[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC1-KwOTtBLyyONTPEjv5Gl0jOE5Ph75KzDHqMPnDWoQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2330,"Outoori","Rauanheimo, Yrjö",1904,1949,"2330-rauanheimo-yrjo-outoori","2330__Rauanheimo_Yrjö__Outoori","Ylimatruusi Bertel Laineen elämästä","romaani",[],[],"fi",1928,null,28847,183757,true,[],[],[],"Merellinen romaani seuraa ylimatruusi Bertel Laineen elämänvaiheita ja kokemuksia. Kertomus alkaa rannikkoseudulta ja kytkee ihmiskohtalot vahvasti meren läsnäoloon sekä sen luonnonvoimiin. Teos on omistettu Suomen Laivastoyhdistykselle merimiesten muiston kunnioittamiseksi.","Yrjö Rauanheimon 'Outoori' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2330.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta itään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","OUTOORI\n\nYlimatruusi Bertel Laineen elämästä\n\n\nKirj.\n\nYRJÖ RAUANHEIMO\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\n             Suomen Laivastoyhdistykselle,\n      jotta se opettaisi kansaa kunnioittamaan\n                näiden miesten muistoa.\n\n\n\n\nI\n\n\nMeren pinnalta ponnahtelevat viimeiset säteet kulkevat ikkunan läpi\nsärkyneeseen kuvastimeen, räjähtävät siinä tuhansiksi pieniksi\nvalopalloiksi ja koko kamari on tulvillaan iloista valoleikkiä.\nValopallot hyppivät hirsien rakosissa, kirjavalla riepumatolla,\nsivelevät salamannopeasti peilin pintaakin ja räjähtävät yhä\npienemmiksi hiukkasiksi. Huikaisevaa karkeloa ei kuitenkaan kestä\nkauan, sillä aurinko on laskussaan. Samaten on peili niin pieni, ettei\nse saa itseensä imettyä aivan viimeisimpiä säteitä.\n\nNiinpä vaipuu kamari auringon laskiessa hämärään. Viimeiset valopallot\nheittävät iloissaan ikkunalaudalla kuperkeikkaa, sitten tunkeutuu\nharmaa keila ikkunan luota yhä syvemmälle kamarin sisälle.\n\nMeren rantaan on kuulon matka.\n\nMeri huokailee tänä iltana raskaasti, niin raskaasti kuin se vain voi\nhuokailla suuren, ankaran myrskyn jälkeen. Rantakivien välistä meren\nulapalle pakenevat mainingit imeytyvät vapautukseensa koristen. Suuri\nmaininki levittäytyy limaisen rantakiven ylle, mutta ei saa otetta\nkiven niljaisesta parrasta, ja niin syöksyy musta massa raivosta\npihisten takaisin. Kivi on mustankostea puolipimeydessä ja siitä\nharittuvat limalonkerot osoittavat kuin sormet merelle päin aina siksi\nkunnes uusi maininki tulee ja pakoittaa sormet harilleen jälleen maata\nkohden.\n\nMeri korisee kuin kuoleva. Kuolema onkin lähellä; äsken niin iloisessa\nkamarissa tekee lapsi kuolemaa. Kätkyestä, jonka reunoilla ja laidoilla\nvalopallot äsken kisailivat, kuuluu tasaista valitusta. Se on kuin\nsairaan, nurkkaanvetäytyneen koiranpenikan ulisemista, yksitoikkoista\nja väritöntä. Ääni kuolevassa on kuin Kallon sumusireenissä, silloin\nkuin se sumuöinä ulisee tahmean vaipan lävitse ulommaisille luodoille\nvaroituksensa.\n\nUlina tunkeutuu kamarin jokaiseen soppeen. Se on kammoittavaa,\ninhoittavaa, mutta sitä eivät huoneessa istuvat huomaa. He ovat\nvalvoneet kätkyen vieressä niin kauan, etteivät edes auringon\nnousut ja laskut ole enään päässeet tunkeutumaan heidän tajuntaansa\najannäyttäjinä.\n\nKuoleman Herra liikuttaa valtikkaansa säälittä. Nyt ottaa se haltuunsa\nelämänalun, joka tuskin vielä oli ennättänyt tajuta maailman ja meren\nkauneutta, elämän alun, joka nyt oli palaamassa samaan kohtaan, mistä\njuuri oli lähtenyt, kaiken alkupisteeseen.\n\nKehdon vieressä kyyröttää äiti. Silmät eivät ole kyyneleiset, mutta\naina niiden kääntyessä vanhuksen puoleen, jonka parta tutisee kuin\nrukouksessa, saavat ne anovan ja rukoilevan ilmeen. Äiti ei enään\nitsekään tiedä, mitä ja minkälaista ihmettä hän odottaa.\n\nMeri korisee kuin kuoleva. Äiti havahtuu miltei jokaisesta mainingin\nimaisusta. Vanhus pelkää, huojuttaa ruumistaan edestakaisin ja höpisee\nrukoillen. Parran lävitse tunkeutuu hätäistä mutinaa. Huone on tullut\nasteettain pimeäksi. Äiti hyppää säikähtäen ylös kehdon vierestä kuin\npimeyden ja sen mukana tulevan kuoleman aistien. Hän puhuu:\n\n-- Isä, minä pelkään. Nyt yöllä se tapahtuu. Jumala ottaa omansa\ntakaisin.\n\nHe istuvat sitten molemmat kumarassa. Lapsen valitus kasvaa yhä\nterävämmäksi ja ynisevämmäksi. Tuntuu kuin merikin ryhtyisi nyt\nratkaisuhetken edellä lyömään hätärumpua kumeasti ja kaikuen. Vanhus\npelästyy ja sytyttää lampun. Kelmeässä valokeilassa näkyy lapsen\nraihnainen käsi sekä vähän kuumeista poskea. Lapsi kiemurtelee\nkuumeessa ja odottaa vapahdusta tuskistaan.\n\nTutisevan, valkoisen parran keskeltä tulee kuin nyyhkyttäen katkonaisia\nsanoja, joista eroittaa vain epätoivoisen huudahduksen:\n\nHerra Jumala! Nyt lapsi kuolee!\n\nPaljon ei lapsella enään voimaa ole, mutta kuolinhetkellä tulee ääni\nkirkkaaksi ja kuin metallilta helähtäväksi. On kuin enkelit olisivat\ntulleet pienen raukan avuksi, auttaen vielä synnitöntä elämänalkua\nhuudolla lievittämään lähtökamppailuaan.\n\nKuoleman Herra astuu yhä lähemmäksi kehtoa. Sen askelet kuuluvat yhä\nselvemmin. Meren kohina ei askelten kaikua vaimenna; ne muodostuvat\nlopuksi epätoivoisiksi vasaranlyönneiksi näiden kahden onnettoman\nsurevan aivoissa. Silloin heittäytyy äiti peloissaan kehdon ääreen\npolvilleen, käärii väsyneet kätensä lapsen ympärille ja painaa sitä\nrintaansa vastaan. Kyyneleet pääsevät vuolaina virtaamaan lapsen\npeitteelle.\n\nÄidin aivoissa on enään vain yksi ajatus. Lapsi on pelastettava\nJumalalle. Hän on kuullut, ettei kastamaton lapsi pääse taivaaseen.\nLapsen täytyy päästä taivaaseen Frans-vainajan luokse. Raukkaa\nodotetaan taivaassa. Frans ottaa hänet avosylin vastaan ja vie\nkukkaiskedolle leikkimään. Enkelit sirottelevat kukkia isän ja pojan\npäälle ja molemmat kertovat enkeleille alhaalla vapahdusta odottavasta\näidistä.\n\n-- Isä, mene hakemaan vettä!\n\nVanhus kompuroi eteiseen, sieltä tuvan puolelle, tuo puukupillisen\nvettä ja laskee sen äidin käsiin. Äiti ottaa veden lähemmäksi poikaa\nja pysähtyy kuin tuskissaan, sillä hän ei tiedä kasteen kaavaa. Pelko\ntäyttää hänen mielensä. Ellei lapsi nyt tulekkaan oikealla tavalla\nkastetuksi? Mutta eihän Jumala voi olla niin paha, että hän hyljeksisi\näidin rukousta, jos hän oikein sydämestään luottaisi Häneen. Niin\npurkautuu äidin tuskasta kuivuneilta huulilta koruton hätähuuto\ntaivaaseen.\n\n-- Isä Jumala, taivaan ja maan Herra. Ota tämä lapsi, minun kantama\nainokaiseni haltuusi. Älä anna hänen sielunsa hukkua, vaan laske hänet\nFransin luokse taivaan ruusukentille leikkimään. Eihän hän ole vielä\nmitään syntiä tehnyt. Kuinka Sinä voisit vihata viatonta lasta. Herra,\nminä annan hänet Sinulle. Hän on kiltti ja kaunis. Jos minä olen tehnyt\nsyntiä, niin rankaise minua, älä tätä minun kultapoikaani. Anna minun\nkärsiä.\n\nÄiti jatkaa hätääntyneenä. Tuskan hiki on noussut hänen otsalleen. Yhä\nnopeammin tulevat sanat hänen huuliltaan, yhä kovemmaksi kasvaa niiden\nkaiku. Sanat tunkeutuvat meren äänien lävitse avaruuteen Hyvän Isän\nluokse.\n\nÄiti kostuttaa kätensä puukupissa, sivelee vedellä kuumeista, paljasta\npojan päätä. Pienet nyrkit tarrautuvat peitteen reunaan kiinni, lapsi\nvapisee.\n\n-- Minä kastan sinut hyvälle Isä Jumalalle, hokee äiti. Kyllä Hän\nsinusta hyvän huolen pitää. Sinä pääset isän kanssa leikkimään. Isä\nmeidän, joka olet taivaissa. Kuule minun rukoukseni. Amen.\n\nVanhus siirtyy auttamaan äitiä takaisin jaloilleen. Äiti on lyyhistynyt\nkehdon viereen ja hokee kuin houreessa: Kultapoika, äidin oma kulta,\nälä itke, Jumala tulee pian, lähettää enkelit äidin omaa kultalasta\nhakemaan. Pikku nuppuni pääsee nyt pois tuskasta, oma aarteeni saa pian\nunta. Äidin omaa kultaa väsyttää niin kovasti, eikö niin? -- -- --\n\nSanat vuotavat kuivuneilta huulilta kuumeisella nopeudella. Vanhus\nkoettaa vetää äitiä kehdon luota taaemmaksi, että lapsi voisi helpommin\nhengittää. Äiti vastustelee, mutta taipuu lopulta. Hän horjahtaa\nvalokeilan halki istumaan tuolille ja jää siihen kumaraan. Yhä vielä\nhän höpisee sanoja.\n\nVanhus, Preiviikin kartanon isäntä, saa silloin ryhtinsä jälleen. Hänkö\nlannistuisi nyt? Hän on ennenkin nähnyt ihmisen kuolevan! Hänkö istuisi\ntässä ja itkisi kuin vaimo? Ellei hän nouse turvaamaan epätoivoon\nsortuvaa Hildaa, sortuu tämä lapsen kanssa samaan hautaan.\n\nKumarainen vartalo suoristuu. Ääni ei vapise enään, parta pysyy lujana\nja liikkumattomat silmät katselevat ulos mustaan pimeyteen. Mitä\nvoimakkaammaksi kasvaa maininkien pauhu, sitä suoremmaksi ojentuu\nvanha isäntä. Näitä taisteluita on hän ennenkin taistellut. Meni vävy,\novat menneet kaikki lapset paitsi tätä yhtä, joka synnytti kultaisen\npojanpalleron jatkamaan Preiviikin nimeä. Herra otti, Herra antoi,\nkiitetty olkoon Herran nimi!\n\nJa vanhus tuntee saavansa vapahduksen. Hänen tuskassa matanut sielunsa\nsaa taivaallista lääkettä rauhoitukseksi. Vanhus tuntee nyt itsensä\nlujaksi, lujemmaksi kuin koskaan ennen.\n\nTämä selkä ei taitu. Vaikka meri kuinka repisi, veisi minutkin vielä\nniinkuin on vienyt kaikki muut, niin sittenkään ei tämä selkä katkea.\n\nMinä tunnen temppusi, merihiisi! Minä tunnen sinut, sinä saatanan\nkasvatti! Väijy vain tätä taloa. Kerran tulee Herran enkeli ja ajaa\nsinut välkkyvällä miekalla pohjan mutaan. Jumala, tapa tämä kuvatuksen\nsikiö, joka vainoaa minua ja minun lihaani! Annan hänen tuntea sinun\nkurittava ruoskasi! Muserra hänet voimakkaalla kädelläsi! Pelasta\nHildan poika elämään. Ota pois merihiiden kirous Preiviikin talon yltä.\nHävitä saatanan valta. Anna tulla valtakuntasi!\n\nVanhus ikäänkuin huutaa viimeiset sanansa. Hän saa rukouksesta lisää\nvoimaa.\n\nYö on täysi. Vanhus kuulee lapsen vaikeroivan jälleen ulisevalla\näänellä. Toivo herää.\n\nPuukantinen raamattu ilmestyy vanhuksen eteen. Hän lukee Pyhää Kirjaa\nkarkoittaakseen loitommaksi ulapalle meren pahat henget, joihin hän\nuskoo yhtä lujasti kuin Jumalaan. Hän on lampun valossa kuin profeetta\nvoimassa ja väkevyydessä. Sanat tulvivat täyteläisinä hänen huuliltaan.\nRaskaat tuomiot, lupaukset ja siunaukset tulvailevat kaikuvina hänen\nsuustaan. Hän siunaa tyttärensä Hildan, siunaa tämän kuolevan pojan,\nrukoilee Jumalalta armoa Preiviikin talolle, hän tuomitsee lapsensa\nmurhaajan, meren, ja levittää lääkityksen hellää hunajaa kärsivän äidin\ntuskalle.\n\nAamusta tuli uusi päivä. Uuden päivän mukana tuli lapseen uusi elämä.\nElämän Herra armahti Preiviikin taloa. Taistelu oli päättynyt. Nuori\näiti kiitti Jumalaa auringon noustessa kultapallona merestä.\n\nLapsi eli ja kasvoi nimettömänä, kunnes oikea pappi tuli saaresta\nja luki rakkaita sanoja samasta puukantisesta raamatusta, jota niin\nmonen sukupolven hengenmiehet olivat ennen häntä pidelleet valkeissa,\nkalpeissa käsissään.\n\n\n\n\nII\n\n\nVanha Saara sanoo, että pirulta poistemmattu lapsi saa osakseen\nkaikki Antikristuksen lahjat. Kun pikku Pertti osoitti jo nuorena\nälykkäisyyttä ja pirteätä vilkkautta, kertoi Saara kylällä, että lapsen\nensimäisessä kasteessa oli ollut vika. Äiti oli silloin surussaan\nkuuleman mukaan luvannut lapsensa vaikka kenelle, kunhan se vain saisi\njäädä eloon.\n\nVanha Saara kertoi näitä otaksumiaan sellaisessa seurassa, jota\nPreiviikin kylässä salaisesti kadehdittiin. Siihen kuului väkeä,\njoka sätkytteli moottoriveneillään luotojen ja saarien välillä\nspriinhakumatkoilla. Heitä oli paljon ja he liikkuivat mieluimmin\nöiseen aikaan. Vanha Saara oli joutunut heidän joukkoonsa sillä tavoin,\nettä hän oli lupautunut pitämään huolta Ranta-Kustaan torpasta, silloin\nkun tämä oli kalastamassa. Nyt oli hän ikäänkuin keskipisteenä näiden\nomasta mielestään hurjien ja lainsuojattomien joukossa. Hampaattomana,\nusein humalassa sopertelevana keskipisteenä. Mutta yksi asia oli varma:\ntrokarit olivat Saaralta saaneet kuulla enemmän raamatunlauseita\nkuin papilta kirkossa. Saara osasi raamatun hyvin. Mitä suuremmassa\nja täyteläisemmässä humalassa hänen nähtiin häärivän Ranta-Kustaan\ntorpan kivikkoisella pihalla, sitä vuolaammin valuivat hänen suustaan\nkertomukset helvetin tulesta, Antikristuksesta, Baalin papeista ja\nportoista. Hänen ajatusmaailmassaan olivat puheet rakkaudesta ja\ntaivaallisesta hyvyydestä kuluneet pois. Hän osasi pyhän kirjan\ntulikivenkatkuisen osan mainiosti, kuvasi itkussasuin miesjoukolle\nheidän tulevaa piinaansa, hyppi ja pui nyrkkiä siksi kunnes miesten\nnauru kasvoi niin äänekkääksi, että Saaran ulvominen aivan hukkui\nsiihen.\n\nSaara oli ilkeä, vihattu. Hän oli kylän noita ja kerran olivat\nälyttömät kansakoululapset peloissaan kivittäneet häntä pimeänä\ntalvi-iltana, kun hän oli odottamatta ilmestynyt heidän tielleen\nmetsäpolulla. Saara oli paennut kauhuissaan, vähitellen juoksussaan\nselveten, lähimpään taloon apua pyytämään. Siitä lähtien, taikka jo\naikaisemminkin, oli lapsimaailman ja hänen välille julistettu sota. Hän\nvihasi ja pelkäsi lapsia. Lapset kammoksuivat häntä.\n\nPertti oli vilkkaudessaan ollut ensimäisenä kivittäjien joukossa.\nHänen äitinsä oli itkenyt usean kerran kuullessaan Saaran kummallisia\nselityksiä Pertin syntymästä, kertomuksia, jotka Saaran höyryinen\nmielikuvitus oli keksinyt ja ilkeys työntänyt ulos suusta.\n\nKun Ranta-Kustaa oli sitten erään kerran öiseltä matkalta palattuaan\njuovuspäissään surmannut kirveellä vanhan Saaran, jäivät puheet\nPertistä ja Antikristuksesta kiertelemään kylällä. Kaikki lapset\nmuistivat Saaran, sillä hänhän oli ollut heidän lapsellisen\nuteliaisuutensa ensimmäinen kohde. Kun he muistivat Saaran, muistivat\nhe myöskin Pertin.\n\nKartanon piika oli kerran kysynyt lukkarilta, mikä Antikristus on.\nLukkari kertoi, että Antikristuksen tuloa odotetaan maailmaan, ellei\nhän nyt jo ole meidän keskellämme. Lukkari ei itsekään oikein tiennyt\nAntikristuksen merkitystä, mutta selitti tukkaansa kaivellen, että\nsellaisen ihmisen, jos se nyt löydettäisiin, pitäisi osata tehdä\nkaikkea. Hän osaisi esimerkiksi soittaa viulua kuin mestari, laulaa\nkuin mestari, olla vahva kuin jättiläinen, yliluonnollisen taitava\nkaikissa elämän toimissa. Hän olisi taitavampi kuin mikään tohtori,\nviisaampi kuin mikään professori. Hän olisi suunnattoman rikas ja\nosaisi noitua.\n\nSilloin löi piika kätensä yhteen ja sanoi, että Saara oli kutsunut\nAntikristusta perkeleeksi. Kun lukkari vakuutti, että hän oikeastaan\ntarkoitti samaa, oli piika juossut heti takaisin kartanoon ja\nkatsellut tarkasti Perttiä, kun hän palasi onkimatkaltaan. Pertti\noli vihellellyt, heittänyt kuperkeikkoja pihanurmikolla ja laulanut\nkirkuvalla lapsenäänellä. Kun Pertti teki kaiken kauniisti ja hyvin,\noli piika vahvistunut tyhmässä uskossaan.\n\nKun Pertti sitten varttui ja hänessä ilmeni sellaisia lahjoja, joita\nei kylän lapsissa tavattu, vahvistui piika uskossaan. Olipa hän kerran\nkylällä eräässä seurassa mennyt kertomaan salaperäisen ja tietävän\nnäköisenä näitä luulojaan, mutta kun asia tuli Preiviikin vanhan\nisännän korviin, lähetettiin piika takaisin äitinsä torppaan. Pertti\noli, tietämättä kaikesta tästä, tullut portaille saattamaan piikaa,\nja kun hän oli tarttunut tytön käteen, oli hänen ilmeensä ollut niin\nlapsellisen kaunis ja puhdas, että piika oli päästänyt suuren itkun.\n\nÄiti suri kovasti ja vaikka vanha isäntä koetti kuinka lohdutella ja\nopastaa raamatun sanoilla, että ihmisten puheet olivat ilkeyksiä ja\ntyhjää naurettavuutta, kuihtui äiti. Vaikka hän oli uskossaan vahva,\nluotti Jumalan hyvyyteen ja kiitti häntä joka ilta siitä, että Pertti\noli saanut nuorena kätkytlapsena jäädä henkiin, tunsi hän kuitenkin\nomassatunnossaan äänen, joka kuiskutti, etteivät sanat kasteessa olleet\noikeassa järjestyksessä. Tämä oli tyhmyyttä, sairaan ruumiin sairaan\nhengen epätoivoisuutta.\n\nKun Hilda-emäntä kävi Reposaaren hautausmaalla katsomassa ja kitkemässä\nmiehensä hautaa, oli hänen tapana jutella itsekseen. Oikeastaan jutteli\nhän miehelleen ja pyysi häneltä anteeksi erehdystään. Mutta sitten hän\njatkoi:\n\n-- Kun tietäisit, Frans, kuinka kaunis Pertti on, rukoilisit taivaassa\nhänen puolestaan. Hän ei ole paha. Hän on hyvä kaikille; hän rakastaa\nmeitä molempia. Kun minä suutelen häntä sinun puolestasi ja sanon, että\nsinä olet taivaassa ja katsot sieltä alas ja toivot, että Pertistä\ntulisi hyvä poika, lupaa hän tehdä kaikkensa, ettei sinun siellä\ntarvitsisi hävetä hänen puolestaan. Isä siunaa sitä hetkeä, jolloin\nPertti syntyi. Rukoile, Frans, Pertin puolesta. Hän ei ole mikään\nAntikristus.\n\nSitten hän poistui haudalta, katseli sataman laivoja ja muisteli kuinka\nhän täällä oli sunnuntaisin soudellut Fransin kanssa.\n\nEräänä sunnuntaina kutsui kirkkoherra Hildan luokseen. Hän oli\npreiviikiläisiltä kuullut omituisia juttuja Pertistä. Hän oli kovasti\nsoimannut kyläläisiä ja sanonut heille, että he olivat taikauskoisia,\nsivistymättömiä ja ettei hän uskonut sellaista väkeä Suomessa\nolevankaan, joka näin tyhmästi ajatteli. Hän oli kehoittanut heitä\ntutkimaan Sanaa tarkemmin ja jättämään kaikenlaiset hullutukset pois.\n\nHilda tuli nöyränä ja siistinä pappilan saliin. Kirkkoherra itse\ntuli häntä sieltä hakemaan, vei omaan työhuoneeseensa ja kyseli,\nuskoiko Hilda näihin juttuihin. Kun Hilda purskahti valituksiin,\nkysyi kirkkoherra häneltä eikö hän sentään katsonut voivansa asettua\nyläpuolelle tätä taikauskoista väkeä, tätä viinalta haisevaa ja\ntappelevaa massaa, joka oli koko maan häpeä. Hänhän oli sentään saanut\nparemman kasvatuksen, oli kasvanut onnellisemmissa oloissa ja oli\nmaallisesti hyvin toimeentuleva.\n\nKirkkoherra moitti, mutta ryhtyi sitten lempeästi lohduttelemaan,\nhuomatessaan, kuinka sielullisesti heikko Hilda oli. Hän oli aina ollut\nliikutettu Hildan vakavasta uskosta ja hänen sielunsa nöyryydestä.\nKirkossakin oli hän usein katsellut Hildaa tämän istuessa kalpeana\nanovin silmin penkissään. Hilda menisi nyt kotiin ja ryhtyisi hoitamaan\nruumiinsa terveyttä. Ehkä siinä samalla sitten tulisivat sielunkin\nvoimat entiselleen. Kaikillahan meillä on murheita, sanoi kirkkoherra,\nmutta tämä ajallinen vaellus on sentään niin lyhyt, että se pitäisi\nkestää.\n\nKirkkoherra oli hyvä mies. Hän osasi hillitä itseään ja kerrottiin,\nettei häntä kukaan ollut nähnyt vihastuneena. Mutta kun piispa\nkerran eksyi tänne rannikkopitäjiin ja pappilassa iltalampun ääressä\nkeskusteltiin seurakunnan asioista, kääntyi puhe nykyään vallitsevaan\nvillitykseen ja silloin kirkkoherra kiivastui hengessään. Hän oikein\nkorotti ääntänsä ja kertoi piispalle kuinka ennen niin siveellisesti\npuhdas kalastaja- ja saaristolaisväki, joka oli hyvässä maineessa,\nteki työnsä kunnolla ja ahkeruudella, puolusti isänmaataan silloin\nkun luotsilaitosta venäläistytettiin ja muutenkin täytti seurakunnan\npaimenen heille asettamat vaatimukset, nyt oli viime vuosien aikana\nvilliintynyt kuin raivopäisiksi. Täällä puukotettiin harva se ilta\nrauhallisiakin ihmisiä, ennen kalastuksella itseään elättäneet köyhät\nasukkaat olivat nyt ryhtyneet suurisuuntaiseen spriinsalakuljetukseen\nja juoppoutta katsottiin jo reilun miehen merkiksi. Nämä\nspriinsalakuljettajat, ja heitä oli monta, katsoivat itseään turhan\ntakia lainsuojattomiksi ja turvattomiksi. Tosin olivat tullin miehet\nheitä ahdistelleet ja usuttaneet poliiseja heidän kimppuunsa,\nmutta heidän rikkomustensa määrään nähden oli rangaistus vähäinen,\nsuhteettoman mitätön. Tämä väärä luulo siitä, että he olivat ottaneet\nkohtalonsa omiin käsiinsä, ja että heidän elämänsä aina muka keikkui\npistoolin suun edessä, oli lopulta aiheuttanut sen, että nyt elettiin\nrannikolla \"antaa-mennä\"-elämää.\n\nMutta sekään ei vielä olisi niin paha, sanoi kirkkoherra, sillä minä\npuolestani uskon reaktioon, yleiseen, ankaraan herätykseen näillä\nseuduin. Se tulee silloin voimakkaana ja vapisuttavana ja taivuttaa\nihmislapset allensa sellaisella murskaavalla voimalla, että sitä\neivät kaikki kestä. Niin, sekään ei vielä ole kaikkein kauheinta\nasiassa, hyvä veli. Taikausko, jonka olemme kuvitelleet jääneen\nkeskiaikaan, vallitsee näissä pimeissä asumuksissa. Sielun kurjuus on\nsaanut kummitustarinat liikkeeseen ja muutenkin herkkyyteen taipuva\nmeren äärellä asuva kansa on nyt jo joutunut niin pitkälle, että he\nhalveksuvat raamattua käyttäen hyväkseen Ilmestyskirjaa.\n\nSitten kirkkoherra nousi kiihtyneenä seisomaan ja kertoi hämmästyneelle\npiispalle kertomuksen Hildasta, Pertistä ja Antikristuksesta.\n\nPiispan uni sinä yönä oli ihmeellinen. Hän oli seisovinaan pappilan\nsalissa, palmun alla ja hänen toiseen käteensä oli tarttunut\nmustiinpuettu, kalpea nainen, joka oli Hilda. He katsoivat yhdessä\nhämärään saliin ja vastapäisen nurkan pimennosta tuli esiin mies,\njoka hoiperteli verinen puukko kädessä. Mies tuli yhä edemmäksi ja\nsilloin näkyi, että takana nurkassa istui karvalakkinen mies, jolla\noli verkkokasa edessään. Humalainen mies yritti tarttua Hildaan kiinni\nja tämä rukoili piispaa auttamaan häntä. Mies puhui Antikristuksen\näpärälapsista ja sanoi piispalle, että tuolla verkon sisällä oli niin\npaljon viinaa, että siihen hukutettaisiin kaikki maan papit. Sitten\nmies nauroi ja sanoi kiroten, että hän näkisi mielellään piispankin\nolevan päissään. Vielä hän kysyi piispalta, oliko hän yksi niistä\npapeista, joita oli kuusitoista ja jotka kulkivat Iitin Tiltun\nruumiskirstun perässä, silloin kun tätä haudattiin. Kun piispa nosti\nkätensä torjuakseen humalaisen miehen yhä lisääntyvää lähentelyä,\nhuomasi hän, että Hilda oli hävinnyt. Siinä samassa näki hän kuitenkin\nHildan juoksevan pakoon humalaista miestä, joka yritti puukolla\ntavoittaa ja kiskoa aukimenneestä tukasta. Uni loppui tähän ja aamulla\npiispa rukouksessaan kysyi itseltään oliko raskas meri-ilma pakoittanut\nhänen mielikuvituksensa niille samoille urille, joista hän nuoruuden\nkääntymyksessään oli päässyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilda oli tullut kotiin surullisena ja kertonut huolensa sekä\nkirkkoherran sanat vanhalle isännälle. Illalla oli Hilda sairastunut\nja ennen aamun koittoa seisoi kunnanlääkäri hänen vuoteensa vieressä.\nPertti nukkui, mutta vanhus valvoi ja vasta päästyään selville siitä,\nettei mitään vaaraa ole olemassa, suostui hän riisuutumaan sänkyynsä.\n\nParantuminen kesti useita kuukausia. Koko kesän ajan valitteli Hilda\nitsekseen. Öisin kuultiin hänen puhuvan ja kutsuvan. Vanhus oli jo\ntotuttautunut siihen ajatukseen, ettei hänen tyttärestään enään\neläjää tulisi. Mutta syksyllä, kun Pertin koulu alkoi, horjui Hilda\nsäännöllisesti keittiöön laittamaan eväitä ja huolehtimaan siitä, että\nPertillä oli kaikki, mitä hän tarvitsi.\n\nLääkäri selitti, että sielu on sairas. Ennenkuin sielu paranisi, olisi\ntoivo ruumiin täydellisestä parantumisesta ja voimien palautumisesta\naivan turha.\n\nHildan sielu ei parantunut koskaan. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka\nkirkkaimman onnen keskellä yhtäkkiä saavat juoda murheen maljan yhdellä\nhenkäyksellä pohjaan saakka. Fransin kuolema oli ollut hänen elämänsä\nkäännepiste. Uutta alkua ei hän enään uskaltanut elämässä ottaa.\nPerttikään ei ollut tuonut mukanaan täydellistä vapahdusta.\n\nMeren kansa on kummallinen. Se kuuntelee öisin meren laulua, näkee\nmustassa vedessä sellaista, jota eivät muut näe. Jokaisen valkeaksi\nrapatun merimerkin taakse kätkeytyy haamu ja kun sumusireeni öisin\nulvoo, tunkeutuvat pahat henget mereltä myrkyttämään meren kansan\najatusmaailmaa sairaalloisilla kuvilla. Hilda oli yksi monesta. Hän oli\nliian herkkä ja hänen sieluntilallensa ei ollut pelastusta. Siinä oli\nkalvetuksen syy, ja vaikka Pertti olisi kuinka suloisesti pyöritellyt\nitseään lattialla ja näyttänyt kaikkia temppujaan, kutistui Hildan ohut\nhymy vain äidilliseksi, hyväntahtoiseksi valaisuksi kasvoille.\n\nSitten tuli jälleen kesä ja niin edelleen kului aika kunnes eräänä\nkirkkaana keväisenä päivänä, jolloin aurinko taisteli viimeisten\nkuusen alla olevien lumen rippeiden kanssa, Pertti tuli koululaukku\nselässään Preiviikin kartanon valoisaan saliin, heitti ylpeästi laukun\npöydälle ja ilmoitti vanhukselle, että nyt hänen ei enään tarvinnut\nmennä kouluun. Sitten hän huusi avoimesta ikkunasta rengille, että\nhän menisi viemään hevoset hakaan ja oli jo samassa silmänräpäyksessä\nhypännyt ikkunasta ulos mäntyjen sekaan. Hikisenä ja väsyneenä palasi\nhän päivällispöytään ja kysyi vanhukselta eikö hän jo saisi isoja\nhousuja niinkuin oli luvattu, silloin kun hän pääsisi kansakoulusta.\nÄiti kutsui silloin Pertin vuoteensa ääreen, silitti hänen tukkaansa ja\nkysyi eikö Perttiä haluttaisi mennä kaupunkiin isoon kouluun, oikeaan\nlyseoon.\n\nSe oli pulmallinen kysymys. Moista ei oltu Pertille esitetty\nsenjälkeen, kun hänet pantiin ensimäistä kertaa verkkoa kutomaan, ja\nkysyttiin voisiko hän luikerrella, pieni kuin oli, verkon silmästä läpi\nkuin ahven selällä.\n\nPertti mietti ja sanoi, että kun kerran äiti ja vaari niin tahtovat,\nniin kai hän sitten tekee heille mieliksi. Mutta äidin pitäisi käydä\nhäntä useasti katsomassa ja vaarin tulisi tulla häntä aina joulu-\nja kesälomalle noutamaan. Tähän suostuttiin ja illalla, kun juotiin\njuhlakahvia päivän kunniaksi, tunsi Pertti jo olevansa iso mies.\n\nPertti lähetettiin kaupungin lyseoon. Hildalle tämä oli kova\nisku, vaikkei hän ollut sitä tahtonut tunnustaa vanhukselle, joka\noli päättänyt kouluuttaa Pertin pitkälle. Jo ensimäisenä Pertin\nkoulusyksynä huononi Hildan terveys huomattavasti. Kun meri sauhusi\nensimäisen kerran oli toivo paranemisesta jo kadotettu. Kun meri\nsauhusi toisen kerran, kuljetettiin Hildan arkku moottoriveneellä\nReposaaren hautausmaahan.\n\nPuolimatkassa alkoi sataa lunta ja vanhus, joka vakavana istui\nperää pitäen, tunsi, että hiutaleet olivat suolaisia. Renki peitti\narkun purjekankaalla ja tarjosi sitten kuin lohdutukseksi savukkeen\nvanhukselle. Vanhus ei kääntänyt päätänsä. Hän oli vaiti, tuijotti vain\nputoaviin lumihiutaleihin ja kun kirkkoherra, joka oli valvonut sairaan\nvieressä viimeisen yön ja nyt rakkaudesta ja säälistä oli tullut\nruumista vastaan, sanoi että hiutaleet olivat Kristuksen kyyneleitä,\ntärisi peräsimen varsi ja renki huomasi, että vene muutti hieman\nsuuntaansa.\n\nPertti oli myöskin hautajaisissa. Hän itki katkerasti, mutta olisi\nvarmaankin itkenyt vieläkin katkerammin, kun olisi tietänyt, ettei\näiti enään koskaan tullut takaisin. Pertti ei sitä tajunnut kuin vasta\nmyöhemmin ja silloin ei enään ollut tilaisuutta avata arkun kantta ja\nsuudella kuihtuneita poskia.\n\nMeri sauhusi kolmannen kerran ja sitten se meni\n\n\n\n\nIII\n\n\nKeväällä kuoli sitten vaari ja kun Pertti tuli ensimäiselle\nkesälomalleen, huomasi hän kodin tyhjäksi. Surra ei hän sitä vielä\nosannut. Sitäpaitsi oli holhoojaksi määrätty kirkkoherra hänelle\nniin hyvä, että onkiminen ja verkoillakäynti maistuivat vielä yhtä\nhyviltä kuin ennenkin. Talon töistä piti huolta pehtori ja hänen sekä\nkirkkoherran kanssa oli olemassa sellainen välipuhe, että Pertti\ntuotaisiin joka sunnuntai Reposaarelle vanhempiensa ja vaarinsa hautaa\nkatselemaan. Silloin saattoi myöskin papin perhe huolehtia tästä\nlapsesta, jonka kohtaloon he kaikki olivat kovasti kiinnostuneita.\n\nLiisa neiti soitti iltapäivisin pianoa, teki pitkiä juoksutuksia ja\nalkoi jälleen taivaltaa kuin syöksymällä toisesta päästä koskettimia\ntoiseen päähän. Pertistä oli se hauskaa. Hän osasi olla avulias,\nnostaa pudonneet nuottilehdet takaisin pianon päälle ja auttaa\npäällysvaatteita pappilan vieraiden yltä.\n\nKaikille näille kerrottiin ihmeellinen tarina Antikristuksesta.\nMaalaisväki ei sitä ymmärtänyt, mutta kaupunkilaiset ihmettelivät\nkovasti, kun Pertti vielä viidennellätoista ikävuodellaankin saattoi\ntulla heidän luokseen käsillään kävellen sekä sanoen, että hän on\nAntikristus. Se sana oli jotenkuten kuin iskeytynyt hänen mieleensä,\neikä sitä saanut pois sekään, että kirkkoherra monasti nosti ylös\nvaroittavan sormensa Pertin sanalla kujeillessa. Pertti käsitti monasti\ntämän vain pilaksi ja hänen lapsenmielensä nautti kiusanteosta.\n\nSunnuntai-iltapäivisin vietiin Pertti alas satamaan, missä laivat\nmakasivat selällä lastia odottaen. Kirkkoherra, joka oli nuoruudessaan\nollut innokas purjehtija ja vieläkin osoitti harrastusta meriasioita\nkohtaan, selitti Pertille eri laivojen nimet, taklauksen ja tavan\nmiten mikin laiva purjehti. Höyrylaivat olivat Pertin mielestä\nrumia aina siihen asti, kunnes kerran eräs luotsi otti Pertin\nmukaansa sunnuntai-iltana viedessään saksalaista suurta höyrylaivaa\nulos merelle. Pertti laskettiin sitten Säpin luona odottavaan\nmoottoriveneeseen, joka oli soitettu häntä vastaan Preiviikistä. Pertti\ninnostui kovasti laivan koneisiin ja kauneihin hytteihin. Hän päätti\nruveta merimieheksi.\n\nKun syksy tuli ja sen mukana kouluhuolet, tapasi Pertti käydä\nkirkkoherralle kertomassa tietojaan. Tämä oli huomannut pojan suuret\nlahjat ja koetti kovasti kannustaa Perttiä eteenpäin. Pappilan\nrouvalle kertoi kirkkoherra, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin\nsielullisesti herkkää lasta kuin Pertti. Pojalla oli suuri sielu.\nSe oli niin suuri, että kaikki tunne-elämä esimerkiksi oli hänen\npinnallaan aivan käsin kosketeltavissa. Erään sairauden jälkeen sanoi\nkunnanlääkäri, että äiti oli kuollessaan jättänyt Pertille vielä\nomatkin kiihoittuneet hermonsa. Niinpä oli sitten Pertistä tullut\nkuin elävä hermokimppu ja kirkkoherra tunsi yhä enemmän huolestuvansa\nholhoojavelvollisuudestaan.\n\nMutta poika oli vahva ja ehdottomasti paras seutukunnan kiipeilijä ja\nuija. Koulun urheilukilpailuissa vei hän ensimmäiset palkinnot ja kun\nvuosittaiset suuret jalkapallokilpailut kaupungin koulujen välillä\npidettiin, edusti Pertti näppäryydellään ja vilkkaudellaan pelikentän\nsuurinta pallonkäsittelytaitoa. Hän saikin potkia suurten poikia\nseurassa, vaikka oli vasta alaluokkalainen.\n\nKoulun rehtori sanoi kerran kirkkoherralle että Pertti oli aikaisin\nkehittynyt lapsi. Hän seurusteli mieluimmin yläluokkalaisten kanssa ja\nhänen asuntotoverinsa kertoivat hänen lueskelevan sellaisia kirjoja,\njoista hän varmaankaan ei vielä saanut mitään selvää. Kirkkoherra\nkehoitti rehtoria, entistä luokkatoveriaan, pitämään hyvää huolta\nPertistä ja lähti sitten katselemaan Pertin asuntoa, joka sijaitsi\nerään kaksikerroksisen talon ylemmän kerroksen päätyhuoneessa.\nSamassa huoneessa asuivat Pertti sekä erään kirkkoherran pitäjäläisen\näpäräpoika, joka kasvatuksesta kirkkoherra oli luvannut huolehtia.\n\nHuone oli pieni ja sieltä löysi kirkkoherra sellaisia kirjoja kuin\nMaurice Leblancin ja Stein Rivertonin salapoliisijuttuja. Koulukirjat\nolivat siististi hyllyillä, mutta sängyn ja pöydän päällä ajelehti\nsanomalehtiä ja ajanvietekirjallisuutta. Kirkkoherra etsi kovasti niitä\nkirjoja, joista rehtori oli puhunut ja löysikin lopulta sängyn alta\njoukon siveettömiä kirjoja.\n\nSinä iltana puheli kirkkoherra Pertin kanssa vakavasti ja kehoitti\nhäntä pitämään mielikuvituksensa ja ruumiinsa puhtaana. Vielä\nkiivaammin moitti hän Pertin asuntotoveria, josta hän uskoi pahennuksen\nlähteneen sekä uhkasi lähettää heidät molemmat lääkärin luo, elleivät\nparantaisi tapojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPertti oli viidennellä luokalla, kun sattui jotain, mikä lähetti\nkirkkoherran suinpäin kaupunkiin.\n\nPertti oli saatu kiinni kortinpeluusta. Suuri joukko koulupoikia oli\ntavattu humalassa maleksivan Seurahuoneen eräässä matkustajahuoneessa.\nHeidän seurassaan oli tukkiasioitsijoita, jotka olivat pelanneet\npojilta kaikki rahat pois.\n\nKun tuli kuulustelun hetki rehtorinkansliassa, ihmettelivät kaikki\nopettajat, sillä Pertti esiintyi ikäistensä keskuudessa kuin\ntäysikasvuinen mies. Hän tuntui kohoavan päätä pitemmäksi muita,\ntunnusti suoraan rikoksensa ja ilmoitti olevansa valmis kärsimään\nrangaistuksensa. Kuitenkin hän huomautti, ettei kortinpeluu hänen\nmielestään ollut mikään rikos ja jos hän nyt oli ollutkin humalassa\nniin tiesi hän sen, etteivät sitä nämä rangaistukset saaneet hänestä\npoiskitketyksi. Hän sanoi, että opettajakunta oli ahdasmielinen ja\nettei hän enään halunnut käydä koulua.\n\nNämä olivat ihmeellisiä sanoja ja rehtori, joka kylläkin oli tottunut\nlöytämään tämän ajan nuorisossa rajuja luonteita, ilmoitti kiireellä\nasiasta kirkkoherralle.\n\nKun tämä saapui kaupunkiin, oli Pertti jo erotettu koulusta.\n\n-- Siinä oli satu minun kyvystäni holhota orpoa poikaa, jossa kuitenkin\nlöytyy paljon hyvää ainesta, ilmoitti kirkkoherra pappilassa. Kaikki\nkolme, kirkkoherra, pappilan rouva ja Liisa-neiti lupasivat rukoilla\nPertin puolesta ja kirkkoherra matkusti moottoriveneellä Preiviikin\nkartanoon huolehtimaan Pertin asettelusta isännän tehtäviin.\n\nPehtori, joka oli kuullut Pertin rikkomuksista ja odotti nyt\nkaupungista tulevaksi hurjapäistä, ilkeätä poikaa, jossa yhtäkkiä\nkaikki pahat vaistot olivat päässeet valloilleen, hämmästyi suuresti\nhuomatessaan parina ensi päivänä Pertin aivan muuttumattomaksi.\nJoitakin kovia piirteitä oli kylläkin muodostunut hänen suunsa\nympärille, mutta paatunut ei hän saattanut olla, sillä jo illalla, kun\nkartanon väensalissa kirkkoherra, joka yhdisti matkaansa sielunpaimenen\nvelvollisuudet, piti pienen hartaushetken, purskahti talon nuori isäntä\nsuvivirttä laulaessaan itkuun. Kirkkoherra keskeytti tilaisuuden ja vei\nPertin ulos keväiseen yöhön.\n\nYhdessä he sitten kulkivat polkua pitkin vanhan nuottakodan luokse,\nmissä leppä teki lehteä. He istuivat vanhalle penkille siinä, missä\nnuottakota uitti pyöreitä tukkejaan matalassa rantavedessä.\n\nPertti kertoi sielunsa tuskasta, kun hänen täytyi aina olla niin\nyksinään. Hän kertoi siitä, että äiti ja isä varmaankin nyt olivat\npahoillaan ja että hän menisi seuraavana sunnuntaina heidän haudalleen\npyytämään anteeksi.\n\nKun kirkkoherra taputti häntä ystävällisesti hartioihin, niinkuin näin\nsuurelle miehelle jo tehdään ja kysyi häneltä lähempää selvitystä\nkoulurikokseen, kertoi Pertti, että muutamat pojat olivat häntä\nkiusanneet Seurahuoneelle ja sitten estelyjen jälkeen sanoneet, että\nPertti pelkäsi. Pertti oli hyvin tiennyt, ettei hän pelännyt, mutta\nherkkyydessään oli antanut ylpeydelleen liian paljon valtaa ja siten\njoutunut tähän seuraan. Hän oli tehnyt kaiken tieten tahtoen eikä\nkatunut rikkomustaan. Yhä vielä oli hän sitä mieltä, ettei asiassa\nmitään pahaa ollut. Surkeata vain oli, että perheen nimi joutui tällä\ntavoin häväistyksi. Se oli hänet tänä iltana saanut itkemään.\n\nJälleen muisti kirkkoherra sairaan Hildan ja tajusi, että Pertin\nherkkyyttä oli, nyt jos koskaan, pyrittävä ohjaamaan oikeille\nurille. Parasta ehkä olisi, että Pertti olisi saatava kiinnitetyksi\nlähtemättömäksi kartanoonsa. Hänen mieleensä olisi teroitettava\nvastuunalaisuutta ja sitä, että monet sukupolvet olivat ennen häntä\nkoettaneet tehdä Preiviikin kartanosta pitäjän mallitilaa, joka olisi\nensimmäinen niin maan kuin merenkin toimissa.\n\nSiitä kaikesta kirkkoherra puhui Pertille. He istuivat kauan\nnuottakodan penkillä, niin kauan, että äsken vielä häämöittänyt\nOutoorin kari oli jo ennättänyt painua meren usvaan.\n\nPertin ajatuksista ei kirkkoherra päässyt selville. Illalla vuoteessaan\ntajusi hän, että poika oli ollut vaiti, korkeintaan lyhyesti vastannut\nmyöntävästi tai kieltävästi. Hän oli vain tuijottanut merelle, katsonut\nmustaa vettä ja ollut haaveksivan näköinen.\n\nJälleen ilmestyi Hildan kuva kirkkoherran mieleen ja yöllä tanssi\nAntikristuksen nimi kummallisin pyöräyksin hänen alitajunnassaan.\nKummallinen näky. Aamulla oli pää raskas ja koko sinä päivänä vallitsi\npappilassa raskas tunnelma.\n\nPertti tarttui samana päivänä kiinni talon töihin. Hän uskoi pehtorin\nhuoleksi maanviljelyksen ja lupasi ottaa huolekseen kalastuksen sekä\nkaiken siihen tarpeellisten välineitten kunnossapidon. Siitä oli\npehtori kiitollinen, sillä hän oli maalta eikä paljoa ymmärtänyt\nverkoista eikä nuotista ja ainahan oli hyvä, että kartanossa vallitsi\ntyönjako, niin ettei kukaan päässyt toisen varpaille polkemaan.\n\nKesän kuluessa sammui Pertin työilo ja yhä useammin souti hän nyt\nulkokareille onkimaan. Hän miltei asui veneessä, onki ja mietti, mietti\nja onki. Raskasmielisyyden puuskat olivat kuitenkin ohimeneviä ja\nsilloin saattoi hän olla iloisin kaikista. Hänen oikkuihinsa totuttiin,\nhänestä pidettiin ja seutukunnan väki näki, ettei hän halunnut heidän\nasioihinsa sotkeutua. Ainoastaan kerran, kun hän huomasi, että\nspriinkuljettajat rupesivat käyttämään kulkutienään kartanon vieritse\nkulkevaa tietä ja kun hänestä tuntui, että autotorvien törähdykset ja\njuopuneiden miesten hoilaukset rupesivat vaivaamaan yöunta, souti hän\nRanta-Kustaan entiselle mökille, missä tiesi tapaavansa jonkun tähän\njoukkoon kuuluvan miehen, ja ilmoitti että tietä oli siirrettävä. Kun\nmiehet tiesivät, ettei Pertti antautuisi ilmiantajaksi, tekivät he\ntämän mielellään ja niin jatkui elämä rannikolla entiseen tapaan.\n\nYstäviä ei Pertillä ollut. Kukaan seutukunnan pojista ei olisi\nkuitenkaan häntä ymmärtänyt ja ne kerrat, jolloin hän joutui heidän\nkanssaan tekemisiin, olivat yhteiset juhlat. Siellä Pertti joi muiden\nmukana, tanssitti tyttöjä, mutta jo seuraavana aamuna tajusi, ettei\nhänellä ollut mitään miellyttäviä muistoja juhlista.\n\nTytöt supattivat nurkassa salaa nähdessään Pertin tanssivan. Hän tanssi\nhyvin, kaupunkilaiseen tapaan, mutta ei koskaan tanssiessaan katsellut\ntanssitoveriaan suoraan silmiin ja jos hän joskus lausuikin jonkun\nsukkeluuden, kätkeytyi siihen kaksimielisyys.\n\nSekin oli niin hyvin sommiteltu, etteivät tytöt siitä mitään\nymmärtäneet. Jos olisivat, olisi kikatus kuulunut kovemmin ja hänestä\nehkä pidetty enemmän ja tultu yleisemmin rohkeammiksi. Mutta nyt pysyi\nhän heidän yläpuolellaan.\n\nKun Pertti oli kahdeksantoista vuoden vanha, kuoli kirkkoherran sisar\nja pappilaan otettiin huollettavaksi kuolleen sisaren tytär, kaunis\ntyttö, jonka nimi oli Elvi ja joka kantoi vielä tukkaansa pitkänä.\nPertti kuuli tästä pehtoorilta.\n\n\n\n\nIV\n\n\nElvin tulo Pertin elämään muodostui kirkkaan kesäaamun\nauringonnousuksi. Ne usvat, joissa Pertin tunne-elämä oli viime\naikoina, aina kouluasuntoajoilta saakka, seonnut, haihtuivat nyt.\nKirkkoherra huomasi Pertissä omituisen muutoksen. Se oli niin\näkillinen, että tuntui kuin sinä hetkenä, jolloin Pertti vapauttavasti\nnauroi pappilan salissa, Elvin kompastuttua lattialla makaavaan\nlampaannahkaan, olisi pappilan saliin tulvehtinut auringon valoa\nsäpsähdyttävä määrä. Pertti oli kuin uudesti syntynyt.\n\nElvin ja Pertin ensi tapaaminen tapahtui Preiviikissä, minne Elvi\noli tullut kirkkoherran mukana. Pertti ei tiennyt tästä tulosta\nmitään ja oli jo valmistautunut onkimatkalle nuottakodan luota, kun\nyhtäkkiä leppien varjoon ilmestyi keinahteleva tyttö. Tytöllä oli\nkullankeltainen tukka, joka oli vielä pään päällä kimpussa. Punaiset\nposket, vielä punaisemmat huulet ja säihkyvät, nauravat silmät tekivät\nPertin olon alussa aivan epävarmaksi.\n\nPertillä oli yllään ainoastaan paita ja housut. Paidanhihat olivat\nkäärityt ylös, kaulassa riippui kiikari, jolla Pertti tarkasteli\nhuvikseen ohilipuvia laivoja ja taskusta vuoti pitkä määrä uistinsiimaa.\n\nTyttö sanoi:\n\n-- Oletteko nähnyt kirkkoherraa täällä? Pertti sanoi:\n\n-- En ole. Mutta ehkä hänet löydetään.\n\nHe tunsivat jo toisensa. Kuitenkin kysyi tyttö:\n\n-- Kuka te olette?\n\nKysymys oli avuton ja hämmästynyt. Kuinka hän saattoi menetellä niin\ntyperästi!\n\n-- Minä olen Antikristus, sanoi Pertti vakavasti.\n\n-- Nyt minä tiedän! huudahti tyttö. Te olette tämän talon nuori isäntä\nja minun enoni on teidän holhoojanne.\n\n-- Sama mies, vakuutti Pertti nyt jo nauraen. Tyttö oli niin\nhölmistynyt, että Pertti olisi vaikka voinut lyödä vetoa siitä, että\nhän punastui.\n\nYhdessä he kulkivat polkua pitkin kartanoon. Polku oli kaunis ja\nkaartui sellaisella paikalla kartanon veräjälle, että tyttö tunsi\nkuin joutuneensa polun päähän. Hän katsoi avuttomasti Perttiin, tämä\nviittasi huolettomasti nauraen ja he huomasivat olevansa ystäviä.\n\nKirkkoherra oli kahvin aikana harvinaisen puheliaalla päällä ja kertoi\njutun toisensa jälkeen Preiviikin kartanon entisistä omistajista.\nHeidän elämänvaiheensa olivat tarkalleen merkittynä pappilan arkistoon,\nsillä Preiviikin isännät, vaikka eivät olleetkaan mitään suurta sukua,\nolivat kuitenkin olleet aina pappilan ja kirkon lämpimiä ystäviä.\nPertin vaari oli ollut joskus synkkämielisyyteen taipuva ja kylällä\nolikin kerrottu ja niin edelleen pappilaan saatettu juoru, että ukko\nistui mielellään syysöinä nuottakodan luona tuijottaen merelle. Kun\noli joskus kovasti tuullut, oli ukko kivenkovaan tiukannut venettä\nja lähtenyt merelle soutamaan. Hän oli palannut usein vasta aamun\nhämärtäessä ja kuohun lennellessä niin korkealle, että luultiin hänen\nviimeistä matkaansa soutavan. Missä hän oli yönsä viettänyt, siitä ei\ntiennyt kukaan. Eräs luotsi oli kuitenkin kerran nähnyt ukon istuvan\nkuin mustan korpin Outoorin kareilla. Ei ollut kuitenkaan uskaltanut\nlähteä hakemaan pois, kun tiesi, että ukko oli omituinen tavoiltaan ja\nkylläkin selviytyisi vaikka minkälaisesta myrskystä näin kotivesillään.\n\nKylällä oli tietysti kierrellyt kummallisia juttuja Preiviikin\nisännistä. Tämä oli luonnollista, sillä he olivat olleet itseensä\nsulkeutuneita. Hurjia he olivat myös aikanaan olleet ja kerrottiin\nkuinka eräs Preiviikin isännistä hamassa muinaisuudessa oli suuren\nnostamansa joukon kanssa ryöstänyt Ruotsin saksojen laivoja. Tässä\nkotitanhuallakin oli aikoinaan tapeltu, selitti kirkkoherra.\n\nPertti katseli kuinka särkyneestä peilistä lähtevät sädekimput\nleikkivät tytön tukassa. Hän ei mielestään ollut koskaan ennen nähnyt\nniin kaunista näkyä. Pöydällä tytön edessä seisoi vihreä kahvikannu\nja siitä lähtevä heijastus antoi poskille sellaisen valon, että\npehmeät huulet näyttivät tulenpunaisilta. Kun tyttö käänsi päätään,\nolivat hiukset kultarihmoja valkoisen otsan yllä. Sormet leikkivät\npöytäliinalla kuin hermostuneina siitä tuijotuksesta, jonka Elvi kyllä\ntunsi, mutta ei nähnyt.\n\nPertti käänsi päänsä pois.\n\n-- Elvi jää nyt meille, sanoi kirkkoherra. Hän menee seminaariin ja\nrupeaa kansakoulunopettajaksi. Elvin isä oli myös kansakoulunopettaja.\n\nSilloin Pertti kuin äkillisestä mielijohteesta ryhtyi kertomaan, kuinka\nnämä tummat saaret näyttivät mereltä päin kauniilta ja kysyi eikö ensi\nviikolla lähdettäisi merelle moottoriveneellä. Otettaisiin evästä\nmukaan ja mentäisiin vaikka Säppiin juomaan luotsien kahvia.\n\n-- Mitä sinä yleensä teet päivisin? kysyi kirkkoherra.\n\n-- Ongin, vastasi Pertti.\n\n-- Eikö se ajan kuluessa muodostu kuivaksi, nauroi Elvi.\n\n-- Preiviikin nuori isäntä miettii kaiken maailman asioita, nyökäytti\nkirkkoherra. Ehkä vähän liikaakin. Minä jo puolestani ehdottaisin, että\nPertti ryhtyisi jatkamaan lukujaan ja valmistuisi sitten agronoomiksi\ntai kalastusneuvojaksi. Tai mikseipä vaikka molemmiksikin. Näillä\nseuduin pitää osata vähän kaikkea. Kun nyt kerran yksi Preiviikin\nisännistä on saatu opin tiellä näinkin pitkälle, olisi syytä mennä\nvieläkin edemmäksi ja tehdä talon traditioneissa täysi muutos. Sinäkin\nPertti tulisit sitten tälle puolen barrikaadia, kuten lehtori Similä\nsanoo.\n\nMutta Pertti katseli kuinka Elvi kaatoi kannusta kahvia sinisiin\nkuppeihin ja ihmetteli kuinka ihmisen liikkeet saattoivat olla niin\nkauniita.\n\nElvi oli mennyt hakemaan päällysvaatteitaan. Pertti käytti tilaisuutta\nhyväkseen ja kysyi Elvin ikää.\n\n-- Hän on sinua vuotta nuorempi. Mutta yhtä kehittyneitä lapsia te\nmolemmat tunnutte olevan, nauroi kirkkoherra. Elvikin kuvittelee\nolevansa täysi daami. Minä olen hänelle ennustanut kauheata kohtaloa\nseminaarissa. Siellä tehdään vanhojapiikoja tehdasmaisesti. Mitä\nkorkeammalle pyrkimykset kiipeävät, sitä nopeammin ne taittavat\nniskansa siellä. Elvi ei sitä usko, mutta minä olen näyttänyt hänelle\njo kaksi kansakoulunopettajatarta, jotka molemmat ovat ikäneitoja.\nSilloin Elvi uhkaa leikata tukkansa lyhyeksi ja ruveta maailmannaiseksi.\n\n-- Hän on hyvä tyttö, sanoi Pertti. Hän avasi ikkunan ja auttoi sitten\npäällysvaatteet kirkkoherran ylle.\n\nVasta kun moottoriveneen sätkytys oli täydellisesti häipynyt meren\nääneen, nousi hän ikkunan äärestä ja meni väentupaan.\n\nSinä päivänä ei hän mennyt ongelle eikä vielä seuraavanakaan.\nKolmantena päivänä hän puhdisteli moottorin konetta ja maalasi penkit\nuudelleen. Sitten viiletteli hän Kalloa kohden ja laski veneensä kirkon\nääressä olevan aallonmurtajan taakse. Hän oli matkalla pappilaan\nsopiakseen lähemmin tulevasta moottorimatkasta.\n\nElvi soitti pianolla tanssimusiikkia ja Pertti tunsi kurkistaessaan\nsaliin sydämensä kutistuvan pienen pieneksi. Hän ei voinut itselleen\nselittää sitä, miksi häntä pelotti. Hänhän oli niin monta kertaa ennen\nkulkenut tämän saman salin poikki, huutanut ja kiukutellut täällä kuin\nkotonaan, mutta nyt tunsi hän, että taloon oli tullut vieras ja että\nhänen niinmuodoin tuli esiintyä edukseen.\n\nHuvimatkan alkutaipaleella tuuli kovasti ja Elvi oli merikipeä.\nLiisa-neiti juotti hänelle sitruunamehua ja sitten selviydyttiin Säpin\nsuojaan. Viasveden pohjukasta puhalsi vinha tuuli ja kerran oli vene\nmatkalla ottanut vettä sisäänsä.\n\nPertti hoiteli ruoria. Hän oli riisunut kenkänsä, muistanut pyytää\nanteeksi nuorilta neideiltä, ja istui nyt hatuttomin päin selittäen\nkirkkoherralle karien parhaita kalastuspaikkoja.\n\n-- Kun tulemme takaisin, näytän teille paikan, missä kerran sain\nuistimella kymmenkiloisen hauen.\n\nSäpillä juotiin kahvit ja sitten tehtiin matka ulos merelle. Pertti\nnäytti nyt lupauksensa mukaan Elville saarien kauneutta.\n\nKuuminaisten niemen kärki pistäysi terävänä keilana maininkeihin.\nSieltä alkoi jälleen aallon viri, joka oli lahden pohjukasta\nlähtiessään jo ennättänyt sammua ja meri oli sillä kohtaa kuin kammalla\nharjattu. Saaret olivat tummanvihreitä, pyöreitä ja pehmeän näköisiä.\nSitä karumman vaikutuksen tekivät niiden rinnalla Outoorin kallioiset\nkarit, joiden yläpuolella linnut lentelivät ja huusivat kilpaa meren\nporinan kanssa.\n\nKirkkoherra selitti Liisa-neidille, että Pertin vanhempien haudalle\ntäytyisi istuttaa kukkia. Pertti kiitti ja pyysi sitten kirkkoherraa\ntarttumaan ruoriin. Itse siirtyi hän keulaan Elvin viereen ja\nkoetti tunkea varpaitaan kaarien ja veneen rakoon. Elvi nauroi ja\nväitti, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt niin eläviä varpaita.\nPertti näytti taitoansa ja nosti varpaillaan veneen pohjalla\nmakaavan lyijyisen verkonpainon. Varpaat kiertyivät sen ympärille\nkuin mustekalan imulonkerot. Pertti selitti että sen saa aikaan\npitkäaikainen harjoitus ja paljain jaloin kulkeminen. Lopulta kehittyy\nihminen niin taitavaksi, että hän saattaa vaikka yksinään soittaa\npianoa nelikätisesti, varpaita hyväkseen käyttämällä.\n\nElvi katseli sivusta Pertin ruskeaa tukkaa, jota tuuli työnsi silmille.\nKerran teki hänen mielensä ojentaa kätensä ja sivellä tukka syrjään.\nHän ei sitä kuitenkaan uskaltanut tehdä.\n\nVene teki kaarroksen ja Pertti tunsi tytön lämpimän ruumiin siirtyneen\nlähemmäksi häntä. Se kiihoitti, miltei salpasi hengen.\n\n-- Katsokaa! kirkaisi Elvi. Veden päällä kelluu risti!\n\nRistireimari nyökytti tosiaan heille päätään.\n\n-- Huono enne, nauroi Pertti. Se ei saisi koskaan tulla näkyviin\nyhtäkkiä.\n\nSitten suunnattiin keula Preiviikiä kohden. Kuuminaisten niemen kärki\nsuureni suurenemistaan. Pertti näytti kirkkoherralle itäreimaria ja\nselitti, että siinä tarttui hänen uistimeensa suuri hauki.\n\n-- Minä luulin ensin uistimen tarttuneen reimariin.\n\nPreiviikissä juotiin jälleen kahvia ja Liisa-neiti kokeili iltalypsyä.\nPertti ja Elvi kävelivät kahden metsäpolulla, kirkkoherra oli mennyt\nkylään tuttavia tapaamaan.\n\nMetsäpolulla keskusteltiin Elvin tulevasta urasta. Pertti oli saanut\naiheen kirkkoherran kiusottelusta ja jatkoi samaan tapaan. Elvi oli\nkiukkuinen -- kiukkuinen kuin ampiainen, olisi vaari sanonut, jos olisi\nelänyt. Pertillä oli keskustelussa yliote ja tyttö sai tehdä kaikkensa\nvältelläkseen ilkeyksiä.\n\nLopulta Elvi vaikeni, mietti ja tarttui sitten keinoon, jonka hänen\nvaistonsa sanoi oikeaksi.\n\n-- Ettehän te aina minulle tahtoisi olla näin ilkeä? Sitten hän hymyili\nniin että hampaat näkyivät ja katseli kostein silmin Perttiä.\n\nPertti ei punastunut, mutta hän oli hämmästynyt. Kun ensimmäinen\njärkytys oli ohi, täytti lämmin ilo hänen mielensä.\n\nElvi oli kääntänyt päänsä pois, mutta Pertti tunsi kuinka tytön silmät\nsuurien ripsien alla kyyneltyivät. Hän _tunsi_ sen, mutta millä\ntavalla, sitä hän ei osannut selittää.\n\nJa aivan oikein. Kun Elvi käänsi päänsä jälleen, tarttui Pertti häntä\nkäsivarresta kiinni ja pyörähdytti ympäri, niin että he nyt seisoivat\nvastakkain.\n\n-- Elvi -- sinä -- sinä, huohotti Pertti.\n\nElvi vaikeni ja silloin Pertti suuteli häntä.\n\n\n\n\nV\n\n\nRakkaus oli yllättänyt heidät ja se tuli uudistavana kuin lämmin\nvihmasade. He olivat herkistyneet ja tavatessaan seuraavan kerran\nolivat he liikutettuja sydämensä kyllyydestä. Pertti ei silloin\nymmärtänyt rakkaudesta muuta kuin hellyyden ja Elvikään ei tiennyt\nsuurempaa autuutta kuin istua Pertin vieressä ja sivellä hänen ruskeaa\ntukkaansa. He janosivat toistensa kohtaamista kuin mieleltään sairaat.\n\nSiitä kesästä tuli kaunis kesä. Kirkkoherra ei tiennyt asiasta\nmitään, eivätkä he kumpikaan ajatelleet sellaista muodollista seikkaa\nkuin kihlaus. He tahtoivat vain olla yhdessä ja siihen heille kyllä\ntarjoutui tilaisuutta, sillä Pertti kävi entistä useammin vanhempiensa\nhaudalla.\n\nMolemmat toistelivat:\n\n-- Miksi sinä rakastat juuri minua? Enhän minä ole sinun arvoisesi.\n\nTai sitten he aivan hengästyksiin asti riitelivät siitä, että olivat\nolleet tylyjä toisilleen ja jollain tavalla loukanneet toisiaan. He\netsivät syytä siinä, missä sellaista ei ollut ja nauttivat kumpikin\nmielessään saadessaan nöyryyttää itseään rakkauden edessä. Riitojen\ntarkoitus oli hellyyden kohottaminen ja niinpä se usein puhkesi miltei\nsairaalloisiin muotoihin. Pertti saattoi itkeä veneen pohjalla ja uhata\nhyppäävänsä mereen, ellei Elvi hänelle heti antaisi anteeksi. Ja Elvi,\njoka ei tiennyt syytä minkävuoksi hänen olisi ollut annettava anteeksi,\nheittäytyi Pertin viereen ja vannoi kaiken nimessä, että Pertti oli\nmaailman kultaisin poika. Kyynelvirtojen tauottua saattoi Elvi jälleen\naloittaa kaiken uudelleen syyttämällä Perttiä siitä, että tämä oli\nliian hyvä hänelle ja että hän teki väärin sitoessaan itsensä niin\narvottomaan olentoon kuin Elvi.\n\nHe kirjoittelivat kirjeitä toisilleen, vaikka matkaa kotien välillä ei\nollut pitkältä. Yömyöhään he istuivat, pohtivat kirjeissään maailman\nkauneutta, yhteisiä kommelluksia ja vakuuttivat vakuuttamastakin\npäästyään, että ensi kerralla kohdatessa he suutelisivat toisensa\npalasiksi.\n\nPertti sai hermoilleen kiihoketta rakkaudesta. Oli kuin hän olisi\nsäpsähtänyt jo haavanlehdenkin rapinasta.\n\nElvi oli entisestäänkin herkistynyt. Pappilassa, jossa asioista nyt\ntiedettiin, väitettiin, että Elvin suuret silmät olivat suurentuneet.\nNe olivat tuontuostakin kosteat. Kirkkoherra, joka ei oikein pitänyt\nasioiden nopeasta kehityksestä, sanoi, että lapsien rakkaus on\nmaitomaista. Häntä säesti Liisa-neiti, joka oli kadottanut Elvin\nkiintymyksen. Elvi oli mykkä, kun puhe kääntyi Perttiin. Hän ei edes\nnauranut kiusottelulle.\n\n-- Merkillisiä lapsia, sanoi kirkkoherra pappilan rouvalle. Pertti on\nherkkä kuin hermokimppu, haaveksiva ja tulee äitiinsä. Elvin silmät\nkostuvat nyt useammin kuin kerran päivässä. Heidän rakkaudessaan on\njotain hämärää. Elleivät he olisi molemmat puhtaita ja terveitä kuin\nkevätpäivän ilma, väittäisin heidän rakkauttaan sairaalloiseksi.\n\nPappilan rouva kuunteli miehensä puhetta ja huomautti sitten, että Elvi\nlähtisi pian seminaariin. Välimatkat ovat ennenkin sammuttaneet lapsien\nrakkauden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli syksy. Elvi lähti Heinolaan. Heidän viimeinen kohtaamisensa sattui\nsunnuntaiksi, jolloin maa oli kosteiden lehtien peittämä. Hautausmaan\npuut olivat tänä vuonna tavallista punaisempia. Pertti oli kerran\npelästyttänyt Elviä sanomalla, että puut hautausmaalla imevät allaan\nolevista ihmisistä verta ja syntisen ihmisen haudalla lakastuvat lehdet\nnopeammin kuin vanhurskaan haudalla.\n\nPertti keksi aina mahdottomia juttuja, väitti Elvi.\n\nHe katselivat yhdessä ristiä, johon oli kaiverrettu meksikolaisen\nmerimiehen nimi. Tämä merimies oli hukkunut Reposaaren satamassa ja\nystävälliset kyläläiset olivat haudanneet hänet siunattuun maahan.\nHän oli saanut luterilaisen hautauksen, mutta hänen sielunsa ei ollut\nsiitä pahentunut. Yhtä hiljaa hän nukkui siinä kuin muutkin vainajat.\nHänen päänsä oli asetettu merta kohden ja merituulet pääsivät kosteina\nvyörymään hänen hautansa yli.\n\nElvi kiersi kätensä Pertin kaulaan.\n\n-- Tulisiko sinusta merimiestä?\n\n-- Miksei tulisi. Mutta olisiko sinusta hauskaa, että minä lähtisin\nmerille? Mitä sinä sanoisit? Taitaisit vain nauraa?\n\nElvi katseli kirkon tornia ja kysyi kuin äkillisestä mielijohteesta:\n\n-- Uskotko sinä, että Jumala ilmoittaisi heti minulle sinun\nkuolinhetkesi, jos sinä sattuisit kaukana maailmalla kuolemaan?\n\n-- Miksi sinä sitä kysyt?\n\n-- Minä tahtoisin kuolla samalla hetkellä. Sinun ei silloin tarvitsisi\nodottaa minua yhtään. Minä rientäisin sinun luoksesi heti. Jumala\nlaskisi siunaavan kätensä meidän päämme päälle ja sitten saisimme\njälleen olla yhdessä.\n\nHeille tuli molemmille paha olo.\n\n-- Järjetöntähän minun olisi merelle lähteä, minulla on täällä koti,\nsinä olet täällä eikä sitäpaitsi kirkkoherrakaan siihen millään\nsuostuisi.\n\nElvi matkusti maanantaina ja jo tiistaina huomasi Pertti, ettei hän\nlöytänyt enään työtä Preiviikistä. Hän sulkeutui huoneeseensa, luki\nja mietti. Illat muodostuivat sietämättömän pitkiksi. Tänä talvena\nhän kyllä oppi lukemaan kirjoja ja niitä rakastamaan, mutta ne toivat\nsamalla hänen mieleensä pohjattoman kaipuun.\n\nRiuhtautuakseen irti levottomuudestaan päätti hän matkustaa Heinolaan\nElviä tapaamaan. Jo matkan valmistukset tuottivat hänelle paljon iloa,\nja hevosmiehen kääntyessä ympäri reen pukilla ja viitatessa eteenpäin,\nmissä näkyi kaupungin sauhu kirkasta talvista taivasta vastaan, tunsi\nPertti vapisevansa jännityksestä.\n\nHe olivat jälleen olleet ahkerassa kirjeenvaihdossa ja yhä uudestaan\npalanneet vanhaan vakuutukseensa seuraavan tapaamisen intohimoisesta\nsyleilystä. Mutta kun Pertti tapasi Elvin seminaarin portilla, ei\nhän uskaltanut kuin heikosti puristaa tyttöä kädestä. He kulkivat\nsanattomina Elvin asuntoon. Elvi oli kaunis pakkasen punoittaman posken\npainautuessa kuin hyväillen takin turkiskaulusta vasten. Pertti katseli\nhäntä ja ihmetteli kuinka hän näinkään kauan aikaa oli saattanut olla\nPreiviikin yksinäisyydessä.\n\nElvi kertoi elämästään, joka ensimäisenä vuonna oli ollut vaikeaa, kun\ntutustuminen tovereihin; oli vielä alkuasteellaan. Hän oli koettanut\npysytellä huoneensa yksinäisyydessä, mutta silloin oli kaipaus kasvanut\nniin suureksi, että hän oli usein tehnyt kävelyretkiä kaupungin\nympäristön metsiin ja siellä puhellut itsekseen.\n\nMutta olihan hän kertonut tästä kaikesta Pertille kirjeissä.\n\nElvin oli nyt hyvä olla. Häntä itketti ja päästyään asuntoonsa\npurkautui monen kuukauden odotus nyyhkytyksiin. Hän itki ilosta ja\nherkkä ruumis vapisi Pertin käsivarsilla.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPreiviikiin palatessaan tunsi Pertti olevansa mies. Hän odotti nyt\nkesää, vain kesää ja sulkeutui entistä tiiviimmin kammioonsa kartanon\nsuuren tuvan päällä. Tästä hänen huoneestaan lähtivät hellät ajatukset\nElvin luo ja takkavalkean äärellä luki hän yhtä rakkaan vastauksen. Se\noli kuumeista kirjeenvaihtoa. Pertti puhui näyistä, joita Preiviiki oli\ntäynnään. Kun ullakon portaat natisivat, tuntui Pertistä siltä kuin\nolisi vaari raskaissa merisaappaissa kiivennyt häntä katsomaan kuten\nentisenä aikana.\n\nKun jäät lähtivät keväällä ja ensimmäinen kevätmyrsky heitteli hyistä\nkuohua miltei kartanon ikkunoihin asti, kirjoitti Pertti, että hän on\nkuohussa nähnyt äitinsä seisovan. He ovat kaikki nyt hänen ympärillään.\nLentelevässä kuohussa laulaa äiti hänelle kehtolaulua, karien\nniljaisella pinnalla saapastelee vaari ja lokit kirkuvat vanhan Saaran\ntuomioita: \"Hän on Antikristus!\"\n\nHän ei heitä pelännyt. Mitä raivokkaammin myrsky huusi, mitä\nkumeammalla porinalla vesi imeytyi takaisin selälle, sitä\ntyytyväisemmäksi tunsi hän itsensä huoneensa rauhassa, kun hänellä\npaloi uunissa tuli ja polvilla lepäsivät Elvin kirjeet. Hän oli kerran\navannut ikkunan ja huutaen kutsunut myrskyn seasta äitiä. Äiti oli\naivan varmasti vastannut. Kun tuuli tunki miltei taloa kallelleen, oli\nhän juossut ulos äitiä vastaan. Äiti oli näyttäytynyt kerran, kaksi ja\nsitten hitaasti liukunut yli kuohun Outooria kohden. Hän oli juossut\nrantaan ja vasta siinä havahtunut.\n\nNyt on Preiviikissä hiljaista, kirjoitti Pertti. Tuuli on tyyntynyt.\nEilen maalasin nuottakodassa veneen. Muistin, että täällä tapasimme\nensimmäisen kerran ja menin ulos katsomaan paikkaa tarkemmin. Sinä olit\nkaunis silloin, Elvi!\n\nElvi puhui vastauksessaan kummitusunista ja sanoi, ettei hän uskaltaisi\nasua Preiviikissä, missä kummittelee. He ovat täällä asunnossaan\nkertoneet kummitusjuttuja joka ilta ja nyt eivät enään uskalla pimeässä\nlähteä kävelemään. Lumi on kaduilta jo miltei sulanut ja kaikki\nodottavat ruohon ilmestymistä.\n\n    \"Meidän luokkamme on rakkaudesta sairas. Nyt on kevät; sinullakin\n    on siellä kevät. Kaikki väittävät olevansa rakastuneita, mutta\n    minä en puhu mitään. Iltaisin olen ollut Alman kanssa, tiedäthän,\n    kävelemässä ja Alma on kertonut hassunkurisia juttuja siitä\n    kuinka häntä on kotipitäjässään eräs talonpoika kosinut. Kun Alma\n    oli vastannut, ettei hän vielä tiedä antaa lopullista vastausta,\n    oli talonpoika lyönyt kuokallaan kiven halki ja sanonut, että he\n    ottavat nyt kumpikin tästä puoliskon, jota sitten säilyttävät\n    niin kauan aikaa, kun ovat erossa. Jos kivi hukkuu, on siinä\n    samassa rakkauskin sammunut. Alma sanoi, että se kivenpuolikas\n    painoi ainakin kaksi kiloa ja että hän on kätkenyt sen tallin\n    ylisille.\" Elvi kirjoitti vielä siitä, että hän luki Pertin\n    kirjeet iltaisin ja aamuisin lävitse. On niin paljon helpompi\n    mennä silloin kouluun. \"Kerran minulla oli eräs sinun kirjeistäsi\n    kaksi päivää käsilaukussani. Pelkäsin kovasti, että sen joku\n    sieltä löytäisi ja lukisi mutta se on ollut turhaa pelkoa. Kukaan\n    ei tiedä minusta mitään. Eikä ole väliäkään, niinkauan kuin sinä\n    minusta tiedät.\"\n\nKirjeenvaihto jatkui. Pertti kirjoitti:\n\n    \"Miksi sinä kiellät minua kertomasta synkän Preiviikin yöllisistä\n    ilmestyksistä. Minä viihdyn näiden kirkuvien ja vinkuvien äänien\n    keskuudessa. Minä tiedän, että nyt olemme kaikin jälleen koolla\n    ja se antaa rintaani rauhan. En minä heitä pelkää ja kuinka\n    pelkäisin kun he ovat oma äitini, isäni ja vaarini.\n\n    He tulevat nyt luokseni joka yö. Joskus seisoo äiti ikkunan\n    ulkopuolella. Hän on puettu mustiin ja värisee kylmästä. Kun minä\n    pyydän häntä sisään, katsoo hän lempeästi ja kiittävästi, mutta\n    huojuu edelleenkin paikallaan eteenpäin liikahtamatta. Vaarin\n    minä olen nähnyt nuottakodan luona. Hän kutoo verkkoa silloin,\n    kun oikein tuulee. Hänen tukkansa liehuu niin, että luulen sen\n    koskettavan kodan seinää. Hän näyttää minulle verkkoa ja kutsuu\n    minua kuten entisinä aikoina sitä paikkaamaan. Hänkin on kerran\n    eräänä iltana, kun minä menin sinne häntä katsomaan, viitannut\n    salaperäisen näköisenä Outooria kohden. Siinä samassa ilmestyi\n    äiti vaarin rinnalle ja tarttui häntä käteen. Minä en ole koskaan\n    tiennyt, että äiti saattaa olla niin kalpea ja kärsineen näköinen.\n\n    Kaikkein ihmeellisintä on, että minä olen nähnyt isänkin. Kuten\n    tiedät kuoli isäni ennen minun maailmaan tuloa. Aivan hänen\n    näköisensä mies seisoi eilen aikaisin aamulla nuottakodalle\n    johtavan polun alussa. Olkapäillään oli hänellä kolme airoa ja\n    hän asteli vakavasti taakseen katsomatta. Minä olen aivan varma\n    siitä, että se oli isä. Minä _tunsin_ sen.\n\n    Muistatko, että minua lapsena kutsuttiin Antikristukseksi?\n    Kylällä sanovat vieläkin pienet lapset: \"Katsokaa, Antikristus\n    tulee.\" Minun käy sääliksi heitä.\n\n    Minä en elä päivääkään ajattelematta sinua. Sinä olet illalla\n    viimeksi mielessäni ja aamulla ensimäisenä. Äitikin tuntee sinut\n    jo, sillä minä olen kertonut sinusta hänelle kaiken. Haluaisin\n    nähdä teidät molemmat rinnakkain seisomassa. Sinä pitkänä,\n    vaaleana ja rehevänä, äiti kalpeana, mustana ja värisevänä. Mutta\n    kuitenkin te molemmat pitäisitte toisistanne. Hän ottaisi sinua\n    kädestä kiinni ja suutelisi sinua poskelle, niinkuin hän monasti\n    teki minulle. Hänellä olivat kärsivät silmät, sen minäkin vielä\n    muistan. Mutta ne olivat samalla niin hellät, että vaari sanoikin\n    niiden itkevän aina maailman pahuutta.\n\n    Älä pelkää, Elvi. Minä olen nyt kiintynyt entistä enemmän\n    Preiviikiin. Kun sinä tulet tänne, on kesä ja kaikki haamut ovat\n    poissa. Silloin on Preiviikissä aurinkoa, suuri aurinko, joka\n    tunkeutuu ikkunasta sisään ja pieni aurinko, joka olet sinä ja\n    joka tunkeutuu ikkunasta ulos. 'Sinä valaiset tämän talon. Tule\n    pian, sillä yksin merikin täällä huutaa sinua kutsuen.\"\n\nKeväästä tuli kesä ja kesän mukana Elvi. Hän toi tullessaan vihkosen,\njohon hän oli talvi-iltoina kirjoittanut runoja. Ne käsittelivät\nrakkautta ja Elvi sai yhä uudelleen lukea niitä heidän yhteisillä\nkalastusmatkoillaan.\n\nVene oli vedetty kallionkoloon. Veneen edessä seisoi tuulen tuivertama\nmänty, joka odotti seuraavalta myrskyltä vain armoniskua muuttuakseen\najopuuksi ja alkaakseen seikkailunsa suuren veden päällä. Männyn\nympärillä kasvoi pienen pieniä ruohonkorsia, jotka söivät suolaista\nmultaa. Ruohonkorret purivat toisiaan tuskasta, kun tuuli oikein\nlakaisi kallioluodon pintaa. Se oli kylmän kostea ja kävi hirmuisella\nvoimalla kallion kimppuun. Mutta niin tuli kesästä jälleen talvi ja\ntalvesta jälleen kesä ja yhä seisoivat ruohonkorret paikoillaan. Ne\nolivat kasvaneet kivessä ja kiveksi ne miltei jo olivat muodostuneet.\nNe olivat kalsean teräviä, mutta niin oli heidän ruokkijansakin kalsea.\n\nElvi istui paadella auringon kuumasti heloittaessa. Pertti oli\nlaskeutunut makuulle hänen viereensä. Elvi luki runojaan yhä uudelleen\nja uudelleen. Pertti katseli merelle. Hän ei kuunnellut runojen\nsisältöä, hän kuunteli Elvin ääntä.\n\nTuuli ei päässyt tänne. Täällä kumisi meren alituinen liikehtiminen\nkuin kirkonkellojen soitto. Kun painoi päänsä kallioon, saattoi laskea\nmaininkien määrän. Kuka pääsisi koskaan selville niiden lukumäärästä!\nPertti koetti, mutta sitten muuttui tuulen suunta ja pieni vihuri\nlehautti vihkosta Elvin kädessä niin kovalla rapinalla, että he\nmolemmat havahtuivat.\n\nPertti viittasi kädellään itäreimaria, joka kuin meren musteeseen\nkastettu pallopäinen kynä leikkasi taivaanrannan kahteen yhtäsuureen\nosaan, kohottautui istumaan ja kertoi sitten:\n\n-- Tähän suuntaan, juuri tätä karia kohden viittasivat äiti ja vaari.\nMinä tiedän, että he tahtoivat auttaa minua jollain lailla. Olen\nlukenut kirjoista, että nämä salaperäiset viittaukset tavallisesti\ntarkoittavat kätkettyä aarretta.\n\nSitten vaikeni Pertti hetkeksi ja sanoi sitten nauraen:\n\n-- Mutta mitäpä me aarteella tekisimme, Elvi?\n\n-- Mutta jos viittaus oli varoitus?\n\n-- Mitä turhia? Katso kuinka kaunista täällä on nyt.\n\nPappilassa oli sinä kesänä enemmän iloa kuin minään aikaisempana\nkesänä. Kirkkoherra, jonka omalletunnolle molempien nuorten kasvatus\noli laskettu, tunsi nyt mielensä rauhalliseksi. Odotettiin kihlausta.\nEi silti, että kirkkoherra olisi siitä vielä nyt pitänyt, sillä\nmolemmat olivat vielä liian nuoria naimisiinmenoa ajattelemaan, mutta\nkoska sen jokainen saattoi jo tuntea, että asiasta ennemmin tai\nmyöhemmin tulisi tosi, kaipasi hän iloista perhejuhlaa pappilaan. Elämä\noli täällä talvisin kuollutta ja nyt kun Elvi jälleen lähtisi, jäisi\npappila kuin kylmilleen. Elvi piti kotona ollessaan huolen iltateestä,\nauttoi äitiä ja -- mikä oli kaikkein iloisinta ja virkistyttävää --\nnauroi miltei aina. Liisa oli synkempi ja toimi niin ahkerasti pianon\nkimpussa, ettei häneltä jäänyt aikaa vanhalle isälle.\n\nMutta kihlauksesta ei kuulunut mitään. Pertti ei ilmestynyt pappilan\nkansliaan pyytämään kirkkoherran siunausta.\n\nHe olivat alituisesti ulkona, vain ulkona luodoilla ja saarissa.\n\nVasta syksyllä julkaistiin heidän kihlauksensa. Elvi kirjoitti siitä\nHeinolasta:\n\n    \"Täällä ovat kaikki kummissaan ja haluavat saada tietoa sinusta.\n    Jotkut ovat kyllä sinut nähneet, mutta ovat unohtaneet.\n    Opettajat olivat aivan kauhuissaan kun näin toisluokkalainen\n    jo sitoo itsensä ennen lukujen loppua. Minä vakuutin Almalle,\n    että tarvitaan sitä kansakoulunopettajan taitoa silloinkin, kun\n    on naimisissa, mutta hän sanoi olevansa varma siitä, etteivät\n    puoletkaan tytöistä kestäisi niin pitkää odotusta naimisiinmenoon.\n\n    Minä olen niin onnellinen. Kunpa tietäisit miten raskaina ja\n    velvoittavina painavat mielessäni enon sanat: \"Muistakaa palvella\n    toisianne.\" Kerran minä olen sentään ennättänyt nauraa niille\n    sanoille. Miten niinä voisin sinua palvella, kun olen täällä\n    kaukana. Sitäpaitsi -- emmehän ole vielä naimisissa enkä voi\n    täältäkäsin sinun sukkiasi paikata.\n\n    Kun nyt jouluna tulen sinne, menemme Preiviikiin ja laitamme\n    kaiken hienoksi. Alma on luvannut rakkaudenkivensä meille\n    veitsien teroittamista varten.\"\n\nPertti oli usein pappilassa ja täältä sai hän aina kuormallisen neuvoja\nvietäväksi mukanaan Preiviikiin. Pappilan rouva varoitti ja auttoi,\nkirkkoherra mutisi tällöin, ettei asialla vielä niin kiirettä ollut ja\nLiisa-neiti kiusotteli ja soitti.\n\nHäät oli päätetty pitää Elvin valmistuttua. Siihen kuluisi vielä kaksi\nvuotta.\n\n\n\n\nVII\n\n\nMoottorivene jyskytteli tasaista tahtiaan Reposaarta kohden. Veneessä\nistuivat kalastaja Helme ja Pertti. He olivat matkalla ostoksille.\n\n-- Sanokaa nyt suoraan, Helme, kannattaako kalastus? Preiviikin\nkartanohan ei sitä ole pitkään aikaan harjoittanut. Tekisi mieleni\nyrittää uudelleen.\n\n-- Ei se kannata. Kyllä se ennenaikaan, silloin kun vielä sai viinaa\nvapaasti, kannatti. Herrat söivät silloin kalaa ja ryyppäsivät viinaa\npäälle. Mutta nyt ne syövät vain appelsiineja.\n\nPertti nauroi. Hän tiesi, että Helme välitti nykyään viis\nkalastuksesta. Hänellä oli suuri nopeakulkuinen moottorivene,\njoka oli jo useamman kuin kerran laskenut Ranta-Kustaan laituriin\npirtumatkoilla. Mies oli pirtutrokari. Helme oli vain älykkäämpi kuin\nmonet muut. Sanoivat, että hänen veneellään saattaisi lähteä avomerelle\npirtunhakuun vaikka itse kirkkoherrakin. Helmeen venettä ei kuitenkaan\nkoskaan saataisi kiinni. Helme vain kuletti. Hän ei käyttänyt omia\nrahojaan, ei niitä näyttänyt, eivätkä pankit liioin olleet hyötyneet\nhänen rahoistaan. Hän vei lastin Ranta-Kustaan laituriin, antoi\ntoisten purkaa sen ja nosti vielä samana yönä kuljetuspalkkion, joka\nnousi huomattavaan summaan. Hän oli vain välikäsi. Hänen venettään\nkutsuttiinkin senvuoksi laivaksi. Sillä oli säännölliset kulkuvuorot ja\nse tuli aina perille.\n\nPertti tarkasteli ahavoitunutta kalastajaa. Tämä siristeli silmiään\nkirkkaassa auringonpaisteessa eikä ollut millänsäkään. Hän tunsi Pertin\nja tiesi, ettei siltä taholta tulisi vaaraa.\n\nHelmeen aivoissa alkoivat pyöriä rohkeat ajatukset. Ne sekoittivat\nveneenkin joskus pois kurssiltaan. Kun Pertti oli siitä jo kolmannen\nkerran huomauttanut ja jo epäili, että ukko oli päissään, avasi tämä\nsuunsa ja sanoi viiksien alitse möräjävällä äänellä:\n\n-- Kyllä kai nuori isäntä tietää, että minä teen muutakin kuin kalastan.\n\nPertti nauroi jälleen.\n\n-- Kyllähän sen koko kylä tietää.\n\n-- Niin, mutta todistakaapas se!\n\n-- Mitä se minua liikuttaa.\n\n-- Justiinsa niin. Ja senvuoksi minä meinaankin ehdottaa, että nuori\nisäntä lähtisi minun kanssani kerran ulos laivalle katsomaan, miltä\ntämä työ oikein näyttää. Mentäisiin oikein ulkokalastukseen!\n\nUkko pakoitti kasvonsa hymyyn ja katseli Perttiä rohkaisevasti.\n\n-- Eihän sitä tiedä, vaikka vielä joskus tulisinkin, sanoi Pertti.\n\nKotimatkalla ryhtyi hän ehdotusta tarkemmin miettimään. Mitähän jos\ntodellakin menisi miesten mukana katsomaan tätä salaperäistä ja\njännittävää puuhaa? Tässä hän oli jo elänyt näiden lainsuojattomien\nkeskuudessa kymmenkunta vuotta eikä vielä tiennyt asiasta muuta kuin\nmitä kylällä ja kartanon väentuvassa puhuttiin. Seikkailu on sentään\naina seikkailu.\n\nHän pyysi ukkoa tulemaan huomenna kahville kartanoon.\n\nIllalla kirjoitti hän Elville:\n\n\"Minua on pyydetty pirtumatkalle ja aion totta tosiaan lähteä mukaan.\nTäällä on nyt niin hiljaista, että tarvitsenkin jotain, joka panee\nveren vinhemmin kiertämään. Minä jo ennätin tänä iltana mielessäni\nkuvitella kuinka lystiä tulee olemaan tullin narraaminen. Ei siitä\nkukaan saa tietää, siitä on jo ukko Helmeen nimi takeena. Ukko on\nkettua viisaampi. Hän on ystävällinen ja tahtoo vetää minutkin mukaansa\nluultavasti siitä syystä, etten minä ole koskaan mukissut heidän\npuuhistaan niinkauan kuin ovat vaan antaneet meidän talon olla siitä\nrauhassa. Pirtun haju ei ole vielä tunkeutunut Preiviikiin asti ja niin\nkauan kuin eivät rupea heiluttelemaan läkkipönttöjään meidän veräjällä,\nsaavat tehdä mitä tahansa. Minun puolestani ainakin. Minä menen ja\nsitten kerron sinulle, miltä se kaikki näytti. Kirjoita sinä sitten\nsiitä urhoollinen ballaadi ja lähetä se minulle. Minä pyydän tyhjän\nkanisterin ukolta ja sitten panemme sen sinun kirjeesi kanisterin\nsisään. Siitä tulee meille perhemuisto!\"\n\nPertti suostui jo ukon ensimmäisestä pyynnöstä seuraavana päivänä.\nKuitenkin muistutteli hän mieliin sitä, että jos nyt sattuisi\njonkinlainen vahinko, hänet pestäisiin siitä puhtaaksi. Kun ukko vain\nvannoisi, että hän oli mukana vain uteliaisuudesta, saisi kuka tahansa\nnimismies tulla hänen nenällensä hyppäämään. Niin paljon tiesi Pertti\njo asioista.\n\nSovittiin, että ensi yönä lähdettäisiin. Ukko tulisi Perttiä hakemaan\nkotisillasta.\n\nUkko Helme istui keinutuolissa ja Pertistä tuntui joskus kuin olisi\nviiksien alta näkynyt pilkallinen värähdys. Ukko heilutti itsensä pois\nlampun valokeilasta tuontuostakin ja silloin hänen äänensä tuntui\nliimaiselta. Kun kasvot jälleen ilmestyivät valoon, ojentautui ukko\nja kertoi kiihkeällä, kuinka tämä ammatti oli kovaa, mutta nyt se oli\nvienyt hänetkin kuin kosken ryöppy mukaansa. Ei ollut enään paluutietä\nja hyvä näinkin oli olla. Sai aina seikkailla, juoda silloin kuin\nhalutti ja rahaa oli aina.\n\n-- Kaloillako te luulette minun auton ostaneen?\n\nUkko nauroi ja silloin muistui Pertin mieleen, että ukolla oli tosiaan\nkomea auto, jolla hän kuletti perhettään tuontuostakin kaupungin\nelokuvissa.\n\nIltapäivällä alkoi Pertti varustautua ensimäiselle viinamatkalleen.\nHän veti vaatteita päälleen niin runsaasti, että oli lopulta paksu\nkuin tynnyri. Merellä oli kylmä. Housun taskuun pisti hän käsiaseen.\nSeurasta ei koskaan saattanut olla varma.\n\nKun illalla satoi, vähensi hän vaatteitaan, mutta veti kaiken ylle\nsadetakin, öljytakin ja kumisaappaat. Nyt hän puolestaan oli valmis.\n\nMutta ukkoa ei kuulunutkaan. Pertti odotti myöhäiseen yöhön, kävi\ntuontuostakin sillalla kuulostelemassa, mutta ei kuullut muuta kuin\nraskaiden pisaroiden lyönnit merta vasten.\n\nAikaisin aamulla tultiin hänelle ilmoittamaan, että kalastaja Helme\nodotti häntä alhaalla. Pertti pyysi miestä ylös.\n\nUkko tuli ja istuutui vuoteen viereen. Hänen moottoriinsa oli tullut\nvika ja hän oli saanut sen kanssa reistata sateessa puoli yötä.\nPimeässä oli, hän söhlinyt sen kanssa niin kovasti, ettei siitä\nollut enään minnekään. Hän kohautti olkapäitään ja kysyi sitten\nikäänkuin varoen, eikö Pertin moottoria voisi käyttää. Hän vaikka\nmaksaisi vuokran, sillä tänä iltana pitäisi viimeistään mennä ulos.\nToiset kertoivat, että lasti ulkona oli loppumassa. Ukko puhui oikein\ninnostuneesti ja vakuutti, ettei näin pimeällä mitään vaaraa ollut.\nSatoi sitäpaitsi vieläkin, eikä kukaan poliiseista viitsisi lähteä näin\nmärällä ilmalla merelle.\n\nPertti oli sydämistynyt. Hän haukkui ukon pataluhaksi. Kun ukko oli\nkatuvaisen näköinen ja pyyteli anteeksi, lauhtui Pertti ja lupasi\nveneen.\n\nMutta vain sillä ehdolla -- tässä katsoi Pertti ukkoon -- ettei mitään\nlastia otettaisi. Hän menisi mukaan vain uteliaisuudesta, kuten puhe\noli ollut. Ukko voisi, jos hänellä nyt oli niin kova kiire sopimaan\nuudesta lastistaan, olla oppaana.\n\n-- Minä olen sentään siksi viisas, etten pane venettäni alttiiksi. Mitä\nhyötyä minulle siitä olisi?\n\nSitten pienen väliajan jälkeen:\n\n-- Onko kiinni?\n\nUkko istui vuoteen vierellä ja pohti Pertin ehdotusta.\n\nHän mietti vielä silloinkin, kun Pertti oli jo täysissä vaatteissa,\nmutta sitten hän sanoi suostuvansa. Hän tulisi illalla Pertin luokse.\nHeitä olisi kolme miestä: hän, Ranta-Kustaan poika ja Samuli Leppä.\n\n-- Ne ovat hyviä miehiä. Ei niitten kanssa riitaan joudu, vakuutti hän.\n\nKuitenkin otti Pertti taskuaseen mukaansa. Kun hän illalla, sateen\ntuimasti ropistessa veneen laitoihin, lyhdyn valossa tarkasteli Samuli\nLeppää, koetti hän uudelleen, että ase varmasti oli taskussa. Lepällä\noli matala otsa ja ainoastaan yksi silmä. Toinen oli hakattu ulos\nRanta-Kustaan torpan kemuissa.\n\nSatoi, satoi. Miehet olivat mustankiiltäviä ja vesi juoksi veneeseen\nniin kovalla voimalla, että yksi mies sai miltei koko ajan pumputa sitä\npois. Pumpun pää kohosi huoaten. Tuulta ei ollut laisinkaan ja lyhdyn\nvalo kimposi mustan veden pinnalta takaisin ruorimiehen kasvoille.\n\nUkko Helme oli kuin tonttu puvussaan. Öljylakki oli vedetty niin\nsyvälle alas, että roikkuvat viikset muodostivat suoranaisen jatkon\nlakin liepeille. Viiksien päistä tippui vettä lyhtyyn, Pertti,\njoka istui lähinnä ukkoa, pyyhkäisi tuontuostakin hihallaan lasia\nkirkkaammaksi.\n\nSamuli ja Ranta-Kustaan poika keskustelivat matalalla äänellä. Joskus\ntuli Samuli perään ja tarjosi ukolle ryypyn suoraan kanisterin suusta.\nUkko puolestaan tarjosi Pertille ja niin kulki lämmin aalto heidän\nkaikkien lävitse.\n\nNämä miehet tiesivät tarkalleen, kuinka paljon tämänkaltaisella\nmatkalla sai juoda. He eivät olleet koskaan humalassa, vaikka joivat\nyhtämittaisesti. Perttiä rupesi tämä alituinen ryypyn kiertäminen\nellottamaan ja hän kieltäytyi lopulta tarjouksista.\n\nSamuli antoi silloin kanisterin ukolle ja sanoi, että heillä on\nkeulassa toinen. Ukko työnsi astian alleen ja tuijotti edelleen Säppiä\nkohden.\n\nMajakan valo huikaisi joskus heidän silmiään. Samuli kirosi ja sanoi,\nettei sitä nyt sentään tarvinnut lähteä itseään ehdoin tahdoin\nnäyttämään luotseille. Ukko sanoi, ettei majakassa ollut puhelinta ja\nsitäpaitsi, mitä siitä jos olisikin. Eihän heidän tarkoituksena ollut\ntänä yönä kuljettaa mitään. Hehän olivat huvimatkalla ja ainakin kerran\nsaisivat poliisit pitkän nenän.\n\nSitten he kaikki kolme nauroivat kovalla äänellä. Ääni voitti sateenkin\nkohinan.\n\nVene oli joutunut Säpin valokeilojen väliin ja nyt oli niin pimeää,\nettei enään tahtonut eroittaa veneen keulaa. Joskus välähti kanisteri\nja silloin näki Pertti, että Ranta-Kustaan poika nukkui veneen pohjalla\npitkällään. Samuli oli asettunut istumaan aivan keulaan ja kurkisti\nkeulan murtamaa kuohua, joka erottautui valkoisena kiilana mustasta\nvedestä ja vielä lähetti valkoisen juovan veneen molemmille laidoille.\n\n-- Se katsoo kaloja, hihitti ukko.\n\nUkko ryhtyi kertomaan juttuja saksalaisen pirtulaivan kapteenista. Se\noli hieno mies, entinen insinööri, joka ei enään kotimaassaan saanut\ntyötä. Oli maailmansodassa haavoittunut pahasti. Kerrottiin, että\nhänellä oli rouva mukanaan laivassa, mutta sitä ei ollut kukaan nähnyt.\nSe oli luja mies ja ampui ennenkuin kukaan muu oli edes ennättänyt\nvetää pyssyään esiin. Laivalla vallitsi sotilaallinen kuri, eikä\ninsinööri juonut tippaakaan.\n\nSitten ukko siirtyi muihin asioihin. Oliko Pertti kuullut juttua\nReposaaren ruumiinpesijästä, Erkosta? Se oli semmoinen poika, joka\nei pelännyt mitään. Kerran oli jostain redillä makaavasta laivasta\nhukkunut mies. Laiva oli jo ollut kauan poissa, kun sitten miehen\npöhöttynyt ruumis ajautui maihin. Se oli ollut lihava kuin valaskala ja\njalaton. Erkko oli lähetetty rantaan sitä noutamaan. Hän oli nostanut\nlimaisen ruumiin lavakärryjen päälle ja kun se rupesi liukumaan\nalaspäin, oli Erkko karjaissut: \"Pysykkös peijjakas, vai tartunkos\nhampaineni kiinni?\"\n\nUkko nauroi, mutta Pertti tuijotti vain laidan vaalealta kuumottavaa\nkuohuviiniä. Pertti oli kauhistunut, sillä hänen mieleensä muistui\ntapaus, jolloin hän itse oli ollut vedestä nostamassa pöhöttynyttä\nruumista. Oli ollut ilta ja hän muisti vielä kuinka kummituksen\nnäköinen olento harittavine raajoineen tanssi hänen silmiensä edessä.\nSamaan näkyyn yhdistyi heiluva lyhty, jolla oli annettu merkki\netsivälle veneelle, että täällä se on, ja Pertistä tuntui nyt kuin\nolisi hänen silmiensä edessä oleva lyhty tehnyt samoja kaarimaisia\nliikkeitä. Häntä iljetti ja hän siirtyi keskemmälle venettä. Samuli\nkehoitti Perttiä liittymään heidän joukkoonsa. Häntä ei kukaan\nepäilisi. Olihan hän herra. Preiviikin kellareissa pysyisi viina\nhyvässä tallessa ja sinne saattaisi ajaa suoraan oven suulle. Samulin\nmatalan otsan alla kiilteli silmä viekkaasti. Pertti sanoi vain,\nettä se oli turhaa höpinää, sillä pirtumiestä ei hänestä koskaan\ntulisi. Tästäkin taitaisi tulla hänen viimeinen ja ensimäinen matkansa\npirtulaivalle.\n\nJos joku olisi kysynyt Pertiltä, olisi hän tokaissut suoraan, että\nhäntä peloitti. Hän oli ensimäistä kertaa mukana ja jännitys tuntui nyt\npainostavalta. Hän tiesi olevansa lakia rikkomassa.\n\nMutta kukaan ei enään puhunut hänelle ja niin ryhtyi hän kahta\nkiivaammin kirnuamaan vettä pois veneestä.\n\nSäppi oli jäänyt taakse vasemmalle. Edessä oli vain mustaa vettä, jota\npisarat pieksivät vaahdolle. Täällä ulkona tuntui jo tuulikin. Vene\nnousi ja laski aalloilla ja nyt vaihdettiin miestä ruorissa joka tunnin\nkuluttua.\n\nRannikon valot loistivat vain silloin, kun sateessa tuli hetken tauko.\nSitten ne jälleen hämärtyivät ja ajettiin kompassin mukaan.\n\nYhä edemmäksi kulki vene. Pertistä tuntui kuin ei matkan päätä koskaan\nsaavutettaisi. Hän tiesi joutuneensa kauas selälle, ja jos tätä kurssia\njatkettaisiin vielä aamuun asti, oltaisiin lähellä Ruotsin rannikkoa.\n\nSade taukosi hetkeksi ja silloin löi kuin salama pimeyden halki.\n\n-- Katsokaa, valonheittäjä! huusi Samuli.\n\nSpriilaivan kapteeni oli nostanut valonheittäjän peräkannelle. Hän\nodotti varmaan asiakkaita.\n\nMiehet neuvottelivat hetken veneessä ja päättivät pysäyttää koneen.\nVene kellui paikallaan hetken aikaa. Sitten seurasi jälleen terävä\nleimahdus, toinen ja kolmas. Ukko painoi kompassikurssin mieleensä,\nkone pantiin jälleen käyntiin ja niin liuettiin hiljalleen laivaa\nkohden, jonka mustat ääriviivat nyt näkyivät jo selvemmin.\n\nHetken oli kaikki pimeätä. Sitten nousi laiva heidän eteensä kuin musta\nvuori. Mesaanipurje oli ylhäällä, että laiva pysyisi tuulessa ja Pertti\nkuuli sateen ropinan läpi kuinka laiva tempoi ankkurissaan.\n\nJälleen hiljaisuus. Vene kolahti laivan laitaa vasten.\n\n\"Wer da?\" kuului hiljaa. Pertti olisi voinut vaikka vannoa, että ääni\ntuli mustasta pimeydestä suoraan heidän yläpuoleltaan. Jostain tuotiin\nsitten lyhty ja sen valoon ilmestyi uninen, lihava matruusi. Hän kysyi\nnyt ruotsiksi asiaa.\n\nHelme vastasi kaikkien puolesta. Nuoratikkaat laskettiin alas.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKapteeni tuli hytistään ja tervehti heitä jokaista. Hän oli suuri mies\nja kantoi täydellistä kapteenin virkapukua.\n\nHelme pyysi päästä yksinään sisälle. Kapteeni tarttui nauraen hänen\nkäsivarteensa ja he hävisivät keulaan miehistön messihuoneeseen.\n\nPertti tarkasteli uteliaana laivaa, sen mustia purjeita ja lopuksi\nedessään seisovaa unista, lihavaa matruusia. Hän ryhtyi tämän kanssa\nkeskusteluun. Mies puhui lyhyesti ja aina taakseen vilkuen. Hän pelkäsi\nkapteenia, ajatteli Pertti.\n\n-- Oletteko te myönyt paljon tavaraa? kysyi Pertti viimein, kun miehen\nlyhyet vastaukset rupesivat häntä vaivaamaan.\n\n-- Kysykää kapteenilta, vastasi mies.\n\nMies tuoksui vahvasti viinalta. Hän oli hätääntyneen näköinen ja\nselitti Pertille, että heidän aikomuksenaan oli jo aamulla lähteä\ntakaisin Saksaan.\n\n-- Tämä on kirottu paikka tämä merenselkä! Täällä miltei kummittelee.\nJoka toinen yö saa olla vahdissa kannella, satoi taikka tuuli. Täällä\non niin kylmä, että se vie sielun ruumiista.\n\nSitten mies tuijotti luukkua ja kysyi eikö rannikolla ole kuultu mitään\nviimeöisistä tapauksista tällä laivalla.\n\nKun Pertti vastasi kieltäen, sanoi matruusi ilkeästi nauraen:\n\n-- Kysykää kapteenilta!\n\nOdotus tuntui Pertistä sietämättömän pitkältä. Hän istuutui luukulle ja\nrummutteli vieressään olevaa spriikanisteria. Hän huomasi, että se oli\ntäysi ja että kanistereita oli luukulla suuri joukko.\n\nKapteenin varjo näyttäytyi kannella. Ovi oli avautunut ja Helme kutsui\nPerttiä.\n\nKapteeni tarjosi grogin, oli ystävällinen ja kysyi, osasiko Pertti\nsaksaa. Keskustelu jatkui sitten saksankielisenä. Helme ei ymmärtänyt\nsaksaa ja sukelsi niinmuodoin viiksineen grogiin.\n\n-- Tämä mies väittää, että te ette halua veneeseenne lastia.\nTiedättekö, ettei hänellä ole enään tilaisuutta tulla laivaan. Minä\naion jo aamulla nostaa purjeet.\n\n-- Nostakaa pois minun puolestani, vastasi Pertti huolettomasti. Minä\nen ole pirtunkuljettaja, eikä minun venettäni käytetä sellaiseen\ntarkoitukseen. Eikö hän ole selittänyt, että minä olen täällä vain\nuteliaisuuden vuoksi.\n\n-- Sanomalehtimieskö?\n\nPertti vastasi kieltävästi.\n\n-- Kuulkaas, nuori ystäväni. Te olette ensimäinen sivistynyt ihminen,\njonka tapaan täällä kylmällä rannikolla. Mitä te pidätte minun\nammatistani?\n\nPertti kohautti olkapäitään.\n\n-- Eikö tässä ole romantiikkaa? Eikö teitä haluttaisi seikkailla? Ilman\nmitään lapsellisuutta voin väittää olevani kahdennenkymmenen vuosisadan\ngentlemanniseikkailija.\n\nKapteeni puhui vakavasti, ilman pöyhkeileviä eleitä.\n\nPertille johtui jotain mieleen. Hän katsahti kapteeniin ja kysyi sitten\nhitaasti:\n\n-- Mitä täällä tapahtui viime yönä? Kapteeni säpsähti, mutta vastasi\nsitten yhtä hiljaa.\n\n-- Täällä murhattiin mies. Nyt kelluu hän jossain Ruotsin rannikon\nläheisyydessä.\n\n-- Kuka hän oli?\n\n-- Mistä minä sen tietäisin. Joku humalainen räyhääjä, joka ilmaantui\noveani repimään keskellä yötä. Mutta en minä hänelle mitään tehnyt.\nMüller sen teki. Sama lihava matruusi, joka on tänä yönä vahdissa ja\npelkää niin vietävästi, että täällä kummittelee.\n\n-- Nuori ystävä: tämä on kummallinen ammatti. Kun vain pääsen ilman\npoliiseja pois täältä huomisaamuna, niin totta totisesti vannon,\netten enään tule takaisin. Väestö täällä on kuin raivopäistä. Täällä\non tapeltu enemmän kuin Meksikossa. Yhtenä sunnuntaina oli täällä\nkaksikymmentä ihmistä, jotka kaikki vain maistoivat, mutta kukaan ei\nostanut mitään. Täällä on kerran käynyt yksi poliisikin hakemassa omaan\nlaskuunsa spriitä. Eikö tämä sitten ole kummallinen maa!\n\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Luuletteko, että tämä alituinen keinuminen on hauskaa. Minulta on\njo kaksi kertaa katkennut ankkuriketju. Kolme kertaa olemme olleet\nSuomen aluevesillä tuulen ajamina. Ahvenanmerellä meitä ammuttiin\nvaltiolaivasta ja minä olisin totta vie ampunut takaisin sellaisella\nvoimalla, että olisin varmasti joutunut hirteen, mutta ampukaapas te,\nkun ei ole laivassa muuta kuin läkkikanistereita. Minä en ole merimies\neikä minusta sellaista tulekaan. Saa joku toinen mies ensi kerralla\ntuoda laivan tänne tonttujen ja kummitusten maahan spriikaupalle.\n\nKapteeni tyhjensi lasinsa ja väänsi sitten lampun sydäntä korkeammalle.\n\n-- No, nyt se on hyvä. Puhutaan sitten asioista. Te ette siis osta\nmitään?\n\n-- En, vastasi Pertti. Muut saavat ostaa, jos haluavat. Saavat sitten\nvaikka uida niiden päällä maihin, mutta minun veneeseeni niitä ei oteta.\n\nHelme nauroi nurkassaan, sillä hän tiesi nyt, mistä oli kysymys. Hän\nsanoi kapteenille hyvästit ja valmistautui lähtöön. Perttikin kumarsi.\nHe poistuivat märälle kannelle.\n\nSamuli ja Ranta-Kustaan poika odottivat veneessä. Moottori oli jo\nkäynnissä, mutta ruorimiehen paikka sekä takapenkki kokonaisuudessaan\noli jätetty vapaaksi. Molemmat miehet istuivat keulassa\nkokoonkyyristyneinä. He valittivat kylmyyttä ja vetäytyivät yhä\nkiinteämmin toisiinsa.\n\n-- Mistä te tiesitte, että me lähdemme? kysyi Pertti.\n\n-- Se hullu matruusi ajoi meidät pois kannelta, vastasi Samuli. Se on\naivan pähkähullu.\n\n-- Eikö sammutettaisi lyhtyä? sanoi Helme.\n\nSaatuaan myöntävän vastauksen puhalsi Helme pitkän puhalluksen. Vene\noli nyt aivan pimeä. Valonheittäjäkin oli sammunut. Sade oli lakannut,\nmutta taivas oli edelleenkin pilvessä. Keulasta kuului hiljaista\nmutinaa ja kun Pertti pyysi, että venettä hieman tyhjennettäisiin\nvesilastista, nousi Samulin pitkä hahmo pumppuun. Sitten ei kuulunut\npitkään aikaan muuta kuin moottorin papatusta, veden kuohuntaa keulassa\nsekä pumpun korisevaa huokausta.\n\nPertti oli vaiti. Hän tuijotti eteensä ja näki kaukana vilkkuvia\nvaloja. Tuon hän tiesi Reposaaren majakaksi, tuon Säpiksi. Välissä\nvilkkui Kallo. Kaikki suurenivat vähitellen ja jo eroitti kaukaa Porin\nvalojen kajastuksen. He lähenivät rannan saaria. Helme hyräili hiljaa.\nHänen möreästä laulustaan ei saanut selvää. Pertistä se oli kuin\nkuolevan korinaa. Häntä väsytti.\n\nHe joutuivat jälleen Säpin valokeilojen väliin. Olivat jo kerran itse\nliekissäkin, mutta välähdys kesti vain hetkisen. Helme puhui ensimäisen\nkerran. -- On parempi, että kierrämme Viasvedelle päin. Siellä eivät\ntuloamme huomaa. Ajamme sitten ristireimarin sivusta Kuuminaisten\nniemen taakse ja kun olemme siellä, ei pirukaan meitä näe.\n\n-- Mitä te pelkäätte? kysyi Pertti. Mitä he meille voivat?\n\n-- Parempi olla varovainen.\n\nNiin jatkettiin matkaa. Pertti luuli jo eroittavansa maata pimeydestä,\nmutta silloin nauroi Helme. Hän selitti, että vene oli vielä kaukana\nrannikosta. Etäisyyksien mittaaminen ei merellä ollut niinkään helppoa.\n\nIlma kylmeni seuraavan tunnin aikana huomattavasti. Sitten huomasi\nPertti, että majakan valo näytti yhä himmeämmältä. Hän tiesi, mitä se\noli.\n\nSumua!\n\nHelme tuijotti yhä tarkemmin kompassiinsa. Sumusta ei ollut haittaa,\nselitti hän. Säppiin pääsee aivan viereen ja sieltä löytää sitten\nvaikka uimalla kotiinsa.\n\nNyt sytytettiin lyhty ja sen valossa näkyi utupalloja, jotka tanssivat\nhurjaa vauhtia. Ne kietoivat kaiken kosteaan verhoonsa ja Perttiä\nrupesi yskittämään. Sumu tarttui kurkkuun ja salpasi henkeä.\n\n-- Eteenpäin!\n\nPertti sanoi sen kuin tahtomattaan. Hän oli huolestunut, häntä paleli\nja väsytti. Hän oli kyllä aikaisemminkin ollut ulkomerellä kalassa,\nmutta ei koskaan ennen tämänkaltaisessa seurassa.\n\nKeulassa kuorsasi Ranta-Kustaan poika.\n\n-- Sillä miehellä on sentään hyvä omatunto, sanoi Helme hiljaa\nhihittäen.\n\nHänen naurunsa tuntui kaikuvan sumussa. Pertti katsoi häneen\nkummeksuen, mutta Helme käänsi päänsä pois.\n\nSilloin kuului yhtäkkiä jostain läheltä moottorin surinaa.\n\nHelme kimposi ylös niin kovalla voimalla, että ruori irtaantui hänen\nkädestään. Vene teki sumussa kaarroksen.\n\nKaikki terästivät kuuloaan.\n\nVieras moottorivene oli suuri. Siitä lähtevä ääni oli voimakas kuin\nlentokoneen moottorin surina. Pertti sanoi:\n\n-- Se on varmasti nopeakulkuinen.\n\nHelme pääsi kuin lumouksesta. Hän sanoi miltei huutaen:\n\n-- Poliisit! Tai tulli, tai nimismies tai mikä tahansa!\n\nSitten hän kirosi, mutta jo hetken päästä siunaili, että onneksi on\nsentään sumua.\n\nNyt jyskytettiin eteenpäin täydellä voimalla. Suriseva ääni oli\nsiirtynyt taakse, mutta se läheni huomattavasti.\n\n-- Varmasti puolta nopeampi vauhti kuin tällä, sanoi Pertti kuin\nitsekseen. Hän tunsi, että ajokoira oli riistan jäljillä. Pertti ei nyt\npelännyt, mutta oli sittenkin valmis rukoilemaan sen puolesta, ettei\nhäntä tavotettaisi näiden miesten seurassa. -- Kyllä siitä hyvä tulee,\nmurisi Helme. Sitten hän nauroi jälleen, pysäytti koneen ja viittasi\nkädellään sumuun, joka nyt kiertyi yhä tiheämmin veneen ja heidän\nympärilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSumu haihtui kuin joku olisi repäissyt suuren pilven kahtia. Säppi\nkohosi eteen kuin merestä nostettuna. Valo häikäisi silmiä.\n\nKun silmät tottuivat majakan ääriviivoihin, katsoivat kaikki kuin\nyhdestä käskystä taakseen. Takaa tuli kuohuen ja pärskyen suuri\nmoottorivene. Sen keulassa paloivat säännönmukaiset valot ja korkeasta\nkansihytistäkin näkyi valoa.\n\n-- Tulli, sanoi Helme. Nyt on piru merrassa!\n\nHän lysähti istumaan kuin hengästyneenä ja silloin ymmärsi Pertti, että\nhe olivat joutuneet kiinni. Vastustelusta ei ollut puhettakaan. Hän\npuri hampaansa yhteen.\n\nHelme katsahti häneen. Pertti pui hänelle nyrkkiä raivoissaan ja\nsilloin kohautti Helme olkapäitään. Itsehän oli nuori isäntä tahtonut\nulos.\n\nTullin vene pysähtyi kimeällä repäisyllä heidän viereensä. Sen perässä\nkuohui kuin koskessa. Kannella keinui kaksi tummaa varjoa. Kuului\nkäsky: -- Tuokaa lyhdyt!\n\nKaksi voimakasta valokartiota suuntautui Pertin veneeseen ja meri tuli\nyhtäkkiä valoisaksi kuin päivällä. Pertti tunsi häpeävänsä ja painoi\npäänsä alas.\n\nVarjot osoittautuivat poliiseiksi. He hyppäsivät notkeasti veneeseen.\nToisella heistä oli kädessään ase. Keskustelu tapahtui kiivaassa\näänilajissa. Pertti rohkaisi mielensä ja kysyi poliiseilta heidän\nasiaansa. Mutta poliisit eivät kuunnelleet häntä. Heidän katseensa\nolivat kääntyneet keulassa makaaviin miehiin, joita nyt käskettiin\nkarskisti nousemaan ylös.\n\nRanta-Kustaan poika viivytteli. Lopulta hän nousi ja pudisteli itseään\nkuin märkä koira. Poliisien lyhdyt osuivat siihen mustaan tyhjiöön,\njoka oli miesten välissä ja silloin pääsi Pertiltä käheä huuto.\n\nVeneen keula oli täynnä spriikanistereita!\n\nSeuraavan hetken tapahtumista oli Pertillä vain hämärä muisto. Hän\nmuisti vaistomaisesti työntäneensä kätensä takataskuun kuin asetta\nhakeakseen. Poliisit hyökkäsivät nyt kuitenkin perään päin ja Pertti\npainui turtuneena penkille ase kädessään.\n\nHän käsitti kaiken ja ruumista puistatti kuin vilunväreissä.\n\nSamuli oli yhdessä Ranta-Kustaan kanssa lastannut keulan täyteen\nkanistereita. Kun vene oli miltei pimeä heidän laivasta lähtiessään\nja kun sitäpaitsi lyhtykin oli sammutettu, ei Pertti ollut huomannut\nmitään. Koko matkan ajan makasi jompikumpi miehistä lastin päällä.\n\nEhkä oli tästä tempusta sovittu jo laivalla? Mikä osuus oli Helmeellä\ntähän?\n\nPertti tunsi raivostuvansa. Häntä oli petetty. Nyt oli hän kiinni ja\npoltinmerkillä merkitty. Tämä oli vielä hänen veneensäkin. Niin, mikä\nosuus oli Helmeellä tähän! Oliko juttu rikkimenneestä moottoristakin\nvain valhetta?\n\nToinen poliiseista tarttui Perttiin. Hän oli yrittänyt hyökätä Helmeen\nkimppuun. Tämän tontunlakki oli pudonnut mereen ja nyt seisoi hän\nsiristävin silmin ja ikäänkuin hämmästyneenä Pertin edessä.\n\n-- Tuo mies on järjestänyt kaiken! huusi Pertti.\n\n-- Olkaa hiljaa, sanoi poliisi käskevästi. Ensin nimet esiin ja sitten\nsaatte tulla meidän veneeseemme. Sinä, Oksa, jäät tänne vartiomieheksi.\n\nHän kääntyi edessään seisovien tummien hahmojen puoleen.\n\n-- Te olette jo niin vanhoja tekijöitä (Perttiä puistatti) tässä\nammatissa, että luultavasti tulette kiltisti mukaan. Vai mitä!\n\nPertti puhui kuumeisella kiireellä. Hän selitti nimensä ja sanoi\nolleensa vain huvimatkalla. Poliisit kuuntelivat vaitiollen, mutta\nsitten sanoi toinen heistä kuin väsyneenä pilaan:\n\n-- Onko tämä sitten teidän huvialuksenne?\n\nHän viittasi keulassa kiilteleviin peltiastioihin.\n\nPertti puri jälleen hampaitaan yhteen ja lähti kapuamaan kiikkuvaan\ntullimoottoriin. Hänen ajatuksensa olivat hajallaan. Kuitenkin oli\nkirkkoherran kuva hänen edessään koko paluumatkan ajan. Kirkkoherran\nvieressä seisoi Elvi ja hänen silmänsä olivat hätääntyneet ja\nkyyneleiset.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKirkkoherra kirjoitti Elville:\n\n    \"Pertti on istunut koko eilisen päivän ja istuu vielä tämän yön\n    Reposaaren poliisiputkassa. Koko asia on kauhea, enkä tiedä mitä\n    pojasta ajattelisin.\n\n    Porista tulossa oleva tullimoottori, joka oli matkalla\n    Reposaareen, tapasi Säpin ulkopuolella _Pertin moottoriveneen_,\n    jossa oli pirtulasti ja kolmen tunnetun huligaanin ja\n    pirtunkuljettajan seurassa _Pertti_. Poliisikuulustelussa on\n    selvinnyt, että Pertti oli pidätettäessä esiintynyt sangen\n    uhkaavasti, jopa kopeloinut taskustaan aseen.\n\n    Pertti itse kertoo, että hän lähti matkalle vain uteliaisuudesta\n    ja halusta tutustua kerran elämässään ulkomerellä olevaan\n    spriilaivaan. Hän väittää, ettei tiennyt mitään mukanaolleesta\n    spriilastista ja että oli jyrkästi kieltänyt sellaista\n    mukaanottamasta. Häntä on petetty, selittää hän.\n\n    Muista pidätetyistä miehistä on kalastaja Helme kertonut, että\n    Pertti oli lopultakin suurten houkutusten jälkeen päättänyt\n    liittyä heidän seuraansa. Hän oli tarjonnut oman veneensä\n    käytettäväksi sillä ehdolla, että hän ostaa ja maksaa lastin\n    sekä saa voiton. Hänelle, Helmeelle, maksettaisiin vain oppaan\n    palkka. Helme väittää olevansa viaton sekä menneensä mukaan vain\n    oppaaksi. Pyysi päästä vapaalle jalalle.\n\n    Muut mukanaolleet miehet kertovat Helmeen heille sanoneen,\n    että Preiviikin kartanon nuori herra on päättänyt itse ryhtyä\n    pirtunkuljetukseen. He olivat lupautuneet ensimäiselle matkalle\n    mukaan, mutta syy oli nuoren isännän, joka yksin omisti veneen ja\n    siinä olevan lastin. He myös pyysivät päästä vapaalle jalalle.\n\n    Asia on surkea. Kun Pertti edes olisi katuvaisen näköinen,\n    voisin lämpimämmällä mielellä käydä häntä katsomassa, mutta hän\n    vain vapisee vihasta ja sanoo olevansa syytön. Minä en tahtoisi\n    uskoa, että poika on syyllinen, mutta poliisimestari sanoo, ettei\n    hän ainakaan muuta mahdollisuutta tässä näe. Joko on kaikki\n    pirullisesti keksittyä juonta, tai sitten on Pertti lapsellisessa\n    innostuksessaan päättänyt kerran koettaa onneaan tällä helvettiin\n    johtavalla polulla, joka alkaa lainrikkomuksella ja päättyy\n    omantunnon kuolemaan.\n\n    Sinähän tiedät, miten herkkä poika Pertti on. Kun näin hänen\n    eilen putkassa purevan hampaitaan yhteen, ajattelin, että hän\n    muistaa isänsä hyvän nimen ja äitinsä rakkauden. En kuitenkaan\n    uskaltanut puhua hänelle mitään heistä. Hän on minulle nyt\n    vieras, enkä pääse häntä millään tavalla lähelle.\n\n    Rukoilkaamme ja uskokaamme. Täällä pappilassa vallitsee syvä\n    suru. Täti on sairastunut, eikä usko Pertin syyllisyyteen. Liisa\n    on vienyt putkaan ruokaa.\n\n    Kylällä puhuvat pahaa minustakin. Kyllä minä sen Jumalan avulla\n    kestän, mutta pelkään sinun puolestasi, rakas lapsi.\n\n    Minä pelkään sakkotuomiota, ehkä vankeuttakin. Herra auta meitä!\"\n\nKun Elvi saapui kotiin, oli Pertti jo laskettu vapaalle jalalle. Hänen\nasiansa tulisi esiin seuraavilla käräjillä.\n\nElvi lähti heti Preiviikiin. Hän oli hämmentynyt, sairas ja\nhätääntynyt. Hän ei tahtonut eikä voinut uskoa Pertistä näin pahaa.\nPertti selittäisi kaiken.\n\nMutta Pertti ei ollut halukas selvittämään asiaa. Hän kysyi tyynenä,\nuskoiko Elvi hänen viattomuutensa ja kun Elvi vakuutti kyyneleet\nsilmissä, että hän aina uskoisi Pertistä vain hyvää, nyökäytti Pertti\nsurullisena päätään. Kirkkoherra, jota hän rakasti kuin omaa isäänsä,\nei uskonut häneen. Heidän välilleen oli muodostunut syvä juopa, ja jo\noli Pertistä tuntunut siltä kuin vihaisi kirkkoherra häntä.\n\nSe oli katkeraa. Hän halusi suhtautua asiaan kuin mies ja pyysi, että\nElvi palaisi takaisin pappilaan. Hän ei kestäisi nyt kyyneleitä. Jos\nsielun hätä ja yksinäisen olon kurjuus nousisivat niin suureksi, ettei\nhän sitä kaikkea enään kestäisi, itkisi hän täällä yksinään. Olisi\nparasta, että Elvi menisi takaisin seminaariin.\n\nPertti puhui rauhallisena. Häntä liikutti Elvin tavaton kiihtymys ja\nhän olisi antanut paljon elämästään saadakseen tytön tyyneksi. Elvi\nvapisi hänen sylissään, itki ja vaikeroi. Pertistä tuntui kuin olisi\nhänen taakkaansa jälleen lisätty.\n\nSitten yritti hän heittäytyä iloiseksi ja sanoi, että mitä ne sakot\nmerkitsevät. Nehän maksaa noin vain kädenkäänteessä, uuden moottorin\nsaa myös pian ja mitä maineeseen tulee, niin kuka asiaa muistaa enään\nkymmenen vuoden kuluttua!\n\nMutta Elvi oli lohduton ja silloin päätti Pertti viedä hänet heti\ntakaisin pappilaan. Elvi olisi halunnut jäädä Pertin luokse, mutta\nsiihen ei Pertti suostunut.\n\nPertti jätti Elvin pappilan portille. Sisään ei hän olisi millään\ntullut. Hän huiskutti kädellään hyvästin ja käveli sitten kylän halki\nveneelleen.\n\nKyläläiset katselivat häntä. Kun Pertti huomasi heidän uteliaisuutensa,\npainoi hän päänsä alas. Se oli kulkua ristiä kantaen.\n\nTuuli heitteli rajusti venettä kotimatkalla. Kääntyessään itäreimarin\nluona muisti Pertti äkkiä, että juuri tällä kohtaa oli tullimoottori\nyllättänyt heidät.\n\nYöllä, kun sade pieksi hänen huoneensa ikkunaa, ilmestyi äiti niinkuin\nmonasti ennenkin ikkunan taakse. Silloin Pertti kysyi häneltä oliko\nhänen aikaisempi varoituksensa juuri tarkoittanut tätä häpeällistä\nseikkaa. Mutta äiti hymyili niin lämpimästi ja rohkaisevasti, että\nPertti sai sinä yönä pitkästä aikaa sikeän unen.\n\nPertti etsi jälleen lohtua lukemisesta, mutta hän kirjoitti Elville\nharvemmin kuin tavallisesti.\n\nElvi oli ottanut kuin asiakseen Pertin lohduttamisen. Hänen kirjeensä\nolivat kuin sivelyä pään päälle, kuin lääkettä sydämelle. Pertti\nymmärsi niiden hyvän tarkoituksen ja hän istui yömyöhään tuijottaen\nuunin lieskaan.\n\nÄiti ja Elvi: siinä olivat kaksi kiinnekohtaa Pertin elämässä. He\nolivat ainoat, jotka uskoivat Pertin viattomuuteen. Pertti tunsi\nsiunaavansa heitä tuhatkertaisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeinen syysmyrsky ennen meren jäätymistä kaatoi ulkona merellä\nveneen, jossa oli kolme miestä. Kaikki hukkuivat. Kukaan ei aluksi\ntiennyt heidän nimiään, mutta sitten toivat aallot eräänä yönä\nViasveden pohjukkaan kolme ruumista, jotka tunnettiin Helmeeksi,\nRanta-Kustaan pojaksi ja Samuli Lepäksi. He olivat olleet\nspriinhakumatkalla.\n\nKartanon piika kertoi tästä sitten illalla kuin varoen nuorelle\nisännälle.\n\nPertti istui sinä yönä myöhään ajatellen ja pohtien.\n\nToivoa ei enään ollut. Mitään mahdollisuutta ei enään ollut siihen,\nettä hän olisi lopultakin saanut kiristettyä totuuden sanan näiden\nvalehtelijoiden huulilta.\n\nJumalan sormi oli tullut väliin ja rangaissut heitä.\n\nMutta Jumala oli myös rangaissut Perttiä, sillä nyt hänet varmasti\ntuomittaisiin tullimiesten ja poliisien todistusten mukaan.\n\nToisena yönä tämän jälkeen katosi Pertti teille tietymättömille. Uusi\nmoottorivene oli poissa laiturista, öljyvaatteet olivat myöskin poissa.\n\nKylällä huhuttiin, että Pertti oli mennyt Ruotsiin häpeätään ja tulevaa\ntuomiotaan pakoon.\n\nKun haastemiehet saapuivat Preiviikiin Perttiä manuuttamaan käräjiin,\nsaivat he palata koteihinsa tyhjin toimin.\n\n\n\n\nKIRJEET, JOTKA LÖYDETTIIN NEITI ELVI LÄHTEEN PÖYTÄLAATIKOSTA\nHAUTAJAISPÄIVÄN JÄLKEEN\n\n\n    Ruotsissa. Rakas tyttö:\n\n    Elvi, tiedätkö mitä on yö?\n\n    Minä olen yön keskellä ja hapuilen eteenpäin pääsyä. Minulla ei\n    ole ketään luonani.\n\n    Minut on ajettu pois kotoani, pois sinun luotasi, pois Preiviikin\n    rakkaiden äänien luota. Minä olen niin yksinäni, että pelkään\n    omaa itseäni. Jumala niiden sielua armahtakoon, jotka joutuvat\n    olemaan niin yksin kuin minä olen tällä hetkellä.\n\n    En voi palata, sillä karkaamisellani olen polttanut kaikki sillat\n    takanani. En voi palata ja kestää käräjäsalin pilkkaa. En voi\n    kestää ihmisten ivaa enkä heidän olankohautuksiaan. Minä olen\n    heikko, ylpeydessäni heikko, mutta muuta en voi.\n\n    Sinä olisit varmaan tehnyt samoin kuin minäkin.\n\n    Nyt surettaa minua eniten se, että sinua kutsutaan trokarin\n    morsiameksi. Sinä saat itkeä ja hävetä minun tähteni. Ihmiset\n    pilkkaavat sinua ja osoittavat sinua sormellaan.\n\n    -- -- --\n\n    Kaikki loppui äkillisesti. Meidän satumme loppui jo ennenkun\n    se ennätti alkaakaan. Juuri kun tunsin että sinä olet minun\n    lopullisesti ja ainaisesti, katkaistiin kaikki.\n\n    Jumala on rangaissut kaikkia, jotka sillä onnettomalla matkalla\n    olivat mukana. Mutta raskaimmin on hän rangaissut minua, sillä\n    tämä kierteleminen ilman päämäärää on kuolemaa pahempi. Minä en\n    tiedä minne mennä, kukaan ei minua auta.\n\n    -- -- --\n\n    Tämä on jo kolmas päivä:\n\n    Nyt tiedän, että lähden merille. Menen sellaisiin meriin ja\n    sellaisiin maailmoihin, ettei sinne pilkka kuulu.\n\n    Siunaa Elvi kaiken hyvän antajaa siitä, että maailma on niin\n    suuri. Kun katselen sitä täältä pienen huoneen ikkunasta,\n    tuntuu minusta siltä kuin olisi se rajaton, ääretön. Minä olen\n    iloissani, minä olen peloissani.\n\n    Kun väsyn ja kun ikävä tulee liian suureksi, palaan luoksesi.\n    Saavat kulettaa raudoissa linnaan, saavat sylkeä ja pilkata.\n    Minä tulen joskus takaisin, sillä tunnen että ikävä tuo minut\n    takaisin. Ennemmin tai myöhemmin. Nyt vain rukoilen, että sinä\n    jaksaisit odottaa ja kestää.\n\n    Tämän kirjeen kirjoittaminen on kestänyt kolme päivää. Vielä\n    kolme päivää ja se lähtee sinun luoksesi. Kun sen saat, olen jo\n    kaukana poissa.\n\n    Älä itke, Elvi. Minä kuulen silloin sinun vaikerruksesi ja\n    vaellukseni muodostuu paljon vaikeammaksi. Ei ole kevyttä nytkään.\n\n                                                   _Pertti_.\n\n\n    Merellä.\n\n    Rakas tyttö:\n\n    Kuusi kuukautta on kulunut siitä, kun viimeksi kirjoitin. Nyt on\n    minulla helpompi olla. Miten lienee sinun? Se kiusaa minua joskus\n    vieläkin kuin painajaisuni.\n\n    Minä tunnen parantuvani hiljaa ja vähitellen. Tiedän varmasti,\n    että ennen pitkää ryhdyn kirjoittamaan sinulle iloisia kirjeitä.\n    Ja tiedätkö miksi?\n\n    Maailma, suuri ihana maailma parantaa minut!\n\n    Kun lähdin Ruotsista, uskoin, että kaikki oli päättynyt. Eihän\n    minulla silloin ollut mitään edessäni. Mutta nyt minulla on.\n\n    On suuri, avara maailma. Tietoisuus sen olemassaolosta antaa\n    vereen uutta väriä, keuhkoihin uutta ilmaa. Nyt saan tapella\n    itselleni aseman paljain kourin, nyt saan huutaa maailmalle, että\n    tahtoisin nähdä kuka tässä kauimmin kestää. Lihakset pingoittuvat\n    siitä ajatuksesta, ryhti suoristuu. Minä olen vasta alussa ja\n    edessä häämöittää paljon. Ihania seikkailuja, kauniita maita ja\n    outoja kasvoja.\n\n    Eilisiltana vahtivuorolla kävellessäni minä sen tajusin. Se tuli\n    valtavalla voimalla murheelliseen sydämeen ja tunsin silloin\n    vasta oikean ilon. Se oli vapahdus, lunastus kurjuuden laaksosta,\n    jossa olin vaeltanut.\n\n    Minä tarvitsin kuusi kuukautta tähän päästäkseni. Miksi en minä\n    sitä aikaisemmin huomannut? Silloin olisin voinut ryhtyä valamaan\n    sinuunkin uutta toivoa ja uskoa.\n\n    Nyt minä ryhdyn sitä tekemään ja senvuoksi tuletkin saamaan vain\n    iloisia kirjeitä.\n\n    Nyt minä olen jo niin huoleton, että voin sanoa: tämähän ei\n    merkitse mitään. Mitä merkitsee se, että minä olen syytteessä\n    viinankuljetuksesta, se että minä olen lähtenyt tuomiota pakoon?\n\n    Minä suhtaudun nyt järjellisemmin asiaan.\n\n    Tietysti minut tuomitaan. Sehän on aivan päivänselvää! Kukaan\n    ei voi minua puolustaa. Korkeintaan voi setä antaa minusta\n    jonkinlaisen mainelausunnon, mutta siihenkin uskon hänen olevan\n    jäävin. Tulli todistaa, että minä aioin hyökätä ase kädessä\n    heidän kimppuunsa ja poliisit voivat vaikka vannoa nähneensä\n    minun kädessäni aseen.\n\n    Mikä onkin totta. Mutta mitä siitä!\n\n    Purjehdin kymmenen vuotta ja sitten palaan. Silloin on rikos\n    vanhentunut, eikä minua enään oteta vangiksi. Silloin vietetään\n    Preiviikissä häät ja koko kyläkunta saa tulla tanssimaan\n    \"kuritushuonevangin\" häissä.\n\n    Kuusi kuukautta!\n\n    Mikä ihmeen pitkä aika. Tiedätkö, Elvi, minä olen jo toinen mies!\n\n    -- -- --\n\n    Sinä saat varmaankin paksun paperipinkan samalla kertaa. Me\n    olemme pitkällä matkalla. Huomenna tulee Madeira näkyviin ja\n    siitä on vielä pitkä loikkaus Kapkaupunkiin.\n\n    Minusta tuntui tänään katsellessani lentokalojen kisailua\n    pasaadituulen iloisesti vyöryttämillä laineilla, kuin olisi tämä\n    maailman leppoisin ja hauskin virka. Eiköhän vain olekin niin,\n    että suvun merimiesvaistot ovat nyt ruumiissani päässeet täysiin\n    oikeuksiinsa. Kun katson tätä ääretöntä kauneutta, tekee mieleni\n    itkeä sitä, ettet sinä saa olla vierelläni kannella. Kuinka me\n    yhdessä osaisimme kiittää maailman ihanuutta! Sinä kirjoittaisit\n    runon merelle, minä laulaisin sen sinulle ja sitten me pyörisimme\n    hurjaa piirileikkiä laivan hohtavalla kannella.\n\n    Nämä ovat tämän ammatin huolettomimpia seutuja ja päiviä. Meri\n    nousee taakse, toinen nousee eteen. Aallot ovat kuin hehkuvia\n    jalokiviä täynnään. Tuulenviristä ponnistautuvat lentokalat\n    aaltojen yli aurinkoa kohti. Ne piirtävät ilmaan säihkyvän kaaren\n    ja pudota mäiskähtävät jälleen hohtokivien päälle. Elvi, kadehdi\n    sinä niiden elämää.\n\n    Niiden elämällä on joku tarkoitus. Ne pyrkivät aurinkoa kohden\n    uupumatta, eviään läiskien. Ne putoavat, mutta ne yrittävät\n    uudelleen. Varmastikin on Luoja määrännyt niille tämän tehtävän.\n\n    Kun tulee ilta ja aurinko vaipuu kultaisena maljana tämän\n    jalokivihohdon päälle, uivat ne edelleen aurinkoa kohden\n    ikäänkuin tavoittaakseen sen veden alta. Aamulla ne alkavat\n    uudestaan ja tuskin on aurinko päässyt veden alta, kun ne jo\n    ahnaasti sitä tavoittavat suipoilla päillään. Ja niin jatkuu\n    leikki ikuisesti näillä auringon syleilemillä vesillä. Uudet\n    lentokalapolvet ovat yhtä sukkelia liikkeissään, yhtä iloisia ja\n    huolettomia ja yhtä auringonjanoisia.\n\n    Tai ehkä mieluummin haluaisit olla albatrossi, merien voittaja,\n    pilvien lapsi? Kun ne liitelevät ruorin yläpuolella ja\n    tirkistelevät uteliaina siihen pieneen täplään meressä, jota\n    me kutsumme maailmaksemme, niin tuntevat ne varmaan olevansa\n    onnellisia. Alhaalla on valkopurjeinen laiva, ylhäällä on taivaan\n    huikaiseva sini ja ne itse tuntevat olevansa pilvien poikia,\n    tuultenkin sanansaattajia.\n\n    Kerrotaan, että ne ovat sieluja, kuolleiden merimiesten henkiä,\n    jotka ovat päässeet vaivaloisen vaelluksensa jälkeen taivaan\n    iloon. Ja suurempaa iloa ei Luoja ole voinut heille suoda. He\n    ovat vapaita, purjehtivat paikasta toiseen kodittomina, kodin\n    omistajina -- -- aina kuinka vain itse haluavat. Valtameret ovat\n    vain pieniä täpliä siinä kaikkeudessa, missä he risteilevät.\n\n    Minä olin eilen mastossa särkynyttä huippupurjetta paikkaamassa\n    ja tarkastelin silloin näitä avaruudessa kiitäviä valkoisia\n    sieluja. Ajattelin silloin, että ihmeelliseltä mahtaa varmaan\n    maailma näyttää tuolta korkeuksista. Mitä merkitsevät meidän\n    ponnistuksemme, mitä meidän matoiset puuhamme, kun jo varmaankin\n    kilometrin korkeudesta meitä tuskin silmällä eroittaa. Tämä\n    laivakin, joka on nyt olevinaan kaikki kaikessa, työpaikka,\n    kulkuväline ja pelastusrengas, on vain mitätön pilkku\n    valtameressä, pilkku, joka pienenee olemattomiin, kun nousee\n    vain tarpeeksi korkealle. Silloin minä ajattelin sedän sanoja:\n    \"Jumala on rakkaus\" ja totesin, että niihin kätkeytyy viisaus,\n    sillä Jumalasta varmaankin näyttävät nämä meidän puuhamme ja\n    aikaansaamisemme vieläkin pienemmältä. Kuitenkin pitää hän meistä\n    huolta ja kyllä silloin voidaan sanoa, että hän on rakkaus.\n\n    Eikö merellä joudu ajattelemaan kummallisia asioita!\n\n    -- -- --\n\n    Täällä on aikaa miettiä.\n\n    Kun olen hetkeksi väsynyt ajattelemaan niitä riemun hetkiä,\n    joista me yhdessä nautimme, ponnistelen saadakseni jonkun selvän\n    kuvan oman elämäni juoksusta siitä asti, kun ensimäisen kerran\n    kurkistin äidin polvelta ulos merelle. Mitään selvää kuvaa en saa\n    muodostumaan. Tunnen nyt, että vasta silloin rupesin elämään, kun\n    suutelin sinua niittypolulla. Olen lukenut, että sitä kutsutaan\n    sielun heräämiseksi. Minusta tuntuu siltä kuin olisin silloin\n    vasta havahtunut huomaamaan, että minussa kiertää veri.\n\n    Mitä olivat koulumuistot, mitä kirkkoherran nuhdesaarnat ja\n    noita-Saaran hourupäiset puheet Antikristuksesta? Ne olivat\n    elämän tavallista menoa, enkä silloin vielä tuntenut, että\n    minulla oli ulkonaisen, lihallisen kuoren alla verevä sielu, joka\n    vaati rakkautta saadakseen sanoa elävänsä.\n\n    Kirkkoherra kutsui minua ensin herkäksi \"kakaraksi\", sitten\n    hermostuneeksi, aikaisin kehittyneeksi nuorukaiseksi ja lopuksi\n    väitti, että minä näen sairaalloisilla hermoillani sellaisia\n    näkyjä, joita muut eivät näe.\n\n    Minä olen näkyjennäkijä -- siinä oli setä oikeassa. Minä näen\n    näkyjä laivassakin ja aivan päivän sydänhetkenä. Olen nähnyt\n    erään toverini, joka kuoli kolmantena päivänä lähdön jälkeen,\n    usean kerran. Hän istuu halkaisijapuomilla ja käärii kokoon\n    purjetta, hän on pumpun varressa selkä koukussa ja irvistää, kun\n    työ alkaa käydä raskaaksi. En minä näistä näyistä kenellekään\n    puhu, eivätkä ne minua vaivaa, sillä totuinhan jo Preiviikissä\n    siihen, etteivät kuolleet kenellekään pahaa tee.\n\n    Kummallisinta on, että minä en edes ennättänyt tutustua tähän\n    kuolleeseen toveriini. Tietenkin tapasimme joka päivä toisemme,\n    aina siihen asti, kuin hän putosi isoltaraa'alta, mutta mitään\n    ystävyyssuhdetta ei meidän välillämme ollut. Minkävuoksi hän\n    sitten ilmestyy juuri minun eteeni?\n\n    Äitiä en ole nähnyt, en liioin vaaria. He ovat varmaankin\n    vartioimassa Preiviikiä ja odottamassa minua kotiin yliskamariin.\n    He saavat odottaa kauan, sillä minä viivyn kauan. Mutta kylläpä\n    heillä on aikaa odottaakin varjojen valtakunnassa.\n\n    -- -- --\n\n    Luulisi, että näillä pitkillä matkoilla, jotka joskus saattavat\n    kestää puolikin vuotta, solmittaisiin lämpimiä ystävyyssiteitä.\n    Niin luulisi, mutta siinä luulossa ei ole perää.\n\n    Mitä kauemmin matkat kestävät, sitä vaikeammaksi käy aina ja\n    alituisesti samojen kasvojen sulattaminen. Lopulta luulee\n    vihaavansa näitä miehiä. Riita saattaa syntyä pienimmästäkin\n    syystä.\n\n    Sinä olet jo kyllin vanha tietämään, että merillä juodaan,\n    tapellaan ja räyhätään ehkä vielä pahemmin kuin maissa. Merimies\n    on aina kuin pökerryksissä päästessään uuteen satamaan ja uusien\n    kasvojen pariin. Jos joskus satun kertomaan sinulle hurjiakin\n    juttuja, niin muista silloin, että olen silloin ollut maissa.\n    Merellä ei tapahdu sellaisia merkillisiä asioita kuin satamien\n    kapakoissa ja ventovieraiden ihmisten luona.\n\n    Miten kävi esimerkiksi Billin? Hän kulki kerran Cardiffissa\n    pitkin pääkatua, näki tytön, joka sopi juuri hänelle ja sitten he\n    yhdessä vaelsivat jonnekkin, luultavasti tytön kotiin. Tultuaan\n    takaisin laivaan nosti Bill kauhean hälyn siitä, että hänen\n    kehonsa oli kadonnut kaiken maailman tietä. Me muut nauroimme,\n    mutta Bill sanoi, ettei tyttö ollut sellainen. Hän oli hyvä tyttö\n    ja asui oikein komeassa kodissa.\n\n    No, tulee sitten seuraavana iltana kirvesmies laivaan yöllisiltä\n    seikkailuiltaan. Hän lyö komeasti Billin kellon skanssin pöydälle\n    ja sanoo, että tämän hän löysi erään tytön luota, tytön, jolla\n    oli sangen komea koti.\n\n    Jälleen uusi naurunaihe ja Bill sai hävetä silmät päästään.\n\n    Sellainen on maailma satamassa. Bill oli yhtä varma kuin\n    timperikin siitä, että tyttö oli juuri kuin luotu häntä varten.\n    Siinä saivat molemmat!\n\n    Näistä tyttöhistorioista minä kerron sinulle myöhemmin.\n\n    -- -- --\n\n    Olemme kauheassa aallokossa.\n\n    Purjeet pitävät helvetillistä ääntä, sillä on miltei tyyni ja\n    luonnollisesti räsyt hakkaavat mastoa kuin vihassaan. Hauskaa\n    ja jännittävää on katsoa kuinka purje hengittää. Se ottaa\n    vauhtia, sen liepeet karkoittavat toisensa luotaan. Väristys käy\n    kankaan läpi. Siinä samassa on kangas pullollaan, masto tekee\n    huikaisevan kaaren ja leikkauksen taivaaseen. Nyt pamahtaa kuin\n    tykillä ampuen ja sitten alkaa salaperäinen kahina ja hiipiminen\n    tuulensilmään jälleen. Tämä on komeata elämää! Kaikki tapahtuu\n    suuressa mittakaavassa.\n\n    Nyt taasen pamahti ja oikein kunnolla. Vielä pari tuntia\n    tämänkaltaista keinumista ja silloin saamme mennä joukolla\n    purjeita paikkaamaan. Kaikkea muuta kuin hauskaa työtä! Ehkä se\n    muuten olisi, mutta ei missään hullun keinussakaan saa sellaista\n    kyytiä taivaan halki kuin näissä vaappuvissa ja hoippuvissa\n    mastoissa. Silloin lentää joskus puolisensataa metriä ilmassa\n    vinkuvaa vauhtia ja pitää kiinni siitä, mistä saa, niin että\n    irvistyttää. Ei luulisi, että silloin pysyy maston huipussa,\n    mutta niin se vain on, että siellä on pysyttävä.\n\n    Tämä on valaskalojen leikkikenttä, jos se tieto sinua kiinnostaa.\n    Olin eilen mastossa viemässä väkipyörää aivan huippuun, maston\n    kaljuun lakeen. Sieltä ylhäältä katsottuna on laivakin paljon\n    pienempi ja siistimpi. Kaikki köydet ovat yhtä kauniissa\n    järjestyksessä kuin ennen äidin lankakerät laatikossa. Niinpä\n    sitä luulee, kun katselee ylhäältäpäin. Mutta heti kun tulee\n    alas, hyökkää perämies kimppuun ja käskee käärimään vallit\n    uudelleen. Sanoo, ettei merimiestä tule sellaisesta, joka ei osaa\n    kääntää narua kasaan.\n\n    Niin, minä näin korkeuksista valaskalan! Se oli selvä\n    sukellusvene! Majesteetillisena se ui laivan perässä, pyöritteli\n    itseään hitaasti kulkiessaan kuin olisi se hangannut selkäänsä\n    veteen. Sitten se tyrkkäsi muodottoman etuosansa veden päälle,\n    kuului röhisevä ääni ja se ruiskutti koskena. Kukaan muu ei sitä\n    ollut huomannut ja minä ryhdyin kamalalla tavalla kirkumaan.\n    Miehet katsoivat perään ja perämies ryntäsi hakemaan pyssyä.\n    Sillä ei kerta kaikkiaan mitään voitu, tuskinpa perämies osasi\n    elukkaa lähellekään ja mitäpäs, jos olisikin osunut? Se olisi\n    varmaan valaan mielestä ollut vain hienoista kutitusta.\n\n    Valaskalat piehtaroivat täällä, purskuttavat sinistä vettä\n    sinistä taivasta kohden ja ovat huolettomia pyöriskelyssään.\n\n    Nämä ovat varmaan siunattuja vesiä, nämä eteläiset vedet. Kaikki\n    ovat iloisia, yksinpä aallotkin tekevät kumarruksensa paljon\n    keveämmin ja huolettomammin kuin siellä ylhäällä.\n\n    Aaltoja on monta lajia. On lihavia, mammamaisia aaltoja, jotka\n    hengittävät raskaasti kuin hengenahdistusta potien. Siten tarttuu\n    tuuli leveään harjanteeseen ja rikkoo tämän majesteetillisen\n    lihavan selän. Muodostuu pieniä aaltopalleroisia, jotka ovat\n    pirteitä kuin mitkäkin. Ne kumartuvat, tönivät toisiaan,\n    hyppäävät toistensa niskaan ja sitten aaltojen välissä kuin\n    peloissaan sukeltavat jälleen mammansa helmaan. Uudessa nousussa\n    ovat ne jälleen irvistämässä ja ilkamoimassa.\n\n    Sitten tulee isä-aalto hirmuista vauhtia piiskaamaan poikiaan.\n    Sillä on vaahtoa suussaan ja on se aivan kauhean vihaisen\n    näköinen. Se pärskyy ja kohisee ja koettaa ottaa tuulta kiinni.\n    Sattuu sitten niin, että se läkähtyy omaan raivoonsa ja useat\n    tuulenpieksemät kielekkeet sen huipulla sortua romahtavat\n    päällekkäin. Silloin muodostuu isä-aallon tukkaan tupsuja, jotka\n    ovat hassunkurisen näköisiä.\n\n    Meri on aina vanha ja kuitenkin ikuisesti uusi. Täällä ulapalla\n    vasta oikein tajuaa sen totuuden, että se elää. Sillä on sielu,\n    se kurkkii silmillään, se vaanii ja väijyy. Tänään sillä on\n    sininen sielu, huomenna vihreä ja myrskyn keskeltä näkyy sen\n    vaahtoinen silmä keskeltä mustaa kehystä. Silloin on se ruma\n    hurjuudessaan ja siinä on ilkeä tuijotus.\n\n    Laiva elää myöskin. Se natisee surunsa, kun myrsky sitä\n    heittelee, tuulelle se tarjoaa köytensä soittimiksi ja tyynellä\n    kumahtelevat sen kyljet leveätä naurua, kun pienoiset laineet\n    loiskuttavat tasaisesti kylkiin. Kun seisot ruorissa ja pidät\n    laivaa ylhäällä tuulessa, huomaatkin yhtäkkiä, että se laskee\n    leikkiä ja virnistelee sinun kustannuksellasi. Luulet osaavasi\n    tarkalleen laskea, miten mikin aalto tulee laivaa vastaan ja\n    heittäydyt huolettomaksi. Silloin lehahtaa ylhäällä purjeen nokka\n    ja laiva kääntää itsensä vastustamattomasti tuulen silmään.\n    Luulet ja kuvittelet voivasi kääntää sen parilla riuhtaisulla\n    takaisin alemmaksi tuuleen, kun laiva jo samassa nostaa keulansa\n    aallon harjalle ja irvistää sieltä sinulle leppoisasti. Se nousee\n    yhä ylemmäksi ja lopulta tunnet olevasi piskuinen kuin kirppu sen\n    koon edessä. Painat niskasi kyyryyn ja jo olet peloissasi, kunnes\n    se sitten sieltä ylhäältä lipuu oikeaan kurssiin vaivattomasti ja\n    sirosti. Sen on tehnyt pilaa sinusta ja näyttänyt sinulle, että\n    et sinä sentään mitään voi.\n\n    -- -- --\n\n    Tämä kirje loppuu tähän. Eihän sinulle sentään voi postipakettia\n    lähettää.\n\n    Maissa tämä pannaan postiin ja siellä minä sitten kirjoitan\n    sinulle kolmannen kirjeen. Säilytä nämä kirjeeni hyvin. Kun\n    sitten joskus palaan kotiin, käymme yhdessä läpi vanhat muistot.\n\n                                                      _Pertti_.\n\n\n    Merellä.\n\n    Pieni päivänsäde:\n\n    Tämä on nyt sitten viides kirje. Vaikka mitäpä näistä luetteloi,\n    sillä eihän niillä ole mitään yhteyttä toistensa kanssa. Ehkä on\n    parasta, että sotket ne ja sitten rupeat uudelleen niitä lukemaan\n    viimeisestä ensimäiseen. Minä tiedän hyvin, miten ja missä sinä\n    kirjeitäni luet.\n\n    Ulkona on pakkanen. Sinä istut hiilloksen ääressä jalat ristissä,\n    niinkuin ennenkin ja tutkit kirjeitä huolellisesti. Sitten\n    sinä koetat arvailla, mikä salainen ajatus taikka tervehdys on\n    kätketty tähän ja tuohon lauseeseen. Lopulta menet aivan sekaisin\n    ja kuvittelet yhä lujemmin, ettet ole saanut kaikkea näistä\n    kirjeistä tulkituksi. Minä muistan sinut niin hyvin.\n\n    Ja kuitenkin -- käsiala on verrattain selvää, niin ettei\n    se ainakaan millään tavalla oikeuta salaisen tutkiskeluun,\n    lauseetkin ovat toivoakseni järjellisiä. Sinä vain kuvittelet\n    -- mutta ethän sinä muuten olisikaan Elvi. Sitten sinä mietit\n    koko päivän, etkä viitsi kuunnella opetusta. Sinä uneksit ja\n    kuvittelet aina näkeväsi sellaista, mitä muut eivät näe. Ethän\n    sinä muuten olisikaan Elvi!\n\n    -- -- --\n\n    Tasmanian rannikko on vasemmalla puolella.\n\n    On ihmeellistä, minkä veriaallon maan näkeminen saa nyt aivoissa\n    aikaan. Minä muutun aina kuin toiseksi ihmiseksi. Kun on saanut\n    yksitoikkoista köyden vetoa ja kävelyä harrastaa monen kuukauden\n    ajan, tuntuu kuin nyt ryhti suoristuisi ja aivoihin tunkeutuisi\n    muistutus: Nyt sinä olet jälleen ihmisten ilmoilla; koeta tulla\n    jälleen ihmiseksi.\n\n    Korkea rantaviiva on karu, mutta kuitenkin niin kaunis. Se on\n    luvattu maa ja olen varma, että jokainen mielellään antaisi\n    puolen kuun palkan kunhan vain pääsisi pistämään iloisen polkan\n    suurimman vuoren huipulla. Tuntea jotain lujaa ja vihreää\n    jalkainsa alla -- siinä olisi aihe iloitkuun!\n\n    Näin aina. Muistan monet kerrat, jolloin laiva saapui yöllä\n    satamaan. Jokainen valopilkku, joka tuikki vastaan pimeydestä,\n    oli kokonainen maailma. Tiesimme, että joku liikkuu sen\n    ympärillä, että ihmiset ovat sen sytyttäneet. Kuinka me silloin\n    aina kadehdimmekaan niitä onnellisia, jotka saavat olla kuivalla\n    maalla ja liikkua puheensorinan ja seuran keskellä. Sitten, kun\n    laiva makasi ulkona redillä ja me eroitimme jo kaupungin talojen\n    ikkunoista tulevat valot, me kävelimme usein öisin kannella\n    huohottaen ja haaveksien kodin lämmöstä.\n\n    Usein valitsin jonkun erikoisen ikkunaruudun, jota tuijotin,\n    kunnes silmäni kyyneltyivät. Tiesin, että siinä valossa liikkui\n    koti. Äiti seisoi ehkä pöydän päässä ja kaatoi kuumaa teetä\n    kuppeihin. Pöytäliina oli hohtavan puhdas ja sisällä oli lämmin.\n    Isä istui keinutuolissa ja luki sanomalehteä.\n\n    Nämä, Elvi, ovat niitä koettelemuksen hetkiä merimiehelle.\n    Silloin sitä aina päätetään jäädä maihin -- mutta jo viikon\n    kuluttua tahtoo nähdä uusia kasvoja.\n\n    Skanssissa ryhdytään silloin jälleen kertomaan merijuttuja. Tähän\n    asti on kukin illalla laivalle saavuttuaan kertonut \"löydöstään\".\n    Yksi on löytänyt tytön, toinen hyvän kapakan, kolmas ystävällisiä\n    ihmisiä, joiden luona tuntuu kuin olisi kotona ja saa ilmaiseksi\n    syödä ja juoda. Uutuuden viehätys on sammunut ja nyt udellaan\n    vanhemmilta miehiltä, mitä he tietävät siitä paikasta, joka on\n    seuraavan purjehduksen päätekohta.\n\n    Ja kuitenkin me juuri äsken kirosimme, vannoimme ja itkimme,\n    ettemme enään koskaan astu laivaan. Sellaista se elämä on täällä.\n\n    -- -- --\n\n    Muistatko Elvi meksikolaisen merimiehen hautaa Reposaaren\n    kirkkomaalla. Vanha Bill sai paljon kylmemmän haudan eilen.\n\n    Me luovimme Australian kaakkoisrannikolla kovassa vastatuulessa.\n    Joka neljäs tunti käänsimme, sillä ranta oli lähellä. Bill oli\n    päässyt saalinkiin asti. Sitten hän putosi ja levitti lennossa\n    kätensä kuin siipirikko siipensä.\n\n    Hän satutti ensin itsensä isonra'an joutsenkaulaan, lensi sitten\n    kaaressa miltei etumaston luokse. Jos, niin sanoo kapteeni,\n    hän olisi saanut vielä vähän lisää vauhtia, olisi hautauksesta\n    säästytty.\n\n    Aamulla me kokoonnuimme isonmaston luokse. Bill oli yöllä\n    kääritty Englannin lippuun ja neulottu purjekankaaseen. Jalkoihin\n    kiinnitettiin suuri hiekkasäkki, niin että hän lopulta muistutti\n    suunnattoman suurta harmaata toukkaa, jolla oli pää erillään\n    muusta ruumiista.\n\n    Bill asetettiin laudalle. Sitten häntä kallistettiin, niin että\n    hiekkasäkki suhisi laudan ulkopuolelle ja uhkasi vetää Billinkin\n    mennessään. Kokki otti kuitenkin pussin päästä kiinni ja lautaa\n    kohotettiin taaksepäin.\n\n    Kapteeni pyyhkäisi silmälasejaan, rykäisi ja lausui hartaalla,\n    hieman honottavalla äänellä siunauksen kuolleen merimiehen\n    sielulle.\n\n    Minusta muistutti hän koulunopettajaa. En ollut koskaan ennen\n    merillä nähnyt ihmistä, joka piti silmälaseja ja nyt se vaikutti\n    hassunkuriselta. Hullua oli myös se, että kokki yhä vieläkin\n    riippui kiinni Billin päässä ikäänkuin suurtakin aarretta kiinni\n    pitäen.\n\n    Koetimme olla vakavia ja välinpitämättömän näköisiä.\n\n    Viimein kapteeni lopetti. Kokki laski irti otteensa ja jälleen\n    suhahti hiekkasäkki. Bill putosi kovasti läiskähtäen suulleen\n    veteen, aallon pinnalta nousi vesipatsas ja siinä se sitten\n    olikin.\n\n    Me painoimme hatut päähämme ja lähdimme aterialle. Kapteeni\n    puhui perämiehelle jotain ja sitten tuli tämä skanssiin ja\n    tarjosi jokaiselle rommiryypyn. Me olimme jälleen iloisia ja\n    taisi siinä tulla toinenkin sutkaus lausutuksi. Perämieskin\n    hymyili. Poistuessaan hän huomautti, että hautaukset ovat ikäviä\n    toimituksia.\n\n    Tänään ei kukaan muista Billiä. Eikö ole ihmeellistä? Hänhän\n    oli sentään meidän keskellämme jokainen hetki yli puolen vuoden\n    aikana.\n\n    Tuntuu jo siltä kuin olisi sittenkin mukavampaa tulla haudatuksi\n    maahan. Ajattelen Billiä ja hänen harmaata pussiaan. Sitä\n    kuljettavat merivirrat jossain alhaalla synkeässä syvyydessä\n    kovaa vauhtia. -- No, eivätpähän ainakaan haikalat pääse\n    puraisemaan.\n\n    -- -- --\n\n    Sinä sanot nyt, että minä olen raaka ja tunteeton.\n\n    Sellaista on elämä täällä. Ei täällä nyt juuri sentään auteta\n    toista yli laidan, mutta ei täällä liioin itketä. Ainoa\n    muistopuhe skanssissa oli tänään sellainen, että eräs vanhemmista\n    matruuseista lausui ihmettelynsä siitä, miten saalingista voi\n    pudota ilman, että saalinkikin tulee siinä samassa alas. Hän\n    tarkoitti tietysti sitä, että Bill oli hupelokoura ja että\n    silloin vasta sai pudota, kun koko masto kaatui.\n\n    Haluanpa nähdä minkälaisella irvistyksellä hän itse tulee kanteen\n    tai sitten loiskahtaa mereen. Voihan vahinko sattua kenelle\n    tahansa.\n\n    Sydney! Pojat kertovat mukavia juttuja sen satamasta ja\n    huvittelupaikoista. Monet ovat jo käyneet täällä ja vakuuttavat,\n    että paikka on ensiluokkainen. Sieltä me sitten menemme\n    Newcastleen hiiliä ottamaan. Vielä mukavampi paikka!\n\n    Pian lisää.\n\n                                                    _Pertti_.\n\n\n    Newcastle, N.S.W.\n\n    Rakas Elvi:\n\n    Minä olen nyt ollut viikon Sydneyssä ja ennättänyt ihastua kolme\n    kertaa.\n\n    Ensimäisen kerran se tapahtui viinakaupassa. Minä hapuilin\n    vieraita katuja pitkin hakien viinakauppaa. Kun täällä on joka\n    kulmassa kapakka, täytyy kai jossain olla kauppojakin, mistä\n    viinaa saadaan. Aivan oikein.\n\n    Suuren kapakan vieressä näkyi pulloja ikkunassa. Minä otin\n    kasvoilleni varman ilmeen ja tunkeuduin ahtaasta ovesta sisään.\n    Keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä ja sille oli ladottu maailman\n    ihanimpia pulloja. Ylimmäisenä olivat pienet kristalliset\n    taskumatit ja niiden alla vuodattivat verikyyneleltä punaiset\n    likööripullot. Punaiset pullot olivat kauneimmat ja lakkasinetit\n    niiden laidoilla olivat ainakin puoli senttiä paksut.\n\n    Sitten minä näin varjossa kauniin, tumman tytön. Hän oli tosiaan\n    kaunis ja kiharat valuivat olkapäille asti. Hän oli kohtelias ja\n    minä tunsin itseni suureksi herraksi.\n\n    Ojensin ryhtiäni, niin että seisoin miltei jo varpaillani.\n    Silloin tyttö avasi suunsa ja kysyi, mitä halusin.\n\n    Minä selitin olevani perämies. Tulin eilen kaupunkiin ja\n    haluaisin nyt miehistölle pullon whiskyä. Mutta aivan halpaa\n    lajia, sillä -- sitten minä katsoin tuttavallisesti tummia silmiä\n    -- halvempikin tavara kelpaa. Tyttö hymyili ja otti nopeasti\n    erään vihreäleimaisen pullon hyllyltä.\n\n    Nyt minä seisoin siinä pullo whiskyä kourassani ja ajattelin\n    jo muka ostaa itselleni toisen paremmanlaatuisen. Mutta sitten\n    muistin, missä olin ja päätin, ettei minusta sentään sellaista\n    narria vielä ole tullut, että ostan liikaa kauniiden silmien\n    takia. Kyllä täällä tarvitaan vähät rahat muutenkin.\n\n    Niin menin ulos, mutta käännyin ulkopuolella ympäri ja heilautin\n    pullolla tytölle jäähyväiset. Minä olin todella ihastunut ja\n    vielä ihastuneemmaksi tulin, kun näin, että tyttö juoksi ikkunaan\n    huiskuttamaan minulle jäähyväisiä.\n\n    Minä muistin nyt kolme asiaa: kauniin tytön, vihreän pullon sekä\n    kadun ja sen numeron. Nämä kaikki ovat elämänlankoja täällä,\n    muuten niin murheellisessa vaelluksessa.\n\n    -- -- --\n\n    Ethän sinä siellä vain tule mustasukkaiseksi? Tai kohauta\n    halveksien olkapäitäsi. Mitä se kannattaisi? Katsella saa, muttei\n    koskea, on kulkuripojan lupa -- -- --.\n\n    Minä olen tänään niin reilun iloinen. Nyt me olemme maissa ja\n    olemmekin vielä kauan. Pojat skanssissa valmistautuvat suureen\n    juhlaan. Saat sitten kuulla siitä. Minähän kerron sinulle kaikki.\n    Huonomminkin saattaisi olla.\n\n    -- -- --\n\n    Nyt ovat juhlatkin lopussa. Minä kirjoitan tätä skanssin pöydällä\n    ja päässäni pörisee kuin ampiaispesässä.\n\n    Kaikki meni kiltisti niinkuin redillä makaavassa laivassa\n    sopiikin. Pojat sulivat jo alussa ja uskon, että jos Billin\n    kuolinpäivänä perämies olisi kallistellut pulloa useammin, olisi\n    Bill-raukka varmaan saanut osakseen lämpimiä muistopuheita.\n\n    Kahdeksan pulloa whiskyä, puoli laatikollista tomaatteja ja pauna\n    suolaa -- siinä juhlan varusteet. Meitä oli kahdeksan miestä.\n    Jos sinä näitä asioita ymmärrät, niin käsität, että huudettiin\n    kovasti.\n\n    Eräs pieni matruusi, Olaf nimeltään, istui mandoliini sylissään\n    skanssin pitkällä pöydällä. Me työnsimme häntä pöydän päästä\n    toiseen ja hän soitti. Soitti niinkuin vain merimies voi soittaa\n    mandoliinia. Kesken laulua tuli pysäyksiä, sillä joku purskahti\n    itkemään ja me muut nauroimme.\n\n    Sitten me taas lauloimme ja joku pistäytyi kannella yö\n    vahtia juottamassa. Se poika sai varmaankin suurimman osan\n    whiskyvarastosta. Hän oli illan rakkauden kohde ja me rakastimme\n    häntä varmaankin enemmän kuin omaa veljeämme.\n\n    Sen teki tietenkin sääli, joka pulpahtaa ensimäisenä ulos\n    viinapullosta. Hän oli meidän säälimme kohde. Me voivottelimme ja\n    valitimme sitä, että niin hauskan pojan pitää olla ulkona niin\n    kylmänä iltana ja tarkastella palavatko ankkurilyhdyt. Sitten\n    juoksi jälleen joku pullo kourassa kannelle ja niin edelleen.\n\n    Mitä hätää oli pojalla ulkona? Ei niin mitään, sillä yö oli\n    kirkas ja lämmin ja kaupungista kuului ihana kohu, joka pani\n    varmaankin hänen mielensä ilosta ailahtelemaan.\n\n    Siinäpä ne minun muistoni tästä juhlasta ovatkin. Saapa vain tuo\n    vihreä pullo jäädä vähäksi aikaa aukaisematta.\n\n    -- -- --\n\n    Toinen ihastuminen:\n\n    Hän on tupakkatyttö ja pyörittelee koneella herkullisia\n    Capstan-savukkeita. Hänen ylpeytensä on siinä, että hän pystyy\n    niitä tekemään muutamia tuhansia enemmän kuin muut tytöt. Hänellä\n    on punainen tukka, jumalaisen kauniit silmät. Hänen nimensä on\n    Gloria ja hän väittää olevansa irlantilainen.\n\n    Me olemme tavanneet toisemme kaksi kertaa kadulla, \"suurella\n    valkoisella tiellä\", kaupungin pääkadulla.\n\n    Ajattele Elvi!\n\n    Vielä viikko sitten olimme me aivan vieraita toisillemme. Minä\n    en tiennyt hänen olemassaolostaan ja hän tuskin vieläkään\n    tietää mitään minun maastani. Me satuimme yhteen kirkkaitten\n    kaarilamppujen palaessa, autojen torvien törähdellessä ja\n    miljoonakaupungin ulvoessa ympärillä kiivainta huutoaan.\n    Me tarkastelimme samaa punaista kohtaa valkoisessa,\n    huikaisevan kirkkaassa seinässä, elokuvailmoitusta. Se oli\n    verinen ja taiteilija oli siihen saanut kuvatuksi keltaisen\n    härkätaistelijan, jolla oli sädehtivä miekka kädessään.\n\n    Ylhäällä loisti keltaisin, väreilevin kirjaimin sana \"Valentino\".\n\n    Minä siirryin askeleen lähemmäksi. Silloin myös tiesin, että\n    tyttö ei suuttuisi lähentelystä, sillä hän ei liikahtanut\n    paikoiltaan. Yhdessä tuijotimme sitten ylös.\n\n    Minä rohkaisin mieltäni ja kysyin kokeeksi:\n\n    -- Eikö hän ole kaunis mies? Tyttö vastasi:\n\n    -- On kyllä.\n\n    Minä tokaisin aivan suoraan:\n\n    -- Emmekö lähde kävelemään yhdessä?\n\n    Minä lähdin eteenpäin ja siinä samassa hän oli sivullani.\n\n    Niin me olemme sitten kävelleet kahtena iltana valojen alla\n    ja keskustelleet kaikista maailman asioista. Hän on aivan\n    samanlainen kuin muutkin tytöt. Minä olen usein ihmetellyt ja\n    sitten jälleen parjannut itseäni tästä ihmettelystä. Miksi\n    hän olisi erilainen kuin muutkaan tytöt maailmassa? Hän puhuu\n    tietenkin elokuvista, muodeista, työstään ja perheestään niinkuin\n    muutkin tytöt.\n\n    Gloria on tosiaankin mukava tyttö ja minä ajattelin jo kerran\n    miltä hän näyttäisi suomalaisessa ympäristössä. Häntä on vaikea\n    siihen sovittaa.\n\n    Tietenkin olen puhunut hänelle sinusta. Minä olen kuvannut sinut\n    niin kauniiksi, että koska tahansa voisit tulla koristamaan näitä\n    koreita elokuvailmoituksia. Gloria kuuntelee uteliaana ja sitten\n    hän kiiruhtaa kävelytahtia. Hän sanoo, että on epäkohteliasta\n    kehua toisia naisia hänen läsnäollessaan.\n\n    Kuten näet, on tyttö sentään aika viisas. Ihmekös sitten, että\n    hän pyörittää eräitä tuhansia savukkeita enemmän kuin muut!\n\n    Nämä kävelyt loppuvat alkuunsa. Ylihuomiseksi olen minä\n    pyytänyt häntä kanssani elokuviin, mutta en minä sinne mene.\n    Se on itsestään selvää, sillä silloin on hinaaja jo ottanut\n    meidät teräsköyden päähän ja kuljettaa meitä pitkin Austraalian\n    länsirannikkoa. Gloria odottaa ehkä puoli tuntia Valentinon kuvan\n    alla ja sitten hän lähtee edelleen. Ehkä hän saa jo seuraavassa\n    kulmassa itselleen keskustelutoverin! Ehkä seuraava tulee\n    Timbuktusta? Ehkä hän on chileläinen?\n\n    Mitä se minuun kuuluu! Katu oli Sydneyn kaupungin, minulla oli\n    omat kengät jalassani, eikä Gloria näyttänyt kiusaantuneelta.\n    Minulla ei ole mitään saatavaa, ei mitään perittävää. Miksi siis\n    vaivaisin päätäni turhalla?\n\n    -- -- --\n\n    Kolmas kohtaus oli seuraava:\n\n    Oli viimeinen ilta ennen merelle lähtöä.\n\n    Erään suuren hotellin alakerrassa oleva vanhamallinen,\n    englantilaiseen tavern-tyyliin muodosteltu oluttupa, loi kadulle\n    niin lämmintä valoa, etten minä saattanut olla poikkeamatta\n    sisään. Paikka oli harvinaisen puhdas, ensiluokkainen, ja minä\n    korjasin kaulanauhaani kahteen kertaan, ennenkuin uskalsin astua\n    sisään. Eräät herrat olivat juhlapuvuissa. Minä tunsin itseni\n    verrattain vieraaksi ja hämmennystäni peittääkseni tartuin\n    ahnaasti pöydällä olevaan sanomalehteen.\n\n    Tarjoilijat huiskivat marmoripöydiltä pois olutvaahtoa. Katossa,\n    tammimöhkäleiden välissä, leijaili tupakansauhua runsas määrä.\n    Oluen tuoksu kiihoitti sieraimia. Se oli täällä hapan ja pistävä.\n    Tunsin olevani kuin suuressa tammitynnyrissä, missä seinät ovat\n    vielä kosteat.\n\n    Sain lasini, mutta se oli liian pieni. Tilasin suuremman ja\n    sitten rohkenin ryhtyä pitämään silmällä oluttuvan ovea, joka oli\n    alituisessa liikkeessä. Ihmisiä tuli ja meni. Pääasiassa lienevät\n    ne olleet teatteriin menijöitä, jotka kävivät täällä saamassa\n    rohkaisua ja itseluottamusta esiintyäkseen sitten tarpeellisen\n    arvokkaina.\n\n    Kahta lasia enempää en uskaltanut juoda. Tammitynnyrin hapan haju\n    tunkeutui jo aivoihin ja silmiä rupesi hämärtämään. Minä maksoin\n    ja kiiruhdin ovelle.\n\n    Oven avasi harmaapäinen, vanha herra, joka nöyrän kohteliaasti\n    kuin palvelija piti ovea auki aina siksi kunnes pääsin kadulle.\n    Minä ylitin olla kohtelias, otin hatun päästäni ja kumarsin\n    kiitossanoja soperrellen.\n\n    Oluttupa jätti kuin mustan aukon huikaisevan kirkkaasti\n    valaistuun katuun. Ainoastaan näillä metreillä oli pimeätä ja\n    pari askelta astuttuaan tunsi tulevansa miltei päivänvalon\n    kirkkauteen.\n\n    Oven edessä oli suuri Cadillac-auto. Sen ikkunat kiilsivät kuin\n    valaistut lyhdyt. Etuosa oli varjossa, mutta auton takaosassa,\n    vihreällä istuimella istui vaalea tyttö.\n\n    Hän nojasi kättään ikkunaa vasten. Hänen poskensa painui pehmeänä\n    siniseen maljaan, joka oli ripustettu kukanpitimeksi.\n\n    Minä näin kaikki ihmeen selvänä.\n\n    Hän odotti varmaan isäänsä palaavaksi oluttuvasta. He olivat\n    matkalla teatteriin tai kutsuille. Vaalealla tytöllä oli\n    lumivalkoinen turkiskaulus. Pään verhona oli pitsihuntu. Hänen\n    ikkunaa vastassa oleva poskensa oli punainen. Silmät olivat\n    suuret. Nyt ne tuijottivat minua.\n\n    Minä hätkähdin.\n\n    Ajattele, Elvi! Minä olin ollut yli puoli vuotta joka päivä\n    puettu märkiin, likaisiin vaatteisiin. Minä olin nähnyt\n    likaisia miehiä, kuullut kirosanoja ja saanut taistella joka\n    yö syöpäläisten kanssa. Elämä oli monta kertaa ollut niin\n    inhoittavaa, että olisi maksanut mitä tahansa puhtaista\n    lakanoista.\n\n    Hän oli niin hieno, niin hieno.\n\n    Minä astuin lähemmäksi. Silloin hän liikahti ja siirtyi\n    katukäytävän puolelle. Auton katon kristallipallo valaisi hänen\n    kasvojaan.\n\n    Hän oli läpikuultavan hieno. Hän oli niin hauras, että minä vedin\n    hämmästyksestä henkeäni. Silmät olivat kuin suuret jalokivet\n    tämän vaaleuden keskellä.\n\n    Minä katselin, katselin. Hän näki minun tuijotukseni. Niinä\n    muutamina hetkinä minulle selveni jälleen kuinka yksin olen\n    maailmalla. Tunsin taasen sen pohjattoman ikävän, joka vainoaa\n    maankiertäjää. Tunne oli niin voimakas, että varmaankin\n    siitä näkyi heijastus minun kasvoillani, sillä hän hymyili\n    rohkaisevasti.\n\n    Sitten tuli isä takaisin autoon, kone pantiin käyntiin ja hän\n    liukui pois. Minä muistan, että hän katsahti taakseen, hymyili\n    vielä kerran -- ja sitten oli auto jo toisten seassa.\n\n    Minä olin silloin rakkaudesta nälkäinen. Tunsin olevani yksin,\n    kaikkien hylkäämä. Menin takaisin laivaan, eikä mikään mahti\n    olisi minua enään saanut kaupungille.\n\n    Se oli Sydney.\n\n    -- -- --\n\n    Nyt kuljettaa hinaaja meitä eteenpäin. Vilkkuvat valot ja\n    illan tyyni rauha antavat mielelle sen kaipaaman tasapainon.\n    Minä tässä kiiruhdan jo sinulle kertomaan, että Colombossa,\n    missä elefantit vielä kulkevat kaupungin katuja pitkin, niiden\n    häntään ripustetaan öisin punainen lyhty takalampuksi. Kaupungin\n    viranomaiset selittävät, että se on varoituksena autoille,\n    etteivät ne aja päälle.\n\n    Minä muistin tämän seisoessani ruorissa ja koettaessani suunnata\n    laivan keulaa hinaajan punaista takalyhtyä kohden.\n\n    Eikö olekin hauska juttu!\n\n                                            _Pertti_.\n\n\n    Newcastlessa, hiilikurjen alla.\n\n    Rakas Elvi:\n\n    Hiilikurki, joka on mustaa mustempi, kuroittaa kaulansa meidän\n    yllemme. On kuutamoja vesi laitojen vieressä hopeaa.\n\n    Minä kiipeän kurjen kaulalle. Tirkistän alas skanssiin, missä\n    miehet pelaavat korttia ja siinä samassa punnitsen, mitä heillä\n    kullakin on tekemistä täällä maailmassa.\n\n    Äärimmäisenä, lähimpänä on Jack. Hänellä on kaksi puukonhaavaa\n    rinnassa, kolmas silmien välissä ja hän on istunut vankeudessa\n    monta vuotta. Hän purjehtii nyt ilman päämäärää, juo kaikki\n    rahansa ja tullessaan uuteen laivaan on hän miltei ilman\n    vaatteita. Sydneyssä häneltä lyötiin huuli halki ja kolme\n    hammasta pois suusta. Hänellä ei ole mitään tekemistä täällä\n    maailmassa. Merimieskutsumusta ei hänellä ole, sellaista, hyvää\n    nimittäin, ei hänestä kuitenkaan koskaan tule. Maailma ei hyödy\n    hänestä yhtään. Parempi olisi, että hukkuisi.\n\n    Seuraava järjestyksessä on Karl. Hän on jo vanhus. Näkee, että\n    kädet tutisevat hänen kortteja jakaessa. Hän on totta totisesti\n    purjehtinut yli kuusikymmentä vuotta! Taitaa olla vanhin\n    aktiivisessa palveluksessa koko tässä osassa maailmaa. Hänestä\n    ei ole enään mihinkään, kun otetaan hyötynäkökohdat huomioon.\n    Maailma ei hänen käsissään muutu paremmaksi. Päinvastoin syö hän\n    enemmän kuin tekee työtä. Parempi olisi, että hänkin hukkuisi.\n\n    Kolmantena on nuori puolimatruusi Hans, jonka silmät kiiluvat\n    pelihimosta. Hän kuvittelee olevansa hyväkin merimies, vaikka\n    vasta tällä matkalla ensimäisen kerran uskalsi nousta saalinkiin.\n    Häneltä voitaisiin odottaa jotain, mutta hän on niin onnettoman\n    tyhmä. Hän suorittaa tietenkin osansa siinä työssä, joka saattaa\n    laivan kulkemaan ja ehkä joskus tekee tunnollisesti työtä\n    ruostetta naputtaessaan, mutta laiva tulisi aivan hyvin toimeen\n    ilmankin häntä. Maalla hänestä tulisi korkeintaan hyvin laiska\n    renki, joka varmaankin söisi lusikalla voita. Parempi olisi, että\n    hänkin hukkuisi.\n\n    Minä katselen sitten paljaita jalkojani, jotka heiluvat\n    kuutamossa ja ajattelen, että mitä minullakaan on täällä\n    maailmassa tekemistä. Jos minä hukun, vaikka minä hukun, ei\n    maailmasta katoa mitään sellaista, jota ilman se ei voisi olla.\n    Minä olen aivan tarpeeton olento tässä yhteiskunnassa.\n\n    Kuinka kävi Karlin veljen? Hän oli ahkera, kunnollinen merimies.\n    Teki monta vuotta huolella työtään, säästi palkastaan ja eli\n    siististi. Ensimäisestä tyttömatkasta oli seurauksena tauti, joka\n    puhkesi vasta merellä. Lääkitsemiskeinot olivat vähäiset.\n\n    Silloin hän tajusi, että kaikki oli turhaa. Hänenkin\n    elämänsä oli ollut tarpeeton, kun häntä näin nyt heiteltiin.\n    Kaksikymmentäviisi vuotta oli hän vaeltanut nuhteettomasti.\n    Tästä oli palkkana tauti. Hän oli tehnyt työtä ja uskonut, että\n    hänellä on oikeus vaatia huvitteluakin. Hullu kuvitelma, kuten\n    hän huomasi.\n\n    Hän nauroi, hyppäsi yli laidan ja sukelsi niin syvälle, että\n    varmasti hukkui.\n\n    -- -- --\n\n    Joko väsyt lukemaan näin raskaita sanoja? Katsos, Elvi, täällä\n    on niin paljon, liian paljon aikaa. Toiset ajattelevat vieläkin\n    enemmän kuin minä. Kokiltakin ovat lähteneet kaikki karvat päästä\n    vain ajattelemisesta.\n\n    -- -- --\n\n    Nyt sinulla varmaankin on iso pinkka kirjeitäni koolla. Kun minä\n    kuolen, niin sirota ne palasina tuuliin. Ne ovat ajatuksia, jotka\n    ovat merellä syntyneet, antaa niiden siis hajota mereen. Kyllähän\n    sinä muistat minut ilman kirjeitäkin.\n\n    Vai kuinka, rakkaani?\n\n    Minä näen sinut kuutamoisella kannella. Sinä olet niin kaunis,\n    niin suloinen. Minä suutelen sinua.\n\n                                                   _Pertti_.\n\n\n    Balboa.\n\n    Rakas tyttö:\n\n    Minä olen käynyt helvetin läpi. Jalkani ovat palaneet, selästäni\n    ovat köydet raapineet lihaa ja pääni on niin raskas, että se\n    taivuttaa katseen maahan.\n\n    Minä olen käynyt viime kuukausina kovaa koulua. Nyt tiedän, mitä\n    tämäkin elämä on. Kuusi kuukautta? Tiedätkö, minusta ei ole\n    paljon jäljellä.\n\n    -- -- --\n\n    Me lähdimme kauniisti. Sataman laivat tervehtivät lipuilla kuten\n    ainakin syvänveden purjehtijan aloittaessa pitkän vaelluksensa.\n    Hinaajan sireeni soi iloisesti ja laidan yli kurkistivat\n    kahdettoista iloiset kasvot -- nyt on meitä jälellä yhdeksän,\n    yhdeksän sellaista miestä, jotka kelpaisivat vain pellolle\n    variksenpeläteiksi.\n\n    Ruokaa oli kolmeksi ensimäiseksi kuukaudeksi. Sitten vei\n    taifuunin häntä etumaston ja sotki purjeemme kokonaan.\n    Vastatuulet veivät meitä sen verran taaksepäin, minkä merivirta\n    armahtavaisuudesta työnsi eteenpäin. Silloin kapteeni itki ja me\n    muut murruimme.\n\n    Ei näkynyt missään auttavaa kättä. Kuinka monet päivät ja yöt\n    olemme etsineet valoa tai savua! Kuinka monta manausta on\n    Jumalakin saanut kuulla siitä, että meidät jätettiin kuolemaan\n    nälkään ja janoon. Kolme kuukautta olimme kadoksissa, sillä\n    matkan oli määrä kestää vain 60 päivää. Kuukausi meille annettiin\n    tilien selvittämisaikaa ja sitten meidät pyyhkäistiin pois\n    elävien kirjoista.\n\n    Me olemme kaikin kolmen kuukauden aikana tutkineet elämän suurta\n    tilikirjaa. Olemme tehneet tiliä, rukoilleet ja itkeneet.\n\n    Minä en aio kertoa sinulle kauhunnäyistä, en nälästä, en\n    janosta, en kuolemanpelosta. Lähetän vain pari kuvausta siitä,\n    miksi ihminen tulee kadottaessaan yhteyden maahan, maailmaan ja\n    Jumalaansa. Kun minä pääsen niitä joskus lukemaan, saavat ne\n    olla muistutuksena siitä, että minun ja monen muun on polvillaan\n    pyydettävä anteeksi syntejämme.\n\n    -- -- --\n\n    20. leveysaste oli sivuutettu. Tämä oli pohjoispuolella\n    päiväntasaajaa. Me olimme ajelehtien taivaltaneet kuukausimääriä.\n\n    Silloin kuoli Albert skanssissa. Keuhkotauti hänet tappoi.\n    Viimeisinä päivinä haukkoi hän ilmaa kuin kala kuivalla maalla.\n    Perämies oli vartavasten kehoittanut poikia, siis meitä kaikkia,\n    huolehtimaan hänestä.\n\n    Oli yö ja ulkona aivan tyyni. Ilma oli hiostuttavan kuuma. Kukaan\n    ei nukkunut, sillä me emme enään tunteneet vuorokauden aikojen\n    eroitusta. Emme enään tehneet työtäkään, sillä olimme vain\n    kuivuneita muumioita. Me olimme, painoimme tuontuostakin pään\n    käsien väliin ja ajattelimme.\n\n    Albert kuoli keskiyöllä. Hans tuli kannelle siitä ilmoittamaan.\n    Sairas oli tahtonut puhua jotain vielä ja Hans väitti painaneensa\n    korvansa aivan hänen kuihtuneiden huuliensa viereen. Keuhkot\n    olivat silloin puhaltaneet ulos viimeisen korinan, eikä hänen\n    mutinastaan saanut enään mitään selvää.\n\n    Me lähdimme kaikki skanssiin. Hän makasi siinä kuin kuihtunut ja\n    kuivatettu seinälude. Luulen, ettei hänessä ollut enään mitään\n    väriäkään. Silmät olivat kiinni ja kasvoissa olivat posket miltei\n    kiinni toisissaan. Hänen päänsä oli tosiaan terävä ja sivuille\n    kulmikas.\n\n    Minä näin hänen öljyvaatteensa seinällä. Jumala armahtakoon\n    minua, mutta minä menin ja heitin ne heti omaan kojuuni.\n\n    Sitten me kaikin ryntäsimme ruumiin kimppuun, sillä näimme,\n    että hänen kaulassaan riippui kirstun avain. Avain oli syvällä\n    paidan alla. Hans pisti rohkeasti kätensä sinne ja avaimen mukana\n    seurasi risti, suuri hopeainen risti. Ne olivat samassa ketjussa.\n    Hans piti ristin, mutta me muut kiiruhdimme arkulle. Se oli suuri\n    ja painava ja kun sen lukko saatiin auki, löytyi päältä joukko\n    kirjoja ja kirjeitä.\n\n    Nyt minusta tuntuu kuin olisimme kaikki olleet mielettömiä. Me\n    tappelimme ja hoipuimme kirstun ympärillä kuin humalassa. Yksi\n    tarttui keltaiseen silkkipaitaan kiinni niin lujasti, että se\n    repesi kahtia, toinen ahnehti itselleen housut.\n\n    Ikäänkuin me olisimme niitä tarvinneet! Me emme tarvinneet\n    vaatteita, sillä me olimme kuolemaantuomitut jokainen. Mutta\n    sittenkin!\n\n    Ruumis lepäsi yhä lavitsalla eikä siihen kukaan kiinnittänyt\n    huomiota. Hansia työnnettiin kerran sen päälle niin lujasti, että\n    lavitsa horjahti ja ruumis miltei taipui kaksinkertaiseksi. Mutta\n    Hans hyökkäsi uudelleen meidän joukkoomme.\n\n    Kun aamu sarasti, tuli kapteeni kauheasti ärjyen skanssiin ja\n    syytti meitä ruumiinryöstäjiksi. Tavarat olisivat kuuluneet\n    Albertin kotimaan konsulille.\n\n    Karl, joka lojui kojussaan, nosti laihan kätensä ylös ja ilmoitti\n    tyynesti, ettemme me enään mitään konsulia tarvinneet. Hän sanoi\n    sen harkitun ilkeästi ja minä uskon, että kapteenin aivoihin\n    tuli silloin ajatus, että hän on hullujoukon kanssa tekemisissä.\n    Ainakin oli hän kauhistuneen näköinen ja koetti puhua meille\n    toivon sanoja. Silloin huusimme me kuin piston saaneena, sillä\n    emme uskoneet enään mihinkään ja kapteenin täytyi nopeasti juosta\n    omalle puolelleen laivaa.\n\n    Albert haudattiin paidassaan. Kapteeni luki kyllä rukouksen ja\n    hän oli silloin yksinään perämiehen kanssa kannella.\n\n    Me lojuimme ja ajattelimme. Kukaan ei mennyt auttamaan\n    perämiestä, kun hän tuli kantamaan Albertia kannelle. Hän\n    sai yksinään raahata ruumista kantta pitkin. Syliinsä ei hän\n    uskaltanut sitä ottaa, sillä hän pelkäsi tartuntaa.\n\n    -- -- --\n\n    Se oli Albertin loppu. Seuraava oli Pierre. Hän putosi, tai\n    sitten pudotti itsensä, parraspuun yli kuutamoisena yönä.\n    Uskoisin, että hän hyppäsi suoraan kuun kuvaan, sillä vesi oli\n    tosiaan sinä yönä ihmeellinen!\n\n    Me näimme hänen seisovan parraspuulla ja pitävän köysistöstä\n    kiinni. Hän oli aivan musta ja toinen käsi oli kuin tikku\n    vaakasuoraan ojennettuna. Meri oli aivan tyyni. Mainingit\n    nousivat hopeavuorina miltei laidan tasalle ja muuttuivat sitten\n    yhtäkkiä mustiksi kuin piki.\n\n    Hän horjahti. Hetken vielä viipyivät hänen paljaat jalkansa\n    parraspuuhun imeytyneinä, mutta sitten kuulimme veden porskuvan\n    ja kun kiirehdimme laidalle, näimme kuinka säihkyviä pisaroita\n    kohosi kuuta kohden.\n\n    Hän upposi heti. Tuskin olisimme häntä auttaneetkaan, mutta\n    ihmetyksemme oli kuitenkin suuri, kun hänestä ei enään näkynyt\n    merkkiäkään. Mainingit vain nousivat ja laskivat. Ehkä hänkin\n    sukelsi suoraan pohjaan. Sehän on kivuton tapa päästä maailman\n    huolista.\n\n    Jälleen sai kapteeni kutsua perälle kaksi miestä todistamaan\n    lokikirjan merkinnön oikeaksi. Pierre oli tehnyt itsemurhan,\n    kirjoitti kapteeni. Siihen se sitten jäi. Tavarat jaettiin\n    jälleen, mutta nyt ei kapteeni tullut meitä haukkumaan.\n\n    Mutta mitä me niillä tavaroilla teimme. Ne ovat vain omantunnon\n    lastina. Minä olen heittänyt kaikki mereen, mutta vieläkin tuntuu\n    kuin keikkuisivat ne kaikki aallonharjoilla.\n\n    -- -- --\n\n    Kolmas oli vanha Karl.\n\n    Olimme saaneet tuulta! Kaikki riekaleet olivat ylhäällä ja me\n    suuntasimme kulkumme lähintä satamaa, Balboata kohden.\n\n    Oli ihanaa jälleen seista ruorissa. Niin kului päivä iltaan ja\n    mitä vinhemmin tuuli pyöritteli vaahtoa aallon pinnalla, sitä\n    lujemmin tarttui käsi ruorin pyörään ja sitä iloisemmin kopisivat\n    kapteenin saappaat peräkannella. Tuuli puhalsi meihin elämän\n    jälleen.\n\n    Kahden päivän kuluttua saimme kelpo myrskyn. Purjeparkamme saivat\n    kestää viimeisen voimanponnistuksen. Isonmaston alamärssy repesi,\n    mutta kukaan ei sitä jaksanut korjata. Me ratsastimme kohtaloamme\n    karkuun. Teki mieli huutaa vinkuvalle tuulelle, että se kerrankin\n    ärjyisi tarpeeksi. Meidän mielestämme saisi se puhaltaa meidät\n    vaikka suoraan pohjaan! Pois kauhun ja pelon vesiltä!\n\n    Taivas meni pilveen. Tuli kolmas yö ja silloin oli myrskyn voima\n    ankarin, öljyvaatteet kaivettiin esiin. Ne vedettiin miltei\n    paljaan ruumiin päälle, sillä oli lämmin. Ainoastaan perämies\n    oli ilman vedenpitävää suojaa. Hänellä oli yllään ainoastaan\n    housut ja hänen ilmestyessään kompassilyhdyn valoon, näkyi kuinka\n    suolaiset, raikkaat vesipisarat juoksivat karvaista rintaa pitkin\n    kannelle.\n\n    Minulla oli keskiyön ruorivuoro. Perämies, joka oli valvonut\n    kaksi vuorokautta ja nyt kulki unissaan, oli vaipunut\n    merenkulkuhytin nurkkaan ja tuijotti sieltä tylsänä kapteenia,\n    joka piti toisella kädellä kiinni parraspuusta ja toisella\n    kädellä pyyhki vettä silmiltään.\n\n    Oli ihanaa ratsastaa kuohun halki! Vauhti oli suurenmoisen hyvä\n    ja laivan yllä lenteli kuohua pilvittäin. Laiva oli kiiltävän\n    musta, sen kyljet painautuivat lujasti ja sisulla vielä\n    mustempaan veteen.\n\n    Minä tuijotan kompassineulan liikkeisiin kuin lumottuna.\n    Ruorinpito on äärimmäisen vaikeata, sillä meri tulee takaa ja\n    koettaa työntää laivaa pois suunnalta. Joskus sattuu niin, että\n    jalat kohoutuvat irti kannesta. Suuri aalto on lyönyt peräsimeen\n    ja liike on niin äkillinen, etten osaa sovittaa ruumiinpainoa\n    ruoria vasten.\n\n    Kello 1 herätetään vapaavahti. He tulevat kannelle odottavina ja\n    pelko näkyy heidän kasvoiltaan. Mastossa on heikoilla voimilla\n    vaikea pysyä. Nousu ylös vinkuvien köysien sekaan voi olla\n    viimeinen.\n\n    Nyt ei kenelläkään ole halua kuolla. Raihnaisessa ruumiissa\n    syttynyt toivo on muuttunut rakkaudeksi elämään. Senvuoksi\n    vitkastelevatkin kaikki, kun käsketään mastoon.\n\n    Karl lähtee ensimäisenä. Hän on alistunut välttämättömään ja\n    tuntuu kuin ottaisi hän vastaan kuolemantuomionsa. Perämies\n    solvaa miehiä, jotka ovat vanhaa miestä huonompia. Kukaan ei\n    vastaa hänelle. Kaikki katsovat Karlin matkaa korkeuksiin.\n\n    Siitä muodostui hänen viimeinen matkansa.\n\n    Minä seisoin jännittyneenä, miltei varpaillani. Kapteeni tuijotti\n    kuin hypnotisoituna korkeuksiin. Me emme nähneet Karlia kuin\n    väläyksittäin, sillä mastot tekivät komeita kaaria mustassa yössä\n    ja ainoastaan keskilaivan himmeään kumotukseen joutuessaan näkyi\n    Karlista kiiltävä öljytakki ja valkoinen käsi.\n\n    Meri hylkäsi vanhan palvelijansa ja heitti hänet kaaressa\n    luotaan. Se oli komea lento. Näytti kuin olisi hän lentänyt\n    suoraan ylöspäin.\n\n    Pelästynyt huuto kuului alhaalta. Sitten kuului myrskyn keskeltä\n    kumea mäiskähdys. Meri oli ottanut Karlin.\n\n    Katsahdin kapteeniin. Hän oli kauhistuneen näköinen ja peitti\n    kädellään silmänsä.\n\n    Minä säälin häntä. Hän oli tällä matkalla saanut kokea monta\n    kovaa. Tämä oli viimeinen isku. Jo kolmas mies! Herra armahda\n    meitä!\n\n    Hän huomasi tuijotukseni ja siirtyi lähemmäksi. Sanaakaan\n    puhumatta osoitti hän eteenpäin pimeyteen. Se oli hänen tahtonsa.\n\n    Vaikka alhaalta kuului hätääntynyt huuto: \"Mies yli laidan\",\n    vaikka huuto toistui, kunnes se muodostui karjunnaksi, ei hän\n    liikahtanutkaan.\n\n    Minä tunsin että hänen sielussaan kävi kammottava taistelu.\n    Uskaltaisiko hän kääntää laivan? Panisiko hän meidät kaikki\n    alttiiksi yhden miehen tähden. Laivaa oli miltei mahdoton saada\n    tällaisessa kunnossa ympäri. Siihen sisältyi niin suuri vaara,\n    että pelkkä sen ajatteleminenkin sai hänet vapisemaan. Hän sulki\n    silmänsä ja viittasi yhä eteenpäin. Minun jännitykseni laukeni.\n    Eteenpäin!\n\n    Eteenpäin me liu'uimme hirveällä nopeudella. Kaukana yössä\n    taisteli Karl viimeisen taistelunsa meren kanssa. Kuusikymmentä\n    vuotta oli hän sitä uskollisesti palvellut, ottanut nöyränä\n    vastaan sen iskut, kylmän, nälän, janon. Hän oli itkenyt yhdessä\n    meren kanssa, silloin kun taivas oli harmaa ja meri kuin kylmä\n    kääreliina, nauranut sen kanssa, kun aurinko heloitti siniseltä\n    taivaalta etelän merelle. Hän oli meren rakas ystävä ja siksi kai\n    meri otti hänet haudatakseen.\n\n    Skanssissa sanottiin jälleen:\n\n    -- Hän oli jo niin vanha mies. Näittekö te hänen käsiään? Nehän\n    vapisivat kuin horkassa. Kuinka sellainen mies voi pysyä mastossa!\n\n    -- -- --\n\n    Loppukoon tämä ahdistuksien kertominen tähän. Me olemme\n    pelastuneet, mutta se, mikä meistä on jäljellä, on sekin jo myyty\n    pirulle. Me olemme olleet petoja.\n\n    -- -- --\n\n    Minä siirryn sairaalasta päästyäni höyrylaivaan. Palaan kanavan\n    kautta Eurooppaan. On mahdollista että ilmestyn kotipihalle kuin\n    varas salaa yöllä. Viivyn hetken, etsin sinut ja sitten jälleen\n    lähden.\n\n    Vuoteeni ääreen ovat sairaanhoitajat kantaneet kukkia. Me olemme\n    yleisen säälin kohteena. Ensimäisinä öinä kuumeessa olen minä\n    huutanut äidin ja sinun nimeäsi. Sairaanhoitajat sanovat, että\n    minä olen itkenytkin.\n\n    Nyt minä olen juuri samassa kuin mistä alotinkin. Yhtä mustaa ja\n    ikävää on kaikki.\n\n    Rakas, älä jätä minua. Silloin kadottaisin kaikki, mitä tässä\n    maailmassa omistan. Älä jätä minua, minä rukoilen.\n\n    Minä iso mies itken jälleen. Koskahan minä miehistyn ja osaan\n    ottaa elämän sellaisena kuin se tulee ja menee. Tuskin koskaan.\n\n                                                 _Perttisi_.\n\n\n    Balboa, Panaman kanava.\n\n    Oma tyttöni:\n\n    Kuume ei jätä minua. Yhä vielä olen heikko.\n\n    Sinä olet yhä silmissäni. Kuuntele:\n\n    Sinä olit silmieni edessä silloin, kun laineet tasaisesti\n    liplattelivat laivan kylkiä vasten, kun jalkojen alla oleva\n    maailma kevyesti keinui sinisen meren ulapalla ja sinä seisoit\n    rinnallani myrskyn raivotessa, purjeiden räiskähtäen kadotessa\n    mustaan yöhön ahnaan tuulen riistämänä ja kaatuvien mastojen\n    levittäessä kuoleman kauhua mieleen. Sinä olit mielessäni aina;\n    paikka ja aika eivät merkinneet mitään, sillä sinun kuvasi\n    olivat ikävä, rannaton meri ja levoton elämä syövyttäneet\n    lähtemättömäksi mieleeni.\n\n    Kunpa tietäisit ne monet katkerat hetket, tuskan, vilun ja\n    epätoivon yöt, jolloin kaikesta olevaisesta huolimatta kohotin\n    väsyneet silmäni sinun kaikkialla väikkyvää kuvaasi kohden. Sinä\n    olit joka paikassa ja kuitenkaan et missään. Seisoit hiukset\n    tuulessa hulmuten ylhäällä mastossa purjeenkäärijöiden joukossa,\n    näin sinut monasti parraspuun äärellä sekavan köysistön ja\n    kannella kuohuvan veden keskellä. Riemun ja kauneuden päivinä\n    saatoin herkeämättä hakea kuvaasi keulan vesipisaroista. Jokainen\n    särkyvä kupla smaragdinvihreän aallon pinnalla heijasti kuvaasi,\n    jokainen tuulen henkäys kuiskasi nimeäsi. Vapaavahdeilla\n    sinä ilmestyit kojuni reunalle, muutit alituisesti paikkaasi\n    kuin seinällä häilyvät varjot ja minun silmäni seurasivat\n    jännittyneinä jokaista liikettäsi.\n\n    Kuva sinusta oli aina sama. Silmistäsi loisti hellyys, määrätön\n    rakkaus ja vartalosi vapisi onnen hurmaa. Jokainen liikkeesi oli\n    suloa täynnä, viehkeä päänpudistus ja vallattoman iloinen ilme\n    posken hymykuopissa saivat sieluni hurmiotilaan.\n\n    Tavoitin vapisevat käteni kuvaasi kohden, kuva häilyi kuin\n    ilmassa leijuen ja minä tunsin vain tyhjyyden pilkallisesti\n    puistelevan sormenpäitäni. Joskus saatoin ajaa kuvaasi takaa\n    herkeämättä, kunnes huohottaen jäin luukulle raivosta ja\n    katkeruudesta voivottelemaan.\n\n    Pitkillä purjehduksilla, jolloin aika muodostui epämääräiseksi\n    käsitteeksi ja jolloin muu maailma tuntui olevan jossain kaukana,\n    saavuttamattomassa etäisyydessä, kirkastui kuva sielussani\n    selväksi, mieltä ja sielua tuskallisesti kiusaavaksi näyksi.\n    Mielikuvan liikkeisiin tuli enemmän eloa, sinun sirot jalkasi\n    pysyivät kiinteämmin kannessa, mutta turhaan -- sinua en\n    kuitenkaan saanut syliini.\n\n    Tiedätkö, rakas, olisin silloin iloisin mielin antanut\n    elämäni yhdestä ainoasta syleilystäsi. Iloisin mielin, sydän\n    riemua ja autuutta tulvillaan olisin lähtenyt viimeiselle\n    purjehdukselle iankaikkisuuteen, kun vain kerrankin olisi saanut\n    tuntea sinun lämpöiset huulesi omillani. Minä ikävöin sinua\n    rajattomasti. Saatoin tähtiöinä, laivan liitäessä pasaadituulessa\n    fosforihohtoisen meren halki, toistaa nimeäsi merelle lakkaamatta\n    ja vain nimesi kaiusta tunsi sieluni viihdyttävää tyydytystä.\n\n    Ne kaksi kirjettä, jotka olen sinulta saanut, osaan ulkoa. Ne\n    ovat minulle pyhiä, salaperäisesti tuoksuvia, kalliita aarteita,\n    joita olisin valmis vereen asti puolustamaan. Hellimmän kirjeesi\n    luin merellä joka ilta, uudelleen ja uudelleen uskoen ja epäillen\n    kestävyyttäsi. Kirjeesi ovat luoneet auringonpaistetta mieleeni,\n    niistä on valunut hellyys ja ymmärtämys kirkkaina, lääkitsevinä\n    pisaroina yksinäiseen sieluuni. Kiitän sinua kaikesta, sillä ne\n    ovat olleet minulle monen tuskan hetken vapahduksena.\n\n    Muistan erään yön Austraaliassa. Ystäväni Pedro oli kutsunut\n    minut kotiinsa. Sokeriruoko kuroitti korkean vartensa piha-aidan\n    yli. Me lepäsimme nurmikolla palmujen varjossa. Ukulele itki sinä\n    iltana Pedron käsissä tavallista pehmeämmin. Hän oli mestari\n    loihtimaan esiin lemmenkaipuuta, särkyneestä sydämestä putoavia\n    veripisaroita, nuoren kalastajan riemukkaan laulun omalle\n    tytölleen ja kaiken sen tropiikin aistihurman, joka etelässä\n    huumaa. Pasaadituuli loiski laineita rantaa vastaan. Ne olivat\n    sinä iltana Pedron säestäjinä.\n\n    Mieleni täyttyi silloin kalvavalla ikävällä. Muistelin sinua,\n    annoin mielikuvitukseni hekumoida rakkaissa muistoissa ja tunsin\n    tuskan ja ikävän yltyessä kouristuksentapaisesti repiväni ruohoa\n    pihanurmikolta.\n\n    Palasin laivaan ja kiipesin etukannelle. Istuin tovin kapselin\n    ja maston välissä. Koetin rauhoittua, mutta veri kiersi suonissa\n    huumaavana, väkevänä koskena.\n\n    Silloin näin sinut, sinun taivaan kirkkaista tähdistä pudonneen\n    kuvasi ilmestyvän hauraan selvänä maston ja minun väliini.\n    Sinä nojasit naulapenkkiin ja nopeasti kuin kiitävä väre meren\n    pinnalla leijuit penkille istumaan.\n\n    Minä olin enään tuskin tietoinen liikkeistäni. Nousin viereesi ja\n    _tunsin_ kuinka käteni sormeilivat kultaa tukassasi. Silmistäsi\n    loisti kyyneleinen hellyys, sinun jokainen liikkeesi kertoi\n    rakkaudesta ja minä sopersin mielettömiä sanoja. Painoin sinut\n    rintaani vasten, tunsin poskiesi sametinpehmeyden ja olin\n    tukahduttaa sinut suudelmillani. Sinä et vastustellut; painauduit\n    vain yhä kiinteämmin minuun ja hiuksistasi lähtevä tuoksu toi\n    mieleeni auvoisia ajatuksia. Minä vannoin rakkauden valoja,\n    ääneni vapisi kaihosta ja riemusta -- Sinä vain katsoit minua\n    kyyneltesi läpi hymyillen.\n\n    Silloin minä itkin, itkin onnesta ja sydämen yltäkylläisyydestä.\n\n    -- -- --\n\n    Kuva haihtui yöhön. Astuin jälleen keinuvalle polulleni ja\n    ponnistelin edelleen vaaksan verran muun maailman mukana paikkani\n    täyttääkseni.\n\n    Elvi!\n\n    Sinun ajatuksesi lensivät takaisin valkoiselle vuoteellesi, mistä\n    ne rakkauden siivillä olivat lähteneet. Kuvat katosivat, mutta\n    näitä suloisia muistoja ei saa sielustani mikään maailman mahti\n    pois. Saavat raapia kupariveitsellä sydäntäni, saavat hitaasti\n    pusertaa jokaisen veripisaran sydämestäni pois, minä vain mieli\n    onnea täynnä käännän silmäni näihin ihaniin näkyihin.\n\n    Sinä istut nytkin mielessäni naulapenkin päällä, silmäsi\n    hymyilevät kyyneleiden läpi ja hymykuoppa poskessasi värähtelee\n    kiivaasti aaltoilevan rinnan tahdissa.\n\n    Saavat ottaa kaiken, mikä minulla on, mutta oma tyttöni --\n    polvillani kiitän sinua vielä sittenkin hellyydestäsi ja siitä,\n    että uskot minuun.\n\n    Sinä odotat minua!\n\n    Minä tulen!\n\n                                           _Pertti-näkyjennäkijä_.\n\n\n\n\nKIRJEET, JOTKA SUKELTAJA TOI PINNALLE ELOKUUN NELJÄNTENÄ PÄIVÄNÄ VUONNA\n1926 TORPEEDOVENE S 2:A NOSTETTAESSA OUTOORIN ITÄREIMARIN LUONA\n\n\n    Reposaaren pappilassa.\n\n    Rakas pikku poikani:\n\n    Missähän tämäkin kirje sinut saavuttaa? Minun osakseni näyttää\n    muodostuvan vain sinun kuuntelemisesi. Itse en voi sinulle\n    lähettää tervehdyksiä, sillä sinä veijari jätät niin harvoin\n    osoitteesi. Mutta kun tulet kotiin, saat kuulla ankaran saarnan.\n\n    Kaukana kaukana sinä vaeltelet. Hyppäät maanosasta toiseen.\n    Joskus kuljet niin nopeasti, että jo kerran ajattelin, että olit\n    varmaan ajanut autolla sateenkaarta pitkin. Sateenkaarihan on\n    niin suuri, että se ulottuu maanosasta toiseen.\n\n    Kun viimeksi sain sinulle kirjoittaa, oli kesä. Nyt on Suomi\n    kuin pieni, viluissaan kokoonkääriytynyt linnunpoikanen. Taivas\n    on haaleansininen, metsän rajassa kellervän vihreä. Auringon\n    paistekaan ei ole lämmintä. Paljaat puut ovat pukeutuneet\n    kylmänkirkkaihin koruihin. Vainiot ovat viimaiset ja järven\n    lakeus yksinäinen. Vain havumetsä on turvallisen näköinen.\n\n    Muistatko sinä meitä täällä? Kyllähän sinä tiedät, sitähän olen\n    toistanut jo niin monta kertaa, että me kaikki kaipaamme sinua\n    kovasti.\n\n    Muistatko kun minä viimeksi huudahdin: \"Minä odotan sinua vaikka\n    tuomiopäivään asti!\" Minä toistan sanat nyt, huudan meren\n    tuuleen, että sinä saisit ne kuulla tuhatkertaisesti toistuvina.\n\n    Joulua valmistellaan parhaillaan. Minä en sen ilosta vielä tiedä\n    ja vaikea on siihen valmistua. Istun iltaisin pappilan suuressa\n    salissa ja odotan, että sinä, kuten ennen, kurkistaisit ovesta ja\n    sitten hyökkäisit minun luokseni. Tuijotan tuleen ja ajattelen\n    kuinka suloista olisi saada sivellä sinun tukkaasi, öisin uneksin\n    sinusta. Sinusta on tullut suuri ja ruskea. Silmäsi loistavat\n    elämänhalua ja iloa.\n\n    Nämä unikuvat muodostuvat kauheiksi silloin, kun näen laivan\n    kallistuvan ja myrskyn meuruavan merellä. Näen monasti kuinka\n    sinua lyödään ja pilkataan. Silloin minä herään ja rupean\n    itkemään. Kerran tuli täti huoneeseen, otti minua kädestä kiinni\n    ja kehoitti luottamaan Jumalan varjelukseen. Hän sanoi että\n    kyllä sinä vielä puhdistat nimesi ja että kaikki selviää parhain\n    päin. Hän on niin hyvä ihminen. Hän kertoo rukoilevansa sinun\n    puolestasi ja tiedätkö, rakas poika, minä uskon, että hän saa\n    Jumalan ohjaamaan sinut takaisin kotiin, sillä niin palavaa uskoa\n    ja luottamusta en minä ole nähnyt kenelläkään. Häpeän itseäni,\n    sillä minunhan juuri täytyisi olla vahvin uskossani, että toive\n    toteutuisi.\n\n    Elämä kulkee rauhallisesti eteenpäin. Kirkkoherra hoitaa\n    Preiviikin kartanon asioita. Kalastus on jätetty ja pehtori sanoo\n    maan tuottavan nyt yhä enemmän. Sinua odottaa täällä kova työ,\n    kun palaat.\n\n    Olen käynyt hautausmaalla. Merimiehen hauta on nyt lumen\n    peitossa. Olen itse luonut tien sinne, sillä tunnen kuin olisi\n    hän nyt kuolleenakin sinun veljesi. Te molemmat olette vieraalla\n    pohjalla.\n\n    Olen vieläkin varma, ettei sinulle saata tapahtua mitään\n    ratkaisevaa, ilman että hyvä Jumala siitä heti ilmoittaisi\n    minulle. Minä olen sitä niin monta kertaa hartaasti pyytänyt,\n    että usein otaksun rauhallisuuteni johtuvan vain näiden pyyntöjen\n    tuottamasta varmuudesta.\n\n    Suljen sinut nytkin rukouksiini. Tuuli huokaa ulkona. Saamme\n    huomiseksi lumipyryn.\n\n    En kuitenkaan malta vielä lopettaa.\n\n    Tulet tuikkivat taloista. Joku hevonen juosta rapsuttaa tiellä.\n    Kello ääntelee tik, tak, tik, tak, tik, tak. Minä kuulen sydämeni\n    lyönnit; niin hiljaista on.\n\n    Rakas, sinä olet elämäni.\n\n                                                  _Elvi-tyttösi_.\n\n\n    Reposaaren pappilassa.\n\n    Rakas Pertti:\n\n    Minä olen sairas ja kaipaan sinua. Täällä ei ole ketään, joka\n    uskaltaisi tulla luokseni. Minä olen raivonnut kohtaloa ja\n    Jumalaa vastaan. Sinut on lähetetty luotani aivan syyttä. Olen\n    ollut kauhea ja vieläkin värisen mielenliikutuksesta.\n\n    Vuoteeni jalkopäässä on peili. Yöllä, kun kuu paistaa huoneeseen,\n    näen varjojen heiluvan siinä. Ne ovat mustia ja ne liikkuvat\n    vihaisin liikkein. Minä pelkään niitä niin kovasti.\n\n    Minä olen viime päivinäni itkenyt silmäni pilalle. Ne ovat nyt\n    punaiset. Uskon, että voisin itkeä verta.\n\n    On kummallista, etten saa sinulle useammin kirjoitettua, vaikka\n    sinä olet alituisesti ajatuksissani. Kun tartun kynään, tulen\n    niin herkäksi, että käteni vapisee. Vahvimpina hetkinäkin, kun\n    tiedän, että voisin sinua reippaalla tervehdyksellä lohduttaa,\n    tunnen että huutoni ja nauruni kantautuu tuuliin ja sinä et sitä\n    saa kuulla.\n\n    Ajattelin kerran, että asetan kädet ristiin, istuudun ja istun\n    aina siihen asti kunnes palaat. Minä en tiedä, missä sinä olet,\n    mitä sinä tällä hetkellä teet. Kukaan ei anna tietoja sinusta.\n\n    Epätietoisuus tekee sen, etten minä saa kirjoitettua. Epätoivo\n    yrittää joskus minua kannustaa, mutta siinä samassa se jo\n    lamauttaa käteni.\n\n    Yhä edelleen toistan: \"Minä odotan sinua.\" Muuta minä en voi\n    sanoa, mutta sinä tiedät, että minä taistelen sinun kanssasi,\n    iloitsen sinun kanssasi.\n\n    Sinä tiedät hyvin, etten minä voi elää ilman sinua. En tahdo\n    sinua horjuttaa, mutta rukoilen, palaa luokseni.\n\n                                             _Sairas tyttösi_.\n\n\n    Reposaaren pappilassa.\n\n    Pertti!\n\n    Minä osoitan tämän Newcastlen merimieshuoneeseen. Sinä kirjoitit\n    sieltä viimeksi ja siksi se on ainoa johtolankani.\n\n    On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että sinä saat tämän\n    käsiisi.\n\n    En halua muuta kuin toistaa:\n\n    Minä odotan sinua! Minä odotan sinua!\n\n    Rukoilen, että kirje saavuttaa sinut. Katso, tähdet palavat\n    taivaalla. Ne kuuntelevat rukoustani.\n\n    Antakoon tämä yli merien kantautuva huutoni sinulle uskoa! Olkoon\n    se sinulle lupauksena voitosta!\n\n    Sillä sinä tulet takaisin. Minä tiedän sen.\n\n    Amen.\n\n                                                       _Elvi_.\n\n\n\n\nX\n\n\nMeriväen pastorin iltapäiväluento on päättymässä. Suureen kasarmisaliin\npaistaa päivä kirkkaasti. Ikkunat ovat avoinna ja alhaalta\nsotasatamasta kuuluu vasarain kalkutusta laivain teräskylkiä vasten.\n\nPastori puhuu lämmenneenä:\n\n-- Isänmaa olkoon meille samaa kuin palvelus. Isänmaa olkoon meille\nsama kuin rakkaus. Vaikka meri meidät huuhtoisi vaahtoisaan syliinsä,\nvaikka lentelevä kuohu hukuttaisi meidät, niin isänmaan kunniaksi\nkuolemme palveluksessa. Siten on isänmaasta tullut meille enemmän kuin\nelämä. Kauniimpi on kuolla vartiopaikalleen, ihanampi on saada ojentaa\nsoihtu jälelle jääneille sanoen: Annoin kaikkeni isänmaalle, antakaa\nsoihdun edelleen palaa. Kulkekoon isänmaanrakkauden soihtu kädestä\nkäteen, älköön sen liekki koskaan sammuko. Amen.\n\nPastori ei halua komentaa miehiä ylös. Hänen silmänsä suuntautuvat ulos\nlaivoja täynnä olevalle lahdelle. Silmissä on uneksuva ilme.\n\nVasta kun päivystävä aliupseeri huutaa miehistölle terävän käskyn\nnousta ylös ja hajaantua, havahtuu pastori. Hän tarkastaa miesjoukkoa,\nkuin jotakuta hakien. Sitten sattuvat hänen silmänsä aivan edessään\nseisovaan suoraryhtiseen, päivänpolttamaan nuorukaiseen ja hän sanoo\nhiljaa:\n\n-- Tehän olette matruusi Laine?\n\n-- Kyllä, herra pastori.\n\nVastaus tulee reippaasti. Pertti ojentaa ryhtiään ja koettaa katsoa\npastoria suoraan silmiin. Pastori kysyy:\n\n-- Ettekö te ole ollut aikaisemmin merillä? Oikein suurilla\nvaltamerillä?\n\nPertti vastaa myöntävästi ja seisoo yhä asennossa.\n\n-- Minä olen kuullut teistä kummallisia kertomuksia. Minä tunnen\nnimittäin hyvin teidän nykyisen holhoojanne, selittää hän sitten\nkiireesti. Ettekö te haluaisi itse kertoa seikkailuistanne? Menemme\nkirjastoon. Siellä on rauhaa.\n\nSitten kääntyy pastori päivystävän aliupseerin puoleen ja ilmoittaa\ntälle, että hän vie matruusi Laineen mukanaan kirjastoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPertti kertoi lyhyesti elämästään kuinka hän oli joutunut syyttä kiinni\npirtumatkalla, kuinka häntä oli kotikylässä pilkattu ja katsottu\nkarsain silmin ja miten kaikki ne todistajat, joita hän mahdollisesti\nolisi voinut käyttää hyväkseen, olivat eräänä syysyönä hukkuneet. Hän\noli silloin vankeutta peljäten lähtenyt maanpakoon, merille leipäänsä\nansaitsemaan.\n\nSitten, jatkoi Pertti, tapahtui ihmeellinen asia. Olin tullut jo\nHampuriin saakka ja aioin, maksoi mitä maksoi, pistäytyä kotoa\nkatsomassa. Ikävä oli jo niin suuri.\n\nTässä katsoi hän pastoria. Pastori nyökäytti päätään.\n\nTapasin Hampurissa eräitä vanhoja tovereita, joiden kanssa olin\naikaisemmin purjehtinut samoilla laivoilla. Me menimme kapakkaan\nvanhoja muistoja verestämään ja siinä kapakassa minä tapasin miehen,\njoka oli ollut matruusina pirtulaivassa ja luultavasti myös mukana\nsiinä juonessa, jolla minut aiottiin saada spriinkuljetuksesta kiinni.\n\nHän ei tuntenut minua. Hän oli aika tavalla humalassa ja kun minä\nilmestyin hänen eteensä kummissani ja samalla rajattomasti iloissani,\noli siitä vähällä tulla tappelu.\n\nMatruusin nimi on Müller. Minä muistuttelin hänen mieleensä erästä\nyötä Säpin majakan ulkopuolella. Silloin hän muisti minut ja katsoi\nkarsaasti kuin syyttäjäänsä. Müller teki nimittäin samoihin aikoihin\nlaivalla murhan. Minä kuulin siitä kapteenilta ja nyt tuli välähdyksenä\nmieleeni, että siitä saisin valtin häntä vastaan.\n\nHänet täytyi saada todistamaan millä keinoin hyvänsä. Minun maineeni\nolisi muuten iäksi päiväksi häväisty ja sitäpaitsi en uskaltanut, niin\nkoti-ikävän raatelema kuin olinkin, jäädä tilaani hoitamaan. Mülleristä\ntulisi minulle pelastus. Sen vannoin mielessäni ja jo seurailin hänen\nliikkeitään ahnaasti kuin saalistaan vainoava peto.\n\nHän yritti lähteä hyvästiä sanomatta, mutta minä kutsuin toverini\navuksi ja yhdessä, puoliväkisin saimme hänet istuutumaan samaan pöytään.\n\nMinä ryhdyin heti uhkailemaan. Valehtelin, että minulla oli todistuksia\nhänen syyllisyydestään ja että ulkoministeriö oli jo kääntynyt\nsaksalaisten viranomaisten puoleen etsintäkuulutuksella. Hän kalpeni ja\nminä huomasin, ettei olutlasi tahtonut enään pysyä hänen käsissään.\n\nPertti vaikeni.\n\nPastori mutisi: -- Ihmeelliset ovat elämän tiet.\n\n-- Tunsin kuinka suuret hikikarpalot kerääntyivät otsalleni. Kapakassa\noli sietämättömän kuuma. Hän oli nyt ainoa pelastukseni. Minun täytyi\nesiintyä vakuuttavasti ja saada hänet mukaani Suomeen lähtiessäni.\nHänen todistuksensa painaisi paljon vaa'assa minun hyväkseni.\n\nSelitin hänelle maanitellen ja uhkaillen asian. Minä maksaisin\nhänen edestakaisen matkansa ja vannoisin, ettei koskaan saatettaisi\nviranomaisten tietoon hänen rikostaan. Muussa tapauksessa, minä koetin\nolla välinpitämättömän näköinen ja kohautin olkapäitäni, muussa\ntapauksessa menisin heti poliisin luokse ja ellei poliisi minua\nuskoisi, kääntyisin konsulaatin puoleen. Lisäsin vielä enemmän pontta\nsanoilleni antaakseni, että toverini kyllä vastaisivat siitä, että hän\njoko istuisi täällä tai sitten yhteisessä tappelunnujakassa vietäisiin\npoliisikamariin.\n\nMinä näin kuinka hän ponnisteli käsittääkseen asian. Hänen matala\notsansa vetäytyi ryppyihin ja silmistä rupesi katoamaan niiden\nhumalainen kiilto. Hän mietti, mietti ja minun mieleni täytti pelko.\nEhkä hän koettaisi jollain tavalla luikerrella käsistäni? Tuhannet\najatukset risteilivät aivoissani. Päätäni pakoitti ja tunsin kuinka\nolin yltyleensä hiessä.\n\nVihdoin nosti hän tylsät silmänsä ja uteli tovereiltani, voisiko minuun\nluottaa. Eräs saksalainen matruusi, joka näytti tuntevan Müllerin\nkaltaiset olennot hyvin, löi tarkoituksella silloin nyrkkiä pöytään ja\nuhkasi nuijia hänet paikalla palasiksi, jos hän vain uskaltaisi lausua\nminusta mitään pahaa. Minä kyllä pysyisin sanassani, vakuutti hän.\nJa sitten hän lisäsi, että Müllerinkin oli paras olla rimpuilematta\nvastaan.\n\nMüller taipui. Hän oli vastenmielisen näköinen hoippuessaan ovesta\nulos. Mutta kuitenkin minä annoin hänelle kaiken anteeksi, sillä\ntiesin, minkä arvoinen hän minulle oli.\n\n-- Te ette tiedä, herra pastori, mitä kova koti-ikävä on. Kun kaikki,\njoita kunnioittaa ja rakastaa ovat saavuttamattomissa. Kun on kuin\nspitaalinen, joka ei saa koskettaa lähimmäistensä kättä. Se on kauheaa\nja vielä nytkin vaivaavat muistot minua.\n\nPastori katsoi Pertin vakaviin kasvoihin ja pyysi jatkoa kertomukseen.\n\n-- Minä otin hänet hotelliin asumaan samaan huoneeseen. En\nuskaltanut yöllä nukkua, vaikka kuulin hänen sikeästi kuorsaavan.\nAamulla kiirehdin aikaisimmalle junalle, ostin meille molemmille\nmatkaliput Lyypekkiin ja heti sinne tultuamme riensin hänen kanssaan\nlaivakonttoriin kyselemään laivojen kulkuvuoroja.\n\nSeuraavana iltana pääsimme lähtemään. En ollut kahteen yöhön nukkunut.\nNyt sain levätä, sillä laiva oli jo merellä ja aarteeni varmassa\ntallessa.\n\n-- Te olette luultavasti kuulleet lopusta? Siitä kuinka asia meidän\nkaikkien riemuksi selveni. Minä olin vapaa mies.\n\nOlin aikonut mennä avioliittoon, jatkoi Pertti sitten hymyillen,\nmutta asevelvollisuus astui väliin. Jouduin heti asevelvollisten\njälkitarkastukseen. Minut määrättiin laivastoon ja tässä minä sitten\nolen enkä muuta voi.\n\n-- Miltä teistä olo tuntuu? kysyi pastori.\n\n-- Herra pastori, jos sanon suoraan, niin olivat ensimäiset päivät\nsuurinta piinaa, mitä olla saattaa. Minä voin ylpeilemättä sanoa,\nettä merellä, niissä laivoissa, missä minä purjehdin, olin vapaa kuin\ntaivaan lintu. Sain vapaasti vaihtaa laivaa, kulkea maanosasta toiseen\nja mennä siis aivan minne halusin. Elleivät laiva ja sen päällystö\nminua miellyttäneet, karkasin ja otin toisen.\n\nEnsimäiset viikot sotilaskomennossa olivat kuin olisi istunut\nvankilassa. Kaupungin näki vain kasarmin ikkunoista ja vaikka se oli\nmiltei käsinkosketeltavissa, ei sinne päässyt. Ei silti, että minulla\nolisi ollut erikoista halua kuljeskella kaupungilla, mutta vapauden\nriistäminen oli kidutusta.\n\nEnsimäisten viikkojen jälkeen, varsinkin kun alokasaika oli päättynyt\nja lomaluvat myönnettiin, tuntui helpottavan, mutta minusta tuntuu\nkuitenkin kuin en koskaan sopisi sotilaskuriin. Herra pastori, minun on\nmonasti tehnyt mieli lyödä ärhentelevää aliupseeria. Joskus vieläkin\ntuntee itsensä koiraksi, jota työnnetään ärjymällä eteenpäin ja jolta\non kielletty alkeellisinkin omatakainen ajattelu.\n\nPertti pysähtyi hengästyneenä ja silloin pastori hymyili.\n\n-- Minä olen kuullut merimiesten ennenkin valittavan samaa seikkaa.\nMutta katsokaas, matruusi -- tässä tuli pastorin ääneen lämmin sävy\n-- tämä on joukko, massa, jota täytyy vain harvojen aivojen ohjata.\nJos tässä kaikki rupeaisivat ajattelemaan -- pastori hymyili jälleen\n-- syntyisi kaaos. Kurittomuus pääsisi vallalle, jos vapautta ei\nrajoitettaisi. Sotaväki on sitä varten, että te nuoret oppisitte\njärjestyksen tärkeyden.\n\nEräs esimerkki: Mitä siitä tulisi jos te kaikki saisitte aamulla\nvuoteita laittaessanne laittaa ne miten itse haluaisitte? Voisitte\nolla niin huolimattomia kuin haluaisitte. Katsokaas, sitävarten\nvedetään köysi vuoteiden yli, että lakanat olisivat taitetut viivaan\nkaikissa sängyissä. Se on niinkutsuttua ojennusta ja ettekö tekin nauti\nenemmän sellaista siisteyttä katsellessanne kuin hujanhajan olevia\nvuodepeittoja täynnä olevan kasarmisalin katselemisesta? Ja jos teille\njoskus ärjytäänkin, niin pitäisi se minun käsitykseni mukaan tapahtua\nvain lopullisen tarkoitusperän ajamiseksi -- kaikessa ojennus. Sehän\ntäällä on ohjelauseena. Senvuoksi on toteltava, vaikka pitäisi purra\nhammasta.\n\nKun pastori nousi tuoliltaan, kysyi hän minkälaiset terveiset hän\nsaisi lähettää kirkkoherralle. Pertti vastasi nauraen, että hän kyllä\nkirjoittaa tarpeeksi usein kotiin muutenkin, mutta jos herra pastori\ntahtoisi olla niin ystävällinen niin voisihan sanoa, että hän odottaa\nensimäistä kotilomaansa kuin kuuta nousemaan.\n\nPertti tunsi, että hänen edessään seisoi nyt ihminen. Häntä ei\nupseeri ollut koskaan puhutellut näin ystävällisesti. Pertti tunsi\nrohkaistavansa ja ajateltuaan nopeasti päätti hän pyytää pastorilta\njotain.\n\n-- Herra pastori, enkö minä voisi päästä esimerkiksi komppanian\nvalistusohjaajaksi tai johonkin sellaiseen virkaan, joka ei\nolisi tylsää komentosanojen tottelemista ja kenttäharjoituksissa\nkääntelemistä ja vääntelemistä. Jotain sellaista.\n\nKun pastori mietti, tiukentui Pertin perusasento, sillä hän tunsi\nliikkuvansa luvattomilla vesillä. Tämähän oli kerjäämistä ja hän tunsi\npunastuvansa. -- Teidät komennetaan laivoille kesänajaksi, sikäli kuin\nminä tiedän. En minä voi sille mitään, mutta senhän luulisi olevan\njuuri sellaista, josta te pidätte. Saada vetää henkeensä meren suolaa\nja tuntea raikkaan merituulen puhaltavan. Eikö niin?\n\nPertti ilostuu, lyö kantapäänsä vielä kerran yhteen ja pyytää lupaa\nsaada poistua.\n\nKun kirjaston ovi sulkeutuu pehmeästi hänen takanaan, tuntee Pertti\nkuin jälleen olisi edessä jotain odotettavissa. Tosin pientä, mutta\nnäissä oloissa, kun hänen levoton mielensä jo on ennättänyt tuskastua\nja väsyä, lopullisesti kuitenkin suurta.\n\nSilloin Perttikin tajuaa pihan poikki astellessaan, että sotaväessä\nmuuttuu pieni asia suureksi ja taasen suuri asia pieneksi.\n\n\n\n\nXI\n\n\nPertti istui komppanian kansliassa ja teki luetteloa miehistä, jotka\nkomennettaisiin laivoille. Kapteeni oli kumartunut hänen olkapäänsä\nylitse kurkistelemaan ja ylisti konseptin siisteyttä. Sitten tuli\npataljoonan adjutantti kutsumaan häntä ulos kahville.\n\nPertti jäi yksin. Hänet oli komennettu koko päiväksi kansliaan\nauttamaan kirjureita heidän työssään.\n\nMiehet kalisuttivat kivääreitään kasarmisalissa. Oven läpi kantautui\npuheensorinaa kansliaan. Sitten kurkisti joku varovaisesti ovesta ja\nkun kapteenia ei näkynyt, kuului riemukas kiljaisu: Monnit tulevat!\n\nPertti kiiruhti portaisiin. Se oli aivan täyteen ahdettu sinipukuisia\nmatruuseja, jotka työnsivät, huusivat, tyrkkivät ja jälleen nauroivat.\nSiviilipukuista, nolonnäköistä joukkoa kulki pitkässä jonossa toisen\nkerroksen kasarmisaliin.\n\nAlokkaat ovat saapuneet! Pertti tiesi yhtähyvin kuin muutkin, että\nelämän harmauteen saataisiin pariksi päiväksi iloisia valopilkkuja.\nRiemu raikui portaissa ja pojat painiskelivat ja räyhäsivät kuin\nmielettömät. Heistä oli tänään tullut vanhoja sotilaita. Tämä oli\nmerkki uuden elämän alkuun.\n\nMatruusit himoitsivat jo mielessään hetkeä, jolloin pääsisivät\nkiusaamaan tulokkaita. Niin oli heitäkin kiusattu ja he kyllä osaisivat\nmaksaa kaiken samalla mitalla.\n\nEräs ylimatruusi oli kiivennyt porraskaiteen päälle ja laski liukumalla\nsuoraan alokkaiden joukkoon.\n\nNämä pakenivat pelästyneinä joka taholle. Jonon yhteys komppanian\nkanslian kanssa oli katkennut ja kesti vielä tuokion ennenkuin\nkersantti, joka varmaankin itse olisi ollut mielellään leikissä mukana,\npalautti järjestyksen.\n\nSitten tulivat hiljaiset, kainot alokkaat komppanian saliin. Ne,\njoilla oli tuttuja, saivat jäädä rauhaan. Muilta ryhdyttiin joukolla\nkerjäämään rahaa ja tupakkaa.\n\nEräs vanha matruusi oli ennättänyt uhkaamalla ja kiristämällä saada\nitselleen komeat kahvirahat. Hän tuli Pertin luokse, heilautti seteliä\nkädessään ja kerskui:\n\n-- Minä möin yhdelle monnille oman sänkyni. Sanoin, että pääsen\nhuomenna pois sotaväestä. Se hullu maksoi siitä 100 markkaa!\n\nKaikki nauroivat haljetakseen.\n\nTuli sitten ilta, mutta kasarmisaliin ei saatu järjestystä, vaikka\naliupseerit hikihatussa juoksivat komentelemassa. Vasta tarkastavan\nupseerin askelten kopinan kuuluessa rappusissa tiesivät pojat sulkea\nsuunsa. Silloin kahahti salissa ja kantapäät liikahtivat hermostuneena\nikäänkuin asentoon valmistautuessaan.\n\n-- Huomio! Herra luutnantti, kolmas komppania järjestyneenä\niltahartauteen. Paikalla kolme aliupseeria, viisikymmentä miestä ja\nsata alokasta.\n\n-- Hyvä! Komppania, lepo!\n\nKäskyt kuuluvat terävinä. Ne kajahtavat suurista seinistä voimakkaina\ntakaisin ja iskeytyvät mieliin. Pertti tunsi ihailevansa luutnantin\nvapaata käytöstä.\n\nAlikersantti astuu rivin eteen ja lukee lyhyen rukouksen. Sitten\nyhtyvät äänet virteen. Miehistöä on kouluutettu virren lauluun ja siksi\nkantautuukin voimakas ääni kauaksi kaupungille.\n\n-- Komppania, asento! Poistukaa!\n\nAlokkaat ryhtyvät etsimään itselleen vuoteita. He saavat ensimäisen yön\nmaata pelkkien lautojen päällä. Kun joku siitä valittaa, tiuskaisee\nvanha matruusi: \"Hotelliinko te luulitte tulevanne!\"\n\nKesti kauan ennenkuin supatus vaikeni. Eräs matruusi, joka ei ollut\nkäynyt kotona puoleen vuoteen, kuiskutteli vierustoverinsa kanssa\nsiitä, oliko tämä mahdollisesti nähnyt yhteisiä tuttuja, jotka\ntietäisivät kertoa kotikylän asioista.\n\nPertti nukahti. Hänen viimeisenä ajatuksenaan olivat housut. Olivatko\nne hyvässä kunnossa patjan alla? Mistä alusvaatteista puuttui\nvarusmerkit? Huomenna olisi varustarkastus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin tuli jälleen aamu, ilta ja seuraava päivä. Päivät kuluivat\nyksitoikkoisessa harmaudessa, kenttäharjoituksissa, siivoustyössä\nja varusteiden hoidossa. Pertti tunsi vähitellen mukautuvansa\nsotilaselämään. Hän teki kaiken koneellisesti kuin jo itsekin uskoen,\nettä tämä kaikki on kestettävä.\n\nKoko päivän saattoi häntä kiusata se, että komppanian päällikkö oli\nhäntä moittinut huolimattomasta varusmerkkien ompelemisesta. Seuraavana\npäivänä hän jo hymähti sille. Mottona oli \"Mitä tämä kaikki merkitsee\nsadan vuoden kuluttua\". Siihen oli hyvä vetoutua ja sen taakse saattoi\nkätkeä huolet.\n\nKevät oli edistynyt jo niin pitkälle, että kasarmin pihalta oli kaikki\nlumi sulanut. Vielä oli hiekassa vesilätäkköjä, mutta pian nekin\nkuivuisivat ja silloin alkaisi ruoho vihertyä.\n\nPertti odotti jännityksellä komennusta laivoille.\n\nSe tulikin sitten aivan odottamatta. Samassa päiväkäskyssä koroitettiin\nPertti ylimatruusiksi.\n\nSotilaskahvilassa tarjosi Pertti ylennyskahvit parhaimmille\ntovereilleen. Keskusteltiin varsin kiivaassa äänilajissa siitä, kenen\nlaiva oli paras. Toiset katsoivat joutuneensa suoraan laiskojen\nparatiisiin, kun pääsivät pienille miinaveneille trallausharjoituksiin.\nPertti ilmoitti olevansa komennettu torpeedoveneille. Ne ainakin\nkulkivat kovaa! Kun vielä pääsisi ruoriin, olisi kaikki hyvin.\n\nIllalla kävi joku kaupungilla ja toi mukanaan puoli litraa spriitä.\n\nPertti oli illalla kirjoittanut lyhyen kirjeen Elville. Elvi oli\njättänyt seminaarin kesken ja odotti pappilassa Pertin vapautumista\nsotaväestä. Tarkoituksena oli viettää häät heti tämän jälkeen.\n\n    \"Minä kerron sinulle hauskan jutun, aloitti Pertti. Kun alokkaat\n    saivat vihdoin viimein itselleen kruunun vaatteet ja saivat\n    itku kurkussa luopua siviilivaatteistaan, meni viisi poikaa\n    piloillaan varuskamarin ovelle pilkkaa tekemään. He olivat\n    tallimatruuseilta -- sellaisiakin on laivastossa -- lainanneet\n    suuren kimpun hevosenkenkiä ja armotta työnsivät parin jokaisen\n    alokkaan kouraan. Kun alokas, joka oli silmiinsä saakka lastattu\n    tavaroilla, ei oikein ymmärtänyt tarkoitusta, eikä olisi\n    tahtonut ottaa niitä vastaan, huusivat pojat: Siinä on sulle\n    paraatikenkät, mutta naulat saat ostaa itse! Alokkaisiin se meni\n    täydestä ja käytävä, jonka kautta he kulkivat komppanian salin\n    kirkkauteen, oli täynnä huokauksia. Kun upseerit saivat kuulla\n    tästä, nauroivat he haljetakseen. Komppanian päällikkö tuli\n    minulta kysymään, keitä ne viisi irvileukaa olivat, mutta minä\n    tekeydyin tietämättömäksi. En sanonut sittenkään, vaikka kapteeni\n    nauroi ja lupasi ottaa asiasta selvän.\n\n    Mitä muuta hauskaa minä sinulle kertoisin?\n\n    Täällä pidetään tuontuostakin n.k. varustarkastuksia ja auta\n    armias, elleivät silloin kaikki valtion tavarat ole tallella\n    ja siistinä! Nyt on kuitenkin asianlaita niin, että minä\n    en opi pitämään tavaroitani tallella, vaan unohdan ne mikä\n    minnekin. Viime tarkastuksen edellisenä päivänä, kun sitä\n    jälleen sadattelin ja valmistuin juuri maksamaan puhdasta rahaa\n    varusmestarin kautta valtiolle, että saisin puuttuvat tavarat,\n    tuli pikkuisen hassahtava tallimatruusi Elias minun luokseni ja\n    supatti korvaan, että hän kyllä ne hankkii minulle, jos minä\n    annan kympin. Minä lupasin tietenkin sen ilomielin ja totta\n    totisesti -- seuraavana aamuna oli kaappini aivan pullollaan\n    tavaraa. Ovi ei enään edes kunnolla mahtunut kiinni ja kenkiäkin\n    oli jo kaksi paria liikaa.\n\n    Elias on aika poika! Hän oli yksinkertaisesti pimittänyt ne\n    toisten kaapeista. Kun kysyin häneltä, selitti hän, että \"antaa\n    vahingon kiertää\". Elias väittää kivenkovaan, että jokainen\n    täällä vohkii niin paljon kuin ennättää. Sitten hän näyttää\n    minulle tylsästi hymyillen pientä rautalangan pätkää, siis\n    aivan selvää tiirikkaa, ja kysyi haluanko minä lisää tavaraa.\n    Minä annoin hänelle toisen kympin ja käskin hänen korjata liiat\n    tavarat pois kaapistani.\n\n    Eihän tämä oikein kaunista peliä ole, mutta mitä siitä. Kun\n    kerran minulta on viety, vien minä toisilta. Kyllä tällä oppii\n    puoliaan pitämään.\n\n    Muuten -- Elias on sama mies, joka sanoi meidän kaikkien\n    rakastamalle kommodoorillemme suoraan päin naamaa, tämän kysyessä\n    Eliaksen ajaman hevosen ikää, että \"kyllä se lienee sivu\n    rippikouluiän.\" Kommodoori nauroi ja tallista ulos päästyään\n    selitti upseereille, ettei tuo mies niin hullu ollut kuin\n    miltä hän näytti. Siihen vastasivat upseerit, että on niitä\n    hullumpiakin.\n\n    Tahdotko kuulla vielä erään jutun Eliaasta, joka ajaa vaunujaan\n    pitkin kaupungin katuja. Hän on varmaan mustalaisperua, sillä\n    nenä on komea kuin juutalaisen paroonin.\n\n    Alokasaikansa päätyttyä komennettiin Elias vahtiin. On synkkä yö\n    ja Elias pelkää hirveästi. Hän tarttuu kaksin käsin kivääriinsä\n    ja vapisee pienimmästäkin loiskahduksesta laituria vasten.\n\n    Kapteeni, hyvänahkainen mies, saapuu tarkastuskierrokselle. Näkee\n    Eliaan seisovan tiukassa perusasennossa lyhtyjen valossa ja\n    karjaisee kurillaan: \"Hiuu!\" Elias on saada halvauksen pelosta\n    ja kun kapteeni tulee paikalle kiiruhtaa Elias selittämään, että\n    joku huusi äsken täällä niin hirveästi.\n\n    Kapteeni kuuntelee Eliaksen juttuja. Yö on pitkä ja jollakin\n    tavalla on hänenkin saatava aikansa kulumaan. Elias taasen\n    puolestaan ei pelkää kapteenia ollenkaan ja juttelee kaiken\n    maailman asiat. Vihdoin kapteeni keskeyttää hänen sanatulvansa ja\n    kysyy Eliaan kiväärin numeroa.\n\n    Elias ojentaa tyynenä kiväärinsä hänelle ja kehoittaa katsomaan.\n    Hän ei näe tässä paikassa ja tältä paikalta ei saa liikahtaakaan.\n\n    -- -- --\n\n    Älä unohda minua!\"\n\n-- -- --\n\nSitten Pertti valmistautuu yön juhlaan. Hän riisuu kengät pois\njalastaan, hiipii kansliaan ja heittäytyy pöydälle loikomaan. Siinä on\npaikka, missä hän tietää olevansa turvassa. Kun kerran on iltahuudosta\nja nimihuudosta päässyt onnellisesti, saa täällä kanslian rauhassa\nkeikkua vaikka kuinka kovasti. Ryyppikööt muut sängyssään! Pertti\npäätti puolestaan juhlia punaista viivaansa kaikessa rauhassa parin\ntoverin kanssa täällä.\n\nKolme uutta ylimatruusia tulee samaten hiipien kansliaan. Yksi on aina\nvuorossa ja kurkistaa ovesta vuodesaliin. Kun keskustelu ja supatus\njoissakin vuoteissa käy vartijan mielestä liian äänekkääksi, hiipii hän\nsinne ja tuo lasin kansliaan. Siellä se kiertää miehestä mieheen.\n\nPertti on niin innostunut kertomaan seikkailujaan, ettei muista\njuodakaan. Toiset ähkäisevät tuontuostakin ja kehuvat itseään siitä,\nettä uskaltavat järjestää tämänkaltaisen tilaisuuden keskelle komentoa.\nSitten he väittelevät siitä, kuinka pitkä ja kuinka jyrkässä kulmassa\nylimatruusin punainen nauha saa olla hiassa. Lopuksi laskevat he kuinka\npaljon palkka tulee nousemaan ja kun toteavat, ettei se paljon suurempi\nole tavallisen matruusin palkkaa, lohduttavat he itseään sillä,\nettä tästä voi vielä nousta alikersantiksi. Kukin kehuu sitä miestä\npäällystöstä, jonka hän luulee vaikuttavan korotuksen saantiin. Kun\nlasia ei enään tule hakemallakaan salista, uskovat miehet, että kaikki\non loppunut.\n\nMutta silloin ovatkin kielet jo tahmeat. Korvissa surisee Pertin\nkertova ääni kuin unilauluna ja uudet vastaleivotut ylimatruusit\nnukkuvat kanslian lattialle. Pertti, joka on selvä, tuntee\nvastuunalaisuuden ja ankarien potkujen jälkeen saa hän miehet ylös.\nSitten lausutaan vielä muutamia unisia lauseita ja kiivetään takaisin\nvuoteisiin.\n\nAamulla ihailevat neljä ylimatruusia itseään peilistä ja kehuvat\nsalavihkaa supattaen muille miehille, kuinka hauskaa heillä oli viime\nyönä kansliassa.\n\n\n\n\nXII\n\n\nLahdella olevat laivat liputtivat innokkaasti toisilleen. Jokaisella\nkomentosillalla heilutti merkinantomatruusi signaalilippuja, jokaiseen\nmastoon kohosi värillisiä viirejä. Laivue oli saanut lippulaivasta\nmääräyksen lähteä ulkopurjehdukselle.\n\nKomentosillalta kuului vihellys. Vahdissa oleva matruusi juoksi\nperäkannelta kopisten komentosillan portaiden juureen, löi perusasennon\nja odotti, mitä upseerilla oli sanottavaa.\n\nAnkkuri nousi natisten liejusta. Pursimies noitui ja haukkui miehiä\nsiitä, että he eivät osanneet tarpeeksi nopeasti liikkua. Savu tuprusi\nmahtavana pilvenä kaikista piipuista.\n\nSunnuntaiaamun rauha oli tullut rikotuksi ja lokit kaikkosivat kirkuen\nlaivan perältä ilmaan. Laskuportaat kirahtelivat, rautakanteen\nkopisuttivat juoksevat miehet kenkiään ja kaikkialta kuuli teräviä\nkomentosanoja.\n\nTorpeedovene S 2 savusi ensimäisenä ulos merelle. Siellä se odotti\nvihreässä vedessä käännellen. Kun lippulaiva lipui sen ohitse, tyytyi\nse nöyrästi seuraamaan sen vanavedessä.\n\nPertti oli torpeedoveneen ensimäinen ruorimies. Tähän asti olivat\nhänen toiveensa täyttyneet ja hän tunsi allansa olevaan maailmaan\nnyt kätkeytyvän iloakin. Hän oli nauttinut keväisistä päivistä,\nsaaristoretkeilyistä. Hänen ruoritaitoaan ylistettiin.\n\nPertti oli ensimäinen ruorimies ja se tarkoitti sitä, että hänen\nvelvollisuutenaan oli viedä ankkurista laiva ulos väylälle ja jälleen\nastua ruoriin, kun lähestyttiin seuraavaa ankkuripaikkaa. Kun laivue\nsuoritti vain lyhyitä purjehduksia, oli Pertti tosiasiassa miltei aina\nruorissa.\n\nAlla vapisi laivan runko kiihkeänä. Jokainen mies tunsi, että\ntorpeedovene pystyisi kilpailussa jättämään toiset laivat kauaksi\njälkeensä. Torpeedovene oli meren vinttikoira, joka vapisi\ninnostuksesta. Vanavedessä sen kyljet vaappuivat puolelta toiselle kuin\nvalittaen sitä, ettei se saanut näyttää parastaan.\n\nKompassisillalla kiilsi messinki kirkkaana. Tykin ohjauspyörät\nlähettivät sädekimppuja merelle. Mereltä kimposivat säteet takaisin\npyöreisiin hytinikkunoihin.\n\nKeittiössä keitti kokki kahvia. Sen haju kantautui komentosillalle\nasti. Pertti tunsi olonsa mukavaksi. Oli niin suloisen lämmin, vesi\nmurtui kauniisti keulassa ja edessä olevat saaret tuntuivat leijailevan\npäivän autereessa.\n\nLippulaivan sauhu kantautui kauas merelle. Pintaväreelle laskeutui se\npaksuna kerroksena. Sitten pääsivät auringon säteet tunkeutumaan sen\nlävitse, tuuli tuli avuksi ja jälleen hohti sillä paikalla auringon\nkilo.\n\nKannella, aivan komentosillan portaiden juuressa, istui Pertin\nruoritoveri ja valmisteli pelastusveneen ohjausköyttä. Työ kysyi\ntaitoa, merimiestaitoa. Matruusi työnsi nenänsä aivan köydenpäähän\nkiinni, pyöritteli ja väänteli köyttä, kunnes sitten keksi sopivan\nalun, mistä pujottamisen alkaisi.\n\nKapteeni ja ensimäinen upseeri keskustelivat hiljaisella äänellä.\nLuutnantti viittasi karttaan ja väitti, että edessäolevan reimarin\ntakana on kivi. Kapteeni tiuskasi: \"Minä viis välitän sinun\nkorteistasi!\" Ja kun torpeedovene saapui paikalle, kurkistivat kaikki\nkolme, Perttikin laidan ylitse mereen.\n\nReimari seisoi vakavan suorana. Sen alapää oli limaisen näköinen. Se\noli kuin työnnetty meren pohjaan seisomaan ikuisen ajan. Mitään kiveä\nei sen takana näkynyt ja kuitenkin oli vesi kirkas, niin kirkas, että\nmiltei näki reimarin juureen asti.\n\nKapteeni nyökkäsi luutnantille ikäänkuin sanoakseen, että siinä se nyt\nsitten oli. Mutta luutnantti, joka oli nuori ja kokematon meriasioissa,\nsanoi:\n\n-- Siinä se on sittenkin. Eihän merikortissa voi olla vikaa.\n\n-- Kuule, veljeni, minä olen tässä reimarin luona ennenaikaan\nkalastanut. Siinä on kymmenen metriä vettä ja liejua, mistä nousee\nkamala haju.\n\nPertti kiintyi tarkastelemaan kompassia, sillä hänestä tuntui kuin\nolisi luutnantti ollut vihainen.\n\nTaivas oli pilvetön. Saaren päällä leijaili lokki. Torpeedoveneen\nkääntyessä salmeen, pakeni pelästynyt vesilintu räpyttäen kaislikkoon.\n\nJoskus oli väylä niin kapea, että miltei saattoi hypätä maihin. Silloin\nseurasivat molemmat upseerit jännittyneinä ruorin liikkeitä, olivat\nhermostuneita ja kun laiva ei tarpeeksi nopeasti kääntynyt viittasivat\nPerttiä äkäisellä kädenliikkeellä ottamaan ruoripyörästä enemmän irti.\nMutta Pertti, joka jo oli tottunut laivan kaikkiin oikkuihin, tiesi\nasiansa ja tähtäili silmillään edessään liukuvan ja kääntyvän metsän\nreunan merkkejä.\n\nSitten avautuivat eteen pitkät selät ja ohjaus muodostui\nvaistomaiseksi. Ruoriratas liikkui silloin tuskin ollenkaan.\n\nPertti seisoi ja mietti. Hän ajatteli ensi kevättä. Silloin olisi hän\njälleen kotona. Elvi olisi myöskin siellä. Pertti huokasi ja hänen\nkengänkorkonsa naputtivat hermostuneena komentosillan puuristikkoa.\nOdotus oli sietämätöntä. Kun edes pääsisi lomalle.\n\nSilloin kuului jälleen terävä vihellys. Ankkuri valmiiksi!\n\nAnkkuri katosi rätisten pohjaan. Pinnalle nousi sameaa vettä. Pursimies\nkiinnitti ketjun, katsahti kelloonsa ja ilmoitti olevan syömäajan.\n\nMiehet ottivat hatut päästään ja tarttuivat ruoka-astioihinsa. Kuuma\nkeitto katosi heidän suihinsa kauhistuttavaa vauhtia. He osoittivat\ntoisiaan lusikoilla, kun astiat olivat tyhjät ja neuvottelivat siitä\nolisiko viisasta mennä hakemaan enempää.\n\nPertti laskeutui skanssiin. Hän istui kojuunsa ja kastoi leipäpalan\nkeittoon. Sitten alkoi hän syödä yhä kiihtyvällä nopeudella. Lusikka\nheilui kiiltäen puolihämärässä, mutta hänellä ei ollut aikaa seurata\nsen liikkeitä. Riitti, kun sai vain suunsa työnnetyksi sen eteen.\n\nHän oli päättänyt vuoronsa. Nyt oli aika nauttia elämästä. Hän oikaisi\njalkansa peitteen päälle, pisti kädet ristiin vatsalleen ja oli tuokion\nkuluttua sikeän unen helmassa.\n\nMatruusit, joiden oli alettava kansipalvelus näin sunnuntaipäivänäkin,\ntulivat alas savukkeita hakemaan. Perttiä katseltiin joukolla.\nKatseissa oli kateutta, mutta kuitenkin tunnusti jokainen, että Pertti\noli suorittanut tänään päivätyönsä hyvin.\n\n-- Mahtaa siinä ruorinpyörittämisessäkin olla työtä, selitti eräs.\n\n-- Sanovat, ettei siinä nukkumaan jouda. Ainakin silloin, kun kuljetaan\nPellingin salmesta läpi.\n\nMutta Pertti nukkui vanhurskaan unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlhaalta nousi kansireikään nokinen mies, pyyhki likaista hikeä\nkasvoiltaan ja haukkoi sitten hetken raitista ilmaa ahnaasti. Sitten\nhän huusi alas:\n\n-- Koska me olemme Helsingissä?\n\nAlhaalta kuului höyryn sihinän keskeltä ääni, joka ensin kehoitti\nsiirtymään pois Jumalan auringon edestä sekä toiseksi käski mennä\nkomentosillalle ottamaan auringon korkeutta. Ei kellonlyömää tiedä\nkukaan. Tuskin lippulaivan kapteenikaan.\n\nMeri heilutti torpeedovenettä tasaisesti. Savu kiemurteli korkeuksiin\nja hukkui vähitellen taivaan sineen. Nokinen mies loikkasi kiireesti\nlaidan ääreen kuin jotain katsoakseen ja luotuaan varovan katseen\nkomentosillalle sylkäisi komeasti ja huolettomasti.\n\nÄäni alhaalta puhui:\n\n-- Mitä sinä siellä syljeskelet. Näitkö kalan?\n\n-- Näin. Ja kun nyt on näin kuuma ja sen selkä oli vedestä ylhäällä\npäätin vähän sitä sylelläni viilentää.\n\n-- Tule takaisin, konemestari ryömii tänne!\n\nNokinen mies katosi pätsiinsä. Hän sukelsi reikään kuin myyrä koloonsa.\nLuukku jäi auki.\n\nPertti tuli haukotellen kannelle. Hän tuijotti ylös aurinkoon,\nmerelle, maihin ja loi sitten kysyvän katseen kapteeniin, joka seisoi\nkomentosillalla ja tuijotti kannella puuhaaviin miehiin.\n\nHerra kapteeni, voisinko minä jo laivalla kirjoittaa loma-anomukseni.\nVoivat muuten toiset ennättää edelleni.\n\n-- Kyllä te pääsette lomalle juhannukseksi. Olkaa huoletta. Minä\njärjestän sen asian.\n\nKun kapteenin katse vältti, kiepahutti Pertti itsensä takaisin\nskanssiin. Hän etsi valoisimman paikan, naputti kynällä pöytään ja\nhyräili iloista laulua.\n\nHän pääsisi vihdoinkin kotiin. Elvi olisi vastassa. Kyllä hän ainakin\ntietää, mihin lomansa käyttää!\n\nHän aikoi ryhtyä kirjoittamaan kirjettä, mutta katsahti sitten\nhädissään kojun seinällä riippuvaa kelloa. Aika oli täysi, hänen\nruorivuoronsa alkaa. Hän hyökkäsi ulos skanssin ovesta ja törmäsi kovaa\npursimieheen, joka luultavasti, kaikkitietävä ja kaikkivalvova kun oli,\nvarmaankin oli tullut häntä hakemaan ruoriin.\n\n-- Te olette hyvin epäsotilaallinen yksilö.\n\nPertti oli jo silloin sillalla. Kapteeni oli myöskin kuullut\npursimiehen sanat ja häntä hymyilytti. Pursimies oli kateellinen.\n\nPertti laski ylhäällä komentosillalla päiviä. Viisi päivää, neljä\npäivää, kolme päivää. Sitten varmaan alkaa hiilenotto ja silloin ei\nennätä ajattelemaan. Se kestää kaksi päivää ja sitten alkaa loma. Siis\nkolme päivää vielä. Kolme sellaista päivää, jolloin odotus tuntuu\npahimmalta. Mutta mitäs niistä.\n\nKun kaupungin kirkontornit ja savupiiput tulivat näkyviin, oli Pertti\nvalmis tanssimaan komentosillalla.\n\nMerkinantomatruusi tiedoitti laivan tulosta lipuilla merkinantotorniin.\nPertti ajatteli peittäessään kompassia purjekangaspeitteellä:\n\nMiksei hän yhtähyvin voinut huutaa, kun se kuitenkin olisi kuulunut.\nTurhaa koreutta!\n\n\n\n\nXIII\n\n\nHe olivat päättäneet lähteä huvimatkalle.\n\nPertti kantoi onkivavat veneeseen. Hänen jäljessään kulki Elvi\neväskoria raahaten. Sitten ilmestyi nuottakotaan kirkkoherra rouvansa\nkanssa. He olivat hengästyneitä.\n\n-- Me tulemme vanhoiksi, sanoi kirkkoherra.\n\nHe lipuivat Puskarin ja Kalevan ohitse. Kalliot vilkuttivat heille\npaljaita kylkiään, ilmassa kirkuivat lokit ja meri näytti auringossakin\nautiolta.\n\nKirkkoherra kysyi:\n\n-- Pertti, mihin sinä aiot meidät viedä?\n\n-- Ulkokareille. Outooriin saakka, missä suuret ahvenet asuvat.\n\nElvi taputti ihastuksesta käsiään. Hän pääsisi jälleen onkimaan! Koko\nkesän aikana oli kirkkoherra vienyt ainoastaan kerran hänet ulkomerelle\nja silloinkin vain kalastajien kanssa, jotka eivät puhuneet sanaakaan.\nSilloin oli hänellä ollut kylmä ja meri oli lyönyt vettä laidan yli.\n\nNyt oli lämmin. Karien välissä välkkyvä vesi houkutteli. Pertti istui\nhänen vieressään ja hänellä oli niin hyvä olla.\n\n-- Katsokaa Kaijakaria! Lokit syövät sen!\n\nSuuret lokkiparvet leijailivat ulkokarien yllä.\n\nIlma täyttyi kirkuvista äänistä ja usein kuului valtava läiskähdys\nsuuren lokkiparven samanaikuisesti iskeytyessä veteen. Näytti miltei\nsiltä kuin olisivat lokit hyökänneet saarenkin kimppuun.\n\n-- Ole huoletta, eivät ne karia syö. Siellä on varmaankin vain\nkalaparvi, jota ne ahdistelevat.\n\nPertti ohjasi veneen ulkokareja kohden. Valittuaan sopivan karin, pyysi\nhän, että veneessä äänestettäisiin paikan sopivaisuudesta, mutta kun\nkukaan ei vastustellut, ohjasi hän veneen hietikkoon.\n\nHiekka narskui heidän jalkojensa alla. Kun Elvi aikoi asettaa eväskorin\nruohomättäälle, hyökkäsi Pertti nopeasti paikalle ja kantoi korin\nkalliolle.\n\n-- Sääli ruohoa, rakas. Ne raukat saavat täällä muutenkin taistella\nolemassaolonsa puolesta.\n\nPertti ja kirkkoherra onkivat. Elvi keitti kahvia, mutta lupasi aina\nvälillä tulla onneansa koettamaan. Pertti sai ensimäisen ahvenen,\ntoisen ja vielä kolmannenkin. Kirkkoherra pyysi silloin Elviä\npaikalleen. Hän kyllä auttaisi äitiä kahvin keitossa.\n\nOnkiminen unohtui. Elvi painoi päänsä Pertin olkapäätä vasten. Vapa\nliukui hänen kädestään veteen. Laineet veivät sen kauemmaksi ja lopulta\nse katosi kallionkielekkeen taakse.\n\nHeidän edessään levittäytyi meri ulapaksi, joilla ei ollut äärtä. Sen\nlaitimmaisina pisteinä olivat Reposaari ja Säppi, jotka kohosivat kuin\nsolan vartijoina molemmin puolin taivaanrannan suoraa viivaa.\n\nAurinko valaisi itäreimarin mustaksi tikuksi, joka pyrki korkeuksia\nkohden. He tuijottivat siihen kuin lumottuina. Meressä ei ollut\nsilmälle muuta kiintopistettä.\n\n-- Kerran sumussa eksyin sen lähistölle yrittäessäni ohjata suoraan\nReposaaresta Kuuminaisten kärkeen. Äkkiä ilmestyi se sumusta eteeni\nja voit kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, että sumu oli siltä\nkohdalta jättänyt meren pinnan. Reimarin alaosa loisti siinä kuulaan\nselvänä, mutta yläosa oli kääriytynyt sumuun. Tuntui siltä kuin olisi\nreimari jatkunut suoraan taivaaseen.\n\nPertti vaikeni ja silloin he näkivät, kuinka lokki lepatteli reimarin\nyllä ja putosi sitten sen kuvun päälle istumaan. Siinä se käänteli\nja väänteli itseään kuin tuskissaan ja auringon valo leikki sen\nvalkoisilla siivillä. He kuulivat sen kirkaisevan ja sitten se lehahti\nlentoon kaikoten kauaksi Säpin yläpuolelle.\n\n-- Se pelästyi, kuiskasi Pertti.\n\n-- Muistatko vielä vaarisi ja äitisi varoituksia. He tietävät, että\nreimari merkitsee sinun elämässäsi jotain. Minä muistan kaiken nyt ja\nminua peloittaa.\n\n-- Sinä olet pöpö, Elvi. Eihän maailmassa enään kummituksia ole.\n\nMutta kuitenkin kiintyivät heidän silmänsä yhä tarkemmin seuraamaan\naaltojen leikkiä itäreimarin luona, eikä heistä kumpikaan uskaltanut\npuhua. Viimein he havahtuivat, sillä kirkkoherra kuului huutelevan\nkahville.\n\nPappilan rouva oli asettanut esiliinan eteensä ja kaatoi kahvia\nkuppeihin. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat tuulessa. Kirkkoherra\nvalitti leiniä ja silloin Elvi toi hänen jalkojensa ympärille peitteen.\n\nPertti kertoi Elvin pelosta ja siitä, että lokki pelästyi itäreimaria.\nElvi keskeytti hänet ja kertoi Pertin näyistä.\n\nKirkkoherra väitti, että kylän hullu taikausko oli tarttunut jo\nheihinkin. Sitten hän kysyi Pertiltä muistiko hän vielä lapsuusaikansa\nnimeä.\n\nPertti laski kupin nauraen kädestään ja ennenkuin kukaan ennätti estää\noli hän jo hietikolla heittelemässä kuperkeikkoja huutaen vähäväliä:\nMinä olen Antikristus!\n\nKellään ei ollut halua nauruun.\n\nPerttikin häpesi villiytymistään. Kirkkoherra halusi, että\nlähdettäisiin kotiin.\n\nPertti saattoi heidät pappilaan saakka. Laiturille tullessaan kääntyi\nhän nopeasti ympäri, sillä takaa kuului Elvin kutsuva ääni. Hän oli\nsaanut kirkkoherralta luvan tulla Preiviikiin.\n\nMoottorissa oli tänään tavallista enemmän vauhtia. Kuohu lenteli\nkauas aalloille. Pertti kääri peitteen Elvin hartioille. He istuivat\nmietteissään.\n\n-- Oletko säilyttänyt kaikki kirjeeni? kysyi Pertti viimein.\n\n-- Miltei kaikki. Ne ovat pöytälaatikossani ja minä luen niitä\nvieläkin. Missä sinä minun kirjeitäni säilytät?\n\n-- Ne ovat täällä. Pertti näytti rintaansa, minne puseron ja ihokkaan\nvälille oli kätketty lompakko.\n\n-- Nyt me ajamme itäreimarille ja katsomme, mikä peloitti lokin\nlentoon. Minua haluttaa hieman tutisuttaa sitä kiusanhenkeä.\n\nPertti kumartui ja veti istuinlaatikosta kiikarin esiin. Sillä kampasi\nhän meren selän ja päätyi lopuksi kaukaa kuumoittavaan pisteeseen.\n\nPiste läheni lähenemistään. Kun vene saapui itäreimarin luo, käänsi\nPertti ruoria niin, että he nyt ajoivat suoraan sen päälle. Viime\nhetkessä hän pysäytti moottorin ja antoi veneen lipua puolen mittaansa\nreimarin ohi.\n\nElvi oli noussut seisomaan ja yritti tarttua reimariin kiinni. Se\noli limainen ja Pertti sai viime hetkessä hänet vedetyksi laidan\nsisäpuolelle.\n\nElvi oli kalpea. Hän huohotti pelästyksestä ja pyysi, että Pertti veisi\nhänet Preiviikiin.\n\nPertti tarttui vihoissaan reimariin, löi sitä nyrkillään ja sitoi\nsitten veneen köydellä kiinni siihen. Hän otti istuinlaatikosta\nluotausköyden ja laski luodin aivan reimarin viereen.\n\nLuoti putosi pohjaan ja Pertti laski solmuja.\n\n-- Yhdeksän metriä, ilmoitti hän. Sitten kiskoi hän nopeasti luodin\nylös ja pudotti sen jälleen. Hän kuunteli, mutta veneeseen ei\nkantautunut kuin köyden sihahdus.\n\n-- Ei siellä ainakaan aarrearkkua ole. Tuskin on muuta kuin hiekkaa.\n\nElvi tarkasteli käsiään, joihin oli tarttunut limaa sekä valkoista\nväriä. Uudelleen pyysi hän Perttiä viemään hänet täältä pois.\n\nPertti irroitti köyden, sai moottorin jälleen käyntiin ja kääntyi\nkatsomaan loittonevaa valkoista seivästä. Hän pui sille nyrkkiä,\nmutta nauroi sitten ja selitti takatuhdolla kyyröttävälle Elville,\nettä heidän täytyi varmaankin olla hassuja, kun seikkailevat täällä\nkummituksia ja aarteita hakien.\n\nElvi oli vaiti ja Pertti näki, että hän itki.\n\n-- Mitä sinä ikävöit? Siitäkö suru, että minä lähden huomenna pois?\n\nElvi vastasi jotain, mutta tuuli vei hänen sanansa.\n\nPreiviikissä odotti heitä lämmin kahvi.\n\nPertti katseli Elviä. Hän muisti heidän ensitapaamisensa. Silloinkin\nloisti aurinko Elvin tukkaan, silloinkin sykki hänen sydämensä\nkiivaasti.\n\nHän kiiruhti avaamaan ikkunan. Tuulenhenki lennätti Elvin hiukset\nhajalleen. Hänen päänsä päälle muodostui sädekehä ja silloin huudahti\nPertti:\n\n-- Mutta sinähän olet pyhimys! Minä olen Antikristus ja sinä olet\npyhimys. Eläköön!\n\nElvi nauroi.\n\nKun pehtori tuli sisään kysymään, tarvitsiko isäntä mitään viemisiä\nsotaväkeen, istuivat Elvi ja Pertti ikkunalaudalla ja katselivat\nauringon leikkiä lahdella. Elvi näytti niin hennolta, että pehtori\nsitten myöhemmin kertoi väentuvassa nähneensä auringon paistavan hänen\nlävitseen. Siitä tulee heikko ja hauras rouva tähän taloon, vakuutti\nhän.\n\n-- Me olemme olleet merellä koko päivän.\n\nPertti katseli häntä pitkään, kallisteli päätään ja väitti, että Elvi\noli tullut ruskeaksi kuin neekeri.\n\n-- Minä tahdon mennä valkoihoisen kanssa naimisiin, jotta pese pois\nahava kasvoiltasi ensi kevääksi.\n\n-- Kyllä se lähtee jo ikävänkin ajamana. Minusta tulee talvella\nikävästä kalpea. Minun silmäni suurenevat ja sitten sinä saat vaimon,\njolla ei ole päässään muuta kuin kaksi suurta silmää.\n\n-- Sinä et saa itkeä, Elvi.\n\n-- Täällä on niin ikävä. Tulee talvi ja sinä tuskin pääset jouluksikaan\nkotiin.\n\n-- Tule sinä Helsinkiin jouluksi!\n\nHe innostuivat molemmat ajatukseen. Pertti ehdotti, että Elvi\npistäytyisi pariksi päiväksi jouluostoksille Helsinkiin ja Elvi lupasi\npyytää siihen kirkkoherralta lupaa.\n\n-- Minä pyydän päivälomaa. Menemme Korkeasaareen ja minne vain.\n\nHe elivät tämän matkan suunnitteluissa niin innostuneina, että Pertti\ntuskin muisti ottaa jäähyväisiä Elviltä.\n\n-- Puoli vuotta, sanoi Elvi.\n\n-- Puoli vuotta, huusi Pertti kaukaa veräjältä.\n\nKääntyessään rantatiellä näki Pertti kirkkoherran, pappilan rouvan sekä\nElvin huiskuttavan nenäliinoilla hyvästiä.\n\nHe seisoivat portailla ja heidän kasvoistaan loisti hellyys.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSotasatamassa tehtiin työtä kuumeisella kiireellä. Vasarat lauloivat\niloista lauluaan, sireenit ulvoivat kuin hengenhädässä, merkinantoliput\nliehuivat komentosilloilla, upseerit juoksentelivat laivasillalla ja\nmuonamestarit kannattivat suuren määrän leipää laivoihin.\n\nRannikkolaivue valmistautui kesän pisimpään purjehdukseen.\nTarkoituksena oli vierailu kaikissa Pohjanlahden satamissa. Pertti\nkuuli, että matkalla mahdollisesti poikettaisiin Reposaaressakin.\nHän kirjoitti siitä Elville, mutta varoitti häntä samalla uskomasta\nlupaukseen liiaksi, sillä kaikki olivat vain huhupuheita eikä kukaan\nollut lopullisesta matkasuunnitelmasta aivan varma.\n\nMiehet puhdistivat iloisina työalueitaan. Sotilaskanttiinissa\nkerrottiin, että rannikkokaupunkien ihmiset valmistautuivat\njuhlallisiin vastaanottoihin ja että matruuseja pidettäisiin kuin\nprinssejä. Ne pojat, jotka eivät päässeet mukaan, kadehtivat\nsydämestään onnellisia.\n\nLaivaston oli täyttänyt ylpeyden henki. Nyt näytettäisiin, että\nlaivaston laivat saattaisivat kulkea syviäkin vesiä.\n\nMiehet tunsivat kuin kasvaneensa. He tiesivät, että matkalta palatessa\nheitä katseltaisiin toisin silmin. Heillä olisi talvi-iltoina\nkertomista taisteluista myrskyjen kanssa, rannikkokaupunkien tytöistä\nja juhlallisista vastaanotoista. Rannikkolaivueen miehet malttoivat\ntuskin mennä iltalomilleen kaupungille, sillä skanssin jutut iltaisin\nolivat innoittavia.\n\nPertti puhdisti kompassipeitteen hohtavan kirkkaaksi, katsoi, että\nsignaaliköydet olivat paikallaan ja manaili sitä, että lähtöä\nviivästytettiin.\n\nVihdoin kohosivat lippulaivan viirit merkiksi siitä, että laivueen oli\nvalmistauduttava kulkuun. Kuin yhteisestä komennuksesta heitettiin\nköydet irti ja niin oli laivue jo hetken kuluttua pyrkimässä\navomerelle. Viimeinen tervehdys vaihdettiin merkinantotornin kanssa,\nmistä liputettiin onnentoivotus.\n\nPertti oli valmistautunut pitkiin ruorivuoroihin ja niin kävikin.\nHän veti päällystakin kiinteämmin ympärilleen, sillä syksyn tuulet\nlöivät vinhasti kasvoihin. Miehet olivat pukeutuneet villapaitoihin ja\nupseerit työntäneet kaulaliinan kauluksensa ylle.\n\nVauhti oli hyvä ja torpeedoveneet, jotka seurasivat lippulaivaa ottivat\nvettä kannelleen. Miehet saivat tuntea meren tuntua ja mieliala oli\nuhmaavan rohkea. Nuoret värvätyt matruusit, jotka olivat tulleet\nsisämaasta suolaisen meren rannalle, katselivat jännittyneinä suuria\naaltoja, jotka miltei ylettyivät savupiippuihin asti. Tuuli oli navakka\nja heitteli joskus pärskyä komentosillallekkin.\n\nNiin jouduttiin vuoroin suojaisissa paikoissa höyryten, vuoroin\nulkomerellä keinuen Turun saaristoon. Siellä ankkuroitiin,\nsignaaliliput kohosivat jälleen mastoihin ja sana kiersi laivasta\nlaivaan.\n\nPäällystö kokoontui neuvottelemaan.\n\nMiehistö saa määräyksen vuoteisiin. Kansivahti työskentelee vielä\nhetken ja sitten kuuluvat vain tasaiset askeleet laivojen kansilla.\n\nLaivue on levossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla jatkuu matka. Ilmapuntari on laskenut ja meren täyttää\nvalkoinen vaahto. Aallokkokin on nyt niin kova, että miehet sairastuvat.\n\nLippulaivan perä vaahtoaa ja kohoaa tuontuostakin ilmaan. Pertti näkee\nsen potkurin pyörivän vimmattua vauhtia ilmassa. Sitten kuuluu kuin\nraskas huokaus ja potkuri laskeutuu veteen. Meri meuruaa, tuuli vinkuu\nmastoissa ja savua lentelee silmille, niin että on tukehtua.\n\nEteenpäin! Kurssi pohjoista kohden! Kaikki, jotka liikkuivat kannella,\ntekevät sen nyt henkensä kaupalla, sillä meri pesee kantta raivoisalla\nvoimalla. Kun vahdissaoleva upseeri yrittää lähettää sanan kapteenille\nalhaalla, täytyy sananviejän ryömiä niljaista kantta pitkin ja tehdä\näkillisiä syöksyjä pysyäkseen kannella. Meri huuhtoo matruusin kasvoja\nja hänen kasvoilleen leviää kuoleman kauhu. Silloin karjuu luutnantti\nkomentosillalta kehoittavia sanoja hänelle ja hän yrittää uudelleen.\n\nPertti ei uskalla katsella taakseen. Meri on nyt niin harmaa, että\nkompassiakin on jo vaikea eroittaa. Pimeys tunkee päälle. Se merkitsee\nmustaa yötä.\n\nIltapäivän hämärässä kuuluu kannelta huutoa. Kapteeni juoksee huutaen,\nkuin itseään kehoittaen, perältä komentosiltaa kohden. Hänen perässään\nhoippuu signaalimatruusi, joka nyt vasta uskaltautuu takaisin. Kapteeni\non kehoittanut häntä menemään takaisin skanssiin, sillä komentosillalla\nei häntä tänä yönä tarvita. Matruusi tottelee ja yrittää raivoisasti\ntempoa skanssin ovea auki.\n\nSisältä kuuluu kumeita kolahduksia. Joku raoittaa ovea ja silloin\npuikahtaa matruusi sisään. Meri juoksee hänen jälessään, mutta ovi on\nkiinni ja vesi palaa kuohuen takaisin mereen.\n\nKapteeni on saapunut komentosillalle ja luutnantti vetää helpotuksen\nhuokaisun. Iltapäivä, oli ollut märkä. Hän vakuuttaa sitä yhä\nkasvavalla innostuksella kuin omaa kurjuuttaan valitellen. Mutta sitten\nnäkee hän kuinka kapteenin takilta valuu vesi virtanaan ja lakkaa\nvalittamasta.\n\nKapteeni tuijottaa eteensä. Hän sitoo vettätippuvan kaulaliinansa\nvieläkin tiukemmin pään alaosan ympärille, kuroittaa päänsä\nkompassilyhdyn valoon ja katsahtaa sitten Pertin kasvoihin.\n\nPertti seisoo tyynenä. Hänen öljytakkinsa on mustankiiltävä ja kasvot\novat aivan märät. Meren pauhu on niin voimakas ja tuuli huutaa niin\nkirkuvasti, ettei Pertti kuule kapteenin sanoja. Viimein eroittaa hän,\nettä kapteeni kysyy alhaalla olevien miesten vointia. Pertti huutaa\nvastaan, että kyllä ne jaksavat mainiosti.\n\n-- Merikipeitä siellä kyllä ollaan, mutta ei siellä pelätä!\n\nÄäni hukkuu pauhuun, mutta kapteeni on kuitenkin ymmärtänyt, ettei\nkukaan valita. Hän koettaa itsekin hymyillä, mutta hymy on väkinäistä.\nHän laahaa itsensä kaiteesta kiinnipitäen luutnantin luokse. He\nviittilöivät toisilleen, sillä ääni ei enään kanna askeltakaan.\n\nSilloin tulee suuri meri suoraan edestä ja nostaa torpeedoveneen keulan\nmiltei suoraan pystyyn. Alhaalta kuuluu voimakasta kolinaa.\n\nPertti tarrautuu lujasti kiinni ruoriin. Hän näkee kuinka kapteeni\nkaatuu luutnantin syliin ja kuinka he yhdessä riuhtovat päästäkseen\nirti köysisotkusta.\n\nHe ovat kolmisin kannella. He tietävät, että yön tullessa ei kukaan\nuskaltaudu kannelle. Se olisi surma.\n\nMiehistö on kuin loukussa. Alhaalla pannuhuoneessa hikoilevat miehet\nlentelevien kipinöiden polttaessa paljasta ihoa. Konemestarikin on\nriisunut itsensä miltei alasti. Lämmittäjät eivät jaksa enään ajatella.\nHe tajuavat vain sen, ettei kukaan voi tulla heitä vuorostansa\nvapauttamaan. He ovat loukussa, mutta he purevat hammasta ja heittävät\nhiiliä kauaksi hehkuvaan pätsiin.\n\nRadiohytissä etsii kersantti epätoivoisesti yhteyttä toisten laivojen\nkanssa. Hän tietää, että laivat ovat lähellä toisiaan, mutta myrsky on\nvarmaankin vikuuttanut antennia. Hän kuuntelee ja siinä samassa iskee\naalto jälleen jymähdyttäen hänen hyttinsä seinään. Hänen yläpuolellaan\nsinkoilee eetterissä salamoita ja hän tuntee koko maailman olevan\nympärillään. Kuitenkin on hän yksin eikä uskalla lähteä hytistään\ntoisten luokse.\n\nKomentosillalla tuijottaa luutnantti edessä hoippuvan laivan\nmerkkivaloja. Hän huomaa, että sieltä lähetetään morsemerkkejä lampulla\nja hän koettaa kiihkoisasti saada niistä selvää.\n\nHämärä on jo muuttunut pimeydeksi. Kuohu hajaantuu hetkeksi ja silloin\nnähdään torpeedoveneestä, että lippulaivan morselamppu syttyy ja sammuu\nkiivaassa tahdissa.\n\nLippulaiva hakee yhteyttä!, huutaa luutnantti kapteenin korvaan. He\ntuijottavat yhä tarkemmin edessä hyppivään valoon ja luutnantin sormet\nhapuilevat hermostuneena morsenappulan päällä.\n\nHe tajuavat, että kysytään tilannetta laivoilla. Edessä ja takaa\nvälkähtää ja kuohujen läpi lentää pimeään yöhön hermostuneita\nselostuksia. Sitten peittyy lippulaiva yöhön. Hetkisen on kaikki\npimeätä.\n\nPertti katsahtaa taakseen ja näkee, että savupiipuista nousee\nkipinöitä. Hän näkee kauhukseen, että aallot räiskyttävät vesimassoja\nniin korkealle, että vettä lentelee jo piippuihinkin.\n\nSilloin hän pelkää, pelkää ensimäisen kerran ja viittaa kapteenia\nluokseen. Kapteeni tulee ja Pertti osoittaa taakseen sanattomana\npelosta.\n\nMorselamppu välkähtää kerran, toisen. Se säpsähdyttää alituisesti eikä\nsen vilkkumiseen totu. Kapteeni kurkistaa perälle ja kutsuu luutnantin\nluokseen.\n\nJälleen nousee meri komentosillan tasolle. Hurjalla voimalla se repii\nkomentosiltaa ympäröivän purjekangassuojuksen rikki ja täyttää sillan\nvedellä. Jokainen tarrautuu kiinni lähimpään tukeen ja Pertti odottaa\nviimeistä hetkeä.\n\nLaiva huojuu ja ryskyy. Alhaalta kuuluu räiskettä ja repivää rätinää.\nPelastusvene murtuu ja katoaa palasina lennellen yöhön.\n\nLuutnantti pyyhkii vettä kasvoiltaan. Hän on saanut huumaavan iskun\npäähänsä ja koettaa selvittää itselleen paikkaa, missä hän on.\n\nSilloin kuuluu kapteenin huuto terävänä:\n\n-- Lippulaiva antaa hajautumiskäskyn! Katsokaa! He näkivät, miten\ntaivasta piirtelevästä valokaaresta eroittui pitempiä ja lyhyempiä\nvälähdyksiä.\n\nKapteeni oli kalpea. Hän kumartui merikorttilaatikon puoleen ja veti\nsiltä esiin pinkan märkiä kortteja. Luutnantti sai suurella vaivalla\ntaskulampun esiin.\n\nSitten vetäytyivät he liukuen ja luisuen Pertin luokse. Kapteeni\nosoitti sormellaan paikkaa kortilla. Hän huusi:\n\n-- Asemamme!\n\nSitten siirtyi sormi tahmeana eteenpäin ja pysähtyi erään nimen\nviereen. Pertiltä pääsi käheä huuto: -- Sehän on Reposaari!\n\n\n\n\nXV\n\n\nKello oli silloin 7,40.\n\nPertti näki luutnantin ja kapteenin jälleen neuvottelevan kiihkeinä.\nPimeästä tunki esiin kompassilampun valoon viittaava käsi, yhtä\nnopeasti se vetäistiin pois ja kohinan läpi kuului kirkuvaa huutoa.\n\nSitten nojautui luutnantti kompassiin ja osoitti Pertille, että hänen\ntulisi mennä alas kannelle hakemaan yhteyttä miehistön kanssa.\n\nKapteeni ojensi kätensä ja tarttui luutnantin takinliepeeseen kiinni.\nSillä tavalla vetäytyi hän liukastuen ja kompastellen kompassin ääressä\nseisovan ryhmän luo. Hän huusi:\n\n-- Luutnantti ottaa ruorin! Menkää alas radiohyttiin ja sanokaa S.O.S.\nMenkää skanssiin ja huutakaa miehille, ettei ole mitään hätää. Menkää,\nmenkää -- -- --\n\nHänen sanansa hukkuivat rätinään. Komentosilta uhkasi murtua heidän\nallaan. Alhaalta kuului huutoa.\n\nPertti kääntyi ympäri ja yritti kuohujen välistä eroittaa paikkaa,\nmistä pääsisi tunkeutumaan läpi.\n\nKoko kansi, sikäli kuin hän saattoi nähdä, oli meren peitossa. Aallot\nlyöttäytyivät toistensa päälle ja pusersivat raivolla jokaista koholla\nolevaa esinettä kannella. Kun torpeedovene joskus kohosi suuremman\naallon harjalle, saattoi musta, niljainen kansi hetkeksi paljastua\nlyhtyjen valoon, mutta sitten kiehui ja porisi vesi kahta suuremmalla\nraivolla.\n\nPertti riisui päällystakkinsa. Se olisi vain tiellä. Odottaen sopivaa\nhetkeä hän kumartui notkeana miltei polvilleen ja tarttui lujasti\nportaan kaiteisiin kiinni. Kun laiva oli silmänräpäyksen ajan\nvaakasuorassa asennossa, liukui hän kannelle veteen.\n\nTuskin Pertti itsekään tajusi, miten hänen matkansa onnistui.\nPäästessään radiohytin luo tunsi hän kätensä veriseksi. Päätä pakoitti,\nsillä joku irtonainen rautakappale oli leijunut vedessä ja kolahtanut\nvasten hänen kasvojaan. Tuuli oli vielä hytinkin suojassakin niin\nvoimakas, että se pieksi kauluksen liepeitä huumaavalla rätinällä.\n\nTämä oli hornan kita!\n\nRadiohytin pyöreästä ikkunasta näki Pertti, miten koneen ääressä\nhuojuva kersantti koetti pelastaa lattian vedessä uiskentelevia\nkoneenosia. Hytissä vallitsi kaaos, sillä vaatteetkin olivat\nsekautuneet lattialla ajelehtivaan sotkuun.\n\nPertti takoi voimakkaasti paksuun, himmeään lasiin.\n\nKersantti havahtui ja nähdessään Pertin vertavuotavien kasvojen\nkeinunnan lasin toisella puolella levisi hänen kasvoilleen kauhistunut\nilme.\n\nHänenkin suupielistään vuosi verta ja hän tunki kasvonsa aivan ikkunaan\nkiinni. Pertti toisella puolella koetti hitaasti lausua kirjaimia:\nS-O-S-S-O-S-S-O-S.\n\nKersantti tuntui ymmärtävän. Hänen suunsa teki aivan samat liikkeet.\nSitten puisti hän päätään ja ojensi kätensä lattialla olevaa kaaosta\nkohden.\n\nPertti nyökkäsi päällään ja toisti yhä edelleen: S-O-S...\n\nLaiva kallistui jälleen ja silloin Pertti näki, että kersantti oli\nkoko ajan painanut lähettäjän vipua. Hätähuuto, avunpyyntö kaikui\njo ilmassa. Suuri aalto tuli ja löi Pertiltä jalat pois alta. Hän\ntarrautui ovenripaan kiinni ja silmänräpäyksen jälkeen liukui keskelle\nkannen meuruavia aaltoja. Aallot auttoivat häntä eteenpäin ja nyt vasta\nhuomasi Pertti, että laiva oli käännetty.\n\nAallot tulivat kuin takaa-ajaen. Pertti oli silloin jo skanssin oven\nääressä ja voimansa ponnistamalla äärimmilleen sai hän hypättyä\nsyrjään. Aalto heittäytyi skanssin ovea vasten, korisi ja kuohui, mutta\novelle se ei mitään voinut. Sitten yritti se imaista Pertin mukaansa.\nPertin loukkaantuneesta kädestä pursui veri ja hän tunsi kuinka se\nvalui lämpimänä hänen hihaansa.\n\nHän oli polvistuneessa asennossa ja riippui siinä hetken ajan. Hänen\nkäsiään pakoitti, pää oli raskas ja epätoivo valtasi mielen.\n\nHän yritti yhdellä kädellä tuesta riippuen potkia skanssin ovea.\nViimein se avattiin, mutta kun ei edessä näkynyt muuta kuin vettä,\nvetäistiin se jälleen kiinni. Pertti potkaisi uudelleen.\n\nSilloin ovi avautui ja Pertti ryntäsi sisään eteensä katsomatta. Hän\ntunsi putoavansa. Takaa kuului voimakas metallin kilahdus. Ovi oli\njälleen kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet seisoivat ja tuijottivat häneen sanattomina. He seisoivat\nvaahtoavassa likaisessa vedessä. Skanssiin oli päässyt vettä runsaasti.\nSe oli kuohunut kuin kerma kirnussa täällä jo monen tunnin ajan. Patjat\nja pelastusvyöt olivat hujanhajan vaahdon keskellä. Eräs miehistä\nmakasi suullaan vedessä. Toiset olivat ryhmittyneet hänen ympärilleen\nja Pertti näki, että vedessä makaava oli kuollut.\n\nSkanssissa oli ilma tukahduttava. Pertti, joka tuli raittiista\ntuulesta, tunsi sen kuristavan kurkkua. Sitten hän huusi kovalla\näänellä:\n\n-- Onko täällä mitään hätää?\n\nSanat kaikuivat kumeasti seinissä. Miehet puhkesivat yhteen ääneen\npuhumaan. He huusivat ja koettivat voittaa toistensa äänet. Pertti\nhuusi yhä uudelleen kysymystään.\n\nSilloin tuli hänen ruoritoverinsa esille ja veti Perttiä taaemmaksi.\nHän kertoi huutaen, että yksi pojista oli tupertunut pyörtyneenä\npahoinvoinnista lattialle veden sekaan. Hän oli lyönyt päänsä ja sitten\nhukkunut veteen, ennenkuin kukaan ennätti ryömiä hänen luokseen.\n\n-- Me olemme olleet hullun myllyssä! huusi hän. Meitä on pidetty täällä\nmiltei ylösalasin!\n\n-- Pelkäättekö te? Kapteeni kysyy pelätäänkö täällä?\n\nMiehet huusivat jälleen yhteen ääneen. Erään nuoren värvätyn matruusin\nääni voitti kimeämpänä toiset. Pertti kuuli.\n\n-- Ei pelätä! Täällä tulee ruumiita, mutta ei pelätä!\n\nPertti huusi: Ei meillä ole mitään hätää. Pysykää rauhallisina!\n\nLaiva tuntui nyt kuin pysähtyneen keinunnassaan. Loiske terässeiniä\nvasten hiljentyi samassa hieman ja Pertti kuuli oman äänensä kantavan\nihmeen selvästi:\n\n-- Koettakaa saada ruumis pois. Me pääsemme pian maihin. Sitten hän\nlisäsi:\n\n-- Mastot ovat vielä pystyssä, joten, pojat, ei meillä ole mitään hätää.\n\n-- Ei täällä pelätä! huusi sama kimeä ääni.\n\nSilloin kuului nurkasta huuliharpun soittoa. Matruusi istui siellä\nkojun laidalla, piti toisella kädellä laidasta kiinni ja puhalsi täysin\nkeuhkoin.\n\nToiset nauroivat, toiset huusivat ja Pertti tunsi muiden mukana\nhuutavansa. Hän oli odottanut näkevänsä kauhistuneen, vapisevan joukon,\nmutta täällähän oli koko ajan pidetty hauskaa.\n\n-- Tuo on soittanut koko yön, ilmoitti ruorimatruusi.\n\n-- Minä menen takaisin ylös ja ilmoitan, että täällä jaksetaan hyvin.\nUkko on huolestunut kovasti. Hänelläkin on reikä päässä, luutnantilla\nkaksi. Komentosillasta on vain rääsyt jäljellä.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Pertti portaiden päässä. Hän tuki itseään\njaloilla ja viittasi kädellään suoraan eteenpäin.\n\n-- Me tulemme pian maihin! Me menemme helvetillistä vauhtia!\n\nSitten loi hän silmäyksen lattialla makaavaan ruumiiseen ja tempaisi\noven auki. Tuuli työnsi valtaisen vesipisarakuuron hänen silmilleen.\nHän oli tukehtua.\n\nOvi pamahti kiinni niin kovalla äänellä, että Pertti pelkäsi sen\nmurtuvan. Tuuli pusersi ovea kiinni ja Pertti tiesi, että yksi mies ei\nsitä nyt millään saisi auki.\n\nKun torpeedovene painoi keulansa syvälle mustaan veteen, kiipesi Pertti\nylös sillalle.\n\nHänen silmänsä olivat jo tottuneet pimeään. Hän näki luutnantin hahmon\nseisovan suorana ruoripatsaan ääressä. Luutnanttiin nojautuneena oli\nkapteeni ja Pertti näki, ettei hän kunnolla pysynyt enään jaloillaan.\n\nVäsymys! ajatteli Pertti. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, näki hän että\nkapteenin kasvot olivat veressä ja että kauluksen alta pisti esiin\nverinen kaulaliina.\n\nLuutnantti huusi:\n\n-- Se tapahtui käännettäessä.\n\nPertti ilmoitti nyt lyhyesti, että alhaalla skanssissa makasi yksi mies\nkuolleena.\n\nKapteeni havahtui. Hän oli sortua luutnantin otteesta, mutta tämä\nkiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Pertti kuuli, että hänen äänessään\noli tuskaa kun hän huusi:\n\n-- Miten se tapahtui?\n\nPertti kumartui lähemmäksi. Silloin heitti aalto hänet kauaksi ruorin\nluota ja kesti kauan, ennenkuin hän pääsi jaloilleen.\n\nHänen pukunsa oli repeytynyt monesta kohden. Hänen poskeaan pakoitti,\nmutta jälleen ruorin luokse päästyään tunsi hän uhman hengen nousevan\nmieleen.\n\n-- Sairaalaan! huusi hän ja näytti poskeaan.\n\nHän hymyili ja silloin levisi hymy myöskin luutnantin kasvoilla.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli tullut yöstä aamu ja aamusta päivä, mutta aurinkoa ei Jumala tänään\nlähettänyt heidän viimeistä matkaansa kirkastamaan. Torpeedovene\nlaski mäkeä kiihkeätä vauhtia, sen mustat kyljet valuivat vettä ja\nsavupiipuista lenteli kipinöitä vielä kauan aamullakin.\n\nMeren oli peittänyt hämärä pilvi. Siitä satoi hienoa tihkua raivoissaan\nlentelevän kuohun päälle. Vesipisarat yhtyivät ylhäällä ilmassa ja\nputosivat sitten meren rikkoutuneelle pinnalle.\n\nLaiva sai kamppailla viimeisen kamppailunsa yksinään. Radio oli\nlaulanut jo aikaisin aamulla: \"Tuleeko pian apua?\" ja sitten toistui\nhätämerkki kuohun keskeltä, joka sauhun tavoin kohosi nyt pilviin asti.\n\nMaata!\n\nPertti näki sen ensimäisenä. Hän huudahti ja viittasi kädellään\neteenpäin.\n\nSäppi!\n\nPertti huusi ilosta. Kapteeni kuuli sen ja loi häneen kysyvän katseen.\n\n-- Me olemme aivan kotiportilla, huusi Pertti, joka nyt oli kiihkeän\niloinen.\n\nOli puolenpäivän aika.\n\nAallokko oli kasvanut entistä voimakkaammaksi. Pertti oli pyytänyt,\nettä hänet sidottaisiin ruoriin, sillä vesi huuhteli hänet usein miltei\nirti ruorin nappuloista. Luutnantti oli köyttänyt hänet signaaliköysien\nkappaleilla lujasti kiinni. Pertti tunsi olevansa osa laivaa.\n\nOli mahdotonta pysyttää torpeedovenettä kurssillaan. Sen keula\nsuuntautui milloin ulkomerelle, milloin Säppiä kohden. Pertti puri\nhammasta ja katsoi väsynein silmin, miten majakan torni, joka\ntuontuostakin sukeltautui esiin hämäryydestä, vapisi ja taipui, kuin\nolisi tuuli sitä ravistellut.\n\nPertti yritti yhä uudelleen kääntää laivaa Reposaarta kohden. Se oli\nturhaa.\n\nHän ponnisti lihaksensa äärimmilleen ja painoi ruoria ruumiillaan. Nyt\nse totteli ja laiva rupesi hitaasti nousemaan tuuleen. Tuuma tuumalta\nse nousi.\n\nHarmauden keskeltä nousi hirveä aalto. Pertti kyyristyi ja koetti\nkääntää laivan keulan sitä vasten. Liike oli liian myöhäinen, niin\nnopeasti ei torpeedovene sentään noussut aaltoa vastaan. Vesivuori\nkaatui komentosillan päälle.\n\nHe seisoivat kaulaa myöten vedessä. Pertti sulki silmänsä.\n\nKun hän palasi tietoisuuteen, näki hän luutnantin, joka epätoivoisena\nriuhtoi itseään vapaaksi jätteiden sotkuista. Hän sai sitten kätensä\nirti.\n\nKapteenin oli meri vienyt.\n\nSeuraavat hetket olivat kun painajaisunta. Luutnantti näki edessään\nViasveden lahden kuohut ja huusi Pertille, että hän kääntäisi suunnan\njälleen Reposaarta kohden.\n\nPertti väänsi ruoria.\n\nRistireimari!\n\nTässä oli hänen ristinsä, Elvin risti. Eikö Elvi ollut kerran\npelästynyt sen nähdessään? Pertin silmät kyyneltyivät.\n\nTuuma tuumalta lähestyttiin ristireimaria. Pertti koetti väistää sitä,\nmutta torpeedovene ajoi sen päälle. Se katkesi ryskyen moneen osaan.\n\nLuutnantti ei katsonut enään eteensä. Hän oli kääntänyt katseensa alas.\nHän oli rintaansa myöten vedessä ja hänen silmissään oli alistuva ilme.\n\nYhä eteenpäin!\n\nHe olivat ainoat kannella. Alhaalla kiehui elämä. Siellä odottivat\nmiehet kuin loukkoon ajetut rotat kuolemaa.\n\nIlma mahtoi olla tukahduttava siellä alhaalla. Pertti tunsi\npahoinvointia.\n\nHän muisti ruumiin, joka nyt varmaan kieri likaisessa vaahdossa.\nSoittikohan matruusi vielä huuliharppua?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPertti näki edessään itäreimarin.\n\nHän katsahti rantaan. Kuuminaisten niemi oli valkean, lentelevän\nvaahdon peitossa. Vihreä metsä koetti työntäytyä vaahdon läpi, mutta ei\njaksanut.\n\nPertti katsoi itäreimaria ja silloin valtasi hänen mielensä syvä rauha.\nHän muisti vaarin, muisti äidin, jotka olivat viitanneet Outoorin\nreimaria kohden ja olleet varoittavan näköisiä.\n\nHän oli nyt tässä. Ottakoon Herra nyt hänet äidin, isän ja vaarin luo.\nHän oli valmis.\n\nSuuri vuori kohosi laivan ja taivaanrannan väliin. Se oli enne\nkuolemasta.\n\nKuin unen keskeltä näki Pertti itäreimarin vaappuvan vaahdossa ohitse.\nSe vapisi kuin vihassa.\n\nToinen valtava vesivuori pimensi taivaan heiltä.\n\nJumalan sormi työnsi sen heidän päälleen. Hitaasti ja lempeästi se\nnousi. Vieläkin lempeämmin kuohui vesi kaatuneen laivan kyljissä.\n\n    _Meri on niin suuri,\n    Venhe on niin pieni,\n    Herra, armahda meitä!_\n\n\n\n\nXVII\n\n\nKylällä kerrottiin, että pappilan Elvi-neiti kuljeskelee öisin pitkin\nrantoja huutaen ja valittaen. Hänen tukkansa on hajalla ja hän\nkompastelee pimeässä polvensa veriin. Kirkkoherra on miesten kanssa\nollut häntä hakemassa pois.\n\nPreiviikin pehtori on ollut Viasveden pohjukassa keräämässä\nhaaksirikkoutuneesta torpeedoveneestä ajautuneita puukappaleita. Siellä\non venekin ja suuri pelastuspoiju. Pehtori sanoo, ettei laivasta\nole pelastunut ketään ja että Preiviikin nuori isäntä on tullut\nkotirannoilleen kuolemaan.\n\nMutta pappilassa hokee kirkkoherra yhtä ja samaa: \"Ihmeelliset ovat\nHerran tiet!\" Hän hokee sitä pappilan rouvalle, Liisa-neidille sekä\nElville, joka makaa vuoteessa kuumeessa heittelehtien.\n\nLääkäri on ehdottanut lepoa ja kehoittanut vartioimaan tyttöä tarkoin.\nHän saattaa tehdä mitä tahansa.\n\nNiin vuorottelevat Liisa-neiti sekä pappilan lempeä rouva vuorotellen\nElvin vuoteen vieressä. He valvovat yöt päivät, mutta kuume ei laske.\n\nOn kulunut kymmenen päivää haaksirikosta. Pappilaan odotetaan piispaa\ntarkastukselle.\n\nLiisa-neitiä pyydetään vastaanoton valmistuspuuhiin. Hän luo silmäyksen\nnukkuvaan Elviin ja hiipii hiljaa huoneesta.\n\nIltapäivällä Elvi herää. Vähissä vaatteissa rientää hän portaita alas,\nrientää hämärää tietä luotsituvan luokse ja laskeutuu kalliolta aivan\nrantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä astuu hän veteen ja ui tyynin vedoin laskevaa aurinkoa kohden.\nKun auringon kultainen pallo vaipuu veden alle, nostaa Elvi valkeat,\nkuumeen vapisuttamat kätensä ylös pimenevää taivasta kohden. Hän\nrukoilee Jumalaa armahtamaan hänen sieluaan ja nostamaan hänet ylös\nPertin luokse.\n\nItäisellä taivaalla välähtää silloin pilvestä syksyn valkea salama.\n\nJumala kuuli Elvin rukouksen.\n\n\n\n"]