[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcFioDbrJAU_yGGVe_0y9u4oq41Q5KZS8HhcafsFyX20":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},233,"Elämän havainnoita VIII","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"233-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-viii","233__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_VIII","Rauta-vaimoja; Sokea; Kuihtunut vesa","romaani",[],[],"fi",1899,null,23270,143346,false,14949,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 08: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa\" by Pietari Päivärinta is a collection of narratives written during the late 19th century. This work appears to explore human experiences and emotions within the context of societal hardships, focusing on the lives of women and families impacted by labor, poverty, and personal struggles. It presents characters whose journeys reflect resilience and vulnerability, particularly highlighting the story of a woman and a man connected by their labor on the railway and the emotional turmoil that accompanies their lives.  The opening of the book introduces readers to a rail travel setting as the protagonist embarks on a journey southward amidst the preparations for the railway's inauguration. He encounters a distraught woman waiting for a train, who expresses her desperation to return home to her children. Through this interaction, the narrative delves into her circumstances, revealing a troubled past involving her husband, who has succumbed to alcoholism and abandoned their family. As her situation becomes more apparent, the protagonist's compassion surfaces, leading him to assist her in securing a train ticket. This initial engagement sets the stage for themes of hardship, personal sacrifice, and societal challenges, inviting readers to contemplate the struggles faced by those at the mercy of their circumstances. (This is an automatically generated summary.)",[],366,"Kahdeksas osa Päivärinnan elämänkuvauksia sisältää kertomukset Rauta-vaimoja, Sokea ja Kuihtunut vesa. Tarinat kuvaavat 1800-luvun lopun suomalaista kansanelämää ja yhteiskunnallisia muutoksia, kuten rautatien rakentamisen vaikutuksia työläisperheiden arkeen.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita VIII' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 233. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA VIII\n\nRauta-vaimoja; Sokea; Kuihtunut vesa\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1899.\n\n\n\n\n\n\nRAUTA-VAIMOJA.\n\nPalanen matkakertomusta.\n\n\n\n\nI.\n\n\nMinun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen\n-- ei vaan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs välillä. Rautatie\nei ollut vielä valmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä\nmyöten pääsi rautatien tarpeita kuljettavat junat vapaasti kulkemaan;\nsiinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä\nkotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän vaimonsa ja\nlapsensa saivat myös työjunassa kulkea edestakaisin.\n\nOlinpa semmoisen junan kanssa saanut luvan tehdä tuon pienen\nmatkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei vielä ollut, täytyi jo\nvaraselta mennä asemapaikalle vartomaan, milloin juna menisi sinne\npäin, mihin minunkin oli meneminen.\n\nOli Pohjolan kaunis elokuun päivä. Aurinko paistoi täydeltä terältä\ntukehduttavan kuumasti ja ihmiset puhkailivat töissään vesimärkinä\npalavasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut väkeä kaikilta maailman\nsuunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan,\nsaisiko kyytiä tuon vohvottavan, hihkailevan ja puhisevan höyryhevon\npitkähäntäisessä roikassa.\n\nAika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin\npitkin rataa, ja yksi ja toinen arveli yhtä ja toista rautatiestä sekä\ntuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän\njoukossansa. Vaikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taivaan\nrannalle kokoontua oikein aika jykypilviä, mitkä vähitellen laajenivat\nja taajenivat ja pian olivat peittäneet senkin taivaan kohdan, minkä\nalla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia\nliehuvia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita,\nhuolimatta siitä ensinkään, olivatko ne huolista harmaantuneita\nhaituvia, vaiko elämän toivosta humertavia ja kiiltämisestä sädehtiviä\nkiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita vesipisaroita ja\nitsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.\n\nSamassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arvelin:\nsydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli\nlyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olevilla hiuksilla sekä\npakartuneilla, vetistyneillä ja punottavilla silmillä.\n\n\"Sataa, sataa...! voi kun nyt vielä sataakin...! Hyvä Jumala kun minä\npääsisin kotiin...! enhän tiedä enkä ymmärrä -- -- lapseni?\" supisi hän\nomia aikojaan rivimme sivu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen\nkastuneita hameensa helmuksia.\n\nKaikkien silmät kääntyivät häneen, mutta minä kenties katselin häntä\ntarkkaavaisemmasti kuin yksikään muu.\n\nPian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee\nniin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.\n\n\"Hyvä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!\" sanoi hän taasenkin, mutta\nsamassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä\nnähnytkään.\n\n\"Mihin päin te matkustaisitte?\" kysyin häneltä.\n\nHän säikähti ja nyt vasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi\nturvottuneista ja veristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin\nepätoivoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja\nsanoi ujosti: \"etelään päin\".\n\n\"Mistä te olette kotoisin?\" kysyin taas.\n\n\"H----n pitäjästä\", sanoi hän arasti.\n\n\"Oletteko rautatien työmiehen vaimo?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Onko teidän miehenne täällä työssä?\"\n\n\"Ei, ei se ole ... ei hän ole ... ei hän ole ollut\", sanoi hän\nhätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se\nyritys ei onnistunut ensinkään.\n\n\"Oletteko ennen ollut täällä?\" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi\ntuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.\n\n\"E ... en minä ole täällä ollut ... en milloinkaan\", sanoi hän ja loi\nkatseensa maahan.\n\n\"Kaspas vaan ... jopahan nyt jotakin kuuluu ... olittepa kuitenkin\nviime talvella, vai kuinka? -- tuolla Perkiöllä, 'Vorslummin' alueella ja\nmiehenne oli myös siellä\", sanoi joku samassa joukossa oleva rautatien\ntyömies.\n\nVaimo säikähti niin että hän oikein kohoksi hypähti ja hän tuli\nsemmoiseen mielen hämmennykseen, että hän vapisi kuin haavan lehti.\nNähtävästi oli hän koettanut olla tuntemattomana ja salata jotakin,\nmutta se onnistui näin huonosti.\n\n\"Niin -- niinhän se on ... olinhan ... olimmehan siellä. -- -- Minä\nolen valehdellut teille ... olimmehan me siellä Perkiöllä\", koki hän\nhämmästyneenä änkyttää, ikäänkuin hän olin suuresta pahanteosta\ntavattu.\n\n\"Teillä on siis todellakin mies ja ehkä hän on nytkin täällä vaikk'ette\ntahdo sitä sanoa; muutoin ette kai olisi näin pitkän matkan päästä\ntänne tullut?\" sanoin hänelle, katsellen häntä tutkivasti.\n\n\"Onhan se täällä ... ei täällä, vaan kappaleen matkaa täältä pohjoiseen\npäin ... tuolla Perärajalla. Siellä on hän ollut koko kesän -- -- mitä\nminä hänestä nyt enään mitään salaisin\", sanoi hän, silmäillen tavasta\nminua.\n\n\"Miestännekö olette tullut tänne tapaamaan?\"\n\n\"Niin olen ... sitä vartenhan minä tänne tulin.\"\n\n\"Tapasitte kai hänet?\"\n\n\"Tapasin ... kyllähän minä tapasin\", sanoi hän selin pyörähtäen ja\nkokien parannella huiviaan, saadaksensa hajallaan olevat hiuksensa sen\nalle.\n\n\"Milloin olette tänne tullut?\"\n\n\"Siitä on jo kolmatta viikkoa.\"\n\n\"Kuinka näin pian voitte hänestä erota, kun olette niin pitkän matkan\ntakaa kumminkin tullut häntä tapaamaan?\"\n\n\"Minulla on pieni lapsikin siellä kotona -- -- eihän sitä jouda... Voi\nkun minä pääsisin kotia\", sanoi hän ja samassa alkoi hän tulla hyvin\nlevottomaksi.\n\n\"Onko teillä matkalippua?\" kysyin häneltä, sillä minuakin alkoi\nhuolettaa hänen kotiin pääsemisensä.\n\n\"Ei minulla mitään semmoista ole ... pitäisikö se olla?\" sanoi hän ja\nsamassa yritteli hän menemään sinne tänne, osaamatta kuitenkaan\nmihinkään mennä.\n\n\"Välttämättömästi täytyy teillä semmoinen olla, sillä muutoin jäätte\ntähän kuin kalamiehen koira\", sanoin.\n\n\"Voi hyvä Jumala...! mistään sen saisi...? Minun täytyy päätä ... voi\nminun lapsiani!\" sanoi hän hätäillen.\n\n\"Teidän täytyy mennä konttoriin ja pyytää lippu; muistakaa sanoa, että\nolette rautien työmiehen vaimo -- ja joutukaa, sillä ei tiedä millä\nsilmänräpäyksellä juna tulee\", koin häntä ohjata.\n\n\"Voi hyvä isä! -- -- enhän tiedä koko konttoriakaan -- ja insinööri ...\nminä en tohdi\", hätäili hän.\n\nMinä koetin neuvoa hänelle missä konttori on ja vakuuttaa, että\ninsinööri on ihmisellinen mies, joka kyllä hänen asiansa ottaa varteen.\nMutta jota enemmän minä hänelle tuota selitin, sitä neuvottomammaksi\nkävi hän.\n\nSääliessäni tuota hätäilevää, neuvotonta ja surullisen näköistä naista,\nsyöksähdin minä konttoriin ja otin hänelle matkalipun. Sen kanssa\nriensin hänen luokseen ja ojensin lipun hänelle. Minä näin kuinka hänen\nkoko ruumiinsa tärähteli ja vavahteli sitä vastaanottaessaan. Oliko se\nsen vuoksi kuin hänelle osoitettiin ihmisyyttä, vai siitä syystä, kun\nhänellä oli tiedossa jotakin varmuutta, että hän pääsee nyt kotiin\nlastensa luo, johon hän niin hartaasti halusi?\n\nIlma synkistyi yhä synkemmäksi, sillä taivas peittyi koko näköpiirillä\nniin vahvaan pilveen, että päiväsydännä oli jonkunmoinen hämärä.\nEnsinnä tuli hienoa vihma-sadetta, mutta pian yltyi se niin rankaksi,\nettä vettä valahteli taivaan täydeltä; sentähden koki itsekukin hakea\nsuojaa, mistä parhaiten taisi.\n\nSiinä lähellä oli rautatien halkosuojus ja sinne kiirehtivät kaikki\nodottajat. Kukin koetti täyteen ahdatussa suojuksessa hakea itsellensä\njotakin paikkaa, mihin olisi voinut istua. Halkopinojen pienet lovat ja\nkulmaukset eivät olleet niin avarat, että olisi voinut yhteen paikkaan\nsijoittua isompia ryhmiä; sentähden oli noita sateenpitäjiä hajallaan\nsiellä täällä, pari kolme henkeä yhdessä paikassa.\n\nKauvan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut.\nKysyttiin sähkölaitoksella syytä viipymiseen ja silloin saatiin tietää,\nett'ei se tule vielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden.\nTämän kuultuansa tekeysivät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja\nvarustausivat viettämään aikaansa kuten parhaiten taisivat.\n\nMinä näin, että tuo huomiotani herättävä nainen oli erään toisen naisen\nkanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen\nkoloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eivät olleet minulle vielä\nläheskään selvät, menin minä heidän luokseen siinä toivossa, että\nsaisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun\ntuloni, näytti hän säpsähtävän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö\ntäälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä,\nettä ne olivat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi\nollut viimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä voipi\nkyynelten muodossa näkyville puristaa.\n\n\"Pyydän anteeksi, mutta en voi teitä niin vähällä jättää. Minä luulen,\nettä te ette ole vielä puoliksikaan avannut sydäntänne, ettekä sanonut\nelämänne erityiskohtia minulle, vaikka luulette minun jo kaikki\ntietävän mitä haluan\", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.\n\n\"Mistä sen tiedätte...? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut\ntietää\", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selvästi\nhuomasin minä, että se oli epätoivon tuskallinen, jotakin peittelevä,\nmutta turha yritys.\n\n\"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä\nelämästänne\", sanoin.\n\n\"Eihän se niin surullista ole ... vai onko se teidän mielestänne...?\nMinä luulen, ett'ei se ole...\" sanoi hän, koettaen tekeytyä niin\niloisen näköiseksi kuin suinkin voi.\n\n\"No, mutta nuot teidän silmänne todistavat, että te olette paljon\nitkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut\",\nsanoin vähän ankarasti.\n\n\"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen\nsyytäkin, sillä olettehan minut tavannut valehtelemasta. Mutta minä\ntunnen olevan velvollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä\nperheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi\nonnistuvan. Sillä vaikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen\ntaistelu kumminkin vaikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle\npäinkin\", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelevasti ja nyt ei hän\nensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinvastoin vaipui hän kovin\nsurullisen näköiseksi.\n\n\"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta\nkuitenkin tuntuu siitä puuttuvan vielä jotakin; muun muassa tuntuu\nminusta hyvin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne\nluota\", sanoin hänelle.\n\n\"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan\", sanoi hän\nkatkerasti.\n\n\"Ette tätäkään aikaa!?\"\n\n\"En.\"\n\n\"No kuinkas sitte?\"\n\n\"Hän meni.\"\n\n\"Meni! mihin hän meni?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä; mutta minä arvelen kuitenkin hänen menneen\npohjoiseen päin.\"\n\n\"Kuinka se oikein on, menikö hän sinne parempaa työnansiota etsimään?\"\n\n\"Minä luulen, että hän meni.\"\n\n\"Te luulette ... ettekö sitä voi varmemmasti tietää ja sanoa? Turhaa on\nenään yrittää mitään salaamaan\", huudahdin minä.\n\n\"Niinhän se on, niinhän se taitaa olla ... eihän se onnistu, ja nyt\nminun täytyy sanoa, ettei hän mennyt työnansiota hakemaan -- hän -- --\nvoi hyvä Jumala -- -- hän ka -- -- karkasi\", sanoi hän; ja samassa tuli hän\nkahta vertaa surullisemman näköiseksi kuin koskaan ennen.\n\n\"Karkasi! miksikä hän karkasi?\"\n\n\"Sitä minä en voi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin\nteki. Sen vaan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen\nvoimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Vaikka olimmekin köyhät\nja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa\npelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin\ntuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein voimin, eikä\nmeillä ollut hätäpäivää, sillä tyytyväisyys palkitsi kaikki puutokset.\nAhkeruudella ja säästäväisyydellä saimme sen verran kokoon, että voimme\nhankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit\nhuoneet, ja elämä tuntui nyt niin hyvältä, ett'en luule sen parempaa\nmuillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hyvään kuntoon, että\nne lainehtivat rehevästä kasvullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli\nmeidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään vailla,\nmutta -- voi Jumalani -- se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi\ntuntemaan omaa arvoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään\nsiihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli\nniin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja\nyrittelemisiin -- hyvässä tarkoituksessa kyllä -- ja ensimältä näyttikin se\nolevan hyödyllistä ... mutta voi Jumalani -- hän oppi myös samassa\nryyppimään; -- kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt\njonkunlainen huomattava ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt\nmuutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä\nvaarasta, joka väijyi meidän ovemme edessä. Ensimältä ottikin hän\nniistä vaaria, vakuuttaen samalla, ettei vaara kuitenkaan ollut niin\nsuuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun\npelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni\nja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä syvemmäksi juurtui\npelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eivät hänen lupauksensa ja\nvakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyivät ja löyhtyivät\nlöyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Viimein ei hän kärsinyt\nviittaustakaan sinne päin, vaan ärtyi ja kiivastui jok'ikisestä\nyrityksestäni, vaikka ne lähtivät verta vuotavasta sydämmestä. Minun\ntäytyi vaieta ja kaikella ystävyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja\nkärsivällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja\naikaan saada hyvää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin\npaljon kuin voin, ja kun hänen kovasta kohtelustansa sain mustelmia,\nhaavoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin\ntapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun\nnäitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän\nhätävalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauvan aikaa se\nonnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni\njuoppous paheni pahenemistaan.\n\nTämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Vähitellen rupesivat\nihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä\nenään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi\ntuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään\nkunniaa eikä ihmisarvoa säilytettävänä, ja -- voi Jumalani! -- hänestä tuli\nnyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin\ntavatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesivat häntä kammoksumaan;\nmutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kova leikki edessä. Kyllä nyt\noivallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat olivat\nminulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään\nminua repiä ja laahata.\n\nEräänä päivänä tuli hän taasen juovuksissa kotiin, usean muun juopuneen\nmiehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että\ntorppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli -- myöty. Voi, voi kuinka\ntuo uutinen vihlasi sydäntäni. -- 'Mihin nyt joutuisin pienten\nlasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja\nylönkatsottavaksi?' Ne kysymykset lensivät polttavana ja kirvelevänä\nsydämmeni lävitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä vaalenin,\nhoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen\navukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän\nollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut? -- Ehkä hän\nhuomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain\nkannettava. -- Olin niin voimaton, ett'en voinut pysyä seisoallani, mutta\nen kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä\ntovin oltuani, rupesi ajatukseni vähitellen selkenemään. Minusta tuntui\nkovin kovalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin\nolisi se kaiken elämämme loppu. Vaikk'ei viime aikojen elämä ollut\nhääviä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni\nja toivoin kaiken kääntyvän vielä kerran hyväksi.\n\nMinä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan\ntähden, hävittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli\njo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä\nsaisin siitä olla aivan huoleti.\n\nHän paiskausi vaatepäällä toiseen vuoteeseen maata ja nukkui kohta,\nmutta koko yönä en minä voinut nukkua silmän täyttä, niin kovin\nhuoletti minua tuo outo uutinen.\n\nAamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta\nturmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään,\npäinvastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka\nkoko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se\nmyödyksi, että olisi tilaa vapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole\nsidottu tuohon pieneen maatilkkuun.\n\nPohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että\nhän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla\nansaitsemaan enemmän varoja, että sitten voitaisiin ostaa oikein\nverotalo ja päästäisiin noista ikävistä päivätöistä, mitkä niin paljon\nveivät aikaa hukkaan.\n\nOnhan aivan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen\nkohteliaisuus teki minuun sangen hyvän vaikutuksen. Enhän ollut viime\naikoina kertaakaan tämmöistä hyvyyttä häneltä osakseni saanut. Minä\ntoivoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi\ntehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin\nolisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätevämmillä\nvoimilla, ja entiset kärsimiset ja vastahakoisuudet alkoivat nopeasti\nhaihtua mielestäni.\n\nYksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli\ntaipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsivällinen nykyään, päätin\nminä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.\n\n'Mutta, rakas Heikki -- älä nyt suutu -- minä pelkään niin kovin, kun sinä\nolet ruvennut...' rohkenin minä muistuttaa.\n\n'Onhan sitä ... onhan tuota tullut, mutta eihän se niin ... voinhan\nsenkin heittää...' sanoi hän.\n\nVoi kuinka se teki hyvää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään\nja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin\npieni lapsi, täynnä toivoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja\nyhtäkaikkiselta tuntui hän, -- 'mutta ehkä se on miehen vahvemman luonnon\ntähden', ajattelin minä.\n\n'Älähän tuossa nyt joutavoitse ... mitähän sinä nyt taas siinä...'\nsanoi hän vaan ja siihen se sillä kerralla jäi.\n\nPitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen\nlähti rautatien työhön. Kauvas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni\nkanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli\nmeille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi\nedes vähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarve ehkä sattuisi\ntulemaan.\n\n'Mitä sinä sillä ... tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne\nkaikenlaista. -- Minä tarvitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin\nlähetän', sanoi hän vaan.\n\nKului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä\nminkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin\nkovin levottomaksi ja joka postintulo-kerta kävin postitoimistossa\nkysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli vaan aina\nlyhyt ja sydäntä viiltävä vastaus.\n\nTämmöisissä oloissa kului toista vuotta. Mitä meille oli jäänyt\nelämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet\nalkoivat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies\nrautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että\nmieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä\nhänelle ja koetin selvittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin\nlapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti\njotakin vastausta. Tuota vastausta odotin taasenkin kauvan aikaa, mutta\nmitään semmoista ei tullut.\n\nSyksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen\npelko ja ahdistus, ett'en voinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä\nsijoittelin lapseni muiden hoidettavaksi, ja huolimatta pitkästä,\ntuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin\nkäydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein\ntarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja vaivaloisella matkalla voittaisin,\nniin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun vaan piti;\nkuitenkin voin vakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja\nlapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja väsynyt, ett'en\nparhaallakaan tahdolla voinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä\nmissä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin levähyttää\nväsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tulivat kaikki jäseneni\nniin kipeiksi, ett'en olisi voinut lattian poikki kävellä, vaikka olisi\nollut tappaja takanani. Pian pari viikkoa kului minulta tällä matkalla.\nKenkäni menivät aivan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polviin saakka,\nja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä vihdoin\nperille.\"\n\n\"Siellä kai ilo repesi?\" ehätin minä väliin sanomaan.\n\n\"Eipä se kovin iloista ollut se vastaanotto, eikä ne uutiset, joita\nsiellä sain kuulla.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niinpä se oli. Se mitä olin aavistanut, oli käynyt toteen\", sanoi hän\nja vaikeni.\n\n\"Kertokaa nyt loppuun saakka?\" kehotin minä, mutta hän ei voinut\nmurtuneen mielensä tähden heti jatkaa.\n\n\"Niin\", alkoi hän taas. \"'Mitä sinä täällä teet? Mahdoit pysyä\npahnoissasi', sanoi hän vihaisesti minut nähtyään.\n\n'Enhän voinut toisin ... ethän ole antanut itsestäsi mitään tietoa',\nsanoin minä ja mieleni oli kovin murruksissa.\n\n'Enkö täälläkään saa rauhaa sinun haukkumisiltasi?' sanoi hän vaan.\n\nMinun mieleni murtui nyt kokonaan; se puhkasi sulkunsa ja minulta\npurskahti valtava itku.\n\n'Voi rakas Heikki, älä niin sano! Ei se ole haukkumista, vaan se tulee\nrakkaudesta lapsiamme ja sinua kohtaan; älä väärin ymmärrä minua', koin\nminä itkuni seasta änkyttää, ja samassa tartuin hänen kaulaansa kiinni.\n\n'Älähän nyt joutavoi ... päästäänhän tässä vähemmälläkin. -- -- Tyynny\nnyt jo ... ihmisetkin tuolla...' alkoi hän vihdoin tyynnyttää; tuntuipa\nsiltä kuin minun silloinen tilani olisi käynyt hänelle sääliksi.\n\nVihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hyvästi\nkohtelemaan.\n\nNiinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla\npitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi vihdoin koko torpan\nhinnan. Hän oli, näette, ostanut viinaa kaupungista summissa,\nkuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin\nlinjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hyvän aikaa oli se\nmenestynytkin, mutta eihän semmoinen tavara kauan salassa pysy.\n\nEräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman viinaa ja ruvennut sitä\ntaaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli\nhän tullut juovuksiin ja silloin ei ollut tietysti varomisesta paljon\nhaaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja viinaa annettiin vaan\nvapaasti, mutta viimein juopuivat kaikki niin, että he huusivat,\npauhasivat, noituivat, kirkuivat, teuhasivat, riitelivät ja tappelivat.\nVihdoin uupuivat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut\njoku valpaskin, sillä sinä yönä varastettiin mieheltäni kaikki rahat\nputi puhtaaksi.\n\nNimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arvasi kohta\nasian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin\nlähdettä eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä vielä\njälellä oli. Itsestänsähän on arvattava, että hän otti heti tavaran\ntakavarikkoon. Koettipa hän saada selville sen omistajankin, mutta\nsiinä ei hän onnistunut, sillä kaikki olivat niin yksineuvoisia, ett'ei\nasiasta tullut tolkkua.\"\n\n\"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?\" kysyin.\n\n\"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päivitteli vaan, kuinka kehnosti hänen on\nkäynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa. -- Ei, ei hän totuutta sanonut,\nmuilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa\ntiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja\ntorpan hinta -- monta hikeä, väkeä ja väsyä, ja nyt rupesin oivaltamaan,\nett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.\n\nTalvi oli juuri tulossa. Useita kovia pakkas-öitä oli ja lunta alkoi\nsadella. Maatyöt olivat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruvettiin\nvedättämään hietaa radalle. Mieheni oli vahinkonsa jälkeen työllään\nansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan\nhevoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen\nkanssaan yhdessä hietaa vedättämään, sillä kävisihän työ paljoa\njoutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian\nmuka tuo vahinko korvatuksi.\n\nMinä en voinut vastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä\njonkunlaista hyvyyttä -- --; ja minä taas -- toivoin ja katsoin rohkeasti\ntulevaisuutta silmiin, vaikka tunsin, että tuo hyvyys oli rakennettu\nvalheelliselle pohjalle. Lapsiani minä vaan kovin surin, mutta kun minä\nyhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin\nkirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hyvästi heitä hoitaisivat.\n\nRekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten\nolisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hevosia kokoontui\ntuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyivät\nmiehistä ja hevosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa;\nkaikki kylien riihetkin olivat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut\nsuurta erotusta yöllä ja päivällä, sillä melkein samanlainen huuto ja\npauke kuului läpeensä kaiket ajat.\n\nMekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päivää koimme olla liikkeellä; ei\nmuuta väliä pidetty kuin se, mitä hevonen tarvitsi syödäkseen. Silloin\naina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Voi\nkuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi\nelämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut\nraskaalta.\n\nTällä tavalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta\ntotta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö\nhän mielessään pitänyt viimeistä isoa vahinkoansa vai lieneekö\nkaihtenut minua?\n\nKun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäväisiä ja ahkeroita, olimme\nansainneet koko lailla rahoja, -- -- hyvä uuden elämän alku...\n\nEräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä\nlähtisin nyt kotipuoleen.\n\n'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.\n\n'En minä vielä lähde, minä tienaan täällä vielä enemmän kokoon. Mene\nsinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän\nvähän rahaa minulle matkakustannuksiin.\n\n'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysyvät ne tallella', pyytelin\nminä.\n\n'En minä anna, minä tarvitsen niitä', sanoi hän kylmästi.\n\n'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut',\nmuistutin minä.\n\n'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene vaan nyt kotiin,\nkyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.\n\nMinä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni\ntuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei\nhän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, vaikka ne olisivat\nminulla paljoa paremmassa tallessa olleet...? Mikä into hänelle tuli\nnyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soivat\nalati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia\ntaipaleita.\n\nRampana ja väsyneenä pääsin vihdoin kovain ponnistusten perästä kotiin.\nEn kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hevosen reessä\njalkojani leväyttänyt, enkä ainuttakaan särvin pisaraa kuivuneen kielen\nkostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni\ntallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, ... ei\nauta tuhlaaminen minkä kovalla työllä on saanut ansaituksi. -- -- Voi\nhyvä Jumala kuinka lapsiraukat olivat mielissään ja iloissaan kun minä\ntulin kotiin. -- -- Mikäs se oli, jokohan juna tulee?\"\n\n\"Ei se ollut junan vihellys, poikaset siellä vaan kouriinsa\npuhaltelevat; kertokaa vaan loppuun asti\", sanoin minä.\n\n\"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä voin, toivoin ja\nodotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta viikko viikon, kuukaus\nkuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa\nepätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli\nkuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen\nsijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt\nmitään ansaitsemaan.\n\nKun lapsi oli noin kuuden viikon vanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies\nrautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä\nPerärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan,\nett'ei hänellä ole siivoja vaatteitakaan enään päällänsä; ja -- voi\nhirveää! -- että hänellä on...\"\n\n\"Että hänellä on, -- mikä hänellä on?\"\n\n\"Hän sanoi, että miehelläni on toinen -- -- vaimo\", sanoi hän ja loi\nturvottuneista ja veristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen,\nettä olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista\nnäkösälle.\n\n\"Toinen vaimo! Kuinka se on ollut mahdollista?\" sanoin minä hämilläni\nja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.\n\n\"Eihän se ole oikea vaimo tuommoinen vaan... Kun minä sen kuulin, en\nenään voinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja\nhuiviani mitä minulla vielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla\npalkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo\nkulkemaan, hankin itseni rautatien varrelle ja tulin työjunassa sitten\ntänne.\"\n\n\"Kuinka se miehenne tykö meno sitten kävi?\"\n\n\"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitävän,\ntapasi minut semmoinen vavistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni\ntärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs\nporrasten edustalla vastaantuleva mies minulle sanoi. Jalkani olivat\nniin hervahtaneet ja voimattomat, ett'en voinut portaita nousta muutoin\nkuin nelinkontin.\n\nIlta oli jo niin pimeä, että valkeata tarvittiin huoneissa. Siitäkin\nhuoneesta näkyi valkea ja se osoitti että työmiehet olivat jo varmasti\ntulleet työstä.\n\nKun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan avaimeen, saadakseni oven\nauki, ei ollut minulla siihen voimaa. Kauan sain tyynnyttää ja\nvaikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki\nkierretyksi.\n\nKun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn\nlampun valossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti\nomaksi miehekseni. He istuivat huoneen perällä, höyläämättömistä\nsahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä,\nmissä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen\nviinapullo, ja kahvipannu oli takan liedellä, missä kytevä valkea palaa\nkitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä\nkahvikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen\njuonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi\npullosta kahvin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi\nkahvinsa siltään loppuun.\n\nHimeä valo jätti ovenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.\n\n'Kuka siihen ovenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?'\nsanoi mieheni.\n\nMinun sydämeni tykytti kovemmin, polveni notkuivat enemmän ja minä\nlähdin suonenvedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä\noikeastaan mitä tein.\n\n'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin\nminä ja levitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.\n\nHän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla\nsysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä vähällä kaatua.\n\n'Eikö se vielä ... kyllä minä sinulle kirjot ... et minua vasta...'\nkuulin minä hänen katkonaisesti ja vihasta kähisevällä äänellä sanovan.\nMitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.\n\nKun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päivä. Minä olin makaamassa\nsamassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle\nnaulaamalla kyhätyllä lavalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen\npehkuja pehmitteenä ja likaisia vaateryysyjä pään alla. Outo nainen\nistui vieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä vedellä.\n\n'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun voin puhua.\n\n'Olkaa nyt vaan huoletta! Te tarvitsette lepoa. Haluatteko mitään?'\nsanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotavaa. Kieleni ja\nsydämmeni oli niin kuiva että luuli niiden pakahtuvan; minä join hyvän\nsiemauksen, sitten vaivuin taas alas. --\n\nViikon päivät olin minä maannut -- niin sanottiin -- kun minä toinnuin\ntäydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he\nhuomasivat minun jo niin paljon voimistuneen, että voin vaaratta\ntotuuden kuulla, selvitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin\nnähty eikä kuultu, kuin hän silloin ovesta ulos töytäsi. Kartanolla oli\nhän mennessään tavannut erään työtoverinsa, ja tälle oli hän sanonut\nmenevänsä niin kauvas, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe!\"\n\n\"Ja niin hän meni?\"\n\n\"Ja niin hän meni, huolimatta vähääkään minusta ja lapsistaan.\"\n\n\"No, veikö hän tuon toisen mukanaan?\"\n\n\"Ei, hän jätti meidät molemmat.\"\n\n\"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus.\"\n\n\"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua\nhoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin\noli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt,\nvaan oli peljännyt minun vihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen\nvaimon palkannut minua hoitamaan.\n\nKun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni.\nKainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin\nhänelle ystävällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä\nitkimme sitten yhdessä epätoivon kyyneliä.\n\nKun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi.\nMyötäänsä tuo toinen istui nyt minun vuoteeni vieressä ja hoiteli\nminua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on\npetetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta vakuuttanut olevansa\nnaimaton mies ja tahtovansa naida hänet, kun vaan kerran kirjat saadaan\ntänne.\n\nViikon päivät sairastin minä vielä, mutta lapset olivat aina\nmielessäni. Kun voimistuin niin paljon, että kykenin, vaikka\nheikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt\nolen.\"\n\n\"Paljon olette kärsinyt\", sanoin minä, ja syvä huokaus puhkesi\nrinnastani.\n\n\"Paljon\", sanoi hän tuskin kuultavasti.\n\nMinä satuin silmäämään hänen kasvoihinsa. Suonenvedon tapaisia\nvärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa vavahteli.\nYht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja vaahtopureet\nrupesivat pursuamaan suusta; hän oli kaatumavikainen. Me riensimme\nhänen avuksensa, varomaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huivit\nvaluivat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella\nhänen päässään ison haavan. -- Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska,\nennenkuin hän tointui.\n\n\"Teidän päässännekin on suuri haava\", sanoin hänen toinnuttuaan.\n\n\"Nämät molemmat minä sain viimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin\naseella löi hän tämän haavan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja\npyörryin minä... Siitä sain myös kaatumavian; ei minulla ole ennen tätä\nollut\", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun. -- -- Vaimo-parka! --\n\nJunan vihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten\nasemapaikalle. -- -- Vaimo parka!\n\nSade ei ollut vielä lakannut, vaan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme\nvaimon avonaisen lastivaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä\nyhtään kattovaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin\nlaatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli\nsuojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia\nmuitakin miehiä; mutta koko aikana en voinut olla ajattelematta ja\nkatsomatta tuota turvatonta ja kärsinyttä naista.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiin. Se on tosi: tästä ei tule rauta-vaimo, vaan rauta-morsian, mutta\novathan he jo jokseenkin yhtä maata.\n\nEnsimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan vaunuun, jossa\nminäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin\ntulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli\nsäkissä joku kova ja isonlainen esine, joka kovasti kumisten kolahteli\nvaunun pohjaa vasten, kun he niitä kokoihinsa nakkelivat. Juna meni\nsillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja vähin tutkimisin\nselkeni minulle, että nuot säkeissä olevat kovat esineet olivat tyhjiä\nlekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista viinaa.\n\nHeidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen,\njotka näyttivät vasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä\noli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen\nmatkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään\nmessinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset\ntavallisesti pitävät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä\noleva kumiseva astia. He asettuivat erilleen muista, toiseen päähän\nvaunua, eivätkä näyttäneet välittävän muista vaunussaolijoista mitään,\nsillä he näkyivät saavan hupinsa toisistansa. He olivat siroja ja\nkauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän\nkasvojensa piirteet olivat päälliseksi niin viattoman näköiset, ett'ei\nniissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, vilpin tai petoksen\nmerkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi vivahtanutkaan\nvastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi\nnäkemälläni.\n\nVaunuun tuli samalta asemalta eräs tuttavani; hän istui samaan ryhmään,\nmihin minäkin olin itseni sijoittanut.\n\n\"Keitä ovat tuo nuori herrasväki, jotka istuvat toisessa päässä\nvaunua?\" kysyin minä tuttavaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua\nkuin että he ovat joitain herrassäätyläisiä.\n\n\"Eivät ne ole mitään herroja\", sanoi tuttava huolettomasti.\n\n\"Mitäs sitten?\"\n\n\"Onpahan eräs rautatien seppä täältä.\"\n\n\"Olkoonpa vaikka vaan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttävä mies\nhän on\", sanoin minä melkein tietämättäni.\n\n\"On, komea mieshän se on -- -- onhan se\", sanoi tuttavani. \"Ja sangen siivo\nmies\", jatkoi hän tovin vaitiolon perästä.\n\n\"Onko tuo nuori nainen hänen vaimonsa?\"\n\n\"Ei, ei se ole.\"\n\n\"Sisarko?\"\n\n\"Eipä sisarkaan.\"\n\n\"No tottapa hän joku on; morsian, vai?\"\n\n\"Oikein arvattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian;\narvasittepahan viimein\", sanoi hän nauraa virnistellen.\n\n\"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?\"\n\n\"Eikä ole.\"\n\n\"Mistä hän on?\"\n\n\"Hän on -- -- en minä tällä kerralla häntä muista.\"\n\n\"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?\"\n\n\"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin;\nlapsuuden ystävät kuuluivat olevan.\"\n\n\"Matkustavatko he nyt kotipuoleensa?\"\n\n\"Eivätkä matkusta. He ovat täällä kuulutetut ja kohta he vihitäänkin;\nmenevät nyt kaupunkiin häävarustuksia noutamaan\", selvitteli tuttavani.\n\nMeidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken\nsen, mitä halusinkin. Minä katsastin tavasta heitä -- noita nuorikoita,\njotka olivat menossa häävarustuksia noutamaan. Terveyden puna hehkui\nheidän kasvoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältävän elämän\nhalua, toivoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuvituksia pyöri\nmielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toivoista ja ...\npettyneistä toivoista, -- iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin\nmietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni. -- -- Voi kuinka\nerikaltaisilta näyttivät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa vaunuissa\nyksinään kykkivä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja\nkuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta. --\n\nNäitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli\nse siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen vaunusta\npoismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan\nkuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta vaimoa ja\nnoita onnellisia nuorikoita.\n\nYö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä\nnäkynyt liikkeellä. Yksinäni kävelin Pohjolan valoisana ja kauniina\nkesäyönä, sillä kaikki ihmiset olivat lepäämässä päivän kuorman ja\nhelteen perästä. Uljaat kasvit rehottivat uhkeina kaikkialla,\nkohotellen itseänsä taivasta kohden, vastaanottaakseen lehdillään yön\nviileyden virkistävää voimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että\nunhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen\nsijaa koko yönä.\n\nKun aamu tuli ja ihmiset nousivat ylös, aloin toimitella niitä vähäisiä\nasioita, mitä minulla oli siellä ajettavana.\n\nJunan piti palata sinä päivänä kaupungista, sentähden menin jo\nvaraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi.\nTyömiehet olivat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan\ntekivät he hikoillen kovaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset olivat\nkokoontuneet asemalle. He pitivät keskenään jos jonkunlaista iloa ja\nleikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhaltelivat ja\nviheltelivät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä\näänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa viheltelee; toiset\ntaasen surittivat ja visertelivät niinkuin konduktööri tekee\nlähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset\nkaikkialla olivat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin\njäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka\nodottivat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni\nodottaja huudahti: \"nyt juna tulee, ääni kuuluu\". Siinä aivan lähellä\noli seisomassa kattopäällisiä tavaravaunuja; niiden takaa juoksahti nyt\npoikanen nauraa virnistellen, tarkastelemaan, minkä vaikutuksen hänen\npetossignaalinsa oli tehnyt.\n\nNiin, vihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttaviani tulevaksi.\nAsetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä avonaista, rautatien\ntarpeilla kuormitettua vaunua, ja oikein, siinähän ne tuttavani\ntulivatkin! Iloisesti he noikkasivat minulle hyvää päivää ja\nviittoivat, junan vielä liikkeellä ollessa, niinkuin hyvälle ystävälle\nainakin, että tulisin heidän vaunuunsa, missä he ratakiskojen päällä\nistuivat. Tuo kaupungista palaava sulhoisparikin vilkutti silmää\nminulle niin ystävällisesti. Olihan aivan luonnollista, että oitis\nnousin siihen vaunuun, jossa hekin olivat, tekemään taasenkin seuraa.\n\nKun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan vettä taivaan\ntäydeltä. Semmoisessa ratakisko-vaunussa ei ollut minkäänlaista kattoa\nja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten\ntaisimme.\n\nHeti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli\nerillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuivat he nytkin\neri haaroille. Morsian istui toisessa päässä vaunua jonkun\nnaula-laatikon päällä, suojaten siinä sateenvarjolla itseänsä; siihen\noli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rovittu. Sulhanen asettui\naivan toiseen päähän vaunua, vaunun korkean ja ainoan päälaidan viereen\nseisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei\nollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin\npalavasti hehkuivat, vaan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen.\nKoetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua vireille, mutta\nturhat olivat yritykseni, sillä puhetta ei vaan syntynyt.\n\nKappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän\npiti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen,\npuhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että\nmorsiankin tuli iloisemmaksi; vähitellen vetäysi hän meitä lähemmäksi\nja koetti tavasta jotakin sanoa meidän puheemme väliin, mutta\nhuomaamatta, vastaamatta näyttivät ne sulhaselta jäävän. Minä koetin\nkaiken tavoin saada poistetuksi nuo synkät varjot, jotka olivat heidän\nkauniille kasvoillensa laskeuneet: toivotin heille onnea ja iloista\nhäiden viettoa, ja mitä muuta semmoista hyvää vaan suinkin keksin,\nyhteisesti he kiittelivät noista hyvänsuovista toivotuksistani, mutta\nmitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.\n\nJuna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytävää ei ollut vielä\nkeskentekoisella asemalla, rata oli vaan pengerretty koko joukon\nylemmäksi muuta maata.\n\n\"Lähdetään nyt pois!\" sanoi morsian, läheten sulhastansa.\n\n\"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en\", sanoi sulhanen\ntuimasti ja äkkiarvaamatta.\n\nMe hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.\n\n\"Hyvä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!\" sanoi morsian murtuneella\näänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.\n\n\"Mikäkö minulle tuli...? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo\naikaa mikä on tullut. Minä olen kauvan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt\nminä sen teen; -- minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot\",\nsanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.\n\nKoetimme häntä tyynnyttää, vaikittaa ja puhella hänen\nvelvollisuuksistansa, mutta hän raivostui yhä enemmän ja silloin\nhuomasimme hänen olevan juovuksissa.\n\nPäätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta vaunusta syvään radan\nvierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian\noli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiveen murskaksi\npovitaskussaan olevan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi\nottamaan vaunussa olevat tavaransa, mutta niistä huoli hän viisi,\nmöykkäsi ja teuhasi vaan.\n\nMorsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä vaunusta\nalas. Luulimme hänen taittavan niskansa ja tarjosimme hänelle apua,\nmutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes\nkaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään\nraivostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen voipi juopuneelle,\nraivostuneelle miehelle.\n\nMe nostelimme vaunusta pois heidän tavaransa, mutta tuo säkki, jossa\nmennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli\nhäävarustuksia. Tuo kiiltävä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen\npinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti\nsulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään oleviin\nkiviin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä\ninnostuneena pieksi hän laukkua sitä raivokkaammasti kiviin. Tuota teki\nhän niin kauvan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään\nmuuta kuin heliseviä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia\nja niin niiden nyt kävi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta\nmuut ihmiset estivät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä\noleva täysinäinen astia hänen raivoltansa varjelluksi.\n\nSiinä rautatien ojassa oli paljon vettä. Meuhatessaan kommeltui\nsulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen\nlyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa\nrypenyt sika. Kyllä olivat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit\nvaatteet!\n\nKoetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli\nturhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin\nvoi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi vaan\npois tyköänsä, eikä sanonut tahtovansa häntä nähdä enään koskaan.\n\nSiinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian\nvihdoin kävelemään sitä kohden. Aivan lähellä oli komeita,\nmonenväriseksi maalattuja, vankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden\nkävellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä\nvai sulhoansa vaiko -- ihmisiä? -- Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä\nitsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä -- muiden tähden.\nEhkäpä hän meni metsään keventämään ensikerran eläessään sydäntänsä\nmuiden tähden ja häpeämään muiden tähden -- niin -- ehkäpä. --\n\nJuna lähti nyt ja sinne he jäivät. Olin kuullut sanottavan, että seppä\non siivo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juovuksissa.\nSilloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, vai alku\nelämän leikkiin? -- Kenties ... olen sitten jäljestä päin kuullut, että\nhe kuitenkin viettivät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin,\nettä se tapaus olisikin ollut sattumus vaan.\n\n\n\n\n\n\nSOKEA.\n\n\n\n\nKesäinen aika on. Köyhä vaimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu\nkylän läpi menevän maantien vieressä. Nuorempi, kuusi ikävuottansa\nelänyt poika on uppo-sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena\nsyntyäkin; vanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.\n\nKova aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hyväksi usealla katovuodella\nperäkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja\npetäjäisestä laitettu ravinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli\nhiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuvain haamujen seassa, niittäen\nvähällä vaivalla runsaan saaliin, sillä vähäväkiset olivat horjuvat\nsaavutettavat. Tuon hiljaisesti, mutta varmasti liikkuvan\nkuolon-enkelin katkaisevan viikatteen iskun alle sattui vaimon mieskin,\nja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut.\nMurheesta rasitettu vaimo ei voinut työllään elättää itseään ja\nlapsiansa, varsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatavissa, ja\nsentähden oli hänen täytynyt turvaantua kaikkein katkerimpaan elämisen\nkeinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja\ntalosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla\nkovia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli vedeksi sulaa.\nSemmoista oli hän viimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui\nhän tuossa maantien vieressä sydäntänsä vuodattamassa.\n\nVaikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kovasti kohdellut näön\nsuhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun\nottamatta tervettä ruumista ja terävää, vilkasta sielua, oli hänellä\ntavattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa\nmelkein kaikki virret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa.\nNäitä pojan hyviä lahjoja käytettiin välikappaleina armoleipää\nanellessa, sillä heti taloon tultua veisasi tämä kauniilla, vähän\nväräjävällä, surullisen viehkeällä lapsen-äänellänsä ovipielessä jonkun\nvirren värssyn. Veisaaminen teki kuulijoihin erilaisen vaikutuksen,\naina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen\nihminen oli: välisti se synnytti pilkkaa ja ivaa, välisti taas syvintä\nmyötätuntoisuutta ja sääliä.\n\nVankka oli talo, jossa viimeksi käytiin. Selviä leipämöykkyjä makasi\nmyötäänsä talon pitkällä ja valkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä\nläpi katovuosien, vaikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää.\nMonen hyvän vuoden säästetyt viljavarat riittivät talossa koko\nkatovuosien ajaksi.\n\nSenkin talon ovipieleen tultuansa veisasi sokea poika tavallisuuden\nmukaan virren värssyn. Kun värssy oli loppunut, kuului isännän kolea\nääni:\n\n\"Luuletteko tuolla kujeellanne voivanne laiskuuttanne peitellä?\"\n\n\"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saavat, semminkin kun ei ole\nminkäänlaista työtä\", rohkeni vaimo pahan mielensä seasta sanoa.\n\n\"Työtä on aina tekevällä, unta makaavalla, mutta halua puuttuu\",\npitkitti tyly isäntä.\n\n\"Älkää, hyvä isäntä, noin kovasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä\nomaannehan kiellätte ... me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme ...\nmutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää...\", sanoi vaimo ja\npillahti katkeraan itkuun.\n\n\"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on viimeinen keino ... vaivaisilla\nkakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte\nlaiskuuttanne peitellä -- kyllä minä teidät tunnen. Vai ette ole syypäitä\n... tekisitte työtä ... hyvä isäntä! vai niin ... mutta ei minusta\nmillään tavalla tule niin hyvää, että laiskoille mitään antaisin. -- Ei\nnäille sitten saisi puhuakaan ... pötkikää tiehenne ja paikalla\",\npauhasi isäntä, ärtyneenä vaimon oikeutetusta puheesta.\n\nMurheellisena ja murtuneella sydämmellä vetäysi vaimo lastensa kanssa\ntalosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet voimansa eivät\nmyöntäneet hänen pitemmälle mennä levähtämättä kuin tuohon tienviereen,\njohon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä vuodattamaan. Kovin kaiveli\nhänen sydäntänsä ihmisien kovuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi\nusein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat\nvuodet ja jolloin hänen miesvainajansa vielä eli. Ainahan sitä silloin\njoten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuvoin tehtiin työtä ja\nvuovattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt\noli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turvatta tylyn maailman\nkeskelle näin kovina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olevan kykyä\nitsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla\narmoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin,\nikäänkuin se olisi kenen vika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä\nkovin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korvansa rupesivat suhisemaan,\nja ajatukset tuntuivat menevän sekaisin, eikä hän saanut viimeiseltä\nselville, oliko pojan sokeus muiden vai hänen vikansa -- ehkäpä se oli\nhänen.\n\nJuuri kun vaimon ajatukset olivat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä\nheidän luoksensa. Murheellinen vaimo kohotti päänsä ja loi katseen\ntulijoihin. Oli niinkuin kylmää vettä olisi valettu hänen niskaansa,\nniin karsasi kylmä väre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkenivät hänen\nsekavat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista\noli saman talon jykeä isäntä, josta he vast'ikään olivat lähteneet, ja\ntämä näky se hänet sai kylmiä väreitä tuntemaan ja horroksista\nselvenemään. Molemmat miehet seisoivat päin tienvieressä istujiin,\ntarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilvehymyssä. Tuo\ntyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, vaan hän\ntahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli\nhuomannut heidän lähelle taloa pysähtyvän. Hänen kumppaninsa oli\ntalossa silloin kun vaimo poikinensa kävi almua anelemassa, mutta hän\noli kamarissa, ja siksi ei vaimo häntä nähnyt. Hänkin oli vankan talon\nomistaja ja selvän leivän isäntä. He olivat talon isännän kanssa\nryypiskelleet, niinkuin yhdenarvoiset kunniassa ja varallisuudessa\nainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita\nlaiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä olivat hyvästi pöhnässä;\nmolemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he olivat vartta varten tätä\nretkeä vasten hankkineet.\n\n\"Ostakaa, hyvät ihmiset, minulta tämä luuta\", sanoi tuttu isäntä,\nkohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.\n\n\"Ja minultakin tämä\", säesti toinen.\n\n\"En, hyvät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun\ntilani\", sanoi vaimo surullisesti.\n\n\"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia\nelätettävinä, jotka nälissään huutavat leipää. Me emme kerjää; me\nolemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta ... ostakaa nyt\nkuitenkin!\" sanoi isäntä syvällä, pilkallisella ivalla ja ikäänkuin\nviitataksensa, että vaimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja\nlapsensa.\n\n\"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi\", sanoi vaimo purskahtaen\ntaas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän syvän\npilkkansa.\n\nTämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä veisaamaan\nn:oa 29 vanhasta Suomalaisesta virsikirjasta, alkaen toisesta värsystä.\nKun ensimäiset säveleet helähtivät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:\n\n    \"Koska julma jumalaton\n    Vallan pääll' on\n    Täytyy köyhän kärsiä\", j.n.e.,\n\ntulivat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteivät he voineet\npaikalta liikkua. Poika veisasi virren loppuun asti, ja miehet\nseisoivat siinä kuin kivettyneet. Kun virsi loppui, rupesi poika\nmurheellista äitiänsä lohduttamaan.\n\n\"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet ovat rikkaita ja ylpeitä, mutta he\neivät uskalla tehdä meille pahaa\", sanoi hän.\n\nSitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi veisaamaan: \"Kaiken\nminun turvan panen, O Herra sanas pääll'\" j.n.e. Vähitellen tyyntyi\näiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; vähitellen\nvetäysivät he jotakin mutisten pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä\nkukaan ei ole vielä palannut -- maan mustiin multiin hänen vaivansa ja\nmurheensa ovat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso\neikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla -- tuskinpa muistavatkaan\nihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa\npoismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua vaimoa. Se on sokea poika, joka\nniin tekee. Yksinänsä ja turvatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa\non nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä\nkoskaan sokeudella solvaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki\nkaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei\nmuistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja\nvaaterepaleitansa, eikä ainaista viluansa. Tämän tähden kuihtui hän\nkuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut\nmikään miltään; hän suri ja itki vaan ja hän olisi niin mielellään\nseurannut äitiään tuonen turpeen alle. Vihdoin ottivat armeliaat\nihmiset hänestä vaaria; he toimittivat hänen ihmisten ilmoihin ja\nlaittoivat hänelle välttämättömimmät elämän tarpeet.\n\nVähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi,\nsiroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä\npimeät olivat yhä ne valon lähteet, jotka luomisessa olivat semmoisiksi\nmäärätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä\nennenkin oli ollut, armoleivän aneleminen. Talosta taloon, kylästä\nkylään kulki hän veisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen\narmeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut\nsyväksi ja vahvaksi miehen rinta-ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin,\nja kumisten vyöryivät pyöreät äänet vahvasta rinnasta. Sokean aisti oli\nteroittunut tuiki teräväksi ja muisti oli hänellä verraton. Sentähden\noli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja,\njoita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin elävästi ja\nluontevasti kuin olisi hän ollut elävä orja. Niissä paikkakunnissa,\njoissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina tervetullut. Kaikki\nkuuntelivat niin mielellään hänen veisuutaan, satujansa ja\nkertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyivät häneen niin, että he\nhäntä oikein ikävällä odottelivat. Ja kun he huomasivat hänen tulevan,\nhyppäsivät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan:\n\"sokea Matti tulee, sokea Matti tulee\"; eipä kummakaan, sillä he\ntiesivät nyt saavansa kuulla kauniita satuja.\n\nNiissä paikoin oli sokealla jotenkin hyvä toimeentulo, sillä ihmiset\nolivat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että\nhän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä vaikka ihmiset olivatkin\nhyviä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleivältä. Tämä ajatus vaivasi\nhäntä yöt päivät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta\nmuillekin ihmisille, mutta vaikka kuinkakin he olisivat koettaneet\nhäntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois vieroittaa, ei vaan hän\nvoinut saada sitä mielestänsä pois vieroitetuksi. Vihdoin kasvoi tämä\ntunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän voinut kauemmin itseänsä\npidättää, vaan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä\nelättelemään, ja ihmiset ohjasivat häntä talosta taloon.\n\nNoilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi\nhänen askeleensa puhtokunnan vankimpaan taloon. Kun hän pääsi\novenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tavallisuuden mukaan\nveisata:\n\n    \"Vaikk' täytyy maata monen\n    All' murheen pitkältä,\n    Ja kerjät' edes oven,\n    Syödä leipää kyynelten\", j.n.e.\n\nOvea vastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla\nlavitsalla istui vanha ukko, nolkutellen sauvallansa lattiaan. Kun\nensimäinen sävel vyöryin kumahti, vavahti ukko ja sauva lakkasi\nnolkuttamasta. Jos veisaaja olisi ollut näkevä, olisi hän ehkä tuntenut\npaikat ja huomannut, kuinka ukko vapisi, mutta hän ei ollut näkevä, ja\nsiksi ei hän nähnyt mitään, veisasi vaan värsyn loppuun asti.\n\nKun värssy oli lopussa, nousi lavitsalla istuva ukko sauvaansa nojaten\nylös.\n\n\"Oletko sama sokea poika, joka kauvan sitten äitisi kanssa kävit meillä\nja tuolla maantien varrella veisasit luudan kauppiaille?\" kysyi ukko\nvärisevin äänin.\n\n\"Sama olen, isäntä kulta\", vastasi sokea oven suusta pelokkaasti.\n\n\"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi\nsokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja\nhaavoittanut hurskaan äidin kärsivää sydäntä. Jumala on sittemmin\nkovasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni valo,\nja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Vaimoni ja kaikki lapseni ovat\nkuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta\nvaikka niin paljon olen vastoinkäymisiä kohdannut ja vaikka silmieni\nvalo on kovalla kivulla pimennyt, on Jumala kuitenkin avannut sieluni\nsilmät. Voi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä\nylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylväänä\nelämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta\nsinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä\nanelet armoleipää. Minulla on ajallista tavaraa ja minä voin palkita\nsinulle tekemäni vääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä\nmeillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turvaa molemmillekin. Nyt\nsaat kerjuusauvasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta\nleipää. -- Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua\", puheli ukko\nmurtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.\n\nKumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasivat\ntoisensa, tarttuivat he syliksi ja itkivät kuin pienet lapset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä\nsuurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarvinnut enään\nkulkea paikasta paikkaan, ovipielissä veisailemassa ja peloissaan\nodottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden\npuolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt valmis, puuttumaton ja murheeton\nruoka, terveet, puhtaat verhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen.\nhänen ei tarvinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi\nruoka-ateriaa; hän sai vaan olla ja elää kuten itsensä halutti. Vaikka\nniin oli ja vaikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden\nrasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hyvyys tuntunut armoleivältä,\nsillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja\nvilpittömästä sydämestä.\n\nMolempien sokeain elämä kävi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin\nsemmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili\nsatuja ja kertomuksia, ja vanhempi kuunteli osanottavaisesti. Ne\ntekivät ukkoon välistä niin syvän vaikutuksen, että hänen valottomat\nsilmänsä muljahtelivat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta\nkuivat lähteet eivät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauvallansa\nnolkuttelemasta lattiaan, vaikka hän sitä piti muulloin melkein\nvakinaisena työnään. Väliin taas veisaili Matti ajan kuluksi ja se\nvirvotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena\nkuivalle ja karulle maalle. Monasti päivitteli ukko, kuinka huonosti\nhän on käyttänyt aikansa näkevänä ollessaan, kun hän ei ole viljellyt\nmitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin\nolisi siitä nyt iso hyöty.\n\nMonta hauskaa keskustelua pitivät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi\neräänä kertana Matti ukolta:\n\n\"Vieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla\ntuolla maantien vieressä?\"\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\n\"Kuinka se niin on?\"\n\n\"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä\nole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän vai ei.\"\n\n\"Minkä tähden hän pois lähti?\"\n\n\"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoavaa; se\nlienee ollut syynä hänen lähtemiseensä.\"\n\n\"Jäikö hänelle perhettä?\"\n\n\"Jäi vaimo ja lapsia, muutamat vielä aivan nuoriksi.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Kylläpä se on surullista\", sanoi Matti ja tuli miettivän\nnäköiseksi.\n\nKun tovi oli oltu vaiti, sanoi ukko: \"Mitä sinä nyt niin syvästi\nmietit?\"\n\n\"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita.\"\n\n\"Kuinka kummallisia?\"\n\n\"Ettekö tunne olevanne mitään vailla?\"\n\n\"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän\ntarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?\"\n\n\"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aivan tärkeää.\"\n\n\"Mitä se olisi?\"\n\n\"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme voi hyväksemme\nkäyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi\nmeidän toisiemme täydentäminen hyvin vaillinaiseksi\", sanoi nuorempi\nsokea miettivästi.\n\n\"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista väikkynyt,\nvaikk'ei se ole voinut kypsyä selväksi ajatukseksi; mutta emmehän\nsiihen mitään voi\", sanoi vanhus.\n\n\"Ja kuitenkin te voitte asian hyväksi laittaa, jos vaan tahdotte.\"\n\n\"Minä?!\"\n\n\"Juuri te.\"\n\n\"Kuinka ja miten?\"\n\n\"Minkälaisia lukumiehiä ovat talon palkolliset?\"\n\n\"Kovin kehnoja; eivät he voi selvästi lukea.\"\n\n\"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he ovat? He\ntuntuvat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta.\"\n\n\"Eräs kohta aikaihmiseksi tuleva tyttö heistä on parhaita lukijoita;\nlapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt.\"\n\n\"Ja tietysti siivo.\"\n\n\"Niin siivo kuin suinkin ihminen olla saattaa -- entä sitten?\"\n\n\"Te otatte hänet palvelukseenne, ja hän lukee meille tavasta; se tulisi\neduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?\" esitteli\nnuorempi sokea.\n\nUkon silmät muljahtelivat, sauvan nolke lakkasi kuulumasta ja\näänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli tovin aikaa pitkittynyt,\nkohotti ukko päänsä ja huokasi syvästi.\n\n\"Ehdotuksesi on oivallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole\ntuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä\nlaitan niin että se heti tapahtuu\", sanoi ukko päättävästi.\n\nNuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin\nsuuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin\nhyvä olla; he ymmärsivät toisensa.\n\nSeuraavana päivänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja\niloisen luontoinen, seitsentoista vuotias tytön heisakka, jota ei\nsuuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräväjärkinen ja\nomasi hyvän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut\nkuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä viehkeydestä, mikä niin usein\nkauniissa sukupuolessa tavataan.\n\nOitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa\nkaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aivan\nheti ruvettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja\nsillä tavalla karttui kirjasto karttumistaan.\n\nMäärätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli\nReetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin\nhengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hyviä\nkirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikävää työtä, sillä hänen vilkas\nluontonsa ei olisi niin kauvan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta\nvähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi voinut toisin\ntehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja\nenemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen.\nSuurena apuna tähän olivat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun\ntuli eteen joku syvempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin\nlukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selvä; nuorempi\nsokea oli tähän paras.\n\nNäin tavoin tulivat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttivat\nsanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin\nväkisin pakoittanut heidät vastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin\nlukemiseen, ett'ei hän voinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää\nvoitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun sivistynein\ntalonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut velvollisuudesta,\nvaan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän voi\nseurata aikaansa.\n\nVäliajat tekivät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he\nkäsikoperolla voivat tehdä. Näin tavoin kuluivat heidän pimeät aikansa\nhupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin ravintoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä\nnuorempi sokea on painanut vanhemman valottomat silmät viimeisen kerran\numpeen, ja hän on tuonen tuville osannut kulkea yhtä erehtymättömästi\nkuin näkeväisetkin. Rajalan Reetukin on vielä talossa, mutta hän ei ole\nenään palvelija, vaan vankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on\nhänen miehensä ja talon isäntä. Vanha sokea on perillisettömänä ollen\nantanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli,\npalkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden\nosoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli valaissut hänen pimeää\nja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman\nsokean ja Reetun kädet, ja toivottanut heille korkeimman siunausta.\nNäitä viimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi\nsuuresti nuorten onnesta. Nämät osoittivat kiitollisuuttansa\nhyväntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauvan ei\nheillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaiseva\nviikate iski pois heidän jalon ystävänsä ja hyväntekijänsä. -- Kauvan he\nsurivat ja muistelivat häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean\nmiehensä veljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli\npuutetta kärsivänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton\nleipä; toiset hänen sisaruksensa olivat hajonneet mikä mihinkin ja\nolivat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla\nonnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä,\nkämpien tavasta isänsä polvelle, silittelemään hänen kasvojansa ja\nhyväilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huvitusta.\n\nEräänä talvisena iltana astui tupaan vanha lumittunut ukko, sillä nyt\noli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lavitsalla, kiikutellen\npolvillaan kahta tervettä poikaansa.\n\n\"Elääkö tämän talon sokea isäntä vielä?\" kysyi hämäräisestä ovensuusta\ntulija, sittenkun hän oli ensin hyvän illan toivottanut.\n\n\"Vielähän tuota eletään; kuka on niin outo vieras, joka minua kysyy?\"\nsanoi sokea isäntä.\n\n\"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terve sentään\nisonajan eteen\", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden.\nTämä pani lapset pois polveltaan ja nousi seisomaan vieraan tervehdystä\nvastaanottaakseen.\n\nKun vieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen\ntaaksepäin ja sanoi: \"Mitä minä näen, ei tämä ole hän.\"\n\nKumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisivat\nkivettyneet.\n\nSamassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä\nseisovaa, hämmästynyttä vanhusta kiinteästi ja tarkkaavaisesti, samaten\ntämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.\n\n\"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä\", virkahti vanhus viimein ja\nlähti kompuroimaan ovea kohti.\n\n\"Isä, isä!\" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.\n\n\"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?\" sanoi yhä enemmän\nhämmentynyt ukko seisahtuen.\n\n\"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?\"\n\n\"Niin oikein ... nythän tunnen sinut ... äänikin on Reetun... Jumalan\nkiitos kun tapasin vielä yhdenkään omaisistani elävänä... Mutta onhan\nsinusta tullut oikein komea tyttö...\"\n\n\"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä\", sanoi emäntä\nhilpeästi.\n\n\"Talon emäntä! Ja minkä talon?\"\n\n\"Juuri tämän talon.\"\n\n\"Kuinka tämä on selitettävä -- kuka on miehesi?\"\n\nEmäntä viittasi lavitsalla istuvaa sokeaa miestänsä.\n\n\"Onko kova-onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?\" sanoi\nukko.\n\n\"Ei mikään kova-onni; hän on synnynnältään sokea\", selitti emäntä.\n\n\"Kuka ja mistä hän on?\"\n\n\"Muistatteko köyhän vaimon sokeaa poikaa, joka veisaillen aneli\narmoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on\", selitti\nemäntä.\n\n\"Hyvä Jumala, vai hän! Minä muistan aivan hyvin sen ilkiteon, ja totta\npuhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin\nsilloin juovuksissa ja en voinut punnita tekoani... Anna anteeksi,\nkelpo vävyni!\" sanoi ukko, meni sokean vävynsä luo ja tarttui häneen\nsyliksi.\n\n\"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt\nhyväksi. Olkaa vaan tervetullut, kelpo vaimoni isä; kaikki mitä meillä\non, on teidänkin\", sanoi sokea.\n\n\"Kaikki tämä on pelkkää arvoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä\nen ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin\nsinä, rakas tyttäreni\", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.\n\n\"He elävät kaikki\", sanoi Reetu.\n\n\"Äitikin?\"\n\n\"Äitikin elää vielä, ja hän on meillä.\"\n\n\"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen ... miks'et ole, rakas\nlapseni, minulle tätä ennen sanonut? -- Sallikaa minun tavata häntä ...\nelävät kaikki...\" hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.\n\nEmäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle\nilmoitettu mitään edeltäpäin.\n\n\"Eukko kulta! Voitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan\n... sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki vika ei\nole minussa\", sanoi ukko ja tarttui vaimoonsa syliksi.\n\nVaimo parka tyhmistyi niin kovin tuosta vähääkään aavistamattomasta\nkohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti\nitsensä ukon syleilystä, ja viimein sai hän suurella vaivalla\nsanotuksi: \"Onko tuo outo äijä hullu?\"\n\n\"Voi, voi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo vanhennut, ett'ei\nhän tunne, mutta vanhentunut on Anna raukkanikin ... kyllä minä olen\noma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu ... todista sinä\nReetu, että minä olen isäsi\", puheli ukko hätäillen.\n\n\"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä\",\ntodisti emäntä.\n\nMuori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään vierasta tarkemmin. Nyt tunsi\nhän hänet. Kyyneleet rupesivat valahtelemaan hänen rypistyneitä\nkasvojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauvan puristi\nhän äänetönnä sitä. Arvokkaalla maltillisuudella kertoi hän\nmielenliikutuksensa, eikä virkkanut muuta kuin: \"Kelpo vävymme luona on\nminulla ollut hyvä turva, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan\npääsi päälle.\"\n\nKoko talon väki katsoi avossasuin tuota outoa tapausta.\n\nNyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: \"Kova elämän\nkohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin\nkipeä, ett'en voinut sitä surkeutta nähdä, mihin he olivat joutuneet,\nvaan syöksyin ulos maailmaan siinä vakaassa toivossa, että voisin\ntyölläni vielä jotakin takaisin voittaa. Tätä aatettani en uskaltanut\nkenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saavani siitä kuulla pilkkaa\nihmisiltä. Kauas vieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä\nkuollakseni, säästin ja surin. Muutaman vuoden kuluttua oli minulla\nniin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin\npitkälliseen tautiin, jonka vuoksi ei ollut toivoakaan kotiin päästä.\nVihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että voin yrittää, ja\nnyt olen tässä. -- Vävymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on\nmyös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toivottavan,\nmutta tässä voin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä\nnäyttää. -- Kun tulin kylään, luulin tapaavani vanhan, sokean tuttavani,\nsaadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä\non niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aivan pyörällä,\nenkä ymmärrä asiain menosta vieläkään mitään. Sentähden pyydän minä,\nettä isäntä ja emäntä veisivät minut muorineni johonkin eri huoneeseen,\nettä saisimme vapaasti siellä jutella.\"\n\nPyyntö täytettiin kohta. -- Vielä aamupuoleen yötä näkyi heidän\nkamaristaan valkea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päätä levisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on\nostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä\nhuonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt vielä rahaa. Pian muutti\nukko muorinsa kanssa omaan vanhaan kotiinsa, ja hajallaan oleva perhe\nkoottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi. -- -- Ilo oli\nrajaton ja täydellinen.\n\nSokea isäntä hallitsi vankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa\noli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki\nnytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan-oloon tekivät sitä\nlapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän valottomat ajat hupaisemmiksi.\n\nSemmoista oli sokean elämä. Ja vaikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli\nhänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkevän.\n\n\n\n\n\n\nKUIHTUNUT VESA.\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Tuossa tuo poika vetelys taasen laiskottelee kaiken päivän eikä mene\nmihinkään asiaan, vaikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen\nihmisen alku! Ei vähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea\nnuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta\nminun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole\nyhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut\nelättämään.\"\n\nNäin puhui Jykylän vankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin\nhän käsipuolesta nakkasi penkillä istuvan ja jotakin kirjaa lukevan\nAntti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen\nhuonetta.\n\nNuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton\ntehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika vetäysi nurkkaan ja\npillahti katkeraan itkuun.\n\nPojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen terävä silmänsä\nmiten asiat olivat; arvasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut\nensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hyväluontoinen,\nhelläsydäminen ihminen, kuten naiset usein ovat, ja rakasti\nsydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen\nparastansa.\n\n\"Älä itke, Antti! Minä arvaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin\nväkivaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kova luonto, jota hän ei\nvoi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea lievennellä ja lauhentaa sitä\nniinpaljon kuin vaan voimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä\ntapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä vaan voimme, olla\nhänelle mieliksi\", koki äiti puhella pojallensa.\n\nPoika vaan itkeä tihisti eikä voinut mitään sanoa.\n\n\"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino.\nKoeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun\nisäsi\", jatkoi ja kehotteli äiti.\n\n\"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan\", sanoi poika\nitkunsa seasta.\n\n\"Oliko sinulla taasenkin kirja?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Vai niin! Ilmankos isä niin vihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä\nluet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena\nmuiden lukemista. Koe nyt viedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä\nsen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy\", puheli äiti.\n\nPoika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.\n\n\"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän vielä\ntapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa vaan asiaasi. Kyllä vielä saat\nkylläksesi lukea... Minä koetan lauhentaa ja lieventää isäsi mieltä,\nettä pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin\nhartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä vielä perästä\nparempaakin tulee\", lohdutteli äiti.\n\nTämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.\n\nNiillä ajoilla oli Antti kaksitoista vuotta täyttänyt. Hän oli\nvalkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokasvuinen\nikäisekseen. Ollen siivon- ja hiljaisen-luontoinen, olla nyhjerteli hän\nmelkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut\ntaipumusta eikä halua kovaan ruumiilliseen työhön. Vasta pitäjääseen\nperustettuun kansakouluun paloi vaan hänen mielensä, ja siitä hän puhui\näidillensä, milloin vaan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia\npoikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia,\njoita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja\nennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai\nhän kovaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän\ntahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän\nsaakka tullut täytetyksi.\n\nNykyinen Jykylän isäntä oli tavallista pitempi, luiseva mies. Hän oli\nmustanvihakka, pitkämuotoinen ja varustettu jotenkin isolla\nkyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään\noli hän neljänkymmenen vuoden iässä ja kauvan aikaa oli hän tunnettu\nankaraksi hevoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet\nkovaluontoiseksi ja hyvin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän\nollut oikein hyvässä sovussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli\nIsraeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi\ntahi vaan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen-ominaisuutensa vuoksi\nantoivat muutamat hänelle nimeksi: \"pitkä-kisko\" tahi \"suuri-kisko\"\nKaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää vaan takapuolella,\nsillä Jykylän Israeli isäntä ei suvainnut itseänsä muutoin nimittää\nkuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli\nluonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse\nhankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden\nvihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin\ntahi -- suuhun.\n\nTämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies\nja Antti-pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, vaan\nisäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia vuosia takaperin.\nHän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan.\nVaikka tämä tapaus tuntui kummastakin kovin katkeralta, niin tapahtunut\noli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä voinut kukaan toiseksi muuttaa.\nMutta eipä heidän tarvinnut lumellesuin jäädä, sillä vankan perinnön\njätti poismennyt jälkeensä. Viisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän\nvälkeässä ja siistissä kivinavetassa ja kahdeksan kiiltokarvaista ja\npyöreää hevosta korskui tallissa. Viljaa seisoi monet aitat ja salvot\ntäynnä ja valmiita rahoja oli tuhansia sekä velkakirjoissa että\npuhtaana rahana.\n\nJonkinmoista arvokkaisuutta Israeli oli voittanut jäykkyydellänsä ja\nvarallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olevan; ja sen vuoksi sai\nhän Jykylän rikkaan ja vielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan\nhänet toiseksi miehekseen.\n\nTämä se oli, joka täydellä isäntävallalla hallitsi Jykylän isoa\nomaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan\nomaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen\noli hänelle pantu holhooja; mutta se oli vaan nimeksi, sillä katsoen\nsiihen arvokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan,\nannettiin kaikki valta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai\npoikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska\nkatsottiin heidän olevan parhaat kasvattajat; äiti ja poika\niloitsivatkin tästä, sillä heidän olisi ollut vaikea luopua\ntoisistansa.\n\nPian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin\ntullut \"pitkä-kisko\", jonka vallan-alaisuus tuntui kovin rasittavalta\nja tuskaloiselta. Sillä vähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea\nomaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän vaan\ntahdottomina välikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin vaan\nsiltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tavaroitaan ja on\nsuotta tarpeetta hänen ristinään ja vaivanaan. Semmoisesta\najatustavasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kovaan\nruumiilliseen työhön, vaikk'ei suinkaan hänestä vielä semmoiseen olisi\nollut. Joka päivä, illasta hiljan ja aamusta varhain, olisi poika rukan\npitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan.\nMutta vaikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan\nlempeätä sanaa eikä silmänluontia, vaan kiukkua, ylönkatsetta,\nkäsipuolesta nakkelemista ja muuta kovaa kohtelua sai poika raiska\nkyllä viljalta. Jos Antti sitten milloin kävi koululla ja sai sieltä\njonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, kävi\nhänen tavallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen\nkäyneen.\n\nTämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kovin kipeää hänen\nsydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hyvyydellä\nlievennellä isännän kiivasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä\nparemmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita\nyrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita,\nsuurinta pilkkaa ja ivaa, vieläpä joskus sopimatonta kohteluakin.\nPojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä,\npäinvastoin puhui hän aina hänestä kunnioittavaisesti ja kehotti häntä\npitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän vaan\nkäskee ja sanoo.\n\nVaikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan välillä,\nnäki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen\nsydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan.\nTätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päivät, ja hänen\nselvä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä valossaan; näitä\najatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja\nsortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian vaikuttamaan pojan terveyteenkin,\nsillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Minä haluaisin sinun kanssasi, Israeli, keskustella eräästä asiasta!\"\nsanoi eräänä iltana Jykylän emäntä isännälle, kun he olivat\nkahdenkesken kamarissa.\n\n\"No, mitä vaan? Eihän vaan sitä ainaista vanhaa virttä?\"\n\n\"En oikein ymmärrä, mitä sinä tarkoitat tuolla vanhalla virrellä, sillä\neihän virret koskaan vanhene\", sanoi emäntä.\n\n\"Tarkoitan tuota pojan kohtaa, josta alituistaan saapi kuulla yhtä ja\nsamaa narinaa.\"\n\n\"Oikein sinä arvasit, sillä hänestä juuri aioinkin puhua.\"\n\n\"No, anna kuulla! Senhän arvasinkin, että 'tästi' on taasenkin häneltä;\nmitähän hyvää tuosta otuksesta nyt rupeaa kuulumaan?\" sanoi isäntä\nivallisesti.\n\n\"Älä nyt, Israeli, noin halveksivaisesti puhu ihmislapsesta; onhan hän\nihmisen alku, niinkuin kaikki muutkin, ja sentähden sopii hänestä\nihmisellisesti puhua\", sanoi emäntä loukkaantuneena.\n\n\"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt\nhänestä olisi sanomista\", sanoi isäntä käskevästi ja voitollisesti\nisäntävaltansa nojalla, vaikka hän tunnossaan tunsi itsensä voitetuksi.\n\n\"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti-poikaa kansakouluun ensi\nsyksynä, kun hänellä on niin kova halu sinne päästä?\"\n\n\"Senhän minä arvasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista.\"\n\n\"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?\"\n\n\"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin vesilintua\nnakkiamaan; jos hän vielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen\nkoiran ruokkijaa. Älä livertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan\ntule mitään\", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.\n\n\"Voi, kuin sinä, Israeli, olet kovasydämminen ja tyly\", sanoi emäntä ja\npurskahti katkeraan itkuun.\n\n\"Senhän minä tiesinkin ... sehän se on akkain viimeinen valtti, mutta\nonneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja voin vakuuttaa,\nett'eivät ne naputa niin mitään\", sanoi isäntä kylmästi ja lähti\nsuuttuneena pois.\n\nEmäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos\npoika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä\nhän tunsi tunnossaan, että asia siitä vaan pahenisi.\n\nSinä yönä emäntä ei voinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt\nja nykyinen elämänsä. Mikä suuri väli niillä kuitenkin oli. Ennen oli\nelämä niin keveätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin\nei ristit ja vastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta,\nsillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä\ntoisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys,\nhellyys ja ihmisellisyys meni aivan hukkaan, juuri kuin kuumille\nkiville, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, vieläpä\npilkkaakin saapi nyt vaan kaiken hyvyytensä ja rakkautensa edestä.\nNäitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä välttämättömyys\nolisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään\nmitään mahdollisuutta pois päästä.\n\nNäitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kovin onnettomaksi. Viimein\npuhkesi hän vuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä voinut itseänsä\nhillitä, vaikka kuinkakin olisi koettanut voimiansa ponnistaa. Vihdoin\njaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen terävä\njärkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta valkene\nmiehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän\nlempeydellä ja kärsivällisyydellä, aina ja lakkaamatta, vaikuttaa\nelämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaavansa siitä, ennenkuin\ntuo kova sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi\nhän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loivat uutta\nvoimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja\nhän vaipui aamun koittehessa virkistävään, vaikka lyhyeen uneen.\n\nMitä emäntä oli luvannut, sen hän pitikin. Hän ei antanut yhtään\nnurkuvaa sanaa, ei yhtään nurjaa katsetta, vaikka isäntä olisi ollut\nkuinkakin junsa ja kärtyinen. Sopivissa tilaisuuksissa muistutti ja\nneuvotteli hän, kuinka hyvä se olisi, kun Antti poika pääsisi kouluun\nja kuinka kiitolliseksi poika tulisi isälleen, jos tämä täyttäisi hänen\nhartaimman halunsa. Emäntä ei ollut kuulevinaankaan isännän kylmiä ja\nivallisia vastauksia, naureli ja leperteli vaan, juurikuin asiat\nolisivat olleet parhaassa sopusoinnussa.\n\nAjanpitkään ei isännän jäykkyys voinut aivan seisoa tuon alituisesti\nlehtävän lempeyden edessä, vaan vähitellen rupesi se heltimään ja\nlievenemään, vaikk'ei hän tuntunut periaatteissansa muuttuneen. Tätä\nemäntä juuri oli odottanutkin, ja hän iloitsi sydämmessänsä ja toivoi.\n\nSillä tavoin oli aika kulunut siihen asti, että koulu kohta avattiin\nsyyslukukaudeksi. Emännän sydän alkoi täyttyä pelvolla, sillä asialle\nei oltu tehty vielä ratkaisevaa päätöstä.\n\n\"Älä nyt, Israeli, ole paha! lupaatkos, ett'et ole...? Pojan tekee\nniin mieli kouluun ... eikähän tuosta isoon työhönkään vielä oikein\nole ... kyllähän hänellä vielä on aikaa... Poikaparka nääntyy ja\nsurkastuu surusta, kun ei pääse... -- Älä nyt, Israeli, enään kiellä,\nmutta sano, että kyllä hän pääsee... Poika riepu olisi niin mielissään\nja minun olisi niin hyvä olla... Ethän kiellä, ethän...?\" puheli emäntä\ntaasenkin eräänä iltana isännälle.\n\n\"Minkähän suuren sitten luulisit pojasta tulevan, jos hänet kouluunkin\npanisi?\"\n\n\"Enhän minä hänestä suuria toivokaan, mutta antais hänen koettaa; aina\nhän siellä kuitenkin jotakin oppisi.\"\n\n\"Sinun mielestäsi poika pahasesi on kai liian hyvä talonpojaksi, vai\nkuinka?\" sanoi isäntä tylysti.\n\n\"Voi, älä niin sano, Israeli! Minun mieleeni ei ole koskaan\njuolahtanutkaan semmoista ajatusta; luulen vaan, ett'ei\ntalonpojallekaan olisi miksikään haitaksi, vaikka hänkin saisi jotakin\noppia. Suotta kai sinä, Israeli, vaan semmoisia puhut; et suinkaan sinä\nsitä todella sano ... enkä minä usko kuitenkaan, vaikka vielä mitäkin\nsanoisit, ett'et sinä päästä ... en vaikka...\" sanoi emäntä, ja katsoi\nmiestänsä lempeästi silmiin.\n\n\"Paremminhan tuo poika on sinun kuin minun ... totta nyt pane hänet\nmihin ikänä tahdot\", sanoi isäntä tylysti, mutta myöntyvästi.\n\n\"Kas niin, Israeli, arvasinhan minä, ett'et sinä voi kieltää ... ilman\naikojaanhan sinä vain olet estellyt ... tiesinhän minä sen. Nyt on\nminun ja pojan niin hyvä olla\", puheli emäntä iloissaan ja oli\nkiertämäisillään kätensä isännän kaulaan, mutta tämä työnsi\nyhtäkaikkisesti hänen pois luotansa ja meni yrmeän näköisenä pois.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSyyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu\nkansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu\nsiltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla\nvielä luokallakaan, sillä tänään on ollut vasta sisäänkirjoitus ja\nhuomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän\ntodellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi.\nKouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen,\nkoulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuvioineen. Hänen kirkkaat\nsilmänsä liitelivät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; voi\njospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja\nmantereet. Antista tuntui, ett'ei hän väsyisi vaikka opetettaisiin yöt\nja päivät, kunhan vaan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se\nsemmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja\ntukaloista siteistä, ja liitelisi avaruuksien halki, aina\ntähtitaivaisihin saakka.\n\nTämä tämmöinen vapaantumisen tunne ja hyvä mieliala oli poikaan\nherännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin\npääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selvemmäksi. Koko hänen mennyt,\nlyhyt elämänsä tuntui vaan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt\nhänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraavana yönä ei hän\nollut voida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu\nmielessä.\n\nIloisella mielellä poika riensi seuraavana aamuna kouluun. Vakaisena\nkuin vanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja\nikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuvon, mitkä opettaja suustansa\nlaski. Kun muut koululapset menivät neljännes-tunnille, ei Antti\nliikkunut paikaltaankaan, istui vaan siinä tarkastellen ja muistellen\nsitä, mitä viimeksi oli opetettu.\n\nEi kulunut kovin monta päivää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja\ntarkkaavaisuudellansa vetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei\nsaanut pojalta ainuttakaan väärää vastausta. Opettaja korotti Antin\nensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi valvomaan hänen terveyttänsä,\nlaittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa,\nsillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuvan, jos hän saisi mielensä mukaan\npäivät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.\n\nNyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen\nnuori, tietoja janoova sielunsa oli jo monta vuotta pyrkinyt. Nyt hän\nsai oppia ja mielinmäärin väliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun\nkirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt. -- Voi\nkuinka hyvä oli nyt Antin olla.\n\nTuossa uudessa kasvatustavassa tunsi poika entiseen verraten niin\nsuuren välin kuin yöllä ja päivällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona,\noli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkyvää, joka teki elämisen\ntuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka\ntoisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin vapaalta, kehittävältä ja\nkasvattavalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina\nputoavan pois, ja lakkaavan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua\nettä ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä\nisäpuolen kovuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä\nkaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuvoen\nhäntä niinkuin omaa lastansa.\n\nPian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen\npelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä\npoistua vähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin\ntämä muutos tuli näkyviin, tuli poika terveemmän näköiseksikin; hänen\nkalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet\nja terveemmän värin.\n\nTämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi\nseurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän\nleikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etevin heistä sekä halussa\nettä taidossa.\n\nKauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja vapaata\nkehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän\nlukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä\njoskus pyhinä kävikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen\nja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti\nkotiansa kesäluvaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään\naatteiltaan muuttunut, vaikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä\nusein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla vihasi ja\nylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin\npitkälle, että kaikki ihmiset kauhistelivat sitä, samassa kuin he\nsurkuttelivat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää\nihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi\ntuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka vielä koskaan ole\nkenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä\nkuin tuokin on. Olisi hänestä voinut tulla korkeintaan semmoinen, että\nolisi voinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta\npoissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.\n\nTuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti\npoikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on\njuurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan\nsivuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä vihaisesti\nmulkoilematta; kävipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja\nnakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen\nrinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin vaan hänen vähäiset\nvoimansa sallivat, mutta mikään ei auttanut, eikä hyvittänyt tuota\npitkäkiskoista mielialaa.\n\nKun Antti oli koulussa olleessaan saavuttanut vapaampaa ja iloisempaa\nmielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman-ikäistensä\nkanssa, mutta tämäkin huvitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä\nhalusta sai isäpuoli hyvää maata vihallensa ja piti sentähden poikaa\nkovilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon,\nmissä oli saman-ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruvettiin sitten\npallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset\nihmettelivät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen\nmuutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken,\nilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti\nAntti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena kävellä jurpotella\npois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, vaan otti\npoikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olevalla karsitulla\nkuusenoksalla tavattoman kovasti ja raa'asti. \"Vai tänne sinä nyt olet\ntullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia\", sanoi hän, tupaten\nsamassa vielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.\n\nKaikki kauhistuivat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen\ntyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolevalla oli\nmielessä panna jyrkkä vastalause tuommoista käytöstapaa vastaan, mutta\neivät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin\njonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.\n\nPoika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen kävelemään kotiinsa. Sinne\npäästyäänkin itki hän niin, että oli vedeksi sulaa. Hän tunsi nyt\nitsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen\nmielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta\npienemmäksi. Vasta aamulla voi hän äidillensä selittää surunsa syyn,\nvaikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.\n\nAamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura-saarnan. Hän aikoi pojan\nkytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän vaan vielä yhden kerran\nuskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille;\nsamassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi\npaljon valtaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee\npäätöksensä toimeen panemaan.\n\nVaikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin\nrakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääväisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi\nsamaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä\njoutavien kirjojen lukemisesta. Vaikk'ei hän hyväksynytkään miehensä\nkovaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli\nhänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatava kotona pysymään\nja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten\nturmelevan hänen nuoren ja viattoman sydämensä.\n\nKaikkien näiden tähden tuli poika raiska kovin alakuloiseksi. Se vapaa\nkehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saavuttaneensa,\nkatosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys valtasi sielun ja\nmielen. Kaikki seurustelu toisien saman-ikäisten kanssa lakkasi\nniinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui\nsijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien\nratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei\nisäpuoli eikä äitikään suvainneet. Kovassa ruumiillisessa työssä meni\nnäivettynyt ja kaipaava elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja\npyhäpäivät olivat pitkiä kuin nälkävuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun\nmuun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa-ajat\nkävivät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toivoi lukukauden alkamista,\nniinkuin päivää yleneväksi.\n\nLukukauden kuluessa sai hän taasenkin vapaampia käsitteitä. Vähitellen\nrupesi hän lupa-aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta\nkaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä\ntutkivasti lupa-aikainkin jouto- ja lomahetkinä.\n\nMutta isäpuoli, ollen pojan pääkasvattajana ja mitaten muita omalla\nmitallaan, ei suvainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Välistä kävi\nkuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri-toimessaan,\nsemminkin kun hän sattui hyvälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea,\nvaikka kirjassa olisi ollut pukin sarvia ristissä. Mutta toisinaan ei\nhän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi vaan ja\npäästeli suustansa rivoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella\nollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti\npoika hyväkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä\ntapahtui.\n\nEräänä tuommoisena hyvän toivon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan \"Enon\nopetuksia luonnontieteessä.\" Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli\nisäpuoli huoneeseen.\n\n\"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?\" kysyi hän äreästi.\n\n\"Tämä selittää luonnontiedettä\", sanoi poika arasti.\n\n\"Se on lorukirja, vie se heti pois\", määräsi isäpuoli.\n\n\"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hyviä asioita.\"\n\n\"Minkälaisia?\"\n\n\"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja\nmuuta kirkonväkeä ole olemassakaan.\"\n\n\"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi.\"\n\n\"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?\"\n\n\"Katkismuksessa.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen\nvälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, veden haltioilta,\ntontuilta ja muilta senkaltaisilta.' -- -- Etkö nyt jo ymmärrä?\" selitti\nisäpuoli katkismusta.\n\n\"Ymmärrän kyllä, mutta aivan päinvastoin kuin te. Eihän siinä ole\nsanottu, että semmoisia todellakin on, vaan että semmoisia\nihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy vielä nytkin, jotka uskonsa\nperustavat niiden olemiseen, vaikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota\nhe luulevat tällä epäjumalan palveluksellansa kunnioittavansa. -- Minun\ntäytyy sanoa, että te ymmärrätte aivan väärin katkismuksenne\", sanoi\npoika uhkarohkeasti.\n\n\"Pidä suusi kiinni ja vie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne\nsinun kirjasi ja houreesi ovat, että tekevät Jumalan sanan\nvalehtelijaksi\", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.\n\nEi ollut poika raiskalla muuta neuvoa, kuin lähteä viedä nyrkyttelemään\nmielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka\nratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen välin.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nAikaa on kulunut muutamia vuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään\nkotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etevimpänä oppilaana\nloistavasti suorittanut tutkintonsa ja saavuttanut parhaan\npäästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotovastusten ja\nisäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin\nkaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatavina. Mutta\nisäpuolen ja Antin väli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että\nholhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja\nruveta valvomaan hänen kasvatustaan.\n\nOn juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruvetaan\nopettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti\npoikaa ja toivon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään\nsanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa\nsäännöksessä luuli hän olevan veräjän auki mielihalullensa. Äidillensä\nja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä\nmielihaluansa ja valaista asiaa niin hyvin kuin suinkin voi, ja\najanpitkään rupesikin se vaikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat\nantoivat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan\nopinnoitansa. -- Niin, Antti on nyt lyseolainen.\n\nVaikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saavuttanut\nsitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli,\nsillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotavat olivat ryöstäneet osan\nhänen luonnostansakin. Vakaisena kuin vanhus ja synkkänä ja ujona kuin\nsortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun\npenkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutoverien\nkokkapuheet, pilkat, viisastelemiset, vieläpä käsiksi käymisetkin,\nkaikki ne olivat yhtäkaikki, ne eivät herättäneet Antissa pienintäkään\nhuomiota eikä vastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty\nnaurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi\nvoinut tuntea hyvää eikä pahaa.\n\nEivätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystävyyden yrityksetkään,\njoita useat koulutoverit usein koettivat hänen kanssaan solmiella. Hän\nei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toveri tuli hänen\nmajapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäväksi ja synkäksi, että\ntoisetkin ikävystyivät ja synkistyivät siitä. Jos tämä ei vaikuttanut\nsiihen määrään, että toverit olisivat poislähteneet, antoi Antti selvin\nsanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tavoin\nraukesivat kaikki ystävyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli\nensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja viimeinen sieltä lähtemään, ja\nlukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia\nmerkitty.\n\nTämmöinen jäykkyys ja vakaisuus vaikutti ajanpitkään tovereissakin sen,\nettä he rupesivat Antille antamaan arvoa ja kunnioittamaan häntä, eikä\nyksikään heistä enään antanut hänelle rivosanaa.\n\nVaikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystävä,\njohon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystävä oli Antin kotipitäjässä\nasuvan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli\nkouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä väli\niässä, opissa ja arvossa ei estänyt heitä tulemasta mitä\nsydämmellisimmiksi ystäviksi.\n\nOskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto\noli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä\ntyöllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut.\nTämä teki sen, että vaikka Oskari olikin viattomissa asioissa\nleikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia vakaisia asioita käsiteltäissä\nvakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntavan kautta oli hän\nvoittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin\nkoulutovereiltaankin, vieläpä kaikilta ihmisiltä koulun\nulkopuolellakin.\n\nNämät molemmat ystävykset olivat eri tavalla kehittyneet. Oskarin\nvanhemmat olivat tosi-sivistyneitä ihmisiä, eivätkä vaan tuommoisia\npintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanovat\nitsensä sivistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Vapaina\nkaikista epäluuloista, kehittivät he jo aikaisin poikansa totuuden\ntuntoa ja tämä vaikutti terveellisesti pojan vastaiseen elämänjuoksuun.\nKuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta\npalavammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistivat kodin ahtaat\nkäsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eivät nämätkään\nvoineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eivätkä masentaa sitä opin\nhalua, joka hänessä aina paloi ja jonka valossa hän pyrki sen perille,\nmutta sangen masentavan vaikutuksen se kumminkin häneen teki.\n\nVaikka ystävykset olivatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet,\noli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi\nehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsivat oikeaksi,\neivätkä poikenneet siitä oikealle eivätkä vasemmalle puolelle. Oskari\nhuomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä\nkaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtävissä ja\nkuultavissa, ja tämä se oli, joka veti hänet likemmäksi Anttia, vaikka\ntämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarvinnut kauan toisiinsa\ntutustua eikä ystävyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se\nsemmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa voinut sitä koskaan\nhäiritä; olipa niinkuin he olisivat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa\nsielun lävitse.\n\nAlusta alkaen, kun he ystävyksiksi tulivat, käyttivät he joka-ikisen\nloma- ja lupahetken seurustelemiseen. Vapaasti vaihtoivat ja\nilmoittivat he aatteitaan toisillensa, arvostellen ja tehden niistä\npäätelmiänsä, ja näin tulivat he toinen toisensa sisälliseksi\nkasvattajaksi. Avonaisesti ilmoittivat he toisillensa sekä ilonsa että\nsurunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisivat sulautuneet\nyhdeksi sieluksi.\n\nTämä rupesi terveellisesti vaikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja\numpimielinen luonteensa rupesi aivan itse tietämättään saamaan tästä\nvirkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla oleva luulevaisuus, joka oli\nkodin kasvatuksella häneen isketty, rupesi hänestä vähitellen\nhaihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis havaitsi, ilostutti\njälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystävänsä\nsynkkämielisyyden vaikuttavan vahingollisesti hänen terävään\nymmärrykseensä ja yleviin pyrintöihinsä. Noissa välillisissä, vapaissa\nkeskusteluissa oli Oskari koettanut varovasti vaikuttaa siihen\nsuuntaan, että olisi saanut ystävästään tuon lannistavan tunteen pois\nvieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin vaikuttaneensa, oli hänen\nsisällinen ilonsa täydellinen.\n\nAntti rupesi nyt vähitellen suvaitsemaan toisiakin koulutovereitaan,\nvieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi.\nVähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää\noli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä toverilla.\nYstävät olivat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän vaalin\nkautta, Oskari ja Antti valinneet koulutoveristosta, sillä heillä,\nainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin valitsijoilla itselläänkin\noli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä vaihtelevammaksi ja\niloisemmaksi, mutta vakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä\nmitään ylimielisyyttä ja rivoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti\njotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta\nmiehissä hälvästiin, ja sillä tavalla kaikki halpamaisuus\ntukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa\nniinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa valiojoukko.\n\nSekä Oskari että Antti olivat luokallaan ensimäiset oppilaat.\nOpettajakunta ihmetteli Antin terävä-älyisyyttä ja kykyä pikaisesti\noppimaan vaikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt\nhuomaamatta pojan arvokas vakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä\noli vallitsevana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken\ntämän tähden kunnioittivat he häntä suuresti; he pitivät häntä luokan\nkruununa ja toivoivat hänestä paljon.\n\nSillä tavoin kului vuosia, ja ystävykset kohosivat luokalta luokalle.\nVuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja\njäntevä oli hänen vartalonsa, ja kun siihen vielä lisäksi tulee hänen\npyöreät, verevät ja täyteläiset kasvonsa, siniset lempeät silmänsä ja\nvahva, mustanruskea tukkansa, ei kukaan voinut mieltymättä häneen\nkatsoa.\n\nKoulun loma-ajat oleskelivat ystävykset kotipitäjässään. Kun ei Antti\nvoinut isäpuolensa vuoksi mennä kotiinsa loma-aikaa viettämään,\ntoimittivat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään,\nasumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystävysten hartain toivo,\nja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.\n\nPitäjän pastori oli hyvä tuttava Oskarin kotona, sentähden kävi hän\nperheineen usein siellä vieraana. Pastorilla oli seitsentoista\nvuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla vieraisilla\nkäynneillä aina mukana.\n\nLapsuudesta pitäin oli Antti tavasta nähnyt pappilan Lotta-neidin, eikä\nhän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut\nnähnyt neitiä. Tällä välin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja\nviehättäväksi neidiksi. Hento, keveä, melkein ujomainen käytöksensä ja\nhurskas kainoutensa enensi vielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä\nmuutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.\n\nPastori nyt kuten ennenkin kävi perheineen vieraina ja kun Antti\nuudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin syvän vaikutuksen,\nettä hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään\ntoimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään vetäysi hän\ntoiseen huoneesen, selvittelemään sekavia ajatuksiansa ja jäähdyttämään\npolttavaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.\n\n\"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään vieraille seuraa\", sanoi\nhän.\n\n\"En veliseni voi... Minä en voi hyvin, -- salli minun olla yksinäni!\"\npyyteli Antti.\n\nOskari luuli, että hänet on taasenkin vallannut tuo vanha\nsynkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet\nolisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen\nvierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei\nAntista voinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä vielä\nnytkin tavantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti vieraille seuraa\ntekemään.\n\nAntti meni ullakkokamariin, joka oli ystävysten yhteinen huone. Hän\navasi akkunan ja siitä virtaava raitis iltakalveen ilma teki hyvää\nhänen hätääntyneelle sydämellensä.\n\nHän tunsi häiriönsä syyn; ja sen vuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä\nkanssa: \"Olisiko mahdollista...? Ei, ei ole...! Mutta onhan ennenkin\nsemmoisia ihmeitä tapahtunut, -- kummempiakin ... miks'ei nyt voisi niin\nkäydä? Mutta ystäväni Oskari...? Missä suhteessa hän on häneen...?\nHehän ovat lapsuuden ystävät... Mutta ei, ei, ei ... heidän välillänsä\nei voi olla mitään ... ei mitään, sillä heidän välinsä on niin vapaa ja\navonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin\nolisi... -- -- Mitäs minä nyt? Teenhän väärin ystävääni kohtaan, kun annan\ntuommoisille ajatuksille valtaa, sillä olisihan hän sen minulle\nilmoittanut, jos vaan heidän välissänsä jotakin semmoista olisi.\"\n\nTämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut\nsalassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hyvän oppinsa ja vakavan\nelämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä havainto\nvirkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen valossa sai hän\nkaksinkertaista voimaa ja rohkeutta mieleensä. Vaikk'ei hän voinut\nomantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään vikaa, että hän olisi\nmitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän\nkuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja\nankarammin valvomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän\nkerran voisi saada Lotan omaksensa.\n\nTuo haaveilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen\nhänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastavansa kaikkia ihmisiä ja jos\nhän olisi voinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.\n\nTämmöisessä mielentilassa oli Antti, kun Oskari taas tuli hänen\nluoksensa. Avoimin sylin juoksi Antti ystäväänsä vastaan ja sulki hänet\nsyliinsä. Hän ei voinut pidättää itseänsä, vaan kyyneleet tulivat\nhänen silmiinsä ja siinä hän sitten itkeä nyyhki.\n\n\"Mikä, Jumalan tähden, sinulla on, Antti?\" kyseli Oskari hätäilevästi.\n\n\"Ei mikään\" sanoi Antti ja irroitti itsensä hänestä.\n\n\"Oletko kipeä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä, ystäväni, olet nykyään niin kummallinen, ett'en ensinkään\nymmärrä sinua\", sanoi Oskari hämillään.\n\n\"Totta kyllä on, että minä tuolla alhaalla ollessani sain jonkunmoisen\npahoinvoinnin puuskan, mutta nyt se on ohitse. Minä olen nyt niin\niloinen ja rakastan sydämeni pohjasta kaikkia ihmisiä, erittäinkin\nsinua, ystäväni. Sinä minua ymmärrät ja sinuun voin rajattomasti\nluottaa\", puheli Antti, tarttuen toistamiseen syliksi ystäväänsä.\n\n\"Olipa hyvä, ett'ei se sen pahempaa ollut, sillä minä pelkäsin pahinta.\nMutta kummallinen sinä sittenkin olet, sillä noin iloinen et ole ennen\nkoskaan ollut, etkä tuolla lailla puhunut\", sanoi Oskari.\n\n\"Se kyllä taitaa olla totta, mutta sallithan, ystäväni, minun olla\niloisen, sillä tästäpuoleen aion semmoinen olla\", sanoi Antti.\n\n\"Sydämeni pohjasta suon sinun olla iloisena, sillä tarpeeton suru ja\nsynkkyys lannistaa sekä sielua että ruumista. Ei mikään ole minulle\nsuotuisampaa kuin se, että kaikki synkkyys katoaisi sinusta, jota et\nvoine kieltää itsessäsi löytyvän; siihen suuntaan olen koettanut\nvaikuttaa sinuun ja sen iloisempi olisin, kun voittaisin mitä olen\ntarkoittanut\", haasteli Oskari siinä luulossa, että Antti oli nyt\niloinen sentähden kun hän oli karsinut synkkämielisyyden.\n\nKauan, myöhään yöhön, haastelivat ystävykset iloisesti niitä näitä.\nVihdoin nukkuivat he makeaan uneen.\n\nAntti oli uskonut ystävästään, ett'ei tämä mitään häneltä salaa, mutta\ntästä hetkestä pitäin oli hänellä itsellänsä jotakin semmoista, jota\nhän huolellisesti salasi ystävältään ja kaikilta muilta ihmisiltä.\n\nPastorin perhe edelleenkin kävi usein nimismiehellä vieraina ja\nkävivätpä hekin pappilassa. Antti oli iloisempi väliaikoinakin tuon\nensimäisen kohtauksen jälkeen, mutta kun hän vieraisilla ollessa tuli\nLotan pariin, tuli hän niin ujoksi ja vähäpuheiseksi, että kaikki sitä\nkummastelivat. Hän vältteli muita ja istuskeli yksinään jossakin\nnurkassa; erittäinkin karttoi hän niitä ryhmiä, missä keskusteltiin\njotakin asiasta. Ei sekään saanut häntä rohkeammaksi eikä\npuheliaammaksi, vaikka pastorikin useat kerrat puhutteli häntä\nkunnioittavasti. Pastori tavallisesti selvin sanoin antoi tietää, että\nAntista suuren neronsa ja kykynsä sekä vakavan elämänsä vuoksi\ntoivottiin paljon; mutta ei sekään auttanut, sillä hän vaan häpesi ja\npunasteli näitä kuullessaan. -- Niin, Antti rukalta loppui kaikki rohkeus\nja uskallus ollessaan hänen parissaan, jota hän sydämmessään kenenkään\ntietämättä rakasti ja jolle hän oli koko vastaisen elämänsä pyhittänyt.\n\nVaikka Lotta olikin vienon kaino, oli hänen käytöksensä kuitenkin vapaa\nja ujostelematon. Eräänä kertana tuli hän Antin luo ja sanoi:\n\n\"Mikä teitä vaivaa kun te olette niin arkamaisen ujo? Meille muillekin\nkäypi ikäväksi tuo ankara ujoutenne. Olkaa hyvä ja tulkaa tekemään\nseuraa!\"\n\n\"Mitäs minä ... enhän minä tämmöinen ... änkytti Antti vastaukseksi ja\njoutui niin hämille, että hän punastui korvia myöden.\n\n\"Minkälainen?\" kysyi Lotta, seisoen hänen edessään ja katsoen häntä\nkysyvästi silmiin.\n\n\"Täm ... tämmöinen ... näin, näin -- halpa\", jankutti Antti, joutuen yhä\nenemmän pulaan.\n\n\"Älkää niin sanoko. Minkätähden te halpa olisitte? Teillähän on terävä\npää kuin partaveitsi, ja opettajakuntanne sekä kaikki ihmiset\nkunnioittavat teitä ... teistähän voipi vielä tulla kokonainen nero. --\nTeillä ei siis ole mitään syytä pitää itseänne halpana\", sanoi Lotta ja\nmeni pois.\n\nAntti tuli nyt oikein hurmauksiin. Lotta oli ollut likellä häntä. Hän\noli kuullut hänen sointuvan heleän äänensä, nähnyt hänen hennon ja\nsolakan vartalonsa ja viehkeät kasvonsa, tuntenut hänestä virtaavan\nlemmen pyhän, polttavan virran. Hän oli puhunut lempeitä ja luotettavia\nsanoja, viittaamalla omaansa ja muiden ihmisien kunnioitukseen ja\nsamassa hänen tulevaisuuteensa. Ehkäpä Lotta tunsi sydämessään samaa\nkuin hänkin, -- -- niin, ehkäpä!\n\nNämät tunteet eivät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista\nseuramiestä. Yksinään istuili hän vaan jossakin nurkassa, nauttien\nniitä tunteita, joita vast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä\nviritetty. --\n\nKun vieraat olivat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa.\nSiellä mietti hän tilaansa ja vertaili nytkin itseänsä ystäväänsä\nOskariin, ja hän havaitsi suuren eron olevan hänen ja ystävänsä\nvälillä. Oskari oli aina iloinen ja vapaa kaikessa käytöksessään\nkaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen\nvaikuttavan hyvää eikä pahaa ... olihan vaan niinkuin ei olisi mitään\nerinomaista saapuvilla, ja se oli Antista kummallisimmista\nkummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole\ntuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt valtaan, ja\nvihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin\nvapaa, -- ja kenties on hän vapaa Lotankin suhteen.\n\nNäitä mietti Antti itseksensä. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, kun\nei hän ollut niin vapaa kuin ystävänsä oli. Jospa hän olisi semmoinen,\navaisi hän heti sydämensä rakastetullensa, tulisi siitä vielä mitä\ntulisikin, mutta asiain nykyisellä kannalla ollessa ei hän voi sitä\ntehdä; mutta kerran tulee vielä se aika jolloin voin pyytää häntä\nomakseni ja sen saavuttamiseksi tahdon uhrata henkeni, kykyni, tarmoni,\nja voimani. Niitä mietti Antti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVuosia on jokunen vierähtänyt. Ystävykset eivät ole enään samassa\nkoulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa.\nAntti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta\nseitsemännelle. Paljon oli hankaloita vaikeuksia tuottanut Antille tuo\nkaksikielinen opetus, mutta hänen terävä älynsä ja ankara ahkeruutensa\nvoitti kaikki vastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista,\nsillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan\nsiveellinen kuva aina hänen sydämessään, ja tämä kuva sekä se toivo,\nettä hän saisi hänet vihdoin omanansa syliinsä sulkea, virkisti ja\nkiihotti häntä kaiken voimansa perästä ponnistelemaan, saavuttaaksensa\npäämaalinsa, ja tämän tunnon ja toivon valossa jaksoi hän niin paljon.\n\nJuuri tässä samassa kohtasi Anttia arvaamaton vastoinkäyminen.\nHuomattuaan mitä vaikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa,\nolivat johtavat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne\nsiten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen\noppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista\noppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, olivat niin kaukana,\nheidän kodeistansa, ett'ei heidän varansa riittäneet niissä opintojansa\njatkamaan.\n\nMielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti\nkansan lapsena, kuinka suuri vääryys tapahtuu kansalle, kun maan\nkoululaitokset ovat vieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle,\nvaikka ne sen varoilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin\nhäneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen,\nja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa\nitsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän vihdoin, ankarain\nponnistustensa tähden väsyneenä, levätä yhden vuoden ja sitten mennä\nsuomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.\n\nKun Oskari meni yliopistoon, vuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään\nullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään\nkun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien\nväliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikävöitsi ystäväänsä tämän\npoissa ollessa; varsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään\nolevaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toivoa, tuli tämä ikävä\noikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjevaihdon\nkautta koettiin kyllä aatteita vaihtaa ja tunteitaan toisilleen\nilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja\navosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine\nhienouksineen tulevat niin elävästi esiin. Suuresti tätä ystävän\nkaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista\nseurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja\nnimismiehelle vieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa,\nei hän ujon luonteensa vuoksi voinut sinne mennä. Niillä harvoilla\nkerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasivat toisiansa, kohteli Lotta\nhäntä erinomaisen ystävällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut\nlähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin\npuolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin\nsattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui\npoikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun\ntulevaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, olivat ne\nmelkein pisteleväisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä voinut\nymmärtää suoranaisesti kukaan. \"Kummallinen tuo Antti\", sanoi Lotta\nsemmoisissa tilaisuuksissa usein.\n\nNäin tavoin ei Antti saanut kaipaavalle sielullensa huvitusta mistään.\nKansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui\nuseinkin hänen huolensa ja ikävänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina\nsaatavissa, sillä kiireiset kesäiset työt veivät viikkokausiksi ihmiset\npois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä\nhänen korkealle pyrkivä henkensä olisi ollut vailla vasta-alkuja niille\ntunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuvastelivat, ja niitä ei hän\nmuka ollut löytävinänsä heidän seassaan.\n\nJo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten\nvuoksi olla vuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut,\nettä hän tuona pitkänä loma-aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin;\nkuitenkaan ei tämä aate ollut vielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo\nikävän ja kaipauksen tunne kävi kukkuroilleen, joudutti se hänen\npäätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuvan häntä ja\nkehoittavan heti ryhtymään työhön.\n\nNyt tuli Antille toiset tuumat. Hän ryhtyi työhön, ja nyt ei hänellä\nollut ikävä, eikä hän kaivannut yhdenkään ihmisen seuraa.\nUllakkokamarissa, aatteidensa ja työnsä keskellä, istui hän yöt ja\npäivät, ja tuskin jouti hän jonkun hetken levähtämään. Kolkkoina\npitkinä syksyisinä ja talvisina öinä näkyi Antin ullakkokamarista\nvalkea ja ihmiset arvelivat, \"mitähän se tuo poika tekee?\"\n\nNäin ponnistellen kirjoitti hän vuoden pitkään paljon kaikenlaisia\nkirjallisia kokeita. Niissä oli suorasanaisia kertomuksia ja runollisia\nkyhäyksiä sekaisin, ja niitä oli vuoden työksi niin paljon, että täytyi\nihmetellä, kuinka hän niin vähässä ajassa oli voinut niin paljon aikaan\nsaada. Mutta Antin luonne oli semmoinen, että jos hän ryhtyi mihin\ntyöhön, teki hän sitä täydellä innolla.\n\nKukaan ei tiennyt mitä Antti kirjoitti, mutta sen monikin tiesi, että\nhän kirjoitti mahdottoman paljon. Tämä tietämättömyys tuli siitä, kun\nAntti ei näyttänyt kenellekään työnsä sisällystä eikä suullisestikaan\njutellut niistä. Hän pelkäsi, ett'eivät ihmiset ymmärrä häntä, sen\nvuoksi salasi hän ahkeran työnsä tulokset. Monenlaisia huhuja ja\narveluita kuuluikin tuttavien joukossa tuosta Antin peitetystä työstä.\n\n\"Mitähän vainen se tuo Jykylän poika niin ahkerasti kirjoittaa? Ei sitä\nkertaa mene hänen kamariinsa, ett'ei hänellä ole aina pännä kädessä.\nMutta annas kun vaan joku huoneesen astuu, työntää hän heti paperinsa\nlaatikkoon, pännänsä läkkitolppoon ja sitten hän istuu puhumatta,\npukahtamatta, synkän ja miettivän näköisenä. Tuommoisessa asemassa\nollessaan näyttää hän elävältä kuolleelta tahi jonkunmoiselta\nkuvapatsaalta, ja hän voisi semmoisesti olla, vaikka kuinka kauan\nvieras siellä olisi. -- Yökaudetkin näkyy hänen kamaristaan valkea.\" Niin\npuheli kerran suuressa väkijoukossa Kopolan Kalle-isäntä.\n\n\"Hittoko ne kaikki hassut tietää, mitä ne töhräilevät työn puutteessa\",\nsanoi Jörölän Juuso.\n\n\"Ei niin pidä sanoa. Minusta ei poika näytä ensinkään hassulta,\npäinvastoin on hän miettivämpi ja ajattelevampi kuin moni muu\nijäkkäämpi koulun käynyt; en ole kenenkään muun huomannut tarkemmin\nsanojaan punnitsevan kuin hänen\", vastusti Kopola.\n\n\"Kyllä hän kuitenkin tuohiraamattua kirjoittaa, jos hän kerran\nkirjoittaa\", sanoi Jörölä loukatun tunnolla.\n\n\"Minkä sinä tuohiraamatuksi kutsut?\" kysyi Kopola puolikiivastuneena.\n\n\"Kaikki mikä ei ole Jumalan sanaa\", vastasi Jörölän Jussi veltosti.\n\n\"Minusta tuntuu, ettet sinä ole lukenut tuohiraamattua etkä muutakaan\",\nsanoi Kopola suuttuneena ja lähti pois.\n\nTämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi vaan työtään,\nhuolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan\ntiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän\nvaan vuodatti sieluaan paperille.\n\nOskari oli kirjoittanut, että hän tulee kevätluvalle kotiin. Tämä oli\nAntille odotuksen ja toivon aika. Hänelle, yksin hänelle hän voi avata\nsydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus\nja jota hän ei voinut eikä luullut tarvitsevansakaan hänelle ilmoittaa,\nkosk'ei hän luullut vielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja\nrunoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eivät\nolleet toisiansa tavanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa\nystävänsä nähtäväksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän\nehdottomasti sen alaiseksi.\n\nOdotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa\ntervehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti\nAntin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti tovin ystäväänsä ja\nkyyneleet vierivät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin\nkuin Antinkin tervehdys.\n\nEivät olleet Oskarille tuntemattomat ystävänsä kirjalliset\nharrastukset; kirjevaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi\nkohtauksen tunteet olivat vähän hälvenneet, otettiin heti Antin työn\ntulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystävänsä\nvaatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti,\nmutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän\nleikillistä iloisuuttansa. Viimein perehtyi hän jotakin vissiä\nkappaletta tarkastamaan, ja yhä vakaisemmaksi ja tarkkaavaisemmaksi\ntuli hän. Viimein vaipui hän niin syvään lukemiseen ja tutkimiseen,\nett'ei hän näyttänyt huomaavan ulkomaailmasta mitään.\n\nTämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä olivat nyt\nensikerran tarkastuksen ja arvostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli\nystävä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion\ntämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halveksien\nluotansa pois heittäisi.\n\nVähitellen kirkastui Oskarin otsa ja viimein kävivät hänen kasvojensa\njuonteet tyytyväisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen,\nsuorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän\näkisti ylös ja tarttui ystäväänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan\npuhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa\nvallassa.\n\n\"Minä en ole osannut aavistaakaan, että sinulla on tuommoinen\nkirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin ovat tarkalla aistilla ja suurella\nhuolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt\nkirjallisessa työssä\", sanoi Oskari selvittyään hämmingistään.\n\n\"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattavan painomustetta?\" kysyi Antti\npelokkaasti.\n\n\"No, kaikella muotoa -- kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny\nmitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat\nesikoisesi painoon\", sanoi Oskari.\n\n\"Sinä, ystäväni, toivot minusta aina vaan paljasta hyvää\", sanoi Antti\nmurtunein mielin.\n\nTästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystävänsä Oskarin\nturvin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa vieraina. Niillä\nkäynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuvaa\npuhettansa. Yksin tämäkin vaikutti jo Anttiin terveellisesti.\nVähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen\nujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi\nhän tavasta niin, että hän voi taas toisinaan hymyilläkin.\n\n\"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän\nyksin voipi luoda hieman valoa teidän ujoon luonteesenne\", sanoi Lotta\nAntille eräässä keskustelussa hymyillen.\n\n\"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden... Sydän se\non, joka vaikuttaa ulkoihmiseen\", sanoi Antti punastellen.\n\n\"Mitäpä kuolettavia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja\nsemmoisilla opin ja kyvyn lahjoilla varustetulla nuorukaisella kuin te\nolette\", sanoi Lotta.\n\n\"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden.\nMutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiveä tulee eteen, jotka\nuhkaavat kaikki pyrinnöt ja toiveet tyhjäksi tehdä, niin uskallus\npuuttuu ja toivokin katoo, ja silloin ei sydän voi olla iloinen ja\nrauhallinen, sillä epätoivo pauhaa silloin siellä\", puheli Antti vähän\nrohkastuneena.\n\n\"No, johan nyt kaikkea!\"\n\n\"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?\"\n\n\"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toivoa; nämät eivät anna häpeään tulla.\nKen niissä lujana pysyy, hän voittaa viimein rohkeimmatkin pyrintönsä\",\nsanoi Lotta kokeneen ihmisen arvokkaisuudella.\n\nTämä keskustelu vaikutti Anttiin taikavoiman tavalla. Hän oli\nensikerran eläessään avannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä\nlempeitä, luottamusta synnyttäviä ja toivoa herättäväisiä sanoja Lotta\noli lausunut! Veri nousi Antilla päähän ja korvat suhisivat niin\nkummallisesti. Hän tunsi punastuvansa korvia myöden ja pelkäsi, että\nhänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti\njäähyväiset ja lähti pois. Kaikki koettivat estää hänen poislähtöänsä\nminkä voivat, mutta mikään ei auttanut, hän meni vaan. Pappilassa oli\noltu tällä kerralla. Sinne jäi vielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut\nvielä paljon kulunut.\n\nKun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä vuoteeseen. Hänen\nyksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsevää ääntä eikä\nliikettä. Ajatukset saivat vapaasti lentää ja ne lensivätkin. Mutta\nmikä sekamelska? Ne kiitivät opin korkeimmille kukkuloille, aina\nparnassolle saakka ... kirjailijamaineeseen -- -- ne varustausivat\nkärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toivomaan ja -- voittamaan. \"Lotta,\nLotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa\nja toivoa. Itse olet minulle vakuuttanut, ett'eivät ne anna häpeään\ntulla ja että joka niissä vahvana pysyy, hän voittaa viimein\nrohkeimmatkin toiveensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja voittaa.\nMutta ei! Oskari, Oskari, ystäväni -- -- ei se niin ole, mutta hän on niin\niloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin voisin. Mutta sitä en\nvoi ... niin, minä en voi ... miksi minä olen tämmöinen? ... niin\nonneton ja niin onnellinen ... yht'aikaa molemmat ... kummallista!\nmutta minä en kestä tätä kauan.\"\n\nTämmöisiä aatteita lensi Antin aivoissa sikin sokin yhtenä myrskynä.\nHän ei saanut niistä mitään selvää, eikä kyennyt tekemään mitään\nratkaisevaa päätöstä. Veri kuohui vielä nytkin hänen päässään ja\nsemmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa vaipui hän aamupuoleen\njonkunmoiseen unen horrokseen.\n\nKello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä\nja raskaalta ja korvat suhisivat vieläkin. Hän huuhtoi päätänsä\nkylmällä vedellä, virkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisevaa\npäätänsä.\n\nHän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän\nkuitenkin muutaman palan, vaan kauan pyörivät ne suussa, vaikka\nkuinkakin hän olisi purra vatkannut niitä. Siitä päätään yritti hän\nkirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena.\nMutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eivät pysyneet\nkoossa, vaan harhailivat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekavaa ja\nasiatonta. Tämän tähden viskasi hän kirjoitusneuvot pois luotaan ja\nrupesi miettimään tilaansa. Pää käden varassa, istui hän pöydän päässä,\nnojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti\nulkomaailman ja vaipui niin syviin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään,\nmissä hän oikeastaan oli, sitä vähemmin mitä aika oli kulunut.\n\nYht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuovilta rappusilta. Antti havahtui\nikäänkuin unesta. \"Mitähän ... ketähän sieltä nyt...?\" ennätti hän\najatella kohentaessaan samassa itseänsä.\n\nOvi aukesi ja sisään astuivat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin\nheidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousevan veren päähänsä ja\nkasvonsa punastuvan.\n\n\"Toivota nyt, ystäväni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla\npoislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti\nsuoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun\nsinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme\", sanoi\nOskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.\n\nAntti kävi kalman kalpeaksi. Ei nyt veri noussut päähän, eikä\ntulehduttanut hänen kasvojansa, vaan se pakkausi sydämeen ja siellä\nsaatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella\nponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen\naskeleensa olivat epävakaiset ja horjuvat, ja olipa likellä, ett'ei hän\nkaatunut.\n\n\"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!\" sai hän viimein\nkovalla änkkäämisellä heille sanotuksi, tervehtien vapisevalla\nkädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.\n\nHänen äänensä oli soinnuton ja epäröivä, ja sentähden kuului se siltä\nkuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä\nsydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja\narastelevainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja\npuolinaisen onnentoivotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja\nhoiperrellen pois heidän luotansa ja istui hervottomasti pöydän päässä\nolevalle tuolille, päästäen samassa kumisevan huokauksen.\n\n\"Voi hyvä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terve ...\nmikä sinua vaivaa...? Aivanhan sinä kuolet tuohon paikkaan\", hätäilivät\nkihlatut yhteen ääneen ja kiirehtivät koettelemaan hänen päätänsä ja\nvaltimoitaan.\n\n\"Ei minua mikään vaivaa ... pääni vaan vähäsen ... se jo vähäsen tuolla\npappilassa ... kyllä se on pian ohitse\", koki Antti änkyttää.\n\n\"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää\navutta\", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.\n\n\"Ei, ei sitä tarvita\", esteli Antti.\n\n\"Sitä tarvitaan\", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan\ntoi hän kylmää vettä ja erään naisen.\n\nSitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä\nviilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita.\nSitten lähtivät Oskari ja Lotta pois.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nValtamaantien vieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita\nhuoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla,\nerään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää virstaa\nlähempänä ja kirkolle on kolme vertaa matkaa. Sivukulkija ei näe kuin\nsattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuvaksi, ja moni heistä tulisi\nsiihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleivät he\nnäkisi tuon tuostakin savun tupruilevan tuvan katolla törröttävästä\ntakan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuvan\nluo ja kolkutti tuvan eteen rakennetun pienen etehisen aina salvassa\nolevaa ovea. Silloin tuli ovea avaamaan keski-ikäinen, kärsineen\nnäköinen vaimoihminen. Tavallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa,\nsilmäili vaan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos\nvieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän\nsiellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän\nnuorukaisen. Huoneessa vallitsi kaikkialla hyvä siivo ja puhtaus.\nHuoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki vieras\nniissä kirjoitusneuvot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuvoineen\npoispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.\n\nJos vieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua\ntahi seisoa vaikka päivän, eikä talonväki sittenkään sanonut hänelle\nyhtä ainoaa sanaa. He silmäilivät vaan rohkeata tungettelijaa\nepäluulon-alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja\njokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuvan, kun vieraalla ei ole älyä\nmennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttava tuli\ntupaan, oli tuvan asukkailla kyllä puhetta, vaikk'ei se ollut juuri\niloisinta laatua.\n\nLukija arvaa, ett'eivät nuo tuvan asukkaat suinkaan ole keitään muita\nkuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on\nkohdannut sanomattomia vastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista\nkummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset\nolivat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.\n\nMe tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentavaa vastoinkäymistä,\njotka sortivat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt\nmitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia\nhänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille\nmolemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä\nauttamattomiin.\n\nTunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin\nisäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen\nelämäntavan seuraukset eivät voineet olla ilmitulematta, ja nyt ne\nolivat edessä. Ennenkuin kukaan voi aavistaakaan, oli hän tehnyt\nkonkurssin. Hänen hallussaan olivat sekä äidin että pojan varat ja\nsinne menivät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta\nviimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arvannut olla varoillansa ja\nottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä\nitselläänkään ollut varoja maksaa pojan omaisuutta. Vaikka Jykylän\nisäntä niintavoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen\nkonkurssia osannut hävittää sen niin että kaikki saamamiehet jäivät\nmelkein ilmattomaksi.\n\nNäin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle\njääneillä rihkamilla ja sukulaisten avulla olivat he hädintuskin\nsaaneet rakennetuksi tuvan missä he nyt asuivat. Sekä äiti että poika\nolivat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuvoin valitsivat\ntuon syrjäisen paikan tuvallensa, jossa he, erotettuna pois maailman\npettäväisestä hyörinästä, saisivat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei\nheillä ollut suuria elämän tarvetten varustuksia, eikä heistä kumpikaan\nvoinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitivät heistä sen\nverran huolta ett'eivät he peräti hätään tulleet.\n\nNiin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua\neikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä\nei ollut varoja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi\npyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toivo\noli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt.\nLapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa,\njota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus voinut valaista.\nMutta kun kaikki toivo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä\nauttamattomiin asti, sillä ei mikään voima voinut siihen enään luoda\nvaloa, lämpöä ja uutta elämää.\n\nTuossa elävältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään\ntoimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti\nepätoivon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä.\nHän koetti muiden nähtäväksi luoda kuvauksia ihmissydänten pettyneistä\ntoiveista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa\ntuovat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä\nkatkeamatta, milloin vaan hänen voimansa vähänkään riittivät. Tämä\nankara ponnistus ja sydämessä aina asuva kuluttava ja kalvava murhe\nheikonsi hänen terveyttään arveluttavassa määrässä. Vihdoin laihtui hän\nlaihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut\nviimein jäljellä muuta kuin pelkkä varjo.\n\nMitä hyvää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei\nmitään; ei ainakaan niistä mitään hyvää tähän asti ollut tullut.\nYstävänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon\ntoimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä\nkauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eivät ne hänen mielestänsä\nkelvollisiksi tulleet; aina vaan niissä löytyi jotakin epäselvää ja\nkelvotonta. Siinä toivossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran\nehkä kuitenkin jotakin kelvollista syntyisi, saadaksensa niillä\nvähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.\n\nPitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin\ntäytti hän niitä elämän velvollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä\npäällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti;\nmutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kivenkovaan väittivät,\nett'ei hän ollut uudesta syntynyt.\n\nKappaletta ennen viime tapahtumia levisi paikkakunnassa eräs uusi uskon\nlahko, joka oli erittäin innokas oppiansa levittämään ja kääntämään\nihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla vainusivat he, missä\nolisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastava ihminen. Kun he\njossakin semmoisen huomasivat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa,\nkääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi\ntekevään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan\ntaipuvainen kaikellaisiin haaveiluihin, tapahtui aniharvoin, ett'eivät\nhe semmoisten luona voittaneet tarkoitustansa.\n\nOitis huomasivat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli...\nHe kokivat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle\noppiansa. Vähitellen alkoikin tämä vaikuttaa häneen niin paljon, että\nhän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.\n\nVaikk'ei hän suorastansa hyväksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa,\noli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soveltui varsin\nhyvin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän väitelläkin\nheidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään olivat\nväärässä, mutta jota enemmän hän väitteli, sitä syvemmälle kietoontui\nhän kiihkeän lahkon pauloihin.\n\nTämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia\nkäännyttäjiään oli alituisena vieraana heidän pikku tuvassaan. Tarkalla\naistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli\noli murtunut, kenties vielä enemmänkin kuin sen, jonka he olivat jo\npuoliksi voittaneet. Yhä kiinteämmälle veti hän paulaansa äidin\nympärille, eikäpä kauan viipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti\nheidän vallassaan.\n\nKun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kovan käskyn äidille, että\nhänen tuli vaikuttaa poikaansakin ja niin olla välikappaleena hänen\npelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika\nmielenhartaudella kirjoitteli, milloin vaan hänellä vähänkään oli aikaa\nja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi\njotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean\nkadotuksen tuottavana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta\nsynnillisestä työstä oli loppu tehtävä hänen huoneessaan, jos hänen oli\nmieli taivaan valtakuntaa periä.\n\nTämä määräys huolestutti kovin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa\ntyötä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinvastoin pitänyt\nniitä kummallisen sattuvina ja mieltä ylentävinä kertomuksina. Tunsipa\nhän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli voinut\nsemmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja\npieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja\nvirkistyneemmäksi.\n\nOlipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa vastaan.\nHän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli\nja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toivoakaan miksikään tulla opin\ntiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa\nmielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.\n\nTämä tulta leimuava pannan uhka laski äidin kovan koetuksen alle.\nPitikö hänen poikansa ainoa elämän toivo ja lähde koettaa saada\nkuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja\nihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikävinä\nhetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui\nhänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut viimeisenkin eheänä\nolevan säikeen poikansa elämänlangasta.\n\nNäitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä\nyötä ja päivää. Vaikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän\nollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut\nenään niin osanottavainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen\nhänen halvalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eivät olleet\nenään niin rauhoittavaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne\nolivat ikäviä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hyvää eikä\npahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään,\nistuihan vaan syviin mietteihinsä vaipuneena.\n\n\"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin\nelävältä kuollut\", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.\n\n\"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\", sanoi äiti umpimielisesti.\n\n\"Ovatko nämät sitten Jumalaa vastaan?\" kysyi Antti oudoksuen.\n\n\"Ei, eivät ne ole ... mutta ovathan ne...\", sanoi äiti hajanaisesti,\nsillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.\n\n\"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toivoa onkaan minulla sitten\nenään jäljellä?\" sanoi poika surullisesti.\n\n\"Jäljellä on Jumalan valtakunta\", sanoi äiti silmiäänkään poikaan\nluomatta.\n\n\"Ovatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan valtakunnalle?\" kysyi\npoika kummastellen.\n\n\"Ovat. Ne ovat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen\nvaltakunnallensakin. Ne ovat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja\nsentähden ovat ne hyljättävät\", sanoi äiti synkästi.\n\nAntti hämmästyi kovasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuvan. Veri\nvirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olevat paperit\npöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän vuoteeseensa maata ja mietti\nsurumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin\näiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien\nsinne tänne, tuli hän siihen arveluun, että ehkä se oli vaan\nsatunnainen, tuon synkän vieraan vaikuttama puuska, joka voisi raueta\nvielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua\nsyntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta\ntässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.\n\nVaikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli\nhän kuitenkin vielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän\nei oikein tiennyt oliko hän oikeassa vai väärässä, ja tämä pani hänet\ntaistelemaan pitkäksi ajaksi kovaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa\nautuudesta ja samassa hänen ajallisesta terveydestänsä, jonka hän\ntunnossaan tunsi kaikenni heti murtuvan, jos vaan hän lempityöstänsä\nvieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kovaan koetuksen ahjoon.\n\nTämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli\nvähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden,\neikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten,\nettä se kääntyisi taas tuohon ikävään juttuun. Asiain näinkin ollessa\nkirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin vaan vähänkin\nvoi.\n\nVähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että\nkyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset ovat ainakin synnillisiä ja\nkadotuksen tuottavia. Niin, kylvetty siemen oli vähitellen ruvennut\nhänen sydämessään itämään. Tämä tunne vakaantui hänen sielussaan yhä\nlujemmaksi ja vihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut\nuskonnolliset käsitteet saivat hänessä täydellisen yli-vallan ja hän\ntunsi olevansa kauheassa edesvastauksessa, jos ei hän pelastaisi\npoikansa sielua, vieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja\nturmiota tuottavasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan\nehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen\ntuottavaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan\ntahtoa vastaan ja joka on niin hirveästi maailmallisesti miellyttävää,\nettä se on ollut hänetkin vähällä eksyttää.\n\nAntti säikähti kovin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen\nnäyttää, kuinka väärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut\nparhaastakin ihmisellisestä työstä, vaikka kullakin on käsky tehdä\ntyötä leiviskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei\nse kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi vaan mielipiteissään ja\njulisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille\npyrinnöille, mitkä eivät suorastansa edistäneet uskonnollisia\npyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.\n\nAntti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä\nkaikkine vastoinkäymisineen ilmestyi selvänä kuvana hänen silmiensä\neteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi voinut\ntoivonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiveensa ja pyrintönsä\nolivat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän\nolisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja\nkoko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä\nlohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien\nhylkäämänä tunsi hän itsensä olevan niin kuin oljen korren, joka on\nheitetty hyrskyävälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky viimein\nviskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista\ntoivoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olevansa, ikäänkuin\nvihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana,\nvoittamattomien vastuksien ja esteiden vuoksi riutumaan ja nääntymään.\nÄitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä.\nHän oli pienuudesta pitäin vaalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut\nnytkään vetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, vaikka kaikki\nmuut olivat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista\nolisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään,\njolloin he yhteisen kalvavan surunsa voivat hetkeksi unhoittaa, olivat\nolleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien\nniitä. Tällä tavalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa\nnäinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä\nhänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli\nhänkin ruvennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa\nkadotuksen ansaitsevanakin yrityksenä.\n\nKaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen\ntuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään.\nVähäpuheisena käveli hän paikasta toiseen, viskautuen välisti\npitkäksensä sänkyyn; syvästi mietiskelevän hän aina näytti ja tavasta\nnousi hänen rinnastaan kumiseva huokaus. Ei äitikään puhunut monta\nsanaa, toimitteli vaan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi\nsydämessään, nähdessään minkä vaikutuksen hänen puheensa oli poikaan\ntehnyt.\n\nTämmöisessä sieluntilassa olivat pikku tuvan asukkaat, kun lähettiläs\ntaasen tuli heille vieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut\nnäkevinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä väliä pitämättä\nviimeiseltä kirjoitteli vaan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla\nhuomasi hän kohta, että pojassa oli tällä välin tapahtunut suuri\nmuutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi varovasti pojan kimppuun käydä.\n\n\"Sinä, nuorukainen, et ole terve\", sanoi hän, läheten Anttia.\n\n\"En minä itseäni kipeäksi tunne\", vastasi Antti kylmästi.\n\n\"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai vaivaa sitten joku\nmurhe?\" pitkitti vieras.\n\n\"Niin tekee .. suru minua vaivaa\", sanoi Antti nolosti.\n\n\"Ilmoita minulle surusi, ehkä voisin sitä huojentaa\", kehoitti vieras.\n\n\"Minun suruani ei voi kukaan auttaa\", intti Antti.\n\n\"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua\ntuskistansa päästänyt\", kiinnitti vieras.\n\n\"Mitäpä siitä olisi hyvää, sillä minun suruni syitä ei voi kukaan\ntoisiksi muuttaa\", sanoi poika nyreissään.\n\n\"Sinä olet paljon kirjoittanut\", alkoi vieras toisella tavalla, kun\nhuomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla voittanut tarkoitustaan.\n\n\"Olenhan minä kirjoitellut\".\n\n\"Sinä teet tarpeetonta työtä\", sanoi lähettiläs ja katsoi Anttia\nterävästi silmiin, ikään kuin tunnustellaksensa mitä tämä vaikuttaisi.\n\n\"Minkätähden niin sanotte?\" sanoi Antti tuimasti ja ylenkatseen puna\nnousi hänen muutoin niin kalpeille kasvoillensa.\n\n\"Sen vuoksi kuin ne sotivat Jumalan tahtoa vastaan\", sanoi hän ja\ntarkasteli yhä Anttia.\n\n\"Minä tiedän, että te olette villinneet äitinikin ja samaa mielitte\nminullekin tehdä, mutta minä luulen, ett'ei se onnistu\", sanoi Antti\nylönkatseellisesti.\n\n\"Minä huomaan, ett'ei sinun murheesi ole murhe Jumalan mielen jälkeen,\njoka saattaa katumisen autuudeksi, mutta se on maailman murhe, joka\ntuottaa kuoleman\", sanoi vieras ja lähti pois, luoden poikaan ankaran\nsilmäyksen. Vieraan lähdettyä pillahti äiti katkeraan itkuun. Hänestä\ntuntui niin hirmuisen pahalta ja synnilliseltä, kun tuo vieras lähti\ntyytymättömänä pois, eikä edes saanut pojalta siivoa puhettakaan.\nHänestä tuntui siltä kuin Jumalan viha kaikella ankaruudellansa olisi\nmaannut heidän päällänsä ja he molemmin olisivat seisoneet kadotuksen\nkauhean kuilun partaalla valmiina sinne syöstäviksi.\n\n\"Voi, voi meitä, rakas poikani, voi kun et sinä antanut hänelle edes\nsiivoa puhettakaan; me olemme nyt iankaikkisesti hukassa\", päivitteli\näiti ehtimiseen itkunsa seasta.\n\nÄidin tila rupesi Anttia kovin säälittämään. Olihan hän hänen oma armas\näitinsä, joka oli tässä ahtaassa piirissä kaikki kaikissa; vaikea oli\nnähdä hänen surevan ja olevan omantunnon ahdistuksessa. Tämän tähden\nkoki hän häntä lohduttaa miten vaan parhaiten taisi; muun muassa lupasi\nhän vierasta paremmasti puhutella, jos hän vaan vielä tulisi.\n\nTämä rauhoitti paljon äitiä ja heidän elämänsä tuli melkein\nentiselleen. Antti rupesi taas kirjoittelemaan, mutta entistä intoa ja\nhalua ei hänellä enään ollut, sillä hänen sielussaan rupesi tuntumaan\nniin kummalliselta -- -- hän oli tietämättään puoliksi voitettu.\n\nTämmöisenään kului joku aika. Mutta äiti ei saanut todellista\nsisällistä lepoa, ennenkuin hän sai tuon vieraan kotiaan. Hänet\ntavattuaan ilmoitti hän hänelle, että Antti on jo nyt nöyrempi.\n\nPian oli vieras siellä.\n\n\"Joko sinun ylpeytesi on nyt nöyrtynyt niin paljon, että mahdat edes\noikean puheen antamaan?\" sanoi hän tylysti Antille.\n\n\"Puhukaa vaan, Kyllä minä voin kuunnella\", sanoi Antti häpeillen.\n\n\"Jumala tahtoo sinut panna kovan koetuksen alle, mutta kaikki oma tahto\npitää olla hänen tahtonsa alle annettu\", sanoi vieras.\n\n\"Mitä omaa tahtoa minulla sitten olisi?\"\n\n\"Sinä et ole vielä lakannut synnillisestä työstäsi, vaikka olet\nkuullut, että se on Jumalan tahtoa vastaan; se on omaa tahtoa, sanon\nminä\", sanoi vieras tuomitsevasti.\n\n\"Olenhan minä vielä kirjoitellut.\"\n\n\"Niin, mutta Kristus ja beliaali eivät sovi yhteen.\"\n\n\"Mutta enhän minä huomaa niissä mitään semmoista, joka sotisi totuutta\nvastaan ja uskonto ei suinkaan kiellä totuutta, vaan on päinvastoin\nitse totuus\", puolusteli Antti itseään.\n\n\"Mikä on totuus?\" kysyi vieras, ikäänkuin saadaksensa vastustajansa\nkietoutumaan omaan paulaansa.\n\n\"Totuus on se, mikä tulee Jumalalle kunniaksi ja lähimmäiselle sekä\nitsellemme hyväksi\", sanoi Antti varmuudella.\n\n\"Jumalan totuus on ainoastaan se, joka pysyy, mutta sinun kirjoituksesi\neivät ole hänen totuuttansa, ja sen vuoksi eivät ne pysy, vaan tulevat\ntulella kulutetuksi sinä suurena tuomiopäivänä.\"\n\n\"Mitä te sitten tahtoisitte minun tekemään?\" kysyi Antti nolosti.\n\n\"Mitäkö minä tahdon? Minä tahdon ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan hengen\nkutsumiselle. Mutta hän ei ole semmoinen, että tyytyisi jaettuun\nsydämeen -- -- ei poikani? koko sydämen tahtoo hän, mutta sinä tarjoat\nhänelle vaan puolen; toisen puolen tahtoisit sinä säilyttää\nmaailmalle.\"\n\n\"Kuinka minä siis voisin hänelle koko sydämeni teidän mielestänne\nantaa?\" kysyi Antti neuvotonna.\n\n\"Lakkaa kirjoittamasta noita tarpeettomia, maailmallisia loruja, sillä\nne eivät ole hänen tahtonsa mukaisia, eivätkä hänelle otollisia. Heitä\npois tyköäsi helma-syntisi -- oikea katumus ei kärsi kahtalaista mieltä\",\nsanoi vieras käskevästi.\n\n\"Minä olen paljon kirjoittanut jo ennen näitä aikoja, mitä minun niiden\nkanssa pitää tehdä?\"\n\n\"Polttaa.\"\n\n\"Polttaa!\" huudahti Antti hämmästyneenä.\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Joissa ei kuitenkaan ole minun mielestäni muuta kuin totuutta.\"\n\n\"Mutta Jumalan aivoitus ei ole ihmisen aivoitus, eikä hänen tahtonsa\nsinun tahtosi. Joka tahtoo hänen tahtoansa noudattaa, hän ei saa pitää\nomaa totuuttansa hänen totuuttansa korkeampana. Hän on minun kauttani\ntahtonsa sinulle ilmoittanut, tottele nyt sitä tahi älä, mutta viaton\nolen minä sinun vereesi\", sanoi vieras ja meni uhkaavan näköisenä pois.\n\nKauheaan hätään tuli nyt Antti. Hänen joka luunsolmunsa vapisi kuin\nhaavanlehti ja tuskanhiki juoksi hänen kalpeita kasvojansa myöden. Hän\ntunsi jylisevän tuomion pauhaavan sydämessään, jos ei hän tottelisi\nsitä käskyä, mikä hänelle oli julistettu.\n\nVaaleana ja horjuvana meni hän laatikolle, missä hän kirjoituksiaan\nsäilytti. Vapisevin käsin otti hän sieltä paperitukun ja meni niiden\nkanssa äitinsä luokse.\n\n\"Voi, äiti! Tässä nämät ovat, tehkää niiden kanssa mitä tahdotte,\nkunhan vaan tuo vieras ei puhuisi niin hirmuisesti. Minä en luullut ...\nminä en tiennyt niitä niin pahoiksi -- -- mutta menkää, Jumalan tähden,\nsen vieraan perään! -- -- minä tahdon polttaa nämät hänen silmäinsä\nnähden, ett'ei näistä mitään kirousta tulisi -- -- menkää, menkää,\näiti!\" sanoi hän sisällisestä tuskasta vapisevana.\n\n\"Kiitos Jumalan!\" sanoi äiti ja meni.\n\nKauan ei hän viipynyt, ennenkuin hän palasi, lähettilään kanssa\ntakaisin.\n\n\"Joko nyt olet kylläksi nöyrtynyt Jumalan kaikkivaltiaan kurittavan\nkäden alla?\" kysyi tämä, palattuaan vapisevan pojan luo.\n\n\"Tehkää minun kanssani kuin tahdotte, mutta älkää suinkaan puhuko noita\nhirmuisia sanoja\", sanoi Antti, heiluttaen kädessään isoa paperikääröä.\n\n\"Anna Jumalalle kunnia ja heitä tuleen ne jotka tulen ovat, että itse\niankaikkisesta tulesta pelastetuksi tulisit\", sanoi vieras kolkosti.\n\nIso valkea leimusi takassa ja valaisi liekehtivästi illan tuomaa\nhämärää. Sen valossa horjui vaalea nuorukainen, heiluen sinne tänne\nvavisten ja viipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi\nviivytellen ja näytti horjuvan päätöksessään.\n\n\"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä\", kuului silloin kolkko\nlähettilään ääni.\n\nViuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuavaan liekkiin. Lähettiläs oli\nvoittanut ja se liekki, missä äsken oli valmistettu ruokaa hänelle,\nnieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen monivuotista hengen työtä.\n\n\"Voi, voi minkä minä nyt tein ... se ei ollut oikein!\" huudahti Antti\nja horjuen meni hän vuoteellensa.\n\n\"Taivaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja\nkääntynyt Jumalan tykö\", sanoi äiti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuvassa. Ei hän\nnyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee vaan\nhän ja tuntee loppunsa lähenevän. Rauhaton on hänen tuntonsa, vaikka\nehtimiseen hänen vuoteensa vieressä vakuutetaan, että nyt hän on\npelastettu.\n\nAina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut\ntunnetuksi, oli Antti karttanut ystävänsä kohtaamista, ja se olikin\nonnistunut niin hyvin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin.\nTämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kovin, sillä hän ei\nvoinut käsittää syytä tähän ystävänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen.\nOskari oli koettanut ahkerasti tavata ystäväänsä, mutta aina se oli\nsipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.\n\nAntti kaipasi sairasvuoteellansa kovasti Oskaria. Kauan oli hän jo\npyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu\ntarpeelliseksi. Vihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että\ntämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli\nkuolevan poikansa viimeinen tahto.\n\nKun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi... Kun tämä oli\ntapahtunut, kiersi hän laihat ja näivettyneet kätensä ystävänsä\nkaulaan, ja kyyneleet valuivat hänen kuihtuneita kasvojansa myöden.\n\n\"Voi, rakas ystäväni, sinä ainoastaan olet ymmärtänyt minua\", koki hän\nnyyhkytystensä seasta änkyttää.\n\n\"Oi Antti! miksi olet minut hyljännyt\", sanoi Oskari, ja kyyneleet\nvaluivat hänenkin silmistänsä.\n\n\"Tahdoin sinua tavata kuitenkin, ennen kun ma kuolen\", sanoi sairas.\n\n\"Sinä käyt kovin säälikseni; voi kuinka mielelläni tekisin sinut\nterveeksi, kun vaan voisin\", sanoi Oskari.\n\n\"Älä minua sure, ystäväni, minua ei voi kukaan parantaa... Kohta pääsen\nsinne, jossa suruni ja taisteluni loppuvat... Mutta minulla on eräs\nasia sinulle ilmoitettava, ystäväni.\"\n\n\"Puhu, puhu, rakas Antti.\"\n\n\"Minä pyydän -- -- älä suutu minuun... Minä olen -- -- olen ra-rakastanut\nLottaa, rakastanut sydämestäni. Hänen tähtensä jaksoin minä niin\npaljon, toivossa että kerran saisin hänet omakseni sanoa ... mutta\ntoivo petti, sekin on yhtenä syynä minun elämäni sammumiseen. Minua on\nkauheasti kalvanut se asia, kun olen salannut sinulta tämän, mutta nyt\nolen sen ilmoittanut\", puhui Antti värisevin äänin.\n\nOskari vaaleni. Nähtävästi ei hän ollut osannut aavistaakaan, että\nAntilla olisi jotakin salattavaa ollut. Toviin aikaan ei hän kyennyt\npuhumaan luotuista sanaa, sillä tunsipa hänkin jotakin salanneensa.\n\n\"Miksi et, ystäväni, tätä heti minulle sanonut?\" sanoi hän viimein.\n\n\"Mitäpä siitä olisi ollut hyvää? Asia on sitä laatua, ett'ei sitä\nvoinut jakaa parhaimpienkaan ystävien kesken. Minä tyydyn nyt aivan\nhyvin siihen, että hän on sinun omanasi; sinä yksin ansaitsit hänet\nsaada, eikä kukaan muu. -- Sano hänelle minulta terveisiä, että olen\nhäntä rakastanut kuollakseni, mutta älä suinkaan sitä tee, ennenkuin\nminusta on aika jättänyt... Hän on puhdas sielu ja hän ansaitsee\nkumppanikseen niin jalon nuorukaisen kuin sinä, ystäväni, olet\", sanoi\nAntti.\n\nOskari ymmärsi ystävänsä täydellisesti. Hän kiersi kätensä hänen\nkuihtuneen ruumiinsa ympäri, painoi poskensa ystävänsä kalmistunutta,\nmutta polttavaa poskea vasten, ja siinä he olivat sanattomina;\nainoastaan poskien välitse putoilevat kuumat kyyneleet ilmoittivat,\nettä sydämet tekivät tuntehikasta työtä.\n\n\"Kuinka niiden sinun kertomuksiesi laita on?\" kysyi Oskari\ntoinnuttuaan.\n\n\"Niitä ei ole enään.\"\n\n\"Ei ole enään! Mihinkäs ne ovat joutuneet?\" kysyi Oskari säikähtyneenä.\n\n\"Ne ovat poltetut.\"\n\n\"Poltetut! ja kuka on tehnyt sen?\"\n\n\"Omalla kädelläni tein sen.\"\n\n\"Runoelmatkin?\"\n\n\"Kaikki, kaikki ovat menneet, ei mitään ole jäänyt.\"\n\n\"Voi kuinka suuren vahingon olet tehnyt! Minä aioin pyytää ne sinulta\nja toimittaa painoon.\"\n\n\"Ei niissä nyt enään ole painamista, kaikki ne ovat menneet, ja\nmenkööt, sillä maailma ei miellytä minua yhtään vähää\", sanoi sairas\nkolkosti.\n\n\"Eikö sinulla ole enään mitään jäljellä?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"Eikö edes yhtään runokappalettakaan, että saisin jotakin säilyyn sinun\nmuistoksesi?\"\n\n\"Mene itse penkoamaan minun kirjoitus-laalikostani; ell'ei sinne ole\nsattunut jäämään jotakin kyhäyksen yritystä, niin ei niitä muuallakaan\nole\", sanoi sairas.\n\nOskari meni ja myllisti kauan laatikossa olevia joutopaperin paloja.\nVihdoin löysi hän niiden seasta erään runokokeen, ja sen kanssa riensi\nhän sairaan ystävänsä vuoteen luo.\n\n\"Tämän minä löysin sieltä\", sanoi hän iloisesti.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi sairas.\n\n\"Tämä on eräs runo\", selitti Oskari.\n\n\"Minä en jaksa muistaa mikä yritys se mahtaisi olla. Lue se! ehkä\nsitten siitä jotakin muistaisin\", sanoi sairas ja hänen silmänsä\nummistuivat puoliksi.\n\nJa Oskari luki:\n\n    \"Miks' synnyin?\n\n    Miks' synnyin ma -- miks' joku muu\n    Ei eestäin syntynyt?\n    Miks' unholaan kuin laho puu\n    On syntyy täytynyt?\n\n    Miks' syntyneet ei viisahat\n    Mun eessäin maailmaan?\n    Ne joill' ois maineet mahtavat\n    Ja voimaa varressaan.\n\n    Ma synnyinkö noin suotta vaan,\n    Tai tyhjän tarpeheks',\n    Tulinko tänne maailmaan\n    Vaan joukon täytteheks'?\n\n    Jos niinkin on, niin totta lie\n    Täss' sijaa mullekin,\n    Jost' elon virta minut vie\n    Sen kovaan leikkihin.\n\n    Ja elon tuiman taistoissain\n    Ma suruin unhotan,\n    Min tunnen aina rinnassain\n    Kauheesti kalvavan.\n\n    Siis tartun vaikka kalpahan --\n    En jouda suremaan;\n    Jos synnyin eloon halpahan,\n    Käyn siinä kuolemaan.\n\n    Niin, syntynyt en loistohon,\n    Mä synnyin elääksein\n    Ja ryhdyn työhön, taistohon,\n    Teen työtä kuollaksein.\"\n\n\"Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä\npitänyt siinä arvossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen.\nSitä kyhätessäni oli minulla vielä toivoa ja uskallusta, jospa kohta\nsuruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa\", sanoi Antti ja nähtävästi\nheikkonivat hänen riutuneet voimansa paljosta voimain pinnistyksestä.\n\n\"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?\" kysyi Oskari hiljaa.\n\n\"Saat\", sanoi sairas raukeasti.\n\nKun Oskari huomasi ystävänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi,\nett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä välin maata\nriuvotti sairas hervottomana, hengittää liehkasten heikosti ja\ntiheästi. Hänen silmänsä olivat vielä nytkin puoliksi ummistuneina,\njoiden raollaan olevien luomien alta silmävalkuaiset muljahtelivat.\nOskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäväänsä, katseli vaan häntä,\ntuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.\n\nVihdoin avasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.\n\n\"Vieläpä sinä olet täällä ... luulin sinun jo menneen\", sanoi hän.\n\n\"Vielä\", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.\n\n\"Huoleti saamme ainaiseksi jätellä toisemme hyvästi. Kiitos, ainoa\nystäväni, kaikesta hyvyydestäsi ja rakkaudestasi!\" sanoi sairas\nheikolla ja sortuneella äänellä, ojentaen samassa näivettyneet kätensä\nystäväänsä kohden.\n\n\"Eihän asia toki niin liene\", sanoi Oskari ja tarttui sairaan\nkuihtuneisiin käsiin.\n\n\"Niin se on, ystäväni; -- minä tunnen, ettei asia voi toiseksi muuttua\",\nsanoi sairas ja painoi silmänsä kiinni.\n\nKun Oskari huomasi, että hänen sielläolonsa alkoi käydä sairaalle\nrasitukseksi, puristi hän hellästi hänen kättään ja lähti pois.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEräänä kauniina syyskuun päivän aamuna käveli nuori mies nuoren naisen\nkanssa L----n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he\nolivat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea vartalo,\nja hento ja viehättävä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä varhaisena\naamuhetkenä olivat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden,\nmihin monta heidänkin omaisistaan oli viimeiseen lepoonsa kätketty.\nKumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden\nhalusivat he mennä sinne, missä tunto vainajien muistoista elpyneenä\nsaapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä\niäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saavat.\n\nAurinko oli kohonnut jo taivaan rannan yli, kun he hautausmaan portista\nastuivat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistivat auringon\nsäteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja voimaa koko luontoon,\nkullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa\nistutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen\nlämmittää niitäkin, jotka vaivoistansa väsyneinä ja kylmenneinä olivat\nkätketyt maan mustaan multaan.\n\nHautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he kävelivät.\nSiellä oli vähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtivat.\nSanatonna, äänetönnä istuivat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli\nnyt rajaton vapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki\noli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti\naamuvirttänsä heidän edessänsä olevassa puussa, mutta tämäkin vaan\nikäänkuin tuuditti heitä syvemmälle aatteisiinsa.\n\n\"Pian meni pois meidän ystävämme\", virkahti viimein nainen ikäänkuin\nsurusta havahtuen.\n\n\"Pian\", sanoi nuori mies, vaikka hän näytti olevan aivan ajatustensa\nvallassa, eikä näyttänyt käsittävän mitä sanottiin.\n\n\"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän\nolisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hyväoppinen\nja samassa niin syvämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi vielä\nnytkin, jos toisin olisi ollut\", pitkitti nainen.\n\n\"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepäävästä ystävästämme. Se\non totta mitä sanoit. Kaikenlaiset vastoinkäymiset jo lapsuudesta\npitäin synkistyttivät hänen luonnettansa ja viimein murtivat ne hänen\nkauvas näkevän ja korkealle pyrkivän henkensä. -- Samoin minäkin uskon,\nettä hän eläisi tänäkin päivänä, jos eivät niin useat masentavat syyt\nolisi häntä kohdanneet\", sanoi nuori mies.\n\n\"Mutta kuinka hän niin ajattelevana nuorukaisena teki niin\najattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se\noli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri vahinko\", sanoi nainen.\n\n\"Hän ei voinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toivo ja mahdollisuuskin\nsiihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuvan\nkiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottivat hänen sen tekemään.\"\n\n\"Mutta olisihan hänellä ollut vielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt\nsuomalaiseen kouluun.\"\n\n\"Hänellä ei ollut varoja, sillä isäpuolen konkurssi vei kaikki ja tämä\nvei häneltä viimeisenkin toivon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on\nosasi hänen sortumiseensa, vaikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään\naavistusta, sitä vähemmin vähintäkään tietoa.\"\n\n\"Mikä se on? Sano rakas Oskari!\"\n\n\"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän\nkuolinvuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan.\"\n\n\"Minullakin osaa ... hänen sortumiseensa ... minulle kuolinvuoteellansa\nkäskenyt ilmoittaa...! Mitä tämä nyt on?\" sanoi nainen hämmästyneenä.\n\n\"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi\nhän pyrkiä niin paljon, toivossa, että hän kerran saa sinut omaksensa\nomistaa. -- -- Meidän yhdistyksemme vei häneltä tämän toivon ja sekin\nlannisti häntä\", selitti nuori mies värähtelevällä äänellä.\n\n\"Rakastunut...! Mitä sanot...? Eihän mitään semmoista voinut tulla\nkysymykseenkään -- -- enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen\nmitään aihetta\", sanoi nainen hämillään.\n\n\"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, -- hän kantoi sen mykkänä\nomassa sydämessään; me molemmat sen nyt vaan tiedämme.\"\n\nNuori, kaunis nainen vaikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin\naivan käsittämätöntä.\n\n\"Antti raukka!\" alkoi hän viimein. \"Sen sanon sinulle, rakas Oskari,\nettä siinä hän ainakin pani toivonsa siihen halpaan olentoon, joka ei\nolisi koskaan voinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä\ntoiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet vieläkin\nparemmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin vaan kerran ryhtyi.\nYhdenkään ihmisen tietämättä voi hän rakastaakin sortumiseensa asti. --\nHän käy kovin säälikseni, mutta minä en olisi voinut häntä auttaa.\"\n\nNäin puheli kaunis nainen ja puheen loputtua kiersi hän hennot kätensä\nsolakan miehensä ympärille.\n\n\"Minä uskon, rakas Lottani, että se niin on. Vahva vakuutukseni on,\nettä korkein sallimus on meidät toisillemme lahjoittanut ja minä\ntunnen itseni sanomattoman onnelliseksi. -- Kenties oli tuo ystävämme\nrakastuminen sinuun hänen ainoa hairahduksensa, joka meidän\ntietämättämme toi hänelle surua. Mutta nyt hänen henkensä on vapautettu\nkaikista vaivoista, surusta ja tuskista, ja minun toivoni on, että hän\non nyt siellä, jossa vanhurskaus asuu, missä hän varmaankin iloitsee\nonnestamme\", sanoi Oskari.\n\nKuihtuneen nuorukaisen hautakumpu oli tästäpuoleen paremmassa kunnossa\nkuin yksikään muu L----n hautausmaalla, sillä saman pitäjän nuori\npastori, Oskari E. nuoren rouvansa Lotan kanssa piti siitä erinomaista\nhuolta. Siihen oli istutettu pysyväisiä kukkaispensaita ja kesäisinä\naikoina oli niiden juurelle kylvetty monivärisiä kukkasia. Ne\nesiintyivät jo aikaisin keväällä ja ikäänkuin silmää iskeä vilkuttain\nkuiskivat: \"täällä, täällä lepää kuihtunut nuorukainen.\"\n\n\n\n"]