Kahdeksas osa Päivärinnan elämänkuvauksia sisältää kertomukset Rauta-vaimoja, Sokea ja Kuihtunut vesa. Tarinat kuvaavat 1800-luvun lopun suomalaista kansanelämää ja yhteiskunnallisia muutoksia, kuten rautatien rakentamisen vaikutuksia työläisperheiden arkeen.
Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita VIII' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 233. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN HAVAINNOITA VIII
Rauta-vaimoja; Sokea; Kuihtunut vesa
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
WSOY, Porvoo, 1899.
RAUTA-VAIMOJA.
Palanen matkakertomusta.
I.
Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen – ei vaan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs välillä. Rautatie ei ollut vielä valmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettavat junat vapaasti kulkemaan; siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän vaimonsa ja lapsensa saivat myös työjunassa kulkea edestakaisin.
Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luvan tehdä tuon pienen matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei vielä ollut, täytyi jo varaselta mennä asemapaikalle vartomaan, milloin juna menisi sinne päin, mihin minunkin oli meneminen.
Oli Pohjolan kaunis elokuun päivä. Aurinko paistoi täydeltä terältä tukehduttavan kuumasti ja ihmiset puhkailivat töissään vesimärkinä palavasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut väkeä kaikilta maailman suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan, saisiko kyytiä tuon vohvottavan, hihkailevan ja puhisevan höyryhevon pitkähäntäisessä roikassa.
Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin pitkin rataa, ja yksi ja toinen arveli yhtä ja toista rautatiestä sekä tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän joukossansa. Vaikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taivaan rannalle kokoontua oikein aika jykypilviä, mitkä vähitellen laajenivat ja taajenivat ja pian olivat peittäneet senkin taivaan kohdan, minkä alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia liehuvia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita, huolimatta siitä ensinkään, olivatko ne huolista harmaantuneita haituvia, vaiko elämän toivosta humertavia ja kiiltämisestä sädehtiviä kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita vesipisaroita ja itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.
Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arvelin: sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olevilla hiuksilla sekä pakartuneilla, vetistyneillä ja punottavilla silmillä.
"Sataa, sataa...! voi kun nyt vielä sataakin...! Hyvä Jumala kun minä pääsisin kotiin...! enhän tiedä enkä ymmärrä – – lapseni?" supisi hän omia aikojaan rivimme sivu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen kastuneita hameensa helmuksia.
Kaikkien silmät kääntyivät häneen, mutta minä kenties katselin häntä tarkkaavaisemmasti kuin yksikään muu.
Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.
"Hyvä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä nähnytkään.
"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.
Hän säikähti ja nyt vasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi turvottuneista ja veristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin epätoivoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja sanoi ujosti: "etelään päin".
"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.
"H—-n pitäjästä", sanoi hän arasti.
"Oletteko rautatien työmiehen vaimo?"
"Olen."
"Onko teidän miehenne täällä työssä?"
"Ei, ei se ole ... ei hän ole ... ei hän ole ollut", sanoi hän hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se yritys ei onnistunut ensinkään.
"Oletteko ennen ollut täällä?" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi tuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.
"E ... en minä ole täällä ollut ... en milloinkaan", sanoi hän ja loi katseensa maahan.
"Kaspas vaan ... jopahan nyt jotakin kuuluu ... olittepa kuitenkin viime talvella, vai kuinka? – tuolla Perkiöllä, 'Vorslummin' alueella ja miehenne oli myös siellä", sanoi joku samassa joukossa oleva rautatien työmies.
Vaimo säikähti niin että hän oikein kohoksi hypähti ja hän tuli semmoiseen mielen hämmennykseen, että hän vapisi kuin haavan lehti. Nähtävästi oli hän koettanut olla tuntemattomana ja salata jotakin, mutta se onnistui näin huonosti.
"Niin – niinhän se on ... olinhan ... olimmehan siellä. – – Minä olen valehdellut teille ... olimmehan me siellä Perkiöllä", koki hän hämmästyneenä änkyttää, ikäänkuin hän olin suuresta pahanteosta tavattu.
"Teillä on siis todellakin mies ja ehkä hän on nytkin täällä vaikk'ette tahdo sitä sanoa; muutoin ette kai olisi näin pitkän matkan päästä tänne tullut?" sanoin hänelle, katsellen häntä tutkivasti.
"Onhan se täällä ... ei täällä, vaan kappaleen matkaa täältä pohjoiseen päin ... tuolla Perärajalla. Siellä on hän ollut koko kesän – – mitä minä hänestä nyt enään mitään salaisin", sanoi hän, silmäillen tavasta minua.
"Miestännekö olette tullut tänne tapaamaan?"
"Niin olen ... sitä vartenhan minä tänne tulin."
"Tapasitte kai hänet?"
"Tapasin ... kyllähän minä tapasin", sanoi hän selin pyörähtäen ja kokien parannella huiviaan, saadaksensa hajallaan olevat hiuksensa sen alle.
"Milloin olette tänne tullut?"
"Siitä on jo kolmatta viikkoa."
"Kuinka näin pian voitte hänestä erota, kun olette niin pitkän matkan takaa kumminkin tullut häntä tapaamaan?"
"Minulla on pieni lapsikin siellä kotona – – eihän sitä jouda... Voi kun minä pääsisin kotia", sanoi hän ja samassa alkoi hän tulla hyvin levottomaksi.
"Onko teillä matkalippua?" kysyin häneltä, sillä minuakin alkoi huolettaa hänen kotiin pääsemisensä.
"Ei minulla mitään semmoista ole ... pitäisikö se olla?" sanoi hän ja samassa yritteli hän menemään sinne tänne, osaamatta kuitenkaan mihinkään mennä.
"Välttämättömästi täytyy teillä semmoinen olla, sillä muutoin jäätte tähän kuin kalamiehen koira", sanoin.
"Voi hyvä Jumala...! mistään sen saisi...? Minun täytyy päätä ... voi minun lapsiani!" sanoi hän hätäillen.
"Teidän täytyy mennä konttoriin ja pyytää lippu; muistakaa sanoa, että olette rautien työmiehen vaimo – ja joutukaa, sillä ei tiedä millä silmänräpäyksellä juna tulee", koin häntä ohjata.
"Voi hyvä isä! – – enhän tiedä koko konttoriakaan – ja insinööri ... minä en tohdi", hätäili hän.
Minä koetin neuvoa hänelle missä konttori on ja vakuuttaa, että insinööri on ihmisellinen mies, joka kyllä hänen asiansa ottaa varteen. Mutta jota enemmän minä hänelle tuota selitin, sitä neuvottomammaksi kävi hän.
Sääliessäni tuota hätäilevää, neuvotonta ja surullisen näköistä naista, syöksähdin minä konttoriin ja otin hänelle matkalipun. Sen kanssa riensin hänen luokseen ja ojensin lipun hänelle. Minä näin kuinka hänen koko ruumiinsa tärähteli ja vavahteli sitä vastaanottaessaan. Oliko se sen vuoksi kuin hänelle osoitettiin ihmisyyttä, vai siitä syystä, kun hänellä oli tiedossa jotakin varmuutta, että hän pääsee nyt kotiin lastensa luo, johon hän niin hartaasti halusi?
Ilma synkistyi yhä synkemmäksi, sillä taivas peittyi koko näköpiirillä niin vahvaan pilveen, että päiväsydännä oli jonkunmoinen hämärä. Ensinnä tuli hienoa vihma-sadetta, mutta pian yltyi se niin rankaksi, että vettä valahteli taivaan täydeltä; sentähden koki itsekukin hakea suojaa, mistä parhaiten taisi.
Siinä lähellä oli rautatien halkosuojus ja sinne kiirehtivät kaikki odottajat. Kukin koetti täyteen ahdatussa suojuksessa hakea itsellensä jotakin paikkaa, mihin olisi voinut istua. Halkopinojen pienet lovat ja kulmaukset eivät olleet niin avarat, että olisi voinut yhteen paikkaan sijoittua isompia ryhmiä; sentähden oli noita sateenpitäjiä hajallaan siellä täällä, pari kolme henkeä yhdessä paikassa.
Kauvan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Kysyttiin sähkölaitoksella syytä viipymiseen ja silloin saatiin tietää, ett'ei se tule vielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden. Tämän kuultuansa tekeysivät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja varustausivat viettämään aikaansa kuten parhaiten taisivat.
Minä näin, että tuo huomiotani herättävä nainen oli erään toisen naisen kanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen koloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eivät olleet minulle vielä läheskään selvät, menin minä heidän luokseen siinä toivossa, että saisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun tuloni, näytti hän säpsähtävän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö täälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä, että ne olivat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi ollut viimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä voipi kyynelten muodossa näkyville puristaa.
"Pyydän anteeksi, mutta en voi teitä niin vähällä jättää. Minä luulen, että te ette ole vielä puoliksikaan avannut sydäntänne, ettekä sanonut elämänne erityiskohtia minulle, vaikka luulette minun jo kaikki tietävän mitä haluan", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.
"Mistä sen tiedätte...? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut tietää", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selvästi huomasin minä, että se oli epätoivon tuskallinen, jotakin peittelevä, mutta turha yritys.
"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä elämästänne", sanoin.
"Eihän se niin surullista ole ... vai onko se teidän mielestänne...? Minä luulen, ett'ei se ole..." sanoi hän, koettaen tekeytyä niin iloisen näköiseksi kuin suinkin voi.
"No, mutta nuot teidän silmänne todistavat, että te olette paljon itkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut", sanoin vähän ankarasti.
"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen syytäkin, sillä olettehan minut tavannut valehtelemasta. Mutta minä tunnen olevan velvollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä perheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi onnistuvan. Sillä vaikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen taistelu kumminkin vaikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle päinkin", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelevasti ja nyt ei hän ensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinvastoin vaipui hän kovin surullisen näköiseksi.
"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta kuitenkin tuntuu siitä puuttuvan vielä jotakin; muun muassa tuntuu minusta hyvin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne luota", sanoin hänelle.
"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan", sanoi hän katkerasti.
"Ette tätäkään aikaa!?"
"En."
"No kuinkas sitte?"
"Hän meni."
"Meni! mihin hän meni?"
"Sitä minä en tiedä; mutta minä arvelen kuitenkin hänen menneen pohjoiseen päin."
"Kuinka se oikein on, menikö hän sinne parempaa työnansiota etsimään?"
"Minä luulen, että hän meni."
"Te luulette ... ettekö sitä voi varmemmasti tietää ja sanoa? Turhaa on enään yrittää mitään salaamaan", huudahdin minä.
"Niinhän se on, niinhän se taitaa olla ... eihän se onnistu, ja nyt minun täytyy sanoa, ettei hän mennyt työnansiota hakemaan – hän – – voi hyvä Jumala – – hän ka – – karkasi", sanoi hän; ja samassa tuli hän kahta vertaa surullisemman näköiseksi kuin koskaan ennen.
"Karkasi! miksikä hän karkasi?"
"Sitä minä en voi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin teki. Sen vaan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen voimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Vaikka olimmekin köyhät ja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa pelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin tuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein voimin, eikä meillä ollut hätäpäivää, sillä tyytyväisyys palkitsi kaikki puutokset. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä saimme sen verran kokoon, että voimme hankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit huoneet, ja elämä tuntui nyt niin hyvältä, ett'en luule sen parempaa muillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hyvään kuntoon, että ne lainehtivat rehevästä kasvullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli meidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään vailla, mutta – voi Jumalani – se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi tuntemaan omaa arvoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään siihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli niin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja yrittelemisiin – hyvässä tarkoituksessa kyllä – ja ensimältä näyttikin se olevan hyödyllistä ... mutta voi Jumalani – hän oppi myös samassa ryyppimään; – kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt jonkunlainen huomattava ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt muutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä vaarasta, joka väijyi meidän ovemme edessä. Ensimältä ottikin hän niistä vaaria, vakuuttaen samalla, ettei vaara kuitenkaan ollut niin suuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun pelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni ja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä syvemmäksi juurtui pelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eivät hänen lupauksensa ja vakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyivät ja löyhtyivät löyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Viimein ei hän kärsinyt viittaustakaan sinne päin, vaan ärtyi ja kiivastui jok'ikisestä yrityksestäni, vaikka ne lähtivät verta vuotavasta sydämmestä. Minun täytyi vaieta ja kaikella ystävyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja kärsivällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja aikaan saada hyvää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin paljon kuin voin, ja kun hänen kovasta kohtelustansa sain mustelmia, haavoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin tapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun näitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän hätävalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauvan aikaa se onnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni juoppous paheni pahenemistaan.
Tämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Vähitellen rupesivat ihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä enään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi tuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään kunniaa eikä ihmisarvoa säilytettävänä, ja – voi Jumalani! – hänestä tuli nyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin tavatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesivat häntä kammoksumaan; mutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kova leikki edessä. Kyllä nyt oivallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat olivat minulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään minua repiä ja laahata.
Eräänä päivänä tuli hän taasen juovuksissa kotiin, usean muun juopuneen miehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että torppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli – myöty. Voi, voi kuinka tuo uutinen vihlasi sydäntäni. – 'Mihin nyt joutuisin pienten lasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja ylönkatsottavaksi?' Ne kysymykset lensivät polttavana ja kirvelevänä sydämmeni lävitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä vaalenin, hoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen avukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän ollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut? – Ehkä hän huomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain kannettava. – Olin niin voimaton, ett'en voinut pysyä seisoallani, mutta en kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä tovin oltuani, rupesi ajatukseni vähitellen selkenemään. Minusta tuntui kovin kovalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin olisi se kaiken elämämme loppu. Vaikk'ei viime aikojen elämä ollut hääviä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni ja toivoin kaiken kääntyvän vielä kerran hyväksi.
Minä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan tähden, hävittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli jo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä saisin siitä olla aivan huoleti.
Hän paiskausi vaatepäällä toiseen vuoteeseen maata ja nukkui kohta, mutta koko yönä en minä voinut nukkua silmän täyttä, niin kovin huoletti minua tuo outo uutinen.
Aamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta turmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään, päinvastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka koko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se myödyksi, että olisi tilaa vapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole sidottu tuohon pieneen maatilkkuun.
Pohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että hän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla ansaitsemaan enemmän varoja, että sitten voitaisiin ostaa oikein verotalo ja päästäisiin noista ikävistä päivätöistä, mitkä niin paljon veivät aikaa hukkaan.
Onhan aivan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen kohteliaisuus teki minuun sangen hyvän vaikutuksen. Enhän ollut viime aikoina kertaakaan tämmöistä hyvyyttä häneltä osakseni saanut. Minä toivoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin olisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätevämmillä voimilla, ja entiset kärsimiset ja vastahakoisuudet alkoivat nopeasti haihtua mielestäni.
Yksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli taipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsivällinen nykyään, päätin minä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.
'Mutta, rakas Heikki – älä nyt suutu – minä pelkään niin kovin, kun sinä olet ruvennut...' rohkenin minä muistuttaa.
'Onhan sitä ... onhan tuota tullut, mutta eihän se niin ... voinhan senkin heittää...' sanoi hän.
Voi kuinka se teki hyvää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään ja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin pieni lapsi, täynnä toivoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja yhtäkaikkiselta tuntui hän, – 'mutta ehkä se on miehen vahvemman luonnon tähden', ajattelin minä.
'Älähän tuossa nyt joutavoitse ... mitähän sinä nyt taas siinä...' sanoi hän vaan ja siihen se sillä kerralla jäi.
Pitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen lähti rautatien työhön. Kauvas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni kanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli meille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi edes vähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarve ehkä sattuisi tulemaan.
'Mitä sinä sillä ... tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne kaikenlaista. – Minä tarvitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin lähetän', sanoi hän vaan.
Kului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä minkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin kovin levottomaksi ja joka postintulo-kerta kävin postitoimistossa kysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli vaan aina lyhyt ja sydäntä viiltävä vastaus.
Tämmöisissä oloissa kului toista vuotta. Mitä meille oli jäänyt elämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet alkoivat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies rautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että mieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä hänelle ja koetin selvittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin lapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti jotakin vastausta. Tuota vastausta odotin taasenkin kauvan aikaa, mutta mitään semmoista ei tullut.
Syksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen pelko ja ahdistus, ett'en voinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä sijoittelin lapseni muiden hoidettavaksi, ja huolimatta pitkästä, tuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin käydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein tarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja vaivaloisella matkalla voittaisin, niin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun vaan piti; kuitenkin voin vakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja lapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja väsynyt, ett'en parhaallakaan tahdolla voinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä missä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin levähyttää väsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tulivat kaikki jäseneni niin kipeiksi, ett'en olisi voinut lattian poikki kävellä, vaikka olisi ollut tappaja takanani. Pian pari viikkoa kului minulta tällä matkalla. Kenkäni menivät aivan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polviin saakka, ja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä vihdoin perille."
"Siellä kai ilo repesi?" ehätin minä väliin sanomaan.
"Eipä se kovin iloista ollut se vastaanotto, eikä ne uutiset, joita siellä sain kuulla."
"Kuinka niin?"
"Niinpä se oli. Se mitä olin aavistanut, oli käynyt toteen", sanoi hän ja vaikeni.
"Kertokaa nyt loppuun saakka?" kehotin minä, mutta hän ei voinut murtuneen mielensä tähden heti jatkaa.
"Niin", alkoi hän taas. "'Mitä sinä täällä teet? Mahdoit pysyä pahnoissasi', sanoi hän vihaisesti minut nähtyään.
'Enhän voinut toisin ... ethän ole antanut itsestäsi mitään tietoa', sanoin minä ja mieleni oli kovin murruksissa.
'Enkö täälläkään saa rauhaa sinun haukkumisiltasi?' sanoi hän vaan.
Minun mieleni murtui nyt kokonaan; se puhkasi sulkunsa ja minulta purskahti valtava itku.
'Voi rakas Heikki, älä niin sano! Ei se ole haukkumista, vaan se tulee rakkaudesta lapsiamme ja sinua kohtaan; älä väärin ymmärrä minua', koin minä itkuni seasta änkyttää, ja samassa tartuin hänen kaulaansa kiinni.
'Älähän nyt joutavoi ... päästäänhän tässä vähemmälläkin. – – Tyynny nyt jo ... ihmisetkin tuolla...' alkoi hän vihdoin tyynnyttää; tuntuipa siltä kuin minun silloinen tilani olisi käynyt hänelle sääliksi.
Vihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hyvästi kohtelemaan.
Niinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla pitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi vihdoin koko torpan hinnan. Hän oli, näette, ostanut viinaa kaupungista summissa, kuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin linjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hyvän aikaa oli se menestynytkin, mutta eihän semmoinen tavara kauan salassa pysy.
Eräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman viinaa ja ruvennut sitä taaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli hän tullut juovuksiin ja silloin ei ollut tietysti varomisesta paljon haaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja viinaa annettiin vaan vapaasti, mutta viimein juopuivat kaikki niin, että he huusivat, pauhasivat, noituivat, kirkuivat, teuhasivat, riitelivät ja tappelivat. Vihdoin uupuivat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut joku valpaskin, sillä sinä yönä varastettiin mieheltäni kaikki rahat puti puhtaaksi.
Nimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arvasi kohta asian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin lähdettä eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä vielä jälellä oli. Itsestänsähän on arvattava, että hän otti heti tavaran takavarikkoon. Koettipa hän saada selville sen omistajankin, mutta siinä ei hän onnistunut, sillä kaikki olivat niin yksineuvoisia, ett'ei asiasta tullut tolkkua."
"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?" kysyin.
"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päivitteli vaan, kuinka kehnosti hänen on käynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa. – Ei, ei hän totuutta sanonut, muilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa tiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja torpan hinta – monta hikeä, väkeä ja väsyä, ja nyt rupesin oivaltamaan, ett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.
Talvi oli juuri tulossa. Useita kovia pakkas-öitä oli ja lunta alkoi sadella. Maatyöt olivat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruvettiin vedättämään hietaa radalle. Mieheni oli vahinkonsa jälkeen työllään ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan hevoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen kanssaan yhdessä hietaa vedättämään, sillä kävisihän työ paljoa joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian muka tuo vahinko korvatuksi.
Minä en voinut vastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä jonkunlaista hyvyyttä – –; ja minä taas – toivoin ja katsoin rohkeasti tulevaisuutta silmiin, vaikka tunsin, että tuo hyvyys oli rakennettu valheelliselle pohjalle. Lapsiani minä vaan kovin surin, mutta kun minä yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hyvästi heitä hoitaisivat.
Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hevosia kokoontui tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyivät miehistä ja hevosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa; kaikki kylien riihetkin olivat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut suurta erotusta yöllä ja päivällä, sillä melkein samanlainen huuto ja pauke kuului läpeensä kaiket ajat.
Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päivää koimme olla liikkeellä; ei muuta väliä pidetty kuin se, mitä hevonen tarvitsi syödäkseen. Silloin aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Voi kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut raskaalta.
Tällä tavalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö hän mielessään pitänyt viimeistä isoa vahinkoansa vai lieneekö kaihtenut minua?
Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäväisiä ja ahkeroita, olimme ansainneet koko lailla rahoja, – – hyvä uuden elämän alku...
Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä lähtisin nyt kotipuoleen.
'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.
'En minä vielä lähde, minä tienaan täällä vielä enemmän kokoon. Mene sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän vähän rahaa minulle matkakustannuksiin.
'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysyvät ne tallella', pyytelin minä.
'En minä anna, minä tarvitsen niitä', sanoi hän kylmästi.
'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut', muistutin minä.
'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene vaan nyt kotiin, kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.
Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, vaikka ne olisivat minulla paljoa paremmassa tallessa olleet...? Mikä into hänelle tuli nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soivat alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia taipaleita.
Rampana ja väsyneenä pääsin vihdoin kovain ponnistusten perästä kotiin. En kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hevosen reessä jalkojani leväyttänyt, enkä ainuttakaan särvin pisaraa kuivuneen kielen kostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni tallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, ... ei auta tuhlaaminen minkä kovalla työllä on saanut ansaituksi. – – Voi hyvä Jumala kuinka lapsiraukat olivat mielissään ja iloissaan kun minä tulin kotiin. – – Mikäs se oli, jokohan juna tulee?"
"Ei se ollut junan vihellys, poikaset siellä vaan kouriinsa puhaltelevat; kertokaa vaan loppuun asti", sanoin minä.
"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä voin, toivoin ja odotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta viikko viikon, kuukaus kuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa epätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli kuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen sijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt mitään ansaitsemaan.
Kun lapsi oli noin kuuden viikon vanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies rautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä Perärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan, ett'ei hänellä ole siivoja vaatteitakaan enään päällänsä; ja – voi hirveää! – että hänellä on..."
"Että hänellä on, – mikä hänellä on?"
"Hän sanoi, että miehelläni on toinen – – vaimo", sanoi hän ja loi turvottuneista ja veristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen, että olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista näkösälle.
"Toinen vaimo! Kuinka se on ollut mahdollista?" sanoin minä hämilläni ja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.
"Eihän se ole oikea vaimo tuommoinen vaan... Kun minä sen kuulin, en enään voinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja huiviani mitä minulla vielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla palkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo kulkemaan, hankin itseni rautatien varrelle ja tulin työjunassa sitten tänne."
"Kuinka se miehenne tykö meno sitten kävi?"
"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitävän, tapasi minut semmoinen vavistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni tärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs porrasten edustalla vastaantuleva mies minulle sanoi. Jalkani olivat niin hervahtaneet ja voimattomat, ett'en voinut portaita nousta muutoin kuin nelinkontin.
Ilta oli jo niin pimeä, että valkeata tarvittiin huoneissa. Siitäkin huoneesta näkyi valkea ja se osoitti että työmiehet olivat jo varmasti tulleet työstä.
Kun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan avaimeen, saadakseni oven auki, ei ollut minulla siihen voimaa. Kauan sain tyynnyttää ja vaikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki kierretyksi.
Kun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn lampun valossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti omaksi miehekseni. He istuivat huoneen perällä, höyläämättömistä sahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä, missä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen viinapullo, ja kahvipannu oli takan liedellä, missä kytevä valkea palaa kitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä kahvikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen juonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi pullosta kahvin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi kahvinsa siltään loppuun.
Himeä valo jätti ovenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.
'Kuka siihen ovenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?' sanoi mieheni.
Minun sydämeni tykytti kovemmin, polveni notkuivat enemmän ja minä lähdin suonenvedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä oikeastaan mitä tein.
'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin minä ja levitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.
Hän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla sysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä vähällä kaatua.
'Eikö se vielä ... kyllä minä sinulle kirjot ... et minua vasta...' kuulin minä hänen katkonaisesti ja vihasta kähisevällä äänellä sanovan. Mitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.
Kun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päivä. Minä olin makaamassa samassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle naulaamalla kyhätyllä lavalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen pehkuja pehmitteenä ja likaisia vaateryysyjä pään alla. Outo nainen istui vieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä vedellä.
'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun voin puhua.
'Olkaa nyt vaan huoletta! Te tarvitsette lepoa. Haluatteko mitään?' sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotavaa. Kieleni ja sydämmeni oli niin kuiva että luuli niiden pakahtuvan; minä join hyvän siemauksen, sitten vaivuin taas alas. –
Viikon päivät olin minä maannut – niin sanottiin – kun minä toinnuin täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he huomasivat minun jo niin paljon voimistuneen, että voin vaaratta totuuden kuulla, selvitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin nähty eikä kuultu, kuin hän silloin ovesta ulos töytäsi. Kartanolla oli hän mennessään tavannut erään työtoverinsa, ja tälle oli hän sanonut menevänsä niin kauvas, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe!"
"Ja niin hän meni?"
"Ja niin hän meni, huolimatta vähääkään minusta ja lapsistaan."
"No, veikö hän tuon toisen mukanaan?"
"Ei, hän jätti meidät molemmat."
"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."
"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt, vaan oli peljännyt minun vihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen vaimon palkannut minua hoitamaan.
Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni. Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin hänelle ystävällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä itkimme sitten yhdessä epätoivon kyyneliä.
Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi. Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun vuoteeni vieressä ja hoiteli minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta vakuuttanut olevansa naimaton mies ja tahtovansa naida hänet, kun vaan kerran kirjat saadaan tänne.
Viikon päivät sairastin minä vielä, mutta lapset olivat aina mielessäni. Kun voimistuin niin paljon, että kykenin, vaikka heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt olen."
"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja syvä huokaus puhkesi rinnastani.
"Paljon", sanoi hän tuskin kuultavasti.
Minä satuin silmäämään hänen kasvoihinsa. Suonenvedon tapaisia värähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa vavahteli. Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja vaahtopureet rupesivat pursuamaan suusta; hän oli kaatumavikainen. Me riensimme hänen avuksensa, varomaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huivit valuivat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella hänen päässään ison haavan. – Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska, ennenkuin hän tointui.
"Teidän päässännekin on suuri haava", sanoin hänen toinnuttuaan.
"Nämät molemmat minä sain viimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin aseella löi hän tämän haavan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja pyörryin minä... Siitä sain myös kaatumavian; ei minulla ole ennen tätä ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun. – – Vaimo-parka! –
Junan vihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten asemapaikalle. – – Vaimo parka!
Sade ei ollut vielä lakannut, vaan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme vaimon avonaisen lastivaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä yhtään kattovaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia muitakin miehiä; mutta koko aikana en voinut olla ajattelematta ja katsomatta tuota turvatonta ja kärsinyttä naista.
II.
Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta-vaimo, vaan rauta-morsian, mutta ovathan he jo jokseenkin yhtä maata.
Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan vaunuun, jossa minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli säkissä joku kova ja isonlainen esine, joka kovasti kumisten kolahteli vaunun pohjaa vasten, kun he niitä kokoihinsa nakkelivat. Juna meni sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja vähin tutkimisin selkeni minulle, että nuot säkeissä olevat kovat esineet olivat tyhjiä lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista viinaa.
Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen, jotka näyttivät vasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset tavallisesti pitävät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä oleva kumiseva astia. He asettuivat erilleen muista, toiseen päähän vaunua, eivätkä näyttäneet välittävän muista vaunussaolijoista mitään, sillä he näkyivät saavan hupinsa toisistansa. He olivat siroja ja kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän kasvojensa piirteet olivat päälliseksi niin viattoman näköiset, ett'ei niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, vilpin tai petoksen merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi vivahtanutkaan vastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi näkemälläni.
Vaunuun tuli samalta asemalta eräs tuttavani; hän istui samaan ryhmään, mihin minäkin olin itseni sijoittanut.
"Keitä ovat tuo nuori herrasväki, jotka istuvat toisessa päässä vaunua?" kysyin minä tuttavaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua kuin että he ovat joitain herrassäätyläisiä.
"Eivät ne ole mitään herroja", sanoi tuttava huolettomasti.
"Mitäs sitten?"
"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."
"Olkoonpa vaikka vaan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttävä mies hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.
"On, komea mieshän se on – – onhan se", sanoi tuttavani. "Ja sangen siivo mies", jatkoi hän tovin vaitiolon perästä.
"Onko tuo nuori nainen hänen vaimonsa?"
"Ei, ei se ole."
"Sisarko?"
"Eipä sisarkaan."
"No tottapa hän joku on; morsian, vai?"
"Oikein arvattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian; arvasittepahan viimein", sanoi hän nauraa virnistellen.
"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"
"Eikä ole."
"Mistä hän on?"
"Hän on – – en minä tällä kerralla häntä muista."
"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"
"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin; lapsuuden ystävät kuuluivat olevan."
"Matkustavatko he nyt kotipuoleensa?"
"Eivätkä matkusta. He ovat täällä kuulutetut ja kohta he vihitäänkin; menevät nyt kaupunkiin häävarustuksia noutamaan", selvitteli tuttavani.
Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tavasta heitä – noita nuorikoita, jotka olivat menossa häävarustuksia noutamaan. Terveyden puna hehkui heidän kasvoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältävän elämän halua, toivoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuvituksia pyöri mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toivoista ja ... pettyneistä toivoista, – iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni. – – Voi kuinka erikaltaisilta näyttivät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa vaunuissa yksinään kykkivä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta. –
Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen vaunusta poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta vaimoa ja noita onnellisia nuorikoita.
Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt liikkeellä. Yksinäni kävelin Pohjolan valoisana ja kauniina kesäyönä, sillä kaikki ihmiset olivat lepäämässä päivän kuorman ja helteen perästä. Uljaat kasvit rehottivat uhkeina kaikkialla, kohotellen itseänsä taivasta kohden, vastaanottaakseen lehdillään yön viileyden virkistävää voimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen sijaa koko yönä.
Kun aamu tuli ja ihmiset nousivat ylös, aloin toimitella niitä vähäisiä asioita, mitä minulla oli siellä ajettavana.
Junan piti palata sinä päivänä kaupungista, sentähden menin jo varaselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi. Työmiehet olivat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan tekivät he hikoillen kovaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset olivat kokoontuneet asemalle. He pitivät keskenään jos jonkunlaista iloa ja leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhaltelivat ja viheltelivät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa viheltelee; toiset taasen surittivat ja visertelivät niinkuin konduktööri tekee lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset kaikkialla olivat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka odottivat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aivan lähellä oli seisomassa kattopäällisiä tavaravaunuja; niiden takaa juoksahti nyt poikanen nauraa virnistellen, tarkastelemaan, minkä vaikutuksen hänen petossignaalinsa oli tehnyt.
Niin, vihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttaviani tulevaksi. Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä avonaista, rautatien tarpeilla kuormitettua vaunua, ja oikein, siinähän ne tuttavani tulivatkin! Iloisesti he noikkasivat minulle hyvää päivää ja viittoivat, junan vielä liikkeellä ollessa, niinkuin hyvälle ystävälle ainakin, että tulisin heidän vaunuunsa, missä he ratakiskojen päällä istuivat. Tuo kaupungista palaava sulhoisparikin vilkutti silmää minulle niin ystävällisesti. Olihan aivan luonnollista, että oitis nousin siihen vaunuun, jossa hekin olivat, tekemään taasenkin seuraa.
Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan vettä taivaan täydeltä. Semmoisessa ratakisko-vaunussa ei ollut minkäänlaista kattoa ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten taisimme.
Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuivat he nytkin eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä vaunua jonkun naula-laatikon päällä, suojaten siinä sateenvarjolla itseänsä; siihen oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rovittu. Sulhanen asettui aivan toiseen päähän vaunua, vaunun korkean ja ainoan päälaidan viereen seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin palavasti hehkuivat, vaan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen. Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua vireille, mutta turhat olivat yritykseni, sillä puhetta ei vaan syntynyt.
Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen, puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että morsiankin tuli iloisemmaksi; vähitellen vetäysi hän meitä lähemmäksi ja koetti tavasta jotakin sanoa meidän puheemme väliin, mutta huomaamatta, vastaamatta näyttivät ne sulhaselta jäävän. Minä koetin kaiken tavoin saada poistetuksi nuo synkät varjot, jotka olivat heidän kauniille kasvoillensa laskeuneet: toivotin heille onnea ja iloista häiden viettoa, ja mitä muuta semmoista hyvää vaan suinkin keksin, yhteisesti he kiittelivät noista hyvänsuovista toivotuksistani, mutta mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.
Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytävää ei ollut vielä keskentekoisella asemalla, rata oli vaan pengerretty koko joukon ylemmäksi muuta maata.
"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.
"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen tuimasti ja äkkiarvaamatta.
Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.
"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.
"Mikäkö minulle tuli...? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo aikaa mikä on tullut. Minä olen kauvan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt minä sen teen; – minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot", sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.
Koetimme häntä tyynnyttää, vaikittaa ja puhella hänen velvollisuuksistansa, mutta hän raivostui yhä enemmän ja silloin huomasimme hänen olevan juovuksissa.
Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta vaunusta syvään radan vierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiveen murskaksi povitaskussaan olevan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi ottamaan vaunussa olevat tavaransa, mutta niistä huoli hän viisi, möykkäsi ja teuhasi vaan.
Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä vaunusta alas. Luulimme hänen taittavan niskansa ja tarjosimme hänelle apua, mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään raivostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen voipi juopuneelle, raivostuneelle miehelle.
Me nostelimme vaunusta pois heidän tavaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli häävarustuksia. Tuo kiiltävä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään oleviin kiviin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä innostuneena pieksi hän laukkua sitä raivokkaammasti kiviin. Tuota teki hän niin kauvan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään muuta kuin heliseviä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia ja niin niiden nyt kävi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta muut ihmiset estivät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä oleva täysinäinen astia hänen raivoltansa varjelluksi.
Siinä rautatien ojassa oli paljon vettä. Meuhatessaan kommeltui sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa rypenyt sika. Kyllä olivat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit vaatteet!
Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin voi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi vaan pois tyköänsä, eikä sanonut tahtovansa häntä nähdä enään koskaan.
Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian vihdoin kävelemään sitä kohden. Aivan lähellä oli komeita, monenväriseksi maalattuja, vankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden kävellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä vai sulhoansa vaiko – ihmisiä? – Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä – muiden tähden. Ehkäpä hän meni metsään keventämään ensikerran eläessään sydäntänsä muiden tähden ja häpeämään muiden tähden – niin – ehkäpä. –
Juna lähti nyt ja sinne he jäivät. Olin kuullut sanottavan, että seppä on siivo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juovuksissa. Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, vai alku elämän leikkiin? – Kenties ... olen sitten jäljestä päin kuullut, että he kuitenkin viettivät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin, että se tapaus olisikin ollut sattumus vaan.
SOKEA.
Kesäinen aika on. Köyhä vaimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu kylän läpi menevän maantien vieressä. Nuorempi, kuusi ikävuottansa elänyt poika on uppo-sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena syntyäkin; vanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.
Kova aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hyväksi usealla katovuodella peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja petäjäisestä laitettu ravinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuvain haamujen seassa, niittäen vähällä vaivalla runsaan saaliin, sillä vähäväkiset olivat horjuvat saavutettavat. Tuon hiljaisesti, mutta varmasti liikkuvan kuolon-enkelin katkaisevan viikatteen iskun alle sattui vaimon mieskin, ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut. Murheesta rasitettu vaimo ei voinut työllään elättää itseään ja lapsiansa, varsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatavissa, ja sentähden oli hänen täytynyt turvaantua kaikkein katkerimpaan elämisen keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla kovia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli vedeksi sulaa. Semmoista oli hän viimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui hän tuossa maantien vieressä sydäntänsä vuodattamassa.
Vaikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kovasti kohdellut näön suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun ottamatta tervettä ruumista ja terävää, vilkasta sielua, oli hänellä tavattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa melkein kaikki virret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa. Näitä pojan hyviä lahjoja käytettiin välikappaleina armoleipää anellessa, sillä heti taloon tultua veisasi tämä kauniilla, vähän väräjävällä, surullisen viehkeällä lapsen-äänellänsä ovipielessä jonkun virren värssyn. Veisaaminen teki kuulijoihin erilaisen vaikutuksen, aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli: välisti se synnytti pilkkaa ja ivaa, välisti taas syvintä myötätuntoisuutta ja sääliä.
Vankka oli talo, jossa viimeksi käytiin. Selviä leipämöykkyjä makasi myötäänsä talon pitkällä ja valkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä läpi katovuosien, vaikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää. Monen hyvän vuoden säästetyt viljavarat riittivät talossa koko katovuosien ajaksi.
Senkin talon ovipieleen tultuansa veisasi sokea poika tavallisuuden mukaan virren värssyn. Kun värssy oli loppunut, kuului isännän kolea ääni:
"Luuletteko tuolla kujeellanne voivanne laiskuuttanne peitellä?"
"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saavat, semminkin kun ei ole minkäänlaista työtä", rohkeni vaimo pahan mielensä seasta sanoa.
"Työtä on aina tekevällä, unta makaavalla, mutta halua puuttuu", pitkitti tyly isäntä.
"Älkää, hyvä isäntä, noin kovasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä omaannehan kiellätte ... me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme ... mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää...", sanoi vaimo ja pillahti katkeraan itkuun.
"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on viimeinen keino ... vaivaisilla kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte laiskuuttanne peitellä – kyllä minä teidät tunnen. Vai ette ole syypäitä ... tekisitte työtä ... hyvä isäntä! vai niin ... mutta ei minusta millään tavalla tule niin hyvää, että laiskoille mitään antaisin. – Ei näille sitten saisi puhuakaan ... pötkikää tiehenne ja paikalla", pauhasi isäntä, ärtyneenä vaimon oikeutetusta puheesta.
Murheellisena ja murtuneella sydämmellä vetäysi vaimo lastensa kanssa talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet voimansa eivät myöntäneet hänen pitemmälle mennä levähtämättä kuin tuohon tienviereen, johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä vuodattamaan. Kovin kaiveli hänen sydäntänsä ihmisien kovuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat vuodet ja jolloin hänen miesvainajansa vielä eli. Ainahan sitä silloin joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuvoin tehtiin työtä ja vuovattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turvatta tylyn maailman keskelle näin kovina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olevan kykyä itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin, ikäänkuin se olisi kenen vika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä kovin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korvansa rupesivat suhisemaan, ja ajatukset tuntuivat menevän sekaisin, eikä hän saanut viimeiseltä selville, oliko pojan sokeus muiden vai hänen vikansa – ehkäpä se oli hänen.
Juuri kun vaimon ajatukset olivat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä heidän luoksensa. Murheellinen vaimo kohotti päänsä ja loi katseen tulijoihin. Oli niinkuin kylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa, niin karsasi kylmä väre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkenivät hänen sekavat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista oli saman talon jykeä isäntä, josta he vast'ikään olivat lähteneet, ja tämä näky se hänet sai kylmiä väreitä tuntemaan ja horroksista selvenemään. Molemmat miehet seisoivat päin tienvieressä istujiin, tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilvehymyssä. Tuo tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, vaan hän tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli huomannut heidän lähelle taloa pysähtyvän. Hänen kumppaninsa oli talossa silloin kun vaimo poikinensa kävi almua anelemassa, mutta hän oli kamarissa, ja siksi ei vaimo häntä nähnyt. Hänkin oli vankan talon omistaja ja selvän leivän isäntä. He olivat talon isännän kanssa ryypiskelleet, niinkuin yhdenarvoiset kunniassa ja varallisuudessa ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä olivat hyvästi pöhnässä; molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he olivat vartta varten tätä retkeä vasten hankkineet.
"Ostakaa, hyvät ihmiset, minulta tämä luuta", sanoi tuttu isäntä, kohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.
"Ja minultakin tämä", säesti toinen.
"En, hyvät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun tilani", sanoi vaimo surullisesti.
"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia elätettävinä, jotka nälissään huutavat leipää. Me emme kerjää; me olemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta ... ostakaa nyt kuitenkin!" sanoi isäntä syvällä, pilkallisella ivalla ja ikäänkuin viitataksensa, että vaimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja lapsensa.
"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi", sanoi vaimo purskahtaen taas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän syvän pilkkansa.
Tämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä veisaamaan n:oa 29 vanhasta Suomalaisesta virsikirjasta, alkaen toisesta värsystä. Kun ensimäiset säveleet helähtivät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:
"Koska julma jumalaton
Vallan pääll' on
Täytyy köyhän kärsiä", j.n.e.,tulivat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteivät he voineet paikalta liikkua. Poika veisasi virren loppuun asti, ja miehet seisoivat siinä kuin kivettyneet. Kun virsi loppui, rupesi poika murheellista äitiänsä lohduttamaan.
"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet ovat rikkaita ja ylpeitä, mutta he eivät uskalla tehdä meille pahaa", sanoi hän.
Sitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi veisaamaan: "Kaiken minun turvan panen, O Herra sanas pääll'" j.n.e. Vähitellen tyyntyi äiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; vähitellen vetäysivät he jotakin mutisten pois.
Kymmenen vuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä kukaan ei ole vielä palannut – maan mustiin multiin hänen vaivansa ja murheensa ovat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla – tuskinpa muistavatkaan ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua vaimoa. Se on sokea poika, joka niin tekee. Yksinänsä ja turvatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä koskaan sokeudella solvaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja vaaterepaleitansa, eikä ainaista viluansa. Tämän tähden kuihtui hän kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut mikään miltään; hän suri ja itki vaan ja hän olisi niin mielellään seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Vihdoin ottivat armeliaat ihmiset hänestä vaaria; he toimittivat hänen ihmisten ilmoihin ja laittoivat hänelle välttämättömimmät elämän tarpeet.
Vähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi, siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä pimeät olivat yhä ne valon lähteet, jotka luomisessa olivat semmoisiksi määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä ennenkin oli ollut, armoleivän aneleminen. Talosta taloon, kylästä kylään kulki hän veisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut syväksi ja vahvaksi miehen rinta-ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin, ja kumisten vyöryivät pyöreät äänet vahvasta rinnasta. Sokean aisti oli teroittunut tuiki teräväksi ja muisti oli hänellä verraton. Sentähden oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja, joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin elävästi ja luontevasti kuin olisi hän ollut elävä orja. Niissä paikkakunnissa, joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina tervetullut. Kaikki kuuntelivat niin mielellään hänen veisuutaan, satujansa ja kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyivät häneen niin, että he häntä oikein ikävällä odottelivat. Ja kun he huomasivat hänen tulevan, hyppäsivät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan: "sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he tiesivät nyt saavansa kuulla kauniita satuja.
Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hyvä toimeentulo, sillä ihmiset olivat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä vaikka ihmiset olivatkin hyviä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleivältä. Tämä ajatus vaivasi häntä yöt päivät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta muillekin ihmisille, mutta vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois vieroittaa, ei vaan hän voinut saada sitä mielestänsä pois vieroitetuksi. Vihdoin kasvoi tämä tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän voinut kauemmin itseänsä pidättää, vaan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä elättelemään, ja ihmiset ohjasivat häntä talosta taloon.
Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi hänen askeleensa puhtokunnan vankimpaan taloon. Kun hän pääsi ovenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tavallisuuden mukaan veisata:
"Vaikk' täytyy maata monen
All' murheen pitkältä,
Ja kerjät' edes oven,
Syödä leipää kyynelten", j.n.e.Ovea vastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla lavitsalla istui vanha ukko, nolkutellen sauvallansa lattiaan. Kun ensimäinen sävel vyöryin kumahti, vavahti ukko ja sauva lakkasi nolkuttamasta. Jos veisaaja olisi ollut näkevä, olisi hän ehkä tuntenut paikat ja huomannut, kuinka ukko vapisi, mutta hän ei ollut näkevä, ja siksi ei hän nähnyt mitään, veisasi vaan värsyn loppuun asti.
Kun värssy oli lopussa, nousi lavitsalla istuva ukko sauvaansa nojaten ylös.
"Oletko sama sokea poika, joka kauvan sitten äitisi kanssa kävit meillä ja tuolla maantien varrella veisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko värisevin äänin.
"Sama olen, isäntä kulta", vastasi sokea oven suusta pelokkaasti.
"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja haavoittanut hurskaan äidin kärsivää sydäntä. Jumala on sittemmin kovasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni valo, ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Vaimoni ja kaikki lapseni ovat kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta vaikka niin paljon olen vastoinkäymisiä kohdannut ja vaikka silmieni valo on kovalla kivulla pimennyt, on Jumala kuitenkin avannut sieluni silmät. Voi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylväänä elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä anelet armoleipää. Minulla on ajallista tavaraa ja minä voin palkita sinulle tekemäni vääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turvaa molemmillekin. Nyt saat kerjuusauvasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta leipää. – Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.
Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasivat toisensa, tarttuivat he syliksi ja itkivät kuin pienet lapset.
Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarvinnut enään kulkea paikasta paikkaan, ovipielissä veisailemassa ja peloissaan odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt valmis, puuttumaton ja murheeton ruoka, terveet, puhtaat verhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen. hänen ei tarvinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi ruoka-ateriaa; hän sai vaan olla ja elää kuten itsensä halutti. Vaikka niin oli ja vaikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hyvyys tuntunut armoleivältä, sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja vilpittömästä sydämestä.
Molempien sokeain elämä kävi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili satuja ja kertomuksia, ja vanhempi kuunteli osanottavaisesti. Ne tekivät ukkoon välistä niin syvän vaikutuksen, että hänen valottomat silmänsä muljahtelivat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta kuivat lähteet eivät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauvallansa nolkuttelemasta lattiaan, vaikka hän sitä piti muulloin melkein vakinaisena työnään. Väliin taas veisaili Matti ajan kuluksi ja se virvotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena kuivalle ja karulle maalle. Monasti päivitteli ukko, kuinka huonosti hän on käyttänyt aikansa näkevänä ollessaan, kun hän ei ole viljellyt mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin olisi siitä nyt iso hyöty.
Monta hauskaa keskustelua pitivät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi eräänä kertana Matti ukolta:
"Vieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla tuolla maantien vieressä?"
"Sitä en tiedä."
"Kuinka se niin on?"
"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän vai ei."
"Minkä tähden hän pois lähti?"
"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoavaa; se lienee ollut syynä hänen lähtemiseensä."
"Jäikö hänelle perhettä?"
"Jäi vaimo ja lapsia, muutamat vielä aivan nuoriksi."
"Hyvä Jumala! Kylläpä se on surullista", sanoi Matti ja tuli miettivän näköiseksi.
Kun tovi oli oltu vaiti, sanoi ukko: "Mitä sinä nyt niin syvästi mietit?"
"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita."
"Kuinka kummallisia?"
"Ettekö tunne olevanne mitään vailla?"
"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän tarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?"
"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aivan tärkeää."
"Mitä se olisi?"
"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme voi hyväksemme käyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi meidän toisiemme täydentäminen hyvin vaillinaiseksi", sanoi nuorempi sokea miettivästi.
"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista väikkynyt, vaikk'ei se ole voinut kypsyä selväksi ajatukseksi; mutta emmehän siihen mitään voi", sanoi vanhus.
"Ja kuitenkin te voitte asian hyväksi laittaa, jos vaan tahdotte."
"Minä?!"
"Juuri te."
"Kuinka ja miten?"
"Minkälaisia lukumiehiä ovat talon palkolliset?"
"Kovin kehnoja; eivät he voi selvästi lukea."
"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he ovat? He tuntuvat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."
"Eräs kohta aikaihmiseksi tuleva tyttö heistä on parhaita lukijoita; lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."
"Ja tietysti siivo."
"Niin siivo kuin suinkin ihminen olla saattaa – entä sitten?"
"Te otatte hänet palvelukseenne, ja hän lukee meille tavasta; se tulisi eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli nuorempi sokea.
Ukon silmät muljahtelivat, sauvan nolke lakkasi kuulumasta ja äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli tovin aikaa pitkittynyt, kohotti ukko päänsä ja huokasi syvästi.
"Ehdotuksesi on oivallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättävästi.
Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin hyvä olla; he ymmärsivät toisensa.
Seuraavana päivänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja iloisen luontoinen, seitsentoista vuotias tytön heisakka, jota ei suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräväjärkinen ja omasi hyvän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä viehkeydestä, mikä niin usein kauniissa sukupuolessa tavataan.
Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aivan heti ruvettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja sillä tavalla karttui kirjasto karttumistaan.
Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hyviä kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikävää työtä, sillä hänen vilkas luontonsa ei olisi niin kauvan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta vähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi voinut toisin tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen. Suurena apuna tähän olivat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun tuli eteen joku syvempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selvä; nuorempi sokea oli tähän paras.
Näin tavoin tulivat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttivat sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin väkisin pakoittanut heidät vastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin lukemiseen, ett'ei hän voinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää voitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun sivistynein talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut velvollisuudesta, vaan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän voi seurata aikaansa.
Väliajat tekivät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he käsikoperolla voivat tehdä. Näin tavoin kuluivat heidän pimeät aikansa hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin ravintoa.
Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä nuorempi sokea on painanut vanhemman valottomat silmät viimeisen kerran umpeen, ja hän on tuonen tuville osannut kulkea yhtä erehtymättömästi kuin näkeväisetkin. Rajalan Reetukin on vielä talossa, mutta hän ei ole enään palvelija, vaan vankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on hänen miehensä ja talon isäntä. Vanha sokea on perillisettömänä ollen antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli, palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli valaissut hänen pimeää ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman sokean ja Reetun kädet, ja toivottanut heille korkeimman siunausta. Näitä viimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittivat kiitollisuuttansa hyväntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauvan ei heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaiseva viikate iski pois heidän jalon ystävänsä ja hyväntekijänsä. – Kauvan he surivat ja muistelivat häntä.
Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean miehensä veljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli puutetta kärsivänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton leipä; toiset hänen sisaruksensa olivat hajonneet mikä mihinkin ja olivat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä, kämpien tavasta isänsä polvelle, silittelemään hänen kasvojansa ja hyväilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huvitusta.
Eräänä talvisena iltana astui tupaan vanha lumittunut ukko, sillä nyt oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lavitsalla, kiikutellen polvillaan kahta tervettä poikaansa.
"Elääkö tämän talon sokea isäntä vielä?" kysyi hämäräisestä ovensuusta tulija, sittenkun hän oli ensin hyvän illan toivottanut.
"Vielähän tuota eletään; kuka on niin outo vieras, joka minua kysyy?" sanoi sokea isäntä.
"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terve sentään isonajan eteen", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden. Tämä pani lapset pois polveltaan ja nousi seisomaan vieraan tervehdystä vastaanottaakseen.
Kun vieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen taaksepäin ja sanoi: "Mitä minä näen, ei tämä ole hän."
Kumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisivat kivettyneet.
Samassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä seisovaa, hämmästynyttä vanhusta kiinteästi ja tarkkaavaisesti, samaten tämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.
"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä", virkahti vanhus viimein ja lähti kompuroimaan ovea kohti.
"Isä, isä!" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.
"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?" sanoi yhä enemmän hämmentynyt ukko seisahtuen.
"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?"
"Niin oikein ... nythän tunnen sinut ... äänikin on Reetun... Jumalan kiitos kun tapasin vielä yhdenkään omaisistani elävänä... Mutta onhan sinusta tullut oikein komea tyttö..."
"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä", sanoi emäntä hilpeästi.
"Talon emäntä! Ja minkä talon?"
"Juuri tämän talon."
"Kuinka tämä on selitettävä – kuka on miehesi?"
Emäntä viittasi lavitsalla istuvaa sokeaa miestänsä.
"Onko kova-onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?" sanoi ukko.
"Ei mikään kova-onni; hän on synnynnältään sokea", selitti emäntä.
"Kuka ja mistä hän on?"
"Muistatteko köyhän vaimon sokeaa poikaa, joka veisaillen aneli armoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on", selitti emäntä.
"Hyvä Jumala, vai hän! Minä muistan aivan hyvin sen ilkiteon, ja totta puhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin silloin juovuksissa ja en voinut punnita tekoani... Anna anteeksi, kelpo vävyni!" sanoi ukko, meni sokean vävynsä luo ja tarttui häneen syliksi.
"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt hyväksi. Olkaa vaan tervetullut, kelpo vaimoni isä; kaikki mitä meillä on, on teidänkin", sanoi sokea.
"Kaikki tämä on pelkkää arvoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä en ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin sinä, rakas tyttäreni", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.
"He elävät kaikki", sanoi Reetu.
"Äitikin?"
"Äitikin elää vielä, ja hän on meillä."
"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen ... miks'et ole, rakas lapseni, minulle tätä ennen sanonut? – Sallikaa minun tavata häntä ... elävät kaikki..." hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.
Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle ilmoitettu mitään edeltäpäin.
"Eukko kulta! Voitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan ... sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki vika ei ole minussa", sanoi ukko ja tarttui vaimoonsa syliksi.
Vaimo parka tyhmistyi niin kovin tuosta vähääkään aavistamattomasta kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti itsensä ukon syleilystä, ja viimein sai hän suurella vaivalla sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"
"Voi, voi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo vanhennut, ett'ei hän tunne, mutta vanhentunut on Anna raukkanikin ... kyllä minä olen oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu ... todista sinä Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.
"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä", todisti emäntä.
Muori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään vierasta tarkemmin. Nyt tunsi hän hänet. Kyyneleet rupesivat valahtelemaan hänen rypistyneitä kasvojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauvan puristi hän äänetönnä sitä. Arvokkaalla maltillisuudella kertoi hän mielenliikutuksensa, eikä virkkanut muuta kuin: "Kelpo vävymme luona on minulla ollut hyvä turva, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan pääsi päälle."
Koko talon väki katsoi avossasuin tuota outoa tapausta.
Nyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: "Kova elämän kohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin kipeä, ett'en voinut sitä surkeutta nähdä, mihin he olivat joutuneet, vaan syöksyin ulos maailmaan siinä vakaassa toivossa, että voisin työlläni vielä jotakin takaisin voittaa. Tätä aatettani en uskaltanut kenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saavani siitä kuulla pilkkaa ihmisiltä. Kauas vieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä kuollakseni, säästin ja surin. Muutaman vuoden kuluttua oli minulla niin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin pitkälliseen tautiin, jonka vuoksi ei ollut toivoakaan kotiin päästä. Vihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että voin yrittää, ja nyt olen tässä. – Vävymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on myös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toivottavan, mutta tässä voin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä näyttää. – Kun tulin kylään, luulin tapaavani vanhan, sokean tuttavani, saadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä on niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aivan pyörällä, enkä ymmärrä asiain menosta vieläkään mitään. Sentähden pyydän minä, että isäntä ja emäntä veisivät minut muorineni johonkin eri huoneeseen, että saisimme vapaasti siellä jutella."
Pyyntö täytettiin kohta. – Vielä aamupuoleen yötä näkyi heidän kamaristaan valkea.
Viikon päätä levisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on ostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä huonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt vielä rahaa. Pian muutti ukko muorinsa kanssa omaan vanhaan kotiinsa, ja hajallaan oleva perhe koottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi. – – Ilo oli rajaton ja täydellinen.
Sokea isäntä hallitsi vankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa oli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki nytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan-oloon tekivät sitä lapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän valottomat ajat hupaisemmiksi.
Semmoista oli sokean elämä. Ja vaikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli hänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkevän.
KUIHTUNUT VESA.
I.
"Tuossa tuo poika vetelys taasen laiskottelee kaiken päivän eikä mene mihinkään asiaan, vaikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen ihmisen alku! Ei vähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut elättämään."
Näin puhui Jykylän vankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuvan ja jotakin kirjaa lukevan Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen huonetta.
Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika vetäysi nurkkaan ja pillahti katkeraan itkuun.
Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen terävä silmänsä miten asiat olivat; arvasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hyväluontoinen, helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein ovat, ja rakasti sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen parastansa.
"Älä itke, Antti! Minä arvaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin väkivaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kova luonto, jota hän ei voi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea lievennellä ja lauhentaa sitä niinpaljon kuin vaan voimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä vaan voimme, olla hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.
Poika vaan itkeä tihisti eikä voinut mitään sanoa.
"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino. Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.
"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika itkunsa seasta.
"Oliko sinulla taasenkin kirja?"
"Oli."
"Vai niin! Ilmankos isä niin vihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena muiden lukemista. Koe nyt viedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.
Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.
"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän vielä tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa vaan asiaasi. Kyllä vielä saat kylläksesi lukea... Minä koetan lauhentaa ja lieventää isäsi mieltä, että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä vielä perästä parempaakin tulee", lohdutteli äiti.
Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.
Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista vuotta täyttänyt. Hän oli valkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokasvuinen ikäisekseen. Ollen siivon- ja hiljaisen-luontoinen, olla nyhjerteli hän melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut taipumusta eikä halua kovaan ruumiilliseen työhön. Vasta pitäjääseen perustettuun kansakouluun paloi vaan hänen mielensä, ja siitä hän puhui äidillensä, milloin vaan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia, joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai hän kovaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän saakka tullut täytetyksi.
Nykyinen Jykylän isäntä oli tavallista pitempi, luiseva mies. Hän oli mustanvihakka, pitkämuotoinen ja varustettu jotenkin isolla kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään oli hän neljänkymmenen vuoden iässä ja kauvan aikaa oli hän tunnettu ankaraksi hevoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet kovaluontoiseksi ja hyvin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän ollut oikein hyvässä sovussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi tahi vaan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen-ominaisuutensa vuoksi antoivat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä-kisko" tahi "suuri-kisko" Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää vaan takapuolella, sillä Jykylän Israeli isäntä ei suvainnut itseänsä muutoin nimittää kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden vihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin tahi – suuhun.
Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies ja Antti-pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, vaan isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia vuosia takaperin. Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan. Vaikka tämä tapaus tuntui kummastakin kovin katkeralta, niin tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä voinut kukaan toiseksi muuttaa. Mutta eipä heidän tarvinnut lumellesuin jäädä, sillä vankan perinnön jätti poismennyt jälkeensä. Viisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän välkeässä ja siistissä kivinavetassa ja kahdeksan kiiltokarvaista ja pyöreää hevosta korskui tallissa. Viljaa seisoi monet aitat ja salvot täynnä ja valmiita rahoja oli tuhansia sekä velkakirjoissa että puhtaana rahana.
Jonkinmoista arvokkaisuutta Israeli oli voittanut jäykkyydellänsä ja varallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olevan; ja sen vuoksi sai hän Jykylän rikkaan ja vielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan hänet toiseksi miehekseen.
Tämä se oli, joka täydellä isäntävallalla hallitsi Jykylän isoa omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli vaan nimeksi, sillä katsoen siihen arvokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan, annettiin kaikki valta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska katsottiin heidän olevan parhaat kasvattajat; äiti ja poika iloitsivatkin tästä, sillä heidän olisi ollut vaikea luopua toisistansa.
Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin tullut "pitkä-kisko", jonka vallan-alaisuus tuntui kovin rasittavalta ja tuskaloiselta. Sillä vähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän vaan tahdottomina välikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin vaan siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tavaroitaan ja on suotta tarpeetta hänen ristinään ja vaivanaan. Semmoisesta ajatustavasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kovaan ruumiilliseen työhön, vaikk'ei suinkaan hänestä vielä semmoiseen olisi ollut. Joka päivä, illasta hiljan ja aamusta varhain, olisi poika rukan pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan. Mutta vaikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan lempeätä sanaa eikä silmänluontia, vaan kiukkua, ylönkatsetta, käsipuolesta nakkelemista ja muuta kovaa kohtelua sai poika raiska kyllä viljalta. Jos Antti sitten milloin kävi koululla ja sai sieltä jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, kävi hänen tavallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen käyneen.
Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kovin kipeää hänen sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hyvyydellä lievennellä isännän kiivasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita, suurinta pilkkaa ja ivaa, vieläpä joskus sopimatonta kohteluakin. Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä, päinvastoin puhui hän aina hänestä kunnioittavaisesti ja kehotti häntä pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän vaan käskee ja sanoo.
Vaikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan välillä, näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan. Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päivät, ja hänen selvä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä valossaan; näitä ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian vaikuttamaan pojan terveyteenkin, sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.
II.
"Minä haluaisin sinun kanssasi, Israeli, keskustella eräästä asiasta!" sanoi eräänä iltana Jykylän emäntä isännälle, kun he olivat kahdenkesken kamarissa.
"No, mitä vaan? Eihän vaan sitä ainaista vanhaa virttä?"
"En oikein ymmärrä, mitä sinä tarkoitat tuolla vanhalla virrellä, sillä eihän virret koskaan vanhene", sanoi emäntä.
"Tarkoitan tuota pojan kohtaa, josta alituistaan saapi kuulla yhtä ja samaa narinaa."
"Oikein sinä arvasit, sillä hänestä juuri aioinkin puhua."
"No, anna kuulla! Senhän arvasinkin, että 'tästi' on taasenkin häneltä; mitähän hyvää tuosta otuksesta nyt rupeaa kuulumaan?" sanoi isäntä ivallisesti.
"Älä nyt, Israeli, noin halveksivaisesti puhu ihmislapsesta; onhan hän ihmisen alku, niinkuin kaikki muutkin, ja sentähden sopii hänestä ihmisellisesti puhua", sanoi emäntä loukkaantuneena.
"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt hänestä olisi sanomista", sanoi isäntä käskevästi ja voitollisesti isäntävaltansa nojalla, vaikka hän tunnossaan tunsi itsensä voitetuksi.
"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti-poikaa kansakouluun ensi syksynä, kun hänellä on niin kova halu sinne päästä?"
"Senhän minä arvasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista."
"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?"
"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin vesilintua nakkiamaan; jos hän vielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen koiran ruokkijaa. Älä livertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan tule mitään", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.
"Voi, kuin sinä, Israeli, olet kovasydämminen ja tyly", sanoi emäntä ja purskahti katkeraan itkuun.
"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on akkain viimeinen valtti, mutta onneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja voin vakuuttaa, ett'eivät ne naputa niin mitään", sanoi isäntä kylmästi ja lähti suuttuneena pois.
Emäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos poika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hän tunsi tunnossaan, että asia siitä vaan pahenisi.
Sinä yönä emäntä ei voinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt ja nykyinen elämänsä. Mikä suuri väli niillä kuitenkin oli. Ennen oli elämä niin keveätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin ei ristit ja vastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta, sillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä toisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys, hellyys ja ihmisellisyys meni aivan hukkaan, juuri kuin kuumille kiville, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, vieläpä pilkkaakin saapi nyt vaan kaiken hyvyytensä ja rakkautensa edestä. Näitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä välttämättömyys olisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään mitään mahdollisuutta pois päästä.
Näitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kovin onnettomaksi. Viimein puhkesi hän vuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä voinut itseänsä hillitä, vaikka kuinkakin olisi koettanut voimiansa ponnistaa. Vihdoin jaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen terävä järkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta valkene miehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän lempeydellä ja kärsivällisyydellä, aina ja lakkaamatta, vaikuttaa elämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaavansa siitä, ennenkuin tuo kova sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi hän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loivat uutta voimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja hän vaipui aamun koittehessa virkistävään, vaikka lyhyeen uneen.
Mitä emäntä oli luvannut, sen hän pitikin. Hän ei antanut yhtään nurkuvaa sanaa, ei yhtään nurjaa katsetta, vaikka isäntä olisi ollut kuinkakin junsa ja kärtyinen. Sopivissa tilaisuuksissa muistutti ja neuvotteli hän, kuinka hyvä se olisi, kun Antti poika pääsisi kouluun ja kuinka kiitolliseksi poika tulisi isälleen, jos tämä täyttäisi hänen hartaimman halunsa. Emäntä ei ollut kuulevinaankaan isännän kylmiä ja ivallisia vastauksia, naureli ja leperteli vaan, juurikuin asiat olisivat olleet parhaassa sopusoinnussa.
Ajanpitkään ei isännän jäykkyys voinut aivan seisoa tuon alituisesti lehtävän lempeyden edessä, vaan vähitellen rupesi se heltimään ja lievenemään, vaikk'ei hän tuntunut periaatteissansa muuttuneen. Tätä emäntä juuri oli odottanutkin, ja hän iloitsi sydämmessänsä ja toivoi.
Sillä tavoin oli aika kulunut siihen asti, että koulu kohta avattiin syyslukukaudeksi. Emännän sydän alkoi täyttyä pelvolla, sillä asialle ei oltu tehty vielä ratkaisevaa päätöstä.
"Älä nyt, Israeli, ole paha! lupaatkos, ett'et ole...? Pojan tekee niin mieli kouluun ... eikähän tuosta isoon työhönkään vielä oikein ole ... kyllähän hänellä vielä on aikaa... Poikaparka nääntyy ja surkastuu surusta, kun ei pääse... – Älä nyt, Israeli, enään kiellä, mutta sano, että kyllä hän pääsee... Poika riepu olisi niin mielissään ja minun olisi niin hyvä olla... Ethän kiellä, ethän...?" puheli emäntä taasenkin eräänä iltana isännälle.
"Minkähän suuren sitten luulisit pojasta tulevan, jos hänet kouluunkin panisi?"
"Enhän minä hänestä suuria toivokaan, mutta antais hänen koettaa; aina hän siellä kuitenkin jotakin oppisi."
"Sinun mielestäsi poika pahasesi on kai liian hyvä talonpojaksi, vai kuinka?" sanoi isäntä tylysti.
"Voi, älä niin sano, Israeli! Minun mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan semmoista ajatusta; luulen vaan, ett'ei talonpojallekaan olisi miksikään haitaksi, vaikka hänkin saisi jotakin oppia. Suotta kai sinä, Israeli, vaan semmoisia puhut; et suinkaan sinä sitä todella sano ... enkä minä usko kuitenkaan, vaikka vielä mitäkin sanoisit, ett'et sinä päästä ... en vaikka..." sanoi emäntä, ja katsoi miestänsä lempeästi silmiin.
"Paremminhan tuo poika on sinun kuin minun ... totta nyt pane hänet mihin ikänä tahdot", sanoi isäntä tylysti, mutta myöntyvästi.
"Kas niin, Israeli, arvasinhan minä, ett'et sinä voi kieltää ... ilman aikojaanhan sinä vain olet estellyt ... tiesinhän minä sen. Nyt on minun ja pojan niin hyvä olla", puheli emäntä iloissaan ja oli kiertämäisillään kätensä isännän kaulaan, mutta tämä työnsi yhtäkaikkisesti hänen pois luotansa ja meni yrmeän näköisenä pois.
III.
Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla vielä luokallakaan, sillä tänään on ollut vasta sisäänkirjoitus ja huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi. Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen, koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuvioineen. Hänen kirkkaat silmänsä liitelivät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; voi jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän väsyisi vaikka opetettaisiin yöt ja päivät, kunhan vaan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja tukaloista siteistä, ja liitelisi avaruuksien halki, aina tähtitaivaisihin saakka.
Tämä tämmöinen vapaantumisen tunne ja hyvä mieliala oli poikaan herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selvemmäksi. Koko hänen mennyt, lyhyt elämänsä tuntui vaan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraavana yönä ei hän ollut voida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu mielessä.
Iloisella mielellä poika riensi seuraavana aamuna kouluun. Vakaisena kuin vanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuvon, mitkä opettaja suustansa laski. Kun muut koululapset menivät neljännes-tunnille, ei Antti liikkunut paikaltaankaan, istui vaan siinä tarkastellen ja muistellen sitä, mitä viimeksi oli opetettu.
Ei kulunut kovin monta päivää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja tarkkaavaisuudellansa vetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei saanut pojalta ainuttakaan väärää vastausta. Opettaja korotti Antin ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi valvomaan hänen terveyttänsä, laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa, sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuvan, jos hän saisi mielensä mukaan päivät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.
Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen nuori, tietoja janoova sielunsa oli jo monta vuotta pyrkinyt. Nyt hän sai oppia ja mielinmäärin väliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt. – Voi kuinka hyvä oli nyt Antin olla.
Tuossa uudessa kasvatustavassa tunsi poika entiseen verraten niin suuren välin kuin yöllä ja päivällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona, oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkyvää, joka teki elämisen tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin vapaalta, kehittävältä ja kasvattavalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina putoavan pois, ja lakkaavan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä isäpuolen kovuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuvoen häntä niinkuin omaa lastansa.
Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä poistua vähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin tämä muutos tuli näkyviin, tuli poika terveemmän näköiseksikin; hänen kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet ja terveemmän värin.
Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etevin heistä sekä halussa että taidossa.
Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja vapaata kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä joskus pyhinä kävikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti kotiansa kesäluvaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään aatteiltaan muuttunut, vaikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla vihasi ja ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin pitkälle, että kaikki ihmiset kauhistelivat sitä, samassa kuin he surkuttelivat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka vielä koskaan ole kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä kuin tuokin on. Olisi hänestä voinut tulla korkeintaan semmoinen, että olisi voinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.
Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan sivuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä vihaisesti mulkoilematta; kävipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin vaan hänen vähäiset voimansa sallivat, mutta mikään ei auttanut, eikä hyvittänyt tuota pitkäkiskoista mielialaa.
Kun Antti oli koulussa olleessaan saavuttanut vapaampaa ja iloisempaa mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman-ikäistensä kanssa, mutta tämäkin huvitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä halusta sai isäpuoli hyvää maata vihallensa ja piti sentähden poikaa kovilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon, missä oli saman-ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruvettiin sitten pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset ihmettelivät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken, ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena kävellä jurpotella pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, vaan otti poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olevalla karsitulla kuusenoksalla tavattoman kovasti ja raa'asti. "Vai tänne sinä nyt olet tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten samassa vielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.
Kaikki kauhistuivat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolevalla oli mielessä panna jyrkkä vastalause tuommoista käytöstapaa vastaan, mutta eivät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.
Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen kävelemään kotiinsa. Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli vedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Vasta aamulla voi hän äidillensä selittää surunsa syyn, vaikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.
Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura-saarnan. Hän aikoi pojan kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän vaan vielä yhden kerran uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille; samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi paljon valtaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee päätöksensä toimeen panemaan.
Vaikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääväisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä joutavien kirjojen lukemisesta. Vaikk'ei hän hyväksynytkään miehensä kovaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatava kotona pysymään ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten turmelevan hänen nuoren ja viattoman sydämensä.
Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kovin alakuloiseksi. Se vapaa kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saavuttaneensa, katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys valtasi sielun ja mielen. Kaikki seurustelu toisien saman-ikäisten kanssa lakkasi niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei isäpuoli eikä äitikään suvainneet. Kovassa ruumiillisessa työssä meni näivettynyt ja kaipaava elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja pyhäpäivät olivat pitkiä kuin nälkävuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa-ajat kävivät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toivoi lukukauden alkamista, niinkuin päivää yleneväksi.
Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin vapaampia käsitteitä. Vähitellen rupesi hän lupa-aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä tutkivasti lupa-aikainkin jouto- ja lomahetkinä.
Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkasvattajana ja mitaten muita omalla mitallaan, ei suvainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Välistä kävi kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri-toimessaan, semminkin kun hän sattui hyvälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea, vaikka kirjassa olisi ollut pukin sarvia ristissä. Mutta toisinaan ei hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi vaan ja päästeli suustansa rivoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti poika hyväkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.
Eräänä tuommoisena hyvän toivon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli isäpuoli huoneeseen.
"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.
"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.
"Se on lorukirja, vie se heti pois", määräsi isäpuoli.
"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hyviä asioita."
"Minkälaisia?"
"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja muuta kirkonväkeä ole olemassakaan."
"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."
"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"
"Katkismuksessa."
"Mitenkä niin?"
"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen välikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, veden haltioilta, tontuilta ja muilta senkaltaisilta.' – – Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti isäpuoli katkismusta.
"Ymmärrän kyllä, mutta aivan päinvastoin kuin te. Eihän siinä ole sanottu, että semmoisia todellakin on, vaan että semmoisia ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy vielä nytkin, jotka uskonsa perustavat niiden olemiseen, vaikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota he luulevat tällä epäjumalan palveluksellansa kunnioittavansa. – Minun täytyy sanoa, että te ymmärrätte aivan väärin katkismuksenne", sanoi poika uhkarohkeasti.
"Pidä suusi kiinni ja vie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne sinun kirjasi ja houreesi ovat, että tekevät Jumalan sanan valehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.
Ei ollut poika raiskalla muuta neuvoa, kuin lähteä viedä nyrkyttelemään mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen välin.
IV.
Aikaa on kulunut muutamia vuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etevimpänä oppilaana loistavasti suorittanut tutkintonsa ja saavuttanut parhaan päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotovastusten ja isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatavina. Mutta isäpuolen ja Antin väli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja ruveta valvomaan hänen kasvatustaan.
On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruvetaan opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti poikaa ja toivon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa säännöksessä luuli hän olevan veräjän auki mielihalullensa. Äidillensä ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä mielihaluansa ja valaista asiaa niin hyvin kuin suinkin voi, ja ajanpitkään rupesikin se vaikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat antoivat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan opinnoitansa. – Niin, Antti on nyt lyseolainen.
Vaikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saavuttanut sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli, sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotavat olivat ryöstäneet osan hänen luonnostansakin. Vakaisena kuin vanhus ja synkkänä ja ujona kuin sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutoverien kokkapuheet, pilkat, viisastelemiset, vieläpä käsiksi käymisetkin, kaikki ne olivat yhtäkaikki, ne eivät herättäneet Antissa pienintäkään huomiota eikä vastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi voinut tuntea hyvää eikä pahaa.
Eivätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystävyyden yrityksetkään, joita useat koulutoverit usein koettivat hänen kanssaan solmiella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toveri tuli hänen majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäväksi ja synkäksi, että toisetkin ikävystyivät ja synkistyivät siitä. Jos tämä ei vaikuttanut siihen määrään, että toverit olisivat poislähteneet, antoi Antti selvin sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tavoin raukesivat kaikki ystävyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja viimeinen sieltä lähtemään, ja lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia merkitty.
Tämmöinen jäykkyys ja vakaisuus vaikutti ajanpitkään tovereissakin sen, että he rupesivat Antille antamaan arvoa ja kunnioittamaan häntä, eikä yksikään heistä enään antanut hänelle rivosanaa.
Vaikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystävä, johon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystävä oli Antin kotipitäjässä asuvan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli kouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä väli iässä, opissa ja arvossa ei estänyt heitä tulemasta mitä sydämmellisimmiksi ystäviksi.
Oskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto oli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä työllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut. Tämä teki sen, että vaikka Oskari olikin viattomissa asioissa leikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia vakaisia asioita käsiteltäissä vakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntavan kautta oli hän voittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin koulutovereiltaankin, vieläpä kaikilta ihmisiltä koulun ulkopuolellakin.
Nämät molemmat ystävykset olivat eri tavalla kehittyneet. Oskarin vanhemmat olivat tosi-sivistyneitä ihmisiä, eivätkä vaan tuommoisia pintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanovat itsensä sivistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Vapaina kaikista epäluuloista, kehittivät he jo aikaisin poikansa totuuden tuntoa ja tämä vaikutti terveellisesti pojan vastaiseen elämänjuoksuun. Kuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta palavammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistivat kodin ahtaat käsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eivät nämätkään voineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eivätkä masentaa sitä opin halua, joka hänessä aina paloi ja jonka valossa hän pyrki sen perille, mutta sangen masentavan vaikutuksen se kumminkin häneen teki.
Vaikka ystävykset olivatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet, oli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi ehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsivat oikeaksi, eivätkä poikenneet siitä oikealle eivätkä vasemmalle puolelle. Oskari huomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä kaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtävissä ja kuultavissa, ja tämä se oli, joka veti hänet likemmäksi Anttia, vaikka tämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarvinnut kauan toisiinsa tutustua eikä ystävyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se semmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa voinut sitä koskaan häiritä; olipa niinkuin he olisivat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa sielun lävitse.
Alusta alkaen, kun he ystävyksiksi tulivat, käyttivät he joka-ikisen loma- ja lupahetken seurustelemiseen. Vapaasti vaihtoivat ja ilmoittivat he aatteitaan toisillensa, arvostellen ja tehden niistä päätelmiänsä, ja näin tulivat he toinen toisensa sisälliseksi kasvattajaksi. Avonaisesti ilmoittivat he toisillensa sekä ilonsa että surunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisivat sulautuneet yhdeksi sieluksi.
Tämä rupesi terveellisesti vaikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja umpimielinen luonteensa rupesi aivan itse tietämättään saamaan tästä virkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla oleva luulevaisuus, joka oli kodin kasvatuksella häneen isketty, rupesi hänestä vähitellen haihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis havaitsi, ilostutti jälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystävänsä synkkämielisyyden vaikuttavan vahingollisesti hänen terävään ymmärrykseensä ja yleviin pyrintöihinsä. Noissa välillisissä, vapaissa keskusteluissa oli Oskari koettanut varovasti vaikuttaa siihen suuntaan, että olisi saanut ystävästään tuon lannistavan tunteen pois vieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin vaikuttaneensa, oli hänen sisällinen ilonsa täydellinen.
Antti rupesi nyt vähitellen suvaitsemaan toisiakin koulutovereitaan, vieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi. Vähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää oli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä toverilla. Ystävät olivat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän vaalin kautta, Oskari ja Antti valinneet koulutoveristosta, sillä heillä, ainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin valitsijoilla itselläänkin oli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä vaihtelevammaksi ja iloisemmaksi, mutta vakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä mitään ylimielisyyttä ja rivoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti jotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta miehissä hälvästiin, ja sillä tavalla kaikki halpamaisuus tukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa niinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa valiojoukko.
Sekä Oskari että Antti olivat luokallaan ensimäiset oppilaat. Opettajakunta ihmetteli Antin terävä-älyisyyttä ja kykyä pikaisesti oppimaan vaikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt huomaamatta pojan arvokas vakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä oli vallitsevana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken tämän tähden kunnioittivat he häntä suuresti; he pitivät häntä luokan kruununa ja toivoivat hänestä paljon.
Sillä tavoin kului vuosia, ja ystävykset kohosivat luokalta luokalle. Vuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja jäntevä oli hänen vartalonsa, ja kun siihen vielä lisäksi tulee hänen pyöreät, verevät ja täyteläiset kasvonsa, siniset lempeät silmänsä ja vahva, mustanruskea tukkansa, ei kukaan voinut mieltymättä häneen katsoa.
Koulun loma-ajat oleskelivat ystävykset kotipitäjässään. Kun ei Antti voinut isäpuolensa vuoksi mennä kotiinsa loma-aikaa viettämään, toimittivat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään, asumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystävysten hartain toivo, ja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.
Pitäjän pastori oli hyvä tuttava Oskarin kotona, sentähden kävi hän perheineen usein siellä vieraana. Pastorilla oli seitsentoista vuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla vieraisilla käynneillä aina mukana.
Lapsuudesta pitäin oli Antti tavasta nähnyt pappilan Lotta-neidin, eikä hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut nähnyt neitiä. Tällä välin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja viehättäväksi neidiksi. Hento, keveä, melkein ujomainen käytöksensä ja hurskas kainoutensa enensi vielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.
Pastori nyt kuten ennenkin kävi perheineen vieraina ja kun Antti uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin syvän vaikutuksen, että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään vetäysi hän toiseen huoneesen, selvittelemään sekavia ajatuksiansa ja jäähdyttämään polttavaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.
"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään vieraille seuraa", sanoi hän.
"En veliseni voi... Minä en voi hyvin, – salli minun olla yksinäni!" pyyteli Antti.
Oskari luuli, että hänet on taasenkin vallannut tuo vanha synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen vierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei Antista voinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä vielä nytkin tavantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti vieraille seuraa tekemään.
Antti meni ullakkokamariin, joka oli ystävysten yhteinen huone. Hän avasi akkunan ja siitä virtaava raitis iltakalveen ilma teki hyvää hänen hätääntyneelle sydämellensä.
Hän tunsi häiriönsä syyn; ja sen vuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä kanssa: "Olisiko mahdollista...? Ei, ei ole...! Mutta onhan ennenkin semmoisia ihmeitä tapahtunut, – kummempiakin ... miks'ei nyt voisi niin käydä? Mutta ystäväni Oskari...? Missä suhteessa hän on häneen...? Hehän ovat lapsuuden ystävät... Mutta ei, ei, ei ... heidän välillänsä ei voi olla mitään ... ei mitään, sillä heidän välinsä on niin vapaa ja avonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin olisi... – – Mitäs minä nyt? Teenhän väärin ystävääni kohtaan, kun annan tuommoisille ajatuksille valtaa, sillä olisihan hän sen minulle ilmoittanut, jos vaan heidän välissänsä jotakin semmoista olisi."
Tämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut salassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hyvän oppinsa ja vakavan elämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä havainto virkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen valossa sai hän kaksinkertaista voimaa ja rohkeutta mieleensä. Vaikk'ei hän voinut omantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään vikaa, että hän olisi mitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän kuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja ankarammin valvomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän kerran voisi saada Lotan omaksensa.
Tuo haaveilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen hänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastavansa kaikkia ihmisiä ja jos hän olisi voinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.
Tämmöisessä mielentilassa oli Antti, kun Oskari taas tuli hänen luoksensa. Avoimin sylin juoksi Antti ystäväänsä vastaan ja sulki hänet syliinsä. Hän ei voinut pidättää itseänsä, vaan kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja siinä hän sitten itkeä nyyhki.
"Mikä, Jumalan tähden, sinulla on, Antti?" kyseli Oskari hätäilevästi.
"Ei mikään" sanoi Antti ja irroitti itsensä hänestä.
"Oletko kipeä?"
"En."
"Sinä, ystäväni, olet nykyään niin kummallinen, ett'en ensinkään ymmärrä sinua", sanoi Oskari hämillään.
"Totta kyllä on, että minä tuolla alhaalla ollessani sain jonkunmoisen pahoinvoinnin puuskan, mutta nyt se on ohitse. Minä olen nyt niin iloinen ja rakastan sydämeni pohjasta kaikkia ihmisiä, erittäinkin sinua, ystäväni. Sinä minua ymmärrät ja sinuun voin rajattomasti luottaa", puheli Antti, tarttuen toistamiseen syliksi ystäväänsä.
"Olipa hyvä, ett'ei se sen pahempaa ollut, sillä minä pelkäsin pahinta. Mutta kummallinen sinä sittenkin olet, sillä noin iloinen et ole ennen koskaan ollut, etkä tuolla lailla puhunut", sanoi Oskari.
"Se kyllä taitaa olla totta, mutta sallithan, ystäväni, minun olla iloisen, sillä tästäpuoleen aion semmoinen olla", sanoi Antti.
"Sydämeni pohjasta suon sinun olla iloisena, sillä tarpeeton suru ja synkkyys lannistaa sekä sielua että ruumista. Ei mikään ole minulle suotuisampaa kuin se, että kaikki synkkyys katoaisi sinusta, jota et voine kieltää itsessäsi löytyvän; siihen suuntaan olen koettanut vaikuttaa sinuun ja sen iloisempi olisin, kun voittaisin mitä olen tarkoittanut", haasteli Oskari siinä luulossa, että Antti oli nyt iloinen sentähden kun hän oli karsinut synkkämielisyyden.
Kauan, myöhään yöhön, haastelivat ystävykset iloisesti niitä näitä. Vihdoin nukkuivat he makeaan uneen.
Antti oli uskonut ystävästään, ett'ei tämä mitään häneltä salaa, mutta tästä hetkestä pitäin oli hänellä itsellänsä jotakin semmoista, jota hän huolellisesti salasi ystävältään ja kaikilta muilta ihmisiltä.
Pastorin perhe edelleenkin kävi usein nimismiehellä vieraina ja kävivätpä hekin pappilassa. Antti oli iloisempi väliaikoinakin tuon ensimäisen kohtauksen jälkeen, mutta kun hän vieraisilla ollessa tuli Lotan pariin, tuli hän niin ujoksi ja vähäpuheiseksi, että kaikki sitä kummastelivat. Hän vältteli muita ja istuskeli yksinään jossakin nurkassa; erittäinkin karttoi hän niitä ryhmiä, missä keskusteltiin jotakin asiasta. Ei sekään saanut häntä rohkeammaksi eikä puheliaammaksi, vaikka pastorikin useat kerrat puhutteli häntä kunnioittavasti. Pastori tavallisesti selvin sanoin antoi tietää, että Antista suuren neronsa ja kykynsä sekä vakavan elämänsä vuoksi toivottiin paljon; mutta ei sekään auttanut, sillä hän vaan häpesi ja punasteli näitä kuullessaan. – Niin, Antti rukalta loppui kaikki rohkeus ja uskallus ollessaan hänen parissaan, jota hän sydämmessään kenenkään tietämättä rakasti ja jolle hän oli koko vastaisen elämänsä pyhittänyt.
Vaikka Lotta olikin vienon kaino, oli hänen käytöksensä kuitenkin vapaa ja ujostelematon. Eräänä kertana tuli hän Antin luo ja sanoi:
"Mikä teitä vaivaa kun te olette niin arkamaisen ujo? Meille muillekin käypi ikäväksi tuo ankara ujoutenne. Olkaa hyvä ja tulkaa tekemään seuraa!"
"Mitäs minä ... enhän minä tämmöinen ... änkytti Antti vastaukseksi ja joutui niin hämille, että hän punastui korvia myöden.
"Minkälainen?" kysyi Lotta, seisoen hänen edessään ja katsoen häntä kysyvästi silmiin.
"Täm ... tämmöinen ... näin, näin – halpa", jankutti Antti, joutuen yhä enemmän pulaan.
"Älkää niin sanoko. Minkätähden te halpa olisitte? Teillähän on terävä pää kuin partaveitsi, ja opettajakuntanne sekä kaikki ihmiset kunnioittavat teitä ... teistähän voipi vielä tulla kokonainen nero. – Teillä ei siis ole mitään syytä pitää itseänne halpana", sanoi Lotta ja meni pois.
Antti tuli nyt oikein hurmauksiin. Lotta oli ollut likellä häntä. Hän oli kuullut hänen sointuvan heleän äänensä, nähnyt hänen hennon ja solakan vartalonsa ja viehkeät kasvonsa, tuntenut hänestä virtaavan lemmen pyhän, polttavan virran. Hän oli puhunut lempeitä ja luotettavia sanoja, viittaamalla omaansa ja muiden ihmisien kunnioitukseen ja samassa hänen tulevaisuuteensa. Ehkäpä Lotta tunsi sydämessään samaa kuin hänkin, – – niin, ehkäpä!
Nämät tunteet eivät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista seuramiestä. Yksinään istuili hän vaan jossakin nurkassa, nauttien niitä tunteita, joita vast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä viritetty. –
Kun vieraat olivat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa. Siellä mietti hän tilaansa ja vertaili nytkin itseänsä ystäväänsä Oskariin, ja hän havaitsi suuren eron olevan hänen ja ystävänsä välillä. Oskari oli aina iloinen ja vapaa kaikessa käytöksessään kaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen vaikuttavan hyvää eikä pahaa ... olihan vaan niinkuin ei olisi mitään erinomaista saapuvilla, ja se oli Antista kummallisimmista kummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole tuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt valtaan, ja vihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin vapaa, – ja kenties on hän vapaa Lotankin suhteen.
Näitä mietti Antti itseksensä. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, kun ei hän ollut niin vapaa kuin ystävänsä oli. Jospa hän olisi semmoinen, avaisi hän heti sydämensä rakastetullensa, tulisi siitä vielä mitä tulisikin, mutta asiain nykyisellä kannalla ollessa ei hän voi sitä tehdä; mutta kerran tulee vielä se aika jolloin voin pyytää häntä omakseni ja sen saavuttamiseksi tahdon uhrata henkeni, kykyni, tarmoni, ja voimani. Niitä mietti Antti.
V.
Vuosia on jokunen vierähtänyt. Ystävykset eivät ole enään samassa koulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa. Antti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta seitsemännelle. Paljon oli hankaloita vaikeuksia tuottanut Antille tuo kaksikielinen opetus, mutta hänen terävä älynsä ja ankara ahkeruutensa voitti kaikki vastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista, sillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan siveellinen kuva aina hänen sydämessään, ja tämä kuva sekä se toivo, että hän saisi hänet vihdoin omanansa syliinsä sulkea, virkisti ja kiihotti häntä kaiken voimansa perästä ponnistelemaan, saavuttaaksensa päämaalinsa, ja tämän tunnon ja toivon valossa jaksoi hän niin paljon.
Juuri tässä samassa kohtasi Anttia arvaamaton vastoinkäyminen. Huomattuaan mitä vaikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa, olivat johtavat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne siten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen oppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista oppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, olivat niin kaukana, heidän kodeistansa, ett'ei heidän varansa riittäneet niissä opintojansa jatkamaan.
Mielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti kansan lapsena, kuinka suuri vääryys tapahtuu kansalle, kun maan koululaitokset ovat vieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle, vaikka ne sen varoilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin häneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen, ja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa itsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän vihdoin, ankarain ponnistustensa tähden väsyneenä, levätä yhden vuoden ja sitten mennä suomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.
Kun Oskari meni yliopistoon, vuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään ullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään kun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien väliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikävöitsi ystäväänsä tämän poissa ollessa; varsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään olevaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toivoa, tuli tämä ikävä oikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjevaihdon kautta koettiin kyllä aatteita vaihtaa ja tunteitaan toisilleen ilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja avosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine hienouksineen tulevat niin elävästi esiin. Suuresti tätä ystävän kaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista seurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja nimismiehelle vieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa, ei hän ujon luonteensa vuoksi voinut sinne mennä. Niillä harvoilla kerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasivat toisiansa, kohteli Lotta häntä erinomaisen ystävällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut lähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin puolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin sattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui poikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun tulevaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, olivat ne melkein pisteleväisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä voinut ymmärtää suoranaisesti kukaan. "Kummallinen tuo Antti", sanoi Lotta semmoisissa tilaisuuksissa usein.
Näin tavoin ei Antti saanut kaipaavalle sielullensa huvitusta mistään. Kansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui useinkin hänen huolensa ja ikävänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina saatavissa, sillä kiireiset kesäiset työt veivät viikkokausiksi ihmiset pois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä hänen korkealle pyrkivä henkensä olisi ollut vailla vasta-alkuja niille tunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuvastelivat, ja niitä ei hän muka ollut löytävinänsä heidän seassaan.
Jo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten vuoksi olla vuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut, että hän tuona pitkänä loma-aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin; kuitenkaan ei tämä aate ollut vielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo ikävän ja kaipauksen tunne kävi kukkuroilleen, joudutti se hänen päätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuvan häntä ja kehoittavan heti ryhtymään työhön.
Nyt tuli Antille toiset tuumat. Hän ryhtyi työhön, ja nyt ei hänellä ollut ikävä, eikä hän kaivannut yhdenkään ihmisen seuraa. Ullakkokamarissa, aatteidensa ja työnsä keskellä, istui hän yöt ja päivät, ja tuskin jouti hän jonkun hetken levähtämään. Kolkkoina pitkinä syksyisinä ja talvisina öinä näkyi Antin ullakkokamarista valkea ja ihmiset arvelivat, "mitähän se tuo poika tekee?"
Näin ponnistellen kirjoitti hän vuoden pitkään paljon kaikenlaisia kirjallisia kokeita. Niissä oli suorasanaisia kertomuksia ja runollisia kyhäyksiä sekaisin, ja niitä oli vuoden työksi niin paljon, että täytyi ihmetellä, kuinka hän niin vähässä ajassa oli voinut niin paljon aikaan saada. Mutta Antin luonne oli semmoinen, että jos hän ryhtyi mihin työhön, teki hän sitä täydellä innolla.
Kukaan ei tiennyt mitä Antti kirjoitti, mutta sen monikin tiesi, että hän kirjoitti mahdottoman paljon. Tämä tietämättömyys tuli siitä, kun Antti ei näyttänyt kenellekään työnsä sisällystä eikä suullisestikaan jutellut niistä. Hän pelkäsi, ett'eivät ihmiset ymmärrä häntä, sen vuoksi salasi hän ahkeran työnsä tulokset. Monenlaisia huhuja ja arveluita kuuluikin tuttavien joukossa tuosta Antin peitetystä työstä.
"Mitähän vainen se tuo Jykylän poika niin ahkerasti kirjoittaa? Ei sitä kertaa mene hänen kamariinsa, ett'ei hänellä ole aina pännä kädessä. Mutta annas kun vaan joku huoneesen astuu, työntää hän heti paperinsa laatikkoon, pännänsä läkkitolppoon ja sitten hän istuu puhumatta, pukahtamatta, synkän ja miettivän näköisenä. Tuommoisessa asemassa ollessaan näyttää hän elävältä kuolleelta tahi jonkunmoiselta kuvapatsaalta, ja hän voisi semmoisesti olla, vaikka kuinka kauan vieras siellä olisi. – Yökaudetkin näkyy hänen kamaristaan valkea." Niin puheli kerran suuressa väkijoukossa Kopolan Kalle-isäntä.
"Hittoko ne kaikki hassut tietää, mitä ne töhräilevät työn puutteessa", sanoi Jörölän Juuso.
"Ei niin pidä sanoa. Minusta ei poika näytä ensinkään hassulta, päinvastoin on hän miettivämpi ja ajattelevampi kuin moni muu ijäkkäämpi koulun käynyt; en ole kenenkään muun huomannut tarkemmin sanojaan punnitsevan kuin hänen", vastusti Kopola.
"Kyllä hän kuitenkin tuohiraamattua kirjoittaa, jos hän kerran kirjoittaa", sanoi Jörölä loukatun tunnolla.
"Minkä sinä tuohiraamatuksi kutsut?" kysyi Kopola puolikiivastuneena.
"Kaikki mikä ei ole Jumalan sanaa", vastasi Jörölän Jussi veltosti.
"Minusta tuntuu, ettet sinä ole lukenut tuohiraamattua etkä muutakaan", sanoi Kopola suuttuneena ja lähti pois.
Tämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi vaan työtään, huolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan tiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän vaan vuodatti sieluaan paperille.
Oskari oli kirjoittanut, että hän tulee kevätluvalle kotiin. Tämä oli Antille odotuksen ja toivon aika. Hänelle, yksin hänelle hän voi avata sydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus ja jota hän ei voinut eikä luullut tarvitsevansakaan hänelle ilmoittaa, kosk'ei hän luullut vielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja runoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eivät olleet toisiansa tavanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa ystävänsä nähtäväksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän ehdottomasti sen alaiseksi.
Odotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa tervehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti Antin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti tovin ystäväänsä ja kyyneleet vierivät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin kuin Antinkin tervehdys.
Eivät olleet Oskarille tuntemattomat ystävänsä kirjalliset harrastukset; kirjevaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi kohtauksen tunteet olivat vähän hälvenneet, otettiin heti Antin työn tulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystävänsä vaatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti, mutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän leikillistä iloisuuttansa. Viimein perehtyi hän jotakin vissiä kappaletta tarkastamaan, ja yhä vakaisemmaksi ja tarkkaavaisemmaksi tuli hän. Viimein vaipui hän niin syvään lukemiseen ja tutkimiseen, ett'ei hän näyttänyt huomaavan ulkomaailmasta mitään.
Tämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä olivat nyt ensikerran tarkastuksen ja arvostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli ystävä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion tämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halveksien luotansa pois heittäisi.
Vähitellen kirkastui Oskarin otsa ja viimein kävivät hänen kasvojensa juonteet tyytyväisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen, suorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän äkisti ylös ja tarttui ystäväänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan puhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa vallassa.
"Minä en ole osannut aavistaakaan, että sinulla on tuommoinen kirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin ovat tarkalla aistilla ja suurella huolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt kirjallisessa työssä", sanoi Oskari selvittyään hämmingistään.
"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattavan painomustetta?" kysyi Antti pelokkaasti.
"No, kaikella muotoa – kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny mitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat esikoisesi painoon", sanoi Oskari.
"Sinä, ystäväni, toivot minusta aina vaan paljasta hyvää", sanoi Antti murtunein mielin.
Tästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystävänsä Oskarin turvin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa vieraina. Niillä käynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuvaa puhettansa. Yksin tämäkin vaikutti jo Anttiin terveellisesti. Vähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen ujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi hän tavasta niin, että hän voi taas toisinaan hymyilläkin.
"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän yksin voipi luoda hieman valoa teidän ujoon luonteesenne", sanoi Lotta Antille eräässä keskustelussa hymyillen.
"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden... Sydän se on, joka vaikuttaa ulkoihmiseen", sanoi Antti punastellen.
"Mitäpä kuolettavia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja semmoisilla opin ja kyvyn lahjoilla varustetulla nuorukaisella kuin te olette", sanoi Lotta.
"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden. Mutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiveä tulee eteen, jotka uhkaavat kaikki pyrinnöt ja toiveet tyhjäksi tehdä, niin uskallus puuttuu ja toivokin katoo, ja silloin ei sydän voi olla iloinen ja rauhallinen, sillä epätoivo pauhaa silloin siellä", puheli Antti vähän rohkastuneena.
"No, johan nyt kaikkea!"
"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?"
"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toivoa; nämät eivät anna häpeään tulla. Ken niissä lujana pysyy, hän voittaa viimein rohkeimmatkin pyrintönsä", sanoi Lotta kokeneen ihmisen arvokkaisuudella.
Tämä keskustelu vaikutti Anttiin taikavoiman tavalla. Hän oli ensikerran eläessään avannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä lempeitä, luottamusta synnyttäviä ja toivoa herättäväisiä sanoja Lotta oli lausunut! Veri nousi Antilla päähän ja korvat suhisivat niin kummallisesti. Hän tunsi punastuvansa korvia myöden ja pelkäsi, että hänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti jäähyväiset ja lähti pois. Kaikki koettivat estää hänen poislähtöänsä minkä voivat, mutta mikään ei auttanut, hän meni vaan. Pappilassa oli oltu tällä kerralla. Sinne jäi vielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut vielä paljon kulunut.
Kun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä vuoteeseen. Hänen yksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsevää ääntä eikä liikettä. Ajatukset saivat vapaasti lentää ja ne lensivätkin. Mutta mikä sekamelska? Ne kiitivät opin korkeimmille kukkuloille, aina parnassolle saakka ... kirjailijamaineeseen – – ne varustausivat kärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toivomaan ja – voittamaan. "Lotta, Lotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa ja toivoa. Itse olet minulle vakuuttanut, ett'eivät ne anna häpeään tulla ja että joka niissä vahvana pysyy, hän voittaa viimein rohkeimmatkin toiveensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja voittaa. Mutta ei! Oskari, Oskari, ystäväni – – ei se niin ole, mutta hän on niin iloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin voisin. Mutta sitä en voi ... niin, minä en voi ... miksi minä olen tämmöinen? ... niin onneton ja niin onnellinen ... yht'aikaa molemmat ... kummallista! mutta minä en kestä tätä kauan."
Tämmöisiä aatteita lensi Antin aivoissa sikin sokin yhtenä myrskynä. Hän ei saanut niistä mitään selvää, eikä kyennyt tekemään mitään ratkaisevaa päätöstä. Veri kuohui vielä nytkin hänen päässään ja semmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa vaipui hän aamupuoleen jonkunmoiseen unen horrokseen.
Kello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä ja raskaalta ja korvat suhisivat vieläkin. Hän huuhtoi päätänsä kylmällä vedellä, virkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisevaa päätänsä.
Hän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän kuitenkin muutaman palan, vaan kauan pyörivät ne suussa, vaikka kuinkakin hän olisi purra vatkannut niitä. Siitä päätään yritti hän kirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena. Mutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekavaa ja asiatonta. Tämän tähden viskasi hän kirjoitusneuvot pois luotaan ja rupesi miettimään tilaansa. Pää käden varassa, istui hän pöydän päässä, nojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti ulkomaailman ja vaipui niin syviin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään, missä hän oikeastaan oli, sitä vähemmin mitä aika oli kulunut.
Yht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuovilta rappusilta. Antti havahtui ikäänkuin unesta. "Mitähän ... ketähän sieltä nyt...?" ennätti hän ajatella kohentaessaan samassa itseänsä.
Ovi aukesi ja sisään astuivat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin heidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousevan veren päähänsä ja kasvonsa punastuvan.
"Toivota nyt, ystäväni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla poislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti suoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun sinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme", sanoi Oskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.
Antti kävi kalman kalpeaksi. Ei nyt veri noussut päähän, eikä tulehduttanut hänen kasvojansa, vaan se pakkausi sydämeen ja siellä saatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella ponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen askeleensa olivat epävakaiset ja horjuvat, ja olipa likellä, ett'ei hän kaatunut.
"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!" sai hän viimein kovalla änkkäämisellä heille sanotuksi, tervehtien vapisevalla kädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.
Hänen äänensä oli soinnuton ja epäröivä, ja sentähden kuului se siltä kuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä sydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja arastelevainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja puolinaisen onnentoivotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja hoiperrellen pois heidän luotansa ja istui hervottomasti pöydän päässä olevalle tuolille, päästäen samassa kumisevan huokauksen.
"Voi hyvä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terve ... mikä sinua vaivaa...? Aivanhan sinä kuolet tuohon paikkaan", hätäilivät kihlatut yhteen ääneen ja kiirehtivät koettelemaan hänen päätänsä ja valtimoitaan.
"Ei minua mikään vaivaa ... pääni vaan vähäsen ... se jo vähäsen tuolla pappilassa ... kyllä se on pian ohitse", koki Antti änkyttää.
"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää avutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.
"Ei, ei sitä tarvita", esteli Antti.
"Sitä tarvitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan toi hän kylmää vettä ja erään naisen.
Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä viilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita. Sitten lähtivät Oskari ja Lotta pois.
VI.
Valtamaantien vieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita huoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla, erään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää virstaa lähempänä ja kirkolle on kolme vertaa matkaa. Sivukulkija ei näe kuin sattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuvaksi, ja moni heistä tulisi siihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleivät he näkisi tuon tuostakin savun tupruilevan tuvan katolla törröttävästä takan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuvan luo ja kolkutti tuvan eteen rakennetun pienen etehisen aina salvassa olevaa ovea. Silloin tuli ovea avaamaan keski-ikäinen, kärsineen näköinen vaimoihminen. Tavallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa, silmäili vaan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos vieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän siellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän nuorukaisen. Huoneessa vallitsi kaikkialla hyvä siivo ja puhtaus. Huoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki vieras niissä kirjoitusneuvot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuvoineen poispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.
Jos vieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua tahi seisoa vaikka päivän, eikä talonväki sittenkään sanonut hänelle yhtä ainoaa sanaa. He silmäilivät vaan rohkeata tungettelijaa epäluulon-alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja jokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuvan, kun vieraalla ei ole älyä mennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttava tuli tupaan, oli tuvan asukkailla kyllä puhetta, vaikk'ei se ollut juuri iloisinta laatua.
Lukija arvaa, ett'eivät nuo tuvan asukkaat suinkaan ole keitään muita kuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on kohdannut sanomattomia vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista kummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset olivat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.
Me tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentavaa vastoinkäymistä, jotka sortivat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt mitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia hänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille molemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä auttamattomiin.
Tunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin isäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen elämäntavan seuraukset eivät voineet olla ilmitulematta, ja nyt ne olivat edessä. Ennenkuin kukaan voi aavistaakaan, oli hän tehnyt konkurssin. Hänen hallussaan olivat sekä äidin että pojan varat ja sinne menivät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta viimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arvannut olla varoillansa ja ottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä itselläänkään ollut varoja maksaa pojan omaisuutta. Vaikka Jykylän isäntä niintavoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen konkurssia osannut hävittää sen niin että kaikki saamamiehet jäivät melkein ilmattomaksi.
Näin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle jääneillä rihkamilla ja sukulaisten avulla olivat he hädintuskin saaneet rakennetuksi tuvan missä he nyt asuivat. Sekä äiti että poika olivat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuvoin valitsivat tuon syrjäisen paikan tuvallensa, jossa he, erotettuna pois maailman pettäväisestä hyörinästä, saisivat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei heillä ollut suuria elämän tarvetten varustuksia, eikä heistä kumpikaan voinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitivät heistä sen verran huolta ett'eivät he peräti hätään tulleet.
Niin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua eikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä ei ollut varoja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi pyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toivo oli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt. Lapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa, jota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus voinut valaista. Mutta kun kaikki toivo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä auttamattomiin asti, sillä ei mikään voima voinut siihen enään luoda valoa, lämpöä ja uutta elämää.
Tuossa elävältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään toimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti epätoivon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä. Hän koetti muiden nähtäväksi luoda kuvauksia ihmissydänten pettyneistä toiveista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa tuovat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä katkeamatta, milloin vaan hänen voimansa vähänkään riittivät. Tämä ankara ponnistus ja sydämessä aina asuva kuluttava ja kalvava murhe heikonsi hänen terveyttään arveluttavassa määrässä. Vihdoin laihtui hän laihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut viimein jäljellä muuta kuin pelkkä varjo.
Mitä hyvää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei mitään; ei ainakaan niistä mitään hyvää tähän asti ollut tullut. Ystävänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon toimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä kauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eivät ne hänen mielestänsä kelvollisiksi tulleet; aina vaan niissä löytyi jotakin epäselvää ja kelvotonta. Siinä toivossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran ehkä kuitenkin jotakin kelvollista syntyisi, saadaksensa niillä vähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.
Pitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin täytti hän niitä elämän velvollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä päällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti; mutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kivenkovaan väittivät, ett'ei hän ollut uudesta syntynyt.
Kappaletta ennen viime tapahtumia levisi paikkakunnassa eräs uusi uskon lahko, joka oli erittäin innokas oppiansa levittämään ja kääntämään ihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla vainusivat he, missä olisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastava ihminen. Kun he jossakin semmoisen huomasivat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa, kääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi tekevään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan taipuvainen kaikellaisiin haaveiluihin, tapahtui aniharvoin, ett'eivät he semmoisten luona voittaneet tarkoitustansa.
Oitis huomasivat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli... He kokivat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle oppiansa. Vähitellen alkoikin tämä vaikuttaa häneen niin paljon, että hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.
Vaikk'ei hän suorastansa hyväksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa, oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soveltui varsin hyvin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän väitelläkin heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään olivat väärässä, mutta jota enemmän hän väitteli, sitä syvemmälle kietoontui hän kiihkeän lahkon pauloihin.
Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia käännyttäjiään oli alituisena vieraana heidän pikku tuvassaan. Tarkalla aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli oli murtunut, kenties vielä enemmänkin kuin sen, jonka he olivat jo puoliksi voittaneet. Yhä kiinteämmälle veti hän paulaansa äidin ympärille, eikäpä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti heidän vallassaan.
Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kovan käskyn äidille, että hänen tuli vaikuttaa poikaansakin ja niin olla välikappaleena hänen pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika mielenhartaudella kirjoitteli, milloin vaan hänellä vähänkään oli aikaa ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean kadotuksen tuottavana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta synnillisestä työstä oli loppu tehtävä hänen huoneessaan, jos hänen oli mieli taivaan valtakuntaa periä.
Tämä määräys huolestutti kovin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinvastoin pitänyt niitä kummallisen sattuvina ja mieltä ylentävinä kertomuksina. Tunsipa hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli voinut semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja virkistyneemmäksi.
Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa vastaan. Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toivoakaan miksikään tulla opin tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.
Tämä tulta leimuava pannan uhka laski äidin kovan koetuksen alle. Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toivo ja lähde koettaa saada kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikävinä hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut viimeisenkin eheänä olevan säikeen poikansa elämänlangasta.
Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä yötä ja päivää. Vaikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut enään niin osanottavainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen hänen halvalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eivät olleet enään niin rauhoittavaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne olivat ikäviä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hyvää eikä pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään, istuihan vaan syviin mietteihinsä vaipuneena.
"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin elävältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.
"Ovatko nämät sitten Jumalaa vastaan?" kysyi Antti oudoksuen.
"Ei, eivät ne ole ... mutta ovathan ne...", sanoi äiti hajanaisesti, sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.
"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toivoa onkaan minulla sitten enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.
"Jäljellä on Jumalan valtakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan luomatta.
"Ovatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan valtakunnalle?" kysyi poika kummastellen.
"Ovat. Ne ovat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen valtakunnallensakin. Ne ovat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja sentähden ovat ne hyljättävät", sanoi äiti synkästi.
Antti hämmästyi kovasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuvan. Veri virtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olevat paperit pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän vuoteeseensa maata ja mietti surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien sinne tänne, tuli hän siihen arveluun, että ehkä se oli vaan satunnainen, tuon synkän vieraan vaikuttama puuska, joka voisi raueta vielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.
Vaikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli hän kuitenkin vielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa vai väärässä, ja tämä pani hänet taistelemaan pitkäksi ajaksi kovaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terveydestänsä, jonka hän tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuvan, jos vaan hän lempityöstänsä vieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kovaan koetuksen ahjoon.
Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli vähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden, eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten, että se kääntyisi taas tuohon ikävään juttuun. Asiain näinkin ollessa kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin vaan vähänkin voi.
Vähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset ovat ainakin synnillisiä ja kadotuksen tuottavia. Niin, kylvetty siemen oli vähitellen ruvennut hänen sydämessään itämään. Tämä tunne vakaantui hänen sielussaan yhä lujemmaksi ja vihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut uskonnolliset käsitteet saivat hänessä täydellisen yli-vallan ja hän tunsi olevansa kauheassa edesvastauksessa, jos ei hän pelastaisi poikansa sielua, vieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja turmiota tuottavasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen tuottavaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan tahtoa vastaan ja joka on niin hirveästi maailmallisesti miellyttävää, että se on ollut hänetkin vähällä eksyttää.
Antti säikähti kovin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen näyttää, kuinka väärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut parhaastakin ihmisellisestä työstä, vaikka kullakin on käsky tehdä työtä leiviskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi vaan mielipiteissään ja julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille pyrinnöille, mitkä eivät suorastansa edistäneet uskonnollisia pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.
Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä kaikkine vastoinkäymisineen ilmestyi selvänä kuvana hänen silmiensä eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi voinut toivonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiveensa ja pyrintönsä olivat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien hylkäämänä tunsi hän itsensä olevan niin kuin oljen korren, joka on heitetty hyrskyävälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky viimein viskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista toivoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olevansa, ikäänkuin vihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana, voittamattomien vastuksien ja esteiden vuoksi riutumaan ja nääntymään. Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän oli pienuudesta pitäin vaalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut nytkään vetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, vaikka kaikki muut olivat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään, jolloin he yhteisen kalvavan surunsa voivat hetkeksi unhoittaa, olivat olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien niitä. Tällä tavalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli hänkin ruvennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa kadotuksen ansaitsevanakin yrityksenä.
Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään. Vähäpuheisena käveli hän paikasta toiseen, viskautuen välisti pitkäksensä sänkyyn; syvästi mietiskelevän hän aina näytti ja tavasta nousi hänen rinnastaan kumiseva huokaus. Ei äitikään puhunut monta sanaa, toimitteli vaan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi sydämessään, nähdessään minkä vaikutuksen hänen puheensa oli poikaan tehnyt.
Tämmöisessä sieluntilassa olivat pikku tuvan asukkaat, kun lähettiläs taasen tuli heille vieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut näkevinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä väliä pitämättä viimeiseltä kirjoitteli vaan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä välin tapahtunut suuri muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi varovasti pojan kimppuun käydä.
"Sinä, nuorukainen, et ole terve", sanoi hän, läheten Anttia.
"En minä itseäni kipeäksi tunne", vastasi Antti kylmästi.
"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai vaivaa sitten joku murhe?" pitkitti vieras.
"Niin tekee .. suru minua vaivaa", sanoi Antti nolosti.
"Ilmoita minulle surusi, ehkä voisin sitä huojentaa", kehoitti vieras.
"Minun suruani ei voi kukaan auttaa", intti Antti.
"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua tuskistansa päästänyt", kiinnitti vieras.
"Mitäpä siitä olisi hyvää, sillä minun suruni syitä ei voi kukaan toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.
"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi vieras toisella tavalla, kun huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla voittanut tarkoitustaan.
"Olenhan minä kirjoitellut".
"Sinä teet tarpeetonta työtä", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia terävästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä vaikuttaisi.
"Minkätähden niin sanotte?" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna nousi hänen muutoin niin kalpeille kasvoillensa.
"Sen vuoksi kuin ne sotivat Jumalan tahtoa vastaan", sanoi hän ja tarkasteli yhä Anttia.
"Minä tiedän, että te olette villinneet äitinikin ja samaa mielitte minullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu", sanoi Antti ylönkatseellisesti.
"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen, joka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka tuottaa kuoleman", sanoi vieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran silmäyksen. Vieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä tuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo vieras lähti tyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siivoa puhettakaan. Hänestä tuntui siltä kuin Jumalan viha kaikella ankaruudellansa olisi maannut heidän päällänsä ja he molemmin olisivat seisoneet kadotuksen kauhean kuilun partaalla valmiina sinne syöstäviksi.
"Voi, voi meitä, rakas poikani, voi kun et sinä antanut hänelle edes siivoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa", päivitteli äiti ehtimiseen itkunsa seasta.
Äidin tila rupesi Anttia kovin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas äitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; vaikea oli nähdä hänen surevan ja olevan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden koki hän häntä lohduttaa miten vaan parhaiten taisi; muun muassa lupasi hän vierasta paremmasti puhutella, jos hän vaan vielä tulisi.
Tämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein entiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja halua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan niin kummalliselta – – hän oli tietämättään puoliksi voitettu.
Tämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista sisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon vieraan kotiaan. Hänet tavattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.
Pian oli vieras siellä.
"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes oikean puheen antamaan?" sanoi hän tylysti Antille.
"Puhukaa vaan, Kyllä minä voin kuunnella", sanoi Antti häpeillen.
"Jumala tahtoo sinut panna kovan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto pitää olla hänen tahtonsa alle annettu", sanoi vieras.
"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?"
"Sinä et ole vielä lakannut synnillisestä työstäsi, vaikka olet kuullut, että se on Jumalan tahtoa vastaan; se on omaa tahtoa, sanon minä", sanoi vieras tuomitsevasti.
"Olenhan minä vielä kirjoitellut."
"Niin, mutta Kristus ja beliaali eivät sovi yhteen."
"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta vastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, vaan on päinvastoin itse totuus", puolusteli Antti itseään.
"Mikä on totuus?" kysyi vieras, ikäänkuin saadaksensa vastustajansa kietoutumaan omaan paulaansa.
"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä itsellemme hyväksi", sanoi Antti varmuudella.
"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi eivät ole hänen totuuttansa, ja sen vuoksi eivät ne pysy, vaan tulevat tulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäivänä."
"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?" kysyi Antti nolosti.
"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen kutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun sydämeen – – ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat hänelle vaan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää maailmalle."
"Kuinka minä siis voisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne antaa?" kysyi Antti neuvotonna.
"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä ne eivät ole hänen tahtonsa mukaisia, eivätkä hänelle otollisia. Heitä pois tyköäsi helma-syntisi – oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä", sanoi vieras käskevästi.
"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden kanssa pitää tehdä?"
"Polttaa."
"Polttaa!" huudahti Antti hämmästyneenä.
"Juuri niin."
"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta."
"Mutta Jumalan aivoitus ei ole ihmisen aivoitus, eikä hänen tahtonsa sinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää omaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani tahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta viaton olen minä sinun vereesi", sanoi vieras ja meni uhkaavan näköisenä pois.
Kauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa vapisi kuin haavanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kasvojansa myöden. Hän tunsi jylisevän tuomion pauhaavan sydämessään, jos ei hän tottelisi sitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.
Vaaleana ja horjuvana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan säilytti. Vapisevin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden kanssa äitinsä luokse.
"Voi, äiti! Tässä nämät ovat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte, kunhan vaan tuo vieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut ... minä en tiennyt niitä niin pahoiksi – – mutta menkää, Jumalan tähden, sen vieraan perään! – – minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä nähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi – – menkää, menkää, äiti!" sanoi hän sisällisestä tuskasta vapisevana.
"Kiitos Jumalan!" sanoi äiti ja meni.
Kauan ei hän viipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa takaisin.
"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkivaltiaan kurittavan käden alla?" kysyi tämä, palattuaan vapisevan pojan luo.
"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita hirmuisia sanoja", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.
"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen ovat, että itse iankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit", sanoi vieras kolkosti.
Iso valkea leimusi takassa ja valaisi liekehtivästi illan tuomaa hämärää. Sen valossa horjui vaalea nuorukainen, heiluen sinne tänne vavisten ja viipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi viivytellen ja näytti horjuvan päätöksessään.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko lähettilään ääni.
Viuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuavaan liekkiin. Lähettiläs oli voittanut ja se liekki, missä äsken oli valmistettu ruokaa hänelle, nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen monivuotista hengen työtä.
"Voi, voi minkä minä nyt tein ... se ei ollut oikein!" huudahti Antti ja horjuen meni hän vuoteellensa.
"Taivaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.
VII.
Sairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuvassa. Ei hän nyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee vaan hän ja tuntee loppunsa lähenevän. Rauhaton on hänen tuntonsa, vaikka ehtimiseen hänen vuoteensa vieressä vakuutetaan, että nyt hän on pelastettu.
Aina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut tunnetuksi, oli Antti karttanut ystävänsä kohtaamista, ja se olikin onnistunut niin hyvin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin. Tämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kovin, sillä hän ei voinut käsittää syytä tähän ystävänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen. Oskari oli koettanut ahkerasti tavata ystäväänsä, mutta aina se oli sipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.
Antti kaipasi sairasvuoteellansa kovasti Oskaria. Kauan oli hän jo pyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Vihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että tämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli kuolevan poikansa viimeinen tahto.
Kun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi... Kun tämä oli tapahtunut, kiersi hän laihat ja näivettyneet kätensä ystävänsä kaulaan, ja kyyneleet valuivat hänen kuihtuneita kasvojansa myöden.
"Voi, rakas ystäväni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua", koki hän nyyhkytystensä seasta änkyttää.
"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt", sanoi Oskari, ja kyyneleet valuivat hänenkin silmistänsä.
"Tahdoin sinua tavata kuitenkin, ennen kun ma kuolen", sanoi sairas.
"Sinä käyt kovin säälikseni; voi kuinka mielelläni tekisin sinut terveeksi, kun vaan voisin", sanoi Oskari.
"Älä minua sure, ystäväni, minua ei voi kukaan parantaa... Kohta pääsen sinne, jossa suruni ja taisteluni loppuvat... Mutta minulla on eräs asia sinulle ilmoitettava, ystäväni."
"Puhu, puhu, rakas Antti."
"Minä pyydän – – älä suutu minuun... Minä olen – – olen ra-rakastanut Lottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin paljon, toivossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa ... mutta toivo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on kauheasti kalvanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt olen sen ilmoittanut", puhui Antti värisevin äänin.
Oskari vaaleni. Nähtävästi ei hän ollut osannut aavistaakaan, että Antilla olisi jotakin salattavaa ollut. Toviin aikaan ei hän kyennyt puhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.
"Miksi et, ystäväni, tätä heti minulle sanonut?" sanoi hän viimein.
"Mitäpä siitä olisi ollut hyvää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä voinut jakaa parhaimpienkaan ystävien kesken. Minä tyydyn nyt aivan hyvin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet saada, eikä kukaan muu. – Sano hänelle minulta terveisiä, että olen häntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin minusta on aika jättänyt... Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee kumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäväni, olet", sanoi Antti.
Oskari ymmärsi ystävänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen kuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystävänsä kalmistunutta, mutta polttavaa poskea vasten, ja siinä he olivat sanattomina; ainoastaan poskien välitse putoilevat kuumat kyyneleet ilmoittivat, että sydämet tekivät tuntehikasta työtä.
"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?" kysyi Oskari toinnuttuaan.
"Niitä ei ole enään."
"Ei ole enään! Mihinkäs ne ovat joutuneet?" kysyi Oskari säikähtyneenä.
"Ne ovat poltetut."
"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?"
"Omalla kädelläni tein sen."
"Runoelmatkin?"
"Kaikki, kaikki ovat menneet, ei mitään ole jäänyt."
"Voi kuinka suuren vahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta ja toimittaa painoon."
"Ei niissä nyt enään ole painamista, kaikki ne ovat menneet, ja menkööt, sillä maailma ei miellytä minua yhtään vähää", sanoi sairas kolkosti.
"Eikö sinulla ole enään mitään jäljellä?"
"Ei mitään."
"Eikö edes yhtään runokappalettakaan, että saisin jotakin säilyyn sinun muistoksesi?"
"Mene itse penkoamaan minun kirjoitus-laalikostani; ell'ei sinne ole sattunut jäämään jotakin kyhäyksen yritystä, niin ei niitä muuallakaan ole", sanoi sairas.
Oskari meni ja myllisti kauan laatikossa olevia joutopaperin paloja. Vihdoin löysi hän niiden seasta erään runokokeen, ja sen kanssa riensi hän sairaan ystävänsä vuoteen luo.
"Tämän minä löysin sieltä", sanoi hän iloisesti.
"Mikä se on?" kysyi sairas.
"Tämä on eräs runo", selitti Oskari.
"Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä sitten siitä jotakin muistaisin", sanoi sairas ja hänen silmänsä ummistuivat puoliksi.
Ja Oskari luki:
"Miks' synnyin?
Miks' synnyin ma – miks' joku muu
Ei eestäin syntynyt?
Miks' unholaan kuin laho puu
On syntyy täytynyt?
Miks' syntyneet ei viisahat
Mun eessäin maailmaan?
Ne joill' ois maineet mahtavat
Ja voimaa varressaan.
Ma synnyinkö noin suotta vaan,
Tai tyhjän tarpeheks',
Tulinko tänne maailmaan
Vaan joukon täytteheks'?
Jos niinkin on, niin totta lie
Täss' sijaa mullekin,
Jost' elon virta minut vie
Sen kovaan leikkihin.
Ja elon tuiman taistoissain
Ma suruin unhotan,
Min tunnen aina rinnassain
Kauheesti kalvavan.
Siis tartun vaikka kalpahan –
En jouda suremaan;
Jos synnyin eloon halpahan,
Käyn siinä kuolemaan.
Niin, syntynyt en loistohon,
Mä synnyin elääksein
Ja ryhdyn työhön, taistohon,
Teen työtä kuollaksein.""Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä pitänyt siinä arvossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen. Sitä kyhätessäni oli minulla vielä toivoa ja uskallusta, jospa kohta suruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa", sanoi Antti ja nähtävästi heikkonivat hänen riutuneet voimansa paljosta voimain pinnistyksestä.
"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?" kysyi Oskari hiljaa.
"Saat", sanoi sairas raukeasti.
Kun Oskari huomasi ystävänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi, ett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä välin maata riuvotti sairas hervottomana, hengittää liehkasten heikosti ja tiheästi. Hänen silmänsä olivat vielä nytkin puoliksi ummistuneina, joiden raollaan olevien luomien alta silmävalkuaiset muljahtelivat. Oskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäväänsä, katseli vaan häntä, tuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.
Vihdoin avasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.
"Vieläpä sinä olet täällä ... luulin sinun jo menneen", sanoi hän.
"Vielä", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.
"Huoleti saamme ainaiseksi jätellä toisemme hyvästi. Kiitos, ainoa ystäväni, kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi!" sanoi sairas heikolla ja sortuneella äänellä, ojentaen samassa näivettyneet kätensä ystäväänsä kohden.
"Eihän asia toki niin liene", sanoi Oskari ja tarttui sairaan kuihtuneisiin käsiin.
"Niin se on, ystäväni; – minä tunnen, ettei asia voi toiseksi muuttua", sanoi sairas ja painoi silmänsä kiinni.
Kun Oskari huomasi, että hänen sielläolonsa alkoi käydä sairaalle rasitukseksi, puristi hän hellästi hänen kättään ja lähti pois.
VIII.
Eräänä kauniina syyskuun päivän aamuna käveli nuori mies nuoren naisen kanssa L—-n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he olivat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea vartalo, ja hento ja viehättävä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä varhaisena aamuhetkenä olivat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden, mihin monta heidänkin omaisistaan oli viimeiseen lepoonsa kätketty. Kumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden halusivat he mennä sinne, missä tunto vainajien muistoista elpyneenä saapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä iäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saavat.
Aurinko oli kohonnut jo taivaan rannan yli, kun he hautausmaan portista astuivat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistivat auringon säteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja voimaa koko luontoon, kullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa istutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen lämmittää niitäkin, jotka vaivoistansa väsyneinä ja kylmenneinä olivat kätketyt maan mustaan multaan.
Hautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he kävelivät. Siellä oli vähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtivat. Sanatonna, äänetönnä istuivat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli nyt rajaton vapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki oli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti aamuvirttänsä heidän edessänsä olevassa puussa, mutta tämäkin vaan ikäänkuin tuuditti heitä syvemmälle aatteisiinsa.
"Pian meni pois meidän ystävämme", virkahti viimein nainen ikäänkuin surusta havahtuen.
"Pian", sanoi nuori mies, vaikka hän näytti olevan aivan ajatustensa vallassa, eikä näyttänyt käsittävän mitä sanottiin.
"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän olisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hyväoppinen ja samassa niin syvämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi vielä nytkin, jos toisin olisi ollut", pitkitti nainen.
"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepäävästä ystävästämme. Se on totta mitä sanoit. Kaikenlaiset vastoinkäymiset jo lapsuudesta pitäin synkistyttivät hänen luonnettansa ja viimein murtivat ne hänen kauvas näkevän ja korkealle pyrkivän henkensä. – Samoin minäkin uskon, että hän eläisi tänäkin päivänä, jos eivät niin useat masentavat syyt olisi häntä kohdanneet", sanoi nuori mies.
"Mutta kuinka hän niin ajattelevana nuorukaisena teki niin ajattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se oli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri vahinko", sanoi nainen.
"Hän ei voinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toivo ja mahdollisuuskin siihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuvan kiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottivat hänen sen tekemään."
"Mutta olisihan hänellä ollut vielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt suomalaiseen kouluun."
"Hänellä ei ollut varoja, sillä isäpuolen konkurssi vei kaikki ja tämä vei häneltä viimeisenkin toivon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on osasi hänen sortumiseensa, vaikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään aavistusta, sitä vähemmin vähintäkään tietoa."
"Mikä se on? Sano rakas Oskari!"
"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän kuolinvuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan."
"Minullakin osaa ... hänen sortumiseensa ... minulle kuolinvuoteellansa käskenyt ilmoittaa...! Mitä tämä nyt on?" sanoi nainen hämmästyneenä.
"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi hän pyrkiä niin paljon, toivossa, että hän kerran saa sinut omaksensa omistaa. – – Meidän yhdistyksemme vei häneltä tämän toivon ja sekin lannisti häntä", selitti nuori mies värähtelevällä äänellä.
"Rakastunut...! Mitä sanot...? Eihän mitään semmoista voinut tulla kysymykseenkään – – enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen mitään aihetta", sanoi nainen hämillään.
"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, – hän kantoi sen mykkänä omassa sydämessään; me molemmat sen nyt vaan tiedämme."
Nuori, kaunis nainen vaikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin aivan käsittämätöntä.
"Antti raukka!" alkoi hän viimein. "Sen sanon sinulle, rakas Oskari, että siinä hän ainakin pani toivonsa siihen halpaan olentoon, joka ei olisi koskaan voinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä toiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet vieläkin paremmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin vaan kerran ryhtyi. Yhdenkään ihmisen tietämättä voi hän rakastaakin sortumiseensa asti. – Hän käy kovin säälikseni, mutta minä en olisi voinut häntä auttaa."
Näin puheli kaunis nainen ja puheen loputtua kiersi hän hennot kätensä solakan miehensä ympärille.
"Minä uskon, rakas Lottani, että se niin on. Vahva vakuutukseni on, että korkein sallimus on meidät toisillemme lahjoittanut ja minä tunnen itseni sanomattoman onnelliseksi. – Kenties oli tuo ystävämme rakastuminen sinuun hänen ainoa hairahduksensa, joka meidän tietämättämme toi hänelle surua. Mutta nyt hänen henkensä on vapautettu kaikista vaivoista, surusta ja tuskista, ja minun toivoni on, että hän on nyt siellä, jossa vanhurskaus asuu, missä hän varmaankin iloitsee onnestamme", sanoi Oskari.
Kuihtuneen nuorukaisen hautakumpu oli tästäpuoleen paremmassa kunnossa kuin yksikään muu L—-n hautausmaalla, sillä saman pitäjän nuori pastori, Oskari E. nuoren rouvansa Lotan kanssa piti siitä erinomaista huolta. Siihen oli istutettu pysyväisiä kukkaispensaita ja kesäisinä aikoina oli niiden juurelle kylvetty monivärisiä kukkasia. Ne esiintyivät jo aikaisin keväällä ja ikäänkuin silmää iskeä vilkuttain kuiskivat: "täällä, täällä lepää kuihtunut nuorukainen."