[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frLEsbnwv9z5XJOljIQxuML3CtHJ4IaLk1AvX7LdpyPs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2332,"Saara","Janson, Kristofer",1841,1917,"2332-janson-kristofer-saara","2332__Janson_Kristofer__Saara",null,"romaani",[],[],"fi",1891,1892,45807,279873,false,63103,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Saara: Romaani\" by Kristofer Janson is a novel written in the late 19th century. The story revolves around a young girl named Saara, who grows up in a strict and oppressive household governed by her devout parents, particularly her mother. As Saara navigates the constraints imposed by her upbringing, she grapples with her yearning for freedom and joy against the backdrop of religious dogma and societal expectations.  At the start of the novel, readers are introduced to Saara's world, where she experiences the harsh realities of a pious home life. Her father is a silent yet devoted farmer, while her mother epitomizes a stern and joyless authority. Saara learns to suppress her feelings and desires, leading her to question the meaning of happiness and the rules governing her life. As she faces the tensions between her innocence and the stern realities of her upbringing, her childhood is marked by moments of isolation and the discovery of a longing for a more vibrant and fulfilling existence, which is highlighted by her fascination with tales of the outside world and her relationships with other children. (This is an automatically generated summary.)",[],265,"Romaani kertoo Wisconsinin norjalaissiirtolaisten elämästä 1800-luvulla. Tarinan keskiössä on ankarassa uskonnollisessa ilmapiirissä kasvava Saara, jonka perhe kuuluu jyrkkään haugelaiseen liikkeeseen.","Kristofer Jansonin 'Saara' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2332.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAARA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKRISTOFER JANSON\n\n\n\n\n\nPorissa,\nPorilaisen kirjapainossa,\n1892.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nHän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin\njoku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.\n\nAvioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä\nsunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että\nlukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla;\nvieraat koristivat jäykkinä seinuksia -- milloin eivät veisanneet\npitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja\nnaapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen\nautuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle\ntytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva\nmiehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii\nja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään\naviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle\notollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on\nparas. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen\nkasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai\nniineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi\nhäntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.\n\nIsä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa,\nkorkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien\nvainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä\nnapisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita\nhänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut\nmuusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista.\nHän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta,\njoka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi\nvoimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja\ntukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen\nkovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea\nja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat\ntummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen,\nsilloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä\npiellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli\nkatse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte\noli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja\nuskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat\ntummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen,\njotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona\ntulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt\nitsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.\n\nHänen avioliittonsa oli järjen perustama. Morsian oi ollut miellyttävä.\nHeti ensi nuoruuden jätettyään, tuli häneen tuonlainen ilmaus nyreätä\nvälinpitämättömyyttä, joka todistaa pettyneistä toiveista. Hänellä oli\ntuskastuttava nimikin. Ketura, joka soveltui hänelle oivallisesti.\nTuo happaman-imelä piirre, joka hääpäivänä esiintyi niin selvänä, oli\nhänen luonnollinen kasvojensa ilmaus ja vastasi täydellisesti hänen\nluonnettaankin. Hän eli murheenlaaksossa, josta seurasi, että hänen\nvelvollisuutensa oli paheksua kaikkea. Kellervä teisintäplikäs iho\noli todisteena maksataudista, jota aina seuraa ärttyinen mieli. Mutta\ntodellinen järjestyksen ihminen hän oli, ja palvelijansa pelkäsivät\nhäntä, kuin itse paholaista. Ei ollut ajateltavissakaan häntä pettää.\nTutkiva katseensa keksi heti pienimmänkin virheen, mikä oli tullut\ntehdyksi. Senlainen henkilö on verraton aarre kartanossa; tällä\nperusteellahan miehensä oli hänet ottanutkin. Paitsi sitä kuului hän\nsamaan uskokuntaan; hän voi huoata, lukea ja rukoilla hänen kanssaan ja\nkatsella elämän iloa, kuin yksistään maailman lapsille sopivaksi. Hän\nitse ei kärsinyt niin paljon rouvan huonosta tuulesta, kuin palvelijat,\nsillä hän oli poissa suurimman osan päivästä. Säännöllisesti\nkellonlyömällä oli ruoka, puhtaana ja maukkaana pöydällä. Hän oli\nsiveä, velvollisuutensa täyttävä vaimo.\n\nJos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri\ntänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä,\nymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he\nsyntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin\nkokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla\nja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia;\nkumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat \"maailman\nlapsia\" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen\naskaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha\nja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet\nkasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa\nmaailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja\nohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat \"maailman lapsia\"\nja hän oli \"Jumalan lapsia\" ja hän tuli siihen päätökseen, että\n\"maailman lapsilla\" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne\nkuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja\nheiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne\nheidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä,\ntulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat.\nSilloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! -- Veri\nsyöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.\n\nSaara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen\noli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit\nja nuhteet -- -- ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen\nkasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan.\nUsein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja\npani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin\nnousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara\nvoinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan\nmyös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä\nvuoksi.\n\nYksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu-\nja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille.\nMonta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä\npäivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa\nja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän\nkoneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka\nnälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja\nlukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen\nkyyneleet pidätetyksi.\n\nSitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne\nalkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan\npäästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä\ntohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta\nmoisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin\npelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei\nsallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa\ntapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina\nja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä\nalhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman\njälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa\ntäälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.\n\nTuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai\nhän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli\nkuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: \"Onnellinen hän, kuin pääsi\nvarhain!\" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut\nminkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta\nsittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän\nkuolisi?\n\nEhkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi\nhänet mielellään pitää.\n\nSaara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa\nhiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään\nturvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän\npieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein\npyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä\npäivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan\nympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti\nröhkiessä: röh, röh, röh! -- Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt\nakkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi\ntaas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt\nlakanaa -- sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa\nheikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että\näitikin taisi nauraa.\n\nSeudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut\ntulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne\ntuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä\noikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa\nei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei,\nparas oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.\n\nKuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka\niloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli\nkerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja\nhauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.\n\nVallan toista kuin katekismus.\n\nHän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa.\nKuinka hän vihasi tuota katekismusta!\n\nEräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan\nnorjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja\njossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty.\nSe oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja\nsaisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla\nsaisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi\nottamasta ylös mitä tielle sattuu.\n\nKalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan\nmatkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha\ntalonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin\nhullunkurisesti.\n\nSe oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli\nkoulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:\n\n-- Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö\nvanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat\ntulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?\n\nSaara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei\nkoulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli\näiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon\nvanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt.\nHän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus\netsiä kotimatkalla.\n\nKouluun oli myös tullut yksi \"maailman lapsi\". Eihän se muu voinut\nolla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja\nviekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän\ntulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä\npäästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:\n\n-- Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!\n\nEi Saara tietänyt kuka räätäli oli.\n\n-- Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.\n\nPoikkeaminenhan oli kaikkia sääntöjä ja käskyjä vastaan, mutta voihan\nhän sitte loppumatkan juosta voimiensa takaa. Poika veti hänet ovesta\nsisään. Räätäli istui pöydällä ja rallatteli.\n\n-- Haluttaakos polska tänään -- kysyi hän nuoren, ystävänsä nähtyään.\nSamassa oli hän pöydältä lattialla ja alkoi polkea ja rallattaa,\nPitemmittä mutkitta tarttui hän Saaraan ja pyöritteli tyttöä.\n\n-- Näin saa räätäli usein tehdä, pysyäkseen lämpimänä, -- sanoi hän.\nMutta ken on tämä pieni tyttönen?\n\n-- Se on Saara.\n\n-- Saara? Tuonko tytär tuolla mäellä, joka on happamasta juustoherasta\ntehty ja joka pyhittää jokikisen vuodenpäivän rukouspäiväksi?\n\nSaara ei voinut olla nauramatta, vaikka se olikin ilkeästi sanottu,\nmutta olihan se totta, sitä ei voinut kieltää.\n\n-- Vai on sillä hapatuksella ja sillä sahapukilla tuonlainen pieni,\nraitis, iloinen tyttö; -- sanoi räätäli ja otti Saaraa leuvasta.\n\n-- Elä välitä minun puheistani, minä olen senlainen hutilus, näet.\n\nJa taas istui hän pöydällä ja ompeli nappia liiviin.\n\n-- Etkös tahtoisi vähän messuta Saaralle? -- kysyi poika.\n\nNyt tekeytyi hän mahtavaksi, kuin pappi kirkossa ja huusi messuäänellä:\n\n-- Ja kuule sinä vanha Beri, miksi istut niin etäällä ovenpielessä?\n\n-- Kenkäni ovat rikkinäiset.\n\n-- Ota vanhat sian turkit ja tee niistä kengät, niin voit tulla muiden\nhienojen naisten rinnalle. --\n\n-- Mutta nyt pitää Saaran, kiiruhtaa kotiin, muuten tulee kuuma löyly,\näiti on jo kaatanut puuron vatiin.\n\nSaara juoksi ulos ja kuuli räätälin nauraen huutavan perässä:\n\n-- Pistäydy sisään toistenkin, Saara, niin saat kuulla satuja.\n\nSe oli hauskin mies mitä hän koskaan oli nähnyt. Aatteleppa että hän\nuskalsi matkia pappiakin! Varmaan oli hän yksi niistä, jotka äidin\nsanojen mukaan joutuivat helvettiin. Ja sinne tuo poikakin joutuisi,\nmutta tyytyväisiä he olivat kumpikin. Ja olihan hän itsekin tanssinut,\nvaikka hän taistelikin vastaan räätälin häntä pyöritellessä. Mitä, jos\nhänkin joutuisi helvettiin?\n\n-- Tulet myöhään tänään, Saara, -- sanoi äiti. -- Ethän ole minnekkään\nvälillä poikennut?\n\n-- En, mutta koulussa kesti tänään niin kauvan -- vastasi Saara.\n\nKas niin, nyt oli hän valehdellutkin. Varmaan joutuisi hänkin\nhelvettiin. --\n\nKiusaus käydä räätälin luona tuli Saaralle voittamattomaksi.\nKotimatkalla valitsikin hän aina nyt sen tien, joka kulki hänen\nasuntonsa ohi, ja kun hän näki räätälin istuvan pöydällä poikkesi\nhän sisään. Räätäli kertoi hänelle prinsessasta lasivuoressa ja\nmetsäjoutsenista ja Saara ei ollut kuunnaan senlaista kuullut. Hän\npiti räätäliä, jonakin korkeimpana olentona. Kuinka hän tiesi noin\nihmeellisiä asioita? Se oli vallan toista, kuin mitä koulumestari\nkertoi piplianhistoriasta. Mutta räätäli oli jumalatoin, sillä hän\nsanoi patriarkka Jaakoppia suureksi roistoksi ja paljon muuta, mitä ei\nollut piplianhistoriassa ja mitä ei hän uskaltanut sanoa vanhemmillensa.\n\nKaikki räätälin luona käynnit salasi hän. Saara tuli kuin kahtia\njaetuksi samoin kuin hänen ajatuksensakin. Kaikki maailmassa oli jaettu\nkahtia ja kumpikin puoli taisteli toistansa vastaan. Ensin oli Jumala\nja perkele; sitte Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta ja ne\ntaistelivat ihmisistä. Perkeleen valtakuntaan kuului kaikki valoisa,\nhauska ja hupaisa. Sinne kuului tarujenmaa, sinne metsäjoutsenet\nkiiruhtivat, sinne kuului tanssi ja nauru ja sinne räätäli ja tuo\nhauska koulutoveri. Ja Jumalan valtakuntaan kuului kaikki murheellinen\nja ikävä, äiti ennen muita, sitte koulumestari, koulu, katekismus,\nkirkko, pappi ja kaikki ne, jotka kävivät vanhempien luona veisaamassa\nja rukoilemassa.\n\nTäällä alhaalla vallitsi perkele, mutta kuoltua saisi Jumala vallan.\nMutta olihan koulumestari sanonut, että vaan ani harvat tulivat\nautuaiksi, siis vallitsisi perkele jälkeenkin kuoleman. Mutta olikohan\nhänen valtakuntansa silloin yhtä hauska, kuin nytkin? Miksi ei\nsiis kaikki mieluummin halunneet sinne? Ei, sehän oli totta, nehän\nkiehuisivat suurissa padoissa pi'essä ja tulikivessä. Hyi, se oli\ninhottavaa! Kyllä ansaitsi olla huvittelematta täällä alhaalla, Saara\nhuokasi. Hänen lapsensielunsa vetäytyi mielikuvituksen voimasta valoon\nja iloon, vaan kauhukuvat tukahuttivat tämän kaipuun. Mutta eivät\ntykkänään. Hänen terve luonteensa kapinoitsi vastaan, ja hän harhaili\nkummankin voiman välillä. Vanhempiensa läheisyydessä oli hän vaiti,\nmelkein surullinen. Toverien ja räätälin parissa tuli hän väliin yli\nkaikkein rajojen riemastuneeksi ja iloiseksi. Sadut häntä viettelivät.\nNe tykkänään valloittivat hänen mielensä, ja jälestäpäin tunsi hän\nkatkerinta katumusta rikottuaan Jumalaa vastaan, niitä kuuntelemalla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSaara oli tehnyt uuden havainnon: Räätälillä oli kirjoja, hupaisia\ntanskankielisiä kirjoja. Siellä oli Robinson Crusoe ja Holger\nTanskalaisen historia, Holbergin ilveilyjä ja Nissenin maailmanhistoria\nja eräs matkakertomus ihmis-syöjistä. Saaran seisoessa hyllyn luona,\nutelijaisuudesta väristen, kuin Eeva katsellessaan kielletyn puun\nhedelmää, kysyi räätäli, josko hän tahtoi lainata niitä. Saaran silmät\nsäteilivät, mutta mitä sanoisi hän isälle ja äidille? He olivat\nsanoneet senlaiset kirjat perkeleen juoniksi. -- Eihän hänen tarvinnut\nniistä puhua ja eihän paljas lukeminen voinut vahingoittaa, kunhan\nei niiden mukaan eläisi. Eihän ollut kielletty maailman valtakuntaa\ntarkastelemasta; korkeintaan oli se vaaraan heittäytymistä.\n\nKuinka sydän voimakkaasti tykytti, kun hän kielletty aarre povessaan\nastui äidin ohi! Minne hän kätkisi kirjan, ettei kukaan löytäisi?\nVuoteesenko vaatteiden alle? Ei, kääntelihän äiti aina vaatteet\nvuodetta, laatiessaan. Loukkoonko vanhan romun sekaan? Ei, voisihan\näidin päähän pistää siivota siellä, ehkä hän juuri tänään tarvitsisi\njotakin loukosta. Puuvajaanko? Ei, voisihan puidenkantaja tuoda sen\npuiden muassa kyökkiin. Ei ollut varmaa paikkaa koko talossa. Hän\njuoksi alas joelle. Siellä oli ontto reikä vanhan hongan juuressa.\nMutta siellä voisi hiiret ja myyrät sen nakerrella. Epätoivoisena\nkatseli hän ympärilleen. Mutta äkkiä kirkastui katseensa; nyt hän oli\nsen keksinyt: tuonne tyhjään pesään tammen latvaan. Se oli oivallista.\nSieltä ei kukaan kirjaa löytäisi ja jos joku näkikin hänen kapuavan\nylös. tahtoi hän tietysti vaan katsoa, jos pesässä oli munia.\n\nSaaraa nauratti ajatellessaan, kuinka sukkelasti hän petkuttaisi isää\nja äitiä. Samassa oli hän ketterästi kuin kissa ylhäällä puussa ja\nkirja lepäsi pesässä taitettujen oksien alla. Mutta sen sinne hyvin\nsaatuaan, piti sen ottaa heti ylös ja vähän siihen tirkistää, Hän luki\nlauseen, toisenkin ja itsekään huomaamatta oli hän istunut kokonaisen\ntunnin puun oksalla ja lyönyt villejä kuoliaaksi Holger Tanskalaisen\nkanssa ja tehnyt pyhiinvaelluksia Himalayan siintäville huipuille.\n\nJa hänen kun piti ostaa äidille tärkkelystä! Äkkiä oli kirja piilossa,\nhän kiipesi alas puusta ja juoksi niin että aivan hengestyneenä pääsi\nkotiin. -- Miksi tulet näin myöhään? --\n\nKauppias oli juuri saanut uuden tärkkelyslaatikon kaupungista ja sen\navaamista sai kauan odottaa, kun puotissa oli paljon ostajia, joille\nannettiin ensin.\n\nKas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi.\nSaara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka\nryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan\nmahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan.\nMutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus\nkanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa\nkoulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella\nkoulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.\n\nHän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara\ntaas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku\nystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara\noli ohitse.\n\nSaara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä\nei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli\nitsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut\nSaksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni,\npyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli\nhänen liioittelevan -- mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.\n\nSaara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista.\nRäätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen\nmaailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.\n\nMutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä\nsalaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä\niltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä\nkevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle.\nSäntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui\ntoveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä,\nojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.\n\nKun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään\npuistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa,\nettä ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että\nkirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista\nonnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin\nvieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni\njumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.\n\nSaara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi\nhänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi\npaholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui\nlähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan\nollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja\nlinnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan\ntoivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa,\nräätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle\nkirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän\npainoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja\nhänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa,\njoka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.\n\n\"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän\nkuin sinua haluttaakaan.\" Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei\nhän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan...\nSaara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.\n\nSeuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen\nlaulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein\ntarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi\nhäneen takaisin.\n\n-- No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut\nkuolemasta ilmestyskirjassa?\n\nSaara punastui.\n\n-- Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään\nkirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.\n\nRäätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko\npaholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta\nolihan se selvä tuntomerkki.\n\n-- Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.\n\n-- Se oli lähetyssanomassa, -- vastasi Saara:\n\n-- Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin\nratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. -- puhkesi räätäli sanoiksi.\n\nVaimo ja lapset nauroivat.\n\n-- Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat\npeikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä\nhullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon\nhullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat.\nEnnen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen,\nmustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt\npiiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa\nroskassa.\n\n-- Kasperi, Kasperi! -- varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.\n\n-- Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla\nhullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! -- Ja sitte teet sinä\nnäin: tra la la la -- Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin\nmuassaan.\n\nSaara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian\ntukalaksi.\n\n-- Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan -- sanoi vaimo.\n-- Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.\n\n-- Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että\ntekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus\nestää heille ainakin sarvia kasvamasta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTakinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin\nsyntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän\nmyös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina\njäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan\nviskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina\nuhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria\nhalutti purkaa, vihaansa.\n\nNämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa\nhuvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.\n\nToverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli\nkuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi\nravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen\nvastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin\nkärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja\nuseampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja\ntoisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä\npäivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän\ntakanansa jotain rahinaa.\n\nHän jähmettyi pelästyksestä -- siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina\nja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.\n\n-- Sinä Pekka? ihmetteli Saara. -- Kuinka pelästytit minua!\n\n-- Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara -- sanoi Pekka painuneella\näänellä.\n\n-- Matkustatko pois?\n\n-- Matkustan.\n\n-- Minne?\n\n-- En tiedä. Tahdon vaan paeta jonnekin missä ei kaikki ihmiset lyö.\n\n-- Kuka sinua nyt on lyönyt?\n\n-- Tällä kertaa isä. Kun ei koulumestari lyö ulkona, silloin tekee isä\nsen kotona.\n\n-- Mitä olet sitte tehnyt.\n\n-- Sitä, etten mene enää kouluun. Sinne en mene vaikka löisivät minut\nkuoliaaksi. -- Itkeentyneet silmät välähtivät ja Pekka puisti nyrkkiä\nilmassa, kuin puolustuksekseen -- Annas jahka tulen suureksi ja\nväkeväksi, puolustan kyllä itseäni, mutta nyt vallitsee isä minua.\n\nPekka heittäytyi ruohoon Saaran viereen.\n\n-- Mutta se on rumaa, tuo lyöminen, Pekka -- sanoi Saara.\n\n-- Sitähän kuvittelee opettajakin meille, -- sanoi Pekka pilkalla. --\nMutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?\n\nEi Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin\nsanomat sanat: \"Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa,\" Ja sen\nviisauden ilmoitti hän Pekalle.\n\n-- On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä\n-- vastasi Pekka. -- Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä\nmuista! Saara peräytyi kauhistuneena.\n\n-- Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? --\n\n-- Se on yhdentekevää, -- vastasi Pekka.\n\n-- Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla\nsiellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa\nkoulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. --\n\nSaara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka\nistui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.\n\n-- Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt -- jatkoi\nhän. -- Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan\nkantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti\nuudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin\nmeille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:\n\nPekka hymyili ja taas välähti silmissä.\n\n-- Mitä aijot tehdä? -- kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine\nsilmineen.\n\n-- Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, --\nvastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.\n\n-- Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.\n\n-- Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla\nsanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.\n\n-- Onko isäsi aina paha sinulle? -- kysyi Saara ja mieleensä johtui\noma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään\nja hämärässä rukoili hänen puolestaan.\n\n-- Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään -- vastasi Pekka, ikäänkuin\nolisi se luonnollisin asia maailmassa -- Kuulin koulumestarin sanovan\nisälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä\npehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät,\nsillä minä menen pois, minä.\n\n-- Mutta minne sinä menet, Pekka?\n\n-- Ulos avaraan maailmaan, -- vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä\npilviä. -- Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen\nsuureksi, tulen takaisin.\n\nJa Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä\ntarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista\nmaista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.\n\n-- Mutta missä aijot olla yötä Pekka -- kysyi hän vihdoin.\n\n-- Enkö saa mennä teidän latoon? -- sanoi Pekka.\n\n-- Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.\n\nVoisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen,\nkun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?\n\n-- Mutta mistä saan ruokaa? -- kysyi Saara.\n\n-- Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, -- vastasi Pekka.\n\nAsia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen,\njoka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, -- ei henkensä,\nvaan nahkansa -- hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa,\njottei nälkään nääntyisi. -- Hän hiipisi paikalle -- satojen silmien\nvakoillessa. Kas se olisi jotain se!\n\nPekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä\nmakasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien\nlomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi\nkatsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, -- --\nsitten vähän lujempaa: Pekka -- syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin\nkuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; -- Robinson Crusoe nukkui\nrauhallisesti.\n\nMutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa\nvehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista\nei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat\nja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä;\nMutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä.\nHelposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän\nkipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki\nkiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut\nnukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.\n\nOnnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin\nRobinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti\nitsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito\nkävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.\n\n-- Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa -- sanoi\nPekka, leipää pureskellessaan -- kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.\n\n-- Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, -- hengessä näki Saara\nPekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija\nkädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.\n\n-- Sinua en lyö koskaan -- vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun\nviimeinen leivän muru katosi. -- Nyt menen joelle uimaan ja sitte\nlähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!\n\nTyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen.\nSilmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta -- olihan\nhän auttanut häntä yli rajan -- vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä\nkouluja ja missä ei kukaan lyönyt.\n\nKoska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt \"maailman lasten\"\npariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei\nhänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!\n\nMuutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun\nkartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui\npitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä\nhalusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa\npukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa\nkysellä Pekkaa:\n\n-- Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo\nollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan,\nniin -- Hän purskahti itkuun -- Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä\npoika.\n\nSaaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli\nJumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan\noli hyväksi nähnyt j.n.e.\n\nPäivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät,\nsiten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on,\nettä muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi\nmurhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla\neikä hyvällä oikealle tielle.\n\nSaara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa\npakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena\nrikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.\n\nEhkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi.\nHän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui\nhelvettiin.\n\nEi hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi\nhän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili,\nettä Jumala johdattaisi Pekan takaisin.\n\nPekan oltua viikon kadoksissa, alkoivat koko kyläkunnan miehet häntä\netsimään. Hän löydettiin muutaman penikulman päästä erään heinäsuovan\nalta. Kohtaus isän ja pojan välillä oli ollut liikuttava, sanottiin.\nIsä unohti silmänräpäyksessä kaiken muun. Pölyisen, likaisen pojan\nsulki hän syliinsä, taputteli häntä ja itki.\n\n-- Pekka, Pekka, rakas poikani! -- sano: hän. -- Et voi aavistaa kuinka\nolen surrut tähtesi. Tule nyt kotiin! -- Pääset koko koulusta, jos vaan\ntulet, sen lupaan; enkä minä sinua enää koskaan lyö, en koskaan, en\nkoskaan: Tule nyt!\n\nPekka alkoi itkeä tillittää ja hyväksi lopuksi palasivat he kotiin käsi\nkädessä.\n\nAsian johdosta piti koulumestari lapsille puheen, ja otti Pekan\nesimerkiksi, kuinka pahanilkisille lapsilla käy, kun eivät tahdo\nkäydä koulua. He joutuvat paholaisen kynsiin, oppivat kiroilemaan\nja karkaavat kotoaan. Saara punastui, mutta ei puhunut mitään. Hän\nihmetteli oliko Pekka kenellekään ilmaissut hänen vieneen leipää ja\nmaitoa.\n\nPekan isä piti lupauksensa. Sanaakaan ei mainittu koulusta ja ei hän\nkoskaan lyönyt poikaa. Toisaalta piti Pekka isästä ja oli kiltti ja\nahkera. Hakkasi puut, kantoi vedet ja hoiti pienempiä sisaruksia.\n\nKoko maailmassa löytyi vaan yksi ainoa, jota hän vihasi, se oli\nkoulumestari. Elämänsä päämäärä oli nykyään tulla voimakkaaksi ja\nantaa sitte koulumestarille kiehuva kylpy. Puita hakatessaan, jotta\nlastut sinkoilivat ympäri, oli tuo tuuma aina mielessään. Usein tuntui\nhänestä, kuin olisi koulumestarin pää edessään tukilla. Siiloin nosti\nhän kirveen korkealle, heilautti sitä ja eroitti pään voimakkaalla\nlyönnillä ruumiista. Ei häntä koskaan epäilyttänyt. \"Pää poikki!\"\nkuului ankara tuomio.\n\nSen vuoksi hän eräänä päivänä pahasti säikähti, kuu hän hakatessaan\nnäki äkkiä koulumestarin edessään. Niin hän hämmästyi että oli\nvähällä kirveensä pudottaa, mutta hän hillitsi itseään, tarttui\nsuonenvedontapaisesti varteen ja valmistautui puolustaumaan.\nKoulumestari otti hatun päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja istui\ntukille Pekan eteen. Pekka mittaili silmäyksillään häntä. Mitä tuo\noikeastaan aikoi?\n\n-- Vai niin, sinä hakkailet täällä puita, Pekka -- sanoi koulumestari\nvihdoin.\n\nKyllä, sen mahtoi hän itsekin nähdä, vanha aasi.\n\n-- Etkö aijo enää tulla kouluun? Kysyi hän lempeämmällä äänellä mitä\nPekka oli koskaan kuullut.\n\n-- En -- vastasi Pekka,\n\n-- Sääli sinua, sinulla oli hyvät lahjat -- sanoi koulumestari --\njoskus tulet katumaan vielä, ettet enempää oppinut.\n\nHän vaikeni. Sitte tarttui hän Pekan käteen, taputti sitä toisella\nkädellään ja katsoi samassa häneen. Pekasta näytti, kuin olisi hänellä\nollut kyynelet silmissä.\n\n-- Tahdotko olla kiltti minulle, niin tahdon minäkin koettaa uudestaan,\n-- sanoi hän ystävällisesti. -- Unohdamme kaikki vanhat rettelöt,\nemmekä enää koskaan lyö. Tule vaan takaisin kouluun Pekka!\n\nMitä tämä merkitsi? Olivatko kaikki ihmiset muuttuneet hyviksi\nja ystävällisiksi?... Isä... koulumestari. Käsi irtaantui äkkiä\nkirvesvarresta, kirves putosi maahan. Nyt ei hän olisi lyönyt, jos pää\nolisi ollut tukilla. Hän katsoi koulumestaria silmiin, tuntui kuin hän\nolisi ollut vähältä tukehtua.\n\n-- Toverit kaipaavat sinua jokapäivä, kumminkin Saara Holte -- sanoi\nkoulumestari hymyillen. -- Eikö sinua taas haluttaisi heidän pariinsa?\n\nSamana iltana sanoi Pekka isälleen:\n\n-- Taidan mennä huomenna uudestaan kouluun.\n\n-- Se on kiltisti tehty, Pekka. Hyvä on olla hyvissä kirjoissa\nkoulumestarilla ja papilla -- sanoi isä.\n\nPekka kävi taas koulussa ja oli nyt nöyrimmistä nöyrin. Ei hän\nkoulumestarin lukiessa häntä matkinut, ei sanonut vanhaa Jaakoppia\nlurjukseksi kuten räätäli oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut\npaperikuulia eikä muitakaan tepposia, istui vaan hiljaa ja luki. Ja\nkoulumestari otti Pekan esimerkiksi ahkerasta ja tottelevaisesta\noppilaasta.\n\nKului useampia kuukausia, mutta vihdoin väsyi sekä koulumestari että\nPekka tähän äärimmäisille pingoitettuun hyvyyteen. Koulumestarilla\ntäytyi olla syntipukki ja Pekan täytyi saada virvoitusta\nkatkismustuntien jälkeen. Koulussa alkoi taas tapahtua salaperäisiä\nasioita. Eräänä päivänä kun koulumestari kohenteli tulta, kuului kelpo\nlaukaus ja nuuskarasia lensi ilmaan, juuri kun hän ojensi kätensä\nsiihen tarttuakseen. Hattu, joka koulumestarilla tavallisesti oli\nkädessään, yleni yhtäkkiä juhlallisesti, kuin ilmapallo, kohden kattoa.\nTätä seurasi raitis, helähtelevä naurunpurskahdus. Pekka oli aina\nasiain alkuunpanija, jos kohta ei hän itse niitä pannut käytäntöön.\nKoulumestarin silmät säteilivät onnettomuutta ennustavaisesti ja hän\nmeni Pekan luo.\n\n-- Onko vanha Aatami taaskin palannut -- kysyi hän. -- Luuletko\nrangaistuksetta voivasi saada armoa armosta? Luuletko olevasi poikkeus\nsäännöstä? Kyllä päästiin sinut pian siitä luulosta.\n\nJa koulumestari alkoi taas pehmittää Pekan selkää. Sota oli julistettu\nuudestaan molemmin puolin. Mutta kun koulumestari eräänä päivänä\nkaatui pitkinpituuttaan lattialle, siksi että tuoli äkkiä tuli\nkolmikonttiseksi ja sitte tulipunaisena kasvoiltaan, syöksyi vihaa\nuhkuen Pekan kimppuun, joka tälläkertaa oli syytöin ja löi häntä\nterävällä viivottimella kasvoihin ja päähän, silloin pääsi viha Pekassa\nvalloilleen. Hän tarttui koulumestaria käsivarsista ja huusi että\nluokkahuone kajahteli:\n\n-- En välitä sinusta, enkä sinun roskastasi koulumestari!\n\nPaiskasi hänet päin seinää, että ryskähti, otti lakkinsa ja syöksyi\nulos, suoraa tietä kotiin ja selitti isälle, ettei mikään voima\nmaailmassa pakottaisi häntä enää kouluun. Isä ei vastannut: huokasi\nvaan syvään ja puisti päätään. Pekka alkoi kaksinkertaisin innoin\nhoitaa pikku siskoja ja auttaa isää töissä.\n\nPekalle oli nyt kerrassaan selvinnyt, että hän vihasi koulua ja kaikkea\nmikä oli sen kanssa yhteydessä: pappia, kirkkoa, uskontoa. Hänestä\ntuntui kuin muodostaisivat ne yhteensä käsitteen kaikesta pahasta,\nne olivat hänen persoonallisia vihamiehiään, jotka koettivat häntä\nkukistaa ja tappaa; mutta siinä eivät onnistuisi. Hän kiintyi yhä\nenemmän räätäliin ja hänen perheesensä. Kas, ne olivat hyviä ihmisiä,\nhauskoja ja iloisia ja toisiaan auttavaisia. Paitsi sitä oli räätälillä\nkirjoja, joista voi oppia jotakin, ei semmoista kuin Samuelista ja\nRebekasta, vaan koneista, höyrystä ja sähköstä. \"Suuret keksinnöt\"\nmonine kuvineen vetivät Pekan huomion. Sitä tutki hän sekä varhain että\nmyöhään; tuntui kuin tulisi hän siitä niin eriskummallisen viisaaksi.\n\nJospa vaan pääsisi ulos maailmaan ja saisi koettaa, jotain senlaista!\nMutta hän oli köyhä; sai istua kotona pienempiä hoitamassa, äitiä kun\nei ollut.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSynkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä\nripillepääseminen.\n\nKorkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival\non ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee\nviehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen,\ntuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein\nohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta\ntaival -- sen ohi on ensin päästävä.\n\nMonet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja\nahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia\nkirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä\nvoi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan\nrippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle\nmaailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei\npyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä\nei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet\nniin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin\novat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä\ntarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.\n\nEnnen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen,\ntosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus\npitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa\non hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret\nkokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin\nhe \"päästetään edes,\" sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on\ntehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä;\nyksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan\npalveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen\nuskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat.\nHarvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen\nsekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa\npappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat\nmahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä,\nehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa\nkristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.\n\nPekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt\nrippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta\nuskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä\nväliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen\nuskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan.\nJospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin\nsaada todistus häneltä hyvästä käytöksestä... Siihen ei Pekka voinut\nlannistua.\n\nIsä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja\nPekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen\npoikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän\nparhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.\n\n-- Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani\nkoulumestarin luokse, isä -- sanoi hän.\n\nIsä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis\nkuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut\nmitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten\nsilloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi\nhän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin\nhuoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli\nkäynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä\nehdolla oli Pekka tullut.\n\n-- Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa\nhänet rippikouluun pyrkiväksi -- sanoi isä -- Tahdot kai hänen edukseen\nlausua muutaman hyvän sanan -- lisäsi hän hiljemmin.\n\nKoulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä.\nPekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen\nmuka seinällä riippuvaa karttaa.\n\nTuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:\n\n-- Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon,\nansaitun ja selvän.\n\nHän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi\nhuomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän\nväläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli\ntodistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi\nsen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.\n\n-- Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä -- sanoi isä\nkotimatkalla iloissaan. -- Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän\netten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.\n\nHe istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;\n\n\"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on\npahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään\nsyössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita\nkiusaukseen.\"\n\nPekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi\nkappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän\naukaissut, hän hyppäsi sen yli.\n\nKoulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia\nrippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja\nennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja\nnyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari\nyritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.\n\nVaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne,\nsamalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja\nselkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena,\npäästi Pekka hänet.\n\n-- Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! -- kirkui\nhän ja juoksi pois.\n\nIsä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli\ntodistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa\nolivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei\nkuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja\nkoukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä.\nKirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi\najatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän\noli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua\ntuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli\nsiellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa.\nHän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. --\n\nSamana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää\nennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja\nluuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja\näidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää,\nmutta ei muuta.\n\n-- Elä säikähdy, Saara! -- Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen\ntodella -- kuuli hän ulkoa sanottavan. -- Tahdoin vaan sanoa sinulle\njäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän\nminua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin -- täällä minua\nvaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon.\nJää hyvästi Saara ja muista joskus minua!\n\nÄäni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka\npakeni toisen kerran.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSaara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut\nhäneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli\nollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan\nisälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki\nisälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille\nkävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi\nsiunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä\nPekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi\nhäntä, kuin kekäleen tulesta. -- Sitten oli hän mennyt Pekan isän\nluoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.\n\n-- Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran\nnuhteessa, -- sanoi Saaran isä -- Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä\nrikkaruohot juurineen hänen sielustaan.\n\n-- Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä\npaadutti enemmän.\n\n-- Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman\nlasten parissa, -- jatkoi Haakon Holte.\n\n-- En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran\n-- vastasi hän nöyrästi.\n\n-- Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! -- huoahti Saaran\nisä.\n\n-- Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin\nminulle ja pojalleni! -- sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. --\nRukoilkaamme hänen puolestansa, veli --.\n\nSaara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli\njo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain\ntoista. Kun vanha pappi -- sanottiin että hän nyt viimekerran, piti\nrippikoulua -- kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala\nsuojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa\nuskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi\nturvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän\noli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut.\nHän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli\nturvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt\ntoisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin\nlapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket\nkotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne\nvapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja\nmurheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala\nvarjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta\nmieltään. Kun lapsellisuutensa -- olihan hän vasta kuudentoista vuotias\n-- vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin\nkiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.\n\nKuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja\nrakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen,\nvärisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö\ntoisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina\naatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin\nvieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä\nja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin\nhuokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin\nsaavutetaan kirkkauden valtakunta.\n\nTuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella\nkiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti\nyksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi\nhänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat\nkyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin\nmaanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.\n\nVanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti\nSaaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että\nmonta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi\nkuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta.\nHänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle\nvaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota\nvakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi\nhän olisi saattaessaan hänelle surua! -- Koulumestarikin piti Saaralle\npuheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis\nja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen\nolla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten\nuskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes\nkauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.\n\nSaara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet,\nmutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset\nsilmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset\nhuulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän\nhienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet\nterveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja\nkulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt\nselkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on\ntavallista.\n\nRippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt\nei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä.\nYksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen\nsijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären\nistua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo\nperheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin\nhänen kaltaisensa.\n\nKaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen\nlaatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja\njärjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin\nylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin\nhänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.\n\nÄiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan,\nneulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen\nsaakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat\nnopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli\nnaapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut.\nTuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa\nhenkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle.\nRaamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja\nja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli\nyksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.\n\nSaaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun\näiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä\ntilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita,\nruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat\nviihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta\nja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina,\npäivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä\nlännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli\nkultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa\nhohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän\nkäsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei\nhänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä\nhänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.\n\nMutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä\nlevottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSaaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli\nkoulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan\ntyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut\neräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat\nnaapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä\nluonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit\nolivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet\nja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli\nsolvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin\nkuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit\nulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.\n\nVaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista,\nvaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka\nankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti\nkarkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi\npäiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa\nhyväksyttiin yksimielisesti.\n\nTämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt\netsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli\nvapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat\nmyttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty\nselässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään.\nHeidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta\nillalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi\nkova pakkanen.\n\nSeuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko\nmyrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen\nrinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen\npeitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni\nlähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen\nja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet\nvillavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän\noli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut.\nKetä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta\najettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat\nhautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se\ntuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä\nkasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni\nhänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko\nse mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen\nnapin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se\noli hän. Ja itse hän oli murhaaja!\n\nKääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin\nkäsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät\nsiis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä\noli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.\n\nSinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen\nsaaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista\nnaista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli\nlumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin\nlieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin\nlausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle.\nSykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea\naukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.\n\n-- Katsokaa mitä olen löytänyt, -- sanoi isä astuen sisään. Ääni\nvärähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut\nennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin -- Täyttäkää\nheti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa\nja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä\nolevan hengissä... Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle,\nanna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole\nvahingoittuneet.\n\nIsä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse\nviereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua\nlattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän\nposkella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin\nkylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä,\nsitte hierottiin lämpimällä öljyllä.\n\nSill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin\nitsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan\nkorkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven\nraossa kuuli hän isän rukoilevan:\n\n-- Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise\nminua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden\nsyntien etsiskellä vanhuuden päiviä!\n\nEi Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden\nsyntejä!... Mitä hän tarkoitti?\n\nNainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua\nmaitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan\npuolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen\nparvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta\nheittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti.\nSaara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous\nolivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada\ntietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen\nnurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren\nvuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät\nummistettuina.\n\nIsä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä\neihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen\nääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä,\nlämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen\nitsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret,\nsiniset silmänsä:\n\n-- Saara -- huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä,\nsuuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen\nJumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi\nseinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma\nnimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään\navonaisesta akkunasta ja pakeni.\n\nMitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin\nhyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle\nja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta,\noli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut\nvierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa\nsuudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö\ntuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa\nsilloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi,\nsenlainen suudelma!... yksi ainoa senlainen suudelma!\n\nHän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää\nymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa\nja turvansa!... Mikä salaisuus!... Hän oli huutanut \"Saara!\" Se oli\nhäntä niin peljästyttänyt. \"Saara!\" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei\nsuinkaan häntä sen mukaan...?\n\nNyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan,\nSaaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota\nnaista; rakasti vieläkin... Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä\nrakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti\ntoista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä...? Ei, ei, ei asia\nvoinut olla niin.\n\nJa kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä\nsyödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti,\nmutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla\nväreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.\n\n-- Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet,\njonka jo kuolleeksi luulimme, -- sanoi hän päivällispöydässä. Sitten\nrukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui\nkuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä,\nlämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä\noli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!\n\nMitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni\nkatsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut\noven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti\ntunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja\nrauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen\nvoima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui,\nkuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he\npuhuivat mitättömistä asioista.\n\nKun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä\ntuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän\neli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja\nkatsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa\nmaailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.\n\nSaara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun\nuudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran\nlumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli\nnähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,... ei, hän muisti sen\naivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen?\nTeeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?\n\nHyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?\n\n-- Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään\nselvitystä arvoitukseensa.\n\nEräänä päivänä kysyi äiti isältä:\n\n-- Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?\n\n-- He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat\nmuuttaa -- sanoi isä tyyneesti -- Luultavasti ensi viikon loppuun.\n\n-- Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, -- sanoi äiti, mutta onhan\naina enemmän vaivaa niin monesta.\n\n-- Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, -- sanoi isä ja meni\nulos.\n\nSaara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa\nkohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti\nkaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei\nhänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt\nitse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei\nsittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.\n\nVieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran\nSaaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi.\nSittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä\nposkelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina,\nmutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.\n\nIsä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä.\nTietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger\nTanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona\nlukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli\nisän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja\nrakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja\nkotiaskareet.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta\nkatsellessaan?\n\nHän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän\nnäki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita.\nEi kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt\nhäntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä\noli poikasessa.\n\nKerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis,\nmäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan\nsanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät\nhe enää ystäviksi tulleet.\n\nSiitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he\nvannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli\ntuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen\npiti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa\nsaisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta\njuopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui\nmatkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat\ntulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni\ntovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan\nvoimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja\nrukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä,\näitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan\nsielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa\nJumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana\ntaistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat\nsydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi\nleimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat\nmiehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa\nmaahan heitettyään.\n\nRakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala\noli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt.\nEi hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen\nherättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti\nsiirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja\ntietämättään oli hän ollut tappaa hänet!... Nyt oli hän toisen oma\nja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin... Saara\noli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi.\nKauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta,\nollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut\nkuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan\nsana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu,\nmuistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui... Tytärhän eli\nalituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle\nantanut?\n\nSiinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka,\noli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa\nhäiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä\npäivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä\nerittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja\nhartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan\npitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein\nikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui\nja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä\nauringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä.\nSielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat\npiirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen\nvierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä\npolvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja\nsointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin\nvärivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen\nkaipaukseen.\n\nVanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi\nvastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen-\nja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean\nkutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta\nsittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.\n\nKun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi\nmieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta,\nikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo\nmieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; -- Sittemmin tuli\nhän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa\nneuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi\njäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.\n\nHän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä\nilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle,\nuskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät\njoskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä\närtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan\nkäytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden\ntodiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen\ntalonpojan suureksi omissa silmissään.\n\nKen tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori\nmies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara\nhuomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä\nvieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen\nonnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä\nilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla\noppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja\nuskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen,\narmosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin\nasioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.\n\nKutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja\nkutoi sukkaa.\n\n-- Istu Saara -- sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.\n\nMistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.\n\n-- Saara lapseni, -- sanoi hän -- sinä olet nyt tullut siihen ikään,\nettä meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala\nonkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme\nuskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt\nsinun kättäsi ja sydäntäsi.\n\n-- Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia -- lisäsi\näiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.\n\nSaara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti\ntaivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.\n\n-- Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama -- jatkoi isä --\nja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää\nnuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan\nsyntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta\navioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden,\nsaavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.\n\nSaara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako?\nEikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti\nSaaraan. Hän loi katseensa maahan.\n\nKodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä\nvastaan -- sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat\neläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme\nrauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa,\nkunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä\npelastaa.\n\nAatteles, Saara, pääset papin rouvaksi -- sanoi äiti, joka katseli\nasiaa käytännölliseltä puolelta -- tulet ikäänkuin äidiksi koko\nkasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat\nlohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun\nasemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit\nasiasta?\n\nEi Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät\ntäyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. -- Äiti otaksui tämän\nkielloksi ja sai ankaran näön.\n\n-- Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa.\nJa kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi\nasian sillä oleman selvän.\n\n-- Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, -- sanoi\nisä -- varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että\nhän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä... Nyt tiedät, Saara,\nmitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.\n\nSaara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän\nvoinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät\nnyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys\nherätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä.\nHänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle\nvalinneet. Naimiseen!... Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin\noli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi\nhänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan\nsairaan naisen silmiä, suuta, poskia... mutta naimiseen oikean miehen\nkanssa, se oli aivan toista.\n\nOrjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän\nkauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se\nJumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä\nalhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso...\n\nPapinrouvaksi!... Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä.\nKuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän\nhäntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona\nistuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta\npaistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen\nhuoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se\noli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.\n\nJa hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen\npitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut\nenää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä\nsille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?\n\nSaara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt,\nmutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan\ntahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin\nvanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin\nhän... Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan,\nmissä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa,\nomistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa\nverkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi!\nMutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen.\nHäiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen\nkuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. --\n\nUhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin\nalttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran\npiti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän\näkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.\n\nIsä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä,\najalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi,\nrukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen\nlauseilla.\n\nItkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen\nhuoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva\nmiehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:\n\n-- Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä\nmyötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?\n\nKyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta\nkuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli\notsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä\nsanoa.\n\n-- Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme -- sanoi hän\nvihdoinkin.\n\nHän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin\neteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän\nylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat\nonnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:\n\n-- Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!\n\nÄidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti\noli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui\ntaukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin\ntäytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa\ntalossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.\n\nIltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli\nhän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa\nkylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli\nse edes hyvä -- hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta\nasiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti\nAbraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä\npäättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.\n\nSenjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään\nSaaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta\npiiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja\npakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan.\nKun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti\nkärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli\ntyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa,\nniitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja\npuutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.\n\nOliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä\naina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä... Onnellinenko? Hän\npelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt\nhänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan\nunohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen\nkanssa?\n\nNyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä\nylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään\njotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia.\nNainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli\njoksikin maailmassa.\n\nTämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että\nhänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen\nrinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset\npitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan\ntahtoa vastaan.\n\nSaaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä\nrakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.\n\nPian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut\njuuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika\ntavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän\nkoskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen\nomansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja\napulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä\nja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen\npäähänsäkään.\n\nSe kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja\naavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä\nkohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä\npäivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä\nkuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka\nsäihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka\nintohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.\n\nElämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa\nsielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja\nzulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia\njuorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä\nkertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten\nkauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos\nkoulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja\nihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä\nnauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi\nvirsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse\nmuuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat,\nuutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.\n\nSaara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun.\nRuusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja\ntuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja\nkauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän\nniille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä... Ja Pekka,\nhänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle.\nHän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä\ntulisi jotakin.\n\nSaara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä\nsuuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle\nnäki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti\nolkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä,\nvaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat,\nlyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan\nkesätakkiin.\n\n-- Anteeksi, neitini, -- sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen\nluoksi -- olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen\nruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs\npiirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin\npuuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin\npikkusen.\n\nSaara punastui, mutta oli samassa utelijas.\n\n-- Vaan muutama minuutti, -- sanoi maalari ja riensi\npiirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.\n\n-- Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle... kas niin... nyt on\nhyvin... Heti paikalla lopetan.\n\nHän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille\npiirustussäiliö kädessä.\n\n-- Nyt saatte nähdä, neiti...\n\n-- En minä ole neiti; minä olen naimisessa.\n\n-- Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.\n\n-- Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila -- vastasi\nSaara.\n\n-- Vai niin; sehän sopii mainiosti -- jatkoi maalari. -- Olen juuri\naikonutkin käydä pastorin luona.\n\n-- Tehkää hyvin ja astukaa sisään.\n\n-- Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se\nteistä, näköinen?\n\nSaara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi\nruusujen peitossa. \"Minäkö se olen?\" ajatteli hän. \"Tuommoinenko minä\nolen?\" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui\npehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.\n\n-- Onko tämä olevinaan minun leninkini? -- kysyi hän veitikkamaisesti.\n\n-- Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia -- vastasi maalari, joka\nhuomasi Saaran olevan mielissään, -- ja todellakaan ei leninkinne malli\ntyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.\n\nSaara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän\ntarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja\nsamassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli\nja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.\n\n-- Te olette maalari? -- sanoi hän.\n\n-- Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan,\ntutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla\ntervehtääkseni muutamia sukulaisia.\n\n-- Olette valinneet Lännen?\n\n-- Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin\nja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis\nLakessa, herra pastori -- minulla on luultavasti kunnia puhua herra\npastorin kanssa -- siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni\non kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan\npuistoineen.\n\n-- Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? -- kysyi\npastori.\n\n-- Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja\nkummastuttavan tietämättömältä.\n\n-- Mitä sillä, tarkoitatte? -- kysyi pastori ankarasti.\n\n-- Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla.\nEi näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia\nharrastuksiakaan.\n\n-- Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista,\n-- vastasi pastori -- mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin\nlaimiinlyövät.\n\nMaalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat\nsitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.\n\n-- Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi -- sanoi hän kääntääksensä\npuhetta toiseen suuntaan.\n\n-- Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin -- vastasi pastori\n-- ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti\nmuassanne.\n\n-- Kiitos ja kunnia sille rippikoululle -- ajatteli Falk.\n\n-- Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän\nkernaasti tulla kanssanne -- jatkoi pappi.\n\nNo se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento.\nTuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei\nvoinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.\n\n-- Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi\npyydetty -- sanoi maalari. -- Kumminkin olisin sangen kiitollinen\noppaasta, ken se sitte olisikin.\n\n-- Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi -- sanoi pastori -- Ovathan\npuut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan\ntyöskentelisitte oikealla mielenlaadulla!\n\nMaalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen\npuhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.\n\n-- Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan\nmillä kannalla kristillisyys siellä on? -- jatkoi pappi -- Rehoittaako\nepäusko voimakkaana?\n\n-- Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa,\nItaliassa, en oikein tiedä kotimaan asioista -- vastasi maalari.\n\n-- Vai niin, vai olette paljon matkustellut -- sanoi pastori. Suurissa\nEuroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja\ntehdään suuria rikoksia?\n\n-- Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, -- vastasi\nmaalari. -- Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.\n\n-- Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki -- lisäsi\npappi. -- Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?\n\n-- Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, -- vastasi\nmaalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian\navautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi\npastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää\nhetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista,\nMadagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.\n\nVihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui\npäivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli\nsomemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut\nnäkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu\nkultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli\nhänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua\nolevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja\nyksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin,\nkuin omaseurakuntalaisiin.\n\nNäytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.\n\n-- Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä\niltapäivällä kävelymatkalle, -- sanoi pastori ensi paussin syntyessä.\n\n-- Aivan kernaasti -- vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän\ntykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan.\nOi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat\nehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin\nsuomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä\neurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä\nlähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä ... niin,\nminne ... ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli\nimeä kuiville hänen sydänverensä.\n\nOliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa\nkiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat\nja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSaara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli\naaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine\nnisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine\nmetsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja\nsuora että Saaran ujous tykkänään katosi.\n\n-- Kuinka kaunista! -- huudahti hän.\n\n-- Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi -- vastasi Falk --\nliiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa... Maalarin täytyy\nsaada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat,\nettä paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin\npuiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu\npäivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin\nlaaja avaruus, kuten tämä.\n\n-- Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa\nveripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes\npilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti\nväreilevässä haihtuvassa valossa.\n\nMaalari katsoi häneen hämmästyneenä.\n\n-- Teillä on väriaistia -- sanoi hän. -- Te käsitätte maalaustaidetta.\nOlen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat\nroomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän\nolemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.\n\n-- Oletteko te ollut Roomassa? -- kysyi Saara.\n\n-- Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.\n\n-- Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa\n-- pyysi Saara.\n\nTuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku\nraukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.\n\n-- Ettekö koskaan ole matkustanut? -- kysyi hän.\n\n-- En koskaan omaa kylää ulompana -- vastasi Saara syvään huoahtaen.\n-- Vähä tiedän maailmastakin, -- jatkoi hän viattomasti -- sillä\nvanhempani ovat pitäneet sen syntinä.\n\nMaalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.\n\n-- Minä en ymmärrä teitä -- sanoi hän -- tarkoitatteko todellakin --\nsuoraan sanoakseni -- historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä?\nLöytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.\n\n-- Useammat ovat senlaisia -- vastasi Saara.\n\n-- Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! -- huudahti maalari\nniin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.\n\n-- Niin, eikö totta? -- Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän,\nkuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään\nkunhan ei itse tule maailman lapseksi.\n\n-- Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat\n-- sanoi maalari avomielisesti.\n\n-- Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna\nkuivaan pähkinäpuuhun.\n\nSaara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.\n\n-- Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta -- pyysi hän.\n\n-- Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa --\nsanoi Falk epätietoisena.\n\n-- Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin\nluoliin? -- kysyi Saara.\n\n-- Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi -- sanoi\nmaalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä.\nKäärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä\nsuoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme\nkäytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt\nalamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä\nhautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa.\nKutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina:\nMarcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä,\nei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä\nmarttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina\nkuin kuolleetkin. Cajus, Marcello... nämät nimet kiihoittavat\nmielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä,\nehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat\nnähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa,\ntai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron\npuistoissa. Sitä ei kukaan tiedä -- se on mielikuvituksen leikkiä. --\nOsa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö.\nNe valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina\njumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä\nseisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja\nnaisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin\ntulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja\ntuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat\nkokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu.\nKeisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka\noli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä,\nveri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset\nhaudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello.\nTänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.\n\nMuutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät\nvielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun\nlehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena\nlammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä\ntuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden\nmuistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme\nraskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä;\ntai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei\nmeillä ole kädessä Ariadnen kerää. -- Siellä on hirvittävän pimeää\nja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään,\naikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta\nhuokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo\ntuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet\nlehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. --\n\nFalk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan\noli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.\n\n-- Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret\nsilmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän\njoka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.\n\n-- Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.\n\nFalk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan\npäässä.\n\n-- Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? -- sanoi Falk. --\nNuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun\npaitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista\nvuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten\nmuistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja\nrypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.\n\n-- Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?\n\n-- Iloko syntiä? -- huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. --\nSitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian\nhyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko\naurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi\niloisena ollessanne, kuin surullisena?... Arvatkaappa mitä eräs lääkäri\nminulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän\nhäijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja\nvalittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen\nhuono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla\ntuulella ja valittavat kaikkia.\n\n-- Hyi, nyt te olette häijy -- sanoi Saara, mutta ei voinut olla\nnauramatta.\n\n-- Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä -- vastasi Falk.\n\nSaarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman\nmielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi\nalas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi\nitseänsäkin ja hillitsi haluansa.\n\n-- Kertokaa enemmän Italiasta -- pyysi hän.\n\nJa kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista,\nhuviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista:\nlaakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista\nloistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta\nyli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka\nkohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä\nruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista\npalatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen\nsurullisesta historiasta.\n\nSaara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka\nja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.\n\n-- Kello on jo yli kuuden -- huudahti hän -- ja minä olen unohtanut\nillallisen.\n\nHän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.\n\n-- No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö\nillallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän.\n-- Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.\n\n-- Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.\n\n-- Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja... ei se oli\npahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä\nsovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.\n\n-- Etsikäämme suojaa katakombeista -- vastasi Saara veitikkamaisesti.\n\nNopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan\nraitista ilmaa.\n\n-- Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin\npyrkivän naisen.\n\n-- Ken tietää mitä minä oikeastaan olen -- vastasi Saara iloisesti.\n\nMaalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.\n\n-- Kun kerran tulen liikkeelle -- edistyn nopeasti.\n\n-- Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen\nteille yhden kysymyksen -- sanoi Falk. -- Te olette käyttäneet sitä\noikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle\njoitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä -- muutamia luonteenomaisia\nkasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne\nkuvatuksi.\n\n-- Oh -- mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, --\nvastasi Saara, mutta punastui kumminkin.\n\n-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, -- mutta\nsittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne.\n-- lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin\nmyöntymään. -- Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat\nerittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?\n\n-- Oletteko nähnyt isääni? -- kysyi Saara.\n\n-- En, missäpä olisin hänet nähnyt?\n\n-- Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että\nminä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä...\n\n-- Riittää, riittää!... Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia\nhenkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?\n\n-- Kyllä, jos vaan saan tulla... kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen\nräätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on\nomat syyni tähän.\n\n-- Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla\nsamanlaisia -- ajatteli Falk.\n\nPastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.\n\n-- Tulette myöhään -- sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta.\nKatsoi sitte kelloa ja sanoi: -- Saara, kello on seitsemän.\n\n-- Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin\n-- vastasi Saara.\n\nKatakombeihin? -- ihmetteli pastori.\n\n-- Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa --\nsanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.\n\n-- Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin -- sanoi Saara. --\nSillä välillä laitan illallisen kuntoon.\n\nSaara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen\nastuaksensa katakombeihin.\n\nMutta pastori nousi ylös samassa.\n\n-- Suokaa anteeksi hetkiseksi -- sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin\nkyökin ovesta.\n\nSaara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan\nmiehensä askelet takanaan.\n\n-- Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun\ntulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi\noheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.\n\nSaaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se\nmiehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen\nja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin\nsydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEi Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä\nkirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos -- pois,\nnähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut\npataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka\nei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän\nhavaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä\ntarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen\nja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä\naikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen,\nkukasta kukkaan ja imisi hunajaa, -- vastauksia kaikille keksimilleen\nkysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin\ntaivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin\npaljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti\nsilmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte\nPineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.\n\n-- Etkö sinä nuku. Saara... kuuli hän äänen vierestään.\n\n-- En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni.\nOlen valveella, mutta uneksin kauniita unia -- vastasi Saara.\n\n-- Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että\nvaan yksi on tarpeellinen -- sanoi miehensä arvokkaasti.\n\nYh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara\nvastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän\nhengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen\nselälleen ja vaipui haaveiluillansa.\n\n-- Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.\n\n-- Hyvin paljon, -- vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei\nnäkynyt kuinka hän punastui.\n\n-- Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, -- sanoi pappi.\n\n-- Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.\n\n-- Luuletko hänen tulevan vielä tänne? --\n\n-- En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.\n\n-- Minut?\n\n-- Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta\nepäili rohkeneeko pyytää sitä.\n\n-- No, sanoiko hän mitään sinusta? --\n\n-- Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän\nkerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.\n\n-- Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää\nhäntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä\ntuumaat?\n\n-- Kyllä minun puolestani, -- vastasi Saara niin välinpitämättömästi,\nkuin voi.\n\n-- Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko\nhän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.\n\n-- Ei, ei hän sitä sanonut.\n\nPastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi\ntäällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä\nsittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara\nylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt.\nMutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.\n\nSaara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko\nkuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode\ntarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja\npiti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista.\n-- Hän katsoi kelloa: -- vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen.\nMitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat\nja virkistäisi.\n\nHän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta\nympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä\nvierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen\npiti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan\nkatseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja\nheittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät\nvielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna\nhaihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti\nkuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa.\nSe oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle,\njuoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon.\nOikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa\npäivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova.\nHalutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan\nelävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli\nsuovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta\nja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti\noli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin\nkiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä\nja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.\n\nMutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja\nnaisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan.\nSitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin\nhiukset hajallaan kuin merenneitosen.\n\nPuutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä\nkäsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi\ntervehtien:\n\n-- Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta\npuhjennut ruusu.\n\n-- Olen kylpenyt -- vastasi Saara yksinkertaisesti.\n\n-- Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?\n\n-- Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa -- vastasi Saara.\n-- Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.\n\n-- Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua\nvierasvaraisuuteenne.\n\n-- Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän\nvierashuonettamme täällä viipyessänne.\n\n-- Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi\nerinomaisen mieluista, mutta...\n\n-- Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, -- sanoi Saara -- mutta\nmeille se olisi erinomaisen hauskaa.\n\nHän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!\n\nMaalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän\nhuomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.\n\n-- Se sopiikin mainiosti -- sanoi pastori -- minulla ei ole aikaa\nennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne.\nTehän valmistelette alttaritaulua?\n\n-- Niin, herra pastori.\n\n-- Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? --\n\n-- Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja\ntoisella puolla kansaa, -- vastasi maalari.\n\n-- Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? -- jatkoi\npastori.\n\n-- Se tulisi kansan sekaan -- vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata\npastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.\n\nSamana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi\nsopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa.\nAlttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen.\nFalk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.\n\nKotimatkalla sanoi hän:\n\n-- Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin,\nolisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin\nvakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun\ntuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen\naikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia.\nMikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena\ntilustenhoitajana?\n\n-- Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.\n\n-- Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen\ntulta, eikä tulikiveä. --\n\n-- Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.\n\n-- Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista.\nVaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille\nantaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä\nmaallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?\n\nSaara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään\nkohtauksen vierashuoneessa.\n\n-- Miksi sitä kysytte? -- sanoi hän.\n\n-- Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.\n\n-- Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa?\n-- kysyi hän viattomasti.\n\n-- Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru.\nUsein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään\nankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.\n\n-- Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen\nisästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa\nnaimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä\nhän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?\n\n-- Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole -- vastasi Falk hetkisen\nmietittyään -- mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa\nhenkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.\n\nÄkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin.\nPunastui ja lisäsi luontevasti:\n\n-- Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.\n\n-- Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo\nnäkyvissä. Sen avulla hän pelastui.\n\n-- Poikkeammeko räätälissä, käymään? -- kysyi hän.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nUseampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen\noikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin\npiplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle\nennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja\nrippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen\nyli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa\ntuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin\niloinen ja tyytyväinen! --\n\nVanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä.\nAika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui\nja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon\nherännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu\nkolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa\nhousut kädessä ja huusi:\n\n-- Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti\nalmanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen\npapin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!\n\n-- Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, -- sanoi\nSaara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. -- Hän on maalari ja\nmajailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.\n\n-- Alttaritauluun, herra varjele! -- huudahti räätäli hullunkurisen\njuhlallisena. -- Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte\nPietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin,\nälkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? -- Ja hän pyyhkäsi\ntilkkuja alas tuolilta. -- Onhan tämä huone vähän yksinkertaista\nlaatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä\nsekä talleissa että seimissä, eikö totta?\n\nMaalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.\n\n-- Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne\nsisään, -- sanoi hän -- pahempi on papinrouvan, vaikka hänen\nehdotuksensakin se oli.\n\n-- Niin, sanokaappa sitä, -- sanoi räätäli. -- Voitteko käsittää,\nettä noin kaunis ja sorea -- eikö totta -- menee ja ottaa mieheksensä\nnahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se\nrakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun -- niin,\nniin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti\ntarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja\nsinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi.\nUsein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. -- Räätäli puristi\nsydämmellisesti Saaran kättä -- Ajatelkaappa, että hän tavallaan\non minun kasvatteeni! -- jatkoi puhelias räätäli maalarille. --\nTässä näette hänen oppi-isänsä. -- Hän osoitti kirjahyllyyn --\nKoulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet\nhäneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin,\nsatuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet\nulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa\nvoittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.\n\n-- Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.\n\n-- Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen...\nVai niin, te maalaatte alttaritauluja, -- sanoi hän maalarille. --\nPyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle.\nTäällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.\n\n-- Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.\n\n-- On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan\nlapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan\nvatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.\n\n-- Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki\ntoiset? -- kysyi maalari.\n\n-- Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä\nparempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi\nja lukkari.\n\nMaalari nauroi.\n\n-- Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, --\nsanoi hän.\n\n-- Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa -- vastasi räätäli\n-- Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä\ntaivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita\nkatseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina\nja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia;\nja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja\naaseja.\n\nRäätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja\nhuusi:\n\n-- Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.\n\nKristiina tarjosi kahvia.\n\n-- Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä\nitsekin... Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, -- huusi hän maalarille, joka\notti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.\n\n-- Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen\ntekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat -- vastasi\nmaalari.\n\n-- Tekopyhyyden verhon -- niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut --\njatkoi räätäli osoittaen Saaraa.\n\n-- Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet,\nnäen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan\ntohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.\n\nSe oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli\nunissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi\ntaas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan\npuoleen.\n\n-- Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan,\n-- sanoi hän.\n\n-- Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä\nollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.\n\nMaalari puhui räätälin kanssa.\n\n-- Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta\nolen puhunut -- sanoi Saara.\n\n-- Kernaasti -- vastasi maalari tehden lähtöä.\n\n-- Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan\nyksinkertaiseksi -- sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi\nhän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä.\nKiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen\npalveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin\nkerran alun tehtyäsi?\n\n-- Ehkäpä kyllä -- vastasi Saara -- mutta mieheni ei tiedä käynnistäni,\nelkää siis puhuko siitä, Kasperi. -- Kyllä minä suuni lukitsen --\nsanoi Kasperi. -- Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne... Häpeä,\nettä noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi -- puhui\nKasperi oven sulkeutuessa. -- Paremmin olisi hänelle tuo maalari\nsopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.\n\n-- Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa,\n-- vastasi Kristiina.\n\n-- No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se\npistää. -- -- --\n\nSaara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen\nja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä\nmakasi sairaana tuvassa.\n\n-- Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.\n\n-- Onko hän kuollut? -- kysyi maalari.\n\n-- Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.\n\nIlma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin\nilman sairaalle vahingolliseksi.\n\n-- Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.\n\nSängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät,\nkääntyivät heitä kohti.\n\n-- Eipä nyt! -- -- vai pastoorska! -- huudahti sairas iloisesti. --\nTeettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!\n\n-- Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä -- sanoi Saara. -- Hän\non Chicagosta.\n\n-- Chicagosta. Chicagosta!... varmaan olette tavannut Pekan?\n\n-- Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.\n\nNiin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa\ntoki; en minä voi tuoleja edes tarjota.\n\n-- Mikä teitä oikeastaan vaivaa? -- kysyi Saara osaaottavasti.\n\n-- Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti\nhuononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika\nlähti. Jaa, jaa, jaa, jaa... raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka\noli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison\nrankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka\nluulette?\n\n-- Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus --\nkuiskasi maalari Saaralle.\n\n-- Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta\ntulleen Jumalan lapsen -- jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun\ntapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä\nlyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa\nettä vanha isänsä ikävöi häntä.\n\nKyllä hän sen sanoisi.\n\n-- Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, -- sanoi Saara.\n\nIstuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi\nukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.\n\n-- Ihmeellisintä hänessä on tukka, -- sanoi maalari kotimatkalla. --\nJos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa\nja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.\n\n-- Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, -- sanoi\nSaara. -- Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä\nhänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMaalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa.\nHän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin,\nSaara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti\nkeskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi\nmerkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen\nettä voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui\nkuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli\nhaaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi\nkaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin\nomantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin\ntosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen\ntunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi\nkysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei\nhän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän\nollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut\ntehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili\nepäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli\nsulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä\nkasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä,\nmietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö\nhän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa\nkoska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset\noli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin\nkäskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan\nmaailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että\nsitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.\n\nMaalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt\nsenlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista\njärkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine\nsilmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan,\nsilloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja\niloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.\n\nSamaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli\naikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään\npitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan\nhänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi\nehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari\nkatsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon\nja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä.\nHän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen\nosottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän;\nmutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut\njälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham\nJensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli\nsietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen\npiinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän\nsalannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan\nnauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin\nennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui\naviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.\n\nKerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa,\nkysyi hän äkkiä:\n\n-- Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?\n\nFalk punastui.\n\n-- Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani\ntotuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.\n\nSaara tuli miettiväksi:\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Sydämmen uskontoa... useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä\nmitä todellisuudessa ovat.\n\n-- Oletteko luterilainen?\n\n-- En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto,\njoka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.\n\n-- Kertokaa minulle siitä!\n\n-- Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot\nvihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin\nuskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet\nauttamattomasti helvettiin.\n\nOlihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.\n\n-- Mutta mitä te oikeastaan uskotte? -- kysyi Saara.\n\n-- Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi:\nse on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat\nja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa\nhyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja\nonnellisuuteen.\n\nSaara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat\nkysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta\ntirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella\nkirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä\noli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.\n\n-- Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla\nverellään? -- kysyi hän.\n\n-- Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten\nymmärrä sitä.\n\nJa hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä\nopin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.\n\nTämä tuli kuin ärjyaalto -- uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja\nkumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat\nheränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina\nsysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa\najatuksiaan.\n\nTämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän\nhengitti syvään.\n\n-- Puhukaamme jostakin muusta -- sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa\nitseänsä.\n\n-- Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEräänä kauniina päivänä, kun maalari oli vienyt kehyksensä puutarhaan,\nalkoi hän keskustelun seuraavaan tapaan:\n\nOnko todellakin mahdollista, ettette ole lukeneet mitään uudempaa\nnorjalaista kirjallisuutta, ette edes Björnsonin \"Synnöveä?\"\n\n-- Onhan Björnson vapaamielinen.\n\n-- Ja siinä teidän kaikki tietonne Björnsonista. Minä kadehdin teiltä\nonnea lukea hänen teoksiaan ensikertaa. Ne ovat nautintorikkaita\nhetkiä! Te unohdatte sopan palamaan ja perunat kiehumaan, ettekä seuraa\nkellon lyöntejä yöllä.\n\n-- Luuletteko minun tohtivan jotain senlaista? Te tunnette olosuhteet\ntäällä.\n\n-- Oletteko te tuomittu silti ikuiseen tietämättömyyteen, rouva Jensen?\n\nSaaralle tuli kyynelet silmiin.\n\n-- Olosuhteet ovat minut siihen tuominneet.\n\n-- Mitkä olosuhteet?\n\n-- Meillä vanhemmat käskevät ja lapset tottelevat.\n\n-- Mutta jos sittemmin huomataan vanhempien erehtyneen? Mitä silloin\ntehdään?\n\n-- Silloin tullaan kait onnettomiksi -- vastasi Saara ja kaksi suurta\nkyyneltä vierähti päivän paahtamalle poskelle.\n\nMaalari katsoi häneen.\n\n-- Minun on vaikea teitä ymmärtää, -- sanoi hän -- Luultavasti sen\nvuoksi, etten ymmärrä teidän kasvatustanne. Mutta tiedättekö mihin\nvertaisin teidänlaistanne ihmistä.\n\n-- En.\n\n-- Minusta te muistutatte ihmistä, joka on ihanassa puutarhassa,\nomenien, rypälien ja muiden hedelmien keskellä, mutta ette nauti\nniistä, vaan poimitte tieltä kiviä, ja pureksitte niitä, Te muistutatte\nihmistä, joka päivänpaisteella kömpii kellariin ja valittaa siellä\nelämän pimeyttä ja kolkkoutta.\n\n-- Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?\n\n-- Kuinka kummallinen te olette! -- puhkesi maalari puhumaan. --\nOnko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki\njokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen\nkuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata\nteille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon \"Inhimillisyyden\nkurjuus\". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin\nvihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa,\nkuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä\nyhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.\n\nSaara tuumaili hetkisen.\n\n-- Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.\n\n-- Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä\nihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte\nitsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei\nteidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin\nmahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat.\nKukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi\nhenkinen itsemurha.\n\nSaara oli hyvin liikutettu.\n\n-- Puhutte kovia sanoja -- sanoi hän hiljaa.\n\n-- Se on totta, -- vastasi maalari vakavasti.\n\n-- Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi\nlihasta ja verestä, samoin kuin tekin? -- huudahti Saara tulistuneena\nja purskahti itkuun.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi! -- sanoi hän tyynnyttyänsä, -- En minä\nsille mitään voinut.\n\n-- Minä ymmärrän teitä -- rouva Jensen -- sanoi maalari -- te olette\njuuri heräämäisillänne. Tiedättekö mitä teidän pitäisi nyt tehdä?\nTeidän pitäisi matkustaa; teidän pitäisi nähdä maailmaa, kerätä\nkokemuksia, joiden nojalla nostattaisitte itsenne.\n\n-- Matkustaa? Minun, joka olen sidottu sekä käsistä että jaloista,\n\n-- Eikö sitte löydy mitään keinoa vapautua noista olosuhteista? --\nkysyi Falk.\n\n-- Ei nyt enää, -- vastasi Saara surullisesti. -- Oh, löytyy yksi\nkeino, se jonka Pekka valitsi, hän pakeni, jatkoi hän katkerasti\nhymyillen.\n\n-- Siihen en tahdo teitä kehoittaa, -- vastasi Falk nauraen. -- Saatte\nsiis tyytyä kirjallisuuden tutkimiseen, rouva Jensen. Teidän täytyy\ntodenteolla alkaa lukea. Teidän täytyy miehenne kanssa taistella tuosta\noikeudesta.\n\n-- Koetelkaappa häntä niin saatte kuulla; johtakaa keskustelu naiseen\nja naisen asemaan, niin saatte kuulla... Oh en voi enään tänään,\nhuudahti hän ja kiiruhti pois.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan\najatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse\nseuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas\nkerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.\n\n-- Se on kerrassaan kauhistuttavaa! -- sanoi hän kertomuksen\nluettuansa. -- Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus\nmuodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja\noikeuksia, kuin miehilläkin.\n\n-- Elkää sanoko niin, herra pastori, -- sanoi Falk. -- Vaimolla oli\nehkä syynsä lähteä pois.\n\n-- Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus\njättää miehensä? -- kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa\nsoppaan.\n\nSaara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.\n\n-- Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa,\nvaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin\njatkaa yhdyselämäänsä.\n\n-- Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat\nmieheltä toiselle, -- vastasi pappi ivallisesti.\n\n-- Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra\npastori -- vastasi Falk hymyillen.\n\n-- Nainen on huikentelevainen, -- jatkoi pappi, -- hän haluaa\nalituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän\nlaskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia\nyhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon.\nHänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla\nhänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko\nyhteiskunnalle.\n\n-- Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat\ntoisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät\nyhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi\nyhteiskunnalle?\n\n-- Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki\npohjattomuuteen, -- vastasi pappi.\n\n-- Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät\navioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.\n\n-- Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien\npakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen?\nTäytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?\n\n-- Se heidän tulee tehdä, -- vastasi pappi lyhyvesti.\n\n-- Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? -- kysyi maalari katsoen\nSaaraan.\n\n-- Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti\n-- kiiruhti pappi sanomaan. -- Hän tietää vaimon velvollisuudet ja\njakaa miehensä mielipiteet.\n\nSaara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs\nsoppalautastaan sanaakaan puhumatta.\n\n-- Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia\nmielipiteitä eikä niitä ilmituoda? -- kysyi maalari.\n\n-- Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja\nniistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, -- vastasi\npastori arvokkaasti. -- Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo,\nnainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat\novat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä\nväärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa\ntodistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien\nhelmaan.\n\n-- Mutta... niin, anteeksi herra pastori, -- sanoi Falk pilkallisesti\nhymyillen -- kysyn vaan saadakseni selvitystä... jos nyt mies sattuisi\nolemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin\nkunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä\nja alamainen kaikessa?\n\n-- Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen\nasemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.\n\n-- Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, --\nsanoi Saara hiljaa, -- täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä\nkohtaloonsa?\n\n-- Luonnollisesti, -- vastasi pappi. -- Sen tiedät, lapseni,\nraamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.\n\n-- Kerrassaan mainiota silloin olla mies, -- sanoi Falk nauraen. --\nSitä pahempi teille, rouva Jensen.\n\n-- Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on\nkäynytkin, -- sanoi pastori.\n\nFalk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet,\nvaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi\nkiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.\n\nIltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän\nkuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän\nhuolellisemmin puettuna kuin ennen.\n\n-- No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, -- sanoi hän\nkehystä asetellessaan kuntoon.\n\nSaara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.\n\n-- Oh, minä vihaan häntä: -- sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, -- se\ntahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, --\njatkoi hän.\n\n-- Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena\nilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, --\nvastasi Falk.\n\n-- Oikein?\n\n-- Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin\nkirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.\n\n-- Kirjallisuutta? -- huudahti Saara hämmästyneenä.\n\n-- Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta,\nlakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri\nmiesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla?\nSiksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. -- Mutta mitä\nluulette noista sanoista naisista?\n\n-- Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko\nomistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.\n\n-- Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?\n\n-- Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä\ntunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta\nja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa\nmammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.\n\n-- Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? -- vastasi Saara\nhymyillen.\n\n-- Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot\novat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta\njoka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen\nympäristöönsä.\n\nSaara punastui.\n\n-- Ei, puhukaamme nyt vakavasti, -- sanoi hän. -- Luuletteko minun\nvoivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?\n\n-- Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni -- vastasi Falk nauraen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSaara oli lukenut \"Inhimillisyyden kurjuuden\" ja oli tykkänään\nihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain\nkantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä\nodottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma\nvakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan,\nmiehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.\n\nFalk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut\nkuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen\nomana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut\nlöytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt\nJean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään,\nvaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa\nsydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana,\nviekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.\n\nKuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi\nrakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin\npettänyt häntä ja varastanutkin! -- Niin, se oli toista se pappi!... Ja\nhän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina,\nei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina;\nnehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen\neteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa\nanoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin\nkatolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää\nkuin sielunvihollista. Koulumestari, -- Saara hymyili ivallisesti --\nmitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin\nhän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja\nhän oli katolilainen.\n\nJa Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden\nyhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan\näidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat\nsuustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa!\nSaara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa\nedessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja\nolivat nämä ihmiset!\n\nRakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan\njoutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä\nmaailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen\nja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt,\nkuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen\nelämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden\nkanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut\nylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja\nkarttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää.\nTämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus,\nlöytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni\npostilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän\nkoskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän\ntuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin\nkuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka\nhuokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun\nsävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! --\n\nSaara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi\nkummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko\nhän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi\nrakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään\nisänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti\nkäsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja\npurskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen\nelämänsä ollut!\n\nHän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein\npeljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden\nvapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä\nvaroituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen,\nikäänkuin erehdyksen parantamiseksi...Ja kumminkaan eivät he olleet\nkylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden\nsalaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä\nenemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa\nmieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko\nelämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa\nrakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se\nseuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen\nkanssa naimisessa? -- hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan\nlöytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin\ntulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan\nhäntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa.\nAjatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. -- -- --\n\nSaaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:\n\n-- Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?\n\n-- Myisi?\n\n-- Niin, en minä voi elää sitä paitsi.\n\n-- No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, -- vastasi\nFalk. -- Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin\nliikuttava?\n\n-- Se on verratoin -- huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen\najatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:\n\n-- Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä\njotakin?\n\n-- No?\n\n-- Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?\n\nFalk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.\n\n-- Siihen on vaikea vastata, -- sanoi hän. -- Riippuu, siitä, kuinka\nmoni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin\nalkohoolin; sen voima luetaan asteissa.\n\n-- En minä ymmärrä, -- sanoi Saara.\n\n-- Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä;\nkenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata\nhiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen\nsoveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon\nvuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten\non hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu\nmustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa\nseurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen\nkavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt,\nuusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä\non ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme\nhempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi\nmustan verevä.\n\n-- Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.\n\n-- Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi\nvakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos,\nkauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa\nJeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin\nkuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.\n\n-- Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, -- vastusti Saara.\n\n-- Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi\nlöytänyt toista ja tullut onnelliseksi?\n\n-- Ei koskaan, -- vastasi Saara katkeroittuneena. -- Minä tiedän ettei\nhän koskaan olisi toista rakastanut.\n\n-- Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista,\n-- sanoi Falk. -- Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi\nyksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi\nkoskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se\nsittenkään olisi se oikea.\n\n-- Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?\n\n-- Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia\nihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee\nonnelliseksi.\n\n-- Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?\n\n-- En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä\nitselleni, rouva Jensen.\n\n-- Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte\nmenette naimiseen?\n\n-- Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut -- vastasi Falk\niloisesti. -- Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään\nolen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun,\nkoivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!\n\n-- Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, -- vastasi Saara, --\nei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.\n\n-- Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette\nnaimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs\nranskalainen filosofi on sanonut?\n\n-- En, kuinka sitä tietäisin,\n\n-- Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa -- sanoi hän. --\nLuulen hänen olevan oikeassa.\n\n-- Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten\nrakkaudesta?\n\n-- Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä\nluota -- jatkoi Falk. -- Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta\navioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.\n\nSaara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän\nhillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja\nsanoi:\n\n-- Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden\ntekijä?\n\n-- On montakin -- vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta\nja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja\neurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä\ntoisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti\novelle.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nJatkettiin vanhaa kesäelämää. Falk risteili metsät ja maat luonnoksia\ntehden, väliin yksinään, useammiten Saara mukanaan, joka käytti\ntilaisuutta hyväkseen tehden alituisia kysymyksiään, keskusteltiin\nkirjallisuudesta ja Falk kertoi hänelle Ibsenistä, Lie'stä\nKielland'ista ja muista norjalaisista kirjailijoista, toisinaan\nkeskusteltiin rakkaudesta. Milloin taas matkustelivat saksalaisissa\nkaupungeissa ja yli alppien Italiaan, milloin Parisissa ja Lontoossa;\ntoisinaan taas puhuivat uskonnosta, ja Saara muodosteli oikeita\nkatkismustutkistelemuksia eri opin pykäleistä. Hän tahtoi tietää mitä\nmaailman ihmiset niistä ajattelivat. Puhuivatpa työväen asemastakin,\ntyölakoista ja sosialisteista.\n\nNäinä viikkoina oppi Saara enemmän kuin koko edellisessä elämässänsä\nja hän olikin kiitollinen oppilas. Eikä Falk kyllästynyt, sillä hän\noli hieman rakastunut Saaraan, kuten oli sanonutkin. Nyt herättyänsä\ntulivat kasvonsa päivä päivältä henkisemmiksi, silmissä kuvastui usein\nuinaileva, surumielinen ilmaus, joka Falkista teki hänet erinomaisen\nmiellyttäväksi. Sitäpaitsi oli hän kaunis nainen, sorja vartaloinen ja\nkukoistavan ja terveen näköinen; Falk ei voinut kerrassaan sietää tuota\nkalpeata, tunteellista kauneutta.\n\nSaaran kuva oli valmiina. Nyt työskenteli hän erästä toista kuvaa,\njonka mallina Saara oli, ja joka toistaiseksi olisi suuri salaisuus.\nKangas oli aina peitettynä ja Saaran oli täytynyt luvata olin\nkurkistelematta.\n\nPapin kuva oli Falkille kauhistus. Se ei millään tahtonut onnistua; se\noli yhtä ikävä, kuin herra Abraham itsekin.\n\nKumminkin oli papin kuva se, jonka turvissa hän viipyi niin kauan. Hän\ntyöskenteli hitaasti, sillä sen valmistuttua saisi hän lähteä matkaan.\nHän tekeytyy mahdollisimman miellyttäväksi, jopa oli osallisena\nseurakunnan rakkausaterioillakin metsässä, missä puhuttiin paljon,\njuotiin paljon kahvia, ja oli hyvin ikävää ja missä hurskaat naiset\nutelijaina seurasivat papinrouvan pienintäkin liikettä maalarin\nläsnäollessa. Falk huomasi kyllä, että heidän yhteiset metsäkulkunsa\nolivat puheen alaisina. Siksi ei hän ollut Saaran huomaavinaankaan,\nlaski leikkiä eukkojen kanssa, niin että he unohtivat tekopyhyytensä\nja nauroivat makeasti. Hän oli oikein hauska mies ja vaikka olikin\nmaailman lapsi niin pitivät he hänestä sittenkin. Saara käsitti myöskin\njuonen, eikä luonut silmäystäkään Falkin seurueesen. Kaikki päättyi\noivallisesti, akat hajaantuivat eri suunnille, ja he jatkoivat hauskaa\nyhdyselämäänsä.\n\nEräänä päivänä tuli Falk alas ilosta loistavana.\n\n-- Tänään olen loistavalla tuulella kuten näette, rouva Jensen,\narvatkaappa miksikä? -- sanoi hän -- Olen saanut oivan aiheen uuteen\nalttaritauluun ja tehnyt siihen jo suunnitelmiakin.\n\n-- Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? --\nkysyi Saara.\n\n-- Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun,\nvaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.\n\n-- No minkälainen se on?\n\n-- Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä\nuusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä,\nkuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina\nolla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni\nnykyään.\n\n-- Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa,\n-- sanoi Saara hieman katkerasti.\n\n-- Nyt olette paha, rouva Jensen, -- sanoi Falk tarttuen\npiirustussäiliöönsä. -- Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!\n\nHän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta\ntyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan,\nkuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä\noli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli\nojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku\najatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara\ntunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa,\nhänen kaipuunsa.\n\n-- Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? -- kysyi Falk?\n\n-- En.\n\n-- Se on oleva \"Nuoruus.\" Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa\nilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva\nJensen.\n\nSaara kävi totiseksi.\n\n-- Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua.\n-- Ja kyynelet nousivat silmiin.\n\n-- Anteeksi! En tahtonut loukata teitä -- sanoi Falk.\n\n-- Katsokaa tässä piirros N:o 2.\n\nSekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain\nrunkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa.\nSiellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot\nolivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista\nlakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan,\nminne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen\nkeski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli\nhänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti\nherättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.\n\nMolemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti\ntunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää\neteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän\nyksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran\nkasvonpiirteet.\n\n-- Miksi aijotte kutsua tämän taulun? -- kysyi Saara.\n\n-- Uskallankohan? -- vastasi Falk.\n\n-- Voisitte sen myös nimittää \"Kaipaukseksi\", -- vastasi Saara\nsurullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.\n\n-- Kas tässä suuri seurue, -- sanoi Falk selaillen edelleen. -- Tämän\nnimitän \"Rakkauden ateriaksi.\"\n\nSaara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui\nsilmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä.\nMaahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu\nkaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja\nkahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen\nkeitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin.\nYmpärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään\nlaajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla\nliiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta\nseurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli\nakkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi\nSaara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä,\nvaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle.\nToisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet,\nkallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka\nmennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia\nihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen\nkahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!\n\n-- Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne -- sanoi Saara\nsurullisesti hymyillen, -- ja kumminkin aina samanlaisena.\n\n-- Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, -- vastasi Falk.\n\n-- Koska on se tapahtuva? -- kysyi Saara.\n\n-- Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla\nvapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä\nalttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham\nuhraa Iisakin. Kas tässä.\n\nFalk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä\nseisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä\nitämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen,\nkuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä\noikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin\nrintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa\nisään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut\nIisak... vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta\nkauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara\nkatseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.\n\n-- Näin tappaa tämä elämän katsantotapa -- Falk osoitti Abrahamia --\nviattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan\ntahdon.\n\n-- Ja näin tappaa mieheni minut, -- sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa,\nja kumminkin totta.\n\nHän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi;\nlehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja\nohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa\nkuvissa.\n\nSyyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta\naatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia;\nkaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen\nasemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä\nolisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan,\ntoverien pariin.\n\nVihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa.\nMaalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa,\nsiellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat\nsaapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä\ntaideteoksilta.\n\nEnsin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä.\nSiinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena\nkotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle\nitseensätyytyväisenä ja suruttomana.\n\n-- Erinomaisen hyvin onnistunut, -- sanoi pappi tyytyväisenä. -- Vai\nmitä sanot, Saara?\n\n-- Hyvin näköinen, -- vastasi Saara.\n\n-- Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti\ntämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne\nkaunistukseksi tänne, -- sanoi Falk. -- Minä otan siitä mitan ja\nlähetän kehyksen Chicagosta.\n\n-- Sangen ystävällisesti teiltä -- sanoi pappi kohteliaasti.\n\n-- Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta\nvierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, -- vastasi Falk.\n\n-- Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä\ntyytyväinen siihen.\n\nHän otti peitteen pois. Mitä nyt tuli näkyviin! Rehevä, tuuhea metsä,\nkukkia ja kierroskasveja yleni puiden rungoille. Metsästä tunkeili\nesiin nuori tyttö, iloisena ja vallattomana, veitikkamaisine silmineen\nja nauraen, jotta valkeat hampaat välähtelivät. Yläpuoli ruumista\nvaan oli näkyvissä, alapuoli oli kukkien kätkössä. Hänellä oli vaan\npaita yllään, joka oli solminut alas toiselta olkapäältä, jättäen sen\npaljaaksi. Tuuhea tukka, joka valui ympärilleen oli täynnä kukkia;\nkädessä, jota hän piti veitikkamaisesti kohotettuna uhkaavaan asentoon\noli nippu ohdakkeita ja keltaisia metsäkukkia.\n\nKasvot ikäänkuin ylenivät taulusta ja näyttivät sanovan: -- Otappas\nminut, jos voit!\n\n-- Suuri Jumala! -- huudahti pappi, unohtaen että tuonlainen huudahdus\noli luvatoin. -- Ette suinkaan tarkoita, että tämä olisi vaimoni kuva?\n\n-- Riippuu siitä, kuinka asian otaksuu, herra pastori, -- vastasi Falk.\n-- Taiteilijat tekevät usein malliensa kanssa oman mielensä mukaisesti.\nOlen aikonut kutsua tätä: Metsäkeijukaiseksi.\n\n-- Mutta sehän tarkoittaa syntiä ja hekumaa, joka viettelee ihmistä\nnautintojen pyörteisiin. Muistan kerran lukeneeni senlaista\nhartauskirjasta, -- sanoi pastori.\n\n-- Niin kutsutte te sitä, -- sanoi maalari. -- Minä sanon sitä iloksi\nja elämänhaluksi. Velvollisuuksia ei hän ajattele, on hetken hauska\nlapsi.\n\n-- Mutta kuinka olette voinut vaimolleni luoda noin maailmallista\nmerkitystä? -- sanoi pappi ihmeissään.\n\n-- Senlaiseksi olisi hän tullut maailman lasten joukossa, -- vastasi\nFalk koomillisella vakavuudella.\n\n-- Saara, kiitä Jumalaa, että hän on sinut pelastanut. En todellakaan\nymmärrä, mistä olette saaneet tänlaisen aiheen, herra Falk, sillä en\nminä ole, Jumalalle kiitos, koskaan huomannut mitään ilkivaltaisuutta\nSaarassa.\n\nEi Saara vastannut. Ei hän voinut irroittaa katsettaan taulusta,\nEhdottomasti muisti hän aamun, jolloin oli mellastanut heinikossa.\n\n-- Tuo taulu ei minua miellytä -- jatkoi pappi. -- Teidän, joka kerran\nkuvaatte alttaritauluja, ei pitäisi sekaantua näin maailmallisiin\naineisiin.\n\n-- Eri ihmisillä on erilaiset mielipiteet, herra pastori. Tämä, joka\ntodella on vaimonne kuva, miellyttää teitä ehkä enemmän.\n\nFalk otti sohvalta taulun, joka tähän asti oli ollut peitettynä ja\nasetti sen telineille.\n\nSiinä oli Saara ylevänä, loistavin silmin ja uhkamielinen hymyily\nhuulilla. Pappi katseli taulua ja pudisti päätään.\n\nEi tätäkään voi verrata... -- vaimoni kuvaan, herra Falk, -- sanoi hän\nviimein. -- En oikein ymmärrä. Se on Saara ja ei ole Saara. Ääni on\nJaakopin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. En ymmärrä mistä on tämä\nhymyily, nämät silmät. Minusta Saaran huomattavin piirre on juuri hänen\nkainoutensa.\n\nSaara hymyili. Joo, kyllä hän tunsi hänet.\n\n-- Koko kuvassa on jotain maailmallista, ei sitä voi ripustaa kirkkoon,\n-- jatkoi pastori.\n\n-- Tyytyisin, jos se löytäisi paikan arkihuoneen seinällä, -- sanoi\nFalk. -- En minäkään ole vallan tyytyväinen siihen, vaikka en samasta\nsyystä kuin te, vaan siksi, että vaimonne kasvoissa on niin monta\nmahdollisuutta.\n\n-- Sangen ystävällisesti teiltä -- vastasi pastori. -- Saara,\nhuomenna kutsumme vanhempasi tänne, kun taulut ovat ripustetut\nvieretysten seinälle. Heitä ne varmaankin huvittavat. Sitten syömme\njäähyväispäivälliset, ylihuomennahan lähdette, herra Falk?\n\n-- Joo ylihuomenna. Viivyn neljätoista päivää Chicagossa,\nvarmistaakseni muutamia tilauksia, sitten palaan Eurooppaan. Asuntoni\non \"Palmer housessa\". Jos pastori tai rouva pistäytyisi luokseni sinne,\nolisin sangen kiitollinen.\n\n-- Luuletteko hyötyneenne täällä oloajastanne? -- kysyi pappi.\n\n-- Paljonkin, -- vastasi Falk. -- Ennen kaikkia olen oppinut tuntemaan\nkaksi vieraanvaraista ihmistä. Hän kumarsi Abrahamille ja Saaralle.\n\n-- Teeskentelijä -- kuiskasi Saara Falkille ohimennessään. -- Vaan\nkiitos metsäkeijukaisesta, se oli komea se!\n\n-- Vai piditte siitä. Varmaankin käsititte tarkoituksen, vai mitenkä?\n\n-- Se oli... Saara. Ja hän, hän tuossa oppii kyllä tuntemaan että se on\nnäköinen.\n\nNäin sanoen meni hän ulos.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSiis kaksi päivää jälellä. Ja toinen niistäkin n.k. juhlapäivällisen\nvuoksi kyökissä vietettävä. Ja nyt juuri, jolloin ei saisi\nminuuttiakaan kadottaa, nyt kun hänellä oli satoja kysymyksiä vielä\nvastauksetta. Ei hän saisi matkustaa: se oli mahdotointa kuinka\nelää ilman häntä? Kaksi päivää! Saaran valloitti ennen tuntematoin,\nkuumeinen, levottomuus. Ei hän kysynytkään sitä mitä oli yöllä\najatellut. Se olikin yhdentekevää. Ei hän kumminkaan kaikkia ehtisi\nkysellä. Jospa edelleenkin saisi katsella häntä maalatessaan katsella\niloisia, reippaita kasvoja leveälierisen olkihatun alla, katsella\nhyväntahtoista hymyilyä ja ystävällisiä sinisilmiä! Kuinka onnellinen\nsentään hän oli! Sai matkustaa... matkustaa... vapaana ja huoletonna...\nja elää yksistään taiteelleen!\n\nYksin jäisi hän tänne, unohtuisi. Vuoden kuluttua hän tuskin enää\najatustakaan hänelle soisi, ehk'ei muistaisi nimeäkään. \"Saara, ken\nse on?... Joo, tosiaankin; pieni maalaiskaunotar, jonka kohtasin\njossakin Wisconsin seuduilla.\" -- Uudet tapaukset haimentaisivat vanhat\nmuistot, uusien naistuttavien kanssa olisi hän yhtä tuttavallinen,\nkuin hänenkin. Mitä jäisi hänelle? Luututa, pyyhkiä lautasia,\nneuloa, parsia, paikata ja olla miehelleen alamainen, kun hän joskus\narmosta jakaisi hänelle tiedottomuutensa murenia, jatkaa orjuuttansa\nilottomuudeksi itselleen ja muille, kaivavan kaihon raatelemana, kunnes\nhautaan vihdoin laskettaisi. Oliko tuo Jumalan määräämä kutsumus\nhänelle, joka tunsi kuohuvia voimia povessaan?\n\nJos ei nyt olisi naimisessa, vaan vapaa, vapaa kuin ilman lintu ja hän,\nhän rakastaisi häntä... saisi tulla hänen omakseen ja matkustaa hänen\nkanssansa kautta maailman...\n\nSaara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä.\nVaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?\n\n-- Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? -- kysyi Falk.\n\nSaaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin\nkanssa puhuessaan.\n\n-- Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, -- sanoi hän hiljaa. -- Jään\nniin yksin.\n\nFalk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli\nsurumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. --\n\nPäivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne\nkiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja\nkertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin\nsisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei\nsiis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.\n\nSaara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän.\nSaara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä\nolivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui\nvuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli\nhänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan\nääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.\n\n-- Hyvästi Saara, -- sanoi hän ja astui hänen luoksensa.\n\nSaara loi häneen selittämättömän katseen.\n\n-- Saara! -- huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen\nrinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran,\nkaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella\nnyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä\nkysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten\nkuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi\nikkunaan. Ei näkynyt enää mitään -- ei mitään. Miehensä tulla vaaputti\nkäytävässä.\n\n-- Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme\njäähyväiset, -- sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet\nsilmät.\n\n-- Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä.\nNyt olen virkeämpi, -- sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja\nheitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.\n\nPastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.\n\nKuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä.\nSeinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän\nollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat\nruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan\nuusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan\nistui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle\nlauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen\nkotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei\nkerran voinut toisin olla.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nYöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa\nleijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja\nhävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä\nnousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki\nsiteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois\nseurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi,\ntekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa\nja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. -- Tuuditteleidako jälleen\nunelmiin? -- Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei\nunelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut\nlähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä.\nMutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle\nihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja\nsitäpaitsi olihan se lahja häneltä.\n\nSaara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan\ninnostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän\nraskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. --\n\n-- Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä,\noli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.\n\nMiehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa\npuhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi\nhän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän\nlännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina\nuiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat\nmatkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian\nkirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle\nmatkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan\nmahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen\nnimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt,\nvaan uskoi kumminkin... Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin\narka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa.\nOlihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut,\nettä oli rakastunut häneen! -- Nainen kuuluu ainoastaan sille jota\nrakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte\nrakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi\nhäntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen\nluoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä\nkehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin.\nhäntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta,\npäättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää\ntai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai\npiinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä\nulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä\nelämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli\nvielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut.\nOsoitteensa oli: \"Palmer house.\" Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö\nsenlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! -- Mutta onhan kukin\nitseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.\n\n-- Saara, Saara -- kuului alhaalta -- Tule pian alas, tuo laastaria\nMaleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.\n\nLaastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää.\nTodellisuus kutsui häntä.\n\nTehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet.\nTule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen\ntyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys\ntuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä\nmaailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut\ntoista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet\nehkä onnelliseksi! -- Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan\nraamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi\nkaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista!\nHän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi\npäätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.\n\n-- Tuomas! -- kuiskasi hän -- ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!\n\nOliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei\nkoskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä\nkuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi,\njoka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen\nja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun\nkuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan\ntäyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se\nrakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien\nihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui\npatjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla\nuusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti\nihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan\n-- unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa\nnäkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. --\n\nSaara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen,\n\"inhimillisyyden kurjuutta\" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka\nosasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin\nvaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.\n\nAbraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.\n\n-- Mikä kirja se on? -- kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta\nSaaran kädestä.\n\nSaara säikähtyi ja punehtui.\n\n-- Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, -- sanoi hän.\n\n-- Mutta sehän on romaani, -- sanoi Abraham.\n\n-- Ehkä kyllä.\n\n-- Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä,\nettä tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja\nepäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä\nhämmästytät minua, Saara.\n\nEi Saara vastannut.\n\n-- Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, -- sanoi pappi, aukaisi\nuuninpellin ja heitti kirjan tuleen.\n\nSaara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa\ntulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.\n\n-- En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?\n\n-- Päästä minut! -- huusi Saara, tultasäihkyvin silmin -- Päästä minut,\netkö kuule!... Oh Jumalani se palaa... palaa!\n\nHän kaatui pyörtyneenä lattialle.\n\nSamana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.\n\n-- Rakkaani, -- sanoi hän, -- olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei\nhän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja\nkulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin\nuskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä\ntuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä\nvaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli\nsuuresti maailmallismielinen.\n\nAbraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.\n\nAppi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily\nkasvoille.\n\n-- Ei se taida olla niin vaarallista -- senlaista tapahtuu usein siinä\ntilassa.\n\nKummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin,\njonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.\n\nHäntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? -- kysyi hän.\n\n-- Pyörrytys? -- Niin hän pyörtyi tänään.\n\nNämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti\nvanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen\nhymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.\n\n-- Luuletteko todellakin? -- sanoi hän -- Iisakki, -- poika?\n\nHe nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi\nulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.\n\n-- Saara! -- huudahti hän häntä syleillen. -- Anna minulle anteeksi, en\nvoinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!\n\nOliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää\nsanomatta.\n\nJa hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään!\nHän ymmärsi kaikki... Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt\nSaaran rakastavan toista.\n\nEi suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi\nJumalan siunausta?\n\nPappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja\nkoetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja\nhän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi\nlyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen\narmoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?\n\nPian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä;\nisä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi.\nKuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää\njumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen\nsaarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta\nvastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja\nromaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja\nlukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan\nvanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.\n\nViha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta\nhänen täytyi kestää loppuun asti.\n\nPastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.\n\n-- Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää\nomani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!\n\nEi Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta.\nKoko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut\npahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.\n\nKirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen\npitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt.\nNyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!... Hänen\nlapsensa!... Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä\nhänen luoksensa.\n\nHän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin.\nSitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti\nmitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta.\nSai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen\nkirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän\nkyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän\nkuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti\nsylinsä ja hymyili hänelle.\n\n-- No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme\nparemmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.\n\nHän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja\nuhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna\nlyöntiin.\n\n-- Elä lähesty, taikka lyön -- huusi hän.\n\nMykkänä tuijotti pappi häneen.\n\n-- Sinä ulkokullattu konna! -- huusi hän voimatta kauemmin hillitä\nitseänsä. -- Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä\nkanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani,\nvielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa\ntahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä\nuuden...\n\nPappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven\nulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa.\nNiin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan,\nettä hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin\nvoinut häntä hillitä.\n\nNyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.\n\nHän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen\nja katsoi vielä kerran ympärilleen.\n\n-- Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!\n\nAbraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan\nja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän\nsuuteli ruusujaan.\n\n-- Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!\n\nTaittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois,\nvaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin\nei ihmisiä liikkunut. --\n\nReservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen\nsäikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät\njoka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei\nhän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt\nsiitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt\njotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin\nlöysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:\n\n    \"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä\n    etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en\n    tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä\n    hänen antamaan anteeksi minulle.\n\n                                                      Saara\".\n\nPastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä,\nkalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:\n\nOi, Herra, armahda meitä kaikkia!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSaara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän\nhetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne\nhän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin\npääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet.\nHän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti\nistuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa\nsuhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli\njonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla\nsaapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen.\nNyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse!\nEi suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?\n\nVaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni\nsisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle\nherroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi\nsuoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä.\nKyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen\najoissa.\n\n-- Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja\nolen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään\ntulostani, -- sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.\n\nOvenvartija hymyili.\n\n-- Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?\n\n-- En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.\n\nOvenvartija soitti palvelijaa.\n\n-- Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.\n\nPalvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse\nmeni hän portaita.\n\nNoustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven\nsuureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti\nhalusi muuta ja lukitsi oven jälessään.\n\nSaara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän\nvaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta\nja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein\niloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä\npöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa,\nkirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia\njonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän\ntuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja,\njotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus\nsuurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla\nihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut\nvielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan\nehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan\noveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi\nsuoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään\nja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa\nkestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.\n\n-- Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, -- sanoi Saara hiljaa,\nlähestyen häntä.\n\n-- Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? -- huudahti Falk.\n\nHän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä\nsyleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.\n\n-- En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai\nmatkustaa, ja minä matkustin.\n\n-- Minne matkustatte?\n\n-- Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, -- vastasi\nSaara lapsellisella avonaisuudella.\n\nFalk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen\nhoukuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.\n\n-- Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti\ntoisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä\nkatumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!\n\n-- Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte\nminulle, -- vastasi Saara. -- Olen uskonut teitä kaikessa.\n\n-- Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa,\ntulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.\n\nTuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.\n\n-- Ette sanoneet niin meillä ollessanne, -- vastasi hän katkerasti. --\nMerkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?\n\n-- Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin\nmenetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene\npahentaa teidän...\n\n-- Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä\nkuin sielläkin, -- vastasi Saara. -- Mitä aijotte tehdä minulle? --\nkysyi hän hetkisen kuluttua.\n\n-- Tilaan teille huoneen täksi yöksi -- sanoi Falk -- ja\nmielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä\ntakaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja\nisänne teitä surevat.\n\nKatkera hymyily vetäytyi suun seutuville.\n\n-- Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, --\nsanoi hän. -- Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle\nmahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.\n\n-- Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! -- huudahti Falk\nmelkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.\n\n-- Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? -- kysyi\nSaara läpitunkevin katsein.\n\n-- Tarkoitin... oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?... Te olitte\nihastuttava... minä olen todellakin mieltynyt teihin...\n\n-- Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta\nylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne\nnaista. Hyi!\n\nSaara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.\n\n-- Te olette valehtelija! -- huudahti hän -- petturi, ilkeä konna!\nTästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta\ntuleva?\n\nHän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja\nriensi ulos ovesta.\n\nFalk syöksyi ylös istuimeltaan -- Saara. Saara! Jumalan tähden! --\nhuusi hän.\n\nHän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla... Hän\nriensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi\ntoisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan\ntulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä;\nsitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt\njälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen.\nRaskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti\nesille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se\nikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.\n\nHeti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja\nkysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä,\nhetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle\nkadulle.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSaara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän\njuoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen\nlöytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen\nkertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin\nollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin\nvetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan\nkirjoinensa ja raamattuinensa.\n\nHän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset\nkääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku\nkädessä juoksi katua kuin mielipuoli. \"Joku maalainen, joka seuraavassa\nkulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä\" -- sanoivat he hymyillen.\n\nSaara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo\noli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos\nryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet,\nei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli.\nMistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.\n\nÄkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään\nmuuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne\nolivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään\npoliisia ei ollut lähiseudulla.\n\n-- Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? -- sanoi yksi niistä ja tuli\nlähemmäs.\n\nSaara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.\n\nEpätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi\npelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.\n\n-- Pekka! -- huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä\nkäsivarresta.\n\n-- Pelasta minut! Pelasta minut!\n\nPekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset\nkaksi alkoivat räyhätä.\n\n-- Onko se vanha henttu maalta, Pekka? -- kysyivät he norjaksi.\n\nJumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.\n\n-- Vie minut jonnekin, -- minne tahansa -- kuiskasi hän.\n\nPekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja\nSaara jäivät yksin kadulle.\n\n-- Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin\ntänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?\n\nKaikki pyöri Pekan päässä.\n\n-- Kuinka Jumalan nimessä --\n\n-- Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, -- sanoi Saara\ntarttuen Pekan käsivarteen.\n\n-- Asuntoni ei ole kaukana, -- sanoi Pekka. -- Eihän se ole sopiva\npaikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.\n\nHe poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja\nrakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se\noli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.\n\n-- Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa\nparempiin asuntoihin, -- sanoi Pekka.\n\nHän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä\nmaalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut\nseinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin\npienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä,\njoka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa\nasunnossa.\n\n-- Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, -- sanoi\nPekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, -- Mutta sinähän olet kelpolailla\nkasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!\n\n-- Olen ollut, Pekka, en nyt enää, -- sanoi Saara, istuutuen vuoteen\nsyrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin\nvirkaa. -- Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.\n\nNyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle\nystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin\nkeskeyttäen kertomusta huudahtamalla: \"Onko ennen moista kuultu!...\nSenlainen aasi!... Se oli juuri hänen moistansa\"... Mutta kun Saara\nkertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:\n\n-- Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa\ntiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet\nkyllä saippuoimme... Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että\nlaskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä.\nNyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa\nkaikki rahaa... Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista\ntapahtuvan?\n\n-- Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.\n\n-- Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?\n\n-- Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun\ntapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi\nPekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.\n\nPekka istui laatikolla itkien.\n\n-- Jumala häntä siunatkoon! -- sanoi hän.\n\nSitten vaikeni kaikki.\n\n-- Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.\n\n-- En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, -- vastasi Pekka -- Muurarin\ntäytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun\nei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme\npuhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä\neksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.\n\n-- Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, -- vastasi Saara. --\nHeidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.\n\n-- Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona,\nkun sinä Saara, -- sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.\n\n-- Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää\nihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.\n\n-- Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on\ntarpeeksi vaatteita ylläni.\n\n-- Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka\nkätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele,\nettä tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse\ntänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku\nhyvin ja luota minuun!\n\nPekka, meni ja sulki oven jälkeensä.\n\nSaara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin\nja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut\nmielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa?\nTuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin\nuskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen\nviitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää\nitsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se\nkai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän\nistui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin\nsekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului\nmeteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.\n\n-- Hiljaa, senkin lurjukset, -- kuului Pekan sanovan. -- Räyhäätte ja\nmeluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla\nsisällä nukkuu enkeli.\n\nPilkkanauru seurasi näitä sanoja.\n\n-- Varmaankin langennut, -- kuului vastaus, samalla askelet etenivät.\nSitten tuli aivan hiljaista.\n\n-- Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?\n\nPaksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat\nhervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi\nhimmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nKello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat\nruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä\nkomerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan;\nluulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.\n\n-- Etkö lähde työhön, Pekka tänään? -- kysyivät he ohimennen.\n\n-- Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka -- minulla on isosia vieraita.\n\nPekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät,\nompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu\nkaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet\nja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui\nvarpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti\ntyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti\nkärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.\n\nSaara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä\nhän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä\npitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän\nmalttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän\nhymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista\nilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti\nkirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina\nkatseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin,\njosta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti\nhän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin\nja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte\npuolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin\nlastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään\nvanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja\nja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.\n\nHän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän,\nennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä\nmissä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi\nhyvä kahvin haju.\n\n-- Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, -- kuuli\nhän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut\nyhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen\npäivineen vuoteen eteen.\n\n-- Nyt tulee kahvia vuoteelle, -- sanoi hän. -- Vaan ehkä tahdot ensin\npestä kasvosi, niin poistun siksi.\n\n-- Ei sinun tarvitse. Pekka, -- sanoi Saara surullisena, hän muisti\näkkiä eilispäivän tapahtumat.\n\nPekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja\nkatseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka\nhuokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja\naamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.\n\n-- Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? -- kysyi hän.\n\n-- Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, -- vastasi\nPekka. -- Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, -- lisäsi\nhän.\n\nHerra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä!\nHuulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.\n\n-- Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! --\nvastasi hän hiljaa.\n\n-- Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? -- kysyi hän hetkisen\nkuluttua.\n\n-- Olen ajatellut sitä koko yön, -- vastasi Pekka.\n\n-- Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?\n\n-- Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin\nmahdollista, -- vastasi Saara.\n\n-- No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua,\nliinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä\nhuonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on\nkerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.\n\nEi tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.\n\n-- Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme\nkuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen,\nsoman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin\nsinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu\nvälinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon\nhauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on\nostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä\nkuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.\n\n-- En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka,\nja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin\nmaukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja\nsanoi:\n\n-- Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.\n\nPekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja\nvakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei\nvoinut olla nauramatta.\n\n-- Niin, niin Pekka, -- sanoi hän. -- Mutta yksi asia täytyy sinun\nluvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. -- Ompelijatar Saara\n-- ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään\nmuulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään.\nKirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa\netsimään?\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nSaara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen\nhauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa\nantoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen\nuskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin\nhuoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos\nolisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan\nääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset\nolivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten\nympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän\nymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo\nrakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen.\nJos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa\nluokseni! -- niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa\neroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut\ntotta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö\nollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä\nturmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla,\nolisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut\nmielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa\nja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen,\nniin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen\nolentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi\nhänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan\nalas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei\nhän silloin olisi voinut -- kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan\ntäällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus\noli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän\nheittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.\n\nOli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.\n\nLiikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui\nsisään.\n\n-- Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara -- sanoi hän ja\nlevitti sanomalehden hänen eteensä. -- Tässä etsitään nuorta tyttöä,\njoka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?\n\nKyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt\ntulisi tarpeesen.\n\n-- Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse\nluottaa -- sanoi Pekka. -- Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin\ntäytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni\nkäsi leipäpalaa.\n\nSaara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli\nhäntä hymyillen ja sanoi:\n\n-- Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä\nollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa\npaikassa, lankeaa heti epäluulo ja... niin, ymmärräthän itsekin.\n\nSaara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä\nsomassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?\n\n-- Ehkä on parasta, että pukeudun aamutakkiini; se kait kelpaa -- sanoi\nhän.\n\n-- Niin, sitten ostamme sinulle työpuvun; senlaisia saa valmiina,\nsitten sinulla vasta on oikea univormu, -- vastasi Pekka.\n\nPekka lähti ulos, Saaran pukua vaihtaessa; ennen pitkää olivat he\nyksissä matkalla.\n\nPaikka jonne menivät oli suuri ompelu-tehdas. Työ oli täydessä\nvauhdissa kun he astuivat sisään. Epämiellyttävä, ummehtunut ilma\ntuli ovessa vastaan. Äärettömän suuren huoneen, epämiellyttävänä ja\ntäynnä kangaspakkoja, vaatteita ja tilkkuja, toisessa päässä oli\nhehkuvan kuuma tulisija, missä silitysrautoja kuumennettiin, siellä\ntyöskenteli kalpeita miehiä paitahihasillaan kuumeisella kiireellä.\nPitkällä lattiaan kiinnitetyllä pöydällä olivat ompelukoneet kahdessa\nrivissä. Ne kävivät höyryllä, niiden surina ja natina tukahutti kaiken\nmuun äänen. Useammat tytöistäkin olivat riisuneet leninkinsä ja\ntyöskentelivät paitahihoin. Silitysrauta-miehillä oli kuluneet tohvelit\njalassa, joista paljaat varpaat pistäytyivät näkyviin. He polttivat\nsavipiippua. Huone oli jaettu eri osastoihin, yhdessä valmistettiin\nhousuja, toisessa liivejä ja kolmannessa lakkeja. Tätä paitsi oli vielä\nkaksi samanlaista kerrosta, nekin täytettynä samanlaisilla koneilla,\nkangailla ja työväellä.\n\nVihdoinkin tuli työnjohtaja. Hänelläkin oli savipiippu suussa Saaran\nkanssa puhuessaan. -- Ei hän nyt tarvinnut lisäväkeä, mutta ei tavannut\nkoskaan ajaa poiskaan työtä etsiviä ja siksi voisi Saara tulla\nseuraavana päivänä. Siksi katsoisi hän jotakin tehtävää hänelle. --\nPalkasta ei puhuttu mitään.\n\nEnnen seitsemää seisoi Saara seuraavana päivänä tehtaan, ovella,\nvarroten sisälle pääsöä. Hänellä oli uusi pukunsa ja voileipiä\ntaskussa. Ei ehtinyt näet päivälliselle kotiin.\n\nHänelle osoitettiin paikka erään koneen luona ja annettiin pari\nraitaisia housuja n:o 33 ommeltavaksi ja kerä valkeata ja punaista\nnauhaa kaulattimiksi. Siinä hän nyt istui.\n\n-- Tahdotteko näyttää minulle, kuinka tämä on tehtävä? -- kysyi hän\nhiljaa naapuriltaan.\n\nEi mitään vastausta. Naapuri ei katsonut sinne päinkään. Saara kääntyi\ntoiseen naapuriin, tämä istui yhtä liikkumattomana, ei piirrekään\nkasvoissa ilmoittanut, että hän oli kuullut pyyntöä. Johtaja tuli hänen\nluoksensa.\n\n-- Olette kait huomanneet tuon sääntö-ilmoituksen seinällä? -- sanoi\nhän. -- Minun on pakko sakoittaa teidät 10 centiä.\n\nNyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10\ncentiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten\ntyötä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä\npäättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta\ntaukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes\nkauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan;\nkaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä\nvilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä\ntuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana;\ntoiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti\nruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin\nmaksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla\nei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla\nsäästivät enemmän.\n\nSaarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin!\nNojaava asento, kuumeinen kiire, -- ei hän tahtonut jäädä, muista\njälille -- vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja\nselkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.\n\nUseammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas\nsaksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei\npuhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.\n\nTuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa\nalkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan\nsyöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen;\nmiehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan\nraskaisiin silitysrautoihinsa.\n\nSaara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli\nhousuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat\nkädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä\nloukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli\nluettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni\nsinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään.\nHän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja\nseuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet\nolivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella\nitsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja\notti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti\nkieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs\ntoinen pieni tyttö kuiskasi:\n\n-- Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen\npäivällisajan.\n\nSaara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta.\nKorvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa\nvasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas\nlattialle. Saara kuuli huudon: \"työhön!\" Hän aukaisi silmänsä ja näki\njohtajan takanaan.\n\n-- Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? -- kysyi hän tietämättä,\nkuinka se oikeastaan tapahtui.\n\n-- Sen saat kuulla viikon loputtua, -- vastasi johtaja ivallisesti.\nHän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. -- Sinä\nnäyt osaavan hienompaa neulomusta, -- sanoi hän -- kyllä sen pian tulet\nunohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka\nvaan, niin ansaitset enemmän.\n\nSaara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut,\nkuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli\ntuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa\nääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki\nmuistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä\njälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää\ntahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat\nlikomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti\nilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului\nvapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut.\nTytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa.\nKeräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin\nsai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä,\nmissä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä\nilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi:\n\n\"Ompelijattaret eivät saa syödä käytävissä eikä muuallakaan huoneissa.\nPysykööt oikealla puolella alasmennessään ja vasemmalla ylöskäydessä.\nEi saa kulkea käsityksin, eikä puhua toisilleen, kukin kulkekoon\nyksitellen. Joka näitä sääntöjä rikkoo, hän tulee eroitettavaksi.\"\nToinen sääntö kuului: \"Neulojattarien tulee työhön ryhtyä kl. 6,45,\nelleivät tahdo sakoilla maksaa viivytyksiä.\"\n\nKaikista sakkoja, puhumisesta, syömisestä, jopa toista kädestä\npitämisestäkin. -- Ja tämä vapaassa Amerikassa?...\n\nSaaran kotiin tullessa seisoi Pekka ovella vartoomassa.\n\n-- Anna anteeksi Saara, mutta olin niin utelias kuullakseni miten on\nonnistanut ensi päivänä, -- sanoi hän.\n\n-- Oh, oikein hyvin, -- vastasi Saara. Pekka katsoi häntä kasvoihin.\n\n-- Oletko hyvin väsyksissä?\n\n-- Olen niin väsynyt.\n\nKatsos, alku aina hankalaa, En koskaan unohda väsymystäni alkaessani\ntyötäni. Monet päivät oli senlainen särky jäsenissä, kuin olisin\nirlantilaisen mäsäksi pieksemänä. Mutta sittemmin tottuu, katsos ja\ntulee karaistuksi. Tule nyt, niin syömme yhdessä oivan pihvipaistin;\nsinä tarvitset voimakasta ruokaa, minä tiedän paikan, josta saamme\nhyvän illallisen viidellätoista centillä.\n\n-- En voi, en tänään Pekka, kiitos ystävyydestäsi! Voin jo pahoin\najatellessanikin ruokaa.\n\n-- Minä kyllä tunnen tuon -- vastasi Pekka -- mutta, katsos, ruokaa\nsinä juuri tarvitset.\n\n-- Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.\n\nSaara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan\nja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle\nriisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui\nniin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko\nhän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän\nkauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin\nkarastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja\nkyllästyisi kaikkeen parempaan -- tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra\nJumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin;\nmuuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa,\nselvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua,\nvaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina\nkuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa\nvaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja\nkuolla!... Itaalia... palmut... Monte Pineio... Rooman kirkot...\nvalhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa\nlöytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut.\nElämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä\nnyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin,\nnälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi\nhän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa... \"Ja nyt rakkaat\nsanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään...\" Oh! Sitä oli\nhän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! ... Saaran\npää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.\n\nKello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello\n6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta\nvuoteeltaan.\n\nHän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin.\nHän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki\nitsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle.\nSama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin\nedellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä\nleipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia\ntaalereja.\n\nSinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat\nvastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat\ntyöskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä\nolivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka;\nkuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka\nasuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka\nmonta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos\noli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.\n\nSaara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon\nansaitsi.\n\nViime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria\npäivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan\nsaantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli\nsaanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän\npalkatta.\n\n-- N:o 27... katsotaanpa... Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja\nà 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä\n1:30.\n\n-- Mitenkä sanoitte? -- huudahti Saara. -- Koko viikkosenko palkka ei\nolisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?\n\n-- Ei teitä siihen kukaan pakoita, -- vastasi rahastonhoitaja\nvälinpitämättömästi -- höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä,\njäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä\nja... kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo... tekee yhteensä... Jäätte\nyhtiölle velkaa 15 centtiä.\n\nYmpäristöstä kuului armoton tai katkera naurun tirskutus. Ei Saara\nvielä ymmärtänyt kaikkia.\n\n-- Onko tarkoituksenne jättää minut palkatta koko viikkoisesta\nrasituksesta? -- kysyi hän kyynelsilmin.\n\n-- Noudattakaa laitoksen sääntöjä... Neulokaa useampia pareja\npäivässä... No, saamme kait antaa velan anteeksi... Seuraava, N:o 28!\n\nSaara tungettiin oheen. Sydän tykki ja silmät säihkyivät kiukusta. Hän\nkatseli ympärilleen, ei missään osaa-ottavaisuutta, kukin ajatteli omaa\nansiotansa ja riittäisikö se onnellisesti kaikkia tarpeita peittämään.\nHän kääri huivin ympärilleen ja lähti. Tälläkö tavalla siis nuo\nihmiset rikastuivatkin ryöstämällä, varustamalla ja pettämällä tulokas\nraukkoja, jotka eivät tunteneet heidän juoniansa ja etsivät heiltä\ntyötä. Syy miksikä useammat olivat niin terveen näköisiä oli siinä,\netteivät he viipyneet siellä viikkoa kauemmin. Ja tänlaista tapahtui\nniin kutsutussa kristillisessä seurakunnassa ja lain turvissa. Hän\nkertoi kaikki Pekalle, joka suuttumuksesta tykkänään raivostui. Hän\ntahtoi hirttää, polttaa, säpäleiksi silpoa asianomaiset.\n\nVarhain maanantai aamulla seisoi Pekka tehtaan ovella, pyytäen päästä\nsisälle. Hänellä oli tärkeitä asioita tehtaan tarkastajalle. Hän\nosoitettiin toiseen kerrokseen. Tarkastaja tuli, kohteliaasti hymyillen\nhänelle, mutta Pekka astui uhkaavana hänen eteensä keskilattialle ja\nhuusi, jotta kuului kautta koko kerroksen:\n\n-- Tiedättekö olevanne varas, ryöväri, ihmissyöjä joka imee köyhäin\nvaivasten viimeisen verenpisarankin, jotka antautuvat teidän juoniinne.\nTiedättekö olevanne Chicagon suurin roisto, ja se on paljon se. Teidät\npitäisi hirtettämän korkeimpaan puuhun, pilkkanauruksi ohikulkeville\nkunniallisille ihmisille...\n\nTarkastaja kalpeni ja soitti hätäisesti kelloa. Kaksi miestä syöksyi\nsisään.\n\n-- Ulos tuo mielipuoli! -- huusi hän kääntyen selin ja mennen\nseuraavaan huoneesen.\n\nMutta Pekka näki, miten työmiehet kumartuivat alemma, vaihtaen\nkeskenään salaisia katseita ja hymyilyjä ja että he itse teossa olivat\nsuuresti kiitollisia hänelle. Nyt oli hänellä täysi työ torjuessaan\nmiehiä päältään. Nousi ankara kahakka.\n\n-- Enpä tahtoisi olla sinun takissasi meidän Herramme tuomio-istuimen\nedessä, -- huusi Pekka tarkastajan jälkeen. Mutta samassa viskattiin\nhän alas käytäviä. Ensin luuli hän säärensä taittuneen, mutta sitten\nhuomasi hän kaikki olevan \"all right.\" Oli vaan saanut muutamia\nnaarmuja ja reiän päähänsä, joka vuosi ankarasti verta, mateli kaivolle\nensin ja kömpi sitte kotiin. Oli sydän kumminkin kevennetty, -- kosto\noli suoritettu, kosto, jonka hän oli velkapää Saaralle, houkutellessaan\nhänet tuonne varkaan pesään. He päättivät seuraavana päivänä neuvotella\nPekan asuntokumppanien kanssa, jotka ehkä tiesivät antaa neuvoja. Omat\ntyönsä unohti Pekka tykkänään. Ensin oli Saaralle saatava vakinaista\ntyötä.\n\n[Tässä ja seuraavassa luvussa esitellyt työväen elämän kuvaukset\nperustuvat kaikki todellisuudelle. Katso: Miss Nelsonin \"The slave\ngirls of Chicago\", ja Helen Campbell'in \"The prisoners of Poverty\".]\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKuinka kurjat ja likaiset olivat nuo työväen asunnot!\n\nUseammat näistä rakennuksista ovat ennen olleet komeita ja hienoja,\nvaikka sittemmin ovat käyneet kurjiksi rappeutuneiksi hökkeleiksi,\ntoiset taas ovat varta vasten perustetut, tyhjiinimeäksensä nuo\nraukat, jotka ovat pakoitetut sieltä suojaa etsimään. Useammat näistä\ntyöväen asunnoista ovat puuhuoneuksia, monikerroksisia ja seinät niin\nlahonneina, että niistä voi irroittaa palan palalta.\n\nKatot rikkinäiset, joista vesi valui asunhuoneisiin, joissa ei ole\nminkäänlaisia ilman puhdistuskeinoja, vaan kukin saa sitä hankkia miten\nparhaaksi näkee. Sairauden ja rikosten pesiä, minne ei oikeusmiehet.\neikä hyväätekevät naiset rohkene astua, pelosta, etteivät pelastautuisi\nsieltä ehein nahoin ja missä pappeja kohtaa kiroukset, sadatukset ja\npilkkanaurut. Senlaisen huoneuston ohikulkiessa on se kuin auringon\npaisteessa loikoileva lihava kissa. Kaikki niin tyyntä ja tyhjää, siksi\nettä asukkaat ovat väsymättömässä taistelussa leipäpalan edestä. Mutta\niltasin vilisee niitä, kuin rottia pesiinsä, silloin leimautellaan\nkirouksia ja vihaa uhkuvia sanoja; silloin ajatellaan murhayrityksiä,\nsilloin liittoudutaan kapinoihin ja asetellaan salakaivoksia, jotka\njonakin päivänä räjäyttävät koko kaupungin.\n\nTänlaiseen meidän vuosisatamme yhteiskuntajärjestystä vastaan\ntaistelevaan pesään vei Pekka Saaran seuraavana aamuna. Olihan\nhän jo ollut siellä sinä kauhistuttavana yönä, kuin turvattomana\noli harhaillut meluavassa jättiläiskaupungissa. Hän tunsi heti\nympäristön. He kulkivat ahtaan pihamaan poikki missä hiljalleen virtasi\nmustanharmaa likavesi viemärissä, joka oli jossakin sulkeutunut, sillä\nvesi seisoi melkein tyyneenä. Seinän vierustalla oli rivi tynnyreitä ja\nrikkinäisiä laatikoita, minne oli viskattu ruuan jäännöksiä ja törkyä.\nNiistä leveni inhoittava löyhkä. Silloin tällöin avautui ikkuna,\njosta viskattiin likavesiä alas pihalle, tai pudistettiin pölyisiä\nmatonrepaleita. Muutamia rikkinäisiä huonekaluja oli tapuloittuna\nkartanolle; melua kuului eräästä huoneesta ja polisi tuli sieltä ulos\nkantaen kehtoa sylissään erään naisen seuraamana, joka näöltään oli\nenemmän raivostunut paholainen, kuin ihminen, takkuisille hiuksineen ja\nrepaleisille pukuineen, pitäen lasta käsivarrellaan.\n\n-- Sinä et ota kehtoa, kuuletkos? -- kirkui hän huonolla englannin\nkielellä ja tarttui siihen vapaalla kädellään, taistellen polisia\nvastaan. -- Sinä et ota kehtoa, vie vaan kaikki muu roska\nherrasväellesi, madeletti carnoglie, mutta, kehtoa et saa; se on\npienokaiseni kehto, -- ja hän alkoi itkeä ja suudella ja hyväillä\nkääryä käsivarrellaan.\n\n-- Rauhoitu nyt, -- sanoi polisi -- En minä mitään vie, puhdistan vaan\nhuoneen hyyryläiselle, joka voi maksaa vuokransa. Sinä saat etsiä\ntoisen onkalon madellaksesi.\n\nNainen vaipui ruvan ja ruhkan sekaan ja alkoi vaikeroida:\n\nO dio mio! o madonna mia! o misero, misero... madeletti carnoglie,\nbestie damnasti!\n\n-- Mitä on tekeillä? -- kysyi Saara lähestyen.\n\n-- Vanha juttu, vuokra maksamatta; minä olen saanut käskyn karkoittaa\nperheen asunnostaan -- vastasi polisi kohteliaasti.\n\n-- Kuka on talon omistaja? -- kysyi Pekka -- En ole sitä koskaan\nkuullut, vaikka itsekin asun täällä.\n\n-- \"Pyhä kolminaisuus\" -- vastasi polisi vakavasti.\n\nPekka purskahti nauruun.\n\n-- Ja \"pyhä kolminaisuus\" karkoittaa naisia ja lapsia asunnostaan\nmuutaman kurjan kolikon vuoksi?\n\n-- Kuinka suuri summa on kysymyksessä? -- kysyi Saara tarttuen\nkukkaroonsa.\n\n-- Vaan kaksi dollaria -- vastasi polisi.\n\n-- Ja kahden dollarin vuoksi alistautuu varakas kirkko moiseen\nhalpamaisuuteen, -- sanoi Pekka. -- Tässä näet, Saara, minlaisia he\novat.\n\n-- Asiatoimissa ja yrityksissä ei senlaiset tule kysymykseen, sanoi\npolisi. -- Kirkko ei niitä hoida, vaan asioitsija kokoo vuokrat.\n\nSaara ei puhunut mitään. Hän otti kaksi dollaria kukkarostaan ja antoi\npolisille.\n\n-- Ja nyt toimitatte huonekalut paikoilleen uudestaan!\n\nPolisi nosti kohteliaasti kypäriään ja alkoi laahata sisään rikkinäisiä\nhuonekaluja. Nainen oli koko ajan vaikeroiden puristanut lasta\nrintaansa vastaan. Äkkiä tajusi hän mitä oli tapahtunut. Viljavina\nvuosivat kyynelet ja hän heittäytyi polvilleen Saaran jalkoihin,\ntarttuen hänen käteensä, suuteli hän sitä kunnioituksella, huudahtaen:\n\n-- O, bellissima signora! Dio te benedice! Antonio, proveretto\nAntonio... e bono... on hyvä, mutta juo, juo signora. Tuli päihtyneenä\nyöllä kotio signora... nukkuu lattialla... eikä herää. Antonio e\nbono, signora, ansaitsee paljon rahaa, möi bananeja; appelsiineja ja\npähkinöitä, mutta sitten tuli polisi, otti rahat ja sanoi Antonion\ntäytyvän saada licenseä... Antoniolla ei ole licenseä... ei rahaa\nlicenseen... silloin alkoi Antonio juoda ja minä pesemään lattioita...\nsitte sairastui Baby; minun täytyi jäädä Babyn luo, ei mistään kahta\ntaaleria vuokraan... ja Antonio oli päihtynyt. Maledetta America...\nJumala siunatkoon sinua ja omaisiasi!\n\nSaara kiiruhti pois; moinen alku ei aavistanut hyvää. He astuivat\nsuureen eteiseen, joista pääportaat johtivat ylös, siellä löyhkäsi sama\nummehtunut ilma. Portaita valaisi suuri ikkuna katossa, joka läpäisi\nvuosikymmenien pölyn takia vaan harvoja valonsäteitä. Sitä ei ollut\nmilloinkaan puhdistettu, sadevesi vaan virutellut. Muutamat ruudut\nolivat särkyneet, reikiin oli pistelty repaleita.\n\n-- Menkäämme ensin akan luoksi, joka lainasi minulle lautasia ja\nkuppeja, silloin kun ensi kerran olit täällä, -- sanoi Pekka. --\nHänellä on hauskan näköistä asunnossaan, itse hän on hyvänlaitainen\nja ystävällinen, elä välitä siitä, että hän kuulee huonosti ja on\nuudestaan tullut melkein lapseksi.\n\nPekka naputti ovelle ja astuivat sitte sisään. Huone oli kadulle\npäin. Puhtaat, valkeat verhot riippuivat ikkunoissa, kukkia vanhoissa\nastioissa oli ikkunalaudalla. Vuode valkoisine peitteilleen oli yhdessä\nnurkassa, keskilattialla petsattu pöytä neljän tuolin ympäröimänä,\nniiden joukossa keinutuolikin. Pöydällä oli kahvikannu ja ruuan\njäännöksiä. Eukko istui keinutuolissa. Silmälasit nenällä kutoen sukkaa.\n\n-- Hyvää päivää äitiseni, -- sanoi Pekka ja ojensi hänelle kätensä. --\nOnko Lizzie kotona?\n\nVanhus katseli silmälasiensa ylitse.\n\n-- Kas vain, Pekka! -- sanoi hän. -- Ja teillähän on vieraitakin\nmuassanne?\n\n-- Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme\noli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.\n\n-- Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin;\ntehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin\nhienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.\n\nPekka kuiskasi Saaralle:\n\n-- Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni\nnyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. -- Minä menen ulos\nhetkiseksi, tulen pian takaisin, -- huusi hän mummon korvaan.\n\nEukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.\n\n-- Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista -- jatkoi eukko\nnähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.\n\n-- Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme.\nSitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja\nkuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi\nansaitaksensa leipäpalan.\n\nSittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt\npaitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina\npieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin\nkadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan\nmakasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut\nmitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska\nkuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.\n\n-- Missä työssä hän nykyään on sitte? -- kysyi Saara.\n\n-- Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä,\nmonestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa\nystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia\nsiunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on\nnähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat\nJumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.\n\nOven avautuminen keskeytti, puheen ja Lizzie astui sisään. Hän oli\nkomea tyttö, muhkea varreltaan ja soma ryhti. Silmät tumman ruskeat,\nhuulet punaiset ja täyteläät, nenä karkea, jonka pieni taipumus\nylä-ilmoille lisäsi kasvojen ynseätä ilmausta. Poskipäät hieman\nulkonevat, iho lämpimän ja vähän kellervän näköinen. Muotihatun\nalta näkyi kiharoittu tukka veikistelevänä esiin pistäytyvän.\nPuku oli aistikas, jos kohta ei kallis: hänellä oli hansikkaat ja\npäivänvarjostin. Ei hän työntekijältä näyttänyt. Hän loi hämmästyvän\nkatseen Saaraan ja katsoi kysyvästi äitiä.\n\n-- Täällä on eräs Pekan tuttavista, joka haluaisi työtä samassa\npaikassa, kun sinäkin olet -- sanoi äiti.\n\nSaara kuuli katkeran naurunpurskahduksen ja huomasi Lizzien punastuvan\näkkiä mennessään vaatesäiliön luo riisumaan hattua ja hansikoitaan.\n\n-- Kyllä hänet silloin on neuvottu oikeaan paikkaan -- mutisi hän.\n\n-- Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos antaisitte minulle jonkin\nhyvän neuvon, sillä olen aivan vieras kaupungissa ja äitinne kertoi\nteillä olevan hyvää työtä, -- sanoi Saara vaatimattomasti.\n\nLizzie kävi tulipunaiseksi ja silmissä välähteli tuli.\n\n-- Vai niin hän sanoi, -- mutisi hän järjestellen tukkaansa kuvastimen\nedessä. -- Helpostihan voitte ottaa tämän viran.\n\nSaara katsoi häntä hämmästyneenä. Ei hän ymmärtänyt.\n\nLizzie asettui hänen eteensä ja kysyi äreästi:\n\n-- Mitä te oikeastaan tahdotte? Miksi tunkeuduttu huoneeseni? Tuletteko\nvakoilemaan minua?\n\nSaara säikähtyi.\n\n-- Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia -- sanoi hän.\n\n-- No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama\ntyö on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!\n\n-- Myödä itseni, -- toisti Saara. -- Mitä te tarkoitatte?\n\n-- Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, --\nvastasi Lizzie. -- Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon\npalkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.\n\nSaara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän\noikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan\nsenlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden\nja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.\n\n-- Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar\njollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana\nohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin\nkernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat\nheidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita\nhoitamassa. Ho, ho, ho, ho! -- Lizzie nauroi kauheasti. -- Oh, minä\nvihaan heitä! -- jatkoi hän puistaen nyrkkiään -- Jos tietäisitte\nkuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.\n\n-- Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. -- Katsokaa, hauskaa se ei\nole? Mitä sitte on tehtävää?\n\nToivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä.\nHän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät\nkyynelillä.\n\n-- Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi\nLizzie, -- mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että\nnahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen\nuupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta\nvapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta,\nvaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän\nkipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan\nkykenemättömänä eroitetaan paikastaan.\n\nHän pysähtyi hengittääksensä ja jatkoi sitten:\n\n-- Jos olisin yksin, olisin kernaasti nähnyt nälkää ja viimein kuollut,\nsairaalaan, mutta hän tuossa -- Lizzie osoitti äitiä -- en voinut nähdä\nhänen kärsivän vilua ja nälkää, hänen, joka on nähnyt parempiakin\npäiviä, ei, sitä en voinut kestää. Minä mietin pitkinä öinä kun kuume\nesti minut nukkumasta, mietin kaikkia mahdollisia, mutta kaikki tiet\nolivat minulle suljetut paitsi yksi. Minä valitsin sen, Jumala minua\narmahtakoon! Äiti raukkani, hän ei sitä tiedä, hän luulee tyttärensä\nrehelliseksi ja kunnialliseksi. Jumala häntä suojelkoon totuutta\ntuntemastakaan!\n\nLizzie puhkesi uudestaan kiihkeään itkuun. Saara nousi ja\nvastustamattoman voiman vaikutuksesta heittäytyi hän Lizzien eteen\npolvilleen ja painoi päänsä hänen syliinsä. Olihan hänkin tullut\nmyydyksi miehelle, jota hän nyt kammosi. Lizzie silitti molemmilla\nkäsillään hänen päätänsä:\n\n-- Sinä et halveksi minua, et käännä selkääsi minulle! Kiitos, kiitos!\n\nHän kumartui suutelemaan Saaraa otsalle. Sitten hän hämmästyi tekoaan\nkauhistuneena.\n\n-- Anna anteeksi! -- sanoi hän -- Suo anteeksi! Ja... elä puhu mitään!\n\nSaara meni hiljaa ulos. Kun Pekka tuli, löysi hän Saaran istumassa\nrappusilla silmät itkusta punaisina.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nEtkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.\n\nSaara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.\n\n-- Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.\n\n-- Ei, voin vallan hyvin... Mennään vaan edemmäs.\n\n-- Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat\nkumminkin kotona, -- sanoi Pekka.\n\nHe menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle.\nKuului heikko: \"astukaa sisään!\" He astuivat huoneesen, joka oli noin\n10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä\nikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet\nolivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin\njos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa\nsekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla\nistui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat\nharsouslankoja valmiista vaatteista.\n\nEräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin\nhiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki.\nEtäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt\noli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara\nehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan\nnäköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre;\nolkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset\nvanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta.\nKoneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat\ntyötä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua.\nOmpelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan\nhienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan\nkoristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi,\nettä muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.\n\nNaiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas\ntyöhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.\n\n-- Hyvää huomenta! -- sanoi Pekka sisäänastuessaan. -- Aina yhtä\nahkerina!\n\nEi mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet\nsurisivat samalla kiivaudella.\n\n-- Täällä on eräs, joka haluaisi työtä -- jatkoi hän säikähtymättä. --\nOlisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.\n\nPitkä äänettömyys.\n\n-- Joka kannattaisi? -- vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään\ntaukoamatta. -- Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.\n\n-- Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin,\n-- sanoi Pekka.\n\n-- Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi\nkuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin\nkahtakymmentäviittä.\n\nSaara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se\noli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä\nostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt\nsirpale ihmiselämää!\n\n-- Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.\n\n-- Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat\nja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen\npalveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy\nniin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että\nitsellemme ei jää mitään voittoa.\n\n-- Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? -- kysyi Saara. --\nSiellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.\n\n-- Miksi emme? -- jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. -- Siksi\nettä varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön\nja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä\nkotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten\nvaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian\nsuuret tulot, -- lisäsi hän katkerasti.\n\n-- Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle\nkaksinkertaiset hinnat -- sanoi eräs toinen. -- Muuten emme saa häneltä\ntyötä ollenkaan.\n\n-- Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa\nkeuhkotaudit, -- sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella\nlepääviä takkeja. -- Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat\nja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.\n\nToisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta\nhuomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin\nsilmin.\n\n-- Kenenkä ovat nämä lapset? -- kysyi hän.\n\n-- Minun, -- vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti\nvaijennut.\n\n-- Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? --\nkysyi Saara.\n\n-- Parempi? -- jatkoi sama kumea ääni. -- Me emme kysy mikä olisi\nparempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin\nja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun\nkynnelle kykenevät.\n\nSaara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja\nilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän\nnäki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas,\nhän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut\nonnellinen silloin.\n\n-- Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut,\nniin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, -- jatkoi leski. --\nOlisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta,\nmutta kas, sen hän jätti tekemättä.\n\nNiin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus,\nettä miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi\ntahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi -- tuntui Saarasta\nnaurettavan hullunkuriselta.\n\n-- Paras on tyytyä Jumalan tahtoon -- sanoi Saara.\n\nLesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.\n\n-- Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista -- sanoi hän äkäisesti.\n-- Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää\nhän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme\nrasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä\nojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole\nvaraa senlaiseen ylellisyyteen.\n\nSaara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.\n\n-- Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä\nminne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin\nsanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta\nolisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä\nmuutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.\n\nSaaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut\nvastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.\n\n-- Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? --\nsanoi, hän vihdoinkin.\n\n-- Sitä me kyllä voisimme -- vastasi leski. -- Löytyy todellakin monta,\njotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia,\nmutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä\nsäilyy.\n\n-- Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte\nkannattaa tai ei, -- sanoi eräs toinen.\n\n-- Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä -- sanoi kolmas, luoden\nsilmäyksen sairaaseen.\n\nSamassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli\nkaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä\noheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan.\nSitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan\npaksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.\n\nSairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä\nsilmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten\ntavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa\npöydälle, missä lääkepullot olivat.\n\n-- Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! -- huusi hän Saaralle\nepätoivoisella äänellä.\n\nSaara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla\noli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi\nnäille kuville oli allekirjoitettu: \"Myrkkyä\". Saara tuijotti\nhämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.\n\n-- Sehän on myrkkyä, -- sanoi Saara.\n\n-- Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi\nheille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy\nminun... antakaa se minulle!... En minä kumminkaan parane... vihdoin\nmyyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni... ovat jo puhuneet siitä...\ntäällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.\n\nHän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä\nsuonenvedon tapaisesti.\n\n-- Kiiruhda! Anna se tänne... etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon!\n-- Tapa minut!\n\nHän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä\nrasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän\nlaski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli\ntukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua\nalkoivat koneet uudestaan surista.\n\nSaara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.\n\n-- Ei näy onnistuvan tänään, Saara, -- sanoi hän. -- Mutta elkäämme\nkadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät\n\"Marshal Field & kumpp.'illa\". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole\nkotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen\nheiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on\nliiaksi pyrkijöitä. -- Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi.\nHän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa\ntyölakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos\nonnistui saamaan heti täyden väestön sijaan -- katsos se on juuri\nhaittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä\notettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli\nliian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon\nalkuunpanija. -- Käymmekö tervehtimään häntä.\n\nEi Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa;\nkoneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta.\nUllakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: --\nAstukaa sisään.\n\nPat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta\nakkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia,\ntoinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari\npientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja\nsavupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta,\ntoinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä,\njonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko\nkaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö.\nKyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita.\nVuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille\nomituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja\npystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.\n\nVai olet sinä kotosalla, Pat; -- sanoi Pekka sisään astuessaan.\n\n-- No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle?\n-- vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi\nvuoteelta. -- Uusi hempukkako, Pekka?\n\n-- Niin onnellisesti ei ole asianlaita, -- aikoi Pekka sanoa, mutta\nhillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.\n\n-- Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon\npoisantamista... Bridget... tuoli neidille!... Anteeksi, ei ole muita\nkuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja\nkatsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri\nerittäin ravitsevaa.\n\n-- Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? -- kysyi Pekka\nistuutuen tyhjälle saippualaatikolle.\n\n-- Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset\nole pitäneet paikkaansa, -- vastasi Pat. -- Lupasivat minulle poliisin\npaikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan\nryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut\nitse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että\nensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin\nasukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin\nkaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour\nja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa\nnostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni.\nViimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa\nminun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että\npanisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.\n\n-- Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?\n\n-- Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?\n\nBridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut\nPat'in puhetta.\n\n-- Mikä on totta? -- kysyi Bridget,\n\n-- Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti\nsilmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.\n\n-- Elä puhu tuolla tavoin -- sanoi hän vakavasti.\n\n-- Minnekkä aijotte matkustaa? -- kysyi Saara.\n\n-- Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja\nsitte etäämmäs kultapilviin asti -- vastasi Pat osoittaen ylöspäin. --\nMutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni -- huusi hän ja\nlöi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. -- Sampanjaa ja hienoja\nruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour\nja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.\n\nPat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.\n\n-- Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? -- kysyi Pekka.\n\n-- Matkustakoon samaa tietä -- vastasi Pekka.\n\n-- Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran\nnimessä kyydit kustantaa!\n\n-- Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee\nrevolvereja] -- jatkoi Pat, tyynesti.\n\n-- Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.\n\n-- Elä lörpöttele, -- Pat -- sanoi Pekka tehden lähtöä.\n\nSaara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi\nheitä eteiseen.\n\n-- Tulette siis jäähyväiskemuihin? -- huusi hän heidän jälkeensä.\n\n-- Huonosti, huonosti käy tänään, Saara -- sanoi Pekka huoaten. --\nMutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt\nmenemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä\ntarjoon -- sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.\n\n-- Teet niin paljon hyväkseni -- sanoi Saara hajamielisenä. -- Mene\nsinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.\n\n-- Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei\nmerkitse mitään -- sanoi Pekka.\n\nSaaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.\n\n-- Sinä olet uskollinen ystävä, -- sanoi hän.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nSaara istui jälleen yksin huoneessaan. Pekka oli kuulustelemassa\nhänelle työn ansiota. Saara pisti käden taskuunsa ja otti kukkaronsa\nesille. Hän aukasi sen... viisi dollaria... siinä kaikki... sitten\nhän saisi kuolla nälkään, ellei siksi saisi työtä. Nämätkin rahat\nolisi pitänyt lähettää takaisin miehelleen... Hän laskeutui vuoteelle\nlepäämään. Jos olisi voinut edes itkeäkin -- korvissa vaan suhisi ja\najatukset harhailivat sekavina.\n\nKuinka narrimainen hän oli ollut. Syösnyt itsensä tahallisesti tähän\nkurjuuteen. Mutta eihän hän tätä ollut etsinyt. Italiaa... matkoja...\nkauneutta... kehitystä! Ja täällä istui hän Chicagon kurjimpien\ntyöjuhtien joukossa, eikä kukaan tuntenut häntä, ei kukaan voinut\nauttaa häntä täältä! -- Nyt hän tuomittaisi, tai oikeammin oli\ntuominnut itsensä, orjuuteen ja unohdukseen, elämään, jota vietti moni\nyhtä runsaslahjainen, kyllin etevä nousemaan joukon paljoudesta, mutta\njoka ei koskaan, ei koskaan päämaaliaan saavuttaisi. Mikä narri hän oli\nollut! Miksi oli hylännyt kotinsa? Äkkiä heräsivät muistot hiljaisesta,\nkauniista kodista, auringonlaskut ja ruusupensastot. Eikö tämä koti\nollut kylliksi hyvä? Koti... oli kyllä... mutta Abraham Jensen. Hänen\nkuvansa esiintyi äkkiä niin selvänä, että Saaran veri kuohahti. Kuinka\noli tuo viha syntynyt? Ei hän sitä voinut selittää, tiesi vaan että\nhän inhosi tuota miestä; tuntui kuin tuo olento käsittäisi itsessään\nkoko hänen alentumisensa nöyryytyksen. Jos vaan saisi olla kotona isän\nja äidin luona! Ja kumminkin... olisiko tuo elämä häntä tyydyttänyt?\nEi, ei sitten enää, kun hän oli oppinut muita tuntemaan, vaikka vaan\nunelmissakin.\n\nHän ummisti silmänsä antaen toisen haavekuvan siirtyä toisen tieltä;\nhän oli liian väsynyt voidaksensa kiintyä edes mihinkään. Äkkiä havahti\nhän naputukseen ovelle. Hän kuunteli. Oliko se todellakin hänen\novelleen? Ei se Pekka ollut. Kuka se sitte oli? Hän nousi puoleksi\nvuoteeltaan, kuin ovi avautui ja vanha mies astui sisään. Saara\ntuijotti häneen, hän luuli että... Mutta äkkiä syöksyi hän vuoteelta ja\nheittäytyi vanhuksen kaulaan huudahtaen.\n\n-- Isä, isä!\n\nSitten muisti hän äkkiä juovan, joka heidät eroitti, vaipui tuolille\nja purskahti valtavaan itkuun. Isä istui myöskin. Hän nojasi molemmin\nkäsin keppiinsä ikäänkuin tuen puutteessa; silmät täyttyivät\nkyynelillä, huulet vapisivat, eikä hän voinut puhua sanaakaan. Katsoi\nvaan Saaraa taukoamatta. Vihdoin sanoi hän meikein kuiskaten:\n\n-- Vihdoinkin olen löytänyt sinut.\n\nSaara ei nostanut päätänsä ja isä katseli häntä yhä.\n\n-- Olen ollut lähes viikon Chicagossa, -- sanoi hän. -- Olen hakenut\nja kysellyt sinua tehtaista ja työväen asunnoista; vihdoinkin olen\nlöytänyt sinut.\n\nEi Saara vastannut, vaan itku tyyntyi vähitellen.\n\n-- Ja nyt seuraat minua kotiin. Saara -- jatkoi isä hiljaa.\n\nSaara otti kätensä itkeentyneiltä silmiltään.\n\n-- En tule koskaan enään kotiin isä -- sanoi hän.\n\nEi isä ollut tuota kuulevinansakaan, vaan jatkoi:\n\n-- Sekä äitisi, että minä olemme olleet mitä suuremmassa tuskassa\npuolestasi ja rukoilleet, että Jumala sinua suojelisi; ja nyt kiitän\nsiitä, että hän on armahtanut meitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.\n\nNyt oli Saara aivan tyyntynyt. Hän katsoi isää, jota hän sittenkin niin\nsanomattomasti rakasti. Kuinka hän oli vanhentunut näinä muutamana\nviikkona. Eli oliko se vaan kuvittelua? Hiukset näyttivät harmaammilta,\nselkä köyristyneemmältä.\n\n-- Olen niin paljon rikkonut, etten voi toivoa anteeksi antamusta, --\nsanoi hän. -- Elkää uskoko, että sen vähemmän pidän teistä, minä en\nvoinut muuta.\n\n-- Rukoile Jumalalta anteeksiantamusta, lapseni; Häntä vastaan sinä\nolet rikkonut. Me olemme vaan kärsineet omista synneistämme tehdessämme\nlapsemme epäjumalaksemme. Olemme jo antaneet sinulle anteeksi, kotisi\nsyli on avoinna sinulle. Ehkä kerran unohduksen päivä valkenee\nmiehellesikin. Vielä ei se ole tapahtunut, vielä vuotaa avoin haava,\nvaan jos sinä nöyränä ahkeroitset tullaksesi hänen arvoiseksensa, niin\nehkä hän vielä tarjoo kotisi sinulle...\n\nKauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä Saaran säkenöivät silmät sattuivat\nhäneen.\n\n-- Elä mainitse häntä, -- sanoi Saara koettaen hillitä vihaansa. -- Hän\non minulle vastenmielinen, minä inhoon häntä; jos löytyy maailmassa\nihminen, jota vihaan on se juuri hän. Sano hänelle etten milloinkaan\ntule takaisin, vaikka hän polvillaan sitä rukoilisi. Hän on aikonut\ntappaa minut; hän on murhaaja!\n\nIsä katsoi kauhistuneena tytärtään; senlaista tulisuutta ei hän\nmilloinkaan ollut hänessä huomannut.\n\n-- Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! -- huudahti hän huolestuneena.\n-- Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?\n\nSaara naurahti katkerasti.\n\n-- Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.\n\nIsä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja\nsanat virtasivat tulvana huulilta.\n\n-- Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et\nsinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on\ntotuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen\nnähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi\nolla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan\noikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen\nkuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.\n\nIsä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:\n\n-- Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.\n\nSaara näki isän tuskat ja katui sanojansa.\n\n-- Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta\nvuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.\n\nIsä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän:\n\n-- Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse\nepäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut\npuhdas ja synnitön.\n\nJa isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.\n\nKertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän\nnojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja\nsilmiin nousi kyynelet.\n\n-- Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka\nväärin minulle! -- huudahti hän.\n\nIsä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman\nkysymyksen.\n\n-- Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi!\nTahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat\nlahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka\njulmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.\n\n-- Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, -- sanoi isä.\n\n-- Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi\nsopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt\nmennä naimiseen tuon toisen kanssa?... ettet koskaan ole ollut\nonnellinen?... että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle\nantanut?\n\n-- Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? --\nhuudahti isä huolestuneena. -- Jos olisin hänet nainut, olisin tullut\nmaailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen\npaikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan;\nhän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän\nmurheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.\n\n-- Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme\nsittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? -- kysyi Saara.\n-- Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme\nsilmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen\npois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen\nloukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme\nparatiisia tulevassa, elämässä.\n\n-- Etkö siis tiedä, lapseni, että juuri tiedon puu karkoitti\nesivanhempamme paratiisista, että se oli perkele, joka näytti\nJesukselle tämän maailman rikkaudet ja ihanuuden? -- sanoi isä. --\nHän nousi ja otti Saaraa käsistä. -- Tule takaisin, onnetoin, eksynyt\nlapsiraukkani! Mitä tarjoo tämä maailma sinulle? Tule takaisin\nrauhaisaan pesääsi, joka suojelee sinua maailman myrskyiltä. Täällä\nsinä vaan kärsit ja sorrut vihdoin.\n\nSaara kätki kasvot käsiinsä. -- Niin sinä olet oikeassa isä, minä olen\nkärsivä ja vihdoin sortuva.\n\nHän puhkesi itkuun ja vaipui vuoteelle.\n\n-- Sinä myönnät sen itsekin. Tule siis kotiin jälleen, niin on kaikki\ntuleva hyväksi. Olet ollut sairas, mielesi on ollut sairas, sinä\ntarvitset lepoa.\n\nIsä taputti häntä ystävällisesti olalle. Saara pudisti yhä päätään.\n\n-- En koskaan, isä, en koskaan! Olen itse valinnut tämän, tahdon itse\nkärsiä seuraukset... Mitä voisittekaan tarjota minulle jos tulisinkin\nkotiin? -- sanoi hän tulistuneena. -- Teidän rakkautenne ei olisi\nminulle kylliksi. En tahdo tulla elävältä haudatuksi; ja nähdä taas\nhäntä, ehkä tulla uudestaan hänen nöyräksi orjattarekseen, hyi!...\nennen kuolla!\n\nIsä vaikeni. Sitten katsoi hän ylös ja ääni sai maallikkosaarnaajan\nankaran väreen: -- Saara, sinä olet hyljännyt isäsi, olet saattanut\nsurua äidillesi, halveksinut miestäsi ja sen kautta pilkannut Jumalaa.\nVaro Hänen kiroustansa; rangaistus kohtaa sinua kuin ukkosen isku\ntaivaalta. Heikon ymmärryksesi ase. Jumalan selkeän sanan rinnalle,\nmutta Hän on muuttava sinut ja estävä sinun julkeat toiveesi. Silloin\nehkä palaat nöyränä ja notkistat polvesi tottelevaisena hänen\nrangaistuksensa edessä. Käänny! Käänny, ennenkuin on liian myöhäistä,\nennenkuin tuomiopäivä tulee kuin varas yöllä. Muista mitä olet meille\nvelkapää! Elä unohda äitisi tuskia...\n\nSaara keskeytti hänet. Hän oli nyt tyyntynyt. -- Ei enempää isä!...\nUhkaukset eivät hyödytä nyt! En ole enää lapsi, -- sanoi hän melkein\nkylmästi. Sitten tarttui hän äkkiä isää käsistä. -- Olen sinun\ntyttäresi, isä. Tunnen samaa voimaa sisässäni, vaan en voi sitä\ntukahuttaa kuten sinä. Yhden asian sinulle lupaan: -- ääni tuli jälleen\nlempeäksi ja innostuneeksi -- et ole koskaan saava minusta häpeää.\n\n-- Mutta miten hankit elatuksesi, lapsi raukkani? -- kysyi isä.\n\n-- Tervehdä äitiä ja kiitä opetuksistansa, nyt ne ovat minulle\ntarpeesen -- vastasi Saara.\n\n-- Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? -- sanoi isä\nhavaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.\n\n-- Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä... pidän\nsinusta niin sanomattomasti, isä.\n\nSaara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli\nottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:\n\n-- Tule Saara!\n\nSaara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään,\npolvistui hänen eteensä ja huudahti:\n\n-- Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä\nSaaran pään päälle ja sanoi hiljaa:\n\n-- Jumala siunatkoon sinua!\n\nSitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän\nkiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä\nturvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän\nseisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi\npäätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:\n\n-- Oi Jumalani, anna minun kuolla!\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nEi Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui\nuuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät\nummessa.\n\nPekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki\nhän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen\nseisahtui hän.\n\n-- Nukutko Saara? -- kysyi hän hiljaa.\n\n-- Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.\n\n-- Onko hän ollut täällä? -- kysyi Pekka. -- Hän kohtasi minut kadulla\nja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua\nhelvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?\n\n-- Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa\nkuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista -- sanoi Saara\nliikutetulla äänellä.\n\n-- Tuon hyviä uutisia Saara, -- jatkoi Pekka. -- Olen saanut sinulle\ntyötä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas\nja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin\nkelpolailla.\n\nPekka nauroi sitä ajatellessaan.\n\n-- Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, -- sanoi Saara\nmasentuneesti.\n\n-- Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, -- vastasi Pekka.\n-- Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain\nmuutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka\nkenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse.\nHän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota\ntaitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi\nniinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.\n\n-- Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän...\n\n-- En minä tiedä mitään, -- vastasi Pekka nauraen. -- Sen vaan tiedän,\nettä sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy\npitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta\npitää olla työssä aamulla. --\n\nSeuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja\npiti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska,\nsekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria\ntyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti -- kenkiä\nhe ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri\nnäytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta\nhöyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei\nSaara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi\npolvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan\nkuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia.\nNaapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.\n\n-- Tyyntykää toki, -- sanoi hän. -- Kas näin, -- ja salaman nopeudella\nriensi työ edelleen. -- Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian\noppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen,\nniin vauhti hiljenee.\n\nSaara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että\ntuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma\ntuli vääräksi.\n\nJohtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,\n\n-- Ette näy olevan erittäin taitava, -- sanoi hän.\n\n-- Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine\ntunnollisille silmineen.\n\n-- Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! --\npyysi hän.\n\nEi johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan\nonnettoman koneensa ääreen.\n\nKotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat\nankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä.\nOlihan elämä kysymyksessä.\n\nJa hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi\ndollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää,\nmutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys,\njoita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä,\nsöi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä\nlevolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden\nseassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja\nilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin\nkävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa.\nTähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?\n\nEräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä\nmiehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin.\nMiehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa,\nSaaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma\nkokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen\nlausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti\nnäissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä!\nSaara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko\nsalaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen\njäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan\nkerrokseen kuuluville.\n\nSama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan\nvarakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät\nhänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän\nmaailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden\nmaailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut\nainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka\nsitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua?\nMihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta,\njota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan\noli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt\nsiellä mitään uutta. Abraham Jenseniä... ei muuta; -- arvokas,\nitsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat\njo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja\nkaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.\n\nSunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta\nrasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka\nottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän\nSaaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi\nniistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen\nSaaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen\ntäytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka\nsilloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.\n\nPekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ\nja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen\nkunniantuntoansa. Muistutti hänelle \"Suurista keksinnöistä\", joita\nhän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut.\nEikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta\nrakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi\nkorkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan\nniihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.\n\nSaara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan\nkauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan\niloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat\nkainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat... Mutta\nmistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti\nhankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä\nhänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia\nihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika\nvaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nSaarakin oli kutsuttu Pat'in suuriin jäähyväiskemuihin, Pekka oli\nvakuuttanut hänen tulevan. Kemut olivat pidettävät Noanarkin katolla.\nHämärässä alkoi väkeä puikkia kattoluukuista esille, kaikki arkin\nasukkaat saapuivat pestyinä ja harjattuina. Tuolla tulivat Marshal\nField & Kumpp. iloiset tytöt, tuolla kappaompelijat kalpeine kasvoineen\nja uupuneine silmineen, leski kahden pienokaisensa kanssa, miehiä,\njotka työskentelivät lokaviemäreissä, Lizzie äitineen, jolle heti\ntehtiin tilaa, sillä hän oli ylimyssuvun edustaja paikalla, riitelevät\neukot, jotka nyt olivat huvituksen halussa ja siksi tehneet sulat\nsovinnot, sekä italialainen nainen \"provero Antonioineen\", joka\nolutta nähdessään sai heikon toivon päihtymyksestä. Kaikki olivat\njuhlatuulella. Juhlallisuudet olivat heille outoja, sitä paitsi oli\ntässä juhlassa jotain salaperäistä, ei kukaan tietänyt, mistä Pat oli\nsaanut varoja, eikä mitä hän tarkoitti matkustamisellaan. Pat itse\nlausui vieraitansa tervetulleiksi ystävällisesti hymyillen.\n\nTyöväen asuntojen katot ovat asukkaiden yhteisiä kävelypaikkoja. Ilman\nniitä olisivat he jo aikoja nääntyneet turmeltuneesta ilmasta; siellä\nvoivat he silloin tällöin virkistää keuhkojansa verrattain raittiilla\nilmalla. Tänlainen katto oli tasainen keskipaikalta ja luisu molemmilta\nsivuilta, sadeveden alas vuotamisen takia. Se oli asfaltipeitteinen,\nja sannalla ripoteltu ja näköala sieltä yli nukkuvan kaupungin\nsuuremmoinen, etenkin nyt, kun sähkölamput säteilivät salaperäisesti\nläpi öisen usvan.\n\nVieraat, olivat asettuneet pukeille ja laatikoille, joita olivat\ntuoneet muassansa, toiset istuivat katolla. Miehillä oli suuremmaksi\nosaksi paikatut housut, takit olivat harjatut ja useammalla oli\nkiiltorinnuksinen paita, joiden kauluksessa säteili 5 centin hohtokivi.\nNaisilla oli yllä juuri silitetyt pukunsa koristettuina niin monilla\nsinisillä, keltaisilla ja punaisilla nauhoilla, kuin olivat voineet\nhankkia. Kuu kustansi valaistuksen, niin Pat pääsi siitäkin surusta.\nNaurua, puhetta ja maailman eri kieliä kuului eri ryhmistä.\n\nPat oli aukaissut olutastian ja kuin taikavoimasta ilmestyivät lasit ja\nkupit vieraiden taskuista. Pat oli noussut eräälle laatikolle, hänen\npiti nyt puhua.\n\n-- Toverit!;-- sanoi hän -- ollessani vielä Irlannissa ja syödessäni\npotaatteja, tarttui kerran eräs maalainen ylimys minua niskasta ja\nheitti minut ulos, siksi ett'en voinut tehdä hänelle yhtä palvelusta,\nelää syömättä (naurua ja hyvähuutoja). Nyt tultuani vapaasen Amerikkaan\ntarttuu Armour & Kumpp. minua niskasta, siksi, että vaadin voita\nleivälle. Ei tässä mitään valitettavaa ole, ystäväni, sillä maailma\non nyt kerran senlainen. Miksikä? Kysykää siltä, joka sen on tehnyt,\nminä en sitä tiedä. Se jolla on valta, nielee toisen. Kissa hiiren,\nsusi lampaan, kettu kanan, haukka kyyhkysen ja rahamies työntekijänsä.\nKaikki on niinkuin olla pitää. Jos teillä olisi valta, tekisitte te\nihan samoin. Ajatelkaa ystäväni, jos meillä olisi tehtaat, vaunut,\nlinnat ja höyrylaivat, emmekö me ruoskisi työntekijöitämme, kiusaisi\nheitä, nauraisi heidän armo-anomuksiansa? Ainakin minä tekisin niin.\n\nKatolla nousi ihastuksesta kamala ulvonta, ihmiset kadulla pysähtyivät\nkuulustelemaan ja poliisi riensi ulos kapakasta. Se oli inhoittavaa\nulvontaa, josta voi eroittaa räjähdyksien pauketta ja tulta, joka\nräiskyi varakkaiden asunnoista.\n\n-- Sanon vaan, että minä tekisin niin -- jatkoi Pat tyyneesti -- ja\nnäyttää siltä, kuin tekisitte te samoin. Tahtoisin ripustaa Armour &\nKumpp. korkeampaan lyhtytolppaan ja antaa työväen kivittää heidät. --\nPat'in silmät säkenöivät ja kuulijat vastasivat uudella ulvonnalla.\n-- Emme saa siis valittaa heidän polkemistansa, sillä itse tekisimme\nsamoin, jos meillä olisi valta. Sitä paitsi ovat asiat niin viisaasti\njärjestetyt, että jos kyllästyy tähän maailmaan, voi helposti matkustaa\npois. Papit antavat kyllä matkapassin, jos maksamme heille parin\nmessun hinnan; sitten loiskahdamme Michiganjärveen tai nukahdamme\nrautatiekiskoille, eli vipuamme lyhtytolppaan tai kustannamme vähän\nruutia itsellemme. Tämä oli minulla sanottavana, nyt kiitän teitä itse\nja omaisteni puolesta. Kiitos kumppanuudesta, ja tervetuloa jälestäpäin!\n\nPat astui laatikolta ja tyhjensi lasinsa. Kuulijat eivät ymmärtäneet\nmitä ajatella. Yksi osa nauroi, siksi, että olivat aina tottuneet\nPat'ille nauramaan. Toiset kummastelivat hänen puhettansa. Pat'illa oli\naina niin kummia juonia. Kauan ei ollut aikaa miettimiseen, sillä uusi\npuhuja astui laatikolle. Se oli mustakulmainen mies, mustine silmineen.\nHän oli saksalainen ja tunnettu voimakas puhuja työväenkokouksissa.\n\n-- Ja minä sanon: Alas sortovalta! huusi hän. -- Kuinka kauan saavat\nhe polkea meitä, tehdä maailman meille helvetiksi? Kuinka kauan täytyy\nmeidän kumartaa heitä, kuten härkä ikeen alla? Niin kauan kuin olemme\nkurjia pelkureita ja tuhmia, riidellen keskenämme, sen sijaan, että\nyhdistyisimme yhteen. Jos työntekijät olisivat yksimielisiä voisivat\nhe päivässä kääntää maailman ylösalaisin. Vaan me emme uskalla, me\npelkäämme varakkaita, siinä koko asia. Löytyy kymmenen petturia yhtä\nrehellistä miestä vastaan. Ennen kuin opimme yksimielisiksi ei tilamme\nvoi mitenkään parantua.\n\n-- Niin, ja ennenkuin pääsemme papeista, -- huusi eräs toinen. -- Eikö\nheidän ole koko syy, heidän, jotka siunaavat rikkaita ja vaikenevat\nheidän kujeistaan, hyvästä maksusta? Sortakaamme kristinoppia, meidän\ntäytyy se tehdä, jos tahdomme pysyä rehellisinä! --\n\nMies vaikeni ja muutamat huusivat hyvä-huutoja. Toiset vaikenivat. He\ntunsivat, että uskonto sittekin oli ainoa tuki ja turva, johon voi\nluottaa. Jos heiltä ryöstettiin tulevaisuuden toivo, mitä heille sitte\njäisi? Yleinen mieliala kävi raskaaksi. Mutta äkkiä kajautti \"provero\nAntonio\" posetiivinsa säveleitä, jonka oli laahannut muassaan. Tehtaan\ntytöt kiersivät käsivartensa vyötäisille ja pistivät polkaksi katolla.\n\n-- Varokaa! katto on heikko, -- huusivat muutamat.\n\nMutta esimerkki tarttui, pian ottivat miehetkin osaa tanssiin parittain.\n\nPat meni Bridget'in luoksi. Kasvonsa olivat vakavat ja päättäväisen\nnäköiset.\n\n-- Oletko valmis, Bridget? -- kysyi hän. - Parasta on nyt vetäytyä\noheen.\n\nBridget nousi, otti pienokaisen syliinsä ja talutti Rosaa kädestä\nkattoluukulle. Pat auttoi lapset alas ja pian olivat he omassa\nasunnossaan. Se oli ihan tyhjänä nyt, ei vuodettakaan ollut jälellä.\nKaikki oli myyty ja rahoilla maksettu olut. Pat meni loukkoon missä\nSmith & Kumpp. matkapassi oli valmiina.\n\n-- Ota ensin Rosa, mutta en minä voi katsoa -- kuiskasi Bridget.\n\nPat meni toiseen huoneesen ja huusi Rosaa luoksensa. Lapsi meni\nkernaasti, pahaa aavistamatta ja Pat sulki oven.\n\n-- Tuleppas Rosa katsomaan, kuinka kuu on kaunis, -- sanoi hän.\n\nLapsi kumartui katsomaan ikkunaluukusta. Isä seisoi hetken päässä\nlapsen takana. Samassa kuului laukaus ja huokauksetta vaipui Rosa\nlattialle. Pat tempasi kyökin oven auki. Bridget oli jo laskeutunut\nlattialle pienokainen sylissään. Silmät olivat ummessa, huulet\nvärittömät. Kädet olivat lujasti ristissä.\n\n-- Minut ensin, Pat, ennen pienokaista, -- kuiskasi hän. Pat'in rinta\naaltoili voimakkaasta; kätensä vapisi ja pistooli putosi lattialle. Hän\nheittäytyi Bridgetin rinnalle ja purskahti itkuun.\n\n-- Kiitos kaikesta Bridget! kaikesta! -- sanoi hän. -- Nyt menemme\nyhdessä.\n\nJa hän tarttui revolveriin ja ojensi suun vaimonsa ohimolle ja laukasi.\n\nKatolla kajahteli posetiivin sävelet ja palkit tärisivät tanssivien\nalla. Silloin kuului äkkiä lyhyt, kova laukaus, sitten toinenkin. Mitä\nse oli?... Taas kuului laukaus ja taaskin. Kaikki syöksyivät alas\nkatolta avonaisen luukun kautta. He syöksyivät Pat'in huoneustoon.\nEnsimmäisessä huoneessa makasi Bridget pienoinen sylissä, heidän\npäälleen oli Pat kaatunut. Toisessa huoneessa makasi Rosa luukun\nedessä; kuu valaisi kalpeita kasvoja. Pat'in jäähyväiskemut olivat\npäättyneet. Perheineen oli hän matkustanut kau'as. Ainoa minkä jättivät\njälkeensä oli paperiliuska, jolle varmalla käsialalla oli kirjoitettu:\n\n\"Näin loppuu taistelu Armour & Kumpp. kanssa.\"\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nChicagossa vallitsi hermokuume, joka leveni hirvittävässä määrässä,\nvarsinkin työväen asunnoissa, missä terveyssuhteet olivat huonompia\nja asukkailla vähin vastustus voimaa. Tauti hiipi Marshal & Kumpp.\ntehtaallekin. Useammat tuolit olivat tyhjinä ja uusia kasvoja näkyi\nkoneiden ääressä. Kukin pelkäsi vaan vuoronsa tulevan.\n\nSaara oli jo jonkun aikaa tuntenut pahoin vointia, mutta oli taistellut\nvastaan ja mennyt tavallisuuden mukaan työhön. Eräänä päivänä alkoi\näkkiä päästä huimata; vilutti, veri nousi kasvoihin ja selässä tuntui\nkauhea kolotus. Hänen täytyi pysäyttää koneen ja samassa, vaipui hän\ntiedotonna lattialle.\n\nHerättyänsä ei hän tietänyt missä oli, eikä kauvanko oli horroksissa\nmaannut. Tuntui kuin olisi purjehtinut tai lentänyt ilmassa. Hän\nkatseli ympärilleen raukeasti. Huone, jossa hän lepäsi oli suuri ja\nvilvakka ja kuin usvan läpi voi hän erottaa vuoteen vuoteen rinnalla\nvastaisella seinällä. Hänen vieressään istui mustapukuinen nainen;\neräs toinen nainen puettuna siniseen leninkiin, valkeaan esiliinaan\nja päähineesen, senlaiseen, joita hän oli nähnyt sairashuoneissa,\nseisoi kumartuneena hänen ylitsensä. He puhuivat hiljaa keskenänsä ja\ntarkastelivat häntä.\n\nEi Saara välittänyt kysyä missä hän oli. Sulki vaan silmänsä ja vaipui\nuudestaan horroksiin.\n\n-- Taas herättyänsä istui sama mustapukuinen nainen hänen vieressänsä.\n\n-- Tervetuloa uudestaan luoksemme! -- sanoi hän silittäen Saaran otsaa.\n-- Levätkää nyt vaan hiljaa ja olkaa kärsivällinen, niin parannutte\nnopeammin. Saara katsoi vaan naista, ei hän voinut kysyä, ken hän oli.\nMyöhemmin sai hän tietää olevansa nais- ja lapsisairaalassa ja että\nmustapukuinen oli eräs amerikkalainen nainen, joka tapasi usein tuoda\nsairaille kukkia, viiniä tai muita vahvistavia aineita.\n\nKun Saara alkoi tointua tuli nainen yhä useammin, näytti kuin olisi hän\nSaaraan erityisesti mieltynyt.\n\nAmerikkalaiset ovat omituista väkeä, heillä on rakkautensa ja\nihailunsa puuskat. Jos asia tuli muotiin kerran, niin ei sitte muusta\npuhutakkaan; silloin ryntäävät kaikki paikalle, uhraamaan epäjumalan\nalttarille. Nyt oli norjalainen runoilija Henrik Ibsen tullut muotiin.\nLuettiin hänen voitoistaan Saksanmaalla ja Englannissa; kuultiin että\netevimmät kriitikot sanoivat häntä aikakauden suurimmaksi draaman\nkirjoittajaksi. Siinä siis jotakin, jota piti ihailla. Helppohintaisia\npainoksia hänen teoksistaan levisi tuhansittain. Ennen olleiden\nEmerson- ja Brovn-klubin rinnalle perustettiin nyt Ibsen-klubeja.\n\"Noora\" ja \"Kummittelijat\" otettiin kaikkialla keskusteltavaksi.\nNorjalaiset ja \"keskiyönauringon maa\" tulivat Ibsenin kerällä\nmuotiasiaksi. Luettiin Paul de Chaillus'en \"Viikinkejä\" ja selailtiin\nhänen suunnatointa teostansa Norjasta.\n\nMrs King'in -- se oli Saaran luona käyvän naisen nimi -- luona\nseurusteli sekä mies- että naisjäseniä Ibsen-klubeista ja hänen itsekin\ntäytyi kulkea virran mukana, jos tahtoi tai ei. Täytyi hänen itselleen\ntunnustaa ei ymmärtävänsä kaikkea, mutta se oli nerokasta ja siksi\ntäytyi yhtyä nuorten ihailuun, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa\nkaipasikin Emersonia ja \"Ben-Hur'ia\". Mutta norjalaisiin ja Norjaan\noli hän ihastunut ja se olikin syynä mieltymykseensä Saaraan. Hän\noli löytänyt todellisen norjalaistytön. Toiset olivat uteliaita\nja kadehtivat häntä. Sitäpaitsi oli Saara niin kaunis ja hieno\nkäytökseltään, aivan poikkeava muista tehtaantytöistä. Saara sai\nkertoa hänelle Norjasta, missä ei hän itse koskaan ollut käynyt,\nmutta jonka hän tunsi vanhempiensa kertomuksista. Mrs King kuunteli\nhäntä jännitetyllä tarkkuudella. Muutteeksi alituisilta toimikuntien\nkokouksilta ja hyväntekeväisyysseuroille olivat Saaran kertomukset\nhänestä, miellyttäviä ja hän kiintyi yhä enemmän kauniisen löytöönsä.\nSaara sai kuulla, että ne, jotka hoitivat häntä, kuuluivat tohtori\nTuomaan kirkkokuntaan, jonka jäsen mrs King'kin oli, sekä, että tästä\nkaikesta tuli hänen kiittää Pekkaa. Koska pääsisi hän tilaisuuteen\npalkita Pekalle kaikkea? Kuin uskollinen koira oli hän joka päivä\ntyöstä palattuaan seisonut sairaalan portilla kyselemässä Saaran\nvointia; sisään ei hän päässyt enää niin myöhään. Vaan siitä päivästä\nalkain, kun Saara sai vapaasti puhua tuli hän joka sunnuntai ruusuvihko\nmuassaan.\n\nSaaran kävi samoin kuin useamman hermokuumeisen. Vaikka hän oli kovin\nlaihtunut, virkistyi hän pian, kun kerran sai ruveta syömään, niin\ntuntui kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Mrs King lähetti hänelle\nkananpaistia, lihalientä ja muita herkkuja; kauhulla ajatteli Saara\njo sitä aikaa, kun tämä mukavuus päättyisi ja pitäisi uudestaan alkaa\ntehdastyötä. Heti kun hän sai luvan lukea, lähetti mrs King hänelle\nnorjalaista kirjallisuutta, nyt sai hän kumminkin ne kirjat käsiinsä,\njoita Falk kerran oli luvannut hänelle lähettää Chicagosta. Kuinka\nihmeellisesti kaikki voi kääntyä! Kuinka onnellisia olivat ne ihmiset,\njoilla oli aikaa lukemiseen, lepoon ja keskusteluihin! Kuinka voisi hän\ntaas alkaa tehdastyötä? Vai saisiko paikkaansakaan enää, vaan täytyisi\nuudestaan ruveta hakemaan työtä? Usein halutti häntä teeskennellä\nheikommaksi, kuin olikaan, että saisi kauemmin olla sairaalassa, häntä\nkauhistutti se päivä, jona hän sieltä karkoitettaisi.\n\nHän luki ahkeraan nämät viikot. Björnson'in, Lien, Kielland'in,\nGarborg'in ja Ibsenin teokset herättivät hänessä paljon ajatuksia ja\nhänen keskustelunsa Falkin kanssa sekaantuivat niihin.\n\nMrs King kävi edelleenkin hänen luonansa, kyseli häneltä\nNorjasta, ja kirjoista ja kertoi sitte hänen suoria lausuntojansa\nIbsen-iltamissa; kaikki klubin jäsenet innostuivat tähän omituiseen,\ntosinorjalais-olentoon.\n\nEräänä päivänä sanoi mrs King Saaralle:\n\n-- Ettekö tahtoisi, Saara, tulla minun luokseni, sairaalasta\npäästyänne. Asun aivan yksin palvelijattarein kanssa; saisitte olla\nseuralaisenani ja auttaa ompeluksessa ja muussa senlaisessa?\n\nSaara katsoi häneen suurine, säteilevine silmineen. Hän tunsi halua\npolvistua hänen eteensä ja syleillä häntä.\n\n-- Tahdotteko todellakin ottaa minut luoksenne? -- huudahti hän.\n\n-- Sydämmestäni sen tahdon, rakas lapseni, -- vastasi mrs King ja\nsuuteli häntä otsalle.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nMrs King oli varakas leski. Hänen miehensä oli ollut Chicagon\nluotettavin asianajaja ja suuresti sivistynyt mies. Hän oli kuollut\ntapaturmaisesti purjehdusmatkalla. Hänen perheensä oli ollut\nkirjallisten pyrintöjen keskustana, hänen vaimonsa tahtoi nyt\nylläpitää kodin entistä arvoa. Paljon vaivaa se hänelle tuotti,\nsillä ei hänellä ollut miehensä älyä. Mr King oli tietojensa ja\nkaunopuheliaisuutensa kautta tehnyt nämät kokoukset todellisiksi\njuhlahetkiksi ja mrs King oli saanut osan siitä ihailun loisteesta,\njoka ympäröi hänen nimestänsä. Nyt piti hänen itse olla aurinkona,\njoka valaisisi koko juhlallisuuksia, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän\noli enemmän sydämmellinen, kuin älykäs ja miehensä äkkinäinen kuolema\noli hänelle lyönti, joka oli tukahuttaa häneltä elämänhalun. Hän löysi\narmeliaisuustöissä enemmän tyydytystä kuin kirjallisissa seuroissa. Hän\noli neljän-viidenkymmenen välillä, mutta tukkansa oli jo kauttaaltaan\nharmaantunut, kuten tavallisesti amerikkalaisilla suhteellisesti\nnuorina. Tuo soveltui hänelle sentään oivallisesti, samoin surupuku,\njota hän aina käytti.\n\nTähän kotiin olisi Saara siis joutunut; paremmin ei hänelle olisi\nvoinut käydäkkään. Häntä ympäröitsi varakkaan kodin komeus. Täällä\noli kauneutta, järjestystä ja hauskuutta; täällä näki hän monta\nkuuluisaa henkilöä. Työnsäkään ei ollut raskasta, pääasiallisesti oli\nhänen tehtävänsä siivota mrs King'in makuu- ja työhuoneen. Sitten\nsai hän lukea ja mrs King opetti häntä hyväntahtoisesti englannin\nkielessäkin. Iltapäivin seurasi hän rouvaa ajoretkelle puistoon tai\nMichiganjärven seutuville; häntä pidettiin kuin kodin lapsena. Aina\nkun tuli vieraita oli hän sisällä ja herätti ensi aluksi suurta\nhuomiota. Saara jännitti itsekin sekä silmänsä, että korvansa ja\nteki havaantoja. Ei hänellä ollut aavistustakaan kuinka nopeasti\nhän kehittyi. Kodin kirjasto oli hänelle avoinna, ja mrs King antoi\nhänelle ohjeita kirjojen valitsemisessa. Kummastuksekseen löysi hän\nsiellä Viktor Hugon \"Inhimillisyyden Kurjuuden\" englanninkielisen\nkäännöksen. Kyynelet virtasivat poskille, uudestaan nähdessään tämän\nkirjan, sehän oli vaikuttanut käännöksen hänen elämässänsä. Ei Saara\nedes mrs King'illekään uskonut kuka hän todella oli. Häntä pidettiin\nmaanviljelijän tyttärenä Wisconsista, joka oli tullut, kuten moni\nmuukin Chicagoon ansaitaksensa työtä ja sivistyäksensä.\n\nNykyisessä onnellisuudessaan ei hän unohtanut Pekkaakaan. Hän puhui\nhänestä mrs King'ille, joka toimitti hänet teollisuuskouluun, jonka\njälkeen hän sai työtä eräältä urakalla rakentajalta. Parempaan\nseuraelämään päästyään muuttui Pekka äkkiä; käytöksensä ja puheensa\nsai aivan uuden suunnan. Hän muutti arkista ja taukosi iltasin\nkapakkakäynneiltä. Siitä hän oli vähitellen luopunut, jo Saaran tultua\nkaupunkiin. Hänen vanha rakkautensa rakennuksiin ja koneisiin heräsi\nuudelleen ja hän alkoi toden takaa tutkimuksiansa. --\n\nTähän aikaan oli venäläisen taidemaalari Verestchagin taulunäyttelö\navoinna Chicagossa. Mrs King vei Saaran sinne muassaan. Muistot Falkin\nkertomuksista vieraista maista heräsivät uudestaan eloon. Maalauksia\nei hän ollut nähnyt sen jälkeen kuin kotona pappilassa; nyt hän nautti\nsanomattomasti. Oli oikein vaikea saada häntä kotiin näyttelöstä.\nKyynelet välkkyivät silmissä, kun mrs King useamman kerran turhaan\npyysi häntä lähtemään; hän oli kerrassaan vaipunut taideteosten\nkatselemiseen.\n\nKotiin tultuaan tuntui hänen kadottaneen tasapainonsa, ei hän puhunut\nsanaakaan koko iltana. Halu matkustamiseen nousi uudestaan äärilleen.\nSitä paitsi oli joukko uusia ajatuksia ja tunteita herännyt hänen\nsielussaan. Voi, jospa hänellä vaan olisi joku, jolle hän voisi kaikki\nuskoa, joku, joka ymmärtäisi häntä? Mrs King oli sanomattoman hyvä,\nvaan ei käsittänyt häntä oikein.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nIbsen-klubissa keskusteltiin \"Noorasta\". Loppunäytelmästä luettiin\neräänä iltana mrs Kingin luona ja sitten alkoi keskustelu. Useammat\nnaisista paheksuivat Nooran käytöstä, pitivät sen epänaisellisena ja\nloukkaavana; hänen olisi pitänyt jäädä miehensä ja lastensa luoksi.\nHelmerhän oli aina käyttäytynyt huomaavaisesti häntä kohtaan ja\nnoudattanut hänen kaikkia juoniansa. He iloitsivat, että Amerikassa,\nJumalan kiitos, tuonlainen oli vielä hyvin harvinaista.\n\n-- Viime mainittua seikkaa täytyy minun vastustaa, -- sanoi eräs\nnuori asianajaja, syntyään saksalainen. -- Kun meillä Chicagossa on\nnoin kaksi avioero kysymystä päivässä käsiteltävänä, näyttää minusta,\nkuin amerikkalaisilla naisilla olisi suuri taipumus miestensä luota\nkarkaamiseen. En tahdo puhua niistä tapauksista, kun nuoret neidit\nkarkaavat pappojensa kuskien kanssa, etenkin, jos nämät ovat neekerejä.\n\n-- Hyi, kuinka saatatte puhua senlaista, herra Mayer? -- sanoi yksi\nnaisista. -- Teidän puheenne johtuvat sulasta kateudesta siksi,\nett'ette ole vielä tavanneet ketään sellaista, joka olisi teistä\npitänyt.\n\n-- Seikka on se, että haluaisin sellaista, jolla olisi karkaamisen\ntaipumusta hyvin pienessä mitassa, siksi kestää valitsemiseni niin\nkauan, vastasi herra Mayer kylmäkiskoisesti.\n\n-- Herra Mayer on sietämätöin, häneltä on puhevuoro kielletty, --\nhuudettiin useammalta taholta.\n\nMuutamat puolustivat Nooraa innokkaasti; toiset pitivät ihmeellisenä,\nettä Norjassa voi tapahtua senlaista, sehän muistutti enemmän Wienistä\nja Pariisista. -- Mutta onhan seurassamme norjalainen nainen, --\nhuudahti eräs herroista, -- hän olkoon tuomarina asiassa. Mitä mietitte\nneiti Saara? Onko se tavallista Norjassa, että vaimot karkaavat\nmiehistään?\n\n-- En minä tiedä, -- vastasi Saara punastuen.\n\n-- Mutta pidättekö Nooran tehneen oikein? -- kysyi eräs naisista.\n\nSaaran silmät säkenöivät, sieramet laajentuivat, hänellä oli nähtävästi\nvaikea hillitä itseään.\n\n-- Minusta ei naisen tarvitse alistua kaikkeen, siksi että hän on\nnainen, -- vastasi hän hiljaa.\n\n-- Hyvä! Hyvä! -- huusivat Nooran puolustajat.\n\n-- Mutta missä on Helmer sitte oikeastaan rikkonut? Hän suuttui\naatellessaan vaimonsa tahranneen nimensä rikoksella. Sitä olisin\nminäkin tehnyt hänen asemassaan, -- huudahti herra Mayer.\n\n-- Luuletteko, ett'ei naista voi rääkätä muulla tavalla, kuin lyömällä\nhäntä? -- vastasi Saara rohkeasti.\n\n-- Sitä ainakin me kutsumme rääkkäämiseksi, -- sanoi Mayer.\n\n-- Mutta Nooraa kohdeltiin nukkena, leikkikaluna, alhaisempana\nolentona, riippuvana miehensä suosiosta; sen pidän minä paljon\npahempana rääkkäyksenä, jota yksikään herännyt nainen ei voi ajan\npitkään sietää, -- vastasi eräs naisista, joka oli tunnettu taistelija\nnaisten oikeusten puolesta.\n\nSaara kiitti häntä ystävällisesti.\n\n-- Onko senlainen kohtelu tavallista teillä, Saara? -- kysyi mrs King.\n\n-- Luterilaisessa seurakunnassa, jossa minä olen kasvanut, opetetaan\nettä mies on itsevaltias kodissaan, ja että vaimon tulee olla hänelle\nalamainen kaikessa. Vastakohtaa pidetään syntinä, -- vastasi Saara.\n\n-- Eikö siitä seuraa monta onnetonta avioliittoa? -- kysyi mrs King.\n\n-- Ei, aivan montaa, sillä useammat naiset elävät silmät ummessa, ja\nuskovat että kaikki on kuin olla pitääkin, -- vastasi Saara. -- Mutta\njos kerran herää ja kärsii siitä, niin, sitten tulee onnettomaksi.\n\nSaara kääntyi syrjään, salataksensa kyyneleitään, joita vanhat muistot\ntoivat silmiin.\n\n-- Vaan ettekö luule, Saara, kummallekin paremmaksi kärsivällisyydellä\nkantaa ristiänsä ja koettaa tehdä elämää niin hyväksi kuin mahdollista?\n-- sanoi mrs King lempeästi.\n\nSaaraa oli tykkänään liikutettuna, vaan ponnisti voimiansa, ettei\nilmaisisi itseänsä.\n\n-- Yhteiselämää miehen kanssa, jota vihaa, pidän minä epäsiveellisenä,\n-- vastasi hän näennäisesti tyyneenä.\n\nSekä herrat että naiset katselivat toisiaan. Keskustelu kääntyi alalle,\nmissä amerikkalainen seurapiiri mieluummin vaikenee.\n\nSeuraavana päivänä kutsui mrs King Saaran luoksensa ja sanoi hänelle:\n\n-- Rakas Saaraseni, huomasin teidän eilen kummallisesti liikutetuksi.\nOnko teillä omaistenne keskuudessa ollut lähempiä kokemuksia asiasta?\nEn kysy uteliaisuudesta, vaan luulossa, että löytää huojennusta ystävän\nosaa-otossa, tahtoisin niin kernaasti olla teille jostakin arvosta.\n\nSaara puhkesi itkuun ja painoi päänsä mrs King'in syliin.\n\n-- Olen itse karkannut mieheni luota, huudahti hän nyyhkien.\n\nMrs King vavahti ja ehdottomasti veti hän kätensä pois Saaran pään\npäältä, mutta ennen pitkää alkoi hän silittää Saaran tukkaa ja sanoi\nhiljaa:\n\n-- Kerro minulle kaikki, Saara!\n\nJa Saara kertoi hänelle kaikki, jättäen vaan Falkin nimen\nmainitsematta. Lopetettuaan suuteli mrs King häntä otsalle ja sanoi:\n\n-- Meillä ei ole oikeutta tuomita teitä enemmän kuin Nooraakaan... Nyt\nolette minulle kahtavertaa kalliimpi.\n\nJa hän sulki Saaran äidilliseen syleilyyn.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nEräs herroista, joka useammin kävi mrs Kingin luona oli nimeltään\nBrown. Hän näytti ankaralta ja vakavalta, hänellä oli musta tukka ja\nerittäin kauniit silmät, jotka väliin näyttivät niin eriskummallisen\nlempeiltä, kun hän puhui jostakin asiasta, johon oli innostunut.\nTavallisesti istui hän puhumatta, kun vieraita oli saapuvilla, mutta\nrouva Kingin seurassa hän useinkin tuli puheliaaksi.\n\n-- Herra Brown on heistä jäykin kaikista -- sanoi mrs King usein --\nmutta luulen kumminkin että hän on parhain heistä. -- Hän oli sen\nkomitean jäsen, jonka piti valmistaa Yhdysvaltain työväen tilastolliset\ntiedot.\n\nEräänä aamupäivänä, kun Saara tuli arkihuoneesen, istuivat mr Brown ja\nmrs King vaipuneina syvään keskusteluun. Saaraa kehoitettiin ottamaan\nosaa keskusteluun.\n\n-- Sanon, että se on suorastaan kelvotonta, tuonlainen käytös työmiehiä\nkohtaan, sanoi mr Brovn. -- Varakkaat käyttävät lukemattomia juonia\npusertaakseen penninkin omilta, huonopalkkaisilta työmiehiltään. He\npakottavat heidät korkeista hinnoista ostamaan puoteistansa lankansa,\nkahvinsa, sokurinsa y.m. tarpeensa. He pidättävät heidän palkkansa\nkuukausittain, ja kantavat sill'aikaa korkoa rahoistaan. Suorastaan\nhäpeää olla amerikkalainen... Eilen olin miehen luona, joka omistaa\nkaksitoista miljoonaa ja tahdoin innostuttaa häntä yritykseen, joka\nparantaisi osaksi työväen tilaa. Arvatkaappa, mitä hän vastasi.\n\n-- No, mitä?\n\n-- Hän valitti huonoja aikoja, Hän sanoi viime vuonna menettäneensä\npaljon. Ja arvatkaappa mihinkä? Joo, hän oli tilannut itsellensä\nhautapatsaan ja pystyttänyt sen Graceland'in hautausmaalle. Aatteli\nkait, ett'ei kukaan muu hänelle sitä tekisi.\n\n-- Mutta ette suinkaan tarkoita, että tuonlainen on aivan tavallista,\nmr Brown.\n\n-- Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa\nkasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy\nrikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin\nseitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen\ntaipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä\nomnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. -- Vaan vihdoinkin\ntäytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.\n\nSaara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown\nollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten\njoukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.\n\n-- Anteeksi, -- sanoi hän punastuen -- vaan minun täytyy kiittää\nteitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä\ntilaisuudessa niitä hankkimaan.\n\nMr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin\nkauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.\n\nKun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n-- Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? -- sanoi hän. --\nMinä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.\n\n-- Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, -- vastasi\nSaara.\n\nJa hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä\nkäynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä\npöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.\n\n-- Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? --\nhuudahti hän.\n\n-- Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! -- pyysi Saara,\ntarttuen hänen käsiinsä.\n\n-- Tahdon pelastaa hänet, pikku ystäväiseni, -- minä tahdon tehdä sen,\n-- vastasi mrs King.\n\n-- Ja sairaalle ompelijatarten luona ja kaikille niille toisillekin! --\nhuudahti Saara.\n\n-- Tahdomme tehdä sen mitä voimme. Jumala meitä armahtakoon, että\nteemme niin vähän! -- sanoi mrs King kävellen edestakaisin lattialla.\n\n-- Jos kaikki olisivat teidän tapaisianne, mrs King, olisi maailma\npaljon parempi, -- sanoi Saara ja suuteli häntä kädelle.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nSaara oli onnellinen. Mrs King'in toimesta oli Lizzie päässyt\nsairaanhoitajaksi samaan sairaalaan, missä Saara oli ollut, sinne oli\nmyöskin kappaneulojien luota tuotu sairas rauhaan kuolemaan. \"Pyhän\nKolminaisuuden kasarmi\" oli rouva Kingistä saanut suojelusenkelin ja\n\"pyhä kolminaisuus\" itse saanut sanomalehdissä kelpo naarmun mr Brownin\nterävästä kynästä. Kirjoitus herätti suurta huomiota, sillä mr Brown\noli yleisesti arvossa pidetty mies; Saara oli hänelle antanut paljon\ntietoja, joita Pekka vielä oli täydentänyt.\n\nSaara oli kirjoittanut pitkän kirjeen isällensä ja kertoi kuinka hyvin\nhänellä nyt oli ja koetti selittää, että näin sittenkin oli parasta.\nMutta vielä suurempi ilo odotti häntä. Eräänä päivänä, kuin mrs King\ntuli kotiin, sanoi hän Saaralle:\n\n-- Lääkärini tahtoo ehdottomasti minut talveksi muuttamaan joko\nFloridaan tai Italiaan keuhkojeni takia. Minä valitsen mieluummin\nItalian. Tahdotko tulla muassani, Saara?\n\nIlon leimahdus välähti Saaran kasvoilla ja hän tuli aivan huumaukseen.\nMrs King hymyili.\n\n-- Näen, etten tarvitse mitään vastausta, -- sanoi hän suudellen Saaraa\notsalle. -- Valmista itsesi matkalle; viikon kuluttua lähdemme.\n\nSaara näkisi Italian. Vanhat, Falkin kera unelmoimat ilmalinnat nyt\ntoteutuisivat. Kuinka Jumala sentään oli hyvä hänelle. Tämä onni\nkerrassaan valloitti hänet. Monta monituista kertaa täytyi hänen kertoa\nmrs Kingin sanat, voidakseen niitä uskoa, vaikka hän ihan selvää oli\nsanonut: viikon kuluttua lähdemme, -- Kuitenkin oli Saara koko ajan\nkuumeisessa pelossa, että jokin este ilmestyisi. Päivisin järjesti\nhän matkatarpeita kaunis hymyily huulillaan, öisin uneksi hän Milanon\nkirkosta, Rooman katakombeista ja Wolkonskyn huvilan ruusuista.\n\nVihdoinkin valkeni lähtöpäivä. Suuri joukko muitakin perheitä matkusti\nsamalla; matkaseurue oli hyvin suuri. Enin hämmästyi Saara, kun hän\nvaltamerellä huomasi mr Brownin kulkevan laivan kannella harmaassa\nmatkapuvussa plaidi olalla. Hän matkusti Eurooppaan tutkimaan työväen\nasemaa, erittäinkin sosialistisia liikkeitä Saksanmaalla. Ei Saara\nymmärtänyt, miksi hän tuli niin iloiseksi Brownin nähtyään. Sen\njälkeen, kuin he niin innostuneesti olivat puhuneet työväen asiasta,\npiti hän häntä ystävänä, johon turvallisesti voi luottaa.\n\nMr Brownin'kin näkyi mieltyneen Saaraan ja matkalla näkyi hänen\ntuntikausia keskustelevan Saaran kanssa.\n\nMatka kulki Liverpoolin, Lontoon, Pariisin, Strassburgin, Berliinin,\nWienin, Veronan, Venedigin ja Florensin kautta Roomaan. Alussa\noli Saara vallan pyöräpäinen, mutta vähitellen tottui hän tähän\nsekamelskaan ja alituisesti vaihtuviin vaikutuksiin! Kuinka\nihana maailma sentään oli, mikä komeus esiintyi rakennuksissa,\ntaideteoksissa, suihkulähteissä ja puistoissa! Ja tästä kaikesta\npitäisi luopua, siksi että se muka olisi syntiä. Ei milloinkaan ollut\nvanhempiensa ja naapurien mielipiteet tuntuneet niin kummallisilta,\nkuin nyt havaitessaan itse näiden vaikutuksen. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaara oli Roomassa. Kaikesta mitä oli nähnyt, miellytti tämä häntä\nenin. Täällä oli sivistyksen keskellä ja kumminkin samalla satojen\npeninkulmien päässä siitä. Kaikkialla ympäröi siellä maailman historia;\npakanuuden korkeat patsaat ja rauniot, kristittyni aikaiset komeat\nkirkot, keskiajan synkät linnat, taideteoksia kaikilta ajoilta meidän\npäiviin asti. Ja paitsi tätä oli luonto niin eriskummallista täällä.\n\nSaarasta tuntui kuin hän unissa näkisi nuo kaikki Falkin kertomat\npaikat, jotka hänelle jo silloin olivat niin rakkaiksi tulleet. Nyt\nhän todenteolla tutki historiaa ja taidetta. Hän kehittyi näinä\nkuukausina enemmän, kuin koko edellisessä elämässään. Näytti kuin\nkaikki puolipuhjenneet nuput hänen sielussaan olivat vaan varronneet\ntätä auringonsädettä avautuakseen. Väliin tuntui hän vielä mahdottoman\nlapselliselta, mutta epävarmuus käytöksestä oli kerrassaan kadonnut.\nHän oli nyt sivistynyt nainen, eikä norjalaisen maanviljelijän tytär.\nMrs King kohtelikin häntä kuin rakasta tytärtä, eikä seuranaisen\ntavoin. Koko matkaseurue pitikin häntä mrs Kingin kasvatustyttärenä.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nMr Brown oli tullut Roomaan ja liittynyt mrs Kingin seuraan. Eräänä\niltana ehdoitteli hän matkaa osteriaan, missä suuremmaksi osaksi kävi\nvaan käsityöläisiä ja taiteilijoita, erittäinkin skandinaaveja ja\nsaksalaisia. Ehdoitus vastaanotettiin ilolla; se oli ainakin, vaihtelua\namerikkalaisille teekutsuille.\n\nMrs King ja Saara, sekä heidän matkatoverinsa suuntasivat siis kulkunsa\nosteriaan. Ensimmäinen huone, jonne tulivat, oli jotensakin suuri\nja maalaamatoin. Kaksi riviä viiniastioita oli pystytetty seinän\nnojalle ja isäntä tepasteli tyhjien, kokonaisten ja puolipullojen\nkanssa varustaakseen janoovia vieraitaan, jotka istuivat sisimmässä\nhuoneessa kahden pöydän ympärillä, muutamat syöden, toiset laulaen ja\npuhuen, virvokkeella. Pohjoismaiset taiteilijat olivat valloittaneet\ntoisen pöydän. Käsityöläisiä lapsineen ja vaimoineen istui toisen\npöydän ääressä. Näiden huoneiden takana oli keittiö, jonka ovet\nolivat auki, kokki valkeaan mekkoon, esiliinaan ja lakkiin puettuna\npaistoi lihakotletteja. Kulkeva posetiivinsoittaja valitteli sävelissä\nvaivojaan taiteilijoille; miehen tunteellisuus vietteli taiteilijat\nnauramaan.\n\n-- Tänä iltana sinä olet entistäsi oivallisempi, Beppo, -- huusi yksi\nheistä; sinun pitäisi esiintyä apolloteaatterissa, eikä näin kurjalle\nkuulijakunnalle; sinun taivaalliset säveleesi kohottavat pois maailman\nmurheista. Kaksikymmentä centesimoa Bepolle, herrani, taiteilija\nBepolle! -- Hän antoi hattunsa kiertää ympäri pöydän ja taiteilijat\npistivät siihen roponsa. -- Kas tässä, jalo ystäväni, -- sanoi hän\nojentaen hatun Bepolle. -- Tulkoon sinun taivaallinen soittosi\nylitsevuotavasti palkituksi maallisella hyvyydellä! Kas niin, käy nyt\ntoisiakin ilahuttamaan ihanilla sävelilläsi!\n\nBeppo otti hatun päästään, kiitteli kumarrellen. Häntä huvitti nämät\ntaiteen lapset, jotka olivat siksi valistuneita, että heti keksivät\nneron ja hengenheimolaisensa, vaikka se kätkeytyi kuluneenkin takin\nverhossa.\n\nIsäntä oli ihastuksissaan amerikkalaisen seurueen tulosta, --\nerään amerikkalaisherran paksut kultavitjat tekivät hänet erittäin\nkohteliaaksi. Ihastuksissaan antoi hän kantaa toisen pöydän huoneesen,\nmissä viiniastiat olivat ja pyysi nyt seuruetta istumaan, odotellen\ntilauksia.\n\nSitä suurempi oli pettymyksensä, kuin amerikkalaiset tilasivat vaan\nkuusi lasillista lämmintä vettä; ei hän ymmärtänyt oliko se pilaa, vai\ntottako. Hän tuli kumminkin lohdutetuksi, kun kultavitjalla varustettu\nmies huonolla englannin kielellä selitti, että siitä maksettaisi sama\nhinta kuin viinistäkin. Sisimmässä huoneessa, jonka ovi oli auki,\njatkettiin iloa edelleen. Useammat äänet huusivat yhteen aikaan sekä\nnorjaksi että tanskaksi:\n\n-- Falk, Falk! Pystyyn mies! Hänen täytyy puolustaa mielipidettään!\n\nTämän nimen kuultuaan jännitti Saara kuulokalvoansa ja hän näki nuoren\nmiehen, lyhyine, punaisenruskeine partoineen, sinisine silmineen ja\nhyväntahtoisine hymyineen nousevan pöydästä.\n\nEi mitään epäilystä; se oli hän. Saara tarttui suonenvedon tapaisesti\nmrs King'iä kädestä.\n\nTämä kääntyi ja katsoi huoneesen.\n\n-- Mutta ystäväiseni, onhan se Tuomas Falk!\n\n-- Te tunnette hänet? -- kuiskasi Saara kalveten.\n\n-- Enkö tuntisi häntä, joka Chicagossa oli jokapäiväinen vieraani?\n\n-- Onko hän koskaan puhunut minusta?\n\n-- Ei koskaan. Tunnetko sinä hänet, Saara?\n\n-- Hän on se maalari, josta puhuin ja jonka nimeä en tahtonut mainita.\n\n-- Oh, onko se mahdollista?... Luulen että menen häntä tervehtimään.\n\nMrs King nousi. Falk seisoi viinilasi toisessa kädessä tehden toisella\nliikkeitä puhuessaan.\n\n-- Minä pidän vanhan mielipiteeni, herrani; nainen on arvoitus,\nselittämätöin arvoitus. Hän on kuin perhonen...\n\n-- Mutta eilenhän olit itse perhonen, joka kukastasi imit hunajaa, --\nsanoi eräs seurueesta.\n\n-- Vait, lörpöttelijä, elä keskeytä minua -- jatkoi Falk. -- Nainen on\nselittämätöin...\n\nHän vaikeni äkkiä ja tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi ja tuijotti\ntoiseen huoneeseen, kuin olisi siellä tapahtunut ilmestys.\n\n-- No mitä nyt? Falk näkee näkyjä; varmaankin joku vanha\n\"selittämätöin\"; tätä sanotaan jumalan tuomioksi herrani! -- sanoi eräs\ntovereista pilkaten.\n\n-- En voi oikein hyvin, -- sanoi Falk ja istui. Samassa astui mrs King\nsisälle ja kävi pöydän luo.\n\n-- Anteeksi, herrani, -- sanoi hän ystävällisesti hymyillen -- en\nvoinut olla tervehtimättä vanhaa tuttavaa, jonka sattumalta keksin\ntäällä. Herra Falk!\n\nFalk katsoi ylös.\n\n-- Mitä näen! Mrs King! Täällä Roomassa!\n\n-- Minulla on muassani norjalainen ystävätär, jonka kuulin teidänkin\ntuntevan... Mrs Saara Holte.\n\nSaaran täytyi tulla esille. Falk kumarsi hämillään. Esiteltiin koko\nseurue.\n\n-- Eivätkö naiset kunnioita meitä hetkisen istumalla seuraamme? --\nkysyi yksi taiteilijoista englannin kielellä ja alkoi muitta mutkitta\ntakin hihalla kuivata pöytää. -- Una foglietto di vino bianco...\ndolce!... Otaksun, että naiset mieluummin juovat makeata viiniä.\n\nMrs King istui.\n\n-- Vanhat tuhmuudet ovat unhotetut, eikö totta, herra Falk -- kuiskasi\nSaara sopivan tilaisuuden tultua Falkille. Hän oli kerrassaan\nsaavuttanut hillitsemiskykynsä.\n\nNämä sanat nostivat kuormaa Falkin sydämmeltä. Hän loi Saaraan\nloistavan, kiitollisen katseen.\n\n-- Näette, että minä kumminkin olen tullut tänne, vaikka ei se\ntapahtunutkaan teidän seurassanne, -- lisäsi hän veitikkamaisesti.\n\n-- Enkä minä ollenkaan epäile, että teillä nyt on paljon mieluisampi\nmatkatoveri, -- sanoi Falk ihastuneena.\n\n-- Se on varma, se, -- vastasi Saara.\n\nNyt tunsi Saara, ett'ei hän koskaan ollut Falkia rakastanut. Ei sydän\ntavallista nopeammin ollenkaan sykkinyt, kun ensi hämmästys oli\nasettautunut. Nyt oli hän aivan tyyne, tuntuipa oikein hupaiselta nähdä\nhäntä taas.\n\nFalk ja mrs King olivat vaihtaneet muutamia sanoja, mutta nyt sai hän\nhäiritsemättä puhua Saaran kanssa, sillä eräs tovereista, joka ihaili\nrikkaita amerikkalais-naisia ja kernaasti loisti englannin kielen\ntaidossaan, oli tykkänään valloittanut mrs King'in.\n\n-- Voitte ymmärtää, että tuntui omituiselta teitä niin äkkiä kohdata\n-- sanoi Falk. -- Oli kuin sydämmeni olisi tauonnut tykkimästä. Jos\nmeteoori olisi eteeni pudonnut, en olisi voinut enemmän hämmästyä. Minä\netsin teitä kaksi päivää turhaan Chicagosta, sitte matkustin heti.\n\n-- Ja samassa unhotitte kaikki?\n\n-- Luuletteko minua todellakin niin kevytmieliseksi, Saara?...\nUskallanhan vielä käyttää tuota nimitystä?... Minä vakuutan kärsineeni\nsuuria omantunnon tuskia teidän takianne; ja kumminkin pidän, että\ntoisella tavalla en olisi voinut käyttäytyä.\n\n-- Ei, te teitte aivan oikein, -- vastasi Saara. -- Se olin minä,\njoka käyttäydyin narrimaisesti. Mutta silläkin hulluudella oli hyvää\nmukanansa; ja nyt olen onnellinen.\n\n-- Ette aavista kuinka se minua ilahuttaa. Oletteko olleet kauankin\nRoomassa? Nyt rupean minä kernaasti teille oppaaksi täällä ja käyn\ntervehtimässä teitä, jos suvaitsette.\n\nFalk ja Saara keskustelivat innokkaasti; taiteilija, joka tilausten\ntoivossa valloitteli mrs King'iä huonolla englannin kielellään,\nylisteli hänelle Amerikkaa ja toiset toverit nauroivat Falkia.\n\n-- Se selittämättömyys on tapahtunut, että Falk on sekaantunut erääseen\n\"selittämättömään\" ja nyt koittaa selittää hänelle, että...\n\nElä lörpöttele, -- huudahti eräs toinen. Elä häiritse häntä kesken\nkosimisen! Huomenna saamme kuulla henkevän puheen naisesta.\n\nVettäjuovat amerikkalaiset istuivat etuhuoneessa keittiöläisten\nsilmätikkuina. Mr Brown näytti vakavalta, eikä voinut olla katselematta\nFalk'ia ja Saaraa, jotka hymyilivät toisilleen. Mitä se merkitsi? Oliko\nse vanhaa rakkautta?... Ja itse hän oli Saaran tänne tuonut!\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nFalk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa,\njossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt\nuudessa muodossa.\n\n-- Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! --\nsanoi Saara. -- Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.\n\n-- Minusta te olitte hauska, -- vastasi Falk hymyillen. -- Te olitte\nkuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte\nsilmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.\n\n-- Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna\nkäytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme\nBorghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat\ntuhmia siinä seikassa.\n\nEikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin\ntaidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän\nominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin\nmaalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.\n\nSkandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta\nMolle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue\noli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä\nkirjoissa amerikkalaisilla.\n\nIlma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki\nPorta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset\nistuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin\nulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle\nkampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun\nlöydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla\nkoristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit\ntulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.\n\nSaara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi\nviimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä.\nTaiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa\nja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset\nolivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi\ntanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku\nvieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille\njo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten\nsekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä\ninnokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue\notti osaa.\n\nToisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään.\nEräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa\nparemmin kuin Titian.\n\n-- Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora\nNanseniin, -- sanoi Neuhus. -- Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen,\nsenlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin\nhänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.\n\n-- Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!\n\n-- Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli\nlämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, -- lisäsi\njoku toinen.\n\n-- Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme\naimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta\nse ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme\nluontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa\nsitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte\npunaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän\nse muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa,\nmuodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki\nkerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän\nväreihimme ja saveemme.\n\n-- Pessimistinen ystävämme on oikeassa, -- sanoi Falk, -- mutta eikö\njuuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan\non itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli\ntoisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme\nsaavuttaa.\n\n-- Sittenpä on onni liukas kappale, -- sanoi eräs paksu, hieman\nnukkavieru-taiteilija. -- Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon\ntai Titianin \"Bellan\" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä\nole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy\nkäydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden\nlierin lainaksi?\n\nKoko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset\natelierin ovelle.\n\n-- Niin, niin naurakaa vaan, -- jatkoi paksu. -- Tulee toinen ääni\nkelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla\nluultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon\nminä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä\nylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun\nikivanhassa perusteessa -- rahoissa.\n\nKultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.\n\n-- Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, -- sanoi\nhän. -- Mitä on ihminen rahoitta?... Kurja, nälkäinen, halveksittu.\nMutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen\ntaidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona\nse oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan\nkäteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja\nkaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen\non maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.\n\nAmerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä.\nHän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi\nhän harvakselleen:\n\n-- Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä\nkeskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin\nmonta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte\nehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus,\nkuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita.\nSeurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen\nkunnioitettavaan puhujaan. -- Hän osoitti paksua, nukkavierua. --\nTiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne\ntaiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy\ntuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja\nsaavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja\nnääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä\non samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on\noikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei\ntätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö\nsilloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen,\njotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson,\nnäissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen\noikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja\nperustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr\nBrown istui. Samassa nousi eräs toinen.\n\n-- Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani -- sanoi hän.\n\n-- He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin\nesille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe\nveljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim.\njuhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai\nVia condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon\nohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen\ntäytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras\njuhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.\n\n-- Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, -- sanoi\nmr Brown.\n\n-- Ei ollenkaan, -- huusivat useammat.\n\n-- Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa\npalata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? -- sanoi nukkavieru. -- Ehdotan\nsiis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.\n\nKaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.\n\n-- Aivan kernaasti -- sanoi hän paksulle.\n\n-- Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita -- sanoi\nseurueen esimies. -- Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat\nkuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua\ntuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti\nSaara?\n\nSaara punastui ja puisti päätänsä.\n\n-- Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, -- jatkoi esimies.\n\n-- Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa\ntai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?\n\n-- Valitsemme, valitsemme -- kuului joka suunnalta.\n\n-- Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.\n\nEhdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.\n\n-- Saara Holte, neiti Holte, -- huudettiin joka taholta.\n\nSaara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa\nylös ja sanoi hiljaa:\n\n-- Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle,\nauringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa\nsalissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta\nsitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin\nyksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja\nnälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi\nolla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi\nolla unta; -- se on minun mielipiteeni.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- huusivat taiteilijat. -- Neiti Saaran sanat sattuivat\npaikalle.\n\n-- Ja minä ehdottelen senvuoksi -- jatkoi esimies -- että tämä seppel\nkampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se\nhänen mustille kiharoilleen!\n\nNyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille.\nHän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.\n\n-- Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme\nmakaruunit, kunnes kahvi valmistuu.\n\nTuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen\nkeskustellen elämän onnellisuudesta.\n\n-- Falk unohti puheen naisesta tänään, -- sanoi Neuhus.\n\n-- Sen takia että \"selittämätöin\" istui hänen rinnallaan, -- vastasi\nhänen toverinsa.\n\n-- Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?\n\n-- En tiedä; mutta siltä se näyttää.\n\n-- Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen\nyhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.\n\nSaaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui\nkätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä\npäivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen\nkuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti\nliikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka\nterveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.\n\n-- Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara,\n-- sanoi hän.\n\n-- Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät --\nvastasi Saara. -- Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää\nkynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen\nselittämättömän lempeän katseen.\n\n-- Niin, neiti Saara, sillä... Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin,\njoka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.\n\nMitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi\nSaara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä\npolvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla\nvoimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään,\nvakavaan mieheen?\n\nHän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä\noli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo\nsoittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä\nvaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa\njälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.\n\n-- Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, -- huusi esimies\nSaaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta,\nettä hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.\n\nPoloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän\nosaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona,\npöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä,\nettä mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.\n\nMutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin\nRoomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nKoko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin\nollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen\neteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien\nmahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli\nsyntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja\nnauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in\nja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä,\nKuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien\nja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän\nalkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta?\nMitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?... Pois, pois senlaiset\najatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in\nvarjo asettautui pimittämään kaiken.\n\nSaaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi\nhän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän\nsulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt.\nTätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli\nalkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi\nauttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä\nkertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei\nhän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin\nolisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.\n\nVarmuudeksi otti hän toisen nimen -- kutsui nyt itseänsä Elsa\nBrun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin\nlupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen,\nkuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän\nlupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen\npaikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa\nhyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa,\nkatosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä\nkoulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta.\nNeljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet\nhäneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa\nluettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet\nNorjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat\ntytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan\njäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät\nsisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He\nkuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa\niloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman\nkerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä\ntuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja\nkatollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä,\njotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af\nPaul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa,\nsekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään,\nvaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.\n\n-- Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, -- sanoi hän.\n\nSaara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.\n\n-- Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? --\nsanoi hän.\n\n-- En ymmärrä tarkoitustanne, -- vastasi Saara. -- Tiedättehän, että\ntapani on aina puhua lapsille heidän ommellessaan ja kutoessaan.\n\nPappi loi häneen läpitunkevan katseen.\n\n-- Ettehän ole katolilainen? -- sanoi hän. Ei Saara voinut olla\nhymyilemättä.\n\n-- Siinä suhteessa voitte olla levollinen, -- sanoi hän.\n\n-- Toivon teidän olevan luterilainen, kuten koko seurakuntamme. Olen\naina otaksunut niin, koska näen teidät usein kirkossa.\n\n-- Tuskin voin nimittää itseäni siksi. En ole liittynyt minnekään\nuskokuntaan.\n\n-- Eikö teillä sitte ole mitään uskontoa? -- kysyi pappi kauhistuneena.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Saara. -- Uskontoni on olla hyvä ja tehdä hyvää.\n\n-- Ne ovat vaan turhia, tunteellisia puheita, -- jatkoi pappi\nivallisesti. -- Ettekö usko, että Raamattu on Jumalan ilmoitettu sana?\n\n-- En, sitä en usko, herra pastori.\n\n-- Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?\n\n-- En.\n\n-- Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! --\nhuudahti pappi kauhistuneena.\n\n-- Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!\n\n-- Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; -- vastasi Saara\ntyyneesti. -- Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä\nhyvyyteen ja rakkauteen.\n\n-- Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä,\novatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? -- sanoi pappi\ntulistuneena. -- Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla\non eteenpäin mahdottomuus.\n\n-- Se surettaa minua lasten tähden, -- vastasi Saara hiljaa.\n\nPapin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän\nkirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala\noli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä\nviekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden\nsiemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt,\nJumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää\nlapsiansa, sinne lähettäisi.\n\nSaara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli\nkoulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun\nsanoma ollut ehtinyt.\n\nSaara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset\neivät siihen loppuneet.\n\nEräässä sanomalehdessä näki Saara saman papin kyhäämän kirjoituksen,\njossa varoitettiin eräästä Elsa Brunista, jos hän muualla yrittäisi\nsamaa keinoa.\n\nSaaran täytyi siis taas muuttaa nimeä. Hän ihmetteli, maksaisiko vaivaa\nkääntyä naisten puoleen, herättämään heitä uneliaisuudestaan. Mutta\nvoihan kumminkin koettaa.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nSaara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut\nnimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli\nhänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet\nennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa\nja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta.\nVarmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.\n\nTäälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta\nja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun\nnaiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi\nuteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan\nkeskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot\näideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä\nparempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko,\ntullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen,\nettä ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista\nsyistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia,\nkostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta\nveljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet,\nkuin miehelläkin on.\n\nSenlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan\nkapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran\nesitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat\nomat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan,\netteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät\nosaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat\nmuotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista\ntulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää.\nSaaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä\nolentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko\nnaiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen\nmieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja\navioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni\nnyt hänen luoksensa.\n\nNainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa\nja hän tuli häntä vastaan.\n\n-- Kas Theaa? -- sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka\nkauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.\n\n-- Eivät kaikki siitä pitäneet, -- vastasi Saara.\n\n-- Oh, he ovat niin tuhmia -- vastasi nainen rohkeasti. -- Ja sitte\neivät he uskalla pastorin tähden -- kuiskasi hän.\n\nÄkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta\nmissä? Eiköhän se ollut...?\n\nNainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:\n\n-- Miksi katsot minua noin?\n\n-- Anna anteeksi, -- sanoi Saara, -- vaan tuntui kuin olisin nähnyt\nsinut ennen... Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena\nHoltelle?\n\n-- Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka...? Saara katseli levottomana\nympärilleen.\n\n-- Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.\n\n-- Sinäkö se, joka...\n\n-- Karkasi miehestään, papista, -- jatkoi Saara. -- Joo, kyllä minä\nolen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.\n\nEi nainen voinut toipua hämmästyksestään.\n\n-- Sinä et saa kertoa sitä -- sanoi Saara, -- Ei kukaan, paitsi sinä,\ntiedä sitä.\n\n-- Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.\n\n-- Sitä parempi minulle, -- vastasi Saara. -- Aatteleppa, että minä\njuuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua\nkanssasi!\n\nHetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin\nääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla\nennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa\nsääliä.\n\n-- Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois;\n-- sanoi nainen.\n\n-- Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? -- kysyi Saara.\n\n-- Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, -- vastasi nainen.\n-- Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan,\nmitä sanoit esitelmässäsi.\n\n-- Niin, eikö se ole totta? -- sanoi Saara. -- Rakkautta ei palkitse\nhyvyys eikä kulta.\n\nTuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä,\nalakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.\n\nVastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone\nsuljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan.\nAina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja\nkuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen\nkokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä\nmusertaaksensa tuon julkean.\n\nHän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli\nkirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä\npenkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi\npenkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran\nisänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli\nAbraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus.\nHänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja\nsurullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa\nitkuun, vaan hillitsi itsensä.\n\nMiehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen\nympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi\nkuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen\nseurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa\nvastaan.\n\n-- Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä\nrinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen\nkutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa,\n-- sanoi hän. -- Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi,\nkuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista\nkuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä\nalituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla\nitsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin,\nkuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja\npetti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän\nvaloon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen\nsyvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos\nhän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on\nmahdollinen!... Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne\nvoi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.\n\nPappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku\nolisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti\nharson kasvoiltansa.\n\n-- Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, --\nsanoi hän verrattain tyyneesti, -- vaan minä tahdon ilmoittaa teille,\nettä hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän\njoukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. -- Hän viittasi Abraham\nJenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. --\nMinä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä\nrakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan\nketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle\nlievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän\non kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä\nhuonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja\nnöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä,\nettä toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin\novat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin\nmiehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan\nedessä, ja minä tunsin, että se oli totta... Silloin matkustin pois.\nSe ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä\nkadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja\ntulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja\nkoettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt\nenemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne,\nmutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se\nkilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa\nteillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän\nomasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta\nte sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon\nsen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni\nteille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon\ntekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla\n-- hän osoitti isäänsä -- hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta\njota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa\nminua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme\nparemmin!\n\nTukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta\nvetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti\nkyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran\npuhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut\nsanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nSaara saapui asuntoonsa syvästi liikutettuna. Pöydällä oli juuri\npostista tullut kirje. Hän aukaisi sen kummastuksissaan, sillä ei\nse ollut mrs King'iltä, vaikka siinä oli Chicagon leima. Se oli\nsisällöltään näin kuuluva:\n\n    \"Rakas Neiti Saara!\n\n    Suokaa anteeksi, että kirjoitan tämän, vaan minulla ei ole lepoa,\n    ennen kuin se on tehty. Mrs King'iltä kuulin osoitteenne ja että\n    minun harhaluuloni teidän ystävyydestänne nuoren taiteilijan\n    kanssa Roomassa, oli perusteetoin. Siksi kirjoitan teille nyt.\n    Kaksi vuotta olen matkustellut sinne tänne, vaan teidän kuvaanne\n    en voi karkoittaa sydämmestäni. Siitä hetkestä asti, jolloin te\n    mrs Kingin eteisessä kiititte minua puheestani työväen tilan\n    parantamisesta, olen tuntenut kummallista mieltymystä teihin.\n    Siitä aikain, kun opin teidät tuntemaan, en ole ainoastaan\n    tuntenut syvintä kunnioitusta teihin, vaan myös hartainta\n    mieltymystä. Olette sen usein itsekin huomannut, en ole aina\n    voinut hillitä itseäni. Kerran, se oli taitelijain juhlassa,\n    Ponte Mollella, olin vähältä sanoa teille kaikki, mutta maltoin\n    mieleni. Te olette innostunut minun työ-alastani ja käsitätte\n    sen perinpohjaisen tarkoituksen. Teidän rinnallanne olisin\n    voimakas ja rohkea; ilman teitä tuntuu raskas tehtäväni vielä\n    raskaammalta. Nyt rakennutan omaa taloa Chicagoon. Piirustukset\n    ovat valmiina ja sopimus on jo tehty rakennusmestarin kanssa.\n    Odotan vaan teidän vastaustanne. Tahdotteko jakaa kaikki\n    kanssani? Jos ette sitä tee, jätän kaikki ja matkustan pois.\n    Vastatkaa minulle sähkösanomalla. N:o 375 Dearborn Street.\n\n    Teille ijäti uskollinen\n\n                                                Henry Brown.\"\n\nSaara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota\nvakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili.\nOliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät\nja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin\nuskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä\nhirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet\nluotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten\nhänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.\n\nAbraham Jensen!... Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä;\nhetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia\nhänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia\nsiteitään.\n\nLaillinen avio-eroko?... Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi\neron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa,\nmutta... hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä,\nettä tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen\nperiaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei,\nsiihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan\nkeinoa.\n\nSaara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli\nraskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen;\nsuuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.\n\nAamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä\nvälttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti\nuseampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää\nmitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:\n\n    \"Mr Brown!\n\n    Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin\n    ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää\n    mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että\n    minä vapautan hänet vaikenemisesta.\n\n                                               Teidän Saaranne.\"\n\nHän tuijotti kirjeesen, ja kyynelet putoilivat pöydälle. Ei hän\nvoinut panna sitä kuoreen. Lähettäisikö hän sen Dearborn Street'ille,\nkuten hän pyysi? Vihdoin taittoi hän sen ja pani mrs King'in kirjeen\nsisään, jossa hän pyysi, että hän antaisi sen mr Brownille, hänen\nensi kerran sinne tultuansa... Sillä tavalla voittaisi ehkä muutaman\npäivän ajassa ja ken tiesi, ehkä voisi sillä ajalla jotain tapahtua?\nOn niin katkerata karkoittaa kaikki valoisat unelmat ja särkeä oma\nsydämmensä!...\n\nKirje lähetettiin postiin.\n\n\n\n\nXXXX.\n\n\nKaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa\nvarten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon.\nJunaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan\ntupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa\nhylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien\nkokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He\npolttivat sikareitaan päivällisen syötyään.\n\nSaara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu\nja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi\naseman väliä, niin Abraham astuisi ulos... Nyt oli jo sivuutettu\ntoinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin\nmuisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä\nkahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat\nheittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli,\nsyöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja\nkomentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja\npenkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä\nulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky\nkohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry\nvirtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni\nuskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin\nvaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu\nvielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan\npuoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin.\nNe, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten\ntavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat\nhe pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin\nsuuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan.\nEräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa\nulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.\n\nSaara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja\nriensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön\nrauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa\nja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja\nsuonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka\navulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet\nriittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia\nenää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.\n\nHetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun,\ntarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen\nhakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää\nhäntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este.\nEpätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin\noli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja\nalkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla\nkiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle,\netteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna\nmaahan hänen rinnallensa.\n\nKun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli\nsähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja\ntyökaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut.\nJäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit\nepäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin\nlepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen\nenglannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli\nhän nyt entiseen kotiinsa.\n\n\n\n\nXXXXI.\n\n\nSaara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa\nsaapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen\nmiehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa,\nei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään\nsairaan hoitoon.\n\nSaara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä\nhetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta\nkolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen\nensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot\nistuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily\nlevisi hänen kalpeille kasvoillensa.\n\n-- Saara! -- kuiskasi hän. -- Minä uneksin, että sinä olit matkustanut\npois!\n\nNe olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.\n\nSyvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon\nnaputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi\nyksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä\nkatkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran.\nHän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.\n\n-- Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.\n\nSaara pudisti vaan päätänsä.\n\n-- Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, -- sanoi hän poistuen.\n\nHän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut\nhänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. --\nKuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin\nmuuttunut!... Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä\ntoistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:\n\n\"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!\"... Hän tahtoi ummistaa\nkorvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana.\nOli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: \"Sinä olet vapaa!\nSinä olet vapaa!\"... Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava\nhymyily asettautui kasvoille... Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen\nmaatessaan kuolleena!... Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi\nsittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo\nmatkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo\nlähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.\n\nVielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen\nviivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.\n\nSaara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli\nrautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti\nhiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.\n\n-- Minun täytyy matkustaa heti, -- sanoi Saara. -- Huolehtikaa\nhautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.\n\nIsä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.\n\n-- Mutta Saara...\n\n-- Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee\nvieraita, ihmisiä -- vastasi Saara, -- Ja sitäpaitsi... niin, en voi\nsanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla\najalla, kuin nyt.\n\nHän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.\n\n-- Niin, mutta huutokauppa... rahat, -- sanoi äiti.\n\n-- En tahdo mitään täältä, -- vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi\nkasvoilleen. -- Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla\nei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.\n\n-- Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, -- ääni vapisi liikutuksesta,\n\n-- Chicagoon. Nyt alan vasta elää.\n\nValoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille\nkätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan\nlähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. --\n\nMr Brown soitti mrs Kingin eteisessä. Hän tuli itse avaamaan.\n\n-- Vai niin, mr Brown? Astukaa sisään. Täällä on kirje teille. Se on\nSaaralta ja on ollut täällä jo pari päivää.\n\nMr Brown aukaisi kirjeen kuumeisella kiihkolla. Se ei sisältäisi hyviä\nuutisia, koska hän oli lähettänyt sen mrs King'ille eikä hänelle\nsuorastaan. Näinä päivinä oli hän kärsinyt enemmän, kuin voi sanoakaan.\nHän oli käynyt sekä sananlennätin että postilaitoksessa kysymässä, jos\noli saapunut sähkösanomaa tai kirjettä. Ei hän ollut voinut toimia\nmihinkään suuntaan... Todellakin siis, niinkuin hän oli epäillytkin!\n\n-- Mikä salaisuus se on? -- sanoi hän ojentaen avonaisen kirjeen mrs\nKing'ille.\n\nMrs King loi häneen säälivän, myötätuntoisen katseen.\n\n-- Saara on naimisessa, -- vastasi hän hiljaa.\n\n-- Naimisessa! -- huudahti hän. Sitä ei hän koskaan olisi aavistanut.\n\nMrs King kertoi nyt kaikki mitä tiesi.\n\n-- Minulle ei siis tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, -- sanoi mr\nBrown. -- Jääkää hyvästi mrs King! Minä lähden tänä iltana.\n\n-- Elkää olko maltiton, vaan punnitkaa ensin tarkoin. Paljon voi pieni\nhetkikin muuttaa asioita, -- lohdutti mrs King.\n\nMr Brown pudisti päätänsä ja läksi. Hän tuli kotiin Saaran kirje\ntaskussaan. Kuinka armottomasti leikki kohtalo kahden ihmissydämmen\nkanssa!... Portailla mennessään näki hän sähkösanomatoimiston\npalvelijan seisovan ovellaan soittamassa.\n\n-- Onko se herra Brown? Sähkösanoma, herrani! Mr Brown repi sen auki.\nHän luki:\n\n\"Olen vapaa; olen ikuisesti omasi! Tule tapaamaan minua illalla North\nWestern Depot'illa. Saara.\"\n\nMr Brownia huimasi, hän tarttui käsipuuhun pysyäkseen pystyssä.\n\n-- Kymmenen centtiä, herra! -- sanoi palvelija. Mr Brown antoi\ntaskustansa hänelle dollarin.\n\n-- Ei ole vaihtaa, herra.\n\n-- Yhdentekevä. Pidä loput. Sinä olet kelpo poika! -- vastasi mr Brown.\n\nMr Brown tuli alas rappusista yhtä nopeasti, kuin poikakin. Oli vielä\nkaksi tuntia junan tuloon. Kuinka saisi hän ne kulumaan? --\n\nMuutaman päivän kuluttua nähtiin nuoren, siistiksi puetun miehen\nmittailevan ja tekevän suunnitelmia suurella tontilla Michiganjärven\nrannalla. Edessään oli hänellä piirustuksia, joita hän tarkasteli.\nVaunut, joissa istui kaksi naista ja yksi herra pysähtyivät tontille ja\nastuivat siinä vaunuista.\n\n-- Nyt esittelen sinulle rakennusmestarini, mr Pekka Hanson'in, joka\non rakentava kotimme, Saara, -- sanoi herra. Se on hänen ensimmäinen\nsuurin työnsä, sen on hän tekevä hyvin, saadakseen sitte uusiakin\ntilauksia.\n\nMr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen\nmolemmat kätensä rakennusmestarille.\n\n-- Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän\ntalomme, -- huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs\nKingiä.\n\n-- Onpa niinkin, -- vastasi Pekka -- ja päivänpolttamat kasvonsa\nloistivat ilosta, -- vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei\nminulla ollut aavistusta.\n\n-- Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? -- kysyi Saara ilosta\nloistavana. -- On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.\n\n-- Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos\nsinulle, -- vastasi Pekka. -- Minulla on runsaasti työtä... jaa, ja\nsitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon,\nSaara.\n\n-- Vai naimisessa!\n\n-- Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän\nseinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa.\nEi hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka\ntunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin,\nkuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan\nkuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin\nhuono.\n\nPekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat\nhänen luoksensa.\n\n-- Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, -- sanoi mr Brown hymyillen.\n\nSaara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.\n\n-- Sitten olen varma, että rakennatte meille hyvän ja lämpimän kodin,\nmr Hanson, -- sanoi mr Brown.\n\n-- Se on varma, se, -- vastasi Pekka. -- Sen sanon teille, mr Brown,\nettä... no se on yhdentekevää.\n\n-- Ei, ei, sanokaa vaan, mitä aijoitte, mr Hanson! -- sanoi mr Brown.\n\n-- Niin tahdoin vaan sanoa, että parempaa vaimoa, ette olisi\nmilloinkaan saanut, mr Brown... se tahtoo sanoa Lizzien jälkeen.\n\nSaara istui kivelle. Hän katseli Michiganjärven sinervää pintaa, missä\nkalalokit liitelivät. Valkeita purjeita liehui siellä, kuin kevätpilviä\nsiintävällä taivaalla; huvilat, puistot ja tuleentuneet rypäleet\nympäröitsivät kirkasta järveä.\n\n-- Kuinka kaunista! -- huudahti Saara, ojentaen kiitollisesti kätensä\nmr Brown'ille. Hän näki edessänsä elämän, valoisan, kuin kevätunelman,\njonka syksyä eivät vielä kirjavat värit aavistaneet.\n\n\n\n"]