[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLt6N2prSLVgZXKaRbhkPgfjmr4-OHlZjQc1OurVFMmg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2335,"Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista","Pohjanen, A. (oik. Nordlund, Carl Ferdinand)",1820,1905,"2335-pohjanen-k-kuvaelmia-menneitten-aikojen-eloista-ja-oloista","2335__Pohjanen_K.__Kuvaelmia_menneitten_aikojen_eloista_ja_oloista",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1885,15511,107089,false,63484,[23,24],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Historical Novels","Humour","\"Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista\" by Carl Ferdinand Nordlund is a collection of historical illustrations likely written in the late 19th century. The text delves into various aspects of life and society in Finland during earlier times, portraying the lives of different characters, customs, and social norms of the period. Through these vivid descriptions, the book aims to provide readers with a glimpse into the cultural and social fabric of Finnish history.  The opening of the book introduces the character Kustaa Kukko, a tall and robust man, engaged in maritime activities in Finland. He recounts adventures aboard his vessel \"Sällan värre,\" providing a humorous anecdote about his miscommunications in the Swedish capital, where his struggles with the language lead to amusing misunderstandings. This sets a lighthearted tone as it portrays Kukko’s interactions with locals and his experiences of navigating the challenges of trade and maritime life during that era. Additionally, the narrative hints at broader themes of cultural exchange and the complexities faced by common folk in a changing socio-economic landscape. (This is an automatically generated summary.)",[],139,"Historiallisia kuvauksia ja kertomuksia sisältävä teos tarkastelee menneiden aikojen elämää ja tapoja. Kokoelma sisältää tarinoita muun muassa luvialaisten merenkulusta, paikallisista omalaatuisista persoonista sekä yliluonnollisista ilmiöistä.","K. Pohjasen 'Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2335. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUVAELMIA MENNEITTEN AIKOJEN ELOISTA JA OLOISTA\n\nKirj.\n\nK. Pohjanen [Carl Ferdinand Nordlund]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustannuksella,\n1885.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. \"Suomen kukko\" Ruotsin pääkaupungissa.\n  II. Sihteeri Karenius ja K:ni.\n III. Pappismies.\n  IV. Koulukumppanini.\n   V. Frimansky.\n  VI. Pahan hengen töitä.\n VII. Originait P:n kaupungissa.\nVIII. Hääpidot sodan suussa.\n  IX. Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.\n\n\n\n\nI.\n\n\"Suomen kukko\" Ruotsin pääkaupungissa.\n\n\nEräsnä päivänä järjestellessäni kirjojani ja papereitani eroitellakseni\nniitten joukosta kelvottomat, jotka eivät säilyttämistä ansainneet,\nsattui käsiini nuoruudessa Luvian kappelin kirkkoarkistossa kopioimani\nkuninkaankirje alkukirjoituksena tätä johtoa:\n\n    \"Kuninkaallisen Majestetin armollinen päätös Luvian kappelilaisten\n    alamaiseen pyyntöön nyt olevilla valtiopäivillä, annettu\n    Tukholmassa 23 joulukuuta anno 1682.\n\n    Kun Luvian kappelilaiset, joilla on yleisesti pienet tilukset\n    ja kehnot elinkeinon ehdot, jonkatähden he myös maksavat veronsa\n    osaksi meren saaliista, ja joilla jo ennenkin on ollut oikeus\n    käydä merikauppaa Ruotsin pääkaupungissa, nyt taasen ovat\n    alamaisesti pyytäneet saada tätä oikeutta nauttia; sentähden on\n    Kunink. M:tti armossa ottanut heidän kehnon tilansa tutkittavaksi\n    ja oikeuttaa heidät edeskinpäin vapaata kauppaliikettä\n    harjoittamaan ja omilla aluksilla kuljettamaan omat maa- ja\n    merituotteensa sinne, jonka ohessa heidän tulee vaarinottaa\n    ett'eivät milloinkaan tätä oikeutta kavaluudella väärinkäytä,\n    eivätkä toisten kanssa ryhdy kauppaan kuljettamalla heidän\n    tavaroitansa kaupaksi. Actum ut supra.\n\n                                                   CAROLUS\".\n\nTämä \"Suuren kruunuvoudin\" omakätisesti allekirjoittama asiakirja\njohdatti mieleeni L:laisten kauppalaivaston, johon nuoruudessani kuului\ntoista kymmentä suurempaa ja pienempää itse talonpoikain rakentamaa ja\nkuljettamaa alusta.\n\nEi ollut vielä silloin niitä esteitä ja vastuksia, joilla täänaikainen\nvaltioviisaus on katsonut hyväksi supistaa maalaisten kauppaliikettä\nmeritse.\n\nMeidän aikoina on tosin talonpojilla oikeus rakentaa aluksia jos siihen\nkykenevät, ja kuljettaa tuotteensa ulkomaille, mutta talonpoika ei saa\nkuljettaa omaa alustansa, jollei ole merikoulua käynyt. Se toimi on\nannettava kouluakäyneelle laivurille, joka sekä maksaa paljon, että\nmyös silloin tällöin kavaluudella täyttää toimensa.\n\nPahempi on vielä se seikka, että pianki tulee talonpojille eteen,\nett'ei heillä ole mitä lähettää kaupaksi. Näkyy sekin olevan\ntäänaikaista valtioviisautta kieltämättä sallia perintötalojen\nkerrassaan myydä vaikka talon koko metsä niin tyyni, ett'ei jää\nlinnunistuttavaa.\n\nJoka viimeaikoina on matkustellut omaa maata ja huomannut, kutenka\nennen metsäiset ja ihanat metsämaat haaskaamalla ovat muuttuneet\npelkäksi erämaaksi, on varmaan tuntenut pistoksen sydämessään\nnähdessänsä tämän \"hävityksen kauhistuksen\", joka ennen pitkää, jollei\nsiihen parannusta löydetä, on tuova yleisen perikadon ihanalle\nisänmaallemme.\n\nMutta meidän oli määrä puhua L:laisten aluksista. Komeat olivat niitten\nnimet, saadut mytologiasta, maanpäällisistä ja maanalaisista jumalista,\ntaikka eläinmailmasta ja tähdistöstä. Mutta oikokirjoitus oli vähän\ntakapajulla. Erään aluksen nimi piti olla \"_hvita gåsen_\"; mutta\nperälle oli sen asemesta asetettu \"_Vitakos_\". Eihän tämä suinkaan\nsuomalaisuudelta haiskahtanut!\n\nMutta olipa eräällä aluksella oikein eriskummainen nimi, jota ei\nvoi löytää mytologiassa eikä zoologiassa, vaan ihmeeksi kyllä\njumaluusopillisissa tieteissä. Se nimi oli: \"_Sällan värre_\" (harvoin\npahemmin).\n\nPerintötalon isäntä _Kustaa Kukko_ oli sen aluksen rakentaja, omistaja\nja kuljettaja.\n\nKukko oli erinomaisen pitkä ja harteva mies pitkällä siivottomalla\ntukalla, joka ei nähnyt kampaa muina aikoina kuin lauantai-iltana\nkylvyn jälkeen, mutta ei milloinkaan merimatkoilla.\n\nPäässä oli punainen muorin kutoma tiittilakki, joka yö päivät yhä piti\npaikkansa, yllä polvihousut sarkakankaasta tai nahasta, juhlapäivinä\nlyhyt jakku messinkinapeilla, vaan tavallisesti tuo paksu, kirjava,\ntapaperäinen ulkomaalainen \"tikkaröijy\", työ- ja meriväen eroamatoin\nkumppani helteessä ja pakkasessa, sateessa ja poudassa; jalassa paksut\npieksut.\n\nJoku kenties luulee tuon punaisen frygialaisen lakin, jota Kukko ja\nhänen vertaisensa kantoivat, merkinneen vallankumollisia aatteita. Ei\nsuinkaan niin ollut laita. Kukko ja kumppanit olivat yhtä viattomat\nsemmoiseen syytökseen kuin sanomalehdet 1830-luvulla. Varmaanki Kukko\nluki _Turun Viikkosanomia_, mutta tämä lehti ei sisältänyt muita\nasioita, kuin vaan siveellisiä mietelmiä ja taloudellisia kokeita.\n\nPunaista lakkia kannettiin siis vaan senaikaisen tavan mukaan, samoin\nkuin merimiehet nykyään käyttävät tuota vanhanahkaista patalakkia.\n\nUlkoa ja pintapuolisesti nähden Kukko tosin näytti yksinkertaiselta,\nmutta luulteni hän oikeutta määrin oli salaviisas, joka vaan huviksensa\nkantoi tyhmän naamiota. Joka aluksia rakentelee ja kuljettaa, eihän\nsemmoinen mies milloinkaan saata olla metsästä kotoisin.\n\nSenaikaisten maalaisten aluksien lähtö merimatkalle ei kysynyt suuria\nvalmistuksia. Kun kaljatynnyri ja ruokavarat olivat paikalla, käytiin\npapilta anomaan väkipassia, joka myös kävi papinkirjasta. Siinä se\nkaikki oli.\n\nVaivan palkasta tuotiin aina kotiin tultua papille kartuusi \"_Geflen\nvaakunaa_\" ja papin roualle kimppunen kuivia rinkilöitä.\n\nKun alus tavallisesti ennätti tehdä kolme tai neljä reisua suven\nkuluessa, sattui niin hyvin että pienen kappelin pappi poltteli yhtä\nhienoa tupakkaa yli vuoden, kuin itse kamarikollegion presidentti.\n\nKun kaikki aluksen valmistuspuuhat näin ovat suoritetut, tehkäämme, jos\nvaan muuten jouten olemme, pieni huvimatka Tukholmaan aluksella\n\"_Sällan värre_\", katteini _Kustaa Kukko_.\n\nSe vaan on edeltäkäsin huomautettava, että matka kenties on kestävä\nviikkokausia, jos vastatuulet ovat esteenä.\n\nEnsimmäinen pysäyspaikka matkalla on _Lyökin_ satama Uudenkaupungin\nsaaristossa, jossa sopii myötätuulta odottaa tavallisesti hyvässä\nseurassa, ja sitten joku satama Ahvenanmaan saaristossa.\n\nSitten on edessä \"_paha virsta_\" Ahvenanmaan ja Ruotsin välisellä\nmerellä, jonka kuljettua kaikki vastukset ovat siksi kerraksi\npoistetut. Sentähden olikin tapana vähän hengähtää Furusunnissa ja\nVaksholmin linnan edustalla.\n\nVihdoin viimeinkin olemme nyt onnellisesti pääsneet Tukholman\n\"slussille\", jossa alus laskee ankkurinsa. Haminavouti astuu esiin,\ntutkii laivapaperit ja antaa suostumuksensa kaupantekoon.\n\nKukko oli ensiaikoina vähän ujomainen Ruotsin pääkaupungissa, johon\nosaksi oli syynä, ett'ei Ruotsinkielen käyttäminen tahtonut ensinkään\nhäneen pystyä.\n\nHän veti siis puoleensa paljon huomiota ja ilomielisyyttä, kun hän\neräässä ravintolassa pyysi saadaksensa \"_ett fönster sagd_\", jolla hän\ntarkoitti _lasin sahtia_.\n\nKukko, joka oli ylimäärin hyvillään siitä että hän nosti niin paljon\nhuomiota, tutustui vähitellen näihin oloihin, ja sai aikaa voittaen\nlukuisia ystäviä haminaroikalien joukossa, jotka tavallisesti kutsuivat\nhäntä \"_Finska tuppen_\" (Suomen kukko).\n\nKukko piti tästä nimestä paljon ja kertoi kotiin tultuansa\nihastuksella, että hänen ruotsalaiset ystävänsä kutsuivat häntä _Vinska\ntoppen_ ja osottivat iloansa häntä useasti ravintoloihin kutsumalla.\n\nLukuisat iloiset vekkulit ympäröivät siis Suomen kukkoa joka\ntilaisuudessa, tutkien hänen käytäntöänsä syödessä, juodessa ja\nkaikissa muissa toimissa.\n\nSemmoisessa seurassa kerran ilo oli ylimällään, kun Kukko pyysi\nsyödäksensä _koolinkaalia_. Tuotiin esiin hyvin täysinäinen ja höyryävä\nlautanen kaalilientä. Osansa syötyä suuhunsa pyysi hän \"mera kalin\".\nTuotiin minkä pyysi.\n\nTämän syötyä oli Kukko jo saanut tarpeensa, mutta kun hänen\nsanavarastonsa ei riittänyt esiintuomaan sopivaa kieltosanaa, ei hän\nnyt hämissään löytänyt muuta, kuin tuon jo ennen lausumansa \"mera\nkalin\".\n\nRavintolan palvelijat ja vieraat nyt ihmeekseen ja suurimmaksi\nhuvikseen katselivat kuinka Suomen kukko tuskissaan söi ja hikoili,\nhikoili ja söi, kunnes hän vihdoin oikein epätoivossa ollessaan löysi\ntämän lauselman, jonka hän melkein huutamalla esitti: \"_inte mera kalin\nkalin_\"!\n\nTästä seurasi tietysti hillitsemätöin nauru.\n\nKuin Kukko kotona ollessaan jälkeenpäin kertoi tämän seikan\ntuttavilleen, lisäsi hän aina siihen: \"_jollei Jumala olis saattanut\ntätä lausetta suuhuni, niin hän varmaan olisi minun kaalilla\ntappanut_.\"\n\nTämän lystillisen seikan perästä lisääntyivät Kukon ystävät yhä enemmän\nRuotsin pääkaupungissa. He seurasivat häntä visusti hänen\npienimmissäkin toimissaan, sekä löivät vetojakin että Kukko oli\nkäyttävä itsensä niissä samoin kuin todellinen kukko.\n\nVanhaksi tultua oli Kukon jättäminen \"Sällan värre\" ja sen\nkuljettaminen nuoremmille henkilöille.\n\nHän eli vielä monta vuotta muistoissaan; mutta semmoista omatapaista\nlaivankuljettajaa tuskin enää löydettänee nykyisessä ihmispolvessa.\n\n\n\n\nII.\n\nSihteeri Karenius ja K:ni.\n\n\nMinua on kovin haluttanut vastoin vanhoja tapoja ja muotoja kääntää\ntämä firmanimi peräti takaperin, niin että siitä muka tulisi _Sihteerin\nrouva Karenia ja K:ni_. Semmoiset oli muka seikat tässä toimikunnassa,\nettä sekä päättävä että täytäntöönpaneva valta oli kokonaan\nnaisosakkaan käsissä, kun sillä vastoin luonnon tavallista järjestystä\noli miehen kyky ja kunto.\n\nMutta koska se on aivan hyvin tunnettu asia, kuinka sitkeästi\nporvaristo ja kauppamiehistö pitää kiinni semmoisista firmanimistä, ja\nkuinka vähän säädyllistä siis olisi pelkästä keveämielisyydestä tehdä\nsemmoinen jyrkkä muutos, olen päättänyt rauhan ja sovun tähden pysyä\nentisellään, siten säilyttäen itselleni porvariston mielisuosion\nsiveellisiä tunteitani loukkaamatta.\n\nMitä kolmanteen henkilöön tulee, joka tässä kertomuksessa on esiintyvä,\nei se oikeastaan kuulu yhtiöön, mutta häntä sentään ei sovi pitää\n\"viidentenä pyöränä vaunujen alla\", niinkuin sanotaan sananparressa.\n\nHän on luettava niihin henkilöihin, jotka sekä ihmiselämässä että sen\ndramallisissa kuvauksissa ihmisistä nähden varsin vaatimattomasti ja\näkki huomaamatta astuvat esiin, mutta tosiansakin ovat korkeampain\nsiveellisten mahtien välittäjinä ja asianajajoina, jotka aivan\narveluttavissa tiloissa ilmestyvät näyttämölle loukkaavain siveellisten\nepäkohtien kostajina.\n\nTästä henkilöstä sekä hänen merkityksestä ja asemastaan tässä\nkuvaelmassa on alempana kerrottava.\n\n_Kaarle Karenius_ oli rikkaan provastin poika L. pitäjästä Turun\nkaupungin tienoilla. Hän oli perheen ainoa poika ja sentähden isän ja\näidin lempilapsi, jota pahanpäiväisesti hemmiteltiin ja mieliteltiin,\njonkatähden kaikki hyvät avut, jos semmoisia lapsessa oli, jo aikaisin\ntukahutettiin sopimattomasti käytetyn rakkauden varjossa.\n\nVaikka isän ja äidin sydän siitä oli särkymillään, poika kuitenki\naikanaan oli lähettäminen Turun katedralikouluun. Täällä poikaparan\nkävi aivan huonosti ja edistyminen hitaasti.\n\nTavallinen käyntiaika joka luokassa oli kaksi tai korkeintain kolme\nvuotta; mutta Karenius'elle se aika ei riittänyt; hänen oli käyminen\nkolme tai neljä vuotta.\n\n\"_Longus_\" oli hän ainakin joka luokassa, ja pait tätä itsessään jo\nhyvinki raskasta aasinkuormaa sai hän vielä lisäksi kantaa\nkoulukumppaniensa ivaa ja pilkkaa. Hän oli siis lyhyesti lausuaksemme\nkoko koulun pilkkapuu.\n\nMutta vihdoin saapui pelastuksen hetki ja nuorukainen pääsi koulusta\nikäoikeuden mukaan, armosta eikä ansiosta, sekä luikerti samoin\nsukkelasti ylioppilastutkinnon karien välit.\n\nNiin hänestä vihdoin viimeinki tuli _civis academicus_, kun hän jo kävi\nkolmatta kymmentä vuotta, jott'ei häntä juuri enään sopinut _beaniksi_\neli keltanokaksi kutsua.\n\nJos vanhat depositionitemput yliopistossa vielä silloin olisivat olleet\nkäytännössä, niin varmaan herrat depositorit olisivat varustaneet\nmeidän sankarin tavallista pitemmillä aasinkorvilla, pukinsarvilla ja\nparralla, sekä \"höylänneet\" ja rääkänneet häntä aivan pahanpäiväisesti\nhänen nahjusmaisen olonsa suhteen.\n\nMutta hänen onnekseen oli tämä tapa jo aikoja sitten jäänyt\nunhotuksiin. Depositionin puutteessa kumppanit mielellään ottivat\npäällensä äskentulijan sivistämisen akatemialaisten tapojen mukaan.\n\nEnsimmäinen toimi oli nyt pitää komeat tulopidot, joihin saapui yhtä\npaljon kuokkavieraita kuin kutsuttuja. Näissä meidän \"beani\" oikein\nkunnollisesti kastettiin ynnä kuivattiin, ja rakas pappa sai niistä\nmaksaa kovat kolikot, vaikk'ei semmoisista sopinut valittaa, kun poika\nonnellisesti oli saapunut parnasson uralle.\n\nKarenius oli tähän aikaan pieniläntä henkilö, kaikessa olossaan ja\nkäytöksessään nahjusmainen, ujo ja saamatoin kaikissa tiloissa, eikä\ntullut milloinkaan toisten johdotta toimeen.\n\nEnsimmäinen huoli ylioppilaaksi päästyään oli valita, itselleen \"_vitae\ngenus_\" (tulevainen elinkeino), joka toimi Karenius'elle ja hänen\nluonteelleen oli mitä vaikeimpia.\n\nSankarimme ylioppilasaika jakautuu sentähden kahteen jaksoon, tuo\ntyöläs ajo _vitae genus'ta_ takaa ja itse oppiaika. Edelliseen toimeen\nmeni ainakin neljä tai viisi vuotta, kun _vitae genus_ oli niin viekas,\nettä se yhä pujahti käsistä juuri kiinni saataessa.\n\nKarenius'en kumppanit ja johtajat olivat suurimmaksi osaksi syypäät\ntähän huonoon menestykseen, sillä he tahallansa pitkittivät tätä\ntakaanajoa, saadakseen niin kauan kuin mahdollista pusertaa kallista\nmehua sitrunasta.\n\nIsän vakaat varoitukset ja äidin kyynelet saattoivat vihdoin\nepämielisen ylioppilaan myöhäiseen päätökseen.\n\nKun Karenius'en ei ollut rupeemistakaan kokemaan parnasson kukkuloille\nkiivetä, eikä hänessä ollut miestä papin toimeen ryhtymään, päätti hän\nruveta lainoppia tutkimaan. Olipa hänestä tuo \"herasyöringin\" nimi\naivan mukava.\n\nTässä nyt siis alkaa toinen jakso Karenius'en ylioppilasaikaa.\n\nNäinä aikoina suoritettiin lainopillinen kurssi tavallisesti\n3:na vuotena; mutta Karenius, joka nuoruudestaan oli tottunut\n\"kahdenkertaiseen virkavuosilaskuun\", tarvitsi tähän kaksi sen vertaa\naikaa.\n\nKarenius'en ahtaisin aivoihin ei sittekään pystynyt naimiskaaren 1:nen\nluku: \"kuinka naiminen on rakennettava\", eikä myös rakennuskaaren 12:ta\nluku: \"kuinka siat ovat terhometsään päästettävät\", saatikka sitte muut\ntärkeimmät pykälät lakikirjassa.\n\nNiin saapui tuo pelottava tutkintoaika. Lainopillisessa tiedekunnassa\noli silloin ainoastaan kaksi professoria, ja toinen niistä mainio\n_Mathias Calonius_, jonka tutkinnot eivät suinkaan olleet leikiksi.\n\nKarenius ei osannut vastata kunnollisesti ainoaankaan kysymykseen.\nProfessori suutuksissaan tästä kysyi lopuksi ivallisesti: \"saattako\nherra K. sanoa mikä ompi lakikirjan viimeinen sana?\" Professori ei\nsaanut tähänkään vastausta.\n\n\"Onhan asia niin\", lausui professori, \"että lakikirjan viimeinen sana\ntietysti on: '_korvapuusti_' (örfil, se kindpust) ja semmoisen herra\nkunniallisesti ansaitsisi.\"\n\nKarenius sai tietysti tässä tutkinnossa pahanpäiväiset reput. Joukko\nylioppilaita oli tutkintoaikana kokoontunut Calonius'en asunnon eteen\nodottaen päätöstä, jonka sisällön kaikki jo edeltäkäsin hyvin\narvasivat.\n\nNyt samosi koko joukko, Karenius muassa reppu selässä, erääsen hyvin\ntunnettuun ravintolaan \"_Viimeinen äyri_\", vastapäätä Turun linnaa,\npunssilla huuhtomaan pois Calonius'en korvapnustit ja muut vastukset.\nMutta eihän se työ ollut niin helppo kuin K:sta luuletettiin.\n\nKun Karenius huomenaamusella vihdoin heräsi sitkeästä unestaan\npääkohmelossa ja läksi raittiisen ilmaan itseään virkistämään, oli hän\nnäkevinänsä tuon kirotun _korvapuusti_-sanan kirjoitettuna suurilla\nkirjaimilla tuomiokirkon ja akatemian seinillä; hän luki sen\nvastaantulijain silmissä, sekä kuuli sen tuomiokirkon kellojen ja\nnaakkojen äänissä.\n\nTämä oli hänestä kamalaa, kaihoista, jommoista hän ei ollut koskaan\nennen tuntenut. Tähän asti uuvuksissa ollut oman arvon tunto vaikutti\nvihdoin tämän hengellinen herätyksen. Minkä isän varoitukset ja äidin\nkyynelet tähän asti eivät olleet voineet toimeen saada, sen teki\nyhtäkkiä Calonius'en korvapuusti.\n\nKareniusparka yritti nyt kaiken tarmonsa takaa sekä muitten johtajain\navulla päähänsä survaista lainpykälät, joka yritys vihdoin onnistui\nsiten, että K. pääsi läpi lainopin tutkinnon ja auskultantiksi Turun\nhovioikeuteen.\n\nKarenius'en toimi hovioikeudessa ei ollut pitkä eikä loistava. Hän oli,\nnäet, peräti kykenemätöin kaikkiin virkatoimiin ja sentähden hänen oli\n_nolens volens_ täytymys jättää virkamiesyritykset ja antautua\nyksityiselämään, jossa hän kaiken ikänsä sai kantaa sihteerin\nkunnia-nimeä sekä poistamattoman jäljen Calonius'en korvapuustista.\n\nNyt alkaa viimeinen jakso K:sen elämässä, hänen olonsa maanviljelijänä.\n\nKohta jälkeen K:sen luopumista virkamiehistöstä kuoli hänen isänsä,\njättäen pojalle suuret tavarat.\n\nSihteeri oli nyt varakas mies peräti oman onnensa nojassa. Hän päätti\nnyt käytännöllisesti panna täytääntöön mikä ei ollut teoretillisesti\nmenestynyt. Hän ryhtyi muka naimiskaareen, kun perintökaari oli niin\nsukkelasti suoritettu.\n\nSihteeri alkoi sentähden kurkistella tienoon tyttölöitä. Niitten\njoukossa loisti ihanuutensa puolesta eräs köyhä aatelisneiti Eeva Skunk\ntai Skalm (sitä en oikein muista), esiäiti Eevan pahinta sukuperää.\nTähän pystyi sihteeri.\n\nVaikk'ei Skalmi ensinkään lemminnyt tätä nahjusmaista miestä, kelpasi\nhänelle kuitenki sihteerin suuret tavarat. Häät siis toimitettiin niin\nkomeat, ett'ei semmoisia L:lla ennen oltu nähty.\n\nNuori parikunta muutti heti häitten pidettyä Heinilän rustholliin\nlänsisuomen rannoilla, jonka K. oli ostanut. Tämä kartano oli monena\nmiespolvena ollut vallasväen hallussa.\n\nNuori rouva anasti kohta alusta, kuten hyvin voi arvata, kaiken vallan\ntalon hallinnossa, sihteeri kun semmoisiin ei koskaan ennen ollut\ntottunut.\n\nMutta tässä asiassa ei rouva pitänyt mitään määrää. Sihteeri ei saanut\nsanan vuoroa sisä- eikä ulkotoimissa, oli siis peräti ylimääräinen\nhenkilö, asetettu niin sanoakseni \"puolelle päivämuonalle\". Samaten\nmyös palkolliset saivat huonon ja niukan ravinnon.\n\nVaikk'ei miespuoli palkollisten joukossa juuri erittäin kunnioittanut\nhalveksittua isäntää, olivat he kuitenki kaikki yksimieliset tuumissaan\nmitenkä parahiten sopisi kostaa vihattua emäntää.\n\nTässä nyt astuu näyttämölle kolmas henkilö tässä kertomuksessa.\n\n_Juha Revell_, eräs pieni, valkotukkainen ja pahanelkinen poikanulikka,\noli ensin renkipoikana talossa ja yleni siitä alkaen vähitellen\nkorkeampaan arvoon.\n\nTässä vähäpätöisessä poikanulikassa oli rouva löytävä mestarinsa.\n\nKullervo Kalervonpoika kosti emäntäänsä, joka häntä oli syvästi\nloukannut, aivan suurenlaisella keinolla rajumielisen luonteensa\nmukaan, siten että hän muutti lehmät karhuiksi, jotka repivät emännän\npalaisiksi. Mutta pahanelkinen Revell päätti moralisesti tappaa vihatun\nemäntänsä jokapäiväisillä vaikka pienillä neulaniskuilla.\n\nAjomiehenä ollessaan oli R. saanut emännältänsä käskyn juhlallisissa\ntiloissa tunnustella ranskalaisen nimen _Jean_. Kun nyt rouva astui\nportaille huutaen: _Jean, Jean_. ei Revell ollut sitä kuulevinansa.\nRouvan siis oli täytymys ryhtyä alkuperäiseen lauseesen: \"Jussi\nperkele, etkös kuule\"! ja R. saapui heti kohta paikalle.\n\nKun R. rouvalle esitteli että jotkut ajokalut olivat menneet rikki ja\nkehoitettiin niitä parantelemaan, vastasi hän aina, jos olikin vaan\nvaarnasta kysymys: \"onhan se nikkarintyötä, siihen en minä kykene\".\n\nKun silakat ruokapöydällä usein loppuivat ennen aikaa, pani R. tikuista\njalat muutaman silakan alle, ja vastasi, kun emäntä kysyi mitä sillä\ntarkoitettiin, että silakat olivat valitut asioitsijat pyytämään ruoan\nlisäystä vastaiseksi.\n\nSamaten kun eräs verimakkara, joka monta päivää oli ollut ruokapöydälle\nasetettuna, vaan jäänyt palkollisilta koskematta ja niinmuodoin\njoutunut homeesen, alinomaisista tuuppimisista oli mennyt kedestä\nrikki, pyysi R. emännältä kappaleen vasikannahkaa.\n\n-- \"Miksi tarpeeksi?\" kysyi emäntä.\n\n-- \"Makkaran kesi on särkynyt kulumisesta ja tarvitsee parannusta\",\nvastasi Revell.\n\nEmäntä, joka muuten kovasti kohteli renkejä ja tappeli heidän kanssa\nniinkuin \"_Mor på tuppen_\" Bellmannin tunnetussa laulussa, ei enään\ntietänyt \"miten olla, kuin eleä\". Talossa oli joka päivä keskinäinen\nsota.\n\nIsäntä yksin, ikäänkuin \"_rakas veli Jokkum_\", istui rauhallisesti\nloukossaan hiljaisesti nauraen tämän mailman surkeita oloja.\n\nUkkoparka vihdoin pääsi vitsauksestaan tultuansa leskimieheksi. Kartano\noli huonosta ruokosta joutunut peräti rappiolle. Sentähden oli\nsihteerin täytyminen myydä pois koko kartano ja ostaa pieni talo, joka\noli rusthollin akumenttina.\n\nJuha Revell meni sitten sotaväkeen, niin kutsuttuihin\n\"_perunaryssiin_\", josta hän muutaman vuoden kuluttua pääsi\n\"infanteristin\" kunnianimellä, vaikka häntä kuitenkin tavallisesti\nkutsuttiin \"_säynääksi_\" hänen tunnetun koiramaisuutensa tähden.\n\nSihteeri antautui toiseen naimiseen erään papin tyttären kanssa. Sekin\nrouva piti sihteerin hyvässä komennossa, ehk'ei juuri niin kovassa kuin\nentinen.\n\nTähän aikaan tutustuin minä vanhaan sihteeriin, joka oli rauhallisin\nmies mailmassa silloinki kun oli vähän \"iloinen\", joka ei suinkaan\nusein tapahtunut.\n\nSeuroissa tehtiin ukosta vähän pilkkaa, mutta se oli ainakin\nharmitonta, kun ukko itsekin mielellään komillisesti esitteli elämänsä\nkirjavia vaiheita.\n\nSeurakunnan kirkossa talvisaikana istui ensimmäisessä penkkirivissä\npieniläntä vanha mies komeassa sudennahkaisessa turkissa, pikilakki\npäässä. Se oli sihteeri.\n\nOli siellä muitakin herroja tavallisissa sudennahkaisissa pälsyissä\nkarvapuoli ulospäin. Pappi yksin astui saarnastuoliin nöyrästi\n\"lammasnahoissa\", tietysti kuitenki karvapuoli sisäänpäin.\n\nSihteerin isältänsä perimä kirjasto sisälsi paljon hyviä kirjoja, joita\nmonet mielivät saadaksensa. Siten joutui joukko kirjoja outojen käsiin\nsekä ilmaisesti että maksua vastaan. Pystyi minunki käsiini pieni\nlahja, vaikka kenties hyvinki harvinainen. Se oli ranskan kielellä\nsepitetty laulu: _à Sa Majesté Imperiale Alexandre 1:r. Inprimé à Abo\ndiez J.C. Frenckell 1809_.\n\nSihteeri oli hiljainen, siivo mies, joka ei koskaan ketään pahoittanut.\nOlisi hän varmaan ansainnut paremman kohtalon mailmassa eläissään.\nMutta koko hänen elämänsä oli asianmukainen seuraus hänen kehnosta\nkasvatuksestaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Mathias Calonius'en\nkorvapuusti oli vaan tähän \"kukkua päälle\". Sen korvapuustin seurauksia\nsihteeri ei konsanaan saanut maineestaan tyyni pyhjetyksi.\n\n\n\n\nIII.\n\nPappismies.\n\n\nTäydellä todella sopii väittää, ett'ei noin puolisataa vuotta sitten\nmuissa säädyissä löytynyt likimäärinkään niin monta eristapaista tai\noikeastaan eriskummaista miestä, kuin pappien ja koulunopettajien\njoukossa.\n\nEikä se seikka olekkaan ensinkään ihmeteltävä, kun tiedämme että\nerittäin papit virkatoimituksissaan joutuvat lukuisain ihmisten pariin\nja siten vetävät puoleensa kaikkien huomion.\n\nIhmiset ovat aina olleet taipuvaiset tyyni tarkastelemaan papin\npienimmätki askelet sekä kotona että ulkona, ja jos jotakin\nmoittimisenalaista saavat onkeensa, eivät he sitä koskaan koeta peittää\nastialla, vaan päinvastoin levittää niin lavealle kuin mahdollista\nomankin kunnan piirien ulkopuolelle, josta asia pian tulee\nmaankuuluksi.\n\nNiitten kipeitten epäkohtain joukkoon pappiselämässä, jotka jyrkimmin\nsilmiin pistävät, on etupäässä luettava raakuus tavoissa ja\nkäytöksessä, joka syntyy siitä että nuoruudessa on puuttunut\ntilaisuutta oleskella sivistyneiden ihmisten seurassa, ja saa\nkostuketta sen kautta, että monet papit antautuvat naimiseen\nsivistymättömäin naisten kanssa.\n\nToinen epäkohta oli senaikaisten pappien kehno sivistyksen kanta, joka\ntuli näkyviin kaikissa papin oloissa ja toimissa.\n\nJos näitten vaikeitten epäkohtien lisäksi vielä tuli pahanelkiset\ntaipumukset ja toimet, niin semmoinen pappi varmaan oli oikein hirveä\nilmiö, jota ei mikään kirkkauden säde voinut kaunistaa.\n\nNäistä epäkohdista oli luonnollinen seuraus että yhteinen kansa meidän\nmaassa, joka aina on mielinyt puhdasta ja voimallista hengellistä\nravintoa, oikein innolla ja miehissä sunnuntai- ja juhlapäivinä\nkuljeskeli kaukaisiin kirkkoihin kuullakseen hurskaita ja innokkaita\npappeja, sekä myös että uskonnollisia liikkeitä syntyi ja raivokkaasti\nlevisi kansassa, josta raivosta se kuitenkin aina on selvinnyt suurella\nhengellisellä voitolla.\n\nKäsittääksemme seuraavan kuvauksen on vielä yksi seikka laskuun\notettava, nimittäin alhaisemman papiston asema vastapäätä ylhäisempää.\n\nKaikissa virkakunnissa oli siihen aikaan aivan kova hierarkia\nvallitsemassa ja erittäin suuressa määrässä pappissäädyssä, josta\nnimikin on johdettu.\n\nTässä säädyssä oli kaksi eri luokkaa: _prelatit_ ja _parias-luokka_.\nEdelliseen kuuluivat piispat, provastit ja paremmat kirkkoherrat,\njälkimäiseen kappalaiset ja apulaiset. Edellisen tunnusmerkki oli\npöyhkeys ja ylpeys, jälkimäisen nöyryys ja alamaisuus.\n\nMutta välisten sattui niin pahasti että nöyryys äkkiä muuttui\nvastahangaksi ja uppiniskaisuudeksi, niinkuin luonnollista onkin, koska\nluonnottomat epäkohdat tullakseen säännölliseen tasapainoon itsestään\nsynnyttävät perinpohjaisen vastavaikutuksen.\n\nSaatuamme kaikki tarpeelliset valmistusseikat selville ottakaamme nyt\n\"pappismies\" kuvaeltavaksi.\n\nMeidän pappismies W. kuului ylioppilasna ollessaan borealiseen\nosakuntaan ja oli tästä nähden kotoisin Rauman tai Uudenkaupungin\ntienoilta. Hän vihittiin papiksi 1770-luvulla ja pääsi vihdoin oltuansa\nkolmattakymmentä vuotta \"Konsistorion kyytihevoisena\" kappalaiseksi P:n\nkaupunkiin.\n\nKummoinen hän lie ollut virkatoimituksissaan ja elämässään näinä\nkulkuvuosina, sitä en tarkoin tiedä, mutta otaksua sopii ilman\nhairausta, että hän jo silloin oli hyvin kehittynyt siinä\npahanelkisyydessä, jota hän osotti kaupungin kappalaisena.\n\nEnsimmäiset vuodet täällä eläessään hän kuitenki vielä oli niin\nsiivonpuolinen kumminki ulkonaisessa muodossa, että konsistorio v. 1800\nhänelle antoi varapastorin arvonimen. Mutta sittemmin astuivat pahat\neljeet estämättä esiin.\n\nPastorin enimmin silmiin pistävä luonteenosoite oli rajoittamaton\nitsekkäisyys, jotta hän täysin halveksi kaikkea sitä, minkä kunnolliset\nihmiset kaikkina aikoina ovat pyhänä pitäneet, eikä ensinkään huolinut\nsiitä, mitä ihmiset hänestä ajattelivat.\n\nEräs vaimo tuli pastorin luo otettaaksensa \"kirkkoon\". Kun hän monta\nkertaa oli käynyt pastoria hakemassa eikä ollut kohdannut häntä,\nneuvottiin vaimo, joka mieli päästä kotiin mitä pikemmin, menemään\npastoria hakemaan perunamaalta likellä kaupunkia.\n\nVaimo menikin ja kohtasi pastorin perunamaan aitauksen sisäpuolella\njossakin toimessa. Vaimo seisahti aidan ulkopuolelle ja esitti\nkumarrellen asiansa.\n\nPastori oli kohta paikalla valmis pyydettyyn virkatoimitukseen, joka\nkävi siten, että pappi pisti kätensä ulos aidan raosta, kehoittaen\nvaimoa laskemaan polvilleen ja tarttumaan tarjottuun käteen saadakseen\ntavallinen siunaus.\n\nTapahtui monta kertaa niinkin, että pastori suoritti saman\nvirkatoimituksen sängyssä maatessaan paitahihoillansa siten, että vaimo\nlaski polvilleen sängyn viereen.\n\nTämmöisestä säädyllisyyden ylenkatsomisesta pastori tosin monet kerrat\nsai nuhteita lääninprovastilta. Mutta tähän vastasi pastori, ett'ei\nkirkkolaissa säädetä, missä kirkkoonottaminen on tapahtuva, kun sitä\nei, niinkuin määrä olisi, toimiteta kirkossa.\n\nKuinka pastori yleisesti \"lampaitaan\" kohteli, tulee selville\nseuraavasta tapauksesta. Eräänä aamuhetkenä astui talonpoika pastorin\netuhuoneesen, hämissään käännellen nahkalakkiansa käsissään tai sukien\nkorvantaustaansa. Vähitellen tuli asia esiin: \"pastori olis hyvä ja\nvetäisi paperille muutamia kriipaleita mulle\".\n\nPastori, jota talonpojan pitkäpiimäisyys suututti, istui kohta\nkirjoitustuolilleen, otti pienen kolmiskulmaisen paperilipun, piirusti\nsiihen joitakuita pahanpäiväisiä viivoja ristin rastin ja antoi sen\nsitte talonpojalle lausuen: \"tässä on nyt sulle kriipaleita\".\n\nTietysti talonpoika sai todistuksensa asiansa kunnollisesti\nselitettyään.\n\nKuinka pastori käytti itsensä perheenisäntänä, on nähtävä seuraavasta\ntapauksesta. Mahdotointa olisi jokaisen ihmisolennon ollut pastorin\nkanssa elää sovussa saman katon alla. Helposti voi siis käsittää,\nkuinka vaikea pastoria rouvan tila ja kuinka katkerat hänen päivänsä\nmahtoivat olla tämmöisessä kodissa.\n\nKun kuolema hänen vihdoin pelasti katkerasta elostaan, kovasta\nkohtalostaan, antoi paha pappi maalata ruumiinarkun _punaiseksi_, sillä\nmuka ilmoittaen että rouvan kuolema oli hänestä otollinen.\n\nKovin vaikeata oli saada ihmisiä ruumista vaatettamaan ja erittäin\nkantamaan sitä hautausmaahan. Vihdoin saatiin kantajiksi joitakuita\nhaminaroikaleita runsasta maksoa ja kestittämistä vastaan.\n\nKun pastoria moitittiin tämmöisestä törkeästä käytöksestä, oli hänellä\nsama selitys tarjona kuin kirkkoonottamisasiassa, ett'ei muka\nkirkkolaissa tietysti mitään säädetä ruumiinarkun ulkomuodosta.\n\nLääninprovastin ja pastorin keskinäiset kohdat olivat niin riitaiset ja\nkomilliset, ett'en saata olla niitä kertomatta.\n\nLääninprovasti oli sen ajan sivistyneimpiä pappeja ja ylpeimpiä\nprelateja, joka ylenkatsoi alhaisia pappismiehiä ja harvoin päästi\nheitä luokseen. Eikä se ollutkaan ihme, kun papit olivat sitä laatua\nkuin meidän pastorimme.\n\nTätä ei pastori voinut kärsiä. Ulkonaisesti hän kyllä osoitti\nprovastille tarpeellista kunnioitusta, mutta kaikissa tiloissa ja\nseuroissa, joissa provasti ei ollut saapuvilla, esitteli hän kaikki\nprovastin hankkeet sangen naurettavalla tavalla. Tämmöiset asiat\njoutuivat tietysti ennen pitkää provastin korviin hänen ystäviensä\nkautta.\n\nTämän kautta herrojen keskinäinen kohta tuli yhä vaikeammaksi aina\nsiihen määrään, ett'eivät he enään ensinkään sopineet olemassa saman\nkaton alla.\n\nEnsimmäisinä aikoina, kun pastori vielä silloin tällöin armollisesti\nkutsuttiin provastin luo, tapahtui eräänä iltana, kun pastori oli\npidoissa provastin tykönä, että pöllähti pastorin mieleen välillisesti\nsoimata provastia siten, että hän istuessaan provastin raha-arkun\nohella taputteli sitä toisella kädellä ja toisella provastin ainoaa\n12-vuoitista poikaa lausuen: \"pappa kyllä rukoilee raha-arkkuansa\navatessaan: '_kasvakaa ja lisääntykää_', mutta tästä nousee poikanen,\njoka aikanansa on lausuva: '_iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän\npelastajanne elää_'.\"\n\nKun pastori ei enään koskaan päässyt provastin silmien eteen, keksi hän\npahanelkisyydessään hyvin sukkelan keinon saadakseen joka päivä nähdä\nylpeätä ylimystä.\n\nHän rakensi näet samaan kortteliin, jossa provastin talo oli,\neriskummaisen rakennuksen kolmessa huonekerroksessa, neljä huonetta\nensikertaan, kaksi keskimäiseen ja yhden ylimmäiseen.\n\nTätä rakennusta kutsuttiin yleisesti muotonsa tähden _W:sin torniksi_,\nja se veti tietysti puoleensa kaikkien erittäin outojen huomion.\n\nKun kysyttiin pastorilta syytä tähän kummalliseen yritykseen, sanoi hän\nrakentaneensa sen saadaksensa siten joka aamuhetki tarkastella\nprovastin kulkua pihallansa, koska hän ei muuten saanut provastia\nnähdä.\n\nKoska provastilla oli käskyjä tai moitteita antamista pastorille,\ntapahtui välitys aina suntion kautta. Vaan näinkin ollen kävi\nkuitenkin niin hullusti että provasti saman välittäjän kautta sai\nmoninkertaisesti moitteensa takaisin.\n\nEräänä aamuna tuli suntio taasen pastorin luo ja esitti provastin\ntervehdyksen, \"että pastori muka veisaili viimeistä värsyänsä\".\n\nTästä ei pastori ollut millänsäkään, vastasi vaan ivaten: \"sanokaa\nprovastille että se värsy on oleva saakelin pitkä\".\n\nPitkäksi kyllä se värsy venyikin. Provasti kuoli vuotta ennen pastoria,\njoka siis koskematta sai päättää juonikkaan elämänsä oltuaan\nkolmekymmentä vuotta kaupungin kappalaisena.\n\nTässä en voi olla esittämättä sen kaupungin raakoja tapoja ja julkisia\njuominkeja erittäin peijaisissa ja muissakin pidoissa. Eräs pappismies,\njoka oli ollut meidän sankarimme apulainen, on minulle todeksi\nvakuuttanut, että viimemainitun \"vallitessa\" usein semmoisissa tiloissa\njouduttiin täyteen tappeluun, sekä että epäjärjestys kävi niin\npitkälle, että eräs peijaisvieras, oltuaan hetken aikaa poissa, palasi\npitohuoneesen hevosen selässä ja sitten siellä vähän tepasteltuaan\nläksi matkaansa.\n\nTietysti semmoisia tapoja ei olisi päässyt kaupunkiin perehtymään ilman\nmoitittavaa velttoutta pappien puolelta. Erittäin ovat ylempänä\nkerrotut epäkohdat suuremmaksi osaksi meidän pappismiehemme syyksi\nluettavat, kun hän kauan oli ollut kaupungin ainoana pappina.\n\nTosin en voi väittää riittäväisten todistusten puutteessa että\npappismies itse olisi ollut erinomainen juomari, mutta hyvin tunnettu\nasia on, että sen kaupungin herrat melkein joka ilta kokoontuivat sen\nluo, jonka akkunassa paloi kaksi kynttilää, sekä ett'ei puuttunut\nherroja, jotka tyhjentivät 7 à 8 aika toddilasia, joiden rinnalla\nmeidän aikamme \"tutingit\" ovat varsin lapsen leikkiä.\n\n\n\n\nIV.\n\nKoulukumppanini.\n\n\nKun minun on syy otaksua että lukija mielellään loisi silmäyksen noihin\nmataloihin majoihin, joissa nuorisomme entisinä aikoina sai ammentaa\ntieteiden ensimmäiset alkeet, likemmältä tarkastellaksensa kuinka sen\najan henki ja tavat olivat muodostaneet koulun sisäoloja, ja sen kautta\nvoidaksensa tehdä verrannollisia tutkistelemuksia ja arvostelemisia\nentisen ja nykyisen ajan välillä, niin minä mielelläni tarjoun oppaaksi\ntähän toimeen.\n\nAstukaamme siis kouluhuoneesen aamuhetkenä puoli seitsemän aikana,\njolloin oppilaat toinen toisensa perästä astuvat sisään, siunaavat\nitseänsä ja, jos sattuu olemaan talvisaika, asettuvat riviin kahden\nmahdottoman suuren kakluunin eteen, joihin pystytetään halkaisemattomia\nhalkoja. Hiiliä oli siis liikuttaminen pitkällä paksulla rautahangolla.\n\nHarvat tulevista koululaisista kantavat päällystakkia, joka oli pitkä\nviitta lyhyellä laskuihin asetetulla krajilla, ja vielä harvemmat\npäällyskenkiä.\n\nSemmoisia vanhempain koululaisten nähden ylenpaltisia vaateparsia he\neivät milloinkaan voineet kärsiä muitten yllä, kuin vaan muutamien\nlemmittyjen tai korkeampiin säätyluokkiin kuuluvien.\n\nJos muut alhaisemmat semmoisia käyttivät, joutuivat he kaikenlaiselle\nvainoomiselle alttiiksi, kunnes heittivät vihatut vaatteet.\n\nTässä saan nyt esittää koulun \"_honoratiores_\", joille _clavarius_\nalamaisesti avaa oven. Tuossa astuu sisään uhkeilla askeleilla\njäntevä _B:roth_ päässä korkea musta hattu, jota kumppanit\nnimittivät \"tiara'ksi\"; iloinen _B:qvist_, posket pullillansa aika\ntupakkaklossista eli koulukielellä \"_kibbuz'ista_\", vetäen naamaansa\nnäpillisen nuuskaa, jota hän aikaa voittaakseen kantaa liivin\nplakkarissa: vähän kömpelö _A:der_, yllä hännystakki suunnattoman\npitkillä liepeillä, jolla oli se vaikea organillinen vika, etteivät\nliepeet ensinkään yhtä pitäneet, vaan aina pyrkivät eri suuntaan, sekä\njalassa rumasti tehdyt saappaat; ja viimeiseksi pikku, vähän\nköyryselkäinen, vilusta värisevä _Janne G:qvist_, joka käy varovasti\nkuin neulan terillä siitä syystä, että hänen saappaansa ovat tehdyt\nkovapintaisesta nahasta ja vielä lisäksi aivan ahtaiksi.\n\nTämä luettelo olkoon tarpeeksi osottamaan senaikaisten koululaisten\nulkomuotoa, joka suureksi osaksi oli riippuva asianomaisten\nkäsityöläisten epätasaisesta estetillisestä asemasta.\n\nMikä käsityöläisten kauneuden tunnossa oli puuttuvaa, sen kokivat\nkumppanit parahimman käsityksensä mukaan parannella. A:n pitkistä\nliepeistä leikattiin korttelin mitta pois ja hänen rumia saappaita\nheiteltiin huoneen toisesta päästä toiseen, vaikk'ei siten mitään\nparannusta saatu.\n\nB:thin \"tiara\" sai myöskin kovat kolahuksensa, jotta se pian suppeni\naina siihen määrään, ettei sitä enään sopinut paremmissa tiloissa\nkäyttää.\n\nMutta Janne Gr:qvist, vaikk'ei ensinkään luonnon lempimä ulkomuotoon\nkatsoen, eikä myöskään, niinkuin tavallisesti päätettiin, hengellisten\navujen suhteen, oli kaikkien kumppaniensa lemmitty, joka seikka on\nheidän kunniaksensa mainittava.\n\nHäntä eivät kumppanit koskaan pilkkana pitäneet, eivätkä viskanneet\nhänen ahtaita saappaitaan loukosta loukkoon. Päinvastoin tekivät\nparastaan hieromisella sekä muilla sopivilla keinoilla pehmittääksensä\nkovaa päällisnahkaa, vaikk'eivät semmoiset yritykset menestyneet. Oli\nmuka nahka parkittu ja valmistettu mailla talonpojan tavoin niin\nlujasti, ettei kukaan voinut \"talonpoikaa\" siitä irti kiskoa.\n\nMutta mitäpä tekevät pojat, kun aika on asettua paikalleen? Jokainen\npyhkee liepeillään tomun pois siitä paikasta, johon hän on istuva.\n\nLukija kenties kysynee minkätähden ei tähän tarpeesen ennen käytetty\nnenäliinaa. Se tuli siitä, ettei nenäliinaa ollut kuin vaan harvoilla,\njonkatähden yleisesti käytettiin _\"Brahestad'in\" nenäliinaa_, s.o.\nsormia.\n\nMutta kuka on tomun pyhkeevä katederista, pöydistä ja tuoleista? Se on\nklavarion tehtävä.\n\nOstiarius asettuu vähää ennen opettajain tuloa katederin viereen ja\nhuutaa korkealla äänellä: \"_Betsalmenu_\" (tämä on hebrean kieltä).\n\nKohta sen jälkeen astuu klavario esiin ja pyhkäisee tomun mainituista\npaikoista.\n\nTämä tapa oli muistelma \"penalismon\" ajoilta ja pysyi muuttumattomana,\nkunnes koulut saivat kruunun palkitsemat vahtimestarit.\n\nKun nyt olemme tarkastelleet koulupoikia heidän ulkonaisessa muodossaan\nja kouluoloissaan, sopinee kenties, saadaksemme verrannolliset\ntutkintomme täydellisiksi, luoda pikainen silmäys heidän asuntoihinsa\nja koto-oloihinsa. Saadaksemme tämän asian selville ottakaamme mailta\nolevan koululaisen kotoseikat silmälle.\n\nAstumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneesen, jossa 3 à 4 poikaa asuu\nyhdessä. Kun huoneessa on pienet akkunat, on se hyvinki pimeä. Ilma on\ntukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttavat tupakkaa.\nHuoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä.\n\nSemmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita\ntai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla\noli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti\ntalletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan\nhankittiin syötäväksi.\n\nTähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keittoruokaa,\njohon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä\n_kaikenlaista_.\n\nSe oli onnellinen, jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen\nmuutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että\nnet usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain oli täytymys\npureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.\n\nTämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia\nsääliksi, jotka elivät \"puolella muonamäärällä\", ja hankki heille\ntarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen \"kinesaamaan\"\nonnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat.\n\nTämmöinen oli koulupoikain enemmistön ulkonainen tila noin\nviisikymmentä vuotta sitten. Tämmöisestä ahtaasta alasta yleni kuitenki\nmoni, joka kunnollaan ja avuillaan on kunnioittanut isänmaatansa sekä\nnoussut korkeisin virkoihin.\n\nNyt on aika ottaa puheeksi se koulukumppani, jota tässä erittäin\ntarkoitamme.\n\nMeidän on tietysti, niinkuin valokuvien tekijöidenki, ollut täytymys\nensin asettaa kaikki ympäröivät kappaleet säännölliseen järjestykseen,\njotta kuvaelemisen esine joutuisi sopivimpaan asemaansa.\n\nTavallisesti kuva on tehtävä ennenkuin kehä. Mutta sopii päinvastoinkin\nväittää että kehä ensiksi on valmistettava, jos muka kehällä\ntarkoitetaan niitä ulkonaisia kohtia, joiden keskuuteen kuva on esiin\nastuva.\n\nKuvauksen keskuudeksi asetamme siis _Janne G:stin_, mutta vaan\nsyrjäkuviksi _B:thin_ tiarallaan, _B:stin_ kibbuz'illa ja _A:n_\npääskysenpyrstöllä.\n\nJanne G:stin isä oli pitäjänapulainen E:n kirkkokunnassa viisi\npenikulmaa koulukaupungista. Kun minä häneen tutustuin, oli hän\nleskimies. Janne oli hänen ainoa lapsensa elossa.\n\nUkko oli hyvänluontoinen nöyrä mies, vaikka vähän komillinen maalaisen\nmuotonsa ja sekavaisen kielimurteensa puolesta. Se murre oli puoleksi\nsuomea, puoleksi ruotsia; mutta ruotsinpuoli oli kuitenki voitolla.\n\nEihän tarvinnut olla _Gallin_ tai _Lavater'in_ vertainen voidakseen\nensi silmäniskulla huomata, että Janne kaikissa oloissaan oli isänsä\npoika, vaikka kehittyneemmässä muodossa.\n\nPojalla oli juuri samanlainen eteenpäin nojaava, köyryselkäinen\nruumiinrakennus ja samanlainen hyväntahtoisuutta osoittava hymyily\nhuulilla; vaan silmistä loisti lämmin into ja terävä äly.\n\nKun Janne lähetettiin kouluun, ei hän suinkaan kuulunut niitten\nkovaosaisten joukkoon, joiden ruokavarat lukukauden kuluessa loppuivat\nkesken. Eikä hänen tarvinnut muitakaan aineellisia puutteita kärsiä,\nkuin noita pahanpäiväisiä saappaita, joista hänen oli vastusta koko\nkouluaika.\n\nMutta sattuipa Jannelle tulemaan vaikeampia vastuksia, jotka häneen\nniin kipeästi koskivat, että seuraukset aikanansa tulivat esiin kylläki\nsurullisella tavalla.\n\nKoulun alaluokissa Jannen onnistui kohtuullisen hyvin suorittaa\nlukukurssit, Mutta konrehtorin luokasta alkaen rupesi paha onni häntä\nvainoomaan.\n\nKonrehtorina oli silloin kova ja armotoin opettaja. Hän vaati uutta\ntestamenttia alkukielestä latinaksi käännettäessä, että käännös\ntapahtuisi tarkasti _Schottin_ käännöksen mukaan, joka oli hyvin vaikea\ntyö, sekä ett'ei ensinkään saisi; horjahtaa kreikalaisten verbien\nthemoja luetellessa.\n\nYhtä vaativa hän myös oli latinan kieltä opettaessa.\n\nNämät vaikeat asiat eivät ensinkään tahtoneet pystyä Jannen päähän.\nKonrehtori, jolta puuttui kyllä terävää aistia voidakseen perinpohjin\ntutkia oppilasten munaskuita, luuli tämän tylsyyden tulevan\nlaiskuudesta ja alkoi sentähden piestä poikaparkaa päähän nyrkillään\nniin armottomasti, että kumppanit pelkäsivät Jannen tämmöisen\nkohtelemisen kautta pian joutuvan mielipuoleksi.\n\nTämä ei kuitenkaan kaikeksi onneksi tapahtunut, kun konrehtori vihdoin\nviimeinki huomasi peräti hairahtuneensa käsityksessään.\n\nHän oli kuitenki sen huomattuaan niin jalomielinen että hän tunnusti\nerhetyksensä ja pyysi anteeksi, jota eivät suinkaan muut senaikaiset\nopettajat olisi tehneet.\n\nTämä anteeksianto sattui kuitenki tulemaan peräti myöhään, kuten\nalempana saamme nähdä.\n\nJannella oli tästä hetkestä lukein sydämessä alinomainen ilo ja\nauringonpaiste, jotka suloiset Jumalan lahjat tähän asti olivat siellä\nolleet harvinaiset vieraat. Janne pääsi koulusta v. 1836 paikoilla,\notettiin sisään samana vuonna Turun lukioon, jossa hänen kävi\nkohtuullisesti hyvin ja pääsi ylioppilaaksi kolmen vuoden päästä.\n\nJanne oli nyt _civis academicus_ ja rupesi parnasson kukkuloille\npyrkimään. Tietysti kreikan ja latinan kielet eivät olleet hänen\ntutkimistensa esineinä, vaikka ne koulussa olivat olleet niin\nsanoakseni _pääaineet_.\n\nJanne rupesi merkillisesti kyllä pääasiallisesti opiskelemaan Hegelin\nfilosofiaa, jossa hänen onnistui päästä kauemmaksi kuin tavalliset\nkandidatit, siitä nähden että hän professori J.J. Tengströmin johdon\nalla kirjapainosta ulosantoi ja julkisesti puolusti oman tekemänsä\nfilosofillisen esitelmän, jota pidettiin kunnollisena.\n\nKoulun konrehtori, jonka oli onnistunut kovilla kourillaan peräti\nmuruiksi särkeä kielien organit Jannen aivoissa, ei siis ollut voinut\nhäiritä filosofillista organia, vaan kenties juuri iskuillaan kiskonut\nsen irti.\n\nPääsyy tähän erinomaiseen kehitykseen oli haettava ulkoa tulleissa\nseikoissa. Pääkaupungissa tutustui Gr. sattumalta kunnioitettavan\nperheen kanssa, jossa häntä hellästi suositeltiin.\n\nPerheen ainoa ihana tytär oli henkilö, joka paremmin kuin koulun\nkonrehtori osasi huomata kalliit hengelliset aarteet G:stin sielussa.\nGr. rakastui häneen syvästi, ja luullaan tytönkin häntä lemminneen.\n\nJ.G. kehittyi tietysti kaikin puolin tässä onnen auringonpaisteessa.\nPeräten uusi ennen tuntematoin mailma, täynnä ihania kukkia, avautui\nhänelle. Ihmekö siis, että filosofianki portit ja urat hänelle\naukenivat, urkenivat.  Mutta tämä onni oli G:stille ylen suuri. Hän oli\nylen syvältä kurkistellut ihanattarensa silmiin ja joutui harhateille\nihaellessaan outojen kukkien tenhollista lemua. Kun ihminen moneen\nvuosikymmeneen ei ole saanut maistaa todellista onnea, ja onnen päivät\nsitte yhtäkkiä tulevat, kuin nyt G:stille, niin monesti tapahtuu ett'ei\nhän voi henkensä tasapainoa ylläpitää.\n\nToinen mielii tämmöisessä tilassa kuollakseen, mielii \"viheriäksi\nverhotun saaren\" tavoin siirtyä ikivalkeuden vaaroille, ett'ei onni\nhaihtuisi hienon pilvihattaran tavalla.\n\nToiselle taas, niinkuin meidän G:stille, ovat kovat kohtalot tiedossa.\nLuoja armossaan ei kuitenkaan sallinut sen kauneuden peräti haihtua,\njoka oli tehnyt hänen elämänsä hetket viimeisinä aikoina niin\nsuloisiksi. Luoja laski, näet, mielipuolisuuden hienon verhon\nkovaosaisen päälle. Tämä verho supistui yhä supistumistaan, eikä ollut\nG:stin enään mahdollista yliopistoon päästä.\n\nG:stin mielipuolisuus ei kuitenkaan ollut mikään pimeä yö, se oli vaan\nihana iltahämärä, joka esti hänen huomaamasta henkensä heikkoutta, ja\nvaan antoi ijankaikkisuuden kirkkauden kuultaa läpitse.\n\nG:stin isä oli sillä välillä kuollut ja heikkomielinen poika joutui\nsetänsä hoidon alle, joka oli asuntoa länsisuomen saaristossa.\n\nMoneen vuoteen en kuullut mitään entisistä koulukumppanistani. Mutta\nsattui niin että minun 1860-luvulla erinäisistä syistä oli lähteminen\nsedän luo, joka oli mainio lääkintätaidostaan erittäin ulkonaisissa\ntaudeissa. Täällä sain kuulla että Janne Gr. oli siellä asuva. Menin\nheti kohta hänen huoneesensa häntä puhuttelemaan ja näin hänen tyyneenä\noleskelevan kirjojensa parissa.\n\nEdessäni seisoi juuri sama Janne kuin kouluaikana, sama hyvä hymyily\nhuulilla, silmissä sama lämmin terävyys, eikä tuota kamalaa himeätä\nkiiltoa, joka on hulluuden tavallinen tunnusmerkki. Hetken aikaa\nkeskustelimme ilolla vanhoista ja uusista asioista, enkä minä huomannut\nmitään sekaannusta hänessä.\n\nLuulin ensin tämmöisen selkeän väliajan tulleen siitä että entinen\nkoulukumppani yhtäkkiä esiintyi; mutta talonväki vakuutti, että hän\naina oli yhtä rauhallinen, kun hän vaan sai häiritsemättä työskennellä\nkirjojensa parissa.\n\nPuoli vuotta tämän perästä kuului kamala sanoma, että G:qvist eräänä\ntalvipäivänä oli lähtenyt huvikäynnille meren jäitä myöden ja vihdoin\nlöydetty jähmettyneenä, kuolleena valkoisen lumivaipan alta.\n\nHänen osansa oli siis pakkaisen kylmässä helmassa jäähmettyä ja saada\nkäärinliinoiksensa hienon lumipeitteen kaukana ihmisistä, taivas\nkattona ja avara ilmanranta seinuksena.\n\nSe oli pakkanen, joka särki vielä koskemattoman \"kielen\" hänen\nsielussaan, ja sen kielen viimeinen suloinen sävel haihtui\nhaihtumistaan ikuiseen, ihanaan \"_sferien harmoniaan_\".\n\nTodellakin tämä oli tavallansa suloinen kuolema, jota kenties moni\nmielisi.\n\n\n\n\nV.\n\nFrimansky.\n\n\n\"Kenen sukua ja mistä kotoisin?\" lukija kummastellen kysynee. Ja syytä\nkyllä onki ihmettelemiseen, kun tämä nimi kieltämättä kokoonpanonsa\nsuhteen on mitä kummallisimpia.\n\nNimeen ensimmäiseen läntismaista saatuun osaan on muka liitetty\nsyrjäpahka, joka ei sovellu kantanimen kanssa \"tiedolliseen yhteyteen\",\nniinkuin mainio _Kiesewetter_ vainaja olisi selittänyt asian.\n\nJos nimi oli kummallinen, kyllä oli nimen kantaja vielä kummallisempi.\nAlkuperäisesti oli hänen nimensä _Friman_, jota hän kunnialla kantoi\nmonta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen\npäähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun\nvoiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen \"sky\".\n\n_Ex oriente lux_-teoria on tosin aatelma, jonka sanotaan syntyneen\nerään Jyväskyläläisen aivoissa. Mutta vaikk'en milloinkaan tahdo\nriistää tätä kunniaa keskisuomen pääkaupungilta, en kuitenkaan voi olla\nhuomauttamatta, että sen aatelman synty ja käyttäminen minun luulteni\non luettava Frimanin ansioksi.\n\nEikä mikään asia olisi voinut estää Frimania tätä nimimuutosta\ntekemästä, kun hänen nimensä ei ollut perintöä isältä eikä äidiltä.\nOllen \"_selfmade man_\" hänen hyvin sopi vähän loistoa lisätä nimeensä\nisän ja äidin muistoa loukkaamatta.\n\nMeidän sankarimme on itse ilmaissut minkä tiedämme hänen sukuperästään,\nja se oli juuri yhtä paljon tai yhtä vähän kuin \"pilven veikko\" tiesi\nsuvustaan: \"Kysy _kenen sukua ja mistä kotoisin?_ siltä, jolla on isä\nja koto; joku tuulenpuuska lienee kotoanikin puhaltaa, pilvi ilmassa on\nmun veikkoni\".\n\nFriman oli syntyisin Viaporin linnasta tämän vuosisadan toisena\nvuosikymmenenä. Kun Frimansky itse aina pilkallisesti puhui\nsukuperästänsä, niin meidänkin sopinee tässä vähän leikkiä laskea.\n\nOtaksumme siis samasta syystä kuin entiset kreikalaiset ja romalaiset,\nettä joku olympin mahtavista jumalista, kenties lieto sotajumala tai\nvielä paremmin rakkausseikoistansa hyvin tuttu ylijumala itse kotkan\nhahmossa oli laskeunut alailmoille seitsensaarisen linnan kohdalle\nvainoten jotakin ihanaa merentiiraa, jonka väsymyksestä oli ollut\ntäytymys antauta kotkan kynsiin.\n\nMikä on ihan kieltämätöntä eikä ensinkään mytologiaan kuuluvaa, on se\nseikka että Fr. syntyi mailmaan semmoisessa kunnassa, jossa paljon\nerilaatuisia ihmisiä asui yhdessä.\n\nViaporissa puhuttiin siihen aikaan vähintäin neljä eri kieltä. Siellä\nkäytiin siis, kuten vieläkin Wiipurin kaupungissa, niin sanoakseni\n\"nelinkontaten\".\n\nFr:n sekalaiskieli osoitti aivan hyvin hänen syntymäpaikkaansa, samoin\nkuin hänen muotonsa ilmaisi, että hänen suonissansa juoksi itämaista\nverta.\n\nSiihen aikaan ei Viaporissa ollut kansakouluakaan, saati sitte\nkorkeampaa oppilaitosta. Hankkiaksensa lapsilleen tieteiden ensimmäiset\nalkeet piti vanhempain siis ottaa erityisopettajia, parempia tai\nkehnompia, aina varojen mukaan.\n\nFriman osasi saada opettajattarekseen vanhan madamin, jonka johdon alla\nhän tarpeen mukaisesti sai oppia lukemista, luvunlaskua ja kirjoitusta,\njonka viimemainitun harjoituksessa hän kaiken ikänsä oli\nkehnonpuolinen.\n\nKahdentoista vuoden ikäisenä rupesi hän Viaporissa ja Helsingissä\nkäymään pientä kauppaa talosta taloon. Sitte pääsi hän\npuotipalvelijaksi venäläisen kupetsin luona, jossa hän pysyi 25:tta\nvuoteen asti kehittäen kauppaliikkeisiä taipumuksiansa.\n\nKehitys pysyi kuitenki pikkukaupan ahtaiden rajain sisällä, vaikka se\nasianhaarain suhteen oli hyvinkin oivallinen.\n\nMikä hänestä olisi tullut toisissa oloissa on vaikeaa sanoa, mutta\nminun luulteni ei hänessä ollut miestä tukkukauppiaaksi tai\ntukkipatrunaksi.\n\nTäysikasvuiseksi tulleesta rupesivat Viaporin vallit ja olot tuntumaan\nvähän ahtailta, ja erittäin nuot saastaiset kauppahuoneet. Hän muutti\nsentähden uudelle asemalle erääsen länsisuomen kaupunkiin, jossa hän\nensin oli muiden kauppiasten palveluksessa ja sitten rupesi omaa\nkauppaa.\n\nSe oli tänä Fr:n itsenäisyyden aikana kuin minä häneen tutustuin.\nKaikki ihmiset kävivät kernaasti tekemässä kauppaa tämän aina iloisen\nja lystikkään kauppiaan kanssa, joka aina itse seisoi kauppapöytänsä\ntakana, liukkaalla kielellänsä esitteli tavarainsa hyvyyttä ja\nkokkapuheillaan miellytteli ostajia.\n\nPaitsi tätä kauppiaan hupaista käytöstä ja hänen runsaita\nkaupanpäällisiänsä oli puodissa muitakin houkutuksia, e.m. eläviä\nkilpikonnia, valkoisia hiiriä, topattuja käärmeitä sekä kaikenlaisia\nmuita eriskummaisia esineitä kaikista mailman osista, jotta kauppapuoti\nmyös tavallansa oli jonkunlainen eriskummallisuuksien museo.\n\nTämä museo oli tosin omistajalle jotenki kuluttava pääoma, vaikka hänen\nystävänsä ilmeisesti sinne lahjoittivat outoja esineitä, mutta toiselta\nkannalta katsoen oli kauppiaan toimisto kuitenki hyvin voittoinen.\n\nKauppapuodissa oli näet alinomaa lukuisia ostajia, jotta kauppa kävi\nvilkkaasti, erittäin kun kauppias oli rehellinen ja tarkkatuntoinen\nmies työssä ja toimessa.\n\nFrimanskylla oli myös niin sanoakseni negativejä tuttavia, jotka\nsaapuivat hänen luo sekä hänen taitonsa puolesta venäjän kielessä että\nmyös hänen tunnetun vieraanvaraisuutensa tähden.\n\nNämät tuttavat olivat upseerit siinä venäläissotaväestössä, joka siihen\naikaan oli kaupungissa majoitettuna. Niitten joukossa oli myös jokunen\npieni _knäsi_ tatarien tai kirgisien maasta.\n\nNämät herrat saapuivat melkein joka päivä aamupuolella F:n luo, joka\nhyväntahtoisesti tarjosi vierailleen suurusta.\n\nHerrat tulivat vihdoin niin perehtyneeksi F:n tykönä, joka oli\nnaimatoin mies, että he, vaikka isäntä oli poissa, kutsumatta avasivat\nruokakaapin oven ja hankkivat sieltä pienen aamuryyppysen ynnä\ntarpeellista viinaleipää.\n\nVaikka F:sky oli vieraanvarainen mies, oli tämmöinen käytös hänestä\nkuitenkin peräti törkeä, jonkatähden hän päätti sopivalla keinolla\nkostaa konnanparisille kuokkavierailleen.\n\nSiinä tarkoituksessa hankki hän Viaporista itselleen pahinta\n\"_Vironvodkaa_\", joka laskettiin tahottuun lasipulloon ja viinapullon\ntavalliselle paikalle.\n\nPassarivaimo käskettiin torilta hankkia suurin kaupaksi oleva hauki,\njosta otettiin mäti, valmistettiin tavan mukaan ja sekoitettiin lisäksi\nruudilla, jotta valmis mäti oli kaviarin muotoinen.\n\nToisille pienille lautasille asetettiin hapaantuneita kilohaileja,\neltaantunutta metvurstia ja kappale Venäläistä saipuaa, joka oli\nparemman juuston muotoista.\n\nKoko tämä ruoka-asetus näytti kylläki maukkaalta ja houkuttelevalta\npintapuoliselle tutkijalle ja nälkäisille vieraille.\n\nVieraat saapuivat tavalliseen aikaan Knäsi etupäässä. Isäntä oli\ntahallansa poissa astuakseen aikanansa esiin nähdäksensä kuinka\nsuuruspala oli maistunut herroille.\n\nKnäsi kurkisteli heti kohta kaappiin ja hykerti molempiansa nähdessään\nviehättävän ruoka-asetuksen. Hän nieli kurkkuunsa \"_kokonaisen_\", ja\ntoiset perässä.\n\n\"Saakelin pahaa viinaa!\" lausui Knäsi; \"Hudaja vodka\".\n\n-- \"Hudaja vodka\", myönsivät kaikki yksimielisesti. _Puolikas_ ja\n_kolmannes_ jäi kaikilta ottamatta.\n\nSitte maistettiin esillä olevia herkkuruokia.\n\n-- \"Slavna!\" lausui Knäsi maistettuaan kaviaria.\n\n-- \"Slavna\", myönsivät upseerit.\n\nEräs upseeri söi juustoa niin haluisesti että vahtoa tuli huulille ja\nsiitä huulipartaan.\n\n\"Veikko olla viiksistä valkoinen\", lausui Knäsi.\n\n-- \"Knäsi olla musta huulilta\" vastasi upseeri.\n\nKun upseerit näin olivat verranneet kokemuksensa toisiinsa sekä\nlikemmin tutkineet ruoat, tultiin siihen päätökseen että olivat syöneet\nvenäläistä saipuaa sekä että kaviari oli jollain tavalla väärennetty,\nvaikk'eivät voineet eroittaa sen kemiallisia aineksia.\n\nKyllä upseerien olisi pitänyt tunteman ruutihaju ja maku, mutta\nhuomioon on otettava että rauha oli vallinnut monet vuosikaudet, jotta\nherrat upseerit olivat ikäänkuin vähän vieraantuneet ruudin\neriomaisuuksista.\n\nJuurikun herrat osottivat mielikarvauttansa mikä kiroomalla mikä\nsylkemällä aina jokaisen luonnonlaadun mukaan, astui isäntä sisään ja\ntervehti hymyillen vieraitansa, jotka olivat niin suutuksissa,\nett'eivät isännän tervehdyksestä huolineet, vaan jäykästi seisoa\ntöröttivät tuijottaen päin lattiaa.\n\nKnäsi vihdoin sai suunsa auki vihan vimmassa.\n\n\"Mitä tämä olla?\" lausui hän osottaen juustoa.\n\n\"Se on venäjän saipuaa\", vastasi F:sky.\n\n-- \"Mikäs tää olla?\" kysyi Knäsi.\n\n-- \"Se on ruudilla sekoitettua hauen mätiä\", vastasi Pr.\n\n-- \"No, mitäs tää sitte?\" kysyi vielä Knäsi.\n\n-- \"Se on Vironvodkaa parasta lajia\", vastasi Fr.\n\n-- \"Herra olla bolsohoj durak\", väitti Knäsi.\n\n-- \"Olette itse durakat\", vastasi Fr.\n\nKnäsi upseerinensa pötkivät sitten pakoon hyvästi jättämättä, eikä\ntarvinne mainita että Fr. tämän päivän perästä oli kuokkavieraistansa\nvapaa.\n\nTämä keskinäinen viha ei kuitenkaan kestänyt aivan kauan. F:skyn\nhyväntahtoinen luonne ja upseerien nöyrä katumus matkaan saattoi ennen\npitkää riitamiesten kesken ijankaikkisen rauhan. Mutta F:skyn\nruokakaappi jäi koskematta joll'ei hän itse sitä auaissut.\n\nF:sky rakasti kaikkia eriskummallisia esineitä aina siihen määrään,\nettä hän kuljettaakseen kauppatavaroitansa haminasta kaupunkiin osti\ngaleasin, jolla oli semmoinen organillinen eli luonnonvirhe, että se\nkallistui kumoon oikealle puolelle, joll'ei vastapuolelle asetettu\ntarpeeksi syrjälastia tasapainon vuoksi.\n\nTälle galeasille antoi hän sopivan nimen \"bullerbas\" (mellastaja), ja\nkuljeskeli tällä usein huviksensa kaupungin ja sataman välillä.\n\nTäällä oli hän kuin kuningas omassa valtakunnassaan, vaikka hän\ntasapainoa ylläpitääkseen tarvitsi yhtä tarkat silmät ja yhtä väkevän\nkäden perää pitäessä, kuin moni mahtava ruhtinas johtaessaan suurta\nvaltiolaivaansa.\n\nTietysti Fr. yhä kerskaili merkillisestä aluksestaan kiittäen sen\noivallisia omaisuuksia.\n\nMerkillistä kyllä ett'ei pienintäkään vahinkoa sattunut tapahtumaan,\nvaikka se tarvitsi niin vähän tasapainosta joutuakseen. Galeasi kesti\npäin vastoin yhtä kauan kuin isäntä.\n\nMutta kyllä sitä alusta joka kevät huolellisesti tukittiin, tilkittiin\nja siivottiin, vieläpä mastotki maalattiin, jotta alus kevätauringon\npaisteessa loisti kuin talonpoikaismorsian kaikkine koreinensa.\n\nSe on hyvin tunnettu asia että kauppiaat ja tullimiehet erittäin\nentisinä aikoina useasti joutuivat keskenään tukkanuottasille, sekä\nettä salakauppaa muutamissa kaupungeissa harjoitettiin summattoman\nsuuressa määrässä.\n\nTämmöistä salakauppaa sopi menestyksellä harjoitella erinomattain\nsemmoisessa kaupungissa, jossa oli satamaan 3 à 4 penikulmaa, sekä\nlikeisillä joen ja merenrannoilla paljon asujamia, joille oli\nsalakaupasta suuri voitto, jonka tähden sitä kaikin voimin edistivät.\n\nHistoria ei tiedä kertoa paljoko Frimanskyn & Bullerbasin omatunnolla\noli tätä salakuljetuksen syntitaakkaa, Mutta syytä on otaksua ett'ei\nomatunto tässä kohden ollut täysin puhdas.\n\nTodistusten puutteessa jätän siis Frimanskyn & Bullerbasin urotyöt\nmerellä sillensä, esitelläkseni erään salakuljetusseikan kuivalla\nmaalla, jossa Frimansky solo oli osallinen ja joka olisi voinut saattaa\nhänen pahimpaan pulaan, joll'ei hän sukkeluudellaan olisi poistanut\nuhkaavan vaaran.\n\nFrimansky selkisi loistolla tästä pälkähästä ja vielä lisäksi\nkiitettiin hänen sukkeluuttansa kautta maakuntain.\n\nNäin oli asian laita. Paljon käytetty keino päästä tullia maksamasta\nkauppatavaroista oli siirtää tavarat laivoista manterelle tai luodolle,\njosta niitä sitten talvikelillä oli määrä kuljettaa kaupunkiin.\n\nTämä oli asianomaisille tulli- ja polisimiehille hyvin tunnettu asia,\nmutta mahtoipa löytyä keinoja saada näiden herrojen silmät umpeen,\nkoska vainomiskeinot heille harvoin onnistuivat.\n\nKun kihlakunnan maafiskali, joka asui valtamaantien varrella liki\nkaupunkia eräänä iltana päivätyönsä toimitettua huviksensa kuljeskeli\nmaantietä likellä kotoansa, näki hän muutamia oljilla ja heinillä\npeitettyjä suurempia kuormia likenevän, jotka hänen mielestään\nnäyttivät epäluulonalaisilta, samaten kuin kuljettajain levottomuutta\nosoittava katsanto.\n\n\"Tästä saadaan aika saalis\", ajatteli fiskali itsekseen, tervehti\nystävällisesti kuljettajia ja antoi kuormien kulkea ohitse kysymättä\nmitä sisälsivät. Kiirehti sitte kotiinsa, antoi asettaa hevosensa\nvaljaisin ja nieltyänsä ylimääräisen pisaran \"destillatumia\" (konjakkia\nei siihen aikaan käytetty) kiiruhti kuormien perässä kaupunkiin, ottaen\nmukaansa kylästä kaksi lautamiestä.\n\nKuormat olivat tuskin ehtineet F:skyn pihaan, eikä niitä siis vielä\noltu saatu korjatuksi, ennenkuin fiskali lautamiehinensä myöskin saapui\nsinne, jossa F:sky apulaisinensa oli täydessä purkaamispuuhassa.\n\nKuiskahdettuaan muutamia sanoja kauppapalvelijoidensa korviin kiirehti\nF:sky fiskalin luo, joka juuri oli reestä astumaisillaan.\n\n\"Terve tultuasi, veikkoseni!\" lausui F:sky iloisasti, sieppasi samassa\npienen hämmästyneen fiskalin syliinsä ja kantoi hänen kamariinsa.\nRiisuttuansa turkit fiskalin yltä istui F:sky pöydän viereen ottaen\nfiskalin syliinsä, josta hän ei päästänyt miestä hetkeksikään irti.\n\nTällä välillä astui pääkirjuri sisään asettaen pöydälle pullon\nCliqvot-viiniä. Isäntä laski viiniä laseihin ja kehoitti vierastansa\njuomaan.\n\n\"Sinun maljasi, pappaseni!\" sanoi isäntä, \"viettäkäämme täällä yhdessä\niloista iltaa sillä aikaa kuin tuolla ulkona askaroitaan kuormien\nparissa. Maljasi, kunnon veikko! harvoin yhtehen yhdymme näillä\npienillä pihoilla; juokaamme sentähden ja iloitkaamme! maljasi veikko!\"\n\nFiskali hämissään ei tietänyt miten olla, kuinka elää. F:ky kun oli\nkookas ja voimakas mies, piti rakkaasta pikkufiskalista niin lujasti\nkiinni, ett'ei ollut yrittämistäkään irralle päästä. Fiskalin täytyi\nsiis nolens volens tyytyä kovaan kohtaloonsa, vaikka hän harmikseen\nhyvin käsitti, ett'ei hän sinä yönä ollut saava mitään saalista.\n\nVasta pääkirjurin sisälle tultua ja kuiskahdettua muutamia sanoja\nisännän korviin pääsi fiskali pinteestään. Isäntä muistutti häntä\nsäädyllisesti, että muka nyt oli aika ruveta virkatoimituksiin.\n\nLähdettiin pihalle. Sinne tulivat myös lautamiehet hyvässä kohmelossa,\nkun heitä oli puotikamarissa kestitetty samalla tavoin kuin fiskalia\nisännän kamarissa. Kuormien kuljettajat olivat jo pihalta lähteneet.\nKäytiin makasiinit ja kellarit, mutta ei niissä löytynyt muuta kuin\ntullattuja tavaroita.\n\nFiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti \"alla päin,\npahoilla mielin, kaiken kallella kypärin\" sekä häpeissänsä pahasti\nmenestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän\nsaaliin.\n\nMutta eihän F:sky ollut kiitttämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana\nastui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka\noli laskettu juuri oven eteen.\n\nLikemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja\nsisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: \"H:ra\nmaafiskali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18--\".\n\nFiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei\nhiiskunut siitä kelienkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa\nvai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.\n\nYlioppilasna ollessani satuin kerran Helsingissä kohtaamaan F:skyn,\njoka pyysi minun hänen kotokaupunkiinsa kuljettamaan ostamansa\nkurerirattaat.\n\nKuka oli iloinen jos ei nuori ylioppilas, jonka aina ennen oli täytynyt\nmatkustaa kaukaiseen kotiinsa kyytirattailla, toivossaan saada yhdenki\nkerran kulkea oikein herroiksi. Mutta tämä toivo raukeni peräti\ntyhjään.\n\nKun menin kirjakauppiaan Th:n luo, jossa rattaiden oli määrä olla,\nsain tietää, ett'ei hänellä ollut F:skyn rattaita, mutta että F:ltä\noli tullut tätä asiaa koskeva kirje, jonka hän antoi minulle\nkehoittaen minua sitä tallettamaan todistukseksi F:skyn kehnosta\nkirjoitustaidosta.\n\nKirje oli tätä johtoa:\n\n    H:ra Th:g Helsinki.\n\n    Tämän kaupungin läpikulkiessa ostin kuririrattaat, jotka hänen\n    oli määrä antaa teidän huostaan, jos hän on niin tehnyt pyydän\n    että antaisitte minulle siitä tiedon, niin myös jos sopiva\n    tilaisuus sattuisi tulemaan saada rattaat tänne lähetetyksi,\n    niin olkoot net tarjona; tämän pyytää ystävällisesti (\"med\n    vänskapsfullt\").\n\n                                          G. A. Frimansky.\n\nH:ra Th. kehoitti minua kuitenkin menemään K:n ravintolaan samassa\ntalossa kuin kirjakauppa, tiedustellakseni lienevätkö rattaat K:n\nhuostassa.\n\nMeninki K:n luo. K., joka oli kotoisin \"das grosse Vaterland'ista\",\npuhui ruotsin kieltä niin kehnosti, että oli aivan vaikeata häntä\nymmärtää, kuten Helsinkiläiset kyliä hyvin muistanevat.\n\nKun hän huomasi ett'en hänen sokerrustaan ymmärtänyt, otti hän\npaperilipun ja kirjoitti siihen vastauksen, joka vielä on huostassani.\n\nVastaus kuuluu ruotsiksi näin:\n\n    \"Kärran med Sedlar som lämnas ått mig\".\n\n    \"Messieurs Ortmann ooh Besson kan jag icke afiämna utan\n    under hvartförs namn. K--h\".\n\nTässä seisoin nyt nämät kaksi oivallista kirjettä käsissäni. Mitäs\nsitte muuta keinoa kuin pillit, kirjeet pussiin ja kyytirattailla kuin\nennenki kihnuttaa kohti kultaista kotia.\n\nVastaiset kohtalot saattoivat vihdoin F:skyn rappiolle, mutta eivät\nkuitenkaan voineet häiritä hänen iloista luontoansa. Hän muutti sataman\npieneen kauppalaan ja harjoitteli siellä pientä kauppaansa sekä kokoili\neriskummallisia esineitä kuin ennenkin.\n\nFrimansky oli eläissään eriskummaisimpia kauppamiehiä, eikä hänen\nvertaistaan enään liene syntyä Suomen maassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nPahan hengen töitä.\n\n\nSyy minkätähden tällä kertaa otamme pahan hengen tekoja kertoellakseni\non, kuten lukija kenties arvannee, se että viime aikoina on käynyt\npaljon huhuja ja juttuja pahan hengen raivoamisesta Tampereen tienoilla\nja erinomattain eräässä torpassa Ylöjärven kappelissa Pirkkalan\npitäjää, josta ruman hengen sitte sanotaan lähteneen Tampereen\nkaupunkiin elähyttämään sen kaupungin jo entiseltään hyvin tunnettua\nirstaista markkinaelämää.\n\nJoka kerta kuin tämmöisistä pahan hengen töistä Suomen saarella on\nkuultu puhuttavan, ovat sen hengen läsnäolon tunnusmerkit olleet ihan\nyhtäläiset, kuin Ylöjärveltä on kerrottu: eriskummallisia kamaloita\nääniä kuuluu huoneen ylisiltä ja lattian alta, huonekalut lentelevät\nkuin höyhenpallot loukosta loukkoon, padat ja kahvepannut\nsisällyksineen heittäyvät lattialle ja valkea uunissa sammuu yhtäkkiä\ny.m.s.\n\nEikä tämä ole ensimmäistä kertaa kun paha henki pitää menoansa\nTampereen tienoilla, jotka näkyvät olleen ja vielä olevan hänen\nlempipaikkojaan.\n\nSeuraavainen juttu on täydeksi todeksi näyttävä että paha henki täällä\non kuin kotonansa.\n\nKertomus on alkuansa vanha kansantarina. Kun tämä luultavasti jo on\nkansan mielestä ja muistista murennut, mutta ansaitsee hyvinki taasen\ntulla huomioon otettavaksi erinomattain sentähden, että se selkeästi\nesittelee Suomen kansan puhdasta käytännöllistä järkeä vastapäätä pahan\nhengen houkutuksia ja ahdistuksia, kerromme sen tässä uudestaan.\n\n\n1.\n\nNoin viisi tai kuusi sataa vuotta sitten, melkein samaan aikaan, kun\nensimmäisiä kirkkoja rakennettiin länsisuomessa, oli sama ruma henki,\njoka aina päivien alusta on voittanut surullisen maineen olemastansa\nihmiskunnan leppymättömänä vainoojana -- lyhyesti puhuen itse satanas\n-- asettanut vakinaisen asuntonsa Tammerkosken alapuolelle juuri siihen\npaikkaan, jossa sen tienoon asukkaat kehnoilla veneillä ja lautoilla\nkuljeskelivat vastaiselle rannalle.\n\nKun nämät tienoot siihen aikaan oli väkirikkaimmat maassa ja asukasten\nkeskinäinen liike sentähden aivan suuri, mutta salmi kaita ja\nvaarallinen, oli tämä paikka oikein pirullisella taidolla valittu ja\naivan sopiva houkuttelemaan raukkoja ihmis-sieluja pahan hengen\nkirottuun verkkoon.\n\nPaikkakunnan asukkaat eivät tavallisesti tietäneet mitään vaarallisesta\nnaapuristaan, vaan pitkittivät huolettomasti kanssakäyntiänsä vanhan\ntavan mukaan.\n\nMutta jok'ainoa päivä sattui hirveitä kohtauksia. Veneet ja lautat\nuupuivat äkkiä, ihmisiä hukkui yhtäkkiä ja kamalasti, ikäänkuin joku\nnäkymätöin käsi olisi vetänyt heidät syvyyteen ja tulisia tuulispäitä\nvinkui ilmassa, joka äkkiä pimentyi ja matkaan saattoi uusia vastuksia\ny.m.s.\n\nNyt rupesivat ihmiset vihdoin käsittämään että kaikki nämät kamalat\nkommelukset olivat pahan hengen panemia, jonkatähden he menivät pappien\nluo saadakseen hyviä neuvoja kovassa hädässään.\n\nPapit pitivät keskusteluita keskenään ja tulivat juuri samaan\npäätökseen kuin muutkin, että muka kaikki sattuneet onnettomuudet\nolivat pirun kiusauksia ja juonia.\n\nAinoa parannuskeino oli siis heistä jumalan mahtavalla sanalla ja\nexorcismon tunnetulla väkivoimalla manata ja karkoittaa ruma henki koko\npaikkakunnalta.\n\nRyhdyttiin heti työhön. Kamalalle lauttapaikalle toimitettiin monesti\nkatolilaisaikana tavallisia juhlavaelluksia piispat ja papit etupäässä,\npyhiä virsiä ja messuja veisattiin, vihkivettä ripoteltiin salmen\nrannoille ja exorcismon pyhiä aseita käytettiin kosolta.\n\nMutta kaikki tämä tehtiin turhaan. Paha henki ei ensinkään ottanut\npahoiksensa näitä pyhäin miesten tuumia, vaikka niitä kesti täydet\nvuosikaudet.\n\nVaivansa palkasta saivat papit tietysti monta lihavaa paistia ja\njuustoa seurakuntalaisiltaan. Mutta kun pappien yritykset eivät\nmenestyneet, panivat he siihen syyksi antimien kehnouden, jonkatähden\nlahjat olivat lisättävät, ennenkun parempaa seurausta voisi toivoa.\n\nNo niin -- lahjoja lisättiin ja uusia juhlakulkuja pantiin toimeen\nsuuremmalla loistolla kuin ennen. Mutta paha henki pitkitti yhä\nedelleen työtänsä entistä ilkeämmin aina siihen määrään että\nkanssakäyminen kokonaan oli keskeytettävä.\n\nPapit panivat nyt kansan uskottomuuden syyksi kaikkiin turhiin\nhengellisiin yrityksiin ja herkesivät kokonaan pahaa henkeä manaamasta.\nHeidän ainoa voittonsa oli lihavat juustot ja paistit, jotka sen ajan\nyksinkertaisissa yhteiskunnallisissa oloissa kävivät rahasta.\n\nSamaan aikaan asui Tammerkosken tienoilla kaksi arvoisaa ja\nymmärtäväistä talollista, jotka jo alusta alkaen olivat pitäneet\npiispojen ja pappien yritykset pahan hengen poistamiseksi mitättöminä\nja ponnettomina, ja sentähden tuumailivat keskenään, millä keinoin\npahaa henkeä parahiten kävisi kukistaminen.\n\nKun koko paikkakunnan hätä ja onnetoin tila kipeästi sattui heidän\nsydämiinsä, päättivät he pitkän ja hurskaan hengellisen valmistuksen\ntehtyä voimakkaasti ryhtyä toimeen pelastaaksensa naapurinsa pirun\njuonista tai antaaksensa henkensä alttiiksi kansalaistensa eteen.\n\nRyhtyivät sitten miehullisesti työhön. Aikaiseen aamusella saapuivat\nlauttapaikalle ja rupesivat heti kohta niin voimallisilla syntysanoilla\nja loihteilla hätyyttämään pahaa henkeä, että se joutui pahimpaan\npulaan.\n\nAlussa koetti satanas päältään poistaa loihteiden mahdin kaikenlaisilla\nviekkailla juonilla. Välisten kuului vedenpohjan ääriltä hätähuutoja\nhukkuvien, välisten huudettiin talonpoikain nimet synkän metsän\nsyvyydestä, toisten taas kiiti heidän ympärillään eriskummaisia\nkirjavia lintuja ja muita lentäviä olentoja.\n\nVaan miehet pitivät puoltaan ja olivat varoillaan jott'eivät antaisi\nviekoitella itseänsä, sekä lukivat loihtosanat niin voimalliset, että\n'metsä jytisi ja kalliot rannoilla särkyivät sirpaleiksi, ikäänkuin\nsalaman lyöminä.\n\nNyt huomasi satanas tuhon tulevan ja päätti panna vielä kovempaa kovaa\nvastaan. Otti siis avukseen kaiken sen vallan, kun hänellä oli luonnon\nja sen voimien yli.\n\nHirveimmät tapaukset, jotka muuten voivat saattaa urhoollisimmaksi\nmiehet valkenemaan, seurasivat nyt taukoomatta toinen toisensa perästä.\nIlmasta kuului kamaloita ääniä ikäänkuin tuhansien käärmeiden suhinat,\nukkoinen jyrisi ja salama leimusi, syösten palavat nuolensa niin\nsyvälle ja taajaan maan poveen, että se kovasti tärisi ja oli juuri\nkuin halkeamaisillaan kitaansa nielläkseen rohkeat miehet, ja vesi\nnousi niin äkkiä ja hillitsemättömästi, että miehet olivat\nuppoamaisillaan y.m.s.\n\nMutta eiväthän miehet nytkään välttäneet, vaan pitivät puoltansa\nkäyttämällä vanhan virsikkään Vipusen tenhoisimmat loihtosanat, joiden\nvoimalla muinaiset suomalaiset, kuten tietty on, ovat poistaneet\npahimmatki vammat.\n\nSatanas sai harmikseen kokea suomalaisten \"sanojen\" väkevää voimaa, ja\nkun hän oli tehnyt vastarintaa tarmonsa takaa ja turhaan potkinut\ntutkainta vastaan, oli hänen täytyminen tehdä pakkorauhaa ja sitte\nhäpeällä pötkimään pakoon toisille paremmille markkinoille.\n\nNäin karkoitettiin tosin paha henki lempiasemaltaan, mutta hänen\nmahtinsa ei kuitenkaan sen kautta ollut kukistettu.\n\nHänessä syntyi rohkeamielinen tuuma kaivaa poikki kapea kannas\nPyhäjärven ja Näsijärven välillä melkein samalla paikalla, jossa\nnykyjään on tukkiherrain telasilta maantien poikki ja asettaa siihen\nasuntonsa, josta ei kukaan voine häntä karkoittaa. Satanas toivoi\nsielujen saaliin tässä paikassa tulevan yhtä voitolliseksi kuin\nentisellä.\n\nSaadakseen mitä pikaisemmin tämän tuuman toimeen varasti hän läheisestä\ntalosta lapioluuskan ja ryhtyi työhönsä Pyynikkeen alapuolella.\n\nVaikka kalut olivat niin kehnot, nosti satanas kuitenkin niillä niin\noivallisia lapiollisia, että net Pyhäjärveen heitettyinä muodostivat\npieniä luotoja, jotka vielä tänään ovat näkyvissä. Mutta satanas ei\nehtinyt heittää enempää kuin pari lapiollista, ennenkuin Pirkkalan\nkirkonkellot itsestään rupesivat soimaan.\n\nSatanas ei milloinkaan mielellään ole kuunnellut kirkonkellojen ääntä.\nNytkin asetti hän kohta pillit pussiinsa ja pötki pakoon, eikä ole\nsiitä ajasta lukien ollut näkyvissä Tampereen tienoilla.\n\nMoni kuitenkin luuli hänen vielä jonkun ajan salaisesti asuneen\nmainituilla pienillä luodoilla Pyhäjärvessä. Syy tähän luuloon oli se,\nettä hukkuneiden ruumiita, kuten järven rannoilta sopi nähdä, useasti\nvesiajona saapui niitten luotojen rannoille.\n\nRohkeat talonmiehet, jotka luvuillaan olivat karkoittaneet vaarallisen\nnaapurin, pääsivät koskemattomina kotiinsa ja vastaanotettiin tietysti\nsuurella ilolla ja kunnioituksella, niinkuin kansan pelastajain\ntulikin.\n\nHeidän talonsa saivat ikuiseksi _Piispalan_ ja _Provastin_ nimet, jonka\nkautta kiitolliset kansalaiset puolestaan tahtoivat säilyttää muistoa\ntapauksesta, johon piispat ja provastit olivat niin kehnon osan\nottaneet, sekä myös sopivalla tavalla kostaa hengellisille herroille,\njotka olivat suuret palkat kiskoneet eivätkä mitään saaneet toimeen.\n\nSe paikka, josta satanas oli kaappinut kahdet lapiollisensa maata, on\nvielä nähtävä Pyynikkeen juurella vastapäätä luotoja. Joku epäilijä\nkenties pitänee nämät suunnattomansuuret kuopat syntyneinä tavallisen\nmaavieremän kautta. Niin pitäköön vaan.\n\n\n2.\n\nPanelian henki.\n\nSiirtykäämme nyt näiltä ajoilta muutamia vuosisatoja edemmäksi\n1700-luvun loppupuoleen, eli toisin sanoakseni satujen ja tarinoiden\nalalta historian vakaalle pohjalle.\n\nPanelian kylä kuuluu Kiukaisten kappeliin Euran pitäjää ja on hyvin\nlikellä Nakkilan pitäjän rajaa. Kylä oli sen pitäjän suurimpia ja\nvarakkaimpia.\n\nV. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja\ntavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen\nsuomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa,\njossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi,\npiika ja renkipoika.\n\nPahan hengen menetys täällä oli melkein samanlainen kuin ylempänä on\nkerrottu Ylöjärveltä. Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty\ntulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon\npäästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin\nheti paikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalasin,\nvalkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka\nuunista y.m.s. Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla,\njolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä,\nvaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä\nja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää.\n\nKun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli\nviekastelijoille hyvä tilaisuus, saada näyttelö asetetuksi juuri\njulkiseksi ja pirulliseksi.\n\nUuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki\nolivat kummat kuultua näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas\noli näitten todellisena vaikuttajana.\n\nEi siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani\nvirkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa\nasianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun\nkonsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän lauseensa.\n\nSeuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin\napulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin\nlähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten\ntodellista perää.\n\nVarmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä,\nett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin\nesitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä\nepäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon\nhengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.\n\nLääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi\napulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen\nkutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia\nesteitä tulemastansa saapuville, vaikka todellinen syy poisolemiseen\nlienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen,\nvaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että\nlääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.\n\nProvasti apulaisineen astui siis juhlallisesti huoneesen täydessä\npapillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä.\n\nEnsin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken.\nKun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä,\npidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä\nkuulunut, kieltävänä.\n\nTämmiöselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän\npöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorion arkistossa.\n\nKun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka\nprovasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta\nlainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha\nhenki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkkaa\ntoitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihdoin oli\ntäytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.\n\nKun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon,\nnosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että\nprovasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen\npuolen siitä.\n\nAsia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion\npäätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen\nmukaan pantiin lääninprovasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja\napulaisparka sai kovat nuhteet.\n\nSillä välillä oli konsistorio määrännyt lääninprovastin likeisimmästä\nprovastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti\nselkattua vyhtiä.\n\nTämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat\nlujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla.\nItse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja krajit.\n\nLääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen,\nvaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia\nhuone-alustan.\n\nTäältä vedettiin esiin torpan renkipoika peräti pelästyksissään\ntanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa,\nettä hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea\nsalamerkin annettua. Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä\nsinne haudatun lapsen luut.\n\nSelville tuli myöskin, että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja\ntoimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin\nsalata törkeän rikoksensa.\n\nProvasti C.H. Strandberg joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun\nkirjan: \"Åbo stifts herdaminne\", kertoo edellisen provastin turhat ja\nnaurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta\nkäytöksestä.\n\nEn voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä\ntarvitsisi, jos semmoinen muuten tässä olisi paikallaan, olisi kenties\nedellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa,\nmutta ei milloinkaan jälkimäisen ylevä katsantotapa.\n\nTämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut\nvanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on\nollut puhe.\n\n\n\n\nVII.\n\nOriginalit P:n kaupungissa.\n\n\nSe on hyvin tunnettu seikka, että niin kutsuttuin originalien aikakausi\njo aikoja sitten on mennyt ohitse. Voipi tosin vieläkin nähdä\njoitakuita siihen luokkaan kuuluvia henkilöitä, mutta net ovat vaan\nvarjoja eli naamioita sukupuutteesen joutuneesta todenperäisestä\nlajista.\n\nOriginalien joukkoon ei saa lukea semmoisia hengellisesti tai\nruumiillisesti heikkoja, rampoja ja raajarikkoja henkilöitä, joita joku\naika sitten nähtiin täysin kuvattuina eräässä pääkaupunkimme\nhuvilehdessä.\n\nTämä oli pilanteko peräti paljon ulkopuolella säädyllisyyden rajaa.\n\nOriginalissa ei välttämättömästi ole haettava mitään fysillistä tai\npsykillistä puuttuvaisuutta.\n\nOrginalisuus on vaan erityinen pienimmissäkin seikoissa nähtävä\nyksityis-ihmisen katsantotavan muoto ja vaatii juuri sentähden täyttä\nraittiutta sekä fysillisessä että psykillisessä suhteessa.\n\nTietysti ihmiset nykyaikoina niinkuin ennenkin erityisellä tavallansa\nkäsittävät mailman olot ja menot, mutta nykyään yhä suurempiin\npiireihin levinnyt yleinen sivistys on sitä laatua, että se tasoittaa\nihmisten erilaisuudet, muodostaa heidät saman mallin mukaan.\n\nOn tähän toinenkin syy, nimittäin kansapukujen häviäminen sekä yleisen\nkansan harrastaminen niin paljon kuin mahdollista mukaella vallassäädyn\ntapoja vaatteuksissa ja muissa oloissa.\n\nTämä tasoittaminen on toki vielä enemmän huomattava, sittekun\nkansakoulut vielä jonkun ajan ovat saaneet vaikuttaa ja täysin\nmuodostaa nousevan nuorisomme tunnetun Jyväskylän mallin mukaan.\n\nOriginalien häviäminen ei suinkaan kuitenkaan osoita korkeampaa\nsivistysastetta.\n\nOriginalien muassa on päinvastoin mennyt suuri osa maallisen elämän\nhuvitusta, joka varmaan on valitettava asia.\n\n\n1.\n\nLindholmska.\n\nMerkilliseltä kyllä näkynee, että eräs _femininum_ asetetaan\noriginalien etupäähän erittäin tuolla epämuotoisella loppupäätteellä\n\"ska\".\n\nTämä ei osota että maskulini-originaleja puuttui, mutta ainoastaan että\nnet ovat asetettavat perimmäiseen riviin. Syy tähän on nähtävä\nseuraavasta kertomuksesta.\n\nKun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun\nhenkilön -- olin silloin oppilasna P. kaupungin trivialikoulussa -- oli\nhän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla\nsekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien\nkehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut\nmiespuoleksi.\n\nTodella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli\nherransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu\nihminen milloinkaan puhunut.\n\nUkko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan,\nettä akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut\nmillänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja\npelloilla, sekä ajoi itse sontakuormiansa peltoon, niinkuin muutkin\nhänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin\n\"sontaporvareiksi\".\n\nKaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan\nkysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä\nkuin vaan omavaltaisuuden.\n\nLindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet\nhyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta\nja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.\n\nOpettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan,\npäästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsan hiessä, tuli Lindholmskan\nkuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.\n\nLindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja\nhänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai\npahemmiksi kuin net alkuaan olivat, aina asianhaarain mukaan.\n\nTämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli\nopettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan,\nkuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat.\nTäällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja\nantoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka\ntavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. Kun Lindholmska\njoka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen\nvähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja\nlatinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt,\nettä hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta\nkieliopista.\n\nLindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin\nkorkeintaan katkismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista\nsivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt\ntuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.\n\nEräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista\nmitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti\nillallista syötäessä tarjona olevaa leipää.\n\nLindholmska, joka oli saapuilla, vastasi heti paikalla: \"_laudatur ab\nhis, culpatur ab illis\"_ (muutamat kiittävät, toiset laittavat).\n\nVieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän\nsilmäyksen lausuen: \"_huuti vaan_!\"\n\nTästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka\ntoistamiseen lausui: \"_o festus dies hominis_!\" (o, sinä juhlapäivä\nihmiseksi).\n\nKun opettajat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista\ntapauksista, tuli puhe Holstein -- Gottorpin herttuasta.\n\n-- \"Augustenburgin sukuhaaraa\", täydensi Lindholmska.\n\nKerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan\ntavallisella asemallaan oven suussa: \"no, perintöruhtinaamme sanotaan\nnaivan suuriruhtinattaren Hessen --\".\n\n-- \"Darmstadt'ista\", kuului heti kamarista.\n\nOpettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja\nvoivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa.\n\nMutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli\ntyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti\nhavaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse\nlähtemästä vakoomisen toimiin.\n\nVarma on ett'eivät koulutarkastajat tai kouluneuvostot milloinkaan ole\nniin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen\ntoimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeellinen.\n\nKaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että\nmielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät \"vasemmalle\" hänen\ntullessa vastaan.\n\nKuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että\npahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei\nmilloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli\nniin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.\n\nMuistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään\nvanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut\nkoulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta\npuistosta.\n\nAsia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen\nalaisiksi.\n\n\"_Tollo_\"--rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä\nollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys.\n\nLindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten\nrehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja\nmeni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.\n\nHyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen\nsivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja\nkirkon kokouksissa, sekä esitteli mielipiteensä kunnolla ja taidolla.\n\nKaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka\nkieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli\nsiis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tuli surkea loppu, kun\nnuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa.\n\nKaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan\nuudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua\noli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamattomaan\nmäärään.\n\nMyöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuolueen. Kaupungin\nkirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista\nrettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ett'ei vaimoilla ensinkään\nole puheenvaltaa herran seurakunnassa.\n\nTästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin,\nettä hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen\nvarustettuna miehen valtuuskirjeellä.\n\nJos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui\nhän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.\n\nVanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa\nsekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti\nhän huolta niinkuin ennenkin.\n\nViimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä\nkohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.\n\nLoppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että\nhän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän\nhyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos\nP. kaupungin historia joskus kirjoitetaan.\n\n\n2.\n\nDaniel Tockelin.\n\nKoulupoikana ollessani katselin usein ihmetellen erästä tavattoman\npitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli\nedestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat\nkohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit\n(n.k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.\n\nJos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä, niin olivat kasvot ja kurkku\nvielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa\npitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattuneista syistä\nottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei\nsuinkaan ollut kaunistuksena.\n\nSanotaan, luulteni todella, että jokainoan ihmisen ulkokatsannossa on\nnähtävä jonkun eläimen hahmo, jonka seikan jotkut tiedemiehet ovat\nesiintuoneet todistukseksi ihmisolentojen \"_ennenolosta_\".\n\nJos tässä aatelmassa on jommoistakin perää, niin Tockelin varmaan on\nasetettava _vinttikoirien_ heimoon.\n\nPikkukaupungissa kaikki ihmiset ovat keskenään tutut, eikä sentähden\nollut työlästä saada tietää, että tämä henkilö oli kaupungin tienoilla\nolevan suuren kartanon entinen pehtori, joka sittemmin oli ostanut\nkaupungissa puurakennuksen, jonka ylikerran kulmahuoneesta oli avara\nnäköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea _observatorium_\nerittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat\nesteitä Tockelinin hupakäynnille.\n\nTockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille\nkirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän\nriita-asioitaan raatihuoneen ja kihlakunnanoikeudessa.\n\nHän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.\n\nTockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset\nnurkkasihteerit. Hän oli kaupungin \"bel esprit\", joka syntymä- ja\nnimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä\nonnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös\ntarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia.\n\nEpigrammit olivat sitä pistävimpiä, kun Tockelin samoin kuin _L:ska_\ntyystin tunsi erinäisten ihmisten pienimmätkin asiat.\n\nJokunen kenties arvellee asian niin, että Tockelin ja Lindholmska,\njotka harjoittivat samaa virkaa, elivät keskinäisessä riidassa.\n\nNiin ei milloinkaan ollut laita. He elivät päinvastoin parhaimmassa\nsuosiossa, istuen monesti vastakkain kahvepannu välillä ja keskustellen\nkaupungin yleisiä tai erinäisten asioita.\n\nKouluopettajain kanssa T. ei pitänyt kanssakäymistä, ei esiintynyt\nkoskaan kunnallis- tai kirkonkokouksissa eikä myös vihannut koululaisia\nniinkuin _L:ska_.\n\nMutta säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin\nepigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myrkyllistä\neläintä.\n\nYlioppilasna ollessani satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:nin\nky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheesen, jossa olin\nasuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli\nallekirjoitettuna: \"_Semper idem Daniel Tockelin_\".\n\nTämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P.\nkaupungista sekä koko ulkomuodon, e.m. silmät, suun, nenän ja hiukset\ny.m., että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset\nvajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssa\ntuttavuuteen. Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli\nluultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan\npaikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti.\n\nSemmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös\nmuihin kaupunkeihin.\n\nPilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että \"_corpus\ndelicti_\" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.\n\nKun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion,\nettä häntä tarkasteltiin kuin eriskummaista ilmiötä. Hänen siis oli\ntäytymys mitä kiiruimmin jättää koko pääkaupunki.\n\nJättäkäämme nyt Tockelin sillensä luodaksemme silmäyksen kolmanteen\nhenkilöön siinä triumviratissa, joka puolisataa vuotta sitten piti\nP. kaupungin hallinto-ohjat käsissään.\n\n\n3.\n\nKatteini.\n\nEn luule missään maassa löytyvän suurempaa tai pienempää kaupunkia,\njossa et sattuisi kohtaamaan entistä sotaherraa paljaspäänä tai ohuilla\nhiuksilla, huippupäisellä nenällä varustettuna eroittamattomalla\npincenez'ellä, harmaat tuuheat viikset huulilla ja yllä välisten\nsotilaspuku, välisten sivilivaatteet.\n\nTämä herra on kaikkein ystävä erinomattain naisväen ja on aina\nliikkeellä toimittamassa ystäviensä pieniä askareita, sekä kokoilemassa\naineksia päiväkronikaan tai iltaseuroihin.\n\nTämmöinen oli juuri meidän katteini. Hän oli sentähden välttämättömästi\ntarpeellinen henkilö kaikkia pitoja, peijaisia ja ristiäisiä\ntoimitettaessa, ja sentähden aamusta iltaan saakka täydessä toimessa\notsansa hiessä.\n\nHän oli myös kauppamailmasta avukseen anastanut tuon tunnetun\nkäsivarsien liikunnon, joka on Merkurion sukupolven yleisenä\ntunnusmerkkinä ja tietysti on saanut alkunsa alinomaisesta kiireestä\nkauppatoimissa.\n\nKaikkein vertaistensa tavoin oli katteini ahkera anekdotien kokoilija\nja kertoja. Mutta hänen laitansa oli sama kuin muittenkin semmoisten\nkertojain; hän muka unhotti aina sen seikan, joka juuri oli jutun\nponsi. Onneksi oli aina joku saapuilla, kun oli kuullut jutun monet\nkerrat ja sentähden osasi täyttää puutteet.\n\nKatteinin suurin huvitus oli petellä yksinkertaisia maalaisia. Eräs\nhyvin tunnettu maakappalainen, joka silloin tällöin tuli kaupunkiin\nhuvituksia kokemaan nuorten miesten tavoin ja sentähden oli yleisen\nnaurun alaisena, oli erittäin sopivana esineenä katteinin\nilveilyksille.\n\nKatteini oli näet olevinaan jyväkauppias ja houkutteli pappiparan\nkuljettamaan jyvävaransa kaupunkiin, jossa net siten olivat myytävät\npolkuhintaan, kun ei jyväkauppias missään ollut löytyvissä.\n\nKun pastori, joka itse oli saapunut kaupunkiin, ravintolassa oli\npilkanalaisena pahasta kohtalostaan, lausui hän vihdoin harmissaan\nlatinaksi:\n\n\"_Post risum multum debes cognoscere stultum_\", (pahasta naurusta tyhmä\ntunnetaan).\n\nVieraiten joukossa oli joitakuita, jotka tämän ymmärsivät ja saivat\nkokea totuuden siitä sananlaskusta, että \"pilkka lankee omaan\nnilkkaan\".\n\nPastori sai jälestäpäin tietää, että tuppisaksa oli pelkkä kavaltaja.\n\nKatteini pukeutui välisten salamielisyyden verhoon, sen kautta muka\nluuletellakseen ihmisiä että hän oli salaliitossa mahtavain henkilöiden\nkanssa pääkaupungissa, jotka hänelle suorittivat muille tuntemattomia\ntarkkoja uutisia.\n\nSiihen aikaan oli kuten tietty kova hallinto olemassa. Erittäin\nkirjakauppiaat eivät ensinkään tietäneet koska lähettiläs\npääkaupungista oli saapuva kirjakauppaan nuuskimaan oliko siellä\nluvattomia kirjoja.\n\nEräsnä iltana kello 11:sta aikana kolkutettiin ulko-oveani. Menin\navaamaan. Kukapas tuli vastaan, joll'ei juuri katteinimme, joka astui\nsisään hiljaan ja salamielisellä katsannolla.\n\nHän ilmoitti minulle \"_sub secreto_\", että semmoinen epäluulonalainen\nmies oli saapunut kaupunkiin, jotta minun olisi paras purata\nkirjavarastoni luvattomasta painolastista, jos semmoista siellä oli\nolemassa.\n\nVaikka hyvin arvasin että tämä mahtoi olla katteinin tavallisia\ntyhjäntoimituksia, rupesin kuitenkin mielessäni miettimään, olisinko\nsemmoisia kirjoja itselleni hankkinut.\n\nKatteinin ystävällinen huoli kirjoistani oli peräti tarpeeton, sillä\nsemmoista odottamatonta vierasta ei saapunut minun eikä muittenkaan\nluo.\n\nNiinkuin lukija tästä kertomuksesta on huomannut, oli yhtiö\n_Lindholmska -- Tockelin -- Katteini_ semmoinen triumvirati, joka\nvanhan pormestarin aikana melkein rajattomasti hallitsi hyvässä\nkaupungissamme melkein samalla voimalla kuin sanomakirjallisuus meidän\naikoina.\n\nTässä yhtiössä edusti _Katteini_ korkeampaa valtioviisautta ja\nuudisniekanvirkaa, _Lindholmska_ oli huhujen ja lorujen levittäjä, sekä\n_Tockelin_ kaunokirjallisuusosaston kannattajana.\n\nJokaisen siis täytyi ilman armotta enemmän tai vähemmän nöyristyä tämän\nkaikkivaltiaan triumviratin edessä, eikä ollut hyvä sitä milloinkaan\nloukata.\n\nLopuksi on lausuttava, että tämä triumvirati täyden voimansa aikana on\ntehnyt kunnalle yhtä vähän haittaa kuin hajalle jouduttuansa.\n\n\n\n\nVIII.\n\nHääpidot sodan suussa.\n\n\nSe on yleisesti tunnettu ja myönnetty asia, että 1808-1809 vuoden\nsuomen sota on ollut säädyllisimpiä kaikista tällä vuosisadalla meidän\nmaanosassa käydyistä sodista.\n\nSurullinen poikkeus tästä on kuitenkin tuo tavallansa mainio Vaasan\nkaupungin ryöstö, joka tietysti tapahtui ruotsin kaartien\nmenestymättömän hyökkäyksen johdosta Venäjän sotajoukon niskoille ja\njoka suuresti häväisee Venäjän sotapäällikön kenrali Demidoffin\nmuistoa.\n\nSe oli sama Demidoff, joka sittemmin ylipäällikkönä eli kommendantina\nTurun kaupungissa kohteliaisuudellaan ja kovalla soturiensa\nkurinpidolla koki päältänsä poistaa Vaasan ryöstön kautta saamansa\ntahrapilkun.\n\nPoikkeuksiin on myös luettava venäläisten julma käytös Kauhajoella,\nNärpiössä ja Kaskisten kaupungissa, jonka sanotaan tulleen sota-aseilla\nvarustettujen talonpoikain vastarinnasta, johon venäläiset luulivat\npaikkakunnan pappien ja virkamiesten olleen syyllisinä.\n\nEräs pieni kirjanen \"_Paavo Nissinen_\" esittelee myöskin, kuten lukija\nkenties muistanee, kamaloita seikkoja Tampereen tienoilta, jossa\n\"_amirali Rutt_\" ja \"_kenrali Spuff_\" rohkeilla vainomusretkillään\nmaalla ja merillä olivat saattaneet _Rajeffskyn_ sotajoukon oikein\narveluttavaan hätään.\n\nNämät vastukset nostivat tietysti Venäläisissä suuren vihan ja vimman,\njoka matkaan saattoi paikka paikoin väkivallan tekoja.\n\nNäitä poikkeuksia lukuun ottamatta on kohteliaisuus ollut tämän sodan\ntunnusmerkkinä, kuten seuraavastaki kertomuksesta sopii nähdä.\n\n1809 vuoden talvi oli aivan ankara kuten tietty on. Ahvenanmaan meri ja\nMerenkurkku olivat vankassa jäässä, jonka tähden mainio \"_Kulneff_\" sai\nkäskyn kaikella ratsuväellään Signilskärin tietä pyrkiä Ruotsin\nrannoille, samalla aikaa kun \"_Barclay de Tolly_\" valmisteli\nsotaretkeään Merenkurkun yli, tehdäkseen siten toivotun ja onnellisen\nlopun vaivaloisesta sodasta.\n\nKaikki eteläsuomessa majailevat sotajoukot ja erittäin ratsuväki\nkokoontui siis Vaasan kaupunkiin mainitussa tarkoituksessa.\n\nKenrali Demidoff, yläpäällikkö Turussa, sai myös käskyn\nkasakkajoukkoineen saapua Vaasaan.\n\nTämä joukko kulki tavallista sisätietä Turusta pohjanmaalle,\nVirtsanojan, Säkylän ja Euran kautta Haistilan lautalle ja siitä\nPohjanmaan valtatietä eteenpäin.\n\nRatsuväki otti yökortterin Isosäkylän kylässä eräänä helmikuun iltana\n20° pakkasessa. Määrä oli seuraavana päivänä pitkittää matka Euran\npitäjän läpitse.\n\nHuhu vihollisten tulosta oli levinnyt tavattomalla nopeudella ja\nsynnyttänyt asujamissa äkillisen pelon, kuten hyvin voi käsittää.\n\nNämät tienoot olivat tähän asti pääsneet pienimmistäki\nsodanvastuksista. Vaikka kyllä juttuja kävi venäläisten\nkohteliaisuudesta ja lempeydestä, jäi tämä asia kuitenki pian\nunhotuksiin, kun ne kamalat ja hirveät muistelmat _Ison Ryssän_\najoilta, joita vanhat ihmiset vielä kertoilivat, johtuivat mieleen.\n\nEuran pitäjä oli varmaan silloin ollut altisna venäläisten\nhävitysretkille, ja verisiä tappeluja taisteltu sillä suurella lakealla\nEurajoen varrella, jota Euran niityksi kutsutaan.\n\nTämän sopii päättää niistä ihmisluista ja kaikenlaisista sota-aseista,\njoita koolta on löydetty eräästä kunnasta kirkon likellä pappilan\nmaalla.\n\nKun tuli tieto että lähenevät viholliset olivat ratsuväkeä, kiihtyi\npelästys vielä pahemmaksi.\n\nLuultiin muka tämän ratsuväen olevan _Kalmukkeja_ eli\n_koirankuonoisia_, jotka tietysti verekseltä söivät hevosenlihaa ja\njoivat hevosen verta, sekä myös kansan yleisen luulon mukaan, mikä oli\nkaikista hirveintä, ryöstivät pieniä lapsia missä vaan sattui,\nverekseltä suuhun syödäksensä oikeina herkkupaloina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä olivat häät pidettävät Isovaheen rusthollissa, joka\noli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja\nVaanisten kartanon välillä.\n\nPait Isovahetta oli saman tien varrella myös Vähävaheen ja Nuoranteen\nrusthollit sekä suuri Sorkisten kylä.\n\nMaaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat\npuolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten\njuhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvään aikaan iltapuolella.\n\nAinoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä,\noli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.\n\nNoin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle.\nSiinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana.\n\nKasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.\n\nIsäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun\nsaliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa\nparhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja\nkotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen\nulkopuolella Suomen rajojakin.\n\nSemmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen\naikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destillatum'ia jälillä\ntuopin pullossa.\n\nUpseeri koetti parastaan saada kansapuhetta toimeen rauhoittaakseen\npelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä,\ntavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle\ntuntematoin.\n\nSillä aikaa kestittiin kasakat ylenpalttisesti renkituvassa ja hevoset\nsaivat kauroja täydet vakalliset.\n\nMutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli\nkiirusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi\nvirkapukua, seurata häntä matkalle.\n\nMaafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten\nmaassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja\nasujanten kesken.\n\nMikäs nyt oli tekeminen?\n\nMuuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.\n\nUpseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan\nhellätuntoinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai\nlemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähteissään.\n\nKun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä,\nkäski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.\n\nMorsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä\nystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että\nheidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä\nepäillä asian todenperäisyyttä.\n\nSuutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein\nliikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.\n\nUpseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja\nmorsiamelle, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä\nsemmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todenmukaisesti häitä ei\nolisi pidetty.\n\nPienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi\ntalon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin\njuhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.\n\nTuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto\nsisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti\neteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten\nsivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä\ntalolle tai sen asujamille.\n\nEdellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli\nasettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon\nylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.\n\nVähävaheen kartanossa, jonka asukkaat olivat pötkineet pakoon ja\njättäneet kaikki ovet auki, kävi vähän pahasti.\n\nTäällä rikkoivat kasakat kotorauhan, heittelivät huonekaluja huiskin\nhaiskin, eivätkä kuitenkaan muuta anastaneet kuin kaksi\nhöyhenpolsteria.\n\nTietysti ei niitä semmoisina sopinut muassa kuljettaa, jonkatähden\nratkaistiin vähän saumaa polsterin toisesta päästä ja höyhenet\npudistettiin aukosta ilmaan kaikkien kasakkain suureksi huvitukseksi ja\niloksi.\n\nPolsterien päällykset sitä vastoin, jotka eivät paljon tilaa ottaneet,\nolivat tietysti suureksi hyödyksi yökortteereissa. Eihän muuta tarvittu\nkuin olkilyhde tai sylyllinen heiniä, niin siinä oli hyvä vuode\ntiedossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKöyliön pappilassa oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja\nkeskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa\nkanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun\nvanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä.\n\nProvastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää\nhurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis\nkalmukkien suuhun.\n\nMutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja\nsitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät\nkalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia.\n\nTäydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti\ntyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen\noli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti\najomiehineen.\n\nSeurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti\nvarustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.\n\nKöyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie\nkuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla.\n\nNämät kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat.\n\nMatkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet\nvaltatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko\ntuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa\nperäytyä metsän suojaan.\n\nPahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella\npäällyksellä, joka auringon paisteessa kipeästi loisti lunta vasten ja\noli juuri antaa karkurit ilmi.\n\nAkan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä,\nkunnes vaara oli käynyt ohitse.\n\nToinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien\nlähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täytymys peittää hevoisten\npäät loimilla.\n\nMahdollista on, että joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän\nvehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat\nkuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta\nmatkustajamme pääsivät pelkäästään paljaalla pelästyksellä.\n\nKasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat\nkömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle.\n\nNytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et\npahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa\nviivykettä.\n\nKun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja\nmatkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita\nvastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat\nheidät kieltämättä päästivät.\n\nSamaan, aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta\nasianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki\npelästyksissään.\n\nSuurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin\nylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset\nolivat kuitenki niin uuteliaat, että akkunanliinojen lomista\ntirkistelivät komeita kasakkoja.\n\nKun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin\nvihkimistoimitukseen.\n\nNuodeneitien täytyi siis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä\nvastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.\n\nOli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja, suustaan ja kirja\nvapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta,\nneittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet\npuristivat nyrkkejään plakkarissa.\n\nVihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman\nodottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti\nvastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista,\njotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.\n\nPäivällisen syötyä peräyisivät neitoset taasen yliskamariinsa ja\npitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi.\n\nVälittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari\nTasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu _lukkarin muoriksi_.\n\nKuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla\nseurakuntalaisten lääkärinä ulkonaisissa vammoissa. Lukkarin muorit\nolivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet\nparannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti\nvelvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.\n\nNeitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja\nastui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi\nuutelioille varomattomille tytöille: \"pankaa Jumalan tähden heti kohta\nhakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria\nneitosia olevan!\"\n\nTavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää\nneulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä\nkauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä\ntukkusen neulosia jokainoan nenään.\n\nOliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu -- sehän\nvaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi.\n\nKello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse,\nja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty\nruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden\nmuassa.\n\nEdellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta\nkasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.\n\nKun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa\nhuoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.\n\nKotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas\ntavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten\nkanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin\nensimmäisenä hääpäivänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän kertomuksen kylläkin vaarallisista häistä sodan aikana olin jo\nlapsuudessani kuullut eräiltä heimolaisiltani, jotka olivat olleet\nsaapuvilla häissä kutsuttuina vieraina.\n\nTämä tapaus viehätti minua silloin aivan paljon ja on nyt taasen\nastunut mieleeni erinäisistä syistä.\n\nMinun on näet onnistunut sattua yhteen saman vanhan henkilön kanssa,\njoka alkuansa tämän tapauksen minulle on kertonut. Monet seikat olivat\njo muistostani murenneet, mutta vanhus oli paremmin säilyttänyt\npienimmätkin asianhaarat mielessään, jotta kertomus nyt ollee joksenkin\ntäydellinen.\n\nAina siitä ajasta, jolloin Runebergin ikimuistettavat \"_Vänrikki\nStoolin tarinat_\" ensikerran ilmestyivät, ei voi olla mitään Suomen\nsotaa kaukaisemmin tai likemmin koskevaa asiaa, joka ei voittaisi\njokaisen isänmaan ystävän suurinta mielisuosiota.\n\nMinun on siis syytä toivoa että lukija vastaanottaa tämänki kertomuksen\nyhtä suosiollisesti kuin se kirjoittaessa tekijää on ihastuttanut.\n\nLopuksi en voi olla mainitsematta, että häävieraitten joukossa oli\nhyvin monta taikaluuloista henkilöä, jotka olivat siitä vakuutetut,\nett'ei ikinä semmoinen naimiskauppa voisi käydä onnellisesti, joka oli\nsolmittu itse sodan suussa, vaan että se päinvastoin oli oleva\n\"_30-vuotisen sodan_\" alku avioväen kesken.\n\nOnko tämä paha ennustus käynyt toteen vai eikö, sitä en voi sanoa\ntäydellisten tietojen puuttuessa. Mutta onhan se seikka tässä\nkertomuksessa peräti syrjäinen.\n\n\n\n\nIX.\n\nPatrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.\n\n\nOli aika semmoinen, jolloin romanien kirjoittajat yksinomaisesti\nottivat kertomustensa esineiksi henkilöitä vallassäädystä. Tämmöinen\nkirjoittaja oli e.m. hyvin tunnettu _Fredrika Bremer_.\n\nTämmöisen rajoitetun piirin sisällä tuotiin esiin tavallisesti\nkeskinkertaisia henkilöitä, ei juuri huonoja eikä peräten hyviäkään.\nJos jokunen korkeasukuinen lurjus silloin tällöin esiintyy, antaa se\nkertomukselle jommoisenki ylennyksen ja höysteen, joka tuntuu lukijasta\nmaukkaalta ja estää hänen nukkumasta kesken lukemista.\n\n_Eugène Sue, Victor Hugo_, ja erittäin _Dickens_ antoivat tietysti\nkuoleman iskun tälle äitelälle ja ikävälle kirjallisuuslaadulle.\nKirjallisuus tarvitsi raitista, puhdasta nestettä virkistyksekseen, ja\nmistä muualta oli se ammennettava kuin tähän asti ylenkatsotusta\nrahvaasta.\n\nNämät viimemainitut herrat ovat todeksi näyttäneet, että sama\npsykillinen ja siveellinen henki voi elähyttää kerjäläisen kurjaa\nelämää, kuin korkeasukuisen ja varakkaan loistavaa oloa, sekä että\nrikkinäisen paikatun takin alla rietasten siveellisten rikkojen\nrinnalla voi löytyä jaloimpia ihmisyyden avuja, oikein kalliita kiviä,\njos vaan jonkun tekee mieli niitä likemmin tarkastella.\n\nTämmöiset mainioiden miesten esitelmät muuttivat peräti\nkorkeasukuistenkin mielet, voimakkaasti heihin teroittaen, että\n_\"parias\"-luokka_ myöskin on ihmisiä, ja että kalliimmat helmet saadaan\njuuri jokien ja merien mudasta.\n\nSeuraus tästä oli että vanhat salonkiromanit heitettiin roskakoteloon,\ntaikka säilyvät antiqviteti-kirjakauppiasten kätköissä.\n\nJoka meidän on saattanut tälle estetilliselle kannalle, on tietysti\nmainio _Johan Ludv. Runeberg_.\n\nTämä mies on niin mestarillisesti esitellyt kaikki ihmiselliset\npsykilliset ilmiöt, olkoon sitte _v. Döbeln, Adlercreutz, ja Maaherra,\ntai Kuormasoturi, Lotta Svärd ja N:o 15 Stolt_ hänen kuvaustensa\nesineinä, ett'ei lukija ensinkään tiedä mikä näistä on etunenään\npantava.\n\nJa _N:o 15 Stolt_ ei kuitenkaan ollut paljoa parempi kuin mierolainen\nmaantien rosvo.\n\nKun nyt on aikomukseni tässä esitellä semmoinen maantien rosvo, josta\npaljon puhuttiin muutamia vuosikymmeniä sitten siinä paikkakunnassa,\njossa hän erittäin oleskeli ja teki tuhotöitään, tapahtuu se siinä\nvakuutuksessa, että hän varmaan kaikkine hairauksineen on voittava\nlukijain suosion ja anteeksiannon siinäki kauhistuttavassa tilassa,\njolloin hän kirves kädessä seisoi vanhan rouvasihmisen vuoteen ohessa\nryöstön tai tappamisen aikomuksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Porin kaupungin konepaja ensin asetettiin, tuotettiin puolisataa\nmekanillisia työmiehiä Ruotsista. Niitten joukossa oli _Patrik\nÖsterholm_.\n\nHän oli ko'okas ja muhkea mies lempeällä katsannolla ja suopealla\nluonteella. Kun hän oli tehtaan kunnollisimpia työmiehiä, pantiin\nhienoimmat ja tärkeimmät tehtävät hänen käsiinsä.\n\nMutta pahaksi onneksi meni hän asumaan entisen siltavoudin tykö, joka\nasui tehtaan likellä joen rannalla.\n\nTämä perhe, johon kuului mies, vaimo ja tytär, ei ollut siinä\npaikkakunnassa juuri hyvässä maineessa. Heitä luultiin yleisesti\nvarastetun kätkijöiksi, joka luulo pian muuttui tosiasiaksi.\n\nÖsterholm antautui vähän ajan kuluttua naimiseen tyttären kanssa. Jos\nniin oli ett'ei Ö. ensialussa mitään tietänyt perheen varkausvehkeistä,\nkyllä hän varmaan pian tuli sen asian vihille.\n\nOliko se nyt siitä että Österholmilla oli _varkausorgani_ tai muista\nsyistä, lopuksi kävi niin että Ö. vähitellen sekautui perheen\nvehkeisin. Kun hän huomasi että asiat toimitettiin yksinkertaisesti ja\nkunnottomasti, otti hän johtaaksensa koko toimen, ja antoi sille meidän\noloille suurenlaisen laveuden.\n\nTästä alkaen rupesi Ö. aivan huolimattomaksi tehtaan töissä,\njonkatähden hän pantiin pois viraltaan. Tätä oli hän juuri odottanut\nvoidakseen ilman epäluuloa ja häiritsemättä viikottain viipyä\ntuntemattomilla matkoilla, ottaen tekosyyksi työansion hakua.\n\nKaikki paikkakunnan varkaat ja rosvot kokoontuivat vähitellen Öst:n\nympäri, rupesivat yhteen rosvokuntaan ja ottivat Öst:n johtajakseen.\nKaikki ryöstetty saalis jaettiin, kuten sittemmin tuli selville, Öst:n\nmääräyksen mukaan rosvojen kesken.\n\nÖsterholmin etevimmistä apulaisista mainittakoon tuttu murhaaja\nRosenblom, joka sittemmin sai ansaitun surmansa erään kartanonhoitajan\nkautta, sekä nuori aatelismies loistavalla nimellä, joka valitettavasti\noli joutunut rikosten viettävälle uralle ja sitte vähitellen uupunut\naina syvemmälle.\n\nNyt rupesi äkkiä joka haaralta kuulumaan huhuja rohkeista rosvoista.\nÄkillinen pelko levisi kaikin paikoin, jotta kaikki, joilla vaan oli\nrahoja ja muita kalliita tavaroita, kiiruhtivat panna net hyvään\ntalteen.\n\nÖsterholm jätti tykkänään entisen asuntonsa ja otti päämajaksensa erään\nmetsätorpan Friidalan kylässä Ulvilan pitäjää sekä toisen metsätorpan\nHarjavallan pitäjässä.\n\nRosvokunnan jäsenet kokoontuivat niihin torppiin salaisesti öisin\nkeskustelemaan ja suostumaan tulevista rosvoretkistä. Semmoisissa\ntiloissa elettiin herkullisesti sekä ruoan että juoman puolesta, kuten\nhyvin voi käsittää.\n\nNiinkuin Ö. itse on selittänyt asian, oli hänen periaatteensa veroittaa\nrikkaita ja olla antelias köyhiä kohtaan. Se oli siis tasajakolaisopin\nkäyttämistä itse teossa.\n\nÖst. ei ollut vähän ylpeä, kun hänen oli onnistunut päästä niin\npitkälle aatteensa käytännössä, että hän voi ahtaassa piirissään\ntasoittamalla parantaa tuhatvuotisia epäkohtia yhteiselämässä. Tämän\ntähden olen minä hänen nimittänyt Suomen _Rinaldo Rinaldini'ksi_.\n\nNiinkuin muutki suuret rosvopäälliköt, joista olemme lukeneet, esiintyi\nÖ. välisten oikeana \"_grand seigneur'ina_\" virkapuvussa tähtimerkkejä\nrinnalla. Tämä ei ollut hänelle mikään vaikea asia, kun hän puhui tuota\nsujuvaa ruotsin kieltä ja muuten tunsi vallassäädyn tavalliset\nseurallistavat.\n\nVaatteita ei häneltä milloinkaan puuttunut. Paikkakunnan provastien ja\nkruununmiesten vaatteet ja tähtimerkit sopivat hänelle varsin hyvin.\n\nÖst:n rohkein urotyö tätä laatua oli hänen läsnäolonsa eräässä\nhäätilassa, jolloin kruununnimismies nai talontyttären. Oliko Ö. siellä\nkutsuttuna vai kuokkavieraana, sitä en tarkoin tiedä. Mutta sen olen\nkuullut, että Ö. niissä pidoissa oli ollut oikea _gentilhomme_ ja muun\nmuassa juonut nuoren parikunnan kunniaksi maljan.\n\nAikomukseni on nyt tässä kertoella Ö:n etevimmät rosvoteot niiden\ntietojen mukaan, joita minun on onnistunut saada onkeeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari penikulmaa Porin kaupungista meren rannalla on kaunis kartano,\njoka monet vuodet on ollut vallassäädyn käsissä. Noin viisisataa\naskelta kartanon päärakennuksesta oli pienempi rakennus, jossa oli\nkaksi huonetta ja kyökki. Se oli hyvin likellä rantaa.\n\nTässä pienemmässä rakennuksessa asui noin 70 vuotinen leskirouva\npiikoinensa.\n\nLeskirouva oli varakas ja sentähden, niinkuin kaikki muutkin varakkaat,\npannut rahansa ja hopeansa talteen semmoisiin paikkoihin, joihin ei\nluultu rosvojen osaavan.\n\nKaappien ja piironkien avaimia säilytti rouva joka yö allansa\nmakuuvuoteessaan.\n\nTänne olivat Österholm & K:nit päättäneet murtauta sisään anastamaan\nleskirouvan aarteet.\n\nRosvot, joita lie ollut kolme tai neljä, saapuivat meritse rannalle\npimeänä syysyönä. Kaksi miestä jäi ulkopuolelle vahtia pitämään.\nÖsterholm yksin pääsi erään solan kautta ilman suurta vaivaa kamariin,\njonka porstua eroitti siitä huoneesta, jossa rouva piikoineen makasi.\n\nRouva ja piika heräsivät kolinasta ulko-ovea avatessa, ja panivat\nkynttilään valkeaa.\n\nÖst. astui ovesta sisään kirves kädessä, varmaan hämissään siitä, että\ntäällä oltiin ikäänkuin valmiit häntä vastaanottamaan. Hän asettui\nvuoteen eteen, jossa vanha rouva istui ja lausui tuimasti: \"rahat tai\nhenki!\"\n\nMutta akka, joka oli soturin leski, ei tullut ensinkään hämilleen tästä\nkovasta kohtelusta, istui vaan järkähtämättä avaintensa päällä ja\nrupesi aika lailla ripittämään rosvoa. Öst:m seisoi hiljalleen\npaikallaan, kärsivällisesti kuulustellen akan nuhteita.\n\nSaarna lie ollut melkein tätä johtoa:\n\n\"Te olette arvattavasti tuo pelätty Österholm. Kaikkein tieten olette\nennen ollut kunnollinen ja taitava työmies, ja teillä on vaimo ja\nlapset; nyt olette ottaneet viraksenne ryöstää, murhata ja hätyyttää\navuttomia vanhoja leskiäkin. Minkä lopun luulette tästä tulevan? Sen\nminä teille sanon: loppu on oleva kauhea sekä ruumiillisessa että\nerittäin hengellisessä katsannossa. Iskekää vaan jos mielitte, rahoja\nei ole täällä ryöstettäviksi. Minä syvästi surkuttelen teitä\".\n\nYhtä häpeänalaisena kuin kuritettu koulupoika seisoi Ost. tässä\navuttoman akan edessä, jonka oli onnistunut muutamilla aikanansa\nlausutuilla sanoilla herättää uuvuksissa olleet hyvät avut rosvon\nsydämessä. Hän häpesi omantuntonsa edessä ja valmistihen lähtemään pois\nsamaa tietä jota hän oli tullut sisään.\n\nToinen apulaisista, joka oli ollut vartijana eikä ollut voinut käsittää\nÖst:n pitkällistä viipymistä sisällä, astui samassa sisään ja kaapaisi\nvähän ympärilleen katsottua kahteen korkeaan kynttiläjalkaan hopeasta,\njotka olivat esillä.\n\nRouvan piialla oli tässä tilassa niin paljon mielen malttia, että hän\nlausui: \"Ottakaa vaan nuot kehnot kynttiläjalat, jos mieli tekee, mutta\nvarmaan ette niistä rikastu, sillä net ovat tinaa\". Kynttiläjalat\nsaivatkin jäädä paikalleen.\n\nEräistä lukitsemattomista laatikoista anastettuaan joitakuita siellä\nolevia parempia kaluja menivät rosvot matkoihinsa.\n\nMinä olen aina suuresti ihmetellyt tätä vanhaa rouvaa, joka\nneuvollisuudellaan ja rohkeudellaan pelasti henkensä ja tavaransa\nröyhkeiden rosvojen käsiin joutumasta.\n\nKun tämä niin uljaasti alotettu rosvoretki näin huonosti oli päättynyt,\nkeskusteltiin uudesta retkestä, joka tapahtuiki vielä samana syksynä\nsuurella menestyksellä.\n\nEräsnä pimeänä syysyönä kokoontui rosvokunta Hanninkylään hyvin\ntunnettuun mökkiin, jonka omistajina olivat aikanansa mainion rosvon\nKaarle Wallin ja hänen yhtä mainion vaimonsa, entisen aatelisneidon\nperilliset, jotka harjoittelivat vanhempiensa elatuskeinoa.\n\nVastapäätä tätä tölliä oli kylän rikkain talo. Sen makasinit olivat\njuuri tien ohessa, täynnä kaikenlaisia vaatteita sekä muuta tavaraa.\n\nTässä varkaudessa oli osallisena ennen mainittu aatelismies. Talollisen\nuusi verkainen päällystakki sattui hänen osakseen.\n\nSe päällystakki oli aivan mukava hänelle, jonka vaatteukset olivat\nhyvin rappiolle joutuneet, mutta saattoi hänen vihdoin vankeuteen ja\nansaittuun rangaistukseen.\n\nKruununmiehistä Öst:m tietysti ei paljon pitänyt.\n\nÖst:m oli saanut vihiä siitä että U:n nimismies hiljakkoin oli kantanut\nylös rahoja, joita lienee ollut noin kolmatta tuhatta markkaa.\nNimismies ei luullut Öst:a niin rohkeaksi että uskaltaisi murtautua\nhänen huoneesensa. Läksi siis turvallisesti pitemmälle matkalle jättäen\nrahat piironkinsa laatikkoon.\n\nÖst:m, joka aina oli tarkka toimissaan, saapui kumppaninensa\nnimismiehen kartanolle ensiyönä lähdöstä matkalle, särki virkahuoneen\nakkunan ja ryösti rahalaatikon typi tyhjäksi.\n\nKun nimismies seuraavan päivän aamupuolella tuli kotiin, huomasi hän\npiironkinsa lukon särjetyksi ja rahat ryöstetyksi. Lattialla näkyi\nstearinikynttilän palasia ja tulitikkujen päitä.\n\nNimismies sai jälestäpäin suurimman osan rahoistansa takaisin, sittekun\nÖst. vankina ollessaan itse oli hänelle ilmi antanut missä rahat olivat\ntalletetut.\n\nSittemmin teki Öst, kotoylläkön Kankaanpään nimismiehen tykönä, jossa\nei kuitenkaan saanut rahoja saaliiksi, vaan kaikenlaista muuta tavaraa\nerittäin vaateparsia, joiden joukossa oli vallesmannin virkatakki, joka\noli Öst:ille suureksi hyödyksi, kuten jo olemme nähneet, koska hän\nmieli näyttäydä kaikessa loistossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖsterholmin mielestä oli paikkakunnan provasteilla peräten paljon\nmaallista tavaraa, jonkatähden melkoinen tasoittaminen tässä olisi\npaikallaan.\n\nSaatuansa tiedon siitä että U:n provasti oli matkalle lähtenyt, päätti\nrosvokunta ottaa tutkiaksensa, sisältikö provastin piironki niinkään\npaljon rahoja kuin vallesmannin.\n\nProvastin makuukamari oli huoneuksen toisessa päässä. Eräänä aamuna\nnähtiin piirongin lukko särjetyksi ja lattialla kynttilän palasia,\nsamoin kuin vallesmannin tykönä.\n\nMutta piirongin laatikossa ei ensinkään ollut rahoja löytyvinä.\nProvasti oli ollut paremmin varoillaan kuin nimismies. Sen siaan sai Ö.\ntäältä saaliikseen provastin tähtimerkit, joista toista kannettiin\nkaulassa, sekä muita pienempiä kultakapineita.\n\nJoku aika tämän jälkeen käytiin tarkastamassa Euran provastin\npiironkia. Hänkin oli varovasti tallettanut aarteensa, jott'ei\nsieltäkään muuta saatu kuin joitakin kalliimpia kultakapineita.\n\nVähän jälestäpäin tuli Öst. eräänä talvi-iltana rajapitäjän\nkestikievariin ajaen komeassa kuurireessä, kalliit supinnahkaiset\nturkit päällä. Turkkia riisuttaessa oli emäntä suurella nöyryydellä\navullinen.\n\nKun turkit olivat yltä riisutut, tuli muhkea herrasmies näkyviin\ntähtimerkit kaulassa ja rinnalla. Palkollisia uskoteltiin että\nmatkustaja oli \"toinen mies maaherrasta\".\n\nEihän tarvinne selittää että virkatakki oli Kankaanpään nimismiehen ja\ntähtimerkit Ulvilaa provastin.\n\nNautittuaan muutamat oivalliset \"tutingit\" sekä runsaan illallisen,\njossa toimessa emäntä yksin oli avullisena ja osallisena, joka aivan\nhyvin tunsi herrasmiehen ja jonka huostassa tähtimerkit ja provastien\nkultakapineet sittemmin löydettiin, läksi hän kestikievarista ja saapui\nsiihen metsätorppaan, joka oli hänen tavallinen piilopaikkansa siinä\npitäjässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÖsterholmin suurin rosvotyö oli postin ryöstäminen Hanninkylän\nkestikievarin ja Porin kaupungin välillä.\n\nSeuraavana suvena sunnuntaipäivänä kello 11 e.p. oli posti kulkeva\nkaupunkia päin. Juuri Ulvilan ja Eurajoen pitäjien rajalla oli pitkä\nvastamäki. Tämän mäen varrelle oli rosvokunta asettanut hakomajan parin\nsyllän paikoilla valtatiestä. Paikalla kasvoi pienenpuolisia kuusia\nniin taajaan, ett'ei kenkään voinut huomata hakomajaa. Likimmäiseen\nasuntoon oli tästä pari virstaa.\n\nKello on 11:sta, postikello kuuluu ja pian tulee hevonen näkyviin,\nkulkein vastamäkeä verkalleen. Samassa kuuluu pyssyn laukaus ja hevonen\nuupuu samassa kuolleena maahan. Ampuja oli tähdännyt niin tarkkaan,\nettä luoti sattui hevoisen päähän.\n\nPostin kuljettaja ja kyytimies, jotka pelkäsivät seuraavan laukauksen\nkoskevan heitä, pakenivat henkensä perästä Rimpialhon torppiin, josta\npuolen tunnin perästä palasivat miehissä.\n\nPostilaukut olivat poissa, rosvot samaten. Laukku löydettiin sittemmin\nmetsästä kappaleen matkaa maantieltä. Erinäiset kirjeet ja paketit\nolivat laukuissa koskematta, mutta rahakirjeet ja vekselit ryöstettynä.\n\nSe oli vekselien kautta kun Ö. sittemmin joutui kiinni ja sai ansaitun\nrangaistuksensa.\n\nTämän loistavan urotyön perästä, joka tietysti antoi suuret osuukset\nmainiolle osakeyhtiölle, ei kuulunut enään rosvoretkistä mitään. Pienet\nvarkaat nyt puolestaan astuivat esiin siinä toivossa, että heidän\npienet askareensa pantaisiin Österholm'in päähän.\n\nNyt vihdoin ruvettiin oikein miehissä Österholmia takaa ajamaan, mutta\nkaikki yritykset olivat kauan turhia, vaikka palkinto oli määrätty\nkiinniottajalle.\n\nVihdoin ruvettiin hokemaan, että Ö. öisin kävi erään entisen kauppiaan\nluona, saadakseen hänen ottamaan toimittaaksensa vekselien lunastuksen.\n\nKauppamies lykkäsi asian aina edemmäksi ja ilmoitti vihdoin kaupungin\nhallitukselle että Ö. paraikaa oli hänen tykönänsä.\n\nMaistrati lähetti paikalle kolme poliisimiestä. Paljoa enemmän väkeä\ntietysti olisi tarvittu tämmöiseen vaikeaan yritykseen, kun kaksi\njulkirosvoa oli kiinni otettava. Minulle on selitetty ettei useampia\nsaatu kokoon.\n\nPoliisit astuivat sisälle huoneesen, jossa rosvot oleskelivat, mutta\nkynttilät sammutettiin pikaisesti, jotta oltiin pilkkopimeässä.\n\nTäällä nousi nyt kova melske; veitsiä ja pyssyn tyviä käytettiin\nmolemmin puolin. Rosenblom'in onnistui hypätä akkunasta ulos. Myöski Ö.\npääsi viimein pihalle ja oli juuri hyppäämäisillään aitauksen ylitse\nkadulle, kun poliisi sai hänen jalasta kiinni ja toinen löi häntä\npyssyn tyvellä päähän, jotta Ö. meni pyörryksiin.\n\nPoliisit olivat niin pahasti haavoitetut että sairastivat monta\nkuukautta elämän ja kuoleman vaiheilla. Samoin oli Österholmin laita,\njonka pää oli niin särjetty, että hänen täytyi puolen vuotta venyä\ntautivuoteella.\n\nTällä aikaa kävi hänen tykönänsä pappeja ja muita ihmisystäviä, jotka\nhänen hyväkseen lukivat pyhää raamattua sekä muita hengellisiä kirjoja.\n\nÖ. sanotaan olleen aivan kiitollinen hyville ihmisille heidän\nhelleydestään häntä kohtaan sekä kokonaan muuttaneen mielensä.\n\nTässä mielentilassa tunnusti hän kaikki rikoksensa ja antoi ilmi missä\nrahoja vielä oli talletettuna.\n\nPitkien tutkimusten perästä sai Österholm vihdoin tuomionsa: hän oli\nkoko elinaikansa pidettävä vankeudessa.\n\nEnnenkun hän lähetettiin vankeuteen, vietiin hän kuvattavaksi Charles\nRiis'in luo. Satuin tulemaan sinne juuri kun Ö. oli lähtemäisillään\natelieristä.\n\nÖ. näytti silloin aivan alakuloiselta. Lieneekö tuo vähäinen kuvauskone\npeloittanut häntä, joka ei koskaan ennen ollut mitään pelännyt?\n\nNäin päättyi tämä surullinen drama, joka monta vuotta oli puoleensa\nvetänyt paikkakunnan asujanten suurinta huomiota.\n\n\n\n"]