Outoori

OUTOORI

Ylimatruusi Bertel Laineen elämästä

Kirj.

YRJÖ RAUANHEIMO

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1928.

             Suomen Laivastoyhdistykselle,
      jotta se opettaisi kansaa kunnioittamaan
                näiden miesten muistoa.

I

Meren pinnalta ponnahtelevat viimeiset säteet kulkevat ikkunan läpi särkyneeseen kuvastimeen, räjähtävät siinä tuhansiksi pieniksi valopalloiksi ja koko kamari on tulvillaan iloista valoleikkiä. Valopallot hyppivät hirsien rakosissa, kirjavalla riepumatolla, sivelevät salamannopeasti peilin pintaakin ja räjähtävät yhä pienemmiksi hiukkasiksi. Huikaisevaa karkeloa ei kuitenkaan kestä kauan, sillä aurinko on laskussaan. Samaten on peili niin pieni, ettei se saa itseensä imettyä aivan viimeisimpiä säteitä.

Niinpä vaipuu kamari auringon laskiessa hämärään. Viimeiset valopallot heittävät iloissaan ikkunalaudalla kuperkeikkaa, sitten tunkeutuu harmaa keila ikkunan luota yhä syvemmälle kamarin sisälle.

Meren rantaan on kuulon matka.

Meri huokailee tänä iltana raskaasti, niin raskaasti kuin se vain voi huokailla suuren, ankaran myrskyn jälkeen. Rantakivien välistä meren ulapalle pakenevat mainingit imeytyvät vapautukseensa koristen. Suuri maininki levittäytyy limaisen rantakiven ylle, mutta ei saa otetta kiven niljaisesta parrasta, ja niin syöksyy musta massa raivosta pihisten takaisin. Kivi on mustankostea puolipimeydessä ja siitä harittuvat limalonkerot osoittavat kuin sormet merelle päin aina siksi kunnes uusi maininki tulee ja pakoittaa sormet harilleen jälleen maata kohden.

Meri korisee kuin kuoleva. Kuolema onkin lähellä; äsken niin iloisessa kamarissa tekee lapsi kuolemaa. Kätkyestä, jonka reunoilla ja laidoilla valopallot äsken kisailivat, kuuluu tasaista valitusta. Se on kuin sairaan, nurkkaanvetäytyneen koiranpenikan ulisemista, yksitoikkoista ja väritöntä. Ääni kuolevassa on kuin Kallon sumusireenissä, silloin kuin se sumuöinä ulisee tahmean vaipan lävitse ulommaisille luodoille varoituksensa.

Ulina tunkeutuu kamarin jokaiseen soppeen. Se on kammoittavaa, inhoittavaa, mutta sitä eivät huoneessa istuvat huomaa. He ovat valvoneet kätkyen vieressä niin kauan, etteivät edes auringon nousut ja laskut ole enään päässeet tunkeutumaan heidän tajuntaansa ajannäyttäjinä.

Kuoleman Herra liikuttaa valtikkaansa säälittä. Nyt ottaa se haltuunsa elämänalun, joka tuskin vielä oli ennättänyt tajuta maailman ja meren kauneutta, elämän alun, joka nyt oli palaamassa samaan kohtaan, mistä juuri oli lähtenyt, kaiken alkupisteeseen.

Kehdon vieressä kyyröttää äiti. Silmät eivät ole kyyneleiset, mutta aina niiden kääntyessä vanhuksen puoleen, jonka parta tutisee kuin rukouksessa, saavat ne anovan ja rukoilevan ilmeen. Äiti ei enään itsekään tiedä, mitä ja minkälaista ihmettä hän odottaa.

Meri korisee kuin kuoleva. Äiti havahtuu miltei jokaisesta mainingin imaisusta. Vanhus pelkää, huojuttaa ruumistaan edestakaisin ja höpisee rukoillen. Parran lävitse tunkeutuu hätäistä mutinaa. Huone on tullut asteettain pimeäksi. Äiti hyppää säikähtäen ylös kehdon vierestä kuin pimeyden ja sen mukana tulevan kuoleman aistien. Hän puhuu:

– Isä, minä pelkään. Nyt yöllä se tapahtuu. Jumala ottaa omansa takaisin.

He istuvat sitten molemmat kumarassa. Lapsen valitus kasvaa yhä terävämmäksi ja ynisevämmäksi. Tuntuu kuin merikin ryhtyisi nyt ratkaisuhetken edellä lyömään hätärumpua kumeasti ja kaikuen. Vanhus pelästyy ja sytyttää lampun. Kelmeässä valokeilassa näkyy lapsen raihnainen käsi sekä vähän kuumeista poskea. Lapsi kiemurtelee kuumeessa ja odottaa vapahdusta tuskistaan.

Tutisevan, valkoisen parran keskeltä tulee kuin nyyhkyttäen katkonaisia sanoja, joista eroittaa vain epätoivoisen huudahduksen:

Herra Jumala! Nyt lapsi kuolee!

Paljon ei lapsella enään voimaa ole, mutta kuolinhetkellä tulee ääni kirkkaaksi ja kuin metallilta helähtäväksi. On kuin enkelit olisivat tulleet pienen raukan avuksi, auttaen vielä synnitöntä elämänalkua huudolla lievittämään lähtökamppailuaan.

Kuoleman Herra astuu yhä lähemmäksi kehtoa. Sen askelet kuuluvat yhä selvemmin. Meren kohina ei askelten kaikua vaimenna; ne muodostuvat lopuksi epätoivoisiksi vasaranlyönneiksi näiden kahden onnettoman surevan aivoissa. Silloin heittäytyy äiti peloissaan kehdon ääreen polvilleen, käärii väsyneet kätensä lapsen ympärille ja painaa sitä rintaansa vastaan. Kyyneleet pääsevät vuolaina virtaamaan lapsen peitteelle.

Äidin aivoissa on enään vain yksi ajatus. Lapsi on pelastettava Jumalalle. Hän on kuullut, ettei kastamaton lapsi pääse taivaaseen. Lapsen täytyy päästä taivaaseen Frans-vainajan luokse. Raukkaa odotetaan taivaassa. Frans ottaa hänet avosylin vastaan ja vie kukkaiskedolle leikkimään. Enkelit sirottelevat kukkia isän ja pojan päälle ja molemmat kertovat enkeleille alhaalla vapahdusta odottavasta äidistä.

– Isä, mene hakemaan vettä!

Vanhus kompuroi eteiseen, sieltä tuvan puolelle, tuo puukupillisen vettä ja laskee sen äidin käsiin. Äiti ottaa veden lähemmäksi poikaa ja pysähtyy kuin tuskissaan, sillä hän ei tiedä kasteen kaavaa. Pelko täyttää hänen mielensä. Ellei lapsi nyt tulekkaan oikealla tavalla kastetuksi? Mutta eihän Jumala voi olla niin paha, että hän hyljeksisi äidin rukousta, jos hän oikein sydämestään luottaisi Häneen. Niin purkautuu äidin tuskasta kuivuneilta huulilta koruton hätähuuto taivaaseen.

– Isä Jumala, taivaan ja maan Herra. Ota tämä lapsi, minun kantama ainokaiseni haltuusi. Älä anna hänen sielunsa hukkua, vaan laske hänet Fransin luokse taivaan ruusukentille leikkimään. Eihän hän ole vielä mitään syntiä tehnyt. Kuinka Sinä voisit vihata viatonta lasta. Herra, minä annan hänet Sinulle. Hän on kiltti ja kaunis. Jos minä olen tehnyt syntiä, niin rankaise minua, älä tätä minun kultapoikaani. Anna minun kärsiä.

Äiti jatkaa hätääntyneenä. Tuskan hiki on noussut hänen otsalleen. Yhä nopeammin tulevat sanat hänen huuliltaan, yhä kovemmaksi kasvaa niiden kaiku. Sanat tunkeutuvat meren äänien lävitse avaruuteen Hyvän Isän luokse.

Äiti kostuttaa kätensä puukupissa, sivelee vedellä kuumeista, paljasta pojan päätä. Pienet nyrkit tarrautuvat peitteen reunaan kiinni, lapsi vapisee.

– Minä kastan sinut hyvälle Isä Jumalalle, hokee äiti. Kyllä Hän sinusta hyvän huolen pitää. Sinä pääset isän kanssa leikkimään. Isä meidän, joka olet taivaissa. Kuule minun rukoukseni. Amen.

Vanhus siirtyy auttamaan äitiä takaisin jaloilleen. Äiti on lyyhistynyt kehdon viereen ja hokee kuin houreessa: Kultapoika, äidin oma kulta, älä itke, Jumala tulee pian, lähettää enkelit äidin omaa kultalasta hakemaan. Pikku nuppuni pääsee nyt pois tuskasta, oma aarteeni saa pian unta. Äidin omaa kultaa väsyttää niin kovasti, eikö niin? – – –

Sanat vuotavat kuivuneilta huulilta kuumeisella nopeudella. Vanhus koettaa vetää äitiä kehdon luota taaemmaksi, että lapsi voisi helpommin hengittää. Äiti vastustelee, mutta taipuu lopulta. Hän horjahtaa valokeilan halki istumaan tuolille ja jää siihen kumaraan. Yhä vielä hän höpisee sanoja.

Vanhus, Preiviikin kartanon isäntä, saa silloin ryhtinsä jälleen. Hänkö lannistuisi nyt? Hän on ennenkin nähnyt ihmisen kuolevan! Hänkö istuisi tässä ja itkisi kuin vaimo? Ellei hän nouse turvaamaan epätoivoon sortuvaa Hildaa, sortuu tämä lapsen kanssa samaan hautaan.

Kumarainen vartalo suoristuu. Ääni ei vapise enään, parta pysyy lujana ja liikkumattomat silmät katselevat ulos mustaan pimeyteen. Mitä voimakkaammaksi kasvaa maininkien pauhu, sitä suoremmaksi ojentuu vanha isäntä. Näitä taisteluita on hän ennenkin taistellut. Meni vävy, ovat menneet kaikki lapset paitsi tätä yhtä, joka synnytti kultaisen pojanpalleron jatkamaan Preiviikin nimeä. Herra otti, Herra antoi, kiitetty olkoon Herran nimi!

Ja vanhus tuntee saavansa vapahduksen. Hänen tuskassa matanut sielunsa saa taivaallista lääkettä rauhoitukseksi. Vanhus tuntee nyt itsensä lujaksi, lujemmaksi kuin koskaan ennen.

Tämä selkä ei taitu. Vaikka meri kuinka repisi, veisi minutkin vielä niinkuin on vienyt kaikki muut, niin sittenkään ei tämä selkä katkea.

Minä tunnen temppusi, merihiisi! Minä tunnen sinut, sinä saatanan kasvatti! Väijy vain tätä taloa. Kerran tulee Herran enkeli ja ajaa sinut välkkyvällä miekalla pohjan mutaan. Jumala, tapa tämä kuvatuksen sikiö, joka vainoaa minua ja minun lihaani! Annan hänen tuntea sinun kurittava ruoskasi! Muserra hänet voimakkaalla kädelläsi! Pelasta Hildan poika elämään. Ota pois merihiiden kirous Preiviikin talon yltä. Hävitä saatanan valta. Anna tulla valtakuntasi!

Vanhus ikäänkuin huutaa viimeiset sanansa. Hän saa rukouksesta lisää voimaa.

Yö on täysi. Vanhus kuulee lapsen vaikeroivan jälleen ulisevalla äänellä. Toivo herää.

Puukantinen raamattu ilmestyy vanhuksen eteen. Hän lukee Pyhää Kirjaa karkoittaakseen loitommaksi ulapalle meren pahat henget, joihin hän uskoo yhtä lujasti kuin Jumalaan. Hän on lampun valossa kuin profeetta voimassa ja väkevyydessä. Sanat tulvivat täyteläisinä hänen huuliltaan. Raskaat tuomiot, lupaukset ja siunaukset tulvailevat kaikuvina hänen suustaan. Hän siunaa tyttärensä Hildan, siunaa tämän kuolevan pojan, rukoilee Jumalalta armoa Preiviikin talolle, hän tuomitsee lapsensa murhaajan, meren, ja levittää lääkityksen hellää hunajaa kärsivän äidin tuskalle.

Aamusta tuli uusi päivä. Uuden päivän mukana tuli lapseen uusi elämä. Elämän Herra armahti Preiviikin taloa. Taistelu oli päättynyt. Nuori äiti kiitti Jumalaa auringon noustessa kultapallona merestä.

Lapsi eli ja kasvoi nimettömänä, kunnes oikea pappi tuli saaresta ja luki rakkaita sanoja samasta puukantisesta raamatusta, jota niin monen sukupolven hengenmiehet olivat ennen häntä pidelleet valkeissa, kalpeissa käsissään.

II

Vanha Saara sanoo, että pirulta poistemmattu lapsi saa osakseen kaikki Antikristuksen lahjat. Kun pikku Pertti osoitti jo nuorena älykkäisyyttä ja pirteätä vilkkautta, kertoi Saara kylällä, että lapsen ensimäisessä kasteessa oli ollut vika. Äiti oli silloin surussaan kuuleman mukaan luvannut lapsensa vaikka kenelle, kunhan se vain saisi jäädä eloon.

Vanha Saara kertoi näitä otaksumiaan sellaisessa seurassa, jota Preiviikin kylässä salaisesti kadehdittiin. Siihen kuului väkeä, joka sätkytteli moottoriveneillään luotojen ja saarien välillä spriinhakumatkoilla. Heitä oli paljon ja he liikkuivat mieluimmin öiseen aikaan. Vanha Saara oli joutunut heidän joukkoonsa sillä tavoin, että hän oli lupautunut pitämään huolta Ranta-Kustaan torpasta, silloin kun tämä oli kalastamassa. Nyt oli hän ikäänkuin keskipisteenä näiden omasta mielestään hurjien ja lainsuojattomien joukossa. Hampaattomana, usein humalassa sopertelevana keskipisteenä. Mutta yksi asia oli varma: trokarit olivat Saaralta saaneet kuulla enemmän raamatunlauseita kuin papilta kirkossa. Saara osasi raamatun hyvin. Mitä suuremmassa ja täyteläisemmässä humalassa hänen nähtiin häärivän Ranta-Kustaan torpan kivikkoisella pihalla, sitä vuolaammin valuivat hänen suustaan kertomukset helvetin tulesta, Antikristuksesta, Baalin papeista ja portoista. Hänen ajatusmaailmassaan olivat puheet rakkaudesta ja taivaallisesta hyvyydestä kuluneet pois. Hän osasi pyhän kirjan tulikivenkatkuisen osan mainiosti, kuvasi itkussasuin miesjoukolle heidän tulevaa piinaansa, hyppi ja pui nyrkkiä siksi kunnes miesten nauru kasvoi niin äänekkääksi, että Saaran ulvominen aivan hukkui siihen.

Saara oli ilkeä, vihattu. Hän oli kylän noita ja kerran olivat älyttömät kansakoululapset peloissaan kivittäneet häntä pimeänä talvi-iltana, kun hän oli odottamatta ilmestynyt heidän tielleen metsäpolulla. Saara oli paennut kauhuissaan, vähitellen juoksussaan selveten, lähimpään taloon apua pyytämään. Siitä lähtien, taikka jo aikaisemminkin, oli lapsimaailman ja hänen välille julistettu sota. Hän vihasi ja pelkäsi lapsia. Lapset kammoksuivat häntä.

Pertti oli vilkkaudessaan ollut ensimäisenä kivittäjien joukossa. Hänen äitinsä oli itkenyt usean kerran kuullessaan Saaran kummallisia selityksiä Pertin syntymästä, kertomuksia, jotka Saaran höyryinen mielikuvitus oli keksinyt ja ilkeys työntänyt ulos suusta.

Kun Ranta-Kustaa oli sitten erään kerran öiseltä matkalta palattuaan juovuspäissään surmannut kirveellä vanhan Saaran, jäivät puheet Pertistä ja Antikristuksesta kiertelemään kylällä. Kaikki lapset muistivat Saaran, sillä hänhän oli ollut heidän lapsellisen uteliaisuutensa ensimmäinen kohde. Kun he muistivat Saaran, muistivat he myöskin Pertin.

Kartanon piika oli kerran kysynyt lukkarilta, mikä Antikristus on. Lukkari kertoi, että Antikristuksen tuloa odotetaan maailmaan, ellei hän nyt jo ole meidän keskellämme. Lukkari ei itsekään oikein tiennyt Antikristuksen merkitystä, mutta selitti tukkaansa kaivellen, että sellaisen ihmisen, jos se nyt löydettäisiin, pitäisi osata tehdä kaikkea. Hän osaisi esimerkiksi soittaa viulua kuin mestari, laulaa kuin mestari, olla vahva kuin jättiläinen, yliluonnollisen taitava kaikissa elämän toimissa. Hän olisi taitavampi kuin mikään tohtori, viisaampi kuin mikään professori. Hän olisi suunnattoman rikas ja osaisi noitua.

Silloin löi piika kätensä yhteen ja sanoi, että Saara oli kutsunut Antikristusta perkeleeksi. Kun lukkari vakuutti, että hän oikeastaan tarkoitti samaa, oli piika juossut heti takaisin kartanoon ja katsellut tarkasti Perttiä, kun hän palasi onkimatkaltaan. Pertti oli vihellellyt, heittänyt kuperkeikkoja pihanurmikolla ja laulanut kirkuvalla lapsenäänellä. Kun Pertti teki kaiken kauniisti ja hyvin, oli piika vahvistunut tyhmässä uskossaan.

Kun Pertti sitten varttui ja hänessä ilmeni sellaisia lahjoja, joita ei kylän lapsissa tavattu, vahvistui piika uskossaan. Olipa hän kerran kylällä eräässä seurassa mennyt kertomaan salaperäisen ja tietävän näköisenä näitä luulojaan, mutta kun asia tuli Preiviikin vanhan isännän korviin, lähetettiin piika takaisin äitinsä torppaan. Pertti oli, tietämättä kaikesta tästä, tullut portaille saattamaan piikaa, ja kun hän oli tarttunut tytön käteen, oli hänen ilmeensä ollut niin lapsellisen kaunis ja puhdas, että piika oli päästänyt suuren itkun.

Äiti suri kovasti ja vaikka vanha isäntä koetti kuinka lohdutella ja opastaa raamatun sanoilla, että ihmisten puheet olivat ilkeyksiä ja tyhjää naurettavuutta, kuihtui äiti. Vaikka hän oli uskossaan vahva, luotti Jumalan hyvyyteen ja kiitti häntä joka ilta siitä, että Pertti oli saanut nuorena kätkytlapsena jäädä henkiin, tunsi hän kuitenkin omassatunnossaan äänen, joka kuiskutti, etteivät sanat kasteessa olleet oikeassa järjestyksessä. Tämä oli tyhmyyttä, sairaan ruumiin sairaan hengen epätoivoisuutta.

Kun Hilda-emäntä kävi Reposaaren hautausmaalla katsomassa ja kitkemässä miehensä hautaa, oli hänen tapana jutella itsekseen. Oikeastaan jutteli hän miehelleen ja pyysi häneltä anteeksi erehdystään. Mutta sitten hän jatkoi:

– Kun tietäisit, Frans, kuinka kaunis Pertti on, rukoilisit taivaassa hänen puolestaan. Hän ei ole paha. Hän on hyvä kaikille; hän rakastaa meitä molempia. Kun minä suutelen häntä sinun puolestasi ja sanon, että sinä olet taivaassa ja katsot sieltä alas ja toivot, että Pertistä tulisi hyvä poika, lupaa hän tehdä kaikkensa, ettei sinun siellä tarvitsisi hävetä hänen puolestaan. Isä siunaa sitä hetkeä, jolloin Pertti syntyi. Rukoile, Frans, Pertin puolesta. Hän ei ole mikään Antikristus.

Sitten hän poistui haudalta, katseli sataman laivoja ja muisteli kuinka hän täällä oli sunnuntaisin soudellut Fransin kanssa.

Eräänä sunnuntaina kutsui kirkkoherra Hildan luokseen. Hän oli preiviikiläisiltä kuullut omituisia juttuja Pertistä. Hän oli kovasti soimannut kyläläisiä ja sanonut heille, että he olivat taikauskoisia, sivistymättömiä ja ettei hän uskonut sellaista väkeä Suomessa olevankaan, joka näin tyhmästi ajatteli. Hän oli kehoittanut heitä tutkimaan Sanaa tarkemmin ja jättämään kaikenlaiset hullutukset pois.

Hilda tuli nöyränä ja siistinä pappilan saliin. Kirkkoherra itse tuli häntä sieltä hakemaan, vei omaan työhuoneeseensa ja kyseli, uskoiko Hilda näihin juttuihin. Kun Hilda purskahti valituksiin, kysyi kirkkoherra häneltä eikö hän sentään katsonut voivansa asettua yläpuolelle tätä taikauskoista väkeä, tätä viinalta haisevaa ja tappelevaa massaa, joka oli koko maan häpeä. Hänhän oli sentään saanut paremman kasvatuksen, oli kasvanut onnellisemmissa oloissa ja oli maallisesti hyvin toimeentuleva.

Kirkkoherra moitti, mutta ryhtyi sitten lempeästi lohduttelemaan, huomatessaan, kuinka sielullisesti heikko Hilda oli. Hän oli aina ollut liikutettu Hildan vakavasta uskosta ja hänen sielunsa nöyryydestä. Kirkossakin oli hän usein katsellut Hildaa tämän istuessa kalpeana anovin silmin penkissään. Hilda menisi nyt kotiin ja ryhtyisi hoitamaan ruumiinsa terveyttä. Ehkä siinä samalla sitten tulisivat sielunkin voimat entiselleen. Kaikillahan meillä on murheita, sanoi kirkkoherra, mutta tämä ajallinen vaellus on sentään niin lyhyt, että se pitäisi kestää.

Kirkkoherra oli hyvä mies. Hän osasi hillitä itseään ja kerrottiin, ettei häntä kukaan ollut nähnyt vihastuneena. Mutta kun piispa kerran eksyi tänne rannikkopitäjiin ja pappilassa iltalampun ääressä keskusteltiin seurakunnan asioista, kääntyi puhe nykyään vallitsevaan villitykseen ja silloin kirkkoherra kiivastui hengessään. Hän oikein korotti ääntänsä ja kertoi piispalle kuinka ennen niin siveellisesti puhdas kalastaja- ja saaristolaisväki, joka oli hyvässä maineessa, teki työnsä kunnolla ja ahkeruudella, puolusti isänmaataan silloin kun luotsilaitosta venäläistytettiin ja muutenkin täytti seurakunnan paimenen heille asettamat vaatimukset, nyt oli viime vuosien aikana villiintynyt kuin raivopäisiksi. Täällä puukotettiin harva se ilta rauhallisiakin ihmisiä, ennen kalastuksella itseään elättäneet köyhät asukkaat olivat nyt ryhtyneet suurisuuntaiseen spriinsalakuljetukseen ja juoppoutta katsottiin jo reilun miehen merkiksi. Nämä spriinsalakuljettajat, ja heitä oli monta, katsoivat itseään turhan takia lainsuojattomiksi ja turvattomiksi. Tosin olivat tullin miehet heitä ahdistelleet ja usuttaneet poliiseja heidän kimppuunsa, mutta heidän rikkomustensa määrään nähden oli rangaistus vähäinen, suhteettoman mitätön. Tämä väärä luulo siitä, että he olivat ottaneet kohtalonsa omiin käsiinsä, ja että heidän elämänsä aina muka keikkui pistoolin suun edessä, oli lopulta aiheuttanut sen, että nyt elettiin rannikolla "antaa-mennä"-elämää.

Mutta sekään ei vielä olisi niin paha, sanoi kirkkoherra, sillä minä puolestani uskon reaktioon, yleiseen, ankaraan herätykseen näillä seuduin. Se tulee silloin voimakkaana ja vapisuttavana ja taivuttaa ihmislapset allensa sellaisella murskaavalla voimalla, että sitä eivät kaikki kestä. Niin, sekään ei vielä ole kaikkein kauheinta asiassa, hyvä veli. Taikausko, jonka olemme kuvitelleet jääneen keskiaikaan, vallitsee näissä pimeissä asumuksissa. Sielun kurjuus on saanut kummitustarinat liikkeeseen ja muutenkin herkkyyteen taipuva meren äärellä asuva kansa on nyt jo joutunut niin pitkälle, että he halveksuvat raamattua käyttäen hyväkseen Ilmestyskirjaa.

Sitten kirkkoherra nousi kiihtyneenä seisomaan ja kertoi hämmästyneelle piispalle kertomuksen Hildasta, Pertistä ja Antikristuksesta.

Piispan uni sinä yönä oli ihmeellinen. Hän oli seisovinaan pappilan salissa, palmun alla ja hänen toiseen käteensä oli tarttunut mustiinpuettu, kalpea nainen, joka oli Hilda. He katsoivat yhdessä hämärään saliin ja vastapäisen nurkan pimennosta tuli esiin mies, joka hoiperteli verinen puukko kädessä. Mies tuli yhä edemmäksi ja silloin näkyi, että takana nurkassa istui karvalakkinen mies, jolla oli verkkokasa edessään. Humalainen mies yritti tarttua Hildaan kiinni ja tämä rukoili piispaa auttamaan häntä. Mies puhui Antikristuksen äpärälapsista ja sanoi piispalle, että tuolla verkon sisällä oli niin paljon viinaa, että siihen hukutettaisiin kaikki maan papit. Sitten mies nauroi ja sanoi kiroten, että hän näkisi mielellään piispankin olevan päissään. Vielä hän kysyi piispalta, oliko hän yksi niistä papeista, joita oli kuusitoista ja jotka kulkivat Iitin Tiltun ruumiskirstun perässä, silloin kun tätä haudattiin. Kun piispa nosti kätensä torjuakseen humalaisen miehen yhä lisääntyvää lähentelyä, huomasi hän, että Hilda oli hävinnyt. Siinä samassa näki hän kuitenkin Hildan juoksevan pakoon humalaista miestä, joka yritti puukolla tavoittaa ja kiskoa aukimenneestä tukasta. Uni loppui tähän ja aamulla piispa rukouksessaan kysyi itseltään oliko raskas meri-ilma pakoittanut hänen mielikuvituksensa niille samoille urille, joista hän nuoruuden kääntymyksessään oli päässyt.

Hilda oli tullut kotiin surullisena ja kertonut huolensa sekä kirkkoherran sanat vanhalle isännälle. Illalla oli Hilda sairastunut ja ennen aamun koittoa seisoi kunnanlääkäri hänen vuoteensa vieressä. Pertti nukkui, mutta vanhus valvoi ja vasta päästyään selville siitä, ettei mitään vaaraa ole olemassa, suostui hän riisuutumaan sänkyynsä.

Parantuminen kesti useita kuukausia. Koko kesän ajan valitteli Hilda itsekseen. Öisin kuultiin hänen puhuvan ja kutsuvan. Vanhus oli jo totuttautunut siihen ajatukseen, ettei hänen tyttärestään enään eläjää tulisi. Mutta syksyllä, kun Pertin koulu alkoi, horjui Hilda säännöllisesti keittiöön laittamaan eväitä ja huolehtimaan siitä, että Pertillä oli kaikki, mitä hän tarvitsi.

Lääkäri selitti, että sielu on sairas. Ennenkuin sielu paranisi, olisi toivo ruumiin täydellisestä parantumisesta ja voimien palautumisesta aivan turha.

Hildan sielu ei parantunut koskaan. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka kirkkaimman onnen keskellä yhtäkkiä saavat juoda murheen maljan yhdellä henkäyksellä pohjaan saakka. Fransin kuolema oli ollut hänen elämänsä käännepiste. Uutta alkua ei hän enään uskaltanut elämässä ottaa. Perttikään ei ollut tuonut mukanaan täydellistä vapahdusta.

Meren kansa on kummallinen. Se kuuntelee öisin meren laulua, näkee mustassa vedessä sellaista, jota eivät muut näe. Jokaisen valkeaksi rapatun merimerkin taakse kätkeytyy haamu ja kun sumusireeni öisin ulvoo, tunkeutuvat pahat henget mereltä myrkyttämään meren kansan ajatusmaailmaa sairaalloisilla kuvilla. Hilda oli yksi monesta. Hän oli liian herkkä ja hänen sieluntilallensa ei ollut pelastusta. Siinä oli kalvetuksen syy, ja vaikka Pertti olisi kuinka suloisesti pyöritellyt itseään lattialla ja näyttänyt kaikkia temppujaan, kutistui Hildan ohut hymy vain äidilliseksi, hyväntahtoiseksi valaisuksi kasvoille.

Sitten tuli jälleen kesä ja niin edelleen kului aika kunnes eräänä kirkkaana keväisenä päivänä, jolloin aurinko taisteli viimeisten kuusen alla olevien lumen rippeiden kanssa, Pertti tuli koululaukku selässään Preiviikin kartanon valoisaan saliin, heitti ylpeästi laukun pöydälle ja ilmoitti vanhukselle, että nyt hänen ei enään tarvinnut mennä kouluun. Sitten hän huusi avoimesta ikkunasta rengille, että hän menisi viemään hevoset hakaan ja oli jo samassa silmänräpäyksessä hypännyt ikkunasta ulos mäntyjen sekaan. Hikisenä ja väsyneenä palasi hän päivällispöytään ja kysyi vanhukselta eikö hän jo saisi isoja housuja niinkuin oli luvattu, silloin kun hän pääsisi kansakoulusta. Äiti kutsui silloin Pertin vuoteensa ääreen, silitti hänen tukkaansa ja kysyi eikö Perttiä haluttaisi mennä kaupunkiin isoon kouluun, oikeaan lyseoon.

Se oli pulmallinen kysymys. Moista ei oltu Pertille esitetty senjälkeen, kun hänet pantiin ensimäistä kertaa verkkoa kutomaan, ja kysyttiin voisiko hän luikerrella, pieni kuin oli, verkon silmästä läpi kuin ahven selällä.

Pertti mietti ja sanoi, että kun kerran äiti ja vaari niin tahtovat, niin kai hän sitten tekee heille mieliksi. Mutta äidin pitäisi käydä häntä useasti katsomassa ja vaarin tulisi tulla häntä aina joulu- ja kesälomalle noutamaan. Tähän suostuttiin ja illalla, kun juotiin juhlakahvia päivän kunniaksi, tunsi Pertti jo olevansa iso mies.

Pertti lähetettiin kaupungin lyseoon. Hildalle tämä oli kova isku, vaikkei hän ollut sitä tahtonut tunnustaa vanhukselle, joka oli päättänyt kouluuttaa Pertin pitkälle. Jo ensimäisenä Pertin koulusyksynä huononi Hildan terveys huomattavasti. Kun meri sauhusi ensimäisen kerran oli toivo paranemisesta jo kadotettu. Kun meri sauhusi toisen kerran, kuljetettiin Hildan arkku moottoriveneellä Reposaaren hautausmaahan.

Puolimatkassa alkoi sataa lunta ja vanhus, joka vakavana istui perää pitäen, tunsi, että hiutaleet olivat suolaisia. Renki peitti arkun purjekankaalla ja tarjosi sitten kuin lohdutukseksi savukkeen vanhukselle. Vanhus ei kääntänyt päätänsä. Hän oli vaiti, tuijotti vain putoaviin lumihiutaleihin ja kun kirkkoherra, joka oli valvonut sairaan vieressä viimeisen yön ja nyt rakkaudesta ja säälistä oli tullut ruumista vastaan, sanoi että hiutaleet olivat Kristuksen kyyneleitä, tärisi peräsimen varsi ja renki huomasi, että vene muutti hieman suuntaansa.

Pertti oli myöskin hautajaisissa. Hän itki katkerasti, mutta olisi varmaankin itkenyt vieläkin katkerammin, kun olisi tietänyt, ettei äiti enään koskaan tullut takaisin. Pertti ei sitä tajunnut kuin vasta myöhemmin ja silloin ei enään ollut tilaisuutta avata arkun kantta ja suudella kuihtuneita poskia.

Meri sauhusi kolmannen kerran ja sitten se meni

III

Keväällä kuoli sitten vaari ja kun Pertti tuli ensimäiselle kesälomalleen, huomasi hän kodin tyhjäksi. Surra ei hän sitä vielä osannut. Sitäpaitsi oli holhoojaksi määrätty kirkkoherra hänelle niin hyvä, että onkiminen ja verkoillakäynti maistuivat vielä yhtä hyviltä kuin ennenkin. Talon töistä piti huolta pehtori ja hänen sekä kirkkoherran kanssa oli olemassa sellainen välipuhe, että Pertti tuotaisiin joka sunnuntai Reposaarelle vanhempiensa ja vaarinsa hautaa katselemaan. Silloin saattoi myöskin papin perhe huolehtia tästä lapsesta, jonka kohtaloon he kaikki olivat kovasti kiinnostuneita.

Liisa neiti soitti iltapäivisin pianoa, teki pitkiä juoksutuksia ja alkoi jälleen taivaltaa kuin syöksymällä toisesta päästä koskettimia toiseen päähän. Pertistä oli se hauskaa. Hän osasi olla avulias, nostaa pudonneet nuottilehdet takaisin pianon päälle ja auttaa päällysvaatteita pappilan vieraiden yltä.

Kaikille näille kerrottiin ihmeellinen tarina Antikristuksesta. Maalaisväki ei sitä ymmärtänyt, mutta kaupunkilaiset ihmettelivät kovasti, kun Pertti vielä viidennellätoista ikävuodellaankin saattoi tulla heidän luokseen käsillään kävellen sekä sanoen, että hän on Antikristus. Se sana oli jotenkuten kuin iskeytynyt hänen mieleensä, eikä sitä saanut pois sekään, että kirkkoherra monasti nosti ylös varoittavan sormensa Pertin sanalla kujeillessa. Pertti käsitti monasti tämän vain pilaksi ja hänen lapsenmielensä nautti kiusanteosta.

Sunnuntai-iltapäivisin vietiin Pertti alas satamaan, missä laivat makasivat selällä lastia odottaen. Kirkkoherra, joka oli nuoruudessaan ollut innokas purjehtija ja vieläkin osoitti harrastusta meriasioita kohtaan, selitti Pertille eri laivojen nimet, taklauksen ja tavan miten mikin laiva purjehti. Höyrylaivat olivat Pertin mielestä rumia aina siihen asti, kunnes kerran eräs luotsi otti Pertin mukaansa sunnuntai-iltana viedessään saksalaista suurta höyrylaivaa ulos merelle. Pertti laskettiin sitten Säpin luona odottavaan moottoriveneeseen, joka oli soitettu häntä vastaan Preiviikistä. Pertti innostui kovasti laivan koneisiin ja kauneihin hytteihin. Hän päätti ruveta merimieheksi.

Kun syksy tuli ja sen mukana kouluhuolet, tapasi Pertti käydä kirkkoherralle kertomassa tietojaan. Tämä oli huomannut pojan suuret lahjat ja koetti kovasti kannustaa Perttiä eteenpäin. Pappilan rouvalle kertoi kirkkoherra, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin sielullisesti herkkää lasta kuin Pertti. Pojalla oli suuri sielu. Se oli niin suuri, että kaikki tunne-elämä esimerkiksi oli hänen pinnallaan aivan käsin kosketeltavissa. Erään sairauden jälkeen sanoi kunnanlääkäri, että äiti oli kuollessaan jättänyt Pertille vielä omatkin kiihoittuneet hermonsa. Niinpä oli sitten Pertistä tullut kuin elävä hermokimppu ja kirkkoherra tunsi yhä enemmän huolestuvansa holhoojavelvollisuudestaan.

Mutta poika oli vahva ja ehdottomasti paras seutukunnan kiipeilijä ja uija. Koulun urheilukilpailuissa vei hän ensimmäiset palkinnot ja kun vuosittaiset suuret jalkapallokilpailut kaupungin koulujen välillä pidettiin, edusti Pertti näppäryydellään ja vilkkaudellaan pelikentän suurinta pallonkäsittelytaitoa. Hän saikin potkia suurten poikia seurassa, vaikka oli vasta alaluokkalainen.

Koulun rehtori sanoi kerran kirkkoherralle että Pertti oli aikaisin kehittynyt lapsi. Hän seurusteli mieluimmin yläluokkalaisten kanssa ja hänen asuntotoverinsa kertoivat hänen lueskelevan sellaisia kirjoja, joista hän varmaankaan ei vielä saanut mitään selvää. Kirkkoherra kehoitti rehtoria, entistä luokkatoveriaan, pitämään hyvää huolta Pertistä ja lähti sitten katselemaan Pertin asuntoa, joka sijaitsi erään kaksikerroksisen talon ylemmän kerroksen päätyhuoneessa. Samassa huoneessa asuivat Pertti sekä erään kirkkoherran pitäjäläisen äpäräpoika, joka kasvatuksesta kirkkoherra oli luvannut huolehtia.

Huone oli pieni ja sieltä löysi kirkkoherra sellaisia kirjoja kuin Maurice Leblancin ja Stein Rivertonin salapoliisijuttuja. Koulukirjat olivat siististi hyllyillä, mutta sängyn ja pöydän päällä ajelehti sanomalehtiä ja ajanvietekirjallisuutta. Kirkkoherra etsi kovasti niitä kirjoja, joista rehtori oli puhunut ja löysikin lopulta sängyn alta joukon siveettömiä kirjoja.

Sinä iltana puheli kirkkoherra Pertin kanssa vakavasti ja kehoitti häntä pitämään mielikuvituksensa ja ruumiinsa puhtaana. Vielä kiivaammin moitti hän Pertin asuntotoveria, josta hän uskoi pahennuksen lähteneen sekä uhkasi lähettää heidät molemmat lääkärin luo, elleivät parantaisi tapojaan.

Pertti oli viidennellä luokalla, kun sattui jotain, mikä lähetti kirkkoherran suinpäin kaupunkiin.

Pertti oli saatu kiinni kortinpeluusta. Suuri joukko koulupoikia oli tavattu humalassa maleksivan Seurahuoneen eräässä matkustajahuoneessa. Heidän seurassaan oli tukkiasioitsijoita, jotka olivat pelanneet pojilta kaikki rahat pois.

Kun tuli kuulustelun hetki rehtorinkansliassa, ihmettelivät kaikki opettajat, sillä Pertti esiintyi ikäistensä keskuudessa kuin täysikasvuinen mies. Hän tuntui kohoavan päätä pitemmäksi muita, tunnusti suoraan rikoksensa ja ilmoitti olevansa valmis kärsimään rangaistuksensa. Kuitenkin hän huomautti, ettei kortinpeluu hänen mielestään ollut mikään rikos ja jos hän nyt oli ollutkin humalassa niin tiesi hän sen, etteivät sitä nämä rangaistukset saaneet hänestä poiskitketyksi. Hän sanoi, että opettajakunta oli ahdasmielinen ja ettei hän enään halunnut käydä koulua.

Nämä olivat ihmeellisiä sanoja ja rehtori, joka kylläkin oli tottunut löytämään tämän ajan nuorisossa rajuja luonteita, ilmoitti kiireellä asiasta kirkkoherralle.

Kun tämä saapui kaupunkiin, oli Pertti jo erotettu koulusta.

– Siinä oli satu minun kyvystäni holhota orpoa poikaa, jossa kuitenkin löytyy paljon hyvää ainesta, ilmoitti kirkkoherra pappilassa. Kaikki kolme, kirkkoherra, pappilan rouva ja Liisa-neiti lupasivat rukoilla Pertin puolesta ja kirkkoherra matkusti moottoriveneellä Preiviikin kartanoon huolehtimaan Pertin asettelusta isännän tehtäviin.

Pehtori, joka oli kuullut Pertin rikkomuksista ja odotti nyt kaupungista tulevaksi hurjapäistä, ilkeätä poikaa, jossa yhtäkkiä kaikki pahat vaistot olivat päässeet valloilleen, hämmästyi suuresti huomatessaan parina ensi päivänä Pertin aivan muuttumattomaksi. Joitakin kovia piirteitä oli kylläkin muodostunut hänen suunsa ympärille, mutta paatunut ei hän saattanut olla, sillä jo illalla, kun kartanon väensalissa kirkkoherra, joka yhdisti matkaansa sielunpaimenen velvollisuudet, piti pienen hartaushetken, purskahti talon nuori isäntä suvivirttä laulaessaan itkuun. Kirkkoherra keskeytti tilaisuuden ja vei Pertin ulos keväiseen yöhön.

Yhdessä he sitten kulkivat polkua pitkin vanhan nuottakodan luokse, missä leppä teki lehteä. He istuivat vanhalle penkille siinä, missä nuottakota uitti pyöreitä tukkejaan matalassa rantavedessä.

Pertti kertoi sielunsa tuskasta, kun hänen täytyi aina olla niin yksinään. Hän kertoi siitä, että äiti ja isä varmaankin nyt olivat pahoillaan ja että hän menisi seuraavana sunnuntaina heidän haudalleen pyytämään anteeksi.

Kun kirkkoherra taputti häntä ystävällisesti hartioihin, niinkuin näin suurelle miehelle jo tehdään ja kysyi häneltä lähempää selvitystä koulurikokseen, kertoi Pertti, että muutamat pojat olivat häntä kiusanneet Seurahuoneelle ja sitten estelyjen jälkeen sanoneet, että Pertti pelkäsi. Pertti oli hyvin tiennyt, ettei hän pelännyt, mutta herkkyydessään oli antanut ylpeydelleen liian paljon valtaa ja siten joutunut tähän seuraan. Hän oli tehnyt kaiken tieten tahtoen eikä katunut rikkomustaan. Yhä vielä oli hän sitä mieltä, ettei asiassa mitään pahaa ollut. Surkeata vain oli, että perheen nimi joutui tällä tavoin häväistyksi. Se oli hänet tänä iltana saanut itkemään.

Jälleen muisti kirkkoherra sairaan Hildan ja tajusi, että Pertin herkkyyttä oli, nyt jos koskaan, pyrittävä ohjaamaan oikeille urille. Parasta ehkä olisi, että Pertti olisi saatava kiinnitetyksi lähtemättömäksi kartanoonsa. Hänen mieleensä olisi teroitettava vastuunalaisuutta ja sitä, että monet sukupolvet olivat ennen häntä koettaneet tehdä Preiviikin kartanosta pitäjän mallitilaa, joka olisi ensimmäinen niin maan kuin merenkin toimissa.

Siitä kaikesta kirkkoherra puhui Pertille. He istuivat kauan nuottakodan penkillä, niin kauan, että äsken vielä häämöittänyt Outoorin kari oli jo ennättänyt painua meren usvaan.

Pertin ajatuksista ei kirkkoherra päässyt selville. Illalla vuoteessaan tajusi hän, että poika oli ollut vaiti, korkeintaan lyhyesti vastannut myöntävästi tai kieltävästi. Hän oli vain tuijottanut merelle, katsonut mustaa vettä ja ollut haaveksivan näköinen.

Jälleen ilmestyi Hildan kuva kirkkoherran mieleen ja yöllä tanssi Antikristuksen nimi kummallisin pyöräyksin hänen alitajunnassaan. Kummallinen näky. Aamulla oli pää raskas ja koko sinä päivänä vallitsi pappilassa raskas tunnelma.

Pertti tarttui samana päivänä kiinni talon töihin. Hän uskoi pehtorin huoleksi maanviljelyksen ja lupasi ottaa huolekseen kalastuksen sekä kaiken siihen tarpeellisten välineitten kunnossapidon. Siitä oli pehtori kiitollinen, sillä hän oli maalta eikä paljoa ymmärtänyt verkoista eikä nuotista ja ainahan oli hyvä, että kartanossa vallitsi työnjako, niin ettei kukaan päässyt toisen varpaille polkemaan.

Kesän kuluessa sammui Pertin työilo ja yhä useammin souti hän nyt ulkokareille onkimaan. Hän miltei asui veneessä, onki ja mietti, mietti ja onki. Raskasmielisyyden puuskat olivat kuitenkin ohimeneviä ja silloin saattoi hän olla iloisin kaikista. Hänen oikkuihinsa totuttiin, hänestä pidettiin ja seutukunnan väki näki, ettei hän halunnut heidän asioihinsa sotkeutua. Ainoastaan kerran, kun hän huomasi, että spriinkuljettajat rupesivat käyttämään kulkutienään kartanon vieritse kulkevaa tietä ja kun hänestä tuntui, että autotorvien törähdykset ja juopuneiden miesten hoilaukset rupesivat vaivaamaan yöunta, souti hän Ranta-Kustaan entiselle mökille, missä tiesi tapaavansa jonkun tähän joukkoon kuuluvan miehen, ja ilmoitti että tietä oli siirrettävä. Kun miehet tiesivät, ettei Pertti antautuisi ilmiantajaksi, tekivät he tämän mielellään ja niin jatkui elämä rannikolla entiseen tapaan.

Ystäviä ei Pertillä ollut. Kukaan seutukunnan pojista ei olisi kuitenkaan häntä ymmärtänyt ja ne kerrat, jolloin hän joutui heidän kanssaan tekemisiin, olivat yhteiset juhlat. Siellä Pertti joi muiden mukana, tanssitti tyttöjä, mutta jo seuraavana aamuna tajusi, ettei hänellä ollut mitään miellyttäviä muistoja juhlista.

Tytöt supattivat nurkassa salaa nähdessään Pertin tanssivan. Hän tanssi hyvin, kaupunkilaiseen tapaan, mutta ei koskaan tanssiessaan katsellut tanssitoveriaan suoraan silmiin ja jos hän joskus lausuikin jonkun sukkeluuden, kätkeytyi siihen kaksimielisyys.

Sekin oli niin hyvin sommiteltu, etteivät tytöt siitä mitään ymmärtäneet. Jos olisivat, olisi kikatus kuulunut kovemmin ja hänestä ehkä pidetty enemmän ja tultu yleisemmin rohkeammiksi. Mutta nyt pysyi hän heidän yläpuolellaan.

Kun Pertti oli kahdeksantoista vuoden vanha, kuoli kirkkoherran sisar ja pappilaan otettiin huollettavaksi kuolleen sisaren tytär, kaunis tyttö, jonka nimi oli Elvi ja joka kantoi vielä tukkaansa pitkänä. Pertti kuuli tästä pehtoorilta.

IV

Elvin tulo Pertin elämään muodostui kirkkaan kesäaamun auringonnousuksi. Ne usvat, joissa Pertin tunne-elämä oli viime aikoina, aina kouluasuntoajoilta saakka, seonnut, haihtuivat nyt. Kirkkoherra huomasi Pertissä omituisen muutoksen. Se oli niin äkillinen, että tuntui kuin sinä hetkenä, jolloin Pertti vapauttavasti nauroi pappilan salissa, Elvin kompastuttua lattialla makaavaan lampaannahkaan, olisi pappilan saliin tulvehtinut auringon valoa säpsähdyttävä määrä. Pertti oli kuin uudesti syntynyt.

Elvin ja Pertin ensi tapaaminen tapahtui Preiviikissä, minne Elvi oli tullut kirkkoherran mukana. Pertti ei tiennyt tästä tulosta mitään ja oli jo valmistautunut onkimatkalle nuottakodan luota, kun yhtäkkiä leppien varjoon ilmestyi keinahteleva tyttö. Tytöllä oli kullankeltainen tukka, joka oli vielä pään päällä kimpussa. Punaiset posket, vielä punaisemmat huulet ja säihkyvät, nauravat silmät tekivät Pertin olon alussa aivan epävarmaksi.

Pertillä oli yllään ainoastaan paita ja housut. Paidanhihat olivat käärityt ylös, kaulassa riippui kiikari, jolla Pertti tarkasteli huvikseen ohilipuvia laivoja ja taskusta vuoti pitkä määrä uistinsiimaa.

Tyttö sanoi:

– Oletteko nähnyt kirkkoherraa täällä? Pertti sanoi:

– En ole. Mutta ehkä hänet löydetään.

He tunsivat jo toisensa. Kuitenkin kysyi tyttö:

– Kuka te olette?

Kysymys oli avuton ja hämmästynyt. Kuinka hän saattoi menetellä niin typerästi!

– Minä olen Antikristus, sanoi Pertti vakavasti.

– Nyt minä tiedän! huudahti tyttö. Te olette tämän talon nuori isäntä ja minun enoni on teidän holhoojanne.

– Sama mies, vakuutti Pertti nyt jo nauraen. Tyttö oli niin hölmistynyt, että Pertti olisi vaikka voinut lyödä vetoa siitä, että hän punastui.

Yhdessä he kulkivat polkua pitkin kartanoon. Polku oli kaunis ja kaartui sellaisella paikalla kartanon veräjälle, että tyttö tunsi kuin joutuneensa polun päähän. Hän katsoi avuttomasti Perttiin, tämä viittasi huolettomasti nauraen ja he huomasivat olevansa ystäviä.

Kirkkoherra oli kahvin aikana harvinaisen puheliaalla päällä ja kertoi jutun toisensa jälkeen Preiviikin kartanon entisistä omistajista. Heidän elämänvaiheensa olivat tarkalleen merkittynä pappilan arkistoon, sillä Preiviikin isännät, vaikka eivät olleetkaan mitään suurta sukua, olivat kuitenkin olleet aina pappilan ja kirkon lämpimiä ystäviä. Pertin vaari oli ollut joskus synkkämielisyyteen taipuva ja kylällä olikin kerrottu ja niin edelleen pappilaan saatettu juoru, että ukko istui mielellään syysöinä nuottakodan luona tuijottaen merelle. Kun oli joskus kovasti tuullut, oli ukko kivenkovaan tiukannut venettä ja lähtenyt merelle soutamaan. Hän oli palannut usein vasta aamun hämärtäessä ja kuohun lennellessä niin korkealle, että luultiin hänen viimeistä matkaansa soutavan. Missä hän oli yönsä viettänyt, siitä ei tiennyt kukaan. Eräs luotsi oli kuitenkin kerran nähnyt ukon istuvan kuin mustan korpin Outoorin kareilla. Ei ollut kuitenkaan uskaltanut lähteä hakemaan pois, kun tiesi, että ukko oli omituinen tavoiltaan ja kylläkin selviytyisi vaikka minkälaisesta myrskystä näin kotivesillään.

Kylällä oli tietysti kierrellyt kummallisia juttuja Preiviikin isännistä. Tämä oli luonnollista, sillä he olivat olleet itseensä sulkeutuneita. Hurjia he olivat myös aikanaan olleet ja kerrottiin kuinka eräs Preiviikin isännistä hamassa muinaisuudessa oli suuren nostamansa joukon kanssa ryöstänyt Ruotsin saksojen laivoja. Tässä kotitanhuallakin oli aikoinaan tapeltu, selitti kirkkoherra.

Pertti katseli kuinka särkyneestä peilistä lähtevät sädekimput leikkivät tytön tukassa. Hän ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista näkyä. Pöydällä tytön edessä seisoi vihreä kahvikannu ja siitä lähtevä heijastus antoi poskille sellaisen valon, että pehmeät huulet näyttivät tulenpunaisilta. Kun tyttö käänsi päätään, olivat hiukset kultarihmoja valkoisen otsan yllä. Sormet leikkivät pöytäliinalla kuin hermostuneina siitä tuijotuksesta, jonka Elvi kyllä tunsi, mutta ei nähnyt.

Pertti käänsi päänsä pois.

– Elvi jää nyt meille, sanoi kirkkoherra. Hän menee seminaariin ja rupeaa kansakoulunopettajaksi. Elvin isä oli myös kansakoulunopettaja.

Silloin Pertti kuin äkillisestä mielijohteesta ryhtyi kertomaan, kuinka nämä tummat saaret näyttivät mereltä päin kauniilta ja kysyi eikö ensi viikolla lähdettäisi merelle moottoriveneellä. Otettaisiin evästä mukaan ja mentäisiin vaikka Säppiin juomaan luotsien kahvia.

– Mitä sinä yleensä teet päivisin? kysyi kirkkoherra.

– Ongin, vastasi Pertti.

– Eikö se ajan kuluessa muodostu kuivaksi, nauroi Elvi.

– Preiviikin nuori isäntä miettii kaiken maailman asioita, nyökäytti kirkkoherra. Ehkä vähän liikaakin. Minä jo puolestani ehdottaisin, että Pertti ryhtyisi jatkamaan lukujaan ja valmistuisi sitten agronoomiksi tai kalastusneuvojaksi. Tai mikseipä vaikka molemmiksikin. Näillä seuduin pitää osata vähän kaikkea. Kun nyt kerran yksi Preiviikin isännistä on saatu opin tiellä näinkin pitkälle, olisi syytä mennä vieläkin edemmäksi ja tehdä talon traditioneissa täysi muutos. Sinäkin Pertti tulisit sitten tälle puolen barrikaadia, kuten lehtori Similä sanoo.

Mutta Pertti katseli kuinka Elvi kaatoi kannusta kahvia sinisiin kuppeihin ja ihmetteli kuinka ihmisen liikkeet saattoivat olla niin kauniita.

Elvi oli mennyt hakemaan päällysvaatteitaan. Pertti käytti tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Elvin ikää.

– Hän on sinua vuotta nuorempi. Mutta yhtä kehittyneitä lapsia te molemmat tunnutte olevan, nauroi kirkkoherra. Elvikin kuvittelee olevansa täysi daami. Minä olen hänelle ennustanut kauheata kohtaloa seminaarissa. Siellä tehdään vanhojapiikoja tehdasmaisesti. Mitä korkeammalle pyrkimykset kiipeävät, sitä nopeammin ne taittavat niskansa siellä. Elvi ei sitä usko, mutta minä olen näyttänyt hänelle jo kaksi kansakoulunopettajatarta, jotka molemmat ovat ikäneitoja. Silloin Elvi uhkaa leikata tukkansa lyhyeksi ja ruveta maailmannaiseksi.

– Hän on hyvä tyttö, sanoi Pertti. Hän avasi ikkunan ja auttoi sitten päällysvaatteet kirkkoherran ylle.

Vasta kun moottoriveneen sätkytys oli täydellisesti häipynyt meren ääneen, nousi hän ikkunan äärestä ja meni väentupaan.

Sinä päivänä ei hän mennyt ongelle eikä vielä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä hän puhdisteli moottorin konetta ja maalasi penkit uudelleen. Sitten viiletteli hän Kalloa kohden ja laski veneensä kirkon ääressä olevan aallonmurtajan taakse. Hän oli matkalla pappilaan sopiakseen lähemmin tulevasta moottorimatkasta.

Elvi soitti pianolla tanssimusiikkia ja Pertti tunsi kurkistaessaan saliin sydämensä kutistuvan pienen pieneksi. Hän ei voinut itselleen selittää sitä, miksi häntä pelotti. Hänhän oli niin monta kertaa ennen kulkenut tämän saman salin poikki, huutanut ja kiukutellut täällä kuin kotonaan, mutta nyt tunsi hän, että taloon oli tullut vieras ja että hänen niinmuodoin tuli esiintyä edukseen.

Huvimatkan alkutaipaleella tuuli kovasti ja Elvi oli merikipeä. Liisa-neiti juotti hänelle sitruunamehua ja sitten selviydyttiin Säpin suojaan. Viasveden pohjukasta puhalsi vinha tuuli ja kerran oli vene matkalla ottanut vettä sisäänsä.

Pertti hoiteli ruoria. Hän oli riisunut kenkänsä, muistanut pyytää anteeksi nuorilta neideiltä, ja istui nyt hatuttomin päin selittäen kirkkoherralle karien parhaita kalastuspaikkoja.

– Kun tulemme takaisin, näytän teille paikan, missä kerran sain uistimella kymmenkiloisen hauen.

Säpillä juotiin kahvit ja sitten tehtiin matka ulos merelle. Pertti näytti nyt lupauksensa mukaan Elville saarien kauneutta.

Kuuminaisten niemen kärki pistäysi terävänä keilana maininkeihin. Sieltä alkoi jälleen aallon viri, joka oli lahden pohjukasta lähtiessään jo ennättänyt sammua ja meri oli sillä kohtaa kuin kammalla harjattu. Saaret olivat tummanvihreitä, pyöreitä ja pehmeän näköisiä. Sitä karumman vaikutuksen tekivät niiden rinnalla Outoorin kallioiset karit, joiden yläpuolella linnut lentelivät ja huusivat kilpaa meren porinan kanssa.

Kirkkoherra selitti Liisa-neidille, että Pertin vanhempien haudalle täytyisi istuttaa kukkia. Pertti kiitti ja pyysi sitten kirkkoherraa tarttumaan ruoriin. Itse siirtyi hän keulaan Elvin viereen ja koetti tunkea varpaitaan kaarien ja veneen rakoon. Elvi nauroi ja väitti, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt niin eläviä varpaita. Pertti näytti taitoansa ja nosti varpaillaan veneen pohjalla makaavan lyijyisen verkonpainon. Varpaat kiertyivät sen ympärille kuin mustekalan imulonkerot. Pertti selitti että sen saa aikaan pitkäaikainen harjoitus ja paljain jaloin kulkeminen. Lopulta kehittyy ihminen niin taitavaksi, että hän saattaa vaikka yksinään soittaa pianoa nelikätisesti, varpaita hyväkseen käyttämällä.

Elvi katseli sivusta Pertin ruskeaa tukkaa, jota tuuli työnsi silmille. Kerran teki hänen mielensä ojentaa kätensä ja sivellä tukka syrjään. Hän ei sitä kuitenkaan uskaltanut tehdä.

Vene teki kaarroksen ja Pertti tunsi tytön lämpimän ruumiin siirtyneen lähemmäksi häntä. Se kiihoitti, miltei salpasi hengen.

– Katsokaa! kirkaisi Elvi. Veden päällä kelluu risti!

Ristireimari nyökytti tosiaan heille päätään.

– Huono enne, nauroi Pertti. Se ei saisi koskaan tulla näkyviin yhtäkkiä.

Sitten suunnattiin keula Preiviikiä kohden. Kuuminaisten niemen kärki suureni suurenemistaan. Pertti näytti kirkkoherralle itäreimaria ja selitti, että siinä tarttui hänen uistimeensa suuri hauki.

– Minä luulin ensin uistimen tarttuneen reimariin.

Preiviikissä juotiin jälleen kahvia ja Liisa-neiti kokeili iltalypsyä. Pertti ja Elvi kävelivät kahden metsäpolulla, kirkkoherra oli mennyt kylään tuttavia tapaamaan.

Metsäpolulla keskusteltiin Elvin tulevasta urasta. Pertti oli saanut aiheen kirkkoherran kiusottelusta ja jatkoi samaan tapaan. Elvi oli kiukkuinen – kiukkuinen kuin ampiainen, olisi vaari sanonut, jos olisi elänyt. Pertillä oli keskustelussa yliote ja tyttö sai tehdä kaikkensa vältelläkseen ilkeyksiä.

Lopulta Elvi vaikeni, mietti ja tarttui sitten keinoon, jonka hänen vaistonsa sanoi oikeaksi.

– Ettehän te aina minulle tahtoisi olla näin ilkeä? Sitten hän hymyili niin että hampaat näkyivät ja katseli kostein silmin Perttiä.

Pertti ei punastunut, mutta hän oli hämmästynyt. Kun ensimmäinen järkytys oli ohi, täytti lämmin ilo hänen mielensä.

Elvi oli kääntänyt päänsä pois, mutta Pertti tunsi kuinka tytön silmät suurien ripsien alla kyyneltyivät. Hän tunsi sen, mutta millä tavalla, sitä hän ei osannut selittää.

Ja aivan oikein. Kun Elvi käänsi päänsä jälleen, tarttui Pertti häntä käsivarresta kiinni ja pyörähdytti ympäri, niin että he nyt seisoivat vastakkain.

– Elvi – sinä – sinä, huohotti Pertti.

Elvi vaikeni ja silloin Pertti suuteli häntä.

V

Rakkaus oli yllättänyt heidät ja se tuli uudistavana kuin lämmin vihmasade. He olivat herkistyneet ja tavatessaan seuraavan kerran olivat he liikutettuja sydämensä kyllyydestä. Pertti ei silloin ymmärtänyt rakkaudesta muuta kuin hellyyden ja Elvikään ei tiennyt suurempaa autuutta kuin istua Pertin vieressä ja sivellä hänen ruskeaa tukkaansa. He janosivat toistensa kohtaamista kuin mieleltään sairaat.

Siitä kesästä tuli kaunis kesä. Kirkkoherra ei tiennyt asiasta mitään, eivätkä he kumpikaan ajatelleet sellaista muodollista seikkaa kuin kihlaus. He tahtoivat vain olla yhdessä ja siihen heille kyllä tarjoutui tilaisuutta, sillä Pertti kävi entistä useammin vanhempiensa haudalla.

Molemmat toistelivat:

– Miksi sinä rakastat juuri minua? Enhän minä ole sinun arvoisesi.

Tai sitten he aivan hengästyksiin asti riitelivät siitä, että olivat olleet tylyjä toisilleen ja jollain tavalla loukanneet toisiaan. He etsivät syytä siinä, missä sellaista ei ollut ja nauttivat kumpikin mielessään saadessaan nöyryyttää itseään rakkauden edessä. Riitojen tarkoitus oli hellyyden kohottaminen ja niinpä se usein puhkesi miltei sairaalloisiin muotoihin. Pertti saattoi itkeä veneen pohjalla ja uhata hyppäävänsä mereen, ellei Elvi hänelle heti antaisi anteeksi. Ja Elvi, joka ei tiennyt syytä minkävuoksi hänen olisi ollut annettava anteeksi, heittäytyi Pertin viereen ja vannoi kaiken nimessä, että Pertti oli maailman kultaisin poika. Kyynelvirtojen tauottua saattoi Elvi jälleen aloittaa kaiken uudelleen syyttämällä Perttiä siitä, että tämä oli liian hyvä hänelle ja että hän teki väärin sitoessaan itsensä niin arvottomaan olentoon kuin Elvi.

He kirjoittelivat kirjeitä toisilleen, vaikka matkaa kotien välillä ei ollut pitkältä. Yömyöhään he istuivat, pohtivat kirjeissään maailman kauneutta, yhteisiä kommelluksia ja vakuuttivat vakuuttamastakin päästyään, että ensi kerralla kohdatessa he suutelisivat toisensa palasiksi.

Pertti sai hermoilleen kiihoketta rakkaudesta. Oli kuin hän olisi säpsähtänyt jo haavanlehdenkin rapinasta.

Elvi oli entisestäänkin herkistynyt. Pappilassa, jossa asioista nyt tiedettiin, väitettiin, että Elvin suuret silmät olivat suurentuneet. Ne olivat tuontuostakin kosteat. Kirkkoherra, joka ei oikein pitänyt asioiden nopeasta kehityksestä, sanoi, että lapsien rakkaus on maitomaista. Häntä säesti Liisa-neiti, joka oli kadottanut Elvin kiintymyksen. Elvi oli mykkä, kun puhe kääntyi Perttiin. Hän ei edes nauranut kiusottelulle.

– Merkillisiä lapsia, sanoi kirkkoherra pappilan rouvalle. Pertti on herkkä kuin hermokimppu, haaveksiva ja tulee äitiinsä. Elvin silmät kostuvat nyt useammin kuin kerran päivässä. Heidän rakkaudessaan on jotain hämärää. Elleivät he olisi molemmat puhtaita ja terveitä kuin kevätpäivän ilma, väittäisin heidän rakkauttaan sairaalloiseksi.

Pappilan rouva kuunteli miehensä puhetta ja huomautti sitten, että Elvi lähtisi pian seminaariin. Välimatkat ovat ennenkin sammuttaneet lapsien rakkauden.

Tuli syksy. Elvi lähti Heinolaan. Heidän viimeinen kohtaamisensa sattui sunnuntaiksi, jolloin maa oli kosteiden lehtien peittämä. Hautausmaan puut olivat tänä vuonna tavallista punaisempia. Pertti oli kerran pelästyttänyt Elviä sanomalla, että puut hautausmaalla imevät allaan olevista ihmisistä verta ja syntisen ihmisen haudalla lakastuvat lehdet nopeammin kuin vanhurskaan haudalla.

Pertti keksi aina mahdottomia juttuja, väitti Elvi.

He katselivat yhdessä ristiä, johon oli kaiverrettu meksikolaisen merimiehen nimi. Tämä merimies oli hukkunut Reposaaren satamassa ja ystävälliset kyläläiset olivat haudanneet hänet siunattuun maahan. Hän oli saanut luterilaisen hautauksen, mutta hänen sielunsa ei ollut siitä pahentunut. Yhtä hiljaa hän nukkui siinä kuin muutkin vainajat. Hänen päänsä oli asetettu merta kohden ja merituulet pääsivät kosteina vyörymään hänen hautansa yli.

Elvi kiersi kätensä Pertin kaulaan.

– Tulisiko sinusta merimiestä?

– Miksei tulisi. Mutta olisiko sinusta hauskaa, että minä lähtisin merille? Mitä sinä sanoisit? Taitaisit vain nauraa?

Elvi katseli kirkon tornia ja kysyi kuin äkillisestä mielijohteesta:

– Uskotko sinä, että Jumala ilmoittaisi heti minulle sinun kuolinhetkesi, jos sinä sattuisit kaukana maailmalla kuolemaan?

– Miksi sinä sitä kysyt?

– Minä tahtoisin kuolla samalla hetkellä. Sinun ei silloin tarvitsisi odottaa minua yhtään. Minä rientäisin sinun luoksesi heti. Jumala laskisi siunaavan kätensä meidän päämme päälle ja sitten saisimme jälleen olla yhdessä.

Heille tuli molemmille paha olo.

– Järjetöntähän minun olisi merelle lähteä, minulla on täällä koti, sinä olet täällä eikä sitäpaitsi kirkkoherrakaan siihen millään suostuisi.

Elvi matkusti maanantaina ja jo tiistaina huomasi Pertti, ettei hän löytänyt enään työtä Preiviikistä. Hän sulkeutui huoneeseensa, luki ja mietti. Illat muodostuivat sietämättömän pitkiksi. Tänä talvena hän kyllä oppi lukemaan kirjoja ja niitä rakastamaan, mutta ne toivat samalla hänen mieleensä pohjattoman kaipuun.

Riuhtautuakseen irti levottomuudestaan päätti hän matkustaa Heinolaan Elviä tapaamaan. Jo matkan valmistukset tuottivat hänelle paljon iloa, ja hevosmiehen kääntyessä ympäri reen pukilla ja viitatessa eteenpäin, missä näkyi kaupungin sauhu kirkasta talvista taivasta vastaan, tunsi Pertti vapisevansa jännityksestä.

He olivat jälleen olleet ahkerassa kirjeenvaihdossa ja yhä uudestaan palanneet vanhaan vakuutukseensa seuraavan tapaamisen intohimoisesta syleilystä. Mutta kun Pertti tapasi Elvin seminaarin portilla, ei hän uskaltanut kuin heikosti puristaa tyttöä kädestä. He kulkivat sanattomina Elvin asuntoon. Elvi oli kaunis pakkasen punoittaman posken painautuessa kuin hyväillen takin turkiskaulusta vasten. Pertti katseli häntä ja ihmetteli kuinka hän näinkään kauan aikaa oli saattanut olla Preiviikin yksinäisyydessä.

Elvi kertoi elämästään, joka ensimäisenä vuonna oli ollut vaikeaa, kun tutustuminen tovereihin; oli vielä alkuasteellaan. Hän oli koettanut pysytellä huoneensa yksinäisyydessä, mutta silloin oli kaipaus kasvanut niin suureksi, että hän oli usein tehnyt kävelyretkiä kaupungin ympäristön metsiin ja siellä puhellut itsekseen.

Mutta olihan hän kertonut tästä kaikesta Pertille kirjeissä.

Elvin oli nyt hyvä olla. Häntä itketti ja päästyään asuntoonsa purkautui monen kuukauden odotus nyyhkytyksiin. Hän itki ilosta ja herkkä ruumis vapisi Pertin käsivarsilla.

VI

Preiviikiin palatessaan tunsi Pertti olevansa mies. Hän odotti nyt kesää, vain kesää ja sulkeutui entistä tiiviimmin kammioonsa kartanon suuren tuvan päällä. Tästä hänen huoneestaan lähtivät hellät ajatukset Elvin luo ja takkavalkean äärellä luki hän yhtä rakkaan vastauksen. Se oli kuumeista kirjeenvaihtoa. Pertti puhui näyistä, joita Preiviiki oli täynnään. Kun ullakon portaat natisivat, tuntui Pertistä siltä kuin olisi vaari raskaissa merisaappaissa kiivennyt häntä katsomaan kuten entisenä aikana.

Kun jäät lähtivät keväällä ja ensimmäinen kevätmyrsky heitteli hyistä kuohua miltei kartanon ikkunoihin asti, kirjoitti Pertti, että hän on kuohussa nähnyt äitinsä seisovan. He ovat kaikki nyt hänen ympärillään. Lentelevässä kuohussa laulaa äiti hänelle kehtolaulua, karien niljaisella pinnalla saapastelee vaari ja lokit kirkuvat vanhan Saaran tuomioita: "Hän on Antikristus!"

Hän ei heitä pelännyt. Mitä raivokkaammin myrsky huusi, mitä kumeammalla porinalla vesi imeytyi takaisin selälle, sitä tyytyväisemmäksi tunsi hän itsensä huoneensa rauhassa, kun hänellä paloi uunissa tuli ja polvilla lepäsivät Elvin kirjeet. Hän oli kerran avannut ikkunan ja huutaen kutsunut myrskyn seasta äitiä. Äiti oli aivan varmasti vastannut. Kun tuuli tunki miltei taloa kallelleen, oli hän juossut ulos äitiä vastaan. Äiti oli näyttäytynyt kerran, kaksi ja sitten hitaasti liukunut yli kuohun Outooria kohden. Hän oli juossut rantaan ja vasta siinä havahtunut.

Nyt on Preiviikissä hiljaista, kirjoitti Pertti. Tuuli on tyyntynyt. Eilen maalasin nuottakodassa veneen. Muistin, että täällä tapasimme ensimmäisen kerran ja menin ulos katsomaan paikkaa tarkemmin. Sinä olit kaunis silloin, Elvi!

Elvi puhui vastauksessaan kummitusunista ja sanoi, ettei hän uskaltaisi asua Preiviikissä, missä kummittelee. He ovat täällä asunnossaan kertoneet kummitusjuttuja joka ilta ja nyt eivät enään uskalla pimeässä lähteä kävelemään. Lumi on kaduilta jo miltei sulanut ja kaikki odottavat ruohon ilmestymistä.

    "Meidän luokkamme on rakkaudesta sairas. Nyt on kevät; sinullakin
    on siellä kevät. Kaikki väittävät olevansa rakastuneita, mutta
    minä en puhu mitään. Iltaisin olen ollut Alman kanssa, tiedäthän,
    kävelemässä ja Alma on kertonut hassunkurisia juttuja siitä
    kuinka häntä on kotipitäjässään eräs talonpoika kosinut. Kun Alma
    oli vastannut, ettei hän vielä tiedä antaa lopullista vastausta,
    oli talonpoika lyönyt kuokallaan kiven halki ja sanonut, että he
    ottavat nyt kumpikin tästä puoliskon, jota sitten säilyttävät
    niin kauan aikaa, kun ovat erossa. Jos kivi hukkuu, on siinä
    samassa rakkauskin sammunut. Alma sanoi, että se kivenpuolikas
    painoi ainakin kaksi kiloa ja että hän on kätkenyt sen tallin
    ylisille." Elvi kirjoitti vielä siitä, että hän luki Pertin
    kirjeet iltaisin ja aamuisin lävitse. On niin paljon helpompi
    mennä silloin kouluun. "Kerran minulla oli eräs sinun kirjeistäsi
    kaksi päivää käsilaukussani. Pelkäsin kovasti, että sen joku
    sieltä löytäisi ja lukisi mutta se on ollut turhaa pelkoa. Kukaan
    ei tiedä minusta mitään. Eikä ole väliäkään, niinkauan kuin sinä
    minusta tiedät."

Kirjeenvaihto jatkui. Pertti kirjoitti:

    "Miksi sinä kiellät minua kertomasta synkän Preiviikin yöllisistä
    ilmestyksistä. Minä viihdyn näiden kirkuvien ja vinkuvien äänien
    keskuudessa. Minä tiedän, että nyt olemme kaikin jälleen koolla
    ja se antaa rintaani rauhan. En minä heitä pelkää ja kuinka
    pelkäisin kun he ovat oma äitini, isäni ja vaarini.

    He tulevat nyt luokseni joka yö. Joskus seisoo äiti ikkunan
    ulkopuolella. Hän on puettu mustiin ja värisee kylmästä. Kun minä
    pyydän häntä sisään, katsoo hän lempeästi ja kiittävästi, mutta
    huojuu edelleenkin paikallaan eteenpäin liikahtamatta. Vaarin
    minä olen nähnyt nuottakodan luona. Hän kutoo verkkoa silloin,
    kun oikein tuulee. Hänen tukkansa liehuu niin, että luulen sen
    koskettavan kodan seinää. Hän näyttää minulle verkkoa ja kutsuu
    minua kuten entisinä aikoina sitä paikkaamaan. Hänkin on kerran
    eräänä iltana, kun minä menin sinne häntä katsomaan, viitannut
    salaperäisen näköisenä Outooria kohden. Siinä samassa ilmestyi
    äiti vaarin rinnalle ja tarttui häntä käteen. Minä en ole koskaan
    tiennyt, että äiti saattaa olla niin kalpea ja kärsineen näköinen.

    Kaikkein ihmeellisintä on, että minä olen nähnyt isänkin. Kuten
    tiedät kuoli isäni ennen minun maailmaan tuloa. Aivan hänen
    näköisensä mies seisoi eilen aikaisin aamulla nuottakodalle
    johtavan polun alussa. Olkapäillään oli hänellä kolme airoa ja
    hän asteli vakavasti taakseen katsomatta. Minä olen aivan varma
    siitä, että se oli isä. Minä tunsin sen.

    Muistatko, että minua lapsena kutsuttiin Antikristukseksi?
    Kylällä sanovat vieläkin pienet lapset: "Katsokaa, Antikristus
    tulee." Minun käy sääliksi heitä.

    Minä en elä päivääkään ajattelematta sinua. Sinä olet illalla
    viimeksi mielessäni ja aamulla ensimäisenä. Äitikin tuntee sinut
    jo, sillä minä olen kertonut sinusta hänelle kaiken. Haluaisin
    nähdä teidät molemmat rinnakkain seisomassa. Sinä pitkänä,
    vaaleana ja rehevänä, äiti kalpeana, mustana ja värisevänä. Mutta
    kuitenkin te molemmat pitäisitte toisistanne. Hän ottaisi sinua
    kädestä kiinni ja suutelisi sinua poskelle, niinkuin hän monasti
    teki minulle. Hänellä olivat kärsivät silmät, sen minäkin vielä
    muistan. Mutta ne olivat samalla niin hellät, että vaari sanoikin
    niiden itkevän aina maailman pahuutta.

    Älä pelkää, Elvi. Minä olen nyt kiintynyt entistä enemmän
    Preiviikiin. Kun sinä tulet tänne, on kesä ja kaikki haamut ovat
    poissa. Silloin on Preiviikissä aurinkoa, suuri aurinko, joka
    tunkeutuu ikkunasta sisään ja pieni aurinko, joka olet sinä ja
    joka tunkeutuu ikkunasta ulos. 'Sinä valaiset tämän talon. Tule
    pian, sillä yksin merikin täällä huutaa sinua kutsuen."

Keväästä tuli kesä ja kesän mukana Elvi. Hän toi tullessaan vihkosen, johon hän oli talvi-iltoina kirjoittanut runoja. Ne käsittelivät rakkautta ja Elvi sai yhä uudelleen lukea niitä heidän yhteisillä kalastusmatkoillaan.

Vene oli vedetty kallionkoloon. Veneen edessä seisoi tuulen tuivertama mänty, joka odotti seuraavalta myrskyltä vain armoniskua muuttuakseen ajopuuksi ja alkaakseen seikkailunsa suuren veden päällä. Männyn ympärillä kasvoi pienen pieniä ruohonkorsia, jotka söivät suolaista multaa. Ruohonkorret purivat toisiaan tuskasta, kun tuuli oikein lakaisi kallioluodon pintaa. Se oli kylmän kostea ja kävi hirmuisella voimalla kallion kimppuun. Mutta niin tuli kesästä jälleen talvi ja talvesta jälleen kesä ja yhä seisoivat ruohonkorret paikoillaan. Ne olivat kasvaneet kivessä ja kiveksi ne miltei jo olivat muodostuneet. Ne olivat kalsean teräviä, mutta niin oli heidän ruokkijansakin kalsea.

Elvi istui paadella auringon kuumasti heloittaessa. Pertti oli laskeutunut makuulle hänen viereensä. Elvi luki runojaan yhä uudelleen ja uudelleen. Pertti katseli merelle. Hän ei kuunnellut runojen sisältöä, hän kuunteli Elvin ääntä.

Tuuli ei päässyt tänne. Täällä kumisi meren alituinen liikehtiminen kuin kirkonkellojen soitto. Kun painoi päänsä kallioon, saattoi laskea maininkien määrän. Kuka pääsisi koskaan selville niiden lukumäärästä! Pertti koetti, mutta sitten muuttui tuulen suunta ja pieni vihuri lehautti vihkosta Elvin kädessä niin kovalla rapinalla, että he molemmat havahtuivat.

Pertti viittasi kädellään itäreimaria, joka kuin meren musteeseen kastettu pallopäinen kynä leikkasi taivaanrannan kahteen yhtäsuureen osaan, kohottautui istumaan ja kertoi sitten:

– Tähän suuntaan, juuri tätä karia kohden viittasivat äiti ja vaari. Minä tiedän, että he tahtoivat auttaa minua jollain lailla. Olen lukenut kirjoista, että nämä salaperäiset viittaukset tavallisesti tarkoittavat kätkettyä aarretta.

Sitten vaikeni Pertti hetkeksi ja sanoi sitten nauraen:

– Mutta mitäpä me aarteella tekisimme, Elvi?

– Mutta jos viittaus oli varoitus?

– Mitä turhia? Katso kuinka kaunista täällä on nyt.

Pappilassa oli sinä kesänä enemmän iloa kuin minään aikaisempana kesänä. Kirkkoherra, jonka omalletunnolle molempien nuorten kasvatus oli laskettu, tunsi nyt mielensä rauhalliseksi. Odotettiin kihlausta. Ei silti, että kirkkoherra olisi siitä vielä nyt pitänyt, sillä molemmat olivat vielä liian nuoria naimisiinmenoa ajattelemaan, mutta koska sen jokainen saattoi jo tuntea, että asiasta ennemmin tai myöhemmin tulisi tosi, kaipasi hän iloista perhejuhlaa pappilaan. Elämä oli täällä talvisin kuollutta ja nyt kun Elvi jälleen lähtisi, jäisi pappila kuin kylmilleen. Elvi piti kotona ollessaan huolen iltateestä, auttoi äitiä ja – mikä oli kaikkein iloisinta ja virkistyttävää – nauroi miltei aina. Liisa oli synkempi ja toimi niin ahkerasti pianon kimpussa, ettei häneltä jäänyt aikaa vanhalle isälle.

Mutta kihlauksesta ei kuulunut mitään. Pertti ei ilmestynyt pappilan kansliaan pyytämään kirkkoherran siunausta.

He olivat alituisesti ulkona, vain ulkona luodoilla ja saarissa.

Vasta syksyllä julkaistiin heidän kihlauksensa. Elvi kirjoitti siitä Heinolasta:

    "Täällä ovat kaikki kummissaan ja haluavat saada tietoa sinusta.
    Jotkut ovat kyllä sinut nähneet, mutta ovat unohtaneet.
    Opettajat olivat aivan kauhuissaan kun näin toisluokkalainen
    jo sitoo itsensä ennen lukujen loppua. Minä vakuutin Almalle,
    että tarvitaan sitä kansakoulunopettajan taitoa silloinkin, kun
    on naimisissa, mutta hän sanoi olevansa varma siitä, etteivät
    puoletkaan tytöistä kestäisi niin pitkää odotusta naimisiinmenoon.

    Minä olen niin onnellinen. Kunpa tietäisit miten raskaina ja
    velvoittavina painavat mielessäni enon sanat: "Muistakaa palvella
    toisianne." Kerran minä olen sentään ennättänyt nauraa niille
    sanoille. Miten niinä voisin sinua palvella, kun olen täällä
    kaukana. Sitäpaitsi – emmehän ole vielä naimisissa enkä voi
    täältäkäsin sinun sukkiasi paikata.

    Kun nyt jouluna tulen sinne, menemme Preiviikiin ja laitamme
    kaiken hienoksi. Alma on luvannut rakkaudenkivensä meille
    veitsien teroittamista varten."

Pertti oli usein pappilassa ja täältä sai hän aina kuormallisen neuvoja vietäväksi mukanaan Preiviikiin. Pappilan rouva varoitti ja auttoi, kirkkoherra mutisi tällöin, ettei asialla vielä niin kiirettä ollut ja Liisa-neiti kiusotteli ja soitti.

Häät oli päätetty pitää Elvin valmistuttua. Siihen kuluisi vielä kaksi vuotta.

VII

Moottorivene jyskytteli tasaista tahtiaan Reposaarta kohden. Veneessä istuivat kalastaja Helme ja Pertti. He olivat matkalla ostoksille.

– Sanokaa nyt suoraan, Helme, kannattaako kalastus? Preiviikin kartanohan ei sitä ole pitkään aikaan harjoittanut. Tekisi mieleni yrittää uudelleen.

– Ei se kannata. Kyllä se ennenaikaan, silloin kun vielä sai viinaa vapaasti, kannatti. Herrat söivät silloin kalaa ja ryyppäsivät viinaa päälle. Mutta nyt ne syövät vain appelsiineja.

Pertti nauroi. Hän tiesi, että Helme välitti nykyään viis kalastuksesta. Hänellä oli suuri nopeakulkuinen moottorivene, joka oli jo useamman kuin kerran laskenut Ranta-Kustaan laituriin pirtumatkoilla. Mies oli pirtutrokari. Helme oli vain älykkäämpi kuin monet muut. Sanoivat, että hänen veneellään saattaisi lähteä avomerelle pirtunhakuun vaikka itse kirkkoherrakin. Helmeen venettä ei kuitenkaan koskaan saataisi kiinni. Helme vain kuletti. Hän ei käyttänyt omia rahojaan, ei niitä näyttänyt, eivätkä pankit liioin olleet hyötyneet hänen rahoistaan. Hän vei lastin Ranta-Kustaan laituriin, antoi toisten purkaa sen ja nosti vielä samana yönä kuljetuspalkkion, joka nousi huomattavaan summaan. Hän oli vain välikäsi. Hänen venettään kutsuttiinkin senvuoksi laivaksi. Sillä oli säännölliset kulkuvuorot ja se tuli aina perille.

Pertti tarkasteli ahavoitunutta kalastajaa. Tämä siristeli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa eikä ollut millänsäkään. Hän tunsi Pertin ja tiesi, ettei siltä taholta tulisi vaaraa.

Helmeen aivoissa alkoivat pyöriä rohkeat ajatukset. Ne sekoittivat veneenkin joskus pois kurssiltaan. Kun Pertti oli siitä jo kolmannen kerran huomauttanut ja jo epäili, että ukko oli päissään, avasi tämä suunsa ja sanoi viiksien alitse möräjävällä äänellä:

– Kyllä kai nuori isäntä tietää, että minä teen muutakin kuin kalastan.

Pertti nauroi jälleen.

– Kyllähän sen koko kylä tietää.

– Niin, mutta todistakaapas se!

– Mitä se minua liikuttaa.

– Justiinsa niin. Ja senvuoksi minä meinaankin ehdottaa, että nuori isäntä lähtisi minun kanssani kerran ulos laivalle katsomaan, miltä tämä työ oikein näyttää. Mentäisiin oikein ulkokalastukseen!

Ukko pakoitti kasvonsa hymyyn ja katseli Perttiä rohkaisevasti.

– Eihän sitä tiedä, vaikka vielä joskus tulisinkin, sanoi Pertti.

Kotimatkalla ryhtyi hän ehdotusta tarkemmin miettimään. Mitähän jos todellakin menisi miesten mukana katsomaan tätä salaperäistä ja jännittävää puuhaa? Tässä hän oli jo elänyt näiden lainsuojattomien keskuudessa kymmenkunta vuotta eikä vielä tiennyt asiasta muuta kuin mitä kylällä ja kartanon väentuvassa puhuttiin. Seikkailu on sentään aina seikkailu.

Hän pyysi ukkoa tulemaan huomenna kahville kartanoon.

Illalla kirjoitti hän Elville:

"Minua on pyydetty pirtumatkalle ja aion totta tosiaan lähteä mukaan. Täällä on nyt niin hiljaista, että tarvitsenkin jotain, joka panee veren vinhemmin kiertämään. Minä jo ennätin tänä iltana mielessäni kuvitella kuinka lystiä tulee olemaan tullin narraaminen. Ei siitä kukaan saa tietää, siitä on jo ukko Helmeen nimi takeena. Ukko on kettua viisaampi. Hän on ystävällinen ja tahtoo vetää minutkin mukaansa luultavasti siitä syystä, etten minä ole koskaan mukissut heidän puuhistaan niinkauan kuin ovat vaan antaneet meidän talon olla siitä rauhassa. Pirtun haju ei ole vielä tunkeutunut Preiviikiin asti ja niin kauan kuin eivät rupea heiluttelemaan läkkipönttöjään meidän veräjällä, saavat tehdä mitä tahansa. Minun puolestani ainakin. Minä menen ja sitten kerron sinulle, miltä se kaikki näytti. Kirjoita sinä sitten siitä urhoollinen ballaadi ja lähetä se minulle. Minä pyydän tyhjän kanisterin ukolta ja sitten panemme sen sinun kirjeesi kanisterin sisään. Siitä tulee meille perhemuisto!"

Pertti suostui jo ukon ensimmäisestä pyynnöstä seuraavana päivänä. Kuitenkin muistutteli hän mieliin sitä, että jos nyt sattuisi jonkinlainen vahinko, hänet pestäisiin siitä puhtaaksi. Kun ukko vain vannoisi, että hän oli mukana vain uteliaisuudesta, saisi kuka tahansa nimismies tulla hänen nenällensä hyppäämään. Niin paljon tiesi Pertti jo asioista.

Sovittiin, että ensi yönä lähdettäisiin. Ukko tulisi Perttiä hakemaan kotisillasta.

Ukko Helme istui keinutuolissa ja Pertistä tuntui joskus kuin olisi viiksien alta näkynyt pilkallinen värähdys. Ukko heilutti itsensä pois lampun valokeilasta tuontuostakin ja silloin hänen äänensä tuntui liimaiselta. Kun kasvot jälleen ilmestyivät valoon, ojentautui ukko ja kertoi kiihkeällä, kuinka tämä ammatti oli kovaa, mutta nyt se oli vienyt hänetkin kuin kosken ryöppy mukaansa. Ei ollut enään paluutietä ja hyvä näinkin oli olla. Sai aina seikkailla, juoda silloin kuin halutti ja rahaa oli aina.

– Kaloillako te luulette minun auton ostaneen?

Ukko nauroi ja silloin muistui Pertin mieleen, että ukolla oli tosiaan komea auto, jolla hän kuletti perhettään tuontuostakin kaupungin elokuvissa.

Iltapäivällä alkoi Pertti varustautua ensimäiselle viinamatkalleen. Hän veti vaatteita päälleen niin runsaasti, että oli lopulta paksu kuin tynnyri. Merellä oli kylmä. Housun taskuun pisti hän käsiaseen. Seurasta ei koskaan saattanut olla varma.

Kun illalla satoi, vähensi hän vaatteitaan, mutta veti kaiken ylle sadetakin, öljytakin ja kumisaappaat. Nyt hän puolestaan oli valmis.

Mutta ukkoa ei kuulunutkaan. Pertti odotti myöhäiseen yöhön, kävi tuontuostakin sillalla kuulostelemassa, mutta ei kuullut muuta kuin raskaiden pisaroiden lyönnit merta vasten.

Aikaisin aamulla tultiin hänelle ilmoittamaan, että kalastaja Helme odotti häntä alhaalla. Pertti pyysi miestä ylös.

Ukko tuli ja istuutui vuoteen viereen. Hänen moottoriinsa oli tullut vika ja hän oli saanut sen kanssa reistata sateessa puoli yötä. Pimeässä oli, hän söhlinyt sen kanssa niin kovasti, ettei siitä ollut enään minnekään. Hän kohautti olkapäitään ja kysyi sitten ikäänkuin varoen, eikö Pertin moottoria voisi käyttää. Hän vaikka maksaisi vuokran, sillä tänä iltana pitäisi viimeistään mennä ulos. Toiset kertoivat, että lasti ulkona oli loppumassa. Ukko puhui oikein innostuneesti ja vakuutti, ettei näin pimeällä mitään vaaraa ollut. Satoi sitäpaitsi vieläkin, eikä kukaan poliiseista viitsisi lähteä näin märällä ilmalla merelle.

Pertti oli sydämistynyt. Hän haukkui ukon pataluhaksi. Kun ukko oli katuvaisen näköinen ja pyyteli anteeksi, lauhtui Pertti ja lupasi veneen.

Mutta vain sillä ehdolla – tässä katsoi Pertti ukkoon – ettei mitään lastia otettaisi. Hän menisi mukaan vain uteliaisuudesta, kuten puhe oli ollut. Ukko voisi, jos hänellä nyt oli niin kova kiire sopimaan uudesta lastistaan, olla oppaana.

– Minä olen sentään siksi viisas, etten pane venettäni alttiiksi. Mitä hyötyä minulle siitä olisi?

Sitten pienen väliajan jälkeen:

– Onko kiinni?

Ukko istui vuoteen vierellä ja pohti Pertin ehdotusta.

Hän mietti vielä silloinkin, kun Pertti oli jo täysissä vaatteissa, mutta sitten hän sanoi suostuvansa. Hän tulisi illalla Pertin luokse. Heitä olisi kolme miestä: hän, Ranta-Kustaan poika ja Samuli Leppä.

– Ne ovat hyviä miehiä. Ei niitten kanssa riitaan joudu, vakuutti hän.

Kuitenkin otti Pertti taskuaseen mukaansa. Kun hän illalla, sateen tuimasti ropistessa veneen laitoihin, lyhdyn valossa tarkasteli Samuli Leppää, koetti hän uudelleen, että ase varmasti oli taskussa. Lepällä oli matala otsa ja ainoastaan yksi silmä. Toinen oli hakattu ulos Ranta-Kustaan torpan kemuissa.

Satoi, satoi. Miehet olivat mustankiiltäviä ja vesi juoksi veneeseen niin kovalla voimalla, että yksi mies sai miltei koko ajan pumputa sitä pois. Pumpun pää kohosi huoaten. Tuulta ei ollut laisinkaan ja lyhdyn valo kimposi mustan veden pinnalta takaisin ruorimiehen kasvoille.

Ukko Helme oli kuin tonttu puvussaan. Öljylakki oli vedetty niin syvälle alas, että roikkuvat viikset muodostivat suoranaisen jatkon lakin liepeille. Viiksien päistä tippui vettä lyhtyyn, Pertti, joka istui lähinnä ukkoa, pyyhkäisi tuontuostakin hihallaan lasia kirkkaammaksi.

Samuli ja Ranta-Kustaan poika keskustelivat matalalla äänellä. Joskus tuli Samuli perään ja tarjosi ukolle ryypyn suoraan kanisterin suusta. Ukko puolestaan tarjosi Pertille ja niin kulki lämmin aalto heidän kaikkien lävitse.

Nämä miehet tiesivät tarkalleen, kuinka paljon tämänkaltaisella matkalla sai juoda. He eivät olleet koskaan humalassa, vaikka joivat yhtämittaisesti. Perttiä rupesi tämä alituinen ryypyn kiertäminen ellottamaan ja hän kieltäytyi lopulta tarjouksista.

Samuli antoi silloin kanisterin ukolle ja sanoi, että heillä on keulassa toinen. Ukko työnsi astian alleen ja tuijotti edelleen Säppiä kohden.

Majakan valo huikaisi joskus heidän silmiään. Samuli kirosi ja sanoi, ettei sitä nyt sentään tarvinnut lähteä itseään ehdoin tahdoin näyttämään luotseille. Ukko sanoi, ettei majakassa ollut puhelinta ja sitäpaitsi, mitä siitä jos olisikin. Eihän heidän tarkoituksena ollut tänä yönä kuljettaa mitään. Hehän olivat huvimatkalla ja ainakin kerran saisivat poliisit pitkän nenän.

Sitten he kaikki kolme nauroivat kovalla äänellä. Ääni voitti sateenkin kohinan.

Vene oli joutunut Säpin valokeilojen väliin ja nyt oli niin pimeää, ettei enään tahtonut eroittaa veneen keulaa. Joskus välähti kanisteri ja silloin näki Pertti, että Ranta-Kustaan poika nukkui veneen pohjalla pitkällään. Samuli oli asettunut istumaan aivan keulaan ja kurkisti keulan murtamaa kuohua, joka erottautui valkoisena kiilana mustasta vedestä ja vielä lähetti valkoisen juovan veneen molemmille laidoille.

– Se katsoo kaloja, hihitti ukko.

Ukko ryhtyi kertomaan juttuja saksalaisen pirtulaivan kapteenista. Se oli hieno mies, entinen insinööri, joka ei enään kotimaassaan saanut työtä. Oli maailmansodassa haavoittunut pahasti. Kerrottiin, että hänellä oli rouva mukanaan laivassa, mutta sitä ei ollut kukaan nähnyt. Se oli luja mies ja ampui ennenkuin kukaan muu oli edes ennättänyt vetää pyssyään esiin. Laivalla vallitsi sotilaallinen kuri, eikä insinööri juonut tippaakaan.

Sitten ukko siirtyi muihin asioihin. Oliko Pertti kuullut juttua Reposaaren ruumiinpesijästä, Erkosta? Se oli semmoinen poika, joka ei pelännyt mitään. Kerran oli jostain redillä makaavasta laivasta hukkunut mies. Laiva oli jo ollut kauan poissa, kun sitten miehen pöhöttynyt ruumis ajautui maihin. Se oli ollut lihava kuin valaskala ja jalaton. Erkko oli lähetetty rantaan sitä noutamaan. Hän oli nostanut limaisen ruumiin lavakärryjen päälle ja kun se rupesi liukumaan alaspäin, oli Erkko karjaissut: "Pysykkös peijjakas, vai tartunkos hampaineni kiinni?"

Ukko nauroi, mutta Pertti tuijotti vain laidan vaalealta kuumottavaa kuohuviiniä. Pertti oli kauhistunut, sillä hänen mieleensä muistui tapaus, jolloin hän itse oli ollut vedestä nostamassa pöhöttynyttä ruumista. Oli ollut ilta ja hän muisti vielä kuinka kummituksen näköinen olento harittavine raajoineen tanssi hänen silmiensä edessä. Samaan näkyyn yhdistyi heiluva lyhty, jolla oli annettu merkki etsivälle veneelle, että täällä se on, ja Pertistä tuntui nyt kuin olisi hänen silmiensä edessä oleva lyhty tehnyt samoja kaarimaisia liikkeitä. Häntä iljetti ja hän siirtyi keskemmälle venettä. Samuli kehoitti Perttiä liittymään heidän joukkoonsa. Häntä ei kukaan epäilisi. Olihan hän herra. Preiviikin kellareissa pysyisi viina hyvässä tallessa ja sinne saattaisi ajaa suoraan oven suulle. Samulin matalan otsan alla kiilteli silmä viekkaasti. Pertti sanoi vain, että se oli turhaa höpinää, sillä pirtumiestä ei hänestä koskaan tulisi. Tästäkin taitaisi tulla hänen viimeinen ja ensimäinen matkansa pirtulaivalle.

Jos joku olisi kysynyt Pertiltä, olisi hän tokaissut suoraan, että häntä peloitti. Hän oli ensimäistä kertaa mukana ja jännitys tuntui nyt painostavalta. Hän tiesi olevansa lakia rikkomassa.

Mutta kukaan ei enään puhunut hänelle ja niin ryhtyi hän kahta kiivaammin kirnuamaan vettä pois veneestä.

Säppi oli jäänyt taakse vasemmalle. Edessä oli vain mustaa vettä, jota pisarat pieksivät vaahdolle. Täällä ulkona tuntui jo tuulikin. Vene nousi ja laski aalloilla ja nyt vaihdettiin miestä ruorissa joka tunnin kuluttua.

Rannikon valot loistivat vain silloin, kun sateessa tuli hetken tauko. Sitten ne jälleen hämärtyivät ja ajettiin kompassin mukaan.

Yhä edemmäksi kulki vene. Pertistä tuntui kuin ei matkan päätä koskaan saavutettaisi. Hän tiesi joutuneensa kauas selälle, ja jos tätä kurssia jatkettaisiin vielä aamuun asti, oltaisiin lähellä Ruotsin rannikkoa.

Sade taukosi hetkeksi ja silloin löi kuin salama pimeyden halki.

– Katsokaa, valonheittäjä! huusi Samuli.

Spriilaivan kapteeni oli nostanut valonheittäjän peräkannelle. Hän odotti varmaan asiakkaita.

Miehet neuvottelivat hetken veneessä ja päättivät pysäyttää koneen. Vene kellui paikallaan hetken aikaa. Sitten seurasi jälleen terävä leimahdus, toinen ja kolmas. Ukko painoi kompassikurssin mieleensä, kone pantiin jälleen käyntiin ja niin liuettiin hiljalleen laivaa kohden, jonka mustat ääriviivat nyt näkyivät jo selvemmin.

Hetken oli kaikki pimeätä. Sitten nousi laiva heidän eteensä kuin musta vuori. Mesaanipurje oli ylhäällä, että laiva pysyisi tuulessa ja Pertti kuuli sateen ropinan läpi kuinka laiva tempoi ankkurissaan.

Jälleen hiljaisuus. Vene kolahti laivan laitaa vasten.

"Wer da?" kuului hiljaa. Pertti olisi voinut vaikka vannoa, että ääni tuli mustasta pimeydestä suoraan heidän yläpuoleltaan. Jostain tuotiin sitten lyhty ja sen valoon ilmestyi uninen, lihava matruusi. Hän kysyi nyt ruotsiksi asiaa.

Helme vastasi kaikkien puolesta. Nuoratikkaat laskettiin alas.

VIII

Kapteeni tuli hytistään ja tervehti heitä jokaista. Hän oli suuri mies ja kantoi täydellistä kapteenin virkapukua.

Helme pyysi päästä yksinään sisälle. Kapteeni tarttui nauraen hänen käsivarteensa ja he hävisivät keulaan miehistön messihuoneeseen.

Pertti tarkasteli uteliaana laivaa, sen mustia purjeita ja lopuksi edessään seisovaa unista, lihavaa matruusia. Hän ryhtyi tämän kanssa keskusteluun. Mies puhui lyhyesti ja aina taakseen vilkuen. Hän pelkäsi kapteenia, ajatteli Pertti.

– Oletteko te myönyt paljon tavaraa? kysyi Pertti viimein, kun miehen lyhyet vastaukset rupesivat häntä vaivaamaan.

– Kysykää kapteenilta, vastasi mies.

Mies tuoksui vahvasti viinalta. Hän oli hätääntyneen näköinen ja selitti Pertille, että heidän aikomuksenaan oli jo aamulla lähteä takaisin Saksaan.

– Tämä on kirottu paikka tämä merenselkä! Täällä miltei kummittelee. Joka toinen yö saa olla vahdissa kannella, satoi taikka tuuli. Täällä on niin kylmä, että se vie sielun ruumiista.

Sitten mies tuijotti luukkua ja kysyi eikö rannikolla ole kuultu mitään viimeöisistä tapauksista tällä laivalla.

Kun Pertti vastasi kieltäen, sanoi matruusi ilkeästi nauraen:

– Kysykää kapteenilta!

Odotus tuntui Pertistä sietämättömän pitkältä. Hän istuutui luukulle ja rummutteli vieressään olevaa spriikanisteria. Hän huomasi, että se oli täysi ja että kanistereita oli luukulla suuri joukko.

Kapteenin varjo näyttäytyi kannella. Ovi oli avautunut ja Helme kutsui Perttiä.

Kapteeni tarjosi grogin, oli ystävällinen ja kysyi, osasiko Pertti saksaa. Keskustelu jatkui sitten saksankielisenä. Helme ei ymmärtänyt saksaa ja sukelsi niinmuodoin viiksineen grogiin.

– Tämä mies väittää, että te ette halua veneeseenne lastia. Tiedättekö, ettei hänellä ole enään tilaisuutta tulla laivaan. Minä aion jo aamulla nostaa purjeet.

– Nostakaa pois minun puolestani, vastasi Pertti huolettomasti. Minä en ole pirtunkuljettaja, eikä minun venettäni käytetä sellaiseen tarkoitukseen. Eikö hän ole selittänyt, että minä olen täällä vain uteliaisuuden vuoksi.

– Sanomalehtimieskö?

Pertti vastasi kieltävästi.

– Kuulkaas, nuori ystäväni. Te olette ensimäinen sivistynyt ihminen, jonka tapaan täällä kylmällä rannikolla. Mitä te pidätte minun ammatistani?

Pertti kohautti olkapäitään.

– Eikö tässä ole romantiikkaa? Eikö teitä haluttaisi seikkailla? Ilman mitään lapsellisuutta voin väittää olevani kahdennenkymmenen vuosisadan gentlemanniseikkailija.

Kapteeni puhui vakavasti, ilman pöyhkeileviä eleitä.

Pertille johtui jotain mieleen. Hän katsahti kapteeniin ja kysyi sitten hitaasti:

– Mitä täällä tapahtui viime yönä? Kapteeni säpsähti, mutta vastasi sitten yhtä hiljaa.

– Täällä murhattiin mies. Nyt kelluu hän jossain Ruotsin rannikon läheisyydessä.

– Kuka hän oli?

– Mistä minä sen tietäisin. Joku humalainen räyhääjä, joka ilmaantui oveani repimään keskellä yötä. Mutta en minä hänelle mitään tehnyt. Müller sen teki. Sama lihava matruusi, joka on tänä yönä vahdissa ja pelkää niin vietävästi, että täällä kummittelee.

– Nuori ystävä: tämä on kummallinen ammatti. Kun vain pääsen ilman poliiseja pois täältä huomisaamuna, niin totta totisesti vannon, etten enään tule takaisin. Väestö täällä on kuin raivopäistä. Täällä on tapeltu enemmän kuin Meksikossa. Yhtenä sunnuntaina oli täällä kaksikymmentä ihmistä, jotka kaikki vain maistoivat, mutta kukaan ei ostanut mitään. Täällä on kerran käynyt yksi poliisikin hakemassa omaan laskuunsa spriitä. Eikö tämä sitten ole kummallinen maa!

Sitten hän jatkoi:

– Luuletteko, että tämä alituinen keinuminen on hauskaa. Minulta on jo kaksi kertaa katkennut ankkuriketju. Kolme kertaa olemme olleet Suomen aluevesillä tuulen ajamina. Ahvenanmerellä meitä ammuttiin valtiolaivasta ja minä olisin totta vie ampunut takaisin sellaisella voimalla, että olisin varmasti joutunut hirteen, mutta ampukaapas te, kun ei ole laivassa muuta kuin läkkikanistereita. Minä en ole merimies eikä minusta sellaista tulekaan. Saa joku toinen mies ensi kerralla tuoda laivan tänne tonttujen ja kummitusten maahan spriikaupalle.

Kapteeni tyhjensi lasinsa ja väänsi sitten lampun sydäntä korkeammalle.

– No, nyt se on hyvä. Puhutaan sitten asioista. Te ette siis osta mitään?

– En, vastasi Pertti. Muut saavat ostaa, jos haluavat. Saavat sitten vaikka uida niiden päällä maihin, mutta minun veneeseeni niitä ei oteta.

Helme nauroi nurkassaan, sillä hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hän sanoi kapteenille hyvästit ja valmistautui lähtöön. Perttikin kumarsi. He poistuivat märälle kannelle.

Samuli ja Ranta-Kustaan poika odottivat veneessä. Moottori oli jo käynnissä, mutta ruorimiehen paikka sekä takapenkki kokonaisuudessaan oli jätetty vapaaksi. Molemmat miehet istuivat keulassa kokoonkyyristyneinä. He valittivat kylmyyttä ja vetäytyivät yhä kiinteämmin toisiinsa.

– Mistä te tiesitte, että me lähdemme? kysyi Pertti.

– Se hullu matruusi ajoi meidät pois kannelta, vastasi Samuli. Se on aivan pähkähullu.

– Eikö sammutettaisi lyhtyä? sanoi Helme.

Saatuaan myöntävän vastauksen puhalsi Helme pitkän puhalluksen. Vene oli nyt aivan pimeä. Valonheittäjäkin oli sammunut. Sade oli lakannut, mutta taivas oli edelleenkin pilvessä. Keulasta kuului hiljaista mutinaa ja kun Pertti pyysi, että venettä hieman tyhjennettäisiin vesilastista, nousi Samulin pitkä hahmo pumppuun. Sitten ei kuulunut pitkään aikaan muuta kuin moottorin papatusta, veden kuohuntaa keulassa sekä pumpun korisevaa huokausta.

Pertti oli vaiti. Hän tuijotti eteensä ja näki kaukana vilkkuvia valoja. Tuon hän tiesi Reposaaren majakaksi, tuon Säpiksi. Välissä vilkkui Kallo. Kaikki suurenivat vähitellen ja jo eroitti kaukaa Porin valojen kajastuksen. He lähenivät rannan saaria. Helme hyräili hiljaa. Hänen möreästä laulustaan ei saanut selvää. Pertistä se oli kuin kuolevan korinaa. Häntä väsytti.

He joutuivat jälleen Säpin valokeilojen väliin. Olivat jo kerran itse liekissäkin, mutta välähdys kesti vain hetkisen. Helme puhui ensimäisen kerran. – On parempi, että kierrämme Viasvedelle päin. Siellä eivät tuloamme huomaa. Ajamme sitten ristireimarin sivusta Kuuminaisten niemen taakse ja kun olemme siellä, ei pirukaan meitä näe.

– Mitä te pelkäätte? kysyi Pertti. Mitä he meille voivat?

– Parempi olla varovainen.

Niin jatkettiin matkaa. Pertti luuli jo eroittavansa maata pimeydestä, mutta silloin nauroi Helme. Hän selitti, että vene oli vielä kaukana rannikosta. Etäisyyksien mittaaminen ei merellä ollut niinkään helppoa.

Ilma kylmeni seuraavan tunnin aikana huomattavasti. Sitten huomasi Pertti, että majakan valo näytti yhä himmeämmältä. Hän tiesi, mitä se oli.

Sumua!

Helme tuijotti yhä tarkemmin kompassiinsa. Sumusta ei ollut haittaa, selitti hän. Säppiin pääsee aivan viereen ja sieltä löytää sitten vaikka uimalla kotiinsa.

Nyt sytytettiin lyhty ja sen valossa näkyi utupalloja, jotka tanssivat hurjaa vauhtia. Ne kietoivat kaiken kosteaan verhoonsa ja Perttiä rupesi yskittämään. Sumu tarttui kurkkuun ja salpasi henkeä.

– Eteenpäin!

Pertti sanoi sen kuin tahtomattaan. Hän oli huolestunut, häntä paleli ja väsytti. Hän oli kyllä aikaisemminkin ollut ulkomerellä kalassa, mutta ei koskaan ennen tämänkaltaisessa seurassa.

Keulassa kuorsasi Ranta-Kustaan poika.

– Sillä miehellä on sentään hyvä omatunto, sanoi Helme hiljaa hihittäen.

Hänen naurunsa tuntui kaikuvan sumussa. Pertti katsoi häneen kummeksuen, mutta Helme käänsi päänsä pois.

Silloin kuului yhtäkkiä jostain läheltä moottorin surinaa.

Helme kimposi ylös niin kovalla voimalla, että ruori irtaantui hänen kädestään. Vene teki sumussa kaarroksen.

Kaikki terästivät kuuloaan.

Vieras moottorivene oli suuri. Siitä lähtevä ääni oli voimakas kuin lentokoneen moottorin surina. Pertti sanoi:

– Se on varmasti nopeakulkuinen.

Helme pääsi kuin lumouksesta. Hän sanoi miltei huutaen:

– Poliisit! Tai tulli, tai nimismies tai mikä tahansa!

Sitten hän kirosi, mutta jo hetken päästä siunaili, että onneksi on sentään sumua.

Nyt jyskytettiin eteenpäin täydellä voimalla. Suriseva ääni oli siirtynyt taakse, mutta se läheni huomattavasti.

– Varmasti puolta nopeampi vauhti kuin tällä, sanoi Pertti kuin itsekseen. Hän tunsi, että ajokoira oli riistan jäljillä. Pertti ei nyt pelännyt, mutta oli sittenkin valmis rukoilemaan sen puolesta, ettei häntä tavotettaisi näiden miesten seurassa. – Kyllä siitä hyvä tulee, murisi Helme. Sitten hän nauroi jälleen, pysäytti koneen ja viittasi kädellään sumuun, joka nyt kiertyi yhä tiheämmin veneen ja heidän ympärilleen.

Sumu haihtui kuin joku olisi repäissyt suuren pilven kahtia. Säppi kohosi eteen kuin merestä nostettuna. Valo häikäisi silmiä.

Kun silmät tottuivat majakan ääriviivoihin, katsoivat kaikki kuin yhdestä käskystä taakseen. Takaa tuli kuohuen ja pärskyen suuri moottorivene. Sen keulassa paloivat säännönmukaiset valot ja korkeasta kansihytistäkin näkyi valoa.

– Tulli, sanoi Helme. Nyt on piru merrassa!

Hän lysähti istumaan kuin hengästyneenä ja silloin ymmärsi Pertti, että he olivat joutuneet kiinni. Vastustelusta ei ollut puhettakaan. Hän puri hampaansa yhteen.

Helme katsahti häneen. Pertti pui hänelle nyrkkiä raivoissaan ja silloin kohautti Helme olkapäitään. Itsehän oli nuori isäntä tahtonut ulos.

Tullin vene pysähtyi kimeällä repäisyllä heidän viereensä. Sen perässä kuohui kuin koskessa. Kannella keinui kaksi tummaa varjoa. Kuului käsky: – Tuokaa lyhdyt!

Kaksi voimakasta valokartiota suuntautui Pertin veneeseen ja meri tuli yhtäkkiä valoisaksi kuin päivällä. Pertti tunsi häpeävänsä ja painoi päänsä alas.

Varjot osoittautuivat poliiseiksi. He hyppäsivät notkeasti veneeseen. Toisella heistä oli kädessään ase. Keskustelu tapahtui kiivaassa äänilajissa. Pertti rohkaisi mielensä ja kysyi poliiseilta heidän asiaansa. Mutta poliisit eivät kuunnelleet häntä. Heidän katseensa olivat kääntyneet keulassa makaaviin miehiin, joita nyt käskettiin karskisti nousemaan ylös.

Ranta-Kustaan poika viivytteli. Lopulta hän nousi ja pudisteli itseään kuin märkä koira. Poliisien lyhdyt osuivat siihen mustaan tyhjiöön, joka oli miesten välissä ja silloin pääsi Pertiltä käheä huuto.

Veneen keula oli täynnä spriikanistereita!

Seuraavan hetken tapahtumista oli Pertillä vain hämärä muisto. Hän muisti vaistomaisesti työntäneensä kätensä takataskuun kuin asetta hakeakseen. Poliisit hyökkäsivät nyt kuitenkin perään päin ja Pertti painui turtuneena penkille ase kädessään.

Hän käsitti kaiken ja ruumista puistatti kuin vilunväreissä.

Samuli oli yhdessä Ranta-Kustaan kanssa lastannut keulan täyteen kanistereita. Kun vene oli miltei pimeä heidän laivasta lähtiessään ja kun sitäpaitsi lyhtykin oli sammutettu, ei Pertti ollut huomannut mitään. Koko matkan ajan makasi jompikumpi miehistä lastin päällä.

Ehkä oli tästä tempusta sovittu jo laivalla? Mikä osuus oli Helmeellä tähän?

Pertti tunsi raivostuvansa. Häntä oli petetty. Nyt oli hän kiinni ja poltinmerkillä merkitty. Tämä oli vielä hänen veneensäkin. Niin, mikä osuus oli Helmeellä tähän! Oliko juttu rikkimenneestä moottoristakin vain valhetta?

Toinen poliiseista tarttui Perttiin. Hän oli yrittänyt hyökätä Helmeen kimppuun. Tämän tontunlakki oli pudonnut mereen ja nyt seisoi hän siristävin silmin ja ikäänkuin hämmästyneenä Pertin edessä.

– Tuo mies on järjestänyt kaiken! huusi Pertti.

– Olkaa hiljaa, sanoi poliisi käskevästi. Ensin nimet esiin ja sitten saatte tulla meidän veneeseemme. Sinä, Oksa, jäät tänne vartiomieheksi.

Hän kääntyi edessään seisovien tummien hahmojen puoleen.

– Te olette jo niin vanhoja tekijöitä (Perttiä puistatti) tässä ammatissa, että luultavasti tulette kiltisti mukaan. Vai mitä!

Pertti puhui kuumeisella kiireellä. Hän selitti nimensä ja sanoi olleensa vain huvimatkalla. Poliisit kuuntelivat vaitiollen, mutta sitten sanoi toinen heistä kuin väsyneenä pilaan:

– Onko tämä sitten teidän huvialuksenne?

Hän viittasi keulassa kiilteleviin peltiastioihin.

Pertti puri jälleen hampaitaan yhteen ja lähti kapuamaan kiikkuvaan tullimoottoriin. Hänen ajatuksensa olivat hajallaan. Kuitenkin oli kirkkoherran kuva hänen edessään koko paluumatkan ajan. Kirkkoherran vieressä seisoi Elvi ja hänen silmänsä olivat hätääntyneet ja kyyneleiset.

IX

Kirkkoherra kirjoitti Elville:

    "Pertti on istunut koko eilisen päivän ja istuu vielä tämän yön
    Reposaaren poliisiputkassa. Koko asia on kauhea, enkä tiedä mitä
    pojasta ajattelisin.

    Porista tulossa oleva tullimoottori, joka oli matkalla
    Reposaareen, tapasi Säpin ulkopuolella Pertin moottoriveneen,
    jossa oli pirtulasti ja kolmen tunnetun huligaanin ja
    pirtunkuljettajan seurassa Pertti. Poliisikuulustelussa on
    selvinnyt, että Pertti oli pidätettäessä esiintynyt sangen
    uhkaavasti, jopa kopeloinut taskustaan aseen.

    Pertti itse kertoo, että hän lähti matkalle vain uteliaisuudesta
    ja halusta tutustua kerran elämässään ulkomerellä olevaan
    spriilaivaan. Hän väittää, ettei tiennyt mitään mukanaolleesta
    spriilastista ja että oli jyrkästi kieltänyt sellaista
    mukaanottamasta. Häntä on petetty, selittää hän.

    Muista pidätetyistä miehistä on kalastaja Helme kertonut, että
    Pertti oli lopultakin suurten houkutusten jälkeen päättänyt
    liittyä heidän seuraansa. Hän oli tarjonnut oman veneensä
    käytettäväksi sillä ehdolla, että hän ostaa ja maksaa lastin
    sekä saa voiton. Hänelle, Helmeelle, maksettaisiin vain oppaan
    palkka. Helme väittää olevansa viaton sekä menneensä mukaan vain
    oppaaksi. Pyysi päästä vapaalle jalalle.

    Muut mukanaolleet miehet kertovat Helmeen heille sanoneen,
    että Preiviikin kartanon nuori herra on päättänyt itse ryhtyä
    pirtunkuljetukseen. He olivat lupautuneet ensimäiselle matkalle
    mukaan, mutta syy oli nuoren isännän, joka yksin omisti veneen ja
    siinä olevan lastin. He myös pyysivät päästä vapaalle jalalle.

    Asia on surkea. Kun Pertti edes olisi katuvaisen näköinen,
    voisin lämpimämmällä mielellä käydä häntä katsomassa, mutta hän
    vain vapisee vihasta ja sanoo olevansa syytön. Minä en tahtoisi
    uskoa, että poika on syyllinen, mutta poliisimestari sanoo, ettei
    hän ainakaan muuta mahdollisuutta tässä näe. Joko on kaikki
    pirullisesti keksittyä juonta, tai sitten on Pertti lapsellisessa
    innostuksessaan päättänyt kerran koettaa onneaan tällä helvettiin
    johtavalla polulla, joka alkaa lainrikkomuksella ja päättyy
    omantunnon kuolemaan.

    Sinähän tiedät, miten herkkä poika Pertti on. Kun näin hänen
    eilen putkassa purevan hampaitaan yhteen, ajattelin, että hän
    muistaa isänsä hyvän nimen ja äitinsä rakkauden. En kuitenkaan
    uskaltanut puhua hänelle mitään heistä. Hän on minulle nyt
    vieras, enkä pääse häntä millään tavalla lähelle.

    Rukoilkaamme ja uskokaamme. Täällä pappilassa vallitsee syvä
    suru. Täti on sairastunut, eikä usko Pertin syyllisyyteen. Liisa
    on vienyt putkaan ruokaa.

    Kylällä puhuvat pahaa minustakin. Kyllä minä sen Jumalan avulla
    kestän, mutta pelkään sinun puolestasi, rakas lapsi.

    Minä pelkään sakkotuomiota, ehkä vankeuttakin. Herra auta meitä!"

Kun Elvi saapui kotiin, oli Pertti jo laskettu vapaalle jalalle. Hänen asiansa tulisi esiin seuraavilla käräjillä.

Elvi lähti heti Preiviikiin. Hän oli hämmentynyt, sairas ja hätääntynyt. Hän ei tahtonut eikä voinut uskoa Pertistä näin pahaa. Pertti selittäisi kaiken.

Mutta Pertti ei ollut halukas selvittämään asiaa. Hän kysyi tyynenä, uskoiko Elvi hänen viattomuutensa ja kun Elvi vakuutti kyyneleet silmissä, että hän aina uskoisi Pertistä vain hyvää, nyökäytti Pertti surullisena päätään. Kirkkoherra, jota hän rakasti kuin omaa isäänsä, ei uskonut häneen. Heidän välilleen oli muodostunut syvä juopa, ja jo oli Pertistä tuntunut siltä kuin vihaisi kirkkoherra häntä.

Se oli katkeraa. Hän halusi suhtautua asiaan kuin mies ja pyysi, että Elvi palaisi takaisin pappilaan. Hän ei kestäisi nyt kyyneleitä. Jos sielun hätä ja yksinäisen olon kurjuus nousisivat niin suureksi, ettei hän sitä kaikkea enään kestäisi, itkisi hän täällä yksinään. Olisi parasta, että Elvi menisi takaisin seminaariin.

Pertti puhui rauhallisena. Häntä liikutti Elvin tavaton kiihtymys ja hän olisi antanut paljon elämästään saadakseen tytön tyyneksi. Elvi vapisi hänen sylissään, itki ja vaikeroi. Pertistä tuntui kuin olisi hänen taakkaansa jälleen lisätty.

Sitten yritti hän heittäytyä iloiseksi ja sanoi, että mitä ne sakot merkitsevät. Nehän maksaa noin vain kädenkäänteessä, uuden moottorin saa myös pian ja mitä maineeseen tulee, niin kuka asiaa muistaa enään kymmenen vuoden kuluttua!

Mutta Elvi oli lohduton ja silloin päätti Pertti viedä hänet heti takaisin pappilaan. Elvi olisi halunnut jäädä Pertin luokse, mutta siihen ei Pertti suostunut.

Pertti jätti Elvin pappilan portille. Sisään ei hän olisi millään tullut. Hän huiskutti kädellään hyvästin ja käveli sitten kylän halki veneelleen.

Kyläläiset katselivat häntä. Kun Pertti huomasi heidän uteliaisuutensa, painoi hän päänsä alas. Se oli kulkua ristiä kantaen.

Tuuli heitteli rajusti venettä kotimatkalla. Kääntyessään itäreimarin luona muisti Pertti äkkiä, että juuri tällä kohtaa oli tullimoottori yllättänyt heidät.

Yöllä, kun sade pieksi hänen huoneensa ikkunaa, ilmestyi äiti niinkuin monasti ennenkin ikkunan taakse. Silloin Pertti kysyi häneltä oliko hänen aikaisempi varoituksensa juuri tarkoittanut tätä häpeällistä seikkaa. Mutta äiti hymyili niin lämpimästi ja rohkaisevasti, että Pertti sai sinä yönä pitkästä aikaa sikeän unen.

Pertti etsi jälleen lohtua lukemisesta, mutta hän kirjoitti Elville harvemmin kuin tavallisesti.

Elvi oli ottanut kuin asiakseen Pertin lohduttamisen. Hänen kirjeensä olivat kuin sivelyä pään päälle, kuin lääkettä sydämelle. Pertti ymmärsi niiden hyvän tarkoituksen ja hän istui yömyöhään tuijottaen uunin lieskaan.

Äiti ja Elvi: siinä olivat kaksi kiinnekohtaa Pertin elämässä. He olivat ainoat, jotka uskoivat Pertin viattomuuteen. Pertti tunsi siunaavansa heitä tuhatkertaisesti.

Viimeinen syysmyrsky ennen meren jäätymistä kaatoi ulkona merellä veneen, jossa oli kolme miestä. Kaikki hukkuivat. Kukaan ei aluksi tiennyt heidän nimiään, mutta sitten toivat aallot eräänä yönä Viasveden pohjukkaan kolme ruumista, jotka tunnettiin Helmeeksi, Ranta-Kustaan pojaksi ja Samuli Lepäksi. He olivat olleet spriinhakumatkalla.

Kartanon piika kertoi tästä sitten illalla kuin varoen nuorelle isännälle.

Pertti istui sinä yönä myöhään ajatellen ja pohtien.

Toivoa ei enään ollut. Mitään mahdollisuutta ei enään ollut siihen, että hän olisi lopultakin saanut kiristettyä totuuden sanan näiden valehtelijoiden huulilta.

Jumalan sormi oli tullut väliin ja rangaissut heitä.

Mutta Jumala oli myös rangaissut Perttiä, sillä nyt hänet varmasti tuomittaisiin tullimiesten ja poliisien todistusten mukaan.

Toisena yönä tämän jälkeen katosi Pertti teille tietymättömille. Uusi moottorivene oli poissa laiturista, öljyvaatteet olivat myöskin poissa.

Kylällä huhuttiin, että Pertti oli mennyt Ruotsiin häpeätään ja tulevaa tuomiotaan pakoon.

Kun haastemiehet saapuivat Preiviikiin Perttiä manuuttamaan käräjiin, saivat he palata koteihinsa tyhjin toimin.

KIRJEET, JOTKA LÖYDETTIIN NEITI ELVI LÄHTEEN PÖYTÄLAATIKOSTA

HAUTAJAISPÄIVÄN JÄLKEEN

    Ruotsissa. Rakas tyttö:

    Elvi, tiedätkö mitä on yö?

    Minä olen yön keskellä ja hapuilen eteenpäin pääsyä. Minulla ei
    ole ketään luonani.

    Minut on ajettu pois kotoani, pois sinun luotasi, pois Preiviikin
    rakkaiden äänien luota. Minä olen niin yksinäni, että pelkään
    omaa itseäni. Jumala niiden sielua armahtakoon, jotka joutuvat
    olemaan niin yksin kuin minä olen tällä hetkellä.

    En voi palata, sillä karkaamisellani olen polttanut kaikki sillat
    takanani. En voi palata ja kestää käräjäsalin pilkkaa. En voi
    kestää ihmisten ivaa enkä heidän olankohautuksiaan. Minä olen
    heikko, ylpeydessäni heikko, mutta muuta en voi.

    Sinä olisit varmaan tehnyt samoin kuin minäkin.

    Nyt surettaa minua eniten se, että sinua kutsutaan trokarin
    morsiameksi. Sinä saat itkeä ja hävetä minun tähteni. Ihmiset
    pilkkaavat sinua ja osoittavat sinua sormellaan.

    – – –

    Kaikki loppui äkillisesti. Meidän satumme loppui jo ennenkun
    se ennätti alkaakaan. Juuri kun tunsin että sinä olet minun
    lopullisesti ja ainaisesti, katkaistiin kaikki.

    Jumala on rangaissut kaikkia, jotka sillä onnettomalla matkalla
    olivat mukana. Mutta raskaimmin on hän rangaissut minua, sillä
    tämä kierteleminen ilman päämäärää on kuolemaa pahempi. Minä en
    tiedä minne mennä, kukaan ei minua auta.

    – – –

    Tämä on jo kolmas päivä:

    Nyt tiedän, että lähden merille. Menen sellaisiin meriin ja
    sellaisiin maailmoihin, ettei sinne pilkka kuulu.

    Siunaa Elvi kaiken hyvän antajaa siitä, että maailma on niin
    suuri. Kun katselen sitä täältä pienen huoneen ikkunasta,
    tuntuu minusta siltä kuin olisi se rajaton, ääretön. Minä olen
    iloissani, minä olen peloissani.

    Kun väsyn ja kun ikävä tulee liian suureksi, palaan luoksesi.
    Saavat kulettaa raudoissa linnaan, saavat sylkeä ja pilkata.
    Minä tulen joskus takaisin, sillä tunnen että ikävä tuo minut
    takaisin. Ennemmin tai myöhemmin. Nyt vain rukoilen, että sinä
    jaksaisit odottaa ja kestää.

    Tämän kirjeen kirjoittaminen on kestänyt kolme päivää. Vielä
    kolme päivää ja se lähtee sinun luoksesi. Kun sen saat, olen jo
    kaukana poissa.

    Älä itke, Elvi. Minä kuulen silloin sinun vaikerruksesi ja
    vaellukseni muodostuu paljon vaikeammaksi. Ei ole kevyttä nytkään.

                                                   Pertti.


    Merellä.

    Rakas tyttö:

    Kuusi kuukautta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin. Nyt on
    minulla helpompi olla. Miten lienee sinun? Se kiusaa minua joskus
    vieläkin kuin painajaisuni.

    Minä tunnen parantuvani hiljaa ja vähitellen. Tiedän varmasti,
    että ennen pitkää ryhdyn kirjoittamaan sinulle iloisia kirjeitä.
    Ja tiedätkö miksi?

    Maailma, suuri ihana maailma parantaa minut!

    Kun lähdin Ruotsista, uskoin, että kaikki oli päättynyt. Eihän
    minulla silloin ollut mitään edessäni. Mutta nyt minulla on.

    On suuri, avara maailma. Tietoisuus sen olemassaolosta antaa
    vereen uutta väriä, keuhkoihin uutta ilmaa. Nyt saan tapella
    itselleni aseman paljain kourin, nyt saan huutaa maailmalle, että
    tahtoisin nähdä kuka tässä kauimmin kestää. Lihakset pingoittuvat
    siitä ajatuksesta, ryhti suoristuu. Minä olen vasta alussa ja
    edessä häämöittää paljon. Ihania seikkailuja, kauniita maita ja
    outoja kasvoja.

    Eilisiltana vahtivuorolla kävellessäni minä sen tajusin. Se tuli
    valtavalla voimalla murheelliseen sydämeen ja tunsin silloin
    vasta oikean ilon. Se oli vapahdus, lunastus kurjuuden laaksosta,
    jossa olin vaeltanut.

    Minä tarvitsin kuusi kuukautta tähän päästäkseni. Miksi en minä
    sitä aikaisemmin huomannut? Silloin olisin voinut ryhtyä valamaan
    sinuunkin uutta toivoa ja uskoa.

    Nyt minä ryhdyn sitä tekemään ja senvuoksi tuletkin saamaan vain
    iloisia kirjeitä.

    Nyt minä olen jo niin huoleton, että voin sanoa: tämähän ei
    merkitse mitään. Mitä merkitsee se, että minä olen syytteessä
    viinankuljetuksesta, se että minä olen lähtenyt tuomiota pakoon?

    Minä suhtaudun nyt järjellisemmin asiaan.

    Tietysti minut tuomitaan. Sehän on aivan päivänselvää! Kukaan
    ei voi minua puolustaa. Korkeintaan voi setä antaa minusta
    jonkinlaisen mainelausunnon, mutta siihenkin uskon hänen olevan
    jäävin. Tulli todistaa, että minä aioin hyökätä ase kädessä
    heidän kimppuunsa ja poliisit voivat vaikka vannoa nähneensä
    minun kädessäni aseen.

    Mikä onkin totta. Mutta mitä siitä!

    Purjehdin kymmenen vuotta ja sitten palaan. Silloin on rikos
    vanhentunut, eikä minua enään oteta vangiksi. Silloin vietetään
    Preiviikissä häät ja koko kyläkunta saa tulla tanssimaan
    "kuritushuonevangin" häissä.

    Kuusi kuukautta!

    Mikä ihmeen pitkä aika. Tiedätkö, Elvi, minä olen jo toinen mies!

    – – –

    Sinä saat varmaankin paksun paperipinkan samalla kertaa. Me
    olemme pitkällä matkalla. Huomenna tulee Madeira näkyviin ja
    siitä on vielä pitkä loikkaus Kapkaupunkiin.

    Minusta tuntui tänään katsellessani lentokalojen kisailua
    pasaadituulen iloisesti vyöryttämillä laineilla, kuin olisi tämä
    maailman leppoisin ja hauskin virka. Eiköhän vain olekin niin,
    että suvun merimiesvaistot ovat nyt ruumiissani päässeet täysiin
    oikeuksiinsa. Kun katson tätä ääretöntä kauneutta, tekee mieleni
    itkeä sitä, ettet sinä saa olla vierelläni kannella. Kuinka me
    yhdessä osaisimme kiittää maailman ihanuutta! Sinä kirjoittaisit
    runon merelle, minä laulaisin sen sinulle ja sitten me pyörisimme
    hurjaa piirileikkiä laivan hohtavalla kannella.

    Nämä ovat tämän ammatin huolettomimpia seutuja ja päiviä. Meri
    nousee taakse, toinen nousee eteen. Aallot ovat kuin hehkuvia
    jalokiviä täynnään. Tuulenviristä ponnistautuvat lentokalat
    aaltojen yli aurinkoa kohti. Ne piirtävät ilmaan säihkyvän kaaren
    ja pudota mäiskähtävät jälleen hohtokivien päälle. Elvi, kadehdi
    sinä niiden elämää.

    Niiden elämällä on joku tarkoitus. Ne pyrkivät aurinkoa kohden
    uupumatta, eviään läiskien. Ne putoavat, mutta ne yrittävät
    uudelleen. Varmastikin on Luoja määrännyt niille tämän tehtävän.

    Kun tulee ilta ja aurinko vaipuu kultaisena maljana tämän
    jalokivihohdon päälle, uivat ne edelleen aurinkoa kohden
    ikäänkuin tavoittaakseen sen veden alta. Aamulla ne alkavat
    uudestaan ja tuskin on aurinko päässyt veden alta, kun ne jo
    ahnaasti sitä tavoittavat suipoilla päillään. Ja niin jatkuu
    leikki ikuisesti näillä auringon syleilemillä vesillä. Uudet
    lentokalapolvet ovat yhtä sukkelia liikkeissään, yhtä iloisia ja
    huolettomia ja yhtä auringonjanoisia.

    Tai ehkä mieluummin haluaisit olla albatrossi, merien voittaja,
    pilvien lapsi? Kun ne liitelevät ruorin yläpuolella ja
    tirkistelevät uteliaina siihen pieneen täplään meressä, jota
    me kutsumme maailmaksemme, niin tuntevat ne varmaan olevansa
    onnellisia. Alhaalla on valkopurjeinen laiva, ylhäällä on taivaan
    huikaiseva sini ja ne itse tuntevat olevansa pilvien poikia,
    tuultenkin sanansaattajia.

    Kerrotaan, että ne ovat sieluja, kuolleiden merimiesten henkiä,
    jotka ovat päässeet vaivaloisen vaelluksensa jälkeen taivaan
    iloon. Ja suurempaa iloa ei Luoja ole voinut heille suoda. He
    ovat vapaita, purjehtivat paikasta toiseen kodittomina, kodin
    omistajina – – aina kuinka vain itse haluavat. Valtameret ovat
    vain pieniä täpliä siinä kaikkeudessa, missä he risteilevät.

    Minä olin eilen mastossa särkynyttä huippupurjetta paikkaamassa
    ja tarkastelin silloin näitä avaruudessa kiitäviä valkoisia
    sieluja. Ajattelin silloin, että ihmeelliseltä mahtaa varmaan
    maailma näyttää tuolta korkeuksista. Mitä merkitsevät meidän
    ponnistuksemme, mitä meidän matoiset puuhamme, kun jo varmaankin
    kilometrin korkeudesta meitä tuskin silmällä eroittaa. Tämä
    laivakin, joka on nyt olevinaan kaikki kaikessa, työpaikka,
    kulkuväline ja pelastusrengas, on vain mitätön pilkku
    valtameressä, pilkku, joka pienenee olemattomiin, kun nousee
    vain tarpeeksi korkealle. Silloin minä ajattelin sedän sanoja:
    "Jumala on rakkaus" ja totesin, että niihin kätkeytyy viisaus,
    sillä Jumalasta varmaankin näyttävät nämä meidän puuhamme ja
    aikaansaamisemme vieläkin pienemmältä. Kuitenkin pitää hän meistä
    huolta ja kyllä silloin voidaan sanoa, että hän on rakkaus.

    Eikö merellä joudu ajattelemaan kummallisia asioita!

    – – –

    Täällä on aikaa miettiä.

    Kun olen hetkeksi väsynyt ajattelemaan niitä riemun hetkiä,
    joista me yhdessä nautimme, ponnistelen saadakseni jonkun selvän
    kuvan oman elämäni juoksusta siitä asti, kun ensimäisen kerran
    kurkistin äidin polvelta ulos merelle. Mitään selvää kuvaa en saa
    muodostumaan. Tunnen nyt, että vasta silloin rupesin elämään, kun
    suutelin sinua niittypolulla. Olen lukenut, että sitä kutsutaan
    sielun heräämiseksi. Minusta tuntuu siltä kuin olisin silloin
    vasta havahtunut huomaamaan, että minussa kiertää veri.

    Mitä olivat koulumuistot, mitä kirkkoherran nuhdesaarnat ja
    noita-Saaran hourupäiset puheet Antikristuksesta? Ne olivat
    elämän tavallista menoa, enkä silloin vielä tuntenut, että
    minulla oli ulkonaisen, lihallisen kuoren alla verevä sielu, joka
    vaati rakkautta saadakseen sanoa elävänsä.

    Kirkkoherra kutsui minua ensin herkäksi "kakaraksi", sitten
    hermostuneeksi, aikaisin kehittyneeksi nuorukaiseksi ja lopuksi
    väitti, että minä näen sairaalloisilla hermoillani sellaisia
    näkyjä, joita muut eivät näe.

    Minä olen näkyjennäkijä – siinä oli setä oikeassa. Minä näen
    näkyjä laivassakin ja aivan päivän sydänhetkenä. Olen nähnyt
    erään toverini, joka kuoli kolmantena päivänä lähdön jälkeen,
    usean kerran. Hän istuu halkaisijapuomilla ja käärii kokoon
    purjetta, hän on pumpun varressa selkä koukussa ja irvistää, kun
    työ alkaa käydä raskaaksi. En minä näistä näyistä kenellekään
    puhu, eivätkä ne minua vaivaa, sillä totuinhan jo Preiviikissä
    siihen, etteivät kuolleet kenellekään pahaa tee.

    Kummallisinta on, että minä en edes ennättänyt tutustua tähän
    kuolleeseen toveriini. Tietenkin tapasimme joka päivä toisemme,
    aina siihen asti, kuin hän putosi isoltaraa'alta, mutta mitään
    ystävyyssuhdetta ei meidän välillämme ollut. Minkävuoksi hän
    sitten ilmestyy juuri minun eteeni?

    Äitiä en ole nähnyt, en liioin vaaria. He ovat varmaankin
    vartioimassa Preiviikiä ja odottamassa minua kotiin yliskamariin.
    He saavat odottaa kauan, sillä minä viivyn kauan. Mutta kylläpä
    heillä on aikaa odottaakin varjojen valtakunnassa.

    – – –

    Luulisi, että näillä pitkillä matkoilla, jotka joskus saattavat
    kestää puolikin vuotta, solmittaisiin lämpimiä ystävyyssiteitä.
    Niin luulisi, mutta siinä luulossa ei ole perää.

    Mitä kauemmin matkat kestävät, sitä vaikeammaksi käy aina ja
    alituisesti samojen kasvojen sulattaminen. Lopulta luulee
    vihaavansa näitä miehiä. Riita saattaa syntyä pienimmästäkin
    syystä.

    Sinä olet jo kyllin vanha tietämään, että merillä juodaan,
    tapellaan ja räyhätään ehkä vielä pahemmin kuin maissa. Merimies
    on aina kuin pökerryksissä päästessään uuteen satamaan ja uusien
    kasvojen pariin. Jos joskus satun kertomaan sinulle hurjiakin
    juttuja, niin muista silloin, että olen silloin ollut maissa.
    Merellä ei tapahdu sellaisia merkillisiä asioita kuin satamien
    kapakoissa ja ventovieraiden ihmisten luona.

    Miten kävi esimerkiksi Billin? Hän kulki kerran Cardiffissa
    pitkin pääkatua, näki tytön, joka sopi juuri hänelle ja sitten he
    yhdessä vaelsivat jonnekkin, luultavasti tytön kotiin. Tultuaan
    takaisin laivaan nosti Bill kauhean hälyn siitä, että hänen
    kehonsa oli kadonnut kaiken maailman tietä. Me muut nauroimme,
    mutta Bill sanoi, ettei tyttö ollut sellainen. Hän oli hyvä tyttö
    ja asui oikein komeassa kodissa.

    No, tulee sitten seuraavana iltana kirvesmies laivaan yöllisiltä
    seikkailuiltaan. Hän lyö komeasti Billin kellon skanssin pöydälle
    ja sanoo, että tämän hän löysi erään tytön luota, tytön, jolla
    oli sangen komea koti.

    Jälleen uusi naurunaihe ja Bill sai hävetä silmät päästään.

    Sellainen on maailma satamassa. Bill oli yhtä varma kuin
    timperikin siitä, että tyttö oli juuri kuin luotu häntä varten.
    Siinä saivat molemmat!

    Näistä tyttöhistorioista minä kerron sinulle myöhemmin.

    – – –

    Olemme kauheassa aallokossa.

    Purjeet pitävät helvetillistä ääntä, sillä on miltei tyyni ja
    luonnollisesti räsyt hakkaavat mastoa kuin vihassaan. Hauskaa
    ja jännittävää on katsoa kuinka purje hengittää. Se ottaa
    vauhtia, sen liepeet karkoittavat toisensa luotaan. Väristys käy
    kankaan läpi. Siinä samassa on kangas pullollaan, masto tekee
    huikaisevan kaaren ja leikkauksen taivaaseen. Nyt pamahtaa kuin
    tykillä ampuen ja sitten alkaa salaperäinen kahina ja hiipiminen
    tuulensilmään jälleen. Tämä on komeata elämää! Kaikki tapahtuu
    suuressa mittakaavassa.

    Nyt taasen pamahti ja oikein kunnolla. Vielä pari tuntia
    tämänkaltaista keinumista ja silloin saamme mennä joukolla
    purjeita paikkaamaan. Kaikkea muuta kuin hauskaa työtä! Ehkä se
    muuten olisi, mutta ei missään hullun keinussakaan saa sellaista
    kyytiä taivaan halki kuin näissä vaappuvissa ja hoippuvissa
    mastoissa. Silloin lentää joskus puolisensataa metriä ilmassa
    vinkuvaa vauhtia ja pitää kiinni siitä, mistä saa, niin että
    irvistyttää. Ei luulisi, että silloin pysyy maston huipussa,
    mutta niin se vain on, että siellä on pysyttävä.

    Tämä on valaskalojen leikkikenttä, jos se tieto sinua kiinnostaa.
    Olin eilen mastossa viemässä väkipyörää aivan huippuun, maston
    kaljuun lakeen. Sieltä ylhäältä katsottuna on laivakin paljon
    pienempi ja siistimpi. Kaikki köydet ovat yhtä kauniissa
    järjestyksessä kuin ennen äidin lankakerät laatikossa. Niinpä
    sitä luulee, kun katselee ylhäältäpäin. Mutta heti kun tulee
    alas, hyökkää perämies kimppuun ja käskee käärimään vallit
    uudelleen. Sanoo, ettei merimiestä tule sellaisesta, joka ei osaa
    kääntää narua kasaan.

    Niin, minä näin korkeuksista valaskalan! Se oli selvä
    sukellusvene! Majesteetillisena se ui laivan perässä, pyöritteli
    itseään hitaasti kulkiessaan kuin olisi se hangannut selkäänsä
    veteen. Sitten se tyrkkäsi muodottoman etuosansa veden päälle,
    kuului röhisevä ääni ja se ruiskutti koskena. Kukaan muu ei sitä
    ollut huomannut ja minä ryhdyin kamalalla tavalla kirkumaan.
    Miehet katsoivat perään ja perämies ryntäsi hakemaan pyssyä.
    Sillä ei kerta kaikkiaan mitään voitu, tuskinpa perämies osasi
    elukkaa lähellekään ja mitäpäs, jos olisikin osunut? Se olisi
    varmaan valaan mielestä ollut vain hienoista kutitusta.

    Valaskalat piehtaroivat täällä, purskuttavat sinistä vettä
    sinistä taivasta kohden ja ovat huolettomia pyöriskelyssään.

    Nämä ovat varmaan siunattuja vesiä, nämä eteläiset vedet. Kaikki
    ovat iloisia, yksinpä aallotkin tekevät kumarruksensa paljon
    keveämmin ja huolettomammin kuin siellä ylhäällä.

    Aaltoja on monta lajia. On lihavia, mammamaisia aaltoja, jotka
    hengittävät raskaasti kuin hengenahdistusta potien. Siten tarttuu
    tuuli leveään harjanteeseen ja rikkoo tämän majesteetillisen
    lihavan selän. Muodostuu pieniä aaltopalleroisia, jotka ovat
    pirteitä kuin mitkäkin. Ne kumartuvat, tönivät toisiaan,
    hyppäävät toistensa niskaan ja sitten aaltojen välissä kuin
    peloissaan sukeltavat jälleen mammansa helmaan. Uudessa nousussa
    ovat ne jälleen irvistämässä ja ilkamoimassa.

    Sitten tulee isä-aalto hirmuista vauhtia piiskaamaan poikiaan.
    Sillä on vaahtoa suussaan ja on se aivan kauhean vihaisen
    näköinen. Se pärskyy ja kohisee ja koettaa ottaa tuulta kiinni.
    Sattuu sitten niin, että se läkähtyy omaan raivoonsa ja useat
    tuulenpieksemät kielekkeet sen huipulla sortua romahtavat
    päällekkäin. Silloin muodostuu isä-aallon tukkaan tupsuja, jotka
    ovat hassunkurisen näköisiä.

    Meri on aina vanha ja kuitenkin ikuisesti uusi. Täällä ulapalla
    vasta oikein tajuaa sen totuuden, että se elää. Sillä on sielu,
    se kurkkii silmillään, se vaanii ja väijyy. Tänään sillä on
    sininen sielu, huomenna vihreä ja myrskyn keskeltä näkyy sen
    vaahtoinen silmä keskeltä mustaa kehystä. Silloin on se ruma
    hurjuudessaan ja siinä on ilkeä tuijotus.

    Laiva elää myöskin. Se natisee surunsa, kun myrsky sitä
    heittelee, tuulelle se tarjoaa köytensä soittimiksi ja tyynellä
    kumahtelevat sen kyljet leveätä naurua, kun pienoiset laineet
    loiskuttavat tasaisesti kylkiin. Kun seisot ruorissa ja pidät
    laivaa ylhäällä tuulessa, huomaatkin yhtäkkiä, että se laskee
    leikkiä ja virnistelee sinun kustannuksellasi. Luulet osaavasi
    tarkalleen laskea, miten mikin aalto tulee laivaa vastaan ja
    heittäydyt huolettomaksi. Silloin lehahtaa ylhäällä purjeen nokka
    ja laiva kääntää itsensä vastustamattomasti tuulen silmään.
    Luulet ja kuvittelet voivasi kääntää sen parilla riuhtaisulla
    takaisin alemmaksi tuuleen, kun laiva jo samassa nostaa keulansa
    aallon harjalle ja irvistää sieltä sinulle leppoisasti. Se nousee
    yhä ylemmäksi ja lopulta tunnet olevasi piskuinen kuin kirppu sen
    koon edessä. Painat niskasi kyyryyn ja jo olet peloissasi, kunnes
    se sitten sieltä ylhäältä lipuu oikeaan kurssiin vaivattomasti ja
    sirosti. Sen on tehnyt pilaa sinusta ja näyttänyt sinulle, että
    et sinä sentään mitään voi.

    – – –

    Tämä kirje loppuu tähän. Eihän sinulle sentään voi postipakettia
    lähettää.

    Maissa tämä pannaan postiin ja siellä minä sitten kirjoitan
    sinulle kolmannen kirjeen. Säilytä nämä kirjeeni hyvin. Kun
    sitten joskus palaan kotiin, käymme yhdessä läpi vanhat muistot.

                                                      Pertti.


    Merellä.

    Pieni päivänsäde:

    Tämä on nyt sitten viides kirje. Vaikka mitäpä näistä luetteloi,
    sillä eihän niillä ole mitään yhteyttä toistensa kanssa. Ehkä on
    parasta, että sotket ne ja sitten rupeat uudelleen niitä lukemaan
    viimeisestä ensimäiseen. Minä tiedän hyvin, miten ja missä sinä
    kirjeitäni luet.

    Ulkona on pakkanen. Sinä istut hiilloksen ääressä jalat ristissä,
    niinkuin ennenkin ja tutkit kirjeitä huolellisesti. Sitten
    sinä koetat arvailla, mikä salainen ajatus taikka tervehdys on
    kätketty tähän ja tuohon lauseeseen. Lopulta menet aivan sekaisin
    ja kuvittelet yhä lujemmin, ettet ole saanut kaikkea näistä
    kirjeistä tulkituksi. Minä muistan sinut niin hyvin.

    Ja kuitenkin – käsiala on verrattain selvää, niin ettei
    se ainakaan millään tavalla oikeuta salaisen tutkiskeluun,
    lauseetkin ovat toivoakseni järjellisiä. Sinä vain kuvittelet
    – mutta ethän sinä muuten olisikaan Elvi. Sitten sinä mietit
    koko päivän, etkä viitsi kuunnella opetusta. Sinä uneksit ja
    kuvittelet aina näkeväsi sellaista, mitä muut eivät näe. Ethän
    sinä muuten olisikaan Elvi!

    – – –

    Tasmanian rannikko on vasemmalla puolella.

    On ihmeellistä, minkä veriaallon maan näkeminen saa nyt aivoissa
    aikaan. Minä muutun aina kuin toiseksi ihmiseksi. Kun on saanut
    yksitoikkoista köyden vetoa ja kävelyä harrastaa monen kuukauden
    ajan, tuntuu kuin nyt ryhti suoristuisi ja aivoihin tunkeutuisi
    muistutus: Nyt sinä olet jälleen ihmisten ilmoilla; koeta tulla
    jälleen ihmiseksi.

    Korkea rantaviiva on karu, mutta kuitenkin niin kaunis. Se on
    luvattu maa ja olen varma, että jokainen mielellään antaisi
    puolen kuun palkan kunhan vain pääsisi pistämään iloisen polkan
    suurimman vuoren huipulla. Tuntea jotain lujaa ja vihreää
    jalkainsa alla – siinä olisi aihe iloitkuun!

    Näin aina. Muistan monet kerrat, jolloin laiva saapui yöllä
    satamaan. Jokainen valopilkku, joka tuikki vastaan pimeydestä,
    oli kokonainen maailma. Tiesimme, että joku liikkuu sen
    ympärillä, että ihmiset ovat sen sytyttäneet. Kuinka me silloin
    aina kadehdimmekaan niitä onnellisia, jotka saavat olla kuivalla
    maalla ja liikkua puheensorinan ja seuran keskellä. Sitten, kun
    laiva makasi ulkona redillä ja me eroitimme jo kaupungin talojen
    ikkunoista tulevat valot, me kävelimme usein öisin kannella
    huohottaen ja haaveksien kodin lämmöstä.

    Usein valitsin jonkun erikoisen ikkunaruudun, jota tuijotin,
    kunnes silmäni kyyneltyivät. Tiesin, että siinä valossa liikkui
    koti. Äiti seisoi ehkä pöydän päässä ja kaatoi kuumaa teetä
    kuppeihin. Pöytäliina oli hohtavan puhdas ja sisällä oli lämmin.
    Isä istui keinutuolissa ja luki sanomalehteä.

    Nämä, Elvi, ovat niitä koettelemuksen hetkiä merimiehelle.
    Silloin sitä aina päätetään jäädä maihin – mutta jo viikon
    kuluttua tahtoo nähdä uusia kasvoja.

    Skanssissa ryhdytään silloin jälleen kertomaan merijuttuja. Tähän
    asti on kukin illalla laivalle saavuttuaan kertonut "löydöstään".
    Yksi on löytänyt tytön, toinen hyvän kapakan, kolmas ystävällisiä
    ihmisiä, joiden luona tuntuu kuin olisi kotona ja saa ilmaiseksi
    syödä ja juoda. Uutuuden viehätys on sammunut ja nyt udellaan
    vanhemmilta miehiltä, mitä he tietävät siitä paikasta, joka on
    seuraavan purjehduksen päätekohta.

    Ja kuitenkin me juuri äsken kirosimme, vannoimme ja itkimme,
    ettemme enään koskaan astu laivaan. Sellaista se elämä on täällä.

    – – –

    Muistatko Elvi meksikolaisen merimiehen hautaa Reposaaren
    kirkkomaalla. Vanha Bill sai paljon kylmemmän haudan eilen.

    Me luovimme Australian kaakkoisrannikolla kovassa vastatuulessa.
    Joka neljäs tunti käänsimme, sillä ranta oli lähellä. Bill oli
    päässyt saalinkiin asti. Sitten hän putosi ja levitti lennossa
    kätensä kuin siipirikko siipensä.

    Hän satutti ensin itsensä isonra'an joutsenkaulaan, lensi sitten
    kaaressa miltei etumaston luokse. Jos, niin sanoo kapteeni,
    hän olisi saanut vielä vähän lisää vauhtia, olisi hautauksesta
    säästytty.

    Aamulla me kokoonnuimme isonmaston luokse. Bill oli yöllä
    kääritty Englannin lippuun ja neulottu purjekankaaseen. Jalkoihin
    kiinnitettiin suuri hiekkasäkki, niin että hän lopulta muistutti
    suunnattoman suurta harmaata toukkaa, jolla oli pää erillään
    muusta ruumiista.

    Bill asetettiin laudalle. Sitten häntä kallistettiin, niin että
    hiekkasäkki suhisi laudan ulkopuolelle ja uhkasi vetää Billinkin
    mennessään. Kokki otti kuitenkin pussin päästä kiinni ja lautaa
    kohotettiin taaksepäin.

    Kapteeni pyyhkäisi silmälasejaan, rykäisi ja lausui hartaalla,
    hieman honottavalla äänellä siunauksen kuolleen merimiehen
    sielulle.

    Minusta muistutti hän koulunopettajaa. En ollut koskaan ennen
    merillä nähnyt ihmistä, joka piti silmälaseja ja nyt se vaikutti
    hassunkuriselta. Hullua oli myös se, että kokki yhä vieläkin
    riippui kiinni Billin päässä ikäänkuin suurtakin aarretta kiinni
    pitäen.

    Koetimme olla vakavia ja välinpitämättömän näköisiä.

    Viimein kapteeni lopetti. Kokki laski irti otteensa ja jälleen
    suhahti hiekkasäkki. Bill putosi kovasti läiskähtäen suulleen
    veteen, aallon pinnalta nousi vesipatsas ja siinä se sitten
    olikin.

    Me painoimme hatut päähämme ja lähdimme aterialle. Kapteeni
    puhui perämiehelle jotain ja sitten tuli tämä skanssiin ja
    tarjosi jokaiselle rommiryypyn. Me olimme jälleen iloisia ja
    taisi siinä tulla toinenkin sutkaus lausutuksi. Perämieskin
    hymyili. Poistuessaan hän huomautti, että hautaukset ovat ikäviä
    toimituksia.

    Tänään ei kukaan muista Billiä. Eikö ole ihmeellistä? Hänhän
    oli sentään meidän keskellämme jokainen hetki yli puolen vuoden
    aikana.

    Tuntuu jo siltä kuin olisi sittenkin mukavampaa tulla haudatuksi
    maahan. Ajattelen Billiä ja hänen harmaata pussiaan. Sitä
    kuljettavat merivirrat jossain alhaalla synkeässä syvyydessä
    kovaa vauhtia. – No, eivätpähän ainakaan haikalat pääse
    puraisemaan.

    – – –

    Sinä sanot nyt, että minä olen raaka ja tunteeton.

    Sellaista on elämä täällä. Ei täällä nyt juuri sentään auteta
    toista yli laidan, mutta ei täällä liioin itketä. Ainoa
    muistopuhe skanssissa oli tänään sellainen, että eräs vanhemmista
    matruuseista lausui ihmettelynsä siitä, miten saalingista voi
    pudota ilman, että saalinkikin tulee siinä samassa alas. Hän
    tarkoitti tietysti sitä, että Bill oli hupelokoura ja että
    silloin vasta sai pudota, kun koko masto kaatui.

    Haluanpa nähdä minkälaisella irvistyksellä hän itse tulee kanteen
    tai sitten loiskahtaa mereen. Voihan vahinko sattua kenelle
    tahansa.

    Sydney! Pojat kertovat mukavia juttuja sen satamasta ja
    huvittelupaikoista. Monet ovat jo käyneet täällä ja vakuuttavat,
    että paikka on ensiluokkainen. Sieltä me sitten menemme
    Newcastleen hiiliä ottamaan. Vielä mukavampi paikka!

    Pian lisää.

                                                    Pertti.


    Newcastle, N.S.W.

    Rakas Elvi:

    Minä olen nyt ollut viikon Sydneyssä ja ennättänyt ihastua kolme
    kertaa.

    Ensimäisen kerran se tapahtui viinakaupassa. Minä hapuilin
    vieraita katuja pitkin hakien viinakauppaa. Kun täällä on joka
    kulmassa kapakka, täytyy kai jossain olla kauppojakin, mistä
    viinaa saadaan. Aivan oikein.

    Suuren kapakan vieressä näkyi pulloja ikkunassa. Minä otin
    kasvoilleni varman ilmeen ja tunkeuduin ahtaasta ovesta sisään.
    Keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä ja sille oli ladottu maailman
    ihanimpia pulloja. Ylimmäisenä olivat pienet kristalliset
    taskumatit ja niiden alla vuodattivat verikyyneleltä punaiset
    likööripullot. Punaiset pullot olivat kauneimmat ja lakkasinetit
    niiden laidoilla olivat ainakin puoli senttiä paksut.

    Sitten minä näin varjossa kauniin, tumman tytön. Hän oli tosiaan
    kaunis ja kiharat valuivat olkapäille asti. Hän oli kohtelias ja
    minä tunsin itseni suureksi herraksi.

    Ojensin ryhtiäni, niin että seisoin miltei jo varpaillani.
    Silloin tyttö avasi suunsa ja kysyi, mitä halusin.

    Minä selitin olevani perämies. Tulin eilen kaupunkiin ja
    haluaisin nyt miehistölle pullon whiskyä. Mutta aivan halpaa
    lajia, sillä – sitten minä katsoin tuttavallisesti tummia silmiä
    – halvempikin tavara kelpaa. Tyttö hymyili ja otti nopeasti
    erään vihreäleimaisen pullon hyllyltä.

    Nyt minä seisoin siinä pullo whiskyä kourassani ja ajattelin
    jo muka ostaa itselleni toisen paremmanlaatuisen. Mutta sitten
    muistin, missä olin ja päätin, ettei minusta sentään sellaista
    narria vielä ole tullut, että ostan liikaa kauniiden silmien
    takia. Kyllä täällä tarvitaan vähät rahat muutenkin.

    Niin menin ulos, mutta käännyin ulkopuolella ympäri ja heilautin
    pullolla tytölle jäähyväiset. Minä olin todella ihastunut ja
    vielä ihastuneemmaksi tulin, kun näin, että tyttö juoksi ikkunaan
    huiskuttamaan minulle jäähyväisiä.

    Minä muistin nyt kolme asiaa: kauniin tytön, vihreän pullon sekä
    kadun ja sen numeron. Nämä kaikki ovat elämänlankoja täällä,
    muuten niin murheellisessa vaelluksessa.

    – – –

    Ethän sinä siellä vain tule mustasukkaiseksi? Tai kohauta
    halveksien olkapäitäsi. Mitä se kannattaisi? Katsella saa, muttei
    koskea, on kulkuripojan lupa – – –.

    Minä olen tänään niin reilun iloinen. Nyt me olemme maissa ja
    olemmekin vielä kauan. Pojat skanssissa valmistautuvat suureen
    juhlaan. Saat sitten kuulla siitä. Minähän kerron sinulle kaikki.
    Huonomminkin saattaisi olla.

    – – –

    Nyt ovat juhlatkin lopussa. Minä kirjoitan tätä skanssin pöydällä
    ja päässäni pörisee kuin ampiaispesässä.

    Kaikki meni kiltisti niinkuin redillä makaavassa laivassa
    sopiikin. Pojat sulivat jo alussa ja uskon, että jos Billin
    kuolinpäivänä perämies olisi kallistellut pulloa useammin, olisi
    Bill-raukka varmaan saanut osakseen lämpimiä muistopuheita.

    Kahdeksan pulloa whiskyä, puoli laatikollista tomaatteja ja pauna
    suolaa – siinä juhlan varusteet. Meitä oli kahdeksan miestä.
    Jos sinä näitä asioita ymmärrät, niin käsität, että huudettiin
    kovasti.

    Eräs pieni matruusi, Olaf nimeltään, istui mandoliini sylissään
    skanssin pitkällä pöydällä. Me työnsimme häntä pöydän päästä
    toiseen ja hän soitti. Soitti niinkuin vain merimies voi soittaa
    mandoliinia. Kesken laulua tuli pysäyksiä, sillä joku purskahti
    itkemään ja me muut nauroimme.

    Sitten me taas lauloimme ja joku pistäytyi kannella yö
    vahtia juottamassa. Se poika sai varmaankin suurimman osan
    whiskyvarastosta. Hän oli illan rakkauden kohde ja me rakastimme
    häntä varmaankin enemmän kuin omaa veljeämme.

    Sen teki tietenkin sääli, joka pulpahtaa ensimäisenä ulos
    viinapullosta. Hän oli meidän säälimme kohde. Me voivottelimme ja
    valitimme sitä, että niin hauskan pojan pitää olla ulkona niin
    kylmänä iltana ja tarkastella palavatko ankkurilyhdyt. Sitten
    juoksi jälleen joku pullo kourassa kannelle ja niin edelleen.

    Mitä hätää oli pojalla ulkona? Ei niin mitään, sillä yö oli
    kirkas ja lämmin ja kaupungista kuului ihana kohu, joka pani
    varmaankin hänen mielensä ilosta ailahtelemaan.

    Siinäpä ne minun muistoni tästä juhlasta ovatkin. Saapa vain tuo
    vihreä pullo jäädä vähäksi aikaa aukaisematta.

    – – –

    Toinen ihastuminen:

    Hän on tupakkatyttö ja pyörittelee koneella herkullisia
    Capstan-savukkeita. Hänen ylpeytensä on siinä, että hän pystyy
    niitä tekemään muutamia tuhansia enemmän kuin muut tytöt. Hänellä
    on punainen tukka, jumalaisen kauniit silmät. Hänen nimensä on
    Gloria ja hän väittää olevansa irlantilainen.

    Me olemme tavanneet toisemme kaksi kertaa kadulla, "suurella
    valkoisella tiellä", kaupungin pääkadulla.

    Ajattele Elvi!

    Vielä viikko sitten olimme me aivan vieraita toisillemme. Minä
    en tiennyt hänen olemassaolostaan ja hän tuskin vieläkään
    tietää mitään minun maastani. Me satuimme yhteen kirkkaitten
    kaarilamppujen palaessa, autojen torvien törähdellessä ja
    miljoonakaupungin ulvoessa ympärillä kiivainta huutoaan.
    Me tarkastelimme samaa punaista kohtaa valkoisessa,
    huikaisevan kirkkaassa seinässä, elokuvailmoitusta. Se oli
    verinen ja taiteilija oli siihen saanut kuvatuksi keltaisen
    härkätaistelijan, jolla oli sädehtivä miekka kädessään.

    Ylhäällä loisti keltaisin, väreilevin kirjaimin sana "Valentino".

    Minä siirryin askeleen lähemmäksi. Silloin myös tiesin, että
    tyttö ei suuttuisi lähentelystä, sillä hän ei liikahtanut
    paikoiltaan. Yhdessä tuijotimme sitten ylös.

    Minä rohkaisin mieltäni ja kysyin kokeeksi:

    – Eikö hän ole kaunis mies? Tyttö vastasi:

    – On kyllä.

    Minä tokaisin aivan suoraan:

    – Emmekö lähde kävelemään yhdessä?

    Minä lähdin eteenpäin ja siinä samassa hän oli sivullani.

    Niin me olemme sitten kävelleet kahtena iltana valojen alla
    ja keskustelleet kaikista maailman asioista. Hän on aivan
    samanlainen kuin muutkin tytöt. Minä olen usein ihmetellyt ja
    sitten jälleen parjannut itseäni tästä ihmettelystä. Miksi
    hän olisi erilainen kuin muutkaan tytöt maailmassa? Hän puhuu
    tietenkin elokuvista, muodeista, työstään ja perheestään niinkuin
    muutkin tytöt.

    Gloria on tosiaankin mukava tyttö ja minä ajattelin jo kerran
    miltä hän näyttäisi suomalaisessa ympäristössä. Häntä on vaikea
    siihen sovittaa.

    Tietenkin olen puhunut hänelle sinusta. Minä olen kuvannut sinut
    niin kauniiksi, että koska tahansa voisit tulla koristamaan näitä
    koreita elokuvailmoituksia. Gloria kuuntelee uteliaana ja sitten
    hän kiiruhtaa kävelytahtia. Hän sanoo, että on epäkohteliasta
    kehua toisia naisia hänen läsnäollessaan.

    Kuten näet, on tyttö sentään aika viisas. Ihmekös sitten, että
    hän pyörittää eräitä tuhansia savukkeita enemmän kuin muut!

    Nämä kävelyt loppuvat alkuunsa. Ylihuomiseksi olen minä
    pyytänyt häntä kanssani elokuviin, mutta en minä sinne mene.
    Se on itsestään selvää, sillä silloin on hinaaja jo ottanut
    meidät teräsköyden päähän ja kuljettaa meitä pitkin Austraalian
    länsirannikkoa. Gloria odottaa ehkä puoli tuntia Valentinon kuvan
    alla ja sitten hän lähtee edelleen. Ehkä hän saa jo seuraavassa
    kulmassa itselleen keskustelutoverin! Ehkä seuraava tulee
    Timbuktusta? Ehkä hän on chileläinen?

    Mitä se minuun kuuluu! Katu oli Sydneyn kaupungin, minulla oli
    omat kengät jalassani, eikä Gloria näyttänyt kiusaantuneelta.
    Minulla ei ole mitään saatavaa, ei mitään perittävää. Miksi siis
    vaivaisin päätäni turhalla?

    – – –

    Kolmas kohtaus oli seuraava:

    Oli viimeinen ilta ennen merelle lähtöä.

    Erään suuren hotellin alakerrassa oleva vanhamallinen,
    englantilaiseen tavern-tyyliin muodosteltu oluttupa, loi kadulle
    niin lämmintä valoa, etten minä saattanut olla poikkeamatta
    sisään. Paikka oli harvinaisen puhdas, ensiluokkainen, ja minä
    korjasin kaulanauhaani kahteen kertaan, ennenkuin uskalsin astua
    sisään. Eräät herrat olivat juhlapuvuissa. Minä tunsin itseni
    verrattain vieraaksi ja hämmennystäni peittääkseni tartuin
    ahnaasti pöydällä olevaan sanomalehteen.

    Tarjoilijat huiskivat marmoripöydiltä pois olutvaahtoa. Katossa,
    tammimöhkäleiden välissä, leijaili tupakansauhua runsas määrä.
    Oluen tuoksu kiihoitti sieraimia. Se oli täällä hapan ja pistävä.
    Tunsin olevani kuin suuressa tammitynnyrissä, missä seinät ovat
    vielä kosteat.

    Sain lasini, mutta se oli liian pieni. Tilasin suuremman ja
    sitten rohkenin ryhtyä pitämään silmällä oluttuvan ovea, joka oli
    alituisessa liikkeessä. Ihmisiä tuli ja meni. Pääasiassa lienevät
    ne olleet teatteriin menijöitä, jotka kävivät täällä saamassa
    rohkaisua ja itseluottamusta esiintyäkseen sitten tarpeellisen
    arvokkaina.

    Kahta lasia enempää en uskaltanut juoda. Tammitynnyrin hapan haju
    tunkeutui jo aivoihin ja silmiä rupesi hämärtämään. Minä maksoin
    ja kiiruhdin ovelle.

    Oven avasi harmaapäinen, vanha herra, joka nöyrän kohteliaasti
    kuin palvelija piti ovea auki aina siksi kunnes pääsin kadulle.
    Minä ylitin olla kohtelias, otin hatun päästäni ja kumarsin
    kiitossanoja soperrellen.

    Oluttupa jätti kuin mustan aukon huikaisevan kirkkaasti
    valaistuun katuun. Ainoastaan näillä metreillä oli pimeätä ja
    pari askelta astuttuaan tunsi tulevansa miltei päivänvalon
    kirkkauteen.

    Oven edessä oli suuri Cadillac-auto. Sen ikkunat kiilsivät kuin
    valaistut lyhdyt. Etuosa oli varjossa, mutta auton takaosassa,
    vihreällä istuimella istui vaalea tyttö.

    Hän nojasi kättään ikkunaa vasten. Hänen poskensa painui pehmeänä
    siniseen maljaan, joka oli ripustettu kukanpitimeksi.

    Minä näin kaikki ihmeen selvänä.

    Hän odotti varmaan isäänsä palaavaksi oluttuvasta. He olivat
    matkalla teatteriin tai kutsuille. Vaalealla tytöllä oli
    lumivalkoinen turkiskaulus. Pään verhona oli pitsihuntu. Hänen
    ikkunaa vastassa oleva poskensa oli punainen. Silmät olivat
    suuret. Nyt ne tuijottivat minua.

    Minä hätkähdin.

    Ajattele, Elvi! Minä olin ollut yli puoli vuotta joka päivä
    puettu märkiin, likaisiin vaatteisiin. Minä olin nähnyt
    likaisia miehiä, kuullut kirosanoja ja saanut taistella joka
    yö syöpäläisten kanssa. Elämä oli monta kertaa ollut niin
    inhoittavaa, että olisi maksanut mitä tahansa puhtaista
    lakanoista.

    Hän oli niin hieno, niin hieno.

    Minä astuin lähemmäksi. Silloin hän liikahti ja siirtyi
    katukäytävän puolelle. Auton katon kristallipallo valaisi hänen
    kasvojaan.

    Hän oli läpikuultavan hieno. Hän oli niin hauras, että minä vedin
    hämmästyksestä henkeäni. Silmät olivat kuin suuret jalokivet
    tämän vaaleuden keskellä.

    Minä katselin, katselin. Hän näki minun tuijotukseni. Niinä
    muutamina hetkinä minulle selveni jälleen kuinka yksin olen
    maailmalla. Tunsin taasen sen pohjattoman ikävän, joka vainoaa
    maankiertäjää. Tunne oli niin voimakas, että varmaankin
    siitä näkyi heijastus minun kasvoillani, sillä hän hymyili
    rohkaisevasti.

    Sitten tuli isä takaisin autoon, kone pantiin käyntiin ja hän
    liukui pois. Minä muistan, että hän katsahti taakseen, hymyili
    vielä kerran – ja sitten oli auto jo toisten seassa.

    Minä olin silloin rakkaudesta nälkäinen. Tunsin olevani yksin,
    kaikkien hylkäämä. Menin takaisin laivaan, eikä mikään mahti
    olisi minua enään saanut kaupungille.

    Se oli Sydney.

    – – –

    Nyt kuljettaa hinaaja meitä eteenpäin. Vilkkuvat valot ja
    illan tyyni rauha antavat mielelle sen kaipaaman tasapainon.
    Minä tässä kiiruhdan jo sinulle kertomaan, että Colombossa,
    missä elefantit vielä kulkevat kaupungin katuja pitkin, niiden
    häntään ripustetaan öisin punainen lyhty takalampuksi. Kaupungin
    viranomaiset selittävät, että se on varoituksena autoille,
    etteivät ne aja päälle.

    Minä muistin tämän seisoessani ruorissa ja koettaessani suunnata
    laivan keulaa hinaajan punaista takalyhtyä kohden.

    Eikö olekin hauska juttu!

                                            Pertti.


    Newcastlessa, hiilikurjen alla.

    Rakas Elvi:

    Hiilikurki, joka on mustaa mustempi, kuroittaa kaulansa meidän
    yllemme. On kuutamoja vesi laitojen vieressä hopeaa.

    Minä kiipeän kurjen kaulalle. Tirkistän alas skanssiin, missä
    miehet pelaavat korttia ja siinä samassa punnitsen, mitä heillä
    kullakin on tekemistä täällä maailmassa.

    Äärimmäisenä, lähimpänä on Jack. Hänellä on kaksi puukonhaavaa
    rinnassa, kolmas silmien välissä ja hän on istunut vankeudessa
    monta vuotta. Hän purjehtii nyt ilman päämäärää, juo kaikki
    rahansa ja tullessaan uuteen laivaan on hän miltei ilman
    vaatteita. Sydneyssä häneltä lyötiin huuli halki ja kolme
    hammasta pois suusta. Hänellä ei ole mitään tekemistä täällä
    maailmassa. Merimieskutsumusta ei hänellä ole, sellaista, hyvää
    nimittäin, ei hänestä kuitenkaan koskaan tule. Maailma ei hyödy
    hänestä yhtään. Parempi olisi, että hukkuisi.

    Seuraava järjestyksessä on Karl. Hän on jo vanhus. Näkee, että
    kädet tutisevat hänen kortteja jakaessa. Hän on totta totisesti
    purjehtinut yli kuusikymmentä vuotta! Taitaa olla vanhin
    aktiivisessa palveluksessa koko tässä osassa maailmaa. Hänestä
    ei ole enään mihinkään, kun otetaan hyötynäkökohdat huomioon.
    Maailma ei hänen käsissään muutu paremmaksi. Päinvastoin syö hän
    enemmän kuin tekee työtä. Parempi olisi, että hänkin hukkuisi.

    Kolmantena on nuori puolimatruusi Hans, jonka silmät kiiluvat
    pelihimosta. Hän kuvittelee olevansa hyväkin merimies, vaikka
    vasta tällä matkalla ensimäisen kerran uskalsi nousta saalinkiin.
    Häneltä voitaisiin odottaa jotain, mutta hän on niin onnettoman
    tyhmä. Hän suorittaa tietenkin osansa siinä työssä, joka saattaa
    laivan kulkemaan ja ehkä joskus tekee tunnollisesti työtä
    ruostetta naputtaessaan, mutta laiva tulisi aivan hyvin toimeen
    ilmankin häntä. Maalla hänestä tulisi korkeintaan hyvin laiska
    renki, joka varmaankin söisi lusikalla voita. Parempi olisi, että
    hänkin hukkuisi.

    Minä katselen sitten paljaita jalkojani, jotka heiluvat
    kuutamossa ja ajattelen, että mitä minullakaan on täällä
    maailmassa tekemistä. Jos minä hukun, vaikka minä hukun, ei
    maailmasta katoa mitään sellaista, jota ilman se ei voisi olla.
    Minä olen aivan tarpeeton olento tässä yhteiskunnassa.

    Kuinka kävi Karlin veljen? Hän oli ahkera, kunnollinen merimies.
    Teki monta vuotta huolella työtään, säästi palkastaan ja eli
    siististi. Ensimäisestä tyttömatkasta oli seurauksena tauti, joka
    puhkesi vasta merellä. Lääkitsemiskeinot olivat vähäiset.

    Silloin hän tajusi, että kaikki oli turhaa. Hänenkin
    elämänsä oli ollut tarpeeton, kun häntä näin nyt heiteltiin.
    Kaksikymmentäviisi vuotta oli hän vaeltanut nuhteettomasti.
    Tästä oli palkkana tauti. Hän oli tehnyt työtä ja uskonut, että
    hänellä on oikeus vaatia huvitteluakin. Hullu kuvitelma, kuten
    hän huomasi.

    Hän nauroi, hyppäsi yli laidan ja sukelsi niin syvälle, että
    varmasti hukkui.

    – – –

    Joko väsyt lukemaan näin raskaita sanoja? Katsos, Elvi, täällä
    on niin paljon, liian paljon aikaa. Toiset ajattelevat vieläkin
    enemmän kuin minä. Kokiltakin ovat lähteneet kaikki karvat päästä
    vain ajattelemisesta.

    – – –

    Nyt sinulla varmaankin on iso pinkka kirjeitäni koolla. Kun minä
    kuolen, niin sirota ne palasina tuuliin. Ne ovat ajatuksia, jotka
    ovat merellä syntyneet, antaa niiden siis hajota mereen. Kyllähän
    sinä muistat minut ilman kirjeitäkin.

    Vai kuinka, rakkaani?

    Minä näen sinut kuutamoisella kannella. Sinä olet niin kaunis,
    niin suloinen. Minä suutelen sinua.

                                                   Pertti.


    Balboa.

    Rakas tyttö:

    Minä olen käynyt helvetin läpi. Jalkani ovat palaneet, selästäni
    ovat köydet raapineet lihaa ja pääni on niin raskas, että se
    taivuttaa katseen maahan.

    Minä olen käynyt viime kuukausina kovaa koulua. Nyt tiedän, mitä
    tämäkin elämä on. Kuusi kuukautta? Tiedätkö, minusta ei ole
    paljon jäljellä.

    – – –

    Me lähdimme kauniisti. Sataman laivat tervehtivät lipuilla kuten
    ainakin syvänveden purjehtijan aloittaessa pitkän vaelluksensa.
    Hinaajan sireeni soi iloisesti ja laidan yli kurkistivat
    kahdettoista iloiset kasvot – nyt on meitä jälellä yhdeksän,
    yhdeksän sellaista miestä, jotka kelpaisivat vain pellolle
    variksenpeläteiksi.

    Ruokaa oli kolmeksi ensimäiseksi kuukaudeksi. Sitten vei
    taifuunin häntä etumaston ja sotki purjeemme kokonaan.
    Vastatuulet veivät meitä sen verran taaksepäin, minkä merivirta
    armahtavaisuudesta työnsi eteenpäin. Silloin kapteeni itki ja me
    muut murruimme.

    Ei näkynyt missään auttavaa kättä. Kuinka monet päivät ja yöt
    olemme etsineet valoa tai savua! Kuinka monta manausta on
    Jumalakin saanut kuulla siitä, että meidät jätettiin kuolemaan
    nälkään ja janoon. Kolme kuukautta olimme kadoksissa, sillä
    matkan oli määrä kestää vain 60 päivää. Kuukausi meille annettiin
    tilien selvittämisaikaa ja sitten meidät pyyhkäistiin pois
    elävien kirjoista.

    Me olemme kaikin kolmen kuukauden aikana tutkineet elämän suurta
    tilikirjaa. Olemme tehneet tiliä, rukoilleet ja itkeneet.

    Minä en aio kertoa sinulle kauhunnäyistä, en nälästä, en
    janosta, en kuolemanpelosta. Lähetän vain pari kuvausta siitä,
    miksi ihminen tulee kadottaessaan yhteyden maahan, maailmaan ja
    Jumalaansa. Kun minä pääsen niitä joskus lukemaan, saavat ne
    olla muistutuksena siitä, että minun ja monen muun on polvillaan
    pyydettävä anteeksi syntejämme.

    – – –

    20. leveysaste oli sivuutettu. Tämä oli pohjoispuolella
    päiväntasaajaa. Me olimme ajelehtien taivaltaneet kuukausimääriä.

    Silloin kuoli Albert skanssissa. Keuhkotauti hänet tappoi.
    Viimeisinä päivinä haukkoi hän ilmaa kuin kala kuivalla maalla.
    Perämies oli vartavasten kehoittanut poikia, siis meitä kaikkia,
    huolehtimaan hänestä.

    Oli yö ja ulkona aivan tyyni. Ilma oli hiostuttavan kuuma. Kukaan
    ei nukkunut, sillä me emme enään tunteneet vuorokauden aikojen
    eroitusta. Emme enään tehneet työtäkään, sillä olimme vain
    kuivuneita muumioita. Me olimme, painoimme tuontuostakin pään
    käsien väliin ja ajattelimme.

    Albert kuoli keskiyöllä. Hans tuli kannelle siitä ilmoittamaan.
    Sairas oli tahtonut puhua jotain vielä ja Hans väitti painaneensa
    korvansa aivan hänen kuihtuneiden huuliensa viereen. Keuhkot
    olivat silloin puhaltaneet ulos viimeisen korinan, eikä hänen
    mutinastaan saanut enään mitään selvää.

    Me lähdimme kaikki skanssiin. Hän makasi siinä kuin kuihtunut ja
    kuivatettu seinälude. Luulen, ettei hänessä ollut enään mitään
    väriäkään. Silmät olivat kiinni ja kasvoissa olivat posket miltei
    kiinni toisissaan. Hänen päänsä oli tosiaan terävä ja sivuille
    kulmikas.

    Minä näin hänen öljyvaatteensa seinällä. Jumala armahtakoon
    minua, mutta minä menin ja heitin ne heti omaan kojuuni.

    Sitten me kaikin ryntäsimme ruumiin kimppuun, sillä näimme,
    että hänen kaulassaan riippui kirstun avain. Avain oli syvällä
    paidan alla. Hans pisti rohkeasti kätensä sinne ja avaimen mukana
    seurasi risti, suuri hopeainen risti. Ne olivat samassa ketjussa.
    Hans piti ristin, mutta me muut kiiruhdimme arkulle. Se oli suuri
    ja painava ja kun sen lukko saatiin auki, löytyi päältä joukko
    kirjoja ja kirjeitä.

    Nyt minusta tuntuu kuin olisimme kaikki olleet mielettömiä. Me
    tappelimme ja hoipuimme kirstun ympärillä kuin humalassa. Yksi
    tarttui keltaiseen silkkipaitaan kiinni niin lujasti, että se
    repesi kahtia, toinen ahnehti itselleen housut.

    Ikäänkuin me olisimme niitä tarvinneet! Me emme tarvinneet
    vaatteita, sillä me olimme kuolemaantuomitut jokainen. Mutta
    sittenkin!

    Ruumis lepäsi yhä lavitsalla eikä siihen kukaan kiinnittänyt
    huomiota. Hansia työnnettiin kerran sen päälle niin lujasti, että
    lavitsa horjahti ja ruumis miltei taipui kaksinkertaiseksi. Mutta
    Hans hyökkäsi uudelleen meidän joukkoomme.

    Kun aamu sarasti, tuli kapteeni kauheasti ärjyen skanssiin ja
    syytti meitä ruumiinryöstäjiksi. Tavarat olisivat kuuluneet
    Albertin kotimaan konsulille.

    Karl, joka lojui kojussaan, nosti laihan kätensä ylös ja ilmoitti
    tyynesti, ettemme me enään mitään konsulia tarvinneet. Hän sanoi
    sen harkitun ilkeästi ja minä uskon, että kapteenin aivoihin
    tuli silloin ajatus, että hän on hullujoukon kanssa tekemisissä.
    Ainakin oli hän kauhistuneen näköinen ja koetti puhua meille
    toivon sanoja. Silloin huusimme me kuin piston saaneena, sillä
    emme uskoneet enään mihinkään ja kapteenin täytyi nopeasti juosta
    omalle puolelleen laivaa.

    Albert haudattiin paidassaan. Kapteeni luki kyllä rukouksen ja
    hän oli silloin yksinään perämiehen kanssa kannella.

    Me lojuimme ja ajattelimme. Kukaan ei mennyt auttamaan
    perämiestä, kun hän tuli kantamaan Albertia kannelle. Hän
    sai yksinään raahata ruumista kantta pitkin. Syliinsä ei hän
    uskaltanut sitä ottaa, sillä hän pelkäsi tartuntaa.

    – – –

    Se oli Albertin loppu. Seuraava oli Pierre. Hän putosi, tai
    sitten pudotti itsensä, parraspuun yli kuutamoisena yönä.
    Uskoisin, että hän hyppäsi suoraan kuun kuvaan, sillä vesi oli
    tosiaan sinä yönä ihmeellinen!

    Me näimme hänen seisovan parraspuulla ja pitävän köysistöstä
    kiinni. Hän oli aivan musta ja toinen käsi oli kuin tikku
    vaakasuoraan ojennettuna. Meri oli aivan tyyni. Mainingit
    nousivat hopeavuorina miltei laidan tasalle ja muuttuivat sitten
    yhtäkkiä mustiksi kuin piki.

    Hän horjahti. Hetken vielä viipyivät hänen paljaat jalkansa
    parraspuuhun imeytyneinä, mutta sitten kuulimme veden porskuvan
    ja kun kiirehdimme laidalle, näimme kuinka säihkyviä pisaroita
    kohosi kuuta kohden.

    Hän upposi heti. Tuskin olisimme häntä auttaneetkaan, mutta
    ihmetyksemme oli kuitenkin suuri, kun hänestä ei enään näkynyt
    merkkiäkään. Mainingit vain nousivat ja laskivat. Ehkä hänkin
    sukelsi suoraan pohjaan. Sehän on kivuton tapa päästä maailman
    huolista.

    Jälleen sai kapteeni kutsua perälle kaksi miestä todistamaan
    lokikirjan merkinnön oikeaksi. Pierre oli tehnyt itsemurhan,
    kirjoitti kapteeni. Siihen se sitten jäi. Tavarat jaettiin
    jälleen, mutta nyt ei kapteeni tullut meitä haukkumaan.

    Mutta mitä me niillä tavaroilla teimme. Ne ovat vain omantunnon
    lastina. Minä olen heittänyt kaikki mereen, mutta vieläkin tuntuu
    kuin keikkuisivat ne kaikki aallonharjoilla.

    – – –

    Kolmas oli vanha Karl.

    Olimme saaneet tuulta! Kaikki riekaleet olivat ylhäällä ja me
    suuntasimme kulkumme lähintä satamaa, Balboata kohden.

    Oli ihanaa jälleen seista ruorissa. Niin kului päivä iltaan ja
    mitä vinhemmin tuuli pyöritteli vaahtoa aallon pinnalla, sitä
    lujemmin tarttui käsi ruorin pyörään ja sitä iloisemmin kopisivat
    kapteenin saappaat peräkannella. Tuuli puhalsi meihin elämän
    jälleen.

    Kahden päivän kuluttua saimme kelpo myrskyn. Purjeparkamme saivat
    kestää viimeisen voimanponnistuksen. Isonmaston alamärssy repesi,
    mutta kukaan ei sitä jaksanut korjata. Me ratsastimme kohtaloamme
    karkuun. Teki mieli huutaa vinkuvalle tuulelle, että se kerrankin
    ärjyisi tarpeeksi. Meidän mielestämme saisi se puhaltaa meidät
    vaikka suoraan pohjaan! Pois kauhun ja pelon vesiltä!

    Taivas meni pilveen. Tuli kolmas yö ja silloin oli myrskyn voima
    ankarin, öljyvaatteet kaivettiin esiin. Ne vedettiin miltei
    paljaan ruumiin päälle, sillä oli lämmin. Ainoastaan perämies
    oli ilman vedenpitävää suojaa. Hänellä oli yllään ainoastaan
    housut ja hänen ilmestyessään kompassilyhdyn valoon, näkyi kuinka
    suolaiset, raikkaat vesipisarat juoksivat karvaista rintaa pitkin
    kannelle.

    Minulla oli keskiyön ruorivuoro. Perämies, joka oli valvonut
    kaksi vuorokautta ja nyt kulki unissaan, oli vaipunut
    merenkulkuhytin nurkkaan ja tuijotti sieltä tylsänä kapteenia,
    joka piti toisella kädellä kiinni parraspuusta ja toisella
    kädellä pyyhki vettä silmiltään.

    Oli ihanaa ratsastaa kuohun halki! Vauhti oli suurenmoisen hyvä
    ja laivan yllä lenteli kuohua pilvittäin. Laiva oli kiiltävän
    musta, sen kyljet painautuivat lujasti ja sisulla vielä
    mustempaan veteen.

    Minä tuijotan kompassineulan liikkeisiin kuin lumottuna.
    Ruorinpito on äärimmäisen vaikeata, sillä meri tulee takaa ja
    koettaa työntää laivaa pois suunnalta. Joskus sattuu niin, että
    jalat kohoutuvat irti kannesta. Suuri aalto on lyönyt peräsimeen
    ja liike on niin äkillinen, etten osaa sovittaa ruumiinpainoa
    ruoria vasten.

    Kello 1 herätetään vapaavahti. He tulevat kannelle odottavina ja
    pelko näkyy heidän kasvoiltaan. Mastossa on heikoilla voimilla
    vaikea pysyä. Nousu ylös vinkuvien köysien sekaan voi olla
    viimeinen.

    Nyt ei kenelläkään ole halua kuolla. Raihnaisessa ruumiissa
    syttynyt toivo on muuttunut rakkaudeksi elämään. Senvuoksi
    vitkastelevatkin kaikki, kun käsketään mastoon.

    Karl lähtee ensimäisenä. Hän on alistunut välttämättömään ja
    tuntuu kuin ottaisi hän vastaan kuolemantuomionsa. Perämies
    solvaa miehiä, jotka ovat vanhaa miestä huonompia. Kukaan ei
    vastaa hänelle. Kaikki katsovat Karlin matkaa korkeuksiin.

    Siitä muodostui hänen viimeinen matkansa.

    Minä seisoin jännittyneenä, miltei varpaillani. Kapteeni tuijotti
    kuin hypnotisoituna korkeuksiin. Me emme nähneet Karlia kuin
    väläyksittäin, sillä mastot tekivät komeita kaaria mustassa yössä
    ja ainoastaan keskilaivan himmeään kumotukseen joutuessaan näkyi
    Karlista kiiltävä öljytakki ja valkoinen käsi.

    Meri hylkäsi vanhan palvelijansa ja heitti hänet kaaressa
    luotaan. Se oli komea lento. Näytti kuin olisi hän lentänyt
    suoraan ylöspäin.

    Pelästynyt huuto kuului alhaalta. Sitten kuului myrskyn keskeltä
    kumea mäiskähdys. Meri oli ottanut Karlin.

    Katsahdin kapteeniin. Hän oli kauhistuneen näköinen ja peitti
    kädellään silmänsä.

    Minä säälin häntä. Hän oli tällä matkalla saanut kokea monta
    kovaa. Tämä oli viimeinen isku. Jo kolmas mies! Herra armahda
    meitä!

    Hän huomasi tuijotukseni ja siirtyi lähemmäksi. Sanaakaan
    puhumatta osoitti hän eteenpäin pimeyteen. Se oli hänen tahtonsa.

    Vaikka alhaalta kuului hätääntynyt huuto: "Mies yli laidan",
    vaikka huuto toistui, kunnes se muodostui karjunnaksi, ei hän
    liikahtanutkaan.

    Minä tunsin että hänen sielussaan kävi kammottava taistelu.
    Uskaltaisiko hän kääntää laivan? Panisiko hän meidät kaikki
    alttiiksi yhden miehen tähden. Laivaa oli miltei mahdoton saada
    tällaisessa kunnossa ympäri. Siihen sisältyi niin suuri vaara,
    että pelkkä sen ajatteleminenkin sai hänet vapisemaan. Hän sulki
    silmänsä ja viittasi yhä eteenpäin. Minun jännitykseni laukeni.
    Eteenpäin!

    Eteenpäin me liu'uimme hirveällä nopeudella. Kaukana yössä
    taisteli Karl viimeisen taistelunsa meren kanssa. Kuusikymmentä
    vuotta oli hän sitä uskollisesti palvellut, ottanut nöyränä
    vastaan sen iskut, kylmän, nälän, janon. Hän oli itkenyt yhdessä
    meren kanssa, silloin kun taivas oli harmaa ja meri kuin kylmä
    kääreliina, nauranut sen kanssa, kun aurinko heloitti siniseltä
    taivaalta etelän merelle. Hän oli meren rakas ystävä ja siksi kai
    meri otti hänet haudatakseen.

    Skanssissa sanottiin jälleen:

    – Hän oli jo niin vanha mies. Näittekö te hänen käsiään? Nehän
    vapisivat kuin horkassa. Kuinka sellainen mies voi pysyä mastossa!

    – – –

    Loppukoon tämä ahdistuksien kertominen tähän. Me olemme
    pelastuneet, mutta se, mikä meistä on jäljellä, on sekin jo myyty
    pirulle. Me olemme olleet petoja.

    – – –

    Minä siirryn sairaalasta päästyäni höyrylaivaan. Palaan kanavan
    kautta Eurooppaan. On mahdollista että ilmestyn kotipihalle kuin
    varas salaa yöllä. Viivyn hetken, etsin sinut ja sitten jälleen
    lähden.

    Vuoteeni ääreen ovat sairaanhoitajat kantaneet kukkia. Me olemme
    yleisen säälin kohteena. Ensimäisinä öinä kuumeessa olen minä
    huutanut äidin ja sinun nimeäsi. Sairaanhoitajat sanovat, että
    minä olen itkenytkin.

    Nyt minä olen juuri samassa kuin mistä alotinkin. Yhtä mustaa ja
    ikävää on kaikki.

    Rakas, älä jätä minua. Silloin kadottaisin kaikki, mitä tässä
    maailmassa omistan. Älä jätä minua, minä rukoilen.

    Minä iso mies itken jälleen. Koskahan minä miehistyn ja osaan
    ottaa elämän sellaisena kuin se tulee ja menee. Tuskin koskaan.

                                                 Perttisi.


    Balboa, Panaman kanava.

    Oma tyttöni:

    Kuume ei jätä minua. Yhä vielä olen heikko.

    Sinä olet yhä silmissäni. Kuuntele:

    Sinä olit silmieni edessä silloin, kun laineet tasaisesti
    liplattelivat laivan kylkiä vasten, kun jalkojen alla oleva
    maailma kevyesti keinui sinisen meren ulapalla ja sinä seisoit
    rinnallani myrskyn raivotessa, purjeiden räiskähtäen kadotessa
    mustaan yöhön ahnaan tuulen riistämänä ja kaatuvien mastojen
    levittäessä kuoleman kauhua mieleen. Sinä olit mielessäni aina;
    paikka ja aika eivät merkinneet mitään, sillä sinun kuvasi
    olivat ikävä, rannaton meri ja levoton elämä syövyttäneet
    lähtemättömäksi mieleeni.

    Kunpa tietäisit ne monet katkerat hetket, tuskan, vilun ja
    epätoivon yöt, jolloin kaikesta olevaisesta huolimatta kohotin
    väsyneet silmäni sinun kaikkialla väikkyvää kuvaasi kohden. Sinä
    olit joka paikassa ja kuitenkaan et missään. Seisoit hiukset
    tuulessa hulmuten ylhäällä mastossa purjeenkäärijöiden joukossa,
    näin sinut monasti parraspuun äärellä sekavan köysistön ja
    kannella kuohuvan veden keskellä. Riemun ja kauneuden päivinä
    saatoin herkeämättä hakea kuvaasi keulan vesipisaroista. Jokainen
    särkyvä kupla smaragdinvihreän aallon pinnalla heijasti kuvaasi,
    jokainen tuulen henkäys kuiskasi nimeäsi. Vapaavahdeilla
    sinä ilmestyit kojuni reunalle, muutit alituisesti paikkaasi
    kuin seinällä häilyvät varjot ja minun silmäni seurasivat
    jännittyneinä jokaista liikettäsi.

    Kuva sinusta oli aina sama. Silmistäsi loisti hellyys, määrätön
    rakkaus ja vartalosi vapisi onnen hurmaa. Jokainen liikkeesi oli
    suloa täynnä, viehkeä päänpudistus ja vallattoman iloinen ilme
    posken hymykuopissa saivat sieluni hurmiotilaan.

    Tavoitin vapisevat käteni kuvaasi kohden, kuva häilyi kuin
    ilmassa leijuen ja minä tunsin vain tyhjyyden pilkallisesti
    puistelevan sormenpäitäni. Joskus saatoin ajaa kuvaasi takaa
    herkeämättä, kunnes huohottaen jäin luukulle raivosta ja
    katkeruudesta voivottelemaan.

    Pitkillä purjehduksilla, jolloin aika muodostui epämääräiseksi
    käsitteeksi ja jolloin muu maailma tuntui olevan jossain kaukana,
    saavuttamattomassa etäisyydessä, kirkastui kuva sielussani
    selväksi, mieltä ja sielua tuskallisesti kiusaavaksi näyksi.
    Mielikuvan liikkeisiin tuli enemmän eloa, sinun sirot jalkasi
    pysyivät kiinteämmin kannessa, mutta turhaan – sinua en
    kuitenkaan saanut syliini.

    Tiedätkö, rakas, olisin silloin iloisin mielin antanut
    elämäni yhdestä ainoasta syleilystäsi. Iloisin mielin, sydän
    riemua ja autuutta tulvillaan olisin lähtenyt viimeiselle
    purjehdukselle iankaikkisuuteen, kun vain kerrankin olisi saanut
    tuntea sinun lämpöiset huulesi omillani. Minä ikävöin sinua
    rajattomasti. Saatoin tähtiöinä, laivan liitäessä pasaadituulessa
    fosforihohtoisen meren halki, toistaa nimeäsi merelle lakkaamatta
    ja vain nimesi kaiusta tunsi sieluni viihdyttävää tyydytystä.

    Ne kaksi kirjettä, jotka olen sinulta saanut, osaan ulkoa. Ne
    ovat minulle pyhiä, salaperäisesti tuoksuvia, kalliita aarteita,
    joita olisin valmis vereen asti puolustamaan. Hellimmän kirjeesi
    luin merellä joka ilta, uudelleen ja uudelleen uskoen ja epäillen
    kestävyyttäsi. Kirjeesi ovat luoneet auringonpaistetta mieleeni,
    niistä on valunut hellyys ja ymmärtämys kirkkaina, lääkitsevinä
    pisaroina yksinäiseen sieluuni. Kiitän sinua kaikesta, sillä ne
    ovat olleet minulle monen tuskan hetken vapahduksena.

    Muistan erään yön Austraaliassa. Ystäväni Pedro oli kutsunut
    minut kotiinsa. Sokeriruoko kuroitti korkean vartensa piha-aidan
    yli. Me lepäsimme nurmikolla palmujen varjossa. Ukulele itki sinä
    iltana Pedron käsissä tavallista pehmeämmin. Hän oli mestari
    loihtimaan esiin lemmenkaipuuta, särkyneestä sydämestä putoavia
    veripisaroita, nuoren kalastajan riemukkaan laulun omalle
    tytölleen ja kaiken sen tropiikin aistihurman, joka etelässä
    huumaa. Pasaadituuli loiski laineita rantaa vastaan. Ne olivat
    sinä iltana Pedron säestäjinä.

    Mieleni täyttyi silloin kalvavalla ikävällä. Muistelin sinua,
    annoin mielikuvitukseni hekumoida rakkaissa muistoissa ja tunsin
    tuskan ja ikävän yltyessä kouristuksentapaisesti repiväni ruohoa
    pihanurmikolta.

    Palasin laivaan ja kiipesin etukannelle. Istuin tovin kapselin
    ja maston välissä. Koetin rauhoittua, mutta veri kiersi suonissa
    huumaavana, väkevänä koskena.

    Silloin näin sinut, sinun taivaan kirkkaista tähdistä pudonneen
    kuvasi ilmestyvän hauraan selvänä maston ja minun väliini.
    Sinä nojasit naulapenkkiin ja nopeasti kuin kiitävä väre meren
    pinnalla leijuit penkille istumaan.

    Minä olin enään tuskin tietoinen liikkeistäni. Nousin viereesi ja
    tunsin kuinka käteni sormeilivat kultaa tukassasi. Silmistäsi
    loisti kyyneleinen hellyys, sinun jokainen liikkeesi kertoi
    rakkaudesta ja minä sopersin mielettömiä sanoja. Painoin sinut
    rintaani vasten, tunsin poskiesi sametinpehmeyden ja olin
    tukahduttaa sinut suudelmillani. Sinä et vastustellut; painauduit
    vain yhä kiinteämmin minuun ja hiuksistasi lähtevä tuoksu toi
    mieleeni auvoisia ajatuksia. Minä vannoin rakkauden valoja,
    ääneni vapisi kaihosta ja riemusta – Sinä vain katsoit minua
    kyyneltesi läpi hymyillen.

    Silloin minä itkin, itkin onnesta ja sydämen yltäkylläisyydestä.

    – – –

    Kuva haihtui yöhön. Astuin jälleen keinuvalle polulleni ja
    ponnistelin edelleen vaaksan verran muun maailman mukana paikkani
    täyttääkseni.

    Elvi!

    Sinun ajatuksesi lensivät takaisin valkoiselle vuoteellesi, mistä
    ne rakkauden siivillä olivat lähteneet. Kuvat katosivat, mutta
    näitä suloisia muistoja ei saa sielustani mikään maailman mahti
    pois. Saavat raapia kupariveitsellä sydäntäni, saavat hitaasti
    pusertaa jokaisen veripisaran sydämestäni pois, minä vain mieli
    onnea täynnä käännän silmäni näihin ihaniin näkyihin.

    Sinä istut nytkin mielessäni naulapenkin päällä, silmäsi
    hymyilevät kyyneleiden läpi ja hymykuoppa poskessasi värähtelee
    kiivaasti aaltoilevan rinnan tahdissa.

    Saavat ottaa kaiken, mikä minulla on, mutta oma tyttöni –
    polvillani kiitän sinua vielä sittenkin hellyydestäsi ja siitä,
    että uskot minuun.

    Sinä odotat minua!

    Minä tulen!

                                           Pertti-näkyjennäkijä.

KIRJEET, JOTKA SUKELTAJA TOI PINNALLE ELOKUUN NELJÄNTENÄ PÄIVÄNÄ VUONNA

1926 TORPEEDOVENE S 2:A NOSTETTAESSA OUTOORIN ITÄREIMARIN LUONA

    Reposaaren pappilassa.

    Rakas pikku poikani:

    Missähän tämäkin kirje sinut saavuttaa? Minun osakseni näyttää
    muodostuvan vain sinun kuuntelemisesi. Itse en voi sinulle
    lähettää tervehdyksiä, sillä sinä veijari jätät niin harvoin
    osoitteesi. Mutta kun tulet kotiin, saat kuulla ankaran saarnan.

    Kaukana kaukana sinä vaeltelet. Hyppäät maanosasta toiseen.
    Joskus kuljet niin nopeasti, että jo kerran ajattelin, että olit
    varmaan ajanut autolla sateenkaarta pitkin. Sateenkaarihan on
    niin suuri, että se ulottuu maanosasta toiseen.

    Kun viimeksi sain sinulle kirjoittaa, oli kesä. Nyt on Suomi
    kuin pieni, viluissaan kokoonkääriytynyt linnunpoikanen. Taivas
    on haaleansininen, metsän rajassa kellervän vihreä. Auringon
    paistekaan ei ole lämmintä. Paljaat puut ovat pukeutuneet
    kylmänkirkkaihin koruihin. Vainiot ovat viimaiset ja järven
    lakeus yksinäinen. Vain havumetsä on turvallisen näköinen.

    Muistatko sinä meitä täällä? Kyllähän sinä tiedät, sitähän olen
    toistanut jo niin monta kertaa, että me kaikki kaipaamme sinua
    kovasti.

    Muistatko kun minä viimeksi huudahdin: "Minä odotan sinua vaikka
    tuomiopäivään asti!" Minä toistan sanat nyt, huudan meren
    tuuleen, että sinä saisit ne kuulla tuhatkertaisesti toistuvina.

    Joulua valmistellaan parhaillaan. Minä en sen ilosta vielä tiedä
    ja vaikea on siihen valmistua. Istun iltaisin pappilan suuressa
    salissa ja odotan, että sinä, kuten ennen, kurkistaisit ovesta ja
    sitten hyökkäisit minun luokseni. Tuijotan tuleen ja ajattelen
    kuinka suloista olisi saada sivellä sinun tukkaasi, öisin uneksin
    sinusta. Sinusta on tullut suuri ja ruskea. Silmäsi loistavat
    elämänhalua ja iloa.

    Nämä unikuvat muodostuvat kauheiksi silloin, kun näen laivan
    kallistuvan ja myrskyn meuruavan merellä. Näen monasti kuinka
    sinua lyödään ja pilkataan. Silloin minä herään ja rupean
    itkemään. Kerran tuli täti huoneeseen, otti minua kädestä kiinni
    ja kehoitti luottamaan Jumalan varjelukseen. Hän sanoi että
    kyllä sinä vielä puhdistat nimesi ja että kaikki selviää parhain
    päin. Hän on niin hyvä ihminen. Hän kertoo rukoilevansa sinun
    puolestasi ja tiedätkö, rakas poika, minä uskon, että hän saa
    Jumalan ohjaamaan sinut takaisin kotiin, sillä niin palavaa uskoa
    ja luottamusta en minä ole nähnyt kenelläkään. Häpeän itseäni,
    sillä minunhan juuri täytyisi olla vahvin uskossani, että toive
    toteutuisi.

    Elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin. Kirkkoherra hoitaa
    Preiviikin kartanon asioita. Kalastus on jätetty ja pehtori sanoo
    maan tuottavan nyt yhä enemmän. Sinua odottaa täällä kova työ,
    kun palaat.

    Olen käynyt hautausmaalla. Merimiehen hauta on nyt lumen
    peitossa. Olen itse luonut tien sinne, sillä tunnen kuin olisi
    hän nyt kuolleenakin sinun veljesi. Te molemmat olette vieraalla
    pohjalla.

    Olen vieläkin varma, ettei sinulle saata tapahtua mitään
    ratkaisevaa, ilman että hyvä Jumala siitä heti ilmoittaisi
    minulle. Minä olen sitä niin monta kertaa hartaasti pyytänyt,
    että usein otaksun rauhallisuuteni johtuvan vain näiden pyyntöjen
    tuottamasta varmuudesta.

    Suljen sinut nytkin rukouksiini. Tuuli huokaa ulkona. Saamme
    huomiseksi lumipyryn.

    En kuitenkaan malta vielä lopettaa.

    Tulet tuikkivat taloista. Joku hevonen juosta rapsuttaa tiellä.
    Kello ääntelee tik, tak, tik, tak, tik, tak. Minä kuulen sydämeni
    lyönnit; niin hiljaista on.

    Rakas, sinä olet elämäni.

                                                  Elvi-tyttösi.


    Reposaaren pappilassa.

    Rakas Pertti:

    Minä olen sairas ja kaipaan sinua. Täällä ei ole ketään, joka
    uskaltaisi tulla luokseni. Minä olen raivonnut kohtaloa ja
    Jumalaa vastaan. Sinut on lähetetty luotani aivan syyttä. Olen
    ollut kauhea ja vieläkin värisen mielenliikutuksesta.

    Vuoteeni jalkopäässä on peili. Yöllä, kun kuu paistaa huoneeseen,
    näen varjojen heiluvan siinä. Ne ovat mustia ja ne liikkuvat
    vihaisin liikkein. Minä pelkään niitä niin kovasti.

    Minä olen viime päivinäni itkenyt silmäni pilalle. Ne ovat nyt
    punaiset. Uskon, että voisin itkeä verta.

    On kummallista, etten saa sinulle useammin kirjoitettua, vaikka
    sinä olet alituisesti ajatuksissani. Kun tartun kynään, tulen
    niin herkäksi, että käteni vapisee. Vahvimpina hetkinäkin, kun
    tiedän, että voisin sinua reippaalla tervehdyksellä lohduttaa,
    tunnen että huutoni ja nauruni kantautuu tuuliin ja sinä et sitä
    saa kuulla.

    Ajattelin kerran, että asetan kädet ristiin, istuudun ja istun
    aina siihen asti kunnes palaat. Minä en tiedä, missä sinä olet,
    mitä sinä tällä hetkellä teet. Kukaan ei anna tietoja sinusta.

    Epätietoisuus tekee sen, etten minä saa kirjoitettua. Epätoivo
    yrittää joskus minua kannustaa, mutta siinä samassa se jo
    lamauttaa käteni.

    Yhä edelleen toistan: "Minä odotan sinua." Muuta minä en voi
    sanoa, mutta sinä tiedät, että minä taistelen sinun kanssasi,
    iloitsen sinun kanssasi.

    Sinä tiedät hyvin, etten minä voi elää ilman sinua. En tahdo
    sinua horjuttaa, mutta rukoilen, palaa luokseni.

                                             Sairas tyttösi.


    Reposaaren pappilassa.

    Pertti!

    Minä osoitan tämän Newcastlen merimieshuoneeseen. Sinä kirjoitit
    sieltä viimeksi ja siksi se on ainoa johtolankani.

    On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että sinä saat tämän
    käsiisi.

    En halua muuta kuin toistaa:

    Minä odotan sinua! Minä odotan sinua!

    Rukoilen, että kirje saavuttaa sinut. Katso, tähdet palavat
    taivaalla. Ne kuuntelevat rukoustani.

    Antakoon tämä yli merien kantautuva huutoni sinulle uskoa! Olkoon
    se sinulle lupauksena voitosta!

    Sillä sinä tulet takaisin. Minä tiedän sen.

    Amen.

                                                       Elvi.

X

Meriväen pastorin iltapäiväluento on päättymässä. Suureen kasarmisaliin paistaa päivä kirkkaasti. Ikkunat ovat avoinna ja alhaalta sotasatamasta kuuluu vasarain kalkutusta laivain teräskylkiä vasten.

Pastori puhuu lämmenneenä:

– Isänmaa olkoon meille samaa kuin palvelus. Isänmaa olkoon meille sama kuin rakkaus. Vaikka meri meidät huuhtoisi vaahtoisaan syliinsä, vaikka lentelevä kuohu hukuttaisi meidät, niin isänmaan kunniaksi kuolemme palveluksessa. Siten on isänmaasta tullut meille enemmän kuin elämä. Kauniimpi on kuolla vartiopaikalleen, ihanampi on saada ojentaa soihtu jälelle jääneille sanoen: Annoin kaikkeni isänmaalle, antakaa soihdun edelleen palaa. Kulkekoon isänmaanrakkauden soihtu kädestä käteen, älköön sen liekki koskaan sammuko. Amen.

Pastori ei halua komentaa miehiä ylös. Hänen silmänsä suuntautuvat ulos laivoja täynnä olevalle lahdelle. Silmissä on uneksuva ilme.

Vasta kun päivystävä aliupseeri huutaa miehistölle terävän käskyn nousta ylös ja hajaantua, havahtuu pastori. Hän tarkastaa miesjoukkoa, kuin jotakuta hakien. Sitten sattuvat hänen silmänsä aivan edessään seisovaan suoraryhtiseen, päivänpolttamaan nuorukaiseen ja hän sanoo hiljaa:

– Tehän olette matruusi Laine?

– Kyllä, herra pastori.

Vastaus tulee reippaasti. Pertti ojentaa ryhtiään ja koettaa katsoa pastoria suoraan silmiin. Pastori kysyy:

– Ettekö te ole ollut aikaisemmin merillä? Oikein suurilla valtamerillä?

Pertti vastaa myöntävästi ja seisoo yhä asennossa.

– Minä olen kuullut teistä kummallisia kertomuksia. Minä tunnen nimittäin hyvin teidän nykyisen holhoojanne, selittää hän sitten kiireesti. Ettekö te haluaisi itse kertoa seikkailuistanne? Menemme kirjastoon. Siellä on rauhaa.

Sitten kääntyy pastori päivystävän aliupseerin puoleen ja ilmoittaa tälle, että hän vie matruusi Laineen mukanaan kirjastoon.

Pertti kertoi lyhyesti elämästään kuinka hän oli joutunut syyttä kiinni pirtumatkalla, kuinka häntä oli kotikylässä pilkattu ja katsottu karsain silmin ja miten kaikki ne todistajat, joita hän mahdollisesti olisi voinut käyttää hyväkseen, olivat eräänä syysyönä hukkuneet. Hän oli silloin vankeutta peljäten lähtenyt maanpakoon, merille leipäänsä ansaitsemaan.

Sitten, jatkoi Pertti, tapahtui ihmeellinen asia. Olin tullut jo Hampuriin saakka ja aioin, maksoi mitä maksoi, pistäytyä kotoa katsomassa. Ikävä oli jo niin suuri.

Tässä katsoi hän pastoria. Pastori nyökäytti päätään.

Tapasin Hampurissa eräitä vanhoja tovereita, joiden kanssa olin aikaisemmin purjehtinut samoilla laivoilla. Me menimme kapakkaan vanhoja muistoja verestämään ja siinä kapakassa minä tapasin miehen, joka oli ollut matruusina pirtulaivassa ja luultavasti myös mukana siinä juonessa, jolla minut aiottiin saada spriinkuljetuksesta kiinni.

Hän ei tuntenut minua. Hän oli aika tavalla humalassa ja kun minä ilmestyin hänen eteensä kummissani ja samalla rajattomasti iloissani, oli siitä vähällä tulla tappelu.

Matruusin nimi on Müller. Minä muistuttelin hänen mieleensä erästä yötä Säpin majakan ulkopuolella. Silloin hän muisti minut ja katsoi karsaasti kuin syyttäjäänsä. Müller teki nimittäin samoihin aikoihin laivalla murhan. Minä kuulin siitä kapteenilta ja nyt tuli välähdyksenä mieleeni, että siitä saisin valtin häntä vastaan.

Hänet täytyi saada todistamaan millä keinoin hyvänsä. Minun maineeni olisi muuten iäksi päiväksi häväisty ja sitäpaitsi en uskaltanut, niin koti-ikävän raatelema kuin olinkin, jäädä tilaani hoitamaan. Mülleristä tulisi minulle pelastus. Sen vannoin mielessäni ja jo seurailin hänen liikkeitään ahnaasti kuin saalistaan vainoava peto.

Hän yritti lähteä hyvästiä sanomatta, mutta minä kutsuin toverini avuksi ja yhdessä, puoliväkisin saimme hänet istuutumaan samaan pöytään.

Minä ryhdyin heti uhkailemaan. Valehtelin, että minulla oli todistuksia hänen syyllisyydestään ja että ulkoministeriö oli jo kääntynyt saksalaisten viranomaisten puoleen etsintäkuulutuksella. Hän kalpeni ja minä huomasin, ettei olutlasi tahtonut enään pysyä hänen käsissään.

Pertti vaikeni.

Pastori mutisi: – Ihmeelliset ovat elämän tiet.

– Tunsin kuinka suuret hikikarpalot kerääntyivät otsalleni. Kapakassa oli sietämättömän kuuma. Hän oli nyt ainoa pelastukseni. Minun täytyi esiintyä vakuuttavasti ja saada hänet mukaani Suomeen lähtiessäni. Hänen todistuksensa painaisi paljon vaa'assa minun hyväkseni.

Selitin hänelle maanitellen ja uhkaillen asian. Minä maksaisin hänen edestakaisen matkansa ja vannoisin, ettei koskaan saatettaisi viranomaisten tietoon hänen rikostaan. Muussa tapauksessa, minä koetin olla välinpitämättömän näköinen ja kohautin olkapäitäni, muussa tapauksessa menisin heti poliisin luokse ja ellei poliisi minua uskoisi, kääntyisin konsulaatin puoleen. Lisäsin vielä enemmän pontta sanoilleni antaakseni, että toverini kyllä vastaisivat siitä, että hän joko istuisi täällä tai sitten yhteisessä tappelunnujakassa vietäisiin poliisikamariin.

Minä näin kuinka hän ponnisteli käsittääkseen asian. Hänen matala otsansa vetäytyi ryppyihin ja silmistä rupesi katoamaan niiden humalainen kiilto. Hän mietti, mietti ja minun mieleni täytti pelko. Ehkä hän koettaisi jollain tavalla luikerrella käsistäni? Tuhannet ajatukset risteilivät aivoissani. Päätäni pakoitti ja tunsin kuinka olin yltyleensä hiessä.

Vihdoin nosti hän tylsät silmänsä ja uteli tovereiltani, voisiko minuun luottaa. Eräs saksalainen matruusi, joka näytti tuntevan Müllerin kaltaiset olennot hyvin, löi tarkoituksella silloin nyrkkiä pöytään ja uhkasi nuijia hänet paikalla palasiksi, jos hän vain uskaltaisi lausua minusta mitään pahaa. Minä kyllä pysyisin sanassani, vakuutti hän. Ja sitten hän lisäsi, että Müllerinkin oli paras olla rimpuilematta vastaan.

Müller taipui. Hän oli vastenmielisen näköinen hoippuessaan ovesta ulos. Mutta kuitenkin minä annoin hänelle kaiken anteeksi, sillä tiesin, minkä arvoinen hän minulle oli.

– Te ette tiedä, herra pastori, mitä kova koti-ikävä on. Kun kaikki, joita kunnioittaa ja rakastaa ovat saavuttamattomissa. Kun on kuin spitaalinen, joka ei saa koskettaa lähimmäistensä kättä. Se on kauheaa ja vielä nytkin vaivaavat muistot minua.

Pastori katsoi Pertin vakaviin kasvoihin ja pyysi jatkoa kertomukseen.

– Minä otin hänet hotelliin asumaan samaan huoneeseen. En uskaltanut yöllä nukkua, vaikka kuulin hänen sikeästi kuorsaavan. Aamulla kiirehdin aikaisimmalle junalle, ostin meille molemmille matkaliput Lyypekkiin ja heti sinne tultuamme riensin hänen kanssaan laivakonttoriin kyselemään laivojen kulkuvuoroja.

Seuraavana iltana pääsimme lähtemään. En ollut kahteen yöhön nukkunut. Nyt sain levätä, sillä laiva oli jo merellä ja aarteeni varmassa tallessa.

– Te olette luultavasti kuulleet lopusta? Siitä kuinka asia meidän kaikkien riemuksi selveni. Minä olin vapaa mies.

Olin aikonut mennä avioliittoon, jatkoi Pertti sitten hymyillen, mutta asevelvollisuus astui väliin. Jouduin heti asevelvollisten jälkitarkastukseen. Minut määrättiin laivastoon ja tässä minä sitten olen enkä muuta voi.

– Miltä teistä olo tuntuu? kysyi pastori.

– Herra pastori, jos sanon suoraan, niin olivat ensimäiset päivät suurinta piinaa, mitä olla saattaa. Minä voin ylpeilemättä sanoa, että merellä, niissä laivoissa, missä minä purjehdin, olin vapaa kuin taivaan lintu. Sain vapaasti vaihtaa laivaa, kulkea maanosasta toiseen ja mennä siis aivan minne halusin. Elleivät laiva ja sen päällystö minua miellyttäneet, karkasin ja otin toisen.

Ensimäiset viikot sotilaskomennossa olivat kuin olisi istunut vankilassa. Kaupungin näki vain kasarmin ikkunoista ja vaikka se oli miltei käsinkosketeltavissa, ei sinne päässyt. Ei silti, että minulla olisi ollut erikoista halua kuljeskella kaupungilla, mutta vapauden riistäminen oli kidutusta.

Ensimäisten viikkojen jälkeen, varsinkin kun alokasaika oli päättynyt ja lomaluvat myönnettiin, tuntui helpottavan, mutta minusta tuntuu kuitenkin kuin en koskaan sopisi sotilaskuriin. Herra pastori, minun on monasti tehnyt mieli lyödä ärhentelevää aliupseeria. Joskus vieläkin tuntee itsensä koiraksi, jota työnnetään ärjymällä eteenpäin ja jolta on kielletty alkeellisinkin omatakainen ajattelu.

Pertti pysähtyi hengästyneenä ja silloin pastori hymyili.

– Minä olen kuullut merimiesten ennenkin valittavan samaa seikkaa. Mutta katsokaas, matruusi – tässä tuli pastorin ääneen lämmin sävy – tämä on joukko, massa, jota täytyy vain harvojen aivojen ohjata. Jos tässä kaikki rupeaisivat ajattelemaan – pastori hymyili jälleen – syntyisi kaaos. Kurittomuus pääsisi vallalle, jos vapautta ei rajoitettaisi. Sotaväki on sitä varten, että te nuoret oppisitte järjestyksen tärkeyden.

Eräs esimerkki: Mitä siitä tulisi jos te kaikki saisitte aamulla vuoteita laittaessanne laittaa ne miten itse haluaisitte? Voisitte olla niin huolimattomia kuin haluaisitte. Katsokaas, sitävarten vedetään köysi vuoteiden yli, että lakanat olisivat taitetut viivaan kaikissa sängyissä. Se on niinkutsuttua ojennusta ja ettekö tekin nauti enemmän sellaista siisteyttä katsellessanne kuin hujanhajan olevia vuodepeittoja täynnä olevan kasarmisalin katselemisesta? Ja jos teille joskus ärjytäänkin, niin pitäisi se minun käsitykseni mukaan tapahtua vain lopullisen tarkoitusperän ajamiseksi – kaikessa ojennus. Sehän täällä on ohjelauseena. Senvuoksi on toteltava, vaikka pitäisi purra hammasta.

Kun pastori nousi tuoliltaan, kysyi hän minkälaiset terveiset hän saisi lähettää kirkkoherralle. Pertti vastasi nauraen, että hän kyllä kirjoittaa tarpeeksi usein kotiin muutenkin, mutta jos herra pastori tahtoisi olla niin ystävällinen niin voisihan sanoa, että hän odottaa ensimäistä kotilomaansa kuin kuuta nousemaan.

Pertti tunsi, että hänen edessään seisoi nyt ihminen. Häntä ei upseeri ollut koskaan puhutellut näin ystävällisesti. Pertti tunsi rohkaistavansa ja ajateltuaan nopeasti päätti hän pyytää pastorilta jotain.

– Herra pastori, enkö minä voisi päästä esimerkiksi komppanian valistusohjaajaksi tai johonkin sellaiseen virkaan, joka ei olisi tylsää komentosanojen tottelemista ja kenttäharjoituksissa kääntelemistä ja vääntelemistä. Jotain sellaista.

Kun pastori mietti, tiukentui Pertin perusasento, sillä hän tunsi liikkuvansa luvattomilla vesillä. Tämähän oli kerjäämistä ja hän tunsi punastuvansa. – Teidät komennetaan laivoille kesänajaksi, sikäli kuin minä tiedän. En minä voi sille mitään, mutta senhän luulisi olevan juuri sellaista, josta te pidätte. Saada vetää henkeensä meren suolaa ja tuntea raikkaan merituulen puhaltavan. Eikö niin?

Pertti ilostuu, lyö kantapäänsä vielä kerran yhteen ja pyytää lupaa saada poistua.

Kun kirjaston ovi sulkeutuu pehmeästi hänen takanaan, tuntee Pertti kuin jälleen olisi edessä jotain odotettavissa. Tosin pientä, mutta näissä oloissa, kun hänen levoton mielensä jo on ennättänyt tuskastua ja väsyä, lopullisesti kuitenkin suurta.

Silloin Perttikin tajuaa pihan poikki astellessaan, että sotaväessä muuttuu pieni asia suureksi ja taasen suuri asia pieneksi.

XI

Pertti istui komppanian kansliassa ja teki luetteloa miehistä, jotka komennettaisiin laivoille. Kapteeni oli kumartunut hänen olkapäänsä ylitse kurkistelemaan ja ylisti konseptin siisteyttä. Sitten tuli pataljoonan adjutantti kutsumaan häntä ulos kahville.

Pertti jäi yksin. Hänet oli komennettu koko päiväksi kansliaan auttamaan kirjureita heidän työssään.

Miehet kalisuttivat kivääreitään kasarmisalissa. Oven läpi kantautui puheensorinaa kansliaan. Sitten kurkisti joku varovaisesti ovesta ja kun kapteenia ei näkynyt, kuului riemukas kiljaisu: Monnit tulevat!

Pertti kiiruhti portaisiin. Se oli aivan täyteen ahdettu sinipukuisia matruuseja, jotka työnsivät, huusivat, tyrkkivät ja jälleen nauroivat. Siviilipukuista, nolonnäköistä joukkoa kulki pitkässä jonossa toisen kerroksen kasarmisaliin.

Alokkaat ovat saapuneet! Pertti tiesi yhtähyvin kuin muutkin, että elämän harmauteen saataisiin pariksi päiväksi iloisia valopilkkuja. Riemu raikui portaissa ja pojat painiskelivat ja räyhäsivät kuin mielettömät. Heistä oli tänään tullut vanhoja sotilaita. Tämä oli merkki uuden elämän alkuun.

Matruusit himoitsivat jo mielessään hetkeä, jolloin pääsisivät kiusaamaan tulokkaita. Niin oli heitäkin kiusattu ja he kyllä osaisivat maksaa kaiken samalla mitalla.

Eräs ylimatruusi oli kiivennyt porraskaiteen päälle ja laski liukumalla suoraan alokkaiden joukkoon.

Nämä pakenivat pelästyneinä joka taholle. Jonon yhteys komppanian kanslian kanssa oli katkennut ja kesti vielä tuokion ennenkuin kersantti, joka varmaankin itse olisi ollut mielellään leikissä mukana, palautti järjestyksen.

Sitten tulivat hiljaiset, kainot alokkaat komppanian saliin. Ne, joilla oli tuttuja, saivat jäädä rauhaan. Muilta ryhdyttiin joukolla kerjäämään rahaa ja tupakkaa.

Eräs vanha matruusi oli ennättänyt uhkaamalla ja kiristämällä saada itselleen komeat kahvirahat. Hän tuli Pertin luokse, heilautti seteliä kädessään ja kerskui:

– Minä möin yhdelle monnille oman sänkyni. Sanoin, että pääsen huomenna pois sotaväestä. Se hullu maksoi siitä 100 markkaa!

Kaikki nauroivat haljetakseen.

Tuli sitten ilta, mutta kasarmisaliin ei saatu järjestystä, vaikka aliupseerit hikihatussa juoksivat komentelemassa. Vasta tarkastavan upseerin askelten kopinan kuuluessa rappusissa tiesivät pojat sulkea suunsa. Silloin kahahti salissa ja kantapäät liikahtivat hermostuneena ikäänkuin asentoon valmistautuessaan.

– Huomio! Herra luutnantti, kolmas komppania järjestyneenä iltahartauteen. Paikalla kolme aliupseeria, viisikymmentä miestä ja sata alokasta.

– Hyvä! Komppania, lepo!

Käskyt kuuluvat terävinä. Ne kajahtavat suurista seinistä voimakkaina takaisin ja iskeytyvät mieliin. Pertti tunsi ihailevansa luutnantin vapaata käytöstä.

Alikersantti astuu rivin eteen ja lukee lyhyen rukouksen. Sitten yhtyvät äänet virteen. Miehistöä on kouluutettu virren lauluun ja siksi kantautuukin voimakas ääni kauaksi kaupungille.

– Komppania, asento! Poistukaa!

Alokkaat ryhtyvät etsimään itselleen vuoteita. He saavat ensimäisen yön maata pelkkien lautojen päällä. Kun joku siitä valittaa, tiuskaisee vanha matruusi: "Hotelliinko te luulitte tulevanne!"

Kesti kauan ennenkuin supatus vaikeni. Eräs matruusi, joka ei ollut käynyt kotona puoleen vuoteen, kuiskutteli vierustoverinsa kanssa siitä, oliko tämä mahdollisesti nähnyt yhteisiä tuttuja, jotka tietäisivät kertoa kotikylän asioista.

Pertti nukahti. Hänen viimeisenä ajatuksenaan olivat housut. Olivatko ne hyvässä kunnossa patjan alla? Mistä alusvaatteista puuttui varusmerkit? Huomenna olisi varustarkastus.

Niin tuli jälleen aamu, ilta ja seuraava päivä. Päivät kuluivat yksitoikkoisessa harmaudessa, kenttäharjoituksissa, siivoustyössä ja varusteiden hoidossa. Pertti tunsi vähitellen mukautuvansa sotilaselämään. Hän teki kaiken koneellisesti kuin jo itsekin uskoen, että tämä kaikki on kestettävä.

Koko päivän saattoi häntä kiusata se, että komppanian päällikkö oli häntä moittinut huolimattomasta varusmerkkien ompelemisesta. Seuraavana päivänä hän jo hymähti sille. Mottona oli "Mitä tämä kaikki merkitsee sadan vuoden kuluttua". Siihen oli hyvä vetoutua ja sen taakse saattoi kätkeä huolet.

Kevät oli edistynyt jo niin pitkälle, että kasarmin pihalta oli kaikki lumi sulanut. Vielä oli hiekassa vesilätäkköjä, mutta pian nekin kuivuisivat ja silloin alkaisi ruoho vihertyä.

Pertti odotti jännityksellä komennusta laivoille.

Se tulikin sitten aivan odottamatta. Samassa päiväkäskyssä koroitettiin Pertti ylimatruusiksi.

Sotilaskahvilassa tarjosi Pertti ylennyskahvit parhaimmille tovereilleen. Keskusteltiin varsin kiivaassa äänilajissa siitä, kenen laiva oli paras. Toiset katsoivat joutuneensa suoraan laiskojen paratiisiin, kun pääsivät pienille miinaveneille trallausharjoituksiin. Pertti ilmoitti olevansa komennettu torpeedoveneille. Ne ainakin kulkivat kovaa! Kun vielä pääsisi ruoriin, olisi kaikki hyvin.

Illalla kävi joku kaupungilla ja toi mukanaan puoli litraa spriitä.

Pertti oli illalla kirjoittanut lyhyen kirjeen Elville. Elvi oli jättänyt seminaarin kesken ja odotti pappilassa Pertin vapautumista sotaväestä. Tarkoituksena oli viettää häät heti tämän jälkeen.

    "Minä kerron sinulle hauskan jutun, aloitti Pertti. Kun alokkaat
    saivat vihdoin viimein itselleen kruunun vaatteet ja saivat
    itku kurkussa luopua siviilivaatteistaan, meni viisi poikaa
    piloillaan varuskamarin ovelle pilkkaa tekemään. He olivat
    tallimatruuseilta – sellaisiakin on laivastossa – lainanneet
    suuren kimpun hevosenkenkiä ja armotta työnsivät parin jokaisen
    alokkaan kouraan. Kun alokas, joka oli silmiinsä saakka lastattu
    tavaroilla, ei oikein ymmärtänyt tarkoitusta, eikä olisi
    tahtonut ottaa niitä vastaan, huusivat pojat: Siinä on sulle
    paraatikenkät, mutta naulat saat ostaa itse! Alokkaisiin se meni
    täydestä ja käytävä, jonka kautta he kulkivat komppanian salin
    kirkkauteen, oli täynnä huokauksia. Kun upseerit saivat kuulla
    tästä, nauroivat he haljetakseen. Komppanian päällikkö tuli
    minulta kysymään, keitä ne viisi irvileukaa olivat, mutta minä
    tekeydyin tietämättömäksi. En sanonut sittenkään, vaikka kapteeni
    nauroi ja lupasi ottaa asiasta selvän.

    Mitä muuta hauskaa minä sinulle kertoisin?

    Täällä pidetään tuontuostakin n.k. varustarkastuksia ja auta
    armias, elleivät silloin kaikki valtion tavarat ole tallella
    ja siistinä! Nyt on kuitenkin asianlaita niin, että minä
    en opi pitämään tavaroitani tallella, vaan unohdan ne mikä
    minnekin. Viime tarkastuksen edellisenä päivänä, kun sitä
    jälleen sadattelin ja valmistuin juuri maksamaan puhdasta rahaa
    varusmestarin kautta valtiolle, että saisin puuttuvat tavarat,
    tuli pikkuisen hassahtava tallimatruusi Elias minun luokseni ja
    supatti korvaan, että hän kyllä ne hankkii minulle, jos minä
    annan kympin. Minä lupasin tietenkin sen ilomielin ja totta
    totisesti – seuraavana aamuna oli kaappini aivan pullollaan
    tavaraa. Ovi ei enään edes kunnolla mahtunut kiinni ja kenkiäkin
    oli jo kaksi paria liikaa.

    Elias on aika poika! Hän oli yksinkertaisesti pimittänyt ne
    toisten kaapeista. Kun kysyin häneltä, selitti hän, että "antaa
    vahingon kiertää". Elias väittää kivenkovaan, että jokainen
    täällä vohkii niin paljon kuin ennättää. Sitten hän näyttää
    minulle tylsästi hymyillen pientä rautalangan pätkää, siis
    aivan selvää tiirikkaa, ja kysyi haluanko minä lisää tavaraa.
    Minä annoin hänelle toisen kympin ja käskin hänen korjata liiat
    tavarat pois kaapistani.

    Eihän tämä oikein kaunista peliä ole, mutta mitä siitä. Kun
    kerran minulta on viety, vien minä toisilta. Kyllä tällä oppii
    puoliaan pitämään.

    Muuten – Elias on sama mies, joka sanoi meidän kaikkien
    rakastamalle kommodoorillemme suoraan päin naamaa, tämän kysyessä
    Eliaksen ajaman hevosen ikää, että "kyllä se lienee sivu
    rippikouluiän." Kommodoori nauroi ja tallista ulos päästyään
    selitti upseereille, ettei tuo mies niin hullu ollut kuin
    miltä hän näytti. Siihen vastasivat upseerit, että on niitä
    hullumpiakin.

    Tahdotko kuulla vielä erään jutun Eliaasta, joka ajaa vaunujaan
    pitkin kaupungin katuja. Hän on varmaan mustalaisperua, sillä
    nenä on komea kuin juutalaisen paroonin.

    Alokasaikansa päätyttyä komennettiin Elias vahtiin. On synkkä yö
    ja Elias pelkää hirveästi. Hän tarttuu kaksin käsin kivääriinsä
    ja vapisee pienimmästäkin loiskahduksesta laituria vasten.

    Kapteeni, hyvänahkainen mies, saapuu tarkastuskierrokselle. Näkee
    Eliaan seisovan tiukassa perusasennossa lyhtyjen valossa ja
    karjaisee kurillaan: "Hiuu!" Elias on saada halvauksen pelosta
    ja kun kapteeni tulee paikalle kiiruhtaa Elias selittämään, että
    joku huusi äsken täällä niin hirveästi.

    Kapteeni kuuntelee Eliaksen juttuja. Yö on pitkä ja jollakin
    tavalla on hänenkin saatava aikansa kulumaan. Elias taasen
    puolestaan ei pelkää kapteenia ollenkaan ja juttelee kaiken
    maailman asiat. Vihdoin kapteeni keskeyttää hänen sanatulvansa ja
    kysyy Eliaan kiväärin numeroa.

    Elias ojentaa tyynenä kiväärinsä hänelle ja kehoittaa katsomaan.
    Hän ei näe tässä paikassa ja tältä paikalta ei saa liikahtaakaan.

    – – –

    Älä unohda minua!"

– – –

Sitten Pertti valmistautuu yön juhlaan. Hän riisuu kengät pois jalastaan, hiipii kansliaan ja heittäytyy pöydälle loikomaan. Siinä on paikka, missä hän tietää olevansa turvassa. Kun kerran on iltahuudosta ja nimihuudosta päässyt onnellisesti, saa täällä kanslian rauhassa keikkua vaikka kuinka kovasti. Ryyppikööt muut sängyssään! Pertti päätti puolestaan juhlia punaista viivaansa kaikessa rauhassa parin toverin kanssa täällä.

Kolme uutta ylimatruusia tulee samaten hiipien kansliaan. Yksi on aina vuorossa ja kurkistaa ovesta vuodesaliin. Kun keskustelu ja supatus joissakin vuoteissa käy vartijan mielestä liian äänekkääksi, hiipii hän sinne ja tuo lasin kansliaan. Siellä se kiertää miehestä mieheen.

Pertti on niin innostunut kertomaan seikkailujaan, ettei muista juodakaan. Toiset ähkäisevät tuontuostakin ja kehuvat itseään siitä, että uskaltavat järjestää tämänkaltaisen tilaisuuden keskelle komentoa. Sitten he väittelevät siitä, kuinka pitkä ja kuinka jyrkässä kulmassa ylimatruusin punainen nauha saa olla hiassa. Lopuksi laskevat he kuinka paljon palkka tulee nousemaan ja kun toteavat, ettei se paljon suurempi ole tavallisen matruusin palkkaa, lohduttavat he itseään sillä, että tästä voi vielä nousta alikersantiksi. Kukin kehuu sitä miestä päällystöstä, jonka hän luulee vaikuttavan korotuksen saantiin. Kun lasia ei enään tule hakemallakaan salista, uskovat miehet, että kaikki on loppunut.

Mutta silloin ovatkin kielet jo tahmeat. Korvissa surisee Pertin kertova ääni kuin unilauluna ja uudet vastaleivotut ylimatruusit nukkuvat kanslian lattialle. Pertti, joka on selvä, tuntee vastuunalaisuuden ja ankarien potkujen jälkeen saa hän miehet ylös. Sitten lausutaan vielä muutamia unisia lauseita ja kiivetään takaisin vuoteisiin.

Aamulla ihailevat neljä ylimatruusia itseään peilistä ja kehuvat salavihkaa supattaen muille miehille, kuinka hauskaa heillä oli viime yönä kansliassa.

XII

Lahdella olevat laivat liputtivat innokkaasti toisilleen. Jokaisella komentosillalla heilutti merkinantomatruusi signaalilippuja, jokaiseen mastoon kohosi värillisiä viirejä. Laivue oli saanut lippulaivasta määräyksen lähteä ulkopurjehdukselle.

Komentosillalta kuului vihellys. Vahdissa oleva matruusi juoksi peräkannelta kopisten komentosillan portaiden juureen, löi perusasennon ja odotti, mitä upseerilla oli sanottavaa.

Ankkuri nousi natisten liejusta. Pursimies noitui ja haukkui miehiä siitä, että he eivät osanneet tarpeeksi nopeasti liikkua. Savu tuprusi mahtavana pilvenä kaikista piipuista.

Sunnuntaiaamun rauha oli tullut rikotuksi ja lokit kaikkosivat kirkuen laivan perältä ilmaan. Laskuportaat kirahtelivat, rautakanteen kopisuttivat juoksevat miehet kenkiään ja kaikkialta kuuli teräviä komentosanoja.

Torpeedovene S 2 savusi ensimäisenä ulos merelle. Siellä se odotti vihreässä vedessä käännellen. Kun lippulaiva lipui sen ohitse, tyytyi se nöyrästi seuraamaan sen vanavedessä.

Pertti oli torpeedoveneen ensimäinen ruorimies. Tähän asti olivat hänen toiveensa täyttyneet ja hän tunsi allansa olevaan maailmaan nyt kätkeytyvän iloakin. Hän oli nauttinut keväisistä päivistä, saaristoretkeilyistä. Hänen ruoritaitoaan ylistettiin.

Pertti oli ensimäinen ruorimies ja se tarkoitti sitä, että hänen velvollisuutenaan oli viedä ankkurista laiva ulos väylälle ja jälleen astua ruoriin, kun lähestyttiin seuraavaa ankkuripaikkaa. Kun laivue suoritti vain lyhyitä purjehduksia, oli Pertti tosiasiassa miltei aina ruorissa.

Alla vapisi laivan runko kiihkeänä. Jokainen mies tunsi, että torpeedovene pystyisi kilpailussa jättämään toiset laivat kauaksi jälkeensä. Torpeedovene oli meren vinttikoira, joka vapisi innostuksesta. Vanavedessä sen kyljet vaappuivat puolelta toiselle kuin valittaen sitä, ettei se saanut näyttää parastaan.

Kompassisillalla kiilsi messinki kirkkaana. Tykin ohjauspyörät lähettivät sädekimppuja merelle. Mereltä kimposivat säteet takaisin pyöreisiin hytinikkunoihin.

Keittiössä keitti kokki kahvia. Sen haju kantautui komentosillalle asti. Pertti tunsi olonsa mukavaksi. Oli niin suloisen lämmin, vesi murtui kauniisti keulassa ja edessä olevat saaret tuntuivat leijailevan päivän autereessa.

Lippulaivan sauhu kantautui kauas merelle. Pintaväreelle laskeutui se paksuna kerroksena. Sitten pääsivät auringon säteet tunkeutumaan sen lävitse, tuuli tuli avuksi ja jälleen hohti sillä paikalla auringon kilo.

Kannella, aivan komentosillan portaiden juuressa, istui Pertin ruoritoveri ja valmisteli pelastusveneen ohjausköyttä. Työ kysyi taitoa, merimiestaitoa. Matruusi työnsi nenänsä aivan köydenpäähän kiinni, pyöritteli ja väänteli köyttä, kunnes sitten keksi sopivan alun, mistä pujottamisen alkaisi.

Kapteeni ja ensimäinen upseeri keskustelivat hiljaisella äänellä. Luutnantti viittasi karttaan ja väitti, että edessäolevan reimarin takana on kivi. Kapteeni tiuskasi: "Minä viis välitän sinun korteistasi!" Ja kun torpeedovene saapui paikalle, kurkistivat kaikki kolme, Perttikin laidan ylitse mereen.

Reimari seisoi vakavan suorana. Sen alapää oli limaisen näköinen. Se oli kuin työnnetty meren pohjaan seisomaan ikuisen ajan. Mitään kiveä ei sen takana näkynyt ja kuitenkin oli vesi kirkas, niin kirkas, että miltei näki reimarin juureen asti.

Kapteeni nyökkäsi luutnantille ikäänkuin sanoakseen, että siinä se nyt sitten oli. Mutta luutnantti, joka oli nuori ja kokematon meriasioissa, sanoi:

– Siinä se on sittenkin. Eihän merikortissa voi olla vikaa.

– Kuule, veljeni, minä olen tässä reimarin luona ennenaikaan kalastanut. Siinä on kymmenen metriä vettä ja liejua, mistä nousee kamala haju.

Pertti kiintyi tarkastelemaan kompassia, sillä hänestä tuntui kuin olisi luutnantti ollut vihainen.

Taivas oli pilvetön. Saaren päällä leijaili lokki. Torpeedoveneen kääntyessä salmeen, pakeni pelästynyt vesilintu räpyttäen kaislikkoon.

Joskus oli väylä niin kapea, että miltei saattoi hypätä maihin. Silloin seurasivat molemmat upseerit jännittyneinä ruorin liikkeitä, olivat hermostuneita ja kun laiva ei tarpeeksi nopeasti kääntynyt viittasivat Perttiä äkäisellä kädenliikkeellä ottamaan ruoripyörästä enemmän irti. Mutta Pertti, joka jo oli tottunut laivan kaikkiin oikkuihin, tiesi asiansa ja tähtäili silmillään edessään liukuvan ja kääntyvän metsän reunan merkkejä.

Sitten avautuivat eteen pitkät selät ja ohjaus muodostui vaistomaiseksi. Ruoriratas liikkui silloin tuskin ollenkaan.

Pertti seisoi ja mietti. Hän ajatteli ensi kevättä. Silloin olisi hän jälleen kotona. Elvi olisi myöskin siellä. Pertti huokasi ja hänen kengänkorkonsa naputtivat hermostuneena komentosillan puuristikkoa. Odotus oli sietämätöntä. Kun edes pääsisi lomalle.

Silloin kuului jälleen terävä vihellys. Ankkuri valmiiksi!

Ankkuri katosi rätisten pohjaan. Pinnalle nousi sameaa vettä. Pursimies kiinnitti ketjun, katsahti kelloonsa ja ilmoitti olevan syömäajan.

Miehet ottivat hatut päästään ja tarttuivat ruoka-astioihinsa. Kuuma keitto katosi heidän suihinsa kauhistuttavaa vauhtia. He osoittivat toisiaan lusikoilla, kun astiat olivat tyhjät ja neuvottelivat siitä olisiko viisasta mennä hakemaan enempää.

Pertti laskeutui skanssiin. Hän istui kojuunsa ja kastoi leipäpalan keittoon. Sitten alkoi hän syödä yhä kiihtyvällä nopeudella. Lusikka heilui kiiltäen puolihämärässä, mutta hänellä ei ollut aikaa seurata sen liikkeitä. Riitti, kun sai vain suunsa työnnetyksi sen eteen.

Hän oli päättänyt vuoronsa. Nyt oli aika nauttia elämästä. Hän oikaisi jalkansa peitteen päälle, pisti kädet ristiin vatsalleen ja oli tuokion kuluttua sikeän unen helmassa.

Matruusit, joiden oli alettava kansipalvelus näin sunnuntaipäivänäkin, tulivat alas savukkeita hakemaan. Perttiä katseltiin joukolla. Katseissa oli kateutta, mutta kuitenkin tunnusti jokainen, että Pertti oli suorittanut tänään päivätyönsä hyvin.

– Mahtaa siinä ruorinpyörittämisessäkin olla työtä, selitti eräs.

– Sanovat, ettei siinä nukkumaan jouda. Ainakin silloin, kun kuljetaan Pellingin salmesta läpi.

Mutta Pertti nukkui vanhurskaan unta.

Alhaalta nousi kansireikään nokinen mies, pyyhki likaista hikeä kasvoiltaan ja haukkoi sitten hetken raitista ilmaa ahnaasti. Sitten hän huusi alas:

– Koska me olemme Helsingissä?

Alhaalta kuului höyryn sihinän keskeltä ääni, joka ensin kehoitti siirtymään pois Jumalan auringon edestä sekä toiseksi käski mennä komentosillalle ottamaan auringon korkeutta. Ei kellonlyömää tiedä kukaan. Tuskin lippulaivan kapteenikaan.

Meri heilutti torpeedovenettä tasaisesti. Savu kiemurteli korkeuksiin ja hukkui vähitellen taivaan sineen. Nokinen mies loikkasi kiireesti laidan ääreen kuin jotain katsoakseen ja luotuaan varovan katseen komentosillalle sylkäisi komeasti ja huolettomasti.

Ääni alhaalta puhui:

– Mitä sinä siellä syljeskelet. Näitkö kalan?

– Näin. Ja kun nyt on näin kuuma ja sen selkä oli vedestä ylhäällä päätin vähän sitä sylelläni viilentää.

– Tule takaisin, konemestari ryömii tänne!

Nokinen mies katosi pätsiinsä. Hän sukelsi reikään kuin myyrä koloonsa. Luukku jäi auki.

Pertti tuli haukotellen kannelle. Hän tuijotti ylös aurinkoon, merelle, maihin ja loi sitten kysyvän katseen kapteeniin, joka seisoi komentosillalla ja tuijotti kannella puuhaaviin miehiin.

Herra kapteeni, voisinko minä jo laivalla kirjoittaa loma-anomukseni. Voivat muuten toiset ennättää edelleni.

– Kyllä te pääsette lomalle juhannukseksi. Olkaa huoletta. Minä järjestän sen asian.

Kun kapteenin katse vältti, kiepahutti Pertti itsensä takaisin skanssiin. Hän etsi valoisimman paikan, naputti kynällä pöytään ja hyräili iloista laulua.

Hän pääsisi vihdoinkin kotiin. Elvi olisi vastassa. Kyllä hän ainakin tietää, mihin lomansa käyttää!

Hän aikoi ryhtyä kirjoittamaan kirjettä, mutta katsahti sitten hädissään kojun seinällä riippuvaa kelloa. Aika oli täysi, hänen ruorivuoronsa alkaa. Hän hyökkäsi ulos skanssin ovesta ja törmäsi kovaa pursimieheen, joka luultavasti, kaikkitietävä ja kaikkivalvova kun oli, varmaankin oli tullut häntä hakemaan ruoriin.

– Te olette hyvin epäsotilaallinen yksilö.

Pertti oli jo silloin sillalla. Kapteeni oli myöskin kuullut pursimiehen sanat ja häntä hymyilytti. Pursimies oli kateellinen.

Pertti laski ylhäällä komentosillalla päiviä. Viisi päivää, neljä päivää, kolme päivää. Sitten varmaan alkaa hiilenotto ja silloin ei ennätä ajattelemaan. Se kestää kaksi päivää ja sitten alkaa loma. Siis kolme päivää vielä. Kolme sellaista päivää, jolloin odotus tuntuu pahimmalta. Mutta mitäs niistä.

Kun kaupungin kirkontornit ja savupiiput tulivat näkyviin, oli Pertti valmis tanssimaan komentosillalla.

Merkinantomatruusi tiedoitti laivan tulosta lipuilla merkinantotorniin. Pertti ajatteli peittäessään kompassia purjekangaspeitteellä:

Miksei hän yhtähyvin voinut huutaa, kun se kuitenkin olisi kuulunut. Turhaa koreutta!

XIII

He olivat päättäneet lähteä huvimatkalle.

Pertti kantoi onkivavat veneeseen. Hänen jäljessään kulki Elvi eväskoria raahaten. Sitten ilmestyi nuottakotaan kirkkoherra rouvansa kanssa. He olivat hengästyneitä.

– Me tulemme vanhoiksi, sanoi kirkkoherra.

He lipuivat Puskarin ja Kalevan ohitse. Kalliot vilkuttivat heille paljaita kylkiään, ilmassa kirkuivat lokit ja meri näytti auringossakin autiolta.

Kirkkoherra kysyi:

– Pertti, mihin sinä aiot meidät viedä?

– Ulkokareille. Outooriin saakka, missä suuret ahvenet asuvat.

Elvi taputti ihastuksesta käsiään. Hän pääsisi jälleen onkimaan! Koko kesän aikana oli kirkkoherra vienyt ainoastaan kerran hänet ulkomerelle ja silloinkin vain kalastajien kanssa, jotka eivät puhuneet sanaakaan. Silloin oli hänellä ollut kylmä ja meri oli lyönyt vettä laidan yli.

Nyt oli lämmin. Karien välissä välkkyvä vesi houkutteli. Pertti istui hänen vieressään ja hänellä oli niin hyvä olla.

– Katsokaa Kaijakaria! Lokit syövät sen!

Suuret lokkiparvet leijailivat ulkokarien yllä.

Ilma täyttyi kirkuvista äänistä ja usein kuului valtava läiskähdys suuren lokkiparven samanaikuisesti iskeytyessä veteen. Näytti miltei siltä kuin olisivat lokit hyökänneet saarenkin kimppuun.

– Ole huoletta, eivät ne karia syö. Siellä on varmaankin vain kalaparvi, jota ne ahdistelevat.

Pertti ohjasi veneen ulkokareja kohden. Valittuaan sopivan karin, pyysi hän, että veneessä äänestettäisiin paikan sopivaisuudesta, mutta kun kukaan ei vastustellut, ohjasi hän veneen hietikkoon.

Hiekka narskui heidän jalkojensa alla. Kun Elvi aikoi asettaa eväskorin ruohomättäälle, hyökkäsi Pertti nopeasti paikalle ja kantoi korin kalliolle.

– Sääli ruohoa, rakas. Ne raukat saavat täällä muutenkin taistella olemassaolonsa puolesta.

Pertti ja kirkkoherra onkivat. Elvi keitti kahvia, mutta lupasi aina välillä tulla onneansa koettamaan. Pertti sai ensimäisen ahvenen, toisen ja vielä kolmannenkin. Kirkkoherra pyysi silloin Elviä paikalleen. Hän kyllä auttaisi äitiä kahvin keitossa.

Onkiminen unohtui. Elvi painoi päänsä Pertin olkapäätä vasten. Vapa liukui hänen kädestään veteen. Laineet veivät sen kauemmaksi ja lopulta se katosi kallionkielekkeen taakse.

Heidän edessään levittäytyi meri ulapaksi, joilla ei ollut äärtä. Sen laitimmaisina pisteinä olivat Reposaari ja Säppi, jotka kohosivat kuin solan vartijoina molemmin puolin taivaanrannan suoraa viivaa.

Aurinko valaisi itäreimarin mustaksi tikuksi, joka pyrki korkeuksia kohden. He tuijottivat siihen kuin lumottuina. Meressä ei ollut silmälle muuta kiintopistettä.

– Kerran sumussa eksyin sen lähistölle yrittäessäni ohjata suoraan Reposaaresta Kuuminaisten kärkeen. Äkkiä ilmestyi se sumusta eteeni ja voit kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, että sumu oli siltä kohdalta jättänyt meren pinnan. Reimarin alaosa loisti siinä kuulaan selvänä, mutta yläosa oli kääriytynyt sumuun. Tuntui siltä kuin olisi reimari jatkunut suoraan taivaaseen.

Pertti vaikeni ja silloin he näkivät, kuinka lokki lepatteli reimarin yllä ja putosi sitten sen kuvun päälle istumaan. Siinä se käänteli ja väänteli itseään kuin tuskissaan ja auringon valo leikki sen valkoisilla siivillä. He kuulivat sen kirkaisevan ja sitten se lehahti lentoon kaikoten kauaksi Säpin yläpuolelle.

– Se pelästyi, kuiskasi Pertti.

– Muistatko vielä vaarisi ja äitisi varoituksia. He tietävät, että reimari merkitsee sinun elämässäsi jotain. Minä muistan kaiken nyt ja minua peloittaa.

– Sinä olet pöpö, Elvi. Eihän maailmassa enään kummituksia ole.

Mutta kuitenkin kiintyivät heidän silmänsä yhä tarkemmin seuraamaan aaltojen leikkiä itäreimarin luona, eikä heistä kumpikaan uskaltanut puhua. Viimein he havahtuivat, sillä kirkkoherra kuului huutelevan kahville.

Pappilan rouva oli asettanut esiliinan eteensä ja kaatoi kahvia kuppeihin. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa. Kirkkoherra valitti leiniä ja silloin Elvi toi hänen jalkojensa ympärille peitteen.

Pertti kertoi Elvin pelosta ja siitä, että lokki pelästyi itäreimaria. Elvi keskeytti hänet ja kertoi Pertin näyistä.

Kirkkoherra väitti, että kylän hullu taikausko oli tarttunut jo heihinkin. Sitten hän kysyi Pertiltä muistiko hän vielä lapsuusaikansa nimeä.

Pertti laski kupin nauraen kädestään ja ennenkuin kukaan ennätti estää oli hän jo hietikolla heittelemässä kuperkeikkoja huutaen vähäväliä: Minä olen Antikristus!

Kellään ei ollut halua nauruun.

Perttikin häpesi villiytymistään. Kirkkoherra halusi, että lähdettäisiin kotiin.

Pertti saattoi heidät pappilaan saakka. Laiturille tullessaan kääntyi hän nopeasti ympäri, sillä takaa kuului Elvin kutsuva ääni. Hän oli saanut kirkkoherralta luvan tulla Preiviikiin.

Moottorissa oli tänään tavallista enemmän vauhtia. Kuohu lenteli kauas aalloille. Pertti kääri peitteen Elvin hartioille. He istuivat mietteissään.

– Oletko säilyttänyt kaikki kirjeeni? kysyi Pertti viimein.

– Miltei kaikki. Ne ovat pöytälaatikossani ja minä luen niitä vieläkin. Missä sinä minun kirjeitäni säilytät?

– Ne ovat täällä. Pertti näytti rintaansa, minne puseron ja ihokkaan välille oli kätketty lompakko.

– Nyt me ajamme itäreimarille ja katsomme, mikä peloitti lokin lentoon. Minua haluttaa hieman tutisuttaa sitä kiusanhenkeä.

Pertti kumartui ja veti istuinlaatikosta kiikarin esiin. Sillä kampasi hän meren selän ja päätyi lopuksi kaukaa kuumoittavaan pisteeseen.

Piste läheni lähenemistään. Kun vene saapui itäreimarin luo, käänsi Pertti ruoria niin, että he nyt ajoivat suoraan sen päälle. Viime hetkessä hän pysäytti moottorin ja antoi veneen lipua puolen mittaansa reimarin ohi.

Elvi oli noussut seisomaan ja yritti tarttua reimariin kiinni. Se oli limainen ja Pertti sai viime hetkessä hänet vedetyksi laidan sisäpuolelle.

Elvi oli kalpea. Hän huohotti pelästyksestä ja pyysi, että Pertti veisi hänet Preiviikiin.

Pertti tarttui vihoissaan reimariin, löi sitä nyrkillään ja sitoi sitten veneen köydellä kiinni siihen. Hän otti istuinlaatikosta luotausköyden ja laski luodin aivan reimarin viereen.

Luoti putosi pohjaan ja Pertti laski solmuja.

– Yhdeksän metriä, ilmoitti hän. Sitten kiskoi hän nopeasti luodin ylös ja pudotti sen jälleen. Hän kuunteli, mutta veneeseen ei kantautunut kuin köyden sihahdus.

– Ei siellä ainakaan aarrearkkua ole. Tuskin on muuta kuin hiekkaa.

Elvi tarkasteli käsiään, joihin oli tarttunut limaa sekä valkoista väriä. Uudelleen pyysi hän Perttiä viemään hänet täältä pois.

Pertti irroitti köyden, sai moottorin jälleen käyntiin ja kääntyi katsomaan loittonevaa valkoista seivästä. Hän pui sille nyrkkiä, mutta nauroi sitten ja selitti takatuhdolla kyyröttävälle Elville, että heidän täytyi varmaankin olla hassuja, kun seikkailevat täällä kummituksia ja aarteita hakien.

Elvi oli vaiti ja Pertti näki, että hän itki.

– Mitä sinä ikävöit? Siitäkö suru, että minä lähden huomenna pois?

Elvi vastasi jotain, mutta tuuli vei hänen sanansa.

Preiviikissä odotti heitä lämmin kahvi.

Pertti katseli Elviä. Hän muisti heidän ensitapaamisensa. Silloinkin loisti aurinko Elvin tukkaan, silloinkin sykki hänen sydämensä kiivaasti.

Hän kiiruhti avaamaan ikkunan. Tuulenhenki lennätti Elvin hiukset hajalleen. Hänen päänsä päälle muodostui sädekehä ja silloin huudahti Pertti:

– Mutta sinähän olet pyhimys! Minä olen Antikristus ja sinä olet pyhimys. Eläköön!

Elvi nauroi.

Kun pehtori tuli sisään kysymään, tarvitsiko isäntä mitään viemisiä sotaväkeen, istuivat Elvi ja Pertti ikkunalaudalla ja katselivat auringon leikkiä lahdella. Elvi näytti niin hennolta, että pehtori sitten myöhemmin kertoi väentuvassa nähneensä auringon paistavan hänen lävitseen. Siitä tulee heikko ja hauras rouva tähän taloon, vakuutti hän.

– Me olemme olleet merellä koko päivän.

Pertti katseli häntä pitkään, kallisteli päätään ja väitti, että Elvi oli tullut ruskeaksi kuin neekeri.

– Minä tahdon mennä valkoihoisen kanssa naimisiin, jotta pese pois ahava kasvoiltasi ensi kevääksi.

– Kyllä se lähtee jo ikävänkin ajamana. Minusta tulee talvella ikävästä kalpea. Minun silmäni suurenevat ja sitten sinä saat vaimon, jolla ei ole päässään muuta kuin kaksi suurta silmää.

– Sinä et saa itkeä, Elvi.

– Täällä on niin ikävä. Tulee talvi ja sinä tuskin pääset jouluksikaan kotiin.

– Tule sinä Helsinkiin jouluksi!

He innostuivat molemmat ajatukseen. Pertti ehdotti, että Elvi pistäytyisi pariksi päiväksi jouluostoksille Helsinkiin ja Elvi lupasi pyytää siihen kirkkoherralta lupaa.

– Minä pyydän päivälomaa. Menemme Korkeasaareen ja minne vain.

He elivät tämän matkan suunnitteluissa niin innostuneina, että Pertti tuskin muisti ottaa jäähyväisiä Elviltä.

– Puoli vuotta, sanoi Elvi.

– Puoli vuotta, huusi Pertti kaukaa veräjältä.

Kääntyessään rantatiellä näki Pertti kirkkoherran, pappilan rouvan sekä Elvin huiskuttavan nenäliinoilla hyvästiä.

He seisoivat portailla ja heidän kasvoistaan loisti hellyys.

XIV

Sotasatamassa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä. Vasarat lauloivat iloista lauluaan, sireenit ulvoivat kuin hengenhädässä, merkinantoliput liehuivat komentosilloilla, upseerit juoksentelivat laivasillalla ja muonamestarit kannattivat suuren määrän leipää laivoihin.

Rannikkolaivue valmistautui kesän pisimpään purjehdukseen. Tarkoituksena oli vierailu kaikissa Pohjanlahden satamissa. Pertti kuuli, että matkalla mahdollisesti poikettaisiin Reposaaressakin. Hän kirjoitti siitä Elville, mutta varoitti häntä samalla uskomasta lupaukseen liiaksi, sillä kaikki olivat vain huhupuheita eikä kukaan ollut lopullisesta matkasuunnitelmasta aivan varma.

Miehet puhdistivat iloisina työalueitaan. Sotilaskanttiinissa kerrottiin, että rannikkokaupunkien ihmiset valmistautuivat juhlallisiin vastaanottoihin ja että matruuseja pidettäisiin kuin prinssejä. Ne pojat, jotka eivät päässeet mukaan, kadehtivat sydämestään onnellisia.

Laivaston oli täyttänyt ylpeyden henki. Nyt näytettäisiin, että laivaston laivat saattaisivat kulkea syviäkin vesiä.

Miehet tunsivat kuin kasvaneensa. He tiesivät, että matkalta palatessa heitä katseltaisiin toisin silmin. Heillä olisi talvi-iltoina kertomista taisteluista myrskyjen kanssa, rannikkokaupunkien tytöistä ja juhlallisista vastaanotoista. Rannikkolaivueen miehet malttoivat tuskin mennä iltalomilleen kaupungille, sillä skanssin jutut iltaisin olivat innoittavia.

Pertti puhdisti kompassipeitteen hohtavan kirkkaaksi, katsoi, että signaaliköydet olivat paikallaan ja manaili sitä, että lähtöä viivästytettiin.

Vihdoin kohosivat lippulaivan viirit merkiksi siitä, että laivueen oli valmistauduttava kulkuun. Kuin yhteisestä komennuksesta heitettiin köydet irti ja niin oli laivue jo hetken kuluttua pyrkimässä avomerelle. Viimeinen tervehdys vaihdettiin merkinantotornin kanssa, mistä liputettiin onnentoivotus.

Pertti oli valmistautunut pitkiin ruorivuoroihin ja niin kävikin. Hän veti päällystakin kiinteämmin ympärilleen, sillä syksyn tuulet löivät vinhasti kasvoihin. Miehet olivat pukeutuneet villapaitoihin ja upseerit työntäneet kaulaliinan kauluksensa ylle.

Vauhti oli hyvä ja torpeedoveneet, jotka seurasivat lippulaivaa ottivat vettä kannelleen. Miehet saivat tuntea meren tuntua ja mieliala oli uhmaavan rohkea. Nuoret värvätyt matruusit, jotka olivat tulleet sisämaasta suolaisen meren rannalle, katselivat jännittyneinä suuria aaltoja, jotka miltei ylettyivät savupiippuihin asti. Tuuli oli navakka ja heitteli joskus pärskyä komentosillallekkin.

Niin jouduttiin vuoroin suojaisissa paikoissa höyryten, vuoroin ulkomerellä keinuen Turun saaristoon. Siellä ankkuroitiin, signaaliliput kohosivat jälleen mastoihin ja sana kiersi laivasta laivaan.

Päällystö kokoontui neuvottelemaan.

Miehistö saa määräyksen vuoteisiin. Kansivahti työskentelee vielä hetken ja sitten kuuluvat vain tasaiset askeleet laivojen kansilla.

Laivue on levossa.

Aamulla jatkuu matka. Ilmapuntari on laskenut ja meren täyttää valkoinen vaahto. Aallokkokin on nyt niin kova, että miehet sairastuvat.

Lippulaivan perä vaahtoaa ja kohoaa tuontuostakin ilmaan. Pertti näkee sen potkurin pyörivän vimmattua vauhtia ilmassa. Sitten kuuluu kuin raskas huokaus ja potkuri laskeutuu veteen. Meri meuruaa, tuuli vinkuu mastoissa ja savua lentelee silmille, niin että on tukehtua.

Eteenpäin! Kurssi pohjoista kohden! Kaikki, jotka liikkuivat kannella, tekevät sen nyt henkensä kaupalla, sillä meri pesee kantta raivoisalla voimalla. Kun vahdissaoleva upseeri yrittää lähettää sanan kapteenille alhaalla, täytyy sananviejän ryömiä niljaista kantta pitkin ja tehdä äkillisiä syöksyjä pysyäkseen kannella. Meri huuhtoo matruusin kasvoja ja hänen kasvoilleen leviää kuoleman kauhu. Silloin karjuu luutnantti komentosillalta kehoittavia sanoja hänelle ja hän yrittää uudelleen.

Pertti ei uskalla katsella taakseen. Meri on nyt niin harmaa, että kompassiakin on jo vaikea eroittaa. Pimeys tunkee päälle. Se merkitsee mustaa yötä.

Iltapäivän hämärässä kuuluu kannelta huutoa. Kapteeni juoksee huutaen, kuin itseään kehoittaen, perältä komentosiltaa kohden. Hänen perässään hoippuu signaalimatruusi, joka nyt vasta uskaltautuu takaisin. Kapteeni on kehoittanut häntä menemään takaisin skanssiin, sillä komentosillalla ei häntä tänä yönä tarvita. Matruusi tottelee ja yrittää raivoisasti tempoa skanssin ovea auki.

Sisältä kuuluu kumeita kolahduksia. Joku raoittaa ovea ja silloin puikahtaa matruusi sisään. Meri juoksee hänen jälessään, mutta ovi on kiinni ja vesi palaa kuohuen takaisin mereen.

Kapteeni on saapunut komentosillalle ja luutnantti vetää helpotuksen huokaisun. Iltapäivä, oli ollut märkä. Hän vakuuttaa sitä yhä kasvavalla innostuksella kuin omaa kurjuuttaan valitellen. Mutta sitten näkee hän kuinka kapteenin takilta valuu vesi virtanaan ja lakkaa valittamasta.

Kapteeni tuijottaa eteensä. Hän sitoo vettätippuvan kaulaliinansa vieläkin tiukemmin pään alaosan ympärille, kuroittaa päänsä kompassilyhdyn valoon ja katsahtaa sitten Pertin kasvoihin.

Pertti seisoo tyynenä. Hänen öljytakkinsa on mustankiiltävä ja kasvot ovat aivan märät. Meren pauhu on niin voimakas ja tuuli huutaa niin kirkuvasti, ettei Pertti kuule kapteenin sanoja. Viimein eroittaa hän, että kapteeni kysyy alhaalla olevien miesten vointia. Pertti huutaa vastaan, että kyllä ne jaksavat mainiosti.

– Merikipeitä siellä kyllä ollaan, mutta ei siellä pelätä!

Ääni hukkuu pauhuun, mutta kapteeni on kuitenkin ymmärtänyt, ettei kukaan valita. Hän koettaa itsekin hymyillä, mutta hymy on väkinäistä. Hän laahaa itsensä kaiteesta kiinnipitäen luutnantin luokse. He viittilöivät toisilleen, sillä ääni ei enään kanna askeltakaan.

Silloin tulee suuri meri suoraan edestä ja nostaa torpeedoveneen keulan miltei suoraan pystyyn. Alhaalta kuuluu voimakasta kolinaa.

Pertti tarrautuu lujasti kiinni ruoriin. Hän näkee kuinka kapteeni kaatuu luutnantin syliin ja kuinka he yhdessä riuhtovat päästäkseen irti köysisotkusta.

He ovat kolmisin kannella. He tietävät, että yön tullessa ei kukaan uskaltaudu kannelle. Se olisi surma.

Miehistö on kuin loukussa. Alhaalla pannuhuoneessa hikoilevat miehet lentelevien kipinöiden polttaessa paljasta ihoa. Konemestarikin on riisunut itsensä miltei alasti. Lämmittäjät eivät jaksa enään ajatella. He tajuavat vain sen, ettei kukaan voi tulla heitä vuorostansa vapauttamaan. He ovat loukussa, mutta he purevat hammasta ja heittävät hiiliä kauaksi hehkuvaan pätsiin.

Radiohytissä etsii kersantti epätoivoisesti yhteyttä toisten laivojen kanssa. Hän tietää, että laivat ovat lähellä toisiaan, mutta myrsky on varmaankin vikuuttanut antennia. Hän kuuntelee ja siinä samassa iskee aalto jälleen jymähdyttäen hänen hyttinsä seinään. Hänen yläpuolellaan sinkoilee eetterissä salamoita ja hän tuntee koko maailman olevan ympärillään. Kuitenkin on hän yksin eikä uskalla lähteä hytistään toisten luokse.

Komentosillalla tuijottaa luutnantti edessä hoippuvan laivan merkkivaloja. Hän huomaa, että sieltä lähetetään morsemerkkejä lampulla ja hän koettaa kiihkoisasti saada niistä selvää.

Hämärä on jo muuttunut pimeydeksi. Kuohu hajaantuu hetkeksi ja silloin nähdään torpeedoveneestä, että lippulaivan morselamppu syttyy ja sammuu kiivaassa tahdissa.

Lippulaiva hakee yhteyttä!, huutaa luutnantti kapteenin korvaan. He tuijottavat yhä tarkemmin edessä hyppivään valoon ja luutnantin sormet hapuilevat hermostuneena morsenappulan päällä.

He tajuavat, että kysytään tilannetta laivoilla. Edessä ja takaa välkähtää ja kuohujen läpi lentää pimeään yöhön hermostuneita selostuksia. Sitten peittyy lippulaiva yöhön. Hetkisen on kaikki pimeätä.

Pertti katsahtaa taakseen ja näkee, että savupiipuista nousee kipinöitä. Hän näkee kauhukseen, että aallot räiskyttävät vesimassoja niin korkealle, että vettä lentelee jo piippuihinkin.

Silloin hän pelkää, pelkää ensimäisen kerran ja viittaa kapteenia luokseen. Kapteeni tulee ja Pertti osoittaa taakseen sanattomana pelosta.

Morselamppu välkähtää kerran, toisen. Se säpsähdyttää alituisesti eikä sen vilkkumiseen totu. Kapteeni kurkistaa perälle ja kutsuu luutnantin luokseen.

Jälleen nousee meri komentosillan tasolle. Hurjalla voimalla se repii komentosiltaa ympäröivän purjekangassuojuksen rikki ja täyttää sillan vedellä. Jokainen tarrautuu kiinni lähimpään tukeen ja Pertti odottaa viimeistä hetkeä.

Laiva huojuu ja ryskyy. Alhaalta kuuluu räiskettä ja repivää rätinää. Pelastusvene murtuu ja katoaa palasina lennellen yöhön.

Luutnantti pyyhkii vettä kasvoiltaan. Hän on saanut huumaavan iskun päähänsä ja koettaa selvittää itselleen paikkaa, missä hän on.

Silloin kuuluu kapteenin huuto terävänä:

– Lippulaiva antaa hajautumiskäskyn! Katsokaa! He näkivät, miten taivasta piirtelevästä valokaaresta eroittui pitempiä ja lyhyempiä välähdyksiä.

Kapteeni oli kalpea. Hän kumartui merikorttilaatikon puoleen ja veti siltä esiin pinkan märkiä kortteja. Luutnantti sai suurella vaivalla taskulampun esiin.

Sitten vetäytyivät he liukuen ja luisuen Pertin luokse. Kapteeni osoitti sormellaan paikkaa kortilla. Hän huusi:

– Asemamme!

Sitten siirtyi sormi tahmeana eteenpäin ja pysähtyi erään nimen viereen. Pertiltä pääsi käheä huuto: – Sehän on Reposaari!

XV

Kello oli silloin 7,40.

Pertti näki luutnantin ja kapteenin jälleen neuvottelevan kiihkeinä. Pimeästä tunki esiin kompassilampun valoon viittaava käsi, yhtä nopeasti se vetäistiin pois ja kohinan läpi kuului kirkuvaa huutoa.

Sitten nojautui luutnantti kompassiin ja osoitti Pertille, että hänen tulisi mennä alas kannelle hakemaan yhteyttä miehistön kanssa.

Kapteeni ojensi kätensä ja tarttui luutnantin takinliepeeseen kiinni. Sillä tavalla vetäytyi hän liukastuen ja kompastellen kompassin ääressä seisovan ryhmän luo. Hän huusi:

– Luutnantti ottaa ruorin! Menkää alas radiohyttiin ja sanokaa S.O.S. Menkää skanssiin ja huutakaa miehille, ettei ole mitään hätää. Menkää, menkää – – –

Hänen sanansa hukkuivat rätinään. Komentosilta uhkasi murtua heidän allaan. Alhaalta kuului huutoa.

Pertti kääntyi ympäri ja yritti kuohujen välistä eroittaa paikkaa, mistä pääsisi tunkeutumaan läpi.

Koko kansi, sikäli kuin hän saattoi nähdä, oli meren peitossa. Aallot lyöttäytyivät toistensa päälle ja pusersivat raivolla jokaista koholla olevaa esinettä kannella. Kun torpeedovene joskus kohosi suuremman aallon harjalle, saattoi musta, niljainen kansi hetkeksi paljastua lyhtyjen valoon, mutta sitten kiehui ja porisi vesi kahta suuremmalla raivolla.

Pertti riisui päällystakkinsa. Se olisi vain tiellä. Odottaen sopivaa hetkeä hän kumartui notkeana miltei polvilleen ja tarttui lujasti portaan kaiteisiin kiinni. Kun laiva oli silmänräpäyksen ajan vaakasuorassa asennossa, liukui hän kannelle veteen.

Tuskin Pertti itsekään tajusi, miten hänen matkansa onnistui. Päästessään radiohytin luo tunsi hän kätensä veriseksi. Päätä pakoitti, sillä joku irtonainen rautakappale oli leijunut vedessä ja kolahtanut vasten hänen kasvojaan. Tuuli oli vielä hytinkin suojassakin niin voimakas, että se pieksi kauluksen liepeitä huumaavalla rätinällä.

Tämä oli hornan kita!

Radiohytin pyöreästä ikkunasta näki Pertti, miten koneen ääressä huojuva kersantti koetti pelastaa lattian vedessä uiskentelevia koneenosia. Hytissä vallitsi kaaos, sillä vaatteetkin olivat sekautuneet lattialla ajelehtivaan sotkuun.

Pertti takoi voimakkaasti paksuun, himmeään lasiin.

Kersantti havahtui ja nähdessään Pertin vertavuotavien kasvojen keinunnan lasin toisella puolella levisi hänen kasvoilleen kauhistunut ilme.

Hänenkin suupielistään vuosi verta ja hän tunki kasvonsa aivan ikkunaan kiinni. Pertti toisella puolella koetti hitaasti lausua kirjaimia: S-O-S-S-O-S-S-O-S.

Kersantti tuntui ymmärtävän. Hänen suunsa teki aivan samat liikkeet. Sitten puisti hän päätään ja ojensi kätensä lattialla olevaa kaaosta kohden.

Pertti nyökkäsi päällään ja toisti yhä edelleen: S-O-S...

Laiva kallistui jälleen ja silloin Pertti näki, että kersantti oli koko ajan painanut lähettäjän vipua. Hätähuuto, avunpyyntö kaikui jo ilmassa. Suuri aalto tuli ja löi Pertiltä jalat pois alta. Hän tarrautui ovenripaan kiinni ja silmänräpäyksen jälkeen liukui keskelle kannen meuruavia aaltoja. Aallot auttoivat häntä eteenpäin ja nyt vasta huomasi Pertti, että laiva oli käännetty.

Aallot tulivat kuin takaa-ajaen. Pertti oli silloin jo skanssin oven ääressä ja voimansa ponnistamalla äärimmilleen sai hän hypättyä syrjään. Aalto heittäytyi skanssin ovea vasten, korisi ja kuohui, mutta ovelle se ei mitään voinut. Sitten yritti se imaista Pertin mukaansa. Pertin loukkaantuneesta kädestä pursui veri ja hän tunsi kuinka se valui lämpimänä hänen hihaansa.

Hän oli polvistuneessa asennossa ja riippui siinä hetken ajan. Hänen käsiään pakoitti, pää oli raskas ja epätoivo valtasi mielen.

Hän yritti yhdellä kädellä tuesta riippuen potkia skanssin ovea. Viimein se avattiin, mutta kun ei edessä näkynyt muuta kuin vettä, vetäistiin se jälleen kiinni. Pertti potkaisi uudelleen.

Silloin ovi avautui ja Pertti ryntäsi sisään eteensä katsomatta. Hän tunsi putoavansa. Takaa kuului voimakas metallin kilahdus. Ovi oli jälleen kiinni.

Miehet seisoivat ja tuijottivat häneen sanattomina. He seisoivat vaahtoavassa likaisessa vedessä. Skanssiin oli päässyt vettä runsaasti. Se oli kuohunut kuin kerma kirnussa täällä jo monen tunnin ajan. Patjat ja pelastusvyöt olivat hujanhajan vaahdon keskellä. Eräs miehistä makasi suullaan vedessä. Toiset olivat ryhmittyneet hänen ympärilleen ja Pertti näki, että vedessä makaava oli kuollut.

Skanssissa oli ilma tukahduttava. Pertti, joka tuli raittiista tuulesta, tunsi sen kuristavan kurkkua. Sitten hän huusi kovalla äänellä:

– Onko täällä mitään hätää?

Sanat kaikuivat kumeasti seinissä. Miehet puhkesivat yhteen ääneen puhumaan. He huusivat ja koettivat voittaa toistensa äänet. Pertti huusi yhä uudelleen kysymystään.

Silloin tuli hänen ruoritoverinsa esille ja veti Perttiä taaemmaksi. Hän kertoi huutaen, että yksi pojista oli tupertunut pyörtyneenä pahoinvoinnista lattialle veden sekaan. Hän oli lyönyt päänsä ja sitten hukkunut veteen, ennenkuin kukaan ennätti ryömiä hänen luokseen.

– Me olemme olleet hullun myllyssä! huusi hän. Meitä on pidetty täällä miltei ylösalasin!

– Pelkäättekö te? Kapteeni kysyy pelätäänkö täällä?

Miehet huusivat jälleen yhteen ääneen. Erään nuoren värvätyn matruusin ääni voitti kimeämpänä toiset. Pertti kuuli.

– Ei pelätä! Täällä tulee ruumiita, mutta ei pelätä!

Pertti huusi: Ei meillä ole mitään hätää. Pysykää rauhallisina!

Laiva tuntui nyt kuin pysähtyneen keinunnassaan. Loiske terässeiniä vasten hiljentyi samassa hieman ja Pertti kuuli oman äänensä kantavan ihmeen selvästi:

– Koettakaa saada ruumis pois. Me pääsemme pian maihin. Sitten hän lisäsi:

– Mastot ovat vielä pystyssä, joten, pojat, ei meillä ole mitään hätää.

– Ei täällä pelätä! huusi sama kimeä ääni.

Silloin kuului nurkasta huuliharpun soittoa. Matruusi istui siellä kojun laidalla, piti toisella kädellä laidasta kiinni ja puhalsi täysin keuhkoin.

Toiset nauroivat, toiset huusivat ja Pertti tunsi muiden mukana huutavansa. Hän oli odottanut näkevänsä kauhistuneen, vapisevan joukon, mutta täällähän oli koko ajan pidetty hauskaa.

– Tuo on soittanut koko yön, ilmoitti ruorimatruusi.

– Minä menen takaisin ylös ja ilmoitan, että täällä jaksetaan hyvin. Ukko on huolestunut kovasti. Hänelläkin on reikä päässä, luutnantilla kaksi. Komentosillasta on vain rääsyt jäljellä.

Yhdellä hyppäyksellä oli Pertti portaiden päässä. Hän tuki itseään jaloilla ja viittasi kädellään suoraan eteenpäin.

– Me tulemme pian maihin! Me menemme helvetillistä vauhtia!

Sitten loi hän silmäyksen lattialla makaavaan ruumiiseen ja tempaisi oven auki. Tuuli työnsi valtaisen vesipisarakuuron hänen silmilleen. Hän oli tukehtua.

Ovi pamahti kiinni niin kovalla äänellä, että Pertti pelkäsi sen murtuvan. Tuuli pusersi ovea kiinni ja Pertti tiesi, että yksi mies ei sitä nyt millään saisi auki.

Kun torpeedovene painoi keulansa syvälle mustaan veteen, kiipesi Pertti ylös sillalle.

Hänen silmänsä olivat jo tottuneet pimeään. Hän näki luutnantin hahmon seisovan suorana ruoripatsaan ääressä. Luutnanttiin nojautuneena oli kapteeni ja Pertti näki, ettei hän kunnolla pysynyt enään jaloillaan.

Väsymys! ajatteli Pertti. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, näki hän että kapteenin kasvot olivat veressä ja että kauluksen alta pisti esiin verinen kaulaliina.

Luutnantti huusi:

– Se tapahtui käännettäessä.

Pertti ilmoitti nyt lyhyesti, että alhaalla skanssissa makasi yksi mies kuolleena.

Kapteeni havahtui. Hän oli sortua luutnantin otteesta, mutta tämä kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Pertti kuuli, että hänen äänessään oli tuskaa kun hän huusi:

– Miten se tapahtui?

Pertti kumartui lähemmäksi. Silloin heitti aalto hänet kauaksi ruorin luota ja kesti kauan, ennenkuin hän pääsi jaloilleen.

Hänen pukunsa oli repeytynyt monesta kohden. Hänen poskeaan pakoitti, mutta jälleen ruorin luokse päästyään tunsi hän uhman hengen nousevan mieleen.

– Sairaalaan! huusi hän ja näytti poskeaan.

Hän hymyili ja silloin levisi hymy myöskin luutnantin kasvoilla.

XVI

Oli tullut yöstä aamu ja aamusta päivä, mutta aurinkoa ei Jumala tänään lähettänyt heidän viimeistä matkaansa kirkastamaan. Torpeedovene laski mäkeä kiihkeätä vauhtia, sen mustat kyljet valuivat vettä ja savupiipuista lenteli kipinöitä vielä kauan aamullakin.

Meren oli peittänyt hämärä pilvi. Siitä satoi hienoa tihkua raivoissaan lentelevän kuohun päälle. Vesipisarat yhtyivät ylhäällä ilmassa ja putosivat sitten meren rikkoutuneelle pinnalle.

Laiva sai kamppailla viimeisen kamppailunsa yksinään. Radio oli laulanut jo aikaisin aamulla: "Tuleeko pian apua?" ja sitten toistui hätämerkki kuohun keskeltä, joka sauhun tavoin kohosi nyt pilviin asti.

Maata!

Pertti näki sen ensimäisenä. Hän huudahti ja viittasi kädellään eteenpäin.

Säppi!

Pertti huusi ilosta. Kapteeni kuuli sen ja loi häneen kysyvän katseen.

– Me olemme aivan kotiportilla, huusi Pertti, joka nyt oli kiihkeän iloinen.

Oli puolenpäivän aika.

Aallokko oli kasvanut entistä voimakkaammaksi. Pertti oli pyytänyt, että hänet sidottaisiin ruoriin, sillä vesi huuhteli hänet usein miltei irti ruorin nappuloista. Luutnantti oli köyttänyt hänet signaaliköysien kappaleilla lujasti kiinni. Pertti tunsi olevansa osa laivaa.

Oli mahdotonta pysyttää torpeedovenettä kurssillaan. Sen keula suuntautui milloin ulkomerelle, milloin Säppiä kohden. Pertti puri hammasta ja katsoi väsynein silmin, miten majakan torni, joka tuontuostakin sukeltautui esiin hämäryydestä, vapisi ja taipui, kuin olisi tuuli sitä ravistellut.

Pertti yritti yhä uudelleen kääntää laivaa Reposaarta kohden. Se oli turhaa.

Hän ponnisti lihaksensa äärimmilleen ja painoi ruoria ruumiillaan. Nyt se totteli ja laiva rupesi hitaasti nousemaan tuuleen. Tuuma tuumalta se nousi.

Harmauden keskeltä nousi hirveä aalto. Pertti kyyristyi ja koetti kääntää laivan keulan sitä vasten. Liike oli liian myöhäinen, niin nopeasti ei torpeedovene sentään noussut aaltoa vastaan. Vesivuori kaatui komentosillan päälle.

He seisoivat kaulaa myöten vedessä. Pertti sulki silmänsä.

Kun hän palasi tietoisuuteen, näki hän luutnantin, joka epätoivoisena riuhtoi itseään vapaaksi jätteiden sotkuista. Hän sai sitten kätensä irti.

Kapteenin oli meri vienyt.

Seuraavat hetket olivat kun painajaisunta. Luutnantti näki edessään Viasveden lahden kuohut ja huusi Pertille, että hän kääntäisi suunnan jälleen Reposaarta kohden.

Pertti väänsi ruoria.

Ristireimari!

Tässä oli hänen ristinsä, Elvin risti. Eikö Elvi ollut kerran pelästynyt sen nähdessään? Pertin silmät kyyneltyivät.

Tuuma tuumalta lähestyttiin ristireimaria. Pertti koetti väistää sitä, mutta torpeedovene ajoi sen päälle. Se katkesi ryskyen moneen osaan.

Luutnantti ei katsonut enään eteensä. Hän oli kääntänyt katseensa alas. Hän oli rintaansa myöten vedessä ja hänen silmissään oli alistuva ilme.

Yhä eteenpäin!

He olivat ainoat kannella. Alhaalla kiehui elämä. Siellä odottivat miehet kuin loukkoon ajetut rotat kuolemaa.

Ilma mahtoi olla tukahduttava siellä alhaalla. Pertti tunsi pahoinvointia.

Hän muisti ruumiin, joka nyt varmaan kieri likaisessa vaahdossa. Soittikohan matruusi vielä huuliharppua?

Pertti näki edessään itäreimarin.

Hän katsahti rantaan. Kuuminaisten niemi oli valkean, lentelevän vaahdon peitossa. Vihreä metsä koetti työntäytyä vaahdon läpi, mutta ei jaksanut.

Pertti katsoi itäreimaria ja silloin valtasi hänen mielensä syvä rauha. Hän muisti vaarin, muisti äidin, jotka olivat viitanneet Outoorin reimaria kohden ja olleet varoittavan näköisiä.

Hän oli nyt tässä. Ottakoon Herra nyt hänet äidin, isän ja vaarin luo. Hän oli valmis.

Suuri vuori kohosi laivan ja taivaanrannan väliin. Se oli enne kuolemasta.

Kuin unen keskeltä näki Pertti itäreimarin vaappuvan vaahdossa ohitse. Se vapisi kuin vihassa.

Toinen valtava vesivuori pimensi taivaan heiltä.

Jumalan sormi työnsi sen heidän päälleen. Hitaasti ja lempeästi se nousi. Vieläkin lempeämmin kuohui vesi kaatuneen laivan kyljissä.

    Meri on niin suuri,
    Venhe on niin pieni,
    Herra, armahda meitä!

XVII

Kylällä kerrottiin, että pappilan Elvi-neiti kuljeskelee öisin pitkin rantoja huutaen ja valittaen. Hänen tukkansa on hajalla ja hän kompastelee pimeässä polvensa veriin. Kirkkoherra on miesten kanssa ollut häntä hakemassa pois.

Preiviikin pehtori on ollut Viasveden pohjukassa keräämässä haaksirikkoutuneesta torpeedoveneestä ajautuneita puukappaleita. Siellä on venekin ja suuri pelastuspoiju. Pehtori sanoo, ettei laivasta ole pelastunut ketään ja että Preiviikin nuori isäntä on tullut kotirannoilleen kuolemaan.

Mutta pappilassa hokee kirkkoherra yhtä ja samaa: "Ihmeelliset ovat Herran tiet!" Hän hokee sitä pappilan rouvalle, Liisa-neidille sekä Elville, joka makaa vuoteessa kuumeessa heittelehtien.

Lääkäri on ehdottanut lepoa ja kehoittanut vartioimaan tyttöä tarkoin. Hän saattaa tehdä mitä tahansa.

Niin vuorottelevat Liisa-neiti sekä pappilan lempeä rouva vuorotellen Elvin vuoteen vieressä. He valvovat yöt päivät, mutta kuume ei laske.

On kulunut kymmenen päivää haaksirikosta. Pappilaan odotetaan piispaa tarkastukselle.

Liisa-neitiä pyydetään vastaanoton valmistuspuuhiin. Hän luo silmäyksen nukkuvaan Elviin ja hiipii hiljaa huoneesta.

Iltapäivällä Elvi herää. Vähissä vaatteissa rientää hän portaita alas, rientää hämärää tietä luotsituvan luokse ja laskeutuu kalliolta aivan rantaan.

Siinä astuu hän veteen ja ui tyynin vedoin laskevaa aurinkoa kohden. Kun auringon kultainen pallo vaipuu veden alle, nostaa Elvi valkeat, kuumeen vapisuttamat kätensä ylös pimenevää taivasta kohden. Hän rukoilee Jumalaa armahtamaan hänen sieluaan ja nostamaan hänet ylös Pertin luokse.

Itäisellä taivaalla välähtää silloin pilvestä syksyn valkea salama.

Jumala kuuli Elvin rukouksen.