[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2WobbTwQqdm-r6mPiaW6Wf-cfNhBB2MhgsgzaWgcez8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2334,"Kiveliöitten kansaa Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"2334-paulaharju-samuli-kivelioitten-kansaa-pohjois-ruotsin-suomalaisseuduilta","2334__Paulaharju_Samuli__Kiveliöitten_kansaa_Pohjois-Ruotsin_suomalaisseuduilta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1937,68860,455417,true,[],[],[],"Paulaharjun kansatieteellinen teos kuvaa Pohjois-Ruotsin suomalaisalueiden asukkaita ja heidän perinteistä elämänmenoaan. Kirja perustuu satoihin haastatteluihin ja havaintoihin, jotka tallentavat tietoa erämaiden asuttamisesta, elinkeinoista, kansanuskosta ja tavoista.","Samuli Paulaharjun 'Kiveliöitten kansaa Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilta'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2334. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KIVELIÖITTEN KANSAA POHJOIS-RUOTSIN SUOMALAISSEUDUILTA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nPorvoo -- Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana\nSuuri suomalaisten erämaa\nLappalaisten vanha valtamaa\nKun erämaata vallattiin\nKalavesillä\nVirkateillä\nPellon vilja\nKiveliön sääkirjaa\nKarja ja karjanvilja\nTervan teossa\nPruuki ja kruuva\nPolvareita ja markkinoita\nVanha talo\nNoitia\nTauteja, parantajia\nJuhlapäiviä\nProvastin valtamaa\nKiveliön lapsi\nRippiluvusta häätupaan\nKuolema\nOutoja sanoja\n\n\n\n\nAlkusana\n\n\nKaikki tietänevät, että Tornion ja Muonion rajaväylien takana,\nPohjois-Ruotsissa, asuu suuri joukko suomalaisia.\n\nSeuraavien kirjoitusten ainekset, kuvat ja pijrrokset, on kerätty\nneljällä kesäretkellä näille suomalaisten asuinmaille -- kesinä 1932\nja 1933, 1935 ja 1936. Mainitut retket ulottuivat kohta laitimmaisiin\nsuomalaisseutuihin, aina Kummavuopioon Könkämäenon latvoille ja Tornion\njärvelle Kattuvuomaan sekä Jällivaaran suomalaisiin metsäkyliin.\n\nVaimoni, Jenny Paulaharju, on seurannut mukana kaikilla matkoilla, ja\nyhdessä olemme haastatelleet satoja kiveliöiden raatajia -- kaikkiaan\nneljättäsataa henkilöä, suurimmaksi osaksi vanhan polven eläjiä.\n\nTälle satalukuiselle muistelijain joukolle -- nousee parvesta mieleen\nmoni tietäjä, moni harras muori, moni suuri erämies -- saamme olla\nkiitollisia keräystyömme menestyksestä sekä tästä kirjasta.\n\nSatalukuisen kertojajoukon muistelusten perustuksille on tämä kirja\nrakennettu.\n\nSamoin saamme olla kiitollisia koko Pohjois-Ruotsin kansalle, joka\nhyvin myötämielisesti on suhtautunut keräystyöhömme sekä ystävällisesti\nottanut vieraat maankiertäjät majoihinsa -- Tuolpukkajärven lapinkotaa\nmyöten.\n\nLopuksi on lausuttava kiitollisuutemme Niilo Helanderin Säätiölle, joka\nensimmäistä keräysmatkaa, kesällä 1932, tuki huomattavalla apurahalla.\n\nMutta professori K.B. Wiklund ei ole enää kiitossanojeni\nsaavutettavissa. Hän aina kovin myötämielisesti ja ymmärtämyksellä\nsuhtautui kansatieteelliseen keräystyöhöni, ja näillä Pohjois-Ruotsin\nmatkoilla oli hänen kirjallisella suosituksellaan keräystyön\nmenestykselle suuri merkitys.\n\nLukujen alkukirjaimet on jäljennetty Ylitornion kellotapulin alakerran\nvanhoista seinäkirjoituksista, ja otsakirjoituksissa on mukailtu\nPajalan kirkkomaan vanhojen hautaristien kirjaimia.\n\nOulussa, maaliskuulla 1937.\n\n_Samuli Paulaharju_.\n\n\n\n\nSuuri suomalaisten erämaa.\n\n\nSattuu matkasi Rajajoen taakse Inkerin viljaville tasangoille -- kuulet\nsuomea puhuttavan.\n\nAjelet yli rajan Aunuksen suurille kyläaukeille -- suomea täälläkin\nhaastellaan.\n\nVie kulkutiesi Vienan-Karjalan synkkiin korpiin -- myös täällä.\n\nPainut pohjoiseen ja kiipeät yli tunturien Ruijan alastomille rannoille\n-- aina vain kuulet suomensanoja, jopa kohta Nordkapin ääriltä.\n\nJo viimein soutelet poikki valtavan rajaväylän, Tornionjoen, läntiseen\nnaapurimaahan -- suomea saat yhä täälläkin kuulla.\n\n\"Millä juolla sie olet kulkenut? Mitä sie olet jutamassa?\" saattavat\nolla ensimmäisiä kysymyksiä läntisen rajan takana.\n\nSitkeäselkäinen suomalainen on asuttanut Inkerin tasangot, hän on\nraivannut Aunuksen rikeiköt ja Vienan korvet. Sama suomalainen on\nriutunut Ruijan rannoille ja raatanut sinne niittyjä sekä peltoja --\nsama sitkeä korpienröykyttäjä on puskeutunut Pohjois-Ruotsin suuriin\nerämaihin aina lumikattoisia tuntureita myöten, jopa kiikkunut yli\nvalkoisten harjojen.\n\nNäinpä myös täällä, vieraassa vallassa, on suuri suomalaisten erämaa --\nkoko Pohjois-Ruotsin täyttävä.\n\nJa voi niitä erämaita, jumalanluomia, suomalaisen asumia! Ne ovat\noikeita suomensuvun mielimaita. Vanhaltansa katseli niitä vaaroilta\nkuin Mooses Nebolta luvattua maata -- katseli ja sitten omisti,\nrannattomat kiveliöt.\n\nMetsää, metsää vain... keltaisenviheriää, siniviheriää,\nruskeansiintävää hakopuun valtamaata taivaanääriä myöten. Siellä täällä\nvain ruskeankeltaisia jänkiä ja rimpisiä aapoja sekä sinisiä järviä\nynnä jokien ja virtojen kimallelevia kiertoja. Ja taivaanrannalla\nvalkoharjainen tunturien juonto taikka sinisten vaarojen komea\nkoukkuinen jono.\n\nTämä on kylävaaralla asujan jokapäiväinen näky. Nattavaaran Ontu-Olli\nistuu päiväpaisteisilla kotiportaillaan kuin lehterin ylimmäisillä\nistuimilla ihaillen Jumalan suurta temppeliä, jonka siniset pihtipielet\nseisovat aina Jokimukan tuntureissa. Ja tämä temppeli on avoinna\nyhtä hyvin arkena kuin pyhänä. Niin myös Kompelusvaara saattaa\nkotipihoiltaan katsella kuin ylimmäisen istuimilta, samoin Marketta ja\nHakanen, Mäntyvaara ja moni muu. Mutta kun Ullatti kiikkuu korkealle\nSärkivaaralleen taikka Kaunisvaara kylämäkensä harjalle, taikka Aapua\nastelee riihien ja peltojen taakse kaikkeinkorkeimmalleen, ollaan kohta\nkuin taivaanpankoilla: jumalantuuli henkii ilmassa, ja sininen erämaa\non silmien edessä. Siinä viljaista vettä, siinä tiistaista metsää,\ntuolla rehevät rantaniityt, tuolla heinäiset vuomat. Tuolta pilkoittaa\nkylä, tuolta toinen, ja tuolta vaarojen vieriltä nousee sininen\nsauhu...\n\nOn miltei mittaamattomat matkat sinisestä taivaanpielestä toiseen\nsiniseen pieleen. Kyläpälvi on vain kuin kohta katoava elämänpilkahdus\nmetsien meressä, vähäväkinen taivaltaja, joka joka hetki on vaipumassa\nkaikkivaltiaan, armottoman erämaan syvyyteen.\n\nJa sininen sauhu kohoaa kohti taivasta kuin säälimättömien metsien\nrannattomuuteen hukkuvan raukan viimeinen hätähuuto.\n\nMutta taivas on korkealla, ylhäällä yli korkeimpienkin vaarojen ja\ntunturiharjojen. Valkoiset pilvet ajelevat taivaankumuralla, kiitäen\nylitse tunturikumurain. Ja pilvien tummat varjot vaeltavat kuin suuret\nhaamut ja äänettömät salaperäiset henget pitkin erämaita, milloin\nkiiveten korkeille vaaroille, milloin painuen mataliin vuomiin ja\npiiloisiin kutuihin. Perä perää, toisiaan juovatellen, ne kiitävät\nyli maiden, jutavat erämaan äärestä toiseen kuin etsiskellen korpien\nkätköissä eläviä yksinäisiä raataja riepuja.\n\nAvara, miltei rannaton on tämä erämaa, kohta koko valtakunnan\nlevyinen. Lumilakiset suurtunturit katselevat sitä lännen ääriltä, ja\nsadat, milteipä tuhannet tunturit ja vaarat sen täyttävät, kohoten\nyhä korkeammiksi, mitä lähempänä ovat läntisiä lumiharjoja. Pieniä\nkielisiä, huornaisia ja vaaroja on pitkin kiveliöitä ja kairoja, sekä\nsitten jo lakeja, päitä, oivia, tshohkia ja kaissoja.\n\nVäkevät enot ja valtaväylät ajavat halki erämaan. Ne ottavat alkunsa\nlännen jylhästä tunturijuonnosta, kukin omista kaltioistaan,\nja puskien jokainen omaa keinoansa ne ruukaltavat ripo rinnan kohti\nPerämeren perukkaa. Ja pauhu on jokaisen parhaana matkatoverina.\nTunturi- ja vaaramaissa virta saa lasketella miltei yhtämittaisia\nmyötäleitä. Toisesta koskesta kun on päästy, toinen kohta rupeaa\nvetämään, sen kohu jo kuuluu, ja valkoiset harjat hulmahtelevat.\nSaattaa olla välillä joku järämä ja vuopio, saattaa joskus olla pitkä\nsuvantokin, mutta sitten jo taas nivat vikeltävät ja polat paiskivat,\nkunnes tulee pitkä kohiseva koski, joka vetää kuin mieletön. Jo tulee\npauhaava kurkkio, jossa vaahtoharjaiset villit varsat temmeltävät,\nhuutavat ja hirnuvat... tulee peloittava vihaisena karjuva köngäs, missä\nvirta korkealta poikkipuoleiselta paiskautuu ylenniskoin röykkiöiseen\nrotkoon myllertäen ja kiehuen siinä valkoisena vaahtokattilana.\nVesikaari vain väikkyy kattilan sangoilla, ja kallioiset rantapahdat\nvapisevat.\n\nRajaväylänä ajaa Könkämäeno Kilpisjärveltä alaskäsin pitkät taipaleet,\nantaen sitten vuoron Muoniolle, joka vetää rajaviivaa, kunnes\njoutuu suuri valtaväylä, Tornionjoki, ja vie rajaviivan mereen.\nTornionjärveltä, jylhältä tunturien suurjärveltä, on Tornionjoki\nkotoisin, Jukkasjärvet, Vittanginsuvannot ja Junosuvannot se jutaa,\nja väkevän Lainionjoen, joka on Rostojärven tunturilähtöä, se\nottaa apumiehekseen. Valtava on Kainuunväylä, joka Kaalasväylänä\nvetää Kaalas- ja Paittasjärvistä sekä saa väkeä Kaitumanenolta ja\nÄngesjoelta, LinkaLta ja Röytiöltä, jopa itse Tornionjoelta. On\nnäet joskus maailmassa tapahtunut sellainen vesikeinojen mullistus,\nettä Tornionjoki Tärännön tienoilla on ruvennut purkamaan liikoja\nkevätvesiään Tärännönjoen kautta Kainuunväylään. Ja siitä on\nTornionjoki saanut toisen kulkutiensä. Ruotsalaismailla jutaa\nKainuunjoki alajuoksullaan, samoin Rooneonväylä, joka latvoillaan\nsivuaa Nattavaaran ja Koskivaaran suomalaismetsiä.\n\nKatkeamaton suomalaisasutus ulottuu Ruotsin puolellakin pitkin\nrajaväylää jokisuulta alkaen Kummavuopioon asti, Kilpisjärven lähelle,\nRuotsin pohjoisimpaan taloon, Mukkavuomaan, missä Olga muori\npystypäänä komentelee. Lännellä röykyttää suomalaisen kuokka kohta\nsuurtunturien tyviä, Jokimukan rajamaita sekä Jällivaaran ja Kiirunan\nseutuja, jopa rohkenee repiä ylpeän Tornion järven karuja rantoja.\nEtelässä vain Kainuun ruotsalaiset puhuvat \"punskaansa\" ja levittävät\nvaltaansa yli Kaalasväylän itää kohden kohta Sanginjoelle, Kukasjoelle\nja Miekojärvelle asti, kolmisen penikulman päähän Tornionjoesta.\nMutta suomalaiset vuorostaan ovat pistäneet muutamia pikku saarekkeita\nruotsalaisseutuihin, niin että Kainuun pohjoisilla ja itäisillä\nlaitamilla toisin vuoroin puhutaan punskaa, toisin saarnataan suomea.\nPitkin metsiä on siellä vanhoja suomalaisia nimiä niinkuin Tervarova,\nHurrikasniemi, Piikajärvi, Orasjärvi, Lainijärvi, Naisjärvi ja monta\nmuuta.\n\nMutta muut pitäjät ovat vanhastaan aivan suomalaista -- ja lappalaista\n-- pohjaa. Semmoisia on laaja Kaaressuvanto, Ruotsin pohjoisin pitäjä,\nsekä sen rinnalla Muoslompolo, Muonion rajalla. Suuret\ntunturisuohkanat, Jukkasjärvi ja Jällivaara, ovat samoin\nlappalaissuomalaista lähtöä.\n\nMutta Tornionväylää noudattavat vanhat suomalaiset pitäjät, Vittanki,\nJunosuvanto ja Pajala ylimäissä sekä alajuoksulla Turtola, Ylitornio,\nHietaniemi, Karunki ja Alatornio. Suomalaista pohjaa ovat Täräntö ja\nKorpilompolokin Kainuunväylän varsilla.\n\nLaajoja, harvaan asuttuja ovat metsäperien pitäjät, mutta Tornionväylän\nalavarret ovat kuin valtamaailmaa, samoin Tärännön seudut. Mutta samaa\nperäpohjaa niissä haastellaan, vaikka toinen saarnaa tornioksi, toinen\nnattavaaraksi, ja kolmas puhuu Killimän kieltä.\n\nSuomalainen raataa täällä valtamiehenä, vaikka ruotsi on isäntänä.\nSuomalaisia lasketaan Pohjois-Ruotsissa olevan yli 30.000 henkeä.\n\n\n\n\nLappalaisten vanha valtamaa.\n\n\nJo aikoja ennen, kun suomalaiset erämiehet ennättivät Pohjois Ruotsin\nsuuriin kiveliöihin, vaelteli siellä lappalainen, Norttoperän vanha\nvaltamies.\n\nPieni ruskeapintainen nahkapeitturi kuuhkaili Pohjan rannattomissa\nerämaissa ja kiipeili lumipeitteisiä tuntureita jo ikivanhoina aikoina.\nJo muinaiset historiankirjoittajat kertovat muisteluksia kaukaisen\nPohjanperän kansasta. Kaukana \"Thulessa\", asustelee kummallista väkeä\n-- karvaisia nahkoihin kääriytyneitä villejä metsäläisiä, jotka eivät\nviljele maata, eivätkä juo viiniä, eivätkä asu ihmisten tavalla, vaikka\nlienevätkin jumalanluomia ihmisiä. He vain kuljeskelevat paikasta\ntoiseen, makailevat paljaalla turpeella ja appavat maanruohoja sekä\nraakaa lihaa. Sarvipäisillä kauriin kaltaisilla elukoilla he ajelevat\npitkin metsiä taikka hyppivät kaarevilla puilla ja sauvoilla yli\nlumisten vuorten. Niinkuin kummajaiset he puukäyrillään poukkivat\npitkin jyrkkiä seiniä korkeille tuntureille ja taas kuin villit\nsyöksyvät sieltä alas. Vain omiksi iloikseen he näin kisailevat, taikka\ntaas toisin vuoroin laukkovat pyytöretkillään. Luukärkisillä nuolilla\nhe ammuskelevat metsän eläimiä, ja naisetkin käyvät metsästämässä.\nNahkoihin kääräistyn, vasta saadun sikiönsä äiti ripustaa puunoksaan,\npistältää vain ytimenkappaleen suuhun ja lähtee miesten perään.\n\nNäin muistellaan muinaisista lappalaisista, Norttoperän kansasta.\n\nJa mikäpä oli täällä elellä. Rannattomien erämaiden villit lapset\nkiertelivät vapaina suurta valtamaataan, joka ulottui aina Jäämeren\nalastomille äärille. Karvaturkkiset kaksijalat olivat samoja\nkiveliöiden kiertäjiä kuin muutkin karvapeitteiset metsänelävät. Täällä\nhe ajelivat toisiaan poikki villitunturien ja jänkien, naakivat ja\nkaristivat toistensa kimppuun ja tappelivat hengenmenoksi.\n\nJa tänne suureen erämaahan olivat asettuneet heidän jumalansakin,\njoita he palvelivat. Kaikkein ylpeimpään tunturiin, kaikkein\nmerkillisimpään kiveen, kaikkein kummallisimpaan kalliopahtaan,\nkaikkein ihmeellisimpään saivojärveen oli itse jumala, erämaiden suuri\nsalaperäinen henki ja valtias, piiloutunut.\n\nHäntä täytyi aina ohitse kuljettaessa käydä lahjoin kumartamassa --\nsitten oli taas hyvä jutaa rannattomia kiveliöitä...\n\nTämä oli lappalaisten oma suuri erämaa, joka heitä elätti ja suojeli.\n\nMutta ei täälläkään saanut aina vaeltaa rauhassa.\n\nTuli etelän metsistä, tuli lännestäkin yli tunturien ylpeitä miehiä,\njotka rupesivat vaatimaan veroa kuninkaalle -- erämaa, jota lappalaiset\nolivat omanaan kierrelleet, kuului olevankin kuninkaan takamaita...\n\nTerävät aseet välkähtelivät, ja pelosta kitisten metsäkotolaiset\nkiikuttivat veromiehille kasoittain kalliita turkiksia -- majavaa,\nsaukkoa ja näätää, repoa, ahmaa, karhua ja muuta metsänrahaa.\n\nSadoin vuosin lappalaiset maksoivat veroa, maksoivat kolmillekin\nkiskojille, kiertelivät kiveliöitä porotokkineen ja lisääntyivät ja\ntäyttivät maata.\n\nAutiot tunturimaat olivat avoinna edessä -- valkoiset lumiharjat\nviittoivat kaukaa toistensa takaa. Ja kairojen kiertäjät vaellelivat\nkohti etelää, tunturista tunturiin, vallaten korkeat yliperät\nasuinmaikseen. Tuhantiset porotokat kohta palkivat erämaissa\nTaalainmaan äärillä, punahilkat piipoittivat ja monikirjaiset\nlapintakit vilkkuivat -- ja tuntureista kuului komea joikaus.\n\nJoka tunturiseutu sai omat lappalaisensa, jotka vaellelivat kukin omia\nkeinojansa.\n\n-- -- --\n\nSamoin vaeltelevat lappalaiset vieläkin ikivanhoissa tunturimaissaan,\n_orjaslappalaiset_ etelän puolessa, _norttolappalaiset_ pohjoisessa.\nSatoja vuosia he ovat jutaneet, ja sama iankaikkinen jutaminen yhä vain\nkestää...\n\nPohjois-Ruotsin suomalaismetsienkin suurilla yliperillä ja alhaisissa\noutamaissa on yhä samat ikivanhat kiertäjänsä -- polvi vain on\nmonikertaan vaihtunut.\n\nKauimpana, kaikkein korkeimmilla, pohjoisilla outaperillä liikkuvat\n_Kaaressuvannon_ tunturilaiset kaksin suurin jutamakunnin, _Könkämän_\nlappalaiset pitäen valtakeinonaan Könkämäenoa ja _Lainiovuoman_\njutamajoukko seuraten taas Lainionväylää.\n\nJa tunturista tullaan ja tunturiin mennään niinkuin ennenvanhainen\nvuorenväki. Porokellot poukuttavat, koparat rotkuvat, rakit haukkuvat,\nja lakkien punaiset tupsut heiluvat. Seitsemänsataa nahkoihin\nkääräistyä sielua on liikkeellä -- vielä sarvipäitä poroja tuhansittain\nsekä lauma äkäisiä koiria. Siinä on _Päiviötä, Labbaa, Nuttia, Pilttoa,\nVasaraa ja Valkeapäätä, Kittiä, Ommaa, Tommaa ja Orbusta, Hottia,\nHurria, Rastia, Sokeaa, Lanko-Mattia ja Marakattia, Kuhmuista,\nMartin-Pietiä_ ja muuta pikkuista tunturitonttua. Joka joukkue kyllä\njutaa omaa keinoansa.\n\nTalven viettävät tunturilaiset kotisuohkanansa suojaisissa outamaissa.\nKönkämän jutajat painautuvat aina Muoslompolon ja Parkajoen lamuihin\nkiveliöihin, ja Lainiovuoman lappi kiertää Kuormakkaa, Sopperoa ja\nVivunkia.\n\nMutta kevään tullen Könkämän Lappi nousee pitkin väylänsä vartta ylös\nsuureen tunturimaahan, Peltsaan, Kilpisjärven tienoille, jopa kaahaisee\nyli rajan ja laskeutuu Norjanmeren rannoille. Entiseen aikaan menivät\nmuutamat aina Tromssan taakse, Kvalöijan ja Ringvasöijan saarille.\nLainiolaiset jutavat omaa jokireikäänsä ja Rostoenon jylhää vankkaa\nRostojaurille sekä siitä yli tunturien Norjan puolelle -- entisinä\nvuosina aina Senjan saarelle.\n\nSitten taas syksyllä seitsemänsataa tunturisielua vaeltaa kautta\nlumiharjojen -- ja koko talous on yhä matkassa kirkuvia kiedgam\nkääröjä myöten. Tulla rymistetään takaisin kohti kotituntureita ja\nkotoisia outia -- ylilappalaisen kotina on kyllä koko tunturimaailma\n--, rähjätään kolminkymmenin pitkin ja vaivaloisin penikulmin,\ntunturitäyteisin, virtojen katkomin, aapojen ja jänkien sotkemin...\n\nEikä ole siltoja eikä porraspuita missään.\n\nJa alastonta maailmanharjaa on kuusinkymmenin kilometrein, niin ettei\nole kuin pahaista pajurisua jossakin kurussa. Kuusi penikulmaa on\nkoivusta koivuun.\n\n\nKaarasjoen tunturiväen eteläpuolella kuljeskelevat Jukkasjärven\nlappalaiset, joita on neljä suurta jutamakuntaa: _Saarivuoma, Talma,\nRauttasvuoma ja Kaalasvuoma._ Heitä on kaikkiaan yhdeksättäsataa\nerämaiden kiertäjää -- Nutti, Inga, Sikko, Sunna, Skum, Sarre, Svonni,\nKemi, Niia, Heikka, Huuva, Tuuri, Tshokki, Pokka, Pingi, Partapuoli.\nYlhäisillä Kölin harjoilla hekin viettävät kesäkautensa, mutta talvella\ntaas kiertelevät suomalaisten asumien suohkanain outamaita.\n\nSaarivuoman ja Talman lappalaisten porolaumat rakentelevat kiekeröitään\nVittangin ja Junosuvannon talvisiin metsiin. Mutta keväällä jutaa\nSaarivuoma Tornionjärven pohjoispuolisiin tuntureihin, jopa\nlaskeutuu yli rajan Norjan puolelle Bardun ja Salangenin seuduille.\nTalmalaisetkin rymyävät Tornionjärven tuntureita Polnoa ja Laimolahtea\nsekä sitten painuvat rajan taakse Norjaan, Rombakvuonon ja Ofotenin\ntakaisiin tunturimaihin.\n\nRauttasvuoman ja Kaalasvuoman ylilappalaiset kiertelevät\ntalviviljollaan Jukkasjärven outaseutuja sekä Svappavaaran, Parakan\nja Vettäsjärven metsiköitä joskus aina Pajalan rajoille. Keväällä\nRauttaslappi nousee porotokkineen Tornionjärven eteläpuolisiin\ntuntureihin, ja Kaalasvuoma saa mieluisimmat kesälaitumensa\nRauttasjoen ja Kaalasväylän välisestä jylhästä tunturistosta.\n\n\n_Jällivaaran_ porolappalaiset, yli kuusisataa sielua, ovat kaikki\n_kaitumalaisia_, jotka jutavat Kaitumanenon seutuja kolmena\nsuurjoukkiona, joissa on Nuttia, Simmaa, Suikkia ja Ingaa, Saunjaa,\nBlindiä, Pitshaa, Skumia, Jannukkaa ja Peijukkaa. _Pohjois-Kaituman_\nporot kaivelevat lumikuoppiaan Nilivaaran, Marketan, Ullatin ja\nVettäsjoen talvisilla kankailla, _Keski-Kaituma_ kiekeröi Linkajoen\nvarsilla, ja _Etelä-Kaituma_ palkii Porjuksesta alkaen Nattavaaran\nkautta Linkajoelle.\n\nKeväällä Kaituman jutamakunnat mennä kahistavat kaukaisille\nKaitumanenon latvoille. Siellä Kebnekaissen ympäristöillä vietetään\nkorkea kesä, mennäänpä vieläkin kauemmas ja korkeammalle, aina\nvaltakunnan rajoille, jylhälle Sitasjaurille, jopa joskus yli rajan\nNorjan tuntureihin.\n\nMieluista on poron asustella kesäisessä viileässä tunturissa. Siellä\non rehevää ruohoa ja raitista vettä, eikä siellä räkkä kiusaa. Poro\nonkin korkeaa lähtöä. Tunturi on hänen syntymäseutunsa, ja sinne hän\njoka kevät ruukaltaa, niin että koparat naksuvat. Ja mieluisa on siellä\nlappalaisenkin oleskella. Tunturilainen on syntyperältään ylhäistä\npahnaa niinkuin porokin -- tunturista kotoisin. Siksi hänkin aina\nkevättuulen puhuessa rupeaa halajamaan korkeille kotoperilleen. Vanhat\näijä rievutkin ajavat raidon mukana ja hyvillä mielin joikailevat\nihanasta tunturistaan, jossa päivä paistaa, ja raitis tuuli puhaltaa,\nja kalliosta virtailee puhdas kaalo saivovesi.\n\nJa valkoiset lumiharjat kimallelevat toistensa takaa.\n\nJa vanhat suuret jumalat katselevat korkeilta vieriltä.\n\nSiellä pieni kirjotakkikin katselee korkealta, ja punatöppöinen\npirrilakki keikkuu kohta pilvenhöyryissä.\n\nTunturimies on ylilappalainen, ylpeäsyntyinen ylhäisten maiden\nvaeltaja, joka vain ankaran talven ajaksi laskeutuu matalalle maan\nkamaralle.\n\nTäällä matalalla maankamaralla käyskentelevät ylilappalaiset\ntalvensa maatjalassa kierrellen savuisine kotineen ja porotokkineen\nlumista, jäkäläistä outamaata. Aina silloin tällöin metsien mies,\nsavuntuoksuinen ylilappi, pistäytyy kylän taloihin, ja väärtinä hänet\notetaan vastaan.\n\nVäärtinä kohtelee kotaemäntäkin hirsipirtin asukasta, milloin vain hän\nsattuu tulemaan metsänväen asunnoille.\n\nNäin vaeltaa ylilappalainen, tunturimies.\n\n-- -- --\n\nMutta outalappalainen kiertää koko ikänsä matalia metsämaita ja\npysyy koko ikänsä metsien miehenä. Näitäkin, metsien kiertäjiä\noutalappalaisia, on Pohjois-Ruotsin suomalaisseuduilla Kaaressuvannon\nja Muoslompolon takamailta aina Hietaniemen takalistoille.\n\nTunturista ovat kaikki lappalaiset lähtöisin, ja tunturi on heidän\nvanhin kotoperänsä, sanovat metsäsuomalaiset. Jutajalappalaiset ovatkin\njärjestään tunturikotolaisia, ja muutamat outalappalaisetkin ovat\ntunturien lähtöä. Joku tunturimies on menettänyt poroelonsa ja joutunut\nraitioimaan vain alastonta kotakuntaansa alastomalla maailmanharjalla,\nja sitten viimein nälissään painunut metsään lantalaisten\npororaitioksi -- saaden lopulta pykälletyksi muutaman kisuran omiinkin\nkorvamerkkeihinsä. Toiset taas ovat hätäytyneet johonkin korpijärven\nrantakömmänään kalanpyytäjiksi, muutamat köyhäinkotien hoitolaisiksi.\n\nMutta monet outalaiset ovat ikivanhaa outalapin metsienkiertäjäpahnaa,\njärvien kiertäjien joukkiota, joka tuskin milloinkaan on saanut\nvetää henkeensä ylhäisten tunturien raitista tuulta -- ovathan kesän\nkaaloilmoja hakien kierrelleet ja kaahineet vain jotakin pikkuista\nPimpiötä, Haljua ja Pessinkiä taikka vähäpätöistä Kulmunkia, Paljukkaa,\nNaakakeroa ja Kirnuvaaraa. Ilmanaikaisia jyppyröitä ja jupukoita ovat\noutamaiden korkeimmat mahtavien Peltsojen, Kebnekaissojen ja monien\ntshohkien rinnalla, jotka lähentelevät kahta tuhatta, ajavat ylitsekin\nja ylpeilevät iätkaiket valkoisin harjoin.\n\nJukkasjärvi, Soppero, Vittanki ja Kaaressuvanto muistelevat\n_jaurikkaista_, vanhoista lappalaisista, jotka ennen ovat\nasustelleet metsäjärvillä, sekä muinaisista _vinttureista_,\nvilleistä metsäläisistä, jotka myös ovat erämaissa asustelleet.\n_Vintturinkuoppia_ on vielä Jukkasjärven metsissä, jopa keskellä\nkirkonkylää, ja järvissä on _Vintturinlahtia_, Sopperossa on poikki\njokitörmän syviä kuruja, _Vintturinteitä_, ja kaukana tunturissa,\nLiedakan takana, on aarnihauta, johon on kätketty _Vintturinkiisa_. Ja\nsamoja ryöpeitä vinttureita olivat olleet lapinsikiöt, jotka vanhempien\nollessa kirkkomatkalla olivat teurastaneet pikkuveljensä, keittäneet ja\nsyöneet sekä suolanneet kuun kaukaloon isää ja äitiä varten.\n\nNämä lienevät vanhoja edesmenneitä metsälappeja, samoin kuin _Kapurit,\nKotsukat, Ruunakat, Raustit ja Tarrit, Miskukset, Nyrkität, Lapikat\nja Viikus-rainit, Kylmetyn Markit, Paanisen Sunnat ja Riimi-Kaijat_.\nNäitä myös lienee ollut houkka _Hotti-raukka_, joka puri kieleensä ja\nsanoi: \"Mene vastakin hammasten rakhon, kyllä hammas työn tekköö\",\nsekä rikas _Ritna-Olli_, jonka tytär oli niin pikkuinen, että kehtoon\nmahtui, mutta niin ylpeä, ettei lappalaiselle päivää antanut eikä\nlappia haastanut, vaikkei hän suomea saattanut eikä ruotsia osannut.\n\nEdesmenneitä raukkoja jo kaikki. Mutta nykyisiä outamaiden kiertäjiä on\nkoko parttio.\n\nKaikkein pohjoisimpia outalappalaisia ovat Lainionväylän takaiset\n_Viikusjärven_ poromiehet, _Prost ja Viikusjärvi_. Heillä on\nkyllä hirsituvat erämaajärvellään, mutta silti he porotokkineen ja\nloudekotineen alituisesti jutavat Haljua, Lulemustaja Juorukkavuoman\nseutuja. Samoilla metsäperillä, Pessingin ja Pahtavaaran ympäristöillä,\nasustelevat poroineen junkkalaiset, _Unga ja Kitti_. Heilläkin on\nhirsituvat suuressa kiveliökylässä, _Parkalompolossa eli Junkassa_,\njoka on ikivanha lappien kotapaikka, jo Treskin kartassa mainittu 1643,\ntietön kylä, jossa lanta ja lappi asuvat vierekkäin, kohta samoilla\npihoilla.\n\nJoku Junkka on tänne ensin asettunut, sitten tullut Mikko Kangosesta\nsekä muitakin. Siloanpalon vaaralla on kylä, mutta tuonnempana on itse\nParkalompolo, entisten Antinkylän miesten kalajärvi.\n\nMutta _Tuolpukan_ kiertäjät, _Sevä ja Mangi_, ovat vain kotalaisia,\njoilla ei ole hirsistä salvettua asuinmajaa. Kesänsä he viettävät\nvalkoisissa keilakodissa milloin missäkin Tuolpukkajärven seuduilla,\nja talvikauden he majailevat Vivungin ja Lainion taloissa paimennellen\neloansa, joka palkii lähikiveliöissä. Tuolpukkalaisilla on niinkuin\nmuillakin outalappalaisilla laumassaan _kattoporoja_, lantalaisten\nelukoita, joita he maksusta ovat ottaneet hoitoonsa. Ja keitureita\nkäyskentelee kotakentällä. Niitä outalappi lypsää niinkuin porojakin.\n\nKitkiöjoen kiveliöitä kiertelee _Sevän Iisko_ paimennellen pientä\ntokkaa, jossa on enimmäkseen paikkakuntalaisten poroja. Lantalaisten\nkattoporojen kanssa myös kuljeskelee koko perhekunta _Seviä_\nKeräntöjärven erämaissa -- ja samoilla metsäperillä kuuhkailee _Sunnan\nErkki_ Pajalan ukkojen poropaimenena. Mutta _Kaatin Jussa_ on ottanut\nhoitoihinsa Korpilompolon porokunnan tuhraillen tuohikodassa Ohtanan\ntakana Kulmungissa, ja porot laukkovat lähiseutujen erämaissa.\nPirttijärven ympäristöjä pitää hallussaan vanha tunturijutaja,\n_Naisukka_, kattoporoineen. Juoksengin takalistoilla rymyää Antin\nJooseppi monisataisen tokan kanssa, ja _Sannan Petteri_ möykkää\nYlitornion metsäperillä. Vielä niinkin alhaalla kuin Koijukylän\ntakamailla poroparttiot liikkuvat. _Huuvan_ ukko niitä täällä hoitelee.\n\n\nMutta monet outalappalaiset ovat heittäneet porot ja kodat ja metsien\nkiertämiset sekä ruvenneet lantalaisten lailla asumaan hirsituvissa\nhoidellen maata ja karjaa -- vähän porojakin.\n\nNäinpä Kaaressuvannon Ruovusniemen entiset eläjät, _Ruovus-Lassit,\n-Antit ja -Pietit_, olivat vanhaa lappia, _Maraisia ja\nMarakatteja_. Suijavaaran pohja on myös laskettu samoista lapeista.\nEli siellä ennen _Piein-Ollia, Pieti-äijää, Antti-poikaa ja Lassin\nErkkiä_. Kahdeksia, yhdeksiä savuja siellä suitsuttavat samojen ukkojen\njälkeläiset, _Suijakset, Maraiset ja Marakatit_ -- joku Piltto, Pounu\nja Töyrä joukossa.\n\n\nKorkealla ylimaissakin, kohta tunturien äärillä, asusteli ennen\noutalappalaisia ja kalalappeja. Hävinneet ovat jäljettömiin sekä\njaurikkaat että vintturit, samoin Kapurit ja Riimi-raukat, jotka\nkotailivat Vittangin ja Jukkasjärven kiveliöissä. Eikä enää _Puurokka\näijäkään_ kiertele Ullatin ja Marketan erämaita -- on vain jättänyt\naution kotakenttänsä Puurojärven rannalle Varkhaan vaaran laitaan. Ja\n_Nyrkittä-raukasta_ on enää muistelus jäljellä sekä vanha kotapaikka\nNyrkitänkursun kivikossa, Särkivaarassa Ullatin takana. Edesmenneet\novat myös _Purnu-Andaras, Pultti-raukka ja Huolikka Olli_, jotka ennen\nmuinoin porotokkineen kehräilivät Rounajan ja Röytiön latvoilla.\nHuolikkakin, Ruokku-raukka, hoiteli kotasavujaan siellä Nuortikonnun,\nTidnokentän ja Nattavaaran korkeilla mäkisillä tievamailla.\n\nSamoilla tievoilla remusi ja Nuortikonnun vanhaa laajaa lapinkenttää\npiti pääpaikkanaan paljon mainittu, pahoinkin mainottu isorikas,\n_Nuortikonnun Marja_, Huolikka-Nikun pieni, mutta äkäinen akka,\njonka kotasijoja ja porokaarteiden aitaraiskoja on pitkin\nkiveliöitä. Mutta Marjan tyttärien pojat perillisineen asustelevat\njo hyvissä hirsitaloissa materiäijien ja -ämmien entisillä porojen\npolkematievoilla Nuortikonnussa ja Tidnokentässä.\n\nKomean talon on saanut aikaan vanhojen Purnun ukkojen jälkeläinen,\nPurnun Pietari, Purnun tievoille. Siinä hyvät heinäkarkeat ja\nkarjakentät ja perunapellot, kahdet asuinrakennukset, navetat, tallit\nja leipotuvat, pajat ja sahamyllyt -- ja kuorma-autot.\n\nPietari ei laita lappalaisuuttaan. Hän on outalappi, vanha vihainen\nkiveliöiden kiertäjä. Ja samoja outalappeja ovat Pietarin perilliset.\nHe kyllä toisin vuoroin panevat sahan kirkuen puremaan puuta taikka\npajan alasimen helähtelemään, toisin vuoroin taas ruukaltavat autollaan\njyskyen pitkin tievaisia teitä, niin että pölypilvi kintereillä kiirii.\nMutta sitten he taas muuttuvat oikeiksi outalapeiksi ja laukkovat kuin\nhukat porolauman kintereillä ympäri koko Jällivaaran suohkanaa.\n\nJa Pietarin vainion aidan takana, Purnuvaaran laidassa, on vanha\nhirsistä salvettu porokaarre. Syksyllä pikku-pietarit kaahistavat sinne\nsuuren tokkansa -- joukossa on paitsi omia, myös koko seutukunnan porot\n-- erotukselle. Ja kaarteella on silloin ryminää ja ryskettä, huutoa ja\nhaukkua, kiljumista ja roukumista...\n\nMutta navetasta kuuluu nautasonnin mylvintää, ja tallissa kolkehtii\nkomea hevonen.\n\nLannanmaa ja lappi asuvat täällä saman katon alla.\n\n\n\n\nKun erämaata vallattiin.\n\n\nOlipahan erämaata -- lumituntureista alkaen leveän rajaväylän\nrantamille.\n\nSaattoi ylpeä tunturimies tuhatpäisine porotokkineen jutaa sitä\nedestakaisin, saattoi arka outalappalainen, kinnipeski, siinä kierrellä\npikku piiriänsä, saattoi ruotsalainen tulla -- ja kauhtuen katsella\npimeää ryteikköä, missä toisinaan Stallo karjui.\n\nMutta tarvittiin mies, jota ei pahinkaan ryteikkö peloittanut, ikuinen\nkorpien kolkuttaja, joka kirveineen tohti työntyä syvimpäänkin\nsydänmaahan, vanha maanmöyry, joka pystyi täyttämään Isonkirjan käskyn:\n\"Tehkäät maa teillenne alammaiseksi.\"\n\nTorniosta ja Tornion takaa tuli tämä mies -- _suomalainen erämaiden\nasuttaja_.\n\nIkivanhojen islantilaisten satujen mukaan suomalaisten erämiesten\netujoukot jo tuhat vuotta takaperin kainulaisina, kveeneinä, tappelivat\nNorttoperän erämaista ja lappalaisista, milloin norjalaisten, milloin\nkarjalaisten kanssa. Ja pirkkalaisten valta-aikoina suomalainen\neränkävijä, lapinkävijä, rakenteli asumasijojaan Kainuunmeren äärille.\nTornio mainitaan seurakuntana jo 1300-luvun alkupuolella, ja saman\nsataluvun puolimaissa Upsalan Hemming-piispa tarkastusmatkallaan valeli\nTorniossa pyhillä kastevesillä pakanallisia lappalaisia ja karjalaisia.\n\nJo 1500-luvun alkupuolella mainitaan Tornion jokisuu suurena\nkauppapaikkana, johon riennettiin joka taholta sekä läheltä että\nkaukaa. Olaus Magnus, joka kävi Torniossa 1519, kertoo kuinka\ntänne kokoontuivat kauppaa tekemään venäläiset, lappalaiset,\npermalaiset, pohjalaiset, suomalaiset, hämäläiset, ruotsalaiset ja\nhälsinglantilaiset, vieläpä norjalaisiakin tuli joukoittain tunturien\ntakaa. Tornionjoen kaloja sekä suolattuina että savustettuina täällä\nvaihdettiin kaukaisten maiden tavaroihin.\n\nJa Pohjanperän suuresta kauppakylästä alkaen ulottui suomalaisasutus\nsamalla sataluvulla pitkin jokivartta ainakin Pelloon asti, joka\nmainitaan jo 1553. Oli siinä väällä jo kyliä, _Vojakkalaa, Kukkolaa,\nKarunkia, Hietaniemeä, Armassaarta ja Alkkulaa, Matarenkiä,\nKuivakangasta, Juoksenkia ja Turtolaa_.\n\nJa täältä Kainuunmeren perämailta, Pohjan-Torniosta, vanhojen\nkainulaisten ja pirkkamiesten valta, suomalaisten suuri rynnistys,\nulottui vähitellen yhä syvemmälle lappalaisten rannattomaan erämaahan,\nTornion takamaille, Tornion-Lappiin.\n\nOli edessä Tornion suuri valtaväylä, joka toisin vuoroin pauhasi ja\nkarjui vihaisena koskena, toisin taas juti tyynenä, hiljaisena\nsuvantona. Erämaista se tuli, ja erämaihin se veti. Se oli selvä tie\nkaikkein syvimpiinkin kiveliöihin. Se kuohui paljon mainottua lohta ja\nsiikaa, se tarjosi niitä erämiehelle eväiksi.\n\nTornionvarren mies kuuli erämaan kutsun, työnsi veneensä väylään\nja lähti sauvomaan vasten väkevää virtaa. Hän oli lukemattomilla\neräretkillään kiertänyt kaikki kiveliöt ja tavannut siellä jossakin\nväylän varrella, metsäjärvellä, vaaran laidassa, sopivan olinpaikan.\nVirta kyllä pauhasi vihaisena, mutta sitä äkäisemmin liikkui\nnousijamiehen sauvoin -- erämaan kaukainen kolkka kangasteli\nmieluisena kotipaikkana.\n\nJa pienen pirtin valkoiset seinät paistoivat kohta pimeästä korvesta.\n\nMonet vanhat muistelukset vieläkin kertovat kaukaisten kylien synnystä\nja niiden ensimmäisistä eläjistä.\n\nPieni on suuren Pajalan alku. Tuli mies Tornion takaa -- jostakin\nSuomen Pajasesta sanottiin olevan sukuisin -- ja teki piilopirtin\nmustaan metsään, Kuusivaaraan, neljänneksen päähän Tornionväylästä.\nSiellä mies möykkäsi, kalasteli, tappeli karhujen kanssa, teki jo\nvähän peltoa ja sai poikia seitsemän. Mutta Kuusivaara oli kaukana\nkalaväylästä ja kulkutiestä. Pojat muuttivat väylän varteen,\nVinnarinvaaran laitamille, muudan asettui Nivaan, toinen Jyskyyn,\nkolmas Lassiin ja neljäs Pajalaan. Mutta kolme poikaa paineli kolmisen\nneljännestä väylän vartta ylöskäsin. Sieltä, korkean Kallonvaaran\nvieriltä löytyi sopiva paikka. Mökki pystyyn -- ja se oli Erkheikin\nalku. Löytyi paikka Juominginvaaralta. Taas mökki -- ja siitä tuli\nJuhonpieti. Käryskosken alaisessa korvassa oli myös mieluisa paikka.\nMökki siihenkin -- ja se oli pieni Pääskynen.\n\nVanha asia on Pajalan alku. Jo 1600-luvun ensi vuosina kylä mainitaan,\nja runossaan Tornionjoen jäänlähdöstä 1677 Keksi kertoo, kuinka tulva\n\n    \"Pajalasa pahoin teki,\n    nijtyn otti, karin jätti,\n    kaatoi karin nijtyn päälle.\"\n\nNyt on Pajala satojen talojen suuraukeama. Siinä on Pajalaa, Nivaa,\nLassia, Lasua, Lauria, Pellikkaa, Ahoa, Varttia, Vänkköä, Harjua,\nTuomasta, Rantamikkoa ja Mettävainiota. Siinä asustavat vanhan\nkansanrunon tuntemat\n\n    \"Pajalan pakanat ja pajamiehet,\n    Mettävainion mettiäiset,\n    Jyskyn jyrytiaset,\n    Ahon ampiaiset,\n    Vänkön parhaat.\"\n\nKoko väylän varsi kahta puolta on leveänä ihmisten asuinmaana. Siinä\nniityt alla, pellot päällä, välissä leveä väylä, väylässä vihanta\nsaari, Esisaareksi sanottu.\n\nJa ympärillä tumma erämaa sekä siniset vaarat.\n\nMutta oli samaa suurväylää ylempänäkin, ja oli myös väylän nousijaa.\nAntinkylän _Limingan_ sanotaan pohjaksuneen Suomesta, ja sieltä myös,\nKainuunkylän Tynistä, on tullut ensimmäinen asukas _Lovikkaan_, nelisen\npenikulmaa ylöskäsin Pajalasta. Oli Kainuussa vanha muori väylälle\nlähtijöitä neuvonut:\n\n\"Mikä on ruminta paikkaa rannalla, niin siihen piättä pyrkiä... se on\nhyvä paikka.\"\n\nSauvojat nousivat rumalle rannalle ja aikoivat ruveta taloksi. Mutta\nyöllä sanoi unipoika:\n\n    \"Ei tähän piä ruveta.\n    Ei tässä viljoin eletä,\n    eikä näljin kuolla.\n    Mutta mene Laajavaaran kurhun!\"\n\nSinne aamulla, kun aurinko paistoi läpi metsän, lähdettiin. Tuli\nkäärme vastaan -- se oli hyvä merkki. Pysähdyttiin oikein rumaan\nmustaan kuusikkoauttoon, väylän rantaloven perukkaan, ja tehtiin siihen\npikkuinen lautaikkunainen savupirtti. Siitä tuli sitten uusi _Tynin_\ntalo.\n\nOli lähimaissa alatorniolaisten vanha kala-aitta, patsaille pystytetty\nnili. Sen viereen nousi toinen talo, ja sitä käskettiin _Nilimaaksi_.\nJa kylästä, joka vähitellen kohosi väylän rantaloven ympärille, tuli\n_Lovikka_. Vanha Keksikin jo muistelee, että tulva\n\n    \"Nijtyn lohkais Lovikasa.\"\n\nSamaa Tynin pahnaa on vielä kylässä, ja ensimmäinen savupirtti on\njossakin jängällä heinälatona.\n\nOli vain yhä väylällä nousijaa.\n\n_Junosuvanto_ mainitaan jo Treskin kartassa 1643, ja tännekin, leveän\nsuvannon rannalle, toista penikulmaa Lovikasta ylös, on suomalainen\nlaskenut kylänpohjan. Karkean vanha karhuäijä täällä ensimmäisenä\nyksinään möykkäsi pahaisessa savupirtissä kamalassa karhakkametsässä\nja keihästi karhuja väliin kaksittain samaan pahnaan. Toinen ukko\ntuli Pellon Isosta-Mukasta tehden tännekin _Mukan_, ja sitten tuli\nTurtolasta talon tekijä, joka laittoi _Lasun_. Lähti muudan mies\nMukasta ja asui vanhan _Johteen_ talon, lähti toinenkin Mukan\nukko, laski eväskonttinsa edesmenneen porokaarteen laitaan ison\nviisihaaraisen kuusen alle, tekaisi viisiseinäisen tuparöttelön ja\nrupesi möyrimään väkevää porokaarretta pelloksi. Siitä tuli Poromaa,\nlapinpohjille nostettu lannantalo.\n\nJa Junosuvannon rannalle kohosi yhä uusia taloja -- Tervahautaa,\nSeppälää, Kangasta, Kujasta, Rantataloa ja Merasnientä. Kohosi viimein\npieni kirkko Pajalan kappeliksi.\n\nSuuren _Vittanginsuvannon_ yläpäässä, _Kenttäniemessä_, viisi\npenikulmaa ylempänä Junosuvantoa, asusteli keitureineen ennen muinoin\n_Kapuri_, kalalappi, ja vastarannalla, Vittanginniemen vanhalla\nkalakentällä, häärivät pellolaiset kaiket kesät pyytöretkillään.\nEi ollut Kapurille mieluista aina joka päivä nähdä lantalaisten\nrähjäävän väylällä, hänen vanhoilla hyvillä kalavesillään. Eikä lopulta\näijä riepu saanut talven pitkinä öinäkään nukkumarauhaa -- vaikka\npellolaiset olivat jo aikoja sitten lasketelleet tiehensä. Kuului aina\nihmisten mekastamista ja koirien haukuntaa ja aisakellon pouketta\nVittanginniemeltä. Nousi viimein valkoinen lehmä niemen takatievasta,\nja sitten rupesi kuulumaan kirkonkellojen kuminaa. Eikä siellä ketään\nasunut. Kapuri sanoi, että sinne vielä, Vittangin rannalle, tulee suuri\nkylä ja kirkko. Näin sanoi vanha kalalappi, jätti kenttänsä ja lähti\nkeitureineen kävelemään.\n\nTulikin pian Pellosta _Kyrön_ ukko, _Henterikki Ollanpoika_, tuli koko\njoukkonsa kanssa lehmää talutellen ja teki neliseinäisen savupöksän\nniille main, missä nyt on _Erkon_ talo. Suurta sotaa pakoon oli Pellon\nHenterikki lähtenyt, ja tänne hän jäi kalastamaan, maata asumaan ja\nKyrön sukua siittämään. Siitä on jo seitsemän, kahdeksan polvea.\nVanhaa Henterikkiä seurasi _Olla_, sitten oli taas _Henterikki_,\nsitten _Priita, Erkko, Olla, Jussa, Nilssi_. On kylässä vielä vanhan\nOlla-äijän salvama aitta, ja sen seinässä on vuosiluku 1730.\n\nTuli sitten muutakin Suomen miestä, tuli _Piutti_-ukko, Isonsodan\ntappelumies, johon ei ollut kuula pystynyt -- tappelusta palatessaan\noli Piutti aina viskellyt taskuistaan luoteja tien viereen. Tuli\n_Männikkö-Erkki_, tuli monta muuta. He naivat kyröläisten tyttäriä\nja antoivat tyttäriään kyröläisille. Ja näin Vittanki viimein kasvoi\nsuureksi kyläksi, niin että siinä oli taloja kymmenittäin -- koko\naukea, matala laaka rantama täynnä ihmisten asumuksia. Oli siinä jo\nvanhastaan taloa sellaista kuin _Hansia, Erkkoa, Nikukkaa, Hilppaa,\nPietaria, Pekan-Erkkoa, ja Ollanpäätä, Hurua, Lasua, Sakkoa, Vinsaa,\nja Lahtivainiota, Nikkiä, Nikkistä, Nuuksua, Muotkaa, Olikkaa,\nVerkko-Nikua sekä Jannea_, entisen pappivainajan poikaa, joka koetti,\nhänkin, talopahaista hoidella.\n\nSuurta Torniontietä yhä vain riitti, ja riitti tien kävijää. Lapin\nsuunnattomiin sydänmaihin veti erämiehen luonto. Vittangin maille jo\njotkut korkeat tunturit, Nanki, Luongas, komottivat, ja edessä olivat\nyhä korkeammat ja syvemmät erämaat.\n\nOli siellä viiden, kuuden vihaisen virtapenikulman takana, iso\n_Jukkasjärvi_, Tornionjoen suuri suvanto, tunturilapin ikivanha\nasentopaikka. Jo 1400-luvulla mainitaan lappalaisten kokoontuneen tänne\nmarkkinoille, ja 1600-luvun alkuvuosina saatiin tänne pieni kirkko,\njonka turviin sitten lappi ja lanta ja lannanporvari riensivät.\n\nKirkkoniemellä, tasaisella kentällä, oli kauppiasten markkinatupia\nja lappalaisten kirkkotupia sekä kuninkaan käräjätupa. Mutta niissä\nasuttiin vain markkina-aikoina ja kirkkopyhinä. Oli sitten pappila ja\nkoulutupa ja länsmannin talo, aina asutut.\n\nYmpärillä järven rannoilla ja saarella asusteli joku köyhtynyt\ntunturilainen ja kitisevä kalalappi, niinkuin _Riimi-raukka_, joka\nkurjaa nuottaansa paranteli kuusenhavoilla laittaen niitä pauloihin\npöläkkeiksi, sekä _Ruoppala_ riepu, joka varastamansa lampaan vaatehti\nveneen perämieheksi, ja itse istui soututeljolla joikaillen:\n\n    \"Joka kulkee kunnialla,\n    sitä ei panna pauloihin.\"\n\nNousi tännekin, lapinkylille, suomalainen. Ensimmäisenä muistellaan\n_Pellon_ ukkoa, joka tuli Isonsodan aikoina, sitten _Pulmusen Heikkiä_,\njoka saapui 1800:n vaiheilla ja tekaisi rantamalle pikku tuvan,\n_Heikun_ talon. Tuli kohta muitakin lannanmiehiä ja teki tupansa,\nniin että viimein -- 1860-luvulla oli Lapin kaukaisessa kirkkokylässä\nkymmenkunta taloa ja mökkipahasta, semmoisia kuin _Perälän Iisakki_,\nkemijärveläinen, ja _Pohjosen Hannu_ sekä _Iisakin Juhani_, jonka\nsanottiin olleen alkuisin Värmlannin ruotsalaisia. Oli _Pappila_ eli\n_Ollan ukon talo_, jossa oli ennen asunut pappi, oli _Hannukka_,\nkoulutalo, johon ukko _Spettin_ esi-isä oli irtipoikana nälissään\nlaukkonut Värmlannista, sekä _Paksuniemen Iisakki_, Kittilän synty,\nja _Torneuksen Hanssi_, papin jälkeläinen. Oli vielä pahainen\n_Savikuoppa_, jossa asua tuhraili _Hannun Heikku_, oli myös _Kemin\nHeikki_, lukkari, sekä _Fjellborg ja Stjernström_.\n\nVanha kirkko kykötti niemen nenässä, ja kirkkomaalla huokailivat\nsurullisina _Kurrankoiju ja Naskunmänty_, jotka olivat kasvaneet\nitsensä hirttäneiden lappalaisraukkojen haudoille. Järven takana taas\noli kaamea _Nirpin-Jounin-autto_, jossa oli mestattu Nirpin Jouni,\nmurhamies.\n\nVeti leveä väylä yhä korkeammalle kautta Oinakan ja Kallojärven,\nkohta parin penikulmin kohti vanhaa _Kurravaaraa_, jossa kaikkein\nkaukaisimpina aikoina oli asustellut _Kurra-raukka_, lapinukko. Ja jo\n1600-luvulla oli vaara tunnettu malmipaikkana.\n\nKalaa ajellen on tänne alhaalta puskettu, ja väylänmutkan ympärillä\non pyytömiehillä ollut omat asentopaikkansa. Tuossa on _Pikku-Nikun\ntermä_, tuossa _Ison-Mikon-termä_ ja tuossa _Matinniemi_. Lahden takana\ntaas on _Eliaksenautto ja Erkonjänkkä_, lahden perukassa Sammuntermä\nsekä Pitkäniemen tyvillä Ollintermä. Tuolla väylän ja Vuolusjärven\nvälissä on Melttarinniemi ja niemen toisella puolella _Ulkulahti_.\nKaikki ovat vanhoja pyytökenttiä, joissa vielä asumusten sijat\ntuntuvat.\n\nJa tänne, vanhan Kurra-vaarin perintörannoille, asettui muutamia polvia\ntakaperin _Torneus-Henterikki_, papin jälkeläinen, sekä _Paksuniemen\nAntti_, Kittilän pahnikkaita. Asusteli samoilla rannoilla _Lassi_-äijä,\n_Perälän_ ukko ja _Kurravaaran Jussa_, asusteli joitakin aikoja _Krapin\nKalla_, pappi _Grapen_ jälkipahnaa.\n\nMutta korkealla tunturien välissä oli _Tornionjärvi_, jo vanhoista\najoista tunnettu, monipenikulmainen jylhä vesiallas tunturien selällä,\nlumitunturien joka puolelta piirittämä. Sinne leveä Torniontie veti --\nKurravaaran kalarannoilta neljin, viisin penikulmin.\n\nJa tämän järven piiloisilla rannoilla asustavat Tornion väylän kaikkein\nkaukaisimmat suomalaiset.\n\nKorttolahden pitkän perukan takana, _Taalojärven_ rannalla, tunturin\ntuolla puolen, on pikkuinen piilokylä, _Salmi_, johon aikoinaan\n_Antti_-ukko paineli Kurravaaran Paksustaniemestä, ja muutti sinne myös\nmuudan _Marjan_ poika samoilta kyliltä. Siitä on suku sikeytynyt, kun\non saatu lisää lapinpahnasta.\n\nPiiloinen paikka on _Kattuvuomakin_ kaukana Tornionjärven takana,\nkorkean tunturin takana, niin että ainoastaan Laimolahden kautta\nsaattaa sinne veneellä kierrätellä. Se on vain pieni köyhä paikka,\nkaikkein yksinäisimpiä tunturikyliä ja erämaan armoille annettuja\nihmisenpesiä.\n\nYli kahdeksankymmentä vuotta jo lienee, kun Sjangelin kaivostöistä\npalaava kemijärveläinen, _Hermanni Stöckel_, lainiolaisen _Martin\nJussan_ kanssa souteli Laimolahden kautta _Kattujärven_ takarannalle.\nHermanni kopsi mökin, Jussa kopsi toisen, ja emänniksi saatiin\nsisarukset Jukkasjärven Hannusta.\n\nSiinä oli jo kylänalku.\n\nSeitsemän pikku taloa kyhjöttää nyt hiljaisella rannalla, viisi\nStöckeliä ja kaksi Martin Jussan joukkuetta. Siinä hyvännäköiset\nheinäkentät ja pienet perunapellot, pikkuiset talot kenttien keskellä\n-- ja koukkupolviset polut talosta toiseen.\n\nJa aidan takana on suuri alaston pounuinen jänkä, jängän takana\nkäkkyräkoivuinen outa, tuonnempana mäntyinen vaara. Ja valkoharjaiset\nhiljaiset tunturit katselevat ja siintelevät kaukaa toistensa takaa.\n\nJärvenniemen _Ruumistermässä_ nukkuu pari vanhaa edesmennyttä\nkattuvuomalaista kesäsijoillaan.\n\nLaimolahden takarannalla, parin neljänneksen päässä, on suuri\ntunturilaisten kotakenttä. Siellä saa kesäisin käydä väärtinä, ja\ntalveksi saa Kattuvuoma väärteiksi kotalapin keitureita, navettaansa\nruokolle, saapa vielä hoitopalkkaa kolmekymmentäkin kruunua päältä.\n\nTalvella on lähimpänä naapurina Lattilahden lapinkylä, kalalappien\nasuinpaikka Tornionjärven perukassa.\n\nOllaan kaikkein syvimmässä Lapissa.\n\n-- -- --\n\nTornion alaisilta rannoilta nousi erämiestä ylös _Muonionväylääkin_\nrakennellen pyytökenttiä sekä myöskin ihmisten asumuksia pitkin rantoja\nyhä kauemmas erämaihin. Pajalan _Kieksiäisvaara_ sekä _Kolari,\nKihlanki ja Muonio_ mainitaan jo Treskin kartassa, samoin kuin\nEnontekiön vanha Markkina.\n\nMutta muille väylänvarren kylille ja kentille on väylännousija\npysähtynyt myöhemmin.\n\nNiinkuin isoon _Kuttaiseenkin_.\n\nLähti ukko Matarengin Kultaisesta, pyysi kalaa ensin Paittasjärven\n_Vanhassakentässä_, lähti jälleen ja asettui akkoineen Kuttaisen\nkalarannalle, seitsemän, kahdeksan penikulmaa ylös Muoniosta. Tänne hän\nlaittoi mökin ja laittoi poikia, möyri maata ja maksoi kruunulle veroa\nkaksi talteria hopeassa. Ja kalakentälle nousi talo, _Vanhapiha_, kylän\nesikoinen.\n\nSaapui Kuttaisen ukon kentille toinen pyytömies, _Raattaman_ ukko\nKittilästä ja teki mökkinsä kentän yläpäähän. Tuli taas muudan\npyytömies ja jatkoi kylää uudella kömmänällä, ja siitä saatiin _Jatko_.\nJa näin nähdään kirkonkirjoistakin Kuttaisen ensi miehenä 1700-luvun\nalussa _Anders Cuttainen_, sekä taas samalla sataluvulla _Johan\nRaattama ja Isak Jatko_.\n\nTuli vähän muutakin ukkoa, ja kyläkentälle, Kuttaisenkurkkion\nyläpuolille saatiin kylänjatkoksi ja Jatkon jatkoksi _Autiota,\nVälitaloa, Klaavua, Kurkkiota, Töyrää, Pounua, Ehraimia, Erkin Jussaa\nja Erkki-äijää_. Monena polvena ja monin miehin niissä on jo asuttu,\nTöyrässäkin on riehkaissut kuusi Petteriä peräkkäin.\n\nMutta _Naalisvaara_, Muonion lähimailla, kylän kesken _Karsikoksi_\nsanottu, on paljon myöhäisempää lähtöä. Kolme, neljä polvea takaperin\nsinne sauvoi Ylimuonion _Kokko-Aaro_, ja sitten taas pukkasi yli väylän\n_Kätkäsuvannon Matti_. Siinä oli kylänalku, tuli _Pekkaa, Kallaa ja\nEetua, tuli Oskaria, Arviitia, Pounua ja Porotermää_.\n\n\nSamoja Muonionväylän sauvojia kuin Kuttaisen pyytömiehet, olivat\n_Anunti ja Nivan_ ukko, jotka pysähtyivät _Kaaressuvantoon_, ja\nolivat lähtöisin Tornionjoelta. Asettui samoihin aikoihin samoille\njokikaarteen kentille, tievojen vierille _Maunun Erkki_ lasketellen\npari penikulmaa myötävirtaan _Maunun_ kentältä -- Maunu mainitaan jo\n1600-luvulla --, mihin isävaari, _Erkin Maunu_, oli katsonut hyvän\npaikan. Tuli myöhemmin _Mämmi-Olli_ Pellon alempaa Mämmelästä ja teki\ntalon, tuli _Olli Tuorheenmaa_ ja teki talon, tuli _Pietu-Jussa_,\nja talon hänkin laittoi. Jo sitten joutui _Nilimaan_ ukko lapin\nsukumailta, Suijavaaran Marasesta, ja asettui samoille kylätievoille.\n\nSuomenrannan kirkko, Enontekiön Markkinan vanha temppeli, raitioi\nsilloin sieluja Ruotsin rannallakin. Mutta kun Muonionjoki tuli\nvaltakuntien rajaväyläksi, saatiin pieni kirkko Kaaressuvannon\njokitöyrälle, vanhalle lapinkentälle.\n\nTätä oli vanha lapinäijä jo aikoja ennustanut, kylää ja kirkkoa. Oli\näijäraiska nukkunut jokitörmällä ja herättyään hoihotellut:\n\n\"Hm, hm, kirkku täsä tulee... ho hooi, koko kaupunki täsä tulee... ho\nhooi, tuli polttaa kaikki!\"\n\n\nAlkoivat siitä pitkät pauhaavat _Könkämäenon_ penikulmat, nivoja,\nkoskia, kurkkioita, toinen toistaan äkäisempiä. Mutta väylännousija yhä\nvain puski ylöspäin, kauas ja korkealle. Hiki juoksi virtana, hartiat\nhöyrysivät, ja koski karjui...\n\nMutta sieltä jostakin väylän varresta, kosken alta, suvannon rannalta\nlöytyi sopiva asentopaikka.\n\n_Kunnarintermälle_ pysähtyi jo 1700-luvun alkupuolilla _Nilsi-ukko_,\npyörähti sinne kerran kiukkuinen _Kikkari-äijä_, ja asusteli jo taas\nkaksi vanhaata poikaa ja kaksi vanhaata piikaa raataen sekä pyhät\nettä arjet ja puhua nutkahdutellen eri lailla kuin muut ihmiset.\n_Naimakka_ sai soutajansa 1800:n vaiheilla, jolloin sinne asettui\nIdivuomasta lähtenyt _Olli-äijä_. Sieltä taas _Ollin-Matti_ lasketteli\nalas _Vuokkaseen_, mutta _Matin Juhan-Petteri_ pusketti jälleen ylös\nkovan Rautukurkkion päälle ja laittoi kiukkuisen Pättikän alapuolelle\n_Siikavuopion_. Ja taas Vittangissa, korkealla tunturien äärillä,\nlähellä muinaista Rounalan temppeliä, mainitaan 1700-luvun lopulla\nasustaneen _Petterin Nilssin_.\n\nMutta kaikkein kauimpana Könkämän päällä on _Kummavuopio, Mukkavuoma_,\nkoko valtakunnan pohjoisin talo, kohta Kilpisluspan kovan kohinan\nkuuluvilla.\n\nTäällä muinoin kuttaiselaiset kävivät kalanpyydössä, ja entiseen\naikaan oli täällä Mukkavuoman laidassa, Kummaenon rantatörmällä,\nAnders Fjellnerillä [Anders Fjellner, lapinsyntyinen Sorselen pappi\n1795-1876] pieni pirttiriepu, jossa hän toisinaan yksikseen asua\ntuhraili kalastellen ja pyydystäen peuroja haudoilla. Rakensi sitten\nitse Laestadius samalle kentälle pyytöpirtin, ja kohta Kaaressuvannon\nAnunti-Olli kopsi kolmannen kömmänän, jotta hänkin lähtee rovastin\nkanssa kalaretkille. Ja oli siinä ukoilla koko kolmiyhteys korkeilla\npyytömailla.\n\nFjellnerin kalapirtti kaatui sitten lahona kentälle, Ollin mökki\nvietiin _Keinovuopioon_, penikulma alaskäsin, ja siihen muutti asumaan\n_Loukko-Jussa_ Palojoensuusta. Loukko-Jussasta tuli sitten _Keino\nJussa_, ja samoja jussoja kepsuttelee Keinovuopion kentällä jo\nkolmannessa polvessa.\n\nMutta Laestadius antoi kalapirttinsä _Raattaman Pekalle_,\nmaankulkijalle, joka oli kuin hirttokoira kiertänyt ja yrittänyt\nkaikki kylät, Lainiot, Vähätnivat, Kultaiset, Maunut, kunnes joutui\nKummavuopioon. _Matti_-ukko, Raattaman kolmatta polvea, täällä jo\nhallitsee, taikka oikeastaan _Olga_-emäntä, \"Mukkavuoman keisarinna\",\njoka pystypäisenä katselee korkealta, jopa kaikkein korkeimmalta. Sillä\nOlga on koko valtakunnan korkein emäntä -- vielä suomeksi käskee ja\nkomentaa... suomeksi sävähdyttää äkäisetkin sanat.\n\nYlhäisessä yksinäisyydessään elää Kummavuopio täällä kaikkein\nkaukaisimmassa Lapissa, kohiseva väylä parhaana tienä, parhaina\nnaapureina tunturit ja jängät. Ei ole hakopuuta penikulmia lähempänä,\neikä paljon lehtipuutakaan, koivukäkkyrää vain ja pahaista pajukkota.\nAlaston alakuloinen aapa pohottaa akkunan takana, suuri Mukkavuoma,\njossa heinäsaurojen käkkyräiset luovat kummittelevat.\n\nYksinäinen äänetön paikka, hiljaisena Kummaenokin jutaa ohitse,\najaa talon ja vuoman suureen kierrokseensa ja käy kohti Könkämää.\nKummajaurista ja suurista tuntureista se tulee, lappien korkeilta\nkesäisiltä kotasijoilta.\n\nSieltä kaukaa, kaukaa yli kaikkien katsoo ylpeä valkealakinen Peltsa,\njosta Laestadius on kerran löytänyt sinertävän iankaikkisuuden kukan.\n\n-- -- --\n\nPääväylältä entiset erämiehet sauvoivat syrjäjokia myöten kalaisille\nmetsäjärville yhä syvempiin sydänmaihin.\n\nJa sieltäkin, kaukaisen erämaanjärven rannalta saattoi löytyä\nmieluinen asuinpaikka.\n\nNäinpä vanhat pellolaiset kävivät pyytämässä Pentäsjärveä, kävivät\nvälillä kokemassa pientä _Aapuaakin_, joka oli mainio kalavesi.\nJopa viimein lähti _Jolman Heikki_, teki järven matalalle rannalle\npikku pirtin, ja se oli metsäkylän alku. Tuli Jarhoisten Taneli,\nteki _Tanon_, tuli Krutrökin Hansi, laittoi _Hannun_ -- siitä on jo\nainakin viides, kuudes polvi menossa. Sitten kerran kylä muutettiin\nmatalalta hallaiselta rannalta kauemmaksi korkealle vaaralle. Siellä\nei pannut halla, ja sinne näkyi maailmaa, näkyi yli metsien ja jänkien\nmyös _Olkamanki_, missä\n\n    \"Forssi se makkaa,\n    ja Linni se istuu.\"\n\nLähti Sieppijärveltä _Satta-Pekka_, löi pirttipöksän Pajalan\n_Sattajärven_ itärannalle, nukkui pöksässä, kuuli lehmänkellojen\nkalketta järven takaa ja meni katsomaan -- ei siellä ketään, hyvät\nmaat vain. Satta-Pekka heitti mökkinsä ja teki uuden länsirannalle.\nSiitä tuli _Kaltion_ talo ja kylän alku. Tuli sitten myöhemmin _Kyrö_,\ntuli _Kero_, tuli Turtolasta värmlantilainen _Vesterberg_, tuli vielä\nmuitakin -- ja Sattajärvestä tuli iso kylä.\n\nKaunisjoen latvoilla on pieni _Kaunisjärvi_, jota ennen kieksiläiset\npyysivät, asustellen pyytöaikoina _Kenttärannalla_. Mutta Sieppijärven\n_Laukka-Hannu_, Satta-Pekan veljeksi sanottu, sama Hannu, joka laukkoi\nerämaita hosuen pirttipahasia Välivaaraan, Tapojärvelle, Liviöön,\ntuli ja teki tupasen Kaunisjärven rannalle, _Kaunisvaaraan_. Mutta\nkieksiläinen hiipi ja pisti tuvan tuleen, kun Hannu oli Pajalasta\njauhoja noutamassa. Hannu hakkasi uuden pirtin, ja kylän pohja pysyi.\nLaukka-Hannun pahnaa elää kylässä jo viidennessä, kuudennessa polvessa.\n\n_Kitkiöjärvellä_, Kitkiöjoen latvoilla kalastelivat entiseen aikaan\nAlatornion _Oravainen ja Keisu_, ja järven rannalla on vielä _Keisun\nkotasija ja Keisuntieva_. Näille vanhoille pyytörannoille asettui\nsitten _Kitki-Mikko_, ja Mikolle tuli vävyksi Kolarin Tapojärveltä joku\nJussa -- ja kylä oli pohjattu. Tuli taas alhaalta, Vuojennonkosken\ntienohilta _Lakkapään Martti_ ja teki mökin. Martin poika oli\n_Lakkapää-Tuomas_, ja mökkiä ruvettiin sanomaan Tuomaan taloksi. Oli\nsitten _Olli_, sitten _Kielisen Tuomas_, ja sitten nykypolven vanhat\nukot.\n\n_Kitkiöjoen_ pohjasuku on entisen sotamiehen, _Triiun_ (= Triumf)\nlähtöä, samoin myös _Parkajoen_ sukukunta. Lautaikkunaisessa\nsavupirtissä, joka vielä on Sakon riihenä, on Kitkiöjoki viettänyt\nvanhimmat päivänsä, ja Sakon saunan seinässä on vuosiluku 1720.\n\nTapojärveläiset taas kalastelivat _Merasjärveä_, joka mainitaan jo\n1600-luvulla. Viimein _Meras-Heikki_ jäi kalakentälle asumaan -- ja\nkarhakistona oli silloin kaikki ranta. Mutta Heikin kalapirtti nousi\nkarhakistoon kylänpohjaksi.\n\nNankijärveä souteli ja kalasteli aikoinaan Henrik Wegelius ollessaan\nLapissa Isoavihaa paossa. Mutta läheiselle pikku järvelle pysähtyi ja\nasumaan jäi pyytömies, jonka sanotaan olleen poissa aina Muhokselta\nasti. Järvi sai nimen Muhoslompolo, josta taas saatiin _Muoslompolo._\nKohosi vähitellen lompolon rannalle kylä, jossa nähtiin _Muos-Lassia,\nMuos-Ollia ja Muos-Nikua, Pekkaa, Pokkaa, Tapania, Puna-Jussaa ja\nParka-Heikkiä_. Tuli koko kylä, lopuksi oikein kirkonkylä. Muos-Olli\npäivitteli jo silloin, kun kylässä oli sieluja tusina:\n\n\"Tulee niin paljon väkeä, että syövät syllän maatakin.\"\n\nSitten jo tarvittiin syötävää monta syltä, mutta sitä aikaa ei liene\nMuos-Olli nähnyt.\n\nIdijärvellekin, Kaaressuvannon taakse osuivat pyytömiehet, jopa jo\n1700-luvun alkuvuosina täällä asusteli vanha _Sammeli_-ukko. Sanottiin\ntänne paetun Isoasotaa. Pienen järven rannalle, hiekkatievojen\nvierille nousi vähitellen pienien talopahasten köyhä kylä, _Idivuoma_\n-- ja ympärillä oli suuri vuoma.\n\n_Närvä_, Idivuoman pikkuinen naapurikylä, mainitaan 1800-luvun\nvaiheilla, jolloin siellä asustaa _Mikkelin Jussa ja Jussan Jussa_.\nKumpi heistä lienee ollut entinen _Nirvin Faari_, joka sotakarkulaisena\non lähtenyt laukkoinaan Nirvin eli Narvan kaupungista -- missähän\nsitten semmoinen lienee? Mutta sieltä on ukko lähtenyt ja tuonut nimen\nLapin erämaihin sekä pannut alkuun pienen köyhän kylän Kallovuoman\nlaitaan, Idijärven pohjoiseen päähän.\n\nSiellä lapinjänkä kaalona huokuu.\n\nLainiojoen suurta syrjäväylää, joka Palokorvassa, Lovikan yläpuolella\nyhtyy Tornionjokeen, nousi pyytövene toisensa perästä, ja viljaisen\nerämaajoen rannoilla oli mieluisia pyytökenttiä ja pirtin paikkoja.\n\nTorniolaisen vene oli ensimmäisenä Lainiotakin nousemassa.\n\nSattui eteen _Kangosen_ tievainen metsäranta. Sauvoi pyytömies --\npysähtyi, nousi maalle -- laittoi mökin. Mies oli _Simu_, Suomen\nSimusta lähtenyt, ja mökistä tuli _Simun_ talo. Sauvoi taas mies\nja pysähtyi, nousi maalle ja laittoi mökin. Tämä oli _Juuson_ ukko,\nsamoja torniolaisia kuin Simukin, ja Juuson mökki oli neljänneksen\nalempana Simun kömmänää. Mutta silti Simu, ylpeä torniolainen, manasi\nnaapuriansa, toista torniolaista, tornioksi:\n\n\"Höh, tulee niin lähelle, ettei saa paskantamarauhaa.\"\n\nJuuson mökistä tuli _Juuson_ talo eli _Alapää_, ja Simusta saatiin\n_Ylipää_. Jo vanha Keksi tutussa runossaan muisteli, kuinka tulva\n\n    \"Nijtty-Saaren Simulda sijrsi,\n    Harjan Jusolda hävitti.\"\n\nSauvoi taas muudan väylännousija, pysähtyi, nousi maalle ja paiskasi\npöksän Simun ja Juuson välille. Tämä oli _Nykänen_ Suomesta, jostakin\nVaasan mailta Nykälänmäeltä, ja Kangosen rannalle saatiin _Nykäsen_\ntalo.\n\nSaattoi nykälänmäkeläinen hyvinkin olla Vaasan puolen miehiä. Ainakin\nkolmannen polven Nykänen, _Vuolevi Vuolevinpoika_, oli väkipäinen\nkörri, tappelumies, joka helposti näytti nyrkkiä ja karjui:\n\n\"Ei ole muuta lakia... muuta kun se, joka voittaa!\"\n\nIso rumilas ukko oli, _Kaurahaasioksi_ häntä haukuttiin, ja komean hän\npuristi puumerkin. Sitäkin kohta kyläläiset pelkäsivät, sanoivat:\n\n\"Tuossa on Kaurahaasion jäljennös.\"\n\nJo taas sauvoi mies, nousi maalle. Se oli _Kauppi_ Torniolta, laittoi\n_Kaupin_ Kangoseen. Jo tuli kerran ukko Lovikasta, teki mökin,\n_Uuentalon_. Ja ukko oli irtanaiselta nimeltään _Kinnasniska_.\n\nNäin oli jokirannan kylässä Kaurahaasio ja Kinnasniska, ja oli ja tuli\nvielä paljon muitakin. On kylässä vielä samojen ukkojen pahnaa --\nsamoja Simuja, Juusoja ja Kauppeja, Kaurahaasioita ja Kinnasniskoja.\nNykyisen Nykäsen isännän äijävaari oli _Vuolevi Vuolevinpoika viijes_,\njoten nyky Nykänen on jo seitsemäs Nykänen.\n\n\nYlitornion _Rahtulan_ pyytömiehet puskettivat ylpeästi ohitse Kangosen\naina neljin, viisin mutkaisin penikulmin syrjäistä Vaikkojärveä\nkalastelemaan ja pitivät sitä omanaan polvi polvelta. Mutta nousi\nalhaalta pyytömiehiä, torniolaisia hekin, ja jäivät asumaan Lainion\nrannalle, Vaikkojoen suun alapuolelle. _Kiti-Heikka raukka_ taisi saada\naikaan _Ylipään ja Hannu-raukka Alapään_ talon. Tuli sitten Sopperon\nHeikusta Ylipäähän vävyksi raharikas _Hopea-äijä_, joka oli oikein\npapin, entisen _Eleniuksen_, jälkimiehiä.\n\nJa rahtulaiset yhä kävivät Vaikkoa pyytämässä.\n\nMutta Ylipään Hopea-äijä, isorikas, suurikurkku, lähti kaahistamaan\nkalamiehiä pois. Hän asteli Vaikkojärven alaiseen päähän lähelle\nRahtulan kalakenttää ja karjaisi:\n\n\"Pois Rahtulat meän pyytövesiltä!\"\n\nIsokurkkuinen papinperillinen parkaisi niin kovasti, että ääni kuului\nLainiolle, kahden neljänneksen päähän. Rahtulaiset säikähtivät ja\nlähtivät kiireesti laskettelemaan alas Vaikkojokea ja Lainiota.\nNiin kovalla touhulla Kaulirannan kalamiehet mennä tohistivat, että\nVaikkonivassa vene kaatui, ja muudan vierolainen hukkui. Ja siinä\nvieläkin kuuluu niinkuin jotakin outoa.\n\nLainion rantakylä kasvoi, kohosi taloja viimein kymmenkunta, niin että\nkerran kerjäläisukko saattoi niitä luetella sen mukaan, millä häntä\nmissäkin oli ruokittu:\n\n    \"Terni-Martti, Makkar'-Antti,\n    Puuro-Olla, Velli-Kleemetti,\n    Kakko-Erkki, Mae-Mikko,\n    Liha-Esko, Rasua-Niku,\n    Peura-Martti, Juoma-Ylipää.\"\n\n_Sopperon_ rannoilla, jälleen neljä, viisi penikulmaa ylöskäsin\nLainiolta, mekastelivat entiseen aikaan vanhat villit Vintturit, jotka\nasustelivat maakuopissa Vuoksujärvellä, Karpussa, Jorvajärvellä ja\nSokkumassa. Torniolaisten kiusaksi he vetelivät vitsaköysiä ristiin\nrastiin pitkin kulkuväyliä sekä virittelivät risukkoihin kalamiesten\nsurmaksi kavalia jousia, jotka rihmaa koskettaessa pinkaisivat terävän\nnuolen.\n\nMutta Rahtulan äkäiset miehet vain sauvoivat Vintturien vesille.\nSopperon alapuolella on _Kenttäsaari_, rahtulaisten vanha kalakenttä,\nja Lannanvaaran takana Kuormakkajärvellä on Rahtulankenttä.\n\nVanha _Soppa-raukka_ on kyllä näillä nevoilla ensimmäisenä asustellut,\nmuutellen paikasta toiseen, ja samasta Sopasta on sitten _Soppero_\nsaanut nimensä. Sopan viimeiselle asuinpaikalle, Yli-Sopperon\nylipäähän, tuli Jukkasjärveltä _Koulu-Heikki_ ja sai aikaan _Heikun_\ntalon. Tuli myös _Tupakki-äijä_, Jussan Isko, Jukkasjärveltä siinä\n1800:n vaiheilla, osti Koulu-Heikulta suolapuolikolla ja nautahärän\nvuodalla neljänneksen maata ja asui _Jussa-faarin_ talon. Saapui\n_Juntti-raukka_, Hurun ukko, Parakasta ja teki _Juntin_ talon,\nja sitten saatiin vielä _Nikua, Kuoppaa, Eliasta, Iisakkia ja\nIsoa-Poikaa_.\n\nAla-Sopperoon taas asettui ensimmäisenä muoniolainen _Niemen Heikku_,\nlaittoi savupirtin sakeaan rantamännikköön ja siitti kuusitoista\nperillistä Sopperoa kansoittamaan. Oli rantakentällä sitten Heikun\nPekkaa, Heikun Ollaa, Heikun Fiilusta, ja samoja Heikun Heikkuja on\nmenossa jo viides polvikunta. Mutta Jukkasjärveltä juti _Pikku-Pekka_,\nsaapui sieltä myös _Rovan Pekka_ kolme polvea takaperin.\n\nPieni lapinsekainen kylä siitä kohosi rantatöyrämälle, ja samanlainen\npikku kylä, _Silkkimuotka_, tuli Lainion vastapäiselle rannalle. Eikä\njuuri parempi ole Lannanvaarakaan penikulmaa alempana -- pienien\ntalojen kylä. Yli-Soppero vain, vanha kauppamiesten ja Isojen-Poikain\nkylä on iso ja isorikas, porojen porvari.\n\nLainionväylän latvoilla, korkealla tunturissa, on pikkuinen _Liedakka_,\njohon tunturilappi, _Nutti-Jussa_, aikoinaan asettui talonpitäjäksi.\nMeni sinne sitten Närvästä _Annan Jussan Hermanni_ ja teki mökin, niin\nettä tunturien keskellä on taloja kaksittain.\n\nLainionlapin jutokeino käy kylän kautta kevättä ja syksyä, mutta vain\npahaiset palkaat kulkevat sinne poikki vuomien ja tunturien. Mutta hyvä\non Liedakassa elää. Kalaa on joessa ja järvissä sekä käkkyräkoivua\ntunturissa ynnä jumalanluomia niittyjä vaikka kuinka paljon.\n\n-- -- --\n\nKaalasväylän alajuoksu aina Korpilompolon rajoille on ruotsalaisten\nvaltamaata. Mutta jo heti rajalla, syrjässä väylästä, on Suomeen\nviittaava Liminkajärvi sekä taas kohta Teurajärvi, iso suomalainen\nkylä, joka mainitaan jo 1600-luvulla. Ja sitten kautta kiveliöiden\non suomea suomen perästä niin pitkälle kuin väylää riittää, aina\ntuntureihin asti.\n\nSamoilta suurilta kotoperiltä ollaan täälläkin -- kyllä kuullaan.\n\"Tuolta net on Toorniolta tulheet tänne kalastelheen ja pyyvelheen\",\ntietää joka kylä.\n\nPienellä pahaisella _Kirnujärvelläkin_, joka piileskelee kaukana\naivan kiveliömaailmassa, kalastelivat muinoin ylitorniolaiset. Eksyi\nja väsyi sinne umpikiveliöön kerran sota-aikoina -- kun oli sodittu\nkolmekymmentä vuotta -- _Seppä-Jussa_ ja loppuun uupuneena jo kuolemaan\nheittäytyi. Mutta unessa sanottiin Jussalle:\n\n\"Ei tässä tartte kuolla. Tee pöhnä ja rupia kalaa pyytämhään! Tässä\nelää vielä paljon ihmisiä.\"\n\nJussa heitti kuolemisen toistaiseksi, kopelsi pöhnän ja pyysi kalaa,\nrakensi savukömmänän -- ja kylä tuli sitten kyllä Kirnujärvellekin.\n\n\nKalainen järvi on ollut pieni Korpilompolo, kalan takia on tultu sen\nrannoille erämaahan ja saatu viimein hyvä kirkonkylä. Vanhatalo ja\nVuolla ovat vanhimmat, ja sitten on asuttu Rantataloa, Uuttataloa,\nMikkoa, Mattia ja muuta.\n\nKaalasväylälle Narkaukseen on Suomen Narkauksesta [Rovaniemellä] tullut\n_Narkaus-raukka_ kalastelemaan ja laittanut rannalle ensimmäisen\nmökin, mutta sitten taas muuttanut Lahnajärvelle. Jälleen on tullut\nmies Suomesta, _Taavola_ [Ala-Tornion Mattilassa, Ruotsin puolella],\nsamalle rantakentälle ja tehnyt talon. Sitten on saapunut Tärännöstä\n_Aato-ukko_ saaden aikaan _Rantatalon_. Ja näin oli kylänpohjat\nlaskettu.\n\n_Nuuksujärven_ kylän perustukset pani _Nuuksun noita_, ja\n_Jierijärven_ rannalle, Järvenpäähän, asettuivat _Krikin_ veljekset.\n_Kainulaisjärvelle_ on kalanpyytäjien kotakentälle saatu ensin _Hannun_\ntalo, ja sitten tuli täräntöläinen laittaen _Lampan_.\n\nOn Kaalasväylällä, Tornionjoesta tulevan Tärännönväylän yhtymillä\nvanha suuri _Täräntö_, kautta kaikkien kiveliökylien mainottu\nsuomalaiskylä. Tiedetään hyvin kaikkialla:\n\n\"Tärännössä on suomalainen veri!\"\n\nVahva veri onkin. Täräntö on kymmenien talojen suurkylä, satojen\nsuomalaisten valtakylä ruotsalaislaskuisen Kaalasväylän keskijuoksulla.\n\nSuomesta on Tärännön suomalainen veri lähtöisin. _Kreku_ tuli Suomen\n_Krekulasta_, pyysi kalaa ja teki väylän rantatörmän pimeään metsään\nensimmäisen pirtin. Ja tämä on tapahtunut jo niihin aikoihin, kun\nkäytiin kurikkasotaa. Krekukin oli sodassa kolmekymmentä vuotta,\neikä emäntä häntä enää tuntenut, vaikka Kreku katseli talon vanhaa\npahkakuppia puhellen:\n\n\"Täm' on vishiin sama kuppi, jota mie olen rautahosioimilla\nsilittänyt.\"\n\nTuli sitten toinen ukko Roikolasta ja teki väylän toiselle rannalle\n_Roikolan_, josta sitten tuli _Vanhatalo_. Kurikkasodan käynyt Kreku ei\nkyllä ollut hyvillään naapurista. Äkäisenä hän manaili:\n\n\"Tulee ihmisiä niin paljo, ettei ole, mihin tarpheelleen mennä.\"\n\nMutta Kreku sai yhä uusia naapureita. _Pekkari_ tuli Suomesta\nsiemenpussi selässä, laittoi _Pekkarin_ mökin, kalasteli, möyri\npeltoa ja heitti jumalanviljan itämään. Sitten tuli _Juto_ jostakin\nSuomen Jutolasta, tuli _Jatko_, tuli _Paavo_ -- \"on ollut semmoista\npuhetta, että Paavola on Suomessa\" -- tuli myös _Heinos_-ukko, jostakin\nHeinolasta [Paavolan pitäjässä, Oulusta etelään on Heinolanperä] ja\nasettui Kikaravaaralle, ja Kikaravaarasta tuli Heinosenvaara. Tuli yhä\nvain uutta talontekijää.\n\nJa Tärännöstä kasvoi suurkylä kahden väylän vaiheille. Valtaväylät\nolivat kahta puolta, ja hyvät talot sekä vahvat vainiot kahden puolen\nkahta väylää.\n\nOn siinä kyliä, joissa asuu suomalainen veri, ja neljänneksittäinen\naukea suomalaisine kylännimineen -- _Iso-Talinen ja Pikku-Talinen,\nIsokylä ja Lehonmäki, Koijuniemi, Aittamaa, Jäneskallio, Laitamaa ja\nRovaniemi, Jalokorvanvaara, Heinosenvaara ja Nivankorvanvaara, Välimaa\nja Niva_. Ja sitten on komeita talonhuutoja -- _Kalla, Kero, Kantola,\nMukka, Jatko, Juto, Saaja ja Lantto, Lauri, Hannu, Juntti, Perttu,\nPekkari ja Pultsari, Lehtipalo, Lehtohuhta, Lautamies, Iso vainio ja\nTervahauta_.\n\n\nKaukana jänkien ja metsien takana Narkausjoen latvahaaroilla on pieni\nKompelusvaara. Siellä, korkealla yli kaikkien katsovalla vaaralla,\nasua tuhraili kaksi vanhaa lapintytärtä pikku pirtissä -- _Keskitalo_\nsiitä vasta tuli, kun tyttäret saivat lannanmiehet, vaikka eivät\nsaaneet perillisiä. Saapui naapuriksi sitten _Pekka_ Marketasta ja teki\ntalon, saapui vielä _Loikka_ ja teki _Alatalon_, joutui _Vettäinen_,\nlannanmies, ja teki talon. Sitten tuli _Pekka-raukka_ Kompeluslehtoon\nsekä Tärännön _Paavo_ tehden talon jänkien keskelle _Isoonhuhtaan_.\n\nSuomalainen suku sauvoi ylös Kaalasväylää rakennellen kalapirttejä,\ntaloja sekä kyliä väylän rannalle ja kairalle lähikiveliöihin, niinkuin\n_Ylikoanmännikkö, Ruokojärvi ja Saittajärvi, Kääntöjärvi ja Parakka,\nLappeasuvanto, Piilijärvi ja Kiviniemi_. Vielä _Kaalasluspassa_ sekä\nKaalasjärvellä _Puoltsassa, Saivorovassa ja Laukuluspassa_ haastellaan\nsuomea lapin rinnalla.\n\nParakkaan sanotaan ensimmäisenä asettuneen jonkun sotapakolaisen, joka\noli kotoisin _Pellosta_, sekä sitten suomalaisen raution, _Pekkarin_,\njoka oli lähtenyt Masuunista. Ja Pekkarin pohjaa on koko kylä, kylän\npohjana valtava, kaukatunturien katsoma suuri väylä ja väylänranta.\n\nKaitumanenolla sekä sen vierillä on aivan suomalaisia kyliä, pieniä\nkiveliön asutuksia -- _Puoltikasvaara, Soutujärvi, Moskujärvi,\nNilimännikkö, Neitisuvanto_... On siellä korkealla ikivanha _Killimä_,\nmuinainen Lapin kirkkopaikka, lapinvaatteissa vaeltanut lapinkylä, joka\npäiväisenä puheenaan viljelee aivan suomea.\n\nJa siellä on rohki tunturit ympärillä, luminen Kiebnekaissakin\nloistelee penikulmien takaa, korkeimpana muiden lumiharjojen joukosta.\n\n-- -- --\n\nSuuri suomalainen kiveliö on myös _Änges- eli Vettäsjoen, Linkka-,\nRöytiö- ja Rooneojokien_ latvoilla, Jällivaaran suohkanan itäpuolilla.\nKorkeilta vaaroilta täällä kymmenet kylät katsovat yli mittaamattomien\nerämaitten, katsovat toisiaan taikka toistensa savusuitsuja, jotka\nmetsien piiloista nousevat erämaan raatajien uhrisavuina kohti\nkorkeuksia.\n\nOn täällä Vettäsjoen varsilla, Jällivaaran itälaidalla suuri _Ullatti_,\nmonen talon kylä monella vaaralla, pitkin jokivartta. Sanotaan\nensimmäisen ukon tulleen pyytömiehenä Tärännöstä ja tehneen _Tievan_\ntalon. Toinen tulija oli jo täysi torniolainen, Pellosta hän saapui ja\npystytti savupirtin notkelman toiselle puolelle, Tievaa vastapäätä.\nSiitä tuli _Pirtin_ talo. Oikea suomalainen oli tievalainenkin, koska\nhän oli kolosti vihainen ja manasi:\n\n\"Ei saa enää mithään rauhaa!\"\n\nVielä vähemmän sai Tievan äijä rauhaa, kun aina vain tuli uutta\nmetsänmöykkääjää ja yhä uusia pirttejä nousi Särkivaaran männikköön.\nOli kylävaaralla sitten taloja toisensa takana -- _Vaaraa, Rinnettä,\nHeikkaa, Erkkoa, Jussaa, Lanttoa, Paloa, Ylitaloa, Alataloa,\nVanhaataloa, Uuttataloa, Jänkänpäätä ja Peera-äijää_.\n\n\nTievasta lähti äkäinen Ullatti sauvomaan ylös Vettäsjokea etsiskellen\nuutta asumapaikkaa. Ukko pusketti aina _Vettäsjärvelle_, neljin, viisin\npenikulmin, ja laittoi aution järven alapäähän synkkään kuusikkoon\nkotahoidon, laittoi sitten koko asumuksen.\n\nAsusteli silloin Hurun äijä Parakassa Kaalasväylällä, ja tuli ukko\nriepu nuottineen kalanpyytöön Vettäsjärvelle, tolkuttaen Ullatille:\n\n\"Met lähimmä noutamhaan mettumaarikeittoa.\"\n\nÄkäinen Ullatti ärähti vain:\n\n\"Kun sie tulet kotia, niin sulla on mettumaarikeitto kujaveräjällä.\"\n\nOlikin sitten kujaveräjällä nuorukainen raatona. Eikä Huru voinut muuta\nkuin sanoa:\n\n\"Oh heiton Ullattia, mitä teki!\"\n\nVettäsjärven korkealle itärannalle tuli sitten asumaan _Häivä-Mikko_.\nUllatin asumus myöhemmin hävisi, sija vain enää näkyy. Mutta Häivä\nMikon rannalle nousi iso kylä.\n\nVettäsjoen _Keinosuvannolla_ asusteli ennen joku _Jounas_-ukko\n_Anna-Marjansa_ kanssa, ja lähellä mustan kuusen alla kuuhkaili\nyksinään lapinakka, _Kylmetyn Marki_. Asui ja pyydysteli kalaa samalla\nsuvannolla jo taas pari veljestä, mutta sitten toinen muutti lähelle,\n_Marketanvaaralle_, tehden _Pirtin_ talon, toinen meni _Nilivaaraan_\nja sai aikaan _Vanhantalon_. Keinosuvanto matalalla väylänrannalla jäi\nautioksi, mutta Markettaan ja Nilivaaralle nousivat isot kylät.\n\nJa keskelle kiveliötä kohosi yksinäinen _Kuusihuornainen_.\n\n-- -- --\n\nLinkajoen ja Ängesväylän välisellä kairalla, korkean vaaran laidalla\non vanha _Järämä_, johon sanotaan entisen sotakarkulaisen, karjalaisen\n_Jeremin_, ensi miehenä asettuneen. Linkajoen toiselle puolelle, ison\nvaaran taakse, on saatu Yrttivaara sekä taas ylemmäksi _Sammakko_.\n\nJa Sammakko on vain pieni metsä-Sammakko, pikkuisen Sammakkojärven\nrannalla. Mutta pieni Sammakko elää ja huokuu suomeksi, vaikka\nensimmäisenä sammakkolaisena on ollut Kainuusta tullut, kainuuta\nhaastava Esaias Esaiasson, _Mäkitalon_ rakentaja. Onpa jonkun\nsammakkolaisen ämmi ollut oikein aatelissukua, mutta Sammakon\nsuomea on vain hänenkin täytynyt oppia, vaikkahan onkin muurpruuri\nollut Ylikainuun rovastina. Saapui Sammakkoon suomalaisia, saapui\nsellaisiakin körrejä kuin _Lahna-Pekka_, joka asettui riettaiden\nvallassa olevaan taloon, kylän kauhuun -- ja pirut lähtivät pakoon\nkiljuen, niin että koko kylä kuuli.\n\nRuotsalainen on _Tokasenkin_ lähtö. Sodan aikana, kun ryssä hyökkäsi\nLuulajaan, lähti ukko _Söderström_ akkoineen pakoon, päätyi\nTokasenjärvelle Linkkajoen erämaihin ja teki mökin -- _Ylitalo_ siitä\ntuli. Tuli sitten joku _Jussa_ Ullatista, ja kohta _Mettä-Tokanen_\nrupesi puhumaan suomea.\n\nSamoilla kairoilla Tokasesta ylöspäin on vielä muitakin pieniä\nmetsäkyliä, _Sakajärvi, Liikavaara ja Leipojärvi_. Suomi on niiden\npäivällisenä puheena.\n\nRöytiönväylällä on _Röytiö_, suuri suomalainen kylä, samoin\n_Mäntyvaara_ korkealla vaarallaan, sekä _Palohuornaisen_ vaarakylä.\nSamoilla vaaramailla on iso _Hakanen_, joka on jonkun sotakarkulaisen\naloittama. Laukkasi mies, ryski pirtin villiin korpeen -- siitä tuli\nHakasen _Rantatalo_. Mutta sitten tuli Ylikainuun Lainijärveltä\nruotsalaista _Vennströmiä ja Landströmiä, Knäysiä ja Änstiä_\nsamoille metsäperille -- ja kainuuta puhuttiin. Mutta kun tuli taas\nsuomalaistakin raatajaa, muuttui punska suomeksi, ja kylävaaran taloja\nristittiin suomeksi: _Keskitalo, Itätalo, Ylitalo, Vanhatalo, Heikku,\nEsku ja Termä_.\n\nRöytiön korkeilla latvoilla on pieni _Raatukkavaara_ ja vielä pienempi\nSaijema, outalapin lähtöiset erämaakylät. Samoille ylhäisille perille\non saatu iso tievojenkylä, _Purnu_, joka myös on alkujaan outalapin\npahnaa. _Ruokku-Pieti ja Purnu-Andaras_ ovat näitä vaaroja ennen\nkierrelleet porohoitoineen ja laittaneet pirttipahasia kiveliöihin. Ja\nsitten on saatu suomenverta sukuun kylää kohottamaan.\n\n-- -- --\n\nRounajanväylän latvavesillä on iso _Nattavaara_, korkean vaaran\npäiväisellä rinteellä. Suurien sotien aikainen sotakarkulainen on\nNattavaarankin erämaihin piiloutunut. _Nathaanael_ on ollut hänen\nnimensä, Nataksi on häntä käsketty, ja näin myös vaarasta on saatu\nNattavaara. Ja vaaralaiset ovat karkulais-Natan jälkipolvea, vaikka hän\non joukkoon tullut Purnusta ja muualta outalappia sekä vähän entisten\npappien pahnaa. Nattavaara itse muistelee, että vanha materiäijä,\nNathaanael, on ollut karjalainen, oikeaa rotua, oikea _isuluja_, kova\näijä, joka kuusiauttoihin on raivannut ruispeltoja sekä rakennellut\nhaasioita ja latoja. On kylän laidassa ollut ennen _Karjalanpeltu_, ja\njossakin taas vanha _Karjalanlatu_.\n\nJa vanhan Natan vaaralla oli entisvuosina jo kymmenkunta pikku taloa,\njoilla oli komeat huudot -- _Kuoppa-Mikki, Terma-Raili, Jaakk'-enu,\nAntt'-enu, Pikk'-Erkki, Vanh'-Erkki, Isu-Erkki, Vanha-Matti,\nTiinan-Matti, Silmitön-Antti, Hannu-raukka ja Vuollakki_.\n\nHyviä kylän ukkoja kaikki ja talonpäitä. \"Isu kylä\" oli Nattavaara jo\nsilloin, ja nyt se on vielä \"isumpi\".\n\nMutta _Kilvu_ on pienempi, ja se on lapinukon, _Pultti-raukan_,\npohjustama. Mutta sinne on naitu Nattavaaraa ja saatu joukkoon \"oikiaa\"\nrotua. Ja entisten sotien aikoina on Kilvun tievoillakin sotaryssä,\nkarkukarjalainen, liikkunut, ryöstänyt Pultti-raukalta mollin,\ntaluttanut metsään, tappanut ja paistanut _Karjalanvaaran_ laidassa.\n\nVielä pienempiä ovat _Tidnokenttä ja Nuortikontu_, lapinlähtöiset,\nsuomea haastavat, tiettömät metsäkylät, samoin kuin paritaloiset\n_Ripanen ja Saivo_ lähellä Jällivaaraa.\n\n\nOn niitä suomalais-lappalaisia -- osin ruotsia mukana -- pieniä\nkiveliökyliä, entisten outalappien suomella sekoitettuja jälkeläisiä,\npitkin erämaita aina Jokimukan ja Ylikainuun rajoja myöten. Pari pikku\ntaloa, jopa vain yksinäinen raataja, on _Nenäsvaarassa, Putsaksessa,\nRutna-, Harri- ja Atjekjärvellä. Urtijärvellä_ on viisi, kuusi\ntalopahaista, _Narkavaarassa_ kolme, neljä, samoin _Koskivaarassa_,\nmutta _Lomunti ja Muorkki_ ovat yksinäisiä rajapeikkoja. _Polkema_\ntaas on iso rajakylä ja kappeli, mutta _Vuottanen, Suoppahti, Saiva,\nSaatik ja Pounuo_ ovat pikku kyliä. On sitten isot suomalaiskylät,\n_Torrivaara ja Torasjärvi_, sekä pikkuiset _Pahtapalot, Talvirovat,\nSärkivaarat, Norssit ja Äijävaarat_, kaikki vanhoja rajamiehiä.\n\nJa erämaissa, suurella Röytiön ja Rooneon välisellä kairalla, on vielä\niso _Sarvisvaara eli Hirvasvaara_ ja _Isovaara_, pieni _Puoilna_, ja\n_Härkävuoma ja Tiurivaara_ sekä pikkuinen kiveliön päivänaukea,\n_Päivinoivi_.\n\n-- -- --\n\nNämä ovat suomalaisen valtamaat Kainuunmerestä ja Pohjan-Torniosta\nKummavuopioon, Tornion väylästä Kattuvuomaan, Killimään ja\nKaalasluspaan, Tiurivaaraan ja pikkuiseen Päivinoiviin.\n\nOn pitkä taival suolaisilta merivesiltä väylän kirkkaille\nlatvakaltioille, ja siihen välille mahtuu monenlaista miestä --\nylpeästä pystypäisestä torniolaisesta, lapinverellä laskettuun tummaan\nhiljaiseen ukkopahaseen, joka käydä käpsehtii yliperillä. Siinä sivussa\nvielä tunturilaista ja outalappia sekä myös ruotsalaista.\n\nSuomen pahnaa suureksi osaksi koko kiveliö -- kuka mistäkin lähtöisin.\nOvatpa erämaan asuttajat kotoisin kohta kymmeniltä kyliltä, niinkuin\nentiset Tärännön Tuomhaaseen tulleet suomen miehet:\n\n    \"Yrtti pikku Pihlajainen,\n    toinen Tuomas Karjalainen,\n    kolmas Juhani Koskesta,\n    neljäs Niku Niemenpäästä,\n    viijes Virkkulankylästä,\n    kuuves Kurki Kempelhestä,\n    seittemäs Simooni Salosta,\n    kaheksas Kalajoesta,\n    yheksäs Ylikylästä,\n    kymmenes Kyläjoesta.\"\n\n\n\n\nKalavesillä.\n\n\nErämään asuttajia veti suuri väylä yhä syvempiin kiveliöihin, ja siellä\nhe pystyttivät majansa kaikkein parhaimmille kalarannoille.\n\nSillä etupäässä kala ja hyvät kalavedet ohjasivat entisen erämiehen\npolkuja. \"On puhuttu, että kalan takia on tänne tultu, eikä maan\",\nmuistelee moni kiveliön ukko. Suurien väylien parhainta pyytöä oli\nlohi, syvien tunturijärvien parasta siika -- ja oli sitten paljon\nmuutakin kalaa.\n\nJa näitä ajellen nälkäinen mies nousi erämaahan.\n\nOli silloin kaikissa vesissä kalaa, ja sitä sai pyytää ilman erokkia,\nkuka vain ja milloin tahansa. Ei ollut minkäänlaista kieltoa. Ja kalaa\nsaatiin. Entiset Simun ukot Kangosessa nostivat kohta joka kokemasta\naina neljät-, viidetkymmenet lohet padosta, joka oli Patomellan\nkohdassa Kuoppalan kautta poikki Lainionväylän. Simun pirtinlattia oli\njoskus aivan täynnä isoa kirjavakylkistä kalaa, lohta lohen vieressä ja\npäällä. Mutta loppui Simulta lohi, kun akka kerran äkä päissään\nkirvasi:\n\n\"Noita vihollisen vasikoita on niin paljon, ettei pääse kulkemhankaan!\"\n\nAika sampia olivat vanhojen äijien kalat. Lovikan isännät saivat\nkerran padostaan lohen, josta tuli nelikko mätiä. Sama peto oli joskus\nreuhtonut palasiksi tuohustajan pyytövehkeen, koska sen selässä\ntörrötti vielä isoja arinanpiikkejä. Oli erämaan järvissäkin oikeita\nemäkaloja. Lainion entinen pyytömies ajoi Vittankiin mennessään\nsuurella hauella yli Vaikkojärven. Rantakoivuun hän kiinnitti jutonsa\nvetoköyden, ettei kala pääse karkuun, ja taas palatessaan lasketti\nsamalla lailla takaisin, niin että Vaikko meurusi. Ullatin ukon\nverkkoon eksyi suuri limainen mateenköriläs kehräten ja kiertäen kaikki\nyhteen sykkyrään, vielä hoseltaen kitaansa koko joukon yläpaulan\ntuohisia tyllyjä. \"Sen kivikallo, kun tulet verkkojani punomhaan!\"\nmanasi pyytömies ja paiskasi pahantekijän kattilaansa. Kolmen kalan\najan ukki sitä keittää peruutti, mutta vanha järven tursas ei\nsittenkään pehmennyt.\n\n\nVäylä oli parhainta pyytövettä. Siitä oli hyvä nostaa kalaa.\nPoikkipatoja vain rytkättiin rannasta rantaan yli väylän, lujia\npuista punottuja ja kopellettuja laitoksia. Niissä _renkut ja ulat,\nvaajat, marimet ja varvut, leipot_ ja leveät aukot, joista lohi\nsaattoi uida porskuttaa. Mutta aukon kautta joutui kala saikaroista\nrakennettuun kavalaan karsinaan, _pönnäriin_, taikka rihmoista tai\nliisteistä punottuun petolliseen _lanaan tai mertaan_. Pönnäristä kalat\nkeihästettiin arinalla ja merrasta ne muuten mukiloitiin.\n\nLaitettiin myös lyhyitä _kostepatoja, mukkapatoja_. Rötistettiin\nkärsimättömistä \"koijunlalvoista\" rannasta väylään parinkymmeninkin\nsylin ulottuvia aitauksia, joiden ulkopäähän sonnustettiin pitkä\nlohiverkko mutkaten alaväylään. Nouseva kala ui _kosteesheen_,\nlevähteli siinä, hipui reikää etsien väylälle käsin -- tuli eteen\ntoinen aita, verkko, kovin pienireikäinen sekin. Laskeutui kala aidan\nviertä alavirtaan, sotkeutui ja tarttui verkonmutkaan.\n\nTornionväylän kovimmalla kalamiehellä, Kukkolalla, oli ankarassa\n_Jylhässään_, neljänneksen pituisessa pauhussa, lana- ja mertapatoja\ntoistakymmentä, kohta pato padossa kiinni. Oli suuri _Kylänpato_\nviisinkymmenin lanoin sekä kolmi-, nelikymmeniset _Koijunkorvan ja\nPoltonpaot_, sitten pikku pyytöjä kohta joka korvassa, _Niskassa,\nKurusessa, Ritaniemessä, Saukkolassa, Käänteenkorvassa_... Ja joka\npadossa aukot ja pyydykset odottamassa virran nousijaa. Häkeltyi niihin\nlohta kaikenkokoista, _kossia ja ruuhoselkääkin_, häkeltyi myös siikaa\npikku sapakkaa myöten.\n\nKuulu Jylhä olikin jo ikimuistoisista ajoista antanut Kukkolalle sekä\nlohta että siikaa. Koko kylän väellä rakennettu suurpato oli aina\nottamassa, ja koko kylän väellä vuoro vuoroin oltiin vuorokausin\npyytömiehinä -- kalakentän torninkello vain mittasi aikaa iltakuudesta\niltakuuteen. Koettiin siinä lanoja, sekä pitkin yötä ja päivää\n_lipothiin_, pitkävartisilla pikku haaveilla, _lipoilla_, haamuttiin\nkohisevaa koskea myötävirtaan sekä padolta ja _lippokrenkuilta_\nettä veneistä ja korvakallioilta. Istuskeltiin pyynnin väliajoilla\n_kalakoassa_, keitettiin ja syötiin siikatauroa yhteisestä kaarasta\ntaikka paistettiin siikaa _varthaassa_. Ja illalla pyytövuoron\nloputtua jaettiin ja arvottiin saalis osakkaille. Mutta pyytömiehet\nsaivat päältäjaon _palkkasiian_ sekä omista saanneistaan valitsemansa\n_lipposiian_.\n\nJa heinäkuussa jaakonsunnuntaina oli suuri _siikasunnuntai_, jolloin\nkoko seutukunta vaelsi Kukkolaan herkuttelemaan Jylhän erinomaisella\nsiialla.\n\nMutta kun laurista rupesi yö hämystämään, lähti väylänrannan kalamies\nvetämään _lohiverkkoa, kulletta_. Oli monikymmensylinen liinava pyydys,\njota vedätettiin myötävirtaan pitkin väylää, kohta koko suvannon\nmitalta. Siinä veneet verkon päissä, veneissä taukomies ja puittio,\nvene vielä keskelläkin, siinä puuttomies ja puittio. Puittiot soutaa\nnutkuttelivat, taukomiehet hoitelivat verkkoa, puuttomies päästeli\nirti, jos verkko puuttui johonkin kiinni. Soudettiin, soudettiin,\njunnattiin pitkin hämyistä suvantoa, kosken kohina vain kuului\nylhäältä, ja koski kohisi alhaallakin. Vedettiin verkko karia vasten\nja korjattiin kalat, laskettiin koski ja taas alettiin soutaa ja vetää\npitkin suvantoa.\n\nöinen koski vain kohisi alla ja päällä.\n\nHiljainen suvanto antoi lohta ja muuta. Saatiin joskus eräksi kymmeniä\nkaloja samasta kokemasta. Siinä oli komeaa koukkuleukaista _kojamaa_ ja\nisoa _marjasta_, oli pientä _harrikojamaa_ ja _kärrää_, joskus kaunista\nhopeanhohtoista _kuujaa_ sekä kirkasta _kueria_, ynnä vielä kaiken\nlisäksi _harria, siikaa ja säynävää_. Kaikki ne olivat olleet, niinkuin\nkohta koko väyläkunta, virtavaelluksellaan suvannolla lepäilemässä ja\nsuurustamassa.\n\nKukkola kuletteli pitkin virtaansa _heittoverkkoa_, soudellen kaksin\nmiehin samalla veneellä, ja verkon ulkopäätä ohjaili _saarua_, toista\nkyynärää pitkä laudankappale _moikaleinheen_. Jaakosta jäihin asti\nheittoverkkoa vedätettiin, ja verkko oli niin _harvukainen_, että kaksi\nvastakättä saattoi pyörähtää sen silmässä.\n\nKiven kosteisiin Jylhän pyytäjät taas virittelivät _kivenalusverkkoja_,\njoihin sekä lohi että harri sotkeutuivat. Ja korvapatojen _mertoihin_,\nliistesuppiloihin, kähisevän kuohun alle, mennä keikkaili\nhuonouimuksinen, heppäverinen _nahkiainen_, kumma kalansuikelo, joka\njoskus, kun oli hänen liikkumisaikansa, täytti koko merran. Vereksenä,\nelävänä, kun se heitettiin kattilaan, saatiin siitä hyvä keitto.\n\nMutta kun saapuivat syksyn pimeät illat ja yöt, lähti väylän rantamies\n_tuohustamhaan_.\n\n    \"Kun ei näe marjaa maassa,\n    niin näkkee kalan veessä\"\n\noli tuohustajan sääntönä.\n\nOli lohella syksyn saapuessa _korvausaika_, jolloin se syvyyksistä\nnousi koskien korvanniskoille olottelemaan. Mutta kun tuli _hirveän\nlehen aika_, ja koivu ruskettui sekä karisteli lehtiään väylään, lohi\npelästyi ja pakeni _ruskan piilhoon_ kaikkein syvimpiin hautoihin.\nVasta silloin, kun koivu oli kohta paljaalla varvulla, lohi nousi\npiilostaan _ku'ulle_. Kojama-ukko pyörähdytti koskipaikan sievään\nkarikkopohjaan _kutukuopan_, marjas-muori tyhjensi siihen mätisen\nmahansa ja lähti laskettelemaan virran myötälettä. Kojamakin,\n_niskakala_, tiristi _moukku_-osuutensa, _kalanpiimän_, kutukuoppaan --\nja lähti laskettelemaan samaa myötälettä.\n\nTuli ylhäältä käsin yhä uusia kojamia ja marjaksia. Jokainen pysähtyi\nkutukuopalle ja sitten painui myötäleelle. Samaa väylän kohtaa ne\nkaikki perä perää laskettelivat _pättäkkä_ edellä, ja pättäkkä oli\nkulunut aivan hampulle koskien kovissa kuohuissa ja kivikoissa\nkamppailtaessa. Pohjakivistäkin oli liiva hankautunut pois, niin että\nvirtaan oli ajautunut lohille oma _rannionsa_.\n\nMutta kuuja kuljeskeli vain ylpeästi kutukuoppien ohitse. Hän\nei välittänyt kutemisista vähääkään. Hän syödä paasasi hirveän\nlehen ajatkin, lihoi vain ja pysyi punaisena, kun taas muut lohet\nsyömättömiksi heittäytyen mustuivat ja laihtuivat.\n\nRannioita pitkin liikkuen tuohustaja ajeli lohia. Perämies sauvoimin\ntyönteli venettä, tervastuli roihusi _parilan_ kourassa, ja pyytömies\nseisoi keulassa, _arina_ valmiina iskemään. Entinen Parkajoen Triiu oli\nmaan mainio arinamies. Kun hän seisoi veneen nokassa selkä kumarassa\nvaanien kalaa, hänen arinansa alituisesti liikkui, silmät pälyilivät,\nja käsi oli myötäänsä söhäisemässä. Kun sattui saalis näkyvän, ukko\nkohahti, kohotti arinansa ja porskahdutti sen virtaan -- iso lohi siinä\nkohta kimpuroi. Joskus Truu vatkasi väkärautansa monen sylen päähän, ja\nhyvin se sattui, tärisemään rupesi sen varsi. Kun ukko pari yötä hääri\nkoskilla, hän sauvoi venelastin lohta kotirantaan. Hyvä oli Lovikan\nisäntäkin -- keihästi yön tietämissä kahdeksantoista kalaa. Soutukorvan\nHeikki oli myös saura saamaan, puolikoittain hän yössä pisteli. Heikki\nolikin oikea kalamies. Kun hän sai ensimmäisen lohen, hän heti viilsi\nsen vatsan auki, kaivoi suolet, kastoi ne suolaan ja söi.\n\nMonet tuohustulet roihusivat väylällä pimeänä syysyönä, miehet\nhäärivät tulen ääressä äänettöminä kuin öiset kummituiset. Väylä oli\ntulisoihtuja aivan silpukkana. Joka koskelta ja nivalta punainen tuli\nkiilui ja killisteli kuin peikon silmä. Metsän mustat kummajaiset\nvaanivat niestaansa tulisin silmin ja iskivät terävin kynsin -- monen\nkutukuopalla käyneen kojaman ja marjaksen virtavaellus päättyi arinan\nkamaliin piikkeihin.\n\nKaamea tuli liekehti ympärillä ja koski kohisi eläjilleen\nkuolemanvirttä.\n\nMutta öisillä väylillä pyytömiehet rupesivat joskus tuohustamaan\ntoisiaankin. Tuli katehus kalavesistä ja teki toran. Lätäsenolla\nPirri-äijä söhäisi arinalla Kikkari-äijän posken halki, ja Kikkari\npieksi sauvoimensa Pirrin selkään palasiksi.\n\nNäin väylänrannan pyytömiehet ajelivat saalista.\n\n\nMutta metsien asukkaalla, jolle kalavedet olivat kaikkein parhaita\neloaittoja, oli monta muuta keinoa kalan pyytämiseen sekä väylästä\nettä varsinkin järvistä, joita oli pitkin erämaita lukemattomin määrin,\nsuurista penikulmittaisista tunturijärvistä pikkuisiin metsä\nlompoloihin asti.\n\nNe kaikki kuohuivat kalaa.\n\nJa kaikki olivat kalamiehiä.\n\nJo pojanpalkeet vääntelivät äimistä, nauloista ja vanhoista\nparsimaneuloista väkäpäisiä onkia, joilla he narrailivat särkiä, haukia\nja ahvenia. Joutilaat ukotkin ja vanhat vaarit istuskelivat ahkerasti\nvapa kourassa. Korpilompolon Vanha-Jussa sylkäisi väkäpäähänsä, heitti\njärveen ja sanoi:\n\n    \"Syö, syö, syöttää,\n    veä, veä, vääkää!\n    Tartu, iso kala, onkheen!\"\n\nMutta Käyryuopion ukko urahti vain:\n\n    \"Syö, kala, mato pois!\"\n\nJunosuvannon Riekko-Lassi asusteli koko kesän kodassa Saijärvellä\nonkimiehenä. Kaiket päivät Lassi rähjäili lauttoineen järvellä\nnostellen kolmen sormen verkkoahvenia, jopa joskus nykäisten\nkämmenenlevyisen kyrmyniskan. Eikä kotaäijä koko kesänä kaivannut\nleipää. Jauhoja hän vain kävi kylästä kalalla vaihtamassa, keitti\nsitten ja söi puuron, kalan ja kalavellin.\n\nIkivanha pyytöneuvo oli _matheenkoukku_, jolla saatiin _matheita_.\nTehtiin katajan, koivun tai kuusen kuivasta oksahankurasta taikka\nlinnun rintapään haarukkaluusta teräväpiikkinen väkänokka ja\nsonnustettiin siihen syötäksi _rökäs, särjenpoika tai siiansirkka_. Jo\nsyksyllä, kun vedet rupesivat _riittomhaan_, vietiin koukut pyytämään,\nmutta vasta talvella oli paras aika. Silloin hyvä pyytömies _sysi\njarholla_ kymmeniä aventoja pitkin väylää taikka järveä ja pisti joka\naventoon keppiin kiinnitetyn koukun.\n\nJa kun kala oli hyvällä syömäkiirillä, sai pyytömies lappaa saalista\nkohta joka avennosta. Mutta jos oli sattunut oikein iso pohjamutien\njuroja nielemään koukun, oli se muljahduttanut suoran suolikukkaronsa\nnurin ja oksentanut syötän koukkuineen ulos, nielaissut suolen takaisin\nkitaansa ja lähtenyt uiskentelemaan.\n\nKalamies sai silloin avennostaan ison mateen sijasta vain näljätyn\nnäljäisen rökkään.\n\n\nOnget ja koukut ottivat kalaa vain yksitellen, mutta kun vietiin\npyytövesille koivun- tai pajunvarvoista -- sitten jo rihmoista --\nkopellettu _merta_ tai päreistä punottu pöhnä taikka rihmoista kudottu\n_lana_, ne saattoivat niellä kaloja suun täydeltä -- ja kaikenlaisia\nkaloja.\n\nRakenneltiin jokien ja järvien rantapuoliin vaajoista aita, taikka\nvedettiin verkko, ja aidan päähän viritettiin merta, pöhnä tai\nlana. Siihen särki mennä vikelsi, meni siihen siikakin, meni rökäs\nja ahven, haukikin sujahti. Talvella laskettiin pyydyksiä jään\nalle, ja silloin, varsinkin sydänkuilla kutuaikana, saatiin mateita\nsadoittain. Kylmillä talvikuilla made oli hyvä kala, kova kuin juusto,\nei kyllä rasvainen lihalta, mutta maksalta kuin kuu. Kesämade taas\noli semmoinen _naurukala_, vetelä ja sitkeä, niin ettei se kelvannut\nkerjäläisellekään. Se oli kohta kuin _ruutti_, mustien vuomajärvien\nkala, joka oli likimmäinen särjelle.\n\nMutta keväällä, kun rannat aukesivat, saatiin kaikkein parhaiten\nhaukea. Silloin oli heidän kutuaikansa, suurin aikansa, jolloin he\npolskehtivat ja väännättelivät yksin kaksin joka sulassa. Pistettiin\npyydykset rantavesiin, laitettiin mertapatoja _järvienpiihin_ ja\njokisuliin, ja saatiin kutukalaa täysin pyydöin, sekä suurta\n_kulashaukea_ että pientä _nalikkaa_.\n\n\nMutta _verkko_ oli aina verkko. Se parhaiten veti vedenviljaa mitä\nvain, kun taitava pyytömies niitä viritteli pitkin järvien ja jokien\nrantaruovostoja. Kun keväällä hauki heitti kutemisen, alkoi ahven\nliikehtiä, ja silloin sitä oli verkoillakin hyvä lappaa. Ja taas, kun\nahvenen kutu loppui, rupesi särki pelehtimään tullen rantamatalille.\nTuulella se jälleen ulontui rannasta huijaten ja hieroen suurin\njoukoin _veen lalvassa_, ja siitä se helposti pyrähti pyydyksiin. Sitä\nsukkelammin, jos pyytömies muutamia kertoja sauvoimella porskahdutti\nveteen. Arka kutupoika, punasilmä, silloin säikähti ja kiireesti\nvikelsi pakoon -- ja tarttui verkonsilmiin. Syksyllä särki moitti ja\nmeni, niinkuin lohikin, ruskan piiloon. Lahtiin _lumpheenkaalten_ alle\nja _vitapaikkoihin_ se tunkeutui, niin että siellä oli kalaa kohta\nkuin tynnyrissä suolattuna. Veti siihen verkon taikka laittoi lanan\nja tarpaisi kerran, tarpaisi toisen, jo lähti talviniesta -- tuli\npunasilmää nelikoittain. Pirisi ja porisi rantavesi ja lumpeenkaalet\nkeikkuivat, kun särkiparvi pyrähti pakoon.\n\nSellainen oli särki, arkapoika. Mutta ahven oli laiska vökäle, joka ei\nvälittänyt ruskanpiiloista, eikä paljoa perustanut tarpomisistakaan.\nKun iso ahven oli kuturajalla, se makasi kuin mätö lehmä leveänä, eikä\nviitsinyt uida verkkoon ajaenkaan. Mutta silti ahven särkirievun\nkanssa joskus valitteli ahtaita kutuvesiä. Oli Käyryuopion Marja\nkaukana Kiirunan takana, korkeilla Rauttasjoen vesillä kerran kuullut,\nkun\n\n    \"Särki rääkky päiviänsä,\n    ahven itki aikojansa:\n    Minne menemme kuvulle?\n    Jos menemme merelle,\n    isot kalat siellä syövät.\n    Jos menemme joelle,\n    talonpoika, tarkkasilmä,\n    panee verkon vetehen,\n    viepi kontilla kotihin.\"\n\nKovalla pyytömiehellä oli verkkoja kymmenittäin, ja hän askaroi niiden\nkanssa kesät, talvet, samoin kuin monilukuisten mertojen ja pöhnien\nkanssa.\n\nJa yksinäisillä metsäjärvillä pyytöukot oleskelivat väliin\nviikkokausin. Tuttu rantakenttä oli kuin toinen kotikenttä. Siinä\nmieluisena kotina turpeinen kotakömmänä taikka hirsistä salvettu matala\n_kalapirtti_, jonka keskipermannon _arinalla_ paloi tuli, sivuilla\noli kotarisut ja heinät makuusijana. Jängän reunassa, _pounussa_,\ntaikka pensaitten suojassa, oli kaalo kalakellari, rannassa vene tai\n_hirsilautta_ ja verkkojen _vavepuut_.\n\nSiellä vanha kalamies saattoi yksinään möyriä kesäkaudet, pitkät\nsyyspimeätkin. Kodalle saapuessaan hän kömpi sisään ahtaasta\noviaukosta, joka toisinaan oli vain _lehtikimpulla_ tukittu, konttasi\nnelinryömin ja sanoi:\n\n    \"Hyvää päivää!\n    Rauhaa ja onnellista oloa!\"\n\nJa haltian turvissa ukko siellä pimeän yönsä lepäsi. Kuuli hän haltian\ntoisella risuvuoteella hiljaa hengähtelevän, joskus näkikin hänen\nhäilähtelevän vaaleana haamuna.\n\nKala oli kotaukon valtaruoka. Vaaran Heikin Jussi ja Ylitalon äijä\nkellettelivät Karrajärven kodalla koko kevätkesän, saivat kalaa,\nsuolasivat sitä pounuun, keittivät tauroa ja taas toisin vuoroin\npaistoivat vartaassa, laittoivatpa toisinaan _mätikakkoa_ -- ja se oli\nkaikkein suurinta herkkua.\n\nOli Karrajärven kalakodalla vaarien mieluista asustella. Koko metsä\nlauloi, ja järvellä asui suuri hely. Käki herätti aamulla, ja rastas\ntuli kodan taakse kuivaan kuuseen loruamaan pitkää nuottiaan. Ja järvi\nporisi ja sirisi, kun siinä kalaparvet maikkuivat. Siellä vedeneläjät\nvaeltelivat suurin seuroin, joka laji, siiat, särjet, ahvenet ja\nkaikki aina omana joukkonaan. Pikkuiset siiansirkat tuhisivat tiheänä\njutokuntana, pyrähtelivät ja vilahtelivat sinne ja tänne aina yhtaikaa\nkuin käskyä noudatellen. Sapakoilla oli oma parttionsa, samoin\nkaskamilla ja lammukoilla ja vattaviiloilla -- samankokoiset sisarukset\nseuroittelivat aina toistensa kanssa...\n\nJa kiveliön pirtissä asusteli kolmantena vaarien kanssa sekä samoilla\neväillä eleli pikkuruinen ruskea metsähiiri, pystykorva. Nurkassa\nhän vain nuhjusteli ja vaarien nukkuessa kävi salaa näppäämässä\nkotalaudalta kuivan leipäkipenen -- nälkä kun näperteli pientä maarua.\nJumalanviljaa sekin kaipasi.\n\nViettivät ukot itse johanneksenpäivän Karrajärven pirtillä, kävivät\naattoiltana tarpomassa ja saivat suuren hauen, köppäilivät vielä\nhaeskelemassa _sortinpesiä_ ja toivat munia lakillisen. Jo oli äijillä\noikea johannes, kun saivat kalapirtillä pistellä munajuustoa\naamutuimaansa. Sanoi Ylitalon äijä:\n\n\"E-heei ole Vaaran Heikillä eikä Ylitalossa johannesaamuna tämmöistä\nmunajuustoa.\"\n\nPaiskattiin sitten keitetty hauki laudalle, ja Ylitalon äijä todisti:\n\n\"E-heei ole Vaaran Heikillä eikä Ylitalossa johannesaamuna tämmöistä\nhaukea pöyvällä.\"\n\nJuhlan kunnioiksi ukot olivat laittaneet permannolle uudet\nkotarisut, niin että makean munajuuston ja hyvän hauen päälle tuntui\naivan täydeltä johannekselta kellahtaa röyhtelemään keväisille\npihkalehtivarvuille. Kiveliökin piti pyhäpäivää -- aurinko paistoi,\nja metsä veisasi virsiään.\n\nHiiri vain nakerteli nurkassa.\n\nJa sitten oli taas mukava lähteä järvelle verkkoja laskemaan.\n\nAhkeroivat ukot yhä kalajärvellä -- ja sukkelasti vierähti jälleen\nviikko. Viimein sitten pyhäpäivänä vaarit lähtivät astelemaan kotiin.\nMutta kun ukot saapuivat kylään, koko Ullatti touhusi kesantopellolla.\n\n\"No, jopa on koloa, kun pyhänä töitä raajithaan\", ukot keskenään\nihmettelivät.\n\nKarrajärven almanakattomalla kalapirtillä oli ukkojen viikosta muudan\npäivä vierähtänyt huomaamatta -- oli jo maanantai.\n\n\"No, voi voi... piämmä nyt pyhää\", vaarit päivittelivät ja pyhittivät\nmaanantain.\n\nMutta _nuotta_ oli jo vanhojen valtapyydys. Kun satasylistä,\nmonisatatuhatsilmäistä kalojenkauhua satasylisillä _juuritauoilla_\nkaksin venein ja kaksin miesparein vetää vinnattiin järvenselkää taikka\nleveää suvantoa tai vuopiota sinne ja tänne, sekä _kopat_, kivipussit,\njuosta pomppivat pitkin pohjamutia, ja _tuohityllyt_ mennä vilistivät\npitkin pintavesiä -- jo vedeneläjä joutui pääsemättömään kierrokseen.\nKita yhä kiristyi, yhä ankarampana kulki kauhu, ja yhä kovempi pelko\nliikkui vesikarjassa. Ei päässyt eteen, eikä päässyt sivuille, ja\ntakana oli vastassa porskuva peto -- _tarvoin_ hyppi ja taajoi, niin\nettä pakotie aivan päänään möyrysi.\n\nJoka kylällä oli omat kalavetensä, väylät ja lähijärvet, joita\npyydettiin, minkä ennätettiin. Näinpä Lainio kalasteli isoa\n_Vaikkojärveä, Pouhtua ja Pakajärveä_ sekä väylänsä hyviä vuopioita,\n_Sietkiä, Saangia ja Suolavuopiota_. Vivunki taas piti omanaan\n_Pasmajärveä_, Vittangilla oli aivan vierellään suuri suvanto\nmainiona kala-aittana. Ala-Soppero souti _Sekkujärveä_, Yli-Soppero\n_Vittanginjärveä_ ja sevuvuomalaiset _Sevujärveä_. Mutta Ala-Sopperon\nRovan Pekka isännöi yksinään _Sattajärvellä_. Jukkasjärven hoidoissa\noli koko joukko tunturijärviä, _Ounis- ja Sautusjärvistä_ alkaen isoon\n_Tornionjärveen_ asti, jossa myöskin Kattuvuoma ja muut lähikylät\nkalastelivat. Vettäsjärvellä oli oman suurjärvensä lisäksi _Poijakka,\nRaamusaivo_ ynnä muita saivoja, Sakajärvellä _Siekhaanjärvi_\nkotijärvensä lisänä.\n\nJoka pyytövedessä oli omat _apajansa_, joista toiset antoivat\npoven täysin, toiset ei kuin sattumalta. Vittanginsuvannolla oli\n_Kapuria, Hautasta, Kololahtea ja Kotakorvaa_, Vaikkojärvessä oli\napajia kymmenittäin, _Rahtulankentästä Karsikkolahteen, Känsään\nja Pöykkyriin_ asti. Hyville apajille pyytömiehet aina kiirehtivät,\n_rukatusapajille_, kuten Vaikkojärven _Kivenlahteen_, rukatettiin\nkilvan, kuka ensinnä ennättäisi. Tuli joskus tappelu parhaista\napajista, ja silloin saattoivat airot ja sauvoimet heilahdella sekä\nkortot ja koranukset lennellä vetten päällä.\n\nOli mieluista olla savuisen kalapirtin asukkaana kaukaisella\npyytökentällä, kun järvi antoi hyvän saaliin.\n\n_Siika_ oli korkeiden metsä- ja tunturijärvien parhainta pyytöä,\nja sitä oli parhaastaan Lapin järvissä. Jopa Lapin raja oikein kuin\nnoudatteli siikavesiä, niin että Lannan puolen järvistä ei juuri siikaa\nnostettu. Lainijärvestä saatiin kerran, kun nuottaa vedettiin, aivan\npäänään rökkäitä.\n\nSama se lannanjärville. Mutta siika oli oikea lapinkala, jopa\nsellainen kala, että sitä kannatti kalaksi käskeä, vieläpä nimitellä\neri ikävuosin niinkuin lappalainen poroa, parhainta eloaan. Pikkuinen\nsiianpenikka oli _sirkka ja saikara_, vieläpä _tuhjeinen_, koska se\ntoisinaan kuin tuhusade tuhisi vedenpinnassa. Toisen vuoden siikapoika\noli _kiilasilli_ ja kolmannen _veittisapakka_, neljännen _kaskama_\nja viidennen _hirvaskaskama_. Kuudes oli _lammukka_, seitsemäs\n_vattaviilo_ ja kahdeksas _selkäviilo_. Vasta yhdeksänvuotiasta,\nneljä-, viisikiloista aikamiestä ja kutumuoria mainottiin _siiaksi_, ja\nsiikana hän pysyi sitten koko ikänsä.\n\nKesällä vedettiin _kesänuottaa_ ja saatiin hopeakylkistä kalaa, joskus\nniin että nuotta hohti valkoisena. Syystalvella taas, kun oli ohut jää,\nkeräthiin, eli vedettiin _keräysnuottaa_ jään alta, ja sydänkuilla, kun\nsiialla oli hänen parhain aikansa, kiskottiin _kutunuottaa_.\n\nSilloin kylmänä kaamosaikana, jään alaisilla puolilla, siika rakenteli\nsukupuutaan ja laitteli uutta polvikuntaa tämän maailman vetiseen\nvaellukseen. Vaikka oli paksu jääkansi kattona, vielä hanki peittona,\noli kalojen valtakunnassa kirkasta ja valoisaa. Koko jääkatto oli\nsuurena hohtavana ikkunana. Mutta kun yöllä oli hiukan himmeämpää,\nlähtivät nuottamiehet siian kutusijoille.\n\nVettäsjärvellä oli aikoinaan siian _kutusijat_, joihin kala aina\nkokoontui, _Selkäsaari ja Kääntökari_, jaettu kylän neljälle\nvanhimmalle talolle, _Keskitalolle ja Railille, Mäkitalolle ja Mäelle_.\nVuorovuosin ne niitä pyysivät, niin että kaksi isäntää veti tänä vuonna\nSelkäsaarta, toiset kaksi Kääntökaria, ja sitten toisena vuotena\ntoisinpäin. Ja kalaa saatiin joskus niin paljon, ettei hevonen tahtonut\njaksaa vetää pyytökuormaa järven törmälle.\n\nVettäsjärven neljät talot vetivät kaksittain yhteistä nuottaa. Oli\nnuotta yhdessä kudottu ja rakennettu, oli vene kummallakin vetämässä\nja miespari kummassakin veneessä. Ja tasan jaettiin, mitä saatiin\nsaalista. Nakeltiin aina yhtä isot kalat kaksittain, toinen toiseen,\ntoinen toiseen kasaan niin kauan kuin oli jakamista. Mutta kun sattui\nyksinäinen suurimus kala, se sivallettiin poikki ja pantiin puoli\nkummallekin. Lopuksi heitettiin _arpaa_ -- ja \"arpa sanoi toen,\narvallahan kuninkaatkin ennen maailmassa välithän\" --, kumpi sai\nkummankin kasan. Kalamiehet omistivat puukappaleen, kiven tai kalan\nkumpikin, ja ne annettiin selin seisovalle puittiolle, joka viskasi ne\nkumpaisenkin eri läjään. Ja arpa oli heitetty, saalis jaettu.\n\nVoitiin arpominen toimittaa toisellakin tavalla. Jos oli kalanen\njäänyt jakoperää, kääntyi toinen osamies selin, toinen viskasi kalan\npoikittain saaliskasojen väliin kysyen:\n\n\"Kummanko otat, pään vai pyrstön?\"\n\nKumman sanoi, pään tai pyrstön, senpuoleisen kasan sai. Ja _arvauskala_\nmeni päänpuoleiseen läjään.\n\nSaattoi kalamies, jos ei jäänyt kalaa jakoperäksi, heittää puukkonsa\npoikittain kalain väliin ja kysäistä:\n\n\"Pään vai terän?\"\n\nJylhän siikamiehet arpoivat monia läjiään, niin että mies \"kattoi\nmethään\" ja luetteli osamiesten nimiä, kun toinen kalakasoja osoitellen\nkyseli:\n\n\"Kenenkä tämä läjä?... Kenenkä tämä läjä?\"\n\nMutta Alasopperon Rovan Pekalla oli _käessä tunto_, niin että kun hän\nkädessään kannatellen jakoi kalat kasoihin, niin eivät ne punnitenkaan\nparanneet. Eikä siinä arpomisia kaivattu.\n\nSaattoi suurnuotassa olla pieniä osamiehiä kuusin, seitsemin, niinkuin\noli ennen Liikavaaran Akajärveä vetämässä. Satuttiin saamaan kalaa\nveneen täysin, ja saalis jaettiin kontin täysin, konttilasti kullekin,\nniin pitkälti kuin venelastia riitti.\n\nJa kalaa keitettiin, paistettiin, kuivattiin ja suolattiin, jopa pikku\nsiioista leivottiin makeita _sillikakkoja_. Vähäsuolainen kala helposti\n_kesääntyi_, mutta jos lyötiin suolaa liiaksi, se pikiintyi.\n\n\nYhteisin nuotin kävi entinen Jukkasjärvi karhoamassa tavatonta\nTornionjärveä, kaksin miehin aina samojen pyytöneuvojen isäntinä.\nKeväällä, juhannukselta, kun järvi oli luonut jäänsä, sauvottiin sinne\n_siikaa ja rautua_ pyytämään. Kaksi oli venettä, _taukovene ja\nnuottavene_, ja mies kummassakin, sekä nuottaveneessä vielä puittio,\nyhteisesti palkattu apulainen.\n\nLaskettiin purjeissa halki järven _Jieprivuopioon_, jossa oli hyvä\napaja, vedettiin siitä siikaa ja rautua, ja sitten painuttiin suoraan\n_Polnonperään_. Siellä vasta oikeat apajat, siellä punaisia rautuja,\nniin että ei kuin selkärangat vilahtelivat, kun kala mennä viiletti.\nVetää vennättiin taas viikot, ja sitten oiustettiin orjaspuolta\nVuoskoniemen apajille, sitten _Kaisaniemen_ kalarannoille. Koettiin\nvielä _Vuorisaaren_ apajia sekä _Nakerijoen_ suuta, ja siitä\n_Vaasaaren_ ohitse ohjattiin _Tarrakoskelle_, sitten _Tarrajärveä,\nJiekkaa, Vakkoa, Nuoraa ja Oinakkaa_ Jukkasjärveen. Oli vielä\nTornionväylällä järvien välillä laskettavina monet kovat kosket.\n\nJa kotiin jouduttiin jaakoksi heinäntekoon taikka rukatettiin\nviimeistään perttuliksi leikkuupellolle.\n\nSe oli ankara kalamatka, heinämiesten eväiden noutomatka kaukaiselta\ntunturijärveltä.\n\nSamanlaisen kovan kalaretken teki Killimä Kaitumajärvelle, kahdeksan,\nyhdeksän penikulman päähän tuntureihin. Juhannukselta nuottamiehet\nlähtivät, jaakoksi he palasivat, ja veneet olivat kuin heinäkuormia,\ntäynnä kapakalaa, heinämiehen ruokaa, siikaa, harria ja taimenta.\n\nMutta vielä ankarampi oli jukkasjärveläisten syksyinen Tornionjärven\npyytöretki. Lähdettiin perttulilta _rauvunkuthuun_ ja rähjättiin\nkylmillä tunturiperillä mikkeliin asti. Näinä viikkoina nousi rautu\nhieromaan mätiään rantojen louhikkokareille. Souti Jukkasjärvikin\nlouhikkokareille ja laski verkkojaan, joka venekunta kaksin-,\nkolminkymmenin. Vahvoja verkkoja, sillä komea rautu oli ylpeä kala,\njonka reuhtomista ei huono verkko kestänyt. Saatiin myös _säynäjää_,\nsaatiin Nakerijoen suusta _surtikkaa_, mustaa punapilkkuista kalaa,\njoka oli kuin _tammukka_, mutta ei ollut tammukka. Mentiin hyvältä\nkutusijalta toiselle pitkin järveä aina Polnolahtea myöten niinkuin\nnuottamiehetkin, ja saatiin kalaa joskus kahdeksin, kymmenin puolikoin\nvenettä kohden.\n\nSyksyn sateiset, kaalot ilmat täällä lumitunturien vaiheilla hyvin\nusein ahdistelivat pyytömiehiä. Ei ollut siellä suojana kalapirttejä\neikä turvekotiakaan. Tehtiin vain purjeesta -- purje oli kursittu\nvanhoista säkkirievuista -- korvakkojen varaan laukupuoli, jonka\nhoidoissa nuotion ääressä vietettiin yöt ja lepohetket ja pahimmat\nroskailmat, monesti vilusta väristen.\n\nMutta kun tuli päiväpaiste, ja rautu maikkui kirkkaalla ulapalla, niin\nettä toisinaan koko järvenpinta värisi ja sirisi kuin olisi vettä\nsatanut, oli hauskaa -- ja pian oli rasvaista rautua verkot täynnä.\n\nJa tauroa syötiin sekä myös mätiä. Mätiä saatiin niin paljon, että\nkymmenin tuohiportein koottiin sitä tuomisiksi kotiväelle. Otettiin\ntalteen myös siian ja raudun suolet, heitettiin pataan, pieksettiin\nhärkkimellä ja keitettiin sakea puuro, _mesto_. Ja se oli ruoka\nniin rasvainen, että puolet oli puuroa, puolet kuuta, kun sitä\notti lusikkaan. Ei se kaivannut voisilmää, eikä mitään muutakaan.\nHeinänteossa laihtuneet miehet lihoivat kuin nautasonnit, kun\npistelivät sitä padallisen iltaveroikseen. Paksu kuu peitti joka jussan\nselkäpiitä, kun mikkelilauantaina lasketeltiin kotiin.\n\nMutta kalapuolikot jätettiin Tarran tai Vakkokosken niskalle.\nKannettiin vain peitoksi suuri kiviröykkiö, etteivät ahmat eivätkä muut\nriettaat päässeet kaloja raiskaamaan. Vasta lumikelillä ne ajettiin\nporoilla kotiin.\n\nNäin kalasteltiin tavallisilla pyytövesillä. Mutta kun jouduttiin\nsalvoille ja haltioin vesille, ei silloin oltu arkisissa askareissa.\nSiellä piti olla heidän omat tapansa, ja siellä saatiin nähdä monet\nkummat.\n\nMitä lienevät rikkoneet Kaunisvaaran ukot pyytäessään jylhää\nKursujärveä, Toravaaran takana, mutta vaaran laidasta huudettiin aina\nvähän päästä:\n\n\"Otanko mie -- vai päästänkö mie? Otanko mie -- vai päästänkö mie?\"\n\nViimein nuottamies suuttui ja karjaisi:\n\n\"Ota ja päästä -- sen tuhannen henki!\"\n\nJa yöllä oli sitten nuotta kadonnut uluista. Oli vain isoja lankakeriä\npitkin rantaa. Nuotta oli otettu ja päästetty.\n\nEikä sallittu vettäsjärveläisille suurimusta siikaa, jonka he olivat\nsaaneet nuottaansa _Poijakasta_, pienestä vanhasta Lapin saivojärvestä,\njonka rannalla oli vielä _haltiokivi_. Olivat ukot juuri pistämässä\nkalaa konttiinsa, kun rantapensaikosta, vaaran laidasta, kuului huuto:\n\n\"Älä syö, vaariseni, järven parasta kalaa!\"\n\nNopeasti lennätettiin siika takaisin Poijakkaan.\n\nVettäsjärvessä on _Karonniemi_, merkillinen niemi, melkein poikki\njärven, kapea matala maanpistämä, jonka valkea, puuton, ruohoton palsi\non juotunutta savea ja hiekkaa. Se on haltian perintömaa, ja sen\ntyville, länsirannalle, vetivät entiset vettäs-ukot haltian-apajaa. Se\noli hiljaa ja varoen vedettävä, liikuttava kuin olisi oltu varkaissa.\n\nRievut piti olla veneenhangoissa, eikä sauvoinkaan saanut kolahtaa. Ei\nsaanut puhua sanaakaan, ei sipistäkään, kädellä vain piti viittoa ja\npäällään nyökytellä, mitä milloinkin oli tehtävä. Ei saanut mainita\nkalan nimeä, ei liioin ihmetellä suurta kalaa, ei suurta saalistakaan,\neikä saanut olla tietävinäänkään, vaikka joku kala pääsi karkuun. Vasta\nkun oli päästy rantaan, saatiin puhua mitä vain, saatiin ihmetellä ja\nsanoa karanneesta kalastakin:\n\n\"Kotiansa se meni.\"\n\nSamanlaisia kovia pyytövesiä olivat kaikki saivojärvet. Niissä\nliikkuivat kaikkein lihavimmat kalat, mutta niissä olivat myös kaikkein\nankarimmat haltiat. Tämä piti kalamiehen aina muistaa. Kun Ruovus-Erkki\nSuijavaaran salvoilla, juuri kun oli alaisen ottoaika ja apaja täynnä\nkaloja, ylpeili: \"Jo nyt on vissi, että piättä tulla\", niin kalat\nmenivät, ettei jäänyt ei veripäätä. Kun Mäkitalon äijä ja Vanha-Matti\nolivat Raamujärveä vetämässä, eikä Raamu heti ruvennut antamaan,\nVanha-Matti manaili:\n\n\"Oh, heiton Raamu, mikäs olet, kun et mithään anna.\"\n\nMäki-äijä kauhistui ja arvasi, että jo nyt meni pyytö pilalle, ja\näkäili Mattia:\n\n\"Oh, kun et, Matti, malttanutkaan olla lausuamatta... Nyt se on\nvalmis. Lähemmä pois!\"\n\nÄänetönnä piti pyytää _Vettäsjärven lompoloakin_, joka oli Vettäsjärven\nalapäässä, lähellä Raamua, pieni saivo, mutta suurien ja ylpeiden\nrautujen kotovesi. Hiljaa ja puhumatta täytyi liikkua _Idivuoman\nSaivolla_, samoin _Nookinsaivolla_, eikä _Anuntijärven_ taurova siika,\n_saivokala_, kestänyt puhetta. Ja jos Lainion _Rostonsaivoa_ nuotalla\nollessasi pilkaten liikuttelut, et saanut, et kalanpenikkaa.\n\nMutta kaikkein ankarin oli Sautusjärven takainen pikku _Saivo_\nJukkasjärvellä. Se ei kärsinyt ensinkään vaimoihmisiä koko\npyytöretkellä, ja miestenkin piti nuottaa vetäessään olla puhtaissa\npaneeleissa -- mutta _lakki nurin päässä_, vuori käännettynä ulospäin.\nAivan _vaikkuurossa_ täytyi täällä nuotanveto toimittaa, eikä\npyytöaikana kukaan saanut kulkea saivon rannalla. Ja kun nuotta oli\nvedetty, rakennettiin mättäistä ihmisenkuva nuotan nostimille, saivon\nrannalle. Sitten sai siikaa vastakin.\n\nSellaisia pyhiä kovia järviä saivot olivat, ja hyvin niitä piti\npalvella, sati tahtoi saada kalaa. Kun Raamujärven _Haltianiemen_\nkivelle vei lahjaksi tupakkaa, oli hyvä pyytö, tupakkaa vaati myös\nPoijakan haltiakivi. Rostonsaivolle piti antaa sekä tupakkaa että\n_nuuskaa_. Ruovus-Antti vei Suijavaaran Saivojen syvimpiin hautoihin\n_poronsarvia_, ja sai kaloja. Siikajärveen, Lainion lähimailla, piti\nviedä poronsarvia ja puhutella järvenhaltiaa Muoriksi, ennen kuin se\nsuostui antamaan siikojansa.\n\nKillimäkin pyhitti pientä Aarasaivoa poronsarvilla -- saivon niemissä\nne ovat mullaksi muuttumassa. Ja _Leffansaivon_ -- se on kaukana\ntunturissa -- suurta _pyhityskiveä_, joka kohosi saivosta komeana kuin\nkruunu, Killimä voiteli valinkokuulla -- ja sai järvestä kaikkein\nparhainta siikaa, sellaista että oli kohta kuuna koko kala.\n\nMutta kun _Harjunpäänjärvessä_ oli kovin huono ja laiha kala,\nlainiolainen vei järveen _luita_ ja heti muuttui koko järven kala\nparemmaksi.\n\nOli paljon muitakin saivoja, kunnioituksella pyydettäviä pyhiä vesiä,\npitkin kiveliöitä ja tuntureita, niin ettei niitä saata nimitelläkään.\nNimet niillä kaikilla kyllä oli, sillä erämaalainen ei olisi tullut\ntoimeenkaan, ellei kaikilla paikoilla olisi ollut heidän omaa nimeänsä,\njolla heitä käskettiin.\n\nMutta kaikilla muillakin kalavesillä oli toki oikein elettävä.\nPyytöveneessä täytyi olla ihmisten lailla, eikä saanut pitää mitään\njoutavaa menoa. Ei saanut vesillä viheltää, ei kirvata, eikä ilvehtiä.\nKaikissa vesissä oli heidän haltiansa ja kalanantajansa -- eikä heitä\nsaanut vihoittaa.\n\nVaraten piti lähteä pyytöön. Tuohustaja käytti arinansa läpi tulen,\netteivät siihen kortot pystyisi. Vittangin Nikin Ella pani kalalle\nmennessään päälleen vanhat risaiset vaatteet -- ja sai kaloja silloin\nkaikkein parhaiten. Ja vesille lähdettäessä piti kääntää vene\nmyötäpäivhään, selän kautta ympäri. Jos pyörähdytti vastapäivhään,\npyytökin pyörähti vastapäivään. Saattoi lykätä ensi kalaksi vaikka\nmatheen, kaikkein huonoimmuksen kesäkalan. Korkalon Aapolle,\nMuoslompolon ukolle, annettiin heti made... \"Hyi, koranus!\" noitui\nAapo, sylkäisi ja lennätti kalan järveen ja souti rantaan. Pyytö oli\nkartoissa. Ei ollut pyytö onnessa silloinkaan, kun ensimmäiseksi\nkalaksi annettiin jokin pieni nalikka. Mutta kun tuli hyvä kala ensi\npyydöstä -- ei ollut kortteja. Pulluvaiset kohta sakeasti liikkuivat\npinnalla, kala liikkui syvällä -- ja kalaa tuli.\n\nVanhat kalamiehet söivät aina itse ensimmäisen kevätkalansa -- siitä\nvesi oli valmis aina antamaan. Entiset torniolaiset eivät hyvästäkään\nhinnasta myyneet ensi lohtansa -- se oli oman kattilan keittoja.\n\nHeikinpietin Jussa myi -- eikä enää saanut koko kesänä, ei tassiakaan.\n\nKarttaen ja salaisin puolin piti kalajärveltä saapua kotiin -- kalat\nkannettava paloitellen. Ei mitään saantia, ei metsän eikä veden,\nsaanut näytellä kylälle, ei hyville naapureillekaan. Tiesi, vaikka\nkoittaisivat koko pyydön, kademielet, katheensilmät, koranukset.\nVettäsjärvellä oli vanhan Rantatalon vanhan kala-aitan ovi käännetty\nkohti metsää ja järveä, niin että sinne saattoi hiipiä hyvin salaa,\nkenenkään huomaamatta, tuli pyytöineen järveltä taikka metsästä.\n\nEikä ollut tarpeellista saantejaan kylälle huudella. Oli kohta\nniinkuin laki, koko kiveliön veressä ja luonnossa oli syvänä\nsyntymäpohjana, ettei saanut pyytöjään kellenkään muistella eikä\nilmoitella. Vanha lainiolainen sanoi:\n\n    \"Viikerrellä, vaakerrella\n    kaiken viljan saalihin --\n    mutta levitellen lehmänlypsy.\"\n\nJos naapuri oli niin taitamaton, että rupesi utelemaan kalansaalista,\nniin vähemmäksi se piti viikerrellä, vaakerrella. Mikon Olli ei koskaan\nmuistellut saantejaan, vaikka olisi vetänyt tyhjäksi koko Vaikon.\n\n\"No, joo... tiesi häntä. Vähän sieltä sai... aina vähän mitäkin, sati\nvain yritti\", Olli vain tieteli.\n\nMitäpä turhia muistella ja ylpeillä. Sitten sai paremmin vastakin.\nVaikko pian luulisi vaikka liikoja antaneensa, jos tässä rupeaisi\nraamomaan.\n\nTyhjä, ei vesi koskaan liikoja antanut!\n\nKalanvoimalla vanha kiveliö eli, kalankuulla ja väellä se elätti ja\nkasvatti nousevan sukupolvensa. Kuivakala leipänä, kalankuu särpimenä\n-- jo yliperä pysyi pystyssä.\n\nMutta kaikkein parasta ja väkevintä kalanpuolta olivat:\n\n    \"Matheenmaksa,\n    hauvinsuoli\n    ja ahvenenpää.\"\n\nJo ahven itse, kyrmyniska, raamoi erinomaista päätään:\n\n\"Enämpi on minulla päässä rasuata kun köyhän miehen aitassa erkinpäivän\naikana.\"\n\nMateen makea maksa oli talon emännän ruokaa. Ainakin Käyryuopion eukko\nhieraisi sen jauhoissa, paistoi maavoissa ja söi parhaana suupalanaan.\nIsäntä taas, Käyry-ukko, sipaisi haltuunsa hauensuolen, halkaisi ja\nkeitti ja sai hänelle kuuluvan himoruokansa.\n\nMutta itse pyytömiehen, kalansaajan, osana oli kaikkein isomus kalanpää\n-- ahvenenpää liiatenkin. Olipa kullakin toimensa mukaan hänen osansa:\n\n    \"Pää pyytäjälle,\n    suoli soutajalle,\n    maksa maalle kantajalle,\n    keskimuru keittäjälle.\"\n\n\n\n\nVirkateillä.\n\n\nRannaton erämaa alkoi entisen korvenkiertäjän kotipihoilta. Siinä väylä\nkohisi taikka järvi läikkyi ikkunan takana -- toisella puolella pohotti\njänkä, ja jängän takana kohosi korkea sininen vaara.\n\nSiellä kontio vihelteli petäjäisellä kankaalla, ja kongelonpäristäjä\nhakkasi kuivaa keloa, siellä kissapökkö killisteli hongan kolosta, ja\nriekko saarnaili jängän laidan pajukosta:\n\n    \"Peukka... peukka... pe-he-he-hee...\"\n\nTämä oli erämaan aamuhartautta.\n\nMetsien miehelle se oli mieluisinta soittoa. Jängän käkkyräiset männyt\nja mustapartaiset kuuset olivat kuin hyviä tovereita, kotimiehiä, ja\nsininen vaara katseli vanhana tuttavana kuin suopea maanhaltia.\n\nMetsä ja metsien mies olivat samaa suurta luomakuntaa. He elivät ja\nviihtyivät hyvin yhdessä -- vaikka kantoivatkin vainoa toisilleen.\nMutta tämä oli koko luomakunnan tapa. Luomakunta elätti itse itsensä,\nja väkevämpi söi heikompansa. Ei armoa annettu, eikä pyydetty.\nPieninkin pää ymmärsi, ettei metsässä ollut armoa kellään. Nopeat jalat\nja piiloinen kolo olivat vähäväkisen paras armo. Rää'yttiin kyllä ja\nhuudettiin hätää, että korpi kaikui, mutta pian loppui poru ja häipyi\nmustaan kiveliöön.\n\nSuurien metsien meno oli alituista nälkäisen naakimista ja vaeltamista\nvirkateillä. Elävä ajeli elävää, toisen loppu oli toisen elämä.\n\nVesien vilja antoi kiveliöiden asukkaille tärkeimmän niestan -- mutta\nhyvä oli metsäkin. Koko erämaa oli suuri seinätön aitta, jossa erämies\nsai pyytökeinojaan kierrellä viikkomäärin ja penikuormin -- ja aina oli\naitanorsilla ottamista, eikä laitoja näkynyt.\n\n    \"Perttulista kala karhiin,\n    lintu siipheen ja peura kyntheen,\n    ja mies kenkhään\",\n\noli entisen erämiehen määränä. Silloin, syyspuolen saapuessa,\npyytömies lähti _sainkeinolheen_, laittelemaan satimia\n_laukeamakojehille_.\n\nOli jokaisella metsien miehellä oma pyytömaansa, vaarat, laet ja\nkieliset, joihin hän sai viritellä ansansa, satimensa ja loukkunsa. Ne\noli kylän kesken sovittu ja päätetty ja sanottu:\n\n\"Pysyä itte kunkin omalla _sorollansa_.\"\n\nNäinpä Nattavaaran vanhalla Kuoppa-Mikillä oli sadinkeino Päivinoivin\nlähellä Kairavaarassa, Mattsonin Niila-äijällä Naulavaarassa,\nRaili-äijän virkamaana oli Ripakkorova ja Alatalon ukon Pokkirova.\nTärännön Jatkon Pekalla oli _pyytökeino_ Narkausjoen takaisessa\nkiveliössä, Vittangin Lahti-ukko ja Hansi-äijä rakentelivat satimia\nAirivaaraan.\n\nVanhassa Ullatissa taas oli Ylitalolla, Keikalla, Pirtillä ja\nUudellatalolla yhteisenä pyytökeinona suuri Varkhaanvaara ja\nMarkkivaara, Rinteellä ja Kamarilla oli Paavonpalo ja Pitkälehto.\nVaaran Heikillä ja Jussilla oli kaksi keinoa, toinen, _itäreisu_, oli\nidässä Pierujoen varsilla, Palovaarassa, Vittalassa ja Kenttämaassa,\ntoinen lännessä, _länsireisu_, Mäntyvaarassa, Kangoslaessa ja\nPalosaajossa Aksujoen latvoilla.\n\nSilloin kun oli paras _satimien viritysaika_, eivät miehet joutaneet\nmuihin töihin. Metsä kutsui, ja mies lähti joka talosta. Laukku\nkeikkui miehen hartioilla, laukussa oli suolaa, leipää ja jauhoja.\nKattila kiikkui laukun kannella, kirves oli kainalossa ja puukko\nvyöllä. Kuljettiin vanhaa _pilkotettua_ pyytökeinoa ympäri vaaran,\ntoiset toista, toiset toista puolta korjaten ja viritellen satimia,\nkunnes vaaran takana tultiin sovitulle _liittopaikalle_.\n\nOli saatu satimia kymmenittäin, satojakin -- sekä _kirppasatimia_\nrankoineen että _nulpposatimia selkäpuineen_, vielä _ulkusatimia\npolkimineen ja vittakirppoineen_.\n\nOli saatu _ansojakin_ -- joskus myöhäisempinä aikoina kaksinkin sadoin\n-- kuusenjuurille ja juurakkoperille, missä linnut _liettivät ja\nhieruivat_, napsien _kivispiirhaansa_ pieniä kivenmurusia.\n\nPäiväkausia, viikkomääriä meni satimia viritellessä. Ja sitten kerran\nviikossa käytiin niitä kokemassa, tehtiin _kokureisu_.\n\nSattuivat hyvät _lintusat_ vuuet, saatiin saalista kantamuksin, kolmet,\nneljätkin miehen kannannaiset. Siinä oli kaikenlaista _puulintua_.\nOli komeaa mettoa, korpien mustaa suurkukkoa, joka oli koko metsän\nparas, oli _koppeloa_, metson ruskeaa muoria, oli myös _teirtä_,\nkoukkupyrstöä, sekä karvatassuista _riekkoa_. Monesti oli mennyt\nsatimeen ruskea _pyy_, makealihainen puulintu, josta koko kiveliö\nmuisteli merkillisiä.\n\nOli metsien pieni piiloviheltäjä ennen muinoin ollut lintu niin mokoma,\nettä\n\n    \"Kun pyy pyrähti,\n    niin maa järähti,\n    ja Iesuksen syän värähti.\"\n\nMutta kun Luoja oli hänen pehmeästä valkoisesta lihastaan ottanut\npikku palasen joka elävään, oli hän tullut niin kurjaksi kuin hän on,\nettei oikein _skottia_ vastaa -- hajoaa tyhjäkatoon, jos laskettaa\nhäneen ison laukauksen. Tämä vanha asia on tosi -- joka elävässä on\nvieläkin hänen pyylihansa, pieni soma palanen. Ihmisellä se on pehmeänä\npeukalontyvessä, kalalla poskessa, lampaalla ja muilla nelijalkaisilla\n_meljessä_, linnuilla rintapäässä _piiksiluuta_ vasten.\n\nMutta tämä asia on tapahtunut jo aijoin aikoja -- silloin kun kaikki\neläimet, puut ja kivetkin vielä saattoivat puhua, oikein ihmisenkie\nlellä haastellen, niin että kaikki ymmärsivät.\n\nJo oli talossa lintua, höyheniäkin tuli leivisköittäin. Riihessä\nkiukaan päälle ripustetussa _saikarassa_ niitä savustettiin ja\nkuivattiin, kun ne ensin olivat olleet suolassa. Ja sitten pitkin\ntalvea niitä syötiin, niin että joskus jo aivan kyllästyttiin. Oli\nkohta rukatus, kuka sai käpälää ja kaulaa -- _täkkä_, kaikkein makein\nkappale, ei tahtonut kelvata kellenkään.\n\nJa yhä vain pitkin syksyä kannettiin kairoilta uutta lintua. Metsässä\noli, ja metsä antoi. Riitti satimien saanneista joku palanen\nriettalinnuillekin ja revoille sekä muille raiskoille. Mitäpä he,\nkurjat, nälissään näppäsivät, kun löysivät hyvän suupalan -- eikä heitä\nomatunto varsin soimannut. Metsänväen ikivanha tapa oli, että otettiin,\nmistä saatiin -- ja uskallettiin...\n\nMutta aina silloin tällöin sattui satimeen pikku tiainen taikka kirjava\ntikka tai palokärki, punapää. Menivät, taitamattomat, nakuttelemaan\nviisaampiensa värkkejä, jotka sanoivat: nitu natu, kopsis! -- ja siinä\noli loppu. Metsoa, koppeloa odottava kokumies sai satimestaan vain\npikkuruisen, litistyneen linturievun, josta ei ollut ei suupalaksi.\n\nUllatin vanha Peeri-äijä kyllä pisti pussiinsa kaikki, mitä metsä\nantoi, kantoi kotiin, keitti ja söi. Peeri oli sellainen tutkijaäijä,\njoka tahtoi kokeilla kaikkia metsäneläviä, miltä ne maistuivat. Hän söi\ntiaiset ja tikat, palokärjet, kuukkahaiset, huuhkajat ja pissihaukat,\nmaistoi hukkaa ja ahmaakin ja kehui:\n\n\"Ei ole huono liha palokärjellä eikä pissihaukalla... Ei ketullakaan\nkovin huono ole, mutta hukalla on huono ja koiralla... Mutta ahman\nlihaa -- sitä ei viitti paljoa syyvä. Se on kirmeää niinkun sen\nhaisukin. Ja kärppä on huono syyvä... Mutta kärmheenkuu on hyvää.\"\n\nSatimet antoivat kumminkin enimmin syötävää lihaa. Piti vain käydä\nnoutamassa. Ja kun pitkälliset poudat sattuivat, täytyi mennä satimia\nherittämhään -- piti niiden kirppavitsat vääntää puoli kiertoa\ntakaisin, että ne herkemmin laukeaisivat.\n\nTärännön Jatkon Vanha-Pekka asusteli Narkausjoen takana metsäkodalla\nkoko syyspyydön lumen tuloon asti, ja kahtaalta käsin ukko kanniskeli\nlintua _nilhiinsä_, metsäaittaan, jossa ne hyvin säilyivät. Talosta\nvietiin metsäkörrille vain silloin tällöin suolaa, leipää ja jauhoja --\nmetsä piti huolen muusta.\n\nMutta _hirveän lehen aikana_ oli koko metsä peloissaan ja oudoissaan.\nTiheät suojaiset _koijukot_ muuttuivat yht'äkkiä tylynnäköisiksi kuin\nolisivat vihaa kantaneet, jopa lopulta karisivat alastomiksi\nluurangoiksi -- ei ollut turvaa missään. Puulintukin säikähtyen\npiiloutui kaukaisiin korpirotkoihin.\n\nSatimet haukottelivat melkein tyhjinä.\n\nPyhäinmiestenpäivältä alkoi oravan pyytö. Metsän pieni käpynikkari\noli syksyn kylmettyneillä kermuilla laukkoessaan jo vaalennut ja\n_nautiintunut_ -- vaihtanut kesäisen _tulikko_ parseelinsa ruskean\nharmaaseen talviturkkiin. Muutamat kyllä, niinkuin mäntyorava, olivat\npukeutuneet heleään vaalonruskeaan, johon hyvin sopi punertava\n_leppähäntä_, mutta _kuusiorava_ keikkui tummakarvaisessa turkissa,\njonka perähelma heilahteli mustana.\n\nMutta _nautit_ he kaikki olivat, koska talvi oli tulossa.\n\nSilloin tuli pyytömieskin, tuli oikein ruukaltaen, koira kintereillään.\nOli kova kilpa, kuka aikaisimmin ennättäisi nautiintuneen kiipijäpojan\nkimppuun. Toiset olivat kohta penikulman päässä kiveliöissä, kun päivä\nrupesi vasta valkenemaan.\n\nJa kohta alkoi erämaassa ankara meno.\n\nTäällä koira kilotti, ja pyssy pamahteli, niin että kangas kaikui,\ntuolla myös haukkui ja paukkui, ja kolmannessa, neljännessäkin\nvaarassa haukuttiin ja paukutettiin...\n\nJa pienellä pihkanokalla olivat kovat ajat. Se koetti piiloutua\noksiin, se juosta kipaisi latvaan, se poukahteli puusta puuhun,\nmutta ilkeä räkyttäjä laukkoi perässä pitkin maata ja kiljui aina\nkintereillä. _Käpyvatta_ orava oli kova _puittamhaan_. Se meni\nmelkein lentäen puusta puuhun, ja joskus se nalkeni, niin ettei\nenää löytynytkään -- mutta maavatta oli _juro_. Se ei puittanut, se\nkätkeytyi vain oksien sekaan ja juroi siellä ja piileskeli, niin että\nmonesti täytyi iskeä suurikin kuusi maahan.\n\nHelposti orava siitä joutui koiran hampaisiin ja pyytäjän käsiin.\nPyytömies nitisti sen käpälät, heitti koiralle ja sanoi:\n\n\"Mene hakemhaan!\"\n\nSanan puhumatta, jalan tiestä, koira lähti laukkaamaan, ja pian taas\nkajahti haukku kankaalla.\n\nHyvä koira oli pyytömiehen paras apumies ja metsäkansan pahin vihamies.\nSe jo ilmasta otti hajun ja meni henkivainolla kohti saalista. Korvat\nvain piipottivat pystyssä, ja häntäkippura heilui, _virkaluu_ oli\nterävänä kuhmuna päälaessa, ja _virkakarvat_ huiskivat leuan alla.\n\nHyvä kapine oli _pyssykin_, joka tavallisesti oli omien seppien takoma\n-- Junosuvannon _Poromaan Iisakki_ ja Pajalan _Uuentalon Heikki_ olivat\nkuuluja pyssyrautioita, Vittangin _Lasun Anttikin_ niitä rakenteli sekä\nSaittajärven ukko. Entiset miehet paukutelivat rihlapyssyllä, jossa\n_knalli_ napsahti ja sytytti _kruujin_, ja _kaularihmassa_ roikkuivat\n_kruutisarvet_ ja muut pyssyneuvot. Mutta vielä vanhemmat erämiehet\nkantoivat _holsterissaan_ ikivanhaa piilukkopyssyä, joka piikanalla\nnaksutteli tulta _fänkkipannun_ ruuteihin, ja kaikkein vanhimmat vaarit\nolivat ammuskelleet _jouttipyssyllä_. Ja nuolennoutaja oli ollut\njuoksuttamassa nuolta takaisin.\n\nJa joka joutti ja joka pyssy vaelteli pitkin kiveliöitä ollen\nalituisesti tähtäämässä metsäkansaa. Ne naksuivat ja paukkuivat, ne\nrykivät kidastaan tulta ja purivat kipeästi, ne lykkäsivät kamalan,\nvalkoisen löyhkän. Oli siinä usein\n\n    \"Onni puussa, jänni maassa,\n    karvatukku kuusen juurella.\"\n\nPyssyn tarkkuutta koeteltiin kotona monikertaan, ennen kuin lähdettiin\nmetsälle -- ammuttiin pilkkaan jonkin huoneen seinään. Siitä monen\nvanhan aitan seinä on vieläkin täynnä rumia koloja. Pyssynkuula,\npahainen lyijynokare, oli niin kallista tavaraa, että se täytyi kaivaa\nseinästä takaisin, oikein kirveellä paiskien.\n\nMutta ei pyssy silti aina osunut. Monta kertaa kuula meni vinkuen\nohitse, oksat vain rapsahtelivat poikki. Pajalan Karvarin Freetu ja\nKeron Aapo ammuskelivat kaikki kuulansa, eivätkä osanneet orava riepua,\njoka juroi kuusessa. Ja Harjun Jussa sekä Parkki Kusto paukuttivat\nriekkoa päiväkauden, eikä höyhenkään pölähtänyt.\n\nPyssy oli _kortettu_. Oli joku kateellinen, pahakorva, kuullut koiran\nhaukun ja manannut:\n\n    \"Ammu kaikki neuvos,\n    eikä siltä piä verta vuotaman!\"\n\nTaikka oli noitunut:\n\n    \"Kuula sinne, toinen tänne,\n    helvethiin, muttei elävhään!\"\n\nTaikka kamalasti kironnut:\n\n    \"Kruuti ja plyijy ulos pyssystä,\n    ja itte perkele siihaan!\"\n\nTaikka pannut oikein pahoin Pajalan lailla:\n\n    \"Saatanan perkele menkhöön\n    sun pyssys suusta sisälle\n    ja pyssynperhään asettakhoon\n    katajanmarjoja!\"\n\nSilloin ei auttanut muu kuin vetää pyssy, piihana avoinna,\n_muurhaismäthään_ lävitse, niin että pamahti, taikka pyörähdyttää\nlaahattu pyssy tuleen sytytetyssä muurahaismättäässä, taikka kastaa\nrohdintukko mettänviljan verheen ja vetää pyssyn lävitse, taikka\ntähdätä laahatulla pyssyllä, piihana vireessä, suusta perään käsin,\nsitten kääntää oikein ja ampua. Loukis-Heikki _halkaisi pienen haavan_,\npujotti pyssynsä ja meni itsekin siitä lävitse -- ja kortto oli pois.\nVaaran Jussi purki panoksen pois pyssystä, purki koko hoidon ja\nkarjaisi:\n\n    \"Ei se auta!\n    Pois hintulit pyssystä...\n    ei kruutia sammuttamhaan!\"\n\nPääjärven ukko puhalsi pyssyynsä heti ensi laukauksen laskettuaan ja\nmanasi:\n\n    \"Ette pysty, pirut, minun pyshyyni!\"\n\nMutta kun tukinperässä oli _eläväähopiaa_, ei kademieli saanut\npyssyä kortetuksi. Ei silloinkaan kortto pystynyt, kun oli ruutiin\npantu hiukan ohranjauhoja, jumalanviljaa. Siitä tuli ruutiin voima,\njohon eivät riettaan konstit pystyneet. Kaunisvaaran Kalla-Iisakki\nkävi kuusenjuurella kykkimässä ja sitten rohdintukolla huttusi\npyssynpiippua -- eikä sitä asetta kortettu. Suuruksenvoimaa\nsiinäkin oli.\n\nJa muutenkin vanha uskovainen erämies aina koetti varautua korttoja\nvastaan -- kyllä niitä oli uhkaamassa kohta joka paikasta. Ei oikea\nmetsänkävijä lukenut valamiaan pyssynluoteja, eikä niitä kellenkään\nnäyttänyt, ei hän pitänyt lukua ampumistaan oravista, eikä antanut\nsikiöiden kuvastella lintujen kuvuilla. Ja oravannahat hän asetteli\nsaikaraan kuivamaan hyvin lähelle toisiaan -- sitten oravat olivat\nmetsässäkin tiheässä.\n\nPyytömiehet kulkivat pitkin kiveliöitä kuin metsien hallavat haltiat.\nPitkä harmaa umpitakki, nahkavyöllä vyötetty, oli päällä, ja se oli\nniin lamu, että ammutut oravat saattoi pistää rinta-aukosta poovheen.\nHarmaat olivat housutkin, lapinmalliset, traksittomat fiettarat, jotka\nulottuivat juuri peräkimppaan, niin ettei muuta kuin tipahduttaa\nalas, sati asiaa oli. Päässä piipoitti tupsupäinen pirrilakki taikka\npakkasilla saukonnahkainen naapukka tai koirannahkainen reuhka, ja\njaloissa oli heinillä täytetyt paulakengät, tervalla ja kalanrasvalla\nvoidellut, taikka lehmän koivista kiskotut karvaiset _koipikengät_,\njoiden kantapäissä rupisarvet kopisivat.\n\nTällaisena liikkui metsien mies. Mutta kun hänen piti mennä naakimaan\novelaa repoa taikka kavalaa ahma-haissia, hän _tulisilla havuilla_\nhankasi vaatteensa, ettei niissä olisi ollut ihmisenhajua.\n\nJo metsälle lähtiessään pyytömies koetti päästä matkaan salaisin\npuolin. Jos sattui akka ensiksi vastaan, joku Kompeluksen Anna Liisa\n\"päivää\" tarjoten, erämies manasi äkäisenä:\n\n\"Haista... Sie, sen koranus, olet joka paikassa. Et sie minun onneani\npilaa.\"\n\nSamoin piti puhaltaa rumia sanoja _kuukhais_-paralle, hövelölle, joka\npahaa ennustaen kirahteli oksalla tien vieressä. Mutta _ästiitiainen_\ntaas, riippuen puun varvussa vatsa pystyssä, katseli olkansa takaa ja\nhuutaa tiititteli hyvää onnea.\n\nOli kyllä kairaa ja kiveliötä kiertää -- penikulmamäärin. Pyytömiehet\npainattelivat halki erämaiden, ja aina kulki haukku ja paukku samaa\nmatkaa. Mennä kapsuteltiin vaarasta vaaraan, tunturimaasta toiseen,\nkierreltiin kieliset, korvet, laet ja kaikki, ja suurien rimpivuomien\nylitse keinoteltiin _köytheitä_, semmoisia maansuortuvia myöten.\nSuorsapakan loppumattomia kiveliöitä sai tarpoa seitsemin, kahdeksin\npenikulmin kohtaamatta ainoatakaan ihmisen asuntoa.\n\nOli vanhoilla miehillä _mettäpää_, joka ei helposti hourannut. Puiden\nkaarnat ja oksat sekä muurahaismättäät olivat hyviä metsän merkkejä,\njos oli _umu_, niin ettei näkynyt vaaroja, jotka olivat parhaita\noppaita. Sati näki muurahaispesän puun pohjoispuolella, lisäksi avoinna\nkohti pohjoista -- silloin oli pää pyörähtänyt. Taikka jos teki\n_sirkilön_ ja tuli takaisin omiin jälkiinsä, oli pyörtynyt ja eksynyt.\n\n\"Jo nyt on kumma, ettei osaa... koranus!\" noitui pyörähtänyt,\nheittäytyi ylenniskojensa maassa ja sitten rupesi tarkkailemaan metsän\nmerkkejä.\n\nMutta oikeat erämiehet tarpoivat pyörtymättä kairat pitkin ja poikin\n-- ja _metsä vastasi_ hyvin. Viljaa tuli, oravia joskus kolminkymmenin\nsyksyisenä päivänä, tuli myös lintua ja muuta -- ja _viisi luojinsijaa_\noli tavallinen linnun laahinki, mutta oravan panos oli pienempi.\nLamun takin poveen metsänkävijä pisti saaliinsa, ja kun hän illalla\nyösijoille päästyään avasi vyönsä, karahtivat linnut ja oravat helman\nkautta maahan.\n\nYöt maattiin _mettävalkialla_. Pystytettiin suuren kuusen alle\nkarhakoista _loito_, puolipyöreä _suojusta_ sekä sen eteen iso nuotio\n-- ja siinä tulen ääressä, loidon suojissa oli mieluista kelletellä.\nHyvillä säiliä oltiin joskus _auki taivhaan_ alla rakovalkean\nlämpimissä. Mutta jos satuttiin _mettäkoalle_, yövyttiin siihen ja\nlevättiin kotatulen ja haltiain hyvissä hoidoissa.\n\nMutta metsäpoluille ei ollut hyvä asettua, eikä liioin vaarojen\nharjamille. Ne olivat rauhattomia paikkoja, sillä maanhaltiat ja\nmetsienhenget vaellelivat mielellään polkuja pitkin, kulkivat yli\nvaarojenkin. Vanha kiveliö sanoi:\n\n    \"Se on tiellä, jok' on polulla.\"\n\nVaellelivat haltiat muuallakin. Niitä oli koko erämaa täynnä sekä hyviä\nettä pahoja, eikä yksinäinen erämies ollut koskaan yksin. Mutta vanha\nmetsien mies eli sovinnossa haltiain kanssa, ja hän muisti aina pyytää\nyösijaa, asettui mihin tahansa. Kaunisvaaran Kalla-Iisakki tieteli:\n\n    \"Jos mie saan tässä paikassa\n    lephoollisesti nukkua ja levätä?\"\n\nMetsäkotaan kömpiessään Kainulaisjärven vanha Juto-Sakko sanoi:\n\n    \"Vanhat ulos ja uuet sisälle!\n    En mie ole ikkää, kun aikani.\"\n\nJa Tärännön pyytömies pyyteli:\n\n    \"Maahiaiset, armhaiset,\n    pyhän peltheen alhaiset,\n    antakaa maata minun maataksenni,\n    lemmentä levätäksenni,\n    aijaksenni, mutta ei ijäksenni.\"\n\nMutta jos erämies ei muistanut pyytää lupaa, voi hän saada rauhattoman\nyön. Metsä piti hänen elämäänsä -- mustan syksyisen yön menoa. Se\nhuokaili ja valitteli ja taas huusi, nauroi, ulvoi, rääkyi... Korvessa\najaa touhotettiin, kankaalla hakata paukutettiin, kuivat kuuset itkivät\nvastakkain, ja vanhat kuostot kaatuivat parahtaen maahan. Kuului tuolta\noutoja askeleita, tuolta hiljaista tassuttelua ja kähimistä, kuului\ntuolta ankara ryminä -- itse isäntä taisi olla liikkeellä...\n\nIsäntä itse lienee ollut Pajalan metsäkodalle tulijakin, koska hän\nylpeänä karjaisi ovelta nukkumamiehelle:\n\n\"Jalat lavalle -- elikkä poikki!\"\n\nMutta kun Ramsun nuotiolle ilmestyi maailmanikäinen äijä, Ramsu, vanha\nnoita, ärjäisi:\n\n\"Mie en mene pois oman valkiani vierestä!\"\n\nSaattoi samoille yötulille oravamiehen kanssa saapua hirveä Stallo,\nsuuri metsän köriläs, heittäytyä nukkumaan ja sanoa: \"Ei piä\npiukkuvaisia panna valkiihan!\" Saattoi joskus ilmestyä metsän ämmä,\nvanha kämäleuka -- niinkuin tuli Tärännön Lautamiehen äijän kodalle\npyrkien keittämään riekonsuolia äijän lintuvellissä. Äijä kepitti\nämmän ulos. Mutta jo taas ämmä tulee -- alastonna heittäytyy maata\nretkottamaan nuotion taakse. Mutta kun Lautamiehen äijä vatkaa\nvalkeaisella kekäleellä, jo ämmä uskoo ja lähtee laukkaamaan, parkuen:\n\n    \"Jo poltti ja paistoi...\n    jo poltti ja paistoi!\"\n\nKummia näki Lainion Vaakinan Pekka, kun makaili Taanikurkkiolla\nloitokuusen alla. Tulee lapinäijä nuotion toiselle puolelle, on siinä\nhetkisen, lämmittelee -- lähtee pois. Jo tulee toinen, vanha homeinen,\naivan homeinen käppyrä, seisoo ja lämmittelee -- lähtee pois. Jo tulee\nsuuri peurahirvas, sarvet keikkuvat puoli kuusissa...\n\nPekka makaa vain -- kirves ja pyssy ovat selän takana. Peurahirvas\nseisoo ja katsoo, ja sarvet keikkuvat kuusien tasalla. Jo viimein Pekka\nkarjaisee:\n\n\"Jos et lähe pois, niin ammun!\"\n\nHirvas lähtee pois -- eikä tule enää ketään. Pekka saa nukkua yönsä\nrauhassa.\n\nKummia kuuli Nattavaaran Israeli, kun loikoili yönuotiolla\nNalasvaarassa. Oli itse metsänäijä lähtenyt pyytöretkelle, ja haukkuen\najoivat koirat saalista. Mentiin ympäri vaaraa ja räkytettiin kimakalla\näänellä, mentiin väliin niin kauas, että vain pikkuisen kitinää\nkuului kohta kolmannesta vaarasta. Sitten taas yhtäkkiä tultiin\nja kiljuttiin aivan vaaran alla. Eikä Israeli saanut ollenkaan\nnukkumarauhaa.\n\nMutta tuletta ei saanut metsään yöpyä. Ollan Heikku nukkui\nKuormakkajärven rannalla loidossa, ja nuotio oli sammunut. Tuli silloin\nmaanhaltia karjaisemaan:\n\n\"Se on niinkun kuollut, kellä ei ole valkiaa.\"\n\n_Tuluksilla_ ennenvanhaiset ukot näppäsivät valkean, iskivät\n_tulirauvalla piihin_ ja puhalsivat taulhaan tulen. Mutta\nsattui joskus, ettei tulineuvoja ollutkaan matkassa. Vanhoilla\nkiveliönkiertäjillä oli silloin omat neuvonsa -- tekivät tulen\ntyhjästä. Niinkuin entinen Ukko hieroi kahta kämmentänsä ja sai\ntulenkipunan, niin Keinosuvannon entinen Ranta-Heikka teki _kietkan_,\nhieroi kahta kuivaa tervaspuuta ja hivutti vastakkain, pani väliin\nparkkiruuppua -- pian savu tuprahteli, jo kohta tuli leimahti. Pajalan\näijä oli kehrännyt valkean _kärräjouttilla_. Helposti saatiin tuli\nniinkin, että pyssyllä ammuttiin tyhjä ruutipanos kuivaan luppotukkoon.\n\nKodan lämpöisissä taikka loidossa nuotion ääressä väsyneet metsien\nlaukkojat levähtivät. Metsä antoi heille suojan, metsä antoi lämpöisen\n-- tervaa tihkuva honka loimotti nuotiossa -- ja metsä antoi miehelleen\nmyös eväät.\n\nOli oravia povi täynnä, oli siellä puulintuakin -- ja niistä kyllä\ntäyttyi nälkäinen maha. Nuotion paisteessa oravat nyljettiin, tuppenaan\nvain riisuttiin turkki mäntypojan selästä, pantiin sammalia sen\nsisään ja pistettiin karhakanoksaan kuivamaan.\n\nMutta pieni alaston kurento heitettiin kattilaan. Kymmenenkin kurentoa\npisteli nälkäinen mies iltaveroikseen taikka lippasi niistä hyvän\nvellin. Ja erinomaiset makupalat hän sai oravan käpyvatsasta. Ullatin\nYlitalon äijä otti aina talteen käpyvatsat.\n\n\"Uu... noin valkea vatta... panhaan hiilille!\" ukko ihasteli ja\nheitti vatsan hiilokseen paistumaan. Siinä se kihisi, höyrysi ja\npaisui, ja viimein paukahti halki. Silloin se oli kypsä -- ja hyvä\nsuupala korvenkävijälle. Metsälle se haisi ja oli varsin metsällisen\nmakuista. Arvaa sen: pienen käpynikkarin nakertama ja rakentama pikku\npanos elävää metsää, pihkapuun väkevää muikeaa siementä.\n\nMutta sieniä ja juuria syöneen oravan iso musta maavatsa ei ollut hyvää\neikä metsällisen makuista.\n\nOli oravia poven täysin kotiinkin vietäviksi. Ne ripustettiin kattoon\nkuivamaan, ja sitten niistä saatiin monta hyvää velliä.\n\nMutta metsätulilla, valkean rämässä, ne maistuivat kaikkein\nparhaimmuksilta. Suu söi, ja tuli lämmitti. Kuukkahainenkin, korpien\nhiljainen, pehmeäliikkeinen käpsehtijä lennähti lähioksille askaroimaan\nja pyrkimään osille. Käkertäen, viheltäen hän hypähteli ja uteliaana\nkatseli miesten puuhia. Näppärästi hän nappasi maahan heitetyn palasen\nja istahti oksalle aterioimaan. Orava oli makeaa hänellekin.\n\nAntinpäivään asti kesti oravan metsästys. Hyvinä pyytökausina saattoi\nahkera erämies saada nahkoja kymmenenkin rihmaa.\n\nJa siinä oli jo hyvä tynnyrin säkillinen pienen pihkanokan pehmeitä\nnautiintuneita pikku pälsyjä.\n\n-- -- --\n\nPerttulilta, samoihin aikoihin kuin puulintujen satimien viritys, alkoi\npeuran pyytö.\n\nJa se oli vanhojen suurien pyytömiesten suurpyytö.\n\nEntiseen aikaan vaelteli satapäisiä villejä peuratokkia pitkin\nkiveliöitä, varsinkin suurien tunturien seutuvilla. Jäkäläisillä\nkankailla ne kapsehtivat sekä ruohoisilla jängillä ja jänkävierillä.\nJärvien ja suurien vuomien välisiä kannaksia myöten ne omia rannioitaan\nruuhkasivat kankaalta kankaalle.\n\nVilli peura oli komea elukka. Se oli isompi ja vaalakampi kuin kesy\nporo, ja sen koko olennosta näkyi, että se oli kiveliöiden vapaita\npoikia. Säikähtäessään se kapsahti kahdelle jalalle, kiepsahti ympäri\nja karisti karkuun, tolvasi kuin jousilla notkutellen. Suuret sarvet\nkeikkuivat komeana kruununa, saparo nykötti pystyssä piskasen hännillä\nkuin perämies, peukalon mittainen -- ja läikähteli villipeuran\nkiharainen visakarva.\n\nSellainen villi tokka oli erämaiden ylpeintä joukkoa. Kun se\nsatapäisenä hurjana laumana, keikkuvaa sarvimetsää kannatellen,\nruukalsi pitkin kangasta, niin metsä ryskyi ja maa jymähteli.\n\nJa naakiva mies killisteli sitä kiven takaa kiiluvin silmin.\n\nVanhaan, vanhaan aikaan ukot olivat kaivelleet kavalia _maakuoppia_\npeurojen -- sekä muidenkin elävien -- menoksi, syviä hautoja, joiden\npohjaan oli pystytetty teräviä seipäitä ja kanneksi rötistetty haoista\nja sammalista pettävä katto. Tällaisten pyytökuoppien painanteita näkee\nvielä pitkin erämaita, monesti pitkät rivit vieri vierin hietaisilla\nharjanteilla poikki järvien ja jänkien välisten kannasten.\n\nMutta _ansat ja hankhaat_ olivat nykyisten ukkojen äijävaarien parhaita\npyytöneuvoja.\n\nUkot löivät puuta maahan perä perää pitkät rivit, niin että tyvet,\nmelkein poikki hakattuina, jäivät korkeille kannoilleen. Suuret\npetäjät ja tuuheat kuuset täyttivät yksinäänkin aidan tehtävän, mutta\nharvoja koivuja ja vähäoksaisia puita piti kaataa pari, kolme runkoa\npäällekkäin kannoilleen taikka nostaa niitä _korvakoille_. Puuttomille\nvuomille pystytettiin aidan asemesta patsaita, ja patsaan nokkaan\nasetettiin iso _turvelimppu_, joskus vielä joitakin vaateresuja\nheilumaan. Tällaiset _peuranpöläkheet_ seisoa tönöttivät vuomilla kuin\npitkät miesrivit heilutellen vaateriekaletta, eivätkä arat metsänelukat\nuskaltaneet mennä niiden lähimaillekaan. Ne karvivat niitä, peloissaan\nkaukaa kiersivät.\n\nKorkeassa ryteikköaidassa oli aina vähän päästä aukko, _veräjä_.\nVanhaan aikaan oli veräjässä salahauta, mutta sitten viritettiin\nveräjään ansa, _kaula-ansa_. Se oli laitettu lujasta hamppunuorasta ja\nsidottu _kousilleen_ rihmalla veräjän pielipuihin sekä vielä varattu\n_ristilangoilla_, ettei peura menisi lävitse. Ansa oli kiinnitetty puun\nliepeään latvapuoleen, niin että eläimen nykiessä puu heilua rieppasi,\nja ansa poikki menemättä kiristyi yhä tiukemmalle.\n\nKulki peuratokka pitkin kangasta ja sattui hankaalle. Yritti se\nkaristaa läpi veräjän, tarttui joku elukka ansaan ja alkoi siinä\ntaajoa. Siitä toiset pelästyivät, pirskottivat ja rupesivat meltoamaan,\nnäkivät aidassa reikiä ja yrittivät karistaa lävitse -- ja yhä uusia\nelukoita sotkeutui kavaliin silmukkoihin...\n\nYhteisin voimin ukot rakentelivat hankaita. Kun peurat syksyisin\nlaskeutuivat tuntureista outamaihin, piti pyydykset olla valmiina\nvastassa. Lähdettiin mies joka osalta rakentamaan ja korjailemaan\npyytöaitaa ja virittelemään ansoja. Viikkomäärin saatiin olla töissä.\nSillä valta-aidat ulottuivat joskus kolmin, neljin penikulmin vaarasta\nvaaraan, jängältä jängälle, poikki kairan jokiväylästä toiseen. Ja\nansoja saattoi aidassa olla kymmenittäin, sadoittainkin.\n\nTällainen valtava, erämaita halkova aita oli ennen sopperolaisilla,\nnelipenikulmainen ryteikkö, joka ulottui Lainionväylästä Vittankiin,\nTornionväylään. Se lähti Ala-Sopperon takaa Siilaslompolosta ja\njuti Perälompolivaaran ja Vuoskuvaaran ylitse Seyriskiveliöön sekä\nsiitä Ounistunturin alaista puolta Kulirovaan, sitten Kulijärven\nitäpuolta ja laajan Ripakaisenvuoman laitaa Lapinkokkavaaraan, sitten\nNikujärven kautta Palovaaraan ja niin edelleen Ounisjoen länsipuolta\nTornionväylälle. Jukkasjärveläisillä oli suuressa tunturistossaan\nainakin kolmet hankaat. Muudan kulki Oinakkajärvestä Kapperuksen\nkautta Tuollujärveen, toinen ulottui yli Haukivaaran, missä nyt on\nKiirunan suurkylä, Luossujaurista Nokustusjauriin, ja kolmas oli\nKangasmaassa Mettäkallojärvestä Harrijärven kautta Sevujärveen.\nIdivuomalaisten hangas ulottui Jamitsohkan puurajasta Ainattijokeen.\nVittangin lahtelaisten pyytöaita oli Vathaan- ja Kiskamavaaroissa,\nja vaskilaisten aita oli ylempänä samoilla vaaramailla.\nJunosuvantolaisten ansa-aita oli Nuuksujärven takana Leipiökiveliöissä,\nUllatin ukoilla Peuramaassa Pierujoen itäpuolella, ja vanhat\nlainiolaiset laittoivat parin neljänneksen pituisen hankaan\nAittarovasta Aukearovaan, Mato-ojan ja Leipiökiveliön välille. Aita\nkulki poikki maailmaan idästä länteen, kun taas vaarat juoksivat pitkin\nmaailmaan, etelästä pohjoiseen, niinkuin niiden tapa on.\n\nAnsat pyysivät metsien villiä sarvipäätä, ja vuoron perään käytiin\nniitä viikoittain kokemassa. Oli kiveliöissä hankaan lähimailla\npatsaille rakennettuja pikkuisia _mettäpuojia, luovia ja nilejä_,\njoihin lihat ja taljat talletettiin, sekä sitten talven tultua\nnoudettiin kotiin ja jaettiin ansa- ja miesluvun mukaan.\n\nKoko syyskauden ansat olivat pyytämässä. Vasta antinpäivän tienoissa,\nkun tunturilaiset tulivat poroineen outamaihin, ne korjattiin\nkotiaittoihin taikka metsäluovien hoitoihin.\n\nSopperon Rovan äijä joskus jätti ansansa veräjän talveksi, ja kun hän\nsitten meni mitä kokemaan, olikin pyytöön käynyt useita elukoita. Mutta\nkun sopperolainen tarkemmin tutki saaliitaan, huomasi hän, että ne\nolivat outalappalaisen, Ritnan, poroja.\n\nJa Ritna, vihollinen, oli jo ennättänyt merkitä elukkansa.\n\n\nMutta peurat eivät silti saaneet vapaasti kierrellä outamaita, vaikka\nhankaitten veräjät jätettiin avoimiksi.\n\nAlkoi pian pitkä _peurapyssy_ paukahdella kiveliöissä.\n\nJo rykimäaikana, jolloinka peurat väkevän kesän perästä olivat kaikkein\nylpeimmillään ja lihavimmillaan, pitkäpyssyiset pyytömiehet naakivat\npeuralauman lähimailla ja ampuivat rykivästä joukosta, milloin\n_hirvhaan_, milloin _vaamen_. Ja kun lumi tuli maahan, niin että jälki\n_vuottui_, lähti pyytömies juovattelemaan peurojen perässä. Monesti\nmonissa miehin _vuotitethiin_ jälkiä ja naaittiin _joloksen_ vieressä,\nmitä pitkin peurat kulkivat -- ja kohta alkoi piilukkoinen paukkua.\n\nMutta vasta kevättalven paksuilla lumilla, kun tulivat pahat\n_roustheet ja kertheet_ ja pettävät hanget, alkoivat peurojen\npahimmat päivät. Silloin, vanhan marian tienoissa, oli jo niin\nvaloisaa, että näki peuraa ampua yölläkin, ja silloin sivakkamies\nruukalsi kuin rietas halki suurimpien erämaiden. Mutta peuraparat\nsaivat rämpiä hangessa ja rikkoa koparansa rousteessa. Silloin saattoi\nyksinäinenkin ajomies lähteä _rämmittämhään_ peuroja, heitellen niitä\nsuopungeilla kiinni ja surmaten.\n\nMutta silloin vasta turmio oli liikkeellä, kun saatiin _seurapyytö_,\noikein _seurakunnan pyytö_, ja parikymmeninen miesjoukko paineli\npeuratokan kintereillä. Villit metsäläiset kauhuissaan mennä tohistivat\nedellä suurena höyryävänä lumiryöppynä, sivakkamiehet, valitut parhaat\nampujat, kallistivat höyryten kantapäillä pitkine pyssyineen, yhä\nlähestyen kuin armoton surma.\n\nVain _veturimiehet_, raahaten eväitä ja neuvoja, hiihtelivät hiljalleen\njäljessä. Toisinaan taas neuvojen kuljettajat ajelivat pororaidolla\nkooten ahkioihinsa kaadetut saaliit.\n\nSaavuttivat ajomiehet pakenevan tokan, ampuivat niin monta kuin\nennättivät, ja taas lähtivät hiihtämään perässä. Hajosi tokka\nparttioihin -- ajajat myös hajosivat, ja pian oli joka parttiolla\nlentävä surma kintereillään...\n\nKoko tokka oli tuomittu turmioon.\n\nNäinpä kerran keväthangilla Parkalompolon junkkalaiset kaatoivat\nviisikymmentä sarvipäätä samaan kasaan. Junosuvannon, Kangosen ja\nNuuksujärven seuramiehet ajoivat ja tuhosivat yli satapäisen villin\nlauman Länsikiveliöiden Kapukielisessä, ja kerran taas lainiolaiset\ntoimittivat suuren joukkosurman Kolkonkiveliössä kaataen monta sataa\npeuraa.\n\nKolkonkiveliön peuraosille pyrki Junkan Ollikin, mutta hänelle\nsanottiin:\n\n\"Kunkas sie osalle, kun et ole pyyvössä ollutkaan?\"\n\nSillä saalis jaettiin vain pyytömiesten kesken. Peurat nyljettiin\nmetsässä yötulilla, ja kurennot _raajothiin_ ja pantiin raajoittain\nyhtä moneen kasaan kuin oli osamiehiä. Ja taljoja heitettiin joka\nläjään, minkä niitä oli, samoin koparoita. Sitten seuramiehet arpoivat,\nsamoin kuin kalamiehet, saaliinsa.\n\nEikä siinä katsottu miehen muotoa. Jokainen sai läjänsä, kun hänet\nkerran oli täytenä miehenä otettu pyytöseuraan. Junkkalaisten ja\nKitkiöjärven miesten nelipäiväisessä suurajossa, jolloin parisatainen\ntokka melkein kokonaan tuhottiin, oli mukana kolme alaikäistä\npyssymiestä, Sevän Antti, Kitkiöjärven Sakko ja Vanhantalon Olli.\nHeille sanottiin heti alussa, että sen saavat, naskalit, minkä itse\nampuvat. Mutta pojankampit olivat kohta parhaita paukkumiehiä, ja\nsaalista jaettaessa otettiin heidät miesten osille. Saivat pojat vielä\nmonta peuranpäätä. Sillä peuran ampujalle tuli aina _pää liiempää_.\n\"Pää peuran kaatajalle\", oli vanha sääntö. Ja päältä jaon se annettiin.\n\n_Vetureilla_ vedettiin lihat ja taljat kotiin. Oli tehty veturi ohuista\n_koijunliisteistä_ niinkuin ahkio, taikka _haapakuokalla_ koverrettu\numpunaisesta kuusesta pitkä kaara. Veturiin _kaaristethiin_ tavarat\n_orrolla_, ja viilekkeillä sitä sivakkamies laahasi perässään. Kaksin\nsauvoin hiihtäjä työnteli. Vanhat peuramiehet _hihtoivat_ eripituisilla\nsivakoilla, oikeassa oli lyhyempi koivuinen _sivakka_, jolla\npotkaistiin, vasemmassa pitkä petäjäinen _suksi_, millä huilattiin.\nPajalan mies laittoi oikein liukkaan ja sitkeän suksen _jouhimännystä_,\njoka oli vuosikausia lojunut navetan loorin lattiapuuna, lehmien\nsotkettavana.\n\nOli sitten erämaan taloissa metsällistä syötävää. Lunta lyötiin aitan\nlattialle ja siihen kylmettyneet metsänlihat. Siitä oli hyvä hakata\nkattilaan. Suolattiin lihat ja kevätahavilla niitä kuivattiin\nkatonharjalla _luovassa_, taikka orsilla _aitansolassa_, oviseinällä.\nVedettiin vain vanhoja verkkoja ympärille, etteivät harakat ja varikset\nja pienet riippanat päässeet niitä nokkimaan.\n\nHyvin ne olisivat riippanoille kelvanneet, sillä peurankuu oli makeaa.\nLihavan villipeuran selässä, saparontyvillä, _piskasessa_, oli paksu\n_kuupalsta_, kohta kämmenessä, ja se oli kaikkein parasta pakkastalven\nniestaa. Hyvää oli myös _kieli_ ynnä _yinkontti_.\n\nHirvi oli metsän suurriistaa, ja hirvenpyytäjä oli jo _suurmettästäjä_.\nHänellä oli hyvä hirvikoira, jonka kanssa hän ajeli metsän suurta\nsarvipäätä.\n\nMutta hirvi oli äkäinen elävä. Sanottiin kyllä, että se joskus tuli\najomiestä vastaan ja polvilleen pannen rupesi armoille. Mutta jos mies\nei ruvennut armoa antamaan, hirvi suuttui -- ja silloin tuli totinen\nerämaan tappelu.\n\nUllatin ukko ampua piukutti isoa hirveä pienireikäisellä -- napsutteli\nkuulansa loppuun, niin että hirvi viimein suuttui ja karisti kimppuun.\nUkko huitaisi pyssyllä, mutta hirvi ei siitä säikähtänyt, tuli ja sotki\nsivakat jalkoihinsa. Suurmetsästäjä hätäyksissään käpsähti hirven\nselkään, _hämphään_ taakse ratsastamaan. Elukka pelästyi, alkoi hyppiä\nja taajoa, mutta ukko piteli kiinni korvista ja karvoista, keinotteli\npuukon kouraansa ja iski jutoaan niskaan, juuri _ahmajäsenheen_.\nMetsän suuri sarvekas kaatua rojahti maahan. Ahmajäsen, pään ja kaulan\nrajalla, onkin semmoinen paikka, ettei ole niin jaloa eläintä, joka ei\nkuole, kun siihen puukolla isketään.\n\nHyvä saalis oli hirvi, antoi lihaa kohta koko talveksi -- toisillekin\njakaa. Ja kaikkein parhainta oli hirven _päällinen huuli_. Se aina\nheti leikattiin pois, kun hirvi oli kaadettu, ettei vain toinen\npyytömies sitä saisi kähvelletyksi. Vanhat sanoivat:\n\n    \"Hirvenhuuli ja peurankieli\n    ja tarphaanliha on parasta,\n    mitä lihaa on.\"\n\nEntisinä aikoina oli _tarvas_ liikkunut kiveliöissä. Se oli ollut\npeuranmallinen elävä, pienempi vain. Mutta kun sillä oli kovin vähän\njäseniä, varsinkin selässä, oli se niin _kankku_, ettei päässyt enää\nylös, jos se joutui pitkälleen pahaan paikkaan. Sillä olikin vasituiset\npuut, joihin se nukkuessaan nojasi. Ukot löysivät puun ja sahasivat sen\nmelkein poikki. Tarvas meni taas sitä vasten nojaamaan ja nukkumaan\n-- ja kaatui puun kanssa, eikä vähäjäsenisenä, kankkuna enää päässyt\njaloilleen. Silloin ukot saapuivat ja tappoivat tarpaan ja saivat\nkaikkein parhainta metsällistä lihaa.\n\n-- -- --\n\nMutta vasta _karhu_ oli sellainen suurriista, _mettällinen, mettän\notus_, jonka kimppuun ei joka mies uskaltanut yrittää. Piti olla jo\n_täysirahkeinen luuäijä_, metsällisellä lihalla ja rasvaisella kalalla\nruokittu, joka tohti ruveta tappelemaan kaikkein kovimman metsäläisen\nkanssa, vanhan _maafaarin_, kiukkuisen, väkevän ja viisaan korpiäijän,\njoka ei koskaan ruvennut polvilleen eikä armoille kovimmankaan\nluuäijän edessä -- päinvastoin monesti pani tappajan armoille.\n\nEihän tavallinen kontio tavallisessa metsänolossaan ollut äkäinen,\nsenkuin vaelteli vain, kaiveli muurahaismättäitä ja putkenjuuria\nja joskus otti paremmaksi palakseen jonkin lehmän tai lampaan. Ja\npentujensa kanssa karhu toisinaan huvikseen tieraili -- vaikkahan\nsaattoi joskus suutahtaakin. Sattajärven Kunnarin Mikko katseli kiven\ntakaa karhuemoa, joka ahmi rehevää ruohoa ja murisi, kun villi pentu\ntaajoi ja sätkäsi takavillojen kimpussa. Emo söi ja murisi, eikä\npentu antanut rauhaa. Viimein muori suuttui ja pisti pennun suuren\nlieon alle. Mutta kun emo sitten meni hänet päästämään, olikin pieni\nriepu kuollut. Karhu katseli ihmeissään karvaturriansa, piteli sitä\nsylissään, puristeli ja karjui sen korvaan. Heitti hän viimein turrin\nmaahan ja meni metsään. Mutta tuli hän vielä takaisin ja taas alkoi\npuristella ja karjua -- ei ollut apua. Emo laski pennun pensaaseen ja\nlähti surullisena tassuttelemaan.\n\nMiestä karhu väistyi -- ei peläten, ja naista hän -- häpesi. Ainakin\nLautakosken muori säikähdytti vanhan ukkokontion, kun hän helmojaan\nheitellen karjaisi:\n\n    \"Hipiä, kun olet tullut raiskaamhaan\n    mun luontokappaleitani!\n    Oota sie, kun mie näytän koriaa!\"\n\nKarhu katsahti ja häpesi, niin että pakoon ruukaltaessaan heittäytyi\nkolme kertaa ylenniskoin.\n\nVain hirveän lehden aikana karhu oli vihainen ja äreä -- mutta\nsilloin olivat kaikki muutkin elukat kiukkuisia nautasonnia ja\npeurahirvasta myöten. Mutta niihin aikoihin karhu kohta meni nukkumaan\npitkää talviuntaan, puhalsi vatsansa tyhjäksi ja lykkäsi pihkapallon\nperäsuoleensa. Oikea metsienkiertäjä karhu paneutui jo lehen alle,\nennenkuin lehti oli kokonaan karissut.\n\nAinoastaan pahantekijät ja nostetut kontiot jäivät vielä jatkamaan\nkesällisiä ilkitöitään. Sellaisiakin otuksia kyllä oli. Nostettu\nlienee ollut Pajalan pahantekijä, joka samaan menoon löi lihoiksi\nkolmekymmentä lehmää ja haavoi parikymmentä lammasta. Narkauksessa\nkarhu yöllä yritti ikkunasta lammasnavettaan, ja Lautakoskella muori\nyllätti kontion, kun se oli kiskomassa lehmää katon kautta\nkesänavetasta. Kun Kainulaisjärven Lamppa-äijä oli akkoineen\nnukkumassa, karhu pisti karvaisen päänsä ikkunasta ja irvisteli.\nMutta lähti hän pois, kun Lamppa karjaisi:\n\n    \"Siekö se olet?\n    Älä ittiäs muuttele!\"\n\nJa se oli Vinsan äijän nostama.\n\nMutta monesti pahantekijä karhu sai hengellään sovittaa monet\nrötöksensä.\n\nVaikka henkensä kaupalla vaelteli oikea kunniallisestikin elävä karhu\nsuomalaisten ja lappalaisten suuria erämaita. Ei hän saanut edes\ntalvista nukkumarauhaa. Kun hän kuusen juurelle koperretussa pesässään\ntyytyväisenä veteli talviuniaan, ja vasta saatu pahnikas, _maitopoika_,\nmakasi ja tuhisi rinnan alla, seka iso _kuostopoika_ nukkua röhötti\nselän takana, niin jo, jo piti tulla kamalat möykkääjät oven taakse.\n\nOlivat, viholliset, seuranneet syksyllisiä jälkiä, kavalasti\nkierrelleet, kaarrelleet ja vakonheet nukkuvan korpelaisen ympärillä,\nhiipineet ja naakineet ja panneet merkille hänen kotonsa -- ja sitten\nhyvillä talvisäillä monin miehin, oikein aseineen lähteneet tänne\ntuhotöihin.\n\nHeräsi kontio, kun oveen, _pesäreikhään_ äkkiä söhäistiin koivuiset\nkanget, ja joku rietas alkoi ryskiä katolla...\n\nArvasi kuusenjuurelainen, ketä siellä oli, arvasi asiatkin -- ja\npaikalla karisti ulos... Siellä keihäät ja pyssyt vastassa -- niihin\nmetsäläinen sortui. Sortui hän joskus omalle ovelleen.\n\nMutta pääsi kontio ulos -- heti rupesi tappelemaan kuin mies, karjui\nkuin mies, löi miestä kenttään ja pani monen ukon parkumaan. Vasta kun\nvihollisten joukko rupesi tuntumaan ylivoimaiselta, lähti metsänäijä\nlaukkomaan...\n\nAjajat painelivat perässä, ja siinä tuli ankara koetus -- edellä\ntummaturkkinen köyryselkä, metsän väkevin, perässä keihäät ja pyssyt,\nkahisevat sivakat ja höyryävät ukot. Sivakkamiehet tohistivat yli\nhankien, metsäläinen sai niitä henkimenoikseen rämpiä.\n\nJa usein kävi niin, että hiihtävä surma saavutti rämpivän metsänukon.\n\nKesällä kun karhu oli kaatanut kylän lehmän, rakennettiin raadon\nlähelle korkealle puuhun lava, ja kaksin miehin mentiin sille yöksi\nvahthiin. Ammuttiin, kun kontio tuli öiselle aterialle -- mutta oltiin\njoskus ampumattakin. Hiljaa vain peloissaan katseltiin, kun\nkyrmyselkäinen metsänäijä tuli ja söi, rutisteli suuria konttiluitakin,\nniin että rouhiminen kuului lavalle asti...\n\nRupea siihen sitten lavarötisköltäsi nakkelemaan vaarallisia\nlyijynappeja!\n\nSaittajärveläiset olivat hyvillään, että lehmänraatoa riitti ja vielä\njäikin, kun kolonnäköinen metsänotus lähti kylläisenä hölkyttelemään.\n\nJoskus sattui karhu erehtymään peuranansaan. Se oli kyllä niin viisas,\nettei ruvennut sitä kuolemakseen kiristämään. Metsäläinen heittäytyi\nvain ansanuoralle makaamaan, aina vähän päästä sitä kastellen ja\nryvettäen. Kun karhu viikkomäärän oli ansaa näin hautoen _mä'ättänyt_,\nmeni se helposti poikki, ja metsäkörri lähti laukkomaan.\n\nJoskus vain sattui, että karhu hirttyi, niinkuin kerran sopperolaisen\nansaan, jääden roikkumaan puuhun. Sopperon ukko meni kokemaan\npyytöjään, luuli karhua naapuriksi, jonka kanssa hän vasta oli\nriidellyt, ja päivitteli:\n\n\"Katto, koranusta, minkä kiusan mulle keksi... kun on ittensä\nhirttänyt anshaani.\"\n\nOlivat monet vanhat kiveliönukot kovia miehiä, kun joutuivat\nkamppailemaan metsänukon kanssa. _Keura-Mortti_ joutui sylipainiin\nja keikahdutti kontion alleen. Metsäläinen niisti Mortilta pois koko\nnenän ja repi huulet, ja Mortti sohi puukolla. Koko päivän ukko tappeli\nkontion kanssa. Kun karhu käytti hampaitaan, karjui Mortti: \"Äle don\npiednage koanstai ana!\" jotta, älä koiralle, ja taas söhäisi puukolla.\nViimein kontio suuttui, lähti laukkomaan -- ja nuoli haavansa. Mutta\nMortti ei osannut nuolla, hänen täytyi vaeltaa koko ikänsä nenätönnä,\nmetsäläisen merkeissä. _Sarren Nikki_, lapinukko, tappeli karhun kanssa\nTornionjärvellä, Nuijan tunturissa -- kontio paiskasi ukon alleen ja\nrepi paistit... ja lähti tyytyväisenä tunturiin. Nikke kyllä tämän\nhäväistyksen vielä kovasti kosti, vieden hengen ainakin viideltä\nkontiolta.\n\nSarren Nikki oli äkäinen tunturimies. Yhtä äkäinen oli Tärännön\n_Aittamaan Juhan-Petteri_ -- ei hänkään metsäläistä pelännyt. Ukko\nvielä joka kerta, kun oli kaatanut karhun, karkaisi luontoaan juoden\nkauhalla kuumaa verta _syänonnesta_. Ei säikkynyt liikoja _Mikkeli\nNiiakaan_, toinen tunturimies, konttasi elävään kontionpesään palava\ntuohikäppyrä toisessa, laahattu pyssy toisessa kädessä -- konttasi\nja ampui ärisevän pesänäijän. Raution Jussa oli niin luja ukko, että\nsamana talvena tappoi yhdeksän kontiota. Vanhalla piilukkoräikällä\nJussa niitä keikahdutteli, ja keihäälläkin kaatoi kaksi. Vittangin\n_Lasun Jussa_ oli myös maininka karhumies, joka joutui joskus yksinään\nkeihäs kourassa tappelemaan karhun kanssa pesähangilla, kun huonot\nkumppanit kontion karjumista säikähtäen lähtivät pakoon. Luja mies oli\nTärännön _Aitanpään Aukusti_, joka kaatoi kontiota ja muutakin metsän\nelävää.\n\nMutta kaikkein pelottomimpia karhuvaareja oli Junkan _Sevän Antti_,\nentinen Parkalompolon outalappalainen, ankara peuranajaja, yhtä kova\nkäymään pororosvojen kuin karhunkin kimppuun.\n\n    \"Pyssy kun paukahti,\n    niin Nolka kaatui\",\n\nmuistellaan vielä Sevän Antin pitkän peurapyssyn töitä. Keihäin ja\npyssyin Antti karhuja kaateli, kaatoi 43 metsäläistä -- ja joka\nkymmenennen kanssa oli sylipainissa. Monesti yksinään, ilman\n_seurusmiehiä_, Sevän ukko kahisteli karhunpesällä. Seurusmiehistä ei\ntahtonut olla apua -- ne monesti kovan paikan sattuessa pelästyivät,\njättivät Antin yksin tappelemaan ja laukkasivat kotiin.\n\nEi säikähtänyt metsäläistä Pajalan _Eliaksen Jussa_, eikä liioin Jussan\n_Karuliina_. Kahden he menivät karhunpesälle, Jussa pisti kangen\npesänreikään, ja Karuliina seisoi kirves kourassa pesän suulla...\n\nKarhu pisti päänsä reiästä -- Karoliinan kirves heilahti ja halkaisi\notsan.\n\nHeinän hakumatkalla tämä tapahtui. Nostettiin kuollut kontio kuormalle,\nja kolmea rinnan istuttiin sitten heinäkuormalla, Jussa edessä\nohjaksissa, musta metsänukko keskellä ja takana Karuliina.\n\nJa ylpeästi ajettiin kylän lävitse kotiin.\n\nKun entiset ukot saivat karhun kaadetuksi, pitivät he metsän äijälle\nhyvät kraviaiset ja kokosivat kylänäijiä pitoihin.\n\nKarhu nyljettiin, riisuttiin ukolta karvainen turkki ja _kytkethiin\nkytkinpuihin_ kuivamaan. Ja nyljetty kontio oli kuin alaston ihminen,\noikein otti luontoon sitä katsoa -- rinnat ja hartiat, lavat, reidet ja\nperät olivat kuin ihmisellä, pää vain kuin koiralla. Mutta kuuta siinä\noli, joskus korttelia vahva valkoinen pinta selkäpiillä, ja se oli niin\nröytevää, että hytisi, kun otti käteensä. Kun kuu leikattiin palstoihin\nja pantiin aitanseinälle päivän puolelle kuivamaan, niin se oikein\nvetenä valui.\n\nSitä kun kylän äijät puukolla viiltelivät ja söivät, jo tiesivät\nolevansa metsänäijän viimeisissä menoissa. Moni ukko, pakkasen käsissä\nkärvistellyt, sitä oikein mielissään ahmi, se lämmitti sydäntä ja antoi\nvoimaa. Kaunisvaaran äijä hoselsi kontion räytynyttä _munhaiskuuta_,\nniin että kolme vuorokautta hääri seinän takana housuvyö kaulassa ja\npuhalteli puhtaita talipuikkoja kuin joulukynttilöitä.\n\nPantiin karhunlihaa pataan, keitettiin ja syötiin, syäntä, kieltä ja\nmuuta. Ullatin Erkko-äijä heitti kattilaan vielä käpälän ja sanoi:\n\n\"Kun met tämän käpälän keitämmä, niin kyllä met rasuata sitten syömmä.\"\n\nTehtiin myös _makkaroita_ ja syötiin hyvinä metsällisinä. Annettiin\nkutsumattomille vahtilaisillekin karhunlihaa, metsän uutista.\n\nMutta itse saamamiehet ja syömämiehet istuivat rasvaisin naamoin\nkahtapuolta isoa pöytää.\n\nPiti vielä hyvällä metsällisellä muistaa haltioita. Entiset Ullatin\nukot veivät heti ensi kattilasta kupillisen karhunrasvaa ja kaatoivat\nsuurelle _palveluskivelle_, joka oli pellolla kylän keskellä, Heikan\nja Pirtin välillä -- neljän talon yhteinen _pyytökivi_. Niinkuin suuri\nhallava kontio, kyrmyniska, se maata romotti kentällä, ja sen päälaessa\noli pieni kuoppa, johon rasva kaadettiin. -- Vietiin samalle\nkivelle ensi rasvat kalasta ja linnustakin, jos pyytö oli hyvin\n_vastannut_. Oli jo etukäteen luvattu rasvat -- ja saalis helposti\n_korttui_, sati ei vastattu, mitä oli luvattu.\n\n-- -- --\n\nMutta kun tapettiin _hukka_, sille ei kyllä kannattanut pitää\nkraviaisia. Se oli villi peto, häpeämätön pelkuri, jolla ei ollut juuri\nmuuta mielitekoa kuin tuhota poroja, minkä ennätti, tappaa kaikkia,\nmitä sai -- ihmisiäkin. Pajalan Antista hukka kerran sieppasi pihalta\npikku tytön, riepoitti metsään ja söi -- luita ja vaateriepuja vain\nheitti julman ateriansa merkiksi.\n\nEnimmin tuotti hukka tuhoa lappalaisen poroelolle, ja enimmin häntä\nvainosi lappalainen. Eikä lappalainen tarvinnut metsärosvon kimppuun\nkäydessään pyssyjä ei keihäitä. _Hihattamalla_ hän tavoitti hukkatokan\njossakin metsässä taikka tunturissa. Hätäytynyt susi tarttui irvissä\nhampain uhkaavaan suksisauvaan, mutta sai samalla ajomiehen toisesta\nsauvasta kuonoonsa, niin että meni tyrmään. Sitten suurpuukolla\nkiireesti kinttusuonet poikki ja taas toisen hukan kimppuun. Sille sama\ntemppu: tyrmäys ja kintut poikki -- samoin kolmannelle, neljännelle,\nviidennelle...\n\nJa näin saattoi nopea, peloton tunturimies tuhota koko rosvojoukkion.\nLappi pieksi hukalta hengen pois, missä vain sen, vihollisen, kohtasi.\nMutta ei hän silti hukkaa selän takana parjannut, eikä kiroillut, ei\nedes sanonut, paljonko se oli tuhonnut hänen porojaan. Sati sanoi ja\nparjasi -- hukka surmasi vielä enemmän.\n\nTunturimaissa, missä suuret poroelot liikkuivat, hukilla oli parhaat\npäivät. Siellä he, kurjat, nälissään kulkivat virkateillään niinkuin\nheidät määrätty oli -- mutta siellä myös surma hiihteli samoilla\nrannioilla. Ajeli surma kyllä alhaalla outamaissakin. Aitanpään Aukusti\nmenetti monta hukkariepua, kun he virkamatkoillaan sattuivat Aukustin\nvirkamaille.\n\n\nSamanlainen häpeämätön metsärosvo kuin hukka, oli ahma, pienempi\nvain, mutta sitä kavalampi, suuri porojen surma, joka saattoi oikein\nvimmoissaan ollen tuhota neljät-, viidetkymmenet porot samaan menoon.\nNiskasuonet se vain repäisi poikki, ja niin poro porolta ruukalsi\nyli koko tokan -- sitten söi, minkä söi, sekä kätki hankeen päitä ja\nkoparoita vastaisen päivän varaksi.\n\nAhma oli haiseva ryökäle, joka levein kämmenin mennä latusteli kuin\naikamies, ja oli aina valveillaan. Mutta paetessaan se pruiski\njälkeensä niin ilkeitä panoksia, että piti olla hyvin myrkky koira,\njoka kesti kamalan löyhkän ja saattoi painella perässä.\n\nSellainen raaka koira ahdisti ahman puuhun taikka uuvutti sen hankeen,\nniin että sivakkamies sai sen ammutuksi.\n\nSaatiin ahma narratuksi joskus kolmipiikkiseen ahmankanthoon, saatiin\nsitä raskaalla satimella, jossa oli kahdeksan rankaa kattona ja syöttä\nhoukuttelemassa, niinkuin kannossakin. Pyydettiin ahmaa myös hirsistä\nsalvetulla keilamaisella kehikolla, ahmanhuonheella.\n\nVilli elukka ahma oli, niin villi, ettei suuri noitakaan saanut häntä\nnostetuksi. Hukan kyllä nosti velho kuin velho, mutta ahma ei totellut.\nKolo oli hänen kotonsakin, niinkuin ainakin metsärosvon asunto, kolkko\npahtalinna hankien alla jylhässä pahikossa pentukomeroineen, liha- ja\nluukammioineen.\n\nSiellä pitkäkarvainen porojensurma lepäili päivät, hiipi yön tullen\ntöihinsä ja taas aamun sarastaessa saapui kotiin.\n\nHyvä oli kettukin, ruskea visakarvainen repo, joka metsiä juosta\nvilisteli ja rääkyi ja tappoi pienempiänsä, varasteli lintuja\nsatimista, ja mitä ei jaksanut syödä, sen kätki sammaliin taikka peitti\nhiekkaan huitoen hännällään paikan sileäksi.\n\nRevolla oli hyvä turkki, ja sitä persoen pyytömies oli ahkerasti sen\nkintereillä. Vanhojen ukkojen pyytöneuvoja oli _revonkanto_, kaksi-,\nkolmipiikkinenn sileäksi kuorittu kanto, jonka nokassa oli syöttä\nhoukuttelemassa. Ajettiin kettua hihattamalla ja tapettiin, kaivettiin\nse tievakuopastaan ja nutistettiin, pyydettiin myös _rauvoilla_, jotka\novelalle metsäläiselle piti laitella vielä ovelammin, että metsien\nveijari niihin erehtyisi.\n\nPajalan Käryjärven äijän rautoihin repoja kyllä meni, viritti äijä ne\nvaikka kaivon vinttiin. Mutta Käry olikin luvannut itsensä riettaalle,\nsati saa määrätyn, summattoman joukon repoja. Äijä sai -- mutta aina\nhänellä oli aapinen povessa, etteivät riettaan raudat olisi häneen\nnaksahtaneet.\n\n_Naaliakin_ pyydettiin, ja se oli kohta ketun likimmäinen sukulainen.\nTunturissa se asusteli, kaivoi tievaan koko linnan ja laittoi sinne\nperillisiä kohta tusinan. Oli pesässä etu- ja takaportit sekä vielä\npakoreikiä joka taholle, niin että isäntä hyvin saattoi ennättää\nkarkuteille, sati ovelle tultiin möykkäämään. Kun vieras viimein pääsi\nperille, löytyi naalitievasta vain köyhä kitisevä perillisparvi sekä\nkasat kaluttuja luita, ynnä höyheniä, risuja ja ruohoja.\n\nTunturien valkoinen naali oli halpa elävä -- ammuttiinhan sekin, kun\ntavattiin, vaikkei sen turkista suuria maksettu. Mutta sininen naali jo\nmaksoi rahaa.\n\nRahaa maksoi _näätäkin_, vaikka se oli pieni elävä. Sitä kyllä kannatti\najella. Mutta sitä ei leikin käsittänyt. Se kipaisi puuhun kuin\norava, se kiepsahti koloon kuin kärppä, se puri kuin susi, sati siihen\ntarttui käsin. Ketun vain rohki sait ottaa leuoista kiinni, mutta näätä\nsiitä kyllä suuttui. Vaaran Jussi kun pisti kätensä kontoon, näätä heti\nvanui hampain ja iski läpi kintaan ja kämmenen -- myrkyn vielä puhalsi,\nniin että käsi aivan turposi.\n\nKoiran kanssa näätää ajettiin ja ahdistettiin, ja koira siinä parhaan\ntyön teki. Koira sen tavoitti kiinni, kun se jostakin kolosta\nsavustettiin laukkomaan.\n\nNäätä oli hyvä saalis. Yksi ainoa näätä vastasi hyvinkin rihman oravia.\n\n\nPitkäselkäinen _saukko_ oli vähän kuin samoja nepukoita näädän kanssa.\nMutta kun näätä oli ahkera metsänkävijä, oli saukko etupäässä\nkalamies, joka asusteli vesien vaiheilla pyydellen kalaa -- vaikka\nkelpasi sille sammakkokin. Sukeltamalla se tavoitteli kaloja, ja\nhampain se niitä kantaa retusti syöntirannalleen. Talvella viritettiin\nsaukon rannioille hammasreunaisia rautoja -- niihin harmaa kalamies\npyytöretkillään sattui tarttumaan.\n\n\nSukkelaa _kärppää_ ahdistettiin ahkerasti, vaikka se oli kaikkein\npienimpiä elukoita, joita pyydettiin. Vanhoilla ukoilla oli oikein\n_kärpän killerökeinot_, pitkät pilkoitetut reisut pitkin kiveliöitä.\nNiitä myöten ukot syystalvella kuljeskelivat killeröltä killerölle,\nja killerönä oli vain kahtia halkaistu pölkky kirpoille viritettynä,\nsyöttänä palanen muionnutta kalaa tai lihaa.\n\nKärppä taisi olla samoja nepukoita näädän ja saukon kanssa, -- haisu\nvain oli sen omia perintöjä. Vanhat pyytömiehet eivät kyllä koskaan\nsiitä kärppää soimanneet, vihaisia kovin olivat, jos kuulivat muiden\nmoittivan -- tyhjäksi sellainen haukkuminen pian ajoi killerön. Ullatin\nPirtti-Antti kohta antoi leuoille ja karjaisi:\n\n\"Sinä haiset -- eikä kärppä!\"\n\n\nTunturimaissa laukkoi _jäneksiä_ aivan päänään, ja oli niitä\noutamaissakin. Valkoturkkista mollosilmää pyydettiin ansalla, joka\nkeppiin sidottuna pistettiin sen rannion viereen. Ja lynkäpolvinen\narka kyykkäilijä kyllä erehtyi ansaan, kun sen taidolla asetti --\ntaitamattoman laitoksen nähdessään jänis poukahti syrjään. Syksyllä\nensilumen tultua pyssymiehet lähtivät jäneksiä kiertämhään juovatellen\njälkiä ja piirittäen jussarievun auttoon, mihin se, koko yön\nvikerkoukkuja laukottuaan, oli asettunut päivämakaukselle.\n\nParemman puutteessa kelpasi jäniskin syötäväksi, vaikka se oli niin\nlaiha, ettei siinä ollut _rasuan silmääkään_. Mutta jänis oli verevä\nelävä, ja sen veri mustaa ja väkevää. Siitä tehtiin hyviä verikakkoja,\njotka olivat oikein miehen ruokaa.\n\nJa jäniksen valkoisesta talviturkista saatiin kauniita pehmeitä\ntoukoja, sen karvaisella käpälällä taas pyyhittiin pöytää.\n\n\nEntisinä aikoina oli useissa erämaan joissa ollut _majavia_, ja\nmajavan pyytö oli ollut entisten erämiesten parhainta pyytöä. Kangosen\nUuentalon Mikkeli, joka on kuollut satakymmenellään jo kolme-,\nneljäkymmentä vuotta takaperin, oli nuorena ollessaan pyydellyt\nmajaviakin.\n\nMajava oli ollut merkillinen metsän elävä, siittävä eläin sekin,\npatomestari, jonka oli pitänyt asustella vesien äärellä, pyrstö aina\nvedessä niinkuin kalalla. Pyrstö kun oli ollut kalaa, mutta kurento\nmetsänelukkaa. On vielä siellä täällä kiveliöissä jokivarsilla majavien\nmuinaisia asentopaikkoja, Majavasaaria, Majavaniittyjä. Siellä ne ovat\nrakennelleet patolaitoksia ja tehneet pesiä kontuihin pitkin rantoja.\n\nMajavan turkista oli maksettu isot rahat, ja sen _havukset_ olivat\nolleet kallista lääkitysainetta, lujaa kaikenlaisia tauteja vastaan.\nOlivat ne vielä niin erinomaisen tenhoisat, ettei mikään tauti ollut\nuskaltanut tulla kylään, missä _majavankulleja_ oli säilytetty. Oli\nKillimässä ennen ollut tällaiset kovat aineet tallessa -- vasta oli\nkallis majava saatu. Ja Killimä oli kuullut, kun kamala rupitauti oli\nohitse jutaessaan vihaisena manannut:\n\n    \"Sati toisen kerran tulen,\n    killa mie kalmaa tehen.\"\n\n-- -- --\n\nEivät saaneet _puulinnut_ talvellakaan rauhaa. Erämaita\nhiihdellessään pyytömiehet ampuivat niitäkin, sati vain sattuivat\npaikalle. Sydänkuilla, kun metsä oli _huutheessa_, näkyi puussa\nsuurusteleva suuri musta metso jo kauas. Helposti ojentui pitkä pyssy\nsitä kohden -- kajahti luminen metsä, ja iso musta tuli tohisten alas,\nniin että huuteinen puu ryöpsähteli valkoisena...\n\nSyvälle hankeen hautautui _huuemetto_, pihkainen kerkkä vain piipoitti\nsen kurkusta.\n\nMutta metsän lintuja piti naakia hyvin varoen, ja kaikkein enimmin\npiti kalvehtia kasvojaan. Niitä linnut -- samoin muutkin metsän elävät\n-- pahimmin pelkäsivät. Kun ne huomasivat _ihmisen kasvojen haamun_ --\njo heti säikähtivät ja kiirehtivät pakoon. Mutta jos ne eivät nähneet\nkasvojen haamua, ne saattoivat tulla vaikka aivan viereen. Ihmisen\nkasvot olivat metsäkansalle kauhistus.\n\nSatimet ja loukut oli lumen tultua tarpeettomina laukaistu lepäämään.\nSinne tänne oli kuusien juurille rakennettu havuista niskojen ja\nriukujen varaan laukupuolia, lintukokkoja, satimineen tai ansoineen.\nLaukupuolen alle jäi lumeton _pälvi_, joka marjanvarpuisella\nkesämaallaan houkutteli talven kourissa värjötteleviä lintuja\npyydyksiin.\n\nNälissään ja viluissaan menivät, taitamattomat, surmilleen.\n\nTalvi oli _riekkojen_ paras pyytöaika. Silloin jänkien rannoille\nja pienien purojen varsille ja autioihin pitkin _koiju- ja\npaijupensikoita_ rakennettiin risuista pitkiä koukkupolvisia\n_kaarteita_, joiden aukkoihin viritettiin ansoja, hampuista punottuja.\nVarsinkin tunturimaissa oli talvella tavaton riekonpyytö. Oli kohta\njoka tunturipurolla, joka koivikossa ja pajukkorannalla, joka lompolon\nlaidassa ja jänkänotkelmassa ansoja sadoittain, ja sadoittain saatiin\nriekkoa, valkoista käkertäjää, joka villaisin tallukoin tassutteli\npensaikossa.\n\nSaatiin myös _kierunaa_, korkeiden tunturien aitoa asukasta, joka ylet\naikojaan eleli ylhäisillä kotikylillään. Vain kovan ilman uhatessa se\nlaskeutui outamaihin, ja siellä se kaavierrellen ennusti kohta saapuvaa\nsuurta lumenpurkua.\n\nMutta kohta taas, kun kova ilma oli loppunut, tunturien eläjä kiirehti\nkorkeille kotipihoilleen.\n\n\nMutta huhtikuulla, kun maa joutui _pälvhiin_, ja _vyötiäinen_ laulaa\nluristeli yöt läpeensä, kokoontuivat kiimalinnut näihin ensimmäisiin\nkesämaihin viettämään kevään ja kesän ensimmäisiä riemujuhlia, koska\nvalkoiset hanget kimallelivat huhtikuun varhaisessa aamuauringossa.\n\nJa kaikilla linnuilla oli omat ilokenttänsä, joihin joka kevät suurin\njoukoin riennettiin.\n\nJänkien keskelle _saajomaihin_, joissa suuret lakkapäät petäjät seisoa\nkojottivat, kokoontuivat metsot ja koppelot, mutta teeret keräytyivät\nuseimmin metsäisille harjuille. Yrittivät teeret mennä saajoihinkin,\nmutta metsot ajoivat ne heti tapellen takaisin.\n\nJoutuivat pyytömiehet saajoihin ja harjuille, rakentelivat kaarteita ja\nvirittelivät niihin ansoja. Moni metso ja koppelo sekä moni teeriukko\nja teeriakka niihin hirttyi.\n\nMutta kun saajojen ja metsäharjujen elämä oli ylimmillään, naaki\npyssymies sinne aamuvarhaisina hetkinä.\n\nSaajoilla metsot ja koppelot pelehtivät. Siellä laulettiin ja\ntapeltiin.\n\nMetsoukot kävivät keskenään vimmattua sotaa, kukkotappelua. Mutta\nkoppelo vain katseli syrjästä kannon juurelta, kallisteli päätään ja\notkotteli:\n\n\"Ouk... ouk... ouk... ouk...\"\n\nSitten metso taas, huonompansa höyhentänyt, pöyhisteli levein pyrstöin\npetäjän tyvillä ja nalkki, kalkutti ja koppasi ja katseli pöyhkeänä\nympärilleen -- mutta kohta se jälleen hulluna kihisti ja hioi ja\nhissitteli. Kaulahöyhenet olivat pörröllään ja pyrstö pystyssä, siivet\nroikkuivat sivuilla, ja silmät olivat nurin kuin mielettömällä...\n\nSilloin pamahti naakivan miehen pyssy -- ja komean linnun kevätriemulle\ntuli surullinen loppu.\n\n\nMetsien harjuilla taas oli teerien hyvä viettää keväistä aamun hetkeä.\nSiellä ukkoteeret pyörivät ja hyppivät, juosta kehräsivät perä\nperää ympäri kenttää, koukkupäiset peräsulat vain heiluivat pystyssä\nja tärisivät. Joka aamu tuli teerikansalle sellainen vuokko, että piti\nmetsäharjulla laulaa ja tanssata ja taas tapella tuhistaa. Ja aina\nvähän päästä ukkoteeri silmäkulmat punaisina kuulusteli mättäältä:\n\n\"Uhu-huhu-huhuhu-huhu-huu... kauvvaa... kauvvaa...\"\n\nMutta ruskea muori katseli vain syrjäpuolesta, käänteli päätään ja\nkielteli:\n\n\"Äi... äi... äi... äi...\"\n\nMusta ukko yhä huuteli kauvvaansa ja pyöritteli pitkiä peräsulkiaan --\nja pensaikosta pamahti kamala panos.\n\n\nMenivät metsämiehet riekko rukankin kevätiloihin.\n\nJänkien rantapajukot ja auttojen matalat koivuoudat olivat riekkojen\nparhaita keväisiä kisakenttiä. Siellä he toukokuun anivarhaisina\naamuhetkinä käkertelivät, niin että ilo kuului neljänneksen päähän. Jo\nillalla elämä alkoi, ja sitä kesti koko yökauden -- kiihtyi vain aamun\nlähestyessä.\n\nSiellä ukkoriekko yhä komeili valkoisissa talviparseeleissa, mutta oli\nsaanut kaulaansa ruskeanpunaisen sieppuran -- ja kovin tärkeänä hän\nkatseli, kuuloisteli ja tieteli:\n\n\"Pe-he he-he he-he hee... peukka peukka peukka?\"\n\nJa riekkomuori vastasi, honotti pajukosta:\n\n\"Näy... näy... näy... näy...\"\n\nMutta ukko katseli vain, kuuloisteli ja kielteli:\n\n\"E... e... e... ev-vee!\"\n\nPajukosta yhä kuului houkutellen:\n\n\"Näy... näy... näy...\"\n\nJo lähestyi ukko pajukkoa, silmäkulmat punoittaen ja kysyi\nnaureskellen:\n\n\"He-he he-he hee?\"\n\nMutta sattui joskus niin surkeasti, että pajukosta pamahti pyssy.\nJossakin puunlieon takana piileskeli kavala pyssymies matkien\nriekkomuoria.\n\nRiekkojen _naukuttaminen_ oli vanhojen erämiesten pyytökeinoja.\nRiekkomuoria matkien he narrasivat heikkopäisen riekkoukon\nampumapaikalle. Junosuvannon Riekko-Lassi oli oikein seppä\nnaukuttamaan. Kalvepaikassa kyyristellen hän naukui kuin oikea\nakkariekko, naukui niin, että ukko joskus tuli ja kyykähti Lassin\npäälaelle.\n\n-- -- --\n\nPuulinnut asustelivat samoilla mailla, eivätkä jättäneet talveksikaan\nsuuria kotoisia kiveliöitään, mieluisia havupuitaan ja urpakoivujaan.\n\nOli kyllä muitakin lintuja, jotka samoin oleskelivat täällä kesät,\ntalvet ja pitivät suurta erämaata ainoana kotomaanaan. Vanha _vares_\nkyllä vähän käväisi jossakin, mutta palasi pian takaisin sanoen \"praa,\npraa\", vaikkei olisi varsin hyvä ollutkaan. Mutta _harakka_ kikatti\nalituisesti kyläkansan seurassa, ja musta _korppi_, jota lappalainen\naivan oikein nimitteli vanhukseksi, kuljeskeli hukan kintereillä\nraatoja korjaten. _Kuukhainen_ pysyi kotometsissä, ja _huuhkaja_\nhuuteli synkissä erämaissa, väliin valitellen ja rääkyen kuin äpärä,\n_pissihaukat, kissapököt_ ja _tutnapirrit_ siellä viihtyivät ynnä myös\n_koppelohaukat_, siellä suuri kokko majaili kaikkein kaukaisimmissa\nkiveliöissä. Kankailla _palokärki_ hakkasi keloa, ja _tikka_ nikkaroi\nkannon kyljessä sekä _kongelonpäristäjä_ paukutti onttoa honkaa, ja\npieni _ästii-tiainen_ rimpuili oksalla saarnaillen:\n\n\"Äs tii tii tii!\"\n\nMutta sitten kevään tullen ja kesän lähestyessä saapuivat\n_siirtolinnut_.\n\nEnsimmäisenä tuli _pulmukainen_. Jo keväthangille se ennätti\nsuurina valkoisina parvina lentää pyrähdellen paikasta toiseen kuin\nlumiryöppy. Poikaset piristelivät hangelle _nukulaisten vinheitä ja\nheinänkulmuja_, laittoivat _ansalautoja_ sekä satimia ja saivat pientä\nlumilintua kymmenittäin. Niistä saatiin hyvä ja rasvainen keitto --\njoka kiveliökylä niillä herkutteli, kevään ensi linnuilla. Nattavaara\noli ahkera pulmukaisten pyytömies. Purnu, hyvä naapuri, muisti\nkirkkomatkallakin tiedustella:\n\n\"Na, kunkas siellä kevätlintuja saahaan?\"\n\n\"Aina vehasen, aina vehasen\", sanoi Nattavaara.\n\nMutta vasta kevätmaailmassa suuri hely ja kulu kaikui kaikkialla, kun\nkaikensorttiset siirtolinnut olivat taas omilla kotikylillään. Tuolla\n_tiaiset, västäräkit ja pääskyset_ visertelivät, tuolla _mettärasthaat\nja kivirasthaat_ pitivät iloaan. Käki kaikkein ensimmäiseksi aloitti\nheleän aamuvirtensä, ja sitten heti rupesi _vyörastas_ lurittamaan.\n\nJängillä ja vuoroilla oli kaikkein suurin elämä. Siellä lukemattomat\nisot ja pienet _jänkälinnut_ laittelivat kesämajaansa -- ja lauloivat.\nSiellä harmaa _viklo, hykly_, sätkätti: \"viklo viklo viklo... hykly\nhykly hykly...\", ja musta _tiuttu_ tiukutti: \"tiut tiut tiut\", sekä\npieni harmaa _rantasippi, rivittäjä_, huuteli: \"riivitty riivitty\nriivitty\", siellä iso käyränokkainen _kuovi_ kuivilomailla hirnui kuin\nhevonen: \"hu hu hu hu\", ja taas sadetta ennustaen pani kilkumalla:\n\"piip piip piip piip\", siellä harmaankirjava, kraikaulainen _kurmittu_\nilmassa keikkuessaan huuteli: \"tyy-tii... tyy-tii... tyy-tii\", ja\nlaskeutuessaan istumaan mäntykäkkyrään hoki: \"tirri-ja... tirri-ja\".\nOli jängällä harmaa sieppurakaulainen _suopukka, suokulainen_,\njoka keväisin tappeli naapurinsa kanssa, niin että sieppura pölisi,\noli vielä _taivhaanjaara_ eli _möhöttäjä_, kumma _taivhaanmäkka_,\njoka ylöspäin lentäessään hoki: \"tiet-tat... tiet-tat... tiet-tat\",\nmutta alas lasketellessaan nauraa hihitti: \"hi-hi-hi-hi\", sekä\nhirnua höhötti: \"mö-hö-hö-hö\". Pikkuinen _tyllikkä_ juosta piipersi\npitkin rapakkorantoja paneskellen: \"tyv-vit... tyv-vit... tyv-vit\",\nja yhtä pieni riivikkä kipitteli kosken rantakivillä päivitellen:\n\"suutarin-poika... suutarin-poika\".\n\nMutta suurilla aukeilla vuoroilla yksinään astella keikotteli kenossa\nkauloin ylpeä pitkäkoipinen _kurki_ lasketellen komeita luikkauksia.\n\nPiti kyllä varoa, etteivät suvilinnut saaneet paskantaa, laulaa\nsuuruksettomaan suuhun. Sati näin sattui, meni koko kesän elämä\n_korthoon_.\n\nMonen jänkälinnun liha kelpasi syötäväksi, muillekin kuin Ullatin\nPeeri-äijälle. Kurki, vaikkahan eli sammakoilla ja liiskoilla, oli\nkelvollista, kuovi oli hyvää, samoin kurmittu, viklo ja suokulainen,\nja pikkuinen tyllikkä oli oikein makea suupala. Ansoilla ja ampumalla\njänkälintuja pyydettiin.\n\n\nMutta vesillä vasta mieluista oli liikkua, kun toukokuulla veet aukes.\nSiellä kävi hely niinkuin paratiisissa. Siellä allit soittelivat,\nheleästi ja aikomalla huudellen ja tavoitellen omaa nimeänsä:\n\n\"Ai-jai... jai... jaai -- ai-jai... jai... aalli!\"\n\nJo heillä oli heleä ääni, kaikkein kaunein vesilinnuista. Se oli\noikeaa kesän ja kalajärven soittoa. Hyvillä mielin sitä vanha kalamies\nkuunteli. Kauniisti lauloivat myös _meriläiset_, vuoro vuoroin ne\nhuutaa helähdyttivät kuin hopeatiukua helistäen. Joka suunnalta kuului\nlaulu. Tuolla _valkiasiivet_ huutelivat, tuolla iloitsivat _punasuorsat\nja piilisuorsat_, tuolla _tavit, sortit, sotkat ja haapanat_\nääntelivat, tuolta kuului _kaakkurien ja tohtajien_ meno, tuolla isot\n_hanhet_ elämöivät, ja tuolla joikailivat ylpeät _joukhaiset_...\n\nJa kaikki ne lauloivat kevättä ja kesäniloa, narisivat ja narskuttivat,\nvihelsivät, kakottivat, huusivat, ulisivat ja luikkailivat, jokainen\nomalla kielellään. Toiset lauloivat toisella äänellä, toisilla taas oli\ntoisenlainen laulunmalli, niinkuin itse kukin oli vanhemmiltaan perinyt\nja oppinut.\n\nJa ne kaikki olivat syömälintuja, hyvät syödä -- vaikka puulintu kyllä\noli parempi.\n\n\nVäylän varsille, suurien suvantojen rannoille ja järville rakentelivat\npyytömiehet loitoja sekä suojuksia, joihin he pyssyineen piiloutuivat,\nja rantavesille ankkuroitiin puulintuja, _kolikoita_, houkuttelemaan\nvesilintuja pyssyn kantamille. Lähti vielä ajaja soutelemaan ja\npeloittelemaan lintuja selkävesiltä kolikkojen lähelle. Ja sitten\nsuojuksen piilosta ammuttiin lintua, minkä ennätettiin.\n\nVanhoilla pyytömiehillä oli omat linturantansa, joihin toiset eivät\nsaaneet mennä paukuttamaan. Junosuvannon Kentän Kustaan ranta oli\nKololahessa Tornionväylällä, penikulman päässä Suvannon yläpuolella.\nSamoilla vesillä, vähän ylempänä, Kenttäniemessä, oli Lastin Heikin\nasentopaikka, ja Kinnusenniemessä oli Johteen Ollin loito. Sinne vaarit\njoka kevät, heti kun linnut saapuivat, sauvoivat, askaroivat siellä\nparit, kolmet viikot, ampuivat lintua ja pyysivät kalaakin -- ja\nväliajoilla nukkua tukistivat loidossa, laukupuolen suojassa.\n\nJa kun äijät viimein laskettelivat kotirantaan, olivat veneet\npuolillaan lintua, kohta joka lajia, mitä vain vesillä liikkui. Allit\nja meriläiset olivat kyllä kaikkein parhaita, oikein rasvaisia\nkappaleita. Niitä suolattiin nelikoittain ja syötiin pitkin kesää,\nmutta sortteja sekä muita semmoisia _räpisköitä_ keitettiin heti\ntuoreeltaan ja syötiin.\n\nUhkasi vesilintuja surma vielä muuallakin. Pyytömiehet laittelivat\nmetsäjärviin _lintulauttoja_, kiviriippaan kiinnitettyinä kellumaan.\nLautalla oli ruohomättäitä ja turvetta, ja lautan reunalla ympäriinsä\nansa ansan vieressä. Vesilinnut uiskentelivat, nousivat lautalle\nlevähtämään -- saareksi luulivat -- ja joutuivat ansaan. Sitä paremmin,\njos lautalla oli puusta tehty _istumalintu_.\n\nIsoja hanhia taas muutamat ukot pyytelivät _rauvoilla_, joita he\nvirittivät järvien mataliin ruohopohjiin.\n\nMutta vähitellen linturantojen ja järvien elämä taas hiljentyi, kun\ntoiset siirtolinnut jälleen lähtivät laukomaan kohti pohjoista.\nToukokuun lopulla oli vesillä enää vain omat kesälinnut.\n\nToimitettiin muutamilta vesilinnuilta vielä ankara veronkanto. Sotkille\nja koskeloille -- _uusotkille ja uukoskeloille_ -- ripustettiin\nrantapuihin honganontosta tehtyjä pesäpönttöjä, _uita_. Niitä oli\nkaikkialla pitkin järvien ja väylien rantoja, kymmenittäin, ja niistä\nkäytiin aina vähän päästä kopeloimassa munia. Järvimailla oli ennen\njoka talolla omat uukeinot järveltä järvelle, lompoloita ja vetisiä\nmaita sekä järvisimpiä sorkoja myöten.\n\nJa \"se oli varraas, joka meni toisen uukeinolle\", kopeloimaan toisen\nmunakopperoita. Jokainen hoiti itse munansa ja teki koku matkat tuoden\njoskus parisataisen saaliin tuohikontissa sammalien seassa.\n\nSaatiin silloin hyvä _johannesterni_, kun kielon pata pantiin maitoa\ntäyteen ja siihen vispilöitiin muutamia kymmeniä metsällisiä munia.\nTuntui oikein kesäjuhlalta.\n\nMetsäjärvillä kyllä sotkat ja koskelot epäluuloisina laskeskelivat\nomaisuuttaan, katselivat ja kummastelivat -- ja rupesivat\npuhaltelemaan uusia.\n\n\n\n\nPellonvilja.\n\n\nVanha suuri erämaa tarjosi miehelleen hyvän elatuksen. Vesi antoi\nkalaa, elävää vedenviljaa, metsä taas lämmintä verta ja lihaa, mustaa\nväkevää metsällistä. Ne jo pitivät monen kiveliön kiertäjän kylläisenä.\n\nMutta leipämaista ja leivän laidoilta lähtenyt mies tarvitsi myös\nvalkoista jumalanviljaa -- ainakin siteeksi.\n\nNiinpä tapahtui, että pienen metsäpirtin ympärillä pian oli valoisa\naukko, jossa aaltoili keltainen laiho. Oli kaadettu korpea, poltettu ja\nmöyritty ja saatu maahan seitsemiä siemeniä, oli noussut kaunis vilja,\ntehnyt kultaisen tähän ja terän.\n\nArkana, kummastellen metsänväki katseli pimennoistaan, kun pirttikansa\nliikkui kentällä pesänsä luona, ja nokisten kantojen seuraan kohosi\npeloittavia kummituisia.\n\nNe olivat erämaan ensimmäisiä _kuhilaita_, leipäviljaa kantavia\npellontonttuja -- väkevä maa oli ne loihtinut.\n\nMustan korven valoisa aukeama yhä leveni, ja kultainen laiho lainehti\nyhä laajempana. Suureen kiveliöön aukeni pieni peltopälvi, aukeni\nvähitellen monta pälveä pitkin erämaita. Valtavesiä, väyliä, jokia ja\njärviä ne juovattelivat, savuten, ryskyen ja paukkuen ne syntyivät.\nTulella ja raudalla ne tehtiin, ja tekomiehenä oli sitkeä, erämaita ja\nerämaiden peikkoja pelkäämätön kiveliöiden kiertäjä.\n\nToiset pälvet jäivät vain pieniksi yksinäisiksi kiveliöiden pilkoiksi,\nmutta toiset laajenivat vähitellen suuriksi kyliä ja taloja\nympäröiviksi viljavainioiksi, jotka saattoivat kohta penikulmittain\nvaeltaa väylän vartta taikka kiertää isoa järveä.\n\nTällaiset maat olivat jo leipämaita. Täällä nousi valkoinen pellon\nvilja, täältä oli musta metsällinen siirtynyt kauas kairoille.\n\nLeivonenkin, suurien viljalakeuksien pieni seuralainen, tuli tänne\nkesää laulamaan.\n\nSuurin leipäviljaa tuottava aukea syntyi Tornionjoelle.\n\nLeveää rajaväylää noudattaen ulottuu täällä peltojen ja niittyjen\nylpeä tasanko miltei yhtämittaisena asuttuna maana jokisuulta kauas\nYlitornion taakse. Siinä viljapelto sivuaa toistaan, talo tapailee\ntaloa, kylä seuraa kylää, vainiot vain välillä -- ja kaukana on metsän\nranta.\n\nOn sitten vähän metsän valtaa -- jo taas tulee suuria viljavainioita.\nOn jälleen metsää -- ja taas kyläinen peltoaukea, Juoksenki, Turtola,\nPello, Pajala... ja näin edelleen pitkin väyliä, vuoroin metsää ja\nkiveliötä, vuoroin kylää ja peltoa.\n\nLaaja viljelysmaa on Tärännönkin aukea jokihaarojensa vaiheilla,\nmelkein kuin etelän vainiomaa, laaja myös Vittangin tasanko ylhäällä\nTornionväylällä, kohta tunturien äärillä, hyvännäköinen on Junosuvanto\nja Ullatin seutu sekä Pajalan Sattajärvi ja Kaunisvaara, viljainen\naukea on vielä Kangos, samoin Erkheikki ja Lovikka.\n\nMutta mitä korkeammalle noustaan yliperille, pohjoiseen ja länteen,\nsitä suuremmat ovat erämaat ja pienemmät pellot. Ja lopuksi on vain\njylhän tunturin valta.\n\nSiellä kivimourumailla ei tahdo enää jumalanvilja viihtyä. Ei siellä\nole enää edes _linnunpeltoa_.\n\n-- -- --\n\n_Ruis_ on Suomen peltovainioiden päävilja, leivänisäntä, mutta\nTornionväylän takamailla on rukiilla vähän sanomista. Vain joen\nalajuoksulla sitä vielä viljellään. Ennen kyllä viljottiin ruista\nvähäisen aina Pajalan kylillä sekä Tärännössä, Lovikassa ja\nJunosuvannossa. Onpa sitä joskus kokeiltu Muoslompolossa ja Vittangissa\nasti sekä aikoinaan Ullatissa ja Nattavaaran matalissa autiomaissa.\nMutta ei ole etelän isoisten vilja kiveliökylillä ollut oikein kotonaan\n-- pienen jyvän on antanut ja mustan leivän.\n\nSopperon jänkäisillä tievarannoilla ei ruista ole koskaan koetettu,\neikä Kaaressuvannossakaan. Mutta _pelto_ vain on kasunnut sielläkin\nennen ja tuottanut hyvää pellonviljaa, _ohraa_, kaikkein vanhinta\njumalanviljaa.\n\nSitä kyllä, ohraa, koko kiveliö on viljonut. Se on ollut koko\nNorttoperän suuri leipävilja aina tuntureita ja Jäämerta myöten. Minkä\nmaa on tuottanut viljaa, sen se on antanut ohrana.\n\nAlamaiden leveistä pelloista lähti hyvinä vuosina viljaa, minkä\ntalo tarvitsi, joskus enemmänkin. Jopa vielä Pajalan, Tärännön ja\nParkajoen parhaissa paikoissa saatiin kohta sadat tynnyrit, niin\nettä aitan laarit täyttyivät kattoa myöten. Tärännössä kylän kaikki\nvaarat tuottivatkin ohraa. Vittangin parhaat isännät saivat viljaa\nkolminkymmenin tynnyrein, ja Kitkiöjärven ukko saattoi joskus korjata\naittaansa neljäkymmentä tynnyriä sekä _raihaiset_ päälle. Könkämäenolla\nkasvoi ohra aina Maunussa asti, ja Tornionväylällä oli viljapeltoja\nJukkasjärvellä ja Kurravaarassa, jopa kurravaaralainen joskus\nsai karusta tunturimaastaan pellonviljaa parikymmentä tynnyriä.\nKorkealle tunturiin, Vittanginjärvelle, Pessalompolosta mennyt Pessan\nukko ahersi ohratilkun ja sai maistaa oman pellon leipää. Ja vielä\nkorkeammalla, Killimässä, oli muinoin Pirrusvaaran laidassa pikkuisia\nohratilkkuja, Lautin Erkon laittamia.\n\nPienet kyllä olivat tunturiseutujen kylvöt. Lainion paras pani\npeltoon pari, kolme tynnyriä, ja isoin Kuttainen kylvi pari, kolme\n_kielonmaata_ -- sekin oli jo koko lamulta. Mutta jukkasjärveläinen oli\ntyytyväinen kylvettyään pari kieloa.\n\nEivät olleet suuret entisen vaskivuorelaisenkaan kylvönteot. Kysäisi\npellonpanon jälkeen Hurun ukko naapuriltaan:\n\n\"Paljonko sie uskoit Jumalalle velkaa?\"\n\n\"Faarinmaljan panin\", naapuri sanoi ja puolestaan kysyi: \"Paljonkos sie\npanit?\"\n\n\"Mustankupin vain\", sanoi Hurun ukko.\n\nMutta kun Kemin äijä sanoi kylväneensä leiviskän, toiset jo\nihmettelivät:\n\n\"Älä houraa! Leviskän? Siepä paljo uskoit.\"\n\nSitten myöhemmin kyllä Kemin äijä keväisin lainasi Jumalalle neljä\ntynnyriä. Ja kun hyvin sattui, taivaan Isäntä maksoi velkansa niin\nylpeästi, että Kemin isäntä sai ahtaa pieneen aittaansa neljäkymmentä\ntynnyriä.\n\n-- -- --\n\nAnkaralla työllä oli tehty kiveliöiden pellot -- ja vähillä neuvoilla.\nKirves ja huono lapio, joskus pahainen kuokka, sekä sitkeä selkä\nolivat parasta työkalua, kun metsien mies kävi mustan korven kimppuun.\nMutta ryskyen keikahtelivat puut, kangella väännettiin kannot irti\nja raahattiin suuriin röykkiöihin -- ja isoina rovioina roihusivat\nkorvenröykyttäjien rutoläjät. Ne loimusivat kuin suuret uhrivalkeat,\nne ilahduttivat ja lämmittivät yksinäistä raatajaa kuin hyvät toverit\nja kotipirtin tulet, ja musta savu saatteli sanomia erämaan raivaajan\ntyönteosta ja mielihalusta kohti ylisiä ilmoja.\n\nKovaa maata oli musta korpi, mutta kivinen vaaranrinta oli kohta vielä\nkovempaa. Sai pellonpeikko kieritellä suuria ja pieniä kiviä käsin ja\nkangin, sai niitä kuopata maahan, sai hän koko pirttikuntansa kanssa\nniitä kantaa kyökyttää taikka raahata ahkiolla syrjäpuoliin, niin että\nmetsän reunaan ympäri vaaraa kohosivat vähitellen valtavat kivirauniot,\npellon raatajan ikuiset muistomerkit.\n\nKaikkein vanhimmat erämaan viljapälvet lienevät saaneet alkunsa\nkaskimaista, _huhista_ -- ja maanporosta ovat ottaneet voimansa\nensimmäiset jumalanviljat. Näiden muistoina on vielä siellä täällä\n_Huhta_ nimisiä paikkoja, niinkuin _Iso-Huhta_ Kompelusvaaran takana,\nkaukana Tärännön jänkäperillä. Ja viljaa oli huhdista saatu paljon ja\nväkevää. Pajalan takaisista _Kahujärven Huhista_ oli entinen Juhonpieti\nkorjannut sata tynnyriä rukiita -- täyden sadan, vaikka kateellinen\nErkheikin äijä oli yrittänyt laihoja turmella tulella.\n\nHaravalla karhoten entinen peltomies peitti siemenen maahan. Lapiolla\nhän myöhemmin maan käänsi ja muokkasi kylvöä varten sekä haravalla\näesteli. Saapui sitten jo kuokka, jolla kova maa kääntyi nopeammin.\nMutta vasta aikojen kuluttua ennättivät veltot, rautanokkaiset\nmaanmurtajat, sekä puiset kuusiselkäiset, rautapiikkiset karhit,\nsemmoiset äesharkat, joilla kynnös karhottiin. Ja ne olivat jo\naikamiehen värkkejä. Oli jo koko möyry, joka sai veltan vieressä\nastella ja taas ajella rautapiikkisellä karhilla.\n\nSontaa vedätettiin pellolle navetasta ja tallista. Jotkut vanhat\nukot ajella kolkuttelivat _puukärryillä_. Aapualaisella oli leveä\n_sonta-ahkio_, jolla hän itse raahasi höystöä ohramailleen, ja\n_vittakarhilla_ hän sitä ajoi hajalle. Oli ukko vitsastanut yhteen\nneljä, viisi hoikkaista koivunkarhakkaa sekä sonnustanut tyvipuoleen\n_jukon_, josta karhi valjastettiin hevosen vedettäväksi. Samalla\ntavalla ullattilainen käytti _karhakoita_ vedättäen niillä sontaakin\nvainiolle, ja sitten hän karhakkain latvoilla istuen ajella kahisti\npitkin höyryävää peltoa peittäen siemenet ja sonnan maahan.\nKaaressuvanto karhesi maata _risulautalla_, joka oli samanlainen kuin\naapualaisen vitsakarhi.\n\nTämä oli vanha ylimaan tapa.\n\n\nKovaa työtä oli pellonteko, kovaa oli sen möyriminenkin.\n\nMutta kun joutui keväinen kylvönaika, kun kesä oli ovella, oli\nankarakin työ mieluista.\n\nOli jo syksyllä aitan siemenlaarhiin varattu parhain vilja peltoa\nvarten, oli talvella mettänkylvöstä katsottu ja saarnattu pellonkylvöä.\nJa kun kesän tulo oli rehellinen, niin jo erkkinä piti täyttä päätä\nhääriä kynnöksillä, jotka jo oikein höyryten kaipasivat siementä.\nMaa huokui elämisen ja elättämisen intoa -- sille piti antaa hänen\nomansa. Maa oli uskollisesti polvi polvelta hoitanut ja kasvattanut\njumalanviljan, oli taas joutunut aika, ja maa halusi jälleen hoitaa\nviljan ja lisätä uudeksi polveksi. Oli jo kiire, siemenen piti kohta\njoutua peltoon. Maa odotti ja höyrysi -- ja vanhat sanoivat:\n\n    \"Jos ei ole ohra urpona kylvetty,\n    sen halla haaskaa.\"\n\nOli silloin paras _pellonaika_, ja se oli riemullista aikaa. Päivä\nkiersi kohta ympäri vaaran, ja kylän kansa aherteli vaaran rinteellä.\n\nOli joku ensin astellut töihin toukopellolle, ja kohta koko kylä oli\nvainiolla -- ja kaikilla oli kova kiire.\n\nMuutamat _velttasivat_, toiset jo raahasivat lanta-ahkiota, kolmannet\najelivat karhakoilla. Ja kaikilla oli hauskaa. Miehet liikkuivat\nliinapaidoissa, ja vaimoiset olivat vaaloissa vaatteissa. Olipa\nhevosetkin harjattu ja pantu hyviin valjaisiin -- Jänkänpään vanha\näkäinen Pruunikin asteli pää pystyssä kaikkein parhaimmissaan.\n\nMutta sitä myöten kuin pellot joutuivat valmiiksi, ja sitä mukaa\nkuin ennätti, Pirtin Kreeta, koko kylän kylväjä ja pirttimuori,\ntulla kyökytti kylvövakkoineen peltoa siementämään. Vakaisena vanha\nkylväjä asteli kuin ainakin pyhässä viran toimituksessa, ja riemuiten\nsirahtelivat valkoiset siemenparvet hänen kourastaan kerta kerralta\nkuin lentoon lasketut pikku pikkuruiset tiaiset -- lentää piipersivät\npienen kaaren ja painaltuivat maaeoman lämpöiseen poveen...\n\nMutta ensimmäisen pivon Kreeta muori viskasi pellonsyrjään sanoen:\n\n\"Tämä taivhaan linnuille!\"\n\nOlikin juhlapäivä. Kun pelto oli kylvetty, mentiin pirttiin. Siellä\nemäntä tarjosi koko väelle peltojuustoa ja parasta kuivattua lihaa,\npeltolihaa, sekä maitovelliä. Naapurit olivat saaneet sanoman, ja he\nsaapuivat samaan iloon. Hekin saivat osansa juhlapäivän hyvistä --\npeltojuustoa kaikitenkin.\n\nSitten taas vuorostaan mentiin toiseen taloon, kun siellä oli\nkylvöpäivä. Ja näin käytiin talosta taloon, syötiin ja juotiin ja\npidettiin riemullista juhlaa koko pellonaika. Eikä kylvöpäivänä tehty\nmitään arkisempia töitä, aherrettiin vain vainiolla, kylvettiin ja\njuhlittiin, käveltiin kyliä ja katseltiin kylvöjä sekä toivottiin\nmenestystä kesälle ja kesän töille.\n\nKylvömuorikin aina työstä päästyään seisahtui kylvövakkoineen pellon\nreunalle ja kätensä ristien sanoi:\n\n    \"Herra siunakhoon työni!\n    Jumala antakhoon siunausta tälle vuuelle\n    ja niin kauan, kun mie tätä työtä tehen.\"\n\nSiunasi Herra Kreeta-muorin käsialan. Jo päivän muutamaisen perästä\nkohosi mullasta pieni ruskeanpunainen pää, katseli arkana kirkasta\njumalanpäivää ja tunnusteli säätä -- nousi iloiten kohta korkeammaksi.\nNousi satatuhatta kaunista pellontainta.\n\nJa iltasilla ennen makuulle menoa kaikui pirtissä virsi:\n\n    \"O Jesu veljen rakkahin,\n    -- -- --\n    Aut' uskon kaikest' mielestä,\n    Ett' hyvyydestäs täydestä,\n    Saam' armon, avun, autuuden,\n    Kuin uskoo, autuas on, Amen.\"\n\nVanha Ullatti ennen näin juhlien kylvi peltonsa ja otti vastaan suuren\nkesän.\n\nYhtä tärkeä oli keväinen pellonaika muuallakin, ja kylvöpäivä\nkuin juhlapäivä. Jo ennen pellonaikaa laitettu _kylvöjuusto_ oli\nsilloin parasta sekä myös kuiva liha, vielä voi ja ruisleipä, joskus\n_poronkonttikeitto_. Kangosen kylvöpäivän murkinakeittona oli\n_lehmänutaret_. Jo lehmää teurastettaessa ne oli pantu _tilalle_, jotta\n\"nämä panhaan kylvönajaksi\".\n\nJa kaikkialla oli pellon siementäminen emäntien toimena. Pajalan\nvanhana kylväjänä oli _Mikon emäntä_ sekä myös _Lahden Priita-Kaisa_.\nLovikan taitavimpina peltomuoreina häärivät _Tupa-Eeva ja Holman\nAnna_, Tärännössä _Nikan_ emäntä, Kukkolassa _Maihannun_ muori\nja Muoslompolossa _Lanton Sohvia_. Lainiolla vanhat muorit aivan\npäänään kylvivät, _Heikan Maija_ kaikkein parhaiten. _Parka-joen_\nemäntä toimittaa vieläkin kylvämisen, ja Korpilompolon _Uuentalon_\nvanha _Martta_ siementää keväisin koko vaaran pellot -- eikä tule\n_tupaspaikkoja_.\n\nJa siunaten tekivät muorit työnsä, sillä\n\n    \"Siunaus on luja mies.\"\n\nMaa oli kaikkien äiti, pyhä viljan kasvattaja. Siunaten oli sitä\nkohdeltava, eikä suinkaan kiroten. Ei saanut _kirasta_ veltatessakaan,\nvaikka kuinka kivinen ja paha paikka olisi tielle sattunut. Sati\nkirosi, kohta pahat teki.\n\nLovikan pahansisuinen ja jumalaton ämmä, lentonoidan jälkeläinen,\nkirosi Lainion Ylipään Simun maat, pieksi peltoa vitsoilla, kirosi ja\npieksi, niin ettei vitsoista jäänyt kuin tyvet kouraan. Akka vatkasi\ntyvet pyörtänölle ja lähti pois. Ja niin kirotuksi tuli pelto, ettei se\nkasvanut juuri muuta kuin keltakukkaa.\n\nPellot paranivat vasta sitten, kun saapui Suomesta tietäjä, joka\nlaittoi Lovikan akan _verheensä hukkumhaan_.\n\nToisinaan taas sattui -- lieneekö joku kironnut --, että peltovika\nrupesi vaivaamaan. Siitä ohra muuttui ruskeaksi, kuoli ja kuivettui,\nja maa rupesi koirimhaan. Ei siinä auttanut, vaikka kuinka olisi\nlannoittanut, eikä sille mahtanut mitään Suomenkaan noita. Mutta kun\nheitti pellon _karkeehaan_, se heti rupesi lykkäämään _juolasta_, ja\nsiitä se vähitellen korjaantui.\n\n-- -- --\n\nMutta kun pelto oli siunaten siemennetty, se kasvoi kauniisti ja tuotti\nhyvän viljan, kuusitahkoisen kultaisen tähän, jossa jyvät olivat kuin\nherneitä ja hiukset pitkät ja suorat.\n\nJa kohta, kun veriinsä tullut jyvä veti päälleen tummanpunertavan näön,\nja hiukset rupesivat harmaantumaan, noudettiin _sirpit_ aitan orrelta\nja asteltiin leikkuupellolle.\n\nOli taas mieluisa aika, suuri pellonkorjuun aika, _leikkoaika_.\nKeltaisena, raskastähkäisenä leipävilja odotteli leikkaajaansa. Olipa\nkuin juhla. Ullatin emäntä kantoi pöytään _juuston_ ja hyvän\n_leikkokyrsän, peltokyrsin_, leikkuutyön alkajaisiksi...\n\nJa kohta koko kylä oli vainiolla. Joka pellolla kyökytettiin ahkerina,\njoskus oikein kilvaten. Mutta jokaisen piti pysyä omalla sorollaan,\nminkä oli aloittanut, eikä saanut siirtyä toiseen paikkaan, ei\nvarsinkaan toisen leikkuumiehen selän taitse. Ainakin Ullatti siitä\nsäikähti ja parkaisi:\n\n\"Voi, herra jumala, kun sölän katkasit!\"\n\nNuoret leikata haapsottivat toisiaan _saarheen_, ja sitten huutelivat\nhätään joutuneelle apumiestä -- tiesiväthän nuoret toistensa asiat,\ntiesivät hyvin, kenen nimeä piti huudella.\n\n    \"Niitä niittys niemhiin,\n    leiko peltos saarhiin,\n    niin paremmin joutuu\",\n\nsanoi vanhakansa -- ja näinpä pelto nopeasti joutuikin. Siinä\nahkeroitaessa monen sirpin keikuttajan kalvossuoni venähti, niin että\npiti käydä naapurin muorilla sidottamassa siihen villainen\n_venymälanka_.\n\nJumalanviljaa piti aina pidellä kauniisti, eikä saanut sen kanssa\nilvehtiä. Sievästi sidottiin viljat _lyhteishiin_, kaksittain aina\nsamaan siteeseen pariksi, ja ne taas viisin, kuusin, kymmeninkin\nparein, pystytettiin pellolle _kuhilaina_ kuivamaan ja _tulemhaan_.\nNattavaaralainen oli niin olkien tarkka, että käytti lyhteitten\n_peltusitheiksi_ pitkää pilliheinää.\n\nOpittiin sitten panemaan viljaa _varthaasheen_. Pystytettiin peltoon\npitkiä seipäitä, ja niihin _hangolla_ nostettiin ja _varrastethiin_\nlyhdepareja poikittain maasta aina latvaan asti. Mutta alamaissa taas\nohralyhteet aseteltiin suuriin _haasioihin_.\n\nJa näin ylimaiden vähäisillä pelloilla leipäviljalla sälytetyt\nseipäät seisoivat kuin kymmenet hyvät tontut, mutta alamaissa korkeat\ntäyteläiset haasiot julistivat pitkin vainioita, että kartanon\ntakaisilla puolilla kyhjöttävät korkeat aitat kohta täyttyvät sadoin\ntynnyrein...\n\nYksinpä Aapuassa oli entisinä vuosina koko vaara täynnä ylpeitä\nohrahaasioita. Alastomina ne kojottivat enimmät aikansa, mutta kun\njoutui elokuu, ja Aapua ahersi vaarallaan, jo kohta kaikki haasiot\nrehoittivat leveinä ja kylläisinä. Suuret harmaat kivirauniot\nkatselivat metsänreunasta niitä sadoin tummin silmin. Heidän ikivanha\nasuinmaansa oli niille vallattu -- mutta oli siinä vaiva nähty.\n\nJo taas, kun leipävilja oli leikattu, pidettiin pieni pellonjuhla.\nEmäntä antoi väelleen juustoa ja lihaa, ja illalla syötiin hyvä\nvoisilmäinen _sirppipuuro_. Vanha Aapua kuivasi ensimmäiset\nohralyhteensä _pirtinorsilla lieskan koholla_, hieroi käsin jyvät irti,\njauhoi ne käsikivillä ja sitten pyörähdytti hyvän uutisen,\nsirppipuuron. Kaunat emäntä sihtasi pois, ja muisti keittäessään, että\n\"piollinen jauhoja vastaa yhen hengen ruokaa\", muisti myös hyvän\nvoisilmän, ettei väki olisi saattanut sanoa:\n\n\"Kyll' on huono hoito, kun sokeata puuroa pittää syyvä.\"\n\n-- -- --\n\nVainion vierillä, metsän reunassa, talon takaisilla puolilla, harmaat\nriihet odottelivat aikaansa. Nokisin naamoin ne katselivat, ja mustana\ntuijotti niiden totinen silmä. Ne olivat isäntänsä ja maansa mukaiset\n-- niinkuin kaikki muukin. Alamaiden ison isännän riihi oli iso, korkea\nja laajakattoinen, vielä olkiladot vierillä, mutta yliperien pienen\nukkokäpsän nokinaama oli vain matala ja turvekattoinen, sekä pikkuinen\nkoppero sen kyljessä. Mutta sama pohja oli kaikilla: permanto jaettu\nmatalalla _väliseinällä_, niin että ovipuolessa oli porstua kiukaineen,\nperäosa oli varsinaisena riihenä, jossa puiminen toimitettiin. Isoissa\nalamaissa oli oma riihi joka isännällä, mutta köyhillä ylikylillä\nsen jaksoivat vain parhaat ukot rakentaa. Nähtiin joku riihi aina\nSopperossa asti, jopa Kurravaarassa ja Killimässä.\n\nPienet eläjät kuivasivat ja pieksivät vähät viljansa vain saunassa,\njotkut käyttivät muutamaiset leipälyhteensä pirtin uunilla ja orsilla.\n\nKohta joutuikin riihen vuoro. Se rupesi puskemaan joka reiästään\nharmaita koivuisia haikuja, kun talon emäntä hoiti tulenpitoa --\ntaikka vanha elatusmuori, joka kaikkein parhaiten tiesi, kuinka tarkkaa\ntyötä oli riihen lämmittäminen. Vaimoisten toimena oli riihen\n_pistäminenkin_, kun miehet niskoillaan kantaa riepottivat\nviljalyhteitä vartaineen pellolta. Viljavartaiden kantaminen oli\nkovaa ja hikistä työtä. Ullatin vaarapellot työnsivät niin mainosan\nhyvää ohraa, että piti olla jo mies ja miehenniskat, joka\nviisikolmatta-parisen vartaan kiikutti pellolta riiheen.\n\nSamana päivänä saattoivat koko kylän riihet ruveta savuamaan -- ja\nsamana päivänä ne taas kolkkuivat.\n\nRiihipäivä oli ankara päivä, oikea kylän kilpapäivä -- voi joskus olla\nvielä nälkä kolmantena kilpamiehenä.\n\nRiihiyönä tuskin jouduttiin nukkumaankaan. Toiset raukaisivat töihin\njo puoliöissä -- ja olivat ylpeitä, kun saivat ensimmäisinä riihensä\nkolkkumaan. Mutta pian alkoivat kolkkua toisetkin riihet. Ja oli sitten\nkomeaa, kun koko kylä pui kohta samaa tahtia. Joka riihi takoi kuin\nsaman ukon tahdosta: \"kop-kop... kop-kop...\" _Vartat ja kurikat_\nsiellä paukuttivat, ja lämmin pölyinen elon ja elävän, elättäjän ja\nelätettävän tuoksu höyrähteli harmaana ovesta. Pauke kuului kautta\nkylän. Ullatissa paukattiin joskus niin kovasti, että kaukainen\nKarrajärvi sen kuuli.\n\nRaikkaana syksyisenä aamuna kylävaarakin innostui samaan menoon.\nSieltäkin kuului kova vartan ja kurikan pauke -- ja kylän tahti.\nVanha kaiku siellä taisi kuvatella kylänkansan mielihyviksi, vai\nvaaranhaltiatko olivat myös ruvenneet puimaan metsäriihtänsä --\npitäväthän he jo kevättalvella suuren kylvöpäivän.\n\nMutta ne, jotka olivat sattuneet nukahtamaan liian kauan, olivat\nharmissaan ja häpeissään, niin ettei työstä tahtonut tulla mitään.\nNoituen ja kortteja kutsuen Kyöstäjän äijä etsiskeli _riihineuvojaan_,\njotka kurillinen naapuri oli yöllä käynyt piiloittamassa.\n\nHikisin ja nokisin naamoin häärittiin riihessä, ja kaksin parein\n_puithiin, tapethiin, pieksethiin_ viljaa sekä välillä aina\n_ränsäthiin_ jyvänpuolet pois pehkuista ja ruumenista. Lopuksi koko\njoukolla pieksettiin _pehkulattiaa_ nelin hengin _nelivarthaan_, joskus\nkolmin hengin _kolmivarthaan_. Mutta yksin ei olisi jaksanut puida\nkorttokaan. Se oli hullun työtä, ja se pani vain \"mossin... mossin\".\n\nOli niin kova kiirus, ettei joudettu edes aamiaiselle. Kun oli _puitu\noljet ulos_, toi emäntä riiheen _rieskat ja riihifiilit_. Kiireesti ne\nhotaistiin -- ja sitten alkoi viljan puhdistus sekä riihen täyttäminen.\n\nEntiseen aikaan puhdistettiin vilja _viskaamalla_, ja tämä taas oli\nnaisten työtä -- etupäässä emännän. Oli nurkassa iso _riiho_, ja sen\nsai emäntä viskaten selvitellä, niin että _peräjyvät, raihaiset,\nruumenet ja roskat_ joutuivat jokaisen omaan kasaansa. Siinä piti\npohtimella pohtia, siivellä sipoa ja pyyhiskellä sekä seuloa _vinheet_\npois _riihiseulalla_, jonka pohja oli tehty lehmän _tuuminahasta_ --\nreikiä vain nahkaan pistellen.\n\nJa riihityön kestäessä piti aina vähän päästä varkain kurkistella\nriihenikkunasta, kuinka pitkällä ollaan naapurissa -- taikka täytyi\nlähettää poikakläppi kylänriihille vakoilemaan.\n\nSillä kaikilla oli kova rukatus, kuka ensiksi saisi työnsä valmiiksi ja\nennättäisi saunassa käytyään juosta naapurin riihen ovelle\nirvistelemään:\n\n\"Jo teät sautti marketa!\"\n\nJa samalla hyvä naapuri sai kuulla, kuinka tavattomasti toinen oli\nsaanut viljaa riihestään, ja kuinka hän oli vasta kolmelta joutunut\ntöihin -- vaikka oli möykännyt jo puoliyöstä.\n\nMutta saattoi myöhästynyt hyvä naapuri, joku Kyöstäjän äijä, mennä ja\nryskähdyttää naapurin vasta ahdetun elopistoksen alas sekä sillä aikaa,\nkun tämä harmissaan uudestaan ahtoi lyhteitään, juoksaista saunassa ja\npuhtain kasvoin tulla ovelle naureskelemaan -- varoen kyllä, etteivät\ntoiset saaneet noetuksi hänen saunoitettua naamaansa.\n\nPitkin syksyä aina toisin päivin riihet keikkuivat, alamaissa kohta\nmikkeliin asti.\n\nOlipa taas, kun saatiin viimeinen riihi pieksetyksi, kohta kuin\njuhlahetki -- oli päättynyt raskas ja nokinen riihityö sekä samalla\nmyös päättyneet kovat kesän työt. Parkajokelainen paiskasi varttansa\nulos riihenovesta, ja jos se kielineen, varsineen sattui samaan\nsuoraan, oli hänellä vastakin puitavaa, vielä enemmän, jos riihen\nkattoon oli jäänyt olkia roikkumaan. Hyvillä mielin riihikansa juoksi\nulos repien ja riepoittaen toistensa riihiryösyt riekaleiksi. Ja\nsaunasta tultua höyrysi pöydällä _kolkkiaispuuro_. Korpilompolo piti\nkampiaisiaan laukkoen ympäri kartanoa ja raastaen lähimmäisensä kohta\nalastomaksi. Eipä suotta lompololainen riehaantunut, sillä isännän\ntakana odotti tuima viinaryyppy. _Riihikraviaisia_ pitivät Tärännöt,\nPajalat ja muut, syöden viiliä ja rieskaa, saaden ryypynkin. Mutta\nvanha Ullatti ja Lovikka pistelivät _ehtavaksi riihipuuron_.\n\nMonet jättivät viimeisestä riihestä pari lyhdettä puimatta.\nKorpilompolon ukko heitti ne parsille sanoen:\n\n\"Siin' on ryymille ruoiksi!\"\n\nPajalan Juhonpieti sanoi:\n\n\"Saavat paskaryypöt joulua pittää -- hekin.\"\n\nMutta riihimiesten omat paskaryypöt tarvitsivat jumalanviljaa jo\nennen joulua -- kohta ensi riihestä. Aapualainen pyörähdytti heti\nkäsikivillä karkeat puutokset, ja Ullatti laukotti jyväpussinsa\noikopäätä härkinmyllylleen -- _uutispuuro_ oli hänenkin himoruokansa.\nMakeata puuro olikin, kun viljat riihikuivilta suoraan jauhettiin\nja keitettiin. Sopperolaiselle _uutuspuuro_ oli kaikkein parasta\nherkkuruokaa.\n\n_Käsikivillä_ vanha yliperä ja alamaakin pyöritti puuro- ja\nleipäjauhot, ainakin kovimpaan nälkäänsä. Miltei joka talossa oli ennen\njauhinkivet, aina ohrapeltojen ääriä myöten. Kaksin hengin niitä\njytistettiin, toinen vääntäen _navasta_, toinen _sauvakasta_\npyörittäen.\n\nKäsikivien kiertäminen oli kovaa työtä. Mutta kun pantiin vesi\nvääntäjäksi, se jauhoi kohta koko kylälle. Ja kiveliö rakenteli pieniä\n_härkinmyllyjä_ pitkin erämaita.\n\nKylän takana, vaaran alla, virtasi yksinäinen pieni metsäjoki,\nrukatellen kohti järveä taikka isoa väylää. Se lasketteli louhista\nmyötälettä kohisten ja hypellen kiveltä kivelle, ja kevätriemuissaan se\npauhasi, niin että kuului kylään asti.\n\nUkot menivät koko joukolla ja yhteisin voimin rakensivat joen\nrannalle pienen hirsikömmänän, kopelsivat _tammet ja rännit, kivet\nja kivenlavat, torit, porshaat, härkkimet, väkirauvat ja kolasauvat,\nsammakkopenkit sekä koirhaat ja naarhaat nastarauvat_.\n\nJa vaaran alla, metsäjoen rannalla kohta seisoa kykötti kiveliön\nyksinäinen mylly.\n\nVuoro vuoroin kylän ukot sitten jyväpusseineen mennä kyökyttivät\nmetsäjoen mökille. Puukärryillä entiset isännät ajelivat pahaista\nmyllytietä, joka kivikoita koluten kierteli vaaran laitaa ympäri\njängän. Muutamat raahasivat viljasäkkiään reellä, mutta Ylisenvaaran\nLassi ajaa natkutteli kummannäköisellä _leepillä_, käyräperäisillä\naisoilla, joihin oli _jukon ja pankon_ varaan vitsastettu lautalava.\nMyllypussi oli lavalla, leeppi keikkui kivikossa sinne ja tänne,\ntarttui joskus kantoonkin, ja Lassi kirvaili: \"voi kerkele\" -- mutta\nhyvin joutui vuorollaan hänkin perille.\n\nKiveliön pieni mylly koetti jauhaa ukkojen leipäviljaa, minkä jaksoi.\nVäliin se kohisi, kahisi ja jyrisi, niin että seinät tärisivät,\nja vihaisesti se viskeli jauhot ympäri kivilavaa, väliin taas se\nkitkuttaen ja natkuttaen hiljaisesti käydä hivutteli kylväen jauhot\naivan kiven vierille. Yöt päivät mylly kietkutti, kun oli kova kiirus,\nja ahkerimpana ollessaan se karisti tynnyrin vuorokaudessa.\n\nJa erämaan emännät saivat lämpimiltään puuro- ja leipäjauhonsa.\n\nOli pieniä myllynaapperoita ympäri kiveliöitä joka kylän vierillä aina\nKaaressuvantoa, Jukkasjärveä, Kurravaaraa ja Killimää myöten. Harmaina\nja hiljaisina ne kyhjöttivät metsien piiloissa, ja haltiat hoitelivat\nniitä yhtä paljon kuin kylän ukotkin. Jauhattajan nukkuessa haltia\nvalvoi, hipsutteli ja käpsytteli jossakin nurkkapuolissa, joskus\nkopisteli oven takana. Tulipa hän asian tullen tyrkkäämään nukkuvaa\nmyllymiestä kylkeen ja sanoi:\n\n\"Nouse ylös, mylly jauhaa tyyhään!\"\n\n-- -- --\n\nTuli pellonviljaa, kun sattui hyvä ja rehellinen vuosi, tuli alamaiden\nisoille sadoin tynnyrein ja yliperien parhaille kymmenin kieloin.\nAlamaa oli tyytyväinen, söi selvän leivän, rieskan ja rukihin sekä\npaksun voisilmäisen puuron, röyhtäili kurkun täysin ja asteli pystyssä\npäin -- oli rohki ruokaa. Alamaa saattoi sanoa:\n\n    \"Ei ole hätähäimää,\n    eikä pahaa päivää.\"\n\nEikä yliperäkään napissut.\n\nMutta kun _halla_ lähti liikkeelle, jo kohta tuli pellonviljasta vaana.\nSuurilla rannattomilla vuomilla, rumilla jängillä ja rösymailla halla\nasusteli, maata rojottaen kesäkaudet paksun ikuisen kirren alla. Sieltä\nhän kaaloina öinä kavalana naaki, puri ja puristi jumalanviljasta\nviimeisenkin pisaran...\n\nSiinä olivat pellonkraviaiset, kaameat öiset ja jäiset menot, joiden\njäljiltä aamulla koko vainio katseli kauhuissaan. Vilu oli vienyt ja\nvikonut leipäviljan.\n\nSiinä menivät sirppipuurot ja riihen kolkkiaiset, eikä köyhä\nSopperokaan saanut himoruokaansa!\n\nSaatiin vain kamala _luppoaika_, joka ajoi yli maan. Saatiinpa kerran\noikein _luppovuuet_, seitsemän koloa ajastaikaa, jotka, niinkuin\nentisessä Ekyptinmaassa, toisiaan juovatellen vaelsivat kautta\nkiveliöiden kiusaten ja koetellen syntistä ihmisriepua.\n\nKun pellonvilja oli viety, täytyi syödä, mitä peltoon oli jätetty.\nTyhjät oljet riihittiin, _kalhoot_ ja kaikki survottiin _petkelheellä_\nsuuressa _survinkaarassa_ hienoksi silpuksi ja vietiin myllyyn.\nSaatiin surkeita jauhoja, ja niistä, vähällä viljalla sekoitettuina,\nkeitettiin puuroa sekä leivottiin _kaloleipää ja olkileipää_. Mutta\n_pärekiekhaan_ piti leipä rakentaa, että sen sai ehjänä uuniin.\n\nKerättiin ja syötiin kaikenlaista muutakin, mitä vain maa kasvatti:\n_jäkälöitä, lumpheenjuuria ja vainiokaalia_. Kiskottiin _petäjänkuorta\nja koijunparkkia_, kaadettiin partaisia kuusia jängiltä ja\nmaanlaidoilta, ja raastettiin niiden oksilta _luppoja_.\n\nJa ne kaikki olivat ihmisen ruokaa. Elettiin samoilla eväillä elukkain\nkanssa, syötiin jäkäliä ja luppoja kuin porot. Vanha Killimä sanoi\ntotuuden:\n\n    \"Nälkä on nöyrän leivän kaste.\"\n\nLuppoaika oli kamala aika. Silloin oli vain kaloleipä, kuusenluppo\nja petäjänparkki hampaan alla. Ja ne laskivat jäseniin, niin että\nhuonoimmat ihmiset kaatuivat seisovilta jaloilta.\n\nEikä niitä aikoja ole hyvä muistella.\n\nTäytyy vain sanoa, että entiset äijät ovat maata viljoneet ja puuta\nsyöneet -- mutta sittenkin, nälkäisinäkin, tahtoneet elää ja raataa\nankaraa erämaataan.\n\n\nMutta korkeilla yliperillä ja tunturimaiden vierillä oli melkein aina\nluppoaika. Siellä ei koskaan suuria saatu -- eikä suuria pyydettykään.\nKun vain muutamainen kielo uskottiin Jumalalle, ei häneltä suinkaan\nliikoja odotettu. Ei yliperä ollut tottunut mässäämään jumalanviljalla.\nSe oli tyytyväinen jo uutispuuroon.\n\nYliperä peitti vähät siemenet peltoonsa -- ja sitten korjasi ja appoi\nkaiken, minkä pelto antoi, tuli vuosi millainen tahansa. Kolkutettiin\nriihessä ja korjattiin viljanvähäiset aittaan. Mutta riihen porstuassa,\nvastapäätä kiuasta, oli suuri survinkaara -- alamaissakin se oli aina\nluppovuosien varalta -- ja siinä heti kuumiltaan survottiin kalohot\nja oljet. Sillä nekin olivat yliperäläisen jumalanviljaa, pellon\nkasvattamia ihmisen syötäviksi. Selvät jyvät talletettiin siemeniksi\nkasvattamaan uutta olkea -- syötäväksi.\n\nKalohia ja olkiruuppuja, jyvillä sekoitettuina, jauhettiin käsikivillä\ntaikka käytettiin myllyssä. Eikä yliperien pieni myllyriepu\njuuri koskaan saanut jauhaa jyrin-järiä -- melkein aina se hitaasti\nkietkuttaen alamielisenä hoki ja vaiteli, niinkuin muistelusten karhun\nolkimylly: \"pohpa... pohpa -- tuhnan... tohnan\".\n\nPuhtaan uutispuuron ja uutisleivän saattoi yliperä muutaman kerran\nherkuikseen tuhlata, mutta sitten oli selvä leipä ja puuro kohta\nsynnillistä -- jopa joulunakin, suurena Iesuksen juhlana. Sekahinen\nkaloleipä oli silloinkin köyhän kiveliön parasta jumalanviljaa\nmetsällisen ja jängällisen rinnalla. Eikä tämäkään pellontuote ollut\naina omasta maasta otettua -- monesti alhaalta kymmenien penikulmien\ntakaa raahattua. Köngäsen rikkaalta patruunalta sai säkillisittäin\nostaa kalohia -- hyvä kun niihin tervarahat ulottuivat. Ruukin\nympärillä rehoittivat suuret viljavainiot, riitti niistä \"viljaa\"\nyliperille. Hiessäpäin puski yliperäläinen venettään, jossa parhaina\nleiväksinä oli ruukinpatruunan suuria kalosäkkejä.\n\nKöyhälle yliperän asukkaalle kelpasi kaikkinainen villi maankasvu.\nHän juoksi jängät ja rannat ja otti, minkä näki hyväksi. Leveälehtiset\nrantakaalet hän leikkasi leipäänsä, samoin raatteentyvet ja\nohjakkeentyvet, nukulaiset ja putkenkaalet. Mutta itse putket hän söi\nsemmoisinaan, \"leipänä\" piimän kanssa. Piimänsä hän höysti juomuilla\ntaikka kaarnheilla sekä hilloilla ja puoloilla, ja kun hän viljoi\nnaurista sekä pottua, puttia, hän survoi niiden kaalet leipään taikka\nsekoitti piimään. Juomuista hän joskus keitti viheriäisen puuron.\n\nJa petäjänkarppu oli aivan tavallista ikivanhaa metsänviljaa. Sitä sai\njoka männiköstä.\n\nVähäistä oli yliperien pellonvilja, metsä ja vesi täällä parhaiten\nelättivät. Kesällä luovassa kuivattu kala -- siika, ahven, hauki --\noli tavallisimpana leipänä. Vieläpä monesti kuivattiin piikkisiä\nrökkäitä sekä pieniä ahvenenpenikoita, ja syötiin kuin karppileipää. Ja\nkalohista keitettyyn puuroon pantiin silmäksi kalutuista poron luista\nkeitettyä rasvaa.\n\nYliperä oli silti tyytyväinen elämäänsä, eikä hän ollut nälän\nnäivettämä. Kalohilla kasvanut Kainulaisjärven ukko oli terve kuin\nkeiturinpukki, ja kaloleipää ikänsä karskuttaneet Sopperon tyttäret\nolivat kuin pulmukaisia, lihavia, niin että kohta yrittivät haljeta.\n\nYliperien pienet pellot ovat jo viljansa viljoneet ja kalohonsa\nkasvattaneet.\n\nKun Narvikin rautatie jo 1890-luvulla rupesi ajamaan rahaa ja halpaa\nleipäviljaa kiveliöihin ja tunturimaihin, ohranviljelys vähitellen\nkokonaan loppui, ja viljapellot muuttuivat heinäpelloiksi, karkeiksi.\nMuoslompolo ja Naalisvaara, Junosuvanto ja Vittanki, Hakanen ja\nNattavaara ovat ohrapeltojen laitimmaiset kotikylät. Kaventuneet ovat\nnäidenkin kylien pellot entisestään, ja kovin on vähentynyt leipäviljan\nkasvatus myös alaväylillä. Heinämaat vain ovat levenneet ja vallanneet\nvanhoja leipämaita.\n\nJa monet hiljaiset kiveliöiden jauhajat kyhjöttävät yksinäisinä\nmetsäpaloissaan, unohtuvat ja sortuvat maahan. Niitä ei enää tarvita\n-- eivät ne saa edes jauhaa tyhjään.\n\nVain Ullatin ikämylly vielä käydä kietkuttaa sekä Jierijärven pieni\njauhaja.\n\n\n\n\nKiveliön sääkirja.\n\n\nKorkea taivas oli suurien kiveliöiden kattona, taivaan armoilla ja\njumalanilmojen varassa täällä vaellettiin. Koko kiveliö. Vedenvilja\nliikkui säitä seuraten, ja metsän elävät myös noudattelivat tuulia sekä\nilmanlaatua. Tunturilappi juti eloineen pitkin erämaita juovatellen\nkevättä ja kesää, syksyä ja talvea.\n\nJa yliperien pienien peltojen ukko, joka oli uskonut Jumalalle velkaa\nmuutamaisen kielon, oli ilmojen armoilla yhtä paljon kuin alavainioiden\niso isäntä, joka oli heittänyt Kaikkivaltiaalle täysiä tynnyreitä.\n\nMolemmat odottivat velkamieheltään korkeinta suoritusta.\n\nJokaisella oli hänen oma sääkirjansa. Pahainen särkikin sitä silmäili\nja sukkelasti piipahti ruskan piiloon lumpeenkaalien alle, pieni\nkiiruna tiesi allakkansa merkit ja laskeutui suurien rajusäiden edellä\nkotituntureistaan outamaihin, villipeurat kiertelivät kiveliöitä\nsääkirjansa mukaan, ja kesän möykännyt kontio tutki koukeroltaan,\nruveten rakentelemaan talvikontuansa.\n\nSiirtolinnut tulivat ja menivät heidän allakkansa mukaan, jopa kurjat\n_sääsket, mäkärät ja hyttiset_ noudattivat ikivanhaa aikakirjaansa.\nSääsken piti saapua jo juhannukseksi vaikka sauva kädessä, ja kun\njängille nousi öinen huuru, piti mäkärän joutua, ja viimein elokuun\nilmoilla tulivat hyttisen päivät.\n\nKylmän sään lähestyessä tiaiset ja muut pikkulinnut istuivat nuopeina\noksilla -- ei haluttanut laulella. Vesilinnutkaan eivät aamulla\njaksaneet iloita, sati päivällä oli tulossa paha sää. Kurki vain\nalakuloisena luikkaili jängällä, ja kaakkuri huuteli järvenselällä,\npunalakkinen palokärki itkien suikaili ja valitteli, ja pieni\npohjansylkiäinen kitisi oksalla. Sammakonkin kirjoihin oli merkitty\nsateen tulo, ja hän lähti loikkimaan kuivalle maalle, pahariepu kiiski\nikävissään nakutteli seinähirressä pohjoistuulia. Jopa lampaat ja\nkeiturit levottomina hyppelivät huonoja säitä.\n\nMutta oli pouta tulossa ja hyvät säät -- kaikki linnut heti aamusta\nalkaen laulaa helistivät, ja palokärkikin iloisena tprukitti vasikoita\nkokoon. Paarmat lentää hurrasivat hyvillään, ja musta sittipörriäinen\njo iltakausin pörräili huomista hyvää säätä. Vanhat noidatkin ajelivat\n_paistepuskissa_, niin että ilma tohisi.\n\nSuurissa erämaissa oltiin kaikin samaa suurta luomakuntaa.\n\n\nOmaa almanakkaansa tarkkaili kiveliöiden raatajakin -- ei painettua\nkirjapahasen muutamaisia koukeroita, vaan suurta sääkirjaa, joka oli\naina edessä avoinna, kautta kiveliöiden, ja sen merkit lukemattomat,\nkautta taivaan ja maan, katsoa kaikkien, jotka ymmärsivät.\n\nVanhat ymmärsivät.\n\nHe tarkkailivat taivaan merkkejä taikka tutkivat tuulia ja ilmoja,\ntaikka olivat taitavia lukemaan maan ja veden tapahtumia.\n\nVettäsjärven vanha Markus-äijä köppäili mikkeliviikon tähtikirkkaina\niltoina pihalla, käännähteli pää keikassa taivasta tarkastellen.\nUkko katseli kautta taivaan kaartuvaa linnunrataa ja luki siitä\nkoko talven menon. Markus tiesi, että kaikki, mitä on taivaassa\nlunta, tulee talvella maahan, ja linnunrata sanoi, milloin se tulee,\nsanoipa se pakkasetkin sekä suvisäät. Katsoi äijä radan itäpäätä,\njoka kuvasi syksyä, siirtyi siitä ja tarkaten käännähti kohti korkeaa\nlakea -- siellä Seula vaisissa asui suuri joulu -- ja painui ja\nkääntyi edelleen alas lännen rannalle, joka näytti kevättä. Mikä oli\ntaivaanvyössä kirkasta ja selvää -- se kiveliöissä kiljuvaa pakkasta,\nmikä sameaa ja sumuista -- se lumipurkua ja suvisäätä. Jota kirkkaampi\nvyö, sitä paukkuvampi pakkanen, mitä tummempi ja söherömpi, sitä\nryöppyisempi talven ilma. Jos linnunrata laskeutui kylmänkirkkaana ja\ntäysin talviterin metsän latvoihin, se kertoi kovista kevätpakkasista,\njoita seurasivat tuhoisat tulvat.\n\nMutta vanha jukkasjärveläinen katsoi tarkat talvenmerkit syksyllä\nteurastusaikana lamphaanvattasta. Kun vatsan sisäpuolen nukka, naama,\noli paksua kuninkaanlakin puolelta, tuli syksytalvella paljon lunta,\nmutta jos se oli tuuheata valtavatsan puolelta, tuli luminen\nkevättalvi.\n\nErämaan talvi meni niinkuin oli taivaalle kirjoitettu -- sekä\nlampaanvatsaan. Markus-äijä osasi jo etukäteen miltei päivälleen\nmuistella talven ankarat lumenpurut ja suvisäät. Sanoi korkeuksien\nkaari maanäijälle marraskuun paukkuvan _poikatalven_, näytti\nSeulavaisten sumun ja suvisen joulun sekä lauhan ja ryöppyisen\nemätalven. Sanoi sama kaari etukäteen joskus sellaisetkin selkätalven\nsuvet, että vesilantot läikkyivät ajoteillä -- muisteli ne kohta\npäivälleen.\n\nJa talven menosta kiveliön vanha tietomies näki jo kesänkin vaelluksen,\nsillä talviset kuut vastasivat kesäkauden kuita. Minkälainen oli\ntammikuu, sellainen oli heinäkuu, ja miten helmikuu meni, niin meni\nmyös elokuu. Talven pakkaset kesä vastasi poudilla, ja talviset umesäät\nolivat kesän ukonilmoja.\n\nMutta erämaan vanhat Markukset, Heikin Jussit ja Juhan-Petterit\ntarkkailivat muulloinkin kuin mikkeliöinä tähtitaivasta, joka\nylhäisistä korkeuksistaan kirkkain silmin katseli kylmää pimeää\nkiveliötä. Tuhannentuhannet taivaannastat tuijottivat ukkoja, muutamat\nystävällisesti silmää vilkuttaen, toiset taas kovina ja kylminä. Ukot\nottivat vaarin ja lukivat avaruuden suuria merkkejä.\n\nSieltä kaikkein korkeimmalta katseli vakainen _Pohjantähti_, sieltä\nsamoilta taivaannavoilta koko avaruuden ja öisen erämaan suuri kello,\n_Otava_, pyrstöllään viisaroi ajan vierimistä, sieltä toinen yönkello,\n_Seulavaisten_ pieni kiekerö, _tähtipuska_, tiiraili ja herätteli\nkiveliötä aamutöihin. Tuolla taas, eteläisiä taivaankenttiä mittaili\nkirkas kolmitähti, _Aaroninsauva_, mittaili myös kolmitähtinen\n_Mooseksensauva_, kumpikin kertoen yön kulumista...\n\nKaikki ne, tuhannet avaruuden pikkusilmät tuijottivat alas kiveliöön,\nmittasivat loputonta aikaa ja samalla jutivat omaa suurta iankaikkista\nkeinoansa kautta korkeuksien -- verkalleen vain ajellen pikku nulkkaa.\n\nMutta joskus jollekin kiiluvaiselle tuli hoppu -- pieni _tähti piirsi_\nhalki avaruuksien, tulihäntä vain piipoitti perässä. Säitäkö lienee\npieni taivaanpiltti piipertänyt, ainakin sieltä käsin, mihin hän\nliikkui, tuli tuuli ja nöyrä sää.\n\nAamuruskoa ennustaen nousi tumman vaaran takaa kirkas _kointähti_ -- ja\nkohta metsän pirtin harmaa savusuitsu alkoi puskeutua pakkashuuruihin.\nKatseli yksinäinen aamunsilmä ja vartioitsi erämaata -- ja erämaan\nmonet silmät vartioitsivat häntä...\n\nSilloin kohta vaaran takaa, läpi metsän latvojen, tuikahti kultana\nkimalleleva päivänsäde. Valkoinen erämaa karahti punahehkuun -- ja\naamutähti sulki silmänsä.\n\nJo taas kevättalvella sama kirkas katse valvoi _ehontähtenä_, vilkutti\nystävänä ja katsoi, katsoi, kunnes erämaa vaipui yöhön.\n\nTähdet olivat yksinäisen kiveliön asukkaan ylhäisiä ystäviä. Siellä\nhe asuivat suurissa tuntemattomissa korkeuksissaan, eikä heitä kukaan\nsaattanut käsittää. Taivas oli suuri ja suunnaton -- oli taivaat ja\nvielä taivastenkin taivaat.\n\nMutta kun pimeinä iltoina taivhaanvalkiat pohjoisen navoilta\nroihahtivat yli avaruuden, tähtien pienet silmät sammuivat -- eivät\nsaattaneet katsoa kaameaa loimotusta. Pohjan suurpalo roihusi sähisten\nja valaisi koko erämaan. Ja koko kiveliö tiesi, että kohta suuri\njumalanilma, koko maailman täyttävä valkoinen myllerrys, käy yli maan\n-- niinkuin sitten kävikin. Mutta kun taivaanvalkeat loimusivat vain\nmatalana valtakaarena kaukana Pohjoisen äärillä, ajeli ankarin Pakkanen\nkoko erämaan valtaherrana. Harmaan pakkasrustan hän vain puhalsi\nperäänsä -- eikä kiveliö tahtonut saattaa henkeänsä huokua.\n\nHyvin tunsivat vanhat ukot kuun, taivaan epävakaisen vaeltajan,\nkummajaisen, joka joskus katsoa tollotti täysin naamoin, sitten taas\nkatsoi vuoroin vasemmalta, vuoroin oikealta, väliin kuikisteli kapeana\nviiruna, joskus kokonaan paneutui piiloon. Sieltä kuun leveästä\nmuodosta vielä viittoili entinen _Terva-Taavetti_, äijä riepu,\nvarkaisiin lähtenyt kuun tervaaja.\n\nSanoi taivaan kummajainen myös säitä, sanoi vieläkin salatumpia.\n\nTiesi erämaan ukko, kun näki _uuenkuun_ kapeana _kiurana_ katselevan\nkumarassa alaskäsin, sen puhkuvan pakkasia, arvasi taas, kun näki kuun\nkäyrän kenottavan selällään, sen puhaltelevan lauhoja ilmoja. Ja kun\n_kuu kehien_, täysin naamoin tuijotti kuin renkaasta, se valmisteli\nnöyriä säitä.\n\nOli kummaa, että silloin, kun kuu oli katoamassa, _alakuulla_, koko\nmaan olento oli nuutunut ja painumassa. Jos silloin kaatoi puun, se\nnopeasti lahoi, vieläpä sen kantokin lahoi vesaa ottamatta, jos silloin\npani siemenen maahan, se menestyi huonosti. Hirvi hylki alakuulla\ntehtyä heinäsauraa, eikä katoavalla kuulla kaadettu haapa kelvannut\njäniksenkään kaluttavaksi. Kuluva kuu oli kuoleman puoli -- ei\nniittykään vesonut, kun sen alakuulla raivasi.\n\nMutta taas, kun kuu oli kasvamassa, _ylikuulla_, koko maailman olemus\noli terveellisessä nousun hengessä. Silloin piti heittää siemen\npeltoon, silloin piti panna lehti -- leikattu oksa kasvoi taas paremmin\n--, silloin hakatut polttopuutkin olivat parempia kuin alakuun puut.\nYlikuulla piti kaataa myös huoneenhirret, jotta ne olivat lujia ja\nlahoamattomia.\n\nMutta kaikkein lujimmat hirret hakattiin ennen _talven taittumaa_\nkasvavan kuun kovimmilla pakkasilla.\n\n\nVanha Heikki taittoi talven, huudepartainen vaari, joka köppäili\nkorkeimmalla talvenselällä huokuen, niin että koko korpi humahti\nvalkoiseksi. Kaikki tiesivät, että vanha\n\n    \"Henterikki heinät jakkaa,\n    Paavali puut hakkaa.\"\n\nTiesi ja teki vanha Paavali vielä muutakin. Sati hän puhalsi\nhiihtoladun umpeen, tuli nöyrä vuosi, mutta jos hän jätti sen aivan\nauki, ajeli hyvä vuosi kautta kiveliön. Puoliksi täytetty paavalinlatu\nlupasi puoli vuotta.\n\nHeikistä alkoi kevätpuolen taivallus -- silti kyllä monesti pakkaset\nja pyryt olivat parhaina kyytipoikina. Valkoisena pörriäisenä laukkasi\nlumiryöppy yli maiden, ryöpsähti ovesta pirttiinkin ja räppänästä\nkotaan -- vanha kiveliö muisteli sitä arvauksin:\n\n    \"Jänes juoksi jäätä myöten,\n    saparoitti saarta myöten,\n    löi kynttä kynnyksheen,\n    koipea koan ortheen.\"\n\nTuttua oli vanha taival. Tavoitti iänikuinen pohjoinen, oikein\n_rautapohjanen_ -- puri ja poltti, tuli ilkeä itä -- puri yhtä\nkipeästi. Sitten taas, kun pohjoinen otti ja heitti suuren lumen, niin\njo eteläisellä se vastattiin. Mutta kun itä alkoi liehtoa ja panna\npyryksi, kohta jo kolmantena päivänä, _vastauspäivänä_, sai katsoa,\nmihin heitti tuulen. Sieltä sitten riitti puhumista puoleksi kuuta.\n\nTuli taipaleella vastaan tuttuja miehiä. _Matti_ äijä, jääparta,\nvesisilmä, sieltä tulla väännätteli lumikantoja potkien, pärepihtejä\npidellen, ja kiveliö kohahti:\n\n    \"Matti kannot kaataa. --\n    Mattina köyhän pihti pirtin päälle. --\n    Mattina alkaa matheet kutumhaan.\"\n\nMaaliskuun matkassa vanha _Marja_ muori ajeli virkansa töissä, niin\nettä entisen Keksin sopi laulella:\n\n    \"Maria maata paljastaapi...\"\n\nKeväisen talvikuun päiväpaisteisilla hangilla Marja muori liikkui,\nja samoilla lumikentillä jo kevään tulo leikitteli. Taivaskin joskus\nvaristeli valkoisille kinoksille pieniä mustia _sonsaria_ kokonaiset\nparvet -- aivan elävinä ne kylmällä kentällä pimpahtelivat.\n\nYhä kirkkaampia hankia hiihtäen lasketteli huhtikuu, hankia vielä\ntoukokuukin kahnusteli, vaikka monesti talven lumet\n\n    \"Huhtikuussa humahti,\n    toukokuussa tomahti.\"\n\nKevätkuiden kelkassa tulla keikutteli taas tuttuja kevään ukkoja\nkeväisiin toimiinsa. Ajeli ikäukko _Markus_, tulla junnasi _Erkki_\nvaari, laiha _Nälkä-Erkki_, joutui jo _Urpaanuskin_ kylväjä-muorien\npellon panoihin.\n\nHyvillään oli kiveliö, jos Markus äijä kepsutteli kevätparseeleissa,\nsillä turkkipäällinen Markus puhalteli vilua verkonlautasiin asti.\nMutta taas oltiin hyvällä mielellä, jos Erkki ja Urpaanus käpsähtelivät\ntalven tamineissa. Sillä vanha kiveliö muisti:\n\n    \"Erkki turjus turkki päällä,\n    juhannus paita päällä.\"\n\nMuisti kiveliö myös:\n\n    \"Kun pellot tehhään turkki päällä,\n    paita päällä leikathaan.\"\n\nSevän Antti, vanha lappi, tiesi:\n\n    \"Kun ennen erkkiä saa venheen tervata,\n    niin ei enää jälkhiin tervata.\"\n\nSamoja kevätukkoja oli vielä _Eskeli_, vaikka hän saapuikin vasta kesän\nveräjillä. Heinätukku kainalossa äijä tulla kääperteli saarnaten\nemännille:\n\n    \"Muista jättää eskelinvihko\n    tuulikangen päälle!\"\n\nHyvä oli eskelinvihko tallettaa, ja hyvä oli, jos sitä tarvittiin.\nSillä vanhat viisaat tiesivät:\n\n    \"Jos pikkukesä on lämmin,\n    niin isokesä on kylmä.\"\n\nMutta oikea kesänmeno oli kaikkein parhaiten merkitty _keväthauen\nmakshaan_ -- kun vain oli sen ymmärtäjää. Heikin Jussit ja muut vanhat\nkalamiehet kyllä ymmärsivät. Heti, kun he saivat ja avasivat hauen, he\nkatsoivat sen maksan. Kun se oli paksu ja täynnä tummia verisuonia, se\nennusti aivan sateista kesää, mutta jos se oli hyvän näköinen ja\nvaalea, tuli poutainen ja lämmin suvi. Ja minkä oli maksassa tummia\nverisuonia taikka vaaleita kohtia, oli kesällä sateita ja poutia, aina\najallaan niinkuin maksa muisteli. Vanhat kalavaarit sanoivat:\n\n    \"Mikä on kurulla, se kuivaa,\n    mikä harjalla, se tulvaa.\"\n\nJa kesä meni niinkuin kirjoitettu oli.\n\n    \"Itä tuulee, länsi lientää --\n    ennen kuuen tiiman päästä on saje\",\n\noli kirjoitettu vanhojen sääkirjaan. Taivaan ohuet _liennepilvet\nja hasupilvet_ ajelehtivat ja vetivät merestä voimaa ja jonottuivat\nvahvoiksi limppupilviksi, ja sitten vielä suuret taivaan vempeleet,\n_vesikaaret, liitunkaaret_, kiskoivat vettä korkeuksiin -- vetää\nhoselsivat joskus kiiskiä ja matoja, jopa ampiaisia ja sammakoitakin.\n_Tuulenkynnet_, ohuet pilvet kuin kartanpalat, kuvattelivat taivaalla\nja sanoivat tuulta, ja taas toisin vuoroin aurinko _sääri_, ajaen\nkirkkaita soihtujaan pilvien raoista alas, toisin vuoroin kahlasi\nohuissa vetisissä usvissa.\n\nMutta koreina kesäpäivinä oli koko maailma _lämpimän rämmeessä_\najelehtien sinisessä savussa. Ja kaaloina öinä puhallettiin alhaalle\nerämaihin harmaata _umua ja uppuraa_.\n\nJo teki taivas tumman pilven ja sai _satheen_. Etelä toi vettä\n_iilittäin_, väliin oikein _kaataen kuin kauhalla_, pohjoinen ja itä\najoivat monesti _maavuntasatheen_, monipäiväisen rojakan, joka väliin\ntuhisi hienoa siinnettä, väliin roiski rankkasatheena taivaan täydeltä.\nKaikkein vetevintä säätä piti itäetelä, itäpohjanen ja luet taas\npanivat toimeen pahimman ja kylmimmän vesirojun. Länsi vain vei tuulen\ntuntureihin ja puhalsi vakaisen poudan. Mutta kun taivas heitteli\nilkeitä _pohjasen tukkoja_, tuli heiniin paha _pohjasen ruoste_ --\nheinät pilaantuivat, niin etteivät elukoille kelvanneet. Vain jos etelä\nheti päälle heitteli vettä ja virutti, ruoste katosi. Pohjasen ruoste\nlankesi ilmasta, silloin kuin pohjainen sataa riepoitteli, ja samalla\nkertaa päivä paistoi, ja vesikaari seisoi taivaanrannalla nokka maassa\n-- ja vielä maahiaiset viettivät häitään.\n\nSaattoi ajaa joskus -- sanoi hauenmaksa senkin -- keskellä parasta\nkesää oikein pitkälliset _kaatosatheet_ ja vesitulvat, sitä enemmän,\njos kevättulvat olivat jääneet pitämättä. Tiesivät vanhat ja olivat\nmerkinneet:\n\n    \"Kyllä hauki ui termäin yli kesällä,\n    jos ei se keväällä pääse.\"\n\nNattavaarakin muisteli:\n\n    \"Jaakun tulva se aina tulee,\n    joko ennen elikkä jälestä jaakun.\"\n\nSattui kesällä oikein lämmin poutapäivä -- jo puskeutui taivaalle\nmustia peloittavia _ukonmuuria_, nousi muuri tuolta, toinen täältä\nmennä junnaten kohti toisiansa. Silloin kohta ukkonen, herranvoima,\njylmähteli, vanha _pitkäinen_ piti möykettä, jopa oikein itte kuului,\nniin että koko kiveliö sai kauhuissaan siunailla. Kylmä ja lämmin\niskivät yhteen, sanoi joku viisas, mutta vanha pitkäinen siellä\npaukutteli, pitkäisen tuli leimusi, ja ukonkiilat pirstoivat puita.\n\nSyntisen ihmisen oli silloin paras paeta puun alle, sati sattui\nolemaan metsässä, ja leikata _risti_ puun kylkeen. Ristittyyn puuhun\nei pitkäinen koskenut. Pellon Rämä-Aapo, kurja, kirvaisi, kun ukkonen\njymähteli. Siitä pitkäinen vain kerran väkevästi rykäisi -- Rämä-ukko\nmeni niin tyhjäkatoon, ettei jäänyt kuin pörssinlukot.\n\nKesän poutaisina päivinä oli kiveliöissä oma elämänsä. Kaikenlaiset\nmaanruohot _pietarinkukista kissanjalkoihin, pieriäishiin ja\npilliheinhiin_ asti kukoistivat kirjavilla kentillä ja karkeilla.\n_Vaaksiaiset_ kutoivat harmaita paperipalloja, _ukonkorrit_ ja pörhöset\nlentää leputtelivat, ja pienet harmaatakkiset _salvarit, kehämiehet_,\njuoksentelivat maantomussa kitisten ja heilutellen pitkiä\nleipposarviaan. Monenlaiset tiaiset ja muut linnut liikkuivat ilmassa.\nJopa vasta oikein liikettä oli tuulettomana poutana, kun sadattuhannet\nsääsket tummina parvina inisivät ja kirnusivat kaikkialla sekä paarmat\nja kurmuntekijät pörisivät ynnä tuhannet kärpäset ja pörriäiset\nsurrasivat kaikkien elävien ympärillä.\n\nToisinaan taas _tuuliaispuska_ ajaa tohisti ympäri maita. Sitä piti\noikein pelätä, sillä siinä oli itse rietas jutamassa, taikka olivat\nkaikkein pahimmat manalaiset lähteneet ruukaltamaan, taikka ajeli\nsiinä väkevä noita. Rautaa tuuliaispuska pelkäsi. Se vinkaisi pahasti,\nkiepsahti syrjään ja ajoi ohitse, jos sitä kohden survaisi puukon ja\nsanoi:\n\n    \"Älä tule, täällä on teräs!\"\n\nJaksoi vanha vaari ajaa sadeiilinkin syrjään, kun se uhkasi\nheinätukkoja. Katseli vaari pilviä, sanoi:\n\n    \"Sivu tuules tuulekhoon,\n    sivu sattees satakhoon --\n    kohi päivä paistakhoonl\"\n\nKohisten ajoi iili ohi vaarin luokojen.\n\nTiesivät erämaan vanhat kesäpakkasen, peloittavan _hallan_, ikivanhat\nvirkavuorot. _Jaakona_ halla jo kapsahti jaloilleen ja käväisi\nviljapelloilla, kävi se joskus _vuolevin_ yönäkin kähmimässä, mutta\n_laurina_ se, kun pahoin sattui, jätti kaikkein rumimmat jäljet sekä\nsitten _perttulin_ yönä naaki vielä kerran ja vei viimeiset.\n\nSilloin oli kaikki selvänä siltä kesältä ja vuodelta. Vanhojen\nsääkirjassa sanottiinkin:\n\n    \"Jos jaakona merkittee potaatin,\n    niin merkittee laurina lissää,\n    ja perttulina vie loput.\n    Mutta sati jaakon välttyy,\n    niin välttyy laurinkin,\n    ja kun laurin välttyy,\n    niin välttyy perttulinkin.\n    Ja sitten pelto jo onkin valmis.\"\n\nJa silloin oli jo syksy käsissä, talvi tulossa. Oli nähty ja koettu,\nettä\n\n    \"Laurina kylmä kivi vetheen laskethaan.\"\n\nOlipa nähty, ettei enää\n\n    \"Perttulina katoa halla havosta,\n    eikä kuura kalvheesta.\"\n\nOli nähty myös, kuinka\n\n    \"Laurina repo koipensa koijuun heittää.\"\n\nSilloin jo kesänlehdet rupesivat ruskottumaan, joutui kohta hirveän\nlehden aika, jolloin suuri erämaa loimotti punaisena ja keltaisena\nja viheriäisenä ja kaikenkarvaisena, niin että luomakuntaa jo oikein\nhirvitti...\n\nJa näihin aikoihin suuri joukko jumalanluomia asettui talvilepoonsa.\nMaanruohot kuukahtivat kynsilleen, koivut ja muut lehtipuut karistivat\nkesäverhonsa, sääsket ja mäkärät katosivat, karhu kömpi kuusen alle\n-- ahkera muurahainenkin kaivautui kaikkein syvimpään mättäänsä\nkoloon... Kesän työkalutkin pääsivät lepoonsa, ja vanhat ukot joutuivat\npirttihoitoihin. Oli vanha määrä:\n\n    \"Viikate vaarnhaan, sirppi seinhään,\n    äijät loukhoon, ämmät liijelle,\n    tytöt vintin vartheen.\"\n\nNäin vierähti erämaan vuosi omaa sääkirjaansa seuraten. Sormillaan\nvain, almanakoitta, kiveliö laski viikot ja siitä muisti, milloin\nmerkkipäivät pyörähtivät vastaan. Korpilompolo laski sormeillen\nviikkojansa:\n\n    \"Tuomhaasta kuusi kynttilhään,\n    kynttilästä kolme mathiin,\n    matista neljä mariaan,\n    mariasta viisi valporhiin,\n    valporista kuusi eskelhiin,\n    eskelistä seitsemän uothiin,\n    uoista neljä perttelhiin,\n    perttelistä viisi mikhoon,\n    mikosta kuusi marthiin,\n    martista kuusi tuomhaasheen.\"\n\n-- -- --\n\nVanha Martti-äijä sai jälleen tarkastella korkeata taivaanvyötä sekä\nkatsoa taivaannastoista yön kulumista ja päivän tuloa. Tähdet olivat\ntaas yön kelloina.\n\nMutta päivän suurena kellona oli _aurinko_, itse jumalanpäivä, joka\najeli ympäri maata, vaikka maailman viisaat koettivat uskotella, että\naurinko seisoi alallansa, ja maa kieppui nastan nokassa. Pilvisäällä\naurinko tosin näytti aikaa epäselvästi. Aapuan Ylipään Anna katsoi\nkyllä silloinkin ajan: asetti vain sormensa toiselle kämmenelle ja\nnäki heikosta kuvahaisesta, missä päivä piileskeli. Vaskivuoren vanha\nKemin Marja piti aurinkoa parhaana kellonaan. Päivä kiersi ympäri\nMarjan pirttiä ja sanoi tarkasti tunnit. Aamulla piti Marjan nousta\nylös, kun aurinko katseli Isonpahan päältä, ja silloin oli kello\nviisi. Kuuden aikana oli päivä Henton talon kohalla, seitsemän aikana\nKuopan, kahdeksan aikana Ollin-Pekan harjoilla. Vistepakalta katseli\npäivä yhdeksän tienoissa, Hilavaaralta kymmenen, ja niin aina\ntäysin tunnein Pikku-Mitakselta, Isolta-Mitakselta, Maaselältä,\nVarpakolta, Talvitien päältä, Höpäkältä, Tanelivaaralta, kunnes illalla\nkuuden aikana pilkisteli pajannokalta, ollen taas jo seitsemän\ntienoissa Keskisauruksella, kahdeksan Mertaksessa sekä viimein\nennättäen iltayhdeksää viettämään Kuruvaaran laelle.\n\nJa Kemin Marjan kello oli aina tarkoin sijallansa, niin että vanha\nMarja hyvin saattoi sanoa talon kelloista:\n\n\"En katto, enkä perusta. Katton aurinkoa, se on aina sijallansa.\"\n\n\n\n\nKarja ja karjanvilja.\n\n\nUkkoineen ja lehmineen asteli moni asuinpaikan etsiskelijä pitkin\nerämaita. Ukko painatteli edellä kirveskynä kainalossa, eväskontti\nselässä, akka hapsotti perässä lehmää talutellen, ja kontti oli\nselässä. Kun löydettiin mieleinen paikka, pysähdyttiin siihen,\nsidottiin lehmä kuusen alle, katsottiin toinen kuusi kotapuuksi --\nja ruvettiin talon töihin... Kuusen alle nousi pirtti, toisen alle\nnavetta, ja lehmässä oli karjan alku.\n\nKalan ja metsänriistan rinnalla oli karjanvilja korkeiden kiveliöiden\nkohta tärkeintä elämänkeinoa. Linnuntäkkä lihana, kapahauki leipänä,\nja piimä kalan painoksi -- näin useinkin elettiin erämaassa päivästä\ntoiseen.\n\nAlamaissa kyllä oli oikeaa jumalanviljaakin.\n\n\nPari, kolme lehmää oli jo pienen talon turva, viisi, kuusi antoi\nhyvät elannot, mutta yhdeksän, kymmenen, toistakymmentä -- silloin\noltiin jo isojarikkaita, joilta ei puuttunut mitään. Navetta oli\ntäynnä _hinkaloita_, hinkalot täynnä sarvipäitä, joku sarveton _kalli_\njoukossa, lisäksi vielä juro _molli_ ynnä _nuorukaisia ja vasikoita_.\n\nSaattoi karja käydä laitumella, vaikka tunturijängillä, saattoi se\nolla valkoista, matalajalkaista tunturirotua, vaikkapa maahiaisten ja\nvedenlehmäin sukua, mutta ikivanhoin suomalaisin nimin se oli ristitty\n-- nimet olivat samaa suurta sukujuurta kuin nimien antajatkin. Siinä\n_Herttaa, Kirjoa, Laakeria ja Halunaa, Lumikkia, Onnikkia, Mansikkia,\nMettikkiä, Tähikkiä ja Pyhikkiä, siinä Punakorvaa ja Mustakorvaa,\nOnnenkukkaa ja Virrankukkaa, vielä Kultakaulaa ja Kultaviljaa,\nKarjavaltaa ja Onnenviljaa, Omenaa, Joukhaista ja Emäkuvaa_ aina\nKummavuopiota, Kattuvuomaa ja Killimän tuntureita myöten -- aivan\nkuin omilla kotivaaroilla. Voi kyllä, niinkuin joskus kotoisilla\nkarjakujilla, kulkea joukon jatkona _Jortaani_, voi perässä vielä\nastella soitellen kovakurkkuinen _Pasuuna_.\n\n\nOli emännällä huolta, kun piti talvikauden navetassa katsottu karja\nlaskea itse etsimään elatustansa rannattomista erämaista. Siellä\nmonet vaarat vaanivat Omenoita ja Onnenkukkia, eivätkä taitamattomat\nKultapaarnat aina osanneet varoa pahoja paikkoja. Siellä petollisia\nrimpiä ja rytöjä, siellä paha kontiokin.\n\nJo pääsiäisaamuna aikaisin emäntä kiiruhti ja heitti lehmänkellon\nnavetan sontaluukusta sisään, kiersi itse oven kautta ja sitoi kellon\nparhaan lehmän kaulaan, jotta sen tuttuun kalahteluun karjakunta taas\nrupeaisi suostumaan. Ja samalla kello kuulutti suuren suven saapumista.\n\nSaapui suuri suvi, karja tunsi heräävän ruohon hajun navettaan asti,\nammui ja teiskasi, olipa kohta nälissään, vaikka olikin eskelinvihko\ntuulikangella. Kun kesä joutui varhain, navetan ovi aukesi jo erkkinä,\nmutta joskus voitiin karja laskea ulos vasta salmena taikka eskelinä.\nTuorheenmaan Pekka kyllä varoi, ettei laskenut lehmiä ensi kertaa ulos\nmaanantaina eikä lauantaina, koska ne olivat katheen päiviä, pahan\nonnen päiviä.\n\nOlipa kohta koko juhlapäivä sekä karjalla että karjanhoitajilla, kun\nnavettakunta sai lähteä pimeästä tunkkaisesta asunnostaan jumalan\nkirkkaaseen päivään ja kesäruohon tuoksuun. Emännät häärivät vaaloissa\nvaatteissa, vetäisivät tervaristin joka lehmän jorvakheen päälle,\nsipaisivat tervaa sieraimiinkin, ettei uusi ruuho pistäisi eikä\nvereksen haiju tekisi pahaa. Kaapivat emännät kellolehmän kellosta\nainetta, nykkivät myös karvoja joka elukasta, sekoittivat niitä\nsuoloihin ja antoivat joka lehmälle osansa, sanoen:\n\n    \"Sie piät seurata niin hyvästi,\n    kun mie nämä annan, minua ja kelloa!\"\n\nJa navetan ovi oli kuin pyhä portti, lujasti varattu: rauta alla, rauta\npäällä ja kahta puolta pyhät pihlajat, vielä tulitaulat kynnysalla ja\njumalansana oven kamanassa. Siitä kävi karja ulos, emäntä saatteli\nvirsikirja kädessä ja sanoi:\n\n\"Jumala varjelkhoon eläimiäni!\"\n\nTotta varjelikin. Vielä enemmän, kun karja oli astellut läpi raudan ja\nyli tulen, läpi pyhän pihlajankin. Eivät lehmät loukanneet metsässä\njalkaansa, ei matokaan, raudalla peloitettu, uskaltanut purra. Eikä\nmennyt karja metsäpaloihin jalkojaan polttamaan, vaikka räkkä kiusasi.\n\nJa emäntä johdatteli joukkoansa metsälaitumelle, edellä astellen ja\nvaroitellen:\n\n    \"Jos joku teän jäljet muuttaa,\n    ei siitä piä ottaa vaaria.\"\n\nSaattoi emäntä jäädä vartioimaan harjavaltojansa koko päiväksi, saattoi\nisäntäkin olla matkassa -- ja laskiaisena leikattu koijunvitta oli\npaimenvitsana. Mutta jo iltapuoleen emäntä huuteli hoidokeilleen:\n\n    \"Tulkaa pois, paarnat, tulkaa!\n    Lumikki, Riekko, Punakorva,\n    tulkaa pois -- tulkaa-aa!\"\n\nEmäntä lähti astelemaan kotiin päin, ja \"paarnat\", kellolehmä\nensimmäisenä, kelkuttelivat perä perää jäljessä. Kotona saateltiin\nkarja tuliaissuoloja tarjoillen navettaan.\n\nNavettakuntansa emäntä suositteli \"makeilla\" suoloilla, mutta\ntupakunnalle hän tarjosi vereksen maitovellin ja hyvän laskujuuston.\n\nJuusto olikin aina parhaana nimitysuhrina tärkeinä työnjuhlina,\npellonpanoissa, pellonkorjuissa ja muissa. Juusto oli aina niinkuin\nuhrina, jotta työllä olisi menestys ja siunaus.\n\nNäin laittoi emäntä karjansa kesälaitumille -- pian tuli isännänkin\nvuoro laskea tallista ja kotipihoilta hevosensa kesämaille.\n\nNiin kauan kuin touonpanoa kesti, piti hevosten olla kovassa työssä,\nmutta kohta, kun pellonaika oli päättynyt, alkoi hevostenkin suuri\nkesänaika. Kaikki kylän ajokkaat laskettiin vapaiksi metsälaitumille.\nToiset kylät saattelivat hevosensa heti etemmäksi hyville sydänmaille,\nNattavaaran ukot ratsastivat peräkkäin pitkiä polkuja aina Härkävuoman\nkiveliöihin. Mutta toiset laskivat jutonsa suoraan kotipihoilta\nmenemään omia aikojaan. Ullatin Jänkänpään vanha Pruuni, villi ruuna,\nsai peltotöistä päästyään kellon kaulaansa ja heti arvasi asian --\niloinen takapotku ja pomahdus, ja täyttä laukkaa lensi Pruuni kohti\nVarkhaanvaaraa. Kaikki kylän hevoset poukottivat perässä, kellot vain\nmouhusivat, ja kaviot takoivat kujamaata.\n\nVarkhaanvaara oli verraton kesämaa, monipenikulmainen tievojen ja\nnotkelmien kiveliö. Kaksin-, kolminsadoin sinne kokoontui ajokkaita\naina Tokasta ja Sammakkoa myöten. Siellä vapaat vetäjät kuljeskelivat\nvasittuja, kymmenin kesin tallattuja virkateitään perä perää pitkin\nmetsiä, vanha Pruuni aina etunokassa. Ja kuumina kesäpäivinä ne\nkerääntyivät suurin tokin kuokkimaan multakenttää. Paksu ja väkevä,\nhikihöyryinen pölypilvi pyörähteli lauman yllä, eikä siinä paarma\nsaattanut lennellä.\n\nHyvin pysyivät vieraatkin, muualta ostetut hevoset Varkhaanvaaran\nlaitumilla. Oli vaaran laidassa iso Suostutuskivi. Sen ympäritse\nhevonen oli talutettu kolmet kerrat, annettu kiveltä jyviä ja sanottu:\n\n    \"Muista, että tämä on uusi kotis,\n    ja täällä on ihanat asuinpaikat.\"\n\nOlivat suuret kiveliöt hevosten mielimaita. Koko kesän ne saivat niitä\nkierrellä. Mutta sentään aina silloin tällöin piti tulla katsomaan\ntuttua kotikylää. Tulla köpsöteltiin koko joukoin aidan taakse kelloa\nkalistelemaan, tultiin ja seisoskeltiin kylänkujilla vieri vierin\ntoisiaan hännällä korville huiskien -- ja sitten taas painuttiin\nviikkokausiksi suuriin metsiin.\n\nMutta navettakunta palasi metsämatkalta kotiin joka ilta.\n\nVainion laidassa, metsän reunassa taikka kylätien varrella, oli matala\nharjakattoinen -- hattukattoa ei ole vanhastaan ollut -- kesänavetta.\nSiinä sai karja öisin olla omilla kesämajoillaan, ja metsä antoi täyden\nelatuksen. Talon kartanolle ei karjaa päästetty, että pihat pysyisivät\npuhtaina kesänviheriöissään. Ja talvinavetan talonväki usein valtasi\nkesäasunnokseen.\n\nJa karja kierteli päiväkaudet kiveliöitä, kierteli joskus aina\npenikulman päässä, söi rehevää kesäruohoa ja illalla asteli täysinäisin\ntuumein kesäasunnolleen. Astella junnaili joukossa iso mollikin synkän\nnäköisenä moristen:\n\n\"Pyllyy... yy-yy... mie tapethaan... mie tapethaan!\"\n\nKuuli vanha Maatikki morinan, kauhistui ja kysyi:\n\n\"Koos-kaa... koos-kaa?\"\n\nMutta Tiistikki, mistä lienee saanut tietonsa, kuulutti kimakasti:\n\n\"Syyk-syllä... syyk-syllä!\"\n\nMoriseva molli oli tavallinen syksyllä tapettava Aapuan molli, mutta\nLainiossa oli ennen saarnattu eri elukasta:\n\n    \"Ei se ollut suuren suuri,\n    eikä pienen pieni,\n    vaan oli vallaton vasikka:\n    häntä heilui Härmälässä,\n    pää keikkui Kemijoella.\"\n\nJa kun Lainion mollista oli laitettu hääruoka, oli kaksisataa miestä\nrautioinut kattilaa, eikä toinen ollut kuullut toisen vasaran pauketta.\n\nJoskus saattoi käydä niin, että ilta joutui, eikä karja joutunutkaan.\nSilloin olivat pahat liikkeellä. Karhu tuskin -- sillä hänet oli\nkielletty koskemasta ja lumottu. Täräntö ainakin osasi lumoa:\n\n    \"Mettän muori, mettän vaari,\n    kätke kyntes karvoitus,\n    hamphaas huultes taa.\"\n\nHaltiat kyllä saattoivat lehmiä pidätellä ja omistella -- neuloja\nkaltioon nakaten Jukkasjärvi niitä palautti takaisin. Mutta kateelliset\nnaapurit olivat pahempia. He saattoivat noitua ja piättää karjan\nmetsään. Joku Isko-äijä taikka Lovikan ämmä taikka ilkeä Ullatti oli\nkäynyt kääntelemässä lehmien jälkiä metsään päin, ja sen sai aikaan\n-- elukat jäivät kiveliöön makaamaan. Tarvittiin taitomies tätä\nkorjaamaan, väkevämpi äijä, joka taas noitui ja käänteli jäljet\noikeaan.\n\nOlihan ainainen vaiva pahasilmäisistä, katheenluontoisista ihmisistä.\nHe tulivat navettaan ja kohta mainoivat, niinkuin Jukkasjärvi:\n\n\"Voi kauhia, kun on isot tuumet!\"\n\nVoi hyvin arvata, että vieraalla oli paha mielessä, kun puhui\n\"kauhiasta\", eikä \"hyvästä\". Sentähden oli paras paikalla vastata:\n\n\"Tervastikku silmhääs sulle, kaje!\"\n\nVieläpä oli hyvä vatkata perään tuliset tuhat, sylkäistä ja sanoa:\n\n\"Tphui! Mene sie... Mene nyt kyytiherrasti kanssa!\"\n\nKaikkein parasta oli vieraan tullessa navettaan jo varoiksi sanoa\nniinkuin Aapuan emäntä:\n\n    \"Olkhoon silmäs kun Jumalan silmät,\n    ettei mikhään paha pysty elukkoihin!\"\n\nMonesti olivat kylän kesänavetat samassa ryhmässä metsän reunassa,\nkylätien vieressä, niinkuin Pajalan Sattajärvellä, taikka aina väylän\ntakana, kuten Vittangissa ja Jukkasjärvellä.\n\nMutta usein talon kesäkenttä oli kaukana, parin, kolmenkin neljänneksen\npäässä metsässä. Oli siellä kesähoitonsa toisillakin taloilla, ja\nkankaalla oli kohta kuin vähäinen metsäkylä: siinä pienet kenttä tuvat\ntaloina, siinä navetat, maitokellarit ja kaivot, vielä pikkuruiset\nsaunat sekä pienet perunapellot ja karkeatilkut.\n\nJa karjankello kalkatteli kentällä illoin aamuin koko kesäkauden. Jo\njuhannuksen edellä kenttä-ämmät saapuivat hoidokkeineen, ja vasta\nmikkeliksi he palasivat kotiin.\n\nHiljaista oli elämä kesäkentän metsäkylässä. Karja vain tuli, oli yötä\nja meni, ja silloin tällöin joku kyläläinen kävi noutamassa voita ja\nmaitoa. Talon emännät tavallisesti olivat kenttä-ämminä, pojanklossit\nja tytärnaaskat vain apulaisina ja tovereina. Tekivät emännät täällä\nkäsitöitä, sitelivät vihtoja, luutia ja vispilöitä ja taas toisin\nvuoroin kävivät pitkiä päiviään saarnaamassa naapurin pirtissä. Syksyn\npimeinä iltoina istuskelivat kenttäemännät piisivalkean ääressä,\nja lämmin rätisevä tuli oli kuin hyvä toveri. Muutamat emännät olivat\nviidetkymmenet kerrat viettäneet hiljaisen kenttäkesän, jotkut olivat\nkiveliöpirtillä syntyneetkin -- ja siitä lähtien jok'ainoan kesän\nolleet metsien asukkaana.\n\nTuntui taas syksyllä, kun jo yötkin olivat peloittavan pimeitä, ja\nmusta korpi kohisi ympärillä, tuntui hyvin mieluiselta saapua kotiin.\n\nSilloin karjakin pääsi vanhaan kotiinsa, talvinavettaan, vakaisille\nsijoilleen. Piti karjaa navettaan pantaessa katsoa, että joka lehmä\ntuli vanhaan nimihinkalhoonsa, jossa sillä oli oma onnensa.\n\nJa talonväki sai ruveta huolehtimaan karjan eväistä.\n\nMetsistä, jängiltä ja vuomilta karja oli etsinyt kesäisen elatuksensa,\nja sama mettäheinä oli sen parhaana talviruokanakin. Eikä entiseen\naikaan karkeita ollutkaan.\n\nMutta jänkiä oli ja suuria vuomia, oli reheviä jokirantoja,\njokiniittyjä, joita oli naapurien kanssa kilvan, joskus tapellenkin\nomistettu ja ajettu, kuka minkin niemen oli ensin ennättänyt. Oli\nraivattu ja poltettu pois pensaat ja puut sekä väännetty maasta kannot.\nOli lähirannoille, aivan raa'alle liikuttamattomalle maalle, vedätetty\nlammaskarsinaa ja muuta roskaa, jotta se oli polttanut pois maan molon\nja valmistanut sijaa heinälle.\n\nJa hyvillä luonnonjängillä kasvoi kaikenlaista heinää niin että\nkahisi. Oli siellä luhtaa, jänkkäluhtaa ja tervaluhtaa, kortetta ja\nkarvakortetta, oli monihaaraista sotalaivaa, valkokukkaista raaketta,\npörrötukkaista villapäätä, oli vielä vihvilöä, rautahosiota,\nhirvennurmea, sianharjaa ja pukinpartaa. Kaikkein parhaita maitoheiniä\nolivat raake ja korte.\n\nJokiniityille, ajomaille, taas nousi kaikkein enimmin rehevää luhtaa\nja korkeaa kortetta sekä pilliä ja tupaspilliä ynnä mantua. Kuivilla\nrantapuolilla kasvoi joukossa vielä maitikkaa, tuli- ja savihormaa,\nkurjenpolvea ja kierreheinää. Parhaat ajomaat puskettivat niin viljavaa\nja hyvää heinää, ettei karkeissa parempaa. Vasikkajoki Erkheikin takana\noli parempi kuin Pajalan hyvät karkeat.\n\nJaakonpäivän aikoina,\n\n    \"Kun ohra rupesi sille rajalle,\n    että päälle tassautui,\n    silloin sai alkaa kulojänkkiä niittää.\"\n\nVahtipallukatkin heinänkorsissa näyttivät, että heinä on jo valmiina\nviikatteelle.\n\nJa kiveliön sekä miehet että naiset astelivat perä perää pitkin pitkiä\nmutkaisia metsäpolkuja monesti kaukaisille jänkäniityille -- kahden,\nkolmenkin penikulman päähän sydänmaille. Kaunisvaara mennä kepsutteli\nlehmänkoivista kursitut kurkot jalassa ja kehuskeli:\n\n    \"Kurkot jalkhaan, suovero kätheen --\n    keinoa käymhään.\"\n\nSuuret eväskontit keikkuivat selässä, kolmen, neljän kannun piimäleilit\nrytkyivät ryngässä, ja olalla olivat haravat ja viikatteet. Jokaisella\noli täysi kantamus -- saattoi vielä jonkun ukon hartioilla\nkojottaa niin suuri kapasäkki, ettei se tahtonut mahtua puitten\nvälistä.\n\nMutta kun Killimä souteli kaukaniitylleen Kaitumanenolle, oli\nmatkassa elävä maito -- keitureita, jotta heinämiehet saivat jotakin\nerotusruokaa, vaikka maitovelliä kapakalan nesteeksi.\n\nViivyttiin metsäjängillä ja jokiniityillä viikko, viivyttiin\ntoinen, montakin viikkoa, ja työ oli ankaraa. Kahlattiin reisiä\nmyöten kaaloissa jänkä- ja rantavesissä, niitettiin, haravoitiin\nja kannettiin olalla haravan varassa heiniä kokoihin. Kaikkein\nvetelimpiä, leväisiä jänkiä ja rimpiä rähjättiin kurjenkengillä,\njotka oli väännetty vitsasta ja vitsoilla säistetty niinkuin rehkilö.\nRakenneltiin heinäsauroja pitkin jänkiä ja jokirantoja, neljänkerran\nsauroja, viijen- ja kuuenkinkerran sauroja -- pyöreitä suovia tehtiin\nharvoin, joskus alamaissa. Pantiin sauraan parikymmentä lavosta,\npantiin kuusikymmentäkin -- ja lehmän talviruoaksi tarvittiin kulolta\nniitettyjä heiniä parisataa lavosta eli viisikymmentä pariväliä\nneljänkerran sauraa.\n\nMutta piti varoa, ettei hiiri kovin olisi pilannut heiniä. Vanhat\nLovikan ukot heittivät kolme heinätukkua sauranperään ja tuomittivat\nhiiren näin sanoen:\n\n    \"Hiukka hiiren hamphaasheen,\n    somero suolenmukhaan.\n    Jos enemmän haaskaat,\n    niin veren kakaset,\n    kaulas katkasthaan\n    kymmenellä kynnyksellä,\n    viijen vintin tolpassa.\"\n\nOlisi ollut kohta synti kokonaan kieltää hiiri rievulta hänen\nniestansa ja saattaa hänet nälkäkuolemaan. Piti toki jättää hiukan\nhänenkin nakerrettavakseen.\n\nVarattiin lehmien -- sekä lampaiden -- talvitarpeiksi myös lehtiä.\nMentiin kiveliöön, lyötiin koivua maahan, leikattiin niistä oksia\nlehtisirpillä, tehtiin kimppuja tuhatmäärin ja rakenneltiin\nlehtisauroja, talashaasioita ja maaperähaasioita toinen toisensa\nperään. Toisin vuoroin taas käytiin takalistoilla pärekontti selässä ja\nriivithiin ja suorithiin puista lehtiä ja kannettiin kotiin ladon\nlattialle kuivamaan. Syksyllä taas suurissa kiveliöissä panthiin karjan\ntalvivaroiksi myös jäkälää. Yliperillä oli ennen vahvat jäkäliköt,\nkaikki maat aivan valkoisina kenttinä. Niistä oli kyvä koota limppu\ntoisensa jälkeen ja latoa niitä sekä napaläihin että sauraläihin\ntuhansin limpuin.\n\nOli karjalla ruokapuolta talveksi pitkin kiveliöitä: heinäsauroja --\njoku pieni heinälatokin jossakin jokivarrella -- lehtisauroja sekä\njäkälänapoja, oli vielä kotoladot rehua täynnä...\n\nJa navettakunta sai pitkin talvea, milloin heiniä siltään, milloin taas\nhaavetta: heiniä, lehtiä ja ruumenia kuumalla vedellä valettuina. Mutta\nparasta oli höyryävä moska, jota annettiin aamupäivällä. Keitettiin\nmuurin täysi jäkäliä, pantiin saaviin lehtiä, ruumenia, luisteita\nja heinänkulmuja ja kaadettiin sekaan jäkälävelliä -- ja siitä\nannettiin joka lehmälle osansa. Jäkälämoska oli yliperän lehmien vanha\nvaltaruoka, sillä heinät joutuivat enimmäkseen hevosille.\n\nMutta kaikkein parasta oli, kun muuripataan pantiin vielä -- lantaa\nja sillä valettiin moskasaavia. Ja tämä oli koko pohjoisen perukan\nikivanha valtaruoka. Jotkut keittivät lammaskarsinaa, ja moska tuli\nmustaa kuin piki, mutta maito valkoista ja viili paksua. Hyvää oli\nhevossontakin ja teki hyvän viilin. Mutta ihmissonta oli kaikkein\nvoimallisinta. Oli navetassa astia varsin sitä varten, ammennettiin\nsiitä pataan ja keitettiin, pantiin vain kuusenhakoja joukkoon, että\nne ottivat liian hajun pois. Lehmät söivät sitä oikein ahneesti ja\nlypsivät hyvin, ja karva kiilsi kuin silkki.\n\nPitkinä keväinä, kun karjan ruokavarat rupesivat loppumaan,\nkeitettiin ja annettiin lehmille moskana ja hauteena, mitä vain\nkiveliöstä käsitettiin tuoretta maankasvua -- kuusen- ja männynhakoja,\nkanervanvarsia sekä kuusen-, katajan, pihlajan- ja raijanparkkia.\nPetäjänparkkia kiskottiin ja annettiin sellaisenaan, tuoreita\nhaapapöliköitä keitettiin kuorineen, sekä koijunvarpuja hakattiin\nhienoiksi ja keitettiin. Kaikki ne kelpasivat nälkäiselle karjalle,\nmutta jäsenet tahtoivat silloin lehmiltä loppua -- ja maitokin loppui.\n\nMutta kun lehmät saivat aamuhauteen ja päivällä hyvän moskan sekä vielä\nehtavaksi kuivan heinätukun, niin eivät tulleet jäsenettömiksi, eikä\nmaitokaan ehtynyt -- kostumassa vain lehmät olivat.\n\nAamuin illoin karja antoi kuohuvat kukkuraiset lypsinkiulut, ja emännät\nsaivat kiikuttaa porstuan peräiseen maitokamarhiinsa -- kesällä\nhoidettiin karjanvilja matalassa maitokellarissa, joka pikku mökkinä\nkyhjötti tuvan päädyssä -- suuret raskaat lypsinpytyt. Siellä olikin\nseinäntäyteinen maitohylly, fiilihylly, täynnä huitupyttyjä sekä vielä\nlattialla piimäsaaveja, voikiuluja, päällispyttyjä, kirnuja, ankkoja.\n\nHuitupyttyjen pitkä rivi yhä kasvoi, kun emäntä siivilöi maitoa ja\nrakenteli astioita hyllyille. Reikälautasiivilä, karvasiivilä, jonka\npohja oli kudottu jouhista, oli kaikkein parhain siivilä -- se laski\npuhtaimman maidon. Ennenvanhaiset emännät kyllä tulivat toimeen\nhakosiivilällä, jossa oli vain kuusennokka reiän täytteenä. Ja kun\nemäntä vielä lusikalla pyyhkäisi pytyn pohjaan hapatettu, pohjapiimää,\ntuli siitä kaikkein parhain piimä ja fiili -- sellainen juolea\npitkäpiimä, happapiimä, eikä mikään katkeileva kokkalepiimä, myrskä\njyräpiimä, eikä kainuulaisen juolistunut happanematon maitolitku. Ja\nkun maitoastiat pestiin katajaveellä, tuli piimä vielä parempaa ja\njuoleampaa. Kesällä oli mieluista askarrella astioita pesten pihamaalla\npäiväpaisteessa. Kaivosta sai vettä, ja kaivonkansi, vesiränni ja\npihakivet olivat hyviä kuivaustelineitä. Tuuli puhui ja päivä paistoi\nmaitopytyt entistä raikkaammiksi, ja kesäinen pihamaa oli kahta\nkotoisempi.\n\nKun sitten viili päästethiin päällispyttyyn, ja hyvä ailea piimä\nkaadettiin suureen saaviin, ja se sai muutaman päivän raikastaa, niin\njo kohta saavi kuohui, että yritti mennä yli laitain. Se oli oikeaa\npiimää, niin raikasta ja tenhoisaa, että röyhtäillessä puhalsi nenästä\nväkevän hengen. Mutta kohopiimä, josta hera oli laskettu pois, vasta\noikein raikasta oli.\n\nJoskus sattui piimä pilautumaan -- kuka lienee korttanut. Silloin\nlainattiin hapatetta naapurista. Mutta kesällä -- silloin ukkonen\ntoisinaan pilasi piimän -- ei tarvinnut juosta naapuriin. Juoksaistiin\nvain jängältä noutamassa pounupuolan, kurjenpuolan, varsisuikale,\npistettiin se maitopyttyyn, ja saatiin sitkeä piimä. Aapualainen pisti\nmaitopunkiin maitikan varren, ja sekin sai aikaan hapatuksen.\n\nPiimänä enimmäkseen karjan vilja syötiin, mitä syötiin. Fiiliä saatiin\nvain lauantai-illoin, ja pyhäaamuin annettiin maitovelliä, mutta\nmuuten päällinen kirnuttiin voiksi, ja voi myytiin.\n\nIso pystykirnu aina vähän päästä seisoa kojotti muurin halsissa\nlämmittelemässä. Siitä kirnuus tuli paremmin voille, kun emäntä alkoi\nsitä männällä huisuttaa. Siinä silloin\n\n    \"Sika röhki sillan alla,\n    Saara koitti sauvallansa.\"\n\nKohta emäntä sai kaivaa kirnuuksensa kiuluun ja ruveta vaivaamaan sitä\nvoiksi -- ja sikiötkin saivat leivänpalaselleen pienet voiliiningit.\nMuille sitä ei riittänyt. Emäntä talletti voin saaveihin, eikä antanut\nsitä väelle muuta kuin puuronsilmäksi.\n\nMutta toisinaan ei kirnusta tullut valmista, vaikka kuinka olisi\nhytkyttänyt. Oli joku ilkeä Juuson ämmä taikka kade Pertun akka pannut\nkorttoihin koko hoidon. Parani asia, jos tipahdutti kirnuun suolarakeen\ntaikka viiden äyrin rahan -- taikka otti ja keitti hevosen kengän ja\npesi keittovedellä kirnun.\n\nTalven kuluessa lehmät vuoro vuoroin olivat ummessa, joutilhaina --\nja sitten aina vähän päästä emännät saivat hoidella navetassa honteloa\nälyttömännäköistä mulipäätä, jolla oli tavaton halu nilkoa, mitä vain\nsai suuhunsa. Sai mulipää oman nimen, saattoi joutua jonkun nimikoksi,\nsai juoda emon maitoa kaksi emännän suuntäyttä, sai nieleskellä emon\nkainalokarvoja sekä osan sen märepalaa. Ja emälehmää korvennettiin\nympäriinsä päresoitolla, enimmin ristiluilta ja tuumilta. Pyyhittiin\npientä märkää perillistä oljilla, ja oljet työnnettiin emon syötäviksi.\n\nOli sitten navetan ovikarsinassa uuden lehmän alku. Mutta sattui\nväliin, että vasikka tuli kipeäksi, rupesi venymhään -- silloin\ntarvittiin taitomiehen apua. Junosuvannon Mäen Jussa leikkasi vasikan\nkorvainnenistä verta, juotti sitä sille itselleen ja risti vasikan\nKarhuksi, karjuen:\n\n\"Nouse, Karhu, ylös... oo, nouse, ylös, Karhu! Oo... Karhu on sinun\nnimes!\"\n\n\"Karhu\" koikkelehti pystyyn -- ja siitä tuli vielä mainio lehmä.\nTuntui navetan iloinen tapaus pirtinkin puolella. Joutilaana ollut\nOnnenkukka rupesi puhaltamaan maitoa täysin kiuluin, ja ensimmäisistä\nnenämaijoista sai koko talonväki hyvät ternit. Sitten alkoi\njuustojen teko, ja niistä taas pirttikansa sai osansa, jopa hän,\nkenen nimikkona ja onnessa lehmä vaelsi, sai yksinään ensimmäisen\njuuston. Maolla emäntä juoksutti juustomaidon, juurista punotussa\nrehkilössä hän puristeli sen kokoon ja sitten paistoi uunissa\npärereholla. Se oli rehkilöjuusto, rehkilössä puristeltu, uunissa --\ntai piisissä -- paistettu, tuulessa kuivattu. Niitä laitettiin kylvö-\nja muiksi juhlapäiviksi. Tehtiin joskus myös sirapilla sekoitettuja\npiimäjuustoja, ja pyhiin pirtteihin vietiin tuliaisiksi ruskeaa\nfatijuustoa, joka oli oikein hyvää ja makeaa.\n\nHyvä juusto oli kaikkein parhainta karjanviljaa, jopa kohta parasta,\nmitä kiveliö tarjosi. Piti olla jo koko juhla ja mainittava päivä\nennenkuin sitä riitti erämaalaisen pöydälle.\n\n-- -- --\n\nNavetan hyviin hoidokkeihin saattoi aina silloin tällöin tulla kipuja,\nmilloin mitäkin -- mutta omin neuvoin kiveliö niitä paranteli.\n\nTulivat tuumet poikimisen jälkeen kipeiksi, -- tämä tapahtui usein\n--, mutta paranivat ne, kun lypsettiin lehmä ja kaadettiin koko maito\nnavetan parren alle haltioille, sitten vielä tulisella tuohikäppyrällä\nkärvenneltiin tuumien karvoja, paineltiin alushameella ja valettiin\nkylmällä vedellä.\n\nSaattoi navetassa äkkiä koskema ampaista lehmän tuumiin -- pahansuovat\ntaisivat panna. Isämeidän rukouksella se ajettiin pois sekä\nkoskemasuoloilla ja vanhoilla koskemansanoilla. Saattoi lehmä kesken\nkaiken ruveta lypsämhään verta -- sekin oli ilkeän naapurin tekoja.\nUllatin muori kumosi lypsämänsä verimaidon seipään reikään ja manasi:\n\n    Mene maan povheen,\n    eli sinne, josta olet tullut!\n\nKesällä taas tuli tuumiin kulo, kun metsässä mato pani. Se tarvitsi\n_maonsanat_. Hyvin monesti tarttui tuuli lehmän tuumiin, niin että\nne rupesivat pahoin _paisumhaan_, ja maito kokonaan katosi. Oli\nsiihenkin hänen neuvonsa. Korpilompolo valeli tuumia lamppuöljyllä,\nPurnu pyöritteli saksien sormirengasta lehmän nisissä vastapäivään\nja muisteli Herran siunausta, mutta Ullatti, vanha viisas, joka\ntiesi, että vesi on kaikkein vanhin, tuli nuorempi ja maa kaikkein\nnuorin, antoi sille kolmet kovat sanat:\n\n    \"Jos olet tullut veestä,\n    mene vetheen!\n    Jos olet tullut tuulesta,\n    mene tuulheen!\n    Jos olet tullut maasta,\n    mene maahani\"\n\nTapahtui toisinaan, että lehmän häntä roikkui velttona, venyi pitkäksi\nja hoikaksi, ja oli kuuma. Sitä vaivasi _häntätauti_, ja se taas vaati\noman hoitonsa. Ylipään Sakko, lainiolainen, halkaisi hännän pään,\nsiveli siihen tervaa ja suoloja, parkajokelainen pani haavaan vielä\nyhdeksän ohranjyvää ja sitoi sen punaisella verkatilkulla yhdeksäksi\nvuorokaudeksi.\n\nJoskus lehmä _kaotti märheensä_, eikä saattanut enää ei syödä, ei\nmärehtiä -- viimein kuoli, ellei saanut apua. Piti laittaa sille uusi\nmärepala. Otettiin toisen märeestä osa, ja annettiin se, taikka\nkoottiin ja käärittiin hiuksilla heinänkulmuja, ja pistettiin mälli\nlehmän poskeen. Ja leuat alkoivat heti jauhaa.\n\nEi ollut lehmän hyvä olla, sati se joutui uuteen outoon olinpaikkaan.\nSille ei kelvannut paraskaan moska, se vain ikävöi, huuteli ikäväänsä\nja entistä hoitajaansa, jopa kohta vesi valahteli sen silmistä.\n\nMutta kun entisestä hinkalosta tuotiin heinätukku turvan eteen, jo oli\nhyvä mieli. Vielä parempi oli, jos lehmä pyörähdytettiin uuden navetan\nporstuassa ympäri ja sanottiin:\n\n    \"Ei piä muistaa kotipaikkaa,\n    tämä on nyt kotisi tällä kertaa.\"\n\nJa kun vielä kellolehmän kellossa käytettyjä suoloja ja jauhoja\nannettiin tulokkaalle, se jo suostui kelloonkin. Entinen Äijävaaran\nIikka puisteli kelloa lehmän korvan juuressa ja karjui:\n\n    \"Sie piat följaman tätä kellua,\n    niinkuin Maria Maktaleena följas Kristusta!\"\n\nJa näin oli lehmä _suostutettu_.\n\n_Painaisesta_ vasta riesan heitti, sati se saapui navettaan. Se kiusasi\nlehmää, ratsasti sillä öisin, niin että elukka oli aina aamulla\nmärkänä -- karvakin rupesi ruskettumaan. Se oli riettaista kotoisin\n-- jopa saattoi itse naapurin muori hääriä navetassa noitana ja\npahanahenkenä. Mutta katosi paha, kun yöllä ampua porhautettiin\ntakaikkunasta läpi navetan, katosi se myös, kun pyyhittiin lehmää\nheinätukolla ja tukko poltettiin. Mutta vielä kiivaammin se katosi,\nkun Ullatin muori pesi lehmän kolmella heinätukolla, manaten:\n\n    \"Jos sie olet väkevä,\n    mie olen väkevämpi,\n    jos sie sorrutat karvan,\n    niin mie parannan.\n    Tämä pittää olla niin puhas kuin syntyissä,\n    ja sinun pittää lähteä tämän pesun matkassa\n    ja mennä sinne, mistä olet tullut.\"\n\nKolmanteen tiehaaraan muori vei veden ja heinät -- sieltä joku hevonen\nheinät nappasi ja sai painaisen.\n\nMutta jos ripusti navetan kattoon _päreristin_, taikka _harakan raavon_\ntaikka vanhan _almanakan_, ei painainen uskaltanut sinne tulla.\nUllatin muorin navettaan painainen ei kyllä koskaan ruvennut\nyrittämäänkään, sillä siellä oli muorilla omat hyvät haltiansa.\n\nMuori olikin oikeita vanhankansan uskovaisia. Hänen kesänavettansa\nedessä oli vaaleanharmaa matala kivi, _Maitokivi_, ja se oli siunattu\nkivi kaikkien luontokappaleitten ylitse. Se vaati oman hoitonsa. Aina\njoka lypsykerralla, koko kesän, muori kaatoi kivelle pikku tilkkasen\njoka lehmän maitoa, ja kohta se siitä katosi -- joku sen joi.\n\nJa metsän haltiat olivat hyvät ja toimekkaat. Ne paimentelivat lehmiä\nja saattelivat niitä illalla kotiin.\n\nTalvella muori taas pani maitoa pieniin pahkamaljoihin navetan hinkalon\nnurkkaan. _Ison lehmän maljan_ hän asetti ison lehmän hinkaloon ja\npienemmän, _pikku lehmän maljan_, pienen lehmän hoitoihin, vieläpä\npikkuruisen maljan vasikan karsinaan. Illalla muori laitteli maljat,\nja aamulla oli jokainen tyhjänä. Silloin taas, kun lehmä poiki, muori\nvetäisi joka nisästä maitoa lehmän jokaiseen sorkkaan. Haltialle tämä\ntuli lahjaksi, ja muori sanoi:\n\n    \"Maahan maahiaisen osa,\n    Jumala minun osani antakhoon.\"\n\nJa muorin karja menestyi aina hyvin. Haltia hoiteli navetan asiat.\n\nEikä Ullatin muorin navetta ollut koskaan lukossa. \"Iesus siunakhoon\nja varjelkhoon paarnani!\" oli muorin navetan lukkona -- ja se oli luja\nlukko. Aamulla, kun muori meni karjaansa katsomaan, oli navetassa\nkaikki hyvin, ja hyvillä mielin karja ynähti hänelle hyvän huomenen.\n\nVanhan muorin navetassa olikin vain \"paarnoja\". Vaikka muori oli\nristinyt hoidokkinsa Emäkuvaksi, Kirjoksi, Onnikiksi, puhutteli hän\nheitä aina omilla lempinimillään: \"Aakua-paarna\", \"Kirje paarna\" ja\n\"Onni-paarna\".\n\nJa paarnat hyvillään ynähtelivät.\n\nSamoin monet muut hyvät emännät kohtelivat hyvin harjavaltojansa,\nsyöttivät ja juottivat, lapioivat lannan loorista pois, kuivatelivat\nja pehmittelivat kovan hinkalon. Ja aina vähän väliä he taputtelivat\nonnikeitansa, haastelivat heidän kanssaan ja pitivät heitä hyvällä\nmielellä.\n\nJunosuvannon muori saarnasi, kun karjasta tuli puhe, vanhalle\nVuollo-raukalle:\n\n\"Niille pittää olla hyvä, joilla on pää seinhään päin koko talven.\"\n\n\n\n\nTervan teossa\n\n\nMetsäkansan entisiä elämänkeinoja oli myös tervanpoltto, pohjoisten\nperukkain ikivanha petäjänkorvennus.\n\nOli täällä metsiä kaira kairalta aina tuntureihin asti, oli maita,\nkielisiä ja vaaroja, vuomien keskelläkin suuria saajoja -- ja ne kaikki\nkasvattivat, mikä komeaa jouhimäntyä ja pystyä _lakkalalvaa_, mikä\ntaas _rämeää mäntyä_ ja oksikasta _räkämäntyä_ sekä rumaa _törrää_.\nSeisoa kojotti tuulessa tohisten siellä täällä pienempäinsä joukossa\nkorkea puolikuiva _kuosto_, seisoi ja natisi harmaa alaston, kaarnansa\nkaristanut _honka_, ja kaikkein kaukaisiin miltä kairoilta katseli\nyli kaikkien peloittavan jylhä _aihki, mettän julmin_, monta tuhatta\nvuotta elänyt korven kumma, jonka harmaat selkäsuonet olivat terästä,\nja sisuksissa jomotti musta terva. Se oli samanlaisena kummituksena\nkatsellut polvesta polveen -- ja kun joskus hänen hetkensä löi, se löi\nkomeasti: maailmankaatomyrskyssä vanhamies paiskasi maata, niin että\nkangas rymähti, ja suuri kaira sen kuuli. Kaikki heikommat sortuivat\nsen alle, ja kuivat oksan kappaleet pinkoilivat ympäri kiveliötä.\n\nEdesmenneet metsänäijät ovat olleet kovia tervakolareita. On iänikäisiä\nhautakumpuja vieläkin pitkin erämaita, on niitä kylien vierillä ja\njoskus keskellä kylää, nurmettuneita kumpuja, monesti harmaapartaisten\nkuusien kotikenttinä. Mustana aukkona pohottaa entinen tervan\nlaskuonkalo. Toisia hautapaikkoja on vielä hahmollaan ja niiden\nvierillä maahan rymähtäneitä kotamurjuja, joiden oviaukosta vanhat\nmetsälliset ja maahiaiset katsovat ja huokuvat.\n\nPystystä metsästä kaikkein vanhimmat ukot lienevät kolonneet ja\nkaataneet tervaksensa, mutta jo ylimuistoisista ajoista on korven nettu\nvain maailmanikäisiä juurakolta ja kantoja sekä kuivia keloja.\n\nSyksyllä mikkeliltä, kun kesätyöt olivat loppuneet, heinäntekokin\npäättynyt -- vanhan erämaan heinätyö, jänkien kalvaminen, kesti joskus\nmikkeliin asti -- alkoi tervamiehille _tervaksien_ nostaminen. Karhu\noli kesäkauden kiertänyt kiveliöitä ja möyrinyt pökkelöiden kimpussa,\nmutta syksyllä, kun kontio rupesi hankkiutumaan talvilepoonsa, tulivat\nmetsään toiset möyrijät, käyden kahta kiukkuisemmin kantojen kimppuun.\n\nJa se oli kyllä kontion virkaa, rontotyötä. Miehet kaivoivat kirveliin,\nkangin ja kuokin, ja vääntelivät maasta kantoja toisensa perästä,\nsemmoisia ikivanhoja hapanneita jurrikoita, joilta joskus\nmaailmassa oli riistetty elämisen mahdollisuus, mutta jotka silti\nolivat pahansisuisina vain juroneet maassa ja iätkaiket kiehuttaneet\nmustaa sappeansa, niin että se oikein tipahteli, kun kantoa ruvettiin\nraajomaan, ja metsäjurrikka haiskahteli kuin tervahauta. Ja mitä\nvanhempi juurakko oli, sitä kiukkuisemman tervaisena se tuoksui.\nÄkäisesti ne olivat tarrautuneet kiinni kovaan kankaaseen. Kymmenin\nkäsivarsin, kourin ja kynsin ne puristivat maaemosta ja harasivat\nvastaan, ja paksu peräporikka oli vielä puskettu suoraan alas.\n\nHyviä tervahoitoja olivat myös sekä seisovat että tuulen kaatamat\nvanhat kuostot ja suuret hongat. Ja valtavat aihkit, jotka murtunein\noksin, juuret pystyssä, maata romottivat kankaalla, olivat täysiä\ntervatöriläitä.\n\nViikkomäärin miehet häärivät kairalla kulkien kannolta kannolle,\nhongalta hongalle ja kaatuneen rumilaan luota toiselle. Kirvehin vain\n_raajothiin_ kaikki kappaleiksi ja lyötiin _läihin_ -- sahoja ei\nentisillä miehillä ollut, ei pahaista _mahasahaakaan_, joka sitten\njoskus kulkeutui erämaihin.\n\nMäntyinen kangas ryskyi, kun tervantekijät metsässä paukkasivat, ja\nsyksyisessä kajehessa kaikuivat kirvesten iskut vaarasta vaaraan.\nKuului sieltä vuoman takaa toisten tervamiesten paukutus, kuului\npyytömiesten pyssynpauke, ja taisi siellä jossakin itse metsä\nryskehtiä...\n\nKautta kairojen kulki ja kaikui syksyinen meno.\n\nMutta muistivat miehet aina heittää kirveensä lepäämään, kun itsekin\nlevähtivät. Ei saanut työkalua heittää puun rakoon työn puristukseen --\nse voi siitä ruveta kantamaan vihaa. Lepo hänellekin.\n\nOli kielisen laidassa pahainen _mettäkota_, musta kuin koiranpesä,\nturpeilla peitetty, lumet seinille luotu, tulisija keskellä, sivuilla\nmakuurisut ja oven edessä loito. Sinne miehet ahtaasta ovireiästä\nkömpivät kuin kontiot pahnaansa, ja siellä sai lämpöisen yösijan\nväsynyt juurakonvääntäjä, sai siellä kotatulella keittää iltaveroikseen\npuuron, kellä varoja oli. Linnuntäkkä, piimä ja kapakala olivat parasta\nevästä sekä niiden päälle lämmin leposija kotarisuilla.\n\nOltiin töissä monin miehin, vaikkapa oltiin kaksin taloin yhteistyössä,\nrakentelemassa _yhteistä tervapruukia_, ja silloin tehtiin työtä\n_taksvärkin jälkhiin_, kaksi miestä kummastakin talosta. Samalla\ntavoin oltiin edelleen kaksin miehin talosta joka työssä, kunnes\ntervahauta oli rahana.\n\nSyksyllä vähän lumen aikana vedätettiin raajotut kasat _mettähauvalle_\n-- siellä oli vanha _pohja_ kielisen laidassa, joen törmässä.\nSiellä juuri oli tervamiesten kotakin, vanha tervanpolttajain maja,\njossa joskus yksinäiset yövieraat olivat nähneet ja kuulleet vähän\nkummempiakin...\n\nSiinä kun vanhassa haudassa oli monet vuodet poltettu tervaa ja asuttu\nmetsäkodassa, ja vielä vieressä oli edesmenneitten lappien kenttä, niin\nhyvin arvaa, että niillä main täytyi olla liiempiä liikkeellä.\n\nSaattoi vanha vaari nuotiorankaa kanniskellen tulla kyökyttää kodalle,\nmutta nähtyään, että siellä jo oli eläjiä, heti kadota rankoineen,\nsaattoi yksinäinen harmaa äijä kepsutella hämärissä pitkin jokivartta,\nmuuttua sitten poroksi ja ruveta rumasti parkumaan... Taikka voi\nyht'äkkiä iso puu lennähtää sisään kodan räppänästä, taikka voi ruma\nnaama irvistellä ovesta, taikka käpsähtää kotaan resuinen ukko riepu\nja kysyttäessä, mistä hän on kotoisin, tuhahtaa: \"Vähän jostakin\", ja\ntaas kadota. Taikka voitiin työntää ovenraosta keppi \"kissanhännäksi\"\nja kiskoa se jälleen ulos, vaikka kuinka kovin kourin olisi siihen\ntartuttu...\n\nEikä ulkona näkynyt ketään -- pimeä erämaa vain.\n\nSuurilla kairoilla oli heidän omat vaeltajansa, eikä heistä ollut\nkristikansan kumppaneiksi.\n\nSadoin kuormin, kaksin, kolminkin, ajettiin raajottua puuta, ja\nhautapaikan ympärille kohosi tavaton röykkiö maankantoa ja maahan\ntuomittua tervashonkaa. Siinäkin viikkoja vierähti, vaikka miehet\nsyystalven lyhkäisiä päiviä jatkoivat sekä aamusta että illasta -- ja\nkellona heillä oli Otava, Seulavaiset ja Aaroninsauva.\n\nKova työ oli taas kevättalvella, marianpäivän tienoissa ja jo ennenkin,\nkun piti raajotut röykkiöt _pirstoa ja silputa_ pieniksi hautapuiksi,\n_silpuiksi_. Ja taas saatiin viikoittain höyrytä, suuret puukasat\nnäyttivät yhä vain kasvavan, mitä enemmän niitä silputtiin.\n\nVasta keväällä, kun maat sulivat ja vedet aukenivat, laitettiin\nhauta kuntoon. Vanhat viettävät laidat tasoitettiin, ja pohjaan,\nkeskelle haudan napaa, upotettiin umpinainen avosuinen _hoona_,\ntervanvetäjä, josta taas umpitorvi, kuusikarhakoilla kiilaten vyötetty\n_kaara, tervaränni_, johdatettiin töyrän lävitse haudan laitakuoppaan,\n_halsiin_, tervan laskuonkaloon. Sitten kaikkein viimeiseksi peitettiin\nhaudanpohja suomukseen ladotuilla kuusenkuorilla, _koskuksilla_, taikka\n_tuohilla_.\n\nJa ympärillä oli valmiina odottamassa silppujen valtavat röykkiöt\nsekä suuret multa- ja turvekasat. Oli kohta röykkiö tynnyreitäkin,\njoita oli talvitöinä tehdä kopellettu. Sukkelaan niitä aikamies oli\npaiskinut kokoon, sati vain värkit olivat paikalla, kymmenen,\ntusinankin päivässä. Eskon äijä, täräntöläinen, oli kopsinut päivässä\nkaksikymmentä tynnyriä.\n\nOli kohta jo kesä tulossa, kun koko talonväki saapui metsän työkentälle\ntervaksia latomaan. Suomustettiin haudanpohja koskuksilla taikka\ntuohilla -- ja sitten päälle tervaista pirstaa, minkä ympärillä oli.\nItse isäntä, vanha _valtakolari_, oli johtomiehenä, naiset ja lapsetkin\nkantaa riepoittivat pirstoja, ja tottuneet miehet latoivat niitä\nhautaan navasta ja napakarhakasta alkaen yhä kauemmas ja korkeammalle,\nniin että kohosi komea pyöreä silppukeko kuin ampiaisenpesä. Se\npeitettiin turpeella, vain alareuna, _jalka_, jätettiin auki tulenpanoa\nvarten.\n\nJonakin tuulettomana iltana hauta sytytettiin -- ja kohta koko kylä oli\nkatsomassa, ellei hauta ollut kovin kaukana. Valtakolari komenteli,\ntuohikäppyrät kärysivät, ja pian rupesivat kirkkaat tulen kielet\nleiskahtelemaan ympäri jalkaa, ja tumma, höyryinen savu puskeutui\nturpeisesta laesta.\n\nHaudanpoltto, tervamiehen tärkein työ, oli alkanut.\n\nIsoa hautaa piti korventaa viikkomäärin, tervaa puskeutui torvesta\ntynnyri toisensa perästä. Vanhat kokeneet valtakolarit osasivat\njo etukäteen päätellä, montako tynnyriä haudasta lähtee. Kahdesta\ntervaskuormasta tuli tavallisesti tynnyri, ja sen mukaan laitettiin\nastioita odottamaan.\n\nMutta välistä, kun oli möyritty juurakoita hyvästä kiveliöstä, hauta\npuhalsi tervaa yhä, vaikka kaikki tynnyrit olivat jo täynnä. Kun\nKäymä-Pekan appivaari kolarina korventeli Palokorvan miesten suurta\nkorpikattilaa, puhaltui siitä, niinkuin pitikin, puolitoistasataa\ntynnyriä. Mutta ei terva siihen loppunut. Sitä tulla pusketti yhä vain\ntorven täydeltä. Ukot hätäpäissään täyttivät tervalla veneen, viisin,\nkuusin tynnyrein, täyttivät vielä lehmänsaavejakin sekä muita\npötiköitä.\n\nPalokorvan hauta olikin suurimpia, mitä muistellaan, kolmen sadan\nkuorman panos. Sadan tynnyrin kumpuja kyllä poltettiin, samoin\nviidenkymmenen, mutta sitä pienemmät olivat jo yksinäisen ukon\nyrityksiä. Saattoi joku pikku äijä tuhahduttaa seitsemän tynnyrin\nkattilan saaden ainakin kenkätervan ja vähän tupakkarahoja. Kaukainen\nyliperä mäntymetsien takarajoilla käryytteli puolikon, parin panoksia\nkotitervoikseen -- kesätervoiksi kelkkoihin, veneisiin, rekiin ja\nahkioihin.\n\n\"Viikon taksvärkki miehelle -- valmis tynnyri\", oli tervamiesten\nmäärä. Kuinka monta tynnyriä tervaa, niin monta miehen työviikkoa oli\ntervanteko vetänyt.\n\nMutta tavaton oli vieläkin tervamiesten vaiva, vaikka saalis oli jo\nvalmiina astioihin vannehdittuina. Tynnyrit piti kuljettaa\nkauppamiehelle kauas meren äärille, aina Haaparantaan taikka\nAlakainuuseen.\n\nSuurilta sydänmailta täytyi tervat yksin tynnyrein vedätellä ja\nkieritellä veden äärelle. Pitkiä taipaleita ajettiin hevosella, ja\ntynnyri pyöriskeli pölkkynä perässä aisojen välissä. Saattoi monesti\nolla vain mies -- ja yhtä hyvin vaimoinenkin -- aisoista kiskomassa.\nSitten laskettiin tervoja joko irtonaisin tynnyrein taikka veneellä\nsoutaen pikku jokea alas isolle väylälle. Vettäsjoen rantalaiset\nuittelivat tynnyreitään liukkaista virtaansa aina Vettässuvannolle,\nsamoin linkkajokelaiset Ison-Linkan alle. Ja aina kovissa linkeissä ja\nkoskissa piti tynnyrit kieritellä rantoja myöten. Täräntö lasketti\ntervoja lautalla Kainuun väylältä ja sitten sauvoi sekä souti veneessä\nTärännönväylää ylös Muotkaan, josta taas vedätteli ja pyöritteli\nastiansa kannaksen poikki Tornionväylälle -- ja vasta silloin oli\nTäräntö oikealla väylällä, joka veti ja vei sinne, mihin pitikin.\n\nTäräntö liikkui ja lasketteli Tornionväylää, samoin kuin Vittanki,\nLainio ja Muonion rantalaiset. Mutta Jällivaaran suohkanan\nVettäsjärven, Hakasen, Purnun, Ullatin, Mäntyvaaran kulkukeinoina\nolivat Änges-, Linkka- ja Röytiöjoet sekä lopuksi iso Kainuunväylä.\nKorpilompolokin souteli samaa Kaalaskeinoa.\n\nSuuri väylä lasketeltiin suurella tervalautalla. Ja tämä oli kohta\nkaikkein raskainta tervatyötä.\n\nVarsinkin entisiä tervanlaskijoita pidettiin kovilla. Veneellä soutaen\nukot raahasivat perässään neljän-, viidenkymmenen tynnyrin lauttaa.\nKorpilompolo kiskoi isoa _kolmilaitaa_ neljin, viisin miehin. Kolme\nsoutaa kyökytti, perämies istui meloineen peräkanassa, ja taukomies\nhoiteli pitkää vitsaköyttä, joka oli sonnustettu tervalauttaan. Ja näin\nmennä junnattiin pitkin Kaalasväylää. Mutta kun tuli eteen paha linkka,\ntäytyi lautta purkaa ja tervat vetää maata myöten _tynnyriaisoilla_.\n\nSamalla lailla soudettiin ja laskettiin Tornionväylää, ja Köngäsen\nkovan pauhun ohitse ajettiin tynnyriaisoilla. Köngäsen ruukin naiset\nolivat aisoissa jutoina, tervamiehet kävelivät vain piippua poltellen\nperässä ja maksoivat vetojuhdilleen 10-12 äyriä tynnyristä. Ja taival\noli kohta neljänneksen pituinen.\n\nMutta kun ruvettiin laskemaan _hankalaskulla_, rakennettiin lautat\nentistä suuremmiksi.\n\nVitsastettiin tervatynnyrit vanteistaan pitkiin koivu- tai\nmäntyriukuihin, _kaskhiin_, aina viisikymmentäkin tynnyriä vieri vierin\nkummankin pääpuolen keskivanteesta kiinnitettyinä. Kolmensadan lauttaan\nsonnustettiin kuusi tynnyririviä, _varvia_, vierekkäin, tynnyrit\ntoisiinsa päittäin, ja joka varvissa kaskia kaksittain. Ison lautan\nreunapuolille vitsastettiin vielä vahvat _pölkkytelit_ ja _siepuut_,\nneljä, viisi paksua hirttä vierekkäin ympäri lautan. Ja pölkyille,\njoka nurkkaan, istutettiin tukeva petäjänkanto, juuret vahvoin vitsoin\nköytettyinä aluspuihin. Kannon pääpuolessa oli _kaula_, kaulassa\nmoninkertainen _vittavaulu_, ja vaulussa viisi-, kuusisylinen _airo_.\nOli vielä perässä viides kanto pitkää perämelaa varten.\n\nOli jo isoisten menoa, kun tällaisella suurella tervarumilaalla\nlasketeltiin suurta valtaväylää alaskäsin. Saattoi lautassa olla\nkolmesataa tynnyriä, saattoi olla joskus viisikinsataa. Ja miehiä oli\nlauttaa hoitelemassa viisin, kuusin -- mies joka airon varressa.\nYlhäällä, kapeita latvavesiä laskettiin muutamin varvein ja muutamin\nmiehin, mutta leveillä alaväylillä vitsastettiin varveja yhteen\ntavattomaksi rymylautaksi, ja sen mukaan palkattiin rannalta apumiehiä\nairoihin seitsemin, kahdeksin. Koviin koskiin tarvittiin vielä\ntottuneet laskumiehet -- omin neuvoin ei uskallettu niiden kuohuja\nkoetella.\n\nVitsaköysillä oli valtava lauttarumilas kaaristettu kokoon -- ja hyvin\nne kestivät sekä suvannoilla että koskissa, natisivat vain. Ja uusia\nvitsoja sai ostaa pitkin matkaa kohta joka talosta. Rantaväylät niitä\nväänsivät talvitöikseen kymmenintuhansin kesälaskujen varalle. Entinen\nLovikan ukko sonnusti lauttansa hamppuköydellä ja sitten ylpeänä\nraamoi:\n\n\"Kyllä riianhamppu kestää!\"\n\nMutta toinen ukko mainoi ja vakuutteli vitsataukojaan:\n\n\"Kyllä hirvensuoni kestää!\"\n\nJa kestikin. Riianhamppu rätkähti poikki, ja lovikkalaisen lautta\nhajosi väylään. Mutta vitsataukojen lautoilla lasketeltiin tunturien\nvieriltä meren äärille vuosi toisensa perästä, sadoin vuosin. Kovat\nkosket ja karipaikat kyllä ratkoivat lautan taukoja, mutta aina heti\nväännettiin uutta tilalle.\n\nSuvantoja soutaa junnattiin hiljalleen, senkuin väyläkin juoksi. Oli\nlautalla puukasa, oli kasa turpeita -- turpeilla voitiin pitää pikku\ntulta ja keitellä ruokaa...\n\nJa harvakseen liikahtelivat pitkät airot -- lautta mennä ujutteli\npitkin suvantoa. Lasketeltiin öitä myöten, kun oli iso vesi ja _veet\nmenolla_ -- juhannuksen alla kaikkein parhaiten. Silloin yliperä aina\nrukatti laskea _jäänheen kesän_ tervoja.\n\nMutta kun tuli koski, silloin tuli täysi työ -- Vuojento vaati ainakin\nkaksitoista aikuista miestä. Oli Tornionväylässä koskia, kovia ja\npitkiä. _Lappean, Jarhoisten_ ja _Pellonkosket_ kyllä lasketteli kuka\ntahansa, samoin _Korpikosken_ ja meni kova _Kattilakin_ -- vilahti\nvain ja kohahti. Mutta _Vuojennon_ mutkainen ja pitkä pauhu jo kysyi\ntaitavaa perämelaa. Valtavaa virtaväärää väännättäen siinä pitkin\nkovaa kohinaa ajettiin ohitse korkeitten metsätöyrien. Ja sitten äkkiä\npaukahti eteen kiukkuinen, mutta lyhyt _Matkakoski_, kaksikorvainen\npauhu, jossa kolme kovaa kuohupäätä riepoitti lauttaa, niin että\nmiesten täytyi tarttua kiinni vitsataukoihin. Vanha perämela kyllä\nvaroi laskemasta lauttaa sukeltamaan vaahtoharjaiseen _honthoon_,\nviiletti vain _mustaa vettä_, pitkin oikeaa _vesisuonta_, joka hyvin\nkannatti. Mutta kaikkein väkevin oli Kukkolan pysty _Jylhä_, yli\nneljänneksen pituinen yhtämittainen kähinä, joka kyllä ei ollut ilkeä,\nriepoittihan miestä ja nakkeli lauttaa, mutta kunnialla kuljetti läpi\nmonien kohisevien korvien...\n\nSuuria pauhuja kaikki kosket olivat, mutta ne vain joka yksi\nlasketeltiin perämelan hoidossa. Milloin mentiin juolevaa myötälettä\nsuoraan pitkin kuohuja keikutellen, ja koski heitteli vesipauhuja\nsoutumiesten niskaan, milloin taas _siiathiin_ mustaa valtavettä\najellen rannalta toiselle, niin että virta vilisi, ja hypellen\ntolvasivat rannat vastaan ja ohitse.\n\nViimeiseksi vielä mennä kallistettiin _Iso-Närä_ ja _Pikku-Närä_, ja\nsitten jo kohta oltiin väylän suuvesillä...\n\nIsokylä sieltä jo rupesi kumottamaan -- Tornion kirkontornikin\npiipoitti yli kaikkien.\n\nHaaparannalla oli kolme suurta kauppamiestä, _Liljapäkki, Västerkreeni\nja Utterströmi_, vanhat tervaporvarit ja valtaostajat. Moni\noli jo talvella etukäteen ottanut porvarilta tavaraa kesätervojen\nnimiin, ja hänen rantaansa piti lauttakin laskettaa.\n\nKahdeksan, kymmenen, kaksikintoista kruunua Haaparanta maksoi\ntervatynnyristä. Ja tervalautta maksoi vanhat velat, maksoi se vielä\nja jaksoi kannattaa veneeseen jauhoja, suoloja sekä vähän mitäkin\nylimaalaiselle tarpeellista tavaraa.\n\nOudoissaan katseli erämaan hurrikas kaupunkia, sen oikoisia kujateitä\nja monia kräämäpuoteja. Kävi hän Torniossakin katsomassa kasakoita ja\nkasakkain kirkkoa. Näki hän monta alamaailman kummaa, näki jossakin\noutoa tanssitaitoa ja luuli ihmisten houriessa hyppivän, näki taas\nsellaisenkin kumman, että paksuja pölkkyjä halkaistiin poikkipuuhun\n-- kaksi miestä vain veteli pitkää hammasrautaa tullen mennen, ja\nrako tuli puuhun poikittain, senkuin örisi vain ja roukui. Sattui\ntervamiesten luokse tulemaan kolonnäköinen rehuparta, pitkätukkainen\nkummitus, kuin kodan peloke, pitkä hame vyöllä toinen kaulassa.\nKalkkimaan papiksi sitä sanottiin, ja hän saarnasi kuin paras pappi,\nsitten taas lasketteli lorua -- ja kun sai lantteja, pani ne heti\nryyppyihin.\n\nJa alamaailman ylpeät huutelivat rannalta yliperän lauttamiehille:\n\"Lappalaiset... lappalaiset jutavat!\"\n\nMutta lauttamiehet karjuivat vastaan:\n\n\"Silahkansyöjätkö siellä haukkuvat?\"\n\nLautta toisensa perästä lasketti Haaparantaan, köytenään niitä parhaana\naikana tulla junnaili. Yliperä tarvitsi ruokaa. Siellä oli kyllä\nkantoa, honkaa ja juurakkohoitoa, ja niistä lähti tervaa.\n\nJa alamaissa oli sellainen tervanreikä, ettei se koskaan täyttynyt.\nSiihen mahtui, vaikka kuinka paljon -- viisisataisiakin lauttoja perä\nperää.\n\nSinne jäivät meren rantaan, jokisuulle, kiveliön tummat tervat, ja\nyliperä lähti taas sauvomaan kohti korkeita perukoitaan.\n\nHiessäpäin miehet puskivat pitkää jokivenettä. Oli edessä kymmenien\nkovien penikulmien kohiseva vastale ennenkuin oltiin tunturien\nvierillä. Kovasti sai puristaa puuta tervainen koura, ja notkahteli\nsiinä naaraskuusinen sauvoin. Kaikkein kovimmat kosket piti nousta\n_taukoamalla_, vitsaköysillä venettä raahaten pitkin rantavesiä.\n\nJauhosäkki ja suolapussi olivat veneen parasta viljaa. Niitä yliperä\nenimmin tarvitsi, vaikkei siellä sentään aina kuolemannälkä ollutkaan.\n\nNäin oli päättynyt tervahaudan tarina, jota vanha Täräntö arvautellen\nmuisteli:\n\n    \"Iso härkä, rankaselkä,\n    somerolla surmattu,\n    ja sarvet maahan kaivettu,\n    ja veri viety kaupunkhiin,\n    nahka syöty piimän kanssa,\n    ja lihat poltettu tuhaksi.\"\n\n\n\n\nPruuki jä kruuva\n\n\nSuuri erämaa saattoi olla rikas, suuri salarikas, joka lukemattomissa\nkätköissään piiloitteli vaikka minkälaisia kalleuksia. Mutta erämaa\nei niitä ilmoitellut, makasi vain aarteillaan. Jylhät tunturit ja\nkolot vaarat olla jurottivat, vaikka heidän hoidoissaan oli hopeaa\nkuormittain taikka vaskea kaikki sydänonkalot täynnä taikka rautaa\nvuorimitoin. Eikä kiveliön kiertäjäkään tietänyt mitään, vaikka monesti\nvaelteli suurien rikkauksien vierillä.\n\nVain joskus, kun aika tuli, erämaa saattoi jollekulle jotakin näyttää,\nmutta sitten se taas heti pani aarteet piiloonsa.\n\nNäin teki suuri Rissalaki Ullatin takana. Sen hopeoista oli monet\nkerrat kuultu, oli Rissa joskus näyttänytkin lappalaiselle kätkönsä\n-- hopeapuikkoja kallion reuna täynnä niinkuin räystäässä jääkerkkiä.\nLappalainen oli napsinut niitä, minkä oli jaksanut kurpassaan kuljettaa\nja tulla väännätellyt kylään rikkaana miehenä. Mutta kun sitten oli\nmenty Rissan rikkauksia ottamaan, oli tunturi pyöritellyt etsijöitä,\nniin etteivät he enää osanneet omille jäljilleenkään -- olivat houruina\nkierrelleet kiveliötä ja viimein tulla pöhkäilleet Kuusihuornaiseen.\n\nSamoin teki Porjuksen takainen tunturi -- antoi lapintyttärelle poven\ntäyden hopeaa sekä Porjuksen äijälle ahkion täyden. Mutta eipä antanut\nenää muille. Tokasen akka, joka oli oppaana, tuli niin hulluksi, ettei\nymmärtänyt mitään. Rikkauksia kyllä näyteltiin, vaikkei annettu. Kun\naarteen etsijät soutelivat järvellä tunturin alla, paistoi sen pohjasta\npuhtain hopea.\n\nMutta se pysyi siellä -- ei ollut aika antaa.\n\nMutta _Junosuvannon_ Masuunin malmikallioiden aika oli tullut. _Lasun\nLassi_ kierteli metsänpyydössä kaukana Tarrilaisen tienohilla. Ampui\nhän siellä _Rautajoen_ varsilla oravaa, ja nuoli, rautanokka, lensi --\nväkevä malminen pahta sitä veti -- kauas ja tarttui kiinni kallioon.\nKun Lasu meni noutamaan nuolta, hän löysi mustan pahdan, katsoi sitä\nja kummasteli, kopsi kiviä kurppaansa ja vei Tornion porvareille\nkummaksi. Tornion porvarit tulivat, röykyttelivät mustia vuoria ja\nveivät sitten tiedon Tukholmaan kauppatuttavalleen, _Arent Grapelle_.\nTuli Grape ja rakennutti Rautajoen malmirannoille _masuunin_.\n\nJa tämä on tapahtunut jo aijoin aikoja sitten, 1640-luvulla.\n\nTuli suureen hiljaiseen kiveliöön, jossa vain joskus lappalainen\nliikkui taikka erämies kuljeskeli, ankara meno. Nousi kohta kylä\npahtarannoille. Miehet möykkäsivät kallionkoloissa kaiket päivät, ja\njoen rannalla heilui vesirattaan voimalla valtava moukari hakaten\nja murskaten vuoresta murrettua malmia. Tohisi myös korkea masuuni,\ntulinen pätsi, jonka punaiseen kitaan työnnettiin vuoroin sysiä,\nvuoroin mustaa malmia, ja alapäähän puhallettiin kaksilla\nvaltapalkeilla -- puhaltaa pouhutettiin päiväkausi, ja sitten\nlaskettiin tulenpalava rautavelli kaavoihinsa _kalteiksi_ jäähtymään.\n\nJa ympärillä metsissä haikusivat monet _sysihauvat_. Siellä kolariukot\nkorventelivat savuavia miiluja. Masuuni ahmi sysiä lestin toisensa\nperästä -- kokonaisin haudoin.\n\nSaatiin sataiset kasat kaltteja, ja oli siinä erämaa toimessa, kun\nniitä vedätettiin väylän rantaan, Junosuvannon yläpäähän. Oli laitettu\noikein _vaunutie_, viisin neljänneksin raivattu ja porrastettu poikki\njänkien ja kankaiden, jotta nelipyöräisillä kalttikärryillä voitiin\najaa kolistella mennen tullen. Sitten väylää myöten, pitkin Tornion\nsuurta myötälettä, laskettiin kaltit isoilla kolmilaidoilla seitsemin,\nkahdeksin penikulmin Köngäseen.\n\nTäällä Tornionjoen suurimman pauhun, yli kymmensylisen putouksen\nalaisessa korvassa oli erämaan suuri rautapaja, Grapen rakentama\n_Köngäsen pruuki_. Vihaisena kähisi leveä väylä kahden puolen\nkalliosaarta, ja alhaalla se karjuen puhaltui valtavasta jyrkänteestä\n-- siinä pauhun partaalla oli Grapen laitos. Kosken käyttämät kauheat\nvaltamoukarit ja _hamarat_ täällä jymähtelivät, pikkumoukarit\npaukuttivat, ja myös kalkuttivat kymmenien seppien käsivasarat.\nKovat, karkeat kaltit täällä monikertaan korvennettiin, lyötiin ja\nmoikotettiin, ja sitten taottiin taipuisaksi kankiraudaksi sekä\nkaikenlaisiksi rautakaluiksi. Taitavat rautiot pikku pajoissa takelivat\ntavaroita rautanauloista alkaen.\n\nJa ympäri korpia kärysivät sadat sysimiilut.\n\nOli myöhemmin sulatusuuni _Tornionkoskessa_ -- sanotaan, että se\nolisi ollut ennen Junosuvannon masuunia -- sekä sitten viimeiseksi\n_Palokorvassa_, ja Junosuvannosta kuljetettiin malmi tänne, sulattiin\nja laskettiin kaltteina Köngäseen.\n\nTalvella ajettiin malmia ja kaltteja rekipelillä halki kiveliöiden.\nOutamaita kiertelevä lappikin, tunturikäpsä, saapui pororaitoineen\nrahtimieheksi, ahtoi mustaa pahtaa ahkioihinsa ja lähti pitkän jononsa\nkanssa jutamaan hevosmiesten jälkeen.\n\nAntoi suuri tunturimaa ilmi toisenkin aarnihautansa. Ylhäällä, viisin,\nkuusin penikulmin Junosuvannon rautavaaroista, oli _Svappavaara_,\naivan autiossa erämaassa, Luongasjoen latvoilla, Tornionväylästä\netelään. Raitioi siellä eloaan lapinukko, _Uula Tolkki_, ja muudan\nporo meni aina tuon tuosta nuoleskelemaan pahdan kylkeä. Meni viimein\nUula-ukko katsomaan, mitä se nuolee, näki kiven, joka kiilteli kuin\nkulta -- ja suuri Vaskivuori oli löydetty.\n\nTämä sattui samoihin aikoihin kuin Lasun Lassille näytettiin\nJunosuvannon malmikenttä.\n\nLensi muistelus lapin Uulan löydöstä etelään, ja tuli kohta\ntunturimaihin kaksi _Mommaa_, Abraham ja Jacob, jotka ottivat\nhoitoihinsa koko Svappavaaran vasket. Pian oli kaukaisessa kiveliössä\npirttipöksä toisensa vieressä, ja Kruuvavaarassa paukkui ja möykkyi,\nTanelivaarassa paukkui, ja Kylävaarassa paukkui. Oli vaskea joka vaaran\nsisuksissa, oli myös rautaa, ja Mommat, jotka olivat Köngäsen pruukin\nosamiehiä, jopa viimein omistajia, jyskyttivät kallioita kuin vanhat\nvuorenpeikot sekä Vaskivuoressa että Junosuvannossa.\n\nOli Svappavaarassa, Luongasjoella suuri sulatusuuni, jonka torvesta\npuhaltui tulinen valantovaski ajellen kaavoihin kirkkaita kaltteja.\n\nTunturi oli avannut aarnihautansa, ja niinpä taas sekä venein että\nhevosin ja pororaidoin raahattiin raskaita vaskimöhkäleitä yli pitkien\ntaipaleiden Köngäsen pääpajaan. Oli ajomiehinä sekä lantaa että lappia,\nkylännaisetkin rähjäsivät miesten matkassa raitoineen, kuparia kuin\nkultaa ahkiot täynnä.\n\nSatipa olikin kultaa. Kaatui kaltteja kuljettava vene Tornionkoskeen,\nja vasket vajosivat pohjaan -- siitä on jo satoja vuosia. Vaskena\nne sinne vaipuivat, mutta saattavat jo hyvinkin olla kultana. Sillä\naikojen vieriessä vesi on kalvanut niistä pois vaskenomaisuuden, niin\nettä ne ovat muuttuneet kullaksi -- Poromaan Hessu on sen varsin\ntutkinut.\n\nAinakin Vaskivuoren vaskella oli sellainen luonnonlaatu. Se kelpasi\nhyvin vaikka rahaksi. Mommain patriarkat, Lapin tunturien väsymättömät\njylkyttäjät, jotka aateloituina olivat Rheenstiernoja, saivat 1674\nluvan lyödä omia plootuja. Ja Svappavaaran kupari kulki kohta rahana\narkusta arkkuun.\n\nKaukaisella tunturimaalla oli oma rahapaja sekä oma raha, oikein\nkuninkaan nimeen merkitty.\n\n\nMutta vielä kauempaa ja korkeammalta löytyi salattuja aarnihautoja.\nTuhatmetrisissä tuntureissa, Tornionjärven orjaspuolella, aivan Norjan\nrajoilla, aivan villissä porojen ja susien polkemassa autiomaassa,\njossa ei juuri kristityn jälkeä tuntunut, piileskeli _Sjangelin_\nkuparikätkö.\n\nTunturilapille sekin ilmoitettiin, _Niilan Juntille_, siinä\n1690-luvulla -- ja alamaista, Köngäsestä, riensivät tänne heti ahnaat\nvaltamiehet.\n\nTäällä alkoi kohta kaikkein ankarin kallioiden jylkyttäminen, ja\nkaikkein jylhin tunturimaa oli pian täynnä pauketta. Ei ollut\njumalanpuuta penikulmia lähempänä, pensaita vain ja vaivaisia\nkoivunkäkkyröitä. Ja ympärillä lumiharjaiset köyryt, jotka keskellä\nparasta kesää saattoivat puhaltaa kylmän konnon taikka kovan\nlumiryöpyn. Asua rähjättiin kurjissa kömmänöissä, nähtiin nälkää ja\nvilua, poltettiin turvetta ja vaivaiskoivua, syötiin mitä kulloinkin\nsaatiin ja päiväkaudet paukutettiin tunturien mustissa sisuksissa kuin\njumalan päivää pelkäävät vuorenpeikot.\n\nMutta kaikkein kurjinta oli malminajo. Kaksintoista penikulmin halki\nhankisen, jäisen, lumipurkuisen erämaan, yli tunturien, kautta\nTornionjärven ja jokiväylän, vedätettiin Sjangelin kuparipahtaa aina\n_Kurravaaraan_ asti. Vasta siellä, Vuolusjoen suussa oli masuuni, jossa\nmalmit voitiin korventaa kiiltäviksi harkoiksi.\n\nSiinä taas lanta ja lappi rähjäsivät kaikkein kauheimmassa erämaassa\nraahaten raskasta tunturien sisusvärkkiä alamaailmaan. Moni\njuto siinä uupui ja kaatui keinolle. Nälkä ja vilu ajoivat tunturiin\nrääkkäytymään, nälkä ja vilu tappoivat tunturiin. Raahattiin rahallista\ntavaraa, kultana kiiltelevää vaskea, mutta vähän siitä raahaajille\nlähti rahallista rahaa. Palkat olivat pienet. Köngäsessä kyllä\nvasaroitiin omaa rahaa, komeita kuparileippoja, mutta ne olivat\nkalliita. Niiden takia saatiin tohmertaa monet tunturit ja lumipyryt.\n\nSulatettiin Kurravaaran masuunissa rautamalmiakin. Sitä louhittiin\npenikulman päästä _Kierunan ja Luossavaaran_ kaivoksista sekä lähellä\nolevista _Kurravaaroista_.\n\nJa alhaalle Köngäsen suurpajaan ajettiin ja lasketeltiin, kohta\nkaksinkymmenin penikulmin, kaikki kaltit, mustat takkiraudat ja\nkiiltävät kuparit.\n\n\nLöydettiin suuri malmipahta _Jällivaarasta_, Lapin vanhan kirkkokentän\nvieriltä. Ja täällä tunturikylässä, jossa vanhalappi joka\nvuosi antinpäivänä ja marianpäivänä piti kirkonmenojaan ja\nmarkkinameteleitään, pidettiin vuoren mustissa luolissa kohta vielä\nkovempaa meteliä kautta vuoden. Ja taas kun malmia vedätettiin alas\nRounajan suulle, Aavaforssiin ja Meldersteiniin, oli Jällivaaran\ntalvisilla teillä melkein kuin antinmarkkinain meno. Liikkui\nmalmikeinoilla lannanmiestä ja kainuunukkoa hevospeleineen, juti\nlappalaisia pororaitoineen, mennä junnaili rautakuormaa raahaten myös\ntotinen nautasonni.\n\nOli ennen vanhaan rautaruukki myös _Turtolassa_, Tornionväylän\nalajuoksulla. Sinne ajettiin malmia aina Luossavaarasta ja Kiirunasta\nasti sekä myös Junosuvannosta, jopa Suomenkin puolelta Miekojärvestä ja\nVietosesta Kaaraneskosken mailta. _Svanstein_ oli ruukin nimi, ruukki\noli kahden patruunan, Svanbergin ja Steinholtzin, pystyttämä, ja samat\nrautaukot hallitsivat sekä Rounajan ruukkeja että myös vanhaa Köngästä.\n\nKöngäsen vanha ruukki Tornionväylällä oli pohjoisten kiveliöiden\nvaltavin rautapaja. Se hallitsi erämaan aarnihautoja aina tunturien\nharjoille -- Sjangelin kolkoilta periltä ja Kurravaarasta asti ajettiin\nvaskea ja malmia Köngäsen suurpajaan. Kohta sadoin miehin täällä\naherrettiin veden ja tulen voimalla, ja Köngäsen patruuna oli koko\nkiveliön valtaherra. Paitsi vaarojen sisuksia hän hallitsi vielä maita\nja metsiä suuret lamut kautta kairojen. Ruukin ympäristö oli laajana\nviljakenttänä, ja talo oli kuin korpilinna. Koski pauhasi yötä päivää,\nvaltavasarat jyskähtelivät, pajat kalkkuivat ja helisivät -- ja vanha\ntuuliviiri kiljui pitkän saikaran nenässä, aitan päädyllä.\n\nKannatti hyvin lyödä omia kuparileippoja.\n\nSuomalaisten ja lappalaisten vanhoilla valtamallia olivat kaikki nämä\nkupari- ja rautakentät, samoin myös Turtolan ja Köngäsen ruukit.\nVanhoille erämiehille ja tunturilapeille aarnihaudat oli ilmoitettu\n-- vaikkei heistä, köyhistä kiveliöiden kiertäjistä, ollut niiden\nhoitajiksi. Saivat he vain jonkin _verofriin_ -- Niilan Juntti\nkeinottelihe Sjangelillaan vapaaksi kujanjuoksusta, johon hän oli\njoistakin rötöksistään tuomittu.\n\nPiti tulla etelästä, Värmlannin ja Taalainmaan suurilta ikivanhoilta\nrauta- ja kuparikentiltä, tottuneita ruukinpatruunoita ja vuorentuttuja\nkaivattamaan Lapin aarnihautoja. He kyllä tiesivät, kuinka tunturien\naarteita vallataan, oli heillä keinot ja välikappaleet. He toivat\nvielä mukanaan vanhoja vuorenloukuttajia, maasmestareita ja\nraudankorventajia, valtaseppiä ja muita rautamiehiä, vieläpä\nsysikolareitakin. Erämaan eläjät kelpasivat alussa vain malmi- ja\nkalttikuormien ajoon, ynnä karkeihin ja koviin kaivostöihin sekä sitten\njo metsissä sysihautoja kärventelemään. Mutta kiveliön parhaat oppivat\npian ja pystyivät kohta muuhunkin kuin kalvamaan mustia onkaloita.\nKolarin _Rautiot_ ja Junosuvannon _Seppälät_ olivat jo taitavia\nruukinseppiä, raudantuttuja rautioita, jotka moikottivat alasimellaan,\nmitä tahtoivat. Ei heille milloinkaan käynyt niinkuin entiselle Ullatin\nukon ryssälle, joka ylpeänä rupesi takomaan isosta rautakangesta jarhoa\n-- eikä siitä lopuksi tullut naskaliakaan, tuli vain suuri _suhu_, kun\nryssä vatkasi tyhjät tuliset pihtinsä vesikaaraan.\n\nKiveliöihin, kaivosten ympärille, nousi pian pikku kyliä -- ei sinne\nkeskelle kairaa kukaan kristitty ilman olisi mennytkään asumaan, sillä\nväylänvarsi oli oikean kristikansan asentopaikka.\n\nMasuunin luona, Rautajoen rantamalla oli aikoinaan _Ollin-Jussaa,\nPenttiä, Nikua ja Flygarea, Sakkoa, Paloa, Putkea ja Kuusivaaraa_, oli\nvielä muitakin työmiesten ja rautamiesten mökkejä -- oli kohta kuin\nkaupunginkatu Kartanotalosta Rautajoen rannalle. _Kartanotalo ja Kööki_\nolivat herrojen asumuksia, ja pääherralla, jota käskettiin patruunaksi,\noli niin komea kamari, että sen seinät oli päreillä _nuoruahan_\nkudottu. Oli rannalla _muonapuoji_, josta saatiin niestaa, oli vielä\n_viinapränni_, josta annettiin terveellistä juotavaa.\n\nMutta vanhalta _Sammelilta_, joka oli kova loihtemaäijä, saatiin apua\nsilloin, kun koskemat ja tulentovammat vaivasivat.\n\nSvappavaaraan, kahden väylän väliselle kairalle, kohosi koko kylä.\nVaaran laidassa oli kymmeniä pikku tupamökkejä, toiset hyvinkin\n_satikkalaihen_ rakennettuja, toisissa taas oli tupa ja pirtti\n_suutusten_, porstua välissä, muutamissa vielä porstuan perässä pieni\nkamaripöksä. Pirtin loukossa oli avonainen lapintakka, ja nuoralla\nvetäistiin korsteinin nokassa oleva _lunkkapelli_ auki. Oli kylässä\n_Taipaletta, Rostoa, Jyräni-faaria ja Olla-faaria, Nilsiä, Jonnasta,\nEssiä ja Jussaa, Heikkaa, Hurua, Kemiä ja Peltovainiota, Paloa ja\nSoopakkaa_, kaikki Vaskivuoren varpailla asuvia, Vaskivuoren voimalla\neläviä vaskilaisia.\n\nJa kylän vieressä oli koivuinen tieva, kylän kalmisto, _Kirkkorinta_,\njohon aina vähän päästä ilmestyi veres hautakumpu ja pieni puuristi.\nSillä vaskilainen etsi parhaan elantonsa vuoren mustista sisuksista,\nja se oli vaarallista työtä. Monta kertaa hän sai kalvaa ja kaivautua\nkallioon viisinkymmenin sylin -- niin että jo kohta kolkutteli\nmaahiaisten kotiportteja. Toisinaan vuoren sisukset sortuivat, ja se\noli miesten meno, joskus oikein joukkosurma. Silloin kamalasta kallion\nonkalosta nostettiin vainajia toinen toisensa perästä ja vietiin vieri\nvierin Kirkkorintaan.\n\nKovin surullisesti vaikeroi silloin vaskilaisten iso malmikello\nHeikka-vaarin aitannurkalla. Ensin se soi muistellen Vaskivuoren\nsuurta surusanomaa, sitten taas valitellen, kun vainajia kannettiin\nKirkkorintaan. Koko Vaskivuori kulki tummana saattojoukkona vainajien\njäljessä.\n\nMutta kohta taas saattomiehet, vuorenloukuttajat, kapusivat vaaralle ja\npainuivat mustiin syvyyksiin -- ja siellä he jylkyttelivät tuhisevien\ntalituijujen valossa kuin vuorenvelhot...\n\nKunnes taas kallio jylmähti ja seinät sortuivat.\n\nMutta onnettomasti sortuneet raukat eivät tahtoneet saada lepoa\nsiunatussa Kirkkorinnassakaan. Hiljaisina öinä nähtiin siellä usein\nliiempää väkeä, ja aamuisin, kun oli jo vähän päivän raitaa, oli\nkoivikossa täysi liikanto. Epälukuiset kuvahaiset ja ihmisenkuvat\nsiellä keijasivat ja häilyivät sinne ja tänne.\n\nMutta aidan ulkopuolelle ne eivät tulleet.\n\nUmmikoita, \"värplantilaisia\" ja muita ruotsalaisia, joku saksalainen ja\n\"valuunikin\" joukossa, oli ruukkien ja kaivosten johdossa ja töissä,\npatruuneista, valtasepistä ja maasmestareista sysikolareihin asti,\nalaväylältä aina tunturien harjalle Sjangeliin.\n\nJo Turtolan vähäisessä ruukissa kylärannalla, jossa korkea\n\n    \"Alanenvaara alkaa, Pullinki puhuu,\n    Kynsivaara kysyy ja Vaivuori vastaa\",\n\noli Vestmania, Lindbergiä, Krutia, Karlssonia, Mülleriä ja muuta.\nAsusteli siinä _Kissarannalla, Kristoa, Suuppia, Junssia, Sakariasta ja\nKatinnientä_.\n\nKöngäsen suuressa ruukissa oli ruotseja kymmenmäärin, niinkuin\nBjörnström, Vikström, Vadström, Landström, Hjertström, Gäddström ja\nKarlström, Vesterberg, Hjertberg, Strålberg ja Stålnacke, Löfgren,\nRundgren, Forsmark ja Lindmark, Hedlund, Hammarstedt, Halfkrona\nja Kruutta-Antti ynnä valloni Drugge. Junosuvannon Masuunissa oli\nsamoja Lindmarkeja, Björnströmejä, Bergströmejä ja Stålnackeja sekä\nFlygareita, Spettejä, Pettersoneja ja Sahafaareja. Samoja valtaseppiä,\nkolareita ja muita oli suuressa Vaskivuoressakin, Lindmarkia,\nStålnackea, Bergströmiä ja Häggrothia. Ja kaukaisen Kurravaaran\nperukoille, Vuolusjoen suulle, oli joutunut Fjellborgia, Hjertströmiä\nja Strandia.\n\nRuotsia, valtakunnan kieltä, valtasepät ja muut vaarit laskivat\nniinkuin ainakin suurista alamaista tulleet, komeasti ja nuotilleen,\nniin että erämaa luuli heidän kohta laulua yrittelevän.\n\nMutta kun valtasepät, maasmestarit ja sysikolarit olivat muutaman\npolven ahertaneet suomalaisten suurilla valtamailla, jo kieli meni\nsekaisin, ja laulunnuotti loppui. Kun Spettit, Björnströmit, Stålnacket\nja muut joutuivat naimisiin umpisuomalaisten kanssa, niin kielten\nsekoitus siitä seurasi, ja hyvien seppämestarien perillisistä\ntuli sellaisia \"Pettejä\", \"Pyöströmiä\" ja \"Tornakoita\", että heidän\nhaastamisensa oli hyvin etäällä etelän korkeasta kielestä.\n\nMasuunin ja Svappavaaran vanhojen, jo aikoja edesmenneitten vaarien\npuhe oli semmoista sekasortosuomea, etteivät siinä sanat tulleet\nsillensä, \"Loorapoika puhuu pruukia\", nauroivat toiset, kun vanha\nvaskilainen ärrää särkien sanoi: \"Vera sie, mie piratan\", ja taas\ntoisin vuoroin puhui \"eimasta\" ja \"nöylasta\".\n\nMutta sitten seuraavan sukupolven jo täytyi tunnustaa:\n\n\"Emme met ruottia saatakkaan!\"\n\nSeppien, sahaställärien, kruuvahouvien ja maasmestarien suku oli\nhukkunut suureen suomalaismetsien mereen.\n\nJälkipolvien vesat, Hurujen, Kemien ja Peltovainioiden, Lindmarkien\nja Stålnackein juurista nousseet, saattoivat pyhäpäivinä kaahaista\nVaskivuoren vanhojen kaivoksien vaiheille taajomaan. Saattoivat he\nsiellä vyörytellä suuria kallionlohkareita jyliseviin pohjattomiin\nhautoihin, huudellen:\n\n\"Nouskaa, ruottalaiset vaaranherrat, ylös!\"\n\nVaaran onkaloista kuului vastaukseksi äkäisiä mylvähdyksiä.\n\nJo rupesikin ruotsi nousemaan...\n\n\nMutta vanhat ruukit vaipuivat, ja vanhat tunturihaudat heitettiin\njälleen entisten haltiain hoitoihin.\n\nKöngäsen ruukki oli kovin kaukana keinottomassa erämaassa, ja vielä\nkauempana ja vielä ankarampien taipaleiden takana olivat sen rauta- ja\nvaskihaudat. Malmin ja kalttien ajo tuli kalliiksi, vaikka olikin koko\nkiveliö laihoine hevoskopukkoineen ja navettamolleineen rähjäämässä,\nvielä lappalaisetkin raitoineen mukana -- ja huonot olivat kaikkien\nansiot. Kalliiksi tuli myös erämaan raudan kuljettaminen ihmisten\nilmoille, suureen maailmaan.\n\nEi tahtonut Köngäsen suurpaja oikein kannattaa. Monet patruunat siinä\ntoisensa jälkeen yrittivät -- Steinholtz, Ekström, Sohlberg. Mutta\n\"eivät rohki lyönheet tulot sisälle\".\n\nJa sitten, kun Jällivaaran ja Luossavaaran loppumattomat malmiaarteet\navattiin ja ruvettiin rautaa ja rautamalmia vedättämään rautateitse\nvanhan Porjuksen voimalla -- sitten saivat satavuotiset pienet ja\nsuuret pajat painaa ovensa kiinni.\n\nLuossavaaran ja Jällivaaran rikkaat pahdat antoivat paremmin ja\nparempaa kuin Junosuvannon kenttä, jonka rauta oli kylmänhaurasta.\nJa vanha väkevä Porjus jaksoi kuljettaa suurempia malmikuormia kuin\nerämaan takkukarvaiset hevoset ja laiskat mollit sekä tunturilaisten\nporot.\n\nVanhat rauta- ja kuparikaivokset täyttyivät vedellä, masuunit sortuivat\nmaahan ja ruukit hävisivät. Köngäsen ruukki paloi 1879, eikä Turtolan\nSvansteinista ole enää mitään jäljellä.\n\nMutta Köngäsen vanha kaunis patruunan talo, Ekströmin rakentama 1805,\non vielä yhtä komea kuin ennenkin. Myöskin entiset aitat, luhdit,\ntyöväen asunnot, jokin pajakin sekä vanha mylly ovat paikoillaan. Ja\nympärillä on valtava, hyvin hoidettu viljelyskenttä, joka kertoo, että\non täällä asuttu ja tehty työtä.\n\nJunosuvannon Masuunissa on entisten herrojen Kööki vielä pystyssä,\ntalonukon asuntona. Siinä on kohta vanhassa kunnossaan edesmenneen\npatruunan kamari ristipärein kudottuine seinäpintoineen, kaappeineen\nja pöytineen...\n\nJa kamarin pöydän ääreen sanotaan viimeisen patruunan nukahtaneen\nyöllä viimeiseen uneensa.\n\n\nMutta suurien seppien ja työmiesten monikertaan sekoitettu jälkipolvi,\nentisten ruukkien, masuunien ja kaivosten ympäristöillä puhuu ja\nsaattaa selvää suomenkieltä. Drugge, vallonien tumma jälkeläinen,\nheittelee viikatettaan Pajalan heinäkentillä ja haastaa torniolaista\nkuin täysiverinen kiveliön mies.\n\n\n\n\nPolvareita ja markkinoita\n\n\nOmin neuvoin entinen erämaalainen elää tuhraili, eikä hän suurin\nkaupungin tavaroita tarvinnut. Eivät olleet ylettömiä hänen rahalliset\nmenonsa, sati ei leipään tarvittu -- suolaan ja rautaan vähän,\nvähän tupakkaan sekä vähän _pithään- ja kruununveroihin_. Vaatteet\nja rouvot saatiin lampaan laipioilta, kengät kuoraistiin lehmän\nselästä, ikänsä juossut koira luovutti karvalakin, ja lappalaisen\nporoelo antoi talviparseeleita. Päre tuikutti piisin pielessä -- ei\ntarvittu lamppua, vaatteet ommeltiin itse -- ei kysytty ompelukonetta,\nryypättiin aamulla muikeaa piimää -- ei kaivattu kahvia.\n\nJoskus vain oli hyvä viinaryyppy tarpeellinen -- antaa myös hyvälle\nvieraalle.\n\nKoko yliperä ajeli kohta kuin lappalainen. Kylä- ja kirkkomatkat\ntehtiin porolla, puut ja heinät vedätettiin pororaidolla. Jukkasjärven\nkirkolla oli ennen vain yksi ainoa hevonen -- Iisakin Jussa oli tuonut\nsen varsana Vittangista, samoin Sopperossa, ja yhdellä hevoskopukalla\najoivat myös Vittanki ja Vaskivuori.\n\nJos rahalliset menot olivat pieniä, pienet olivat rahalliset ansiotkin.\n_Mettänvilja_ oli hyvä apu, apua oli kalastuksestakin, terva tuotti\nraatajalleen, minkä tuotti, saatiin rahanapua myös potaskasta sekä\nporojen mailla poronsarviliimasta -- ja kun oli talossa hyvä karja,\nvoitiin myydä voita.\n\nJa lappalaisilla oli heidän tuhantinen _poroelonsa_, josta hyvän osan\nhyötyi myös taitava lannanmies.\n\nOli siellä täällä miehiä, ketteröitä kepsuja, jotka talvikausin ajella\nkahnustelivat ympäri kiveliöitä kaupitellen vähiä tavaroitaan,\nvaihtaenkin, mitä talo sattui tarjoamaan. _Lasun Lassi_ junnaili\nleveine lohnineen kylästä kylään pitkin eräperiä, ja toisia kyliä\nkierteli _Holman Uollo_. Ja kiveliö, emännät yhtä hyvin kuin\nisännätkin, vaarit ja muorit, oikein odottelivat Lasun äijää. Tupakki\noli loppunut, eikä Lasua kuulunut. Mutta kun Lasu tuli -- jo tuska\nloppui. Äijä kaiveli lohnastaan tupakkivihkoja -- äyreillä, voilla ja\noravannahoilla niitä sai vaihtaa. Oli Lasun lohnassa myös nappeja,\nneuloja, naskaleita, oli poron maalavatsojakin -- kaikkia kylä tarvitsi\nja kysyi.\n\nMutta vielä suurempia kaupanmiehiä, oikein _polvareita_, olivat\nYli-Sopperon isot isännät, _Juntti-äijä, Tupakki-äijä, Frikki ja\nIso-Poika_. Juntti-äijä ajeli alas etelän kiveliöihin aina Suomen\nrantoja myöten Pelloon, Tornioon ja Haaparannalle ostaen voita,\nnahkoja, poronlihoja, poronsarvia ja riekkoja. Alamaita juti Juntti\nhevosella, mutta sitten Matarengista puhallettiin pitkin ja raskain\nraidoin yliperille Yli-Sopperoon. Toisin vuoroin Juntti taas kierteli\nLapin talvisia kotakyliä ostellen poroja, ja kymmenin, sataisin tokin\nniitä ajettiin ukon kaarteeseen Sopperon kentälle. Ukko löi porot\nlihoiksi ja nahoiksi ja vedätti ne Norjan markkinoille, samoin kuin\nalamaasta ajamansa tavarat.\n\nSuuret sarviröykkiöt kuin juurakkoläjät jäivät kaarteen taakse\nkummittelemaan.\n\nKeväällä Juntti hakkasi sarvet silpuiksi, survoi ne suureen muuripataan\nja keitti leivisköittäin poronsarviliimaa, jonka taas kesällä\nlasketti alas Haaparannan kauppamiehelle.\n\nSuuria asioita Juntti-äijä toimitteli, tuhannet kruunut kierivät hänen\nkättensä kautta. Mutta ei osannut ukko edes kirjoittaa. Lyijykynällä\nja puukkostyylin puustaimilla hän piirteli asioita pieneen\npaperivihkoonsa. Riksin merkkinä oli siinä _risti_, ja tolpan merkkinä\n_viiva_. Kolmea tolppaa merkitsi _kolminurkka_ ja puolta riksiä viiva,\njonka edessä oli pieni koukero, _merkki_.\n\nSamoin toisetkin Yli-Sopperon polvarit toimivat, ajoivat voita\nalamaista sekä poroja lapinkodilta. Yli-Soppero oli Lapin suuri\nkauppakylä, jo vanhoista ajoista mainottu. Tokittain tuotiin sinne\nporoja, ja monin raidoin sieltä vedätettiin Ruijan rannoille\nporonkurentoja, porontaljoja sekä muutakin kiveliön tavaraa.\nPoronsarvista korvennettiin liimaa, poronkuusta keitettiin ja\npuristettiin talia, joka myös oli hyvää kauppatavaraa. Suurimmat rahat\nsaatiin kumminkin poronkurennoista, jos niissä oli paksu pinta\npiskasessa. Laihoissa kurennoissa oli vain valkea kesi nahan alla,\ntaikka oli kuu puukonhamaran vahvuinen, saattoi olla _sakarissa_,\nsaattoi olla _sormessakin_. Mutta lihavan kurennon kuu oli _kahessa\nsormessa, kolmessa sormessa_, jopa _kämmenessä_. Sellaisia kyllä\nkehtasi kaupitella.\n\nKurennot myytiin, mutta itse syötiin ydinkontit, sisuskalut ja\n_sappaset_, ja _talinperät_ pantiin makkaroihin.\n\nKolme kertaa talven mittaan Sopperon polvarit kävivät Jyykeässä, jossa\npidettiin suuret markkinat marraskuussa, tammikuussa ja maaliskuussa.\nKävivätpä he joskus Maaselvassa asti. Ja Ruijasta palattaessa oli\npolvarien kuormissa jauhoja, merikalaa ja tupakkaa -- kahvia ja\nsokeriakin, kun niiden aika tuli.\n\nMutta Tornionväylän napamiehet, sellaiset kuin Pajalan _Juhan-Aaro\nja Juoma-Iisko, Pellikka-Heikki ja Uopion äijä_, sekä Tärännön\n_Iisakki Palsari ja Juon Paulus, Vuollo Juto ja Reppu-Heikki_, ynnä\nvielä monet alaväylän ukot kulkea rujasivat joka talvi Suomen Hämeet\nja Sauvonmaat tuoden sieltä hyviä hevosia ja hevoskuormittain Hämeen\npellavia ja Savon tupakkaa, karkearuotoista pitkälehtistä _prostoa_,\njota suuri Peräpohja hakkasi ja hautoi, puri ja poltti ja sai väkevät\nsauhut. Rohkeita ukkoja Suomen kävijät olivat -- ja rahallisia\nmiehiä, jotka lujasti luottivat itsensä päälle. Lappeansuvannolle\nsaateltiin ukkoja veneellä, ja siitä he kahta kättä heittäen lähtivät\npainattelemaan poikkimaisin kohti Suomen ja Savon tietä. Ja paksu\nrahapanos pongotti povessa. Juhan-Aaro oli joskus ajellut Mustaamäkeä,\njossa Hallin Janne oli hiljakkoin tappanut ja ryöstänyt postin, oli\nJuhan-Aaro nähnyt Hallin talonkin. Siellä Hämeen ja Savonmailla\nkiveliön kauppasaksa sai tietä tiedustellessaan toisinaan varsin outoja\nohjauksia. Savon ukko saattoi viittoa ja vätystää, jotta ajaa\n\n    \"Yhestä aukosta toiseen aukkoon,\n    lehmännäkemän takkoo,\n    pellonparannuksen vierihte\n    linnunlentoo kohti.\"\n\nJa sitten taas saattoivat samat alamaan napaukot ajella tavaroineen\nkorkeille yliperille, jopa samoja taipaleita sopperolaisten kanssa\nJyykeään. Oli toisinaan Ruijan teillä koko Länsi-Lappi ja Yliperä.\nJyykeän Markkinaan laskeutui Pyhänoudan tunturimaasta tuhantinen raito,\nja raito oli kuormitettu suomalaisemäntien voilla, porontaljoilla\nja -kurennoilla sekä kymmenillä tuhansilla riekoilla.\n\nJyykeän matka oli kova matka, monen kymmenen penikulman jutaminen halki\nmiltei asumattoman erämaan, yli tunturimaankin, jossa vain siellä\ntäällä oli joku yksinäinen eläjä taikka autio tunturitupa. Monta\nkertaa lumipurku yllätti markkinamiehet, ja kun se yllätti tunturissa,\noltiin kohta menokeinoissa. Voitiin ennättää erämaan taloon -- ja\npahainen pirtti täyttyi, että oli haljeta. Lumirojakka saattoi kestää\nvuorokausia, ja Jyykeän jutajat saivat värjötellä kiveliön talossa,\nnavetassa ja talon pihamailla.\n\nKun hyvin sattui, saatiin Ruijan rannoilla tavaroista hyvät hinnat,\nniin että kyllä kannatti tehdä pitkä vaivalloinen matka yli\ntunturiselän. Juoma-Iisko sai kerran voitynnyreistään niin suuret\nrahat, että täytyi jo oikein hyppiä ja huudella:\n\n\"Älä huoli, kyllä mie vielä verkahousuihin poukautan!\"\n\nMutta kun omilla yliperillä ja kotiperillä pidettiin markkinoita,\nniille riensi kohta koko Peräpohja.\n\nSuuria lapinmarkkinoita pidettiin lappalaisten vanhoilla\njutamaseuduilla jo ikimuistoisina aikoina. Korkealla Könkämäenon\nlatvoilla on muinainen _Rounalan_ kirkkokenttä, autio villitunturi.\nSinne entiset lappalaiset kokoontuivat kirkonmenoihin ja\nmarkkinamenoihin. Vittanginväylän päällä, kolme, neljä penikulmaa\nVittankia ylempänä, on _Markkinavaara_, jossa vielä vuottuu ihmisen\njälki. Sanotaan siinäkin muinoin pidetyn markkinoita. Ja ne ovat niin\nvanhoja asioita, että on pitänyt, kun on lähtenyt lapinkylille\nkauppoja tekemään, kantaa iso rahakiisa ahkioon. Silloin on ollut\nplooturahan aika.\n\nVanhimpia Lapin markkinapaikkoja oli myös Jukkasjärvi. Sinne\nlappalaiset joka talvi kokoontuivat, sinne etelän pirkkamiehet ja\nkauppasaksat tulivat tavaroineen -- Tornion porvarien vanhoihin\nmarkkinamaihin kylä kuului. Sinne järven niemelle, ikivanhan\nkauppakentän laitaan, rakennettiin kirkko jo 1600-luvun alussa.\n\nVielä vanhojen muistannan aikana on Jukkasjärvellä pidetty markkinoita.\nSyksyllä antinpäivän tienoissa, kun tunturilappi oli jutamassa\nalas outamaihin, pidettiin suuret syysmarkkinat, ja taas keväällä,\npääsiäisen aikana, kevätmarkkinat, kun lappi oli jälleen nousemassa\ntuntureihin. Oli kentällä porvaria, oli lannanmiestä, ja lappalaisia\nkaikkein enimmin. Olihan markkinamaa lappien parasta valtamaata.\n\nSamoihin aikoihin vietettiin sitten markkinoita _Jällivaarassa_,\nLuulajan lappalaisten vanhalla kokousvaaralla, johon saatiin pieni\nkirkko 1700-luvun puolimaissa. Syksyllä parhaina alastuloaikoina,\nkun kohta päivä oli sammumassa, Jällivaara kävi anteruksen kirkossa\nsanan ja sakramenttein kuulossa ja taas heti taajoi kauppasiljolla\njoikausten ja markkinametelin kuulossa. Kirkossa Killimä\nja muut kaitumalaiset istuivat itäpohjoisen puolella omassa\n_Kaitumanloukossaan_ kauniina kirjavana tokkana -- _pilsarukat_ ja\n_paarrerukat_ siellä ylpeinä pongottivat. Ja taas markkinasiljolla\nKaituma liikkui koreana muiden joukossa -- missä heilahteli lakin\npunainen töppö, sieltä kuului komea joikauskin. Ja siljolla saarnattiin\nainakin neljää kieltä: suomea ja lappia, ruotsia ja punskaa.\n\nKeväällä maaliskuun mariana, kun jo tunturit ja hanget hohtivat\nkevätpäivän paisteessa, toistettiin Jällivaarassa samat kirkonmenot ja\nmarkkinamekastukset. Kansaa oli talot täynnä, lappalaisia tuvat täynnä,\njoikausta ja huutoa, minkä vaaralle mahtui.\n\nJa pitkin Jällivaaran vanhaa talvitietä, joka kulki alas Kainuuseen,\noli yhtämittainen vaellus -- tultiin ja mentiin. Ripanen, Nuortikontu,\nTidnokenttä, Kilvu, Nattavaara, Päivinoivi, Koskivaara saivat mennen\ntullen kuulla kiveliön markkinamenoa -- varsinkin tullen. Päivinoivin\nvanhassa lapintalossa markkinamiehet rähjäsivät yökauden. Kun pirtin\nsuuren kivitakan löi puita täyteen, oli viluisen matkamiehen sen\nääressä hyvä lämmitellä.\n\nVietettiin markkinan tapaisia _Vittangissa_ -- anteruksena vähän\nkahistettiin väylän niemellä. Ja joulun edellä ajettiin ruotsalaisten\nYlikainuuseen, _Kainhuun_ hevosmarkkinoille. Rounajan ja Röytiön väylä\nsinne lasketteli, vettäsjärveläinenkin ajella junnaili, teki kauppansa\nja palasi takaisin iloisena poikana huudellen ja kopukkaansa kehuen.\n\nMutta vanhan _Köngäsen_ ruukin lähimailla oli joulun alla -- ja myös\nmaaliskuussa -- oikein isot markkinamenot. Sinne, Tornion väylän\nkorkealle töyrälle, Markkinaniemelle, Kirkonojan vierille, kokoontui\ntaas suuri Peräpohja, lappi ja lanta, Tornion porvari ja Vienan\nkaupparyssä. Oli siellä lappeja kohta ilman määrää, koko tunturikunta\nKaaressuvantoa myöten ja vielä muualtakin.\n\nJa lapintavaraa oli -- poronkurentoja, taljoja, koipikunturoita ja\nsuonikunturoita, koipikintaita, säpäkkeitä, siepakoita, nutukoita,\nkallokkaita, lapinpauloja, ruijanraanuja. Oli lappalaisilla vielä\nRuijanmeren kalaa, kuivattua saitaa ja jäätynyttä turskaa sekä suurta\nrumaa pallasta, leveää kummituista, jonka silmät olivat vinossa ja\nsuu väärässä. Lannanmiehillä taas oli parhaastaan voita sekä yliperän\nukoilla vielä tunturijärvien siikaa, kesäytynyttä suolakalaa, jonka\nhaisu täytti koko kentän. Ja yliperän kalan muikeaan tuoksuun se\nkaantui lapinleiristä tulvahtava _pokkaintunheen_ merikalan väkevä\nlöyhkä. Pyytömiehillä oli metsännahkoja, kauppamiehillä kaikenlaista\nkaupankalua hamppuihin, pellavaan ja tupakkaan asti. Oli kaupungin\nporvareilla viinaakin sadan kannun oomein, ja sai sitä myös\nruukinpatruunalta, kiehuvan kosken alaisesta korvasta, oikein tulista\nainetta, kirkasta lieventämätöntä jumalanviljaa, suoraan prännistä\nlaskettua.\n\nSiitä koko kauppakansa tuli oikealle joulumarkkinatuulelle. Kävi\ntavaran kauppa, kävi myös viinan kauppa. Tunturilaiset olivat kaikkein\niloisimpia. He taajoivat suurena rymykeränä, käsikauloin miehet ja\nnaiset, saarnasivat, huutelivat ja joikasivat, puhalsivat ilman\nporstuaa ulos talviseen markkinailmaan suoraa jollotusta, joka lentää\nlaukoili yli siljon. Juokaleita ja rahnikoita makasi kohta tolikkoina\npitkin hankea.\n\nTunturiäijä, kylmän raanukodan eläjä, oli yhtä ahne viinaan kuin\nmaahiaisäijä tupakkaan. Sen tiesi kaupungin porvari, sen tiesi\nlannanukko. Porvari toi viinaa markkinoille ja ajoi kauppansa viinan\nvoimalla. Lantalainen hankki viinaa aittaansa -- joku sitä kelttikin --\nkun tunturimies asusteli outamaissa. Ullatin entiseltä Polvari-Heikalta\nsai viinaa, samoin Tärännön Aatamin Heikiltä ja Lainion Esko\näijältä. Sopperon Tupakki-äijä vielä väkevoitti ainettaan tupakalla,\njotta siitä tuli ruskeaa ruijanrommia.\n\nTunturilainen osti, joi ja joikaili, raamoi rikkauttaan ja oli hyvällä\ntuulella. Käpsytteli ukko usein eloonsa, otti kisuran, vei\nTupakki-äijälle ja sai jälleen pullonsa hilkkumaan.\n\nKorkealla _Kaaressuvannossakin_ pidettiin kohta kuin markkinoita\ntammikuussa samalla kertaa, kun tuomari tuli jakamaan oikeutta\nja kruununvouti kantamaan veroja. Tämä oli Lapin ikivanha tapa,\nmarkkinoihin kytketty. Samalla kertaa istuttiin oikeutta, kannettiin\nveroja, käytiin kirkossa, siunattiin vainajia hautaan, vihittiin\nparikuntia ja ristittiin lapsia.\n\nJa aina välillä tehtiin, minkä ennätettiin, kentällä kauppoja, juotiin\nja joikasteltiin.\n\nOn Kaaressuvannossa vielä kohdallaan vanha _käräjätalo_, jossa on\ntuomarin- ja kirjurinkamarit, käräjäsali ja kruununvoudin huoneet,\npikkuisia pöksiä kaikki. Mutta hyvin niissä vain asiat hoidettiin.\nAuskarin Kikkari-äijä piti huoneet lämpöisinä ja aina hetken tullen\nparkaisi ovelta, milloin minkin tunturimiehen taikka lantalaisen\npiti tulla muistelemaan elämänkertaansa ja pororötöksiään -- sillä\nniitä käräjäjutut enimmäkseen olivat. Ja tupsulakkinen tunturien\nkiertäjä lähti peloissaan tassuttelemaan ankaran tuomioherran eteen.\nKinttupahasiin sonnustetut kahleet vain ilkeästi kalisivat hiljaisen\nheinäkengän nilkoissa.\n\nVanhassa käräjätuvassa tievan alla luettiin esivallan tuomioita pahoin\neläneille tunturilaisille ja lannanmiehille, vanhassa temppelissä\nvähän tuonnempana, jokitöyrällä, huudettiin Jumalan tuomiota samalle\njoukkiolle synneistä, jotka piileskelivät kirkkopeskin ja pöykkyrin\npovessa. Tunturilainen kävi kirkossa, kävi käräjätuvassa ja taas taajoi\nkylänsiljolla. Vanha temppeli oli peloittava paikka -- siellä tulisella\njärvellä uhattiin. Käräjätupa oli vielä pelottavampi, kohta kolo --\nsiellä saattoi joutua lunkan kautta lattian alle, kalisevat kahleet\nnilkoissa.\n\nKaikkein mieluisinta oli taajoa valkoisella kylänsiljolla, ajella ja\njoikailla...\n\nOli tullut Muonionvaarasta kauppamies Forsström kuormineen monella\nhevosella. Anunnin talossa hän teki kauppoja, myi ja vaihtoi lannanmaan\ntavaroita lapintavaroihin. Oli myös liikkeellä Kultaisen ja Sopperon\npolvareita, oli Idivuoman, Närvän ja Suijavaaran ukkoja sekä koko\nylinen Könkämän ranta.\n\nTavaraa ostettiin ja vaihdettiin, ja Maunun Juunakselta sai viinaakin.\nSitä saattoi Juunaksen hoidoissa olla kokonainen häränpää, sadan\nkannun oomi. Forsströmiltä taas sai hokmannintroppia, ja se vasta\nainetta oli, herrojen juotavaa -- antoi eri tuoksun nahkapeittoiselle\ntunturipojallekin. Hyvin kehtasi poika huokua -- puhallella ulos oikeaa\nmarkkinahenkeä.\n\nMutta kun tunturien vanhat äijät polttivat piipussa pirunpaskaa, siitä\nvasta tuoksu lemahti. Forsström hokmannintroppeineen ei sietänyt sitä\nollenkaan. Kun pahalta käryävä lapinäijä tuli Anunnin kauppatupaan,\nForsström ajoi hänet heti kentälle ja sanoi:\n\n\"Joka polttaa triivasträkkiä, ei saa tänne tulla haisemhaan.\"\n\nMarkkinaukot käryyttelivät väkevää ainetta, etteivät pahat taudit\ntarttuisi, eivätkä pahat ihmiset saattaisi korentaa.\n\n\n\n\nVanha talo\n\n\nErämään raivaajan savuisesta metsäkodasta on monisatavuotinen taival\nison isännän isoikkunaiseen tupaan, ja väylänvarren alajuoksun komeasta\nmaalituvasta on taas monta kymmentä penikulmaa korkeitten latvojen ja\ntunturivierien pikkuisiin pirtteihin.\n\nToisenlainen on talo alamaissa ja toisenlainen korkeilla yliperillä,\nmutta samat pohjat ovat kumpaisellakin -- kuusenjuuren ja metsäpirtin\nkautta ovat molemmat kulkeneet. Ja kohta samaa tornionsuomea niissä\nsaarnataan.\n\nKaukana on jo Tornion valtaväylällä asujan suuri pirtti\nennenvanhaisesta savupirtistä, ja vielä kauempana pirtin ympäristö\nentisestä metsäpirtin lähiseudusta. Sen mukaista on koko olentokin --\nisännästä alkaen.\n\nKautta suuren aukean, pitkin jokitörmää taikka laakeaa rantaa\novat talot yksin, kaksin, kolminkin, tien tällä puolen ja tien\ntuolla puolen, välillä aina rukihista peltoa ja perunamaata taikka\nohravainiota sekä laajaa, väylälle viettävää niittykarkeaa. Taikka\nkatselee talo ja toinenkin tuonnempaa, mäen vieriltä -- ja toiset\nviittovat väylän takaa. Ja metsänranta on kaukana niittyjen ja peltojen\ntakana.\n\nTällaisella jokivarren viljelysaukealla on vanha hyvä talo kuin omassa\nympäristössään. Iänikuinen vakaa väylä jutaa ohitse levennellen,\nputaita luoden ja saaria rakennellen, ja vanha vakaa talo leventelee\nkomeana sen laajoilla rantavierillä.\n\nSuurta ylpeää Peräpohjaa on suomalaismetsien syvyyksistä jutava\nvaltaväylä, samaa Peräpohjaa on sen komea rantatalo -- ja samaa myös\ntalon pystypäinen isäntä, ylpeä torniolainen.\n\nKartanon komeimpana kohoaa asuinrakennus, punaiseksi maalattu.\nValkoisin nurkin ja valkoisin ikkunapielin se katselee kylää, tietä ja\ntien kävijöitä. Ruohoisen pihamaan polut houkuttelevat, korkeat portaat\nkutsuvat, ja ovet, korkeat ja kaksipuoliset, veistokoristeisin pielin\nja peilein, ovat kuin luodut isoisen kansan tulla ja mennä.\n\nJos talon ulkoiset ovet ovat kuin kirkonovet, on väylänrannan vanha\nparas pirtti kohta kuin juhlapirtti, oikea Pohjolan pirtti. Lattiaa\non laskettu sylimitoin, liikkua sekä isännän että emännän, ja yllä\non katon kolmitaitteinen korkea kaarto, kaarron alla monet orret ja\nhirret. Siinä ylinnä vahvat _kattokaaret, lämpimänvuolet_, kannattavat\nkattolautoja, valtava poikittainen _piitta_ palikkoineen kantaa kaaria,\nja alla, _orsipiithaan_ puskien, ovat _päreorret ja villaorret,\nlautaorret_, jopa joskus _tynnyrinlautaorret_. Ja kaikilla orsilla\non heidän oma virkansa -- oli ainakin silloin, kun ne asetettiin.\nPäreorsilla oli tulen alku, villaorsilla parseelien, lautaorsilta\nlähtivät talon tarvekalut, tynnyrin lautaorsilta puristettiin\ntervatynnyrit.\n\nMutta iso valkoinen muuri on pirtin mahtavin -- hyvin saattaa siitä\nsanoa:\n\n    \"Ootikki orrella, Maatikki maassa,\n    siniputki taivahaalla.\"\n\nKoko nurkan täyteisenä se juroo ovipielessä sekä pitää silloin tällöin\n_piisissä_ iloiset _praasut_ ja pystyvalkeat. Sitten se taas korventaa\nison leivinuunin täyden halkoja, puhaltaen pahimmillakin pakkasilla\npirtin lämpöiseksi. Ja _halsi, kirnunkuoppa_, pitää lämpöisenä emännän\npitkän voikirnun.\n\nMitä on vanha pirtti, sitä sen tavaratkin. Korein kukkasin maalatut\nja koristellut _pöytäkaapit_, kirjoraanuin peitetyt korkeaselkäiset\n_sängyt_, vanhat _astiakaapit ja toolit_ kertovat taitavista\nmestareista, samoin kuin komea _arkkutooli_, koko Peräpohjan tuttu --\nyliperien kenkäheinien hoitaja.\n\nTalonväen aherruksesta taas kertovat seinien hyllyt, työkalutelineet\nja monet naulakot. Siinä sivuseinällä vaatenaulakoita, oviseinällä\nhevosneuvojen naula ja _kirvesvärkkilö_ sekä uunin edessä korkealla\n_kenkänaulikko_. On vielä orsipiittaan isketty _jäneksenkänsä_, johon\nsaa keihästää _neuloja, äimiä ja naskaleita_. Ja _lautausseinällä_\non emäntäin _astialauta_, jossa entiseen aikaan komeilivat kauniit\n_pahkamaljat ja puukauhat, korvakupit, hanhot_ ja muut. Oli vanhassa\npirtissä astialaudan alla _lusikkavärkkilö_, jossa kohta kymmenet\npuulusikat nyköttivät pitkänä rivinä.\n\nMutta peräseinällä ikkunapielessä seisoo totinen kellokaappi, komea\nkruunupäinen perintökalu, joka heiluttaa ja hakkaa ja laskee aikaa koko\ntalolle. Entisten, jo aikoja edesmenneitten Jarhoisten kellomestarien\ntaikka Ylikainuun ukkojen jälkeläisiä kaappi lienee.\n\nJa ikkunassa päivää paistattamassa on milloin yksinäinen punakukkainen\n_palsami_ sekä yhtä punaiset _tokruusa ja verenpisara_. Voi kyköttää\nikkunalla hiljainen _ahkeraliisa, äitinilo_, taikka karvainen\n_aaroninparta ja paratiisinkoiju_. Saattaa siinä päivännäössä olla\njääkukka ja vaalea _kyynel_ sekä vielä tulenpalava _rakkaus_, joka\npunoittaa vartta ja lehtiä myöten.\n\nPirtin _perä- ja sivupuoli_ on miehisten miesten valtamaata, miesten\npuoli. Sieltä itse isäntäkin selkä kenossa katselee pihalle ja\npellolle. Mutta _lautauspuoli_ uunin edessä on emännän ja naiskansan\nalusmaata, ruokapuolen ja vaatehoidon piirikuntaa. Sieltä, _vaimojen\npuolelta_, piisin ja uunin edessä hääriessä on mukava lautauspuolen\nikkunasta silloin tällöin katsahtaa kylälle ja kylätielle. Halvin on\n_ovipuoli_. Siihen, hevosneuvojen viereen, pysähtykööt kutsumattomat\nvieraat, kerjäläiset ja tattaraiset.\n\nTattarainen saa tulla ja mennä, eikä häntä juuri mielipuhein hyvitellä.\nMutta kun oikea vieras saapuu, saatellaan hänet _tuphaan_, talon\nvierashuoneeseen, joka on _porstuan_ toisella puolella, suutusten\npirtin kanssa. Siellä saattaa talon kauneimpana nähdä kirjokuvaisen\nkuperakantisen arkun, ämmivainajan myötäjäiskirstun, jopa joskus\ntoisenkin, äidinämmin aikaisen. Ja ison talon tuvan perässä on vielä\n_tuvankamareita_ kaksittain.\n\nMutta porstuan perässä, pirtin vieressä on pieni _porstuankamari_. Se\non kuin varta vasten tehty maitokamariksi. Pirtistä on siihen hyvä\npiipahtaa takkapielen ovesta, ja navetasta tulijalle on sinne ovi\nporstuasta.\n\nKesällä emäntä säilyttää karjanviljat _maitokellarissa_, joka on kohta\njoka talossa tuvan päädyllä pikkuisena, puoliksi maahan painettuna\nkopperona.\n\nVahvin kartanon poluista vie pihan toiselle puolelle kaivolle ja\nnavettahoitoon, jossa Emäkuvat ja Onnikki-paarnat viettävät pitkää\ntalveansa. Siinä ovat navetat, _navetanporstuat ja karjalaot_ saman\nkaton suojassa, monesti vielä _talli ja lammasläätti_. On siinä\nnavetan edessä korkeakantinen _kaivo_, josta tyttäret nostavat vettä ja\nlaskettavat _ränniä_ pitkin navetan isoon _muurhiin_. Ja kesäpäivin he\naskaroivat kaivon luona astioita pesten.\n\nMoni peräpohjolainen puhdistaa ja kalkilla valkaisee karjansa\ntalviasunnon sekä muuttaa itse siihen kesämajalle. Sonnustaa hän\nverhot ikkunoihin, tuo tuoreita lehtikoivuja hinkaloihin, laskee\nlooriin täytelaudat, kantaa vielä pöydät ja tuolit, padat ja pannut.\nPieni-ikkunainen navetta on viileä kuumana päivänäkin, ja muurissa on\npiisi, jossa saattaa keitellä ruokaa. Talvinen asunto saa kesäpuolen\nlevähtää. Sen lattiat ja seinät maalataan uudestaan, mustunut muuri\nvalkaistaan ja piisiin pystytetään viheriä karhakka.\n\nOn pihan vieressä vielä _liiteriä ja puuhuonetta_, saattaa olla\ntallikin eri hoitona tallikamareineen. Alamaissa nähdään joskus vanha\nluhtirakennus, jossa on keskellä leveä ajoportti, päissä talli ja\naitta sekä yläkerrassa puodit. Ja monesti pihan sivulla, nurkittain\nasuinrakennuksen kanssa, on pieni _elatuspirtti_, tupahoito, jossa\nelatuksella köppelehtivä _äijäfaari_ asua tuhertaa _ämmin_ kanssa.\n\nMutta tuonnempana vainiolla, pellon reunassa, on _riihi_, vanha\njumalanviljan puhdistaja ja selvittelijä, _olki- ja ruumenlatoineen_.\nJa valtavat moniortiset ohrahaasiot, _rakennukset_, kohoavat riihen\nvierillä, leveinä ja korkeina kuin jättiläisten aidat.\n\nSiellä kartanon tauksilla, etempänä seisovat aitatkin, talon vanhat\npalvelusmiehet, joskus kaksin, kolmin. Korkeina, pystyinä ja\nylpeännäköisinä ne tönöttävät kuin itse isot isännät, monet vielä\nhartioitaan komeasti levennellen. On kohta kunnia, kun kartanon\ntakana koko taloa vartioiden komottaa iso aitta -- sitä parempi,\njota mahtavampi. _Kaksilattiainen_ on kuin aikamiehen aitta, mutta\n_kolmilattiainen_ on jo ison isännän hoitoja. Se katselee kolmilta\novilta sekä seisoa kojottaa jalkahirsillä ja nurkkapatsailla vaatien\nmonipykäläiset portaat. Mutta vielä isompaa isäntää julistaa\nkolmilattiainen, kaksipuolinen aitta, joka ylpeilee kuusin ovein,\npitäen kolmet ovet päällekkäin, kahdet vierekkäin. Ja sitä ylpeämmältä\nnäyttää suuraitta, jos sen sivulla kyhjöttää pikkuruinen huonekömmänä.\n\n_Maantulojansa_, ruista ja leipäviljaa, iso isäntä ahtaa suureen\naittaansa kohta sadoin tynnyrein. On siinä _laareja_ ja laareissa\nkokoa. Viljat, jauhot, suolat ja suolakalat ovat aitan alakerran\ntavaraa. Toisen lattian hoidoissa säilyvät lihat ja kaikenlaiset\npuuastiat, ja kolmannelle kaahaistaan vaateparsien kanssa. Siellä myös\nsaavat talvihoitonsa haravat ja viikatteet. Mutta jos ison aitan\nvieressä on pikku aitta, on se omiaan _ruoka-aitaksi_. Siinä\nsäilytetään suolat, lihat ja kalat astioissa sekä katto-orressa\nverivatsat ja linnut.\n\nAlhaalla väylän vierillä, järven rannalla taikka kaltion lähimailla,\nkoivun alla, on _sauna_, nokiotsa, katsella tiiroittaen pikkuisin\nikkunoin ja pöllähdytellen haikuja kuin aikamies. Vaikka sauna on\nsisuksiltaan syntisenmusta, pihkanmakuinen ja kitkeräkin, se taitelee\npuhtaaksi ja pyhäpukuun nokisimmankin riihimiehen. Ovipielen musta\n_kiuas_ ryöhkäisee hyvät löylyt, ja perässä on leveä _laari_, jossa\non hyvä istuskella sekä _rauvaskoijusta_ taitetulla vihdalla ruopsia\nhartioitaan.\n\nSauna ja suomalainen ovat kohta eroamattomat kumppanukset. Sauna seuraa\nsyntysuomalaista suurimpiinkin erämaihin.\n\nMutta kun mennään ruotsalaisille taikka lappalaisille rajakylille --\njo löyly loppuu. Sekakylissäkin se jo vähenee, jopa kokonaan puuttuu.\nAlamaissa on hyvä sauna joka talossa, mutta yliperillä ei joka toisessa\neikä kolmannessakaan. Svappavaarassa ei ruotsalaisaikoina saunaa nähty,\neikä vieläkään ole kuin pari. Vähäistä on suuren Vittangin vihtominen,\nvähäistä ison Marketankin -- joku sauna vain. Kaaressuvantoon laittoi\nsaunan Nivan ukko, toisen Tuorheenmaa. Koko Ullatti kylpi ennen\nRantatalon saunassa, miehet ja naiset yhtaikaa, minkä mahtuivat --\neikä vanhaltansa ollut lihallista, ihminen kuin ihminen... sama se\nsemmoisille. Yli-Sopperon kauppakylässä ei saunaa ennen nähty, enempää\nkuin Jukkasjärvelläkään, ja Nattavaarakin tulee kyllä kylyttä toimeen,\nvaikka sanoo olevansa Karjalan sukua.\n\nOn yliperä elänyt ja tullut toimeen saunattakin. _Patapesolla_ hän\nkarsii hiet ja liat pinnastaan. Hän lämmittää vain ison navetan\nmuurin, työntää laudan sen pohjalle ja kyykähtää lämpöiseen veteen\nkaulaa myöten, kellettelee ja peseskelee kurentoaan -- ja on kylpyynsä\ntyytyväinen.\n\n\nTyytyväinen on kaukainen yliperä muutenkin, vaikka elää vähäväkisemmin\nkuin iso alamaa. Vain jotkut kylän parhaat, kauppamiehet, isot\npuhuvaiset ja jyväjuutalaiset sekä muut sellaiset asuvat leveästi ja\nkorkeasti.\n\nYliperän pirtti on pieni ja matala, ja kaikki muu saman mukaista.\nSaattaa olla porstuan takana tupa ja pohjassa porstuankamari, mutta ne\novat vaatimattomia alamaihin verraten. Huonekaluina on pöytäkaappi\nikkunan edessä, pari sänkyä ruijanraanuineen ja rankisineen, arkkuja,\nmataloita raheja, jakkaroita ja istuinpölkkyjä, joku tuolikin ja\narkkutuoli. Seinähyllyillä ja pöydällä on ruoka-astioita puukaaroihin\nja pahkakuksiin asti -- takalla ainaskin kolmijalkainen kahvipannu,\nkaksikin.\n\nJa tuvassa sekä kamareissa, jopa pirtissäkin on joskus vain lapin\ntakka, avonainen _aukitakka_, suoraan taivaalle puhaltava.\n\nSilloin yliperä paistaa leipänsä lapintapaan takkatulen ääressä taikka\nkypsentää sen ulkona avotaivaan alle kopelletussa kiukaassa. Lainion\nemäntä paistaa kesällä leivän ulkouunissa, samoin moni muu kylä --\naapualainenkin ahertelee leipineen pellonaidan luona savuavan _pättin_\nääressä. Mutta Lovikka, Junosuvanto, Vittanki, Muoslompolo ovat\nasuneet ison riihensä _leipomariiheksi_, jossa kesäisin sekä leipominen\nettä kypsentäminen toimitetaan. Riihen korsteinihoitoinen uuni on\nsamalla leivinuunina. Nattavaaralla, Kilvulla, Purnulla on kartanon\ntakana pikku-pikkuruinen _leipotupa_, kainulaiseen tapaan.\n\nNiinkuin yliperän asuntopuolet ovat vähäiset, niin myös muutkin huoneet\npainuvat pieniksi ja mataliksi -- isompia ei tarvita. Aitatkin ovat\npikkuisia, joskus lapiksi tehtyjä, neljän kannon nokkaan nostettuja,\nmuutamat _umpunaisista_ hirsistä salvettuja. Voi silti tunturikylässä\njoskus olla talon pihamaan vieressä koko aittaryhmä, neljin, viisin\npieniä köppänöitä toinen toisensa vieressä ja takana. Niistä monet ovat\njutamalappien hoitoja. Niissä lappalainen säilyttää tavaroita, joita\nhän ei erämaita kiertäessään tarvitse.\n\n\nAlaväylän suuri siisteys ja puhtaus ja maalaus vähenevät sitä\nmukaa, mitä korkeammalle väylää noustaan. Kaukainen kiveliö ei\njaksa enää ajella puhtautta niin ahkerasti kuin suuri alaväylä.\nAlhaalla eletään uutta aikaa, yliperä vaeltaa vielä vanhassa. Alamaa\nasuu päre- ja huopakaton, jopa kiiltävän peltikaton alla, mutta ei\ntarvitse kauas kohota, kun jo näkee komeita lautakattoja, jotka\nlaakeina ja tummanharmaina suojaavat koko taloa. Näkeepä monesti\nisienaikaisen tuohi-malkapanoksen ei vain vanhan aitan, vaan myös itse\nasuinrakennuksen kattona, näkee myös joskus paksuista kelleksistä\nladotun _kourukaton_.\n\nNe ovat kyllä kohta katoavia jäännöksiä ja muistoja edesmenneitten\nisien ja äijävaarien aikakaudelta, jolloin suuri Peräpohja ja Yliperä\nvielä asustelivat _savupirteissä_. Ne muistelevat niitä aikoja, jolloin\nkyynärää leveät seinähirret jyskättiin metsän suurimuksista petäjistä,\nniinkuin entisen Ryösikön äijän pirttiin Pajalassa, sekä lattiaparret\nhakattiin erämaan emäpuista, kymmenkyynäräisistä pölkyistä.\nPuunkellekset vain _pälkithiin ja niskathiin_ alta, veistettiin\npäältä sileiksi ja paiskattiin jalan alle. Ja harjahirren koloon\nkätkettiin iso vaskiraha onnea tuottamaan sekä seinänrakoon sammaliin\npistettiin käärmeennahka, ettei pirttiin tulisi luteita.\n\nVanhimmat äijit ja ämmit siellä täällä vielä muistelevat entiskansan\nmustaa savupirttiä. Oli jossakin talossa -- Hannulla, Jatkolla,\nVänkössä, Tuorheessamaassa, Muos-Lassilla, Pirjeta-äijällä, Niku\nJussalla -- suuri maakivinen _kiuas_, joka lieskasi suun täydeltä ja\npuhalsi savua pirtin täydeltä, ja katossa oli _lakheinen_, josta haiku\npääsi ulos. Oli pari kolme pientä lasi-ikkunaa seinissä -- mutta\nkaikkein vanhimmissa oli ollut lunkkaikkunat, laudalla suljettavat.\nHyvin vain pirtin lämpöisissä oli asuttu, savusteltu ja oltu terveitä\n-- vaikka oli jäänytkin, kun oli asteltu naapuriin, mustia jälkiä\nvalkoiselle hangelle.\n\nHävinneet ovat savupirtit jo aijoin aikoja -- muistelukset vain\novat jäljellä. On sentään Tärännön Jatkon pellolla vielä latona\ntalon alkupirtti, harmaa huone, jonka pienet _lunkkaikkunat_ antavat\nvakuutta vanhojen puheille -- on pari pikkuruista läpeä, toinen\nsivuseinässä, toinen peränurkassa. Mustissa seinissä näkyvät orsien\nkolot ja kiukaansijat, ja katonkannattimet ovat vielä paikoillaan sekä\ntuulikanget. Samanlainen lautaikkunainen entispirtti on Kitkiöjoella\nSakon riihilatona, ja sen seinässä on vuosiluku 1760.\n\nSavutupien aikaista elämää oli entinen pirttihoitokin, vaikka siinä\nolikin oikea korsteinillinen uuni. Kun ei piisissä ollut _praasua_,\npaloi tuli _pärheessä_, piisinkorvalla _pihessä_ ja lattialla pihessä\n_karsinloovan_ kohalla -- ja nekin jo tuuhottivat tarpeeksi savua.\n\nJa miehet kiskoivat iltakaudet uusia päreitä. Tekivät he toki muutakin,\nkopelsivat _astioita_, rekiä ja _hevosenneuvoja_, väänsivät _vittoja_,\njoita tarvittiin _savirikoiksi, perhäisiksi ja luuvansiteiksi_. Rengin\niltatyönä oli _puolikon vahvuus_ päreitä, mutta vanhat äijät kiskoivat\nniitä kaikkein ahkerimmin. Lainion Nikki-vaari laittoi ja latoi orsille\nneljänlaisia päreitä, joka lajin omaan läjäänsä. _Navettapärheet_\nolivat tavallisia sydänpäreitä, joista naiset navettaan mennessään\nottivat _soiton_ hampaisiinsa taikka kokosivat kouraansa kolmikulmaisen\ntorven. _Loistopärheitä_ poltettiin pirtissä, ja vaari oli ne\nkiskonut pintapuusta sekä vuollut niiden reunat sileiksi, etteivät\nne karistelisi kipinöitä. _Piippupärheet_ olivat hienoja kapeita\nsuikaleita, joilla vaari sytytteli kessupiippuaan. Mutta _syttöpärheet_\nolivat huonoimpia, lopuista _siirustettuja_. Ne työnnettiin vain\nmuurin taakse, ja niitä tarvittiin tulta sytytettäessä. Ukot kiskoivat\npäreitä _kuvon_ toisensa jälkeen, puuhuoneen orret täyteen -- niin että\nvanhimmat kohta rupesivat lahoomaan. Kutoivat he myös kaikenlaisia\nkoreja ja kontteja, joskus tehdä rötistivät lattiaan takan ympärille\nkulmikkaan, kyynärää leveän maton, _rehon_, etteivät naisten jalat\nkuluttaisi lattiaa.\n\nAherrettiin pirtissä pitkät talviset puhteet, naiset lautauspuolella\ntortteineen, miehet omalla puolellaan, kukin omassa työssään --\npikkupojat pärepihteinä, _pihtureina_, tarkan työn tekijöillä. Ja niin\noli, että\n\n    \"Ei pihti koskaan saa kiitosta.\"\n\nTämä oli poikaveekareista ikävää illanviettoa. Paljon hauskempaa oli,\nkun oli lattiaan kuivamaan levitetty ja naulattu suuri sonninvuota,\niltatöikseen potkia ja mukiloida sen ruumenilla täytettyä haarapussia.\n\nTuvan puolessa ja kamareissa voitiin polttaa _kynttilöitä_, omia\nkotitöitä nekin. Oli sulattu lehmänkuita ja poronkuitakin sekä\n_talikirnussa_ kastettu kynttilöiksi. Ei niitä kyllä ollut liikoja,\nsäästäen niitä piti polttaa -- jouluksikin vielä panna tilalle. Ja oli\npitkät pimeät puhteet.\n\nVaikka pimeää, ainakin hämärää, oli talvisena päivänäkin.\nYksinkertaiset ikkunat olivat kuin jäästä leikatut, harmaat. Lapsista\nse kyllä oli mieluista -- jäähän saattoi puhallella pieniä\ntirkistysreikiä, sormillaan ja kielelläänkin sulatella. Mutta kun\npantiin yöksi ulos ikkunan eteen porontalja tai lammasrouvot, jää\nsuli, ja ikkuna pysyi kirkkaana vähän aikaa, niin että saattoi tehdä\ntarkkaakin työtä, kutoa ja neuloa. Kovilla pakkasilla täytyi peittoa\npitää päivälläkin, ja silloin oli pirtti pimeä kuin Pispärkki.\n\nTuli sitten _kiilu_, pieni pahainen lamppuriepu, joka oli jo koko\nmaailman ihme, vaikkei se suuria valaissut, kunhan kiilui vain. Paljoa\nparemmin antoivat näköä Niku-äijän loistopäreet, kun ne tuuhottivat\npiisinpielessä. Ne paloivat tasan ja räiskymättä, niin että niistä\nkohta osasi laskea pitkän illan kulumisen.\n\nSillä kelloa ei ennenvanhaisissa taloissa ollut, ei varsinkaan\nsyrjäpuolissa eikä yliperillä. Jukkasjärvellä oli ennen kello vain\npapilla ja lukkarilla, ja niitä naapurit toisinaan pilvipäivinä\nkäväisivät katsomassa taikka kysymässä ajan kulkua. Vasta kun rautatie\ntuli Kiirunaan, kello tuli Jukkasjärvelle. Liikavaarassa oli useita\ntaloja, eikä kelloa koko kylässä. Iso alamaalainen saattoi täällä\nihmetellä:\n\n\"Kunka jumalan lailla te saatatte pärjätä, kun ei kelloa ole?\"\n\nKyllä Liikavaara pärjäsi:\n\n\"Illalla tuntuu vaikutusta ruumhiisheen, että mennä makkaamhaan... ja\naamulla taas tuntuu vaikutusta, kun on aika nousta ylös.\"\n\nVanhoissa savupirteissä ja entiskansan taloissa vanhat hyvät haltiat\nparhaiten viihtyivät -- eivätkä he kellenkään tehneet pahaa, joskus\nvain näyttäytyivät ja kummittelivat. Ylitornion Kannusjärven pirtissä\nasusteli miehinen haltia, rauhallinen äijä, Nattavaarassa nähtiin\n_taluhaltia_ pikkuisena punalakkisena ukkona, ja Tärännön Huhassa\nhaltia tuli nykäisemään emäntää, kun lehmä oli navetassa poikimassa.\n\"Hopusti navethaan!\" hän sanoi.\n\nYhtähyvin haltia asusti talon muissakin huoneissa. Kannusjärven\nnavetassa se nähtiin naisen haamuisena ja niittyladossa nuorena\nilkikurisena tyttärenä. Kun Tärännön Jatkon muori meni aamulla\nnavettaan, oli siellä kaksi vaimoa vakaisine tyttärineen, toinen pitkä\nja vaalea, toinen lyhyt ja tumma. Pitkä vaimo sanoi: \"Olen tallin\nkamarin emäntä\", ja lyhyt akka ilmoitti: \"Olen läätin emäntä.\" Ja\nsitten pikku tyttäret rupesivat lakaisemaan navetan lattiaa. Lovikan\nensimmäisen äijän _Tonttapuojissa_ piti majaansa kova ukko, joka\nkarvaisin kourin iski kiinni tuohia varastelevaan akkaan, niin että\ntämä häätyi parkumaan:\n\n\"Laske irti, en mie ota, muuta kun laihnaan!\"\n\nTalon puolesta toimi Nattavaaran tonttakin, _isuluja_, joka oli niin\nväkevä, ettei mokomampaa. Sati loppuivat talosta heinät, isuluja kohta\nkantamaan -- mistähän kantoikin. Ja niin tavattomia takkoja tonttaäijä\ntuoda rymisti, että veräjäpieleenkin karisi viidet hevoskuormat. Oli\nsitten talossa taas heinän viljuutta.\n\nHaltian hoidoissa vanha talo nukkui yönsä, ja hyvin nukkui, koska\nnukkumisen aika tuli. Nattavaaran Vihtoria vartioi talon pieni\npunalakki, seisoi vieressä ja katseli nukkuvaa miestä, ja \"alai\nnauramhaan\", kun Vihtori herätessään säikähti.\n\nMutta piti muistaa aina joka ilta lakaista lattia puhtaaksi päivän\ntyön jäljiltä. Silloin sai paremman yörauhan. Ainakin aapualaiselle\noli joskus, kun hän oli jättänyt lattian lakaisematta, haltian pitänyt\ntulla sanomaan:\n\n\"Pittää laasta laattia, että yövierhaat saavat tanssata!\"\n\nJa yövieraat tanssata sipsuttelivat niin sievästi ja hiljaa, ettei se\nnukkuvia häirinnyt.\n\n\n\n\nNoitia.\n\n\nPeräpohjan suuri erämaa ei olisi ollut suomalaisten eikä lappalaisten\nikivanha valtamaa, ellei siellä olisi ollut _noitia_ -- suuria väkeviä\nnoitia, lentäviäkin ja lovinoitia. Ja heitä oli tuntureista alamaihin\nasti, miltei kohta joka kylässä -- mutta oikeita ja väkeviä noitia oli\nharvassa. Kaikkein suurimukset asuivat yliperillä, tunturien mailla.\n\nKoko erämaata hallitsi sama suuri henki, koko erämaa oli samaa\nsielua, ihmiset, eläimet, haltiat, manalaiset, maanalhaiset, kaikki\nolivat samaa Jumalan luomaa suurta sukukuntaa asetettuina kiveliötä\nkansoittamaan. Kaikilla oli sama usko ja vaellus -- väkevämpi ja\nviisaampi hallitsi heikompaansa. Väkevin noita hallitsi kohta koko\nkiveliön luomakuntaa. Hän saattoi panna tauteja matkaan, hän saattoi\nnostaa hukat, karhut ja käärmeet, haltiat ja manalaiset, ja hän voi\ntaas ne asettaa. Hän saattoi noitua ihmisiä vaikka hukiksi. Suurimmalla\nnoidalla oli koko kiveliön valtakunnan avaimet, joilla hän saattoi sekä\npidättää että päästää. Häntä pelkäsi koko kiveliö.\n\nJa niinkuin kiveliö uskoi, niin sille myös tapahtui.\n\nOli heillä, suurilla noidilla, oma jutonsa, jolla he ajelivat\nasioillaan.\n\nTuuliaispäässä, _noijanpuskassa_, vanhat velhot mennä tohistivat halki\nilmojen.\n\nVihelsi ilma vain ja sähisi, kun Nuortikonnun entinen satavuotias\näijä Ratasjärven noidan kanssa ruukalsi kautta kairojen. Noidanpuska\nmennä puhalsi kuin vihainen rietas huutaen ja ulvoen, eivätkä äijät\nvälittäneet, vaikka joku kiveliön ukko vatkasi puukolla, ja puukko\ntarttui ratasjärveläisen kantapäähän. Mentiin vain tohistettiin\nja puukko oli kantapäässä. Vasta Ratasjärvellä pysähdyttiin -- ja\nmanattiin teräkalun heittäjä sinne, jotta saatiin hänelle sanoa, ettei\nvasta pidä tuuliaispäätä vatkoa puukolla.\n\nLentäen kulki Masuunin Tapanin ämmä-raukka, kolo noita, joka kiroten\nhävitti naapureitaan metsään, hävitti oman tyttärensäkin. Puukko\nhampaissa vanha kämäleuka useasti lentää vouhotti Tarrilaisen taakse\nJakkumuksen laelle noituuden töihinsä. Lovikan entinen ämmä lensi\nluuta haaroissa Lehmikankaalle, toi sieltä vyöliinallisen käärmeitä\nja laittoi ne kylän karjan kimppuun. Vanha lentävä oli Lautakosken\nämmäkin, joka kautta ilman mennä reuhotti hakemaan tulipärettä Lovikan\nTonttapuojista ja sitten muisteli matkaansa:\n\n\"Tontta pisti karvakämmäkkänsä, kun mie ikkunasta pistin kättäni ja\notin pärettä.\"\n\nSaattoivat he lentää, minkä lensivät -- ja Kaaressuvannon Noita Jouni\najaa viiletti tyhjällä ahkiolla, ei poroa ensinkään edessä. Samoin\najeli kolo Korkkolalla.\n\nMutta Piilijärven noidalla, vanhalla _Piili-Einarilla_, oli omat\nkeinonsa. Kun toiset lähtivät jo lauantaina ajamaan Jukkasjärvelle\nanteruksen kirkkoon, Piili-noita sanoi:\n\n\"Kyllä mie olen siellä, missä muutkin.\"\n\nVasta anteruksen aamuna noita lähti, nosti metsästä ja valjasti hukan,\nja suurena lumiryöppynä äijä lasketti lumilapiolla istuen kaikkien\nedelle, meni tohisten kuin noidanpuska. Lumiryöpystä vilkkuivat vain\nhukan palavat silmät ja tulinen kita sekä äijän punainen piippalakki.\n\nLumiryöppynä saattoi Piilijärven noita lasketella hukalla, mutta\ntuuliaispuskana hän lennätti suuren petäjän Lainion noidan kalahautaan,\nkun he riitelivät kalavesistä. Eikä Lainion noita voinut muuta kuin\nsanatonna katsella, kun kauhean suuri aihki juhannusaamuna tulla\ntohistaa pitkin taivasta, pyörii ja pyörii näverinkiertoa ja viimein\npudota lumpsahtaa keskelle Hotakanhautaa, pilaten parhaan kala-apajan.\n\nLentäen lähti Piili-noita näiltä ilmoilta, kun aika tuli. Makasi noita\nusein lovessa, joskus vuorokausin, eikä saanut häntä silloin liikuttaa.\nHeittihe äijä taas kerran louheen, kieltäen akkaa häneen koskemasta.\nMutta akka luudalla hotaisi. Siitä noita paikalla mennä poukahti ulos,\nruukalsi rantaan ja rantakiveltä potkaisi ilmaan -- tuulispuskana\nPiili-Einari puhalsi yli järven kauas tunturiin.\n\nEikä häntä sen koommin nähty näillä ilmoilla. Rantakiveen vain jäi\nhänen jalanjälkensä -- ja Tervakursusta on joskus löydetty ihmisen\nluita.\n\n\nSamoin kuin Piilijärven noita ja Lainion Saakari riitelivät keskenään,\nmonet muutkin noidat taistelivat toistensa kanssa. Tämä oli monesti\nsuurta erämaan kamppailua -- ei käden väkevyyttä eikä hartiavoimaa,\nmutta lovesta nostettua luontoa ja vihanpursuavaa hengenvoimaa. Se\nvain ruumiin puolta, että oli äijällä täydet hampaat. \"Ei käy laihin,\nhamphaat on loppunut, ja luonto laskenut\", täytyi ikäukon todeta. Mutta\nkun oli noidalla hampaat tallella ja äkäinen luonto, silloin kohta\ntuhannenikäiset aihkit lentää ryöhkäisivät, ylpeä kontiokin lähti\nlaukkomaan, sähisevä käärme tulitaulaa lennättämään, ja itse piru\nkiitämään pitkin kiveliöitä.\n\nTämä oli erämaan entistä elämää -- ja vanhoilla noidilla oli luontoa.\n\nOli luontoa _Lahna-Heikilläkin_, sati paikalle sattui. Kulki Heikki\nsatimilla Lahnavaarassa, kun äkkiä alkoi kuulua kova jyty ja maan\ntöminä. Ukko arvasi, kuka oli jutamassa ja koppasi käteensä satimen\nselkäpuun. Jo tulee karhu polkua pitkin kauheaa vauhtia -- ja rönkyy.\nMutta kun Heikki sävähdyttää satimen selkäpuun eteensä pystyyn, kontio\nkohahtaa kahdelle jalalle ja alkaa karjua, kiljua niin että vaahto\npärskyy äijän rinnoille. Mutta Heikki seisoo vain ja katsoo karhua, ja\nselkäpuu on suorana -- ja viimein peto pyörähtää ympäri, heittäytyy\nyli niskojensa ja lähtee vielä vihaisempana laukkaamaan takaisin.\nNarkauksen äijän päälle se ruukaltaa suoraa päätä, ja äijä rukka,\nkontion nostaja, joutuu ahtaalle -- pani, houkka, karhun parempansa\nkimppuun.\n\n\"Jos olis ollut aitanavain matkassa, olisin pannut niin, että se olis\nvarsin syönyt Narkaus-äijän\", Lahna-Heikki manaili heittäen satimen\nselkäpuun metsään.\n\nOli luontoa _Palkkiolla_, Palkki-Pissillä, vanhalla Äijävaaran äijällä,\njoka oli koko kolo noita, lappalainen, piruja täynnä, niin että\nKompelus-Jounikin ne näki -- ja niskassa pahka kuin sikiönpää.\n\nPalkki-Pissi oli niin villi noita, että hän teki mitä tahtoi -- sati\njoku hänet suututti. Saattoi äijä, kun ei Ylitalon ukko antanut hänelle\njauhoja, mennä tyhjine pusseineen navetan taakse taajomaan. Itse\nhänen tiesi, mitä ukko siellä teki, mutta talon lehmät tulivat kohta\nniin hulluiksi, ettei niitä koko kesänä saatu navettaan muuten kuin\nahittamalla. Saattoi Palkki-Pissi pyytää viiliä Lainijärven emännältä,\nmutta emäntä ei antanut, vatkasi vain tulisia hiiliä perään, jotta\näijän liikaväki menisi samassa matkassa. Siitä Palkki-Pissi palasi\ntakaisin, nappasi maasta hiilen piippuunsa ja huusi emännälle:\n\n\"Kyllä saat hiiliä!\"\n\nJa noita lähti mennä köpöttelemään järven taakse.\n\nPian iso käärme ui yli järven. Tulitaula hehkui suussa, kun madonpää\npiippasi vedenpinnalla. Navetan alle käärme luikerteli -- ja vähän ajan\npäästä oli navetan sijalla tulinen hiilikasa. Mutta noidan lapio, joka\noli navetannurkalla, oli jäänyt palamatta.\n\nMutta kun Palkkio pyssyineen asteli Rissaan kuuluja aarteita\nvaltaamaan, tuli sieltä piruja vastaan niin paljon, että noita sai\nampua, minkä ennätti. Oli täysi sota tunturissa, koko yön sieltä kuului\npauke. Mutta vaikka Palkki-Pissi ampui kaikki pirut, mitä näki, ei\nhänelle sittenkään annettu Rissan aarteita.\n\nPalkki-Pissi pystyi kyllä pirujen kanssa kamppailemaan, piruja oli\nhänessä itsessään, ja piruja hän saattoi panna toisiinkin --\nmanalaisia. Kirkonmaalla äijä öisin kuuhkaili kuin kyöpeli, värkkäillen\nkuolleitten kimpussa.\n\nSiellä, kirkonmaassa, kuolleitten seurassa, vainajien henget asuivat,\n_väeksi, manalaisiksi, riettaiksi ja piruiksi_ heitä sanottiin, ja\nsieltä heitä voitiin nostaa -- kenellä vain oli luontoa mennä pimeänä\nyönä hautausmaalle vainajien kanssa askaroimaan. Täräntöläisellä\noli väkevät sanat ja kovat neuvot -- _tulirauvalla_ hän väänsi auki\nkuolleen luiset leuat ja rupesi häntä puhuttelemaan. Soppero-Olli avasi\narkun ja nosti vainajan viinalla.\n\nToiset tietomiehet taas ottivat kirkonmaalta multia, ja niissä oli heti\nväki matkassa. Jukkasjärveläinen nosti kööpeleitä sanoen:\n\n    \"Kaikki kirotut sielut, nouskaa ylös!\n    Isä ja äiti kaunis kans' matkhaan!\"\n\nMutta vanha Ullatin ukko, jo aikoja edesmennyt kuolleitten korjaaja,\njaarojen pulttaaja, meni yöllä kalmistoon, näppäsi kirkonmultia taikka\nruumhiinpalasen, minkä vain sattui löytämään, vaikkapa sormen, ja\nsanoi:\n\n\"Joka minun verestäni on syntynyt, joka on minun vereni sukulainen --\nnousis kumppaniensa kanssa ja lähtis...\"\n\nJa kutsuttu nousi kirkonmaan mullasta, niin että hänet voi nähdä -- hän\nsaattoi olla isä, äiti, lapsi tai muu verisukulainen, ja kumppaneita\noli hänen matkassaan. Sillä likimmäisiä sukulaisia piti nostaa. Kun\nhe olivat samaa verta nostajansa kanssa, sitä enemmän oli oikeutta ja\nvaltaa pyytää heitä avuksi -- eivätkä he voineet olla nousematta, kun\nheitä pyydettiin...\n\nOli kyllä ikävää vaivata vainajia ja rikkoa heidän rauhaansa, mutta\ntäytyi kun asia vaati, eikä omin avuin tultu toimeen.\n\nTuohiseen _tuushiin_ -- metallinen ei kelvannut -- Ullatin ukko kätki\nkalmistosta ottamansa aineet. Ja se oli väkevä tuusi, sen hoidoissa\nasui koko suku. Sen kautta äijä saattoi tehdä vaikka mitä, sitoa pahaa\nja päästää. Tuusiin kätkettyjä verisukulaisia hän vannotti samoin kuin\nheitä kalmistosta nostaessaankin, milloin parantamaan tautia, taikka\nvartioimaan vaikka naurismaata, milloin vaivaamaan varasta taikka muuta\npahantekijää...\n\nJa kun tuusin sukulaisväki oli asian täyttänyt, tuli se takaisin\nlähettäjänsä luo, ja äijä saatteli apulaisensa kauniisti ohitse\nkolmannen tien haaran, ohjaten siitä menemään kohti kirkkotarhaa.\n\nNäin vanha Ullatin ukko teki, hoiti hyvin tuusinsa, ja aina silloin\ntällöin vannotti väen avukseen ja sitten saatteli sen lepoonsa.\n\nMutta Ratas-äijä hoiti väkensä huonosti -- nukkua röhötti vain, vaikka\nolisi pitänyt olla väkeä vastassa. Verisukulaiset siitä suuttuivat,\nryöpsähtivät pirttiin tuuliaispuskana, paiskasivat äijän penkiltä\nlattialle ja pitelivät niin pahoin, että ukon polvi meni koukkuun koko\niäksi.\n\nKalmanmultien käyttäminen, vainajien nostaminen, kirkonväen\nlähettäminen, manalaisilla vaivaaminen, piruihin paneminen --\nkaikki tämä oli erämaan ikivanhaa menoa. Tämä kaikki oli kaikkien\nnoitakeinojen ja noitavoimien suurin sisältö. Vainajat hallitsivat,\nvainajien väellä ja voimalla hallittiin suurta erämaata, pantiin pahat\nja päästettiin.\n\nManalaiset ja riettaat olivat liikkeellä kautta erämaan tehden milloin\nhyvää, milloin pahaa -- useinkin pahaa. Koko kiveliö tunsi heidän\ntyönsä ja voimansa, koko kiveliö heitä pelkäsi.\n\nManalaisten voimalla noidat keskenään kamppailivat. Tuohituusi oli\nitse kullakin, ja itse kukin sitä asioissaan vannotti. Ja edesmenneet\nverisukulaiset tekivät, mitä heillä teetettiin -- täytyi tehdä, kun\nkäskettiin ja vannotettiin.\n\nKompelusvaaran _Musta-Jouni_, joka oli ollut itse Palkki-Pissillä\nrenkinä ja oppinut häneltä noitakonsteja, kirkonmaallakin käynyt\nkuolleita nostamassa, ei varsin halunnut ruveta liikuttelemaan\nmanalaisia. Mutta kun _Viita-Heikki_ pani pirut Jouniin, jo täytyi\nlaittaa ne takaisin Nuuksujärvelle. Viita-Heikki jaksoi kumminkin\nsuojella itsensä riettailtaan, muttei voinut varjella akkaansa, jota\nmanalaiset rupesivat kiusaamaan. Sillä riettaat menevät, elleivät\npääse lähettäjäänsä, aina lähettäjän likimmäisen kimppuun. Ja ne\npakkaavat silloin lujasti päälle. Oli hyvin syytä Mustan-Jounin sanoa\nnuuksujärveläiselle:\n\n\"Se pitäisi tietää, kenen päälle pirut panee. Eikä sellaisen, joka ei\nosaa piruja hollata, piä niitä liikuttaa.\"\n\nTämä olisi pitänyt _Lahna-Pekan_, Heikinpojan, noidanpojan ja noidan,\nhyvin tietää, kun ajoi riettaat veljensä, Juhan-Heikin kimppuun. Tiedä\nhäntä, mistä miehet olivat riitaantuneet, mutta verisukulaiset varsin\npantiin omia verisukulaisia kiusaamaan. Yöllä kumminkin joutuivat\npahat jo takaisin -- Juhan-Heikki oli väkevämpi. Tuli pirtti täyteen\nnäkymätöntä väkeä, kova sipinä ja supina kuului, ja kohta ruvettiin\nukolta riistämään henkeä. Äijä kääpähti nopeasti akan selän taakse\ntoukojen alle ja äyski sieltä:\n\n\"Säästäkää henki, mutta koetelkaa niskasuonia!\"\n\nKoeteltiinkin, ja Lahna-Pekka vatkattiin lattialle. Pekka köppelehti\nkiireesti ylös ja kömpi piisiin. Siinä tulisissa tuhkissa ukko riepu\nsai tuhertaa aamuun asti. Sillä manalaisilla ei ollut valtaa tulen\nylitse.\n\nVaikka Lahna-Pekka joutui riettaiden takia tuhkassa rypemään, hän\nkumminkin taas, kun Sammakosta osti talon, joka oli niin piruissa,\nettei kelvannut kellenkään, eikä siinä kukaan saattanut asua, oli mies\nja ajoi riettaat pois. Kuutamoiltana ne, rämäleuat, menivät huutaen ja\nkiljuen, niin että koko Sammakko kuuli, kuinka pelätyn talon vieraat\npakenivat.\n\nKova noita oli Ripasen _Halsus_, mutta eivät pystyneet hänen\nlähettämänsä manalaiset Nuortikonnun Marjaan, äkäiseen lapinämmään.\nAjeli Marja kotiinsa päin, Nuortikontuun, ja jytinä kuului perästä.\nAkka suisti jutonsa tiepuoleen vasemmalle ja karjaisi:\n\n\"Tie auki!\"\n\nKovalla tohinalla mennään ohitse, mutta ei ketään näy. Akka lähtee\najamaan perään -- jo taas tullaan vastaan, niin että maa jytisee. Marja\nsuistaa jutonsa vasemmalle tiepuoleen ja karjaisee:\n\n\"Tie auki!\"\n\nSuurena tuuliaispuskana ajaa näkymätön väki taas ohitse. Akka lennättää\nkotiin, paiskaa reen kumoon, laukkaa pirttiin lukkojen taakse ja ottaa\nison Raamatun käsiinsä.\n\nJo kohta jälleen jyty kuuluu niinkuin suuri poroelo olisi liikkeellä,\najetaan ympäri kartanoa -- kömisee koko Nuortikontu. Jo tullaan oven\ntaakse, jo ikkunaan kahisemaan...\n\nSilloin Nuortikonnun akka asettaa Raamatun eteensä, iskee nyrkkiä\npöytään karjuen:\n\n\"Ei tuumaakaan tännemmäksi!\"\n\nKohahtaa vain, ja jytinä lähtee liikkeelle -- kuuluu enää kaukainen\nsuhina Ripasen tieltä.\n\nSiellä vanha Halsus saa ankaran yön. Manalaiset käyvät hänen\nkimppuunsa, ja tulen turvissa täytyy ukon istua koko pitkä yö.\n\nMutta kun Vittangin _Huru-raukka_, jolla oli kuivettunut kuolleen\nsormi rievussa ja toisia ovenkamanassa, pani riettaat Jauvan Nikuun,\njoka oli vienyt hänen pyssynsä, niin viisi penikulmaa ne vinkuvana\npohjoistuulena lennättivät Nikua, niin että sivakat ei kuin silloin\ntällöin vain hankea raappasivat.\n\nHuru-raukka sai pyssynsä -- mutta sai myös riettaat. Sillä hän itse\noli pääsyyllinen -- oli ampunut Jauvan poron, unohtanut pyssynsä\ntappopaikalle, ja siitä lappalainen oli sen korjannut.\n\n\"Pyssyn sain, mutta nyt tuli ittelle lähtö\", vaikeroi Huru-raukka.\nJa lähtö tuli. Riettaat polttivat ukon sisuksia, niin että hän ennen\nkevättä kuoli. Eikä häntä kukaan voinut päästää.\n\nSillä syyllistä ei saattanut päästää, sitä vähemmän, sati hän oli\nitse nostanut manalaiset -- taikka ne aiheuttanut. Ei voinut\nLahna-Heikkikään päästää pahoista kahta kulkumiestä, jotka olivat aina\nSauvonmaasta asti lähteneet hakemaan hänen apuaan. Miehet olivat\nkäyneet kirkonvarkaissa, ja siitä tulleet piruihin, ja Lahna-Heikin\ntäytyi sanoa heille:\n\n\"En saata teille mithään, kun olette sellaista tehnheet.\"\n\n_Nietsakan Olli_ kyllä, Kaalasväylän äkäinen äijä, päästi manalaisista\nlappalaisen, joka oli Norjassa poroja varastellen ne saanut. Mutta\nniin kävi, että Olli itse sai pahat, ja niitä kuhisi ympärillä kuin\nporotokka. Siinä tuli kova paikka, kun kuolleitten pirut ja elävän\npirut iskivät yhteen. Ja niin tapahtui, että ne laukottivat Olli\nriepua talvisilla tunturiteillä koko yökauden, repivät housutkin\njaloista ja tulla tohistivat perässä pitkänä juotilona. Sitä vaikeampi\noli Ollin niitä hoidella, kun ne eivät ymmärtäneet, ei suomea eikä\nlappia. Tanelivaaran laelta Olli koetti niille viittoa Svappavaaran\nKirkkorintaa ja tolkuttaa:\n\n\"Kirkonmaa, kirkkuetnam, kyrkkalanti... siellä parempi... siellä\npuorep.\"\n\nSinne manalaiset viimeinkin aamunkoitossa lähtivät mennä suhistamaan.\n\nEi saanut _Kyöstäjän_ äijäkään Kalpin ukosta pakenemaan Nilimaan\npanemia manalaisia -- Kalppi oli niihin itse syypää -- sen kauemmas\nkuin Kalpin pikku tyttäreen -- _mustana traasuna_ ne lehahtivat\nkehtoon, missä tytär makasi. Isän koukkuinen jalka parani, mutta\ntyttären tuli kipeäksi ja kääntyi käppyrään. Kun tytär kuoli, siirtyi\npaha toiseen tyttäreen, ja hänestä tuli samanlainen koukkupolvi.\n\nKoukkupolveksi taikka muuten vialliseksi saatiin syyllinen ihminen\najetuksi manalaisten avulla, taikka pantiin hänet kitumaan ja viimein\nkirkonmultiin, taikka taas tehtiin _hulluksi_ -- ja paha meni polvesta\ntoiseen. Hulluus oli usein vihamiesten ja pahojen noitien työtä, ja\nse saattoi kohdata aivan syytöntäkin. Joku oli tietämättä juottanut\nkirkonmullista laitetun _hullujuoman_, ja asia oli valmis -- ihminen\noli kohta mieletönnä.\n\nKoetti vanha _Ramsu_, jonka housujenkauluksessa oli aina kuolheenluu,\nruma äijä, vaikka jumalanluoma, Suoikki-Antin kanssa kokeilla, saako\nihmisen manalaisilla hulluksi, vai ei. Laittoi Ramsu hullujuoman\nsekoitellen kuolleenluulla, ja juotti piialle -- ja piika tuli niin\nhulluksi kuin piikaihminen voi tulla. Sitten laittoi Ramsu\nparannusjuoman, antoi mielettömänä taajovalle tyttärelle kokeillen,\nauttaako se vai ei. Ramsun juoma auttoi, ja piika tuli jälleen\njärjelliseksi ihmiseksi.\n\nSai Suoikki-Antti tästä hyvän opin ja antoi kohta manalaiset\nNattavaaran Kuoppa-Ollille, kun he yhdessä kosiskelivat Nuortikonnun\nAnna-Luviisaa. Mutta Olli heti hoksasi asian, lämmitti ja joi mahan\ntäydeltä muikeaa kirnupiimää, ja sitten puhalsi Antin aineet kentälle,\neikä huolinut, vaikka Suoikki koetti hänelle tyrkyttää suolakalaa --\nettei oksettaisi.\n\n_Suoppahtin_ äijäkin oli sellainen noita, että pystyi korjaamaan\nmielettömyyttä. Hänen luokseen tuotiin hulluja taikka taas häntä\nhaettiin hullujen luo -- joskus Piitimeen asti hoitamaan sellaistakin,\njoka aivan riivona ja raivopäisenä taajoi häkissä. Suoppahti laittoi\nparannusjuoman, klippasi siihen vielä vanhasta Raamatusta jumalansanaa\nsekaan -- juotti sitä ja hiereli hullun päätä.\n\nJa jo illalla mies oli ainakin yhtä viisas kuin muutkin piitimeläiset.\n\nHyvin sai noita suojelluksi tavaransa ja neuvonsa -- pani vain\nverisukulaiset niitä vartioimaan. Menivät nuoret varkaisiin Matarengin\nukon naurismaahan -- sinne jäivät jok'ainoa, kunnes naurismaan isäntä\ntuli päästämään. Meni lappalainen Nattävaaran Isun-Erkin kala-aitalle,\nsieppasi kuivan kapahauen, vei kotaansa, rupesi syömään... Kapahauki\ntarttui terävin hampain lappalaisen käteen, puri, puri, niin että\nukon täytyi pureva kapa kämmenessään laukata Isun-Erkin puheille. Isu\nsieppasi ukkoa korvalle ja sanoi:\n\n\"Älä toiste sitä tehe!\"\n\nVarastettiin Ratas-äijältä hevonen. Äijä ei kuin katseli vain ja sanoi:\n\n\"Ne on siunatut ihmiset, kun ne tallentavat toisen omaisuutta... Kyllä\nne tuovat sen pian takaisin.\"\n\nJa kovaa vauhtia ajettiin hevonen kohta tallin eteen, varkaat itse\najoivat ja jäivät äijää odottelemaan. Eivätkä he päässeet mihinkään,\nennenkuin Ratas-äijä tuli heidät päästämään kovalla korvapaukulla.\n\nJällivaaran vanhalla _Kuorppu_-noidalla oli poroelossaan aina\nnäkymättömät paimenet, oli elo missä tahansa, tunturissa taikka\noutamailla. Ne hoitivat tokan, niin ettei siitä päätä kadonnut, eivätkä\ntoisten lappalaisten porot koskaan tulleet samoille maille. Kuorppu sai\naina talvisinkin tehdä omia kiekeröitään.\n\nOli kiveliöissä ja tunturimaissa noitia, ja luontoa heillä oli. Yksin\nSopperon _Tollin Anni_, lapinämmä, saattoi heti, kun joku hänet\nsuututti, panna kortot, sanoa:\n\n    \"Suustas Jumalan korvhiin\n    ja sielt' alas tulkhoon!\n    Kolmantheen ja neljäntheen lypsinaikhaan\n    lehmät mettässä olkhoon!\"\n\nJa niin myös tapahtui. Lehmät makasivat metsässä Umpurijoen takana\nmonta yötä. Joskus akka ärähti poikakläpille, joka häntä härnäili:\n\n    \"Muista sie poika,\n    huomenna sulla jalkasuonet oikenee!\"\n\nPoika sai kohta laukata metsään karanneitten lampaitten kintereillä\nkolme vuorokautta.\n\nMutta Kompelusvaaran Leevi, Kalanterin poika, Palkki-Pissin oppipojan\nperillinen, oli jo tyytyväinen, sati sai maahiaiset tottelemaan. Kun\nmaanalhaiset metsässä näppäsivät Leevin sulkapiipun, isänperinnön,\notti hän sen takaisin isän konsteilla. Pani ukko pienen tupakkivihon\nkaatuneen puun latvan alle maahan ja äkäisenä tiukkaili:\n\n\"Piipun antaa pittää... piipun antaa pittää!\"\n\nJa pian ilmestyi piippu lähelle, aivan tasaiselle maalle, vaikkei sitä\nsiinä ennen näkynyt. Piipussa oli teräshelat, ja maahiainen oli ahne\nteräkselle. Mutta vielä ahneempi hän oli tupakalle.\n\n\nMutta ne vasta olivat noitien noitia, jotka olivat niin ylpeitä, että\nuskalsivat öisin mennä itse Herran temppeliin kirkonhaltioita ja\nvainajia puhuttelemaan. _Saitta-Jaako_ kulki usein omassa yökirkossaan.\nOvet heti rävähtivät auki, ja tasaisin jaloin Jaako poukahti yli\nkynnyksen sekä toimitti asiansa alttarin edessä...\n\nMutta pyhäpäivien palvelukseen Jaako ei mennyt, eikä koskaan Herran\nEhtoolliselle.\n\nKulki kirkossa moni muukin velho, Leponiemen Iisakista alkaen. Lovikan\n_Piuhti_, vanha sotamies, oli koko koranus noidaksi, täysi riettaan\npalvelija. Meni hän yöllä Köngäsen kirkkoon, otti vielä Kyöstäjän äijän\nmukaansa oppipojaksi. Äijän piti olla polvillansa kirkon takana, ja\nPiuhti itse konttasi kirkon edessä. Eikä tarvittu muuta, vain jonkin\nsanan Piuhti puhalsi, ja ovet romahtivat auki...\n\nSiellä haltioita ja vainajia penkit täynnä, tuttujakin homeisia naamoja\nsekä luisia muotoja, joista mustat silmäkuopat tollottivat... Piti\nsiellä vainajia puhutella ja kuunnella niiden nahinaa -- home vain\npölähteli ja kalma löyhki.\n\nTasaisin jaloin äijät taas poukkosivat yli kynnyksen, Piuhti edellä ja\nKyöstäjä perässä -- ja ovet kapsahtivat Kyöstäjän kantapäitä kopsien\nlukkoon.\n\nSiitä Piuhti vielä asteli poikki siljon Köngäsen kirkkomaalle ja nosti\nviimeksi haudatun vainajan ylös arkustaan. Tuliraudalla noita väänsi\nleuat auki, ja Kyöstäjän äijän piti painaa korvansa kuolleen suulle ja\nkuunnella, kun tämä _hymhään_ puhua nahisi muistellen asioita, joita\nPiuhti oli häneltä kysynyt...\n\nMutta sitten kolo Piuhti paiskasi itse Isonkirjan kirkkomaalle ja käski\nKyöstäjän nousta jaloin sen kannelle vannomaan perkeleen nimeen, että\ntahtoo ruveta noidaksi, ja pyytämään, että perkele hänet noidaksi\nvahvistaisi.\n\nSilloin Kyöstäjältä loppui luonto. Kauhistuen ruukalsi hän pois\nkalmistosta huutaen, ettei hän anna sieluansa pirulle, eikä rupea\nnoidaksi.\n\nEikä Kyöstäjästä tullut täyttä noitaa.\n\n\n\n\nTauteja, parantajia\n\n\nTaudit kiertelivät kiveliöitä niinkuin muutkin maankulkijat. Tuli\njumalantauti -- ja tappoi, tuli tauti pahan ihmisen panema -- jo\ntappoi, tuli tauti manalaisten matkaan saama -- tappamaan rupesi.\nTarttui tauti maasta, ilmasta, vedestä -- ja metsästä -- ja koville\njoutui syntinen ihminen. Taikka ajoi paisumia ja pahkoja, koskemia ja\nvammoja, puhalsi putkenpolttamia ja huunpuremia, suonet sortuivat, pää\nsekaantui, saattoi vaikka koko kurento mennä umpeen...\n\nOli kiveliössä kipujen uhkaa, näkymättömiä vihollisia ja kortteja\noli ilman määrää tuulessa ja maassa ja vedessä. Jopa joskus jokin\nmaanpaikka saattoi olla niin väkevä, ettei siinä ihminen tahtonut\nkestää -- lapsetkin elävältä lahoivat ja mätänivät. Joka taholta\nihmisriepua naaittiin -- tuli kipuja tyhjästäkin.\n\nJumalantaudeille ei kukaan mahtanut mitään. Ne tulivat väliin oikein\n_pithään tauteina_, kulkivat talosta taloon kautta kylien, pitivät\nkovilla ja surmasivat -- taikka jättivät hengenmenon toiseen kertaan.\nMutta pahojen ihmisten korteista kykenivät toiset, väkevämmät ihmiset,\n_noidat ja velhot_, päästämään, ja he olivat parhaat niitä panemaankin.\nMutta oli tauti syystä saatu taikka väkevän velhon ajama kalmanmultien\nkautta -- jo tuli lähtö. Vaiva oli yhtä vääjäämätön kuin jumalantauti.\n\nMuita kipuja -- koviakin -- kyllä voitiin korjata omin keinoin.\nMinkä oli kiveliössä pahoja, oli pahan parantajiakin, suuria ja\npieniä _tietemiehiä_. Kuka oli _puhaltaja_ tai _puhalluspuoskari_,\nkuka _kattoja, pyörryttäjä, lumooja_, ken muutoin _kirmakka_, kuka\n_viskutteli_, kuka _luetteli_, kuka oli _loihtemaäijä_, kenellä\ntaas oli _parantava käsi_. Oli vielä _hierojamuoreja_, oli myös\n_kuppariämmiä_. Eikä kaivattu kaupungin tietomiehiä, joskus vain\nJumalaa ja raamatunsanoja taikka vanhan virsikirjan lehtiä -- mutta\nenimmäkseen omia ikivanhoja oppeja ja oman painamattoman kiveliön\nraamatun sanoja sekä isien vanhoja välikappaleita, joita usein\n_noitapussissa_ säilytettiin. Ne olivat niin tenhoisia, että pystyivät\nvaikka manalaisiin, sitä kovemmin, jos välikappaleiden joukossa oli\nkuolleen sormesta kolmas jäsen, ja niiden hoitaja oli kontannut ruumiin\nalatse.\n\nManalaiset olivat kovin pahoja tarttumaan, milloin kirkosta ja\nkirkonmaasta, milloin vainajista. Ja heti oli kova _kohtaus_ valmis,\nsemmoinen paha tulento, että alkoi puhalluttaa oksennusta, joka lemahti\nkuin ihmisen raato. Korpilompolon Mikon Iitalla oli pikku tyttärenä\nniin _heiot haltiat_, että manalaiset heti tarttuivat, kun hän kirkkoon\nmentyään ei muistanut siunata -- ja Iita alkoi ryösätä itse Herran\ntemppelissä. Ämmi kyllä kohta kotona ajoi tytöstä pahat pois -- pudotti\nkolme tulista tikkua paidanpovesta alas ja sanoi joka tikulle:\n\n\"Tphyi -- Iesus siunakhoon!\"\n\nVielä kovemmin _pystyivät_ manalaiset Lasun muoriin, kun hän kävi\nkatsomassa Mukka-vainajaa, uskotonta äijä riepua, joka makasi ruumiina.\nMuori varmahti, niin että vesi tippui tukasta, eikä hän saanut sitten\nviikkokauteen nukkumarauhaa -- ei ruokakaan kelvannut. Muori pesi\nruumiinsa, lennätti veden kolmen tien haaraan ja karjui:\n\n    \"Saatanako sie olet?\n    Menkää alimmaisheen helvetin pohjaan!\n    Ja sinne menettekin!\"\n\nSinne menivätkin. Mutta kun muori jätti silmäkuoppansa pesemättä,\nrupesi hän aina jonkun kuoleman edellä näkemään liikaa väkeä.\n\nKun manalaiset kohtasivat oikein kovasti, meni ihmisen pää sekaisin.\nMuoslompolon Uuentalon Kaisa teki silloin _kohtausjuoman_, johon\ntiputteli muutamia täitä, ja juotti sen sairaalle -- jo pää selveni.\nLovikan tietomies taas vei sairaan väylän rantaan, pesi siellä ja\nhoiteli kirkonmullilla ja lopuksi laittoi mullat sekä pahat lastun\nmatkassa ajelemaan pitkin väylää.\n\nYhtä hyvin kuin manalaiset, saattoivat ihmiseen tarttua muutkin pahat.\nIlmassa kulkea nahisti _rupia ja tuhkatauteja_, tuulesta tarttui\n_tuulennenä_, metsästä _mettännenä_, ja vedestä puhaltui käteen taikka\njalkaan _vanhamies, vanhaerkki_, kova turvotus ja pakotus, jolle piti\nsanoa:\n\n    \"Vesi vanhin veljeksistä,\n    ota pois okhaas,\n    vie pois viekhaas!\"\n\nMonesti _ampui_ tauti _tuulesta ja tuuliaispuskasta_, taikka ampui\n_maasta_, taikka ampui _veestä_ -- ihmisen ihon se rökähdytti ruvelle,\npani kuin kuusenparkiksi. Se oli _maa_, paha tulento, jota piti hänen\nomilla välikappaleillaan _kattoa_ ja _pyörryttää_. Kompelusvaaran\nLeevi otti kolmea ainetta, maata, vettä ja tuulenommaa, mustaa koivun\npakkulaa, paineli niillä vuoroin kullakin ja sanoi itse kullekin:\n\n    \"Eli sie olet maasta,\n    niin mene maahan!\n    Eli sie olet veestä,\n    niin mene vetheen!\n    Eli sie olet tuulesta,\n    niin mene tuulheen!\"\n\nMutta kun oikea maanpyörryttäjä katsoi kaarnaista ihoa, hän\nkohta tiesi, mikä maa se oli ja mistä tullut. Sillä maata oli\n_yheksänlaista_. Vesistä tarttunut _vesimaa_ itki vettä, ja Lasun muori\npaineli sitä vesikivellä viskutellen:\n\n    \"Vesinen kivi, vesinen kivi,\n    vesinen kivi, ota kipusti!\"\n\nTuulesta tarttunut _tuulimaa_ veti ihon kuivaksi, niin että aivan\nkutisi, ja helpeet lähtivät. Pajalan ukko paineli sitä kuusenhaolla,\nmutta Purnun Priita-Heleena puoski koivusta leikatulla tuulenpesällä\nhokien:\n\n    \"Tuulelle tuska, ihmiselle terveys,\n    veelle vaiva, ihmiselle terveys.\"\n\nKivikosta noussut kivimaa ajoi ihon vereslihalle, että se oli\nkuin vasta nyljetty kurento, ja Pajala pyörrytti sitä kuivalla\nkuukumankivellä. Savikoista saatua savimaata paineltiin savella, ja\npellosta tarttunutta _multamaata_ mullalla ja sanottiin:\n\n    \"Maasta olet sinä tullut,\n    maahan pittää jälheen menemän!\n    Maa, ota omasti!\"\n\nVetisistä jängistä puhaltunut _jänkkämaa_ oli kuin jänkää ja kuohui\nmärkää. Jängän turpeella Pajalan ukko sitä kierteli ja pisti turpeen\ntikkuun kuivamaan. Minkä turve kesti kuivaa, niin kauan iho ajoi\nmärkää, mutta kun turve oli kuivanut, oli ihokin parannut. Oli ilkeä\n_ruusamaa_, jota katsottiin kaltion sammalella, oli paha _synnytysmaa_,\njoka oli saanut alkunsa huonosti pestystä _synnytyskaastasta_, oli myös\n_lammasmaa_, joka löi ihon aivan märkäkuopille. Kemin muori pyörrytti\nsitä kolmella tupakinlehdellä ja kolmen lammaskarsinan kolmesta\nnurkasta napatulla yhdeksällä papenolla näin sanoen:\n\n    \"Maa on Herran,\n    ja kaikki, mitä siinä on!\"\n\nSiitä se parani, ja iho oli kohta yhtä hereä kuin ennenkin.\n\nMaantapaista tartuntaa oli myös _rohtuma_, joka puhaltui keväisistä\nvesistä. Järämän Janne kolpaisi käärmeen tyrmään ja näppäsi niskasta,\nnylki tuppeensa ja peukalolla pukkasi vatsan halki sekä lykkäsi\nkuusuortuvan irti ja siveli sillä rohtuneet huulensa sekä ulkoa että\nsisältä -- ja sanoi, että hyvää on. Hyvää käärmeenkuu olikin\nkaikenlaisiin ruplin ja rohtumiin. Vettäsjärven Hans-Pekalla ja\nMarja-Liisalla oli käärmeenkuuta aina varalla iso sarvi täynnä.\n\nSamoja maan ja rohtuman sukuja oli myös _rohka_, jota helposti sai\nkäsiinsä, sati meni kaivelemaan _sammakonkutua_. Hyvin se parani, kun\nUllatin Vaaran Jussi siveli sitä liivaisella sammakolla. Sammakonkutua\nei toki saanut mennä syyttä penkomaan -- kivun se puhalsi. Eikä liioin\nsaanut pidellä pahoin sammakkoa -- siitäkin tuli pahat. Sammakon jos\ntapoit, oli sama, jos ihmisen tapoit. Sillä sammakko oli kohta kuin\nihmisen sukulainen, samaa lähtöä maanhaltian kanssa. Vaaran äijä sanoi,\njos sattui vahingossa polkaisemaan sammakkoa:\n\n\"Voi, loskaret, mene pois tien päältä, en mie tahallani tehnyt.\"\n\nMaansukuja oli vähän _savipuolikin_, jostakin ilmasta tullut kutina,\n_ihonnousema_, jota toiset painelivat savella ja maalla, toiset\npiirittivät yhtämittaisella viisloppisella, nuppineuloin vedetyllä,\nettei paha päässyt siitä ulos. Ullatin ämmi leipoi pienen savipenningin\nkuin taskukellon ja sillä painellen pyörrytti kutinan.\n\nMutta ihmisen omasta pahasta verestä lähtivät kaikenlaiset kolot\n_paisumat_ -- saattoivat ne väliin nousta aivan tyhjästä, voi niitä\njoskus ampua vihollinen, voi myös panna ilkeä naapuri. Kipeitä ne vain\nolivat, ja kovin ne kiusasivat.\n\nPaha oli _vamma_, joka joskus kasvoi kainalon alle taikka reiden\njuureen, semmoinen sinertävänruskea, kova ja pitkä kuin kala.\nPajalan Kuusi-Pekka, vaikka osasi maata puoskia, ei voinut vammalle\nmitään. Mutta Mukka-raukka voi, kastoi nimettömän sormensa veteen,\npyöritti sillä kipeää, ja se katosi. Voi myös Juto-Sakko: pani\nvammalle reiällisen päreen, päreelle ruutia ja ruutiin tulen. Se\nkun sävähti -- jo vammakin säikähti ja katosi. Muutamat voitelivat\nvammaa _tiykkiäisellä_, mutta Pajalan ukko hoiteli sitä viinalla\nja vaskilantilla, ruudilla ja pajankarstoilla sekä pyöritti\nkultasormuksella kysellen:\n\n    \"Onko hän tullut iältä?\n    Onko hän tullut lännestä?\n    Onko hän tullut pohjoisesta?\n    Onko hän tullut etelästä?\"\n\nMutta Alatermän Nietsakan Olli vain sylkäisi puukonterään, painoi sillä\nja karjaisi:\n\n    \"Kyllä sie pakenet!\"\n\nKoko koranus oli jo _putkenpolttama_. Tuli ensin kutastava _nästy_,\npunapää, mihin vain, roska, ampui käsiin, jalkoihin, ja kohta\npaisui, kun oli semmoinen _verenomaisuus_ ihmisellä, polttavaksi\n_veripahkaksi_. Suuttui se ja hävisi, jos sitä pyöritti neulalla taikka\nmessinkiavaimella, niinkuin savipuolta, piirtäen viisiloppista. Ja kun\nMasuunin Sammu-äijä sitä puhalteli, se katosi.\n\nSamalla lailla pyöritettiin messingillä _ajosta_. Vaakinan Pekka\npaineli sitä päivännäkemättömillä rantakivillä, ja Rovan Iisakki\npuhalteli todistellen:\n\n    \"Juutalaiset rakensit toornin taivhaasheen,\n    mutta Iesus kielsi heitä.\n    Ja niin pittää tämän ajoksen kanssa käymän.\"\n\nKainulaisjärven Uulaus-raukka taas pyöritti ajosta tulitaulalla kolmet\nkerrat ja aina tuikkasi tulta sen nokkaan. Sitä se piti hyvin pahana.\nMutta vielä pahempana piti ajos, kun Närvän Poika-Heikki voiteli sen\nkuiviin keitetyllä virtsalla ja sitten löi päälle vereksen sonnan.\nKummassakin aineessa oli kova veto -- paisuma ajoi kohta hänen märkänsä\nulos.\n\nMutta kaikkein koloin oli _koskema_. Se ampui useinkin rintaan ja teki\npienen _näpyn_. Nousi siitä vesikello, paha ja punainen, joka poltti ja\nporotti kuin tulenoma ja viimein rupesi kamalasti puhaltamaan märkää,\najoi poikki lihat ja luut ja vei hengen. Ei pannut liikoja Pahanrovan\nJuhan-Henterikki, kristitty mies, kun hän koskeman ääressä kolmet\nkerrat manasi:\n\n    \"Herra lesus, ota pois net kolme poikaa:\n    joko rutto eli rupitauti eli punainen tauti!\n    Levitä net sinun lehtes päälle!\"\n\nEikä ollut liikoja, että Lasun muori vihaisena kolme kertaa kolmella\ntulitikulla kierteli koskemaa ja joka kerta töötäsi tulella sen\nnokkaan, eikä liioin sekään, että Pajalan ukko sävähdytti sitä\nruutipanoksella taikka Täräntö kärvensi tulitaulalla niinkuin\nKillimäkin, joka vielä iski tuluksilla taulaan _puhtaan tulen_. Omiansa\noli vielä sekin, kun Vittanki ja Ullatti puhallelivat sitä\npajanpalkeilla sekä Kompelusvaara pyöritti tuliraudalla. Oli niillä\nkova vaikutus, pelästyi se niitä. Mutta kovinkin koskema sekä pelästyi\nettä häpesi, kun vanha Vaakinan Pekka kävi sen kimppuun, sen vielä\nollessa _kasuamakeskissä_, ja viskutteli sen kuulla:\n\n    \"Kasua niin suureksi\n    kun Luppio eli Aavasaksa\n    elikkä Turun kirkko!\n    Jos et kasua niin suureksi,\n    niin mene porton perhän häpiämhään!\"\n\nAivan äkkiä saattoi tulla pistos -- vaikka keskellä parasta työntekoa\nampua selkään lapalehtien alle. Se oli joskus niin paha, että kohta\nhuuto oli työnä, ja monet keinot se kysyi. Lainion kuppari vedätti\nsitä sarvilla, Tuorheenmaan Eeva pyöritti Mavukka-äijältä saamallaan\nparannuspuulla, Lovikka antoi nopan eläväähopeaa, Närvä pikkuisen\npirunpaskaviinaa. Kompelusvaara laittoi pistosjuoman -- samoin myös\nHakanen ja Jierijärvi -- puukolla sekoitellen ja viskutellen:\n\n    \"Jos sie pistät yksi\n    niin mie pistän kaksi yhtä!\n    Jos sie pistät kaksi,\n    niin mie pistän kaksi kahta!\n    Jos sie pistät kolme,\n    niin mie pistän kolme kolmia!\n    -- -- -- -- --\n    Jos sie pistät kymmenen,\n    niin mie pistän kymmenen kymmentä!\"\n\nMutta Jällivaaran ämmä vain painoi kädellään kipeää kohtaa, ja pistos\nmeni sormen kautta ulos. Hänellä oli _parantava käsi_. Samanlainen\n_lääkityskäsi, noitakäsi_, oli Kaaressuvannon muorilla, ja painellen\nhänkin ajoi pistoksen pois. Muori oli saanut käteensä parantavan\nvoiman, kun oli pidellyt ja sivellyt elävää sammakkoa sekä painellut\nvainajan rintaa. Oli _hyvä käsi_ myös Masuunin Turtolan ukolla -- hän\noli oikealla nimettömällään hajoittanut _lapakärmheen_ ja siitä ottanut\nvoiman. Vittangin Lasun Jussa oli vetänyt _karhunkäpälän läpi pivhoon_,\nja hänen kätensä oli hyvin väkevä kaikkinaisia paisumia vastaan.\n\nSaattoi kiveliön raataja saada _sivunsa kipeiksi_ -- suonilta kovin\notti. Mutta paranivat sivut, kun niitä jaloin poljettiin, ja pää oli\npohjoiseen päin, paranivat vielä paremmin, kun Vaakinan Pekka sitaisi\nsairaan iholle käärmeennahan taikka Närvän Poika-Heikki poltti taulaa\npaljaalla selällä. Iho korventui, tuli märille, ja märän mukana kipukin\najautui ulos.\n\nKoville otti _suonen kiskominen_, kun suoni oli mennyt solmuun ja\nveri jäähtynyt, paha oli myös leikkuupellolla taikka muutenkin saatu\n_suonenvenymä_. Sarvisvaaran Soppero-Olli oli tutkinut, että\nsuonenvenymistä oli yhdeksänlaista, ja kaikkein pahin oli _vintä_, joka\nkuivalta särki ja rotisi. Katsoi Olli ja paransi senkin. Killimä\nhakkasi kuudella väännetyllä risunlatvalla kipeää kalvosta, ja toinen\nkyseli:\n\n    \"Venunettakos hajet? Venunettakos hajet?\"\n\nPuukolla oli paras pyörittää venymää taikka sitoa siihen _venymälanka_\ntaikka poron takajalasta otettu molikkapäinen _vietnassuoni_. Ullatin\nmuori saneli venymälankaa solmetessaan:\n\n    \"Iesuksen äiti rattasti --\n    hevonen häirähti jalkansa,\n    Iesus pani kätensä päälle -- se parani.\n    Niin parane tämäkin!\"\n\nYhdeksän solmua, yksitoistakin, piti venymälankaan sitoa. Närvän akka\nnäpersi tusinan, mutta Kuttaisen Pounu kysyi:\n\n\"Panetko sie solmun Juuttahallekin?\"\n\n_Koppelonkirjat_ tulivat pihkalehden aikana kevätilmoista, eivätkä ne\nolleet mitään kipuja, enempää kuin _syylätkään_ -- verenomaisuus niitä\nnostatti. Syylät tuottivat hyvää poro-onnea, mutta eivät ne oikein\nuudestakuusta pitäneet. Häpesi syylä ja heitti kasvamisen, jos sille\nnäytti uuttakuuta ja kuiskasi:\n\n    \"Häpiä, kun vieläkin kehtaat kasuta,\n    ja uusikuu näkkyy!\"\n\nParkalompolon Mikon Iita hieroi syyliä suoloilla kolmena tuorestaina,\npaiskasi suolat uuniin ja huusi:\n\n    \"Syylät palamhaan!\"\n\nMutta _naarannäppy_ jo oli paha -- ilmasta se ampui silmään ja pakotti.\nHäpesi sekin ja pakeni, kun sitä pyyhkäisi naaraskissan hännällä, sylki\nja sanoi:\n\n    \"Tphyi! Mene nakun perhään!\"\n\nMikon Iita _hirtti_ naarannäppynsä kolmella hiuksella kolmeen kertaan.\nJoka hiuksella hän nitisti, ja toinen kysyi vierestä: \"Mitä sie\nhirtät?\" Ja hirttäjä vastasi: \"Riekkoa!\"\n\nSilmä olikin arka paikka. Jos siihen _ui vihne tai roska_, taikka\n_taittui luomi_, piti silmä kääntää ja korjata. Saattoi silmä _sulaa_\nja tulla _pehmiäksi_, ettei kestänyt päivänpaistetta. Piipunöljy\noli siihen hyvää, se teki silmän kovemmaksi. Tuli silmään valkoinen\n_lienne_, se syötettiin pois hienolla sokerijauholla. Pienni-äijä meni\ntohtorin luo, ja silmä oli valkoinen kuin knappi. Tohtori katsoi, otti\nkolme kruunua ja sanoi:\n\n\"Mene pois! Ei siitä enää silmää tule\".\n\nPienni-äijä meni -- meni Tuorheenmaan Eevan luo, ja silmä oli valkoinen\nkuin knappi. Eeva katsoi ja korjasi, ja kohta oli Pienni-äijän silmä\nkuin hopea.\n\nKaaressuvannon tievoilla olikin hyvä silmien parannuspaikka,\n_Hilkukaltio_, kirkas kiehuva lähde, josta kaalo vesi virtasi kohti\npohjoista. Siinä Tuorheenmaan Eeva pesi ja korjasi kipeitä silmiä,\npesi myös maata ja paisumia. Ja Inga Blind, joka asui kodassa kaltion\näärillä, oli oikein jalo käyttämään lähteen terveeksi tekevää vettä.\nMonet silmät hän sen vedellä pesi ja monet kipeät hoiteli.\n\nMutta hopeaa piti kaltioon heittää maksuksi, kun vettä otti -- oli\npilkkaa, sati heitti rautanaulan.\n\nOli kirkas kaltio myös Lainiossa väylän takana, silmiä senkin vedellä\nparannettiin. Jukkasjärven Sevuvuoman aidan takana oli Noitumakaltio,\nkaalo heleä maan silmä, joka katseli sammalien alta, eikä jäätynyt\ntalvellakaan. Jaakon akka siinä hoiteli paisumia ja tulennoita.\nRuovusniemen ja Luongaslompolon välillä oli kaltio, jonka vesi oli\nterveellistä rupitauteihin -- jopa sillä joskus huuhdottiin hulluja,\njotka olivat manalaisissa.\n\nMutta kun mustapäinen _hammasmato_ söi hampaanjuurta, oli tulla\nhulluksi ilmankin. Mato kaivaa jomotti leukaperiä kuin rietas, eikä\nantanut yön ei päivän rauhaa. Piti olla kovat aineet, ennenkuin sai\nvihollisen pakenemaan. Pitkäisen pirstoman puun kolmet tikut häntä jo\npeloittivat, samoin tikut kirkon kynnyksestä taikka ruumiin laudasta.\nKuolleensormea hän kauhistui, ja poskelle painallettu tulinen taula\nsai hänet sävähtämään. Muikeaa kirnupiimää hän häpesi, mutta siitä\nhän pahoin säikähti, kun Tervaniemen äijä hänet kerran löysi emännän\nleukaperistä, manasi ja sanoi:\n\n    \"Ei syö mato tätä hammasta,\n    niin kauan kun luuni on koossa.\"\n\nVasta kymmenen vuoden kuluttua äijän kuoleman jälkeen, mustapää taas\nuskalsi liikahtaa emännän leukaluissa.\n\nOli syöjiä syntisen kurennon. Mato jyysti hammasta, _koi_ kalvoi luita,\n_riisi_ jäyti rauhasia ja napaa, sisuksissa taajoivat ja heräsivät\n_isotmaot ja penikkamaot_, ja kasvoihin, kahden puolen nokkaa,\nrakentelivat _toukat_ mustia _kurmuja_. Lapinakan suolissa\nkurnutti sammakko, Miskuksen Markin mahassa mojotti käärme, ja\nkompelusvaaralainen oli saanut sisuksiinsa ulisevan koiranpennun.\n\nJa sitten tuli _mollotauti_ ja pahoin paisutti leukaperät. Tuli taas\n_keltatauti_ ja ajoi aivan keltaiseksi, eikä paennut, ellei saanut\neväiksi yhdeksää elävää täitä voileivässä nautittuna. _Vilutauti,\nkylmyys ja rematis_ vaativat hauteita kaiskonkaalista, koivun\npihkalehdistä, muurahaispesästä ja ramparuohoista -- jopa talvella\npiti varistaa kaksi tuohikoivua ja laittaa ne sänkyyn kahta puolta\nsairasta. _Kipeälle kurkulle_ piti kääriä ihvivilloja, taikka juottaa\nsairaalle karhun kurkkutorven lävitse laskettua vettä. _Yskään_ oli\nihmisellä itsellä lääkitys: hyvä ryyppy kuksaan laskettua vettä, sitten\nvielä väkevää piipunsavua henkeen taikka iso kuksallinen kuumaksi\nkorvennettua poronverta. _Rinnanleikko_ loppui, kun otti ja söi\n_vasikanpalan_, suupalan, jota vasikka imeskeli.\n\nEipä ollut paljon, sati joskus ihmisrievun _veret pilaantuivat_, niin\nettä ajoivat silkkaa vettä läpi nahan taikka tekivät _vesiähkyn_ taikka\npanivat _umpitauvin_, aivan _pattoivat_ koko kurennon taikka taas\najoivat _rapatauvin_, jotta piti syödä koivun parkki jauhoista tehtyä\nkakkoa sekä juoda _pakkulakahvia_.\n\n\nTuli turmia, tuli loukkauksia ja kipuja luontokappaleiden kautta --\nvälikappaleita ja katsojia nekin kaipasivat.\n\n_Kärme_ oli elävistä kaikkein koloin. Oli kauhistava paikka, kun\nkäärmeet kokoontuivat suureen tokkaan pitämään käräjiä ja\nkoikkelehtivat sadoittain samassa sykkyrässä kuin musta makkaraläjä\nriettaan pöydällä. Siinä puhallettiin myrkkyä, sihistiin ja kähistiin,\nja kolmikyynäräinen, villainen _emäkärme_, jolla oli pää kuin kissalla,\nvöngerteli keskellä nokka pystyssä ja vihelteli. Kauas kuului vihellys,\nja kauas levisi myrkyllinen haisu.\n\nKäärme oli riettaan elävä. Musta _koiraskäärme_ ei kyllä purrut eikä\npistänyt, mutta kirjava, pajunvärinen _naaraskärme_ oli kamala. Kun\nse sai näpätä, kolpaista, tuli kohta kuolema, ellei ollut katsojaa.\nJomotus-Kreeta otti niin monenkirjavaa maata, kuinka monenkirjulainen\nkäärme oli, ja hauteli sillä ja viskutteli. Vaskivuori sitoi kipeälle\nvesipajun, ja se oli hyvä. Sillä käärme itse otti keväällä pajun\njuuresta hänen myrkkynsä -- ja pajulla, samalla myrkyllä, se taas\nhelposti pidätettiin. Purnun Priita paineli paisunutta villavanttuulla\nja sanoi:\n\n    \"Villasuu, villapää,\n    villa viisi hammasta,\n    isäs sarka sammalessa,\n    äitis niitty mättähässä,\n    kanna simmaa sillä suulla,\n    jollas oman haavas voitelet!\"\n\nPaha ja vihainen oli käärme, mutta Lanton muori oli vielä vihaisempi.\nHän noitui Juuson Fettaa purreen käärmeen tulemaan Fetan pihalle\nsaamaan koston pahoista töistään. Vihainen oli Rovan Iisakkikin, joka\nkohdatessaan käärmeen _lumosi_ sen paikoilleen karjaisten:\n\n    \"Oota sie, konnanpoika, leppäistä kalikkaa!\"\n\nSaattoi kristittyä joskus _vaaksiainen_ ampua näpsäistä, vaikkei se\nsuuria saanut aikaan, vain pienen turvotuksen ja pakotuksen. Mutta\nsilti piti sitä manata niinkuin Kannusjärven Kalla, ampiaisen lumooja:\n\n    \"Tuohitoppero teijän kotonne,\n    lahokanto teijän kartanonne.\n    Pistä piikillä pirua,\n    äläkä ihmisen ihoa!\"\n\nMettiäinenkin oli semmoinen koranus, piikkipörrö, että pani kipeät,\nkohta kirmeämmät kuin ampiainen, ja myrkky oli myös _orivaaksiaisella_,\nmutta _ukkosenkorento_ ei kohdellut ihmistä pahoin, se oli ahne\nvain pikku _pörhösille_ ja sääskille.\n\nSai ihmisriepu pahan _loukkauksen_ jäseniinsä tai kurentoonsa --\nelävällähopealla se parani. Otti vain pikku nopan eläväähopeaa, se\nheti juti kipeään kohtaan ja juotti sen terveeksi. _Pakkanen_ kyllä\nteki pahemmat vaivat, kun sattui -- kylmetytti ja palellutti jäsenet,\nriiteli nenää ja korvia. Lumella hierominen oli parasta, ja mätämunalla\nvoiteleminen oli hyvää, mutta kaikkein parhaita olivat kovat\nsanat:\n\n    \"Pakkanen, Puhurin poika,\n    älä polta poikaas,\n    turmele tekijääs,\n    kohtaa koijun kantoja,\n    palele vetisiä paijuja!\"\n\nPahempi pakkasta oli _valkia_, joka jätti ruman jäljen. Se oli\nhelposti pahan teossa, ellei sitä siunannut ja lumonnut:\n\n    \"Iesus siunakhoon!\n    Vesi vanhin valvokhoon,\n    valkiainen palakhoon,\n    nimheen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!\"\n\nPiti vielä erikseen muistuttaa kuusipuuta, joka palaessaan aina\nkirmikkona rätisi -- piti sille sanoa:\n\n    \"Kuusi, älä piuku, äläkä pauku,\n    pala kuin parasta laita honka!\"\n\nMädännyt muna oli hyvää palaneen voidetta, hyvää oli poronjuusto\nsekä piimä, mutta parasta oli kun Lehon Oskari voiteli tulenjäljen\nkäärmeenkuulla ja painoi päälle ohutta tuohenjulmua. Ullatin Vaaran\nJussi taas nuhteli tulta:\n\n    \"Muista tuli, mitä olet polttanut!\n    Lakaise sievällä käellä tervheeksi,\n    mitä olet polttanut!\"\n\nMutta kaikkein kamalin oli _rauta_, joka puraisi syntistä lihaa ja\npani punaisen vuotamaan. Kirves voi olla hyvin paha, ellei sitä oikein\nkohdellut. Sillekin piti antaa hänen lepohetkensä -- ei saanut iskeä\nsitä puuhun siksi aikaa, kun itse meni lepäämään. Käyryuopiolainen\nmuisti aina nuolaista kirveenterää ennenkuin rupesi hakkaamaan -- hän\nlumosi sen. Masuunin ukko taas muistutti kirvestään:\n\n    \"Hakkaa puuta, hakkaa puuta,\n    älä hakkaa minua!\"\n\nMutta kun rauta teki pahoin, ja veri pääsi vuotamaan, tarvittiin\n_verentypheyttäjä_, joka saattoi sen asettaa. Sellaisia ukkoja oli\nkyllä kiveliöissä, kohta joka kylässä joku tuima äijä, jota ei\nverivirta säikähdyttänyt -- varmahdutti vain ja kammahdutti, niin että\nomatkin veret varmahtivat. Sillä silloin, kun kristityn verta piti\nseisottaa, piti luonnon liikahtaa, niin että veri vastasi vereen, ja\ntypehdyttäjän kuohahtanut veri pani vuotavan veren seisomaan, vaikka\nse olisi puhaltunut sydänsuonesta. Omakin veri piti läikkyä, piti olla\nniinkuin hirmu omassa veressä. Äkäinen äijä saattoi hyvin sanoa:\n\n    \"Kattokaa, pojat --\n    ei vanhurskaan veri juokse maahan!\"\n\nJunkan Kalla Lehto oli niin vahva, että seisahdutti veren, vaikkei itse\nollut saapuvilla, samoin myös Merasjärven Heinä-Aapo ja Vaskivuoren\nHurun Heikki sekä Vaakinan Pekka. Silloin piti niin rohki tuntea haavan\nsaanut ihminen, että asian tullen sai hänen haamunsa, kasvojenmuotonsa,\nsilmäinsä eteen -- ja siinä kun manasi, jo veri seisahtui. Mutta kovat\nsanat siinä tarvittiin, ja täysin luonnoin piti ne puhaltaa. Rovan\nIisakki sanoi:\n\n    \"Seiso, veri punainen,\n    niinkuin minäkin seison\n    Herran eessä Herran tuomiopäivänä!\"\n\nKainulaisjärven ukko puhalsi:\n\n    \"Seiso, veri, niinkuin Punainen meri seisoi,\n    kun Mooses ojensi sauvansa yli Punaisen meren!\"\n\nHeinä-Aapo pani raskaat sanat:\n\n    \"Pysy, veri, sisällä,\n    niinkuin sen lautamiehen sielu helvetissä pyssyy,\n    joka on kolme kertaa väärin vannonut!\"\n\nNattavaara taas nuhteli:\n\n    \"Tyrsti, tyrsti, veri punainen,\n    et sie ollut komia rauta,\n    kun uit ihmisen veren sisälle!\n    Pysähtyipä se Jortaninvirta,\n    pittää se sinunki pysähtymän.\"\n\nTärännön Aitanpään Aukusti puri puukkoa, pahoin tehnyttä, paineli sillä\nhaavaa ja manasi:\n\n    \"Kipu rauthaan!\n    Rauta parka, mikkä sie riehut?\n    Eppä sie silloin paljo riehunut,\n    kun sie tulit Luojan kämmenen alle\n    ja rautavuoren alle.\n    Tyrsty, tyrsty, veri punainen,\n    tyrstyipä se Jortaninkin virta!\"\n\nMutta Vaakinan Pekka oli kaikkein äkäisin sekä vanha Sevän Antti.\nHe kumpikin olivat ottaneet kauhtumattoman luontonsa ja voimansa\nvainajalta öisestä riihestä. Oli Pekka -- samoin Antti -- nahissut\npimeässä kuolleen kanssa vain kahden, puristanut kolme kertaa oikean\nkäden peukalolla ja nenäsormella ruumiin nenää ja sanonut:\n\n    \"Enempää ei piä veri liikkuman,\n    kun tässä ruumiissa!\"\n\nSamat sanat Pekka sanoi sitten asian tullen, ja veri heti seisoi kuin\nseinä.\n\nEikä enää tarvittu muuta kuin tiykkiäisestä keitetty ploosteri päälle\n-- se antoi parannusta ja vetoa. Parannusta antoi myös terva, kun sitä\nvetäisi peitoksi. Ja kun meni saunan löylyyn, piti muistaa varoitella:\n\n    \"Haava, piä varas,\n    kyllä vesi varansa pittää!\n    Haava, piä varas,\n    kyllä hiki varansa pittää!\n    Haava, piä varas,\n    kyllä lämmin varansa pittää!\"\n\n\n\n\nJuhlapäiviä\n\n\nAurinko mittasi erämaalle päiviä ja vuosia. Ja kiveliön vanhaa\nsääkirjaa noudattaen nousi taipaleelle aina silloin tällöin jokin\njuhlapäivä.\n\nPitkän moniviikkoisen kesäpäivän, ankaran työpäivän takaa asteli\n_mikkeli_, syksyn juhla, kesäpuolen loppu, talvipuolen alku -- jolloin\ntaittui kesän ja talven väli.\n\nOlipa mikkeli kohta kuin vuoden loppu, toisen alku, ei vain\npalvelusväelle, vaan koko kiveliölle. Oli saatu, mitä oli saatu\nmaanhyviä ja muita -- kannatti vähän pitää juhlaa, jopa kohta koko\nviikon helpoitella. Palveluskansalla oli vapaa _holkkaviikko_ -- idän\nalamaissa _römppäviikko_ -- ja samaan joutilaaseen menoon ryhtyi kohta\nkaikki kansa.\n\nSitä mukaa piti olla mikkelin syötävätkin. Ullatti löi penkkiin\nainakin lampaan, jopa nautahärän, jotta sai hyvää _mikkelinmakkaraa_\nsekä kaarat pöydälle lihaa täyteen. Se oli parasta mikkelin makua. Ja\njalkapannussa oli _rasuata_, johon sai kastaa palaansa: makkaraa ja\nlihaa. Oli lisäksi maitoa ja lihalientä sevoin isossa pahkamaljassa,\nryypättävänä lihan ja makkaran painoksi.\n\nVanhoilla äijillä oli toki heidän omat ryyppynsä -- Kainuusta tuotua\nviinaa, jota pahkamaljasta puukauhalla latkittiin, jotta päästiin\noikealle mikkeliluonnolle.\n\nMutta kalutut luut vietiin Särkivaaran juurelle, _Nyrkitänkurshuun_. Se\noli sellainen ristikursu, johon tuli kursu tuolta ja täältä, ja sinne,\nrumaan pahikkoon, aina vietiin talosta kaikki luut ja kalanruodot.\nJa isolle _palveluskivelle_, joka oli kylän pellolla, vietiin ja\nkivenkoloon kaadettiin nautahärän rasvaa.\n\nSyötiin ja juotiin mikkeliä muuallakin, aina kukin lajinsa mukaan --\nParkajokikin askaroi kalan ja linnun ääressä.\n\nMutta palvelijoille mikkeli vasta juhla oli -- he saivat palkkansa,\nmikäli vielä saamista oli, saivat suuren _kyrsäjuuston_ sekä vapaan\nviikon. Silloin\n\n    \"Perhäinen löysäsi, ja kytkynen laukesi,\n    Isopelto oli leikattu,\n    ja länget sai laskea pois.\"\n\nEikä ollut palvelijoilla muuta virkaa kuin käydä hölkätä pitkin kylää\nja väliin käväistä talon pöydässä, ellei menty kotimökille kyrsäjuustoa\njyrsimään.\n\nMutta sitten kohta jälleen lyötiin länget kaulaan, ja alkoi ankara\nvuosi -- eikä palkka ollut kovin erinomainen. Hyvä renki sai\n70-80 kruunua vuodessa sekä kahdet lapikkaat ja paitavaatteen, ja\ntavalliselle piialle annettiin 30-40 kruunua ynnä _pienet neuvot_,\njoita saattoi olla kahdet kengät, pari huivia, kymmenen kyynärää\npaitaliinaa, vyöliina ja kolme, neljä naulaa villoja. Näillä sait\nneuvotella mikkelistä mikkeliin.\n\n_Pyhäinmiestenpäivä_ ei ollut paljon mikään, miltei tavallinen\npyhäpäivä vain. Parkajoki sentään silloin teurasti kolkattuja _saluja_,\nkeitti ja söi ensimmäiset verekset kesälihat ja kuori salujen selästä\nhyviä kinnasnahkoja. Aapua taisi keittää ja nauttia lampaanpään, ja\nRyösikön äijä lausui Mettävainion emännälle:\n\n\"Happanuta minulle pyhäinmiesten fiili!\"\n\nEikä ollut _anteruskaan_ juhlan arvoinen, vaikka Jällivaara otti\nsen kuin paremmankin päivän, samoin Jukkasjärvi ja Vittanki. Se oli\nheidän syksyinen kirkkopyhänsä, ja silloin miltei koko suohkana\nkiiruhti temppelin turviin -- jo toki kiiruhti, koska olivat kirkolla\nmarkkinatkin.\n\nMutta joulu jo oli koko kiveliön juhla, pimeimpään yöhön\nnoussut talvinen pyhäaika, jota koetettiin valaista kotoisilla\ntalikynttilöillä.\n\nHiljaiseen erämaahan laskeutui joulurauha. Ei saanut edes kehrätä,\neikä tehdä mitään karkeampia töitä -- jo tuomaana piti tortit siirtää\nsyrjään.\n\nJa jouluaattona tuotiin pestylle pirtinlattialle _olkia_ -- höyryten\npuuskahti pakkanen pirtin perään asti, kun ovesta työntyi iso\nolkikupo. Ullatti levitti lattialle hyviä luhtaheiniä, Lainio niitti\nluhtaa jäätyneeltä järveltä, ja Svappavaaran _jouluheinä_ oli järven\nrantapuolesta niitettyä pitkää paksua _rytiä_.\n\nOli mieluista astella puhtailla maankasvuilla -- harmaa arkipäivä\noli paennut pirtistä. Joulu tuntui kahisevan olkisella, luhtaisella\nlattialla, ja rytikasassa se vasta kahinaa piti.\n\nOli joulu joutunut pöydällekin. Hyvän talon pöydälle se oli laittanut\njoulupuurot, lihat ja perunat, vielä lipeässä liotetut norjankalat,\njopa jokaiselle oman puhtaan rukiisen limpun, _joulukakon_, jonka\npäällyskoperossa oli _voiliininki_. Pöytä oli valaistu kotitekoisella\nkolmihaaraisella kynttilällä, ja lapsillakin oli oma pieni kynttilänsä\ntuolilla taikka penkillä.\n\nJa piisissä paloi tervastuli -- joulua sekin loimotti.\n\nMutta yliperän parasta joulua oli pieni rukiinen _joulukyrsä_, joka\nyhdelle annettu, ja se toi jo niin suuren juhlan, että lapset ilosta\nhyppelivät -- vaikkei paljon muuta syötävää ollutkaan, lappikalaa vain\nja lintua, poron verivatsaa ja piimää. Ja kun vielä kynttilä tuikutti\npöydällä, asui suuri salaperäinen hetki yliperänkin pirtissä.\n\nTunturilaisten joulu kyllä oli niin hyvä, ettei parempaa. Oli kaikkein\nparhainta poronlihaa padan täysin ja poronkuuta pannussa. Lappi kastoi\nlihaa rasvaan, kastoi norjantumppua rasvaan -- ja makeaa oli. Ja sitten\noli hyvä kellahtaa kotarisujen taljoille ja raanuille nukkumaan.\n\nTällaista joulua tunturilappi kyllä vietti miltei joka päivä.\n\n\nJokaisella piti jouluna olla päällä jokin uusi vaatekappale, huivi,\nvyöliina tai lakki, ennen käyttämätön. Sati ei ollut, _joulukoirat_\nsaattoivat tulla ja syödä. Mitä lienevät joulukoirat olleet -- pelätä\nniitä vain piti.\n\nPeloittava oli _joulupukkikin, joulujaara, joulutontta_,\nroukoselkäinen, porontaljainen kuvatus, joka jouluaattona tulla\npoukutteli pirttiin, sarvet vain uhaten keikkuivat, tuohinaama mällötti\ntyhmänä, ja tulitaula kärysi nokassa. Ihmisten kimppuun se yllätteli,\nja sikiöt kapistivat parkuen uunille. Hyvä oli, että joulutontta joskus\nnäyttäytyi. Sitten saatiin sillä taas peloitella, kun lapset olivat\nlaiskoja riipimään lehtiä kimpuista.\n\nMutta Kitkiöjoen Salmijärven Antin Tiina näki elävin silmin aivan\nkamalan joulutontan. Oli Tiina jouluaamuna yksin kotona -- toiset\nolivat kirkossa. Jo kääpähtää pirttiin kolo äijä, pää kattoa pitelee,\nja vain parikortteliset jalkatassut laahustavat lattiaa. Tiina\nkauhistuen katsoo, koirakin karvat pystyssä ärisee. Jo viimein Tiina\nsaa parkaistuksi:\n\n\"Rietas-äijä, mene ulos!\"\n\nMutta silloin eivät mitkään joulutontat olleet liikkeellä, kun\nuuenvuuen yönä alkoi oven takaa kuulua komea virrenveisuu:\n\n    \"Jesu armost' alkavalle\n    Uudell' vuodell' onnee suo,\n    Uusi voima anna mulle,\n    Uusi mieli minuun luo!\n    Herra vakaa, varjel* ain'\n    Minua, minun omian',\n    Siunaus ja armo aina\n    Kaikill' meillen armost* lainaa.\"\n\nKoko Peräpohja Kaaressuvantoa, Vittankia ja Killimää myöten käyskenteli\nuutta vuotta tervehtimässä. Nuotin taitavat, pitkä-ääniset ukot --\njoskus nuoret miehetkin -- kulkivat talo talolta kautta kylän veisaten\n_uutta vuotta_. Joka kulmalla olivat omat virsimiehensä -- Säätiön\nPetterit, Vinsan Erkit, Hurun Jussat, Aron, Erkon ja Nivan Heikit,\nMarjatievan Ollit ja aina vähän kukin.\n\nÖiset vaarit, jotkut valkoisin vyötetyin paidoin, vaelsivat kuin\nerämaan vanhat viisaat, iso virsikirja kainalossa, lyhty kädessä --\nja lepattava kynttilä tuikutti pikkuisena uuden vuoden tähtenä. Kun\nkulkijat saapuivat talon oven taakse, puhaltui virsi kohta pimeään\nyöhön. Ukot noukkivat sopivia värsyjä uudenvuoden virsistä, ja talo\nkuunteli hartaana. Jo kuului veisuu:\n\n    \"Nyt armonovi avathaan,\n    Jost' kiitoslaulu kajahtaa...\"\n\nSilloin mentiin kutsumaan veisureita pirttiin -- kahvi oli jo valmiina\nodottamassa. Mutta jos talo vain nukkui, eikä \"armonovi\" auennut, virsi\nlähti jutamaan omaa keinoansa:\n\n    \"O köyhä Juuttaan suku,\n    Mikses näist' pidä lukuu,\n    Usko, niin et synniss' pois huku.\n    Sen sanon sull' totta...\"\n\nKöyhä juuttaan suku saattoi vain istua lukittujen ovien takana ja pitää\nlukua vanhoista kannuista ja lautasista valaen niistä tinoja. Kylmään\nvesiastiaan porskahdutettiin tulinen tina, ja sitten tutkittiin, mikä\nsiitä tuli, ja mitä se mahtoi ennustaa. Nousi sieltä milloin mitäkin\nkalua -- Tärännön Mikon Heikki, jota käskettiin maisteriksi, oli mainio\nlukemaan niistä elämänkertaa. Nousi pörssi -- se oli rahaa, tuli komsio\n-- nait lapinsikiön, kohosi jäkälämouru -- et hyötynyt mitään.\nVittangin Lahen Iisakki, nuori mies, nosti kolme kertaa peräkkäin\nruumisarkun -- Iisakki sai rupitaudin ja kuoli.\n\nUudenvuoden ja joulun öinä kävivät nuoret kujilla, kolmen tien\nhaarauksessa taikka kolme kertaa siirretyn huoneen katolla\nkuuntelemassa, kuuluisiko jotakin sanomaa tulevasta mielitytöstä tai\nyrkäpojasta. Ja kattila piti olla kuuntelijan päässä.\n\nMutta Hakasen ukko mennä hönttäsi aikaisin uudenvuoden aamuna naapurin\novelle ja yritti ennen naapurin väkeä huutaa:\n\n\"Uusi vuosi!\"\n\n_Loppiainen_ oli pyhien loppu -- tornikin taas saapui pirttiin, ja\njälleen alkoi hyrräämään\n\n    \"Ehven rehven reivillinen,\n    viisin kuusin kuirillinen.\n    Kun ehven rehven reivasee,\n    se viisin kuusin kuirasee.\"\n\nLoppiaisena rupesivat sikiöt _keijaamhaan_. He sonnustivat orteen\npeuranansan taikka muun nuoran ja kiikkuivat siinä, niin että kohta pää\nkolkkui kattoon. Lainion lapset keijasivat ja lauloivat:\n\n    \"Aatami suuri, kaikkivaltias,\n    joka hallitti yksin koko maailman,\n    ja sillä oli kaksi poikaa,\n    ja poikain nimet oli Kain ja Aapeli.\"\n\nJa sitten joka päivä, kun talo nukkui _iltaprokkoa_, ennen lypsylle\nmenoa, ennenkuin tulta sytytettiin, lapset pimeän päähän keijasivat\nnuorakiikussaan.\n\nSikiöt vain keijasivat ja lauloivat -- vaikka pitkä arki oli edessä ja\narkiset ruoat. _Fruukostina_, aamuruokana, 8-9 aikana oli piimämalja\npöydällä, ja siitä sai kukin kauhalla ryypätä leivän ja suolakalan\npainoksi. _Murkina_ 1-2 paikoissa syötti perunoita ja piimää, ja\n_ehtavaksi_, 8-9 aikana, ennen maata panoa oli aina iso puuromalja,\nvoisilmä keskellä. Siitä vuoron perään lusikoitiin, lopuksi lusikat\nnuolaistiin ja pistettiin värkkilöön. Mitäpä niitä pestä, jokaisella\noli oma lusikkansa. \"Oma sika, oma taikina.\"\n\nMutta pyhäpäivä oli sentään aina pyhäpäivä. Jo lauantai antoi ehtavaksi\nainakin Ullatille viilipytyn, ja pyhäaamu toi maitovellin -- talvella\nverikakot.\n\nVasta _laskiainen_ oli kylmän talven komea päivä, oikein lihava\n_tiistai_, jolloin saatiin syödä kuuta ja juoda rasuata, niin että\ntaas hyvin tarjettiin pahassakin pakkasessa. Ullatti nautti jo aamulla\ntäydet _verikakot_, joiden sisässä oli silkka kuu, ja murkinaksi\nhän pisteli oikean _lapinvellin_, joka oli keitetty nautaeläinten\nkoparoista, pantu vielä poronlihaa lisämauksi. Hyvä rasvainen liha\noli koko kiveliön mielessä. Nattavaarakin keitti kuulihaa, Pajalan\niso pisteli itse parhaat palat ja antoi köyhille romulihoja. Kukkola\nkorventeli lehmän lihoja, Jarhoinen lehmänpäitä, Kitkiöjoki lisäksi\nporonpäitä ja -koparoita. Päitä ja koparoita nauttivat myös Lainio,\nVittanki, Kaaressuvanto ynnä Jukkasjärvi, ja suuri Täräntö ahmi\nporonlapaa, jossa oli hyvä pinta, herkuttelipa vielä ydinkonteilla.\nLaskiainen oli koko erämaan lihapäivä, syömäpäivä -- iso pata piti\nolla täynnä laskiaiskeittoa, mitä rasvaisempaa, sitä parempaa. Oli\nKorpilompolonkin tapa:\n\n    \"Lappaa laskiaisena,\n    päätä pääsiäisenä.\"\n\nHyviä olivat kaikki, mitä laskiainen antoi. Ja kalutut koparat sekä\nmuut luut piti viedä tunkioon taikka lammaskarsinaan. Ullatti syyti\nne ulos navetan sontaikkunasta, Junosuvanto vielä karisti karsinaan\npäreenkarsia, jotta saisi mustia karitsoita. Ja lehmät piti hoitaa ja\nlypsää päivännäöllä, jotteivät ne kesällä viipyisi myöhään metsässä.\n\nEikä saanut suurena lihapäivänä ahertaa tavallisissa arkitöissä.\nLiikutit kirvestä taikka muuta teräkalua, lehmät rupesivat ontumaan,\nsati kesällä sattuivat laskiaisen lastuja tallaamaan. Jos kehräsit tai\nkarttasit, lampaat tulivat pyöräpäisiksi.\n\nVain lammaskarsinaa sai laskiaisena kaivaa ja vedättää sontaa\nvainiolle.\n\nJa _tyyrätä_ sai. Nuoret, jopa täydet, aikuiset ihmiset hiihtoivat\ntörmiin ja tyyräsivät sivakoilla alas. Rakenneltiin lumesta korkeita\n_linkkoja_, huijattiin niistä alas ja huudettiin. Ullatti karjui:\n\"Lihavaa laskiaista!\" Moni keikahti linkassa nurinniskoin --\nKorpilompolo sai silloin _riekon_.\n\nToiset taas ajelivat poroilla ja kulkuset sekä tiuvut iloisesti\nhelkyttivät talven suurta syömäjuhlaa.\n\nOlikin hyvä syödä kuuta ja lihaa, taajoa törmissä ja ajella kulkusissa,\nkoska laskiainen oli paaston alkupäivä. Tuli _paaston aika_,\nsellainen _kuritusaika_, jolloinka piti elää köyhemmillä eväillä --\nvaikkei ainakaan suuri yliperä koskaan liioissa rasvoissa mässännyt.\nEikä saanut ankarana aikana kovin taajoakaan. Kangosen vanhat olivat\nniin pyhiä, että pitivät oikein vartiota. Näki Kauppi-äijä nuoret\ntörmissä taajomassa, heti laukkasi ökisemään:\n\n\"Vulu vulus, pojat!\"\n\nMutta kohta helpoitti, kun tuli suuri _pääsiäinen_. Jo sai taas rasuata\nja mitä vain hyvää kiveliössä oli. Nilivaaran äijäkin mujahdellen\nhakkeli lihoja ja ihasteli.\n\n\"Ja nyt keitethään lapin velli.\"\n\nPääsiäinen oli ihmeellinen laskevan talven juhla. Keväinen kirkkaus\najeli jo hangilla, jängät ja vuomat kimallelivat, ja tunturit hohtivat\nvalkoisina kuin taivaan ylhäiset portit. Mutta yöt olivat vielä niin\nparahiksi pimeänhämärät, että kaikenlaiset näkymättömät ja kummajaiset\nolivat silloin oikein kilvaten liikkeellä.\n\nJa silloin annettiin ilmi salatuita asioita. Niitä sai kuulla, kuka\nvain tahtoi ja uskalsi. Menit vaikka tallitunkiolle taikka kolmen tien\nhaaraan taikka kolmesti muutetun huoneen katolle taikka suurelle\naukealle kalliolle, jonka vieritse väylä heitti leveää koukkupolvea\n-- jo suuri yö muisteli sinulle asioita. Kaksi parkajokelaista saattoi\nistua kaksin reisin selätysten huoneen harjalla ja sanan puhumatta\nkuunnella yön kummia -- _pääsiäisnaukkoja_. Eikä ollut pyhäinen yö\näänetön. Kuului pimeydestä kaikkia, mitä vuoden ympäri piti tapahtuman,\nkuului lautojen pauketta, rautojen helinää ja riihen kolketta. Jo taas\ntuolla koirat haukkuivat ja kellot poukkuivat, tuolta kuului surkeaa\nvalitusta ja voivottelua, tuolta virren veisuuta ja kirkonkellojen\nsoittoa... _Pääsiäisnaukkiainen_, näkymätön olento, niitä kuulutteli.\nIlmoitti se vielä nuorelle miehelle, minkänäköisen akan hän saa, näytti\ntytölle hänen yrkämiehensä haamun. Naukka siinä ilmestyi ihmisen\n_hahmossa_. Piti vain sanoa asialle mennessään:\n\n\"Mie olen nyt sitä varten lähtenyt tänne, että mie eeltäkäsin tietäisin\nomani.\"\n\nPääsiäisyön ihmeitä oli myös _onnenpeili_ -- kuka uskalsi mennä siihen\nkurkistelemaan. Vittangin Lasun Heikki uskalsi. Hän otti kaksi peiliä\nja kaksi kynttilää, vesiklasin ja viinaklasin, ison Raamatun ja kaksi\nvihkimäsormusta ja asetti ne niinkuin määrä oli: peilit vastakkain,\nkynttilät väliin kahden puolen sekä sormukset ja Isonkirjan. Avasi\nHeikki vielä savupellin ja pani oven raolleen. Sitten hän katsoi\npeiliin toisen peilin takaa -- ja oli pääsiäisyö, sydänyö.\n\nPeilistä näkyi pitkä kuja kuin kirkonkäytävä, kahden puolen kirkkailla\nkynttilöillä valaistu.\n\nAlkoi kuulua hiljaista humua ja tiukujen helinää, sitten ryminää ja\nrominaa, sitten kovaa kellojen pauhua -- tuntui, että kohta katto\nromahtaa alas. Mutta Heikki ei pelännyt, katsoi vain ja odotti...\n\nJo tulee siellä kaukana kujaa pitkin vaimoinen henki, niinkuin haamu\nkeijaa kynttiläin välissä yhä lähemmäksi...\n\nHeikki katsoo melkein kauhtuen, mutta hän ymmärtää, että siinä se nyt\non -- hänelle määrätty akka. Ei kyllä akka itse, mutta hänen haamunsa,\nvartijansa, edelläkävijänsä.\n\nMutta tyttärelle oli vaivaksi öinen ilmestyminen. Siksi hän saapui\npeloitellen kovalla rymyllä. Ja sitä heikot helposti säikähtivät.\nKirnujärven tyttäret katsoivat onnenpeiliin ja lähtivät kirkuen\nlaukkaamaan heti, kun kuului ensimmäinen rymähdys.\n\nTyttärille oli paljon mieluisempaa syödä illalla suolakalaa, vaikka\npari siikaa, ja sitten mennä juomatta nukkumaan -- kyllä ilmestyi yöllä\nyrkämies tuoden juomalintukkaa.\n\nNäin ihmeellisiä asioita oli suuren pääsiäisyön helmassa -- ja niitä\npiti kuulla.\n\nMutta aamulla jo taas mentiin katsomaan auringon tanssaamista ja\nilonpitoa. Hakanen hiihteli korkealle Nitsavaaralle, johon näkyi suuri\nvalkoinen kiveliö, odottamaan päivännousua. Hartaina, ristissä käsin\nseisottiin vaaran laella ja katsottiin:\n\n\"Kun aurinko tanssasi ja ilutti, kun Jumalan Poika on kuolheista\nnoussut.\"\n\nJa helkkyen ja paukkuen ajoi koko kiveliö kirkolle, ajoi kirjavana\nkansana, tunturilappi ja outalappi sekä erämaan raatajain monilukuinen\njoukko -- kirkolle kiiruhti ja hartaana asteli alttarin eteen asti.\n\nSe oli vanhojen pääsiäismäärä.\n\n\nPääsiäisaamuna aurinko tanssasi suurta ylösnousemista -- saattoi\ntanssata samalla suurta kesän nousemista.\n\nSitten kevätkesä juhli iloista pellonpanoa sekä karjanlaskua -- ja\npojanpalkeet pitivät huolen soitosta. Joka taholta kuului _piiparin_\nääni, pajusta askarrellun monijatkoisen pillin monipykäläinen piipotus,\ntaikka pitkän männynlylyisen _torven_ kumea toitottaminen.\n\nKäväisi _helatuorestai_, ja heti _helluntaikin_ ajoi kautta erämaan.\nKevätkesän juhlia ne olivat -- tulivat ja menivät.\n\nMutta kohta juti _johannes_, kesän suurin herra, iloisena ja ylpeänä,\nja häntä varten kohta koko talo riepoitettiin ja myllerrettiin enemmän\nkuin koskaan. Kolme, neljä kertaa vuodessa toimitettiin suuret pesut\nja korjuut, mikkeliksi, jouluksi -- jouluksi ei aina niinkään, kun oli\npimeä aika --, mariaksi ja juhannukseksi, mutta johanneskorjuut olivat\nkaikkein suurimmat. Silloin siivottiin ja puhdistettiin kaikki huoneet,\naitatkin ja koko kartanomaa, pirtistä puhumattakaan. Huonekalut\nkannettiin pihalle ja pestiin, ovet, ikkunapielet ja penkit pestiin,\nseinät ja katot riepsattiin _kuusituppuralla_, semmoisella karkealla\n_tullukalla_, ja lattiat hangattiin _hialla ja hakoluuvalla_.\nRoiskittiin vettä ja sysättiin luutakynällä, jalkaluuvalla, niin että\nnohtualla oli petäjäinen lattiaparsi. Tuotiin sitten ja siroiteltiin\nlattialle tuoreita koivun _hikilehtiä_ huokumaan kesäntuoksua.\nLainio hakkasi lattialle kuusenhaon nokkia ja pisti piisiin tukon\n_suenpursuja_, jotta oikein haisi makealle ja oli terveellistä.\nTyttöhulliaiset tekivät joskus, _johanneskukkia_ rihmaan pujotellen,\nkauniita _johanneskransseja_ ja ripustelivat niitä ikkunain sekä\nseinien iloiksi.\n\nSuuri kesä asui kiveliön pirtissä -- sopi siihen juhannuksen saapua\njuhlimaan.\n\nSaapui hän, ikivanha Johannes, saapui nuorena ja iloisena, ja hyvillä\nmielin hänet otettiin huoneeseen. Kesäkin riemuitsi.\n\nJa vanha Johannes syötteli kiveliön kansaa parhailla erämaan eväillä.\nMetsäjärvien rannoilla oli kymmenittäin suorsien ja sorttien pesiä,\noli myös uita, joihin sotkat ja koskelot pesivät. Niitä kun kävit\nkokemassa, sait munia ison _tuohitottelon_ täyden. Ja niistä saatiin\njuhla-aamuksi mitä parhain _johannesterni_. Särjettiin vain munat\nmaitoon ja keitettiin isot, kielon padalliset.\n\nKirkolle mentiin taas suurin joukoin, mutkallisia metsäpolkuja vain\npaljain jaloin paistatettiin, sotkettiin poikki jänkienkin ja vuomien,\nmiehillä pieksusaappaat kainalossa, naiskansalla ruojuskengät\nkäsivarrella. Varsinkin nuoret laukkoivat kirkolle -- juhannus oli\nniinkuin mikkelikin, suuri nuorten juhla. Tytöt, kääntöhelmat, mennä\nhaapsottivat edellä, ja pojat poukottivat perässä. Mutta jos ei ollut\nmielipoikaa parvessa, tyttäret varsin jättivät koko jussajoukon.\n\nKolme, neljä päivää, koko viikonkin saattoi kestää erämaalaisen\nkirkkomatka.\n\nKeskikesän suurena juhlana olivat taas näkymättömät henget vaeltamassa\n-- heilläkin oli oma aikansa, suurina juhlina oli heidän mieluisinta\nliikkua. Päivä, vaikka ajeli täysin kierroin ympäri erämaita, oli\nkäväissyt jossakin lyhyimmän yön majoilla, ja oli jälleen kääntänyt\najopelinsä pitkänpitkälle talvikeinolleen.\n\nValvoi suuri päivä juhannusyön, valvoi koko luomakunta, aarnihaudan\nhaltiakin, homenokka, hoiteli salaisia aarrevalkeoitaan, ja\nkoskenhaltia istuskeli rantakalliolla tukkaansa kampaillen --\nniinkuin Taanikurkkion rannalla, Lainion alapuolella. Siellä jylhällä\npahtarannalla, ylimmäisen korvan ylimmäisellä luomella tytär istui,\nkampaili pitkää tukkaansa ja huuteli alas venemiehille:\n\n\"Ette kyllä menisi tästä alas, kun on pyhä. Mutta isä ja äiti on\nmenheet häihin Muoniokoskheen.\"\n\nJa kaikki kylän nuoret valvoivat ja iloitsivat auringon kanssa.\nKoko nouseva Aapua kaahaisi korkean vaaransa laelle taajomaan.\nSiellä, viheriäisellä harjalla, johon loisteli koko maailman avaruus,\nOhtanat, Olkamangit, Pellot ja kaikki, oli mieluista olla. Pyörittiin\n_rinkisillä_ ja laulettiin:\n\n    \"Hän kätens' mulle antoi\n    ja hellän sytämmen...\n    Me sitomme, sitomme,\n    solmiamme näin, näin...\"\n\nSitten taas kyykähdettiin pellon pyörtänölle istumaan ja oltiin\n_numeroilla_ taikka istuttiin sylitysten _lystisillä_, ja vastattiin\nruoskamiehen kyselyyn: \"Lystiä on!\" Jo lähdettiin laukkomaan leskistä\n-- vaikka _taivhaankelloa_ se piti olla Aapuan korkealla laella, ja\nyksin jäänyt huusi käsiään yhteen läiskähdyttäen:\n\n\"Taivhaankello kuus!\"\n\nSaattoi korkealla Aapuavaaralla taivaankello olla kuusi, mutta erämaan\nkello näytti keskiyötä, kun nuoret tytöt salaa ja aivan hiljaa\nhiiviskelivät kiveliöissä tulevaisia tiedustellen -- yrkäpoika oli\nmielessä. Pajalan tyttäret nykivät heiniä pivoonsa ja sitoivat niitä\npäistään parittain yhteen, ja jos ne sattuivat parittain -- selvä oli,\npari tuli. Muoslompolon viheriäisessä ohrapellossa kirjavat tyttäret\nkyykkivät sitoen katkaistuihin korsiin _onnenlankoja_. Siinä sininen\nsanoi matkaa, keltainen lasta, musta murhetta, valkoinen kuolemaa,\nmutta punainen naimista. Mikä korsi oli kolmessa päivässä pisimmäksi\nkasvanut, sitä tapahtui. Korpilompolon Kaisa pyörähteli portaissa\nlakaisten niitä ristiin kolmet kerrat -- jo häilähti mielipoika.\nTaikka hiipi tyttö metsään, laittoi luudan yhdeksänlaisista varvuista\n-- jo kotipolulla poika piipahti vastaan. Mantan Hilta etsi ja näki\nyrkämiehensä onnenpeilissä, vaikka luuli häntä vain kössiksi.\nNattavaaran Nanna näpersi maahan kolme pientä koloa. Sati muurahainen\nniihin ensiksi sattui -- työmiehelle jouduit, mutta jos piipersi korea\nkultakiiski -- herran sait. Kangosen Kaisa laski aitan kattolautoja\nvastahakoon -- jo Uuentalon Kalla rupesi kömpimään ovesta. Lainion\nSaarat juhannusiloissaan roiskivat vettä kolmet kerrat kolmesti\nmuutetun huoneen nurkkaan -- ja nurkan takaa piti pyörähtämän juuri\nhän, jonka takia roiskittiin.\n\nVesi olikin tärkeä tekijä juhannusyön ihmeissä. Purnun piika vinttasi\napposen alastonna keskellä yötä kaivosta vettä, kaksitoista ämpäriä\nhän nosti ja laski menemään navetan muuriin -- vesi vain solisi ja\nkaivonvintti kitisi...\n\nJo talon isäntä ajaa hevosella pihaan, mutta katoaa jälleen -- ja\nalaston piika juoksee kirkuen aittaan.\n\nKuoli sitten emäntä, ja piika nostettiin hänen sijalleen.\n\nMuoslompolon alaston eeva riiputti vettä järvestä saunaan ja kaateli\nsitä nurin käsin päälleen -- jostakin piti odotetun ilmestyä.\n\nMutta kaikkein rohkeimmat pirihannat hiipivät hiljaa kosken rantaan --\nsiellä kaikkein väkevämmät haltiat ja henget asuivat. Purnun tytärpari\nriisui riepunsa, kahlasi ja kaahaisi koskeen veden kiertämälle kivelle,\nja siinä tytöt kyköttivät paljaat selät vastakkain, kuuntelivat,\nkatselivat, odottelivat...\n\nTulla piipersi pieni hiiri -- ei saanut kirkaista. Häivähti sitten\nkoskesta ruskea mies, kohta käsiksi kävi toiseen, sitten katosi --\nyrkämies se oli.\n\nPäivinoivin tummatukkainen Maaret kykötti vesikivellä, aivan yksinään\nistui valkoisten kuohujen keskellä, ja koski kohisi ympärillä.\nHajahapsinen ihmisentytär oli kuin koskenhaltia, valkoinen vedenneito,\njoka hiljaisena kesäyönä istui kaihomielin kaipaillen ja odotellen\nmaanpäällistä yrkämiestä.\n\nJuhannus, kesänjuhla, oli samalla monilukuisten Jussain juhla,\n_nimipäivä_. Joka talon, jossa vain jokukin Jussa oli, kartanolle\nilmestyi yöllä hoikkainen karsittu ja nilottu kuusi -- harvoin muu\npuu --, latvassa vain tupsu ja varressa yksinäinen oksa, _käsi_,\nkurottelemassa. Se oli _nimipäiväpuu_, Jussan nukkuessa nostettu,\nJussalle omistettu. Saattoi kuusessa häilähdellä jokin vaate, saattoi\nsiinä helistä pari tiukua, ja kyljessä oli paperilappu, johon oli\nkirjoitettu, vaikkapa:\n\n\"Dällä kunjotethan Vaaran Juhoa.\"\n\nNilivaaran kylämäelle nousi juhannusyönä joskus toistakymmentä puuta,\nja kaikki ne kunnioittivat Jussaansa helisten ja kalisten ja vilkuttaen\nmikä sinistä, mikä punaista. Ja sitten Jussain piti hyvin kohdella\npuun laittajia. Kuusen käsi oli pyytämässä, vaikka se samalla ojenteli\nJussalle näkymätöntä hyvyyttä.\n\nMutta jos ei Jussa antanut puun nostajille edes ryyppyä, kuusi kohta\nyöllä tervattiin.\n\n\nJuhannus meni, Jussain puut vain jäivät kartanolle piipottamaan --\npiipottivat vuosikauden.\n\nEikä sitten enää mitään juhlanarvoista päivää tullutkaan. _Jaakon\nsunnuntai_ oli vain kirkkopyhä ennen heinäntekoa. Silloin suurin\njoukoin käytiin kirkossa ja kirkonperällä. Kaaressuvantoon saapui\n_jaakopinpyhälle_ koko jokivarsi, Mukkavuomasta asti tultiin myötä\nvirtaan purjeissa lasketellen, Saivonmuotka ja Kuttainen puskettivat\nsauvoimilla kymmenet koskensa ja kurkkionsa sekä juolevat mutta väkevät\nvastapauhut. Sopperostakin kristityt vaimot juoksentelivat pitkin\njänkäpolkuja. Tuli alhaalta Raattama, laski ylhäältä Naimakan Heikki\nynnä Matias Siikavuopio, ja seuroja pidettiin Tuorheen maan talossa.\nOli pirtit pesty, lattiat lehditetty, oli kuin juhlapäivä ja hyvänhaju.\n\nJa kirkossa oli suuri rippipyhä. Pieni temppeli oli täynnä kovaan\nheinätyöhön hankkiutuvaa kiveliötä. Juunas Grape istua kenotti\nlukkarinpenkissä, Pietun Jussa ja Matias Tuorheenmaa könöttivät\nkirkkoväärteinä kuorissa. Pappi pauhasi, ja Potin ukko unilukkarina\nhääteli tappelevia koiria ulos, kanteli niitä niskasta kaksittainkin ja\nvatkoi oven taakse. Mutta kun Kikkarin äijä pää kekassa kovin kuorsasi,\nunilukkari tökkäsi pitkällä saikarallaan häntä korvalliselle.\n\nPappi pauhasi pitkät juotkut, ja lopuksi hän laski heinäkansan\nkirkonperän pyhälle aterialle.\n\nSitten sekä maallisin että hengellisin eväin varattuna kansa lähti taas\nastumaan, soutamaan ja sauvomaan kohti kotiperiä.\n\nSiellä odotti ankara heinänteko, jota kesti mikkeliin asti -- kesän ja\nvuoden loppuun.\n\n\nKesä ja vuosi oli mennyt -- vain Jussain juhannuspuut seisoivat\nmuistoina.\n\n\n\n\nProvastin valtamaa\n\n\nLutheeruksen alle oli vanha kiveliö tehnyt valansa -- lukenut ripille,\nantanut papille kinnasparin ja poronpaistin sekä käynyt alttarin\nedessä...\n\nOli luettu kymmeniä käskyjä ja Lutheeruksen sanoja, oli kuultu, että\nRaamattu, Isokirja, on paras tikkatie taivaankeinolla.\n\nJa sitten oli ristirahvas valmis vaeltamaan läpi elämän ja erämaan.\nPiti vain suurina merkkipyhinä käydä kirkossa jumalansanan ja\nsakramentin armoilla -- ja taas lähteä kiveliötä raatamaan.\n\nMutta erämaa oli suuri ja sen elämä monenkirjulaista. Kiveliössä\noli omat tikkatiensä ja rannionsa, ja ne määräsivät ihmisen\njokapäiväisen vaelluksen, liikkui hän sitten pyytöretkillä taikka\naherteli jänkäniityillä tai pienillä pelloillaan. Lappalaisten\nsuurimmat tikkatiet kulkivat tunturista tunturiin, ja viittoina olivat\nsataiset passevarret ja seitakivet -- Vaassilaet, Kummajärvet,\nNieidaoudat, Atjekvaarat ja Haldiiladnit. Näitä myöten kun ohjasi\nvaelluksensa, oli elämä parhaalla keinolla.\n\nSellaista oli erämaan arkinen vaellus. \"Mitä me syömme ja juomme, ja\nmillä me meitämme verhoamme\", oli kiveliölle kylliksi tikkatietä.\nMarkkinoilla vain, kun oli ensin kirkot käyty, taajottiin joskus\nliikoja, varsinkin jos oli saatu viinaporvarien villijuomaa. Silloin\nsekä lanta että lappi lauloivat ja joikastelivat, noituivat, kiroilivat\nja karjuivat kuin rainit, ja olivat kaikin samoja luontokappaleita --\nsamoja koko erämaan kanssa.\n\nSuurissa kiveliöissä pidettiin usein samanlaista markkinameteliä.\nSiellä hukat ulvoivat, ketut ulisivat, pissihaukat ja huuhkajat\nrääkyivät, äpärät parkuivat ja kaikenlaiset riettaat ja manalaiset\nnahisivat, ja noidat lentää tohistivat yli jänkien...\n\nJa saattoi erämaassa silloin tällöin naakia, niinkuin muutkin\nluontokappaleet, tumma lappi, kiilusilmä, ja pistellä puukolla\nlähimmäisensä eloa taikka merkitä peurakorvia omaan lukuunsa -- se oli\nvain kostoa taikka lainan perimistä. Saattoi joku ruma kalalappi\nruukaltaa hukkana tunturilaisen poron kimppuun, nylkeä koipikunturat,\nraastaa piskasesta kuupalkut ja laskea kurjan elukan koikkelehtimaan\nporotokkaan... Saattoi liikkua laiska lannanmies ja siepata poron\nnälkäisen joukkonsa eväiksi. Ja siitä taas lappi vuorostaan, kun sai\nlannanrosvon käsiinsä, korraintui, niin että kohta hänet menetti,\nainakin pieksi vaivaiseksi, antaen jäsenellä jäseneen -- poron päällä\nmiehen päähän, lapaluulla lapaluihin, konteilla kontteihin ja\nkoparoilla koipiin, niin että koko kurento oli kurennolla kostettu.\n\nMutta sitten taas ajeltiin Herran temppeliin, kuultiin sanaa, minkä\nkuultiin ja käytiin alttarin edessä -- joku kolo noita taisi näpertää\nrippileivän poveensa.\n\nJa koska kiveliön raatajan matka oli päättynyt, hänet siunattiin\nKristuksen nimessä viimeiseen ylösnousemukseen.\n\nErämaa vaelsi niinkuin sen vanha tapa oli. Korkealla villitunturin\ntemppelissä, Könkämäenolla, Vittangin takana, oli saarnattu jumalan\nsanaa jo neljättäsataa vuotta takaperin, Jukkasjärven ensimmäisen\nkirkon sanotaan olleen Siikakielisessä samoihin aikoihin, ja Torniossa\nkävi itse Upsalan piispa jo kuusisataa vuotta sitten.\n\nJumalansanaa oli saarnattu ja kuultu -- seitakiviä oli kukistettu\ntulella, noitia vainottu ja noitarumpuja poltettu. Mutta erämaa vaelsi\nniinkuin sen vanha tapa oli. Nousi kyllä joskus joku väkevä saarnamies\nja pauhasi, niin että erämaa vavahti ja sanankuulijat säikähtivät, ja\nsiellä täällä kiveliöissä eleli yksinäisiä sieluja, jotka kaikessa\nhiljaisuudessa istuivat Isonkirjan ääressä tutkistellen autuutensa\nasiaa ja tulevia tapahtumia.\n\nSuuri Herran Henki asui ja piileskeli äärettömissä erämaissa, mutta\nhänen aikansa ei ollut vielä tullut.\n\n\nMutta sitten -- siitä on kohta sata vuotta -- Kaaressuvannon kirkossa,\nkaikkein kauimpana pohjoisessa, kajahtivat kovat saarnat. Siellä\ntulinen _Lars Leevi Laestadius_ syyti ankaria sanoja ja puhalsi kuin\nhelvetintulta koko kiveliön ylitse, huutaen, että kansa, jolla on\nkuolematon sielu, taajoo ja tieraa erämaassa kuin metsänperkeleet, eikä\nymmärrä eikä välitä vähääkään kalliisti lunastetusta sielustaan...\n\nKaikkein kovimmat manaukset saarnamies huusi viinaperkelettä vastaan,\njoka uhkasi hukuttaa koko Lapin ja varsinkin lappalaiset. Lannanmaan\nporvarit ja Lapin hyvät lantalaiset kuljettivat ja myivät viinaa --\nKaaressuvannossa itse lukkari parhaana. Kurja tunturimies vaihteli\nporojaan muutamiin ryyppyihin ja joi, joi niin että kellistyi\nkinokseen, joi joskus koko elonsa.\n\nMutta kun pelkäämätön pappi oli jonkin aikaa säälimättä saarnannut\njuoppoutta ja muuta synnillistä menoa vastaan sekä jylistänyt\njumalanlakia ja näyttänyt Moosesta ja Siinain vuorta ja raoitellut\ntulisen helvetin portteja -- jo lankesi kauhistus Kaaressuvannon\ntemppeliin. Lantalaiset istuivat peloissaan, tunturilaiset parkuivat --\nmenivät jo taitamattomiksikin ja kuoliaiksi.\n\nLukkari vain heti kirkonoven takana otti povestaan pullon ja kallisti\nkaikkien nähden, papinkin nähden.\n\nSiitä saarnamies jo taas seuraavana pyhänä jylistä sanankuulijoilleen,\nettä mustat korpit, riettaan linnut, istuvat kirkossakin viinaporvarin\nolkapäillä ja nokkivat jumalansanan pois hänen korvistaan, niin että\nhän entistä paatuneempana ruukaltaa ulos ottamaan pirun lääkitystä. Ja\nkauhistunut kansa näki mustien lintujen väikkyvän lukkarin olkapäillä\nsilloinkin, kun hän kirkon peräpenkissä kuljetti virttä.\n\nErämaa oli aivan kauhuissaan. Äpärät ja stallot, viinapirut ja riettaat\nnäyttivät nyt kahta kamalammilta. Ne rääkyivät metsissä ja nevoilla, ne\nkatselivat ja naakivat kohta kaikkialta. Kirkossa jokitörmällä jylisi\nhirmuinen Siinainvuori, ja edessä ammotti tulinen helvetti...\n\nJo monet lappalaiset ja lannanmiehet heittivät juomisen, kumosivat\npirunjuomakuksansa hankeen ja löivät viinaottingit pistoiksi. Mutta\nlukkari vain myi ja joi.\n\nMutta sitten pappi jo kerran heitti ankaran pauhaamisen, alensi äänensä\nja puheli ristiinnaulitusta Kristuksesta ja viattomasta verestä, joka\non vuodatettu koko maailman syntien tähden.\n\nArkoina, peloissaan istuvat sanankuulijat hätkähtivät -- tunturilainen\nvoivotteli.\n\nSanoi saarnamies sitten taas kerran, että ihmisen suuri riettaus\nkyllä huutaa tulena hehkuvaa helvettiä, mutta viattomana vuotanut\nveri puhdistaa kauheimmatkin synnit. Ja armoitetut sielut, karitsan\nviattomalla verellä pestyt, saavat niinkuin pulmukaiset ja pikku\ntiaiset iankaikkisesti tanssata taivaan kultalattialla sekä katsella\nSiioninvuorella orjantappuroilla kruunattua Kristusta, veriylkää...\n\nKävi parku ja itku kautta kirkon ja syntisen kansan, joka kurjana ja\nlyötynä kykötti pienen temppelin ahtaissa penkeissä.\n\nHypähti äkkiä ja korkealla äänellä ilosta kiljahti arka lapinakka --\nkiljahti heti toinen ja kolmas...\n\nKohta koko temppeli iloitsi ja riemuitsi. Suuri pato oli murtunut, ja\nvaltava riemuvirta pauhasi yli huoneen. Kaikki tunsivat sydämessään\nja koko olennossaan taivaallisen ihanuuden esimakua. Armon ensimmäiset\nmerkit näkyivät, Jumalan Henki liikkui seurakunnassa.\n\nOli pelastuttu perkeleen vallasta ja tulisesta helvetistä.\n\nMutta kauhistuen kansa katsoi, kun mustat korpit yhä tierasivat\nlukkarin olkapäillä.\n\nKohta oli erämaan saarnamiehen ympärillä pieni pelastettujen tokka --\nja se yhä kasvoi. Saapui sanankuulijoita pitkin väylän vartta ylhäältä\nja alhaalta, saapui Närvästä ja Sopperosta, saapui lappeja kauempaakin,\nLainion, Jukkasjärven ja Koutokeinon jutamakunnista. Kirkko oli täynnä\nkansaa, pieni harmaa pappilakin täynnä. Monta kertaa piti papin hiipiä\nAnunnin porstuanperäiseen kömmänään voidakseen rauhassa valmistaa\nsaarnansa. Kirkossa käydä nauhattiin kohta joka päivä, illalla\nistuttiin ja kuultiin sanaa pappilan pienessä pihapirtissä.\n\nItkettiin ja riemuittiin. Ja lappalaiset näkivät ihmeellisiä näkyjä\n-- toisilta oli kohta järki mennä sekaisin. Kuka sai katsella taivaan\nihanuutta, kuka helvetin kauhuja, kenelle ilmestyi tunturitievoilla\nMooses, kenelle itse Kristus. Keväisessä tunturissa joikaillen ajeleva\nNutti-Jouni sai nähdä kirkkaan kaksiteräisen miekan ja kolmihaaraisen\nkeihään kuin arinan kaameina heiluvan edessään -- porokin ne näki ja\npelästyen poukahti syrjään...\n\nOli tapahtunut niinkuin Raamattu sanoo:\n\n\"Teidän poikanne ja tyttärenne pitä propheteraman ja nuorukaisenne pitä\nnävyjä näkemän.\"\n\nPimeänä kaamosaikana, jolloin taivaanvalkeat leimusivat avaruudessa\nja sähisten syöksähtelivät maahan saakka, oli korkealla pohjoisessa\nleimahtanut toinen suuri taivaantuli, joka löi alas ja poltti syntistä\nkansaa.\n\nJa niinkuin Pohjanääriltä nousevat liekit loimottivat kohta yli\ntaivaanvahvuuden, niin Kaaressuvannon tievoilla syttynyt hengentuli\npian rupesi kytemään kautta kiveliön.\n\nLähetti Laestadius muutamia sanankuuloon ja armontuntoon tulleita\npelottomia miehiä saarnaamaan jumalansanaa suurelle erämaalle.\nEnsimmäisinä olivat matkassa Kuttaisen veljekset, _Juhani ja Pekka\nRaattama_, sekä _Matti Siikavuopio ja Antin-Pieti Nutti_, lapinukko.\nJuhani Raattama oli jo oppinut mies, katekeetta, samoin Antin Pieti,\nmutta Raattaman Pietari riepu oli niin musta, ettei tahtonut saada\nkirjasta tolkkua -- usko vain oli luja kuin entiselläkin Pietarilla.\nLaestadius koulasi Pekkaa, opetti hänet lukemaan kirjoitustakin.\n\nApostolit lähtivät vaeltamaan, ja Laestadiuksen kirjoittamat kartat\nolivat matkassa.\n\nAntin-Pieti ja Siika-Matti ajoivat Könkämää herätellen saarnaamaan\nsuurelle Jyykeälle -- ja matka oli ankara. Kävi Pieti sitten jo\nherättämässä synneissä nukkuvaa Suomen puolta ja joutui kauas\nTuulirovaan -- siellä vanuttiin Pietin pitkään tukkaan ja vatkattiin\nhänet ulos.\n\nPekka Raattama lasketteli 1846 kauas tunturien taakse Jukkasjärvelle,\nveti kartan povestaan ja rupesi lukemaan. Mutta kun kartta nimitteli,\nja Pekka nimitteli jukkasjärveläisiä juomareiksi ja kiroilijoiksi ja\ntappelijoiksi, viinaporvareiksi ja poronnylkijöiksi, ylpeä Jukkasjärvi\njo suuttui ja vetäisi puukolla Pekan peskin selkämystän halki,\nlennätteli vielä halkoja hänen jälkeensä.\n\nAjeli Pekka sitten suureen Täräntöön, paljon mainottujen tappelumiesten\nmaahan, jossa oli jo kuultu Kaaressuvannon villiuskosta ja\npörröhoidosta, ja rupesi lukemaan lujia sanoja -- kiukkuiset\ntäräntöläiset nousivat ja pieksivät Pietari paran, riepoittivat pihalle\nja repivät peskin selkänahan riekaleiksi. Meni Pekka Lainioon --\nsielläkin seisottiin halko kourassa, meni Vittankiin -- siellä\nvihaisina erkaannuttiin. Ajoi saarnamies Kangoseen, ja siellä\nhänet otettiin paremmin vastaan. Holman talossa pidettiin Kangosen\nensimmäiset seurat ja koulut 1849. Ja siellä tapahtuivat ensimmäiset\nheräykset. Kirjantaitamaton nuori Kukasjärven Markit Mangi, Holman\nKaruliina, Holman isännät, Alasentalon Jussa ja Uuentalon Mikkeli sekä\nmuutamat muutkin saivat Pietarin sanoista piston ja tulivat Kangosen\nesikoisiksi. Ja pelastetut sielut olivat niin peloissaan, että heidän\npiti koko yö olla Pietarin turvissa -- riettaat henget uhkasivat pieniä\narmonpenikoita.\n\nOhjasi Pietari lähetysmatkansa Junosuvantoon. Siellä hän sai Johteen\ntalossa sanansijaa. Viikoittain hän siellä piti koulua ja luki kovia\nkarttojaan. Ja heräyksiä tuli täälläkin. Silloin jo iso Poromaan\nIisakki ja Anna-Kreeta tunnustivat syntisen vaelluksensa.\n\nSopperossa, Tupakka-äijän talossa, oli jo heräyksen ensi vuosina\nPilton Pieti -- sama ukko, joka ensimmäisenä heitti pois viinakuppinsa\n-- Antin-Pietin kanssa lukenut ja tutkistellut pyhää Pipeliä,\nja sitä kuullen oli Tupakki-äijä saanut jotakin tuntonsa päälle. Tuli\nsitten -- siinä 1848:n vaiheilla -- Koulu-Jussi, Raattama piti koulua\nTupakki-äijän pirtissä ja luki lujaa lakia niinkuin itse Kaaressuvannon\npelätty pappi. Silloin tuli Soppero lyödyksi, monet tunnustivat\nsyntinsä ja omistivat armon. Itse ankara Tupakki-Iisakki istui koko\npuheen ajan pöydän ääressä ähkien, pää käsien varassa -- nousi viimein\nja meni, meni ja kaateli viinaottinkinsa maahan. Mutta Ala-Sopperon\nÄijän-Jussa sai loukkauksen Tupakki-äijän teosta. Kauhistuen sellaista\njumalanviljan hoitoa, hän juoksi ja rupesi nuolemaan viinalla viljottua\nkenttää.\n\nKoulu-Jussista tuli kohta kaikkein suurin erämaan kansan herättäjä. Hän\nkulki kylästä kylään lapsille koulua pitäen, ja iltakaudet hän istui\nsaarnaten aikuisille. Ajeli Juhani ja paranteli veljensä, Pietarin,\njälkiä. Pietari, jyrkkä ja karkea mies, luki halki sanovia karttoja,\nsaarnasi ja sanoi asiat auki vielä ankarammin -- ja sai, varsinkin\nalussa, revityn selkämystän. Mutta Juhani Raattama oli sävyisempi\nja nöyrempihenkinen, vaikka hänkin luki kaikkein lujinta lakia sekä\nnimitteli syntejä heidän omilla nimillään.\n\nMeni Koulu-Jussi Lainioon -- ei oltu haloin vastassa. Siellä, Lainion\nvanhalla kalarannalla, hän piti ensimmäiset suuret koulunsa, ja erämaan\nkansa sai ensi kerran elämässään nähdä ja kuulla helvetin kauhut ja\ntaivaan riemut. Saapui Raattama Svappavaaraan, jossa veli-Pietaria ei\nmyöskään oltu aivan kunniallisesti kohdeltu. Siellä Juhani saarnasi\nja piti koulua kuudet viikot Lindmarkin Heikan pirtissä, ja silloin\nlaskettiin Vaskivuoren esikoisseurakunnan lujat perustukset. Heikan\nväki ja Stålnacken emäntä olivat ensimmäisiä uskonesikoisia.\n\nNäin vaelsi Koulu-Jussi, ja kaikkialla hänet mainitaan ensimmäisenä\nherätysmiehenä, Jumalalta lahjoitettuna Raamatun selittäjänä.\nVittangissa oli Nikukan talo taikka Pietari hänen koulutalonsa,\nJällivaarassa hän piti koulua Vitsakan joukon tuvassa, ja Marketassa\nsai Jussi seurasijan Vanhassa-Kallassa. Täällä Ylitalon Erkki\nemäntineen teki ensimmäiseksi parannuksen, ja Erkin talosta tuli sitten\nkylän seuratalo. Vettäsjärven esikoiskristityiksi tulivat Mäen Lassi ja\nVettäs-Erkki.\n\nUllatin nuori tytär, Alatalon Tiina-Kaisakin, oli Marketassa\nRaattaman kuulossa -- ja riensi kotiin armoitettuna sieluna muistellen\nihmeellisiä sanomia Marketan saarnamiehestä ja Jumalan armosta.\nSeuraavana vuonna, 1853, saapui itse Koulu-Jussi saaden sijan\nAlatalossa -- ja silloin alkoi Ullatin kristillinen vaellus armon\ntiellä. Heräsi Alatalon Juhan-Erkki ja Ylitalon Juhan-Erkki sekä\nUuentalon nuoret miehet, Tiina-Kaisan yrkämies, Lars-Kystä ja hänen\nveljensä, heräsi myös muutamia vaimoja sekä tyttäriä.\n\nAjeli Raattama Hakaseen -- Keskitalossa otettiin vastaan, ja herätyksiä\ntuli, saapui hän pieneen Purnuun -- Antin talo avasi ovensa. Antti\nolikin jo Hakasessa käynyt, kuullut ja käsittänyt armon, samoin kuin\nPurnun Pieti, Lassi ja Jaaku. Pikku Kilvussa Raattama piti rukouksia\nAlatalossa. Ne olivat kylän ensimmäiset, ja ainakin Kilvun Olli otti ja\nomisti armon. Nattavaarassa sai Koulu-Jussi koulutuvan Erkin talossa\nsekä sitten Termatalussa, pikku pirtissä, ja Termatalun Israeli oli\nesikoinen armonlapsien joukossa. Suuressa Tärännössä, jossa oli paljon\nylpeitä kuolleen uskon äijiä, samoja suruttomia pakanoita, jotka\nolivat Pietaria riepoitelleet, jopa itse Laestadiukselle kinkereillä\npäissään opettaneet Raamatun ymmärrystä, oli Jatkon talo Raattaman\nseurataloja sekä Jatkon Jussa, Kantolan äijä ja Tuomaan ukko oikein\nalkupään kristittyjä. Kainulaisjärvellä taas tuli Lampan ukko\nLiisoineen esikoisiksi, ja Korpilompolossa Matin sekä Palon talot\nolivat varhaisimpia uskontunnustajia ja seurataloja.\n\nRannaton erämaa ja tunturimaa tarvitsivat toki muitakin sanansaattajia.\nSynnit huusivat taivaaseen, ja synneissä vaeltava kansa\nkaipasi pelastusta.\n\nIso Jukkasjärvi, joka Kuttaisen Pietaria oli pidellyt pahoin, sai\nkohta kurittajansa. Saarnaaja _Grape_, joka oli saanut herätyksen\nsiemenen Pietarin puheista, rupesi pian jylistämään samaa ankaraa\nlakia Jukkasjärven syntisille. Ranta-Hannussa Grape pauhasi,\nJukkasjärvi tuli kuulemaan yhä suuremmin joukoin -- ja kohta oli kova\nkansa lyöty maahan. Siirtyi Grape sitten Kurravaaraan -- sai sieltä\nemännän ja osti talon --, ja ylpeä Jukkasjärvi sai lähteä juoksemaan\narmoa etsien. Sauvoen ja soutaen Jukkasjärven kansa joka ainoa pyhä\npuski puolettoista kovat koskipenikulmat saadakseen vain kuulla samaa\nankaraa lain sanaa, jota Kuttaisen Pekka oli heille ensin tarjonnut.\nSaarnasi Grape toki sitten veriyljästä sekä suuresta anteeksiannosta,\nniin että koko pirtti itki ja iloitsi.\n\nJa riemullisin mielin lasketeltiin taas alas arkisiin kotitöihin.\n\nTornionlaakson suurin herättäjä oli _Erkki-Antti Juhonpieti_,\nPajalansynty. Pitkin väylänvarren kyliä hän vaelteli julistaen sanaa\nmilloin Suomen, milloin Ruotsin puolella. Tunnettiin hänet ja hyvin\notettiin vastaan, missä hän vain liikkui Kaalasväylänkin varsilla,\nTärännössä, Narkauksessa, Jierijärvellä, Korpilompolossa. Erkki-Anterus\noli kuin muinoin Paavali, yksinäinen, sanankylvössä vaelleleva\nvanhapoika, sekä sävyisä mies kuin Juhani Raattama -- ja suurin\njoukoin syntinen kansa juoksi hänen tykönsä etsimään pelastusta. Osasi\nErkki-Antti kyllä, kun asia vaati, pauhata kovaa lakiakin. Sillä näihin\naikoihin, kun kansa vielä vaelsi kuolleen uskon korvessa, ja kirkoissa\nkuultiin vain kuollutta paavilaisuutta, täytyi puhua ankarasti ja lyödä\nkovasti -- samoin kuin ruvettaessa kylmää korpea raivaamaan.\n\nNäin teki myös Vettäsjärveltä lähtenyt, Purnuun muuttanut _Purnun\nJoonas_, julmasanainen mies sekä voimallinen herätyslahjoissa.\nKun Purnun Joonas lähti jutamaan Siinainvuorta ja otti miekakseen\nkappaleita Kovastakirjasta, ruveten sotimaan syntiä vastaan ja\nriisumaan ihmisiltä ulkonaista koreutta -- jo sana sattui, ja\nvanha-aatami lankesi. Vittangin Nikukka-Kallassa Joonas saarnasi\nniin väkevästi, että koko kylä kaatui. Kävi syntisessä Vittangissa\nkohta kuin ennen muinoin suuressa Ninivessä. Kiersi Purnu kaikki\nkiveliöt, sai Pajalassa ja Tärännössä suuret heräykset, saarnasi\nKainulaisjärvellä, niin että kuului kohta neljänneksen päähän.\nVarsinkin länsikiveliöt olivat Joonaksen valtamaita.\n\nKierteli erämaita myös _Heikki Parkajoki_, Muoslompolosta lähtenyt\nParka-Heikki, vaikka hän oli varsinaisesti Kittilän herättäjä. Kulkivat\nmyös sokea _Hukka-Mooses ja Naimakan Heikki_.\n\nMutta vasta, kun Laestadius 1849 muutti Kaaressuvannosta Pajalan\nkirkkoherraksi, rupesi suuri pohjoinen palo alamaissa oikein\nroihuamaan. Kauhistuttiin uuden papin väkeväsanaisia saarnoja ja\npelättiin villioppia, mutta sittenkin valtavin joukoin riennettiin\nja täytettiin Köngäsen kirkko jokaisena pyhänä. Oli välistä koko\nkirkkomäki täynnä kansaa, kirkkotuvatkin täynnä sekä myös vanha\npappila, joka oli pieni ja musta kuin revonpesä. Oli uskovaisia ja\narmonpenikoita, oli myös paljon mustia pakanoita ja armonvarkaita, niin\nettä Laestadius saattoi sanoa:\n\n\"Harakat ja varekset on kokkoontunheet kirkon ympärille.\"\n\nOli kirkossa ääntä. Liviön Heikka, kovakurkkuinen _veisulukkari_,\nkurotti kaulansa ja huusi kaikkien ylitse, ja kun itse rovasti rupesi\npuhumaan, hänen äänensä täytti koko temppelin. Siinainvuori siinä usein\njylisi, ja monet viinahukat ja isot viisaat, siviät lapset ja lain\nvanhurskaat, jotka olivat ylpeinä tulla keikottaneet kirkkoon, istuivat\noudonnäköisinä ja sitten astelivat lyötyinä ulos.\n\nTuli kansaa kaukaisista kiveliökylistä, tuli väylän varrelta sekä\nylhäältä että alhaalta. Kesällä riennettiin veneillä ja jalkaisin,\ntalvella ajettiin porolla ja hevosella. Ja hengentuli levisi\nsanankuulijain kanssa yhä kauemmaksi. Aapuan Uuentalon Eeva-Kaisa toi\nPajalasta palatessaan ensimmäisen valkeuden pienen Aapuan pimeyteen.\n\nLaajassa seurakunnassaan Laestadius piti lukukinkereitä joka vuosi\nkolmet kerrat: syyskinkerit, talvi- ja kevätkinkerit. Siellä hän,\nsarkatakkinen, kallokasjalkainen ukko, istui pöydän päässä poltellen\npitkävartista visapiippua, joka oli suuri kuin kissanpää, ja iso\nkukkaro, täytetty lehtitupakalla, oli pöydällä vieressä. Rovasti tutki\naikuisia ja merkitsi isoon kirkonkirjaan, veisulukkari kuulusteli\nnuoria ja lapsia.\n\nSiinä saivat täydet miehet ja akat seisoa koko päivän pirtissä\npitkän pöydän ympärillä. Sillä kun luettaminen oli päättynyt,\nkuunelusmiehetkin kuulusteltu kyläkunnan kunniallisesta elämästä sekä\nvielä muistutettu isäntiä papin _moonavarain_ tuonnista, rupesi rovasti\npuhumaan _päätöstä_ ja saarnaamaan kristillisyyttä...\n\nJa silloin saattoi illalla syntyä suuret kristittyjen menot. Monet\nharmaat vanhukset, rovastin entiset kinkerilapset, niitä vielä\nhartaina muistelevat -- Huoruutensa suuria hetkiä. Tärännön Hannulla\noli väkeä, minkä pirttiin mahtui, orsillakin vielä ja laudoilla nuorta\nkansaa. Rovasti saarnasi harvaan ja kovalla äänellä, ja kuulijat\ntulivat liikutuksiin, niin että ilosta tanssasivat ja hyppivät\nkorkealle -- pöytäkin kulki hyppien peräseinältä keskilattialle.\n\nSuuret liikutukset tapahtuivat myös silloin, kun Laestadius oli\njossakin seuroja pitämässä. Kaikkein vanhimmat niitä vielä muistelevat.\nMasuunin Kartanotalossa on kylän ensimmäiset seurat pitänyt\nitse Laestadius, Nattavaaran Termatalun pikku pirtti vielä muistelee\nsuuren vanhimman käyntiä, samoin Uuentalon vanha ukko Korpilompolossa.\n\nTavaton kansanpaljous oli, ja suuret heräykset tapahtuivat Kitkiöjärven\nTuomaan talossa 1854, kun itse Laestadius oli puhumassa. Raattama\noli silloin jo julistanut synninpäästön joillekuille raskautetuille,\nja Laestadius oli sen hyväksynyt. Mutta Tuomaalla oli rovasti\nniin ahdas ja kiinni laissa, ettei antanut synninpäästöä eikä armon\nevankeliumia. Hän vaati vain kovaa parannusta, ja anteeksi annossa oli\nsemmoista papillista hoitoa ja ihmisraukan piinaamista...\n\nSiitä sanankuulijat, joiden omatunto oli ankarasta lakisaarnasta\nherännyt, olivat kovin raskautetut. Muutamat vaimot tallinylisillä\n-- oli niin paljon seuraväkeä, että yötiloille kiivettiin\ntallinylisillekin -- olivat kohta nääntyä syntikuormansa alle. Huutaen\nja parkuen he vyöryskelivät ylisten lattialla -- palava helvetti\nammotti edessä, eikä rovasti armahtanut. Ovelta kurkistelevat pikku\ntyttäretkin säikähtivät, lähtivät itkien laukkaamaan kotiin ja\nparkuivat koko illan. Hiipi ylisille _Parka-Maija_, Heikin sisar, ja\nsalaa todisti vaimoille synnit anteeksi. Kohta julistettiin varkain\ntoisillekin synninpäästöä... Ja sitten ylitsevuotavainen riemu kuohui\nTuomaan tuvassa. Parka-Olli ja Tuomaan Olli, vanhat isot isännät,\njyskähtelivät iloissaan niin väkevästi, että lattiaparsi rytkähti\npoikki.\n\nMutta Kitkiöjoen Sakon talon seurat olivat kaikkein suurimmat ja\nriemullisimmat. Siellä oli kansaa joka suunnalta Kittilää, Jällivaaraa,\nTäräntöä ja Matarenkia myöten. Oli talossa kaksi isoa asuinrakennusta\n-- ne olivat kansaa täynnä, oli kolme lämmitettyä riihtä -- ne olivat\ntäynnä, oli väkeä isossa navetassakin. Suurella juomapadalla keitettiin\nruumiin ravintoa, ja viilipyttyjä oli happanemassa pitkät hyllyt\nkukkurapäin. Ja makuutiloiksi lyötiin lattioille heiniä, porontaljoja\nja raanuja.\n\nSielun ravintoa antoivat suuret puhuvaiset miehet. Pöydän takana\nparhaina vanhimpina istuivat Juhani Raattama ja Parka-Heikki, ja\nveisukorissa oli suuri veisaaja, _Vinsan Kreeta_, täräntöläinen, jolla\noli ääni kuin miehellä, iso ja komea.\n\nTäällä sitten oikein yhteisesti tutkittiin kristillisyyttä ja\nkatsottiin, että kristityillä on oikeus Jumalan puolesta julistaa\nsynnit anteeksi katuvaiselle kanssaveljelleen ja -sisarelleen. Ja siitä\nRaattama täällä ensi kerran pöydän takaa julisti synnit anteeksi seiniä\nmyöten.\n\nSilloin ratkesi niin suuri ilo ja riemu ja autuuden tunto, että sitä\nei tahtonut Sakon iso pirtti kestää -- eikä tahtonut kestää heikon\nihmisen synneissä vaeltanut savimaja... Käsikauloin siinä itkettiin ja\niloittiin, hypättiin ja tanssattiin, anottiin ja annettiin anteeksi.\n\nJa moni syntikuormastaan vapautunut syntisparka meni ilonhurmassaan\naivan kuoliaaksi...\n\nNe olivat suuria herätyksen ja hengenpalon aikoja. Kansaa lyötiin,\nja heräyksiä tapahtui joka seuroissa -- Svappavaarassa kerran\nkuusinkymmenin. Kuttaisessa suurissa seuroissa kaatui koko kansa,\nliikuttamatta jäivät vain Paittus-Pekka ja Klaun Juunas.\n\nSamoina uskon veljinä ja -sisarina silloin iloittiin ja riemuittiin\nsekä oltiin yksimielisinä jumalansanan ymmärtämisessä. Ei ollut\nhajaannusta, eikä kiistelty, kuka on suurin taivaan valtakunnassa.\nOltiinhan kaikin saman taivaallisen Vanhimman lapsia ja saman suuren\nmaallisen vanhimman opetuslapsia, samoja pieniä tiaisia ja pulmukaisia,\njotka koettivat heikoin äänin visertää kiitosvirttä taivaalliselle\nVanhimmalle ja Veriyljälle kaikkein suurimmasta ja kalleimmasta\nperinnöstä, mikä heille oli varattu -- ei omasta ansiosta, vaan sulasta\narmosta ja rakkaudesta.\n\nKaikki puhuvaisetkin olivat yksimielisiä. Istuivat he saman pöydän\ntakana hyvinä vanhimpina, saarnasivat samaa sanaa ja vahvistivat\ntoisensa puheen sekä todistivat toisilleen synnit anteeksi -- ja sitten\nsamoina pelastettuina veljinä käsikauloin itkivät ja iloitsivat.\n\nEikä kukaan koonnut omaa tokkaansa.\n\nMutta kun vanha Raattama, joka oli Laestadiuksen jälkeen -- suuri\nherättäjä kätkettiin Köngäsen kalmistoon 1861 ja siirrettiin myöhemmin\nPajalan hautausmaahan -- pohjoisen taivaantulen taitava, kaikkien\nkunnioittama hoitaja, kuoli 1899, nousi heti hajaannus erämaan\nseurakunnassa. Syntyi eri mieltä opista -- katsottiin myös, kuka on\nsuurin kiveliössä...\n\nJo tultiin niin isoiksi, ettei enää mahduttu saman pöydän taakse\nistumaan, eipä enää samaan suureen pirttiinkään. Kun täällä saarnasivat\nSirkanmaa ja Lundberg, niin tuolla toisessa talossa pauhasivat Parakka\nja Kuoksu. Ja kummassakin pirtissä istuttiin pyhän Pipelin ääressä ja\ntutkittiin ja havaittiin, että itse oltiin oikealla taivaankeinolla,\nmutta toisentupalaiset olivat erehtyneet väärälle metsäpalkaalle.\n\nToinen oli _esikoisten_ pirtti, toinen _vanhojen_ -- ja molemmat\nseisoivat lujina Raamatun, Lutheeruksen ja Laestadiuksen uskossa.\n\nToiset olivat jyrkkiä Siinain miehiä. He käyttivät saarnoissaan\nkarkeaa, väkevää kieltä ja sanoivat seuraavansa Laestadiuksen jälkiä.\n\"Yksi on Kristus, ja yksi on seurakunta, ja esikoisten seurakunta on\noikea seurakunta, johon met kootur olemme\", he sanoivat. Laestadius\noli esikoisseurakunnan perustaja, ja he ovat saman seurakunnan hengeltä\nvalaistuja paimenia.\n\n\"Mutta met olemme\", vanhat sanoivat, \"raketut apostoolein ja\npropheetain perustuksen päälle, jossa Jeesus Kristus se paras kulmakivi\non, jonka päälle kaikki rakennus toinen toisheensa liitethään,\njotta se kasuaa pyhäksi temppeliksi Herrassa. Ja muuta perustusta ei\ntaijeta panna, kun se, jonka Jumala jo paratiisissa on pannut\nlangenneelle ihmiselle.\"\n\nJoonas Purnu oli esikoisten väkevin mies, ja hänen takanaan seisoivat\ntoiset länsikiveliöiden puhuvaiset. Joonas johti saarnavirkaa\nJällivaaran suohkanasta tuntureihin asti. _Länsiläisiksi ja\nlakilaisiksi_ vanhat heitä nimittelivät, kun he taas puolestaan\nsanoivat itäpuolen uskovaisia _itäläisiksi ja laittomiksi_. Tornion-\nja Muonionväylien varret Täräntöä ja Junosuvantoa, Sopperoa ja\nKaaressuvantoa myöten kuuluivat itäläisten paliskuntaan. Ullatti oli\nrajana, siellä kallistuttiin kahden puolen, toiset itään Palon Lassin\nkanssa, toiset länteen Kuusihuornaisen Ison-Nilssin mukana. Mutta\nitäkylissä Lainio, Parkalompolo, Keräntö ja Käymäjärvi etsivät autuutta\nesikoisten avulla. Parkajoen vaara oli kristillisten rajaporttina. Sen\ntoisella puolella, Junkasta alkaen asui esikoisuus, toisella puolella,\nKitkiöjoelta ja Parkajoelta lähtien vanhojen valta.\n\nEikä ollut toisen suunnan saarnamiehillä sanansijaa toisen palkisilla\n-- ei varsinkaan laittomilla itäläisillä lakilaisten laitumilla. Meni\nNikkari-Tuomas Nilivaaraan jumalanrauhan kanssa ja koetti kylvää\nsanaa hyvään maahan. Mutta Tuomaan saarnassa ei ollut Nilivaaran\nkristillisyyttä -- ja hän sai villioppeineen lähteä vaeltamaan.\nSaarnatalon emäntä vielä vatkasi tulisen tuhkakiulun hänen peräänsä,\njotta riettaat menisivät samassa matkassa. Ei annettu Aatu\nLaitisellekaan, vanhalle totiselle uskonveljelle, ei syömärauhaa\nesikoisten asuinmailla, ja pois täytyi Raution Junnun paeta Masuunista\n-- ei saanut saarnapirttiä. \"Filistealaisten maan läpi\" sanoi Junnu\nvaeltaneensa, kun taas pääsi omiensa luokse Täräntöön.\n\nKaikki lännenkylät olivat esikoisseurakunnan lujassa linnoituksessa.\nKaukainen Nattavaarakin todisti hyvästä kylästään:\n\n\"Tämä on niin lujasti vartioitu, ettei tänne ole liikoja oppeja tuotu.\"\n\nSati liikoja oppeja yritettiin istuttaa, eivät ne itäneet Nattavaaran\nuskonpellossa, eikä niille annettu siemenen sijaa. Nikkari-Tuomas\ntuli, saarnatuvan sai -- mutta ei yksikään Nattavaaran sielu mennyt\nhäntä kuulemaan. Kaikki seisoivat lujana Laestadiuksen, Raattaman ja\nPurnu-Joonaan kylvämässä uskossa.\n\nKylä katseli vain pieniltä pihoiltaan ja poluiltaan, kuinka kauan\nvääräuskoinen Tuomas jaksaa istua tyhjässä saarnapirtissä...\n\n-- -- --\n\nSamoja itäläisiä ja länsiläisiä on erämaassa edelleenkin, ja puhuvaisia\non molemmin puolin. Jokaisella on oma kiekerönsä, jota aina silloin\ntällöin pitää kiertää, ja oma metsätokkansa, jonka oikeaa uskoa\npitää vartioida ja vahvistaa -- raitioida kuin lappalainen eloansa.\nToiset vaeltavat aina tuntureita ja tunturien tauksia myöten lapin\nkyliin Tornionjärvelle ja Kaalasväylän latvoille, toiset taas kulkevat\nalapuolen outamaita. Isoissa kylissä, kun saarnamies saapuu, pidetään\nviikkoiset seurat, saarnataan synnistä ja Veriyljästä ja todistetaan\nsyntejä anteeksi -- ja erämaan kristikansan meno on ylimmillään.\nKaukainen korkea Killimäkin, johon Joonas Purnu on ensiksi tuonut\npelastuksen sanoman, elää suuria hetkiä. Nattavaara teurastaa syötetyn\nsonnin, ja koko pääsiäisviikon on kylä täynnä kristikansaa, saarnahuone\ntäynnä sanankuulijoita, jumalansanaa ja riemuitsevaa henkeä.\n\nSuuren vanhimman henki hallitsee erämaata valtaväyliltä aina\ntuntureihin asti ja tunturien tuellokin puolen -- Jäämeren rannoille.\nJa jo aikoja edesmennyt vanhin elää yhä erämaassaan, kansa kuulee ja\nkuuntelee vieläkin hänen sanojaan -- luettuina hänen saarnakirjastaan.\n\nSillä joka kylä pitää joka pyhä omat hartaushetkensä, rukoukset, ja\nsilloin luetaan päivän saarna suuren vanhimman kirjasta, joskus taas\nvielä suuremman vanhimman, Lutheruksen, postillasta. Useissa kylissä\non pieni vartavastinen saarnapirtti, yhteisvoimin nostettu, ja sinne\non hyvä kokoontua. Mutta vähäväkinen kylä -- Purnu, Sammakko, Lainio,\nMerasjärvi, Aapua ja muut -- astelee vuoropyhin taloon ja toiseen\ntäyttäen pirtin seinäpenkit, tuolit ja lisäpenkit. Istutaan kuin\nkotona, mutta silti hiljaisina ja hartaina kuin ainakin jumalansanan\nkuulossa.\n\nVanha Pitkäkirja on kiveliön paras virsikirja. Se aina ymmärtää ja\nsanoo oikein erämaalaisen sielun ja mielen, saattaa sanoa synkän korven\nvaeltajan turvan:\n\n    \"Pirut ilmas' ja perkeleet\n    Pankoot paksult' kuin sääksee,\n    Kyll' Jeesus meitä varjelee,\n    Ja paulat pojes syöksee...\"\n\nSe veisaa harmaapäisen väsyneen vaeltajan sydämen kaipauksen, koska\nhartaushetkeä aloitellaan:\n\n    \"Niinkuin peura janossansa\n    Vettä tuoretta himoitsee:\n    Niin mun sielun tuskassansa,\n    Jumalaa ikävöitsee...\"\n\nSitten taas, juuri saarnan saapuessa, kuluneen kirjan ruskeat kannet\noikein läikähtelevät, kun se johtaa veisuuta:\n\n    \"Mun silmän', käten' nostan\n    Ain' Herran Sioniin,\n    Jost' avun tiedän saavan'\n    Ja valon kaunihin...\"\n\nSieltä lähteekin, vanhan rovasti-vainajan vanhasta kirjasta, valoa ja\nvirvoitusta väsyneelle sielulle. Rovastin sanoilla pöydän takana istuva\nlukumies saattelee kiveliön kansan Herran laitumille, joilla \"tuuli\npuhaltaa, kusta hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa, etkä tiedä,\nkusta hän tulee taikka kuhunka hän menee.\" Ja edesmenneen vanhimman\nsanasta saadaan kuulla, kuinka kautta erämaan käyvät väliin suuret\ntuulet ja maailman säät, mutta ei ole Jumalan henki tuuliaispuskassa\neikä ukonilmassa, eikä maanjäristyksessä. Hiljaisessa tuulenhyminässä\nhän vaeltaa. Pyhän Hengen tuuli puhaltaa, kuhunka hän tahtoo, ja\nihminen, joka ei ole kuuro, kuulee hänen humunsa. Mutta kuuro ei kuule\ntuulen humua. Hän laskee vain veneellä täysin purjein, vaikka rannalta\nhuudetaan: \"Varoittakaat teitänne! Palava koski on edessä! Älkäät\nnukkuko kosken niskassa!\" Mutta he laskevat vain ja sanovat: \"Ei ole\nhätää -- anna mennä!\"\n\n\"Älkäät menkö niin rohkeasti helvettiin!\" kaikuu vielä suuren vanhimman\nmurheellinen varoitus.\n\nKuulee saarnapirtti Jumalan hengen hiljaisen hyminän... Se käy ulkona\nyli kesäisen kukkivan pellon, kohahtaa pirttiinkin ja liikkuu yli\nkumartuneitten päitten...\n\nMutta kuuluu myös tuolta etempää väylältä tulisen kosken vihainen\npauhina. Onpa kuin kantautuisi laskumiesten ilkkuva huuto: \"Anna\nmennä!\" -- Nuoret kulkevat ilakoiden kylätiellä.\n\nVanhimmat istuvat pöydän takana, ja saarnapirtti kohahtelee. Jo sitten\nkirjamies lopettaa:\n\n\"... että sinä, o, rakas vanhin, auttaisit meitä ylös tämän maailman\nkylmältä laattialta ja kantaisit ijankaikkiseen iloon.\"\n\nItketään ilosta ja itketään synnintuskasta. Pienet pojanpalkeetkin\nja tytärnaaskat, jotka pitkän saarnan aikana ovat vuoron perään\nnauhanneet ulkona, käyvät vanhimpain kaulassa anteeksiannolla.\nPikkuruinen Maikkenkin, naurusuu, joka tuskin turmeluksesta tietää, käy\nkirkkain silmin sipisemässä valkopään korvaan, samoin pojanvesa,\npieni armonpenikka, joka koko saarnanajan on askaroinut pöydän alla\npuhuvaisten jaloissa, kääpertää ylös ja käpäisee joka vaarin kaulaa.\n\nJa vanha rakas kirja veisaa taas saarnapirtin sydämen kyllyyden:\n\n    \"O kuinka ihanat\n    Asuinsijas ovat,\n    Sä Herrain Herra suuri,\n    Siellä sielun ruokit juuri\n    Sun pyhän sanas makeull',\n    Josta kiitän sinua riemull'.\"\n\nMutta kun Suorran Pieti, puhuvainen lapinukko, saarnan loputtua\nmuistelee Nattavaaran seurapirtille vanhan Dynesiuksen äskettäistä\npoismenoa, täyttää väkevä itkun ääni ison huoneen. Valkoisena\nvanhimpana on Dynesius aina joka pyhä istunut toisten keskellä pöydän\ntakana puhumassa ja todistamassa, ja aina on pyhän tuulen hiljainen\nhyminä liikkunut hänen seurassaan.\n\nMutta nyt ei häntä enää nähdä vanhinten joukossa. Väsynyt vanha on\npäässyt maailman kylmältä lattialta taivaan kultalatvalle.\n\nSyöksähtää puhuvaisten lavalle koko saarnapirtti, miehet ja vaimot,\nnuoret ja vanhat. Ja siinä he kohta kaikin käsikauloin suurena itkevänä\njoukkona huojuvat sinne ja tänne...\n\nOn lavalla vain yksi ainoa monijalkainen ja monipäinen jumalan luoma\nolio, jokin alkumaailman kumma, joka tuskissaan taajoen yht'aikaa\nitkee ja nauraa, huohottaa ja valittaa, huokailee ja voihkii -- joka\npää omalla äänellään. Kuuluu väliin voihkaisuja: \"lesus... Herra...\nJumala... Kristus . ..\" ja taas puhaltuu pitkiä tuskanhuutoja...\n\nHarmaa Suorran Pieti vain silloin tällöin siirtyy erilleen, ojentuu ja\nkäsiään heilutellen huutelee korkealla äänellä:\n\n    \"Oi oi oi oi ooi...\n    Kiittäkää Herraa, kiittäkää!\n    Oi oi oi oi ooi...\n    Hyvä on Herra, Herra!\n    Oi oi oi oi ooi...\n    Kiittäkää, kiittäkää Herraa!\"\n\nTuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa.\n\n\n\n\nKiveliön lapsi.\n\n\nErämää eli omaa elämäänsä, raatoi vuodesta vuoteen kautta aikojen.\nSukupolvet tulivat ja menivät -- nuori polvi oli jo nousemassa, kun\nvanhaa saateltiin hautaan.\n\nKoko kiveliö oli samaa tervettä luomakuntaa, joka Isonkirjan käskyjä\nseuraten lisääntyi ja täytti maata ja teki sitä alammaisekseen.\nNiinkuin muidenkin erämaan eläjien, lintujen ja nelijalkaisten pesät\nolivat täynnä perillisiä, niin myös erämaan raatajien pirtit oli\nsikiöillä siunattu -- metsien pieni pöksä yhtä hyvin kuin väylän varren\niso asumus.\n\nMetsänelävien pesissä pörröiset pojat makasivat vieri vierin ja suurin\nsuin huutelivat syötävää, metsäkömmänän pihamaalla taajoi kohta\nkymmenen pörröpäätä, ja suu oli yhtä suurena kuin toisenkin metsäpesän\nperikunnan -- koko kenttä oli ääntä täynnä.\n\nMutta mitä suurempi oli pihalla tieraava sikiöparvi, sitä suurempana\nasui jumalansiunaus. Tämä oli kiveliön vanha usko. Meni kaksi tyhjää\nihmistä yhteen, sai pirtillisen lapsia -- eikä vain ollut mitään hätää.\nKyllä häätyi olla siunaus lasten matkassa. Oli erämaassa niestaa\nmustille kaarneenpojille ja pissihaukoille, mitäpä kuin kristittyjen\nihmisten lapsille. Kahdeksista perillisten parvea piti kiveliö pienenä,\nkymmenen jo kelpasi, mutta kun oli neljän-, viiden-, kuudentoista\ntokka, silloin oli onni ylimmillään. Niinkin suuri siunaus tuli joskus\nmuutamille erämaan raatajille. Merasjärven lukkarin Selmalle annettiin\nkaksi poikanassakkaa ja kolmetoista täyttä tytärtä, ja Purnun Hilma\npyörähdytti pirtin täyden -- kymmenen tyttöhaarukkaa ja poikia puoli\ntusinaa. Mutta Ripasen raatajaparille siunattiin perikuntaa, niin että\nvasta viideskolmatta oli _vaakkara_.\n\nSellaisesta joukosta jo lähti ääntä -- sati muutakin. Se täytti koko\ntalon, oli perillistä joka penkillä ja pölkyllä, ja silmiä kiilui joka\nnurkasta. Syömätouhussa askaroi sikiöitä ruokakupin ääressä yksin,\nkaksin ja kolmin, kuka lattialla, kuka penkeillä ja pökkelöillä, kuka\nisämiehen kanssa pöydän ääressä. Tällaisen joukon ryskätessä sitten\nmetsäpälvi laajeni hyvää vauhtia. Oli siinä kalan pyytömiestä, oli myös\nvirkateillä kulkijaa, oli niittäjää, navettapiikaa ja riihentappajaa.\n\nRannaton erämaakin aukeni ja kansoittui, kun suuri parvi hajosi\npesästään -- jumalansiunaus vaikutti mustassa kiveliössä.\n\nKohta yhtä vähin vaivoin kuin muutkin kiveliön eläjät, moni erämaan\ntalon emäntä sai perillisensä. Ei siinä turhia makailtu -- senkuin\nluotiin uusi sielu ja taas jatkettiin keskeytynyttä työtä. Aapuan Miina\nasiasta selvittyään istua kuukahti takanreunalle, pisti henkisavuksi\nja rupesi keittämään puuroa. Miina olikin jalo lauttavitsojen vääntäjä.\nPäivätöikseen hän saattoi kiertää kolmesataa kovaa koivunvitsaa\n-- miksei sitten sivutöikseen pientä ihmisenvesaa. Krekun Karuliina\nteki perillisen niityllä ollessaan, souteli vielä lämpimikseen yli\nKuusijärven ja kantoi saaliinsa kontissa kotiin. Muoslompolon Matilla\nloi puimakeskissään hyvän riihentappajan, nosti kitisevän käärön\nkiukaan lämpöisiin ja asteli, kun joutui, riihimiesten kanssa pirttiin.\nKannusjärven Karkian Marjalta varisi sikiö pensaikkoon, kun hän illalla\ntulla touhotti niityltä kotiin.\n\nSaattoi lapsivaimolla kyllä tarvittaessa olla apulaisena joku\n_pirttiämmä_, joskus semmoinenkin taitaja, joka voi ajaa polttavat\n_sätket_ pölkkyyn, niin että se kivuissaan rupesi kierimään pitkin\nlattiaa. Osasi ja teki akka paljon muutakin, siunasi pirtin ja\nperillisen, pani suolaa ja tulihiiliä pesuveteen sekä sonnusti kipuja\nkärsivän vaimon kaulaan miehen housut ja laski tuppivyön pään alle,\npainelipa vielä ja puristeli pienen päätä kauniimmaksi sievistellen\nsulhaisen, sulareijän, seutuja.\n\nPitihän vasta saatua ihmisenalkua vähän kaunistella ja korjailla\n-- somempi oli sitten katsoa sitä hyvän isänkin sekä naapurin emäntien,\njotka kohta juustoineen ja muine hyvineen tulivat _pyhiin pirtteihin_.\nViikus-ukko kyllä kauhistui Marjansa lahjaa. \"En toista enää\ntehe!\" ukko manaili ja yritteli vaihettaa mustaa perillistään köyhän\ntunturilaisen kanssa, tarjoten väleiksi hyvää ajohärkää.\n\nUkko rievun ruma lulliselkä ei kelvannut tunturilaiselle -- ei edes\nmaahiaiselle, maamustilaisellekaan. Maahiaiset kyllä olivat aina\nväijymässä vaihtaakseen ihmislapsen vanhoihin rumiin sikiöihinsä. Ei\ntahtonut auttaa, vaikka oli jumalansanaa lapsen pieluksissa -- jossakin\nvälissä maahiainen saattoi tulla ja napata. Kaaressuvannon metsäkylissä\noli lapsi vaihdettu -- ja vanha vaari oli kärissyt kehdossa. Mutta kun\näiti kerran oli ottanut ja kirnunnut, niin että kerma oli roiskunut\nympäri pirttiä, oli kehdon äijä ärähtänyt:\n\n\"En ole neljhään polvheen niin hullua nähnyt, joka fiilin ympäri\nkirnuaa.\"\n\nOli heti vanhaa kärisijää pieksetty, ja maahiainen oli paikalla\npaiskannut oikean lapsen pirttiin äyskien:\n\n\"Tässä on sinun paskalapses!\"\n\nSattui joskus niin kolosti, että maahiainen vei syntymättömän sikiön.\nKunnarin emännältä vietiin, kun hän nukkui Auskarinharjulla -- tyhjin\nvatsoin heräsi. Joku suvannonsoutaja oli vain huomannut, kun kaksi\nakkaa liikkui harjulla joikaillen:\n\n    \"Ruu ruu ruu... kalanpyytäjän saimme...\"\n\nKastettu lapsi oli jo paremmin turvattu. Mutta kun kirkko ja pappi\nolivat etäällä, piti kaukaisen kiveliön pieni sikiö panna\n_hätäkasteesheen_. Kylän vanha kunniallinen ihminen kelpasi kastajaksi,\nsaarnamies oli kohta kuin pappi. Purnu-Joonas kastoi miltei kaikki\npurnulaiset, ja Parakan Frans oli Parakan pappina. Kummeja oli\nainakin kahdet parit, _ämmä- ja äijäkummit, piika- ja poikakummit_,\nja kumminlahjoiksi annettiin, kuka lammasta, kuka poroa, kuka\npaitavaatetta. Mutta kastevesi piti kaataa parren raosta lattian alle,\nettei se ollut kenenkään poljettavana, ja jos _ristilapsi_ kuoli,\nlaittoi _ristimuori_, ämmäkummi, arkun ympärille valkoisen\nkuolinliinan.\n\nOli pahaisella kastetullakin sielulla vaivansa -- kipu ja kuolema\nhäntä uhkasivat ja ahdistivat, kuten muitakin syntisiä. Mutta osattiin\nheitä hoidella. Oli syöjä _navassa_ -- pyyhkäistiin koivuntervaa, oli\n_korvanpistos_ -- tiristettiin nisämaitoa, nousi ihoon _kerniä_ --\npyyhittiin vihkisormuksen taikka kolmen oksanreiän lävitse lypsetyllä\nmaidolla, heltisi sikiön jalkainväli -- piristeltiin seinästä\nkaristettuja _toukanjauhoja_, tuli suu _samphaille_ -- siveltiin\nrintamaidolla, jota oli juoksutettu karhun kurkkutorven lävitse taikka\nkäytetty parantavassa, sammakkoa pidelleessä kämmenessä. Puremalla piti\nlyhennellä lapsen kynnet, ei saanut teräaseella leikkoa -- lapsesta\ntuli varas. Eikä saanut keikuttaa tyhjää kehtoa -- lapsesta tuli\n_kirra_. Mutta kun pahansuopa naapuri oli pannut lapsen itkemhään, oli\njättänyt oven auki ja sanonut:\n\n    \"Olkhoon lapsen suu auki,\n    niinkun on tuo ovi raoillaan!\"\n\nsilloin täytyi hakea apua tietäjä-ämmältä.\n\nEmon ruokakupeilla oli pienen paras aterioida. Mutta kun äidin piti\npäiväkausiksi mennä kiveliöön, lehdenpanoon, jänkäniitylle, potaskaa\npolttamaan, silloin lapsen täytyi tyytyä _sarvheen_, jota toiset\nsikiöt hoitelivat. Nahkanisää nilkoen pieni kitisijä kiskoi sarven\ntäysin lehmänmaitoa, jopa jo piimää. Äijänpään perilliset saivat vetää\nsarvesta ruisvelliä -- ja heistä vasta vankkoja kasvoi. Ryöstäjän ämmä\npuri kuresuupussiin jauhoja, sokeria ja voita ja tukki suuren pussin\nsikiön hampaattomaan suuhun. Siitä lähti voimaa ja makeutta -- toiset\nkläpitkin aina varkain näppäsivät sen suuhunsa.\n\nOli kiveliön äidillä lauluja, kun hän soudatteli _syliharakkaansa_\nnukkumaan. Ullatin Vaaran emäntä, yhdentoista emo, lauleli niinkuin\nkoko kiveliö Killimää myöten:\n\n    \"Nuku, nuku, nurmilintu,\n    väsy, väsy, västäräkki,\n    kyllä hyvä Herra herättää,\n    koijunoksa korvottaa,\n    vittanvarpu virvottaa.\"\n\nPurnun kuuttatoista keikutellut Hilma tuuditteli:\n\n    \"Tussan lullan tupakkarulla,\n    mistäs tiesit tänne tulla?\n    Miksenpä tiennyt isoa tietä...\"\n\nMuoslompolon äiti muisteli Lapin heinäkenkiä:\n\n    \"Lapin lapset laulelevat,\n    heinäkengät heippasevat,\n    kurmupeskit kuippasevat.\"\n\nPajalan emo lauloi pikkuhyväselleen:\n\n    \"Tuuppa, piika, tuuppa, poika,\n    toinen jalka sylttysukka,\n    toinen jalka kalttokenkä.\n    Sylttysukka Suvannosta,\n    kalttokenkä Kangosesta.\"\n\nJa sitten hän alkoi rallatella:\n\n    \"Oletteko nähnyt meän pukkia\n    muitten pukkiin joukossa?\n    Sill' on suuret sarvet päässä,\n    kili-kili-kellot kaulassa.\"\n\nAapuan vanha Kruutin muori titteroitti kehdon ääressä tyttärelle:\n\n    \"Titteriä tatteria laulethiin,\n    tytöt sinne käskethiin.\n    Nisujauhopuuro keitethiin,\n    sokkeria seurhaan heitethiin,\n    valkoishiin liinoin käärithiin,\n    kirkon perässä vihithiin.\"\n\nMutta poikanassakalle hän lasketteli:\n\n    \"Titteriä tatteria laulethiin,\n    pojat sinne käskethiin,\n    Hevosenkikaroita keitethiin,\n    hevosenloimhiin käärithiin,\n    tallin perässä vihithiin.\"\n\nKaukainen Kaaressuvanto luikutti vain _nokkanuotilla_:\n\n    \"Tullan lullan lullaa,\n    tullan lullan lullaa...\"\n\nLattialla askaroivia pojanponniaisia ja tyttöhaarukoita hyviteltiin eri\nlauluilla. Täräntöläinen lateli:\n\n    \"Tai tai tai vaivanen ämmä katkasi,\n    katkasi vasikalta hännän,\n    teki siitä kirnunmännän,\n    kirnusi sillä ruikiata voita.\"\n\nJa taas:\n\n    \"Elli-Kelli, keitä velli,\n    Maija-Kaija, maista tuota,\n    Pekka pane pelli kiinni,\n    käske Juntti syömhään.\"\n\nIso Ullatti riukutteli:\n\n    \"Riu rau, rannenkukka,\n    missäs olet ollut?\n    Tuolla täällä taivhaan alla.\n    Mitäs olet palkaksi saanut?\n    Viisi, kuusi poikalasta.\n    Mitkäs niijen nimet olthiin?\n    Iitami, Aatami,\n    Suutari, Kraatari,\n    Pikilangan pistäjä,\n    Nokilangan nostaja.\"\n\nMarketalla oli pitkä juotku:\n\n    \"Venäläinen, verikirves,\n    karjalainen, kauttokenkä,\n    tappoi isän, tappoi äitin,\n    piti minunkin tappaa.\n    Mie pääsin methään,\n    mettäläinen laihnas sauvan.\n    Sauvan annoin ämmälle,\n    ämmä antoi kakon.\n    Kakon annoin koiralle,\n    koira haukkui oravia.\n    Oravat annoin riihimiehille,\n    riihimiehet annoit jyviä.\n    Jyvät annoin kanalle,\n    kana lainas siivet,\n    joilla pääsin Punaisenmeren poikki.\n    Siellä näin ihmeitä:\n    sika sotki taikinaa,\n    karhu kutoi kangasta,\n    poika sekoitti puoloja,\n    ämmät määyit karsinassa,\n    äijät pyljyit hinkalossa.\"\n\nLapsen luuloteltua kipua täräntöläinen katsoi, sylki ja pyöritteli:\n\n    \"Sian sipuri,\n    koiran kopuri,\n    lamphaan lapuri,\n    lehmän leveä paska,\n    voitheeksi ja hautheeksi.\n    Tphui -- kyllä se paranee!\"\n\nUlkona laukkovia lapsia saattoi taas moni vaara uhata. Suuren kiveliön\nhaltiat olivat aina varuillaan, salakavala maahiainenkin vaani massa\nsiepatakseen taitamattomia ihmisen sikiöitä. Tuli metsästä joskus\nsalaperäinen _viepä_, joka houkutteli ja kuljetti lapsen omiin\nkätköihinsä. Sahavaaran Antti katosi kiveliöön, vasta viikkojen\nperästä hänet löydettiin kuolleena jängältä -- viepä oli\nhänet ottanut. Yritti se viedä Kaunisvaaran kuusivuotiaan tytönkin.\nPitkin vuomaa tyttö laukkoi näppien kortteita suuhunsa ja huudellen:\n\"Älä mene, äiti!\" Viepä siellä rukatti äidin haamussa hänen edellään.\nNiittymiehet joutuivat hätään ja saivat tytön kiinni. Maahan kuukahti\nvuomanlaukkoja -- ei ollut enää voimaa, kun ihminen oli häneen\nkoskenut. Vittangissa metsänhaltia vei tytön ja piilotti, niin ettei\nlukkarikaan häntä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulki -- eikä haltia\nantanut tytön huutaa. Jukkasjärvellä vanha metsänäijä kiersi rannalla\nsilmillään nukkuvaa puittiopoikaa korvista, niin että kasvot vääntyivät\nnurin koko iäksi.\n\nJulmat vanhemmat saattoivat joskus itse menettää sikiönsä. Tapanin\nnoitaämmä ajoi kiroten pikku tyttärensä metsään, ja sinne hän katosi\n-- ei löydetty jälkeäkään. Marketan entinen paha akka sydäntyi, kun ei\ntyttö lähtenyt lehmiä paimentamaan, kirosi hänet ja laittoi lentämään\n-- ja samaa menoa tyttö riepu vieläkin ilmassa kiitelee.\n\nTapahtui kiveliön pienessä mökissä, jossa suuri sikiöparvi taajoi,\njoskus niin että vanhemmat nälissään myivät jonkun nälkäisestä\nperillisparvestaan. Nattavaaran Termatalun poika myytiin Luulajan\nherralle ja köytettiin rekeen, ettei pääse karkuun. Mutta kun poika\nsiinä parkui, Isu-Erkki tuli, karisti nuorat poikki, otti pojan\nkainaloonsa ja kantoi kotiin. Vanhat köyhät vettäsjärveläiset myivät\nperillisiään porolappalaisille, jotka niitä kuljettivat matkassaan ja\ntaas kaupittelivat Norjan kalamiehille. Jo aikoja edesmennyt Purnun\nPieti-raukka vaihtoi pienen tyttärensä tunturilaiselle jauholeiviskään.\nMutta kun äijävaari, Pietin isä, tuli metsästä ja kuuli asian, hän\nkauhistui: \"Vai on minun Marja-Liisani viety\". Ukko lennätti porolla\nlappalaisten jälkeen ja toi Marja-Liisan kotiin.\n\nMutta Pieti-raukka antoi sitten pienen Aataminsa Lapin jutamamiehelle\nja sai jauholeiviskän. Kauas tunturien taakse poika vietiin. Vasta\nisona miehenä hän tuli kotiin, mutta meni jälleen takaisin ja vei\nvettästyttären akkana matkassaan.\n\nMoni muu köyhän pirtin perillinen joutui kurjana kauppatavarana\najelemaan lappalaisen ahkiossa talvisia tuntureita. Karsikkojärven\nKitti-Pieti ja Marketta antoivat Pekkariepunsa lapin matkaan,\nJunkan Olli laittoi poikansa samoille taipaleille, samoin Vittangin\nHenttu tyttärensä, ja Raution ukko raukka lähetti perä perää neljä\npoikaa, vielä tyttären viimeiseksi. Vanha Killimäkin vielä muistelee\nnäitä aikoja, ja entinen Ullatti peloitteli ylpeitä perillisiään\nlappalaisella, joka ottaa ja vie Norjaan.\n\nTromssan seutuville pienet kurjat kuljetettiin. Siellä he joutuivat\nenimmäkseen kalamiesten puittioiksi ja lapsenhoitajiksi. Parakassa\neli vielä äskettäin 80-vuotias muori, jonka sisar oli kaupiteltu\nlappalaiselle.\n\n\nMutta kun oli saatu maalavelliä vatsan täysin taikka hyvä kalakeitto,\neikä ollut pelkoa maahiaisista, eikä viepää näkynyt, koko sikiöparvi\ntaajoi päiväpaisteisella pihamaalla -- kyläisessä paikassa niin kovalla\nvoimalla, ettei maahiaisten eikä viepien ollut asiaakaan. Pikku tytöt\n_värkkelivät_ vaaran laidassa rakennellen kivistä pitkin rivein\nasumuksia. Siinä pirtit ja kamarit, navetat ja tallit, tokat, kehdot,\ntuusit ja purkit, käpylehmät ja -lampaat, savikakot ja kaikki.\n\nPoikahuitarit askaroivat metsän reunassa taikka rannalla pajukossa\nvuollen ja nakutellen pajuista ja männynlylystä pelivärkkejä, ja siitä\nkohta kesäinen kenttä soittui. Kuka vihelsi pajupiiparilla, kuka\ntoitotti torvella, kuka taas pöristi pieriäisenvarrella...\n\nVälitöikseen pojat heittivät _mynttiä_, napsivat _kirppaa_, jopa\nnostelivat _kankkua ja juurakkoa sekä kiveä_ niinkuin olivat\nnähneet aikamiestenkin tekevän. Vedettiin taas hampaat irvissä\n_kissanhäntää_, jopa kaiken lopuksi tapella nahistiin ja erottiin\ntoisiaan kivillä ja haukkumasanoilla lennätellen. Singahti aina kiven\nkintereillä:\n\n\"Sen Pekkuliini... Resu-Taavetti... Kresu-Kallan kläppi...\nKuijuuni... Koipi-Matti... Tievan Kärpänen... Timpparin sikiö...\nKonkka-Aapon kuvhainen...\"\n\nKuusi-, seitsenvuotiaatkin resutaavetit saattoivat kapistella joukossa\npaki paitasillaan. Sahavaaran Justus sai seitsemissään ensimmäiset\nhousunsa, Aron Tiinan kursimat. Mutta kun karkea ryssän kangas\nhieroi haarat verille, Justus edelleenkin paljon mieluummin juoksenteli\nhousuitta.\n\nMutta silloin vasta ääntä lähti, kun kaikki _kläppivarekst_, tytöt ja\npojat, alkoivat yhdessä tierata. Juostiin ja tavoiteltiin toisiaan\n_hukkasilla_ -- jukkasjärveläinen näppäsi, sanoi \"velkana!\" ja lähti\nlaukkaamaan, toinen kiinni tavoittamaan. Lyötiin väliin _palloa_,\nväliin oltiin _krunkkusilla_, väliin juostiin _konkkaa_, ja sitten\ntaas kapistettiin piilosilla ympäri kartanoa, niin että maa komisi,\nja nurkassa olija huuteli:\n\n    \"Kuru kuru pinnaa,\n    häitseri vännää!\"\n\nMutta tunturien lapset taajoivat kaikkein mieluisimmin _porosilla_.\nToiset laukkasivat sarvipäinä pitkin kenttää, toiset heittelivät\nsuopungilla kiinni. Sitten lähdettiin \"porolla\" ajelemaan. Tarvittiin\n\"poroa\" muutenkin -- taluteltiin, sidottiin paaluun jäkäläpanoksen\nääreen... Niilas pahanen, Sarren poika, purtiin kohta piettiöksi.\n\n_Räknäämällä_ katsottiin, kuka joutuu leikin alkajaksi. Osattiin kautta\nmaan vanhoja hyviä lukuja. Marketta luetteli:\n\n    \"Yysikki tyysikki,\n    toukun loukun,\n    leppää viisi,\n    viiman kroosi,\n    sathen kappaa,\n    keitan kartaa,\n    portti pois.\"\n\nKitkiöjärven kisakentältä kuului:\n\n    \"Yhten kahten,\n    tiiken taaken,\n    venäjän vekkaa,\n    ruottin murtaa,\n    reunaa raunaa röps.\"\n\nTaikka:\n\n    \"Tiki veri, turve tie,\n    kanan poika kuops.\"\n\nUllatin Vaara lasketteli:\n\n    \"Iik miik anetiik,\n    sööker jööker, viller valler,\n    hästen poo, salamoo,\n    unnanoo,\n    petter pau, syyky rau,\n    tool puu, ringa ruu,\n    piikke pukka, porttis pois.\"\n\nMutta Nattavaaran pikku tieraajat panivat toimeen pienen pihanäytelmän,\nMäntyvaarasta opitun. Oli \"talo\" seinän vieressä, oli emäntä\ntyttärineen, poikineen kotona. Tulee vieras akka, polkee porstuassa.\nEmäntä sanoo:\n\n\"Tuuppa sissi!\"\n\nVieras tulee, sanoo:\n\n\"Päivää.\"\n\n\"Päivää!\" sanoo emäntäkin ja kehoittaa istumaan.\n\n\"Ei ole paljo joutua.\"\n\n\"Mitäs sie piat?\" emäntä kysyy.\n\n\"Jos mie saisin yhen piikan?\"\n\n\"Mitäs sie annat sille?\"\n\n\"Mie annan sille syötä fiinit ruovat ja annan kultavaatheet, ja kun se\nkuolee, se panen kulta-arkhuun.\"\n\nJo toki näin hyvä emäntä piian saa. Emäntä antaa tyttärensä, sanoo:\n\n\"Ota tämän piikan!\"\n\nVie vieras piian, työtä teettää. Mutta kun ruoka-aika tulee, akka\näyskäisee hänelle:\n\n\"Syö paskaa ja pannuplättuja, äläkä minun fiilipunkhiin koske!\"\n\nTulee vieras akka taas, polkee porstuassa, sanoo päivää, ei ole joutoa\nistua, pyytää jälleen piikaa.\n\n\"Mitäs sie tehit toiselle piikalle?\" emäntä kysyy.\n\n\"Se meni mollille antamhaan vettä, ja molli puski että kuoli -- se mie\npanin kulta-arkhuun.\"\n\nSaa vieras toisenkin piian ja vie kotiinsa. Ja yhä vain akka tulee ja\nvie sekä piikoja että renkejä -- kuolevat kaikki, ja \"se mie panin\nkulta-arkhuun.\"\n\nViimein emäntä lähtee katsomaan vieraan talohoitoja. Siellä ovatkin\ntyttäret ja pojat vastassa kannellen kamalista syötävistään. Siitä\nkaikki sydäntyvät, karistavat akan kimppuun, laukottavat kiinni ja\npieksävät hänet kuoliaaksi. Sitten kiireesti juostaan kotiin, ja emäntä\nsanoo kauhistellen:\n\n\"Oh sen hullunomaa... haisi niin kolkosta... Ja on valhetellut, että\non pannut kulta-arkhuun.\"\n\nSiinä istutaan ja haukutaan kamalaa akkaa ja hänen rumia ruokiaan.\nMutta kuoliaaksi pieksetty ämmä tulee kummitellen porstuaan ja siellä\nemäntää matkien huutelee, niin että kaikki ovat kauhuissaan. Kapsahtaa\nkummitus viimein esiin ja huutaa kolosti:\n\n\"Hoi hoi!\"\n\nKirkuen ja parkuen toiset lähtevät laukkomaan, kuka kunnekin. Mutta\nmanalainen ruukaltaa perässä, tavoittaa kiinni ja surmaa kaikki.\n\nNäin murheelliseen loppuun päättyy Nattavaaran kesäinen pihanäytelmä:\n\"Tuuppa sissi!\"\n\n-- -- --\n\nMetsä oli erämaan aidan takana, ja metsässä marjoja -- eikä ollut\njänkäkään hilloineen kaukana. Silloin alkoi kläppivareksille ankara työ\n-- piti laukkoa pitkin metsiä ja jänkiä. Mutta se oli mieluista työtä.\nHyvää syötävää oli joka mättäällä: _mustikoita, puolukoita, vaaramia,\nvatukoita_, oli myös _lintukoita ja kaarnikoita eli kaarnheita_,\noli vielä _hevosenpuoloja ja juopukoita eli juolikoita_, jopa\njossakin puskassa _ruotukoita_. Ja vatsa pullotti kylläisenä.\nPureskeltiin vaihteeksi _putkenvartta_, ja kuusikosta saatiin hyvää\npihkaa. Pojat kaahaisivat puuhun, kaapivat pehmeää kuivaa _tikanpihkaa_\n-- valuva _vallapihka_ ei kelvannut --, ja kohta oli jokaisen suussa\nsitkeä pihkamälli. Sitä oli mukava pureskella, janon se sammutti, mutta\nnälän antoi. Pojat antoivat valmiiksi purtuja mällejä tytöillekin.\nAikuisillakin oli usein pihkapallo hampaiden välissä.\n\nOli toki jo muutakin työtä. Pojanveekarien piti tuntikaupoin seisoa\nrannalla kannatellen ongenvapaa sekä toisin vuoroin laukata pitkin\nrantoja kokemassa linnunpesiä ja sotkanuita. Tyttärien taas täytyi\nhoidella ja paimennella pienempiään, milloin pirtissä, milloin\npihamaalla. Piti myös sekä poikien että tyttöjen juosta paimenessa,\npiti käydä muiden mukana lehdenpanossa, haravoimassa, leikkuupellolla,\njäkälänpanossa. Ja jo taas täytyi taajoa väylällä sauvoen venettä\nmilloin ylös milloin alas. Siinä tottui kohta jo pahaisinkin napataatta\njaloksi väylämieheksi, airon ja sauvoimen käyttäjäksi. Notkahteli\nvain sauvoin, ja vene nousi kohisten, oli työntäjänä poika tai\ntyttö.\n\nOli kiveliössä työtä ja askaroimista kesäpäivän täysin. Muutamat\npoikahurtat kyllä olivat niin sinnikoita, että aina _intelivät_\nvastaan. Heitä täytyi _kelomalla_ asetella ihmisten töihin ja asioihin,\nja monta kertaa saatiin heistä sanoa:\n\n    \"Tuosta klapista ei tule kun hiiren ruoka,\n    sen sais' uudesta tehä.\"\n\nOli työtä talvellakin. Kelkat ja sivakat olivat parhaat työkalut,\nrantatörmä ja vaaranlaita mieluisimmat työmaat. Kohta pimeästä\npimeään ne miestä pitivät. Lumisina ja märkinä tyyrääjät illalla\ntulla rähjäsivät kotiin. Varsanjalka luikki miehennokasta, ja paljas\nvarvas tiiraili kengännokasta -- mutta ruokahalu oli kuin ennenkin ja\nruokakupille kaikkein kovin kutsumus. Oli kaarassa kylmä kalanpuolisko\n-- se meni semmoisenaan, oli hanhessa muikeaa piimää -- se oli kuin\nrieskamaitoa.\n\nSitten jo taas piti tallata lumikentälle _hukanrannio_ sekä\nlaukata siinä _hukkasilla_, ja kun tuli _mätä lumi_, oli työnä\n_lumihuonheitten_ rakentaminen. Pyytöhenkisten pajanpalkeitten täytyi\naina väliin sivakoida pitkin pajukoita rakennellen riekonansoja\nja taas käydä niitä kokemassa. Kotipihoilla piti poikain pilkkoa\npuita ja kelkata pirttiin. Saipa moni poika kohta kymmenvuotisena\nsyksyisin kapistella isän kantapäillä niittyä hakkaamaan, sitten jo\ntervasmetsään juurakoita vääntämään ja pilkkomaan. Keväthangilla oli\npoikien ankarana työnä raahata metsästä \"tien päälle\" polttopuita,\nkarhakoita, koivukaskia ja tervalauttojen vitsoja, kun isä vedätti\nniitä hevosella kotiin. Täytyi samassa työssä hääriä tytärnaaskojenkin\nheti, kun kynnet kestivät. Ja välitöikseen tyttärien piti vielä oppia\nkutomaan itselleen sukkaa, vantutta, jopa pian ruveta kehräämään,\nkarttaamaan ja kutomaan. _Tortti_ oli kohta tyttären tärkein tupakalu.\n\nMutta kaiken ohessa piti kristityn ja kastetun metsien laukkojan\noppia kirjanymmärrykseen. Se oli monelle kamala paikka, ja kirja,\npunakantinen aapinen, oli kolo kappale. Mutta se vain piti ottaa käteen\nja oppia -- muuten kiveliön vaellus päättyi kaikkein koloimpaan\npaikkaan.\n\nKotona jo pantiin aapistaidon perustukset, äiti parhaana lukumestarina,\nja kukko-kuvainen Suomen aapinen parhaana kirjana. Kulkea poukutti\nsitten joku puujalkainen _Tannan Erkki_ taikka vanha _Nikki-faari,\nKenttä-Priita, Tokki-Erkki, Mämmi-Jussa_ taikka joku muu ukontuhnu\nopettaen sikiöitä kirjalle. Suomen sanat ja _puustavit_ antoivat oikean\nkirjanymmärryksen, Suomen aapinen avasi portit Isoonkirjaankin sekä\nohjasi sen kautta taivaantielle. Näinpä piti ottaa tarkka vaari Tannan\nErkistä ja koivunkarpasta, joka oli pistetty seinänrakoon, piti myös\nvisusti kätkeä mieleensä, mitä Kenttä-Priita teroitteli:\n\n\"Net on äänellisiä puustavia, jotka äänen antaa... ja pitkä tavu on\nniin, että oo sannoo oo, ja ii sannoo ii...\"\n\nSiitä lähti, pitkän tavun kautta pitkä palas kirjaviisauden suurelle\ntaipaleelle. Se kuljetti papin eteen kinkereille sekä sitten\n_rippilukhuun_ ja kirkon perälle alttarin eteen.\n\nSilloin oli erämaan nuori raataja valmis tämänilmaiseen vaellukseen.\nJa pohjat oli laskettu tulevaisellekin -- pientä kukkokuvaista\naapistakin jo rietas kauhistui.\n\n\n\n\nRippiluvusta häätupaan.\n\n\nNouseva kiveliö oli käynyt rippiluvun, oli polvistunut alttarin eteen\nja päässyt raavasten kirjoihin.\n\nPystyi kirkonperän käynyt kiveliö kohta vanhan kiveliön rinnalle\ntöihinkin. Suuret hongat ja aihkit ryskähtelivät maahan nuorten\nkourissa. Vanhat tervasjuurakot kohosivat kankaasta, niin että paukkui,\nja vaarapeltojen suuret kivet kierähtelivät keveästi raunioon, kun\nnuori miesten sampi niitä nakkeli. Nuori _sampi_ kuohui verta ja\nvoimaa. _Pruuvikiviä_ hän nosti kuin muutkin miehet, ja _hypekiviä_\nkanniskeli pitkät matkat. Oli mies yhtä _saura_ kuin toisetkin.\n\nJa nuoret tyttäret, joiden ruskeista poskipäistä kohta veri oli\npillahtaa, keikuttelivat keveästi vesisaavia, sauvoivat väylää ja\nsoutivat nuottavenettä sekä taas rämpivät jänkää paljain säärin ja\nheiluttivat viikatetta kuin miehet. Eikä kaalo jänkävesi kylmännyt\npolttavia veriä. Osasivat tyttäret myös helkytellä kangaspuita ja kutoa\n_väävejä_ -- oppaat olivat siihenkin äidiltä taitonsa saaneet. Pyöreät\nkäsivarret vain tahtia soittaen heittelivät sukkulaista edes takaisin\nja paukuttivat pirtaa, ja paksut pohkeet tanssasivat, kun varpaat\nkilvan hyppelivät polkimilla. Kangaspuut helkähtelivät, arvauskin sitä\nmuisteli:\n\n    \"Hirvi seisoi, lapa liikkui.\"\n\nJa kiveliön tytär oli\n\n    \"Nöyrä ja notkia, saura ja sitkiä\n    kuin vispilänvarpu.\"\n\nNuori erämaa eli ja tunsi suurta elämäniloa -- vaikka monesti oli\npöydällä vain petäjäistä, ja niitylle mentäessä kapasäkki oli parhaana\neväänä.\n\nKuohuva veri vaati vastaverta. Suuri erämaa kaipasi eläjiä ja\nraivaajia, keväiset kiveliöt ja väylät kohisivat, koko metsä huusi:\n\n\"Lisääntykäät ja täyttäkäät maata\".\n\nJa nuoret etsivät toisiansa.\n\nOmilla kylillä ja metsäperillä nuoret kyllä tapasivat toisensa ja\nuseinkin kohtasivat mieleisensä. Raajittiinhan töissä samoilla\nkentillä, ja taajottiin taas pyhisin samoilla pihoilla taikka remuttiin\npirtissä, kätkettiin kylänkiviä, juosta touhotettiin sokkosilla ja\nkopsittiin päähän:\n\n\"Kopu, kopu, istu penkhiin!\"\n\nJa kun sattui mielityttären nimipäivä, kylän pojat karsivat ja yöllä\npystyttivät talon pihamaalle huoneen nurkkaan _nimipäiväpuun_, pitkän\nhoikan kuusen, joskus koivun tai haavan. Kun tyttö aamulla asteli\npihalle, puu iloisesti viittaili hänelle, ja tyttö sai tavailla\npuun kylkeen kiinnitetystä paperista:\n\n    \"Nouse viettämhän ilola nimipäiväs.\"\n\nTaikka:\n\n    \"Tälä kusela kunjotethan\n    Juusepina Kuhan nimipäivä.\"\n\nKylän tyttäretkin joskus voivat tuottaa samanlaisen yllätyksen, kun\nsattui mieluisen pojan nimipäivä.\n\nMutta kesäyön hiljaisuudessa kylän pojat väliin koko joukolla kulkivat\n_vyöreisussa, vyökengässä_, tyttärien hämyisissä nukkumahuoneissa --\naurinko vain katseli uneliaana pohjoisen reunalta, ja koko luomakunta\noli unenhorrossa.\n\nMutta tyttäret eivät olleet unenhorrossa. He odottelivat, kuka aitassa,\nkuka tallikamarissa, kuka navetan nurkassa -- missä kullakin oli\nkesäinen kammionsa makuusijoineen. Siellä tyttärien vaatteet olivat\nseinillä, orsilla kirjavat huivit ja vyöliinat, koreakuvaisessa arkussa\nparhaat tavarat. Siellä pyhä _pihlaja_ tuoksui, väkevä _suenpursu_\nhuumasi, ja _haijuheinäpalmikko_ lemusi makealle, joskus antoi ihanaa\nhajua tyynyihin ja vaatteisiin piilotettu ihmeellinen _raijankänsä_...\n\nJo oli kaikkein mieluisinta hiipiä sinne pyhäpäivän hiljaisina öinä.\n\nMutta toisinaan ei ovi avautunutkaan ei kopistellen eikä hyvin puhein\n-- ei ollut mielipoikia liikkeellä. Haukkumanimiä lähetellen pojat\npanivat oven pönkään ja lähtivät toisen tallikamarin takanurkille.\n\nKulkea touhottivat monet pojat talvellakin, vaikka tyttäret nukkuivat\npirtissä. Pimeän päissä pojankampit naakivat sisään... Sattui joskus,\nettä peränurkassa nukkuva äijänkärys kömpi muorin seinältä, puhalteli\nsyntisiä sanoja ja köpitti yökyöpelin pihalle.\n\nMutta oli tyttäriä muuallakin, eikä vain omilla kylillä. Kun pojat\nlaskettelivat tervalautoilla Haaparannalle taikka Kainuuseen, oli\nniitä, jumalanluomia, pitkin väylän vartta, ja näköäkin heissä oli.\nMonesti sattui, että piti toisenkin kerran laskea samaan rantaan, jopa\nsitten viimein mennä ja korjata omansa.\n\nSattui taas etäisen kiveliön tytär tulemaan vieraisille kylään. Oli\nmieluisa tyttö, oli ensi kertaa käymässä, _hurrikas_ oli. Jo talon\npojat juoksivat kirves kourassa metsän laitaan, kaahaisivat kuuseen ja\nkarsivat oksat pois, latvatupsun vain jättivät sekä oksan, käsivarren,\nviittaamaan sinne käsin, mistä tyttö oli kotoisin. Kirvestivät pojat\nvielä puun tyveen ison pilkan ja leikkasivat siihen tytön nimen ja\nvuosiluvun. _Hurrikas, hurrikkapuu_ se oli, tytön kunnioiksi karsittu.\nJa tytön piti jollakin pikku lahjalla muistaa puun karsijaa. Ellei hän\nmuistanut, nousi kohta _tervaportta_ puun käteen, ja sai killua siinä\nniin kauan kuin sen sanka kesti.\n\nSaattoi hyvin tyttökin kapaista kuuseen hurrikkaan karsintaan,\nkun mieluinen poika sattui taloon. Väylänvarren kirkassilmäinen\nKaisa laittoi muistopuun Aitanpään Aukustille, kun tämä tervoja\nlaskettaessaan pysähtyi taloon. Näyttipä tyttö vielä nukkumahuoneensa,\npienen tallikamarin, jotta -- olisi vain täällä tilaa ja lämmintä...\nJa mysliinihuivilla poika palatessaan muisti hurrikkaan tekijää.\n\nHurrikkapuita kyllä karsittiin kenelle vain, arvossa pidettävälle\nensikertalaiselle. Ja puu eli niin kauan kuin henkilö, jolle se oli\ntehty. Kun henkilö kuoli, puukin rupesi kitumaan. Vettäs-Eeva elää\nvielä yli 80:n ikäisenä, ja hänen hurrikkapuunsa seisoa kyhjöttää\nKompeluslehon aidan takana.\n\nYli kuusikymmentä vuotta takaperin Kompeluslehon pojat karsivat sen\nVettäsjärven tummalle tyttärelle.\n\nLiikkui kiveliöissä lappeja ja lapintyttäriä. Heinäkengissä\nkepsutteleva kirjotakkinen tunturityttö katseli tummin silmin\npunahilkkansa alta, katseli lannanpojan sekaisin. Ja tyttären\nkorvamerkeissä laukkovaa porotokkaa katseli poika, moni poika, kiiluvin\nsilmin. Se oli yhtä mieluisa näky kuin tummakatseinen punahilkka.\nSillä porosuvusta, _lapinalaa_, kun nai, sai tytön ja sai myös poroja.\nOli outalapillakin, metsien kiertäjällä, punahilkkoja, heinäkenkiä\n-- ja komeita poroja. Kelpasivat nekin monelle -- ja lanta ja\nlappi menivät sekaisin, sitä enemmän, mitä korkeammille yliperille\njouduttiin. Kiiltävä nokitukka ja tummat silmät siirtyivät lapinkodasta\nlannanpirttiin...\n\nOli suuressa erämaassa katsottavia punahilkkoja, sati muitakin\ntyttäriä. Kaikki he odottivat ja kaipasivat ottajaansa -- punoittivat\nkuin kurjenpuolat, ja silmät kiiluivat kaarnikkoina.\n\nSattui nuoren erämiehen poluille joskus maahiaisten ja metsien tyttäriä\n-- kohta nekin olivat otettavissa. Ullatin poikaa vastaan asteli\nmetsäpalkaalla pari koreapukuista tyttöä. Kun poika kysyi, mistä he\novat kotoisin, tytöt vastasivat mujahdellen:\n\n\"Ei paljo misthään.\"\n\n\"Mistäs te tulette?\" poika taas tieteli.\n\n\"Emme paljo misthään\", tytöt naurahtivat.\n\n\"Mihin te olette menossa?\" poika vielä tutkaili.\n\n\"Emme paljo mihinkhään\", tyttäret sanoivat naureskellen toisilleen ja\nlähtivät taakseen vilkkuen sipsuttelemaan polkua pitkin.\n\nPoika juoksi jälkeen -- mutta vilahti vain, kun koreat tyttäret\nkatosivat metsään.\n\nSuuressa kiveliössä saattoi tapahtua ihmeellisiä asioita. On nuori mies\nmetsäkodalla kohdannut maahiaisen tyttären. On joskus sattunut, että\nerämies on ottanut maahiaisen tyttären emännäkseen ja saanut sukuunsa\ntummaa maahiaisen verta.\n\nMutta kotiperiltä, tutuista tyttäristä, kiveliön poika sai kumminkin\nparhaan emännän, sellaisen, joka oli tottunut talontöihin ja pellon\nraadantaan sekä tiesi, mistä ja kuinka leipää tehdään. Mitäpä\nsemmoisiin lapin heinäkengistä, porotyttäristä, taikka koreista metsän\nhattaroista. Lapinveri veti kotahoitoihin, metsäntyttäret olivat\npakanoita, ja maahiaisten tyttäret kastamattomia sieluja, vaikka\nolivatkin Aatamin jälkeläisiä.\n\nKotikylien tyttäret ainaskin olivat parhaita -- eikä aina\nsukulaisuuskaan ollut esteenä. Monesti naitiin lihallisia _nepukoita_.\nJa taas toisaalta tehtiin joskus _ristinaimisia_ -- pojat naivat\ntoisensa sisaren.\n\n-- -- --\n\nOsasi kiveliö katsoa tyttären muotoa ja muuta, ja hyvin näki, kuka oli\notettava. Heleät veret, siniset silmät, kellertävät hiukset, vähän\npysty ja kiverä nenä, hoikansorttinen kurennolta, mutta perältä leveä\n-- jo oli näökäs ja mainittava tyttö. Sitä enemmän, sati tytär käveli\nhopusti ja näppäämällä, ja hänellä oli vielä hyvä luonnon omaisuus.\nMutta mustapäinen pikisilmä oli näötön ja pahankurinen, ruma oli\nmyös, jos suu oli leveä kuin haukalla ja nokka niin iso, että täytyi\nkoipikintaalla niistää.\n\nVaalea, tavallisenkokoinen suomalainen, niin tyttö kuin poikakin, oli\naina hyvä ja näökäs, mutta lappalainen oli kohta liika pieni, keltainen\nja mustapäinen. Kainulainen oli kovin tumma, isoluinen ja pitkäkoipinen\nrumilus, joka mennä loipi kuin hirvi -- ei ollut näökäs.\n\nHui, kuka sellaista saattoi rakastaa!\n\nNaitavan tytön piti vielä olla jalon työihmisen sekä sepän ja\nkäsillisen, niin että osasi kehrätä ja kartata ja kutoa ja neuloa ja\ntehdä vaikka mitä sekä pirtissä että navetassa, pihalla ja pellolla --\nniinkuin piti hyvän emännän.\n\nMutta olipa näökkäällä työnpuskijalla vielä maallista hyvyyttä, oli\nsiinä jo niin paljon näköä, ettei -- näökkyyttä kaivattukaan. Sellainen\ntytär kelpasi hyvin, häntä mainottiin, ja ottajia oli -- vaikkei\nhän ollutkaan mikään kirkkoreki.\n\n\"Raha tyttäret on kaupinnut\", sanoi Lovikka, vaikka asia oli niinkin\nkuin vanha Ullatti väitti:\n\n    \"Vaimon tavara ei räkkää\n    kun joulusta matinpäivhään.\"\n\nMarketan Raili katseli, hyvästeli ja paljon puhutteli Vettäsjärven\nMarkuksen komeaa Kaisa-Liisaa. Mutta kun Markus-äijä antoi maansa\nKreetalle, Raili ottikin hänet -- selitteli vain sitten naapureille:\n\n\"Kyllä Kaisa-Liisa kaunihimp' on, mutta kun Kreetalle annethiin maa,\nniin mie otin sen.\"\n\nMaat ja tyttären sekä vielä hyvän kaivon sai myös Marketan Aapo, kun\nantoi Vettäsjärven Lammas-Antille pari tupakkaleiviskää. Antti oli\nkyllä jo luvannut maat Anna-Marjalle -- ja Parakan Eljas oli kiireesti\nhänet korjannut. Mutta kun Aapo kohteli tupakalla ja hyvillä puheilla,\näijä peruutti lupauksensa. Eikä Parakan Elias voinut muuta kuin\nylpeästi sanoa:\n\n\"En perusta Lammas-Antin maista -- ja kyllä mies termhään aina reijän\nsaa.\"\n\nMutta kelpasi hyvä varatonkin, vaikkei hän ollutkaan maanperillisiä,\njoskus paremmallekin kuin vertaiselleen. Iso ja ylpeä alaväylä kyllä\nkatsoi tarkoin tavaranpuolta -- hyvin tiedettiin, kuka oli renkimies,\nkuka piika ja mökinsikiö. Vanhemmat ja koko suku kapsahtivat\nkannoilleen, jos talon poika rupesi katselemaan piikaa, taikka renki\nrohkeni lähestyä talontytärtä. Mutta väliin sentään näökäs ja\ntoimellinen piika saattoi joutua palvelutalonsa miniäksi ja sitten\nemännäksi. Vähäväkisillä yliperillä tämä kyllä tapahtui. Moonin Kaisaa\nkatseli kauan talon poika, katseli ja puhutteli ja lähenteli, ja\nviimein tarjosi kihloja sekä kysyi. Kaisa vastasi:\n\n\"Miekös se nyt olen jokhaisen kelkalla, hui hai! Jos naimassa olet niin\nkuulutuksheen saat panna, mutta roskautheen en rupia... Ei ole minun\nvieressäni viero ihminen käynyt.\"\n\nTuli pojalle sellainen hoppu, että pitkin jääpanteita ajaa laukotti\nVittangin pappilaan.\n\n\nOli sellaisiakin, jotka rupesivat _roskautheen ja kimppusivat_ mies\nten kanssa sekä _tuhraantuivat_, niin että maailmaan siunautui _löysi\nlapsi_, pieni kiperäsäärinen _jalkasikiö_, jonka takia äiti riepu sai\n_tervauttaa kirkonkattoa_ samoin kuin häissään raskaana oleva\nmorsiankin. Saattoi äiti saada salassa ja surmata sikiönsä ja heittää\nmetsään -- kastamattoman raukan. Mutta ei kristitystä lähtenyt,\nroskaudessakaan sikeytynyt sielu ilman vain vaipunut erämaahan --\nvaikka olisi jäänyt kastevesinkin pesemättä. Kalliista sielusta tuli\n_äpärä_, kummajainen, joka pahoin rääkyi metsässä ja peloitteli\nkristikansaa. Niitä oli siellä täällä pitkin kiveliöitä, ne poukkivat\njängillä, kitisivät jokirannoilla ja laukkoivat alastomina, punaisina\npitkin talvista aapaa, niin että lumi pyrysi -- poromiehen perässä\nruukalsivat ja surkeasti rääkyivät. Kurjaa isää ja äiti riepua ne\nkaipasivat, huusivat pelastavaa kastevettä ja kristityn nimeä. Pajalan\nKarvosenkankaalla nähtiin usein ja kuultiin, kun pieni alaston raukka\nhyppi kanervikossa ja parkui:\n\n    \"Isä, anna kenkää,\n    äiti, anna sukkaa --\n    hako pistää jalkhaan\n    Karvosenkankhaalla!\"\n\nKohta rippiluvusta päästyä, jo seitsemäntoista ikäisinä, monet tyttäret\nrupesivat odottelemaan kihloja. Kaikilla kyllä ei vielä niin nuorina\nollut naimahalua -- Yrttivaaran Kaisa-Matleenallakaan, vaikka häntä\nkysyttiin jo rippikoulussa.\n\nMutta tuli kihlat, tuli oikea viepä, ja kahdenkymmenen korvilla\ntyttärien parhaat olivat jo naimisissa, jopa monet keikuttelivat\nkitisevää kehtoa -- Nattavaarankin tytär, joka meni miehelle jo\nviidentoista ikäisenä. Kolmattakymmentä käyvä, vaikka vain ensi vuosia,\noli jo _vanhapiika_, jolle kohta ruvettiin puhaltamaan hänen omaa\nvirttään:\n\n    \"Sirppikynä käessä\n    ja vanha harava,\n    netpä ovat vanhanpiian\n    irtain tavara.\"\n\nVieläpä heille ennustettiin:\n\n    \"Kolmekymmentä kun täyttää,\n    alkaa jo uihkarinpaattia soutaa.\"\n\nEivät olleet vanhapiika rievut enää entisessä tyttöarvossaan. Homeelta\nhe jo haisivat ja hourasivat, ja vihaisia he olivat, kun eivät ketään\nsaaneet. Hourioissaan jotkut sekoittelivat juotavia kuolleen hampailla\nja -kynsillä, panivat kainalohikeäänkin sekaan, juottivat niitä pojille\nja viskuttelivat:\n\n    \"Veri pittää yhistyä, joka tämän juo,\n    minun verheeni!\"\n\nJoillakin yliperän tyttärillä, lapinlapsilla, oli kumma _luhka_ päässä,\nnäkymätön kortto, joka varjosti, niin etteivät pojat tytärtä\nhuomanneet. Keura-Mortti, karhun repimä, saatteli luhkatyttäriä\ntakapihoille, pyyhki heitä ja kopeloi ja manaili:\n\n    \"Jos nyt tänä vuonna ei naija,\n    ei naija koskaan!\"\n\nJa vanha Rautu-Lassin Ella naitiin heti, mutta Ungan Markille\nKeura-ukon täytyi todistaa:\n\n\"Sie olet pelästyttänyt pojat, ei kukkaan sinua nai!\"\n\nMarki kun oli joskus seuroissa taajonut ja karistanut kristityn pojan\nkaulaan ja hökäissyt:\n\n\"Etkö sie minua nai?\"\n\nEivät miehetkään, vanhatpojat, olleet nuoren arvossa, eikä oikea, hyvä\ntyttönuori lähtenyt heidän kelkkaansa -- sati he koskaan rupesivat\nnaimista houraamaankaan. Elelivät he vain edelleenkin yksin ja olivat\nomina isäntinään ja emäntinään, jos ei ketään naista ollut talossa. Ja\nniin oli asia kuin vanhat sanoivat:\n\n    \"Kyllä on puisevat seinät,\n    jos ei vaimoa ole talossa.\"\n\nVanhojenpoikien aherrukset hyvin näkyivät talossa ja juorusivat heti\nvieraallekin, niin että\n\n    \"Ei tarvitte kysyä, missä emäntä on,\n    kun tulee emännättömhään talhoon.\"\n\nMutta jos vanhapoika oli _knapsu_ -- jo petti vieraan. Asumus oli\nsiisti ja sievä kuin ainakin emännän jäljiltä. Näytti vain, että emäntä\noli pyörähtänyt naapuriin.\n\nMutta kun knapsu käydä kepsutteli sinne ja tänne, kiehahdutti kahvit,\npesaisi kupit ja pyyhki ja pyöri, napsi sokerit, kuori kermat ja suori\npöytäliinat ja jutella kipajutti hyväntuulisena naureskellen -- jo\nhoksasit: kotona on emäntä, kotona isäntäkin. Talo ei kaipaa mitään,\nvaikkei olekaan naista -- eikä myöskään miestä.\n\n\n_Sormuksilla_, hohtavilla hopearenkailla ja moniläikkyisillä\n_silkeillä_ kiveliön poika merkitsi ruskean tyttären omakseen. Kiiltävä\nsormirengas, läikkyvä tukanpeitto ja hartiahuivi olivat erämaan tytön\nihanimmat ja halutuimmat koristukset.\n\nKosijapoika työnteli mielitytölleen hopeasormuksia -- myöhemmin jo\nkultaisia, kaksin, kolmin, veti taskustaan joskus neljännen, veti\nvielä viidennenkin -- sati tyttö ei oikein tahtonut suopua. Mutta\njo rupesi suopumaan, kun kohta kaikki sormet hohtivat ja helisivät.\nJa silkkihuiveja hyvä kosiskelija kantoi ainakin kahdet, mustan ja\nruskean, usein vielä -- yliperillä, lappien rajoilla -- kolmanneksi\ntulipunaisen, prankkuli- ja viheriäreunaisen saalin, niin leveän, että\nselkäpuolen nuskat riippuivat polvissa, ja etukulmat rieppasivat\nvatsalla. Toi isoinen poika lisäksi leninkivaatteen, kantoi\nmustatkengät, kaaristi vielä kaulaan viidenkertaiset vitjat, ripusti\nkorviin klupurenkaat -- heitteli joskus hopearikseilläkin.\n\nOli tyttärellä _kihloja_ kohta arkun täysin. Helisi ja kilisi, hohti\nja läikkyi kaikki paikat edestä ja takaa, kun tyttö pani parseelit\npäälleen. Mieli pysyi iloisena jo niitä katsellessa, vielä iloisempana,\nkohta ylpeänä, niitä kannellessa. _Morsian_ oli.\n\nSai koko kiveliö kateena katsoa, että hyvälle oltiin menossa. Tyttö\ntaas puolestaan saattoi pojalle viulalla kutoa näpertää sukkanauhat,\ntraksit, housuvyöt ja kalvosvanttuut.\n\nSalassa kyllä, arkun piiloissa, moni tyttö hoiteli koreuksiaan --\noli ne varkain ottanut, vanhemmilleen puhumatta. Kaksin, kolmin\nvuosin voi tyttö kalleuksiaan piiloitella. Oli katsotulla tytöllä\ntoisinaan kahdet, kolmet kihlat -- täytyi ottaa, kun hyvät pojat kilvan\ntarjosivat, eikä vielä ollut selvillä, kuka heistä olisi otettavin.\nSaipa niitä sitten työnnellä takaisin.\n\nJa monet pojat, isothyvät, tervalautturit, markkinainkävijät, kulkea\nväännättelivät sormukset valmiina taskussa -- eivätkä he tietäneet,\nketä hopearenkaallaan ensiksi heittäisivät. Oli monta mieluista\notettavaa. Kuka oli käsistään taitava, kuka leveälanteinen raataja,\nkenellä hyvä muoto. Kaisa-Liisa oli kauniimpi, mutta Kreeta oli\nmaanperillinen.\n\n    \"Äiti oli hyvä, mutta tyär oli parempi.\n    Eikä muoto kelpaa murkinaksi.\"\n\nOlivat asiat viimein selvät, jo poika asteli _vartijamiehen_ -- pojan\nsetä saattoi olla vartijamiehenä, ja oli hänellä huivi sekä hamevaate\ntytön äidille, lakki ja paita isälle -- kanssa kysymään lupaa tytön\nvanhemmilta, ja sitten lähdettiin pappilaan panemaan _kuulutukshiin_.\nSanoi pappi pyhänä kirkossa asian, meni nuorilta _jalka poikki_,\nja morsiamen kotona pidettiin _romiaiset_. Ryypättiin viinaa sekä\nannettiin nuorelle parille rahaa ja vaatetta.\n\nLähti morsian -- ainakin alamaissa -- _kerjäämhään_, oikein hevosella\najellen. _Anojavaimo_ oli mukana asiaa ajamassa, ja kyytimies ajamassa\nhevosta. Ajeltiin pitkin kyliä -- erkheikkiläinen saattoi lasketella\nkautta Pajalan ja Tärännön -- käytiin sukulaistaloissa ja tuttavissa.\nMorsian tarjosi ryypyt isännälle ja emännälle, ja anojavaimo tarjosi\npuhetta -- isäntä kävi arkullaan ja antoi rahaa, ja emäntä kaivoi\nkoristaan villatukun.\n\nTäysin kuormin palasi morsian kerjuuretkeltään.\n\nMutta kun oli kaikki valmiina, pidettiin häät -- kukin varojansa\nmyöten. Toiset kävivät vain pappilassa vihillä ja saivat muutamia\nvieraita, muutamat vihittiin kinkerituvassa, mutta isothyvät toivat\npapin kotiinsa, ja vieraita tuli, minkä taloon mahtui. Kun\nLautakosken Olli nai Sattajärvestä Kyrön Kreetan, ajettiin häihin\nneljälläkymmenellä hevosella. Oli kevättalvi ja kevätriihet puimatta.\nHevoset vietiin vuoronsa jälkeen riiheen puimattoman jumalanviljan\nääreen, ja ihmiskansa saateltiin pirttiin valmiin jumalanviljan ääreen.\nOli tuotu sadan kannun tamminen viina-ankka pirtin nurkkaan, lyöty\ntynnyristä pohja pois -- ja iso kauha oli laidalla. Siitä sai vuoronsa\njälkeen jokainen litkaista -- ja suuri häämeno oli kohta hyvällä\nkeinolla. _Fiulut ja posetit_ soittivat, ja ankkaviljaa nauttinut kansa\ntanssi.\n\nJa taas välillä käytiin ruokakupin ääressä. Ruokaa olikin ylpeissä\nhäissä yltäkyllin -- Täräntö teurasti häiksi lehmän.\n\nMorsian keikkui korkeissa kruunuissa, ja musta leninki oli hänen\nyllään, mustissa oli _yrkämieskin_, morsiamen laittamissa verhoissa.\nSilkkisaalin alla nuoripari vihittiin, ja neljä paria _morsianpiikoja\nsekä yrjäntrenkejä_ oli saalia kannattamassa. Oli pöydällä lautanen,\nja hääkansa, ryyppyjä saanut, pani siihen rahaa -- isorikas kolmekin\nsataa kruunua. Toiset panivat eläimiä, lammasta, lehmää, poroa. Ja\nvälillä aina tanssattiin. Vanha alaväylä oli kova tanssaamaan. Se osasi\n_purppuriakin sekä kolmen hengen engelskaa ja lattiskuuta_, mitäpä\nkuin _polskaa ja valssia_. Tanssattiin _kaakkuriakin_ ja laulettiin:\n\n    \"Kaakkuri, kaakkuri, kirjava lintu,\n    kaapissa, tuopissa, vesi sinisintu...\"\n\nTanssaten koetti vanha Nattavaarakin viettää häitään. Alatalun\nMikki, ryypyn saanut, kääppäsi akkaansa kädestä, rupesi hyppimään ja\nlaulamaan:\n\n    \"Itte mie tanskaan Maijani kanssa...\"\n\nJa Järämän Grelssi-äijä, yli kolmen kyynärän rumilus, sieppasi\nkainaloonsa pienen Priita-Stiinansa, kärysmakkaran, riepoitti häntä ja\nlauloi:\n\n    \"Mulla on kainalossa Kangosen kräämä.\"\n\nMutta kun korkeiden yliperien häitä vietettiin, pojat ja tytöt joskus\nlaukkoivat vaaraan _porosille_, hyppäsivät ja taajoivat siellä\nkuin porot -- ja sitten taas juoksivat häätaloon ruokapöydän ääreen.\nJukkasjärven entisissä häissä juotiin viinaa kuin vettä ja elämöitiin\nkuin villit. Mutta vaikka elettiin uskottomuudessa eikä Jumalasta\nsuurin tiedetty, ei morsian hääpirtissään kohta ollenkaan ollut\n_vahvana_ niinkuin monesti nyt.\n\nKolmekin päivää hyviä häitä taajottiin -- täräntöläinen saattoi joskus\nhyppiä koko viikon, Pikku-Repunkin häitä piti remuta kolme päivää.\n\nJa talon tyttäret sekä sukulaistytöt laittoivat morsianvuotheen, mutta\näiti itse vei siihen ja siunasi tyttärensä.\n\nSitten kaiken lopuksi nostettiin nuori vasta vihitty morsian _akaksi_\nja yrkämies _ukoksi_. Nattavaaran naiset istuttivat morsiamen tuolille,\nkaappasivat tuolinjaloista kiinni ja retuuttivat niin korkealle kuin\njaksoivat. Ja sitten he hyppivät laulaen ympärillä. Hietaniemi taas\nsievästi valssaten tanssautti morsiamen pois _tyttären virasta_.\n\nKannattikin hyvää tytärtä nostaa sekä hänelle laulaa ja tanssata.\n\nSillä kun oikein käsillinen ja seppä tytär lähti isoisesta isän kodista\nja emon hoivista uuteen paikkaansa, ei hän suinkaan saapunut kahta\ntyhjää heilutellen. Saattoi hän olla kaunis ja näökäs jumalanluomalta,\nmutta kun hänen kantapäillään saapuivat _naimavärkit_, oikeat\n_morsiamen kaunistukset_ sekä vielä muuta maallista hyvyyttä, silloin\nhänen kauneutensa paistoi kaikelle kiveliölle.\n\nJokainen koetti hankkia naimavärkkejä varojensa mukaan. Pieni\npiikainenkin piti niitä alituisesti silmäinsä edessä, ahersi ja ahersi\nja -- seppä kun oli -- saikin, niin että kun aika oli täytetty hänen\nkohdaltaan käydä miehen kainaloon, hänenkin näökkyyttään morsiamen\nkaunistukset paljon lisäsivät. Oli piikaisella makauksia uhka paljon,\noli _lakanoita, polstereita ja paljoja_, oli _rouot ja raanut,\ntortti ja väävistoolit, arkku, pöytä ja arkkutooli_ -- saattoi\nvielä viimeisenä kapsutella muudan lammas kuuluttaen emäntänsä aikaan\nsaannoksia.\n\nMutta kun hyvän talon perillinen lähti vaeltamaan sekä levitti\nnaimavärkkinsä ja kaunistuksensa kiveliön kansan katseltavaksi, oli\nmuistelemista kohta vuosikausiksi. Pajalan tyttärellä oli omakutoisia\n_kläninkejä_ kolmet-, neljätkymmenet ja kartanoaitassa kaksi sänkyä\nmakauksilla ladattuina kattoa myöten. Siinä oli tavaraa kohta maailman\nsivuksi. Tärännön morsian oli saanut kaunistuksensa jäneksennahkaiset\n_rouot_, valkoiset ja pehmoiset kuin jänkien villapää -- kursitut\nneljänkymmenen lynkäpolven selkäturkista. Käymäjärven tytär ylpeili\nyhdeksillä touoilla. Sieppijärven Filpan Marialla oli lampaan-,\njäniksen- ja koirannahkaiset rouot -- ja oli hänellä paljon muutakin\nhyvää. Ei mahtunut Maria Jarhoisten Mäkitalon kamariin, kun häntä\nkauneuksineen yritettiin sinne sovitella. Aittaan piti kanniskella\nenemmän kuin puolet. Makauksia oli Marialla kymmenet peitot ja raanut,\nvielä _meriraanu_, Ruijasta tuotu, vielä kaksi parileiviskäistä\nhöyhenpaljaa, kahdetkymmenet pitkät polsterit ja kymmenet pienet\npolsterit. Lakanoita, leninkejä oli kymmenittäin, paitoja, tröijyjä,\nkohtuja, huiveja, sukkia ja vanttuita, niin ettei niitä saata\nmuistaakaan. Mutta housuja -- ei alkuakaan. Hui, ei niistä tiedetty\nmitään! Oli vielä kolme sänkyä, kolme pöytää, tortti, väävineuvot ja\nhuushollineuvoja huitupyttyihin asti. Ja kolme lehmää kalkutteli\nperässä ynisten...\n\nHyvin sopi makauksien ja vaatekertojen paljoutta nimitellä morsiamen\nkaunistuksiksi, sillä ne olivat enimmäkseen hänen omien käsiensä\nnäppäryyttä -- kehräämiä, kutomia ja ompelemia. Ne mainoivat\ntekijäänsä enemmän kuin hyvä muoto, sanoivat, että hän oli seppä ja\nkäsillinen. Häpeänä pidettiin, jos piti ostovaatetta värkkäillä. Vain\nvihkileninki oli ostettua vaatetta.\n\nPiti hyvällä miniällä, kun hän tuli miehensä kotiin, olla oman käden\nnäytettä _anopille ja appifaarille, natomuorille ja äijäfaarille_,\nvieläpä veljille ja sisarille. Muorin hän hyvitteli paidalla ja\nhuivilla, vaarin paidalla ja verkaliivillä. Kun hän vielä pistäisi\n_naoille_ huivin ja _suokereille_ lakin, oli kaikki niinkuin olla piti.\n\n\nMiniälle alkoi uusi outo taival -- hän sai ruveta oppimaan uuden\nkotinsa elämää ja tapoja.\n\nKovin ikävä miniällä useinkin oli oudossa paikassa. Monta kertaa\npiti laukata vanhaan tuttuun kotiin -- ja siellä yhdessä emon kanssa\nhämärässä navetassa käsikauloin itkettiin...\n\nKului kumminkin aika, kesät ja talvet ajelivat toisiaan, pellonpanot\nja viljankorjuut -- ja kohta alkoi taas uusi polvi taajoa talon\npihalla.\n\n-- -- --\n\nKylän laidassa, pikku kömmänän pihamaalla taajoi myös nouseva polvi...\n\nSiellä elää tuhrusteli _suoskupari_, semmoinen _loppapari_, joka oli\nvihitty -- vaikkapa tallin perässä titteliä tatteria lauleskellen,\nAapuan muorin sanoja seuraten. Ja niillä luvuilla, kirkon siunauksista\nvälittämättä, he siittivät sikiöitä ja lisäsivät seurakuntaa niinkuin\nmuutkin.\n\nSaattoivat lisätä -- mutta eivät he kristityitä olleet.\n\n\n\n\nKuolema\n\n\nKiveliö syntyi, hyppi häitänsä, tuli harmaaksi ja kaatui hautaan. Oli\nerämaassa kyllä aikaa, sekä kesän pitkiä yöttömiä päiviä että talven\npitkiä päivättömiä öitä aivan loppumattomiin, sati vain eläjillä\nriitti ikää. Mutta täälläkin kuolema, suuri tasaaja, kulki elämän\nkantapäillä, naaki ja odotteli vuoroansa -- naaki ja kalvoi kaikkia,\njoissa elävä henki liikkui, ja sitten leikkasi.\n\nSääsket ja hyttiset tierasivat vain lyhyen ja lämpöisen kesäpäivän,\nmutta sitä kiukkuisemman -- jo loppu tuli. Samoin muutkin kiveliön\neläjät taajoivat, kuka kuukausia, kuka vuosikausia, ja sitten surma\nsaavutti. Vain vanhat maahiaisäijät kärisivät vielä neljän polven\nikäisinä, katajan ikäisinä, hongan ikäisinäkin, ja suurien kairojen\nharmaat aihkit natisivat kohta vuosituhattaan, ennenkuin rymähtivät\nmaahan -- ja muuttuivat jälleen maaksi, niinkuin koko elävä luomakunta.\n\nSuuri kaira vain suhisi hautalukuja sekä veisasi kuolinvirttä\nkaatuneelle vanhukselle...\n\nMaata kohden vaelsi ihminenkin, maasta saatu syntinen savimaja. Monet\npikku raukat saivat elää vain hyttisen iän, toiset taas vuosikausia --\nkuinka kullekin oli sallittu. Jotkut kovat luuäijät ja kuivettuneet\nmuorit jaksoivat vaeltaa satakymmenelle, toisellekin sadalle, ja sitten\nvasta rupesi toinen jalka olemaan haudan partaalla. Aapuassa sanotaan\nennen eläneen niin vanhoja vaareja, että olivat istuneet ison kolon\npirtin peräpenkkiin.\n\nMutta ei saapunut surma aina aivan tietämättä. Niinkuin suuren\nmahtajan lähestyessä, niin kovan kuoleman edellä monesti kulkivat\nsanomat ja viestit, semmoiset ihmeelliset eelliäiset, jotka jo panivat\naavistamaan, kuka oli tulossa.\n\nKummat olivat surman sanansaattajat. Oikein luonto liikahteli, ainakin\njoidenkuiden luontokappaleiden piti lähteä liikkeelle.\n\nKuka lienee lähettänyt, mutta ei ollut kuolema kaukana talosta, kun\nsuurien kairojen musta _metto_ tulla tohahti tuvan katolle istumaan,\ntaikka tuli talon harjoille muu iso metsälintu, _koppelo, teiri,\nriekko_ taikka iso _vesilintu_. Vielä kovempana kulki kuolema, jos\nsynkkä _korppi_ kopsahti pihalle koikkelehtimaan. Oli joskus _käki_\nsaanut surman sanomat -- jo tuli aidanseipääseen niitä kuuluttamaan,\noli annettu tieto _tikalle_ -- se lähti metsästä ja tuiskahti tuvan\nseinään koputtamaan: kuolema tulee, kuolema tulee... Oli sanottu asia\npienille _tiaisille_ -- ne tulivat talon tienohille tiukuttamaan.\n_Käärmekin_ oli kuullut kummia -- piti tulla pihalle koikkaroimaan,\nnurkissa nuhiseva musta _hämhäkki_ oli jostakin saanut pahaa viestiä\n-- se juoksi piilostaan sitä julistamaan. Joskus oli _seinärautio_,\npikku _kiiski_, saanut pahan vaikutuksen -- hän heti alkoi hirressä\nnakutellen laskea kuolemanhetkiä. Pahainen _hiirikin_ toisinaan tiesi\ntapahtumia -- hän ilmoitti tietonsa nakertaen kuolevan vaatteisiin ison\nreiän. Jo viimein kurjat _täit_ kokoontuivat koko tokalla jäytämään\nsurman omaa. Siitä arvattiin, että...\n\nKuoleman sanomiksi _lusikka putosi_ kädestä syötäessä, kuoleman\nsanomiksi musta _huunpurema_ ilmestyi ihoon ja _vaimas_ liikkui\nsilmässä. Samoiksi sanomiksi _kirkonkellot_ soivat korvissa -- oikeassa\nmiestä, vasemmassa naista, samoiksi sanomiksi hammas unissa lähti\nsuusta, taikka teetti uni uutta rakennusta.\n\nMutta kun kesken parasta kesää _hakopuut ruskettuivat_, tuli suuri\n_kuolemanvuosi_, ja suuriksi kuolemiksi pieni _tähti_ pitkät ajat juti\nkuun vieressä.\n\nKolkkoja sanomia kuuluttelivat myös kolahdukset ja lautojen paukkeet\nsekä metsästä kuuluva outo hakkaaminen ynnä seinien naskahteleminen.\n\nSalaperäiset näkymättömät _ihmisenhaltiat_ olivat lähteneet liikkeelle,\nmanalaisetkin ja pöykäröt kulkivat kuoleman eelliäisinä hakaten\nja paukutellen, milloin missäkin. _Koira_ niitä joskus näki,\nainakin tunsi niiden läsnäolon ja päästi pitkän itkevän ulinan.\nSaattoi niitä nähdä taitamaton, _puhumaton sikiökin_ silloin, kun hän\nkatseli jalkainsa välitse taaksensa -- kuolemaa se jollekin ennusti.\nSaattoivat näkymättömät nakata puhtaalle lattialle _kaksi rikkaa\nristhiin_ -- kuoleman merkki se oli. Nähtiin haltiain joskus vilahtavan\nmustina _olentoina_, harmaina _haamuina ja ihmisenkuvina_...\n\n_Näkijät_ niitä kyllä näkivät -- he olivat saaneet omituisen\nnäkemisen voiman. Kuka oli, tieten tai tietämättään, pessyt silmänsä\nruumiinsaippualla taikka pyyhkinyt kasvonsa kuolleen lakanaan tai\nmuuhun vainajan vaatteeseen, kuka oli maannut selkiselällään\nruumiinarkun alla, kuka kurkistellut riiheen, missä oli ruumis ja sitä\nsäikähtänyt, ken taas katsonut kuollutta heti vasten kasvoja, vaikka\nensin olisi pitänyt katsoa jalkopuolta...\n\nJa siitä he olivat heti ruvenneet näkemään liikaa väkeä.\n\nHe tiesivät jo etukäteen, että siellä ja siellä kohta kuollaan --\n_haltiat ja ruumhiinvartijat_ jo menivät noutamaan. Vaakinan Pekka,\nlainiolainen, joka jo poikasikiönä oli haltiain houkuttelemana\nkapaissut yli kevättulvaisen Lainionväylän, pitkin selvää vettä vain\nlaukkonut, näki varsin, kun haltiat olivat liikkeellä. Samoin\nKorpilompolon Jierijärven Manne, joka jo poikasena oli saanut kykynsä,\nnäki väkeä väliin niin paljon, että täytyi käsin työnnellä sitä syrjään\npäästäkseen kulkemaan. Vanha Purnun Juhan-Erkki oli luja näkijä --\nlienee joskus joutunut selälleen arkun alle. Puolamajärven muori näki\nkaikkia näkymättömiä, niin myös Vaaran Maija ja Lahen Jussa. Puolalaen\nruokkulaisämmä näki vaikka mitä, eikä pelännyt mitään, Muoslompolon\nFeeki, joka oli pyyhkinyt silmänsä kuolleen lapsensa lakanaan, jotta\n\"ei siitä mithään\", näki paljon kuolleitten kummia, kun vain joku\nrupesi tekemään loppua.\n\nJo kolmea päivää ennen kuolemaa haltiat saapuivat. Joskus ne tulivat\noikein leimahtaen, sellaiset pienet ruskeat läpikuultavat ihmisenkuvat.\nNe keijasivat ilmassa syltä kymmenen päässä ylös ja alas, väliin\nviittäkin syltä korkealla, väliin taas alempana -- puut vain ja talot\nnäkyivät niiden lävitse. Ensin ne häiläisivät talon kujasilla, sitten\npihamaalla, jo porstuassa ja viimein tuhisivat pirtissä kuolevan\nympärillä...\n\nPimeässä ei niitä saattanut nähdä, hajun kyllä tunsi, ja jos meni kovin\nlähelle, ne katosivat. Eikä niitä näkynyt kirkkaalla päivälläkään.\nMutta juuri silloin, kun päivä oli _kahella karvalla_, ne ahkerasti\nkeijasivat, häilyivät huoneessakin, niin että joskus ikkuna hämärtyi\n-- ja haisivat. Kamala _kalmanhaiju_ niistä löyskähteli, semmoinen\nraadonhaju, että tahtoi ylenannattaa. Mutta ei niitä kukaan muu nähnyt\n-- näkijä vain. Joku tunsi joskus vähän outoa hajua.\n\nEi aina kuolevakaan nähnyt noutajiaan -- makasi vain ja odotteli, kuka\nparanemistaan, kuka loppuaan. Mavukka-äijä taisi nähdä tulijat, kun\nhän makasi Tuorheenmaan ovisängyssä hopeariksejään helistellen -- oli\nsängyn vieressä kaara, riksejä täynnä -- ja vaikerrellen:\n\n    \"Kaunis ääni kuuluu,\n    kaunis ääni jääpi...\n    kaunis ääni jääpi...\"\n\nMutta Lapikka-raukan, jolla ei ollut milloinkaan ollut aikaa ruveta\nuskoa tunnustamaan, piti kuolemaa odotellessaan näyttää samoja töitä,\njoita oli tehnyt eläessään. Hän hioi veistään ja nylki poroja -- väliin\ntaas muka kohenteli lakkiaan, ettei se painuisi silmille...\n\nOli surma jo saapuvilla -- ruumiinvartijat keijasivat huoneessa.\nIhmisriepu makasi _loppua tekemässä_, jalat kylminä, _henkihieverissä_.\nOli jo _kuolema purrut_ ruskeita pilkkuja kylkiin ja hartioihin.\nHypisteli sairas vaatteitaan ja katseli käsiään, jopa katsoi usein\npäänsä taakse -- noutajiansa yritti katsoa. Viimein rinta korahti,\nja _pulluvainen_ puhaltui suusta -- kiveliön raatajan matka oli\npäättynyt. Jo edeltäkäsin pantu hetki oli tullut. Sillä yhtähyvin\nsyntymällä kuin kuolemalla oli määrätty aikansa. Ihminen kuoli kohta\nsamalla tunnilla kuin oli syntynyt, useinkin hiljaisena sydänyön\nhetkenä taikka yöhön vaipuvina iltavierinä.\n\nKoko talo oli silloin hereillä. Tuorheenmaan Eeva sytytti kynttilän\npöydälle palamaan, viritti vielä tulen takkaan ja seisahdutti kellon.\nJa kaikki odottivat hiljaisina kovaa vierasta -- tuttua kyllä, jo ennen\nnähtyä.\n\nEi kuulunut, ei kellon naksutusta. Kynttilä vain lepatti pöydällä, tuli\ntuhisi oudosti takassa, ja kummallisia kuvahaisia häilähteli pimeässä\nperänurkassa...\n\nOli kuolijan hyvä lähteä pitkälle tuntemattomalle keinolle.\n\nMutta jos joku äkkiä rääkäisi taikka kolahdutti pahasti, kuolija\nsäikähti eikä päässytkään rauhassa matkaansa. Kuolema voi _keskeytyä_\nja siirtyä, jopa kolmekin päivää. Parkajoen pieni lapsi teki loppua,\näiti vain kangaspuissa kolkutteli, jo lapsi kuoli -- äiti vain\nkangaspuissa kolkutteli. Mutta kohta kuollut rupesi aukomaan suutaan\n-- makasi kuin kuollut, mutta aukoi suutaan toista vuorokautta,\nennenkuin pääsi lähtemään.\n\nPurnu kaahaisi, kun kuolema keskeytyi, pirtin katolle ja käänsi kolme\nmalkaa nurin. Siitä kuoleva pääsi helpommin matkaansa.\n\nEi kukaan saanut poistua talosta silloin, kun joku oli juuri _henkeään\nantamassa_. Kikkari-äijän huokuessa viimeisiään Auskarin miehet\nvain lähtivät noutamaan kaloja tunturista -- eivät välittäneet\nvaari-pahaisesta, eivätkä malttaneet odottaa hänen lähtövuoroaan.\nMutta henkensä heittänyt Kikkari paineli kohta perässä tunturiin,\nlaukkoi siellä ajomiesten rinnalla ja katkoi aina vähän päästä raidot,\nniin että kalannoutajilla oli täysi työ, ennenkuin pääsivät pois\ntunturista ja vanhan Kikkari-vainajan käsistä.\n\nAuki vetäistyjen peltien kautta vapautunut henki pääsi vaeltamaan,\npääsi se avatusta ovestakin. Hiljaa ja huomaamatta se häipyi pois.\nVain kun Lussin Rasti, vanha köyhä miesriepu, antoi henkensä, lähti\npieni pyörylä kuin taivaankaari, kirkas ja korea, keijaamaan ovesta\nporstuaan. Tuorheenmaan Eeva seurasi sitä, avasi oven ja saatteli sen\nulos. Korea pyörylä kohosi hiljalleen ylös korkeuksiin, Eeva katsoi ja\nviittoi sen jälkeen ja huusi:\n\n\"Mene Herran rauhaan!\"\n\nMutta kun kova ja paha ihminen puhalsi pulluvaisen ja lähti, hän\nlähti niin että pellit rymähtivät ja ilma riehui. Kun Sopperon\nIso-Tomma puhalleli viimeisiään, oli kohta koko kylä katsomassa -- ja\nkauhistumassa. Äijä riepu hikoili verta joka hikireiästä, ja sängyn\nalta kuului kolke, niinkuin hevonen olisi siellä kulkea louskuttanut.\nSilloin taas kun viskaali Laestadius kuoli matkalla Lainiossa, nähtiin\nvalkoisen karhun laukkovan metsässä ja päättömien pöykäröitten\nkeijaavan pitkin tietä. Vanhan Jukkasjärven ämmän lähtiessä kaksi\nmanalaista kovalla tohinalla kiskoi järvellä ruumisarkkua, toinen\ntoisaalle, toinen toisaalle. Ämmän äiti makasi Hietaniemessä, muu suku\ntaas vanhassa kirkkotarhassa -- ja siitä rymyä pidettiin, kumpaanko\npaikkaan ämmä saataisiin.\n\n_Ruumhiinlauta_, kova _kuolijanlauta, ruumispaari_, oli vainajan\nensimmäisenä makuusijana. Se saattoi olla koko kylän yhteinen leveä\nlepolauta taikka jalallinen penkki, joka tarvittaessa noudettiin riihen\ntaikka aitan alta. Vuoro vuoroonsa sille jokainen oikaistiin, ja sitten\nlauta taas vietiin vanhaan paikkaansa odottamaan uutta kuolijaa.\nPelättävä, kolo kappale se oli, eikä sitä ilman aikojaan saanut\nliikutella.\n\nOli joka kylässä oikeat _ruumhiinpesijät_, semmoiset pöykäröitä\npelkäämättömät, täysiveriset ukot kuin Vaakinan Pekka, joka kyllä\nnukkui vaikka vainajan kanssa samassa huoneessa, taikka lujat muorit\nniinkuin Tuorheenmaan Eeva-Loviisa, Purnun Priita Heleena, Pajalan\nKaisa ja Hakasen Itätalon ämmi, Tärännön Laur'-Heikin Maija ja monet\nmuut. Välimaan Kaisa tuli itse vaatimaan, ja Vaaran Jussin piti pimeän\npäihin, kun kylä jo nukkui, lyhty kourassa lähteä _korjaamhaan_\nkuollutta Kaisaa -- oli pakko lähteä, kun vainaja vaati ja seurasi.\n\nVaakinan Pekka pyyhkäisi tervaa sieraimiinsa, rävähdytti kaikki ovet\nauki ja rupesi hailealla vedellä, saippualla ja vaateripakolla pesemään\nedesmennyttä lainiolaista. Haltiat keijasivat huoneessa kuolleen\nympärillä, mutta kun Pekka tuli, ne heti piiloutuivat seinille vainajan\nvaatteisiin, ja sieltä ne tuon tuostakin puhalsivat ilkeän löyhkän.\nMutta Pekan nokka oli tervattu, ja Pekka pesi vain, kampasi hiukset ja\nparrankin -- toiset ajoivat parran. Sitten ukko puki puhtaat vaatteet\npäälle, valkoiset sukat, paidan ja alushousut, taikka vaimoille\nvalkoisen hameen, pisti vielä nenäliinan käteen sekä leuan alle\nvirsikirjan. Painoi Pekka lopuksi kuolleen silmät kiinni ja peitti ne\nvaskilantilla.\n\nKuollutta korjaamaan mennessään Kaunisvaaran muori heti alussa nykäisi\nhäntä varpaasta, ettei vainaja rupeaisi vaivaamaan. Tuorheenmaan\nEeva-Loviisa laski kätensä ruumiin rinnalle ja sanoi:\n\n    \"Älä pilaa kättäni!\n    Anna mulle lääkekäsi!\"\n\nKuolema oli musta ja kolkko, mutta valkoiset olivat vainajan vaatteet\n-- paitakin ommeltu valkoisesta ostoliinasta. Monilla vaimoisilla\nvainajilla saattoi olla jo valmiina pitkät kuolinpaijat, jotta\nei muuta kuin pukea päälle, kun henki oli huokaistu ja ruumis pesty.\nHautaan ja haudan tuolle puolen, Jumalan eteen, piti käydä puhtaana\nja puhtain vaattein. Täällä maallisissa askareissa, synnin korvessa,\naherrettiin vain kotoisissa parseeleissa -- paidatkin olivat\nkotikutoiset ja lampaanharmaat, kesällä pumpuliset ja rannulliset,\nyhtähyvin pyhänä kuin arkena. Kitkiöjoen akka, alamaissa käynyt, osti\nja ompeli pojalleen valkoisen pyhäpaidan. Mutta pian palasi poika\nkylästä kotiin, kiskoi paidan pois ja sanoi, ettei hän enää eläessään\npane sitä päälleen. Oli kylä kauhtuen katsonut ja kysellyt:\n\n\"Jopa olet kolonnäköinen... Houraatko sie, vai varsinko rohki rupiat\nkuolemhaan, kun olet jo kuolinpaijan pannut päälles?\"\n\nOli vainaja valmiina laudalla, hänet _veisathiin ulos_ ja kannettiin\nriiheen. Ruumiin pesijä sekä pieni omaisten ja naapurien joukko\nsiinä veisasi -- ja vanha virsikirja sanoi vainajan mielen:\n\n    \"Juur hartaast' maailmast' tästä\n    Pois halaan luopua,\n    Ja kaikest pahast' päästä,\n    Ain' iloon joutua,\n    Mä tahdon tykös tulla,\n    Ja menoo riemullist'\n    Tykönäs taivaass' kuulla,\n    Jo joudu, Jesu Christ'.\"\n\nRiihi oli parhain kuolleen olinpaikka. Se oli kaalo ja rauhallinen sekä\nkartanosta kauempana -- talokin sai rauhan. Siellä jumalanviljat\npuhdistettiin oljista ja ruumenista, siellä suuressa hiljaisuudessa\nvainajakin sai viimeiset tämänilmaiset hetkensä levätä rauhassa ja\nerkaantua tämän maailman pehkuista ja ruumenista. Aitta ei ollut sopiva\nkuolleen majaksi, eikä heinälatokaan. Aitan tahtoi paha vainaja\nhajoittaa, ja heinäladossa hiiret häiritsivät -- ainakin ne söivät\nKuopan Erkiltä huulet ja pilasivat parran. Riiheenkin piti panna jyviä\nja leivänpalasia ruumiin ympärille hiirien hampaita varten.\n\nKaaressuvanto ja Jukkasjärvi sekä muut yliperän vanhat jättivät\nkuolinhuoneen vainajan haltuun päiväksi ja pariksi, joskus pariksi\nviikoksi. Olisi ollut koloa ja luonnotonta viedä kuollut sulana kylmään\nulkosuojaan. Muutettiin vain, ellei muuta tilaa ollut, vaikka\nnaapurin suojiin joksikin aikaa, ja vainaja sai rauhassa yksinään asua\nja vallita kuolemasijoillaan.\n\nMutta vainajan makuuvaatteissa ja pesuvesissä oli manalaisia ja kalmaa.\nNiistä helposti pahat tarttuivat -- ne piti hävittää. Vesi kaadettiin\ntunkioon taikka navetan parren alle, oljet ja vuodevaatteet, kammat\nja saippuat poltettiin pellolla -- ja siinä jo taas nähtiin seuraavan\nkuoleman sanomat: mihin päin savu kaatui, sinne oli kuolema kulkemassa.\nManalaiset karkkosivat sinne päin tulen käsistä. Tärännön muorivainaan\npesuvesi viskattiin muorin sängyn selkään. Luteet siitä heti hävisivät,\nmutta sänky rupesi aina paukkumaan kuolemansanomia.\n\nHuoneetkin pestiin, kaikki kalut käytettiin ulkona -- ja katajan\nsavulla ajettiin kalmanhaju pois. Kataja oli omiansa karkoittamaan\nmanalaisia, kalmaa ja kalmanhajua. Sen kosteassa savussa oli makea\ntuoksu, ja sen pienet marjat oli ristillä siunattu.\n\nMutta kuolemansängyn Pajala kantoi koko talveksi kartanolle nurkan\ntaakse.\n\n\nJotkut ukot laittoivat jo eläessään itselleen valmiin arkun, jotta ei\nmuuta kuin siihen oikaista. Muoslompolon Niljan Aatamilla oli arkku\nmonta vuotta pirtin ylisillä odottamassa. Ja se oli kolo kappale --\nmuorikin kauhistui sitä, niin ettei tohtinut koskaan ylisillä käydä\nyksin.\n\nPurnun Karppi-ukko puhui jo elämän päivinään Juhan-Erkille ja käski\ntehdä hänelle lujan arkun, päälaudatkin panna puolentoista tuuman\nlankusta. Ja kohta kuoltuaan ukko tuli puoliöissä lautoja paukaten\nmuistuttamaan Juhan-Erkkiä:\n\n\"Kuuleppas, Juhan-Erkki, käy Jönsalta noutamassa plankut!\"\n\nJuhan-Erkki oli Purnun ja koko seutukunnan vanha arkkunikkari, lujien\nkuolinmajojen rakennusmestari. Kuolleetkin häntä siitä mainoivat.\nPuolalaen emäntä tuli vielä haudastaan sanomaan ja kiittämään:\n\n\"Hyvä on, ristipoika, hyvä on arkku!\"\n\nHyvin kannatti vielä haudastakin lähteä mainomaan. Juhan Erkki teki ja\nnaulasi niin lujat arkut, että ne kestivät kymmeniä vuosia. Metsästä\nukko heti haki ja halkoi ison männyn arkunlaudoiksi, ja sitten\nveisti ja höyläsi ja kopsi kokoon. Ja kohta kun pää lailta oli lyöty\npaikoilleen, lensivät pikku tiaiset arkulle askaroimaan -- Juhan-Erkki,\nnäkijä, ne hyvin huomasi. Arkkua katsomaan ja mittaamaan ne tulivat,\neikä niitä saanut vikoa pois -- olisivat tulleet yöllä painamaan.\n\nOli joka seudulla oma ukkonsa -- Lanton Jaako, Itätalon äijä,\nNikkari-Erkki --, joka kopsi ruumisarkkuja _mittakepin_ mukaan, siveli\nne tervalla -- tai kirnupiimällä -- ja noella, pani vielä valmiiksi\nhöylänlastut, _helpheet_, pohjalle.\n\nViimeisen sijansa vainaja sai arkun helpeillä -- akat ja ruumiin\npesijät taas olivat _laittamassa ja vaatettamassa_. Vaate vain\noli helpeillä kuolleen alla, ja pään alla pikku polsteri, Kilvussa\nporonkarvoilla täytetty _töynä_. Siihen aseteltiin kirkkomaan\nmatkalainen lähtemään oudolle taipaleelle. Sai vaimo vielä huivin\npäähänsä sekä ukko valkoisen _kuolheenlakin_. Parkajokelainen Kokon\nJussa sai otsalleen harmaan kartanpalan, joka oli kuin karvalakki.\nKilvun vanhoille vedettiin käsiin liinaiset _kuolluvanthuut_. Mutta\npienet lapset laitettiin matkalle kruunupäinä, sauva kädessä. Kruunu\noli pajuista punottu, paperilla koristeltu, ja sauvana oli paperilla\nvaatetettu koivunvarpu.\n\nHelpeille pantu vaate, _kuolinliina, kuolheenloue_, oli, varsinkin\nvanhoilla, niin leveä, että se voitiin kääntää kuolleen ylitse. Silmien\nkohtaan vain leikattiin aukko, niin että vainaja katseli kuin\nuunreiästä. _Silmäreikä_ se oli, ja sen kieleke käännettiin sisään suun\npäälle.\n\nOli vainajassa ollut lahovikaa, niin että joku jäsen oli pitänyt\nleikata pois -- se piti panna matkaan, ettei vainajan tarvitse tulla\nsitä noutamaan. Juto-äijä oli leikannut Liminko-Iiskolta lahoavan\nisonvarpaan -- läkkituusissa talletettu varvas pantiin Iiskon arkkuun.\n\nVoitiin kuolleen matkaan panna muutakin. Pajalan muori pisti\nemännän arkkuun rahaa, ettei kuollut tulisi sitä kaipaamaan,\nJällivaaran vanhat äijät olivat panneet vainajan mukaan viinapullon,\njierijärveläinen kääri riepuun luteita ja pisti salaa kuolleen matkaan\n-- ja luteet hävisivät talosta.\n\nJo viimein joutui vainaja lähtemään kotipihoiltaan. Ison talon vanhin,\nisäntä tai emäntä, lähti ylpeästi -- _kraviaiset_ piti olla hyvät, ja\nsaattojoukko suuri, koko suku, koko kylä, kohta koko suohkana. Ainakin\nlehmä piti teurastaa pitopöytään. \"Lahti pittää tehä kraviaishiin\",\noli vanhojen vaatimus. Ellei tehnyt, tuli vanhinko, vei elukan --\nYlirovasta vei seitsemän lehmää. Saittajärven äijä oli niin äkäinen,\nettä otti lehmän jo lähtiessään -- kun äijä kuoli, kaatui lehmä\nhinkaloon. Piti olla toki muutakin syötävää oikein pöydät harjallansa,\nvoit, kalat, leivät, maitovellit, vielä kovia viinaryyppyjä.\n\nJa vainaja makasi mustassa tervalta tuoksuvassa arkussa keskellä\npirttiä, taikka -- myöhemmin -- pihalla porraspäässä kuusimajassa,\nkesällä koivujen keskellä. Oli arkunkansi useinkin auki, jotta\n_mureväki_ sai katsoa vielä viimeisen kerran ja hyvästellä tuttuansa\n-- ja vainajakin sai kuolinliinansa aukosta viimeisen kerran katsella\nmaanpäällistä menoa, kotipirttiänsä, kotipihojansa, kotiväkeä ja\nvanhoja tuttuja.\n\nAapuan äijä makasi arkussa, katseli pikku ikkunastaan ja odotteli...\n\nJa murhekansa liikkui pirtissä, söi ja joi...\n\nAlkoi jo äijän nurkkakaappi, missä virsikirjaa säilytettiin,\nnaskahdella. Arvattiin heti, että kuolleella oli kiire, ja ruvettiin\nhopusti veisaamaan _lähtövirttä_. Ja taas vanha rakas virsikirja sanoi\nlähtijän mielen, ja kirkkotarhaan vaeltaja vaikerteli pyhän kirjan\nsanoilla jäähyväiset sekä viimeiset neuvonsa kotikansalle ja\nmureväelle:\n\n    \"Maailma! sinun jätän,\n    Jeesuksen kannan käteen\n    Täält' sielun' lähteissän'.\n    O Herra! ota huomaas,\n    Ja korjaa minua suojaas,\n    Nyt kotia kulkeissan'.\n\n    Päästöö nyt Herralt' anon,\n    Jääneillen neuvon sanon:\n    Rientäkäät katumaan,\n    Pyytkäät parannus tehdä,\n    Niin saatte Herran nähdä,\n    Ilolla autuaall'.\n\n    Koht' joudun minä matkaan,\n    Ja annan teit' mun rakkaan',\n    Kaikk' Herran haltuun tääll':\n    Ah! olkaat valmiit aina,\n    Kyll' Herra armons' lainaa,\n    Ja yhteen auttaa viel'.\"\n\nSe oli viimeinen virsi, kotipirtin ja kylänukkojen särkynyt veisu\nkotiinsa lähtevälle manan matkamiehelle.\n\nArkunkansi naulattiin kiinni, monet itkivät, vaimot ja lapset\nparkuivat, muutamat mennen kohta kuoliaiksi -- ja arkku kannettiin\nrekeen tai rattaille taikka väylän rannalle veneeseen.\n\nVeisaten, kaivaten ja itkien saateltiin lähtijä taipaleelle, niinkuin\nainakin rakas olento. Mutta tuskin oli arkku viety pihalle, kun jo\nsen alla olleet tuolit paiskattiin nurin. Vanha muori otti vielä\nja äkäisenä vatkasi _tuliset tuhat_ vainajan perään, toinen heitti\n_kirnupiimää_, joku saattoi suitsuttaa _piimää_ ympäri pirttiä.\nVainaja oli vainaja, edesmennyt, tämänilmaisen elämän jättänyt --\nhänen oli lähdettävä kaikkineen, kun kerran lähti. Manalaiset, hissit,\npöykäröt ja kuolleen haltiat täytyi karistaa pois samassa matkassa.\nKuolleet käykööt heidän tietään, elävien piti katsoa eteensä -- eikä\nkarjanonnea saanut menettää.\n\nOtettiin hyvät ryypyt ja lähdettiin jutamaan, vainaja ajoi edellä, ja\nvalkoinen _luokkaliina_ kertoi, kuka oli kulkemassa. Luokan vasemmalla\npuolella se vilkkui vaimoista vainajaa, mutta oikealta muisteli\nmiehenpuolta. Ei helähdellyt tiuku kuolleen kulkueessa, mutta leveänä\njoukko silti liikkui -- vastaan tulijainkin piti sille antaa _koko\ntie_. Se oli laki.\n\nHyvin saikin olla koko tie kalman matkalaisten hallussa. Edellä\nliikkuivat, _etua kulkivat_, ruumiinhaltiat, _eelliäiset_, pitäen\ntietä avoinna. Ne olivat koko ajan, siitä saakka kun saapuivat\nkuolevan luokse, keijanneet vainajan ympärillä, riihessäkin häntä\nhyvin vartioineet, sekä taas pirtissä ja pihamaalla häilänneet, sitten\nlähdettäessä heti ruukaltaneet etukynteen -- sellaiset pienet ilmassa\ntaajovat näkymättömät tasapäät.\n\nJa kirkkomaasta, suuresta kuolemankentästä, saapuivat jo taipaleelle\nvastaan toiset haltiat. Jällivaarasta tulivat kahdet, kolmet\nkuolleenvartijat aina Nallisvaaraan asti, tulivat kuin viima, talvella\nlumituiskuna riepsaten, kesällä ankarana multatomuna. Ne olivat kuin\nluppotukkoja, homeisia, haudoista nousseita hissejä -- lumi- ja\ntomuryöpystä vilahteli tummia käsiä ja jalkoja, sormia ja varpaita,\njoskus päitäkin ja koko kurentoja...\n\nPuut vain rieppasivat ja sujuivat tien vieressä, kun hissitokka tulla\ntohisti tietä pitkin.\n\nSamaan kirkkomaan kansaan yhtyivät ja takaisin kääntyivät vastaan\ntulijat, ja samana suurjoukkona sitten hiljalleen mennä junnattiin\nkohti pyhää kalmistoa, hissit ja hintulit suurena etuväkenä, vakainen\nvainaja kintereillä, ja perässä pitkä saattojoukko.\n\nVanha erämaalainen ajoi komeasti kohti lepokammiotansa -- saattoväkeä\nedessä ja takana.\n\nKirkonkellot pauhasivat tervehdystä, soittivat _vasthaan_, ja sinne\nkotoiseen kenttäänsä haltiat tietä näyttäen heijasivat, sinne vainaja\nsoittaen ja veisaten saateltiin.\n\n_Unilukkarin, unipissin_, kaivama hauta odotti valmiina, ja sinne\nvainaja siunattiin, kellot vielä pauhasivat multain päälle. Sinne\nkotimultiinsa häipyivät haltiatkin. Mutta monesti ne nousivat haudalle\nkeijaamaan.\n\nJa haudan vieressä, koivunoksaan sidottuna, vilkahteli valkoinen\nluokkaliina. Se oli luokasta irroitettu ja siihen sitaistu muistoksi --\nse oli kirkkotarhan ja vainajan tavaraa.\n\nNäin menivät haltioitaan juovatellen hyvät kuolijat, jotka jo olivat\nsaaneet kyllikseen tämänilmaisesta elämästä ja mielellään lähtivät\nlepoon. Köyhä kylmennyt raatajakin ajeli tyytyväisenä. Yksinään\nhäntä vain vietiin, eikä ollut mureväkeä perässä -- joku pelkäämätön\nkylänukko vain kyytimiehenä. Mutta yhtähyvin haltiat tietä näyttäen\nkävivät hänenkin edellään, toiset tulivat tohisten kalmistosta vastaan\n-- ja sitten mentiin niinkuin isoisenkin edellä.\n\nSillä kirkkotarhassa ei ollut rikkaan eikä köyhän eroitusta -- siellä\noltiin kaikin yhtä köyhiä.\n\nMutta kaikki eivät mielellään täältä eronneet. Erämaa oli rakas ja\nelämä mielehistä, oli rakas vanhalle yksinäiselle raukallekin, joka\nnälkäisenä ja kapisena kitisi kurjassa köppänässään, ainoana ilona\npäivänpilkahdus rikkinäisestä mustasta ikkunasta. Se oli sittenkin\nelämää -- sai olla jumalanpäivässä. Toiset taas hourasivat maailman\ntavaran kanssa, uskottomia, noitia ja velhoja odotteli itse rietas, ja\narmoton helvetti heille jo kärysi.\n\nOli vaikea lähteä...\n\nSilloin arkku painoi, niin että kantovyöt olivat katketa -- tuntui\njoskus kuin koko hoito olisi tuhannella pukarilla isketty lattiaan.\nKantajien kädet turposivat, kun piti vainajaa viedä riiputtaa pihalle\najopeleihin. Eikä sitten hevonenkaan jaksanut vetää ruumista -- sati\njaksoi, niin vaahtokakkarat pyörähtelivät lapalihoissa. Toisinaan\ntaas luokka laukesi, laukesi monet kerrat, ja rahkeet remahtivat\nauki. Ullatin Vanhan-Heikan lähtö oli kovin kirmeää. Harmi ei mennyt\nmihinkään, lykkäsi vain länkiä korviin ja päristeli. Kylä katsoi ja\nsiunaili:\n\n\"Voi, voi, katkera on faarille kotipihalta lähtö!\"\n\nTarvittiin tietomiehen taitoja. Oli kohta joka kylässä väkeviä\npelottomia ukkoja, jotka olivat panemassa vainajaa matkaan. Monta\nkertaa sattui, niin ettei heidän avuttaan päästy liikkeelle -- ja he\nkatsoivat lähtöä, vaikka vainaja painui ulos _kujasta ja aijasta_\nilmankin.\n\nMutta kun rupesi vastustamaan -- silloin äijä kävi kiinni. Masuunin\nPetti suotaisi rinnuksen auki ja katsoi länkien lävitse taakse käsin\n-- koko reki oli täynnä ruumiinhaltioita, arkunkansikin täynnä, vielä\nympärillä kihisi minkä mahtui. Ne painoivat ja kärräsivät vastaan,\nkoska kuollut ei olisi tahtonut lähteä hautaan. Petti-äijä kiskaisi\nrinnuksen kiinni, asteli reen ympäritse ja potkaisi joka ketaraa,\nrävähdytti vielä rekeä kallelleen, karjaisi ja rieppasi hevosta\nsuitsiperillä -- jo lähti reki liikkeelle. Samoin tietäjöi Hutun\nHeikki, kiersi rekeä ja katsoi läpi länkien ja sitten pani itse hissit\nvetämään -- hevonen meni kuin lennossa, eikä ruumis painanut mitään.\nKompelusvaaran Kälma-Petteri asteli ympäri ja ähisi, paukutti rekeä ja\nsyljeskeli, Korpilompolon ukko paiskasi reen kumoon, Vaakinan Pekka\npyörähdytti hevosen rekineen ympäriinsä vastapäivään, kiersi vielä itse\nympäri koko hoidon ja karjui:\n\n    \"Paetkaa, menkää samalla kyytillä,\n    kun olette tulheetkin!\"\n\nJunosuvantolainen huiteli koivukaskella länkiä ja hevosen korvia\näyskien:\n\n    \"Tienreikä mulla pittää olla,\n    vaikka olis rietas!\n    Tie pittää olla auki!\"\n\nMutta Vaaran Jussia vasta vastusti, kun hän yksinään lähti ajamaan\nJällivaaran kirkkomaahan vanhaa Anni-muoria, joka oli ollut niin\nitsellinen, ettei ollut koskaan perustanut ei taivaasta eikä maasta.\n\nEikä kukaan tahtonut lähteä häntä viemään hautaan, pelkäsivät, koska\nhyvin tiedettiin, että muorissa oli paljon riettaita. Vaaran Jussi\nvain lähti -- ja hyvin päästiin alkuun. Hevonen meni, eikä arkkukaan\npainanut, ja valkoinen liina oli luokassa vasemmalla puolella, niinkuin\nvaimoväellä pitää olla. Mutta kohta kirkkotielle käännyttäessä\nranganpään terävä vesen työntyi sivusta, särki suoveron ja rikkoi\nreenjalaksen.\n\nJa oli kirkas ja selvä huhtikuun päivä.\n\n\"Taijatpa olla vähän känkkyrä muori ja knooraaja menemhään\", Jussi\najatteli, korjasi reen ja lähti jälleen jutamaan -- istui\narkunkannella ja hiljalleen ajaa nulkutteli.\n\nJo taas Leipojärven takana reki kaltui, ja arkku yritti heilahtaa\nhankeen -- ja oli pimeä sydänyö. Jussi väänsi arkun rekeen, karjui ja\nmanasi ja teki valan:\n\n\"Jos mie tietäisin, että tämä sinun kööpeleittes syy on, niin saisit\nsie nahan päälle... Jos minulle vielä tulee mitä hankaluutta, niin mie\npaiskaan sinut kuusen alle kumhoon... Jos sinulla on siellä parempi\nolla kuin kirkonmaassa.\"\n\nJa taas lähdettiin ajamaan. Mutta kohta rupesi ajomiestä unistamaan\n-- vasta Liikavaara oli tulossa. Äkkiä Jussi huomasi ja varmahti, kun\nmuori istua röhötti kahdareisin takana arkulla ja nahisi:\n\n\"Siitä mulla pahin tunto, kun ne ottivat molemmat lamphaan kellot...\ntoinen oli kolea ja toinen oli heleä...\"\n\nVielä hautaan pantaessakin muori kummaili, niin että Jussin apumies oli\npudota samaan kuoppaan -- olisi pudonnutkin, ellei Jussi olisi kopannut\nkiinni. Kauhuissaan ukko laukkasi pois kirkkomaalta huutaen:\n\n\"Herra lesus, mikä oli tuo kauhia ruumis! Siunatkhoon, että pääsin\nerilheen tuosta uskottomasta ryökälheestä!\"\n\nEi tahtonut lähteä hautaan Nuuksun Feettokaan, isosilmäinen\nukko-raukka, kun Pouta-Erkki häntä porolla kuljetti. Oli liikaa painoa,\nniin ettei poro jaksanut vetää. Noituen Erkki pieksi piiskanvarrella\narkunkantta, pieksi, niin että kappaleet siitä sinkoilivat. Kohta\näijän avonaiset silmät paistoivat kuin kulkuset kannenreijistä. Eikä\nporo mennyt mihinkään, vaikka Erkki-räyskäle olisi kuinka piessyt ja\nkironnut.\n\nKauhistunut Pouta-muorin poika viimein paiskasi arkun kumoon itse\nperkeleen nimeen...\n\nJo lähti Nuuksun isosilmäinen äijä-raukka liikkeelle.\n\nKovin tahtoi vastustaa silloinkin, kun hukkunutta vietiin hautaan,\nvarsinkin, jos tie sattui viemään veden vieritse. Vainaja kun oli\nveteen vaipunut, kuolleenväki tahtoi vetää hänet sinne takaisin.\nPurnulaista rupesi väkisin vääntämään jokeen, arkun jalkopää alkoi\nkääntyä kohti sulaa, eikä hevonenkaan voinut mitään. Vasta Vuolli-äijä\nvoi, kun hänet haettiin avuksi -- ajoi väen pois ja pani hevosen\nmenemään.\n\nMutta siivosti ja kunniallisesti oli oikeaa vainajaa kuljetettava. Ei\nsaanut häntä kirota eikä pilkata, sillä ruumis ei ollut mikään\nleikkikalu. Lainiolaiset veivät vanhaa Kaisaa Vittankiin, ja Kuoksussa\nyöpyessään he muori-pahasesta laskivat vähän leikkiä. Mutta kyllä\nkuollut kuulee, muorikin kuuli, vaikka makasi ulkona arkussa. Eikä hän\nsuinkaan sitä mielikseen kuunnellut -- äkkiä paukahdutettiin pirtin\nseinään kuin moukarilla.\n\nEi Puolalaen pieni sikiö-riepukaan sietänyt liikoja. Jällivaaraan\nlähtevä Erkin äijä sanoi arkussa makaavan lapsen isälle:\n\n\"Viskaa tuonne laiskan Pruunin rekheen sikiös -- joutaa sillä\najamhaan!\"\n\nÄijä itse ajoi vireällä tammalla edellä. Pruuni tulla jurnusti perässä,\nja pieni ruumis oli reessä. Jää Pruuni suurella jängällä jälkiin\nkauas, tulla jurnustaa vain, ja pieni ruumis on reessä. Äijä katsoo ja\nviimein pilkaten huutaa:\n\n\"Etkö jaksa juosta?\"\n\nTuhahtaa suuri tuuli. Pruuni lähtee äkkiä juoksemaan, tulee pää\npystyssä, korskahtelee ja menee utuna ohitse -- jättää Erkin äijän\nvireine tammoineen. Äijä hosuu hevostaan ja lennättää senkuin tamma\njaksaa, mutta ei tavoita karkulaista ennenkuin Nuortikonnussa.\nSielläkin Pruuni pää pystyssä, pärskähdellen katsoo Jällivaaran\ntielle. Pelästynyt Erkin äijä saarnailee Nuortikonnun ämmälle:\n\n\"Vaikka on pieni ruumis, ei piä rueta ylpistelheen. En elläissäni puhu\nruumhiille mithään.\"\n\nVanha Saijeman äijä myrtyi, niin ettei aikonut lähteä mihinkään, kun\nvävy moitiskeli:\n\n\"Hyh, haisuu, rietas... suolhaan olis pitänyt panna.\"\n\nÄijä pani sellaisen painon, että vävy sai noutaa Purnun Matin avukseen,\nennenkuin hevonen pääsi liikkeelle.\n\nSaijeman äijä oli kesän maannut vaaran laidassa ja siellä saanut\nkalmanhajunsa.\n\nKaukaisissa kiveliökylissä, väylän vaikeilla latvavesillä taikka\ntiettömillä metsäjärvillä, täytyi kesäinen kuolija haudata omille\nmetsäperille odottamaan talvea, jolloin ruumis voitiin siirtää kirkon\nsiunattuun maahan. Järvien hiljaiset saaret ja niemet, jokitörmät ja\njänkärantojen hiekkatievat olivat parhaita lepopaikkoja. Kattujärven\nyksinäinen niemi oli sopiva kylän kuolleitten kesäkentäksi, samoin\nMerasjärven pieni saari. Hyvä oli levätä kaukana väylän takana Lainion\nLypsinniemen korkeassa hiekkatörmässä, hyvä Korpilompolon takavaarassa\nsekä Aapuan rannoilla ja Sarvisvaaran laidassa. Rauhallinen metsätieva\noli Ullatin hautatieva kylän alla, jängän takana männikössä, kesälevon\nsai edesmennyt Kilvukin koivujensa alla talojen taustalla, ja vanhan\nNattavaaran vainaja sai viettää viimeiset kotoiset viikkonsa korkean\nkotivaaransa vierteessä rakkaan kylänsä äärillä. Siinä aivan vieressä\nalapuolella tutut pikku talot ja pellot, metsässä karjankellot -- ja\ntakana rannaton sininen erämaa...\n\nKaivettiin hiekkatievaan vain matalahko kuoppa, laskettiin siihen\nruumisarkku, katettiin hauta laudoilla ja luotiin peitoksi sammalia ja\nmultaa. Siinä oli erämaalaisen kesäinen leposija -- pieni puuristi vain\npystytetty viereen sitä pyhittämään.\n\nHyvä oli erämaan raatajan levätä omilla kotoperillä. Mutta kirkkotieva,\nvartavasten jumalansanalla leposijaksi siunattu, oli kumminkin\nparempi kuin kaukainen metsätieva. Lankesi lumi maille, jäätyivät\njängät, aukenivat talviset oiustiet -- jo rupesi vainaja kaipaamaan\nsiunattuja multia. Sarvisvaaran Oskari, suruton miesriepu, joka\npeltoa leikattaessa oli viety hautaan, tuli jo pyhäinmiesten aikana\nrauhattomaksi. Kuului metsätievalta kova maanalainen pomahdus, kuului\ntieltä tohinaa, ja sitten paukahti ovi, losahti lukko -- ja pitkin\nlattiaa käveltiin pimeänä yönä. \"Pomp... pomp... pomp...\", vain\nkuului, eikä mitään näkynyt. Siitä arvattiin, että Oskari haluaa\nkirkonhautaan, ja sinne hänet kiireesti siirrettiin. Musta _karvamatu_\noli jo kalvanut Oskarin ruumista, kun arkku avattiin ja katsottiin.\n\nNattavaaran Antt'-enun täytyi nousta vaaran laidastaan heti\nensimmäisenä yönä ja valkoisissaan lähestyä Juhan-Anttia, joka kähmi\nulkohuoneessa. Juhan-Antti säikähti ja ruukalsi oikopäätä pirtin\nsänkyyn Anna-Kaisan selän taakse. Mutta Antt'-enu köppäili perässä,\ntuli pirttiin ja sanoi:\n\n\"Siekin, ensi nephain piat olla, ko et auta... rautamuurhaiset\nrauhattomuutta tekevät.\"\n\nNiin tekivätkin. Mentiin katsomaan ja korjattiin pois haudan pohjasta\nvanhat tuohet, jotka aivan kihisivät isoja rumia rautamuurahaisia.\n\nMetsähautaan joutui erämaita jutava ylilappalainen, sati kuolema\nhänet kesällä kohtasi. Tunturi oli tunturimiehen korkea kesämaa,\nja siellä, taivaanpankoilla, hän sai vainajanakin kesänsä levätä.\nPantiin ruumis vain ahkioon taikka kääräistiin vanhaan kotalouteeseen\nja peitettiin turpeen alle johonkin pahtaseinän viereen. Vanhat\nlappalaiset kaaristivat vainajan louteineen taikka ahkioineen korkealle\ntunturikoivuihin. Kirkkaassa jumalanilmassa tunturilainen sai siinä\noleskella ja odotella talvea. Tuulessa ja päivässä kurento kuivettui\nja oli sitten kierrolta palattaessa helppo kuljettaa kirkonmaahan.\nJutamajoukon matkassa, ahkiossa leväten vainaja vaelsi ajellen omalla\nporollaan, joka oli sonnustettu pelkäämättömän ajomiehen ahkion\nperälautaan. Siitä juti keinoaan päivin ja viikoin niinkuin hän juti,\nja vainaja juti samassa matkassa niinkuin hän juti. Mutta kun siitä\nlaskettiin ja kodat pantiin pystyyn, ajettiin ruumisahkio kauas\nsyrjäpuoleen, kirkolle päin.\n\nJa semmoisenaan vain, tunturituulen puremana, tuttu ahkio arkkuna,\ntunturipoika pääsi Herran temppelin hoitoihin.\n\n\nMutta temppelin siunatussa tarhassakaan eivät kaikki saaneet lepoa\n-- mikä milläkin oli vaivana. Saittajärven ukon, jonka arkkuun hänen\nomasta käskystään oli pantu rahaa, piti lähteä sanomaan:\n\n\"Ottakaa rahat pois! Ei täällä saa rahalla mithään... kuolee nälkhään.\"\n\nJounin-Lassin Marjan piti tulla kiittelemään Rovan Pekkaa makeista\nkalansuolista, ja Uulan Tomma, vanha kiroilija, nousi tunturiin\njoikailemaan kuin maan peto. Nousi Frikki-äijäkin sanomaan Rovan\nPekalle.\n\n\"Parempi siellä kuitenkin on olla kuin täällä paimentaa keitureita ja\npukkeja.\"\n\nPian lähti Ullatin ukkokin liikkeelle Jällivaaran vanhasta kirkkomaasta\nja käydä köpsötteli entisen naapurinsa perässä tietä pitkin. Lehon äijä\nkyllä kuuli köpinän ja kiirehti, mutta ei uskaltanut käännähtää\nkatsomaan -- olan takaa kurkistaminen oli vielä vaarallisempaa.\nVasta portailla äijä pyörähti päin, näki naapurinsa ja kysyi:\n\n\"Mitä sie tahot? Vastahan sinut vein.\"\n\n\"Se lupaus, minkä sie lupasit, on jäänyt antamatta\", naapurin ukko\nviluissaan nahisi.\n\n\"Menehän takaisin leppäämhään... huomenna saat!\" Lehon äijä sanoi ja\nsaatteli ukko-raukan kirkkotielle.\n\nHeti huomispäivänä Lehon äijä vei ja kaatoi naapurin haudalle\nhalstuopin hyvää viinaa. Eikä ukko enää tullut perään köpsöttelemään.\n\nEi ollut hyvä Kyöstäjän entisen emännänkään, koska hänen täytyi\nköpsehtiä kotona, tassutella pirtissä ja kopsia navetassa, jopa\ntukkeutua talliin, kun ukko oli siellä hevosia illastamassa -- niin\nlähelle työntyi, että kohta kasvot ottivat yhteen... ja kalmalta haisi.\nEikä jälkiä näkynyt pihalla, vaikka emäntä laukkoi vasta sataneessa\nlumessa.\n\nPellikan muorin täytyi aina öisin kapistella portaissa ja paukuttaa\nseiniä, ja Pellon Pärskin Priita oli vaeltamassa joka yö heti kun tuli\npimeä. Koko kylä sen tiesi, löi puuta piisiin ja sanoi:\n\n\"Halko lisää! Pärskin Priita tulee!\"\n\nPolkeman äijä äkääntyi ja tuli jäisin käsin kiskomaan Nattavaaran\nVihtoria sääristä, kun tämä oli pantu nukkumaan hänen kuolinsänkyynsä\npesemättömän peiton alle. Yli laidan äijä yritti kiskoa miestä\nlattialle ja heitti vasta, kun Vihtori hätäpäissään rupesi puhaltamaan\nisämeitää. -- Junosuvannon Vuollo-vainaja nousi haudastaan ja tuli\ntahtomaan paitaa, mutta muori ajoi ukon pois sanoen:\n\n\"Paita on annettu, ja jalatkin siihen kääritty.\"\n\nYlikainuun Prännin muori ei lakannut kotona mellastamasta, ennenkuin\nMatarengin rovasti oli Raamattu kainalossa saatellut hänet\nKaalasväylälle ja pannut virran matkassa menemään kohti Kainuuta.\n\nMutta kaikkein ikävintä oli rikkaan Pellikka-raukan toimetonna maata\nKöngäsen hiljaisessa törmässä, vastapäätä vanhaa temppeliä, Köngäsen\nkovan pauhun kuuluvissa -- toista oli silloin, kun sai huijata Pajalan\ntievoilla.\n\nJa ukko nousi kohta joka yö ajelemaan pitkin Pajalan kyliä ja\nväylänrantoja. Äijä lasketti väliin kotiportaillekin, niin että paukkui\nja sitten taas laukotti takaisin -- sauvu vain kierähteli, ja suuret\nhukkaturkit leuhottivat. Usein ukko käväisi kotona ja heitti turkkinsa\nvanhaan ovinaulaan, niin että rapsahti. Eikä heittänyt Pellikka-raukka\najelemasta, ennenkuin hänet oli kaivettu ja käännetty arkussa\nsilmälleen ja haudattu uudestaan -- ja perkeleen nimeen.\n\nVielä hurjempi, oikein vimmattu oli vanha Vittikko-raukka, joka\nennen oli asunut Lappeanniskassa. Ei viihtynyt hänkään Köngäsen\nhautakummussa. Joka yö piti ukon olla liikkeellä, laukkoa Pajalat,\nTärännöt, Köngäset samana yönä. Väliin äijä sivakoi lumiryöppynä\nkauhistuneen hevosmiehen kantapäillä, väliin taas säikytteli\ntuohustajia Köngäsen alla huudellen rannalta pimeästä:\n\n\"Joko ma nakkaan? Joko ma nakkaan?\"\n\nJa kun luvan sai, Vittikko vatkasi veneeseen vaimoihmisen irvistelevän\npään. Joskus ukko lainasi veneen, jotta sai soudella. Ja aamulla vene\noli vettä täynnä pystyn törmän päällä, talon porraspäässä -- isäntä\nkun oli sanonut, ettei saa jättää venettä kulkumaan. Vanhalle tutulle\nnaapurilleen saattoi Vittikko-raukka, kun hänet yöllä tavoitti,\nvalittaa:\n\n\"Jos sie tietäisit, kunka paha siellä on maata, niin et siekään siellä\nolisi.\"\n\nAvattiin kerran hauta ja katsottiin -- arkku oli tyhjä, kuolinliina\nvain kääräisty pääpuoleen, miestä ei missään. Avattiin taas toisen\nkerran ja katsottiin -- äijä makasi arkussa, sukat aivan rääsyinä.\nLaukkonut oli, miesparka, paljon. Sidottiin vainajan kaulaan tiuku,\njotta kuultaisiin, missä hän kulkee. Helisten äijä sitten vaelteli\nkyliä -- kansa kuuli helinän ja kauhuissaan ruukalsi pakoon.\n\nAina vain vanhan Vittikon piti olla liikkeellä. Mutta viimein\nkäännettiin ukko riepu arkkuun silmälleen, haudattiin jälleen ja\nkovin sanoin:\n\n\"Jos sie olet Jumalan nimheen hauvattu, etkä ole pysynyt, niin panemma\nsinut nyt isän saatanan nimheen.\"\n\nJa siinä nimessä täytyi Vittikko-raukan sitten levätä -- silmälleen\nkäännettynä. Ei ollut hänellä enää voimaa nousta laukkomaan, vaikka\nolisi ollut kuinka paha maata.\n\n-- -- --\n\nVanha kalmismaa oli aina kirkon vieressä, ja siinä temppelin tyvillä,\nsiunattujen kellojen alla olivat vainajat parhaassa turvassa.\nErämaan stallut ja riettaat eivät uskaltaneet lähellekään silloin,\nkun pyhän pellon isokello rupesi kumahtelemaan. Rounalan pienen\ntemppelin vierillä, villissä tunturissa jo saatiin hyvät levot,\nsitten Jukkasjärven kirkon turvissa järvenniemessä ja taas Enontekiön\nkorkealla kummulla Lätäsenon ja Könkämän yhtymillä ynnä Jällivaarassa\nVasaratunturin ja kirkon hoivissa sekä alaväylällä Köngäsessä,\nYlitorniolla, Hietaniemessä, Alatorniolla.\n\nKaikissa oli kiveliön raatajalle siunattu sija valmiina.\n\nEntiset isot hankkivat leposijan itse kirkkoon, parren alle -- siellä\noli kaikkein turvallisin olo. Sieltä ei rietas käsittänyt, kaikkein\nvähimmin kirkon perästä, pyhän alttarin alaisista piiloista. Sinne kun\npääsi, Herran pöydän alle, kaikkein kalleimpain sanain ja ateriain\nsuojaan, oli kohta kuin autuuden ovella, melkein kuin valmiina itse\nIsän Jumalan helmassa...\n\nSinne kilvan pyrittiin. Siellä heitä, vanhoja edesmenneitä vainajia --\nJukkasjärven ja Jällivaaran kaukaisissa temppeleissäkin -- on lattiaa\npurettaessa vielä nähty: pappeja kaapuineen arkussa, lapinukkoja\npeskeineen ahkiossa, lapsia komsiossa -- kaikki vieri vierin hyvässä\nsovussa kuin ainakin saman tunturimaan vaeltajat ja saman Herran\ntuomiolle lähteneet. Ei ole pappi parempi tunturin kiertäjää, yhtä\nmustia molemmat, edesmenneitä ihmisenkuvia. Nuortikonnun Marjankin\nsanotaan lapinpeskeissään, lahonneena makaavan Jällivaaran kirkon alla,\nkynnyksen puolessa -- ja Marjan entiset porokaarteet lojuvat lahoina\npitkin Nuortikonnun kiveliöitä.\n\nMutta erämaan suurin joukko lepää kirkon ulkopuolella koivujen alla,\njopa jo kirkosta kauempana jossakin metsänreunassa, joen rantatörmässä\ntaikka väylänniemessä, jotka on siunattu kuolemanpelloksi.\n\nKaikkein vanhin kirkkokansa nukkuu tuntemattomana, samana multana\nkotikiveliönsä kanssa, jota on elämässään raatanut. Entisiä\nedesmenneitä vain laskettiin ja peitettiin vierekkäin suuriin\njoukkohautoihin -- ja siellä he ovat. Hautamerkit ovat, minkä niitä\nlienee ollut, jo aikoja kaatuneet ja lahonneet, toiset kaatumassa. Vain\nvanhat koivut, edesmenneitten mullasta elämää etsineet, vartioitsevat\nheidän hiljaista lepoansa.\n\nMutta vainajien myöhäisempää polvea muistelevat hautamerkit pahaisesta\npölkystä kiviseen kiiltopaateen. On piiloisessa nurkkapuolessa pieni\npuuristi puukkostyylin vainajalle omistettu, on siellä harmaa pikku\naitaus, ja sen suojassa kalttunut puuristi, on kirkon seinämällä kylmä\nkivipahta, joka kultaisin merkein mainoo mananmiestä -- ja välimailla\npuiset, kiviset ja rautaiset patsaat. Ne saattavat sanoa vakaisen\nasian:\n\n    \"Tässä Leppä Sara Kristian Tyär Rova\n    Syn 1857 kuoli 21/6 1878\n    Hänen tuskans ja surunsa\n    Ovat nyt saanet loppunsa\n    hän kantoi Kristuksen kuorman\n    Katkais nyt kuoleman nuoran.\"\n\nTaikka haastelevat ne maailman vaivoista päässeen lapsi poloisen\nolotilasta sureville jälkeen jääneille:\n\n    \"Taivaassa ratki taivaassa\n    Ei kuulla itkua\n    Ei syntiä ei surua\n    Ei huolen pelkoa\n    Vaan rauhan katoomattoman\n    Ja ilon loppumattoman\n    Suo Herra Sebaot.\"\n\nMutta entinen Juhonpietin isäntä ei uskonut Priita-Kaisaansa tavallisen\nhautaristin hoitoihin. Hän rakennutti Köngäsen kalmistoon emäntänsä\nhaudalle oikein huoneen, pikkuisen kömmänän ja naulasi sen oven päälle\ntaulun, johon oli kirjoitettu:\n\n    \"Täsä Lepä Gestigiwarin\n    Johan Aronin pojan puo\n    liso Britta Cajsa Herikin\n    Tytär joka Syndyi sinä 15 Touko\n    kuusa 1798 ja kuoli sinä 24 huh\n    ti kuusa 1848.\"\n\nSaman haudan ja huoneen hoitoihin sanotaan sitten isännänkin joutuneen.\n\nOn siellä, vanhoissa kalmistoissa, hautamerkkien joukossa jossakin\nvanhan vaarin haudalla kivenkumma kuin entinen kivijumala, vaarin jo\neläessään katsoma ja katsomalleen leposijalle pystyttämä -- pieni\nkäpertynyt kivitonttu, pikku vaari... Toisen ukon multakummulla\npiipottaa pystyssä kaksi kiiltäväksi kulunutta sauvaa, koukkupäätä,\näijän viimeiset matkatoverit -- vastakkain ne seisovat, orpoina, nokat\nyhdessä muistellen, kuinka vaarivainaja oli heistä, sauvoistaan,\nsanonut:\n\n\"En pääse näillä eemmäksi kun hauthaan.\"\n\nSiellä on vaari tallella, ja haudalla seisovat hänen vartijansa.\n\nVanhaa Niilaa, koukkupolvea, taas mainoo koivunoksaan ripustettu\npuujalka, Niila rievun elämänikäinen apumies. Niila kun pantiin\nmultiin, vietiin samalla ja haudan viereen puunoksalle nostettiin\nNiilan kiiltäväksi kulunut puujalka.\n\nMutta Jukkasjärven kirkon vierillä, pohjoisella laidalla seisoa\ntönöttää paksu _Naskunmänty_ sekä sen lähimailla puolikuiva\n_Kurrankoiju_, kumpikin muistellen edesmennyttään. Mänty on noussut\nNasku-raukan haudalle, koivu kohonnut Kurra-raukalle. Olivat, kurjat,\ntunturissa hirttäytyneet puunoksaan -- ja aivan samanlaisen puun piti\nnouseman sitten heidän haudalleen, niin että vielä jälkimaailmankin\ntäytyy heitä, jo aikoja edesmenneitä raukkoja, kauhtuen muistella.\n\nVanha kirkkotarha oli kierretty vahvalla aidalla. Oli salvettu pitkiä\nhirsiä toisensa selkään seinäksi, ja lyöty leippo leipon päähän ympäri\ntarhan. Tämä oli Lapin ja Peräpohjan ikivanhaa aitaa, jo porokaarteissa\nkäytettyä sekä metsäniityillä ja kotikentilläkin. Kirkonmaan aitakehä\nvain salvettiin vahvoista hirsistä, ja vielä pitkin aidanselkää\nrakennettiin laudoista suojaava harjakatto.\n\nHyvin suojeli ja varjeli aita kirkon ja kalmiston, ja rauha asui sen\nkierroksessa. Vain noidat ja velhot uskalsivat yksin pimeänä yönäkin\nhiipiä sinne koloille asioilleen -- ja hyvin he palasivat takaisin.\nKovimmat velhot menivät vaikka _muurilla_, kerskuen ja veikaten, mutta\nsati muut yrittivät muurilla, peloissaan ja lyötyinä he palasivat.\nHeikinpietin ukko lähti tapulikamarista noutamaan lapsensa ruumista,\nPiekkolan Kallen kanssa pani veikkaa -- ja yö oli. Sai ukko oven\nauki ja aikoi tarttua arkkuun -- rymähti ja ryskähti, ja suuri\nmanalaistokka ryöpsähti pohjatuulena arkun ympärille. Kuului tohinasta\nja sähinästä selvät sanat:\n\n\"Et sie saa ottaa... se on kuollut!\"\n\nKauhuissaan laukkasi ukko kotiinsa, ovet ja kaikki heitti auki.\n\nRauhanmaa oli siunattu kirkonmaa. Sieltä sai tuskin oksaa taittaa, kun\njo käytiin kiinni. Hokki-ukko hakkasi Kaaressuvannon kalmatievasta\nkolme pientä koivua ja lähti niitä soutamaan kotiinsa... Mutta vene ei\nliiku mihinkään, on kuin kivessä kiinni. Vasta sitten, kun on heittänyt\nväylään hopeahelaisen piippunsa, ukko pääsee matkaan. Panee Hokki\nkotona sitten puut pystyyn Rastin Niilan jalka-aitan oviseinälle --\naitta keikahtaa peräseinälleen. Rastin äijä näkee koivut, arvaa, mistä\nne on tuotu ja mitä niissä on, ja sanoo äkäisenä Hokki-ukolle:\n\n\"Korjaa pian puusti pois!\"\n\nJa ukon täytyy soutaa koivut takaisin heidän omaan kototievaansa.\n\nVainajat tahtovat pitää, mikä heidän omakseen on aidattu ja siunattu\n-- ja lujat haltiat siellä vartioitsevat.\n\nKirkonmaa, vainajien kotopelto, on pyhä ja kova paikka.\n\n\nJa siellä he Herran temppelin hyvissä hoidoissa lepäävät, Pellikat\nja Vittikko-raukat, Naskut ja Kurrat sekä muut Manalle joutuneet\nkiveliön raatajat, vanhat luuäijät, karhujussat, ja metsien muorit\n-- koko edesmennyt erämaa lovinoidista ja ruukinpatruunista kurjaan\nkylänkiertäjään.\n\nSamoissa suurissa maaperissä kaikki makaavat, samoina syntisinä ja\nsaman tuntemattoman taipaleen matkamiehinä -- takana kiveliön raskas\nvaellus, edessä ankara tuomionpäivä. Vierekkäin ripo rinnan siellä\nlevätään, silmät kohti päivännousua, sekä lanta että lappi, sekä rikas\nettä köyhä, sekä saarnamies että sanankuulija, uskoton maailman ihminen\nja Herrassa nukkunut hurskas...\n\nSinne samaan suureen seuraan kaatuvat kiveliön raatajat polvi polvelta,\nja Manalan kansa kasvaa.\n\nMutta kasvaa kiveliön kansakin -- aina uusi polvi nousee entistä\nlukuisempana edesmenneen palkaille.\n\nNousee suomalainenkin polvi, joka täällä on kautta vuosisatojen\nraatanut ja vaeltanut isien vanhassa hengessä, astunut synkille Manalan\nporteillekin samoin keinoin ja varauksin kuin suuret ikivanhat\nalkutaatot. Samat ovat olleet tavat elettäessä, samat ovat kuoltaessa\n-- ja samoille suursijoille ollaan jutamassa...\n\n-- -- --\n\nJa erämaan pälvet aukenevat uuden polven edessä yhä suuremmiksi\nkorkeaa Kummavuopiota ja kaukaista Kattuvuomaa myöten.\n\nTäytyy aueta, kun ikivanhat korvenröykyttäjät, Kaurahaasiot,\nKinnasniskat, ryskäävät rannattomissa erämaissa.\n\nKaurahaasioiden, karhujussain ja kinnasniskojen kovat puumerkit näkyvät\nja pysyvät synkimmissäkin kiveliöissä.\n\n\n\n\nOutoja sanoja.\n\n\naapa = suuri puuton suo.\nankka = pieni puinen tynnyri, ankkuri, 15 kannua.\nautto = tiheämetsäinen kostea maan notkelma.\n\nelo = lappalaisen koko porolauma, josta hän elää.\neno = iso joki, virta.\n\nhanho = kaksikorvainen pahkamalja. Korvat muistuttavat linnun\n    päätä ja pyrstöä.\nharrikojama = parikorttelinen lohi.\nhevosenpuola = sianmarja.\nhirvas = täysikasvuinen urosporo ja -peura.\nhirvennurmi = joku matala, kova ja karkea heinälaji.\nhuornainen = pieni matala vaara t. laki ison vaaran kyljessä.\n\njaara = pässi.\njarho = jäätuura.\njauri = järvi.\njolos = eläinten tallaama polku.\njorvas = takaruumis, peräpuoli.\njoukahainen = joutsen.\njuolikka, juopukka = juolukka.\njuomu = suolaheinä (Rumex).\njuovattaa = seurata jonkun jälkiä.\njupukka = pieni vaara.\njuroa = olla paikallaan liikkumatta, jurottaa.\njutaa = kulkea, ajaa. Lappalainen jutaa = liikkuu erämaassa\n    poroineen, kotineen paikasta toiseen.\njuto = ajoporo, vetojuhta.\njyppyrä = pieni korkea jyrkkä vaara.\njänkä, jänkkä = puuta kasvava suo, räme.\njänkäpuola = karpalo.\njärvenpii = järven laskukohta, juuri joenniska.\njärämä = syvä tyven jokilaajentuma kosken alla.\njääpanne = koho- ja rantavesien jäätymä.\n\nkaalo = kylmä, viileä.\nkaamosaika == sydäntalven auringoton aika.\nkaara = kovertaen tehty puukaukalo.\nkaaristaa = sitoa kiinni nuoralla t. hihnalla.\nkaarne, kaarnikka = variksenmarja.\nkaarre = umpinainen aitaus, jossa porojen eroittaminen ja\n    myös lypsäminen toimitetaan.\nkaiskonkaali = iso sanajalka.\nkaira = jokien t. jokihaarojen välinen alue.\nkaissa = korkea, kesälläkin lumiharjainen tunturi.\nkallokas = poron kallonahasta ommeltu karvakenkä.\nkaltio = lähde, hete.\nkaristaa, k. kimppuun = hyökätä kimppuun.\nkarkea, niittykarkea = heinää kasvamaan heitetty pelto.\nkeino = tie, suunta.\nkeituri = vuohi.\nkermu, syksyn kermut = kylmettyneet maakamarat, kirret.\nkiedgam = komsio, puusta koverrettu, nahalla päällystetty\n    lapinlapsen kätkyt\nkiekerö = kovaksi tallaantunut kuoppainen lumikenttä, jossa\n    porot ovat jäkälää kaivaneet.\nkielinen == matala pitkä maanharjanne.\nkielo = vanha vetomitta, 4 kappaa.\nkierreheinä = hiirenherne.\nkiisa = lapinlipas, arkkunen, vakkanen.\nkiiski = kovakuoriainen.\nkinnipeski = vanha karvattomaksi kulunut peski.\nkisuri = pieni huono poro.\nkiveliö = asumaton suuri erämaa.\nkivirastas = kivitasku?\nkoipikinnas = poron koipinahasta ommeltu karvakinnas.\nkoipikuntura = poron koipinahat, neljä kaistaletta.\nkolari = tervahaudan, sysimiilun polttaja.\nkolkata, k. pässi = kuohita.\nkollostaa = sonnustaa poroja peräkkäin hihnasta aina\n    edelliseen kiinni.\nkolo = kolkko, kamala, ruma.\nkongelonpäristäjä = isotikka?\nkonto = sumu, usva.\nkopara = poronsorkka.\nkorentaa = panna kortot, pilat.\nkortto = pilaus, paha silmäys. Myös kirosana, samoin koranus.\nkorvamerkki = omistajan merkki poronkorvassa.\nkossi = pieni lohi.\nkoste = suvantokohta koskessa kiven, saaren, niemen suojassa.\nkueri = taimen.\nkuksa = koivun pahkasta koverrettu korvallinen juomakuppi.\nkulashauki = iso hauki.\nkultakiiski = kullanvärinen kovakuoriainen.\nkuosto = iso puolikuiva petäjä.\nkurento = ruho, ruumis, eläimen ja myös ihmisen.\nkurjenkenkä, jänkäkenkä, vitsakenkä = vitsoista väännetty ja\n    kursittu suokenkä. Käytetään myös lumikenkänä.\nkurjenpuola = karpalo.\nkurkkio = jyrkkä louhinen vesiputous.\nkurmuntekijä = saivartaja, joka kesällä laskee muniaan poron\n    selkään. Munista sikiytyy toukkia, kurmuja.\nkurppa = selkäreppu, useinkin vain vaatteesta kääräisty.\nkuru = tunturien välinen rotko.\nkuu = rasva, tali.\nkuuja = eräs lohilaji.\nkuukkahainen = kuusanka, kuukkeli.\nkuukumankivi = ukonkivi.\nkärrä = parikiloinen lohi,\nkärräjoutti = kehrotinpora.\n\nlamu = avara, laaja.\nlannanmaa, lanta = maanviljelysmaa, paimentolaismaan vastakohta.\nlantalainen = maanviljelijä, talossa asuja.\nlantto = kostea notkelma, vesilammikko.\nlapakäärme = litomato, lettimato.\nlapalehti = lapaluu.\nleippo, hirsileippo = hirsistä, riuvuista salvetun aidan salvoksien\n    välinen osa.\nliisko = sisilisko.\nlinkka = korkea jyrkkä vesiputous.\nlinnunpelto = karhunsammalista, jossa on paljon itiöpesäkkeitä.\nlintukka = lillukka.\nlintukka = vanhanmallinen pahkamalja, ks. hanho.\nlompolo = lampi, jokilaajentuma.\nloude = iso hamppuvaate, käytetään kesäkodan ja loidon seinänä.\nloudekota = kesäkota, louteista riukujen varaan laitettu.\nluhta = sara.\nluova = patsaiden varaan rakennettu säilytyslava.\nluspa = koski joenniskassa, järven luusuan alla.\n\nmaalavatsa = verivatsa.\nmaalavelli = verivelli.\nmahasaha = kahden hengen käytettävä pölkkysaha, terä keskeltä\n    leveä, mahava.\nmaikkua = kalat hyppivät, liikehtivät veden pinnassa.\nmainoa = puhua hyvää, kiittää.\nmainoisa = hyvä, mainottava.\nmantuheinä = matala tiheä tyviheinä.\nmateriäijä = esi-isä, esiäijä.\nmelki = eläimen rinta.\nmella = hiekkakumpu, törmä.\nmellota = pelästynyt peuratokka meltoaa, aivan yhteen ahtautuen\n    pyrkii sinne ja tänne. Samoin porotokka.\nmeriläinen = merilintu.\nmolli = sonni. Lännessä pärekori. Sonni on pulli.\nmuistella = kertoa asioita, tapahtumia, tarinoita.\nmuistelus = kertomus, tarina.\nmuuristella, mennä muurilla = ylpeillä, mennä ylpeillen ja kerskuen.\n\nnaakia = hiipiä väijyen lähelle.\nnaaraskuusi = kuusi, jonka oksakohdat ovat kuopalla. On sitkeämpi\n     kuin koiraskuusi, jonka oksakohdat ovat koholla.\nnalikka = pieni hauki.\nnaljeta = hävitä, piiloutua (oravasta).\nnautiintua = orava on nautiintunut, kun se on saanut täyden\n    talvikarvan.\nnepain, nepukka = serkku.\nniesta = ruoka, eväs.\nnili = entisaikainen patsaan varaan rakennettu metsäaitta.\nniva = joen kova virtapaikka.\nnukulainen = joku ohdakelaji.\nnulkata = juosta hiljalleen (porosta).\nnutukka = poron koipinahasta tehty erivärisillä veroilla\n     koristeltu kenkä.\n\noive = pyöreälakinen tunturi.\noomi = iso viina-astia, aarni, härkätynnyri.\norivaaksiainen = herhiläinen.\norro = nuora, porohihna.\nottinki = pitkä pyöreä, leilinkaltainen astia.\nouta = metsä.\n\npaarrerukka = kaitumalaisen rukka, peski, jonka helmassa on\n    leveä reunus, paarre, keiturin karvaista nahkaa. Pilsarukka\n    on tehty mustista vasannahoista, ja helmassa on paarre.\npahta = jyrkkä korkea kallioseinä.\npakkasrusta = pakkasusva, pakkasensumu.\npakkula = koivunkyljessä kasvava, kova tumma kääpä.\npalas = polku.\npalkia = liikkua ruokamailla (porosta).\npallas = iso Jäämeren kampela.\nparttio = pieni joukko poroja.\npaskaryyppö = varpunen.\npeurakorva = merkitsemätön poro.\npieriäinen = voikukka (Taraxacum).\npietarinkukka = siankärsäheinä.\npiettiö = huonosti purtu l. kuohittu poro.\npiiksiluu = linnun rintaluu.\npilli, pilliheinä = lauha.\npirrilakki = suippo peräinen lapinlakki, ei nelikolkka.\npirskottaa = hajaantua (meltoavasta peura- ja porotokasta).\npiskanen = poron selän takaosa, ristiluiden päällys.\npissihaukka = kissapöllö.\npiukkuvainen = tarkoittaa kuusta, joka tulessa piukkuu.\npokkaintua = jäädytetty kala menee pilalle, pokkaintuu, jos\n     tulee suvi-ilmat, niin että kala sulaa.\npola = lyhyt kova koski.\npounu = iso turpeinen jänkämätäs.\npounupuola = karpalo.\npudas = joen syrjähaara, joka jälleen yhtyy pääjokeen. Myös\n    joen suuhaara.\npuittio = nuottaveneen soutajapoika.\npukinparta = eräs kova karkea heinälaji.\npulttaaja = jaaran kuohari.\npunska = Ylikainuun ruotsinmurre.\npuukkostyyli = puuhun puukolla leikattua kirjoitusta, latinalaisin\n    kirjaimin. Voidaan kynällä piirrellä paperiinkin.\npykältää, pykällys = porojen lukeminen ja erottaminen.\npättäkkä = lohen pyrstö.\n\nraajoa = särkeä palasiksi tervasjuurakotta, myös poronkurentoa.\nraake = raate.\nraamoa = kerskua, kiitellä itseään.\nraini = pahankurisesta, riivosta, riettaanlaisesta ihmisestä\n    sanotaan, että on kuin raini.\nraitio = poro paimen.\nraitioida = paimentaa poroja.\nraito = useampia poroja valjastettu peräkkäin, sidottuina\n    edellisensä ahkioon,\nramparuoho = vanamo.\nrannio = eläinten lumeen tallaama polku.\nraukka = onnettomasti kuollut ihminen, jo aikoja edesmennyt vainaja.\nrautio = seppä.\nrautahosio = rautakorte.\nrihma = vanha oravannahkain kauppamitta = 40 kpl.\nroukua = poron äännähtely, muistuttaa sammakon kurnutusta.\nrouot = vällyt.\nruijanraanu = Ruijassa kudottu paksu villaraanu.\nrukattaa = rientää kiireesti.\nruohoselkä = viimeiseksi nouseva lohi.\nroutukka = punainen viinimarja.\nrupitauti = isorokko.\nruukaltaa = laukata, syöksyä kiireesti.\nruutti = jänkäjärvissä elävä kala, ruutana?\nrykiä = kiimoa (porosta, peurasta). Rykimäaika mikkelin jälkeen.\nryti = kaisla.\nryymä, ryyppö = varpunen.\nräkkä = ihmisiä ja eläimiä kesällä kiusaava syöpäläisten\n    joukko, sääsket, paarmat hyttiset, mäkärät, saivartajat.\nrökäs = kiiski (kala).\n\nsaajo = metsäinen jängän t. vuoman saareke.\nsaita = turskansukuinen Jäämeren kala.\nsalu = kolkattu, pultattu pässi.\nsalvari = hapsenkakkinen, myös kehämies.\nsappaset = poronsuolet, puhdistettuina ja paloiteltuina\n    keitetään ja syödään\nsatalaiva = jänkäheinä, samasta juuresta sadoin korsin kohoava.\nsati = jos, kun.\nsaura = ahkera, toimellinen.\nseppä = taitava käsistään, mestari tekemään jotakin.\nsianharja = eräs kova karkea heinälaji.\nsieppura = lappalaisen karhunnahkainen hartiapeite.\nsiepakka = poron koipinahasta tehty kenkä, ilman verkakoristeita.\nsiiata = laskea veneellä viistoon poikki joen, kosken.\nsiita = lapin kotakylä.\nsiljo = tasainen kenttä kodan luona t. muuallakin, kylän keskellä.\nsirkilö = ympyrä.\nsortti = joku sorsa, heinäsorsa?\nsotka = telkkä, pesi ennen uihin, joita sille laitettiin.\nsuenpursu = suopursu.\nsuohkana = pitäjä.\nsuonikuntura = poron jalkojen suonijänteet, käytetään nahka\n    paneelien ompelurihmana.\nsäpäkkeet = poronkoivista tehdyt sääriverhot, ulottuvat yli polvien.\nsätket = synnytyskuurot.\n\ntaajoa = leikkiä, telmätä.\ntauro = hyvin keitetty hyvä kala.\ntattarainen = mustilainen.\ntierata = leikkiä.\ntieva = hiekkakumpu t. -mäki.\ntiykkiäinen = kirkas, valuva pihka.\ntohtaja = kuikka.\ntokka, peura-, porotokka = iso lauma.\ntolvata = juosta kovasti (porosta).\ntortti = rukki.\ntsohka = terävähuippuinen tunturi, oivea terävämpi.\ntutnapirri = pöllöhaukka.\ntuohenjulmu = hyvin ohut tuohenkuori.\ntupaspaikka = tiheä kohta, esim, viljapellossa, niityssä.\ntuumet = lehmän utaret\ntuulikanki = huoneen harjan alla päätyseinästä harjahirteen\n    viistoon asetettu tukipuu.\ntyllikkä = pieni kahlaaja, tylli?\ntylly, tuohitylly = tuohikierukka verkon t. nuotan kohona.\n\nukonkorri = iso korento.\nulku = orsi, varras.\numesää = sumusää.\numpunainen hirsi = pyöreä, veistämätön h.\numu, uppura = sumu.\n\nvaakkara = nuorin lapsi.\nvaaksiainen = ampiainen.\nvaami = täysikasvuinen, vasova naarasporo.\nvaana = puute, niukkuus.\nvaimas = ihon elohiiri.\nvalinko = paras.\nvalkiasiipi = pilkkasiipi.\nvankka = tunturimaan jokilaakso.\nvarmahtaa = pelästyä, säikähtää.\nvatkata = viskata, heittää.\nvatukka = mesimarja.\nvavepuut = pystyt vartaat, joiden varaan verkko ripustetaan kuivamaan.\nverivatsa = poron vatsalaukkuun koottu ja kuivattu veri.\nvesen = puun terävä, kiilamaiseksi hakattu pää.\nviero, vierolainen = vieras, tuntematon.\nvillapää = niittyvilla.\nvuoma, uoma = suuri puuton suo.\nvuopio, uopio = joen, jokiväylän rantamutka, lahdelma.\nvuottaa = näkyä, tuntua (eläimen t. ihmisen jäljistä).\nvyörastas, vyötiäinen (yör. yöt) = laulurastas.\nväärti = kestiystavä.\n\nydinkontti = poron konttiluu, jonka sisässä on ydin.\nylilappalainen = tunturilappalainen.\n\näiji = isoisä.\nämmi = isoäiti.\nästii-tiainen = pakastiainen.\n\n\n\n"]