[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1-5ZorS6OwtUTHLh4tpZ62KBgq4wZ7sLQeUiqI1n9RY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2329,"Keski-Skandinavian suomalaiset","Hämäläinen, Albert",1881,1949,"2329-hamalainen-albert-keski-skandinavian-suomalaiset","2329__Hämäläinen_Albert__Keski-Skandinavian_suomalaiset","I. Asuntokulttuuri, II. Kansanelämän varhaispiirteet","tietokirja",[],[],"fi",1947,null,39639,298383,true,[],[],[],"Kansatieteellinen tutkimus käsittelee Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten historiaa ja perinteistä rakennuskulttuuria. Teoksessa tarkastellaan yksityiskohtaisesti muun muassa savupirttejä, saunoja ja muita pihapiirin rakennuksia sekä valotetaan alueen suomalaisväestön kansanelämän varhaisvaiheita.","Albert Hämäläisen 'Keski-Skandinavian suomalaiset' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2329. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KESKI-SKANDINAVIAN SUOMALAISET\n\nI. Asuntokulttuuri, II. Kansanelämän varhaispiirteet\n\n\nKirj.\n\nALBERT HÄMÄLÄINEN\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsisanat.\nJohdanto.\n\nI. Asuntokulttuuri.\n\nMetsäsuomalaisten asuntokulttuurin ulkoisista ja\n   historiallisista edellytyksistä.\nRakennusten määrä ja laatu siirtolaisuuden aikana\n    emämaassa ja siirtolaisten keskuudessa asutuksen\n    alkukautena.\nSavupirttiä edeltäneet asumukset.\n a. Lakka eli tuulensuoja.\n b. Ns. maa-asumukset.\n c. Kodat.\nVarsinainen asuinrakennus.\n a. Asuminen ja sen suhde talouden eri haaroihin.\n b. Yksinäistupa.\n c. Neliseinäisellä eteisrakennelmalla varustetut tuvat.\n d. Päätyyn liittyvällä eteisrakennelmalla varustetut tuvat ja\n    niiden jälkeläiset.\n e. Vaihtelevalla eteisrakennelmalla ja oviaukolla\n    varustetut tuvat.\n f. Kaksitupaiset asuinrakennukset ja niiden muunnokset.\n g. Asuinrakennusten kompositioniset erikoisominaisuudet.\n h. Asuinrakennuksen sisäiset rakenteelliset ominaisuudet.\n      1. Uunilaite. 2. Välikatto 3. Orsitus. 4. Permanto ja\n      multapenkit. 5. Ikkunat. 6. Savutuvan lattiapinnan osat.\n i. Savutupaan perustuvan asuntomuodon yleisyys.\n j. Skandinaavisten savutupien suhde suomalais-karjalaisiin.\nSauna.\n a. Kylpytavan ja saunojen iästä ja levinneisyydestä.\n b. Keski-Skandinavian suomalaisten kylpytavoista.\n c. Saunarakennukset.\nRiihi.\n a. Riihen suhde varsinaiseen asumukseen.\n b. Riihen yleisyys ja säilyminen.\n c. Riihirakennukset.\n      1. Neliseinäinen yksinäisriihi. 2. Kylkiäisriihi. 3. Riihen\n      muu rakenne ja sisusta. 4. Riihitystavoista ym.s..\n      5 Sekamuotoja. 6. Luuvat.\nAitta.\n a. Suoraseinäinen ja päätyulkonemalla varustettu yksinäisaitta.\n b. Kaksikerroksiset aitat.\n c. Keski-Skandinavian suomalaisaitta rakenteellisena saavutuksena.\n d. Luhtirakennuksista.\nTalli.\nNavetta ja pienen karjan suojat.\nLadot, kellarit ja liiterit.\nMyllyt.\nRakennusten ryhmittyminen ja kartanonmuodostus.\n\nII. Kansanelämän varhaispiirteet.\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nEsisanat.\n\n\nKeski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset elivät pitkän ajanjakson\njokseenkin ulkopuolella sen kansan tietoisuutta, josta he olivat osa.\nVarsinaisesti vasta K.A. Gottlundin vuosina 1817, 1821, 1822 heidän\nkeskuuteensa tekemät matkat ja hänen erikoislaatuinen toimintansa tämän\nkansamme osan hyväksi, herättivät meillä mielenkiinnon tätä heimomme\nsirpaletta kohtaan. Vasta vuosisadan loppukymmeninä virisi maassamme\nsuhteellisen vilkas harrastus \"Värmlannin suomalaisten\" tutkimiseen.\nKäänteentekevänä voidaan pitää Petrus Nordmannin v. 1888 esittämää\nyliopistollista väitöskirjaa \"Finnarna i mellersta Sverige\". Teos on\nvielä tänäänkin paras yleisesitys suomalaisten siirtymisestä\nKeski-Skandinaviaan; sen vuoksi ei ole ihmeteltävää, että niin hyvin\nsuomalaiset kuin ruotsalaisetkin tutkijat suuressa määrin ovat\nnojautuneet Nordmannin teokseen, joskin siihen myöhäisempi tutkimus on\ntuonut -- ja saattaa edelleen tuoda -- paljon olennaisia lisiä.\n\nNiin perustavan laatuinen kuin Nordmannin tutkimus aikoinaan olikin, se\ntietenkään ei voi antaa täyttä kokonaiskuvaa esim. suomalaisten\nSkandinaviaan muuton laadusta ja laajuudesta. Myöhäisempikään tutkimus\nei tätä Ruotsin asutushistorian kannalta ensiarvoisen tärkeää kysymystä\nole ottanut kaikin puolisen käsittelyn alaiseksi, joskin joitakin\nhuomioonotettavia lisäyksiä ja täydennyksiä on olemassa. Voidaankin\ntodeta, ettei \"metsäsuomalaisista\" tällä hetkellä ole tyhjentävää\narkistohistoriallista kokonaistutkimusta. Edellytykset tähän nykyisin\nolisivat entistä paljoa suuremmat, sillä ruotsalaiset tutkijat ovat\nkeränneet huomattavia aineskokoelmia. Tällaisista mainittakoon tässä\nainoastaan Tukholman Pohjoismaisen museon arkistossa säilytettävä\narkkitehti Lars Bäckvallin laaja (3 suurta nidettä sisältävä)\n\"Elfdalsarkiv\".\n\nHistoriallisen mielenkiinnon ohella viime vuosisadan loppupuolella ja\ntämän alussa kansanrunouden, kielen ja kansatieteen tutkimusharrastus\nsuuntasi monen suomalaisen matkat Keski-Skandinaviaan. Alueen vanha\nrunosto lienee pääasiallisimmin tullut otetuksi talteen. Edellisellä\nvuosikymmenellä Suomen Sanakirjasäätiö toimeenpani perinpohjaisen\nVärmlannin kansankielen sanaston keruun; samalla kerääjät kiinnittivät\nhuomiotansa useihin kansatieteellisiin seikkoihin.\n\nMitä varsinaisesti siihen aineistoon tulee, jolle tämä teos\nperustuu, mainittakoon ensi sijassa kaksi aineskokoelmaa,\njoita ilman sen kirjoittaminen ei olisi ollut mahdollinen.\nEnsimmäinen on A. Segerstedtin laaja Värmlannin suomalaisia\nkoskeva käsikirjoituskokoelma, jota säilytetään yliopistomme\nkäsikirjoitusarkistossa, toinen Nils Keylandin kokoelmat Tukholman\nPohjoismaisen museon arkistossa. Molemmat sisältävät sekä\nmuistiinpanoja että kuvia sellaisilta vanhan suomalaisasutuksen\npaikkakunnilta, joilla nykyisin suomen kieli on tyystin mykistynyt, ja\nmuutkin suomalaisuuden muistomerkit, esim. rakennukset, hävinneet. On\ntosin sanottava, että Segerstedtin tiedonantajilta monissa tapauksissa\non puuttunut kansatieteellinen havaintokyky, mutta lyhyittenkin ja\nusein pintapuolisten kuvausten joukossa on monia tutkimukselle\nkäyttökelpoisia. Sitä arvokkaammat ovat monet kokoelmiin sisältyvät\nkuvat.\n\nNils Keyland ei hänkään näytä varsinaisesti olleen perehtynyt\nasuntohistorialliseen eikä rakennustutkimukseenkaan. Hänen\nmuistiinpanonsa ovat yleensä erittäin lyhytsanaisia ja niukkoja.\nSystemaattista, esim. jonkin talon rakennusten yksityiskohtaista\nkuvailua hän ei näytä harrastaneen. Hän ei myöskään suomalaisesta\nsyntyperästään huolimatta (Värmlannin Kailaisia) ollut suomenkielen\ntaitoinen, joten esim. termistön selvittelystä ei hänen kohdaltaan\nsaattanut olla puhetta. Mutta sen sijaan hän oli erinomainen\nvalokuvaaja ja piirtäjä; liikkuessaan suomalaisalueilla verrattain\npitkänä aikana (viime vuosisadan viime kymmeniltä n. v:n 1916\npaikkeille) hän ikuistutti lukuisia suomalaistaloja, joista nykyisin ei\nole jälkeäkään. Ilman hänen kokoelmiensa käyttöä Keski-Skandinavian\nsuomalaisten asunto- ja rakennuskulttuurin tutkiminen ei yleensä olisi\najateltavissa.\n\nMyöhäisemmistä keräilijöistä Sanakirjasäätiön stipendiaatit ovat\nvarsinkin rakennussanaston alalla ottaneet talteen paljon tutkimukselle\narvokasta. Moni heidän ottamansa valokuva on myös ollut tervetullut\nlisä kuva-aineistoon. -- Prof. Martti Rapola on varsin onnistuneesti\nkiinnittänyt valokuvauslevylle mm. eräitä värmlantilaisia\nasuntokulttuurin aiheita. Ne hän hyväntahtoisesti on luovuttanut\nkäytettäväkseni. Mieluinen velvollisuuteni on häntä tästä kiittää.\n\nEsillä olevan tutkimuksen suunnittelua ja tietenkin myös saavutuksia\neräät tekijät ovat huomattavasti rajoittaneet. Nykyaikainen\nkansatieteellinen, mm. rakennushistoriallinen tutkimus käyttää\nhuomattavassa määrässä hyväkseen ns. kartografista esitystä. Sen avulla\nvoidaankin havainnollisesti -- mikäli aineisto on ollut riittävä ja\nluotettava sekä menetelmä luotettava -- päästä arvokkaisiin tuloksiin\nvarsinkin kulttuurihistoriallisesti tärkeistä levinnäisyyssuhteista.\nKartografisen tutkimusmenetelmän metodisena edellytyksenä on riittävä,\nkoko käsiteltävän alueen peittämä aineisto. Ellei tätä edellytystä ole,\nesitys on joko tuloksiinsa nähden epävarma tahi täysin pintapuolinen.\n\nAllekirjoittanut ei työssään ole voinut nojata näihin edellytyksiin.\nJos otetaan huomioon varsinkin asuntohistoriallisten ilmiöiden\nerikoiskysymykset molemmin puolin Pohjanlahtea, olisi eri kysymysten\nkartografinen selvittely varsin vaativa tehtävä. Puhumattakaan\nkiittävästä aineistosta, joka metodisesti takaisi tulosten\nluotettavuuden, vertailut olisi ulotettava laajoille alueille\nPohjanlahden kummallekin puolelle. Sellainen tehtävä edellyttäisi\nyhteistyötä suomalaisten ja ruotsalaisten tutkijain välillä ja se\nvoitaisiin täysin menestyksellisesti suorittaa vain joissakin\ntutkimuslaitoksissa. Yksinäisen tutkijan, jolla ei ole suhteita\ntällaisiin laitoksiin, mahdollisuudet tässä suhteessa ovat niin\nvähäiset, että on ollut pakko luopua tämän suuntaisista yrityksistä.\nNäin tutkimuksessa on tyydytty vain sellaisinaan tunnustettuihin\ntosiasioihin tahi viittailtu eräisiin todennäköisyyksiin, jotka\ntoistaiseksi kuitenkin osittain kaipaavat vakuuttavaa\nerikoiskäsittelyä.\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten asunto- ja rakennuskulttuuri on\npääkohdissaan pysähtynyt jokseenkin arkaistiselle asteelle, osittain\ntaasen jyrkästi omaksunut skandinaavisia aineksia. Tämän vuoksi\nsen tutkijalle ei avaudu erikoisemmin laveita, varsinkaan\nkulttuurihistoriallisia perspektiivejä. Useimmat rakennusten\nteknilliset ja konstruktiiviset erikoisosat ovat nekin jääneet\nsuhteellisen vaatimattomalle asteelle. Niiden yksityiskohtainen\nkäsittely olisi monessa tapauksessa muodostunut toteamukselliseksi\nyksityiskohtien analysoinniksi. Sen vuoksi ei tähän puoleen\nsanottavammin olekaan huomiota kiinnitetty. Rakennusmuotojen evolutiota\nsen sijaan on tahdottu mahdollisimman kiinteästi seurata; se on\nkäsitykseni mukaan johtanut eräisiin uusiin tuloksiin ja asettanut\nmuutamat pohjoismaisessa tutkimuksessa vallalla olleet käsitykset\nuuteen valaistukseen. Näin se toivottavasti on avannut joitakin\nnäköaloja vastaista, yksityiskohtiin suuntautuvaa tarkastelua varten.\n\nVaikkakaan tämä tutkimus metodisena saavutuksena ei halua esiintyä\nmallisuorituksena, allekirjoittanut rohkenee toivoa, että se\nsellaisenakin antaisi joitakin varteenotettavia viitteitä.\n\nTeoksen aikaansaamiseen on tuntuvasti vaikuttanut se, että Ruotsin\nPohjoismaisen museon lähdeaineisto on ollut käytettävissäni. Tästä\nminun on ilmaistava kiitollisuuteni lähinnä museon intendenteille,\ntohtori Gösta Bergille ja (nyttemmin Lundin yliopiston professorille)\nSigfrid Svenssonille, jotka ovat osoittaneet mielenkiintoa työtäni\nkohtaan ja vanhoina ystävinäni olleet minulle monella tavoin avuliaita.\n\nHelsingissä toukokuussa 1941.\n\n                                         _Albert Hämäläinen_\n\nTämän teoksen asuntokulttuuria käsittelevä osa ilmestyi Ruotsissa\nPohjoismaisen museon kustantamana v. 1945 \"Bostads- och byggnadsskick\nhos skogsfinnarna i Mellan-Skandinavien\" nimisenä. Sota-ajan\nhankaluudet ja ruotsinkielisen laitoksen toimittaminen ovat\nviivästyttäneet teoksen ilmestymistä suomeksi monia vuosia. -- Sen\njälkiluku: \"Kansanelämän varhaispiirteet\" on syntynyt edellisen osan\npainatustöiden aikana. Se ei ymmärrettävästi pyri olemaan\nyksityiskohtiin tunkeutuva tutkimus, vaan sen tarkoituksena on\netupäässä pääpiirteittäin kuvata Keski-Skandinavian suomalaisten vanhan\nkansanelämän aineellisia ja henkisiä ilmauksia.\n\nHelsingissä huhtik. 14 p:nä 1947.\n\n                                                 _Tekijä_.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nOuomensukuisten kansain vaellushistoriassa tunnetaan eräänä episodina\nSuomen suomalaisten siirtyminen Keski-Skandinaviaan. Jollei oteta\nhuomioon myöhäisinä aikoina Amerikkaan suuntautunutta siirtolaisuutta,\ntästä, alkujaankin vähäisestä heimomme osasta muodostui Skandinavian\nniemimaalla sukumme läntisin haarautuma. Sille ei kuitenkaan oltu suotu\nmahdollisuutta kehittyä ja kasvaa täällä elinvoimaiseksi ja\nkehityskelpoiseksi kansalliseksi yhteisöksi. Ne valtiolliset,\ntaloudelliset ja sivistykselliset olosuhteet, joissa se oli pakotettu\nelämään, tyrehdyttivät tämän heimomme sirpaleen kehityksen ja sanelivat\nsille välttämättömyyden muukalaistua kieleltään ja aikojen kuluessa\nsuurimmalta osaltaan sulautua sitä ympäröiviin toisiin kansoihin,\nruotsalaisiin ja norjalaisiin.\n\nVerrattomalla sitkeydellä osa tästä suomalaisväestöstä, vailla kaikkia\nniitä välineitä, jotka ovat tarpeellisia pienen kansayksikön\nkansallisen erikoislaatuisuuden säilyttämiselle, epätasaisessa\ntaistelussa kaikin puolin ja kaikissa suhteissa ylivoimaisia ympäröiviä\nisäntäkansallisuuksia vastaan, lähes neljän vuosisadan ajan kykeni\nsäilyttämään kielensä ja monilukuisia muita omaperäisen\nkansankulttuurinsa ominaisuuksia. Vielä tänäänkin elänee joissakin\nVärmlannin metsäpitäjien sopukoissa vanhuksia, jotka puhuvat suomen\nkieltä, jotka ovat muistissaan säilyttäneet ikivanhaa suomalaista\nperintätietoa, tapoja ja uskomuksia, ja yhä vieläkin täällä esim.\nasumuksena voidaan tavata vanha suomalainen savupirtti. Monilla\nKeski-Skandinavian paikkakunnilla, missä suomen kieli jo kauan sitten\non lakannut kaikumasta, asujamisto on tietoinen suomalaisesta\nalkuperästään ja verestään.\n\nOn tunnettua, että suomalaisten vaellus Keski-Ruotsiin alkoi\nviimeistään jo 1500-luvulla,. mikä yleensäkin oli huomattavien\nasutusliikkeitten aikaa Ruotsi-Suomessa. Sen syyt myös ovat tunnetut.\nPääasiallisimpana aiheena siihen, että niin huomattava määrä\nsuomalaisia jätti kotinsa ja kontunsa syntymämaassaan ja lähti etsimään\nonneaan Pohjanlahden tuolta puolen, olivat taloudelliset ja\nasutuspoliittiset olot Ruotsi-Suomessa. Kustaa Vaasan aikana maassamme\nvallitsivat suhteellisesti rauhalliset olot, ja asutus monissa\ntähän asti harvaan asutussa tahi asumattomassa seudussa, kuten\nPohjois-Hämeessä, Pohjois-Savossa ja Oulujärven tienoilla tihentyi ja\nsai suurempaa kiinteyttä. Samoin Suomi Erik XIV:n aikana sai elää\nsuhteellisen rauhallisia aikoja. Mutta varsinkin jo Juhana III:n\naikoina, melskeisistä ajoista johtuva ja valtion talouspolitiikkaan\nnojautuva aateliston ja voutien sorto kohtasi raskaana\ntalonpoikaisväestöä. Hänen aikanaan venäläiset tunkeutuivat sotien\nSuomeen ja hävittivät maata sen kaakkoisosista aina luoteeseen.\nAlinomaiset linnaleirit eli sotaväen pakkomajoitukset tulivat yhä\nsuuremmaksi talonpoikaisväestön vitsaukseksi. Ahdistuksessaan\ntalonpojat olivat taipuvaisia kuulemaan Kaarle Herttuan kehoituksia\nsiirtyä rauhallisemmille asuinsijoille hänen herttuakunnassaan. Hänestä\noli tärkeää maanpuolustuksenkin vuoksi asuttaa Keski-Skandinavian, mm.\nNorjan rajaseudun suunnattomat metsäalueet ja erämaat. Vuonna 1579 hän\njulkaisi ensimmäisen kirjelmänsä, jossa luvattiin seitsemän verovapaata\nvuotta jokaiselle, joka perusti uutisasumuksen herttuakunnassa oleville\nasumattomille alueille. Täällä odottivatkin uutisraivaajaa sellaiset\nerämaat, kuin esim. Värmlannin \"kahdentoista\" ja \"kymmenen peninkulman\"\nmetsät.\n\nNuijasodan veriset melskeet ja niitä muutamia vuosia myöhemmin\nsattuneet nälkävuodet kiihdyttivät Luoteis-Savon ja Pohjois-Hämeen\nsuomalaisten halua etsiä parempia elämisen mahdollisuuksia lännempää,\nPohjanlahden länsipuolelta. Osittain tämä liike oli sen savolaisen\nasutusliikkeen, joka suuntautui Pohjanlahden rannikolle, suoranaista\njatkoa. Näin vauhtiin päässyt väestön liikehtiminen jatkui sotien ja\nmuiden rasitusten ylläpitämänä Kaarle IX:n kuoltua, Kustaa II:n Adolfin\nja Kristiina kuningattaren hallitusten aikana läpi koko 1600-luvun,\nvoimakkaimpana sen ensi puoliskolla. Suurimmillaan tämä siirtolaisuus\nnäyttää olleen 1600-1630 välisenä aikana.[1]\n\nVaikka onkin olemassa vähän tietoja siitä, mitä teitä suomalaisten\nsiirtyminen Keski-Skandinaviaan tapahtui, nuo tiet voidaan\nmelkoisella varmuudella määritellä. Maantieteelliset suhteet tekevät\ntodennäköiseksi, että Merenkurkku oli lähinnä ylimenopaikkana, mutta\nmyös Ahvenanmeri ja Perämeren pohjukka ovat voineet tulla kysymykseen;\nviimeksimainittuun nähden on olemassa viime aikoihin säilyneitä kansan\nmuistitietojakin esim. siitä, miten siirtolaiset taluttivat lehmänsäkin\nPohjanlahden pohjukan ympäri uusille asuinsijoille matkatessaan.[2]\n\nNyt esillä olevan tehtävän, Keski-Skandinavian suomalaisten asumusten\nja rakennusten historian selvittelyn kannalta kysymyksellä, miltä\nSuomen alueelta Skandinaviaan siirtyminen tapahtui, on suheellisen\npaljon merkitystä. Saatetaan olettaa, että siirtolaiset aineellisen\nelämänsä, samaten kuin kielensä sekä muun henkisen kulttuurinsa suhteen\njatkoivat niitä perinteitä, elivät niiden esikuvien ja oppien mukaan,\njotka olivat juurtuneet heidän elämäänsä vanhoilla asuinsijoilla. He\nveivät uusille asuinpaikoilleen vuosisataisen aineellisen ja henkisen\nperintönsä, ja varsinkin aluksi, muusta maailmasta suhteellisen tyystin\neristettyinä, säilyttivät sen verraten puhtaana. Näin niin hyvin\nkielimurteessa, perimätiedossa, uskomuksissa, tavoissa ja aineellisen\nelämän muodoissa Keski-Skandinavian suomalaisten kansanelämässä on\nsäilynyt piirteitä, jotka soveltuvat tiettyihin kansa- ja\nmaantieteellisiin alueihin emämaassa.\n\nSiksi alueeksi, jolta siirtyminen tapahtui, on sekä historiallisten\ntietojen, suku- ja paikannimistön, kansatieteellisten\nerikoisominaisuuksien että perimätiedon mukaisesti osoittautunut ensi\nsijassa luoteinen Savo ja eräät Pohjois-Hämeen eli nykyisen\nKeski-Suomen seudut. Värmlannissa kansan tietoisuudessa erikoisesti\nvanha Rautalammin jättiläispitäjä on elänyt viime aikoihin saakka\nentisen kanta-alueen merkityksessä. Muuttajien joukkoon näyttää\nkuitenkin liittyneen väkeä lännempää ja etelämpääkin, ja varsinkin\nsaattoi Pohjanmaan liikkumiseen taipuvasta väestöstä yhtyä\nlisiä kauttakulkevien siirtolaisten parviin, samalla kuin\nPohjois-Satakunnastakin (esim. Ruovedeltä) näyttää olleen\nlähtijöitä.[3]\n\nKun nykyisin Skandinavian \"metsäsuomalaisista\" tulee puhe, ajatellaan\nlähinnä Ruotsin Värmlantia heidän kanta-alueenaan. Tämä johtuu siitä,\nettä Keski-Skandinavian suomalaisasutuksen viimeiset rippeet, viimeiset\nsuomenkieltä taitavat yksilöt ja suomalaisen henkisen ja aineellisen\nkansankulttuurin jäännökset ovat säilyneet tässä maakunnassa ja siihen\nvälittömästi liittyvässä osassa Norjaa. Aikoinaan suomalaisasutusta\ntavattiin paljoa laajemmilla alueilla sekä Ruotsissa että Norjassa. Jos\nRuotsin \"suomalaismetsiä\" tarkastellaan järjestyksessä pohjoisesta\netelään, on ensiksi mainittava Ångermanlannin suomalaisasutus, millä\nalueella vieläkin useat paikannimet puhuvat suomalaisten asumisesta\ntällä seudulla. Tämä alue liittyy etelässä Medelpadin suomalaismetsiin,\njoissa näyttää olleen melkoisen yhtenäisiä ja tiheitäkin\nsuomalaisasutuksia. Tähän yhtyy etelässä Hälsinglannin alue, jolle\nsuomalaisia tiedetään siirtyneen jo ennen vuotta 1600. Seuraava\nmaakunta on Gästrikland, jossa 1600-luvun lopulla enemmän kuin\nkymmenessä pitäjässä oli suomalaisasutusta. Kahden viimeksimainitun\nmaakunnan suomalaismetsiin liittyvät lännessä Taalain huomattavat\nsuomalaisasutukset, joiden katsotaan pääasiallisesti syntyneen\n1600-luvun toisella ja varsinkin kolmannella vuosikymmenellä.\n\nVarsin huomattaviksi sekä laajuutensa että vahvuutensa puolesta\nmuodostui Värmlannin suomalaisasutus. Tämä maakunnan \"kahdentoista\" ja\n\"kymmenen peninkulman\" neitseelliset salot näyttävät erikoisesti\nhoukutelleen erämaan itsenäisyyttä ja rauhaa kaipaavia suomalaisia.\nAsutus alkoi tietenkin maakunnan itäosista ja ulottui pian sen\nlänsi- ja pohjoisosaan. Klarjoen laakso sekä tämän ja Västerdaljoen\nvälinen alue aina Västmanlannin ja Örebron läänien rajoille etelässä\nsaivat ottaa vastaan huomattavia siirtolaismääriä, jotka tältä alueelta\nlevittäytyivät länteen Norjan puolelle, etupäässä Solørin lääniin, niin\nkauas, että Oslon pohjois- ja luoteispuolellakin suomalaisasutusta oli\nhavaittavissa. Tänne suomalaisia oli alkanut jo 1600-luvun alulla\nsiirtyä Ruotsista. Suurimmat suomalaiskoloniat muodostuivat Värmlannin\nNorjan rajan vastaisiin pitäjiin (Norra ja Södra Finnskog, Östmark,\nGräsmark, Lekvattnet, Nyskoga ym.) sekä Norjan puolella Gruen pitäjään\nRöytäjärven (Röjden) länsirannalle ja siitä länteen (\"Gruen\nsuomalaismetsä\"). Täältä metsäsuomalaiset levittäytyivät Elverumin\nmetsäalueita myöten pohjoiseen aina Trysiliin saakka. Etelässä\nsuomalaisten äärimmäiset asutukset ulottuivat Sitskogiin saakka. Näistä\nvanhimmista ja varsinaisista Norjan suomalaisasutuksista levisi pieniä\nhaarautumia Glommenjoen yli ja Vormenin toiselle puolelle, Hurdaliin ja\nMjöseniin. \"Modumin suomalaismetsä\" sijaitsi vain parin peninkulman\npäässä Oslosta.[4]\n\nAjasta, jolloin suomalaiset siirtyivät Norjaan, ei liene olemassa\ntarkkoja tietoja. Siirtymisten saattaa kuitenkin olettaa tapahtuneen\nvälittömästi sen jälkeen kun suomalaiset olivat asettuneet Värmlannin\nlänsiosiin. Erich Pontoppidan mainitsee teoksessaan \"Norges Naturlige\nhistorie\" (v:lta 1752) suomalaisten saapuneen \"1624:n\" paikkeilla, ja\ntämä ajanmääräys saattaakin lähimain pitää paikkansa.[5] Suullisen\nperimätiedon mukaan suomalaisia asettui ensimmäisinä Norjan alueelle\nRöytäjärven (Röjden) rannalle Gruen pitäjään. Pekka Laurinpoika\nRäisäinen Rautalammilta rakensi 1620:n tienoilla Räisälän, nykyisen\nLøvhaugenin, vähän matkan päähän Röytäjärvestä. Samaan aikaan asettui\nmuuan Mulikka Mulikkalaan (Vaalberget) järven vastakkaiselle puolelle.\nVanhaan Solørin hallintoalueeseen kuului aluksi Hofin, Gruen ja\nVingerin pitäjät, mutta myöhemmin se jakautui useampiin: Vaaleriin,\nAasnesiin, Hofiin, Grueen ja Brandvaliin. Kaikissa näissä on ollut\nsuomalaisasutusta. Voudin veroluettelossa suomalaiset mainitaan\nensimmäisen kerran v. 1651.[6]\n\nRuotsissa suomalaisasutusta oli olemassa edelleen Värmlannista etelään\nja koilliseen, Närikessä ja Södermanlannissa sekä vähäisessä määrässä\nVästergötlannissa, jotenka sitä on kaikkiaan ollut seitsemässä,\nkahdeksassa Ruotsin maakunnassa.\n\nSuomalaisia oli siis asettunut asumaan suunnattomalle alueelle\nläheltä Pohjanlahden rannikkoa Oslon vuonon tienoille lännessä,\nSödermanlannista etelässä Ruotsin pohjoisiin maakuntiin saakka\npohjoisessa. On luonnollista, että se tässä, muutoin aikoinaan\npaikoitellen jokseenkin asumattomassa, paikoitellen harvaan asutussa\nseudussa saattoi muodostaa vain yksinäisiä ja harvahkoja pesäkkeitä.\nTuntuu myöskin ymmärrettävältä, että vanhimmat siirtolaiset asettuivat\nlähimmäksi rannikkoa, missä asumattomia alueita vielä oli, jotenka\nsuomalaisasutuksen vanhimpina tienoina ei ole pidettävä Värmlantia,\nvaan siitä itään olevia alueita. Kuitenkin näyttävät Värmlannin erämaat\nja niiden asuttaminen jo Kaarle Herttuan ajoista olleen tämän\nuutisasutustapahtuman erikoisena kohteena.\n\nVarmaa tietoa niiden suomalaisten lukumäärästä, jotka varsinaisen\nkolonisatiokauden aikana siirtyivät Pohjanlahden länsipuolelle ei ole\nolemassa. Manttaaliluetteloista tähän kysymykseen ei voida saada\nvastausta mm. siksi, että alkuperäiset suomalaiset nimet on\nruotsinnettu isän ristimänimestä johdetuiksi patronymioiksi. Schäferin\nkäsikirjoituksen mukaan Lönborg määrittelee Gästriklannin ja\nHälsinglannin suomalaisten luvun 960 hengeksi, mutta arvioi sen itse\nvähintäin puoleksitoistatuhanneksi. Keski-Ruotsin rannikkomaakunnissa\ntaasen 1600-luvun lopulla olisi asunut n. 2.700 suomalaista.\nSuomalaisten kokonaisluvun Keski-Skandinaviassa mainittu kirjoittaja\narvioi seitsemännentoista vuosisadan lopulla kolmeksi-, neljäksitoista\ntuhanneksi.[7] Paljon huomattavampiakin lukumääriä on esitetty; viime\nvuosisadan alussa Keski-Skandinavian suomalaisia arvellaan olleen\nn. 40.000.\n\nAikojen kuluessa näissä lukumäärissä on voinut tapahtua melkoisia\nmuutoksia. Saatetaan olettaa, ettei niissä biologisten seikkojen\nvaikutuksesta pitkään aikaan olisi ilmennyt ainakaan huomattavampaa\nvähennystä, sillä syntyväisyyden voi katsoa hyvin peittäneen\nkuolleisuuden. Suomalaisten \"väheneminen\" 1600-lukua seuraavana\najanjaksona tapahtui kiihtyvässä tempossa toista tietä. Vailla kaikkia\nniitä keinoja ja välineitä, jotka ovat tarpeen kansallisuuden\nsäilymiselle toisen sekä aineellisten että henkisten mahdollisuuksiensa\npuolesta ylivoimaisen kansallisuuden keskellä, salojen uumeniin\nunohdettuna, usein henkisesti ja aineellisesti sorrettuna,\nKeski-Skandinavian suomalaisväestön kohtaloksi tuli kansallisuutensa\nja kielensä menettäminen. Näin tämä väestö, \"liha meidän\nlihastamme ja luu meidän luustamme\", nykyisin on miltei tyystin\nkieleltään ruotsalaistunut tahi norjalaistunut ja sulautunut\nisäntäkansallisuuksiinsa. Vain harvat iäkkäät henkilöt, pääasiassa\nÖstmarkin ja Nyskogan pitäjissä Ruotsissa ja Gruen pitäjässä Norjassa\ntaitavat vielä esi-isiensä kieltä. Mutta verrattomalla sitkeydellä\ntämän suomalaisväestön rippeet usein silloinkin, kun suomen kieli\nheidän huuliltansa jo ammoin on sammunut, ovat säilyttäneet vanhan\naineellisenkin elämänsä vanhakantaiset muodot. -- Tehtävämme on oleva\nselvitellä erästä näistä, asunto- ja rakennuskulttuurin muotoja,\nkehitystä ja historiaa.\n\n\n\n\n\n\nI. ASUNTOKULTTUURI\n\n\n\n\nMetsäsuomalaisten asuntokulttuurin ulkoisista ja historiallisista\nedellytyksistä.\n\n\nRyhdyttäessä hahmottelemaan taustaa Keski-Skandinavian suomalaisten\nasuntokulttuurin ja rakennusten tutkimukselle, on aluksi hyödyllistä\npyrkiä muodostamaan käsitystä siitä kulttuurikannasta, lähinnä\nasutuksen, talouden ja elinkeinojen muodosta, mikä kyseellisenä\najankohtana vallitsi siinä osassa Suomea, mistä pääosa metsäsuomalaisia\nsiirtyi uusille olinpaikoilleen.\n\nSinä kautena, jolloin siirtyminen uuteen maahan pääasiallisimmin\ntapahtui, vanhan kanta-alueen talousmuodolle oli leimaa antavana\nkarjalais-savolainen kaskiviljelykausi. Keski-Suomen vakinainen\nasuttaminen oli pääasiassa jo tapahtunut. Vanhoille Etelä-Hämeen\nnautintoalueille pohjoisessa oli idästä siirtynyt savolaisheimoista\nväestöä. Viisitoistasataluvun loppukymmeninä, jolloin suomalaisten\nsiirtyminen Keski-Skandinaviaan huomattavammassa määrässä alkaa ja\nKaarle Herttuan toimenpiteistä saa erikoista virikettä, Keski-Suomi oli\nläpikäynyt asutushistoriansa päävaiheen. Sen tuloksena oli, että\nsavolainen asutusvirtaus peri voiton vanhasta hämäläisestä eränkävijä-\nja nautintaviljelykestä. Vuoden 1560 paikkeilla jo savolaisia\nuutisasukkaita lasketaan pohjoisen Hämeen alueella olleen enemmän kuin\nhämäläisiä.[8] Vaikkakin yhteyttä etelään, kanta-Hämeeseen jatkui\nmyöhemminkin ja länteen, Pohjanmaan rannikolle päin suuntautuvat\nyhteydet varsinkin myöhemmin olivat huomattavat, alueella pääsivät\nvallitsemaan itäiselle kulttuuripiirillemme ominaiset kansatieteelliset\nerikoisominaisuudet sekä kielimurre, joka lähinnä kuuluu\nsavolaismurteiden läntisiin haarautumiin.\n\nOn sen vuoksi ymmärrettävää, että ne suomalaiset, jotka pääasiallisesti\n1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla siirtyivät Keski-Skandinaviaan,\nveivät perintönään mukanaan entisen kotiseutunsa kansanelämän\nitäsuomalaisvoittoiset ainekset. Niiden jälkiä voidaankin suomalaisten\nasuttamalla alueella seurata vielä tänäänkin, sellaisillakin\npaikkakunnilla, joilla suomen kieli jo ammoin on mykistynyt.\n\nSen taustan syntymiseen, jolta Skandinavian suomalaisten\nasuntojen historiaa on tarkasteltava, ovat monet muutkin seikat\nvaikuttaneet. Sellaisina on otettava huomioon luonnonsuhteet ja\nviljelysmahdollisuudet. Siinä osassa Suomea, jolta siirtolaiset\npääasiallisesti olivat peräisin, edelliset olivat sen laatuisia, että\nne antoivat erikoisleimansa talousmuodolle ja asujamiston sosiaaliseen\nrakenteeseen. Keski-Suomi eli tänä kautena haja-asutukseen perustuvaa\nkaskenviljelykautta; sen taloudessa luonnonelinkeinoilla,\nmetsästyksellä ja varsinkin kalastuksella kaskienviljelyn ja vähän\nkehittyneen peltoviljelyn ohella, oli määräävä asema. Seudun\nensimmäiset varsinaiset asuttajat ja hyväkseenkäyttäjät, Hämeen\nrintamaiden asukkaat, olivat tällä alueella harjoittaneet pääasiassa\neräviljelyä, metsästystä ja kalastusta. Keski-Suomen metsä- ja\njärvirikkaalla, vesistöjen rikkirepimällä, mutta jo maan laadunkin\npuolesta vähäisiä peltoviljelymahdoUisuuksia tarjoavalla maaperällä\nkyläasutusta tänä kautena, enempää kuin varsinaisessa merkityksessä\nmyöhemminkään, ei voinut syntyä. Vallitsevaksi asutusmuodoksi tuli\nnäissä olosuhteissa haja-asutus, joka seudulle on luonteenomainen\nmeidän päivinämmekin.\n\nUudessa maassa, varsinkin siirtolaisalueen länsiosissa, uutisasukkaita\nodottivat likimain samanlaiset maasto-, ilmasto- ym. luonnonsuhteet,\nkuin mitkä lähtöpaikoilla vallitsivat. Jollei oteta huomioon\nsuomalaisasutuksen periferisempiä itäisiä ja eteläisiä alueita, se\nluonnonsuhteiltaan melkoisesti muistutti Keski-Suomea tahi\nPohjois-Savoa. Neitseelliset metsät, lukuisat järvet ja joet antoivat\nmaalle saman erämaanluonteen, mikä tähän aikaan vielä vallitsi\nviimeksimainitussa osassa Suomea. Maaperän korkeussuhteet olivat\nkuitenkin vaihtelevammat, sillä varsinkin Värmlannissa ja siihen\nrajoittuvassa osassa Norjaa kukkulat saattoivat kohota 500 metrin\nkorkeuteen, jopa siitä ylitsekin. Maaperälle oli, samaten kuin\nvastaavissa osissa Suomea, luonteenomaista sen kivikkoisuus.\n\nSinä, mikä erikoisesti oli omiansa vaikuttamaan sen elinmuodon\njatkumiseen, minkä siirtolaiset kotimaassaan olivat omaksuneet, oli\nuuden asuma-alueen metsärikkaus. Värmlanti on nykyisinkin Skandinavian\nmetsärikkaimpia seutuja, ja Skandinaviaan muuttaneita suomalaisia ei\nsuotta olekaan nimitetty metsäsuomalaisiksi. Varsinkin alkukausina\ntällä metsärikkaudella oli leimaa antava merkitys uutisasukkaiden\ntaloudelle. Peninkulmaiset, jopa kymmenpeninkulmaiset erämetsät\ntarjosivat suotuisan tilaisuuden metsästykseen, lukuisat järvet ja joet\nkalastukseen. Mutta siksi alkeellisluontoisen talouden haaraksi, joka\nuutisasukkaitten taloudessa tuli keskeiseksi, muodostui polttoviljely,\npääasiallisesti kaskiviljelynä.\n\nVarsin tunnettua on, miten kaskenviljely pitkänä aikakautena oli\npääasiallisin Keski-Skandinavian suomalaisten viljanviljelyn muoto.\nSillä oli heidän taloudessaan ja koko elämässään niin keskeinen asema,\nettä siitä koitui tiettyjä seurauksia koko heidän kohtalolleen uusilla\nasuinsijoilla.\n\nNäillä autuailla aloilla uutisasukkaat eivät pitkääkään aikaa saaneet\nvapaan luonnonlapsen tavoin rajattomasti asustella ja liikuskella.\nKustaa Adolfin aikoina vapailta talonpojilta alettiin kruunun tulojen\nlisääntymistä silmälläpitäen entistä enemmän vaatia, että he\nlunastaisivat nautintoalueensa kiinteiksi verotiloiksi. Tätä vaatimusta\nnoudattivat lähinnä ruotsalaiset metsäseutujen asukkaat. Mutta\nsuomalaisille ja heidän vapaalle elinkeinoelämälleen tästä koitui\nkohtalokkaita rajoituksia. Aikaisemmin ei oltu erikoisemmin kiinnitetty\nhuomiota siihen, miten he paikasta paikkaan siirtyen olivat kaskenneet\nja käyttäneet luonnon antimia hyväkseen. Mutta nyt, kun omistusoikeus\nmaa-alueihin sai kiinteämmät muodot ja lisäksi vuorityö alkoi päästä\nvauhtiin, suomalaisten elintapa joutui ankarasti ristiriitaan muun\nväestön etujen kanssa. Siksi jo v. 1647 säädettiin suomalaisten\nvaralta, että \"om Lagman, Häradshöfding och Nämnd pröfvade, det deras\nbyggande befunnes Land och Bergsbruk til skada, så skulle deras torp\nnedriwas, sweder och säden tagas ifrån dem, och om de icke sedan wille\nafflytta, skulle de sjelfve fängslas, husen upbrännas och alt, hwad de\nägde, gå til treskiftes\".[9]\n\nNäin sai alkunsa se vastakohtaisuus yhtäältä suomalaisten\nuutisasukkaiden elämäntavan, toisaalta ruotsalaisen väestön,\nteollisuuden ja hallitusvallan etujen välillä, joka myöhemmin,\nvarsinkin Kristiina kuningattaren hallituskautena johti varsin\nkohtalokkaihin seuraamuksiin, suomalaisten vainoihin.\n\nNäinä kausina suomalaisten elinmuoto heidän uusilla asuinsijoillaan oli\nilmeisesti jossakin määrin liikkuva. Joko vapaaehtoinen tahi pakon\nsanelema asuinpaikan muutos, jolloin uutena elinpaikkana useimmiten oli\nasumaton korpi, aiheutti pysähtymistä, jopa taantumustakin jo\nomaksutuissa kulttuurisaavutuksissa ja elämän kehittyneemmissä\nmuodoissa. Asunto- ja rakennuskulttuurinkaan alalla se varmaankaan\nmonessa tapauksessa ei sallinut pysyttää ja toteuttaa niitä muotoja ja\nsaavutuksia, joihin vanhoilla asuinsijoilla jo oli päästy.\nRaivaamattoman korven asukkaaksi asettuminen pakotti varsinkin aluksi\ntyytymään paljoa alkeellisempiin ja tilapäisluontoisempiin asumuksiin,\nkuin mitkä vanhoilla asuinsijoilla olivat olleet käytännössä ja\ntunnettuja. Sen jälkeenkin, kun asutus ja elinkeinot olivat\nsaavuttaneet jossakin määrin kiinteät muodot, nimenomaan kaskenpoltto,\njota saatettiin harjoittaa jolloinkin peninkulmienkin päässä\nvarsinaisilta asuinsijoilta, pakotti rakentamaan kaskiviljelmien\nlähettyville tilapäisluontoisia rakennuksia. Sen vuoksi\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurissa ovat olleet\nmelkoisen huomattavalla tilalla varsin alkeellisluontoiset rakennukset,\nesim. tuulensuojat ja kodat.\n\nAsuntokulttuurin laatu, rakennusten määrä ja ominaisuudet olivat\nvarmaankin paljon riippuvaisia siitä, millaiselle maaperälle ja\nmillaiselle pohjalle yleensä uutisasukas saattoi perustaa taloutensa.\nSe, joka onnistui löytämään peltoviljelykseen sopivan joen laakson tahi\njärven rantaman, saattoi luonnollisestikin jo alunperin ajatella\ntaloutensa pystyttämistä vankemmalle pohjalle, varsinkin, jos hän --\nkuten usein näyttää tapahtuneen -- oli onnistunut tuomaan mukanaan\nkarjaa sekä syömä- ja siemenviljaa. Yksinäisen varattoman korven\nraatajan sen sijaan oli tyydyttävä ensiksi raivaamaan kaskea, johon\nsaattoi kylvää vähäisten siemenropeittensa sisällyksen. Näyttää\ntapahtuneen niinkin, että karjallinenkin siirtolainen ei aluksi\nviljellyt viljaa, vaan keräsi luonnon heiniä elikoittensa ravinnoksi.\nMainitaan, että jokin uutisraivaaja ei ollut, \"mitään kyntänyt eikä\nkylvänyt\", mutta asumukseen kuului silti karjasuoja eli navetta. Erään\nsuomalaisen sanotaan näin asuneen \"kylvämättä ja kyntämättä\" viisi\nvuotta; hänellä oli kuitenkin niittyä antamaan 20 kuormaa heiniä.\nToiset sen sijaan näyttävät heti alunperin ryhtyneen viljelemään myös\nviljaa sekä kaskenraadannan ohella raivanneen niittyä ja peltoakin.\nViljelyskasveista mainitaan ruis, ohra, herne ja hamppu. Jollakulla\nuutisasukkaalla mainitaan olleen \"suota kyllältä raivattavaksi.\"[10]\n\nTämän mukaisesti uuteen maahan muuttaneet näyttäisivät käyneen\nsovelluttamaan ja toteuttamaan lähimain samaa talousmuotoa, joka\nvanhoilla asuinpaikoilla oli vallitsevana. Se oli nähtävästi\nmahdollista lähinnä uuden asutusalueen itäisissä ja eteläisissä osissa,\njoiss luonnonsuhteet olivat pelto- ja yleensä viljan viljelykselle\notollisemmat kuin lännempänä ja pohjoisessa. Ensiksimainitulla alueella\nuutisasutuksen ja viljelyn saatetaan olettaa jo alun perin saaneen\nkiinteähköt muodot. Tällöin rakennusten laatu saattoi olla joltisenkin\nkehittynyt ja luku melkoinen. Mutta raivaamattomissa peninkulmien\nmetsissä, karuissa ja peltoviljelylle vähän otollisissa seuduissa\nasianlaita varmaankin oli toinen. Elämän- ja talon muoto ei\nvoinut hevin muodostua kiinteäksi, sillä talouden perustaksi tuli\nkaskenviljely, joka vaati etsimään yhä uusia kaskeamiselle soveliaita\naloja ja pakotti siiriyilemään paikasta toiseen. Näissä olosuhteissa\nrakennuskulttuuri ei voinut kehittyä alkeellisia asteita korkeammalle,\nvaan asumuksiin nähden oli tyydyttävä alkukantaisiin ja\nkehittymättömiin muotoihin.\n\n\n\n\nRakennusten määrä ja laatu siirtolaisuuden aikana emämaassa ja\nsiirtolaisten keskuudessa asutuksen alkukautena.\n\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurin tarkastelulle on\nmerkitystä kysymyksellä, millaisen asteen rakennuskulttuuri emämaassa\noli saavuttanut sinä kautena, jolloin siirtyminen tapahtui.\n\nJoskin siirtolaiset uusille olosijoille matkatessaan joutuivat\nvaeltamaan seutujen läpi, joilla olosuhteet poikkesivat kotiseudulla\nvallitsevista, he varmaankin uudessa maassa ensi sijassa ryhtyivät\ntoteuttamaan ja pysyttämään niitä muotoja, jotka tänä kautena\nvallitsivat vanhalla kanta-alueella.\n\nTällöin on välttämätöntä muistaa sitä suhdetta, mikä aina on vallinnut\nja yhä vallitsee asuntokulttuurin laadun ja määrän sekä talousasteitten\nvälillä. Tuskin on tarvetta huomauttaakaan, että köyhissä ja heikoissa\ntaloudellisissa oloissa aina on tyydytty ja vieläkin tyydytään\nalkeellisempiin asumuksiin ja alkukantaisempiin rakennuksiin kuin\nsilloin, kun asujan on taloutensa kannalta mahdollisuus käyttää enemmän\ntyövoimaansa ja varojansa rakennuksiin, tahi milloin hänen taloutensa\non siksi kehittynyttä, että sen eri haarat vaativat erilaatuisia sen\ntarpeitten vaatimia suojia ja laitteita. Mökki-, mäkitupa- ja\ntorppariasutuksissa ovat meillä nykypäiviin saakka säilyneet\nkansanomaisten rakennustemme alkukantaisimmat muodot. Sen sijaan\nvanhatkin vaurastuneet talonpoikaistalot jo verrattain varhain ovat\nrakennuksiinsa nähden monipuolistuneet ja monessa tapauksessa\nomaksuneet korkeamman rakennuskulttuurin piirteitä, jotka saattavat\nosittain pohjautua kansanomaiseen kehitykseen, osittain olla peräisin\nvirkamiesten, säätyläisten ja julkisten laitosten rakennuksista.\n\nTuntuu ymmärrettävältä, että niissä olosuhteissa, joissa Suomesta\nKeski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset varsinkin aluksi joutuivat\nelämään, lähinnä vain edellisen luontoinen rakennus- ja asumuskulttuuri\nsaattoi tulla kysymykseen. Kuitenkin, kuten jäljempänä nähdään, jo\nverrattain aikaisin näyttää päästyn jo melkoisen kehittyneisiinkin\nmuotoihin.\n\nEnnen kuin aletaan tarkastella Keski-Skandinavian suomalaisten\nasumusten laatua ja kehitystasoa, on edellä puheena olleitten seikkojen\nkannalta hyödyllistä selvitellä, minkälaatuiset ne siirtolaisuuden\npääkautena olivat emämaassa. Näistä on pakko muodostaa käsitys lähinnä\nniiden asiakirjojen, talontarkastuskertomusten, perintöluetteloiden ym.\nperusteella, joita säilytetään Valtionarkistossamme. Varhaisimmilta\najoilta nämä niukat tiedot koskevat etupäässä pappiloita, pitäjäntupia\nja säätyläisten rakennuksia. Ne kuvastavat kuitenkin useissa\ntapauksissa samaa kantaa, mikä varsinaisten kansanrakennusten alalla\noli vallitsevana.\n\nEräässä Leppävirran käräjien riitajutussa vuodelta 1645 mainitaan\n_metsäpirtti_ ja _metsäriihi_, joista jälkimmäinen oli viiden\npeninkulman päässä varsinaisesta asumuksesta.[11] Rautalammin\nylimääräisillä käräjillä v. 1668 oikeutettiin Pärttyli Ikäheimonen\nsiirtämään _makuuksensa_ (makux), jonka hän oli rakentanut Olavi\nImmoisen maalta.[12] Leppävirran käräjien pöytäkirjoissa kesäkuulta v.\n1669 mainitaan, että Antti Laurinpoika Puraisen _riihi_ oli palanut\ntäysineen; sen uuni oli ollut niin hyvä, että siinä voitiin paistaa\nleipää.[13] Kerimäen syyskäräjillä samana vuonna arvioitiin pappilan\n_navetta_ ja _kuja_ 40 taaleriksi.[14]\n\nUpseerien kartanoissa, samaten kuin pappiloissakin, toteutettiin\ntietenkin uudenaikaisempaa, laajempaa ja monipuolisempaa asumistapaa ja\nrakennusjärjestystä kuin mikä rahvaan keskuudessa tähän aikaan oli\ntavallista. Rantasalmen käräjäpöytäkirjat kesäk. v. 1679 sisältävät\nasiakirjan, joka koskee selostuksen eversti Jörgen Pistolekorsin tilan\nLagerholmin rakennusten tarkastuksesta. Niihin kuului 2 savupiipullista\ntupaa (skårstenstugor), joissa oli 4 suurta lasi-ikkunaa sivuilla ja 3\nkpl. suurta päädyssä sekä permannon alainen kellari. Toisessa tuvassa\noli 6 kpl. suuria lasi-ikkunoita sivussa ja 5 kpl. päädyssä,\n\"keittiökorsteeni\" samassa eteisessä. Lisäksi \"savupiipputupa\" kartanon\nulkopuolella, jossa oli 6 kpl. lasi-ikkunoita sekä takana kamari ja\nsiinä 4 kpl. \"lasia\". Rakennuksiin kuului edelleen 2 \"porttikamaria\"\neli puotia portin kupeella sekä varuskamari eli työtupa kolmine\nlasi-ikkunoineen. Talossa oli lisäksi kaksi vanhaa savutupaa\neteisineen, talli kaksinetoista pilttuineen, 4 kpl. aittoja, suuri\nriihi ja sauna, 2 uutta navettaa sekä pieni navetta ja heinälato\nnavettakartanolla. Tämän lisäksi 2 vanhaa heinätallia.[15]\n\nSotilassaarnaaja Jooseppi Björnebergin talossa Rantasalossa\n(Rantasalmella) oli vuonna 1693 vain 1 savutupa ja pieni savujohtoinen\n(\"skorsteeni\"-)tupa sitä vastapäätä, nurkkain väli pari syltä, sekä 1\nnavetta.[16] Samana vuotena Tuomas Pietarinpoika Ahosella Timolan\nkylästä Leppävirroilla oli seuraavat rakennukset: 2 tupaa, riihi,\nnavetta, uusi talli, 1 sauna, 2 aittaa ym., kaikkiaan 15 ovea.[17]\n\nNämä tiedot eivät vielä paljoakaan selvitä varsinaisen\ntalonpoikaistalon rakennetta tänä kautena. Kuten odottaa sopiikin,\nrakennettiin etäisten nautintoalueitten ja kaskiviljelmien lähettyville\nmetsäpirttejä ja metsäriihiä sesonkiasunnoiksi. Säätyläis- ja\nvirkamiesasunnot olivat jo tänä kautena verrattain kehittyneitä;\nlasi-ikkunoitakin niissä näyttää olleen huomattava määrä. Niihin\nsaattoi samalla kuitenkin kuulua savutupiakin. Talonpoikaistaloonkin,\npaitsi asuinrakennusta, kuuluivat tavallisimmat talousrakennukset,\nriihi, sauna, talli, navetta, aittoja jne.\n\nSeuraavan sataluvun vastaavanluontöiset lähteet antavat paljon\ntäydellisemmän kuvan talonpoikaistalon rakennusten laadusta ja\nmäärästä. On käsitettävää, että nämä suuressa määrin olivat\nriippuvaisia siitä, miten kiinteäksi asutus kullakin alueella oli\nvakiintunut ja millainen talousaste oli saavutettu. Vanhemmilla\nviljelysseuduilla varsinkin rakennusten määrä 1700-luvulla, etenkin sen\njälkipuoliskolla, oli kohonnut hämmästyttävän suureksi. Mutta silläkin\nalueella, jolta Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset ovat\nperäisin, ainakin sellaisiin taloihin, joissa peltoviljely jo oli\nvakiintunutta, kuului ylipäänsä kaikki ne rakennukset, jotka sille ovat\nolleet tyypillisiä meidän aikoihimme saakka. Kuten jo edellisellä\nvuosisadalla, säätyläisten rakennuksissa savujohtoiset takkatuvat\n(skorstenstuga) olivat tällöin yleisiä, mutta yhä vieläkin heidänkin\ntaloihinsa näiden rinnalla saattoi kuulua savutupia.\n\nNäin esim. kappalainen Henrik Hoffrén oli v. 1707 rakennuttanut\nKoljolan tilalle Iisalmella tuvan kamareineen, pirtin, keittiön, toisen\ntuvan pihan toiselle puolelle, riihen, ladon, tallin, saunan, 2\nnavettaa, ruoka-aitan ja vuohinavetan.[18] Nimismies Jonas Löfbergiltä\nolivat Sulkavan ja Puumalan talvikäräjien pöytäkirjan mukaan v. 1712\npalaneet seuraavat rakennukset: uusi tupa kaksine kamareineen, kaksi\nuutta pirttiä, uusi sauna, \"keskinkertainen\" keittiö, 4 aittaa, 1\ntalli, 2 navettaa.[19] Iisalmen talvikäräjillä samana vuonna\nselvitettiin, että Olavi Keijaiselta Leppälahdelta oli palanut 9\nrakennusta, joista tupa jauhinhuoneineen (_qvamhuset_) oli uusi, mutta\nmuut, kuten talli, navetta, rehulato ja 2 aittaa, keskinkertaiset.[20]\nVahersalon kylän rusthollista Rantasalmella oli v. 1720 palanut\ntakkatupa (_skorstenstuga_), savutupa (_röökstuga_), keittiö eteisineen\nja vielä yksi tupa kamareineen,[21] Lauri Piispaselta Leppävirroilta\nsamana vuonna seitsemän karjakartanoon kuuluvaa rakennusta, nimittäin 2\nnavettaa, talli, rehulatoja ja aitta.[22]\n\nJo tänä kautena näyttää olleen tunnettu se asuinrakennuksen\nperustyyppi, joka myöhemmin Keski-Suomen kehittyneemmissä\ntalonpoikaistaloissa tuli vallitsevaksi ja joka erilaisine\nmuunnoksineen on säilynyt seudulla viimeisimpiin aikoihin saakka,\nnimittäin kaksoistupa välissä olevine porstuineen. Ruokolahden\npitäjässä oli v. 1725 Matti Lempiäiseltä palanut rakennus, johon kuului\n2 tupaa välillä olevine porstuineen saman katon alla.[23] Rantasalmella\nJohan Pietarinpoika Pölläinen oli v. 1726 rakentanut taloonsa\nsavutuvan, jonka seinien pituus oli molemmin puolin 11 1/2 kyynärää ja\njonka seinät sisäpuolelta olivat veistetyt; tupaan kuului 3\nkiintopenkkiä ja siinä oli tuohikatto. Toinen 8 kyynärän mittainen tupa\noli samaten sisältä piiluttu. Näiden tupien välillä oli 7 1/2 kyynärän\npituinen lautakattoinen eteinen. Taloon kuului vielä talli\nruumenuksineen, 5 1/2 kyynärän mittainen, tuohikattoinen makuuhuone\n(_sofvehuus_), parvellinen navetta sekä liiteri.[24]\n\nYhdistelmä tupa--eteinen--sauna, joka Keski-Suomessa on säilynyt viime\naikoihin saakka,[25] on tänä kautena myös ollut käytännössä.[26]\nSamaten kaksitupaisen asuinrakennuksen tuvista toinen saattoi\nrustholleissa olla \"kakluunitupa\" (_kakell ungs stuga_). Rantasalmen\ntalvikäräjillä v. 1732 oli esillä asia, josta selvenee, että\nasuinrakennukseen kuului savutupa ja kakluunitupa, välissä olevine\neteisineen.[27] Kakluunilla tässä tarkoitettiin varmaankin kivistä tahi\ntiilistä pystyuunia, kuten yleensä tänä aikana.\n\nSeitsentoistasataluvun alkupuoliskon talonkatselmuskertomuksissa\nmainitaan useinkin erikoinen jauhatushuone (_malehus, handqvarnshus_),\nsekä kota eli paistinhuone (_stegerhus_). Kehittymättömät\nmyllylaitokset pakottivat vielä toimittamaan viljan jauhatuksen\nkartanon piirissä käsinkivillä, jotka vaatimattomimmissa taloissa ja\nvarsinkin torpissa sijaitsivat eteisissä.[28] Kruunun tilojen\nrakennuksiin saattoi kuulua kaksikin jauhatushuonetta\n(_handqvarnshus_).[29] Veljeksien Aksel ja Erik Suomalaisen taloon\nLeppävirroilla kuului v. 1733 6 kyynärän pituinen jauhatushuone\n(_malehus_) ja lisäksi toinen (_qvarnshus_), 2 1/2 sylen mittainen.[30]\nErään v:lta 1712 olevan maininnan mukaan myllyhuone (_qvarnhuset_)\nnäyttää kuuluneen tuvan yhteyteen.[31]\n\nSavu-uuni oli puolestaan epäkäytännöllinen leipomisen ja muun ruoan\nvalmistuksen kannalta, jotenka kota oli tarpeellinen varsinkin\nkeittotarkoituksiin, ja viimeisiin saakka se sitkeästi säilytti\npaikkansa joko erillisenä rakennuksena tahi asuinrakennuksen yhteyteen\nkyhättynä meidän päiviimme saakka.[32]\n\nTämän kauden talonpoikaistalon karjakartano oli usein suhteellisen\nkehittynyt, ainakin rakennusten lukumäärän puolesta. Leppävirtalaiselta\ntalonpojalta Heikki Kosuiselta (Kåsuin) tuli oli v. 1747 hävittänyt\nseuraavat rakennukset: tuvan, jonka pituus ja leveys olivat 10\nkyynärää, toisen tuvan, pituus ja leveys 7 kyynärää, sekä vielä\nkolmannen, 6 kyynärän pituisen ja levyisen ja 6 kyynärän pituisen\neteisen. Edelleen 8 kyynärän pituisen ja levyisen navetan, toisen\nnavetan, jonka pituus ja leveys olivat 5 kyynärää ja vielä kolmannen,\npituus ja leveys 4 kyynärää sekä lammasnavetan, 4 kyynärää pituutta ja\nleveyttä, kaksi sikopahnaa, \"ruokahuoneen\" (_mathus_), tallin,\nruumenuksen ja pienen aitan.\n\nTallit olivat jo tähän aikaan eräissä tapauksissa jonkinlaisia\nkokkitalleja, sillä niiden nimityksenä tavataan _stall med skulle_.[33]\nAitat olivat erikoistuneet eri tarkoituksiin; paitsi \"makuuksia\" oli\nolemassa ruoka-aittoja, vilja-aittoja ja jauhoaittoja. Ne saattoivat\nolla luhdillisiakin (_bod med loft_). Talonpoikaiseen taloon kuului\nvierastupakin (_giästestuga_), ja talo saattoi jakautua mies- ja\nkarjapihaan.\n\nTuskin kaipaa erikoista mainintaa, että taloon kuului sauna ja\nriihi.[34] Vähäväkisillä viljelijöillä kuitenkaan ei aina näytä olleen\nriihiä. Kuopion talvikäräjillä v. 1646 käsiteltiin tulipaloasiaa, josta\nselviää, että Antti Halonen oli kuivattanut viljojansa saunassa.[35]\nSamaten muuan Pekka Tykainen (Tikkanen?) oli v. 1639 Iisalmessa\nkuivattanut viljoja saunassa.[36]\n\nSeitsentoistasataluvun jälkipuoliskon ja varsinkin lopun oloja\nkoskevat lähteet (talontarkastuspöytäkirjat ym.) sisältävät varsin\nyksityiskohtaisiakin tietoja talonpoikaistalojemme rakennuksista,\nniiden lukumäärästä, koosta, sijainnista, katto- ja lattiamuodoista,\nsisustuksesta jne., mutta tehtävämme kannalta tämän kauden\nasuntokulttuurin muodoilla ei enää ole sellaista merkitystä kuin sitä\naikaisemman kauden tiedoilla. Suomalaisten muutto Pohjanlahden\nlänsipuolelle oli tällöin pääasiassa jo tapahtunut. Edellä esitetyistä\ntiedoista selviää jo pääasiallisesti se, että siirtolaisilla oli\nasuntokulttuurillisessa suhteessa takanaan melkoisen kehittyneet\nesikuvat. Suomalainen, tässä tapauksessa pohjois-savolainen ja\nkeskisuomalainen talo oli saavuttanut ainakin jo 1600-luvun\njälkipuoliskolla ja 1700-luvun alkupuolella sellaisen kehitysasteen,\nettä siihen kuuluivat useimmat niistä rakennuksista, jotka täällä ovat\nmuodostaneet talonpoikaisasumuksen rungon myöhäisempinä kausina.\n\nTämän jälkeen tarkastettakoon, mitä tiedetään Keski-Skandinaviaan\nmuuttaneiden suomalaisten asuntokulttuurin laadusta kokonaisuuden\nkannalta vastaavina ajankohtina.\n\nNe olosuhteet siirtolaisten oloissa ja elämässä heidän siirtymisensä\nkautena uusille asuinsijoille, joihin jo edellä on viitattu, tekevät\nymmärrettäväksi, etteivät he näillä olinpaikoillaan saattaneet\nsovelluttaa kaikkia kotimaan asuntokulttuurin perinteitä. Siirtolaiset\nolivat varmaankin ensi sijassa varatonta ja vähäväkistä kansaa, jotka\nlähinnä taloudellisten koettelemusten pakosta olivat lähteneet etsimään\nparempia elämisen mahdollisuuksia. Oli ensi sijassa saatava katto pään\npäälle, turva mahdollisesti mukana tuoduille tahi hankituille\nkotieläimille ja aitta vähäisiä talous- ja ruokatarpeita varten. Tästä\nhuolimatta on pantava merkille, että rakennusten määrä eräillä\nsuomalaisasutuksen seuduilla jo 1500-luvun lopulla osoittautuu varsin\nhuomattavaksi. Tähän on varmastikin osaltansa vaikuttanut myös se,\nminkälaiseen seutuun suomalainen uutisasukas perusti uuden kotinsa.\nTähän nähden, esim. Södermanlannissa, missä viljelys- ja\nraivausmahdollisuudet olivat helpommat kuin kauempana luoteessa ja\npohjoisessa, näyttää jo aikaisin syntyneen verrattain kehittyneitäkin\nsuomalaistaloja.\n\nLundan pitäjässä eräs suomalainen oli v. 1582 ottanut torpan paikan,\nrakentanut tuvan ja navetan, mutta ei ollut mitään kyntänyt eikä\nkylvänyt. Toinen oli samoin rakentanut pirtin ja navetan, mutta myös\nkyntänyt puolen tynnörin (pannin) alan ja raivannut metsää peltomaata\nvarten. Kolmaskin saman seudun suomalainen oli rakentanut pirtin ja\nnavetan. Stigtomtaan asettunut suomalainen oli rakentanut vain pirtin.\nHelganossa oli Rasmus-suomalainen asunut viisi vuotta, rakentanut\npirtin ja navetan, mutta ei ollut kyntänyt eikä kylvänyt mitään;\nhänellä oli kuitenkin niitty, josta hän sai 20 kuormaa heiniä. Råbyssä\nPaavali-suomalainen v. 1581 oli rakentanut torppansa, johon kuului\ntupa, pirtti ja aitta; samaan aikaan muuan Lassi oli tyytynyt\nrakentamaan pirtin ja aitan sekä Maunu rakentanut pirtin, samaten kuin\nOlavi Pekanpoika oli rakentanut tuvan ja navetan. Edelliset olivat myös\npanneet alulle pelto- tahi kaskenviljelyn, mutta viimeksimainittu ei\nollut \"kyntänyt eikä hakannut mitää\".[37]\n\nPirtti, navetta ja aitta näyttävät olleen monen muunkin tähän\nmaakuntaan puheenalaisena kautena asettuneen suomalaisen ensimmäiset\nrakennukset. Joku, kuten Spelvikiin asettunut Jaakko, saattoi v. 1581\nrakentaa jo tuvan, navetan, aitan ja ladonkin, mutta joku toinen, esim.\nSätterstaan v. 1583 pysähtynyt Karro (Karhu?) tahi Jöns, tyytyivät vain\n1/2 tupaan.\n\nSiirtolaisten joukossa oli kuitenkin sellaisiakin, jotka jo\nalunperin niin hyvin rakennusten kuin viljelmien suhteen kykenivät\nsuurempiin, jopa varsin huomattaviin voimanponnistuksiin. Taxingessa\nLassi-suomalainen oli v. 1583 raivannut 3 tynnyrinalaa peltoa, niittyä\n3:n kesäkuorman verran sekä nostanut pystyyn 6 rakennusta. V. 1582\nmuuan Jöns oli viljelmiensä ohella samaten kyennyt rakentamaan 6\nrakennusta, ja samaan tulokseen rakennuksiin nähden oli päässyt myös\nMatti Degernäsin torpassa.[38]\n\nNäiden, sellaisenaan kylläkin vajavaisten tietojen mukaan uuteen maahan\nmuuttaneet monessa tapauksessa sovelluttivat ja toteuttivat samaa\ntalousastetta, joka vallitsi vanhoilla asuinpaikoilla. Esitetyissä\nmaininnoissa saatetaan kiinnittää huomiota siihen, että muutamat\nuutisasukkaat elivät ilmeisesti pääasiallisesti metsästyksen ja\nkalastuksen sekä luonnonvaraisen karjanhoidon varassa melkoisen kauan,\nennen kuin ryhtyivät kaskenraadantaan, peltoviljelyksestä\npuhumattakaan. Eräs suomalainen asui näin \"kyntämättä ja kylvämättä\"\nkokonaista viisi vuotta, mutta hänellä oli kuitenkin niittyä antamaan\n20 kuormaa heiniä.[39]\n\nAsutusalueen luoteisissa ja pohjoisissa osissa viljelykseen otto oli\nraskaampaa, ja saatetaan olettaa, että täällä niin hyvin talouden muoto\nkuin rakennuskulttuuri säilyi kauan paljoa alkukantaisemmissa muodoissa\nkuin etelässä ja lännessä. Tästä onkin todisteita, joskin verrattain\nmyöhäiseltä kaudelta. Ne osoittavat, että varsinkin Värmlannissa ja\nsiihen rajoittuvassa osassa Norjaa, otettaessa yhä uusia raivaamattomia\nalueita viljelyyn, oli pakko tyytyä varsin alkeellisluontoisiin\nasumuksiin.\n\n\n\n\nSavupirttiä edeltäneet asumukset.\n\n\nUutisasutuksen ja eräiden elinkeinojen, kuten metsästyksen, kalastuksen\nja alkeellisluontoisen kaskenviljelyn yhteydessä, asuja tahi viljelijä\nyleensä on pakotettu tyytymään kehittymättomampiin ja luonteeltaan\nalkukantaisempiin asumuksiin ja rakennuksiin, kuin mitkä esim. kiinteän\npeltoviljelyn kautena ovat käytännössä. Talouden ja käytännön\nsanelemien ehtojen pakotuksesta hän useimmiten ei voi sovelluttaa niitä\noppeja ja mahdollisuuksia, jotka hänelle ehkä voimaperäisemmin\nviljellyiltä kanta-alueilta ovat tunnettuja. Metsänkävijä ja kalastaja\nkyhää salolle tahi pyyntipaikkansa lähistölle tilapäistä oleskelua\nvarten _tuulensuojan eli lakan_, joka suuresta alkeellisuudestaan\nhuolimatta tunnetusti on ollut kehittyneempien rakennusten yhtenä\nlähtökohtana. Kaskenviljelijä, jonka viljelmät sijaitsevat etäällä\nvarsinaisilta asuinpaikoilta, pystyttää sesonkiasunnokseen\npystyrunkoisen keilakodan tahi rakentaa johonkin mäentörmään maahan\nkaivetun _maakodan eli maasaunan_. Tuulensuoja saattaa puolestaan\nkehittyä suljetuksi, maanpäälliseksi kaksivierteiskattoiseksi\nkotarakennukseksi eli _metsäsaunaksi_. Tällaisia alkeellisluontoisia\nasumuksia ovat verrattain myöhäiseen kauteen saakka rakennelleet\nelinkeinojensa harjoittamista varten monet suomensukuiset kansat, esim.\nvotjakit, syrjäänit, tsheremissit, Obin ugrilaiskansoista\npuhumattakaan, joilla sellaiset usein ovat jääneet vakinaisiksi\nasumuksiksi. Suomen erämaitten asuttamisessa tähän laatuun kuuluvilla\nasumuksilla on ollut merkittävä sijansa.[40]\n\nEdelleen saatetaan pitää uskottavana, että ne varsinaisen kiinteän\nasumuksen muodot, joita Keski-Skandinaviaan muuttaneet suomalaiset\nasutuksen ensi kausina pääasiallisesti toteuttivat, vastasivat lähinnä\nmeillä vielä tuonnoin vähävaraisissa oloissa käytännössä olleita\nmäkitupa- ja torppariasumuksia. Näille oli ominaista mm. se, että\nelämisen ja talouden eri toimet, kuten asuminen, viljan kuivatus ja\npuinti sekä usein kylpeminen tapahtuivat samassa rakennuksessa. Näistä\nsuhteista saadaan etempänä nähdä useita esimerkkejä.\n\n\n\na. Lakka eli tuulensuoja.\n\n\nRakennusten kehityshistoriaan liittyvinä laitteina, sekä ottamalla\nhuomioon Keski-Skandinaviaan muuttaneitten suomalaisten elintavan\nheidän sinne asettumisensa ensimmäisinä kausina, sellaisille tilapäis-\nja alkeellisluontoisille rakennelmille, joita ns. lakat eli\ntuulensuojat ovat, saatetaan omistaa melkoisesti huomiota. Uuteen\nmaahan saapujat, varsinkin karuimmilla ja autioimmilla seuduilla,\nvarmaankaan useasti eivät heti asettuneet jonkin paikan vakinaisiksi\nasukkaiksi, vaan viettivät jossakin määrin liikkuvaa elämäntapaa,\nmetsän riistaa pyytäen, järvissä ja joissa kalastellen.\n\nTähän aikaan esim. Värmlanti tarjosi suotuisan tilaisuuden näiden\nluonnonelinkeinojen harjoittamiseen. Hirviä oli etenkin Värmlannissa\nrunsaasti; Fernowin mukaan ne \"suuressa määrin edistivät suomalaisten\noleskelua paikkakunnalla\".[41] Kuitenkin Kaarle IX jo v. 1680 näyttää\nryhtyneen säännöstelemään niiden pyyntiä, ja v. 1684 maaherra kielsi\nniiden pyydystämisen. Näiden elinkeinojen yhteydessä, mutta ehkäpä\nmuutenkin ensimmäiseksi aluksi asetuttaessa perustamaan\nelinmahdollisuuksia asumattomissa korvissa, tyydyttiin\nedellämainittuihin tilapäisasumuksiin.\n\nTuulensuojia Keski-Skandinavian suomalaiset ovat rakentaneet\nmyöhäisempinäkin aikoina, silloin, kun heidän on ollut tarvis yöpyä\nmetsään. Orsan suomalaismetsissä niider valmistamiseksi, jos\nyöpymispaikka oli ajateltu 2-3 henkeä varten, aluksi hankittiin pari\n18-20 cm vahvuista ja 1-1,5 m pituista honkapuuta, joista tulennos, ns.\nrakovalkea valmistettiin. Itse tuulensuoja oli kalteva, halaistuista\npuista tahi kuusenoksista kyhätty vinokatos. Sen avoimen sivun eteen\nasetettiin parin 15 cm korkuisen kiven päälle toinen honka pölkyistä,\njonka yläsyrjää oli jonkun verran veistetty. Sen nenille laskettiin\nlakan pituussuuntaan kiviä, jonka jälkeen toinen pölkky, jonka\nalasyrjää oli käsitelty samoin kuin edellisen yläpuolta ja johon kiviä\nvarten oli tehty lovet, asetettiin päälle. Ylätukkiin lyötiin naula,\njosta se vitsaksella kiinnitettiin katokseen. Tukkien väliin asetettiin\nkuivia puunsäleitä. Tällainen tulennos saattoi palaa koko yön.[42]\n\nSegerstedtin kokoelmissa on kuvattu toinenkin, edellistä kehittyneempi\ntuulensuoja. Se eroaa edellisestä pääasiallisesti siinä suhteessa, että\nvinokatoksen alareuna ei ole maan vaan kahden hirren varassa sekä että\nsitä etupuolelta tukee kaksi vahvahkoa sivupilaria. Pitkin avointa\netuosaa on asetettu tukki, joka estää nukkuvia liiaksi lähestymästä\ntulta. Katto tehtiin haljispuolikkaista, jotenka suoja oli tarkoitettu\npitempiaikaista oleskelua varten. Tällaisia suojia kyhättiin etäisten\nkalavesien partaille sekä niittymaille ja ne olivat käytännössä\nuseampia vuosia. Talvisaikaan suomalaiset, ollessaan metsätöissä\nsaloilla, turvautuivat samanlaisiin suojiin ja lämmönlähteisiin.\n\nTämä laite saattoi kehittyä kaksipuoleiseksikin. Lumelle asetettiin\nhavunoksia ja rakennettiin kaksi lakkaa, avoimet sivut vastakkain.\nHevoset sijoitettiin toiseen puoliskoon ja miehet asettuivat\ntoiseen.[43] Ofvansjön suomalaisten mainitaan rakentaneen ensi aluksi\n_asunnoikseen_ \"salvottuja mökkejä\", joissa oli vain _kolme_ seinää.\nAvoimen sivun edustalla oli tulennos, jonka edustalle oli kyhätty\nmakuulava.[44]\n\nVärmlannissa on viime aikaan ollut käytännössä ns. _havukojuja_,[45]\njotka olivat kokonaan havuista kyhättyjä suojuksia. Havujen tyvet\npistettiin maahan, latvat olivat pystyssä. Mutta _kojuksi_ nimitettiin\nmyös kehittyneempää rakennusta, jossa oli kolme hirsikertaa muilla\nseinillä, paitsi oviseinällä viisi. Niitä rakennettiin siten, että\nniissä oli \"vain tasainen laipio\", päällä tuohia ja havuja sekä multaa\npäällimmäisenä. Tällaisessa kojussa kylvettiinkin ja siihen saattoi\nliittyä pystyrunkoinen pistekota, _piste_.[46]\n\nHirsistä salvotut kojut olivat varmaankin kehittyneempiä\ntilapäisluontoisia asumuksia, sellaisia, joita rakennettiin\npyyntipaikoille, hiilenpolttajien asumuksiksi tahi ensimmäistä\npysyvämpää asuntotarvetta tyydyttämään. Ne olivat siis ns. metsä-,\nkala- ym. _saunoja_, joiksi niitä Suomessa ja eräitten etäistenkin\nsuomensukuisten kansain asumusten joukossa on nimitetty.[47]\n_Koju_-nimityksen ne Ruotsin suomalaisilla ovat saaneet ruotsin\n_koja_-sanan mukaisesti.\n\nTällaisia rakennelmia Värmlannin suomalaisalueella oli käytännössä\nkahta tyyppiä: pystyrunkoisia keilakotia ja vaakasuoraan rakennustapaan\nperustuvia. Edellisessä kivistä kyhätty liesi on kodan ulkopuolella.\nJälkimmäisessä oviaukko, samaten kuin suomalaisissa, syrjääniläisissä,\ntsheremissiläisissä ja Obin ugrilaisissa vastaavanluontoisissa\nrakennuksissa (ladoissa, kotarakennuksissa), on päätyseinän toisessa\nsyrjässä, ja seinähirsien pää tuetut aitausmenetelmää sovelluttamalla.\n-- Eteläisissä suomalaismetsissä sydenpolttca Keylandin mukaan\nharjoitettiin jo 1700-luvulla.[48]\n\n\n\nb. Ns. maa-asumukset.\n\n\nKansanomaisten rakennusten tutkimuksessa ns. maa-asumukset yleensä\nerotetaan erikoiseksi primitiivisluontoiseksi asumusten lajiksi.\n_Maakodiksi_ on mm. suomalais-ugrilaisessa asuntohistoriallisessa\ntutkimuksessa nimitetty sellaisia alkeellisluontoisia asumuksia, joiden\nosana on maakuoppa ja sen yllä vaihteleviin konstruktiivisiin\nmenetelmiin perustuva maanpäällinen rakennelma.[49]\n\nSuomesta voidaan esittää eri puolilta maata asumuksia, jotka ovat\nosittain maahan kaivettuja (_maakota, maasauna_).[50] Mutta yhtä vähän\nkuin suomalais-ugrilaisten kansain asuntokulttuurissa yleensä, niitä\nSuomessakaan ei saateta pitää erikoista asuntohistoriallista kautta\nedustavina, vaan niitä on sopivissa olosuhteissa rakenneltu silloin,\nkun suurempia teknillistä taitoa ja taloudellisia uhrauksia vaativien\nrakennusten pystyttämiseen ei ole voitu ryhtyä. Pohjoisilla\ntundra-alueilla matalahko maakuoppa, jonka päälle varsinainen\nkotarakennus pystytettiin, sen lisäksi tarjosi suuremman suojan\nkylmyyttä vastaan kuin suorastaan maan pinnalle rakennettu.\n\nTämän mukaisesti Keski-Skandinavian suomalaistenkin asuntokulttuurissa\nmaakota on savupirttikauden paralleeli-ilmiö. Gräsmarkissa rakennettiin\n\"vielä niin myöhään kuin miespolvi sitten\" maakotia. Ne olivat\nsamanaikaisia suomalaisten savupirttien kanssa. Kun maakota, \"kuta\",\noli rakennettava, kaivettiin mieluimmin länteen päin viettävään mäkeen\n(siksi, että sisäänkäynti haluttiin saada etelään ja ikkuna maanpinnan\nyläpuolelle) sen suuruinen kuoppa, minkä mittaiseksi rakennus haluttiin\nsaada. Sitten salvottiin seiniä \"pohjasta alkaen\" niin korkealle, että\nsivuseinän vierellä voitiin seistä suorana. Korkeutta tuli eteläisellä\nsivuseinällä olla kaksi, enintään kolme hirsikertaa maanpinnan\nyläpuolella, niin että syntyi tarpeeksi tilaa yksiruutuiselle\nikkunalle, joka sijoitettiin katonreunan ja maan välille. Kattamiseen\nkäytettiin tavallisesti halaistuja, ei kovin vahvoja pölkkyjä,\nhalkaistu puoli alaspäin; päälle asetettiin tuohta ja päällimmäiseksi\nmaata. Yhdessä nurkassa oli puolipyöreä avoliesi. Lattiana oli\ntavallisesti kovaksi tallattu maa, mutta jos haluttiin parempaa\npermantoa, asetettiin halaistuja palkkeja lattiaksi. Näillä asumuksilla\noli se etu, että ne, jos olivat huolella tehtyjä, olivat lämpimiä ja\nvedottomia.[51]\n\nGottlund kuvaa länsitaalailaista maakotaa (_jord kuj_) seuraavasti. Se\noli rakennettu vähäisistä puista ja multakasoista siten, että sillä\nsivulla, missä ovi oli, havaittiin jonkinlainen seinä, mutta muilla\nsivuilla ei muuta kuin ylin hirsikerta. \"Pienessä kurjassa katossa\" oli\nyhdellä sivulla reikä, josta savu pääsi ulos. Vaikka kota ei ollut\nkauempana kuin 8-9 sylen päässä tiestä, siitä ei näkynyt enempää kuin\ntaivaalle nouseva savu ja vähän katonharjaa. Tupa oli 5 kyynärän\npituinen ja 4 1/2 kyynärän levyinen, seinät eivät olleet edes kolmen\nkyynärän korkuiset. Tuli paloi yhdessä nurkassa, missä ei ollut muuria\neikä uunia, vaan oli laskettu vain (pohjaksi) suurehko kiviliuska ja\nsen ympärille joitakin kiviä huoneen nurkkaa vastaan ikään kuin\nsuojaksi. Kolmen aivan pienen katossa olevan reiän tuli tehdä ikkunan\nvirkaa, mutta oven oli aina oltava avoinna, sillä muutoin olisi ollut\nniin pimeää, ettei olisi nähty mitään. Lattiana oli paljas maa.[52]\n\nEräästä toisesta Gottlundin päiväkirjan kohdasta käy selville,\nmiten Värmlannin suomalaiset tietyissä olosuhteissa turvautuivat\nmaa-asumuksiin. Monimutkaisen oikeusjutun seurauksina muuan\nsuomalainen, Lars Larsen i Dunderberget oli useampaan kertaan häädetty\nkonnultansa. Suojeltautuakseen viranomaisten vainolta hän päätti tehdä\nkaikki asumuksensa maanalaisiksi. Siksi hän kaivoi navettansakin maahan\nja piti siinä kahta lehmää ja pikku karjaa. Hän oli rakentanut\nuseitakin ulkohuoneita, mutta kaivanut ne kaikki maahan.[53]\n\nMaasaunan nimityksenä Värmlannissa on myös _koju ja mäkitupa_. Kojussa\noli kolme hirsikertaa muilla seinillä paitsi ovisenällä viisi. Niissä\nyleensä ei näytä olleen lattiaa, mutta jokin iso kivi saattoi olla\nkeskellä permantoa. Laipio oli tasainen, päällä tuohia ja havuja,\npäällimmäisenä multaa. Kiukaa oli ovesta oikealle, pohjois- tahi\nitäseinällä. Kojussa kylvettiinkin, mutta käytiin valelemassa itsensä\nulkona, jottei lattia kastuisi.[54]\n\nMäkitupa maasaunan rinnakkaisnmityksenä on varsin luonteenomainen.\nTällaisia puoliksi maahan kaivettuja asumuksia (myös saunoja ja\nkellareita) rakenneltiin tavallisimmin, loivahkoihin mäen töyräisiin,\nmikä teki mahdolliseksi salvoa oviseinä muita korkeammaksi. \"Mäkitupa\"\nei siis tämän mukaisesti ollut mäellä, vaan mäkeen rakennettu\nalkeellisluontoinen rakennus.\n\n\n\nc. Kodat.\n\n\nKoko suomalais-ugrilaisessa kielikunnassa tunnettu sana, joka suomessa\nesiintyy sanana _kota_, on alkujaan merkinnyt primitiivisluonteista\nasumusta. Asuntokulttuurin kehittyessä se varsinaisen asumuksen\nnimityksenä useilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla on väistynyt\ntoisten, useimmiten muista kielistä lainattujen nimitysten tieltä;\njoskus se vielä (kuten mordvassa ja lapissa: m. _kud_, lp. _goadde_) on\nsäilynyt varsinaisen asumuksen nimenä. Niillä suomensukuisilla\nkansoilla, jotka varsinaista asuinrakennusta varten ovat omaksuneet\njonkin muista kielistä lainatun uudemman nimityksen, kota, kuten esim.\ntsheremississä, votjakissa ja suomessa, on säilynyt tätä\nalkeellisemman, joko tilapäiseen asunto-, talous- tahi\nkulttitarkoituksiin käytetyn rakennuksen nimenä.\n\n1. _Pistekota l. piste_. Suomensukuisten kansain asuntokulttuurissa\npystyrunkoisella keilakodalla aikoinaan on ollut merkittävä asema.\nNiinä varhaisina kausina, jolloin niiden talous pääasiallisesti\nperustui luonnonelinkeinoihin, metsästykseen ja kalastukseen, ja\nelämänmuotona oli liikkuva elintapa, tämän laatuinen helposti\nrakennettava ja liikuteltava maanpäällinen asumus oli useimmissa\ntapauksissa soveliain ja tyydytti välttämättömimmän tarpeen.\nEräillä alkeelliselle, osittain liikkuvan kulttuurin asteelle\njääneillä suomalais-ugrilaisilla kansoilla (Obin ugrilaisilla,\ntunturilappalaisilla) se vielä meidän aikoihimme saakka tavataan\nvarsinaisena asumuksena, eräillä toisilla (permalaiskansoilla ja Volgan\nsuomensukuisilla) tämä rakennustyyppi viimeisimmäksi on säilynyt\nriihenä. Jossakin muualla (Itämeren suomalaisilla, etupäässä Suomessa\nja Virossa) se yleensä on siirtynyt toisarvoisempaan funktioon,\ntavallisimmin entisten pienten torppien, mäkitupien ja uutismökkien\nkeittohuoneeksi. Mutta tunnettua on, että kotarakennuksia meilläkin on\nkäytetty sesonkiasuntoina mm. kaskiviljelmien lähettyvillä.[55]\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten _pistekodista_ ei ole varsin paljon\ntietoja, ja varsinaisina keilanmuotoisina rakenteina ne nähtävästi ovat\nyleensä jo melkoisen pitkän aikaa sitten jääneet pois käytännöstä.\nToisaalta on varmaa, että tämä rakennusmuoto aikoinaan kiinteästi on\nkuulunut Keski-Skandinavian suomalaistenkin asumuksiin. Hülphers\nkertoo, että muutamilla Säfsenin pitäjän suomalaisilla savutuvan\nvierellä \"oven ulkopuolella\" oli kota. Tulisijan ympärille oli asetettu\npystyyn puita, jotka ylhäällä kallistuivat toisiansa vastaan siten,\nettä syntyi pieni aukko savua varten.[56] Ole Matson mainitsee Solørin\nsuomalaisten sen jälkeen, kun uutisasukas sai aikaa ja varaa,\nrakentaneen asunnokseen savutuvan. Tällöin pystykota (_reiskaien_) jäi\npois käytännöstä ja sitä ruvettiin tämän jälkeen käyttämään keittiönä\neli leipomatupana (_som kjøkken eller bakestue_).[57]\n\nMyöhempään kuin varsinaisena itsenäisenä rakennuksena, piste säilyi\nKeski-Skandinaviassa savutuvan eteisrakennuksena. Edellä esitetty\nHülphersin kuvaus saattaa tarkoittaa juuri tällaista kotarakennusta;\nsellainen esim. on olemassa toisen Skansenille siirretyn savutuvan oven\nedessä. Näitä mainitaan tavatun Gräsmarkin pitäjän suomalaisten tupien\noven edessä.[58] Tällaisista oveneduspisteistä on muisto säilynyt\nVärmlannissa yleisesti. _Piste_ oli \"tuvan oven eteen tehty\nriukusuojus\". Riu'ut olivat pystyssä seinää tahi räystästä vastaan.\nPaikotellen pisteessä keitettiin, Östmarkin Juhoilassa ja Väliahossa\noli aikoinaan olleet _pisteporstuat_.[59]\n\nTämä laite ja sen nimitys on täysin sama kuin eräillä Keski-Suomen\nseuduilla vielä tänä päivänä.[60] Täällä se voidaan rakentaa joko tuvan\ntahi saunan eteen, ja siinä on tavallisesti avoliesi keittotarkoituksia\nvarten.[61] Värmlannissa se on säilyttänyt nimityksensä täysin\nkehittyneiden asuinrakennusten ovenedustarakennuksissa. Näin esim.\nKarvailan (Södra Viggen) asuntorivin kuistia Östmarkissa nimitetään\nnykyisinkin suomeksi _pisteeksi_.\n\n2. _Viistoseinäinen kota_. Värmlannissa on pisteeksi ja kodaksi\nnimitetty myös vaakasuoraharjaista viistoseinäistä rakennusta. Piste\nsaattoi olla myös sellainen kota, jonka molemmat sivuseinät\nmuodostuivat pitkittäis-vinoasentoon asetetuista pyöreähköistä puista\ntahi laudoista, ja jonka etuseinässä oli ovi. Tämän laatuisessa kodassa\noli kivistä ilman savea kyhätty tulisija, joko sopessa tahi keskellä.\nPata oli tällaisessa kodassa joko vain liesikivien päällä tahi riippui\nkoukusta kiinni _koukkuorressa l. oosissa_.[62]\n\nTällainen piste eli kota oli siis seuraava pyöreän keilakodan\nkehitysaste harjaorrellisen neliseinäisen salvotun kodan suuntaan.\nSaman suuntaista kotarakennuksen kehitystä on yleisesti ollut\nhavaittavissa muuallakin, esim. eri puolilla Suomea (Lopella,\nPielisjarvella, Nurmeksessa, Rautavaaralla jne.).[63]\n\n3. _Salvottu kotarakennus_. Keski-Skandinavian suomalaisten\nrakennuksiin viime aikoina kuuluneet kodat ovat pääasiallisesti\nneliseinäisiä harjakatollisia salvosrakennuksia. Joskin tämä rakennus\ntällaisenaan on luettava talousrakennuksiin, koska sen varsinainen\ntarkoitus on olla keittohuoneena, sekin liittyy niiden edellä\ntarkasteltujen varsinaista asuinrakennusta alkeellisempien\nrakennusmuotojen sarjaan, jotka ennen savupirttiä ovat olleet\nasumuksina, ja tällä perusteella sen kehitysmuotoja voidaan tarkastella\nedellisten yhteydessä.\n\nKeittokodan tarpeellisuuden sanelee varsinaisen asumuksen uunimuoto ja\nruokatalouden vaatimukset. Alkeellisimmissa pirttien savu-uuneissa,\nkuten jäljempänä nähdään, eräissä tapauksissa liettä, missä keittäminen\nolisi voinut tapahtua, tuskin oli lainkaan. Sellaisissa savu-uuneissa,\njotka olivat rakennetut salvosarkuille, tavallisesti oli liesi, jonka\nylle keittoastia haahlasta saattoi riippua. Mutta keitto- ja\npaistamismahdollisuudet olivat tässä varsin hankalat ja vähäiset.\nVarsinkaan ei suurempia keittämisiä, kuten oluenpanoa, keittämistä\nkarjaa varten ja veden kuumentamista vaatteidenpesua varten, tuvan\nliedessä voitu toimittaa. Avoliesinen kota sen sijaan antoi\nmahdollisuuden suurempien keittovälineiden käytäntöönoton ja salli\nryhtyä keittohommiin milloin tahansa. Asuinhuoneissa savujohtoisten\npiisien ja vihdoin niihin liittyvien hellojen sekä varsinaisten\nasuinrakennukseen kuuluvien keittiöiden käytäntööntulo lopulta helpotti\nkeittämistä, jopa lopulta vapautti kokonaan kodassa keittämisestä.\nMutta suurella sitkeydellä tämä vanha, alkujaan asumistarkoituksiin\nkuuluva rakennus säilytti paikkansa viimeisimpiin aikoihin saakka\nKeski-Skandinavian suomalaisten taloudessa, samaten kuin Suomessa ja\nVolgan--Kaman mailla.\n\nTässä muodossaan kota siis oli luovuttanut asumuksen tehtävät itseään\nkehittyneemmälle rakennukselle, pirtille, ja väistynyt palvelemaan\nkotitalouden tarkoituksia. Mutta vielä myöhään näyttää sillä olleen\nsuhteita vanhaan virkaansa. Yksinäisillä karjanpitopaikoilla asuttiin\nyhä kodissa ja jonkin tiedon mukaan kartanolla olevassa kodassa\nsaatettiin nukkuakin.[64]\n\nSamaten kuin alkeelliset miilunpolttajain asuntokodat, kartanolle\nrakennettujen keittokotienkin varhaismuodot rakenteellisesti ovat\nerittäin alkukantaisia. Seinäkonstruktio perustuu aitaustekniikkaan,\nkuten eräissä Obin ugrilaisten asuntokodissa sekä suomalaisissa\nimprovisoiduissa metsämajoissa, oveneteisrakennelmissa jne.[65]\n\nSeikka, joka näissä kotarakennuksissa erikoisesti kiinnittää huomiota\non se, että niiden _liesi on seinäpinnan ulkopuolella_. Osittain tämä\non ollut havaittavissa jo keilanmuotoisissa metsäkodissa ja\nvastaavanluontoisissa miilunpolttajien majoissa. Tähän on voinut olla\nsyynä pyrkimys välttää tulenvaaraa ja säästää kodan sisätilavuutta.\n\nIlmiötä tarkasteltaessa on kuitenkin -- ja ehkä lähinnä -- otettava\nhuomioon toinenkin näkökohta. Tällainen rakennustapa on yleensä\ntuntematon suomalais-ugrilaisten kansain niin hyvin kota- kuin\nasuinrakennuksissakin. Mutta Skandinaviasta samaten kuin pohjoisesta\nKeski-Euroopasta ja Itämeren maista (mm. Virosta) on paljon esimerkkejä\nsen laatuisesta rakennustavasta, että uunin suu on toisessa, sen\nperäosa toisessa huoneessa tahi ulkoilmassa. Etempänä saadaan nähdä,\nmillaisena tämä kanta esiintyy Keski-Skandinaviar suomalaisten\nkehittyneemmissä asuinrakennuksissa, jotenka sen lähempi tarkastelu\nvoidaar jättää siksi.\n\nAlkeellisimpia keittotarkoituksiin rakennettuja, salvostekniikkaan\nperustuvia Keski-Skandinavian suomalaisten kotarakennuksia on se, joka\nLekvattnetin Örtjärnhöjdenistä oi siirretty Tukholman Skansenille. Se\non yksivierrekattoinen rakennelma, jonka oviseinän muodostaa ovi ja\nsen pielipatsaat. Se on edellisiin muotoihin nähden väliaste\nalkeellisluonteisten ja varsinaisten nurkille salvottujen\nkotarakennusten välillä siinä suhteessa, että seinähirret oven pielissä\non tuettu aitausmenetelmää sovelluttamalla. Kokonaisuutena se suuresti\nmuistuttaa tsheremissien alkeellisluonteisia saunarakennuksia.\n\nTavallisin Keski-Skandinavian suomalaisten keittokotarakennus on,\nsamaten kuin Suomessa, neliseinäinen salvosrakennus. Kuten useimmiten\nSuomessakin, sen lähettyvillä ulkopuolella on kaivo, josta vesi ränniä\nmyöten johdetaan kotaan. Alkuperäisin tulennoksena, samaten kuin\nasuntokodissakin, on avoliesi, joka nähtävästi kuten Suomessa alkujaan\non sijainnut kodan keskellä. Tästä asemasta se pian hakeutuu johonkin\nrakennuksen nurkista. Avoliedestä, joka varsinkin mataluutensa takia\noli epämukava ja keittolaitteita varten vaati tarpeellisen\norsisysteemin, kehitys johti takkauunillisiin kotiin; näin päästiin\nsavun aiheuttamista epäkohdista ja katto saatettiin rakentaa täysin\numpeutuneeksi ja muutoinkin tiiviimmäksi.\n\nTässä, samaten kuin jo siinä, että edellä kuvatuissa alkeellisemman\nluontoisissa kodissa tulennos rakennettiin seinäpinnan ulkopuolelle,\nskandinaavinen vaikutus ensi kertoja näyttäytyy vanhassa suomalaisessa,\nvieläpä laajemmassa merkityksessä suomalais-ugrilaisessa\nrakennuskulttuurissa. Joskin Suomessakin verraten laajalla alueella\n(Etelä-Hämeessä, Keskisuomessa, Satakunnassa jne.) kehittyneemmät\nkotarakennukset ovat savujohtoisella uunilla varustettuja, niiden\nsavujohtoiset uunit ovat rakenteeltaan toisia kuin skandinaavinen\ntakka. Keski-Skandinavian suomalaisten kotarakennuksissa takkauuneja\nnäyttää olleen jo 1700-luvun puolivälissä.[66]\n\nKuten usein Suomessa, savujohtoisen kodanuunin sivulla on matalampi\navoliesi, jolla on joko liikuteltavaksi asetettuna tahi kiinteäksi\nmuurattuna suurehko keittopata, joka palvelee etupäässä oluenpanon,\nkarjan ruokien keittämisen ja vaatteiden pesun tarkoituksia. Hülphersin\nmukaan kotaa käytettiin myös vieraiden majoittamiseen.[67]\n\nVarsinkin kesäiseen aikaan kota saattoi olla monenlaatuistenkin\ntaloustoimien, kuten ruoanvalmistuksen ja oluenpanon keskustana sekä\nmaidon ym. ruokatavaroiden säilytyspaikkana. Siinä saattoi myös olla\npöytä, jolla aterioitiin, ja käsinkivet voivat kuulua sen inventarioon.\nTällä tavoin kota näillä läntisillä mailla varsinaisen asuinhuoneen\nrinnallakin myöhäisimmissäkin vaiheissa säilytti jotakin asumuksen\nfunktiosta, varsinkin kesäisenä ruokailu- ja oleskeluhuoneena. Näin\nasianlaita vielä myöhään on ollut esim. Volgan--Kaman alueen\nsuomensukuisten kansain asuntokulttuurissa.\n\n\n\n\nVarsinainen asuinrakennus.\n\n\n\na. Asuminen ja sen suhde talouden eri haaroihin.\n\n\nOn helposti käsitettävää, että sinä kautena, jolloin kotarakennus (joko\nsitten keilakota tahi kehittyneempi neliseinäiseksi salvottu kota)\npalveli varsinaisia asuintarkoituksia, tämän rakennuksen piiriin oli\npakko keskittää muitakin jokapäiväisen elämän ja talouden toimia, kuten\nruoan valmistus, puhtauden pito ja ehkä joissakin tapauksissa\npienempien kotieläintenkin pito. Kotarakennus ei siis, kuten\nedellisestä on selvinnyt, ollut yksinomaan asuinrakennus enempää kuin\nse myöhemmässäkään vaiheessaan on ollut paljas talousrakennus. Se on\nsiis suoranaisessa geneettisessä suhteessa varsinaiseen kehittyneempään\nasuinrakennukseen, pirttiin eli tupaan, joka on sen kehityksen tulos.\n\nVaikkakin kaiken sen perusteella, mitä tähän saakka on selvinnyt\nKeski-Skandinavian suomalaisten asunto-oloista, sekä mitä yleensä tässä\nsuhteessa on tunnettua Suomen suomalaisten, vieläpä etäisemmässä\nmielessä suomensukuisten kansain asuntokulttuurista yleensä, on varmaa,\nettä eräänlaiset kotarakennukset ovat olleet varsinaisina asumuksina,\non toisaalta epäämätöntä, että jälkimmäisen luontoinen kehittyneempi\nasumus, pirtti eli tupa jo sinä kautena, jolloin suomalaiset\nKeski-Skandinaviaan muuttivat, oli varsinainen asuinhuone. Tosin\nSkandinaviassakin vielä 1600-luvulla asuntona oli käytännössä\nliesitupa, ns. _eldhus_, rakennus, jossa liesi (_äril_) sijaitsi\nkeskellä permantoalaa, mutta pääasiallisesti jo edellisellä sataluvulla\nsen työnsi käytännöstä huone, jossa oli savujohtoinen takkauuni ja joka\nnähtävästi jo 1200-luvulla arvokkaammissa paikoissa Pohjolassa oli\nkäytännössä. Takkauunin sanotaan puolestaan jo 1000-luvun lopulla\ntäysin kehittyneessä muodossa tulleen ulkoa (etelästä?) päin\npohjoismaihin.[68]\n\nVarsinaisena ja tyypillisenä asumuksena sinä kautena, jolloin\nsuomalaiset Keski-Skandinaviaan muuttivat, oli emämaassa savupirtti,\njoka uusilla asuma-alueilla pian tuli vallitsevaksi asuntomuodoksi ja\nsiellä, samaten kuin paikoitellen tietyissä olosuhteissa emämaassakin,\nihmeteltävällä sitkeydellä on säilyttänyt asemansa kehittyneempien\nasuntomuotojen rinnalla.\n\nMutta samaten kuin kanta-alueella, uusilla olinsijoillakaan\npirttiasumus, kuten sitä edeltävien alkeellisluonteisten rakennusten\ntarkastelu on osoittanut, ensimmäisinä kausina ei ollut ainoa ja\nyksinomainen, ja toisaalta asuntopirttiin oli pakko keskittää eräitä\nmuita talouden ja jokapäiväisen elämän toimia ja tehtäviä kuin\nasuminen. Uutisasukas ei voinut ainakaan aluksi rakentaa taloutensa eri\nhaaroja varten erikoisia rakennuksia. Sen vuoksi asuntopirttiä oli\npakko käyttää esim. viljojen kuivattamiseen sekä puintiin ja siinä\noli myös kylvettävä. Näin uutisasutuksen varhaisempina kausina\nKeski-Skandinavian suomalaisten keskuudessa, samaten kuin monin paikoin\nemämaassa, varsinkin niillä tienoin, mistä siirtolaiset pääasiallisesti\nolivat lähtöisin sekä muuallakin Itämeren suomalaisten asuma-alueilla\n(varsinkin Virossa), asuinpirtti oli samalla riihenä ja saunana.[69]\nSen lisäksi siinä usein pidettiin kotieläimiä.\n\nSen laatuinen oli ensimmäinen Gottlundin Ruotsissa, Svärdsjön tienoilla\ntapaama suomalainen pirtti. Sitä oli käytetty sekä saunana että\nriihenä.[70] Eräässä toisessa hänen tapaamassaan tuvassa -- \"saman\nkaton alla\" -- kaksi lehmää ja 11-12 vuohta olivat saaneet suojan.\nEläinten haju tuntui jo hyvän matkan päähän tiestä. Vuohia varten oli\nolemassa tuvassa karsinat, jotka olivat kolme kyynärää tuvan\nlattiapintaa alempana, mutta ne täyttyivät yhtä mittaa lisääntyvästä\nlannasta. Likaiset, puolialastomat lapset saivat turvautua ahtaaseen\npaikkaan yhdessä nurkassa samalla kuin ne joka hetki olivat vaarassa\njoutua lehmien jalkoihin tahi pudota vuohien joukkoon, vielä senkin\nvuoksi, että valoa tuli vain kahdesta ikkunasta, joissa kumpaisessakin\noli yksi lasinpalanen.[71]\n\nKeyland pitää värmlantilaisia savutupasaunoja (_rökstugubadstuga_)\nsikäläisen asuntokulttuurin alkukantaisimpina ilmiöinä.\nYksinkertaisimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan ne olivat\nrakennetut tavallisten saunojen tapaan. Niissä oli lavo ja niiden\nlämpökatto oli tasainen eikä niissä ollut savujohtoa. Kehittyneemmissä\ntaasen oli savun johdin (_rökledare_); niiden välikatto oli taitekatto\nja niistä puuttui lavo.[72]\n\nSelvin ja puhuvin nykypäiviin saakka säilynyt esimerkki asumuksen,\nsaunan ja riihen ykseydestä on Tukholman Skansenille Lekvattnetin\npitäjän Rörkullenista siirretty savutupasauna-riihi. Paitsi sitä, että\ntätä rakennusta käytettiin asuntona, se oli varustettu lavolla\nkylpemistä varten ja parsistolla viljan kuivattamiseksi. Rakennus on\neräissi muissakin suhteissa harvinainen ja säilyttänyt tyypillisiä\nvanhan suomalaisen rakennustavan piirteitä. Esim. se on ulkoa päin\nveistämättömistä hirsistä rakennettu ja sen oven edustassa ei ole\nminkäänlaista suojusta tahi oviseinässä rakennuslisää.\n\nVielä niin myöhään kuin 1870-luvulla Retzius tapasi Taalaissa\nikkunattomia savutupia joita nimitettiin \"saunoiksi\" (_badstu_). Näitä\nrakennuksia ei kuitenkaan käytetty kylpemiseen, vaan viljan\nkuivattamiseen, jotenka ne vastasivat riihtä. Kirjoittaja ei näe tässä\nmitään ihmeteltävää, sillä \"sauna ja riihi johtuvat samasta\nrakennusmuodosta ja oikeastaan ovai alkujaan olleet sama rakennus\". Hän\njättää vastaamatta kysymykseen, olisivatko nämä savutuvat tulleet\nTaalaihin sinne muuttaneitten suomalaisten mukana sekä mainitsee, että\ntällaisia saunoiksi nimitettyjä savutupia \"ei kauvan sitten\" on tavattu\nsiellä täällä muillaku Ruotsin seuduilla, esim. Södermanlannissa,\narvellen samalla, että on enemmän kuin toden mukaista, etteivät\nne ole voineet kulkeutua sinne Suomesta tapahtuneen maahanmuutoi\nyhteydessä.[73]\n\nSe, mitä edellisestä on tunnettua suomalaisten muuttamisesta mm.\nTaalaihin ja Södermanlantiin sekä muutoin saunojen ja savutupien\nesiintymisestä Ruotsissa, tekee kuitenkin uskottavaksi, että\ntämänlaatuiset rakennukset tässäkin maakunnassa ovat olleet suomalaista\nalkuperää. Retziuksen käsitys, etteivät pirtti, sauna ja riihi\n\"alkujaan olis kuuluneet suomalaisille heimoille\", vaan että nämä\nskandinaavisten kansain välityksell; olisivat saaneet ne\nnaapurikansoilta, on kaiken sen vastainen, mitä on tunnettua\nsuomalaisten ja skandinaavien asuntokulttuurista, joten sen kumoamiseen\nei tässä kohden kaivata todisteluja.\n\nVähäväkisimpien, omia asuntoja vailla olevien \"itsellisten\" on monin\npaikoin Suomessa ja varsinkin niillä alueilla, joilta suomalaisia\nmuutti Keski-Skandinaviaan, ollut pakko asua toisten rakennuksissa\ntupa-, sauna- ym. \"kesteinä\".[74] Keski-Skandinavian suomalaistenkin\nkeskuudessa tämä ilmiö ja sen nimitys näyttävät olleen tunnetut. Muuan\nLehmoinen asui 1850-luvulla Gruen suomalaismetsässä riihessä, jonka\nvuoksi häntä nimitettiin \"riihikestiksi\" (\"Riih-kesten\") tahi vain\n\"kestiksi\".[75]\n\nKeylandin mukaan saunoja ennenaikaan käytettiin jotenkin yleisesti\nasuntoina. Ne olivat aikansa köyhäintaloja. Vieläkin on\nsuomalaismetsien melkein joka pitäjässä ihmisiä, jotka viettävät\nvanhuutensa saunoissa, kun köyhyys on vienyt heidät niin pitkälle,\netteivä voi saada muuta asuntoa.[76] -- Tämä asumistapa on suoraan\nverrattavissa kanta-alueella säilyneeseen kestilaitokseen (saunakestit,\ntupakestit jne.).\n\n\n\nb. Yksinäistupa.\n\n\nKotarakennusten geneettisen sarjan päättää savupirtti l. savutupa.[77]\nOleellisin ero kodan ja pirtin välillä onkin vain siinä, että\nneliseinäisen salvosrakennuksen lattiapinnan keskiosass sijainnut\navoliesi on siirtynyt rakennuksen seinälle, tavallisimmi johonkin\nnurkkaan ja saanut ylleen umpeuttavan kuvun.\n\nSen vuoksi, että tämän tapahtuman syyt ovat helposti käsitettävät ja\ntoisaalta se tulokset eivät ole varsin mullistavia, sitä oikeastaan ei\nole tarvis pitää erikoisen evolutiojakson lähtökohtana. Asumuksen\nkeskellä sijaitseva avoin liesi oli useassakin suhteessa epämukava.\nSe otti runsaasti tilaa ja rikkoi sopimattomasti lattiapinnan.\nSeinävieressä ja varsinki nurkassa sijaitseva tulennos sen sijaan jätti\nsuurimman osan lattiapintaa vapaaksi. Siksipä jo avolietisissä\nkotarakennuksissa liesi monesti sijaitsee nurkassa. Mutta avoin liesi\noli puolestaan hankala varsinkin tulenvaaran kannalta. Tämän vuoksi\nvarsin aikaisin eri tahoilla asia pyrittiin auttamaan vangitsemalla\ntulennos umpeutettuun kiviseen uuniin. Mutta jo alkeellisissa\nkotarakennuksissa astuttiin tärkeä askel eteenpäin: epämukavuutta\naiheuttava savu tahdottiin johtaa tulennoksen ja lieden ylle kyhätyn\ntorven avulla katon läpi suoraan ulkoilmaan.\n\nNäin on tapahtunut jo esim. Siperian kansojen kotarakennuksissa. Ns.\n_tshuval_-tyyppinen uunilaite, jonka monet Siperian kansat (Obin\nugrilaiset, jakuutit jne.) sekä itäiset lappalaiset ovat tunteneet, ei\nperiaatteessa varsinaisesti poikkea etelä- ja länsieurooppalaisesi\ntakasta. Sekin on liesiuuni, johon välittömästi liittyy tulta\nvangitseva ja savua poisjohtava ympärys- ja päällysosa. Sen\nkehittyminen avoliedestä on päivänselvä. Eräissä tapauksis se sijaitsee\nvielä melkein asumuksen keskellä. Pääasiallisin eroavaisui näiden\nliesityyppien rakenteessa on rakennusaineessa. Takka valmistetaan\nkokonaan kivennäisaineista, kun taasen tshuvalin tekoon käytetään\nnidottuja risuja ja savea tahi valmistetaan sen savujohto sisältä\nsavetusta ontosta puurungosta.[78]\n\nSuljetun savu-uunin syntymisen ajasta ja syntymäpaikasta on näin ollen\nvaikeata käydä päättelemään. Tähän tulokseen on nähtävästi päästy\nitsenäisesti useammalla taholla. Pohjoisilla metsärikkailla alueilla\nsekä myös eteläisemmilläkin vuoristometsäisillä seuduillaa se\nilmeisesti on ikivanha. Kivinen savu-uuni oli paljon parempi\nlämmön antaja kuin avoliesi, mutta se vaati myös runsasta ja\ntehokasta polttomateriaalia. Tämän vuoksi se ei ole voinut saada\nkehittymismahdollisuuksia aroseuduilla, ja samalla se, varsinkin\nkehittyneemmissä muodoissaan, kuuluu kiinteän asutuksen kaudelle. Näin\non tässä suhteessa myöskin sen rakennusmuodon, savupirtin laita, joka\nperustuu tähän uunimuotoon.\n\nOn kuitenkin pantava merkille, että avolietisestä rakennuksesta monin\npaikoin kehitys on johtanut suoranaisesti savujohtoisiin asumuksiin,\nkun taasen toisaalta savu-uuni pitkänä kautena on muodostanut\nväliasteen avolietisen ja savujohtoisen asumuksen välillä.\nIlmastosuhteilla on tässä kohden myös ollut sanottavansa.\nRunsasmetsäisillä alueilla, missä talvi oli suhteellisen ankara,\nvoimakkaasti lämpöä antava savu-uuni ja siihen perustuva asumus tuli\nvallitsevaksi ja säilytti sitkeästi paikkansa vielä sen jälkeenkin, kun\noli tutustuttu savujohtoisiin uuneihin.\n\nRuotsin ruotsalaisilla savutupia ei nähtävästi ole ollut sen vuoksi,\nettä savujohtoinen takkauuni varsin aikaisin tuli avolieden tilalle.\nSen sijaan savupirtit varsin myöhäisiin aikoihin ovat säilyneet esim.\nitäalppien alueella; niitä on ollut myös paikoitellen Norjassa, mutta\nniiden alkuperä täällä on siihen saakka aivan selvittämätön kysymys,\nkunnes on tarkoin määritelty, millä alueella niitä tässä maassa on\ntavattu. Toistaiseksi on tunnettua, että niitä pääasiallisesti on\nesiintynyt Norjan Västlandetissa. Kirjallisuudessa esiintyvälle\ntiedolle, että Olaf Kyrren sadussa, tämän kuninkaan v:n 1100 paikkeilla\nensimmäisenä mainitaan antaneen tehdä uunitupia (_ofn-stofor_), tämän\nkysymyksen ratkaisussa ei voida antaa suurtakaan arvoa sen vuoksi,\nettei maininnasta voi kiinteästi päättää, millaisella uunilla kuningas\ntupansa varusti. Mikä on varmaa, on se, ettei suomalainen savu-uuni,\nkuten Lönborg tahtoo tehdä uskottavaksi, ole lainaa Norjasta, mistä se\nRuijan (Finmarken) ja Lapin kautta olisi kulkeutunut Suomeen.[79]\nSuomalainen savutupa-asumus, kuten mm. sen uunimuotojen\nyksityiskohdista käy selville, liittyy laajaan alueeseen itärajamme\ntoisella puolella; se on vanhastaan kuulunut myös muille Itämeren\nsuomalaisille kansoille. Se on ollut tunnettu permalaiskansoille,\nsamaten kuin Volgan suomalaisille, joista tsheremissit, kuten\nJevsovjevin lukuisista kuvista ja kuvauksista selvenee, ovat\nsäilyttäneet sen paikoitellen asuntomuotonaan viime vuosikymmeniin\nsaakka.[80]\n\nEilert Sundtin teoksessa esiintyvä norjalainen savu-uuni on siinä\nmäärin Keski-Skandinavian suomalaisten myöhäisvaiheisten savu-uunien\nkaltainen, että se epäilyksettä saatetaan lukea ni:den joukkoon.[81]\nTuskin lienee uskallettua jo näillä perusteilla väittää, että\nsuomalainen vaikutus ensi sijassa on otettava huomioon Norjan\nsavutupakysymystä ratkaistaessa. Koska kysymyksellä on yleistäkin\nkulttuurihistoriallista kantavuutta, näyttää tarpeelliselta käsitellä\nsitä myöhemmin yksityiskohtaisesti toisessa yhteydessä.\n\n_Käsiteltävänä olevan aiheen kannalta_ sen sijaan kysymyksellä Norjan\nsavutupien iästä ja alkuperästä ei ole erikoisempaa kantavuutta siksi,\nettä Keski-Skandinaviaan muuttaneiden suomalaisten varsinaisena\nasuntona heidän kanta-alueillaan oli savupirtti ja että he uudessa\nmaassa ottivat lähinnä tämän asuntomuodon sellaisenaan käytäntöön.\n_Savu-uunilla varustettu yksinäistupa_ oli useimmissa tapauksissa\nuutisasukkaiden asuinrakennuksen perusmuoto.\n\nRakenteellisessa suhteessa tämä asumus vastaa täydellisesti niitä,\njoita vielä äskeisiin aikoihin on säilynyt siellä täällä Suomessa,\nvarsinkin pohjoisessa Keski-Suomessa.[82] Sellainen yksinäistupa, jossa\noviseinä olisi täysin sileä, vailla lisärakenteita ja oven edustan\nsuojaa, on Keski-Skandinavian suomalaisilta nykyisin nähtävästi jo\nhävinnyt. Tukholman Skansenille Rörkullenista Lekvattnetista siirretty\nsavutupa-sauna-pirtti vastaa kuitenkin täysin tätä tyyppiä.\n\nRetziuksen kuvauksissa tavataan kaksikin tähän tyyppiin kuuluvaa\nsavutupaa. Toinen Röjdåforsista (Röydänkoskelta) oli neliskulmainen\nsalvottu tupa, jossa oli yksi ainoa huone. Sen yhdessä nurkassa\nsijaitsi melkein neljänneksen lattiapinta-alasta ottava neliskulmainen\nirtokivistä rakennettu savu-uuni. Ikkunoina olivat alkujaan olleet\nlykkyyluukulliset ikkunat, joihin aivan äskettäin oli asetettu\nlasiruudut. Toinen, Elgsjön savutupa oli sekin eteisetön ja\nkuistiton.[83]\n\nKeyland esittää tällaisen asumuksen, jota hän nimittää\nsavutupasaunaksi, poikkileikkauspiirroksen. Näissä\ntupasauna-asumuksissa oli lavo ja tasainen välikatto. Savujohto\npuuttui. Kehittyneemmässä muodossa lämpökatto oli kahden kurkiaisen\nvarassa ja siis kaksitaitteinen.\n\nHülphersin Säfsenin pitäjästä esittämä suomalainen pirtti eroaa tästä\nperusmuodosta siinä, että ovi on toisella sivuseinällä, lähellä\npäätyseinän nurkkaa. Tupa näyttää olevan lykkyyikkunainen ja\nlakeiseton. Oven asentoon tässä on jo voinut vaikuttaa niitten\nkehittyneempien savutuparakennusten muodot, jotka pian etempänä tulevat\npuheeksi.\n\nRakenteensa puolesta eroavat näistä vain vähäisessä määrässä ne\nyksinäissavutuvat, joissa oven edessä on suojus. Pistekodista\npuhuttaessa mainittiin, että yksinäistuvan oven eteen saattaa liittyä\npiste eli pistekota. Tällainen nähdään Retziuksen Klyperudista kuvaaman\nsavutuvan edessä. Tämä laite ei asuintuvan edessä ollut yksinomaan oven\nsuojus, vaan samalla kota, sillä siinä samaten kuin Keski-Suomessa oli\nliesi keittämistä varten.[84] Myös saunojen edessä oli pisteporstuita\noven suojuksena.[85]\n\nOven edustaa pyrittiin suojaamaan toisellakin tavoin niiltä\nepämukavuuksilta, joita lähinnä sade ja lumi aiheuttivat täysin\neteisettömälle tuvan oven edustalle. Kun tuvan ylimmät sivuseinähirret\nja kattovuoliaiset oviseinällä pidennettiin tarpeeksi, saatettiin\nniiden varaan tehdä katon jatkos, joka suojeli ylhäältäpäin oven\nedustaa. Kuten eräillä alueilla suomalaisissa saunoissa tämä jatke\ntuettiin pystypatsailla. Sen otsikko salvottiin umpinaiseksi, ja niin\nsyntyi ylhäältäpäin tunketuvaa sadetta ja lunta vastaan tehokas suoja.\nKun vielä sivuille aatiin vaikkapa vain jonkinlaista provisorista\nsuojaa, oli päästy pitkän matkaa eteenpäin eteisen syntyyn johtavalla\ntiellä.\n\nKehitys on tässä, kuten moniahtaalla muualla, esim. tsheremissien\nalkeellisluontoisissa savutupa-, metsäsauna-, sauna- ja\nkotarakennuksissa tapahtunut täysin itsenäisesti, käytännöllisyyteen\nja tarpeeseen perustuvan tendenssin pohjalla. -- Muutamat\ntsheremissiläiset rakennelmat (Jevsevjev, II, 12, 14) ovat täysin\nidenttisiä värmlantilaisten kanssa.\n\n\n\nc. Neliseinäisellä eteisrakennelmalla varustetut tuvat.\n\n\nYksinäistupa säilyy vieläkin itsenäisenä erillisenä rakennuksena,\nsäilyttäen edellä kuvatun perustyyppinsä. Mutta mukavuuden ja talouden\nvaatimukset kaipaavat täydellisempää oven edustan suojaa kuin piste,\nkaton pidennys tahi sen perustalla aikaansaadut tilapäisluontoiset\nsivuseinäsuojukset olivat. Tarvitaan sekä päältä että sivulta täysin\nsuojattu oveneteinen.\n\nTämän aikaansaamiseksi ei aluksi rakenneta nurkkasalvosrakennusta, vaan\ntyydytään tätä alkeellisempiin kyhäyksiin. Tarkoitukseen riitti\npyöreistä tahi vähän sivulta veistetyistä ohuehkoista seipäistä tahi\nvähän vahvemmista puista kokoonpantu kolmiseinäinen suojus, joka tuvan\noviseinään liittyvänä muodosti pohja-alaltaan useimmiten neliskulmaisen\numpeutuneen suojan. Sen nurkkakonstruktio saatiin aikaan pystyseipäiden\navulla, siis periaatteessa aitausmenetelmää sovelluttamalla. Katto oli\nyksivierrekatto, ovi välittömästi toisella sivuseinällä. Joissakin\ntapauksissa seiniin voitiin käyttää järeämpääkin materiaalia ja\nrakentaa tällainen eteinen salvosnurkkaiseksikin, kuten nähtävästi\nasian laita on östmarkilaisessa \"Klakenin\" tuvassa.\n\nTämän tapaiset eteisrakennukset eivät ole mäkitupa- ja mökkiasumuksissa\nolleet kovin harvinaisia viime aikoihin saakka meillä, varsinkaan\npohjoisessa Keski-Suomessa, mutta tähän ajatukseen perustuvia\neteisrakennelmia on voitu todeta esim. Itä- ja Etelä-Hämeestäkin.\nJälkimmäisellä alueella se kehittyy savujohtoiseksi pieneksi kamariksi.\nMyöskin riihen kylkirakennus saattaa perustua tähän rakennustapaan.[86]\nMonessa tapauksessa tällä, näinkin alkeellisella eteisrakennelmalla\nsaattaa olla aitan luonnetta sikäli, että siinä säilytetään pientä\ntaloustavaraa, jopa ruokatavaroitakin.\n\nTällainen alkeellisluontoinen eteisrakennelma onkin ollut\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksen jatkuvan kehityksen\npohjana. Paitsi sitä, että oven edusta kaipasi luonnollisista syistä\nsuojaa, varttuva talous vaati tarpeillensa tilaa, jota yksinäistupa ei\nvoinut tarjota. Eteisestä muodostuu tällöin _tuvan kanssa saman katon\nalle ja yhteen salvottu_ rakennuslisä. Kehitys on tässä tapahtunut\ntäysin saman suuntaisesti kuin monin paikoin Suomessa, jossa\nmökkiasumusten ja kalastajatupien eteiset ovat saattaneet olla tämän\nlaatuisia.[87] Alkeellisimmissa muodoissa tällainen eteinen saattaa\nolla vain pystylaudoista kyhätty.\n\nSuomessa tällainen rakennus, johon kuuluu tupa ja siihen liittyvä\neteinen, jonka ovi on toisella sivuseinällä, on tyypillinen pieneläjän,\nkeskimaan mäkitupalaisen, pikku torpparin tahi rannikon kalastajan\nasumus. Tämä asuinrakennustyyppi tavataan Pohjanlahden rannikolta\nVenäjän Karjalaan ja Aunukseen saakka. Saattaapa syrjäänläinenkin\nasuinrakennus olla tämän periaatteen mukaan rakennettu. Sen täydellinen\nvastine on löydettävissä tsheremissien äskeiseen aikaan säilyneitten\nsavutupien joukosta. Miten tämä tendenssi on elänyt Keski-Suomessa\nsavujohtoistenkin asuinrakennusten kautena, selviää kuvasta, joka\nosoittaa, miten yksinäistuvan eteen myöhempänä lisänä rakennettu\neteiskamarirakennus on syntynyt tämän suunnan mukaisesti.\n\nSeuraava aste eteisen kehityksessä on sen jakautuminen kahtia, etu- ja\nperäosaan. Tämä askel astuttiin lähinnä siinä tarkoituksessa, että\nruoka- ja taloustavaroille saataisiin suojaisampi säilytyspaikka kuin\nmitä yksihuoneinen eteinen oli. Taemmasta osasta syntyy tällöin\nsäilytyshuone eli aitta. Nain on asianlaita esim. Ahvenlammenmäessä\nsekä Klakenissa sekä Segerstedtin kokoelmissa olevaan Hvitsandilaiseen\nsavutuparakennukseen nähden. Joskus peräosa saattaa olla\nikkunallinenkin.\n\nTämä muoto tavataan sellaisenaan myös Suomessa, esim. pohjoisessa\nKeski-Suomessa, jossa takaosasta syntyy _konttori, ruokakonttori eli\nmaitomökki_.[88] Sille yhteellinen on myös aunukselainen\nsavupirttirakennus, jonka eteinen on jakautunut kahteen osaan, joista\ntaaempi on pikku aittanen.\n\n\n\nd. Päätyyn liittyvällä eteisrakennelmalla varustetut tuvat ja niiden\njälkeläiset.\n\n\nEdellisessä tarkastelussa eteisetön yksinäistupa on todettu\nKeski-Skandinavian suomalaisten varsinaisen asuinrakennuksen\nperusmuodoksi. Siihen liittyvät lisät ovat olleet osittain alkeellisia\noven edustan suojuksia, mutta niitten kehittyneemmät muodot ovat jo\npäätyneet kiinteällä (salvotulla) eteisrakennelmalla varustettuun\nasuntotupaan.\n\nTämä alkeellisluontoinen, alkujaan yksihuoneinen, lopullisessa\nasteessaan kahtia jakautunut eteishuone on sittemmin ollut rikkaan ja\nmonisuuntaisen kehitysvaiheen lähtökohtana. Sen yhteydessä voidaan\ntodeta, että tähän saakka tarkastellut asuinrakennuksen muodot ovat\npohjautuneet siihen kantaan, mikä uutisasukkaille oli tunnettu ja\nominainen vanhoilla kantamailla tahi mihin luonnollinen kehitys\nyksinkertaisimmista muodoista johti. Tähän saakka ei tähän kehitykseen\nympäristön toiseen kulttuurikantaan perustuvat vaikutteet ole ottaneet\nosaa. Mutta tästä eteenpäin asuinrakennuksen kehityskulkuun liittyy\ntekijöitä, jotka on etsittävä yleensä skandinaavisesta ja tietenkin sen\nlähimmän ympäristön rakennuskulttuurista, missä uutisasukkaat\nkulloinkin elävät.\n\nEro näiden kahden kulttuuripohjan välillä ei kuitenkaan ole jyrkkä eikä\naina selvästi todettavissakaan. Ruotsalaisessa rakennusopillisessa\nkirjallisuudessa se tyyppi, johon viimeksi päädyttiin on saanut\n_moratuvan_ nimen.[89] Jollei uunilaitetta sekä sitä seikkaa, että\neteisen takaosaan syntynyttä huonetta nimitetään kamariksi, oteta\nhuomioon, tyyppi on täysin yhteellinen niille, joihin viimeksi olemme\npäätyneet. Värmlantilaisen säiliö- eli romuhuoneen (_smock_)\nkehittyminen suurempia siisteysvaatimuksia täyttäväksi huoneeksi, jossa\nruokatavaroiden ym. säilyttämisen ohella ehkä asuttiinkin, ei kaipaa\nselvittelyjä. Sen vuoksi emme tämän asteiselle taalalaiselle\nrakennusmuodolle Keski-Skandinavian vastaavien tyyppien tarkastelussa\nsaata antaa sellaista kulttuurihistoriallista erikoisasemaa, että se\nolisi vaikuttanut mainitun alueen suomalaisten sekä, niin kuin tuntuisi\noletettavalta, Suomen rannikkoruotsalaisten vastaavan muotoisiin\nrakennuksiin. Se on pikemminkin täälläkin kuten laajalla alueella\nSuomessa sekä maamme itärajan ulkopuolella, paikallisen kehityksen\ntulosta, jonka syntymiseen lähinnä tietynasteinen talousmuoto on\nvaikuttanut. Sen esiintyminen nimenomaisesti Taalaissa saattaa, niin\nkauan kuin sen levinneisyysrajoja tarkemmin ei ole määritelty, johtaa\nmieleen myös suomalaisen jälkiperun.\n\nErixon pitää moratupaa luonteenomaisena Moralle ja muutamille muille\ntähän pitäjään liittyville pitäjille ylä-Taalaissa, mutta myöntää sen\nesiintyvän pienemmissä talonpoikaistaloissa ja pikku asumuksissa\nsuurimmassa osassa maata. Se olisi ns. kaksois- eli parituvan\n(_parstugan_) sivumuoto, joka olisi syntynyt toisen puoliskon\n\"surkastumisen\" kautta, ja olisi iältään, jollei niin vanha kuin\nviimeksimainittu, varmasti keskiaikaan ulottuva. Tämä rakennusmuoto\nolisi köyhyyden ja tilusjakojen aiheuttama. -- Tässä yhteydessä sama\ntutkija oikeastaan puhuu melkoisesti toisenlaisesta tyypistä,\nsellaisesta, jossa tuvan ovenpuoleiseen päätyseinään on avautunut ovi\nsuoraan tuvasta, jotenka _eteisestä tupaan ja tuvasta kamariin vievä\novi ovat rinnakkain_, sen sijaan että edellisessä ovi kamariin kävi\nsuoraan eteisestä.[90]\n\nTämä näköjään periaatteellisesti ja ensi näkemältä vähäpätöinen\neroavaisuus ansaitsee Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksien\ntarkastelussa erikoista huomiota. Edelliset eteisrakennelmat on\nsaatettu johtaa paikallisen ja omaperäisen kehityksen varassa\ntapahtuneina oveneteissuojista. Niihin saattaisi typologisesti lukea\nmyös aikaisemmin mainittua laatua olevan moralaistuvan. Sen sijaan sen\ntyypin syntymiseen, jossa tuvan uuninpuoleisella päätyseinällä on\nrinnakkain kaksi ovea, ovat alkuperäiseen suomalaiseen kantaan molemmin\npuolin Pohjanlahtea skandinaaviset esikuvat selvästi vaikuttaneet.\nTarkasteltakoon aluksi tämän tyyppisiä Keski-Skandinavian suomalaisten\nasumuksia. Eri muunnoksina tyyppi usein on tavattavissa pienasumusten\nasuinrakennuksena, mutta on voinut olla myös pitkälle menneen\nkehitysasteen saavuttaneen asuinrakennuksen perusmuotona. Koko siltä\nalueelta, mistä aineistoa on, tällaisia tahi tähän muotoon\npalautettavia asumuksia on löydettävissä.\n\nEteisen perällä olevan huoneen nimityksenä saattaa, kuten Retzius'en\nElgsjöstä esittämän suomalaistalon pohjapiirroksesta selviää, kuten\nmoratuvissa, olla kamari. Sen tavallisempi nimitys suomalaistaloissa on\n_piisitupa, kellari tai kyökki_. Kun tarkastelee moratupien kamareiden\nkehittyneitä liedellisiä uunilaitteita, saattaa olettaa, että kamarilla\nniissäkin on ollut keittiön tehtäviä, ja toisaalta Keski-Skandinavian\npiisitupa, samaten kuin takkatupa Suomessa, tavallaan on ollut \"parempi\nhuone\", kamari. Nimitykseen perustuva ero on siis olematon.\n\nTähän asuinrakennusmuotoon lukeutuvia ovat esim. Myran autio\nsavutuparakennus Östmarkin ja Lekvattnetin pitäjien rajalla, samaten\nTorsbyn kotiseutumuseoon Fryksänden pitäjästä siirretty suomalainen\nasuinrakennus. Se on elänyt savujohtoisen ja kehittyneen\nkaksikerroksisen asuinrakennuksen asteelle saakka. Tuvan sisustan\nluonteenomaiseksi ominaisuudeksi tästä rakennustavasta juontuu se,\nettä oviseinällä kuten moratuvissa, on kaksi ovea vierekkäin.\nSuomalaisrakennuksissa se on ollut tyypilliseen muotoonsa kehittynyt\nainakin jo 1700-luvun loppupuolella.\n\nTämä asuinrakennuksen erikoisominaisuus tavataan _laajalla alueella\nmolemmin puolin Pohjanlahtea_. Sen rajaa Pohjanlahden itä- enempää kuin\nlänsipuolellakaan tällä hetkellä ei voida tarkoin määritellä sen\nvuoksi, ettei sitä koskevia erikoistutkimuksia ole suoritettu.\nVoidaan kuitenkin pitää varmana, että tähän tyyppiin palautuvia\nasuinrakennuksia tavataan Suomessa Merenkurkun (Närpiön) tienoilta\nalkaen Etelä-Pohjanmaalle, mistä se itäänpäin, tosin harvinaisena,\nkulkeutuu ainakin Multialle Keskisuomeen saakka. Länsi-Satakunnasta\nsiihen palautuvia asuinrakennuksia myös on löydettävissä.[91] Se on\nyleinen Varsinais-Suomessa, jossa se torpparirakennuksissa voidaan\ntavata yksinkertaisena perusmuotona, mutta voi sisältyä myös\nkehittyneihin asuinrakennuksiin. Uudeltamaalta se on tunnettu ainakin\nmaakunnan keskiosan pieneläjäin asumuksissa,[92] mutta näyttää\nsäilyneen suurehkojenkin talojen asuinrakennuksissa.[93]\n\nPaitsi Taalain Morassa sekä \"pikku taloissa suurimmassa osassa Ruotsia\"\ntämä rakennustyyppi elää Norjassa.[94]\n\nSitä kehityskulkua seurattaessa, jota edellisessä on tahdottu tehdä\ntajuttavaksi, mikäli kysymyksessä on yksinäistuvan kehittyminen\neteiselliseksi ja lopulta kolmihuoneiseksi rakennukseksi, ei mikään\nsuurempi periaatteellinen tahi kulttuurihistoriallinen enempää kuin\nkäytännöllinenkään seikka näyttäisi tekevän vastuksia käsitykselle,\nettä -- kuten jo etempänä viitattiin -- mooratuvankin kehitys on ollut\nsama.\n\nTämän asuinrakennusmuodon kulttuurihistoriallisen puolen selvittelyssä\nei kuitenkaan voida olla ottamatta huomioon sen erikoisia\nlevinneisyyssuhteita. Suomessa se muoto, jolle on ominaista eteisen\njakautuminen kahtia, jotenka tuvan oviseinällä kaksi ovea asettuu\nvierekkäin, ilmeisesti on läntiseen kulttuuripiiriimme lukeutuva ja\npääasiassa löydettävissä Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikkoalueilta\nja niiltä jonkin matkaa sisämaahan (Kuortane--Multia). Itäisessä ja\nkeskiosassa maata se ainakin vanhan perinnäisen rakennustavan ilmiönä\non tuntematon. Tällä tavoin jää epäämättömäksi, että suomenpuolisten ja\nskandinaavisten yhtäläisyyksien välillä täytyy olla yhteinen\nkulttuurihistoriallinen pohja, jolloinka, ottamalla huomioon\nkansankulttuurimme lännestä saadut vaikutteet yleensä, tässä\ntapauksessa skandinaavinen vaikutus meikäläisiin rakennusmuotoihin\nlähinnä on otettava huomioon. Mutta missä \"moratupainen\"\nasuinrakennustyyppi on syntynyt ja onko sen keskustana pidettävä sitä\npaikkakuntaa, jonka mukaan ruotsalainen kansanrakennusten tutkimus sen\non nimittänyt, jää vielä avoimeksi kysymykseksi. Sitä kehityslinjaa\nseuraamalla, jota edellä on pyritty hahmottelemaan voitaneen tähän\nperusmuotoon palautuvien asuinrakennusten kehityksen yleensä katsoa\ntapahtuneen alkeellisluonteisten oveneteisrakennelmien pohjalla ja\nvaikutuksesta.\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksen yksinkertaisimmaksi\nperusmuodoksi olemme todenneet salvotun yksinäistuvan, jonka ovi on\ntoisessa päätyseinässä. Tämä rakennusmuoto on vastaavanlaatuisten\nantiikkisten rakennusmuotojen mukaan saanut _megaron_-tyypin nimen.\nRuotsalaisissa kansanrakennuksia käsittelevässä kirjallisuudessa sen,\nsamaten kuin nurkkasalvoksen, on katsottu erikoisesti olevan ominaisen\nItä-Euroopalle ja saapuneen itäisistä Välimerenmaista Ruotsiin.[95]\n\nTuskin tarvinnee ryhtyä erikoisiin todisteluihin sen väitteen puolesta,\nettä sen tapainen nurkkasalvoksellmen ja harjakattoinen hirsirakennus,\njossa ovi on päätyseinässä, on voitu sitä alkeellisemmista\nrakennelmista kehittää itsenäisesti useilla tahoilla. Tällaista\nkehitystä saatetaan seurata nimenomaan laajoilla alueilla pohjoista\nmetsävyöhykettä. Oven sijoittamisella päätyseinään oli se etu, että\nalkeellisin keinoin (katon pidennyksellä, sivuseinien hirsien\npidentämisellä) helposti voitiin saada suojaa oven eteen. Siksi esim.\ntsheremissiläiset metsästäjäin varsin alkeellisluontoiset\nmetsäsaunarakennelmat ja varsinaiset saunat ovat \"megaroneja\", joissa\nedellä mainittua mahdollisuutta on käytetty hyväksi. \"Megaroneja\"\nolisivat jyrkässä typologisessa mielessä myös lappalaisten,\nkarjalaisten, syrjäänien ja Obin ugrilaisten patsaalliset riista-aitat;\netäisempiäkin esimerkkejä voitaisiin luetella pitkin pohjoista\nEuraasiaa. Keski-Skandinavian suomalaisten, samaten kuin viimeksi\npuheenaolleitten rakennusmuotojen tarkastelussa megaron-teoria voidaan\njättää tykkänään huomiota vaille.\n\n\n\ne. Vaihtelevalla eteisrakennelmalla ja oviaukolla varustetut\nasuinrakennukset.\n\n\nNiiden asuinrakennusten rinnalla, joissa eteisrakennelma liittyi\npäätyyn, niin että tämä ominaisuus muodostui suuntaa määrääväksi\nasuinrakennuksen jatkuvassa kehityksessä, havaitaan toisia, joissa\ntästä periaatteesta on ainakin osittain luovuttu.\n\nKeylandin Nyskogasta esittämässä pohjapiirroksessa sisäänkäytäviä on\nkaksi, molemmat sivuseinällä. Toisesta päästään tupaan, toisesta\nkamariin. Samoin on asianlaita Mangslibergetin savutupaisessa\nasuinrakennuksessa sillä erotuksella, että keittiöön on lisäksi ovi\nsuoraan ulkoa. Tässäkin muodossa tuvanrakennuslisä on toisen päädyn\npuolella, ja se eroaa edellisistä muodoista vain siinä, että\nkuistikolta on ovi suoraan tupaan. Samaan tyyppiin lukeutuvina voidaan\npitää Honkamäen (Ryen) savutuparakennusta Grue Finnskogissa Norjassa.\nSiihenkin kuuluvat samat perusosat kuin aijemmin käsiteltyihin\nasuinrakennuksiin; sen sivuseinällä on myöhäisempi laudoista rakennettu\nkuistikko, josta ovi vie suoraan tupaan.\n\nTämä muunnos on selvästi kehittynyt edellä tarkastelluista\neteisovellisista, ja muutoksen aiheuttajana näyttää lähinnä olleen\nkuisti. Eteisen ovenedusta tarvitsi puolestansa suojaa, ja sellainen\nrakennettiin mieluummin niin pitkäksi, että se ulottui pitkin tuvan\nseinäviertä, joten siitä voitiin avata suojattu ovi suorastaan tupaan.\n\nTähän kehitykseen skandinaaviset ja kuten näyttää, lähinnä norjalaiset\nesikuvat ovat ottaneet osaa. Norjalaisissa rakennuksissa asettuu joko\ntavallinen tahi riimaulkoneman avulla aikaansaatu kuisti rakennuksen\npitkälle sivulle, ja ovi tahi ovet huoneisiin avautuvat siitä.\n\nMyöhempänä ja satunnaisluonteisena lienee pidettävä sellaista\noviaukkojen järjestelyä, jollainen havaitaan Vaissilan (Norra Viggenin)\nKeskikylän (Mellangård) asuinrakennuksessa, jossa eteisestä vievän oven\nohella on ovi ulkoa suoraan keittiöön. Samoin on tapahtunut saman kylän\nMäkikylässä, jonka asuinrakennuksessa sitä paitsi havaitaan edellisestä\ntuntemamme rakennuksen pituussuuntaan asettunut eteisrakennelma, josta\nvie ovi kamariin.\n\nVärmlantilaisten alkeellisluontoisten asuinrakennusten sarjassa\nsaatetaan havaita myös sellaisia, jotka ovat eteisettömiä, mutta joiden\nsisäänkäytävä on sivuseinällä. Tällainen on Keylandin Gräsmarkin\npitäjästä esittämä kaksihuoneinen asuinrakennus, johon kuuluu vain\nsavutupa ja takkatupa. Samoin on asianlaita sisäänkäytävään nähden\nSödra Finnskogan Nikkarilan (Mackartjärn) asuinrakennuksessa, jossa\nkuitenkin on myös toinen sisäänkäytävä suoraan savutupaan. Edellistä,\njoka muutoin rakennustyyppinä vastaa etempänä käsiteltäviä\nyksinkertaisella eteisellä varustettuja asuinrakennuksia, lienee\npidettävä sekamuotona, joka on syntynyt siten, että eteisen malliin\ntehty rakennuslisä on saanut toisen tuvan, takkatuvan aseman ja tästä\njohtuen on katsottu soveliaammaksi avata sisäänkäytävä suoraan tupaan,\njolloin ovi on joutunut sivuseinälle. Jälkimmäisessä rakennuksessa,\njonka uunin asento jo puhuu voimakkaasta vieraasta vaikutuksesta,\nhuonejärjestykseen nähtävästi on vaikuttanut kaksitupainen asuntomuoto.\n\n\n\nf. Kaksitupaiset asuinrakennukset ja niiden muunnokset.\n\n\nTähän asti tarkasteltujen yksinäistupaa kehittyneempien\nasuinrakennusten pääominaisuuksia on ollut se, että yksinäistupaan\nliittyvä rakennuslisä asettuu ovenpuoleisen päätyseinän puolelle.\nAsuinrakennuksen voi tällöin sanoa muodostuvan toispuoleisesti\npainoitetuksi.\n\nAsuinrakennuksen jatkuvan kehityksen kannalta tämä perusmuoto ei\ntarjonnut tarpeeksi käytännöllisiä edellytyksiä kehittyneiden\nmonihuoneisten asuinrakennusten sommittelulle, ja osittain sen vuoksi,\nosittain eräistä toisista syistä, jotka jäljempänä otetaan puheeksi,\noli pyrittävä muotoon, joka oli tasapainoisemmin sommiteltu. Näin\nsyntyvät asuinrakennukset, joissa sisäänkäytävä on sivuseinän\nkeskiosassa.\n\nPyrkimys varsinaisen asuintuvan oheisten huoneiden laajentamiseen\nilmeni sitä voimakkaampana, mitä enemmän taloudessa edistyttiin ja\najateltiin suurempaa mukavuutta kuin jokapäiväisen elämän kaikkein\nvälttämättömimpiä vaatimuksia. Jo toispuolisesti painoitettujen\nasuinrakennusten kaudelta olivat keittotupa (_kåve_) ja savujohtoinen\ntakkatupa (_spisstuga_) tunnettuja ja saattoivat kuulua\nasuinrakennuskompleksiin. Niiden merkityksen ja samalla myös ko'on sekä\nsisustuksen kasvaessa se asuinrakennuksen puoli, joka yksinäistuvan\neteen oli alkujaan kehittynyt alkeellisluontoisista eteisrakennelmista,\nsaavutti vähitellen samat mittasuhteet kuin varsinainen tuvanpuoli.\nKeittiö sijoittui rakennuksen keskiosaan eteisen vastapäätä, ja\ntakkatupa kasvaa leveydeltään ja usein pituudeltaankin asuintuvan\nmittaiseksi. Tämän kehityksen tuloksena on kaksitupainen asuntorivi,\njonka sisäänkäytävä on toisen sivuseinän keskellä. Tämä muoto on toinen\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennusten perustyypeistä ja\nsekin on ollut jatkuvan kehityksen lähtökohtana. Se tavataan jo niissä\nmelkoisen alkeellisissa takkatupapirttirakennuksissa, jotka sisältävät\nsamat perusosat kuin päätypuolittain kasvanut asuinrakennus. Vanhaa\nkantaa edustaa tässä eteisen sijoitus sivuseinäviivan sisäpuolelle ja\nkeittiön sijaitseminen sen pohjassa. Keittiön sijoittuminen tällä\ntavoin rakennuksen keskukseen on seikka, johon myöhemmin on syytä\npalata.\n\nUseimmat huomattavamman kehitysasteen saavuttaneet värmlantilaiset\nasuinrakennukset ovat palautettavissa tähän perusmuotoon. Kehitys on\nkuitenkin tapahtunut vaihtelevien periaatteiden mukaan, joita alempana\nseurattakoon.\n\n1. Vanhojen värmlantilaisten savutuparakennusten joukossa\ntavataan sellaisia, joista puuttuu keittiö, joten rakennuksen\nmuodostavat savutupa, eteinen (_gongi_) ja _piisitupa (takkatupa)_.\nViimeksimainittu on savuttanut likimain savutuvan mittasuhteet, jotenka\nrakennusta voidaan pitää tasapainoitettuna kaksitupaisena\nasuinrakennuksena.\n\n2. Useimmissa pitemmälle kehittyneissä asuinrakennuksissa eteisosa,\nsamaten kuin aijemmin tarkastelluissa päätypuolisissa, on jakautunut\nkahtia, varsinaiseksi eteiseksi ja keittiöksi. Näin on tapahtunut\nÖstmarkin Juhoilassa sekä Lekvattnetin Sorktjärnissä.\n\nEdellisen (1) muodon saattaa lähinnä käsittää syntyneen siten, että\nsavujohdottoman yksinäistuvan eteen myöhemmin on rakennettu toinen\nsavujohtoinen, ja ne yhdistetty eteisellä. Viimeksi tarkasteltuihinkin\nnähden tämä selitystapa saattaa tulla kysymykseen, mutta samalla voi\nhavaita, että ne ovat läheistä sukua päätypuolelta painoittuneen\nasuinrakennuksen kanssa ja voineet syntyä siten, että alkujaan\novipäätyyn liittyneestä eteisestä kehittyneeseen eteiseen ja keittiöön\non pitkittäissuunnassa liittynyt uusi rakennuslisä, savujohtoinen tupa.\nTätä käsitystä tukee käsittääkseni esim. se, että Juhoilan\nasuinrakennuksen nykyinen keittiö vanhemmassa asussaan on ollut\npiisiuunillinen, mutta myöhemmin muutettu hellauunilla varustetuksi.\n\nSavujohtoisella uunilla varustettua tupaa saatettiin, samaten kuin\nKeski-Suomessa nimittää myös _uudeksi tuvaksi (nystuga)_, ja sen\nkäyttö saattoi rajoittua juhlatilaisuuksiin. Siihen kerättiin\n(ilmeisestikin myöhemmällä kaudella) talon arvokkaimmat tavarat kuten\nlammasnahkavällyt ym. pukuesineitä, jotka ripustettiin seinille talon\nvarakkuuden todisteina.[96]\n\n3. Seuraavassa asteessa asuinrakennuksen toisessa päässä oleva\ntakkatupa jakautuu kahdeksi kamariksi. Näin on tapahtunut Nyskogan\nKarvailassa (Södra Viggen). Tavallisesta kannasta poikkeavana tätä\nasuinrakennusta on pidettävä siksi, että keittiöön ei nyt ole ovea\ntuvasta enempää kuin eteisestäkään, mutta sen sijaan suoraan ulkoa ja\ntoisesta kamarista. Ulko-ovien edessä olevien millojen nimenä on\npisteporstuitten kaudelta säilynyt _piste_ ja keittiöstä käytetään\nkyökin ohella myös nimitystä _kota_.\n\nSaman pitäjän Vaissilassa (Norra Viggen) sijaitsevan Viinikan torpan\nasuinrakennus on kehittynyt saman periaatteen mukaisesti. Tästä kehitys\nvoi viedä tulokseen, jossa takkauunin puoleinen osa jakautuu kolmeksi\nhuoneeksi.\n\nTällä pohjalla värmlantilais-suomalainen savutupainen asuinrakennus\nulkoisten piirteittensä puolesta saavuttaa lopullisen tyypillisen\nmuotonsa. Savutuvassa sisäänkäytävän puoleisella sivuseinällä on kaksi\nikkunaa, vanhempien rakennusten takkatuvassa yksi, uudenaikaisemmissa\nkaksi.[97] Ulkoisten rakennepiirteittensä puolesta, akkunoittensa luvun\nja laadun sekä eteissuojan, seinien ja nurkkien laudoituksen ja\nmaalauksen kannalta suomalainen savutupaan perustuva asuinrakennus on\nVärmlannissa saavuttanut korkeankin kehitysasteen.[98]\n\n4. Värmlantilaisissa savutupa-asuinrakennuksissa on todettavissa näiden\npäämuotojen ohella myös ilmeisiä sekamuodostumia. Sellaisena on\npidettävä Östmarkin Hollannin asuinrakennusta, jonka pääosan muodostaa\ntoispäätyisesti kasvanut (savutupa--eteinen--keittiö) osa, mutta johon\nmyöhemmin rakennettuna lisänä kuuluu \"ruotsalaistupa\"; näitä osia\nyhdistää läpikäytävä, melkoisen avara eteinen. Asuinrakennus on siis\ntavallaan päätyeteisellisten sukua, mutta samalla kaksitupainen; sekin\nsaattaa olla samalla esimerkki ns. kaksois- eli paritupaisen\nasuinrakennuksen synnystä.\n\n5. Kahden perheen asuttava savutuparakennus jakautuu kaksitupaiseksi,\njossa eteinen on yhteinen, mutta keittiö ohuemmalla väliseinällä\n(mahdollisesti myöhemmin) jaettu kahtia, niin että molemmilla perheillä\non yhdeksi rakennetusta keittiön uunista oma osuutensa. Molemmat\npuoliskot ovat saaneet tyypillisen oviseinämuodostuksensa kaksine\neteiseen ja keittiöön johtavine ovineen.\n\nNorjan puolella, esim. Grue Finnskogin Tvängsbergetin vanhassa\nsuomalaistalossa, joka on kehittynyt äveriääksi kartanoksi, savutupa\nsaattaa elää yhä varsin monisuhtaisen kehityksen saavuttaneessa\nkaksikerroksisessa asuinrakennuksessa.\n\nViimeisintä kehitysvaihetta suomalaissukuisissa ja -nimisissä taloissa,\njoissa kuitenkin suomen kieli jo on ainiaaksi sammunut, osoittaa\nsellainen uudenaikainen asuinrakennus, jota kuva 86 esittää. Rakennus\nei varsinaisesti enää kuulu tarkastelumme piiriin, sillä\nsuomalaisperäisiä elementtejä ei siinä ole havaittavissa.\n\n\n\ng. Asuinrakennuksen kompositioniset erikoisominaisuudet.\n\n\nEdellä tapahtuneen tarkastelun tuloksena on muun ohella ollut se, että\non saatettu todeta eteisettömän yksinäistuvan geneettinen yhteys\npäätyeteiselliseen ja siitä kehittyneeseen kolmihuoneiseen, ovi\npäädyittäin painoitettuun asuinrakennustyyppiin. Tämän kehityksen on\nnähty ainakin tiettyyn asteeseen saakka (eteisen perällä aitan\ntehtäviin erotettu osa, tuvasta ovi vain eteiseen) saattavan pohjautua\nalkeellisluonteisiin oveneteisrakennelmiin.\n\nAskel siihen muotoon, jossa eteisen pohjassa oleva huone muodostuu\nkamariksi tahi ns. takkatuvaksi ei ole pitkä, ja sitä saattaa katsoa\nedellisten muotojen jatkuvan kehityksen tulokseksi. Tämän perustyypin\ntarkastelu on osoittanut sillä olevan sen laatuiset maantieteelliset\nlevinneisyyssuhteet, ettei kulttuurihistoriallista yhteyttä\nPohjanlahden ja osittain Itämeren tämän- ja tuonpuolisten muotojen\nvälillä saateta kieltää.\n\nYksinkertaisessa muodossaan, kolmihuoneisena, tyyppi on pieneläjien\nasunto. Se tavataan kuitenkin varsin kehittyneen asteen saavuttaneissa\nsuomalaisissa asuinrakennuksissa, joten sen ikä ja elinvoimaisuus ovat\nvarsin huomattavat. Sen puuttuminen itäisen kulttuurialueemme\nasuinrakennuksista tekee mahdolliseksi olettaa, että sen\nmuodostumisalue on lännessä. Jos yleinen kulttuurivirtauksen suunta\notetaan huomioon, sen alueen saattaa katsoa sijainneen Pohjanlahden\nlänsipuolella tahi sen molemmin puolin rannikkoalueella.\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennusten kohdalta asia on\nyksinkertaisempi. Ei saateta olettaa, että he olisivat tämän\nperusmuodon tuoneet mukanaan lähtösijoiltaan, sillä se oli siellä\ntuntematon. Heidän rakennuskulttuurissaan kolmihuoneinen ovenpäädyn\npuolelta kasvanut asuinrakennus, jonka tuvasta _vie ovi eteisen\ntakaiseen piisi- l. takkatupaan_ (kamariin) ja _toinen_, sen vierellä\noleva _eteiseen_, on lähinnä skandinaavisen vaikutuksen alaisena\nmuodostunut.\n\nSaatetaan kysyä, mikä on ollut se tekijä, joka on vaikuttanut\ntämän muodon kiteytymiseen Keski-Skandinavian suomalaisten\nasuinrakennuksissa. Syy on luonnollisimmin etsittävissä skandinaavisen\nrakennuskulttuurin piiristä. Nähdään, että jo varsin aikaisilla\nasteilla jonkinlainen keittohuone, (_kove_, kyökki, kota) kiinteästi\nliittyy asuinhuoneeseen, ja nimenomaan eteisen takainen huone muodostuu\nsiksi. Näin tapahtuu sekä ovipäätyisesti kasvaneissa, että\nsymmetrisissä kaksitupaisissa asuinrakennuksissa.\n\nTämä ominaisuus on skandinaavinen ja se tavataan jo kaksihuoneisissa\nkeittiön ja tuvan sisältävissä asuinrakennuksissa.[99] Skandinaavisille\nmuodoille, olkoonpa puhe \"frankkilaisista\" tahi \"götalaistyylisistä\"\nasuinrakennuksista, on luonteenomaista asuinhuoneen ja keittiön\nsijoittuminen useampiosaiseksi yhtenäiseksi kompleksiksi, jossa\nuunilaite on sijoittunut asuinhuoneen välittömään yhteyteen.\n\nSuomessakin, ja nimenomaan jo varsin varhaisella asteella, keittohuone\npyrittiin sijoittamaan asuinhuoneen yhteyteen. Näin tapahtui jo\nsilloin, kun pistekota sijaitsi yksinäistuvan oven edessä. Mutta\nasuinrakennukseen tässä tapauksessa asuinhuoneeseen kiinteänä\nrakennusosana liittyvä keittiö on savutupakaudella Suomen\nasuinrakennuksissa ja nimenomaan Keski-Skandinavian suomalaisten\nkantapaikoilla myöhäinen ilmiö. Keittiön, varsinkin synteettiseen\nuunisysteemiin perustuvan syntyminen, sekä siitä johtuva\nasuinrakennuksen jaoitus, on näin ollen skandinaavisen vaikutuksen\naikaansaannos.\n\nOn muutoin merkillepantavaa, miten aikaisessa asteessa tämä tendenssi\non havaittavissa. \"Takkatupapirtissä\" (_spisstugupörte_, Keyland)\ntakkatuvan avotakka ja keittiön liesi ovat rakennetut yhteen, toisessa\nsavutuparakennuksessa savutuvan, takkatuvan ja kamarin uunina on\nyhteinen rakennuksen keskessä oleva kompleksi, joskus taas savutuvan ja\ntakkatuvan uuni ovat yhtä. Siis jo savutuvan uuni saattaa ottaa osaa\ntähän keskittymisprosessiin. Kehittyneemmissä, esim. symmetrisest:\npainoitetuissa kaksitupaisissa asuinrakennuksissa, joissa keittiön uuni\nasettuu takkatuvar puolelle, sama yhtenäistymispyrkimys havaitaan, jopa\nniin, että kolmen huoneen uunit yhtyvät.\n\nNäissä uunilaitteen yhteytymisissä on otettava huomioon erikoisena\ntekijänä juuri tunnettu uunilaitteen sijoittuminen rakennuskompleksin\nkeskelle. Tämä Keski Euroopan mantereen pohjoisosille erikoinen piirre\n(\"saksilainen talo\" jne.) on levinnyt Baltian maihin, Viroon ja\nEtelä-Skandinaviaan. Ns. mantteliuunina se on saanut sijansa mm.\nLatvian, Viron ja Etelä-Ruotsin rakennuskulttuurissa. Norjalaisissa\nasuinrakennuksiss tavataan samoin tämä uunilaitteen keskeinen sijoitus,\nkuitenkin ilman manttelisavupiippua. Nimenomaan tältä suunnalta tullut\nvaikutus lieneekin lähinnä otettava huomioon analysoitaessa sellaista\nuunin sijoitusta.\n\nEi myöskään ole epäiltävissä, etteivätkö sellaiset uunikeskitykset,\njoissa keittiön ja kamareitten uunit ovat yhtyneet ja lisäksi\nosoittavat taipumusta sijoittua rakennuskompleksin keskeen, olisi\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksissa syntyneet\nskandinaavisella pohjalla. Tosin Suomessakin tällaista uunilaitteitten\nkeskittymistä havaitaan (esim. satakuntalaisen pirtin ja pakarin uuni\nusein yhtyvät, varsinais-suomalaisten \"takakamarien\" ja \"esituvan\"\nuunit ovat yhtä jne.), mutta ne kuuluvat verrattain myöhäiselle ajalle\nja kehittyneen asuntomuodostuksen tuotteina eivät saata tulla otetuksi\nlukuun nyt kyseessä olevien seikkojen tarkastelussa.\n\nUunilaitteen syntetistyminen on siis epäämättömästi vaikuttanut\nkokoonvetävästi, konsentroivasti myös Keski-Skandinavian suomalaisten\nasuinrakennuksen muodostumisessa. Tämän tapahtuman yhteydessä näyttävät\nsuhteellisen eteläisetkin vaikutteet tulevan kysymykseen. Sitä astetta,\njoka etelästä Tanskan kautta on saapunut Etelä-Ruotsiin, ja jonka\ntunnusomaisimpana piirteenä on uunin työntyminen osittain takaseinän\nulkopuolelle, suomalaisrakennukset eivät kuitenkaan ole\nsaavuttaneet.[100]\n\nYhdeksi tarkasteltavien asuinrakennusten perustyypeistä on\nosoittautunut suuremmassa tahi vähemmässä määrin symmetristynyt\nkompleksi, jossa sisäänkäytävä on pitkän sivun keskellä. Sen perusosina\novat savutupa, eteinen ja sen perällä oleva keittiö sekä toisessa\npäässä sijaitseva takka- eli piisitupa, jonka nimityksenä saattaa olla\nmyös \"ruotsalaistupa\" tahi \"ulkotupa\" (_ytterstuga_). Savutuvan\nvastakkaisella puolella oleva tupa on, kuten nimityksestäkin selviää,\nalkujaan savujohtoisella takkauunilla varustettu. Se saattaa jakautua\nkahtia, poikkeuksellisesti kolmiakin kamareiksi.\n\nMikäli pidetään mielessä, että päätypuolin kasvaneeseen\nasuinrakennukseen lähinnä kuului eteinen ja (varsinkin edistyneemmässä\nasteessa) sen perällä oleva keittiö, sellaista asuinrakennuksen muotoa,\njoka on saavuttanut symmetrisyyden siten, että tähän huoneliittoon on\nyhtynyt toinen savujohtoinen tupa, voidaan pitää edellisen tyypin\njatkajana ja pitemmälle päässeen kehityksen tuotteena. Tässä joudutaan\nkuitenkin sivuamaan kysymystä ns. kaksitupaisesta asuntomuodosta l.\nparituvista, joten sen tarjoamat näkökohdat on otettava huomioon.\n\nAikaisemmin olen yrittänyt osoittaa, miten kaksitupainen asuntomuoto\nlaajoilla alueilla muualla ja nimenomaan Suomessa (etenkin\nKeski-Suomessa) perustuu luonnolliseen, talouden sanelemaan\nasuinrakennuksen kehitykseen, joten sille Pohjoismaissa, kuten on\ntahdottu tehdä uskottavaksi, ei saateta myöntää sellaisia\nkulttuurihistoriallisia suhteita, että se esim. olisi tyypillinen\nruotsalainen rakennus, ja että se Ruotsin kansan kulttuurituotteena\nolisi omaksuttu Veikselin alueen ympäristön rakennuskulttuuriin, jopa\nSuomeenkin.[101] Suomessa kaksitupaisen asuinrakennuksen synty on\ntodettavissa jo savutupa-asteella, kaksi savutupaa vastakkain, (vrt.\nesim. Hämäläinen, Kansanrak., s. 302, kuva 230) ja samalla sen kehitys\nyksinäistupaisesta asuinrakennuksesta on niin selvä, että sitä\narveluitta voidaan pitää paikallisen kehityksen tuotteena.[102]\nKaksihuoneinen symmetrinen asuinrakennus on myös Kaakkois-Euroopassa\n(Unkarissa, Romaniassa, Bulgariassa jne.) yleisin asuinrakennuksen\nmuoto, samaten luoteis-slaavilaisella alueella.\n\nSuomessa kaksitupaista asuinrakennusta useilla tahoilla, etenkin\nlännessä, jatkuva kehitys ja ulkoiset kulttuurihistorialliset tekijät\novat muovanneet siten, että rakennuksen toisessa päässä oleva tupa\nsavutuparakennuksissa tulee savujohtoiseksi (Keski-Suomessa: uusi tupa,\neteistupa, takkatupa, raasutupa jne.). Toisaalta se saattaa jakautua\nkamareiksi, tavallisesti kahdeksi, joista toisella voi olla\nvierashuoneen luonne, toista käytetään taloushuoneena (aitan tapaisena\nruokatavaroiden ym. säilytyshuoneena). Kehitys on siis Suomessa tässä\nsuhteessa pääasiassa ollut alkujaan sama kuin Keski-Skandinavian\nsuomalaisten asuinrakennuksissa.\n\nSaatetaan kysyä, ovatko Keski-Skandinavian suomalaiset vieneet tämän\nasuinrakennusmuodon vanhoilta uusille asuinpaikoilleen, vai perustuuko\nse paikalliseen skandinaaviseen kehitykseen. Yhtäältä tiedetään, että\nkaksitupainen asuinrakennus Suomessa ja nimenomaan myös Keski-Suomessa\non erittäin vanha. Suuremmissa taloissa kaksi savutupaa saattoivat olla\nvastakkain (Hankasalmen Himottula ynnä monilukuiset muut). Mutta\nsavujohtoisena, \"parempana tupana\", takkatupa sillä alueella, jolta\nsiirtolaiset pääasiallisesti olivat lähtöisin, oli tunnettu heidän\nsiirtymiskautenaan, sillä takka- eli skorsteenituvat ainakin\nsäätyläisrakennuksissa ja kaupunkipaikoissa, olivat täällä käytännössä\nviimeistään jo 1600-luvun jälkipuoliskolla.[103] \"Korsteenituvat\"\nolivat meillä alkujaan suomenkielisellä maaseudulla lähtöisin\nsäätyläisrakennuksista, herraskartanoista ja pappiloista, esim.\nHelsingissä niitä nähtävästi oli jo 1500-luvun puolivälissä.[104] Ja se\nseikka, että näitä tupia yleisesti nimitetään skorsteeni-, takka- ja\nraasutuviksi, osoittaa, että ne savutupien rinnalla edustivat toista\nmuotoa, savujohtoista asuntoa, jonka uunina oli aluksi yksinkertainen\nsavujohtoinen takkauuni. Tätä jälkimmäistä taasen suomalaisessa\nasuntokulttuurissa on lähinnä pidettävä läntisenä ilmiönä, jonka\nesiintymiseen Pohjanlahden länsipuolelta saadut esikuvat ovat\nvaikuttaneet.\n\nVaikkakin kaksitupaisessa asuntomuodossa Suomessa jo varhain lännestä\nsaatuja elementtejä on havaittavissa, sen alkumuodot ovat syntyneet\nomaperäisen kehityksen perustalla. Näin on asiain tila saattanut olla\nmyös Keski-Skandinavian suomalaistenkin asumuksissa. Täällä vieraat\nesikuvat (savujohtoinen takkamuuri) olivat kuitenkin lähempänä ja\nsaattoivat jo ensi asteissa ohjata kehityksen sille tielle, että\nsymmetrisen asuinrakennuksen savutuvan vastakkaiseen päähän syntyi\nsavujohtoinen piisi- eli ruotsalaistupa.\n\nAsuinrakennuksen kehitys kaksitupaisuuden pohjalla Keski-Skandinaviaan\nmuuttaneitten suomalaisten kesken ja heidän kanta-alueillaan ei\nläheskään kaikissa suhteissa ole tapahtunut samansuuntaisesti.\nKeski-Suomessa ja siihen rajoittuvassa osassa Pohjois-Savoa tässä\nasuntomuodossa voidaan havaita melkoista höllyyttä ja kiinteyden\npuutetta, kun sen sijaan Keski-Skandinavian vastaavat asuinrakennukset\njo varhaisasteessaan saavuttavat huomattavan kiinteyden. Edellisellä\nalueella sellainen kompositio, johon kuului kaksi tupaa (tahi tupa ja\nsauna) ja niitä yhdistävä läpikäytävä, sekä vielä myöhäänkin\nerilliseksi salvottu eteinen, oli yleinen symmetrisen asuinrakennuksen\nlähtömuoto. Eteisen pohjaan asettuva rakennuslisä sijaitsi varhemmin\nrakennuksen takaseinän ulkopuolella ja vähitellen sijoittui saman katon\nalle ja samaan seinälinjaan kuin pääosa rakennusta. Tällöinkin eteinen\nns. veräyssolan kautta usein säilyy läpikuljettavana. Porstuan pohjaan\nasettuva, alkujaan irrallinen rakennuslisä on varhaisasteessaan aitan\ntahi muun säilytyshuoneen luontoinen.[105]\n\nNäin ei yleensä ole tapahtunut keskiskandinaavisissa\nsuomalaisrakennuksissa. Kompleksi on jo alun perin kiinteä ja eteisen\npohjaan asettuva rakennus kokonaan sivuseinälinjan sisäpuolella.\nKäytännöltään se useimmissa tapauksissa on keittiö, ja tämän yhtymän\nuunilaitteen synteettistyminen on tapahtunut jo varhain.\n\nTässä ominaisuudessa ei saateta olla näkemättä skandinaavisten\nesikuvien muovailevaa vaikutusta, jossa keittiön sijoittuminen\nrakennuskompleksien keskeen ja uunilaitteen synteettistyminen ovat\nolleet pääasiallisimpina tekijöinä.\n\nSkandinaavisissa, nimenomaan norjalaisissa varhaismuotoisissa\nasuinrakennuksissa saattaa esiintyä yhdistelmä liesitupa (kota) +\neteinen + tupa, joten ne olisivat verrattavissa suomalaiseen\nvarhaismuotoiseen kaksitupaissysteemiin. Ilmeisesti ne kuitenkin ovat\nerittäin vanhoja ja harvinaisia norjalaisen asuntokulttuurin jätteitä,\njoilla Keski-Skandinavian suomalaisten asuinrakennuksiin ei liene\nvoinut olla varsinaisesti vaikutusta.\n\nKaksitupaisen keskiskandinaavis-suomalaisen asuinrakennuksen\nsäännönmukaiseksi tyypiksi on todettu sellainen huoneyhdistelmä, jonka\ntoisessa päässä on savutupa, sisäänkäytävä pitkän sivun keskellä\neteiseen, eteisen pohjassa keittiö, ja rakennuksen toisessa päässä\npiisitupa eli ruotsalaistupa tahi siitä jakautuneet kamarit.\nYhdistyminen on saattanut tapahtu myös niin, että alkujaan\npäätypuoleisesti painoittuneen asuinrakennuksen savutuvan puoleiseen\npäähän on tullut rakennuslisä, joka sisältää läpikuljettavan eteisen\nja sen toisella puolella myöhemmin rakennetun ruotsalaistuvan.\nTässä päätypuolittain kasvanut asuinrakennus on liittynyt\nsymmetrisluonteiseen, joten on syntynyt näiden molempien ominaisuudet\nsisältävä sekamuoto. On vaikeata ilman erkoistarkastelua päästä\nselvyyteen, olisiko norjalainen rakennustapa tähän kehitykseen jotenkin\nvaikuttanut. Läpikäytävä, avoin välieteinen, joka molemmissa\nrakennuksissa on rakenteeltaan sama, näyttäisi kylläkin siihen\nviittaavan.\n\n\n\nh. Asuinrakennuksen sisäiset rakenteelliset ominaisuudet.\n\n\nAsuinrakennuksen sisustan tarkastelun on lähdettävä sen asuntomuodon\npohjalta, joka on peruskantainen ja säilyttänyt varhaisimpia\nperinteellisiä piirteitä. Tällainen on savutupa.\n\nSuomalaisperäisessä savutuvassa eräät konstruktiiviset ja siihen\nmuutoin kiinteästi liittyvät osat kansatieteellisen rakennustutkimuksen\nkannalta kiinnittävät ensi sijassa huomiota. Näitä ovat _uuni_\nlisälaitteineen, _lämpökatto ja orsisysteemi_.\n\n1. _Uunilaite_. Eräs uunilaitteitten kehityshistorian puoli on jo\nedellä ollut puheena sen vuoksi, että se on ollut kiinteässä yhteydessä\nasuinrakennuksen kehitysvaiheitten kanssa. Tämä oli uunisysteemien\nsyntetistyminen, jonka havaittiin tapahtuneen skandinaavisella\npohjalla. Tämän yhteydessä on samalla todettava, että vanha\nyksinseisova suomalaisperäinen savu-uuni (kiuasuuni) sitkeästi on\nsäilyttänyt luonteenomaiset piirteensä viimeisiin vaiheisiin saakka.\n\nSamaten kuin kanta-alueilla, Keski-Skandinavian suomalaisten savutuvan\nuunin, jota yleensä nimitetään _kiukaaksi_, alkeellisin muoto\nlähentelee saunan kiukaan rakennetta. Se on _rakennettu suoraan\nmaapohjaan ja siinä ei ole erikoisia alustalaitteita_. Seuraava aste on\nse, jolloin uunin edustalle lähinnä keittolieden aikaansaamiseksi\nsyntyy alustaosan pidennys. Näille molemmille muodoille on\nlöydettävissä täydet vastineet vanhoilla kanta-alueilla Keski-Suomessa.\nJälkimmäinen muoto on sitkeästi säilynyt meidän päiviimme saakka\nsavutupaisten töllien ja pikku torppien asumuksissa.\n\nErityisen kehitysjakson aloittaa se muoto, jossa savu-uuni on\nrakennettu puiselle, kivillä täytetylle alusta-arkulle. Vähimmän\nkehittyneen alustakehyksen muodostaa 2-3 salvottua hirsikertaa;\nmuutamissa se saattaa olla hiukan korkeampi, ja joissakin nurkkaliitos\non aikaansaatu naulaamalla, ilman salvainta; tällainen muoto on\ntietenkin katsottava satunnaiseksi myöhäisilmiöksi.[106]\n\nSalvosarkullisen muodon kehittyminen suorastaan sellaisesta, jolla\nkivikiukaan etuosan pidentymällä (_pankolla_) on koetettu aikaansaada\nuuninsuun eteen liesi, keitto- ym. tarkoituksia varten, on ilmeinen.\nSen tarkoituksena on ollut antaa kiinteyttä ja koossapitäväisyyttä\nkiuasuunin alaosalle, jota muutoin oli vaikeata esim. sovelluttaa\nyhteen lattiapinnan kanssa.\n\nTämä uunirakenteen ominaisuus on nykyisin selvästi suomalaisen\nasuntokulttuurin itsenäsiin piirteisiin kuuluva. Niitä tähän jossakin\nmäärin verrattavia uunin puisia alustalaitteita, joita tavataan\nläntisillä kulttuurialueillamme (etelähämäläinen _arkki_, savu-uunin\nalustaksi _seinän yhteyteen_ salvotut kaksi hirsikertaa,[107]\neteläpohjalaisten yhdistettyjen leivin- ja takkauunien jalkaosan\nlautavuoraus) ei varsinaisesti voitane lukea itäsuomalaisen salvosarkun\nluokkaan.\n\nToistaiseksi tarkempi selvitys tämän laitteen levinneisyyssuhteista\nSuomessa puuttuu. Sen ilmeinen itäsuomalaisuus perustunee osittain\nsiihen, että se on lähinnä savujohdottoman kiuasuunin kaudelle kuuluva\nlaitos, ja tämä taasen viimeisimmäksi on säilynyt maamme itäisellä\nkulttuurialueella ja siihen kansatieteellisesti liittyvässä\nKeski-Suomessa. Sinä kautena, jolloin savu-uunillinen asuntomuoto oli\nyleinen lännempänäkin, salvottu arkku kiuasuunin alustana oli\nnähtävästi tavallinen läntisenkin Suomen savu-uuneissa.[108]\n\nTämän uunialustalaitteen itäisperäisyydestä puhuu kuitenkin\nvoimakkaasti sen laaja levinneisyys itään pohjoissuurvenäläiselle\nalueelle ainakin Volgan tienoille saakka, missä esim. tsheremissiläinen\nsavutuvan kiuas on täysin saman periaatteen mukaan rakennettu. -- Mutta\nennen kuin muodostamme lopullisen käsityksemme tästä savu-uunin\nominaisuudesta, on tarkasteltava eräitä toisia siihen liittyviä\nseikkoja.\n\nKuten edellä mainittiin, savutuvan uunin yksinkertaisin muoto,\njollaisena se varmaankin esiintyi alkeellisimmissa salvosnurkallisissa\nyksinäistuvissa, oli sama kuin yksinkertaisen saunan kiukaan.\nTeknillinen menettelytapa tässä oli ns. valvaus- eli salpausmenetelmä,\nso., sivut rakennettiin ensin pystysuoraan, mutta päällystä holvin\ntapaiseksi. Holvi tehtiin pienemmistä mukulakivistä, jotka ladottiin\npäällekkäin kukkulan tapaisesti asettelemalla kivet niin, että ne\nyhteen kiilautuneina kannattavat koko kupurakennetta.\n\nNs. \"riihi-sauna-pirttiasteella\", jolloin löylykylvyt otettiin\nasunnossa ja viljakin siinä kuivattiin ja puitiin, tällainen kiuasuuni\nvielä miten kuten riitti muutoinkin varsin alkeellisluontoisen\nasumuksen lämmityslaitteeksi, varsinkin, jos talousrakennuksiin kuului\nkota tahi muu keittohuone. Liedellisenä se tarjosi vaatimattomat\nkeittomahdollisuudetkin. Mutta koska se sijaitsi alhaalla maaperässä,\nse oli hankalasti käytettävissä taloustoimiin. _Nostamalla uuni\npuukehyksisen alusta-arkun päälle_ tämä epäkohta saatiin korjatuksi.\nMutta kiuasmainen, epätasaisista kivistä kyhätty uuni oli vielä\ntällöinkin rakenteellisesti höllä; varsinkin kestävyyden kannalta se\naiheutti huolta ja hankaluutta. Etenkin silloin, kun uunia ei enää\nkäytetty löylynottoon, se pyrittiin rakentamaan kiinteämmäksi ja\nlakipuoleltaan täysin umpinaiseksi. Koko uunirakenteelle saatiin tässä\nvaiheessa kompositionista eheyttä ja kestävyyttä _varustamalla sen\nulkosyrjä patsaalla_. Tätä kestävyyttä lisäsi vielä se, että patsaasta\nvietiin orret (_patsasorret_) sivuseinään ja peräseinään.\n\nNäin syntyi se savu-uunin muoto, joka tiettynä kautena on ollut\ntunnettu laajemmaltikin Suomen savujohdottomissa uuneissa ja\ntyypillisimpänä viimeksi säilynyt pohjoisessa Keski-Suomessa.\nVärmlannin ja Norjan puoleisetkin suomalaiset ovat perineet ja\nuskollisesti säilyttäneet tämän uunilaitteen ominaisuudet\nyksityispiirteitä myöten. Patsaan pää esim. on molemmilla alueilla\npyöristetty tietynmuotoiseksi nupiksi.[109] Alkeellisiin\nkiuasrakennelmiin uunin nurkkapatsas Suomessa aikoinaan nähtävästi on\nkuulunut maan läntisilläkin alueilla. Etelähämäläisistä pirteistä se\naikoinaan ei ilmeisesti ole puuttunut, ja vielä tänä päivänä se\njokseenkin yleisenä voidaan tavata Varsinais-Suomen rannikon saunojen\nkiukaissa.[110]\n\nToinenkin etupäässä itä- ja keskisuomalainen uunirakenteen lisälaite on\nuskollisesti säilynyt patsaallisissa savu-uuneissa, nimittäin uunin\nperäseinän puoleisen sivun laudoitus, ns. _luvaslaudat_. Suomessa\nse tavataan idässä Itä-Karjalaa myöten.[111] Todistuksena sen\nitäisperäisyydestä on sen esiintyminen tyypillisenä tsheremissiläisten\nsavutupien uuneissa, joissa se ilmeisesti on isovenäläistä alkuperää.\n\nTällaisen laudoituksen tarkoituksena oli luonnollisesti uunin\nseinämän tukeminen. Varsinkin sellaisilla alueilla, missä uunin\npääasiallisimpana rakennusaineena oli savi (esim. Keski- ja\nEtelä-Venäjällä), tällaiseen konstruktiiviseen menettelyyn oli\nturvautuminen. Sen nimenomainen itäinen alkuperä ja levinneisyys\nsaattaakin osittain olla tämän seikan kanssa yhteydessä.\n\nSuomessa tämäkin laite on savutupakaudella varhemmin saattanut olla\nlevinnyt nykyistä paljon laajemmalle alueelle länteenpäin; kiuasuunin\nulkosivun laudoitusta on todettu meillä esim. etelähämäläisellä\nalueella.[112]\n\nSellaisissa savu-uuneissa, joiden kupeessa on porrasmainen kavennus,\nluvaslaudoiksi voidaan nimittää myös sitä tasannetta peittäviä lautoja,\njoka tällä tavoin syntyy uunin kupeeseen.[113] Itäkarjalaisen\n(pälkjärveläisen) uunin kupeessa oli alinna _koloppi_, sen yläpuolella\nmakuulava, _luvaslaudat_ ja sen yläpuolella vielä _jalkolauta_.[114]\nSkandinavian suomalaiset ovat siis tässäkin kohdin uskollisesti\nsäilyttäneet itäsuomalaisen savu-uunin erään ominaisuuden ja siihen\nliittyvän nimityksen.\n\nKavennuksen ansiosta kiukaan ja lautojen (_luvaslauvvat_) väliin\nmuodostuu syvennys, jota on nimitetty _kiukaan haudaksi_. Silloin kun\nse oli tarpeeksi leveä ja matala, sitä muistitiedon mukaan käytettiin\nmakuupaikkana. Siihen viittaa myös Segerstedtin kokoelmiin sisältyvä\nsuomenkielinen Hannu Heikinpojan selitys kiukaan rakenteesta.[115]\n\nSamaten kuin sivuseinän laudoitus, uunin arkku, patsas ja patsasorret,\nkuten edellä jo viitattiin, ovat niitä savu-uunin rakenteellisia\nominaisuuksia, joilla Suomen itärajan ulkopuolella on laaja\nlevinneisyys. Silmäys tsheremissiläisiä savu-uuneja esittäviin kuviin\nosoittaa näiden osien niissä varsin tyypillisinä esiintyvän. Niiden\nesikuvina ovat nähtävästi olleet suurpohjoisvenäläiset uunit, joihin\nnämä laitteet myös kuuluvat. Ukrainalaiseenkin uuniin kuului puinen\nalusta (_prodpechek_), jonka alla olevaa tilaa (kuten Suomessa)\ntalvella käytettiin kanalana. Suurvenäläiset nimittivät uuninalustan\nnurkkapatsasta _tur, turok, stamik, pechnoj stolb_ \"uunin patsas\",\n_konj_ \"hevonen\" (vrt. karjalan _konetska, konetskalauta_). Siihen\n(kuten Värmlannin suomalaisilla) liittyy täällä kansanuskomuksellisia\nkäsityksiä.[116]\n\nNykyisin Keski-Skandinavian suomalaisalueella (Värmlannissa ja\nNorjassa) tavattavien savu-uunien joukossa on sellaisia, joista\nnurkkapatsas ja patsasorret puuttuvat. Näin on asian laita verrattain\nalkeellisluontoisissa _kiukaissa_, mutta myös kehittyneemmissä,\nsellaisissa, joissa uunin otsa on rakennettu muuta osaa korkeammaksi\nnähtävästi siinä tarkoituksessa, että uunin päällystä, joka tällöin\nsaattaa muodostua makuupaikaksi ja tarveaineitten (puisten ajokalujen,\nastioitten ym. tekeleitten) säilytyspaikaksi, varjeltuisi lieskalta ja\nkipinöiltä. Mutta ehkä savutuvan kokokin vaikutti patsas- ja\norsisysteemin katoamiseen. Sellaisen suurpirtin, kuin Tvängsbergetin\nkartanon savu-uuni, on patsaaton, samoin Juhoilan ja Rusalan.\n\nToisaalta on muistettava, että patsas ja orsisysteemi voi esiintyä\nsileä- ja korkeaotsaisissakin savu-uuneissa samalla kuin niin hyvin\nkanta-alueella Suomessa kuin Keski-Skandinaviassakin pienten savutupien\nalkeellisluontoiset savu-uunit yleensä ovat patsaattomia. Toisaalta\nnähdään, että patsas ja luvaslaudat saattavat liittyä kiukaaseen jo\nsauna-riihi-pirttiasteella.\n\nUunin rakenteella ei siis patsaallisuuden ja patsaattomuuden kannalta\nkanta-alueella Suomessa, enempää kuin Keski-Skandinaviassakaan, ole\njyrkkää aste-eroa, mikä jakaisi ne selvästi toisistaan erillään\npidettäviksi muodoiksi.\n\nVärmlantilainen uuninpatsas on yleensä jykevä, ja yläpään\nluonteenomaista muotoa lukuunottamatta vähän muovailtu. Joissakin\nalueen uuninpatsaissa sen yläpää on saattanut olla ornamentoitukin,\nnimenomaan eteläkarjalaisiin vanhoihin, nelikulmaisiksi veistettyihin\npatsaisiin viittaavalla tavalla. Tästä puhuu ainakin Vitsandin\nkotiseutumuseoon siirretyn suomalaistuvan uuninpatsas.[117]\nKoristeaiheet ovat voineet syntyä itsenäisestikin, niin että niiden\nvälillä ei ole tarpeen nähdä vanhaa yhteyttä. -- Eräissä tapauksissa\nuuninpatsas muodostaa jykevän laakeaa välikattoa kannattavan pilarin.\n\nOn joka tapauksessa oletettavissa, että uunin patsaalla, patsasorsilla\nja luvaslaudoilla varustettu savutuvan uuni sinä kautena, jolloin\nuutisasukkaat siirtyivät Keski-Skandinaviaan, oli kanta-alueilla\nyleinen, koskapa niin monissa Keski-Skandinavian suomalaisten\nsavutupa-asumuksissa nämä laitteet ovat säilyneet, samalla kuin ne\nkanta-alueilla ovat peräti harvinaisia, mutta sen sijaan patsaattomat\nalusta-arkulliset säilyneet savu-uunin yleismuotona meidän päiviimme\nasti.[118]\n\nKeskiskandinaaviseen savu-uuniin on oleellisena osana kuulunut ns.\n_lieskakivi_, uunin otsaan tahi lakeen suun kohdalle vaakasuorasti\nulkonevaksi kiinnitetty lattea kivi, jonka tarkoituksena on estää uunin\nlieskan nousu lakeen saakka. Sama laite kuuluu samannimisenä\n(lieskakivi) itäsuomalaiseen karjalais-savolaiseen uuniin ja se on\ntunnettu idempänäkin, esim. Vologdan seudun venäläisissä uuneissa.[119]\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten savu-uuni on, kuten edellisestä\ntarkastelusta selviää, uskollisesti säilyttänyt kanta-alueen uunien\nluonteenomaisimmat piirteet, vieläpä eräitä sellaisia, jotka\njälkimmäisellä alueella jo kauan ovat joko kadonneet tahi esiintyvät\nharvinaisuuksina (uunin patsas orsineen, luvaslaudat).\n\nTämän ohella keskiskandinaavisten savu-uunien eräissä muodoissa saattaa\npanna merkille piirteitä, jotka ovat vieraita Suomen savu-uuneille ja\njotka lähinnä lienevät selitettävissä paikallisen kehityksen\ntuotteiksi. Sellainen on uunin etuosan (otsan) kasvaminen\nsuhteellisesti muuta osaa paljoa korkeammaksi ja leveämmäksikin,\ntasaisen suunnikkaan muotoiseksi patsaaksi. Missä määrin tähän Suomen\nsavu-uuneille outoon piirteeseen skandinaaviset uunit esikuvina ovat\nvaikuttaneet, on vaikeasti arvioitavissa, mutta sellaiseen käsitykseen\nnäyttää kylläkin olevan aihetta.\n\nPiisi- eli takkatupien ja keittiöiden uunit ovat epäilyksittä syntyneet\nskandinaavisten esikuvien mukaan. Niinä aikoina, jolloin suomalaisten\nsiirtolaisten pääosa siirtyi Keski-Skandinaviaan, savujohtoinen uuni\nkanta-alueen talonpoikaisrakennuksissa oli vielä harvinaisuus ja\nsellaisenaankin useimmissa tapauksissa säätyläisrakennusten välittämä\nskandinaavisperäinen takkauuni. Uusilla asuma-alueilla takkauuni ja sen\nperusteella syntyneet uunikompleksit tarjosivat suoranaisia esikuvia\nsavu-uunista kokonaan poikkeaville uunilaitteille.\n\nYksinkertaisena takkauunina savujohtoisella uunilla on pääasiassa sama\nmuoto kuin suomenpuoleisilla alkeellisluonteisimmilla \"korsteeneilla\".\nSen synteettymispyrkimykset esiintyvät jo aikaisella asteella, ja tämän\nkehityssuunnan vaikutuksesta se jo savutuparakennuksissa nimenomaan\nkeittiön uunina saa meikäläisistä uunimuodoista tykkänään poikkeavia\npiirteitä. Tässä suhteessa kehitys on tapahtunut kokonaan\nskandinaavisella pohjalla.\n\n2. _Välikatto_. Suomen talonpoikaisrakennuksia käsittelevistä tiedoista\nei puutr mainintoja siitä, että asuinhuoneet eräissä osissa Suomea\nvielä 1700-luvun keskivaiheille ja loppupuolella, jopa myöhemminkin\nolivat välikatottomia.[120] Näin oli asianlaita nähtäväsi maan\nlänsiosan (Pohjois-Satakunta) ja Keski-Hämeen pirteissä vielä silloin,\nkuin maan itäosissa asuinrakennukset olivat välikatollisia.\nHerraskartanoihin Sireliuksen arvelun mukaar välikattoja alettiin tehdä\ntodennäköisesti vasta 1600-luvulla. Harvinaisempina välikatottomia\nasuinrakennuksia eräissä Satakunnan pitäjissä on tavattu myöhäisiin\naikoihin asti, ja Lammin pitäjässä välikatottomia savutupia oli aina\n18. vuosisadan lopulle saakka.[121] Keski suomalaiset tuvat, kuten\nmyöhemmin nähdään, saattoivat olla välikattoa vailla vielä seuraavan\nsataluvun loppupuoliskolla.\n\nSirelius on esittänyt teorian, jonka mukaan välikatto on syntynyt uiko-\neli vesikatosta siten, että jälkimmäisen rakennusosat jakautuivat\nosiinsa ja välikatto \"erkani\" vesikatosta. Kun katosta oli tullut kaksi\nrakennusainekerrosta, esim. ruodealustan ja päällysturpeet sisältävä\n(zweischichtig), oli syntynyt \"siemen\" erikoisen ulko- ja välikaton\nsyntymiselle, miki siis tapahtui vesikaton kahtiajakautumisen kautta.\nTätä kehitystapahtumaa valaisisi esim. sellainen kielellinen seikka,\nettä välikaton nimityksenä suuressa osassa Suomea tavattavaan\n_laipio_-sanaan on yhdistettävä _laupioomet_ (Alahärmä) ja _laupiukset_\n(Lempäälä) (= vesikaton ruoteet). \"Ulkokaton sisäosasta tasainen katto,\njoka meillä nykyisin melkein yksinomaan vallitsee, vasta pitkän\nkehityksen kautta on syntynyt\" (\"Aus dem inneren teil des aussendaches\nist erst durch eine länge entwickelung die ebene decke entstanden, die\nbei uns jetzt fast ausschliesslich herrscht\"). Aluksi ulko- ja\nlämpökaton välillä oli vain matala tyhjä osa ja lämpökatto säilytti\nharjamaisen muotonsa. Mutta erikoisesti leveissä, suurissa savutuvissa\nalettiin myöhemmin asettaa lämpökaton keskiosa matalammalle.[122]\n\nPuhumattakaan siitä, että jo tämän teorian lähtökohta, alkeellisen\nkaton jakautuminen kahtia rakennusaineitten perustalla tuntuu vähän\nvakuuttavalta, eräät tosiseikat saavat vielä enemmän epäilemään sen\npaikkansapitävyyttä. Sen mukaan tasainen välikatto on \"pitkän\nkehityksen\" lopputulos. On kuitenkin epäämätöntä, että niin hyvin\nSuomessa kuin monilla muilla alueilla nimenomaan alkeellisluontöisten\npikkuasuntojen ja niihin verrattavien ulkorakennusten välikatot ovat\ntasakattoja. Samoin on asianlaita alkeellisluontoisissa (suomalaisissa,\nsyrjääniläisissä, tsheremissiläisissä jne.) saunoissa, joissa on joko\ntäysin tasainen välikatto tahikka se on varsin loiva.[123]\nTasakattoisuus (välikaton) on ominaisuus, joka kuuluu maamme\nrakennuskulttuurin itäisiin ominaisuuksiin, ja joka liittyy laveaan\ntakamaahan maamme itärajan ulkopuolella. Toisaalta on tunnettua, että\nvarsin kehittyneissä skandinaavisissa asuinrakennuksissa välikatto\nusein on voimakkaasti holviutunut ja että tasakattoisuutta tavataan\netupäässä ullakon muodostuksen ja kaksikerroksisen asunnon yhteydessä.\n\nOn helpompaa seurata sitä tapahtumaa, miten alkeellisluontoinen\nvesikatto syntyy tasaisen lämpökaton suojaksi ja lisälaitteeksi, kuin\nvälikaton muodostumista ulkokatosta. Esim. syrjääniläisissä,\nvenäläisissä ja tsheremissiläisissä saunoissa saatetaan vakuuttavalla\ntavalla todeta ulkokaton toisarvoisuus varsinaisen tasaisen kattomuodon\nrinnalla.[124] Välikaton syntyteoria kaipaa näinollen oleellisilta\nkohdiltansa tarkistusta, samaten kysymys siitä, kumpi on primäärisempi,\nvoimakkaasti holvattu vaiko tasainen välikatto. Rakennusten\nmuilla kehityspiirteillä, suhteellisella alkeellisuudella\nja kehittyneisyydellä, koolla, mutta mahdollisesti myös\nkulttuurihistoriallisilla suhteilla saattaa olla merkitystä näitä\nkysymyksiä uudelleen ja yksityiskohtaisesti arvioitaessa.\n\nEdellä tapahtuneen tarkastelun saattaa ainakin katsoa viittaavan\nsiihen, että tasakattoisuus usein edustaa suhteellista\nalkukantaisuutta, taitekattoisuuden kuuluessa kehittyneemmän\nrakennuskulttuurin kaudelle. Mikäli kysymys on savutuvista, on huomioon\notettava myös se, että pyrittäessä hankalan savuvaivan vuoksi\nsuurempaan mukavuuteen, holvatulla ja korkealla välikatolla\nvarustetulla tuvalla oli erikoiset etunsa tasakattoisen rinnalla.\n\nKanta-alueella, Keski-Suomessa ja Savossakin välikatottomia pirttejä on\nollut verrattain myöhään, edellisellä alueella (Viitasaarella ja\nPihtiputaalla) viime vuosisadan loppukymmeninä, iälkimmäisellä ainakin\n1700-luvun loppupuolella.[125] Pohjanmaan rantapitäjissä niitä on\nsäilynyt meidän päiviimme saakka. Jälkimmäisiin nähden on pantava\nmerkille, että niissä, kuten Etelä-Pohjanmaan saariston\nkalastajamajoissa ja ruotsalaisen Pohjanmaan karjamajoissa asutaan\nvaan tiettyinä vuodenaikoina, ts., ne ovat sesonkiasuntoja.\n\nVanhimpien Keski-Skandinavien suomalaisten savutupien väitetään,\nsamaten kuin norjalaisten, olleen välikatottomia. Lönborgin käsityksen\nmukaan välikatollisia jo 1700-luvulla oli olemassa.[126] Alkeellisimmat\nasumukset, n.s. pirttisaunat olivat tasaisella välikatolla\nvarustettuja.[127] Keylandin piirroksista nähdään, että alkeellisen\nsavutupasaunan välikatto on tasainen, \"kehittyneemmän\" loivasti\nkaksitaitteinen. Kiuasuunilla varustettuja tasakattoisia\nsavutupasaunoja on säilynyt viime aikoihin saakka. Välikatto,\njonka nimitys (_laipio_) on sama kuin kanta-alueella, olikin\npikkuasumuksissa, kuten esim. Keski-Suomessa, tasainen, pyöreistä\npuista kyhätty, suuremmissa taitteinen, palkeista tehty. On myös\nkäytetty vuoroin pyöreitä, vuoroin _halkipalkkiloita_.[128] Saunoissa,\nriihissä ja navetoissa välikatto tavallisesti on tasainen.\n\nNykyisissä asuinrakennuksissa (savutuvissa) on jokseenkin järjestään\nkaksitaitteinen välikatto. Sen jyrkkyys on vaihteleva, samoin jossakin\nmäärin sen muu rakenne. Maasaunoissa, joiden katot olivat tasakattoja,\noli samaten kuin Keski-Suomen pienissä savutupasaunoissa vain yksi\nkannatinhirsi (_kurkihirsi_) katon keskellä.[129] Kehittyneemmissä\nsavutupasaunoissa konstruktiivisia välikaton kannatushirsiä oli kaksi.\n\nYleisin muoto on se, jossa välikaton kannatushirsiä on neljä, kaksi\nkeskellä ja kaksi seinävieressä. Edelliset ovat säännöllisesti\npyöreitä, jälkimmäiset saattavat olla pyöreitä tahi kantikkaiksi\nveistettyjä. Edellisten nimityksenä on _kurkihirsi_, seinän viereisiä\nsaatetaan, kurkihirsi-nimityksen ohella ja siitä erotukseksi nimittää\n_ooseiksi_, myös _laipionalainen_ näyttää olevan tunnettu.[130]\n\nHarvinaisempi ja ilmeisesti myöhäisempi on sellainen välikaton rakenne,\njossa kannatinhirsiä on vain kaksi, jolloin laipiolautojen nenät on\nsovellettu seinähirren varhoihin.[131] Vielä saattaa esiintyä muoto,\njossa laipionalaisia on kolme, jolloinka välikatto saa loivasti\nkaarevan muodon.\n\nVälikatottomuuden ja välikatollisuuden kannalta Keski-Skandinavian\nsuomalaisten asuinrakennuksissa vallitsevat siis samat suhteet ja\nvälikattojen rakenne on pääasiassa sama kuin kanta-alueilla.\nEdellä on nimittäin ollut puhetta siitä, miten eräät Keski-Suomen\nsavupirttirakennukset vielä 1800-luvun loppukymmeninä saattoivat olla\nvälikatottomia ja miten 1700-luvun loppukymmeninä Savossa oli\nvälikatottomia asumuksia. Välikattoa kannattavia _kurkiaisia_ eli\n_kurkihirsiä_ Keski-Suomen savutupa- ja saunarakennuksissa tavallisesti\non neljä, niistä kaksi seinävieressä.[132] Niitä saattaa olla myöskin\nviisi, jolloin välikatto saa saman loivasti holvimaisen muodon\nkuin eräässä kolmella kurkihirrellä varustettu, josta seinän viereiset\nkatonkannattimet puuttuvat.[133]\n\nVälikaton nimityksenä on nykyisinkin Värmlannissa _laipio_ sekä uiko-\nja välikaton välisen tilan _lakka_. \"Laipio\" välikaton nimityksenä on\nyleisin Keski-Suomessa ja Savon läntisimmissä osissa, siis\nuutisasukkaitten vanhoilla kanta-alueilla.[134] Tälle alueelle Suomessa\nkuuluvat lähinnä myös nimitykset lakka ia kurkihirsi.\n\nSavutupien laipiossa oli savun ulospääsyaukkona _lakeinen_, joka\nsuljettiin _lakeislaudalla_ ja sen syrjään kiinnitetyllä\n_lakeiskepillä_ (myös _lakeisen kanki_, SS) -- \"Lakeinen\" ja\n\"lakeislauta\" kuuluvat nimitykseltään ja rakenteensa pääosiltaan\nyhtäläisinä keskisuomalaisiin tupiin ja nimityksen puolesta\nvaihtelevana (_räppänä, reppana_ jne.) karjalais-savolaisiin ja\nyläsatakuntalaisiin savutupiin. Lakeistorvi on nykyisimmin (kuten\njoskus Keski-Suomessa) laudoista neliskulmaiseksi kyhätty ja pikku\nkatoksella varustettu, mutta varhemmin näyttää onteloidusta\npuunrungosta tehty totto Keski-Skandinaviassa kuten Suomessakin\nsaattaneen olla käytännössä. -- Näissäkin piirteissä näyttävät siis\nkeski- ja itäsuomalaiset sekä itähämäläiset piirteet lähinnä\nkertautuvan.[135]\n\nKun otetaan huomioon välikaton, siihen liittyvien laitteiden ja sitä\nkannattavien orsien ja \"lakan\" nimitykset sekä ennen kaikkea itsensä\nsavutupien välikaton rakenne, voidaan päättää, että Keski-Skandinavian\nsuomalaiset olivat näissä kohdin tuoneet savutupaisen asuinrakennuksen\nrakenteelliset perinteet kanta-alueiltaan Suomesta ja sovelluttivat\nniitä vanhalta perinteelliseltä pohjalta lähtien. -- Takka- eli\npiisitupien (keittiöiden, ruotsalaistupien jne.) lämpökatot ovat sitä\nvastoin useimmiten skandinaavisella pohjalla kehittyneitä tasakattoja.\n\n3. _Orsitus_. Edellä on jo käsitelty orsisysteemiä sikäli kuin\nkysymyksessä ovat olle välikattoa kannattavat orret. Tällä kohden on\nerikoisesti huomattavaa, että kehittymättömimpien \"savutupasaunojen\"\ntasakatto, täysin yhteellisesti kanta-alueen pikku töllien savutupien\nkanssa on vailla kaikkia kannatus- ym. orsia. Tämä erikoiseen\nalkeellisuuteen viittaava piirre toistuu myös sekä kanta-alueen että\nKeski-Skandinavian suomalaiasumusten alkeellisissa karjasuojissa. --\nSavutuvan rakenteeseen kuului kattoa kannattavien orsien ohella muita,\nalempana sijaitsevia, joilla oli erikoistehtävänsä.\n\nPatsasorsista on uunin rakenteen yhteydessä ollut puhetta. Ne ovat\nilmeisesti täällä, kuten kanta-alueella ja sen itäisellä laajalla\ntakamaalla säännönmukaisesti kuuluneet kehittyneen savu-uunin\nrakenteeseen. Joukossa tavataan myös orrettomia uuninpatsaita, ja\nSkansenille siirretyssä savutupa-sauna-riihirakennuksessa patsasta\ntukee lauteitten kannatinhirsi; tällaisia muotoja lienee pidettävä\nsatunnais- ja sekailmiöinä.\n\nPatsasorsisysteemiin liittyy _lieskaorsi_. Se on savutuvassa kiukaan\neditse, sivuseinään vedetystä patsasorresta oviseinään juokseva orsi.\nTähän vuorostaan liittyivät _päreorret_. Päreorret kulkivat uunista\nsivuseinään yli ovensuulattian. \"Lieskaorren piti olla niin paksu, että\nse kannatti päreorret\".[136] Päreorret kulkivat uunista sivuseinään yli\novensuulattian. Ne nojasivat kiuasuunin etupuolitse kulkevaan\n(lieska)orteen.[137]\n\nKäytännöltään (lieskan tukahduttaminen niille asetettavien tuoreiden\npuulaikkareiden avulla) sekä nimitykseltään (Inkerissä) ja vihdoin\nmuodoltaankin samanlaisena lieskaorsi on tavattavissa itäsuomalaisten\nsavu-uunien varusteista, mutta se näyttää kuuluneen savutupiin\nlaitteisiin etäällä Suomen rajojen itä- ja eteläpuolellakin.[138]\nKeski-Suomessa sen nimenä on _haahla-orsi_, koska keittopadat\nripustettiin siitä lieden ylle.[139] Päreorret ovat keski- ja\nitäsuomalaisten savutupien yleisvarusteita. Oviseinän viereisinä orsina\nne ovat tunnettuja muuallakin, esim. Lopelta Hämeestä (_tikkuorsi_) ja\nArtjärveltä Uudeltamaalta (_päreorret_).[140]\n\nOven yläpuolella kulkevat kaksi (tahi yksi) ortta, _halko-orret_,\nnäyttävät olleen käytännössä vanhoissa tuvissa varsin lavealla\nalueella Suomea, jopa sen rajojen ulkopuolellakin, nimittäin\ninkeriläisissä tuvissa. Ne on tavattu Pohjois-Karjalassa, Pohjois- ja\nItä-Pohjanmaalla, itäisellä Uudellamaalla, eri osissa Hämettä ja\nItä-Satakunnassa.[141]\n\nOviseinästä peräseinään ulottuva orsi, jonka alle vaateorsi on\nripustettuna, on tunnettu paitsi Keski-Suomen pirteistä, myös\nvanhoista satakuntalaisista ja varsinaissuomalaista asumuksista.[142]\nSe on voinut kehittyä joko tasakattoisen tuvan pitkittäisestä\nkatonkannatushirrestä tahi senlaisesta lavoa kannattavasta,\nuuninpatsaasta lähtevästä orresta.\n\nVaikkakin itäsuomalaisissa tuvissa orsitus yleensä on asettunut pirtin\npoikki, niisss jo varhaisimmilla asteilla on ollut pitkittäin juoksevia\norsia, mikä ominaisuus sittemmin on yleistynyt länsisuomalaisissa\npirteissä. -- Tämä seikka on otettava huomioon arvioitataessa\nPohjanlahden länsipuolista vaikutusta läntisen alueemme asumuksien\norsisysteemiin.[143]\n\nKehittyneempien savutupien orsistoon kuuluu vielä tuvan poikki\njuoksevia järeitä orsia. Tavallisimmin tuvan poikitse oviseinän\nvierellä kulkevien halko-orsien ohella, uunista peräseinään päin, ei\nkuitenkaan aivan tuvan keskellä, vaan lähempänä oviseinää on\npoikittaisorsi, johon jossakin tapauksessa lieskaorsi saattaa yhtyä.\n\nTälle orrelle on olemassa vastaavaisuudet lähinnä keskisuomalaisten\nsavutupien orsistossa. Suuremmissa, niin hyvin savu- kuin\nuloslämpiävissä tuvissa se täällä useimmiten tavataan tuvan keskitse\nkulkevana _sidehirtenä_, jonka tarkoituksena on tukea sivuseiniä ja\nolla sivuseinien vierellä kulkevien välikattoa kannattavien kurkiaisten\nalustana.[144] Vanhoista ja pienikokoisista keski-suomalaisista\nsavutuvista sidehirsi puuttuu, mutta niihin saattaa kuulua\nKeski-Skandinavian savutupien tapaan sijoitettu orsi.[145]\nJälkimmäisellä taholla tämä orsi ehkä lähinnä savutupien ko'on takia,\nei ole kehittynyt konstruktiiviseksi sidehirreksi.\n\nTutkimusalueemme savutuvat ovat tällä tavoin orsistonkin puolesta\nuskollisesti säilyttäneet varsinkin kanta-alueen pienehköjen savutupien\nominaisuudet. Mutta samalla on kiintoisaa panna merkille, että\nsuuremman kehityksen saavuttaneiden tupien orsistolle voidaan osoittaa\nvastaavaisuuksia laajoilta aloilta Suomea. Tämä näyttäisi puhuvan\nsen käsityksen puolesta, että suomalainen savutupa tiettynä\nkehityskautenaan suurimmassa osassa maata on ollut rakenteeltaan\nvarsin yhtenäismuotoinen. Samalla johdutaan myös ajatukseen, että\nKeski-Skandinavian suomalaisille nämä savutupien kehittyneet\nyleismuodot ennen heidän maahan muuttoaan ovat olleet tutut, koska he\nkehittyneitä savutupia rakentaessaan ovat voineet pitää niitä\nesikuvinaan. Ruotsalaisten asuinrakennusten pitkittäinen orsirakenne ei\nsen sijaan näytä sanottavasti savutupiin vaikuttaneen.\n\n4. _Permanto ja multapenkit_. Vanhojen saunatupien sanotaan\npaikoitellen olleen permannottomia. Nyskogassa rakennukset usein\ntehtiin siten, että kallion ollessa lähellä maanpintaa, se kaavittiin\npois, niin että vuoren pinta tuli lattiaksi.[147] Solørin\nsuomalaismetsissä Norjassa lattiana oli tiukasti yhteensullottu maa\ntahi tavallisemmin 18--20 tuuman levyiset järeät palkit. Alimman\nseinähirren tasalla, seinän molemmin puolin olivat multapenkit;\nlattiapalkkien nenät olivat multapenkkien varassa ja keskellä lattiata\npari pyöreätä hirttä niskasina.[147]\n\nVärmlannissa _multospenkit_ saattavat olla sisä- ja ulkopuolisia.\nTontilta kerättiin turpeet seinää vasten, ettei lattiavetoa syntyisi\nMultapenkkeihin pantiin myös ulkopuolelle kiveä tahi puuta.\nMultiaishirsiä ei ollut. _Niskapuut_ l. niskahirret (luvultaan 3-5)\nolivat lattian alla. Ne tunkeutuivat _niska-puun kiviin_.[148]\n\nMaininnoissa asumusten kallio- ja maalattioista saatettaisiin nähdä\nmuistoja hyvin vanhoista asunto- ja rakennushistoriallisista\npiirteistä. Puhumattakaan siitä, että kotakaudella lattia oli puista\npäällystystä vailla, varsinaisissa savutuvissakin tiettynä kautena\nSuomessa samaten kuin virolaisissa tuvissa, oli joko kokonaan maalattia\n(kovaksi tallattu ja tasatttu maan pinta).[149] Suomenlahden\neteläpuolella vallitsevat olot eivät sellaisenaan kuitenkaan sovellu\nvertauskohdaksi esim. suomalaisten rakennusten lattiarakenteelle, sillä\nrakennusten ryhmittyminen (keittiö, karjasuojat ja riihi joko yhdessä\ntahi yhtä) täällä on ollut toinen ja kulttuurihistorialliset suhteet\nbalttilaiselle alueelle, sekä etemmäskin Euroopan mantereelle ovat\ntäällä otettava huomioon. Nyt kysymyksessä olevien seikkojen kannalta\nei myöskän ole suurta merkitystä sillä, olivatko kantasuomalaisen\nkauden asunnot, kuten Sirelius etupäässä _permanto-sanan_ etymologialle\nrakentaen tahtoo tehdä uskottavaksi, maalattiallisia.[150] Puupermanto\nsuomalaisissa savutuparakennuksissa on varmaan hyvin vanha, ehkä\nvarsinaisia savutupia aikaisemmille kausille kuuluva. Sen puuttuminen\nlienee useimmiten selitettävissä satunnaisilmiöksi.\n\nEi ole epäilystä siitä, etteikö puupermanto kuulunut sen kauden\nsuomalaisiin savutupiin, jona Keski-Skandinavian suomalaisten muutto\nlänteen tapahtui. -- Lattian rakenne multapenkkeineen ja niskasineen on\nyleensä sama kuin keskisuomalaisella alueella. Ulkopuoliset\nmultapenkit, jotka puolestaan ovat yleisiä esim. Etelä-Pohjanmaan\nruotsalaisten pitäjien pikkuasumuksissa, täällä kuitenkaan eivät ole\ntavallisia, vaikka niitä voidaan todeta Päijänteen itäpuolellakin\n(Joutsa).[151] Kun lisäksi tiedetään, että ne yleensä puuttuvat\nkarjalaisista ja venäläisistä asumuksista, tuntuisi olettamus\nskandinaavisesta vaikutuksesta tässä suhteessa olevan mahdollinen.\n\n5. _Ikkunat_. Lasi-ikkunat eivät ymmärrettävästi kuulu alkeellisimpien\nasumusten kaudelle. Suomensukuisten kansain asuntojen alalta on\nlukuisasti todisteita siitä, miten valoaukot varhaisempina kausina ja\nalkeelliskantaisissa asumuksissa olivat joko ruukullisia, savu-aukkoja\ntahi varustettuja jollakin läpinäkyvällä aineella. (Obin ugrilaisten\nkotarakennuksissa jääpala, mordvalaisten, votjakkien ja syrjäänien\nsavutuvissa härän vatsakelmu tahi rakko jne.)[152]\n\nSuomalaisissa savutuvissa joko rievulla suljettava tahi lykättävällä\nluukulla varustettu ikkuna lienee vanhin, mutta kalvoikkunoista on\n1600- ja 1700-luvuilta mainintoja. Säätyläisasunnoissa (linnoissa,\nsotilasvirkataloissa ja pappiloissa) ikkuna-aukkojen peitteenä saattoi\nolla \"pergamentti\", lampaan, vasikan tahi vuohen nahasta tehty kelmu.\nKeski-Suomessa lasi-ikkunattomia, vain lykkyyluukullisilla ikkunoilla\nvarustettuja tupia säilyi viime vuosisadan loppukymmenille asti.[153]\nLuoteenomaisena ja samalla kanta-alueen vastaaviin suhteisiin\nviittaavana seikkana on mainittava, että lasi-ikkunan nimenä on _lasi\n(las)_ vastakohtana lykkyyluukulliselle _ikkunalle_.\n\nHülphersin mukaan Kopparbergetin läänin ja Taalain suomalaiset\nsavutuvat 1700-luvun puolivälissä olivat ikkunattomia ja\nsavupiiputtomia.[154] Segerstedtin kokoelmiin Gunnarskogista saadun\nkuvauksen mukaan alkuperäiset (genuina) suomalaispirtit olivat\nikkunattomia. Toisen sivuseinän keskellä oli ruukullinen ikkuna.\nTällaiset pirtit kuuluivat kuitenkin harvinaisuuksiin, mutta oikeilla\nikkunoilla varustettuja, \"jokseenkin siistejä\", niiden ohella Bodenin\nkappelin kirkkoherran J.M. Vessmanin ja kappeliseurakunnan saarnaajan\nN. Bjernerin kuvauksen mukaan savutuvan päädyssä oli pieni\nlykkyylaudallinen ikkuna. Se oli sitä paitsi tavallisesti varustettu\n\"hyvin ohuella nahalla\", mutta siinä ei milloinkaan ollut lasia.\n\"Ruotsalaiskamarissa\" sen sijaan tavallisesti oli lasi-ikkunat. V. 1889\nvärmlantilaisissa savutuvissa kaikissa oli lasi-ikkunat, ja missä niitä\nalkujaan ei ollut, ne oli jälkeenpäin hakattu. Vanhoissa tuvissa\nikkunat puuluukkuineen tahi lykkyyluukkuineen kuitenkin vielä olivat\njäljellä.[155] Solørin suomalaistuvissa Norjassa oli lykkyyluukulliset\nikkunat, mutta sitten kun lasi tuli halvemmaksi, ne korvattiin\nikkunoilla. Mutta \"20-30 vuotta sitten\" voitiin vielä tavata savutupia,\njoissa alkujaan oli ollut luukut.[156] Gottlundin Svärdsjössä\nkuvaamassa asumuksessa oli kaksi ikkunaa, joissa kumpaisessakin oli\nyksi lasinpalanen.[157]\n\nKanta-alueella lasi-ikkunat tietenkin tulivat aikaisimmin käytäntöön\nvirkamies- ja säätyläisasunnoissa sekä majataloissa. Puumalan\nkesäkäräjillä v. 1663 käsiteltiin majatalonpitäjän Törnen asiaa, josta\nselviää, että eräässä rakennuksessa oli pellillä varustettu\n\"skorsteeni\" sekä akkunat puitteineen.[158] Kuopion käräjillä v. 1689\nselitettiin, miten nimismies Olli Väisänen oli rakennuttanut huoneet,\njoissa oli savupiiput ja lasi-ikkunat; huoneiden tarkoituksena oli\nsamalla palvella matkustavaisia (\"dhe reesandhe dhermedh\nbetiena\").[159] Jo seitsentoistasataluvun alussa lasi-ikkunoita oli\nvarsinaisissa talonpoikaisrakennuksissakin. Rantasalmella v. 1724\nrakennetussa savutuvassa oli rautasaranallinen ovi ja pieni\nlasi-ikkuna.[160] Saman sataluvun lopulla ne Keski-Suomessa, ainakin\ntalonpoikaisissa vierastuvisse nähtävästi olivat yleisiä. V. 1813\npidetyssä talonkatselmuksessa havaittiin Viitasaaren Keitelepohjan\nSiilinsalossa vierashuoneessa olevan neljä pieniruutuista ikkunaa.[161]\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten asumuksissa ikkunoitten muoto näyttää\nvarsin aikaisin ja kiinteästi mukautuneen skandinaavisiin esikuviin.\nSellainen lykkyyluukullisten ikkunoiden muotoa jäljittelevä ikkuna,\njollaisia vanhoista keskisuomalaisista asuinrakennuksista\ntunnetaan,[162] on täällä joko tuntematon tahi aivan harvinainen.\n\nYksinkertaisimmaksi ikkunamuodoksi osoittautuu kaksiruutuinen\ntasasuhtainen ikkuna.[163] Seuraava aste on neliruutuinen, edelleen\nkorkeahko kuusiruutuinen. Sama ikkunamuoto voidaan tavata\nkehittyneissäkin asuinrakennuksissa. Jo muutoin suhteellisen vähän\nkehittyneissä eteisettömissä savutuvissa ikkuna saattaa olla\nkaksitoistaruutuinen. Sama muoto on löydettävissä kehittyneissäkin\nasuinrakennuksissa. -- Kehittyneiden asuinrakennusten yleisimmäksi\nikkunamuodoksi jää kaksiosainen kuusitoistaruutuinen ikkuna; se näyttää\nvoittaneen asemansa erikoisesti Norjan puoleisissa suurimpaan\nkehitykseen päässeissä suomalaistaloissa, joissa samalla seinällä\nkuitenkin havaitaan kuusiruutuisiakin ikkunoita.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon, että ikkunan puitteita, samaten kuin\nKeski-Suomessa, nimitetään karmeiksi (_lasinkarmit_) sekä ruutujen\nvälisiä puitteita _lyijyiksi l. lyijypuiksi_.[164]\n\n6. _Savutuvan lattiapinnan osat_. Nykypäiviin säilyneitten\nsuomalaistupien lattiapinnan osien nimityksissä kuvastuu uskollisesti\nkanta-alueen vastaava nimistö. Siinä kiintyy lähinnä huomio\nkarsina-sanaan (_karsna_) sen tuvan lattian osan nimenä, joka jää uunin\nulkonurkasta peräseinään vedetyn viivan ja uuninpuoleisen sivuseinän\nvälille. Siihen kuuluvan nurkan nimi on _karsinasoppi_ ja sitä peittävä\nosa lattiaa _karsinalattia_. Uunin ja peräseinän välinen seinä on\n_karsinaseinä_ ja koko se puoli tupaa vaimoväelle omistettu\n_karsinanpuoli_. Uunia vinosti vastapäätä oleva nurkka on _pöydänpäinen\nsoppi l. pöydänpäänurkka_, toinen sitä vastassa sivu- ja oviseinän\nmuodostama _ovisoppi (ovennurkka?)_. Uunin ja oviseinän kulmaus\nmuodostaa _rikko- l. halkosopen_.[165] -- Keskisuomalaisessa nimistössä\nnäille on vastaavaisuutensa; nimistön tarkastelu saattaisi ehkä\nosoittaa, että värmlantilaiset ovat suosineet soppi-sanaa\n_nurkka_-sanan kustannuksella.[166]\n\nVanhaan itäsuomalaiseen rakennustermistöön kuuluva _karsina_, jonka\nhistoria on suomalaisen asuntokulttuurin erikoinen luku, viittaa sekin\nselvästi kanta-alueen, mutta laveammassa mielessä vanhimpiin\nyhteissuomalaisiin ja itäispiirteisiin asuntosuhteisiin.\n\nVarsin mielenkiintoinen, samoja suhteita selvittävänä on tieto, että\nVärmlannissa on ollut _lavollisia_ asuinpirttejä. \"Kekliian\" (Södra\nFinnskog) pitäjässä, Tikarinpuro nimisessä paikassa muudan kertoja oli\nnähnyt tuvan, jonka \"alimmainen pankkohirsi\" jatkui peräseinään. Sen\npäälle oli asetettu toinen hirsi (?). Tämän ja seinän välille oli tehty\n_lava_ palkeista. Koko karsina oli lavana.[167]\n\nTämän, lavan alle muodostuvan karsinan ohella värmlantilaisissa tuvissa\nmainitaan nimitetyn karsinaksi myös lattian alla olevaa tilaa. Isoissa\ntuvissa silta oli noin ihmisen mitan maan pinnan yläpuolella. Sen alla\nsäilytettiin ruokatavaroita kylminä, perunoita ym. Tuvan\nkarsinalattiassa oli luukku, josta mentiin alas (karsinaan).\nAhvenlammenmäessä sellainen on vieläkin.[168]\n\nVanhimmat Keski-Skandinavian suomalaisasumukset ovat käsillä\nolevasta aineistosta päättäen olleet ilman tällaista karsinaa. Niin\nkauvan kun tietoja karsinasta ei ole varmennettu ja niihin saatu\nlisiä on vaikeahkoa yhdistää sitä sellaisenaan itäsuomalaiseen\n(karjalais-pohjoisvenäläiseen) lattianalaiseen karsinaan, varsinkin kun\nse on puuttunut kanta-alueen alkeellisluontoisista asumuksista.\nKysymyksessä saattaa olla myöhäisempään paikalliseen kehitykseen\nperustuva sillanalainen kellari. Mutta samalla ei voida olla ottamatta\nhuomioon, että tämän sillanalaisen kellarin nimityksenä samaten kuin\nkarjalais-itäsuomalaisella alueella nimenomaan on karsina.\n\n\n\ni. Savutupaan perustuvan asuntomuodon yleisyys.\n\n\nAikaisemmasta on jo oikeastaan selvinnyt, että Keski-Skandinavian\nsuomalaisten varsinaisena asuinhuoneena, varhaisimmista muodoista\nkehittyneimpiin asti on ollut savutupa. Idässä (Taalai) ja etelässä\ntämä asuntomuoto paikoitellen jo varhain hävisi ja tilalle tulivat\nruotsalaistuvat, salit ja kamarit. Kopparbergetin läänin Svärdsjössä\noli asiain tila tällainen jo Gottlundin matkan aikana v. 1817.[169]\nToisaalta savutupa on säilyttänyt paikkansa esim. sellaisessa\nkehittyneessä asuinrakennuksessa kuin Östmarkin Juhoilan, on sekä\nNorjan Grue Finnskogin Tvängsbergetin vieläkin kehittyneemmän asteen\nsaavuttaneessa asuinrakennuskompleksissa. On pantava merkille se\nseikka, että samalla kuin kanta-alueilla ja muuallakin Suomessa\nsavujohdottomasta uunista kehittyi savujohtoinen, ja asuinhuone\ntällaisenaankin säilytti pääasiassa savutuvan perusominaisuudet,\nKeski-Skandinavian suomalaiset ottiva savu-uunin tilalle takkauunin,\nrautakamiinan tahi muut ruotsalaiset uunilaitteet ja monesi samalla\nasuinhuoneikseen ruotsalaismalliset tuvat, salit ja kamarit.\n\nKeylandin kuvauksista ja aineistosta on muun ohella tullut\nnäkyviin, miten esim. monilla Värmlannin paikkakunnilla, joilta\nsavutupa-asumuksia nykyisin turhaan saa etsiä, hänen kerätessään\naineistoansa (1890-luvun lopulta 1916 paikkeille) vanhoja savutupia\nvielä oli olemassa. Segerstedtin kokoelmien mukaan, joihin hankitut\ntiedot koskevat melko pitkää ajanjaksoa (n. 1850-1889), mainitaan\nuseilla itäisemmillä ja eteläisemmillä paikkakunnila savutupien,\nsamaten kuin suomen kielenkin elävän vain kansan muistitietona.\nVestmanlannista, Värmlannista etelään, ei enää ole savutuvista\ntarkempia tietoja, vaikka muistitieto niistä on säilynyt. Örebron\nläänin Helleforsin pitäjästä tiedetään mainita yksi, jota kuitenkaan ei\nenää käytetty asuntona, vaan makasiinina. Useat paikkakunnan asukkaista\nolivat kuitenkin syntyneet savutuvissa.[170]\n\nSegerstedtin kokoelmissa esiintyy mm. yksityiskohtaisia tietoja\nVärmlannin Vitsandin pitäjän savutupien lukumäärästä. Muuan\ntiedonantaja ilmoittaa savutupien vähenemistään vähenevän tahi\nmuuttuvan ruotsalaistaviksi. Näin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin\nhän tuli paikkakunnalle, savutupien luku, verrattuna aikaisempiin\nmääriin, oli seuraava:\n\n    Rattsjöbergissä 11, nyt ei yhtään\n    Fagerbergissä 7, nykyisin ei ainoatakaan,\n    Björkåsissa 9,       \"    \"      \"\n    Snåbergissä 11, nykyisin 7,\n    Mangenissa (Mongalla) 22, nyt 10,\n    Snipanissa 9, nyt 1,\n    Noppenilla (Nupissa) 6, nyt 4.[171]\n\nGräsmarkissa savutupien määrä arvioidaan kahdeksikymmeneksi, mutta\n\"ylemmissä pitäjissä\" niitä arvellaan olevan enemmän.[172] Nyskogan\nVaissilassa (Viggen) ja Södra Finnskogan Nikkarilassa (Mackartjärn)\nSegerstedtin tiedonantajan mukaan asuinrakennukset nelkein yksinomaan\nolivat savutupia.[173]\n\nLönborg ilmoittaa Grue Finnskogissa v. 1868 olleen 74 asuinhuonetta,\njoista ei vähemmän kuin 71 oli savutupia. Kaksikymmentä vuotta\nmyöhemmin niiden lukumäärä oli alentunut seitsemäänkuudetta.[174]\n\nTuskin on epäiltävissä etteivätkö Värmlannin suomalaiset vanhalta\nkotialueeltaan olisi vieneet tämän vanhamuotoisen asuntohistoriallisen\nkannan, jonka juuret ovat löydettävissä itäisestä varhaiskantaisesta\nasuntokulttuurista.\n\n\n\nj. Skandinaavisten savutupien suhde suomalais-karjalaisiin.\n\n\nSavutupaisesta asuntomuodosta puhuttaessa _kysymystä skandinaavisten\nsavutupien suhteesta suomalais-k arjalaisiin_ ei saateta jättää\nkoskettelematta.\n\nSavutupa-asumus on kansanrakennusten tutkijain taholla\nkokonaisuudessaan saanut paljon huomiota osaksensa. Vuosina 1905-10\nK. Rhamm julkaisi suuren tutkimuksen \"Ethnographische Beiträge zur\ngermanisch-slawischen Altertumskunde\", jossa hän laajaan, etupäässä\nkirjalliseen ja kielelliseen aineistoon perustaen pohtii mm. muinaisten\ngermaanis-slaavilaisten asumusten alalle kuuluvia asuntohistoriallisia\nkysymyksiä. Hän pyrkii todistamaan, miten eri asuntomuodot jo\nesihistoriallisina kausina ovat seuranneet toinen toisiansa.\nErityisellä innolla tämä tutkija todistelee slaavilaisten ja\ngermaanisten asuntomuotojen yhteyttä. Tässä hänen mielenkiintonsa\nerikoisesti suuntautuu Skandinavian ja Etelä-Saksan itäalppien\nalueitten asuntokulttuurin välisiin yhtäläisyyksiin. Nämä hän ensi\nsijassa selittää kulttuurihistoriallisiksi yhtäläisyysilmiöiksi,\njoitten alkumuodot ovat peräisin slaavilaisilta ja itäsaksalaisilta\nalueilta.\n\nLaajasta lähdemateriaalin tuntemuksesta huolimatta Rhammin\nasuntohistoriallisilta tutkimuksilta puuttuu metodinen kiinteys ja\nvakuuttava yksityiskohtainen todistelu. Selvät loppupäätelmät ovat\nniistä vaikeasti löydettävissä. Ne ovat kuitenkin omiansa antamaan\nrunsaasti herätteitä, ja lähdeaineiston kannalta ne ovat varsin\nhuomioonotettavia.\n\nMeitä kiinnostaa lähinnä Rhammin suhtautuminen kysymykseen savutupaisen\nasuntomuodon yleisyydestä Skandinaviassa. Hänen perimmäisenä\nkäsityksenään on pidettävä sitä, että se aikoinaan olisi ollut\nkauttaaltaan levinneenä Skandinaviassa. Tällöin hän kuitenkin pitää\nniin hyvin avoliesistä (_äre, are_) kuin umpinaisella savu-uunilla\n(_rökugn, røgovn_) varustettua asumusta savutupa-asumuksena.[175] Siitä\nriippumatta, mitä edellä olemme sanoneet avoliesisen kotarakennuksen\nkehityksestä savutupa-asumukseksi, käsitämme savutuvilla ennen kaikkea\numpeutuneella savujohdottomalla uunilaitteella varustettua asumusta.\n\nEdellinen umpiuuninen (_røgovn_) asuntomuoto on Rhammin mukaan Norjassa\nlevinnyt luoteiselle rannikkoalueelle, Ruijasta aina alas Stavangerin\nvuonon suulle. Liesitupa on ominainen maan sisä- ja eteläosille; raja\nseuraa yleensä suurten tunturien vedenjakajaa. Syynä siihen, että\nsavu-uunin alue rajoittui läntiselle alueelle oli osittain näitten\nalueitten puuköyhyys.[176]\n\nOsittain Rhammin ym. jälkiä seuraten, mutta samalla laajaan omaan\naineistoon ja havaintoihin perustamalla itävaltalainen tutkija Viktor\nGeramb on käynyt käsiksi kysymykseen savutupaisen asuntomuodon\nkulttuurihistoriallisista yhteyksistä. Samaten kuin edeltäjänsä Rhamm,\nmyös Geramb uhraa suunnattomasti vaivaa selittääkseen savutupaisen\nasuntomuodon alkuperää Kaakkois-Euroopassa. Mitä moninaisimmat\nkulttuurihistorialliset konstellaatiot on otettu huomioon etsittäessä\nselvitystä etupäässä itäalppien alueella (Kärntissä, Steiermarkissa\nym.) tavattavan savutupaisen asumuksen genesiksen selville saamiseksi.\nGerambin ydinajatukseksi on merkittävä se, että slaavit 6.-9.:lle\nvuosisadalle ulottuvana ajanjaksona olisivat tuoneet savutupa-asumuksen\nkyseiselle itäalppien alueelle.[177] Tämän alueen myöhäisaikainen\nsavutupa on asuntomuoto, joka on syntynyt germaanisen ja slaavilaisen\nkansakunnan välisestä kosketuksesta ja läpitunkeutumisesta.[178]\n\nGerambin kannanotoista ansaitsevat meidän osaltamme erikoista huomiota\nitäalppien savutuvan kulttuurigenealogiset suhteet pohjoiseen. Hän\nväittää ensiksikin, että lähimmä vastineet, joita on havaittavissa\naivan yksityiskohdissa (mm. ikkunan mitoissa) ovat löydettävissä a)\nsloveenilaisessa _hizassa_, b) vähä- ja valkovenäläisessä _chatassa_.\nsekä c) suomalaisissa (nimenomaan karjalaisissa) savutuvissa.\nItäalppien savutupa on hänen käsityksens mukaisesti yhteydessä\nsuureen koilliseurooppalaiseen asuntokulttuuripiiriin. Samaan\n(_pech_-kulttuuripiiriin) kuuluvat myös skandinaaviset savutuvat.\nKaikilla muilla paitsi puhtaasti slaavilaisilla kansoilla savutuvan\nohella on myös liesitupa. Itäslaavien uunilaitteesta puuttuu\nkeittoliesi ja keittäminen tapahtuu uunissa, mutta kaikilla\ngermaanisilla ja suomalaisilla kansoilla \"sekä niillä, jotka ovat\nsaaneet vaikutteita näiltä, savu-uunin yhteydessä on kaikkialla ja\naina\" keittoliesi.[179]\n\nGerambin teeseihin tuskin voidaan suhtautua muutoin kuin suurin\nepäilyksin. Hänen teoriansa, mikäli ne koskevat varsinkin\nPohjois-Eurooppaa, perustuvat kovin vähäiseen aineiston tuntemukseen,\njoten hän ei ole voinut seurata typologista erikoiskehitystä kullakin\nalueella erikseen. Tällä tavoin päätelmät ovat joittenkin\nyksityistapausten varassa. Tekijän harvat kielelliset yhteensovittelut\nja niille rakennetut toteamukset ovat harhaanjohtavia jo siksi, että\nne, esim. mikäli ne koskevat esim. suomalaista erikoissanastoa,\nperustuvat aivan myöhäisiin lainaussuhteisiin.\n\nSellainen väittämä, että suomalaisiin savu-uuneihin aina olisi kuulunut\nkeittoliesi, on kaiken sen nojalla, mitä edellä olemme todenneet\nsuomalaisen savu-uunin kehityksestä, paikkansa pitämätön. Lienee\nmyöskin selvää, että on tuloksetonta puhua suomalaisten ja itäalppisten\nsavutupien ikkunoitten yhtäläisyyksistä, ennen kuin on osoitettu\nsuomalaisten (ja itäalppistenkin) savutupien ikkunamuotojen paikallinen\ntypologinen kehitys.\n\nNorjalainen tutkija Wilh. Lund on kirjoituksessaan \"Volkstümliche\nFeuerstätten, Beleuchtungsmittel und Bautypen im norwegischen Bezirke\nNordmöre\" kuvannut mainitun alueen savutupia ja esittänyt niistä kuvia,\njotka herättävät suomalaisen tutkijan mielenkiintoa.[180] Nordmören\nsavutupien uunit ja orsilaitteet osoittavat sellaista yhtäläisyyttä\nyhtäältä suomalais-karjalais-pohjoisvenäläisten ja toisaalta\nKeski-Skandinavian suomalaisten savutupien vastaavien laitteitten\nkanssa, että niitä ei voida selittää satunnaisiksi yhtäläisyyksiksi,\nvaan ollaan oikeutettuja etsimään niiden kesken lähempää, jopa\ngeneettistä yhteyttä.\n\nRyhdyttäessä tarkastelemaan Nordmören savutupien yhtäläisyyksiä\nitäsuomalais-karjalaisten kanssa on ensiksikin pantava merkille, että\nlänsinorjalaiset savu-uunit ovat patsaallisia ja että niissä on\npatsaaseen liittyvä lieden ulkosyrjän peittävä profiloitu lauta. Nämä\novat karjalais-itäsuomalaisten savu-uunien peruselementtejä, samalla\nkuin niiden levenemisalue ulottuu kauemmaksi suurpohjoisvenäläiselle\nalueelle. Näiden n.s. _konetskalautojen_ (= ven. _konj_ 'hevonen')\nmuodoissa havaitaan selviä yksityiskohtaisia yhtäläisyyspiirteitä (vrt.\nesim. laudan kaaren alaosassa olevaa nuppia); tämän lisäksi niissä\nnähdään viimeksimainituille ja Keski-Skandinavian savutupien uuneille\ntyypillinen ulkosivun laudoitus (_luvaslaudat_), jonka Wilh. Lund\nerikoisesti mainitsee.[181]\n\nToisessakin suhteessa länsinorjalaiset savutuvat liittyvät\nKeski-Skandinavian suomalaisiin savutupa-asumuksiin. Niissä havaitaan\nuunin ja sen patsaan sivuitse kulkeva orsi, joka on tyypillinen\nvanhimmille Värmlannin suomalaisille sauna-tuville (esim. Skansenilla\noleva Lekvattnetin tupa) sekä, kuten edellisestä on selvinnyt, samalla\nvanhimmille keskisuomalaisille saunoille.\n\nRatkaistavaksi jää näin kysymys, miten nämä yhtäläisyydet\nlänsinorjalaisten ja suomalais-karjalaisten savutupien välillä ovat\nselitettävissä. Ennen kuin ryhdytään muodostamaan mielipidettä tästä,\ntarkasteltakoon lyhimmiten, miten skandinaaviset tutkijat ovat\nsuhtautuneet savutupakysymykseen yleensä.\n\nWilh. Lund ei ole itsenäisesti määrännyt kantaansa norjalaisten\nsavu-uunien kulttuurihistoriallisista yhteyksistä. Hän viittaa Eilert\nSundtiin ja muihin tutkijoihin, joiden mukaan norjalainen savu-uuni\nolisi katsottava ulkomailta saaduksi ja että se mainittaisiin ensi\nkertaa kuningas Olaf Kyrren hallituksen aikana; hänen käsityksensä\nmukaan tämä olettamus on myöhemmin menettänyt useita kannattajia ja hän\nviittaa siihen, että muutamat tutkijat ovat asettaneet savu-uunin\nsaunanuunin yhteyteen. Itse hän varsin varovaisessa muodoss myöntää\ntämän yhteyden.[182]\n\nTältä osaltaan kysymys varmaankin on yksinkertaisempi kuin miltä se\nLundin käsityksen mukaan näyttää. Kun tiedetään, miten yleinen saunan\nja asunnon yhteisfunktio on ollut Suomessa ja Skandinaviaan\nmuuttaneilla suomalaisilla, ei ole ihmeteltävää, että niide uuni- ja\norsilaitteissa havaitaan selviä yhtäläisyyksiä. Edellä puheena ollut\norsirakennelma on epäilyksittä peräisin savutupa-saunakaudelta, sillä\nvanhoissa, ainakin keskisuomalaisissa saunoissa lauteet olivat tämän\norren varassa. Tuskin saattanee olla epäiltävää, etteivätkö\nNordmörenkin savutuvat tämän erikoispiirteen huomioonottaen palautuisi\nvanhempaan savutupa-sauna kantaan.\n\nSuomalaisten ja norjalaisten savu-uunien väliseen suhteeseen on\nruotsalainen Sven Lönborg kiinnittänyt huomiotansa lähinnä Eilert\nSundtin käsityksia selostaessaan. Jälkimmäisen tutkimukset ovat\nosoittaneet todenmukaiseksi, että savu-uuni on ollut vallitsevana\nNorjassa tunturien länsipuolella, Stavangerista aina Ruijaan saakka.\nHän näkee yhtäläisyyttä suomalaisten ja norjalaisten savu-uunien\nvälillä ja katsoo epätodennäköiseksi, että suomalainen ja norjalainen\nsavu-uuni olisivat syntyneet toisistaan riippumattomasti. Kirjoittaja\nviittaa niihin kosketuksiin, joita kalastajaväestön kesken on pitkin\nJäämerta ollut Vienan merelle päin jo hyvin kaukaisina aikoina, paljoa\nennen Ottarin tunnettua matkaa. Kysymyksessä on hänen käsityksensä\nmukaan lainaus. Norjalaiset tyypit osoittavat suurempaa alkuperäisyyttä\nkuin suomalaiset. Jos asianlaita lisäksi on siten kuin Sundt sen\nkäsittää, nimittäin että muoto on syntynyt kalastajaväestön\nkeskuudessa, tuntuu todennäköisimmältä, että se on kulkeutunut Norjasta\nLapin ja Ruijan kautta Suomeen eikä päinvastoin. Mutta onko tyyppi\nalkujaan syntynyt Norjassa, tuntuu epävarmalta. Ehkä se on jonakin\netäisenä aikana jostakin muualta saapunut sinne meren yli, sillä mitään\nmuuta tietä se tuskin on saattanut tulla.[183]\n\nViimeisimmäksi norjalaisten savutupien arvoitusta on pyrkinyt\nratkaisemaan Olav Tveten kirjoituksissaan \"Murøvnen\".[184]\n\nKirjoittajan käsitys on mitä suurimmassa määrin\nkulttuurihistoriallinen. \"Savu-uuni tulee avolieden tilalle yli\nVestlandetin 1600- ja erittäinkin 1700-luvulla ja niitä oli myös\nSalterin tienoilla Nordlandissa. Ruotsissa savu-uuneja oli\nEtelä-Skoonessa, ehkä myös ylempänä länsirannikolla. Nämä ovat alueita,\njotka ovat havumetsäalueen ulkopuolella, kuten asian laita on myöskin\nVeikselin alueella ja Uljanovskin tienoilla Volgan varrella. Se on\nvahvasti sukua slaavilaiselle _pechille_, joka on levinnyt koko\npohjoiselle havumetsäalueelle. -- Me olemme mahdollisesti saaneet\nsavu-uunin Veikselin alueelta; tie tänne oli vanhastaan tunnettu\nkulkureitti. Savu-uuni olisi tällöin kulkeutunut slaavilaisten heimojen\nmukana Karpaattien luoteispuolelle, osittain etelään Alpeille, osittain\nIlmajärven tienoille ja sieltä edelleen itään. Norjalaiset ylimykset\nkävivät orjakauppaa Novgorodin kanssa 800-luvulta alkaen; taito on\nvoinut kulkeutua myös täältä. Mutta vanha kauppayhteys Utrechtiin\nReinin varrella ei sekään sulje pois mahdollisuutta yhteyteen\nitäalppien kanssa.\"[185]\n\nSkandinaavisten rakennusten tutkijain päätelmistä vain muutamat ovat\nmeidän kannaltamme hyväksyttäviä, useimmat sen sijaan kaiken sen\nvastaista, mitä savutupaisen asuntomuodon genealogia on meille\nopettanut. Tvetenin toteamus savutupien kulkeutumisesta suomalaisten\nuutisasukkaitten mukana Norjan Soløriin on yksinkertainen tosiasia.\nHäneltä on kuitenkin jäänyt huomaamatta, että se samaa tietä on\nkulkeutunut paljon kauemmaksi lounaaseen, aina Oslon länsipuolelle\nsaakka, mistä mm. Bygdøyn ulkomuseon suomalainen savutupa on\nmateriaalisena todisteena.\n\nEilert Sundt ja Sven Lönborg ovat epäilyksittä oikeassa nähdessään\nyhtäläisyyttä suomalaisten ja norjalaisten savutupien välillä. Mutta\nensiksikin jo edellisen esiintuomaa ja jälkimmäisen hyväksymää teoriaa\nsiitä, että \"tyyppi\" olisi syntynyt kalastajaväestön keskuudessa ei\nsaateta hyväksyä jo sen vuoksi, että savutupa-asumuksen tiedetään\nolevan tiettyinä kausina tyypillisen asuntomuodon nimenomaan\npohjoisilla rikasmetsäisillä alueilla, esim. Suomessa, Karjalassa ja\nPohjois-Venäjällä. Puitten puute ei ole voinut olla syynä savutupien\nsyntymiseen, sillä savu-uuni vaatii varmaankin yhtä paljon\nlämmitysainetta kuin avoliesi.\n\nTeoria siitä, että savutupainen asuntomuoto erikoisemmin olisi\npuuköyhille alueille luonteenomainen ei edellä sanotun mukaisesti\nsaattane olla pätevä. Tvetenin kirjoituksessa, jossa muutoin havaitaan\nGerambin käsitysten vaikutusta, herättää ihmettelyä hänen viittauksensa\nUljanovskin alueen (ent. Simbirskin läänin) savutupiin. Venäläisen\npääväestön ohella täällä asuu mordvalaisia ja tshuvasseja, mutta\nsavutuvista tällä seudulla ei ainakaan tämän vuosisadan alkukymmenellä,\njolloin matkustelin näillä alueilla, ollut jälkeäkään. Minulle ei\nmyöskään kirjallisuudesta ole tunnettua, että näillä tienoilla\nmyöhäisinä aikoina olisi ollut savutupia. Sen sijaan savutupia oli\nnähtävästi olemassa vielä vuosisatamme kaksikymmenluvulla\npohjoisempana, Kasanin ja Vjatkan läänien tsheremissialueella, mistä\nJevsevjev, kuten edellisestä tunnemme, on niitä lukuisasti kuvannut.\nVarsinkin Vjatkan läänin, mutta myös Kasanin läänin pohjoisosat ovat\ntyypillistä metsäaluetta.\n\nSkoonessa väitetään vielä 1800-luvun keskivaiheilla olleen\nsisäänlämpiäviä uuneja, joista esim. Linné Skoonen matkansa\nkertomuksessa puhuu. Ne eivät kuitenkaan olleet varsinaisia\nsavu-uuneja, sillä ne olivat tiilestä muurattuja ja sijaitsivat\neteisenä käytetyssä keittiössä. Niiden muukin rakenne oli oikeista\nsavu-uuneista poikkeava, joten ne on pidettävä jälkimmäisistä tykkänään\nerillään.[186]\n\nEdellä on tutustuttu Tvetenin väitteeseen, että savu-uuni tulee Norjan\nVestlandetissa avolieden tilalle 1600- ja erittäinkin 1700-luvulla. Jos\nsavu-uuni olisi saatu Norjaan näin myöhäisenä aikana näyttäisi\notaksuma, että se olisi saatu Veikselin alueelta entistäänkin\nepätodenmukaisemmalta, sillä mitkä olisivat ne kulttuurihistorialliset\ntekijät ja tiet olleet, jotka nimenomaan tänä aikana viimeksimainitulta\nalueelta olisivat tuoneet ja pesiydyttäneet savu-uunin Norjaan, jonka\nvanhemmat asumukset ovat perustuneet avoliesiseen kantaan? Muut hänen\nesittämänsä kulttuurihistorialliset tiet, jotka johtaisivat norjalaisen\nsavutuvan alkuhetteille, itäalppien alueelle, tuntuvat tätäkin\nepätodenmukaisemmille.\n\nSekä maantieteellisesti että kulttuurihistoriallisesti jää \"pohjoinen\nteesi\" Norjan savutupien ainoaksi selviin tosiasioihin perustuvaksi\nselitykseksi. Voidaan kuitenkin heti varauksettomasti väittää, että\nkulttuurivirtaus on käynyt diametraalisesti päinvastaiseen suuntaan,\nkuin mitä Lönborg olettaa: savu-uunit eivät ole kulkeneet Norjasta\nSuomeen Lapin ja Ruijan kautta, vaan päinvastoin, _norjalainen\nsavu-uuni on saatu idästä pohjoista tietä_.\n\nTämän väitteen tärkeimmät todistuskappaleet ovat ne yksityiskohtaiset\nyhtäläisyydet, joiden edellä on todettu vallitsevan norjalaisten ja\nsuomalais-karjalaisten savutupien välillä. Sitä tukee edelleen se\ntosiasia, että suomalais-karjalaisella savu-uunilla on suunnattoman\nlaaja kanta-alue suurpohjoisvenäläisellä alueella, mihin se\nelimellisesti liittyy. Norjalaisten ja ruotsalaisten tutkijain\nkäsitykset perustuvat osaksi siihen, ettei heillä ole ollut\nyksityiskohtaista materiaalista kuvaa pohjoisen savu-uunin ja\nerittäinkin suomalais-karjalaisten savutupien rakenteesta.\n\nOn mahdotonta tässä selvitellä sitä pitkäaikaista ja osittain jo\nvarhaisiin kausiin ulottuvaa valtiollista ja sivistyksellistä yhteyttä,\nmikä on vallinnut pohjoisen Skandinavian, Suomen ja esim. Vienan meren\nalueen välillä. Yhtäältä jo norjalaiset viikingit tutustuivat viimeksi\nmainitun alueen oloihin, toisaalta norjalaiset kuninkaat myöhemmin\nolivat kiinteässä yhteydessä silloiseen Suur-Karjalaan, joka vuorostaan\naikoinaan kuului Novgorodin valtapiiriin. Kulttuurivaikutteita saattoi\njo tällöin kulkea puolelta toiselle, eivätkä itäiset vaikutteet Norjaan\nole mitenkään suljettavissa pois mahdollisuuksien joukosta. Näyttää\nkuitenkin todenmukaisimmalta, että sellaiset yhtäläisyydet\nnorjalaisissa ja suomalais-karjalaisissa savutupa-asumuksissa, joista\nedellä on puhetta, ovat peräisin myöhemmältä kaudelta.\n\nNorjan länsirannikon savutupa-alueen syntymäaikaa on vaikeaa käydä\narvioimaan. Mikäli se olisi niin myöhäistä, joksi Tveten sen olettaa,\nse sattuisi samoille sataluvuille, jolloin suomalaisten siirtyminen\nKeski-Skandinaviaan vielä parhaillaan jatkui. Välimatka nykyisiltä tahi\nvarmasti todetuilta aikaisemmilta läntisimmiltä suomalaisasutuksilta\nkyseiselle Atlantin rannikolla sijaitsevalle savutupa-alueelle on\npitkä, mutta se on suunnattomasti lyhyempi kuin matka Veikselin\nalueelle ja itäalpeille. Samalla on muistettava, että suomalaiset yhtä\nvähän kuin skandinaavisetkaan tutkijat eivät toistaiseksi ole\nriittävässä määrässä (esim. antropologisten, suku-, murre-, paikannimi-\nym. tutkimusten avulla) kyenneet selvittämään kysymystä\nsuomalaisasutuksen iästä ja laajuudesta Skandinaviassa.\n\n\n\n\nSauna.\n\n\nJe symbioosi, mikä Keski-Skandinavian suomalaisten asuntokulttuurissa\nsen varhaiskautena vallitsi, ilmeni muun ohella siinä, että\nasuntopirttiä käytettiin kylpytarkoituksiin. Puhumattakaan ns.\npirtti-sauna-riihestä, jonka nykyisenä puhuvimpana edustajana on\nLekvattnetista Tukholman Skansenille siirretty rakennus, on edellisestä\nselvinnyt, miten asumus usein sai olla löylykylpyjen ottopaikkana. Tämä\nominaisuus oli siksi yleinen, että ruotsalaiset Keski-Skandinavian\nasumusten tutkijat (lähinnä Keyland), erottavat ns. savutupasaunat\n(rökstugubadstugor) erikoiseksi asuntomuodoksi.\n\nTähän asunnon ominaisuuteen niin hyvin kanta-alueilla kuin suomalaisten\nuusilla asuinpaikoilla Keski-Skandinaviassa viittaa myös savu-uunin\nrakenne, joka vanhoissa asuntopirteissä löylykupuisena soveltui myös\nlöylykylpyjen ottoon. Kuten muistetaan tämä asunnon ominaisuus oli\nhavaittavissa jo alkeellisimmissa asunnoissa, maakodissa.\n\nKysymystä, milloin saunan erillistyminen erikoiseksi rakennukseksi\ntapahtui, on tarkasteltava asuntokulttuurin yleiskehityksen yhteydessä.\nSe tapahtuma oli varmaankin täällä samaten kuin kanta-alueilla\nyhteydessä talouden kehityksen kanssa. Rakennusten sekä määrä että\nlaatu oli suuressa määrin riippuvainen asujamen köyhyydestä tahi\nvauraudesta. Vaikkakin pirtti-sauna-riihi kauden voidaankin katsoa\nkuvastavan erikoista asuntokulttuurin jaksoa, se sellaisenaan ei ole\nerillinen ilmiö, vaan lukuisissa tapauksissa talouden kehityksen\nvaiheitten sanelema.\n\nSaunan erillistymistä asumuksesta tutkittavana olevalla alueella ei\nsaateta seurata yhtä selväpiirteisesti kuin kanta-alueilla, missä sauna\nusein rakennettiin asuinrakennuksen välittömään yhteyteen\n(konginkankaalainen Niemelän torppa Seurasaaren ulkomuseossa, Saunamäen\nsavutupa-saunarakennus Konginkankaalla, Lähteelä Toivakassa jne.)[187]\nTällaisesta rakennustavasta ei yleensä ole säilynyt tietoja, ja\nnykyisiin säilyneitten suomalaisrakennusten joukosta niitä ei ole\ntavattu.\n\nSiitä ajasta, milloin saunoja kanta-alueilla erillisinä rakennuksina\nalettiin rakentaa, on vaikeaa saada täysin luotettavaa selvitystä.\nVarmana voitaneen pitää, että sinä kautena, jolloin siirtolaisten\nmuutto Skandinaviaan pääasiallisimmin tapahtui, kanta-alueilla sauna\nerillisenä rakennuksena kuului talon rakennusten joukkoon. Tästä\nseikasta puhuvat esim. talojen tarkastuspöytäkirjat. Leppävirran\nsyyskäräjillä v. 1693 esitettiin, että Timolan kylässä asuvan Tuomas\nPietarinpoika Ahosen taloon kuului seuraavat rakennukset: kaksi tupaa,\nriihi, navetta, uusi talli, yksi sauna, kaksi aittaa, ym., kaikkiaan\n\"15 ovea\".[188]\n\nSaunaa näytään 1600-luvun loppupuolella usein käytetyn myös viljan\nkuivattamiseen mistä tulipaloja oli seurauksena. Kuopion syyskäräjillä\nv. 1646 käsiteltiin asiaa, josta selvisi että Antti Halonen oli\nkäsitellyt viljaa saunassa (i badstufvan), jolloin tuli uunista oli\npäässyi valloilleen ja polttanut saunan.[189] Iisalmen syyskäräjillä v.\n1639 \"Herra Anders Caplan syytti lukkari Pekka Tykaista (Tikkasta?)\nsiitä, että tämä syksyllä oli kuivannut viljojaan hänen saunassaan,\nmistä tulipalo oli ollut seurauksena. Oikeuden päätöksen mukaan\nlukkarin tuli antaa Anders-herralle korvauksena kaksitoista kappaa\nviljaa tahi sauna, joka oli jonkin verran pienempi kuin hänen.\"[190]\n\nSeuraavan sataluvun asiakirjoista käy selville, että sauna yleisesti\nkuului talon rakennuksiin. Iisalmen Kiuruveden kylässä vahingonvalkea\noli v. 1749 polttanut Antti Hyppösen talon, johon muiden rakennusten\nohella kuului uusi sauna,[191] kyynärän mittainen nurkkien välistä\nmitattuna, tuohilla ja maloilla (takved) katettu. Saunassa oli mallas-\nja kylpylavo sekä rautasaranallinen ovi.[192] Seuraavan vuosisadan\nalkupuolella saunat saattoivat olla eteisellisiäkin; tällainen oli\nesim. Viitasaaren Keitelepohjan Siilinsalon saunarakennus v. 1813. --\nSaattaa kuitenkin panna merkille, että seitsentoistasataluvun varsinkin\nloppupuolen kahdeksannentoistasataluvun kahden alkukymmenen\ntalontarkastuskertomuksissa sauna mainitaan rakennusten joukossa\nsäännöllisemmin kuin 1600-luvulle kuuluvissa.\n\nKeski-Skandinaviaan muuttaneille suomalaisille kotialueen sauna\nerillisenä rakennuksena varmaankin oli tunnettu ja saunoja\nrakentaessaan he voivat nojata niihin perinteihin, jotka olivat tuoneet\nvanhasta kotimaasta. Mutta miten oli saunakulttuurin laita uusilla\nasuinpaikoilla, sen kantaväestön keskuudessa?\n\n\n\na. Kylpytavan ja saunojen iästä ja levinneisyydestä.\n\n\nVanhimmat ja puhuvimmat todisteet löylykylvyistä ja niiden ottamiseksi\nvalmistetuista laitteista ovat yleisimmin löydettävissä Itä-Eurooppaa\nja erikoisesti nykyistä Venäjää koskevista kuvauksista. On väitetty,\nettä Pohjois- ja Keski-Euroopassa kylpytapa ja mahdollisesti siis\nsaunakin olisivat iältään yhtä vanhoja kuin edellä mainituilla\nalueilla.[193] 7, mutta epäämättömäksi tosiasiaksi jää, että\nlöylykylvyt ja varsinkin kylpemistä varten kyhätyt rakennukset\nnimenomaisesti kansanomaisina laitteina itäisessä Pohjois-Euroopassa\novat sekä vanhempia että yleisempiä kuin viimeksi mainituilla alueilla.\nTähän mahdollisesti elinkeinojen muodotkin ovat vaikuttaneet.\n\nItäiselle Pohjois-Euroopalle, mm. tällä alueella asuville\nsuomalais-ugrilaisille kansoille polttoviljely kaskenviljelyn muodossa\noli tiettyinä kausina luonteenomainen, ja se oli omiaan edistämään\nruumiin puhdistamiseksi ja elinvoimien palauttamiseksi kylpytapaa, jopa\npakottikin siihen. Adam Olearius tapasi Venäjän matkallaan v. 1634-1635\nsaunoja Virosta ja Inkeristä Astrakaniin saakka. Venäjällä yleisiä\nsaunoja oli joka kaupungissa ja kylässä sekä useimmissa taloissa\nyksityinen sauna, jossa miehet ja vaimot, nuoret ja vanhat kävivät\nyhdessä, joskin niissä naisilla ja miehillä oli erikoiset paikkansa.\nKylvyn jälkeen oli tapana viruttautua kylmällä vedellä, kieriskellä\nlumessa ja hieroa itseänsä sillä. Varsinkin suomalaiset saattoivat\nankarimmalla talvisäällä juosta saunasta ulos, hieroskella itseään\nlumella ja taas palata kuumuuteen.[194]\n\nVenäjän kylpytavoista on Nestorin kronikassa säilynyt kuvaus n. puolen\nvuosituhatta aikaisemmalta kaudelta. Ns. andreaslegendassa kerrotaan\npyhän Andreaksen matkasta Kiovaan ja Novgorodiin. Matkoillaan slaavien\nmaassa hän näki \"puisia saunoja\", joita kuumennettiin kauheasti ja\njoissa kylpijät pieksivät itseänsä kylpyvihdoilla sekä viruttautuivat\nparkkivedellä.[195]\n\nVaikka tietoja kyIpytavasta ja saunoista onkin olemassa myös\nLuoteis- ja Keski-Euroopan kohdalta (mm. Tacitus kertoo muinaisten\ngermaanien käyttäneen kuumia kylpyjä, mikä tapa hänen mukaansa\nmuutoinkin oli käytännössä kylmän ilmanalan maissa) ne tuskin ovat\nniin varhaiselta kaudelta ja niin luonteenomaisia ja puhuvia, kuin\npohjoista Itä-Eurooppaa koskevat. Myöhemmän keskiajan väitetään\nKeski-Euroopassakin olleen kylpykulttuurin varsinaista kukoistuskautta.\nMutta tämän kauden kylpy- ja saunakuvaukset koskevat kaupunkilais- ja\nkorkeampien säätyjen elämää eivätkä useinkaan näytä tarkoittavan\nvarsinaisia saunassa otettavia löylykylpyjä. Kansanomaisista saunoista\nonkin vain niukalti tietoja.[196]\n\nSauna on aikoinaan kuulunut talonpoikaistalojenkin rakennuksiin esim.\nTanskassa ja Ruotsissa, mutta hävinnyt paljoa aikaisemmin kuin\nSuomenlahden ja Itämeren itärannikon maista. Mikä skandinaavisten\nsaunojen suhde on viimeksimainitun alueen empimättä varsin vanhaan ja\nomakantaiseen löylykylpytapaan ja saunarakennuksiin on kysymys, joka\nkaipaa erikoistarkastelua.\n\nVäitetään, että sauna Tanskasta jo 1600-luvulla olisi hävinnyt,\nmutta että se Ruotsin talonpoikaiskodeissa oli käytännössä\n1700-luvullakin.[197] Jonkinlaisia saunarakennuksia näissä molemmissa\nmaissa  on säilynyt paljon myöhäisempäänkin aikaan, joskaan niitä\nmyöhempinä  aikoina ei ole käytetty kylpytarkoitukseen, vaan maltaiden\nidättämiseen, viljan, pellavien ja lihan kuivattamiseen.[198] Niistä\novat esimerkkeinä mm. Tanskan, Norjan ja Ruotsin ulkomuseoihin\nsiirretyt tämän nimiset rakennukset. Tämän nimisiä (_bastu, basta_),\nmutta viimeksimainittuihin tarkoituksiin käytettyjä rakennuksia\nLönborgin mukaan on säilynyt esim. Taalaissa, Södermanlannissa ja\nuseammissa eteläisemmissä maakunnissa, kuten Itä- ja Länsi-Göötanmaalla\nja Smålannissa.[199] -- Varsinaisiin suomalaisiin saunoihin niitä ei\nvoida rinnastaa siinäkään suhteessa, että niissä kiuasuunin tilalla\nsaattaa olla harmaista kivistä muurattu uuni, joka sijaitsee\nlattia-alan keskellä.[200]\n\nJoskin saunominen suomalaisten Keski-Skandinaviaan siirtymisen\npääkautena vielä saattoi ruotsalaistenkin keskuudessa olla\nkansanomainen tapa ja sauna kuulua talon rakennusten joukkoon, uudet\ntulokkaat varmasti toivat mukanaan vanhan maan voimakkaat\nkylpytraditiot sekä, niin pian kuin heidän taloudelliset\nmahdollisuutensa sen myönsivät, rakensivat talonsa yhteyteen saunan.\nSamalla kertaa kuin ympäröivän ruotsalaisasutuksen keskuudessa\nkylpytapa ja useimmissa tapauksissa saunarakennuksetkin tyystin ovat\nhävinneet, molemmat ovat elinvoimaisina säilyneet viime aikoihin saakka\nsiellä, missä suomalaisasutuksesta on säilynyt jälkiä. Tämä näyttäisi\npuhuvan sen puolesta, että kylpykulttuuri Keski-Skandinavian\nsuomalaisten keskuudessa perustuu syvällisempiin, vanhempiin ja\njuurtuneempiin traditioihin kuin skandinaavisen talonpoikaisväestön\nkeskuudessa. Tämän seikan arvioinnissa ei kuitenkaan ole jätettävä\nhuomioon ottamatta molempien kansanainesten välillä vallitsevan yleisen\nkulttuurimuodon eriasteisuutta.\n\n\n\nb. Keski-Skandinavian suomalaisten kylpytavoista.\n\n\nKeyland väittää vanhan hyvän kylpytavan olevan häviämässä. Hän tapasi\nkuitenkin useita vanhoja henkilöitä, jotka kylpivät kerran viikossa, ja\npaikoitellen tekivät niin nuoretkin. Saunojen varsinainen tehtävä hänen\nmielestään on pellavien kuivaaminen ja käsittely. Joskus niitä\nkäytettiin tarvispuitten kuivaamiseen ja maltaiden idättämiseen.[201]\n\nKylpytapa on kuitenkin vanhoissa suomalaistaloissa säilynyt täysin\nelinvoimaisena viime aikoihin saakka, Östmarkin Juhoilassa ja Purolla\n(Purotorp), Pielesniityn torpassa, Grue Finnskogin Roviomaassa ym.\nkylpeminen viime vuosikymmenen aikana kuului säännölliseen\nelämänmenoon. Lekvattnetissa oli viime vuosisadan lopulla melkein joka\ntalossa sauna, jossa kovia löylykylpyjä otettiin kerran viikossa vuodet\nläpeensä. Vihtominen kuului kylpemiseen, ja karaistuimmat kylpijät\nkieriskelivät talvella lumessa.[202] Osissa Hvitsandin ja Nyskogan\npitäjiä sekä Södra Finnskogan eteläisissä seuduissa sauna v:n 1889\npaikkeilla lämmitettiin joka lauantaiksi, jolloin nuoret ja vanhat,\nmiehet ja naiset perinpohjaisesti puhdistautuivat. Saunatapoihin\nkuului, että perheen äiti suopavedellä pesi miesten päät.[203]\n\nGottlund kertoo 1817 vuoden matkansa päiväkirjassa Taalain Svärdsjön\ntienoon asunto-oloista, että savupirtit olivat jo aikoja jääneet pois\nkäytännöstä ja että asuttiin saleissa ja kamareissa. Sauna ja riihi\nolivat kuitenkin vielä jäljellä. Hän saattoi useammin kuin kerran\nhuomioida, että kaikissa paikoissa, missä suomen kieli ja\n\"kaikki kansallisuus\" oli kuollut, saunassakäynti oli säilynyt\nruotsalaistuneitten jälkeläisten keskuudessa; olipa hän joskus\nvoinut havaita, että tapa oli levinnyt läheisiin ruotsalaisiin\nnaapurikyliinkin, niin että nämäkin olivat laittaneet itselleen aidon\nsuomalaissaunan.[204]\n\n\n\nc. Saunarakennukset.\n\n\nKeyland kertoo muistiinpanoissaan, että sauna on joka talossa. Ne ovat\nmelkein aina samoin rakennettuja, joten yksi piirros ja kuvaus niistä\non hänen käsityksensä mukaan riittävä.[205]\n\nTotta onkin, että nykyisinkin Värmlannissa ja Norjan puolella\ntavattavat saunat ovat varsin yhtenäistä tyyppiä, mutta eräitä\nmuunnoksia sentään voidaan erottaa. Päämuoto on sama kuin suomalaisen\nyksinäissaunan tahi yksinäistuvan: neliseinäinen, pinta-alaltaan\njokseenkin neliönmuotoinen eteisetön hirsisalvosrakennus, jonka ovi on\npäätyseinässä.\n\nToiseksi muodoksi voidaan erottaa muutoin samanlainen rakennus, paitsi\nettä ovenpuoleiset sivuseinähirret ovat pidentyneet ja vastaavasti myös\nkatto. Tämä ominaisuus on yleinen myös ns. skandinaavisissa saunoissa.\nOven edustan pidentynyt päätyosa saattaa, kuten savutuvissakin,\numpeutua. Näille muodoille voidaan löytää täysin yhteellisiä vastineita\nesim. tsheremissien saunarakennuksista.[206]\n\nVielä voidaan erottaa muoto, jossa ovi on sijoittunut sivuseinälle,\nlähelle toista päätyseinää.\n\nSaunan sisustassa kiinnittävät lähinnä huomiota välikatto, lavo,\nikkunat, kiuas ja orret. Ensiksimainittu on nykyisemmissä saunoissa\nsäännöllisesti tasainen, useimmiten pyöreistä sivuseinältä toiselle\nasetetuista puista tehty. Se saattaa, kuten esim. Juhoilan saunassa,\nolla myös halaistuista, oviseinältä peräseinälle asetetuista puista\nkyhätty. Suomalaisten saunoissa mainitaan olleen välikatottomiakin,\nmutta tavallisesti ne olivat välikatollisia, jolloin katto aina oli\ntasakatto, ei taitekatto.[207]\n\n_Lauteitten (lauvvoit; parvi;_ Roviomaa) sijoitus on varsin\nsäännönmukainen ja omiansa herättämään huomiota: niiden paikka on\nmelkein poikkeuksetta peräseinällä ovea vastapäätä.[208] Puron saunassa\nvarsinaisen lavon ohella sen edessä, vähän yli puolen pituuden, oli\nalempi pikku lavo. Roviomaan (Långbrodden) saunan lauteet olivat nekin,\noven asennosta riippumatta, perällä. Samalla tavoin sijoittuneet ne\nolivat Norjan Solørissä.[209]\n\nLauteitten asema kiinnittää siinä suhteessa erikoisesti huomiota,\nettä se on sama kuin yleisimmin Pohjanmaan saunoissa aina\nPohjois-Pohjanmaata myöten, mutta samalla kanta-alueen saunoista\npoikkeava; jälkimmäisissä lauteet nimittäin tavallisesti ovat\nkiukaanpuoleisella sivuseinällä.[210] Mutta Skanssenin\nsavutupa-riihi-saunassa lauteitten sijoitus on sama kuin\nkanta-alueella.\n\nVoidaan hyvin perustein edellyttää, että lauteitten sijoittuminen\nperälle Keski-Skandinavian suomalaisten saunoissa edustaisi nuorempaa\nkantaa. Tällöin on otettava huomioon, että niissä skandinaavisissa\nsaunan nimellä käyvissä kuivaus- ja idätystarkoituksiin käytetyissä\nrakennuksissa, joita esim. näiden maitten ulkomuseoissa on,\nsivuseinillä olevien lavontapaisten laitteiden ohella on matalalla\nsijaitseva leveähkö lavo perällä oven vastapäätä. Tämän vuoksi näitten\nrakennusten lavon asennon vaikutus suomalaisiin saunoihin on\nvarmastikin otettava lukuun. On kuitenkin muistettava, että niin hyvin\nPohjanlahden itä- kuin länsipuolisissa suomalaisissa saunoissa lavo\nsijaitsee näihin skandinaavisiin rakennuksiin verrattuna paljoa\nkorkeammalla. Lavon sijaitseminen saunan perällä voi sellaisenaan\nperustua varsin vanhaan kantaan. Skorodumskajan syrjäänialueen\nsaunoissa lauteet säännöllisesti sijaitsivat peräseinän vierellä.[211]\nTähän voitaisiin myös verrata ehkä esim. tsheremissien metsä- ja\nkalasaunojen sekä savupirttien rakennetta, joissa lavo saattaa olla\nperällä.[212]\n\nNiin kauan kuin ei ole yksityiskohtaista selvitystä siitä, miten\nlaajalle Suomessa perälle sijoittuvat lauteet ovat levinneet, on\nvaikeata tehdä kiinteitä päätelmiä niiden suhteesta Pohjanlahden\nlänsipuolisiin muotoihin. Tässä yhteydessä muistettakoon kuitenkin,\nettä Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa tällainen lauteitten asema ei\nole tavallinen, vaan harvinainen tahi erilaisiin muunnoksiin\nyhtynyt.[213]\n\n_Kiukaan_ tavallisin sijoituspaikka on jommassakummassa ovinurkassa.\nPoikkeuksellisesti se saattaa olla myös sivuseinän keskellä, suu ovea\nkohden. Harvinaisuuksiin lienee luettava sen sijainti peräseinällä\nsellaisessa harvinaisluonteisessa rakennusyhtymässä kuin Nyskogan\nSvenshöjdenin (Vänshöyvän) sauna = paja on.\n\nSegerstedtin kokoelmissa olevan piirroksen mukaan perällä sijaitsevaa\nlavo olisi käytetty mallasparvena ja varsinainen kylpylavo olisi\nsijainnut kiukaan vastaisella sivUseinällä. Piirroksessa kiinnittyy\nhuomio erikoisesti kiukaan asentoon, se kun sijaitsee oviseinällä, suu\nperäseinää kohden.\n\nLavolle kiipeämiseen käytettiin suuren pölkyn puolikkaasta\nporrastettuja astimia. Sellaisten mainitaan olleen käytännössä myös\ntuvan uunille nousua varten. Niille on olemasa viime aikoihin\nsäilyneitä vastineita Keski-Suomessa, mutta Satakunnassakin sellaisia\ntunnetaan (ulkomuseomme Antintalo).[214]\n\n\"Parveksi\" kanta-alueen saunoissa on nimitetty maltaiden idätyslavaa,\njoka täällä tavallisimmin sijaitsi kylpylavoa vastapäätä toisella\nsivuseinällä. Sellainen oli jo 1780 eräässä rautalampilaisessa\nsaunassa.[215] -- Värmlantilaisten saunojen lauteita käytetään myös\nmallasparvena. On toistaiseksi vaikeata sanoa, olisiko erillisen\nmallasparven muisto säilynyt värmlantilaisessa lauteitten\nrinnakkaisnimityksessä (_parvi_), vai liittyykö se ehkä muissa\nrakennuksissa (aitoissa, talleissa) tavattaviin siihen jossakin määrin\nrinnastettavien laitteitten nimitykseen.\n\nLauteitten alainen osa saunaa on Värmlannissa, samaten kuin\nkanta-alueellakin _karsina_. Saunoissa saattoi olla myös _lakeinen_ ja\n_lakeistorvi_. Valoaukkoina olivat alkujaan lykkyyluukulliset ikkunat,\ntavallisimmin yksi uunin vastakkaisella sivuseinällä, toinen\nperäseinällä lauteitten yläpuolella. Myöhemmin kiukaan vastaisen\nsivuseinän ikkunan tilalle on tullut suuri lasiakkuna.\n\nSaunojen _orsilaitteet_ vaihtelevat niiden koon ja rakenteellisen\nkehittyneisyyden mukaan. Täysin yhtäläisesti kuin tuvissa saattaa\npienissä saunoissa tahi saunapirteissä, samaten kuin kanta-alueilla\nolla lavaa kannattava pitkittäissuuntainen orsi.[216] Mutta kuten\nkanta-alueen tuvissa ja saunoissakin, niissä voi tavata myös\npoikittaisorsia, joitten asema on joko sama kuin tuvissa tahi jotka\novat tarkoitetut kannattamaan parsia. Parsisto puolestaan liittyi\nvarhemmin saunan riihiominaisuuteen; myöhemmin se oli tarpeen niitä\nkuivaustarkoituksia (pellavan, tarvispuitten, lihan kuivaamista jne.)\nvarten, joihin saunaa kylpemisen ohella käytettiin.\n\nEdellisestä on monin kohdin selvinnyt saunan läheinen suhde\nvarsinaiseen asumukseen, savutupaan. Muutoin ei voisi ollakaan, sillä\nsauna ja pirtti ovat alkujaan tietyissä asuntosuhteissa olleet samaa.\nUseat Keski-Skandinavian suomalaisten saunan tahi paremminkin\nsaunapirtin ominaisuudet liittyvät kanta-alueen vastaaviin piirteisiin.\nSuuremman kehityksen saavuttaneitten saunojen lavon asento puolestaan\n-- kuten edellä nähtiin -- puhuu kanta-alueille vieraista\nominaisuuksista. Ei liene epäilemistä, etteikö sauna erillisenä\nrakennuksena, milloin talouden tila myönsi, olisi kuulunut\nkeskiskandinaavialaiseen uutistaloon jo asutuksen ensi aikoina, sillä\nkanta-alueilla se siirtolaisuuden alkaessa varmaan oli tunnettu. --\nSuomalaisten osuus ikivanhan itämerensuomalaisen saunalaitoksen\njuurruttajana Pohjanlahden länsipuolelle kaipaisi perinpohjaisempaa\ntarkastelua kuin mitä tässä on ollut mahdollista.\n\n\n\n\nRiihi.\n\n\nViljan kuivattamisen suhde asumiseen on edellisestä jo monista\nyhteyksistä käynyt selville. Samaten kuin kanta-alueilla sekä\nlaajemmaltikin Suomessa ja vihdoin Itämeren itärannikon maissa,\nasumisella ja viljojen kuivattamisella on ollut sikäli yhteyttä\ntoisiin, että ne tiettyinä kausina ja tietyissä taloudellisissa\nolosuhteissa ovat tapahtuneet samassa suojissa.\n\nPohjoinen Itä-Eurooppa Itämeren itäisiä ja Suomenlahden rantoja myöten\non ollut viljan sisällä kuivatuksen ja -puinnin perintömaita niin kauan\nkuin kansatieteelliset ja muut tiedonlähteemme ajassa taaksepäin\nulottuvat. Suomalais-ugrilainen viljan käsittelyyn liittyvä sanasto jo\nns. suomalais-permalaisena kautena, jonka on katsottu päättyneen vuoden\nnoin tuhannen paikkeilla ennen ajanlaskumme alkua, on melkoisen rikas\nja monipuolinen. Niiden joukossa viljan kuivatushuoneen nimi riihi,\njolla on vastineet permiläisissä kielissä, herättää lähinnä huomiota.\nItämeren suomalaisena sanana sillä on ollut huomattava ekspansio, sillä\nsen ovat omaksuneet baltilaiset kielet, se on yhtenä puintiriihen\nnimityksenä kulkeutunut venäjään, Ruotsiin ja ainakin Baltian saksaan.\nSekin puolestaan näyttäisi puhuvan viljan lyhdekuivauksen ja\nriihitystavan alkuperäisyydestä sekä vanhuudesta Itämeren suomalaisten\n-- ja laajemmassa mielessä suomensukuisten kansojen -- elinkeinoissa.\n\nToisaalta tiedetään, että nimenomaan suomensukuisten kansain\nviljankuivatuslaitteet, varhaiskantaiset riihet, rakennuksina edustavat\nmuotoja, joita saatetaan pitää näiden kansain varhaisimmille\nkulttuurikausille kuuluvina. Itä-Venäjällä asuvista suomalais-\nugrilaisista kansoista eräät (mordvalaiset ainakin 1700-luvun lopulle,\ntsheremissit aivan viim aikoihin) ovat säilyttäneet kartiomaisen\npystykodan muotoisen keilariihen, jossa lyhteet kuivataan keilakodan\ntapaista runkoa vastaan asetettuina. Sen alkumuoto on maanpäällinen,\njolloin tulisijakin on ollut kodan sisällä maanpinnalla, mutta tulen\nvaaran takia siihen myöhemmin syntyi maanalainen osa, jossa viljan\nkuivattamiseksi tarpeellinen kuumuus tulennoksella tahi umpiuunilla\nsynnytetään. Suomalaisista riihistä ne erosivat esim. siinä, että ne\nolivat yksinomaan kuivatuslaitteita. Puiminen toimitettiin niiden\nulkopuolella. Näiden jatkajana on hirsisalvoksellinen riihi, johon\nsamaten kuuluu maanalainen osa. Sekin oli vain kuivauslaite.\nPuiminen tapahtui sen ulkopuolella puintitantereella. -- Itämeren\nsuomalaistenkin alueelta, mm. Suomesta, on voitu todeta riihimuotoja,\njoissa on maanalainen tahi rinnakkainen, varsinaista viljan\nkuivatukseen ja puintiin tarkoitettua osaa matalamalla sijaitseva uunin\nosa (Varsinais-Suomen kiukkuririihi, eräät Inkerin riihimuodot jne.)\n\nVoidaan pitää varmana, että asumuksesta erillään olevia viljan kuivaus-\nja puintihuoneita tarjoutuvien olosuhteitten vallitessa Suomessa on\nollut varsin varhaisina aikoina. Ne tiedot, mitä niistä esim.\nhistoriallisissa lähteissä tavataan, eivät tietenkään kykene\nselvittämään viljan riihikäsittelyn vanhimpaa kantaa.\n\nKuusitoistasataluvun loppupuolen ja seuraavan sataluvun\ntalonkatselmusluetteloissa riihi yleensä mainitaan talon rakennusten\njoukossa, joskaan useinkaan sen rakenteesta ei ole selvitystä. Kun\nkysymyksessä usein on tulipalon jälkeinen katselmus ja riihi\ntavallisesti muista rakennuksista etäällä sijaitsevana saattoi jäädä\npalamatta, sitä ei aina mainita. Joistakin maininnoista saadaan tietää\njotakin riihien laadustakin. Antti Hyppösen talon palossa Kiuruvedellä\nv. 1749 tuhoutui muiden rakennusten ohella uusi riihi, jonka seinämitta\noli 10 kyynärää. Se oli katettu hyvällä tuohikatolla. Lattia oli\nsavesta poljettu, uuni liuskakivistä; siinä oli rautasaranallinen ovi.\nSe oli varustettu lavallisella sisustuksella.[217] Antti Lassinpoika\nPutroisen, Leppävirroilta, riihestä mainitaan v. 1669, että sen uuni\noli niin hyvä, että siinä voitiin paistaa leipää.[218] Viitasaaren\nKeitelepohjan Siilinsalon rakennuksiin kuului v. 1813 kaksi riihtä,\nniistä toinen, uusi 12 3/4 kyynärää neliönä ja 7 1/2 kyynärän\nkorkuinen, lattialla ja lautakatolla varustettu, toinen, vanha, 12 1/2\nkyynärää neliönä, savilattialla ja tuohikatolla varustettu.[219]\n\n\n\na. Riihien suhde varsinaiseen asumukseen.\n\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten rakennuksien joukossa riihi nykyisin on\npaljoa harvinaisempi kuin esim. sauna. Ainoita nykypäiviin säilyneitä\ntäydellisiä riihirakennuksia lienee Vitsandin Monganmäen (Mangen)\nKarhilan riihi.\n\nEntisinä aikoina sitä vastoin suomalaisalueilla riihet olivat aivan\nyleisiä. Asuttamisen ensi vaiheissa, etenkin synkkään saloon viljelystä\nperustettaessa riihi olikin se rakennus, joka eräissä tapauksissa\nensimmäisenä pystytettiin. Keyland sanoo: riihet ovat asumuksista\nluultavasti vanhimpia ja alkuperäisimpiä. Muodoltaan ne olivat melkein\nnelikulmaisia; niissä oli vain yksi huone, niiden välikatto oli\ntasainen, ja laajuuteensa nähden ne olivat hyvin korkeita.[220]\n\nSaman kirjoittajan mukaan riihet kansantarinoittenkin mukaan olivat\nsuomalaismetsien vanhimpia rakennuksia. Muuan sellainen, jonka kertoja\neri muunnoksina oli kuullut useilla paikoilla oli seuraava. Muudan\nSuomen suomalainen oli saapunut Gräsmarkin Sälsjöhön, jossa hän poltti\nja viersi kaskiaan. Hänellä oli onnea, niin että hän sai korjata paljon\nkaskiruista. Samalla hän sai pyydetyksi paljon otuksia ja kalaa. Näin\nhän jatkoi, kunnes hänellä oli runsas varasto ruista ja lihaa. Kun\nhänen mielestänsä kumpaistakin oli kylliksi, hän lukitsi rakentamansa\nriihen, kätki avaimen kiven alle ja palasi takaisin Suomeen.\nSeuraavalla kerralla tullessaan hänellä oli vaimonsa mukanaan. Kun oli\ntultu riihen luo hän näytti sitä. Vaimo sanoi: \"Kylläpä kelpaisi, kun\nolisi sellainen talo!\" Silloin mies potkaisi avaimen esiin piilostansa\nja näytti hänelle talon varastot, ja kun vaimo sai tietää, että kaikki\nkuului heille, hän ilosta ratkesi itkuun.\n\nKeylandin käsitys suomalaisen uutisasutuksen suhteesta rakennuksiin\nilmenee jo edellisestä, mutta hän korostaa vielä erikoisesti riihen\nensiarvoista asemaa. \"Suomalaisella täytyi olla riihi ruistansa varten\nja se sai jonkin aikaa eteenpäin olla asuntonakin, kunnes hänellä oli\nvaraa ja mahdollisuutta rakentaa itselleen pirtti. Siellä täällä\nmetsissä tavataan riihien tontteja, joiden ympärillä ei saata havaita\njälkeäkään maanviljelyksestä; ne ovat unohtuneet metsien kätköihin ja\nvahva sammalkerros on kasvanut niitten yli...\" Hänen tietämänsä mukaan\nei ainoatakaan näistä vanhimmista metsäriihistä enää ole jäljellä. Ne,\nmitä on olemassa, ovat rakennetut kartanolle, jonkin etäisyyden päähän\ntalon muista rakennuksista. Mutta monet talonnimet viittaavat vanhoihin\nmetsäriihiin.[221]\n\nÖstberg korostaa sitä, että Solørin \"vanhat suomalaiset\" asuivat aluksi\nkurjissa riihiss. Joku uutisasukas (Anders Puranen) saattoi kuitenkin\nelinaikanaan rakentaa kunnollisen savutuvan ja muuttaa riihen\netäämmälle; hänet sanotaan haudatunkin riihitontille.[222]\n\nVaikkakin saatetaan epäilyksittä yhtyä Keylandin käsitykseen riihien\nensisijaisuudesta Keski-Skandinavian suomalaisten taloudessa ja\nasuntokulttuurissa, toisaalta ei voida katsoa asutuksen rakennuksiin\nnähden aina käyneen hänen käsityksensä suuntaisesti. Edellisestä on\nmonilukuisissa yhteyksissä käynyt selville, miten sama rakennus lähinnä\ntaloudellisen välttämättömyyden pakosta sai olla asuntona, saunana ja\nriihenäkin. Mutta aikaisemmasta on myös selvinnyt, että uutisasutusta\nkoskevien historiallisten mainintojen mukaan jo sen alkuaikoina\nensimmäiseksi voitiin rakentaa pirtti tahi ainakin \"puoli pirttiä\".\nSuomalaistaloon saattoi jo 1500-luvun lopulla kuulua useampia\nrakennuksia: pirtti, navetta, aitta ym.[223] Yleensä\nrakennusten laatu ja määrä oli riippuvainen niistä viljely- ja\nasuttamismahdollisuuksista, jotka uutisasukasta uudella olinpaikallaan\nkohtasivat. Peltoviljelylle soveliaalla eteläisemmillä ja läntisimmillä\nalueilla rakennusten laatu ja määrä jo alunperin oli toinen kuin\nsynkissä metsissä, joissa toimeentulo oli lähinnä hankittava\nkaskeamisella, metsästyksellä ja kalastuksella. Riihen ensisijaisuus\nrakennuksena ja sen käyttö asumuksena kuuluu täällä viimeksi mainitun\nlaatuisen talousmuodon yhteyteen.\n\n\n\nb. Riihien yleisyys ja säilyminen.\n\n\nMainittiin jo, että riihet nykyisin muutamaa harvinaista poikkeusta\nlukuunottamatta ovat hävinneet. Vielä 1700-luvulla ne olivat yleisiä\nniinkin kaukana etelässä kuin Säfsnäsissä (Säfsenissä) Kopparbergetin\nlääniä.[224] Gottlundin aikoina riihiä oli ainakin Taalain Svärdsjön\ntienoilla ja Malungenissa Daljoen laaksossa. Edellisellä paikkakunnalla\nasuinrakennukset olivat täysin ruotsalaismallisia ja asukkaat olivat jo\naikoja luopuneet savutuvistaan, joissa he aikaisemmin olivat asuneet.\nAinoat, mitä he olivat säilyttäneet, olivat sauna ja riihi.[225] Täällä\ntalorakennusten keskenäisessä suhteessa tapahtuneet muutokset olisivat\nseuranneet toisessa järjestyksessä kuin Värmlannissa ja siihen\nrajoittuvassa osassa Norjaa, missä savutupainen asumus sitkeimmin on\nsäilynyt.\n\nSegerstedtin kokoelmissa riihiä (_rior, eldrior_) mainitaan monilta\npaikkakunnilta, ainakin Vestmanlannin Kopparbergetin läänin\nGrangärdestä, Fladasta, Nåsta, Örebron läänin Helleforsista sekä\nGräsmarkista Värmlannin Fryksdalenin läänistä. Sen sijaan niistä\nselviää, ettei esim. Kopparbergetin läänin Malungissa ollut enää riihiä\nenempää kuin savutupiakaan. Värmlannin Nyskogassa asuinpirtti, joka oli\nvarustettu parsistolla ja jonka lattiana oli paljaaksi kaavittu kallio,\noli samalla viljan (rukiin) kuivatushuoneena.[226] Norjan Soløristä on\nKristian Östberg kuvannut suomalaisen riihen, ja Ole Matson puhuu\nasumuksen, saunan ja viljankuivaushuoneen ykseydestä.[227]\n\nRetzius kertoo taalalaisista \"saunoiksi\" nimitetyistä \"savutuvista\". Ne\nolivat ikkunattomia, mutta varustettuja ovella, jonka yllä oli pieni\nluukku. Oviseinällä katto ja sivuseinät ulottuivat useita jalkoja sitä\npitemmälle, niin että syntyi jonkinmoinen suojus. Keskellä lattiaa oli\nuuni ja molemmilla sivuseinillä leveä \"hylly\". Näitä rakennuksia,\nvaikkakin niitä nimitetään saunoiksi, ei kuitenkaan käytetä\nkylpemiseen, vaan viljan kuivattamiseen.\n\nNäyttää selvältä, ettei Retziuksen kuvaamia kuivatus-\"saunoja\" voida\npitää riihinä ensinnäkin siksi, että niistä puuttuu parsisto sekä\nsenkin vuoksi, että niiden uunin sijoitus on suomalaisille riihi-, jopa\nsaunarakennuksillekin outo. Ne vastaavat melkoisesti (uunin sekä\nsivupenkkien l. \"hyllyjen\" sijoituksen puolesta) nimenomaan\nskandinaavisia, kuivaustarkoituksiin käytettyjä saunan nimellisiä\nrakennuksia. -- Niiden suhde suomalaiseen saunaan ja kylpytapaan on\nkysymys, joka osittain vielä kaipaa erikoista selvittelyä.\nNimityksestään (sauna) huolimatta, mutta rakenteeltaan oleellisissa\nkohdissa poikkeavina ne otaksuttavasti lähinnä liittyvät\nskandinaavisiin mallaspirtteihin (_kölna_) ja niiden tapaisiin\nkuivaushuoneisiin.\n\n\n\nc. Riihirakennukset.\n\n\n1. _Neliseinäinen yksinäisriihi_. Varsinaisen riihirakennuksen\nperusmuodoksi on katsottava samanlaista neliseinäistä\nnurkkasalvosrakennusta kuin yksinäistupakin oli. Siitä puuttuivat\nkaikki seinälisät ja ovenedustarakennelmat. Ovi oli päätyseinässä.\nKeylandin käsityksen mukaan riihet olivat \"melkein neliskulmaisa\" ja\nleveyteensä nähden hyvin korkeita. Välikatto oli tasakatto.[228]\n\nKeyland sekoittaa nähtävästi toisiinsa riihipirtin ja varsinaisen\nriihen, sillä hän on erikoisesti kiinnittänyt huomiotansa asunnon,\nriihen ja saunan ykseyteen ja siitä johtuen arveleekin, että riihet\nasumuksina olivat alkuperäisimpiä ja vanhimpia.[229]\n\nRakenteellisesti edellisestä vähän poikkeavana voidaan pitää Keylandin\nMangskogissa piirtämää riihtä, jossa nähdään sivuseinähirsien\npidentymät oviseinällä.\n\nSamaan tyyppiluokkaan kuuluu Östbergin Norjan Soløristä kuvaama riihi,\njossa erikoisesti kiinnittävät huomiota välikatottomuus ja uunin suun\nperälle päin antava asento.\n\nNähtävästi ainoa suomalaisalueilla täydellisenä säilynyt varsinainen\nriihirakennus on Vitsandin Monganmäen Karhilan riihi. Se eroaa\nedellisistä varsinkin siinä suhteessa, että siinä on ns. _kylkiäinen_\neli ruumenhuone.[230]\n\nNeliseinäinen maanpäällinen hirsisalvosrakennus, jossa ovi on\npäätyseinässä, on pitkänä ajanjaksona ollut riihen, samaten kuin\nsavutuvankin yleismuotona suurimmassa osassa Suomea. Se on kuivaus- ja\npuintiriihen perusmuoto ei ainoastaan meillä, vaan laajemmaltikin\nitämerensuomalaisella alueella. Samalla se on virolaisenkin\nriihitupa-asuntokompleksin ydin, ja esim. vepsäläisillä se oli säilynyt\nnykypäiviin asti. Joskin esim. kaakkoiskarjalaista kuoppariihtä\nrakennushistoriallisessa suhteessa voidaan pitää kokonaan maanpäällistä\nvielä alkeellisempana,[231] kyseinen muoto lienee juuri se, joka teki\nyhteissuomalaisen riihen ainakin nimeltään paikotellen myös\nrakennuksena, tunnetuksi naapurikansoillekin. Tällainen oli suomalainen\nriihi keskiajalla nähtävästi koko Suomessa. Minkäänlaista epäilyä ei\nsaata olla siitä, etteikö rakennuslisätön riihi erillisenä rakennuksena\nolisi ollut tunnettu Keski-Skandinaviaan muuttaville suomalaisille jo\nvarhaisimpina muuttokausina. Sen sijaan saatetaan erikoisesti harkita,\noliko kylkiäisriihi heidän jo kotimaassaan oppimansa, vai ryhtyivätkö\nhe omaperäisesti varustamaan riihiänsä tämän laatuisella\nrakennuslisällä.\n\n2. _Kylkiäisriihi_. Kylkiäisen tapaisia yksivierrekattoisia\nkolmiseinäisiä rakennuslisiä voi yhtyä monenlaisiin rakennuskyhäelmiin.\nSuomessa eräät yksinäistupien alkeelliset eteisrakennukset ja\nyksinäistupaan liittyvät muut lisät ovat muodoltaan sellaisia, ja\nkarjarakennuksiin niitä myös voi yhtyä. Värmlannissakin mainitaan\nkylkiäinen tehdyn navetan kupeelle silloin, kun se oli pieni. Se oli\nerikoisesti lammas- ja vuohinavettana. Myös jossakin pikkutalossa,\njossa muuta karjaa ei ollut, vuohia varten voitiin tuvan viereen kyhätä\nkylkiäinen. -- Muistitieto puhuu sekä kylkiäisellisistä että\nkylkiäisettömistä riihistä.[232]\n\nTältä kannalta asiaa tarkasteltaessa riihen kylkiäinen saattaisi olla\nvarsin vanha. Ruumenien ja olkien sekä puintivälineitten\nsäilyttämiseksi tällainen rakennuslisä oli tarpeellinen. Ei siis ole\nihmeteltävää, että kylkiäisriihet varsinkin vauraampien asumusten\nyhteydessä ovat niin tyypillisiä ja yleisiä maamme yksinäisriihien\njoukossa. Tuliko kylkiäisriihi, kuten Sirelius otaksuu, ensiksi\nkäytäntöön virkamiesten riihirakennuksissa, niin että se jo 1700-luvun\nalkupuolella niissä oli tavallinen, mutta talonpoikaisriihet samaan\naikaan vielä olisivat olleet kylkiäistä vailla, on seikka, joka\nkaipaisi uutta tarkastelua.[233] Edellisen perusteella näyttää\nuskottavammalta, että talonpoikaisriihiin tällainen rakennuslisä on\nvoitu keksiä ilman ylempien säätyjen rakennuksista saatua esimerkkiä.\n\nMuodoltaan Mongan riihen kylkiäinen tarkoin vastaa kanta-alueen ja\nyleensä niitä riihen kylkiäisiä, joita idempänäkin Suomessa on\nsäilynyt. Saatettaneen joltisella varmuudella päättää, että\nuutisasukkaat jo kotimaassa olivat tutustuneet tällaiseen riihen\nlisärakennukseen ja vauraahkoissa olosuhteissa sellaisia riihten\nkupeeseen kyhäsivät. Sen puuttuminen tahi esiintyminen täällä, samaten\nkuin suomalaisissa riihissä, lienee lähinnä ollut yhteydessä talous- ja\nvarallisuusasteen kanssa. On myös muistettava, että tutkimusalueemme\nriihirakennuksista on siksi vähän yksityiskohtaisia tietoja, että on\nvaikeaa päättää, millaiset suhteet kylkiäiseen nähden niissä ovat\nvallinneet.\n\n3. _Riihen muu rakenne ja sisusta_. Monganmäen, samaten kuin Östbergin\nNorjan puolelta kuvaama riihi, olivat välikatottomia, kun taasen\nSegerstedtin kokoelmissa Vestmanlannista kuvattu Helleforsin riihi oli\nvälikatollinen. Tässä yhteydessä on muistettava Keylandin maininta,\nettä riihet (pirttiriihet) aina olivat tasaisella välikatolla\nvarustettuja. Suhteet tässä kohden nähtävästi ovat olleet pääasiassa\nsamat kuin asuinrakennuksissa.\n\nMistä välikatollisuus ja välikatottomuus lopulta riippuivat, ei ole\nhelppoa päättää. Tuskin voitaneen jyrkästi pitää kiinni toisen muodon\nvanhemmuudesta ja alkeellisemmasta luonteesta toiseen nähden. Tasainen\nvälikatto niin hyvin alkeellisimmissa asuin- kuin muissakin\nrakennuksissa (syrjäänien ja tsheremissien sekä Vienanmeren\netelärannikon venäläisten saunat) suorastaan varsinainen kattolaite,\njonka ohella ulkokatto joko kokonaan puuttuu tahi on varsin alkeellisin\nmenetelmin saatu aikaan. Riihiin nähden välikatollisuus tahi\nvälikatottomuus saattoi riippua riihen koosta. Pienessä riihessä oli\nvaikeaa sovelluttaa välikattoa parsiston kanssa, suuressa se oli\nrakenteellisesti mahdollista.\n\nSuurehkot riihet näyttävät olleen melkoisen korkeita. Helleforsin\nriihen pituus oli 22, leveys 18 1/2 ja korkeus 20 jalkaa. Östbergin\nkäsityksen mukaan riihen täytyi olla korkean sen vuoksi, että \"siinä\noikeastaan piti olla kaksi kerrosta\". Etempää kuvauksesta selviää, että\nkirjoittaja näillä kerroksilla tarkoittaa parsien erottamaa ala- ja\nyläosaa.[234]\n\nRiihten _parsisto_, sikäli kuin siitä tietoja on, on omiansa\nkiinnittämään huomiota. Sen sijoituksesta ja muodosta tiedot ovat\nristiriitaisia. Ola Bergmanin selityksen mukaan _orret_ kulkivat ovesta\nkatsoen poikittaissuunnassa ja niiden päällä olivat liikkuvat parret\npitkinpäin. Sanakirjasäätiön tiedonantajan mukaan orret olivat\npitkinpäin ja parret poikkipäin niiden päällä.[235] Östbergin kuvasta\nsaa käsityksen, että parret olivat pitkittäisasennossa, niitä\nkannattavat orret poikkipäin. Helleforsin riihessä parret näyttäisivät\nliikkuneen poikitse kahden riihen keskiosassa pitkittäissuuntaan\nkulkevan orren varassa. Mongan riihessä parret kulkivat riihen\npoikittaissuuntaan.[236] Samoin on asianlaita Keylandin Mangskogista\nkuvaaman riihen suhteen, josta lisäksi näkyy, että parsia kannattavia\norsia on kolme.\n\nSuomalaisissa riihissä parsien asento saattaa tunnetusti olla\nvaihteleva. Keski-Suomi tässä suhteessa osoittaa varsin suurta\nyhdenmukaisuutta siinä, että parret ovat poikittaisasennossa.[237]\nPienissä riihissä, joissa ahtaminen on aloitettava perältä, tämä\nparsien asento tuntuu luonnollisimmalta, ja otaksuttavaa on, että\nse -- kuten suurin osa käsillä olevasta aineistostakin puhuu --\nKeski-Skandinavian suomalaisten riihissä lähinnä on ollut tällainen.\n\n_Uuni eli kiuas_ on sijainnut jommassakummassa ovinurkassa, suu toista\nsivuseinää vasten. Tällainen oli esim. Helleforsin riihen uunin asento,\njoka muutoin oli kivistä kyhätty, 5 jalkaa pitkä ja 4 jalkaa korkea,\nsamoin Keylandin Mangskogista kuvaaman riihen uunin.[238] Poikkeuksena\non Östbergin Soløristä esittämän riihen uuni, josta saa käsityksen,\nettä sen suu olisi perälle päin.\n\nTässä kohden suhteet ovat pääasiassa varmaankin olleet samat kuin\nkanta-alueilla; samalla voidaan viitata uunin asentoon savutuvissa ja\nsaunoissa ja havaita, että niiden kesken tässä suhteessa vallitsee\nyhtenäinen kanta. Tällainen uunin sijoitus ovi- ja sivuseinän\nnurkkauksessa, suu toista sivuseinää päin onkin luonnollisin\npienehköissä savujohdottomissa rakennuksissa, joissa lattiapinta oli\nsäilytettävä mahdollisimman yhtenäisenä, mutta joissa suuri savu-uuni\notti runsaasti tilaa. Myös polttopuiden käytön ja uuniin liittyvän muun\naskartelun kannalta tämä uunin sijoitus oli luontevin (suu toisella\nsivuseinällä olevaa akkunaa tahi akkunoita kohden).\n\nRiihten lattian rakenteesta ei ole paljon tietoja. Värmlannissa on\nhämäränä muistona kerrottu, että riihissä olisi ollut lattiana kallio,\nmutta tällaista riihtä nykypäiviin eläneet tiedonantajat eivät ole\nnähneet. Kun otetaan huomioon tieto, että vanhojen asuinpirttien\nlattiana on voinut olla paljaaksi kaavittu kallio, tällaisen\nesiintyminen riihissäkin käy uskottavaksi, varsinkin kun\nkanta-alueellakin kalliolattiaisia tupia ja riihiä, tosin\nharvinaisuuksina, on säilynyt nykypäiviin asti.[239] Savilattiaa\nriihissä ei muisteta, mutta savi lieneekin alueella jokseenkin\nharvinaista. Muistitiedon mukaan riihissä samoin kuin tuvissakin\nlattiapalkit olivat pitkittäissuunnassa.[240] Tällainen lattia oli\nHelleforsin riihessä, joka oli tehty jokseenkin tasaisista, reunoiltaan\nhyvin yhteensovitetuista mäntypalkeista.[241] Keylandin Mangskogista\nkuvaamassa riihessä ne taasen ovat ovesta katsoen poikittaisasennossa.\n\nVärmlannin suomalaisten yksinäisriihi sekä kylkiäisellisenä että\nkylkiäisettömänä kuvastaa jokseenkin uskollisesti kanta-alueen riihen\nrakennetta. Se onkin varsin ymmärrettävää, kun ajatellaan, etteivät\nvieraat esikuvat uusilla olinpaikoilla sen kehitykseen ole voineet\nvaikuttaa eikä paikallista kehitystä riihen aikaisen käytännöstä\npoisjäämisen vuoksi sanottavasti voinut olla. Se on samalla todisteena\nlänsisavolais-keskisuomalaisen riihen laadusta kysymykseen tulevana\najanjaksona.\n\n4. _Riihitystavoista ym._ Huomiota ansaitsee tieto, jonka mukaan\nriihissä kuivattiin ja puitiin etupäässä vaan rukiita.[242] Riihten\nkiinteä yhteys Keski-Skandinavian suomalaisten kaskenviljelykauteen käy\nuseasta yhteydestä selville ja mahdollista onkin, että kevätviljoja,\nohria ja kauroja, joita pääasiassa kasvatettiin pelloissa ja sen vuoksi\nerikoisesti nimitettiinkin _pellonviljaksi_, ei paljoakaan käsitelty\nriihissä.\n\nSen lisäksi, mitä aikaisemmasta on tunnettua riihissä asumisesta sekä\nns. \"riihikesteistä\", talollisten riihissä asuvista loisista,\nmainittakoon, että riihiin nähtävästi yleensäkin otettiin\n_huoneenväkeä_ asumaan. -- Isommissa taloissa riihi perimätiedon mukaan\noli aina, ja niissä saivat pienasujat puida viljansa. Yhteisriihiä sen\nsijaan ei olisi ollut.\n\nRiihen ahtajalla oli parsilla lauta (_polkulauta, latolauta_), jonka\npäällä hän oli lyhteitä latoessaan. Lyhteet ojennettiin latojalle\nantopuulla; se oli 2-3 haarainen kuusipuu. Sitä käytettiin\n\"puistinpuuksikin\".[243]\n\nSeinään lyöjä _puisti_ ja auttoi kupojen sitomisessa. Kaksi oli\nvarstalla puimassa. Vasta sitten, kun oli \"ryskätty\" (varstalla puitu),\notettiin siteet auki.[244]\n\nJos oljet (rukiin) olivat tuoreita, riihtä lämmitettiin kokonainen\nviikkokin. _Varstan terä_ oli kahden kyynärän mittainen, _varstan\nvarsi_ vähän pitempi. Varstassa oli joko vihtainen tahi nahkainen\n_kolla_, jolla terä sidottiin varteen.\n\nKun vilja oli puitu, se _viskattiin_. Sitä ennen haravalla erotettiin\npois kaikki _fösyt ja riskillä rislattiin_.[245]\n\n5. _Sekamuotoja_. Uusilla asuinsijoilla ympärillä asuva\nisäntäkansallisuus sovellutti viljan käsittelyyn toisia menetelmiä kuin\nmikä tulokkaille oli kotoista ja perinteellistä. Viljaa ei kuivateltu\nja puitu kiukaallisessa riihessä, vaan se käsiteltiin _uunittomissa\nluuvissa_.\n\nOn ymmärrettävää, että suomalaiset vain hitaasti ja vähitellen\nsiirtyivät tähän heille outoon viljan käsittelytapaan. Sen vuoksi\npuimahuone, luuva, vain asteettaisesti on työntänyt käytännöstä vanhan\nriihen.\n\nMangskogin Pålstorpin riihirakennukseen, johon sisältyy tyypillinen\nsuomalainen kiukaallinen ja parsistolla varustettu riihi, on jo\nliittynyt muita vanhalle riihimuodolle outoja rakennuslisiä.\n\nKehitystapahtumat ovat alkuasteissaan tässä suhteessa olleet samat\nkuin niillä alueilla Suomessa, joissa luuvamuotoinen riihirakennus\npyrkii tunkeutumaan vanhan kuivausriihen alueelle. Kiukaallisen\nsuomalaisriihen yhteyteen rakennetaan _luva_. Tällainen kuuluu esim.\nKeylandin kuvana 141 esittämään värmlantilaisen riihen yleiskaavioon,\na on varsinainen kuivausriihi, b luva, jossa \"jo aijemmin\" rapatut eli\npuistetut (väggslagna) ruislyhteet puitiin.[246] Kuvaaja korostaa sitä,\nettä riihen ja luvan yhtyminen samojen seinien sisälle on harvinainen\neikä ole paikkakunnalla vanha.[247]\n\nLekvattnetista (Pojansaaresta?) v. 1902 Tukholman Skansenia varten\nhankittu \"metsäluva\" oli sekin kaksihuoneinen, mutta siihen kuuluu nyt\n_luva (loge)_ ja lato (_golf_). Keyland ilmoittaa rakennuksen\ntekovuodeksi 1671. Jos tämä ajanmääräys pitää paikkansa, olisi\nsiirtymistä suomalaisesta riihestä ruotsalaiseen luuvarakennukseen\ntapahtunut näin aikaisin, siis välittömästi suomalaisten\nKeski-Skandinaviaan muuton jälkeisinä aikoina tahi sen vielä jatkuessa.\n\nVanhoja riihirakennuksia muistuttaa ulkoisilta piirteiltään melkoisesti\nmyös Honkamäen luuva- ja latorakennus, jonka ovi on päätyseinässä.\nRakennusta on käytetty yksinomaan puintihuoneena. Siihen yhtyvä\nvasemmanpuolinen ajosillalla varustettu pienempi osasto on nykyisin\nheinäsuojana. Varsinaisista luuvarakennuksista se eroaa selvästi\nsiinä suhteessa, ettei se rakenteeltaan ole niiden tavoin\npitkittäisrivirakennus, ovi pitkällä sivulla, vaan vanhojen riihten\ntavoin ovipäätyinen rakennus.\n\n6. _Luuvat_. Edellisestä on selvennyt, että skandinaavisperäinen\npuintihuone _luva_ jo aikaisin alkoi työntää tieltään suomalaista\nriihtä, ja nykyisin se kokonaan onkin vallannut sen aseman. Tämä\ntapahtuma on mahdollisesti osittain käynyt yhtä rinnan kaskenviljelyn\nväistymisen kanssa uudenaikaisen pellon viljelyn tieltä. Perimätieto\nkertoo, että \"niillä, joilla oli riihet, ei ollut luuvaa\". -- Varsin\nymmärrettävää on, että luuva nimityksellisesti joskus sekoitettiin\nriihen kylkiäiseen tahi riihilatoon.[248] Näin on tapahtunut esim.\nKeski-Suomessa niillä tienoin, missä luuvariihi on etäimmälle\ntunkeutumassa vanhan kuivaus- ja puintiriihen alueelle.[249]\n\nKeylandin piirroksena tunnetaan luuvarakennuksen sisusta Värmlannista,\ntarkemmin määrittelemättömästä paikasta. Siitä selviävät\nruotsalaisperäisen luuvan peruspiirteet. Puintihuoneen molemmin puolin,\npuoliavoimen hirsiseinän erottamina ovat ladot (_gålf_). Niitä\nkäytetään puimattoman viljan, ruumenien ja olkien säilyttämiseen.[250]\n\nLuuvarakennusten joukossa on myös alkujaan kaksihuoneisia yhtymiä,\njoista toinen on puimahuone, toinen lato. Tällaiseen saattaa erillisenä\nlisärakennuksena liittyä töinen.\n\nSe puimarakennuksen muoto, jossa puintiluuva on keskellä ja _kolvit_\nsen molemmin puolin, on nykyisissä Värmlannin suomalaistaloissa\ntavallinen. Sitä edustavat myös Norjan puolella olevien Linneakylän ja\nTvängsbergetin luuvarakennukset. Nyskogan Vaissilan Mäkikylän\nluuvarakennuksessa. Viimeksimainitussa kolvit saattoivat samalla olla\nsekä heinä- että ohra- ja kauralatoja. Heinät pidettiin alla, niiden\npäällä puitava vilja. Luuvan lattia on noin 1 m. kolvien lattiaa\nkorkeammalla. Siinä (lattiapalkit poikittaisasennossa) on luukku, josta\n_ruumenet_ luodaan lattian alustaan. Kolvien puoleisissa seinissä on\naukot, joista puitava vilja heitetään luuvaan. Pohjoiskolvin\n(_pohuskolv_) peräseinässä on aukko, joka vie _olkikolviin_ (d) sekä\nvielä alhaalla luvan puoleisessa seinässä aukko, joka vie luvan\nalaiseen ruumenhuoneeseen.\n\nLinneakylän (_Lintorpet_) luuvarakennus on kolmiosainen, keskellä\npuintiluuva (_trösklog_), toisessa päässä viljalato (_korngolv_),\ntoisessa olkilato (_halmgolv_). Tvångsbergetin luuvarakennus on muissa\nsuhteissa yhteellinen edellisen kanssa paitsi siinä, että kuvassa\nvasemmanpuoliseen latoon on ovi suoraan ulkoa.\n\nLuuva kolveineen (latoineen) voi myös yhtyä suurempiin\nulkohuonerakennusriveihin. Juhoilassa tallirakennus ja luuva ovat\nyhtyneet samaksi rakennuskompleksiksi. Tallin (jossa on vuosiluku 1775)\nerottaa luuvapuolesta _tallin sola eli rekisola_. Luuvan, (jonka lattia\non korkeammalla kuin sen sivuilla olevien latojen) toisella sivulla on\n_itäkolvi_, toisella _luode-(luitve-)kolvi_. Luuvassa _ryskätään_,\nkolveissa pidetään puitava vilja ja oljet.\n\nSuurehkoissa taloissa tämä rivittymispyrkimys on myöhäisen ajan\nkehitystuloksena mennyt yhä pitemmälle. Talousrakennukset asettuvat yhä\nmoniosaisemmiksi rakennusrivistöiksi. Näin on tapahtunut Östmarkin\nPuralassa (Puranstorp), jossa myöhempi navettarakennuskin on liitetty\nluuva--tallirakennukseen. Nyskogan Karvailassa ovat yhdeksi riviksi\nasettuneet aitta, talli, rekisola ja luuva.\n\nTämä keskittymis- ja rivittymisilmiö on epäilyksittä lähinnä luettava\nuusien pihamuodostumien ja ruotsalaisen vaikutuksen ansioksi. Vanhalle\nkanta-alueen rakennusjärjestelmälle se on outoa, mutta sen syntymisen\nedellytyksenä on myös ollut mahdollisuus sijoittaa tulenvaaraton\npuintihuonekompleksi muitten varsinaisten piha- ja talousrakennusten\nyhteyteen.\n\n\n\n\nAitta.\n\n\nSuomensukuisten kansain rakennuksista aitta joko asumuksen\nrinnalla tahi sen yhteydessä epäilyksittä on vanhimpia. Ns.\nluonnonelinkeinoihin, lähinnä metsästykseen ja kalastukseen perustuva\nelinmuoto pakoitti rakentamaan -- joskin varsin vaatimattomia --\nsäilytyshuoneita, aittasia, joiden patsaalliset muodot voidaan\npalauttaa varsinaista salvosrakennusta alkeellisempiin laitteisiin\n(patsaallisiin riistansäilytyskatoksiin) ja eräissä tapauksissa pitää\nyhtenä salvosrakennusten lähtökohtana. Jo metsästykseen ja kalastukseen\nperustuva talousmuoto edellytti, että saaliin säilyttämiseksi kyhättiin\nerikoisia huoneita, mutta varsinkin kehittyneempi talouden muoto, jossa\nmaanviljelyllä oli juurtunut asema, pakotti huolehtimaan viljan ja\nsiitä saatavien ruoaksien ym. säilyttämistä erikoisissa rakennuksissa,\naitoissa.\n\nMutta kuten muissakin kohdin asuntokulttuurin alalla, aittoihinkin\nnähden talouden aste monesti määräsi niiden laadun. Pienessä\nmäkitupa-asumuksessa savutupaan oveneteisrakennuksena liittyvän eteisen\nseinällä erotettu takaosa monesti, ainakin Suomessa samalla kuin\nkarjalais-aunukselaisella alueella ja idempänäkin rajojemme takana, oli\njoko varsinainen aitta tahi ruokatavaroiden säilytyspaikka\n(ruokakonttori, maitomökki, kamaripönkä jne.) Aitan yhtymisestä\nvarsinaiseen asumukseen olisi löydettävissä runsas ja vaihteleva\nesimerkkisarja ei ainoastaan oman maan vanhakantaisista\nkansanrakennuksista vaan myös idästä maamme rajojen ulkopuolelta, aina\nsyrjäänien, tsheremissien ja Obin-ugrilaisten rakennuksia myöten.\nMuistettakoon tässä, että aitta asuinrakennuksen kiinteänä osana kuuluu\nesim. pohjoissuurvenäläiseen rakennusmuotoon.\n\nKehittyneen talouden ja varsinkin laajentuneen perhemuodon tarpeita\nasumukseen välittömästi yhtyvä aitta ei kauan voinut tyydyttää. Sen\nvuoksi erillinen, asumuksesta loitolla sijaitseva aittarakennus\nkuuluu jo yksinäissavutuvan kaudelle. Mutta varsinkin kasvaneen\nperhemuodostuksen sekä vihdoin talouden monipuolistumisen, siisteyden\nja mukavuussyiden kannalta aittarakennukset kävivät välttämättömyydeksi\nja saivat kehitykselleen sekä lukumäärälleen uutta pohjaa. --\nSuomalaisessa ja suomensukuisten kansain asumusten historiassa\naittalaitos tarjoaa lukuisia eri näkökohtia ja kehityssuuntia\nvalaisevaa aineistoa, jonka soisi joskus pääsevän yhtenäiseen ja\nkokoavaan näkemykseen perustuvan käsittelyn kohteeksi.\n\nOn oikeastaan tarpeetonta tarkastella tutkimusalueemme aittoja sen\nkysymyksen kannalta, olisiko yksinäisaitta uusille olinsijoille\nmuuttajille vanhastaan ollut tunnettu. Jo edellisen perusteella\nsaatetaan pitää selvänä, että kanta-alueen taloihin siirtymäkautena\nkuului aittoja. Vanhimmissa kanta-alueen rakennusten luetteloissa onkin\nmainintoja aitoista. Näyttääpä sellaisia taloihin kuuluneen useita ja\neri tarkoituksiin määrättyjä.[251]\n\n\n\na. Suoraseinäinen ja päätyulkonemalla varustettu yksinäisaitta.\n\n\nAittarakennus on muutamissa alueemme suomalaistaloissa säilynyt niin\ntyypillisesti suomalaisena, että sen voisi siirtää jonnekin\nkeskisuomalais-itäsuomalaiselle maaperälle, missä tuskin mikään piirre\nilmaisisi sen olevan peräisin Keski-Skandinaviasta.\n\nLähtömuotona voidaan pitää suoraan maaperältä tahi matalalle\nkivijalalle rakennettua suorasemäistä yksinäisaittaa, jonka ovi on\npäätyseinässä. Kuvan 153 esittämää, vuosiluvulla 1685 merkittyä aittaa,\njossa ovipäädyssä on päätyulkonema eli riima, lienee oikeus pitää yhtä\nvanhana kuin edellisiä. Tämän laatuinen kompositionistinen lisä on\nlöydettävissä monista alkeellisimmisluontoisiin luettavista\npuurakennuksista (metsäsaunoista, saunoista, aitoista jne.) monilla\nesim. suomensukuisten kansain asuma-alueilla (syrjääneillä,\ntsheremisseillä, Obin ugrilaisilla), missä hirsisalvosarkkitehtuuri\nastuu ensimmäisiä kehitysaskeleitaan.\n\nMyös tavataan muoto, jossa sivuseinien hirret ovat pidentyneet\noviseinän ulkopuolelle. Muoto on yhtä vanha kuin edelliset ja\nnimenomaan varsin alkeellisluontoisissa salvosrakennuksissa\n(metsäsaunoissa, riista-aitoissa, saunoissa jne.) laajoilla alueilla\nmm. idässä (karjalaiset ja lappalaiset riista-aitat, syrjäänien ja\ntsheremissien \"metsäsaunat\" jne.) tavattava.\n\nEsitetyt muodot ovat samalla kanta-alueen erillisten aittojen vanhimpia\nyleismuotoja, joiden pohjalta usein monivaiheiset kehitysjaksot ovat\nversoneet. Ne tavataan niin hyvin kanta-alueella kuin kauempana idässä\nusein toisten kanssa rinnakkain, ikivanhoina ja tasavertaisina\nmuotoina. Keski-Suomi on kuitenkin merkittävä erikoisesti rinnallisten\n(päätyulkonemalla varustettujen) aittojen alueeksi samalla kuin monin\npaikoin lännessä, esim. Lounais-Hämeessä, sitä useimmiten vastaa\nröydällä (oven yläpuolisten sivuseinähirtten pidentymien varaan\nrakennetulla ovenedustakatoksella) varustettu aitta.\n\nErikoista huomiota herättää se, että kanta-alueen aitoissa saatetaan\nhavaita muotoja, joissa päätyulkonema on sekä ovi että takaseinässä.\nItäsuomalainen tallikin saattaa olla näin rakennettu. Tutkimusalueemme\naittojen joukossa tavataan muoto, jossa päätyulkonemien lisäksi yläosan\nsivuseinät ovat leventyneet. Näin on saatu aikaan lähinnä mukava\ntukipohja aitan parvelle (_loft_).\n\nEdellä tarkastellut seikat näyttävät puhuvan sen käsityksen puolesta,\nettei oven eteinen päätyulkonema suinkaan aina ja yksinomaan ole\nlähtenyt pyrkimyksestä suojata oven edustaa, vaan että sen\ntarkoituksena on ollut laajentaa aitan yläosaa. Pienissä ruoka- ja\nvaate-aitoissa ulkonema synnytti sisältä päin katsottuna jonkinlaisen\nkäden ulottuvilla olevan hyllyn, jolle saatettiin asettaa tavaroita,\njoita ei tahdottu säilyttää lattiapohjassa. Mutta samalla tämä näköjään\nvähäinen lisä saattoi, kuten edempänä nähdään, olla rikkaan ja\nmonivaiheisen kehityksen lähtökohtana. -- Ennen kuin näitä vaiheita\nryhdytään seuraamaan, tarkasteltakoon edellä esitettyihin\nperusmuotoihin yhdistettäviä tutkimusalueemme aittoja.\n\nMolemmat perusmuodot, suoraseinäinen ja rinnallinen esiintyvät, kuten\njo sanottiin, alueellamme rinnakkaisina ja iältään yhdenvertaisina\ntyyppeinä. Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö ne olisi\nkanta-alueen vastaavien muotojen perintöä. Sellaisinaan,\nyksinäisaittoina ja enintään parvellisina ne ovat säilyttäneet\narkastiset muotonsa viime aikoihin ja vain vähäisessä määrässä ottaneet\nvaikutteita ympäristön skandinaavisesta aitta-arkkitehtuurista. Voidaan\nesim. panna merkille, että ne yleensä ovat säilyneet suoraan maaperästä\nnousevina tahi kivijalalle rakennettuina ja näin ovat vailla niitä\nalustakonstruktioita, jotka skandinaavisille aitoille ovat\nluonteenomaisia. Joskus muutoin varsin alkeellisluontoinen\nyksinäisaitta saattaa seistä alustalaitteella, johon kuuluu tyypilliset\nskandinaaviset nurkkapatsaat.[252]\n\nNe muunnokset, jotka tältä pohjalta ovat lähteneet, eivät ole varsin\nmonilukuiset eivätkä osoita syvällekäypiä poikkeuksia perustyypeistä.\nPäätyulkonema ja sivuseinähirsien pidentymät saattavat modifioituina\nsäilyä melkoisen uudenaikaisissakin parveilisissa aitoissa.\nJonkinlaiseen eteisellisyyteen päästään, kun riiman ja sivuseinähirtten\npidentymien eteen kyhätään suojus pystylaudoista.\n\nKanta-alueille vieraana, uusilla asuinsijoilla opittuna on pidettävä\ntapaa vuorata joko aitan ovipäädyn yläosa tahi koko oviseinä\npystylaudoituksella. Jälkimmäisessä kuvassa oikealla nähtävä aitta on\ntätä paitsi skandinaavinen harjapäätyinen kaksoisaitta.\n\nVanhalta suomalaiselta pohjalta lähtevänä on sen sijaan pidettävä sitä\nkaksihuoneiseksi ilmoitettua aittarakennusta, jota Keylandin kuva 160\nesittää. Joskaan väliseinä, kuten suomalaisissa ns. viisiseinäisissä\naitoissa ei ole salvottu läpi nurkkasalvoksena, tätä muotoa voitaneen\nlähinnä verrata viimeksimainittuihin. Värmlannissa tiedetäänkin puhua\n_kaksirummaisista aitoista_. Toisella puolella pidettiin maidot, voit,\nlihat, toisella jauhot, viljat, suolat, leivät.[253] -- Aitat eivät\nyleensä sikäläisen taloudenasteen pohjalla näytä kehittyneen pitkiksi\naittariveiksi, vaan pysähtyneen vierekkäisten yksinäisaittojen\nkannalle. Yksinkertainen aitta saattaa vihdoin, kuten Suomessa, yhteen\nsalvottuna liittyä muihin talousrakennuksiin.\n\n\n\nb. Kaksikerroksiset aitat.\n\n\nMuutamat edellä tarkastelluista aittamuodoista ovat jo sikäli\nsisältäneet kaksikerroksisuuden idun, että niissä on saattanut olla\nvajavaisempi tahi täydellisempi parvi, johon on päästy aitan sisältä.\nPienissä aitoissa parvi on matalalla, käden ulottuvilla, suuremmissa se\nmuodostaa täydellisen yläosan, johon päästään sisällä olevia portaita\nmyöden. -- Seuraavassa tarkasteltakoon, miten varsinainen\nkaksikerroksinen aittarakennus syntyy.\n\nKaksikerroksellisuus ei sellaisenaan aina ole korkean kehitysasteen\ntunnusmerkki. Jo kolttain alkeellinen aittanen saattaa olla\nkaksikerroksinen; siinä todellisuudessa on kaksi erillistä aittaa\npäällekkäin. Sellaiseen on lähinnä verrattava kaukolalainen\nkaksikerroksinen aitta, jossa kuitenkin yläkerran edessä on\nsiltaparveke. Aitan päätyosan ulkonemat eli riimat tarjosivat\nulottuvaisuuden laajentumina erikoisen edellytyksen parven\nmuodostumiseen. Sellainen parvellinen ja tavallaan jo kaksikerroksinen\naitta, jonka yläkertaan päästiin sisällä olevia portaita myöden oli\nepämukava sellaiseen verrattuna, johon noustiin ulkona olevia portaita\npitkin. Niiden käyttöönsovelluttamiseen silloin, kun yläkertaan\ntahdottiin päästä erikoisen oven kautta, tarvittiin parvekesilta. Näin\nvoidaan katsoa syntyneen sellaisten kaksikerroksisten aittojen, joissa\nyläkerran oven tahi ovien edessä on avoin silta.\n\nSe, kuten edellä useissa kohdin on mainittu, jo alkukantaiseen\nhirsisalvostekniikkaan kuuluva menettely, että sivuseinähirret jätetään\noviseinällä pidentyneeksi jatkokseksi, suojeli sekä alakerran oven\nedustaa, että antoi entistä kiinteämmän muodon yläkerroksen oven edessä\nolevalle siltaparvekkeelle. Tähän muotoon perustuva kaksikerroksinen\naitta on tutkimusalueellemme ollut varsin tyypillinen, koska useita\nsellaisia on säilynyt meidän päiviimme saakka. Niiden joukossa\nyksihuoneinen muoto, joka tavataan myös kanta-alueella, nähtävästi on\nollut yleisin, mutta myöskin alhaalta viisiseinäinen, ylhäältä\nyksihuoneinen näyttää niihin kuuluneen.\n\nSilmiinpistävänä yhtäläisyyspiirteenä saattaa siltaparvekkeen\nrakenteessa panna merkille sen, että yläkerroksen oven keskikohdan\nkorkeudella käy rinnan edessä yksinäinen pitkittäishirsi. Sen\ntarkoituksena oli tarjota suojaa sillalla liikkujalle. Rinnan muodostus\non alkuasteessaan vähäinen; useimmissa muodoissa näyttää ulkosyrjällä\nsillan reunassa olleen vain pari hirttä, toisissa kolme tahi neljä. --\nEräistä muodoista erillinen rintahirsi puuttuu, mutta otsahirsi on\nkeskeltä tuettu siltahirteen pystypatsaalla.\n\nKanta-alueen kaksikerroksisista aitoista voidaan helposti löytää niin\nläheisiä vastineita useimmille äsken tarkastelluille Keski-Skandinavian\nsuomalaisten aittarakennuksille, että eräitten yksityiskohtien\nperusteella niiden on katsottava juontuvan samasta juuresta. Näin esim.\nkuvissa 169 ja 170 nähtävät aitat liittyvät suoranaisesti edellisiin\nmuotoihin mm. niin hyvin sivuseinähirtten pidentymisen kuin sillan\nkynnyshirtten luvun puolesta.\n\nTutkimusalueemme aittarakennusten sarjan tarkastelu voidaan päättää\nkuvan 171 esittämällä mangskogilaisella aitalla. Se on kaksikerroksinen\nriimapäätyinen aitta, jossa riiman rinnassa on ikkuna. Tällaisena se\noikeastaan kuuluu päätyulkonemalla (riimalla) varustettujen sarjaan,\nmutta samalla se nimenomaan on muodostunut kaksikerroksiseksi,\nsuhteellisen korkeaksi rakennukseksi. Yläkerran valonlähteeksi otsaan\non avattu neliruutuinen ikkuna. Tässä suhteessa se vastaa sellaisia\nkanta-alueen kaksikerroksisia riima-aittoja, joissa otsassa on\nkapeahkot ikkunattomat valoaukot.\n\n\n\nc. Keski-Skandinavian suomalaisaitta rakenteellisena saavutuksena.\n\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten aittojen tarkastelu osoittaa, että ne\nuseimmiten uskollisesti kuvastavat niitä kanta-alueen aittojen muotoja,\njoita täällä on pidettävä aittarakennusten perusmuotoina. Suorastaan\nmaaperästä kohoava neliseinäinen, jossa ei ole pääty- eikä muita\nulkonemia, riimallinen yksikerroksinen, viisiseinäinen,\nkaksikerroksinen (parvellinen) riimallinen sekä kaksikerroksinen\nparvekkeellinen eli solallinen ovat ne muodot, joihin kehitys on\njohtanut.\n\nEi ole epäilemistä, etteivätkö nämä saavutukset olisi kaikki olleet\ntunnettuja uuteen maahan muuttaville, sillä kanta-alueella ne, tahi\nuseimmat niistä ovat ikivanhoja. Tutkimusalueemme aittamuotojen\ntarkastelu paljastaa samalla pari mielenkiintoista seikkaa. Ensiksikin\nsaatetaan havaita, että niiden kehitys on jäänyt keskeneräisemmälle ja\narkaistisemmalle asteelle kuin esim. kanta-alueen vastaavien muotojen.\nSellaisia huomattavaan arkkitehtoniseen kehitykseen nousseita muotoja,\njoissa esim. solan rinta on rakennuksen elimellinen yhteensalvottu osa\nerimuotoisine yläkerroksen ovien eteen avautuvine aukkoineen, alueelta\nei tunneta. Toiseksi, Keski-Skandinavian suomalaiset näyttävät\nhämmästyttävän vähäisessä määrässä ottaneen oppia ympärillä asuvan\nskandinaavisen väestön aittarakennuksista, joista varsinkin norjalaiset\naittamuodot taidokkaine alustakonstruktioineen, kehittyneine\nluhtiosineen ja suurta ornamentaalista tehoa tavoittelevine ovenpieli-,\novi- ym. laitteineen edustavat pohjoismaisen kansanomaisen\npuuarkkitehtuurin korkeimpia saavutuksia.\n\nSyitä tähän vanhoillisuuteen ja kehityksen keskeneräisyyteen on\nsaattanut olla useitakin. Ensiksikin, suomalaisten asujanten\ntalousmuoto, joka pitkinä aikoina pääasiallisimmin perustui\nkaskenviljelyyn, ei kohottanut asujamia sellaiselle\nvarallisuusasteelle, jolla esim. aittojen puuarkkitehtuuri olisi voinut\nsaavuttaa korkean kehityksen. Toiseksi, suomalaisväestön syrjäinen\nasema ja eristyneisyys, ainakin asuinalueen läntisissä osissa, piti\nyllä vanhoillisuutta ja suojeli vierailta vaikutuksilta. Niissä\nankarissa olosuhteissa, joissa suomalaisväestö joutui elämään,\nponnistukset oli suunnattava jokapäiväiseen toimeentuloon, jolloin ei\nsuuresti ollut mahdollisuuksia kehittää asuntojen, mm. aittamuotojen\nrakennustaidollisia saavutuksia, vielä vähemmän koristeellisuutta. --\nKeski-Skandinavian suomalaisten aitat kuvastavat siis kohdaltansa\nrakentajiensa taloudellista ja yleistä kulttuurillista tasoa.\n\n\n\nd. Luhtirakennuksista.\n\n\nTutkimusalueemme aittarakennusten tarkastelu olisi saattanut päättyä\ntähän. Koska kuitenkin niiden joukossa on ollut muotoja, joita ehkä\nvoidaan olla valmiita pitämään ns. luhtirakennuksina, tarkasteltakoon\nseuraavassa eräitä tällaisiin rakennuksiin liittyviä yleisiä\nnäkökohtia.\n\nTavaksi tulleessa luhtirakennuksen käsitteessä ja määritelmässä\nhavaitaan ilmeistä epämääräisyyttä. Vanhimpana luhtirakennuksen\ntyyppinä on pidetty sellaista, johon kuuluu vain kaksi päällekkäistä\nhuonetta.[254] Tämän mukaan esim. jokainen kaksikerroksinen\naittarakennus olisi luhtiaitta. Toisaalta varsinaiseksi\nluhtirakennukseksi on merkitty sellainen aittarakennus, jossa\n\"yläkerroksen makuu- ja säilytyskammio eli luhti seinällä erotetaan\nrinnasta eli siitä _solasta_, johon luukku tikapuineen johtaa\".[255]\n\nKuten jo edellisestä lienee selvinnyt, aitan kaksikerroksisuus\nsaattaa kuulua jo hirsisalvosrakennusten varhaisimmalle kaudelle.\nKoltan-lappalainen patsaallinen aitta on saattanut muodostua\nkaksikerroksiseksi siten, että sen alkujaan ilmeisesti avoin alaosa on\numpeutunut ja muuttunut nurkkasalvoksiseksi, päällysosaa hiukan\nkapeammaksi alakerraksi. Edellä on voitu seurata sitä kehitystä, miten\nyksikerroksinen parvellinen ja riimallinen aitta pääasiassa sen sisällä\ntapahtuvien muutosten ansiosta on tullut kaksikerrokselliseksi.\nTällaisia aittoja, enempää kuin päällekkäin rakennettuja suoraseinäisiä\nkaksikerroksisia _ei ole pidettävä luhtiaittoina_.\n\nLuhtirakennuksille, sekä aitoille että talleillekin on niiden käytännön\nkannalta ominaista se, että yläosaa pidetään makuu-, vaatetavaroiden ja\nkäyttöesineitten säilytyspaikkana. Suomen läntisillä kulttuurialueilla\ntätä rakennuksen osaa nimitetään skandinaavis(ruotsalais-) peräisellä\n_luhti_- (_lutti_ jne.) nimityksellä. Mutta kanta-alueella,\nKeski-Suomessa, niin hyvin kehittymättömämpää rakennuksen yläosaa,\njossa on päätyulkonema, kuin varsinaiseksi makuu- ja vaateaitaksi\nkehittynyttä yläkerrosta (aitoissa ja talleissakin; esim. Seurasaaren\nulkomuseon Niemelän torpan tallin _kokki_) sanotaan _tiimaksi_ tahi\n_kokiksi_. Keski-Skandinavian suomalaiset tuntevat aitan yläosan _loft,\nluft_ -nimisenä, mutta luhti-nimitys näyttää olevan tuntematon.\n\nLuhti-sanan perusteella ei siis voitane tehdä minkäänlaisia päätelmiä\ntämän rakennusmuodon suhteesta vastaaviin skandinaavisiin, sillä\ntuon lainasanan asema saattaa olla sama kuin useiden muiden\nlänsimurteittemme skandinaavisperäisten lainain, nimittäin että se on\ntyöntänyt tieltään alkuperäisen vanhemman nimityksen. Luhdin\nkäytävävälikön eli sillan nimitys _sola_, jonka katsotaan vastaavan\nmuinaisruotsin _svali_-sanaa, tuskin sekään nimenomaan luhtirakennuksen\nerään osan nimityksenä on suuresti skandinaavisten vaikutteiden\nkannalta todistusvoimainen, sillä sola-sana nimenomaan rakennusterminä\non yleinen monessa muussa tähän verrattavassa merkityksessä.\n\nOn kieltämätön tosiasia, että luhtirakennukset Skandinaviassa ovat\nsaavuttaneet erittäin korkean kehitystason. Samoin ei voida olla\nottamatta huomioon, etteikö Pohjanlahden tämän ja tuonpuolisten\nmuotojen välillä voitaisi osoittaa sellaisia yhtäläisyyksiä, että\nniiden voidaan katsoa nousevan samalta muotopohjalta. Edelleen on\ntodettava, että varsinaiset täyden kehityksen saavuttaneet\nluhtirakennukset kuuluvat pääasiassa maamme läntisen ja eteläisen\nkulttuurialueen kansanrakennuksiin ja käyvät harvinaisemmiksi, mitä\netemmäksi itään siirrytään. Näistä seikoista huolimatta Suomen\nluhtirakennuksia ei sellaisinaan voida pitää skandinaavisena lainana,\neipä edes varsin suuressa määrässä tältä taholta vaikutuksia saaneina.\nNiihin rakennuksiin, joita voidaan pitää varsinaisina luhtirakennuksina\nkuuluu maassamme erittäin rikas sarja muunnoksia, varsin\nalkeellisluontoisista -- joissa kuitenkin tavataan luhtirakennukselle\nominaiset elementit -- mitä kehittyneimpiin, kuten etelä- ja\nkeskipohjalaisiin luhtirakennuksiin saakka.\n\nLuhtirakennuksen kehitystä on pohtinut mm. Sirelius. Hän antaa\nhuomattavan merkityksen sille muuallakin esitetylle käsitykselle, että\nniiden kehitykseen puolustusnäkökohdat ovat vaikuttaneet ja että luhti\naikoinaan oli varushuone. Tällöin luhdin \"sola tarjosi sitä paremman\nsuojan hyökkääjää vastaan, mitä umpinaisempi se oli; olojen käydessä\nrauhallisemmiksi ja luhdin muututtua yksinomaan makuu- ja\nvaatehuoneeksi alettiin solan aukkoja laajentaa. Niin puhkaistiin\nviimein päätyseinätkin, kunnes vihdoin syntyi auringolle ja valolle\navonainen eteisparvi.\"[256]\n\nJoskin umpipihaisessa talomuodossa puolustusnäkökohta\nmahdollisesti saatettaisiin ottaa huomioon, tällä hajamuotoisessa\nrakennusryhmityksessä, jossa luhtiaitta saattoi sijaita loitolla\nasuinrakennuksesta, tuskin on voinut olla merkitystä. Tätä paitsi\nluhtirakennuksen kehityksen saatetaan katsoa tapahtuneeksi myös\ntoisessa, edellä esitetystä päinvastaisessa kehityksen järjestyksessä.\nTällöin \"puolustusmomentti\" joutuu yhä heikompaan asemaan.\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten kaksikerroksisten parvekeaittojen\n(\"luhtiaittojen\") tarkastelu osoittaa, että luhtiparveke niissä, kuten\nmonissa aitoissa Suomessa sekä rajojemme ulkopuolellakin idässä,\nuseimmissa tapauksissa on kehittynyt yläkerroksen eteen muodostuneesta\nsillakkeesta. Sivuseinähirsien pidentymät päätypuolella, joiden olemme\ntodenneet esiintyvän salvosrakennusten varhaiskantaisimmissa asteissa,\ntarjosivat sopivan lähtökohdan rinnan umpeuttamiseen. Siksi nähdäänkin\nrintahirsien määrän (2-5) vaihtelevan sitä mukaa, miten umpinaiseksi\nsola on haluttu rakentaa. Erillistä, yläoven keskivaiheilla kulkevaa\nsuojahirttä ei varmaankaan ole käsitettävä umpeutuneen rinnan\njäännökseksi, vaan avoimen parvekesillan suojahirreksi, rintasalvoksen\nerilliseksi osaksi.\n\nEdellä esitettyä käsitystä vahvistaa puolestaan tsheremissien\nluhtiaittojen tarkastelu, mikä osoittaa selviä paralleeleja\ntutkimusalueemme aittamuotojen rinnan kehitykselle. Kuvassa 172\nhavaitaan rinnan muodostuksena vain pari kynnyshirttä, jotka kuitenkin\non salvottu yhteen sivuseinähirtten pidentymien kanssa. Rintahirsiä voi\nolla myös kolme, ja tätä seuraavasta muodosta löydetään samaten kuin\nvärmlantilaisista ja suomalaisista ylempänä, luhdin ovien keskikohdan\nkorkeudella kulkeva kaidehirsi. Edellisissä muodoissa sivuseinien\npidentymät solan kohdalta ovat katkotut. Kuvan 174 näyttämässä muodossa\nne, sekä solan päissä että aitan alaosassa on salvottu pitkäksi\nhulaaksi; tämän aitan solaa kolmine kynnyshirsineen, kaidepuineen,\nkeskustan pystypatsaineen ja rintaa umpeuttavine ristikoineen on\npidettävä täysin kehittyneenä \"luhdinsolana\", jolle saatettaisiin\nlöytää lukuisia yksityiskohdittain yhteellisiä vastineita esim.\n\"luhdillisista\" aitoista.\n\nLuhdin rinnan muotojen vaihtelevaisuus ja kehittyneisyys on osittain\nriippunut muotoaistin ja kauneudellisten näkökohtien vaihtelusta,\nosittain käytännön sanelemista syistä. Sellaisenaan, rakenteellisesti\nalkeelliselle asteelle jääneenä, luhtirakennus hirsisalvosrakennusten\njoukossa on erittäin vanha ja -- kuten esim. tsheremissien\nluhtirakennukset osoittavat -- niitä on rakennettu varsin alkeellisen\nsalvosrakennustekniikan kausina. Ei ole epäilemistä, etteivätkö ne\ntutkimusalueemme tosin vähäiseen kehitykseen nousseet aittarakennukset,\njoita näiden ominaisuuksien puolesta voidaan pitää luhtiaittoina, olisi\nperua vanhoilta asuinsijoilta. Tämä on sitä uskottavampaa, kun\ntiedetään, että Keski-Skandinavian suomalaisten luhtiaitat monesti\nvastaavat kanta-alueen arkaistisimpia muotoja, ja että kauempaakin\nidästä, esim. karjalaiselta alueelta, voitaisiin osoittaa täysin\nyhteellisiä lähtömuotoja. Mutta samalla kuin luhtirakennukset (aittoina\nja talleina) kanta-alueella saavuttivat korkean kehitystason, ne\nKeski-Skandinavian suomalaisten rakennusten joukossa niistä syistä,\njoita edellä on kosketeltu, jäivät suhteellisen vanhakantaiselle ja\nvaatimattomalle kehityksen asteelle.\n\nEdellisestä lienee muun ohella käynyt uskottavaksi, että\nluhtirakennukset eivät sellaisinaan kuulu tiettyjen maantieteellisten\nalueitten erikoissaavutuksiin, joiden kesken välttämättömästi olisi\nétsittävä kiinteitä kulttuurihistoriallisia yhteyksiä, vaan että näin\nnimettyihin rakennussaavutuksiin on useilla tahoilla voitu päästä\nitsenäisen kehityksen tietä. Ne ovat kehittyvän maanviljelyyn\nperustuvan talousmuodon ja rakennustekniikan yhteistulosta.\n\n\n\n\nTalli.\n\n\nHuolimatta siitä, että alkeellisimmat lähtökohdat eroavat toisistaan,\ntalli rakennuksena on läheistä sukua aitalle. Varsinkin Suomessa\n(Keski-Suomessa) sen kehitys kaksikerroksiseksi ja luhdilliseksi on\ntapahtunut samojen vaiheitten kautta kuin aittarakennusten. Samanlaista\nkehitystä kaksikerroksiseksi ja luhdilliseksi on havaittavissa\nKeski-Skandinavian suomalaisten tallirakennuksissa.\n\nYksinkertaisin tutkimusalueemme talli on rakennuksena ollut samanlainen\nkuin kanta-alueenkin pikkutalli: neljäseinäinen permannoton\nsalvosrakennus. Mutta jo sangen varhain näyttää tallirakennus\nruotsalaisten esikuvain mukaan liittyneen muihin talousrakennuksiin,\nmuodostaen niiden kanssa pitkähkön rakennusrivistön. Karvailan (Södra\nViggen, Nyskoga) talousrakennusrivistöön kuuluu aitta, talli, rekisola\nja luuva. Luuvan molemmin puolin ovat ladot (_kolvit_).\n\nVaissilan Mäkikylän tallirakennus on alakerrasta kolmihuoneinen, a1 on\n_miespuoli_, jossa hevosia _tillattiin_,[257] a2 _hevospuoli_, jonka\nedellisestä erottaa matalahko seinä, minkä kupeessa on _soimi_. Tällä\nseinällä ovat _puosat_ (_bås_, 'pilttuu'), b on _tallinkolvi_, jossa\npidettiin heiniä. Päältä rakennus oli yhtenä huoneena, ja nyttemmin jo\nhävinnyt ajosilta vei _tallin päällykseen_.\n\nSellainen kaksihuoneinen tallirakennus, jossa soimi ja pilttuut ovat\nrakennusta jakavan matalahkon seinän yhteydessä siten, että talli tällä\ntavoin jakautuu kaksihuoneiseksi, on kanta-alueelle tyypillinen. Tämä\nnäyttäisi puhuvan tämän rakennusmuodon vanhuudesta ja oikeuttavan\nolettamaan, että se tutkimusalueellamme on pääkohdittain rakennettu\nemämaasta saatujen esikuvien mukaisesti.[258]\n\nHonkamäen (Ryen) tallirakennuksessa on alhaalla talli, päällä\nheinäkolvi, johon vie ajosilta sekä kupeella myöhemmin laudoista\nkyhätty liiteri.\n\nViinikan talli on sekin kaksihuoneinen ja heinäparvella varustettu.\nAlakerrassa tallin viereinen huone on kolvi.[259] Heinät vietiin\n\"tallin päälle\", josta viskattiin \"kolviin\". Tämä oli kokonaan\nulkoseinissä olevia valoaukkoja vailla. Tallissa oli puusilta, _puosit_\nja _soimi_.[260]\n\nSamaten kuin kanta-alueilla, tallirakennus tavataan Värmlannissa\nkokillisena eli luhdillisena. Tällaisia ovat Aution vanhan\nsuomalaistalon tallirakennus Lekvattnetista sekä Östmarkin Hollannin\nluhtitalli. Luhdin solan rakenteen puolesta ne muistuttavat alueen\nsuomalaisia luhtiaittoja; rinnan muodostus on viimeksimainitussa\ntallissa mennyt pitemmälle kuin yleensä aitoissa. -- Missään\nKeski-Skandinavian luhtitalleissa, enempää kuin aitoissakaan, rinnan\nmuodostus ei kuitenkaan ole saavuttanut sellaista muotorikasta ja\nkoristeellisuuteen pyrkivää kehitystä kuin kanta-alueella. Mutta kun\notetaan huomioon tallin kehitys kaksiosaiseksi, päällyksellä (riimalla\nl. kokilla \"luhdilla\") kaksinkertaistetuksi rakennukseksi, mikä\nkanta-alueella on tyypillinen yleismuoto ja täällä suhteellisen vanha,\nsekä kertautuu värmlantilaisissa tallirakennuksissa, saattaa\njälkimmäisiä epäilyksittä pitää edellisiin pohjautuvina.[261]\n\nTämän päämuodon vähäisinä muunnoksina voidaan pitää niitä\ntallirakennuksia, joissa ajosilta ylisille on rakennuksen pitkällä\nsivulla.\n\n\n\n\nNavetta ja pienen karjan suojat.\n\n\nNiiden rakennusten joukkoon, joita Keski-Skandinaviaan muuttaneet\nsuomalaiset jo uutisasutuksen alkuaikoina rakensivat, näyttää useissa\ntapauksissa kuuluneen navetta. Se mainitaan 1580-luvulta pirtin ohella\nsellaisissakin tapauksissa, jolloin uutisasukas ei vielä ollut \"mitään\nkyntänyt eikä kylvänyt\" suomalaisten torppariasutusten viljelysten ja\nrakennusten luetteloissa Södermanlannissa. Saatettaneen pitää\nuskottavana, että se kuului talorakennuksiin sielläkin, missä vain\nmainitaan rakennusten lukumäärä, tarkemmin selvittämättä niiden\nlaatua.[262] Tätä käsitystä tukevat ne muistitiedot, joiden mukaan\nuutisasukkaat eräissä tapauksissa jo ensi matkallaan kuljettivat\nmukanaan karjaa.\n\nNäiden ensi kauden navettojen laadusta ei ole varsinaisia tietoja.\nTuskin erehdyttäneen, jos oletetaan niiden olleen samanlaatuisia kuin\nkanta-alueen varhaisimmat navettarakennukset. Niissä kaikin puolin\nalkeellisissa ja pienten taloudellisten mahdollisuuksien rajoittamissa\noloissa, joissa uutisasukkaat viljelykseenoton ensi aikoina olivat\npakotettuja elämään, navettana tuskin saattoi olla sitä kehittyneempi\nrakennus, kuin mitä kanta-alueen torppien ja mäkitupien navetat viime\naikoihin saakka ovat olleet. Tällaisena navettarakennuksena on\ntavallisimmin neliseinäinen salvosrakennus, jossa ei ole muuta\nvaloaukkoa kuin seinässä oleva luukku, josta lanta luodaan ulos. Oven\npäälle saattaa joissakin pikkunavetoissa ilmestyä pieni yksi- tai\nuseampiruutuinen ikkuna. Tällainen _sekasontanavetta_ on lattiaton ja\nsaattaa olla vailla kaikkea sisustusta.[263]\n\nTällaista yksinäisnavettarakennusta edustaa ilmeisesti Segerstedtin\nkokoelmissa tavattava hvitsandilainen navetta, jonka oven edessä on\nriu'uista kyhätty suojus.\n\nNykyisissä värmlantilaisissa suomalaistaloissa navettarakennuksena\ntavallisesti on useammasta (alkujaan kahdesta) rakennuksesta syntyvä\nnavettakartano. Sellainen on esim. Viinikan navettarakennus Nyskogassa.\nTätä muotoa, johon kuuluu _navetta ja lato_, ja niitä yhdistävä\n_kuja_, onkin pidettävä kehittyneen värmlantilaissuomalaisen\nnavettarakennuksen perusmuotona. Ladon tilalla saattaa, kuten Karvailan\nnavettarakennuksessa, olla _pienten navetta_ (vuohia ja lampaita\nvarten). Kujaa voidaan myös nimittää _navetan solaksi_.\n\nSama muoto kertautuu myös pienen karjan navetoissa. Juhoilan lammas- ja\nvuohinavetan (_vuohi- l. pienten navetta_) vastapäätä on _solan l.\nvuohinavetan solan_ eroittama _sikopaja_. -- Myöhemmille kausille\nkuuluvissakin navettarakennuksissa perusmuotonavetta-kuja-lato\nsaattavat säilyä. -- Sikopaja-nimitys on vanhaa keskisuomalaista perua.\nSe on tunnettu ainakin Petäjävedellä.\n\nYhdistelmä navetta-kuja-lato on kanta-alueella tyypillinen ja\nilmeisesti sangen vanha.[264] Tuskin saattanee olla epäilyä sen\nsuhteen, etteikö vastaava värmlantilainen navettarakennusmuoto, joko\nladollisena tahi \"pienten navettana\" \"sikopajoineen\" sekä niiden\nvälisine \"solineen\" l. \"kujineen\" olisi perintöä vanhoilta\nasuinsijoilta.\n\nPermannottoman sekasontanavetan rinnalla puupermantoinen luorinavetta\non kanta-alueilla Suomessa melkoisen vanha.[265] _Luori_-nimityksen\nesiintyminen värmlantilaisen puulattiallisen parvinavetan lattian osan\nnimityksenä sekä parvien rakenne ja muoto oikeuttavat edellyttämään,\nettä Värmlannin suomalaisten puulattiallisen parvinavetan esikuvat ovat\nperäisin vanhasta kotimaasta.[266]\n\nVärmlannin suomalaisten karjasuojiin kuuluvat edelleen kesänavetat. Ne\novat rakennetut jonnekin kartanon peltojen tahi laidunmaiden rajoille\nkarjan yöpymis- ja lypsysuojiksi kesällä. Puralan kesänavetta on\nkaksiosainen, läpikuljettava (kaksoisovet molemmissa päätyseinissä)\nmaalattiainen rakennus. Puron kesänavetta on yksiosastoinen.\n\nVasikoita varten rakennettiin kesäksi yksivierrekattoisia pikku\nnavetoita.\n\nSiinä muodossa, jollaisena se Keski-Skandinavian suomalaisilla\ntavataan, kesänavettalaitos on jokseenkin tuntematon kanta-alueilla\nSuomessa. Se liittyykin ilmeisesti lähinnä skandinaaviseen\nkarjamajalaitokseen. -- Vasikoiden kesänavetta taasen rakennuksena\nmuistuttaa kanta-alueen pikkukarjan suojia (sikopahnoja ym.), joten\nniissä saattaa kuvastua muistoja näistä alkeellisluontoisista\nkarjasuojista.\n\nNavetat olivat vanhaan aikaan usein kokillisia. _Kokissa_ pidettiin\nheinäkerppoja. Kokin lattiana oli välikatto, laipio, jota kannattivat\nlaipiohirret (_oosit_). Kokkiosan lattia (_laipio_) saattoi olla usein\nlaskettu myös sivuseinien varaan, jolloin seinän yläosan hirret\nsalvottiin n. hirren leveyden verran seinän alaosasta ulkoneviksi.\nPäätyseinät olivat tasaiset.[267] Näin on esim. Juhoilan nykyinen\n\"sikopaja\" rakennettu.\n\nTämä navetoiden rakennusteknillinen piirre on osittain yhteinen erään\nalueen aittamuodon kanssa. Kun hyvin tunnetaan, että karjalaisen\npatsastyyppisen navetan alueella navettarakennuksessa saattaa esiintyä\ntämä sama rakenteellinen ominaisuus, näyttäisi olettamus, että ne (ja\nsamalla ehkä tänne viittaavat aittojen muodot) olisivat peräisin\npatsasrakennuksista, olevan mahdollinen. Tuntuu kuitenkin\ntarpeettomalta tehdä tällaista yhdistelyä. Ensiksikin: patsasnavetta,\nyhtä vähän kuin patsaallinen aittakaan eivät ole kanta-alueilla\nSuomessa yleismuotoisia eikä vanhempienkaan käsillä olevien tietojen\nmukaan käytännössä olleita. Toiseksi, sen laatuinen yläosan\nlaajentuminen, mikä tässä on kysymyksessä, voidaan yksinkertaisimmin\nasettaa yhteyteen juuri yläkerroksen syntymisen kanssa: tällaisella\nvähäisellä laajentumisella aiheutettiin mahdollisuus _mukavasti tukea\nvälisillan (laipion) kannattavat osat sivuseiniin_.\n\nTämä sama rakennusteknillinen erikoispiirre tavataan ruotsalaisissa\nalustapatsailla varustetuissa aitoissa Norrlannissa, Norrbottenista\nHälsinglantiin. Täälläkin se ilmeisesti on yhteydessä lähinnä\nyläkerroksen muodostumisen kanssa.[268] Kun se samalla tunnetaan\nahvenanmaalaisista aitoista, Karjalasta, jopa kauempaa idästä,\nlienee toistaiseksi vaikeaa ehkäpä tarpeetontakin, etsiä tämän\nrakennusteknillisen ominaisuuden piirteitä ja yhteyksiä joidenkin\nkulttuurimaantieteellisten rajojen sisäpuolelta. Yhtä vähän\nnäyttää olevan mahdollista asettaa se kiinteään yhteyteen\npatsasrakennuksiinkaan. Näin ollen tuntuu luontevimmalta selittää se\nkulloinkin edellä puheenaolleeseen aitan tahi karjahuoneen\nkasvamisvaiheeseen (yläkerran muodostumiseen) perustuvaksi\npaikalliseksi kehitysilmiöksi.\n\n\n\n\nLadot, kellarit ja liiterit.\n\n\nTutkimusalueemme kansanomaisista rakennuksista _ladot_ näyttävät\nsäilyttäneen vastaavien suomalaisten rakennusten vanhoja\nperuspiirteitä.\n\nSalvontatekniikan kannalta herättää mielenkiintoa kuvassa 194\nnähtävä latorakennus. Siinä havaitaan käytetyn ns. täyte- eli\n_neulahirsitekniikkaa_. Kun salvain oli vielä niin kehittymätön, että\nseinähirsien väliin jäi leveähkö rako, se tukettiin ohuemmalla\ntäyte- eli neulahirrellä, joka ulottui vain salvaimen sisäreunaan\nsaakka, täyttäen varsinaisten salvokselle veistettyjen hirsien välin.\nJo sellaisenaan tällaisen salvontamenetelmän voi otaksua olevan\nikivanhan ja peräisin salvontatekniikan varhaisimmilta kausilta.\nSuomessa se on säilynyt maan itäosissa, esim. rajakarjalaisissa\nmetsäsaunoissa.[269] Sille löydetään vastaavaisuuksia kauempaakin\nidästä, esim. syrjäänien ja tsheremissien metsäsaunoista.\n\nTäydelliselle nurkkasalvokselle rakennetut ladot ovat salvaimiensa,\nkatto- ja pihtipielirakenteena puolesta niin lähellä kanta-alueen\nlatorakennuksia, etta niitä on pidettävä samasta juuresta lähtevinä.\nSamaa on sanottava sellaisesta työkalujen säilytyspaikkana käytetystä,\nkellarin päälle rakennetusta ladosta.\n\nEdellisessä tapauksessa kellari liittyy siis latoon eli\nliiterirakennukseen. Se saattaa, kuten Nyskogan Viinikassa ja\nVänshöyvässä (Svenskhöjden), sijaita myös aitan alla. Jälkimmäisessä\ntalossa kellarin päällä oleva aitta on maitoaitta. Kellarin päälle\ntehtyä aittaa saatetaan nimittää _kellariaitaksi_.[270]\n\nTaipumusta rakentaa kellari aitan alle saatetaan lähinnä tarkastella\npaikallisten olosuhteitten valossa. Kanta-alueella varsinainen kellari\nuseimmiten liittyy asuinrakennukseen ja on suhteellisesti myöhäisen\najan ilmiö. Skandinaviassa sen sijaan sen laatuiset säilytyshuoneet\n(esim. kellarituvat), joissa erilaisen maanpäällisen rakennuksen alla\non kellari, ovat olleet yleisiä.\n\nKellari on myös voinut olla, kuten esim. Juhoilassa, vanhastaan tuvan\nalla. Porstuassa oli \"lemmi\", luukku, josta raput veivät kellariin,\nmissä pidettiin marjoja ym.[271]\n\nYhdistelmä lato ja luuva, jota sen perusteella, mitä edellisestä on\nselventynyt riihi- ja luuvarakennuksista, on pidettävä paikallisen\nkehityksen tuloksena, näyttää alueella olevan melkoisen vanha ja\nsamalla sekin puolestaan puhuvan myös luuvan vanhuudesta tutkimusalueen\nrakennusten joukossa.\n\nKehittyneemmissä talousrakennusyhdistelmissä talousesineiden\n(ajokalujen, maanviljelystyökalujen ym.) säilytyspaikkoina _solat_ ja\n_välykset_ suhteellisen varhain näyttävät olleen yleisiä.\n\nLiiteri (_liiveri_) liittyy nykyisin ulkohuoneriviin, mutta _piste_,\n\"pikkukylien\" (talojen) ovenedustasuojakin saatettiin käsittää\n\"liiveriksi\".[272]\n\n\n\n\nMyllyt.\n\n\nMyllyjen puutteessa Keski-Skandinavian suomalaiset näyttävät alkujaan\nturvautuneen erittäin alkukantaisiin viljan käsittelymenetelmiin.\nOlikin luonnollista, että viljojen jauhatuspulma erämaa-asutuksen\nensi vaiheissa pakotti sovelluttamaan kaikkein alkeellisimpia\nmenettelytapoja. Paikoitellen, kuten esim. Torp'issa ja Bergsjössä,\nsuomalaisten kerrotaan keittäneen rukiit, kunnes ne tulivat niin\npehmeiksi, että ne voitiin survoa rikki. Toisin paikoin niitä\nkuivattiin niin kovasti tulella, että ne sen jälkeen helposti voitiin\nmusertaa rikki huhmaressa.[273]\n\nKäsinkivet viljan jauhatuksen välineinä olivat uutisasukkaille\nluonnollisesti jo vanhoilta asuinsijoilta tunnetut. Niiden varhaisin\nmuoto näyttää olleen erittäin alkukantainen, suorastaan etnologista\nmielenkiintoa herättävä. Finnerödjasta mainitaan löydetyn käsinkivi,\njossa oli kaksi pientä reikää. Näihin pistettiin pari keppiä, joilla\nkiveä liikuteltiin edestakaisin sileällä kalliolla.[274]\n\nKehittyneempi jauhattamisen muoto oli se, jossa niinä oli pyöreä\nkivipari, varsinainen pyörivä ylä- ja kiinteä alakivi. Sellaiset\nnähdään Segerstedtin kokoelmissa kuvatussa kotarakennuksessa.\n\nVärmlantilaisissa käsinkivissä herättää erikoisesti huomiota se seikka,\nettä ne Suomen käsikivityypin kannalta edustavat ns. läntistä muotoa\n(yläkivi vanteeton, kiveä pyöritetään yläkiveen tehtyyn reikään\nkiinnitetystä tapista). Suomessa on joltisellakin varmuudella todettu\nkäsinkiven itäisen ja läntisen päätyypin välinen raja, ja sen mukaan\nkanta-alue riidattomasti on itäisen tyypin aluetta. Miten on siis\nselvitettävissä se, että Värmlannin suomalaiset ovat omaksuneet\nläntisen muodon. Ensi sijassa voidaan pitää mahdollisena, että\nKeski-Skandinavian suomalaisten käsinkivet varsin aikaisin olisivat\nmukautuneet ympäristönsä läntisiin esikuviin. Mutta toinenkin selitys\non mahdollinen. Läntinen käsinkivityyppi on rakenteellisesti selvästi\nitäistä alkeellisempi. Siitä puuttuvat ne lisälaitteet: yläkiven vanne,\nsiihen liittyvä kivenpuun kiinnityslauta (\"karitsalauta\") sekä\nkivenpuun yläosan kiinnityslaitteet, jotka tekevät jälkimmäisen\nkokonaisuutena konstruktiivisesi edellistä paljon kehittyneemmäksi.\nVaikkakaan ei saata olla epäilystä siitä, etteivätkö kanta-alueen\nkäsinkivet siirtolaisuuden aikoina olisi saavuttaneet tätä\nkehitysastetta, on otettava huomioon edellä esitetty Lönborgin tieto\nFinnerödjan käsinkivistä, jossa puhutaan sellaisesta jauhinkivien\nprototyypistä, jolloin oli olemassa vain yksi kivi, jota liikuteltiin\n_edestakaisin kalliolla_. Ei ole epäiltävissä, etteikö tämä muoto olisi\nvarsinaisten pyöritettävien käsikivien edeltäjä, varsinkin kun otetaan\nhuomioon, että sen tapaisia jauhinkiviä tunnetaan esihistorialliselta\najalta mm. Suomesta ja että monet luonnonkansat edestakaisin\nlykättävillä kivillä hienontavat viljansa. -- Nämä seikat\nhuomioonottaen saattaa pitää mahdollisena, että Keski-Skandinavian\nsuomalaiset alunperin olisivat omaperäisesti turvautuneet rakenteeltaan\nalkukantaisempiin läntismuotoisiin käsinkiviin.\n\nViljan käsittely saattoi käsinkivien kaudella muutoinkin olla varsin\nalkeellisluontoista. Södra Finnskogasta kerrotaan, että vieraan tultua\ntaloon, emäntä meni pellolle, leikkasi ruista, kuivasi sen kodan\ntulella, jauhoi käsinkivillä ja keitti jauhoista maidon kanssa\npuuron.[275]\n\nVarsinaisista myllyistä _vesimyllyt_ ovat alueella vanhat ja niitä on\nVärmlannissa säilynyt nykyisiin päiviin saakka.\n\nOrsan suomalaisalueella ilmoitetaan tavatun vesimyllyn, joka oli\nmerkitty vuosiluvulla 1635.[276] Siitä, että ne jo näihin aikoihin\nsuomalaistorpissa olivat yleisiä, puhuu se, että niistä on mainintoja\nmaakirjoissa.[277]\n\nKartanolla käytettävät käsinkivet, jotka vielä viime vuosisadan\nvaihteessa saattoivat sijaita asuinrakennuksen eteisessä\n(konginkankaalainen Niemelän torppa Seurasaaren ulkomuseossa)\nsäilyttivät myllyjen aikakaudella sitkeästi paikkansa varsinkin pikku\ntalouksissa. Varhemmin niillä toimitettiin varsinaisen syömäviljan\njauhatus, mutta myöhemmin niillä hienonnettiin maltaita, pellon ensi\nantimia uutispuuroksi ja pettua leivän lisäksi.\n\nTällä kaudella kanta-alueen talonpoikaistalojen rakennuksiin usein\nkuului _jauhatus- l. myllyhuone_, jossa käsinkivillä jauhattaminen\ntapahtui. Suuremmissa taloissa, esim. kaksiperheisissä veljesten\nasumissa, niitä saattoi olla kaksikin. Leppävirtalaisten veljesten\nEerik ja Akseli Suomalaisen talosta tuli oli v. 1733 tuhonnut 6\nkyynärän pituisen ja levyisen jauhatushuoneen (_malehuus_) sekä 2 1/2\nsylen mittaisen myllyhuoneen (_quarnhuus_).[278] Iisalmen Leppälahdessa\nasuneelta Olavi Keijoiselta oli muiden rakennusten ohella v. 1712\npalanut uusi tupa myllyhuoneineen.[279]\n\nAinakin seitsentoistasataluvun alussa harrastettiin näilläkin mailla\nmyllyjen rakentamista. Näin esim. Olli Kärkkäinen Iisalmen Kalliojärven\nkylästä sai Iisalmen talvikäräjillä v. 1705 hyvän todistuksen\nmyllynrakennustaidostaan; asian todisti sekä seurakunnan papisto että\nkoko käräjäyleisö.[280]\n\nKun on tunnettua, että Suomen myllylaitos, ainakin vaurailla ja\nvanhoilla viljelysseuduilla on aina keskiaikaan ulottuva, saatetaan\npitää uskottavana, että Keski-Skandinaviaan muuttaville suomalaisille\nyksinkertaisin vesimyllymuoto, ns. jalka- eli puromylly oli tunnettu\nsinä kautena, jolloin he uusille asuinsijoilleen siirtyivät. On tosin\nnäytetty, että vesimyllyt kävivät yleisemmiksi eri osissa maatamme\nvasta seitsentoistasataluvulla.[281] Länsi-Suomesta niitä mainitaan\nkuitenkin ainakin jo edelliseltä vuosisadalta ja ns. lohkomyllylaitos\noli siellä jo aikaisemmin syntynyt. Myllyjen puutteesta Sisä-Suomessa\npuhuvat toisaalta edellä olevat tiedot ns. jauhatushuoneitten\nkuulumisesta 1700-luvun alkupuolella Sisä-Suomen talonpoikaistalojen\nrakennuksiin. Porthan tietää, että \"ei ainoastaan ennen vanhaan, vaan\nmonin paikoin nykyisinkin naiset myllylaitosten puutteessa ovat\npakotettuja käsin vääntämään jauhinkiviä, jolla ainoalla tavalla\nhienontavat kaiken käytettävänä olevan viljan\". Tähän viittaa\nerikoinen suomalainen runouden lajikin, ns. _\"jauho-runot\" (runae\nmolendinariae)_, joita naiset lauloivat käsinkiviä vääntäessään. Mutta\nnäinä aikoina Porthanin maininnan mukaan rakennettiin vesimyllyjä jo\nmaan sisäosissakin, niin että naiset vähitellen vapautuivat käsinkivien\nvääntämisestä.[282]\n\nSitä käsitystä, että vesimyllyt olivat ainakin siirtolaisuuden\nmyöhempinä kausina olleet jo kotimaasta hyvin tunnettuja\nKeski-Skandinaviaan muuttaville suomalaisille, tukee heille ominainen\nmyllyterminologia, joka suurelta osalta viittaa vesimyllyihin ja on\nkanta-alueen termistön kanssa yhteellistä. Vesimyllyjen nimenä\ntunnetaan, kuten kanta-alueellakin _jalkamylly_, jonka ohella kyllä\nesiintyy muitakin nimityksiä.[283] Muita yhteisiä myllytermejä ovat mm.\n_pato, tammi, kuurna, putkikuurna, sulku, siipi, perserauta,\nsammakkoporras, lauvvo, alakivi, yläkivi (päälliskivi), siili, kaha,\nkermi ja karistin_.[284]\n\nMatsonin väite, ettei suomalaisilla ensi aikoina olisi ollut myllyjä,\nsaattaa osittain olla paikkansa pitävä.[285] Kaikkein alkeellisimmissa\noloissa vilja tosiaankin voitiin hienontaa puurojen ja vellien\nkeittämistä varten huhmareissa. Käsimyllyt kävivät varmaankin myös\npuromyllyjen edellä. Mutta jälkimmäiset eivät kuitenkaan -- kuten jo\nyllä esiintulleista seikoista voi päättää -- ole ollut paikallisen\nkehityksen tahi skandinaavisten esikuvien tulosta, vaan perustuneet\nvanhoilta olinsijoilta tunnettuihin ja siellä opittuihin\nvesimyllylaitteisiin.\n\nKuten jo edellä oli puheena, jalkamyllyt Keski-Skandmavian suomalaisten\ntaloudessa näyttävät olleen erittäin yleisiä ja ainoina varsinaisina\nmyllylaitteina. Maaperän laatu ja vesistösuhteet, järvet, lammet ja\nlukuisat jyrkkäjuoksuiset purot, tarjosivat niiden rakentamiselle\notolliset edellytykset. Keyland kirjoittaa: \"Melkein joka purossa,\nmiten pieni se liekin, tavataan suomalaisseuduilla yhden tahi useamman\nmyllyn jätteitä. Myllyteollisuus näyttää entisinä aikoina perustuneen\nkommunistisemmalle pohjalle kuin nykyisin. Kaksi tahi useampia\nlähekkäin asuvaa talonomistajaa lyöttäytyivät yhteen ja rakensivat\nmyllyn, jota he käyttivät hyvässä naapurisovussa, toistensa oikeutta\nloukkaamatta. Myllynomistaja oli itse myllärinä. Myllytulli oli siis\ntuntematon.\"[286] Tästä havaitaan, että ns. yhteismyllylaitos, joka\nkanta-alueelle oli luonteenomainen, oli voittanut alaa uusilla\nasuinpaikoillakin.\n\nSama kirjoittaja jatkaa kuvaustaan suomalaisten vesimyllyistä. \"Näitä\nns., jalkamyllyjä (_fotkvarnar_) voidaan käyttää vielä tilapäisesti,\nesim. keväällä, jolloin vettä on runsaasti. Jauhatuskaudet olivat\nkeväällä ja syksyllä. Mutta vain vanhoina aikoina, jolloin oli\nrunsaasti aikaa ja viljaa vähän hinkalossa, oli ihmisillä\nkärsivällisyyttä jauhattaa viljansa jalkamyllyssä. Parhaissa\ntapauksissa voitiin jauhattaa puoli tynnyriä rukiita päivässä tahi\nvakallinen kauroja.\"[287]\n\nVanhimpia suomalaismyllyjä lienee Keylandin kuvaama Baggeforsin mylly\nMangskogin pitäjän Bjurbackenista, jonka sen kuvaaja katsoo, \"kuten\nuseiden muidenkin\", olevan peräisin 1600-luvun lopulta tahi 1700-luvun\nalulta.[288] Sen rakenteessa pistää erikoisesti silmään johtorännin ja\nputkirännin jyrkkä kaltevuusero, mikä on saatu aikaan rakentamalla\nniiden taitekohtaan kivinen tukipilari. -- Kuvaajan selityksen mukaan\nkivien (molempien?) ympärillä on ohuista puuliisteistä taivutetut\nrenkaat (_skymmet, skömme_)[289] Niiden yllä riippuu käyristä\nkannatinpuista tuutti (_skälmar, vijan_); karistin (_skakman_) johtaa\njyvät porsaasta kiven silmään.\n\nJos putous oli hyvin jyrkkä, johtoränniä ei lainkaan rakennettu, vaan\nvesi virtasi suoraan onteloidusta tukista tehtyä putkiränniä myöten\nrattaaseen. Kun yläkivi oli niin kulunut, ettei sitä enää voitu\nkäyttää, rakennettiin sen päälle painoksi esim. halaistuista lankuista\npäällyskerros (_röne_).[290]\n\nKokonaisuutena tarkasteltaessa, ei ainoastaan myllyterminologia, vaan\nlukuisat jalkamyllyjen rakenteelliset yksityiskohdat puhuvat sen\nkäsityksen puolesta, että Keski-Skandinavian suomalaisten\nvesimyllylaitos on perua vanhojen asuinsijojen vastaavista muodoista.\n\nJalkamylly lienee suorastaan kehittynyt pyöritettävistä käsinkivistä ja\non näin ollen vanhimpia jauhatuslaitteita, joissa luonnosta saatu\nmekaaninen voima korvaa ihmisvoiman. Sen vuoksi sen levinneisyys onkin\nvarsin laaja. Sen tapaisia myllylaitteita on verrattain myöhäiseen\naikaan ollut käytännössä Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Myös\nsuurvenäläisellä alueella ainakin Uralia myöten, ei ainoastaan\nvenäläisillä, vaan esim. Volgan tienoon baskiireilla sellaisia on ollut\nkäytännössä.[291]\n\nJokin yksityiskohta Keski-Skandinavian suomalaisten vesimyllyissä\nnäyttäisi mahdollisesti puhuvan skandinaavisesta vaikutuksesta.\nKanta-alueen myllyissä siivet ovat kiinnitetyt siipitukkiin\npystysuoraan asentoon. Värmlannin suomalaismyllyissä ne ovat\nvinoasennossa, niin että putkirännistä virtaava vesi kohtaa\nsuorakulmaisesti siipilaudan tasapinnan. Tämä asento on ominainen\nniiden vesimyllyjen siiville, joita nähdään Skandinavian ulkomuseoissa;\nsamalla se löydetään myös pohjoissuurvenäläisistä jalkamyllyistä.[292]\n-- Kanta-alueen jalkamylly edustaa tässä suhteessa edellisiin\nverrattuna teknillisesti alkeellisempaa muotoa.\n\nVärmlannin nykyiset suomalaismyllyt ovat suurten talojen\nyksityismyllyjä. Suuret etäisyydet asumusten välillä ja tyypillinen\nhaja-asutus yleensä eivät muodostaneetkaan suotuisia edellytyksiä\nyhteismyllylaitokselle. Sellaisestakaan ei kuitenkaan, kuten edellä on\nkerrottu, puutu esimerkkejä.\n\n\n\n\nRakennusten ryhmittyminen ja kartanonmuodostus.\n\n\nKanta-alueen asutusvaiheiden huomattavin piirre, sikäli kuin ne\ntahdotaan asettaa yhteyteen talonmuodostuksen kanssa, on se, että\nasumukset ja viljelykset saatettiin perustaa laajoille, usein ennestään\nasumattomille aloille. Ne tarjosivat miltei rajattoman vapauden\nsellaisten viljely- ja asuntomuotojen sovelluttamiseen kuin seudun\nluonnonnoususuhteet ja asukkaaksi asettuvan taloudelliset\nmahdollisuudet kulloinkin sallivat.\n\nSinä kautena, jolloin Keski-Skandinavian suomalaiset siirtyivät\nPohjanlahden länsipuolelle, Keski-Suomi ja Luoteis-Savo vielä olivat\nharvaan asuttua takamaata, missä kylämuodostus ja viljelyksen laatu\neivät rajoittaneet yksityisen asukkaan vapautta esim. sijoitella\ntalojen rakennukset siten kuin se hänelle oli mukavinta. Ne järjestävät\nja rajoittavat voimat, kiinteä kyläasutus ja peltoviljelyyn perustuva\nviljelyn muoto, jotka etelässä ja lännessä jo kauan olivat pakottaneet\nnoudattamaan rakennusten sijoittelussa ja pihojen muodostuksessa\ntiettyä säännönmukaisuutta, eivät täällä asettaneet tässä suhteessa\nsanottavia esteitä eikä rajoituksia.\n\nUusilla asuma-alueilla siirtolaiset joutuivat varsinkin aluksi elämään\npääasiassa samoissa taloudellisissa oloissa ja samanlaisten luonnon- ja\nviljelysuhteiden keskellä kuin vanhoilla asuinsijoilla. Nämä olosuhteet\nolivat luonnollisesti vielä alkukantaisemmat kuin kotimaassa, sillä\nkysymyksessä oli suurimmalta osalta uutisraivaus, asumattomien\nkorpien ja vaarojen viljelyynotto, mikä pakotti palaamaan vielä\nkehittymättömämpään tilaan, kuin mikä jälkeenjätetyillä aloilla\nvallitsi.\n\nKun tiedetään, että kaskenviljely pitkät kaudet oli suomalaisten\nuutisasukkaitten talouden keskeisin toimeentulon lähde ja peltoviljely\nsen rinnalla useimmiten varsin vähäistä, tuntuu luonnolliselta,\netteivät edes ne tekijät, jotka kiinteä pellon viljely synnyttää\ntalousmuotoja järjestävänä voimana, sanottavammin kahlehtineet vapautta\nsijoitella talon rakennukset siten, kuin kulloinkin näytti\nsoveliaimmalta.\n\nOle Matson kiinnittää huomiotansa Solørin suomalaisten\n\"epäkäytännöllisyyteen\" talojen rakentamisessa. He rakensivat eri\nrakennuksen ruoka-aitaksi, halkovajaksi, kalustovajaksi jne. sen\nsijaan, että olisivat tehneet ne saman katon alle. Suomalaistalossa\nsaattoi olla puolen kymmentä erikoista huonetta, jotka olivat\nhajallaan, vailla kaikkea järjestelmää. Navetta ja lato, jotka niin\nläheisesti kuuluvat yhteen, saattoivat olla parin sadan metrin päässä\ntoisistaan. Talli ei ollut saman katon alla kuin navetta, vaan oli\nlatoineen pitkän matkan päässä siitä. Yksi syy tähän oli se, että\nsuomalaiset olivat tottuneet tällaiseen rakennusjärjestykseen kotonaan,\ntoinen oli taloudellinen tekijä. Myös tulenvaaran huomioonottaminen oli\ntähän vaikuttimena.[293]\n\nPihamuotojen kannalta suomalaistalojen yleiskuva osoittaakin useimmiten\nhämmästyttävää hajanaisuutta ja säännönmukaisten pihatyyppien puutetta.\nVallitsevana muotona on hatara yksipihainen kartanonmuodostus, jossa\naitat ja muut talousrakennukset, kuten karjakartano ja siihen usein\nliittyvä luuva epäsäännöllisenä ja aukollisena kaarena asettuvat\nasuinrakennuksen edustalle ja sivulle.\n\nTällaiselta näyttää esim. Puron (Purotorp) kartano. Siinä on\ntaka-alalla asuinrakennus, siitä (katsojasta) oikealle aitta,\nluuva-navetta, etualalla loitommalla (näkymättömissä) kesänavetta ja\nsauna, vasemmalla kota, puuvaja ja tallirakennus.\n\nYksipihaiseksi, mikäli pihanmuodostuksesta yleensä voidaan puhua, on\nselitettävä myös Viinikan kartanonmuodostus. Itäpuolelta piha on täysin\navoin, asuinrakennusta vastapäätä luuva \"kolveineen\", oikealla\nsivustalla aitta- ja tallirakennuksia.\n\nVarsin avonainen yksipihainen talomuodostus on myös Per Janssonin talo\nFlodasta Kopparbergetin läänistä. Kuten useihin vauraampiin\nsuomalaistaloihin, tähänkin kuuluu kaksi asuinrakennusta, vanhempi\nsavutupainen, uudempi useampihuoneinen, \"uuden tuvan\" sisältävä. Kun\ntästä kartanokompleksista eliminoidaan pois uudempi asuinrakennus, jää\njäljelle hatara, avonainen pihamuodostus, joka muistuttaa edellistä,\nViinikkaa. Uuden asuntorivin syntyminen on sulkenut pihan, joten on\nsyntynyt jonkinmoinen, tosin sangen höllärakenteinen neliönmuotoinen\npiha.\n\nEdellisiä muistuttaa pääpiirteiltään Gyllan suomalaistalon,\nVitsandista, (talon ilmoitetaan olevan pitäjän vanhimpia\nsuomalaistaloja) rakennusten sijoittelu ja pihan muodostus. Sekin on\nhatara, yhdeltä sivulta kokonaan avoin. Asuinrakennuksen vastakkaisella\npuolella on luuva- ja navettarakennus, siitä oikealle talli- ja\nlatorakennus. Mikä tämän talon rakennusten sijoittelussa on\noudoksuttavaa, on se, että näin muodostuneen hataran pihan melkein\nkeskellä sijaitsee kaksikerroksinen luhtiaitta. Tämäkään seikka tuskin\nvoinee puhua muusta kuin erinomaisesta piittaamattomuudesta rakennusten\nsijoittelussa.\n\nHyvin vähäistä järjestelmällisyyttä on havaittavissa Simolankin\n(Åskogsberget) talon rakennusten sijoittelussa. Asuinrakennus sijaitsee\nsuhteellisen loitolla talousrakennuksista, niin että oikeastaan vasta\nviimeksimainitut ovat epäsäännöllisesti ryhmittyneet yhdeltä sivulta\navoimen piha-alan ympärille, jonka keskellä on lähde (kaivo).\n\nHajarakenteisiin talomuodostuksiin, jossa kuitenkin on havaittavissa\nyhdeltä sivulta avoin neliötä lähentelevä piha-ala, kuuluu\nvarsinaisesti niinkin vauras ja rakennusten lukumäärän suhteen\nkehittynyt talo kuin Östmarkin Juhoila. Tärkein talousrakennus: tallin,\nnavetan, luuvan ym. sisältävä rivi sijaitsee melkoisen leveän pihan\ntoisella puolen, asuinrakennusta vastapäätä. Aitat ovat\nasuinrakennuksesta katsoen oikealla. Vasen, kuten oikeakin sivusta jää\nmelkoisen avoimeksi. Tällä puolen on kota ja toinen navettarakennus\n(\"pienten\" eli vuohinavetta), joka kujineen, latoineen ja\nvälyksineen edustaa vanhinta, kotoisiin esikuviin perustuvaa\nkarjakartanomuodostelmaa. Asuinrakennukseen nähden asema on vapaa,\nsillä se sijaitsee siitä suhteellisen etäällä, hiukan vinottain,\njotenka asuinrakennuksen ja tämän vanhan karjarakennuksen sijoittelulla\nei pihan muodostukseen nähden näytä olevan sanottavaa merkitystä.\n\nHajanaisia yksipihaisia taloja ovat myöskin Nyskogan Vänshöytä\n(Svenskhöjden) sekä saman pitäjän Karvaila (Södra Viggen). Edellisessä\nluonnonkivinen navettarakennus sijaitsee asuinrakennuksen oikealla\nsivustalla, luuva ja tallirakennus pihan toisella puolella\nasuinrakennusta vastapäätä, vinosti oikealle. Uusi vierashuonerakennus\non sijoitettu asuinrakennuksesta vasemmalle, sen linjasta jonkin verran\ntaaksepäin. Aitat (kellariaitta ja toinen ruoka-aitta) sijaitsevat\netäällä asuinrakennuksista vasemmalle.\n\nYksipihaisuuteen viittaavana piirteenä on pidettävä myös sitä, että\nKeski-Skandinavian suomalaistalojen asuinrakennukset useimmissa\ntapauksissa ovat kiinteitä, vailla läpikuljettavaa porstuaa, joka on\nniin tyypillinen Keski-Suomen kehittyneemmille asuinrakennuksille.\nMuutamissa taloissa (Karvaila, Viinikka, Hollanti) jotakin tähän\nviittaavaa on havaittavissa, mutta jossakin tapauksessa läpikulkuisuus\non sekundääristä laatua, toisissa läpikuljettava porstua on syntynyt\nmyöhemmän rakennuslisän (\"ruotsalaistuvan\") liittämisen pohjalla\nasuinrakennuskompleksiin.\n\nRakennusten sijoittelun ja pihamuotojen tarkastelu on tarjonnut\nvain niukalti liikkuma-alaa ja avannut ahtaita näköaloja tämän\nasuntokulttuurin puolen selvittelylle. Syynä on ollut se,\nettä pihanmuodostus ja rakennusten järjestely siinä osassa\nKeski-Skandinavian suomalaisten asuma-aluetta, jolla sitä voidaan\nseurata, on jäänyt hämmästyttävän alkeelliselle asteelle. Sen sijaan,\nettä kanta-alueilla jo siirtolaisuuskautena tässä suhteessa vallitsivat\nmonipuoliset suhteet, kehittyneemmät olot, uutisasukkaat ainakin\nVärmlannissa ja siihen liittyvässä osassa Norjaa palasivat\nalkeellisempaan kantaan ja sijoittelivat rakennuksensa maaperän ja\nsatunnaisuuden sanelemien näkökohtien mukaan jokseenkin kuten\nkulloinkin osoittautui soveliaaksi. Näin oli tosin asian laita\nkanta-alueillakin vähän kehittyneissä ja pienissä talomuodostelmissa,\nmutta esim. jo vauraammissa torppariasumuksissa havaitaan täällä\nvarhain melkoista säännönmukaisuutta, ja vanhoissakin taloissa on usein\nnähtävänä kiinteitä pihamuodostuksia, joissa voidaan erottaa\nsäännönmukaisia eri periaatteiden mukaan kehittyneitä muotoja.[294]\n\nTämän ilmiön syistä on tämän luvun alussa jo ollut puhetta.\nErämaa-asutuksessa, joka taloudellisessa suhteessa ja varallisuuteen\nnähden harvoin kohosi vaatimattoman tason yläpuolelle, ei ollut\ntarvetta eikä pyrkimystäkään rakentaa taloa jo ennakolta omaksuttujen\nsäännöllisyysperiaatteitten mukaan, varsinkin kun mitkään ulkonaiset\ntekijät, naapurit, viljelysmaat tahi lainsäädännölliset ohjeet eivät\nolleet vapautta rajoittamassa.\n\nAinoastaan eräässä suhteessa havaitaan suomalaistaloissa noudatettavan\nselvää järjestelyperiaatetta. Monissa nykyisissä suurehkoissa\nVärmlannin suomalaistaloissa voidaan seurata sellaista rivimuodostusta,\nmikä tämän asteisissa taloissa kanta-alueilla joko on tuntematonta tahi\nsaavuttanut vain vaatimattomat mittasuhteet. Kuvassa 212 nähdäär\nulkohuonerivien asettuneen savutupaisen asuinrakennuksen kanssa samaksi\nrakennusriviksi. Varsinaisena ulkohuonerivinä tällainen kompleksi voi\nsaavuttaa suuretkin mittasuhteet. Kanta-alueille vierasta\nrakennusryhmittelyä näissä riveissä havaitaan silloinkin, kun ne ovat\njääneet vähän kehittyneelle asteelle: tallirakennukseen liittyy luuva\nlatoineen, samoin aitta- ja tallirakennus asettuvat yhtenäiseksi\nriviksi. -- Tässä suhteessa skandinaavinen, lähinnä ruotsalainen\nrakennusten sijoittelu on pyrkinyt jo aikaisin luomaan\njärjestelmällisyyttä suomalaistalojen muuten sekavaan ja\nalkeellisluontoiseen rakennusten sijoitteluun.\n\n\n\n\n\n\nII. KANSANELÄMÄN VARHAISPIIRTEET.\n\n\n\n\nKeeski-Skandinavian suomalaisten rakennusten kehitysmuotojen ja\nasuntokulttuurin tarkastelu on osoittanut, että he uudessa\nympäristössään ovat nykypäiviin saakka säilyttäneet sellaisia muotoja,\njotka kanta-alueelta joko ammoin ovat hävinneet tahi suurina\nharvinaisuuksina voidaan tavata. Tätä ajateltaessa johtuu mieleen ensi\nsijassa savutupaisen asuntomuodon yleisyys ja sitkeä säilyneisyys\nkehittyneissäkin asunto-oloissa. Kun otetaan huomioon savutupien\nerikoispiirteet, varsinkin niiden uuni- ja orsilaitteet, käy\nilmeiseksi, että Keski-Skandinavian suomalaisasutus on säilyttänyt\ntässä suhteessa sellaisia varhaispiirteitä, jotka alkuperäisiltä\nasuinsijoilta yleensä jo kauan sitten ovat jääneet pois käytännöstä.\n\nNäitä suhteita tarkasteltaessa joudutaan tekemisiin ilmiön kanssa, jota\nsaatetaan nimittää kulttuurikehityksen pysähtymiseksi. Mutta meidän ei\nole suhtauduttava näihin ilmiöihin ainoastaan kehityksen pysähtymisen\nkannalta; perusteellisempi tarkastelu osoittaa, että voidaan olla\ntekemisissä myös vanhan sivistyskannan taantumisen kanssa.\n\nSeuraavassa tarkasteltakoon niitä piirteitä Keski-Skandinavian\nsuomalaisten vanhassa kansankulttuurissa, joissa näitä näkökohtia on\nhavaittavissa sekä otettakoon puheeksi Keski-Skandinavian suomalaisalue\nvarhaiskautisen suomalaisen kansankulttuurin relikti- eli\njäännösalueena.\n\nMonet säilymisilmiöt perustuvat usein sosiaaliseen ja funktionaaliseen\ntaantumiseen, mikä kuvastuu kansankulttuurin eri aloilla.\nKeski-Skandinavian suomalaisten asutuksen ja elinmuodon vaiheita\nseurattaessa voidaan selvästi todeta tiettyjä syitä, jotka ovat\nvaikuttaneet eräissä suhteissa konservoivasti, säilyttävästi, toisissa\nregressiivisesti, taannuttavasti heidän kulttuurikantaansa.\n\nKansankulttuurin varhaismuotojen vetäytymiselle syrjäalueilla ja\nsäilymiselle periferioissa, on tajuttavat syynsä. Mikäli kulloinkin\nkyseiselle kulttuurimuodolle ja -tilalle ominainen kanta vieraassa\nympäristössä ei kokonaan menetä ominaispiirteitään ja sulaudu\nympäristöönsä, se useimmissa tapauksissa jatkaa sitä funktionaalista ja\nmuodollista olotilaa, joka perustuu perinnäistapaan, traditioon.\nVarsinkin siellä, missä sosiaaliset ja taloudelliset olot eivät tee\nuudistuksia välttämättömiksi, vanha kanta säilyy. Jos lisäksi vielä\nympäristö ja luonnonsuhteet ovat samat kuin perusalueilla, vanhan\nkulttuuritilan säilyminen on sitä turvatumpi.\n\nSitä pysähtyneisyyden, staattisuuden tilaa, mikä on havaittavissa\ntutkittavanamme olevan väestön elämän muodoissa olivat omiansa\nylläpitämään useammat tekijät. Ensinnäkin kieli uutisasutuksen\nalkuaikoina muodosti ylitsepääsemättömän muurin suomalaisten ja heidän\nskandinaavisten naapureittensa välille. Onhan tunnettua miten vaikeasti\nsuomalaiset oppivat isäntäkansansa kieltä. Toiseksi ympäristö, nuo\nkuuluisat \"kymmenpeninkulmaiset\", \"kaksitoistapeninkulmaiset\" metsät\nsoivat pitkänä ajanjaksona uutisasukkaille mahdollisuuden elää\njokseenkin rajoittamattomassa vapaudessa ja eristyneisyydessä\nnaapureistaan, ruotsalaisista ja norjalaisista. Tiedämmekin, että\nasutuksen alkuaikoina suuri osa suomalaisten asumuksia,\n\"suomalaistorppia\" oli valtiovallan kontrollin ja verotuksen\nulkopuolella.\n\nOn vielä otettava huomioon psykologiset tekijät, uutisasukkaitten\ntaipumus eristäytymiseen heille oudosta elämänmuodosta.\nSuomalaisasutuksella oli oma elämänmuotonsa, josta se vieraan hyväksi\nei halunnut luopua, se oli vuosisataisen tradition paineen vuoksi\nsidottu menneisyyteen. Usko isiltä periytyneen kelvollisuuteen uuden\nrinnalla ylläpiti käsitystä kaiken perinteellisen ensikelpoisuudesta.\nPsykologisiin konservoiviin tekijöihin kuului edelleen halveksiva\nsuhtautuminen niihin, jotka ottivat käytäntöön räikeitä uutuuksia esim.\npuvuissa, käyttäytymistavoissa jne.\n\nMutta ehkä kaikkein enimmän juuri topograafiset seikat ylläpitivät\nsuomalaisten elämänmuodon staattisuutta. Varsinkin ne alueet\n(Värmlanti ja siihen rajoittuva osa Norjaa), joissa suomalaisen\nkansankulttuurin jäännökset viimeisimmäksi ovat säilyneet, ovat vielä\nmyöhäisiin aikoihin saakka olleet Keski-Skandinavian jylhintä ja\nluoksepääsemättömintä aluetta. Yhteydet muuhun maailmaan olivat heikot,\nteitä ei ollut. Nimenomaan tiettömien taipaleitten takana suomalaisuus\nlöysi viimeiset turvapaikkansa Keski-Skandinaviassa, mutta nykyisin\ntämäkin este on poissa.\n\nEnsimmäiset yhteentörmäykset ympäröivän, sosiaalisesti järjestyneen\nyhteiskunnan kanssa johtuivat \"metsäsuomalaisten\" vanhojen\nelinkeinoelämän muotojen sopeutumattomuudesta yleiseen ja paikalliseen\nvaltio- ja yhteiskuntaelämään. Uutisasukkaat olivat pakotettuja\nvarsinkin asutuksen alkuvaiheissa hankkimaan elatuksensa sellaisen\nelinkeinomuodon piirissä, joka kaipasi laajoja alueita ja pakotti\nnoudattamaan liikkuvaa elämäntapaa. Metsästys, kalastus ja\nalkeismuotoinen kaskenpoltto olivat ne elinkeinot, joihin uutisasukkaan\noli pakko perustaa toimeentulonsa.\n\nNäiden primitivisluontoisten elatustointen vaatima rajoittamaton\ntoimintavapaus johti pian ristiriitoihin niin hyvin ympäristön\nruotsalaisten kanta-asukkaiden kuin valtiovallan kanssa, varsinkin sitä\nmukaa kuin Keski-Skandinavian metsät kehittyvän vuoriteollisuuden\nansiosta saavuttivat yhä suurempaa arvoa. Mutta toisaalta tämä\nvastakohtaisuus, kontroversi, varmaankin tiettyyn määrään yhä ylläpiti\neristyneisyyttä.\n\nKansanelämän uudet muodot pääsivät kaikissa tapauksissa vain hitaasti\ntunkeutumaan vanhojen tilalle. Tiettyyn kauteen saakka ei ollut\nulkoista pakkoa eikä painetta, ja vielä vähemmin tunnettiin sisäistä\ntarvetta uuden omaksumiseen. Suomalaisväestön yleinen taloudellinen ja\nsosiaalinen taso ei myöskään ollut otollinen uudistuksille. Kiinteäksi\nasutuksen muodoksi jäivät pientilat.[295] Vasta sen jälkeen, kun jotkin\nsuomalaissuvut pääsivät huomattavaan varallisuuteen, pyrittiin\nmahdollisesti uudistuksiin, mutta eräät rudimentääriset piirteet, kuten\nesim. savutupainen asumus, jäivät tällöinkin voimaan.\n\nSuomalaiset uutisasukkaat eivät ajan oloon voineet kuitenkaan välttää\njoutumasta kontaktiin ympäristönsä kanssa. Niiden, jotka olivat\nhankkineet asuintilansa verollisiksi, oli lähinnä ainakin jossakin\nmäärin mukauduttava vallitseviin sosiaalisiin olosuhteisiin.\nOli pakko hankkia rahaa veroihin ja sitä varten viedä tuotteita\nmarkkinapaikoille. Kuusi- ja seitsentoistasataluvuilla kirkonkäynti\ntuli pakolliseksi, ja sen laiminlyömisestä olivat seurauksena\nkorkeat sakot. Medelpadin suomalaiset näyttävät vielä 1700-luvun\nalkupuolella olleen haluttomia käymään kirkoissa ja saaneen maksaa\nlaiminlyönneistään suhteettoman suuria sakkoja.[296] Kaikki tämä\npakotti suomalaisia liikkumaan keskuspaikoissa. Jo aikaisin\nsuomalaiset olivat tottuneet työskentelemään ruotsalaisissa\nvuoriteollisuuslaitoksissa. He olivat kuuluja miilunpolttajia ja\nuittotyöläisiä. Näissä toimissa heidän kykyjään ja taitoaan erikoisesti\nkiitettiin.\n\nNorjalaisen kirjoittajan Ole Matsonin käsityksen mukaan suomalaiset\nelivät \"suljettua elämää\", joutumatta huomattavammin yhteyteen tahi\nsaamaan vaikutteita norjalaisista tahi ruotsalaisista aina\nyhdeksännentoista vuosisadan alkupuolelle saakka, jolloin \"uusi\nkulttuuri\" alkoi levittäytyä suomalaismetsiin. -- Tämä on mainittuun\najankohtaan nähden ymmärrettävä niin, että toteamus koskee\nruotsalais-norjalaista rajatienoota, siis Värmlantia ja Soløria Norjan\npuolella. Idempänä ja etelämpänä ruotsalainen assimilaatio tänä kautena\noli jo edistynyt pitkälle.\n\nTiettyinä kausina näyttävät väestön siirtymiset vaikuttaneen\nsuomalaisen asutuskannan hajaantumiseen ja heikentymiseen. Solørin\nsuomalaiset liikkuivat uittotyöläisinä Österdalissa, Tröndelagissa,\nGudbrandsdalenissa Norjan puolella, Taalaissa, Värmlannissa,\nJämtlannissa ja muissa Ruotsin metsäseuduissa.[297] Näillä seuduilla he\nennen kaikkia muita olivat haluttuja ja arvossapidettyjä työmiehinä.\nParhaimmat kohosivat yhden tahi parin kevään jälkeen esimiehiksi.\n\nNorjan suomalaismetsien asukkaita matkusti 1870-1871 sodan jälkeen\nRuotsiin: Taalaihin, Jämtlantiin, Härjedaliin, Helsinglantiin ja\nGäsriklandiin, missä heillä oli paremmat ansiot metsätöissä. Monet\njäivät vakinaisesti näille seuduille. Heistä tuli maanviljelijöitä\nja metsänomistajia; useimmat palasivat kuitenkin kotia raha-\nansioineen.[298] On ymmärrettävää, että ruotsalaisille seuduille\njääneet nopeasti kadottivat kansallisuutensa.\n\nMyöhempinä kausina, varsinkin viime vuosisadan jälkipuoliskolla ja\nkuluvalla sataluvulla Keski-Skandinavian suomalaiset ovat sosiaalisesti\ntäysin sopeutuneet isäntämaittensa oloihin. Kirkot ja koulut,\netenkin vakinaiset kansakoulut, eräät taloudelliset seikat kuten\nkulkuyhteyksien parantuminen sekä yleensä säännölliset yhteydet\nruotsalaiseen ja norjalaiseen kansanainekseen ovat tehneet jokseenkin\nselvän lopun Keski-Skandinavian suomalaisten äidinkielestä. Taalaissa\nsuomenkielen väitetään sammuneen jo viime vuosisadalla; Orsan ja Hamran\nsuomalaismetsien viimeiset suomen kieltä puhuvat kuolivat 1800-luvulla.\nSuomalaisuutta ei ole kyennyt säilyttämään myöskään \"metsäsuomalaisten\"\ntunnettu vastahakoisuus solmimaan avioliittoja ruotsalaisten tahi\nnorjalaisten kanssa. Eräät suvut ovat tämän eristäytymistendenssin\nansiosta sammuneet,[299] mutta viimeisinä vuosikymmeninä seka-\navioliitot ovat tulleet yleisiksi.\n\nViimeisin alue, missä suomen kieli vielä on säilynyt, on Röytäjärven\ntienoot Ruotsin Värmlannin ja Norjan Solørin välissä, eräät Östmarkin,\nNyskogan ja Grue Finnskogin kylät, joissa tänäkin päivänä muutamat yli\n50-vuotiset suomalaiset mahdollisesti \"osoavat buhua suomalaista\".\n\nJokseenkin yhtä sitkeästi kuin äidinkielensä, Keski-Skandinavian\nsuomalaiset erikoisissa olosuhteissaan onnistuivat säilyttämään\nvanhankantaisen kansanelämänsä henkiset ja aineelliset piirteet\nmyöhäisiin aikoihin. Edellisellä on yksityiskohtaisesti selvitetty,\nmillaisina nämä varhaispiirteet ovat esiintyneet heidän\nasuntokulttuurissaan. -- Seuraavassa pyritään poimimaan näkyville\nsellaisia kohtia heidän aineellisen ja henkisen elämänsä piiristä,\njoiden voi katsoa edustavan huomattavan vanhakantaisia piirteitä, ja\njoita jollakin tavoin voi pitää täällä erikoisissa olosuhteissa\nsäilyneinä kanta-alueen kansanelämän relikteinä, jäännöskulttuurina\ntahi tykkänään taannehtumisilmiönä.\n\nErikoisen alkeellisista olosuhteista johtuvaksi kulttuurin\ntaannehtumisilmiöksi voidaan merkitä suomalaisten tapa käsitellä\nviljaansa, josta jo edellä on puhuttu. Kun alkuaikoina ei ollut\nmyllyjä, vaikka kotimaassa käytännössä ollut jalkamylly oli tunnettu,\nvilja kuivattiin tulella, muserrettiin karkeiksi jauhoiksi esim.\nlykkäämällä päällyskiveä sileällä kalliolla edes takaisin, ja\nkeitettiin puuroksi tahi velliksi.[300] Savutupien liedellä keittäminen\noli hankalaa. Sen vuoksi keittäminen tapahtui pystykodassa tahi ulkona\npaljaan taivaan alla.[301]\n\nElinkeinojansa harjoittaessaan Keski-Skandinavian suomalaisten oli\npakko mukautua uuteen ympäristöön. Siellä oli useimmissa tapauksissa\nasumattomat suurmetsät ja kiviperäinen maapohja. Useissa heidän\nelämäänsä kuvailevissa skandinaavisissa lähteissä korostetaan sitä,\nettä suomalaiset saivat alkuaikoina tulla toimeen ilman jauhoruokaa. Se\noli korvattava hätäravinnolla ja muilla metsän antimilla. Metsissä\nolikin runsaasti suurempaa ja pienempää ruoaksi kelpaavaa riistaa.\nSuurta riistaa, kuten hirviä ja karhuja, kaadettiin aluksi keihäillä,\nsittemmin pyssyillä, joita suomalaiset itse valmistivat. Hirviä ja\nkarhuja metsästettiin talvella hiihtämällä. -- Pyydyksistä mainitaan\nerikoisesti takkapyydykset.[302]\n\nSuomalaisten uutisasukkaitten koko toimeentulolle muodostui tiettynä\nkautena keskeiseksi, vallitsevaksi ja lopulta tykkänään kohtalokkaaksi\nkaskenviljely. Maahanmuuton pääkautena suomalainen kanta-alue eli\nkarjalais-savolaista keskikauttaan, jolloin suurin osa viljan tarpeesta\nsaatiin polttoviljelyllä.\n\nUusilla olinpaikoillaan suomalaiset kaskenviljelyssään noudattivat\nmenettelytapoja, jotka ilmeisesti olivat alkeellisempia kuin ne, jotka\nolivat juurtuneet käytäntöön kanta-alueella. Aminoff kertoo Värmlannin\nsuomalaisten kaskeamisesta: \"Huuhdan l. kasken hakattuaan ja\npoltettuaan kylvävät he ilman kyntämättä puiden väliin tuhkaan.\nAinoastaan kuivina kesinä raastetaan maata karsitulla näreellä, jotta\nsiemenet paremmin peittyisivät ja pääsisivät _väleämmin_ itämään.\"[303]\nKäytännössä oli siis kotimaasta tunnettu _kara_, joka kuuluu sukumme\nvanhimpiin maanviljelystyökaluihin. Ole Matson kiinnittää huomiota\nsamaan menettelyyn ja työkaluun (_rafs_) Norjan puolella. Kaskia\nkäytettiin myös laitumina. Syksyllä, kun laihot olivat jäätyneet\npäästettiin elukoita niihin laihoa syömään. Vasta kolmantena vuotena\nsuomalainen sai ruissatonsa. Jos halme oli suuri tahi useampia halmeita\nsamalla alueella, valmistettiin usein kivikiukainen riihi rukiin\nkuivaamiseksi ja puimiseksi. Viljelypaikalta ruis kuljetettiin kotia\nsitä mukaa kuin sitä tarvittiin.\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten kaskenviljely oli menettelytapojensa\nkannalta niin alkeellista, että se herätti Gottlundin erikoista\nhuomiota. Hän tahtoi opettaa suojattejaan viljelemään huuhtaa Savon\ntavalla ja lähetti sitä varten tänne kotipitäjästään Juvalta erään\nImmoisen, jonka tuli valmistaa suomalaisille kaskiaatroja ja opettaa\nheitä huuhtia kyntämään. Tästä yrityksestä ei koitunut tuloksia ja\nkasken viljely pysyi ennallaan.[304]\n\nMatson kertoo Solørin suomalaisten viljan käsittelystä: Tuleentunut\nvilja leikattiin sirpillä ja kuivattiin lämmitetyissä riihissä. Mutta\njollei sellaista ollut, käytettiin saunaa. Vilja puitiin maan pinnalla\nja säilytettiin tuohella vuoratuissa kuopissa tahi salvotuissa\naitoissa.[305]\n\nMonet tiedot puhuvat kaskenviljelyn ensisijaisuudesta pellon viljelyyn\nverrattuna. Jollakin perheellä saattoi olla 13 tynnyrinalaa kaskea,\nmutta ei laisinkaan peltoa. Yksinomaisesti kaskenviljelyyn perustuvan\ntalousmuodon yhteydessä saatettiin pitää huomattavasti karjaa.\nHanebossa oli v. 1622 varakkaimmalla talonpojalla 1 hevonen, 7 lehmää,\n2 hiehoa, 5 lammasta ja 3 sikaa sekä 4 1/2 tynnyrinalaa kaskea, mutta\nei lainkaan peltoa.[306]\n\nTuskin lienee tarpeellista enää viitata siihen tosiasiaan, että\nsuomalaiset uutisasukkaat, varattomina, tavallaan kohtalon huomaan\njääneinä, viljan hankkimiseksi olivat pitkän aikaa pakotettuja\nturvautumaan kaskeamiseen, tähän ikivanhaan isiltä perittyyn\nviljelyksen muotoon. Peltoviljely vaati pitkänaikaista uurastusta\npysyvillä olinsijoilla, se edellytti kehittyneempiä välineitä ja oli\nkiinteämmin kytketty muihin elinkeinonhaaroihin, esim. karjanhoitoon,\nkuin kaskenviljely. Ne alueet suomalaismetsissä, joihin uutisasukkaat\nasettuivat, eivät olleet kovinkaan otollisia pellonviljelylle, sillä ne\nsijaitsivat yleensä kiviperäisillä ylängöillä. Ikuisina muistomerkkeinä\nsuomalaisten pellonraivaajien raskaan ja suunnatonta sitkeyttä\nvaatineen uurastuksen tuloksista ovat ei ainoastaan karuun maaperään\nraivatut viljapellot, vaan usein paikoin ainakin Värmlannissa ja siihen\nrajoittuvassa osassa Norjaa vielä tänäänkin nähtävät vallitusmuurien\ntapaiset kiviaidat ja muut raivausröykkiöt, jotka ylittävät\ntämänlaatuiset aikaansaannokset vanhoilla olinsijoilla.[307]\n\nMeidän ei ole tarvis pitkältä palata siihen kohtalokkaaseen vaiheeseen,\nminkä suomalaisten intohimoinen kaskenviljely synnytti koko heidän\nelämänmuodossaan ja kohtalossaan tiettynä ajanjaksona. Suomalaisten\nkaskeaminen yhtäältä, toisaalta voimistuva vuoriteollisuus, joka\ntarvitsi metsät sysimiilujen raaka-aineeksi ja jota hallitus jo\n1600-luvun alkupuolella erikoisesti suosi, johti yhteentörmäykseen,\njolla oli kohtalokkaat seuraukset koko suomalaisväestölle. Alkoivat\nsuomalaisvainot, joiden kuvaaminen ei kuulu tähän. Saatetaan kuitenkin\ntodeta, että suureksi osaksi näiden vainojen ja niiden yhteydessä\ntoimeenpantujen asuntotilojen hävittämisen seurauksina on mm. ollut se\nirtain väestö, jota suomalaismetsissä aina on runsaasti ollut ja on\nosittain vieläkin.\n\nPellonviljely oli keskeisissä suomalaismetsissä kaskenviljelyyn\nverrattuna myöhäisempään talousasteeseen perustuvaa ja kiinteään\nelämäntapaan yhtynyttä. Aluksi pelloissa viljeltiin vain kevättoukoja;\nkaikki ruis saatiin kaskista. Maanmuokkausvälineinä olivat hankoaatra,\njoka vielä tänä päivänäkin on säilyttänyt paikkansa Värmlannin\nsuomalaisten maanviljelystyökalustossa ja joka ruotsalaisten kesken\nmerkitään \"suomalaisauraksi\" (finnplog), sekä risukarhi.[308]\n\nSuomalaiset uutisasutukset perustettiin miltei poikkeuksetta vuorille\nja harjanteille, mistä paikannimistökin on todistuksena. Sijaitessaan\njopa 700-1.200 jalan korkeudessa ne olivat suojassa hallalta, mutta\ntoisaalta maaperä oli niin kivistä, että kesti vuosikymmeniä, ettei\nsanoisi vuosisatoja, ennen kuin köyhimpiin suomalaistorppiin syntyi\nvarsinainen peltoviljely.\n\nMaanviljelyn menettelyjen kannalta ansaitsee huomiota seuraava Olof\nLindtorpin kuvaus. Lehmiä pidettiin öisin aitauksissa, jotka usein\nolivat tuohilla tahi kuusen koskusilla katettuja. Kun lehmät olivat\nseisseet tällaisessa aitauksessa jonkin aikaa, joten maa oli hyvin\ntallautunut ja lannoittunut, aitaus muutettiin toiseen paikkaan. Näin\nlannoittuneesta maakappaleesta raivattiin kaikki irtokivet pois ja\npaikalle kylvettiin ohran siemen.[309] -- Tämä menettelytapa on viljan\nviljelyn alkeellisimpia ja ansaitsee yleisetnologistakin huomiota.\n\nKarjanhoitoa suomalaiset harjoittivat niiden mahdollisuuksien varassa,\njotka uutisasukkaalla olivat tarjona jo asutuksensa ensi vaiheissa;\nkertoihan perintätieto joidenkin maahanmuuttajien taluttaneen lehmänsä\nPohjanlahden perukan ympäri. Värmlannin maaherra Mörne korostaa v. 1762\nsitä, että suomalaisten suurin etu on se, että heillä on hyvät\nkesälaitumet elukoilleen ja jonkin verran tilaisuutta kerätä kylliksi\ntalvirehua metsästä... etu, jota ilman he pian hylkäisivät nämä\nkivionkalot ja etsisivät elatustansa muualta.[310]\n\nKarjanpito näyttää vallitsevissa olosuhteissa olleen suhteellisen\nvaivalloista sen vuoksi, että varsinaisia niittymaita asutuksen\nalkuaikoina ja myöhemminkin oli tuskin lainkaan. Tästä syystä\n\"metsäsuomalaisten\" karjan talviruokinnassa oli sovellutettava hyvin\nalkeellisia keinoja. Kun rehut loppuivat, oli turvauduttava\nkaikenlaiseen apurehuun. Hankittiin metsistä lehdeksiä, kuusenhavuja,\npajunrisuja, kiskottiin haavan ja männyn kuoria rehuksi. Oli pakko\nkäyttää myös jäkälää rehuna. -- Lypsämättömien lehmien rehuksi\nkäytettiin hevosenlantaa.[311]\n\nKesällä olosuhteet tietenkin olivat toiset, sillä vapaata laidunta oli\nriittämiin. Suomalaiset näyttävät näissäkin olosuhteissa ponnistelleen\npitääkseen karjakantaansa muuhun talouteensa verrattuna suhteellisen\nvahvana, niin että tämä seikka saattoi kiinnittää verottajienkin\nhuomiota.[312]\n\nKotieläimistä tietenkin nautakarja oli ensi sijalla. Hevosia oli\nsuhteellisen vähän. Paikotellen vuohi oli pääasiallisin kotieläin.\nGängenen (Glavan) asukkailla ei aluksi ollut muuta karjaa kuin 50\nvalkeaa vuohta.[313] Eräissä Östmarkin taloissa kuten Juhoilassa vuohet\nnäihin päiviin saakka ovat olleet mielieläimiä.\n\nTämän vastakohtana on mainittuna, että Hasselan suomalaisten\nkarjaluetteloista R. Gothen mukaan vv. 1622-1641 turhaan saa etsiä\nvuohia.[314] -- Lienee otaksuttavaa, että vuohi kotieläimenä oli\n\"metsäsuomalaisille\" tunnettu vanhoilta asuinsijoilta, mutta että se\nheidän taloudessaan on saanut väistyä muiden kotieläinten tieltä samoin\nkuin kanta-alueellakin. Vuohihan, kuten tunnettua, on erikoisesti\npikkutalouksien kotieläin ja vuohien pitäminen Suomessakin on\nvarhaisemmin ollut yleisempää kuin nykyisin.\n\nSeitsentoistasataluvulla suomalaisten toimeentulossa tervan poltto ja\ntuohen kiskonta olivat huomattavana tulolähteenä. Tuohet myytiin\nulkokyliin. Talvella suomalaiset valmistivat puuastioita ja suksia.\n\nSolørin suomalaiset olivat kysyttyjä uittotyöläisiä. He liikkuivat\nÖsterdalissa, Tröndelagissa, Gudbrandsdalenissa, Taalaissa,\nVärmlannissa ja muissa Ruotsin metsäseuduissa. Vikkelyytensä ja\nkykeneväisyytensä ansiosta he olivat ennen muita haluttuja ja\narvossapidettyjä. Nopeimmat ja muuten parhaimmat kohosivat yhden tahi\nparin kevään jälkeen esimiehiksi.[315]\n\nVuorikaivosten hiilenpolttajina suomalaiset myös saivat jo varhaisessa\nasutusvaiheessa ahertaa, mutta tämä ammatti ei näytä heille olleen\nmielityötä. Se saattoi heidät riippuvaisuuteen tehtaanomistajista,\nrajoitti vanhakantaisia elinkeinollisia harrastuksia ja oli vieras\nheidän perinteelliselle elämänmuodolleen. Kun Mitanderforsin kaivos v.\n1838 perustettiin, oli useita pirttejä revittävä maan tasalle ennenkuin\nsuomalaiset alistuivat tekemään päivätöitä maanomistajalle.[316]\n\nTiettömät taipaleet, seitsen-, kymmen- ja kaksitoistapemnkulmaiset\nmetsät asettivat ratkaistavaksi vaikean liikennepulman. Jalkapatikka\noli tietenkin yksinkertaisin liikkumiskeino, mutta se ei aina riittänyt\nvaikeuksista selviämiseen. Oli kuljetettava myöskin kuormia.\nAlkeellisimpia kuljetusneuvoja olivat purilaat, jotka ovat tunnettuja\nmonen muunkin suomensukuisen kansan kuljetusvälineinä ja samalla ovat\nnykyaikaisen reen alkumuoto. Purilailla oli pakko jolloinkin kuljettaa\nvainajatkin kirkonkylään haudattaviksi. Upottavilla soilla ja hangissa\nolivat tarpeen karpposet (_karbuset_), joita oli useampaakin muotoa,\nsekä ihmisiä että hevosia varten.\n\nSamaten kuin kanta-asutusseuduilla Suomessa, uusilla asuinpaikoilla oli\nliikuttava myös ratsain, ja tätä varten tarvittiin satula, joka oli\npuinen.[317] Tavallinen puusatula ei kuitenkaan ollut oikein sovelias\nnaisväelle. Sen vuoksi valmistettiin erikoislaatuisia istumasatuloita\nnaisia varten. Tällaisissa istuen esim. Tvängsbergetin Mulikoiden (Grue\nFinnskog, Norja) tyttäret matkasivat kirkolle vihittäviksi.\n\nSitä mukaa kuin ajettavaksi kelpaavia teitä syntyi, pyöräajoneuvot\ntulivat kesäisin käytäntöön. Nykyisin ne ovat yleisesti nelipyöräisiä.\n\nKuljetusneuvoista tuohikontti on sitkeästi säilyttänyt paikkansa aina\nnäihin päiviin saakka. Se on ikään kuin suomalaisuuden symbooli. Niin\nkauan kuin suomen kieltä Keski-Skandinaviassa puhutaan, ehkäpä\nmyöhemminkin, tuohikontti pysyy käytännössä. Östmarkin kauppapuodeissa,\njoissa yleensä noin kymmenkunta vuotta sitten kuuli puhuttavan ruotsia,\ntapasi miehiä tuohikontteineen, ja silloin voitiin olla varmoja, että\nhiljainen kaupassa asioija oli suomalainen.\n\nSuomalaistaloissa talousesineet viime aikoihin saakka ovat olleet\npuisia, tuohisia tahi päreisiä. Tuohikontin ohella havaitaan\npärekontti, tuohiset suolasalkkarit, puiset kirnut, maitopytyt, maito-\nja ruokakaukalot, olut- ja piimätuopit jne. Maitoakin pidettiin\ntuohipulloissa. Patojen puutteessa ruoka keitettiin tuohisissa\nastioissa.[318] Silloin kun ei voitu käyttää kelkkaa eikä rekeä,\nkannettiin rehu pikku ladoista ja haasioilta kotiin pärekonteilla.[319]\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten vanhaan miehen pukuun kuului vartalon\nverhona hännystakin tapainen _rokki_ harmaasta tahi sinisestä\nsarasta sekä polvihousut. Jälkimmäisten mainitaan joskus olleen\nhirvennahkaiset. Niissä ei ollut nyörejä eikä nappeja, vaan\n\"lämsät\".[320] Ne olivat niin vahvoja, että periytyivät isältä pojalle.\n\nJalkineina olivat alunperin tuohivirsut. Joku vanhus kävi\ntuohivirsuissa kesät talvet. Norjan puolella tunnettiin matkan mittana\n\"virsuvirsta\" (_neverskomil_).[321]\n\nPäähineenä oli vanhaan aikaan sarkainen patalakki (_nyörilakki_), joka\nkanta-alueella Suomessa ei ollut harvinainen vanhoillisten ukkojen\npäähineenä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Se tehtiin harmaasta sarasta ja\nvarustettiin mustilla sormen levyisillä nyöreillä.[322] Myöhemmin\nnäyttää juhlapäähineeksi omaksutun korkea silinterin tapainen päähine.\n\nAlusvaatteita käytettiin vähän ja vain paitoja. Alushousuja ei\ntunnettu.\n\nVarhaisina aikoina kehrättiin värttinällä. Melkein kaikki kankaat\nkudottiin neliniitisiksi.[323]\n\nMakuupaikkoina olivat penkit ja lattiat, vasikannahkaiset vällyt alla,\nlampaannahkaiset peittona. Mutta useilla oli tuohestakin nidottuja\npatjoja.[324] Pielukset olivat vasikan tahi vuohen nahkaa, karva\nulospäin, patja samasta aineesta.[325]\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten _ruokataloudessa_ havaitaan monia\narkaistisia piirteitä. Tavallisten puurojen ohella oli _mutti_ yleinen\njokapäiväinen ruokalaji ja sitä valmistetaan vieläkin. Muttia tehtäessä\npannaan vähän vettä ja sopiva määrä suolaa pataan. Kun vesi alkaa\nkiehua, lisätään niin paljon jauhoja, että seos lakkaa kiehumasta.\nJauhoja lisätään edelleen ja seosta hämmennetään hierimellä kunnes se\nalkaa ruskettua ja tulee kovaksi.[326] Muttia valmistettiin mieluimmin\nsellaiseen veteen, jossa oli keitetty tuoretta kalaa. Se korvasi\nvanhastaan usein leivän. Muttia syödään maidon, ihran, voin, sillin ym.\nhöystämänä. Se on ilmeisesti varsin vanha ja entisaikainen ruokalaji.\nEmämaassa mutiksi on nimitetty erilaisia keittoruokia, mm. sellaisia,\njoihin on käytetty lihaa, mutta myöskin vahvaa kotitekoista olutta\n(Etelä-Häme).\n\nToinen jokapäiväisruoka oli _pannurieska_, jota valmistettiin\nsurvotuista perunoista, vedestä ja jauhoista; se paistettiin pannussa,\nmikäli mahdollista silavanpalojen kanssa. Teurastusten aikana siihen\nkäytettiin verta. Ns. _tuppua eli tuppaa_ valmistettiin siten, että\nlampaan tahi vuohen talia sulatettiin ruskeaksi ja siihen lisättiin\njauhoja ja vettä. Seos keitettiin padassa tahi pannussa ja nautittiin\nperunoitten höysteenä.[327] _Penkkivelliä l. piimävelliä_ valmistettiin\nkylmiltään piimästä ja jauhoista.\n\nAsuttamisen ensi aikoina suomalaiset joko eivät lainkaan käyttäneet\nleipää tahi valmistivat sitä vain harvoin.[328] Asunto-olot ja\nelinsuhteet (paistinuunien ja sopivien astioiden puute) eivät sallineet\nryhtyä niin vaativaan tehtävään, kuin esim. happamen leivän valmistus\noli. Siksi edellä kuvatuiden alkeellisluontoisten ruokalajien oli\ntyydytettävä jokapäiväinen ruokavalio.\n\nPerunat olivat varhaisemmin harvinaisia ja niiden sijasta käytettiin\nikivanhaa kotoista juurikasvia, naurista mm. liharuokiin. Perunat ovat\nmyöhemmin täällä kuten kanta-asutusseuduillakin suurelta osalta\nsyrjäyttäneet nauriin.\n\nJuhlamokana tunnettiin _viilhuttu_, jota valmistettiin happamesta\nkermasta ja hienoista jauhoista; sitä valmistetaan ainakin Norjan\npuolella vieläkin juhlaruoaksi.[329] _Hillo_, survotut marjat jauhoilla\nsekoitettuina oli lähinnä sekin harvinaisluontoista herkkuruokaa.\n\nSen enempää kuin kanta-asutusseuduillakaan, Keski-Skandinavian korvissa\nsyömäviljaa varsinkaan huonoina vuosina ei ollut riittämiin, vaan\nleivän jatkoksi oli hankittava ja käytettävä monen laatuisia\nhätäleiväksiä. Pettu ja jäkälä olivat niistä yleisimpiä. Hakatut oljet\nja akanat mainitaan myös leiväksinä. 60-70 vuotta sitten jauhettiin\nSolørissä Norjan puolella usein puhdistamatonta ohraa ja kauraa sekä\nleivottiin akanoineen ja peluineen ohueksi leiväksi. Jäkälä liotettiin,\nkuivattiin ja jauhettiin. Jos jauhoja oli, niitä sekoitettiin siihen,\nmutta usein keitettiin puuroa paljaasta jäkäläjauhosta.[330] --\nPettuleipään sekoitettiin paukkuheinää (_Silene mutans_).[331]\n\nKeski-Skandinavian suomalaisten kansanelämän henkisen puolen ilmaukset\novat ehkä huomattavammin kuin aineellinen elämä herättäneet\ntutkijoitten ja huomioittentekijäin harrastusta. Kielimurretta tutki jo\nAminoff 1870-luvulla ja paljoa aikaisemmin, vuosisadan toisen kymmenen\nmolemmin puolin Gottlund teki tunnetut matkansa \"metsäsuomalaisiin\"\npääasiallisena tarkoituksenaan kerätä muistiin kansanrunoutta. Tämän\nvuosisadan puolella lukuisat suomalaiset tutkijat, viimeisimmäksi\nSanakirjasäätiön stipendiaatit, ovat tarkoin ottaneet talteen kielen\nmuistomerkit ja heitä aikaisemmin muinaisrunoutemme tutkijat lienevät\ntyystin tallettaneet kansanrunouden viimeisimmätkin rippeet.\n\nOn luonnollista, että Gottlundin saalis oli runsain, sillä se kerättiin\naikana, jolloin suullinen traditio vielä oli elinvoimainen.\nKokonaisuudessaan alueen runosto ei ole runsas. Kertovia runoja, joista\npisin on 22 säkeen mittainen on merkitty muistiin 11, lyyrillisiä\nlauluja (lasten lauluja, ketjurunoja, tuuti- ja leikkilauluja) 43,\nniistä pisin 37 säkeinen. Tähän verrattuna loitsurunous on runsaampi.\nSitä on merkitty muistiin 342 numeroa.[332]\n\nNe seudut vanhassa kotimaassa, joilta suomalaiset muuttivat\nKeski-Skandinaviaan eivät nekään olleet erikoisemmin runorikkaita. Eräs\nsosiaalinen perusedellytys runsaan, varsinkin kertovan runouden\nsyntymiselle ja säilymiselle, suhteellisen yhtenäinen ja tiheä\nkyläasutus, puuttui täältä. Se oli vieläkin olemattomampi uusilla\nasuinsijoilla. Traditio, perimätieto ei voinut säilyä, vielä vähemmän\nkehittyä siinä sosiaalisessa miljöössä, jossa metsäsuomalaiset\njoutuivat elämään. Yksinäisen korven eläjän mielikuvitus ei voinut\nsaada kiihdykettä eikä eloa tapahtumarikasta kertovaa runoutta varten.\nMutta sen vastakohdaksi hänen oli otettava varteen se näkymätön\nmaailma, ne salaperäiset tekijät, jotka sitoivat hänen elämänsä\nympäröivään luontoon sekä autettava itseään voittamaan voimat, jotka\nuhkasivat menestystä jokapäiväisessä elämässä. Näin voidaan panna\nmerkille, että loitsurunous on runouden lajeista runsain ja varsinkin\ntaikuus ja uskomukset säilyneet erittäin elinvoimaisina viimeisiin\naikoihin saakka.\n\nKeski-Skandinavian suomalaiset olivat jo ammoin kuuluja noituudestaan.\nKuusitoistasataluvulla heitä tästä syystä erikoisesti vainottiin.\nMorassa poltettiin v. 1673 kuusitoista suomalaista roviolla.[333]\nVanhoissa 1600- ja 1700-luvun tuomio- ym. asiakirjoissa, piispojen,\nrovastien ja muun papiston tarkastuspöytäkirjoissa on runsaasti\naineistoa, josta käy ilmi, miten voimakkaana ja elämän moninaisiin\npuoliin kohdistuvana taikuus rehoitti Keski-Skandinavian suomalaisten\nkeskuudessa.\n\nTämän taikuuden olennaiset piirteet ovat samat kuin kanta-alueellakin\nvallinneet. Elämän eri tapahtumat, elinkeinot, perhe-elämä,\njokapäiväiselämän toimet olivat riippuvaisuussuhteessa maagillisista\nvoimista, joita toisaalta oli kahlehdittava, estettävä aikaansaamasta\nepäedullisia seuraamuksia, toisaalta manattava esiin edistämään elämän\nmenestymiselle tarpeellisia toimintoja. Oman elämän sisäisen piirin\nsuojeleminen vieraalta taikavaikutukselta oli erikoisen tärkeä\ntaikuuden ala, mutta tämän ohella ihmisluonnon negatiivinen puoli\nilmeni voimakkaana ns. nefarisessa eli pahanilkisessä taikuudessa, joka\nmuodostaa taikuudessa yleensä varsin olennaisen puolen.\n\nJälkimmäisen luontoisesta taikuudesta mainittakoon tyypillisenä ja\nKeski-Skandinavian suomalaisten keskuudessa sitkeästi viime aikoihin\nsäilynyt kuvataikuuden alaan kuuluva _mieskuvilla taikominen_.\nYleisimmin tämä toimitettiin siten, että kasvavaan puuhun leikattiin\nvihamiehen kuva, joka lisäksi kastemenoin ristittiin asianomaisen\nhenkilön nimelle. Tätä kuvaa käsiteltiin siten, että käsittelyn\nkatsottiin tuottavan kyseiselle henkilölle riuduttavan sairauden\n(\"kitumaan pilaaminen\") tahi tykkänään kuoleman. Tavallisinta oli, että\nkuvaan tehtyyn sydämen kuvioon lyötiin terävä naula, jota tietyin\nväliajoin käytiin kiristämässä syvemmälle; kun naula oli lyöty juurta\nmyöten, kuvattu kuoli. Voitiin valmistaa myös irtokuvia esim. puusta,\ntuohesta, jopa nahastakin ja niitä joko kärventää tahi ampua.\nVärmlannin Östmarkissa, Mullinkeärnässä, oli erikoinen \"mieskuvasuo\",\njossa vielä n. parikymmentä vuotta sitten oli jätteitä siinä seisseista\nlukuisista mieskuvapuista.[334]\n\nEräät yhteissuomalaiset, ikivanhoihin perinteihin pohjautuvat\nuskomukset ovat säilyneet osittain hyvinkin selvinä ja elinvoimaisina\nniiden suomalaisuuden rippeiden keskuudessa, jotka viimeksi ovat\neläneet pääasiallisimmin Östmarkin pitäjässä Värmlannissa. Näillä\ntienoilla jokin aika takaperin työskennelleet tutkijat ja keräilijät\novat innolla yrittäneet saada selvyyttä eräisiin suomalaisen mytologian\nseikkoihin viimeisten tietäjien suusta.[335] Eräisiin kysymyksiin onkin\nsaatu arvokkaita ja huomionarvoisia lisiä. Sellaisina on muun ohella\npidettävä tietoja, jotka täältä on saatu jo Agricolan ajoista\ntunnetusta Ukon kultista.\n\nPerimmäiseltä olemukseltaan yhteissuomalainen Ukon palvonta\nVärmlannissa, samaten kuin emämaassakin, esiintyy maanviljelykseen\nliittyvänä hedelmällisyyskulttina. Tiedetään, että Agricola 1551\nilmestyneen Psalttarin käännöksen esipuheessa mainitsee Ukon\nesitellessään karjalaisten jumaluuksia. Ukon kultin ulkonaisena\nattribuuttina oli ns. Ukon vakka, ja sille oli edelleen ominaista\nankara juhlinta, jossa \"juopui piika ja akka\". Ukon kultti ei Suomessa\nrajoittunut yksinomaan Karjalaan, vaan oli tunnettu myös Hämeessä,\nmistä on todisteena erään oikeudenkäynnin asiakirja v:lta 1662.\nInkerissä sama kultti _vakkove_-juhlimeen oli aikoinaan yleinen ja\nsiitä ei puutu todisteita Virostakaan.[336]\n\nVärmlannissa ukonjuhlat ovat säilyneet viime aikoihin asti.[337] Helmi\nHelmisen mukaan suomalaisilla oli kaksi ukonjuhlaa, joita molempia\nvietettiin touonalkajaisten ja juhannuksen välisenä aikana, silloin,\nkun pouta uhkasi turmella kylvökset. Näissäkin juhlissa valmistettiin\n\"vakka\", s.o. _ukoinsuppu eli poutatuohinen_, joka oli tavallisen\ntuohisen muotoinen. Suppu pantiin keskelle rakennuksen eteläistä\nvesiräystästä. Sitä kasteltiin joka tunnin perästä oluella, kunnes\nrupesi satamaan. Kun sade tuli, ukonsuppu otettiin pois ja vietiin\nsiihen pellon nurkkaan, johon oli aijemmin uhrattu hopeata.\n\nSamaten kuin Suomessa, Värmlannin suomalaisten ukonjuhlille oli\nominaista vahva juhliminen; pantiin toimeen _ukoinkunniat ja\nukoinkeikkeet_ nimiset juhlat, joissa viljeltiin ahkerasti jouluolutta.\nSe oli niin väkevää että kaikki \"juopuivat ihan sikahumalaan\". Mitä\nenemmän väki oli juovuksissa, sitä enemmän tuli viljaa. Jos eivät\nemännät olleet juovuksissa, niin Ukko otti vuodentulosta pois puolet.\nLapsetkin kaikki juotettiin paitsi ihan ryömiväisiä.[338]\n\nKanta-alueella, Rautalammilla yritettiin vielä 19. vuosisadan\nviisikymmenluvulla kuivina kesinä uhrata ukkosen jumalalle Ukolle;\nmenoihin kuului oluen ja viinan nauttiminen.[339] Useat muut tiedot\npuhuvat siitä, että \"Ukon vakka\", s.o. uhrivakka, jossa oli ruista ja\nohraa, asetettiin asuinhuoneen katolle, ja tämän yhteydessä juhlittiin\nyhteisöllisesti sekä syötiin monenlaisia juhlaruokia.[340]\n\nViime vuosisadan jälkipuoliskolla vietettiin vielä Uukuniemen eri\nkylissä joskus \"ukonvakkoja\" vaikka tämä tapa ei ollut yleinen. Niitä\nvietettiin siten, että paistettiin piiraita, jotka pantiin vakkaan\nviinapullon kera. Tämä vakka asetettiin räystäälle \"silloin kuin suuri\npouta oli maassa\".[341] Erään tiedonantajan mukaan pidettiin\nJaakkimassa n. 100 v. sitten kauan poudan sattuessa kyläkunnan\nkeskeiset _ukonvakat_, juhlat, joihin kukin toi mukanaan jyviä\ntuohivakallaan, jotka asetettiin riihen ruumenhuoneen katolle; vakat\nsaivat jäädä sinne pidemmäksi aikaa.[342] -- Eräitä muitakin\nmuisteloita ukon vakoista ja -juhlista Suomessa on säilynyt.\n\nEdellä on eräissä yhteyksissä viitattu Keski-Skandinavian suomalaisten\n_sosiaalisen elämän_ rakenteeseen. Kiinteän asutuksen rinnalla\nrehoitti aikoinaan huomattava irtain väestö, joka syntyi osittain\nsuomalaisvainojen seurauksena. Varsinkin Kristiina-kuningattaren\naikuiset suomalaisten vainot, jolloin monen oli lähdettävä maaltaan ja\nmannultaan ja siirryttävä korpiin, lisäsivät irtaimen väestön lukua.\nMonet olivat pakotettuja elämään loisina toisten luona ja viettämään\nkuljeskelevaa elämää.\n\nOsittain tältä kaudelta lienee peräisin viime aikoihin tunnusomaisena\nsäilynyt _kesti-laitos_, (riihikestit, saunakestit, tupakestit jne.).\nVarsinaisista \"kesteistä\" osa oli kiinteästi tietyissä taloissa asuvia.\nHe harjoittivat, mikäli eivät olleet veistotaitoisia, jonkin verran\nmetsästystä ja kalastusta ja pitivät talon maalla nauriskaskia.\nJollakin saattoi olla lehmäkin.[343] Osa irtaimesta väestöstä, jota\nruotsalaiset nimittivät vähän mairittelevilla määreillä (_strykfinnar,\nfly- ja flyttjefinnar, lös- ja drefftefinnar, tattare_ jne.) oli\npaikasta toiseen kuljeskelevaa ja todellisena vitsauksena kiinteälle\nasujamistolle. Tämän väestöaineksen jätteitä voidaan vieläkin havaita\nVärmlannin suomalaisten asutusalueella. He käyttävät hyväkseen\nparempiosaisten heimolaistensa vieraanvaraisuutta, ja nämä suhtautuvat\nheihin melkeinpä taikauskoisella pelolla.[344]\n\nSkandinaaviset kuvaajat esittävät suomalaiset perin\nrehellisinä, hyväntahtoisina ja ennen kaikkea vieraanvaraisina.\nViimeksimainitun ominaisuuden arvellaan usein ylittävän\nvarallisuusmahdollisuudetkin.[345]\n\nSuomalaisten hiljainen luonteenlaatu on erikoisesti kiinnittänyt\nnorjalaisen kuvaajan Matsonin huomiota. Hän pitää sitä Solørin\nnorjalaisen luonteen suoranaisena vastakohtana. Kun vieraita tulee\ntaloon, jäävät he pitkäksi aikaa istumaan paikoilleen mitään\npuhumattomina tahi ilman, että joku puhuttelisi heitä. Mutta kun\nodotusaika on kulunut, saattaa syntyä pitkä ja tuttavallinen keskustelu\nsekä kestitseminen, joko juomineen tahi ilman. -- Tervehtimisessään he\nmyös ovat varsin säästeliäitä. Hyvät ystävätkin voivat tavata toisensa\nja erota tervehtimättä.[346]\n\nSuomalaisten haluttomuuteen omaksua uutta on kiinnitetty huomiota.\nTämän on katsottu johtuvan niistä karvaista kokemuksista, mitä heillä\naikojen kuluessa on ollut ympäröivien isäntäkansallisuuksien\ntaholta. Vieras kieli ja sivistyksen välineitten puute asettivat\nKeski-Skandinavian suomalaiset epäedulliseen asemaan siinä suhteessa,\nmiten he olisivat voineet kilpailla henkisessä edistyksessä naapuriensa\nkanssa. Aminoffin käsitys suomalaisista tähän nähden on varsin\nmyönteinen. \"Mitä suomalaisten sivistyskantaan tulee, ei sitä\nnykyaikaan yleensä voi sanoa alhaisemmaksi kuin ympärillä asuvain\nRuotsalaisten ja Norjalaisten naapuriensa. Jos taas yleisestä\nsivistyskannasta huolimatta silmällä pidetään ainoastaan yksityisten\nsivistystä, täytyy tunnustamani, ett'en matkoillani tavannut\nainoatakaan Ruotsalaista tahi Norjalaista talonpoikaa, joka olisi ollut\nsivistyneimpiä suomalaisia etevämpi.\"[347]\n\nSuomalaisten eristyneisyys ei viimeisinä aikoina ole ollut missään\nsuhteessa ehdoton. Nykyaikainen yhteiskunnallinen riento on vetänyt\nheidätkin monella tavoin pyörteisiinsä. Entinen pidättyväisyys\navioliitoista ruotsalaisten ja norjalaisten kanssa on hälvennyt ja\nseka-avioliitot tulleet yleisiksi.\n\nRuotsalaisten ja norjalaisten taholta nykyisin tuskin havaitaan mitään\nsuomalaisten halveksuntaa. Joskin nuorin sukupolvi suomalaiseen\nvereensä nähden on välinpitämätön, keski- ja vanhemmassa polvessa\nsaattaa havaita sellaisillakin seuduilla, missä suomea jo kauan sitten\non lakattu puhumasta, jonkinlaista myöhään herännyttä kansallistuntoa.\nSuomalaiselle vieraalle selitetään oltavan suomalaista juurta, jopa\nsuorastaan suomalaisia.[348]\n\nSuomalaisseutujen skandinaaviset tuntijat antavat pidättymättömästi\ntunnustuksensa sille kulttuurityölle, minkä suomalaiset vuosisatojen\naikana ovat suorittaneet Keski-Skandinaviassa. Ruotsalainen\nvaltiopäivämies Jon Magnusson kirjoittaa Ruotsin suomalaisista, mikä\nMatsonin mielestä sopii hyvin myös Norjan suomalaisiin: \"Jos\ntarkastetaan, mitä suomalaiset ovat saaneet aikaan, niin se ei ole\nvähän, sillä he ovat tehneet kauniin panoksen maan viljelykseen\nottamisessa. Ruotsalaiset eivät olisi jaksaneet vallata viljelykseen,\nmuokata ja asuttaa näitä metsiä muutoin kuin perustamalla tämä työ jo\nennen viljeltyihin kyliin ja niistä metsiin askel askeleelta.\nSuomalaiset sitä vastoin ovat suorittaneet tämän Herkuleen työn ilman,\nettä heillä olisi ollut tukenaan vanhaa asutusta, johon he olisivat\nnojanneet. Ja mikä työ olikaan asettua asumaan ja raivaamaan asutusta\nlaajoissa metsissä, korkealla merenpinnan yläpuolella, kylmässä ja\nkovassa ilmastossa, jossa lumi tulee aikaisin syksyllä ja häviää\nmyöhään keväällä ja missä vilja paleltuu, missä ei ole rakennettuja\nteitä ja missä naapurit ovat vihamielisiä tahi ainakin kateellisia. Ei\njalansijaakaan maata voida valloittaa aurattavaksi ilman että\nrautakanki ja kuokka on valmistanut tietä auralle ja raivannut pois\nkivikon. Perkattu maa vaatii erittäin paljon lantaa antaakseen sadon.\n\n\"Tämän kaiken voi suorittaa kansa, joka saattoi korjata viljaa\nkyntämättömältä maaperältä, joka voi elää vedellä ja jauhoilla, jopa\nsekoittaa niihin marjoja, ketunleipää ja pettua, kansa, jonka tarpeet\nolivat niin vähäiset, joka tyytyi niin pieneen ja saattoi nähdä nälkää\nmilloin oli pakko. Se, mitä tämä kansa on saanut aikaan Värmlannissa\nviimeisten 300 vuoden aikana, ei ole vähän. -- -- -- He voivat\nmatkustaa Amerikkaan, mutta ruotsalaisseutuihin he eivät tahdo vaihtaa\nkotiseutuaan. Ruotsalaisia muuttaa heidän kotialueelleen, mutta ei\npäinvastoin. Norjan puolellakin he ovat saaneet aikaan paljon, ja näin\nsiitä metsäalueesta, joka erotti valtakunnat toisistaan, muodostui\nyhdysside veljeskansojen välille, yhteys, jota välitti vieras\nkansakunta.\"[349]\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Vrt. Sven Lönborg, Finmarkerna i mellersta Skandinavien. Ymer XXII\n1902, s. 82; Erik Fernow, Beskrifning öfwer Wärmeland. Göteborg 1773,\ns. 525 ja seur.; M. Axelsson, Vandring i Vermlands elfdal och\nfinnskogar. Tukholma 1852, s. 109.\n\n[2] Kirjoittajan matkalta 1929 (Östmark); vrt. myös Petrus Nordmann,\nFinnarne i mellersta Sverige. Helsinki 1888, s. 4.\n\n[3] Vrt. Nordmann, m.t., s. 6-7.\n\n[4] Lönborg, m.t., s. 82 ja seur. sekä Nordmann, m.t., s. 27.\n\n[5] Ks. Kristian Østberg, Finnernes bosättelse i Solør. Christiania\n1903. s. 4.\n\n[6] Ed. m.t., s. 5 ja seur.\n\n[7] Lönborg, m.t., s. 486-487.\n\n[8] Ks. esim. Albert Hämäläinen, Keski-Suomen kansanrakennukset.\nHelsinki 1930, s. 16 ja seur.\n\n[9] Fernow, m.t., s. 567.\n\n[10] Nordmann, m.t., s. 12-13.\n\n[11] VA 002, f. 377.\n\n[12] VA 004, s. 95.\n\n[13] VA 004, s. 138.\n\n[14] VA 004, s. 179.\n\n[15] VA 005, s. 63; vrt. myös s. 91.\n\n[16] VA 007, s. 407-408.\n\n[17] VA 007, s. 661-666.\n\n[18] VA 0021, f. 57-59.\n\n[199] VA 0024, f. 1.\n\n[20] VA 0024, f. 14.\n\n[21] VA 0029, f. 547-548.\n\n[22] VA 0025, f. 67.\n\n[23] VA 0028, f. 432-433.\n\n[24] VA 0029, f. 22-23.\n\n[25] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 45 ja seur.\n\n[26] 16 VA 0030, f. 602.\n\n[27] VA 0035, f. 28. Vrt. myös Kuopion talvikäräjät 1737 (VA 0040,\nf. 138-139).\n\n[28] Myllyjen rakennustaitoa pidettiin erikoisessa arvossa. Iisalmen\ntalvikäräjillä v. 1705 Olli Kärkkäinen, Kalliojärven kylästä, sai hyvän\ntodistuksen myllynrakennustaidostaan. Tämän todisti sekä seurakunnan\npapisto että koko käräjäyleisö (VA 0019, f. 12).\n\n[29] Kerimäen kesäkäräjät 1723 (VA 0026, f. 401-403).\n\n[30] VA 0036, f. 740-742.\n\n[31] Iisalmen talvikäräjät. Olavi Keijonen (VA 0024, f. 14). Edelleen\nVA 004, f. 138-139, Kuopion talvikäräjät v. 1737 (mahlhus).\n\n[32] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 165, 301, 302.\n\n[33] VA 005, f. 287-290.\n\n[34] Iisalmen talvikäräjät v. 1749 (VA 0050, f. 11-15); Kuopion\ntalvikäräjät 1738 (VA 0041, f. 369-370); Sulkavan ja Puumalan\ntalvikäräjät v. 1738 (VA 0041, f. 139-141); Kuopion talvikäräjät 1747\n(VA 0048, f. 170-172) sekä 1748 (VA 0049, f. 113-115); Rantasalmen\ntalvikäräjät 1748 (VA 0049, f. 382).\n\n[35] VA 002, f. 552.\n\n[36] VA 001, f. 17.\n\n[37] Nordmann, m.t., s. 12-13.\n\n[38] Ed. m.t., s. 13-14.\n\n[39] Ed. m.t., s. 12.\n\n[40] Hämäläinen, Kansanrak. s. 33; sama: Tsheremissien ja syrjäänien\nsaunoista. Suomen Museo 1926, s. 31 ja seur.\n\n[41] Fernow, m.t., s. 642; lintujen ja muiden otusten pyynnistä ks. s.\n640, kaskenpoltosta s. 181, 40; 572, 618-619.\n\n[42] Sdt I, 17 c,; vrt. myös Lönborg, m.t., s. 370.\n\n[43] Sdt I, 17 c, f. 101-103.\n\n[44] Lönborg, m.t., s. 370-371.\n\n[45] Tällaisia oli esim. Soskosuolla (vrt. Soskonniemi Konginkankaan\nKalaniemen kylässä) ja Myllysuolla. SS.\n\n[46] SS.\n\n[47] Hämäläinen, Saunoista, s. 31 ja seur. Kansanrak. s. 32 ja seur.\n\n[48] Keyland, 4: 300, 301, 303. PM. -- Vrt. tähän U.T. Sirelius, Über\ndie primitiven wohnungen der finnischen und ob-ugrischen völker.\nHelsinki 1907, s. 125.\n\n[49] Ks. ed. m.t., s. 12 ja seur.\n\n[50] Ks. esim. Hämäläinen, Kansanrak., s. 33, 151-152.\n\n[51] Värmlands Tidning VII. 2. 1925.\n\n[52] C.A. Gottlund, Dagbok öfver dess Resor på Finnskogarne år 1817.\nTukholma 1931.\n\n[53] Ed. m.t.,s. 368-369.\n\n[54] SS.\n\n[55] Ks. J. Ailio, Lopen asunnot. Helsinki 1902, s. 14; Samuli\nPaulaharju, Asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin lääniä.\nHelsinki 1906, s. 130; Hämäläinen, Kansanrak., s. 158-159.\n\n[56] A. Hülphers, Dagbok öfver en resa igenom de, under Stora\nKopparbergs Höfdingedöme lydande Lähn och Dalarne År 1757. Vesterås\n1763, s. 63.\n\n[57] Ole Matson, Fra Solørs Finskog. Norvegia, Tidskrift for det Norske\nFolks maal og minder II. Kristiania 1908, s. 106.\n\n[58] Sdt I, f. 581-583.\n\n[59] SS.\n\n[60] Piste = pistekota (Konginkangas).\n\n[61] Hämäläinen, Kansanrak., s. 158-159, s. 41, kuvat 6 ja 7.\n\n[62] SS.\n\n[63] Ailio, Lopen as., s. 16-19, kuvat 7-8, 9-10; Sirelius, Die primit.\nwohn., kuvat 62, 63, 67.\n\n[64] Gottlund, Dagbok, s. 165; SS (\"Kyllähän toki kodassa maataan\").\n\n[65] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 182, kuva 133; Sirelius, Die\nprimit. wohn., k. 80, 151-153.\n\n[66] Ks. Hülphers, m.t., s. 310.\n\n[67] Ed. m.t., s. 310.\n\n[68] Axel Nilsson, Äril spis och ugn. Ymer 1905, 2, s. 195.\n\n[69] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 35 ja seur.; Ailio, Lopen asunnot,\ns. 27, 31, 33; Matson, m.t, s. 107; Nordmann, m.t., s. 93; Gustav\nRetzius, Finska kranier. Tukholma 1878, s. 146.\n\n[70] Gottlund, Dagbok, s. 110.\n\n[71] Ed. m.t., s. 192-193.\n\n[72] Keyland, vihko 1. PM.\n\n[73] Retzius, m.t., s. 146-147.\n\n[74] Vrt. esim. Hämäläinen, Kansanrak., s. 102, kuva 74.\n\n[75] Kristian Østberg. Toldom paa Solørs Finskog. Morgenbladet 1901,\nII.\n\n[76] Keyland, vihko 4. PM.\n\n[77] Värmlannssa ja Norjan puolella on _tupa_ \"asuinhuone\", _savutupa_\nkiuasuunilla varustettu sisäänlämpiävä asuinhuone.\n\n[78] V.L. Seroshevskij, Jakuty. Pietari 1896, s. 359.\n\n[79] Lönborg, m.t., s. 375; Eilert Sundt, Byggningsskik paa Bygderne i\nNorge. Kristiania 1900, s. 250-251.\n\n[80] Timofej Jevsevjev, Etnografica II, kuvat 17, 19, 20-22, IV, s. 421\nja seur., piirrokset 6, 7, 8, 10, 11. SUS Ark.\n\n[81] Siinä on nurkalla patsas, joka yhtyy toiselta sivuseinältä\ntoiselle ulottuvaan orteen. Sivuseinä on laudoitettu ja uuni lepää\nnähtävästi puisella alustalaitteella (ks. Lönborg, m.t., s. 375).\n\n[82] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., kuvat 3-5.\n\n[83] Retzius, m.t., s. 143-145.\n\n[84] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 47.\n\n[85] Ks. Hämäläinen, Saunoista, s. 13 (kuvat 4-5); Jevsevjev,\nEtnografica II, piirros 36, kuvat 10, 12, 14; III, kuvat 37; IV;\npiirros 6, SUS ark. 1\n\n[86] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 182 ja kuva 133.\n\n[87] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 42.\n\n[88] Ks. edelleen Hämäläinen, Kansanrak. s. 42 sekä kuva 10.\n\n[89] Sigurd Erixon, Svensk byggnadskultur och dess geografi. Ymer 1922,\ns. 275; sama, Vägledning\u003C genom Skansens kulturhistoriska avdelning.\nTukholma 1927, s. 43.\n\n[90] Erixon, Vägledning, s. 43; Byggnadskultur, s. 273; Några bidrag\ntill det nordiska husets historia s. 153. Vrt. tähän Gerda Boethius,\nStudier i den nordiska timmerbyggnadskonsten. Tukholma 1927 s. 32-33.\n\n[91] Kankaanpään Veneskosken kylän Pirilä. KM ark.; Luvian Niemenkylän\nJoopi (E. Nikkilän piirros); Rakkulaisten Kalisen talo v:n 1850\nvaiheilta. Vanhaa Satakuntaa. Vammala 1934, s. 48.\n\n[92] Gabriel Nikander, Byar och gårdar i Helsinge. Porvoo 1916, s. 34,\nkuvat 28, 29.\n\n[93] Ed. m.t., s. 36, kuva 31.\n\n[94] Norske Bygder III, Bergen 1934, Pl. XII; II, 1927, PL III.\n\n[95] Erixon, Svensk byggnadskultur, s. 272.\n\n[96] Sdt, I, f. 291--293.\n\n[97] Mainitaan olevan kahden perheen asuma.\n\n[98] Keylandin v. 1916 talossa käydessä kerrottiin nimismiehen jonkin\naikaa asuneen, rakennuksessa. Omistaja, Matias Kramer, \"puhui suomea\nesteettömästi\".\n\n[99] \"Frankilainen tyyppi\". Erixon, Byggnadskultur, s. 280, kuva 32.\n\n[100] Huonesijoittelua, kuten Erixon asian esittää (ks. Byggnadskultur,\ns. 275-276, 280), tuskin voitaneen erikoisemmin pitää \"göötalaisena\",\nsillä se ei oleellisesti eroa monilla muilla alueilla pohjoisempana\nesiintyvistä tyypeistä, mutta ehkä uunin sijoittumista\nrakennuskompleksiin.\n\n[101] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 113-118 sekä vrt. Erixon,\nByggnadskultur, s. 173.\n\n[102] Ks. Hämäläinen, Kansanrak. s. 56 ja seur.\n\n[103] Vrt. s. 20-31.\n\n[104] U.T. Sirelius, Suomen kansanomaista kulttuuria II. Helsinki 1921,\ns. 215.\n\n[105] Ks. Hämäläinen, Kansanrak.. s. 50-59, kuvat 23-27.\n\n[106] Sirelius, Die primit. wohn., s. 294.\n\n[107] Vitsandissa (Sdt I, 1. 538) alustan muodosti kolme hirsikertaa.\n-- Muistitiedon mukaan hirsisalvosta nimitettiin _pankonseinäksi_ (?)\nja sen nurkkaa _pankon nurkaksi_ (Astrid Reponen, Vermlannin\nsuomalaisalueen tuvista, saunoista ja riihistä. Suomen Museo XLI, 1934,\ns. 61).\n\n[108] Vrt. Sirelius, Kansanom. kultt. II, kuva 209 (Rudenschöldin\npiirros), kuva 210 (Skjöldebrand).\n\n[109] Ruotsalaiset tutkijat, jotka ovat kiinnittäneet huomiotansa\nuuninpatsaaseen, nimittävät sitä _palastock_ (Erixon, Vägledning, s.\n100) tahi _pahastock_ (Lönborg, m.t., s. 380), johon nimitykseen\nsisältyy käännöksenä värml. suomalainen murteellinen muoto _pahas_\n(patsas). Patsaassa (pahas) erotetaan _kaula, hartiat ja hattu_\n(Reponen, m.t., s. 62).\n\n[110] Ailio, Lopen asunnot, s. 35, kuva 18; T.I. Itkonen, Pyhämaan\nvanhoja rakennuksia. Forssa 1937, s. 24 (kuudestatoista tutkitusta\nsaunasta kuudessa oli kiukaassa patsas).\n\n[111] Blomstedt--Sucksdorff, m.t., s. 65.\n\n[112] Ailio, Lopen as., s. 35.\n\n[113] Ola Pålsson, Viinikka, Norra Viggen, Nyskoga. Saman kertojan\nluettelemia uunin osia: _kiukaan rinta, kiukaan hol'_ (savureikä uunin\nrinnassa), _pankko, lieskakivi, kiukaan kukkula_. -- Reponen m.t., s.\n61 mainitsee: _kiukaan kukkura, lieskahol' eli liekkihol'_.\n\n[114] Sirelius, Die primit. wohn., s. 307.\n\n[115] Sdt I, 1. 225.\n\n[116] Ks. Dmitrij Zelenin, Russische (ostslavische) Volkskunde. Berlin\nja Leipzig 1927, s. 273.\n\n[117] Reponen, m.t., s. 65.\n\n[118] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak., s. 88-93, kuvat 59, 61-62, 64-65.\n\n[119] Ks. Sirelius, Die primit. wohn., s. 212, kuva 171, s. 308.\n[120] Pehr Adrian Gadd, Försök til Oeconomisk Beskrifning öfwer\nSatacunda Häraders Norra Del. Tukholma 1751, s. 101; sama, Undersökning\nom Nylands och Tavastehus län. Turku 1789, s. 48; Pehr Kalm, Historisk\noch Oeconomisk Beskrifning öfwer Hauho socken uti Tavastland. Turku\n1756, s. 67.\n\n[121] Sirelius, Kansanom. kultt. II, s. 203; Die primit. wohn.,\ns. 270-271.\n\n[122] Sirelius, Die primit. wohn., s. 270-271.\n\n[123] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 68-69, kuva 37, s. 71, kuva 39.\n\n[124] Ks. Hämäläinen, Saunoista, s. 12, kuva 2, s. 14, kuva 3, s. 20,\nkuva 10, s. 32, kuva 16.\n\n[125] Retzius, m.t., s. 168-169; Reinh. Hausen, En Savolaxbild från\nslutet af 1700-talet. Finska Vetenskaps-Societetens förhandlingar och\nuppsatser 17, s. 367.\n\n[126] Lönborg, m.t.,s. 375, 380. -- Keittiössä (_kåfven_) oli huonosti\nmuurattu piisiuuni. Tässä huoneessa on harvoin välikattoa. Jos\nsellainen on, se on tasakatto (s. 382-383).\n\n[127] M.t., s. 380.\n\n[128] SS.\n\n[129] SS; Hämäläinen, Kansanrak., s. 69, kuva 37.\n\n[130] SS.\n\n[131] Myös Solørissä Norjassa (Matson, m.t., s. 107).\n\n[132] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 70, kuva 38, s. 71, kuva 39, s.\n73, kuva 42; F.H.B. Lagus, tomus Asuinrakennuksista Sumiaisissa.\nKansatieteellisiä kertomuksia I. Helsinki 1893, s. 14.\n\n[133] Hämäläinen, Kansanrak., s. 71, kuva 40, s. 72, kuva 41; A. Gt.\nAsunnot ja kansanelämä Suomessa. Kansanvalistusseuran toimituksia XIII.\nHelsinki 1884, s. 19 (Rautalampi).\n\n[134] Keski- ja eteläkarjalaisella alueella sekä Kaakkois- ja\nItä-Savossa lämpökaton nimenä useimmiten on _matto_, pohjoisempana,\nlännempänä ja etelämpänä _laki ja välikatto_.\n\n[135] Hämäläinen, Kansanrak., s. 137-139.\n\n[136] SS.\n\n[137] SS.\n\n[138] Vrt. Sirelius, Die primit. wohn, s. 302, kuva 224, 308.\n\n[139] Hämäläinen, Kansanrak., s. 75.\n\n[140] Ed. m.t., s. 74.\n\n[141] Ailio, Lopen asunnot, s. 46; Sirelius, Die primit. wohn, s. 326.\n\n[142] Sirelius, Ed. m.t., s. 308, 325-327.\n\n[143] Sirelius, Kansanom. kulttuuria II, s. 188-189.\n\n[144] Hämäläinen, Kansanrak., s. 70, kuva 38, s. 72, kuva 41, s. 75,\nkuva 44.\n\n[145] Ed. m.t., s. 74, kuva 43, s. 92, kuva 64.\n\n[146] Sdt II, f. 56-57.\n\n[147] Matson, m.t., s. 107.\n\n[148] SS.\n\n[149] G. Ränk, Saaremaa taluehitused. Käsikirjoituksena oleva\nväitöskirja, Tarttu 1938, s. 64.\n\n[150] Sirelius, Die primit. wohn, s. 331 ja seur.\n\n[151] Hämäläinen, Kansanrak., s. 65-67 sekä omat muistiinpanot.\n\n[152] Ks. esim. V. Behterjev, Votjaki, ih istorija i sovremennoe\nsostajanie. Vestnik Evropy 1880, VIII. s. 635; V.M. Ivanovitsh,\nPermjaki. Zhyvaja starina XIII, 1903 s. 100.\n\n[153] Retzius, m.t., s. 109-110; Hämäläinen, Kansanrak., s. 75-76.\n\n[154] Hülphers, m.t., s. 310 sekä kuva 32.\n\n[155] Sdt I, f. 449-450; f. 718-719; II, f. 19-22.\n\n[156] Matson, m.t., s. 108.\n\n[157] Dagbok, s. 193.\n\n[158] VA 004, f. 1-2.\n\n[159] VA 007, f. 243-245; Säämingin talvikäräjillä 1692 nimismiehen\nkamarissa oli kakluuni ja lasi-ikkuna (VA 006, f. 51-52).\n\n[160] VA 0029, f. 8-9.\n\n[161] VA 62, N:o 39. -- Vrt. tähän Hämäläinen, Kansanrak., s. 76.\n\n[162] Hämäläinen, Kansanrak., s. 76, kuvat 45-46\n\n[163] Sanakirjasäätiön artikkelissa lasien mainitaan olleen\nnelikulmaisia, neljästä pienestä ruudusta muodostuneita. \"Oli _ovilasi,\nperälasi ja päälasi_\". Karsinaseinällä tavallisesti ei ennen ollut\nikkunaa. Vrt. tähän Hämäläinen, Kansanrak., s. 47 (karsinalasi\nkeskisuomalaisissa tuvissa muita myöhäisempi).\n\n[164] Omat muistiinpanot ja SS. Vrt. Hämäläinen, Kansanrak., s. 78,\n150, 269.\n\n[165] Vaissilan Mäkikylä; ks. myös SS:n kokoelmia.\n\n[166] Hämäläinen, Kansanrak., s. 104-106.\n\n[167] SS.\n\n[168] SS.\n\n[169] Gottlund, Dagbok, s. 88.\n\n[170] Sdt I, f. 239-240.\n\n[171] Ibid. I, f. 539.\n\n[172] Ibid. I, f. 583.\n\n[173] Ibid. I, f. 449--450.\n\n[174] Lönborg, m.t., s. 391.\n\n[175] Vrt. Rhamm, K., Urzeitliche Bauernhöfe in germanisch-slawischen\nWaldgebiet I. Braunschwe 1908, s. 596.\n\n[176] Ed. m.t., s. 596-597. -- Tässä Rhamm osittain nojautuu Eilert\nSundtin käsitykseen.\n\n[177] Geramb, Viktor, Die Kulturgeschichtc der Rauchstuben. Wörter und\nSachen IX. Heidelberg 1924, s. 52-53.\n\n[178] \"Die ostalphine Rauchstube ist eine Raumschöpfung, die aus der\nBerührung und Durchdringung slawischen und germanischen Volkstums\nentstanden ist\". Ed. m.t., s. 65.\n\n[179] Geramb, Ed. m.t., s. 13.\n\n[180] Nordmöre sijaitsee Norjan Romsdalin läänin koillisosassa\n(Atlantin rannikolla, pohjoisen Bergenhusin ja eteläisen Trondheimin\nläänien välillä).\n\n[181] M.t., s. 110. -- Huomiota voidaan kiinnittää myös kuvassa 119 a\nesiintyvään uuninpatsaan nuppiin, joka muistuttaa meille tunnettuja\nvastaavia Keski-Skandinavian suomalaisten uuninpatsaitten muotoja.\n\n[182] Ed. m.t., s. 123.\n\n[183] Lönborg. m.t., s. 374-375.\n\n[184] Tidskrift för Skogbruk 1942, 7-8, s. 212-218.\n\n[185] Ed. m.t., s. 213.\n\n[186] Ks. Nilsson, m.t., s. 211--212.\n\n[187] Ks. Hämäläinen, Kansanrak., s. 46, kuva 13, s. 47, kuva 14, s.\n74, kuva 43.\n\n[188] VA 0019, 1. 12.\n\n[189] VA 002, 1. 552.\n\n[190] \"eller en Badstugu den något mindre ehr än hans war\".\n\n[191] V A 001, 1. 17. 6 VA 0050, 1. 11-15.\n\n[192] VA 62, N:o 39.\n\n[193] G. Suolahti, Suomalainen sauna. Historiallinen Arkisto XXXII. 3.\nHelsinki 1924, s. 5.\n\n[194] Adam Olearius, Offt begehrte Beschreibung Der Newen\nOrientalischen Reise. Schleswig 1647, s. 146-148.\n\n[195] Novest vremennyh let po Lavrentienskomu spisku. Pietari 1910, s.\n7-8.\n\n[196] Ks. Aug. Ahlqvist, Om det finskt-ryska ångbadets ursprung. Finska\nläkaresällskapets handlingar XXXI, s. 906-908; Suolahti, m.t., s. 5-6.\n\n[197] Suolahti, m.t., s. 9.\n\n[198] Ks. Erixon, Vägledning, s. 33 sekä kuva 16.\n\n[199] Lönborg, m.t., s. 385-386.\n\n[200] Erixon, Vägledning, s. 33.\n\n[201] PM Vihko 4.\n\n[202] Sdt I, f. 551-554.\n\n[203] Ibid., t. 19-22.\n\n[204] Gottlund, Dagbok, s.. 88.\n\n[205] Keyland, vihko 4. PM.\n\n[206] Hämäläinen, Saunoista, s. 14, kuva 4, s. 15, kuva 5.\n\n[207] Lönborg, m.t., s. 387.\n\n[208] Lauteet, myös = _laudat_ (lauvvat) eli _parvi_ (Reponen, m.t., s.\n71).\n\n[209] Matson, m.t., s. 109.\n\n[210] Hämäläinen, Kansanrak., s. 152.\n\n[211] Hämäläinen, Saunoista, s. 21.\n\n[212] Jevsevjev, Etnografica I, s. 43, kuva 5, s. 151, kuva 10, II, s.\n40, kuva 6.\n\n[213] Varsinais-Suomessa (Pyhämaa) lauteet sijaitsevat useimmin\nvasemmalla sivuseinällä (Itkonen m.t., s. 25).\n\n[214] Hämäläinen, Kansanrak., s. 93, kuva 65.\n\n[215] Ibid., s. 156.\n\n[216] Hämäläinen, Kansanrak., s. 136-137, 152; s. 37, kuva 2.\n\n[217] VA 0050, 1. 11-15. Ks. myös Leppävirran syyskäräjien pöytäkirjaa\nv. 1733 (VA 0036, 1 740-742), Rantasalmen syysk. 1683 (VA 006, 1. 83).\n\n[218] VA 0041, 1. 138.\n\n[219] VA 62, N:o 39.\n\n[220] Keyland, numeroimaton vihko. PM.\n\n[221] Risätra Gräsmarkissa ym. Keyland, vihko 4. PM.\n\n[222] Östberg, Finnernes bosaetning cg rydning, s. 21.\n\n[223] Vrt. edellä s. 23 ja seur.\n\n[224] \"Rior nyttjas här allmänt\". Hülphers, m.t., s. 308.\n\n[225] Gottlund, Dagbok, s. 88, 110, 278.\n\n[226] Sdt I, f. 239-240, 318, II, f. 56-57.\n\n[227] Östberg, Finnernes bosaettelse, s. 5; Matson, m.t., s. 106-107.\n\n[228] Numeroimaton vihko. PM.\n\n[229] Ibid.\n\n[230] Jossakin määrin epävarman muistitiedon mukaan rakennuksen pitäisi\nolla v:lta 1707 (Reponen, m.t., s. 73, SS; tekijän ilmoituksen mukaan\npainovirhe: v. 1807).\n\n[231] Sen rinnastaminen \"maa-asumuksiin\", kuten Sirelius (Kansanom.\nkulttuuria II, s. 228) on tehnyt, on sen käsityksen perusteella, mitä\nmaa-asumuksista yleensä suomensukuisten kansain asuntomuotona on (ks.\ns. 28 ja seur.) esitetty, perusteetonta.\n\n[232] SS.\n\n[233] Sirelius, Kansanom. kulttuuria II, s. 228.\n\n[234] Östberg, Finnernes bosaetning och rydning, s. 5.\n\n[235] Näissä kokoelmissa esiintyvä tieto riihen _parvesta_\n(parviparret) saattanee perustua sekaannukseen. Mahdollisesti\nkäsitettiin parsien yläosa \"parveksi\".\n\n[236] Reponen, m.t., s. 73.\n\n[237] Hämäläinen, Kansanrak. s. 187.\n\n[238] Sdt I, f. 239-240.\n\n[239] Viitasaaren Niinilahden kylän Honkolan torpan kaksitupaisen\nasuinrakennuksen toisessa tuvassa (KM 1427: 63) oli v. 1926\nkalliolattia. Joutsan Marjotaipaleen Mikkolan riihessä (KM 1560: 12) v.\n1929 samoin.\n\n[240] Vrt. Reponen, m.t.,s. 75 ja SS:n artikkelia \"riihi\".\n\n[241] Sdt I, f. 139240.\n\n[242] SS:n riihiartikkeli. -- Keylandin mukaan riihissä kuivatettiin\nkaikenlaista tavaraa. Köyhät ihmiset käyttävät niitä, samaten kuin\nsaunoja, asunnokseen. Vihko 4. PM.\n\n[243] SS -- _riihetteä_ \"puida riihtä\"; _mänö riihellen_ \"menee riihtä\npuimaan\"; _hüö riiskeä ruisriihtää_ \"he puivat ruisriihtä\" (SS).\n\n[244] SS.\n\n[245] Ola Bergman, Röydänkoski, Östmark.\n\n[246] dd ovet, gg heittoluukkuja (skottgluggor), e pienehkö oviluukku.\nKaikki ovet olivat korkealla (n. 4-5 hirsikerran mitan) maasta.\n\n[247] Keyland, v. 1907. PM.\n\n[248] \"Pikkukylissä oli luuva, jossa viljat säilytettiin. Luuva oli\nnavetan esipuolella, välissä pieni lato. Tahi sitten tallirakennuksen\npäässä. Riihen luuvassa ja kylkiäisessä oli silta\" (SS).\n\n[249] Hämäläinen, Kansanrak. s. 184-185, kuvat 134-135.\n\n[250] Keyland, vihko 4. PM.\n\n[251] Heikki Pesosen _jauhoaitta_ oli 8 kyynärää neliönä seinien\nsisältä mitattuna (Rantasalmen talvikäräjät 1740. VA 0043, 1. 34). --\nOlavi Keijoiselta Leppälahdesta oli palanut kaksi \"keskinkertaista\"\naittaa (Iisalmen talvikär. 1712. VA 0024, 1. 14). -- Tuomas\nPietarinpoika Ahosella Timolan kylästä oli rakennustensa joukossa 2\naittaa (Leppävirran syyskär. 1693. VA 0019, 1. 12). --\"Maan tavan\nmukaan\" oikeutettiin Rautalammin käräjillä Pärttyli Ikäheimonen v. 1668\nhakemaan pois _makux'ensa_. (såfvehus) Olavi Immoisen talosta (VA 004,\n1. 95). Juhana Iivarinpoika Sonnisen aitan ilmoitetaan Iisalmen\ntalvikäräjillä v. 1748 olleen _luhdillisen_ (\"med loft uppå\"; VA 0049,\n1. 19-20). Kerimäen Ruokoniemessä oli v. 1723 kaksi vanhaa aittaa ja\nneljä hyvää, käyttökelpoista. (VA 0026, 1. 401-403). -- Antti Hyppösen\ntalon tulipalossa tuhoutui v. 1749 mm. _jauhoaitta_, jonka suuruus oli\n4 1/2 kyynärää neliönä; se oli katettu hyvällä tuohikatolla, siinä oli\nrautasaranainen ovi ja pölkkylukko (stäcklås) avaimineen (Iisalmen\ntalvikäräjät 1749. VA 0050, 1. 11-15). -- Veljesten Eero ja Akseli\nSuomalaisen talon palossa v. 1733 Leppävirroilla tuhoutui 7 kyynärän\npituinen ja levyinen _makuuhuone_ (aitta) (VA 0039, 1. 740-742). --\nViitasaaren Keitelepohjan Siilinsalossa näyttää v. 1813 olleen ainakin\nseuraava määrä aittoja: 2 _vilja-aittaa_ sekä 4 _vaateaittaa_ (VA 62,\nN:o 39); sama määrä oli niitä v. 1819 Rautalammin Tökköränmäessä (VA\n62, N:o 39). -- Ruoka-aittoja ja vaateaittoja mainitaan useissa\n1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen talontarkastuskertomuksissa. (Ks.\nesim. VA 62, N:o 40. Rautalammin Ruskamäki, v. 1814; VA 62, N:o 51.\nRautalammin Matala-aho.)\n\n[252] Nurkkapatsaallisten aittojen Keyland sanoo olevan yleisiä\n\"eteläisissä suomalaismetsissä\", mutta käyvän pohjoisessa harvinaisiksi\n(vihko N:o 4, PM).\n\n[253] SS.\n\n[254] Ks. Sirelius, Kansanom. kulttuuri II, s. 246-247. -- Keylandin\nmukaan Värmlannin suomalaiset nykyisin hyvin harvoin käyttävät aitan\nluhtia makuupaikkana. Sen tehtävänä on olla vanhojen käytännöstä\nheitettyjen vaatteiden ja talouskalujen säilytyspaikkana. Vanhat sängyt\novat kuitenkin usein jäljellä (vihko 4, PM).\n\n[255] SS.\n\n[256] Kansanom. kulttuuri II, s. 248.\n\n[257] _Stilla_; norj. _stilla hester_ \"ruokkia, hoitaa hevosia\".\n\n[258] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak. s. 191. -- Seurasaaren ulkomuseossa\nolevan konginkankaalaisen Niemelän torpan talli on rakennettu näiden\nperusteiden mukaisesti.\n\n[259] Ola Pålssonin tieto.\n\n[260] SS:n merkintä: _puosa; hevosenpuosa = piltus_.\n\n[261] Iisalmen talvikäräjillä käsiteltiin v. 1749 tulipaloasiaa, josta\nselviää, että Antti Hyppöseltä Kiuruvedeltä oli muiden rakennusten\nohella palanut kokkitalli (stall med skulle), jonka suuruus oli 7 1/2\nkyynärää neliönä. Se oli katettu hyvällä tuohikatolla ja maloilla,\nsiinä oli pilttuut, soimi, lattia ja rautasaranainen ovi (VA 0050, 1.\n11-15). -- Vrt. Hämäläinen, Kansanrak. s. 198-199, kuvia 144-146.\n\n[262] Vrt. Nordmann, m.t., s. 12--14.\n\n[263] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak., S. 200-201. -- Rantasalmen\ntalvikäräjien pöytäkirjoista v. 1726 käy selville, että Eskil Pirhoisen\nnavetta oli 8 1/2 kyynärän mittainen neliönä; se oli palkkikattoinen ja\nlattiaton (VA 0029, f. 8-9). -- Juho Pekanpoika Pölleinin (Pölläinen?)\nnavetan seinämitta oli 6 1/2 kyynärää; navetta oli _parvellinen_:\n\"fäähus med skulle\" (Rantasalmen talvikäräjät 1726. -- VA 0029,\nf. 22-23). -- Seitsentoistatasaluvun keskivaiheilla savolaiseen taloon\nsaattoi kuulua useita navettarakennuksia. Leppävirtalaisen Heikki\nKosuisen (Henric Kåsuin) talosta tulipalo tuhosi mm. 8 kyynärää pitkän\nja leveän navettarakennuksen, toisen, jonka pituus ja leveys oli viisi\nkyynärää, kolmannen, neljäkyynäräisen sekä vielä neljä kyynärää pitkän\nja leveän lamponavetan. Taloon kuului edelleen kaksi sikolättiä\n(Leppävirran talvikäräjät 1749. VA 0050, f. 287-290). -- Saman\nsataluvun alkupuoliskolla karjasuojiin navetan ohella näyttää yleisesti\nkuuluneen sikolätti; navetoita saattoi talossa olla ainakin kaksi (Ks.\nLeppävirran syyskäräjien pöytäk. v. 1733. VA 0036, f. 740--742; Kuopion\ntalvikäräjät 1738. VA 0041, f. 369-370).\n\n[264] Vrt. Hämäläinen, Kansanrak. s. 203-205.\n\n[265] Ed. m.t., s. 209.\n\n[266] Vrt. kuvaa 189 kuvaan 150 ed. m. teoksessa. (Parvet hirsistä\nsalvotut, takaosa yhtäläisesti vinoksi leikattu. Parven ja lattian\nvälissä luori).\n\n[267] Navetan samaten kuin tallinkin yläkertaa nimitettiin Värmlannissa\npaitsi kokiksi, myös _päällykseksi (tallin päällys, navetan päällys)_.\nSS ja omat muistiinpanot.\n\n[268] Ks. Erixon, Byggnadskultur 282-283 sekä kuvaa 36.\n\n[269] Vrt. Sirelius, Die primit. wohn, s. 203-204, kuvat 160, 162;\nKansanom. rak. II, s. 155. kuva 175.\n\n[270] SS.\n\n[271] SS:n tiedonantajan mukaan _kellari_ olisi ollut myös = kyökki.\n\"Kellarissa pestiin aamulla silmät\".\n\n[272] SS ja omat muistiinpanot.\n\n[273] Lönborg, m.t., s. 394-395.\n\n[274] Ed. m.t., s. 395.\n[275] C. V. Bromander, Svedjebruket på Finnskogen. Svenska\nTuristföreningens årskrift 1902. Tukholma, s. 271.\n\n[276] Sdt.\n\n[277] Lönborg, m.t., s. 395.\n\n[278] Leppävirran syyskäräjät 1733. VA 0036, f. 740-742.\n\n[279] Iisalmen talvikäräjät 1712. VA 0024, f. 14.\n\n[280] VA 0019, f. 12.\n\n[281] Gunnar Suolahti, Suomen pappilat 1700-luvulla. Porvoo 1912,\ns. 75.\n\n[282] H.G. Porthan, De poesi fennica. Opera selecta III. Helsinki 1867,\ns. 367.\n\n[283] _Puromylly, mäkimylly_ ( = kuin edellinen), _riuttimylly_\n(Rapola, SS).\n\n[284] SS ja omat muistiinpanot. -- Keylandin muistiinpanoissa\n\"karistimen\" ruotsalaisena nimityksenä esiintyvä _skakman_ saattaa olla\nkäännös suomenkielestä. Vrt. tähän keskisuomal. myllysanastoa\n(Hämäläinen, Kansanrak., s. 224-226, 230).\n\n[285] M.t., s. 112.\n\n[286] Vihko N: o 4. PM.\n\n[287] Ibid. -- Segerstedtin kokoelmissa olevan tiedon mukaan voitiin\nvuorokaudessa jauhattaa 8-12 tynnöriä (Sdt II, f. 14-15).\n\n[288] Ibid.\n\n[289] Fäbackenin myllyssä Lekvattnetissa rengas oli kokoonpantu\nkahdesta luonnonkäyrästä puukappaleesta.\n\n[290] Ibid.\n\n[291] Ks. esim. Zelenin, m.t., s. 90-92.\n\n[292] Ed. m.t., s. 90, kuva 46.\n\n[293] Matson, m.t., s. III.\n\n[294] Vrt. Hämäläinen, Kansansak., s. 281 ja seur.\n\n[295] Skandinavisissa lähteissä puhutaan yleensä \"suomalaistorpista\"\n(_finntorp_), ja useimpien nykyisin suurtenkin suomalaistalojen\nruotsalaiset nimet ovat muodostetut torp-liitännäisellä.\n\n[296] Ks. Gothe, Richard, Medelpads finnmarker. Tukholma 1945, s. 180.\n\n[297] Matson, m.t., s. 117.\n\n[298] Lindtorp, Olaf, Finnskogens folk. Kansatieteellinen arkisto IV.\nForssa 1940, s. 73.\n\n[299] Muistettakoon Östmarkin kuulun Juhoilan kahdeksanpäistä\nsisarusparvea, josta ainoastaan yksi tytär joutui naimisiin. Kaikki\nmuut kuolivat naimattomina. Sopivia suomalaisia avioliittoehdokkaita ei\nollut ja ruotsalaisten kanssa ei tahdottu mennä naimisiin.\n\n[300] Ks. s. 173 sekä Matson, m.t., s. 112.\n\n[301] Matson, m.t., s. 107.\n\n[302] Matson, m.t., s. 101-102.\n\n[303] M.t., s. 179-180.\n\n[304] Immoisen kerrotaan oleskelleen \"Öijärillä\" pari vuotta. Syyksi\nsiihen, etteivät Norjan suomalaiset ruvenneet huuhtiaan kyntämään,\nilmoitettiin se, että heidän maansa oli niin kivikkoista, ettei aura\nsiihen pystynyt. Ks. Aminoff, m.t., s. 180.\n\n[305] M.t., s. 101.\n\n[306] Nordmann, m.t., s. 71.\n\n[307] Monet skandinaaviset kuvaajat ovat erikoisesti kiinnittäneet\nhuomiotansa siihen suurtyöhön, minkä suomalaiset ovat suorittaneet\nkivikkojen raivaamisessa pelloiksi. -- Olof Lindtorp mainitsee\nRävholtissa (Norjassa) olleen kaikkialla suomalaisseuduilla suuria\nkiviröykkiöitä. 1850-tienoilla niitä olisi ollut 365 (M.t., s. 75; vrt.\nNordmann, m.t., s. 73). -- Röytäjärven tienoilla, Norjan rajan\nlähettyvillä näytettiin Nordmannille pieniä peltotilkkuja, joiden\nviljelyynotto oli maksanut 500 kruunua tynnyrin alalta; alle 300 kr.\nsamalta alalta ei siellä voitu raivata minkäänlaista maata (M.t., s.\n73). -- Maaherra Mörne kuvaa suomalaisten pellon viljelyä seuraavasti:\n\"Suomalaisten nk. pellot ovat niin kiviä täyteen ahdettuja, että\nsuurinta osaa niistä ei koskaan voida puhdistaa ruotsalaisauralle\nkynnettäväksi, vaan ne on raivattava suomalaisauralla\" (M.t., s. 74).\n\n[308] Vrt. Nordmann, m.t., s. 73. Metsäsuomalaisten hankoaatra eroaa\nsuomalaisesta siinä suhteessa, että se oikeastaan on ns. orsiaura, so.,\nsiitä puuttuvat ojat. Tämän muodon se mahdollisesti on saanut\nruotsalaisista kääntöauroista.\n\n[309] M.t., s. 73.\n\n[310] Nordmann, m.t., s. 70.\n\n[311] Ks. Matson, m.t., s. 105. -- Hevosenlanta tietyllä tavoin\nkäsiteltynä ei viime vuosisadan loppukymmenellä ollut harvinainen\ntalvirehun lisä kohtalaisen varakkaissakaan taloissa Keski-Suomessa.\n\n[312] Vrt. Gothe, Hassela-finnar, s. 87-88.\n\n[313] Nordmann, m.t., s. 70-71.\n\n[314] Gothe, Hassela-finnar, s. 87. -- Saman kirjoittajan mukaan\nHelsingen ja Medelpadin suomalaisia koskeva tutkimus osoittaa, että\nvain joissakin yksityisissä suomalaistalouksissa pidettiin vuohia.\n\n[315] Matson, m.t., s. 117.\n\n[316] Nordmann, m.t.,\n\n[317] Puusatuloita on kerätty runsaasti museokokoelmiimme, m.m.\nKeski-Suomesta.\n\n[318] Matson, m.t., s. 114.\n\n[319] Ed. m.t., s. 110-III.\n\n[320] Lämsä (_lämpsä_)-housuja käyttivät vielä 1800-luvun\nviimekymmenillä vanhat miehet Viitasaarella. Poikasten pukuna ne\nsäilyivät myöhempäänkin.\n\n[321] Pitkälle matkalle lähdettäessä pantiin tuohikontti täyteen\nvirsuja. Kun matkamies oli kulkenut niin pitkälti, että varpaat tulivat\nnäkyviin virsuista, hän muutti virsut ja jatkoi matkaansa. Perillä hän\nlaski kuinka monta virsuparia oli kulunut. Virsupari merkitsi virstaa.\n(Matson, m.t., s. III, Lindtorp, m.t., s. 69).\n\n[322] Vrt. Aminoff, Torsten G.: Tietoja Wermlannin suomalaisista. Suomi\nII, 11. Helsinki 1876, 5. 180.\n\n[323] Ks. Matson, m.t., s. III.\n\n[324] Lindtorp, m.t., s. 69.\n\n[325] Nordmann, m.t., s. 103.\n\n[326] Aminoffin mukaan mutti oli niin kovaa, että sitä voi pistää\nkädellään suuhunsa (m.t., s. 180).\n\n[327] Olaf Lindtorp (m.t., s. 70) mainitsee _duppako_ nimisen\nruokalajin, joka valmistettiin piimästä ja kuumista perunoista\npanemalla joukkoon rasvaa ja suolaa.\n\n[328] Vrt. Nordmann, m.t., s. 103.\n\n[329] Ks. Lindtorp, m.t., s. 69-70; Matson, m.t., s. 113. Segerstedtin\nmukaan kerma kuumennettiin kiehuvaksi ja siihen sekoitettiin vehnä-\ntahi ohrajauhoja, niin että siitä tuli voinsulan tapaista. Keitos\nsyötiin joko maidon kanssa tahi ilman.\n\n[330] Matson, m.t., s. 112.\n\n[331] Gottlund, C.A., Läsning för finnar. Helsinki 1864, s. 195\n(alaviitta).\n\n[332] Ks. Salminen, Väinö, Skandinavian metsäsuomalaisten runot.\nHelsinki 1933, s. 3 ja seur.\n\n[333] Vrt. Nordmann, m.t., s. 110 ja seur.\n\n[334] Ks. Hämäläinen, Albert, Menschen- und tierförmige Abbilder in\nMagie und Kult der finnisch-ugrischen Volker. Mitteilungen des Vereins\nfür finnische Volkskunde II, 3-4, s. 36-40.\n\n[335] Mainittakoon erikoisesti jokin aika sitten kuollut Kaisa\nVilhuinen, jota pidettiin milteipä jonkinlaisena Pythiana, jonka\njokaista sanaa varsinkin \"Sammon arvoituksen\" ratkaisuun pyrkijät ovat\ntulkinneet oraakkelilausumien veroisina.\n\n[336] Vrt. Hämäläinen, Albert, Das kultische Wachsfeuer der Mordwinen\nund Tscheremissen. Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirja XLVIII.\nHelsinki 1936-37, s. III ja senr.\n\n[337] Niitä vietettiin mm. Östmarkin Juhoilassa ja Purolassa, samaten\nVaissilan Ylikylässä n. 30-40 v. sitten. Södra Finnskogan (Keklian)\npuolella on muistitieto niistä säilynyt.\n\n[338] Helminen, Helmi, Värmlantilaisten ukonjuhlista. Kalevalaseuran\nvuosikirja II. Porvoo 1931, s. 146-150.\n\n[339] Ks. Salmelainen, E., Vähäinen kertoelma Muinais-Suomalaisten\npyhistä menoista. Suomi 1852, s. 130-131.\n\n[340] Krohn, Kaarle, Ukon vakat. Kotiseutu 1910, s. 63-64.\n\n[341] SKS Ark. (numeroton).\n\n[342] SKS Ark. Toiviainen 283.\n\n[343] Vrt. Gothe, Hassela-finnar, s. 89.\n\n[344] Juhoilassa näin kesällä 1931 \"mustalaisia\", jotka ulkonäöltään\nolivat ilmeisiä suomalaisia. Heitä syötettiin ja kaikin tavoin\nkestitettiin talon pöydässä. Poislähtiessä heille annettiin muutamia\nkruunuja käteen. -- Vrt. tähän Gothe, Hassela-finnarna, s. 88-89.\n\n[345] Ks. esim. Axelson, m.t., s. 86.\n\n[346] Matson, m.t., s. 118.\n\n[347] Aminoff, m.t., s. 184.\n\n[348] Tämän saatoin panna huomiolle mm. matkustaessani v. 1931 Gruen\npitäjästä Kongsvingeriin Norjassa.\n\n[349] Matson, m.t., s. 119-20.\n\n\n\n"]