Kiveliöitten kansaa Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta

KIVELIÖITTEN KANSAA POHJOIS-RUOTSIN SUOMALAISSEUDUILTA

Kirj.

Samuli Paulaharju

Porvoo – Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.

SISÄLLYS:

Alkusana Suuri suomalaisten erämaa Lappalaisten vanha valtamaa Kun erämaata vallattiin Kalavesillä Virkateillä Pellon vilja Kiveliön sääkirjaa Karja ja karjanvilja Tervan teossa Pruuki ja kruuva Polvareita ja markkinoita Vanha talo Noitia Tauteja, parantajia Juhlapäiviä Provastin valtamaa Kiveliön lapsi Rippiluvusta häätupaan Kuolema Outoja sanoja

Alkusana

Kaikki tietänevät, että Tornion ja Muonion rajaväylien takana, Pohjois-Ruotsissa, asuu suuri joukko suomalaisia.

Seuraavien kirjoitusten ainekset, kuvat ja pijrrokset, on kerätty neljällä kesäretkellä näille suomalaisten asuinmaille – kesinä 1932 ja 1933, 1935 ja 1936. Mainitut retket ulottuivat kohta laitimmaisiin suomalaisseutuihin, aina Kummavuopioon Könkämäenon latvoille ja Tornion järvelle Kattuvuomaan sekä Jällivaaran suomalaisiin metsäkyliin.

Vaimoni, Jenny Paulaharju, on seurannut mukana kaikilla matkoilla, ja yhdessä olemme haastatelleet satoja kiveliöiden raatajia – kaikkiaan neljättäsataa henkilöä, suurimmaksi osaksi vanhan polven eläjiä.

Tälle satalukuiselle muistelijain joukolle – nousee parvesta mieleen moni tietäjä, moni harras muori, moni suuri erämies – saamme olla kiitollisia keräystyömme menestyksestä sekä tästä kirjasta.

Satalukuisen kertojajoukon muistelusten perustuksille on tämä kirja rakennettu.

Samoin saamme olla kiitollisia koko Pohjois-Ruotsin kansalle, joka hyvin myötämielisesti on suhtautunut keräystyöhömme sekä ystävällisesti ottanut vieraat maankiertäjät majoihinsa – Tuolpukkajärven lapinkotaa myöten.

Lopuksi on lausuttava kiitollisuutemme Niilo Helanderin Säätiölle, joka ensimmäistä keräysmatkaa, kesällä 1932, tuki huomattavalla apurahalla.

Mutta professori K.B. Wiklund ei ole enää kiitossanojeni saavutettavissa. Hän aina kovin myötämielisesti ja ymmärtämyksellä suhtautui kansatieteelliseen keräystyöhöni, ja näillä Pohjois-Ruotsin matkoilla oli hänen kirjallisella suosituksellaan keräystyön menestykselle suuri merkitys.

Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty Ylitornion kellotapulin alakerran vanhoista seinäkirjoituksista, ja otsakirjoituksissa on mukailtu Pajalan kirkkomaan vanhojen hautaristien kirjaimia.

Oulussa, maaliskuulla 1937.

Samuli Paulaharju.

Suuri suomalaisten erämaa.

Sattuu matkasi Rajajoen taakse Inkerin viljaville tasangoille – kuulet suomea puhuttavan.

Ajelet yli rajan Aunuksen suurille kyläaukeille – suomea täälläkin haastellaan.

Vie kulkutiesi Vienan-Karjalan synkkiin korpiin – myös täällä.

Painut pohjoiseen ja kiipeät yli tunturien Ruijan alastomille rannoille – aina vain kuulet suomensanoja, jopa kohta Nordkapin ääriltä.

Jo viimein soutelet poikki valtavan rajaväylän, Tornionjoen, läntiseen naapurimaahan – suomea saat yhä täälläkin kuulla.

"Millä juolla sie olet kulkenut? Mitä sie olet jutamassa?" saattavat olla ensimmäisiä kysymyksiä läntisen rajan takana.

Sitkeäselkäinen suomalainen on asuttanut Inkerin tasangot, hän on raivannut Aunuksen rikeiköt ja Vienan korvet. Sama suomalainen on riutunut Ruijan rannoille ja raatanut sinne niittyjä sekä peltoja – sama sitkeä korpienröykyttäjä on puskeutunut Pohjois-Ruotsin suuriin erämaihin aina lumikattoisia tuntureita myöten, jopa kiikkunut yli valkoisten harjojen.

Näinpä myös täällä, vieraassa vallassa, on suuri suomalaisten erämaa – koko Pohjois-Ruotsin täyttävä.

Ja voi niitä erämaita, jumalanluomia, suomalaisen asumia! Ne ovat oikeita suomensuvun mielimaita. Vanhaltansa katseli niitä vaaroilta kuin Mooses Nebolta luvattua maata – katseli ja sitten omisti, rannattomat kiveliöt.

Metsää, metsää vain... keltaisenviheriää, siniviheriää, ruskeansiintävää hakopuun valtamaata taivaanääriä myöten. Siellä täällä vain ruskeankeltaisia jänkiä ja rimpisiä aapoja sekä sinisiä järviä ynnä jokien ja virtojen kimallelevia kiertoja. Ja taivaanrannalla valkoharjainen tunturien juonto taikka sinisten vaarojen komea koukkuinen jono.

Tämä on kylävaaralla asujan jokapäiväinen näky. Nattavaaran Ontu-Olli istuu päiväpaisteisilla kotiportaillaan kuin lehterin ylimmäisillä istuimilla ihaillen Jumalan suurta temppeliä, jonka siniset pihtipielet seisovat aina Jokimukan tuntureissa. Ja tämä temppeli on avoinna yhtä hyvin arkena kuin pyhänä. Niin myös Kompelusvaara saattaa kotipihoiltaan katsella kuin ylimmäisen istuimilta, samoin Marketta ja Hakanen, Mäntyvaara ja moni muu. Mutta kun Ullatti kiikkuu korkealle Särkivaaralleen taikka Kaunisvaara kylämäkensä harjalle, taikka Aapua astelee riihien ja peltojen taakse kaikkeinkorkeimmalleen, ollaan kohta kuin taivaanpankoilla: jumalantuuli henkii ilmassa, ja sininen erämaa on silmien edessä. Siinä viljaista vettä, siinä tiistaista metsää, tuolla rehevät rantaniityt, tuolla heinäiset vuomat. Tuolta pilkoittaa kylä, tuolta toinen, ja tuolta vaarojen vieriltä nousee sininen sauhu...

On miltei mittaamattomat matkat sinisestä taivaanpielestä toiseen siniseen pieleen. Kyläpälvi on vain kuin kohta katoava elämänpilkahdus metsien meressä, vähäväkinen taivaltaja, joka joka hetki on vaipumassa kaikkivaltiaan, armottoman erämaan syvyyteen.

Ja sininen sauhu kohoaa kohti taivasta kuin säälimättömien metsien rannattomuuteen hukkuvan raukan viimeinen hätähuuto.

Mutta taivas on korkealla, ylhäällä yli korkeimpienkin vaarojen ja tunturiharjojen. Valkoiset pilvet ajelevat taivaankumuralla, kiitäen ylitse tunturikumurain. Ja pilvien tummat varjot vaeltavat kuin suuret haamut ja äänettömät salaperäiset henget pitkin erämaita, milloin kiiveten korkeille vaaroille, milloin painuen mataliin vuomiin ja piiloisiin kutuihin. Perä perää, toisiaan juovatellen, ne kiitävät yli maiden, jutavat erämaan äärestä toiseen kuin etsiskellen korpien kätköissä eläviä yksinäisiä raataja riepuja.

Avara, miltei rannaton on tämä erämaa, kohta koko valtakunnan levyinen. Lumilakiset suurtunturit katselevat sitä lännen ääriltä, ja sadat, milteipä tuhannet tunturit ja vaarat sen täyttävät, kohoten yhä korkeammiksi, mitä lähempänä ovat läntisiä lumiharjoja. Pieniä kielisiä, huornaisia ja vaaroja on pitkin kiveliöitä ja kairoja, sekä sitten jo lakeja, päitä, oivia, tshohkia ja kaissoja.

Väkevät enot ja valtaväylät ajavat halki erämaan. Ne ottavat alkunsa lännen jylhästä tunturijuonnosta, kukin omista kaltioistaan, ja puskien jokainen omaa keinoansa ne ruukaltavat ripo rinnan kohti Perämeren perukkaa. Ja pauhu on jokaisen parhaana matkatoverina. Tunturi- ja vaaramaissa virta saa lasketella miltei yhtämittaisia myötäleitä. Toisesta koskesta kun on päästy, toinen kohta rupeaa vetämään, sen kohu jo kuuluu, ja valkoiset harjat hulmahtelevat. Saattaa olla välillä joku järämä ja vuopio, saattaa joskus olla pitkä suvantokin, mutta sitten jo taas nivat vikeltävät ja polat paiskivat, kunnes tulee pitkä kohiseva koski, joka vetää kuin mieletön. Jo tulee pauhaava kurkkio, jossa vaahtoharjaiset villit varsat temmeltävät, huutavat ja hirnuvat... tulee peloittava vihaisena karjuva köngäs, missä virta korkealta poikkipuoleiselta paiskautuu ylenniskoin röykkiöiseen rotkoon myllertäen ja kiehuen siinä valkoisena vaahtokattilana. Vesikaari vain väikkyy kattilan sangoilla, ja kallioiset rantapahdat vapisevat.

Rajaväylänä ajaa Könkämäeno Kilpisjärveltä alaskäsin pitkät taipaleet, antaen sitten vuoron Muoniolle, joka vetää rajaviivaa, kunnes joutuu suuri valtaväylä, Tornionjoki, ja vie rajaviivan mereen. Tornionjärveltä, jylhältä tunturien suurjärveltä, on Tornionjoki kotoisin, Jukkasjärvet, Vittanginsuvannot ja Junosuvannot se jutaa, ja väkevän Lainionjoen, joka on Rostojärven tunturilähtöä, se ottaa apumiehekseen. Valtava on Kainuunväylä, joka Kaalasväylänä vetää Kaalas- ja Paittasjärvistä sekä saa väkeä Kaitumanenolta ja Ängesjoelta, LinkaLta ja Röytiöltä, jopa itse Tornionjoelta. On näet joskus maailmassa tapahtunut sellainen vesikeinojen mullistus, että Tornionjoki Tärännön tienoilla on ruvennut purkamaan liikoja kevätvesiään Tärännönjoen kautta Kainuunväylään. Ja siitä on Tornionjoki saanut toisen kulkutiensä. Ruotsalaismailla jutaa Kainuunjoki alajuoksullaan, samoin Rooneonväylä, joka latvoillaan sivuaa Nattavaaran ja Koskivaaran suomalaismetsiä.

Katkeamaton suomalaisasutus ulottuu Ruotsin puolellakin pitkin rajaväylää jokisuulta alkaen Kummavuopioon asti, Kilpisjärven lähelle, Ruotsin pohjoisimpaan taloon, Mukkavuomaan, missä Olga muori pystypäänä komentelee. Lännellä röykyttää suomalaisen kuokka kohta suurtunturien tyviä, Jokimukan rajamaita sekä Jällivaaran ja Kiirunan seutuja, jopa rohkenee repiä ylpeän Tornion järven karuja rantoja. Etelässä vain Kainuun ruotsalaiset puhuvat "punskaansa" ja levittävät valtaansa yli Kaalasväylän itää kohden kohta Sanginjoelle, Kukasjoelle ja Miekojärvelle asti, kolmisen penikulman päähän Tornionjoesta. Mutta suomalaiset vuorostaan ovat pistäneet muutamia pikku saarekkeita ruotsalaisseutuihin, niin että Kainuun pohjoisilla ja itäisillä laitamilla toisin vuoroin puhutaan punskaa, toisin saarnataan suomea. Pitkin metsiä on siellä vanhoja suomalaisia nimiä niinkuin Tervarova, Hurrikasniemi, Piikajärvi, Orasjärvi, Lainijärvi, Naisjärvi ja monta muuta.

Mutta muut pitäjät ovat vanhastaan aivan suomalaista – ja lappalaista – pohjaa. Semmoisia on laaja Kaaressuvanto, Ruotsin pohjoisin pitäjä, sekä sen rinnalla Muoslompolo, Muonion rajalla. Suuret tunturisuohkanat, Jukkasjärvi ja Jällivaara, ovat samoin lappalaissuomalaista lähtöä.

Mutta Tornionväylää noudattavat vanhat suomalaiset pitäjät, Vittanki, Junosuvanto ja Pajala ylimäissä sekä alajuoksulla Turtola, Ylitornio, Hietaniemi, Karunki ja Alatornio. Suomalaista pohjaa ovat Täräntö ja Korpilompolokin Kainuunväylän varsilla.

Laajoja, harvaan asuttuja ovat metsäperien pitäjät, mutta Tornionväylän alavarret ovat kuin valtamaailmaa, samoin Tärännön seudut. Mutta samaa peräpohjaa niissä haastellaan, vaikka toinen saarnaa tornioksi, toinen nattavaaraksi, ja kolmas puhuu Killimän kieltä.

Suomalainen raataa täällä valtamiehenä, vaikka ruotsi on isäntänä. Suomalaisia lasketaan Pohjois-Ruotsissa olevan yli 30.000 henkeä.

Lappalaisten vanha valtamaa.

Jo aikoja ennen, kun suomalaiset erämiehet ennättivät Pohjois Ruotsin suuriin kiveliöihin, vaelteli siellä lappalainen, Norttoperän vanha valtamies.

Pieni ruskeapintainen nahkapeitturi kuuhkaili Pohjan rannattomissa erämaissa ja kiipeili lumipeitteisiä tuntureita jo ikivanhoina aikoina. Jo muinaiset historiankirjoittajat kertovat muisteluksia kaukaisen Pohjanperän kansasta. Kaukana "Thulessa", asustelee kummallista väkeä – karvaisia nahkoihin kääriytyneitä villejä metsäläisiä, jotka eivät viljele maata, eivätkä juo viiniä, eivätkä asu ihmisten tavalla, vaikka lienevätkin jumalanluomia ihmisiä. He vain kuljeskelevat paikasta toiseen, makailevat paljaalla turpeella ja appavat maanruohoja sekä raakaa lihaa. Sarvipäisillä kauriin kaltaisilla elukoilla he ajelevat pitkin metsiä taikka hyppivät kaarevilla puilla ja sauvoilla yli lumisten vuorten. Niinkuin kummajaiset he puukäyrillään poukkivat pitkin jyrkkiä seiniä korkeille tuntureille ja taas kuin villit syöksyvät sieltä alas. Vain omiksi iloikseen he näin kisailevat, taikka taas toisin vuoroin laukkovat pyytöretkillään. Luukärkisillä nuolilla he ammuskelevat metsän eläimiä, ja naisetkin käyvät metsästämässä. Nahkoihin kääräistyn, vasta saadun sikiönsä äiti ripustaa puunoksaan, pistältää vain ytimenkappaleen suuhun ja lähtee miesten perään.

Näin muistellaan muinaisista lappalaisista, Norttoperän kansasta.

Ja mikäpä oli täällä elellä. Rannattomien erämaiden villit lapset kiertelivät vapaina suurta valtamaataan, joka ulottui aina Jäämeren alastomille äärille. Karvaturkkiset kaksijalat olivat samoja kiveliöiden kiertäjiä kuin muutkin karvapeitteiset metsänelävät. Täällä he ajelivat toisiaan poikki villitunturien ja jänkien, naakivat ja karistivat toistensa kimppuun ja tappelivat hengenmenoksi.

Ja tänne suureen erämaahan olivat asettuneet heidän jumalansakin, joita he palvelivat. Kaikkein ylpeimpään tunturiin, kaikkein merkillisimpään kiveen, kaikkein kummallisimpaan kalliopahtaan, kaikkein ihmeellisimpään saivojärveen oli itse jumala, erämaiden suuri salaperäinen henki ja valtias, piiloutunut.

Häntä täytyi aina ohitse kuljettaessa käydä lahjoin kumartamassa – sitten oli taas hyvä jutaa rannattomia kiveliöitä...

Tämä oli lappalaisten oma suuri erämaa, joka heitä elätti ja suojeli.

Mutta ei täälläkään saanut aina vaeltaa rauhassa.

Tuli etelän metsistä, tuli lännestäkin yli tunturien ylpeitä miehiä, jotka rupesivat vaatimaan veroa kuninkaalle – erämaa, jota lappalaiset olivat omanaan kierrelleet, kuului olevankin kuninkaan takamaita...

Terävät aseet välkähtelivät, ja pelosta kitisten metsäkotolaiset kiikuttivat veromiehille kasoittain kalliita turkiksia – majavaa, saukkoa ja näätää, repoa, ahmaa, karhua ja muuta metsänrahaa.

Sadoin vuosin lappalaiset maksoivat veroa, maksoivat kolmillekin kiskojille, kiertelivät kiveliöitä porotokkineen ja lisääntyivät ja täyttivät maata.

Autiot tunturimaat olivat avoinna edessä – valkoiset lumiharjat viittoivat kaukaa toistensa takaa. Ja kairojen kiertäjät vaellelivat kohti etelää, tunturista tunturiin, vallaten korkeat yliperät asuinmaikseen. Tuhantiset porotokat kohta palkivat erämaissa Taalainmaan äärillä, punahilkat piipoittivat ja monikirjaiset lapintakit vilkkuivat – ja tuntureista kuului komea joikaus.

Joka tunturiseutu sai omat lappalaisensa, jotka vaellelivat kukin omia keinojansa.

– – –

Samoin vaeltelevat lappalaiset vieläkin ikivanhoissa tunturimaissaan, orjaslappalaiset etelän puolessa, norttolappalaiset pohjoisessa. Satoja vuosia he ovat jutaneet, ja sama iankaikkinen jutaminen yhä vain kestää...

Pohjois-Ruotsin suomalaismetsienkin suurilla yliperillä ja alhaisissa outamaissa on yhä samat ikivanhat kiertäjänsä – polvi vain on monikertaan vaihtunut.

Kauimpana, kaikkein korkeimmilla, pohjoisilla outaperillä liikkuvat Kaaressuvannon tunturilaiset kaksin suurin jutamakunnin, Könkämän lappalaiset pitäen valtakeinonaan Könkämäenoa ja Lainiovuoman jutamajoukko seuraten taas Lainionväylää.

Ja tunturista tullaan ja tunturiin mennään niinkuin ennenvanhainen vuorenväki. Porokellot poukuttavat, koparat rotkuvat, rakit haukkuvat, ja lakkien punaiset tupsut heiluvat. Seitsemänsataa nahkoihin kääräistyä sielua on liikkeellä – vielä sarvipäitä poroja tuhansittain sekä lauma äkäisiä koiria. Siinä on _Päiviötä, Labbaa, Nuttia, Pilttoa, Vasaraa ja Valkeapäätä, Kittiä, Ommaa, Tommaa ja Orbusta, Hottia, Hurria, Rastia, Sokeaa, Lanko-Mattia ja Marakattia, Kuhmuista, Martin-Pietiä_ ja muuta pikkuista tunturitonttua. Joka joukkue kyllä jutaa omaa keinoansa.

Talven viettävät tunturilaiset kotisuohkanansa suojaisissa outamaissa. Könkämän jutajat painautuvat aina Muoslompolon ja Parkajoen lamuihin kiveliöihin, ja Lainiovuoman lappi kiertää Kuormakkaa, Sopperoa ja Vivunkia.

Mutta kevään tullen Könkämän Lappi nousee pitkin väylänsä vartta ylös suureen tunturimaahan, Peltsaan, Kilpisjärven tienoille, jopa kaahaisee yli rajan ja laskeutuu Norjanmeren rannoille. Entiseen aikaan menivät muutamat aina Tromssan taakse, Kvalöijan ja Ringvasöijan saarille. Lainiolaiset jutavat omaa jokireikäänsä ja Rostoenon jylhää vankkaa Rostojaurille sekä siitä yli tunturien Norjan puolelle – entisinä vuosina aina Senjan saarelle.

Sitten taas syksyllä seitsemänsataa tunturisielua vaeltaa kautta lumiharjojen – ja koko talous on yhä matkassa kirkuvia kiedgam kääröjä myöten. Tulla rymistetään takaisin kohti kotituntureita ja kotoisia outia – ylilappalaisen kotina on kyllä koko tunturimaailma –, rähjätään kolminkymmenin pitkin ja vaivaloisin penikulmin, tunturitäyteisin, virtojen katkomin, aapojen ja jänkien sotkemin...

Eikä ole siltoja eikä porraspuita missään.

Ja alastonta maailmanharjaa on kuusinkymmenin kilometrein, niin ettei ole kuin pahaista pajurisua jossakin kurussa. Kuusi penikulmaa on koivusta koivuun.

Kaarasjoen tunturiväen eteläpuolella kuljeskelevat Jukkasjärven lappalaiset, joita on neljä suurta jutamakuntaa: Saarivuoma, Talma, Rauttasvuoma ja Kaalasvuoma. Heitä on kaikkiaan yhdeksättäsataa erämaiden kiertäjää – Nutti, Inga, Sikko, Sunna, Skum, Sarre, Svonni, Kemi, Niia, Heikka, Huuva, Tuuri, Tshokki, Pokka, Pingi, Partapuoli. Ylhäisillä Kölin harjoilla hekin viettävät kesäkautensa, mutta talvella taas kiertelevät suomalaisten asumien suohkanain outamaita.

Saarivuoman ja Talman lappalaisten porolaumat rakentelevat kiekeröitään Vittangin ja Junosuvannon talvisiin metsiin. Mutta keväällä jutaa Saarivuoma Tornionjärven pohjoispuolisiin tuntureihin, jopa laskeutuu yli rajan Norjan puolelle Bardun ja Salangenin seuduille. Talmalaisetkin rymyävät Tornionjärven tuntureita Polnoa ja Laimolahtea sekä sitten painuvat rajan taakse Norjaan, Rombakvuonon ja Ofotenin takaisiin tunturimaihin.

Rauttasvuoman ja Kaalasvuoman ylilappalaiset kiertelevät talviviljollaan Jukkasjärven outaseutuja sekä Svappavaaran, Parakan ja Vettäsjärven metsiköitä joskus aina Pajalan rajoille. Keväällä Rauttaslappi nousee porotokkineen Tornionjärven eteläpuolisiin tuntureihin, ja Kaalasvuoma saa mieluisimmat kesälaitumensa Rauttasjoen ja Kaalasväylän välisestä jylhästä tunturistosta.

Jällivaaran porolappalaiset, yli kuusisataa sielua, ovat kaikki kaitumalaisia, jotka jutavat Kaitumanenon seutuja kolmena suurjoukkiona, joissa on Nuttia, Simmaa, Suikkia ja Ingaa, Saunjaa, Blindiä, Pitshaa, Skumia, Jannukkaa ja Peijukkaa. Pohjois-Kaituman porot kaivelevat lumikuoppiaan Nilivaaran, Marketan, Ullatin ja Vettäsjoen talvisilla kankailla, Keski-Kaituma kiekeröi Linkajoen varsilla, ja Etelä-Kaituma palkii Porjuksesta alkaen Nattavaaran kautta Linkajoelle.

Keväällä Kaituman jutamakunnat mennä kahistavat kaukaisille Kaitumanenon latvoille. Siellä Kebnekaissen ympäristöillä vietetään korkea kesä, mennäänpä vieläkin kauemmas ja korkeammalle, aina valtakunnan rajoille, jylhälle Sitasjaurille, jopa joskus yli rajan Norjan tuntureihin.

Mieluista on poron asustella kesäisessä viileässä tunturissa. Siellä on rehevää ruohoa ja raitista vettä, eikä siellä räkkä kiusaa. Poro onkin korkeaa lähtöä. Tunturi on hänen syntymäseutunsa, ja sinne hän joka kevät ruukaltaa, niin että koparat naksuvat. Ja mieluisa on siellä lappalaisenkin oleskella. Tunturilainen on syntyperältään ylhäistä pahnaa niinkuin porokin – tunturista kotoisin. Siksi hänkin aina kevättuulen puhuessa rupeaa halajamaan korkeille kotoperilleen. Vanhat äijä rievutkin ajavat raidon mukana ja hyvillä mielin joikailevat ihanasta tunturistaan, jossa päivä paistaa, ja raitis tuuli puhaltaa, ja kalliosta virtailee puhdas kaalo saivovesi.

Ja valkoiset lumiharjat kimallelevat toistensa takaa.

Ja vanhat suuret jumalat katselevat korkeilta vieriltä.

Siellä pieni kirjotakkikin katselee korkealta, ja punatöppöinen pirrilakki keikkuu kohta pilvenhöyryissä.

Tunturimies on ylilappalainen, ylpeäsyntyinen ylhäisten maiden vaeltaja, joka vain ankaran talven ajaksi laskeutuu matalalle maan kamaralle.

Täällä matalalla maankamaralla käyskentelevät ylilappalaiset talvensa maatjalassa kierrellen savuisine kotineen ja porotokkineen lumista, jäkäläistä outamaata. Aina silloin tällöin metsien mies, savuntuoksuinen ylilappi, pistäytyy kylän taloihin, ja väärtinä hänet otetaan vastaan.

Väärtinä kohtelee kotaemäntäkin hirsipirtin asukasta, milloin vain hän sattuu tulemaan metsänväen asunnoille.

Näin vaeltaa ylilappalainen, tunturimies.

– – –

Mutta outalappalainen kiertää koko ikänsä matalia metsämaita ja pysyy koko ikänsä metsien miehenä. Näitäkin, metsien kiertäjiä outalappalaisia, on Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla Kaaressuvannon ja Muoslompolon takamailta aina Hietaniemen takalistoille.

Tunturista ovat kaikki lappalaiset lähtöisin, ja tunturi on heidän vanhin kotoperänsä, sanovat metsäsuomalaiset. Jutajalappalaiset ovatkin järjestään tunturikotolaisia, ja muutamat outalappalaisetkin ovat tunturien lähtöä. Joku tunturimies on menettänyt poroelonsa ja joutunut raitioimaan vain alastonta kotakuntaansa alastomalla maailmanharjalla, ja sitten viimein nälissään painunut metsään lantalaisten pororaitioksi – saaden lopulta pykälletyksi muutaman kisuran omiinkin korvamerkkeihinsä. Toiset taas ovat hätäytyneet johonkin korpijärven rantakömmänään kalanpyytäjiksi, muutamat köyhäinkotien hoitolaisiksi.

Mutta monet outalaiset ovat ikivanhaa outalapin metsienkiertäjäpahnaa, järvien kiertäjien joukkiota, joka tuskin milloinkaan on saanut vetää henkeensä ylhäisten tunturien raitista tuulta – ovathan kesän kaaloilmoja hakien kierrelleet ja kaahineet vain jotakin pikkuista Pimpiötä, Haljua ja Pessinkiä taikka vähäpätöistä Kulmunkia, Paljukkaa, Naakakeroa ja Kirnuvaaraa. Ilmanaikaisia jyppyröitä ja jupukoita ovat outamaiden korkeimmat mahtavien Peltsojen, Kebnekaissojen ja monien tshohkien rinnalla, jotka lähentelevät kahta tuhatta, ajavat ylitsekin ja ylpeilevät iätkaiket valkoisin harjoin.

Jukkasjärvi, Soppero, Vittanki ja Kaaressuvanto muistelevat jaurikkaista, vanhoista lappalaisista, jotka ennen ovat asustelleet metsäjärvillä, sekä muinaisista vinttureista, villeistä metsäläisistä, jotka myös ovat erämaissa asustelleet. Vintturinkuoppia on vielä Jukkasjärven metsissä, jopa keskellä kirkonkylää, ja järvissä on Vintturinlahtia, Sopperossa on poikki jokitörmän syviä kuruja, Vintturinteitä, ja kaukana tunturissa, Liedakan takana, on aarnihauta, johon on kätketty Vintturinkiisa. Ja samoja ryöpeitä vinttureita olivat olleet lapinsikiöt, jotka vanhempien ollessa kirkkomatkalla olivat teurastaneet pikkuveljensä, keittäneet ja syöneet sekä suolanneet kuun kaukaloon isää ja äitiä varten.

Nämä lienevät vanhoja edesmenneitä metsälappeja, samoin kuin _Kapurit, Kotsukat, Ruunakat, Raustit ja Tarrit, Miskukset, Nyrkität, Lapikat ja Viikus-rainit, Kylmetyn Markit, Paanisen Sunnat ja Riimi-Kaijat. Näitä myös lienee ollut houkka Hotti-raukka_, joka puri kieleensä ja sanoi: "Mene vastakin hammasten rakhon, kyllä hammas työn tekköö", sekä rikas Ritna-Olli, jonka tytär oli niin pikkuinen, että kehtoon mahtui, mutta niin ylpeä, ettei lappalaiselle päivää antanut eikä lappia haastanut, vaikkei hän suomea saattanut eikä ruotsia osannut.

Edesmenneitä raukkoja jo kaikki. Mutta nykyisiä outamaiden kiertäjiä on koko parttio.

Kaikkein pohjoisimpia outalappalaisia ovat Lainionväylän takaiset Viikusjärven poromiehet, Prost ja Viikusjärvi. Heillä on kyllä hirsituvat erämaajärvellään, mutta silti he porotokkineen ja loudekotineen alituisesti jutavat Haljua, Lulemustaja Juorukkavuoman seutuja. Samoilla metsäperillä, Pessingin ja Pahtavaaran ympäristöillä, asustelevat poroineen junkkalaiset, Unga ja Kitti. Heilläkin on hirsituvat suuressa kiveliökylässä, Parkalompolossa eli Junkassa, joka on ikivanha lappien kotapaikka, jo Treskin kartassa mainittu 1643, tietön kylä, jossa lanta ja lappi asuvat vierekkäin, kohta samoilla pihoilla.

Joku Junkka on tänne ensin asettunut, sitten tullut Mikko Kangosesta sekä muitakin. Siloanpalon vaaralla on kylä, mutta tuonnempana on itse Parkalompolo, entisten Antinkylän miesten kalajärvi.

Mutta Tuolpukan kiertäjät, Sevä ja Mangi, ovat vain kotalaisia, joilla ei ole hirsistä salvettua asuinmajaa. Kesänsä he viettävät valkoisissa keilakodissa milloin missäkin Tuolpukkajärven seuduilla, ja talvikauden he majailevat Vivungin ja Lainion taloissa paimennellen eloansa, joka palkii lähikiveliöissä. Tuolpukkalaisilla on niinkuin muillakin outalappalaisilla laumassaan kattoporoja, lantalaisten elukoita, joita he maksusta ovat ottaneet hoitoonsa. Ja keitureita käyskentelee kotakentällä. Niitä outalappi lypsää niinkuin porojakin.

Kitkiöjoen kiveliöitä kiertelee Sevän Iisko paimennellen pientä tokkaa, jossa on enimmäkseen paikkakuntalaisten poroja. Lantalaisten kattoporojen kanssa myös kuljeskelee koko perhekunta Seviä Keräntöjärven erämaissa – ja samoilla metsäperillä kuuhkailee Sunnan Erkki Pajalan ukkojen poropaimenena. Mutta Kaatin Jussa on ottanut hoitoihinsa Korpilompolon porokunnan tuhraillen tuohikodassa Ohtanan takana Kulmungissa, ja porot laukkovat lähiseutujen erämaissa. Pirttijärven ympäristöjä pitää hallussaan vanha tunturijutaja, Naisukka, kattoporoineen. Juoksengin takalistoilla rymyää Antin Jooseppi monisataisen tokan kanssa, ja Sannan Petteri möykkää Ylitornion metsäperillä. Vielä niinkin alhaalla kuin Koijukylän takamailla poroparttiot liikkuvat. Huuvan ukko niitä täällä hoitelee.

Mutta monet outalappalaiset ovat heittäneet porot ja kodat ja metsien kiertämiset sekä ruvenneet lantalaisten lailla asumaan hirsituvissa hoidellen maata ja karjaa – vähän porojakin.

Näinpä Kaaressuvannon Ruovusniemen entiset eläjät, Ruovus-Lassit, -Antit ja -Pietit, olivat vanhaa lappia, Maraisia ja Marakatteja. Suijavaaran pohja on myös laskettu samoista lapeista. Eli siellä ennen Piein-Ollia, Pieti-äijää, Antti-poikaa ja Lassin Erkkiä. Kahdeksia, yhdeksiä savuja siellä suitsuttavat samojen ukkojen jälkeläiset, Suijakset, Maraiset ja Marakatit – joku Piltto, Pounu ja Töyrä joukossa.

Korkealla ylimaissakin, kohta tunturien äärillä, asusteli ennen outalappalaisia ja kalalappeja. Hävinneet ovat jäljettömiin sekä jaurikkaat että vintturit, samoin Kapurit ja Riimi-raukat, jotka kotailivat Vittangin ja Jukkasjärven kiveliöissä. Eikä enää Puurokka äijäkään kiertele Ullatin ja Marketan erämaita – on vain jättänyt aution kotakenttänsä Puurojärven rannalle Varkhaan vaaran laitaan. Ja Nyrkittä-raukasta on enää muistelus jäljellä sekä vanha kotapaikka Nyrkitänkursun kivikossa, Särkivaarassa Ullatin takana. Edesmenneet ovat myös Purnu-Andaras, Pultti-raukka ja Huolikka Olli, jotka ennen muinoin porotokkineen kehräilivät Rounajan ja Röytiön latvoilla. Huolikkakin, Ruokku-raukka, hoiteli kotasavujaan siellä Nuortikonnun, Tidnokentän ja Nattavaaran korkeilla mäkisillä tievamailla.

Samoilla tievoilla remusi ja Nuortikonnun vanhaa laajaa lapinkenttää piti pääpaikkanaan paljon mainittu, pahoinkin mainottu isorikas, Nuortikonnun Marja, Huolikka-Nikun pieni, mutta äkäinen akka, jonka kotasijoja ja porokaarteiden aitaraiskoja on pitkin kiveliöitä. Mutta Marjan tyttärien pojat perillisineen asustelevat jo hyvissä hirsitaloissa materiäijien ja -ämmien entisillä porojen polkematievoilla Nuortikonnussa ja Tidnokentässä.

Komean talon on saanut aikaan vanhojen Purnun ukkojen jälkeläinen, Purnun Pietari, Purnun tievoille. Siinä hyvät heinäkarkeat ja karjakentät ja perunapellot, kahdet asuinrakennukset, navetat, tallit ja leipotuvat, pajat ja sahamyllyt – ja kuorma-autot.

Pietari ei laita lappalaisuuttaan. Hän on outalappi, vanha vihainen kiveliöiden kiertäjä. Ja samoja outalappeja ovat Pietarin perilliset. He kyllä toisin vuoroin panevat sahan kirkuen puremaan puuta taikka pajan alasimen helähtelemään, toisin vuoroin taas ruukaltavat autollaan jyskyen pitkin tievaisia teitä, niin että pölypilvi kintereillä kiirii. Mutta sitten he taas muuttuvat oikeiksi outalapeiksi ja laukkovat kuin hukat porolauman kintereillä ympäri koko Jällivaaran suohkanaa.

Ja Pietarin vainion aidan takana, Purnuvaaran laidassa, on vanha hirsistä salvettu porokaarre. Syksyllä pikku-pietarit kaahistavat sinne suuren tokkansa – joukossa on paitsi omia, myös koko seutukunnan porot – erotukselle. Ja kaarteella on silloin ryminää ja ryskettä, huutoa ja haukkua, kiljumista ja roukumista...

Mutta navetasta kuuluu nautasonnin mylvintää, ja tallissa kolkehtii komea hevonen.

Lannanmaa ja lappi asuvat täällä saman katon alla.

Kun erämaata vallattiin.

Olipahan erämaata – lumituntureista alkaen leveän rajaväylän rantamille.

Saattoi ylpeä tunturimies tuhatpäisine porotokkineen jutaa sitä edestakaisin, saattoi arka outalappalainen, kinnipeski, siinä kierrellä pikku piiriänsä, saattoi ruotsalainen tulla – ja kauhtuen katsella pimeää ryteikköä, missä toisinaan Stallo karjui.

Mutta tarvittiin mies, jota ei pahinkaan ryteikkö peloittanut, ikuinen korpien kolkuttaja, joka kirveineen tohti työntyä syvimpäänkin sydänmaahan, vanha maanmöyry, joka pystyi täyttämään Isonkirjan käskyn: "Tehkäät maa teillenne alammaiseksi."

Torniosta ja Tornion takaa tuli tämä mies – suomalainen erämaiden asuttaja.

Ikivanhojen islantilaisten satujen mukaan suomalaisten erämiesten etujoukot jo tuhat vuotta takaperin kainulaisina, kveeneinä, tappelivat Norttoperän erämaista ja lappalaisista, milloin norjalaisten, milloin karjalaisten kanssa. Ja pirkkalaisten valta-aikoina suomalainen eränkävijä, lapinkävijä, rakenteli asumasijojaan Kainuunmeren äärille. Tornio mainitaan seurakuntana jo 1300-luvun alkupuolella, ja saman sataluvun puolimaissa Upsalan Hemming-piispa tarkastusmatkallaan valeli Torniossa pyhillä kastevesillä pakanallisia lappalaisia ja karjalaisia.

Jo 1500-luvun alkupuolella mainitaan Tornion jokisuu suurena kauppapaikkana, johon riennettiin joka taholta sekä läheltä että kaukaa. Olaus Magnus, joka kävi Torniossa 1519, kertoo kuinka tänne kokoontuivat kauppaa tekemään venäläiset, lappalaiset, permalaiset, pohjalaiset, suomalaiset, hämäläiset, ruotsalaiset ja hälsinglantilaiset, vieläpä norjalaisiakin tuli joukoittain tunturien takaa. Tornionjoen kaloja sekä suolattuina että savustettuina täällä vaihdettiin kaukaisten maiden tavaroihin.

Ja Pohjanperän suuresta kauppakylästä alkaen ulottui suomalaisasutus samalla sataluvulla pitkin jokivartta ainakin Pelloon asti, joka mainitaan jo 1553. Oli siinä väällä jo kyliä, _Vojakkalaa, Kukkolaa, Karunkia, Hietaniemeä, Armassaarta ja Alkkulaa, Matarenkiä, Kuivakangasta, Juoksenkia ja Turtolaa_.

Ja täältä Kainuunmeren perämailta, Pohjan-Torniosta, vanhojen kainulaisten ja pirkkamiesten valta, suomalaisten suuri rynnistys, ulottui vähitellen yhä syvemmälle lappalaisten rannattomaan erämaahan, Tornion takamaille, Tornion-Lappiin.

Oli edessä Tornion suuri valtaväylä, joka toisin vuoroin pauhasi ja karjui vihaisena koskena, toisin taas juti tyynenä, hiljaisena suvantona. Erämaista se tuli, ja erämaihin se veti. Se oli selvä tie kaikkein syvimpiinkin kiveliöihin. Se kuohui paljon mainottua lohta ja siikaa, se tarjosi niitä erämiehelle eväiksi.

Tornionvarren mies kuuli erämaan kutsun, työnsi veneensä väylään ja lähti sauvomaan vasten väkevää virtaa. Hän oli lukemattomilla eräretkillään kiertänyt kaikki kiveliöt ja tavannut siellä jossakin väylän varrella, metsäjärvellä, vaaran laidassa, sopivan olinpaikan. Virta kyllä pauhasi vihaisena, mutta sitä äkäisemmin liikkui nousijamiehen sauvoin – erämaan kaukainen kolkka kangasteli mieluisena kotipaikkana.

Ja pienen pirtin valkoiset seinät paistoivat kohta pimeästä korvesta.

Monet vanhat muistelukset vieläkin kertovat kaukaisten kylien synnystä ja niiden ensimmäisistä eläjistä.

Pieni on suuren Pajalan alku. Tuli mies Tornion takaa – jostakin Suomen Pajasesta sanottiin olevan sukuisin – ja teki piilopirtin mustaan metsään, Kuusivaaraan, neljänneksen päähän Tornionväylästä. Siellä mies möykkäsi, kalasteli, tappeli karhujen kanssa, teki jo vähän peltoa ja sai poikia seitsemän. Mutta Kuusivaara oli kaukana kalaväylästä ja kulkutiestä. Pojat muuttivat väylän varteen, Vinnarinvaaran laitamille, muudan asettui Nivaan, toinen Jyskyyn, kolmas Lassiin ja neljäs Pajalaan. Mutta kolme poikaa paineli kolmisen neljännestä väylän vartta ylöskäsin. Sieltä, korkean Kallonvaaran vieriltä löytyi sopiva paikka. Mökki pystyyn – ja se oli Erkheikin alku. Löytyi paikka Juominginvaaralta. Taas mökki – ja siitä tuli Juhonpieti. Käryskosken alaisessa korvassa oli myös mieluisa paikka. Mökki siihenkin – ja se oli pieni Pääskynen.

Vanha asia on Pajalan alku. Jo 1600-luvun ensi vuosina kylä mainitaan, ja runossaan Tornionjoen jäänlähdöstä 1677 Keksi kertoo, kuinka tulva

    "Pajalasa pahoin teki,
    nijtyn otti, karin jätti,
    kaatoi karin nijtyn päälle."

Nyt on Pajala satojen talojen suuraukeama. Siinä on Pajalaa, Nivaa, Lassia, Lasua, Lauria, Pellikkaa, Ahoa, Varttia, Vänkköä, Harjua, Tuomasta, Rantamikkoa ja Mettävainiota. Siinä asustavat vanhan kansanrunon tuntemat

    "Pajalan pakanat ja pajamiehet,
    Mettävainion mettiäiset,
    Jyskyn jyrytiaset,
    Ahon ampiaiset,
    Vänkön parhaat."

Koko väylän varsi kahta puolta on leveänä ihmisten asuinmaana. Siinä niityt alla, pellot päällä, välissä leveä väylä, väylässä vihanta saari, Esisaareksi sanottu.

Ja ympärillä tumma erämaa sekä siniset vaarat.

Mutta oli samaa suurväylää ylempänäkin, ja oli myös väylän nousijaa. Antinkylän Limingan sanotaan pohjaksuneen Suomesta, ja sieltä myös, Kainuunkylän Tynistä, on tullut ensimmäinen asukas Lovikkaan, nelisen penikulmaa ylöskäsin Pajalasta. Oli Kainuussa vanha muori väylälle lähtijöitä neuvonut:

"Mikä on ruminta paikkaa rannalla, niin siihen piättä pyrkiä... se on hyvä paikka."

Sauvojat nousivat rumalle rannalle ja aikoivat ruveta taloksi. Mutta yöllä sanoi unipoika:

    "Ei tähän piä ruveta.
    Ei tässä viljoin eletä,
    eikä näljin kuolla.
    Mutta mene Laajavaaran kurhun!"

Sinne aamulla, kun aurinko paistoi läpi metsän, lähdettiin. Tuli käärme vastaan – se oli hyvä merkki. Pysähdyttiin oikein rumaan mustaan kuusikkoauttoon, väylän rantaloven perukkaan, ja tehtiin siihen pikkuinen lautaikkunainen savupirtti. Siitä tuli sitten uusi Tynin talo.

Oli lähimaissa alatorniolaisten vanha kala-aitta, patsaille pystytetty nili. Sen viereen nousi toinen talo, ja sitä käskettiin Nilimaaksi. Ja kylästä, joka vähitellen kohosi väylän rantaloven ympärille, tuli Lovikka. Vanha Keksikin jo muistelee, että tulva

    "Nijtyn lohkais Lovikasa."

Samaa Tynin pahnaa on vielä kylässä, ja ensimmäinen savupirtti on jossakin jängällä heinälatona.

Oli vain yhä väylällä nousijaa.

Junosuvanto mainitaan jo Treskin kartassa 1643, ja tännekin, leveän suvannon rannalle, toista penikulmaa Lovikasta ylös, on suomalainen laskenut kylänpohjan. Karkean vanha karhuäijä täällä ensimmäisenä yksinään möykkäsi pahaisessa savupirtissä kamalassa karhakkametsässä ja keihästi karhuja väliin kaksittain samaan pahnaan. Toinen ukko tuli Pellon Isosta-Mukasta tehden tännekin Mukan, ja sitten tuli Turtolasta talon tekijä, joka laittoi Lasun. Lähti muudan mies Mukasta ja asui vanhan Johteen talon, lähti toinenkin Mukan ukko, laski eväskonttinsa edesmenneen porokaarteen laitaan ison viisihaaraisen kuusen alle, tekaisi viisiseinäisen tuparöttelön ja rupesi möyrimään väkevää porokaarretta pelloksi. Siitä tuli Poromaa, lapinpohjille nostettu lannantalo.

Ja Junosuvannon rannalle kohosi yhä uusia taloja – Tervahautaa, Seppälää, Kangasta, Kujasta, Rantataloa ja Merasnientä. Kohosi viimein pieni kirkko Pajalan kappeliksi.

Suuren Vittanginsuvannon yläpäässä, Kenttäniemessä, viisi penikulmaa ylempänä Junosuvantoa, asusteli keitureineen ennen muinoin Kapuri, kalalappi, ja vastarannalla, Vittanginniemen vanhalla kalakentällä, häärivät pellolaiset kaiket kesät pyytöretkillään. Ei ollut Kapurille mieluista aina joka päivä nähdä lantalaisten rähjäävän väylällä, hänen vanhoilla hyvillä kalavesillään. Eikä lopulta äijä riepu saanut talven pitkinä öinäkään nukkumarauhaa – vaikka pellolaiset olivat jo aikoja sitten lasketelleet tiehensä. Kuului aina ihmisten mekastamista ja koirien haukuntaa ja aisakellon pouketta Vittanginniemeltä. Nousi viimein valkoinen lehmä niemen takatievasta, ja sitten rupesi kuulumaan kirkonkellojen kuminaa. Eikä siellä ketään asunut. Kapuri sanoi, että sinne vielä, Vittangin rannalle, tulee suuri kylä ja kirkko. Näin sanoi vanha kalalappi, jätti kenttänsä ja lähti keitureineen kävelemään.

Tulikin pian Pellosta Kyrön ukko, Henterikki Ollanpoika, tuli koko joukkonsa kanssa lehmää talutellen ja teki neliseinäisen savupöksän niille main, missä nyt on Erkon talo. Suurta sotaa pakoon oli Pellon Henterikki lähtenyt, ja tänne hän jäi kalastamaan, maata asumaan ja Kyrön sukua siittämään. Siitä on jo seitsemän, kahdeksan polvea. Vanhaa Henterikkiä seurasi Olla, sitten oli taas Henterikki, sitten Priita, Erkko, Olla, Jussa, Nilssi. On kylässä vielä vanhan Olla-äijän salvama aitta, ja sen seinässä on vuosiluku 1730.

Tuli sitten muutakin Suomen miestä, tuli Piutti-ukko, Isonsodan tappelumies, johon ei ollut kuula pystynyt – tappelusta palatessaan oli Piutti aina viskellyt taskuistaan luoteja tien viereen. Tuli Männikkö-Erkki, tuli monta muuta. He naivat kyröläisten tyttäriä ja antoivat tyttäriään kyröläisille. Ja näin Vittanki viimein kasvoi suureksi kyläksi, niin että siinä oli taloja kymmenittäin – koko aukea, matala laaka rantama täynnä ihmisten asumuksia. Oli siinä jo vanhastaan taloa sellaista kuin _Hansia, Erkkoa, Nikukkaa, Hilppaa, Pietaria, Pekan-Erkkoa, ja Ollanpäätä, Hurua, Lasua, Sakkoa, Vinsaa, ja Lahtivainiota, Nikkiä, Nikkistä, Nuuksua, Muotkaa, Olikkaa, Verkko-Nikua sekä Jannea_, entisen pappivainajan poikaa, joka koetti, hänkin, talopahaista hoidella.

Suurta Torniontietä yhä vain riitti, ja riitti tien kävijää. Lapin suunnattomiin sydänmaihin veti erämiehen luonto. Vittangin maille jo jotkut korkeat tunturit, Nanki, Luongas, komottivat, ja edessä olivat yhä korkeammat ja syvemmät erämaat.

Oli siellä viiden, kuuden vihaisen virtapenikulman takana, iso Jukkasjärvi, Tornionjoen suuri suvanto, tunturilapin ikivanha asentopaikka. Jo 1400-luvulla mainitaan lappalaisten kokoontuneen tänne markkinoille, ja 1600-luvun alkuvuosina saatiin tänne pieni kirkko, jonka turviin sitten lappi ja lanta ja lannanporvari riensivät.

Kirkkoniemellä, tasaisella kentällä, oli kauppiasten markkinatupia ja lappalaisten kirkkotupia sekä kuninkaan käräjätupa. Mutta niissä asuttiin vain markkina-aikoina ja kirkkopyhinä. Oli sitten pappila ja koulutupa ja länsmannin talo, aina asutut.

Ympärillä järven rannoilla ja saarella asusteli joku köyhtynyt tunturilainen ja kitisevä kalalappi, niinkuin Riimi-raukka, joka kurjaa nuottaansa paranteli kuusenhavoilla laittaen niitä pauloihin pöläkkeiksi, sekä Ruoppala riepu, joka varastamansa lampaan vaatehti veneen perämieheksi, ja itse istui soututeljolla joikaillen:

    "Joka kulkee kunnialla,
    sitä ei panna pauloihin."

Nousi tännekin, lapinkylille, suomalainen. Ensimmäisenä muistellaan Pellon ukkoa, joka tuli Isonsodan aikoina, sitten Pulmusen Heikkiä, joka saapui 1800:n vaiheilla ja tekaisi rantamalle pikku tuvan, Heikun talon. Tuli kohta muitakin lannanmiehiä ja teki tupansa, niin että viimein – 1860-luvulla oli Lapin kaukaisessa kirkkokylässä kymmenkunta taloa ja mökkipahasta, semmoisia kuin Perälän Iisakki, kemijärveläinen, ja Pohjosen Hannu sekä Iisakin Juhani, jonka sanottiin olleen alkuisin Värmlannin ruotsalaisia. Oli Pappila eli Ollan ukon talo, jossa oli ennen asunut pappi, oli Hannukka, koulutalo, johon ukko Spettin esi-isä oli irtipoikana nälissään laukkonut Värmlannista, sekä Paksuniemen Iisakki, Kittilän synty, ja Torneuksen Hanssi, papin jälkeläinen. Oli vielä pahainen Savikuoppa, jossa asua tuhraili Hannun Heikku, oli myös Kemin Heikki, lukkari, sekä Fjellborg ja Stjernström.

Vanha kirkko kykötti niemen nenässä, ja kirkkomaalla huokailivat surullisina Kurrankoiju ja Naskunmänty, jotka olivat kasvaneet itsensä hirttäneiden lappalaisraukkojen haudoille. Järven takana taas oli kaamea Nirpin-Jounin-autto, jossa oli mestattu Nirpin Jouni, murhamies.

Veti leveä väylä yhä korkeammalle kautta Oinakan ja Kallojärven, kohta parin penikulmin kohti vanhaa Kurravaaraa, jossa kaikkein kaukaisimpina aikoina oli asustellut Kurra-raukka, lapinukko. Ja jo 1600-luvulla oli vaara tunnettu malmipaikkana.

Kalaa ajellen on tänne alhaalta puskettu, ja väylänmutkan ympärillä on pyytömiehillä ollut omat asentopaikkansa. Tuossa on Pikku-Nikun termä, tuossa Ison-Mikon-termä ja tuossa Matinniemi. Lahden takana taas on Eliaksenautto ja Erkonjänkkä, lahden perukassa Sammuntermä sekä Pitkäniemen tyvillä Ollintermä. Tuolla väylän ja Vuolusjärven välissä on Melttarinniemi ja niemen toisella puolella Ulkulahti. Kaikki ovat vanhoja pyytökenttiä, joissa vielä asumusten sijat tuntuvat.

Ja tänne, vanhan Kurra-vaarin perintörannoille, asettui muutamia polvia takaperin Torneus-Henterikki, papin jälkeläinen, sekä Paksuniemen Antti, Kittilän pahnikkaita. Asusteli samoilla rannoilla Lassi-äijä, Perälän ukko ja Kurravaaran Jussa, asusteli joitakin aikoja Krapin Kalla, pappi Grapen jälkipahnaa.

Mutta korkealla tunturien välissä oli Tornionjärvi, jo vanhoista ajoista tunnettu, monipenikulmainen jylhä vesiallas tunturien selällä, lumitunturien joka puolelta piirittämä. Sinne leveä Torniontie veti – Kurravaaran kalarannoilta neljin, viisin penikulmin.

Ja tämän järven piiloisilla rannoilla asustavat Tornion väylän kaikkein kaukaisimmat suomalaiset.

Korttolahden pitkän perukan takana, Taalojärven rannalla, tunturin tuolla puolen, on pikkuinen piilokylä, Salmi, johon aikoinaan Antti-ukko paineli Kurravaaran Paksustaniemestä, ja muutti sinne myös muudan Marjan poika samoilta kyliltä. Siitä on suku sikeytynyt, kun on saatu lisää lapinpahnasta.

Piiloinen paikka on Kattuvuomakin kaukana Tornionjärven takana, korkean tunturin takana, niin että ainoastaan Laimolahden kautta saattaa sinne veneellä kierrätellä. Se on vain pieni köyhä paikka, kaikkein yksinäisimpiä tunturikyliä ja erämaan armoille annettuja ihmisenpesiä.

Yli kahdeksankymmentä vuotta jo lienee, kun Sjangelin kaivostöistä palaava kemijärveläinen, Hermanni Stöckel, lainiolaisen Martin Jussan kanssa souteli Laimolahden kautta Kattujärven takarannalle. Hermanni kopsi mökin, Jussa kopsi toisen, ja emänniksi saatiin sisarukset Jukkasjärven Hannusta.

Siinä oli jo kylänalku.

Seitsemän pikku taloa kyhjöttää nyt hiljaisella rannalla, viisi Stöckeliä ja kaksi Martin Jussan joukkuetta. Siinä hyvännäköiset heinäkentät ja pienet perunapellot, pikkuiset talot kenttien keskellä – ja koukkupolviset polut talosta toiseen.

Ja aidan takana on suuri alaston pounuinen jänkä, jängän takana käkkyräkoivuinen outa, tuonnempana mäntyinen vaara. Ja valkoharjaiset hiljaiset tunturit katselevat ja siintelevät kaukaa toistensa takaa.

Järvenniemen Ruumistermässä nukkuu pari vanhaa edesmennyttä kattuvuomalaista kesäsijoillaan.

Laimolahden takarannalla, parin neljänneksen päässä, on suuri tunturilaisten kotakenttä. Siellä saa kesäisin käydä väärtinä, ja talveksi saa Kattuvuoma väärteiksi kotalapin keitureita, navettaansa ruokolle, saapa vielä hoitopalkkaa kolmekymmentäkin kruunua päältä.

Talvella on lähimpänä naapurina Lattilahden lapinkylä, kalalappien asuinpaikka Tornionjärven perukassa.

Ollaan kaikkein syvimmässä Lapissa.

– – –

Tornion alaisilta rannoilta nousi erämiestä ylös Muonionväylääkin rakennellen pyytökenttiä sekä myöskin ihmisten asumuksia pitkin rantoja yhä kauemmas erämaihin. Pajalan Kieksiäisvaara sekä Kolari, Kihlanki ja Muonio mainitaan jo Treskin kartassa, samoin kuin Enontekiön vanha Markkina.

Mutta muille väylänvarren kylille ja kentille on väylännousija pysähtynyt myöhemmin.

Niinkuin isoon Kuttaiseenkin.

Lähti ukko Matarengin Kultaisesta, pyysi kalaa ensin Paittasjärven Vanhassakentässä, lähti jälleen ja asettui akkoineen Kuttaisen kalarannalle, seitsemän, kahdeksan penikulmaa ylös Muoniosta. Tänne hän laittoi mökin ja laittoi poikia, möyri maata ja maksoi kruunulle veroa kaksi talteria hopeassa. Ja kalakentälle nousi talo, Vanhapiha, kylän esikoinen.

Saapui Kuttaisen ukon kentille toinen pyytömies, Raattaman ukko Kittilästä ja teki mökkinsä kentän yläpäähän. Tuli taas muudan pyytömies ja jatkoi kylää uudella kömmänällä, ja siitä saatiin Jatko. Ja näin nähdään kirkonkirjoistakin Kuttaisen ensi miehenä 1700-luvun alussa Anders Cuttainen, sekä taas samalla sataluvulla Johan Raattama ja Isak Jatko.

Tuli vähän muutakin ukkoa, ja kyläkentälle, Kuttaisenkurkkion yläpuolille saatiin kylänjatkoksi ja Jatkon jatkoksi _Autiota, Välitaloa, Klaavua, Kurkkiota, Töyrää, Pounua, Ehraimia, Erkin Jussaa ja Erkki-äijää_. Monena polvena ja monin miehin niissä on jo asuttu, Töyrässäkin on riehkaissut kuusi Petteriä peräkkäin.

Mutta Naalisvaara, Muonion lähimailla, kylän kesken Karsikoksi sanottu, on paljon myöhäisempää lähtöä. Kolme, neljä polvea takaperin sinne sauvoi Ylimuonion Kokko-Aaro, ja sitten taas pukkasi yli väylän Kätkäsuvannon Matti. Siinä oli kylänalku, tuli Pekkaa, Kallaa ja Eetua, tuli Oskaria, Arviitia, Pounua ja Porotermää.

Samoja Muonionväylän sauvojia kuin Kuttaisen pyytömiehet, olivat Anunti ja Nivan ukko, jotka pysähtyivät Kaaressuvantoon, ja olivat lähtöisin Tornionjoelta. Asettui samoihin aikoihin samoille jokikaarteen kentille, tievojen vierille Maunun Erkki lasketellen pari penikulmaa myötävirtaan Maunun kentältä – Maunu mainitaan jo 1600-luvulla –, mihin isävaari, Erkin Maunu, oli katsonut hyvän paikan. Tuli myöhemmin Mämmi-Olli Pellon alempaa Mämmelästä ja teki talon, tuli Olli Tuorheenmaa ja teki talon, tuli Pietu-Jussa, ja talon hänkin laittoi. Jo sitten joutui Nilimaan ukko lapin sukumailta, Suijavaaran Marasesta, ja asettui samoille kylätievoille.

Suomenrannan kirkko, Enontekiön Markkinan vanha temppeli, raitioi silloin sieluja Ruotsin rannallakin. Mutta kun Muonionjoki tuli valtakuntien rajaväyläksi, saatiin pieni kirkko Kaaressuvannon jokitöyrälle, vanhalle lapinkentälle.

Tätä oli vanha lapinäijä jo aikoja ennustanut, kylää ja kirkkoa. Oli äijäraiska nukkunut jokitörmällä ja herättyään hoihotellut:

"Hm, hm, kirkku täsä tulee... ho hooi, koko kaupunki täsä tulee... ho hooi, tuli polttaa kaikki!"

Alkoivat siitä pitkät pauhaavat Könkämäenon penikulmat, nivoja, koskia, kurkkioita, toinen toistaan äkäisempiä. Mutta väylännousija yhä vain puski ylöspäin, kauas ja korkealle. Hiki juoksi virtana, hartiat höyrysivät, ja koski karjui...

Mutta sieltä jostakin väylän varresta, kosken alta, suvannon rannalta löytyi sopiva asentopaikka.

Kunnarintermälle pysähtyi jo 1700-luvun alkupuolilla Nilsi-ukko, pyörähti sinne kerran kiukkuinen Kikkari-äijä, ja asusteli jo taas kaksi vanhaata poikaa ja kaksi vanhaata piikaa raataen sekä pyhät että arjet ja puhua nutkahdutellen eri lailla kuin muut ihmiset. Naimakka sai soutajansa 1800:n vaiheilla, jolloin sinne asettui Idivuomasta lähtenyt Olli-äijä. Sieltä taas Ollin-Matti lasketteli alas Vuokkaseen, mutta Matin Juhan-Petteri pusketti jälleen ylös kovan Rautukurkkion päälle ja laittoi kiukkuisen Pättikän alapuolelle Siikavuopion. Ja taas Vittangissa, korkealla tunturien äärillä, lähellä muinaista Rounalan temppeliä, mainitaan 1700-luvun lopulla asustaneen Petterin Nilssin.

Mutta kaikkein kauimpana Könkämän päällä on Kummavuopio, Mukkavuoma, koko valtakunnan pohjoisin talo, kohta Kilpisluspan kovan kohinan kuuluvilla.

Täällä muinoin kuttaiselaiset kävivät kalanpyydössä, ja entiseen aikaan oli täällä Mukkavuoman laidassa, Kummaenon rantatörmällä, Anders Fjellnerillä [Anders Fjellner, lapinsyntyinen Sorselen pappi 1795-1876] pieni pirttiriepu, jossa hän toisinaan yksikseen asua tuhraili kalastellen ja pyydystäen peuroja haudoilla. Rakensi sitten itse Laestadius samalle kentälle pyytöpirtin, ja kohta Kaaressuvannon Anunti-Olli kopsi kolmannen kömmänän, jotta hänkin lähtee rovastin kanssa kalaretkille. Ja oli siinä ukoilla koko kolmiyhteys korkeilla pyytömailla.

Fjellnerin kalapirtti kaatui sitten lahona kentälle, Ollin mökki vietiin Keinovuopioon, penikulma alaskäsin, ja siihen muutti asumaan Loukko-Jussa Palojoensuusta. Loukko-Jussasta tuli sitten Keino Jussa, ja samoja jussoja kepsuttelee Keinovuopion kentällä jo kolmannessa polvessa.

Mutta Laestadius antoi kalapirttinsä Raattaman Pekalle, maankulkijalle, joka oli kuin hirttokoira kiertänyt ja yrittänyt kaikki kylät, Lainiot, Vähätnivat, Kultaiset, Maunut, kunnes joutui Kummavuopioon. Matti-ukko, Raattaman kolmatta polvea, täällä jo hallitsee, taikka oikeastaan Olga-emäntä, "Mukkavuoman keisarinna", joka pystypäisenä katselee korkealta, jopa kaikkein korkeimmalta. Sillä Olga on koko valtakunnan korkein emäntä – vielä suomeksi käskee ja komentaa... suomeksi sävähdyttää äkäisetkin sanat.

Ylhäisessä yksinäisyydessään elää Kummavuopio täällä kaikkein kaukaisimmassa Lapissa, kohiseva väylä parhaana tienä, parhaina naapureina tunturit ja jängät. Ei ole hakopuuta penikulmia lähempänä, eikä paljon lehtipuutakaan, koivukäkkyrää vain ja pahaista pajukkota. Alaston alakuloinen aapa pohottaa akkunan takana, suuri Mukkavuoma, jossa heinäsaurojen käkkyräiset luovat kummittelevat.

Yksinäinen äänetön paikka, hiljaisena Kummaenokin jutaa ohitse, ajaa talon ja vuoman suureen kierrokseensa ja käy kohti Könkämää. Kummajaurista ja suurista tuntureista se tulee, lappien korkeilta kesäisiltä kotasijoilta.

Sieltä kaukaa, kaukaa yli kaikkien katsoo ylpeä valkealakinen Peltsa, josta Laestadius on kerran löytänyt sinertävän iankaikkisuuden kukan.

– – –

Pääväylältä entiset erämiehet sauvoivat syrjäjokia myöten kalaisille metsäjärville yhä syvempiin sydänmaihin.

Ja sieltäkin, kaukaisen erämaanjärven rannalta saattoi löytyä mieluinen asuinpaikka.

Näinpä vanhat pellolaiset kävivät pyytämässä Pentäsjärveä, kävivät välillä kokemassa pientä Aapuaakin, joka oli mainio kalavesi. Jopa viimein lähti Jolman Heikki, teki järven matalalle rannalle pikku pirtin, ja se oli metsäkylän alku. Tuli Jarhoisten Taneli, teki Tanon, tuli Krutrökin Hansi, laittoi Hannun – siitä on jo ainakin viides, kuudes polvi menossa. Sitten kerran kylä muutettiin matalalta hallaiselta rannalta kauemmaksi korkealle vaaralle. Siellä ei pannut halla, ja sinne näkyi maailmaa, näkyi yli metsien ja jänkien myös Olkamanki, missä

    "Forssi se makkaa,
    ja Linni se istuu."

Lähti Sieppijärveltä Satta-Pekka, löi pirttipöksän Pajalan Sattajärven itärannalle, nukkui pöksässä, kuuli lehmänkellojen kalketta järven takaa ja meni katsomaan – ei siellä ketään, hyvät maat vain. Satta-Pekka heitti mökkinsä ja teki uuden länsirannalle. Siitä tuli Kaltion talo ja kylän alku. Tuli sitten myöhemmin Kyrö, tuli Kero, tuli Turtolasta värmlantilainen Vesterberg, tuli vielä muitakin – ja Sattajärvestä tuli iso kylä.

Kaunisjoen latvoilla on pieni Kaunisjärvi, jota ennen kieksiläiset pyysivät, asustellen pyytöaikoina Kenttärannalla. Mutta Sieppijärven Laukka-Hannu, Satta-Pekan veljeksi sanottu, sama Hannu, joka laukkoi erämaita hosuen pirttipahasia Välivaaraan, Tapojärvelle, Liviöön, tuli ja teki tupasen Kaunisjärven rannalle, Kaunisvaaraan. Mutta kieksiläinen hiipi ja pisti tuvan tuleen, kun Hannu oli Pajalasta jauhoja noutamassa. Hannu hakkasi uuden pirtin, ja kylän pohja pysyi. Laukka-Hannun pahnaa elää kylässä jo viidennessä, kuudennessa polvessa.

Kitkiöjärvellä, Kitkiöjoen latvoilla kalastelivat entiseen aikaan Alatornion Oravainen ja Keisu, ja järven rannalla on vielä Keisun kotasija ja Keisuntieva. Näille vanhoille pyytörannoille asettui sitten Kitki-Mikko, ja Mikolle tuli vävyksi Kolarin Tapojärveltä joku Jussa – ja kylä oli pohjattu. Tuli taas alhaalta, Vuojennonkosken tienohilta Lakkapään Martti ja teki mökin. Martin poika oli Lakkapää-Tuomas, ja mökkiä ruvettiin sanomaan Tuomaan taloksi. Oli sitten Olli, sitten Kielisen Tuomas, ja sitten nykypolven vanhat ukot.

Kitkiöjoen pohjasuku on entisen sotamiehen, Triiun (= Triumf) lähtöä, samoin myös Parkajoen sukukunta. Lautaikkunaisessa savupirtissä, joka vielä on Sakon riihenä, on Kitkiöjoki viettänyt vanhimmat päivänsä, ja Sakon saunan seinässä on vuosiluku 1720.

Tapojärveläiset taas kalastelivat Merasjärveä, joka mainitaan jo 1600-luvulla. Viimein Meras-Heikki jäi kalakentälle asumaan – ja karhakistona oli silloin kaikki ranta. Mutta Heikin kalapirtti nousi karhakistoon kylänpohjaksi.

Nankijärveä souteli ja kalasteli aikoinaan Henrik Wegelius ollessaan Lapissa Isoavihaa paossa. Mutta läheiselle pikku järvelle pysähtyi ja asumaan jäi pyytömies, jonka sanotaan olleen poissa aina Muhokselta asti. Järvi sai nimen Muhoslompolo, josta taas saatiin Muoslompolo. Kohosi vähitellen lompolon rannalle kylä, jossa nähtiin _Muos-Lassia, Muos-Ollia ja Muos-Nikua, Pekkaa, Pokkaa, Tapania, Puna-Jussaa ja Parka-Heikkiä_. Tuli koko kylä, lopuksi oikein kirkonkylä. Muos-Olli päivitteli jo silloin, kun kylässä oli sieluja tusina:

"Tulee niin paljon väkeä, että syövät syllän maatakin."

Sitten jo tarvittiin syötävää monta syltä, mutta sitä aikaa ei liene Muos-Olli nähnyt.

Idijärvellekin, Kaaressuvannon taakse osuivat pyytömiehet, jopa jo 1700-luvun alkuvuosina täällä asusteli vanha Sammeli-ukko. Sanottiin tänne paetun Isoasotaa. Pienen järven rannalle, hiekkatievojen vierille nousi vähitellen pienien talopahasten köyhä kylä, Idivuoma – ja ympärillä oli suuri vuoma.

Närvä, Idivuoman pikkuinen naapurikylä, mainitaan 1800-luvun vaiheilla, jolloin siellä asustaa Mikkelin Jussa ja Jussan Jussa. Kumpi heistä lienee ollut entinen Nirvin Faari, joka sotakarkulaisena on lähtenyt laukkoinaan Nirvin eli Narvan kaupungista – missähän sitten semmoinen lienee? Mutta sieltä on ukko lähtenyt ja tuonut nimen Lapin erämaihin sekä pannut alkuun pienen köyhän kylän Kallovuoman laitaan, Idijärven pohjoiseen päähän.

Siellä lapinjänkä kaalona huokuu.

Lainiojoen suurta syrjäväylää, joka Palokorvassa, Lovikan yläpuolella yhtyy Tornionjokeen, nousi pyytövene toisensa perästä, ja viljaisen erämaajoen rannoilla oli mieluisia pyytökenttiä ja pirtin paikkoja.

Torniolaisen vene oli ensimmäisenä Lainiotakin nousemassa.

Sattui eteen Kangosen tievainen metsäranta. Sauvoi pyytömies – pysähtyi, nousi maalle – laittoi mökin. Mies oli Simu, Suomen Simusta lähtenyt, ja mökistä tuli Simun talo. Sauvoi taas mies ja pysähtyi, nousi maalle ja laittoi mökin. Tämä oli Juuson ukko, samoja torniolaisia kuin Simukin, ja Juuson mökki oli neljänneksen alempana Simun kömmänää. Mutta silti Simu, ylpeä torniolainen, manasi naapuriansa, toista torniolaista, tornioksi:

"Höh, tulee niin lähelle, ettei saa paskantamarauhaa."

Juuson mökistä tuli Juuson talo eli Alapää, ja Simusta saatiin Ylipää. Jo vanha Keksi tutussa runossaan muisteli, kuinka tulva

    "Nijtty-Saaren Simulda sijrsi,
    Harjan Jusolda hävitti."

Sauvoi taas muudan väylännousija, pysähtyi, nousi maalle ja paiskasi pöksän Simun ja Juuson välille. Tämä oli Nykänen Suomesta, jostakin Vaasan mailta Nykälänmäeltä, ja Kangosen rannalle saatiin Nykäsen talo.

Saattoi nykälänmäkeläinen hyvinkin olla Vaasan puolen miehiä. Ainakin kolmannen polven Nykänen, Vuolevi Vuolevinpoika, oli väkipäinen körri, tappelumies, joka helposti näytti nyrkkiä ja karjui:

"Ei ole muuta lakia... muuta kun se, joka voittaa!"

Iso rumilas ukko oli, Kaurahaasioksi häntä haukuttiin, ja komean hän puristi puumerkin. Sitäkin kohta kyläläiset pelkäsivät, sanoivat:

"Tuossa on Kaurahaasion jäljennös."

Jo taas sauvoi mies, nousi maalle. Se oli Kauppi Torniolta, laittoi Kaupin Kangoseen. Jo tuli kerran ukko Lovikasta, teki mökin, Uuentalon. Ja ukko oli irtanaiselta nimeltään Kinnasniska.

Näin oli jokirannan kylässä Kaurahaasio ja Kinnasniska, ja oli ja tuli vielä paljon muitakin. On kylässä vielä samojen ukkojen pahnaa – samoja Simuja, Juusoja ja Kauppeja, Kaurahaasioita ja Kinnasniskoja. Nykyisen Nykäsen isännän äijävaari oli Vuolevi Vuolevinpoika viijes, joten nyky Nykänen on jo seitsemäs Nykänen.

Ylitornion Rahtulan pyytömiehet puskettivat ylpeästi ohitse Kangosen aina neljin, viisin mutkaisin penikulmin syrjäistä Vaikkojärveä kalastelemaan ja pitivät sitä omanaan polvi polvelta. Mutta nousi alhaalta pyytömiehiä, torniolaisia hekin, ja jäivät asumaan Lainion rannalle, Vaikkojoen suun alapuolelle. Kiti-Heikka raukka taisi saada aikaan Ylipään ja Hannu-raukka Alapään talon. Tuli sitten Sopperon Heikusta Ylipäähän vävyksi raharikas Hopea-äijä, joka oli oikein papin, entisen Eleniuksen, jälkimiehiä.

Ja rahtulaiset yhä kävivät Vaikkoa pyytämässä.

Mutta Ylipään Hopea-äijä, isorikas, suurikurkku, lähti kaahistamaan kalamiehiä pois. Hän asteli Vaikkojärven alaiseen päähän lähelle Rahtulan kalakenttää ja karjaisi:

"Pois Rahtulat meän pyytövesiltä!"

Isokurkkuinen papinperillinen parkaisi niin kovasti, että ääni kuului Lainiolle, kahden neljänneksen päähän. Rahtulaiset säikähtivät ja lähtivät kiireesti laskettelemaan alas Vaikkojokea ja Lainiota. Niin kovalla touhulla Kaulirannan kalamiehet mennä tohistivat, että Vaikkonivassa vene kaatui, ja muudan vierolainen hukkui. Ja siinä vieläkin kuuluu niinkuin jotakin outoa.

Lainion rantakylä kasvoi, kohosi taloja viimein kymmenkunta, niin että kerran kerjäläisukko saattoi niitä luetella sen mukaan, millä häntä missäkin oli ruokittu:

    "Terni-Martti, Makkar'-Antti,
    Puuro-Olla, Velli-Kleemetti,
    Kakko-Erkki, Mae-Mikko,
    Liha-Esko, Rasua-Niku,
    Peura-Martti, Juoma-Ylipää."

Sopperon rannoilla, jälleen neljä, viisi penikulmaa ylöskäsin Lainiolta, mekastelivat entiseen aikaan vanhat villit Vintturit, jotka asustelivat maakuopissa Vuoksujärvellä, Karpussa, Jorvajärvellä ja Sokkumassa. Torniolaisten kiusaksi he vetelivät vitsaköysiä ristiin rastiin pitkin kulkuväyliä sekä virittelivät risukkoihin kalamiesten surmaksi kavalia jousia, jotka rihmaa koskettaessa pinkaisivat terävän nuolen.

Mutta Rahtulan äkäiset miehet vain sauvoivat Vintturien vesille. Sopperon alapuolella on Kenttäsaari, rahtulaisten vanha kalakenttä, ja Lannanvaaran takana Kuormakkajärvellä on Rahtulankenttä.

Vanha Soppa-raukka on kyllä näillä nevoilla ensimmäisenä asustellut, muutellen paikasta toiseen, ja samasta Sopasta on sitten Soppero saanut nimensä. Sopan viimeiselle asuinpaikalle, Yli-Sopperon ylipäähän, tuli Jukkasjärveltä Koulu-Heikki ja sai aikaan Heikun talon. Tuli myös Tupakki-äijä, Jussan Isko, Jukkasjärveltä siinä 1800:n vaiheilla, osti Koulu-Heikulta suolapuolikolla ja nautahärän vuodalla neljänneksen maata ja asui Jussa-faarin talon. Saapui Juntti-raukka, Hurun ukko, Parakasta ja teki Juntin talon, ja sitten saatiin vielä Nikua, Kuoppaa, Eliasta, Iisakkia ja Isoa-Poikaa.

Ala-Sopperoon taas asettui ensimmäisenä muoniolainen Niemen Heikku, laittoi savupirtin sakeaan rantamännikköön ja siitti kuusitoista perillistä Sopperoa kansoittamaan. Oli rantakentällä sitten Heikun Pekkaa, Heikun Ollaa, Heikun Fiilusta, ja samoja Heikun Heikkuja on menossa jo viides polvikunta. Mutta Jukkasjärveltä juti Pikku-Pekka, saapui sieltä myös Rovan Pekka kolme polvea takaperin.

Pieni lapinsekainen kylä siitä kohosi rantatöyrämälle, ja samanlainen pikku kylä, Silkkimuotka, tuli Lainion vastapäiselle rannalle. Eikä juuri parempi ole Lannanvaarakaan penikulmaa alempana – pienien talojen kylä. Yli-Soppero vain, vanha kauppamiesten ja Isojen-Poikain kylä on iso ja isorikas, porojen porvari.

Lainionväylän latvoilla, korkealla tunturissa, on pikkuinen Liedakka, johon tunturilappi, Nutti-Jussa, aikoinaan asettui talonpitäjäksi. Meni sinne sitten Närvästä Annan Jussan Hermanni ja teki mökin, niin että tunturien keskellä on taloja kaksittain.

Lainionlapin jutokeino käy kylän kautta kevättä ja syksyä, mutta vain pahaiset palkaat kulkevat sinne poikki vuomien ja tunturien. Mutta hyvä on Liedakassa elää. Kalaa on joessa ja järvissä sekä käkkyräkoivua tunturissa ynnä jumalanluomia niittyjä vaikka kuinka paljon.

– – –

Kaalasväylän alajuoksu aina Korpilompolon rajoille on ruotsalaisten valtamaata. Mutta jo heti rajalla, syrjässä väylästä, on Suomeen viittaava Liminkajärvi sekä taas kohta Teurajärvi, iso suomalainen kylä, joka mainitaan jo 1600-luvulla. Ja sitten kautta kiveliöiden on suomea suomen perästä niin pitkälle kuin väylää riittää, aina tuntureihin asti.

Samoilta suurilta kotoperiltä ollaan täälläkin – kyllä kuullaan. "Tuolta net on Toorniolta tulheet tänne kalastelheen ja pyyvelheen", tietää joka kylä.

Pienellä pahaisella Kirnujärvelläkin, joka piileskelee kaukana aivan kiveliömaailmassa, kalastelivat muinoin ylitorniolaiset. Eksyi ja väsyi sinne umpikiveliöön kerran sota-aikoina – kun oli sodittu kolmekymmentä vuotta – Seppä-Jussa ja loppuun uupuneena jo kuolemaan heittäytyi. Mutta unessa sanottiin Jussalle:

"Ei tässä tartte kuolla. Tee pöhnä ja rupia kalaa pyytämhään! Tässä elää vielä paljon ihmisiä."

Jussa heitti kuolemisen toistaiseksi, kopelsi pöhnän ja pyysi kalaa, rakensi savukömmänän – ja kylä tuli sitten kyllä Kirnujärvellekin.

Kalainen järvi on ollut pieni Korpilompolo, kalan takia on tultu sen rannoille erämaahan ja saatu viimein hyvä kirkonkylä. Vanhatalo ja Vuolla ovat vanhimmat, ja sitten on asuttu Rantataloa, Uuttataloa, Mikkoa, Mattia ja muuta.

Kaalasväylälle Narkaukseen on Suomen Narkauksesta [Rovaniemellä] tullut Narkaus-raukka kalastelemaan ja laittanut rannalle ensimmäisen mökin, mutta sitten taas muuttanut Lahnajärvelle. Jälleen on tullut mies Suomesta, Taavola [Ala-Tornion Mattilassa, Ruotsin puolella], samalle rantakentälle ja tehnyt talon. Sitten on saapunut Tärännöstä Aato-ukko saaden aikaan Rantatalon. Ja näin oli kylänpohjat laskettu.

Nuuksujärven kylän perustukset pani Nuuksun noita, ja Jierijärven rannalle, Järvenpäähän, asettuivat Krikin veljekset. Kainulaisjärvelle on kalanpyytäjien kotakentälle saatu ensin Hannun talo, ja sitten tuli täräntöläinen laittaen Lampan.

On Kaalasväylällä, Tornionjoesta tulevan Tärännönväylän yhtymillä vanha suuri Täräntö, kautta kaikkien kiveliökylien mainottu suomalaiskylä. Tiedetään hyvin kaikkialla:

"Tärännössä on suomalainen veri!"

Vahva veri onkin. Täräntö on kymmenien talojen suurkylä, satojen suomalaisten valtakylä ruotsalaislaskuisen Kaalasväylän keskijuoksulla.

Suomesta on Tärännön suomalainen veri lähtöisin. Kreku tuli Suomen Krekulasta, pyysi kalaa ja teki väylän rantatörmän pimeään metsään ensimmäisen pirtin. Ja tämä on tapahtunut jo niihin aikoihin, kun käytiin kurikkasotaa. Krekukin oli sodassa kolmekymmentä vuotta, eikä emäntä häntä enää tuntenut, vaikka Kreku katseli talon vanhaa pahkakuppia puhellen:

"Täm' on vishiin sama kuppi, jota mie olen rautahosioimilla silittänyt."

Tuli sitten toinen ukko Roikolasta ja teki väylän toiselle rannalle Roikolan, josta sitten tuli Vanhatalo. Kurikkasodan käynyt Kreku ei kyllä ollut hyvillään naapurista. Äkäisenä hän manaili:

"Tulee ihmisiä niin paljo, ettei ole, mihin tarpheelleen mennä."

Mutta Kreku sai yhä uusia naapureita. Pekkari tuli Suomesta siemenpussi selässä, laittoi Pekkarin mökin, kalasteli, möyri peltoa ja heitti jumalanviljan itämään. Sitten tuli Juto jostakin Suomen Jutolasta, tuli Jatko, tuli Paavo – "on ollut semmoista puhetta, että Paavola on Suomessa" – tuli myös Heinos-ukko, jostakin Heinolasta [Paavolan pitäjässä, Oulusta etelään on Heinolanperä] ja asettui Kikaravaaralle, ja Kikaravaarasta tuli Heinosenvaara. Tuli yhä vain uutta talontekijää.

Ja Tärännöstä kasvoi suurkylä kahden väylän vaiheille. Valtaväylät olivat kahta puolta, ja hyvät talot sekä vahvat vainiot kahden puolen kahta väylää.

On siinä kyliä, joissa asuu suomalainen veri, ja neljänneksittäinen aukea suomalaisine kylännimineen – _Iso-Talinen ja Pikku-Talinen, Isokylä ja Lehonmäki, Koijuniemi, Aittamaa, Jäneskallio, Laitamaa ja Rovaniemi, Jalokorvanvaara, Heinosenvaara ja Nivankorvanvaara, Välimaa ja Niva. Ja sitten on komeita talonhuutoja – Kalla, Kero, Kantola, Mukka, Jatko, Juto, Saaja ja Lantto, Lauri, Hannu, Juntti, Perttu, Pekkari ja Pultsari, Lehtipalo, Lehtohuhta, Lautamies, Iso vainio ja Tervahauta_.

Kaukana jänkien ja metsien takana Narkausjoen latvahaaroilla on pieni Kompelusvaara. Siellä, korkealla yli kaikkien katsovalla vaaralla, asua tuhraili kaksi vanhaa lapintytärtä pikku pirtissä – Keskitalo siitä vasta tuli, kun tyttäret saivat lannanmiehet, vaikka eivät saaneet perillisiä. Saapui naapuriksi sitten Pekka Marketasta ja teki talon, saapui vielä Loikka ja teki Alatalon, joutui Vettäinen, lannanmies, ja teki talon. Sitten tuli Pekka-raukka Kompeluslehtoon sekä Tärännön Paavo tehden talon jänkien keskelle Isoonhuhtaan.

Suomalainen suku sauvoi ylös Kaalasväylää rakennellen kalapirttejä, taloja sekä kyliä väylän rannalle ja kairalle lähikiveliöihin, niinkuin _Ylikoanmännikkö, Ruokojärvi ja Saittajärvi, Kääntöjärvi ja Parakka, Lappeasuvanto, Piilijärvi ja Kiviniemi. Vielä Kaalasluspassa sekä Kaalasjärvellä Puoltsassa, Saivorovassa ja Laukuluspassa_ haastellaan suomea lapin rinnalla.

Parakkaan sanotaan ensimmäisenä asettuneen jonkun sotapakolaisen, joka oli kotoisin Pellosta, sekä sitten suomalaisen raution, Pekkarin, joka oli lähtenyt Masuunista. Ja Pekkarin pohjaa on koko kylä, kylän pohjana valtava, kaukatunturien katsoma suuri väylä ja väylänranta.

Kaitumanenolla sekä sen vierillä on aivan suomalaisia kyliä, pieniä kiveliön asutuksia – Puoltikasvaara, Soutujärvi, Moskujärvi, Nilimännikkö, Neitisuvanto... On siellä korkealla ikivanha Killimä, muinainen Lapin kirkkopaikka, lapinvaatteissa vaeltanut lapinkylä, joka päiväisenä puheenaan viljelee aivan suomea.

Ja siellä on rohki tunturit ympärillä, luminen Kiebnekaissakin loistelee penikulmien takaa, korkeimpana muiden lumiharjojen joukosta.

– – –

Suuri suomalainen kiveliö on myös Änges- eli Vettäsjoen, Linkka-, Röytiö- ja Rooneojokien latvoilla, Jällivaaran suohkanan itäpuolilla. Korkeilta vaaroilta täällä kymmenet kylät katsovat yli mittaamattomien erämaitten, katsovat toisiaan taikka toistensa savusuitsuja, jotka metsien piiloista nousevat erämaan raatajien uhrisavuina kohti korkeuksia.

On täällä Vettäsjoen varsilla, Jällivaaran itälaidalla suuri Ullatti, monen talon kylä monella vaaralla, pitkin jokivartta. Sanotaan ensimmäisen ukon tulleen pyytömiehenä Tärännöstä ja tehneen Tievan talon. Toinen tulija oli jo täysi torniolainen, Pellosta hän saapui ja pystytti savupirtin notkelman toiselle puolelle, Tievaa vastapäätä. Siitä tuli Pirtin talo. Oikea suomalainen oli tievalainenkin, koska hän oli kolosti vihainen ja manasi:

"Ei saa enää mithään rauhaa!"

Vielä vähemmän sai Tievan äijä rauhaa, kun aina vain tuli uutta metsänmöykkääjää ja yhä uusia pirttejä nousi Särkivaaran männikköön. Oli kylävaaralla sitten taloja toisensa takana – _Vaaraa, Rinnettä, Heikkaa, Erkkoa, Jussaa, Lanttoa, Paloa, Ylitaloa, Alataloa, Vanhaataloa, Uuttataloa, Jänkänpäätä ja Peera-äijää_.

Tievasta lähti äkäinen Ullatti sauvomaan ylös Vettäsjokea etsiskellen uutta asumapaikkaa. Ukko pusketti aina Vettäsjärvelle, neljin, viisin penikulmin, ja laittoi aution järven alapäähän synkkään kuusikkoon kotahoidon, laittoi sitten koko asumuksen.

Asusteli silloin Hurun äijä Parakassa Kaalasväylällä, ja tuli ukko riepu nuottineen kalanpyytöön Vettäsjärvelle, tolkuttaen Ullatille:

"Met lähimmä noutamhaan mettumaarikeittoa."

Äkäinen Ullatti ärähti vain:

"Kun sie tulet kotia, niin sulla on mettumaarikeitto kujaveräjällä."

Olikin sitten kujaveräjällä nuorukainen raatona. Eikä Huru voinut muuta kuin sanoa:

"Oh heiton Ullattia, mitä teki!"

Vettäsjärven korkealle itärannalle tuli sitten asumaan Häivä-Mikko. Ullatin asumus myöhemmin hävisi, sija vain enää näkyy. Mutta Häivä Mikon rannalle nousi iso kylä.

Vettäsjoen Keinosuvannolla asusteli ennen joku Jounas-ukko Anna-Marjansa kanssa, ja lähellä mustan kuusen alla kuuhkaili yksinään lapinakka, Kylmetyn Marki. Asui ja pyydysteli kalaa samalla suvannolla jo taas pari veljestä, mutta sitten toinen muutti lähelle, Marketanvaaralle, tehden Pirtin talon, toinen meni Nilivaaraan ja sai aikaan Vanhantalon. Keinosuvanto matalalla väylänrannalla jäi autioksi, mutta Markettaan ja Nilivaaralle nousivat isot kylät.

Ja keskelle kiveliötä kohosi yksinäinen Kuusihuornainen.

– – –

Linkajoen ja Ängesväylän välisellä kairalla, korkean vaaran laidalla on vanha Järämä, johon sanotaan entisen sotakarkulaisen, karjalaisen Jeremin, ensi miehenä asettuneen. Linkajoen toiselle puolelle, ison vaaran taakse, on saatu Yrttivaara sekä taas ylemmäksi Sammakko.

Ja Sammakko on vain pieni metsä-Sammakko, pikkuisen Sammakkojärven rannalla. Mutta pieni Sammakko elää ja huokuu suomeksi, vaikka ensimmäisenä sammakkolaisena on ollut Kainuusta tullut, kainuuta haastava Esaias Esaiasson, Mäkitalon rakentaja. Onpa jonkun sammakkolaisen ämmi ollut oikein aatelissukua, mutta Sammakon suomea on vain hänenkin täytynyt oppia, vaikkahan onkin muurpruuri ollut Ylikainuun rovastina. Saapui Sammakkoon suomalaisia, saapui sellaisiakin körrejä kuin Lahna-Pekka, joka asettui riettaiden vallassa olevaan taloon, kylän kauhuun – ja pirut lähtivät pakoon kiljuen, niin että koko kylä kuuli.

Ruotsalainen on Tokasenkin lähtö. Sodan aikana, kun ryssä hyökkäsi Luulajaan, lähti ukko Söderström akkoineen pakoon, päätyi Tokasenjärvelle Linkkajoen erämaihin ja teki mökin – Ylitalo siitä tuli. Tuli sitten joku Jussa Ullatista, ja kohta Mettä-Tokanen rupesi puhumaan suomea.

Samoilla kairoilla Tokasesta ylöspäin on vielä muitakin pieniä metsäkyliä, Sakajärvi, Liikavaara ja Leipojärvi. Suomi on niiden päivällisenä puheena.

Röytiönväylällä on Röytiö, suuri suomalainen kylä, samoin Mäntyvaara korkealla vaarallaan, sekä Palohuornaisen vaarakylä. Samoilla vaaramailla on iso Hakanen, joka on jonkun sotakarkulaisen aloittama. Laukkasi mies, ryski pirtin villiin korpeen – siitä tuli Hakasen Rantatalo. Mutta sitten tuli Ylikainuun Lainijärveltä ruotsalaista Vennströmiä ja Landströmiä, Knäysiä ja Änstiä samoille metsäperille – ja kainuuta puhuttiin. Mutta kun tuli taas suomalaistakin raatajaa, muuttui punska suomeksi, ja kylävaaran taloja ristittiin suomeksi: Keskitalo, Itätalo, Ylitalo, Vanhatalo, Heikku, Esku ja Termä.

Röytiön korkeilla latvoilla on pieni Raatukkavaara ja vielä pienempi Saijema, outalapin lähtöiset erämaakylät. Samoille ylhäisille perille on saatu iso tievojenkylä, Purnu, joka myös on alkujaan outalapin pahnaa. Ruokku-Pieti ja Purnu-Andaras ovat näitä vaaroja ennen kierrelleet porohoitoineen ja laittaneet pirttipahasia kiveliöihin. Ja sitten on saatu suomenverta sukuun kylää kohottamaan.

– – –

Rounajanväylän latvavesillä on iso Nattavaara, korkean vaaran päiväisellä rinteellä. Suurien sotien aikainen sotakarkulainen on Nattavaarankin erämaihin piiloutunut. Nathaanael on ollut hänen nimensä, Nataksi on häntä käsketty, ja näin myös vaarasta on saatu Nattavaara. Ja vaaralaiset ovat karkulais-Natan jälkipolvea, vaikka hän on joukkoon tullut Purnusta ja muualta outalappia sekä vähän entisten pappien pahnaa. Nattavaara itse muistelee, että vanha materiäijä, Nathaanael, on ollut karjalainen, oikeaa rotua, oikea isuluja, kova äijä, joka kuusiauttoihin on raivannut ruispeltoja sekä rakennellut haasioita ja latoja. On kylän laidassa ollut ennen Karjalanpeltu, ja jossakin taas vanha Karjalanlatu.

Ja vanhan Natan vaaralla oli entisvuosina jo kymmenkunta pikku taloa, joilla oli komeat huudot – _Kuoppa-Mikki, Terma-Raili, Jaakk'-enu, Antt'-enu, Pikk'-Erkki, Vanh'-Erkki, Isu-Erkki, Vanha-Matti, Tiinan-Matti, Silmitön-Antti, Hannu-raukka ja Vuollakki_.

Hyviä kylän ukkoja kaikki ja talonpäitä. "Isu kylä" oli Nattavaara jo silloin, ja nyt se on vielä "isumpi".

Mutta Kilvu on pienempi, ja se on lapinukon, Pultti-raukan, pohjustama. Mutta sinne on naitu Nattavaaraa ja saatu joukkoon "oikiaa" rotua. Ja entisten sotien aikoina on Kilvun tievoillakin sotaryssä, karkukarjalainen, liikkunut, ryöstänyt Pultti-raukalta mollin, taluttanut metsään, tappanut ja paistanut Karjalanvaaran laidassa.

Vielä pienempiä ovat Tidnokenttä ja Nuortikontu, lapinlähtöiset, suomea haastavat, tiettömät metsäkylät, samoin kuin paritaloiset Ripanen ja Saivo lähellä Jällivaaraa.

On niitä suomalais-lappalaisia – osin ruotsia mukana – pieniä kiveliökyliä, entisten outalappien suomella sekoitettuja jälkeläisiä, pitkin erämaita aina Jokimukan ja Ylikainuun rajoja myöten. Pari pikku taloa, jopa vain yksinäinen raataja, on Nenäsvaarassa, Putsaksessa, Rutna-, Harri- ja Atjekjärvellä. Urtijärvellä on viisi, kuusi talopahaista, Narkavaarassa kolme, neljä, samoin Koskivaarassa, mutta Lomunti ja Muorkki ovat yksinäisiä rajapeikkoja. Polkema taas on iso rajakylä ja kappeli, mutta Vuottanen, Suoppahti, Saiva, Saatik ja Pounuo ovat pikku kyliä. On sitten isot suomalaiskylät, Torrivaara ja Torasjärvi, sekä pikkuiset Pahtapalot, Talvirovat, Särkivaarat, Norssit ja Äijävaarat, kaikki vanhoja rajamiehiä.

Ja erämaissa, suurella Röytiön ja Rooneon välisellä kairalla, on vielä iso Sarvisvaara eli Hirvasvaara ja Isovaara, pieni Puoilna, ja Härkävuoma ja Tiurivaara sekä pikkuinen kiveliön päivänaukea, Päivinoivi.

– – –

Nämä ovat suomalaisen valtamaat Kainuunmerestä ja Pohjan-Torniosta Kummavuopioon, Tornion väylästä Kattuvuomaan, Killimään ja Kaalasluspaan, Tiurivaaraan ja pikkuiseen Päivinoiviin.

On pitkä taival suolaisilta merivesiltä väylän kirkkaille latvakaltioille, ja siihen välille mahtuu monenlaista miestä – ylpeästä pystypäisestä torniolaisesta, lapinverellä laskettuun tummaan hiljaiseen ukkopahaseen, joka käydä käpsehtii yliperillä. Siinä sivussa vielä tunturilaista ja outalappia sekä myös ruotsalaista.

Suomen pahnaa suureksi osaksi koko kiveliö – kuka mistäkin lähtöisin. Ovatpa erämaan asuttajat kotoisin kohta kymmeniltä kyliltä, niinkuin entiset Tärännön Tuomhaaseen tulleet suomen miehet:

    "Yrtti pikku Pihlajainen,
    toinen Tuomas Karjalainen,
    kolmas Juhani Koskesta,
    neljäs Niku Niemenpäästä,
    viijes Virkkulankylästä,
    kuuves Kurki Kempelhestä,
    seittemäs Simooni Salosta,
    kaheksas Kalajoesta,
    yheksäs Ylikylästä,
    kymmenes Kyläjoesta."

Kalavesillä.

Erämään asuttajia veti suuri väylä yhä syvempiin kiveliöihin, ja siellä he pystyttivät majansa kaikkein parhaimmille kalarannoille.

Sillä etupäässä kala ja hyvät kalavedet ohjasivat entisen erämiehen polkuja. "On puhuttu, että kalan takia on tänne tultu, eikä maan", muistelee moni kiveliön ukko. Suurien väylien parhainta pyytöä oli lohi, syvien tunturijärvien parasta siika – ja oli sitten paljon muutakin kalaa.

Ja näitä ajellen nälkäinen mies nousi erämaahan.

Oli silloin kaikissa vesissä kalaa, ja sitä sai pyytää ilman erokkia, kuka vain ja milloin tahansa. Ei ollut minkäänlaista kieltoa. Ja kalaa saatiin. Entiset Simun ukot Kangosessa nostivat kohta joka kokemasta aina neljät-, viidetkymmenet lohet padosta, joka oli Patomellan kohdassa Kuoppalan kautta poikki Lainionväylän. Simun pirtinlattia oli joskus aivan täynnä isoa kirjavakylkistä kalaa, lohta lohen vieressä ja päällä. Mutta loppui Simulta lohi, kun akka kerran äkä päissään kirvasi:

"Noita vihollisen vasikoita on niin paljon, ettei pääse kulkemhankaan!"

Aika sampia olivat vanhojen äijien kalat. Lovikan isännät saivat kerran padostaan lohen, josta tuli nelikko mätiä. Sama peto oli joskus reuhtonut palasiksi tuohustajan pyytövehkeen, koska sen selässä törrötti vielä isoja arinanpiikkejä. Oli erämaan järvissäkin oikeita emäkaloja. Lainion entinen pyytömies ajoi Vittankiin mennessään suurella hauella yli Vaikkojärven. Rantakoivuun hän kiinnitti jutonsa vetoköyden, ettei kala pääse karkuun, ja taas palatessaan lasketti samalla lailla takaisin, niin että Vaikko meurusi. Ullatin ukon verkkoon eksyi suuri limainen mateenköriläs kehräten ja kiertäen kaikki yhteen sykkyrään, vielä hoseltaen kitaansa koko joukon yläpaulan tuohisia tyllyjä. "Sen kivikallo, kun tulet verkkojani punomhaan!" manasi pyytömies ja paiskasi pahantekijän kattilaansa. Kolmen kalan ajan ukki sitä keittää peruutti, mutta vanha järven tursas ei sittenkään pehmennyt.

Väylä oli parhainta pyytövettä. Siitä oli hyvä nostaa kalaa. Poikkipatoja vain rytkättiin rannasta rantaan yli väylän, lujia puista punottuja ja kopellettuja laitoksia. Niissä renkut ja ulat, vaajat, marimet ja varvut, leipot ja leveät aukot, joista lohi saattoi uida porskuttaa. Mutta aukon kautta joutui kala saikaroista rakennettuun kavalaan karsinaan, pönnäriin, taikka rihmoista tai liisteistä punottuun petolliseen lanaan tai mertaan. Pönnäristä kalat keihästettiin arinalla ja merrasta ne muuten mukiloitiin.

Laitettiin myös lyhyitä kostepatoja, mukkapatoja. Rötistettiin kärsimättömistä "koijunlalvoista" rannasta väylään parinkymmeninkin sylin ulottuvia aitauksia, joiden ulkopäähän sonnustettiin pitkä lohiverkko mutkaten alaväylään. Nouseva kala ui kosteesheen, levähteli siinä, hipui reikää etsien väylälle käsin – tuli eteen toinen aita, verkko, kovin pienireikäinen sekin. Laskeutui kala aidan viertä alavirtaan, sotkeutui ja tarttui verkonmutkaan.

Tornionväylän kovimmalla kalamiehellä, Kukkolalla, oli ankarassa Jylhässään, neljänneksen pituisessa pauhussa, lana- ja mertapatoja toistakymmentä, kohta pato padossa kiinni. Oli suuri Kylänpato viisinkymmenin lanoin sekä kolmi-, nelikymmeniset Koijunkorvan ja Poltonpaot, sitten pikku pyytöjä kohta joka korvassa, Niskassa, Kurusessa, Ritaniemessä, Saukkolassa, Käänteenkorvassa... Ja joka padossa aukot ja pyydykset odottamassa virran nousijaa. Häkeltyi niihin lohta kaikenkokoista, kossia ja ruuhoselkääkin, häkeltyi myös siikaa pikku sapakkaa myöten.

Kuulu Jylhä olikin jo ikimuistoisista ajoista antanut Kukkolalle sekä lohta että siikaa. Koko kylän väellä rakennettu suurpato oli aina ottamassa, ja koko kylän väellä vuoro vuoroin oltiin vuorokausin pyytömiehinä – kalakentän torninkello vain mittasi aikaa iltakuudesta iltakuuteen. Koettiin siinä lanoja, sekä pitkin yötä ja päivää lipothiin, pitkävartisilla pikku haaveilla, lipoilla, haamuttiin kohisevaa koskea myötävirtaan sekä padolta ja lippokrenkuilta että veneistä ja korvakallioilta. Istuskeltiin pyynnin väliajoilla kalakoassa, keitettiin ja syötiin siikatauroa yhteisestä kaarasta taikka paistettiin siikaa varthaassa. Ja illalla pyytövuoron loputtua jaettiin ja arvottiin saalis osakkaille. Mutta pyytömiehet saivat päältäjaon palkkasiian sekä omista saanneistaan valitsemansa lipposiian.

Ja heinäkuussa jaakonsunnuntaina oli suuri siikasunnuntai, jolloin koko seutukunta vaelsi Kukkolaan herkuttelemaan Jylhän erinomaisella siialla.

Mutta kun laurista rupesi yö hämystämään, lähti väylänrannan kalamies vetämään lohiverkkoa, kulletta. Oli monikymmensylinen liinava pyydys, jota vedätettiin myötävirtaan pitkin väylää, kohta koko suvannon mitalta. Siinä veneet verkon päissä, veneissä taukomies ja puittio, vene vielä keskelläkin, siinä puuttomies ja puittio. Puittiot soutaa nutkuttelivat, taukomiehet hoitelivat verkkoa, puuttomies päästeli irti, jos verkko puuttui johonkin kiinni. Soudettiin, soudettiin, junnattiin pitkin hämyistä suvantoa, kosken kohina vain kuului ylhäältä, ja koski kohisi alhaallakin. Vedettiin verkko karia vasten ja korjattiin kalat, laskettiin koski ja taas alettiin soutaa ja vetää pitkin suvantoa.

öinen koski vain kohisi alla ja päällä.

Hiljainen suvanto antoi lohta ja muuta. Saatiin joskus eräksi kymmeniä kaloja samasta kokemasta. Siinä oli komeaa koukkuleukaista kojamaa ja isoa marjasta, oli pientä harrikojamaa ja kärrää, joskus kaunista hopeanhohtoista kuujaa sekä kirkasta kueria, ynnä vielä kaiken lisäksi harria, siikaa ja säynävää. Kaikki ne olivat olleet, niinkuin kohta koko väyläkunta, virtavaelluksellaan suvannolla lepäilemässä ja suurustamassa.

Kukkola kuletteli pitkin virtaansa heittoverkkoa, soudellen kaksin miehin samalla veneellä, ja verkon ulkopäätä ohjaili saarua, toista kyynärää pitkä laudankappale moikaleinheen. Jaakosta jäihin asti heittoverkkoa vedätettiin, ja verkko oli niin harvukainen, että kaksi vastakättä saattoi pyörähtää sen silmässä.

Kiven kosteisiin Jylhän pyytäjät taas virittelivät kivenalusverkkoja, joihin sekä lohi että harri sotkeutuivat. Ja korvapatojen mertoihin, liistesuppiloihin, kähisevän kuohun alle, mennä keikkaili huonouimuksinen, heppäverinen nahkiainen, kumma kalansuikelo, joka joskus, kun oli hänen liikkumisaikansa, täytti koko merran. Vereksenä, elävänä, kun se heitettiin kattilaan, saatiin siitä hyvä keitto.

Mutta kun saapuivat syksyn pimeät illat ja yöt, lähti väylän rantamies tuohustamhaan.

    "Kun ei näe marjaa maassa,
    niin näkkee kalan veessä"

oli tuohustajan sääntönä.

Oli lohella syksyn saapuessa korvausaika, jolloin se syvyyksistä nousi koskien korvanniskoille olottelemaan. Mutta kun tuli hirveän lehen aika, ja koivu ruskettui sekä karisteli lehtiään väylään, lohi pelästyi ja pakeni ruskan piilhoon kaikkein syvimpiin hautoihin. Vasta silloin, kun koivu oli kohta paljaalla varvulla, lohi nousi piilostaan ku'ulle. Kojama-ukko pyörähdytti koskipaikan sievään karikkopohjaan kutukuopan, marjas-muori tyhjensi siihen mätisen mahansa ja lähti laskettelemaan virran myötälettä. Kojamakin, niskakala, tiristi moukku-osuutensa, kalanpiimän, kutukuoppaan – ja lähti laskettelemaan samaa myötälettä.

Tuli ylhäältä käsin yhä uusia kojamia ja marjaksia. Jokainen pysähtyi kutukuopalle ja sitten painui myötäleelle. Samaa väylän kohtaa ne kaikki perä perää laskettelivat pättäkkä edellä, ja pättäkkä oli kulunut aivan hampulle koskien kovissa kuohuissa ja kivikoissa kamppailtaessa. Pohjakivistäkin oli liiva hankautunut pois, niin että virtaan oli ajautunut lohille oma rannionsa.

Mutta kuuja kuljeskeli vain ylpeästi kutukuoppien ohitse. Hän ei välittänyt kutemisista vähääkään. Hän syödä paasasi hirveän lehen ajatkin, lihoi vain ja pysyi punaisena, kun taas muut lohet syömättömiksi heittäytyen mustuivat ja laihtuivat.

Rannioita pitkin liikkuen tuohustaja ajeli lohia. Perämies sauvoimin työnteli venettä, tervastuli roihusi parilan kourassa, ja pyytömies seisoi keulassa, arina valmiina iskemään. Entinen Parkajoen Triiu oli maan mainio arinamies. Kun hän seisoi veneen nokassa selkä kumarassa vaanien kalaa, hänen arinansa alituisesti liikkui, silmät pälyilivät, ja käsi oli myötäänsä söhäisemässä. Kun sattui saalis näkyvän, ukko kohahti, kohotti arinansa ja porskahdutti sen virtaan – iso lohi siinä kohta kimpuroi. Joskus Truu vatkasi väkärautansa monen sylen päähän, ja hyvin se sattui, tärisemään rupesi sen varsi. Kun ukko pari yötä hääri koskilla, hän sauvoi venelastin lohta kotirantaan. Hyvä oli Lovikan isäntäkin – keihästi yön tietämissä kahdeksantoista kalaa. Soutukorvan Heikki oli myös saura saamaan, puolikoittain hän yössä pisteli. Heikki olikin oikea kalamies. Kun hän sai ensimmäisen lohen, hän heti viilsi sen vatsan auki, kaivoi suolet, kastoi ne suolaan ja söi.

Monet tuohustulet roihusivat väylällä pimeänä syysyönä, miehet häärivät tulen ääressä äänettöminä kuin öiset kummituiset. Väylä oli tulisoihtuja aivan silpukkana. Joka koskelta ja nivalta punainen tuli kiilui ja killisteli kuin peikon silmä. Metsän mustat kummajaiset vaanivat niestaansa tulisin silmin ja iskivät terävin kynsin – monen kutukuopalla käyneen kojaman ja marjaksen virtavaellus päättyi arinan kamaliin piikkeihin.

Kaamea tuli liekehti ympärillä ja koski kohisi eläjilleen kuolemanvirttä.

Mutta öisillä väylillä pyytömiehet rupesivat joskus tuohustamaan toisiaankin. Tuli katehus kalavesistä ja teki toran. Lätäsenolla Pirri-äijä söhäisi arinalla Kikkari-äijän posken halki, ja Kikkari pieksi sauvoimensa Pirrin selkään palasiksi.

Näin väylänrannan pyytömiehet ajelivat saalista.

Mutta metsien asukkaalla, jolle kalavedet olivat kaikkein parhaita eloaittoja, oli monta muuta keinoa kalan pyytämiseen sekä väylästä että varsinkin järvistä, joita oli pitkin erämaita lukemattomin määrin, suurista penikulmittaisista tunturijärvistä pikkuisiin metsä lompoloihin asti.

Ne kaikki kuohuivat kalaa.

Ja kaikki olivat kalamiehiä.

Jo pojanpalkeet vääntelivät äimistä, nauloista ja vanhoista parsimaneuloista väkäpäisiä onkia, joilla he narrailivat särkiä, haukia ja ahvenia. Joutilaat ukotkin ja vanhat vaarit istuskelivat ahkerasti vapa kourassa. Korpilompolon Vanha-Jussa sylkäisi väkäpäähänsä, heitti järveen ja sanoi:

    "Syö, syö, syöttää,
    veä, veä, vääkää!
    Tartu, iso kala, onkheen!"

Mutta Käyryuopion ukko urahti vain:

    "Syö, kala, mato pois!"

Junosuvannon Riekko-Lassi asusteli koko kesän kodassa Saijärvellä onkimiehenä. Kaiket päivät Lassi rähjäili lauttoineen järvellä nostellen kolmen sormen verkkoahvenia, jopa joskus nykäisten kämmenenlevyisen kyrmyniskan. Eikä kotaäijä koko kesänä kaivannut leipää. Jauhoja hän vain kävi kylästä kalalla vaihtamassa, keitti sitten ja söi puuron, kalan ja kalavellin.

Ikivanha pyytöneuvo oli matheenkoukku, jolla saatiin matheita. Tehtiin katajan, koivun tai kuusen kuivasta oksahankurasta taikka linnun rintapään haarukkaluusta teräväpiikkinen väkänokka ja sonnustettiin siihen syötäksi rökäs, särjenpoika tai siiansirkka. Jo syksyllä, kun vedet rupesivat riittomhaan, vietiin koukut pyytämään, mutta vasta talvella oli paras aika. Silloin hyvä pyytömies sysi jarholla kymmeniä aventoja pitkin väylää taikka järveä ja pisti joka aventoon keppiin kiinnitetyn koukun.

Ja kun kala oli hyvällä syömäkiirillä, sai pyytömies lappaa saalista kohta joka avennosta. Mutta jos oli sattunut oikein iso pohjamutien juroja nielemään koukun, oli se muljahduttanut suoran suolikukkaronsa nurin ja oksentanut syötän koukkuineen ulos, nielaissut suolen takaisin kitaansa ja lähtenyt uiskentelemaan.

Kalamies sai silloin avennostaan ison mateen sijasta vain näljätyn näljäisen rökkään.

Onget ja koukut ottivat kalaa vain yksitellen, mutta kun vietiin pyytövesille koivun- tai pajunvarvoista – sitten jo rihmoista – kopellettu merta tai päreistä punottu pöhnä taikka rihmoista kudottu lana, ne saattoivat niellä kaloja suun täydeltä – ja kaikenlaisia kaloja.

Rakenneltiin jokien ja järvien rantapuoliin vaajoista aita, taikka vedettiin verkko, ja aidan päähän viritettiin merta, pöhnä tai lana. Siihen särki mennä vikelsi, meni siihen siikakin, meni rökäs ja ahven, haukikin sujahti. Talvella laskettiin pyydyksiä jään alle, ja silloin, varsinkin sydänkuilla kutuaikana, saatiin mateita sadoittain. Kylmillä talvikuilla made oli hyvä kala, kova kuin juusto, ei kyllä rasvainen lihalta, mutta maksalta kuin kuu. Kesämade taas oli semmoinen naurukala, vetelä ja sitkeä, niin ettei se kelvannut kerjäläisellekään. Se oli kohta kuin ruutti, mustien vuomajärvien kala, joka oli likimmäinen särjelle.

Mutta keväällä, kun rannat aukesivat, saatiin kaikkein parhaiten haukea. Silloin oli heidän kutuaikansa, suurin aikansa, jolloin he polskehtivat ja väännättelivät yksin kaksin joka sulassa. Pistettiin pyydykset rantavesiin, laitettiin mertapatoja järvienpiihin ja jokisuliin, ja saatiin kutukalaa täysin pyydöin, sekä suurta kulashaukea että pientä nalikkaa.

Mutta verkko oli aina verkko. Se parhaiten veti vedenviljaa mitä vain, kun taitava pyytömies niitä viritteli pitkin järvien ja jokien rantaruovostoja. Kun keväällä hauki heitti kutemisen, alkoi ahven liikehtiä, ja silloin sitä oli verkoillakin hyvä lappaa. Ja taas, kun ahvenen kutu loppui, rupesi särki pelehtimään tullen rantamatalille. Tuulella se jälleen ulontui rannasta huijaten ja hieroen suurin joukoin veen lalvassa, ja siitä se helposti pyrähti pyydyksiin. Sitä sukkelammin, jos pyytömies muutamia kertoja sauvoimella porskahdutti veteen. Arka kutupoika, punasilmä, silloin säikähti ja kiireesti vikelsi pakoon – ja tarttui verkonsilmiin. Syksyllä särki moitti ja meni, niinkuin lohikin, ruskan piiloon. Lahtiin lumpheenkaalten alle ja vitapaikkoihin se tunkeutui, niin että siellä oli kalaa kohta kuin tynnyrissä suolattuna. Veti siihen verkon taikka laittoi lanan ja tarpaisi kerran, tarpaisi toisen, jo lähti talviniesta – tuli punasilmää nelikoittain. Pirisi ja porisi rantavesi ja lumpeenkaalet keikkuivat, kun särkiparvi pyrähti pakoon.

Sellainen oli särki, arkapoika. Mutta ahven oli laiska vökäle, joka ei välittänyt ruskanpiiloista, eikä paljoa perustanut tarpomisistakaan. Kun iso ahven oli kuturajalla, se makasi kuin mätö lehmä leveänä, eikä viitsinyt uida verkkoon ajaenkaan. Mutta silti ahven särkirievun kanssa joskus valitteli ahtaita kutuvesiä. Oli Käyryuopion Marja kaukana Kiirunan takana, korkeilla Rauttasjoen vesillä kerran kuullut, kun

    "Särki rääkky päiviänsä,
    ahven itki aikojansa:
    Minne menemme kuvulle?
    Jos menemme merelle,
    isot kalat siellä syövät.
    Jos menemme joelle,
    talonpoika, tarkkasilmä,
    panee verkon vetehen,
    viepi kontilla kotihin."

Kovalla pyytömiehellä oli verkkoja kymmenittäin, ja hän askaroi niiden kanssa kesät, talvet, samoin kuin monilukuisten mertojen ja pöhnien kanssa.

Ja yksinäisillä metsäjärvillä pyytöukot oleskelivat väliin viikkokausin. Tuttu rantakenttä oli kuin toinen kotikenttä. Siinä mieluisena kotina turpeinen kotakömmänä taikka hirsistä salvettu matala kalapirtti, jonka keskipermannon arinalla paloi tuli, sivuilla oli kotarisut ja heinät makuusijana. Jängän reunassa, pounussa, taikka pensaitten suojassa, oli kaalo kalakellari, rannassa vene tai hirsilautta ja verkkojen vavepuut.

Siellä vanha kalamies saattoi yksinään möyriä kesäkaudet, pitkät syyspimeätkin. Kodalle saapuessaan hän kömpi sisään ahtaasta oviaukosta, joka toisinaan oli vain lehtikimpulla tukittu, konttasi nelinryömin ja sanoi:

    "Hyvää päivää!
    Rauhaa ja onnellista oloa!"

Ja haltian turvissa ukko siellä pimeän yönsä lepäsi. Kuuli hän haltian toisella risuvuoteella hiljaa hengähtelevän, joskus näkikin hänen häilähtelevän vaaleana haamuna.

Kala oli kotaukon valtaruoka. Vaaran Heikin Jussi ja Ylitalon äijä kellettelivät Karrajärven kodalla koko kevätkesän, saivat kalaa, suolasivat sitä pounuun, keittivät tauroa ja taas toisin vuoroin paistoivat vartaassa, laittoivatpa toisinaan mätikakkoa – ja se oli kaikkein suurinta herkkua.

Oli Karrajärven kalakodalla vaarien mieluista asustella. Koko metsä lauloi, ja järvellä asui suuri hely. Käki herätti aamulla, ja rastas tuli kodan taakse kuivaan kuuseen loruamaan pitkää nuottiaan. Ja järvi porisi ja sirisi, kun siinä kalaparvet maikkuivat. Siellä vedeneläjät vaeltelivat suurin seuroin, joka laji, siiat, särjet, ahvenet ja kaikki aina omana joukkonaan. Pikkuiset siiansirkat tuhisivat tiheänä jutokuntana, pyrähtelivät ja vilahtelivat sinne ja tänne aina yhtaikaa kuin käskyä noudatellen. Sapakoilla oli oma parttionsa, samoin kaskamilla ja lammukoilla ja vattaviiloilla – samankokoiset sisarukset seuroittelivat aina toistensa kanssa...

Ja kiveliön pirtissä asusteli kolmantena vaarien kanssa sekä samoilla eväillä eleli pikkuruinen ruskea metsähiiri, pystykorva. Nurkassa hän vain nuhjusteli ja vaarien nukkuessa kävi salaa näppäämässä kotalaudalta kuivan leipäkipenen – nälkä kun näperteli pientä maarua. Jumalanviljaa sekin kaipasi.

Viettivät ukot itse johanneksenpäivän Karrajärven pirtillä, kävivät aattoiltana tarpomassa ja saivat suuren hauen, köppäilivät vielä haeskelemassa sortinpesiä ja toivat munia lakillisen. Jo oli äijillä oikea johannes, kun saivat kalapirtillä pistellä munajuustoa aamutuimaansa. Sanoi Ylitalon äijä:

"E-heei ole Vaaran Heikillä eikä Ylitalossa johannesaamuna tämmöistä munajuustoa."

Paiskattiin sitten keitetty hauki laudalle, ja Ylitalon äijä todisti:

"E-heei ole Vaaran Heikillä eikä Ylitalossa johannesaamuna tämmöistä haukea pöyvällä."

Juhlan kunnioiksi ukot olivat laittaneet permannolle uudet kotarisut, niin että makean munajuuston ja hyvän hauen päälle tuntui aivan täydeltä johannekselta kellahtaa röyhtelemään keväisille pihkalehtivarvuille. Kiveliökin piti pyhäpäivää – aurinko paistoi, ja metsä veisasi virsiään.

Hiiri vain nakerteli nurkassa.

Ja sitten oli taas mukava lähteä järvelle verkkoja laskemaan.

Ahkeroivat ukot yhä kalajärvellä – ja sukkelasti vierähti jälleen viikko. Viimein sitten pyhäpäivänä vaarit lähtivät astelemaan kotiin. Mutta kun ukot saapuivat kylään, koko Ullatti touhusi kesantopellolla.

"No, jopa on koloa, kun pyhänä töitä raajithaan", ukot keskenään ihmettelivät.

Karrajärven almanakattomalla kalapirtillä oli ukkojen viikosta muudan päivä vierähtänyt huomaamatta – oli jo maanantai.

"No, voi voi... piämmä nyt pyhää", vaarit päivittelivät ja pyhittivät maanantain.

Mutta nuotta oli jo vanhojen valtapyydys. Kun satasylistä, monisatatuhatsilmäistä kalojenkauhua satasylisillä juuritauoilla kaksin venein ja kaksin miesparein vetää vinnattiin järvenselkää taikka leveää suvantoa tai vuopiota sinne ja tänne, sekä kopat, kivipussit, juosta pomppivat pitkin pohjamutia, ja tuohityllyt mennä vilistivät pitkin pintavesiä – jo vedeneläjä joutui pääsemättömään kierrokseen. Kita yhä kiristyi, yhä ankarampana kulki kauhu, ja yhä kovempi pelko liikkui vesikarjassa. Ei päässyt eteen, eikä päässyt sivuille, ja takana oli vastassa porskuva peto – tarvoin hyppi ja taajoi, niin että pakotie aivan päänään möyrysi.

Joka kylällä oli omat kalavetensä, väylät ja lähijärvet, joita pyydettiin, minkä ennätettiin. Näinpä Lainio kalasteli isoa Vaikkojärveä, Pouhtua ja Pakajärveä sekä väylänsä hyviä vuopioita, Sietkiä, Saangia ja Suolavuopiota. Vivunki taas piti omanaan Pasmajärveä, Vittangilla oli aivan vierellään suuri suvanto mainiona kala-aittana. Ala-Soppero souti Sekkujärveä, Yli-Soppero Vittanginjärveä ja sevuvuomalaiset Sevujärveä. Mutta Ala-Sopperon Rovan Pekka isännöi yksinään Sattajärvellä. Jukkasjärven hoidoissa oli koko joukko tunturijärviä, Ounis- ja Sautusjärvistä alkaen isoon Tornionjärveen asti, jossa myöskin Kattuvuoma ja muut lähikylät kalastelivat. Vettäsjärvellä oli oman suurjärvensä lisäksi Poijakka, Raamusaivo ynnä muita saivoja, Sakajärvellä Siekhaanjärvi kotijärvensä lisänä.

Joka pyytövedessä oli omat apajansa, joista toiset antoivat poven täysin, toiset ei kuin sattumalta. Vittanginsuvannolla oli Kapuria, Hautasta, Kololahtea ja Kotakorvaa, Vaikkojärvessä oli apajia kymmenittäin, Rahtulankentästä Karsikkolahteen, Känsään ja Pöykkyriin asti. Hyville apajille pyytömiehet aina kiirehtivät, rukatusapajille, kuten Vaikkojärven Kivenlahteen, rukatettiin kilvan, kuka ensinnä ennättäisi. Tuli joskus tappelu parhaista apajista, ja silloin saattoivat airot ja sauvoimet heilahdella sekä kortot ja koranukset lennellä vetten päällä.

Oli mieluista olla savuisen kalapirtin asukkaana kaukaisella pyytökentällä, kun järvi antoi hyvän saaliin.

Siika oli korkeiden metsä- ja tunturijärvien parhainta pyytöä, ja sitä oli parhaastaan Lapin järvissä. Jopa Lapin raja oikein kuin noudatteli siikavesiä, niin että Lannan puolen järvistä ei juuri siikaa nostettu. Lainijärvestä saatiin kerran, kun nuottaa vedettiin, aivan päänään rökkäitä.

Sama se lannanjärville. Mutta siika oli oikea lapinkala, jopa sellainen kala, että sitä kannatti kalaksi käskeä, vieläpä nimitellä eri ikävuosin niinkuin lappalainen poroa, parhainta eloaan. Pikkuinen siianpenikka oli sirkka ja saikara, vieläpä tuhjeinen, koska se toisinaan kuin tuhusade tuhisi vedenpinnassa. Toisen vuoden siikapoika oli kiilasilli ja kolmannen veittisapakka, neljännen kaskama ja viidennen hirvaskaskama. Kuudes oli lammukka, seitsemäs vattaviilo ja kahdeksas selkäviilo. Vasta yhdeksänvuotiasta, neljä-, viisikiloista aikamiestä ja kutumuoria mainottiin siiaksi, ja siikana hän pysyi sitten koko ikänsä.

Kesällä vedettiin kesänuottaa ja saatiin hopeakylkistä kalaa, joskus niin että nuotta hohti valkoisena. Syystalvella taas, kun oli ohut jää, keräthiin, eli vedettiin keräysnuottaa jään alta, ja sydänkuilla, kun siialla oli hänen parhain aikansa, kiskottiin kutunuottaa.

Silloin kylmänä kaamosaikana, jään alaisilla puolilla, siika rakenteli sukupuutaan ja laitteli uutta polvikuntaa tämän maailman vetiseen vaellukseen. Vaikka oli paksu jääkansi kattona, vielä hanki peittona, oli kalojen valtakunnassa kirkasta ja valoisaa. Koko jääkatto oli suurena hohtavana ikkunana. Mutta kun yöllä oli hiukan himmeämpää, lähtivät nuottamiehet siian kutusijoille.

Vettäsjärvellä oli aikoinaan siian kutusijat, joihin kala aina kokoontui, Selkäsaari ja Kääntökari, jaettu kylän neljälle vanhimmalle talolle, Keskitalolle ja Railille, Mäkitalolle ja Mäelle. Vuorovuosin ne niitä pyysivät, niin että kaksi isäntää veti tänä vuonna Selkäsaarta, toiset kaksi Kääntökaria, ja sitten toisena vuotena toisinpäin. Ja kalaa saatiin joskus niin paljon, ettei hevonen tahtonut jaksaa vetää pyytökuormaa järven törmälle.

Vettäsjärven neljät talot vetivät kaksittain yhteistä nuottaa. Oli nuotta yhdessä kudottu ja rakennettu, oli vene kummallakin vetämässä ja miespari kummassakin veneessä. Ja tasan jaettiin, mitä saatiin saalista. Nakeltiin aina yhtä isot kalat kaksittain, toinen toiseen, toinen toiseen kasaan niin kauan kuin oli jakamista. Mutta kun sattui yksinäinen suurimus kala, se sivallettiin poikki ja pantiin puoli kummallekin. Lopuksi heitettiin arpaa – ja "arpa sanoi toen, arvallahan kuninkaatkin ennen maailmassa välithän" –, kumpi sai kummankin kasan. Kalamiehet omistivat puukappaleen, kiven tai kalan kumpikin, ja ne annettiin selin seisovalle puittiolle, joka viskasi ne kumpaisenkin eri läjään. Ja arpa oli heitetty, saalis jaettu.

Voitiin arpominen toimittaa toisellakin tavalla. Jos oli kalanen jäänyt jakoperää, kääntyi toinen osamies selin, toinen viskasi kalan poikittain saaliskasojen väliin kysyen:

"Kummanko otat, pään vai pyrstön?"

Kumman sanoi, pään tai pyrstön, senpuoleisen kasan sai. Ja arvauskala meni päänpuoleiseen läjään.

Saattoi kalamies, jos ei jäänyt kalaa jakoperäksi, heittää puukkonsa poikittain kalain väliin ja kysäistä:

"Pään vai terän?"

Jylhän siikamiehet arpoivat monia läjiään, niin että mies "kattoi methään" ja luetteli osamiesten nimiä, kun toinen kalakasoja osoitellen kyseli:

"Kenenkä tämä läjä?... Kenenkä tämä läjä?"

Mutta Alasopperon Rovan Pekalla oli käessä tunto, niin että kun hän kädessään kannatellen jakoi kalat kasoihin, niin eivät ne punnitenkaan paranneet. Eikä siinä arpomisia kaivattu.

Saattoi suurnuotassa olla pieniä osamiehiä kuusin, seitsemin, niinkuin oli ennen Liikavaaran Akajärveä vetämässä. Satuttiin saamaan kalaa veneen täysin, ja saalis jaettiin kontin täysin, konttilasti kullekin, niin pitkälti kuin venelastia riitti.

Ja kalaa keitettiin, paistettiin, kuivattiin ja suolattiin, jopa pikku siioista leivottiin makeita sillikakkoja. Vähäsuolainen kala helposti kesääntyi, mutta jos lyötiin suolaa liiaksi, se pikiintyi.

Yhteisin nuotin kävi entinen Jukkasjärvi karhoamassa tavatonta Tornionjärveä, kaksin miehin aina samojen pyytöneuvojen isäntinä. Keväällä, juhannukselta, kun järvi oli luonut jäänsä, sauvottiin sinne siikaa ja rautua pyytämään. Kaksi oli venettä, taukovene ja nuottavene, ja mies kummassakin, sekä nuottaveneessä vielä puittio, yhteisesti palkattu apulainen.

Laskettiin purjeissa halki järven Jieprivuopioon, jossa oli hyvä apaja, vedettiin siitä siikaa ja rautua, ja sitten painuttiin suoraan Polnonperään. Siellä vasta oikeat apajat, siellä punaisia rautuja, niin että ei kuin selkärangat vilahtelivat, kun kala mennä viiletti. Vetää vennättiin taas viikot, ja sitten oiustettiin orjaspuolta Vuoskoniemen apajille, sitten Kaisaniemen kalarannoille. Koettiin vielä Vuorisaaren apajia sekä Nakerijoen suuta, ja siitä Vaasaaren ohitse ohjattiin Tarrakoskelle, sitten Tarrajärveä, Jiekkaa, Vakkoa, Nuoraa ja Oinakkaa Jukkasjärveen. Oli vielä Tornionväylällä järvien välillä laskettavina monet kovat kosket.

Ja kotiin jouduttiin jaakoksi heinäntekoon taikka rukatettiin viimeistään perttuliksi leikkuupellolle.

Se oli ankara kalamatka, heinämiesten eväiden noutomatka kaukaiselta tunturijärveltä.

Samanlaisen kovan kalaretken teki Killimä Kaitumajärvelle, kahdeksan, yhdeksän penikulman päähän tuntureihin. Juhannukselta nuottamiehet lähtivät, jaakoksi he palasivat, ja veneet olivat kuin heinäkuormia, täynnä kapakalaa, heinämiehen ruokaa, siikaa, harria ja taimenta.

Mutta vielä ankarampi oli jukkasjärveläisten syksyinen Tornionjärven pyytöretki. Lähdettiin perttulilta rauvunkuthuun ja rähjättiin kylmillä tunturiperillä mikkeliin asti. Näinä viikkoina nousi rautu hieromaan mätiään rantojen louhikkokareille. Souti Jukkasjärvikin louhikkokareille ja laski verkkojaan, joka venekunta kaksin-, kolminkymmenin. Vahvoja verkkoja, sillä komea rautu oli ylpeä kala, jonka reuhtomista ei huono verkko kestänyt. Saatiin myös säynäjää, saatiin Nakerijoen suusta surtikkaa, mustaa punapilkkuista kalaa, joka oli kuin tammukka, mutta ei ollut tammukka. Mentiin hyvältä kutusijalta toiselle pitkin järveä aina Polnolahtea myöten niinkuin nuottamiehetkin, ja saatiin kalaa joskus kahdeksin, kymmenin puolikoin venettä kohden.

Syksyn sateiset, kaalot ilmat täällä lumitunturien vaiheilla hyvin usein ahdistelivat pyytömiehiä. Ei ollut siellä suojana kalapirttejä eikä turvekotiakaan. Tehtiin vain purjeesta – purje oli kursittu vanhoista säkkirievuista – korvakkojen varaan laukupuoli, jonka hoidoissa nuotion ääressä vietettiin yöt ja lepohetket ja pahimmat roskailmat, monesti vilusta väristen.

Mutta kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin että toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä satanut, oli hauskaa – ja pian oli rasvaista rautua verkot täynnä.

Ja tauroa syötiin sekä myös mätiä. Mätiä saatiin niin paljon, että kymmenin tuohiportein koottiin sitä tuomisiksi kotiväelle. Otettiin talteen myös siian ja raudun suolet, heitettiin pataan, pieksettiin härkkimellä ja keitettiin sakea puuro, mesto. Ja se oli ruoka niin rasvainen, että puolet oli puuroa, puolet kuuta, kun sitä otti lusikkaan. Ei se kaivannut voisilmää, eikä mitään muutakaan. Heinänteossa laihtuneet miehet lihoivat kuin nautasonnit, kun pistelivät sitä padallisen iltaveroikseen. Paksu kuu peitti joka jussan selkäpiitä, kun mikkelilauantaina lasketeltiin kotiin.

Mutta kalapuolikot jätettiin Tarran tai Vakkokosken niskalle. Kannettiin vain peitoksi suuri kiviröykkiö, etteivät ahmat eivätkä muut riettaat päässeet kaloja raiskaamaan. Vasta lumikelillä ne ajettiin poroilla kotiin.

Näin kalasteltiin tavallisilla pyytövesillä. Mutta kun jouduttiin salvoille ja haltioin vesille, ei silloin oltu arkisissa askareissa. Siellä piti olla heidän omat tapansa, ja siellä saatiin nähdä monet kummat.

Mitä lienevät rikkoneet Kaunisvaaran ukot pyytäessään jylhää Kursujärveä, Toravaaran takana, mutta vaaran laidasta huudettiin aina vähän päästä:

"Otanko mie – vai päästänkö mie? Otanko mie – vai päästänkö mie?"

Viimein nuottamies suuttui ja karjaisi:

"Ota ja päästä – sen tuhannen henki!"

Ja yöllä oli sitten nuotta kadonnut uluista. Oli vain isoja lankakeriä pitkin rantaa. Nuotta oli otettu ja päästetty.

Eikä sallittu vettäsjärveläisille suurimusta siikaa, jonka he olivat saaneet nuottaansa Poijakasta, pienestä vanhasta Lapin saivojärvestä, jonka rannalla oli vielä haltiokivi. Olivat ukot juuri pistämässä kalaa konttiinsa, kun rantapensaikosta, vaaran laidasta, kuului huuto:

"Älä syö, vaariseni, järven parasta kalaa!"

Nopeasti lennätettiin siika takaisin Poijakkaan.

Vettäsjärvessä on Karonniemi, merkillinen niemi, melkein poikki järven, kapea matala maanpistämä, jonka valkea, puuton, ruohoton palsi on juotunutta savea ja hiekkaa. Se on haltian perintömaa, ja sen tyville, länsirannalle, vetivät entiset vettäs-ukot haltian-apajaa. Se oli hiljaa ja varoen vedettävä, liikuttava kuin olisi oltu varkaissa.

Rievut piti olla veneenhangoissa, eikä sauvoinkaan saanut kolahtaa. Ei saanut puhua sanaakaan, ei sipistäkään, kädellä vain piti viittoa ja päällään nyökytellä, mitä milloinkin oli tehtävä. Ei saanut mainita kalan nimeä, ei liioin ihmetellä suurta kalaa, ei suurta saalistakaan, eikä saanut olla tietävinäänkään, vaikka joku kala pääsi karkuun. Vasta kun oli päästy rantaan, saatiin puhua mitä vain, saatiin ihmetellä ja sanoa karanneesta kalastakin:

"Kotiansa se meni."

Samanlaisia kovia pyytövesiä olivat kaikki saivojärvet. Niissä liikkuivat kaikkein lihavimmat kalat, mutta niissä olivat myös kaikkein ankarimmat haltiat. Tämä piti kalamiehen aina muistaa. Kun Ruovus-Erkki Suijavaaran salvoilla, juuri kun oli alaisen ottoaika ja apaja täynnä kaloja, ylpeili: "Jo nyt on vissi, että piättä tulla", niin kalat menivät, ettei jäänyt ei veripäätä. Kun Mäkitalon äijä ja Vanha-Matti olivat Raamujärveä vetämässä, eikä Raamu heti ruvennut antamaan, Vanha-Matti manaili:

"Oh, heiton Raamu, mikäs olet, kun et mithään anna."

Mäki-äijä kauhistui ja arvasi, että jo nyt meni pyytö pilalle, ja äkäili Mattia:

"Oh, kun et, Matti, malttanutkaan olla lausuamatta... Nyt se on valmis. Lähemmä pois!"

Äänetönnä piti pyytää Vettäsjärven lompoloakin, joka oli Vettäsjärven alapäässä, lähellä Raamua, pieni saivo, mutta suurien ja ylpeiden rautujen kotovesi. Hiljaa ja puhumatta täytyi liikkua Idivuoman Saivolla, samoin Nookinsaivolla, eikä Anuntijärven taurova siika, saivokala, kestänyt puhetta. Ja jos Lainion Rostonsaivoa nuotalla ollessasi pilkaten liikuttelut, et saanut, et kalanpenikkaa.

Mutta kaikkein ankarin oli Sautusjärven takainen pikku Saivo Jukkasjärvellä. Se ei kärsinyt ensinkään vaimoihmisiä koko pyytöretkellä, ja miestenkin piti nuottaa vetäessään olla puhtaissa paneeleissa – mutta lakki nurin päässä, vuori käännettynä ulospäin. Aivan vaikkuurossa täytyi täällä nuotanveto toimittaa, eikä pyytöaikana kukaan saanut kulkea saivon rannalla. Ja kun nuotta oli vedetty, rakennettiin mättäistä ihmisenkuva nuotan nostimille, saivon rannalle. Sitten sai siikaa vastakin.

Sellaisia pyhiä kovia järviä saivot olivat, ja hyvin niitä piti palvella, sati tahtoi saada kalaa. Kun Raamujärven Haltianiemen kivelle vei lahjaksi tupakkaa, oli hyvä pyytö, tupakkaa vaati myös Poijakan haltiakivi. Rostonsaivolle piti antaa sekä tupakkaa että nuuskaa. Ruovus-Antti vei Suijavaaran Saivojen syvimpiin hautoihin poronsarvia, ja sai kaloja. Siikajärveen, Lainion lähimailla, piti viedä poronsarvia ja puhutella järvenhaltiaa Muoriksi, ennen kuin se suostui antamaan siikojansa.

Killimäkin pyhitti pientä Aarasaivoa poronsarvilla – saivon niemissä ne ovat mullaksi muuttumassa. Ja Leffansaivon – se on kaukana tunturissa – suurta pyhityskiveä, joka kohosi saivosta komeana kuin kruunu, Killimä voiteli valinkokuulla – ja sai järvestä kaikkein parhainta siikaa, sellaista että oli kohta kuuna koko kala.

Mutta kun Harjunpäänjärvessä oli kovin huono ja laiha kala, lainiolainen vei järveen luita ja heti muuttui koko järven kala paremmaksi.

Oli paljon muitakin saivoja, kunnioituksella pyydettäviä pyhiä vesiä, pitkin kiveliöitä ja tuntureita, niin ettei niitä saata nimitelläkään. Nimet niillä kaikilla kyllä oli, sillä erämaalainen ei olisi tullut toimeenkaan, ellei kaikilla paikoilla olisi ollut heidän omaa nimeänsä, jolla heitä käskettiin.

Mutta kaikilla muillakin kalavesillä oli toki oikein elettävä. Pyytöveneessä täytyi olla ihmisten lailla, eikä saanut pitää mitään joutavaa menoa. Ei saanut vesillä viheltää, ei kirvata, eikä ilvehtiä. Kaikissa vesissä oli heidän haltiansa ja kalanantajansa – eikä heitä saanut vihoittaa.

Varaten piti lähteä pyytöön. Tuohustaja käytti arinansa läpi tulen, etteivät siihen kortot pystyisi. Vittangin Nikin Ella pani kalalle mennessään päälleen vanhat risaiset vaatteet – ja sai kaloja silloin kaikkein parhaiten. Ja vesille lähdettäessä piti kääntää vene myötäpäivhään, selän kautta ympäri. Jos pyörähdytti vastapäivhään, pyytökin pyörähti vastapäivään. Saattoi lykätä ensi kalaksi vaikka matheen, kaikkein huonoimmuksen kesäkalan. Korkalon Aapolle, Muoslompolon ukolle, annettiin heti made... "Hyi, koranus!" noitui Aapo, sylkäisi ja lennätti kalan järveen ja souti rantaan. Pyytö oli kartoissa. Ei ollut pyytö onnessa silloinkaan, kun ensimmäiseksi kalaksi annettiin jokin pieni nalikka. Mutta kun tuli hyvä kala ensi pyydöstä – ei ollut kortteja. Pulluvaiset kohta sakeasti liikkuivat pinnalla, kala liikkui syvällä – ja kalaa tuli.

Vanhat kalamiehet söivät aina itse ensimmäisen kevätkalansa – siitä vesi oli valmis aina antamaan. Entiset torniolaiset eivät hyvästäkään hinnasta myyneet ensi lohtansa – se oli oman kattilan keittoja.

Heikinpietin Jussa myi – eikä enää saanut koko kesänä, ei tassiakaan.

Karttaen ja salaisin puolin piti kalajärveltä saapua kotiin – kalat kannettava paloitellen. Ei mitään saantia, ei metsän eikä veden, saanut näytellä kylälle, ei hyville naapureillekaan. Tiesi, vaikka koittaisivat koko pyydön, kademielet, katheensilmät, koranukset. Vettäsjärvellä oli vanhan Rantatalon vanhan kala-aitan ovi käännetty kohti metsää ja järveä, niin että sinne saattoi hiipiä hyvin salaa, kenenkään huomaamatta, tuli pyytöineen järveltä taikka metsästä.

Eikä ollut tarpeellista saantejaan kylälle huudella. Oli kohta niinkuin laki, koko kiveliön veressä ja luonnossa oli syvänä syntymäpohjana, ettei saanut pyytöjään kellenkään muistella eikä ilmoitella. Vanha lainiolainen sanoi:

    "Viikerrellä, vaakerrella
    kaiken viljan saalihin –
    mutta levitellen lehmänlypsy."

Jos naapuri oli niin taitamaton, että rupesi utelemaan kalansaalista, niin vähemmäksi se piti viikerrellä, vaakerrella. Mikon Olli ei koskaan muistellut saantejaan, vaikka olisi vetänyt tyhjäksi koko Vaikon.

"No, joo... tiesi häntä. Vähän sieltä sai... aina vähän mitäkin, sati vain yritti", Olli vain tieteli.

Mitäpä turhia muistella ja ylpeillä. Sitten sai paremmin vastakin. Vaikko pian luulisi vaikka liikoja antaneensa, jos tässä rupeaisi raamomaan.

Tyhjä, ei vesi koskaan liikoja antanut!

Kalanvoimalla vanha kiveliö eli, kalankuulla ja väellä se elätti ja kasvatti nousevan sukupolvensa. Kuivakala leipänä, kalankuu särpimenä – jo yliperä pysyi pystyssä.

Mutta kaikkein parasta ja väkevintä kalanpuolta olivat:

    "Matheenmaksa,
    hauvinsuoli
    ja ahvenenpää."

Jo ahven itse, kyrmyniska, raamoi erinomaista päätään:

"Enämpi on minulla päässä rasuata kun köyhän miehen aitassa erkinpäivän aikana."

Mateen makea maksa oli talon emännän ruokaa. Ainakin Käyryuopion eukko hieraisi sen jauhoissa, paistoi maavoissa ja söi parhaana suupalanaan. Isäntä taas, Käyry-ukko, sipaisi haltuunsa hauensuolen, halkaisi ja keitti ja sai hänelle kuuluvan himoruokansa.

Mutta itse pyytömiehen, kalansaajan, osana oli kaikkein isomus kalanpää – ahvenenpää liiatenkin. Olipa kullakin toimensa mukaan hänen osansa:

    "Pää pyytäjälle,
    suoli soutajalle,
    maksa maalle kantajalle,
    keskimuru keittäjälle."

Virkateillä.

Rannaton erämaa alkoi entisen korvenkiertäjän kotipihoilta. Siinä väylä kohisi taikka järvi läikkyi ikkunan takana – toisella puolella pohotti jänkä, ja jängän takana kohosi korkea sininen vaara.

Siellä kontio vihelteli petäjäisellä kankaalla, ja kongelonpäristäjä hakkasi kuivaa keloa, siellä kissapökkö killisteli hongan kolosta, ja riekko saarnaili jängän laidan pajukosta:

    "Peukka... peukka... pe-he-he-hee..."

Tämä oli erämaan aamuhartautta.

Metsien miehelle se oli mieluisinta soittoa. Jängän käkkyräiset männyt ja mustapartaiset kuuset olivat kuin hyviä tovereita, kotimiehiä, ja sininen vaara katseli vanhana tuttavana kuin suopea maanhaltia.

Metsä ja metsien mies olivat samaa suurta luomakuntaa. He elivät ja viihtyivät hyvin yhdessä – vaikka kantoivatkin vainoa toisilleen. Mutta tämä oli koko luomakunnan tapa. Luomakunta elätti itse itsensä, ja väkevämpi söi heikompansa. Ei armoa annettu, eikä pyydetty. Pieninkin pää ymmärsi, ettei metsässä ollut armoa kellään. Nopeat jalat ja piiloinen kolo olivat vähäväkisen paras armo. Rää'yttiin kyllä ja huudettiin hätää, että korpi kaikui, mutta pian loppui poru ja häipyi mustaan kiveliöön.

Suurien metsien meno oli alituista nälkäisen naakimista ja vaeltamista virkateillä. Elävä ajeli elävää, toisen loppu oli toisen elämä.

Vesien vilja antoi kiveliöiden asukkaille tärkeimmän niestan – mutta hyvä oli metsäkin. Koko erämaa oli suuri seinätön aitta, jossa erämies sai pyytökeinojaan kierrellä viikkomäärin ja penikuormin – ja aina oli aitanorsilla ottamista, eikä laitoja näkynyt.

    "Perttulista kala karhiin,
    lintu siipheen ja peura kyntheen,
    ja mies kenkhään",

oli entisen erämiehen määränä. Silloin, syyspuolen saapuessa, pyytömies lähti sainkeinolheen, laittelemaan satimia laukeamakojehille.

Oli jokaisella metsien miehellä oma pyytömaansa, vaarat, laet ja kieliset, joihin hän sai viritellä ansansa, satimensa ja loukkunsa. Ne oli kylän kesken sovittu ja päätetty ja sanottu:

"Pysyä itte kunkin omalla sorollansa."

Näinpä Nattavaaran vanhalla Kuoppa-Mikillä oli sadinkeino Päivinoivin lähellä Kairavaarassa, Mattsonin Niila-äijällä Naulavaarassa, Raili-äijän virkamaana oli Ripakkorova ja Alatalon ukon Pokkirova. Tärännön Jatkon Pekalla oli pyytökeino Narkausjoen takaisessa kiveliössä, Vittangin Lahti-ukko ja Hansi-äijä rakentelivat satimia Airivaaraan.

Vanhassa Ullatissa taas oli Ylitalolla, Keikalla, Pirtillä ja Uudellatalolla yhteisenä pyytökeinona suuri Varkhaanvaara ja Markkivaara, Rinteellä ja Kamarilla oli Paavonpalo ja Pitkälehto. Vaaran Heikillä ja Jussilla oli kaksi keinoa, toinen, itäreisu, oli idässä Pierujoen varsilla, Palovaarassa, Vittalassa ja Kenttämaassa, toinen lännessä, länsireisu, Mäntyvaarassa, Kangoslaessa ja Palosaajossa Aksujoen latvoilla.

Silloin kun oli paras satimien viritysaika, eivät miehet joutaneet muihin töihin. Metsä kutsui, ja mies lähti joka talosta. Laukku keikkui miehen hartioilla, laukussa oli suolaa, leipää ja jauhoja. Kattila kiikkui laukun kannella, kirves oli kainalossa ja puukko vyöllä. Kuljettiin vanhaa pilkotettua pyytökeinoa ympäri vaaran, toiset toista, toiset toista puolta korjaten ja viritellen satimia, kunnes vaaran takana tultiin sovitulle liittopaikalle.

Oli saatu satimia kymmenittäin, satojakin – sekä kirppasatimia rankoineen että nulpposatimia selkäpuineen, vielä ulkusatimia polkimineen ja vittakirppoineen.

Oli saatu ansojakin – joskus myöhäisempinä aikoina kaksinkin sadoin – kuusenjuurille ja juurakkoperille, missä linnut liettivät ja hieruivat, napsien kivispiirhaansa pieniä kivenmurusia.

Päiväkausia, viikkomääriä meni satimia viritellessä. Ja sitten kerran viikossa käytiin niitä kokemassa, tehtiin kokureisu.

Sattuivat hyvät lintusat vuuet, saatiin saalista kantamuksin, kolmet, neljätkin miehen kannannaiset. Siinä oli kaikenlaista puulintua. Oli komeaa mettoa, korpien mustaa suurkukkoa, joka oli koko metsän paras, oli koppeloa, metson ruskeaa muoria, oli myös teirtä, koukkupyrstöä, sekä karvatassuista riekkoa. Monesti oli mennyt satimeen ruskea pyy, makealihainen puulintu, josta koko kiveliö muisteli merkillisiä.

Oli metsien pieni piiloviheltäjä ennen muinoin ollut lintu niin mokoma, että

    "Kun pyy pyrähti,
    niin maa järähti,
    ja Iesuksen syän värähti."

Mutta kun Luoja oli hänen pehmeästä valkoisesta lihastaan ottanut pikku palasen joka elävään, oli hän tullut niin kurjaksi kuin hän on, ettei oikein skottia vastaa – hajoaa tyhjäkatoon, jos laskettaa häneen ison laukauksen. Tämä vanha asia on tosi – joka elävässä on vieläkin hänen pyylihansa, pieni soma palanen. Ihmisellä se on pehmeänä peukalontyvessä, kalalla poskessa, lampaalla ja muilla nelijalkaisilla meljessä, linnuilla rintapäässä piiksiluuta vasten.

Mutta tämä asia on tapahtunut jo aijoin aikoja – silloin kun kaikki eläimet, puut ja kivetkin vielä saattoivat puhua, oikein ihmisenkie lellä haastellen, niin että kaikki ymmärsivät.

Jo oli talossa lintua, höyheniäkin tuli leivisköittäin. Riihessä kiukaan päälle ripustetussa saikarassa niitä savustettiin ja kuivattiin, kun ne ensin olivat olleet suolassa. Ja sitten pitkin talvea niitä syötiin, niin että joskus jo aivan kyllästyttiin. Oli kohta rukatus, kuka sai käpälää ja kaulaa – täkkä, kaikkein makein kappale, ei tahtonut kelvata kellenkään.

Ja yhä vain pitkin syksyä kannettiin kairoilta uutta lintua. Metsässä oli, ja metsä antoi. Riitti satimien saanneista joku palanen riettalinnuillekin ja revoille sekä muille raiskoille. Mitäpä he, kurjat, nälissään näppäsivät, kun löysivät hyvän suupalan – eikä heitä omatunto varsin soimannut. Metsänväen ikivanha tapa oli, että otettiin, mistä saatiin – ja uskallettiin...

Mutta aina silloin tällöin sattui satimeen pikku tiainen taikka kirjava tikka tai palokärki, punapää. Menivät, taitamattomat, nakuttelemaan viisaampiensa värkkejä, jotka sanoivat: nitu natu, kopsis! – ja siinä oli loppu. Metsoa, koppeloa odottava kokumies sai satimestaan vain pikkuruisen, litistyneen linturievun, josta ei ollut ei suupalaksi.

Ullatin vanha Peeri-äijä kyllä pisti pussiinsa kaikki, mitä metsä antoi, kantoi kotiin, keitti ja söi. Peeri oli sellainen tutkijaäijä, joka tahtoi kokeilla kaikkia metsäneläviä, miltä ne maistuivat. Hän söi tiaiset ja tikat, palokärjet, kuukkahaiset, huuhkajat ja pissihaukat, maistoi hukkaa ja ahmaakin ja kehui:

"Ei ole huono liha palokärjellä eikä pissihaukalla... Ei ketullakaan kovin huono ole, mutta hukalla on huono ja koiralla... Mutta ahman lihaa – sitä ei viitti paljoa syyvä. Se on kirmeää niinkun sen haisukin. Ja kärppä on huono syyvä... Mutta kärmheenkuu on hyvää."

Satimet antoivat kumminkin enimmin syötävää lihaa. Piti vain käydä noutamassa. Ja kun pitkälliset poudat sattuivat, täytyi mennä satimia herittämhään – piti niiden kirppavitsat vääntää puoli kiertoa takaisin, että ne herkemmin laukeaisivat.

Tärännön Jatkon Vanha-Pekka asusteli Narkausjoen takana metsäkodalla koko syyspyydön lumen tuloon asti, ja kahtaalta käsin ukko kanniskeli lintua nilhiinsä, metsäaittaan, jossa ne hyvin säilyivät. Talosta vietiin metsäkörrille vain silloin tällöin suolaa, leipää ja jauhoja – metsä piti huolen muusta.

Mutta hirveän lehen aikana oli koko metsä peloissaan ja oudoissaan. Tiheät suojaiset koijukot muuttuivat yht'äkkiä tylynnäköisiksi kuin olisivat vihaa kantaneet, jopa lopulta karisivat alastomiksi luurangoiksi – ei ollut turvaa missään. Puulintukin säikähtyen piiloutui kaukaisiin korpirotkoihin.

Satimet haukottelivat melkein tyhjinä.

Pyhäinmiestenpäivältä alkoi oravan pyytö. Metsän pieni käpynikkari oli syksyn kylmettyneillä kermuilla laukkoessaan jo vaalennut ja nautiintunut – vaihtanut kesäisen tulikko parseelinsa ruskean harmaaseen talviturkkiin. Muutamat kyllä, niinkuin mäntyorava, olivat pukeutuneet heleään vaalonruskeaan, johon hyvin sopi punertava leppähäntä, mutta kuusiorava keikkui tummakarvaisessa turkissa, jonka perähelma heilahteli mustana.

Mutta nautit he kaikki olivat, koska talvi oli tulossa.

Silloin tuli pyytömieskin, tuli oikein ruukaltaen, koira kintereillään. Oli kova kilpa, kuka aikaisimmin ennättäisi nautiintuneen kiipijäpojan kimppuun. Toiset olivat kohta penikulman päässä kiveliöissä, kun päivä rupesi vasta valkenemaan.

Ja kohta alkoi erämaassa ankara meno.

Täällä koira kilotti, ja pyssy pamahteli, niin että kangas kaikui, tuolla myös haukkui ja paukkui, ja kolmannessa, neljännessäkin vaarassa haukuttiin ja paukutettiin...

Ja pienellä pihkanokalla olivat kovat ajat. Se koetti piiloutua oksiin, se juosta kipaisi latvaan, se poukahteli puusta puuhun, mutta ilkeä räkyttäjä laukkoi perässä pitkin maata ja kiljui aina kintereillä. Käpyvatta orava oli kova puittamhaan. Se meni melkein lentäen puusta puuhun, ja joskus se nalkeni, niin ettei enää löytynytkään – mutta maavatta oli juro. Se ei puittanut, se kätkeytyi vain oksien sekaan ja juroi siellä ja piileskeli, niin että monesti täytyi iskeä suurikin kuusi maahan.

Helposti orava siitä joutui koiran hampaisiin ja pyytäjän käsiin. Pyytömies nitisti sen käpälät, heitti koiralle ja sanoi:

"Mene hakemhaan!"

Sanan puhumatta, jalan tiestä, koira lähti laukkaamaan, ja pian taas kajahti haukku kankaalla.

Hyvä koira oli pyytömiehen paras apumies ja metsäkansan pahin vihamies. Se jo ilmasta otti hajun ja meni henkivainolla kohti saalista. Korvat vain piipottivat pystyssä, ja häntäkippura heilui, virkaluu oli terävänä kuhmuna päälaessa, ja virkakarvat huiskivat leuan alla.

Hyvä kapine oli pyssykin, joka tavallisesti oli omien seppien takoma – Junosuvannon Poromaan Iisakki ja Pajalan Uuentalon Heikki olivat kuuluja pyssyrautioita, Vittangin Lasun Anttikin niitä rakenteli sekä Saittajärven ukko. Entiset miehet paukutelivat rihlapyssyllä, jossa knalli napsahti ja sytytti kruujin, ja kaularihmassa roikkuivat kruutisarvet ja muut pyssyneuvot. Mutta vielä vanhemmat erämiehet kantoivat holsterissaan ikivanhaa piilukkopyssyä, joka piikanalla naksutteli tulta fänkkipannun ruuteihin, ja kaikkein vanhimmat vaarit olivat ammuskelleet jouttipyssyllä. Ja nuolennoutaja oli ollut juoksuttamassa nuolta takaisin.

Ja joka joutti ja joka pyssy vaelteli pitkin kiveliöitä ollen alituisesti tähtäämässä metsäkansaa. Ne naksuivat ja paukkuivat, ne rykivät kidastaan tulta ja purivat kipeästi, ne lykkäsivät kamalan, valkoisen löyhkän. Oli siinä usein

    "Onni puussa, jänni maassa,
    karvatukku kuusen juurella."

Pyssyn tarkkuutta koeteltiin kotona monikertaan, ennen kuin lähdettiin metsälle – ammuttiin pilkkaan jonkin huoneen seinään. Siitä monen vanhan aitan seinä on vieläkin täynnä rumia koloja. Pyssynkuula, pahainen lyijynokare, oli niin kallista tavaraa, että se täytyi kaivaa seinästä takaisin, oikein kirveellä paiskien.

Mutta ei pyssy silti aina osunut. Monta kertaa kuula meni vinkuen ohitse, oksat vain rapsahtelivat poikki. Pajalan Karvarin Freetu ja Keron Aapo ammuskelivat kaikki kuulansa, eivätkä osanneet orava riepua, joka juroi kuusessa. Ja Harjun Jussa sekä Parkki Kusto paukuttivat riekkoa päiväkauden, eikä höyhenkään pölähtänyt.

Pyssy oli kortettu. Oli joku kateellinen, pahakorva, kuullut koiran haukun ja manannut:

    "Ammu kaikki neuvos,
    eikä siltä piä verta vuotaman!"

Taikka oli noitunut:

    "Kuula sinne, toinen tänne,
    helvethiin, muttei elävhään!"

Taikka kamalasti kironnut:

    "Kruuti ja plyijy ulos pyssystä,
    ja itte perkele siihaan!"

Taikka pannut oikein pahoin Pajalan lailla:

    "Saatanan perkele menkhöön
    sun pyssys suusta sisälle
    ja pyssynperhään asettakhoon
    katajanmarjoja!"

Silloin ei auttanut muu kuin vetää pyssy, piihana avoinna, muurhaismäthään lävitse, niin että pamahti, taikka pyörähdyttää laahattu pyssy tuleen sytytetyssä muurahaismättäässä, taikka kastaa rohdintukko mettänviljan verheen ja vetää pyssyn lävitse, taikka tähdätä laahatulla pyssyllä, piihana vireessä, suusta perään käsin, sitten kääntää oikein ja ampua. Loukis-Heikki halkaisi pienen haavan, pujotti pyssynsä ja meni itsekin siitä lävitse – ja kortto oli pois. Vaaran Jussi purki panoksen pois pyssystä, purki koko hoidon ja karjaisi:

    "Ei se auta!
    Pois hintulit pyssystä...
    ei kruutia sammuttamhaan!"

Pääjärven ukko puhalsi pyssyynsä heti ensi laukauksen laskettuaan ja manasi:

    "Ette pysty, pirut, minun pyshyyni!"

Mutta kun tukinperässä oli eläväähopiaa, ei kademieli saanut pyssyä kortetuksi. Ei silloinkaan kortto pystynyt, kun oli ruutiin pantu hiukan ohranjauhoja, jumalanviljaa. Siitä tuli ruutiin voima, johon eivät riettaan konstit pystyneet. Kaunisvaaran Kalla-Iisakki kävi kuusenjuurella kykkimässä ja sitten rohdintukolla huttusi pyssynpiippua – eikä sitä asetta kortettu. Suuruksenvoimaa siinäkin oli.

Ja muutenkin vanha uskovainen erämies aina koetti varautua korttoja vastaan – kyllä niitä oli uhkaamassa kohta joka paikasta. Ei oikea metsänkävijä lukenut valamiaan pyssynluoteja, eikä niitä kellenkään näyttänyt, ei hän pitänyt lukua ampumistaan oravista, eikä antanut sikiöiden kuvastella lintujen kuvuilla. Ja oravannahat hän asetteli saikaraan kuivamaan hyvin lähelle toisiaan – sitten oravat olivat metsässäkin tiheässä.

Pyytömiehet kulkivat pitkin kiveliöitä kuin metsien hallavat haltiat. Pitkä harmaa umpitakki, nahkavyöllä vyötetty, oli päällä, ja se oli niin lamu, että ammutut oravat saattoi pistää rinta-aukosta poovheen. Harmaat olivat housutkin, lapinmalliset, traksittomat fiettarat, jotka ulottuivat juuri peräkimppaan, niin ettei muuta kuin tipahduttaa alas, sati asiaa oli. Päässä piipoitti tupsupäinen pirrilakki taikka pakkasilla saukonnahkainen naapukka tai koirannahkainen reuhka, ja jaloissa oli heinillä täytetyt paulakengät, tervalla ja kalanrasvalla voidellut, taikka lehmän koivista kiskotut karvaiset koipikengät, joiden kantapäissä rupisarvet kopisivat.

Tällaisena liikkui metsien mies. Mutta kun hänen piti mennä naakimaan ovelaa repoa taikka kavalaa ahma-haissia, hän tulisilla havuilla hankasi vaatteensa, ettei niissä olisi ollut ihmisenhajua.

Jo metsälle lähtiessään pyytömies koetti päästä matkaan salaisin puolin. Jos sattui akka ensiksi vastaan, joku Kompeluksen Anna Liisa "päivää" tarjoten, erämies manasi äkäisenä:

"Haista... Sie, sen koranus, olet joka paikassa. Et sie minun onneani pilaa."

Samoin piti puhaltaa rumia sanoja kuukhais-paralle, hövelölle, joka pahaa ennustaen kirahteli oksalla tien vieressä. Mutta ästiitiainen taas, riippuen puun varvussa vatsa pystyssä, katseli olkansa takaa ja huutaa tiititteli hyvää onnea.

Oli kyllä kairaa ja kiveliötä kiertää – penikulmamäärin. Pyytömiehet painattelivat halki erämaiden, ja aina kulki haukku ja paukku samaa matkaa. Mennä kapsuteltiin vaarasta vaaraan, tunturimaasta toiseen, kierreltiin kieliset, korvet, laet ja kaikki, ja suurien rimpivuomien ylitse keinoteltiin köytheitä, semmoisia maansuortuvia myöten. Suorsapakan loppumattomia kiveliöitä sai tarpoa seitsemin, kahdeksin penikulmin kohtaamatta ainoatakaan ihmisen asuntoa.

Oli vanhoilla miehillä mettäpää, joka ei helposti hourannut. Puiden kaarnat ja oksat sekä muurahaismättäät olivat hyviä metsän merkkejä, jos oli umu, niin ettei näkynyt vaaroja, jotka olivat parhaita oppaita. Sati näki muurahaispesän puun pohjoispuolella, lisäksi avoinna kohti pohjoista – silloin oli pää pyörähtänyt. Taikka jos teki sirkilön ja tuli takaisin omiin jälkiinsä, oli pyörtynyt ja eksynyt.

"Jo nyt on kumma, ettei osaa... koranus!" noitui pyörähtänyt, heittäytyi ylenniskojensa maassa ja sitten rupesi tarkkailemaan metsän merkkejä.

Mutta oikeat erämiehet tarpoivat pyörtymättä kairat pitkin ja poikin – ja metsä vastasi hyvin. Viljaa tuli, oravia joskus kolminkymmenin syksyisenä päivänä, tuli myös lintua ja muuta – ja viisi luojinsijaa oli tavallinen linnun laahinki, mutta oravan panos oli pienempi. Lamun takin poveen metsänkävijä pisti saaliinsa, ja kun hän illalla yösijoille päästyään avasi vyönsä, karahtivat linnut ja oravat helman kautta maahan.

Yöt maattiin mettävalkialla. Pystytettiin suuren kuusen alle karhakoista loito, puolipyöreä suojusta sekä sen eteen iso nuotio – ja siinä tulen ääressä, loidon suojissa oli mieluista kelletellä. Hyvillä säiliä oltiin joskus auki taivhaan alla rakovalkean lämpimissä. Mutta jos satuttiin mettäkoalle, yövyttiin siihen ja levättiin kotatulen ja haltiain hyvissä hoidoissa.

Mutta metsäpoluille ei ollut hyvä asettua, eikä liioin vaarojen harjamille. Ne olivat rauhattomia paikkoja, sillä maanhaltiat ja metsienhenget vaellelivat mielellään polkuja pitkin, kulkivat yli vaarojenkin. Vanha kiveliö sanoi:

    "Se on tiellä, jok' on polulla."

Vaellelivat haltiat muuallakin. Niitä oli koko erämaa täynnä sekä hyviä että pahoja, eikä yksinäinen erämies ollut koskaan yksin. Mutta vanha metsien mies eli sovinnossa haltiain kanssa, ja hän muisti aina pyytää yösijaa, asettui mihin tahansa. Kaunisvaaran Kalla-Iisakki tieteli:

    "Jos mie saan tässä paikassa
    lephoollisesti nukkua ja levätä?"

Metsäkotaan kömpiessään Kainulaisjärven vanha Juto-Sakko sanoi:

    "Vanhat ulos ja uuet sisälle!
    En mie ole ikkää, kun aikani."

Ja Tärännön pyytömies pyyteli:

    "Maahiaiset, armhaiset,
    pyhän peltheen alhaiset,
    antakaa maata minun maataksenni,
    lemmentä levätäksenni,
    aijaksenni, mutta ei ijäksenni."

Mutta jos erämies ei muistanut pyytää lupaa, voi hän saada rauhattoman yön. Metsä piti hänen elämäänsä – mustan syksyisen yön menoa. Se huokaili ja valitteli ja taas huusi, nauroi, ulvoi, rääkyi... Korvessa ajaa touhotettiin, kankaalla hakata paukutettiin, kuivat kuuset itkivät vastakkain, ja vanhat kuostot kaatuivat parahtaen maahan. Kuului tuolta outoja askeleita, tuolta hiljaista tassuttelua ja kähimistä, kuului tuolta ankara ryminä – itse isäntä taisi olla liikkeellä...

Isäntä itse lienee ollut Pajalan metsäkodalle tulijakin, koska hän ylpeänä karjaisi ovelta nukkumamiehelle:

"Jalat lavalle – elikkä poikki!"

Mutta kun Ramsun nuotiolle ilmestyi maailmanikäinen äijä, Ramsu, vanha noita, ärjäisi:

"Mie en mene pois oman valkiani vierestä!"

Saattoi samoille yötulille oravamiehen kanssa saapua hirveä Stallo, suuri metsän köriläs, heittäytyä nukkumaan ja sanoa: "Ei piä piukkuvaisia panna valkiihan!" Saattoi joskus ilmestyä metsän ämmä, vanha kämäleuka – niinkuin tuli Tärännön Lautamiehen äijän kodalle pyrkien keittämään riekonsuolia äijän lintuvellissä. Äijä kepitti ämmän ulos. Mutta jo taas ämmä tulee – alastonna heittäytyy maata retkottamaan nuotion taakse. Mutta kun Lautamiehen äijä vatkaa valkeaisella kekäleellä, jo ämmä uskoo ja lähtee laukkaamaan, parkuen:

    "Jo poltti ja paistoi...
    jo poltti ja paistoi!"

Kummia näki Lainion Vaakinan Pekka, kun makaili Taanikurkkiolla loitokuusen alla. Tulee lapinäijä nuotion toiselle puolelle, on siinä hetkisen, lämmittelee – lähtee pois. Jo tulee toinen, vanha homeinen, aivan homeinen käppyrä, seisoo ja lämmittelee – lähtee pois. Jo tulee suuri peurahirvas, sarvet keikkuvat puoli kuusissa...

Pekka makaa vain – kirves ja pyssy ovat selän takana. Peurahirvas seisoo ja katsoo, ja sarvet keikkuvat kuusien tasalla. Jo viimein Pekka karjaisee:

"Jos et lähe pois, niin ammun!"

Hirvas lähtee pois – eikä tule enää ketään. Pekka saa nukkua yönsä rauhassa.

Kummia kuuli Nattavaaran Israeli, kun loikoili yönuotiolla Nalasvaarassa. Oli itse metsänäijä lähtenyt pyytöretkelle, ja haukkuen ajoivat koirat saalista. Mentiin ympäri vaaraa ja räkytettiin kimakalla äänellä, mentiin väliin niin kauas, että vain pikkuisen kitinää kuului kohta kolmannesta vaarasta. Sitten taas yhtäkkiä tultiin ja kiljuttiin aivan vaaran alla. Eikä Israeli saanut ollenkaan nukkumarauhaa.

Mutta tuletta ei saanut metsään yöpyä. Ollan Heikku nukkui Kuormakkajärven rannalla loidossa, ja nuotio oli sammunut. Tuli silloin maanhaltia karjaisemaan:

"Se on niinkun kuollut, kellä ei ole valkiaa."

Tuluksilla ennenvanhaiset ukot näppäsivät valkean, iskivät tulirauvalla piihin ja puhalsivat taulhaan tulen. Mutta sattui joskus, ettei tulineuvoja ollutkaan matkassa. Vanhoilla kiveliönkiertäjillä oli silloin omat neuvonsa – tekivät tulen tyhjästä. Niinkuin entinen Ukko hieroi kahta kämmentänsä ja sai tulenkipunan, niin Keinosuvannon entinen Ranta-Heikka teki kietkan, hieroi kahta kuivaa tervaspuuta ja hivutti vastakkain, pani väliin parkkiruuppua – pian savu tuprahteli, jo kohta tuli leimahti. Pajalan äijä oli kehrännyt valkean kärräjouttilla. Helposti saatiin tuli niinkin, että pyssyllä ammuttiin tyhjä ruutipanos kuivaan luppotukkoon.

Kodan lämpöisissä taikka loidossa nuotion ääressä väsyneet metsien laukkojat levähtivät. Metsä antoi heille suojan, metsä antoi lämpöisen – tervaa tihkuva honka loimotti nuotiossa – ja metsä antoi miehelleen myös eväät.

Oli oravia povi täynnä, oli siellä puulintuakin – ja niistä kyllä täyttyi nälkäinen maha. Nuotion paisteessa oravat nyljettiin, tuppenaan vain riisuttiin turkki mäntypojan selästä, pantiin sammalia sen sisään ja pistettiin karhakanoksaan kuivamaan.

Mutta pieni alaston kurento heitettiin kattilaan. Kymmenenkin kurentoa pisteli nälkäinen mies iltaveroikseen taikka lippasi niistä hyvän vellin. Ja erinomaiset makupalat hän sai oravan käpyvatsasta. Ullatin Ylitalon äijä otti aina talteen käpyvatsat.

"Uu... noin valkea vatta... panhaan hiilille!" ukko ihasteli ja heitti vatsan hiilokseen paistumaan. Siinä se kihisi, höyrysi ja paisui, ja viimein paukahti halki. Silloin se oli kypsä – ja hyvä suupala korvenkävijälle. Metsälle se haisi ja oli varsin metsällisen makuista. Arvaa sen: pienen käpynikkarin nakertama ja rakentama pikku panos elävää metsää, pihkapuun väkevää muikeaa siementä.

Mutta sieniä ja juuria syöneen oravan iso musta maavatsa ei ollut hyvää eikä metsällisen makuista.

Oli oravia poven täysin kotiinkin vietäviksi. Ne ripustettiin kattoon kuivamaan, ja sitten niistä saatiin monta hyvää velliä.

Mutta metsätulilla, valkean rämässä, ne maistuivat kaikkein parhaimmuksilta. Suu söi, ja tuli lämmitti. Kuukkahainenkin, korpien hiljainen, pehmeäliikkeinen käpsehtijä lennähti lähioksille askaroimaan ja pyrkimään osille. Käkertäen, viheltäen hän hypähteli ja uteliaana katseli miesten puuhia. Näppärästi hän nappasi maahan heitetyn palasen ja istahti oksalle aterioimaan. Orava oli makeaa hänellekin.

Antinpäivään asti kesti oravan metsästys. Hyvinä pyytökausina saattoi ahkera erämies saada nahkoja kymmenenkin rihmaa.

Ja siinä oli jo hyvä tynnyrin säkillinen pienen pihkanokan pehmeitä nautiintuneita pikku pälsyjä.

– – –

Perttulilta, samoihin aikoihin kuin puulintujen satimien viritys, alkoi peuran pyytö.

Ja se oli vanhojen suurien pyytömiesten suurpyytö.

Entiseen aikaan vaelteli satapäisiä villejä peuratokkia pitkin kiveliöitä, varsinkin suurien tunturien seutuvilla. Jäkäläisillä kankailla ne kapsehtivat sekä ruohoisilla jängillä ja jänkävierillä. Järvien ja suurien vuomien välisiä kannaksia myöten ne omia rannioitaan ruuhkasivat kankaalta kankaalle.

Villi peura oli komea elukka. Se oli isompi ja vaalakampi kuin kesy poro, ja sen koko olennosta näkyi, että se oli kiveliöiden vapaita poikia. Säikähtäessään se kapsahti kahdelle jalalle, kiepsahti ympäri ja karisti karkuun, tolvasi kuin jousilla notkutellen. Suuret sarvet keikkuivat komeana kruununa, saparo nykötti pystyssä piskasen hännillä kuin perämies, peukalon mittainen – ja läikähteli villipeuran kiharainen visakarva.

Sellainen villi tokka oli erämaiden ylpeintä joukkoa. Kun se satapäisenä hurjana laumana, keikkuvaa sarvimetsää kannatellen, ruukalsi pitkin kangasta, niin metsä ryskyi ja maa jymähteli.

Ja naakiva mies killisteli sitä kiven takaa kiiluvin silmin.

Vanhaan, vanhaan aikaan ukot olivat kaivelleet kavalia maakuoppia peurojen – sekä muidenkin elävien – menoksi, syviä hautoja, joiden pohjaan oli pystytetty teräviä seipäitä ja kanneksi rötistetty haoista ja sammalista pettävä katto. Tällaisten pyytökuoppien painanteita näkee vielä pitkin erämaita, monesti pitkät rivit vieri vierin hietaisilla harjanteilla poikki järvien ja jänkien välisten kannasten.

Mutta ansat ja hankhaat olivat nykyisten ukkojen äijävaarien parhaita pyytöneuvoja.

Ukot löivät puuta maahan perä perää pitkät rivit, niin että tyvet, melkein poikki hakattuina, jäivät korkeille kannoilleen. Suuret petäjät ja tuuheat kuuset täyttivät yksinäänkin aidan tehtävän, mutta harvoja koivuja ja vähäoksaisia puita piti kaataa pari, kolme runkoa päällekkäin kannoilleen taikka nostaa niitä korvakoille. Puuttomille vuomille pystytettiin aidan asemesta patsaita, ja patsaan nokkaan asetettiin iso turvelimppu, joskus vielä joitakin vaateresuja heilumaan. Tällaiset peuranpöläkheet seisoa tönöttivät vuomilla kuin pitkät miesrivit heilutellen vaateriekaletta, eivätkä arat metsänelukat uskaltaneet mennä niiden lähimaillekaan. Ne karvivat niitä, peloissaan kaukaa kiersivät.

Korkeassa ryteikköaidassa oli aina vähän päästä aukko, veräjä. Vanhaan aikaan oli veräjässä salahauta, mutta sitten viritettiin veräjään ansa, kaula-ansa. Se oli laitettu lujasta hamppunuorasta ja sidottu kousilleen rihmalla veräjän pielipuihin sekä vielä varattu ristilangoilla, ettei peura menisi lävitse. Ansa oli kiinnitetty puun liepeään latvapuoleen, niin että eläimen nykiessä puu heilua rieppasi, ja ansa poikki menemättä kiristyi yhä tiukemmalle.

Kulki peuratokka pitkin kangasta ja sattui hankaalle. Yritti se karistaa läpi veräjän, tarttui joku elukka ansaan ja alkoi siinä taajoa. Siitä toiset pelästyivät, pirskottivat ja rupesivat meltoamaan, näkivät aidassa reikiä ja yrittivät karistaa lävitse – ja yhä uusia elukoita sotkeutui kavaliin silmukkoihin...

Yhteisin voimin ukot rakentelivat hankaita. Kun peurat syksyisin laskeutuivat tuntureista outamaihin, piti pyydykset olla valmiina vastassa. Lähdettiin mies joka osalta rakentamaan ja korjailemaan pyytöaitaa ja virittelemään ansoja. Viikkomäärin saatiin olla töissä. Sillä valta-aidat ulottuivat joskus kolmin, neljin penikulmin vaarasta vaaraan, jängältä jängälle, poikki kairan jokiväylästä toiseen. Ja ansoja saattoi aidassa olla kymmenittäin, sadoittainkin.

Tällainen valtava, erämaita halkova aita oli ennen sopperolaisilla, nelipenikulmainen ryteikkö, joka ulottui Lainionväylästä Vittankiin, Tornionväylään. Se lähti Ala-Sopperon takaa Siilaslompolosta ja juti Perälompolivaaran ja Vuoskuvaaran ylitse Seyriskiveliöön sekä siitä Ounistunturin alaista puolta Kulirovaan, sitten Kulijärven itäpuolta ja laajan Ripakaisenvuoman laitaa Lapinkokkavaaraan, sitten Nikujärven kautta Palovaaraan ja niin edelleen Ounisjoen länsipuolta Tornionväylälle. Jukkasjärveläisillä oli suuressa tunturistossaan ainakin kolmet hankaat. Muudan kulki Oinakkajärvestä Kapperuksen kautta Tuollujärveen, toinen ulottui yli Haukivaaran, missä nyt on Kiirunan suurkylä, Luossujaurista Nokustusjauriin, ja kolmas oli Kangasmaassa Mettäkallojärvestä Harrijärven kautta Sevujärveen. Idivuomalaisten hangas ulottui Jamitsohkan puurajasta Ainattijokeen. Vittangin lahtelaisten pyytöaita oli Vathaan- ja Kiskamavaaroissa, ja vaskilaisten aita oli ylempänä samoilla vaaramailla. Junosuvantolaisten ansa-aita oli Nuuksujärven takana Leipiökiveliöissä, Ullatin ukoilla Peuramaassa Pierujoen itäpuolella, ja vanhat lainiolaiset laittoivat parin neljänneksen pituisen hankaan Aittarovasta Aukearovaan, Mato-ojan ja Leipiökiveliön välille. Aita kulki poikki maailmaan idästä länteen, kun taas vaarat juoksivat pitkin maailmaan, etelästä pohjoiseen, niinkuin niiden tapa on.

Ansat pyysivät metsien villiä sarvipäätä, ja vuoron perään käytiin niitä viikoittain kokemassa. Oli kiveliöissä hankaan lähimailla patsaille rakennettuja pikkuisia mettäpuojia, luovia ja nilejä, joihin lihat ja taljat talletettiin, sekä sitten talven tultua noudettiin kotiin ja jaettiin ansa- ja miesluvun mukaan.

Koko syyskauden ansat olivat pyytämässä. Vasta antinpäivän tienoissa, kun tunturilaiset tulivat poroineen outamaihin, ne korjattiin kotiaittoihin taikka metsäluovien hoitoihin.

Sopperon Rovan äijä joskus jätti ansansa veräjän talveksi, ja kun hän sitten meni mitä kokemaan, olikin pyytöön käynyt useita elukoita. Mutta kun sopperolainen tarkemmin tutki saaliitaan, huomasi hän, että ne olivat outalappalaisen, Ritnan, poroja.

Ja Ritna, vihollinen, oli jo ennättänyt merkitä elukkansa.

Mutta peurat eivät silti saaneet vapaasti kierrellä outamaita, vaikka hankaitten veräjät jätettiin avoimiksi.

Alkoi pian pitkä peurapyssy paukahdella kiveliöissä.

Jo rykimäaikana, jolloinka peurat väkevän kesän perästä olivat kaikkein ylpeimmillään ja lihavimmillaan, pitkäpyssyiset pyytömiehet naakivat peuralauman lähimailla ja ampuivat rykivästä joukosta, milloin hirvhaan, milloin vaamen. Ja kun lumi tuli maahan, niin että jälki vuottui, lähti pyytömies juovattelemaan peurojen perässä. Monesti monissa miehin vuotitethiin jälkiä ja naaittiin joloksen vieressä, mitä pitkin peurat kulkivat – ja kohta alkoi piilukkoinen paukkua.

Mutta vasta kevättalven paksuilla lumilla, kun tulivat pahat roustheet ja kertheet ja pettävät hanget, alkoivat peurojen pahimmat päivät. Silloin, vanhan marian tienoissa, oli jo niin valoisaa, että näki peuraa ampua yölläkin, ja silloin sivakkamies ruukalsi kuin rietas halki suurimpien erämaiden. Mutta peuraparat saivat rämpiä hangessa ja rikkoa koparansa rousteessa. Silloin saattoi yksinäinenkin ajomies lähteä rämmittämhään peuroja, heitellen niitä suopungeilla kiinni ja surmaten.

Mutta silloin vasta turmio oli liikkeellä, kun saatiin seurapyytö, oikein seurakunnan pyytö, ja parikymmeninen miesjoukko paineli peuratokan kintereillä. Villit metsäläiset kauhuissaan mennä tohistivat edellä suurena höyryävänä lumiryöppynä, sivakkamiehet, valitut parhaat ampujat, kallistivat höyryten kantapäillä pitkine pyssyineen, yhä lähestyen kuin armoton surma.

Vain veturimiehet, raahaten eväitä ja neuvoja, hiihtelivät hiljalleen jäljessä. Toisinaan taas neuvojen kuljettajat ajelivat pororaidolla kooten ahkioihinsa kaadetut saaliit.

Saavuttivat ajomiehet pakenevan tokan, ampuivat niin monta kuin ennättivät, ja taas lähtivät hiihtämään perässä. Hajosi tokka parttioihin – ajajat myös hajosivat, ja pian oli joka parttiolla lentävä surma kintereillään...

Koko tokka oli tuomittu turmioon.

Näinpä kerran keväthangilla Parkalompolon junkkalaiset kaatoivat viisikymmentä sarvipäätä samaan kasaan. Junosuvannon, Kangosen ja Nuuksujärven seuramiehet ajoivat ja tuhosivat yli satapäisen villin lauman Länsikiveliöiden Kapukielisessä, ja kerran taas lainiolaiset toimittivat suuren joukkosurman Kolkonkiveliössä kaataen monta sataa peuraa.

Kolkonkiveliön peuraosille pyrki Junkan Ollikin, mutta hänelle sanottiin:

"Kunkas sie osalle, kun et ole pyyvössä ollutkaan?"

Sillä saalis jaettiin vain pyytömiesten kesken. Peurat nyljettiin metsässä yötulilla, ja kurennot raajothiin ja pantiin raajoittain yhtä moneen kasaan kuin oli osamiehiä. Ja taljoja heitettiin joka läjään, minkä niitä oli, samoin koparoita. Sitten seuramiehet arpoivat, samoin kuin kalamiehet, saaliinsa.

Eikä siinä katsottu miehen muotoa. Jokainen sai läjänsä, kun hänet kerran oli täytenä miehenä otettu pyytöseuraan. Junkkalaisten ja Kitkiöjärven miesten nelipäiväisessä suurajossa, jolloin parisatainen tokka melkein kokonaan tuhottiin, oli mukana kolme alaikäistä pyssymiestä, Sevän Antti, Kitkiöjärven Sakko ja Vanhantalon Olli. Heille sanottiin heti alussa, että sen saavat, naskalit, minkä itse ampuvat. Mutta pojankampit olivat kohta parhaita paukkumiehiä, ja saalista jaettaessa otettiin heidät miesten osille. Saivat pojat vielä monta peuranpäätä. Sillä peuran ampujalle tuli aina pää liiempää. "Pää peuran kaatajalle", oli vanha sääntö. Ja päältä jaon se annettiin.

Vetureilla vedettiin lihat ja taljat kotiin. Oli tehty veturi ohuista koijunliisteistä niinkuin ahkio, taikka haapakuokalla koverrettu umpunaisesta kuusesta pitkä kaara. Veturiin kaaristethiin tavarat orrolla, ja viilekkeillä sitä sivakkamies laahasi perässään. Kaksin sauvoin hiihtäjä työnteli. Vanhat peuramiehet hihtoivat eripituisilla sivakoilla, oikeassa oli lyhyempi koivuinen sivakka, jolla potkaistiin, vasemmassa pitkä petäjäinen suksi, millä huilattiin. Pajalan mies laittoi oikein liukkaan ja sitkeän suksen jouhimännystä, joka oli vuosikausia lojunut navetan loorin lattiapuuna, lehmien sotkettavana.

Oli sitten erämaan taloissa metsällistä syötävää. Lunta lyötiin aitan lattialle ja siihen kylmettyneet metsänlihat. Siitä oli hyvä hakata kattilaan. Suolattiin lihat ja kevätahavilla niitä kuivattiin katonharjalla luovassa, taikka orsilla aitansolassa, oviseinällä. Vedettiin vain vanhoja verkkoja ympärille, etteivät harakat ja varikset ja pienet riippanat päässeet niitä nokkimaan.

Hyvin ne olisivat riippanoille kelvanneet, sillä peurankuu oli makeaa. Lihavan villipeuran selässä, saparontyvillä, piskasessa, oli paksu kuupalsta, kohta kämmenessä, ja se oli kaikkein parasta pakkastalven niestaa. Hyvää oli myös kieli ynnä yinkontti.

Hirvi oli metsän suurriistaa, ja hirvenpyytäjä oli jo suurmettästäjä. Hänellä oli hyvä hirvikoira, jonka kanssa hän ajeli metsän suurta sarvipäätä.

Mutta hirvi oli äkäinen elävä. Sanottiin kyllä, että se joskus tuli ajomiestä vastaan ja polvilleen pannen rupesi armoille. Mutta jos mies ei ruvennut armoa antamaan, hirvi suuttui – ja silloin tuli totinen erämaan tappelu.

Ullatin ukko ampua piukutti isoa hirveä pienireikäisellä – napsutteli kuulansa loppuun, niin että hirvi viimein suuttui ja karisti kimppuun. Ukko huitaisi pyssyllä, mutta hirvi ei siitä säikähtänyt, tuli ja sotki sivakat jalkoihinsa. Suurmetsästäjä hätäyksissään käpsähti hirven selkään, hämphään taakse ratsastamaan. Elukka pelästyi, alkoi hyppiä ja taajoa, mutta ukko piteli kiinni korvista ja karvoista, keinotteli puukon kouraansa ja iski jutoaan niskaan, juuri ahmajäsenheen. Metsän suuri sarvekas kaatua rojahti maahan. Ahmajäsen, pään ja kaulan rajalla, onkin semmoinen paikka, ettei ole niin jaloa eläintä, joka ei kuole, kun siihen puukolla isketään.

Hyvä saalis oli hirvi, antoi lihaa kohta koko talveksi – toisillekin jakaa. Ja kaikkein parhainta oli hirven päällinen huuli. Se aina heti leikattiin pois, kun hirvi oli kaadettu, ettei vain toinen pyytömies sitä saisi kähvelletyksi. Vanhat sanoivat:

    "Hirvenhuuli ja peurankieli
    ja tarphaanliha on parasta,
    mitä lihaa on."

Entisinä aikoina oli tarvas liikkunut kiveliöissä. Se oli ollut peuranmallinen elävä, pienempi vain. Mutta kun sillä oli kovin vähän jäseniä, varsinkin selässä, oli se niin kankku, ettei päässyt enää ylös, jos se joutui pitkälleen pahaan paikkaan. Sillä olikin vasituiset puut, joihin se nukkuessaan nojasi. Ukot löysivät puun ja sahasivat sen melkein poikki. Tarvas meni taas sitä vasten nojaamaan ja nukkumaan – ja kaatui puun kanssa, eikä vähäjäsenisenä, kankkuna enää päässyt jaloilleen. Silloin ukot saapuivat ja tappoivat tarpaan ja saivat kaikkein parhainta metsällistä lihaa.

– – –

Mutta vasta karhu oli sellainen suurriista, mettällinen, mettän otus, jonka kimppuun ei joka mies uskaltanut yrittää. Piti olla jo täysirahkeinen luuäijä, metsällisellä lihalla ja rasvaisella kalalla ruokittu, joka tohti ruveta tappelemaan kaikkein kovimman metsäläisen kanssa, vanhan maafaarin, kiukkuisen, väkevän ja viisaan korpiäijän, joka ei koskaan ruvennut polvilleen eikä armoille kovimmankaan luuäijän edessä – päinvastoin monesti pani tappajan armoille.

Eihän tavallinen kontio tavallisessa metsänolossaan ollut äkäinen, senkuin vaelteli vain, kaiveli muurahaismättäitä ja putkenjuuria ja joskus otti paremmaksi palakseen jonkin lehmän tai lampaan. Ja pentujensa kanssa karhu toisinaan huvikseen tieraili – vaikkahan saattoi joskus suutahtaakin. Sattajärven Kunnarin Mikko katseli kiven takaa karhuemoa, joka ahmi rehevää ruohoa ja murisi, kun villi pentu taajoi ja sätkäsi takavillojen kimpussa. Emo söi ja murisi, eikä pentu antanut rauhaa. Viimein muori suuttui ja pisti pennun suuren lieon alle. Mutta kun emo sitten meni hänet päästämään, olikin pieni riepu kuollut. Karhu katseli ihmeissään karvaturriansa, piteli sitä sylissään, puristeli ja karjui sen korvaan. Heitti hän viimein turrin maahan ja meni metsään. Mutta tuli hän vielä takaisin ja taas alkoi puristella ja karjua – ei ollut apua. Emo laski pennun pensaaseen ja lähti surullisena tassuttelemaan.

Miestä karhu väistyi – ei peläten, ja naista hän – häpesi. Ainakin Lautakosken muori säikähdytti vanhan ukkokontion, kun hän helmojaan heitellen karjaisi:

    "Hipiä, kun olet tullut raiskaamhaan
    mun luontokappaleitani!
    Oota sie, kun mie näytän koriaa!"

Karhu katsahti ja häpesi, niin että pakoon ruukaltaessaan heittäytyi kolme kertaa ylenniskoin.

Vain hirveän lehden aikana karhu oli vihainen ja äreä – mutta silloin olivat kaikki muutkin elukat kiukkuisia nautasonnia ja peurahirvasta myöten. Mutta niihin aikoihin karhu kohta meni nukkumaan pitkää talviuntaan, puhalsi vatsansa tyhjäksi ja lykkäsi pihkapallon peräsuoleensa. Oikea metsienkiertäjä karhu paneutui jo lehen alle, ennenkuin lehti oli kokonaan karissut.

Ainoastaan pahantekijät ja nostetut kontiot jäivät vielä jatkamaan kesällisiä ilkitöitään. Sellaisiakin otuksia kyllä oli. Nostettu lienee ollut Pajalan pahantekijä, joka samaan menoon löi lihoiksi kolmekymmentä lehmää ja haavoi parikymmentä lammasta. Narkauksessa karhu yöllä yritti ikkunasta lammasnavettaan, ja Lautakoskella muori yllätti kontion, kun se oli kiskomassa lehmää katon kautta kesänavetasta. Kun Kainulaisjärven Lamppa-äijä oli akkoineen nukkumassa, karhu pisti karvaisen päänsä ikkunasta ja irvisteli. Mutta lähti hän pois, kun Lamppa karjaisi:

    "Siekö se olet?
    Älä ittiäs muuttele!"

Ja se oli Vinsan äijän nostama.

Mutta monesti pahantekijä karhu sai hengellään sovittaa monet rötöksensä.

Vaikka henkensä kaupalla vaelteli oikea kunniallisestikin elävä karhu suomalaisten ja lappalaisten suuria erämaita. Ei hän saanut edes talvista nukkumarauhaa. Kun hän kuusen juurelle koperretussa pesässään tyytyväisenä veteli talviuniaan, ja vasta saatu pahnikas, maitopoika, makasi ja tuhisi rinnan alla, seka iso kuostopoika nukkua röhötti selän takana, niin jo, jo piti tulla kamalat möykkääjät oven taakse.

Olivat, viholliset, seuranneet syksyllisiä jälkiä, kavalasti kierrelleet, kaarrelleet ja vakonheet nukkuvan korpelaisen ympärillä, hiipineet ja naakineet ja panneet merkille hänen kotonsa – ja sitten hyvillä talvisäillä monin miehin, oikein aseineen lähteneet tänne tuhotöihin.

Heräsi kontio, kun oveen, pesäreikhään äkkiä söhäistiin koivuiset kanget, ja joku rietas alkoi ryskiä katolla...

Arvasi kuusenjuurelainen, ketä siellä oli, arvasi asiatkin – ja paikalla karisti ulos... Siellä keihäät ja pyssyt vastassa – niihin metsäläinen sortui. Sortui hän joskus omalle ovelleen.

Mutta pääsi kontio ulos – heti rupesi tappelemaan kuin mies, karjui kuin mies, löi miestä kenttään ja pani monen ukon parkumaan. Vasta kun vihollisten joukko rupesi tuntumaan ylivoimaiselta, lähti metsänäijä laukkomaan...

Ajajat painelivat perässä, ja siinä tuli ankara koetus – edellä tummaturkkinen köyryselkä, metsän väkevin, perässä keihäät ja pyssyt, kahisevat sivakat ja höyryävät ukot. Sivakkamiehet tohistivat yli hankien, metsäläinen sai niitä henkimenoikseen rämpiä.

Ja usein kävi niin, että hiihtävä surma saavutti rämpivän metsänukon.

Kesällä kun karhu oli kaatanut kylän lehmän, rakennettiin raadon lähelle korkealle puuhun lava, ja kaksin miehin mentiin sille yöksi vahthiin. Ammuttiin, kun kontio tuli öiselle aterialle – mutta oltiin joskus ampumattakin. Hiljaa vain peloissaan katseltiin, kun kyrmyselkäinen metsänäijä tuli ja söi, rutisteli suuria konttiluitakin, niin että rouhiminen kuului lavalle asti...

Rupea siihen sitten lavarötisköltäsi nakkelemaan vaarallisia lyijynappeja!

Saittajärveläiset olivat hyvillään, että lehmänraatoa riitti ja vielä jäikin, kun kolonnäköinen metsänotus lähti kylläisenä hölkyttelemään.

Joskus sattui karhu erehtymään peuranansaan. Se oli kyllä niin viisas, ettei ruvennut sitä kuolemakseen kiristämään. Metsäläinen heittäytyi vain ansanuoralle makaamaan, aina vähän päästä sitä kastellen ja ryvettäen. Kun karhu viikkomäärän oli ansaa näin hautoen mä'ättänyt, meni se helposti poikki, ja metsäkörri lähti laukkomaan.

Joskus vain sattui, että karhu hirttyi, niinkuin kerran sopperolaisen ansaan, jääden roikkumaan puuhun. Sopperon ukko meni kokemaan pyytöjään, luuli karhua naapuriksi, jonka kanssa hän vasta oli riidellyt, ja päivitteli:

"Katto, koranusta, minkä kiusan mulle keksi... kun on ittensä hirttänyt anshaani."

Olivat monet vanhat kiveliönukot kovia miehiä, kun joutuivat kamppailemaan metsänukon kanssa. Keura-Mortti joutui sylipainiin ja keikahdutti kontion alleen. Metsäläinen niisti Mortilta pois koko nenän ja repi huulet, ja Mortti sohi puukolla. Koko päivän ukko tappeli kontion kanssa. Kun karhu käytti hampaitaan, karjui Mortti: "Äle don piednage koanstai ana!" jotta, älä koiralle, ja taas söhäisi puukolla. Viimein kontio suuttui, lähti laukkomaan – ja nuoli haavansa. Mutta Mortti ei osannut nuolla, hänen täytyi vaeltaa koko ikänsä nenätönnä, metsäläisen merkeissä. Sarren Nikki, lapinukko, tappeli karhun kanssa Tornionjärvellä, Nuijan tunturissa – kontio paiskasi ukon alleen ja repi paistit... ja lähti tyytyväisenä tunturiin. Nikke kyllä tämän häväistyksen vielä kovasti kosti, vieden hengen ainakin viideltä kontiolta.

Sarren Nikki oli äkäinen tunturimies. Yhtä äkäinen oli Tärännön Aittamaan Juhan-Petteri – ei hänkään metsäläistä pelännyt. Ukko vielä joka kerta, kun oli kaatanut karhun, karkaisi luontoaan juoden kauhalla kuumaa verta syänonnesta. Ei säikkynyt liikoja Mikkeli Niiakaan, toinen tunturimies, konttasi elävään kontionpesään palava tuohikäppyrä toisessa, laahattu pyssy toisessa kädessä – konttasi ja ampui ärisevän pesänäijän. Raution Jussa oli niin luja ukko, että samana talvena tappoi yhdeksän kontiota. Vanhalla piilukkoräikällä Jussa niitä keikahdutteli, ja keihäälläkin kaatoi kaksi. Vittangin Lasun Jussa oli myös maininka karhumies, joka joutui joskus yksinään keihäs kourassa tappelemaan karhun kanssa pesähangilla, kun huonot kumppanit kontion karjumista säikähtäen lähtivät pakoon. Luja mies oli Tärännön Aitanpään Aukusti, joka kaatoi kontiota ja muutakin metsän elävää.

Mutta kaikkein pelottomimpia karhuvaareja oli Junkan Sevän Antti, entinen Parkalompolon outalappalainen, ankara peuranajaja, yhtä kova käymään pororosvojen kuin karhunkin kimppuun.

    "Pyssy kun paukahti,
    niin Nolka kaatui",

muistellaan vielä Sevän Antin pitkän peurapyssyn töitä. Keihäin ja pyssyin Antti karhuja kaateli, kaatoi 43 metsäläistä – ja joka kymmenennen kanssa oli sylipainissa. Monesti yksinään, ilman seurusmiehiä, Sevän ukko kahisteli karhunpesällä. Seurusmiehistä ei tahtonut olla apua – ne monesti kovan paikan sattuessa pelästyivät, jättivät Antin yksin tappelemaan ja laukkasivat kotiin.

Ei säikähtänyt metsäläistä Pajalan Eliaksen Jussa, eikä liioin Jussan Karuliina. Kahden he menivät karhunpesälle, Jussa pisti kangen pesänreikään, ja Karuliina seisoi kirves kourassa pesän suulla...

Karhu pisti päänsä reiästä – Karoliinan kirves heilahti ja halkaisi otsan.

Heinän hakumatkalla tämä tapahtui. Nostettiin kuollut kontio kuormalle, ja kolmea rinnan istuttiin sitten heinäkuormalla, Jussa edessä ohjaksissa, musta metsänukko keskellä ja takana Karuliina.

Ja ylpeästi ajettiin kylän lävitse kotiin.

Kun entiset ukot saivat karhun kaadetuksi, pitivät he metsän äijälle hyvät kraviaiset ja kokosivat kylänäijiä pitoihin.

Karhu nyljettiin, riisuttiin ukolta karvainen turkki ja kytkethiin kytkinpuihin kuivamaan. Ja nyljetty kontio oli kuin alaston ihminen, oikein otti luontoon sitä katsoa – rinnat ja hartiat, lavat, reidet ja perät olivat kuin ihmisellä, pää vain kuin koiralla. Mutta kuuta siinä oli, joskus korttelia vahva valkoinen pinta selkäpiillä, ja se oli niin röytevää, että hytisi, kun otti käteensä. Kun kuu leikattiin palstoihin ja pantiin aitanseinälle päivän puolelle kuivamaan, niin se oikein vetenä valui.

Sitä kun kylän äijät puukolla viiltelivät ja söivät, jo tiesivät olevansa metsänäijän viimeisissä menoissa. Moni ukko, pakkasen käsissä kärvistellyt, sitä oikein mielissään ahmi, se lämmitti sydäntä ja antoi voimaa. Kaunisvaaran äijä hoselsi kontion räytynyttä munhaiskuuta, niin että kolme vuorokautta hääri seinän takana housuvyö kaulassa ja puhalteli puhtaita talipuikkoja kuin joulukynttilöitä.

Pantiin karhunlihaa pataan, keitettiin ja syötiin, syäntä, kieltä ja muuta. Ullatin Erkko-äijä heitti kattilaan vielä käpälän ja sanoi:

"Kun met tämän käpälän keitämmä, niin kyllä met rasuata sitten syömmä."

Tehtiin myös makkaroita ja syötiin hyvinä metsällisinä. Annettiin kutsumattomille vahtilaisillekin karhunlihaa, metsän uutista.

Mutta itse saamamiehet ja syömämiehet istuivat rasvaisin naamoin kahtapuolta isoa pöytää.

Piti vielä hyvällä metsällisellä muistaa haltioita. Entiset Ullatin ukot veivät heti ensi kattilasta kupillisen karhunrasvaa ja kaatoivat suurelle palveluskivelle, joka oli pellolla kylän keskellä, Heikan ja Pirtin välillä – neljän talon yhteinen pyytökivi. Niinkuin suuri hallava kontio, kyrmyniska, se maata romotti kentällä, ja sen päälaessa oli pieni kuoppa, johon rasva kaadettiin. – Vietiin samalle kivelle ensi rasvat kalasta ja linnustakin, jos pyytö oli hyvin vastannut. Oli jo etukäteen luvattu rasvat – ja saalis helposti korttui, sati ei vastattu, mitä oli luvattu.

– – –

Mutta kun tapettiin hukka, sille ei kyllä kannattanut pitää kraviaisia. Se oli villi peto, häpeämätön pelkuri, jolla ei ollut juuri muuta mielitekoa kuin tuhota poroja, minkä ennätti, tappaa kaikkia, mitä sai – ihmisiäkin. Pajalan Antista hukka kerran sieppasi pihalta pikku tytön, riepoitti metsään ja söi – luita ja vaateriepuja vain heitti julman ateriansa merkiksi.

Enimmin tuotti hukka tuhoa lappalaisen poroelolle, ja enimmin häntä vainosi lappalainen. Eikä lappalainen tarvinnut metsärosvon kimppuun käydessään pyssyjä ei keihäitä. Hihattamalla hän tavoitti hukkatokan jossakin metsässä taikka tunturissa. Hätäytynyt susi tarttui irvissä hampain uhkaavaan suksisauvaan, mutta sai samalla ajomiehen toisesta sauvasta kuonoonsa, niin että meni tyrmään. Sitten suurpuukolla kiireesti kinttusuonet poikki ja taas toisen hukan kimppuun. Sille sama temppu: tyrmäys ja kintut poikki – samoin kolmannelle, neljännelle, viidennelle...

Ja näin saattoi nopea, peloton tunturimies tuhota koko rosvojoukkion. Lappi pieksi hukalta hengen pois, missä vain sen, vihollisen, kohtasi. Mutta ei hän silti hukkaa selän takana parjannut, eikä kiroillut, ei edes sanonut, paljonko se oli tuhonnut hänen porojaan. Sati sanoi ja parjasi – hukka surmasi vielä enemmän.

Tunturimaissa, missä suuret poroelot liikkuivat, hukilla oli parhaat päivät. Siellä he, kurjat, nälissään kulkivat virkateillään niinkuin heidät määrätty oli – mutta siellä myös surma hiihteli samoilla rannioilla. Ajeli surma kyllä alhaalla outamaissakin. Aitanpään Aukusti menetti monta hukkariepua, kun he virkamatkoillaan sattuivat Aukustin virkamaille.

Samanlainen häpeämätön metsärosvo kuin hukka, oli ahma, pienempi vain, mutta sitä kavalampi, suuri porojen surma, joka saattoi oikein vimmoissaan ollen tuhota neljät-, viidetkymmenet porot samaan menoon. Niskasuonet se vain repäisi poikki, ja niin poro porolta ruukalsi yli koko tokan – sitten söi, minkä söi, sekä kätki hankeen päitä ja koparoita vastaisen päivän varaksi.

Ahma oli haiseva ryökäle, joka levein kämmenin mennä latusteli kuin aikamies, ja oli aina valveillaan. Mutta paetessaan se pruiski jälkeensä niin ilkeitä panoksia, että piti olla hyvin myrkky koira, joka kesti kamalan löyhkän ja saattoi painella perässä.

Sellainen raaka koira ahdisti ahman puuhun taikka uuvutti sen hankeen, niin että sivakkamies sai sen ammutuksi.

Saatiin ahma narratuksi joskus kolmipiikkiseen ahmankanthoon, saatiin sitä raskaalla satimella, jossa oli kahdeksan rankaa kattona ja syöttä houkuttelemassa, niinkuin kannossakin. Pyydettiin ahmaa myös hirsistä salvetulla keilamaisella kehikolla, ahmanhuonheella.

Villi elukka ahma oli, niin villi, ettei suuri noitakaan saanut häntä nostetuksi. Hukan kyllä nosti velho kuin velho, mutta ahma ei totellut. Kolo oli hänen kotonsakin, niinkuin ainakin metsärosvon asunto, kolkko pahtalinna hankien alla jylhässä pahikossa pentukomeroineen, liha- ja luukammioineen.

Siellä pitkäkarvainen porojensurma lepäili päivät, hiipi yön tullen töihinsä ja taas aamun sarastaessa saapui kotiin.

Hyvä oli kettukin, ruskea visakarvainen repo, joka metsiä juosta vilisteli ja rääkyi ja tappoi pienempiänsä, varasteli lintuja satimista, ja mitä ei jaksanut syödä, sen kätki sammaliin taikka peitti hiekkaan huitoen hännällään paikan sileäksi.

Revolla oli hyvä turkki, ja sitä persoen pyytömies oli ahkerasti sen kintereillä. Vanhojen ukkojen pyytöneuvoja oli revonkanto, kaksi-, kolmipiikkinenn sileäksi kuorittu kanto, jonka nokassa oli syöttä houkuttelemassa. Ajettiin kettua hihattamalla ja tapettiin, kaivettiin se tievakuopastaan ja nutistettiin, pyydettiin myös rauvoilla, jotka ovelalle metsäläiselle piti laitella vielä ovelammin, että metsien veijari niihin erehtyisi.

Pajalan Käryjärven äijän rautoihin repoja kyllä meni, viritti äijä ne vaikka kaivon vinttiin. Mutta Käry olikin luvannut itsensä riettaalle, sati saa määrätyn, summattoman joukon repoja. Äijä sai – mutta aina hänellä oli aapinen povessa, etteivät riettaan raudat olisi häneen naksahtaneet.

Naaliakin pyydettiin, ja se oli kohta ketun likimmäinen sukulainen. Tunturissa se asusteli, kaivoi tievaan koko linnan ja laittoi sinne perillisiä kohta tusinan. Oli pesässä etu- ja takaportit sekä vielä pakoreikiä joka taholle, niin että isäntä hyvin saattoi ennättää karkuteille, sati ovelle tultiin möykkäämään. Kun vieras viimein pääsi perille, löytyi naalitievasta vain köyhä kitisevä perillisparvi sekä kasat kaluttuja luita, ynnä höyheniä, risuja ja ruohoja.

Tunturien valkoinen naali oli halpa elävä – ammuttiinhan sekin, kun tavattiin, vaikkei sen turkista suuria maksettu. Mutta sininen naali jo maksoi rahaa.

Rahaa maksoi näätäkin, vaikka se oli pieni elävä. Sitä kyllä kannatti ajella. Mutta sitä ei leikin käsittänyt. Se kipaisi puuhun kuin orava, se kiepsahti koloon kuin kärppä, se puri kuin susi, sati siihen tarttui käsin. Ketun vain rohki sait ottaa leuoista kiinni, mutta näätä siitä kyllä suuttui. Vaaran Jussi kun pisti kätensä kontoon, näätä heti vanui hampain ja iski läpi kintaan ja kämmenen – myrkyn vielä puhalsi, niin että käsi aivan turposi.

Koiran kanssa näätää ajettiin ja ahdistettiin, ja koira siinä parhaan työn teki. Koira sen tavoitti kiinni, kun se jostakin kolosta savustettiin laukkomaan.

Näätä oli hyvä saalis. Yksi ainoa näätä vastasi hyvinkin rihman oravia.

Pitkäselkäinen saukko oli vähän kuin samoja nepukoita näädän kanssa. Mutta kun näätä oli ahkera metsänkävijä, oli saukko etupäässä kalamies, joka asusteli vesien vaiheilla pyydellen kalaa – vaikka kelpasi sille sammakkokin. Sukeltamalla se tavoitteli kaloja, ja hampain se niitä kantaa retusti syöntirannalleen. Talvella viritettiin saukon rannioille hammasreunaisia rautoja – niihin harmaa kalamies pyytöretkillään sattui tarttumaan.

Sukkelaa kärppää ahdistettiin ahkerasti, vaikka se oli kaikkein pienimpiä elukoita, joita pyydettiin. Vanhoilla ukoilla oli oikein kärpän killerökeinot, pitkät pilkoitetut reisut pitkin kiveliöitä. Niitä myöten ukot syystalvella kuljeskelivat killeröltä killerölle, ja killerönä oli vain kahtia halkaistu pölkky kirpoille viritettynä, syöttänä palanen muionnutta kalaa tai lihaa.

Kärppä taisi olla samoja nepukoita näädän ja saukon kanssa, – haisu vain oli sen omia perintöjä. Vanhat pyytömiehet eivät kyllä koskaan siitä kärppää soimanneet, vihaisia kovin olivat, jos kuulivat muiden moittivan – tyhjäksi sellainen haukkuminen pian ajoi killerön. Ullatin Pirtti-Antti kohta antoi leuoille ja karjaisi:

"Sinä haiset – eikä kärppä!"

Tunturimaissa laukkoi jäneksiä aivan päänään, ja oli niitä outamaissakin. Valkoturkkista mollosilmää pyydettiin ansalla, joka keppiin sidottuna pistettiin sen rannion viereen. Ja lynkäpolvinen arka kyykkäilijä kyllä erehtyi ansaan, kun sen taidolla asetti – taitamattoman laitoksen nähdessään jänis poukahti syrjään. Syksyllä ensilumen tultua pyssymiehet lähtivät jäneksiä kiertämhään juovatellen jälkiä ja piirittäen jussarievun auttoon, mihin se, koko yön vikerkoukkuja laukottuaan, oli asettunut päivämakaukselle.

Paremman puutteessa kelpasi jäniskin syötäväksi, vaikka se oli niin laiha, ettei siinä ollut rasuan silmääkään. Mutta jänis oli verevä elävä, ja sen veri mustaa ja väkevää. Siitä tehtiin hyviä verikakkoja, jotka olivat oikein miehen ruokaa.

Ja jäniksen valkoisesta talviturkista saatiin kauniita pehmeitä toukoja, sen karvaisella käpälällä taas pyyhittiin pöytää.

Entisinä aikoina oli useissa erämaan joissa ollut majavia, ja majavan pyytö oli ollut entisten erämiesten parhainta pyytöä. Kangosen Uuentalon Mikkeli, joka on kuollut satakymmenellään jo kolme-, neljäkymmentä vuotta takaperin, oli nuorena ollessaan pyydellyt majaviakin.

Majava oli ollut merkillinen metsän elävä, siittävä eläin sekin, patomestari, jonka oli pitänyt asustella vesien äärellä, pyrstö aina vedessä niinkuin kalalla. Pyrstö kun oli ollut kalaa, mutta kurento metsänelukkaa. On vielä siellä täällä kiveliöissä jokivarsilla majavien muinaisia asentopaikkoja, Majavasaaria, Majavaniittyjä. Siellä ne ovat rakennelleet patolaitoksia ja tehneet pesiä kontuihin pitkin rantoja.

Majavan turkista oli maksettu isot rahat, ja sen havukset olivat olleet kallista lääkitysainetta, lujaa kaikenlaisia tauteja vastaan. Olivat ne vielä niin erinomaisen tenhoisat, ettei mikään tauti ollut uskaltanut tulla kylään, missä majavankulleja oli säilytetty. Oli Killimässä ennen ollut tällaiset kovat aineet tallessa – vasta oli kallis majava saatu. Ja Killimä oli kuullut, kun kamala rupitauti oli ohitse jutaessaan vihaisena manannut:

    "Sati toisen kerran tulen,
    killa mie kalmaa tehen."

– – –

Eivät saaneet puulinnut talvellakaan rauhaa. Erämaita hiihdellessään pyytömiehet ampuivat niitäkin, sati vain sattuivat paikalle. Sydänkuilla, kun metsä oli huutheessa, näkyi puussa suurusteleva suuri musta metso jo kauas. Helposti ojentui pitkä pyssy sitä kohden – kajahti luminen metsä, ja iso musta tuli tohisten alas, niin että huuteinen puu ryöpsähteli valkoisena...

Syvälle hankeen hautautui huuemetto, pihkainen kerkkä vain piipoitti sen kurkusta.

Mutta metsän lintuja piti naakia hyvin varoen, ja kaikkein enimmin piti kalvehtia kasvojaan. Niitä linnut – samoin muutkin metsän elävät – pahimmin pelkäsivät. Kun ne huomasivat ihmisen kasvojen haamun – jo heti säikähtivät ja kiirehtivät pakoon. Mutta jos ne eivät nähneet kasvojen haamua, ne saattoivat tulla vaikka aivan viereen. Ihmisen kasvot olivat metsäkansalle kauhistus.

Satimet ja loukut oli lumen tultua tarpeettomina laukaistu lepäämään. Sinne tänne oli kuusien juurille rakennettu havuista niskojen ja riukujen varaan laukupuolia, lintukokkoja, satimineen tai ansoineen. Laukupuolen alle jäi lumeton pälvi, joka marjanvarpuisella kesämaallaan houkutteli talven kourissa värjötteleviä lintuja pyydyksiin.

Nälissään ja viluissaan menivät, taitamattomat, surmilleen.

Talvi oli riekkojen paras pyytöaika. Silloin jänkien rannoille ja pienien purojen varsille ja autioihin pitkin koiju- ja paijupensikoita rakennettiin risuista pitkiä koukkupolvisia kaarteita, joiden aukkoihin viritettiin ansoja, hampuista punottuja. Varsinkin tunturimaissa oli talvella tavaton riekonpyytö. Oli kohta joka tunturipurolla, joka koivikossa ja pajukkorannalla, joka lompolon laidassa ja jänkänotkelmassa ansoja sadoittain, ja sadoittain saatiin riekkoa, valkoista käkertäjää, joka villaisin tallukoin tassutteli pensaikossa.

Saatiin myös kierunaa, korkeiden tunturien aitoa asukasta, joka ylet aikojaan eleli ylhäisillä kotikylillään. Vain kovan ilman uhatessa se laskeutui outamaihin, ja siellä se kaavierrellen ennusti kohta saapuvaa suurta lumenpurkua.

Mutta kohta taas, kun kova ilma oli loppunut, tunturien eläjä kiirehti korkeille kotipihoilleen.

Mutta huhtikuulla, kun maa joutui pälvhiin, ja vyötiäinen laulaa luristeli yöt läpeensä, kokoontuivat kiimalinnut näihin ensimmäisiin kesämaihin viettämään kevään ja kesän ensimmäisiä riemujuhlia, koska valkoiset hanget kimallelivat huhtikuun varhaisessa aamuauringossa.

Ja kaikilla linnuilla oli omat ilokenttänsä, joihin joka kevät suurin joukoin riennettiin.

Jänkien keskelle saajomaihin, joissa suuret lakkapäät petäjät seisoa kojottivat, kokoontuivat metsot ja koppelot, mutta teeret keräytyivät useimmin metsäisille harjuille. Yrittivät teeret mennä saajoihinkin, mutta metsot ajoivat ne heti tapellen takaisin.

Joutuivat pyytömiehet saajoihin ja harjuille, rakentelivat kaarteita ja virittelivät niihin ansoja. Moni metso ja koppelo sekä moni teeriukko ja teeriakka niihin hirttyi.

Mutta kun saajojen ja metsäharjujen elämä oli ylimmillään, naaki pyssymies sinne aamuvarhaisina hetkinä.

Saajoilla metsot ja koppelot pelehtivät. Siellä laulettiin ja tapeltiin.

Metsoukot kävivät keskenään vimmattua sotaa, kukkotappelua. Mutta koppelo vain katseli syrjästä kannon juurelta, kallisteli päätään ja otkotteli:

"Ouk... ouk... ouk... ouk..."

Sitten metso taas, huonompansa höyhentänyt, pöyhisteli levein pyrstöin petäjän tyvillä ja nalkki, kalkutti ja koppasi ja katseli pöyhkeänä ympärilleen – mutta kohta se jälleen hulluna kihisti ja hioi ja hissitteli. Kaulahöyhenet olivat pörröllään ja pyrstö pystyssä, siivet roikkuivat sivuilla, ja silmät olivat nurin kuin mielettömällä...

Silloin pamahti naakivan miehen pyssy – ja komean linnun kevätriemulle tuli surullinen loppu.

Metsien harjuilla taas oli teerien hyvä viettää keväistä aamun hetkeä. Siellä ukkoteeret pyörivät ja hyppivät, juosta kehräsivät perä perää ympäri kenttää, koukkupäiset peräsulat vain heiluivat pystyssä ja tärisivät. Joka aamu tuli teerikansalle sellainen vuokko, että piti metsäharjulla laulaa ja tanssata ja taas tapella tuhistaa. Ja aina vähän päästä ukkoteeri silmäkulmat punaisina kuulusteli mättäältä:

"Uhu-huhu-huhuhu-huhu-huu... kauvvaa... kauvvaa..."

Mutta ruskea muori katseli vain syrjäpuolesta, käänteli päätään ja kielteli:

"Äi... äi... äi... äi..."

Musta ukko yhä huuteli kauvvaansa ja pyöritteli pitkiä peräsulkiaan – ja pensaikosta pamahti kamala panos.

Menivät metsämiehet riekko rukankin kevätiloihin.

Jänkien rantapajukot ja auttojen matalat koivuoudat olivat riekkojen parhaita keväisiä kisakenttiä. Siellä he toukokuun anivarhaisina aamuhetkinä käkertelivät, niin että ilo kuului neljänneksen päähän. Jo illalla elämä alkoi, ja sitä kesti koko yökauden – kiihtyi vain aamun lähestyessä.

Siellä ukkoriekko yhä komeili valkoisissa talviparseeleissa, mutta oli saanut kaulaansa ruskeanpunaisen sieppuran – ja kovin tärkeänä hän katseli, kuuloisteli ja tieteli:

"Pe-he he-he he-he hee... peukka peukka peukka?"

Ja riekkomuori vastasi, honotti pajukosta:

"Näy... näy... näy... näy..."

Mutta ukko katseli vain, kuuloisteli ja kielteli:

"E... e... e... ev-vee!"

Pajukosta yhä kuului houkutellen:

"Näy... näy... näy..."

Jo lähestyi ukko pajukkoa, silmäkulmat punoittaen ja kysyi naureskellen:

"He-he he-he hee?"

Mutta sattui joskus niin surkeasti, että pajukosta pamahti pyssy. Jossakin puunlieon takana piileskeli kavala pyssymies matkien riekkomuoria.

Riekkojen naukuttaminen oli vanhojen erämiesten pyytökeinoja. Riekkomuoria matkien he narrasivat heikkopäisen riekkoukon ampumapaikalle. Junosuvannon Riekko-Lassi oli oikein seppä naukuttamaan. Kalvepaikassa kyyristellen hän naukui kuin oikea akkariekko, naukui niin, että ukko joskus tuli ja kyykähti Lassin päälaelle.

– – –

Puulinnut asustelivat samoilla mailla, eivätkä jättäneet talveksikaan suuria kotoisia kiveliöitään, mieluisia havupuitaan ja urpakoivujaan.

Oli kyllä muitakin lintuja, jotka samoin oleskelivat täällä kesät, talvet ja pitivät suurta erämaata ainoana kotomaanaan. Vanha vares kyllä vähän käväisi jossakin, mutta palasi pian takaisin sanoen "praa, praa", vaikkei olisi varsin hyvä ollutkaan. Mutta harakka kikatti alituisesti kyläkansan seurassa, ja musta korppi, jota lappalainen aivan oikein nimitteli vanhukseksi, kuljeskeli hukan kintereillä raatoja korjaten. Kuukhainen pysyi kotometsissä, ja huuhkaja huuteli synkissä erämaissa, väliin valitellen ja rääkyen kuin äpärä, pissihaukat, kissapököt ja tutnapirrit siellä viihtyivät ynnä myös koppelohaukat, siellä suuri kokko majaili kaikkein kaukaisimmissa kiveliöissä. Kankailla palokärki hakkasi keloa, ja tikka nikkaroi kannon kyljessä sekä kongelonpäristäjä paukutti onttoa honkaa, ja pieni ästii-tiainen rimpuili oksalla saarnaillen:

"Äs tii tii tii!"

Mutta sitten kevään tullen ja kesän lähestyessä saapuivat siirtolinnut.

Ensimmäisenä tuli pulmukainen. Jo keväthangille se ennätti suurina valkoisina parvina lentää pyrähdellen paikasta toiseen kuin lumiryöppy. Poikaset piristelivät hangelle nukulaisten vinheitä ja heinänkulmuja, laittoivat ansalautoja sekä satimia ja saivat pientä lumilintua kymmenittäin. Niistä saatiin hyvä ja rasvainen keitto – joka kiveliökylä niillä herkutteli, kevään ensi linnuilla. Nattavaara oli ahkera pulmukaisten pyytömies. Purnu, hyvä naapuri, muisti kirkkomatkallakin tiedustella:

"Na, kunkas siellä kevätlintuja saahaan?"

"Aina vehasen, aina vehasen", sanoi Nattavaara.

Mutta vasta kevätmaailmassa suuri hely ja kulu kaikui kaikkialla, kun kaikensorttiset siirtolinnut olivat taas omilla kotikylillään. Tuolla tiaiset, västäräkit ja pääskyset visertelivät, tuolla mettärasthaat ja kivirasthaat pitivät iloaan. Käki kaikkein ensimmäiseksi aloitti heleän aamuvirtensä, ja sitten heti rupesi vyörastas lurittamaan.

Jängillä ja vuoroilla oli kaikkein suurin elämä. Siellä lukemattomat isot ja pienet jänkälinnut laittelivat kesämajaansa – ja lauloivat. Siellä harmaa viklo, hykly, sätkätti: "viklo viklo viklo... hykly hykly hykly...", ja musta tiuttu tiukutti: "tiut tiut tiut", sekä pieni harmaa rantasippi, rivittäjä, huuteli: "riivitty riivitty riivitty", siellä iso käyränokkainen kuovi kuivilomailla hirnui kuin hevonen: "hu hu hu hu", ja taas sadetta ennustaen pani kilkumalla: "piip piip piip piip", siellä harmaankirjava, kraikaulainen kurmittu ilmassa keikkuessaan huuteli: "tyy-tii... tyy-tii... tyy-tii", ja laskeutuessaan istumaan mäntykäkkyrään hoki: "tirri-ja... tirri-ja". Oli jängällä harmaa sieppurakaulainen suopukka, suokulainen, joka keväisin tappeli naapurinsa kanssa, niin että sieppura pölisi, oli vielä taivhaanjaara eli möhöttäjä, kumma taivhaanmäkka, joka ylöspäin lentäessään hoki: "tiet-tat... tiet-tat... tiet-tat", mutta alas lasketellessaan nauraa hihitti: "hi-hi-hi-hi", sekä hirnua höhötti: "mö-hö-hö-hö". Pikkuinen tyllikkä juosta piipersi pitkin rapakkorantoja paneskellen: "tyv-vit... tyv-vit... tyv-vit", ja yhtä pieni riivikkä kipitteli kosken rantakivillä päivitellen: "suutarin-poika... suutarin-poika".

Mutta suurilla aukeilla vuoroilla yksinään astella keikotteli kenossa kauloin ylpeä pitkäkoipinen kurki lasketellen komeita luikkauksia.

Piti kyllä varoa, etteivät suvilinnut saaneet paskantaa, laulaa suuruksettomaan suuhun. Sati näin sattui, meni koko kesän elämä korthoon.

Monen jänkälinnun liha kelpasi syötäväksi, muillekin kuin Ullatin Peeri-äijälle. Kurki, vaikkahan eli sammakoilla ja liiskoilla, oli kelvollista, kuovi oli hyvää, samoin kurmittu, viklo ja suokulainen, ja pikkuinen tyllikkä oli oikein makea suupala. Ansoilla ja ampumalla jänkälintuja pyydettiin.

Mutta vesillä vasta mieluista oli liikkua, kun toukokuulla veet aukes. Siellä kävi hely niinkuin paratiisissa. Siellä allit soittelivat, heleästi ja aikomalla huudellen ja tavoitellen omaa nimeänsä:

"Ai-jai... jai... jaai – ai-jai... jai... aalli!"

Jo heillä oli heleä ääni, kaikkein kaunein vesilinnuista. Se oli oikeaa kesän ja kalajärven soittoa. Hyvillä mielin sitä vanha kalamies kuunteli. Kauniisti lauloivat myös meriläiset, vuoro vuoroin ne huutaa helähdyttivät kuin hopeatiukua helistäen. Joka suunnalta kuului laulu. Tuolla valkiasiivet huutelivat, tuolla iloitsivat punasuorsat ja piilisuorsat, tuolla tavit, sortit, sotkat ja haapanat ääntelivat, tuolta kuului kaakkurien ja tohtajien meno, tuolla isot hanhet elämöivät, ja tuolla joikailivat ylpeät joukhaiset...

Ja kaikki ne lauloivat kevättä ja kesäniloa, narisivat ja narskuttivat, vihelsivät, kakottivat, huusivat, ulisivat ja luikkailivat, jokainen omalla kielellään. Toiset lauloivat toisella äänellä, toisilla taas oli toisenlainen laulunmalli, niinkuin itse kukin oli vanhemmiltaan perinyt ja oppinut.

Ja ne kaikki olivat syömälintuja, hyvät syödä – vaikka puulintu kyllä oli parempi.

Väylän varsille, suurien suvantojen rannoille ja järville rakentelivat pyytömiehet loitoja sekä suojuksia, joihin he pyssyineen piiloutuivat, ja rantavesille ankkuroitiin puulintuja, kolikoita, houkuttelemaan vesilintuja pyssyn kantamille. Lähti vielä ajaja soutelemaan ja peloittelemaan lintuja selkävesiltä kolikkojen lähelle. Ja sitten suojuksen piilosta ammuttiin lintua, minkä ennätettiin.

Vanhoilla pyytömiehillä oli omat linturantansa, joihin toiset eivät saaneet mennä paukuttamaan. Junosuvannon Kentän Kustaan ranta oli Kololahessa Tornionväylällä, penikulman päässä Suvannon yläpuolella. Samoilla vesillä, vähän ylempänä, Kenttäniemessä, oli Lastin Heikin asentopaikka, ja Kinnusenniemessä oli Johteen Ollin loito. Sinne vaarit joka kevät, heti kun linnut saapuivat, sauvoivat, askaroivat siellä parit, kolmet viikot, ampuivat lintua ja pyysivät kalaakin – ja väliajoilla nukkua tukistivat loidossa, laukupuolen suojassa.

Ja kun äijät viimein laskettelivat kotirantaan, olivat veneet puolillaan lintua, kohta joka lajia, mitä vain vesillä liikkui. Allit ja meriläiset olivat kyllä kaikkein parhaita, oikein rasvaisia kappaleita. Niitä suolattiin nelikoittain ja syötiin pitkin kesää, mutta sortteja sekä muita semmoisia räpisköitä keitettiin heti tuoreeltaan ja syötiin.

Uhkasi vesilintuja surma vielä muuallakin. Pyytömiehet laittelivat metsäjärviin lintulauttoja, kiviriippaan kiinnitettyinä kellumaan. Lautalla oli ruohomättäitä ja turvetta, ja lautan reunalla ympäriinsä ansa ansan vieressä. Vesilinnut uiskentelivat, nousivat lautalle levähtämään – saareksi luulivat – ja joutuivat ansaan. Sitä paremmin, jos lautalla oli puusta tehty istumalintu.

Isoja hanhia taas muutamat ukot pyytelivät rauvoilla, joita he virittivät järvien mataliin ruohopohjiin.

Mutta vähitellen linturantojen ja järvien elämä taas hiljentyi, kun toiset siirtolinnut jälleen lähtivät laukomaan kohti pohjoista. Toukokuun lopulla oli vesillä enää vain omat kesälinnut.

Toimitettiin muutamilta vesilinnuilta vielä ankara veronkanto. Sotkille ja koskeloille – uusotkille ja uukoskeloille – ripustettiin rantapuihin honganontosta tehtyjä pesäpönttöjä, uita. Niitä oli kaikkialla pitkin järvien ja väylien rantoja, kymmenittäin, ja niistä käytiin aina vähän päästä kopeloimassa munia. Järvimailla oli ennen joka talolla omat uukeinot järveltä järvelle, lompoloita ja vetisiä maita sekä järvisimpiä sorkoja myöten.

Ja "se oli varraas, joka meni toisen uukeinolle", kopeloimaan toisen munakopperoita. Jokainen hoiti itse munansa ja teki koku matkat tuoden joskus parisataisen saaliin tuohikontissa sammalien seassa.

Saatiin silloin hyvä johannesterni, kun kielon pata pantiin maitoa täyteen ja siihen vispilöitiin muutamia kymmeniä metsällisiä munia. Tuntui oikein kesäjuhlalta.

Metsäjärvillä kyllä sotkat ja koskelot epäluuloisina laskeskelivat omaisuuttaan, katselivat ja kummastelivat – ja rupesivat puhaltelemaan uusia.

Pellonvilja.

Vanha suuri erämaa tarjosi miehelleen hyvän elatuksen. Vesi antoi kalaa, elävää vedenviljaa, metsä taas lämmintä verta ja lihaa, mustaa väkevää metsällistä. Ne jo pitivät monen kiveliön kiertäjän kylläisenä.

Mutta leipämaista ja leivän laidoilta lähtenyt mies tarvitsi myös valkoista jumalanviljaa – ainakin siteeksi.

Niinpä tapahtui, että pienen metsäpirtin ympärillä pian oli valoisa aukko, jossa aaltoili keltainen laiho. Oli kaadettu korpea, poltettu ja möyritty ja saatu maahan seitsemiä siemeniä, oli noussut kaunis vilja, tehnyt kultaisen tähän ja terän.

Arkana, kummastellen metsänväki katseli pimennoistaan, kun pirttikansa liikkui kentällä pesänsä luona, ja nokisten kantojen seuraan kohosi peloittavia kummituisia.

Ne olivat erämaan ensimmäisiä kuhilaita, leipäviljaa kantavia pellontonttuja – väkevä maa oli ne loihtinut.

Mustan korven valoisa aukeama yhä leveni, ja kultainen laiho lainehti yhä laajempana. Suureen kiveliöön aukeni pieni peltopälvi, aukeni vähitellen monta pälveä pitkin erämaita. Valtavesiä, väyliä, jokia ja järviä ne juovattelivat, savuten, ryskyen ja paukkuen ne syntyivät. Tulella ja raudalla ne tehtiin, ja tekomiehenä oli sitkeä, erämaita ja erämaiden peikkoja pelkäämätön kiveliöiden kiertäjä.

Toiset pälvet jäivät vain pieniksi yksinäisiksi kiveliöiden pilkoiksi, mutta toiset laajenivat vähitellen suuriksi kyliä ja taloja ympäröiviksi viljavainioiksi, jotka saattoivat kohta penikulmittain vaeltaa väylän vartta taikka kiertää isoa järveä.

Tällaiset maat olivat jo leipämaita. Täällä nousi valkoinen pellon vilja, täältä oli musta metsällinen siirtynyt kauas kairoille.

Leivonenkin, suurien viljalakeuksien pieni seuralainen, tuli tänne kesää laulamaan.

Suurin leipäviljaa tuottava aukea syntyi Tornionjoelle.

Leveää rajaväylää noudattaen ulottuu täällä peltojen ja niittyjen ylpeä tasanko miltei yhtämittaisena asuttuna maana jokisuulta kauas Ylitornion taakse. Siinä viljapelto sivuaa toistaan, talo tapailee taloa, kylä seuraa kylää, vainiot vain välillä – ja kaukana on metsän ranta.

On sitten vähän metsän valtaa – jo taas tulee suuria viljavainioita. On jälleen metsää – ja taas kyläinen peltoaukea, Juoksenki, Turtola, Pello, Pajala... ja näin edelleen pitkin väyliä, vuoroin metsää ja kiveliötä, vuoroin kylää ja peltoa.

Laaja viljelysmaa on Tärännönkin aukea jokihaarojensa vaiheilla, melkein kuin etelän vainiomaa, laaja myös Vittangin tasanko ylhäällä Tornionväylällä, kohta tunturien äärillä, hyvännäköinen on Junosuvanto ja Ullatin seutu sekä Pajalan Sattajärvi ja Kaunisvaara, viljainen aukea on vielä Kangos, samoin Erkheikki ja Lovikka.

Mutta mitä korkeammalle noustaan yliperille, pohjoiseen ja länteen, sitä suuremmat ovat erämaat ja pienemmät pellot. Ja lopuksi on vain jylhän tunturin valta.

Siellä kivimourumailla ei tahdo enää jumalanvilja viihtyä. Ei siellä ole enää edes linnunpeltoa.

– – –

Ruis on Suomen peltovainioiden päävilja, leivänisäntä, mutta Tornionväylän takamailla on rukiilla vähän sanomista. Vain joen alajuoksulla sitä vielä viljellään. Ennen kyllä viljottiin ruista vähäisen aina Pajalan kylillä sekä Tärännössä, Lovikassa ja Junosuvannossa. Onpa sitä joskus kokeiltu Muoslompolossa ja Vittangissa asti sekä aikoinaan Ullatissa ja Nattavaaran matalissa autiomaissa. Mutta ei ole etelän isoisten vilja kiveliökylillä ollut oikein kotonaan – pienen jyvän on antanut ja mustan leivän.

Sopperon jänkäisillä tievarannoilla ei ruista ole koskaan koetettu, eikä Kaaressuvannossakaan. Mutta pelto vain on kasunnut sielläkin ennen ja tuottanut hyvää pellonviljaa, ohraa, kaikkein vanhinta jumalanviljaa.

Sitä kyllä, ohraa, koko kiveliö on viljonut. Se on ollut koko Norttoperän suuri leipävilja aina tuntureita ja Jäämerta myöten. Minkä maa on tuottanut viljaa, sen se on antanut ohrana.

Alamaiden leveistä pelloista lähti hyvinä vuosina viljaa, minkä talo tarvitsi, joskus enemmänkin. Jopa vielä Pajalan, Tärännön ja Parkajoen parhaissa paikoissa saatiin kohta sadat tynnyrit, niin että aitan laarit täyttyivät kattoa myöten. Tärännössä kylän kaikki vaarat tuottivatkin ohraa. Vittangin parhaat isännät saivat viljaa kolminkymmenin tynnyrein, ja Kitkiöjärven ukko saattoi joskus korjata aittaansa neljäkymmentä tynnyriä sekä raihaiset päälle. Könkämäenolla kasvoi ohra aina Maunussa asti, ja Tornionväylällä oli viljapeltoja Jukkasjärvellä ja Kurravaarassa, jopa kurravaaralainen joskus sai karusta tunturimaastaan pellonviljaa parikymmentä tynnyriä. Korkealle tunturiin, Vittanginjärvelle, Pessalompolosta mennyt Pessan ukko ahersi ohratilkun ja sai maistaa oman pellon leipää. Ja vielä korkeammalla, Killimässä, oli muinoin Pirrusvaaran laidassa pikkuisia ohratilkkuja, Lautin Erkon laittamia.

Pienet kyllä olivat tunturiseutujen kylvöt. Lainion paras pani peltoon pari, kolme tynnyriä, ja isoin Kuttainen kylvi pari, kolme kielonmaata – sekin oli jo koko lamulta. Mutta jukkasjärveläinen oli tyytyväinen kylvettyään pari kieloa.

Eivät olleet suuret entisen vaskivuorelaisenkaan kylvönteot. Kysäisi pellonpanon jälkeen Hurun ukko naapuriltaan:

"Paljonko sie uskoit Jumalalle velkaa?"

"Faarinmaljan panin", naapuri sanoi ja puolestaan kysyi: "Paljonkos sie panit?"

"Mustankupin vain", sanoi Hurun ukko.

Mutta kun Kemin äijä sanoi kylväneensä leiviskän, toiset jo ihmettelivät:

"Älä houraa! Leviskän? Siepä paljo uskoit."

Sitten myöhemmin kyllä Kemin äijä keväisin lainasi Jumalalle neljä tynnyriä. Ja kun hyvin sattui, taivaan Isäntä maksoi velkansa niin ylpeästi, että Kemin isäntä sai ahtaa pieneen aittaansa neljäkymmentä tynnyriä.

– – –

Ankaralla työllä oli tehty kiveliöiden pellot – ja vähillä neuvoilla. Kirves ja huono lapio, joskus pahainen kuokka, sekä sitkeä selkä olivat parasta työkalua, kun metsien mies kävi mustan korven kimppuun. Mutta ryskyen keikahtelivat puut, kangella väännettiin kannot irti ja raahattiin suuriin röykkiöihin – ja isoina rovioina roihusivat korvenröykyttäjien rutoläjät. Ne loimusivat kuin suuret uhrivalkeat, ne ilahduttivat ja lämmittivät yksinäistä raatajaa kuin hyvät toverit ja kotipirtin tulet, ja musta savu saatteli sanomia erämaan raivaajan työnteosta ja mielihalusta kohti ylisiä ilmoja.

Kovaa maata oli musta korpi, mutta kivinen vaaranrinta oli kohta vielä kovempaa. Sai pellonpeikko kieritellä suuria ja pieniä kiviä käsin ja kangin, sai niitä kuopata maahan, sai hän koko pirttikuntansa kanssa niitä kantaa kyökyttää taikka raahata ahkiolla syrjäpuoliin, niin että metsän reunaan ympäri vaaraa kohosivat vähitellen valtavat kivirauniot, pellon raatajan ikuiset muistomerkit.

Kaikkein vanhimmat erämaan viljapälvet lienevät saaneet alkunsa kaskimaista, huhista – ja maanporosta ovat ottaneet voimansa ensimmäiset jumalanviljat. Näiden muistoina on vielä siellä täällä Huhta nimisiä paikkoja, niinkuin Iso-Huhta Kompelusvaaran takana, kaukana Tärännön jänkäperillä. Ja viljaa oli huhdista saatu paljon ja väkevää. Pajalan takaisista Kahujärven Huhista oli entinen Juhonpieti korjannut sata tynnyriä rukiita – täyden sadan, vaikka kateellinen Erkheikin äijä oli yrittänyt laihoja turmella tulella.

Haravalla karhoten entinen peltomies peitti siemenen maahan. Lapiolla hän myöhemmin maan käänsi ja muokkasi kylvöä varten sekä haravalla äesteli. Saapui sitten jo kuokka, jolla kova maa kääntyi nopeammin. Mutta vasta aikojen kuluttua ennättivät veltot, rautanokkaiset maanmurtajat, sekä puiset kuusiselkäiset, rautapiikkiset karhit, semmoiset äesharkat, joilla kynnös karhottiin. Ja ne olivat jo aikamiehen värkkejä. Oli jo koko möyry, joka sai veltan vieressä astella ja taas ajella rautapiikkisellä karhilla.

Sontaa vedätettiin pellolle navetasta ja tallista. Jotkut vanhat ukot ajella kolkuttelivat puukärryillä. Aapualaisella oli leveä sonta-ahkio, jolla hän itse raahasi höystöä ohramailleen, ja vittakarhilla hän sitä ajoi hajalle. Oli ukko vitsastanut yhteen neljä, viisi hoikkaista koivunkarhakkaa sekä sonnustanut tyvipuoleen jukon, josta karhi valjastettiin hevosen vedettäväksi. Samalla tavalla ullattilainen käytti karhakoita vedättäen niillä sontaakin vainiolle, ja sitten hän karhakkain latvoilla istuen ajella kahisti pitkin höyryävää peltoa peittäen siemenet ja sonnan maahan. Kaaressuvanto karhesi maata risulautalla, joka oli samanlainen kuin aapualaisen vitsakarhi.

Tämä oli vanha ylimaan tapa.

Kovaa työtä oli pellonteko, kovaa oli sen möyriminenkin.

Mutta kun joutui keväinen kylvönaika, kun kesä oli ovella, oli ankarakin työ mieluista.

Oli jo syksyllä aitan siemenlaarhiin varattu parhain vilja peltoa varten, oli talvella mettänkylvöstä katsottu ja saarnattu pellonkylvöä. Ja kun kesän tulo oli rehellinen, niin jo erkkinä piti täyttä päätä hääriä kynnöksillä, jotka jo oikein höyryten kaipasivat siementä. Maa huokui elämisen ja elättämisen intoa – sille piti antaa hänen omansa. Maa oli uskollisesti polvi polvelta hoitanut ja kasvattanut jumalanviljan, oli taas joutunut aika, ja maa halusi jälleen hoitaa viljan ja lisätä uudeksi polveksi. Oli jo kiire, siemenen piti kohta joutua peltoon. Maa odotti ja höyrysi – ja vanhat sanoivat:

    "Jos ei ole ohra urpona kylvetty,
    sen halla haaskaa."

Oli silloin paras pellonaika, ja se oli riemullista aikaa. Päivä kiersi kohta ympäri vaaran, ja kylän kansa aherteli vaaran rinteellä.

Oli joku ensin astellut töihin toukopellolle, ja kohta koko kylä oli vainiolla – ja kaikilla oli kova kiire.

Muutamat velttasivat, toiset jo raahasivat lanta-ahkiota, kolmannet ajelivat karhakoilla. Ja kaikilla oli hauskaa. Miehet liikkuivat liinapaidoissa, ja vaimoiset olivat vaaloissa vaatteissa. Olipa hevosetkin harjattu ja pantu hyviin valjaisiin – Jänkänpään vanha äkäinen Pruunikin asteli pää pystyssä kaikkein parhaimmissaan.

Mutta sitä myöten kuin pellot joutuivat valmiiksi, ja sitä mukaa kuin ennätti, Pirtin Kreeta, koko kylän kylväjä ja pirttimuori, tulla kyökytti kylvövakkoineen peltoa siementämään. Vakaisena vanha kylväjä asteli kuin ainakin pyhässä viran toimituksessa, ja riemuiten sirahtelivat valkoiset siemenparvet hänen kourastaan kerta kerralta kuin lentoon lasketut pikku pikkuruiset tiaiset – lentää piipersivät pienen kaaren ja painaltuivat maaeoman lämpöiseen poveen...

Mutta ensimmäisen pivon Kreeta muori viskasi pellonsyrjään sanoen:

"Tämä taivhaan linnuille!"

Olikin juhlapäivä. Kun pelto oli kylvetty, mentiin pirttiin. Siellä emäntä tarjosi koko väelle peltojuustoa ja parasta kuivattua lihaa, peltolihaa, sekä maitovelliä. Naapurit olivat saaneet sanoman, ja he saapuivat samaan iloon. Hekin saivat osansa juhlapäivän hyvistä – peltojuustoa kaikitenkin.

Sitten taas vuorostaan mentiin toiseen taloon, kun siellä oli kylvöpäivä. Ja näin käytiin talosta taloon, syötiin ja juotiin ja pidettiin riemullista juhlaa koko pellonaika. Eikä kylvöpäivänä tehty mitään arkisempia töitä, aherrettiin vain vainiolla, kylvettiin ja juhlittiin, käveltiin kyliä ja katseltiin kylvöjä sekä toivottiin menestystä kesälle ja kesän töille.

Kylvömuorikin aina työstä päästyään seisahtui kylvövakkoineen pellon reunalle ja kätensä ristien sanoi:

    "Herra siunakhoon työni!
    Jumala antakhoon siunausta tälle vuuelle
    ja niin kauan, kun mie tätä työtä tehen."

Siunasi Herra Kreeta-muorin käsialan. Jo päivän muutamaisen perästä kohosi mullasta pieni ruskeanpunainen pää, katseli arkana kirkasta jumalanpäivää ja tunnusteli säätä – nousi iloiten kohta korkeammaksi. Nousi satatuhatta kaunista pellontainta.

Ja iltasilla ennen makuulle menoa kaikui pirtissä virsi:

    "O Jesu veljen rakkahin,
    – – –
    Aut' uskon kaikest' mielestä,
    Ett' hyvyydestäs täydestä,
    Saam' armon, avun, autuuden,
    Kuin uskoo, autuas on, Amen."

Vanha Ullatti ennen näin juhlien kylvi peltonsa ja otti vastaan suuren kesän.

Yhtä tärkeä oli keväinen pellonaika muuallakin, ja kylvöpäivä kuin juhlapäivä. Jo ennen pellonaikaa laitettu kylvöjuusto oli silloin parasta sekä myös kuiva liha, vielä voi ja ruisleipä, joskus poronkonttikeitto. Kangosen kylvöpäivän murkinakeittona oli lehmänutaret. Jo lehmää teurastettaessa ne oli pantu tilalle, jotta "nämä panhaan kylvönajaksi".

Ja kaikkialla oli pellon siementäminen emäntien toimena. Pajalan vanhana kylväjänä oli Mikon emäntä sekä myös Lahden Priita-Kaisa. Lovikan taitavimpina peltomuoreina häärivät Tupa-Eeva ja Holman Anna, Tärännössä Nikan emäntä, Kukkolassa Maihannun muori ja Muoslompolossa Lanton Sohvia. Lainiolla vanhat muorit aivan päänään kylvivät, Heikan Maija kaikkein parhaiten. Parka-joen emäntä toimittaa vieläkin kylvämisen, ja Korpilompolon Uuentalon vanha Martta siementää keväisin koko vaaran pellot – eikä tule tupaspaikkoja.

Ja siunaten tekivät muorit työnsä, sillä

    "Siunaus on luja mies."

Maa oli kaikkien äiti, pyhä viljan kasvattaja. Siunaten oli sitä kohdeltava, eikä suinkaan kiroten. Ei saanut kirasta veltatessakaan, vaikka kuinka kivinen ja paha paikka olisi tielle sattunut. Sati kirosi, kohta pahat teki.

Lovikan pahansisuinen ja jumalaton ämmä, lentonoidan jälkeläinen, kirosi Lainion Ylipään Simun maat, pieksi peltoa vitsoilla, kirosi ja pieksi, niin ettei vitsoista jäänyt kuin tyvet kouraan. Akka vatkasi tyvet pyörtänölle ja lähti pois. Ja niin kirotuksi tuli pelto, ettei se kasvanut juuri muuta kuin keltakukkaa.

Pellot paranivat vasta sitten, kun saapui Suomesta tietäjä, joka laittoi Lovikan akan verheensä hukkumhaan.

Toisinaan taas sattui – lieneekö joku kironnut –, että peltovika rupesi vaivaamaan. Siitä ohra muuttui ruskeaksi, kuoli ja kuivettui, ja maa rupesi koirimhaan. Ei siinä auttanut, vaikka kuinka olisi lannoittanut, eikä sille mahtanut mitään Suomenkaan noita. Mutta kun heitti pellon karkeehaan, se heti rupesi lykkäämään juolasta, ja siitä se vähitellen korjaantui.

– – –

Mutta kun pelto oli siunaten siemennetty, se kasvoi kauniisti ja tuotti hyvän viljan, kuusitahkoisen kultaisen tähän, jossa jyvät olivat kuin herneitä ja hiukset pitkät ja suorat.

Ja kohta, kun veriinsä tullut jyvä veti päälleen tummanpunertavan näön, ja hiukset rupesivat harmaantumaan, noudettiin sirpit aitan orrelta ja asteltiin leikkuupellolle.

Oli taas mieluisa aika, suuri pellonkorjuun aika, leikkoaika. Keltaisena, raskastähkäisenä leipävilja odotteli leikkaajaansa. Olipa kuin juhla. Ullatin emäntä kantoi pöytään juuston ja hyvän leikkokyrsän, peltokyrsin, leikkuutyön alkajaisiksi...

Ja kohta koko kylä oli vainiolla. Joka pellolla kyökytettiin ahkerina, joskus oikein kilvaten. Mutta jokaisen piti pysyä omalla sorollaan, minkä oli aloittanut, eikä saanut siirtyä toiseen paikkaan, ei varsinkaan toisen leikkuumiehen selän taitse. Ainakin Ullatti siitä säikähti ja parkaisi:

"Voi, herra jumala, kun sölän katkasit!"

Nuoret leikata haapsottivat toisiaan saarheen, ja sitten huutelivat hätään joutuneelle apumiestä – tiesiväthän nuoret toistensa asiat, tiesivät hyvin, kenen nimeä piti huudella.

    "Niitä niittys niemhiin,
    leiko peltos saarhiin,
    niin paremmin joutuu",

sanoi vanhakansa – ja näinpä pelto nopeasti joutuikin. Siinä ahkeroitaessa monen sirpin keikuttajan kalvossuoni venähti, niin että piti käydä naapurin muorilla sidottamassa siihen villainen venymälanka.

Jumalanviljaa piti aina pidellä kauniisti, eikä saanut sen kanssa ilvehtiä. Sievästi sidottiin viljat lyhteishiin, kaksittain aina samaan siteeseen pariksi, ja ne taas viisin, kuusin, kymmeninkin parein, pystytettiin pellolle kuhilaina kuivamaan ja tulemhaan. Nattavaaralainen oli niin olkien tarkka, että käytti lyhteitten peltusitheiksi pitkää pilliheinää.

Opittiin sitten panemaan viljaa varthaasheen. Pystytettiin peltoon pitkiä seipäitä, ja niihin hangolla nostettiin ja varrastethiin lyhdepareja poikittain maasta aina latvaan asti. Mutta alamaissa taas ohralyhteet aseteltiin suuriin haasioihin.

Ja näin ylimaiden vähäisillä pelloilla leipäviljalla sälytetyt seipäät seisoivat kuin kymmenet hyvät tontut, mutta alamaissa korkeat täyteläiset haasiot julistivat pitkin vainioita, että kartanon takaisilla puolilla kyhjöttävät korkeat aitat kohta täyttyvät sadoin tynnyrein...

Yksinpä Aapuassa oli entisinä vuosina koko vaara täynnä ylpeitä ohrahaasioita. Alastomina ne kojottivat enimmät aikansa, mutta kun joutui elokuu, ja Aapua ahersi vaarallaan, jo kohta kaikki haasiot rehoittivat leveinä ja kylläisinä. Suuret harmaat kivirauniot katselivat metsänreunasta niitä sadoin tummin silmin. Heidän ikivanha asuinmaansa oli niille vallattu – mutta oli siinä vaiva nähty.

Jo taas, kun leipävilja oli leikattu, pidettiin pieni pellonjuhla. Emäntä antoi väelleen juustoa ja lihaa, ja illalla syötiin hyvä voisilmäinen sirppipuuro. Vanha Aapua kuivasi ensimmäiset ohralyhteensä pirtinorsilla lieskan koholla, hieroi käsin jyvät irti, jauhoi ne käsikivillä ja sitten pyörähdytti hyvän uutisen, sirppipuuron. Kaunat emäntä sihtasi pois, ja muisti keittäessään, että "piollinen jauhoja vastaa yhen hengen ruokaa", muisti myös hyvän voisilmän, ettei väki olisi saattanut sanoa:

"Kyll' on huono hoito, kun sokeata puuroa pittää syyvä."

– – –

Vainion vierillä, metsän reunassa, talon takaisilla puolilla, harmaat riihet odottelivat aikaansa. Nokisin naamoin ne katselivat, ja mustana tuijotti niiden totinen silmä. Ne olivat isäntänsä ja maansa mukaiset – niinkuin kaikki muukin. Alamaiden ison isännän riihi oli iso, korkea ja laajakattoinen, vielä olkiladot vierillä, mutta yliperien pienen ukkokäpsän nokinaama oli vain matala ja turvekattoinen, sekä pikkuinen koppero sen kyljessä. Mutta sama pohja oli kaikilla: permanto jaettu matalalla väliseinällä, niin että ovipuolessa oli porstua kiukaineen, peräosa oli varsinaisena riihenä, jossa puiminen toimitettiin. Isoissa alamaissa oli oma riihi joka isännällä, mutta köyhillä ylikylillä sen jaksoivat vain parhaat ukot rakentaa. Nähtiin joku riihi aina Sopperossa asti, jopa Kurravaarassa ja Killimässä.

Pienet eläjät kuivasivat ja pieksivät vähät viljansa vain saunassa, jotkut käyttivät muutamaiset leipälyhteensä pirtin uunilla ja orsilla.

Kohta joutuikin riihen vuoro. Se rupesi puskemaan joka reiästään harmaita koivuisia haikuja, kun talon emäntä hoiti tulenpitoa – taikka vanha elatusmuori, joka kaikkein parhaiten tiesi, kuinka tarkkaa työtä oli riihen lämmittäminen. Vaimoisten toimena oli riihen pistäminenkin, kun miehet niskoillaan kantaa riepottivat viljalyhteitä vartaineen pellolta. Viljavartaiden kantaminen oli kovaa ja hikistä työtä. Ullatin vaarapellot työnsivät niin mainosan hyvää ohraa, että piti olla jo mies ja miehenniskat, joka viisikolmatta-parisen vartaan kiikutti pellolta riiheen.

Samana päivänä saattoivat koko kylän riihet ruveta savuamaan – ja samana päivänä ne taas kolkkuivat.

Riihipäivä oli ankara päivä, oikea kylän kilpapäivä – voi joskus olla vielä nälkä kolmantena kilpamiehenä.

Riihiyönä tuskin jouduttiin nukkumaankaan. Toiset raukaisivat töihin jo puoliöissä – ja olivat ylpeitä, kun saivat ensimmäisinä riihensä kolkkumaan. Mutta pian alkoivat kolkkua toisetkin riihet. Ja oli sitten komeaa, kun koko kylä pui kohta samaa tahtia. Joka riihi takoi kuin saman ukon tahdosta: "kop-kop... kop-kop..." Vartat ja kurikat siellä paukuttivat, ja lämmin pölyinen elon ja elävän, elättäjän ja elätettävän tuoksu höyrähteli harmaana ovesta. Pauke kuului kautta kylän. Ullatissa paukattiin joskus niin kovasti, että kaukainen Karrajärvi sen kuuli.

Raikkaana syksyisenä aamuna kylävaarakin innostui samaan menoon. Sieltäkin kuului kova vartan ja kurikan pauke – ja kylän tahti. Vanha kaiku siellä taisi kuvatella kylänkansan mielihyviksi, vai vaaranhaltiatko olivat myös ruvenneet puimaan metsäriihtänsä – pitäväthän he jo kevättalvella suuren kylvöpäivän.

Mutta ne, jotka olivat sattuneet nukahtamaan liian kauan, olivat harmissaan ja häpeissään, niin ettei työstä tahtonut tulla mitään. Noituen ja kortteja kutsuen Kyöstäjän äijä etsiskeli riihineuvojaan, jotka kurillinen naapuri oli yöllä käynyt piiloittamassa.

Hikisin ja nokisin naamoin häärittiin riihessä, ja kaksin parein puithiin, tapethiin, pieksethiin viljaa sekä välillä aina ränsäthiin jyvänpuolet pois pehkuista ja ruumenista. Lopuksi koko joukolla pieksettiin pehkulattiaa nelin hengin nelivarthaan, joskus kolmin hengin kolmivarthaan. Mutta yksin ei olisi jaksanut puida korttokaan. Se oli hullun työtä, ja se pani vain "mossin... mossin".

Oli niin kova kiirus, ettei joudettu edes aamiaiselle. Kun oli puitu oljet ulos, toi emäntä riiheen rieskat ja riihifiilit. Kiireesti ne hotaistiin – ja sitten alkoi viljan puhdistus sekä riihen täyttäminen.

Entiseen aikaan puhdistettiin vilja viskaamalla, ja tämä taas oli naisten työtä – etupäässä emännän. Oli nurkassa iso riiho, ja sen sai emäntä viskaten selvitellä, niin että peräjyvät, raihaiset, ruumenet ja roskat joutuivat jokaisen omaan kasaansa. Siinä piti pohtimella pohtia, siivellä sipoa ja pyyhiskellä sekä seuloa vinheet pois riihiseulalla, jonka pohja oli tehty lehmän tuuminahasta – reikiä vain nahkaan pistellen.

Ja riihityön kestäessä piti aina vähän päästä varkain kurkistella riihenikkunasta, kuinka pitkällä ollaan naapurissa – taikka täytyi lähettää poikakläppi kylänriihille vakoilemaan.

Sillä kaikilla oli kova rukatus, kuka ensiksi saisi työnsä valmiiksi ja ennättäisi saunassa käytyään juosta naapurin riihen ovelle irvistelemään:

"Jo teät sautti marketa!"

Ja samalla hyvä naapuri sai kuulla, kuinka tavattomasti toinen oli saanut viljaa riihestään, ja kuinka hän oli vasta kolmelta joutunut töihin – vaikka oli möykännyt jo puoliyöstä.

Mutta saattoi myöhästynyt hyvä naapuri, joku Kyöstäjän äijä, mennä ja ryskähdyttää naapurin vasta ahdetun elopistoksen alas sekä sillä aikaa, kun tämä harmissaan uudestaan ahtoi lyhteitään, juoksaista saunassa ja puhtain kasvoin tulla ovelle naureskelemaan – varoen kyllä, etteivät toiset saaneet noetuksi hänen saunoitettua naamaansa.

Pitkin syksyä aina toisin päivin riihet keikkuivat, alamaissa kohta mikkeliin asti.

Olipa taas, kun saatiin viimeinen riihi pieksetyksi, kohta kuin juhlahetki – oli päättynyt raskas ja nokinen riihityö sekä samalla myös päättyneet kovat kesän työt. Parkajokelainen paiskasi varttansa ulos riihenovesta, ja jos se kielineen, varsineen sattui samaan suoraan, oli hänellä vastakin puitavaa, vielä enemmän, jos riihen kattoon oli jäänyt olkia roikkumaan. Hyvillä mielin riihikansa juoksi ulos repien ja riepoittaen toistensa riihiryösyt riekaleiksi. Ja saunasta tultua höyrysi pöydällä kolkkiaispuuro. Korpilompolo piti kampiaisiaan laukkoen ympäri kartanoa ja raastaen lähimmäisensä kohta alastomaksi. Eipä suotta lompololainen riehaantunut, sillä isännän takana odotti tuima viinaryyppy. Riihikraviaisia pitivät Tärännöt, Pajalat ja muut, syöden viiliä ja rieskaa, saaden ryypynkin. Mutta vanha Ullatti ja Lovikka pistelivät ehtavaksi riihipuuron.

Monet jättivät viimeisestä riihestä pari lyhdettä puimatta. Korpilompolon ukko heitti ne parsille sanoen:

"Siin' on ryymille ruoiksi!"

Pajalan Juhonpieti sanoi:

"Saavat paskaryypöt joulua pittää – hekin."

Mutta riihimiesten omat paskaryypöt tarvitsivat jumalanviljaa jo ennen joulua – kohta ensi riihestä. Aapualainen pyörähdytti heti käsikivillä karkeat puutokset, ja Ullatti laukotti jyväpussinsa oikopäätä härkinmyllylleen – uutispuuro oli hänenkin himoruokansa. Makeata puuro olikin, kun viljat riihikuivilta suoraan jauhettiin ja keitettiin. Sopperolaiselle uutuspuuro oli kaikkein parasta herkkuruokaa.

Käsikivillä vanha yliperä ja alamaakin pyöritti puuro- ja leipäjauhot, ainakin kovimpaan nälkäänsä. Miltei joka talossa oli ennen jauhinkivet, aina ohrapeltojen ääriä myöten. Kaksin hengin niitä jytistettiin, toinen vääntäen navasta, toinen sauvakasta pyörittäen.

Käsikivien kiertäminen oli kovaa työtä. Mutta kun pantiin vesi vääntäjäksi, se jauhoi kohta koko kylälle. Ja kiveliö rakenteli pieniä härkinmyllyjä pitkin erämaita.

Kylän takana, vaaran alla, virtasi yksinäinen pieni metsäjoki, rukatellen kohti järveä taikka isoa väylää. Se lasketteli louhista myötälettä kohisten ja hypellen kiveltä kivelle, ja kevätriemuissaan se pauhasi, niin että kuului kylään asti.

Ukot menivät koko joukolla ja yhteisin voimin rakensivat joen rannalle pienen hirsikömmänän, kopelsivat _tammet ja rännit, kivet ja kivenlavat, torit, porshaat, härkkimet, väkirauvat ja kolasauvat, sammakkopenkit sekä koirhaat ja naarhaat nastarauvat_.

Ja vaaran alla, metsäjoen rannalla kohta seisoa kykötti kiveliön yksinäinen mylly.

Vuoro vuoroin kylän ukot sitten jyväpusseineen mennä kyökyttivät metsäjoen mökille. Puukärryillä entiset isännät ajelivat pahaista myllytietä, joka kivikoita koluten kierteli vaaran laitaa ympäri jängän. Muutamat raahasivat viljasäkkiään reellä, mutta Ylisenvaaran Lassi ajaa natkutteli kummannäköisellä leepillä, käyräperäisillä aisoilla, joihin oli jukon ja pankon varaan vitsastettu lautalava. Myllypussi oli lavalla, leeppi keikkui kivikossa sinne ja tänne, tarttui joskus kantoonkin, ja Lassi kirvaili: "voi kerkele" – mutta hyvin joutui vuorollaan hänkin perille.

Kiveliön pieni mylly koetti jauhaa ukkojen leipäviljaa, minkä jaksoi. Väliin se kohisi, kahisi ja jyrisi, niin että seinät tärisivät, ja vihaisesti se viskeli jauhot ympäri kivilavaa, väliin taas se kitkuttaen ja natkuttaen hiljaisesti käydä hivutteli kylväen jauhot aivan kiven vierille. Yöt päivät mylly kietkutti, kun oli kova kiirus, ja ahkerimpana ollessaan se karisti tynnyrin vuorokaudessa.

Ja erämaan emännät saivat lämpimiltään puuro- ja leipäjauhonsa.

Oli pieniä myllynaapperoita ympäri kiveliöitä joka kylän vierillä aina Kaaressuvantoa, Jukkasjärveä, Kurravaaraa ja Killimää myöten. Harmaina ja hiljaisina ne kyhjöttivät metsien piiloissa, ja haltiat hoitelivat niitä yhtä paljon kuin kylän ukotkin. Jauhattajan nukkuessa haltia valvoi, hipsutteli ja käpsytteli jossakin nurkkapuolissa, joskus kopisteli oven takana. Tulipa hän asian tullen tyrkkäämään nukkuvaa myllymiestä kylkeen ja sanoi:

"Nouse ylös, mylly jauhaa tyyhään!"

– – –

Tuli pellonviljaa, kun sattui hyvä ja rehellinen vuosi, tuli alamaiden isoille sadoin tynnyrein ja yliperien parhaille kymmenin kieloin. Alamaa oli tyytyväinen, söi selvän leivän, rieskan ja rukihin sekä paksun voisilmäisen puuron, röyhtäili kurkun täysin ja asteli pystyssä päin – oli rohki ruokaa. Alamaa saattoi sanoa:

    "Ei ole hätähäimää,
    eikä pahaa päivää."

Eikä yliperäkään napissut.

Mutta kun halla lähti liikkeelle, jo kohta tuli pellonviljasta vaana. Suurilla rannattomilla vuomilla, rumilla jängillä ja rösymailla halla asusteli, maata rojottaen kesäkaudet paksun ikuisen kirren alla. Sieltä hän kaaloina öinä kavalana naaki, puri ja puristi jumalanviljasta viimeisenkin pisaran...

Siinä olivat pellonkraviaiset, kaameat öiset ja jäiset menot, joiden jäljiltä aamulla koko vainio katseli kauhuissaan. Vilu oli vienyt ja vikonut leipäviljan.

Siinä menivät sirppipuurot ja riihen kolkkiaiset, eikä köyhä Sopperokaan saanut himoruokaansa!

Saatiin vain kamala luppoaika, joka ajoi yli maan. Saatiinpa kerran oikein luppovuuet, seitsemän koloa ajastaikaa, jotka, niinkuin entisessä Ekyptinmaassa, toisiaan juovatellen vaelsivat kautta kiveliöiden kiusaten ja koetellen syntistä ihmisriepua.

Kun pellonvilja oli viety, täytyi syödä, mitä peltoon oli jätetty. Tyhjät oljet riihittiin, kalhoot ja kaikki survottiin petkelheellä suuressa survinkaarassa hienoksi silpuksi ja vietiin myllyyn. Saatiin surkeita jauhoja, ja niistä, vähällä viljalla sekoitettuina, keitettiin puuroa sekä leivottiin kaloleipää ja olkileipää. Mutta pärekiekhaan piti leipä rakentaa, että sen sai ehjänä uuniin.

Kerättiin ja syötiin kaikenlaista muutakin, mitä vain maa kasvatti: jäkälöitä, lumpheenjuuria ja vainiokaalia. Kiskottiin petäjänkuorta ja koijunparkkia, kaadettiin partaisia kuusia jängiltä ja maanlaidoilta, ja raastettiin niiden oksilta luppoja.

Ja ne kaikki olivat ihmisen ruokaa. Elettiin samoilla eväillä elukkain kanssa, syötiin jäkäliä ja luppoja kuin porot. Vanha Killimä sanoi totuuden:

    "Nälkä on nöyrän leivän kaste."

Luppoaika oli kamala aika. Silloin oli vain kaloleipä, kuusenluppo ja petäjänparkki hampaan alla. Ja ne laskivat jäseniin, niin että huonoimmat ihmiset kaatuivat seisovilta jaloilta.

Eikä niitä aikoja ole hyvä muistella.

Täytyy vain sanoa, että entiset äijät ovat maata viljoneet ja puuta syöneet – mutta sittenkin, nälkäisinäkin, tahtoneet elää ja raataa ankaraa erämaataan.

Mutta korkeilla yliperillä ja tunturimaiden vierillä oli melkein aina luppoaika. Siellä ei koskaan suuria saatu – eikä suuria pyydettykään. Kun vain muutamainen kielo uskottiin Jumalalle, ei häneltä suinkaan liikoja odotettu. Ei yliperä ollut tottunut mässäämään jumalanviljalla. Se oli tyytyväinen jo uutispuuroon.

Yliperä peitti vähät siemenet peltoonsa – ja sitten korjasi ja appoi kaiken, minkä pelto antoi, tuli vuosi millainen tahansa. Kolkutettiin riihessä ja korjattiin viljanvähäiset aittaan. Mutta riihen porstuassa, vastapäätä kiuasta, oli suuri survinkaara – alamaissakin se oli aina luppovuosien varalta – ja siinä heti kuumiltaan survottiin kalohot ja oljet. Sillä nekin olivat yliperäläisen jumalanviljaa, pellon kasvattamia ihmisen syötäviksi. Selvät jyvät talletettiin siemeniksi kasvattamaan uutta olkea – syötäväksi.

Kalohia ja olkiruuppuja, jyvillä sekoitettuina, jauhettiin käsikivillä taikka käytettiin myllyssä. Eikä yliperien pieni myllyriepu juuri koskaan saanut jauhaa jyrin-järiä – melkein aina se hitaasti kietkuttaen alamielisenä hoki ja vaiteli, niinkuin muistelusten karhun olkimylly: "pohpa... pohpa – tuhnan... tohnan".

Puhtaan uutispuuron ja uutisleivän saattoi yliperä muutaman kerran herkuikseen tuhlata, mutta sitten oli selvä leipä ja puuro kohta synnillistä – jopa joulunakin, suurena Iesuksen juhlana. Sekahinen kaloleipä oli silloinkin köyhän kiveliön parasta jumalanviljaa metsällisen ja jängällisen rinnalla. Eikä tämäkään pellontuote ollut aina omasta maasta otettua – monesti alhaalta kymmenien penikulmien takaa raahattua. Köngäsen rikkaalta patruunalta sai säkillisittäin ostaa kalohia – hyvä kun niihin tervarahat ulottuivat. Ruukin ympärillä rehoittivat suuret viljavainiot, riitti niistä "viljaa" yliperille. Hiessäpäin puski yliperäläinen venettään, jossa parhaina leiväksinä oli ruukinpatruunan suuria kalosäkkejä.

Köyhälle yliperän asukkaalle kelpasi kaikkinainen villi maankasvu. Hän juoksi jängät ja rannat ja otti, minkä näki hyväksi. Leveälehtiset rantakaalet hän leikkasi leipäänsä, samoin raatteentyvet ja ohjakkeentyvet, nukulaiset ja putkenkaalet. Mutta itse putket hän söi semmoisinaan, "leipänä" piimän kanssa. Piimänsä hän höysti juomuilla taikka kaarnheilla sekä hilloilla ja puoloilla, ja kun hän viljoi naurista sekä pottua, puttia, hän survoi niiden kaalet leipään taikka sekoitti piimään. Juomuista hän joskus keitti viheriäisen puuron.

Ja petäjänkarppu oli aivan tavallista ikivanhaa metsänviljaa. Sitä sai joka männiköstä.

Vähäistä oli yliperien pellonvilja, metsä ja vesi täällä parhaiten elättivät. Kesällä luovassa kuivattu kala – siika, ahven, hauki – oli tavallisimpana leipänä. Vieläpä monesti kuivattiin piikkisiä rökkäitä sekä pieniä ahvenenpenikoita, ja syötiin kuin karppileipää. Ja kalohista keitettyyn puuroon pantiin silmäksi kalutuista poron luista keitettyä rasvaa.

Yliperä oli silti tyytyväinen elämäänsä, eikä hän ollut nälän näivettämä. Kalohilla kasvanut Kainulaisjärven ukko oli terve kuin keiturinpukki, ja kaloleipää ikänsä karskuttaneet Sopperon tyttäret olivat kuin pulmukaisia, lihavia, niin että kohta yrittivät haljeta.

Yliperien pienet pellot ovat jo viljansa viljoneet ja kalohonsa kasvattaneet.

Kun Narvikin rautatie jo 1890-luvulla rupesi ajamaan rahaa ja halpaa leipäviljaa kiveliöihin ja tunturimaihin, ohranviljelys vähitellen kokonaan loppui, ja viljapellot muuttuivat heinäpelloiksi, karkeiksi. Muoslompolo ja Naalisvaara, Junosuvanto ja Vittanki, Hakanen ja Nattavaara ovat ohrapeltojen laitimmaiset kotikylät. Kaventuneet ovat näidenkin kylien pellot entisestään, ja kovin on vähentynyt leipäviljan kasvatus myös alaväylillä. Heinämaat vain ovat levenneet ja vallanneet vanhoja leipämaita.

Ja monet hiljaiset kiveliöiden jauhajat kyhjöttävät yksinäisinä metsäpaloissaan, unohtuvat ja sortuvat maahan. Niitä ei enää tarvita – eivät ne saa edes jauhaa tyhjään.

Vain Ullatin ikämylly vielä käydä kietkuttaa sekä Jierijärven pieni jauhaja.

Kiveliön sääkirja.

Korkea taivas oli suurien kiveliöiden kattona, taivaan armoilla ja jumalanilmojen varassa täällä vaellettiin. Koko kiveliö. Vedenvilja liikkui säitä seuraten, ja metsän elävät myös noudattelivat tuulia sekä ilmanlaatua. Tunturilappi juti eloineen pitkin erämaita juovatellen kevättä ja kesää, syksyä ja talvea.

Ja yliperien pienien peltojen ukko, joka oli uskonut Jumalalle velkaa muutamaisen kielon, oli ilmojen armoilla yhtä paljon kuin alavainioiden iso isäntä, joka oli heittänyt Kaikkivaltiaalle täysiä tynnyreitä.

Molemmat odottivat velkamieheltään korkeinta suoritusta.

Jokaisella oli hänen oma sääkirjansa. Pahainen särkikin sitä silmäili ja sukkelasti piipahti ruskan piiloon lumpeenkaalien alle, pieni kiiruna tiesi allakkansa merkit ja laskeutui suurien rajusäiden edellä kotituntureistaan outamaihin, villipeurat kiertelivät kiveliöitä sääkirjansa mukaan, ja kesän möykännyt kontio tutki koukeroltaan, ruveten rakentelemaan talvikontuansa.

Siirtolinnut tulivat ja menivät heidän allakkansa mukaan, jopa kurjat sääsket, mäkärät ja hyttiset noudattivat ikivanhaa aikakirjaansa. Sääsken piti saapua jo juhannukseksi vaikka sauva kädessä, ja kun jängille nousi öinen huuru, piti mäkärän joutua, ja viimein elokuun ilmoilla tulivat hyttisen päivät.

Kylmän sään lähestyessä tiaiset ja muut pikkulinnut istuivat nuopeina oksilla – ei haluttanut laulella. Vesilinnutkaan eivät aamulla jaksaneet iloita, sati päivällä oli tulossa paha sää. Kurki vain alakuloisena luikkaili jängällä, ja kaakkuri huuteli järvenselällä, punalakkinen palokärki itkien suikaili ja valitteli, ja pieni pohjansylkiäinen kitisi oksalla. Sammakonkin kirjoihin oli merkitty sateen tulo, ja hän lähti loikkimaan kuivalle maalle, pahariepu kiiski ikävissään nakutteli seinähirressä pohjoistuulia. Jopa lampaat ja keiturit levottomina hyppelivät huonoja säitä.

Mutta oli pouta tulossa ja hyvät säät – kaikki linnut heti aamusta alkaen laulaa helistivät, ja palokärkikin iloisena tprukitti vasikoita kokoon. Paarmat lentää hurrasivat hyvillään, ja musta sittipörriäinen jo iltakausin pörräili huomista hyvää säätä. Vanhat noidatkin ajelivat paistepuskissa, niin että ilma tohisi.

Suurissa erämaissa oltiin kaikin samaa suurta luomakuntaa.

Omaa almanakkaansa tarkkaili kiveliöiden raatajakin – ei painettua kirjapahasen muutamaisia koukeroita, vaan suurta sääkirjaa, joka oli aina edessä avoinna, kautta kiveliöiden, ja sen merkit lukemattomat, kautta taivaan ja maan, katsoa kaikkien, jotka ymmärsivät.

Vanhat ymmärsivät.

He tarkkailivat taivaan merkkejä taikka tutkivat tuulia ja ilmoja, taikka olivat taitavia lukemaan maan ja veden tapahtumia.

Vettäsjärven vanha Markus-äijä köppäili mikkeliviikon tähtikirkkaina iltoina pihalla, käännähteli pää keikassa taivasta tarkastellen. Ukko katseli kautta taivaan kaartuvaa linnunrataa ja luki siitä koko talven menon. Markus tiesi, että kaikki, mitä on taivaassa lunta, tulee talvella maahan, ja linnunrata sanoi, milloin se tulee, sanoipa se pakkasetkin sekä suvisäät. Katsoi äijä radan itäpäätä, joka kuvasi syksyä, siirtyi siitä ja tarkaten käännähti kohti korkeaa lakea – siellä Seula vaisissa asui suuri joulu – ja painui ja kääntyi edelleen alas lännen rannalle, joka näytti kevättä. Mikä oli taivaanvyössä kirkasta ja selvää – se kiveliöissä kiljuvaa pakkasta, mikä sameaa ja sumuista – se lumipurkua ja suvisäätä. Jota kirkkaampi vyö, sitä paukkuvampi pakkanen, mitä tummempi ja söherömpi, sitä ryöppyisempi talven ilma. Jos linnunrata laskeutui kylmänkirkkaana ja täysin talviterin metsän latvoihin, se kertoi kovista kevätpakkasista, joita seurasivat tuhoisat tulvat.

Mutta vanha jukkasjärveläinen katsoi tarkat talvenmerkit syksyllä teurastusaikana lamphaanvattasta. Kun vatsan sisäpuolen nukka, naama, oli paksua kuninkaanlakin puolelta, tuli syksytalvella paljon lunta, mutta jos se oli tuuheata valtavatsan puolelta, tuli luminen kevättalvi.

Erämaan talvi meni niinkuin oli taivaalle kirjoitettu – sekä lampaanvatsaan. Markus-äijä osasi jo etukäteen miltei päivälleen muistella talven ankarat lumenpurut ja suvisäät. Sanoi korkeuksien kaari maanäijälle marraskuun paukkuvan poikatalven, näytti Seulavaisten sumun ja suvisen joulun sekä lauhan ja ryöppyisen emätalven. Sanoi sama kaari etukäteen joskus sellaisetkin selkätalven suvet, että vesilantot läikkyivät ajoteillä – muisteli ne kohta päivälleen.

Ja talven menosta kiveliön vanha tietomies näki jo kesänkin vaelluksen, sillä talviset kuut vastasivat kesäkauden kuita. Minkälainen oli tammikuu, sellainen oli heinäkuu, ja miten helmikuu meni, niin meni myös elokuu. Talven pakkaset kesä vastasi poudilla, ja talviset umesäät olivat kesän ukonilmoja.

Mutta erämaan vanhat Markukset, Heikin Jussit ja Juhan-Petterit tarkkailivat muulloinkin kuin mikkeliöinä tähtitaivasta, joka ylhäisistä korkeuksistaan kirkkain silmin katseli kylmää pimeää kiveliötä. Tuhannentuhannet taivaannastat tuijottivat ukkoja, muutamat ystävällisesti silmää vilkuttaen, toiset taas kovina ja kylminä. Ukot ottivat vaarin ja lukivat avaruuden suuria merkkejä.

Sieltä kaikkein korkeimmalta katseli vakainen Pohjantähti, sieltä samoilta taivaannavoilta koko avaruuden ja öisen erämaan suuri kello, Otava, pyrstöllään viisaroi ajan vierimistä, sieltä toinen yönkello, Seulavaisten pieni kiekerö, tähtipuska, tiiraili ja herätteli kiveliötä aamutöihin. Tuolla taas, eteläisiä taivaankenttiä mittaili kirkas kolmitähti, Aaroninsauva, mittaili myös kolmitähtinen Mooseksensauva, kumpikin kertoen yön kulumista...

Kaikki ne, tuhannet avaruuden pikkusilmät tuijottivat alas kiveliöön, mittasivat loputonta aikaa ja samalla jutivat omaa suurta iankaikkista keinoansa kautta korkeuksien – verkalleen vain ajellen pikku nulkkaa.

Mutta joskus jollekin kiiluvaiselle tuli hoppu – pieni tähti piirsi halki avaruuksien, tulihäntä vain piipoitti perässä. Säitäkö lienee pieni taivaanpiltti piipertänyt, ainakin sieltä käsin, mihin hän liikkui, tuli tuuli ja nöyrä sää.

Aamuruskoa ennustaen nousi tumman vaaran takaa kirkas kointähti – ja kohta metsän pirtin harmaa savusuitsu alkoi puskeutua pakkashuuruihin. Katseli yksinäinen aamunsilmä ja vartioitsi erämaata – ja erämaan monet silmät vartioitsivat häntä...

Silloin kohta vaaran takaa, läpi metsän latvojen, tuikahti kultana kimalleleva päivänsäde. Valkoinen erämaa karahti punahehkuun – ja aamutähti sulki silmänsä.

Jo taas kevättalvella sama kirkas katse valvoi ehontähtenä, vilkutti ystävänä ja katsoi, katsoi, kunnes erämaa vaipui yöhön.

Tähdet olivat yksinäisen kiveliön asukkaan ylhäisiä ystäviä. Siellä he asuivat suurissa tuntemattomissa korkeuksissaan, eikä heitä kukaan saattanut käsittää. Taivas oli suuri ja suunnaton – oli taivaat ja vielä taivastenkin taivaat.

Mutta kun pimeinä iltoina taivhaanvalkiat pohjoisen navoilta roihahtivat yli avaruuden, tähtien pienet silmät sammuivat – eivät saattaneet katsoa kaameaa loimotusta. Pohjan suurpalo roihusi sähisten ja valaisi koko erämaan. Ja koko kiveliö tiesi, että kohta suuri jumalanilma, koko maailman täyttävä valkoinen myllerrys, käy yli maan – niinkuin sitten kävikin. Mutta kun taivaanvalkeat loimusivat vain matalana valtakaarena kaukana Pohjoisen äärillä, ajeli ankarin Pakkanen koko erämaan valtaherrana. Harmaan pakkasrustan hän vain puhalsi peräänsä – eikä kiveliö tahtonut saattaa henkeänsä huokua.

Hyvin tunsivat vanhat ukot kuun, taivaan epävakaisen vaeltajan, kummajaisen, joka joskus katsoa tollotti täysin naamoin, sitten taas katsoi vuoroin vasemmalta, vuoroin oikealta, väliin kuikisteli kapeana viiruna, joskus kokonaan paneutui piiloon. Sieltä kuun leveästä muodosta vielä viittoili entinen Terva-Taavetti, äijä riepu, varkaisiin lähtenyt kuun tervaaja.

Sanoi taivaan kummajainen myös säitä, sanoi vieläkin salatumpia.

Tiesi erämaan ukko, kun näki uuenkuun kapeana kiurana katselevan kumarassa alaskäsin, sen puhkuvan pakkasia, arvasi taas, kun näki kuun käyrän kenottavan selällään, sen puhaltelevan lauhoja ilmoja. Ja kun kuu kehien, täysin naamoin tuijotti kuin renkaasta, se valmisteli nöyriä säitä.

Oli kummaa, että silloin, kun kuu oli katoamassa, alakuulla, koko maan olento oli nuutunut ja painumassa. Jos silloin kaatoi puun, se nopeasti lahoi, vieläpä sen kantokin lahoi vesaa ottamatta, jos silloin pani siemenen maahan, se menestyi huonosti. Hirvi hylki alakuulla tehtyä heinäsauraa, eikä katoavalla kuulla kaadettu haapa kelvannut jäniksenkään kaluttavaksi. Kuluva kuu oli kuoleman puoli – ei niittykään vesonut, kun sen alakuulla raivasi.

Mutta taas, kun kuu oli kasvamassa, ylikuulla, koko maailman olemus oli terveellisessä nousun hengessä. Silloin piti heittää siemen peltoon, silloin piti panna lehti – leikattu oksa kasvoi taas paremmin –, silloin hakatut polttopuutkin olivat parempia kuin alakuun puut. Ylikuulla piti kaataa myös huoneenhirret, jotta ne olivat lujia ja lahoamattomia.

Mutta kaikkein lujimmat hirret hakattiin ennen talven taittumaa kasvavan kuun kovimmilla pakkasilla.

Vanha Heikki taittoi talven, huudepartainen vaari, joka köppäili korkeimmalla talvenselällä huokuen, niin että koko korpi humahti valkoiseksi. Kaikki tiesivät, että vanha

    "Henterikki heinät jakkaa,
    Paavali puut hakkaa."

Tiesi ja teki vanha Paavali vielä muutakin. Sati hän puhalsi hiihtoladun umpeen, tuli nöyrä vuosi, mutta jos hän jätti sen aivan auki, ajeli hyvä vuosi kautta kiveliön. Puoliksi täytetty paavalinlatu lupasi puoli vuotta.

Heikistä alkoi kevätpuolen taivallus – silti kyllä monesti pakkaset ja pyryt olivat parhaina kyytipoikina. Valkoisena pörriäisenä laukkasi lumiryöppy yli maiden, ryöpsähti ovesta pirttiinkin ja räppänästä kotaan – vanha kiveliö muisteli sitä arvauksin:

    "Jänes juoksi jäätä myöten,
    saparoitti saarta myöten,
    löi kynttä kynnyksheen,
    koipea koan ortheen."

Tuttua oli vanha taival. Tavoitti iänikuinen pohjoinen, oikein rautapohjanen – puri ja poltti, tuli ilkeä itä – puri yhtä kipeästi. Sitten taas, kun pohjoinen otti ja heitti suuren lumen, niin jo eteläisellä se vastattiin. Mutta kun itä alkoi liehtoa ja panna pyryksi, kohta jo kolmantena päivänä, vastauspäivänä, sai katsoa, mihin heitti tuulen. Sieltä sitten riitti puhumista puoleksi kuuta.

Tuli taipaleella vastaan tuttuja miehiä. Matti äijä, jääparta, vesisilmä, sieltä tulla väännätteli lumikantoja potkien, pärepihtejä pidellen, ja kiveliö kohahti:

    "Matti kannot kaataa. –
    Mattina köyhän pihti pirtin päälle. –
    Mattina alkaa matheet kutumhaan."

Maaliskuun matkassa vanha Marja muori ajeli virkansa töissä, niin että entisen Keksin sopi laulella:

    "Maria maata paljastaapi..."

Keväisen talvikuun päiväpaisteisilla hangilla Marja muori liikkui, ja samoilla lumikentillä jo kevään tulo leikitteli. Taivaskin joskus varisteli valkoisille kinoksille pieniä mustia sonsaria kokonaiset parvet – aivan elävinä ne kylmällä kentällä pimpahtelivat.

Yhä kirkkaampia hankia hiihtäen lasketteli huhtikuu, hankia vielä toukokuukin kahnusteli, vaikka monesti talven lumet

    "Huhtikuussa humahti,
    toukokuussa tomahti."

Kevätkuiden kelkassa tulla keikutteli taas tuttuja kevään ukkoja keväisiin toimiinsa. Ajeli ikäukko Markus, tulla junnasi Erkki vaari, laiha Nälkä-Erkki, joutui jo Urpaanuskin kylväjä-muorien pellon panoihin.

Hyvillään oli kiveliö, jos Markus äijä kepsutteli kevätparseeleissa, sillä turkkipäällinen Markus puhalteli vilua verkonlautasiin asti. Mutta taas oltiin hyvällä mielellä, jos Erkki ja Urpaanus käpsähtelivät talven tamineissa. Sillä vanha kiveliö muisti:

    "Erkki turjus turkki päällä,
    juhannus paita päällä."

Muisti kiveliö myös:

    "Kun pellot tehhään turkki päällä,
    paita päällä leikathaan."

Sevän Antti, vanha lappi, tiesi:

    "Kun ennen erkkiä saa venheen tervata,
    niin ei enää jälkhiin tervata."

Samoja kevätukkoja oli vielä Eskeli, vaikka hän saapuikin vasta kesän veräjillä. Heinätukku kainalossa äijä tulla kääperteli saarnaten emännille:

    "Muista jättää eskelinvihko
    tuulikangen päälle!"

Hyvä oli eskelinvihko tallettaa, ja hyvä oli, jos sitä tarvittiin. Sillä vanhat viisaat tiesivät:

    "Jos pikkukesä on lämmin,
    niin isokesä on kylmä."

Mutta oikea kesänmeno oli kaikkein parhaiten merkitty keväthauen makshaan – kun vain oli sen ymmärtäjää. Heikin Jussit ja muut vanhat kalamiehet kyllä ymmärsivät. Heti, kun he saivat ja avasivat hauen, he katsoivat sen maksan. Kun se oli paksu ja täynnä tummia verisuonia, se ennusti aivan sateista kesää, mutta jos se oli hyvän näköinen ja vaalea, tuli poutainen ja lämmin suvi. Ja minkä oli maksassa tummia verisuonia taikka vaaleita kohtia, oli kesällä sateita ja poutia, aina ajallaan niinkuin maksa muisteli. Vanhat kalavaarit sanoivat:

    "Mikä on kurulla, se kuivaa,
    mikä harjalla, se tulvaa."

Ja kesä meni niinkuin kirjoitettu oli.

    "Itä tuulee, länsi lientää –
    ennen kuuen tiiman päästä on saje",

oli kirjoitettu vanhojen sääkirjaan. Taivaan ohuet liennepilvet ja hasupilvet ajelehtivat ja vetivät merestä voimaa ja jonottuivat vahvoiksi limppupilviksi, ja sitten vielä suuret taivaan vempeleet, vesikaaret, liitunkaaret, kiskoivat vettä korkeuksiin – vetää hoselsivat joskus kiiskiä ja matoja, jopa ampiaisia ja sammakoitakin. Tuulenkynnet, ohuet pilvet kuin kartanpalat, kuvattelivat taivaalla ja sanoivat tuulta, ja taas toisin vuoroin aurinko sääri, ajaen kirkkaita soihtujaan pilvien raoista alas, toisin vuoroin kahlasi ohuissa vetisissä usvissa.

Mutta koreina kesäpäivinä oli koko maailma lämpimän rämmeessä ajelehtien sinisessä savussa. Ja kaaloina öinä puhallettiin alhaalle erämaihin harmaata umua ja uppuraa.

Jo teki taivas tumman pilven ja sai satheen. Etelä toi vettä iilittäin, väliin oikein kaataen kuin kauhalla, pohjoinen ja itä ajoivat monesti maavuntasatheen, monipäiväisen rojakan, joka väliin tuhisi hienoa siinnettä, väliin roiski rankkasatheena taivaan täydeltä. Kaikkein vetevintä säätä piti itäetelä, itäpohjanen ja luet taas panivat toimeen pahimman ja kylmimmän vesirojun. Länsi vain vei tuulen tuntureihin ja puhalsi vakaisen poudan. Mutta kun taivas heitteli ilkeitä pohjasen tukkoja, tuli heiniin paha pohjasen ruoste – heinät pilaantuivat, niin etteivät elukoille kelvanneet. Vain jos etelä heti päälle heitteli vettä ja virutti, ruoste katosi. Pohjasen ruoste lankesi ilmasta, silloin kuin pohjainen sataa riepoitteli, ja samalla kertaa päivä paistoi, ja vesikaari seisoi taivaanrannalla nokka maassa – ja vielä maahiaiset viettivät häitään.

Saattoi ajaa joskus – sanoi hauenmaksa senkin – keskellä parasta kesää oikein pitkälliset kaatosatheet ja vesitulvat, sitä enemmän, jos kevättulvat olivat jääneet pitämättä. Tiesivät vanhat ja olivat merkinneet:

    "Kyllä hauki ui termäin yli kesällä,
    jos ei se keväällä pääse."

Nattavaarakin muisteli:

    "Jaakun tulva se aina tulee,
    joko ennen elikkä jälestä jaakun."

Sattui kesällä oikein lämmin poutapäivä – jo puskeutui taivaalle mustia peloittavia ukonmuuria, nousi muuri tuolta, toinen täältä mennä junnaten kohti toisiansa. Silloin kohta ukkonen, herranvoima, jylmähteli, vanha pitkäinen piti möykettä, jopa oikein itte kuului, niin että koko kiveliö sai kauhuissaan siunailla. Kylmä ja lämmin iskivät yhteen, sanoi joku viisas, mutta vanha pitkäinen siellä paukutteli, pitkäisen tuli leimusi, ja ukonkiilat pirstoivat puita.

Syntisen ihmisen oli silloin paras paeta puun alle, sati sattui olemaan metsässä, ja leikata risti puun kylkeen. Ristittyyn puuhun ei pitkäinen koskenut. Pellon Rämä-Aapo, kurja, kirvaisi, kun ukkonen jymähteli. Siitä pitkäinen vain kerran väkevästi rykäisi – Rämä-ukko meni niin tyhjäkatoon, ettei jäänyt kuin pörssinlukot.

Kesän poutaisina päivinä oli kiveliöissä oma elämänsä. Kaikenlaiset maanruohot pietarinkukista kissanjalkoihin, pieriäishiin ja pilliheinhiin asti kukoistivat kirjavilla kentillä ja karkeilla. Vaaksiaiset kutoivat harmaita paperipalloja, ukonkorrit ja pörhöset lentää leputtelivat, ja pienet harmaatakkiset salvarit, kehämiehet, juoksentelivat maantomussa kitisten ja heilutellen pitkiä leipposarviaan. Monenlaiset tiaiset ja muut linnut liikkuivat ilmassa. Jopa vasta oikein liikettä oli tuulettomana poutana, kun sadattuhannet sääsket tummina parvina inisivät ja kirnusivat kaikkialla sekä paarmat ja kurmuntekijät pörisivät ynnä tuhannet kärpäset ja pörriäiset surrasivat kaikkien elävien ympärillä.

Toisinaan taas tuuliaispuska ajaa tohisti ympäri maita. Sitä piti oikein pelätä, sillä siinä oli itse rietas jutamassa, taikka olivat kaikkein pahimmat manalaiset lähteneet ruukaltamaan, taikka ajeli siinä väkevä noita. Rautaa tuuliaispuska pelkäsi. Se vinkaisi pahasti, kiepsahti syrjään ja ajoi ohitse, jos sitä kohden survaisi puukon ja sanoi:

    "Älä tule, täällä on teräs!"

Jaksoi vanha vaari ajaa sadeiilinkin syrjään, kun se uhkasi heinätukkoja. Katseli vaari pilviä, sanoi:

    "Sivu tuules tuulekhoon,
    sivu sattees satakhoon –
    kohi päivä paistakhoonl"

Kohisten ajoi iili ohi vaarin luokojen.

Tiesivät erämaan vanhat kesäpakkasen, peloittavan hallan, ikivanhat virkavuorot. Jaakona halla jo kapsahti jaloilleen ja käväisi viljapelloilla, kävi se joskus vuolevin yönäkin kähmimässä, mutta laurina se, kun pahoin sattui, jätti kaikkein rumimmat jäljet sekä sitten perttulin yönä naaki vielä kerran ja vei viimeiset.

Silloin oli kaikki selvänä siltä kesältä ja vuodelta. Vanhojen sääkirjassa sanottiinkin:

    "Jos jaakona merkittee potaatin,
    niin merkittee laurina lissää,
    ja perttulina vie loput.
    Mutta sati jaakon välttyy,
    niin välttyy laurinkin,
    ja kun laurin välttyy,
    niin välttyy perttulinkin.
    Ja sitten pelto jo onkin valmis."

Ja silloin oli jo syksy käsissä, talvi tulossa. Oli nähty ja koettu, että

    "Laurina kylmä kivi vetheen laskethaan."

Olipa nähty, ettei enää

    "Perttulina katoa halla havosta,
    eikä kuura kalvheesta."

Oli nähty myös, kuinka

    "Laurina repo koipensa koijuun heittää."

Silloin jo kesänlehdet rupesivat ruskottumaan, joutui kohta hirveän lehden aika, jolloin suuri erämaa loimotti punaisena ja keltaisena ja viheriäisenä ja kaikenkarvaisena, niin että luomakuntaa jo oikein hirvitti...

Ja näihin aikoihin suuri joukko jumalanluomia asettui talvilepoonsa. Maanruohot kuukahtivat kynsilleen, koivut ja muut lehtipuut karistivat kesäverhonsa, sääsket ja mäkärät katosivat, karhu kömpi kuusen alle – ahkera muurahainenkin kaivautui kaikkein syvimpään mättäänsä koloon... Kesän työkalutkin pääsivät lepoonsa, ja vanhat ukot joutuivat pirttihoitoihin. Oli vanha määrä:

    "Viikate vaarnhaan, sirppi seinhään,
    äijät loukhoon, ämmät liijelle,
    tytöt vintin vartheen."

Näin vierähti erämaan vuosi omaa sääkirjaansa seuraten. Sormillaan vain, almanakoitta, kiveliö laski viikot ja siitä muisti, milloin merkkipäivät pyörähtivät vastaan. Korpilompolo laski sormeillen viikkojansa:

    "Tuomhaasta kuusi kynttilhään,
    kynttilästä kolme mathiin,
    matista neljä mariaan,
    mariasta viisi valporhiin,
    valporista kuusi eskelhiin,
    eskelistä seitsemän uothiin,
    uoista neljä perttelhiin,
    perttelistä viisi mikhoon,
    mikosta kuusi marthiin,
    martista kuusi tuomhaasheen."

– – –

Vanha Martti-äijä sai jälleen tarkastella korkeata taivaanvyötä sekä katsoa taivaannastoista yön kulumista ja päivän tuloa. Tähdet olivat taas yön kelloina.

Mutta päivän suurena kellona oli aurinko, itse jumalanpäivä, joka ajeli ympäri maata, vaikka maailman viisaat koettivat uskotella, että aurinko seisoi alallansa, ja maa kieppui nastan nokassa. Pilvisäällä aurinko tosin näytti aikaa epäselvästi. Aapuan Ylipään Anna katsoi kyllä silloinkin ajan: asetti vain sormensa toiselle kämmenelle ja näki heikosta kuvahaisesta, missä päivä piileskeli. Vaskivuoren vanha Kemin Marja piti aurinkoa parhaana kellonaan. Päivä kiersi ympäri Marjan pirttiä ja sanoi tarkasti tunnit. Aamulla piti Marjan nousta ylös, kun aurinko katseli Isonpahan päältä, ja silloin oli kello viisi. Kuuden aikana oli päivä Henton talon kohalla, seitsemän aikana Kuopan, kahdeksan aikana Ollin-Pekan harjoilla. Vistepakalta katseli päivä yhdeksän tienoissa, Hilavaaralta kymmenen, ja niin aina täysin tunnein Pikku-Mitakselta, Isolta-Mitakselta, Maaselältä, Varpakolta, Talvitien päältä, Höpäkältä, Tanelivaaralta, kunnes illalla kuuden aikana pilkisteli pajannokalta, ollen taas jo seitsemän tienoissa Keskisauruksella, kahdeksan Mertaksessa sekä viimein ennättäen iltayhdeksää viettämään Kuruvaaran laelle.

Ja Kemin Marjan kello oli aina tarkoin sijallansa, niin että vanha Marja hyvin saattoi sanoa talon kelloista:

"En katto, enkä perusta. Katton aurinkoa, se on aina sijallansa."

Karja ja karjanvilja.

Ukkoineen ja lehmineen asteli moni asuinpaikan etsiskelijä pitkin erämaita. Ukko painatteli edellä kirveskynä kainalossa, eväskontti selässä, akka hapsotti perässä lehmää talutellen, ja kontti oli selässä. Kun löydettiin mieleinen paikka, pysähdyttiin siihen, sidottiin lehmä kuusen alle, katsottiin toinen kuusi kotapuuksi – ja ruvettiin talon töihin... Kuusen alle nousi pirtti, toisen alle navetta, ja lehmässä oli karjan alku.

Kalan ja metsänriistan rinnalla oli karjanvilja korkeiden kiveliöiden kohta tärkeintä elämänkeinoa. Linnuntäkkä lihana, kapahauki leipänä, ja piimä kalan painoksi – näin useinkin elettiin erämaassa päivästä toiseen.

Alamaissa kyllä oli oikeaa jumalanviljaakin.

Pari, kolme lehmää oli jo pienen talon turva, viisi, kuusi antoi hyvät elannot, mutta yhdeksän, kymmenen, toistakymmentä – silloin oltiin jo isojarikkaita, joilta ei puuttunut mitään. Navetta oli täynnä hinkaloita, hinkalot täynnä sarvipäitä, joku sarveton kalli joukossa, lisäksi vielä juro molli ynnä nuorukaisia ja vasikoita.

Saattoi karja käydä laitumella, vaikka tunturijängillä, saattoi se olla valkoista, matalajalkaista tunturirotua, vaikkapa maahiaisten ja vedenlehmäin sukua, mutta ikivanhoin suomalaisin nimin se oli ristitty – nimet olivat samaa suurta sukujuurta kuin nimien antajatkin. Siinä _Herttaa, Kirjoa, Laakeria ja Halunaa, Lumikkia, Onnikkia, Mansikkia, Mettikkiä, Tähikkiä ja Pyhikkiä, siinä Punakorvaa ja Mustakorvaa, Onnenkukkaa ja Virrankukkaa, vielä Kultakaulaa ja Kultaviljaa, Karjavaltaa ja Onnenviljaa, Omenaa, Joukhaista ja Emäkuvaa_ aina Kummavuopiota, Kattuvuomaa ja Killimän tuntureita myöten – aivan kuin omilla kotivaaroilla. Voi kyllä, niinkuin joskus kotoisilla karjakujilla, kulkea joukon jatkona Jortaani, voi perässä vielä astella soitellen kovakurkkuinen Pasuuna.

Oli emännällä huolta, kun piti talvikauden navetassa katsottu karja laskea itse etsimään elatustansa rannattomista erämaista. Siellä monet vaarat vaanivat Omenoita ja Onnenkukkia, eivätkä taitamattomat Kultapaarnat aina osanneet varoa pahoja paikkoja. Siellä petollisia rimpiä ja rytöjä, siellä paha kontiokin.

Jo pääsiäisaamuna aikaisin emäntä kiiruhti ja heitti lehmänkellon navetan sontaluukusta sisään, kiersi itse oven kautta ja sitoi kellon parhaan lehmän kaulaan, jotta sen tuttuun kalahteluun karjakunta taas rupeaisi suostumaan. Ja samalla kello kuulutti suuren suven saapumista.

Saapui suuri suvi, karja tunsi heräävän ruohon hajun navettaan asti, ammui ja teiskasi, olipa kohta nälissään, vaikka olikin eskelinvihko tuulikangella. Kun kesä joutui varhain, navetan ovi aukesi jo erkkinä, mutta joskus voitiin karja laskea ulos vasta salmena taikka eskelinä. Tuorheenmaan Pekka kyllä varoi, ettei laskenut lehmiä ensi kertaa ulos maanantaina eikä lauantaina, koska ne olivat katheen päiviä, pahan onnen päiviä.

Olipa kohta koko juhlapäivä sekä karjalla että karjanhoitajilla, kun navettakunta sai lähteä pimeästä tunkkaisesta asunnostaan jumalan kirkkaaseen päivään ja kesäruohon tuoksuun. Emännät häärivät vaaloissa vaatteissa, vetäisivät tervaristin joka lehmän jorvakheen päälle, sipaisivat tervaa sieraimiinkin, ettei uusi ruuho pistäisi eikä vereksen haiju tekisi pahaa. Kaapivat emännät kellolehmän kellosta ainetta, nykkivät myös karvoja joka elukasta, sekoittivat niitä suoloihin ja antoivat joka lehmälle osansa, sanoen:

    "Sie piät seurata niin hyvästi,
    kun mie nämä annan, minua ja kelloa!"

Ja navetan ovi oli kuin pyhä portti, lujasti varattu: rauta alla, rauta päällä ja kahta puolta pyhät pihlajat, vielä tulitaulat kynnysalla ja jumalansana oven kamanassa. Siitä kävi karja ulos, emäntä saatteli virsikirja kädessä ja sanoi:

"Jumala varjelkhoon eläimiäni!"

Totta varjelikin. Vielä enemmän, kun karja oli astellut läpi raudan ja yli tulen, läpi pyhän pihlajankin. Eivät lehmät loukanneet metsässä jalkaansa, ei matokaan, raudalla peloitettu, uskaltanut purra. Eikä mennyt karja metsäpaloihin jalkojaan polttamaan, vaikka räkkä kiusasi.

Ja emäntä johdatteli joukkoansa metsälaitumelle, edellä astellen ja varoitellen:

    "Jos joku teän jäljet muuttaa,
    ei siitä piä ottaa vaaria."

Saattoi emäntä jäädä vartioimaan harjavaltojansa koko päiväksi, saattoi isäntäkin olla matkassa – ja laskiaisena leikattu koijunvitta oli paimenvitsana. Mutta jo iltapuoleen emäntä huuteli hoidokeilleen:

    "Tulkaa pois, paarnat, tulkaa!
    Lumikki, Riekko, Punakorva,
    tulkaa pois – tulkaa-aa!"

Emäntä lähti astelemaan kotiin päin, ja "paarnat", kellolehmä ensimmäisenä, kelkuttelivat perä perää jäljessä. Kotona saateltiin karja tuliaissuoloja tarjoillen navettaan.

Navettakuntansa emäntä suositteli "makeilla" suoloilla, mutta tupakunnalle hän tarjosi vereksen maitovellin ja hyvän laskujuuston.

Juusto olikin aina parhaana nimitysuhrina tärkeinä työnjuhlina, pellonpanoissa, pellonkorjuissa ja muissa. Juusto oli aina niinkuin uhrina, jotta työllä olisi menestys ja siunaus.

Näin laittoi emäntä karjansa kesälaitumille – pian tuli isännänkin vuoro laskea tallista ja kotipihoilta hevosensa kesämaille.

Niin kauan kuin touonpanoa kesti, piti hevosten olla kovassa työssä, mutta kohta, kun pellonaika oli päättynyt, alkoi hevostenkin suuri kesänaika. Kaikki kylän ajokkaat laskettiin vapaiksi metsälaitumille. Toiset kylät saattelivat hevosensa heti etemmäksi hyville sydänmaille, Nattavaaran ukot ratsastivat peräkkäin pitkiä polkuja aina Härkävuoman kiveliöihin. Mutta toiset laskivat jutonsa suoraan kotipihoilta menemään omia aikojaan. Ullatin Jänkänpään vanha Pruuni, villi ruuna, sai peltotöistä päästyään kellon kaulaansa ja heti arvasi asian – iloinen takapotku ja pomahdus, ja täyttä laukkaa lensi Pruuni kohti Varkhaanvaaraa. Kaikki kylän hevoset poukottivat perässä, kellot vain mouhusivat, ja kaviot takoivat kujamaata.

Varkhaanvaara oli verraton kesämaa, monipenikulmainen tievojen ja notkelmien kiveliö. Kaksin-, kolminsadoin sinne kokoontui ajokkaita aina Tokasta ja Sammakkoa myöten. Siellä vapaat vetäjät kuljeskelivat vasittuja, kymmenin kesin tallattuja virkateitään perä perää pitkin metsiä, vanha Pruuni aina etunokassa. Ja kuumina kesäpäivinä ne kerääntyivät suurin tokin kuokkimaan multakenttää. Paksu ja väkevä, hikihöyryinen pölypilvi pyörähteli lauman yllä, eikä siinä paarma saattanut lennellä.

Hyvin pysyivät vieraatkin, muualta ostetut hevoset Varkhaanvaaran laitumilla. Oli vaaran laidassa iso Suostutuskivi. Sen ympäritse hevonen oli talutettu kolmet kerrat, annettu kiveltä jyviä ja sanottu:

    "Muista, että tämä on uusi kotis,
    ja täällä on ihanat asuinpaikat."

Olivat suuret kiveliöt hevosten mielimaita. Koko kesän ne saivat niitä kierrellä. Mutta sentään aina silloin tällöin piti tulla katsomaan tuttua kotikylää. Tulla köpsöteltiin koko joukoin aidan taakse kelloa kalistelemaan, tultiin ja seisoskeltiin kylänkujilla vieri vierin toisiaan hännällä korville huiskien – ja sitten taas painuttiin viikkokausiksi suuriin metsiin.

Mutta navettakunta palasi metsämatkalta kotiin joka ilta.

Vainion laidassa, metsän reunassa taikka kylätien varrella, oli matala harjakattoinen – hattukattoa ei ole vanhastaan ollut – kesänavetta. Siinä sai karja öisin olla omilla kesämajoillaan, ja metsä antoi täyden elatuksen. Talon kartanolle ei karjaa päästetty, että pihat pysyisivät puhtaina kesänviheriöissään. Ja talvinavetan talonväki usein valtasi kesäasunnokseen.

Ja karja kierteli päiväkaudet kiveliöitä, kierteli joskus aina penikulman päässä, söi rehevää kesäruohoa ja illalla asteli täysinäisin tuumein kesäasunnolleen. Astella junnaili joukossa iso mollikin synkän näköisenä moristen:

"Pyllyy... yy-yy... mie tapethaan... mie tapethaan!"

Kuuli vanha Maatikki morinan, kauhistui ja kysyi:

"Koos-kaa... koos-kaa?"

Mutta Tiistikki, mistä lienee saanut tietonsa, kuulutti kimakasti:

"Syyk-syllä... syyk-syllä!"

Moriseva molli oli tavallinen syksyllä tapettava Aapuan molli, mutta Lainiossa oli ennen saarnattu eri elukasta:

    "Ei se ollut suuren suuri,
    eikä pienen pieni,
    vaan oli vallaton vasikka:
    häntä heilui Härmälässä,
    pää keikkui Kemijoella."

Ja kun Lainion mollista oli laitettu hääruoka, oli kaksisataa miestä rautioinut kattilaa, eikä toinen ollut kuullut toisen vasaran pauketta.

Joskus saattoi käydä niin, että ilta joutui, eikä karja joutunutkaan. Silloin olivat pahat liikkeellä. Karhu tuskin – sillä hänet oli kielletty koskemasta ja lumottu. Täräntö ainakin osasi lumoa:

    "Mettän muori, mettän vaari,
    kätke kyntes karvoitus,
    hamphaas huultes taa."

Haltiat kyllä saattoivat lehmiä pidätellä ja omistella – neuloja kaltioon nakaten Jukkasjärvi niitä palautti takaisin. Mutta kateelliset naapurit olivat pahempia. He saattoivat noitua ja piättää karjan metsään. Joku Isko-äijä taikka Lovikan ämmä taikka ilkeä Ullatti oli käynyt kääntelemässä lehmien jälkiä metsään päin, ja sen sai aikaan – elukat jäivät kiveliöön makaamaan. Tarvittiin taitomies tätä korjaamaan, väkevämpi äijä, joka taas noitui ja käänteli jäljet oikeaan.

Olihan ainainen vaiva pahasilmäisistä, katheenluontoisista ihmisistä. He tulivat navettaan ja kohta mainoivat, niinkuin Jukkasjärvi:

"Voi kauhia, kun on isot tuumet!"

Voi hyvin arvata, että vieraalla oli paha mielessä, kun puhui "kauhiasta", eikä "hyvästä". Sentähden oli paras paikalla vastata:

"Tervastikku silmhääs sulle, kaje!"

Vieläpä oli hyvä vatkata perään tuliset tuhat, sylkäistä ja sanoa:

"Tphui! Mene sie... Mene nyt kyytiherrasti kanssa!"

Kaikkein parasta oli vieraan tullessa navettaan jo varoiksi sanoa niinkuin Aapuan emäntä:

    "Olkhoon silmäs kun Jumalan silmät,
    ettei mikhään paha pysty elukkoihin!"

Monesti olivat kylän kesänavetat samassa ryhmässä metsän reunassa, kylätien vieressä, niinkuin Pajalan Sattajärvellä, taikka aina väylän takana, kuten Vittangissa ja Jukkasjärvellä.

Mutta usein talon kesäkenttä oli kaukana, parin, kolmenkin neljänneksen päässä metsässä. Oli siellä kesähoitonsa toisillakin taloilla, ja kankaalla oli kohta kuin vähäinen metsäkylä: siinä pienet kenttä tuvat taloina, siinä navetat, maitokellarit ja kaivot, vielä pikkuruiset saunat sekä pienet perunapellot ja karkeatilkut.

Ja karjankello kalkatteli kentällä illoin aamuin koko kesäkauden. Jo juhannuksen edellä kenttä-ämmät saapuivat hoidokkeineen, ja vasta mikkeliksi he palasivat kotiin.

Hiljaista oli elämä kesäkentän metsäkylässä. Karja vain tuli, oli yötä ja meni, ja silloin tällöin joku kyläläinen kävi noutamassa voita ja maitoa. Talon emännät tavallisesti olivat kenttä-ämminä, pojanklossit ja tytärnaaskat vain apulaisina ja tovereina. Tekivät emännät täällä käsitöitä, sitelivät vihtoja, luutia ja vispilöitä ja taas toisin vuoroin kävivät pitkiä päiviään saarnaamassa naapurin pirtissä. Syksyn pimeinä iltoina istuskelivat kenttäemännät piisivalkean ääressä, ja lämmin rätisevä tuli oli kuin hyvä toveri. Muutamat emännät olivat viidetkymmenet kerrat viettäneet hiljaisen kenttäkesän, jotkut olivat kiveliöpirtillä syntyneetkin – ja siitä lähtien jok'ainoan kesän olleet metsien asukkaana.

Tuntui taas syksyllä, kun jo yötkin olivat peloittavan pimeitä, ja musta korpi kohisi ympärillä, tuntui hyvin mieluiselta saapua kotiin.

Silloin karjakin pääsi vanhaan kotiinsa, talvinavettaan, vakaisille sijoilleen. Piti karjaa navettaan pantaessa katsoa, että joka lehmä tuli vanhaan nimihinkalhoonsa, jossa sillä oli oma onnensa.

Ja talonväki sai ruveta huolehtimaan karjan eväistä.

Metsistä, jängiltä ja vuomilta karja oli etsinyt kesäisen elatuksensa, ja sama mettäheinä oli sen parhaana talviruokanakin. Eikä entiseen aikaan karkeita ollutkaan.

Mutta jänkiä oli ja suuria vuomia, oli reheviä jokirantoja, jokiniittyjä, joita oli naapurien kanssa kilvan, joskus tapellenkin omistettu ja ajettu, kuka minkin niemen oli ensin ennättänyt. Oli raivattu ja poltettu pois pensaat ja puut sekä väännetty maasta kannot. Oli lähirannoille, aivan raa'alle liikuttamattomalle maalle, vedätetty lammaskarsinaa ja muuta roskaa, jotta se oli polttanut pois maan molon ja valmistanut sijaa heinälle.

Ja hyvillä luonnonjängillä kasvoi kaikenlaista heinää niin että kahisi. Oli siellä luhtaa, jänkkäluhtaa ja tervaluhtaa, kortetta ja karvakortetta, oli monihaaraista sotalaivaa, valkokukkaista raaketta, pörrötukkaista villapäätä, oli vielä vihvilöä, rautahosiota, hirvennurmea, sianharjaa ja pukinpartaa. Kaikkein parhaita maitoheiniä olivat raake ja korte.

Jokiniityille, ajomaille, taas nousi kaikkein enimmin rehevää luhtaa ja korkeaa kortetta sekä pilliä ja tupaspilliä ynnä mantua. Kuivilla rantapuolilla kasvoi joukossa vielä maitikkaa, tuli- ja savihormaa, kurjenpolvea ja kierreheinää. Parhaat ajomaat puskettivat niin viljavaa ja hyvää heinää, ettei karkeissa parempaa. Vasikkajoki Erkheikin takana oli parempi kuin Pajalan hyvät karkeat.

Jaakonpäivän aikoina,

    "Kun ohra rupesi sille rajalle,
    että päälle tassautui,
    silloin sai alkaa kulojänkkiä niittää."

Vahtipallukatkin heinänkorsissa näyttivät, että heinä on jo valmiina viikatteelle.

Ja kiveliön sekä miehet että naiset astelivat perä perää pitkin pitkiä mutkaisia metsäpolkuja monesti kaukaisille jänkäniityille – kahden, kolmenkin penikulman päähän sydänmaille. Kaunisvaara mennä kepsutteli lehmänkoivista kursitut kurkot jalassa ja kehuskeli:

    "Kurkot jalkhaan, suovero kätheen –
    keinoa käymhään."

Suuret eväskontit keikkuivat selässä, kolmen, neljän kannun piimäleilit rytkyivät ryngässä, ja olalla olivat haravat ja viikatteet. Jokaisella oli täysi kantamus – saattoi vielä jonkun ukon hartioilla kojottaa niin suuri kapasäkki, ettei se tahtonut mahtua puitten välistä.

Mutta kun Killimä souteli kaukaniitylleen Kaitumanenolle, oli matkassa elävä maito – keitureita, jotta heinämiehet saivat jotakin erotusruokaa, vaikka maitovelliä kapakalan nesteeksi.

Viivyttiin metsäjängillä ja jokiniityillä viikko, viivyttiin toinen, montakin viikkoa, ja työ oli ankaraa. Kahlattiin reisiä myöten kaaloissa jänkä- ja rantavesissä, niitettiin, haravoitiin ja kannettiin olalla haravan varassa heiniä kokoihin. Kaikkein vetelimpiä, leväisiä jänkiä ja rimpiä rähjättiin kurjenkengillä, jotka oli väännetty vitsasta ja vitsoilla säistetty niinkuin rehkilö. Rakenneltiin heinäsauroja pitkin jänkiä ja jokirantoja, neljänkerran sauroja, viijen- ja kuuenkinkerran sauroja – pyöreitä suovia tehtiin harvoin, joskus alamaissa. Pantiin sauraan parikymmentä lavosta, pantiin kuusikymmentäkin – ja lehmän talviruoaksi tarvittiin kulolta niitettyjä heiniä parisataa lavosta eli viisikymmentä pariväliä neljänkerran sauraa.

Mutta piti varoa, ettei hiiri kovin olisi pilannut heiniä. Vanhat Lovikan ukot heittivät kolme heinätukkua sauranperään ja tuomittivat hiiren näin sanoen:

    "Hiukka hiiren hamphaasheen,
    somero suolenmukhaan.
    Jos enemmän haaskaat,
    niin veren kakaset,
    kaulas katkasthaan
    kymmenellä kynnyksellä,
    viijen vintin tolpassa."

Olisi ollut kohta synti kokonaan kieltää hiiri rievulta hänen niestansa ja saattaa hänet nälkäkuolemaan. Piti toki jättää hiukan hänenkin nakerrettavakseen.

Varattiin lehmien – sekä lampaiden – talvitarpeiksi myös lehtiä. Mentiin kiveliöön, lyötiin koivua maahan, leikattiin niistä oksia lehtisirpillä, tehtiin kimppuja tuhatmäärin ja rakenneltiin lehtisauroja, talashaasioita ja maaperähaasioita toinen toisensa perään. Toisin vuoroin taas käytiin takalistoilla pärekontti selässä ja riivithiin ja suorithiin puista lehtiä ja kannettiin kotiin ladon lattialle kuivamaan. Syksyllä taas suurissa kiveliöissä panthiin karjan talvivaroiksi myös jäkälää. Yliperillä oli ennen vahvat jäkäliköt, kaikki maat aivan valkoisina kenttinä. Niistä oli kyvä koota limppu toisensa jälkeen ja latoa niitä sekä napaläihin että sauraläihin tuhansin limpuin.

Oli karjalla ruokapuolta talveksi pitkin kiveliöitä: heinäsauroja – joku pieni heinälatokin jossakin jokivarrella – lehtisauroja sekä jäkälänapoja, oli vielä kotoladot rehua täynnä...

Ja navettakunta sai pitkin talvea, milloin heiniä siltään, milloin taas haavetta: heiniä, lehtiä ja ruumenia kuumalla vedellä valettuina. Mutta parasta oli höyryävä moska, jota annettiin aamupäivällä. Keitettiin muurin täysi jäkäliä, pantiin saaviin lehtiä, ruumenia, luisteita ja heinänkulmuja ja kaadettiin sekaan jäkälävelliä – ja siitä annettiin joka lehmälle osansa. Jäkälämoska oli yliperän lehmien vanha valtaruoka, sillä heinät joutuivat enimmäkseen hevosille.

Mutta kaikkein parasta oli, kun muuripataan pantiin vielä – lantaa ja sillä valettiin moskasaavia. Ja tämä oli koko pohjoisen perukan ikivanha valtaruoka. Jotkut keittivät lammaskarsinaa, ja moska tuli mustaa kuin piki, mutta maito valkoista ja viili paksua. Hyvää oli hevossontakin ja teki hyvän viilin. Mutta ihmissonta oli kaikkein voimallisinta. Oli navetassa astia varsin sitä varten, ammennettiin siitä pataan ja keitettiin, pantiin vain kuusenhakoja joukkoon, että ne ottivat liian hajun pois. Lehmät söivät sitä oikein ahneesti ja lypsivät hyvin, ja karva kiilsi kuin silkki.

Pitkinä keväinä, kun karjan ruokavarat rupesivat loppumaan, keitettiin ja annettiin lehmille moskana ja hauteena, mitä vain kiveliöstä käsitettiin tuoretta maankasvua – kuusen- ja männynhakoja, kanervanvarsia sekä kuusen-, katajan, pihlajan- ja raijanparkkia. Petäjänparkkia kiskottiin ja annettiin sellaisenaan, tuoreita haapapöliköitä keitettiin kuorineen, sekä koijunvarpuja hakattiin hienoiksi ja keitettiin. Kaikki ne kelpasivat nälkäiselle karjalle, mutta jäsenet tahtoivat silloin lehmiltä loppua – ja maitokin loppui.

Mutta kun lehmät saivat aamuhauteen ja päivällä hyvän moskan sekä vielä ehtavaksi kuivan heinätukun, niin eivät tulleet jäsenettömiksi, eikä maitokaan ehtynyt – kostumassa vain lehmät olivat.

Aamuin illoin karja antoi kuohuvat kukkuraiset lypsinkiulut, ja emännät saivat kiikuttaa porstuan peräiseen maitokamarhiinsa – kesällä hoidettiin karjanvilja matalassa maitokellarissa, joka pikku mökkinä kyhjötti tuvan päädyssä – suuret raskaat lypsinpytyt. Siellä olikin seinäntäyteinen maitohylly, fiilihylly, täynnä huitupyttyjä sekä vielä lattialla piimäsaaveja, voikiuluja, päällispyttyjä, kirnuja, ankkoja.

Huitupyttyjen pitkä rivi yhä kasvoi, kun emäntä siivilöi maitoa ja rakenteli astioita hyllyille. Reikälautasiivilä, karvasiivilä, jonka pohja oli kudottu jouhista, oli kaikkein parhain siivilä – se laski puhtaimman maidon. Ennenvanhaiset emännät kyllä tulivat toimeen hakosiivilällä, jossa oli vain kuusennokka reiän täytteenä. Ja kun emäntä vielä lusikalla pyyhkäisi pytyn pohjaan hapatettu, pohjapiimää, tuli siitä kaikkein parhain piimä ja fiili – sellainen juolea pitkäpiimä, happapiimä, eikä mikään katkeileva kokkalepiimä, myrskä jyräpiimä, eikä kainuulaisen juolistunut happanematon maitolitku. Ja kun maitoastiat pestiin katajaveellä, tuli piimä vielä parempaa ja juoleampaa. Kesällä oli mieluista askarrella astioita pesten pihamaalla päiväpaisteessa. Kaivosta sai vettä, ja kaivonkansi, vesiränni ja pihakivet olivat hyviä kuivaustelineitä. Tuuli puhui ja päivä paistoi maitopytyt entistä raikkaammiksi, ja kesäinen pihamaa oli kahta kotoisempi.

Kun sitten viili päästethiin päällispyttyyn, ja hyvä ailea piimä kaadettiin suureen saaviin, ja se sai muutaman päivän raikastaa, niin jo kohta saavi kuohui, että yritti mennä yli laitain. Se oli oikeaa piimää, niin raikasta ja tenhoisaa, että röyhtäillessä puhalsi nenästä väkevän hengen. Mutta kohopiimä, josta hera oli laskettu pois, vasta oikein raikasta oli.

Joskus sattui piimä pilautumaan – kuka lienee korttanut. Silloin lainattiin hapatetta naapurista. Mutta kesällä – silloin ukkonen toisinaan pilasi piimän – ei tarvinnut juosta naapuriin. Juoksaistiin vain jängältä noutamassa pounupuolan, kurjenpuolan, varsisuikale, pistettiin se maitopyttyyn, ja saatiin sitkeä piimä. Aapualainen pisti maitopunkiin maitikan varren, ja sekin sai aikaan hapatuksen.

Piimänä enimmäkseen karjan vilja syötiin, mitä syötiin. Fiiliä saatiin vain lauantai-illoin, ja pyhäaamuin annettiin maitovelliä, mutta muuten päällinen kirnuttiin voiksi, ja voi myytiin.

Iso pystykirnu aina vähän päästä seisoa kojotti muurin halsissa lämmittelemässä. Siitä kirnuus tuli paremmin voille, kun emäntä alkoi sitä männällä huisuttaa. Siinä silloin

    "Sika röhki sillan alla,
    Saara koitti sauvallansa."

Kohta emäntä sai kaivaa kirnuuksensa kiuluun ja ruveta vaivaamaan sitä voiksi – ja sikiötkin saivat leivänpalaselleen pienet voiliiningit. Muille sitä ei riittänyt. Emäntä talletti voin saaveihin, eikä antanut sitä väelle muuta kuin puuronsilmäksi.

Mutta toisinaan ei kirnusta tullut valmista, vaikka kuinka olisi hytkyttänyt. Oli joku ilkeä Juuson ämmä taikka kade Pertun akka pannut korttoihin koko hoidon. Parani asia, jos tipahdutti kirnuun suolarakeen taikka viiden äyrin rahan – taikka otti ja keitti hevosen kengän ja pesi keittovedellä kirnun.

Talven kuluessa lehmät vuoro vuoroin olivat ummessa, joutilhaina – ja sitten aina vähän päästä emännät saivat hoidella navetassa honteloa älyttömännäköistä mulipäätä, jolla oli tavaton halu nilkoa, mitä vain sai suuhunsa. Sai mulipää oman nimen, saattoi joutua jonkun nimikoksi, sai juoda emon maitoa kaksi emännän suuntäyttä, sai nieleskellä emon kainalokarvoja sekä osan sen märepalaa. Ja emälehmää korvennettiin ympäriinsä päresoitolla, enimmin ristiluilta ja tuumilta. Pyyhittiin pientä märkää perillistä oljilla, ja oljet työnnettiin emon syötäviksi.

Oli sitten navetan ovikarsinassa uuden lehmän alku. Mutta sattui väliin, että vasikka tuli kipeäksi, rupesi venymhään – silloin tarvittiin taitomiehen apua. Junosuvannon Mäen Jussa leikkasi vasikan korvainnenistä verta, juotti sitä sille itselleen ja risti vasikan Karhuksi, karjuen:

"Nouse, Karhu, ylös... oo, nouse, ylös, Karhu! Oo... Karhu on sinun nimes!"

"Karhu" koikkelehti pystyyn – ja siitä tuli vielä mainio lehmä. Tuntui navetan iloinen tapaus pirtinkin puolella. Joutilaana ollut Onnenkukka rupesi puhaltamaan maitoa täysin kiuluin, ja ensimmäisistä nenämaijoista sai koko talonväki hyvät ternit. Sitten alkoi juustojen teko, ja niistä taas pirttikansa sai osansa, jopa hän, kenen nimikkona ja onnessa lehmä vaelsi, sai yksinään ensimmäisen juuston. Maolla emäntä juoksutti juustomaidon, juurista punotussa rehkilössä hän puristeli sen kokoon ja sitten paistoi uunissa pärereholla. Se oli rehkilöjuusto, rehkilössä puristeltu, uunissa – tai piisissä – paistettu, tuulessa kuivattu. Niitä laitettiin kylvö- ja muiksi juhlapäiviksi. Tehtiin joskus myös sirapilla sekoitettuja piimäjuustoja, ja pyhiin pirtteihin vietiin tuliaisiksi ruskeaa fatijuustoa, joka oli oikein hyvää ja makeaa.

Hyvä juusto oli kaikkein parhainta karjanviljaa, jopa kohta parasta, mitä kiveliö tarjosi. Piti olla jo koko juhla ja mainittava päivä ennenkuin sitä riitti erämaalaisen pöydälle.

– – –

Navetan hyviin hoidokkeihin saattoi aina silloin tällöin tulla kipuja, milloin mitäkin – mutta omin neuvoin kiveliö niitä paranteli.

Tulivat tuumet poikimisen jälkeen kipeiksi, – tämä tapahtui usein –, mutta paranivat ne, kun lypsettiin lehmä ja kaadettiin koko maito navetan parren alle haltioille, sitten vielä tulisella tuohikäppyrällä kärvenneltiin tuumien karvoja, paineltiin alushameella ja valettiin kylmällä vedellä.

Saattoi navetassa äkkiä koskema ampaista lehmän tuumiin – pahansuovat taisivat panna. Isämeidän rukouksella se ajettiin pois sekä koskemasuoloilla ja vanhoilla koskemansanoilla. Saattoi lehmä kesken kaiken ruveta lypsämhään verta – sekin oli ilkeän naapurin tekoja. Ullatin muori kumosi lypsämänsä verimaidon seipään reikään ja manasi:

    Mene maan povheen,
    eli sinne, josta olet tullut!

Kesällä taas tuli tuumiin kulo, kun metsässä mato pani. Se tarvitsi maonsanat. Hyvin monesti tarttui tuuli lehmän tuumiin, niin että ne rupesivat pahoin paisumhaan, ja maito kokonaan katosi. Oli siihenkin hänen neuvonsa. Korpilompolo valeli tuumia lamppuöljyllä, Purnu pyöritteli saksien sormirengasta lehmän nisissä vastapäivään ja muisteli Herran siunausta, mutta Ullatti, vanha viisas, joka tiesi, että vesi on kaikkein vanhin, tuli nuorempi ja maa kaikkein nuorin, antoi sille kolmet kovat sanat:

    "Jos olet tullut veestä,
    mene vetheen!
    Jos olet tullut tuulesta,
    mene tuulheen!
    Jos olet tullut maasta,
    mene maahani"

Tapahtui toisinaan, että lehmän häntä roikkui velttona, venyi pitkäksi ja hoikaksi, ja oli kuuma. Sitä vaivasi häntätauti, ja se taas vaati oman hoitonsa. Ylipään Sakko, lainiolainen, halkaisi hännän pään, siveli siihen tervaa ja suoloja, parkajokelainen pani haavaan vielä yhdeksän ohranjyvää ja sitoi sen punaisella verkatilkulla yhdeksäksi vuorokaudeksi.

Joskus lehmä kaotti märheensä, eikä saattanut enää ei syödä, ei märehtiä – viimein kuoli, ellei saanut apua. Piti laittaa sille uusi märepala. Otettiin toisen märeestä osa, ja annettiin se, taikka koottiin ja käärittiin hiuksilla heinänkulmuja, ja pistettiin mälli lehmän poskeen. Ja leuat alkoivat heti jauhaa.

Ei ollut lehmän hyvä olla, sati se joutui uuteen outoon olinpaikkaan. Sille ei kelvannut paraskaan moska, se vain ikävöi, huuteli ikäväänsä ja entistä hoitajaansa, jopa kohta vesi valahteli sen silmistä.

Mutta kun entisestä hinkalosta tuotiin heinätukku turvan eteen, jo oli hyvä mieli. Vielä parempi oli, jos lehmä pyörähdytettiin uuden navetan porstuassa ympäri ja sanottiin:

    "Ei piä muistaa kotipaikkaa,
    tämä on nyt kotisi tällä kertaa."

Ja kun vielä kellolehmän kellossa käytettyjä suoloja ja jauhoja annettiin tulokkaalle, se jo suostui kelloonkin. Entinen Äijävaaran Iikka puisteli kelloa lehmän korvan juuressa ja karjui:

    "Sie piat följaman tätä kellua,
    niinkuin Maria Maktaleena följas Kristusta!"

Ja näin oli lehmä suostutettu.

Painaisesta vasta riesan heitti, sati se saapui navettaan. Se kiusasi lehmää, ratsasti sillä öisin, niin että elukka oli aina aamulla märkänä – karvakin rupesi ruskettumaan. Se oli riettaista kotoisin – jopa saattoi itse naapurin muori hääriä navetassa noitana ja pahanahenkenä. Mutta katosi paha, kun yöllä ampua porhautettiin takaikkunasta läpi navetan, katosi se myös, kun pyyhittiin lehmää heinätukolla ja tukko poltettiin. Mutta vielä kiivaammin se katosi, kun Ullatin muori pesi lehmän kolmella heinätukolla, manaten:

    "Jos sie olet väkevä,
    mie olen väkevämpi,
    jos sie sorrutat karvan,
    niin mie parannan.
    Tämä pittää olla niin puhas kuin syntyissä,
    ja sinun pittää lähteä tämän pesun matkassa
    ja mennä sinne, mistä olet tullut."

Kolmanteen tiehaaraan muori vei veden ja heinät – sieltä joku hevonen heinät nappasi ja sai painaisen.

Mutta jos ripusti navetan kattoon päreristin, taikka harakan raavon taikka vanhan almanakan, ei painainen uskaltanut sinne tulla. Ullatin muorin navettaan painainen ei kyllä koskaan ruvennut yrittämäänkään, sillä siellä oli muorilla omat hyvät haltiansa.

Muori olikin oikeita vanhankansan uskovaisia. Hänen kesänavettansa edessä oli vaaleanharmaa matala kivi, Maitokivi, ja se oli siunattu kivi kaikkien luontokappaleitten ylitse. Se vaati oman hoitonsa. Aina joka lypsykerralla, koko kesän, muori kaatoi kivelle pikku tilkkasen joka lehmän maitoa, ja kohta se siitä katosi – joku sen joi.

Ja metsän haltiat olivat hyvät ja toimekkaat. Ne paimentelivat lehmiä ja saattelivat niitä illalla kotiin.

Talvella muori taas pani maitoa pieniin pahkamaljoihin navetan hinkalon nurkkaan. Ison lehmän maljan hän asetti ison lehmän hinkaloon ja pienemmän, pikku lehmän maljan, pienen lehmän hoitoihin, vieläpä pikkuruisen maljan vasikan karsinaan. Illalla muori laitteli maljat, ja aamulla oli jokainen tyhjänä. Silloin taas, kun lehmä poiki, muori vetäisi joka nisästä maitoa lehmän jokaiseen sorkkaan. Haltialle tämä tuli lahjaksi, ja muori sanoi:

    "Maahan maahiaisen osa,
    Jumala minun osani antakhoon."

Ja muorin karja menestyi aina hyvin. Haltia hoiteli navetan asiat.

Eikä Ullatin muorin navetta ollut koskaan lukossa. "Iesus siunakhoon ja varjelkhoon paarnani!" oli muorin navetan lukkona – ja se oli luja lukko. Aamulla, kun muori meni karjaansa katsomaan, oli navetassa kaikki hyvin, ja hyvillä mielin karja ynähti hänelle hyvän huomenen.

Vanhan muorin navetassa olikin vain "paarnoja". Vaikka muori oli ristinyt hoidokkinsa Emäkuvaksi, Kirjoksi, Onnikiksi, puhutteli hän heitä aina omilla lempinimillään: "Aakua-paarna", "Kirje paarna" ja "Onni-paarna".

Ja paarnat hyvillään ynähtelivät.

Samoin monet muut hyvät emännät kohtelivat hyvin harjavaltojansa, syöttivät ja juottivat, lapioivat lannan loorista pois, kuivatelivat ja pehmittelivat kovan hinkalon. Ja aina vähän väliä he taputtelivat onnikeitansa, haastelivat heidän kanssaan ja pitivät heitä hyvällä mielellä.

Junosuvannon muori saarnasi, kun karjasta tuli puhe, vanhalle Vuollo-raukalle:

"Niille pittää olla hyvä, joilla on pää seinhään päin koko talven."

Tervan teossa

Metsäkansan entisiä elämänkeinoja oli myös tervanpoltto, pohjoisten perukkain ikivanha petäjänkorvennus.

Oli täällä metsiä kaira kairalta aina tuntureihin asti, oli maita, kielisiä ja vaaroja, vuomien keskelläkin suuria saajoja – ja ne kaikki kasvattivat, mikä komeaa jouhimäntyä ja pystyä lakkalalvaa, mikä taas rämeää mäntyä ja oksikasta räkämäntyä sekä rumaa törrää. Seisoa kojotti tuulessa tohisten siellä täällä pienempäinsä joukossa korkea puolikuiva kuosto, seisoi ja natisi harmaa alaston, kaarnansa karistanut honka, ja kaikkein kaukaisiin miltä kairoilta katseli yli kaikkien peloittavan jylhä aihki, mettän julmin, monta tuhatta vuotta elänyt korven kumma, jonka harmaat selkäsuonet olivat terästä, ja sisuksissa jomotti musta terva. Se oli samanlaisena kummituksena katsellut polvesta polveen – ja kun joskus hänen hetkensä löi, se löi komeasti: maailmankaatomyrskyssä vanhamies paiskasi maata, niin että kangas rymähti, ja suuri kaira sen kuuli. Kaikki heikommat sortuivat sen alle, ja kuivat oksan kappaleet pinkoilivat ympäri kiveliötä.

Edesmenneet metsänäijät ovat olleet kovia tervakolareita. On iänikäisiä hautakumpuja vieläkin pitkin erämaita, on niitä kylien vierillä ja joskus keskellä kylää, nurmettuneita kumpuja, monesti harmaapartaisten kuusien kotikenttinä. Mustana aukkona pohottaa entinen tervan laskuonkalo. Toisia hautapaikkoja on vielä hahmollaan ja niiden vierillä maahan rymähtäneitä kotamurjuja, joiden oviaukosta vanhat metsälliset ja maahiaiset katsovat ja huokuvat.

Pystystä metsästä kaikkein vanhimmat ukot lienevät kolonneet ja kaataneet tervaksensa, mutta jo ylimuistoisista ajoista on korven nettu vain maailmanikäisiä juurakolta ja kantoja sekä kuivia keloja.

Syksyllä mikkeliltä, kun kesätyöt olivat loppuneet, heinäntekokin päättynyt – vanhan erämaan heinätyö, jänkien kalvaminen, kesti joskus mikkeliin asti – alkoi tervamiehille tervaksien nostaminen. Karhu oli kesäkauden kiertänyt kiveliöitä ja möyrinyt pökkelöiden kimpussa, mutta syksyllä, kun kontio rupesi hankkiutumaan talvilepoonsa, tulivat metsään toiset möyrijät, käyden kahta kiukkuisemmin kantojen kimppuun.

Ja se oli kyllä kontion virkaa, rontotyötä. Miehet kaivoivat kirveliin, kangin ja kuokin, ja vääntelivät maasta kantoja toisensa perästä, semmoisia ikivanhoja hapanneita jurrikoita, joilta joskus maailmassa oli riistetty elämisen mahdollisuus, mutta jotka silti olivat pahansisuisina vain juroneet maassa ja iätkaiket kiehuttaneet mustaa sappeansa, niin että se oikein tipahteli, kun kantoa ruvettiin raajomaan, ja metsäjurrikka haiskahteli kuin tervahauta. Ja mitä vanhempi juurakko oli, sitä kiukkuisemman tervaisena se tuoksui. Äkäisesti ne olivat tarrautuneet kiinni kovaan kankaaseen. Kymmenin käsivarsin, kourin ja kynsin ne puristivat maaemosta ja harasivat vastaan, ja paksu peräporikka oli vielä puskettu suoraan alas.

Hyviä tervahoitoja olivat myös sekä seisovat että tuulen kaatamat vanhat kuostot ja suuret hongat. Ja valtavat aihkit, jotka murtunein oksin, juuret pystyssä, maata romottivat kankaalla, olivat täysiä tervatöriläitä.

Viikkomäärin miehet häärivät kairalla kulkien kannolta kannolle, hongalta hongalle ja kaatuneen rumilaan luota toiselle. Kirvehin vain raajothiin kaikki kappaleiksi ja lyötiin läihin – sahoja ei entisillä miehillä ollut, ei pahaista mahasahaakaan, joka sitten joskus kulkeutui erämaihin.

Mäntyinen kangas ryskyi, kun tervantekijät metsässä paukkasivat, ja syksyisessä kajehessa kaikuivat kirvesten iskut vaarasta vaaraan. Kuului sieltä vuoman takaa toisten tervamiesten paukutus, kuului pyytömiesten pyssynpauke, ja taisi siellä jossakin itse metsä ryskehtiä...

Kautta kairojen kulki ja kaikui syksyinen meno.

Mutta muistivat miehet aina heittää kirveensä lepäämään, kun itsekin levähtivät. Ei saanut työkalua heittää puun rakoon työn puristukseen – se voi siitä ruveta kantamaan vihaa. Lepo hänellekin.

Oli kielisen laidassa pahainen mettäkota, musta kuin koiranpesä, turpeilla peitetty, lumet seinille luotu, tulisija keskellä, sivuilla makuurisut ja oven edessä loito. Sinne miehet ahtaasta ovireiästä kömpivät kuin kontiot pahnaansa, ja siellä sai lämpöisen yösijan väsynyt juurakonvääntäjä, sai siellä kotatulella keittää iltaveroikseen puuron, kellä varoja oli. Linnuntäkkä, piimä ja kapakala olivat parasta evästä sekä niiden päälle lämmin leposija kotarisuilla.

Oltiin töissä monin miehin, vaikkapa oltiin kaksin taloin yhteistyössä, rakentelemassa yhteistä tervapruukia, ja silloin tehtiin työtä taksvärkin jälkhiin, kaksi miestä kummastakin talosta. Samalla tavoin oltiin edelleen kaksin miehin talosta joka työssä, kunnes tervahauta oli rahana.

Syksyllä vähän lumen aikana vedätettiin raajotut kasat mettähauvalle – siellä oli vanha pohja kielisen laidassa, joen törmässä. Siellä juuri oli tervamiesten kotakin, vanha tervanpolttajain maja, jossa joskus yksinäiset yövieraat olivat nähneet ja kuulleet vähän kummempiakin...

Siinä kun vanhassa haudassa oli monet vuodet poltettu tervaa ja asuttu metsäkodassa, ja vielä vieressä oli edesmenneitten lappien kenttä, niin hyvin arvaa, että niillä main täytyi olla liiempiä liikkeellä.

Saattoi vanha vaari nuotiorankaa kanniskellen tulla kyökyttää kodalle, mutta nähtyään, että siellä jo oli eläjiä, heti kadota rankoineen, saattoi yksinäinen harmaa äijä kepsutella hämärissä pitkin jokivartta, muuttua sitten poroksi ja ruveta rumasti parkumaan... Taikka voi yht'äkkiä iso puu lennähtää sisään kodan räppänästä, taikka voi ruma naama irvistellä ovesta, taikka käpsähtää kotaan resuinen ukko riepu ja kysyttäessä, mistä hän on kotoisin, tuhahtaa: "Vähän jostakin", ja taas kadota. Taikka voitiin työntää ovenraosta keppi "kissanhännäksi" ja kiskoa se jälleen ulos, vaikka kuinka kovin kourin olisi siihen tartuttu...

Eikä ulkona näkynyt ketään – pimeä erämaa vain.

Suurilla kairoilla oli heidän omat vaeltajansa, eikä heistä ollut kristikansan kumppaneiksi.

Sadoin kuormin, kaksin, kolminkin, ajettiin raajottua puuta, ja hautapaikan ympärille kohosi tavaton röykkiö maankantoa ja maahan tuomittua tervashonkaa. Siinäkin viikkoja vierähti, vaikka miehet syystalven lyhkäisiä päiviä jatkoivat sekä aamusta että illasta – ja kellona heillä oli Otava, Seulavaiset ja Aaroninsauva.

Kova työ oli taas kevättalvella, marianpäivän tienoissa ja jo ennenkin, kun piti raajotut röykkiöt pirstoa ja silputa pieniksi hautapuiksi, silpuiksi. Ja taas saatiin viikoittain höyrytä, suuret puukasat näyttivät yhä vain kasvavan, mitä enemmän niitä silputtiin.

Vasta keväällä, kun maat sulivat ja vedet aukenivat, laitettiin hauta kuntoon. Vanhat viettävät laidat tasoitettiin, ja pohjaan, keskelle haudan napaa, upotettiin umpinainen avosuinen hoona, tervanvetäjä, josta taas umpitorvi, kuusikarhakoilla kiilaten vyötetty kaara, tervaränni, johdatettiin töyrän lävitse haudan laitakuoppaan, halsiin, tervan laskuonkaloon. Sitten kaikkein viimeiseksi peitettiin haudanpohja suomukseen ladotuilla kuusenkuorilla, koskuksilla, taikka tuohilla.

Ja ympärillä oli valmiina odottamassa silppujen valtavat röykkiöt sekä suuret multa- ja turvekasat. Oli kohta röykkiö tynnyreitäkin, joita oli talvitöinä tehdä kopellettu. Sukkelaan niitä aikamies oli paiskinut kokoon, sati vain värkit olivat paikalla, kymmenen, tusinankin päivässä. Eskon äijä, täräntöläinen, oli kopsinut päivässä kaksikymmentä tynnyriä.

Oli kohta jo kesä tulossa, kun koko talonväki saapui metsän työkentälle tervaksia latomaan. Suomustettiin haudanpohja koskuksilla taikka tuohilla – ja sitten päälle tervaista pirstaa, minkä ympärillä oli. Itse isäntä, vanha valtakolari, oli johtomiehenä, naiset ja lapsetkin kantaa riepoittivat pirstoja, ja tottuneet miehet latoivat niitä hautaan navasta ja napakarhakasta alkaen yhä kauemmas ja korkeammalle, niin että kohosi komea pyöreä silppukeko kuin ampiaisenpesä. Se peitettiin turpeella, vain alareuna, jalka, jätettiin auki tulenpanoa varten.

Jonakin tuulettomana iltana hauta sytytettiin – ja kohta koko kylä oli katsomassa, ellei hauta ollut kovin kaukana. Valtakolari komenteli, tuohikäppyrät kärysivät, ja pian rupesivat kirkkaat tulen kielet leiskahtelemaan ympäri jalkaa, ja tumma, höyryinen savu puskeutui turpeisesta laesta.

Haudanpoltto, tervamiehen tärkein työ, oli alkanut.

Isoa hautaa piti korventaa viikkomäärin, tervaa puskeutui torvesta tynnyri toisensa perästä. Vanhat kokeneet valtakolarit osasivat jo etukäteen päätellä, montako tynnyriä haudasta lähtee. Kahdesta tervaskuormasta tuli tavallisesti tynnyri, ja sen mukaan laitettiin astioita odottamaan.

Mutta välistä, kun oli möyritty juurakoita hyvästä kiveliöstä, hauta puhalsi tervaa yhä, vaikka kaikki tynnyrit olivat jo täynnä. Kun Käymä-Pekan appivaari kolarina korventeli Palokorvan miesten suurta korpikattilaa, puhaltui siitä, niinkuin pitikin, puolitoistasataa tynnyriä. Mutta ei terva siihen loppunut. Sitä tulla pusketti yhä vain torven täydeltä. Ukot hätäpäissään täyttivät tervalla veneen, viisin, kuusin tynnyrein, täyttivät vielä lehmänsaavejakin sekä muita pötiköitä.

Palokorvan hauta olikin suurimpia, mitä muistellaan, kolmen sadan kuorman panos. Sadan tynnyrin kumpuja kyllä poltettiin, samoin viidenkymmenen, mutta sitä pienemmät olivat jo yksinäisen ukon yrityksiä. Saattoi joku pikku äijä tuhahduttaa seitsemän tynnyrin kattilan saaden ainakin kenkätervan ja vähän tupakkarahoja. Kaukainen yliperä mäntymetsien takarajoilla käryytteli puolikon, parin panoksia kotitervoikseen – kesätervoiksi kelkkoihin, veneisiin, rekiin ja ahkioihin.

"Viikon taksvärkki miehelle – valmis tynnyri", oli tervamiesten määrä. Kuinka monta tynnyriä tervaa, niin monta miehen työviikkoa oli tervanteko vetänyt.

Mutta tavaton oli vieläkin tervamiesten vaiva, vaikka saalis oli jo valmiina astioihin vannehdittuina. Tynnyrit piti kuljettaa kauppamiehelle kauas meren äärille, aina Haaparantaan taikka Alakainuuseen.

Suurilta sydänmailta täytyi tervat yksin tynnyrein vedätellä ja kieritellä veden äärelle. Pitkiä taipaleita ajettiin hevosella, ja tynnyri pyöriskeli pölkkynä perässä aisojen välissä. Saattoi monesti olla vain mies – ja yhtä hyvin vaimoinenkin – aisoista kiskomassa. Sitten laskettiin tervoja joko irtonaisin tynnyrein taikka veneellä soutaen pikku jokea alas isolle väylälle. Vettäsjoen rantalaiset uittelivat tynnyreitään liukkaista virtaansa aina Vettässuvannolle, samoin linkkajokelaiset Ison-Linkan alle. Ja aina kovissa linkeissä ja koskissa piti tynnyrit kieritellä rantoja myöten. Täräntö lasketti tervoja lautalla Kainuun väylältä ja sitten sauvoi sekä souti veneessä Tärännönväylää ylös Muotkaan, josta taas vedätteli ja pyöritteli astiansa kannaksen poikki Tornionväylälle – ja vasta silloin oli Täräntö oikealla väylällä, joka veti ja vei sinne, mihin pitikin.

Täräntö liikkui ja lasketteli Tornionväylää, samoin kuin Vittanki, Lainio ja Muonion rantalaiset. Mutta Jällivaaran suohkanan Vettäsjärven, Hakasen, Purnun, Ullatin, Mäntyvaaran kulkukeinoina olivat Änges-, Linkka- ja Röytiöjoet sekä lopuksi iso Kainuunväylä. Korpilompolokin souteli samaa Kaalaskeinoa.

Suuri väylä lasketeltiin suurella tervalautalla. Ja tämä oli kohta kaikkein raskainta tervatyötä.

Varsinkin entisiä tervanlaskijoita pidettiin kovilla. Veneellä soutaen ukot raahasivat perässään neljän-, viidenkymmenen tynnyrin lauttaa. Korpilompolo kiskoi isoa kolmilaitaa neljin, viisin miehin. Kolme soutaa kyökytti, perämies istui meloineen peräkanassa, ja taukomies hoiteli pitkää vitsaköyttä, joka oli sonnustettu tervalauttaan. Ja näin mennä junnattiin pitkin Kaalasväylää. Mutta kun tuli eteen paha linkka, täytyi lautta purkaa ja tervat vetää maata myöten tynnyriaisoilla.

Samalla lailla soudettiin ja laskettiin Tornionväylää, ja Köngäsen kovan pauhun ohitse ajettiin tynnyriaisoilla. Köngäsen ruukin naiset olivat aisoissa jutoina, tervamiehet kävelivät vain piippua poltellen perässä ja maksoivat vetojuhdilleen 10-12 äyriä tynnyristä. Ja taival oli kohta neljänneksen pituinen.

Mutta kun ruvettiin laskemaan hankalaskulla, rakennettiin lautat entistä suuremmiksi.

Vitsastettiin tervatynnyrit vanteistaan pitkiin koivu- tai mäntyriukuihin, kaskhiin, aina viisikymmentäkin tynnyriä vieri vierin kummankin pääpuolen keskivanteesta kiinnitettyinä. Kolmensadan lauttaan sonnustettiin kuusi tynnyririviä, varvia, vierekkäin, tynnyrit toisiinsa päittäin, ja joka varvissa kaskia kaksittain. Ison lautan reunapuolille vitsastettiin vielä vahvat pölkkytelit ja siepuut, neljä, viisi paksua hirttä vierekkäin ympäri lautan. Ja pölkyille, joka nurkkaan, istutettiin tukeva petäjänkanto, juuret vahvoin vitsoin köytettyinä aluspuihin. Kannon pääpuolessa oli kaula, kaulassa moninkertainen vittavaulu, ja vaulussa viisi-, kuusisylinen airo. Oli vielä perässä viides kanto pitkää perämelaa varten.

Oli jo isoisten menoa, kun tällaisella suurella tervarumilaalla lasketeltiin suurta valtaväylää alaskäsin. Saattoi lautassa olla kolmesataa tynnyriä, saattoi olla joskus viisikinsataa. Ja miehiä oli lauttaa hoitelemassa viisin, kuusin – mies joka airon varressa. Ylhäällä, kapeita latvavesiä laskettiin muutamin varvein ja muutamin miehin, mutta leveillä alaväylillä vitsastettiin varveja yhteen tavattomaksi rymylautaksi, ja sen mukaan palkattiin rannalta apumiehiä airoihin seitsemin, kahdeksin. Koviin koskiin tarvittiin vielä tottuneet laskumiehet – omin neuvoin ei uskallettu niiden kuohuja koetella.

Vitsaköysillä oli valtava lauttarumilas kaaristettu kokoon – ja hyvin ne kestivät sekä suvannoilla että koskissa, natisivat vain. Ja uusia vitsoja sai ostaa pitkin matkaa kohta joka talosta. Rantaväylät niitä väänsivät talvitöikseen kymmenintuhansin kesälaskujen varalle. Entinen Lovikan ukko sonnusti lauttansa hamppuköydellä ja sitten ylpeänä raamoi:

"Kyllä riianhamppu kestää!"

Mutta toinen ukko mainoi ja vakuutteli vitsataukojaan:

"Kyllä hirvensuoni kestää!"

Ja kestikin. Riianhamppu rätkähti poikki, ja lovikkalaisen lautta hajosi väylään. Mutta vitsataukojen lautoilla lasketeltiin tunturien vieriltä meren äärille vuosi toisensa perästä, sadoin vuosin. Kovat kosket ja karipaikat kyllä ratkoivat lautan taukoja, mutta aina heti väännettiin uutta tilalle.

Suvantoja soutaa junnattiin hiljalleen, senkuin väyläkin juoksi. Oli lautalla puukasa, oli kasa turpeita – turpeilla voitiin pitää pikku tulta ja keitellä ruokaa...

Ja harvakseen liikahtelivat pitkät airot – lautta mennä ujutteli pitkin suvantoa. Lasketeltiin öitä myöten, kun oli iso vesi ja veet menolla – juhannuksen alla kaikkein parhaiten. Silloin yliperä aina rukatti laskea jäänheen kesän tervoja.

Mutta kun tuli koski, silloin tuli täysi työ – Vuojento vaati ainakin kaksitoista aikuista miestä. Oli Tornionväylässä koskia, kovia ja pitkiä. Lappean, Jarhoisten ja Pellonkosket kyllä lasketteli kuka tahansa, samoin Korpikosken ja meni kova Kattilakin – vilahti vain ja kohahti. Mutta Vuojennon mutkainen ja pitkä pauhu jo kysyi taitavaa perämelaa. Valtavaa virtaväärää väännättäen siinä pitkin kovaa kohinaa ajettiin ohitse korkeitten metsätöyrien. Ja sitten äkkiä paukahti eteen kiukkuinen, mutta lyhyt Matkakoski, kaksikorvainen pauhu, jossa kolme kovaa kuohupäätä riepoitti lauttaa, niin että miesten täytyi tarttua kiinni vitsataukoihin. Vanha perämela kyllä varoi laskemasta lauttaa sukeltamaan vaahtoharjaiseen honthoon, viiletti vain mustaa vettä, pitkin oikeaa vesisuonta, joka hyvin kannatti. Mutta kaikkein väkevin oli Kukkolan pysty Jylhä, yli neljänneksen pituinen yhtämittainen kähinä, joka kyllä ei ollut ilkeä, riepoittihan miestä ja nakkeli lauttaa, mutta kunnialla kuljetti läpi monien kohisevien korvien...

Suuria pauhuja kaikki kosket olivat, mutta ne vain joka yksi lasketeltiin perämelan hoidossa. Milloin mentiin juolevaa myötälettä suoraan pitkin kuohuja keikutellen, ja koski heitteli vesipauhuja soutumiesten niskaan, milloin taas siiathiin mustaa valtavettä ajellen rannalta toiselle, niin että virta vilisi, ja hypellen tolvasivat rannat vastaan ja ohitse.

Viimeiseksi vielä mennä kallistettiin Iso-Närä ja Pikku-Närä, ja sitten jo kohta oltiin väylän suuvesillä...

Isokylä sieltä jo rupesi kumottamaan – Tornion kirkontornikin piipoitti yli kaikkien.

Haaparannalla oli kolme suurta kauppamiestä, Liljapäkki, Västerkreeni ja Utterströmi, vanhat tervaporvarit ja valtaostajat. Moni oli jo talvella etukäteen ottanut porvarilta tavaraa kesätervojen nimiin, ja hänen rantaansa piti lauttakin laskettaa.

Kahdeksan, kymmenen, kaksikintoista kruunua Haaparanta maksoi tervatynnyristä. Ja tervalautta maksoi vanhat velat, maksoi se vielä ja jaksoi kannattaa veneeseen jauhoja, suoloja sekä vähän mitäkin ylimaalaiselle tarpeellista tavaraa.

Oudoissaan katseli erämaan hurrikas kaupunkia, sen oikoisia kujateitä ja monia kräämäpuoteja. Kävi hän Torniossakin katsomassa kasakoita ja kasakkain kirkkoa. Näki hän monta alamaailman kummaa, näki jossakin outoa tanssitaitoa ja luuli ihmisten houriessa hyppivän, näki taas sellaisenkin kumman, että paksuja pölkkyjä halkaistiin poikkipuuhun – kaksi miestä vain veteli pitkää hammasrautaa tullen mennen, ja rako tuli puuhun poikittain, senkuin örisi vain ja roukui. Sattui tervamiesten luokse tulemaan kolonnäköinen rehuparta, pitkätukkainen kummitus, kuin kodan peloke, pitkä hame vyöllä toinen kaulassa. Kalkkimaan papiksi sitä sanottiin, ja hän saarnasi kuin paras pappi, sitten taas lasketteli lorua – ja kun sai lantteja, pani ne heti ryyppyihin.

Ja alamaailman ylpeät huutelivat rannalta yliperän lauttamiehille: "Lappalaiset... lappalaiset jutavat!"

Mutta lauttamiehet karjuivat vastaan:

"Silahkansyöjätkö siellä haukkuvat?"

Lautta toisensa perästä lasketti Haaparantaan, köytenään niitä parhaana aikana tulla junnaili. Yliperä tarvitsi ruokaa. Siellä oli kyllä kantoa, honkaa ja juurakkohoitoa, ja niistä lähti tervaa.

Ja alamaissa oli sellainen tervanreikä, ettei se koskaan täyttynyt. Siihen mahtui, vaikka kuinka paljon – viisisataisiakin lauttoja perä perää.

Sinne jäivät meren rantaan, jokisuulle, kiveliön tummat tervat, ja yliperä lähti taas sauvomaan kohti korkeita perukoitaan.

Hiessäpäin miehet puskivat pitkää jokivenettä. Oli edessä kymmenien kovien penikulmien kohiseva vastale ennenkuin oltiin tunturien vierillä. Kovasti sai puristaa puuta tervainen koura, ja notkahteli siinä naaraskuusinen sauvoin. Kaikkein kovimmat kosket piti nousta taukoamalla, vitsaköysillä venettä raahaten pitkin rantavesiä.

Jauhosäkki ja suolapussi olivat veneen parasta viljaa. Niitä yliperä enimmin tarvitsi, vaikkei siellä sentään aina kuolemannälkä ollutkaan.

Näin oli päättynyt tervahaudan tarina, jota vanha Täräntö arvautellen muisteli:

    "Iso härkä, rankaselkä,
    somerolla surmattu,
    ja sarvet maahan kaivettu,
    ja veri viety kaupunkhiin,
    nahka syöty piimän kanssa,
    ja lihat poltettu tuhaksi."

Pruuki jä kruuva

Suuri erämaa saattoi olla rikas, suuri salarikas, joka lukemattomissa kätköissään piiloitteli vaikka minkälaisia kalleuksia. Mutta erämaa ei niitä ilmoitellut, makasi vain aarteillaan. Jylhät tunturit ja kolot vaarat olla jurottivat, vaikka heidän hoidoissaan oli hopeaa kuormittain taikka vaskea kaikki sydänonkalot täynnä taikka rautaa vuorimitoin. Eikä kiveliön kiertäjäkään tietänyt mitään, vaikka monesti vaelteli suurien rikkauksien vierillä.

Vain joskus, kun aika tuli, erämaa saattoi jollekulle jotakin näyttää, mutta sitten se taas heti pani aarteet piiloonsa.

Näin teki suuri Rissalaki Ullatin takana. Sen hopeoista oli monet kerrat kuultu, oli Rissa joskus näyttänytkin lappalaiselle kätkönsä – hopeapuikkoja kallion reuna täynnä niinkuin räystäässä jääkerkkiä. Lappalainen oli napsinut niitä, minkä oli jaksanut kurpassaan kuljettaa ja tulla väännätellyt kylään rikkaana miehenä. Mutta kun sitten oli menty Rissan rikkauksia ottamaan, oli tunturi pyöritellyt etsijöitä, niin etteivät he enää osanneet omille jäljilleenkään – olivat houruina kierrelleet kiveliötä ja viimein tulla pöhkäilleet Kuusihuornaiseen.

Samoin teki Porjuksen takainen tunturi – antoi lapintyttärelle poven täyden hopeaa sekä Porjuksen äijälle ahkion täyden. Mutta eipä antanut enää muille. Tokasen akka, joka oli oppaana, tuli niin hulluksi, ettei ymmärtänyt mitään. Rikkauksia kyllä näyteltiin, vaikkei annettu. Kun aarteen etsijät soutelivat järvellä tunturin alla, paistoi sen pohjasta puhtain hopea.

Mutta se pysyi siellä – ei ollut aika antaa.

Mutta Junosuvannon Masuunin malmikallioiden aika oli tullut. Lasun Lassi kierteli metsänpyydössä kaukana Tarrilaisen tienohilla. Ampui hän siellä Rautajoen varsilla oravaa, ja nuoli, rautanokka, lensi – väkevä malminen pahta sitä veti – kauas ja tarttui kiinni kallioon. Kun Lasu meni noutamaan nuolta, hän löysi mustan pahdan, katsoi sitä ja kummasteli, kopsi kiviä kurppaansa ja vei Tornion porvareille kummaksi. Tornion porvarit tulivat, röykyttelivät mustia vuoria ja veivät sitten tiedon Tukholmaan kauppatuttavalleen, Arent Grapelle. Tuli Grape ja rakennutti Rautajoen malmirannoille masuunin.

Ja tämä on tapahtunut jo aijoin aikoja sitten, 1640-luvulla.

Tuli suureen hiljaiseen kiveliöön, jossa vain joskus lappalainen liikkui taikka erämies kuljeskeli, ankara meno. Nousi kohta kylä pahtarannoille. Miehet möykkäsivät kallionkoloissa kaiket päivät, ja joen rannalla heilui vesirattaan voimalla valtava moukari hakaten ja murskaten vuoresta murrettua malmia. Tohisi myös korkea masuuni, tulinen pätsi, jonka punaiseen kitaan työnnettiin vuoroin sysiä, vuoroin mustaa malmia, ja alapäähän puhallettiin kaksilla valtapalkeilla – puhaltaa pouhutettiin päiväkausi, ja sitten laskettiin tulenpalava rautavelli kaavoihinsa kalteiksi jäähtymään.

Ja ympärillä metsissä haikusivat monet sysihauvat. Siellä kolariukot korventelivat savuavia miiluja. Masuuni ahmi sysiä lestin toisensa perästä – kokonaisin haudoin.

Saatiin sataiset kasat kaltteja, ja oli siinä erämaa toimessa, kun niitä vedätettiin väylän rantaan, Junosuvannon yläpäähän. Oli laitettu oikein vaunutie, viisin neljänneksin raivattu ja porrastettu poikki jänkien ja kankaiden, jotta nelipyöräisillä kalttikärryillä voitiin ajaa kolistella mennen tullen. Sitten väylää myöten, pitkin Tornion suurta myötälettä, laskettiin kaltit isoilla kolmilaidoilla seitsemin, kahdeksin penikulmin Köngäseen.

Täällä Tornionjoen suurimman pauhun, yli kymmensylisen putouksen alaisessa korvassa oli erämaan suuri rautapaja, Grapen rakentama Köngäsen pruuki. Vihaisena kähisi leveä väylä kahden puolen kalliosaarta, ja alhaalla se karjuen puhaltui valtavasta jyrkänteestä – siinä pauhun partaalla oli Grapen laitos. Kosken käyttämät kauheat valtamoukarit ja hamarat täällä jymähtelivät, pikkumoukarit paukuttivat, ja myös kalkuttivat kymmenien seppien käsivasarat. Kovat, karkeat kaltit täällä monikertaan korvennettiin, lyötiin ja moikotettiin, ja sitten taottiin taipuisaksi kankiraudaksi sekä kaikenlaisiksi rautakaluiksi. Taitavat rautiot pikku pajoissa takelivat tavaroita rautanauloista alkaen.

Ja ympäri korpia kärysivät sadat sysimiilut.

Oli myöhemmin sulatusuuni Tornionkoskessa – sanotaan, että se olisi ollut ennen Junosuvannon masuunia – sekä sitten viimeiseksi Palokorvassa, ja Junosuvannosta kuljetettiin malmi tänne, sulattiin ja laskettiin kaltteina Köngäseen.

Talvella ajettiin malmia ja kaltteja rekipelillä halki kiveliöiden. Outamaita kiertelevä lappikin, tunturikäpsä, saapui pororaitoineen rahtimieheksi, ahtoi mustaa pahtaa ahkioihinsa ja lähti pitkän jononsa kanssa jutamaan hevosmiesten jälkeen.

Antoi suuri tunturimaa ilmi toisenkin aarnihautansa. Ylhäällä, viisin, kuusin penikulmin Junosuvannon rautavaaroista, oli Svappavaara, aivan autiossa erämaassa, Luongasjoen latvoilla, Tornionväylästä etelään. Raitioi siellä eloaan lapinukko, Uula Tolkki, ja muudan poro meni aina tuon tuosta nuoleskelemaan pahdan kylkeä. Meni viimein Uula-ukko katsomaan, mitä se nuolee, näki kiven, joka kiilteli kuin kulta – ja suuri Vaskivuori oli löydetty.

Tämä sattui samoihin aikoihin kuin Lasun Lassille näytettiin Junosuvannon malmikenttä.

Lensi muistelus lapin Uulan löydöstä etelään, ja tuli kohta tunturimaihin kaksi Mommaa, Abraham ja Jacob, jotka ottivat hoitoihinsa koko Svappavaaran vasket. Pian oli kaukaisessa kiveliössä pirttipöksä toisensa vieressä, ja Kruuvavaarassa paukkui ja möykkyi, Tanelivaarassa paukkui, ja Kylävaarassa paukkui. Oli vaskea joka vaaran sisuksissa, oli myös rautaa, ja Mommat, jotka olivat Köngäsen pruukin osamiehiä, jopa viimein omistajia, jyskyttivät kallioita kuin vanhat vuorenpeikot sekä Vaskivuoressa että Junosuvannossa.

Oli Svappavaarassa, Luongasjoella suuri sulatusuuni, jonka torvesta puhaltui tulinen valantovaski ajellen kaavoihin kirkkaita kaltteja.

Tunturi oli avannut aarnihautansa, ja niinpä taas sekä venein että hevosin ja pororaidoin raahattiin raskaita vaskimöhkäleitä yli pitkien taipaleiden Köngäsen pääpajaan. Oli ajomiehinä sekä lantaa että lappia, kylännaisetkin rähjäsivät miesten matkassa raitoineen, kuparia kuin kultaa ahkiot täynnä.

Satipa olikin kultaa. Kaatui kaltteja kuljettava vene Tornionkoskeen, ja vasket vajosivat pohjaan – siitä on jo satoja vuosia. Vaskena ne sinne vaipuivat, mutta saattavat jo hyvinkin olla kultana. Sillä aikojen vieriessä vesi on kalvanut niistä pois vaskenomaisuuden, niin että ne ovat muuttuneet kullaksi – Poromaan Hessu on sen varsin tutkinut.

Ainakin Vaskivuoren vaskella oli sellainen luonnonlaatu. Se kelpasi hyvin vaikka rahaksi. Mommain patriarkat, Lapin tunturien väsymättömät jylkyttäjät, jotka aateloituina olivat Rheenstiernoja, saivat 1674 luvan lyödä omia plootuja. Ja Svappavaaran kupari kulki kohta rahana arkusta arkkuun.

Kaukaisella tunturimaalla oli oma rahapaja sekä oma raha, oikein kuninkaan nimeen merkitty.

Mutta vielä kauempaa ja korkeammalta löytyi salattuja aarnihautoja. Tuhatmetrisissä tuntureissa, Tornionjärven orjaspuolella, aivan Norjan rajoilla, aivan villissä porojen ja susien polkemassa autiomaassa, jossa ei juuri kristityn jälkeä tuntunut, piileskeli Sjangelin kuparikätkö.

Tunturilapille sekin ilmoitettiin, Niilan Juntille, siinä 1690-luvulla – ja alamaista, Köngäsestä, riensivät tänne heti ahnaat valtamiehet.

Täällä alkoi kohta kaikkein ankarin kallioiden jylkyttäminen, ja kaikkein jylhin tunturimaa oli pian täynnä pauketta. Ei ollut jumalanpuuta penikulmia lähempänä, pensaita vain ja vaivaisia koivunkäkkyröitä. Ja ympärillä lumiharjaiset köyryt, jotka keskellä parasta kesää saattoivat puhaltaa kylmän konnon taikka kovan lumiryöpyn. Asua rähjättiin kurjissa kömmänöissä, nähtiin nälkää ja vilua, poltettiin turvetta ja vaivaiskoivua, syötiin mitä kulloinkin saatiin ja päiväkaudet paukutettiin tunturien mustissa sisuksissa kuin jumalan päivää pelkäävät vuorenpeikot.

Mutta kaikkein kurjinta oli malminajo. Kaksintoista penikulmin halki hankisen, jäisen, lumipurkuisen erämaan, yli tunturien, kautta Tornionjärven ja jokiväylän, vedätettiin Sjangelin kuparipahtaa aina Kurravaaraan asti. Vasta siellä, Vuolusjoen suussa oli masuuni, jossa malmit voitiin korventaa kiiltäviksi harkoiksi.

Siinä taas lanta ja lappi rähjäsivät kaikkein kauheimmassa erämaassa raahaten raskasta tunturien sisusvärkkiä alamaailmaan. Moni juto siinä uupui ja kaatui keinolle. Nälkä ja vilu ajoivat tunturiin rääkkäytymään, nälkä ja vilu tappoivat tunturiin. Raahattiin rahallista tavaraa, kultana kiiltelevää vaskea, mutta vähän siitä raahaajille lähti rahallista rahaa. Palkat olivat pienet. Köngäsessä kyllä vasaroitiin omaa rahaa, komeita kuparileippoja, mutta ne olivat kalliita. Niiden takia saatiin tohmertaa monet tunturit ja lumipyryt.

Sulatettiin Kurravaaran masuunissa rautamalmiakin. Sitä louhittiin penikulman päästä Kierunan ja Luossavaaran kaivoksista sekä lähellä olevista Kurravaaroista.

Ja alhaalle Köngäsen suurpajaan ajettiin ja lasketeltiin, kohta kaksinkymmenin penikulmin, kaikki kaltit, mustat takkiraudat ja kiiltävät kuparit.

Löydettiin suuri malmipahta Jällivaarasta, Lapin vanhan kirkkokentän vieriltä. Ja täällä tunturikylässä, jossa vanhalappi joka vuosi antinpäivänä ja marianpäivänä piti kirkonmenojaan ja markkinameteleitään, pidettiin vuoren mustissa luolissa kohta vielä kovempaa meteliä kautta vuoden. Ja taas kun malmia vedätettiin alas Rounajan suulle, Aavaforssiin ja Meldersteiniin, oli Jällivaaran talvisilla teillä melkein kuin antinmarkkinain meno. Liikkui malmikeinoilla lannanmiestä ja kainuunukkoa hevospeleineen, juti lappalaisia pororaitoineen, mennä junnaili rautakuormaa raahaten myös totinen nautasonni.

Oli ennen vanhaan rautaruukki myös Turtolassa, Tornionväylän alajuoksulla. Sinne ajettiin malmia aina Luossavaarasta ja Kiirunasta asti sekä myös Junosuvannosta, jopa Suomenkin puolelta Miekojärvestä ja Vietosesta Kaaraneskosken mailta. Svanstein oli ruukin nimi, ruukki oli kahden patruunan, Svanbergin ja Steinholtzin, pystyttämä, ja samat rautaukot hallitsivat sekä Rounajan ruukkeja että myös vanhaa Köngästä.

Köngäsen vanha ruukki Tornionväylällä oli pohjoisten kiveliöiden valtavin rautapaja. Se hallitsi erämaan aarnihautoja aina tunturien harjoille – Sjangelin kolkoilta periltä ja Kurravaarasta asti ajettiin vaskea ja malmia Köngäsen suurpajaan. Kohta sadoin miehin täällä aherrettiin veden ja tulen voimalla, ja Köngäsen patruuna oli koko kiveliön valtaherra. Paitsi vaarojen sisuksia hän hallitsi vielä maita ja metsiä suuret lamut kautta kairojen. Ruukin ympäristö oli laajana viljakenttänä, ja talo oli kuin korpilinna. Koski pauhasi yötä päivää, valtavasarat jyskähtelivät, pajat kalkkuivat ja helisivät – ja vanha tuuliviiri kiljui pitkän saikaran nenässä, aitan päädyllä.

Kannatti hyvin lyödä omia kuparileippoja.

Suomalaisten ja lappalaisten vanhoilla valtamallia olivat kaikki nämä kupari- ja rautakentät, samoin myös Turtolan ja Köngäsen ruukit. Vanhoille erämiehille ja tunturilapeille aarnihaudat oli ilmoitettu – vaikkei heistä, köyhistä kiveliöiden kiertäjistä, ollut niiden hoitajiksi. Saivat he vain jonkin verofriin – Niilan Juntti keinottelihe Sjangelillaan vapaaksi kujanjuoksusta, johon hän oli joistakin rötöksistään tuomittu.

Piti tulla etelästä, Värmlannin ja Taalainmaan suurilta ikivanhoilta rauta- ja kuparikentiltä, tottuneita ruukinpatruunoita ja vuorentuttuja kaivattamaan Lapin aarnihautoja. He kyllä tiesivät, kuinka tunturien aarteita vallataan, oli heillä keinot ja välikappaleet. He toivat vielä mukanaan vanhoja vuorenloukuttajia, maasmestareita ja raudankorventajia, valtaseppiä ja muita rautamiehiä, vieläpä sysikolareitakin. Erämaan eläjät kelpasivat alussa vain malmi- ja kalttikuormien ajoon, ynnä karkeihin ja koviin kaivostöihin sekä sitten jo metsissä sysihautoja kärventelemään. Mutta kiveliön parhaat oppivat pian ja pystyivät kohta muuhunkin kuin kalvamaan mustia onkaloita. Kolarin Rautiot ja Junosuvannon Seppälät olivat jo taitavia ruukinseppiä, raudantuttuja rautioita, jotka moikottivat alasimellaan, mitä tahtoivat. Ei heille milloinkaan käynyt niinkuin entiselle Ullatin ukon ryssälle, joka ylpeänä rupesi takomaan isosta rautakangesta jarhoa – eikä siitä lopuksi tullut naskaliakaan, tuli vain suuri suhu, kun ryssä vatkasi tyhjät tuliset pihtinsä vesikaaraan.

Kiveliöihin, kaivosten ympärille, nousi pian pikku kyliä – ei sinne keskelle kairaa kukaan kristitty ilman olisi mennytkään asumaan, sillä väylänvarsi oli oikean kristikansan asentopaikka.

Masuunin luona, Rautajoen rantamalla oli aikoinaan Ollin-Jussaa, Penttiä, Nikua ja Flygarea, Sakkoa, Paloa, Putkea ja Kuusivaaraa, oli vielä muitakin työmiesten ja rautamiesten mökkejä – oli kohta kuin kaupunginkatu Kartanotalosta Rautajoen rannalle. Kartanotalo ja Kööki olivat herrojen asumuksia, ja pääherralla, jota käskettiin patruunaksi, oli niin komea kamari, että sen seinät oli päreillä nuoruahan kudottu. Oli rannalla muonapuoji, josta saatiin niestaa, oli vielä viinapränni, josta annettiin terveellistä juotavaa.

Mutta vanhalta Sammelilta, joka oli kova loihtemaäijä, saatiin apua silloin, kun koskemat ja tulentovammat vaivasivat.

Svappavaaraan, kahden väylän väliselle kairalle, kohosi koko kylä. Vaaran laidassa oli kymmeniä pikku tupamökkejä, toiset hyvinkin satikkalaihen rakennettuja, toisissa taas oli tupa ja pirtti suutusten, porstua välissä, muutamissa vielä porstuan perässä pieni kamaripöksä. Pirtin loukossa oli avonainen lapintakka, ja nuoralla vetäistiin korsteinin nokassa oleva lunkkapelli auki. Oli kylässä _Taipaletta, Rostoa, Jyräni-faaria ja Olla-faaria, Nilsiä, Jonnasta, Essiä ja Jussaa, Heikkaa, Hurua, Kemiä ja Peltovainiota, Paloa ja Soopakkaa_, kaikki Vaskivuoren varpailla asuvia, Vaskivuoren voimalla eläviä vaskilaisia.

Ja kylän vieressä oli koivuinen tieva, kylän kalmisto, Kirkkorinta, johon aina vähän päästä ilmestyi veres hautakumpu ja pieni puuristi. Sillä vaskilainen etsi parhaan elantonsa vuoren mustista sisuksista, ja se oli vaarallista työtä. Monta kertaa hän sai kalvaa ja kaivautua kallioon viisinkymmenin sylin – niin että jo kohta kolkutteli maahiaisten kotiportteja. Toisinaan vuoren sisukset sortuivat, ja se oli miesten meno, joskus oikein joukkosurma. Silloin kamalasta kallion onkalosta nostettiin vainajia toinen toisensa perästä ja vietiin vieri vierin Kirkkorintaan.

Kovin surullisesti vaikeroi silloin vaskilaisten iso malmikello Heikka-vaarin aitannurkalla. Ensin se soi muistellen Vaskivuoren suurta surusanomaa, sitten taas valitellen, kun vainajia kannettiin Kirkkorintaan. Koko Vaskivuori kulki tummana saattojoukkona vainajien jäljessä.

Mutta kohta taas saattomiehet, vuorenloukuttajat, kapusivat vaaralle ja painuivat mustiin syvyyksiin – ja siellä he jylkyttelivät tuhisevien talituijujen valossa kuin vuorenvelhot...

Kunnes taas kallio jylmähti ja seinät sortuivat.

Mutta onnettomasti sortuneet raukat eivät tahtoneet saada lepoa siunatussa Kirkkorinnassakaan. Hiljaisina öinä nähtiin siellä usein liiempää väkeä, ja aamuisin, kun oli jo vähän päivän raitaa, oli koivikossa täysi liikanto. Epälukuiset kuvahaiset ja ihmisenkuvat siellä keijasivat ja häilyivät sinne ja tänne.

Mutta aidan ulkopuolelle ne eivät tulleet.

Ummikoita, "värplantilaisia" ja muita ruotsalaisia, joku saksalainen ja "valuunikin" joukossa, oli ruukkien ja kaivosten johdossa ja töissä, patruuneista, valtasepistä ja maasmestareista sysikolareihin asti, alaväylältä aina tunturien harjalle Sjangeliin.

Jo Turtolan vähäisessä ruukissa kylärannalla, jossa korkea

    "Alanenvaara alkaa, Pullinki puhuu,
    Kynsivaara kysyy ja Vaivuori vastaa",

oli Vestmania, Lindbergiä, Krutia, Karlssonia, Mülleriä ja muuta. Asusteli siinä Kissarannalla, Kristoa, Suuppia, Junssia, Sakariasta ja Katinnientä.

Köngäsen suuressa ruukissa oli ruotseja kymmenmäärin, niinkuin Björnström, Vikström, Vadström, Landström, Hjertström, Gäddström ja Karlström, Vesterberg, Hjertberg, Strålberg ja Stålnacke, Löfgren, Rundgren, Forsmark ja Lindmark, Hedlund, Hammarstedt, Halfkrona ja Kruutta-Antti ynnä valloni Drugge. Junosuvannon Masuunissa oli samoja Lindmarkeja, Björnströmejä, Bergströmejä ja Stålnackeja sekä Flygareita, Spettejä, Pettersoneja ja Sahafaareja. Samoja valtaseppiä, kolareita ja muita oli suuressa Vaskivuoressakin, Lindmarkia, Stålnackea, Bergströmiä ja Häggrothia. Ja kaukaisen Kurravaaran perukoille, Vuolusjoen suulle, oli joutunut Fjellborgia, Hjertströmiä ja Strandia.

Ruotsia, valtakunnan kieltä, valtasepät ja muut vaarit laskivat niinkuin ainakin suurista alamaista tulleet, komeasti ja nuotilleen, niin että erämaa luuli heidän kohta laulua yrittelevän.

Mutta kun valtasepät, maasmestarit ja sysikolarit olivat muutaman polven ahertaneet suomalaisten suurilla valtamailla, jo kieli meni sekaisin, ja laulunnuotti loppui. Kun Spettit, Björnströmit, Stålnacket ja muut joutuivat naimisiin umpisuomalaisten kanssa, niin kielten sekoitus siitä seurasi, ja hyvien seppämestarien perillisistä tuli sellaisia "Pettejä", "Pyöströmiä" ja "Tornakoita", että heidän haastamisensa oli hyvin etäällä etelän korkeasta kielestä.

Masuunin ja Svappavaaran vanhojen, jo aikoja edesmenneitten vaarien puhe oli semmoista sekasortosuomea, etteivät siinä sanat tulleet sillensä, "Loorapoika puhuu pruukia", nauroivat toiset, kun vanha vaskilainen ärrää särkien sanoi: "Vera sie, mie piratan", ja taas toisin vuoroin puhui "eimasta" ja "nöylasta".

Mutta sitten seuraavan sukupolven jo täytyi tunnustaa:

"Emme met ruottia saatakkaan!"

Seppien, sahaställärien, kruuvahouvien ja maasmestarien suku oli hukkunut suureen suomalaismetsien mereen.

Jälkipolvien vesat, Hurujen, Kemien ja Peltovainioiden, Lindmarkien ja Stålnackein juurista nousseet, saattoivat pyhäpäivinä kaahaista Vaskivuoren vanhojen kaivoksien vaiheille taajomaan. Saattoivat he siellä vyörytellä suuria kallionlohkareita jyliseviin pohjattomiin hautoihin, huudellen:

"Nouskaa, ruottalaiset vaaranherrat, ylös!"

Vaaran onkaloista kuului vastaukseksi äkäisiä mylvähdyksiä.

Jo rupesikin ruotsi nousemaan...

Mutta vanhat ruukit vaipuivat, ja vanhat tunturihaudat heitettiin jälleen entisten haltiain hoitoihin.

Köngäsen ruukki oli kovin kaukana keinottomassa erämaassa, ja vielä kauempana ja vielä ankarampien taipaleiden takana olivat sen rauta- ja vaskihaudat. Malmin ja kalttien ajo tuli kalliiksi, vaikka olikin koko kiveliö laihoine hevoskopukkoineen ja navettamolleineen rähjäämässä, vielä lappalaisetkin raitoineen mukana – ja huonot olivat kaikkien ansiot. Kalliiksi tuli myös erämaan raudan kuljettaminen ihmisten ilmoille, suureen maailmaan.

Ei tahtonut Köngäsen suurpaja oikein kannattaa. Monet patruunat siinä toisensa jälkeen yrittivät – Steinholtz, Ekström, Sohlberg. Mutta "eivät rohki lyönheet tulot sisälle".

Ja sitten, kun Jällivaaran ja Luossavaaran loppumattomat malmiaarteet avattiin ja ruvettiin rautaa ja rautamalmia vedättämään rautateitse vanhan Porjuksen voimalla – sitten saivat satavuotiset pienet ja suuret pajat painaa ovensa kiinni.

Luossavaaran ja Jällivaaran rikkaat pahdat antoivat paremmin ja parempaa kuin Junosuvannon kenttä, jonka rauta oli kylmänhaurasta. Ja vanha väkevä Porjus jaksoi kuljettaa suurempia malmikuormia kuin erämaan takkukarvaiset hevoset ja laiskat mollit sekä tunturilaisten porot.

Vanhat rauta- ja kuparikaivokset täyttyivät vedellä, masuunit sortuivat maahan ja ruukit hävisivät. Köngäsen ruukki paloi 1879, eikä Turtolan Svansteinista ole enää mitään jäljellä.

Mutta Köngäsen vanha kaunis patruunan talo, Ekströmin rakentama 1805, on vielä yhtä komea kuin ennenkin. Myöskin entiset aitat, luhdit, työväen asunnot, jokin pajakin sekä vanha mylly ovat paikoillaan. Ja ympärillä on valtava, hyvin hoidettu viljelyskenttä, joka kertoo, että on täällä asuttu ja tehty työtä.

Junosuvannon Masuunissa on entisten herrojen Kööki vielä pystyssä, talonukon asuntona. Siinä on kohta vanhassa kunnossaan edesmenneen patruunan kamari ristipärein kudottuine seinäpintoineen, kaappeineen ja pöytineen...

Ja kamarin pöydän ääreen sanotaan viimeisen patruunan nukahtaneen yöllä viimeiseen uneensa.

Mutta suurien seppien ja työmiesten monikertaan sekoitettu jälkipolvi, entisten ruukkien, masuunien ja kaivosten ympäristöillä puhuu ja saattaa selvää suomenkieltä. Drugge, vallonien tumma jälkeläinen, heittelee viikatettaan Pajalan heinäkentillä ja haastaa torniolaista kuin täysiverinen kiveliön mies.

Polvareita ja markkinoita

Omin neuvoin entinen erämaalainen elää tuhraili, eikä hän suurin kaupungin tavaroita tarvinnut. Eivät olleet ylettömiä hänen rahalliset menonsa, sati ei leipään tarvittu – suolaan ja rautaan vähän, vähän tupakkaan sekä vähän pithään- ja kruununveroihin. Vaatteet ja rouvot saatiin lampaan laipioilta, kengät kuoraistiin lehmän selästä, ikänsä juossut koira luovutti karvalakin, ja lappalaisen poroelo antoi talviparseeleita. Päre tuikutti piisin pielessä – ei tarvittu lamppua, vaatteet ommeltiin itse – ei kysytty ompelukonetta, ryypättiin aamulla muikeaa piimää – ei kaivattu kahvia.

Joskus vain oli hyvä viinaryyppy tarpeellinen – antaa myös hyvälle vieraalle.

Koko yliperä ajeli kohta kuin lappalainen. Kylä- ja kirkkomatkat tehtiin porolla, puut ja heinät vedätettiin pororaidolla. Jukkasjärven kirkolla oli ennen vain yksi ainoa hevonen – Iisakin Jussa oli tuonut sen varsana Vittangista, samoin Sopperossa, ja yhdellä hevoskopukalla ajoivat myös Vittanki ja Vaskivuori.

Jos rahalliset menot olivat pieniä, pienet olivat rahalliset ansiotkin. Mettänvilja oli hyvä apu, apua oli kalastuksestakin, terva tuotti raatajalleen, minkä tuotti, saatiin rahanapua myös potaskasta sekä porojen mailla poronsarviliimasta – ja kun oli talossa hyvä karja, voitiin myydä voita.

Ja lappalaisilla oli heidän tuhantinen poroelonsa, josta hyvän osan hyötyi myös taitava lannanmies.

Oli siellä täällä miehiä, ketteröitä kepsuja, jotka talvikausin ajella kahnustelivat ympäri kiveliöitä kaupitellen vähiä tavaroitaan, vaihtaenkin, mitä talo sattui tarjoamaan. Lasun Lassi junnaili leveine lohnineen kylästä kylään pitkin eräperiä, ja toisia kyliä kierteli Holman Uollo. Ja kiveliö, emännät yhtä hyvin kuin isännätkin, vaarit ja muorit, oikein odottelivat Lasun äijää. Tupakki oli loppunut, eikä Lasua kuulunut. Mutta kun Lasu tuli – jo tuska loppui. Äijä kaiveli lohnastaan tupakkivihkoja – äyreillä, voilla ja oravannahoilla niitä sai vaihtaa. Oli Lasun lohnassa myös nappeja, neuloja, naskaleita, oli poron maalavatsojakin – kaikkia kylä tarvitsi ja kysyi.

Mutta vielä suurempia kaupanmiehiä, oikein polvareita, olivat Yli-Sopperon isot isännät, Juntti-äijä, Tupakki-äijä, Frikki ja Iso-Poika. Juntti-äijä ajeli alas etelän kiveliöihin aina Suomen rantoja myöten Pelloon, Tornioon ja Haaparannalle ostaen voita, nahkoja, poronlihoja, poronsarvia ja riekkoja. Alamaita juti Juntti hevosella, mutta sitten Matarengista puhallettiin pitkin ja raskain raidoin yliperille Yli-Sopperoon. Toisin vuoroin Juntti taas kierteli Lapin talvisia kotakyliä ostellen poroja, ja kymmenin, sataisin tokin niitä ajettiin ukon kaarteeseen Sopperon kentälle. Ukko löi porot lihoiksi ja nahoiksi ja vedätti ne Norjan markkinoille, samoin kuin alamaasta ajamansa tavarat.

Suuret sarviröykkiöt kuin juurakkoläjät jäivät kaarteen taakse kummittelemaan.

Keväällä Juntti hakkasi sarvet silpuiksi, survoi ne suureen muuripataan ja keitti leivisköittäin poronsarviliimaa, jonka taas kesällä lasketti alas Haaparannan kauppamiehelle.

Suuria asioita Juntti-äijä toimitteli, tuhannet kruunut kierivät hänen kättensä kautta. Mutta ei osannut ukko edes kirjoittaa. Lyijykynällä ja puukkostyylin puustaimilla hän piirteli asioita pieneen paperivihkoonsa. Riksin merkkinä oli siinä risti, ja tolpan merkkinä viiva. Kolmea tolppaa merkitsi kolminurkka ja puolta riksiä viiva, jonka edessä oli pieni koukero, merkki.

Samoin toisetkin Yli-Sopperon polvarit toimivat, ajoivat voita alamaista sekä poroja lapinkodilta. Yli-Soppero oli Lapin suuri kauppakylä, jo vanhoista ajoista mainottu. Tokittain tuotiin sinne poroja, ja monin raidoin sieltä vedätettiin Ruijan rannoille poronkurentoja, porontaljoja sekä muutakin kiveliön tavaraa. Poronsarvista korvennettiin liimaa, poronkuusta keitettiin ja puristettiin talia, joka myös oli hyvää kauppatavaraa. Suurimmat rahat saatiin kumminkin poronkurennoista, jos niissä oli paksu pinta piskasessa. Laihoissa kurennoissa oli vain valkea kesi nahan alla, taikka oli kuu puukonhamaran vahvuinen, saattoi olla sakarissa, saattoi olla sormessakin. Mutta lihavan kurennon kuu oli kahessa sormessa, kolmessa sormessa, jopa kämmenessä. Sellaisia kyllä kehtasi kaupitella.

Kurennot myytiin, mutta itse syötiin ydinkontit, sisuskalut ja sappaset, ja talinperät pantiin makkaroihin.

Kolme kertaa talven mittaan Sopperon polvarit kävivät Jyykeässä, jossa pidettiin suuret markkinat marraskuussa, tammikuussa ja maaliskuussa. Kävivätpä he joskus Maaselvassa asti. Ja Ruijasta palattaessa oli polvarien kuormissa jauhoja, merikalaa ja tupakkaa – kahvia ja sokeriakin, kun niiden aika tuli.

Mutta Tornionväylän napamiehet, sellaiset kuin Pajalan Juhan-Aaro ja Juoma-Iisko, Pellikka-Heikki ja Uopion äijä, sekä Tärännön Iisakki Palsari ja Juon Paulus, Vuollo Juto ja Reppu-Heikki, ynnä vielä monet alaväylän ukot kulkea rujasivat joka talvi Suomen Hämeet ja Sauvonmaat tuoden sieltä hyviä hevosia ja hevoskuormittain Hämeen pellavia ja Savon tupakkaa, karkearuotoista pitkälehtistä prostoa, jota suuri Peräpohja hakkasi ja hautoi, puri ja poltti ja sai väkevät sauhut. Rohkeita ukkoja Suomen kävijät olivat – ja rahallisia miehiä, jotka lujasti luottivat itsensä päälle. Lappeansuvannolle saateltiin ukkoja veneellä, ja siitä he kahta kättä heittäen lähtivät painattelemaan poikkimaisin kohti Suomen ja Savon tietä. Ja paksu rahapanos pongotti povessa. Juhan-Aaro oli joskus ajellut Mustaamäkeä, jossa Hallin Janne oli hiljakkoin tappanut ja ryöstänyt postin, oli Juhan-Aaro nähnyt Hallin talonkin. Siellä Hämeen ja Savonmailla kiveliön kauppasaksa sai tietä tiedustellessaan toisinaan varsin outoja ohjauksia. Savon ukko saattoi viittoa ja vätystää, jotta ajaa

    "Yhestä aukosta toiseen aukkoon,
    lehmännäkemän takkoo,
    pellonparannuksen vierihte
    linnunlentoo kohti."

Ja sitten taas saattoivat samat alamaan napaukot ajella tavaroineen korkeille yliperille, jopa samoja taipaleita sopperolaisten kanssa Jyykeään. Oli toisinaan Ruijan teillä koko Länsi-Lappi ja Yliperä. Jyykeän Markkinaan laskeutui Pyhänoudan tunturimaasta tuhantinen raito, ja raito oli kuormitettu suomalaisemäntien voilla, porontaljoilla ja -kurennoilla sekä kymmenillä tuhansilla riekoilla.

Jyykeän matka oli kova matka, monen kymmenen penikulman jutaminen halki miltei asumattoman erämaan, yli tunturimaankin, jossa vain siellä täällä oli joku yksinäinen eläjä taikka autio tunturitupa. Monta kertaa lumipurku yllätti markkinamiehet, ja kun se yllätti tunturissa, oltiin kohta menokeinoissa. Voitiin ennättää erämaan taloon – ja pahainen pirtti täyttyi, että oli haljeta. Lumirojakka saattoi kestää vuorokausia, ja Jyykeän jutajat saivat värjötellä kiveliön talossa, navetassa ja talon pihamailla.

Kun hyvin sattui, saatiin Ruijan rannoilla tavaroista hyvät hinnat, niin että kyllä kannatti tehdä pitkä vaivalloinen matka yli tunturiselän. Juoma-Iisko sai kerran voitynnyreistään niin suuret rahat, että täytyi jo oikein hyppiä ja huudella:

"Älä huoli, kyllä mie vielä verkahousuihin poukautan!"

Mutta kun omilla yliperillä ja kotiperillä pidettiin markkinoita, niille riensi kohta koko Peräpohja.

Suuria lapinmarkkinoita pidettiin lappalaisten vanhoilla jutamaseuduilla jo ikimuistoisina aikoina. Korkealla Könkämäenon latvoilla on muinainen Rounalan kirkkokenttä, autio villitunturi. Sinne entiset lappalaiset kokoontuivat kirkonmenoihin ja markkinamenoihin. Vittanginväylän päällä, kolme, neljä penikulmaa Vittankia ylempänä, on Markkinavaara, jossa vielä vuottuu ihmisen jälki. Sanotaan siinäkin muinoin pidetyn markkinoita. Ja ne ovat niin vanhoja asioita, että on pitänyt, kun on lähtenyt lapinkylille kauppoja tekemään, kantaa iso rahakiisa ahkioon. Silloin on ollut plooturahan aika.

Vanhimpia Lapin markkinapaikkoja oli myös Jukkasjärvi. Sinne lappalaiset joka talvi kokoontuivat, sinne etelän pirkkamiehet ja kauppasaksat tulivat tavaroineen – Tornion porvarien vanhoihin markkinamaihin kylä kuului. Sinne järven niemelle, ikivanhan kauppakentän laitaan, rakennettiin kirkko jo 1600-luvun alussa.

Vielä vanhojen muistannan aikana on Jukkasjärvellä pidetty markkinoita. Syksyllä antinpäivän tienoissa, kun tunturilappi oli jutamassa alas outamaihin, pidettiin suuret syysmarkkinat, ja taas keväällä, pääsiäisen aikana, kevätmarkkinat, kun lappi oli jälleen nousemassa tuntureihin. Oli kentällä porvaria, oli lannanmiestä, ja lappalaisia kaikkein enimmin. Olihan markkinamaa lappien parasta valtamaata.

Samoihin aikoihin vietettiin sitten markkinoita Jällivaarassa, Luulajan lappalaisten vanhalla kokousvaaralla, johon saatiin pieni kirkko 1700-luvun puolimaissa. Syksyllä parhaina alastuloaikoina, kun kohta päivä oli sammumassa, Jällivaara kävi anteruksen kirkossa sanan ja sakramenttein kuulossa ja taas heti taajoi kauppasiljolla joikausten ja markkinametelin kuulossa. Kirkossa Killimä ja muut kaitumalaiset istuivat itäpohjoisen puolella omassa Kaitumanloukossaan kauniina kirjavana tokkana – pilsarukat ja paarrerukat siellä ylpeinä pongottivat. Ja taas markkinasiljolla Kaituma liikkui koreana muiden joukossa – missä heilahteli lakin punainen töppö, sieltä kuului komea joikauskin. Ja siljolla saarnattiin ainakin neljää kieltä: suomea ja lappia, ruotsia ja punskaa.

Keväällä maaliskuun mariana, kun jo tunturit ja hanget hohtivat kevätpäivän paisteessa, toistettiin Jällivaarassa samat kirkonmenot ja markkinamekastukset. Kansaa oli talot täynnä, lappalaisia tuvat täynnä, joikausta ja huutoa, minkä vaaralle mahtui.

Ja pitkin Jällivaaran vanhaa talvitietä, joka kulki alas Kainuuseen, oli yhtämittainen vaellus – tultiin ja mentiin. Ripanen, Nuortikontu, Tidnokenttä, Kilvu, Nattavaara, Päivinoivi, Koskivaara saivat mennen tullen kuulla kiveliön markkinamenoa – varsinkin tullen. Päivinoivin vanhassa lapintalossa markkinamiehet rähjäsivät yökauden. Kun pirtin suuren kivitakan löi puita täyteen, oli viluisen matkamiehen sen ääressä hyvä lämmitellä.

Vietettiin markkinan tapaisia Vittangissa – anteruksena vähän kahistettiin väylän niemellä. Ja joulun edellä ajettiin ruotsalaisten Ylikainuuseen, Kainhuun hevosmarkkinoille. Rounajan ja Röytiön väylä sinne lasketteli, vettäsjärveläinenkin ajella junnaili, teki kauppansa ja palasi takaisin iloisena poikana huudellen ja kopukkaansa kehuen.

Mutta vanhan Köngäsen ruukin lähimailla oli joulun alla – ja myös maaliskuussa – oikein isot markkinamenot. Sinne, Tornion väylän korkealle töyrälle, Markkinaniemelle, Kirkonojan vierille, kokoontui taas suuri Peräpohja, lappi ja lanta, Tornion porvari ja Vienan kaupparyssä. Oli siellä lappeja kohta ilman määrää, koko tunturikunta Kaaressuvantoa myöten ja vielä muualtakin.

Ja lapintavaraa oli – poronkurentoja, taljoja, koipikunturoita ja suonikunturoita, koipikintaita, säpäkkeitä, siepakoita, nutukoita, kallokkaita, lapinpauloja, ruijanraanuja. Oli lappalaisilla vielä Ruijanmeren kalaa, kuivattua saitaa ja jäätynyttä turskaa sekä suurta rumaa pallasta, leveää kummituista, jonka silmät olivat vinossa ja suu väärässä. Lannanmiehillä taas oli parhaastaan voita sekä yliperän ukoilla vielä tunturijärvien siikaa, kesäytynyttä suolakalaa, jonka haisu täytti koko kentän. Ja yliperän kalan muikeaan tuoksuun se kaantui lapinleiristä tulvahtava pokkaintunheen merikalan väkevä löyhkä. Pyytömiehillä oli metsännahkoja, kauppamiehillä kaikenlaista kaupankalua hamppuihin, pellavaan ja tupakkaan asti. Oli kaupungin porvareilla viinaakin sadan kannun oomein, ja sai sitä myös ruukinpatruunalta, kiehuvan kosken alaisesta korvasta, oikein tulista ainetta, kirkasta lieventämätöntä jumalanviljaa, suoraan prännistä laskettua.

Siitä koko kauppakansa tuli oikealle joulumarkkinatuulelle. Kävi tavaran kauppa, kävi myös viinan kauppa. Tunturilaiset olivat kaikkein iloisimpia. He taajoivat suurena rymykeränä, käsikauloin miehet ja naiset, saarnasivat, huutelivat ja joikasivat, puhalsivat ilman porstuaa ulos talviseen markkinailmaan suoraa jollotusta, joka lentää laukoili yli siljon. Juokaleita ja rahnikoita makasi kohta tolikkoina pitkin hankea.

Tunturiäijä, kylmän raanukodan eläjä, oli yhtä ahne viinaan kuin maahiaisäijä tupakkaan. Sen tiesi kaupungin porvari, sen tiesi lannanukko. Porvari toi viinaa markkinoille ja ajoi kauppansa viinan voimalla. Lantalainen hankki viinaa aittaansa – joku sitä kelttikin – kun tunturimies asusteli outamaissa. Ullatin entiseltä Polvari-Heikalta sai viinaa, samoin Tärännön Aatamin Heikiltä ja Lainion Esko äijältä. Sopperon Tupakki-äijä vielä väkevoitti ainettaan tupakalla, jotta siitä tuli ruskeaa ruijanrommia.

Tunturilainen osti, joi ja joikaili, raamoi rikkauttaan ja oli hyvällä tuulella. Käpsytteli ukko usein eloonsa, otti kisuran, vei Tupakki-äijälle ja sai jälleen pullonsa hilkkumaan.

Korkealla Kaaressuvannossakin pidettiin kohta kuin markkinoita tammikuussa samalla kertaa, kun tuomari tuli jakamaan oikeutta ja kruununvouti kantamaan veroja. Tämä oli Lapin ikivanha tapa, markkinoihin kytketty. Samalla kertaa istuttiin oikeutta, kannettiin veroja, käytiin kirkossa, siunattiin vainajia hautaan, vihittiin parikuntia ja ristittiin lapsia.

Ja aina välillä tehtiin, minkä ennätettiin, kentällä kauppoja, juotiin ja joikasteltiin.

On Kaaressuvannossa vielä kohdallaan vanha käräjätalo, jossa on tuomarin- ja kirjurinkamarit, käräjäsali ja kruununvoudin huoneet, pikkuisia pöksiä kaikki. Mutta hyvin niissä vain asiat hoidettiin. Auskarin Kikkari-äijä piti huoneet lämpöisinä ja aina hetken tullen parkaisi ovelta, milloin minkin tunturimiehen taikka lantalaisen piti tulla muistelemaan elämänkertaansa ja pororötöksiään – sillä niitä käräjäjutut enimmäkseen olivat. Ja tupsulakkinen tunturien kiertäjä lähti peloissaan tassuttelemaan ankaran tuomioherran eteen. Kinttupahasiin sonnustetut kahleet vain ilkeästi kalisivat hiljaisen heinäkengän nilkoissa.

Vanhassa käräjätuvassa tievan alla luettiin esivallan tuomioita pahoin eläneille tunturilaisille ja lannanmiehille, vanhassa temppelissä vähän tuonnempana, jokitöyrällä, huudettiin Jumalan tuomiota samalle joukkiolle synneistä, jotka piileskelivät kirkkopeskin ja pöykkyrin povessa. Tunturilainen kävi kirkossa, kävi käräjätuvassa ja taas taajoi kylänsiljolla. Vanha temppeli oli peloittava paikka – siellä tulisella järvellä uhattiin. Käräjätupa oli vielä pelottavampi, kohta kolo – siellä saattoi joutua lunkan kautta lattian alle, kalisevat kahleet nilkoissa.

Kaikkein mieluisinta oli taajoa valkoisella kylänsiljolla, ajella ja joikailla...

Oli tullut Muonionvaarasta kauppamies Forsström kuormineen monella hevosella. Anunnin talossa hän teki kauppoja, myi ja vaihtoi lannanmaan tavaroita lapintavaroihin. Oli myös liikkeellä Kultaisen ja Sopperon polvareita, oli Idivuoman, Närvän ja Suijavaaran ukkoja sekä koko ylinen Könkämän ranta.

Tavaraa ostettiin ja vaihdettiin, ja Maunun Juunakselta sai viinaakin. Sitä saattoi Juunaksen hoidoissa olla kokonainen häränpää, sadan kannun oomi. Forsströmiltä taas sai hokmannintroppia, ja se vasta ainetta oli, herrojen juotavaa – antoi eri tuoksun nahkapeittoiselle tunturipojallekin. Hyvin kehtasi poika huokua – puhallella ulos oikeaa markkinahenkeä.

Mutta kun tunturien vanhat äijät polttivat piipussa pirunpaskaa, siitä vasta tuoksu lemahti. Forsström hokmannintroppeineen ei sietänyt sitä ollenkaan. Kun pahalta käryävä lapinäijä tuli Anunnin kauppatupaan, Forsström ajoi hänet heti kentälle ja sanoi:

"Joka polttaa triivasträkkiä, ei saa tänne tulla haisemhaan."

Markkinaukot käryyttelivät väkevää ainetta, etteivät pahat taudit tarttuisi, eivätkä pahat ihmiset saattaisi korentaa.

Vanha talo

Erämään raivaajan savuisesta metsäkodasta on monisatavuotinen taival ison isännän isoikkunaiseen tupaan, ja väylänvarren alajuoksun komeasta maalituvasta on taas monta kymmentä penikulmaa korkeitten latvojen ja tunturivierien pikkuisiin pirtteihin.

Toisenlainen on talo alamaissa ja toisenlainen korkeilla yliperillä, mutta samat pohjat ovat kumpaisellakin – kuusenjuuren ja metsäpirtin kautta ovat molemmat kulkeneet. Ja kohta samaa tornionsuomea niissä saarnataan.

Kaukana on jo Tornion valtaväylällä asujan suuri pirtti ennenvanhaisesta savupirtistä, ja vielä kauempana pirtin ympäristö entisestä metsäpirtin lähiseudusta. Sen mukaista on koko olentokin – isännästä alkaen.

Kautta suuren aukean, pitkin jokitörmää taikka laakeaa rantaa ovat talot yksin, kaksin, kolminkin, tien tällä puolen ja tien tuolla puolen, välillä aina rukihista peltoa ja perunamaata taikka ohravainiota sekä laajaa, väylälle viettävää niittykarkeaa. Taikka katselee talo ja toinenkin tuonnempaa, mäen vieriltä – ja toiset viittovat väylän takaa. Ja metsänranta on kaukana niittyjen ja peltojen takana.

Tällaisella jokivarren viljelysaukealla on vanha hyvä talo kuin omassa ympäristössään. Iänikuinen vakaa väylä jutaa ohitse levennellen, putaita luoden ja saaria rakennellen, ja vanha vakaa talo leventelee komeana sen laajoilla rantavierillä.

Suurta ylpeää Peräpohjaa on suomalaismetsien syvyyksistä jutava valtaväylä, samaa Peräpohjaa on sen komea rantatalo – ja samaa myös talon pystypäinen isäntä, ylpeä torniolainen.

Kartanon komeimpana kohoaa asuinrakennus, punaiseksi maalattu. Valkoisin nurkin ja valkoisin ikkunapielin se katselee kylää, tietä ja tien kävijöitä. Ruohoisen pihamaan polut houkuttelevat, korkeat portaat kutsuvat, ja ovet, korkeat ja kaksipuoliset, veistokoristeisin pielin ja peilein, ovat kuin luodut isoisen kansan tulla ja mennä.

Jos talon ulkoiset ovet ovat kuin kirkonovet, on väylänrannan vanha paras pirtti kohta kuin juhlapirtti, oikea Pohjolan pirtti. Lattiaa on laskettu sylimitoin, liikkua sekä isännän että emännän, ja yllä on katon kolmitaitteinen korkea kaarto, kaarron alla monet orret ja hirret. Siinä ylinnä vahvat kattokaaret, lämpimänvuolet, kannattavat kattolautoja, valtava poikittainen piitta palikkoineen kantaa kaaria, ja alla, orsipiithaan puskien, ovat päreorret ja villaorret, lautaorret, jopa joskus tynnyrinlautaorret. Ja kaikilla orsilla on heidän oma virkansa – oli ainakin silloin, kun ne asetettiin. Päreorsilla oli tulen alku, villaorsilla parseelien, lautaorsilta lähtivät talon tarvekalut, tynnyrin lautaorsilta puristettiin tervatynnyrit.

Mutta iso valkoinen muuri on pirtin mahtavin – hyvin saattaa siitä sanoa:

    "Ootikki orrella, Maatikki maassa,
    siniputki taivahaalla."

Koko nurkan täyteisenä se juroo ovipielessä sekä pitää silloin tällöin piisissä iloiset praasut ja pystyvalkeat. Sitten se taas korventaa ison leivinuunin täyden halkoja, puhaltaen pahimmillakin pakkasilla pirtin lämpöiseksi. Ja halsi, kirnunkuoppa, pitää lämpöisenä emännän pitkän voikirnun.

Mitä on vanha pirtti, sitä sen tavaratkin. Korein kukkasin maalatut ja koristellut pöytäkaapit, kirjoraanuin peitetyt korkeaselkäiset sängyt, vanhat astiakaapit ja toolit kertovat taitavista mestareista, samoin kuin komea arkkutooli, koko Peräpohjan tuttu – yliperien kenkäheinien hoitaja.

Talonväen aherruksesta taas kertovat seinien hyllyt, työkalutelineet ja monet naulakot. Siinä sivuseinällä vaatenaulakoita, oviseinällä hevosneuvojen naula ja kirvesvärkkilö sekä uunin edessä korkealla kenkänaulikko. On vielä orsipiittaan isketty jäneksenkänsä, johon saa keihästää neuloja, äimiä ja naskaleita. Ja lautausseinällä on emäntäin astialauta, jossa entiseen aikaan komeilivat kauniit pahkamaljat ja puukauhat, korvakupit, hanhot ja muut. Oli vanhassa pirtissä astialaudan alla lusikkavärkkilö, jossa kohta kymmenet puulusikat nyköttivät pitkänä rivinä.

Mutta peräseinällä ikkunapielessä seisoo totinen kellokaappi, komea kruunupäinen perintökalu, joka heiluttaa ja hakkaa ja laskee aikaa koko talolle. Entisten, jo aikoja edesmenneitten Jarhoisten kellomestarien taikka Ylikainuun ukkojen jälkeläisiä kaappi lienee.

Ja ikkunassa päivää paistattamassa on milloin yksinäinen punakukkainen palsami sekä yhtä punaiset tokruusa ja verenpisara. Voi kyköttää ikkunalla hiljainen ahkeraliisa, äitinilo, taikka karvainen aaroninparta ja paratiisinkoiju. Saattaa siinä päivännäössä olla jääkukka ja vaalea kyynel sekä vielä tulenpalava rakkaus, joka punoittaa vartta ja lehtiä myöten.

Pirtin perä- ja sivupuoli on miehisten miesten valtamaata, miesten puoli. Sieltä itse isäntäkin selkä kenossa katselee pihalle ja pellolle. Mutta lautauspuoli uunin edessä on emännän ja naiskansan alusmaata, ruokapuolen ja vaatehoidon piirikuntaa. Sieltä, vaimojen puolelta, piisin ja uunin edessä hääriessä on mukava lautauspuolen ikkunasta silloin tällöin katsahtaa kylälle ja kylätielle. Halvin on ovipuoli. Siihen, hevosneuvojen viereen, pysähtykööt kutsumattomat vieraat, kerjäläiset ja tattaraiset.

Tattarainen saa tulla ja mennä, eikä häntä juuri mielipuhein hyvitellä. Mutta kun oikea vieras saapuu, saatellaan hänet tuphaan, talon vierashuoneeseen, joka on porstuan toisella puolella, suutusten pirtin kanssa. Siellä saattaa talon kauneimpana nähdä kirjokuvaisen kuperakantisen arkun, ämmivainajan myötäjäiskirstun, jopa joskus toisenkin, äidinämmin aikaisen. Ja ison talon tuvan perässä on vielä tuvankamareita kaksittain.

Mutta porstuan perässä, pirtin vieressä on pieni porstuankamari. Se on kuin varta vasten tehty maitokamariksi. Pirtistä on siihen hyvä piipahtaa takkapielen ovesta, ja navetasta tulijalle on sinne ovi porstuasta.

Kesällä emäntä säilyttää karjanviljat maitokellarissa, joka on kohta joka talossa tuvan päädyllä pikkuisena, puoliksi maahan painettuna kopperona.

Vahvin kartanon poluista vie pihan toiselle puolelle kaivolle ja navettahoitoon, jossa Emäkuvat ja Onnikki-paarnat viettävät pitkää talveansa. Siinä ovat navetat, navetanporstuat ja karjalaot saman katon suojassa, monesti vielä talli ja lammasläätti. On siinä navetan edessä korkeakantinen kaivo, josta tyttäret nostavat vettä ja laskettavat ränniä pitkin navetan isoon muurhiin. Ja kesäpäivin he askaroivat kaivon luona astioita pesten.

Moni peräpohjolainen puhdistaa ja kalkilla valkaisee karjansa talviasunnon sekä muuttaa itse siihen kesämajalle. Sonnustaa hän verhot ikkunoihin, tuo tuoreita lehtikoivuja hinkaloihin, laskee looriin täytelaudat, kantaa vielä pöydät ja tuolit, padat ja pannut. Pieni-ikkunainen navetta on viileä kuumana päivänäkin, ja muurissa on piisi, jossa saattaa keitellä ruokaa. Talvinen asunto saa kesäpuolen levähtää. Sen lattiat ja seinät maalataan uudestaan, mustunut muuri valkaistaan ja piisiin pystytetään viheriä karhakka.

On pihan vieressä vielä liiteriä ja puuhuonetta, saattaa olla tallikin eri hoitona tallikamareineen. Alamaissa nähdään joskus vanha luhtirakennus, jossa on keskellä leveä ajoportti, päissä talli ja aitta sekä yläkerrassa puodit. Ja monesti pihan sivulla, nurkittain asuinrakennuksen kanssa, on pieni elatuspirtti, tupahoito, jossa elatuksella köppelehtivä äijäfaari asua tuhertaa ämmin kanssa.

Mutta tuonnempana vainiolla, pellon reunassa, on riihi, vanha jumalanviljan puhdistaja ja selvittelijä, olki- ja ruumenlatoineen. Ja valtavat moniortiset ohrahaasiot, rakennukset, kohoavat riihen vierillä, leveinä ja korkeina kuin jättiläisten aidat.

Siellä kartanon tauksilla, etempänä seisovat aitatkin, talon vanhat palvelusmiehet, joskus kaksin, kolmin. Korkeina, pystyinä ja ylpeännäköisinä ne tönöttävät kuin itse isot isännät, monet vielä hartioitaan komeasti levennellen. On kohta kunnia, kun kartanon takana koko taloa vartioiden komottaa iso aitta – sitä parempi, jota mahtavampi. Kaksilattiainen on kuin aikamiehen aitta, mutta kolmilattiainen on jo ison isännän hoitoja. Se katselee kolmilta ovilta sekä seisoa kojottaa jalkahirsillä ja nurkkapatsailla vaatien monipykäläiset portaat. Mutta vielä isompaa isäntää julistaa kolmilattiainen, kaksipuolinen aitta, joka ylpeilee kuusin ovein, pitäen kolmet ovet päällekkäin, kahdet vierekkäin. Ja sitä ylpeämmältä näyttää suuraitta, jos sen sivulla kyhjöttää pikkuruinen huonekömmänä.

Maantulojansa, ruista ja leipäviljaa, iso isäntä ahtaa suureen aittaansa kohta sadoin tynnyrein. On siinä laareja ja laareissa kokoa. Viljat, jauhot, suolat ja suolakalat ovat aitan alakerran tavaraa. Toisen lattian hoidoissa säilyvät lihat ja kaikenlaiset puuastiat, ja kolmannelle kaahaistaan vaateparsien kanssa. Siellä myös saavat talvihoitonsa haravat ja viikatteet. Mutta jos ison aitan vieressä on pikku aitta, on se omiaan ruoka-aitaksi. Siinä säilytetään suolat, lihat ja kalat astioissa sekä katto-orressa verivatsat ja linnut.

Alhaalla väylän vierillä, järven rannalla taikka kaltion lähimailla, koivun alla, on sauna, nokiotsa, katsella tiiroittaen pikkuisin ikkunoin ja pöllähdytellen haikuja kuin aikamies. Vaikka sauna on sisuksiltaan syntisenmusta, pihkanmakuinen ja kitkeräkin, se taitelee puhtaaksi ja pyhäpukuun nokisimmankin riihimiehen. Ovipielen musta kiuas ryöhkäisee hyvät löylyt, ja perässä on leveä laari, jossa on hyvä istuskella sekä rauvaskoijusta taitetulla vihdalla ruopsia hartioitaan.

Sauna ja suomalainen ovat kohta eroamattomat kumppanukset. Sauna seuraa syntysuomalaista suurimpiinkin erämaihin.

Mutta kun mennään ruotsalaisille taikka lappalaisille rajakylille – jo löyly loppuu. Sekakylissäkin se jo vähenee, jopa kokonaan puuttuu. Alamaissa on hyvä sauna joka talossa, mutta yliperillä ei joka toisessa eikä kolmannessakaan. Svappavaarassa ei ruotsalaisaikoina saunaa nähty, eikä vieläkään ole kuin pari. Vähäistä on suuren Vittangin vihtominen, vähäistä ison Marketankin – joku sauna vain. Kaaressuvantoon laittoi saunan Nivan ukko, toisen Tuorheenmaa. Koko Ullatti kylpi ennen Rantatalon saunassa, miehet ja naiset yhtaikaa, minkä mahtuivat – eikä vanhaltansa ollut lihallista, ihminen kuin ihminen... sama se semmoisille. Yli-Sopperon kauppakylässä ei saunaa ennen nähty, enempää kuin Jukkasjärvelläkään, ja Nattavaarakin tulee kyllä kylyttä toimeen, vaikka sanoo olevansa Karjalan sukua.

On yliperä elänyt ja tullut toimeen saunattakin. Patapesolla hän karsii hiet ja liat pinnastaan. Hän lämmittää vain ison navetan muurin, työntää laudan sen pohjalle ja kyykähtää lämpöiseen veteen kaulaa myöten, kellettelee ja peseskelee kurentoaan – ja on kylpyynsä tyytyväinen.

Tyytyväinen on kaukainen yliperä muutenkin, vaikka elää vähäväkisemmin kuin iso alamaa. Vain jotkut kylän parhaat, kauppamiehet, isot puhuvaiset ja jyväjuutalaiset sekä muut sellaiset asuvat leveästi ja korkeasti.

Yliperän pirtti on pieni ja matala, ja kaikki muu saman mukaista. Saattaa olla porstuan takana tupa ja pohjassa porstuankamari, mutta ne ovat vaatimattomia alamaihin verraten. Huonekaluina on pöytäkaappi ikkunan edessä, pari sänkyä ruijanraanuineen ja rankisineen, arkkuja, mataloita raheja, jakkaroita ja istuinpölkkyjä, joku tuolikin ja arkkutuoli. Seinähyllyillä ja pöydällä on ruoka-astioita puukaaroihin ja pahkakuksiin asti – takalla ainaskin kolmijalkainen kahvipannu, kaksikin.

Ja tuvassa sekä kamareissa, jopa pirtissäkin on joskus vain lapin takka, avonainen aukitakka, suoraan taivaalle puhaltava.

Silloin yliperä paistaa leipänsä lapintapaan takkatulen ääressä taikka kypsentää sen ulkona avotaivaan alle kopelletussa kiukaassa. Lainion emäntä paistaa kesällä leivän ulkouunissa, samoin moni muu kylä – aapualainenkin ahertelee leipineen pellonaidan luona savuavan pättin ääressä. Mutta Lovikka, Junosuvanto, Vittanki, Muoslompolo ovat asuneet ison riihensä leipomariiheksi, jossa kesäisin sekä leipominen että kypsentäminen toimitetaan. Riihen korsteinihoitoinen uuni on samalla leivinuunina. Nattavaaralla, Kilvulla, Purnulla on kartanon takana pikku-pikkuruinen leipotupa, kainulaiseen tapaan.

Niinkuin yliperän asuntopuolet ovat vähäiset, niin myös muutkin huoneet painuvat pieniksi ja mataliksi – isompia ei tarvita. Aitatkin ovat pikkuisia, joskus lapiksi tehtyjä, neljän kannon nokkaan nostettuja, muutamat umpunaisista hirsistä salvettuja. Voi silti tunturikylässä joskus olla talon pihamaan vieressä koko aittaryhmä, neljin, viisin pieniä köppänöitä toinen toisensa vieressä ja takana. Niistä monet ovat jutamalappien hoitoja. Niissä lappalainen säilyttää tavaroita, joita hän ei erämaita kiertäessään tarvitse.

Alaväylän suuri siisteys ja puhtaus ja maalaus vähenevät sitä mukaa, mitä korkeammalle väylää noustaan. Kaukainen kiveliö ei jaksa enää ajella puhtautta niin ahkerasti kuin suuri alaväylä. Alhaalla eletään uutta aikaa, yliperä vaeltaa vielä vanhassa. Alamaa asuu päre- ja huopakaton, jopa kiiltävän peltikaton alla, mutta ei tarvitse kauas kohota, kun jo näkee komeita lautakattoja, jotka laakeina ja tummanharmaina suojaavat koko taloa. Näkeepä monesti isienaikaisen tuohi-malkapanoksen ei vain vanhan aitan, vaan myös itse asuinrakennuksen kattona, näkee myös joskus paksuista kelleksistä ladotun kourukaton.

Ne ovat kyllä kohta katoavia jäännöksiä ja muistoja edesmenneitten isien ja äijävaarien aikakaudelta, jolloin suuri Peräpohja ja Yliperä vielä asustelivat savupirteissä. Ne muistelevat niitä aikoja, jolloin kyynärää leveät seinähirret jyskättiin metsän suurimuksista petäjistä, niinkuin entisen Ryösikön äijän pirttiin Pajalassa, sekä lattiaparret hakattiin erämaan emäpuista, kymmenkyynäräisistä pölkyistä. Puunkellekset vain pälkithiin ja niskathiin alta, veistettiin päältä sileiksi ja paiskattiin jalan alle. Ja harjahirren koloon kätkettiin iso vaskiraha onnea tuottamaan sekä seinänrakoon sammaliin pistettiin käärmeennahka, ettei pirttiin tulisi luteita.

Vanhimmat äijit ja ämmit siellä täällä vielä muistelevat entiskansan mustaa savupirttiä. Oli jossakin talossa – Hannulla, Jatkolla, Vänkössä, Tuorheessamaassa, Muos-Lassilla, Pirjeta-äijällä, Niku Jussalla – suuri maakivinen kiuas, joka lieskasi suun täydeltä ja puhalsi savua pirtin täydeltä, ja katossa oli lakheinen, josta haiku pääsi ulos. Oli pari kolme pientä lasi-ikkunaa seinissä – mutta kaikkein vanhimmissa oli ollut lunkkaikkunat, laudalla suljettavat. Hyvin vain pirtin lämpöisissä oli asuttu, savusteltu ja oltu terveitä – vaikka oli jäänytkin, kun oli asteltu naapuriin, mustia jälkiä valkoiselle hangelle.

Hävinneet ovat savupirtit jo aijoin aikoja – muistelukset vain ovat jäljellä. On sentään Tärännön Jatkon pellolla vielä latona talon alkupirtti, harmaa huone, jonka pienet lunkkaikkunat antavat vakuutta vanhojen puheille – on pari pikkuruista läpeä, toinen sivuseinässä, toinen peränurkassa. Mustissa seinissä näkyvät orsien kolot ja kiukaansijat, ja katonkannattimet ovat vielä paikoillaan sekä tuulikanget. Samanlainen lautaikkunainen entispirtti on Kitkiöjoella Sakon riihilatona, ja sen seinässä on vuosiluku 1760.

Savutupien aikaista elämää oli entinen pirttihoitokin, vaikka siinä olikin oikea korsteinillinen uuni. Kun ei piisissä ollut praasua, paloi tuli pärheessä, piisinkorvalla pihessä ja lattialla pihessä karsinloovan kohalla – ja nekin jo tuuhottivat tarpeeksi savua.

Ja miehet kiskoivat iltakaudet uusia päreitä. Tekivät he toki muutakin, kopelsivat astioita, rekiä ja hevosenneuvoja, väänsivät vittoja, joita tarvittiin savirikoiksi, perhäisiksi ja luuvansiteiksi. Rengin iltatyönä oli puolikon vahvuus päreitä, mutta vanhat äijät kiskoivat niitä kaikkein ahkerimmin. Lainion Nikki-vaari laittoi ja latoi orsille neljänlaisia päreitä, joka lajin omaan läjäänsä. Navettapärheet olivat tavallisia sydänpäreitä, joista naiset navettaan mennessään ottivat soiton hampaisiinsa taikka kokosivat kouraansa kolmikulmaisen torven. Loistopärheitä poltettiin pirtissä, ja vaari oli ne kiskonut pintapuusta sekä vuollut niiden reunat sileiksi, etteivät ne karistelisi kipinöitä. Piippupärheet olivat hienoja kapeita suikaleita, joilla vaari sytytteli kessupiippuaan. Mutta syttöpärheet olivat huonoimpia, lopuista siirustettuja. Ne työnnettiin vain muurin taakse, ja niitä tarvittiin tulta sytytettäessä. Ukot kiskoivat päreitä kuvon toisensa jälkeen, puuhuoneen orret täyteen – niin että vanhimmat kohta rupesivat lahoomaan. Kutoivat he myös kaikenlaisia koreja ja kontteja, joskus tehdä rötistivät lattiaan takan ympärille kulmikkaan, kyynärää leveän maton, rehon, etteivät naisten jalat kuluttaisi lattiaa.

Aherrettiin pirtissä pitkät talviset puhteet, naiset lautauspuolella tortteineen, miehet omalla puolellaan, kukin omassa työssään – pikkupojat pärepihteinä, pihtureina, tarkan työn tekijöillä. Ja niin oli, että

    "Ei pihti koskaan saa kiitosta."

Tämä oli poikaveekareista ikävää illanviettoa. Paljon hauskempaa oli, kun oli lattiaan kuivamaan levitetty ja naulattu suuri sonninvuota, iltatöikseen potkia ja mukiloida sen ruumenilla täytettyä haarapussia.

Tuvan puolessa ja kamareissa voitiin polttaa kynttilöitä, omia kotitöitä nekin. Oli sulattu lehmänkuita ja poronkuitakin sekä talikirnussa kastettu kynttilöiksi. Ei niitä kyllä ollut liikoja, säästäen niitä piti polttaa – jouluksikin vielä panna tilalle. Ja oli pitkät pimeät puhteet.

Vaikka pimeää, ainakin hämärää, oli talvisena päivänäkin. Yksinkertaiset ikkunat olivat kuin jäästä leikatut, harmaat. Lapsista se kyllä oli mieluista – jäähän saattoi puhallella pieniä tirkistysreikiä, sormillaan ja kielelläänkin sulatella. Mutta kun pantiin yöksi ulos ikkunan eteen porontalja tai lammasrouvot, jää suli, ja ikkuna pysyi kirkkaana vähän aikaa, niin että saattoi tehdä tarkkaakin työtä, kutoa ja neuloa. Kovilla pakkasilla täytyi peittoa pitää päivälläkin, ja silloin oli pirtti pimeä kuin Pispärkki.

Tuli sitten kiilu, pieni pahainen lamppuriepu, joka oli jo koko maailman ihme, vaikkei se suuria valaissut, kunhan kiilui vain. Paljoa paremmin antoivat näköä Niku-äijän loistopäreet, kun ne tuuhottivat piisinpielessä. Ne paloivat tasan ja räiskymättä, niin että niistä kohta osasi laskea pitkän illan kulumisen.

Sillä kelloa ei ennenvanhaisissa taloissa ollut, ei varsinkaan syrjäpuolissa eikä yliperillä. Jukkasjärvellä oli ennen kello vain papilla ja lukkarilla, ja niitä naapurit toisinaan pilvipäivinä käväisivät katsomassa taikka kysymässä ajan kulkua. Vasta kun rautatie tuli Kiirunaan, kello tuli Jukkasjärvelle. Liikavaarassa oli useita taloja, eikä kelloa koko kylässä. Iso alamaalainen saattoi täällä ihmetellä:

"Kunka jumalan lailla te saatatte pärjätä, kun ei kelloa ole?"

Kyllä Liikavaara pärjäsi:

"Illalla tuntuu vaikutusta ruumhiisheen, että mennä makkaamhaan... ja aamulla taas tuntuu vaikutusta, kun on aika nousta ylös."

Vanhoissa savupirteissä ja entiskansan taloissa vanhat hyvät haltiat parhaiten viihtyivät – eivätkä he kellenkään tehneet pahaa, joskus vain näyttäytyivät ja kummittelivat. Ylitornion Kannusjärven pirtissä asusteli miehinen haltia, rauhallinen äijä, Nattavaarassa nähtiin taluhaltia pikkuisena punalakkisena ukkona, ja Tärännön Huhassa haltia tuli nykäisemään emäntää, kun lehmä oli navetassa poikimassa. "Hopusti navethaan!" hän sanoi.

Yhtähyvin haltia asusti talon muissakin huoneissa. Kannusjärven navetassa se nähtiin naisen haamuisena ja niittyladossa nuorena ilkikurisena tyttärenä. Kun Tärännön Jatkon muori meni aamulla navettaan, oli siellä kaksi vaimoa vakaisine tyttärineen, toinen pitkä ja vaalea, toinen lyhyt ja tumma. Pitkä vaimo sanoi: "Olen tallin kamarin emäntä", ja lyhyt akka ilmoitti: "Olen läätin emäntä." Ja sitten pikku tyttäret rupesivat lakaisemaan navetan lattiaa. Lovikan ensimmäisen äijän Tonttapuojissa piti majaansa kova ukko, joka karvaisin kourin iski kiinni tuohia varastelevaan akkaan, niin että tämä häätyi parkumaan:

"Laske irti, en mie ota, muuta kun laihnaan!"

Talon puolesta toimi Nattavaaran tonttakin, isuluja, joka oli niin väkevä, ettei mokomampaa. Sati loppuivat talosta heinät, isuluja kohta kantamaan – mistähän kantoikin. Ja niin tavattomia takkoja tonttaäijä tuoda rymisti, että veräjäpieleenkin karisi viidet hevoskuormat. Oli sitten talossa taas heinän viljuutta.

Haltian hoidoissa vanha talo nukkui yönsä, ja hyvin nukkui, koska nukkumisen aika tuli. Nattavaaran Vihtoria vartioi talon pieni punalakki, seisoi vieressä ja katseli nukkuvaa miestä, ja "alai nauramhaan", kun Vihtori herätessään säikähti.

Mutta piti muistaa aina joka ilta lakaista lattia puhtaaksi päivän työn jäljiltä. Silloin sai paremman yörauhan. Ainakin aapualaiselle oli joskus, kun hän oli jättänyt lattian lakaisematta, haltian pitänyt tulla sanomaan:

"Pittää laasta laattia, että yövierhaat saavat tanssata!"

Ja yövieraat tanssata sipsuttelivat niin sievästi ja hiljaa, ettei se nukkuvia häirinnyt.

Noitia.

Peräpohjan suuri erämaa ei olisi ollut suomalaisten eikä lappalaisten ikivanha valtamaa, ellei siellä olisi ollut noitia – suuria väkeviä noitia, lentäviäkin ja lovinoitia. Ja heitä oli tuntureista alamaihin asti, miltei kohta joka kylässä – mutta oikeita ja väkeviä noitia oli harvassa. Kaikkein suurimukset asuivat yliperillä, tunturien mailla.

Koko erämaata hallitsi sama suuri henki, koko erämaa oli samaa sielua, ihmiset, eläimet, haltiat, manalaiset, maanalhaiset, kaikki olivat samaa Jumalan luomaa suurta sukukuntaa asetettuina kiveliötä kansoittamaan. Kaikilla oli sama usko ja vaellus – väkevämpi ja viisaampi hallitsi heikompaansa. Väkevin noita hallitsi kohta koko kiveliön luomakuntaa. Hän saattoi panna tauteja matkaan, hän saattoi nostaa hukat, karhut ja käärmeet, haltiat ja manalaiset, ja hän voi taas ne asettaa. Hän saattoi noitua ihmisiä vaikka hukiksi. Suurimmalla noidalla oli koko kiveliön valtakunnan avaimet, joilla hän saattoi sekä pidättää että päästää. Häntä pelkäsi koko kiveliö.

Ja niinkuin kiveliö uskoi, niin sille myös tapahtui.

Oli heillä, suurilla noidilla, oma jutonsa, jolla he ajelivat asioillaan.

Tuuliaispäässä, noijanpuskassa, vanhat velhot mennä tohistivat halki ilmojen.

Vihelsi ilma vain ja sähisi, kun Nuortikonnun entinen satavuotias äijä Ratasjärven noidan kanssa ruukalsi kautta kairojen. Noidanpuska mennä puhalsi kuin vihainen rietas huutaen ja ulvoen, eivätkä äijät välittäneet, vaikka joku kiveliön ukko vatkasi puukolla, ja puukko tarttui ratasjärveläisen kantapäähän. Mentiin vain tohistettiin ja puukko oli kantapäässä. Vasta Ratasjärvellä pysähdyttiin – ja manattiin teräkalun heittäjä sinne, jotta saatiin hänelle sanoa, ettei vasta pidä tuuliaispäätä vatkoa puukolla.

Lentäen kulki Masuunin Tapanin ämmä-raukka, kolo noita, joka kiroten hävitti naapureitaan metsään, hävitti oman tyttärensäkin. Puukko hampaissa vanha kämäleuka useasti lentää vouhotti Tarrilaisen taakse Jakkumuksen laelle noituuden töihinsä. Lovikan entinen ämmä lensi luuta haaroissa Lehmikankaalle, toi sieltä vyöliinallisen käärmeitä ja laittoi ne kylän karjan kimppuun. Vanha lentävä oli Lautakosken ämmäkin, joka kautta ilman mennä reuhotti hakemaan tulipärettä Lovikan Tonttapuojista ja sitten muisteli matkaansa:

"Tontta pisti karvakämmäkkänsä, kun mie ikkunasta pistin kättäni ja otin pärettä."

Saattoivat he lentää, minkä lensivät – ja Kaaressuvannon Noita Jouni ajaa viiletti tyhjällä ahkiolla, ei poroa ensinkään edessä. Samoin ajeli kolo Korkkolalla.

Mutta Piilijärven noidalla, vanhalla Piili-Einarilla, oli omat keinonsa. Kun toiset lähtivät jo lauantaina ajamaan Jukkasjärvelle anteruksen kirkkoon, Piili-noita sanoi:

"Kyllä mie olen siellä, missä muutkin."

Vasta anteruksen aamuna noita lähti, nosti metsästä ja valjasti hukan, ja suurena lumiryöppynä äijä lasketti lumilapiolla istuen kaikkien edelle, meni tohisten kuin noidanpuska. Lumiryöpystä vilkkuivat vain hukan palavat silmät ja tulinen kita sekä äijän punainen piippalakki.

Lumiryöppynä saattoi Piilijärven noita lasketella hukalla, mutta tuuliaispuskana hän lennätti suuren petäjän Lainion noidan kalahautaan, kun he riitelivät kalavesistä. Eikä Lainion noita voinut muuta kuin sanatonna katsella, kun kauhean suuri aihki juhannusaamuna tulla tohistaa pitkin taivasta, pyörii ja pyörii näverinkiertoa ja viimein pudota lumpsahtaa keskelle Hotakanhautaa, pilaten parhaan kala-apajan.

Lentäen lähti Piili-noita näiltä ilmoilta, kun aika tuli. Makasi noita usein lovessa, joskus vuorokausin, eikä saanut häntä silloin liikuttaa. Heittihe äijä taas kerran louheen, kieltäen akkaa häneen koskemasta. Mutta akka luudalla hotaisi. Siitä noita paikalla mennä poukahti ulos, ruukalsi rantaan ja rantakiveltä potkaisi ilmaan – tuulispuskana Piili-Einari puhalsi yli järven kauas tunturiin.

Eikä häntä sen koommin nähty näillä ilmoilla. Rantakiveen vain jäi hänen jalanjälkensä – ja Tervakursusta on joskus löydetty ihmisen luita.

Samoin kuin Piilijärven noita ja Lainion Saakari riitelivät keskenään, monet muutkin noidat taistelivat toistensa kanssa. Tämä oli monesti suurta erämaan kamppailua – ei käden väkevyyttä eikä hartiavoimaa, mutta lovesta nostettua luontoa ja vihanpursuavaa hengenvoimaa. Se vain ruumiin puolta, että oli äijällä täydet hampaat. "Ei käy laihin, hamphaat on loppunut, ja luonto laskenut", täytyi ikäukon todeta. Mutta kun oli noidalla hampaat tallella ja äkäinen luonto, silloin kohta tuhannenikäiset aihkit lentää ryöhkäisivät, ylpeä kontiokin lähti laukkomaan, sähisevä käärme tulitaulaa lennättämään, ja itse piru kiitämään pitkin kiveliöitä.

Tämä oli erämaan entistä elämää – ja vanhoilla noidilla oli luontoa.

Oli luontoa Lahna-Heikilläkin, sati paikalle sattui. Kulki Heikki satimilla Lahnavaarassa, kun äkkiä alkoi kuulua kova jyty ja maan töminä. Ukko arvasi, kuka oli jutamassa ja koppasi käteensä satimen selkäpuun. Jo tulee karhu polkua pitkin kauheaa vauhtia – ja rönkyy. Mutta kun Heikki sävähdyttää satimen selkäpuun eteensä pystyyn, kontio kohahtaa kahdelle jalalle ja alkaa karjua, kiljua niin että vaahto pärskyy äijän rinnoille. Mutta Heikki seisoo vain ja katsoo karhua, ja selkäpuu on suorana – ja viimein peto pyörähtää ympäri, heittäytyy yli niskojensa ja lähtee vielä vihaisempana laukkaamaan takaisin. Narkauksen äijän päälle se ruukaltaa suoraa päätä, ja äijä rukka, kontion nostaja, joutuu ahtaalle – pani, houkka, karhun parempansa kimppuun.

"Jos olis ollut aitanavain matkassa, olisin pannut niin, että se olis varsin syönyt Narkaus-äijän", Lahna-Heikki manaili heittäen satimen selkäpuun metsään.

Oli luontoa Palkkiolla, Palkki-Pissillä, vanhalla Äijävaaran äijällä, joka oli koko kolo noita, lappalainen, piruja täynnä, niin että Kompelus-Jounikin ne näki – ja niskassa pahka kuin sikiönpää.

Palkki-Pissi oli niin villi noita, että hän teki mitä tahtoi – sati joku hänet suututti. Saattoi äijä, kun ei Ylitalon ukko antanut hänelle jauhoja, mennä tyhjine pusseineen navetan taakse taajomaan. Itse hänen tiesi, mitä ukko siellä teki, mutta talon lehmät tulivat kohta niin hulluiksi, ettei niitä koko kesänä saatu navettaan muuten kuin ahittamalla. Saattoi Palkki-Pissi pyytää viiliä Lainijärven emännältä, mutta emäntä ei antanut, vatkasi vain tulisia hiiliä perään, jotta äijän liikaväki menisi samassa matkassa. Siitä Palkki-Pissi palasi takaisin, nappasi maasta hiilen piippuunsa ja huusi emännälle:

"Kyllä saat hiiliä!"

Ja noita lähti mennä köpöttelemään järven taakse.

Pian iso käärme ui yli järven. Tulitaula hehkui suussa, kun madonpää piippasi vedenpinnalla. Navetan alle käärme luikerteli – ja vähän ajan päästä oli navetan sijalla tulinen hiilikasa. Mutta noidan lapio, joka oli navetannurkalla, oli jäänyt palamatta.

Mutta kun Palkkio pyssyineen asteli Rissaan kuuluja aarteita valtaamaan, tuli sieltä piruja vastaan niin paljon, että noita sai ampua, minkä ennätti. Oli täysi sota tunturissa, koko yön sieltä kuului pauke. Mutta vaikka Palkki-Pissi ampui kaikki pirut, mitä näki, ei hänelle sittenkään annettu Rissan aarteita.

Palkki-Pissi pystyi kyllä pirujen kanssa kamppailemaan, piruja oli hänessä itsessään, ja piruja hän saattoi panna toisiinkin – manalaisia. Kirkonmaalla äijä öisin kuuhkaili kuin kyöpeli, värkkäillen kuolleitten kimpussa.

Siellä, kirkonmaassa, kuolleitten seurassa, vainajien henget asuivat, väeksi, manalaisiksi, riettaiksi ja piruiksi heitä sanottiin, ja sieltä heitä voitiin nostaa – kenellä vain oli luontoa mennä pimeänä yönä hautausmaalle vainajien kanssa askaroimaan. Täräntöläisellä oli väkevät sanat ja kovat neuvot – tulirauvalla hän väänsi auki kuolleen luiset leuat ja rupesi häntä puhuttelemaan. Soppero-Olli avasi arkun ja nosti vainajan viinalla.

Toiset tietomiehet taas ottivat kirkonmaalta multia, ja niissä oli heti väki matkassa. Jukkasjärveläinen nosti kööpeleitä sanoen:

    "Kaikki kirotut sielut, nouskaa ylös!
    Isä ja äiti kaunis kans' matkhaan!"

Mutta vanha Ullatin ukko, jo aikoja edesmennyt kuolleitten korjaaja, jaarojen pulttaaja, meni yöllä kalmistoon, näppäsi kirkonmultia taikka ruumhiinpalasen, minkä vain sattui löytämään, vaikkapa sormen, ja sanoi:

"Joka minun verestäni on syntynyt, joka on minun vereni sukulainen – nousis kumppaniensa kanssa ja lähtis..."

Ja kutsuttu nousi kirkonmaan mullasta, niin että hänet voi nähdä – hän saattoi olla isä, äiti, lapsi tai muu verisukulainen, ja kumppaneita oli hänen matkassaan. Sillä likimmäisiä sukulaisia piti nostaa. Kun he olivat samaa verta nostajansa kanssa, sitä enemmän oli oikeutta ja valtaa pyytää heitä avuksi – eivätkä he voineet olla nousematta, kun heitä pyydettiin...

Oli kyllä ikävää vaivata vainajia ja rikkoa heidän rauhaansa, mutta täytyi kun asia vaati, eikä omin avuin tultu toimeen.

Tuohiseen tuushiin – metallinen ei kelvannut – Ullatin ukko kätki kalmistosta ottamansa aineet. Ja se oli väkevä tuusi, sen hoidoissa asui koko suku. Sen kautta äijä saattoi tehdä vaikka mitä, sitoa pahaa ja päästää. Tuusiin kätkettyjä verisukulaisia hän vannotti samoin kuin heitä kalmistosta nostaessaankin, milloin parantamaan tautia, taikka vartioimaan vaikka naurismaata, milloin vaivaamaan varasta taikka muuta pahantekijää...

Ja kun tuusin sukulaisväki oli asian täyttänyt, tuli se takaisin lähettäjänsä luo, ja äijä saatteli apulaisensa kauniisti ohitse kolmannen tien haaran, ohjaten siitä menemään kohti kirkkotarhaa.

Näin vanha Ullatin ukko teki, hoiti hyvin tuusinsa, ja aina silloin tällöin vannotti väen avukseen ja sitten saatteli sen lepoonsa.

Mutta Ratas-äijä hoiti väkensä huonosti – nukkua röhötti vain, vaikka olisi pitänyt olla väkeä vastassa. Verisukulaiset siitä suuttuivat, ryöpsähtivät pirttiin tuuliaispuskana, paiskasivat äijän penkiltä lattialle ja pitelivät niin pahoin, että ukon polvi meni koukkuun koko iäksi.

Kalmanmultien käyttäminen, vainajien nostaminen, kirkonväen lähettäminen, manalaisilla vaivaaminen, piruihin paneminen – kaikki tämä oli erämaan ikivanhaa menoa. Tämä kaikki oli kaikkien noitakeinojen ja noitavoimien suurin sisältö. Vainajat hallitsivat, vainajien väellä ja voimalla hallittiin suurta erämaata, pantiin pahat ja päästettiin.

Manalaiset ja riettaat olivat liikkeellä kautta erämaan tehden milloin hyvää, milloin pahaa – useinkin pahaa. Koko kiveliö tunsi heidän työnsä ja voimansa, koko kiveliö heitä pelkäsi.

Manalaisten voimalla noidat keskenään kamppailivat. Tuohituusi oli itse kullakin, ja itse kukin sitä asioissaan vannotti. Ja edesmenneet verisukulaiset tekivät, mitä heillä teetettiin – täytyi tehdä, kun käskettiin ja vannotettiin.

Kompelusvaaran Musta-Jouni, joka oli ollut itse Palkki-Pissillä renkinä ja oppinut häneltä noitakonsteja, kirkonmaallakin käynyt kuolleita nostamassa, ei varsin halunnut ruveta liikuttelemaan manalaisia. Mutta kun Viita-Heikki pani pirut Jouniin, jo täytyi laittaa ne takaisin Nuuksujärvelle. Viita-Heikki jaksoi kumminkin suojella itsensä riettailtaan, muttei voinut varjella akkaansa, jota manalaiset rupesivat kiusaamaan. Sillä riettaat menevät, elleivät pääse lähettäjäänsä, aina lähettäjän likimmäisen kimppuun. Ja ne pakkaavat silloin lujasti päälle. Oli hyvin syytä Mustan-Jounin sanoa nuuksujärveläiselle:

"Se pitäisi tietää, kenen päälle pirut panee. Eikä sellaisen, joka ei osaa piruja hollata, piä niitä liikuttaa."

Tämä olisi pitänyt Lahna-Pekan, Heikinpojan, noidanpojan ja noidan, hyvin tietää, kun ajoi riettaat veljensä, Juhan-Heikin kimppuun. Tiedä häntä, mistä miehet olivat riitaantuneet, mutta verisukulaiset varsin pantiin omia verisukulaisia kiusaamaan. Yöllä kumminkin joutuivat pahat jo takaisin – Juhan-Heikki oli väkevämpi. Tuli pirtti täyteen näkymätöntä väkeä, kova sipinä ja supina kuului, ja kohta ruvettiin ukolta riistämään henkeä. Äijä kääpähti nopeasti akan selän taakse toukojen alle ja äyski sieltä:

"Säästäkää henki, mutta koetelkaa niskasuonia!"

Koeteltiinkin, ja Lahna-Pekka vatkattiin lattialle. Pekka köppelehti kiireesti ylös ja kömpi piisiin. Siinä tulisissa tuhkissa ukko riepu sai tuhertaa aamuun asti. Sillä manalaisilla ei ollut valtaa tulen ylitse.

Vaikka Lahna-Pekka joutui riettaiden takia tuhkassa rypemään, hän kumminkin taas, kun Sammakosta osti talon, joka oli niin piruissa, ettei kelvannut kellenkään, eikä siinä kukaan saattanut asua, oli mies ja ajoi riettaat pois. Kuutamoiltana ne, rämäleuat, menivät huutaen ja kiljuen, niin että koko Sammakko kuuli, kuinka pelätyn talon vieraat pakenivat.

Kova noita oli Ripasen Halsus, mutta eivät pystyneet hänen lähettämänsä manalaiset Nuortikonnun Marjaan, äkäiseen lapinämmään. Ajeli Marja kotiinsa päin, Nuortikontuun, ja jytinä kuului perästä. Akka suisti jutonsa tiepuoleen vasemmalle ja karjaisi:

"Tie auki!"

Kovalla tohinalla mennään ohitse, mutta ei ketään näy. Akka lähtee ajamaan perään – jo taas tullaan vastaan, niin että maa jytisee. Marja suistaa jutonsa vasemmalle tiepuoleen ja karjaisee:

"Tie auki!"

Suurena tuuliaispuskana ajaa näkymätön väki taas ohitse. Akka lennättää kotiin, paiskaa reen kumoon, laukkaa pirttiin lukkojen taakse ja ottaa ison Raamatun käsiinsä.

Jo kohta jälleen jyty kuuluu niinkuin suuri poroelo olisi liikkeellä, ajetaan ympäri kartanoa – kömisee koko Nuortikontu. Jo tullaan oven taakse, jo ikkunaan kahisemaan...

Silloin Nuortikonnun akka asettaa Raamatun eteensä, iskee nyrkkiä pöytään karjuen:

"Ei tuumaakaan tännemmäksi!"

Kohahtaa vain, ja jytinä lähtee liikkeelle – kuuluu enää kaukainen suhina Ripasen tieltä.

Siellä vanha Halsus saa ankaran yön. Manalaiset käyvät hänen kimppuunsa, ja tulen turvissa täytyy ukon istua koko pitkä yö.

Mutta kun Vittangin Huru-raukka, jolla oli kuivettunut kuolleen sormi rievussa ja toisia ovenkamanassa, pani riettaat Jauvan Nikuun, joka oli vienyt hänen pyssynsä, niin viisi penikulmaa ne vinkuvana pohjoistuulena lennättivät Nikua, niin että sivakat ei kuin silloin tällöin vain hankea raappasivat.

Huru-raukka sai pyssynsä – mutta sai myös riettaat. Sillä hän itse oli pääsyyllinen – oli ampunut Jauvan poron, unohtanut pyssynsä tappopaikalle, ja siitä lappalainen oli sen korjannut.

"Pyssyn sain, mutta nyt tuli ittelle lähtö", vaikeroi Huru-raukka. Ja lähtö tuli. Riettaat polttivat ukon sisuksia, niin että hän ennen kevättä kuoli. Eikä häntä kukaan voinut päästää.

Sillä syyllistä ei saattanut päästää, sitä vähemmän, sati hän oli itse nostanut manalaiset – taikka ne aiheuttanut. Ei voinut Lahna-Heikkikään päästää pahoista kahta kulkumiestä, jotka olivat aina Sauvonmaasta asti lähteneet hakemaan hänen apuaan. Miehet olivat käyneet kirkonvarkaissa, ja siitä tulleet piruihin, ja Lahna-Heikin täytyi sanoa heille:

"En saata teille mithään, kun olette sellaista tehnheet."

Nietsakan Olli kyllä, Kaalasväylän äkäinen äijä, päästi manalaisista lappalaisen, joka oli Norjassa poroja varastellen ne saanut. Mutta niin kävi, että Olli itse sai pahat, ja niitä kuhisi ympärillä kuin porotokka. Siinä tuli kova paikka, kun kuolleitten pirut ja elävän pirut iskivät yhteen. Ja niin tapahtui, että ne laukottivat Olli riepua talvisilla tunturiteillä koko yökauden, repivät housutkin jaloista ja tulla tohistivat perässä pitkänä juotilona. Sitä vaikeampi oli Ollin niitä hoidella, kun ne eivät ymmärtäneet, ei suomea eikä lappia. Tanelivaaran laelta Olli koetti niille viittoa Svappavaaran Kirkkorintaa ja tolkuttaa:

"Kirkonmaa, kirkkuetnam, kyrkkalanti... siellä parempi... siellä puorep."

Sinne manalaiset viimeinkin aamunkoitossa lähtivät mennä suhistamaan.

Ei saanut Kyöstäjän äijäkään Kalpin ukosta pakenemaan Nilimaan panemia manalaisia – Kalppi oli niihin itse syypää – sen kauemmas kuin Kalpin pikku tyttäreen – mustana traasuna ne lehahtivat kehtoon, missä tytär makasi. Isän koukkuinen jalka parani, mutta tyttären tuli kipeäksi ja kääntyi käppyrään. Kun tytär kuoli, siirtyi paha toiseen tyttäreen, ja hänestä tuli samanlainen koukkupolvi.

Koukkupolveksi taikka muuten vialliseksi saatiin syyllinen ihminen ajetuksi manalaisten avulla, taikka pantiin hänet kitumaan ja viimein kirkonmultiin, taikka taas tehtiin hulluksi – ja paha meni polvesta toiseen. Hulluus oli usein vihamiesten ja pahojen noitien työtä, ja se saattoi kohdata aivan syytöntäkin. Joku oli tietämättä juottanut kirkonmullista laitetun hullujuoman, ja asia oli valmis – ihminen oli kohta mieletönnä.

Koetti vanha Ramsu, jonka housujenkauluksessa oli aina kuolheenluu, ruma äijä, vaikka jumalanluoma, Suoikki-Antin kanssa kokeilla, saako ihmisen manalaisilla hulluksi, vai ei. Laittoi Ramsu hullujuoman sekoitellen kuolleenluulla, ja juotti piialle – ja piika tuli niin hulluksi kuin piikaihminen voi tulla. Sitten laittoi Ramsu parannusjuoman, antoi mielettömänä taajovalle tyttärelle kokeillen, auttaako se vai ei. Ramsun juoma auttoi, ja piika tuli jälleen järjelliseksi ihmiseksi.

Sai Suoikki-Antti tästä hyvän opin ja antoi kohta manalaiset Nattavaaran Kuoppa-Ollille, kun he yhdessä kosiskelivat Nuortikonnun Anna-Luviisaa. Mutta Olli heti hoksasi asian, lämmitti ja joi mahan täydeltä muikeaa kirnupiimää, ja sitten puhalsi Antin aineet kentälle, eikä huolinut, vaikka Suoikki koetti hänelle tyrkyttää suolakalaa – ettei oksettaisi.

Suoppahtin äijäkin oli sellainen noita, että pystyi korjaamaan mielettömyyttä. Hänen luokseen tuotiin hulluja taikka taas häntä haettiin hullujen luo – joskus Piitimeen asti hoitamaan sellaistakin, joka aivan riivona ja raivopäisenä taajoi häkissä. Suoppahti laittoi parannusjuoman, klippasi siihen vielä vanhasta Raamatusta jumalansanaa sekaan – juotti sitä ja hiereli hullun päätä.

Ja jo illalla mies oli ainakin yhtä viisas kuin muutkin piitimeläiset.

Hyvin sai noita suojelluksi tavaransa ja neuvonsa – pani vain verisukulaiset niitä vartioimaan. Menivät nuoret varkaisiin Matarengin ukon naurismaahan – sinne jäivät jok'ainoa, kunnes naurismaan isäntä tuli päästämään. Meni lappalainen Nattävaaran Isun-Erkin kala-aitalle, sieppasi kuivan kapahauen, vei kotaansa, rupesi syömään... Kapahauki tarttui terävin hampain lappalaisen käteen, puri, puri, niin että ukon täytyi pureva kapa kämmenessään laukata Isun-Erkin puheille. Isu sieppasi ukkoa korvalle ja sanoi:

"Älä toiste sitä tehe!"

Varastettiin Ratas-äijältä hevonen. Äijä ei kuin katseli vain ja sanoi:

"Ne on siunatut ihmiset, kun ne tallentavat toisen omaisuutta... Kyllä ne tuovat sen pian takaisin."

Ja kovaa vauhtia ajettiin hevonen kohta tallin eteen, varkaat itse ajoivat ja jäivät äijää odottelemaan. Eivätkä he päässeet mihinkään, ennenkuin Ratas-äijä tuli heidät päästämään kovalla korvapaukulla.

Jällivaaran vanhalla Kuorppu-noidalla oli poroelossaan aina näkymättömät paimenet, oli elo missä tahansa, tunturissa taikka outamailla. Ne hoitivat tokan, niin ettei siitä päätä kadonnut, eivätkä toisten lappalaisten porot koskaan tulleet samoille maille. Kuorppu sai aina talvisinkin tehdä omia kiekeröitään.

Oli kiveliöissä ja tunturimaissa noitia, ja luontoa heillä oli. Yksin Sopperon Tollin Anni, lapinämmä, saattoi heti, kun joku hänet suututti, panna kortot, sanoa:

    "Suustas Jumalan korvhiin
    ja sielt' alas tulkhoon!
    Kolmantheen ja neljäntheen lypsinaikhaan
    lehmät mettässä olkhoon!"

Ja niin myös tapahtui. Lehmät makasivat metsässä Umpurijoen takana monta yötä. Joskus akka ärähti poikakläpille, joka häntä härnäili:

    "Muista sie poika,
    huomenna sulla jalkasuonet oikenee!"

Poika sai kohta laukata metsään karanneitten lampaitten kintereillä kolme vuorokautta.

Mutta Kompelusvaaran Leevi, Kalanterin poika, Palkki-Pissin oppipojan perillinen, oli jo tyytyväinen, sati sai maahiaiset tottelemaan. Kun maanalhaiset metsässä näppäsivät Leevin sulkapiipun, isänperinnön, otti hän sen takaisin isän konsteilla. Pani ukko pienen tupakkivihon kaatuneen puun latvan alle maahan ja äkäisenä tiukkaili:

"Piipun antaa pittää... piipun antaa pittää!"

Ja pian ilmestyi piippu lähelle, aivan tasaiselle maalle, vaikkei sitä siinä ennen näkynyt. Piipussa oli teräshelat, ja maahiainen oli ahne teräkselle. Mutta vielä ahneempi hän oli tupakalle.

Mutta ne vasta olivat noitien noitia, jotka olivat niin ylpeitä, että uskalsivat öisin mennä itse Herran temppeliin kirkonhaltioita ja vainajia puhuttelemaan. Saitta-Jaako kulki usein omassa yökirkossaan. Ovet heti rävähtivät auki, ja tasaisin jaloin Jaako poukahti yli kynnyksen sekä toimitti asiansa alttarin edessä...

Mutta pyhäpäivien palvelukseen Jaako ei mennyt, eikä koskaan Herran Ehtoolliselle.

Kulki kirkossa moni muukin velho, Leponiemen Iisakista alkaen. Lovikan Piuhti, vanha sotamies, oli koko koranus noidaksi, täysi riettaan palvelija. Meni hän yöllä Köngäsen kirkkoon, otti vielä Kyöstäjän äijän mukaansa oppipojaksi. Äijän piti olla polvillansa kirkon takana, ja Piuhti itse konttasi kirkon edessä. Eikä tarvittu muuta, vain jonkin sanan Piuhti puhalsi, ja ovet romahtivat auki...

Siellä haltioita ja vainajia penkit täynnä, tuttujakin homeisia naamoja sekä luisia muotoja, joista mustat silmäkuopat tollottivat... Piti siellä vainajia puhutella ja kuunnella niiden nahinaa – home vain pölähteli ja kalma löyhki.

Tasaisin jaloin äijät taas poukkosivat yli kynnyksen, Piuhti edellä ja Kyöstäjä perässä – ja ovet kapsahtivat Kyöstäjän kantapäitä kopsien lukkoon.

Siitä Piuhti vielä asteli poikki siljon Köngäsen kirkkomaalle ja nosti viimeksi haudatun vainajan ylös arkustaan. Tuliraudalla noita väänsi leuat auki, ja Kyöstäjän äijän piti painaa korvansa kuolleen suulle ja kuunnella, kun tämä hymhään puhua nahisi muistellen asioita, joita Piuhti oli häneltä kysynyt...

Mutta sitten kolo Piuhti paiskasi itse Isonkirjan kirkkomaalle ja käski Kyöstäjän nousta jaloin sen kannelle vannomaan perkeleen nimeen, että tahtoo ruveta noidaksi, ja pyytämään, että perkele hänet noidaksi vahvistaisi.

Silloin Kyöstäjältä loppui luonto. Kauhistuen ruukalsi hän pois kalmistosta huutaen, ettei hän anna sieluansa pirulle, eikä rupea noidaksi.

Eikä Kyöstäjästä tullut täyttä noitaa.

Tauteja, parantajia

Taudit kiertelivät kiveliöitä niinkuin muutkin maankulkijat. Tuli jumalantauti – ja tappoi, tuli tauti pahan ihmisen panema – jo tappoi, tuli tauti manalaisten matkaan saama – tappamaan rupesi. Tarttui tauti maasta, ilmasta, vedestä – ja metsästä – ja koville joutui syntinen ihminen. Taikka ajoi paisumia ja pahkoja, koskemia ja vammoja, puhalsi putkenpolttamia ja huunpuremia, suonet sortuivat, pää sekaantui, saattoi vaikka koko kurento mennä umpeen...

Oli kiveliössä kipujen uhkaa, näkymättömiä vihollisia ja kortteja oli ilman määrää tuulessa ja maassa ja vedessä. Jopa joskus jokin maanpaikka saattoi olla niin väkevä, ettei siinä ihminen tahtonut kestää – lapsetkin elävältä lahoivat ja mätänivät. Joka taholta ihmisriepua naaittiin – tuli kipuja tyhjästäkin.

Jumalantaudeille ei kukaan mahtanut mitään. Ne tulivat väliin oikein pithään tauteina, kulkivat talosta taloon kautta kylien, pitivät kovilla ja surmasivat – taikka jättivät hengenmenon toiseen kertaan. Mutta pahojen ihmisten korteista kykenivät toiset, väkevämmät ihmiset, noidat ja velhot, päästämään, ja he olivat parhaat niitä panemaankin. Mutta oli tauti syystä saatu taikka väkevän velhon ajama kalmanmultien kautta – jo tuli lähtö. Vaiva oli yhtä vääjäämätön kuin jumalantauti.

Muita kipuja – koviakin – kyllä voitiin korjata omin keinoin. Minkä oli kiveliössä pahoja, oli pahan parantajiakin, suuria ja pieniä tietemiehiä. Kuka oli puhaltaja tai puhalluspuoskari, kuka kattoja, pyörryttäjä, lumooja, ken muutoin kirmakka, kuka viskutteli, kuka luetteli, kuka oli loihtemaäijä, kenellä taas oli parantava käsi. Oli vielä hierojamuoreja, oli myös kuppariämmiä. Eikä kaivattu kaupungin tietomiehiä, joskus vain Jumalaa ja raamatunsanoja taikka vanhan virsikirjan lehtiä – mutta enimmäkseen omia ikivanhoja oppeja ja oman painamattoman kiveliön raamatun sanoja sekä isien vanhoja välikappaleita, joita usein noitapussissa säilytettiin. Ne olivat niin tenhoisia, että pystyivät vaikka manalaisiin, sitä kovemmin, jos välikappaleiden joukossa oli kuolleen sormesta kolmas jäsen, ja niiden hoitaja oli kontannut ruumiin alatse.

Manalaiset olivat kovin pahoja tarttumaan, milloin kirkosta ja kirkonmaasta, milloin vainajista. Ja heti oli kova kohtaus valmis, semmoinen paha tulento, että alkoi puhalluttaa oksennusta, joka lemahti kuin ihmisen raato. Korpilompolon Mikon Iitalla oli pikku tyttärenä niin heiot haltiat, että manalaiset heti tarttuivat, kun hän kirkkoon mentyään ei muistanut siunata – ja Iita alkoi ryösätä itse Herran temppelissä. Ämmi kyllä kohta kotona ajoi tytöstä pahat pois – pudotti kolme tulista tikkua paidanpovesta alas ja sanoi joka tikulle:

"Tphyi – Iesus siunakhoon!"

Vielä kovemmin pystyivät manalaiset Lasun muoriin, kun hän kävi katsomassa Mukka-vainajaa, uskotonta äijä riepua, joka makasi ruumiina. Muori varmahti, niin että vesi tippui tukasta, eikä hän saanut sitten viikkokauteen nukkumarauhaa – ei ruokakaan kelvannut. Muori pesi ruumiinsa, lennätti veden kolmen tien haaraan ja karjui:

    "Saatanako sie olet?
    Menkää alimmaisheen helvetin pohjaan!
    Ja sinne menettekin!"

Sinne menivätkin. Mutta kun muori jätti silmäkuoppansa pesemättä, rupesi hän aina jonkun kuoleman edellä näkemään liikaa väkeä.

Kun manalaiset kohtasivat oikein kovasti, meni ihmisen pää sekaisin. Muoslompolon Uuentalon Kaisa teki silloin kohtausjuoman, johon tiputteli muutamia täitä, ja juotti sen sairaalle – jo pää selveni. Lovikan tietomies taas vei sairaan väylän rantaan, pesi siellä ja hoiteli kirkonmullilla ja lopuksi laittoi mullat sekä pahat lastun matkassa ajelemaan pitkin väylää.

Yhtä hyvin kuin manalaiset, saattoivat ihmiseen tarttua muutkin pahat. Ilmassa kulkea nahisti rupia ja tuhkatauteja, tuulesta tarttui tuulennenä, metsästä mettännenä, ja vedestä puhaltui käteen taikka jalkaan vanhamies, vanhaerkki, kova turvotus ja pakotus, jolle piti sanoa:

    "Vesi vanhin veljeksistä,
    ota pois okhaas,
    vie pois viekhaas!"

Monesti ampui tauti tuulesta ja tuuliaispuskasta, taikka ampui maasta, taikka ampui veestä – ihmisen ihon se rökähdytti ruvelle, pani kuin kuusenparkiksi. Se oli maa, paha tulento, jota piti hänen omilla välikappaleillaan kattoa ja pyörryttää. Kompelusvaaran Leevi otti kolmea ainetta, maata, vettä ja tuulenommaa, mustaa koivun pakkulaa, paineli niillä vuoroin kullakin ja sanoi itse kullekin:

    "Eli sie olet maasta,
    niin mene maahan!
    Eli sie olet veestä,
    niin mene vetheen!
    Eli sie olet tuulesta,
    niin mene tuulheen!"

Mutta kun oikea maanpyörryttäjä katsoi kaarnaista ihoa, hän kohta tiesi, mikä maa se oli ja mistä tullut. Sillä maata oli yheksänlaista. Vesistä tarttunut vesimaa itki vettä, ja Lasun muori paineli sitä vesikivellä viskutellen:

    "Vesinen kivi, vesinen kivi,
    vesinen kivi, ota kipusti!"

Tuulesta tarttunut tuulimaa veti ihon kuivaksi, niin että aivan kutisi, ja helpeet lähtivät. Pajalan ukko paineli sitä kuusenhaolla, mutta Purnun Priita-Heleena puoski koivusta leikatulla tuulenpesällä hokien:

    "Tuulelle tuska, ihmiselle terveys,
    veelle vaiva, ihmiselle terveys."

Kivikosta noussut kivimaa ajoi ihon vereslihalle, että se oli kuin vasta nyljetty kurento, ja Pajala pyörrytti sitä kuivalla kuukumankivellä. Savikoista saatua savimaata paineltiin savella, ja pellosta tarttunutta multamaata mullalla ja sanottiin:

    "Maasta olet sinä tullut,
    maahan pittää jälheen menemän!
    Maa, ota omasti!"

Vetisistä jängistä puhaltunut jänkkämaa oli kuin jänkää ja kuohui märkää. Jängän turpeella Pajalan ukko sitä kierteli ja pisti turpeen tikkuun kuivamaan. Minkä turve kesti kuivaa, niin kauan iho ajoi märkää, mutta kun turve oli kuivanut, oli ihokin parannut. Oli ilkeä ruusamaa, jota katsottiin kaltion sammalella, oli paha synnytysmaa, joka oli saanut alkunsa huonosti pestystä synnytyskaastasta, oli myös lammasmaa, joka löi ihon aivan märkäkuopille. Kemin muori pyörrytti sitä kolmella tupakinlehdellä ja kolmen lammaskarsinan kolmesta nurkasta napatulla yhdeksällä papenolla näin sanoen:

    "Maa on Herran,
    ja kaikki, mitä siinä on!"

Siitä se parani, ja iho oli kohta yhtä hereä kuin ennenkin.

Maantapaista tartuntaa oli myös rohtuma, joka puhaltui keväisistä vesistä. Järämän Janne kolpaisi käärmeen tyrmään ja näppäsi niskasta, nylki tuppeensa ja peukalolla pukkasi vatsan halki sekä lykkäsi kuusuortuvan irti ja siveli sillä rohtuneet huulensa sekä ulkoa että sisältä – ja sanoi, että hyvää on. Hyvää käärmeenkuu olikin kaikenlaisiin ruplin ja rohtumiin. Vettäsjärven Hans-Pekalla ja Marja-Liisalla oli käärmeenkuuta aina varalla iso sarvi täynnä.

Samoja maan ja rohtuman sukuja oli myös rohka, jota helposti sai käsiinsä, sati meni kaivelemaan sammakonkutua. Hyvin se parani, kun Ullatin Vaaran Jussi siveli sitä liivaisella sammakolla. Sammakonkutua ei toki saanut mennä syyttä penkomaan – kivun se puhalsi. Eikä liioin saanut pidellä pahoin sammakkoa – siitäkin tuli pahat. Sammakon jos tapoit, oli sama, jos ihmisen tapoit. Sillä sammakko oli kohta kuin ihmisen sukulainen, samaa lähtöä maanhaltian kanssa. Vaaran äijä sanoi, jos sattui vahingossa polkaisemaan sammakkoa:

"Voi, loskaret, mene pois tien päältä, en mie tahallani tehnyt."

Maansukuja oli vähän savipuolikin, jostakin ilmasta tullut kutina, ihonnousema, jota toiset painelivat savella ja maalla, toiset piirittivät yhtämittaisella viisloppisella, nuppineuloin vedetyllä, ettei paha päässyt siitä ulos. Ullatin ämmi leipoi pienen savipenningin kuin taskukellon ja sillä painellen pyörrytti kutinan.

Mutta ihmisen omasta pahasta verestä lähtivät kaikenlaiset kolot paisumat – saattoivat ne väliin nousta aivan tyhjästä, voi niitä joskus ampua vihollinen, voi myös panna ilkeä naapuri. Kipeitä ne vain olivat, ja kovin ne kiusasivat.

Paha oli vamma, joka joskus kasvoi kainalon alle taikka reiden juureen, semmoinen sinertävänruskea, kova ja pitkä kuin kala. Pajalan Kuusi-Pekka, vaikka osasi maata puoskia, ei voinut vammalle mitään. Mutta Mukka-raukka voi, kastoi nimettömän sormensa veteen, pyöritti sillä kipeää, ja se katosi. Voi myös Juto-Sakko: pani vammalle reiällisen päreen, päreelle ruutia ja ruutiin tulen. Se kun sävähti – jo vammakin säikähti ja katosi. Muutamat voitelivat vammaa tiykkiäisellä, mutta Pajalan ukko hoiteli sitä viinalla ja vaskilantilla, ruudilla ja pajankarstoilla sekä pyöritti kultasormuksella kysellen:

    "Onko hän tullut iältä?
    Onko hän tullut lännestä?
    Onko hän tullut pohjoisesta?
    Onko hän tullut etelästä?"

Mutta Alatermän Nietsakan Olli vain sylkäisi puukonterään, painoi sillä ja karjaisi:

    "Kyllä sie pakenet!"

Koko koranus oli jo putkenpolttama. Tuli ensin kutastava nästy, punapää, mihin vain, roska, ampui käsiin, jalkoihin, ja kohta paisui, kun oli semmoinen verenomaisuus ihmisellä, polttavaksi veripahkaksi. Suuttui se ja hävisi, jos sitä pyöritti neulalla taikka messinkiavaimella, niinkuin savipuolta, piirtäen viisiloppista. Ja kun Masuunin Sammu-äijä sitä puhalteli, se katosi.

Samalla lailla pyöritettiin messingillä ajosta. Vaakinan Pekka paineli sitä päivännäkemättömillä rantakivillä, ja Rovan Iisakki puhalteli todistellen:

    "Juutalaiset rakensit toornin taivhaasheen,
    mutta Iesus kielsi heitä.
    Ja niin pittää tämän ajoksen kanssa käymän."

Kainulaisjärven Uulaus-raukka taas pyöritti ajosta tulitaulalla kolmet kerrat ja aina tuikkasi tulta sen nokkaan. Sitä se piti hyvin pahana. Mutta vielä pahempana piti ajos, kun Närvän Poika-Heikki voiteli sen kuiviin keitetyllä virtsalla ja sitten löi päälle vereksen sonnan. Kummassakin aineessa oli kova veto – paisuma ajoi kohta hänen märkänsä ulos.

Mutta kaikkein koloin oli koskema. Se ampui useinkin rintaan ja teki pienen näpyn. Nousi siitä vesikello, paha ja punainen, joka poltti ja porotti kuin tulenoma ja viimein rupesi kamalasti puhaltamaan märkää, ajoi poikki lihat ja luut ja vei hengen. Ei pannut liikoja Pahanrovan Juhan-Henterikki, kristitty mies, kun hän koskeman ääressä kolmet kerrat manasi:

    "Herra lesus, ota pois net kolme poikaa:
    joko rutto eli rupitauti eli punainen tauti!
    Levitä net sinun lehtes päälle!"

Eikä ollut liikoja, että Lasun muori vihaisena kolme kertaa kolmella tulitikulla kierteli koskemaa ja joka kerta töötäsi tulella sen nokkaan, eikä liioin sekään, että Pajalan ukko sävähdytti sitä ruutipanoksella taikka Täräntö kärvensi tulitaulalla niinkuin Killimäkin, joka vielä iski tuluksilla taulaan puhtaan tulen. Omiansa oli vielä sekin, kun Vittanki ja Ullatti puhallelivat sitä pajanpalkeilla sekä Kompelusvaara pyöritti tuliraudalla. Oli niillä kova vaikutus, pelästyi se niitä. Mutta kovinkin koskema sekä pelästyi että häpesi, kun vanha Vaakinan Pekka kävi sen kimppuun, sen vielä ollessa kasuamakeskissä, ja viskutteli sen kuulla:

    "Kasua niin suureksi
    kun Luppio eli Aavasaksa
    elikkä Turun kirkko!
    Jos et kasua niin suureksi,
    niin mene porton perhän häpiämhään!"

Aivan äkkiä saattoi tulla pistos – vaikka keskellä parasta työntekoa ampua selkään lapalehtien alle. Se oli joskus niin paha, että kohta huuto oli työnä, ja monet keinot se kysyi. Lainion kuppari vedätti sitä sarvilla, Tuorheenmaan Eeva pyöritti Mavukka-äijältä saamallaan parannuspuulla, Lovikka antoi nopan eläväähopeaa, Närvä pikkuisen pirunpaskaviinaa. Kompelusvaara laittoi pistosjuoman – samoin myös Hakanen ja Jierijärvi – puukolla sekoitellen ja viskutellen:

    "Jos sie pistät yksi
    niin mie pistän kaksi yhtä!
    Jos sie pistät kaksi,
    niin mie pistän kaksi kahta!
    Jos sie pistät kolme,
    niin mie pistän kolme kolmia!
    – – – – –
    Jos sie pistät kymmenen,
    niin mie pistän kymmenen kymmentä!"

Mutta Jällivaaran ämmä vain painoi kädellään kipeää kohtaa, ja pistos meni sormen kautta ulos. Hänellä oli parantava käsi. Samanlainen lääkityskäsi, noitakäsi, oli Kaaressuvannon muorilla, ja painellen hänkin ajoi pistoksen pois. Muori oli saanut käteensä parantavan voiman, kun oli pidellyt ja sivellyt elävää sammakkoa sekä painellut vainajan rintaa. Oli hyvä käsi myös Masuunin Turtolan ukolla – hän oli oikealla nimettömällään hajoittanut lapakärmheen ja siitä ottanut voiman. Vittangin Lasun Jussa oli vetänyt karhunkäpälän läpi pivhoon, ja hänen kätensä oli hyvin väkevä kaikkinaisia paisumia vastaan.

Saattoi kiveliön raataja saada sivunsa kipeiksi – suonilta kovin otti. Mutta paranivat sivut, kun niitä jaloin poljettiin, ja pää oli pohjoiseen päin, paranivat vielä paremmin, kun Vaakinan Pekka sitaisi sairaan iholle käärmeennahan taikka Närvän Poika-Heikki poltti taulaa paljaalla selällä. Iho korventui, tuli märille, ja märän mukana kipukin ajautui ulos.

Koville otti suonen kiskominen, kun suoni oli mennyt solmuun ja veri jäähtynyt, paha oli myös leikkuupellolla taikka muutenkin saatu suonenvenymä. Sarvisvaaran Soppero-Olli oli tutkinut, että suonenvenymistä oli yhdeksänlaista, ja kaikkein pahin oli vintä, joka kuivalta särki ja rotisi. Katsoi Olli ja paransi senkin. Killimä hakkasi kuudella väännetyllä risunlatvalla kipeää kalvosta, ja toinen kyseli:

    "Venunettakos hajet? Venunettakos hajet?"

Puukolla oli paras pyörittää venymää taikka sitoa siihen venymälanka taikka poron takajalasta otettu molikkapäinen vietnassuoni. Ullatin muori saneli venymälankaa solmetessaan:

    "Iesuksen äiti rattasti –
    hevonen häirähti jalkansa,
    Iesus pani kätensä päälle – se parani.
    Niin parane tämäkin!"

Yhdeksän solmua, yksitoistakin, piti venymälankaan sitoa. Närvän akka näpersi tusinan, mutta Kuttaisen Pounu kysyi:

"Panetko sie solmun Juuttahallekin?"

Koppelonkirjat tulivat pihkalehden aikana kevätilmoista, eivätkä ne olleet mitään kipuja, enempää kuin syylätkään – verenomaisuus niitä nostatti. Syylät tuottivat hyvää poro-onnea, mutta eivät ne oikein uudestakuusta pitäneet. Häpesi syylä ja heitti kasvamisen, jos sille näytti uuttakuuta ja kuiskasi:

    "Häpiä, kun vieläkin kehtaat kasuta,
    ja uusikuu näkkyy!"

Parkalompolon Mikon Iita hieroi syyliä suoloilla kolmena tuorestaina, paiskasi suolat uuniin ja huusi:

    "Syylät palamhaan!"

Mutta naarannäppy jo oli paha – ilmasta se ampui silmään ja pakotti. Häpesi sekin ja pakeni, kun sitä pyyhkäisi naaraskissan hännällä, sylki ja sanoi:

    "Tphyi! Mene nakun perhään!"

Mikon Iita hirtti naarannäppynsä kolmella hiuksella kolmeen kertaan. Joka hiuksella hän nitisti, ja toinen kysyi vierestä: "Mitä sie hirtät?" Ja hirttäjä vastasi: "Riekkoa!"

Silmä olikin arka paikka. Jos siihen ui vihne tai roska, taikka taittui luomi, piti silmä kääntää ja korjata. Saattoi silmä sulaa ja tulla pehmiäksi, ettei kestänyt päivänpaistetta. Piipunöljy oli siihen hyvää, se teki silmän kovemmaksi. Tuli silmään valkoinen lienne, se syötettiin pois hienolla sokerijauholla. Pienni-äijä meni tohtorin luo, ja silmä oli valkoinen kuin knappi. Tohtori katsoi, otti kolme kruunua ja sanoi:

"Mene pois! Ei siitä enää silmää tule".

Pienni-äijä meni – meni Tuorheenmaan Eevan luo, ja silmä oli valkoinen kuin knappi. Eeva katsoi ja korjasi, ja kohta oli Pienni-äijän silmä kuin hopea.

Kaaressuvannon tievoilla olikin hyvä silmien parannuspaikka, Hilkukaltio, kirkas kiehuva lähde, josta kaalo vesi virtasi kohti pohjoista. Siinä Tuorheenmaan Eeva pesi ja korjasi kipeitä silmiä, pesi myös maata ja paisumia. Ja Inga Blind, joka asui kodassa kaltion äärillä, oli oikein jalo käyttämään lähteen terveeksi tekevää vettä. Monet silmät hän sen vedellä pesi ja monet kipeät hoiteli.

Mutta hopeaa piti kaltioon heittää maksuksi, kun vettä otti – oli pilkkaa, sati heitti rautanaulan.

Oli kirkas kaltio myös Lainiossa väylän takana, silmiä senkin vedellä parannettiin. Jukkasjärven Sevuvuoman aidan takana oli Noitumakaltio, kaalo heleä maan silmä, joka katseli sammalien alta, eikä jäätynyt talvellakaan. Jaakon akka siinä hoiteli paisumia ja tulennoita. Ruovusniemen ja Luongaslompolon välillä oli kaltio, jonka vesi oli terveellistä rupitauteihin – jopa sillä joskus huuhdottiin hulluja, jotka olivat manalaisissa.

Mutta kun mustapäinen hammasmato söi hampaanjuurta, oli tulla hulluksi ilmankin. Mato kaivaa jomotti leukaperiä kuin rietas, eikä antanut yön ei päivän rauhaa. Piti olla kovat aineet, ennenkuin sai vihollisen pakenemaan. Pitkäisen pirstoman puun kolmet tikut häntä jo peloittivat, samoin tikut kirkon kynnyksestä taikka ruumiin laudasta. Kuolleensormea hän kauhistui, ja poskelle painallettu tulinen taula sai hänet sävähtämään. Muikeaa kirnupiimää hän häpesi, mutta siitä hän pahoin säikähti, kun Tervaniemen äijä hänet kerran löysi emännän leukaperistä, manasi ja sanoi:

    "Ei syö mato tätä hammasta,
    niin kauan kun luuni on koossa."

Vasta kymmenen vuoden kuluttua äijän kuoleman jälkeen, mustapää taas uskalsi liikahtaa emännän leukaluissa.

Oli syöjiä syntisen kurennon. Mato jyysti hammasta, koi kalvoi luita, riisi jäyti rauhasia ja napaa, sisuksissa taajoivat ja heräsivät isotmaot ja penikkamaot, ja kasvoihin, kahden puolen nokkaa, rakentelivat toukat mustia kurmuja. Lapinakan suolissa kurnutti sammakko, Miskuksen Markin mahassa mojotti käärme, ja kompelusvaaralainen oli saanut sisuksiinsa ulisevan koiranpennun.

Ja sitten tuli mollotauti ja pahoin paisutti leukaperät. Tuli taas keltatauti ja ajoi aivan keltaiseksi, eikä paennut, ellei saanut eväiksi yhdeksää elävää täitä voileivässä nautittuna. Vilutauti, kylmyys ja rematis vaativat hauteita kaiskonkaalista, koivun pihkalehdistä, muurahaispesästä ja ramparuohoista – jopa talvella piti varistaa kaksi tuohikoivua ja laittaa ne sänkyyn kahta puolta sairasta. Kipeälle kurkulle piti kääriä ihvivilloja, taikka juottaa sairaalle karhun kurkkutorven lävitse laskettua vettä. Yskään oli ihmisellä itsellä lääkitys: hyvä ryyppy kuksaan laskettua vettä, sitten vielä väkevää piipunsavua henkeen taikka iso kuksallinen kuumaksi korvennettua poronverta. Rinnanleikko loppui, kun otti ja söi vasikanpalan, suupalan, jota vasikka imeskeli.

Eipä ollut paljon, sati joskus ihmisrievun veret pilaantuivat, niin että ajoivat silkkaa vettä läpi nahan taikka tekivät vesiähkyn taikka panivat umpitauvin, aivan pattoivat koko kurennon taikka taas ajoivat rapatauvin, jotta piti syödä koivun parkki jauhoista tehtyä kakkoa sekä juoda pakkulakahvia.

Tuli turmia, tuli loukkauksia ja kipuja luontokappaleiden kautta – välikappaleita ja katsojia nekin kaipasivat.

Kärme oli elävistä kaikkein koloin. Oli kauhistava paikka, kun käärmeet kokoontuivat suureen tokkaan pitämään käräjiä ja koikkelehtivat sadoittain samassa sykkyrässä kuin musta makkaraläjä riettaan pöydällä. Siinä puhallettiin myrkkyä, sihistiin ja kähistiin, ja kolmikyynäräinen, villainen emäkärme, jolla oli pää kuin kissalla, vöngerteli keskellä nokka pystyssä ja vihelteli. Kauas kuului vihellys, ja kauas levisi myrkyllinen haisu.

Käärme oli riettaan elävä. Musta koiraskäärme ei kyllä purrut eikä pistänyt, mutta kirjava, pajunvärinen naaraskärme oli kamala. Kun se sai näpätä, kolpaista, tuli kohta kuolema, ellei ollut katsojaa. Jomotus-Kreeta otti niin monenkirjavaa maata, kuinka monenkirjulainen käärme oli, ja hauteli sillä ja viskutteli. Vaskivuori sitoi kipeälle vesipajun, ja se oli hyvä. Sillä käärme itse otti keväällä pajun juuresta hänen myrkkynsä – ja pajulla, samalla myrkyllä, se taas helposti pidätettiin. Purnun Priita paineli paisunutta villavanttuulla ja sanoi:

    "Villasuu, villapää,
    villa viisi hammasta,
    isäs sarka sammalessa,
    äitis niitty mättähässä,
    kanna simmaa sillä suulla,
    jollas oman haavas voitelet!"

Paha ja vihainen oli käärme, mutta Lanton muori oli vielä vihaisempi. Hän noitui Juuson Fettaa purreen käärmeen tulemaan Fetan pihalle saamaan koston pahoista töistään. Vihainen oli Rovan Iisakkikin, joka kohdatessaan käärmeen lumosi sen paikoilleen karjaisten:

    "Oota sie, konnanpoika, leppäistä kalikkaa!"

Saattoi kristittyä joskus vaaksiainen ampua näpsäistä, vaikkei se suuria saanut aikaan, vain pienen turvotuksen ja pakotuksen. Mutta silti piti sitä manata niinkuin Kannusjärven Kalla, ampiaisen lumooja:

    "Tuohitoppero teijän kotonne,
    lahokanto teijän kartanonne.
    Pistä piikillä pirua,
    äläkä ihmisen ihoa!"

Mettiäinenkin oli semmoinen koranus, piikkipörrö, että pani kipeät, kohta kirmeämmät kuin ampiainen, ja myrkky oli myös orivaaksiaisella, mutta ukkosenkorento ei kohdellut ihmistä pahoin, se oli ahne vain pikku pörhösille ja sääskille.

Sai ihmisriepu pahan loukkauksen jäseniinsä tai kurentoonsa – elävällähopealla se parani. Otti vain pikku nopan eläväähopeaa, se heti juti kipeään kohtaan ja juotti sen terveeksi. Pakkanen kyllä teki pahemmat vaivat, kun sattui – kylmetytti ja palellutti jäsenet, riiteli nenää ja korvia. Lumella hierominen oli parasta, ja mätämunalla voiteleminen oli hyvää, mutta kaikkein parhaita olivat kovat sanat:

    "Pakkanen, Puhurin poika,
    älä polta poikaas,
    turmele tekijääs,
    kohtaa koijun kantoja,
    palele vetisiä paijuja!"

Pahempi pakkasta oli valkia, joka jätti ruman jäljen. Se oli helposti pahan teossa, ellei sitä siunannut ja lumonnut:

    "Iesus siunakhoon!
    Vesi vanhin valvokhoon,
    valkiainen palakhoon,
    nimheen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!"

Piti vielä erikseen muistuttaa kuusipuuta, joka palaessaan aina kirmikkona rätisi – piti sille sanoa:

    "Kuusi, älä piuku, äläkä pauku,
    pala kuin parasta laita honka!"

Mädännyt muna oli hyvää palaneen voidetta, hyvää oli poronjuusto sekä piimä, mutta parasta oli kun Lehon Oskari voiteli tulenjäljen käärmeenkuulla ja painoi päälle ohutta tuohenjulmua. Ullatin Vaaran Jussi taas nuhteli tulta:

    "Muista tuli, mitä olet polttanut!
    Lakaise sievällä käellä tervheeksi,
    mitä olet polttanut!"

Mutta kaikkein kamalin oli rauta, joka puraisi syntistä lihaa ja pani punaisen vuotamaan. Kirves voi olla hyvin paha, ellei sitä oikein kohdellut. Sillekin piti antaa hänen lepohetkensä – ei saanut iskeä sitä puuhun siksi aikaa, kun itse meni lepäämään. Käyryuopiolainen muisti aina nuolaista kirveenterää ennenkuin rupesi hakkaamaan – hän lumosi sen. Masuunin ukko taas muistutti kirvestään:

    "Hakkaa puuta, hakkaa puuta,
    älä hakkaa minua!"

Mutta kun rauta teki pahoin, ja veri pääsi vuotamaan, tarvittiin verentypheyttäjä, joka saattoi sen asettaa. Sellaisia ukkoja oli kyllä kiveliöissä, kohta joka kylässä joku tuima äijä, jota ei verivirta säikähdyttänyt – varmahdutti vain ja kammahdutti, niin että omatkin veret varmahtivat. Sillä silloin, kun kristityn verta piti seisottaa, piti luonnon liikahtaa, niin että veri vastasi vereen, ja typehdyttäjän kuohahtanut veri pani vuotavan veren seisomaan, vaikka se olisi puhaltunut sydänsuonesta. Omakin veri piti läikkyä, piti olla niinkuin hirmu omassa veressä. Äkäinen äijä saattoi hyvin sanoa:

    "Kattokaa, pojat –
    ei vanhurskaan veri juokse maahan!"

Junkan Kalla Lehto oli niin vahva, että seisahdutti veren, vaikkei itse ollut saapuvilla, samoin myös Merasjärven Heinä-Aapo ja Vaskivuoren Hurun Heikki sekä Vaakinan Pekka. Silloin piti niin rohki tuntea haavan saanut ihminen, että asian tullen sai hänen haamunsa, kasvojenmuotonsa, silmäinsä eteen – ja siinä kun manasi, jo veri seisahtui. Mutta kovat sanat siinä tarvittiin, ja täysin luonnoin piti ne puhaltaa. Rovan Iisakki sanoi:

    "Seiso, veri punainen,
    niinkuin minäkin seison
    Herran eessä Herran tuomiopäivänä!"

Kainulaisjärven ukko puhalsi:

    "Seiso, veri, niinkuin Punainen meri seisoi,
    kun Mooses ojensi sauvansa yli Punaisen meren!"

Heinä-Aapo pani raskaat sanat:

    "Pysy, veri, sisällä,
    niinkuin sen lautamiehen sielu helvetissä pyssyy,
    joka on kolme kertaa väärin vannonut!"

Nattavaara taas nuhteli:

    "Tyrsti, tyrsti, veri punainen,
    et sie ollut komia rauta,
    kun uit ihmisen veren sisälle!
    Pysähtyipä se Jortaninvirta,
    pittää se sinunki pysähtymän."

Tärännön Aitanpään Aukusti puri puukkoa, pahoin tehnyttä, paineli sillä haavaa ja manasi:

    "Kipu rauthaan!
    Rauta parka, mikkä sie riehut?
    Eppä sie silloin paljo riehunut,
    kun sie tulit Luojan kämmenen alle
    ja rautavuoren alle.
    Tyrsty, tyrsty, veri punainen,
    tyrstyipä se Jortaninkin virta!"

Mutta Vaakinan Pekka oli kaikkein äkäisin sekä vanha Sevän Antti. He kumpikin olivat ottaneet kauhtumattoman luontonsa ja voimansa vainajalta öisestä riihestä. Oli Pekka – samoin Antti – nahissut pimeässä kuolleen kanssa vain kahden, puristanut kolme kertaa oikean käden peukalolla ja nenäsormella ruumiin nenää ja sanonut:

    "Enempää ei piä veri liikkuman,
    kun tässä ruumiissa!"

Samat sanat Pekka sanoi sitten asian tullen, ja veri heti seisoi kuin seinä.

Eikä enää tarvittu muuta kuin tiykkiäisestä keitetty ploosteri päälle – se antoi parannusta ja vetoa. Parannusta antoi myös terva, kun sitä vetäisi peitoksi. Ja kun meni saunan löylyyn, piti muistaa varoitella:

    "Haava, piä varas,
    kyllä vesi varansa pittää!
    Haava, piä varas,
    kyllä hiki varansa pittää!
    Haava, piä varas,
    kyllä lämmin varansa pittää!"

Juhlapäiviä

Aurinko mittasi erämaalle päiviä ja vuosia. Ja kiveliön vanhaa sääkirjaa noudattaen nousi taipaleelle aina silloin tällöin jokin juhlapäivä.

Pitkän moniviikkoisen kesäpäivän, ankaran työpäivän takaa asteli mikkeli, syksyn juhla, kesäpuolen loppu, talvipuolen alku – jolloin taittui kesän ja talven väli.

Olipa mikkeli kohta kuin vuoden loppu, toisen alku, ei vain palvelusväelle, vaan koko kiveliölle. Oli saatu, mitä oli saatu maanhyviä ja muita – kannatti vähän pitää juhlaa, jopa kohta koko viikon helpoitella. Palveluskansalla oli vapaa holkkaviikko – idän alamaissa römppäviikko – ja samaan joutilaaseen menoon ryhtyi kohta kaikki kansa.

Sitä mukaa piti olla mikkelin syötävätkin. Ullatti löi penkkiin ainakin lampaan, jopa nautahärän, jotta sai hyvää mikkelinmakkaraa sekä kaarat pöydälle lihaa täyteen. Se oli parasta mikkelin makua. Ja jalkapannussa oli rasuata, johon sai kastaa palaansa: makkaraa ja lihaa. Oli lisäksi maitoa ja lihalientä sevoin isossa pahkamaljassa, ryypättävänä lihan ja makkaran painoksi.

Vanhoilla äijillä oli toki heidän omat ryyppynsä – Kainuusta tuotua viinaa, jota pahkamaljasta puukauhalla latkittiin, jotta päästiin oikealle mikkeliluonnolle.

Mutta kalutut luut vietiin Särkivaaran juurelle, Nyrkitänkurshuun. Se oli sellainen ristikursu, johon tuli kursu tuolta ja täältä, ja sinne, rumaan pahikkoon, aina vietiin talosta kaikki luut ja kalanruodot. Ja isolle palveluskivelle, joka oli kylän pellolla, vietiin ja kivenkoloon kaadettiin nautahärän rasvaa.

Syötiin ja juotiin mikkeliä muuallakin, aina kukin lajinsa mukaan – Parkajokikin askaroi kalan ja linnun ääressä.

Mutta palvelijoille mikkeli vasta juhla oli – he saivat palkkansa, mikäli vielä saamista oli, saivat suuren kyrsäjuuston sekä vapaan viikon. Silloin

    "Perhäinen löysäsi, ja kytkynen laukesi,
    Isopelto oli leikattu,
    ja länget sai laskea pois."

Eikä ollut palvelijoilla muuta virkaa kuin käydä hölkätä pitkin kylää ja väliin käväistä talon pöydässä, ellei menty kotimökille kyrsäjuustoa jyrsimään.

Mutta sitten kohta jälleen lyötiin länget kaulaan, ja alkoi ankara vuosi – eikä palkka ollut kovin erinomainen. Hyvä renki sai 70-80 kruunua vuodessa sekä kahdet lapikkaat ja paitavaatteen, ja tavalliselle piialle annettiin 30-40 kruunua ynnä pienet neuvot, joita saattoi olla kahdet kengät, pari huivia, kymmenen kyynärää paitaliinaa, vyöliina ja kolme, neljä naulaa villoja. Näillä sait neuvotella mikkelistä mikkeliin.

Pyhäinmiestenpäivä ei ollut paljon mikään, miltei tavallinen pyhäpäivä vain. Parkajoki sentään silloin teurasti kolkattuja saluja, keitti ja söi ensimmäiset verekset kesälihat ja kuori salujen selästä hyviä kinnasnahkoja. Aapua taisi keittää ja nauttia lampaanpään, ja Ryösikön äijä lausui Mettävainion emännälle:

"Happanuta minulle pyhäinmiesten fiili!"

Eikä ollut anteruskaan juhlan arvoinen, vaikka Jällivaara otti sen kuin paremmankin päivän, samoin Jukkasjärvi ja Vittanki. Se oli heidän syksyinen kirkkopyhänsä, ja silloin miltei koko suohkana kiiruhti temppelin turviin – jo toki kiiruhti, koska olivat kirkolla markkinatkin.

Mutta joulu jo oli koko kiveliön juhla, pimeimpään yöhön noussut talvinen pyhäaika, jota koetettiin valaista kotoisilla talikynttilöillä.

Hiljaiseen erämaahan laskeutui joulurauha. Ei saanut edes kehrätä, eikä tehdä mitään karkeampia töitä – jo tuomaana piti tortit siirtää syrjään.

Ja jouluaattona tuotiin pestylle pirtinlattialle olkia – höyryten puuskahti pakkanen pirtin perään asti, kun ovesta työntyi iso olkikupo. Ullatti levitti lattialle hyviä luhtaheiniä, Lainio niitti luhtaa jäätyneeltä järveltä, ja Svappavaaran jouluheinä oli järven rantapuolesta niitettyä pitkää paksua rytiä.

Oli mieluista astella puhtailla maankasvuilla – harmaa arkipäivä oli paennut pirtistä. Joulu tuntui kahisevan olkisella, luhtaisella lattialla, ja rytikasassa se vasta kahinaa piti.

Oli joulu joutunut pöydällekin. Hyvän talon pöydälle se oli laittanut joulupuurot, lihat ja perunat, vielä lipeässä liotetut norjankalat, jopa jokaiselle oman puhtaan rukiisen limpun, joulukakon, jonka päällyskoperossa oli voiliininki. Pöytä oli valaistu kotitekoisella kolmihaaraisella kynttilällä, ja lapsillakin oli oma pieni kynttilänsä tuolilla taikka penkillä.

Ja piisissä paloi tervastuli – joulua sekin loimotti.

Mutta yliperän parasta joulua oli pieni rukiinen joulukyrsä, joka yhdelle annettu, ja se toi jo niin suuren juhlan, että lapset ilosta hyppelivät – vaikkei paljon muuta syötävää ollutkaan, lappikalaa vain ja lintua, poron verivatsaa ja piimää. Ja kun vielä kynttilä tuikutti pöydällä, asui suuri salaperäinen hetki yliperänkin pirtissä.

Tunturilaisten joulu kyllä oli niin hyvä, ettei parempaa. Oli kaikkein parhainta poronlihaa padan täysin ja poronkuuta pannussa. Lappi kastoi lihaa rasvaan, kastoi norjantumppua rasvaan – ja makeaa oli. Ja sitten oli hyvä kellahtaa kotarisujen taljoille ja raanuille nukkumaan.

Tällaista joulua tunturilappi kyllä vietti miltei joka päivä.

Jokaisella piti jouluna olla päällä jokin uusi vaatekappale, huivi, vyöliina tai lakki, ennen käyttämätön. Sati ei ollut, joulukoirat saattoivat tulla ja syödä. Mitä lienevät joulukoirat olleet – pelätä niitä vain piti.

Peloittava oli joulupukkikin, joulujaara, joulutontta, roukoselkäinen, porontaljainen kuvatus, joka jouluaattona tulla poukutteli pirttiin, sarvet vain uhaten keikkuivat, tuohinaama mällötti tyhmänä, ja tulitaula kärysi nokassa. Ihmisten kimppuun se yllätteli, ja sikiöt kapistivat parkuen uunille. Hyvä oli, että joulutontta joskus näyttäytyi. Sitten saatiin sillä taas peloitella, kun lapset olivat laiskoja riipimään lehtiä kimpuista.

Mutta Kitkiöjoen Salmijärven Antin Tiina näki elävin silmin aivan kamalan joulutontan. Oli Tiina jouluaamuna yksin kotona – toiset olivat kirkossa. Jo kääpähtää pirttiin kolo äijä, pää kattoa pitelee, ja vain parikortteliset jalkatassut laahustavat lattiaa. Tiina kauhistuen katsoo, koirakin karvat pystyssä ärisee. Jo viimein Tiina saa parkaistuksi:

"Rietas-äijä, mene ulos!"

Mutta silloin eivät mitkään joulutontat olleet liikkeellä, kun uuenvuuen yönä alkoi oven takaa kuulua komea virrenveisuu:

    "Jesu armost' alkavalle
    Uudell' vuodell' onnee suo,
    Uusi voima anna mulle,
    Uusi mieli minuun luo!
    Herra vakaa, varjel* ain'
    Minua, minun omian',
    Siunaus ja armo aina
    Kaikill' meillen armost* lainaa."

Koko Peräpohja Kaaressuvantoa, Vittankia ja Killimää myöten käyskenteli uutta vuotta tervehtimässä. Nuotin taitavat, pitkä-ääniset ukot – joskus nuoret miehetkin – kulkivat talo talolta kautta kylän veisaten uutta vuotta. Joka kulmalla olivat omat virsimiehensä – Säätiön Petterit, Vinsan Erkit, Hurun Jussat, Aron, Erkon ja Nivan Heikit, Marjatievan Ollit ja aina vähän kukin.

Öiset vaarit, jotkut valkoisin vyötetyin paidoin, vaelsivat kuin erämaan vanhat viisaat, iso virsikirja kainalossa, lyhty kädessä – ja lepattava kynttilä tuikutti pikkuisena uuden vuoden tähtenä. Kun kulkijat saapuivat talon oven taakse, puhaltui virsi kohta pimeään yöhön. Ukot noukkivat sopivia värsyjä uudenvuoden virsistä, ja talo kuunteli hartaana. Jo kuului veisuu:

    "Nyt armonovi avathaan,
    Jost' kiitoslaulu kajahtaa..."

Silloin mentiin kutsumaan veisureita pirttiin – kahvi oli jo valmiina odottamassa. Mutta jos talo vain nukkui, eikä "armonovi" auennut, virsi lähti jutamaan omaa keinoansa:

    "O köyhä Juuttaan suku,
    Mikses näist' pidä lukuu,
    Usko, niin et synniss' pois huku.
    Sen sanon sull' totta..."

Köyhä juuttaan suku saattoi vain istua lukittujen ovien takana ja pitää lukua vanhoista kannuista ja lautasista valaen niistä tinoja. Kylmään vesiastiaan porskahdutettiin tulinen tina, ja sitten tutkittiin, mikä siitä tuli, ja mitä se mahtoi ennustaa. Nousi sieltä milloin mitäkin kalua – Tärännön Mikon Heikki, jota käskettiin maisteriksi, oli mainio lukemaan niistä elämänkertaa. Nousi pörssi – se oli rahaa, tuli komsio – nait lapinsikiön, kohosi jäkälämouru – et hyötynyt mitään. Vittangin Lahen Iisakki, nuori mies, nosti kolme kertaa peräkkäin ruumisarkun – Iisakki sai rupitaudin ja kuoli.

Uudenvuoden ja joulun öinä kävivät nuoret kujilla, kolmen tien haarauksessa taikka kolme kertaa siirretyn huoneen katolla kuuntelemassa, kuuluisiko jotakin sanomaa tulevasta mielitytöstä tai yrkäpojasta. Ja kattila piti olla kuuntelijan päässä.

Mutta Hakasen ukko mennä hönttäsi aikaisin uudenvuoden aamuna naapurin ovelle ja yritti ennen naapurin väkeä huutaa:

"Uusi vuosi!"

Loppiainen oli pyhien loppu – tornikin taas saapui pirttiin, ja jälleen alkoi hyrräämään

    "Ehven rehven reivillinen,
    viisin kuusin kuirillinen.
    Kun ehven rehven reivasee,
    se viisin kuusin kuirasee."

Loppiaisena rupesivat sikiöt keijaamhaan. He sonnustivat orteen peuranansan taikka muun nuoran ja kiikkuivat siinä, niin että kohta pää kolkkui kattoon. Lainion lapset keijasivat ja lauloivat:

    "Aatami suuri, kaikkivaltias,
    joka hallitti yksin koko maailman,
    ja sillä oli kaksi poikaa,
    ja poikain nimet oli Kain ja Aapeli."

Ja sitten joka päivä, kun talo nukkui iltaprokkoa, ennen lypsylle menoa, ennenkuin tulta sytytettiin, lapset pimeän päähän keijasivat nuorakiikussaan.

Sikiöt vain keijasivat ja lauloivat – vaikka pitkä arki oli edessä ja arkiset ruoat. Fruukostina, aamuruokana, 8-9 aikana oli piimämalja pöydällä, ja siitä sai kukin kauhalla ryypätä leivän ja suolakalan painoksi. Murkina 1-2 paikoissa syötti perunoita ja piimää, ja ehtavaksi, 8-9 aikana, ennen maata panoa oli aina iso puuromalja, voisilmä keskellä. Siitä vuoron perään lusikoitiin, lopuksi lusikat nuolaistiin ja pistettiin värkkilöön. Mitäpä niitä pestä, jokaisella oli oma lusikkansa. "Oma sika, oma taikina."

Mutta pyhäpäivä oli sentään aina pyhäpäivä. Jo lauantai antoi ehtavaksi ainakin Ullatille viilipytyn, ja pyhäaamu toi maitovellin – talvella verikakot.

Vasta laskiainen oli kylmän talven komea päivä, oikein lihava tiistai, jolloin saatiin syödä kuuta ja juoda rasuata, niin että taas hyvin tarjettiin pahassakin pakkasessa. Ullatti nautti jo aamulla täydet verikakot, joiden sisässä oli silkka kuu, ja murkinaksi hän pisteli oikean lapinvellin, joka oli keitetty nautaeläinten koparoista, pantu vielä poronlihaa lisämauksi. Hyvä rasvainen liha oli koko kiveliön mielessä. Nattavaarakin keitti kuulihaa, Pajalan iso pisteli itse parhaat palat ja antoi köyhille romulihoja. Kukkola korventeli lehmän lihoja, Jarhoinen lehmänpäitä, Kitkiöjoki lisäksi poronpäitä ja -koparoita. Päitä ja koparoita nauttivat myös Lainio, Vittanki, Kaaressuvanto ynnä Jukkasjärvi, ja suuri Täräntö ahmi poronlapaa, jossa oli hyvä pinta, herkuttelipa vielä ydinkonteilla. Laskiainen oli koko erämaan lihapäivä, syömäpäivä – iso pata piti olla täynnä laskiaiskeittoa, mitä rasvaisempaa, sitä parempaa. Oli Korpilompolonkin tapa:

    "Lappaa laskiaisena,
    päätä pääsiäisenä."

Hyviä olivat kaikki, mitä laskiainen antoi. Ja kalutut koparat sekä muut luut piti viedä tunkioon taikka lammaskarsinaan. Ullatti syyti ne ulos navetan sontaikkunasta, Junosuvanto vielä karisti karsinaan päreenkarsia, jotta saisi mustia karitsoita. Ja lehmät piti hoitaa ja lypsää päivännäöllä, jotteivät ne kesällä viipyisi myöhään metsässä.

Eikä saanut suurena lihapäivänä ahertaa tavallisissa arkitöissä. Liikutit kirvestä taikka muuta teräkalua, lehmät rupesivat ontumaan, sati kesällä sattuivat laskiaisen lastuja tallaamaan. Jos kehräsit tai karttasit, lampaat tulivat pyöräpäisiksi.

Vain lammaskarsinaa sai laskiaisena kaivaa ja vedättää sontaa vainiolle.

Ja tyyrätä sai. Nuoret, jopa täydet, aikuiset ihmiset hiihtoivat törmiin ja tyyräsivät sivakoilla alas. Rakenneltiin lumesta korkeita linkkoja, huijattiin niistä alas ja huudettiin. Ullatti karjui: "Lihavaa laskiaista!" Moni keikahti linkassa nurinniskoin – Korpilompolo sai silloin riekon.

Toiset taas ajelivat poroilla ja kulkuset sekä tiuvut iloisesti helkyttivät talven suurta syömäjuhlaa.

Olikin hyvä syödä kuuta ja lihaa, taajoa törmissä ja ajella kulkusissa, koska laskiainen oli paaston alkupäivä. Tuli paaston aika, sellainen kuritusaika, jolloinka piti elää köyhemmillä eväillä – vaikkei ainakaan suuri yliperä koskaan liioissa rasvoissa mässännyt. Eikä saanut ankarana aikana kovin taajoakaan. Kangosen vanhat olivat niin pyhiä, että pitivät oikein vartiota. Näki Kauppi-äijä nuoret törmissä taajomassa, heti laukkasi ökisemään:

"Vulu vulus, pojat!"

Mutta kohta helpoitti, kun tuli suuri pääsiäinen. Jo sai taas rasuata ja mitä vain hyvää kiveliössä oli. Nilivaaran äijäkin mujahdellen hakkeli lihoja ja ihasteli.

"Ja nyt keitethään lapin velli."

Pääsiäinen oli ihmeellinen laskevan talven juhla. Keväinen kirkkaus ajeli jo hangilla, jängät ja vuomat kimallelivat, ja tunturit hohtivat valkoisina kuin taivaan ylhäiset portit. Mutta yöt olivat vielä niin parahiksi pimeänhämärät, että kaikenlaiset näkymättömät ja kummajaiset olivat silloin oikein kilvaten liikkeellä.

Ja silloin annettiin ilmi salatuita asioita. Niitä sai kuulla, kuka vain tahtoi ja uskalsi. Menit vaikka tallitunkiolle taikka kolmen tien haaraan taikka kolmesti muutetun huoneen katolle taikka suurelle aukealle kalliolle, jonka vieritse väylä heitti leveää koukkupolvea – jo suuri yö muisteli sinulle asioita. Kaksi parkajokelaista saattoi istua kaksin reisin selätysten huoneen harjalla ja sanan puhumatta kuunnella yön kummia – pääsiäisnaukkoja. Eikä ollut pyhäinen yö äänetön. Kuului pimeydestä kaikkia, mitä vuoden ympäri piti tapahtuman, kuului lautojen pauketta, rautojen helinää ja riihen kolketta. Jo taas tuolla koirat haukkuivat ja kellot poukkuivat, tuolta kuului surkeaa valitusta ja voivottelua, tuolta virren veisuuta ja kirkonkellojen soittoa... Pääsiäisnaukkiainen, näkymätön olento, niitä kuulutteli. Ilmoitti se vielä nuorelle miehelle, minkänäköisen akan hän saa, näytti tytölle hänen yrkämiehensä haamun. Naukka siinä ilmestyi ihmisen hahmossa. Piti vain sanoa asialle mennessään:

"Mie olen nyt sitä varten lähtenyt tänne, että mie eeltäkäsin tietäisin omani."

Pääsiäisyön ihmeitä oli myös onnenpeili – kuka uskalsi mennä siihen kurkistelemaan. Vittangin Lasun Heikki uskalsi. Hän otti kaksi peiliä ja kaksi kynttilää, vesiklasin ja viinaklasin, ison Raamatun ja kaksi vihkimäsormusta ja asetti ne niinkuin määrä oli: peilit vastakkain, kynttilät väliin kahden puolen sekä sormukset ja Isonkirjan. Avasi Heikki vielä savupellin ja pani oven raolleen. Sitten hän katsoi peiliin toisen peilin takaa – ja oli pääsiäisyö, sydänyö.

Peilistä näkyi pitkä kuja kuin kirkonkäytävä, kahden puolen kirkkailla kynttilöillä valaistu.

Alkoi kuulua hiljaista humua ja tiukujen helinää, sitten ryminää ja rominaa, sitten kovaa kellojen pauhua – tuntui, että kohta katto romahtaa alas. Mutta Heikki ei pelännyt, katsoi vain ja odotti...

Jo tulee siellä kaukana kujaa pitkin vaimoinen henki, niinkuin haamu keijaa kynttiläin välissä yhä lähemmäksi...

Heikki katsoo melkein kauhtuen, mutta hän ymmärtää, että siinä se nyt on – hänelle määrätty akka. Ei kyllä akka itse, mutta hänen haamunsa, vartijansa, edelläkävijänsä.

Mutta tyttärelle oli vaivaksi öinen ilmestyminen. Siksi hän saapui peloitellen kovalla rymyllä. Ja sitä heikot helposti säikähtivät. Kirnujärven tyttäret katsoivat onnenpeiliin ja lähtivät kirkuen laukkaamaan heti, kun kuului ensimmäinen rymähdys.

Tyttärille oli paljon mieluisempaa syödä illalla suolakalaa, vaikka pari siikaa, ja sitten mennä juomatta nukkumaan – kyllä ilmestyi yöllä yrkämies tuoden juomalintukkaa.

Näin ihmeellisiä asioita oli suuren pääsiäisyön helmassa – ja niitä piti kuulla.

Mutta aamulla jo taas mentiin katsomaan auringon tanssaamista ja ilonpitoa. Hakanen hiihteli korkealle Nitsavaaralle, johon näkyi suuri valkoinen kiveliö, odottamaan päivännousua. Hartaina, ristissä käsin seisottiin vaaran laella ja katsottiin:

"Kun aurinko tanssasi ja ilutti, kun Jumalan Poika on kuolheista noussut."

Ja helkkyen ja paukkuen ajoi koko kiveliö kirkolle, ajoi kirjavana kansana, tunturilappi ja outalappi sekä erämaan raatajain monilukuinen joukko – kirkolle kiiruhti ja hartaana asteli alttarin eteen asti.

Se oli vanhojen pääsiäismäärä.

Pääsiäisaamuna aurinko tanssasi suurta ylösnousemista – saattoi tanssata samalla suurta kesän nousemista.

Sitten kevätkesä juhli iloista pellonpanoa sekä karjanlaskua – ja pojanpalkeet pitivät huolen soitosta. Joka taholta kuului piiparin ääni, pajusta askarrellun monijatkoisen pillin monipykäläinen piipotus, taikka pitkän männynlylyisen torven kumea toitottaminen.

Käväisi helatuorestai, ja heti helluntaikin ajoi kautta erämaan. Kevätkesän juhlia ne olivat – tulivat ja menivät.

Mutta kohta juti johannes, kesän suurin herra, iloisena ja ylpeänä, ja häntä varten kohta koko talo riepoitettiin ja myllerrettiin enemmän kuin koskaan. Kolme, neljä kertaa vuodessa toimitettiin suuret pesut ja korjuut, mikkeliksi, jouluksi – jouluksi ei aina niinkään, kun oli pimeä aika –, mariaksi ja juhannukseksi, mutta johanneskorjuut olivat kaikkein suurimmat. Silloin siivottiin ja puhdistettiin kaikki huoneet, aitatkin ja koko kartanomaa, pirtistä puhumattakaan. Huonekalut kannettiin pihalle ja pestiin, ovet, ikkunapielet ja penkit pestiin, seinät ja katot riepsattiin kuusituppuralla, semmoisella karkealla tullukalla, ja lattiat hangattiin hialla ja hakoluuvalla. Roiskittiin vettä ja sysättiin luutakynällä, jalkaluuvalla, niin että nohtualla oli petäjäinen lattiaparsi. Tuotiin sitten ja siroiteltiin lattialle tuoreita koivun hikilehtiä huokumaan kesäntuoksua. Lainio hakkasi lattialle kuusenhaon nokkia ja pisti piisiin tukon suenpursuja, jotta oikein haisi makealle ja oli terveellistä. Tyttöhulliaiset tekivät joskus, johanneskukkia rihmaan pujotellen, kauniita johanneskransseja ja ripustelivat niitä ikkunain sekä seinien iloiksi.

Suuri kesä asui kiveliön pirtissä – sopi siihen juhannuksen saapua juhlimaan.

Saapui hän, ikivanha Johannes, saapui nuorena ja iloisena, ja hyvillä mielin hänet otettiin huoneeseen. Kesäkin riemuitsi.

Ja vanha Johannes syötteli kiveliön kansaa parhailla erämaan eväillä. Metsäjärvien rannoilla oli kymmenittäin suorsien ja sorttien pesiä, oli myös uita, joihin sotkat ja koskelot pesivät. Niitä kun kävit kokemassa, sait munia ison tuohitottelon täyden. Ja niistä saatiin juhla-aamuksi mitä parhain johannesterni. Särjettiin vain munat maitoon ja keitettiin isot, kielon padalliset.

Kirkolle mentiin taas suurin joukoin, mutkallisia metsäpolkuja vain paljain jaloin paistatettiin, sotkettiin poikki jänkienkin ja vuomien, miehillä pieksusaappaat kainalossa, naiskansalla ruojuskengät käsivarrella. Varsinkin nuoret laukkoivat kirkolle – juhannus oli niinkuin mikkelikin, suuri nuorten juhla. Tytöt, kääntöhelmat, mennä haapsottivat edellä, ja pojat poukottivat perässä. Mutta jos ei ollut mielipoikaa parvessa, tyttäret varsin jättivät koko jussajoukon.

Kolme, neljä päivää, koko viikonkin saattoi kestää erämaalaisen kirkkomatka.

Keskikesän suurena juhlana olivat taas näkymättömät henget vaeltamassa – heilläkin oli oma aikansa, suurina juhlina oli heidän mieluisinta liikkua. Päivä, vaikka ajeli täysin kierroin ympäri erämaita, oli käväissyt jossakin lyhyimmän yön majoilla, ja oli jälleen kääntänyt ajopelinsä pitkänpitkälle talvikeinolleen.

Valvoi suuri päivä juhannusyön, valvoi koko luomakunta, aarnihaudan haltiakin, homenokka, hoiteli salaisia aarrevalkeoitaan, ja koskenhaltia istuskeli rantakalliolla tukkaansa kampaillen – niinkuin Taanikurkkion rannalla, Lainion alapuolella. Siellä jylhällä pahtarannalla, ylimmäisen korvan ylimmäisellä luomella tytär istui, kampaili pitkää tukkaansa ja huuteli alas venemiehille:

"Ette kyllä menisi tästä alas, kun on pyhä. Mutta isä ja äiti on menheet häihin Muoniokoskheen."

Ja kaikki kylän nuoret valvoivat ja iloitsivat auringon kanssa. Koko nouseva Aapua kaahaisi korkean vaaransa laelle taajomaan. Siellä, viheriäisellä harjalla, johon loisteli koko maailman avaruus, Ohtanat, Olkamangit, Pellot ja kaikki, oli mieluista olla. Pyörittiin rinkisillä ja laulettiin:

    "Hän kätens' mulle antoi
    ja hellän sytämmen...
    Me sitomme, sitomme,
    solmiamme näin, näin..."

Sitten taas kyykähdettiin pellon pyörtänölle istumaan ja oltiin numeroilla taikka istuttiin sylitysten lystisillä, ja vastattiin ruoskamiehen kyselyyn: "Lystiä on!" Jo lähdettiin laukkomaan leskistä – vaikka taivhaankelloa se piti olla Aapuan korkealla laella, ja yksin jäänyt huusi käsiään yhteen läiskähdyttäen:

"Taivhaankello kuus!"

Saattoi korkealla Aapuavaaralla taivaankello olla kuusi, mutta erämaan kello näytti keskiyötä, kun nuoret tytöt salaa ja aivan hiljaa hiiviskelivät kiveliöissä tulevaisia tiedustellen – yrkäpoika oli mielessä. Pajalan tyttäret nykivät heiniä pivoonsa ja sitoivat niitä päistään parittain yhteen, ja jos ne sattuivat parittain – selvä oli, pari tuli. Muoslompolon viheriäisessä ohrapellossa kirjavat tyttäret kyykkivät sitoen katkaistuihin korsiin onnenlankoja. Siinä sininen sanoi matkaa, keltainen lasta, musta murhetta, valkoinen kuolemaa, mutta punainen naimista. Mikä korsi oli kolmessa päivässä pisimmäksi kasvanut, sitä tapahtui. Korpilompolon Kaisa pyörähteli portaissa lakaisten niitä ristiin kolmet kerrat – jo häilähti mielipoika. Taikka hiipi tyttö metsään, laittoi luudan yhdeksänlaisista varvuista – jo kotipolulla poika piipahti vastaan. Mantan Hilta etsi ja näki yrkämiehensä onnenpeilissä, vaikka luuli häntä vain kössiksi. Nattavaaran Nanna näpersi maahan kolme pientä koloa. Sati muurahainen niihin ensiksi sattui – työmiehelle jouduit, mutta jos piipersi korea kultakiiski – herran sait. Kangosen Kaisa laski aitan kattolautoja vastahakoon – jo Uuentalon Kalla rupesi kömpimään ovesta. Lainion Saarat juhannusiloissaan roiskivat vettä kolmet kerrat kolmesti muutetun huoneen nurkkaan – ja nurkan takaa piti pyörähtämän juuri hän, jonka takia roiskittiin.

Vesi olikin tärkeä tekijä juhannusyön ihmeissä. Purnun piika vinttasi apposen alastonna keskellä yötä kaivosta vettä, kaksitoista ämpäriä hän nosti ja laski menemään navetan muuriin – vesi vain solisi ja kaivonvintti kitisi...

Jo talon isäntä ajaa hevosella pihaan, mutta katoaa jälleen – ja alaston piika juoksee kirkuen aittaan.

Kuoli sitten emäntä, ja piika nostettiin hänen sijalleen.

Muoslompolon alaston eeva riiputti vettä järvestä saunaan ja kaateli sitä nurin käsin päälleen – jostakin piti odotetun ilmestyä.

Mutta kaikkein rohkeimmat pirihannat hiipivät hiljaa kosken rantaan – siellä kaikkein väkevämmät haltiat ja henget asuivat. Purnun tytärpari riisui riepunsa, kahlasi ja kaahaisi koskeen veden kiertämälle kivelle, ja siinä tytöt kyköttivät paljaat selät vastakkain, kuuntelivat, katselivat, odottelivat...

Tulla piipersi pieni hiiri – ei saanut kirkaista. Häivähti sitten koskesta ruskea mies, kohta käsiksi kävi toiseen, sitten katosi – yrkämies se oli.

Päivinoivin tummatukkainen Maaret kykötti vesikivellä, aivan yksinään istui valkoisten kuohujen keskellä, ja koski kohisi ympärillä. Hajahapsinen ihmisentytär oli kuin koskenhaltia, valkoinen vedenneito, joka hiljaisena kesäyönä istui kaihomielin kaipaillen ja odotellen maanpäällistä yrkämiestä.

Juhannus, kesänjuhla, oli samalla monilukuisten Jussain juhla, nimipäivä. Joka talon, jossa vain jokukin Jussa oli, kartanolle ilmestyi yöllä hoikkainen karsittu ja nilottu kuusi – harvoin muu puu –, latvassa vain tupsu ja varressa yksinäinen oksa, käsi, kurottelemassa. Se oli nimipäiväpuu, Jussan nukkuessa nostettu, Jussalle omistettu. Saattoi kuusessa häilähdellä jokin vaate, saattoi siinä helistä pari tiukua, ja kyljessä oli paperilappu, johon oli kirjoitettu, vaikkapa:

"Dällä kunjotethan Vaaran Juhoa."

Nilivaaran kylämäelle nousi juhannusyönä joskus toistakymmentä puuta, ja kaikki ne kunnioittivat Jussaansa helisten ja kalisten ja vilkuttaen mikä sinistä, mikä punaista. Ja sitten Jussain piti hyvin kohdella puun laittajia. Kuusen käsi oli pyytämässä, vaikka se samalla ojenteli Jussalle näkymätöntä hyvyyttä.

Mutta jos ei Jussa antanut puun nostajille edes ryyppyä, kuusi kohta yöllä tervattiin.

Juhannus meni, Jussain puut vain jäivät kartanolle piipottamaan – piipottivat vuosikauden.

Eikä sitten enää mitään juhlanarvoista päivää tullutkaan. Jaakon sunnuntai oli vain kirkkopyhä ennen heinäntekoa. Silloin suurin joukoin käytiin kirkossa ja kirkonperällä. Kaaressuvantoon saapui jaakopinpyhälle koko jokivarsi, Mukkavuomasta asti tultiin myötä virtaan purjeissa lasketellen, Saivonmuotka ja Kuttainen puskettivat sauvoimilla kymmenet koskensa ja kurkkionsa sekä juolevat mutta väkevät vastapauhut. Sopperostakin kristityt vaimot juoksentelivat pitkin jänkäpolkuja. Tuli alhaalta Raattama, laski ylhäältä Naimakan Heikki ynnä Matias Siikavuopio, ja seuroja pidettiin Tuorheen maan talossa. Oli pirtit pesty, lattiat lehditetty, oli kuin juhlapäivä ja hyvänhaju.

Ja kirkossa oli suuri rippipyhä. Pieni temppeli oli täynnä kovaan heinätyöhön hankkiutuvaa kiveliötä. Juunas Grape istua kenotti lukkarinpenkissä, Pietun Jussa ja Matias Tuorheenmaa könöttivät kirkkoväärteinä kuorissa. Pappi pauhasi, ja Potin ukko unilukkarina hääteli tappelevia koiria ulos, kanteli niitä niskasta kaksittainkin ja vatkoi oven taakse. Mutta kun Kikkarin äijä pää kekassa kovin kuorsasi, unilukkari tökkäsi pitkällä saikarallaan häntä korvalliselle.

Pappi pauhasi pitkät juotkut, ja lopuksi hän laski heinäkansan kirkonperän pyhälle aterialle.

Sitten sekä maallisin että hengellisin eväin varattuna kansa lähti taas astumaan, soutamaan ja sauvomaan kohti kotiperiä.

Siellä odotti ankara heinänteko, jota kesti mikkeliin asti – kesän ja vuoden loppuun.

Kesä ja vuosi oli mennyt – vain Jussain juhannuspuut seisoivat muistoina.

Provastin valtamaa

Lutheeruksen alle oli vanha kiveliö tehnyt valansa – lukenut ripille, antanut papille kinnasparin ja poronpaistin sekä käynyt alttarin edessä...

Oli luettu kymmeniä käskyjä ja Lutheeruksen sanoja, oli kuultu, että Raamattu, Isokirja, on paras tikkatie taivaankeinolla.

Ja sitten oli ristirahvas valmis vaeltamaan läpi elämän ja erämaan. Piti vain suurina merkkipyhinä käydä kirkossa jumalansanan ja sakramentin armoilla – ja taas lähteä kiveliötä raatamaan.

Mutta erämaa oli suuri ja sen elämä monenkirjulaista. Kiveliössä oli omat tikkatiensä ja rannionsa, ja ne määräsivät ihmisen jokapäiväisen vaelluksen, liikkui hän sitten pyytöretkillä taikka aherteli jänkäniityillä tai pienillä pelloillaan. Lappalaisten suurimmat tikkatiet kulkivat tunturista tunturiin, ja viittoina olivat sataiset passevarret ja seitakivet – Vaassilaet, Kummajärvet, Nieidaoudat, Atjekvaarat ja Haldiiladnit. Näitä myöten kun ohjasi vaelluksensa, oli elämä parhaalla keinolla.

Sellaista oli erämaan arkinen vaellus. "Mitä me syömme ja juomme, ja millä me meitämme verhoamme", oli kiveliölle kylliksi tikkatietä. Markkinoilla vain, kun oli ensin kirkot käyty, taajottiin joskus liikoja, varsinkin jos oli saatu viinaporvarien villijuomaa. Silloin sekä lanta että lappi lauloivat ja joikastelivat, noituivat, kiroilivat ja karjuivat kuin rainit, ja olivat kaikin samoja luontokappaleita – samoja koko erämaan kanssa.

Suurissa kiveliöissä pidettiin usein samanlaista markkinameteliä. Siellä hukat ulvoivat, ketut ulisivat, pissihaukat ja huuhkajat rääkyivät, äpärät parkuivat ja kaikenlaiset riettaat ja manalaiset nahisivat, ja noidat lentää tohistivat yli jänkien...

Ja saattoi erämaassa silloin tällöin naakia, niinkuin muutkin luontokappaleet, tumma lappi, kiilusilmä, ja pistellä puukolla lähimmäisensä eloa taikka merkitä peurakorvia omaan lukuunsa – se oli vain kostoa taikka lainan perimistä. Saattoi joku ruma kalalappi ruukaltaa hukkana tunturilaisen poron kimppuun, nylkeä koipikunturat, raastaa piskasesta kuupalkut ja laskea kurjan elukan koikkelehtimaan porotokkaan... Saattoi liikkua laiska lannanmies ja siepata poron nälkäisen joukkonsa eväiksi. Ja siitä taas lappi vuorostaan, kun sai lannanrosvon käsiinsä, korraintui, niin että kohta hänet menetti, ainakin pieksi vaivaiseksi, antaen jäsenellä jäseneen – poron päällä miehen päähän, lapaluulla lapaluihin, konteilla kontteihin ja koparoilla koipiin, niin että koko kurento oli kurennolla kostettu.

Mutta sitten taas ajeltiin Herran temppeliin, kuultiin sanaa, minkä kuultiin ja käytiin alttarin edessä – joku kolo noita taisi näpertää rippileivän poveensa.

Ja koska kiveliön raatajan matka oli päättynyt, hänet siunattiin Kristuksen nimessä viimeiseen ylösnousemukseen.

Erämaa vaelsi niinkuin sen vanha tapa oli. Korkealla villitunturin temppelissä, Könkämäenolla, Vittangin takana, oli saarnattu jumalan sanaa jo neljättäsataa vuotta takaperin, Jukkasjärven ensimmäisen kirkon sanotaan olleen Siikakielisessä samoihin aikoihin, ja Torniossa kävi itse Upsalan piispa jo kuusisataa vuotta sitten.

Jumalansanaa oli saarnattu ja kuultu – seitakiviä oli kukistettu tulella, noitia vainottu ja noitarumpuja poltettu. Mutta erämaa vaelsi niinkuin sen vanha tapa oli. Nousi kyllä joskus joku väkevä saarnamies ja pauhasi, niin että erämaa vavahti ja sanankuulijat säikähtivät, ja siellä täällä kiveliöissä eleli yksinäisiä sieluja, jotka kaikessa hiljaisuudessa istuivat Isonkirjan ääressä tutkistellen autuutensa asiaa ja tulevia tapahtumia.

Suuri Herran Henki asui ja piileskeli äärettömissä erämaissa, mutta hänen aikansa ei ollut vielä tullut.

Mutta sitten – siitä on kohta sata vuotta – Kaaressuvannon kirkossa, kaikkein kauimpana pohjoisessa, kajahtivat kovat saarnat. Siellä tulinen Lars Leevi Laestadius syyti ankaria sanoja ja puhalsi kuin helvetintulta koko kiveliön ylitse, huutaen, että kansa, jolla on kuolematon sielu, taajoo ja tieraa erämaassa kuin metsänperkeleet, eikä ymmärrä eikä välitä vähääkään kalliisti lunastetusta sielustaan...

Kaikkein kovimmat manaukset saarnamies huusi viinaperkelettä vastaan, joka uhkasi hukuttaa koko Lapin ja varsinkin lappalaiset. Lannanmaan porvarit ja Lapin hyvät lantalaiset kuljettivat ja myivät viinaa – Kaaressuvannossa itse lukkari parhaana. Kurja tunturimies vaihteli porojaan muutamiin ryyppyihin ja joi, joi niin että kellistyi kinokseen, joi joskus koko elonsa.

Mutta kun pelkäämätön pappi oli jonkin aikaa säälimättä saarnannut juoppoutta ja muuta synnillistä menoa vastaan sekä jylistänyt jumalanlakia ja näyttänyt Moosesta ja Siinain vuorta ja raoitellut tulisen helvetin portteja – jo lankesi kauhistus Kaaressuvannon temppeliin. Lantalaiset istuivat peloissaan, tunturilaiset parkuivat – menivät jo taitamattomiksikin ja kuoliaiksi.

Lukkari vain heti kirkonoven takana otti povestaan pullon ja kallisti kaikkien nähden, papinkin nähden.

Siitä saarnamies jo taas seuraavana pyhänä jylistä sanankuulijoilleen, että mustat korpit, riettaan linnut, istuvat kirkossakin viinaporvarin olkapäillä ja nokkivat jumalansanan pois hänen korvistaan, niin että hän entistä paatuneempana ruukaltaa ulos ottamaan pirun lääkitystä. Ja kauhistunut kansa näki mustien lintujen väikkyvän lukkarin olkapäillä silloinkin, kun hän kirkon peräpenkissä kuljetti virttä.

Erämaa oli aivan kauhuissaan. Äpärät ja stallot, viinapirut ja riettaat näyttivät nyt kahta kamalammilta. Ne rääkyivät metsissä ja nevoilla, ne katselivat ja naakivat kohta kaikkialta. Kirkossa jokitörmällä jylisi hirmuinen Siinainvuori, ja edessä ammotti tulinen helvetti...

Jo monet lappalaiset ja lannanmiehet heittivät juomisen, kumosivat pirunjuomakuksansa hankeen ja löivät viinaottingit pistoiksi. Mutta lukkari vain myi ja joi.

Mutta sitten pappi jo kerran heitti ankaran pauhaamisen, alensi äänensä ja puheli ristiinnaulitusta Kristuksesta ja viattomasta verestä, joka on vuodatettu koko maailman syntien tähden.

Arkoina, peloissaan istuvat sanankuulijat hätkähtivät – tunturilainen voivotteli.

Sanoi saarnamies sitten taas kerran, että ihmisen suuri riettaus kyllä huutaa tulena hehkuvaa helvettiä, mutta viattomana vuotanut veri puhdistaa kauheimmatkin synnit. Ja armoitetut sielut, karitsan viattomalla verellä pestyt, saavat niinkuin pulmukaiset ja pikku tiaiset iankaikkisesti tanssata taivaan kultalattialla sekä katsella Siioninvuorella orjantappuroilla kruunattua Kristusta, veriylkää...

Kävi parku ja itku kautta kirkon ja syntisen kansan, joka kurjana ja lyötynä kykötti pienen temppelin ahtaissa penkeissä.

Hypähti äkkiä ja korkealla äänellä ilosta kiljahti arka lapinakka – kiljahti heti toinen ja kolmas...

Kohta koko temppeli iloitsi ja riemuitsi. Suuri pato oli murtunut, ja valtava riemuvirta pauhasi yli huoneen. Kaikki tunsivat sydämessään ja koko olennossaan taivaallisen ihanuuden esimakua. Armon ensimmäiset merkit näkyivät, Jumalan Henki liikkui seurakunnassa.

Oli pelastuttu perkeleen vallasta ja tulisesta helvetistä.

Mutta kauhistuen kansa katsoi, kun mustat korpit yhä tierasivat lukkarin olkapäillä.

Kohta oli erämaan saarnamiehen ympärillä pieni pelastettujen tokka – ja se yhä kasvoi. Saapui sanankuulijoita pitkin väylän vartta ylhäältä ja alhaalta, saapui Närvästä ja Sopperosta, saapui lappeja kauempaakin, Lainion, Jukkasjärven ja Koutokeinon jutamakunnista. Kirkko oli täynnä kansaa, pieni harmaa pappilakin täynnä. Monta kertaa piti papin hiipiä Anunnin porstuanperäiseen kömmänään voidakseen rauhassa valmistaa saarnansa. Kirkossa käydä nauhattiin kohta joka päivä, illalla istuttiin ja kuultiin sanaa pappilan pienessä pihapirtissä.

Itkettiin ja riemuittiin. Ja lappalaiset näkivät ihmeellisiä näkyjä – toisilta oli kohta järki mennä sekaisin. Kuka sai katsella taivaan ihanuutta, kuka helvetin kauhuja, kenelle ilmestyi tunturitievoilla Mooses, kenelle itse Kristus. Keväisessä tunturissa joikaillen ajeleva Nutti-Jouni sai nähdä kirkkaan kaksiteräisen miekan ja kolmihaaraisen keihään kuin arinan kaameina heiluvan edessään – porokin ne näki ja pelästyen poukahti syrjään...

Oli tapahtunut niinkuin Raamattu sanoo:

"Teidän poikanne ja tyttärenne pitä propheteraman ja nuorukaisenne pitä nävyjä näkemän."

Pimeänä kaamosaikana, jolloin taivaanvalkeat leimusivat avaruudessa ja sähisten syöksähtelivät maahan saakka, oli korkealla pohjoisessa leimahtanut toinen suuri taivaantuli, joka löi alas ja poltti syntistä kansaa.

Ja niinkuin Pohjanääriltä nousevat liekit loimottivat kohta yli taivaanvahvuuden, niin Kaaressuvannon tievoilla syttynyt hengentuli pian rupesi kytemään kautta kiveliön.

Lähetti Laestadius muutamia sanankuuloon ja armontuntoon tulleita pelottomia miehiä saarnaamaan jumalansanaa suurelle erämaalle. Ensimmäisinä olivat matkassa Kuttaisen veljekset, Juhani ja Pekka Raattama, sekä Matti Siikavuopio ja Antin-Pieti Nutti, lapinukko. Juhani Raattama oli jo oppinut mies, katekeetta, samoin Antin Pieti, mutta Raattaman Pietari riepu oli niin musta, ettei tahtonut saada kirjasta tolkkua – usko vain oli luja kuin entiselläkin Pietarilla. Laestadius koulasi Pekkaa, opetti hänet lukemaan kirjoitustakin.

Apostolit lähtivät vaeltamaan, ja Laestadiuksen kirjoittamat kartat olivat matkassa.

Antin-Pieti ja Siika-Matti ajoivat Könkämää herätellen saarnaamaan suurelle Jyykeälle – ja matka oli ankara. Kävi Pieti sitten jo herättämässä synneissä nukkuvaa Suomen puolta ja joutui kauas Tuulirovaan – siellä vanuttiin Pietin pitkään tukkaan ja vatkattiin hänet ulos.

Pekka Raattama lasketteli 1846 kauas tunturien taakse Jukkasjärvelle, veti kartan povestaan ja rupesi lukemaan. Mutta kun kartta nimitteli, ja Pekka nimitteli jukkasjärveläisiä juomareiksi ja kiroilijoiksi ja tappelijoiksi, viinaporvareiksi ja poronnylkijöiksi, ylpeä Jukkasjärvi jo suuttui ja vetäisi puukolla Pekan peskin selkämystän halki, lennätteli vielä halkoja hänen jälkeensä.

Ajeli Pekka sitten suureen Täräntöön, paljon mainottujen tappelumiesten maahan, jossa oli jo kuultu Kaaressuvannon villiuskosta ja pörröhoidosta, ja rupesi lukemaan lujia sanoja – kiukkuiset täräntöläiset nousivat ja pieksivät Pietari paran, riepoittivat pihalle ja repivät peskin selkänahan riekaleiksi. Meni Pekka Lainioon – sielläkin seisottiin halko kourassa, meni Vittankiin – siellä vihaisina erkaannuttiin. Ajoi saarnamies Kangoseen, ja siellä hänet otettiin paremmin vastaan. Holman talossa pidettiin Kangosen ensimmäiset seurat ja koulut 1849. Ja siellä tapahtuivat ensimmäiset heräykset. Kirjantaitamaton nuori Kukasjärven Markit Mangi, Holman Karuliina, Holman isännät, Alasentalon Jussa ja Uuentalon Mikkeli sekä muutamat muutkin saivat Pietarin sanoista piston ja tulivat Kangosen esikoisiksi. Ja pelastetut sielut olivat niin peloissaan, että heidän piti koko yö olla Pietarin turvissa – riettaat henget uhkasivat pieniä armonpenikoita.

Ohjasi Pietari lähetysmatkansa Junosuvantoon. Siellä hän sai Johteen talossa sanansijaa. Viikoittain hän siellä piti koulua ja luki kovia karttojaan. Ja heräyksiä tuli täälläkin. Silloin jo iso Poromaan Iisakki ja Anna-Kreeta tunnustivat syntisen vaelluksensa.

Sopperossa, Tupakka-äijän talossa, oli jo heräyksen ensi vuosina Pilton Pieti – sama ukko, joka ensimmäisenä heitti pois viinakuppinsa – Antin-Pietin kanssa lukenut ja tutkistellut pyhää Pipeliä, ja sitä kuullen oli Tupakki-äijä saanut jotakin tuntonsa päälle. Tuli sitten – siinä 1848:n vaiheilla – Koulu-Jussi, Raattama piti koulua Tupakki-äijän pirtissä ja luki lujaa lakia niinkuin itse Kaaressuvannon pelätty pappi. Silloin tuli Soppero lyödyksi, monet tunnustivat syntinsä ja omistivat armon. Itse ankara Tupakki-Iisakki istui koko puheen ajan pöydän ääressä ähkien, pää käsien varassa – nousi viimein ja meni, meni ja kaateli viinaottinkinsa maahan. Mutta Ala-Sopperon Äijän-Jussa sai loukkauksen Tupakki-äijän teosta. Kauhistuen sellaista jumalanviljan hoitoa, hän juoksi ja rupesi nuolemaan viinalla viljottua kenttää.

Koulu-Jussista tuli kohta kaikkein suurin erämaan kansan herättäjä. Hän kulki kylästä kylään lapsille koulua pitäen, ja iltakaudet hän istui saarnaten aikuisille. Ajeli Juhani ja paranteli veljensä, Pietarin, jälkiä. Pietari, jyrkkä ja karkea mies, luki halki sanovia karttoja, saarnasi ja sanoi asiat auki vielä ankarammin – ja sai, varsinkin alussa, revityn selkämystän. Mutta Juhani Raattama oli sävyisempi ja nöyrempihenkinen, vaikka hänkin luki kaikkein lujinta lakia sekä nimitteli syntejä heidän omilla nimillään.

Meni Koulu-Jussi Lainioon – ei oltu haloin vastassa. Siellä, Lainion vanhalla kalarannalla, hän piti ensimmäiset suuret koulunsa, ja erämaan kansa sai ensi kerran elämässään nähdä ja kuulla helvetin kauhut ja taivaan riemut. Saapui Raattama Svappavaaraan, jossa veli-Pietaria ei myöskään oltu aivan kunniallisesti kohdeltu. Siellä Juhani saarnasi ja piti koulua kuudet viikot Lindmarkin Heikan pirtissä, ja silloin laskettiin Vaskivuoren esikoisseurakunnan lujat perustukset. Heikan väki ja Stålnacken emäntä olivat ensimmäisiä uskonesikoisia.

Näin vaelsi Koulu-Jussi, ja kaikkialla hänet mainitaan ensimmäisenä herätysmiehenä, Jumalalta lahjoitettuna Raamatun selittäjänä. Vittangissa oli Nikukan talo taikka Pietari hänen koulutalonsa, Jällivaarassa hän piti koulua Vitsakan joukon tuvassa, ja Marketassa sai Jussi seurasijan Vanhassa-Kallassa. Täällä Ylitalon Erkki emäntineen teki ensimmäiseksi parannuksen, ja Erkin talosta tuli sitten kylän seuratalo. Vettäsjärven esikoiskristityiksi tulivat Mäen Lassi ja Vettäs-Erkki.

Ullatin nuori tytär, Alatalon Tiina-Kaisakin, oli Marketassa Raattaman kuulossa – ja riensi kotiin armoitettuna sieluna muistellen ihmeellisiä sanomia Marketan saarnamiehestä ja Jumalan armosta. Seuraavana vuonna, 1853, saapui itse Koulu-Jussi saaden sijan Alatalossa – ja silloin alkoi Ullatin kristillinen vaellus armon tiellä. Heräsi Alatalon Juhan-Erkki ja Ylitalon Juhan-Erkki sekä Uuentalon nuoret miehet, Tiina-Kaisan yrkämies, Lars-Kystä ja hänen veljensä, heräsi myös muutamia vaimoja sekä tyttäriä.

Ajeli Raattama Hakaseen – Keskitalossa otettiin vastaan, ja herätyksiä tuli, saapui hän pieneen Purnuun – Antin talo avasi ovensa. Antti olikin jo Hakasessa käynyt, kuullut ja käsittänyt armon, samoin kuin Purnun Pieti, Lassi ja Jaaku. Pikku Kilvussa Raattama piti rukouksia Alatalossa. Ne olivat kylän ensimmäiset, ja ainakin Kilvun Olli otti ja omisti armon. Nattavaarassa sai Koulu-Jussi koulutuvan Erkin talossa sekä sitten Termatalussa, pikku pirtissä, ja Termatalun Israeli oli esikoinen armonlapsien joukossa. Suuressa Tärännössä, jossa oli paljon ylpeitä kuolleen uskon äijiä, samoja suruttomia pakanoita, jotka olivat Pietaria riepoitelleet, jopa itse Laestadiukselle kinkereillä päissään opettaneet Raamatun ymmärrystä, oli Jatkon talo Raattaman seurataloja sekä Jatkon Jussa, Kantolan äijä ja Tuomaan ukko oikein alkupään kristittyjä. Kainulaisjärvellä taas tuli Lampan ukko Liisoineen esikoisiksi, ja Korpilompolossa Matin sekä Palon talot olivat varhaisimpia uskontunnustajia ja seurataloja.

Rannaton erämaa ja tunturimaa tarvitsivat toki muitakin sanansaattajia. Synnit huusivat taivaaseen, ja synneissä vaeltava kansa kaipasi pelastusta.

Iso Jukkasjärvi, joka Kuttaisen Pietaria oli pidellyt pahoin, sai kohta kurittajansa. Saarnaaja Grape, joka oli saanut herätyksen siemenen Pietarin puheista, rupesi pian jylistämään samaa ankaraa lakia Jukkasjärven syntisille. Ranta-Hannussa Grape pauhasi, Jukkasjärvi tuli kuulemaan yhä suuremmin joukoin – ja kohta oli kova kansa lyöty maahan. Siirtyi Grape sitten Kurravaaraan – sai sieltä emännän ja osti talon –, ja ylpeä Jukkasjärvi sai lähteä juoksemaan armoa etsien. Sauvoen ja soutaen Jukkasjärven kansa joka ainoa pyhä puski puolettoista kovat koskipenikulmat saadakseen vain kuulla samaa ankaraa lain sanaa, jota Kuttaisen Pekka oli heille ensin tarjonnut. Saarnasi Grape toki sitten veriyljästä sekä suuresta anteeksiannosta, niin että koko pirtti itki ja iloitsi.

Ja riemullisin mielin lasketeltiin taas alas arkisiin kotitöihin.

Tornionlaakson suurin herättäjä oli Erkki-Antti Juhonpieti, Pajalansynty. Pitkin väylänvarren kyliä hän vaelteli julistaen sanaa milloin Suomen, milloin Ruotsin puolella. Tunnettiin hänet ja hyvin otettiin vastaan, missä hän vain liikkui Kaalasväylänkin varsilla, Tärännössä, Narkauksessa, Jierijärvellä, Korpilompolossa. Erkki-Anterus oli kuin muinoin Paavali, yksinäinen, sanankylvössä vaelleleva vanhapoika, sekä sävyisä mies kuin Juhani Raattama – ja suurin joukoin syntinen kansa juoksi hänen tykönsä etsimään pelastusta. Osasi Erkki-Antti kyllä, kun asia vaati, pauhata kovaa lakiakin. Sillä näihin aikoihin, kun kansa vielä vaelsi kuolleen uskon korvessa, ja kirkoissa kuultiin vain kuollutta paavilaisuutta, täytyi puhua ankarasti ja lyödä kovasti – samoin kuin ruvettaessa kylmää korpea raivaamaan.

Näin teki myös Vettäsjärveltä lähtenyt, Purnuun muuttanut Purnun Joonas, julmasanainen mies sekä voimallinen herätyslahjoissa. Kun Purnun Joonas lähti jutamaan Siinainvuorta ja otti miekakseen kappaleita Kovastakirjasta, ruveten sotimaan syntiä vastaan ja riisumaan ihmisiltä ulkonaista koreutta – jo sana sattui, ja vanha-aatami lankesi. Vittangin Nikukka-Kallassa Joonas saarnasi niin väkevästi, että koko kylä kaatui. Kävi syntisessä Vittangissa kohta kuin ennen muinoin suuressa Ninivessä. Kiersi Purnu kaikki kiveliöt, sai Pajalassa ja Tärännössä suuret heräykset, saarnasi Kainulaisjärvellä, niin että kuului kohta neljänneksen päähän. Varsinkin länsikiveliöt olivat Joonaksen valtamaita.

Kierteli erämaita myös Heikki Parkajoki, Muoslompolosta lähtenyt Parka-Heikki, vaikka hän oli varsinaisesti Kittilän herättäjä. Kulkivat myös sokea Hukka-Mooses ja Naimakan Heikki.

Mutta vasta, kun Laestadius 1849 muutti Kaaressuvannosta Pajalan kirkkoherraksi, rupesi suuri pohjoinen palo alamaissa oikein roihuamaan. Kauhistuttiin uuden papin väkeväsanaisia saarnoja ja pelättiin villioppia, mutta sittenkin valtavin joukoin riennettiin ja täytettiin Köngäsen kirkko jokaisena pyhänä. Oli välistä koko kirkkomäki täynnä kansaa, kirkkotuvatkin täynnä sekä myös vanha pappila, joka oli pieni ja musta kuin revonpesä. Oli uskovaisia ja armonpenikoita, oli myös paljon mustia pakanoita ja armonvarkaita, niin että Laestadius saattoi sanoa:

"Harakat ja varekset on kokkoontunheet kirkon ympärille."

Oli kirkossa ääntä. Liviön Heikka, kovakurkkuinen veisulukkari, kurotti kaulansa ja huusi kaikkien ylitse, ja kun itse rovasti rupesi puhumaan, hänen äänensä täytti koko temppelin. Siinainvuori siinä usein jylisi, ja monet viinahukat ja isot viisaat, siviät lapset ja lain vanhurskaat, jotka olivat ylpeinä tulla keikottaneet kirkkoon, istuivat oudonnäköisinä ja sitten astelivat lyötyinä ulos.

Tuli kansaa kaukaisista kiveliökylistä, tuli väylän varrelta sekä ylhäältä että alhaalta. Kesällä riennettiin veneillä ja jalkaisin, talvella ajettiin porolla ja hevosella. Ja hengentuli levisi sanankuulijain kanssa yhä kauemmaksi. Aapuan Uuentalon Eeva-Kaisa toi Pajalasta palatessaan ensimmäisen valkeuden pienen Aapuan pimeyteen.

Laajassa seurakunnassaan Laestadius piti lukukinkereitä joka vuosi kolmet kerrat: syyskinkerit, talvi- ja kevätkinkerit. Siellä hän, sarkatakkinen, kallokasjalkainen ukko, istui pöydän päässä poltellen pitkävartista visapiippua, joka oli suuri kuin kissanpää, ja iso kukkaro, täytetty lehtitupakalla, oli pöydällä vieressä. Rovasti tutki aikuisia ja merkitsi isoon kirkonkirjaan, veisulukkari kuulusteli nuoria ja lapsia.

Siinä saivat täydet miehet ja akat seisoa koko päivän pirtissä pitkän pöydän ympärillä. Sillä kun luettaminen oli päättynyt, kuunelusmiehetkin kuulusteltu kyläkunnan kunniallisesta elämästä sekä vielä muistutettu isäntiä papin moonavarain tuonnista, rupesi rovasti puhumaan päätöstä ja saarnaamaan kristillisyyttä...

Ja silloin saattoi illalla syntyä suuret kristittyjen menot. Monet harmaat vanhukset, rovastin entiset kinkerilapset, niitä vielä hartaina muistelevat – Huoruutensa suuria hetkiä. Tärännön Hannulla oli väkeä, minkä pirttiin mahtui, orsillakin vielä ja laudoilla nuorta kansaa. Rovasti saarnasi harvaan ja kovalla äänellä, ja kuulijat tulivat liikutuksiin, niin että ilosta tanssasivat ja hyppivät korkealle – pöytäkin kulki hyppien peräseinältä keskilattialle.

Suuret liikutukset tapahtuivat myös silloin, kun Laestadius oli jossakin seuroja pitämässä. Kaikkein vanhimmat niitä vielä muistelevat. Masuunin Kartanotalossa on kylän ensimmäiset seurat pitänyt itse Laestadius, Nattavaaran Termatalun pikku pirtti vielä muistelee suuren vanhimman käyntiä, samoin Uuentalon vanha ukko Korpilompolossa.

Tavaton kansanpaljous oli, ja suuret heräykset tapahtuivat Kitkiöjärven Tuomaan talossa 1854, kun itse Laestadius oli puhumassa. Raattama oli silloin jo julistanut synninpäästön joillekuille raskautetuille, ja Laestadius oli sen hyväksynyt. Mutta Tuomaalla oli rovasti niin ahdas ja kiinni laissa, ettei antanut synninpäästöä eikä armon evankeliumia. Hän vaati vain kovaa parannusta, ja anteeksi annossa oli semmoista papillista hoitoa ja ihmisraukan piinaamista...

Siitä sanankuulijat, joiden omatunto oli ankarasta lakisaarnasta herännyt, olivat kovin raskautetut. Muutamat vaimot tallinylisillä – oli niin paljon seuraväkeä, että yötiloille kiivettiin tallinylisillekin – olivat kohta nääntyä syntikuormansa alle. Huutaen ja parkuen he vyöryskelivät ylisten lattialla – palava helvetti ammotti edessä, eikä rovasti armahtanut. Ovelta kurkistelevat pikku tyttäretkin säikähtivät, lähtivät itkien laukkaamaan kotiin ja parkuivat koko illan. Hiipi ylisille Parka-Maija, Heikin sisar, ja salaa todisti vaimoille synnit anteeksi. Kohta julistettiin varkain toisillekin synninpäästöä... Ja sitten ylitsevuotavainen riemu kuohui Tuomaan tuvassa. Parka-Olli ja Tuomaan Olli, vanhat isot isännät, jyskähtelivät iloissaan niin väkevästi, että lattiaparsi rytkähti poikki.

Mutta Kitkiöjoen Sakon talon seurat olivat kaikkein suurimmat ja riemullisimmat. Siellä oli kansaa joka suunnalta Kittilää, Jällivaaraa, Täräntöä ja Matarenkia myöten. Oli talossa kaksi isoa asuinrakennusta – ne olivat kansaa täynnä, oli kolme lämmitettyä riihtä – ne olivat täynnä, oli väkeä isossa navetassakin. Suurella juomapadalla keitettiin ruumiin ravintoa, ja viilipyttyjä oli happanemassa pitkät hyllyt kukkurapäin. Ja makuutiloiksi lyötiin lattioille heiniä, porontaljoja ja raanuja.

Sielun ravintoa antoivat suuret puhuvaiset miehet. Pöydän takana parhaina vanhimpina istuivat Juhani Raattama ja Parka-Heikki, ja veisukorissa oli suuri veisaaja, Vinsan Kreeta, täräntöläinen, jolla oli ääni kuin miehellä, iso ja komea.

Täällä sitten oikein yhteisesti tutkittiin kristillisyyttä ja katsottiin, että kristityillä on oikeus Jumalan puolesta julistaa synnit anteeksi katuvaiselle kanssaveljelleen ja -sisarelleen. Ja siitä Raattama täällä ensi kerran pöydän takaa julisti synnit anteeksi seiniä myöten.

Silloin ratkesi niin suuri ilo ja riemu ja autuuden tunto, että sitä ei tahtonut Sakon iso pirtti kestää – eikä tahtonut kestää heikon ihmisen synneissä vaeltanut savimaja... Käsikauloin siinä itkettiin ja iloittiin, hypättiin ja tanssattiin, anottiin ja annettiin anteeksi.

Ja moni syntikuormastaan vapautunut syntisparka meni ilonhurmassaan aivan kuoliaaksi...

Ne olivat suuria herätyksen ja hengenpalon aikoja. Kansaa lyötiin, ja heräyksiä tapahtui joka seuroissa – Svappavaarassa kerran kuusinkymmenin. Kuttaisessa suurissa seuroissa kaatui koko kansa, liikuttamatta jäivät vain Paittus-Pekka ja Klaun Juunas.

Samoina uskon veljinä ja -sisarina silloin iloittiin ja riemuittiin sekä oltiin yksimielisinä jumalansanan ymmärtämisessä. Ei ollut hajaannusta, eikä kiistelty, kuka on suurin taivaan valtakunnassa. Oltiinhan kaikin saman taivaallisen Vanhimman lapsia ja saman suuren maallisen vanhimman opetuslapsia, samoja pieniä tiaisia ja pulmukaisia, jotka koettivat heikoin äänin visertää kiitosvirttä taivaalliselle Vanhimmalle ja Veriyljälle kaikkein suurimmasta ja kalleimmasta perinnöstä, mikä heille oli varattu – ei omasta ansiosta, vaan sulasta armosta ja rakkaudesta.

Kaikki puhuvaisetkin olivat yksimielisiä. Istuivat he saman pöydän takana hyvinä vanhimpina, saarnasivat samaa sanaa ja vahvistivat toisensa puheen sekä todistivat toisilleen synnit anteeksi – ja sitten samoina pelastettuina veljinä käsikauloin itkivät ja iloitsivat.

Eikä kukaan koonnut omaa tokkaansa.

Mutta kun vanha Raattama, joka oli Laestadiuksen jälkeen – suuri herättäjä kätkettiin Köngäsen kalmistoon 1861 ja siirrettiin myöhemmin Pajalan hautausmaahan – pohjoisen taivaantulen taitava, kaikkien kunnioittama hoitaja, kuoli 1899, nousi heti hajaannus erämaan seurakunnassa. Syntyi eri mieltä opista – katsottiin myös, kuka on suurin kiveliössä...

Jo tultiin niin isoiksi, ettei enää mahduttu saman pöydän taakse istumaan, eipä enää samaan suureen pirttiinkään. Kun täällä saarnasivat Sirkanmaa ja Lundberg, niin tuolla toisessa talossa pauhasivat Parakka ja Kuoksu. Ja kummassakin pirtissä istuttiin pyhän Pipelin ääressä ja tutkittiin ja havaittiin, että itse oltiin oikealla taivaankeinolla, mutta toisentupalaiset olivat erehtyneet väärälle metsäpalkaalle.

Toinen oli esikoisten pirtti, toinen vanhojen – ja molemmat seisoivat lujina Raamatun, Lutheeruksen ja Laestadiuksen uskossa.

Toiset olivat jyrkkiä Siinain miehiä. He käyttivät saarnoissaan karkeaa, väkevää kieltä ja sanoivat seuraavansa Laestadiuksen jälkiä. "Yksi on Kristus, ja yksi on seurakunta, ja esikoisten seurakunta on oikea seurakunta, johon met kootur olemme", he sanoivat. Laestadius oli esikoisseurakunnan perustaja, ja he ovat saman seurakunnan hengeltä valaistuja paimenia.

"Mutta met olemme", vanhat sanoivat, "raketut apostoolein ja propheetain perustuksen päälle, jossa Jeesus Kristus se paras kulmakivi on, jonka päälle kaikki rakennus toinen toisheensa liitethään, jotta se kasuaa pyhäksi temppeliksi Herrassa. Ja muuta perustusta ei taijeta panna, kun se, jonka Jumala jo paratiisissa on pannut langenneelle ihmiselle."

Joonas Purnu oli esikoisten väkevin mies, ja hänen takanaan seisoivat toiset länsikiveliöiden puhuvaiset. Joonas johti saarnavirkaa Jällivaaran suohkanasta tuntureihin asti. Länsiläisiksi ja lakilaisiksi vanhat heitä nimittelivät, kun he taas puolestaan sanoivat itäpuolen uskovaisia itäläisiksi ja laittomiksi. Tornion- ja Muonionväylien varret Täräntöä ja Junosuvantoa, Sopperoa ja Kaaressuvantoa myöten kuuluivat itäläisten paliskuntaan. Ullatti oli rajana, siellä kallistuttiin kahden puolen, toiset itään Palon Lassin kanssa, toiset länteen Kuusihuornaisen Ison-Nilssin mukana. Mutta itäkylissä Lainio, Parkalompolo, Keräntö ja Käymäjärvi etsivät autuutta esikoisten avulla. Parkajoen vaara oli kristillisten rajaporttina. Sen toisella puolella, Junkasta alkaen asui esikoisuus, toisella puolella, Kitkiöjoelta ja Parkajoelta lähtien vanhojen valta.

Eikä ollut toisen suunnan saarnamiehillä sanansijaa toisen palkisilla – ei varsinkaan laittomilla itäläisillä lakilaisten laitumilla. Meni Nikkari-Tuomas Nilivaaraan jumalanrauhan kanssa ja koetti kylvää sanaa hyvään maahan. Mutta Tuomaan saarnassa ei ollut Nilivaaran kristillisyyttä – ja hän sai villioppeineen lähteä vaeltamaan. Saarnatalon emäntä vielä vatkasi tulisen tuhkakiulun hänen peräänsä, jotta riettaat menisivät samassa matkassa. Ei annettu Aatu Laitisellekaan, vanhalle totiselle uskonveljelle, ei syömärauhaa esikoisten asuinmailla, ja pois täytyi Raution Junnun paeta Masuunista – ei saanut saarnapirttiä. "Filistealaisten maan läpi" sanoi Junnu vaeltaneensa, kun taas pääsi omiensa luokse Täräntöön.

Kaikki lännenkylät olivat esikoisseurakunnan lujassa linnoituksessa. Kaukainen Nattavaarakin todisti hyvästä kylästään:

"Tämä on niin lujasti vartioitu, ettei tänne ole liikoja oppeja tuotu."

Sati liikoja oppeja yritettiin istuttaa, eivät ne itäneet Nattavaaran uskonpellossa, eikä niille annettu siemenen sijaa. Nikkari-Tuomas tuli, saarnatuvan sai – mutta ei yksikään Nattavaaran sielu mennyt häntä kuulemaan. Kaikki seisoivat lujana Laestadiuksen, Raattaman ja Purnu-Joonaan kylvämässä uskossa.

Kylä katseli vain pieniltä pihoiltaan ja poluiltaan, kuinka kauan vääräuskoinen Tuomas jaksaa istua tyhjässä saarnapirtissä...

– – –

Samoja itäläisiä ja länsiläisiä on erämaassa edelleenkin, ja puhuvaisia on molemmin puolin. Jokaisella on oma kiekerönsä, jota aina silloin tällöin pitää kiertää, ja oma metsätokkansa, jonka oikeaa uskoa pitää vartioida ja vahvistaa – raitioida kuin lappalainen eloansa. Toiset vaeltavat aina tuntureita ja tunturien tauksia myöten lapin kyliin Tornionjärvelle ja Kaalasväylän latvoille, toiset taas kulkevat alapuolen outamaita. Isoissa kylissä, kun saarnamies saapuu, pidetään viikkoiset seurat, saarnataan synnistä ja Veriyljästä ja todistetaan syntejä anteeksi – ja erämaan kristikansan meno on ylimmillään. Kaukainen korkea Killimäkin, johon Joonas Purnu on ensiksi tuonut pelastuksen sanoman, elää suuria hetkiä. Nattavaara teurastaa syötetyn sonnin, ja koko pääsiäisviikon on kylä täynnä kristikansaa, saarnahuone täynnä sanankuulijoita, jumalansanaa ja riemuitsevaa henkeä.

Suuren vanhimman henki hallitsee erämaata valtaväyliltä aina tuntureihin asti ja tunturien tuellokin puolen – Jäämeren rannoille. Ja jo aikoja edesmennyt vanhin elää yhä erämaassaan, kansa kuulee ja kuuntelee vieläkin hänen sanojaan – luettuina hänen saarnakirjastaan.

Sillä joka kylä pitää joka pyhä omat hartaushetkensä, rukoukset, ja silloin luetaan päivän saarna suuren vanhimman kirjasta, joskus taas vielä suuremman vanhimman, Lutheruksen, postillasta. Useissa kylissä on pieni vartavastinen saarnapirtti, yhteisvoimin nostettu, ja sinne on hyvä kokoontua. Mutta vähäväkinen kylä – Purnu, Sammakko, Lainio, Merasjärvi, Aapua ja muut – astelee vuoropyhin taloon ja toiseen täyttäen pirtin seinäpenkit, tuolit ja lisäpenkit. Istutaan kuin kotona, mutta silti hiljaisina ja hartaina kuin ainakin jumalansanan kuulossa.

Vanha Pitkäkirja on kiveliön paras virsikirja. Se aina ymmärtää ja sanoo oikein erämaalaisen sielun ja mielen, saattaa sanoa synkän korven vaeltajan turvan:

    "Pirut ilmas' ja perkeleet
    Pankoot paksult' kuin sääksee,
    Kyll' Jeesus meitä varjelee,
    Ja paulat pojes syöksee..."

Se veisaa harmaapäisen väsyneen vaeltajan sydämen kaipauksen, koska hartaushetkeä aloitellaan:

    "Niinkuin peura janossansa
    Vettä tuoretta himoitsee:
    Niin mun sielun tuskassansa,
    Jumalaa ikävöitsee..."

Sitten taas, juuri saarnan saapuessa, kuluneen kirjan ruskeat kannet oikein läikähtelevät, kun se johtaa veisuuta:

    "Mun silmän', käten' nostan
    Ain' Herran Sioniin,
    Jost' avun tiedän saavan'
    Ja valon kaunihin..."

Sieltä lähteekin, vanhan rovasti-vainajan vanhasta kirjasta, valoa ja virvoitusta väsyneelle sielulle. Rovastin sanoilla pöydän takana istuva lukumies saattelee kiveliön kansan Herran laitumille, joilla "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, etkä tiedä, kusta hän tulee taikka kuhunka hän menee." Ja edesmenneen vanhimman sanasta saadaan kuulla, kuinka kautta erämaan käyvät väliin suuret tuulet ja maailman säät, mutta ei ole Jumalan henki tuuliaispuskassa eikä ukonilmassa, eikä maanjäristyksessä. Hiljaisessa tuulenhyminässä hän vaeltaa. Pyhän Hengen tuuli puhaltaa, kuhunka hän tahtoo, ja ihminen, joka ei ole kuuro, kuulee hänen humunsa. Mutta kuuro ei kuule tuulen humua. Hän laskee vain veneellä täysin purjein, vaikka rannalta huudetaan: "Varoittakaat teitänne! Palava koski on edessä! Älkäät nukkuko kosken niskassa!" Mutta he laskevat vain ja sanovat: "Ei ole hätää – anna mennä!"

"Älkäät menkö niin rohkeasti helvettiin!" kaikuu vielä suuren vanhimman murheellinen varoitus.

Kuulee saarnapirtti Jumalan hengen hiljaisen hyminän... Se käy ulkona yli kesäisen kukkivan pellon, kohahtaa pirttiinkin ja liikkuu yli kumartuneitten päitten...

Mutta kuuluu myös tuolta etempää väylältä tulisen kosken vihainen pauhina. Onpa kuin kantautuisi laskumiesten ilkkuva huuto: "Anna mennä!" – Nuoret kulkevat ilakoiden kylätiellä.

Vanhimmat istuvat pöydän takana, ja saarnapirtti kohahtelee. Jo sitten kirjamies lopettaa:

"... että sinä, o, rakas vanhin, auttaisit meitä ylös tämän maailman kylmältä laattialta ja kantaisit ijankaikkiseen iloon."

Itketään ilosta ja itketään synnintuskasta. Pienet pojanpalkeetkin ja tytärnaaskat, jotka pitkän saarnan aikana ovat vuoron perään nauhanneet ulkona, käyvät vanhimpain kaulassa anteeksiannolla. Pikkuruinen Maikkenkin, naurusuu, joka tuskin turmeluksesta tietää, käy kirkkain silmin sipisemässä valkopään korvaan, samoin pojanvesa, pieni armonpenikka, joka koko saarnanajan on askaroinut pöydän alla puhuvaisten jaloissa, kääpertää ylös ja käpäisee joka vaarin kaulaa.

Ja vanha rakas kirja veisaa taas saarnapirtin sydämen kyllyyden:

    "O kuinka ihanat
    Asuinsijas ovat,
    Sä Herrain Herra suuri,
    Siellä sielun ruokit juuri
    Sun pyhän sanas makeull',
    Josta kiitän sinua riemull'."

Mutta kun Suorran Pieti, puhuvainen lapinukko, saarnan loputtua muistelee Nattavaaran seurapirtille vanhan Dynesiuksen äskettäistä poismenoa, täyttää väkevä itkun ääni ison huoneen. Valkoisena vanhimpana on Dynesius aina joka pyhä istunut toisten keskellä pöydän takana puhumassa ja todistamassa, ja aina on pyhän tuulen hiljainen hyminä liikkunut hänen seurassaan.

Mutta nyt ei häntä enää nähdä vanhinten joukossa. Väsynyt vanha on päässyt maailman kylmältä lattialta taivaan kultalatvalle.

Syöksähtää puhuvaisten lavalle koko saarnapirtti, miehet ja vaimot, nuoret ja vanhat. Ja siinä he kohta kaikin käsikauloin suurena itkevänä joukkona huojuvat sinne ja tänne...

On lavalla vain yksi ainoa monijalkainen ja monipäinen jumalan luoma olio, jokin alkumaailman kumma, joka tuskissaan taajoen yht'aikaa itkee ja nauraa, huohottaa ja valittaa, huokailee ja voihkii – joka pää omalla äänellään. Kuuluu väliin voihkaisuja: "lesus... Herra... Jumala... Kristus . .." ja taas puhaltuu pitkiä tuskanhuutoja...

Harmaa Suorran Pieti vain silloin tällöin siirtyy erilleen, ojentuu ja käsiään heilutellen huutelee korkealla äänellä:

    "Oi oi oi oi ooi...
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää!
    Oi oi oi oi ooi...
    Hyvä on Herra, Herra!
    Oi oi oi oi ooi...
    Kiittäkää, kiittäkää Herraa!"

Tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa.

Kiveliön lapsi.

Erämää eli omaa elämäänsä, raatoi vuodesta vuoteen kautta aikojen. Sukupolvet tulivat ja menivät – nuori polvi oli jo nousemassa, kun vanhaa saateltiin hautaan.

Koko kiveliö oli samaa tervettä luomakuntaa, joka Isonkirjan käskyjä seuraten lisääntyi ja täytti maata ja teki sitä alammaisekseen. Niinkuin muidenkin erämaan eläjien, lintujen ja nelijalkaisten pesät olivat täynnä perillisiä, niin myös erämaan raatajien pirtit oli sikiöillä siunattu – metsien pieni pöksä yhtä hyvin kuin väylän varren iso asumus.

Metsänelävien pesissä pörröiset pojat makasivat vieri vierin ja suurin suin huutelivat syötävää, metsäkömmänän pihamaalla taajoi kohta kymmenen pörröpäätä, ja suu oli yhtä suurena kuin toisenkin metsäpesän perikunnan – koko kenttä oli ääntä täynnä.

Mutta mitä suurempi oli pihalla tieraava sikiöparvi, sitä suurempana asui jumalansiunaus. Tämä oli kiveliön vanha usko. Meni kaksi tyhjää ihmistä yhteen, sai pirtillisen lapsia – eikä vain ollut mitään hätää. Kyllä häätyi olla siunaus lasten matkassa. Oli erämaassa niestaa mustille kaarneenpojille ja pissihaukoille, mitäpä kuin kristittyjen ihmisten lapsille. Kahdeksista perillisten parvea piti kiveliö pienenä, kymmenen jo kelpasi, mutta kun oli neljän-, viiden-, kuudentoista tokka, silloin oli onni ylimmillään. Niinkin suuri siunaus tuli joskus muutamille erämaan raatajille. Merasjärven lukkarin Selmalle annettiin kaksi poikanassakkaa ja kolmetoista täyttä tytärtä, ja Purnun Hilma pyörähdytti pirtin täyden – kymmenen tyttöhaarukkaa ja poikia puoli tusinaa. Mutta Ripasen raatajaparille siunattiin perikuntaa, niin että vasta viideskolmatta oli vaakkara.

Sellaisesta joukosta jo lähti ääntä – sati muutakin. Se täytti koko talon, oli perillistä joka penkillä ja pölkyllä, ja silmiä kiilui joka nurkasta. Syömätouhussa askaroi sikiöitä ruokakupin ääressä yksin, kaksin ja kolmin, kuka lattialla, kuka penkeillä ja pökkelöillä, kuka isämiehen kanssa pöydän ääressä. Tällaisen joukon ryskätessä sitten metsäpälvi laajeni hyvää vauhtia. Oli siinä kalan pyytömiestä, oli myös virkateillä kulkijaa, oli niittäjää, navettapiikaa ja riihentappajaa.

Rannaton erämaakin aukeni ja kansoittui, kun suuri parvi hajosi pesästään – jumalansiunaus vaikutti mustassa kiveliössä.

Kohta yhtä vähin vaivoin kuin muutkin kiveliön eläjät, moni erämaan talon emäntä sai perillisensä. Ei siinä turhia makailtu – senkuin luotiin uusi sielu ja taas jatkettiin keskeytynyttä työtä. Aapuan Miina asiasta selvittyään istua kuukahti takanreunalle, pisti henkisavuksi ja rupesi keittämään puuroa. Miina olikin jalo lauttavitsojen vääntäjä. Päivätöikseen hän saattoi kiertää kolmesataa kovaa koivunvitsaa – miksei sitten sivutöikseen pientä ihmisenvesaa. Krekun Karuliina teki perillisen niityllä ollessaan, souteli vielä lämpimikseen yli Kuusijärven ja kantoi saaliinsa kontissa kotiin. Muoslompolon Matilla loi puimakeskissään hyvän riihentappajan, nosti kitisevän käärön kiukaan lämpöisiin ja asteli, kun joutui, riihimiesten kanssa pirttiin. Kannusjärven Karkian Marjalta varisi sikiö pensaikkoon, kun hän illalla tulla touhotti niityltä kotiin.

Saattoi lapsivaimolla kyllä tarvittaessa olla apulaisena joku pirttiämmä, joskus semmoinenkin taitaja, joka voi ajaa polttavat sätket pölkkyyn, niin että se kivuissaan rupesi kierimään pitkin lattiaa. Osasi ja teki akka paljon muutakin, siunasi pirtin ja perillisen, pani suolaa ja tulihiiliä pesuveteen sekä sonnusti kipuja kärsivän vaimon kaulaan miehen housut ja laski tuppivyön pään alle, painelipa vielä ja puristeli pienen päätä kauniimmaksi sievistellen sulhaisen, sulareijän, seutuja.

Pitihän vasta saatua ihmisenalkua vähän kaunistella ja korjailla – somempi oli sitten katsoa sitä hyvän isänkin sekä naapurin emäntien, jotka kohta juustoineen ja muine hyvineen tulivat pyhiin pirtteihin. Viikus-ukko kyllä kauhistui Marjansa lahjaa. "En toista enää tehe!" ukko manaili ja yritteli vaihettaa mustaa perillistään köyhän tunturilaisen kanssa, tarjoten väleiksi hyvää ajohärkää.

Ukko rievun ruma lulliselkä ei kelvannut tunturilaiselle – ei edes maahiaiselle, maamustilaisellekaan. Maahiaiset kyllä olivat aina väijymässä vaihtaakseen ihmislapsen vanhoihin rumiin sikiöihinsä. Ei tahtonut auttaa, vaikka oli jumalansanaa lapsen pieluksissa – jossakin välissä maahiainen saattoi tulla ja napata. Kaaressuvannon metsäkylissä oli lapsi vaihdettu – ja vanha vaari oli kärissyt kehdossa. Mutta kun äiti kerran oli ottanut ja kirnunnut, niin että kerma oli roiskunut ympäri pirttiä, oli kehdon äijä ärähtänyt:

"En ole neljhään polvheen niin hullua nähnyt, joka fiilin ympäri kirnuaa."

Oli heti vanhaa kärisijää pieksetty, ja maahiainen oli paikalla paiskannut oikean lapsen pirttiin äyskien:

"Tässä on sinun paskalapses!"

Sattui joskus niin kolosti, että maahiainen vei syntymättömän sikiön. Kunnarin emännältä vietiin, kun hän nukkui Auskarinharjulla – tyhjin vatsoin heräsi. Joku suvannonsoutaja oli vain huomannut, kun kaksi akkaa liikkui harjulla joikaillen:

    "Ruu ruu ruu... kalanpyytäjän saimme..."

Kastettu lapsi oli jo paremmin turvattu. Mutta kun kirkko ja pappi olivat etäällä, piti kaukaisen kiveliön pieni sikiö panna hätäkasteesheen. Kylän vanha kunniallinen ihminen kelpasi kastajaksi, saarnamies oli kohta kuin pappi. Purnu-Joonas kastoi miltei kaikki purnulaiset, ja Parakan Frans oli Parakan pappina. Kummeja oli ainakin kahdet parit, ämmä- ja äijäkummit, piika- ja poikakummit, ja kumminlahjoiksi annettiin, kuka lammasta, kuka poroa, kuka paitavaatetta. Mutta kastevesi piti kaataa parren raosta lattian alle, ettei se ollut kenenkään poljettavana, ja jos ristilapsi kuoli, laittoi ristimuori, ämmäkummi, arkun ympärille valkoisen kuolinliinan.

Oli pahaisella kastetullakin sielulla vaivansa – kipu ja kuolema häntä uhkasivat ja ahdistivat, kuten muitakin syntisiä. Mutta osattiin heitä hoidella. Oli syöjä navassa – pyyhkäistiin koivuntervaa, oli korvanpistos – tiristettiin nisämaitoa, nousi ihoon kerniä – pyyhittiin vihkisormuksen taikka kolmen oksanreiän lävitse lypsetyllä maidolla, heltisi sikiön jalkainväli – piristeltiin seinästä karistettuja toukanjauhoja, tuli suu samphaille – siveltiin rintamaidolla, jota oli juoksutettu karhun kurkkutorven lävitse taikka käytetty parantavassa, sammakkoa pidelleessä kämmenessä. Puremalla piti lyhennellä lapsen kynnet, ei saanut teräaseella leikkoa – lapsesta tuli varas. Eikä saanut keikuttaa tyhjää kehtoa – lapsesta tuli kirra. Mutta kun pahansuopa naapuri oli pannut lapsen itkemhään, oli jättänyt oven auki ja sanonut:

    "Olkhoon lapsen suu auki,
    niinkun on tuo ovi raoillaan!"

silloin täytyi hakea apua tietäjä-ämmältä.

Emon ruokakupeilla oli pienen paras aterioida. Mutta kun äidin piti päiväkausiksi mennä kiveliöön, lehdenpanoon, jänkäniitylle, potaskaa polttamaan, silloin lapsen täytyi tyytyä sarvheen, jota toiset sikiöt hoitelivat. Nahkanisää nilkoen pieni kitisijä kiskoi sarven täysin lehmänmaitoa, jopa jo piimää. Äijänpään perilliset saivat vetää sarvesta ruisvelliä – ja heistä vasta vankkoja kasvoi. Ryöstäjän ämmä puri kuresuupussiin jauhoja, sokeria ja voita ja tukki suuren pussin sikiön hampaattomaan suuhun. Siitä lähti voimaa ja makeutta – toiset kläpitkin aina varkain näppäsivät sen suuhunsa.

Oli kiveliön äidillä lauluja, kun hän soudatteli syliharakkaansa nukkumaan. Ullatin Vaaran emäntä, yhdentoista emo, lauleli niinkuin koko kiveliö Killimää myöten:

    "Nuku, nuku, nurmilintu,
    väsy, väsy, västäräkki,
    kyllä hyvä Herra herättää,
    koijunoksa korvottaa,
    vittanvarpu virvottaa."

Purnun kuuttatoista keikutellut Hilma tuuditteli:

    "Tussan lullan tupakkarulla,
    mistäs tiesit tänne tulla?
    Miksenpä tiennyt isoa tietä..."

Muoslompolon äiti muisteli Lapin heinäkenkiä:

    "Lapin lapset laulelevat,
    heinäkengät heippasevat,
    kurmupeskit kuippasevat."

Pajalan emo lauloi pikkuhyväselleen:

    "Tuuppa, piika, tuuppa, poika,
    toinen jalka sylttysukka,
    toinen jalka kalttokenkä.
    Sylttysukka Suvannosta,
    kalttokenkä Kangosesta."

Ja sitten hän alkoi rallatella:

    "Oletteko nähnyt meän pukkia
    muitten pukkiin joukossa?
    Sill' on suuret sarvet päässä,
    kili-kili-kellot kaulassa."

Aapuan vanha Kruutin muori titteroitti kehdon ääressä tyttärelle:

    "Titteriä tatteria laulethiin,
    tytöt sinne käskethiin.
    Nisujauhopuuro keitethiin,
    sokkeria seurhaan heitethiin,
    valkoishiin liinoin käärithiin,
    kirkon perässä vihithiin."

Mutta poikanassakalle hän lasketteli:

    "Titteriä tatteria laulethiin,
    pojat sinne käskethiin,
    Hevosenkikaroita keitethiin,
    hevosenloimhiin käärithiin,
    tallin perässä vihithiin."

Kaukainen Kaaressuvanto luikutti vain nokkanuotilla:

    "Tullan lullan lullaa,
    tullan lullan lullaa..."

Lattialla askaroivia pojanponniaisia ja tyttöhaarukoita hyviteltiin eri lauluilla. Täräntöläinen lateli:

    "Tai tai tai vaivanen ämmä katkasi,
    katkasi vasikalta hännän,
    teki siitä kirnunmännän,
    kirnusi sillä ruikiata voita."

Ja taas:

    "Elli-Kelli, keitä velli,
    Maija-Kaija, maista tuota,
    Pekka pane pelli kiinni,
    käske Juntti syömhään."

Iso Ullatti riukutteli:

    "Riu rau, rannenkukka,
    missäs olet ollut?
    Tuolla täällä taivhaan alla.
    Mitäs olet palkaksi saanut?
    Viisi, kuusi poikalasta.
    Mitkäs niijen nimet olthiin?
    Iitami, Aatami,
    Suutari, Kraatari,
    Pikilangan pistäjä,
    Nokilangan nostaja."

Marketalla oli pitkä juotku:

    "Venäläinen, verikirves,
    karjalainen, kauttokenkä,
    tappoi isän, tappoi äitin,
    piti minunkin tappaa.
    Mie pääsin methään,
    mettäläinen laihnas sauvan.
    Sauvan annoin ämmälle,
    ämmä antoi kakon.
    Kakon annoin koiralle,
    koira haukkui oravia.
    Oravat annoin riihimiehille,
    riihimiehet annoit jyviä.
    Jyvät annoin kanalle,
    kana lainas siivet,
    joilla pääsin Punaisenmeren poikki.
    Siellä näin ihmeitä:
    sika sotki taikinaa,
    karhu kutoi kangasta,
    poika sekoitti puoloja,
    ämmät määyit karsinassa,
    äijät pyljyit hinkalossa."

Lapsen luuloteltua kipua täräntöläinen katsoi, sylki ja pyöritteli:

    "Sian sipuri,
    koiran kopuri,
    lamphaan lapuri,
    lehmän leveä paska,
    voitheeksi ja hautheeksi.
    Tphui – kyllä se paranee!"

Ulkona laukkovia lapsia saattoi taas moni vaara uhata. Suuren kiveliön haltiat olivat aina varuillaan, salakavala maahiainenkin vaani massa siepatakseen taitamattomia ihmisen sikiöitä. Tuli metsästä joskus salaperäinen viepä, joka houkutteli ja kuljetti lapsen omiin kätköihinsä. Sahavaaran Antti katosi kiveliöön, vasta viikkojen perästä hänet löydettiin kuolleena jängältä – viepä oli hänet ottanut. Yritti se viedä Kaunisvaaran kuusivuotiaan tytönkin. Pitkin vuomaa tyttö laukkoi näppien kortteita suuhunsa ja huudellen: "Älä mene, äiti!" Viepä siellä rukatti äidin haamussa hänen edellään. Niittymiehet joutuivat hätään ja saivat tytön kiinni. Maahan kuukahti vuomanlaukkoja – ei ollut enää voimaa, kun ihminen oli häneen koskenut. Vittangissa metsänhaltia vei tytön ja piilotti, niin ettei lukkarikaan häntä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulki – eikä haltia antanut tytön huutaa. Jukkasjärvellä vanha metsänäijä kiersi rannalla silmillään nukkuvaa puittiopoikaa korvista, niin että kasvot vääntyivät nurin koko iäksi.

Julmat vanhemmat saattoivat joskus itse menettää sikiönsä. Tapanin noitaämmä ajoi kiroten pikku tyttärensä metsään, ja sinne hän katosi – ei löydetty jälkeäkään. Marketan entinen paha akka sydäntyi, kun ei tyttö lähtenyt lehmiä paimentamaan, kirosi hänet ja laittoi lentämään – ja samaa menoa tyttö riepu vieläkin ilmassa kiitelee.

Tapahtui kiveliön pienessä mökissä, jossa suuri sikiöparvi taajoi, joskus niin että vanhemmat nälissään myivät jonkun nälkäisestä perillisparvestaan. Nattavaaran Termatalun poika myytiin Luulajan herralle ja köytettiin rekeen, ettei pääse karkuun. Mutta kun poika siinä parkui, Isu-Erkki tuli, karisti nuorat poikki, otti pojan kainaloonsa ja kantoi kotiin. Vanhat köyhät vettäsjärveläiset myivät perillisiään porolappalaisille, jotka niitä kuljettivat matkassaan ja taas kaupittelivat Norjan kalamiehille. Jo aikoja edesmennyt Purnun Pieti-raukka vaihtoi pienen tyttärensä tunturilaiselle jauholeiviskään. Mutta kun äijävaari, Pietin isä, tuli metsästä ja kuuli asian, hän kauhistui: "Vai on minun Marja-Liisani viety". Ukko lennätti porolla lappalaisten jälkeen ja toi Marja-Liisan kotiin.

Mutta Pieti-raukka antoi sitten pienen Aataminsa Lapin jutamamiehelle ja sai jauholeiviskän. Kauas tunturien taakse poika vietiin. Vasta isona miehenä hän tuli kotiin, mutta meni jälleen takaisin ja vei vettästyttären akkana matkassaan.

Moni muu köyhän pirtin perillinen joutui kurjana kauppatavarana ajelemaan lappalaisen ahkiossa talvisia tuntureita. Karsikkojärven Kitti-Pieti ja Marketta antoivat Pekkariepunsa lapin matkaan, Junkan Olli laittoi poikansa samoille taipaleille, samoin Vittangin Henttu tyttärensä, ja Raution ukko raukka lähetti perä perää neljä poikaa, vielä tyttären viimeiseksi. Vanha Killimäkin vielä muistelee näitä aikoja, ja entinen Ullatti peloitteli ylpeitä perillisiään lappalaisella, joka ottaa ja vie Norjaan.

Tromssan seutuville pienet kurjat kuljetettiin. Siellä he joutuivat enimmäkseen kalamiesten puittioiksi ja lapsenhoitajiksi. Parakassa eli vielä äskettäin 80-vuotias muori, jonka sisar oli kaupiteltu lappalaiselle.

Mutta kun oli saatu maalavelliä vatsan täysin taikka hyvä kalakeitto, eikä ollut pelkoa maahiaisista, eikä viepää näkynyt, koko sikiöparvi taajoi päiväpaisteisella pihamaalla – kyläisessä paikassa niin kovalla voimalla, ettei maahiaisten eikä viepien ollut asiaakaan. Pikku tytöt värkkelivät vaaran laidassa rakennellen kivistä pitkin rivein asumuksia. Siinä pirtit ja kamarit, navetat ja tallit, tokat, kehdot, tuusit ja purkit, käpylehmät ja -lampaat, savikakot ja kaikki.

Poikahuitarit askaroivat metsän reunassa taikka rannalla pajukossa vuollen ja nakutellen pajuista ja männynlylystä pelivärkkejä, ja siitä kohta kesäinen kenttä soittui. Kuka vihelsi pajupiiparilla, kuka toitotti torvella, kuka taas pöristi pieriäisenvarrella...

Välitöikseen pojat heittivät mynttiä, napsivat kirppaa, jopa nostelivat kankkua ja juurakkoa sekä kiveä niinkuin olivat nähneet aikamiestenkin tekevän. Vedettiin taas hampaat irvissä kissanhäntää, jopa kaiken lopuksi tapella nahistiin ja erottiin toisiaan kivillä ja haukkumasanoilla lennätellen. Singahti aina kiven kintereillä:

"Sen Pekkuliini... Resu-Taavetti... Kresu-Kallan kläppi... Kuijuuni... Koipi-Matti... Tievan Kärpänen... Timpparin sikiö... Konkka-Aapon kuvhainen..."

Kuusi-, seitsenvuotiaatkin resutaavetit saattoivat kapistella joukossa paki paitasillaan. Sahavaaran Justus sai seitsemissään ensimmäiset housunsa, Aron Tiinan kursimat. Mutta kun karkea ryssän kangas hieroi haarat verille, Justus edelleenkin paljon mieluummin juoksenteli housuitta.

Mutta silloin vasta ääntä lähti, kun kaikki kläppivarekst, tytöt ja pojat, alkoivat yhdessä tierata. Juostiin ja tavoiteltiin toisiaan hukkasilla – jukkasjärveläinen näppäsi, sanoi "velkana!" ja lähti laukkaamaan, toinen kiinni tavoittamaan. Lyötiin väliin palloa, väliin oltiin krunkkusilla, väliin juostiin konkkaa, ja sitten taas kapistettiin piilosilla ympäri kartanoa, niin että maa komisi, ja nurkassa olija huuteli:

    "Kuru kuru pinnaa,
    häitseri vännää!"

Mutta tunturien lapset taajoivat kaikkein mieluisimmin porosilla. Toiset laukkasivat sarvipäinä pitkin kenttää, toiset heittelivät suopungilla kiinni. Sitten lähdettiin "porolla" ajelemaan. Tarvittiin "poroa" muutenkin – taluteltiin, sidottiin paaluun jäkäläpanoksen ääreen... Niilas pahanen, Sarren poika, purtiin kohta piettiöksi.

Räknäämällä katsottiin, kuka joutuu leikin alkajaksi. Osattiin kautta maan vanhoja hyviä lukuja. Marketta luetteli:

    "Yysikki tyysikki,
    toukun loukun,
    leppää viisi,
    viiman kroosi,
    sathen kappaa,
    keitan kartaa,
    portti pois."

Kitkiöjärven kisakentältä kuului:

    "Yhten kahten,
    tiiken taaken,
    venäjän vekkaa,
    ruottin murtaa,
    reunaa raunaa röps."

Taikka:

    "Tiki veri, turve tie,
    kanan poika kuops."

Ullatin Vaara lasketteli:

    "Iik miik anetiik,
    sööker jööker, viller valler,
    hästen poo, salamoo,
    unnanoo,
    petter pau, syyky rau,
    tool puu, ringa ruu,
    piikke pukka, porttis pois."

Mutta Nattavaaran pikku tieraajat panivat toimeen pienen pihanäytelmän, Mäntyvaarasta opitun. Oli "talo" seinän vieressä, oli emäntä tyttärineen, poikineen kotona. Tulee vieras akka, polkee porstuassa. Emäntä sanoo:

"Tuuppa sissi!"

Vieras tulee, sanoo:

"Päivää."

"Päivää!" sanoo emäntäkin ja kehoittaa istumaan.

"Ei ole paljo joutua."

"Mitäs sie piat?" emäntä kysyy.

"Jos mie saisin yhen piikan?"

"Mitäs sie annat sille?"

"Mie annan sille syötä fiinit ruovat ja annan kultavaatheet, ja kun se kuolee, se panen kulta-arkhuun."

Jo toki näin hyvä emäntä piian saa. Emäntä antaa tyttärensä, sanoo:

"Ota tämän piikan!"

Vie vieras piian, työtä teettää. Mutta kun ruoka-aika tulee, akka äyskäisee hänelle:

"Syö paskaa ja pannuplättuja, äläkä minun fiilipunkhiin koske!"

Tulee vieras akka taas, polkee porstuassa, sanoo päivää, ei ole joutoa istua, pyytää jälleen piikaa.

"Mitäs sie tehit toiselle piikalle?" emäntä kysyy.

"Se meni mollille antamhaan vettä, ja molli puski että kuoli – se mie panin kulta-arkhuun."

Saa vieras toisenkin piian ja vie kotiinsa. Ja yhä vain akka tulee ja vie sekä piikoja että renkejä – kuolevat kaikki, ja "se mie panin kulta-arkhuun."

Viimein emäntä lähtee katsomaan vieraan talohoitoja. Siellä ovatkin tyttäret ja pojat vastassa kannellen kamalista syötävistään. Siitä kaikki sydäntyvät, karistavat akan kimppuun, laukottavat kiinni ja pieksävät hänet kuoliaaksi. Sitten kiireesti juostaan kotiin, ja emäntä sanoo kauhistellen:

"Oh sen hullunomaa... haisi niin kolkosta... Ja on valhetellut, että on pannut kulta-arkhuun."

Siinä istutaan ja haukutaan kamalaa akkaa ja hänen rumia ruokiaan. Mutta kuoliaaksi pieksetty ämmä tulee kummitellen porstuaan ja siellä emäntää matkien huutelee, niin että kaikki ovat kauhuissaan. Kapsahtaa kummitus viimein esiin ja huutaa kolosti:

"Hoi hoi!"

Kirkuen ja parkuen toiset lähtevät laukkomaan, kuka kunnekin. Mutta manalainen ruukaltaa perässä, tavoittaa kiinni ja surmaa kaikki.

Näin murheelliseen loppuun päättyy Nattavaaran kesäinen pihanäytelmä: "Tuuppa sissi!"

– – –

Metsä oli erämaan aidan takana, ja metsässä marjoja – eikä ollut jänkäkään hilloineen kaukana. Silloin alkoi kläppivareksille ankara työ – piti laukkoa pitkin metsiä ja jänkiä. Mutta se oli mieluista työtä. Hyvää syötävää oli joka mättäällä: mustikoita, puolukoita, vaaramia, vatukoita, oli myös lintukoita ja kaarnikoita eli kaarnheita, oli vielä hevosenpuoloja ja juopukoita eli juolikoita, jopa jossakin puskassa ruotukoita. Ja vatsa pullotti kylläisenä. Pureskeltiin vaihteeksi putkenvartta, ja kuusikosta saatiin hyvää pihkaa. Pojat kaahaisivat puuhun, kaapivat pehmeää kuivaa tikanpihkaa – valuva vallapihka ei kelvannut –, ja kohta oli jokaisen suussa sitkeä pihkamälli. Sitä oli mukava pureskella, janon se sammutti, mutta nälän antoi. Pojat antoivat valmiiksi purtuja mällejä tytöillekin. Aikuisillakin oli usein pihkapallo hampaiden välissä.

Oli toki jo muutakin työtä. Pojanveekarien piti tuntikaupoin seisoa rannalla kannatellen ongenvapaa sekä toisin vuoroin laukata pitkin rantoja kokemassa linnunpesiä ja sotkanuita. Tyttärien taas täytyi hoidella ja paimennella pienempiään, milloin pirtissä, milloin pihamaalla. Piti myös sekä poikien että tyttöjen juosta paimenessa, piti käydä muiden mukana lehdenpanossa, haravoimassa, leikkuupellolla, jäkälänpanossa. Ja jo taas täytyi taajoa väylällä sauvoen venettä milloin ylös milloin alas. Siinä tottui kohta jo pahaisinkin napataatta jaloksi väylämieheksi, airon ja sauvoimen käyttäjäksi. Notkahteli vain sauvoin, ja vene nousi kohisten, oli työntäjänä poika tai tyttö.

Oli kiveliössä työtä ja askaroimista kesäpäivän täysin. Muutamat poikahurtat kyllä olivat niin sinnikoita, että aina intelivät vastaan. Heitä täytyi kelomalla asetella ihmisten töihin ja asioihin, ja monta kertaa saatiin heistä sanoa:

    "Tuosta klapista ei tule kun hiiren ruoka,
    sen sais' uudesta tehä."

Oli työtä talvellakin. Kelkat ja sivakat olivat parhaat työkalut, rantatörmä ja vaaranlaita mieluisimmat työmaat. Kohta pimeästä pimeään ne miestä pitivät. Lumisina ja märkinä tyyrääjät illalla tulla rähjäsivät kotiin. Varsanjalka luikki miehennokasta, ja paljas varvas tiiraili kengännokasta – mutta ruokahalu oli kuin ennenkin ja ruokakupille kaikkein kovin kutsumus. Oli kaarassa kylmä kalanpuolisko – se meni semmoisenaan, oli hanhessa muikeaa piimää – se oli kuin rieskamaitoa.

Sitten jo taas piti tallata lumikentälle hukanrannio sekä laukata siinä hukkasilla, ja kun tuli mätä lumi, oli työnä lumihuonheitten rakentaminen. Pyytöhenkisten pajanpalkeitten täytyi aina väliin sivakoida pitkin pajukoita rakennellen riekonansoja ja taas käydä niitä kokemassa. Kotipihoilla piti poikain pilkkoa puita ja kelkata pirttiin. Saipa moni poika kohta kymmenvuotisena syksyisin kapistella isän kantapäillä niittyä hakkaamaan, sitten jo tervasmetsään juurakoita vääntämään ja pilkkomaan. Keväthangilla oli poikien ankarana työnä raahata metsästä "tien päälle" polttopuita, karhakoita, koivukaskia ja tervalauttojen vitsoja, kun isä vedätti niitä hevosella kotiin. Täytyi samassa työssä hääriä tytärnaaskojenkin heti, kun kynnet kestivät. Ja välitöikseen tyttärien piti vielä oppia kutomaan itselleen sukkaa, vantutta, jopa pian ruveta kehräämään, karttaamaan ja kutomaan. Tortti oli kohta tyttären tärkein tupakalu.

Mutta kaiken ohessa piti kristityn ja kastetun metsien laukkojan oppia kirjanymmärrykseen. Se oli monelle kamala paikka, ja kirja, punakantinen aapinen, oli kolo kappale. Mutta se vain piti ottaa käteen ja oppia – muuten kiveliön vaellus päättyi kaikkein koloimpaan paikkaan.

Kotona jo pantiin aapistaidon perustukset, äiti parhaana lukumestarina, ja kukko-kuvainen Suomen aapinen parhaana kirjana. Kulkea poukutti sitten joku puujalkainen Tannan Erkki taikka vanha Nikki-faari, Kenttä-Priita, Tokki-Erkki, Mämmi-Jussa taikka joku muu ukontuhnu opettaen sikiöitä kirjalle. Suomen sanat ja puustavit antoivat oikean kirjanymmärryksen, Suomen aapinen avasi portit Isoonkirjaankin sekä ohjasi sen kautta taivaantielle. Näinpä piti ottaa tarkka vaari Tannan Erkistä ja koivunkarpasta, joka oli pistetty seinänrakoon, piti myös visusti kätkeä mieleensä, mitä Kenttä-Priita teroitteli:

"Net on äänellisiä puustavia, jotka äänen antaa... ja pitkä tavu on niin, että oo sannoo oo, ja ii sannoo ii..."

Siitä lähti, pitkän tavun kautta pitkä palas kirjaviisauden suurelle taipaleelle. Se kuljetti papin eteen kinkereille sekä sitten rippilukhuun ja kirkon perälle alttarin eteen.

Silloin oli erämaan nuori raataja valmis tämänilmaiseen vaellukseen. Ja pohjat oli laskettu tulevaisellekin – pientä kukkokuvaista aapistakin jo rietas kauhistui.

Rippiluvusta häätupaan.

Nouseva kiveliö oli käynyt rippiluvun, oli polvistunut alttarin eteen ja päässyt raavasten kirjoihin.

Pystyi kirkonperän käynyt kiveliö kohta vanhan kiveliön rinnalle töihinkin. Suuret hongat ja aihkit ryskähtelivät maahan nuorten kourissa. Vanhat tervasjuurakot kohosivat kankaasta, niin että paukkui, ja vaarapeltojen suuret kivet kierähtelivät keveästi raunioon, kun nuori miesten sampi niitä nakkeli. Nuori sampi kuohui verta ja voimaa. Pruuvikiviä hän nosti kuin muutkin miehet, ja hypekiviä kanniskeli pitkät matkat. Oli mies yhtä saura kuin toisetkin.

Ja nuoret tyttäret, joiden ruskeista poskipäistä kohta veri oli pillahtaa, keikuttelivat keveästi vesisaavia, sauvoivat väylää ja soutivat nuottavenettä sekä taas rämpivät jänkää paljain säärin ja heiluttivat viikatetta kuin miehet. Eikä kaalo jänkävesi kylmännyt polttavia veriä. Osasivat tyttäret myös helkytellä kangaspuita ja kutoa väävejä – oppaat olivat siihenkin äidiltä taitonsa saaneet. Pyöreät käsivarret vain tahtia soittaen heittelivät sukkulaista edes takaisin ja paukuttivat pirtaa, ja paksut pohkeet tanssasivat, kun varpaat kilvan hyppelivät polkimilla. Kangaspuut helkähtelivät, arvauskin sitä muisteli:

    "Hirvi seisoi, lapa liikkui."

Ja kiveliön tytär oli

    "Nöyrä ja notkia, saura ja sitkiä
    kuin vispilänvarpu."

Nuori erämaa eli ja tunsi suurta elämäniloa – vaikka monesti oli pöydällä vain petäjäistä, ja niitylle mentäessä kapasäkki oli parhaana eväänä.

Kuohuva veri vaati vastaverta. Suuri erämaa kaipasi eläjiä ja raivaajia, keväiset kiveliöt ja väylät kohisivat, koko metsä huusi:

"Lisääntykäät ja täyttäkäät maata".

Ja nuoret etsivät toisiansa.

Omilla kylillä ja metsäperillä nuoret kyllä tapasivat toisensa ja useinkin kohtasivat mieleisensä. Raajittiinhan töissä samoilla kentillä, ja taajottiin taas pyhisin samoilla pihoilla taikka remuttiin pirtissä, kätkettiin kylänkiviä, juosta touhotettiin sokkosilla ja kopsittiin päähän:

"Kopu, kopu, istu penkhiin!"

Ja kun sattui mielityttären nimipäivä, kylän pojat karsivat ja yöllä pystyttivät talon pihamaalle huoneen nurkkaan nimipäiväpuun, pitkän hoikan kuusen, joskus koivun tai haavan. Kun tyttö aamulla asteli pihalle, puu iloisesti viittaili hänelle, ja tyttö sai tavailla puun kylkeen kiinnitetystä paperista:

    "Nouse viettämhän ilola nimipäiväs."

Taikka:

    "Tälä kusela kunjotethan
    Juusepina Kuhan nimipäivä."

Kylän tyttäretkin joskus voivat tuottaa samanlaisen yllätyksen, kun sattui mieluisen pojan nimipäivä.

Mutta kesäyön hiljaisuudessa kylän pojat väliin koko joukolla kulkivat vyöreisussa, vyökengässä, tyttärien hämyisissä nukkumahuoneissa – aurinko vain katseli uneliaana pohjoisen reunalta, ja koko luomakunta oli unenhorrossa.

Mutta tyttäret eivät olleet unenhorrossa. He odottelivat, kuka aitassa, kuka tallikamarissa, kuka navetan nurkassa – missä kullakin oli kesäinen kammionsa makuusijoineen. Siellä tyttärien vaatteet olivat seinillä, orsilla kirjavat huivit ja vyöliinat, koreakuvaisessa arkussa parhaat tavarat. Siellä pyhä pihlaja tuoksui, väkevä suenpursu huumasi, ja haijuheinäpalmikko lemusi makealle, joskus antoi ihanaa hajua tyynyihin ja vaatteisiin piilotettu ihmeellinen raijankänsä...

Jo oli kaikkein mieluisinta hiipiä sinne pyhäpäivän hiljaisina öinä.

Mutta toisinaan ei ovi avautunutkaan ei kopistellen eikä hyvin puhein – ei ollut mielipoikia liikkeellä. Haukkumanimiä lähetellen pojat panivat oven pönkään ja lähtivät toisen tallikamarin takanurkille.

Kulkea touhottivat monet pojat talvellakin, vaikka tyttäret nukkuivat pirtissä. Pimeän päissä pojankampit naakivat sisään... Sattui joskus, että peränurkassa nukkuva äijänkärys kömpi muorin seinältä, puhalteli syntisiä sanoja ja köpitti yökyöpelin pihalle.

Mutta oli tyttäriä muuallakin, eikä vain omilla kylillä. Kun pojat laskettelivat tervalautoilla Haaparannalle taikka Kainuuseen, oli niitä, jumalanluomia, pitkin väylän vartta, ja näköäkin heissä oli. Monesti sattui, että piti toisenkin kerran laskea samaan rantaan, jopa sitten viimein mennä ja korjata omansa.

Sattui taas etäisen kiveliön tytär tulemaan vieraisille kylään. Oli mieluisa tyttö, oli ensi kertaa käymässä, hurrikas oli. Jo talon pojat juoksivat kirves kourassa metsän laitaan, kaahaisivat kuuseen ja karsivat oksat pois, latvatupsun vain jättivät sekä oksan, käsivarren, viittaamaan sinne käsin, mistä tyttö oli kotoisin. Kirvestivät pojat vielä puun tyveen ison pilkan ja leikkasivat siihen tytön nimen ja vuosiluvun. Hurrikas, hurrikkapuu se oli, tytön kunnioiksi karsittu. Ja tytön piti jollakin pikku lahjalla muistaa puun karsijaa. Ellei hän muistanut, nousi kohta tervaportta puun käteen, ja sai killua siinä niin kauan kuin sen sanka kesti.

Saattoi hyvin tyttökin kapaista kuuseen hurrikkaan karsintaan, kun mieluinen poika sattui taloon. Väylänvarren kirkassilmäinen Kaisa laittoi muistopuun Aitanpään Aukustille, kun tämä tervoja laskettaessaan pysähtyi taloon. Näyttipä tyttö vielä nukkumahuoneensa, pienen tallikamarin, jotta – olisi vain täällä tilaa ja lämmintä... Ja mysliinihuivilla poika palatessaan muisti hurrikkaan tekijää.

Hurrikkapuita kyllä karsittiin kenelle vain, arvossa pidettävälle ensikertalaiselle. Ja puu eli niin kauan kuin henkilö, jolle se oli tehty. Kun henkilö kuoli, puukin rupesi kitumaan. Vettäs-Eeva elää vielä yli 80:n ikäisenä, ja hänen hurrikkapuunsa seisoa kyhjöttää Kompeluslehon aidan takana.

Yli kuusikymmentä vuotta takaperin Kompeluslehon pojat karsivat sen Vettäsjärven tummalle tyttärelle.

Liikkui kiveliöissä lappeja ja lapintyttäriä. Heinäkengissä kepsutteleva kirjotakkinen tunturityttö katseli tummin silmin punahilkkansa alta, katseli lannanpojan sekaisin. Ja tyttären korvamerkeissä laukkovaa porotokkaa katseli poika, moni poika, kiiluvin silmin. Se oli yhtä mieluisa näky kuin tummakatseinen punahilkka. Sillä porosuvusta, lapinalaa, kun nai, sai tytön ja sai myös poroja. Oli outalapillakin, metsien kiertäjällä, punahilkkoja, heinäkenkiä – ja komeita poroja. Kelpasivat nekin monelle – ja lanta ja lappi menivät sekaisin, sitä enemmän, mitä korkeammille yliperille jouduttiin. Kiiltävä nokitukka ja tummat silmät siirtyivät lapinkodasta lannanpirttiin...

Oli suuressa erämaassa katsottavia punahilkkoja, sati muitakin tyttäriä. Kaikki he odottivat ja kaipasivat ottajaansa – punoittivat kuin kurjenpuolat, ja silmät kiiluivat kaarnikkoina.

Sattui nuoren erämiehen poluille joskus maahiaisten ja metsien tyttäriä – kohta nekin olivat otettavissa. Ullatin poikaa vastaan asteli metsäpalkaalla pari koreapukuista tyttöä. Kun poika kysyi, mistä he ovat kotoisin, tytöt vastasivat mujahdellen:

"Ei paljo misthään."

"Mistäs te tulette?" poika taas tieteli.

"Emme paljo misthään", tytöt naurahtivat.

"Mihin te olette menossa?" poika vielä tutkaili.

"Emme paljo mihinkhään", tyttäret sanoivat naureskellen toisilleen ja lähtivät taakseen vilkkuen sipsuttelemaan polkua pitkin.

Poika juoksi jälkeen – mutta vilahti vain, kun koreat tyttäret katosivat metsään.

Suuressa kiveliössä saattoi tapahtua ihmeellisiä asioita. On nuori mies metsäkodalla kohdannut maahiaisen tyttären. On joskus sattunut, että erämies on ottanut maahiaisen tyttären emännäkseen ja saanut sukuunsa tummaa maahiaisen verta.

Mutta kotiperiltä, tutuista tyttäristä, kiveliön poika sai kumminkin parhaan emännän, sellaisen, joka oli tottunut talontöihin ja pellon raadantaan sekä tiesi, mistä ja kuinka leipää tehdään. Mitäpä semmoisiin lapin heinäkengistä, porotyttäristä, taikka koreista metsän hattaroista. Lapinveri veti kotahoitoihin, metsäntyttäret olivat pakanoita, ja maahiaisten tyttäret kastamattomia sieluja, vaikka olivatkin Aatamin jälkeläisiä.

Kotikylien tyttäret ainaskin olivat parhaita – eikä aina sukulaisuuskaan ollut esteenä. Monesti naitiin lihallisia nepukoita. Ja taas toisaalta tehtiin joskus ristinaimisia – pojat naivat toisensa sisaren.

– – –

Osasi kiveliö katsoa tyttären muotoa ja muuta, ja hyvin näki, kuka oli otettava. Heleät veret, siniset silmät, kellertävät hiukset, vähän pysty ja kiverä nenä, hoikansorttinen kurennolta, mutta perältä leveä – jo oli näökäs ja mainittava tyttö. Sitä enemmän, sati tytär käveli hopusti ja näppäämällä, ja hänellä oli vielä hyvä luonnon omaisuus. Mutta mustapäinen pikisilmä oli näötön ja pahankurinen, ruma oli myös, jos suu oli leveä kuin haukalla ja nokka niin iso, että täytyi koipikintaalla niistää.

Vaalea, tavallisenkokoinen suomalainen, niin tyttö kuin poikakin, oli aina hyvä ja näökäs, mutta lappalainen oli kohta liika pieni, keltainen ja mustapäinen. Kainulainen oli kovin tumma, isoluinen ja pitkäkoipinen rumilus, joka mennä loipi kuin hirvi – ei ollut näökäs.

Hui, kuka sellaista saattoi rakastaa!

Naitavan tytön piti vielä olla jalon työihmisen sekä sepän ja käsillisen, niin että osasi kehrätä ja kartata ja kutoa ja neuloa ja tehdä vaikka mitä sekä pirtissä että navetassa, pihalla ja pellolla – niinkuin piti hyvän emännän.

Mutta olipa näökkäällä työnpuskijalla vielä maallista hyvyyttä, oli siinä jo niin paljon näköä, ettei – näökkyyttä kaivattukaan. Sellainen tytär kelpasi hyvin, häntä mainottiin, ja ottajia oli – vaikkei hän ollutkaan mikään kirkkoreki.

"Raha tyttäret on kaupinnut", sanoi Lovikka, vaikka asia oli niinkin kuin vanha Ullatti väitti:

    "Vaimon tavara ei räkkää
    kun joulusta matinpäivhään."

Marketan Raili katseli, hyvästeli ja paljon puhutteli Vettäsjärven Markuksen komeaa Kaisa-Liisaa. Mutta kun Markus-äijä antoi maansa Kreetalle, Raili ottikin hänet – selitteli vain sitten naapureille:

"Kyllä Kaisa-Liisa kaunihimp' on, mutta kun Kreetalle annethiin maa, niin mie otin sen."

Maat ja tyttären sekä vielä hyvän kaivon sai myös Marketan Aapo, kun antoi Vettäsjärven Lammas-Antille pari tupakkaleiviskää. Antti oli kyllä jo luvannut maat Anna-Marjalle – ja Parakan Eljas oli kiireesti hänet korjannut. Mutta kun Aapo kohteli tupakalla ja hyvillä puheilla, äijä peruutti lupauksensa. Eikä Parakan Elias voinut muuta kuin ylpeästi sanoa:

"En perusta Lammas-Antin maista – ja kyllä mies termhään aina reijän saa."

Mutta kelpasi hyvä varatonkin, vaikkei hän ollutkaan maanperillisiä, joskus paremmallekin kuin vertaiselleen. Iso ja ylpeä alaväylä kyllä katsoi tarkoin tavaranpuolta – hyvin tiedettiin, kuka oli renkimies, kuka piika ja mökinsikiö. Vanhemmat ja koko suku kapsahtivat kannoilleen, jos talon poika rupesi katselemaan piikaa, taikka renki rohkeni lähestyä talontytärtä. Mutta väliin sentään näökäs ja toimellinen piika saattoi joutua palvelutalonsa miniäksi ja sitten emännäksi. Vähäväkisillä yliperillä tämä kyllä tapahtui. Moonin Kaisaa katseli kauan talon poika, katseli ja puhutteli ja lähenteli, ja viimein tarjosi kihloja sekä kysyi. Kaisa vastasi:

"Miekös se nyt olen jokhaisen kelkalla, hui hai! Jos naimassa olet niin kuulutuksheen saat panna, mutta roskautheen en rupia... Ei ole minun vieressäni viero ihminen käynyt."

Tuli pojalle sellainen hoppu, että pitkin jääpanteita ajaa laukotti Vittangin pappilaan.

Oli sellaisiakin, jotka rupesivat roskautheen ja kimppusivat mies ten kanssa sekä tuhraantuivat, niin että maailmaan siunautui löysi lapsi, pieni kiperäsäärinen jalkasikiö, jonka takia äiti riepu sai tervauttaa kirkonkattoa samoin kuin häissään raskaana oleva morsiankin. Saattoi äiti saada salassa ja surmata sikiönsä ja heittää metsään – kastamattoman raukan. Mutta ei kristitystä lähtenyt, roskaudessakaan sikeytynyt sielu ilman vain vaipunut erämaahan – vaikka olisi jäänyt kastevesinkin pesemättä. Kalliista sielusta tuli äpärä, kummajainen, joka pahoin rääkyi metsässä ja peloitteli kristikansaa. Niitä oli siellä täällä pitkin kiveliöitä, ne poukkivat jängillä, kitisivät jokirannoilla ja laukkoivat alastomina, punaisina pitkin talvista aapaa, niin että lumi pyrysi – poromiehen perässä ruukalsivat ja surkeasti rääkyivät. Kurjaa isää ja äiti riepua ne kaipasivat, huusivat pelastavaa kastevettä ja kristityn nimeä. Pajalan Karvosenkankaalla nähtiin usein ja kuultiin, kun pieni alaston raukka hyppi kanervikossa ja parkui:

    "Isä, anna kenkää,
    äiti, anna sukkaa –
    hako pistää jalkhaan
    Karvosenkankhaalla!"

Kohta rippiluvusta päästyä, jo seitsemäntoista ikäisinä, monet tyttäret rupesivat odottelemaan kihloja. Kaikilla kyllä ei vielä niin nuorina ollut naimahalua – Yrttivaaran Kaisa-Matleenallakaan, vaikka häntä kysyttiin jo rippikoulussa.

Mutta tuli kihlat, tuli oikea viepä, ja kahdenkymmenen korvilla tyttärien parhaat olivat jo naimisissa, jopa monet keikuttelivat kitisevää kehtoa – Nattavaarankin tytär, joka meni miehelle jo viidentoista ikäisenä. Kolmattakymmentä käyvä, vaikka vain ensi vuosia, oli jo vanhapiika, jolle kohta ruvettiin puhaltamaan hänen omaa virttään:

    "Sirppikynä käessä
    ja vanha harava,
    netpä ovat vanhanpiian
    irtain tavara."

Vieläpä heille ennustettiin:

    "Kolmekymmentä kun täyttää,
    alkaa jo uihkarinpaattia soutaa."

Eivät olleet vanhapiika rievut enää entisessä tyttöarvossaan. Homeelta he jo haisivat ja hourasivat, ja vihaisia he olivat, kun eivät ketään saaneet. Hourioissaan jotkut sekoittelivat juotavia kuolleen hampailla ja -kynsillä, panivat kainalohikeäänkin sekaan, juottivat niitä pojille ja viskuttelivat:

    "Veri pittää yhistyä, joka tämän juo,
    minun verheeni!"

Joillakin yliperän tyttärillä, lapinlapsilla, oli kumma luhka päässä, näkymätön kortto, joka varjosti, niin etteivät pojat tytärtä huomanneet. Keura-Mortti, karhun repimä, saatteli luhkatyttäriä takapihoille, pyyhki heitä ja kopeloi ja manaili:

    "Jos nyt tänä vuonna ei naija,
    ei naija koskaan!"

Ja vanha Rautu-Lassin Ella naitiin heti, mutta Ungan Markille Keura-ukon täytyi todistaa:

"Sie olet pelästyttänyt pojat, ei kukkaan sinua nai!"

Marki kun oli joskus seuroissa taajonut ja karistanut kristityn pojan kaulaan ja hökäissyt:

"Etkö sie minua nai?"

Eivät miehetkään, vanhatpojat, olleet nuoren arvossa, eikä oikea, hyvä tyttönuori lähtenyt heidän kelkkaansa – sati he koskaan rupesivat naimista houraamaankaan. Elelivät he vain edelleenkin yksin ja olivat omina isäntinään ja emäntinään, jos ei ketään naista ollut talossa. Ja niin oli asia kuin vanhat sanoivat:

    "Kyllä on puisevat seinät,
    jos ei vaimoa ole talossa."

Vanhojenpoikien aherrukset hyvin näkyivät talossa ja juorusivat heti vieraallekin, niin että

    "Ei tarvitte kysyä, missä emäntä on,
    kun tulee emännättömhään talhoon."

Mutta jos vanhapoika oli knapsu – jo petti vieraan. Asumus oli siisti ja sievä kuin ainakin emännän jäljiltä. Näytti vain, että emäntä oli pyörähtänyt naapuriin.

Mutta kun knapsu käydä kepsutteli sinne ja tänne, kiehahdutti kahvit, pesaisi kupit ja pyyhki ja pyöri, napsi sokerit, kuori kermat ja suori pöytäliinat ja jutella kipajutti hyväntuulisena naureskellen – jo hoksasit: kotona on emäntä, kotona isäntäkin. Talo ei kaipaa mitään, vaikkei olekaan naista – eikä myöskään miestä.

Sormuksilla, hohtavilla hopearenkailla ja moniläikkyisillä silkeillä kiveliön poika merkitsi ruskean tyttären omakseen. Kiiltävä sormirengas, läikkyvä tukanpeitto ja hartiahuivi olivat erämaan tytön ihanimmat ja halutuimmat koristukset.

Kosijapoika työnteli mielitytölleen hopeasormuksia – myöhemmin jo kultaisia, kaksin, kolmin, veti taskustaan joskus neljännen, veti vielä viidennenkin – sati tyttö ei oikein tahtonut suopua. Mutta jo rupesi suopumaan, kun kohta kaikki sormet hohtivat ja helisivät. Ja silkkihuiveja hyvä kosiskelija kantoi ainakin kahdet, mustan ja ruskean, usein vielä – yliperillä, lappien rajoilla – kolmanneksi tulipunaisen, prankkuli- ja viheriäreunaisen saalin, niin leveän, että selkäpuolen nuskat riippuivat polvissa, ja etukulmat rieppasivat vatsalla. Toi isoinen poika lisäksi leninkivaatteen, kantoi mustatkengät, kaaristi vielä kaulaan viidenkertaiset vitjat, ripusti korviin klupurenkaat – heitteli joskus hopearikseilläkin.

Oli tyttärellä kihloja kohta arkun täysin. Helisi ja kilisi, hohti ja läikkyi kaikki paikat edestä ja takaa, kun tyttö pani parseelit päälleen. Mieli pysyi iloisena jo niitä katsellessa, vielä iloisempana, kohta ylpeänä, niitä kannellessa. Morsian oli.

Sai koko kiveliö kateena katsoa, että hyvälle oltiin menossa. Tyttö taas puolestaan saattoi pojalle viulalla kutoa näpertää sukkanauhat, traksit, housuvyöt ja kalvosvanttuut.

Salassa kyllä, arkun piiloissa, moni tyttö hoiteli koreuksiaan – oli ne varkain ottanut, vanhemmilleen puhumatta. Kaksin, kolmin vuosin voi tyttö kalleuksiaan piiloitella. Oli katsotulla tytöllä toisinaan kahdet, kolmet kihlat – täytyi ottaa, kun hyvät pojat kilvan tarjosivat, eikä vielä ollut selvillä, kuka heistä olisi otettavin. Saipa niitä sitten työnnellä takaisin.

Ja monet pojat, isothyvät, tervalautturit, markkinainkävijät, kulkea väännättelivät sormukset valmiina taskussa – eivätkä he tietäneet, ketä hopearenkaallaan ensiksi heittäisivät. Oli monta mieluista otettavaa. Kuka oli käsistään taitava, kuka leveälanteinen raataja, kenellä hyvä muoto. Kaisa-Liisa oli kauniimpi, mutta Kreeta oli maanperillinen.

    "Äiti oli hyvä, mutta tyär oli parempi.
    Eikä muoto kelpaa murkinaksi."

Olivat asiat viimein selvät, jo poika asteli vartijamiehen – pojan setä saattoi olla vartijamiehenä, ja oli hänellä huivi sekä hamevaate tytön äidille, lakki ja paita isälle – kanssa kysymään lupaa tytön vanhemmilta, ja sitten lähdettiin pappilaan panemaan kuulutukshiin. Sanoi pappi pyhänä kirkossa asian, meni nuorilta jalka poikki, ja morsiamen kotona pidettiin romiaiset. Ryypättiin viinaa sekä annettiin nuorelle parille rahaa ja vaatetta.

Lähti morsian – ainakin alamaissa – kerjäämhään, oikein hevosella ajellen. Anojavaimo oli mukana asiaa ajamassa, ja kyytimies ajamassa hevosta. Ajeltiin pitkin kyliä – erkheikkiläinen saattoi lasketella kautta Pajalan ja Tärännön – käytiin sukulaistaloissa ja tuttavissa. Morsian tarjosi ryypyt isännälle ja emännälle, ja anojavaimo tarjosi puhetta – isäntä kävi arkullaan ja antoi rahaa, ja emäntä kaivoi koristaan villatukun.

Täysin kuormin palasi morsian kerjuuretkeltään.

Mutta kun oli kaikki valmiina, pidettiin häät – kukin varojansa myöten. Toiset kävivät vain pappilassa vihillä ja saivat muutamia vieraita, muutamat vihittiin kinkerituvassa, mutta isothyvät toivat papin kotiinsa, ja vieraita tuli, minkä taloon mahtui. Kun Lautakosken Olli nai Sattajärvestä Kyrön Kreetan, ajettiin häihin neljälläkymmenellä hevosella. Oli kevättalvi ja kevätriihet puimatta. Hevoset vietiin vuoronsa jälkeen riiheen puimattoman jumalanviljan ääreen, ja ihmiskansa saateltiin pirttiin valmiin jumalanviljan ääreen. Oli tuotu sadan kannun tamminen viina-ankka pirtin nurkkaan, lyöty tynnyristä pohja pois – ja iso kauha oli laidalla. Siitä sai vuoronsa jälkeen jokainen litkaista – ja suuri häämeno oli kohta hyvällä keinolla. Fiulut ja posetit soittivat, ja ankkaviljaa nauttinut kansa tanssi.

Ja taas välillä käytiin ruokakupin ääressä. Ruokaa olikin ylpeissä häissä yltäkyllin – Täräntö teurasti häiksi lehmän.

Morsian keikkui korkeissa kruunuissa, ja musta leninki oli hänen yllään, mustissa oli yrkämieskin, morsiamen laittamissa verhoissa. Silkkisaalin alla nuoripari vihittiin, ja neljä paria morsianpiikoja sekä yrjäntrenkejä oli saalia kannattamassa. Oli pöydällä lautanen, ja hääkansa, ryyppyjä saanut, pani siihen rahaa – isorikas kolmekin sataa kruunua. Toiset panivat eläimiä, lammasta, lehmää, poroa. Ja välillä aina tanssattiin. Vanha alaväylä oli kova tanssaamaan. Se osasi purppuriakin sekä kolmen hengen engelskaa ja lattiskuuta, mitäpä kuin polskaa ja valssia. Tanssattiin kaakkuriakin ja laulettiin:

    "Kaakkuri, kaakkuri, kirjava lintu,
    kaapissa, tuopissa, vesi sinisintu..."

Tanssaten koetti vanha Nattavaarakin viettää häitään. Alatalun Mikki, ryypyn saanut, kääppäsi akkaansa kädestä, rupesi hyppimään ja laulamaan:

    "Itte mie tanskaan Maijani kanssa..."

Ja Järämän Grelssi-äijä, yli kolmen kyynärän rumilus, sieppasi kainaloonsa pienen Priita-Stiinansa, kärysmakkaran, riepoitti häntä ja lauloi:

    "Mulla on kainalossa Kangosen kräämä."

Mutta kun korkeiden yliperien häitä vietettiin, pojat ja tytöt joskus laukkoivat vaaraan porosille, hyppäsivät ja taajoivat siellä kuin porot – ja sitten taas juoksivat häätaloon ruokapöydän ääreen. Jukkasjärven entisissä häissä juotiin viinaa kuin vettä ja elämöitiin kuin villit. Mutta vaikka elettiin uskottomuudessa eikä Jumalasta suurin tiedetty, ei morsian hääpirtissään kohta ollenkaan ollut vahvana niinkuin monesti nyt.

Kolmekin päivää hyviä häitä taajottiin – täräntöläinen saattoi joskus hyppiä koko viikon, Pikku-Repunkin häitä piti remuta kolme päivää.

Ja talon tyttäret sekä sukulaistytöt laittoivat morsianvuotheen, mutta äiti itse vei siihen ja siunasi tyttärensä.

Sitten kaiken lopuksi nostettiin nuori vasta vihitty morsian akaksi ja yrkämies ukoksi. Nattavaaran naiset istuttivat morsiamen tuolille, kaappasivat tuolinjaloista kiinni ja retuuttivat niin korkealle kuin jaksoivat. Ja sitten he hyppivät laulaen ympärillä. Hietaniemi taas sievästi valssaten tanssautti morsiamen pois tyttären virasta.

Kannattikin hyvää tytärtä nostaa sekä hänelle laulaa ja tanssata.

Sillä kun oikein käsillinen ja seppä tytär lähti isoisesta isän kodista ja emon hoivista uuteen paikkaansa, ei hän suinkaan saapunut kahta tyhjää heilutellen. Saattoi hän olla kaunis ja näökäs jumalanluomalta, mutta kun hänen kantapäillään saapuivat naimavärkit, oikeat morsiamen kaunistukset sekä vielä muuta maallista hyvyyttä, silloin hänen kauneutensa paistoi kaikelle kiveliölle.

Jokainen koetti hankkia naimavärkkejä varojensa mukaan. Pieni piikainenkin piti niitä alituisesti silmäinsä edessä, ahersi ja ahersi ja – seppä kun oli – saikin, niin että kun aika oli täytetty hänen kohdaltaan käydä miehen kainaloon, hänenkin näökkyyttään morsiamen kaunistukset paljon lisäsivät. Oli piikaisella makauksia uhka paljon, oli lakanoita, polstereita ja paljoja, oli rouot ja raanut, tortti ja väävistoolit, arkku, pöytä ja arkkutooli – saattoi vielä viimeisenä kapsutella muudan lammas kuuluttaen emäntänsä aikaan saannoksia.

Mutta kun hyvän talon perillinen lähti vaeltamaan sekä levitti naimavärkkinsä ja kaunistuksensa kiveliön kansan katseltavaksi, oli muistelemista kohta vuosikausiksi. Pajalan tyttärellä oli omakutoisia kläninkejä kolmet-, neljätkymmenet ja kartanoaitassa kaksi sänkyä makauksilla ladattuina kattoa myöten. Siinä oli tavaraa kohta maailman sivuksi. Tärännön morsian oli saanut kaunistuksensa jäneksennahkaiset rouot, valkoiset ja pehmoiset kuin jänkien villapää – kursitut neljänkymmenen lynkäpolven selkäturkista. Käymäjärven tytär ylpeili yhdeksillä touoilla. Sieppijärven Filpan Marialla oli lampaan-, jäniksen- ja koirannahkaiset rouot – ja oli hänellä paljon muutakin hyvää. Ei mahtunut Maria Jarhoisten Mäkitalon kamariin, kun häntä kauneuksineen yritettiin sinne sovitella. Aittaan piti kanniskella enemmän kuin puolet. Makauksia oli Marialla kymmenet peitot ja raanut, vielä meriraanu, Ruijasta tuotu, vielä kaksi parileiviskäistä höyhenpaljaa, kahdetkymmenet pitkät polsterit ja kymmenet pienet polsterit. Lakanoita, leninkejä oli kymmenittäin, paitoja, tröijyjä, kohtuja, huiveja, sukkia ja vanttuita, niin ettei niitä saata muistaakaan. Mutta housuja – ei alkuakaan. Hui, ei niistä tiedetty mitään! Oli vielä kolme sänkyä, kolme pöytää, tortti, väävineuvot ja huushollineuvoja huitupyttyihin asti. Ja kolme lehmää kalkutteli perässä ynisten...

Hyvin sopi makauksien ja vaatekertojen paljoutta nimitellä morsiamen kaunistuksiksi, sillä ne olivat enimmäkseen hänen omien käsiensä näppäryyttä – kehräämiä, kutomia ja ompelemia. Ne mainoivat tekijäänsä enemmän kuin hyvä muoto, sanoivat, että hän oli seppä ja käsillinen. Häpeänä pidettiin, jos piti ostovaatetta värkkäillä. Vain vihkileninki oli ostettua vaatetta.

Piti hyvällä miniällä, kun hän tuli miehensä kotiin, olla oman käden näytettä anopille ja appifaarille, natomuorille ja äijäfaarille, vieläpä veljille ja sisarille. Muorin hän hyvitteli paidalla ja huivilla, vaarin paidalla ja verkaliivillä. Kun hän vielä pistäisi naoille huivin ja suokereille lakin, oli kaikki niinkuin olla piti.

Miniälle alkoi uusi outo taival – hän sai ruveta oppimaan uuden kotinsa elämää ja tapoja.

Kovin ikävä miniällä useinkin oli oudossa paikassa. Monta kertaa piti laukata vanhaan tuttuun kotiin – ja siellä yhdessä emon kanssa hämärässä navetassa käsikauloin itkettiin...

Kului kumminkin aika, kesät ja talvet ajelivat toisiaan, pellonpanot ja viljankorjuut – ja kohta alkoi taas uusi polvi taajoa talon pihalla.

– – –

Kylän laidassa, pikku kömmänän pihamaalla taajoi myös nouseva polvi...

Siellä elää tuhrusteli suoskupari, semmoinen loppapari, joka oli vihitty – vaikkapa tallin perässä titteliä tatteria lauleskellen, Aapuan muorin sanoja seuraten. Ja niillä luvuilla, kirkon siunauksista välittämättä, he siittivät sikiöitä ja lisäsivät seurakuntaa niinkuin muutkin.

Saattoivat lisätä – mutta eivät he kristityitä olleet.

Kuolema

Kiveliö syntyi, hyppi häitänsä, tuli harmaaksi ja kaatui hautaan. Oli erämaassa kyllä aikaa, sekä kesän pitkiä yöttömiä päiviä että talven pitkiä päivättömiä öitä aivan loppumattomiin, sati vain eläjillä riitti ikää. Mutta täälläkin kuolema, suuri tasaaja, kulki elämän kantapäillä, naaki ja odotteli vuoroansa – naaki ja kalvoi kaikkia, joissa elävä henki liikkui, ja sitten leikkasi.

Sääsket ja hyttiset tierasivat vain lyhyen ja lämpöisen kesäpäivän, mutta sitä kiukkuisemman – jo loppu tuli. Samoin muutkin kiveliön eläjät taajoivat, kuka kuukausia, kuka vuosikausia, ja sitten surma saavutti. Vain vanhat maahiaisäijät kärisivät vielä neljän polven ikäisinä, katajan ikäisinä, hongan ikäisinäkin, ja suurien kairojen harmaat aihkit natisivat kohta vuosituhattaan, ennenkuin rymähtivät maahan – ja muuttuivat jälleen maaksi, niinkuin koko elävä luomakunta.

Suuri kaira vain suhisi hautalukuja sekä veisasi kuolinvirttä kaatuneelle vanhukselle...

Maata kohden vaelsi ihminenkin, maasta saatu syntinen savimaja. Monet pikku raukat saivat elää vain hyttisen iän, toiset taas vuosikausia – kuinka kullekin oli sallittu. Jotkut kovat luuäijät ja kuivettuneet muorit jaksoivat vaeltaa satakymmenelle, toisellekin sadalle, ja sitten vasta rupesi toinen jalka olemaan haudan partaalla. Aapuassa sanotaan ennen eläneen niin vanhoja vaareja, että olivat istuneet ison kolon pirtin peräpenkkiin.

Mutta ei saapunut surma aina aivan tietämättä. Niinkuin suuren mahtajan lähestyessä, niin kovan kuoleman edellä monesti kulkivat sanomat ja viestit, semmoiset ihmeelliset eelliäiset, jotka jo panivat aavistamaan, kuka oli tulossa.

Kummat olivat surman sanansaattajat. Oikein luonto liikahteli, ainakin joidenkuiden luontokappaleiden piti lähteä liikkeelle.

Kuka lienee lähettänyt, mutta ei ollut kuolema kaukana talosta, kun suurien kairojen musta metto tulla tohahti tuvan katolle istumaan, taikka tuli talon harjoille muu iso metsälintu, koppelo, teiri, riekko taikka iso vesilintu. Vielä kovempana kulki kuolema, jos synkkä korppi kopsahti pihalle koikkelehtimaan. Oli joskus käki saanut surman sanomat – jo tuli aidanseipääseen niitä kuuluttamaan, oli annettu tieto tikalle – se lähti metsästä ja tuiskahti tuvan seinään koputtamaan: kuolema tulee, kuolema tulee... Oli sanottu asia pienille tiaisille – ne tulivat talon tienohille tiukuttamaan. Käärmekin oli kuullut kummia – piti tulla pihalle koikkaroimaan, nurkissa nuhiseva musta hämhäkki oli jostakin saanut pahaa viestiä – se juoksi piilostaan sitä julistamaan. Joskus oli seinärautio, pikku kiiski, saanut pahan vaikutuksen – hän heti alkoi hirressä nakutellen laskea kuolemanhetkiä. Pahainen hiirikin toisinaan tiesi tapahtumia – hän ilmoitti tietonsa nakertaen kuolevan vaatteisiin ison reiän. Jo viimein kurjat täit kokoontuivat koko tokalla jäytämään surman omaa. Siitä arvattiin, että...

Kuoleman sanomiksi lusikka putosi kädestä syötäessä, kuoleman sanomiksi musta huunpurema ilmestyi ihoon ja vaimas liikkui silmässä. Samoiksi sanomiksi kirkonkellot soivat korvissa – oikeassa miestä, vasemmassa naista, samoiksi sanomiksi hammas unissa lähti suusta, taikka teetti uni uutta rakennusta.

Mutta kun kesken parasta kesää hakopuut ruskettuivat, tuli suuri kuolemanvuosi, ja suuriksi kuolemiksi pieni tähti pitkät ajat juti kuun vieressä.

Kolkkoja sanomia kuuluttelivat myös kolahdukset ja lautojen paukkeet sekä metsästä kuuluva outo hakkaaminen ynnä seinien naskahteleminen.

Salaperäiset näkymättömät ihmisenhaltiat olivat lähteneet liikkeelle, manalaisetkin ja pöykäröt kulkivat kuoleman eelliäisinä hakaten ja paukutellen, milloin missäkin. Koira niitä joskus näki, ainakin tunsi niiden läsnäolon ja päästi pitkän itkevän ulinan. Saattoi niitä nähdä taitamaton, puhumaton sikiökin silloin, kun hän katseli jalkainsa välitse taaksensa – kuolemaa se jollekin ennusti. Saattoivat näkymättömät nakata puhtaalle lattialle kaksi rikkaa risthiin – kuoleman merkki se oli. Nähtiin haltiain joskus vilahtavan mustina olentoina, harmaina haamuina ja ihmisenkuvina...

Näkijät niitä kyllä näkivät – he olivat saaneet omituisen näkemisen voiman. Kuka oli, tieten tai tietämättään, pessyt silmänsä ruumiinsaippualla taikka pyyhkinyt kasvonsa kuolleen lakanaan tai muuhun vainajan vaatteeseen, kuka oli maannut selkiselällään ruumiinarkun alla, kuka kurkistellut riiheen, missä oli ruumis ja sitä säikähtänyt, ken taas katsonut kuollutta heti vasten kasvoja, vaikka ensin olisi pitänyt katsoa jalkopuolta...

Ja siitä he olivat heti ruvenneet näkemään liikaa väkeä.

He tiesivät jo etukäteen, että siellä ja siellä kohta kuollaan – haltiat ja ruumhiinvartijat jo menivät noutamaan. Vaakinan Pekka, lainiolainen, joka jo poikasikiönä oli haltiain houkuttelemana kapaissut yli kevättulvaisen Lainionväylän, pitkin selvää vettä vain laukkonut, näki varsin, kun haltiat olivat liikkeellä. Samoin Korpilompolon Jierijärven Manne, joka jo poikasena oli saanut kykynsä, näki väkeä väliin niin paljon, että täytyi käsin työnnellä sitä syrjään päästäkseen kulkemaan. Vanha Purnun Juhan-Erkki oli luja näkijä – lienee joskus joutunut selälleen arkun alle. Puolamajärven muori näki kaikkia näkymättömiä, niin myös Vaaran Maija ja Lahen Jussa. Puolalaen ruokkulaisämmä näki vaikka mitä, eikä pelännyt mitään, Muoslompolon Feeki, joka oli pyyhkinyt silmänsä kuolleen lapsensa lakanaan, jotta "ei siitä mithään", näki paljon kuolleitten kummia, kun vain joku rupesi tekemään loppua.

Jo kolmea päivää ennen kuolemaa haltiat saapuivat. Joskus ne tulivat oikein leimahtaen, sellaiset pienet ruskeat läpikuultavat ihmisenkuvat. Ne keijasivat ilmassa syltä kymmenen päässä ylös ja alas, väliin viittäkin syltä korkealla, väliin taas alempana – puut vain ja talot näkyivät niiden lävitse. Ensin ne häiläisivät talon kujasilla, sitten pihamaalla, jo porstuassa ja viimein tuhisivat pirtissä kuolevan ympärillä...

Pimeässä ei niitä saattanut nähdä, hajun kyllä tunsi, ja jos meni kovin lähelle, ne katosivat. Eikä niitä näkynyt kirkkaalla päivälläkään. Mutta juuri silloin, kun päivä oli kahella karvalla, ne ahkerasti keijasivat, häilyivät huoneessakin, niin että joskus ikkuna hämärtyi – ja haisivat. Kamala kalmanhaiju niistä löyskähteli, semmoinen raadonhaju, että tahtoi ylenannattaa. Mutta ei niitä kukaan muu nähnyt – näkijä vain. Joku tunsi joskus vähän outoa hajua.

Ei aina kuolevakaan nähnyt noutajiaan – makasi vain ja odotteli, kuka paranemistaan, kuka loppuaan. Mavukka-äijä taisi nähdä tulijat, kun hän makasi Tuorheenmaan ovisängyssä hopeariksejään helistellen – oli sängyn vieressä kaara, riksejä täynnä – ja vaikerrellen:

    "Kaunis ääni kuuluu,
    kaunis ääni jääpi...
    kaunis ääni jääpi..."

Mutta Lapikka-raukan, jolla ei ollut milloinkaan ollut aikaa ruveta uskoa tunnustamaan, piti kuolemaa odotellessaan näyttää samoja töitä, joita oli tehnyt eläessään. Hän hioi veistään ja nylki poroja – väliin taas muka kohenteli lakkiaan, ettei se painuisi silmille...

Oli surma jo saapuvilla – ruumiinvartijat keijasivat huoneessa. Ihmisriepu makasi loppua tekemässä, jalat kylminä, henkihieverissä. Oli jo kuolema purrut ruskeita pilkkuja kylkiin ja hartioihin. Hypisteli sairas vaatteitaan ja katseli käsiään, jopa katsoi usein päänsä taakse – noutajiansa yritti katsoa. Viimein rinta korahti, ja pulluvainen puhaltui suusta – kiveliön raatajan matka oli päättynyt. Jo edeltäkäsin pantu hetki oli tullut. Sillä yhtähyvin syntymällä kuin kuolemalla oli määrätty aikansa. Ihminen kuoli kohta samalla tunnilla kuin oli syntynyt, useinkin hiljaisena sydänyön hetkenä taikka yöhön vaipuvina iltavierinä.

Koko talo oli silloin hereillä. Tuorheenmaan Eeva sytytti kynttilän pöydälle palamaan, viritti vielä tulen takkaan ja seisahdutti kellon. Ja kaikki odottivat hiljaisina kovaa vierasta – tuttua kyllä, jo ennen nähtyä.

Ei kuulunut, ei kellon naksutusta. Kynttilä vain lepatti pöydällä, tuli tuhisi oudosti takassa, ja kummallisia kuvahaisia häilähteli pimeässä peränurkassa...

Oli kuolijan hyvä lähteä pitkälle tuntemattomalle keinolle.

Mutta jos joku äkkiä rääkäisi taikka kolahdutti pahasti, kuolija säikähti eikä päässytkään rauhassa matkaansa. Kuolema voi keskeytyä ja siirtyä, jopa kolmekin päivää. Parkajoen pieni lapsi teki loppua, äiti vain kangaspuissa kolkutteli, jo lapsi kuoli – äiti vain kangaspuissa kolkutteli. Mutta kohta kuollut rupesi aukomaan suutaan – makasi kuin kuollut, mutta aukoi suutaan toista vuorokautta, ennenkuin pääsi lähtemään.

Purnu kaahaisi, kun kuolema keskeytyi, pirtin katolle ja käänsi kolme malkaa nurin. Siitä kuoleva pääsi helpommin matkaansa.

Ei kukaan saanut poistua talosta silloin, kun joku oli juuri henkeään antamassa. Kikkari-äijän huokuessa viimeisiään Auskarin miehet vain lähtivät noutamaan kaloja tunturista – eivät välittäneet vaari-pahaisesta, eivätkä malttaneet odottaa hänen lähtövuoroaan. Mutta henkensä heittänyt Kikkari paineli kohta perässä tunturiin, laukkoi siellä ajomiesten rinnalla ja katkoi aina vähän päästä raidot, niin että kalannoutajilla oli täysi työ, ennenkuin pääsivät pois tunturista ja vanhan Kikkari-vainajan käsistä.

Auki vetäistyjen peltien kautta vapautunut henki pääsi vaeltamaan, pääsi se avatusta ovestakin. Hiljaa ja huomaamatta se häipyi pois. Vain kun Lussin Rasti, vanha köyhä miesriepu, antoi henkensä, lähti pieni pyörylä kuin taivaankaari, kirkas ja korea, keijaamaan ovesta porstuaan. Tuorheenmaan Eeva seurasi sitä, avasi oven ja saatteli sen ulos. Korea pyörylä kohosi hiljalleen ylös korkeuksiin, Eeva katsoi ja viittoi sen jälkeen ja huusi:

"Mene Herran rauhaan!"

Mutta kun kova ja paha ihminen puhalsi pulluvaisen ja lähti, hän lähti niin että pellit rymähtivät ja ilma riehui. Kun Sopperon Iso-Tomma puhalleli viimeisiään, oli kohta koko kylä katsomassa – ja kauhistumassa. Äijä riepu hikoili verta joka hikireiästä, ja sängyn alta kuului kolke, niinkuin hevonen olisi siellä kulkea louskuttanut. Silloin taas kun viskaali Laestadius kuoli matkalla Lainiossa, nähtiin valkoisen karhun laukkovan metsässä ja päättömien pöykäröitten keijaavan pitkin tietä. Vanhan Jukkasjärven ämmän lähtiessä kaksi manalaista kovalla tohinalla kiskoi järvellä ruumisarkkua, toinen toisaalle, toinen toisaalle. Ämmän äiti makasi Hietaniemessä, muu suku taas vanhassa kirkkotarhassa – ja siitä rymyä pidettiin, kumpaanko paikkaan ämmä saataisiin.

Ruumhiinlauta, kova kuolijanlauta, ruumispaari, oli vainajan ensimmäisenä makuusijana. Se saattoi olla koko kylän yhteinen leveä lepolauta taikka jalallinen penkki, joka tarvittaessa noudettiin riihen taikka aitan alta. Vuoro vuoroonsa sille jokainen oikaistiin, ja sitten lauta taas vietiin vanhaan paikkaansa odottamaan uutta kuolijaa. Pelättävä, kolo kappale se oli, eikä sitä ilman aikojaan saanut liikutella.

Oli joka kylässä oikeat ruumhiinpesijät, semmoiset pöykäröitä pelkäämättömät, täysiveriset ukot kuin Vaakinan Pekka, joka kyllä nukkui vaikka vainajan kanssa samassa huoneessa, taikka lujat muorit niinkuin Tuorheenmaan Eeva-Loviisa, Purnun Priita Heleena, Pajalan Kaisa ja Hakasen Itätalon ämmi, Tärännön Laur'-Heikin Maija ja monet muut. Välimaan Kaisa tuli itse vaatimaan, ja Vaaran Jussin piti pimeän päihin, kun kylä jo nukkui, lyhty kourassa lähteä korjaamhaan kuollutta Kaisaa – oli pakko lähteä, kun vainaja vaati ja seurasi.

Vaakinan Pekka pyyhkäisi tervaa sieraimiinsa, rävähdytti kaikki ovet auki ja rupesi hailealla vedellä, saippualla ja vaateripakolla pesemään edesmennyttä lainiolaista. Haltiat keijasivat huoneessa kuolleen ympärillä, mutta kun Pekka tuli, ne heti piiloutuivat seinille vainajan vaatteisiin, ja sieltä ne tuon tuostakin puhalsivat ilkeän löyhkän. Mutta Pekan nokka oli tervattu, ja Pekka pesi vain, kampasi hiukset ja parrankin – toiset ajoivat parran. Sitten ukko puki puhtaat vaatteet päälle, valkoiset sukat, paidan ja alushousut, taikka vaimoille valkoisen hameen, pisti vielä nenäliinan käteen sekä leuan alle virsikirjan. Painoi Pekka lopuksi kuolleen silmät kiinni ja peitti ne vaskilantilla.

Kuollutta korjaamaan mennessään Kaunisvaaran muori heti alussa nykäisi häntä varpaasta, ettei vainaja rupeaisi vaivaamaan. Tuorheenmaan Eeva-Loviisa laski kätensä ruumiin rinnalle ja sanoi:

    "Älä pilaa kättäni!
    Anna mulle lääkekäsi!"

Kuolema oli musta ja kolkko, mutta valkoiset olivat vainajan vaatteet – paitakin ommeltu valkoisesta ostoliinasta. Monilla vaimoisilla vainajilla saattoi olla jo valmiina pitkät kuolinpaijat, jotta ei muuta kuin pukea päälle, kun henki oli huokaistu ja ruumis pesty. Hautaan ja haudan tuolle puolen, Jumalan eteen, piti käydä puhtaana ja puhtain vaattein. Täällä maallisissa askareissa, synnin korvessa, aherrettiin vain kotoisissa parseeleissa – paidatkin olivat kotikutoiset ja lampaanharmaat, kesällä pumpuliset ja rannulliset, yhtähyvin pyhänä kuin arkena. Kitkiöjoen akka, alamaissa käynyt, osti ja ompeli pojalleen valkoisen pyhäpaidan. Mutta pian palasi poika kylästä kotiin, kiskoi paidan pois ja sanoi, ettei hän enää eläessään pane sitä päälleen. Oli kylä kauhtuen katsonut ja kysellyt:

"Jopa olet kolonnäköinen... Houraatko sie, vai varsinko rohki rupiat kuolemhaan, kun olet jo kuolinpaijan pannut päälles?"

Oli vainaja valmiina laudalla, hänet veisathiin ulos ja kannettiin riiheen. Ruumiin pesijä sekä pieni omaisten ja naapurien joukko siinä veisasi – ja vanha virsikirja sanoi vainajan mielen:

    "Juur hartaast' maailmast' tästä
    Pois halaan luopua,
    Ja kaikest pahast' päästä,
    Ain' iloon joutua,
    Mä tahdon tykös tulla,
    Ja menoo riemullist'
    Tykönäs taivaass' kuulla,
    Jo joudu, Jesu Christ'."

Riihi oli parhain kuolleen olinpaikka. Se oli kaalo ja rauhallinen sekä kartanosta kauempana – talokin sai rauhan. Siellä jumalanviljat puhdistettiin oljista ja ruumenista, siellä suuressa hiljaisuudessa vainajakin sai viimeiset tämänilmaiset hetkensä levätä rauhassa ja erkaantua tämän maailman pehkuista ja ruumenista. Aitta ei ollut sopiva kuolleen majaksi, eikä heinälatokaan. Aitan tahtoi paha vainaja hajoittaa, ja heinäladossa hiiret häiritsivät – ainakin ne söivät Kuopan Erkiltä huulet ja pilasivat parran. Riiheenkin piti panna jyviä ja leivänpalasia ruumiin ympärille hiirien hampaita varten.

Kaaressuvanto ja Jukkasjärvi sekä muut yliperän vanhat jättivät kuolinhuoneen vainajan haltuun päiväksi ja pariksi, joskus pariksi viikoksi. Olisi ollut koloa ja luonnotonta viedä kuollut sulana kylmään ulkosuojaan. Muutettiin vain, ellei muuta tilaa ollut, vaikka naapurin suojiin joksikin aikaa, ja vainaja sai rauhassa yksinään asua ja vallita kuolemasijoillaan.

Mutta vainajan makuuvaatteissa ja pesuvesissä oli manalaisia ja kalmaa. Niistä helposti pahat tarttuivat – ne piti hävittää. Vesi kaadettiin tunkioon taikka navetan parren alle, oljet ja vuodevaatteet, kammat ja saippuat poltettiin pellolla – ja siinä jo taas nähtiin seuraavan kuoleman sanomat: mihin päin savu kaatui, sinne oli kuolema kulkemassa. Manalaiset karkkosivat sinne päin tulen käsistä. Tärännön muorivainaan pesuvesi viskattiin muorin sängyn selkään. Luteet siitä heti hävisivät, mutta sänky rupesi aina paukkumaan kuolemansanomia.

Huoneetkin pestiin, kaikki kalut käytettiin ulkona – ja katajan savulla ajettiin kalmanhaju pois. Kataja oli omiansa karkoittamaan manalaisia, kalmaa ja kalmanhajua. Sen kosteassa savussa oli makea tuoksu, ja sen pienet marjat oli ristillä siunattu.

Mutta kuolemansängyn Pajala kantoi koko talveksi kartanolle nurkan taakse.

Jotkut ukot laittoivat jo eläessään itselleen valmiin arkun, jotta ei muuta kuin siihen oikaista. Muoslompolon Niljan Aatamilla oli arkku monta vuotta pirtin ylisillä odottamassa. Ja se oli kolo kappale – muorikin kauhistui sitä, niin ettei tohtinut koskaan ylisillä käydä yksin.

Purnun Karppi-ukko puhui jo elämän päivinään Juhan-Erkille ja käski tehdä hänelle lujan arkun, päälaudatkin panna puolentoista tuuman lankusta. Ja kohta kuoltuaan ukko tuli puoliöissä lautoja paukaten muistuttamaan Juhan-Erkkiä:

"Kuuleppas, Juhan-Erkki, käy Jönsalta noutamassa plankut!"

Juhan-Erkki oli Purnun ja koko seutukunnan vanha arkkunikkari, lujien kuolinmajojen rakennusmestari. Kuolleetkin häntä siitä mainoivat. Puolalaen emäntä tuli vielä haudastaan sanomaan ja kiittämään:

"Hyvä on, ristipoika, hyvä on arkku!"

Hyvin kannatti vielä haudastakin lähteä mainomaan. Juhan Erkki teki ja naulasi niin lujat arkut, että ne kestivät kymmeniä vuosia. Metsästä ukko heti haki ja halkoi ison männyn arkunlaudoiksi, ja sitten veisti ja höyläsi ja kopsi kokoon. Ja kohta kun pää lailta oli lyöty paikoilleen, lensivät pikku tiaiset arkulle askaroimaan – Juhan-Erkki, näkijä, ne hyvin huomasi. Arkkua katsomaan ja mittaamaan ne tulivat, eikä niitä saanut vikoa pois – olisivat tulleet yöllä painamaan.

Oli joka seudulla oma ukkonsa – Lanton Jaako, Itätalon äijä, Nikkari-Erkki –, joka kopsi ruumisarkkuja mittakepin mukaan, siveli ne tervalla – tai kirnupiimällä – ja noella, pani vielä valmiiksi höylänlastut, helpheet, pohjalle.

Viimeisen sijansa vainaja sai arkun helpeillä – akat ja ruumiin pesijät taas olivat laittamassa ja vaatettamassa. Vaate vain oli helpeillä kuolleen alla, ja pään alla pikku polsteri, Kilvussa poronkarvoilla täytetty töynä. Siihen aseteltiin kirkkomaan matkalainen lähtemään oudolle taipaleelle. Sai vaimo vielä huivin päähänsä sekä ukko valkoisen kuolheenlakin. Parkajokelainen Kokon Jussa sai otsalleen harmaan kartanpalan, joka oli kuin karvalakki. Kilvun vanhoille vedettiin käsiin liinaiset kuolluvanthuut. Mutta pienet lapset laitettiin matkalle kruunupäinä, sauva kädessä. Kruunu oli pajuista punottu, paperilla koristeltu, ja sauvana oli paperilla vaatetettu koivunvarpu.

Helpeille pantu vaate, kuolinliina, kuolheenloue, oli, varsinkin vanhoilla, niin leveä, että se voitiin kääntää kuolleen ylitse. Silmien kohtaan vain leikattiin aukko, niin että vainaja katseli kuin uunreiästä. Silmäreikä se oli, ja sen kieleke käännettiin sisään suun päälle.

Oli vainajassa ollut lahovikaa, niin että joku jäsen oli pitänyt leikata pois – se piti panna matkaan, ettei vainajan tarvitse tulla sitä noutamaan. Juto-äijä oli leikannut Liminko-Iiskolta lahoavan isonvarpaan – läkkituusissa talletettu varvas pantiin Iiskon arkkuun.

Voitiin kuolleen matkaan panna muutakin. Pajalan muori pisti emännän arkkuun rahaa, ettei kuollut tulisi sitä kaipaamaan, Jällivaaran vanhat äijät olivat panneet vainajan mukaan viinapullon, jierijärveläinen kääri riepuun luteita ja pisti salaa kuolleen matkaan – ja luteet hävisivät talosta.

Jo viimein joutui vainaja lähtemään kotipihoiltaan. Ison talon vanhin, isäntä tai emäntä, lähti ylpeästi – kraviaiset piti olla hyvät, ja saattojoukko suuri, koko suku, koko kylä, kohta koko suohkana. Ainakin lehmä piti teurastaa pitopöytään. "Lahti pittää tehä kraviaishiin", oli vanhojen vaatimus. Ellei tehnyt, tuli vanhinko, vei elukan – Ylirovasta vei seitsemän lehmää. Saittajärven äijä oli niin äkäinen, että otti lehmän jo lähtiessään – kun äijä kuoli, kaatui lehmä hinkaloon. Piti olla toki muutakin syötävää oikein pöydät harjallansa, voit, kalat, leivät, maitovellit, vielä kovia viinaryyppyjä.

Ja vainaja makasi mustassa tervalta tuoksuvassa arkussa keskellä pirttiä, taikka – myöhemmin – pihalla porraspäässä kuusimajassa, kesällä koivujen keskellä. Oli arkunkansi useinkin auki, jotta mureväki sai katsoa vielä viimeisen kerran ja hyvästellä tuttuansa – ja vainajakin sai kuolinliinansa aukosta viimeisen kerran katsella maanpäällistä menoa, kotipirttiänsä, kotipihojansa, kotiväkeä ja vanhoja tuttuja.

Aapuan äijä makasi arkussa, katseli pikku ikkunastaan ja odotteli...

Ja murhekansa liikkui pirtissä, söi ja joi...

Alkoi jo äijän nurkkakaappi, missä virsikirjaa säilytettiin, naskahdella. Arvattiin heti, että kuolleella oli kiire, ja ruvettiin hopusti veisaamaan lähtövirttä. Ja taas vanha rakas virsikirja sanoi lähtijän mielen, ja kirkkotarhaan vaeltaja vaikerteli pyhän kirjan sanoilla jäähyväiset sekä viimeiset neuvonsa kotikansalle ja mureväelle:

    "Maailma! sinun jätän,
    Jeesuksen kannan käteen
    Täält' sielun' lähteissän'.
    O Herra! ota huomaas,
    Ja korjaa minua suojaas,
    Nyt kotia kulkeissan'.

    Päästöö nyt Herralt' anon,
    Jääneillen neuvon sanon:
    Rientäkäät katumaan,
    Pyytkäät parannus tehdä,
    Niin saatte Herran nähdä,
    Ilolla autuaall'.

    Koht' joudun minä matkaan,
    Ja annan teit' mun rakkaan',
    Kaikk' Herran haltuun tääll':
    Ah! olkaat valmiit aina,
    Kyll' Herra armons' lainaa,
    Ja yhteen auttaa viel'."

Se oli viimeinen virsi, kotipirtin ja kylänukkojen särkynyt veisu kotiinsa lähtevälle manan matkamiehelle.

Arkunkansi naulattiin kiinni, monet itkivät, vaimot ja lapset parkuivat, muutamat mennen kohta kuoliaiksi – ja arkku kannettiin rekeen tai rattaille taikka väylän rannalle veneeseen.

Veisaten, kaivaten ja itkien saateltiin lähtijä taipaleelle, niinkuin ainakin rakas olento. Mutta tuskin oli arkku viety pihalle, kun jo sen alla olleet tuolit paiskattiin nurin. Vanha muori otti vielä ja äkäisenä vatkasi tuliset tuhat vainajan perään, toinen heitti kirnupiimää, joku saattoi suitsuttaa piimää ympäri pirttiä. Vainaja oli vainaja, edesmennyt, tämänilmaisen elämän jättänyt – hänen oli lähdettävä kaikkineen, kun kerran lähti. Manalaiset, hissit, pöykäröt ja kuolleen haltiat täytyi karistaa pois samassa matkassa. Kuolleet käykööt heidän tietään, elävien piti katsoa eteensä – eikä karjanonnea saanut menettää.

Otettiin hyvät ryypyt ja lähdettiin jutamaan, vainaja ajoi edellä, ja valkoinen luokkaliina kertoi, kuka oli kulkemassa. Luokan vasemmalla puolella se vilkkui vaimoista vainajaa, mutta oikealta muisteli miehenpuolta. Ei helähdellyt tiuku kuolleen kulkueessa, mutta leveänä joukko silti liikkui – vastaan tulijainkin piti sille antaa koko tie. Se oli laki.

Hyvin saikin olla koko tie kalman matkalaisten hallussa. Edellä liikkuivat, etua kulkivat, ruumiinhaltiat, eelliäiset, pitäen tietä avoinna. Ne olivat koko ajan, siitä saakka kun saapuivat kuolevan luokse, keijanneet vainajan ympärillä, riihessäkin häntä hyvin vartioineet, sekä taas pirtissä ja pihamaalla häilänneet, sitten lähdettäessä heti ruukaltaneet etukynteen – sellaiset pienet ilmassa taajovat näkymättömät tasapäät.

Ja kirkkomaasta, suuresta kuolemankentästä, saapuivat jo taipaleelle vastaan toiset haltiat. Jällivaarasta tulivat kahdet, kolmet kuolleenvartijat aina Nallisvaaraan asti, tulivat kuin viima, talvella lumituiskuna riepsaten, kesällä ankarana multatomuna. Ne olivat kuin luppotukkoja, homeisia, haudoista nousseita hissejä – lumi- ja tomuryöpystä vilahteli tummia käsiä ja jalkoja, sormia ja varpaita, joskus päitäkin ja koko kurentoja...

Puut vain rieppasivat ja sujuivat tien vieressä, kun hissitokka tulla tohisti tietä pitkin.

Samaan kirkkomaan kansaan yhtyivät ja takaisin kääntyivät vastaan tulijat, ja samana suurjoukkona sitten hiljalleen mennä junnattiin kohti pyhää kalmistoa, hissit ja hintulit suurena etuväkenä, vakainen vainaja kintereillä, ja perässä pitkä saattojoukko.

Vanha erämaalainen ajoi komeasti kohti lepokammiotansa – saattoväkeä edessä ja takana.

Kirkonkellot pauhasivat tervehdystä, soittivat vasthaan, ja sinne kotoiseen kenttäänsä haltiat tietä näyttäen heijasivat, sinne vainaja soittaen ja veisaten saateltiin.

Unilukkarin, unipissin, kaivama hauta odotti valmiina, ja sinne vainaja siunattiin, kellot vielä pauhasivat multain päälle. Sinne kotimultiinsa häipyivät haltiatkin. Mutta monesti ne nousivat haudalle keijaamaan.

Ja haudan vieressä, koivunoksaan sidottuna, vilkahteli valkoinen luokkaliina. Se oli luokasta irroitettu ja siihen sitaistu muistoksi – se oli kirkkotarhan ja vainajan tavaraa.

Näin menivät haltioitaan juovatellen hyvät kuolijat, jotka jo olivat saaneet kyllikseen tämänilmaisesta elämästä ja mielellään lähtivät lepoon. Köyhä kylmennyt raatajakin ajeli tyytyväisenä. Yksinään häntä vain vietiin, eikä ollut mureväkeä perässä – joku pelkäämätön kylänukko vain kyytimiehenä. Mutta yhtähyvin haltiat tietä näyttäen kävivät hänenkin edellään, toiset tulivat tohisten kalmistosta vastaan – ja sitten mentiin niinkuin isoisenkin edellä.

Sillä kirkkotarhassa ei ollut rikkaan eikä köyhän eroitusta – siellä oltiin kaikin yhtä köyhiä.

Mutta kaikki eivät mielellään täältä eronneet. Erämaa oli rakas ja elämä mielehistä, oli rakas vanhalle yksinäiselle raukallekin, joka nälkäisenä ja kapisena kitisi kurjassa köppänässään, ainoana ilona päivänpilkahdus rikkinäisestä mustasta ikkunasta. Se oli sittenkin elämää – sai olla jumalanpäivässä. Toiset taas hourasivat maailman tavaran kanssa, uskottomia, noitia ja velhoja odotteli itse rietas, ja armoton helvetti heille jo kärysi.

Oli vaikea lähteä...

Silloin arkku painoi, niin että kantovyöt olivat katketa – tuntui joskus kuin koko hoito olisi tuhannella pukarilla isketty lattiaan. Kantajien kädet turposivat, kun piti vainajaa viedä riiputtaa pihalle ajopeleihin. Eikä sitten hevonenkaan jaksanut vetää ruumista – sati jaksoi, niin vaahtokakkarat pyörähtelivät lapalihoissa. Toisinaan taas luokka laukesi, laukesi monet kerrat, ja rahkeet remahtivat auki. Ullatin Vanhan-Heikan lähtö oli kovin kirmeää. Harmi ei mennyt mihinkään, lykkäsi vain länkiä korviin ja päristeli. Kylä katsoi ja siunaili:

"Voi, voi, katkera on faarille kotipihalta lähtö!"

Tarvittiin tietomiehen taitoja. Oli kohta joka kylässä väkeviä pelottomia ukkoja, jotka olivat panemassa vainajaa matkaan. Monta kertaa sattui, niin ettei heidän avuttaan päästy liikkeelle – ja he katsoivat lähtöä, vaikka vainaja painui ulos kujasta ja aijasta ilmankin.

Mutta kun rupesi vastustamaan – silloin äijä kävi kiinni. Masuunin Petti suotaisi rinnuksen auki ja katsoi länkien lävitse taakse käsin – koko reki oli täynnä ruumiinhaltioita, arkunkansikin täynnä, vielä ympärillä kihisi minkä mahtui. Ne painoivat ja kärräsivät vastaan, koska kuollut ei olisi tahtonut lähteä hautaan. Petti-äijä kiskaisi rinnuksen kiinni, asteli reen ympäritse ja potkaisi joka ketaraa, rävähdytti vielä rekeä kallelleen, karjaisi ja rieppasi hevosta suitsiperillä – jo lähti reki liikkeelle. Samoin tietäjöi Hutun Heikki, kiersi rekeä ja katsoi läpi länkien ja sitten pani itse hissit vetämään – hevonen meni kuin lennossa, eikä ruumis painanut mitään. Kompelusvaaran Kälma-Petteri asteli ympäri ja ähisi, paukutti rekeä ja syljeskeli, Korpilompolon ukko paiskasi reen kumoon, Vaakinan Pekka pyörähdytti hevosen rekineen ympäriinsä vastapäivään, kiersi vielä itse ympäri koko hoidon ja karjui:

    "Paetkaa, menkää samalla kyytillä,
    kun olette tulheetkin!"

Junosuvantolainen huiteli koivukaskella länkiä ja hevosen korvia äyskien:

    "Tienreikä mulla pittää olla,
    vaikka olis rietas!
    Tie pittää olla auki!"

Mutta Vaaran Jussia vasta vastusti, kun hän yksinään lähti ajamaan Jällivaaran kirkkomaahan vanhaa Anni-muoria, joka oli ollut niin itsellinen, ettei ollut koskaan perustanut ei taivaasta eikä maasta.

Eikä kukaan tahtonut lähteä häntä viemään hautaan, pelkäsivät, koska hyvin tiedettiin, että muorissa oli paljon riettaita. Vaaran Jussi vain lähti – ja hyvin päästiin alkuun. Hevonen meni, eikä arkkukaan painanut, ja valkoinen liina oli luokassa vasemmalla puolella, niinkuin vaimoväellä pitää olla. Mutta kohta kirkkotielle käännyttäessä ranganpään terävä vesen työntyi sivusta, särki suoveron ja rikkoi reenjalaksen.

Ja oli kirkas ja selvä huhtikuun päivä.

"Taijatpa olla vähän känkkyrä muori ja knooraaja menemhään", Jussi ajatteli, korjasi reen ja lähti jälleen jutamaan – istui arkunkannella ja hiljalleen ajaa nulkutteli.

Jo taas Leipojärven takana reki kaltui, ja arkku yritti heilahtaa hankeen – ja oli pimeä sydänyö. Jussi väänsi arkun rekeen, karjui ja manasi ja teki valan:

"Jos mie tietäisin, että tämä sinun kööpeleittes syy on, niin saisit sie nahan päälle... Jos minulle vielä tulee mitä hankaluutta, niin mie paiskaan sinut kuusen alle kumhoon... Jos sinulla on siellä parempi olla kuin kirkonmaassa."

Ja taas lähdettiin ajamaan. Mutta kohta rupesi ajomiestä unistamaan – vasta Liikavaara oli tulossa. Äkkiä Jussi huomasi ja varmahti, kun muori istua röhötti kahdareisin takana arkulla ja nahisi:

"Siitä mulla pahin tunto, kun ne ottivat molemmat lamphaan kellot... toinen oli kolea ja toinen oli heleä..."

Vielä hautaan pantaessakin muori kummaili, niin että Jussin apumies oli pudota samaan kuoppaan – olisi pudonnutkin, ellei Jussi olisi kopannut kiinni. Kauhuissaan ukko laukkasi pois kirkkomaalta huutaen:

"Herra lesus, mikä oli tuo kauhia ruumis! Siunatkhoon, että pääsin erilheen tuosta uskottomasta ryökälheestä!"

Ei tahtonut lähteä hautaan Nuuksun Feettokaan, isosilmäinen ukko-raukka, kun Pouta-Erkki häntä porolla kuljetti. Oli liikaa painoa, niin ettei poro jaksanut vetää. Noituen Erkki pieksi piiskanvarrella arkunkantta, pieksi, niin että kappaleet siitä sinkoilivat. Kohta äijän avonaiset silmät paistoivat kuin kulkuset kannenreijistä. Eikä poro mennyt mihinkään, vaikka Erkki-räyskäle olisi kuinka piessyt ja kironnut.

Kauhistunut Pouta-muorin poika viimein paiskasi arkun kumoon itse perkeleen nimeen...

Jo lähti Nuuksun isosilmäinen äijä-raukka liikkeelle.

Kovin tahtoi vastustaa silloinkin, kun hukkunutta vietiin hautaan, varsinkin, jos tie sattui viemään veden vieritse. Vainaja kun oli veteen vaipunut, kuolleenväki tahtoi vetää hänet sinne takaisin. Purnulaista rupesi väkisin vääntämään jokeen, arkun jalkopää alkoi kääntyä kohti sulaa, eikä hevonenkaan voinut mitään. Vasta Vuolli-äijä voi, kun hänet haettiin avuksi – ajoi väen pois ja pani hevosen menemään.

Mutta siivosti ja kunniallisesti oli oikeaa vainajaa kuljetettava. Ei saanut häntä kirota eikä pilkata, sillä ruumis ei ollut mikään leikkikalu. Lainiolaiset veivät vanhaa Kaisaa Vittankiin, ja Kuoksussa yöpyessään he muori-pahasesta laskivat vähän leikkiä. Mutta kyllä kuollut kuulee, muorikin kuuli, vaikka makasi ulkona arkussa. Eikä hän suinkaan sitä mielikseen kuunnellut – äkkiä paukahdutettiin pirtin seinään kuin moukarilla.

Ei Puolalaen pieni sikiö-riepukaan sietänyt liikoja. Jällivaaraan lähtevä Erkin äijä sanoi arkussa makaavan lapsen isälle:

"Viskaa tuonne laiskan Pruunin rekheen sikiös – joutaa sillä ajamhaan!"

Äijä itse ajoi vireällä tammalla edellä. Pruuni tulla jurnusti perässä, ja pieni ruumis oli reessä. Jää Pruuni suurella jängällä jälkiin kauas, tulla jurnustaa vain, ja pieni ruumis on reessä. Äijä katsoo ja viimein pilkaten huutaa:

"Etkö jaksa juosta?"

Tuhahtaa suuri tuuli. Pruuni lähtee äkkiä juoksemaan, tulee pää pystyssä, korskahtelee ja menee utuna ohitse – jättää Erkin äijän vireine tammoineen. Äijä hosuu hevostaan ja lennättää senkuin tamma jaksaa, mutta ei tavoita karkulaista ennenkuin Nuortikonnussa. Sielläkin Pruuni pää pystyssä, pärskähdellen katsoo Jällivaaran tielle. Pelästynyt Erkin äijä saarnailee Nuortikonnun ämmälle:

"Vaikka on pieni ruumis, ei piä rueta ylpistelheen. En elläissäni puhu ruumhiille mithään."

Vanha Saijeman äijä myrtyi, niin ettei aikonut lähteä mihinkään, kun vävy moitiskeli:

"Hyh, haisuu, rietas... suolhaan olis pitänyt panna."

Äijä pani sellaisen painon, että vävy sai noutaa Purnun Matin avukseen, ennenkuin hevonen pääsi liikkeelle.

Saijeman äijä oli kesän maannut vaaran laidassa ja siellä saanut kalmanhajunsa.

Kaukaisissa kiveliökylissä, väylän vaikeilla latvavesillä taikka tiettömillä metsäjärvillä, täytyi kesäinen kuolija haudata omille metsäperille odottamaan talvea, jolloin ruumis voitiin siirtää kirkon siunattuun maahan. Järvien hiljaiset saaret ja niemet, jokitörmät ja jänkärantojen hiekkatievat olivat parhaita lepopaikkoja. Kattujärven yksinäinen niemi oli sopiva kylän kuolleitten kesäkentäksi, samoin Merasjärven pieni saari. Hyvä oli levätä kaukana väylän takana Lainion Lypsinniemen korkeassa hiekkatörmässä, hyvä Korpilompolon takavaarassa sekä Aapuan rannoilla ja Sarvisvaaran laidassa. Rauhallinen metsätieva oli Ullatin hautatieva kylän alla, jängän takana männikössä, kesälevon sai edesmennyt Kilvukin koivujensa alla talojen taustalla, ja vanhan Nattavaaran vainaja sai viettää viimeiset kotoiset viikkonsa korkean kotivaaransa vierteessä rakkaan kylänsä äärillä. Siinä aivan vieressä alapuolella tutut pikku talot ja pellot, metsässä karjankellot – ja takana rannaton sininen erämaa...

Kaivettiin hiekkatievaan vain matalahko kuoppa, laskettiin siihen ruumisarkku, katettiin hauta laudoilla ja luotiin peitoksi sammalia ja multaa. Siinä oli erämaalaisen kesäinen leposija – pieni puuristi vain pystytetty viereen sitä pyhittämään.

Hyvä oli erämaan raatajan levätä omilla kotoperillä. Mutta kirkkotieva, vartavasten jumalansanalla leposijaksi siunattu, oli kumminkin parempi kuin kaukainen metsätieva. Lankesi lumi maille, jäätyivät jängät, aukenivat talviset oiustiet – jo rupesi vainaja kaipaamaan siunattuja multia. Sarvisvaaran Oskari, suruton miesriepu, joka peltoa leikattaessa oli viety hautaan, tuli jo pyhäinmiesten aikana rauhattomaksi. Kuului metsätievalta kova maanalainen pomahdus, kuului tieltä tohinaa, ja sitten paukahti ovi, losahti lukko – ja pitkin lattiaa käveltiin pimeänä yönä. "Pomp... pomp... pomp...", vain kuului, eikä mitään näkynyt. Siitä arvattiin, että Oskari haluaa kirkonhautaan, ja sinne hänet kiireesti siirrettiin. Musta karvamatu oli jo kalvanut Oskarin ruumista, kun arkku avattiin ja katsottiin.

Nattavaaran Antt'-enun täytyi nousta vaaran laidastaan heti ensimmäisenä yönä ja valkoisissaan lähestyä Juhan-Anttia, joka kähmi ulkohuoneessa. Juhan-Antti säikähti ja ruukalsi oikopäätä pirtin sänkyyn Anna-Kaisan selän taakse. Mutta Antt'-enu köppäili perässä, tuli pirttiin ja sanoi:

"Siekin, ensi nephain piat olla, ko et auta... rautamuurhaiset rauhattomuutta tekevät."

Niin tekivätkin. Mentiin katsomaan ja korjattiin pois haudan pohjasta vanhat tuohet, jotka aivan kihisivät isoja rumia rautamuurahaisia.

Metsähautaan joutui erämaita jutava ylilappalainen, sati kuolema hänet kesällä kohtasi. Tunturi oli tunturimiehen korkea kesämaa, ja siellä, taivaanpankoilla, hän sai vainajanakin kesänsä levätä. Pantiin ruumis vain ahkioon taikka kääräistiin vanhaan kotalouteeseen ja peitettiin turpeen alle johonkin pahtaseinän viereen. Vanhat lappalaiset kaaristivat vainajan louteineen taikka ahkioineen korkealle tunturikoivuihin. Kirkkaassa jumalanilmassa tunturilainen sai siinä oleskella ja odotella talvea. Tuulessa ja päivässä kurento kuivettui ja oli sitten kierrolta palattaessa helppo kuljettaa kirkonmaahan. Jutamajoukon matkassa, ahkiossa leväten vainaja vaelsi ajellen omalla porollaan, joka oli sonnustettu pelkäämättömän ajomiehen ahkion perälautaan. Siitä juti keinoaan päivin ja viikoin niinkuin hän juti, ja vainaja juti samassa matkassa niinkuin hän juti. Mutta kun siitä laskettiin ja kodat pantiin pystyyn, ajettiin ruumisahkio kauas syrjäpuoleen, kirkolle päin.

Ja semmoisenaan vain, tunturituulen puremana, tuttu ahkio arkkuna, tunturipoika pääsi Herran temppelin hoitoihin.

Mutta temppelin siunatussa tarhassakaan eivät kaikki saaneet lepoa – mikä milläkin oli vaivana. Saittajärven ukon, jonka arkkuun hänen omasta käskystään oli pantu rahaa, piti lähteä sanomaan:

"Ottakaa rahat pois! Ei täällä saa rahalla mithään... kuolee nälkhään."

Jounin-Lassin Marjan piti tulla kiittelemään Rovan Pekkaa makeista kalansuolista, ja Uulan Tomma, vanha kiroilija, nousi tunturiin joikailemaan kuin maan peto. Nousi Frikki-äijäkin sanomaan Rovan Pekalle.

"Parempi siellä kuitenkin on olla kuin täällä paimentaa keitureita ja pukkeja."

Pian lähti Ullatin ukkokin liikkeelle Jällivaaran vanhasta kirkkomaasta ja käydä köpsötteli entisen naapurinsa perässä tietä pitkin. Lehon äijä kyllä kuuli köpinän ja kiirehti, mutta ei uskaltanut käännähtää katsomaan – olan takaa kurkistaminen oli vielä vaarallisempaa. Vasta portailla äijä pyörähti päin, näki naapurinsa ja kysyi:

"Mitä sie tahot? Vastahan sinut vein."

"Se lupaus, minkä sie lupasit, on jäänyt antamatta", naapurin ukko viluissaan nahisi.

"Menehän takaisin leppäämhään... huomenna saat!" Lehon äijä sanoi ja saatteli ukko-raukan kirkkotielle.

Heti huomispäivänä Lehon äijä vei ja kaatoi naapurin haudalle halstuopin hyvää viinaa. Eikä ukko enää tullut perään köpsöttelemään.

Ei ollut hyvä Kyöstäjän entisen emännänkään, koska hänen täytyi köpsehtiä kotona, tassutella pirtissä ja kopsia navetassa, jopa tukkeutua talliin, kun ukko oli siellä hevosia illastamassa – niin lähelle työntyi, että kohta kasvot ottivat yhteen... ja kalmalta haisi. Eikä jälkiä näkynyt pihalla, vaikka emäntä laukkoi vasta sataneessa lumessa.

Pellikan muorin täytyi aina öisin kapistella portaissa ja paukuttaa seiniä, ja Pellon Pärskin Priita oli vaeltamassa joka yö heti kun tuli pimeä. Koko kylä sen tiesi, löi puuta piisiin ja sanoi:

"Halko lisää! Pärskin Priita tulee!"

Polkeman äijä äkääntyi ja tuli jäisin käsin kiskomaan Nattavaaran Vihtoria sääristä, kun tämä oli pantu nukkumaan hänen kuolinsänkyynsä pesemättömän peiton alle. Yli laidan äijä yritti kiskoa miestä lattialle ja heitti vasta, kun Vihtori hätäpäissään rupesi puhaltamaan isämeitää. – Junosuvannon Vuollo-vainaja nousi haudastaan ja tuli tahtomaan paitaa, mutta muori ajoi ukon pois sanoen:

"Paita on annettu, ja jalatkin siihen kääritty."

Ylikainuun Prännin muori ei lakannut kotona mellastamasta, ennenkuin Matarengin rovasti oli Raamattu kainalossa saatellut hänet Kaalasväylälle ja pannut virran matkassa menemään kohti Kainuuta.

Mutta kaikkein ikävintä oli rikkaan Pellikka-raukan toimetonna maata Köngäsen hiljaisessa törmässä, vastapäätä vanhaa temppeliä, Köngäsen kovan pauhun kuuluvissa – toista oli silloin, kun sai huijata Pajalan tievoilla.

Ja ukko nousi kohta joka yö ajelemaan pitkin Pajalan kyliä ja väylänrantoja. Äijä lasketti väliin kotiportaillekin, niin että paukkui ja sitten taas laukotti takaisin – sauvu vain kierähteli, ja suuret hukkaturkit leuhottivat. Usein ukko käväisi kotona ja heitti turkkinsa vanhaan ovinaulaan, niin että rapsahti. Eikä heittänyt Pellikka-raukka ajelemasta, ennenkuin hänet oli kaivettu ja käännetty arkussa silmälleen ja haudattu uudestaan – ja perkeleen nimeen.

Vielä hurjempi, oikein vimmattu oli vanha Vittikko-raukka, joka ennen oli asunut Lappeanniskassa. Ei viihtynyt hänkään Köngäsen hautakummussa. Joka yö piti ukon olla liikkeellä, laukkoa Pajalat, Tärännöt, Köngäset samana yönä. Väliin äijä sivakoi lumiryöppynä kauhistuneen hevosmiehen kantapäillä, väliin taas säikytteli tuohustajia Köngäsen alla huudellen rannalta pimeästä:

"Joko ma nakkaan? Joko ma nakkaan?"

Ja kun luvan sai, Vittikko vatkasi veneeseen vaimoihmisen irvistelevän pään. Joskus ukko lainasi veneen, jotta sai soudella. Ja aamulla vene oli vettä täynnä pystyn törmän päällä, talon porraspäässä – isäntä kun oli sanonut, ettei saa jättää venettä kulkumaan. Vanhalle tutulle naapurilleen saattoi Vittikko-raukka, kun hänet yöllä tavoitti, valittaa:

"Jos sie tietäisit, kunka paha siellä on maata, niin et siekään siellä olisi."

Avattiin kerran hauta ja katsottiin – arkku oli tyhjä, kuolinliina vain kääräisty pääpuoleen, miestä ei missään. Avattiin taas toisen kerran ja katsottiin – äijä makasi arkussa, sukat aivan rääsyinä. Laukkonut oli, miesparka, paljon. Sidottiin vainajan kaulaan tiuku, jotta kuultaisiin, missä hän kulkee. Helisten äijä sitten vaelteli kyliä – kansa kuuli helinän ja kauhuissaan ruukalsi pakoon.

Aina vain vanhan Vittikon piti olla liikkeellä. Mutta viimein käännettiin ukko riepu arkkuun silmälleen, haudattiin jälleen ja kovin sanoin:

"Jos sie olet Jumalan nimheen hauvattu, etkä ole pysynyt, niin panemma sinut nyt isän saatanan nimheen."

Ja siinä nimessä täytyi Vittikko-raukan sitten levätä – silmälleen käännettynä. Ei ollut hänellä enää voimaa nousta laukkomaan, vaikka olisi ollut kuinka paha maata.

– – –

Vanha kalmismaa oli aina kirkon vieressä, ja siinä temppelin tyvillä, siunattujen kellojen alla olivat vainajat parhaassa turvassa. Erämaan stallut ja riettaat eivät uskaltaneet lähellekään silloin, kun pyhän pellon isokello rupesi kumahtelemaan. Rounalan pienen temppelin vierillä, villissä tunturissa jo saatiin hyvät levot, sitten Jukkasjärven kirkon turvissa järvenniemessä ja taas Enontekiön korkealla kummulla Lätäsenon ja Könkämän yhtymillä ynnä Jällivaarassa Vasaratunturin ja kirkon hoivissa sekä alaväylällä Köngäsessä, Ylitorniolla, Hietaniemessä, Alatorniolla.

Kaikissa oli kiveliön raatajalle siunattu sija valmiina.

Entiset isot hankkivat leposijan itse kirkkoon, parren alle – siellä oli kaikkein turvallisin olo. Sieltä ei rietas käsittänyt, kaikkein vähimmin kirkon perästä, pyhän alttarin alaisista piiloista. Sinne kun pääsi, Herran pöydän alle, kaikkein kalleimpain sanain ja ateriain suojaan, oli kohta kuin autuuden ovella, melkein kuin valmiina itse Isän Jumalan helmassa...

Sinne kilvan pyrittiin. Siellä heitä, vanhoja edesmenneitä vainajia – Jukkasjärven ja Jällivaaran kaukaisissa temppeleissäkin – on lattiaa purettaessa vielä nähty: pappeja kaapuineen arkussa, lapinukkoja peskeineen ahkiossa, lapsia komsiossa – kaikki vieri vierin hyvässä sovussa kuin ainakin saman tunturimaan vaeltajat ja saman Herran tuomiolle lähteneet. Ei ole pappi parempi tunturin kiertäjää, yhtä mustia molemmat, edesmenneitä ihmisenkuvia. Nuortikonnun Marjankin sanotaan lapinpeskeissään, lahonneena makaavan Jällivaaran kirkon alla, kynnyksen puolessa – ja Marjan entiset porokaarteet lojuvat lahoina pitkin Nuortikonnun kiveliöitä.

Mutta erämaan suurin joukko lepää kirkon ulkopuolella koivujen alla, jopa jo kirkosta kauempana jossakin metsänreunassa, joen rantatörmässä taikka väylänniemessä, jotka on siunattu kuolemanpelloksi.

Kaikkein vanhin kirkkokansa nukkuu tuntemattomana, samana multana kotikiveliönsä kanssa, jota on elämässään raatanut. Entisiä edesmenneitä vain laskettiin ja peitettiin vierekkäin suuriin joukkohautoihin – ja siellä he ovat. Hautamerkit ovat, minkä niitä lienee ollut, jo aikoja kaatuneet ja lahonneet, toiset kaatumassa. Vain vanhat koivut, edesmenneitten mullasta elämää etsineet, vartioitsevat heidän hiljaista lepoansa.

Mutta vainajien myöhäisempää polvea muistelevat hautamerkit pahaisesta pölkystä kiviseen kiiltopaateen. On piiloisessa nurkkapuolessa pieni puuristi puukkostyylin vainajalle omistettu, on siellä harmaa pikku aitaus, ja sen suojassa kalttunut puuristi, on kirkon seinämällä kylmä kivipahta, joka kultaisin merkein mainoo mananmiestä – ja välimailla puiset, kiviset ja rautaiset patsaat. Ne saattavat sanoa vakaisen asian:

    "Tässä Leppä Sara Kristian Tyär Rova
    Syn 1857 kuoli 21/6 1878
    Hänen tuskans ja surunsa
    Ovat nyt saanet loppunsa
    hän kantoi Kristuksen kuorman
    Katkais nyt kuoleman nuoran."

Taikka haastelevat ne maailman vaivoista päässeen lapsi poloisen olotilasta sureville jälkeen jääneille:

    "Taivaassa ratki taivaassa
    Ei kuulla itkua
    Ei syntiä ei surua
    Ei huolen pelkoa
    Vaan rauhan katoomattoman
    Ja ilon loppumattoman
    Suo Herra Sebaot."

Mutta entinen Juhonpietin isäntä ei uskonut Priita-Kaisaansa tavallisen hautaristin hoitoihin. Hän rakennutti Köngäsen kalmistoon emäntänsä haudalle oikein huoneen, pikkuisen kömmänän ja naulasi sen oven päälle taulun, johon oli kirjoitettu:

    "Täsä Lepä Gestigiwarin
    Johan Aronin pojan puo
    liso Britta Cajsa Herikin
    Tytär joka Syndyi sinä 15 Touko
    kuusa 1798 ja kuoli sinä 24 huh
    ti kuusa 1848."

Saman haudan ja huoneen hoitoihin sanotaan sitten isännänkin joutuneen.

On siellä, vanhoissa kalmistoissa, hautamerkkien joukossa jossakin vanhan vaarin haudalla kivenkumma kuin entinen kivijumala, vaarin jo eläessään katsoma ja katsomalleen leposijalle pystyttämä – pieni käpertynyt kivitonttu, pikku vaari... Toisen ukon multakummulla piipottaa pystyssä kaksi kiiltäväksi kulunutta sauvaa, koukkupäätä, äijän viimeiset matkatoverit – vastakkain ne seisovat, orpoina, nokat yhdessä muistellen, kuinka vaarivainaja oli heistä, sauvoistaan, sanonut:

"En pääse näillä eemmäksi kun hauthaan."

Siellä on vaari tallella, ja haudalla seisovat hänen vartijansa.

Vanhaa Niilaa, koukkupolvea, taas mainoo koivunoksaan ripustettu puujalka, Niila rievun elämänikäinen apumies. Niila kun pantiin multiin, vietiin samalla ja haudan viereen puunoksalle nostettiin Niilan kiiltäväksi kulunut puujalka.

Mutta Jukkasjärven kirkon vierillä, pohjoisella laidalla seisoa tönöttää paksu Naskunmänty sekä sen lähimailla puolikuiva Kurrankoiju, kumpikin muistellen edesmennyttään. Mänty on noussut Nasku-raukan haudalle, koivu kohonnut Kurra-raukalle. Olivat, kurjat, tunturissa hirttäytyneet puunoksaan – ja aivan samanlaisen puun piti nouseman sitten heidän haudalleen, niin että vielä jälkimaailmankin täytyy heitä, jo aikoja edesmenneitä raukkoja, kauhtuen muistella.

Vanha kirkkotarha oli kierretty vahvalla aidalla. Oli salvettu pitkiä hirsiä toisensa selkään seinäksi, ja lyöty leippo leipon päähän ympäri tarhan. Tämä oli Lapin ja Peräpohjan ikivanhaa aitaa, jo porokaarteissa käytettyä sekä metsäniityillä ja kotikentilläkin. Kirkonmaan aitakehä vain salvettiin vahvoista hirsistä, ja vielä pitkin aidanselkää rakennettiin laudoista suojaava harjakatto.

Hyvin suojeli ja varjeli aita kirkon ja kalmiston, ja rauha asui sen kierroksessa. Vain noidat ja velhot uskalsivat yksin pimeänä yönäkin hiipiä sinne koloille asioilleen – ja hyvin he palasivat takaisin. Kovimmat velhot menivät vaikka muurilla, kerskuen ja veikaten, mutta sati muut yrittivät muurilla, peloissaan ja lyötyinä he palasivat. Heikinpietin ukko lähti tapulikamarista noutamaan lapsensa ruumista, Piekkolan Kallen kanssa pani veikkaa – ja yö oli. Sai ukko oven auki ja aikoi tarttua arkkuun – rymähti ja ryskähti, ja suuri manalaistokka ryöpsähti pohjatuulena arkun ympärille. Kuului tohinasta ja sähinästä selvät sanat:

"Et sie saa ottaa... se on kuollut!"

Kauhuissaan laukkasi ukko kotiinsa, ovet ja kaikki heitti auki.

Rauhanmaa oli siunattu kirkonmaa. Sieltä sai tuskin oksaa taittaa, kun jo käytiin kiinni. Hokki-ukko hakkasi Kaaressuvannon kalmatievasta kolme pientä koivua ja lähti niitä soutamaan kotiinsa... Mutta vene ei liiku mihinkään, on kuin kivessä kiinni. Vasta sitten, kun on heittänyt väylään hopeahelaisen piippunsa, ukko pääsee matkaan. Panee Hokki kotona sitten puut pystyyn Rastin Niilan jalka-aitan oviseinälle – aitta keikahtaa peräseinälleen. Rastin äijä näkee koivut, arvaa, mistä ne on tuotu ja mitä niissä on, ja sanoo äkäisenä Hokki-ukolle:

"Korjaa pian puusti pois!"

Ja ukon täytyy soutaa koivut takaisin heidän omaan kototievaansa.

Vainajat tahtovat pitää, mikä heidän omakseen on aidattu ja siunattu – ja lujat haltiat siellä vartioitsevat.

Kirkonmaa, vainajien kotopelto, on pyhä ja kova paikka.

Ja siellä he Herran temppelin hyvissä hoidoissa lepäävät, Pellikat ja Vittikko-raukat, Naskut ja Kurrat sekä muut Manalle joutuneet kiveliön raatajat, vanhat luuäijät, karhujussat, ja metsien muorit – koko edesmennyt erämaa lovinoidista ja ruukinpatruunista kurjaan kylänkiertäjään.

Samoissa suurissa maaperissä kaikki makaavat, samoina syntisinä ja saman tuntemattoman taipaleen matkamiehinä – takana kiveliön raskas vaellus, edessä ankara tuomionpäivä. Vierekkäin ripo rinnan siellä levätään, silmät kohti päivännousua, sekä lanta että lappi, sekä rikas että köyhä, sekä saarnamies että sanankuulija, uskoton maailman ihminen ja Herrassa nukkunut hurskas...

Sinne samaan suureen seuraan kaatuvat kiveliön raatajat polvi polvelta, ja Manalan kansa kasvaa.

Mutta kasvaa kiveliön kansakin – aina uusi polvi nousee entistä lukuisempana edesmenneen palkaille.

Nousee suomalainenkin polvi, joka täällä on kautta vuosisatojen raatanut ja vaeltanut isien vanhassa hengessä, astunut synkille Manalan porteillekin samoin keinoin ja varauksin kuin suuret ikivanhat alkutaatot. Samat ovat olleet tavat elettäessä, samat ovat kuoltaessa – ja samoille suursijoille ollaan jutamassa...

– – –

Ja erämaan pälvet aukenevat uuden polven edessä yhä suuremmiksi korkeaa Kummavuopiota ja kaukaista Kattuvuomaa myöten.

Täytyy aueta, kun ikivanhat korvenröykyttäjät, Kaurahaasiot, Kinnasniskat, ryskäävät rannattomissa erämaissa.

Kaurahaasioiden, karhujussain ja kinnasniskojen kovat puumerkit näkyvät ja pysyvät synkimmissäkin kiveliöissä.

Outoja sanoja.

aapa = suuri puuton suo. ankka = pieni puinen tynnyri, ankkuri, 15 kannua. autto = tiheämetsäinen kostea maan notkelma.

elo = lappalaisen koko porolauma, josta hän elää. eno = iso joki, virta.

hanho = kaksikorvainen pahkamalja. Korvat muistuttavat linnun

    päätä ja pyrstöä.

harrikojama = parikorttelinen lohi. hevosenpuola = sianmarja. hirvas = täysikasvuinen urosporo ja -peura. hirvennurmi = joku matala, kova ja karkea heinälaji. huornainen = pieni matala vaara t. laki ison vaaran kyljessä.

jaara = pässi. jarho = jäätuura. jauri = järvi. jolos = eläinten tallaama polku. jorvas = takaruumis, peräpuoli. joukahainen = joutsen. juolikka, juopukka = juolukka. juomu = suolaheinä (Rumex). juovattaa = seurata jonkun jälkiä. jupukka = pieni vaara. juroa = olla paikallaan liikkumatta, jurottaa. jutaa = kulkea, ajaa. Lappalainen jutaa = liikkuu erämaassa

    poroineen, kotineen paikasta toiseen.

juto = ajoporo, vetojuhta. jyppyrä = pieni korkea jyrkkä vaara. jänkä, jänkkä = puuta kasvava suo, räme. jänkäpuola = karpalo. järvenpii = järven laskukohta, juuri joenniska. järämä = syvä tyven jokilaajentuma kosken alla. jääpanne = koho- ja rantavesien jäätymä.

kaalo = kylmä, viileä. kaamosaika == sydäntalven auringoton aika. kaara = kovertaen tehty puukaukalo. kaaristaa = sitoa kiinni nuoralla t. hihnalla. kaarne, kaarnikka = variksenmarja. kaarre = umpinainen aitaus, jossa porojen eroittaminen ja

    myös lypsäminen toimitetaan.

kaiskonkaali = iso sanajalka. kaira = jokien t. jokihaarojen välinen alue. kaissa = korkea, kesälläkin lumiharjainen tunturi. kallokas = poron kallonahasta ommeltu karvakenkä. kaltio = lähde, hete. karistaa, k. kimppuun = hyökätä kimppuun. karkea, niittykarkea = heinää kasvamaan heitetty pelto. keino = tie, suunta. keituri = vuohi. kermu, syksyn kermut = kylmettyneet maakamarat, kirret. kiedgam = komsio, puusta koverrettu, nahalla päällystetty

    lapinlapsen kätkyt

kiekerö = kovaksi tallaantunut kuoppainen lumikenttä, jossa

    porot ovat jäkälää kaivaneet.

kielinen == matala pitkä maanharjanne. kielo = vanha vetomitta, 4 kappaa. kierreheinä = hiirenherne. kiisa = lapinlipas, arkkunen, vakkanen. kiiski = kovakuoriainen. kinnipeski = vanha karvattomaksi kulunut peski. kisuri = pieni huono poro. kiveliö = asumaton suuri erämaa. kivirastas = kivitasku? koipikinnas = poron koipinahasta ommeltu karvakinnas. koipikuntura = poron koipinahat, neljä kaistaletta. kolari = tervahaudan, sysimiilun polttaja. kolkata, k. pässi = kuohita. kollostaa = sonnustaa poroja peräkkäin hihnasta aina

    edelliseen kiinni.

kolo = kolkko, kamala, ruma. kongelonpäristäjä = isotikka? konto = sumu, usva. kopara = poronsorkka. korentaa = panna kortot, pilat. kortto = pilaus, paha silmäys. Myös kirosana, samoin koranus. korvamerkki = omistajan merkki poronkorvassa. kossi = pieni lohi. koste = suvantokohta koskessa kiven, saaren, niemen suojassa. kueri = taimen. kuksa = koivun pahkasta koverrettu korvallinen juomakuppi. kulashauki = iso hauki. kultakiiski = kullanvärinen kovakuoriainen. kuosto = iso puolikuiva petäjä. kurento = ruho, ruumis, eläimen ja myös ihmisen. kurjenkenkä, jänkäkenkä, vitsakenkä = vitsoista väännetty ja

    kursittu suokenkä. Käytetään myös lumikenkänä.

kurjenpuola = karpalo. kurkkio = jyrkkä louhinen vesiputous. kurmuntekijä = saivartaja, joka kesällä laskee muniaan poron

    selkään. Munista sikiytyy toukkia, kurmuja.

kurppa = selkäreppu, useinkin vain vaatteesta kääräisty. kuru = tunturien välinen rotko. kuu = rasva, tali. kuuja = eräs lohilaji. kuukkahainen = kuusanka, kuukkeli. kuukumankivi = ukonkivi. kärrä = parikiloinen lohi, kärräjoutti = kehrotinpora.

lamu = avara, laaja. lannanmaa, lanta = maanviljelysmaa, paimentolaismaan vastakohta. lantalainen = maanviljelijä, talossa asuja. lantto = kostea notkelma, vesilammikko. lapakäärme = litomato, lettimato. lapalehti = lapaluu. leippo, hirsileippo = hirsistä, riuvuista salvetun aidan salvoksien

    välinen osa.

liisko = sisilisko. linkka = korkea jyrkkä vesiputous. linnunpelto = karhunsammalista, jossa on paljon itiöpesäkkeitä. lintukka = lillukka. lintukka = vanhanmallinen pahkamalja, ks. hanho. lompolo = lampi, jokilaajentuma. loude = iso hamppuvaate, käytetään kesäkodan ja loidon seinänä. loudekota = kesäkota, louteista riukujen varaan laitettu. luhta = sara. luova = patsaiden varaan rakennettu säilytyslava. luspa = koski joenniskassa, järven luusuan alla.

maalavatsa = verivatsa. maalavelli = verivelli. mahasaha = kahden hengen käytettävä pölkkysaha, terä keskeltä

    leveä, mahava.

maikkua = kalat hyppivät, liikehtivät veden pinnassa. mainoa = puhua hyvää, kiittää. mainoisa = hyvä, mainottava. mantuheinä = matala tiheä tyviheinä. materiäijä = esi-isä, esiäijä. melki = eläimen rinta. mella = hiekkakumpu, törmä. mellota = pelästynyt peuratokka meltoaa, aivan yhteen ahtautuen

    pyrkii sinne ja tänne. Samoin porotokka.

meriläinen = merilintu. molli = sonni. Lännessä pärekori. Sonni on pulli. muistella = kertoa asioita, tapahtumia, tarinoita. muistelus = kertomus, tarina. muuristella, mennä muurilla = ylpeillä, mennä ylpeillen ja kerskuen.

naakia = hiipiä väijyen lähelle. naaraskuusi = kuusi, jonka oksakohdat ovat kuopalla. On sitkeämpi

     kuin koiraskuusi, jonka oksakohdat ovat koholla.

nalikka = pieni hauki. naljeta = hävitä, piiloutua (oravasta). nautiintua = orava on nautiintunut, kun se on saanut täyden

    talvikarvan.

nepain, nepukka = serkku. niesta = ruoka, eväs. nili = entisaikainen patsaan varaan rakennettu metsäaitta. niva = joen kova virtapaikka. nukulainen = joku ohdakelaji. nulkata = juosta hiljalleen (porosta). nutukka = poron koipinahasta tehty erivärisillä veroilla

     koristeltu kenkä.

oive = pyöreälakinen tunturi. oomi = iso viina-astia, aarni, härkätynnyri. orivaaksiainen = herhiläinen. orro = nuora, porohihna. ottinki = pitkä pyöreä, leilinkaltainen astia. outa = metsä.

paarrerukka = kaitumalaisen rukka, peski, jonka helmassa on

    leveä reunus, paarre, keiturin karvaista nahkaa. Pilsarukka
    on tehty mustista vasannahoista, ja helmassa on paarre.

pahta = jyrkkä korkea kallioseinä. pakkasrusta = pakkasusva, pakkasensumu. pakkula = koivunkyljessä kasvava, kova tumma kääpä. palas = polku. palkia = liikkua ruokamailla (porosta). pallas = iso Jäämeren kampela. parttio = pieni joukko poroja. paskaryyppö = varpunen. peurakorva = merkitsemätön poro. pieriäinen = voikukka (Taraxacum). pietarinkukka = siankärsäheinä. piettiö = huonosti purtu l. kuohittu poro. piiksiluu = linnun rintaluu. pilli, pilliheinä = lauha. pirrilakki = suippo peräinen lapinlakki, ei nelikolkka. pirskottaa = hajaantua (meltoavasta peura- ja porotokasta). piskanen = poron selän takaosa, ristiluiden päällys. pissihaukka = kissapöllö. piukkuvainen = tarkoittaa kuusta, joka tulessa piukkuu. pokkaintua = jäädytetty kala menee pilalle, pokkaintuu, jos

     tulee suvi-ilmat, niin että kala sulaa.

pola = lyhyt kova koski. pounu = iso turpeinen jänkämätäs. pounupuola = karpalo. pudas = joen syrjähaara, joka jälleen yhtyy pääjokeen. Myös

    joen suuhaara.

puittio = nuottaveneen soutajapoika. pukinparta = eräs kova karkea heinälaji. pulttaaja = jaaran kuohari. punska = Ylikainuun ruotsinmurre. puukkostyyli = puuhun puukolla leikattua kirjoitusta, latinalaisin

    kirjaimin. Voidaan kynällä piirrellä paperiinkin.

pykältää, pykällys = porojen lukeminen ja erottaminen. pättäkkä = lohen pyrstö.

raajoa = särkeä palasiksi tervasjuurakotta, myös poronkurentoa. raake = raate. raamoa = kerskua, kiitellä itseään. raini = pahankurisesta, riivosta, riettaanlaisesta ihmisestä

    sanotaan, että on kuin raini.

raitio = poro paimen. raitioida = paimentaa poroja. raito = useampia poroja valjastettu peräkkäin, sidottuina

    edellisensä ahkioon,

ramparuoho = vanamo. rannio = eläinten lumeen tallaama polku. raukka = onnettomasti kuollut ihminen, jo aikoja edesmennyt vainaja. rautio = seppä. rautahosio = rautakorte. rihma = vanha oravannahkain kauppamitta = 40 kpl. roukua = poron äännähtely, muistuttaa sammakon kurnutusta. rouot = vällyt. ruijanraanu = Ruijassa kudottu paksu villaraanu. rukattaa = rientää kiireesti. ruohoselkä = viimeiseksi nouseva lohi. routukka = punainen viinimarja. rupitauti = isorokko. ruukaltaa = laukata, syöksyä kiireesti. ruutti = jänkäjärvissä elävä kala, ruutana? rykiä = kiimoa (porosta, peurasta). Rykimäaika mikkelin jälkeen. ryti = kaisla. ryymä, ryyppö = varpunen. räkkä = ihmisiä ja eläimiä kesällä kiusaava syöpäläisten

    joukko, sääsket, paarmat hyttiset, mäkärät, saivartajat.

rökäs = kiiski (kala).

saajo = metsäinen jängän t. vuoman saareke. saita = turskansukuinen Jäämeren kala. salu = kolkattu, pultattu pässi. salvari = hapsenkakkinen, myös kehämies. sappaset = poronsuolet, puhdistettuina ja paloiteltuina

    keitetään ja syödään

satalaiva = jänkäheinä, samasta juuresta sadoin korsin kohoava. sati = jos, kun. saura = ahkera, toimellinen. seppä = taitava käsistään, mestari tekemään jotakin. sianharja = eräs kova karkea heinälaji. sieppura = lappalaisen karhunnahkainen hartiapeite. siepakka = poron koipinahasta tehty kenkä, ilman verkakoristeita. siiata = laskea veneellä viistoon poikki joen, kosken. siita = lapin kotakylä. siljo = tasainen kenttä kodan luona t. muuallakin, kylän keskellä. sirkilö = ympyrä. sortti = joku sorsa, heinäsorsa? sotka = telkkä, pesi ennen uihin, joita sille laitettiin. suenpursu = suopursu. suohkana = pitäjä. suonikuntura = poron jalkojen suonijänteet, käytetään nahka

    paneelien ompelurihmana.

säpäkkeet = poronkoivista tehdyt sääriverhot, ulottuvat yli polvien. sätket = synnytyskuurot.

taajoa = leikkiä, telmätä. tauro = hyvin keitetty hyvä kala. tattarainen = mustilainen. tierata = leikkiä. tieva = hiekkakumpu t. -mäki. tiykkiäinen = kirkas, valuva pihka. tohtaja = kuikka. tokka, peura-, porotokka = iso lauma. tolvata = juosta kovasti (porosta). tortti = rukki. tsohka = terävähuippuinen tunturi, oivea terävämpi. tutnapirri = pöllöhaukka. tuohenjulmu = hyvin ohut tuohenkuori. tupaspaikka = tiheä kohta, esim, viljapellossa, niityssä. tuumet = lehmän utaret tuulikanki = huoneen harjan alla päätyseinästä harjahirteen

    viistoon asetettu tukipuu.

tyllikkä = pieni kahlaaja, tylli? tylly, tuohitylly = tuohikierukka verkon t. nuotan kohona.

ukonkorri = iso korento. ulku = orsi, varras. umesää = sumusää. umpunainen hirsi = pyöreä, veistämätön h. umu, uppura = sumu.

vaakkara = nuorin lapsi. vaaksiainen = ampiainen. vaami = täysikasvuinen, vasova naarasporo. vaana = puute, niukkuus. vaimas = ihon elohiiri. valinko = paras. valkiasiipi = pilkkasiipi. vankka = tunturimaan jokilaakso. varmahtaa = pelästyä, säikähtää. vatkata = viskata, heittää. vatukka = mesimarja. vavepuut = pystyt vartaat, joiden varaan verkko ripustetaan kuivamaan. verivatsa = poron vatsalaukkuun koottu ja kuivattu veri. vesen = puun terävä, kiilamaiseksi hakattu pää. viero, vierolainen = vieras, tuntematon. villapää = niittyvilla. vuoma, uoma = suuri puuton suo. vuopio, uopio = joen, jokiväylän rantamutka, lahdelma. vuottaa = näkyä, tuntua (eläimen t. ihmisen jäljistä). vyörastas, vyötiäinen (yör. yöt) = laulurastas. väärti = kestiystavä.

ydinkontti = poron konttiluu, jonka sisässä on ydin. ylilappalainen = tunturilappalainen.

äiji = isoisä. ämmi = isoäiti. ästii-tiainen = pakastiainen.