Piimälasku ja kokkelpiimee
Kaarlo Hemmo (1858–1940)
Savon murteella kirjoitettu kokoelma sisältää humoristisia kertomuksia ja lyhyitä juttuja savolaisesta elämänmenosta. Tarinat kuvaavat kansanomaisia sattumuksia, paikallisia tyyppejä ja arkisia kommelluksia leikilliseen sävyyn. Mukana on kuvauksia niin nimipäivistä, matkoista kuin paikallisista herroistakin.
Kaarlo Hemmon 'Piimälasku ja kokkelpiimee' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2331. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE
Kirj.
Kaarlo Hemmo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
SISÄLLYS:
Piimälasku ja kokkelpiimee. Kosto kortinpelloojille. Ku on nousuluonto. Herrastuomar Pohata uus turkki. Joka toeselle kuoppoo kaevaa – se siihe ite lankioo. Herrastuomar Pohata emännän nimipäevät. Ku nenästä vettää... Ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto. "Lassilline arvo". Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii – Sitä mukkoo kuokitaa, ku ruokitaa. Sumujärven pappi hammasleäkärinä. Varotushuuto naemattomille ja leskmiehille karkausvuonna. Ku lautamies tuomittii. Kauppias Riston erreys. Silli poes haesemasta. Mattiina. Ku kukoestus kuorestaa puhkes... Sielun viholline pötk pakkoo... Matkalla Ametriikkii... Hermovikako vae "Vanha-Oatam"? Myyränmäkeläeset sähkössä. Ku minä ite – varastin. Rotta, rotta – voe herra siunatkoo!... Ku suutarjmestärj pelekäs – tulovaasa varkaaks. Lukkari viisautta... Hoppeeheät ja – vallankummous. Syksyilla vietto vanahaa aekaa. Ite pilas... Mite kuokkavieraelle liehka annettii. Kepakkala Rietu. Parturi purk kauppasa. "Liikemiehe" sotamuistelmija. Ku kasvoja pitj laettoo. Yöjalakalaeste vaennooja. Läskine talv.
PIIMÄLASKU JA KOKKELPIIMEE.
Piimälasku ja kokkelpiimä – niitä sanoja kuullessa savolaese immeise kielelle ves herahtaa! Ei sitä ou kukkaa ruvenna toestamaa oekee historjallisest, voan kaekella tolokulla ja varmuuvella voe kuetennii peättee, että ne molemmat on yhtä savolaesia ku – savolaeset itekkii. Ja siinä se onnii se niks, että jo niihe pelekkä maenihtemine herrauttaa vettä savolaese kielelle. Jos savolaeselle hoastellaa "pitkästäpiimästä" taekka "huliviljpiimästä", niin sen alakaa hetj mieltä keäntee, vaekkei ies tervakaa sille semmoesta temppuva tie, eikä toas piimäpunkka ja piimähinkki sen korvaa niin korreelta helläy, ku piimälasku, joka oekee korvoo kutkuttaa... Ja savolaene leikillissyys on ihko apilaspellossa sillon, ku se peäsöö ivvoo tekemää pitkästäpiimästä, mitenkä sitä muka mehtätöehi lähtiissä keritää kerälle, niinku verkkorihmoo, ja metässä asetettaa puuhu riippumaa, josta sitte itekukkii ottaa säekee itellee ja lappaa suuhusa, ku ryyppeemise tarvis tulloo. Kyllä siinä sitte aekoo kulluu, ku semmoesta nauhoo nieleksii, eikä siitä soa kunnon ravintoo ruummis eikä henk. Mut ku oekeeta kokkelpiimee nieleksiä lotkauttaa, niin siitä valluu puhtia ja voemoo ruummiisee ja henkee palakeisii. Ja entäs, mitenkä mukava piimälaskuva on kantoo, ku ei tarvihe muuta ku voan pistää sen vihtasankaa kirvee ketara ja nostaa olokapeällee taekka asettaa kontin viereen selekääsä taekka toas sen peälle – ne olla köröttää hartioella, niinku rakas pariskunta vuoteessaa... Mut kantoo rettuutappas pitkeepiimee keränä kaenalossas taekka riiputa niitä punkkia ja hinkkiä käsissäs, niin tunnet, mittee muksu maksaa! Ja koetappas pitkästäpiimästä taekka siitä huljvilistä kesävelli eli rueppo tehä, niin se ei ou muuta ku samallaesta hengetöntä liojuva, niinku Nenolan poeka sano äetpuolesa olova. Jos sitte savolaeset on vähä niinku ylypeitä piimälaskustaa ja kokkelpiimästää, on niillä siihe melekei patentti, jos tavaroo sen loavun kantilta katellaa. Vae mittee?
Nyt minä kuetennii oun lähtennä kulukemaa veärän kautta suoraa. Minä, neät, en aekonna ruveta piimälaskun ja kokkelpiimän ylistysvirttä veisoomaa, meinasin voan kertoo pienen tappaukse Hoapalahe niityltä, jossa oltii heiniä korjoomassa. Pueljpäeväruppeema olj oekee ahkerast koottu heiniä rukkoe ja kantoo rytkitetty lattoo. Ja ku sitte alako näläkä suolia soetella, mäntii evväehe kimppuu. Ruokaelupaekaks valittii suure pajupensaeko varjonpuoleine rema, aurinko ku paestoo hellitti niin täyyveltä terältää, että sen kuumuuvessa oes syönt ollunna joutavata nälävimistä, etennii ku olj soatu työssä tarpeeks ast hikkoella. Pikkuse matkan peässä istu Suehkos-Antti Maejja-Kaesasa kansa ommae evväehesä eäressä. Ne asu hyyriläesinä saunassa ja olj nyt hyyriää työllää maksamassa. Ikä-immeisiä niistä olj kumpanennii. Vähhää tyytyväesinä ne koetti toemee tulla. Lehmäkappura lyps sen verra, että Maejja-Kaesa kyken sillontällön kirnuvammaa ja niinpäs olj nyttii heinäeväsleipää kaeverrettu kuoppa, johonka olj pistetty joetae nokaleita voeta, vakkasessa olj suolattuja ahvenia ja särkiä sekä höntterössä piimäsintuva.
Taloväe evväät olj iha toesta sorttia, uiinku entise paakari pullat uunissa. Niillä olj suuressa vakkasessa voeta, isoja leipiä, jokkuu kalakukko, pitkiä muekkuvutkakkeita, parissa piimälaskussa kokkelpiimee ja vielä lisäks tattarjauhoja. Ja se piimä vasta ollii piimee! Ei se tahtonna laskusta mahtuva tuoppii juoksemaa ilima ettei puukolla söhinnä kokkelia pienemmiks. Ei ollunna ihme, että sitä ryypätessä kuulu tavato ryssäys ja silimät tahto revetä. Ku siitä ruvettii rueppoo tekemää, niin siinä käv semmoene rutkitus, ku monella kirnulla oes yhtaekoo kirnuttu. Kyllä sitte passas täyvvellä mahalla pitkällee heitäätyvä ja nukkuva tuhnahtoo ruuvva peälle! Eikä pitkiä aekoja kulunakkaa, ennenku koko heinäväk kilipoo kuorsas, niinku oes pellavia silivitty taekka liinoja roahnattu. Oljko Suehkos-Antissa katteutta, sitä ei kukkaa tiijjä, voan erityisest se eukkosa kansa näytti kahtoo tillistävä talon työväe herkkuja ja syöntiä. Ja ku oma syömine peätty ja Antti rupes mahallee pötköttämmää ja vetel savuja piipustaa, ei sitä unj ruvenna niin imeläst paenamaa, ku toesia heinämiehiä. Ja jos koettas arvata, mittee Antti siinä tuumail ja mietti, tekköö mielj arvelemmaa, että jottae tämänlaesta sen aevokopassa kiertel:
– Jos isäntä taekka emäntä oes matkassa ollunna, oes ne varmaa kokkelpiimee koatoo lorrauttanna meillennii ja tattarjauhoja antanna. Ventovieraat ei uskalla, ei uskalla... Mut kyllä niihe nyt kelepoo täyvve mahasa vieressä moata, kelepoo niihe – ilimankos niin hetj une peästä sae itekukkii kiin... Ja nyt piimä jeä happanemmaa... Eihää tuosta maha tulla ies putkenpolttamoo, jos tuolta piimälaskusta hiivin hörppimää muutamia kokkelia?
Eikä ollunnakkaa harhaluuloo arvelu, että Antin mielessä jottae semmoesta liikku. Se, neät, läks nelinryömi marnimaa piimälaskuva koht. Kuluku olj hissuksee mänemistä, ettei voan kukkaa sattus havahtummaa... Peästyvää piimälasku eäree Antti otti tulupa suulta poes, nost laskun suusa kohalle ja ryypätä harnas. Ku laskussa olj piimee voan pohjapuolella, synty lasku sisässä niin kummalline eänj, ku siellä oes jokkii mörähtännä, samalla ku piimä puota loksaht allaapäe aekamoesella rytkäyksellä, niin että sitä tulj Antin suu ja siemmet täytee, vieläpä vierj kasvollennii. Ku Antin harnaesu olj voimakas, mänj piimee henkee ja täperällä olj, ettei se mies läkähtynnä. Mut kova yskäsy sen tok pelast. Siitä kuetennii yks ja toene makkooja alako nostella peätää. Sillon Antti survas piimälasku moaha, heittäyty pitkällee ja vierimällä pyöritti ihteesä lähemmä evväetää ja eukkoosa. Siellä se oekas ihtesä makkuulle sekä olj uneksivinnaa panemalla:
– Hörö, hörö, höö, höö...
– Piimä juosta jolkottaa moaha, karjas yks makkuumies ja hyppäs nostamaa piimälaskuva pystyy ja paenamaa tuluppoo sen suuhu.
Anttikii olj havahtuvinnaa ja kysäs:
– Mikäs sen piimälasku on koatanna?
– Hörö, hörö, höö, höö sen on koatanna, vastattii Antille, jonka kasvolla olj vielä kokkelia.
Ja ku siinä yks ja toene peäs herreille ja sae asjasta toloku, rupes nekkii höröttämmää, niin että se vasta olj höröhöröhöötä. Mut Antti ei yhtynnä höröttämmää, voan olj ruppeevinnaa moatessa kuorsoomaa.
Ku työhö noustuva tappaus tulj itekunnii tietoo. niin höröttämistä jatkettii koko iltapäevä sekä vielä kotonakkii. Eikä vuosie kuluttuvakkaa tarvinna muuta ku jokkuu voan sano, että:
– Hörö, hörö, höö, höö, niin hetj alako höröttämine kuuluva.
Ja semmoene se kaikessa yksinkertasuuvvessaa ja koruttomuuvessaa olj se tappaus Hoapalahe niityllä. Ku nyt rakkaelle savolaesille ja muelle kansalaesille tarjotaa Piimälasku ja Kokkelpiimee, tiijjetää jo peältä iskii ja eiltäpäe, että tässä piimälaskussa soattaa olla kuevettunneita ja happamijjae kokkelia, niin ettei ylleestä höröttämistä peäse syntymää. Mut siinä tappauksessa ei kukkaa näetä niin ahnaast harnaese, ku Suehkos-Antti tek, eikä siis tarvihe kennenkää läkähtymistä pelätä...
Ja joha sitä on siinäe ansiota!
KOSTO KORTINPELLOOJILLE.
Samassa sakissa ne olj koko kevvää ollunna tukinuetossa Koukkujoilla ja kuus niitä miehiä yhteisee olj. Ne sano olovasa kotosi Juvalta, joskohta yks niistä aena sano olovasa vielä juvemmalta ku ne toeset. Ku ves olj joessa vähissä ja tukkia paljo, pitj maksoo tavallista korkeempoo palakkoo, että lasku sujus hyväst. Ja niimpä näehe kuuvve miehe työpaekka olj oekee kultakaevos. Laskun loputtuva olj mieste povukset pullollaa rahatukoesta, eikä niillä ollunna hättee lähtee uutta työpaekkoo ehtimää. Kaekessa rauhassa ne jäekii korttiertalossaa makkaeleinmaa ja leppäelemmää sekä syömää ja juomaa sitä mukkoo ku suusta maestu ja maha sulatti. Muun työ puutteessa ne rupes korttia pelloomaa, ens aluks leikillä ja sitte rahalla. Ja näkkyy se korttipel nostavan himmoo, niinku ryyppiminennii, sillä ku miehet siihe äety, niin ne lyyvvä lätkitti päevät peästää ja välistä yölläe. Minkä verran niistä itekullae lie ollu onnee ja miten pelj lie lyönnä leiville, siitä ei ou tietoo. Vähitelle kuetennii yks miehistä rupea tappoomaa. Tappiot kiihotti sitä yhä uhemmi pelloomaa, kunnekka lopuks kassasta pohja irvist ja ansiot olj mänetetty viimmesee pennii asti. "Itku ei auta markkinoella", tuumaa mies ja rauhallisest kahtel toeste pelluu jatkamista. Mut totta kuetennii se lienöö surulliselta näyttännä, koska yks joukosta sano, että:
– Hellitettää tok sen verra, että maltetaa ies syyvvä kunnolla. Ja ku tästä yhestä kaverista tulj rumpal, niin se joutaa ruveta nyt kokiks ja palakaksee soa pistee poskeesa niin hyvät portsut, että mahanahka kiiltää. Tänä oamuna isäntä kaupihtel lammasta. Ostetaa porukassa se lammas ja tuo kaver lahtoo sen ja keittää meille lammaskeito perunoehe kansa. Ruppeetko keittämää? Hyvä! No, kututaa isäntä ja annetaa sille lampaasta käypäset kättee.
Ja isäntä kututtii. Kauppakii synty ihko kahtee sannaa. Sitte se kuuvves, rumpaliks pelattu mies Iäht keittopuuhii ja viis miestä jatko pelluuta.
Vähä aejja peästä se kokki tulj kysymää, keitetäänkö lammas kokonaa.
– Kokonaa, kokonaa, sillä passoohaa sammoo soppoo syyvvä kaks erj kertoo, jos tähettä jeä.
Kokki olj ryhtynnä toemeesa ja höpissynnä iteksee, että:
– Tästä keitosta passoo keittee kosto kortinpelloojille.
Ja enstöeksee se paeskas lampaa nahkonee, suolinee ja sorkkinee pattaa, ku sae sen kirvespohjalla ohtaa kopastuvvaa hengettömäks. Samalla kertoo se potatittii huuhtomattomina koato sekkaa. Sitte se mänj kortinpelloojae luo ja sano, että:
– Se lammas olj laehanlaene ja sentähe pitäes panna voeta siihe keittoo.
– Niissä meijjä reppuloessa on voeta. Ota niistä voeta, minkä varut tarvihtovas.
Kokki keräs viijje miehe reput kaenaloosa, kanto kottaa ja runttas kaekki pattaa lampaa sekä perunoehe sekkaa. Laetettuvvaa aekamoese rompsu paan ala läht se paenamaa koko talosta tuntemattomaa suuntaa.
Ku näläkä alako kortinpelloojae sisuksia näykkiä, mänj ne kokkiaa kahtelemmaa, kuullaksee millonka lammaskeitto joutuu. Kovimpa mieste nenät venäht pitkiks, ku heille selitettiin, että kokki on hävinnä, niinku tina tuhkaa, ja että koassa on semmoene soppa kiehumassa, ettei sitä taejja syyvvä herrat eikä narritkaa. Ja tämä viimmese arvelu heistä joka mies usko, koska ne ties, että heijjä hoararepuessaa olj vanahoja kenkiä, hajallisia jalakarättiä, likasia alusvoatteita, tupakkata sekä kaekkea muuta monenmoesta hörtöö, jos kohta toesessa puoliskossa olj ruokatavaroetae. Parj miestä läks karkuria perästä ajamaa. Mut rautatieasemalla ne sae kuulta, että se olj noussunna junnaa, vaekkei kukkaa muestanna, minnekkäpäe mänövää. Luultavoo on, ettei se pitkiä matkoja junassa matkustanna jo siitäe syystä, että sillä olj 'matti kukkarossa'... Ku miehet tulj takas talloo ja kaekki viis miestä kirroelj kaverisa keittämee kostosoppoo, sano talon isäntä, että:
– Mittees tuossa kirroelemalla kieltänne kulutatte! Jos työ kaekki Juvalta outte, niin tavotatteha työ sen sieltä kottiinnuttuvanne ja voette sitte keittopalaka maksoo.
– Ei myö nii vissii tiijjetty, olko se Juvalta, vaekka se sano olovasa, vastas miehet.
Ja sillon tuummas isäntä ja sen suu olj virnallaa, että:
– Aeva oekee on arvelu, ettei se Juvalta ollunnakkaa, se kun nimittäe aena sano, että:
– Jos nuo kaverit lienöö Juvalta, niin minä oun vielä – Juvemmalta...
KU ON NOUSULUONTO.
On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja kokonaesia sotijakkii.
Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on nykyjäännii...
Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa, mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto. Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö – ja hyvä hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee. Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.
Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.
Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:
– Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?
– Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.
– En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?
– Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?
– En oo koerlra, voan reserlrvisotamies.
– Koerlra sinä out! Mut kyllä minä opetan sinut...
Ja sillä kertoo puotti ukko merran järvee sekä läht reserviläestä koht melomaa niin kovalla kyyjjillä, että ves posis. Mut reservimies otti jalat allee ja juosta livaht kasarmille. Ukko paeno perästä sitä mukkoo ku vanahat käpälät keänty sekä harppas suoroopeätä komppaniijja peällikö asumuksee. Tuski huohmas lakkisa ottoo peästää ja hyvänpäevä sannoo, ku jo alako pauhata, että:
– Eikö herlra katteinilla ou koerlroo, ku teällä reserlrvimiehet pannaa immeisiä haukkumaa ja niille irlrvislelemää? Minä oun luullunna, että teällä kasvatettaa nuorlrukaesista sotamiehiä, mut niistä taejjetaannii tehä koirlrria...
– No, mittee nyt sitte on tapahtunna?
– Mittees muuta, ku rlreserlrvimies tulloo rlrannalle koirlrana haukkumaa. Se on hävitöntä. Eikös ou tarlrkotus, että valamistettaa isämmoan puollustajija, jotka ampuva puksauttas tinamarlrja vihollise silimää? Minkästähe niitä sitte koerlriks teällä neuvvotaa?
– Tyyntykeepäs nyt, hyvä noapur, ja kertokee mittee on tapahtunna, niin että ymmärrettää.
– No, ku olin tuolla lammissa merlrtojan kahtomassa, tulj jokkii sotamieskutjana ja rlrupes koerlrrana minuva haukkumaa...
– Kukas se sotilas olj?
– Mistee minä ne tunnen. Mut ku läksin koerlroo kurlrittamaa, juoks se kasarlrmille pakkoo. Nyt minä voajjin, että kattein ottaa selevä ja kurlrittaa koerlra...
– Se tapahtuu hetj, sano kattein sekä läks ulos.
Ukko seuras jälestä. Kattein komens panemaa hälytykse toemee ja silimäräppäyksessä alako miehiä purkautuva kasarmi ettee, niinku kusiaesia pesästää. Ne komennettii rivvii seisomaa ja ku se olj tapahtunna, tievust kattein, kuka mies olj koerrana ollunna. Ukko tirkisttel ja sano lopuks, että:
– Tuo mies tuossa.
Kattein huus reserviläese rivistä etteesä ja kysäes, että:
– Mitenkä työ outte tätä ukkoo haukkunna?
– En mitenkää muute, ku voan kysäsin, että onko männynnä särlrkiä merlrtaa?
– No mut eihää tuo ou haukkumista, eikä koerrana olemista, jos siivost kysäsöö, sano kattein.
– Minkätähe se ei ou! Sehä jätkyttel minua, ku sorlrautti kieltää, mikä minussa on Luoja antamana vikana. Mittee varlrte se sorlrautti?
– No, ku se sama vika on täännii reserviläese kielessä ja tietyst se hänessäe on Luojan antama vika, selitti kattein.
– Rlryökäleenkös tähe se sama vika on justiisa tuon miehe kielee annettu! Tämmöestä siitä sitte tulloo... Ja parlrasta se oes ollunna ku se oes pitännä leipälinkkusa kiin...
Samassa läks ukko rantoo kohi paenamaa. Sitte se keräs mertasa lammista poes ja vei kottiisa. Myöhemmällä niitä aettarakennukse ylisille kantaissaa olj ukko puhellunna yksinää ja sanonna, että:
– Olokoo kalastamiset siltää sinä aekana, ku kasarlrmilla on rlreserlrviläesiä. Jos minä, neät, sinne mänen, on ne kaekki sorlrakielisiä ja sitte on koerlria enemmä ku yks. Sillon sitä suuttumuksesta halakiis, niinku itikka mahasa täytee verlrtä imettyvvää. Ja minä en kuitenkaa ossoes olla suuttumata. Mut minkäs immeine sille mahtaa, ku on nousuluonto...
HERRASTUOMAR POHATA UUS TURKKI.
Ku immeistä onni potkasoo, niin että se työtä ja vaevoo näkemätä esmerkiks rikastuu, niin sen muestluu eli peäkii ikkääku suurenoo ja siihe koppaa moalimasta ja syvämmestä pakkautuu kaekemmoesta mieltekkoo ja syntijä. Ensimmäesijä mieltekoja ja syntijä on ylypeyve synt, joka tulloo sitä voemakkaammaks, mitä väljemmät ymmärrykse ruuvvit peäkopassa on. Ja ne ruuvvit olj toas jotennii löyhänlaeset Ville Pohatan peässä. Sen tähe ylypeyve synt sen aesoesa valjastikkii iha mäkvöehe ja sitolokkaremmin kansa. Ja vaekka se ei tok niin mahtavaks paesunnakkaa, ettei se oes hyvveepäevee tavallisillennii immeisille sanonna, niin siihe sijjaa se koetti huusholliisa ja omiks tarpeiksee hankkia tavaroeta, joehenka vertaesija ei oes koko pittäässä. Rovastilla olj niin yökee ja kommee turkki, että sitä immeiset ihmetelle kahtel, niinku siat hoppeelusikkata. Ja sillä tappoo asja ollii, että ku rovast turkissaa istuva röhötti, niin yksinkertanennii ymmärs, että siinä on herra ja herran turkki. Mut Ville Pohatta ei ruvenna kauvva kahtelemmaa ja ihmettelemää, voan peätti hankkia itellee vieläe paremma turki, iha semmoese, ku olj sattunna näkemää Kuopio markkinoella jollae Kokkola suurkauppijaalla. Ja se se vasta olj turkki ollunae, ku siinä olj karvattii kahepuole, niin että peä tahto punneillee männä tuummatessa, että missee moassa on susilla – se turkki, neät, olj susturkki – karvat nahkasa kummallae puolella...
Sattu sitte parj pittää kauppiasta lähtemää ostoksille Pietarii. No, mittees muuta, ku Ville Pohatta lyöttääty yhtee matkaa. Ku ostoksilla kulukiissa kohattii turkkikauppa, astuttii sissää. Ykskää näestä kolomesta miehestä ei osanna ryssee, eikä toas ryssät suomee. Puotmiehet pokkuroe ja kumartel sekä hiero kämmeniijjää, niinku niitä ois palentanna. Samalla ne politti puhuva, niin että kielet pyör niihe suussa, niinku pässinsaparo. Mut Suomen miehet ei osanna muuta sannoo, ku voan että:
– Niettu ponimaijjutsa.
Viime tok yks heistä muestel kuulleesa, että turkki on ryssänkielellä suupaa ja tarvita toas on naataa. Sillon se rykäs ja kovalla eänellä sannoo mölläytti, että:
– Suupaa naataa.
Ja nytkös puotmiehet rupes kilipoo polittammaa ja viittiloemaa käsillää, että näytti siltä, ku ne alakas tappeluva hieroo. Mut eihää niillä sitä meininkiä ollunna, voan ne koetti selittöö, että tässä niitä turkkija on. Ku selitökset jäe ymmärtämätä, ne alako viittiloemalla kuhtuva toesii huoneisii. Ja ku rakennus olj neljkerroksine ja joka kerroksessa olj monta suurta huonetta turkkija täynnä, niin kyllä kulukemista piisas, jopa rupes pelottammaa, että jos ne polittajat jossae sopukassa ryövee... Mut eihää tok, ne voan näyttel, ku toas Suomen miehet sano, että:
– Niettu, niettu.
Sillon yks puotmies läks sukkelana ku orava juoksemaa kellarkerroksee sekä tuuvva roahas sieltä mahottoma suure peällyksettömä lammasnahkase turkkirutmeijja. Tulos olj kuetennii sama:
– Niettu, niettu.
Puotmieste noamat tulj niin surkeiks, ku jokkaene kärsis hammassärkyvä. Mut sillon Ville Pohata matkatoverista yks koato tuolin lattialle, levitti sen peälle lammasnahkaturkin nurinpäe, vetäs sormesa koppuraa, mulistel silimiää sekä irvistel ikenijjää sekä hyppäs sitä turkkia repimää ja olj hampaillaannii roatelovinnaa. Sillon hetj yks puotmies löe näppijä ja sano että:
– Ponimai, ponimai – volokkisuupaa, volokkisuupaa. (Ryssäks, neät, kuuluu sus olova volokki.)
Ja sillon se puotmies olj auvvassunna ove sivuhuoneesee, joka olj susturkkia täynnä ja josta ykskaks löyvvettii semmoene turkki, ku tahottii ostoo. Ville Pohata toverit oes ruvenna hintoo huokeemmaks tinkimää, mut Ville sano, että:
– Minä en tingi, voan tinkiköö ryssät.
Ku se Ville Pohatta läks sitte iisvossikalla Suomen korttierii ajamaa, uus turkki peällä ja uus karhunnahkalakki peässä, tuntu siitä siltä, ku koko Pietar oes hännee kahtonna. Ja kotjpuolella reen perässä sen röhöttäissä niijjata hörskäytti akkaväk niin syyvvää, että ne tahto lysähtöö polovillee, ja miehet pokkuroe, että selekärangat rusahtel, ne ku ei tuntenna, voan ne arvel, että siinä kulukoo vielä korkeemp herra, ku pittää ite rovast on. Se tietyst hivvautti syväntä samalla tappoo, niinku oes tähkällä huulija siveltynä....
Tulj sitte ne kärräät, joessa Ville Pohatta viimese kerra lautamiehenä istu enne siitä "virasta" erroomistaa. Ku kärräessä tulj tietoo, että Pohatalla on uus susturkki – ja pitjhää se ite huole, että tieto levis –, soatii siitä nautinto- ja riemulähe koko kärräehe aejjaks, sillä turki harjakaesia ryypättii jok'ikkiine ilta. Olj, neät, tehty sellane sopimus, että aena jokkuu jollae tekosyyllä jeäp harjakaesille tulemata. Sen vuoks olj uus juhla piettävä seoroovana iltana. Joskus toas sattu vieras asjanajaja soapumaa. No, mittees muuta, ku turkkijuhla pystyy ja tuomar sihtierilöenee ja lautamiehinee matkaa, niin että turkille kyllä hintoo nous. Ku sitte kärräehe lopettajaeste eillä lautamies korotettii herrastuomariks, lausu tuomar toevomukse, että turkki tuotasii kärrääpaekkaa, jossa juhla piettii. Ja yhellä pyynnillä se turkki tuotiinnii. Yks ja toene koettel sitä peällee, mut kellenkää ei se niin mallanna, ku itellee herrastuomarille, jolle piettii monta puhetta. Puhheihe peälle juotii maljoja. Ku juomatavarat rupes loppumaa, haettii herrastuomari kellarista lissee. Muuvannii puhuja toevo, että paekkakunta muutetaa kauppalaks ja herrastuomarista tehhää ensimäene esmies siihe kauppalaa. Ja sillonkos herrastuomaria nostettii, että turkin karvat pöllys. Se, neät, pitj sitä turkkia peällää. Miten siinä lie sattunna kaks lautamiestä keskenää vähä ivallisest nauramaa. sillon kavaht herrastuomar kahelle jalallee ja mahtpontisest sano, että:
– Akattii ossoo nauroo, mut jokkaene lautamies ei ou herrastuomar.
– Ei oukkaa, ei oukkaa, huuvvettii sekä toas herrastuomaria nostettii.
Ku se herrastuomar sitte turkkinee istu, ja ku makkeet viinat, paksu susturkki ja huoneen kova lämpymä nost sen kaljuun peähän veskarpaloeta, ei se ennee herrastuomarilta näyttännä eikä kauppalan esmieheltä, voan se olj, niinku mahtava hallihtija, jolla olj helmikruunu peässä...
JOKA TOESELLE KUOPPOO KAEVAA -- SE SIIHE ITE LANKIOO.
– Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa polovillaa olla ommellessaa...
Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa...
Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää – se tehtävä siihe olj männynnä iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato. Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille maestunna... Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.
Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo". Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo, arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät, vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku voetti... Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo sohastuks, että:
– Ou juhannusyönä kokolle mänemätä – minä tulen luokses aettaa.
Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä, niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää, vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa, jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä nauruva. Tyyn järv nukku – jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:
"Kaekki kalat järvilöessä
rannikolle rientelöö.
Ja ne sitte rannikolla
parituste kiertelöö"...Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste juhannusyötä viettämää... Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina. Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy, niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas huuto:
– Voe taevaat ja taevaehe salit – teällä on kummitos, kivellä on kummitos! Voe, voe, voe!
Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas, että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se pylläht puota moaha, sekä sano, että:
– Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!
Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta, tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.
Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:
– Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste – ou sillon kotosalla.
Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!
Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan ovella. Ei ollunna – sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee. Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää. Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja. Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor toas huus saunan ovelta, että:
– Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!...
Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä mestäriä ei kuulunnakkaa...
Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.
– Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta – rupes mestärj koepiaa parannellessaa miettimää – ja jos minä kolomanne kerra lähen yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta, että minä akotun kiireimmä kaupalla.
Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:
– Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?
– No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
– No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
– Mittees sinä tuommoesta kysytkää!
Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii. Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:
– Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.
Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu huomentuoppipöyvvä takana – mestärj suupielet naurussa, niinku onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii näytti siihe kahtoissaa nauravalta...
HERRASTUOMAR POHATA EMÄNNÄ NIMPÄEVÄT.
Sitä pitj tuntee ihtesä terveeks sekä sielusa että ruummiisa – etennii ruummiisa – puolesta lähtiissä herastuomar Pohata nimpäeville, sillä siellä, neät, olj kestettävä kova löyly, tarjouksia ku olj mahoton meärä, eikä niitä soanna lystiksee katella ja maestella, voan niitä nautittii iha hartiavoemilla – mies se, joka leiki kest. Mut ei emännänkää nimpäevät tyhjänpäeväset turraukset ollunna, herrastuomarilla olj, neät, tapana sannoo, että:
– Vaimo on miehe ruunu ja voe sitä miestä, jolla ei tätä ruunuva ou!
Tästä vakkuutoksesta voe jo arvata, että se mies pitj toespuoleisesa kunniassa, niinku sanassa käsketää. Ja siks sen nimpäeväe ei soanna olla ihtesä herrastuomari nimpäeväjuhloo huonomp. Ku kuhtumakirjoella pyyvvetää hautajaesii ja häehe, niin minkästähe ei – tuummi herrastuomar – passoo nimpäeville kortilla kuhtuva. Asjasta varmistuttuvaa se läht kaupuntii tiettämää kuhtukirjoja, joehi räntättii, että:
Tervetulloo läsnäololla kunnioittamaa herrastuomari emäntä
Marin nimpäevee tämän nyt sisälläolova elokuun 3 päivänä
kello 4 iltapäivällä. Kokkoonnuttaa herrastuomari ommaa talloo.
Kunnioetuksella
Marj Pohatta. Ville Pohatta.
Huohmatkoo! Jokkaese on soavuttava täsmällee kello 4.
Huohm. Kello on yhessä rautatieasema kellon kansa.Kuhtukirjoja tilatessaa vakkuutti herastuomar monnee kertaa, että ne on räntättävä kultaesilla pirastaemilla.
Kyllä sitte nimpäevä eillisinä päevinä käv herastuomari kyökissä semmoene kuhina ja kupina, ku muurahaespesässä kesällä. Ja koristeltii niitä huoneitakkii. Salin perälle laetettii nimpäeväsankarittarelie erjtyene tuolj, ja olj siinä oekei köynnökset kiemurassa ja suuret kukat ympärillä. Ku entuuvesta tiijjettii, että herastuomari omassa talossa annetaan sekä peähä että mahhaa, otettii kuhtumine mielhyvällä vastaa ja kilipoo riennettii nimpäevee kunnioittamaa. Portilla seiso kaks miestä, joesta toene aukas porti ja samalla paljast peäsä, ja toene toas kuletti hevoset joko tallii taekka muuhu tarroo. Rappusilla olj ite herrastuomar tertehtimässä tervetulleiks ja etteisessä emäntä Marj, joka miesvieraeta joht kammarjloehe ja naesia sallii. Ens aluks ei tarjottu muuta ku istumista. Mut kohta vilikas herrastuomar neljällä ruppiinilla käypee taskukelloosa ja ku se huohmas, että "aeka on täytetty", anto se sovitu merki – ja sillonkos alako kyökistä purkaatuva tyttölauma, raskaat kantamukset sylissää, niin että pian olj pöyvvät pötyvä täynnä. Ite herrastuomar rupes miesvieraeta käskemää, että tuolla piippuhyllyllä on Jievelvaappenta, parraeta Helsingin Ruunariimoja ja paperrossia, joehenka hinnannii se ilimoetti. Pöyvvältä käsk kahvin sekkaa lorrauttammaa konjoakkia, likkyöriä ja punssia, jotka kaekki on riimasorttia ja niin ja niin kalliita. Emäntä toas, kunniatuolilla istuissaa, viittail naesvieraeta kaenostelemata ottamaa, minkä tuntoo suullee hyvvee tekövä. Ja ku monnii olj oekee poastoo pitännä, niin arvoo sanomattakkii, että suumyllyt rupes pyörimää ja kulukut nielastessa kumahtel. Ja kaekki kututut olj tullunnae, pait kolome läh'asema asemapeälliköt, joeta kyllä olj kututtu.
Mut niillä olj laelline syy siirtee tulosa vähä myöhemmäks. Juna nimittäe kuluk kello puolviijje aekaa, eikä ne voenna sitä ennen poestuva virastaa, etennii ku jokkii korkee viranommaene sattu sillon matkustammaa. Ne olj kuetennii sopinna keskenää, että ne tulloo yhtaekoo hetj ku kaks asemapeällikköö ennättää ressiinalla soapuva. Ja tuolla ne jo näky tulla porskuttelovannii, oekee vielä unvormussa. Mut niitä vastassa ei ollunna portinaukosijjoo, eikä herrastuomarkaa rappusille männynnä tervetulleiks lausumaa, eikä koko vieraesta toppanaankaa ollunna. Asemapeälliköt sissää peästyvää rupes kurkkaelemmaa sekä herrastuomaria että nimpäeväsankaritarta, voejjaksee kuhtumisesta kiittee ja onnitella. Herrastuomar astu viimme niihe ettee, vilikas toas kelloosa ja melkei puolvihoessaa sano, että:
– Vieraat olj kututtu täsmällee kello neljäks. Semmoeset vieraat, jotka soapuu jäläkeepäe, ne ei tule talloo, eikä vierasvarraesuutta, eikä nimpäeväsä pitäjöö kunnioettamaa, voan ne tulloo ahnastelemaa, suuhusa soamaa, hotkimaa ja hornimaa. Semmoesia vieraeta ei tässä talossa tarvita, eikä oteta vastaa. Ja ku teillä siellä asemillanne on minnuutit ja sekunnit niin tarkkaa mielessänne, että iha rikullee on siellä asjat toemitettava, niin ymmärtäkkee muuvvannekkii tulla meärällee. Eikä muuta, ku hyväst nyt sekä mänkee tiehenne.
Mikkää muu ei siinä auttanna, ku pitj lähtee tarsimaa sekä männessää pitkäkaulasia sylykiä peästellä suustaa, joka jäe ilima monenmoeseta herkkupalata...
Mut ku ne vieraat, jotka olj soapunna virallisena kuhtuma-aekana, oamupuolella yötä läks kottiisa kulukemaa, niin toeset niistä ähk mahapakoellaa, toeset röystäyttel tyytyväesinä ja kolomannet olj iloesella peällä.
Eikä tietyst nimpäeväsankarittarella ollunna mittää aehetta happamena olla, yhtävähä ku herrastuomarillakaa, joka vielä sängyssäe tuns mielhyvvee siitä, että olj asemapeälliköelle soanna näyttee, että on muellae immeisillä kello, jonka mukkaa jopa asemapeälliköehennii täytyy oppia tulosa ja mänösä asettammaa...
KU NENÄSTÄ VEITÄÄ...
Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus kuukautta ja toesella kerralla – kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon muestamaa kaemasa Ville Pohatan – tää jäläkimäene nim olj annettu sen johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha riihkuevia rahoja – ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia, niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti lautamiehe vira – ja erotessaa sae herrastuomari arvonime –, se ku arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna, että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.
Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle sanomaa, että:
– Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?
Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:
– Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?
Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus, että:
– Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?
– Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit ja piirustukset tehnä?
– Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.
– Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa hämmästyksestänj selevitä...
– No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.
Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se navetan ylisiltä huus kyökkii, että:
– Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia, likkyöriä ja punssia.
Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä sanomaa, ku:
– No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä out täminöene ihmemies.
Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj hoastamisvirreessää.
– Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12 markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5 markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!
Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että se kyken sanomaa, että:
– Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja nää kaekki laetokset?
– Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja. Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?
– No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä ihmemies sinä out.
Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä lissee ja sano, että:
– Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä sulle annan.
Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks, että:
– No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.
– Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.
Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu. Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks, että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta markkoo", sano se, että:
– Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille jakamaa.
– Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin puestasin sitä korvista, että peä tärisis.
Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies kättää liikuttoo... Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä veittii...
KU EMÄNTÄ JA ISÄNTÄ VIRKOJA VAEHTO.
Soahaksen pittee rehtmieh kunniallise maenee minä ilimoetan tässä kynnettävä toese vasikalla: tämä tappaus ei ou syntynnä omssa peässän, voan on se laennatavaroo. On, neät, omalletunnolle helepompoo, ku tekköö rehellise tunnustukse, joskohta lienöö sormilla luvettavissa ne, jotka koko moaliassa ei toese vasikalla kynnä – olokootpa sitte kynämiehiä taekka mueta mestärijä. Ja ku kerta lähin rehellissyyvve kappeeta polokuva kulukemaa, oes mun sanottava tapahtumapaekka ja -aeka sekä syntymäjuuret ja nimettii. Mut nyt on asjanlaeta sellaene, että ne on mulle yhtä tuntemattomija, ku kapalolapselle aapuustaemet. En minä myöskää muesta, ounko tappaukse kirjasta lukenna vae ounko sen kuullunna kerrottava joko uluko- taekka kotjmoassa tapahtunneeks. Ja kukapa sen ossoo sannoo, vaekka tämä oes tapahtunna teällä meijjä omassa Savossa. Mut olokoo se seikka kuenka tahhaasa – nyt minä sen esitän Savonmoan oekeehe immeiste kuultavaks "selevällä savolla".
Mistee lienöökkää peässynnä sielu vihollise pillausta emännä ja isännä vällii, kun ne lakkoomata jauho jurnuva toesillee. Jos ei isännällä ollunna muuta koukuttelemista, emännä sille kiukutellessa, sano se tavallisest, että:
– Kyllähää sun passoo suutas kuolata, ku soat teällä kotona oleksia, syyvvä mittee parasta löyvvät ja moata lotkottoo sitä mukkoo, ku laeskuusmatos unta voatii. Toesta on mun laetan, joka...
– Joko toas alat vettee sitä vanahoo virttäs! kivaht emäntä. Mut siitä virrestä pittää tehä kerrannii loppu! Ja jos ei muu auta, niin vaehetaa virkoja: minä mään oamulla väin kansa niitylle ja sinä jeät tänne kotjtyöt tekemää, niin opit näkemää, soako teällä moata lotkottoo ja mahhoosa palavella.
– Lukossa on, sano isäntä.
Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.
Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä, että:
– Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.
Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa. Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No, ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks, ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks. Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks. Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks – ja sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu. Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia kertoja ympärj ja sano, että:
– Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi käynnä.
Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.
Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa. Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle, josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu. Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja, ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo, kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo iha mestäriks kuhtuva?
Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva savvuu... Olj siinä hättee muellennii antoo...
Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht – kuolleena moaha...
Ku tuppaa tultii, tavattii isäntä siellä tekemässä lattialla niin kummallisia hyppyjä, ettei niitä joka mies ossoo hypätäkkää. Se olj, näet, lehmän puotessa kuolleena moaha ite puonna – puuropattaa ja ku voan virsut olj jalassa, niinku ennen hein'aekana piettii, poltti kiehuva puuro kinttuja niin hirveest, että siinä täyty oppia hyppyjä tekemää. Ei tarvinne maenitakkaa, että hyvi sukkelast se isäntä olj puuropaasta hypännäkkii lattijalle. Mut samalla se olj koatanna sen kolomannennii kirnuukse. Ovesta tullessa olj emäntä huuvvahtanna, että:
– Voe Herra nimessä! Mittee teällä on tapahtunna?
– Minun rupes koepian niin kovast kolottammaa, että tuskissan tungin niihi kiehuvata puuroo... Mut elekee nyt kysellä mittää, jos tahotte henkenne säelyttöö...
Ku heinäväk olj jo yhe kuollee nähnä, pitj niistä jokkaene suusa tukossa. Ja emäntä rupes palavelustyttöe kansa oamiaespuuhii. Heinämiehet toas vutkaht lattialle heinille pitkäksee ja ennätti vetäestä pitkät unet, ennenku oamiaene joutu. Mut ite isäntä voetel tervalla polttavia ja vihavoevia kinttujaa. Sitte päevällä se nylyk lehmän ja sano olovasa hyvillää, että soa hyviä pieksunahkoja.
Iltasella uskals emäntä kysyvä, että:
– Vaehetaanko myö toas virkoja?
– Vaehetaa voan, sano isäntä hyvi lyhkösest.
Ja sillä tavalla tapahtu, ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.
"LASSILLINE ARVO".
Rantanieme Jussi Rytköne poekkes noapuriisa lautamies Junni Hietasee. Lautamies kysäes, että:
– Mistees se mies pistelöö?
– Sieltähää minä tulen sen Helsingin herran estelmee kuulemasta. En malttanna olla tänne pistäetemätä, kuullaksen, minkätähe et sinä tullunna kuuntelemmaa, vaekka tapanas on aena kuuntelemassa käyvvä.
– En ymmärrä itekkää, mitenkä tuo lie lähtö hällääntynnä – mittees muuta ku suureks vahingoksen. Siellä taes olla paljo kuulemista ja oppimista?
– Kuulemista olj kaks pitkee tuntija. Mut en ossoo sannoo, liekkö ollunna oppimista. Minä aenakaa en tullunna hulluva hurskaammaks.
– No, jopas nyt kummia puhelet! Ja se herra on viisaempia miehiä koko moassamme.
– Soattaa sitte olla liijja viisas. Mut tuhma ei ymmärrä pöyköse pölähtävvöö sen puhheista. Kun mies tuntkaupalla puhuva paukuttaa vanahasta ja uuvvesta kulttuurista sekä siitä, mitenkä syviä vakoja ne on kyntännä immeiskunna peltoo, niin minä meinasin jo kiljasta, että ite min oun pelton kyntännä ja kynnän, eikä siinä työssä apurina tarvita Kulttuuria, olokoompa se vanahoo taekka uutta. Minä nostelin jalakojan ja keäntelin ihteen. Mut sillon rupes immeiset minnuu kahtomaa, niinku Tossavaene akkaasa, niin että katoen parraaks olla tuppisuuna. Voan ku se sitte rupes puhuva poasoomaa lassillisuuvvesta ja jostae Lassillisesta Arvosta, niin peä tahto pyörälle männä. Lopetti se tok viimennii sekä kehotti puhheesa lopussa keskustelluu, jos kellä oes jottae sanottavvoo. sillon minä tuummin, että nyt on mun aekan tullunna ja kysäsin, että:
– Kuka se Arvo Lassillinen taekka Lassillinen Arvo on? Työ kyllä sanoja, että se on semmoene otus, että se pyssyy ijankaekkisesta ijankaekkisee ja ettei sen korkeempata Arvoo oukkaa. No, jos niin on, niin eikös restenttiä sopis ja passoos ruveta kuhtumaa joko Lassilliseks Arvoks taekka Arvo Lassilliseks? Se restenti-arvonim ei oekee taho keäntyvä suomalaesessa suussa, ku...
Mut enhä minä soannu sen enempee puhutuks, ku kaekki rähäht kulukkusa täyvveltä nauroo hohottammaa. Minä otin kiireest jalat allen ja läksin koko rähinästä poes...
– Vae niin otrasest siellä sinulle käv. No, jos minä koettasin sulle selittöö mittee se lassilline arvo oekee meinoo. Se on latinoo ja meinoo sitä, että jos jollae on kattoomato arvo, sillon se on lassilline. Mut ehkä tämä parraete selvijöö pienellä esmerkillä. Kute mahtanet muestoo, käv ennen Ruhtinashovin poeka kouluva yl'oppilaaks ast ja teräväpäene se ollii. Mut sitte yl'opistossa ei tahtonna tulla mittää valamista, vaekka se olj monta erj urroo kokkeillunna. Ku sen toverilta kysyttii, minkätähe se ei jo peäse virkamieheks, niin ne vastaa, että se konjukieroo. Ja vasta vuosii kuluttuva soatii tietee, että se voan ryypiskel konjoakkia, jota työtä toverit kuhtu konjukieroomiseks. Kymmenkunna vuen kuluttuva rahalähteet kuevettu, eikä auttanna muu, ku pitj ruveta kirjuttelemaa tuomarille rotokollija ja ajelemmaa asjoeta sekä tekemää kaekenmoesia pieniä pännätöetä henkeesä nahkassaa säelyttööksee. Ku sitte sattu kentroal Jeärnevältti tulemaa kupernyöriks, niin se olj ilimottanna, että voan yl'oppilaeta otetaa häne kansseliisa ja jos niillä on joetae ekssalamia eli tutkinnoeta suoritettuna, tehhää niistä rnununvoutia ja vallesmannia, että sutkahtaa. Sillon se Ruhtinashovin yl'oppilaspoeka havaht unestaa, sae ku saekii rahhoo kokkoo sekä läht yl'oppilaesuutta uuvvistammaa ja tutkinnoeta suorittammaa. Muun muvassa se olj männynnä kuulusan rohvessyör Palameeni puhheille, joka olj ollunna hyvi kerkeekieiine mies, niin että pikakirjuttaja ei tahtonna ennättee paperille niin paljo sanoja pistee, ku se rohvessyör niitä syyt tulemaa. Asjanmukkaeset esittelyt tehtyvää se vanaha yl'oppilas olj kysynnä, että:
– Tarvihtooko mun uus historjatutkinto vielä suorittoo, ku minä oun sen jo kerran suorittanna?
Rohvessyör Palameen, joka olj kymmeniä vuosia ollunna virassaa, kysäs ihmetelle:
– Koskas se on tapahtunna?
– Vuotena 1868 sen ja sen rohvessyöri aekana.
Ja kerkeekieline rohvessyör Palameen olj kumartamalla vastanna, että:
– Ei tarvihe, ei missää nimessä! Teijjä tutkinnollanne on lassillinen arvo...
Nyt sinä ymmärtänet, että...
– Kyllä ymmärrän – vanahan yl'oppilaese vanaha ekssalami on lassillinen ja se yl'oppilaene ite Lassilline Arvo, vaekkei sen nim ies Arvo oeskaa...
Mut tätä puhhuessaa sattu se Jussi Rytköne vilikasemmaa lautamiehee ja huohmoomaa, että sen suupielet olj virnistyksessä. Sillon Jussi suuttuva tohaht, läks poes ja sano männessää, että:
– Ku sinnäe out liijjallise viisautes tähe peässynnä lautamieheks, niin soat itekkii olla "Lassillinen Arvo"...
SUU SOATTAA SUVEN RITTAA, KIELJ KÄRPÄN NAKKII --
Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse, sano immeiset, että:
– Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.
Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää, soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.
Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä, millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:
Jopas minä löysin lökkänän,
jota oun kauvva ehtinnä.Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks ensimäene kirja alako värssyllä:
Ku ensikerra naputin
sun kammaris ikkunapielee,
niin hetj jo enskatannolla
sinä ilahutit miele,vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee. Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii...
Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa. Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat, lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa – ja loppue lopuks pyys Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii – jospa tuota lie ujostuttanna... Moata ruppeemise aekana Pietu sae kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo siihe sormukse.
Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä. Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:
– Assuukko tuossa kukkaa?
– Ei asu.
– Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon mökkitöllii.
– Vae niin... No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.
Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä...
Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano, että:
– Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte asumaa.
– Miten niin?
Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst, että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät, taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:
– Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa? Vastoo suoraa isälles.
Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.
– Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.
Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.
Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii, kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja tuomisija ukko Iisakille.
Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä, rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa. Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo reestä ylös ja rupes sanomaa, että:
– Terveesijä markkinoelta...
– Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.
Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.
– Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.
Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.
Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku, jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:
– Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.
Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.
SITÄ MUKKOO KUOKITAA, KU RUOKITAA.
Seästäväesyyttä kehutaa ja seästämissee kehotettaa, mut tarkkuutta ja liijjallista itaruutta moetitaa ja niistä oekee varotettaa. ja ku ahneuve paholaene kehe tarttuu ja voarnistaekse, niin se tekköö iha saevarenylykijä immeisestä. Ja siihe luokkaa justiisa olj aekanaa luvettava Jurnupuron Juoseppi, jota ei puute ollunna saevarenylykijäks pakottamassa, voan luontosa sitä siihe vetj, niinku ryssee viekkautee. Tarvis oes voatinna palakkapiikoo ja renkmiestä pitämää. Se kuetennii pelekäs, että jos aekaimmeisiä ottaa, niin ne syövät siiimät peästä ja palakkoo maksaissa männöö sekä rahat että kukkarokkii. Sen tähe se koetti tulla toemee kaekemoeste poekaloppii ja tyttötynkäe pitämisellä ja voan kiireempinä työaekoena pyys joetae akkaloppuja ja miesveikaleita apuriksee. Niistä ei kuetenkaa suurta siunausta herunna, ne ku olj joko kykenemättömiä taekka sitte tehä jukers työtä voan niiks nimiks. Ja ku ruokapuolj olj kehnoo, ei ne pitkiä aekoja talossa ruvenna piiskuttelemaa, voan ne luekaht tiehesä. Oesko ite Juoseppi salassa syönnä parempoo ruokoo, sitä ei tiijjetä. Mut ku se perree kansa olj samassa pöyvässä, se käv ite piimännii hakemassa ja toe sinervänkellertävvöö herroo, jossa ei ollunna kokkeljmurujakkaa ja jota se ryypätä hurrauttel, niinku oes paksuja kokkelia hörppinnä. Ja lueruks piimävelliäkkii sanottii. Mut ulospäe se kuetennii tahto näyttee, että herkkuja siinä talossa syyvvää. Niimpä se esmerkiks olj kirkkoevväänä pitännä yhtä ja sammoo lohta monta vuotta. Siihe kuetenkaa ei soatu koskee, vaekka se pöyvvälle nostettii, niinku juutalaeste näkyleivät heijjä temppelissää. Ku Jurnupuro on kirkolta kaukana suurte vessii takana, on jo lauvvantak'oamuna lähettävä kirkkoo ja oltava yökunnissa. Sen tähe on perjantaena kirkkokylypy kylyvettävä. Muutama kerra kirkkokylyvyssä ollessa sano jokkuu tilapäene työmies, että:
– Eikös se kirkkoeväsloh oes tuotava saunaa, että sen akkaväk teällä pesis, niinku toesettii kirkkoomänijät ihtesä puhistaa ja kuuroo?
Ku saunasta peästii tuppaa, tulj miehelle käypäset hetj kättee ja se sae luva lähtee omille teillee.
Mut vaekka tämä leukaelija sae hetj variltaa matkapassit, niin moalima suurena ihmeenä on piettävä, ettei samalla mitalla mitattu Aassarjas Pöntiselle, joka tek paljo suuremma synni – melekee yhtä suure, ku on pilikka pyhhee henkee vastaa. Ja tämmöene se rikos ja synt olj:
Jurnupuron niityllä oltii heinässä ja olj oekee kiire. Puro toesella puolella olj noapurtalo väk heinässä. Sen toese talo nim olj Iso-Jurnupuro ja Juosepi talo olj voan Jurnupuro nimeltää. Luultavoo on, että ku Jurnupuro on näehe kahe noapuri rajana, on rajasta aekanaa riijjellä jurnuttu, ja sen tähe purolle on annettu Jurnupuro nimeks ja talot ristittii Iso-Jurnupuroks ja Jurnupuroks. Se Iso-Jurnupuro olj suuremp talo ja elämä siinä reiluva ja reimoo. Keskkohalla niittyvä olj Jurnupuro kahepuole isonlaeset matalat kivet, joella heinäväit ruukkas syyvvä päevällisesä. Iso-Jurnupuro heinäväillä olj aena runsaast pötyvä pöyvvällä, tässä tappauksessa kivellä. Mut Jurnupuro evväät olj niin heppaset, ettei niitä syyvvessä kukkaa mahhoosa revässynnä. Ku Juoseppi kuetennii eht moalima maenetta, olj se panettanna evväehe joukkoo voeta, sianlihhoo y.m. talonpoejja herkkuja, jotka levitettii näkyvii. Syömää ruvetessa Juoseppi huohmautti heinäväkkeesä, että:
– Ei syyvvä voeta eikä sianlihhoo, vaekka ollaa syövinämme.
Ku ruokalevolle ruvettii, ei Assarjas Pöntine nukkunnakkaa, voan napras viitakevarrestaa terän irt. Sitte se asettaatu Juosepi ettee niittämää. Juoseppi kysäs, että:
– Mittees sinä nyt meinoot, ku niität heinee terättömällä viitakkeella?
Niin kovalla eänellä, että noapurin heinäväkkii sen kuul, vastas Assarjas, että:
– No, kn voeta ja sianlihhoo ei soanna ayyvvä, voan pitj olla syövinää, niin minä puolestan arvelen, ettei niitetä, voan ollaa mittävinämme; sitä mukkoo, neät, kuokitaa, ku ruokitaa.
Sillon läht Juoseppi niityltä poes, eikä tullunna huommennakkaa. Emäntä olj isännä sijjaesena ja se olj tuonna voeta ja sianlihhoo, joeta syötii eikä oltu voan syövinää.
SUMUJÄRVEN PAPPI HAMMASLEÄKÄRINÄ.
Viina, sauna ja terva – niissä se olj se kolominaesuus, josta vanaha aejja immeiset sae apuva kipristyksiisä ja tautloehesa. Ja kyllä Kivutar-akka on niin kauvva immeisiä kiusanna, ku niitä on ollunnae. Mut mihinkäpä sitä osas muuhu turvaatuvakkaa, ku siihe kolominaesuutee, leäkärit ku olj yhtä harvinaesia ja yhtä hoeloetuvilla, ku atteikittii. Ja jos paekkakunta vielä lisäks sattu olemaa niin moalima takana, ku Sumujärve seurakunta, niin kyllä immeiste olj pakko oppija syntymää, saerastammaa ja kuolemaa iliman leäkärii ja atteikkii apuva tahikka sitte turvaavuttava taekurii ja poppamiehii. Sivumänne sannoissa taes lukkari virkaa kuuluva se, että osas hoavoja sittoo ja muutamia vammoja parannella. Mut ku esmerkiks Sumujärve lukkariks olj otettu mies, jolla voan olj kulukkuva huutoo, että kirkonseinät täris, ei sillä mittää parantamis- ja leäkehtimistaetoja ollunna. Pappi toassiisa olj koko pittää viisae ja oppinei mies, voan sen omaloatusuuven tähe pitj monnii mutkae kautta kulukee, ennenku ies korvoosa lokkautti, soatikka leäkehtimmää ja sopotuksia antammaa rapes – jos rupes ollenkaa nuuhu, ku koerrankonstii ja pilantekkoo.
Mut pilastakkii voe vällii tulla täys tos ja vielä – apukii, niinku kerra tapahtui Mäkelä Kalle-isännälle. Se isäntä mänj muuta asjoo kirkherra luo ja tulj samalla valittanneeks soaneesa melekei koko viiko kärsiä hirmuesta hammastautia. Makkoomisesta ei ou ies ietiäkkää, voan ei sitä uskalla suuhusa pistee ruokoo, eikä juomookaa...
– Ja sitä oun ruvenna pelekeemää – sano isäntä lopuks – ettei tässä lopuks taejja muu ettee tulla, ku järkesä mänettämine...
– Mut etköö, hyvä noapur, jo ou järkees mänettännä, ku et ou tullunna apuva tautiis ehtimää?
– Elekeepä sannoo sillä laella. Minä sitä oun apuva ehtinnäe: kävin Puskalan muorilla jo hierottamassa ja kuppuuttamassa ja Siekkilässä jalakojan hauvvottamassa, mut mistää ei ou tullunna apuva. Nyt olin mänössä seppä Rautase luo kiskottammaa hampaeta suustan poes ja jos voan ei oes helepotusta muuten lähtennä, oesin kiskottanna jokkaese hampaa. Suureks ikäväks ei seppä ollunna kotona. Ku nyt soan asjan toemitetuks teällä kirkherran luona, pittää ruveta tuummimaa, hirteenkö mään vae järvee, ku parast'aekookii tuska yltyy, niinku Rytköse tappelu.
– Mitteepäs tuota hirtee taekka järvee määt, kumpaesessae tappauksessa voet mänettöö henkes. Parasta on männä semmoese miehe luo, joka tietää roho hammastautii.
– Missee se semmoene mies on?
– No, esmerkiks tässä iha nenäs eissä.
– Luojalle kiitos, että satunj tänne tulemaa! Vae tietää se kirkherra roho hammastautii...
– Et ou taenna kuulla, että mulla on ollunna hammas suussan syntyissän ja semmoene mies on myrnysmies, joka tietää roho hammastautiinnii.
– No, jos kirkherralla on sitä rohtoo, antakee Herran nimessä mulle sitä.
– Miks eipä tuota soattas antookkii. Mut on minusta kummoo, että vasta viimme tingassa keännytää sen miehe puolee, joka rohon tietää, voan sitä enne juostaa niin kupparit ku popparittii...
– Elekee luullakkaa, kirkherra, että minä en oes tahtonna tulla teijjä luoksenne, jos tältä tuskaltae oes kyvennä käsittämmää, mihinkä sitä pitäes männä. Mut ku immeine on iha toestaetosena, iha toestaetosena. Nyt minä rukkuelen teiltä sitä rohtoo ja jos ei ou kotonanne, niin hain sitä vaekka mistä ast...
– Kyllä sitä on kotona joka asunnossa ja on sitä sinunnii kotonas ja on sitä sinun mukanassii...
– Siunatkoo... Minunnii mukanan... Sanokee se, vaekka sanomine mitä maksas, että peäsisin tästä tuskasta...
– No, luppootkos sitä rohtoo käyttee?
– Käytän, käytän... Sanokee ja meärätkee neuvvosta maksu...
– Kärsimys on hammastauvvi paras rohto, kärsimys...
Kaekeks onneksee sattu kirkherra vilikasemmaa Mäkelän isäntä-Kallee. Sen hoamu olj muuttunna ja se kahtel sopelle löyteeksee sieltä halon, ku koplastuvvaa kuvettaa ei sattunna tupeksia vyölle, että oes puukkosa koavassunna... Eikähää puukko oukkaa savolaesmiehe tappeluase... Ja omaks onneksee olj Kallellennii, ettei asetta löytännä, ja taes se olla niin silimittömäks suuttunnakkii, ettei se mittää huohmanna – ei ies lähtee kirkherra peälle asseettomana rynteemää... Vaekka ei se oes kirkherroo tavannakkaa, se ku olj luekahtanna toesee kammarii, vieläpä olj panna ove jäläkeeeä reikelii...
Mut ku isäntä-Kalle vähä aekoo seiso, niinku Lotin emäntä suolapahtaana, ja vihapuuska mänj tipotiehesä, ei se tuntenna mittää pakotusta hampaissaa, vaekka koettel hammasta purrakkii. Ja se Kalle oes ollunna valamis sanomaa, ettei sillä ou hammastautia millonkaa ollunna – niin hyvältä elämä tuntu. Koko ruummis olj siinä suuttumispuuskassa huhahtanna niin lämpöseks, että hik tippu pitki ihhoo – se se vei hammastauvvinnii...
Kaekessa sovussa sitte kirkherran kansa toemitettii asjat ja lähtiissää Kalle kiitti kirkherroo hyvästä rohosta sekä muellennil hoasto, että ku kirkherralla on ollunna hammas suussa jo syntyissää, tietää se parraa roho hammastautii. Mut harjottiko kirkherra sen erän perästä hammasleäkärin ammattia, siitä ei ou tietoo.
VAROTUSHUUTO NAEMATTOMILLE JA LESKMIEHILLE KARKAUSVUONNA.
Toeset sannoo, että immeiset roaistuu ja miehet naesistuu. Mut jos voan miehet alakaa siihe suuntaa luesuva, niin sillon ne kasvaa allaapäe, niinku lehmänhäntä. Tosihaa miehet akottuu ja siihe on jo moaliman alussa käsky annettu, voan se ei meinoo sammoo, ku naesistuva eli akkamaestuva, sillä akkamaestumine on jo mieskunnijoo loukkoovoo ominaesuutta. Jos ei kuka tätä usko, niin mänkööpäs kokkeeks jottae miestä, vaekka rahjustakkii, naeseks eli akaks sanomaa, niin soa hetj nähä, että se nimitykse johosta suuttuu ku tupakka. Meijjä pappi esmerkiks savolaesella leikillisyyvellä puhel parraalle ystävällee, että sinä et oukkaa mies ja siks minä hankin sulle hammee. Siitä se ystävä kuetennii otti kovast ihteesä, on ruvenna kaevamaa kuoppoo, johonka se meinoo sen papin kemmertöö, näytteeksee, että miestä sitä minnäe malloon, enkä ou hamehoarukka, voan iha täys pöksyläene.
Mut vaekkapa miehet ei taho akkamaesia olla, niin siltä kuetennii näyttää, että meijjännii valtakunnassa naesistuttaa semmoesta kyetiä, että korvat hurisoo, Ku ymmärtämyksellä katella toelailette, niin kyllä huohmootte, että naeset miehiltä koppoo paeka toesesa jäläkee: meillä on jo naene ollunna iha salakullisena ministerinä ja on niitä jo leäkärinä ja tuomarinnae. Vakinaesina pappina ei niitä taejja vielä olla, voan siltä haeskahtaa, että ennen pitkee ne pappina soarnapönttöönnii nousta kapuvaa. Miehet on tähänast pöyhästellynnää sillä, että hyö muka elättää ja holohoo naesia. Mut annetaampas aejja kuluva luelotella, niin eiköpä miehet kohtapuolee soane ruveta kakkuva näes- eli akkaväiltä ruehnoomaa ja mankumaa. Ja sillä laella sitä voan naesistuttaa... Uro- eli sankartöetä on miehet tähänast tehnä. Mut jopa silläe alalla aletaa naesistuva. Tuskin olj ruohtalaene Limper kissasa kansa lentännä Ametriikistä Euruoppaa, ku jo muuvva huemapeä naene meinas tehä samanlaese matka. Naesvaestollaa se ties, ettei kissoo passoo pussata, ja siks se otti reissukaveriksee herrasmiehe. Arvatennii se naekkone lie ollunna siihe herrasmiehee pikkiintynnä iha korvija myöte ja ku se on mahtanna jäpästellä vastaa taekka ei ollunna teällä moankamaralla sopivoo paekkoo pittee repäsevvöö meininkiä, niin se samane naekkone tuummas, että ku otan sinut lentokonneesee, niin ei sulla ou puolta, vaekka keäräse sormen ympärille. On yhtä paljo mahollista, ku mahotontae, että se herrasmies on siellä ilimassae jäpästellynnä vastaa, ku naekkone yritti sitä ahistoo satimeesa, ja sillon siinä on syntynnä joko kaksottelu taekka on ruvettu nahhuilemmaa ja kamuvammaa sekä unneutettu lentokonnee ohjoomine, joka sitte joutukii hoaksrikkoo. Mut eihää meijjä tarvihe niin kaukoo esmerkkiä hakkee, koska niitä on lähempännäe. Ku suurvaras Sutki ja petkuttaja Mattila tahto soettoo ensimäestä viuluva, ensiksmaenittu karkoomisessa ja jäläkimäene petkutuksissa, niin sillo tulj kaksinkertane Maria ilmestys: Marj Ookkelummi näytti, eitä ossoo Ieva tyttärettii karata. Ja Marj Oksmanni näytti toas, että venspertyöt eli petkuttamiset syntyy naesiltae. Ja niin sitä voa niilläe aloella naesistuttaa...
Riijjuu eli kosimine on ollunna ja on aenae muka olova mieste etuoekeus muullon – paet karkausvuonna. Ja ku nyt on karkausvuos ja ku on olemassa naemattomia ja leskmiehiä, jotka ei haluva avioliito pyhhää seätyy joutuva, niin minä taho antoo niille varotushuuvvo, niinku allakkatorni ilimottaa myrskyt. On, neät, jo tänä karkausvuonna sattunna riijjuu eli kosimine naese puolelta niin uuvveaekasella ja kummallisella tavalla, ettei miesparka, mite varovaene on mahtanna ollakkaa, ou osanna olla varuellaa. Muuvva naene, arvatennii vanahapiika taekka leskvaemo, on puottaennaa yläkerrasta kaekessa rauhassa katuva kulukova miehe niskaa. Eikä se riijjuu eli kosimine ou mittää hellävarraesta ollunna, koskapa kengänkanta puhkas miespara peäkopi ja muutennii runtel niin pahanpäeväsest, että se tajutonna kannettii lasariettii. Mut siltä naeshyväkkäältä ei ies hivuskarvoo katkenna, voan iloesena se kapus yläkertaasa takas sekä alako miettijä, mitenkä kosimista on jatkettava. Ja kylläpäs konstin keksiikii: rupes jokkikkiine päevä ja vällii monta kertoo päevässä juoksemaa lasarietissä muka – hengenpelastajjoosa kahtomassa. Ja ku se siellä lirittel ja höngästellii, niin mies mänj permee – ja niistä tulj avioparj... sama, jota naene puottaitemisella on tarkottannae. Tahtomata olla mikkää "pahan iliman lintu", tekköö miel kuetennii arvelemmaa, että kyllä sen miesrauka pittää syyvvä, mittee sille annetaa, ja olla, niinku pietää, ei sunkaa se voe unneuttoo aviosiippasa kovvoo kengänkantoo ja sen jättämiä arpija peäkopassaa, sekä olla hiljoo, niinku hiir kissan lähheisyyvvessä.
Jokkuu on sanonna, että naes- eli akkaväk on niinku lampaat: mihinkä yks juoksoo, niin toeset ryykee perästä. Jos ne nyt sattuu kuulemaa, että yks on onnistunna soamaa miehe puottaitemalla sen niskaa, niin voe teitä naemattomat ja leskmiehet sillon! Ei ou hyvä teijjä lähtee liikkeelle, naemahalune naene soattaa puota rupsahtoo niskaanne, niinku ammuttu mehto puusta... Mut onkos sitte sanottu, että jokkaene tämmöestä riijjuuta kestää, ja kuka tietää, vaekka siinä tulloo kaks vaenoota yhtaekoo? Ja ku naesija on enemmä ku miehijä, on mieste voara sittäe suuremp... Mittee pitäes tehä? Jos kulukis keskkatuva, voe naeset männä lentokonneilla ylös ilimaa, niinku se Ametriikin "missi", ja puottaita sieltä, eikä kenenkää niskat kestä katella taevaalle voaroo vältteeksee, jota paet sitä soattoo kompastuvakkii ja tulla roajarikoks taekka muuten vaevaseks. Eikähää ou niin paljoo lasariettiakkaa, että kaekki loukkaantunneet niihi peäsöö. Parasta taetaa siis olla, että joka mies männöö vappaaehtoesest avioliittoo, niin aenae soa heäsä viettee ehjällä peäkopalla... Punnitkoopa nyt naemattomat ja leskmiehet tilannettanne, ettei voara ennätä koavaesta – se on mun varotushuuton karkausvuonna teille. Haloo, haloo, haloo!
KU LAUTAMIES TUOMITTII.
– Ei ou aejjat ennee, niinku olj ennen, on kyllä vanaha laulu, mut kyllä sitä kuetennii passoo jok'ikkiine päevä uutena lauloo, aenahaa se, neät, aeka muuttuu – ja myö ite muututaa sen mukana. Jos esmerkiksi ottaa kysymyksee kärräät, mikä suur erotus onkaa entiste ja nykkyeste kärräehe välillä! Ku enne vanahaa kärräät alako, olj ensinnäe juhlalline kärrääsoarna, jota kuulemaa tuomar ajo vaunulla ja riivalit eli sihtierit toesilla vaunuella, rovast taekka kappalaene sekä nimismies ajo vaunuella – ja oun minä nähnä lukkarinnii käräjäsoarnaa vaunuella ajava. Siitä kansa huohmas, että korkee oekeus ei ou mikkää kemeini, voan suur mahtavuus. Ja sitä kansoo olj kirkko täynnä. Nyt sitä vaston niin pappi ku toomarrii luekkii tulla jalakapatikassa kärrääsoarnaa, eikä toas mueta immeisijä ou ku nimeks, tuskimpa ies lautamiehetkää vaivaatuu kirkkoo tulemaa, ne ku mahollisest meinoo, että soahaa sitä kärräissäkkii istuva tarpeeksee ast. Ja entäs sitte kärräehe loppu? Ei mittää suunavvausta eikä kulukunhuuhteluva! Korkeintaa voe tuomar kuevakiskoset hyvästit lautamiehille heittee ja melekei ku häppeissää itekukkii lähtöö omalle suunnallee paenamaa. Mut toesta olj ennen vanahaa, tykkänää toesta. Kärräät lopetettii juhlalla, jossa sae sekä suuhusa että peähäsä ei aenoastaa lautamiehet, voan vielä lisäks kuhtuvieraattii.
Ku tässä entis- ja nykyaekaeste kärräehe alakamise ja lopettamise erlaesuutta tulj mietityks, juolaht mielee se jäläkjuhla, joka sillon vietettii, ku tuomar Iikor ensimäeset kärräät istu. Siihe kahtoe, että näehe kärräehe lopettajaesjuhlasta voe jonkunmoese eskuvan muehennii kärräehe peättämisestä soaha, soppii siitä hiukkase rupatella.
On jo itessää huohmiota ja juhlistamista ansaehtevvoo soaha viettee tuomarkautesa ensimmäeste kärräehe lopettajaesia, ku on pitkijä vuosija ponnistelunna ja nyt on tuomarina oekeutta istunna. Siks se Iikor tuomarikkii pist pystyy lopettajaes juhlat. Ite varsinaene tuomar olj kunnijavieraana, sitte olj kututtu nuore tuomari morsija sekä omat vanahemmat ja siskot. Lautakunnan lisänä olj riivalit eli sihtierit, nimismies, jaht- ja siltavout ja pittää kaekki herrasväet sekä moni ja mueta kansalaesija kututtu. Ja ku sinä aekana ei vielä raettiusriennoesta eikä kieltolaesta ies oavistustakaa ollunna, pantiin jo hetj enstopakassa pöytä korreeks, niin että siinä olj lientä toestennii lapsille. Ei tarvinna mueta lasintekkoo yllyttee, ku lautamies Kokkalata, joka olj sekä tekopyhä että samalla kummalline natju. Ku illa isäntä näk, että lautamies Kokkala turhanpäete natjueloo, sano se kovalla eänellä, että:
– Teällä on lautamies Kokkala ruvenna uppiniskaseks eikä tottele tuomari käskyvä. Eiköhää istuta oekeutta sekä käsitellä ja peätetä, minkälaene rangaestus hänelle tuomitaa?
– Tuomar on oekeessa – niin on tehtävä, huuvettii joka taholta.
Sillo tuomar Iikor istu pitkä pöyvvä peähä, käsk lautamiehet tulemaa tuolinee sen ympärille ja sano, että:
– Vallesmanni ylleesenä syyttäjänä tehköö virallise syyttee lautamies Kokkalata vastaa uppiniskasuuvvesta.
Vallesmanni otti virallise hoainu kasvoellee sannoissaa:
– Niinku kaekki outte kuullunna herra tuomari suusta, on lautamies Kokkala ruvenna niskottelemaa esmiestää vastaa; minä ylleesenä syyttäjänä pyyvvän, että korkee oekeus tutkis asjan ja tuomihteis hänet ansahtemaasa rangaestuksee.
Siina sattu kuhtuvieraehe joukossa olemaa pormestar, jonka tuomar Iikor esitti puhheejohtajaks, koska ite olj jeävi. Ehotus huutoeänestyksellä hyväksyttii. Tuomar Iikor nous poes pöyvvä peästä, ja ylleese syyttäjä käskystä lautamies Kokkala toeste lautamieste joukosta.
Ja oekeus ryhty asjoo käsittelemmää tavalliste koavae mukkaa. Lopuks käskettii tuomar Iikor ja lautamies Kokkala toesee huoneesee ja oekeus jäe istumaa sallaukse ala. Ku sitte asjalliset sissää kututtii, julistettii seuroova peätös:
– Osotetu tottelemattomuuvve ja uppiniskasuuvve johosta on oekeus harkinna kohtuulliseks tuomita lautamies Kokkala juomaa yhtä monta lasija ku toesettii vieraat juo. Jos tästä kieltäätyy, on Kokkalan laulettava koko aeka tämä lopettajaes juhlan loppuu ast. Peätöksestä ei ou valittamisoekeutta.
Koko juhlaylleesö ilimas eänekkääst peätökse hyväksyväsä. Lautamies Kokkala sano alakuloesest, että:
– Minä valihe sen pienemmä paha ja koetan juuvva.
Mut sillä olj kuetennii venaruus mielessä: se voan otti vettä ja sokeria lassiisa, mut väkövätä olj panovinnaa, eikä – pannunnakkaa. Sillon mänj piirleäkär häne luoksee ja sano, että:
– Elä juo tuommoesta juomoo taekka mänetät terveytes. Parasta on, että atteikkar rykkee lautamiehelle lasin.
Ja atteikkar tottel leäkäri meäräystä, vaekka se hiljallee sano, että:
– No, tämmöestä minä laetan. Mut itellää meärä suussa, onhaa iautamiehellä toene peässä.
Ja sitte alako lassii helinä ja helisyttämine, ku niitä lyötii yhtee. Mielala nous sitä mukkoo, ku uusija lasija tehtii. Eikä lautamies Kokkala tarvinna ennee atteikkari apuva, kyllä se osas itekkii valamistoo. Ja siltä olj näyttännä, että sen mielestä ves ja soker on ylellisyystavaroeta totia juuvvessa. ja vaekka sitä ei oltu tuomittu laulamaa, jos voan juo, niinku toesettii, sae se kova lauluinnon, niin että sitä pitj estellä, se mies ku ei osanna lauloo muuta ku häränmörisemistä.
Ku sitte iltaruoka joutu, olj ilo hyvi korkeella, ettei tahtonna soaha selevee, mittee mikkii sano ja mille mikkii nauro. Mut juur julumast siinä naurettii.
Lautamies Kokkala rupes kumarruksissaa voeta palaselle kurkkaelemmaa. Liekkö tuolj narahtanna vae mikä muu kummalline narraus sattunna kuulumaa – se on tietymätöntä. Mut niin kummallise vaekutukse se tek, ku oes pommi keskellä pöytee räjähtännä. Kaekki puhelu ja nauru katkes kerrassaa. Lautamies Kokkala silittel voeta palasellee ja hyvi taetavast sano, että:
– Äkkinäene oes voenna luulla, että tässä jokkii vahinko tapahtu. Se on erreys. Rusahtaa vanaha miehe ruumis ilimannii, että sinä vahinkota tapahtuu...
Ja sillonkos posaht nauru irt ja entine iloene mielala nous toas iha kattoo ast.
Illalliselta peästyvä ryhyttii kahvia keltaese kerman kansa juoma. Ja sitä tehessä valtas lautamies Kokkalan lauluinto niin perinpohjaesest, että kiellosta huolimata se anto häränmöyryvämistä, niinku torvesta, ja se sano, että:
– Minä kärsin molemmat rangaestukset yhtaekoo: minä juon ja laulan...
Ku sitte kärräehe lopettajaesista erottii, laulo lautamies vielä moantietä kulukiissaannii ja peästel semmoesia mörräyksiä, että lähellä tietä olovissa asumuksissa immeiset havaht makkeimmasta unestaa...
Ja sillä tavalla ennen vanahaa hyvvää aekaa kärräät lopetettii.
KAUPPIAS RISTON ERREYS.
"Ei mittää uutta auringon alla", on tapana sannoo. Voep ollakkii mahollista, että jossae meäri samallaene onneto erreys on muellennii sattunna, ku on se, joka tässä kerrotaa. Mut mittees se haettoo? Ei kerrassaa mittää, niin että kauppijas Riston erreys passoo kertoo, niinku kerrotaa toesillennii sattuneita erreyksijä.
No, niin! Se Risto olj vast'alakava liikemies, joskohta olj puotpalvelijana ollunna melekei kynnykse ylj peästyvää. Ku kahella tyhjällä käillä alottaa, ei luonnollisest hyllyt tavaroehe paljouve tähe halakii. Mut siitäpähää oes vähitelle paesunna, jos Ristolla ei oes ollunna pahhoo tappoo "ottoo" ylj muori meärä ja mikä pahinta, se ottamine tahto tulla liijja ussei. Se vähens luottoo, niinku sekkii, että Risto otettuvvaa olj rämäpäene, eikä viisastunna, vaekka olj semmoesessa tilassa katkassunna toese jalakasa ja puhassunna toese silimäsä. Ku ne vammat mitenkute soatii auttavast korjatuks, tahto ottamine Ristoo aesossaa pittee, niinku ennennii. Mut rupes sitte Risto tuummimaa – ja taes sitä toesettii neuvvoo –, että mitähää, jos sitä akottus, niin voes mies muuttuva. Naemisasjoeta tuummaillessaa sattu silimii Helsingissä olovan naema-asjoemiston ilimoetus. Siihe tutustuttuvaa peätti Risto, että sen huohmoomine olj varmaannii kohtalon viittaus – ja sinne se paekalla kirjutti. Vastaus sieltä tulj pikemmi, ku osas luullakkaa. Risto toas puolestaa tarttu asjaa, niinku kissa hiiree, ja lähetti sekä valokuvasa – sivumenne sannoe se olj pulska poeka – että muut voajitut selitykset, ne viimeksmaenitut koristeltuna ja siliteltynä, niinku kauppijaa tapa on tavaroo vähäse kehaesta... Sekö kehumine lienöö auttanna vae kohtaloko se toas olj myötäsukaene, mut jo palloovassa postissa soapu kommee naesimmeise kommee valokuva sekä selitys sen ijästä, varallisuuvvesta, jota tuntu olova oekee Porvoo mitalla, ja lopuks kehotus kirjuttoo kosimakirja. Kuvvoo katellessa tanssi Riston syvän katrillija, tyttö ei, neät, ollunna ijällä pilattu, aenae valokuvassa se olj iha silimääpistävä ja ku sitte vielä peällepeatteeks olj varakassii!... Siinäkös Riston pännä rapis paperilla, ku se sille neitoselle kirjutti, nimitelle sitä vähän matkan peässä "Kalliiks Neijjoks" sekä pyys kirjavaihtoo tarkotuksella männä lopuks avioliittoo. Ei kulunna monta päevee, ku jo tulj vastaus, jossa "Kallis Neito" ilimotti "Herra Kauppijaa" valokuvan soaneensa Helsingistä naema-asjoemistostakii sekä sannoo sitä ihastuksella tuontuostae kahtelovasa. Samalla se tievust, eikö häne kuvasa ou "Herra Kauppijaalle" tullunna sekä onko se tehnä vastenmielise vaekutukse "Herra Kauppijaasee"? Vielä "Kallis Neito" kirjutti, että jos "Herra Kauppijaalla" on tos mielessä, on "Herra Kauppijas" tervetullut häne kottiisa, jossa hää on sekä isäntä että emäntä, vanahemmat ku on kuollunna.
Tämmöestä kirjoo ja kuhtuva lukkiissa rupes Riston jalattii jo katrillija tanssimaa, eikä voan syvän, sitä mukkoo, ku katkenneella jalalla kykenöö tanssimaa. Ja kylläpäs olj pännällä toas lentävä kiire vastauskirjoo kirjuttaessa, jossa voan lyhyvest ilimotti, että pikimmältää ku käy tärkeellä kauppamatkalla hää hetj palattuuvvaa viivana rientää "Kallii Neijjo" kottii avioliito ruususolomuva sitomaa. Samassa kirjutti sitte entiselle isännällee ja pyys siltä joetae tuhansija rahhoo laennaks, voejjaksee puotisa hyllyt panna pullollee, ku morsian, jolla on rahhoo ja muuta hilettä iha arvoomato meärä, tulloo rukisijjoo kahtomaa. Oekee valakoavan mukkaa kirjutetulla valalla Risto vakkuutti, että "Entine Rakas Isäntä" soa omasa korkoe kansa takas. Kolomanne kirja se samalla kirjutti "Teknilliselle Liikkeelle" Helsinkii, tiijjustelle tekojalan ja tekosilimän hintoo sekä onko niihe tähe pakko tulla paekan peälle vae ossoesko hää ite, jolta toene jalaka on katkenna ja toene silimä puhenna, niin että hää nyt puujalalla kompuroe, ne asettoo siks tillillee, ettei outo huohmois niitä oekeesta erottoo.
Ku muutama päevä kulu ja post soapu, ei Ristolla ollunna haluva katrilli tanssimissee, eikä jalat ja syvänkää katrillija hypännä. Avattuvvaa "Teknillise Tehtaa" kirjan luk Risto siitä, että niin ihanata ku oessii avioliiton ruususijettä solomija, ei se kuetenkaa käy päesä, ku tehtaa johtaja on jo ikämies, eikä sillä ou tyttäriä tarjottavana. Ja toene kirja olj siltä "Kalliilta Neijjolta", joka toas ilimoetti, että häne tarkotuksesa on soaha ehjä aviomies, eikä tekosilimällä ja tekojalalla varustettu. Sen lisäks olj kirjassa vielä sekkii, ettei "Entiseltä Rakkaalta Isännältä" tarvihe velekoo hankkia hyllyje pullistamiseks, ku ei "Kallis Neito" aejjo tulla niitä kahtomaa...
Risto parka! Se olj avioliittohökötyksessää pistämä "Kalliille Neijolle" ja entiselle isännällee kirjutetun kirjasa "Teknillise Tehtaa" kuverttii ja "Teknilliselle Tehtaalle" kirjutetun kirjan lähettännä "Kalliille Neijjolle" – no, oljko sitte ihme, jos koko riijjuuhomma mänj iha myssyttömmii!
SILLI POES HAESEMASTA.
Ei ou tillillee tunnettuva, onko tässä kerrottava keppone alakuperräene keksintö vae onko siinä kynnetty toese vasikalla. Mut ku suutarillennii on sama, kennenkä nahasta se soappaat tekköö, sopinoo jutustajannii juttu jutustoo, vaekkei se viimmesimmäks sitä käyttänee keksintöö sattues olemaankaa.
No niin! Siihe aekaa olj Suomenmoassa sekä vakinaeset asevelevollissuuspataljuonat että reservkomppaniijjat. Asevelevollislakia seätäissä olj kyllä Sarvlahe parruon pelännä moalima lopu tulova, jos asevelevollisina pittää oatelispenika olla yhessä renkrehjanoehe ja muehe kommeesukuste nuorukaeste kansa. Mut laenseätäjät olj voan niin uskalikkoja, että lakkii tulj semmoene meäräys, että jokkaene 21 vuotta täyttävä miespuoleine nuorukaene on asevelevolline. Ja niin siitä asevelevollissuuvvesta tulj sulatusuun, jossa peästii käsittämmää, että kaekki ollaa yhtä luuta, niinku pukinsarvet. Ja ku lakia sinä aekana toteltii, täyty sotamiehenä olla niin herran ku marrinnii, eikä siinä passanna niskotella ja vikuroejja. Eikähää sotamiehenä olo oukkaa mikkää alennustila, voan iha isänmoalline kunniavirka, josta kansanlaulukii saunoo, että:
Sotamies on parempi
ku pienenlaene herra,
koska se on kelevannunna
keisarille kerra.Mittee toas huushollii tulj ja tulloo vieläkii, niin onhaa isänmoa koettanna poekiaa ruokkia siks runsaast, ettei kennenkää mahanahka ou peässynnä selekärankaa tarttumaa. Mut kukapa se jokkaese miele ossoo nouvvattoo ja tyyvvyttöö! Ja niin niitä olj tyytymättömijä entisaekana, niinku nykyjäännii. Pienissä oloessa kasvoo junnottanneet ei niin paljo Jeremiijjakse virsijä veillynnä ku semmoeset, joehenka leuka olj aena rasvassa ollunna ja maha makkeeta täynnä. Ku ei tunne, vakinaesesta väestäkö vae reserviläesistä parempoo huolta piettii ja pietää, ei ossoo sannoo, kummassako piirissä enemmä tyytymättömyyttä ja vikkoo on ollunna ja vieläe on, sekä huusholliko vae muu komentoko on ärryttäjänä ollunna.
Tässä kerrottava tappaus on peräsi reserviväe keskuuvesta ja koskoo raokahuushollija. Kauppijas Aeraksela olj soanna rahkamenti hankkimise tehtäväksee. Se mies olj oppinna sen konstin, että kauppa ei elätä, voan voetto elättää. Sen tähe se kauppoo tek – voettooksee. Hankkijahommassa se vielä lienöö lisäks tuummaillunua, että sotamiehe pittää syyvvä, mittee annetaa, sekä kerustel niin huokeita tavaroeta, ku suinnii onnistu löytämää. Jos sitte muut popsittavat ei riimasorttija ollunna, niin sillit kuetennii huonouvessa kaeken muun voetti – niissä olj jo niin paha löyhkäkii, että harakattii sitä pakkoo läks koko kasarmialuveelta. Reserviläeset muris ja äris sekä opetti sillijä lentämää, viskelle niitä ulos ikkunoesta ja tehe jos jonniilaesija vippaskonstija. Mut ku apuva ei mistää tullunna, niin sillon tek joku taekka jotkut taekka kukaties yhtenä miehenä koko komppaniijja semmoese tekose, että siitä läht apu. Yhtenä oamuna nimittäe ilimesty kyöki rappuste ettee suur silli, jolla olj korkeet tikkujalat alla sekä suussa paperlappu, johonka olj kirjutettu että:
– Mää poes silli Aeraksellaa teällä haesemasta.
Ja sattu niin kummallisest, että ite kauppijas olj sinä oamuna huvitellaksee lähtennä tuomaa tavarakuormoo ja sen lisäks komppaniijjan peällikkö kuluk kyöki eite. Se pysähty kahtomaa seisovoo sillijä ja hämmästy yhtä paljo ku kauppiassii. Repäsövällä sotilasmeiningillä pantii hetj tutkinto toemee ja mittees muuta ku että kaekki sekä kasarmilla olovat että kuormassa tuovut sillit sae lähtee – Aeraksellaa haesemaa, eikä niille tarvinna tehä ies tikkujalakojakkaa.
MATTIINA.
Nuo immeiset ne hoasteloo iloesista peretappauksista, jolla ne tarkottaa jonku uuvve jäsene soapumista ruokakuntoo lisseemää. Mut eipäs kukkaa sanonna iloeseks sitä tappausta, joka tapahtu Noropohja syvänmoatorpassa: siellä huutolaesnaene, joka vielä peällepeätteeks olj sekä rampa että vaevane, synnytti yksinäese lapse. Mittee se naesparka olj soanna koko siunattuna oloaekasa kärsiä, ei tie mielj kertomaa. Ja ku synnytyshetk joutu ja sauna olj akkoja täynnä, niin sillon sitä vasta sanomista olj. Kaekeks onneks ei synnyttäjä ollunna kaekistelle tajussaa, niin ettei se akkoje suunsiivosta hononna muuta ku jottae vähä sillon tällon.
Se uus tulokas ei toas mittää välittännä: ku sen aeka olj tulla, niin se voan tulj että sutjaht itkie ja parkue, niinku tähä elämää tullaa. Ja ku äet olj heikko ja vaevane, niin samanlaeselta se tekelekkii näytti: taes voan olla kolomipäeväestä jänikse poekoo härövämp. Mut henk ja elämä siinä kueteniiii olj. Pestessää ja kuevaellessaa akkalauma peätti hetjpaekalla, ettei siitä elonommoo tule, ja sen tähe akat alako hättäellä, että se oes kiireekaupalla soatettava papin kässii, ettei se ennätä iliman pyhhee kastetta kuolia kurnahtoo.
Mökissä sattu olemaa Eero Pirkkane vähäkuulose eukkosa kansa ja tällä pariskunnalla olj hevosluuska, jolla ne kulukee nilkutti pitki pitäjee, elätelle henkeesä povvoomisella ja käenkahtomisella ja kaekenmoesilla pienillä töellä. Tämän vanaha pariskunna kimppuu ryykäs akat, niinku takijaeset, ja saevat taevutetuks lähtemää pappilaa lapstekelee kansa. Pappi olj hyvi kiireesessä lähtöhötäkässä johonnii kokkouksee, eikä oes mitenkää joutanna koko pyhhee kastetta ruveta toemittammaa. Mut se Eero sano, että:
– Ku tässä lapsessa ei ou henkee ku heleme verra, oes kaste kiireest toemitettava, ettei se ennätä kuolla ja sitte sielu jouvvu pahhaa paekka...
Siinä olj papille parraeks ast huohmautusta velevollisuuve täyttämisestä, niin että se viskas kaproki peältää, pist liperit kaulaasa, otti kastetarpeet esille ja alako toemitukse.
– Kennenkä laps tämä on?
– Senhää se on vaevase Justtiinan, joka on huutolaesena Noropohjan torpassa.
– No, taevas varjelkoo ja Luoja auttakoo! Kuka kurja on sen naespara tuolle jälelle soattanna?
– Ei se ou puumerkkijää mihinkää pannanna. Voan ei se ou taenna äetiä paljo paremp olla, koska tekelekkii on kehno tullunna, niinku kirkherra kohta näkköö. Mut tässä moalimassa näkkyy vakkane kantesa löytävä...
– Elekeepä muuta sannoo... Surkeeta kuetennii on, että immeiset, ristityt immeiset, silläkii kulumalla on pakanoeta pahemmat...
– Ku siellä yksinäesyyvessä ellee nuhjotettaa, eikä kokkouksija ou ja mueta hommija, niinku esmerkiks teällä kirkolla, niin sitä tulloo tehä tuhrituks vaekka mitä. Hohhoh! Eipä tahottu myökää iletä lähtee tuota lasta kastettavaks tuomaa... Mut lähetti kuetennii, ku ristilline rakkaus voatii lähimäestä auttamaa...
Kirkherra olj heristännä korvijaa, mut ku se ei oekee kuullunna Eeron alakupakinata ja ku sen viimene lause olj harras ja hartaast lausuttu, ei kirkherra ruvenna utelemmaa, voan lauhkeest sano, että:
– Laps on Herran oma, vaekka se onnii synnissä siitetty ja syntynnä, ja Herran omaks se on meijjä siunattava. Mut mikkää tälle nimeks annetaa?
Eero ja häne aviosiippasa alako katella toesiisa. Kumpanennii olj nime unneuttanna. Viime sano Eero, että:
– Ämmällä se nim alako ja taes se olla vähä niinku herrasnim, ku ne sannoo, että se Justiinae oes herrasperuva...
Kirkherra arvel, että mittee sieltä nyt ruppee tulemaankaa ja keskeytteeksee sano, että:
– Matti se varmaannii on ollunna, sillä se nimhää alakaa ämmällä?
– Taes olla Matti, sano Eero ja vilikas aviosiippaasa.
Se ei kuullunna, voan peätää se kuetennii nyökäytti.
– No, pannaanko sitte nimeks Matti? kysäs kirkherra.
– Pannaa voan, sano Eero, jonka aviosiippana toas nyökäytti peätää.
Ja hyvi pian kirkherra lapse kastoo kapsautti.
Mut siellä Noropohjan torpassa alako akat räväköejjä, ku ne sae kuulla, että laps tulj Matiks, vaekka se olj tyttö ja vaekka sen nimeks oes pitännä tulla Margareetha. Ja räväköemine muuttu semmoeseks suunsiivoks, että Eero läks aviosiippanasa kansa tipotiehesä. Sitte jokkuu akkaväestä läks hyötäähyvijää paenamaa pappilaa tiijustammaa, tokko se kaste onkaa oekee tohosa, jossa on tullunna veärä nim annetuks. Kirkherra arvel, ettei tässä uusija kastamisija ruveta toemittammaa ja muuttoo sukas Matti-nime Mattiinaks. Ja niin Justiinan tekeleestä tulj Mattiina.
KU KUKOESTUS KUORESTA PUHKES...
Tässä ei puhuta Roaskasta, niinku kukaties jokkuu voes arvella, voan toesesta savolaesesta soettajasta eli viulumiehestä, jonka aekanaa tuns ukko ku ukko tae akka ku akka. Varmaannii sen syntymävellillä olj ollunna kaekki mussiikkitaejjon hyvät henget, koskapa sille niihe lahjoja olj annettu oekee ropsakaupalla. Jo pahaesena paetaressuna se soettel kammalla, ku muuta pelvärkkiä ei ollunna. Vahvistuttuvaa sitte sekä koossa että ijässä ja soatuvaa viulun hankituks tulj soettoo niinku vanahalta mestarilta. Ja kaeketi se poeka oes moankuuluks kohonna, jos tielle ei oes ohakkeita kasvanna. Ensinnäe puuttu varallissuutta ja toeseksee, miten lie sattunna kulukku niin hataratekone ja kueva, että sitä pitj aena kostutella. Ja niin ne toeveet, joeta olj toevottu, ei peässynnä alakutilloosa pitemmälle, joskohta hänestä kehitty viulunsoettaja, joka olj paljon korkeemmalla tusinasoettajija. Retustellessaa millon milläe alalla se ei kuetenkaan soettotaetoosa unneuttanna, voan se siitä pahimpinnae päevinää hak lohutuksesa ja lystisä sekä anto illoo muellennii. Ja ku hätä uhkas tulla, sillon se panj toemee soettajaesija, kierrelle niillä matkoella viikkokausija, eikä ne ollunna leiville lyömätä.
Semmoeselta kiertomatkaltaa se olj toas kerrannii tullunna takas Kuopijoo, jossa peäkorttier olj. Hyvillä mieli se katuja astuksija ropsuttel, sillä lumpukassa olj suhahtavia aekamoene pinkka ja kukkarossa helis hoppeet ja vasket. Siinä sammoillessa jysäht peähä, että nyt oes terveyvveks hyvä ottoo totkuur onnistunnee matkasa johosta ja sen kunniaks. Lähimmäks sattu Tolovane ja sinne mies pistääty sissää. Vaekka olj kiirei hein'aeka, olj siellä moalaesia viinamäe työssä, niinku kaupuntilaesijae. Oekee suurella ilolla otettiinnii soettaja vastaa seurakuntoo lisseemää. Ja siltä jo ens topakassa näytti, että soettaja tarttu yhteistyöhö hartaalla halulla. Ku huohmattii, että sillä olj sekä suhahtavia että helähtäviä, tuppaatu yks ja toene ystävyyttä hieromaa, ne ku ties, ettei se soettaja ou suhahtavvae ja helähtävväe sujeluspyhimys. Mielellää se ystävijä ja kylänmiehijä seuraasa ottikii, jotta ne toas kuevana aekana puolestaa märkyyttä tarjoes. Sitä mukkoo ku uusija liemijä ettee kannettii, sitä mukkoo miel'ala kohos ja soettaja jo, ku viulu ei ollunna matkassa, kommeella paasopartnonillaa lauloo porrautti, että tuolit oekee tutis. Mut puhvettiryökkynät ryykäs aena kieltämää ja ne sano, että:
– Ku roastuvassa tuolla vastapeätä istutaa oekeutta. ei nyt passoo lauloo.
Ja sen kiellon perustuksella olj laulu jokkaese yritykse perästä lopetettava. Mut ku ryyppeemine olj sallittuva, niin kuppi kupin perästä kannallee kallistettii, juttu seuras juttuva ja nauru nauruva. Ulukona olj tavattoma lämmi ilima ja lämpimätä virtas avonaesista akkunoesta sissää. Tuul olj siinä kuumuuvessa nukkuva tussahtanna, niin ettei ies sekkää ollunna viileyttä löyhyttelemässä. Taes siinä olla lämmin muellae, mut sen soettajan elämä näytti kerrassaa sietämättömältä: suuret hik'karpalot nous ohtanahasta ja vettä näytti tukastae valuva. Ja mitä enemmä kuppiloesta löylyvä lyötii, sitä enemmä lämmi lissääty, ikääku suomalaesessa saunassa. Olloosa korjataksee soettaja otti ens aluks jo likomäräks kastunee simpseti kaulastaa ja tunk taskuusa. Sen perästä se auko paetasa rintanapit ja sitte vähitelle vähentel voatteita peältää, niin että kohta oes jo viikunalehtiä peitteeks tarvittu. Ku puhvettiryökkynät tämän huohmas, tulj ne sanomaa, että:
– Elekee tok Oatami voatteisii ast ihteenne riisuva. Kohta tulloo tuolla roastuvassa kahvitunt ja sieltä voe herroja tulla tänne kahville. Mittee ne sannoo, kun näkköö, että teällä annetaa olla Oatami puvussa? Kuulkoo, pankoo äkkijä voatteet peällenne, niinku on muellae vieraella.
Mut kuumuus ahist soettajoo. niin että se kiels löylyvä enemmä lyömästä, se ku taes luulla olovasa kylypemässä. Ja ku puhvettiryökkynät yhä kehotti pukkeutummaa ja ne jo pelottel isännä ja polliissi hakemisella, muuttu soettaja hoamu semmoeseks ku se on välistä häne parraeta säveliä viulusta riipoissaa: silimät kahto kauvvaks, ikkääku toesee moalimaa. Kätesä se asetti paetasa rintapielii, nous seisomaa, niin että kookas ruummis näytti ylenluonnolliselta olennolta, ja ei muuta ku rajulla nykkäyksellä kiskas paetasa pieniks riekaleiks, niinku juutalaeset ennen vanahaa pyhässä kiivauvessaa, sekä kovalla ja mahtavalla eänellää sannoo pammautti, että:
"Sun kukoestukses kuorestaa
kerrannii puhkejaa"...Sillon läht puhvettiryökkynät juoksemaa isäntee hakemaa, toeset "työtoverit" olj niinku puusta puonneita, ja samassa astu sissää kaupunniviskoal roastuvalta. Se kyllä soettajan tuns, mänj puhuttelemaa ja kehottel panemaa voatteita peällee. Soettajalta olj hurmahetk loppunna – se tottel käskyvä, eikä kauvvan kestännäkkää, ku sillä olj puku peällää, paetoo lukkuuottamata, jonka palaset se viskas pöyvvä ala. Kommeesti, vaekka jonnii verran horjahelle se läks ulos astumaa, vihels vossika ja käsk korttieriisa ajamaa. Panjko se hetj siellä toese paejja peällee vae eikö sitä lie ollunnakkaa taekka antoko se "kukoestuksesa kuoreta" olla, sitä voe käyvvä sen korttierista kysymässä, jos niitä immeisiä vielä on elossa ja jos ne sattuu tappaukse muestamaa...
SIELUN VIHOLLINE PÖTK PAKKOO...
Ku se rovastvaenoo jumnasistinä ja yl'oppilaesena ollessaa isäsä eistä soarnas, sano immeiset, että:
– Kyllä tuon nuore maesteri isä on moankuulu soarnooja, mut vielä kuulusamp tulloo poejjasta.
Ja vaekka immeiste ennustukset usseimmite männöö hongikkoo, niin tässä kuetennii totteutu iha tillillee, ku, neät, poeka akatemiasta kaekista parraemmat paperit taskussaa peäs ja sitte papiks vihittii, rupes maene häne soarnostaa kiertelemmää ympärj moata. Loajemmat ekssalamit suoritettuvaa olj meininkinnää tulla vanahalle isällee apulaeseks, mut pyyvvettii hänet neljänneks voalsoarnoojaks ja valittii papiks hyvi suuree seurakuntaa. Eikä siinä auttanna jäpästelemine, voan olj kuultava kansan kuhtumusta. Ja siitä lähtii häne maeneesa ja arvosa alako vuesvuelta nousta, niinku hyväst happanova taekina, niin että se enne pitkee, nuoresta ijästää huolimatta, olla röhötti rovastina koko Savonmoan suurimmassa seurakunnassa.
Siinä rovastina olla röhöttäessää se sae alituesee terveisiä syntymäpittäästää, jonne sitä kututtii vieraesille. Ja ku itekkii tuns sisällistä ikävöemistä, niin se kirjutti jollennii tuttavallee, että "sinä ja sinä sunnuntaena on aekomukseni, jos se minulle sallitaa, tulla soarnoomaa syntymäseurakunnan kirkossa, johonka oun jo kauvvan halunna tulla ja johon nyt sitä kernaammi tulen, ku minuva on erityisest kututtu, koska hyvä on kuhtui kulukee".
Sen kuka tahhaasa arvoo, että tämä tieto levis, niinku kulovalakee kuevassa metässä. Ja kyllä sitte sinä sunnuntaena olj kirkkoo kokkoontunna rikkaat ja köyhät, vanahat ja nuoret, ruhot ja rammat – sanalla sannoe kaekki, jotka voan kynnelle kyken. Ku olj korree kesäpäevä, niin ne, jotka kirkkoo ei aijjoosa soanna, olj ulukona kirkon seinustalla, jonne rovasti eän kuulu iha solokenaa. Miten hyväst se rovastvaenoo lie millonnii soarnanna, mut tänä sunnuntaena siinä olj aevan Herran henk, soarnaspa se sitte synnistä taekka autuuvesta. Ei ollunnakkaa ihmettä, että kirkossa ja ulukosallae monj niska nytkäht, monet sieramet tohaht ja niiskutti ja monj immeine pyyhk silimiää, Usseita vuoskymmeniä siitä soarnasta pittäässä hoastettii...
Ku kirkonmeiningit alako loppuva, juosta kutas Rytkös-Risto atteikkii, soahaksee asjasa toemitetuks, ennenku immeisiä kovi paljo ennättää tuppautuva ja joutuvaksee siihe venneesee, jossa rovast viijjää Kuirivee toiselle puolelle hartaushetkee pitämää. Ja vaekka atteikkiherra, se loastarinlaksuttaja Ristoo viivyttikkii, olj sillä kuetennii niin hyvä onni, että peäs venneessä samalle tuhtolauvvalle rovasti kansa – tottapa se lie siihe koettanna peästäkkii...
Se rovastvaenoo ku olj oekee kansaommaene mies, nii rupes rannasta lähettyvä puhheisille kaekkii kansa kahtomata voatepartee taekka immeise muotoo. Ja niimpä se alako Ristoltae kysellä minkä mittäe. Risto toas puolestaa tulj hyvi rovellee ja sano, että:
– Kyllä työ, rovast, outta iha valittu ase Herran käissä ja minulla on taskussan esnierkki siitä, että teijjä soarnassa on semmoene voema, että sitä kuullessaa pahan paeka ite peäruhtinassii pakkoo lähtöö. Jos ette loukkaannu ja pane pahaksenne, niin minä hoastan tämänpäeväse soarnanne kautta tapahtunnee ihmee sekä voen siliminnähtäväst vielä totteennii näyttee.
– Mittees kummoo mulla on syytä loukkaantuva, vaekka tosin en liijjallisesta kehumisesta tykkeekkää. Hoastakee voan tietonne pelekeemätä – ollaaha myö ristityt immeiset sisaria ja veljiä.
Ja hurskaassa tottuuvessa alako Risto sitte kertoo, että:
– Ku kirkonmeiningit alako loppuva, läksin minä atteikkii ostammaa – tässä se Risto käytti kansanommaesta nimmee, vaekka sen voemakkuutta nyt lievennettää – sielun vihollise pillausta, ku talavella unneutettii harjukasryssältä sitä hankkija. Se atteikkiherra, joka muuten on aeka rasavilli, sano mulle, että satunj tulemaa hyvvää aekaa, sillä nyt soan sitä iha verskiä eli tuoresta, melekeimpä lämmintä. Ku tievustin, että mistee sitä variltaa on soatuna, nii se atteikkiherra selitti, että rovastin parastaekoo kirkossa jyristessä ja pauhatessa tulj kirkonkylän sielun viholliselle hätä kättee ja se läht pakkoo potkimaa. Kiireessä se ei ollunna älynnä, mistee parraete peäsis, voan olj ruvenna ajjautummaa tuosta aettarakennukse ja halakopino välite ja tullunna nivusistaa niin ahtaalle, että siinä siltä olj sutkahtanna. Hetj olj atteikkiherra juossunna sinne kapustasa ja astiasa kansa kerreemää sielun vihollise pillaukse. Sitä sitte mulle antaessaan se puhel, että sielun viholline olj niin ahtaalla, että karvoja jäe siitä halakoehi ja nurkkii sekä näyttää verta tipahtannee pillaukse sekkaa. Sitte se vielä sano, että jos en niin verskiä taho, on heillä vanahempookii. Mut minä tuummasin, että anna voan sitä verskiä, se, neät, voe olla tehokkaampoo. Lähtiissän kävin kahtomassa, oesko vielä rippeitä jälelle jeännä, voan niin tarkkaa olj se apteikkiherra koaputellunna, etten mittää löytännä – karvoja kyllä huohmasin, mut niitä en uskaltanna ruveta ottamaa... Ja nyt minä rovastille näytän, minkälaesta sielun vihollise pillaus on tuoreena – eikös siinä ou versuonijakkii, ku sen kehnon nivuset tulj niin ahtaalle?...
Siinä puhhuissaa kaevo Risto taskustaa atteikista soamasa piene keäree, avas sen ja tarjos rovastvaenoo kättee. Lähistöllä istuvat immeiset näytti iha säekähtynneiltä. Mut rovastvaenoo otti hyvin rauhallisest keäree kätteesä ja olj sitä tarkastelovinnaa, vaekka kahtel Ristoo iha ytimii ast. Huohmatessaa Riston olovan hurskaassa tottuuvvessa, ei se tahtonna toese hurskasta yksinkertaesuutta rikkoo, voan anto keäree takas ja rupes puhumaa, että:
– Kyllä oes siunattu asja, ku voan mistä löytys immeine, joka saes sielun vihollise pakkoo ajetuks, ettei siitä karvojakkaa jälelle jäes. Mut ei sen ajamista pie ruveta sen taekka tämän tehtäväks jättämää, voan jokkaene sen omasta syvämmestää karkottakkoo...
Ja ku rovastvaenoo siitä tekstin sae, puhu se rantaa männessä niin voemakkaast ja syvämmellisest, että toas monj niska nytkäht, mone sieramet tohis ja niiskutti sekä monj syvän raskaast huokas. Eikä se jeännä Riston silimäkää kuevaks...
Mut ku rovastvaenoo tämän tappaukse ystävillee juttel, niin sen omakii niska nytkähtel... naurusta...
MATKALLA AMETRIIKKII...
– Eihää ne kasva Atlannin aallot
ruusuja punasia,
vaekka ne on tuutinna Ametriikin rantaan
poikia tuhansia.Sillä tavalla se mies lauloo hujjautti soatuvaa istumapaeka junavaunun penkille. Sen jäläkee se alako puhella tuttavallisest jokkaeselle outtamata kysymystä taekka vastausta. Jos koerra oes karvoesta katoltava ja mies voatteistaa, tekis miel peätellä, ettei tämä laulajapoejja moalline ommaesuus maha kovi suur olla: risane olj, neät, puku peällää ja ränstyneeltä sekä nukkavierulta itekkii näytti. Mut vaekka ulukokuor olj tievaantunna, tuntu sisäpuol kirkkaalta, koska miestä ei huolet paenanna. Ku se siinä, enimmäksee yksinää, pitj purpatustaa, astu vaunuu junnailija eli juna-isännöehtijä matkalippuja tarkastammaa. Huohmattuvvaa tämä uuvve tulokkaa, tulj juna-isännöehtijä sen ettee ja tavanmukkaesest sano, että:
– Näyttäkee matkalippunne.
– Misteepä minä sen olemattoma näytän...
– No, miks ette ostanna viimmeseltä asemalta?
– Jokos tuo olj viimmene asema? Ja minä oun luullunna, että asemia on vielä eissäepäe...
– On kyllä montakii. Mut teijjä oes pitännä ostoo matkalippu tältä viime asemalta, josta junnaa tulitte.
– Milleepä se rahato matkalipu ostaa?
– No, eikös teillä ou ies rahanpoekookaa?... Sitte oes ollunna parasta pysyvä kotonaa.
– Mut paha on kotonakkii olla, ku kotija ei oukkaa.
– Mistees työ sitte outte peräsi?
– Misteekö peräsi? Immeiset sannoo, että min oun isästän ja äejistän ja että minä eistäpäe vivvau issää ja takkoopäe äetii. Mut jos työ oekee taktillaa tahotte tietee, niin oun Jussi Vihavaes-vaenoon poeka ja meitä olj kuus poekoo ja jokkaene kelepas sotaväkkee. Voan eikös ou teistäe ihmettä, että yks isä elätti kuus poekoo, mut kuuvvessa poejjassa ei ollunna isäsä elättäjjee?
– Ei ou minu asjan ruveta niitä seikkoja tutkimaa, voan minu virkan voatii teiltä voatimaa matkalippua.
– Vae semmoene on teijjä virkanne. Mulla miesparalla sitä ei ou ies virkookaa.
– No, olj taekka olj olemata. Sanokee hetj, mille asemalle aejjotte matkustoo ja katelkoo rahat valamiiks, niin annan teille teältä kirjastan matkalipun.
– Enhää vielä alakumatkassa ossoo sannoo, mille asemalle matkustan, ennenku tässä männessä tuummin ja tutkin. Ja niinku jo sanoen, ei ou mulla rahhoo matkalipu ostamissee. Voan jos tahotte velaks toemittoo, niin toeste maksan, jos – jaksan...
– Mikäs mies työ oekeestaa outte?
– Semmoene voan sekamies, niinku Pottu-Matti markkinoella.
– Jo piisoo! Mulla ei ou muuta keinoo, voan minum pittää teijjät toemittoo seuroovalla asemalla ruunumiesten huostaa, jotka teijjät ens'aluks pannoo putkaa.
– Tuttu paekka se putka on ja...
– Vae on tuttu paekka! Ehkäpä sitte on parasta ottoo teitä niskasta kiin ja viskata vaunusta ulos?
– No, ette sillon mittää kultakankija viskoo, minussa ku ei ou muuta ku vähä luurisoja, kielessä lihhoo ja vielä lisäks henkhojuva sekä jottae muuta moskoo...
Samassa höyryveturj huutoo rinkas ja juna pysähty asema ettee seisomaa. Junnailija eli juna-isännöehtijä tarraatu Jussi Vihavaes-vaenoo poejja niskaa, nost sen seisomaa, läks viemää ovvee koht ja viijjessää sano, että:
– Tässä ei ruveta pitempiä riisreättilöetä pitämää. Minä vien teijjät vaunusta ulos.
Ja Jussi Vihavaes-vaenoo poeka sano männessää, että:
– Hyvähää minuva on viijjäkkii, minä ku oun niin hyväluontone, etten minä suutuksissakaa ou vihane, vaekka ounnii Vihavaene...
Ku juna-isännäehtijä peäs kuletettavasa kansa vaunuje väljrappusille, survas se kuletettavasa rappusilta allaa ja lisäkyyjjiks potkaesta kimmautti takapuolille. Jussi Vihavaes-vaenoon poeka keänty juna-isännöehtijää päe ja sano, että:
– No, tuoko se olj se teijjä matkalippu sieltä kirjastanne? Kiitoksija voan.
Ku asemilla on aena joutilasta väkkee, jota sinne uteljaesuus kokkoo, ei tämäkää asema tehnä poekkeusta siinä suhteessa. Ja uteljaesuuve tuomija ryykäs hetj junasta potkastun ettee kyselemmää, että:
– Minkätähe sinut tuommoesella kyyjjillä sieltä ajettii?
Jussi Vihavaes-vaenoon poeka hieroks kannikoetaa ja vastas, että:
– Eipähää siihe kovinkaa suurta syytä tarvita. Ku ei ollunna matkalippuva, eikä rahhoo, niin juna-isännöehtijä anto potkukyyjji.
– No, mihinkäs sinä oesit matkustanna?
Hieromalla kannikoetaa ja virnistelle suupielijää ja poskijaa, ikkääku tuskissaa, Jussi Vihavaes-vaenoon poeka sano, että:
– Ametriikkiihaa se oes meinink paenoo, jos voan – peräpuolet kestää...
Ja sillon rupes ne uteljaattii suupielijää ja poskijaa virnistelemää. Mut se niihe virnistämine olj – naurava.
Suureks ikäväksen en ou soanna tietoo, kestkö peräpuolet Ametriikkii ast...
HERMOVIKAKO VAE "VANAHA-OATAM"?
Juhannuksena se Kekkos-Jussi nimpäeveesä vietti ja sen tapana olj sannoo että:
– Min en ou Janne enkä Johannes, voan minä oun Jussi. Eikä se juhannuskaa mikkää juhannus ou, voan se on Jussinpäevä.
Vaekka vasta olj päevän ensimäene osa, oamu, kulumassa, soatto kuetennii helepost huohmata, että Jussi olj usseemma ku yhe kerra suutaa muestanna: sen henk höyräht väkevältä ja muukii olento olj niinku irt moasta. Emäntä kyllä arvas, että sillä häne Jussillaa on salakassa, koska vierasvarat olj koskemattomina. Mut se emäntä ei tahtonna näe nimpäevänä ruveta nuuskimaa ja nimpäevä-illoo häerihtemmää.
Soahaksee nimpäeväe esmakuva maestoo olj emäntä keittee hörräyttännä kahvit ja kulettanna sekä kahvin että leivokset pihamoalle laetetu lehtmaja sissää. Ja ikkäänku laettooksee juhlayllätykse emäntä kuhtu miehesä kahtomaa, minkä kumman se lehtmajasta löytää. Ku Jussi tulj ja näk, että on pötyvä pöyvvässä, sano se, että:
– Teitpä viisaast ku laetoet tällä laella, että ite soahaa ensiks hörpätä, eikä kaekkee vieraehe kittaa työnnetä.
– Lysthää se on soaha vieraeta kottiisa, ku sitä...
– Mikä mistäe tykkee, sano ennen ukko Ranetille pien poeka, joka sikkaaria polttel ja jolle Ranetti rupes puhelemmaa, että paremp oes tuommoese retukse pittee sian seitenkierteistä hampaissaa, ku sikkaaria polttoo immottoo. Niin, niin, – sillä laella se käy, että ku ite kestilöessä eli vieraisilla kuleksittaa, niin tulloo meillennii vieraeta, vieraelu, neät, vieraeluva voatii, pöyvvänpeä pyörähtämistä ja tanssimine rallatusta.
– No, elä nyt tok omana nimpäevänäs nue kylymäkiskoseks ruppee leikilläskää, ku minä kuetennii arvoon, että lyst on ihtessii huohmata ystävijä ja kylänmiehijä vieraenas. Ja onhaa nyt niin korree ilimakkii ja ihana aeka, että immeiset mielellää lähtöö lörksästelemää ja ihteesä viiluuttammaa. Mut jos silikkoo tottuutta puhun, en tahtos, että Räväkkälä Lotta tänne tulis, se ku on kovin hermostunna, että...
– Elä ruppee sinä käyttämää nykyeste tieskenteleväe immeiste sanoja, ku puhut pahakurisesta akasta. Hermostunna! Mittee ne on ne hermot ja hermostumiset? Kuka se on hermot nähnä ja kätteesä ottanna? En minä tunnusta mueta hermoja, ku nenän, jolla haestoo nuuskasen, korvat, joella kuulen, kielen, jolla maestoo lipasen, sormet, joella koittoo koplasen, ja ihonpinnan, jolla tunenn kivut ja kutkutukset. Eikähää lehtuor Melakaa, immeisruummii rustingista selekoo tehessää, hoastanna mittää hermoesta, voan sen se maeniht, että siinä on telekrahvi- eli lennätinlaetos paljo täyvvellisemp ja paremp, ku on se, jonka pylyväetä ja johtolanka on moantien varsilla. Esmerkkinä immeisruummii telekrahvi hyvvyyvestä soatii kuulla, että jos toesta pistää neulalla kantapeähä, niin kantapeästä laetetaa hetj telekrahvi peähä, jossa on peäkonttuor. Ja samassa silimänräppäyksessä peäkonttuor antaa telekrahvi kantapeähä ja käsköö, että potkaesta kimmauta sitä, joka neulalla pistelöö. Mut ku pahakurisista akoesta on puhe, niin ei pie virkkoo mittää niihe hermoesta ja hermostumisista, voan on sanottava suoraa, että niissä on joko ilikeys taekka "vanaha-Oatam".
– Vae akoessa se "vanaha-Oatam" ja ilikeys aena on, eikä miehissä millonkaa. Mut eiköö sitä passoes ommoo kohtoosa miestennii tarkastoo? Muesteleppas esmerkiks viimmevuotista nimpäevees ja sitä rytäkkätä, minkä panit toemee iha turhapäete. Mikäs se sillon sinuva riivas, oljko se "vanaha-Oatam" vae hermovikako?
– Joka entisiä muesteloo, sitä tikulla silimään.
– No, en minä muestellaksen maeninnakkaa, voan sanoen iliman sannooksen sen tautta, ku aena kaekki paha naeste syyks pannaa.
– Kukas käsk sillonkaa naeste suutaa tulukuttammaa?
– Mut mittees siinä muutakaa soatto tehä, ku sinä vakkaene mies rupesit väettelemmää salaka ja mueku tuntomerkistä ja lopuks nostit semmoese nuoha, että toeset vieraesta pelästy ja toeset mänj poes, eikä kiellotkaa auttanna.
– Ja minun sitte oes pitännä ruveta tuppisuuna kuulostammaa akkae irvistelyvä, niihe taulapäehe...
– Elä, veikkone, peästä kiukkuva valloellee, ettei tämäk...
– Mittees sinä aloet kiusotella ja entisiä muestella?
– En ala, enkä muestele. Minä voan tuossa sivumänne tulin sanoneeks, että sinä viimme nimpäevänäs suutuet ku tupakka iha ilima syytä. Ku siinä juteltii, että pienijä salakoeta ja muekkuja on vaekee erottoo toesistaa, niin sinä sannoo paukautit, että se on heleposta heleponta tehtävee, ku muka toesilla on alahuul lyhemp ja yläliuul pitemp...
– Kuule! Anna sen jupaka nyt olla penkomata – kuuletko?
– Kyllä minun puolestan. Mut tuntuu se voan ouvvolta, ku vakkaene mies ilimottaa tuntomerki, eikä sitte kykene sanomaa, kumpasellako, salakalla vae muekullako, alahuul on lyhemp ja ylähuul pitemp.
– Tietyst se on toesella niistä. Ja eikö sitä jo siitä ymmärrä, kun tietää, että toesella on? Mut mittees ne akat ymmärtää?
– Etpä tuota näytä ymmärtävä itekkää, vaekka out mies olevinas...
– Leipälinkku kiin ja hetj paekalla.
– No, elä nyt toas kiivastu. Enhää minä mittää muuta tarkota, ku voan sitä, että soatot niin turhasta suuttuva ja vielä niin silimittömäst. Jos sinä kerra tiesit, kumpasellako sortilla se ja se huul...
– Minkätähe minä en tietännä ja tiijjä. Mut turha on ruveta akkaväelle selittämmää, jotka ei mittää ymmärrä. Ja nyt sanon laetimaese kerra, että tätä juttuva ja jupakkata ei jatketa.
– Ei jatketa, ei jatketa, vaekka en kuetenkaa malta olla sanomata, että vakkaene mies ruppee tuntomerkkijä selittämmää ja ku sitä ei tiijjä, sillon suuttuu ja laettaa hirvee rytäkä, että koko talo tahtoo koatuva...
– Suu kiin, karjas Jussi, nimpäeväsä sankar, kovaeänisest. Samalla se tapas lyyvvä nyrkkijää pöytää. Mut isku sattu kahvipannuu, joka mänj luttuu, niinku moakarvasaralla oes paeskattu, ja pannu sisällys purskaht pöyvvälle sekä sankari silimille, ryvettäe häne juhannuspuhtaa paetasa ja korree pöytävoattee. Muutama parj kahviknppija ja retnekka eli kermakuluppo sekä sokursipaleet tek ensaluks vappaeta ilimahyppyjä sekä lopuks kimpoel moaha, muutamat kupit särkyneinä. Vehnäset ja muut köhnikkäät lentel hueskihaeski. Emäntä juosta pingers tuppaa pakkoo, jonne Jussi tulj perästä verise nyrkkisä kansa. Sitä ryhyttii kiiree kaupalla sitomaa ja huusloaroomaa...
Mitenkä sitte varsinaesille nimpäeville vieraehe tultuva käv, sitä en tiijjä, ku en uskaltanna männä kahtomaa ja kokemaa. Mut jos kuka on kuullunna, ilimottakkoo ystävällisest, sillä sitä oes lyst sekä minun että kukaties muehennii tietee. Eikä kaeketi sitäkää pahaks pantaes, jos samalla lausuttaes, luuletteko Jussissa ollee hermovian vae "vanaha-Oataminko"...
MYYRÄNMÄKELÄESET SÄHKÖSSÄ.
Siinä sitä on sähkössä puhtija ja voemoo, senhää tietää akat ja lapsettii. Ja jos kuka sähköiskun sattuu soamaa, niin sillon se on leipä leikattu. Mut puhtija ja voemoo on sähköinnostuksessakkii, ku se oekee sytyttävänä sattuu. Kaekista vereksimpänä ja tuoreimpana esmerkkinä siitä on Myyränmäkeläeset, jotka tässä äsköesenä aekana sattu joutumaa sähköinnostuksee.
Se läht siitä, että Hautolampilaeset olj ruvenna sähköö paekkakunnallee puuhoomaa – ja nii sähköinnostus sähköesistä Hautolampilaesista tarttu Myyränmäkeläesii. Ku niille olj voan sivumänne sanottu, että nyt sitä sähköö saesitta työkii, niin muuta ei tarvittu: koko kyläkunta alako kilivassa pauhata, että:
– Mikäs pakko meijjä on lampputuettuloehe ja pärevalakee varassa ellee turjottoo – otetaa sähkö, ku se kerra soahaa.
Ja että tässä olj ylleene miel'ala lausuttuna, siitä ei tarvihe toestukseks maenita muuta ku sen, että ku isäntä Väkelökkii olj joutunna sähkökuumeesee, niin sillon se taut olj muehennii tarttunna. Sen isännä nim ei oekeestaa ollunna Väkelö, voan olj sitä sillä tavalla ruvettu kuhtumaa – väkelyytesä tähe. Se nimittäe olj olovinnaa innokas kaekkii yrityksii, nostel housujaa ja lävväyttel rukkasijjaa vastakkae. Mut siihe sitte pöyhistely kuol nahkaasa. Ja samallaesta sen olj puhelukkii: se alako niinku hyvä soarnapappi, mut muutamae lauseihe perästä se rupes väkelöettelemmää ja ussei koko puhelusa keskeytti. Ja väkelöemistä sen olj liikkuminennii, samate ku talloustoemettii. Kaeke sen tautta sitä olj ruvettu nimittämmää Väkelöks, eikä sitä takanapäe muualla nimellä maenittukkaa. Ku Rinneaho isäntä olj tullunna Väkelön luo keskustelemaa sähkön ottamisesta, niin tämä olj tohahtanna ja sanonna, että:
– Sitä vehettä minä vihhoon niinku paholaesta sen tappaukse perästä, mikä mulle sattu asemalla. Mänin siellä käymää iltamyterässä ja ku outossallii peäsin, soapu asemamies tulija sytyttämmää. Minusta tuntu ihmeeltä, ku sen ei tarvinna muuta, ku voan seinee napsautti, niin hetj olj valakeeta ympärj huonetta. Sen asemamiehe mäntyvä en malttanna olla, voan tassuttelin kahtomaa sitä napsautuskohtoo. Ja ku immeine ei usko, ennenku koettaa, niin minnäe hellävarroo veänsin semmoesta mustoo nauloo, joka muestutti housun tikkunappija. Mut sillo tupsaht kaekki valot sammuksii ja minä hätäpäessän läksin pimmeessä pyrkimää penkille pakkoo. Miten lienen haerahtunna könähtämmää yhe aka syllii, joka nost hirvee nuohaka ja rupes rämmentämmää, että:
– Mikä sika sinä out, joka sammutat valakeet ja tulet karvasta turpoos minun noamaan hankoomaa? Häh? Mikä sinä out ja mittee sinä oekee meinoot? Tiijjä se, että minä oun kunnijallise miehe kunnijalline aviovaemo, enkä mikkää...
– En minä mittää pahhoo meinoo... minulle tulj erreys... Enkä minä Sikasia ou suvultan, minä oun...
Mut sillo tulj asemamies outossallii ja ihmettel valakeihe sammumista sekä napsautti ne toas palamaa. Ja yhessä oveavvauksessa tulj muetae immeisiä. Siinä hälinässä sotkeetu sen kunnijallise aviovaemo torumine.
Se Rinneahon isäntä sano, että:
– Mittees syytä sinulla on siitä sähköö ja sähkövalloo suuttuva? Kaekkihaa siinä tapahtu sinun äkkinäesyyves tähe. Mut jahka soat sähkövalon ommaa kottiis, niin opit sitä käsittelemää ja näkemää, miten suur hyöty ja mukavuus siitä on: ei tarvihe lamppuja eikä tuettuloeta, eikä muuta ku napsauttaa, niin kyllä valloo tulloo.
– No, mut ku minä napsauti, niin pahhuus sammuva tupsaht.
– Oesitpas napsauttanna toese kerra, se oes toas syttynnä. Mut ei sen sähkön hyöty sovi yksinää valloo, sillä lisäks soahaa voemookii, niin että sen voemalla puejjaa riihet ja sahataa halot ja vielä monet muut työt suoritettaa. Kumpa nyt voan kyläkunta ymmärtäs tarttuva asjaa kiin, niin hyvvyys oes vikana.
– Mittee? Puepko se riihet ja hakkoo halottii? No, johhaa nyt herra helepotukse antaa...
Ja ku rukkaset sattu Väkelön vieree, löe se niitä yhtee, kapsaht seisomaa ja housujaa nostelemmaa ja sano että:
– Miks ei ymmärretä, ku oekee selitettää. Ja minä lähe kulukemaa niinku Jierusalemi suutarj, sekä kujilla ja kylissä huuvvan, että ottoo sähkö, ku se meille kerta annetaa.
Ja niin läht Rinneaho isäntä yhelle suunnalle ja Väkelö toeselle suunnalle. Immeiset olj ihmeissää nähhessää Väkelön niin kovalla kiireellä kulukemassa, että sanottii sen vällii juosseennii, vaekka jotkut ei sitä pitännä totena, ne ku usko, ettei Väkelö juosta ossookkaa... Eikä kulunna ku muntamija päevijä, niin koko Myyränmäkeläeset olj sähkössä, taespa jo olla semmoesijjae, jotka luul sähkötullii olova palamassa ympärj kyllee...
Sinä sähköinnostukse parraana aekana sattu Jussi Suksine mänemää käymää Väkelön talossa. Siellä tietyst tulj sähköstä puhe ja Väkelö nostel housujaa selitellessää, että kohta sähkö pue riihet ja hakko halottii... Se Jussi Suksine on moalimata liikuskellunna paljonnii ja tuntoo sähkövalonnii, niinku mone muunnii asjan. Huohmatessaa Väkelön sähköinnostukse se kysäes että:
– Ettäkö meinoot sähkövalon talloos hankkija?
– No, kukas ei sillon ota, ku semmoene hyvä annetaa!
– Miten monta valopistettä meinoot ottoo?
– En minä ymmärrä pisteistä mittää, minä voan otan niin paljo sähköö, että se pue riihet, hakkoo halot ja valasoo niin kirkkaast, että näkköö unessakkii...
– Mittää tuo mahtaa tulla maksamaa?
– Mit... mit... mittee? Maksamaanko? Eipä kaeketi se mittää maksa, koskapa maksusta ei ou mittää maenittu, sanottu voan, että myö sähkövalo soahaa, jos tahotaa...
– Mut eihää teällä moalimassa maksuta soaha muuta, ku kynnet sormii ja varpaesii sekä täetä paetaa. Ei, kaekista maksettava on. Jos kuetennii pylyväät otat omasta metästäs, toemitat ne paekallee ja laetat valamiiks, etkä työlles ja vaevalles palakkoo rätnee, niin ne soat ilimaseks. Mut muusta kaekesta pittää sinun lyyvvä mynttijä pöytää ja sitte valosta ja voemasta maksoo sen mukkaa, miten paljo kulutat.
– Kukas sen ossoo sannoo, minkä verran niitä kulutettaa?
– Kilovatin mukkaa valamistaja teille valloo ja voemoo antaa sekä jokkaese käyttäjän luona mittar ilimottaa kulutusmeärä.
– No, joha nyt on riena taekinassa. Tää on varmaannii sen Rinneaholaese Ametriikissa opittuja metkuja koko sähköhomma, jolla se meinoo meitä jutkauttoo. Mut eipä meitä nakkii niin narratakkaa, ku hiirijä sianlihapalasella.
Ja kysymätä, oesko Jussi Suksisella jottae erityestä asjoo ollunna, Väkelö löi rukkasijjaa yhtee, kapsaht takajaloellee, nost housujaa ja alako paenoo ovvee koht. Immeiset sae toassiisa ihmettelyaehetta, että mikä nyt on tullunna, ku Väkelö iha toenperästä juoksoo, ettei ies taho muestoo nostoo housujaa, jotka uhkoo puota – miten sillä Väkelöllä lienöö nivuset niinku kissalla, ettei housut pysy ilima alituesta nostamista... Näestä ihmettelyestä ei se Väkelö mittää tiennä, voan männä huuhto asumuksesta asumuksee ja jok'ikisessä paekassa sano, että:
– Nyt meille meinataa tehhä oekee Ametriiki jutku! Kahtokeepas, ei sitä sähkövalloo ja voemoo iliman eistä soahakkaa, voan siitä tulloo niin suuret maksut, että meiltä männöö rahat, kukkarot ja napit voatteista. Ja ku vielä pittää kustantoo erityene virkamies, jolla on niin kummalline nim, ku Kilovatti, sekä sitte lisäks mittar vae liekkö se iisnyör, joka pittää kottiisa ottoo... Entäs ku on kaekenmoesia pisteitä ja rikkuja, joesta pittää rahhoo pulittoo... Ei, siihe kirnuu en aenakaa minä hyppee! Ja hittojakos myö sillä valolla ja voemalla tehhäänkää? Teällähää korkeella mäillä myö ensiks oamusella aurinko nähhää ja viimmeks iltasella, ku kesä on korreimmillaa. Eikä toas talavella ou kiirettä meskuu ja pakkasee: moata pötköttää sängyssää päevästä päevää sekä omalla voemalla tekköö työtä sitä mukkoo ku jaksaa. Pitääköö Kilovatti sähkövalosa ja -voemasa, koska siitä maksu voajitaa. Minun kottiin sitä ei oteta, ku vasta tuhanne vuen peästä.
Ja sen sanottuvvaa se Väkelö alako ponnata toesee paekkaa. Mut sen jäläkee huus immeiset, että:
– Ei oteta meillenkää!
Ja niin äkkijä ku se sähköinnostus sytty, yhtä äkkiä se sammukii. Ympärj kyllee sanottii, että:
– Ei oteta sähköö, ei oteta, koska se maksaa...
Mut se Rinneahon isäntä, sähkövalon ja voeman innokas puuhooja, purroo hampaetaa yhtee ja sannoo, että:
– Kaekenmoeste koltiaeste ja taulapäehe keskee on pitännäe joutuva olemaa ja elämää, jotka ei ommoo hyvveesä ymmärrä. Mut mitteepä minä heitä ruppeen herättelemää – moatkoo mokomat, niin että kannikat hautuu...
Se Jussi Suksine toas tuummaeloo yksinää tällä laella:
– Ku sitä immeine eläs, niin oes lyst nähä, jaksaakko Väkelö ellee tuhat vuotta... Mut pahon minä pelekee, että eikö siltä tuhannen vuen eläminennii mänene – väkelöks, niinku kaekki muukii...
KU MINÄ ITE -- VARASTIN.
Tässä elämän "elokuvvoo" tarkastellessa juolaht mielee värssy muutama runnoelijakokelaa käskirjutuksesta, jossa runoniekka, oavistukse kiikarilla viimmestä tiljpäevee tirkistellessää, laulaa tällä laella:
"Luoksein soapuu konttopiru
käissä konttokirjat kummat:
Hyvveitä voan pien on siru,
pahheita on suuret summat."ja ku sitä värssyvä miettiissä muestluusta tappauksia tulla marnii esille, niinku moamykriä koloestaa, saen huohmata, että minnäe miesparka, muusta puhumatakkaa, oun muun muvassa – varastannae. Immeiset sannoo, että rehelline tunnustus on sama ku anteekssoamine, ja sentähe minä nyt vilipittömäst varkauten tunnustan, samalla ku mulla on lieventävänä asjahoarana olovinnaa se, että en ou tehnä muuta ku kotjvarkauve, enkä vieraalta ou mittää anastanna. Ja tällä laella se kotjvarkaus tapahtu:
Olin jo mustalaespoekoo suuremp taekka toesi sannoessa siinä ijässä, että moalima kaekenmoeset houkutukset ja tuulet riipo matkaasa. Mut jos mänj suuntaa taekka toesee, rahhoo voan joka paekassa tarvittii. Kukkaropahasesta irvist kuetennii tyhjä pohja ja jos kassakirja oes ollunna ja sitä oes katellunna, ei siinä oes ollunna muuta ku yks leht, jossa olj mänöjä, eikä – tuloja ollenkaa. Mut ninku luonto vettää tikanpoekoo puuhu, samate luonto vetj minuva muehe matkassa kulukemaa ja joukossa olemaa. Sitä varte pitj tuloja hankkija harjottamalla – kotjvarkautta. Ollessan vanahempaen lapsista pahnanpohjimmaene eli nuorin, en minä soanna isännöejjä, voan toeset pitj jöötä. Mittee sitä sitte millonnii lie soanna kähvelletyks ja rahhaa vaehetuks, ei tälläkertoo juohu mielee. Mut luultavast tämä ruessäki varastamine on ollunna kaekista suuri, koska se nyt peäkopasta tulla marni esille. Ja niinku jo sanoen, minä tahon sen avomielisest ja vilipittömäst kertoo ja tunnustoo.
Muestamattomuuvve taekka muehe kiireihe tähe olj myllyy lähtö unehtunna iltapimmeesee, eikä se niin voarallista ollunnakkaa, ku meijjä mylly olj lähellä, voan kilovirsta peässä. Ku jyviä lähettii säkkilöehe panemaa, jouvvuttaavvunj minä matkaa, niinku harakka sijantappajaesii. Siinä kiireest liepsuessa onnistun soamaa yhe jyväsäki puotetuks aeta rappusilta moaha ja sieltä vierytetyks rappuehe ala. Eikä sitä keppoesta kukkaa huohmanna.
Niinku muuttii mänin minnäe yöpuulle ja tuummasin, että toeste nukuttuva käyn säki kelekalla viemässä riihlao tlakse, jossa sen lummee peittelen piiloo. Mut minä nukkuva horrae syvvää unnee itekkii ja vasta oamuyöllä havvae. Mulle tulj kiire. Käpsin männä tuppaa, otin sieltä kelsturkkirutmeijja peällen ja suure karvareuhka peähän. Pusasin sitte nostoo säki kelekkaa ja läksin vettee junnoomaa. Riihtie olj kappee, ja ku talav olj lumine, olj kinoksi ja kahepuole tietä. Peästyvän puolväli paekkeille huohmasin, että jokkuu tulj vastaan. Kukas se mahtaa olla? Ja voe lapikasta ja lapikasnahkoo! Se olj mun vanahin veljen, joka olj sattumalta herättyvvää lähtennä tarkastammaa, onko ahe riihessä niin kueva, että jo tänä oamuna passoes puejja. Mikäs minut perrii? Takas keäntymine olj kerrassaa mahoto ja jos toas juoksen pakkoo, jeä jyväsäkki suve suuhu. Mut hätä keinon keksii ja hättäene tarttuu, vaekka – olenkortee. Ja niimpä minnäe paenon reuhkan syvälle peähän, nostin turkkirutmeijjan kaulusta pystyy ja rupesin liikata lynkkeemää, niinku meijjä mökissä asuva loesmies, Jussi, tekköö. Totta varmaannii liikkoomine lienöö hyvi onnistunna, koskapa veljmies alako tieltä kavuta nietokse selekää, antooksee vaevaesmiehelle tietä. Ku siinä veljmiehe sivute männä lynkkäsin, kysäes veljmies:
– Mistees se Jussi näe varrae tulloo?
– Tuolta minä tule Kiijjasta kesäpalakkojan hakemasta, vastasin minä ja parraa kykyn mukkaa koetin hoastoo Jussin eänellä ja hyvi pehmeekielisest, niinku sekkii latustaa. Ja vaekka lauluopettaja ennen olj haukkunna, ettei mulla ou mussiikikorvoo, osasin minä kuetennii Jussija niin hyväst jamata, että veljmies petty...
Ku saen jyväsäki varmaa taltee lume alle, kipasin tulla kelekkonen kartanolle takasi. Luultavast ei riih vielä kuevalta ollunna tuntunna. koska veljmies ei ollunna perettä herättännä, voan olj männä vielä kammariisa. Se olj etuva mulle, soaton, neät, turkkirutmeijja ja reuhkan viijjä tuppaa ja hiipijä sitte makkuukseen. Ku veljmies olj sitte tullunna jonkuu aejja peästä tuppaa, olj se sanonna, että:
– Alakoopa konkoilla pystyy, ettei sivu päevän moata, ku Jussikii on jo ehtinnä tulla Kiijjasta ast.
Pitkii aekoje perästä satuttii sitte kerra juttelemmaa minkä mittäe ja muun muvassa ihmeteltii koerrae ihmeellistä ja tarkkoo vaenuva, ku ne tuntoo kotisa immeiste ja elläente jälet, vaekka miten paljo oes kulukovia ollunna niihe perästä tietä myöte. sillon sano veljmies, että:
– Ihmeellistä ja kummallista se on. Mut on niitä immeisissäe semmoesia, jotka on hyvi tarkkoja tuntemaa. Tahtomata ruveta ihteen kehumaa, tahon kuetennii maenita, etten minäkää ou iha huono tuntemaa.
– No, kaekkee sitä pittää kuullakkii, siuähää et tunne kettää, sanon minä.
– Mite niin? Sanoppas esmerkki, millonka en ou tuntenna.
– Esmerkiks siilon, ku minuva luulit Jussiks tuossa riihe välillä, etkä tiennä sitäkää, että olin kähveltännä jyväsäki, jota olin piiloo viemässä.
– Sinäkös lyöppärj siinä olittii, tuummas veljmies ja tulj vähä niiku nolosiisa sekä keäns puhhee muehe asjoehe.
ROTTA, ROTTA -- VOE HERRA SIUNATKOO!...
Juna läht asemalta hiljaesta männöösä – eikähää junahurjastelu ou kaekeks onneks vielä muotii tullunnakkaa, niinku autohurjastelu – niin juna läks kulukee kolluuttammaa. Hyvi sekalaesta seurakuntoo istu muutamassa kolomanne luoka vaunussa, enimmäksee naespuolista väkkee, mut usseita olj miehijäkkii, joesta yks ja toene näytti olova täysverisijä reissusällijä. Maesemat kahe puole rautatietä olj kolokkoo vaevasmehtee kasvavia soeta ja ku asutusta ja viljelystä ei ollunna ies näkyvissäkää, olj matkustajat ikkääku turrillaa ja nörpällä neni. Viimmeseltä asemalta ei tullunna vaunuu muuta ku yks matkustaja, konttiselekäene keskikkäene mies, joka muutama penki peähä peästyvää istumaa alako hammuilla konttija selästää, asettooksee sen joko penki ala taekka hyllylle. Kontissa näytti olova vöryä runsaast, niin ettei kielj soanna sen suuta tarkallee suletuks. Ku se kontti olj polovilla alaspäe, parkas yks naesimmeine, samalla ku se kavaht penkille seisomaa, kovalla eänellä, ikkääku oes hengenvoarassa ollunna, että:
– Rotta, rotta – voe Herra siunatkoo!
– Missee, missee? kuulu parkasuja jokikiiseltä puolelta.
– Tuolla lattijalla... lattijalla... rotta, rotta – voe Herra siunatkoo!...
Ja tuolla laella parkuissaa se naesimmeine hulumuuttel helemojaa ja potki jalakojaa penkkii. Tuski ennätti silimänräppäystä kuluva, ennenku kaekki naesmatkustajat olj penkillä seisomassa ja samate tek monet miehettii. Se konttimies pysy yksinää rauhallisena, keännelle konttijaa sekä oes jottae sanonna, mut kukkaa ei ottanna kuunnellaksee. Ku melekei jokkaesella naesimmeisellä olj lyhythelemaset hammeet ja ku ne niitä nostel ja hulmuuttel sekä seärijää sätkittivät, ettei rotta peäsis helemuuksii, niin oespa siinä viikunalehet ollunna tarpee... Kaekista pahimmassa villissä olj muuvva tavattoma lihava naene, joka kuulu ollee kastrullikomentantti eli keittäjätär, ja jonka takapuolet olj paksut, niinku ruummenkulit, ja rinnat öhötti, niinku kymmenkilloeset pussit oes ollunna riippumassa. Sennii hammeet olj eärimäese lyhyvet, varmaannii sen vuoks, että niin paksuje pohkeihe ku tupakkapölökyt olj vanahaa aekaa, koko voemaperräene ihanuus soattas olla näkyvissä. Sillä keittäjättärellä olj hirvee römisevä eän, jota seälimätä käytti, samalla ku se pelemuuttel ja nostel helemojaa sekä käsillää kouri mahollisia ja mahottomia paekkojaa luekkamalla ja kiljumalla, että:
– Rotta, rotta – voe Herra nimessä! Onkoo se ajjautunna mun helemuksiin – kahtokee, kahtokee, näkkyykö sitä...
Ja siinä vastapeätä olj muuvva reissusälli, jonka tajuntapiirissä ei ujjouskäsitettä lie millonkaa ollunna. Sille miehelle näytti semmoene kahtomine ja tillistämine olova mieleistä tehtävee ja se sekä kahtel että koplikii oekee perustuksia myöte, jopa puristel rintojakkii. Rintapuolestaa se kastrullikomentantti eli keittäjätär olj arka ja parkas että:
– Ei se rotta ou sinne peässynnä, nauhat ku on kovast kiin... mut siellä helemoessa, helemoessa...
Keittäjättären rohkeus tarttu toesiinnii naesimmeisii ja hyvi mielellää ne anto mieste hättyytellä rottoo helemoestaa. Ja ne, jotka ujostel, hulumuuttel helemoja, niinku lakanoeta tomuja pöllyytellessä ilimassa liehutettaa, eikä ne välittännä, mitenkä korkeelle helemat kohos. Samalla ne potki ja sätki jalkojaa penkkii ja lattijaa. Ja yhellaesta peliä pitj jotkut miehettii, samalla ku ne koplimalla anto hyväntahtoesta apuvaa, ettei rotta voan peäsis naeste helemuksii... Mut jalakoe tömistämine, kirkumine ja rotan pelottelemine olj niin voemakasta, että ku junnaelija eli junaisannoehtijä astu vaunuu, olj se hämmästyksestä selälleesä lentee. Eikä rauhottamisesta mittää hyötyvä ollunna, voan päevasto metelj ylty, ku kilipoo huuvettii, että:
– Rotta, rotta... lattijalla, rotta, rotta – voe herra siunatkoo!...
Junaisannoehtijä kiitti kauppojaa, ku peäs mokomasta rottasotaräväkästä poes.
Mut samassa tultii asemalle ja juna pysähty. Ei tarvinna kettää käskee vaunusta ulos lähtemää, semmoesella kyejjillä sieltä rynnättii, että ovet tahto matkaa lähtee. Se konttimies jäe yksinää istumaa, aukas konttisa suun ja asettel sinne toeste tavaroehesa jonkkoo kauppapuojjista lapsillee leikkikaluks eli leluks ostamasa – tekorotan, jossa olj oekee vetokujjeet sisässä, niin että sen voe avvaemella vettee, niinku taskukello, jotta se sitte jonku matkoo juosta vikittää, ja joka häne konttisa suulta sattu puttoomaa lattijalle. Siitä lattijalta sen jokkuu heikkohermoene naesimmeine huohmas, luul sitä oekeeks rotaks ja rupes huutamaa. Kohta sen jäläkee huus melkei jokkaene. Ku sitte junan seistessä tulj jarru- ja asemamiehijä vaunun rottoo karkottelemaa, kerto konttimies niille, minkälaene rotta olj liikkeellä ollunna. Ja ne miehet sano, että:
– Minkästähe työ ette ilimottanna asjan oekeeta laetoo?
– Kyllä koettelin, mut ei kukkaa minuva kuulostanna. Ja niin minä luulin, että niihe kaekkii järk on männynnä vinnoo... Jos sitte semmoesille oes ilimotukse tehnä, oes ne voenna minut repijä pieniks topaleiks. Ja ku ne sen lisäks matkan alussa valittel ikävyyttää ja pitkävetteisyyttä, tuummasi minä, että siitäpä nyt soatte vaehteluva ja olin hiljoo, niinku sirkka seinänravossa...
Ja vaekka rautatieviranominaeset ilimotti, ettei rottoo vaunussa ou, eikä ou ollunnakkaa, ei kukkaa entine matkustaja männä siihe vaunuu, voan ne hak kimpsusa ja kampsusa ja sitte ne pakkaatu toesii vaunue. Ja niissäkii tahto naesimmeiset vielä hulumuutella ja nostella helemojaa, etennii se lihava kastrullikomentantti eli keittäjätär, ne ku pelekäs, että jos rotta on kueteimii helemuksii pujahtanna...
KU SUUTARJMESTÄRJ PELEKÄS -- TULOVAASA VARKAAKS.
Melekei tikate täynnä olj laetakaupunni kapakka "viinamäe työmiehijä" – mikä heistä sitte lie milläe liemellä peätää ja mahhoosa täyttännä. Kapaka emäntä, vanahanpuoleine naesimmeine lihava tyttäresä kansa olj hyvällä peällä ku vieraeta olj runsaast ja niihe lystijä lisätäksee äet ja tytär vuorosa perrää pyöritti posetiivirämän kampija, jonka ittaalijalaene posetiivisoettaja olj huonouve tähe myönnä. Se jo ollii niin loppulahtee kulunna, ettei sen soettokappaleista soanna paljo selevee. Mut se puute korjattii sillä tavalla, että emäntä ja tytär lauloo uelotti peljvärki soejjessa ja ku arvosa ylleesö ussei hoelotti mukana, soatii kapakkavieraehe mussiikkitarvis tyyvvytetyks. Ja niimpä tännäe iltana näytti sekä emäntä tyttäresä kansa että vieraattii olova lystissää.
Poekkeuksena olj kuetennii muuvva nikkarjmies, joka kärsivä näköesenä, ku hammastautine, tappail tuppaatuva usseempaa pöytää, peäste muutamae eäree istumaa – mittää suuhusa soamata. Ja ku lintukaa ei kauva istu urvottomassa puussa, muuttel nikkarikkii pöyvvästä pöytää sekä sen lisäke sopotti kaekkii maholliste tuttaviisa korvii. Vastauksiks voan päetä puesteltii. Viimme se mänj emännä ja tyttäre luo sopattammaa. Mut emäntä ei ruvenna peätää puestelemmaa, voan sannoo mäeskäs kovalla eänellä, eitä:
– Tiijjäthää sen ennestäännii, ettei multa liikene rahhoo velaks panttija vastaa ja juomatavaroeta minä en velaks anna.
Se mäeskäys sattu nikkarjmiehe sapelle. Se astu kesklattijalle, kaevo taskustaa kello, jota pyöritti ilimassa ja sano, että:
– Eikö kukkaa taho ostoo kelloo? Tämä käy neljällä ruppiinilla ja yhellä vetämisellä kaks vuorokautta sekä...
– Elä, miesparka, myö kelloos. Sitte et tiijjä aekoo, millonka kapakka auvvastaa, huus hevosmies Turune nikkarjmielle puhhee keskeyttäe.
Mut nikkarjmies kiljas, että:
– Sulla ei tässä asjassa ou puhevaltoo, eikä muullonkaa, ku kello kahentoesta aekaa yöllä lutikoelle, mut sillonnii voan akkas luvan perästä.
– Elä puhu nue kommeest taekka mänetät kellonostajan. Minä nimittäe tarvihe ostoo kellon. Mut käypkös tuo kello?
– Se käy ja kukkuukii. Jos et usko, pistä korvaas ja kuuntele.
Ja hevosmies Turune tarkastel kelloo ja ku sillä olj pöytätoverinnaa kellosepä sälli, anto se kellon tämännii tarkastettavaks. Se kahtel sitä aekasa ja sano, että:
– Kelloks tää on tehty ja kellona tää männöö.
Sitte rupea nikkarjmies ja hevosmies keskenää supattelemaa ja supatukse loputtuva sae nikkarjmies käypäset kätteesä ja hevosmies pistj kello taskuusa. Sitte nikkarjmies istu pöyvvä eäree ja komentavalla äenellä huus, että:
– Tuokoopas lientä pöytää ja pankoo lusikat laejjalle.
Ku siinä "lientä" nikkarjmiehelle tuotti, astu uluko-ovesta sissää muuvva suutarjmestärj, joka hujutuulella ollessaa kuhtu ihteesä herra Kellekseks ja jota kaekkii muehennii pitj sillä nimellä puhutella, vaekkei sen nim Kelles ollunnakkaa. Hetj sen sissää tultuva selevää huohmas, että suutarjmestärj olj hujutuulella. Mut vaste tavallissuutta se näytti ärtyneeltä, kävel eistakas, kohhauttel olokapäetää ja sano, että:
– Äsh, äsh!
– Mikäs herra Kellekse – sano jokkuu tuttava – sisuksija kaevaa, ku tuolla laella ähkät ja äliiset. Syökö mato hammasta vae onko anoppis haukkunna?
– Hampaat on terveet, niinku koerralla, eikä herra Kellestä uskalla anoppi taekka muutkaa (tässä se mies sivumenne sannoissa laskettel lievee) akat haukkuva. Ja sitä varteha meillä koerra pietää, että se haukkuu. Minä oun ärryksissä, niinku entine pappi, joka äsäht, että "voe ku nuo immeiset kuoloo ja retustelloo ja jättää rippirahasa maksamata". Mun toas pittää sannoo, että ne kuoloo ja retustelloo ja jättää soappaasa maksamata. Äsh! Kahtokeepas, ku se postiljuonvainoo tilas multa oekee erikoissoappaat, joelle varrettii ylettyy reijjejuuree ast ja varsie suessa on sisäpuolella punaene ja ulukopuolla kiiltonahka, ja muutennii ne tehtii parraasta nahasta sekä sarkasella vuervoatteella vanistettii, niin että ei niissä oes koepia kolottanna eikä varpaeta vilu viileksinnä. Mut se postiljuon kuolla kutjaht, eikä sen perilliset huoli soappaesta. Mihi hitoelle minä ne soappaat soan mänemää, tässä kaupunnissa ei neät ymmärretä niin hyviä jalakineita ostoo. Ja siitä syystä minä oun ärryksissä ja otin kotona muutamija ryyppyjä sekä tulin tänne makuja muuttamaa.
– Ja oekeesee paekkaa se herra Kelles osas tullakkii, kyllä teällä surut keränä kulukusta alas männöö, sano se hevosmies. Mut ei passoo koko kaupuntia niin säkissä olleina pittee, ettei osattas hyviä kenkiä ymmärtee. Tässä esmerkiks on mies, joka ymmärtää hyvät ja huonot kengät ja joka myös hyvät kengät tarvihtoo, sillä minähää sitä hangessakkii toaroon ihko hoaranpohojia myöte. Ja joa ne soappaat voan minun jalakaan passoo, niin myöhää tehhää kauppa kahtee sannaa. Mitähä jos kengät vaehetaa tähä kelloo?
Suutarjmestärj otti kello kätteesä, kuulost sen käyntijä ja tarkastel sitä kaeki puoli sekä sano, että:
– Kyllä pittää rahhooki liikutella välistäissä. Ja sen minä toas varmaa tiijjä, että soappaat passoo sulle, niinku valetut, minä ku tunne jalakas suuruuve.
– No, ruvetaampas istumaa vierekkäe kauppoo hieromaa, eikä kennenkää tarvihe hinnasta tietee. Kahe kauppa ja kolomannelle korvapuust, sannoo sananlasku.
Ja sitte herra Kelles ja hevosmies alako supatella ja taes ne rahhookii liikutella. Mut se tulj loppusummaks, että suutarjmestärj pist hevosmiehe vastikkää ostama kello housuisa taskuu. Kauppalangokset tilas harjakaesjuomat etteesä. Hetkise kuluttuva ei suutarjmestärj ähkännä ja ähissynnä, voan rupes laulamaa sitä lauluva, jota se herra Kelleksenä olessaa tavallisest laulo, ja joka olj tämmöene:
"Tule meille voan,
meillä leivotaa.
Soat lämmintä leipee,
jos – annetaa."Toesettii kapakkavieraat tarttu virtee kiin ja sillä tavalla viinamäe työtä jatkettii yömyöhää asti.
Seuroovana oamuna mänj hevosmies soappaeta suutarjmestäristä hakemaa. Se mestärj olj kyykkysissjää suure kenkäkoapi eissä ja niin touhussaa, ettei tulemista huohmanna, ennenku tulija karkeella eänellä lausu hyvvee huommenta. Mut sillo se mestärj säekäht, kavaht seisomaa ja näytti oekee vapisova. Hevosmies tuummas hyvi rauhallisest, että:
– Enhää minä mikkää kummitus ou, enkä niin ventovieraskaa, että minuva tarvihtoo pelätä. Ja oltiiha tuota illallae yksissä.
Mänj aekoo jonnii verra, ennenku suutarjmestärj – se herra Kelles – kyken puhumaa:
– En tiijjä mitenkä tuossa kumarruksissa ollessan lie peä sekas sotkeutunna ja miten muutennii lienen koko oamun ollunna niinku puoljumissan. Mut mittee se noapur nyt asjoe?
– Niitähää minä tulin hakemaan soappaetan, jotka eilisiltana kellolla vaehon.
– Soappaeta hakemaa... kellolla vaehetuita... No, nyt mulle kaekki seleviöö... Voe siunattu mies, minkä ilosanoman toetkaa! Katohaa! Ku tässä oamusella heräsin ja vein housut koepiin, huohmasin, että niihe taskussa olj taskukello. Sillon äjäht peähän, että sen on jokkuu ilikiö sinne pistännä ja kohta tulloo polliissie ja viskoali kansa tänne minuva syyneemää ja varkaaks tekemää, semmoesia vippaskonstia ku kuuluu suuressa moalimassa tapahtuva. Minä rupesin tuummailemmaa, että niin oun viisas, ku vanahakii, ja mänin kelloo kätkemää pytinkin alle multaa. Mut paha henk lähätti sinne palavelustytö ottamaa hiekkoo pöytäveihtii kirkastamisee. Sillon peätin, että minä puotan kellon kaevoo, että niuklahtaa. Peästyvän kaevo kannelle tulj sinne kirvesmies Tiilikaese akkahomelo vettä nostamaa. Minä kirosin iteksen, että Tiilikaese hevone ounastelloo taevaa merkkijä, mut Tiilikaese akka tulloo kaevoo kurkistelemaa. Äkäpäessän tulin tänne sissää ja olin kelloo piikkoomassa lapsenkengän kärkee, ku sinä yhtäkkiä eänsit takanan. Minä säekäe, ku luulin, että siellä on jo viskoal ja polliissit syynemää tulossa... Mut vaekka ne oes tulleettii, oes niille ollunna vaekee kelloo löytee...
Sen sanottuvvaa suutarjmestärj kyykisty koappisa ettee ja sen perimäesestä nurkasta vetj piene kengän, jonka kärestä kaevo kellon ja sano, että:
– Nyt putos hartioeltan ku suur kuorma ikkää ja raskas kiv syvämmeltän. Ja tuossa on soappaas ja ne vasta onnii soappaat. Ne kestää sinun ikäs ja vielä niitä soa poekas pittee ja poekas poekakii.
Hevosmies vatmemmaks vakkuuveks peäst toesesta jalastaa kengän ja koettel soapasta jalakaasa. Ja se passas, niinku oes ollunna valettu. Ku kello ei ollunna ostaissa kallis, eikä väljrahhookaa tarvinna paljon maksoo, olj hevosmies kauppaasa tyytyväene. Mut tyytyväene se olj suutarjmestärii, ku ei joutunna varkaaks, vaekka pelekäs – varkaaks tulovasa.
LUKKARI VIISAUTTA...
Se olj se lukkarj niitä oekeeta kansanlaulajia, joka olj sekä lahjasa että taetosa soanna ite luonnolta. Ku se poekasena olj kuleksinna paemenessa taekka pitkin vesijä soutoo viiletellynnä, olj luonto houkutellunna sitä laulamaa. Kuullessaa sitte laulusa kaekuja se rupes sen mukkaa, mitenkä korreest kaeku laulun kerto, ommoo eäntää muuttelemmaa, että sekkii kajahtas kauniilta – ja nii se vähitelle tulj luonnonlaulajaks, vieläpä semmoeseks, että jo ennen sen männöö rippikouluu immeiset sano, että:
– Kyllä se tuo poeka vielä lukkarina kuoloo.
Ei ou tietoo siitä, oljko sillä itelläännii samanlaene mielj, mut ei se mistää muusta niin välittännä ku laulamisesta. Ostettuvvaa erräältä kuleksivalta viisunkauppijaalta virskantelee ja soatuvaa siltä alakuopetusta se ryhty ite taetoosa lisseemää. Ja ku sitte rippikouluu mänj, olj se jo kanteleesa kansa lauloo köllistännä virskirja kaekki virret. Vanaha lukkarj otti tämä hetj huohmioosa ja panj nuore miehe toesia laulattammaa. Samalla se tarjos sille korttieri koessaa, opetti kirjutus- ja rätinktaetoo sekä sitte ripiile peästyvä otti viereesä lukkarinpenkissä veisoomaa. Ja vanaha lukkari huolenpito jatku niin pitkälle, että yksissä tuummin rovastin kansa poeka laetettii Kuopijoo tirehtyör Enkelin (Enckell) lukkariks koulittavaks. Ja tottapa sillä poejjalla lie ollunna mussiikkihujumenttiä, koska viijje viiko peästä tulj takasi kotjpuolelle täyvvelliset lukkarjekyptit taskussaa. Ku siltä koulunkäynnin vaekeutta tiijusteltii, se sano, että:
– Mitteepäs vaekeutta siinä olj, ku minä voan veisata köllistin ja se tirehtyör Enkel polok jalakoo ja nyökäytti peätää.
Ja niin se ennustus, että se poeka lukkarina kuoloo, alako ruveta totteutumistaa koht käymää. Jo hetj ensaluks vanaha lukkarj otti sen apulaeseksee – ja voehaa toas apulaesesta vakinaenennii tulla, etennii semmoesesta, jolla on haluva. Sitä haluva ei tältä poejjalta puuttunna, eikä se yksistää lukkarj-intoo ollunna, voan lisäks se vielä käv suorittamassa rokkoherran ja jonniimoese välskärin kurssit, siihe aekaa ku ei leäkäriä ollunna ku pitkii matkae peässä. Sitte se vielä rovastin kouluherrae kansa luk ruotinkieltä ja varmentel kirjutus- ja rätink-taetoosa, niin että se muutaman vuen kulluissa kohos iha tieto- ja taetoniekaks – melekei jo ajo vanaha lukkarin eille. Ja semmoesiks seikat vähitelle setviinty, että tuski mittää kauppakirjoo ja asjapaperia pittäässä tehtii, joita tekemässä ei oes nuorj lukkarj ollunna, saepa riijjuu- eli kosimakirjojakkii valamistoo, ku kirjutustaetosia olj hyvin harvassa. Näen se kaekkii pitopaekkoe kututtii, ja ku se olj hauskaluontone ja vippaskonstiloehe taepuva, olj se aenakii heäpaekoessa ja ratulissa eli kuuliaesissa iha välttämätön vieras. Ja lysti se pist pystyy, tuljpa sitte vieraaks tae asjalle. Niinipä se hetj sissää astuttuvvaa usseinnii arvuutti, että:
– Mikäs se on, joka talavella on selässä ja kesällä mahassa?
Ja ku sitä ei osattu arvata, se ite selitti, että:
– Se on lukkarin – turkki, se ku kesällä on viinan panttina ja talavella toas piettävänä.
Mut vaekkei arvuutusta arvattu, ymmärrettii kuetennii, että nyt on tarjottava ryyppy – ja se tarjottiinnii. Ku kylä olj oekee mieluene, otettii ryyppyjä usseempijjae, ja vällii sattu niin, että nuorj lukkarj rupes rahille selällee, panj silimäsä kiin ja sano, että:
– Immeiset hoastaa, että kukko laulaissaa pittää silimäsä kiin, ku se ossoo virtesä ulukoo. Kukon täytyy kuetennii seista laulaissaa. Mut minä pojotan olla selällän ja vaekka onnii silimän kiin, niin ossoon sitä veisata minnäe.
Ja ku se veisata köllist, niin heikommat sae tuketa korvasa. Rehellisyys voatii kuetennii sanomaa, että tätä tapahtu aeka harvon. Mittee toas sekä virka- että muehe toemituste täyttämissee tulloo, niin ne kaekki tapahtu reilust ja potillee. Jos sitte niihe vippaskonstii vuoks oes moettimista ollunna, niin ku miehestä muuten tykättii, ummistettii niille silimät. Ite rovastikkii, vaekka olj jo ikämies, soatto nuore lukkari kepposille nauroo iha mahasa täyvveltä, niinku tek sillonnii, ku ite joutu vippaskonstin allaeseks.
Se tapahtu muutamana kesäpäevänä, jollonka rovast olj tullunna kottii ripitysmatkaltaa. Samalla sattu nuorj lukkarj tulemaa Pappilaa. Tälle rupes rovast hetj kertomaa, että:
– Tällä matkalla minä saen nähä merkillise luonnon oekun eli ihimee.
– No, minkälaese –?
– Minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota.
– Mikäs ihme taekka luonnon oekku tuo on? Onhaa tuolla teijjä renk-Matillae, joka tuolla pellolla kyntää, kaks peukalota.
– No, mitenkäs se voe olla mahollista, etten minä ou sitä huohmanna, vaekka Matti on meillä ollunna monta vuotta? Ei, kyllä se on nyt hetj soatava seleville.
Ja rovast aukas ikkuna ja hoehki Mattija tulemaa sissää. Mut se Matti olj huonokuulone, eikä sattunna kartanolle päe kahtomaa, että oes viittiloemise älynnä. Rovast olj nii kovast asjaan innostunna, että peätti lähtee kynnöspellolle kahtomaa ja tahto nuore lukkari tulemaa matkassaa. Siinä ku kaksissa miehi mäntii Matin luo, tuns rovast olovasa väsyksissä matkastaa. Mut ku kerra tulj lähetyks, niin – akka tieltä keäntyköö.
Matti käskettii sitte pyssäyttämmää hevosesa ja rovast sano, että:
– Tuo nuorj lukkarj ties kertoo, että Matilla on kaks peukalota. Onkos se totta?
Ja Matti kahto vakavast rovastii, nost ensin toese ja sitte toese kätesä ja vastas, että:
– Tottahaa se on. Tässä käessä on yks ja tässä toesessa toene peukalo.
Rovast roapas korvallistaa ja tuummas, että:
– Kas ku multa unohtu sanomata, että minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota yhessä ja samassa käessä. Mut mitteepäs tuosta. Saehaa siinä toas nuorj lukkarj viisauttaa näyttee...
Ja hörönauruva nauramalla läks rovast pihhaa nuore lukkari kansa astumaa ja Matti alako kyntämistää jatkoo.
HOPPEEHEÄT JA -- VALLANKUMMOUS.
– Lörökki se tuo Risto on, eikä mikkää mies sen sanan suuntäyteisessä merkityksessä.
– Eikös jokkaene ou mies, joka housuja kantaa? Ja sanotaaha Ristolla olova välistä kolomettii housut jalassaa...
– Olokoo vaekka neljät, mut lörökki se kuetennii on. Otappas voan silimällä pitteekses, niin neät, että sen sekä työssä että joute olemisessa on lorottamista. Ja jos se voan ei onistunna suomaa akaksee niin tomerata ja ymmärtäväestä immeistä, ku Riikka on, tuntuu minusta yhtä varmalta, ku uskontunnustus, että se lörökki oes mänettöö lörräyttännä talosakkii. Mut ku Riikalla on nyörit käsissää, ei Riston tarvihe muuta ku löröttää.
Tässä keskustelussa maenittu lörökkisana on sattunna iha naulanpeähä, niinku taetava sepä isku vasarallaa, se Risto neät olj lörökki. Se kyllä osas miettijä lötjöttöö ja harkita, mut jos jottae pitj panna toemee, niin sillo se löräht, eikä mittää syntynnä. Ku sitä muestutettii – ja akotuttuvaa sitä ussei muestutettii –, viittiloe se voan kättää ja sano, että:
– No, tottapaha, tottapaha...
Mut sillä tavalla ei Riikka-emäntä millonkaa sanonna, joka olj niin pirree immeine, ku hyvä palonauris, sekä hyvin vällee kyken hoksantieroomaa, millonka asja on tehtävä ja mitenkä se on tehtävä. Siinä olj noapuruksina kolome talloo yksillä pelloella ja ominaesuutena on maenittava, että Riston ja Riikan talloo sanottii "akkavallaks" sekä noapurloeta "ukkovallaks" ja "tasavallaks" – tämä kaekki sitä mukkoo, kuka talossa jöötä pitj. Mut jos taloja ruvetaa toesiisa vertailemmaa, niin kyllä Riston ja Riikan talo olj parraassa kunnossa, vaekka se olj "akkavalta". Mut vaikka talo vuos vuelta nous, niinku hyvä taekina, immeiset ivvail Ristoo nimittämällä sitä emännäks ja Riikkoo isännäks. Ja toella asja sillä laella ollii, Riikka ku olj napana, jonka ympärillä koko huusholli pyörj. Ku Risto vällii sattu mietteitää ilimasemmaa ja ku pahakuriset immeiset alako virnuilla, että mittee se Riikka tästä virkkaa, tahto sen mielj myrtyvä, niin että se yksinää tuummail, että:
– Enköhää minä nosta harjaksian pystyy?
Mut samassa se toas löräht lörökiks ja tuummael sillä viisii, että mitteepä minä ruppeen reistailemmaa, ku tälläe tavalla kaekki hyvi männöö sekä ku näe on helepomp mun hengellen, eikä ruumiinkaan liijjaks rasitu...
Ja niin voan elämä samassa tahissa jatku kokonaesta viiskolomatta vuotta.
Siinä viijjenkolomatta heäpäevän lähestyissä sano Riikka, että:
– Kyllä meijjä on vietettävä hoppeeheät, koskapa niitä monet muuttii viettää.
– Mikäs sun on viettäissäs, ku sinä out sekä isäntä että emäntä. Vietä voan oekeet rytkäheät – minä mänen saunaa makkoomaa...
– Mittee se tuo mies nyt hoastaa? Yhtähyvi ne on sun heäs, niinku minunnii. Ja millonka sinuva on saunaa ajettu? Kyllä out soanna sanas saunoo ja puhhees puhuva, joskohta on ollunna tarpeellista, että mun sanan on aena ollunna viimmene... Mut näessä hoppeehäessä soat sinä olla isäntä ja meärätä sekä käskee oman tahtos mukkaa...
– No, jos tuulj siltä hollilta puhaltaa, niin vietetää voan hoppeeheät, vietetää voan.
Ja siitä hetkestä alakae ryhyttii valamistuksii, otettiin erityene laettajakkii ja lähetettiin kuhtumuksia sukulaesille ja tuttaville. Sitte hoppeeheäpäevänä soatii nähä, että jos olj paljo heävieraeta, niin olj talossa vieraene varrookii. Herkkuje hyvvyyttä ihmetellessä ihmeteltii kuetennii kaekista enimmä sitä, että koko homma käv ihtesä Riston meäräykse ja käsky mukkaa, tuljpa emäntä tuontuostae kysymää, että mitenkä mikkii kohta laitetaa. Ja näky se Risto ossoova neuvvookkii.
Sinä aekana ei pijot ollunna mitkää pijot, jos ei viinilöetä sekä mueta kalliita ulukomoan juomia ihan liemenää juossunna. Ku se hetk joutu, että pappi ilimoetti pitäväsä puhhee, kannettii pöytä kukkuroellee täysinäesiä viinpikarija eli ryyppylasija. Pappi asettu juhla-asentoo, rykästel ensi ja sitte alako puhuva paukutella, niinku pappi paukuttelloo hoastamalla rakkauvesta, avijo-onnesta, aviomiehe ja aviovaemo keskinäesestä sovusta ja yhteistyöstä sekä tasa-arvosuuvvesta yhteistä talloutta pittäissä. Ku pappi tätä kohtoo hoasto, vilikas Risto kulumiisa alta ja huohmas mone nauroo virnottava ja sillo Risto miettijä lötjötti, että etteköhä työ kohta naura toesta nauruva. Ku pappi hartaesii onnittelluehe ja siunauksii peätti puhheesa, sano Risto, että:
– Annappas, Riikka, mulle koapi avvaemet.
Vähä kummastuksissaa Riikka ne taskustaa kaevo ja lähätti Riston kouraa. Sillon Risto nost kätesä ylös, helläytti avvaemia, suorist ihtesä, niinku sotamies rintamassa, ja sano, että:
– Sinä out, Riikka, tässä talossa pitännä viiskolomatta vuotta avvaemia ja hallintovaltoo, niin että meijjä huushollija on sanottu "akkavallaks". Mut nyt otan minä viijjekskolomatta vueks avvaemet ja vallan ommaa huostaa. Kuulkoo nyt, hyvät vieraat, että minä, Risto, oun tästä hetkestä alakae isäntä talossan. (Ja sitä sannoissaa polokas Risto oekee jalakoosa lattijaa.) Olokoo hyvijä ja tarttukoo lassii kiin ja ottakoo ryypyt – kyllä lasit uuvvellee täytetää, niin että on ryypättävä pohjaa ast. Olokoo hyvijä!
Vaekka Risto puhu tosissaa, luultii sitä leikiks ja naurussa sui siinä lasiloehe tartuttii. Emäntä Riikkakii viisaana immeisenä honos, ettei heäilloo passoo sotkee ja nauramalla, jotta peä tutis ja maha hytki, otti lasin pöyvvältä ja mänj Riston kansa ensin papin kansa lasija helläyttämmää ja sitte muehe vieraehe. Ja niin lystiks siitä lähtii heäilo muuttu, että ussei ei niin hauskoo oukkaa, vaekka hoppeehäestä tulj – vallankummous.
Mut pitki iltoo astuksija roekkail Risto peä pystyssä vieraehe keskessä ja uskottel kasvaneesa puolta pitemmäks entistää. Ja vieraat kahtel Ristoo hyvi ihmeissää, joka silimänräppäyksessä olj noussunna iha suurmieheks – vallankummouksellaa.
MITENKÄ KAUPPANEUVVOS SISARESA POEKOO OPETTI.
Se olj se kauppaneuvvosvaenoo ottanna sisaresa poejja Kustin konttuoriisa, ei oekeeks konttuornihiks, voan harjottelijaks eli paremmi sannoissa joukonjatkoks. Sekös poejja mielestä maestu apilaalta! Eipä nyt ennee tarvinna kouluu kulukee jutkittoo, mikä olj kovi vastenmielistä, ku läksy olj lukemata – ei muuta ku voan parraa koulumaesteri tavalla astu konttuorpöytäsä eäree, niinku maester opetustuolillee. Ja vaekkei kyvennä paljo mittää tekemää, sae ies nostella suurija kirjoja, avvaella niitä ja kaekenlaesia paperloeta kuletella. Ku sitte peällepeätteeks kauppaneuvvos olj vielä oma eno, uous nenä iha itestää pystyy ja mielj tahto uskotella, että tässä se on koko konttuori peäjehu.
Ja tahto se nenä nousta konttuori ulukopuolellae. Ensinnäe olj käytävä tilloomassa reätällöeltä ja suutarloelta viimmeisimmä muojji mukkaeset puvut ja jalakineet sekä olj sormikkaat ja kävelykeppi ostettava. Mut ei tässä vielä ollunna tarpeeks ast. Iha alakukuukausina ost Kust-herra itellee koerra ja – hevose. Raha tahto tehä kiusoo, mut jollae pelillä ne vehkeet tulj hankituke. Ja silloinpa miehestä tulj täys herra!
Eno, se vanaha kauppaneuvvos, seuraa kaekkiinnii allaestesa elämee ja elämäntapoja. Ja sisaresa poekoo se vielä erityesemmi pitj silimällä, eikä siltä ollunna jeännä huohmoomata mitkää Kust-herra eisottamiset. Ku sitte joutu aeka ruveta eisottamisia rajoettammaa, kuhtu se sisaresa poejja puhheillee ja sillon synty seuroova keskustelu:
– Kuuleppas nyt, Kusti! Min oun aekonna lähettee sinuva kauppamatkoelle.
Kust-herra silimät kirkastu ja se sano, että:
– Hartae halun on täyttee enon tahto teijjä täyvvelliseks tyytyväesyyveks.
– Hauskoo kuulla. Mut outkos sinä hankkinna kävelykepi itelles ja sormikkaat?
– Kyllä mulla ne jo on valamiina, vastas Kust-herra ilosest, se ku luul, että ne kuuluu "virkapukkuu".
– Onkos sulla myössii hevone ja koerra?
– On, hyvä eno. Mut se hevone ei ou vielä mikkää syöttiläs, eikä ou...
– Elä ou milläskää. Minähää ymmärrä, ettet sin ou voenna moalimankuuluva hevosta ja koerroo hankkijakkaa. Mut sitä min en ymmärrä, mittee sunlaeses mies hevosella ja koerralla tekköö. Ja yhtä tarpeettomat ne on sormikkaat ja kävelykeppikii. Ku minä ite elämänurroo alotin, saen laenakengät jalakaan männessän pyrkimää lattijanlakasijaks kauppijas Röystii. Mut mulla olj halu oppija työhö, eikä ylypeilemmää. Otappas sinä enostas esmerkki ja eskuva. Ja ku sanot hartaasta halusta tahtovas mun mieltän nouvvattoo, niin mäne nyt kohta myömää sormikkaas, kävelykeppis, koerras ja hevoses. Tule sitte mulle ilimottammaa, ku kauppamatkas out suorittanna. Kas niin! Kust-herra läht kauppamatkallee, eikä nenä ollunna pystyssä konttuorissa, eikä muuvvallakkaa.
SYKSYILLA VIETTO VANAHAA AEKAA.
Ne olj kokkoontunna syksyiltoosa viettämää kauppijaa kottii ja aekasa kuluks ne pelas korttija. Ku niistä ei ykskää ollunna korttihuejjarija, niin ne pelas voan lysti peälle "Mustoo-Pekkoo", "Mylly-Mattija" ja "Viimmestä tikkijä" sekä mueta "vijattomia pelijä". Neljä miestä niitä olj, nimittäe: kauppijas, opettaja, joka olj ottanna eron virastaa ja ruvenna moanviljelijäks, moanmittarinapulaene ja jahtvout eli huutsusriivalj. Hyvi ne toesesa tuns ja osas pittee silimällä, ettei kukkaa soanna venaruutta tehä. Ja ku semmoesta kuetennii tapahtu, annettii siinä pistoksia ja monen monta verratonta sanasutkausta peästettii – hyvässä yetävyyvvessä ja sovussa, joskohta lie vällii sisuksia kaevellunnae.
Pelj kuetennii keskeyty, ku postista tuotii sanomalehet, joehe jokkaene tarraatu kiin, nähhäksee, mittee moalimassa on tapahtunna. Vähä aejja perästä kauppijas ojens opettajalle lehe ja sano, että:
– Luveppas sinä tuosta, mittee "Uuvve Suomettare Matti" toas kirjuttaa.
Ja toesta pyyntöö outtamata opettaja otti lehe, alakae eäneesä posmittoo "Matin Helsingin kirjettä", jossa "Matti" oekee isä vitalla ruosk "Helesingvors Taaklaatia" ja antoe semmoesia lävväyksiä, että voan "Matti" niitä kyken antamaa. Höröllä korvi lukemista kuunneltii ja ku se loppu, sano jokkuu että:
– On se tuo "Matti" mieste mies, Mut kuka juutas se oekestaa mahtaa olla, ku sitä ei ilimoteta kysymälläkää.
– Olokoompa kuka tahhaasa, mut mies se voan on, sano huutsusriivalj.
Ja kauppijas tuummas, että:
– Mies se on ja oekee meijjä mies.
Samalla kauppijas nous eistakas kävellä ropsimaa ja melekei kiivastunneena puhel, että:
– On kirottu ja kirottava kappale se ruohtkiihkoeste Taklatti! Suomalaeste kyntämee leipee syö ja suomalaesia haukkuu, mokomakkii hunsvotti. Jos minä oesi oekee rikas, ostasi minä sen "Taklatin" ja sitte minä sen rovijolla polttasi ja polttasi vielä sen porottii.
Moanmittarinapulaene, suur veljkulta mieheksee ja aekamoene veitikka, otti puhheevuoro ja sano, että:
– Sillä tavallahaa sinä puhelet, ku et ossoo ruotinkieltä. Mut jos ossoosit ruohtia, oesit ensimäene mies sitä lehtee tilloomaa ja lukemaa. Annahaa olla, jos minä sen vaeva peällen otan, että ruppee sinut opettammaa ruohtia puhumaa ja lukemaa, niin soahaa nähä, miltee hollilta sillon tuul ruppee puhaltammaa.
– No, mut se sinun pittää tehhä, sano opettaja. – Sillon soahaa koulu, jossa opettaja ei ossoo mittää opettoo, eikä oppilas mittää opi, molemmat ku kerrassaa on mahottomia. Entäs sitte?
– Niin, entäkös sitte? Ei mittää muuta, ka tien sinun tavallas: ku huohmoon, etten kykene opettammaa, otan eron virastan.
Kolome miestä höräht sillon nauramaa. Mut kukkaa ei huohmanna kahtoo, nauroko se neljääs mies, se opettaja nimittäe.
Keskellä naurunporrausta tulj kahvintuoja ja asetti vehkeet pöyvvälle. Kauppijas vetäs piironkisa lahvin auk, nost sieltä karahviinin pöyvvälle ja sano, että:
– Nythää meijjä soppii uuvve koulu vihkijäesiks ottoo pikkune morjens kahvin kansa...
– Otetaa voan – sano moanmittarinapulaene, – niin kirput ei pureksi yöllä moatessa.
– Eikä pureksi kukkaa toesetkaa, tunmmas jahtvout eli huutsusriival.
Ja sitte morjensta pantii kahvin sekkaa.
ITE PILAS...
Suojoe aseman eustalla kihis ja kuhis immeisiä, niinku kusiaesia pesäsä ympärillä ja kaekilla tuntu kiire olova. Ja jos rupes kuulostammaa, hoasto jokkaene messuvamisesta. Mittää ne siitäe hoastaa? Vae oesko nuo laetettu messuvamisjuhlat, ku on pietty laulujuhlijakkii? Asja tulj kuetennii seleväks muestaissa, että huomenna alakaa Helsingissä Suomen ensimäeset messut. Ne voan on tavalliset markkinat, mut nykkyeset sivistynneet immeiset on ruvenna niitä kirkollisella nimellä messuks kuhtumaa. Liekkö se niin siitä syystä annettu, että kaeku niistä mänis ympärj moata ja valtakuntoo, niinku messuusta ympärj kirkkoo? Mäne ja tiijjä!
Ja ku immeisiä ossoo voan hyväst uttauttoo, niin hetjhää ne on leämältää liikkeellä. Ku siinä Suojoe asemalla tarkastel, ei soattanna olla tuummoomata, että mittää varte se tuo ja tuokii niille messuelle lähtöö. Mut jos sitä muehe mänövä jollae tavalla käsitti, niin se kuetennii käv ymmärrykse ylj, että Rytkölä Rietukii on lähtemässä, semmoene mies, joka tuski on muuvvalla liikkunna, ku muutama kerra vuessa pistäätyy kotjpittääsä kirkolla. Ja entäpäs, millä innostuksella se lahtötouhussa olj! Oekee olj hik hatussa, ku olj koittanna joutuva, ettei voan tulis myöhällä. Jokkuu ihmettelijä ei malttanna mieltää, voan mänj Rietulta kysymää, että:
– No, lähtöökkös se Rietukii matkaa?
– Siellä sen Mustin pittää olla, missä toesettii koerrat on.
– Mihinkäs se Rietu sitte lähtöö?
– Minnekkäs muuvvanne, ku messuvammaa. Sinnehää nyt männöö kaekki, joessa oenk on...
– Mut eihää se Rietu ou laulumieskää, niin mitenkä se nyt messuvammaa?...
– Immeise pittää oppia jokkaesta sortti ja – ja niin kauvva oppia, ku ikkeekii...
– Ja se Rietu meinoo messuta?
– En yksistää messuta, voan minä lennännii...
– Lentämää se Rietu ei tok uskalla läht...
– Minäkö? Jos semmoesta puhutaa, annan manuun syyskärräesii kunnianloukkoomisesta. Ja jos tahotte nähä, minä soatan lentee jo tässäkii, minä ku oun poeka, joka en ossoo pelätä sattookaa miestä, jos ne ei peälle tule...
– Mut ei se tuo Rietu taejja pelekur toenperästäkkää olla?
– Peleko on mulle yhtä tuntematonta, ku synt Jussi Viklalle. Ja sen vuoks minä tällä matkalla lennännii.
Ja puhheesa varmistamiseks Rietu levittel sylijää, niinku jo oes aekonna lentee. Se näytös jäe kuetennii tekemätä, ku asemakello soetti kolomanne kerra. Ja se vasta olj rytäkkätä, millä immeiset junnaa ryntäs! Ku juna vihels ja läht kulukemaa, kuulu sieltä hanurin kitkutusta, lauluva, naurava ja muuta meluva, niin että siellä jo piettii ennakkomessuvamista...
Kyllä kaeketi niisä ensimäesisä messuessa lienöö repäsevvöö meininkijä ollunna, koska on jeännä seuraavijjae kohtaa niin paljo vonkoo, että niitä taetas soaha viettee vaekka vuoskauvvet läppeesä, ja aena niissä messuvamisväkkee oes – ja kaupat rotsis... Se Rietu niissä ensimäesissä messuessa kävel, niinku unissaa, sitä ku rupes vaevoomaa se lentämine. Monta kertoo se olj männä lentokonnee eäree, mut mukkaa ei voan tullunna lähetyks. Sattu sitte jokkuu tuttava olemaa lentämää lähössä ja se kysäes, että:
– Etkös sinä, Rietu, uskallakkaa lentee?
Kysymys hipas Rietun kunnijata – ja sillo se töytäs konneesee, vaekka siinä taes jo täys meärä lentäviä olla. Hypätessää se yritti koatuva, mut jokkuu tarraatu takin rintapielee kiin ja sae estetyks. Se ote olj kuetennii niin kovakourane, että toene rintapiel repes ja jäe retkottammaa, niinku luppakorvan koerra korva. Siihe ei ennätetty huohmijoo kiinnittöö, lentokone ku alako rätkättee ja nousta ilimaa. Sen arvoo, että silimät alako vilikkoo – jos kuka uskalt silimijää auk pittee. Mitenkä lienöö Rietun laeta ollunna, sitä ei kukkaa tiijjä, eikä se itekkää lentoretkestää mielellää ruppee kertomaa. Tapahtu, neät, semmoene seikka, että lentoretkeltä moaha tultuva se mies, jonka kourissa Rietun takin rintapiel repes, tulj kysymää, että:
– Voajitko sinä minulta korvaukse tuosta rintapielestäs?
Sillon Rietu, joka olj lennosta törmetyksissää, sannoo tokas, että:
– Kukas minun housustan korvaukse maksaa?
– En min' ou sinun housujas pilannakkaa.
– Mut minä ite oun pilanna...
Ja niinku se lentokone rätkättää, niin rupes immeisjoukko rätkättämmää. Rietu kiitti onneesa, ku peäs sen rähinän keskeltä poes...
Mut sen tuttavan miehe matkassa levis tieto Rietun lentämisestä ja lentoretkellä sattuneesta tappauksesta kotjseuvvulle. Mittee sitte on seuranna, sen ossoo arvata – ja hyvin luultavoo on, että tämä seikka on syynä siihe, ettei Rietu ruppee lentämisestää mielellää kertomaa... Siihe sijjaa siitä takanapäe paljonnii puhutaa. Ku sattuu jokkuu outo kuulijana olemaa ja kysäsöö, että:
– No mikäs ne housut pilas?
– Ite se Rietu pilas, on sillon lyhyt vastaus.
MITE KUOKKAVIERAELLE LIEHKA ANNETTII.
Ukko Mikkolaesta sanotaa vanaholliseks. Ja siltä se ulukokuoresta peätellessä näyttääkii, sillä ku on voatteet kotjkankaesta ja villat kotjlampaesta. Eikä se kerikkotukastakkaa tykkee, voan pittää leikkutukan, jossa on jakkaus keskellä peätä, niinku mikäkii valtaoja. Jos kuetennii kuka ossoo tirkistöö syvemmälle, niin peäsöö hetj huohmoomaa, että sarkataki alla on syvän, jossa on ymmärtämystä kaekkii uusaekaesii hyvvii rientoehi ja harrastuksii. Niimpä esmerkiks sen innostus lauluu ja soettoo on miltei sen hengelle jokapäeväestä leipee, ompa se pannunna puhtija lapsiisakkii, niin että tytär ja poeka alakaa jo kilipailla viulun soettotaejjossa isäsä kansa. Ja vaekka uskonnollissuus sen mielalassa on voemakkaana virtauksena, ei se kuetenkaa kammo lähtee esmerkiks häehe soettoniekaks, se neät sannoo, että ite Lutteerussii myöntää heäilon. Männöö se sivistävvii iltamiinnii ja muehe tillaesuuksii soettamaa ja laulamaa. Mut parraenta on olla pyytämätä sitä nurkkatanssiloehe ja jos jonniilaesii kevveisii tillaesuuksii; sillon ukko antaa sarvipäesiä sanoja, jotka pyytäjöehe korvat pannoo tillijä soemaa.
Poekkeukse tässä suhteessa tekköö kuetennii talakouvet, etennii pottaattitalakouvet, joehi se soattaa männä kylläännii soettamaa. Ja omassa talossaa se seännöllisest pittää talakouksia, etennii pottaatitalakouksia. Ku tiijjetää, että Mikkolaesessa soa sillon tanssija mahasa täyvveltä, tulloo talakousväkkeekii niin paljo, ku pottaattipellolle suennii soppii. Eikä siinä ennätetä vanaheta, ennenku pottaatit on tullunna kuoppaa pistetyks. Ja siitä joutuvaesuuvvesta se ukko Mikkolaene vasta tykkeekii, niin että se sitte talakoustanssia soettaassaa polokoo jalakoo, keikuttelloo peätää ja vettää viuluvaa niin että karsta seiniltä tippuu. On kuetennii olemassa yks niks, mikä sen talakousriemun kokonaesuutta on aena häerinnä, nimittäe: kuokkavieraat. Niitä, neät, ei ukko Mikkolaene soata ollenkaa kärsiä. Ja suoraa puhhuissa onnii huono ja ilikee tapa tulla kuokkavieraeks, vieläpä monissa tappauksissa ilikeyttä harjottammaa. Ja ku niitä, vaekka ukko Mikkolaese mielpije tiijettii, kuetenni aena ilimesty, olj ukko turrillaa ja soettikii voan iliman turruutusta sekä lopetti tanssimiset tavallista aekasemmi.
Mistee lie tänä syksynä johtunna, että kuokkavieraeta muutama viikko sitte piettyy talakoutee olj tullunna kukkurapeämitalla. Ku ukko sen huohmas, keänty se toas turrillee, vaekka oes tahtonna oekee repäsevvöö meininkijä pittee sen takija, että pottaatit nous melekei ku itestää. Ja kovi rohkeita ne kuokkavieraat tälläkertoo näytti olovannii. Ne kyllä ei syömää pakkautunna, voan kuetennii jo talakousväe syyvvessä kokkoontu tuppaa kahtoo toljottammaa ja tanssimista outtoo vokottammaa. Ku sitte tanssiaeka alako ja ukko rupes poekasa ja tyttäresä kansa kokkeilemmaa, onko viulut yhessä eänessä, luul kuokkavieraat sitä jo tanssisoetoks ja niitä ryykäs monta monituesta parija tanssimaa.
– Ensinkös varikset ja sittekö vasta ne, jotka on vaevoo nähnynnä? sano ukko Mikkolaene kovvoo ja jottae muutae hiljoo suhaht lastesa korvaa.
Ja ku nämä sanat olj tullunna lausutuks, alako ukko lastesa kansa soettoo Virskirjan virttä, vieläpä lauloo hyrrittikkii sitä. Sillon lattijalle tanssiasentoo kokkoontunneet kuokkavieraat seisaht, niinku kantoo, ja hajjaantu yks sinne, toene tänne.
Mut ku ukko lapsinee lopetti virre soettamise ja yritti koettoo, onko viulut yhessä eänessä, ryntäs kuokkavieraat toas lattijalle lähteeksee tanssimaa. Mut hetjpaekalla muuttu soetto virreks, oekeempa hartaaks veisoomise ohella. Ja tämä tapahtu puolkymmentä kertoo. Sillon vasta kuokkavieraat honos, mittee kohalta kenkä puristaa, ja alako yksitelle ja joukossakkii luekkia tuvasta ulos – häntä häppee vuoks koepii välissä. Ku viimmene kuokkavieras olj poestunna, rupes ukko ja molemmat lapset vetelemmää viuluestaa imelöetä polokkia ja valssija ja niitä tulj oamupuolelle yötä, niinku turki hihasta, jotta tuski jeähyttelemässä ennätettii käyvvä. Ja niin on talakousväk jäläkeepäe sanonna, ettei millonkaa ennen ou Mikkolaesesaa kengänpohjija ja lattijapalakkia niin perinpohjasest silitetty, ku viime talakouvessa. Ite ukko toas uskoo, ettei tämä erä perästä kuokkavieraeta häne talakouteesa tule.
Eikä tarvihe tullakkaa!
KEPAKKALA RIETU.
Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä, että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals. Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii – ja usseinnii – tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä, eikä ne neä malakoo omassa silimässää...
Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää. Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti, niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä, vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii immeiset ja alako jatkoo, että:
– Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän... pän...
– Soap tok. Hyvi kernaast... Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa, Mittee sitä saes luva olla?
Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon. Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:
– Pän... pän... pän...
Sillon kauppijas tek kumartava liikkee ja sano, että:
– Ahnaa! Työ tarviitta pännän. Soapko luvan olla läkki- vae lyijjypännä?
Kietu kaevo taskustaa lyijjypännän, pyöritti kieltäväst peätää ja oes sanomallae sanonna: ei, ei, voan ei soanna sanotuks.
Kauppijas hoksas toese vaekeuve ja rupea rauhassa outtamaa karilta peäsyvä. Ja ku Rietu veäntel peätää, oeko kauloosa ja auko suutaa, luul se jo sulun auvvennee ja sano, että:
– Pyytäisin soaha ostoo pän... pän... pän... pän...
Ja siihe se sanomine toassiisa juuttu, niinku suur pottaatti lehmän kulukkuu, eikä tullunna apuva, vaekka mite oes peätää ja koko ruummistaa veännellynnä. Kauppijas koetti terästee huohmiokykyvää ja lopuks sano, että:
– Työ varmaannii tahotte ostoo pännärit. Niitähää meillä on oekee hyvijä ja silimänräppäyksessä tuon niitä nähtäväks.
Mut sillon Rietu polokas vihasta jalakoosa ja läks rynteemää puojjista ulos. Kulettuvvaa muutamija askeleita se männessää rupes yksinpuheluu ja soatto iha seleväst sannoo, että:
– Pyytäsin soaha ostoo pännäveite, pännäveite, pännäveite.
Ja ku sanomine kolome erj kertoo nue hyväst luonnist, pyöräht Rietu takas puotii ja kauppijaa ettee astuttuvvaa sano, että:
– Pyytäsin soaha ostoo pän... pän... pän...
Kauppijas otti kätteesä tiskille tuomasa pännärit, näytti niitä ja ilimotti hinnan.
Rietu puest vihasest peätää, mulistel silimijää ja pur hammasta ja polokas jalakooea lattijaa.
Kauppijas arvel, että mies on koerranleuka, joka on tullunna häntä pilikkoomaa. Vihastunneena se nost pännärit ilimaa ja karjas, että:
– Ellette hetj loettone, niin soatte näestä pännäristä, niin että toenperästä päkätätte pän... pän... pän...
Sillon puojjisaa seisova väkjoukko räjäht nauramaa, niinku torvsoettokunta oes ruvenna puhaltammaa marssija. Ja se nauru ollii lähtömarssi Rietulle, joka läks juosta vohkasemmaa junnaa. Suuttuneena ytimii ja munaskuehe ast matkust Rietu pitkäkyntisenä kaupuntii, jossa enstöeksee ost pännäveite.
PARTURJ PURK KAUPPASA.
Kuuloo vällii jutustettava, että on ollunna kaksosia, jotka on ollunna niin yhennäköesiä, että on pitännä pittee erjvärisiä voatteita niine pukimina, jotta ossoes ne toesestaa erottoo. Mut herrat Rikkine ja Nikkine ei ollunna kaksosia, voan siitä huolimata ne olj ku samassa kauhassa valetueta ikkää, niin että Rikkine, katellessaa Nikkistä soatto arvella, että:
– Onkoo tuo Nikkine vae ounkoo siinä minä ite?
Ja varmaa se Nikkine monta kertoo arvel samalla laella.
Ku ne kumpanennii olj nuorija miehijä ja veitikkamaesia, nii sattu monenmoesia kommelluksia. Mut niistä useimmite selevittii sillä laella, ettei voetu peästä perille, kumpanenko syylline on – ja nii aena asjat unehtu. Muun yhennäkösyyvve lisäks olj sekkii merkillistä, että niin toesella ku toesellakkii olj tukka paksu ku katajapensas ja parta pitkä sekä levvee, niinku hyvä kylypyvasta. Näestä koristuksistaa ne tykkäs niin paljo, ettei ne hinnalla millää oes sallinna, että hivuskarva oes peästä puonna taekka haeven parrasta.
Sattu sitte kaupuntii tulemaa uus parturj. Katuva astuissaa pist herra Rikkise peähä konnankoukku. Se mänj sisälle ja kysy parturilta, että:
– Onko teillä tapana tehä vueskauppoja ja mitä ajelemine ja tukanleikkuu maksaa vuelta?
Parturj kahtel tuuheeta tukkoo ja runsasta partoo sekä sano, että:
– Yhtä kernaast tien vueskauppoja ku ajelen ja leikkoon kertakäynniltäe. Ku teillä, arvosa herra, on voemaperräene tukka ja parta, rohkenen arvella, etten voajji liikoo, jos pyyvvän 75 markkoo vuelta.
– Mutta tahon huohmauttoo, että minun täytyy käyvvä ussei parturilla.
– Suvatkoo tulla, mite ussei voan haluvatte.
Sillon anto herra Rikkine nimkorttisa, jonka parturj pist seinällä olevaa roamii eli puetteisii. Ja herra Rikkine istu tuolille ja sano, että:
– Leikatkoo tukka lyhyveks ja parta ajetaa kokonaa poes.
Hikpäesenä siinä sae parturj liepsuva, ennenku puhas tulj. Ku tehtävä olj suoritettu, poestu herra Rikkine ja mänj suoroo peätä herra Nikkise luo, jolle sano, että:
– Minä tein vueskaupan parturin kansa ja suoritin jo maksun puolelta vuelta. Mäneppäs sinä päevvällä minuna uuvvestaa, istu tuolille ja käske laettamaa samanlaeseks ku oamulla laetettii.
Se olj mieleine tehtävä herra Nikkiselle. Tuossa nue kello kahe aekaa se astuva porskuttel parturii, riisu palttoosa, istuutu tuolille ja sano, että:
– Samalla tavalla ku tässä oamullae.
Parturj keähkäil, kiertel ja tarkastel. Olj terottavinaa veistää ja silimäil joka hollilta. Mut ei peässynnä muuhu, ku voan vahvistu siinä uskossa, että siinä on sama herra, jonka oamusella puhist iha karvattomaks kasvoeltaa sekä lyhens tukan mahollise lyhkäseks. Ja nyt on toas tavaton pösylä leuvvassa ja karho peässä! Ku ei sitä osanna kumniituksenakkaa pittee, olj ruvettava työhö.
Ja puhistettuna läht herrasmies mänemää. Ovella se kuetenni seisaht sekä kysäes, että:
– Minnekkä ast työ iltasella piette liikkeenne auk?
– Kello kaheksaa ast.
– Hyvä. Minä tulen kello seihtemä aekaa toassiisa tänne, ku aekomuksen on kello kaheksa männä tijjaatterrii. Varatkoo sillon minulle tillaesuus, jotta soan asjanmukkaese puhistukse ja siivoukse.
Mut vapisovalla eänellä rupes parturj puhumaa, että:
– Kuulkoo, hyvä herra. Kyllä minun täytyy perruuttoo tämänoamune kauppa. Minulla on vaemo ja 5 lasta. Työ varmaannii ymmärrättä, että minun pittää soaha muehennii leukoja koaputtoo ja päetä siivota, eikä voan teijjä, jos tässä ruppee leivissä pysymää. Minun voatimuksen on se, että työ maksatte joka kerra, ku käytte.
Kovast naurae mänj herra Nikkine poes. Mittee sitte tapahtu, sitä en tiijjä. Voan luultavast parturikkii nauro, ku sae kuulla asjan oekee laejja.
"LIIKEMIEHE" SOTAMUISTELMIJA.
"Liikemieheks" ne sitä kaekki nimitti sillä perustuksella, että se aina olj liikekannalla taekka oekeemmi liikkuvalla kannalla. Mittää vakinaesta kotija ei sillä ollunna, voan oleks päevän siellä, toese teällä. Missä toas kolome vuorokautta olj, sitä se jo kolinaa pitj, niinku koerrae tekköö. Ku sitte se suur moalimansota alako, läks sottoo käymää, soahaksee kerrannii tapella iliman että siitä sakotettaa.
Ilimestyvesaää kotjpuolelle toassiisa olj sillä jonniimoene sinellirutale, sotilassoappaat ja sotilaslakki. Mut oljko se sotatantereella käynnä, sitä ei kukkaa tiennä, eikä taejjeta tulla tietämäänkää. Mut aenakii sillä olj kerrottavanaa oekee ihmeellisiä sotamuestelmija, joeta iltakauvvet ja oamupuhteet jutella lohko ja joeta se käytti maksuvälineenää yökorttierista ja ruuvvasta.
– No, mut outkos sinä ollunna iha oekeessa tappelussa?
– Minähä sitä olinnii, ku tappelin sekä viholliste että ryssäe kansa.
– Mittees sinä niihe ryssäe kansa tappelit?
– Ku minä en ymmärtännä niihe polittamista, niin jos ne voan mulle rupes liijjaks lurpaelemmaa, sillon minä aion tapella ja lyyvvä, niinku halonhakkooja.
– Jopa nyt tulloo sekä lievee että kieree. Jos sinä niin oesit tehnä, kyllä sinusta vällee oes nirri otettu.
– Ei lie uskaltanna, minut ku huohmattii pelekeemättömäks ja urhoolliseks. Lisäks olin tehnä maenioeta keksintöjä, minkä tähe minuva ruvettii suojelemmaa, niinku ihteesä keisarija.
– Sinäkö keksintöjä – ja minkälaesija?
– No, esmerkiks tämmöese. Itärintamalla olj meitä viistuhatta miestä etupostissa jonnii virran rannalla tihheessä pajukossa vahtimassa, ettei viholline peäse ylj tulemaa. Minun ehotuksestan yhtenä iltana haettii suuresta tehtaasta tappuroeta, niistä tehtii tulloja, joehenka sissää pantii palavija hiilijä. Ku sitte viholline läks lautoella ja venneillä virra ylj tulemaa ja peäs synkässä pimmeyvessä lik rantoo, sillon joka mies tunk tullo suuhusa ja alako puhaltoo henkeesä ulospäe. Hetj rupes hiilet tappuroessa hehkumaa, avonaene suu näytti paholaese kulukulta ja ku peällepeätteeks ryssäe noamat olj likaesija partajetsikoeta, näytti se niin hirmueselta, että viholliset luul joutuneesa ihtesä pahanpaekan portille. Ja se se vasta kiirettä olj, mikä niille tulj lauttojesa ja venneihesä keäntämisessä sekä pakkoo pyrkimisessä. Hyvi paljo niitä siinä rytäkässä putos jokkee ja hukku. Ne niistä, jotka toeselle rannalle peäs, pötk pakkoo, niinku ampiaespesältä. Huommisoamuna myö soatii paljo niihe asseita ja evväetä. Siitä keksinnöstä anto ite keisarj mulle yrjönristin.
– Vae ite keisarj anto. Mut teitkö muetae keksintöjä?
– Tottapa niitä lie tullunna tehyks, koskapa keisarilta saen vielä toesennii yrjönristi. Se tapahtu sillon, ku minä tihheessä kuusikossa komensin tuhansija miehijä nousemaa puehe. Vihollise lähestyissä ne miehet minun neuvvostan räjäht yhtäkkijä kovvaa nauruu ja nauroo rätkätti mikä kulukusta suennii läks. Mut sitäkös viholliset säekäht! Ne pyöräht hetj ympärj, niinku tuulmyllyn siivet, ja pakkoo kapristaissaa ne puottel evväetää ja asseitaa koko metä täytee. Siitä se keisarj anto mulle toese yrjönristi. Mut jos kellä on kaks yrjönristijä, niin sitä jo sillon nousoo semmoeseka herrayötöks, ettei ennee tarvii tapella, voan peäsöö muehi toemii, etupeässä neuvvonantajaks keisarille.
– No, osasitkos antoo neuvvoja keisarille?
– Osasimpa tok montae. Niimpä kerrannii, ku vihollismoan keisarj laetto meijjä keisarille haukkumakirjan, neuvvon minä lähettämmää sille viis kulija kauroja sekä ilimottammaa, että keisarilla on matkassaa niin monta sotamiestä, ku on kauranjyvijä niissä kuhiloessa. Mut se vihollismoan keisarj laetto toese haukkumakirjan ja pyys tulemaa niin lähelle, että sen Hintenpur-nimine ori soa ne makkeina paloenaa syyvväksee.
Toese kerra annoen neuvvo keisarille sillon, ku loppu rahat, eikä tiijjetty, mitenkä kyvetää sottoo jatkamaa. Minä käskin pyytämään laennoo Ameriikan restentiltä. Ja hetj läks ite keisarj matkalle. Mut vihollismoan keisarj olj siellä eiltäpäe samanlaesella asjalla. Vaekka ne kaks keisarija olj kyllä toesesa tuntenna, ei ne ies ollunna toesiisa kahtonna, voan vihaesina porstuvassa istuva murjottanna. Se vihollismoan keisarj peäs ensiks restenti puhheille, ku se olj ensiks tullunnakkii. Mut se restentti olj ollunna pahalla peällä – liekkö tuo sinä oamuna noussunna takaperi yllää –, eikä ollunna luvanna laennoo antoo millää eholla. Ku meijjä keisarj huohmas, että se toene keisarj tulj nörpällä neni ja häntä koepii välissä restenti huoneesta poes, arvas se paekalla, että sen laennayritys on männä musukoppaa. Se alako itekkii lähtee niine niminee takas. Mut arvel sitte, että parasta on kuetennii tiijjustoo. Ku restentti olj soanna kuulla, että keisarilla on pienistä puute, olj se naurusuesena sanonna, että:
– Kyllä teille voejjaa rahalaenna antoo.
Työ outte semmoene mies, että jos työ tappelussa voetatte linnoetuksennii, työ kohta luovuttoo lörräytätte sen takas. Ja semmoene mies maksaa velekasakkii. Voan jos tuo toene keisarj minkä soa, se ei ennee tässä moalimassa toese kättä lämmitä, eikä se sillon maksa velekoosakkaa.
Ja keisarj sae pyytämäsä laennan, niin että sottoo voetii jatkoo. Mut minu tehtäväksen tulj kahtoo perrää, ettei sotamiehijä soanna karata. Ku sotamiehijä olj miljuonittae, sae siinä pittee silimäsä auk,
Muutamannii kerra jouvvun kahta karkulaesta apulaesten kansa jälestä ajamaa lähes kaks viikkoo. Ensimäene myö tavattii pari päevä kuluttuva ja minä tuomihi sen suomaa sata ruploo sakkoo taekka ottamaa selekäsauna. Se valiht selekäsauna, ku muka rahhoo on vaekee soaha, mut nahka kasvaa selekää itestää. Minä komensin apulaesijan kilijumalla, että:
– Karasinkkaa, karasinkkaa...
Se merkihtöö sitä, että lyökee pinta pehmeeks. Ja kyllä se karkurj sae niin hyvä löyly, että kuukausia on kulunna, ennenku uus nahka on selekää kasvanna – olokoompa, että se on tullunna iliman eistä.
Ku se toene karkurj sitte kottoosa tavattii, olj se miesparka ihtesä niin nihk uuvuttanna, että se kuolta kurnaht. Meille takkooajajille oes ollunna paremp tavottoo se elävänä, niin mahollisest ei oes tarvittu kuulla sen akan suunsiivoo, se akka ku olj semmoene mestärj haukkumaa, että turhoo tuhlausta on siinä huushollissa ollunna koerroo elättöö, jos lie koskaa elätettykää... Kaeke muu hyvän lisäks se syytti meitä siitä, että myö on varastettu mieheltä lankapaeta, joka sillä kottoo lähtiissää olj peällää. Voan ku siinä ruummista pestä hoskattii hiekalla ja huosiaimella, ku saeppoota ja suopoo ei ollunna, alako ihosta kuumottoo jottae punaesta. Ja kolttoomista jatkettaessa ilimesty – likakerrokse alta punaene lankapaeta! Mieljhyillää akka sen kisko kässiisä ja vähä sitä huljuteltavaa asetti sen kuevamaa orrelle.
Mut sillon rupes minuva niin kovast kutkuttammaa, että peäti lähtee tänne kotjpuolelle kylypemää, siellä ku ei saunoja ollunna – ja sillä tiellän minä oun vieläe.
– No, missees ne on sun yrjönristis?
– Niin, – kahtokeepas ku Pietarissa katuva kulukiissan sattu keisarj tulemaa vastaan. Se tiijjust, että mihinkä minä oun mänössä. Ku ilimoetin lähteneen kotjpuolelle kylypemää kovan kutkan tähe, sano se minulle, että:
– Anna nuo kunniamerkkis mun talteen, niin ne on varmassa säelössä ja sinä tulet paremmi takas, ku sinuva tarvitaa.
Ja minä vastasin, että:
– Kyllä vissii ne teillä tallessa pyssyy, koskapa Ameriiki restenttikii teihi luotti. Ja takas minä kyllä tulen, millon miestä tarvitaa...
Samalla minä pistin kunnijamerkit keisarin kättee. Se läks mämemää omalle suunnallee ja minä omallen. Mut sitte tulj se vallankummous ja kaekki mänj sekas, niinku Haminan kaupunt. Ja siihe sotkuu sotkeetu minun yrjönristinnii...
KU KASVOJA PITJ LAETTOO.
Ei tarvinna "Isäntä Wesose" valitusvirttä vettee, niinku Voalstein sano turki laulava, että:
"Ei minuva Moaninka tunnekkaa,
eikä koko Tuovilanlahti:
Ei ne tunne turki tarpevuutta,
sillä palttooll' on paremp' mahti."Asja on nimittäe sillä laella, että "Isäntä Wesone" tunnettii paljo loajemmalla alalla, ku Moaninka ja Tuovilanlaht onkaa, eikä taejja erreystä tapahtuva, jos sannoo, että se mies olj koko Savonmoan tuttu. Ja kukapa sen niin tarkkaa tietää, vaekka se oes ollunna, niinku Hakolahe Olli ja Iippervaenoo, ihtesä keisarinnii tuttu. Mut se mies olj koko pitkä ikäsä liikeliepeellä ollunna ja moat sekä mantereet miilustellunna. Talavet se kyllä olla körnötti, niinku karhu pesässää, voan varraesesta kevväestä se syksymyöhää ast liikku niin hyvi viljelysmaella ku korpiloehe syvimmissä pohjukoessae. Siitä toas olj seurauksena, että se joka paekassa tunnettii ja että se olj kaekkii tuttu.
Vähemmässäe reäkissä immeine kulluu ku siinä, että talavet ahers kammarissaa ja kesäkauvet sorkki soeta ja kapus kallijoeta, niinku sen tehtävä voatj. Miten tuo kerta sitte lienöö sattunna vilikasemmaa peilii, vaekkei se muotleijjoona ollunnakkaa, ja huohmanna, että nuoruuve vihannuus ja nuoruusruusut ei ennee noamatauluva korista. Joko iha samana päevänä taekka huommenna se tapas Kuopijo katuva pasieratessaa moalarmestärj "Setä Röönholomi". Hyvinä tuttavina ei ne miehet toesijaa sannoo vaehtamata sivvuuttanna eli männä eänettominä, niinku tienviita sivute männää. Kieleltää kerkeempänä alako "Isäntä Wesone" jutustoo ja sano, että:
– Onko sulla hyvi kiireitä ketreemisiä?
– Ei mulle kiirettä ies tulekkaa, minä annan kiiree männä eille ja kulen ite perästä. Sen lisäks pistäännyn tässä Jyväskylässä sikäläesiä tukkisaksoja opettamassa lukemaa neljä kuninkaa kirjoo ja sieltä takastullessa otin Laukaasta aekoo Aekalasta, niin ettei nyt muuta ku köllöttelen voan. Mut mittees varte sinä niin taktillaa tahot tietee minun kiirettän?
– Katoppas tätä mun noamatauluvan. Eikös se jo näytä ruppeevan liijjaks aejjaskoetumaa ja kurruuntummaa? Jos sattus tässä vielä peähä pistämää männä lystiksee naemisee, niin ei taejja nuoret tytöt kurunoamasta huolia, eikä toas ikäloppu soa toese ikälopu verta heilahtammaa... Tätä tuummaelleesan olin tulossa sinulta tiijjustammaa, että mittees arvelet, jos ottasit minun noaman paklatakses, vitliimatakses ja kaeklpuoli koristellakses?
– No kyllähää minä vanahoesta talorähjistä oun uusia pensselillän tehnä ja kuluneita kellotauluja kirkastanna. Mut suoraa tunnustooksen en vielä millonkaa ou immeise noamatauluva uuvvistanna. Ulukomaella ne taetaa ylleesest kasvojaa moalata ja sanotaa teällä meijjä hyvässä Kuopijossae olova akkaväkkee, jotka moalpurkista ottaa korreutta kasvoellee, joskohta ykskää ei ou minun puoleen keäntynnä. Vae mahtasko nuo sitä pelätä, että ku minä oun vanahapoeka, niin en muka moalatusta huolis, jos naemakuume ruppeis minussae nousemaa, niinku sinussa tuntuu tekövä. Mut siinä ne naeset erehtyy, moalatusta minä tykkeen, etennii jos minulla moaluutettaa...
– Jos niin on laeta, soat sinä minut hetjpaekalla koristellakses, ku mestärjnäytteekses ikkää.
– Ei siitä nyt tässä silimänräppäyksessä mittää tule, ei mulla ies ou komppeitakkaa muvassan, eikä vielä ou kustannusarviotakaa valamistettu.
– Oekeessa out. Eikä ou mullakaa haluva iha urkommissa työallaeseks ruveta.
– No, lähetää meille kottiin, niin siellä soahaa asja harkita ytimijjää ja munaskuetaa myöte.
Ja sinne sitä lähettiinnii astuva poksuttammaa. Moalarmestärj otti hetj käsillee mittanauha ja tuummastukkisa, tutk, mittael ja tarkastel noamatauluva, joka olj kookas ja levveelaene, vaekkei kuetenkaa niin levvee, ettei oes kuontunna muusta astijasta ryyppeemää, ku paestinpannusta, niinku Kauppila vävy. Kauvva aekoo sitte moalarmestärj istu pöytäsä eäressä ja tek rätinkijjää. Lopuks se sano, että:
– Kyllä tästä tuntuu tulova kallis yritys. Tähä nimittäe tarvitaa säkki vehnä- ja puolsäkkijä kalakkijauhoja, pien tynnör parraenta liinöljyvä, kymmene leiviskätä liitujauhoo ja vielä jottae muutae aenetta, minkä hintoo en näe äkkipeätä kykene sanomaa. Mittees alat arvella?
– Annetaa noama olla semmoesennaa ku elämä on sen muilanna. Mut jos tässä naemainto yhä voan ruppee nousemaa, pittää tiettee uus kommee muntierink eli puku ja leikellä paperrahhoe kokkoesia paperliuskoja sekä asetella niitä paperrahhoe vällii rihmalla solomiimalla. Ku sitte uutta muntierinkijjaa näyttelöö ja paksuja rahapakkoja taskuestaa nosteloo, soattaa tytöt ihastuva, vaekkei noamataulu ennee kevätkukoestuksessaa oukkaa. Vae mittee arvelet sinä?
– Sammoo ku sinä itekkii. Ja kaeketippa out kuullunna, että kolomee kohtaa naeset miestä jahatessaa kahtoo, nimittäe noamaa, voatteisii ja kukkaroo...
Yhteesest nauramalla sillon keskustelu noamataulu laettamisesta lopetettii. Mut ikkääku harjakaesiks taes tuttavukset ottoo yhe ja toese nokkerstoo sekä haukata sokerija peälle.
Eikä "Isäntä Wesone" männä avioliittoo eikä sen koposekoomi noamataulustaa huolehtinna, ennenku – kuolintauvvissaa. Sillon se olj eanonna, että:
– Antakeepas mulle peil, että soan nähä, miltee noama lähtiissä näyttää...
Mut ennenku peil tuotii, ennätti se nukkuva ijjäesee unnee ja niin siltä jäe sanomata, minkälaeselta noama näytti. Mut vaekka se oes peilin soanunnae, niin sanomata se oes jeännä, eihää se neät oes kuoltuvaa puhellunna...
YÖJALAKALAESTE VAENNOOJA.
Monella haukkumanimellä Koapro Keträstä takanapäe maenittii sen syyn takia, ettei se suvaenna yöjalakalaesia, vaekka se muuten olj mukkiimänövä mies. Vielä vanahemmalla ijälläännii se kuluk kihupaekoessa, soattopa se miltei poekaviikarii kansa ruveta kahvipannuva "lehillä kattomaa". Mut yöjalakalaesia se ei voenna kärsiä ja vastenmielisyys siinä suhteessa olj kehittynnä suoranaeseks vaennoomishaluks. Omia tyttöjää sen ei tok tarvinna varjella, suojella ja paementoo, ne ku olj vasta tyvessää, voan sitä se pitj silimällä, ettei piikaimmeiste ja tilapäesest työssä olovii naesimmeiste luona soanna yöjalakalaesia käyvvä. Jo palaveluksee pestatessaa se luk lakia yöjalakalaeste käyttämistä vastaa ja sano, että:
– Meijjä talossa semmoene pelj ei passoo. Jos kuka siitä tyylistä tykkee, sen on parasta männä Pietärin Mesanskii. Meillä tehhää päevät työtä ja öellä levätää.
Kellää ei taejja olla varmoo tietoo siitä, mistee Koapro Keträkse yöjalakalaesviha mahtaa peräsi olla. Muutamat on tietävinnää, että sille itellee oes nuoruusvuosinaa tapahtunna ilikee kolttone samanlaeseila reissulla, jonka johosta se kimmastu koko yöjalakakulukuva kohtaa. Sitä nimittäe olj kerta alettu kivittöö, eikä auttanna muu, ku pitj pujahtoo tyhjää navettaa piiloo. Mut siellä se olj pilikkosessa pimmeessä puota rupsahtanna lattian ala ja soanna ison aekoo uemasillaa pulikoejja, ennenku läpmärkänä peäs poes kömpimää. Ja siinä kylyvyssä – niin ne immeiset arveloo – mänj siltä mieheltä sekä puku pilalle että yöjalakahalukii. Onko tässä jutussa totta ies sitteekskää, sitä en voe sannoo. Mut sen minä varmuuvella soatan vakkuuttoo, että se olj yöjalakalaeste vihamies, oljpa iha niihe vaennooja.
Sinä vuotena, jollonka Koapro Keträksellä olj kolome piikaimmeistä, oekeeta remmityttöjä, ei se miesparka taenna monta yötä vahvassa rauhassa moata. Mut ne tytöt ollii semmoesia, että ne oes kelevanna, vaekka renusilöehe tyttäriks. No, senhä arvoo sanomattakkii, että siihe puuhu lintuja lentää, jossa urpuja on. Ja niimpä hetj köyri jäläkee alako paekkakunnan poekamiehet ahkerast käyvvä Keträksessä tupakoemassa ja lattioelle – syleksimässä. Mut ei sokkeekaa ollunna huohmoomata, että niihe kommeihe piikaimmeiste perrää niihe silimät palo, niinku kissan silimät hiiree...
Siitä huohmiosta toas Koapron yöjalakalaesviha sae uutta virikettä, joskohta se ei ruvenna mittää virkkamaa, voan iteksee tuummail, että joutaa ne päeväaekaa käyvvä istuva könöttämässä niin paljo, ku ne ilikii ja aeka myöte antaa. Mut kyllä ne Könöse kyyjji soa, jos ne yöllä tulloo. Ja vaekka tätä ennen ei talossa koerroo pietty, hankittii nyt kartanokoerra, vieläpä oekee tirhakka. Varokeinot ei jeännä tuntemattomiks ja niin kuluk elämä, pieniä poekkitelasuuksia lukkuuottamata, tavallista latuvaa seoroovaa syyskuuhu ast. Sillon muuvvanna lauvvantaena läks Koapro kirkolle yökuntii. Mut perille peästyvää ikäväksee huohmas, että koerra olj tulla livahtanna matkaa – sekä yhtäkkiä hävis, niinku oes pilivii noussunna. Siitä tulj miehelle hätä kättee ja se äksieruutti peätää miettimällä, onko se koerra juosta lipanna kottii vae paholaenenko sen kelekkaasa otti? Ja ku palavelustytöt jäe kottii, eikä ies koerra ou talloo vahtimassa, jos se nimittäe ei juossunna sinne, on tulevana yönä yöjalakalaesilla sekä torjpäevät että markkinat! Ja niimpä Koapro peätti lähtee kottiisa yöks. Siellä se olj huohmoovinnaa, että palavelustyttöe noamat veny pitkiks isännä outtamattoma tulo johosta.
Suureks suruks ei koerra ollunna kottii lipanna, eikä koko iltanakkaa tullunna. Tästä harmistunneena ja muutennii kummallista levottomuutta tuntiissaa ei Koapro soanna unta. Sen vuoks se aena piene aejja kuluttuva mänj kartanolle kuleksia kuhnimaa, kävpä vällii tyttölöehe aetan seinuksella kuulostamassa. Taevas olj paksussa pilivessä, yö synkkä, mut ilima harvinaese lämmin syyskueseks ilimaks. Ku Koapro siinä kävellä kähnäil, pistettii sen peä silimänräppääksessä kummallissee pussii, ettei ies soanna huuvvetukskaa, ja Koaproo lähettii juoksujalassa lennättämmää kartanolta poespäe. Kyjt olj semmoesta turkasemoesta vauhtia, että Koapro jalat voan sillontällön kosketti moaha, eikä siinä muuta tajunna, ku sen, että voemakkaeta miehiä kulettajina olj. Ja niillä olj mörkömäeset eänet. Mut niihe hoastamisesta ei tullunna hulluva hurskaammaks, sillä ne puhelj semmoesta "Rengon kieltä", ku lapset vällii rumpattaa. Viimme tultii tihheesee mehtää, jossa ei tahtonna peästä mitenkää kulukemaa. Ku pyssäyttii. kuul Koapro hakattava puuta poekki ja sitte sitä kuorittava. Sen jäläkee Koapro kait nostettii voakasuoriks sivuellepäe ja aesavahvuene kolottu koevusalako pujotettii paksu sarkapalttoo hihhae läp, niin että kait tulj suoriks, niinku mies oes ollunna ristiinnaulittuna. Yht'äkkiä se kummalline säkki taekka pussi kiskastii peästä poes, mut ne kulettajat hävis yhellaesella tavalla, ku ne siellä kotona olj tulleettii. Koapro kyllä kyken huokumaa täysillä palakeilla ja – huutamaa. Mut ei huutamisesta mittää apuva herunna. Sen vuoks Koapro herkes huutamasta ja arvel, että parasta on aenae oamuu ast ristiää hiljaisuuvvessa kantoo. ja kuormoo sekä ristiä olj yhelle miehelle iha piisalle ast! Sitä koevusalakoo olj mahoto soaha suljutetuks hihoesta poes, eikä siltä peässynnä ettee-, eikä taaksepäe kulukemaa, ei istumaa, eikä astumaa. Hampaetaa purra karnuttaissa Koapro vielä jonku kerra koettel eänesä kovvuutta, voan lopuks kuetennii tyynty lohuttelemalla ihteesä sillä, ettei tok sallittane häne ristiinaulittuna kuolta... Sillon tällön tahto kuetennii luonto nousta, etennii luonnolliste purkauste kohatessa. Mut mitteepä siitä, sillä luonto tekköö töetää, joeta immeisvoema ei kykene estämää.... Ja ku ilima olj lämmintä ja voatteitakkii olj tarpeeks ast, seiso Koapro paekallaa – yksissä lämpöesissää, pelastusta toevomalla.
"Mittee oekee toevotaa, se tapahtuu", on sananpars, jossa Koaprokii sae kokkee olova totta enemmä, ku toeseks puoleks. Koapro toevona olj pelastus – ja se sille annettii. Päevä valettuva tulj nimittäe, loukkujaa ja permiää tarkastellessaa, Joako poeka iha pallipohjaks ristiinaulitu ettee. Tietyst poeka ensaluks säekäht ja yrittii lähtee pakkoo puettamaa. Mut ku sitte tuns Koapro eäne, keänty se takas sekä rupes miestä pulasta pelastammaa. Kyllä olj setvomista, ennenku salako soatii kiskotuks hihoesta poes, mut läks se lopulta ku lähtikii, eikä pahast ihhoo vikkuuttanna. Erotessa pitj Koapro luvata nelikko rukkiita Joako poejjalle, että se pittää suusa kiin. Ei se lukko kuetetikaa lujinta loatuva ollunna, koskapa asja tulj vuosii kulluissa kaekkii tietoo.
Helepost ymmärrettävästä syystä olj Koapro Keträs murrillaa pitkiä aekoja ja aenuva ilopilikku olj ensimäesenä päevänä se, että koerra soapu hänteesä pyörittäe kottii. Poekaviikarit olj, neät, kirkolla houkutellunna sen tyhjää lattoo sekä pitj sitä vankina oamuu ast. Ja hyvi luultavoo on, että ne samat velikullat ne taes yöllä käyvvä Koapronnii vangihtemassa. Mut se vankeus anto kollotinta sen koerra peähä, niin ettei sen erä perästä millonkaa kirkolle palastanna, ei houkuttelemallakaa. Ja ite Koapro Keträs peätti olla yöjalakalaesia vaennoomata sekä sano emännällee, että:
– Ei oteta ennee milloenkaa kommeita tyttöjä palaveluksee, voan pietää voan piikapuoskia, niin soahaa olla yöjalakalaesilta rauhassa.
Ja niin sitte tehtiinnii.
LÄSKINE TALAV.
Muestellessaa ja puhhuissaa entisiä tappauksia sano Lahe seppä tavallisest, että:
– Kyllähää minä sen muestan, niinku öylöse päevä – sillonhaa se olj läskisenä talavena.
Tokkopa lie kettää, joka ei oes kuullunna puhuttava lumisesta tae lumettomasta talavesta, mut harvantoajassa soattaa niitä olla, jotka läskisestä talavesta on sattunna kuulemaa.
Voan ennenku ruvetaa siitä talavesta hoastelemmaa, pitänöö ensiks jottae itestää Lahe sepästä maenita. Se seppä asu Kurklahe rannalla meijjä pittäässä, jopa miltei meijjä kinkerissäe. Merkillistä kyllä, ettei sitä kututtu Kurklahe sepäks – varmaanni siinä ajettii takkoo lyhhyyttä, vaekka savolaene sannoo, ettei hätäkiirettä ou muussa, ku kirpu tappamisessa. No, – niin – minkäpäs tähe ei, tästä sanonnasta huolimata, seppee juur lyhhyyve vuoks kututtu Lahe, eikä Kurklahe sepäks. Mikkää moankuulu ammattimies ei se seppä ollunna ja pikku rähjähää sillä olj pajjae. Mut jottae se kuetennii osas takkoo kalakutella ja ku paekkakunnalla ei toestakaa parempoo ollunna, pitj Lahe seppää turvaatuva niin rikkaehe ku köyhiinnii, ku sepittämistä sattu ilimestymmää, etennii vähäpättöesempiä tietettäviä. Jos toas voativampia takkeita olj suoritettavana, sillon olj etittävä seppee etempätä. Siitä sitte johtu, ettei Lahe sepällä juur millonkaa ollunna liikatyötä, eipä kaekistelle tarpeekskaa ast, lukkuuottamata kevättä ja keskkessee, jollonka kyntökojjeita ja viljanleikkuuvehkeitä korjuuteltii ja käyttökuntoo laetatettii. Ja ku ansiotöetä ei ollunna, olj tietyst tulottii sitä mukkoo, niin että elämine sepä mökissä olj piente puutteihe kansa semmoesta voan kittuuttamista, joskohta ei suoranaesta näläkeekää nähtynä. Mittää harvinaesta ei ollunna, että sepittäjät toe evvää matkassaa syötteeksee sepä ja site peästäksee pienemmillä rahamänöellä, eikä tietyst emäntee ja poekookaa tyhji sue jätetty kahtomaa, mitenkä seppä sae voeta sekä mueta särpimiä poskeesa pistellä, voan tarjottii niillennii. Mut ku tämmöestä makkee leivä juhloo olj enimmäkeee kevväellä ja kesällä, olj se läskine talav erityene sattuma, oekee onnenpotkaus, joka takertu sepä muestluuhu niin kovvaa, että se joka kerta pilikistääty sieltä esille, millon seppä entiste talavii tappauksia sattu muestelemmaa. Ja niin merkilline se sattuma ja onnenpotkaus ollii, ettei sitä malta olla kertomata.
Muutamana syksypäevänä tulla pomaht sepä pihamoa iha täpösetäytee Leppävirra mustalaesia, mut lienöö niissä toestennii pittäehe Kaeni jäläkeläisiä ollunna. Ja kyllä siinä olj pirpoo pihamoalla: niitä olj vanahoja ja nuoria, miehiä ja vaemoja sekä lapsmankaroeta, vaekka kuormavitalla kannettavaks. Mut montahaa niillä olj hevostakkii ja niin tavattoma suur sikakornikas, ettei ymmärrä mihinkä sitä vertoes muuhu, ku elehvanttii, jos kuka on sen elläeme nähnynnä. Se olj niin lihavakkii, että sitä olj kärrissä kuletettava, niinku ruustinnoo. Ku seppä rupes pelekeemää, että mustalaeset varastelloo koko möki puellepaljaelle, läht se tupasalle silimeepitämää ja jätti 12-vuotise poekasa, joka olj paletta paenamassa, pajjaa vahtmieheks.
Ensaluks mustalaeset ruehnas ja mantu sekä juomoo että ruokoo, luvate siunailla ja rukkuilla, että kaekki annit tulloo moninkertaesest palakituks. Mut seppä sano, että:
– Elekee työ, hyvät immeiset, meiltä pyytee, ku tässä iteltäe tahtoo suurukse maku suusta unehtuva.
Sen kuultuvaa ne näytti ruppeeva omasta takkoosa ruokapuuhaa, nimittäe se akkaväk. Miehet toas ja poekavolokit läks kerräelemmää rannalta ruohoja ja kortteita sekä mueta heiniä hevosillee. Sikasa ne lask kärristä moaha. Se rupes lihavalla kärsällää hetj tonkimaa, vaekka sen olj lihavuutesa tähe hankala liikkuva.
Mut tuski olj naesmustalaeset soanna piisii kantamasa risut ja lastut syttymää ja miehet tullunna tuppaa, ku pihamoalta alako kuuluva hirvee vinkumine ja reäkymine, niinku puole moalima pahaeäniset pillit oes ruvenna vonkumaa. Se sitte vasta olj kirkumista! Ja kahtomaa hypättyvä huohmattii sika istuellaa pyörimässä, niinku tukkilauta kela sitä pyöritettäissä. Mut tukkilauta kela ei kuetenkaa vingu ja reävy niin kauheest, ku se sika tek. Tuntu iha siltä, ku sitä oes elävältä pieniks paloeks leikelty. Se olj semmoesta kirkumista ja pyörimistä, että hevosettii rupes pelemuvammaa ja korskumaa.
– Hai kiimaa suskelisuijjaa – sikkaa on tullunna pyörätaut! Tuolla sepällä kirotulla on varmaannii niin pahat silimät, että se kahto sikkaa pyörätauvvi... Lähetää nyt hetj tästä paekasta, ettei pyörätaut tartu meihi... Joutukee pistämää hevosia aesoe ja kantakoo lapset ja tavaranne kärrii... Mut elekee männä lähelle sikkoo. Joutukee, joutukee... hai kiimaa suskelisuijjaa... Ja tarttukoo pyörätaut siasta seppää, ku seppä pahoella silimillää sen sikkaa kahto, ja puristakkoo sen suolet tukkoo, niinku huosiame, ja kuevatkoo kaekki sisukset yhtee koppuraa... Luoja nimessä... joutukee tielle! Hai kiimaa suskelisuijjaa...
Tällä tavalla kirku vanaha mustalaesakka, joka taes olla koko laumma emä ja johtaja. Se olj harmoopäene ja kurunoamane sekä näytti pahimmalta noejjalta. Se juosta lynkkäs sepä mökistä pakkoo, mikä käpälistä keänty. Ja siitä pakokauhu tarttu toesiinnii: ne rupes juoksentelemaa ja huutamaa, niinku mielettömät. Ykskaks olj hevoeset valjaessa, kimpsut ja kampsut kärrilöessä, joehi lapsmankaroeta viskattii niinku peltoo kivetessä kivijä raunioo, että niihe peät yhtee kolokki. Ne mankarat parku ja huus, niinku sus oes niitä roavellunna ja repinnä. Sitte lähettii männä huristammaa tuhattulisella kiireellä. Ja se vanaha akka juoks eillä sekä huus, että:
– Joutukee, joutukee!... Hai kiimaa suskelisuijjaa...
Ja niin koko mustalaeslauma katos näkymättömii. Sika voan jäe pyörimää ja voevottelemaa, niinku paholaese riivooma.
Seppä läht pajjaasa poekoosa kahtomaa. Sitä ei ensaluks näkynnä missää. Ku alaspäe pylläätelystä hiilivakasta kuulu jottae niiskuttamista, kiskas seppä vaka pohjallee. Siellä hiilii seassa olj poeka itkee turskamassa ja peloallaesena valittel, että:
– Ku se sikakornikas tulla ryöhäs tänne pajjaa ja minä sitä pelekäsin, kuumensin minä ahjossa poltinoran punaeseks sekä pistee söhäsin sitä takapuolee, niin että oekee suhaht ja savu pölläht. Sillon se kyllä hetj läks pajasta poes, mut rupes tuolla pihamoalla pyörimää ja vinkumaa ja vielähää se yhä parkuu... En minä muuten oes pistännä, voan ku minä pelekäsin, pelekäsin...
– No, ei sitä kauvva tarvii pelätä, eikä se kauvva ennee vingukkaa, ku nyt peäsin perille, minkälaene pyörätaut siihe on tullunna, sano seppä ja mänj pajasta tuppaa.
Ku seppä sitte tuvasta tulj takas, olj sillä muvassaa pyssy, jonka perä se nost poskellee, kahto toesella silimällää – ja nyt vasta se seppä pahalla silimällä kahto – sekä pammautti ampuva sikkoo ohtaa. Se koatuva kellaht syrjällee, niinku ammuttu aenae. Ja sillon loppu vinkuminennii.
Seppä anto poekasa hakkee avuksee toese miehe, jolle kerto ostaneensa sia mustalaesilta, ne ku pelekäs siinä olova pyörätauvvi. Kaksissa miehi sika sitte koltattii ja suolattii lihat, joeta karttu niin paljo, että astioeta ja suoloja olj parista noapurista käytävä laennaks pyytämässä.
Mut sitte seuroovana talavena olj Lahe sepä mökissä leuvvat aena rasvassa sekä pyhinä että arkina. Eikä muuta pyörätautia tarttunna, ku voan mahat pysy pyöreinä ja silimät vilikko pyöreinä, niiku kissan silimät, paksuva ja makkeeta läskiä syyvvä loksuttaisaa. Seppä ei siis turhaa sanonna sitä talavee läskiseks talaveks.