pidettävä sitä kaksihuoneiseksi ilmoitettua aittarakennusta, jota Keylandin kuva 160 esittää. Joskaan väliseinä, kuten suomalaisissa ns. viisiseinäisissä aitoissa ei ole salvottu läpi nurkkasalvoksena, tätä muotoa voitaneen lähinnä verrata viimeksimainittuihin. Värmlannissa tiedetäänkin puhua kaksirummaisista aitoista. Toisella puolella pidettiin maidot, voit, lihat, toisella jauhot, viljat, suolat, leivät.[253] – Aitat eivät yleensä sikäläisen taloudenasteen pohjalla näytä kehittyneen pitkiksi aittariveiksi, vaan pysähtyneen vierekkäisten yksinäisaittojen kannalle. Yksinkertainen aitta saattaa vihdoin, kuten Suomessa, yhteen salvottuna liittyä muihin talousrakennuksiin.

b. Kaksikerroksiset aitat.

Muutamat edellä tarkastelluista aittamuodoista ovat jo sikäli sisältäneet kaksikerroksisuuden idun, että niissä on saattanut olla vajavaisempi tahi täydellisempi parvi, johon on päästy aitan sisältä. Pienissä aitoissa parvi on matalalla, käden ulottuvilla, suuremmissa se muodostaa täydellisen yläosan, johon päästään sisällä olevia portaita myöden. – Seuraavassa tarkasteltakoon, miten varsinainen kaksikerroksinen aittarakennus syntyy.

Kaksikerroksellisuus ei sellaisenaan aina ole korkean kehitysasteen tunnusmerkki. Jo kolttain alkeellinen aittanen saattaa olla kaksikerroksinen; siinä todellisuudessa on kaksi erillistä aittaa päällekkäin. Sellaiseen on lähinnä verrattava kaukolalainen kaksikerroksinen aitta, jossa kuitenkin yläkerran edessä on siltaparveke. Aitan päätyosan ulkonemat eli riimat tarjosivat ulottuvaisuuden laajentumina erikoisen edellytyksen parven muodostumiseen. Sellainen parvellinen ja tavallaan jo kaksikerroksinen aitta, jonka yläkertaan päästiin sisällä olevia portaita myöden oli epämukava sellaiseen verrattuna, johon noustiin ulkona olevia portaita pitkin. Niiden käyttöönsovelluttamiseen silloin, kun yläkertaan tahdottiin päästä erikoisen oven kautta, tarvittiin parvekesilta. Näin voidaan katsoa syntyneen sellaisten kaksikerroksisten aittojen, joissa yläkerran oven tahi ovien edessä on avoin silta.

Se, kuten edellä useissa kohdin on mainittu, jo alkukantaiseen hirsisalvostekniikkaan kuuluva menettely, että sivuseinähirret jätetään oviseinällä pidentyneeksi jatkokseksi, suojeli sekä alakerran oven edustaa, että antoi entistä kiinteämmän muodon yläkerroksen oven edessä olevalle siltaparvekkeelle. Tähän muotoon perustuva kaksikerroksinen aitta on tutkimusalueellemme ollut varsin tyypillinen, koska useita sellaisia on säilynyt meidän päiviimme saakka. Niiden joukossa yksihuoneinen muoto, joka tavataan myös kanta-alueella, nähtävästi on ollut yleisin, mutta myöskin alhaalta viisiseinäinen, ylhäältä yksihuoneinen näyttää niihin kuuluneen.

Silmiinpistävänä yhtäläisyyspiirteenä saattaa siltaparvekkeen rakenteessa panna merkille sen, että yläkerroksen oven keskikohdan korkeudella käy rinnan edessä yksinäinen pitkittäishirsi. Sen tarkoituksena oli tarjota suojaa sillalla liikkujalle. Rinnan muodostus on alkuasteessaan vähäinen; useimmissa muodoissa näyttää ulkosyrjällä sillan reunassa olleen vain pari hirttä, toisissa kolme tahi neljä. – Eräistä muodoista erillinen rintahirsi puuttuu, mutta otsahirsi on keskeltä tuettu siltahirteen pystypatsaalla.

Kanta-alueen kaksikerroksisista aitoista voidaan helposti löytää niin läheisiä vastineita useimmille äsken tarkastelluille Keski-Skandinavian suomalaisten aittarakennuksille, että eräitten yksityiskohtien perusteella niiden on katsottava juontuvan samasta juuresta. Näin esim. kuvissa 169 ja 170 nähtävät aitat liittyvät suoranaisesti edellisiin muotoihin mm. niin hyvin sivuseinähirtten pidentymisen kuin sillan kynnyshirtten luvun puolesta.

Tutkimusalueemme aittarakennusten sarjan tarkastelu voidaan päättää kuvan 171 esittämällä mangskogilaisella aitalla. Se on kaksikerroksinen riimapäätyinen aitta, jossa riiman rinnassa on ikkuna. Tällaisena se oikeastaan kuuluu päätyulkonemalla (riimalla) varustettujen sarjaan, mutta samalla se nimenomaan on muodostunut kaksikerroksiseksi, suhteellisen korkeaksi rakennukseksi. Yläkerran valonlähteeksi otsaan on avattu neliruutuinen ikkuna. Tässä suhteessa se vastaa sellaisia kanta-alueen kaksikerroksisia riima-aittoja, joissa otsassa on kapeahkot ikkunattomat valoaukot.

c. Keski-Skandinavian suomalaisaitta rakenteellisena saavutuksena.

Keski-Skandinavian suomalaisten aittojen tarkastelu osoittaa, että ne useimmiten uskollisesti kuvastavat niitä kanta-alueen aittojen muotoja, joita täällä on pidettävä aittarakennusten perusmuotoina. Suorastaan maaperästä kohoava neliseinäinen, jossa ei ole pääty- eikä muita ulkonemia, riimallinen yksikerroksinen, viisiseinäinen, kaksikerroksinen (parvellinen) riimallinen sekä kaksikerroksinen parvekkeellinen eli solallinen ovat ne muodot, joihin kehitys on johtanut.

Ei ole epäilemistä, etteivätkö nämä saavutukset olisi kaikki olleet tunnettuja uuteen maahan muuttaville, sillä kanta-alueella ne, tahi useimmat niistä ovat ikivanhoja. Tutkimusalueemme aittamuotojen tarkastelu paljastaa samalla pari mielenkiintoista seikkaa. Ensiksikin saatetaan havaita, että niiden kehitys on jäänyt keskeneräisemmälle ja arkaistisemmalle asteelle kuin esim. kanta-alueen vastaavien muotojen. Sellaisia huomattavaan arkkitehtoniseen kehitykseen nousseita muotoja, joissa esim. solan rinta on rakennuksen elimellinen yhteensalvottu osa erimuotoisine yläkerroksen ovien eteen avautuvine aukkoineen, alueelta ei tunneta. Toiseksi, Keski-Skandinavian suomalaiset näyttävät hämmästyttävän vähäisessä määrässä ottaneen oppia ympärillä asuvan skandinaavisen väestön aittarakennuksista, joista varsinkin norjalaiset aittamuodot taidokkaine alustakonstruktioineen, kehittyneine luhtiosineen ja suurta ornamentaalista tehoa tavoittelevine ovenpieli-, ovi- ym. laitteineen edustavat pohjoismaisen kansanomaisen puuarkkitehtuurin korkeimpia saavutuksia.

Syitä tähän vanhoillisuuteen ja kehityksen keskeneräisyyteen on saattanut olla useitakin. Ensiksikin, suomalaisten asujanten talousmuoto, joka pitkinä aikoina pääasiallisimmin perustui kaskenviljelyyn, ei kohottanut asujamia sellaiselle varallisuusasteelle, jolla esim. aittojen puuarkkitehtuuri olisi voinut saavuttaa korkean kehityksen. Toiseksi, suomalaisväestön syrjäinen asema ja eristyneisyys, ainakin asuinalueen läntisissä osissa, piti yllä vanhoillisuutta ja suojeli vierailta vaikutuksilta. Niissä ankarissa olosuhteissa, joissa suomalaisväestö joutui elämään, ponnistukset oli suunnattava jokapäiväiseen toimeentuloon, jolloin ei suuresti ollut mahdollisuuksia kehittää asuntojen, mm. aittamuotojen rakennustaidollisia saavutuksia, vielä vähemmän koristeellisuutta. – Keski-Skandinavian suomalaisten aitat kuvastavat siis kohdaltansa rakentajiensa taloudellista ja yleistä kulttuurillista tasoa.

d. Luhtirakennuksista.

Tutkimusalueemme aittarakennusten tarkastelu olisi saattanut päättyä tähän. Koska kuitenkin niiden joukossa on ollut muotoja, joita ehkä voidaan olla valmiita pitämään ns. luhtirakennuksina, tarkasteltakoon seuraavassa eräitä tällaisiin rakennuksiin liittyviä yleisiä näkökohtia.

Tavaksi tulleessa luhtirakennuksen käsitteessä ja määritelmässä havaitaan ilmeistä epämääräisyyttä. Vanhimpana luhtirakennuksen tyyppinä on pidetty sellaista, johon kuuluu vain kaksi päällekkäistä huonetta.[254] Tämän mukaan esim. jokainen kaksikerroksinen aittarakennus olisi luhtiaitta. Toisaalta varsinaiseksi luhtirakennukseksi on merkitty sellainen aittarakennus, jossa "yläkerroksen makuu- ja säilytyskammio eli luhti seinällä erotetaan rinnasta eli siitä solasta, johon luukku tikapuineen johtaa".[255]

Kuten jo edellisestä lienee selvinnyt, aitan kaksikerroksisuus saattaa kuulua jo hirsisalvosrakennusten varhaisimmalle kaudelle. Koltan-lappalainen patsaallinen aitta on saattanut muodostua kaksikerroksiseksi siten, että sen alkujaan ilmeisesti avoin alaosa on umpeutunut ja muuttunut nurkkasalvoksiseksi, päällysosaa hiukan kapeammaksi alakerraksi. Edellä on voitu seurata sitä kehitystä, miten yksikerroksinen parvellinen ja riimallinen aitta pääasiassa sen sisällä tapahtuvien muutosten ansiosta on tullut kaksikerrokselliseksi. Tällaisia aittoja, enempää kuin päällekkäin rakennettuja suoraseinäisiä kaksikerroksisia ei ole pidettävä luhtiaittoina.

Luhtirakennuksille, sekä aitoille että talleillekin on niiden käytännön kannalta ominaista se, että yläosaa pidetään makuu-, vaatetavaroiden ja käyttöesineitten säilytyspaikkana. Suomen läntisillä kulttuurialueilla tätä rakennuksen osaa nimitetään skandinaavis(ruotsalais-) peräisellä luhti- (lutti jne.) nimityksellä. Mutta kanta-alueella, Keski-Suomessa, niin hyvin kehittymättömämpää rakennuksen yläosaa, jossa on päätyulkonema, kuin varsinaiseksi makuu- ja vaateaitaksi kehittynyttä yläkerrosta (aitoissa ja talleissakin; esim. Seurasaaren ulkomuseon Niemelän torpan tallin kokki) sanotaan tiimaksi tahi kokiksi. Keski-Skandinavian suomalaiset tuntevat aitan yläosan loft, luft -nimisenä, mutta luhti-nimitys näyttää olevan tuntematon.

Luhti-sanan perusteella ei siis voitane tehdä minkäänlaisia päätelmiä tämän rakennusmuodon suhteesta vastaaviin skandinaavisiin, sillä tuon lainasanan asema saattaa olla sama kuin useiden muiden länsimurteittemme skandinaavisperäisten lainain, nimittäin että se on työntänyt tieltään alkuperäisen vanhemman nimityksen. Luhdin käytävävälikön eli sillan nimitys sola, jonka katsotaan vastaavan muinaisruotsin svali-sanaa, tuskin sekään nimenomaan luhtirakennuksen erään osan nimityksenä on suuresti skandinaavisten vaikutteiden kannalta todistusvoimainen, sillä sola-sana nimenomaan rakennusterminä on yleinen monessa muussa tähän verrattavassa merkityksessä.

On kieltämätön tosiasia, että luhtirakennukset Skandinaviassa ovat saavuttaneet erittäin korkean kehitystason. Samoin ei voida olla ottamatta huomioon, etteikö Pohjanlahden tämän ja tuonpuolisten muotojen välillä voitaisi osoittaa sellaisia yhtäläisyyksiä, että niiden voidaan katsoa nousevan samalta muotopohjalta. Edelleen on todettava, että varsinaiset täyden kehityksen saavuttaneet luhtirakennukset kuuluvat pääasiassa maamme läntisen ja eteläisen kulttuurialueen kansanrakennuksiin ja käyvät harvinaisemmiksi, mitä etemmäksi itään siirrytään. Näistä seikoista huolimatta Suomen luhtirakennuksia ei sellaisinaan voida pitää skandinaavisena lainana, eipä edes varsin suuressa määrässä tältä taholta vaikutuksia saaneina. Niihin rakennuksiin, joita voidaan pitää varsinaisina luhtirakennuksina kuuluu maassamme erittäin rikas sarja muunnoksia, varsin alkeellisluontoisista – joissa kuitenkin tavataan luhtirakennukselle ominaiset elementit – mitä kehittyneimpiin, kuten etelä- ja keskipohjalaisiin luhtirakennuksiin saakka.

Luhtirakennuksen kehitystä on pohtinut mm. Sirelius. Hän antaa huomattavan merkityksen sille muuallakin esitetylle käsitykselle, että niiden kehitykseen puolustusnäkökohdat ovat vaikuttaneet ja että luhti aikoinaan oli varushuone. Tällöin luhdin "sola tarjosi sitä paremman suojan hyökkääjää vastaan, mitä umpinaisempi se oli; olojen käydessä rauhallisemmiksi ja luhdin muututtua yksinomaan makuu- ja vaatehuoneeksi alettiin solan aukkoja laajentaa. Niin puhkaistiin viimein päätyseinätkin, kunnes vihdoin syntyi auringolle ja valolle avonainen eteisparvi."[256]

Joskin umpipihaisessa talomuodossa puolustusnäkökohta mahdollisesti saatettaisiin ottaa huomioon, tällä hajamuotoisessa rakennusryhmityksessä, jossa luhtiaitta saattoi sijaita loitolla asuinrakennuksesta, tuskin on voinut olla merkitystä. Tätä paitsi luhtirakennuksen kehityksen saatetaan katsoa tapahtuneeksi myös toisessa, edellä esitetystä päinvastaisessa kehityksen järjestyksessä. Tällöin "puolustusmomentti" joutuu yhä heikompaan asemaan.

Keski-Skandinavian suomalaisten kaksikerroksisten parvekeaittojen ("luhtiaittojen") tarkastelu osoittaa, että luhtiparveke niissä, kuten monissa aitoissa Suomessa sekä rajojemme ulkopuolellakin idässä, useimmissa tapauksissa on kehittynyt yläkerroksen eteen muodostuneesta sillakkeesta. Sivuseinähirsien pidentymät päätypuolella, joiden olemme todenneet esiintyvän salvosrakennusten varhaiskantaisimmissa asteissa, tarjosivat sopivan lähtökohdan rinnan umpeuttamiseen. Siksi nähdäänkin rintahirsien määrän (2-5) vaihtelevan sitä mukaa, miten umpinaiseksi sola on haluttu rakentaa. Erillistä, yläoven keskivaiheilla kulkevaa suojahirttä ei varmaankaan ole käsitettävä umpeutuneen rinnan jäännökseksi, vaan avoimen parvekesillan suojahirreksi, rintasalvoksen erilliseksi osaksi.

Edellä esitettyä käsitystä vahvistaa puolestaan tsheremissien luhtiaittojen tarkastelu, mikä osoittaa selviä paralleeleja tutkimusalueemme aittamuotojen rinnan kehitykselle. Kuvassa 172 havaitaan rinnan muodostuksena vain pari kynnyshirttä, jotka kuitenkin on salvottu yhteen sivuseinähirtten pidentymien kanssa. Rintahirsiä voi olla myös kolme, ja tätä seuraavasta muodosta löydetään samaten kuin värmlantilaisista ja suomalaisista ylempänä, luhdin ovien keskikohdan korkeudella kulkeva kaidehirsi. Edellisissä muodoissa sivuseinien pidentymät solan kohdalta ovat katkotut. Kuvan 174 näyttämässä muodossa ne, sekä solan päissä että aitan alaosassa on salvottu pitkäksi hulaaksi; tämän aitan solaa kolmine kynnyshirsineen, kaidepuineen, keskustan pystypatsaineen ja rintaa umpeuttavine ristikoineen on pidettävä täysin kehittyneenä "luhdinsolana", jolle saatettaisiin löytää lukuisia yksityiskohdittain yhteellisiä vastineita esim. "luhdillisista" aitoista.

Luhdin rinnan muotojen vaihtelevaisuus ja kehittyneisyys on osittain riippunut muotoaistin ja kauneudellisten näkökohtien vaihtelusta, osittain käytännön sanelemista syistä. Sellaisenaan, rakenteellisesti alkeelliselle asteelle jääneenä, luhtirakennus hirsisalvosrakennusten joukossa on erittäin vanha ja – kuten esim. tsheremissien luhtirakennukset osoittavat – niitä on rakennettu varsin alkeellisen salvosrakennustekniikan kausina. Ei ole epäilemistä, etteivätkö ne tutkimusalueemme tosin vähäiseen kehitykseen nousseet aittarakennukset, joita näiden ominaisuuksien puolesta voidaan pitää luhtiaittoina, olisi perua vanhoilta asuinsijoilta. Tämä on sitä uskottavampaa, kun tiedetään, että Keski-Skandinavian suomalaisten luhtiaitat monesti vastaavat kanta-alueen arkaistisimpia muotoja, ja että kauempaakin idästä, esim. karjalaiselta alueelta, voitaisiin osoittaa täysin yhteellisiä lähtömuotoja. Mutta samalla kuin luhtirakennukset (aittoina ja talleina) kanta-alueella saavuttivat korkean kehitystason, ne Keski-Skandinavian suomalaisten rakennusten joukossa niistä syistä, joita edellä on kosketeltu, jäivät suhteellisen vanhakantaiselle ja vaatimattomalle kehityksen asteelle.

Edellisestä lienee muun ohella käynyt uskottavaksi, että luhtirakennukset eivät sellaisinaan kuulu tiettyjen maantieteellisten alueitten erikoissaavutuksiin, joiden kesken välttämättömästi olisi étsittävä kiinteitä kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, vaan että näin nimettyihin rakennussaavutuksiin on useilla tahoilla voitu päästä itsenäisen kehityksen tietä. Ne ovat kehittyvän maanviljelyyn perustuvan talousmuodon ja rakennustekniikan yhteistulosta.

Talli.

Huolimatta siitä, että alkeellisimmat lähtökohdat eroavat toisistaan, talli rakennuksena on läheistä sukua aitalle. Varsinkin Suomessa (Keski-Suomessa) sen kehitys kaksikerroksiseksi ja luhdilliseksi on tapahtunut samojen vaiheitten kautta kuin aittarakennusten. Samanlaista kehitystä kaksikerroksiseksi ja luhdilliseksi on havaittavissa Keski-Skandinavian suomalaisten tallirakennuksissa.

Yksinkertaisin tutkimusalueemme talli on rakennuksena ollut samanlainen kuin kanta-alueenkin pikkutalli: neljäseinäinen permannoton salvosrakennus. Mutta jo sangen varhain näyttää tallirakennus ruotsalaisten esikuvain mukaan liittyneen muihin talousrakennuksiin, muodostaen niiden kanssa pitkähkön rakennusrivistön. Karvailan (Södra Viggen, Nyskoga) talousrakennusrivistöön kuuluu aitta, talli, rekisola ja luuva. Luuvan molemmin puolin ovat ladot (kolvit).

Vaissilan Mäkikylän tallirakennus on alakerrasta kolmihuoneinen, a1 on miespuoli, jossa hevosia tillattiin,[257] a2 hevospuoli, jonka edellisestä erottaa matalahko seinä, minkä kupeessa on soimi. Tällä seinällä ovat puosat (bås, 'pilttuu'), b on tallinkolvi, jossa pidettiin heiniä. Päältä rakennus oli yhtenä huoneena, ja nyttemmin jo hävinnyt ajosilta vei tallin päällykseen.

Sellainen kaksihuoneinen tallirakennus, jossa soimi ja pilttuut ovat rakennusta jakavan matalahkon seinän yhteydessä siten, että talli tällä tavoin jakautuu kaksihuoneiseksi, on kanta-alueelle tyypillinen. Tämä näyttäisi puhuvan tämän rakennusmuodon vanhuudesta ja oikeuttavan olettamaan, että se tutkimusalueellamme on pääkohdittain rakennettu emämaasta saatujen esikuvien mukaisesti.[258]

Honkamäen (Ryen) tallirakennuksessa on alhaalla talli, päällä heinäkolvi, johon vie ajosilta sekä kupeella myöhemmin laudoista kyhätty liiteri.

Viinikan talli on sekin kaksihuoneinen ja heinäparvella varustettu. Alakerrassa tallin viereinen huone on kolvi.[259] Heinät vietiin "tallin päälle", josta viskattiin "kolviin". Tämä oli kokonaan ulkoseinissä olevia valoaukkoja vailla. Tallissa oli puusilta, puosit ja soimi.[260]

Samaten kuin kanta-alueilla, tallirakennus tavataan Värmlannissa kokillisena eli luhdillisena. Tällaisia ovat Aution vanhan suomalaistalon tallirakennus Lekvattnetista sekä Östmarkin Hollannin luhtitalli. Luhdin solan rakenteen puolesta ne muistuttavat alueen suomalaisia luhtiaittoja; rinnan muodostus on viimeksimainitussa tallissa mennyt pitemmälle kuin yleensä aitoissa. – Missään Keski-Skandinavian luhtitalleissa, enempää kuin aitoissakaan, rinnan muodostus ei kuitenkaan ole saavuttanut sellaista muotorikasta ja koristeellisuuteen pyrkivää kehitystä kuin kanta-alueella. Mutta kun otetaan huomioon tallin kehitys kaksiosaiseksi, päällyksellä (riimalla l. kokilla "luhdilla") kaksinkertaistetuksi rakennukseksi, mikä kanta-alueella on tyypillinen yleismuoto ja täällä suhteellisen vanha, sekä kertautuu värmlantilaisissa tallirakennuksissa, saattaa jälkimmäisiä epäilyksittä pitää edellisiin pohjautuvina.[261]

Tämän päämuodon vähäisinä muunnoksina voidaan pitää niitä tallirakennuksia, joissa ajosilta ylisille on rakennuksen pitkällä sivulla.

Navetta ja pienen karjan suojat.

Niiden rakennusten joukkoon, joita Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset jo uutisasutuksen alkuaikoina rakensivat, näyttää useissa tapauksissa kuuluneen navetta. Se mainitaan 1580-luvulta pirtin ohella sellaisissakin tapauksissa, jolloin uutisasukas ei vielä ollut "mitään kyntänyt eikä kylvänyt" suomalaisten torppariasutusten viljelysten ja rakennusten luetteloissa Södermanlannissa. Saatettaneen pitää uskottavana, että se kuului talorakennuksiin sielläkin, missä vain mainitaan rakennusten lukumäärä, tarkemmin selvittämättä niiden laatua.[262] Tätä käsitystä tukevat ne muistitiedot, joiden mukaan uutisasukkaat eräissä tapauksissa jo ensi matkallaan kuljettivat mukanaan karjaa.

Näiden ensi kauden navettojen laadusta ei ole varsinaisia tietoja. Tuskin erehdyttäneen, jos oletetaan niiden olleen samanlaatuisia kuin kanta-alueen varhaisimmat navettarakennukset. Niissä kaikin puolin alkeellisissa ja pienten taloudellisten mahdollisuuksien rajoittamissa oloissa, joissa uutisasukkaat viljelykseenoton ensi aikoina olivat pakotettuja elämään, navettana tuskin saattoi olla sitä kehittyneempi rakennus, kuin mitä kanta-alueen torppien ja mäkitupien navetat viime aikoihin saakka ovat olleet. Tällaisena navettarakennuksena on tavallisimmin neliseinäinen salvosrakennus, jossa ei ole muuta valoaukkoa kuin seinässä oleva luukku, josta lanta luodaan ulos. Oven päälle saattaa joissakin pikkunavetoissa ilmestyä pieni yksi- tai useampiruutuinen ikkuna. Tällainen sekasontanavetta on lattiaton ja saattaa olla vailla kaikkea sisustusta.[263]

Tällaista yksinäisnavettarakennusta edustaa ilmeisesti Segerstedtin kokoelmissa tavattava hvitsandilainen navetta, jonka oven edessä on riu'uista kyhätty suojus.

Nykyisissä värmlantilaisissa suomalaistaloissa navettarakennuksena tavallisesti on useammasta (alkujaan kahdesta) rakennuksesta syntyvä navettakartano. Sellainen on esim. Viinikan navettarakennus Nyskogassa. Tätä muotoa, johon kuuluu navetta ja lato, ja niitä yhdistävä kuja, onkin pidettävä kehittyneen värmlantilaissuomalaisen navettarakennuksen perusmuotona. Ladon tilalla saattaa, kuten Karvailan navettarakennuksessa, olla pienten navetta (vuohia ja lampaita varten). Kujaa voidaan myös nimittää navetan solaksi.

Sama muoto kertautuu myös pienen karjan navetoissa. Juhoilan lammas- ja vuohinavetan (vuohi- l. pienten navetta) vastapäätä on solan l. vuohinavetan solan eroittama sikopaja. – Myöhemmille kausille kuuluvissakin navettarakennuksissa perusmuotonavetta-kuja-lato saattavat säilyä. – Sikopaja-nimitys on vanhaa keskisuomalaista perua. Se on tunnettu ainakin Petäjävedellä.

Yhdistelmä navetta-kuja-lato on kanta-alueella tyypillinen ja ilmeisesti sangen vanha.[264] Tuskin saattanee olla epäilyä sen suhteen, etteikö vastaava värmlantilainen navettarakennusmuoto, joko ladollisena tahi "pienten navettana" "sikopajoineen" sekä niiden välisine "solineen" l. "kujineen" olisi perintöä vanhoilta asuinsijoilta.

Permannottoman sekasontanavetan rinnalla puupermantoinen luorinavetta on kanta-alueilla Suomessa melkoisen vanha.[265] Luori-nimityksen esiintyminen värmlantilaisen puulattiallisen parvinavetan lattian osan nimityksenä sekä parvien rakenne ja muoto oikeuttavat edellyttämään, että Värmlannin suomalaisten puulattiallisen parvinavetan esikuvat ovat peräisin vanhasta kotimaasta.[266]

Värmlannin suomalaisten karjasuojiin kuuluvat edelleen kesänavetat. Ne ovat rakennetut jonnekin kartanon peltojen tahi laidunmaiden rajoille karjan yöpymis- ja lypsysuojiksi kesällä. Puralan kesänavetta on kaksiosainen, läpikuljettava (kaksoisovet molemmissa päätyseinissä) maalattiainen rakennus. Puron kesänavetta on yksiosastoinen.

Vasikoita varten rakennettiin kesäksi yksivierrekattoisia pikku navetoita.

Siinä muodossa, jollaisena se Keski-Skandinavian suomalaisilla tavataan, kesänavettalaitos on jokseenkin tuntematon kanta-alueilla Suomessa. Se liittyykin ilmeisesti lähinnä skandinaaviseen karjamajalaitokseen. – Vasikoiden kesänavetta taasen rakennuksena muistuttaa kanta-alueen pikkukarjan suojia (sikopahnoja ym.), joten niissä saattaa kuvastua muistoja näistä alkeellisluontoisista karjasuojista.

Navetat olivat vanhaan aikaan usein kokillisia. Kokissa pidettiin heinäkerppoja. Kokin lattiana oli välikatto, laipio, jota kannattivat laipiohirret (oosit). Kokkiosan lattia (laipio) saattoi olla usein laskettu myös sivuseinien varaan, jolloin seinän yläosan hirret salvottiin n. hirren leveyden verran seinän alaosasta ulkoneviksi. Päätyseinät olivat tasaiset.[267] Näin on esim. Juhoilan nykyinen "sikopaja" rakennettu.

Tämä navetoiden rakennusteknillinen piirre on osittain yhteinen erään alueen aittamuodon kanssa. Kun hyvin tunnetaan, että karjalaisen patsastyyppisen navetan alueella navettarakennuksessa saattaa esiintyä tämä sama rakenteellinen ominaisuus, näyttäisi olettamus, että ne (ja samalla ehkä tänne viittaavat aittojen muodot) olisivat peräisin patsasrakennuksista, olevan mahdollinen. Tuntuu kuitenkin tarpeettomalta tehdä tällaista yhdistelyä. Ensiksikin: patsasnavetta, yhtä vähän kuin patsaallinen aittakaan eivät ole kanta-alueilla Suomessa yleismuotoisia eikä vanhempienkaan käsillä olevien tietojen mukaan käytännössä olleita. Toiseksi, sen laatuinen yläosan laajentuminen, mikä tässä on kysymyksessä, voidaan yksinkertaisimmin asettaa yhteyteen juuri yläkerroksen syntymisen kanssa: tällaisella vähäisellä laajentumisella aiheutettiin mahdollisuus mukavasti tukea välisillan (laipion) kannattavat osat sivuseiniin.

Tämä sama rakennusteknillinen erikoispiirre tavataan ruotsalaisissa alustapatsailla varustetuissa aitoissa Norrlannissa, Norrbottenista Hälsinglantiin. Täälläkin se ilmeisesti on yhteydessä lähinnä yläkerroksen muodostumisen kanssa.[268] Kun se samalla tunnetaan ahvenanmaalaisista aitoista, Karjalasta, jopa kauempaa idästä, lienee toistaiseksi vaikeaa ehkäpä tarpeetontakin, etsiä tämän rakennusteknillisen ominaisuuden piirteitä ja yhteyksiä joidenkin kulttuurimaantieteellisten rajojen sisäpuolelta. Yhtä vähän näyttää olevan mahdollista asettaa se kiinteään yhteyteen patsasrakennuksiinkaan. Näin ollen tuntuu luontevimmalta selittää se kulloinkin edellä puheenaolleeseen aitan tahi karjahuoneen kasvamisvaiheeseen (yläkerran muodostumiseen) perustuvaksi paikalliseksi kehitysilmiöksi.

Ladot, kellarit ja liiterit.

Tutkimusalueemme kansanomaisista rakennuksista ladot näyttävät säilyttäneen vastaavien suomalaisten rakennusten vanhoja peruspiirteitä.

Salvontatekniikan kannalta herättää mielenkiintoa kuvassa 194 nähtävä latorakennus. Siinä havaitaan käytetyn ns. täyte- eli neulahirsitekniikkaa. Kun salvain oli vielä niin kehittymätön, että seinähirsien väliin jäi leveähkö rako, se tukettiin ohuemmalla täyte- eli neulahirrellä, joka ulottui vain salvaimen sisäreunaan saakka, täyttäen varsinaisten salvokselle veistettyjen hirsien välin. Jo sellaisenaan tällaisen salvontamenetelmän voi otaksua olevan ikivanhan ja peräisin salvontatekniikan varhaisimmilta kausilta. Suomessa se on säilynyt maan itäosissa, esim. rajakarjalaisissa metsäsaunoissa.[269] Sille löydetään vastaavaisuuksia kauempaakin idästä, esim. syrjäänien ja tsheremissien metsäsaunoista.

Täydelliselle nurkkasalvokselle rakennetut ladot ovat salvaimiensa, katto- ja pihtipielirakenteena puolesta niin lähellä kanta-alueen latorakennuksia, etta niitä on pidettävä samasta juuresta lähtevinä. Samaa on sanottava sellaisesta työkalujen säilytyspaikkana käytetystä, kellarin päälle rakennetusta ladosta.

Edellisessä tapauksessa kellari liittyy siis latoon eli liiterirakennukseen. Se saattaa, kuten Nyskogan Viinikassa ja Vänshöyvässä (Svenskhöjden), sijaita myös aitan alla. Jälkimmäisessä talossa kellarin päällä oleva aitta on maitoaitta. Kellarin päälle tehtyä aittaa saatetaan nimittää kellariaitaksi.[270]

Taipumusta rakentaa kellari aitan alle saatetaan lähinnä tarkastella paikallisten olosuhteitten valossa. Kanta-alueella varsinainen kellari useimmiten liittyy asuinrakennukseen ja on suhteellisesti myöhäisen ajan ilmiö. Skandinaviassa sen sijaan sen laatuiset säilytyshuoneet (esim. kellarituvat), joissa erilaisen maanpäällisen rakennuksen alla on kellari, ovat olleet yleisiä.

Kellari on myös voinut olla, kuten esim. Juhoilassa, vanhastaan tuvan alla. Porstuassa oli "lemmi", luukku, josta raput veivät kellariin, missä pidettiin marjoja ym.[271]

Yhdistelmä lato ja luuva, jota sen perusteella, mitä edellisestä on selventynyt riihi- ja luuvarakennuksista, on pidettävä paikallisen kehityksen tuloksena, näyttää alueella olevan melkoisen vanha ja samalla sekin puolestaan puhuvan myös luuvan vanhuudesta tutkimusalueen rakennusten joukossa.

Kehittyneemmissä talousrakennusyhdistelmissä talousesineiden (ajokalujen, maanviljelystyökalujen ym.) säilytyspaikkoina solat ja välykset suhteellisen varhain näyttävät olleen yleisiä.

Liiteri (liiveri) liittyy nykyisin ulkohuoneriviin, mutta piste, "pikkukylien" (talojen) ovenedustasuojakin saatettiin käsittää "liiveriksi".[272]

Myllyt.

Myllyjen puutteessa Keski-Skandinavian suomalaiset näyttävät alkujaan turvautuneen erittäin alkukantaisiin viljan käsittelymenetelmiin. Olikin luonnollista, että viljojen jauhatuspulma erämaa-asutuksen ensi vaiheissa pakotti sovelluttamaan kaikkein alkeellisimpia menettelytapoja. Paikoitellen, kuten esim. Torp'issa ja Bergsjössä, suomalaisten kerrotaan keittäneen rukiit, kunnes ne tulivat niin pehmeiksi, että ne voitiin survoa rikki. Toisin paikoin niitä kuivattiin niin kovasti tulella, että ne sen jälkeen helposti voitiin musertaa rikki huhmaressa.[273]

Käsinkivet viljan jauhatuksen välineinä olivat uutisasukkaille luonnollisesti jo vanhoilta asuinsijoilta tunnetut. Niiden varhaisin muoto näyttää olleen erittäin alkukantainen, suorastaan etnologista mielenkiintoa herättävä. Finnerödjasta mainitaan löydetyn käsinkivi, jossa oli kaksi pientä reikää. Näihin pistettiin pari keppiä, joilla kiveä liikuteltiin edestakaisin sileällä kalliolla.[274]

Kehittyneempi jauhattamisen muoto oli se, jossa niinä oli pyöreä kivipari, varsinainen pyörivä ylä- ja kiinteä alakivi. Sellaiset nähdään Segerstedtin kokoelmissa kuvatussa kotarakennuksessa.

Värmlantilaisissa käsinkivissä herättää erikoisesti huomiota se seikka, että ne Suomen käsikivityypin kannalta edustavat ns. läntistä muotoa (yläkivi vanteeton, kiveä pyöritetään yläkiveen tehtyyn reikään kiinnitetystä tapista). Suomessa on joltisellakin varmuudella todettu käsinkiven itäisen ja läntisen päätyypin välinen raja, ja sen mukaan kanta-alue riidattomasti on itäisen tyypin aluetta. Miten on siis selvitettävissä se, että Värmlannin suomalaiset ovat omaksuneet läntisen muodon. Ensi sijassa voidaan pitää mahdollisena, että Keski-Skandinavian suomalaisten käsinkivet varsin aikaisin olisivat mukautuneet ympäristönsä läntisiin esikuviin. Mutta toinenkin selitys on mahdollinen. Läntinen käsinkivityyppi on rakenteellisesti selvästi itäistä alkeellisempi. Siitä puuttuvat ne lisälaitteet: yläkiven vanne, siihen liittyvä kivenpuun kiinnityslauta ("karitsalauta") sekä kivenpuun yläosan kiinnityslaitteet, jotka tekevät jälkimmäisen kokonaisuutena konstruktiivisesi edellistä paljon kehittyneemmäksi. Vaikkakaan ei saata olla epäilystä siitä, etteivätkö kanta-alueen käsinkivet siirtolaisuuden aikoina olisi saavuttaneet tätä kehitysastetta, on otettava huomioon edellä esitetty Lönborgin tieto Finnerödjan käsinkivistä, jossa puhutaan sellaisesta jauhinkivien prototyypistä, jolloin oli olemassa vain yksi kivi, jota liikuteltiin edestakaisin kalliolla. Ei ole epäiltävissä, etteikö tämä muoto olisi varsinaisten pyöritettävien käsikivien edeltäjä, varsinkin kun otetaan huomioon, että sen tapaisia jauhinkiviä tunnetaan esihistorialliselta ajalta mm. Suomesta ja että monet luonnonkansat edestakaisin lykättävillä kivillä hienontavat viljansa. – Nämä seikat huomioonottaen saattaa pitää mahdollisena, että Keski-Skandinavian suomalaiset alunperin olisivat omaperäisesti turvautuneet rakenteeltaan alkukantaisempiin läntismuotoisiin käsinkiviin.

Viljan käsittely saattoi käsinkivien kaudella muutoinkin olla varsin alkeellisluontoista. Södra Finnskogasta kerrotaan, että vieraan tultua taloon, emäntä meni pellolle, leikkasi ruista, kuivasi sen kodan tulella, jauhoi käsinkivillä ja keitti jauhoista maidon kanssa puuron.[275]

Varsinaisista myllyistä vesimyllyt ovat alueella vanhat ja niitä on Värmlannissa säilynyt nykyisiin päiviin saakka.

Orsan suomalaisalueella ilmoitetaan tavatun vesimyllyn, joka oli merkitty vuosiluvulla 1635.[276] Siitä, että ne jo näihin aikoihin suomalaistorpissa olivat yleisiä, puhuu se, että niistä on mainintoja maakirjoissa.[277]

Kartanolla käytettävät käsinkivet, jotka vielä viime vuosisadan vaihteessa saattoivat sijaita asuinrakennuksen eteisessä (konginkankaalainen Niemelän torppa Seurasaaren ulkomuseossa) säilyttivät myllyjen aikakaudella sitkeästi paikkansa varsinkin pikku talouksissa. Varhemmin niillä toimitettiin varsinaisen syömäviljan jauhatus, mutta myöhemmin niillä hienonnettiin maltaita, pellon ensi antimia uutispuuroksi ja pettua leivän lisäksi.

Tällä kaudella kanta-alueen talonpoikaistalojen rakennuksiin usein kuului jauhatus- l. myllyhuone, jossa käsinkivillä jauhattaminen tapahtui. Suuremmissa taloissa, esim. kaksiperheisissä veljesten asumissa, niitä saattoi olla kaksikin. Leppävirtalaisten veljesten Eerik ja Akseli Suomalaisen talosta tuli oli v. 1733 tuhonnut 6 kyynärän pituisen ja levyisen jauhatushuoneen (malehuus) sekä 2 1/2 sylen mittaisen myllyhuoneen (quarnhuus).[278] Iisalmen Leppälahdessa asuneelta Olavi Keijoiselta oli muiden rakennusten ohella v. 1712 palanut uusi tupa myllyhuoneineen.[279]

Ainakin seitsentoistasataluvun alussa harrastettiin näilläkin mailla myllyjen rakentamista. Näin esim. Olli Kärkkäinen Iisalmen Kalliojärven kylästä sai Iisalmen talvikäräjillä v. 1705 hyvän todistuksen myllynrakennustaidostaan; asian todisti sekä seurakunnan papisto että koko käräjäyleisö.[280]

Kun on tunnettua, että Suomen myllylaitos, ainakin vaurailla ja vanhoilla viljelysseuduilla on aina keskiaikaan ulottuva, saatetaan pitää uskottavana, että Keski-Skandinaviaan muuttaville suomalaisille yksinkertaisin vesimyllymuoto, ns. jalka- eli puromylly oli tunnettu sinä kautena, jolloin he uusille asuinsijoilleen siirtyivät. On tosin näytetty, että vesimyllyt kävivät yleisemmiksi eri osissa maatamme vasta seitsentoistasataluvulla.[281] Länsi-Suomesta niitä mainitaan kuitenkin ainakin jo edelliseltä vuosisadalta ja ns. lohkomyllylaitos oli siellä jo aikaisemmin syntynyt. Myllyjen puutteesta Sisä-Suomessa puhuvat toisaalta edellä olevat tiedot ns. jauhatushuoneitten kuulumisesta 1700-luvun alkupuolella Sisä-Suomen talonpoikaistalojen rakennuksiin. Porthan tietää, että "ei ainoastaan ennen vanhaan, vaan monin paikoin nykyisinkin naiset myllylaitosten puutteessa ovat pakotettuja käsin vääntämään jauhinkiviä, jolla ainoalla tavalla hienontavat kaiken käytettävänä olevan viljan". Tähän viittaa erikoinen suomalainen runouden lajikin, ns. "jauho-runot" (runae molendinariae), joita naiset lauloivat käsinkiviä vääntäessään. Mutta näinä aikoina Porthanin maininnan mukaan rakennettiin vesimyllyjä jo maan sisäosissakin, niin että naiset vähitellen vapautuivat käsinkivien vääntämisestä.[282]

Sitä käsitystä, että vesimyllyt olivat ainakin siirtolaisuuden myöhempinä kausina olleet jo kotimaasta hyvin tunnettuja Keski-Skandinaviaan muuttaville suomalaisille, tukee heille ominainen myllyterminologia, joka suurelta osalta viittaa vesimyllyihin ja on kanta-alueen termistön kanssa yhteellistä. Vesimyllyjen nimenä tunnetaan, kuten kanta-alueellakin jalkamylly, jonka ohella kyllä esiintyy muitakin nimityksiä.[283] Muita yhteisiä myllytermejä ovat mm. pato, tammi, kuurna, putkikuurna, sulku, siipi, perserauta, sammakkoporras, lauvvo, alakivi, yläkivi (päälliskivi), siili, kaha, kermi ja karistin.[284]

Matsonin väite, ettei suomalaisilla ensi aikoina olisi ollut myllyjä, saattaa osittain olla paikkansa pitävä.[285] Kaikkein alkeellisimmissa oloissa vilja tosiaankin voitiin hienontaa puurojen ja vellien keittämistä varten huhmareissa. Käsimyllyt kävivät varmaankin myös puromyllyjen edellä. Mutta jälkimmäiset eivät kuitenkaan – kuten jo yllä esiintulleista seikoista voi päättää – ole ollut paikallisen kehityksen tahi skandinaavisten esikuvien tulosta, vaan perustuneet vanhoilta olinsijoilta tunnettuihin ja siellä opittuihin vesimyllylaitteisiin.

Kuten jo edellä oli puheena, jalkamyllyt Keski-Skandmavian suomalaisten taloudessa näyttävät olleen erittäin yleisiä ja ainoina varsinaisina myllylaitteina. Maaperän laatu ja vesistösuhteet, järvet, lammet ja lukuisat jyrkkäjuoksuiset purot, tarjosivat niiden rakentamiselle otolliset edellytykset. Keyland kirjoittaa: "Melkein joka purossa, miten pieni se liekin, tavataan suomalaisseuduilla yhden tahi useamman myllyn jätteitä. Myllyteollisuus näyttää entisinä aikoina perustuneen kommunistisemmalle pohjalle kuin nykyisin. Kaksi tahi useampia lähekkäin asuvaa talonomistajaa lyöttäytyivät yhteen ja rakensivat myllyn, jota he käyttivät hyvässä naapurisovussa, toistensa oikeutta loukkaamatta. Myllynomistaja oli itse myllärinä. Myllytulli oli siis tuntematon."[286] Tästä havaitaan, että ns. yhteismyllylaitos, joka kanta-alueelle oli luonteenomainen, oli voittanut alaa uusilla asuinpaikoillakin.

Sama kirjoittaja jatkaa kuvaustaan suomalaisten vesimyllyistä. "Näitä ns., jalkamyllyjä (fotkvarnar) voidaan käyttää vielä tilapäisesti, esim. keväällä, jolloin vettä on runsaasti. Jauhatuskaudet olivat keväällä ja syksyllä. Mutta vain vanhoina aikoina, jolloin oli runsaasti aikaa ja viljaa vähän hinkalossa, oli ihmisillä kärsivällisyyttä jauhattaa viljansa jalkamyllyssä. Parhaissa tapauksissa voitiin jauhattaa puoli tynnyriä rukiita päivässä tahi vakallinen kauroja."[287]

Vanhimpia suomalaismyllyjä lienee Keylandin kuvaama Baggeforsin mylly Mangskogin pitäjän Bjurbackenista, jonka sen kuvaaja katsoo, "kuten useiden muidenkin", olevan peräisin 1600-luvun lopulta tahi 1700-luvun alulta.[288] Sen rakenteessa pistää erikoisesti silmään johtorännin ja putkirännin jyrkkä kaltevuusero, mikä on saatu aikaan rakentamalla niiden taitekohtaan kivinen tukipilari. – Kuvaajan selityksen mukaan kivien (molempien?) ympärillä on ohuista puuliisteistä taivutetut renkaat (skymmet, skömme)[289] Niiden yllä riippuu käyristä kannatinpuista tuutti (skälmar, vijan); karistin (skakman) johtaa jyvät porsaasta kiven silmään.

Jos putous oli hyvin jyrkkä, johtoränniä ei lainkaan rakennettu, vaan vesi virtasi suoraan onteloidusta tukista tehtyä putkiränniä myöten rattaaseen. Kun yläkivi oli niin kulunut, ettei sitä enää voitu käyttää, rakennettiin sen päälle painoksi esim. halaistuista lankuista päällyskerros (röne).[290]

Kokonaisuutena tarkasteltaessa, ei ainoastaan myllyterminologia, vaan lukuisat jalkamyllyjen rakenteelliset yksityiskohdat puhuvat sen käsityksen puolesta, että Keski-Skandinavian suomalaisten vesimyllylaitos on perua vanhojen asuinsijojen vastaavista muodoista.

Jalkamylly lienee suorastaan kehittynyt pyöritettävistä käsinkivistä ja on näin ollen vanhimpia jauhatuslaitteita, joissa luonnosta saatu mekaaninen voima korvaa ihmisvoiman. Sen vuoksi sen levinneisyys onkin varsin laaja. Sen tapaisia myllylaitteita on verrattain myöhäiseen aikaan ollut käytännössä Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Myös suurvenäläisellä alueella ainakin Uralia myöten, ei ainoastaan venäläisillä, vaan esim. Volgan tienoon baskiireilla sellaisia on ollut käytännössä.[291]

Jokin yksityiskohta Keski-Skandinavian suomalaisten vesimyllyissä näyttäisi mahdollisesti puhuvan skandinaavisesta vaikutuksesta. Kanta-alueen myllyissä siivet ovat kiinnitetyt siipitukkiin pystysuoraan asentoon. Värmlannin suomalaismyllyissä ne ovat vinoasennossa, niin että putkirännistä virtaava vesi kohtaa suorakulmaisesti siipilaudan tasapinnan. Tämä asento on ominainen niiden vesimyllyjen siiville, joita nähdään Skandinavian ulkomuseoissa; samalla se löydetään myös pohjoissuurvenäläisistä jalkamyllyistä.[292] – Kanta-alueen jalkamylly edustaa tässä suhteessa edellisiin verrattuna teknillisesti alkeellisempaa muotoa.

Värmlannin nykyiset suomalaismyllyt ovat suurten talojen yksityismyllyjä. Suuret etäisyydet asumusten välillä ja tyypillinen haja-asutus yleensä eivät muodostaneetkaan suotuisia edellytyksiä yhteismyllylaitokselle. Sellaisestakaan ei kuitenkaan, kuten edellä on kerrottu, puutu esimerkkejä.

Rakennusten ryhmittyminen ja kartanonmuodostus.

Kanta-alueen asutusvaiheiden huomattavin piirre, sikäli kuin ne tahdotaan asettaa yhteyteen talonmuodostuksen kanssa, on se, että asumukset ja viljelykset saatettiin perustaa laajoille, usein ennestään asumattomille aloille. Ne tarjosivat miltei rajattoman vapauden sellaisten viljely- ja asuntomuotojen sovelluttamiseen kuin seudun luonnonnoususuhteet ja asukkaaksi asettuvan taloudelliset mahdollisuudet kulloinkin sallivat.

Sinä kautena, jolloin Keski-Skandinavian suomalaiset siirtyivät Pohjanlahden länsipuolelle, Keski-Suomi ja Luoteis-Savo vielä olivat harvaan asuttua takamaata, missä kylämuodostus ja viljelyksen laatu eivät rajoittaneet yksityisen asukkaan vapautta esim. sijoitella talojen rakennukset siten kuin se hänelle oli mukavinta. Ne järjestävät ja rajoittavat voimat, kiinteä kyläasutus ja peltoviljelyyn perustuva viljelyn muoto, jotka etelässä ja lännessä jo kauan olivat pakottaneet noudattamaan rakennusten sijoittelussa ja pihojen muodostuksessa tiettyä säännönmukaisuutta, eivät täällä asettaneet tässä suhteessa sanottavia esteitä eikä rajoituksia.

Uusilla asuma-alueilla siirtolaiset joutuivat varsinkin aluksi elämään pääasiassa samoissa taloudellisissa oloissa ja samanlaisten luonnon- ja viljelysuhteiden keskellä kuin vanhoilla asuinsijoilla. Nämä olosuhteet olivat luonnollisesti vielä alkukantaisemmat kuin kotimaassa, sillä kysymyksessä oli suurimmalta osalta uutisraivaus, asumattomien korpien ja vaarojen viljelyynotto, mikä pakotti palaamaan vielä kehittymättömämpään tilaan, kuin mikä jälkeenjätetyillä aloilla vallitsi.

Kun tiedetään, että kaskenviljely pitkät kaudet oli suomalaisten uutisasukkaitten talouden keskeisin toimeentulon lähde ja peltoviljely sen rinnalla useimmiten varsin vähäistä, tuntuu luonnolliselta, etteivät edes ne tekijät, jotka kiinteä pellon viljely synnyttää talousmuotoja järjestävänä voimana, sanottavammin kahlehtineet vapautta sijoitella talon rakennukset siten, kuin kulloinkin näytti soveliaimmalta.

Ole Matson kiinnittää huomiotansa Solørin suomalaisten "epäkäytännöllisyyteen" talojen rakentamisessa. He rakensivat eri rakennuksen ruoka-aitaksi, halkovajaksi, kalustovajaksi jne. sen sijaan, että olisivat tehneet ne saman katon alle. Suomalaistalossa saattoi olla puolen kymmentä erikoista huonetta, jotka olivat hajallaan, vailla kaikkea järjestelmää. Navetta ja lato, jotka niin läheisesti kuuluvat yhteen, saattoivat olla parin sadan metrin päässä toisistaan. Talli ei ollut saman katon alla kuin navetta, vaan oli latoineen pitkän matkan päässä siitä. Yksi syy tähän oli se, että suomalaiset olivat tottuneet tällaiseen rakennusjärjestykseen kotonaan, toinen oli taloudellinen tekijä. Myös tulenvaaran huomioonottaminen oli tähän vaikuttimena.[293]

Pihamuotojen kannalta suomalaistalojen yleiskuva osoittaakin useimmiten hämmästyttävää hajanaisuutta ja säännönmukaisten pihatyyppien puutetta. Vallitsevana muotona on hatara yksipihainen kartanonmuodostus, jossa aitat ja muut talousrakennukset, kuten karjakartano ja siihen usein liittyvä luuva epäsäännöllisenä ja aukollisena kaarena asettuvat asuinrakennuksen edustalle ja sivulle.

Tällaiselta näyttää esim. Puron (Purotorp) kartano. Siinä on taka-alalla asuinrakennus, siitä (katsojasta) oikealle aitta, luuva-navetta, etualalla loitommalla (näkymättömissä) kesänavetta ja sauna, vasemmalla kota, puuvaja ja tallirakennus.

Yksipihaiseksi, mikäli pihanmuodostuksesta yleensä voidaan puhua, on selitettävä myös Viinikan kartanonmuodostus. Itäpuolelta piha on täysin avoin, asuinrakennusta vastapäätä luuva "kolveineen", oikealla sivustalla aitta- ja tallirakennuksia.

Varsin avonainen yksipihainen talomuodostus on myös Per Janssonin talo Flodasta Kopparbergetin läänistä. Kuten useihin vauraampiin suomalaistaloihin, tähänkin kuuluu kaksi asuinrakennusta, vanhempi savutupainen, uudempi useampihuoneinen, "uuden tuvan" sisältävä. Kun tästä kartanokompleksista eliminoidaan pois uudempi asuinrakennus, jää jäljelle hatara, avonainen pihamuodostus, joka muistuttaa edellistä, Viinikkaa. Uuden asuntorivin syntyminen on sulkenut pihan, joten on syntynyt jonkinmoinen, tosin sangen höllärakenteinen neliönmuotoinen piha.

Edellisiä muistuttaa pääpiirteiltään Gyllan suomalaistalon, Vitsandista, (talon ilmoitetaan olevan pitäjän vanhimpia suomalaistaloja) rakennusten sijoittelu ja pihan muodostus. Sekin on hatara, yhdeltä sivulta kokonaan avoin. Asuinrakennuksen vastakkaisella puolella on luuva- ja navettarakennus, siitä oikealle talli- ja latorakennus. Mikä tämän talon rakennusten sijoittelussa on oudoksuttavaa, on se, että näin muodostuneen hataran pihan melkein keskellä sijaitsee kaksikerroksinen luhtiaitta. Tämäkään seikka tuskin voinee puhua muusta kuin erinomaisesta piittaamattomuudesta rakennusten sijoittelussa.

Hyvin vähäistä järjestelmällisyyttä on havaittavissa Simolankin (Åskogsberget) talon rakennusten sijoittelussa. Asuinrakennus sijaitsee suhteellisen loitolla talousrakennuksista, niin että oikeastaan vasta viimeksimainitut ovat epäsäännöllisesti ryhmittyneet yhdeltä sivulta avoimen piha-alan ympärille, jonka keskellä on lähde (kaivo).

Hajarakenteisiin talomuodostuksiin, jossa kuitenkin on havaittavissa yhdeltä sivulta avoin neliötä lähentelevä piha-ala, kuuluu varsinaisesti niinkin vauras ja rakennusten lukumäärän suhteen kehittynyt talo kuin Östmarkin Juhoila. Tärkein talousrakennus: tallin, navetan, luuvan ym. sisältävä rivi sijaitsee melkoisen leveän pihan toisella puolen, asuinrakennusta vastapäätä. Aitat ovat asuinrakennuksesta katsoen oikealla. Vasen, kuten oikeakin sivusta jää melkoisen avoimeksi. Tällä puolen on kota ja toinen navettarakennus ("pienten" eli vuohinavetta), joka kujineen, latoineen ja välyksineen edustaa vanhinta, kotoisiin esikuviin perustuvaa karjakartanomuodostelmaa. Asuinrakennukseen nähden asema on vapaa, sillä se sijaitsee siitä suhteellisen etäällä, hiukan vinottain, jotenka asuinrakennuksen ja tämän vanhan karjarakennuksen sijoittelulla ei pihan muodostukseen nähden näytä olevan sanottavaa merkitystä.

Hajanaisia yksipihaisia taloja ovat myöskin Nyskogan Vänshöytä (Svenskhöjden) sekä saman pitäjän Karvaila (Södra Viggen). Edellisessä luonnonkivinen navettarakennus sijaitsee asuinrakennuksen oikealla sivustalla, luuva ja tallirakennus pihan toisella puolella asuinrakennusta vastapäätä, vinosti oikealle. Uusi vierashuonerakennus on sijoitettu asuinrakennuksesta vasemmalle, sen linjasta jonkin verran taaksepäin. Aitat (kellariaitta ja toinen ruoka-aitta) sijaitsevat etäällä asuinrakennuksista vasemmalle.

Yksipihaisuuteen viittaavana piirteenä on pidettävä myös sitä, että Keski-Skandinavian suomalaistalojen asuinrakennukset useimmissa tapauksissa ovat kiinteitä, vailla läpikuljettavaa porstuaa, joka on niin tyypillinen Keski-Suomen kehittyneemmille asuinrakennuksille. Muutamissa taloissa (Karvaila, Viinikka, Hollanti) jotakin tähän viittaavaa on havaittavissa, mutta jossakin tapauksessa läpikulkuisuus on sekundääristä laatua, toisissa läpikuljettava porstua on syntynyt myöhemmän rakennuslisän ("ruotsalaistuvan") liittämisen pohjalla asuinrakennuskompleksiin.

Rakennusten sijoittelun ja pihamuotojen tarkastelu on tarjonnut vain niukalti liikkuma-alaa ja avannut ahtaita näköaloja tämän asuntokulttuurin puolen selvittelylle. Syynä on ollut se, että pihanmuodostus ja rakennusten järjestely siinä osassa Keski-Skandinavian suomalaisten asuma-aluetta, jolla sitä voidaan seurata, on jäänyt hämmästyttävän alkeelliselle asteelle. Sen sijaan, että kanta-alueilla jo siirtolaisuuskautena tässä suhteessa vallitsivat monipuoliset suhteet, kehittyneemmät olot, uutisasukkaat ainakin Värmlannissa ja siihen liittyvässä osassa Norjaa palasivat alkeellisempaan kantaan ja sijoittelivat rakennuksensa maaperän ja satunnaisuuden sanelemien näkökohtien mukaan jokseenkin kuten kulloinkin osoittautui soveliaaksi. Näin oli tosin asian laita kanta-alueillakin vähän kehittyneissä ja pienissä talomuodostelmissa, mutta esim. jo vauraammissa torppariasumuksissa havaitaan täällä varhain melkoista säännönmukaisuutta, ja vanhoissakin taloissa on usein nähtävänä kiinteitä pihamuodostuksia, joissa voidaan erottaa säännönmukaisia eri periaatteiden mukaan kehittyneitä muotoja.[294]

Tämän ilmiön syistä on tämän luvun alussa jo ollut puhetta. Erämaa-asutuksessa, joka taloudellisessa suhteessa ja varallisuuteen nähden harvoin kohosi vaatimattoman tason yläpuolelle, ei ollut tarvetta eikä pyrkimystäkään rakentaa taloa jo ennakolta omaksuttujen säännöllisyysperiaatteitten mukaan, varsinkin kun mitkään ulkonaiset tekijät, naapurit, viljelysmaat tahi lainsäädännölliset ohjeet eivät olleet vapautta rajoittamassa.

Ainoastaan eräässä suhteessa havaitaan suomalaistaloissa noudatettavan selvää järjestelyperiaatetta. Monissa nykyisissä suurehkoissa Värmlannin suomalaistaloissa voidaan seurata sellaista rivimuodostusta, mikä tämän asteisissa taloissa kanta-alueilla joko on tuntematonta tahi saavuttanut vain vaatimattomat mittasuhteet. Kuvassa 212 nähdäär ulkohuonerivien asettuneen savutupaisen asuinrakennuksen kanssa samaksi rakennusriviksi. Varsinaisena ulkohuonerivinä tällainen kompleksi voi saavuttaa suuretkin mittasuhteet. Kanta-alueille vierasta rakennusryhmittelyä näissä riveissä havaitaan silloinkin, kun ne ovat jääneet vähän kehittyneelle asteelle: tallirakennukseen liittyy luuva latoineen, samoin aitta- ja tallirakennus asettuvat yhtenäiseksi riviksi. – Tässä suhteessa skandinaavinen, lähinnä ruotsalainen rakennusten sijoittelu on pyrkinyt jo aikaisin luomaan järjestelmällisyyttä suomalaistalojen muuten sekavaan ja alkeellisluontoiseen rakennusten sijoitteluun.

II. KANSANELÄMÄN VARHAISPIIRTEET.

Keeski-Skandinavian suomalaisten rakennusten kehitysmuotojen ja asuntokulttuurin tarkastelu on osoittanut, että he uudessa ympäristössään ovat nykypäiviin saakka säilyttäneet sellaisia muotoja, jotka kanta-alueelta joko ammoin ovat hävinneet tahi suurina harvinaisuuksina voidaan tavata. Tätä ajateltaessa johtuu mieleen ensi sijassa savutupaisen asuntomuodon yleisyys ja sitkeä säilyneisyys kehittyneissäkin asunto-oloissa. Kun otetaan huomioon savutupien erikoispiirteet, varsinkin niiden uuni- ja orsilaitteet, käy ilmeiseksi, että Keski-Skandinavian suomalaisasutus on säilyttänyt tässä suhteessa sellaisia varhaispiirteitä, jotka alkuperäisiltä asuinsijoilta yleensä jo kauan sitten ovat jääneet pois käytännöstä.

Näitä suhteita tarkasteltaessa joudutaan tekemisiin ilmiön kanssa, jota saatetaan nimittää kulttuurikehityksen pysähtymiseksi. Mutta meidän ei ole suhtauduttava näihin ilmiöihin ainoastaan kehityksen pysähtymisen kannalta; perusteellisempi tarkastelu osoittaa, että voidaan olla tekemisissä myös vanhan sivistyskannan taantumisen kanssa.

Seuraavassa tarkasteltakoon niitä piirteitä Keski-Skandinavian suomalaisten vanhassa kansankulttuurissa, joissa näitä näkökohtia on havaittavissa sekä otettakoon puheeksi Keski-Skandinavian suomalaisalue varhaiskautisen suomalaisen kansankulttuurin relikti- eli jäännösalueena.

Monet säilymisilmiöt perustuvat usein sosiaaliseen ja funktionaaliseen taantumiseen, mikä kuvastuu kansankulttuurin eri aloilla. Keski-Skandinavian suomalaisten asutuksen ja elinmuodon vaiheita seurattaessa voidaan selvästi todeta tiettyjä syitä, jotka ovat vaikuttaneet eräissä suhteissa konservoivasti, säilyttävästi, toisissa regressiivisesti, taannuttavasti heidän kulttuurikantaansa.

Kansankulttuurin varhaismuotojen vetäytymiselle syrjäalueilla ja säilymiselle periferioissa, on tajuttavat syynsä. Mikäli kulloinkin kyseiselle kulttuurimuodolle ja -tilalle ominainen kanta vieraassa ympäristössä ei kokonaan menetä ominaispiirteitään ja sulaudu ympäristöönsä, se useimmissa tapauksissa jatkaa sitä funktionaalista ja muodollista olotilaa, joka perustuu perinnäistapaan, traditioon. Varsinkin siellä, missä sosiaaliset ja taloudelliset olot eivät tee uudistuksia välttämättömiksi, vanha kanta säilyy. Jos lisäksi vielä ympäristö ja luonnonsuhteet ovat samat kuin perusalueilla, vanhan kulttuuritilan säilyminen on sitä turvatumpi.

Sitä pysähtyneisyyden, staattisuuden tilaa, mikä on havaittavissa tutkittavanamme olevan väestön elämän muodoissa olivat omiansa ylläpitämään useammat tekijät. Ensinnäkin kieli uutisasutuksen alkuaikoina muodosti ylitsepääsemättömän muurin suomalaisten ja heidän skandinaavisten naapureittensa välille. Onhan tunnettua miten vaikeasti suomalaiset oppivat isäntäkansansa kieltä. Toiseksi ympäristö, nuo kuuluisat "kymmenpeninkulmaiset", "kaksitoistapeninkulmaiset" metsät soivat pitkänä ajanjaksona uutisasukkaille mahdollisuuden elää jokseenkin rajoittamattomassa vapaudessa ja eristyneisyydessä naapureistaan, ruotsalaisista ja norjalaisista. Tiedämmekin, että asutuksen alkuaikoina suuri osa suomalaisten asumuksia, "suomalaistorppia" oli valtiovallan kontrollin ja verotuksen ulkopuolella.

On vielä otettava huomioon psykologiset tekijät, uutisasukkaitten taipumus eristäytymiseen heille oudosta elämänmuodosta. Suomalaisasutuksella oli oma elämänmuotonsa, josta se vieraan hyväksi ei halunnut luopua, se oli vuosisataisen tradition paineen vuoksi sidottu menneisyyteen. Usko isiltä periytyneen kelvollisuuteen uuden rinnalla ylläpiti käsitystä kaiken perinteellisen ensikelpoisuudesta. Psykologisiin konservoiviin tekijöihin kuului edelleen halveksiva suhtautuminen niihin, jotka ottivat käytäntöön räikeitä uutuuksia esim. puvuissa, käyttäytymistavoissa jne.

Mutta ehkä kaikkein enimmän juuri topograafiset seikat ylläpitivät suomalaisten elämänmuodon staattisuutta. Varsinkin ne alueet (Värmlanti ja siihen rajoittuva osa Norjaa), joissa suomalaisen kansankulttuurin jäännökset viimeisimmäksi ovat säilyneet, ovat vielä myöhäisiin aikoihin saakka olleet Keski-Skandinavian jylhintä ja luoksepääsemättömintä aluetta. Yhteydet muuhun maailmaan olivat heikot, teitä ei ollut. Nimenomaan tiettömien taipaleitten takana suomalaisuus löysi viimeiset turvapaikkansa Keski-Skandinaviassa, mutta nykyisin tämäkin este on poissa.

Ensimmäiset yhteentörmäykset ympäröivän, sosiaalisesti järjestyneen yhteiskunnan kanssa johtuivat "metsäsuomalaisten" vanhojen elinkeinoelämän muotojen sopeutumattomuudesta yleiseen ja paikalliseen valtio- ja yhteiskuntaelämään. Uutisasukkaat olivat pakotettuja varsinkin asutuksen alkuvaiheissa hankkimaan elatuksensa sellaisen elinkeinomuodon piirissä, joka kaipasi laajoja alueita ja pakotti noudattamaan liikkuvaa elämäntapaa. Metsästys, kalastus ja alkeismuotoinen kaskenpoltto olivat ne elinkeinot, joihin uutisasukkaan oli pakko perustaa toimeentulonsa.

Näiden primitivisluontoisten elatustointen vaatima rajoittamaton toimintavapaus johti pian ristiriitoihin niin hyvin ympäristön ruotsalaisten kanta-asukkaiden kuin valtiovallan kanssa, varsinkin sitä mukaa kuin Keski-Skandinavian metsät kehittyvän vuoriteollisuuden ansiosta saavuttivat yhä suurempaa arvoa. Mutta toisaalta tämä vastakohtaisuus, kontroversi, varmaankin tiettyyn määrään yhä ylläpiti eristyneisyyttä.

Kansanelämän uudet muodot pääsivät kaikissa tapauksissa vain hitaasti tunkeutumaan vanhojen tilalle. Tiettyyn kauteen saakka ei ollut ulkoista pakkoa eikä painetta, ja vielä vähemmin tunnettiin sisäistä tarvetta uuden omaksumiseen. Suomalaisväestön yleinen taloudellinen ja sosiaalinen taso ei myöskään ollut otollinen uudistuksille. Kiinteäksi asutuksen muodoksi jäivät pientilat.[295] Vasta sen jälkeen, kun jotkin suomalaissuvut pääsivät huomattavaan varallisuuteen, pyrittiin mahdollisesti uudistuksiin, mutta eräät rudimentääriset piirteet, kuten esim. savutupainen asumus, jäivät tällöinkin voimaan.

Suomalaiset uutisasukkaat eivät ajan oloon voineet kuitenkaan välttää joutumasta kontaktiin ympäristönsä kanssa. Niiden, jotka olivat hankkineet asuintilansa verollisiksi, oli lähinnä ainakin jossakin määrin mukauduttava vallitseviin sosiaalisiin olosuhteisiin. Oli pakko hankkia rahaa veroihin ja sitä varten viedä tuotteita markkinapaikoille. Kuusi- ja seitsentoistasataluvuilla kirkonkäynti tuli pakolliseksi, ja sen laiminlyömisestä olivat seurauksena korkeat sakot. Medelpadin suomalaiset näyttävät vielä 1700-luvun alkupuolella olleen haluttomia käymään kirkoissa ja saaneen maksaa laiminlyönneistään suhteettoman suuria sakkoja.[296] Kaikki tämä pakotti suomalaisia liikkumaan keskuspaikoissa. Jo aikaisin suomalaiset olivat tottuneet työskentelemään ruotsalaisissa vuoriteollisuuslaitoksissa. He olivat kuuluja miilunpolttajia ja uittotyöläisiä. Näissä toimissa heidän kykyjään ja taitoaan erikoisesti kiitettiin.

Norjalaisen kirjoittajan Ole Matsonin käsityksen mukaan suomalaiset elivät "suljettua elämää", joutumatta huomattavammin yhteyteen tahi saamaan vaikutteita norjalaisista tahi ruotsalaisista aina yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolelle saakka, jolloin "uusi kulttuuri" alkoi levittäytyä suomalaismetsiin. – Tämä on mainittuun ajankohtaan nähden ymmärrettävä niin, että toteamus koskee ruotsalais-norjalaista rajatienoota, siis Värmlantia ja Soløria Norjan puolella. Idempänä ja etelämpänä ruotsalainen assimilaatio tänä kautena oli jo edistynyt pitkälle.

Tiettyinä kausina näyttävät väestön siirtymiset vaikuttaneen suomalaisen asutuskannan hajaantumiseen ja heikentymiseen. Solørin suomalaiset liikkuivat uittotyöläisinä Österdalissa, Tröndelagissa, Gudbrandsdalenissa Norjan puolella, Taalaissa, Värmlannissa, Jämtlannissa ja muissa Ruotsin metsäseuduissa.[297] Näillä seuduilla he ennen kaikkia muita olivat haluttuja ja arvossapidettyjä työmiehinä. Parhaimmat kohosivat yhden tahi parin kevään jälkeen esimiehiksi.

Norjan suomalaismetsien asukkaita matkusti 1870-1871 sodan jälkeen Ruotsiin: Taalaihin, Jämtlantiin, Härjedaliin, Helsinglantiin ja Gäsriklandiin, missä heillä oli paremmat ansiot metsätöissä. Monet jäivät vakinaisesti näille seuduille. Heistä tuli maanviljelijöitä ja metsänomistajia; useimmat palasivat kuitenkin kotia raha- ansioineen.[298] On ymmärrettävää, että ruotsalaisille seuduille jääneet nopeasti kadottivat kansallisuutensa.

Myöhempinä kausina, varsinkin viime vuosisadan jälkipuoliskolla ja kuluvalla sataluvulla Keski-Skandinavian suomalaiset ovat sosiaalisesti täysin sopeutuneet isäntämaittensa oloihin. Kirkot ja koulut, etenkin vakinaiset kansakoulut, eräät taloudelliset seikat kuten kulkuyhteyksien parantuminen sekä yleensä säännölliset yhteydet ruotsalaiseen ja norjalaiseen kansanainekseen ovat tehneet jokseenkin selvän lopun Keski-Skandinavian suomalaisten äidinkielestä. Taalaissa suomenkielen väitetään sammuneen jo viime vuosisadalla; Orsan ja Hamran suomalaismetsien viimeiset suomen kieltä puhuvat kuolivat 1800-luvulla. Suomalaisuutta ei ole kyennyt säilyttämään myöskään "metsäsuomalaisten" tunnettu vastahakoisuus solmimaan avioliittoja ruotsalaisten tahi norjalaisten kanssa. Eräät suvut ovat tämän eristäytymistendenssin ansiosta sammuneet,[299] mutta viimeisinä vuosikymmeninä seka- avioliitot ovat tulleet yleisiksi.

Viimeisin alue, missä suomen kieli vielä on säilynyt, on Röytäjärven tienoot Ruotsin Värmlannin ja Norjan Solørin välissä, eräät Östmarkin, Nyskogan ja Grue Finnskogin kylät, joissa tänäkin päivänä muutamat yli 50-vuotiset suomalaiset mahdollisesti "osoavat buhua suomalaista".

Jokseenkin yhtä sitkeästi kuin äidinkielensä, Keski-Skandinavian suomalaiset erikoisissa olosuhteissaan onnistuivat säilyttämään vanhankantaisen kansanelämänsä henkiset ja aineelliset piirteet myöhäisiin aikoihin. Edellisellä on yksityiskohtaisesti selvitetty, millaisina nämä varhaispiirteet ovat esiintyneet heidän asuntokulttuurissaan. – Seuraavassa pyritään poimimaan näkyville sellaisia kohtia heidän aineellisen ja henkisen elämänsä piiristä, joiden voi katsoa edustavan huomattavan vanhakantaisia piirteitä, ja joita jollakin tavoin voi pitää täällä erikoisissa olosuhteissa säilyneinä kanta-alueen kansanelämän relikteinä, jäännöskulttuurina tahi tykkänään taannehtumisilmiönä.

Erikoisen alkeellisista olosuhteista johtuvaksi kulttuurin taannehtumisilmiöksi voidaan merkitä suomalaisten tapa käsitellä viljaansa, josta jo edellä on puhuttu. Kun alkuaikoina ei ollut myllyjä, vaikka kotimaassa käytännössä ollut jalkamylly oli tunnettu, vilja kuivattiin tulella, muserrettiin karkeiksi jauhoiksi esim. lykkäämällä päällyskiveä sileällä kalliolla edes takaisin, ja keitettiin puuroksi tahi velliksi.[300] Savutupien liedellä keittäminen oli hankalaa. Sen vuoksi keittäminen tapahtui pystykodassa tahi ulkona paljaan taivaan alla.[301]

Elinkeinojansa harjoittaessaan Keski-Skandinavian suomalaisten oli pakko mukautua uuteen ympäristöön. Siellä oli useimmissa tapauksissa asumattomat suurmetsät ja kiviperäinen maapohja. Useissa heidän elämäänsä kuvailevissa skandinaavisissa lähteissä korostetaan sitä, että suomalaiset saivat alkuaikoina tulla toimeen ilman jauhoruokaa. Se oli korvattava hätäravinnolla ja muilla metsän antimilla. Metsissä olikin runsaasti suurempaa ja pienempää ruoaksi kelpaavaa riistaa. Suurta riistaa, kuten hirviä ja karhuja, kaadettiin aluksi keihäillä, sittemmin pyssyillä, joita suomalaiset itse valmistivat. Hirviä ja karhuja metsästettiin talvella hiihtämällä. – Pyydyksistä mainitaan erikoisesti takkapyydykset.[302]

Suomalaisten uutisasukkaitten koko toimeentulolle muodostui tiettynä kautena keskeiseksi, vallitsevaksi ja lopulta tykkänään kohtalokkaaksi kaskenviljely. Maahanmuuton pääkautena suomalainen kanta-alue eli karjalais-savolaista keskikauttaan, jolloin suurin osa viljan tarpeesta saatiin polttoviljelyllä.

Uusilla olinpaikoillaan suomalaiset kaskenviljelyssään noudattivat menettelytapoja, jotka ilmeisesti olivat alkeellisempia kuin ne, jotka olivat juurtuneet käytäntöön kanta-alueella. Aminoff kertoo Värmlannin suomalaisten kaskeamisesta: "Huuhdan l. kasken hakattuaan ja poltettuaan kylvävät he ilman kyntämättä puiden väliin tuhkaan. Ainoastaan kuivina kesinä raastetaan maata karsitulla näreellä, jotta siemenet paremmin peittyisivät ja pääsisivät väleämmin itämään."[303] Käytännössä oli siis kotimaasta tunnettu kara, joka kuuluu sukumme vanhimpiin maanviljelystyökaluihin. Ole Matson kiinnittää huomiota samaan menettelyyn ja työkaluun (rafs) Norjan puolella. Kaskia käytettiin myös laitumina. Syksyllä, kun laihot olivat jäätyneet päästettiin elukoita niihin laihoa syömään. Vasta kolmantena vuotena suomalainen sai ruissatonsa. Jos halme oli suuri tahi useampia halmeita samalla alueella, valmistettiin usein kivikiukainen riihi rukiin kuivaamiseksi ja puimiseksi. Viljelypaikalta ruis kuljetettiin kotia sitä mukaa kuin sitä tarvittiin.

Keski-Skandinavian suomalaisten kaskenviljely oli menettelytapojensa kannalta niin alkeellista, että se herätti Gottlundin erikoista huomiota. Hän tahtoi opettaa suojattejaan viljelemään huuhtaa Savon tavalla ja lähetti sitä varten tänne kotipitäjästään Juvalta erään Immoisen, jonka tuli valmistaa suomalaisille kaskiaatroja ja opettaa heitä huuhtia kyntämään. Tästä yrityksestä ei koitunut tuloksia ja kasken viljely pysyi ennallaan.[304]

Matson kertoo Solørin suomalaisten viljan käsittelystä: Tuleentunut vilja leikattiin sirpillä ja kuivattiin lämmitetyissä riihissä. Mutta jollei sellaista ollut, käytettiin saunaa. Vilja puitiin maan pinnalla ja säilytettiin tuohella vuoratuissa kuopissa tahi salvotuissa aitoissa.[305]

Monet tiedot puhuvat kaskenviljelyn ensisijaisuudesta pellon viljelyyn verrattuna. Jollakin perheellä saattoi olla 13 tynnyrinalaa kaskea, mutta ei laisinkaan peltoa. Yksinomaisesti kaskenviljelyyn perustuvan talousmuodon yhteydessä saatettiin pitää huomattavasti karjaa. Hanebossa oli v. 1622 varakkaimmalla talonpojalla 1 hevonen, 7 lehmää, 2 hiehoa, 5 lammasta ja 3 sikaa sekä 4 1/2 tynnyrinalaa kaskea, mutta ei lainkaan peltoa.[306]

Tuskin lienee tarpeellista enää viitata siihen tosiasiaan, että suomalaiset uutisasukkaat, varattomina, tavallaan kohtalon huomaan jääneinä, viljan hankkimiseksi olivat pitkän aikaa pakotettuja turvautumaan kaskeamiseen, tähän ikivanhaan isiltä perittyyn viljelyksen muotoon. Peltoviljely vaati pitkänaikaista uurastusta pysyvillä olinsijoilla, se edellytti kehittyneempiä välineitä ja oli kiinteämmin kytketty muihin elinkeinonhaaroihin, esim. karjanhoitoon, kuin kaskenviljely. Ne alueet suomalaismetsissä, joihin uutisasukkaat asettuivat, eivät olleet kovinkaan otollisia pellonviljelylle, sillä ne sijaitsivat yleensä kiviperäisillä ylängöillä. Ikuisina muistomerkkeinä suomalaisten pellonraivaajien raskaan ja suunnatonta sitkeyttä vaatineen uurastuksen tuloksista ovat ei ainoastaan karuun maaperään raivatut viljapellot, vaan usein paikoin ainakin Värmlannissa ja siihen rajoittuvassa osassa Norjaa vielä tänäänkin nähtävät vallitusmuurien tapaiset kiviaidat ja muut raivausröykkiöt, jotka ylittävät tämänlaatuiset aikaansaannokset vanhoilla olinsijoilla.[307]

Meidän ei ole tarvis pitkältä palata siihen kohtalokkaaseen vaiheeseen, minkä suomalaisten intohimoinen kaskenviljely synnytti koko heidän elämänmuodossaan ja kohtalossaan tiettynä ajanjaksona. Suomalaisten kaskeaminen yhtäältä, toisaalta voimistuva vuoriteollisuus, joka tarvitsi metsät sysimiilujen raaka-aineeksi ja jota hallitus jo 1600-luvun alkupuolella erikoisesti suosi, johti yhteentörmäykseen, jolla oli kohtalokkaat seuraukset koko suomalaisväestölle. Alkoivat suomalaisvainot, joiden kuvaaminen ei kuulu tähän. Saatetaan kuitenkin todeta, että suureksi osaksi näiden vainojen ja niiden yhteydessä toimeenpantujen asuntotilojen hävittämisen seurauksina on mm. ollut se irtain väestö, jota suomalaismetsissä aina on runsaasti ollut ja on osittain vieläkin.

Pellonviljely oli keskeisissä suomalaismetsissä kaskenviljelyyn verrattuna myöhäisempään talousasteeseen perustuvaa ja kiinteään elämäntapaan yhtynyttä. Aluksi pelloissa viljeltiin vain kevättoukoja; kaikki ruis saatiin kaskista. Maanmuokkausvälineinä olivat hankoaatra, joka vielä tänä päivänäkin on säilyttänyt paikkansa Värmlannin suomalaisten maanviljelystyökalustossa ja joka ruotsalaisten kesken merkitään "suomalaisauraksi" (finnplog), sekä risukarhi.[308]

Suomalaiset uutisasutukset perustettiin miltei poikkeuksetta vuorille ja harjanteille, mistä paikannimistökin on todistuksena. Sijaitessaan jopa 700-1.200 jalan korkeudessa ne olivat suojassa hallalta, mutta toisaalta maaperä oli niin kivistä, että kesti vuosikymmeniä, ettei sanoisi vuosisatoja, ennen kuin köyhimpiin suomalaistorppiin syntyi varsinainen peltoviljely.

Maanviljelyn menettelyjen kannalta ansaitsee huomiota seuraava Olof Lindtorpin kuvaus. Lehmiä pidettiin öisin aitauksissa, jotka usein olivat tuohilla tahi kuusen koskusilla katettuja. Kun lehmät olivat seisseet tällaisessa aitauksessa jonkin aikaa, joten maa oli hyvin tallautunut ja lannoittunut, aitaus muutettiin toiseen paikkaan. Näin lannoittuneesta maakappaleesta raivattiin kaikki irtokivet pois ja paikalle kylvettiin ohran siemen.[309] – Tämä menettelytapa on viljan viljelyn alkeellisimpia ja ansaitsee yleisetnologistakin huomiota.

Karjanhoitoa suomalaiset harjoittivat niiden mahdollisuuksien varassa, jotka uutisasukkaalla olivat tarjona jo asutuksensa ensi vaiheissa; kertoihan perintätieto joidenkin maahanmuuttajien taluttaneen lehmänsä Pohjanlahden perukan ympäri. Värmlannin maaherra Mörne korostaa v. 1762 sitä, että suomalaisten suurin etu on se, että heillä on hyvät kesälaitumet elukoilleen ja jonkin verran tilaisuutta kerätä kylliksi talvirehua metsästä... etu, jota ilman he pian hylkäisivät nämä kivionkalot ja etsisivät elatustansa muualta.[310]

Karjanpito näyttää vallitsevissa olosuhteissa olleen suhteellisen vaivalloista sen vuoksi, että varsinaisia niittymaita asutuksen alkuaikoina ja myöhemminkin oli tuskin lainkaan. Tästä syystä "metsäsuomalaisten" karjan talviruokinnassa oli sovellutettava hyvin alkeellisia keinoja. Kun rehut loppuivat, oli turvauduttava kaikenlaiseen apurehuun. Hankittiin metsistä lehdeksiä, kuusenhavuja, pajunrisuja, kiskottiin haavan ja männyn kuoria rehuksi. Oli pakko käyttää myös jäkälää rehuna. – Lypsämättömien lehmien rehuksi käytettiin hevosenlantaa.[311]

Kesällä olosuhteet tietenkin olivat toiset, sillä vapaata laidunta oli riittämiin. Suomalaiset näyttävät näissäkin olosuhteissa ponnistelleen pitääkseen karjakantaansa muuhun talouteensa verrattuna suhteellisen vahvana, niin että tämä seikka saattoi kiinnittää verottajienkin huomiota.[312]

Kotieläimistä tietenkin nautakarja oli ensi sijalla. Hevosia oli suhteellisen vähän. Paikotellen vuohi oli pääasiallisin kotieläin. Gängenen (Glavan) asukkailla ei aluksi ollut muuta karjaa kuin 50 valkeaa vuohta.[313] Eräissä Östmarkin taloissa kuten Juhoilassa vuohet näihin päiviin saakka ovat olleet mielieläimiä.

Tämän vastakohtana on mainittuna, että Hasselan suomalaisten karjaluetteloista R. Gothen mukaan vv. 1622-1641 turhaan saa etsiä vuohia.[314] – Lienee otaksuttavaa, että vuohi kotieläimenä oli "metsäsuomalaisille" tunnettu vanhoilta asuinsijoilta, mutta että se heidän taloudessaan on saanut väistyä muiden kotieläinten tieltä samoin kuin kanta-alueellakin. Vuohihan, kuten tunnettua, on erikoisesti pikkutalouksien kotieläin ja vuohien pitäminen Suomessakin on varhaisemmin ollut yleisempää kuin nykyisin.

Seitsentoistasataluvulla suomalaisten toimeentulossa tervan poltto ja tuohen kiskonta olivat huomattavana tulolähteenä. Tuohet myytiin ulkokyliin. Talvella suomalaiset valmistivat puuastioita ja suksia.

Solørin suomalaiset olivat kysyttyjä uittotyöläisiä. He liikkuivat Österdalissa, Tröndelagissa, Gudbrandsdalenissa, Taalaissa, Värmlannissa ja muissa Ruotsin metsäseuduissa. Vikkelyytensä ja kykeneväisyytensä ansiosta he olivat ennen muita haluttuja ja arvossapidettyjä. Nopeimmat ja muuten parhaimmat kohosivat yhden tahi parin kevään jälkeen esimiehiksi.[315]

Vuorikaivosten hiilenpolttajina suomalaiset myös saivat jo varhaisessa asutusvaiheessa ahertaa, mutta tämä ammatti ei näytä heille olleen mielityötä. Se saattoi heidät riippuvaisuuteen tehtaanomistajista, rajoitti vanhakantaisia elinkeinollisia harrastuksia ja oli vieras heidän perinteelliselle elämänmuodolleen. Kun Mitanderforsin kaivos v. 1838 perustettiin, oli useita pirttejä revittävä maan tasalle ennenkuin suomalaiset alistuivat tekemään päivätöitä maanomistajalle.[316]

Tiettömät taipaleet, seitsen-, kymmen- ja kaksitoistapemnkulmaiset metsät asettivat ratkaistavaksi vaikean liikennepulman. Jalkapatikka oli tietenkin yksinkertaisin liikkumiskeino, mutta se ei aina riittänyt vaikeuksista selviämiseen. Oli kuljetettava myöskin kuormia. Alkeellisimpia kuljetusneuvoja olivat purilaat, jotka ovat tunnettuja monen muunkin suomensukuisen kansan kuljetusvälineinä ja samalla ovat nykyaikaisen reen alkumuoto. Purilailla oli pakko jolloinkin kuljettaa vainajatkin kirkonkylään haudattaviksi. Upottavilla soilla ja hangissa olivat tarpeen karpposet (karbuset), joita oli useampaakin muotoa, sekä ihmisiä että hevosia varten.

Samaten kuin kanta-asutusseuduilla Suomessa, uusilla asuinpaikoilla oli liikuttava myös ratsain, ja tätä varten tarvittiin satula, joka oli puinen.[317] Tavallinen puusatula ei kuitenkaan ollut oikein sovelias naisväelle. Sen vuoksi valmistettiin erikoislaatuisia istumasatuloita naisia varten. Tällaisissa istuen esim. Tvängsbergetin Mulikoiden (Grue Finnskog, Norja) tyttäret matkasivat kirkolle vihittäviksi.

Sitä mukaa kuin ajettavaksi kelpaavia teitä syntyi, pyöräajoneuvot tulivat kesäisin käytäntöön. Nykyisin ne ovat yleisesti nelipyöräisiä.

Kuljetusneuvoista tuohikontti on sitkeästi säilyttänyt paikkansa aina näihin päiviin saakka. Se on ikään kuin suomalaisuuden symbooli. Niin kauan kuin suomen kieltä Keski-Skandinaviassa puhutaan, ehkäpä myöhemminkin, tuohikontti pysyy käytännössä. Östmarkin kauppapuodeissa, joissa yleensä noin kymmenkunta vuotta sitten kuuli puhuttavan ruotsia, tapasi miehiä tuohikontteineen, ja silloin voitiin olla varmoja, että hiljainen kaupassa asioija oli suomalainen.

Suomalaistaloissa talousesineet viime aikoihin saakka ovat olleet puisia, tuohisia tahi päreisiä. Tuohikontin ohella havaitaan pärekontti, tuohiset suolasalkkarit, puiset kirnut, maitopytyt, maito- ja ruokakaukalot, olut- ja piimätuopit jne. Maitoakin pidettiin tuohipulloissa. Patojen puutteessa ruoka keitettiin tuohisissa astioissa.[318] Silloin kun ei voitu käyttää kelkkaa eikä rekeä, kannettiin rehu pikku ladoista ja haasioilta kotiin pärekonteilla.[319]

Keski-Skandinavian suomalaisten vanhaan miehen pukuun kuului vartalon verhona hännystakin tapainen rokki harmaasta tahi sinisestä sarasta sekä polvihousut. Jälkimmäisten mainitaan joskus olleen hirvennahkaiset. Niissä ei ollut nyörejä eikä nappeja, vaan "lämsät".[320] Ne olivat niin vahvoja, että periytyivät isältä pojalle.

Jalkineina olivat alunperin tuohivirsut. Joku vanhus kävi tuohivirsuissa kesät talvet. Norjan puolella tunnettiin matkan mittana "virsuvirsta" (neverskomil).[321]

Päähineenä oli vanhaan aikaan sarkainen patalakki (nyörilakki), joka kanta-alueella Suomessa ei ollut harvinainen vanhoillisten ukkojen päähineenä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Se tehtiin harmaasta sarasta ja varustettiin mustilla sormen levyisillä nyöreillä.[322] Myöhemmin näyttää juhlapäähineeksi omaksutun korkea silinterin tapainen päähine.

Alusvaatteita käytettiin vähän ja vain paitoja. Alushousuja ei tunnettu.

Varhaisina aikoina kehrättiin värttinällä. Melkein kaikki kankaat kudottiin neliniitisiksi.[323]

Makuupaikkoina olivat penkit ja lattiat, vasikannahkaiset vällyt alla, lampaannahkaiset peittona. Mutta useilla oli tuohestakin nidottuja patjoja.[324] Pielukset olivat vasikan tahi vuohen nahkaa, karva ulospäin, patja samasta aineesta.[325]

Keski-Skandinavian suomalaisten ruokataloudessa havaitaan monia arkaistisia piirteitä. Tavallisten puurojen ohella oli mutti yleinen jokapäiväinen ruokalaji ja sitä valmistetaan vieläkin. Muttia tehtäessä pannaan vähän vettä ja sopiva määrä suolaa pataan. Kun vesi alkaa kiehua, lisätään niin paljon jauhoja, että seos lakkaa kiehumasta. Jauhoja lisätään edelleen ja seosta hämmennetään hierimellä kunnes se alkaa ruskettua ja tulee kovaksi.[326] Muttia valmistettiin mieluimmin sellaiseen veteen, jossa oli keitetty tuoretta kalaa. Se korvasi vanhastaan usein leivän. Muttia syödään maidon, ihran, voin, sillin ym. höystämänä. Se on ilmeisesti varsin vanha ja entisaikainen ruokalaji. Emämaassa mutiksi on nimitetty erilaisia keittoruokia, mm. sellaisia, joihin on käytetty lihaa, mutta myöskin vahvaa kotitekoista olutta (Etelä-Häme).

Toinen jokapäiväisruoka oli pannurieska, jota valmistettiin survotuista perunoista, vedestä ja jauhoista; se paistettiin pannussa, mikäli mahdollista silavanpalojen kanssa. Teurastusten aikana siihen käytettiin verta. Ns. tuppua eli tuppaa valmistettiin siten, että lampaan tahi vuohen talia sulatettiin ruskeaksi ja siihen lisättiin jauhoja ja vettä. Seos keitettiin padassa tahi pannussa ja nautittiin perunoitten höysteenä.[327] Penkkivelliä l. piimävelliä valmistettiin kylmiltään piimästä ja jauhoista.

Asuttamisen ensi aikoina suomalaiset joko eivät lainkaan käyttäneet leipää tahi valmistivat sitä vain harvoin.[328] Asunto-olot ja elinsuhteet (paistinuunien ja sopivien astioiden puute) eivät sallineet ryhtyä niin vaativaan tehtävään, kuin esim. happamen leivän valmistus oli. Siksi edellä kuvatuiden alkeellisluontoisten ruokalajien oli tyydytettävä jokapäiväinen ruokavalio.

Perunat olivat varhaisemmin harvinaisia ja niiden sijasta käytettiin ikivanhaa kotoista juurikasvia, naurista mm. liharuokiin. Perunat ovat myöhemmin täällä kuten kanta-asutusseuduillakin suurelta osalta syrjäyttäneet nauriin.

Juhlamokana tunnettiin viilhuttu, jota valmistettiin happamesta kermasta ja hienoista jauhoista; sitä valmistetaan ainakin Norjan puolella vieläkin juhlaruoaksi.[329] Hillo, survotut marjat jauhoilla sekoitettuina oli lähinnä sekin harvinaisluontoista herkkuruokaa.

Sen enempää kuin kanta-asutusseuduillakaan, Keski-Skandinavian korvissa syömäviljaa varsinkaan huonoina vuosina ei ollut riittämiin, vaan leivän jatkoksi oli hankittava ja käytettävä monen laatuisia hätäleiväksiä. Pettu ja jäkälä olivat niistä yleisimpiä. Hakatut oljet ja akanat mainitaan myös leiväksinä. 60-70 vuotta sitten jauhettiin Solørissä Norjan puolella usein puhdistamatonta ohraa ja kauraa sekä leivottiin akanoineen ja peluineen ohueksi leiväksi. Jäkälä liotettiin, kuivattiin ja jauhettiin. Jos jauhoja oli, niitä sekoitettiin siihen, mutta usein keitettiin puuroa paljaasta jäkäläjauhosta.[330] – Pettuleipään sekoitettiin paukkuheinää (Silene mutans).[331]

Keski-Skandinavian suomalaisten kansanelämän henkisen puolen ilmaukset ovat ehkä huomattavammin kuin aineellinen elämä herättäneet tutkijoitten ja huomioittentekijäin harrastusta. Kielimurretta tutki jo Aminoff 1870-luvulla ja paljoa aikaisemmin, vuosisadan toisen kymmenen molemmin puolin Gottlund teki tunnetut matkansa "metsäsuomalaisiin" pääasiallisena tarkoituksenaan kerätä muistiin kansanrunoutta. Tämän vuosisadan puolella lukuisat suomalaiset tutkijat, viimeisimmäksi Sanakirjasäätiön stipendiaatit, ovat tarkoin ottaneet talteen kielen muistomerkit ja heitä aikaisemmin muinaisrunoutemme tutkijat lienevät tyystin tallettaneet kansanrunouden viimeisimmätkin rippeet.

On luonnollista, että Gottlundin saalis oli runsain, sillä se kerättiin aikana, jolloin suullinen traditio vielä oli elinvoimainen. Kokonaisuudessaan alueen runosto ei ole runsas. Kertovia runoja, joista pisin on 22 säkeen mittainen on merkitty muistiin 11, lyyrillisiä lauluja (lasten lauluja, ketjurunoja, tuuti- ja leikkilauluja) 43, niistä pisin 37 säkeinen. Tähän verrattuna loitsurunous on runsaampi. Sitä on merkitty muistiin 342 numeroa.[332]

Ne seudut vanhassa kotimaassa, joilta suomalaiset muuttivat Keski-Skandinaviaan eivät nekään olleet erikoisemmin runorikkaita. Eräs sosiaalinen perusedellytys runsaan, varsinkin kertovan runouden syntymiselle ja säilymiselle, suhteellisen yhtenäinen ja tiheä kyläasutus, puuttui täältä. Se oli vieläkin olemattomampi uusilla asuinsijoilla. Traditio, perimätieto ei voinut säilyä, vielä vähemmän kehittyä siinä sosiaalisessa miljöössä, jossa metsäsuomalaiset joutuivat elämään. Yksinäisen korven eläjän mielikuvitus ei voinut saada kiihdykettä eikä eloa tapahtumarikasta kertovaa runoutta varten. Mutta sen vastakohdaksi hänen oli otettava varteen se näkymätön maailma, ne salaperäiset tekijät, jotka sitoivat hänen elämänsä ympäröivään luontoon sekä autettava itseään voittamaan voimat, jotka uhkasivat menestystä jokapäiväisessä elämässä. Näin voidaan panna merkille, että loitsurunous on runouden lajeista runsain ja varsinkin taikuus ja uskomukset säilyneet erittäin elinvoimaisina viimeisiin aikoihin saakka.

Keski-Skandinavian suomalaiset olivat jo ammoin kuuluja noituudestaan. Kuusitoistasataluvulla heitä tästä syystä erikoisesti vainottiin. Morassa poltettiin v. 1673 kuusitoista suomalaista roviolla.[333] Vanhoissa 1600- ja 1700-luvun tuomio- ym. asiakirjoissa, piispojen, rovastien ja muun papiston tarkastuspöytäkirjoissa on runsaasti aineistoa, josta käy ilmi, miten voimakkaana ja elämän moninaisiin puoliin kohdistuvana taikuus rehoitti Keski-Skandinavian suomalaisten keskuudessa.

Tämän taikuuden olennaiset piirteet ovat samat kuin kanta-alueellakin vallinneet. Elämän eri tapahtumat, elinkeinot, perhe-elämä, jokapäiväiselämän toimet olivat riippuvaisuussuhteessa maagillisista voimista, joita toisaalta oli kahlehdittava, estettävä aikaansaamasta epäedullisia seuraamuksia, toisaalta manattava esiin edistämään elämän menestymiselle tarpeellisia toimintoja. Oman elämän sisäisen piirin suojeleminen vieraalta taikavaikutukselta oli erikoisen tärkeä taikuuden ala, mutta tämän ohella ihmisluonnon negatiivinen puoli ilmeni voimakkaana ns. nefarisessa eli pahanilkisessä taikuudessa, joka muodostaa taikuudessa yleensä varsin olennaisen puolen.

Jälkimmäisen luontoisesta taikuudesta mainittakoon tyypillisenä ja Keski-Skandinavian suomalaisten keskuudessa sitkeästi viime aikoihin säilynyt kuvataikuuden alaan kuuluva mieskuvilla taikominen. Yleisimmin tämä toimitettiin siten, että kasvavaan puuhun leikattiin vihamiehen kuva, joka lisäksi kastemenoin ristittiin asianomaisen henkilön nimelle. Tätä kuvaa käsiteltiin siten, että käsittelyn katsottiin tuottavan kyseiselle henkilölle riuduttavan sairauden ("kitumaan pilaaminen") tahi tykkänään kuoleman. Tavallisinta oli, että kuvaan tehtyyn sydämen kuvioon lyötiin terävä naula, jota tietyin väliajoin käytiin kiristämässä syvemmälle; kun naula oli lyöty juurta myöten, kuvattu kuoli. Voitiin valmistaa myös irtokuvia esim. puusta, tuohesta, jopa nahastakin ja niitä joko kärventää tahi ampua. Värmlannin Östmarkissa, Mullinkeärnässä, oli erikoinen "mieskuvasuo", jossa vielä n. parikymmentä vuotta sitten oli jätteitä siinä seisseista lukuisista mieskuvapuista.[334]

Eräät yhteissuomalaiset, ikivanhoihin perinteihin pohjautuvat uskomukset ovat säilyneet osittain hyvinkin selvinä ja elinvoimaisina niiden suomalaisuuden rippeiden keskuudessa, jotka viimeksi ovat eläneet pääasiallisimmin Östmarkin pitäjässä Värmlannissa. Näillä tienoilla jokin aika takaperin työskennelleet tutkijat ja keräilijät ovat innolla yrittäneet saada selvyyttä eräisiin suomalaisen mytologian seikkoihin viimeisten tietäjien suusta.[335] Eräisiin kysymyksiin onkin saatu arvokkaita ja huomionarvoisia lisiä. Sellaisina on muun ohella pidettävä tietoja, jotka täältä on saatu jo Agricolan ajoista tunnetusta Ukon kultista.

Perimmäiseltä olemukseltaan yhteissuomalainen Ukon palvonta Värmlannissa, samaten kuin emämaassakin, esiintyy maanviljelykseen liittyvänä hedelmällisyyskulttina. Tiedetään, että Agricola 1551 ilmestyneen Psalttarin käännöksen esipuheessa mainitsee Ukon esitellessään karjalaisten jumaluuksia. Ukon kultin ulkonaisena attribuuttina oli ns. Ukon vakka, ja sille oli edelleen ominaista ankara juhlinta, jossa "juopui piika ja akka". Ukon kultti ei Suomessa rajoittunut yksinomaan Karjalaan, vaan oli tunnettu myös Hämeessä, mistä on todisteena erään oikeudenkäynnin asiakirja v:lta 1662. Inkerissä sama kultti vakkove-juhlimeen oli aikoinaan yleinen ja siitä ei puutu todisteita Virostakaan.[336]

Värmlannissa ukonjuhlat ovat säilyneet viime aikoihin asti.[337] Helmi Helmisen mukaan suomalaisilla oli kaksi ukonjuhlaa, joita molempia vietettiin touonalkajaisten ja juhannuksen välisenä aikana, silloin, kun pouta uhkasi turmella kylvökset. Näissäkin juhlissa valmistettiin "vakka", s.o. ukoinsuppu eli poutatuohinen, joka oli tavallisen tuohisen muotoinen. Suppu pantiin keskelle rakennuksen eteläistä vesiräystästä. Sitä kasteltiin joka tunnin perästä oluella, kunnes rupesi satamaan. Kun sade tuli, ukonsuppu otettiin pois ja vietiin siihen pellon nurkkaan, johon oli aijemmin uhrattu hopeata.

Samaten kuin Suomessa, Värmlannin suomalaisten ukonjuhlille oli ominaista vahva juhliminen; pantiin toimeen ukoinkunniat ja ukoinkeikkeet nimiset juhlat, joissa viljeltiin ahkerasti jouluolutta. Se oli niin väkevää että kaikki "juopuivat ihan sikahumalaan". Mitä enemmän väki oli juovuksissa, sitä enemmän tuli viljaa. Jos eivät emännät olleet juovuksissa, niin Ukko otti vuodentulosta pois puolet. Lapsetkin kaikki juotettiin paitsi ihan ryömiväisiä.[338]

Kanta-alueella, Rautalammilla yritettiin vielä 19. vuosisadan viisikymmenluvulla kuivina kesinä uhrata ukkosen jumalalle Ukolle; menoihin kuului oluen ja viinan nauttiminen.[339] Useat muut tiedot puhuvat siitä, että "Ukon vakka", s.o. uhrivakka, jossa oli ruista ja ohraa, asetettiin asuinhuoneen katolle, ja tämän yhteydessä juhlittiin yhteisöllisesti sekä syötiin monenlaisia juhlaruokia.[340]

Viime vuosisadan jälkipuoliskolla vietettiin vielä Uukuniemen eri kylissä joskus "ukonvakkoja" vaikka tämä tapa ei ollut yleinen. Niitä vietettiin siten, että paistettiin piiraita, jotka pantiin vakkaan viinapullon kera. Tämä vakka asetettiin räystäälle "silloin kuin suuri pouta oli maassa".[341] Erään tiedonantajan mukaan pidettiin Jaakkimassa n. 100 v. sitten kauan poudan sattuessa kyläkunnan keskeiset ukonvakat, juhlat, joihin kukin toi mukanaan jyviä tuohivakallaan, jotka asetettiin riihen ruumenhuoneen katolle; vakat saivat jäädä sinne pidemmäksi aikaa.[342] – Eräitä muitakin muisteloita ukon vakoista ja -juhlista Suomessa on säilynyt.

Edellä on eräissä yhteyksissä viitattu Keski-Skandinavian suomalaisten sosiaalisen elämän rakenteeseen. Kiinteän asutuksen rinnalla rehoitti aikoinaan huomattava irtain väestö, joka syntyi osittain suomalaisvainojen seurauksena. Varsinkin Kristiina-kuningattaren aikuiset suomalaisten vainot, jolloin monen oli lähdettävä maaltaan ja mannultaan ja siirryttävä korpiin, lisäsivät irtaimen väestön lukua. Monet olivat pakotettuja elämään loisina toisten luona ja viettämään kuljeskelevaa elämää.

Osittain tältä kaudelta lienee peräisin viime aikoihin tunnusomaisena säilynyt kesti-laitos, (riihikestit, saunakestit, tupakestit jne.). Varsinaisista "kesteistä" osa oli kiinteästi tietyissä taloissa asuvia. He harjoittivat, mikäli eivät olleet veistotaitoisia, jonkin verran metsästystä ja kalastusta ja pitivät talon maalla nauriskaskia. Jollakin saattoi olla lehmäkin.[343] Osa irtaimesta väestöstä, jota ruotsalaiset nimittivät vähän mairittelevilla määreillä (strykfinnar, fly- ja flyttjefinnar, lös- ja drefftefinnar, tattare jne.) oli paikasta toiseen kuljeskelevaa ja todellisena vitsauksena kiinteälle asujamistolle. Tämän väestöaineksen jätteitä voidaan vieläkin havaita Värmlannin suomalaisten asutusalueella. He käyttävät hyväkseen parempiosaisten heimolaistensa vieraanvaraisuutta, ja nämä suhtautuvat heihin melkeinpä taikauskoisella pelolla.[344]

Skandinaaviset kuvaajat esittävät suomalaiset perin rehellisinä, hyväntahtoisina ja ennen kaikkea vieraanvaraisina. Viimeksimainitun ominaisuuden arvellaan usein ylittävän varallisuusmahdollisuudetkin.[345]

Suomalaisten hiljainen luonteenlaatu on erikoisesti kiinnittänyt norjalaisen kuvaajan Matsonin huomiota. Hän pitää sitä Solørin norjalaisen luonteen suoranaisena vastakohtana. Kun vieraita tulee taloon, jäävät he pitkäksi aikaa istumaan paikoilleen mitään puhumattomina tahi ilman, että joku puhuttelisi heitä. Mutta kun odotusaika on kulunut, saattaa syntyä pitkä ja tuttavallinen keskustelu sekä kestitseminen, joko juomineen tahi ilman. – Tervehtimisessään he myös ovat varsin säästeliäitä. Hyvät ystävätkin voivat tavata toisensa ja erota tervehtimättä.[346]

Suomalaisten haluttomuuteen omaksua uutta on kiinnitetty huomiota. Tämän on katsottu johtuvan niistä karvaista kokemuksista, mitä heillä aikojen kuluessa on ollut ympäröivien isäntäkansallisuuksien taholta. Vieras kieli ja sivistyksen välineitten puute asettivat Keski-Skandinavian suomalaiset epäedulliseen asemaan siinä suhteessa, miten he olisivat voineet kilpailla henkisessä edistyksessä naapuriensa kanssa. Aminoffin käsitys suomalaisista tähän nähden on varsin myönteinen. "Mitä suomalaisten sivistyskantaan tulee, ei sitä nykyaikaan yleensä voi sanoa alhaisemmaksi kuin ympärillä asuvain Ruotsalaisten ja Norjalaisten naapuriensa. Jos taas yleisestä sivistyskannasta huolimatta silmällä pidetään ainoastaan yksityisten sivistystä, täytyy tunnustamani, ett'en matkoillani tavannut ainoatakaan Ruotsalaista tahi Norjalaista talonpoikaa, joka olisi ollut sivistyneimpiä suomalaisia etevämpi."[347]

Suomalaisten eristyneisyys ei viimeisinä aikoina ole ollut missään suhteessa ehdoton. Nykyaikainen yhteiskunnallinen riento on vetänyt heidätkin monella tavoin pyörteisiinsä. Entinen pidättyväisyys avioliitoista ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa on hälvennyt ja seka-avioliitot tulleet yleisiksi.

Ruotsalaisten ja norjalaisten taholta nykyisin tuskin havaitaan mitään suomalaisten halveksuntaa. Joskin nuorin sukupolvi suomalaiseen vereensä nähden on välinpitämätön, keski- ja vanhemmassa polvessa saattaa havaita sellaisillakin seuduilla, missä suomea jo kauan sitten on lakattu puhumasta, jonkinlaista myöhään herännyttä kansallistuntoa. Suomalaiselle vieraalle selitetään oltavan suomalaista juurta, jopa suorastaan suomalaisia.[348]

Suomalaisseutujen skandinaaviset tuntijat antavat pidättymättömästi tunnustuksensa sille kulttuurityölle, minkä suomalaiset vuosisatojen aikana ovat suorittaneet Keski-Skandinaviassa. Ruotsalainen valtiopäivämies Jon Magnusson kirjoittaa Ruotsin suomalaisista, mikä Matsonin mielestä sopii hyvin myös Norjan suomalaisiin: "Jos tarkastetaan, mitä suomalaiset ovat saaneet aikaan, niin se ei ole vähän, sillä he ovat tehneet kauniin panoksen maan viljelykseen ottamisessa. Ruotsalaiset eivät olisi jaksaneet vallata viljelykseen, muokata ja asuttaa näitä metsiä muutoin kuin perustamalla tämä työ jo ennen viljeltyihin kyliin ja niistä metsiin askel askeleelta. Suomalaiset sitä vastoin ovat suorittaneet tämän Herkuleen työn ilman, että heillä olisi ollut tukenaan vanhaa asutusta, johon he olisivat nojanneet. Ja mikä työ olikaan asettua asumaan ja raivaamaan asutusta laajoissa metsissä, korkealla merenpinnan yläpuolella, kylmässä ja kovassa ilmastossa, jossa lumi tulee aikaisin syksyllä ja häviää myöhään keväällä ja missä vilja paleltuu, missä ei ole rakennettuja teitä ja missä naapurit ovat vihamielisiä tahi ainakin kateellisia. Ei jalansijaakaan maata voida valloittaa aurattavaksi ilman että rautakanki ja kuokka on valmistanut tietä auralle ja raivannut pois kivikon. Perkattu maa vaatii erittäin paljon lantaa antaakseen sadon.

"Tämän kaiken voi suorittaa kansa, joka saattoi korjata viljaa kyntämättömältä maaperältä, joka voi elää vedellä ja jauhoilla, jopa sekoittaa niihin marjoja, ketunleipää ja pettua, kansa, jonka tarpeet olivat niin vähäiset, joka tyytyi niin pieneen ja saattoi nähdä nälkää milloin oli pakko. Se, mitä tämä kansa on saanut aikaan Värmlannissa viimeisten 300 vuoden aikana, ei ole vähän. – – – He voivat matkustaa Amerikkaan, mutta ruotsalaisseutuihin he eivät tahdo vaihtaa kotiseutuaan. Ruotsalaisia muuttaa heidän kotialueelleen, mutta ei päinvastoin. Norjan puolellakin he ovat saaneet aikaan paljon, ja näin siitä metsäalueesta, joka erotti valtakunnat toisistaan, muodostui yhdysside veljeskansojen välille, yhteys, jota välitti vieras kansakunta."[349]

Viiteselitykset:

[1] Vrt. Sven Lönborg, Finmarkerna i mellersta Skandinavien. Ymer XXII 1902, s. 82; Erik Fernow, Beskrifning öfwer Wärmeland. Göteborg 1773, s. 525 ja seur.; M. Axelsson, Vandring i Vermlands elfdal och finnskogar. Tukholma 1852, s. 109.

[2] Kirjoittajan matkalta 1929 (Östmark); vrt. myös Petrus Nordmann, Finnarne i mellersta Sverige. Helsinki 1888, s. 4.

[3] Vrt. Nordmann, m.t., s. 6-7.

[4] Lönborg, m.t., s. 82 ja seur. sekä Nordmann, m.t., s. 27.

[5] Ks. Kristian Østberg, Finnernes bosättelse i Solør. Christiania 1903. s. 4.

[6] Ed. m.t., s. 5 ja seur.

[7] Lönborg, m.t., s. 486-487.

[8] Ks. esim. Albert Hämäläinen, Keski-Suomen kansanrakennukset. Helsinki 1930, s. 16 ja seur.

[9] Fernow, m.t., s. 567.

[10] Nordmann, m.t., s. 12-13.

[11] VA 002, f. 377.

[12] VA 004, s. 95.

[13] VA 004, s. 138.

[14] VA 004, s. 179.

[15] VA 005, s. 63; vrt. myös s. 91.

[16] VA 007, s. 407-408.

[17] VA 007, s. 661-666.

[18] VA 0021, f. 57-59.

[199] VA 0024, f. 1.

[20] VA 0024, f. 14.

[21] VA 0029, f. 547-548.

[22] VA 0025, f. 67.

[23] VA 0028, f. 432-433.

[24] VA 0029, f. 22-23.

[25] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 45 ja seur.

[26] 16 VA 0030, f. 602.

[27] VA 0035, f. 28. Vrt. myös Kuopion talvikäräjät 1737 (VA 0040, f. 138-139).

[28] Myllyjen rakennustaitoa pidettiin erikoisessa arvossa. Iisalmen talvikäräjillä v. 1705 Olli Kärkkäinen, Kalliojärven kylästä, sai hyvän todistuksen myllynrakennustaidostaan. Tämän todisti sekä seurakunnan papisto että koko käräjäyleisö (VA 0019, f. 12).

[29] Kerimäen kesäkäräjät 1723 (VA 0026, f. 401-403).

[30] VA 0036, f. 740-742.

[31] Iisalmen talvikäräjät. Olavi Keijonen (VA 0024, f. 14). Edelleen VA 004, f. 138-139, Kuopion talvikäräjät v. 1737 (mahlhus).

[32] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 165, 301, 302.

[33] VA 005, f. 287-290.

[34] Iisalmen talvikäräjät v. 1749 (VA 0050, f. 11-15); Kuopion talvikäräjät 1738 (VA 0041, f. 369-370); Sulkavan ja Puumalan talvikäräjät v. 1738 (VA 0041, f. 139-141); Kuopion talvikäräjät 1747 (VA 0048, f. 170-172) sekä 1748 (VA 0049, f. 113-115); Rantasalmen talvikäräjät 1748 (VA 0049, f. 382).

[35] VA 002, f. 552.

[36] VA 001, f. 17.

[37] Nordmann, m.t., s. 12-13.

[38] Ed. m.t., s. 13-14.

[39] Ed. m.t., s. 12.

[40] Hämäläinen, Kansanrak. s. 33; sama: Tsheremissien ja syrjäänien saunoista. Suomen Museo 1926, s. 31 ja seur.

[41] Fernow, m.t., s. 642; lintujen ja muiden otusten pyynnistä ks. s. 640, kaskenpoltosta s. 181, 40; 572, 618-619.

[42] Sdt I, 17 c,; vrt. myös Lönborg, m.t., s. 370.

[43] Sdt I, 17 c, f. 101-103.

[44] Lönborg, m.t., s. 370-371.

[45] Tällaisia oli esim. Soskosuolla (vrt. Soskonniemi Konginkankaan Kalaniemen kylässä) ja Myllysuolla. SS.

[46] SS.

[47] Hämäläinen, Saunoista, s. 31 ja seur. Kansanrak. s. 32 ja seur.

[48] Keyland, 4: 300, 301, 303. PM. – Vrt. tähän U.T. Sirelius, Über die primitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen völker. Helsinki 1907, s. 125.

[49] Ks. ed. m.t., s. 12 ja seur.

[50] Ks. esim. Hämäläinen, Kansanrak., s. 33, 151-152.

[51] Värmlands Tidning VII. 2. 1925.

[52] C.A. Gottlund, Dagbok öfver dess Resor på Finnskogarne år 1817. Tukholma 1931.

[53] Ed. m.t.,s. 368-369.

[54] SS.

[55] Ks. J. Ailio, Lopen asunnot. Helsinki 1902, s. 14; Samuli Paulaharju, Asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin lääniä. Helsinki 1906, s. 130; Hämäläinen, Kansanrak., s. 158-159.

[56] A. Hülphers, Dagbok öfver en resa igenom de, under Stora Kopparbergs Höfdingedöme lydande Lähn och Dalarne År 1757. Vesterås 1763, s. 63.

[57] Ole Matson, Fra Solørs Finskog. Norvegia, Tidskrift for det Norske Folks maal og minder II. Kristiania 1908, s. 106.

[58] Sdt I, f. 581-583.

[59] SS.

[60] Piste = pistekota (Konginkangas).

[61] Hämäläinen, Kansanrak., s. 158-159, s. 41, kuvat 6 ja 7.

[62] SS.

[63] Ailio, Lopen as., s. 16-19, kuvat 7-8, 9-10; Sirelius, Die primit. wohn., kuvat 62, 63, 67.

[64] Gottlund, Dagbok, s. 165; SS ("Kyllähän toki kodassa maataan").

[65] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 182, kuva 133; Sirelius, Die primit. wohn., k. 80, 151-153.

[66] Ks. Hülphers, m.t., s. 310.

[67] Ed. m.t., s. 310.

[68] Axel Nilsson, Äril spis och ugn. Ymer 1905, 2, s. 195.

[69] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 35 ja seur.; Ailio, Lopen asunnot, s. 27, 31, 33; Matson, m.t, s. 107; Nordmann, m.t., s. 93; Gustav Retzius, Finska kranier. Tukholma 1878, s. 146.

[70] Gottlund, Dagbok, s. 110.

[71] Ed. m.t., s. 192-193.

[72] Keyland, vihko 1. PM.

[73] Retzius, m.t., s. 146-147.

[74] Vrt. esim. Hämäläinen, Kansanrak., s. 102, kuva 74.

[75] Kristian Østberg. Toldom paa Solørs Finskog. Morgenbladet 1901, II.

[76] Keyland, vihko 4. PM.

[77] Värmlannssa ja Norjan puolella on tupa "asuinhuone", savutupa kiuasuunilla varustettu sisäänlämpiävä asuinhuone.

[78] V.L. Seroshevskij, Jakuty. Pietari 1896, s. 359.

[79] Lönborg, m.t., s. 375; Eilert Sundt, Byggningsskik paa Bygderne i Norge. Kristiania 1900, s. 250-251.

[80] Timofej Jevsevjev, Etnografica II, kuvat 17, 19, 20-22, IV, s. 421 ja seur., piirrokset 6, 7, 8, 10, 11. SUS Ark.

[81] Siinä on nurkalla patsas, joka yhtyy toiselta sivuseinältä toiselle ulottuvaan orteen. Sivuseinä on laudoitettu ja uuni lepää nähtävästi puisella alustalaitteella (ks. Lönborg, m.t., s. 375).

[82] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., kuvat 3-5.

[83] Retzius, m.t., s. 143-145.

[84] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 47.

[85] Ks. Hämäläinen, Saunoista, s. 13 (kuvat 4-5); Jevsevjev, Etnografica II, piirros 36, kuvat 10, 12, 14; III, kuvat 37; IV; piirros 6, SUS ark. 1

[86] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 182 ja kuva 133.

[87] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 42.

[88] Ks. edelleen Hämäläinen, Kansanrak. s. 42 sekä kuva 10.

[89] Sigurd Erixon, Svensk byggnadskultur och dess geografi. Ymer 1922, s. 275; sama, Vägledning< genom Skansens kulturhistoriska avdelning. Tukholma 1927, s. 43.

[90] Erixon, Vägledning, s. 43; Byggnadskultur, s. 273; Några bidrag till det nordiska husets historia s. 153. Vrt. tähän Gerda Boethius, Studier i den nordiska timmerbyggnadskonsten. Tukholma 1927 s. 32-33.

[91] Kankaanpään Veneskosken kylän Pirilä. KM ark.; Luvian Niemenkylän Joopi (E. Nikkilän piirros); Rakkulaisten Kalisen talo v:n 1850 vaiheilta. Vanhaa Satakuntaa. Vammala 1934, s. 48.

[92] Gabriel Nikander, Byar och gårdar i Helsinge. Porvoo 1916, s. 34, kuvat 28, 29.

[93] Ed. m.t., s. 36, kuva 31.

[94] Norske Bygder III, Bergen 1934, Pl. XII; II, 1927, PL III.

[95] Erixon, Svensk byggnadskultur, s. 272.

[96] Sdt, I, f. 291–293.

[97] Mainitaan olevan kahden perheen asuma.

[98] Keylandin v. 1916 talossa käydessä kerrottiin nimismiehen jonkin aikaa asuneen, rakennuksessa. Omistaja, Matias Kramer, "puhui suomea esteettömästi".

[99] "Frankilainen tyyppi". Erixon, Byggnadskultur, s. 280, kuva 32.

[100] Huonesijoittelua, kuten Erixon asian esittää (ks. Byggnadskultur, s. 275-276, 280), tuskin voitaneen erikoisemmin pitää "göötalaisena", sillä se ei oleellisesti eroa monilla muilla alueilla pohjoisempana esiintyvistä tyypeistä, mutta ehkä uunin sijoittumista rakennuskompleksiin.

[101] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 113-118 sekä vrt. Erixon, Byggnadskultur, s. 173.

[102] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 56 ja seur.

[103] Vrt. s. 20-31.

[104] U.T. Sirelius, Suomen kansanomaista kulttuuria II. Helsinki 1921, s. 215.

[105] Ks. Hämäläinen, Kansanrak.. s. 50-59, kuvat 23-27.

[106] Sirelius, Die primit. wohn., s. 294.

[107] Vitsandissa (Sdt I, 1. 538) alustan muodosti kolme hirsikertaa. – Muistitiedon mukaan hirsisalvosta nimitettiin pankonseinäksi (?) ja sen nurkkaa pankon nurkaksi (Astrid Reponen, Vermlannin suomalaisalueen tuvista, saunoista ja riihistä. Suomen Museo XLI, 1934, s. 61).

[108] Vrt. Sirelius, Kansanom. kultt. II, kuva 209 (Rudenschöldin piirros), kuva 210 (Skjöldebrand).

[109] Ruotsalaiset tutkijat, jotka ovat kiinnittäneet huomiotansa uuninpatsaaseen, nimittävät sitä palastock (Erixon, Vägledning, s. 100) tahi pahastock (Lönborg, m.t., s. 380), johon nimitykseen sisältyy käännöksenä värml. suomalainen murteellinen muoto pahas (patsas). Patsaassa (pahas) erotetaan kaula, hartiat ja hattu (Reponen, m.t., s. 62).

[110] Ailio, Lopen asunnot, s. 35, kuva 18; T.I. Itkonen, Pyhämaan vanhoja rakennuksia. Forssa 1937, s. 24 (kuudestatoista tutkitusta saunasta kuudessa oli kiukaassa patsas).

[111] Blomstedt–Sucksdorff, m.t., s. 65.

[112] Ailio, Lopen as., s. 35.

[113] Ola Pålsson, Viinikka, Norra Viggen, Nyskoga. Saman kertojan luettelemia uunin osia: kiukaan rinta, kiukaan hol' (savureikä uunin rinnassa), pankko, lieskakivi, kiukaan kukkula. – Reponen m.t., s. 61 mainitsee: kiukaan kukkura, lieskahol' eli liekkihol'.

[114] Sirelius, Die primit. wohn., s. 307.

[115] Sdt I, 1. 225.

[116] Ks. Dmitrij Zelenin, Russische (ostslavische) Volkskunde. Berlin ja Leipzig 1927, s. 273.

[117] Reponen, m.t., s. 65.

[118] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak., s. 88-93, kuvat 59, 61-62, 64-65.

[119] Ks. Sirelius, Die primit. wohn., s. 212, kuva 171, s. 308. [120] Pehr Adrian Gadd, Försök til Oeconomisk Beskrifning öfwer Satacunda Häraders Norra Del. Tukholma 1751, s. 101; sama, Undersökning om Nylands och Tavastehus län. Turku 1789, s. 48; Pehr Kalm, Historisk och Oeconomisk Beskrifning öfwer Hauho socken uti Tavastland. Turku 1756, s. 67.

[121] Sirelius, Kansanom. kultt. II, s. 203; Die primit. wohn., s. 270-271.

[122] Sirelius, Die primit. wohn., s. 270-271.

[123] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 68-69, kuva 37, s. 71, kuva 39.

[124] Ks. Hämäläinen, Saunoista, s. 12, kuva 2, s. 14, kuva 3, s. 20, kuva 10, s. 32, kuva 16.

[125] Retzius, m.t., s. 168-169; Reinh. Hausen, En Savolaxbild från slutet af 1700-talet. Finska Vetenskaps-Societetens förhandlingar och uppsatser 17, s. 367.

[126] Lönborg, m.t.,s. 375, 380. – Keittiössä (kåfven) oli huonosti muurattu piisiuuni. Tässä huoneessa on harvoin välikattoa. Jos sellainen on, se on tasakatto (s. 382-383).

[127] M.t., s. 380.

[128] SS.

[129] SS; Hämäläinen, Kansanrak., s. 69, kuva 37.

[130] SS.

[131] Myös Solørissä Norjassa (Matson, m.t., s. 107).

[132] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 70, kuva 38, s. 71, kuva 39, s. 73, kuva 42; F.H.B. Lagus, tomus Asuinrakennuksista Sumiaisissa. Kansatieteellisiä kertomuksia I. Helsinki 1893, s. 14.

[133] Hämäläinen, Kansanrak., s. 71, kuva 40, s. 72, kuva 41; A. Gt. Asunnot ja kansanelämä Suomessa. Kansanvalistusseuran toimituksia XIII. Helsinki 1884, s. 19 (Rautalampi).

[134] Keski- ja eteläkarjalaisella alueella sekä Kaakkois- ja Itä-Savossa lämpökaton nimenä useimmiten on matto, pohjoisempana, lännempänä ja etelämpänä laki ja välikatto.

[135] Hämäläinen, Kansanrak., s. 137-139.

[136] SS.

[137] SS.

[138] Vrt. Sirelius, Die primit. wohn, s. 302, kuva 224, 308.

[139] Hämäläinen, Kansanrak., s. 75.

[140] Ed. m.t., s. 74.

[141] Ailio, Lopen asunnot, s. 46; Sirelius, Die primit. wohn, s. 326.

[142] Sirelius, Ed. m.t., s. 308, 325-327.

[143] Sirelius, Kansanom. kulttuuria II, s. 188-189.

[144] Hämäläinen, Kansanrak., s. 70, kuva 38, s. 72, kuva 41, s. 75, kuva 44.

[145] Ed. m.t., s. 74, kuva 43, s. 92, kuva 64.

[146] Sdt II, f. 56-57.

[147] Matson, m.t., s. 107.

[148] SS.

[149] G. Ränk, Saaremaa taluehitused. Käsikirjoituksena oleva väitöskirja, Tarttu 1938, s. 64.

[150] Sirelius, Die primit. wohn, s. 331 ja seur.

[151] Hämäläinen, Kansanrak., s. 65-67 sekä omat muistiinpanot.

[152] Ks. esim. V. Behterjev, Votjaki, ih istorija i sovremennoe sostajanie. Vestnik Evropy 1880, VIII. s. 635; V.M. Ivanovitsh, Permjaki. Zhyvaja starina XIII, 1903 s. 100.

[153] Retzius, m.t., s. 109-110; Hämäläinen, Kansanrak., s. 75-76.

[154] Hülphers, m.t., s. 310 sekä kuva 32.

[155] Sdt I, f. 449-450; f. 718-719; II, f. 19-22.

[156] Matson, m.t., s. 108.

[157] Dagbok, s. 193.

[158] VA 004, f. 1-2.

[159] VA 007, f. 243-245; Säämingin talvikäräjillä 1692 nimismiehen kamarissa oli kakluuni ja lasi-ikkuna (VA 006, f. 51-52).

[160] VA 0029, f. 8-9.

[161] VA 62, N:o 39. – Vrt. tähän Hämäläinen, Kansanrak., s. 76.

[162] Hämäläinen, Kansanrak., s. 76, kuvat 45-46

[163] Sanakirjasäätiön artikkelissa lasien mainitaan olleen nelikulmaisia, neljästä pienestä ruudusta muodostuneita. "Oli ovilasi, perälasi ja päälasi". Karsinaseinällä tavallisesti ei ennen ollut ikkunaa. Vrt. tähän Hämäläinen, Kansanrak., s. 47 (karsinalasi keskisuomalaisissa tuvissa muita myöhäisempi).

[164] Omat muistiinpanot ja SS. Vrt. Hämäläinen, Kansanrak., s. 78, 150, 269.

[165] Vaissilan Mäkikylä; ks. myös SS:n kokoelmia.

[166] Hämäläinen, Kansanrak., s. 104-106.

[167] SS.

[168] SS.

[169] Gottlund, Dagbok, s. 88.

[170] Sdt I, f. 239-240.

[171] Ibid. I, f. 539.

[172] Ibid. I, f. 583.

[173] Ibid. I, f. 449–450.

[174] Lönborg, m.t., s. 391.

[175] Vrt. Rhamm, K., Urzeitliche Bauernhöfe in germanisch-slawischen Waldgebiet I. Braunschwe 1908, s. 596.

[176] Ed. m.t., s. 596-597. – Tässä Rhamm osittain nojautuu Eilert Sundtin käsitykseen.

[177] Geramb, Viktor, Die Kulturgeschichtc der Rauchstuben. Wörter und Sachen IX. Heidelberg 1924, s. 52-53.

[178] "Die ostalphine Rauchstube ist eine Raumschöpfung, die aus der Berührung und Durchdringung slawischen und germanischen Volkstums entstanden ist". Ed. m.t., s. 65.

[179] Geramb, Ed. m.t., s. 13.

[180] Nordmöre sijaitsee Norjan Romsdalin läänin koillisosassa (Atlantin rannikolla, pohjoisen Bergenhusin ja eteläisen Trondheimin läänien välillä).

[181] M.t., s. 110. – Huomiota voidaan kiinnittää myös kuvassa 119 a esiintyvään uuninpatsaan nuppiin, joka muistuttaa meille tunnettuja vastaavia Keski-Skandinavian suomalaisten uuninpatsaitten muotoja.

[182] Ed. m.t., s. 123.

[183] Lönborg. m.t., s. 374-375.

[184] Tidskrift för Skogbruk 1942, 7-8, s. 212-218.

[185] Ed. m.t., s. 213.

[186] Ks. Nilsson, m.t., s. 211–212.

[187] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 46, kuva 13, s. 47, kuva 14, s. 74, kuva 43.

[188] VA 0019, 1. 12.

[189] VA 002, 1. 552.

[190] "eller en Badstugu den något mindre ehr än hans war".

[191] V A 001, 1. 17. 6 VA 0050, 1. 11-15.

[192] VA 62, N:o 39.

[193] G. Suolahti, Suomalainen sauna. Historiallinen Arkisto XXXII. 3. Helsinki 1924, s. 5.

[194] Adam Olearius, Offt begehrte Beschreibung Der Newen Orientalischen Reise. Schleswig 1647, s. 146-148.

[195] Novest vremennyh let po Lavrentienskomu spisku. Pietari 1910, s. 7-8.

[196] Ks. Aug. Ahlqvist, Om det finskt-ryska ångbadets ursprung. Finska läkaresällskapets handlingar XXXI, s. 906-908; Suolahti, m.t., s. 5-6.

[197] Suolahti, m.t., s. 9.

[198] Ks. Erixon, Vägledning, s. 33 sekä kuva 16.

[199] Lönborg, m.t., s. 385-386.

[200] Erixon, Vägledning, s. 33.

[201] PM Vihko 4.

[202] Sdt I, f. 551-554.

[203] Ibid., t. 19-22.

[204] Gottlund, Dagbok, s.. 88.

[205] Keyland, vihko 4. PM.

[206] Hämäläinen, Saunoista, s. 14, kuva 4, s. 15, kuva 5.

[207] Lönborg, m.t., s. 387.

[208] Lauteet, myös = laudat (lauvvat) eli parvi (Reponen, m.t., s. 71).

[209] Matson, m.t., s. 109.

[210] Hämäläinen, Kansanrak., s. 152.

[211] Hämäläinen, Saunoista, s. 21.

[212] Jevsevjev, Etnografica I, s. 43, kuva 5, s. 151, kuva 10, II, s. 40, kuva 6.

[213] Varsinais-Suomessa (Pyhämaa) lauteet sijaitsevat useimmin vasemmalla sivuseinällä (Itkonen m.t., s. 25).

[214] Hämäläinen, Kansanrak., s. 93, kuva 65.

[215] Ibid., s. 156.

[216] Hämäläinen, Kansanrak., s. 136-137, 152; s. 37, kuva 2.

[217] VA 0050, 1. 11-15. Ks. myös Leppävirran syyskäräjien pöytäkirjaa v. 1733 (VA 0036, 1 740-742), Rantasalmen syysk. 1683 (VA 006, 1. 83).

[218] VA 0041, 1. 138.

[219] VA 62, N:o 39.

[220] Keyland, numeroimaton vihko. PM.

[221] Risätra Gräsmarkissa ym. Keyland, vihko 4. PM.

[222] Östberg, Finnernes bosaetning cg rydning, s. 21.

[223] Vrt. edellä s. 23 ja seur.

[224] "Rior nyttjas här allmänt". Hülphers, m.t., s. 308.

[225] Gottlund, Dagbok, s. 88, 110, 278.

[226] Sdt I, f. 239-240, 318, II, f. 56-57.

[227] Östberg, Finnernes bosaettelse, s. 5; Matson, m.t., s. 106-107.

[228] Numeroimaton vihko. PM.

[229] Ibid.

[230] Jossakin määrin epävarman muistitiedon mukaan rakennuksen pitäisi olla v:lta 1707 (Reponen, m.t., s. 73, SS; tekijän ilmoituksen mukaan painovirhe: v. 1807).

[231] Sen rinnastaminen "maa-asumuksiin", kuten Sirelius (Kansanom. kulttuuria II, s. 228) on tehnyt, on sen käsityksen perusteella, mitä maa-asumuksista yleensä suomensukuisten kansain asuntomuotona on (ks. s. 28 ja seur.) esitetty, perusteetonta.

[232] SS.

[233] Sirelius, Kansanom. kulttuuria II, s. 228.

[234] Östberg, Finnernes bosaetning och rydning, s. 5.

[235] Näissä kokoelmissa esiintyvä tieto riihen parvesta (parviparret) saattanee perustua sekaannukseen. Mahdollisesti käsitettiin parsien yläosa "parveksi".

[236] Reponen, m.t., s. 73.

[237] Hämäläinen, Kansanrak. s. 187.

[238] Sdt I, f. 239-240.

[239] Viitasaaren Niinilahden kylän Honkolan torpan kaksitupaisen asuinrakennuksen toisessa tuvassa (KM 1427: 63) oli v. 1926 kalliolattia. Joutsan Marjotaipaleen Mikkolan riihessä (KM 1560: 12) v. 1929 samoin.

[240] Vrt. Reponen, m.t.,s. 75 ja SS:n artikkelia "riihi".

[241] Sdt I, f. 139240.

[242] SS:n riihiartikkeli. – Keylandin mukaan riihissä kuivatettiin kaikenlaista tavaraa. Köyhät ihmiset käyttävät niitä, samaten kuin saunoja, asunnokseen. Vihko 4. PM.

[243] SS – riihetteä "puida riihtä"; mänö riihellen "menee riihtä puimaan"; hüö riiskeä ruisriihtää "he puivat ruisriihtä" (SS).

[244] SS.

[245] Ola Bergman, Röydänkoski, Östmark.

[246] dd ovet, gg heittoluukkuja (skottgluggor), e pienehkö oviluukku. Kaikki ovet olivat korkealla (n. 4-5 hirsikerran mitan) maasta.

[247] Keyland, v. 1907. PM.

[248] "Pikkukylissä oli luuva, jossa viljat säilytettiin. Luuva oli navetan esipuolella, välissä pieni lato. Tahi sitten tallirakennuksen päässä. Riihen luuvassa ja kylkiäisessä oli silta" (SS).

[249] Hämäläinen, Kansanrak. s. 184-185, kuvat 134-135.

[250] Keyland, vihko 4. PM.

[251] Heikki Pesosen jauhoaitta oli 8 kyynärää neliönä seinien sisältä mitattuna (Rantasalmen talvikäräjät 1740. VA 0043, 1. 34). – Olavi Keijoiselta Leppälahdesta oli palanut kaksi "keskinkertaista" aittaa (Iisalmen talvikär. 1712. VA 0024, 1. 14). – Tuomas Pietarinpoika Ahosella Timolan kylästä oli rakennustensa joukossa 2 aittaa (Leppävirran syyskär. 1693. VA 0019, 1. 12). –"Maan tavan mukaan" oikeutettiin Rautalammin käräjillä Pärttyli Ikäheimonen v. 1668 hakemaan pois makux'ensa. (såfvehus) Olavi Immoisen talosta (VA 004, 1. 95). Juhana Iivarinpoika Sonnisen aitan ilmoitetaan Iisalmen talvikäräjillä v. 1748 olleen luhdillisen ("med loft uppå"; VA 0049, 1. 19-20). Kerimäen Ruokoniemessä oli v. 1723 kaksi vanhaa aittaa ja neljä hyvää, käyttökelpoista. (VA 0026, 1. 401-403). – Antti Hyppösen talon tulipalossa tuhoutui v. 1749 mm. jauhoaitta, jonka suuruus oli 4 1/2 kyynärää neliönä; se oli katettu hyvällä tuohikatolla, siinä oli rautasaranainen ovi ja pölkkylukko (stäcklås) avaimineen (Iisalmen talvikäräjät 1749. VA 0050, 1. 11-15). – Veljesten Eero ja Akseli Suomalaisen talon palossa v. 1733 Leppävirroilla tuhoutui 7 kyynärän pituinen ja levyinen makuuhuone (aitta) (VA 0039, 1. 740-742). – Viitasaaren Keitelepohjan Siilinsalossa näyttää v. 1813 olleen ainakin seuraava määrä aittoja: 2 vilja-aittaa sekä 4 vaateaittaa (VA 62, N:o 39); sama määrä oli niitä v. 1819 Rautalammin Tökköränmäessä (VA 62, N:o 39). – Ruoka-aittoja ja vaateaittoja mainitaan useissa 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen talontarkastuskertomuksissa. (Ks. esim. VA 62, N:o 40. Rautalammin Ruskamäki, v. 1814; VA 62, N:o 51. Rautalammin Matala-aho.)

[252] Nurkkapatsaallisten aittojen Keyland sanoo olevan yleisiä "eteläisissä suomalaismetsissä", mutta käyvän pohjoisessa harvinaisiksi (vihko N:o 4, PM).

[253] SS.

[254] Ks. Sirelius, Kansanom. kulttuuri II, s. 246-247. – Keylandin mukaan Värmlannin suomalaiset nykyisin hyvin harvoin käyttävät aitan luhtia makuupaikkana. Sen tehtävänä on olla vanhojen käytännöstä heitettyjen vaatteiden ja talouskalujen säilytyspaikkana. Vanhat sängyt ovat kuitenkin usein jäljellä (vihko 4, PM).

[255] SS.

[256] Kansanom. kulttuuri II, s. 248.

[257] Stilla; norj. stilla hester "ruokkia, hoitaa hevosia".

[258] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak. s. 191. – Seurasaaren ulkomuseossa olevan konginkankaalaisen Niemelän torpan talli on rakennettu näiden perusteiden mukaisesti.

[259] Ola Pålssonin tieto.

[260] SS:n merkintä: puosa; hevosenpuosa = piltus.

[261] Iisalmen talvikäräjillä käsiteltiin v. 1749 tulipaloasiaa, josta selviää, että Antti Hyppöseltä Kiuruvedeltä oli muiden rakennusten ohella palanut kokkitalli (stall med skulle), jonka suuruus oli 7 1/2 kyynärää neliönä. Se oli katettu hyvällä tuohikatolla ja maloilla, siinä oli pilttuut, soimi, lattia ja rautasaranainen ovi (VA 0050, 1. 11-15). – Vrt. Hämäläinen, Kansanrak. s. 198-199, kuvia 144-146.

[262] Vrt. Nordmann, m.t., s. 12–14.

[263] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak., S. 200-201. – Rantasalmen talvikäräjien pöytäkirjoista v. 1726 käy selville, että Eskil Pirhoisen navetta oli 8 1/2 kyynärän mittainen neliönä; se oli palkkikattoinen ja lattiaton (VA 0029, f. 8-9). – Juho Pekanpoika Pölleinin (Pölläinen?) navetan seinämitta oli 6 1/2 kyynärää; navetta oli parvellinen: "fäähus med skulle" (Rantasalmen talvikäräjät 1726. – VA 0029, f. 22-23). – Seitsentoistatasaluvun keskivaiheilla savolaiseen taloon saattoi kuulua useita navettarakennuksia. Leppävirtalaisen Heikki Kosuisen (Henric Kåsuin) talosta tulipalo tuhosi mm. 8 kyynärää pitkän ja leveän navettarakennuksen, toisen, jonka pituus ja leveys oli viisi kyynärää, kolmannen, neljäkyynäräisen sekä vielä neljä kyynärää pitkän ja leveän lamponavetan. Taloon kuului edelleen kaksi sikolättiä (Leppävirran talvikäräjät 1749. VA 0050, f. 287-290). – Saman sataluvun alkupuoliskolla karjasuojiin navetan ohella näyttää yleisesti kuuluneen sikolätti; navetoita saattoi talossa olla ainakin kaksi (Ks. Leppävirran syyskäräjien pöytäk. v. 1733. VA 0036, f. 740–742; Kuopion talvikäräjät 1738. VA 0041, f. 369-370).

[264] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak. s. 203-205.

[265] Ed. m.t., s. 209.

[266] Vrt. kuvaa 189 kuvaan 150 ed. m. teoksessa. (Parvet hirsistä salvotut, takaosa yhtäläisesti vinoksi leikattu. Parven ja lattian välissä luori).

[267] Navetan samaten kuin tallinkin yläkertaa nimitettiin Värmlannissa paitsi kokiksi, myös päällykseksi (tallin päällys, navetan päällys). SS ja omat muistiinpanot.

[268] Ks. Erixon, Byggnadskultur 282-283 sekä kuvaa 36.

[269] Vrt. Sirelius, Die primit. wohn, s. 203-204, kuvat 160, 162; Kansanom. rak. II, s. 155. kuva 175.

[270] SS.

[271] SS:n tiedonantajan mukaan kellari olisi ollut myös = kyökki. "Kellarissa pestiin aamulla silmät".

[272] SS ja omat muistiinpanot.

[273] Lönborg, m.t., s. 394-395.

[274] Ed. m.t., s. 395. [275] C. V. Bromander, Svedjebruket på Finnskogen. Svenska Turistföreningens årskrift 1902. Tukholma, s. 271.

[276] Sdt.

[277] Lönborg, m.t., s. 395.

[278] Leppävirran syyskäräjät 1733. VA 0036, f. 740-742.

[279] Iisalmen talvikäräjät 1712. VA 0024, f. 14.

[280] VA 0019, f. 12.

[281] Gunnar Suolahti, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo 1912, s. 75.

[282] H.G. Porthan, De poesi fennica. Opera selecta III. Helsinki 1867, s. 367.

[283] Puromylly, mäkimylly ( = kuin edellinen), riuttimylly (Rapola, SS).

[284] SS ja omat muistiinpanot. – Keylandin muistiinpanoissa "karistimen" ruotsalaisena nimityksenä esiintyvä skakman saattaa olla käännös suomenkielestä. Vrt. tähän keskisuomal. myllysanastoa (Hämäläinen, Kansanrak., s. 224-226, 230).

[285] M.t., s. 112.

[286] Vihko N: o 4. PM.

[287] Ibid. – Segerstedtin kokoelmissa olevan tiedon mukaan voitiin vuorokaudessa jauhattaa 8-12 tynnöriä (Sdt II, f. 14-15).

[288] Ibid.

[289] Fäbackenin myllyssä Lekvattnetissa rengas oli kokoonpantu kahdesta luonnonkäyrästä puukappaleesta.

[290] Ibid.

[291] Ks. esim. Zelenin, m.t., s. 90-92.

[292] Ed. m.t., s. 90, kuva 46.

[293] Matson, m.t., s. III.

[294] Vrt. Hämäläinen, Kansansak., s. 281 ja seur.

[295] Skandinavisissa lähteissä puhutaan yleensä "suomalaistorpista" (finntorp), ja useimpien nykyisin suurtenkin suomalaistalojen ruotsalaiset nimet ovat muodostetut torp-liitännäisellä.

[296] Ks. Gothe, Richard, Medelpads finnmarker. Tukholma 1945, s. 180.

[297] Matson, m.t., s. 117.

[298] Lindtorp, Olaf, Finnskogens folk. Kansatieteellinen arkisto IV. Forssa 1940, s. 73.

[299] Muistettakoon Östmarkin kuulun Juhoilan kahdeksanpäistä sisarusparvea, josta ainoastaan yksi tytär joutui naimisiin. Kaikki muut kuolivat naimattomina. Sopivia suomalaisia avioliittoehdokkaita ei ollut ja ruotsalaisten kanssa ei tahdottu mennä naimisiin.

[300] Ks. s. 173 sekä Matson, m.t., s. 112.

[301] Matson, m.t., s. 107.

[302] Matson, m.t., s. 101-102.

[303] M.t., s. 179-180.

[304] Immoisen kerrotaan oleskelleen "Öijärillä" pari vuotta. Syyksi siihen, etteivät Norjan suomalaiset ruvenneet huuhtiaan kyntämään, ilmoitettiin se, että heidän maansa oli niin kivikkoista, ettei aura siihen pystynyt. Ks. Aminoff, m.t., s. 180.

[305] M.t., s. 101.

[306] Nordmann, m.t., s. 71.

[307] Monet skandinaaviset kuvaajat ovat erikoisesti kiinnittäneet huomiotansa siihen suurtyöhön, minkä suomalaiset ovat suorittaneet kivikkojen raivaamisessa pelloiksi. – Olof Lindtorp mainitsee Rävholtissa (Norjassa) olleen kaikkialla suomalaisseuduilla suuria kiviröykkiöitä. 1850-tienoilla niitä olisi ollut 365 (M.t., s. 75; vrt. Nordmann, m.t., s. 73). – Röytäjärven tienoilla, Norjan rajan lähettyvillä näytettiin Nordmannille pieniä peltotilkkuja, joiden viljelyynotto oli maksanut 500 kruunua tynnyrin alalta; alle 300 kr. samalta alalta ei siellä voitu raivata minkäänlaista maata (M.t., s. 73). – Maaherra Mörne kuvaa suomalaisten pellon viljelyä seuraavasti: "Suomalaisten nk. pellot ovat niin kiviä täyteen ahdettuja, että suurinta osaa niistä ei koskaan voida puhdistaa ruotsalaisauralle kynnettäväksi, vaan ne on raivattava suomalaisauralla" (M.t., s. 74).

[308] Vrt. Nordmann, m.t., s. 73. Metsäsuomalaisten hankoaatra eroaa suomalaisesta siinä suhteessa, että se oikeastaan on ns. orsiaura, so., siitä puuttuvat ojat. Tämän muodon se mahdollisesti on saanut ruotsalaisista kääntöauroista.

[309] M.t., s. 73.

[310] Nordmann, m.t., s. 70.

[311] Ks. Matson, m.t., s. 105. – Hevosenlanta tietyllä tavoin käsiteltynä ei viime vuosisadan loppukymmenellä ollut harvinainen talvirehun lisä kohtalaisen varakkaissakaan taloissa Keski-Suomessa.

[312] Vrt. Gothe, Hassela-finnar, s. 87-88.

[313] Nordmann, m.t., s. 70-71.

[314] Gothe, Hassela-finnar, s. 87. – Saman kirjoittajan mukaan Helsingen ja Medelpadin suomalaisia koskeva tutkimus osoittaa, että vain joissakin yksityisissä suomalaistalouksissa pidettiin vuohia.

[315] Matson, m.t., s. 117.

[316] Nordmann, m.t.,

[317] Puusatuloita on kerätty runsaasti museokokoelmiimme, m.m. Keski-Suomesta.

[318] Matson, m.t., s. 114.

[319] Ed. m.t., s. 110-III.

[320] Lämsä (lämpsä)-housuja käyttivät vielä 1800-luvun viimekymmenillä vanhat miehet Viitasaarella. Poikasten pukuna ne säilyivät myöhempäänkin.

[321] Pitkälle matkalle lähdettäessä pantiin tuohikontti täyteen virsuja. Kun matkamies oli kulkenut niin pitkälti, että varpaat tulivat näkyviin virsuista, hän muutti virsut ja jatkoi matkaansa. Perillä hän laski kuinka monta virsuparia oli kulunut. Virsupari merkitsi virstaa. (Matson, m.t., s. III, Lindtorp, m.t., s. 69).

[322] Vrt. Aminoff, Torsten G.: Tietoja Wermlannin suomalaisista. Suomi II, 11. Helsinki 1876, 5. 180.

[323] Ks. Matson, m.t., s. III.

[324] Lindtorp, m.t., s. 69.

[325] Nordmann, m.t., s. 103.

[326] Aminoffin mukaan mutti oli niin kovaa, että sitä voi pistää kädellään suuhunsa (m.t., s. 180).

[327] Olaf Lindtorp (m.t., s. 70) mainitsee duppako nimisen ruokalajin, joka valmistettiin piimästä ja kuumista perunoista panemalla joukkoon rasvaa ja suolaa.

[328] Vrt. Nordmann, m.t., s. 103.

[329] Ks. Lindtorp, m.t., s. 69-70; Matson, m.t., s. 113. Segerstedtin mukaan kerma kuumennettiin kiehuvaksi ja siihen sekoitettiin vehnä- tahi ohrajauhoja, niin että siitä tuli voinsulan tapaista. Keitos syötiin joko maidon kanssa tahi ilman.

[330] Matson, m.t., s. 112.

[331] Gottlund, C.A., Läsning för finnar. Helsinki 1864, s. 195 (alaviitta).

[332] Ks. Salminen, Väinö, Skandinavian metsäsuomalaisten runot. Helsinki 1933, s. 3 ja seur.

[333] Vrt. Nordmann, m.t., s. 110 ja seur.

[334] Ks. Hämäläinen, Albert, Menschen- und tierförmige Abbilder in Magie und Kult der finnisch-ugrischen Volker. Mitteilungen des Vereins für finnische Volkskunde II, 3-4, s. 36-40.

[335] Mainittakoon erikoisesti jokin aika sitten kuollut Kaisa Vilhuinen, jota pidettiin milteipä jonkinlaisena Pythiana, jonka jokaista sanaa varsinkin "Sammon arvoituksen" ratkaisuun pyrkijät ovat tulkinneet oraakkelilausumien veroisina.

[336] Vrt. Hämäläinen, Albert, Das kultische Wachsfeuer der Mordwinen und Tscheremissen. Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirja XLVIII. Helsinki 1936-37, s. III ja senr.

[337] Niitä vietettiin mm. Östmarkin Juhoilassa ja Purolassa, samaten Vaissilan Ylikylässä n. 30-40 v. sitten. Södra Finnskogan (Keklian) puolella on muistitieto niistä säilynyt.

[338] Helminen, Helmi, Värmlantilaisten ukonjuhlista. Kalevalaseuran vuosikirja II. Porvoo 1931, s. 146-150.

[339] Ks. Salmelainen, E., Vähäinen kertoelma Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista. Suomi 1852, s. 130-131.

[340] Krohn, Kaarle, Ukon vakat. Kotiseutu 1910, s. 63-64.

[341] SKS Ark. (numeroton).

[342] SKS Ark. Toiviainen 283.

[343] Vrt. Gothe, Hassela-finnar, s. 89.

[344] Juhoilassa näin kesällä 1931 "mustalaisia", jotka ulkonäöltään olivat ilmeisiä suomalaisia. Heitä syötettiin ja kaikin tavoin kestitettiin talon pöydässä. Poislähtiessä heille annettiin muutamia kruunuja käteen. – Vrt. tähän Gothe, Hassela-finnarna, s. 88-89.

[345] Ks. esim. Axelson, m.t., s. 86.

[346] Matson, m.t., s. 118.

[347] Aminoff, m.t., s. 184.

[348] Tämän saatoin panna huomiolle mm. matkustaessani v. 1931 Gruen pitäjästä Kongsvingeriin Norjassa.

[349] Matson, m.t., s. 119-20.